Title: Helvi: Kertomus nuorisolle
Author: Hilja Haahti
Release date: July 18, 2019 [eBook #59945]
Language: Finnish
Credits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kertomus nuorisolle
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.
Ensimmäinen osa.
— Kiitos, äiti kulta! Koska sinä tämän olet ommellut, niin että minä en ollenkaan ole nähnyt?
Helvi kohotti ihastuneena valkeata, sinisillä nauhoilla koristettua esiliinaa ja loi äitiin suuret, kysyvät silmänsä. Äiti hymyili.
— Pianhan tuollaisen ompelee, vaikkapa käydessäsi maitoa noutamassa.
— Tänään minä heti sen uudistan. Mutta tiedätkö, äiti, minua melkein pelottaa mennä sinne kouluun. Niin ikävää, ettei ollut useampia pyrkijöitä kolmannelle luokalle. Nyt minä yksin tulen kaikkien entisten joukkoon, niinkuin vieras lammas karjaan.
— Ole sinä iloinen siitä, ettei muita ollut. Ehkä et silloin olisi päässytkään, koska luokalla on ennestään kolmekymmentäyhdeksän oppilasta.
— Niin, semmoinen hirveä joukko! Minä juuri laskin itsekseni, että jos kaikilla luokilla koulussa ja jatko-opistossa on yhtä monta, tulee siitä yhteensä neljäsataa tyttöä. Ja sitte ehkä vielä neljäkymmentä opettajaakin! Ei, äiti, kyllä kansakoulussa ja pappilan Lainan tunneilla oli parempi!
— Sinun pitää olla reipas tyttö, Helviseni. Etkö muistakaan, kuinka halusit tänne Helsinkiin kouluun? Enhän minä koskaan olisi kotipitäjäämme jättänytkään muuten, kuin juuri sinun koulunkäyntisi tähden…
Helvi heittäytyi äitiänsä syleilemään.
— Älä pahastu, rakas äiti, — virkkoi hän. — Minä olen semmoinen jänis. Mutta nyt minun täytyy lähteä, ja kyllä minä koetan rohkaista mieltäni.
Nopeasti hän sitoi esiliinan päällensä, otti hattunsa, ja niin hän oli valmis. Äiti katseli kauvan miettiväisenä hänen jälkeensä, kun hän oli mennyt. Olihan tämä tärkeä vaihepäivä Helville. Ei ollut ihme, että hän ilon ohessa oli levotonkin, sillä kaikkihan oli niin uutta ja outoa. Äidin ajatukset lensivät siihen hiljaiseen kotiin Hämeen syrjäisessä seudussa, jossa Helvi tähän asti oli kasvanut. Hän näki taas edessään tutun tupasen koivujen varjossa tyynen sisäjärven rannalla. Siihen hän oli muuttanut kappalaistalosta, saatettuaan puolisonsa ijäistä unta nukkumaan vanhan valkoisen kivikirkon viereen, jonka seinät ennen niin monasti olivat hänen voimakasta ääntänsä kerranneet. Se oli raskas aika… Vaan Helvi tyttönen nauroi ja soperteli iloisesti eikä ymmärtänyt kaivata mitään, ei isää eikä entistä kotia… "Tyynelä" siellä rannalla oli se koti, johon hän kiintyi, ja äiti tuli hänen kaikeksensa…
Ovea koputettiin, ja rouva Aaltonen heräsi ajatuksistaan. Hän meni avaamaan, ja kynnykselle ilmestyi vaatekääröä kantava huivipäinen tyttö, joka tiedusteli, "joutuisiko pastorska ompelemaan plyysiä".
— Minä tahtoisin juuri samalla lailla tehdyn kuin sen Riikan, joka palvelee tässä yläkerrassa kamreerilla — kyllä pastorska tietää —, sehän minua neuvoikin tänne.
Mitat otettiin, koettamispäivästä sovittiin, ja tyttö poistui. Rouva Aaltonen huoahti levitellessään kääröstä esille suurikukallista heleää kretonkia. — Kelpasinhan minä maalla pitäjän herrasväen ompelijaksi, mutta täällä ainoastaan palvelijat ja muut köyhät ihmiset minulle työtä tuovat, — hän tuumieli. — Eihän niiltä paljoa voi ottaa tekopalkaksi, mutta ehkäpä Jumalan avulla näinkin tullaan toimeen. Kun vaan saisin pidetyksi semmoisen ruoan, että Helvi hyvin jaksaisi…
Kukoistavalta ja reippaalta hän ainakin tällä hetkellä näytti, ikäänkuin elämän huolet eivät vielä ensinkään olisi häneen koskeneet. Posket punaisina ja silmät loistavina hän kepein askelin kulki tietänsä Kruunuhaan äärimmäisestä perukasta Yrjönkatua kohti. Tuossa jo oli se suuri valkoinen rakennus, joka oli hänen matkansa määrä. Helvin sydän sykähti kovemmin, ja arastellen hän tarttui oveen. Se ei auennutkaan niin helposti; mutta ennenkuin Helvi ehti uudestaan nykäistä, oli toinen käsi käynyt kiinni ripaan ja tottuneesti temmannut raskaan oven auki. Tummatukkainen, ruskeasilmäinen tyttö, jolla oli vaalea puku ja hattu kuin kukkatarha, seisoi siinä hänen vieressään. Hän loi Helviin iloisen, ystävällisen katseen ja virkkoi:
— Se on kireä ovi, sitä pitää aika lailla vetää.
Helvi kiitti ujosti. Tuolla tytöllä oli kyllä ystävälliset silmät, mutta hän oli niin hieno, ettei Helvi rohjennut puheisiin ruveta. Eikä hän näyttänyt joutavankaan Helviä kuulemaan, sillä samassa hän jo oli oven sisäpuolella, harppasi kolmella askeleella portaita ylös toiselle ovelle ja solahti siitä eteiskäytävään. Kun Helvi siihen ehti, ei enää näkynyt hänestä vilahdustakaan.
Voi, mimmoinen surina ja sohina, ja kuinka paljo tyttöjä! Helvi oli niin ymmällä, ettei tiennyt, minne kääntyä. Neljännestuntia myöhemmin hän tuskin itsekään muisti, mille hyllylle oli hattunsa laskenut ja miten hän oli virran mukana joutunut suureen, kauniiseen juhlasaliin, jossa johtajatar lämpimästi rukoili siunausta alkavan lukuvuoden työlle. Vaan sitte oli joku ystävällinen opettajatar tarttunut hänen käteensä ja saattanut hänet kolmannen luokan huoneeseen. Siinä hän nyt seisoi oven luona, tietämättä taaskaan, minne piti asettua. Kaikki toiset tytöt istuivat pulpettien ääressä, melusivat, juttelivat, liikehtivät ja loivat tuon tuostakin uteliaita silmäyksiä uuteen tulokkaaseen. Helvi painoi päänsä alas, ja hänen olisi tehnyt mieli olla kaukana sieltä.
Silloin melu äkkiä taukosi. Oppilaat nousivat ja istuutuivat jälleen. Sisälle oli astunut sama opettajatar, joka äsken toi Helvin luokkaan. Hän huomasi kohta, miten tyttönen oli hämillään, kävi hänen luoksensa, laski äidillisesti kätensä hänen olallensa ja veti hänet lähemmäksi pulpetteja.
— Kas tässä on teille uusi toveri, Helvi Aaltonen. Minnekkä nyt sijoitamme hänet istumaan? Irjan vieressähän näkyy olevan tyhjä paikka —
Helvi oli rauhoittunut, tuntiessaan olevansa opettajan turvissa. Nyt hän uskalsi kohottaa silmänsä ja oikein katsella tulevia tovereitaan. Tuossa oli se tyhjä sija, josta opettaja puhui, ja Irja — sehän oli sama tyttö, joka oli avannut oven Helville! Hän oikein riemastui ajatellessaan pääsevänsä tämän viereen. Tuntuihan Irja melkein tutulta, koska hän tässä suuressa joukossa oli ainoa tyttö, joka oli Helviä puhutellut.
Mutta Irja kohosi vilkkaasti seisomaan ja huudahti:
— Ei, opettaja, ei tämä ole tyhjä! Se on Elsa Kallion, vaikka hän on nyt poissa. Mehän olemme melkein kaksi vuotta istuneet vierekkäin…
— Eilen saimme Elsan isältä kirjeen, jossa hän ilmoittaa saaneensa virkanimityksen Kuopioon ja muuttavansa sinne. Elsa ei tule enää tähän kouluun.
— Oo — oo — kuului pitkänä mutinana kautta luokan. Ja sitte kuorossa: — Eikö Elsa tule enää kouluun!
— Voi, eikö Elsa tule enää kouluun! — toisti äänekkäimmin Irja, lisäten puoliääneensä: — Nyt minulla taas ei ole parasta ystävää.
— Minä toivon, että tästä uudesta toverista saat hyvän ystävän, — virkkoi opettajatar hymyillen ja saattoi Helvin Irjan viereen.
Hän ilmoitti läksyn, poistui luokasta, ja entinen hälinä alkoi jälleen. Irja yritti juuri ryhtyä keskusteluun Helvin kanssa, kun tämä kuuli takanansa kuiskattavan: — Esiliina päällä ensimmäisenä koulupäivänä!
Helvi punastui korvia myöten ja unohti vastata Irjalle. Sillä totta kai lause tarkoitti häntä… Äkkiä hänen silmänsä lensivät yli luokan. Niin, muilla ei todellakaan ollut esiliinoja. Eikä hän ollut ensin sitä ollenkaan huomannut! Oliko sitte paha, että käytti esiliinaa? Ja oma äiti oli tämän ommellut, ja sehän oli aivan uusi ja Helvin mielestä niin sievä…
Irja oli varmaan myöskin kuullut toverinsa sanat, sillä hän kääntyi ja loi taaksensa sellaisen katseen, kuin olisi hän tahtonut ruskeilla silmillänsä lävistää puhujan. — Kuinka tyhmä sinä olet, Leima! — oli selvään luettavana noissa puhuvissa silmissä; mutta hän ei ehtinyt pukea ajatusta sanoiksi, sillä samassa tuli taas eräs opettaja sisälle. Irja joutui vaan näkemään, miten Suleima Saarela nauroi, mutta kuitenkin samalla lensi punaiseksi hänkin.
Kun seuraavan päivän tehtävät olivat ilmoitetut, tytöt rynnänneet ulos luokasta ja Helvi vihdoin löytänyt hattunsa, silloin hän riensi kuten ahdistettu jänönen kotia kohti. Ei, ei siellä koulussa todellakaan hauskaa ollut. Mahtoivatko ihmiset täällä kadullakin katsella hänen esiliinaansa? Voi, eikö äiti sitte tietänyt, kuinka Helsingissä oli tapana pukeutua? Ja muutenkin… koko tuo vieras tyttöjoukko… ja semmoinen hälinä…
Kotona äiti lohdutti ja rauhoitti häntä parhaansa mukaan. Helvin piti muistaa, mitä kaikkea hyvää hän saisi täällä oppia, ja tovereihin hän kyllä pian tottuisi.
— Mutta esiliinaa minä en enää koskaan ota päälleni, — virkkoi Helvi lopuksi päättäväisesti.
Silloin äidin hellä katse kävi vakavaksi.
— Otat kyllä, tyttöseni, vieläpä heti huomispäivänä. Sinä et saa oppia araksi ja turhamaiseksi. Ei sinun ensinkään tarvitse hävetä puhdasta esiliinaa eikä muutenkaan yksinkertaista pukuasi, kunhan vaan pidät sen siistinä. Kyllä kai siellä koulussa on hienosti vaatetettuja tyttöjä, mutta on siellä paljo köyhienkin vanhempien lapsia. Et sinä heidän joukossaan pistä silmiin, luulottelet vaan turhia.
— Mutta jos ne pilkkaavat…
— Ei sinun pidä välittää jonkun ymmärtämättömän toverin puheista. Kerroithan saaneesi kiltin ja ystävällisen sivukumppanin. — Vaan jouduppa nyt maitoa noutamaan, jotta saan vellin tulelle. Eikö sinun jo ole nälkä?
Niin, kellohan olikin jo paljon. Helvi otti kannun ja kiirehti myymälää kohti, josta hän joka päivä nouti heille tilatun maidon.
— Hyvää päivää taas, Helvi! Mihin sinä menet? — kuului kadun kulmasta heleä ääni. Irja ja Leima seisoivat siinä, ja edellinen nyökäytti iloisesti päätään. Mutta Helvi huomasi, että Leiman silmät vilkuivat hänen kannuunsa, ja hänestä tuntui, kuin Irjakin olisi sitä katsonut.
— Puotiin vaan, — vastasi hän nopeasti ja kääntyi kulmasta, posket polttavina. Takaisin hän palasi pitkää kiertotietä. Olisivathan Irja ja Leima vielä voineet seisoa tai kävellä siellä juttelemassa.
Äiti ihmetteli, miksi Helvi oli viipynyt tavallista kauvemmin, ja kun tyttö silmät alas luotuina kertoi sen, silloin äiti tuli yhä totisemmaksi. Hän tunsi, että pääkaupungin turhamaisuus jo tänä ensimmäisenä koulupäivänä oli virittänyt Helville verkkojansa.
— Rakas lapsi, — sanoi hän surumielisesti, — kohta sinä varmaan häpeät köyhää äitiäsikin.
— Voi äiti, mitä sinä puhut! — huudahti Helvi katuvaisena. — Minä olen ollut paha tyttö; anna minulle anteeksi!
Äiti suuteli häntä hellästi, sanoen:
— Rukoile, että Jumala antaa sinulle uljaan mielen ja nöyrän sydämen!
Kun seuraavan päivän aamutunnit olivat loppuneet ja oppilaat tulvasivat ulos, pujottelihe Irja Helvin luo ja tarttui hänen käsikoukkuunsa.
— Missä sinä asut? — kysyi hän.
— Kruunuhaassa, kaukana —
— Sitä minäkin arvelin — näinhän sinut eilen siellä. Minä asun myöskin Kruunuhaassa, suuressa kivimuurissa Elisabetinkadun varrella. Tiedätkö, missä Elisabetinkatu on? — Mennään yhdessä. Meidän luokkalaisista ei siellä päin asu muita kuin Leima Saarela, enkä minä viitsi kävellä hänen kanssansa.
— Kävelithän eilenkin…
— Se oli toista se, minä toruin häntä. Mutta hän ei välittänyt siitä, mitä minä sanoin, ja sentähden olen suuttunut häneen. Älä pidä lukua hänestä, hän on tyhmä.
— Oliko sinusta ikävä, kun opettaja pani meidät vierekkäin istumaan? — kysyi Helvi hetken kuluttua.
— Eikö mitä! — sanoi Irja innokkaasti, puristaen kovemmin Helvin käsivartta omaansa vasten. — Näetkö, minä olisin kyllä tahtonut pitää Elsan, mutta eihän hän ole enää koulussa. Me olimme aina, aina yhdessä… Minulla ei koskaan ole muuta kuin yksi ystävä kerrallaan. Ensin oli eräs tyttö, jonka nimi oli Elli, mutta hän kuoli, kun me olimme ensi luokalla. Sitte minä valitsin Elsan, ja hän muutti pois. Nyt minä en tiedä, kenestä tulee paras ystäväni, mutta minä luulen, että rupean pitämään sinusta. Pidätkö sinäkin minusta?
— Pidän, — kuiskasi Helvi ujosti, luoden ihailevan katseen toveriinsa, joka oli niin reipas ja varma, niin ystävällinen ja iloinen. Helvi tunsi itsensä kovin kömpelöksi hänen rinnallaan. Mutta tänään Irjallakin oli pumpulihame ja valkoinen esiliina, aivan kuten Helvillä, ja se kuitenkin häntä rohkaisi.
— Sitte me olemmekin ystävät. Anna kätesi siitä! Kas niin! — Mitähän muut tytöt sanovat? Katri Dahlberg ja Saimi Saarnio ja Ilmi ja ehkä Leimakin taisivat luulla, että minä nyt rupeaisin olemaan heidän kanssansa. — Kuule, koska sinä asut lähellä, niin emmekö aina kulje yhdessä kouluun ja kotiin? Poikkea sinä hakamaan minua, kun mennään!
Helvi lupasi onnellisena, ja hänestä tuntui, että koulunkäynti
Helsingissäkin sentään oli hyvin hauskaa. Ja ikäänkuin vahvistaakseen
Helviä siinä ajatuksessa Irja samassa virkkoi:
— Sinä osasit niin hyvin. Kuinka vanha sinä olet?
— Kolmentoista. Joulun jälkeen täytän neljätoista.
— No et sinä sitte juuri ole vanhempi minua. Missä olet ennen käynyt koulua?
Helvi kertoi olleensa maalla kansakoulussa. Mutta sitte pitäjän kirkkoherran vanhin tytär oli lopettanut tyttökoulun ja jäänyt kotiin opettamaan nuorempaa sisartansa, joka oli yhtä vanha kuin Helvi. He olivat kaksi vuotta lukeneet yhdessä.
— Se mahtoi olla aika etevä neiti, taikka sitte sinulla on hirmuisen hyvä pää. Minä luulin sinun käyneen jotakin muuta tyttökoulua, — selitti Irja. — Onko sinulla sisaruksia?
— Ei ole. Entä sinulla?
— Minulla on vaan veli. Taikka ei hänkään oikeastaan ole minun veljeni. Hänen nimensä on Ensio ja hän on pikkuserkkuni, mutta hänen vanhempansa ovat kuolleet ja hän on ollut meillä melkein minun syntymästäni saakka. Hän on hyvin hyvä poika.
— Onko hän? Minulla on kaksi serkkua maalla, mutta ne tekevät aina kiusaa minulle, kun olen sedän luona.
— Ensio ei tee koskaan kiusaa. Hän kuulustaa minulta vaikeimmat läksyt ja auttaa minua, ja kun olemme vapaat, lukee hän minulle kertomuksia tai leikkii kanssani. — Mutta katsoppas poikaa, tuolla hän juuri tuleekin koulusta. Siinä susi, missä mainitaan. Ensio!
Noin 16-vuotias vaaleakiharainen, hoikka nuorukainen astui yli kadun tyttöjen luo, nähtävästi puoleksi epäröiden, huomatessaan että Irja ei ollut yksin eikä kenenkään tutun tytön seurassa. Hän kohotti lakkiansa ja kumarsi, tietämättä menisikö edemmäksi vai liittyisikö joukkoon; mutta Irja selvitti pian asian ja veti hänet suoraan Helvin eteen, niin että heidän kaikkien täytyi pysähtyä, sekä sanoi yhdessä henkäyksessä:
— Tässä nyt on minun veljeni, Ensio Salojärvi, ja tämä on uusi toverini, Helvi — Helvi — mikä sinun liikanimesi olikaan?
— Aaltonen, — täydensi Helvi.
— Niin, Helvi Aaltonen. Mutta sinulle, Ensio, hän saa olla vaan Helvi, ja sinä olet hänelle Ensio. Hän tulee meille tästedes ainakin kaksi kertaa joka päivä — hakemaan minua kouluun, näetkö. Hän on nyt minun paras ystäväni.
Molemmat asianomaiset olivat hämillään ja kättelivät toisiansa virkkamatta sanaakaan. Ension suupielissä kuitenkin leikki hymyily, ja pian hän rupesi puhelemaan. Mutta Helvin posket olivat punaiset, ja hän uskalsi vaan kulmiensa alta katsoa Irjan vieressä astuvaa poikaa, joka jo oli melkein kuin nuori herra. Kuinka hän voisi tuota sinutella?
Irjan isän, tohtori Lindin asunnon luona heitettiin hyvästit "näkemiin asti". Mutta sittepä Helvi ei enää malttanutkaan kävellä, vaan lähti juoksemaan, kuten maalla ruohoisella rantapolulla, milloin oli viipynyt kauvan pappilassa ja oikein tuli halu kotiin. Hänellä oli nyt niin paljo kertomista äidille.
Mutta äiti ei ollutkaan kotona, kun Helvi perille ennätti. Leskivaimo Lehtoska, joka asui kyökissä Aaltosten kamarin vieressä, ilmoitti että juuri äsken joku oli käynyt kiirehtimässä hamettansa, ja rouva oli sitte lähtenyt kaupungille ostamaan nappeja ja muita tarpeita. Hän oli jo aterioinut ja käskenyt Helvin syödä yksin ja korjata ruoan pois.
— Kuka maidon on tuonut?
— Rouvahan se näkyi itse käyneen hakemassa, kun ei joutanut odottamaan.
Helvi huoahti helpotuksesta, vaikka kyllä tuntuikin ikävältä, että äidin oli pitänyt nähdä vaivaa ja että hän nyt oli poissa. Eikä hän palannutkaan, ennenkuin Helvin jo taas täytyi lähteä. Nyt hän ei edes voinut pyytää lupaa poiketakseen Irjaa noutamaan, mutta päätti sentään mennä, kun tiesi tämän odottavan.
Irja otti Helvin avosylin vastaan ja vei hänet kamariinsa, johon pääsi suoraan eteisestä. Se oli valoisa, suuri huone. Molempien ikkunoiden välissä oli siro huonekaluryhmä: valkoinen pöytä sekä pieni sohva ja tuoleja, joiden päälliset olivat vaaleanpunaista kukallista kangasta, silkkipöyhyjä sivuissa. Toisessa ikkunanpuolisessa nurkassa oli korkea, kattoon asti ulottuva kuvastin, toisessa Irjan kirjoituspöytä. — Helvin silmät siirtyivät esineestä toiseen. Tuossa oli vuode vaaleanpunaisen varjostimen takana, tuossa piironki, kirjakaappi ja sievä pianiino. Osasikohan Irja soittaakin? Ja kukkia ja tauluja… Kuinka täällä oli kaunista! Sanattomana ihaillen Helvi seisoi keskellä lattiaa, sillä välin kuin Irja etsi kirjojaan. Ei nyt kuitenkaan ollut aikaa pitkiin katselemisiin, kun piti rientää kouluun.
Sama hälinä kuin eilenkin ja tänä aamuna! Mutta Helvi ei enää sitä pelännyt, sillä hän oli Irjan ystävä, Irjan turvissa. Hän myöskin huomasi osaavansa paremmin kuin useimmat muut, paremmin kuin Irjakin, jota hän muuten piti kuin korkeampana olentona. Kun kello kolmelta palattiin koulusta, oli hän yhtä iloinen ja puhelias kuin kuka muu tyttö tahansa, ja kun Ensio taas senaatintorin luona yhtyi heihin, ei Helvi enää luonut silmiänsä alas. Kotiovesta hän syöksähti sisään kuin tuulen tuomana ja alkoi kohta kertoa äidillensä minkä kerkesi tästä ihmeellisestä päivästä: Irjasta, Ensiosta, punapäällyksisistä huonekaluista, koulutunneista — melkein yhtä vilkkaasti, kuin jos itse Irja olisi seisonut siinä lavertelemassa.
Äiti ei paljon keskeyttänyt hänen puhettansa, hymyili vain ja sanoi iloitsevansa, kun näki tyttönsä noin tyytyväisenä. Mutta kun päivällinen oli syöty ja Helvi käynyt kirjoihinsa käsiksi, silloin hän istui ompelupöydän ääreen miettiväisenä, miltei huolestuneen näköisenä. Helvi oli kyllä äärettömän ihastunut uuteen ystäväänsä, mutta oliko silti sanottu, että Irja Lind todellakin oli hyvä tyttö? Eihän Helvi häntä vielä voinut tuntea. Ja millainen oli se koti, johon Irja oli Helviä kutsunut? Helvi oli niin vähän ihmisiä nähnyt ja oli aivan lapsi vielä; hänen arvostelukykynsä ei suinkaan ollut kehittynyt. Irja oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja äiti tunsi sentähden, että hänen velvollisuutensa oli heti alussa ottaa selkoa siitä, johtaisiko uuden ystävän seura häntä hyvään vai pahaan. Mutta miten? Tänne ahtaaseen ompeluhuoneeseensa hän ei voinut kutsua Helvin tovereita, tarkastellaksensa heitä itse. Hän päätti lähteä tapaamaan koulun johtajatarta.
Rouva Aaltonen otettiin ystävällisesti vastaan, ja johtajatar kertoi hänelle mielellään, mitä tiesi Irjasta ja hänen kodistansa. Tohtori Lind oli etevänä pidetty lääkäri, vakava ja kaikin puolin kelpo mies. Tohtorinnaa johtajatar ei paljon tuntenut. Hänellä oli herttainen, ystävällinen olento, mutta hän saattoi kentiesi olla vähän pintapuolinen. Sitä tuli ajatelleeksi, kun istui tohtori Lindin hienosti sisustetussa vastaanottohuoneessa tai kun näki Irjan muodikkaita pukuja. Mutta koti oli hyvin varakas, ja silloinhan kiusaus ylellisyyteen oli suuri. Oli miten oli, johtajattaren mielestä rouva Aaltosen ei tarvinnut huolehtia siitä, että Helvi oli joutunut tämän perheen yhteyteen. Irja, vaikka olikin ainoa lapsi, tuntui ainakin vielä aivan turmeltumattomalta ja vaatimattomalta. Hän oli kolmannen luokan hauskimpia oppilaita, eikä opettajain koskaan ollut tarvinnut muistuttaa häntä muusta kuin ajattelemattomuudesta tai hätiköimisestä, johon hänen suuri vilkkautensa hänet toisinaan saattoi.
Rouva Aaltonen oli jokseenkin rauhoittunut, palatessaan kotiin. Sehän oli pääasia, että Irja oli kiltti tyttö. Mutta olisi hän sentään mieluummin suonut, että Helvi olisi liittynyt johonkuhun köyhempään toveriin. — Eikö hänen sydämessään piankin voi herätä tyytymättömyyttä ja katkeruutta, kun joka päivä näkee, kuinka paljon onnellisemmissa oloissa hänen ystävänsä elää? — mietti hän. — Ja eikö hän rupea haluamaan sellaista, mitä minä en voi antaa hänelle? Jos hän vielä kerran rupeaisi halveksimaan omaa köyhää kotiansa ja äitiänsäkin, niin silloin, silloin… Olihan eilispäivä jo antanut kylläkin huolen aihetta. Mutta ei — ne olivat vääriä, syntisiä ajatuksia. Ehkä tässä oli Jumalan käsi erityisesti johtamassa. Mitenkä muuten olisi käynyt niin, että rikas, lahjakas, miellyttävä tyttö, joka kyllä varmaan olisi muitakin ystäviä saanut, noin nopeasti ja aiheettomasti kiintyi juuri Helviin? Toiselta puolen ei sitäkään tietänyt, kuinka kauvan tuommoinen ystävyys kestäisi, jolla ei ollut sen enempää perustusta. Oli kenties ihan joutavaa niin paljon ajatella asiaa.
Sinä iltana äiti kuitenkin erityisen hartaasti rukoili Helvin puolesta.
Ja hänen tuli turvallinen olla. Valvoihan Isän silmä ylhäällä…
Lunta satoi pehmeinä, suurina hiutuvina. Se takertui puiden riippuviin oksiin, kääri kadut nahkeaan vaippaansa, tarttui jalkineisiin ja reenanturoihin ja peitti raitiot, joita myöten jo kahdesti oli lumiauraa ajettu. Talvi oli tullut tavattoman aikaisin, sillä nyt oltiin vasta marraskuun alussa.
Rouva Aaltosen huoneessa oli puolipimeä, vaikka päivällisruoka vastikään oli korjattu pöydältä. Ikkuna melkein kosketti pihamaan asfalttiin, ja sen syvennykseen oli kinostanut lunta niin korkealle, että pieni aliruutu miltei peittyi. Mutta takassa räiskyi iloinen tuli, ja sen ääressä Helvi istui kirja kädessä. Äiti työskenteli ikkunan luona.
— Müssen, musste, gemusst — äiti, näetkö vielä? Eikö sytytetä lamppua?
— Voithan sytyttää. Minä saan kyllä tämän kohta harsituksi, mutta kapteenska ehkä piankin tulee koettamaan, ja sitte täytyy nähdä tarkkaan.
— Tuleeko hän tänään? Voi voi, minulla on niin paljo läksyjä, missä minä sitte taas luen?
— Ota kynttilä ja mene kyökkiin. Vanha Lehtoska ei suinkaan häiritse sinua.
Helvi huoahti kerran sitä surkeutta, että heillä oli vaan yksi kamari ja osa Lehtoskan keittiöön. Olihan se edes hyvä, että hänellä ei ollut lapsia, jotka olisivat huutaneet. Helvi muisti erään toverin, jonka vanhemmilla myöskin oli yksi huone, ja siinä joukko pieniä siskojakin… Mutta Irjalla oli oma kaunis kamarinsa ja vieressä suuri tyhjä sali, eikä mikään estänyt, vaikka olisi lukenut, jotta seinät kaikuivat…
Helvi heräsi ajatuksistaan, kun kuuli liikettä oven takaa.
— Nyt joku kopistelee lunta jaloistaan, — virkkoi hän nousten paikaltansa. — Se on varmaankin kapteenska. Kylläpä hän on saanut tuiskua päällensä!
Tulija ei kuitenkaan ollut kapteenska, ainoastaan hänen palvelustyttönsä, joka ilmoitti, ettei rouva voinut lähteä ulos, kun oli niin paha ilma. Mutta hänen pukunsa oli kiire, ja hän käski pyytää, että rouva Aaltonen nyt kohta tulisi heille sitä koettamaan ja panisi hyvin vaatetta ympärille, jottei se kastuisi.
Rouva Aaltosen huulet värähtivät hiukan, kun hän vastasi: — Minä tulen heti.
Se oli nyt ensimmäinen säätyläishenkilö, joka oli tuonut hänelle puvun ommeltavaksi. Muuten työtä kyllä oli riittänyt pitkin syksyä, ja he olivat tulleet toimeen, vaikka niukastikin. Pitihän hänen olla hyvin, hyvin kiitollinen Jumalalle… Mutta kun hän puki yllensä ohutta talvitakkiansa ja katsoi ulos tuiskuun, silloin hän ei voinut olla muistamatta menneitä aikoja. Siellä kotitiellä maalla joskus kulkuset helisivät tämmöisinä päivinä, vilkkaan hevosen vetämä reki lämpöisine vällyineen pysähtyi portille, ja kyytimies kysyi kunnioittavasti lakki kourassa, saisikohan vaivata pastorskaa tulemaan naapuriin, kun emäntä ei voinut hyvin eikä päässyt hamettansa koettamaan. Mutta jos hän voi hyvin, silloin hän itse ajoi pahimmassakin pyryssä entisen papinrouvansa luo, ja kellä ei ollut hevosta, hän kahlasi lumessa tai jätti koettamisen tuonnemmaksi… Nyt olivat ajat toiset… Vaan niinpä oli kuin pitikin, hänen täytyi tottua siihen. Reippaasti hän karkoitti muistot luotansa, kääräisi huivin moneen kertaan kapteenskan puvun ympärille ja sanoi naurahtaen Helville, että koko mytty nyt oli kuin kapalovauva.
— Pitääkö sinun, äiti, todellakin mennä hänen tykönsä tässä ilmassa? — kysäsi Helvi silmät suurina. — Minun mielestäni se kapteenska yhtä hyvin olisi voinut itse tulla. Mutta hyvänen aika, minunhan piti ostaa huomiseksi laskuvihko! Odota vähän, äiti kulta! Saanko rahaa? Minä pistän päälleni ja tulen myöskin.
Tuiskutti niin, ettei voinut nähdä kuin parahiksi eteensä. Äiti ja tytär olivat tuskin ehtineet ensimmäiseen kadunkulmaan, ennenkuin jo olivat valkoiset kuin lumiukot. Kadulla oli hiljaista, ainoastaan raitiovaunun kello kilahteli kauvempana.
— Emmekö mene raitiolla? — virkkoi Helvi sen kuullessaan. Samassa hän melkein kuin anteeksi pyytäen rohkeata ehdotustansa lisäsi: — Vain kolmekymmentä penniä. Minä ompelen jotakin ja ansaitsen sen.
Äiti otti esiin kukkaronsa ja antoi Helville viisitoista penniä.
— Minun matkaani raitiotie ei sovi — mene sinä ajamaan, jos tahdot. Mutta ajattele, kuinka raskas hevosten on laahustaa vaunuja tämmöisessä kelissä! Saat nuo pennit, jotka annoin, ei sinun tarvitse niitä ansaita. Päätä itse, käytätkö ne mieluummin ajamiseen vai panetko ne kotona lähetyslaatikkoon. — Hyvästi nyt, tästä minun pitää kääntyä.
Niin, hevoset… Helville ne eivät olleet mieleenkään juolahtaneet. Kello kilahti jo ihan vieressä, tuossa vaunut tulivat, niin täynnä väkeä, että joku seisoi ulkosillallakin. Hevosia oli kaksi, mutta ne kiskoivat uupuneesti kuormaansa. Nyt ne pääsivät vaihdepaikkaan ja pysähtyivät, ja siitä toinen hevonen vietiin pois.
Helvi taisteli, mutta voitti pian. Miksikä hän todellakin menisi sinne kuorman lisäksi? Olihan hänellä keveät jalat, eikä hän ollut "suolaa eikä sokuria". Ja sitte rahat säästyisivät lähetykselle. Paperikauppaan ei ollut pitkä matka, ja hän ehkä jo olisi siellä, ellei olisi tässä suotta menettänyt aikaa tuumimiseen.
— Nyt minä olen nopsa, — päätti hän, lähtien aika vauhtia livistämään lumen läpi.
Kun äiti noin tunnin kuluttua palasi kotiin, tuli Helvi häntä vastaan silmät säteilevinä, pakanalähetyksen säästölaatikko kädessään.
— Katso, äiti, tuonne ne menivät! — virkkoi hän, pudottaen kaikki kolme viisipennistä perätysten lippaan suusta sisään.
— Se on oikein, — lausui äiti, ja hänenkin silmänsä loistivat ilosta, kun hän asetti märkää takkiansa kuivamaan tuolin selälle uunin luo.
— Ja sitte minun mieleeni johtui jotakin. Sinä et tahtonut antaa minun ansaita näitä rahoja; mutta enkö voisi muuta ansaita? Osaanhan minäkin ommella, kun sinä leikkaat ja koetat. Olisi niin hauska, jos saisin omaa rahaa.
— Sinullahan oli niin paljo luettavaa, ja nyt puhelet ja mietit ihan muita asioita. Mielelläni annan sinun ommella, kun vaan ensi sijassa hoidat koulutyösi.
— Saanko minä sitte ostaa, mitä tahdon? Vaatteita ja kirjoja ja torttuja — ja antaa lähetykselle —
— Niinkö paljon luulet saavasi kokoon, että se riittää tuohon kaikkeen? Saat ostaa ja antaa mielesi mukaan, kunhan sinulla kerran on ne rahat käsissäsi. Ensiksikin minun pitää saada jotakin helppoa ommeltavaa, semmoista, joka sopii sinulle ja jonka ei ole kiire. — Mutta nyt emme enää puhu siitä, nyt sinun täytyy lukea. On jo mennyt paljon enemmän aikaa hukkaan, kuin jos kapteenska olisi käynyt täällä pukuansa koettamassa.
Tavallisesti Helviä ei suinkaan tarvinnut kehoittaa lukemaan, sillä koulutyö oli hänen ilonsa, ja nytkin hän nopeasti oppi, kun kerran pääsi reippaaseen alkuun. Illalla hän tyytyväisenä kopahutti kirjaa otsaansa ja paneusi levolle, huoletonna läksyistänsä. Ei aamulla juuri ollutkaan aikaa lukea, jos sattui nukkumaan vähän kauvemmin, sillä vuode oli korjattava ja huone siivottava.
Kun Helvi seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan tuli tohtori Lindin eteiseen, olivat Irja ja Ensio siellä jo panemassa päällysvaatteita yllensä. Tervehdittäessä Irja loi veitikkamaisen syrjäsilmäyksen Ensioon ja virkkoi:
— No, sanoppas nyt asiasi hänelle!
Ensio oli hiukan hämillään, mutta alkoi sitte selittää Helville, että lyseolaisilla huomisiltana oli juhlakonventti, jonne jokainen konventin jäsen sai kutsua pari tuttavaansa. Tahtoisikohan Helvi tulla Irjan kanssa?
Helvi kiitti ilosta loistavin silmin, mutta oli niin typerryksissä tästä odottamattomasta onnesta, että vasta kadulla ison matkan päässä tointui utelemaan tarkempia tietoja juhlakonventistä. Koulussa hän kyllä oli kuullut tyttöjen keskustelevan siitä, mutta ei ollut noihin puheisiin enempää huomiota pannut, kun asia oli ihan outo eikä häntä mitenkään koskenut.
— Tiesitkö sinä Irja tästä ennen, kun et puhunut mitään? — kysyi hän.
— Minä tahdoin hämmästyttää sinua! — sanoi Irja voitonriemuisena. Kylläpä hänellä olikin ollut kova tekeminen, kun oli jaksanut monta päivää säilyttää hauskaa salaisuutta.
— Mitä siellä konventissa tehdään? — tiedusteli Helvi innokkaasti.
— Siellä on laulua, soittoa, esitelmä ja näytelmäkappale. Lopuksi tanssitaan, — kertoi Ensio.
— Näytelmä ja tanssi on hauskinta, — ehätti Irja sanomaan. — Esitelmää minä en viitsisi kuunnella, ellei täytyisi. Se on kauhean kuivaa. Ja tiedätkö, Helvi — — Ensio, nyt minä kerron, saanhan kertoa, mikä sinä olet? Niin, Helvi, Ensio on tyttönä näytelmäkappaleessa!
Helvi rupesi nauramaan, ajatellessaan Ensiota hame päällä, ja Ensio nauroi mukana.
— Mutta älkää kertoko toisille tytöille, — varoitti hän. —
Ehtiväthän ne sitte nähdä.
— Minä olen vaan kerran nähnyt näyteltävän, — sanoi Helvi. — Se oli maalla kansanjuhlassa. Suutari Makkosesta oli tehty parooni ja Anttilan Sanna oli hänen rouvansa. Kyllä se oli hauskaa.
— Osaat kai sinä tanssia? — kysyi Irja.
— En juuri. — Ja Helvi kävi yhtäkkiä totiseksi. — Minä olen tanssinut vaan jenkkaa ja ollut piirisillä.
— Sinun pitää oppia. Tule meille iltapäivällä, niin siirrämme ruokasalin pöydän pois ja tanssimme, kunnes osaat. Taikka sinä saat tanssia Ension kanssa, ja minä soitan. Voi kuinka tyhmä olinkaan! Olisihan sentään pitänyt puhua tästä sinulle jo aikaisemmin, jotta olisi jouduttu enemmän harjoittamaan. Mutta enhän minä ajatellut, että sinä et osaisi tanssia.
— Irja, joka on tanssinut jo viisivuotiaasta! — nauroi Ensio.
— Niin olenkin, ja osaankin paremmin kuin sinä. Ei Ensio pidä tanssista, näetkös Helvi, mutta hän opetteli sitä kumminkin, kun äiti tahtoi. Ja minusta ei olisi ollenkaan hauska tanssia, ellei Ensio olisi mukana. Hän on luvannut pyytää minua franseesiin, jos ei kukaan muu sitä tee.
— Sinullahan on niin paljo tuttavia, — arveli Helvi.
— No onhan niitä Ension luokkatovereita, mutta en tiedä, välittävätkö ne minusta. Pitävät ehkä meitä kolmasluokkalaisia vallan pikkutyttöinä. En minä ole ennen ollut konventissa enempää kuin sinäkään, sillä Ensio on vasta ensimmäistä vuotta mukana.
He olivat saapuneet tyttökoulun portille, ja Ensio erosi mennäkseen eteenpäin normaalilyseolle. Ei päästy vielä sisään, ja tyttöjä seisoi parvissa portailla ja porttikäytävässä. Pihalla pieni joukko oli lumisilla. Se oli Helvistä muuten mitä hauskinta, mutta nyt hänen päänsä oli täynnä konventtiajatuksia, ja hän yhtyi Irjan kanssa tyttöparveen, joka innokkaasti siitä keskusteli.
— Meidän luokalta ei ole kutsuttu muita kuin Katri, Saimi ja minä, — kuului Leima Saarelan sivutoveri Ester Vahl sanovan.
— Olemmepa mekin! — huudahti Irja.
— Ketkä te? Sinä ja — Helvikö?
— Niin juuri. Kukako on kutsunut? Ensio tietysti. Onko se niin ihmeellistä?
— Mitä te panette päällenne? — kiirehti Ester kysymään, vilkaisten samalla tarkoittavasti Helviin.
Irja punastui harmista. — En minä ole sitä ollenkaan ajatellut, eikä
Helvikään. Eikä sinulla ole sen kanssa mitään tekemistä.
— Ohho; tottahan on lupa kysyä —
— Sepä on hauskaa, että te tulette, — sanoi Katri Dahlberg, joka ihaili Irjaa, vaan ei kuitenkaan kadehtinut Helviltä hänen ystävyyttään.
— Kyllä se on hyväin humalain hukkaamista, — kuiskasi Esterille Leima, jolla ei ollut toivoa päästä konventtiin. — Ei suinkaan Helvi edes osaa tanssia, ja Ensio on niin nätti, että —
Onneksi ovet avattiin ja keskustelu pysähtyi. Mutta Helvi oli levottoman näköinen ja kuiskasi Irjalle, ettei hän todellakaan tietänyt, miten piti pukeutua. Kelpasikohan hänen tummansininen pyhähameensa?
— Se on ihan hyvä, — vastasi Irja niin päättävästi, että Helvi kohta rauhoittui.
Mutta tänä päivänä opettaja ensi kerran tapasi hänet epätarkkuudesta.
Helvi nousi, katsoi alas eikä muistanut, mitä oli kysyttykään.
— Missä sinun ajatuksesi nyt olivat? — kysyi opettaja ihmeissään, sillä Helviä pidettiin luokan tarkimpana ja etevimpänä oppilaana.
Helvi istuutui äänetönnä, häpeissään. Mutta takana Leima kuiskasi hänen puolestaan: — Poikain konventissa. — Ja Ester nauraa tihitti Irjan selän turvissa.
Saapuessaan kotiin Helvi oli puoleksi iloinen, puoleksi alakuloinen. Äidille hän kertoi kaikki tarkkaan ja odotti jännityksellä mitä hän sanoisi. Äiti lupasi laskea hänet toivottuun huviin, mutta oli pahoillaan, kun Helvi sen tähden oli antanut opettajalle syytä muistutukseen. — Tanssia harjoittamassa Irjan luona saat olla vaan tunnin, — lisäsi hän. — Ellet osaa, katselet tällä kertaa. Ensin työ, sitte huvitus!
Helvi tyytyi siihen vastustamatta, nouti maidon, kävi ostamassa öljyä, korjasi pöydän ja silmäili lävitse iltapuolen läksyt. Äiti katseli häntä hellästi, ja kyynel väreili silmäkulmassa. — Olenkohan minä ankara? — ajatteli hän. — Mutta minun täytyy. Maailman koulu on ehkä oleva kylläkin kova Helville. Hänestä pitää kasvaa karaistu, kelpo tyttö.
Konventin jälkeisenä lupapäivänä Helvi istui äitinsä vieressä napinläpiä ompelemassa, mutta ajatukset viipyivät ihmeellisessä eilisillassa. Kaikki oli ollut kuin unelmaa: valaistu sali, juhlapukuinen nuoriso, kaunis soitto ja laulu… Irja oli valkoisessa puvussa. Mutta ei Helvin ensinkään tarvinnut hävetä tummaa, yksinkertaista pukuaan. Kaikki kohtelivat häntä ystävällisesti, ja moni muukin oli yhtä tummissa vaatteissa. — Ja sitä somaa näytelmää! Helvin mielestä Ensio mainiosti sopi tytöksi. — Esitelmäkin oli niin hauska, vaikka Irja kyllä haukotteli ja valitti pitkästyvänsä. Eräs opettajista piti sen. Hän puhui Yrjö Aukusti Vallinista ja hänen tutkimusmatkoistansa kaukana kuumilla aavikoilla. Helvi melkein luuli turbaani päässä ja viitta ympärillä matkustavansa mukana. Uudestaan hän innostui sitä ajatellessaan. Erämaa oli hiekkainen, tasainen, ääretön… Tuolla kohosi vaan muutamia kallioita, ja tässä kasvoi piikkikasveja, joita kamelit söivät. Valkoiset teltat olivat pystytetyt yöksi, nuotiotuli paloi, arapialaiset istuivat sen ympärillä ja Vallin heidän joukossaan — tai Helvi itse… Suuret tähdet leimusivat taivaalla, erämaassa vallitsi hiljaisuus…
Sitte oli ruvettu tanssimaan, ja silloin vasta Irjalla oli oikein hauska. Hän oli yhtenään lattialla, vaikka olikin vaan kolmasluokkalainen, ja hän nauroi ja puheli, ikäänkuin olisi jo aikoja tuntenut kaikki, ketkä siellä olivat. Helvi ei paljon tanssinut; eihän hän osannutkaan. Ensio olisi vienyt hänet franseesiin, sillä Irjaa oli joku muu pyytänyt, mutta Helvi ei rohjennut koettaa. Silloin Ensio oli jäänyt istumaan hänen viereensä, ja he olivat puhelleet illan ohjelmasta, etenkin esitelmästä. Ensiokin oli pitänyt siitä paljon, ja hän olisi yhtä mielellään kuin Helvi tahtonut matkustaa ja nähdä vieraita maita. — Mutta ei suotta — oli hän sanonut. — Minä tahtoisin samalla toimittaa jotakin hyödyllistä, niinkuin Vallin.
Sitä Helvi nyt mietti. Mitähän kaikkea hyödyllistä voisi saada aikaan vieraalla maalla? Helvi ajatteli isävainajansa vanhinta veljeä, Martti-setää, joka oli ollut lähetyssaarnaajana Afrikassa ja kuollut siellä. Oli hänkin nähnyt paljon ja samalla tehnyt työtä muitten tähden. Äiti oli usein hänestä kertonut, ja Helvi muisti pienempänä istuneensa hänen sylissään, kun hän kerran kävi kotimaassa. Hänellä oli ollut muassansa suuri tiikerintalja ja paljo kummallisia kapineita, ja Helvi oli pitänyt hänestä enemmän kuin Kustaa sedästänsä, jolla oli isoisän entinen talo Helvin kotipitäjässä. Kuinka ihmeellistä olisi olla lähetyssaarnaaja!
— Äiti, — virkkoi Helvi yhtäkkiä keskeyttäen äänettömyyden, — etkö kertoisi minulle taas jotakin Martti sedästä ja Ovambosta?
— Miten ajatuksesi nyt sinne johtuivat? Kyllä minä kertoisin, ellen ole jo puhunut kaikkea, mitä tiedän. Mutta sehän on totta, eilen tuli Lähetyssanoma, jota et ole nähnyt, kun olit poissa. Minäkään en joutanut sitä katsomaan. Lueppas ääneen!
Siinä oli joku hartauskirjoitus, pikku uutisia ja kirjeitä. Voittoja oli saavutettu, joskaan ei suuria, mutta ne oli taas täytynyt maksaa ihmishengen hukalla. Ilmanalakuume oli temmannut pois äskettäin saapuneen sisaren.
Rouva Aaltonen huokasi syvään. — Eloa on paljon, mutta työväkeä vähän.
Lähettäköön Herra sinne uusia raittiita voimia!
Helvi istui hiljaa ja tuumivaisena. Hetken kuluttua hän kysyi:
— Eikö siellä ole keitään muita meidän maan naisia kuin lähetyssaarnaajien rouvia?
— Ei ole. Eikä siellä mies-lähetyssaarnaajiakaan ole monta, kuten tiedät. Varat eivät riitä lähettämiseen.
— Mutta miksi on lähetetty pelkkiä miehiä? Eivätkö naiset ole tahtoneet mennä vai eivätkö he kelpaa?
— Arvellaan kaiketi miesten paremmin sopivan työhön Ovambossa. En tiedä, onko niin laita. Ehkäpä ei olisi ollut menijöitäkään, sillä lähetyssaarnaajan toimi on raskasta ja vaikeata. Monessa muussa maassa on kyllä naisia lähetystyössä. Minäpä kerronkin sinulle tällä kertaa Intian zenana-lähetyssaarnaajista.
Helvi oli jälleen pelkkänä korvana ja yhtä innoissaan kuin eilen esitelmää seuratessaan. Hän näki edessänsä palmulehdot, bambumajat ja naishuoneet asukkaineen. Ne olivat kauniita, tummasilmäisiä vaimoja, mutta niin kehittymättömiä kuin pienet lapset. Lähetyssaarnaaja, englantilainen nainen, astui sisälle nukke kädessä, ja kaikki kerääntyivät ympärille ihmettelemään. Katsokaa, sanoi hän, tämä nukke voi liikuttaa käsiänsä ja jalkojansa, ja se on vaan tehty kapine. Teidän jumalanne eivät voi senkään vertaa. Tahdotteko kuulla suuresta Jumalasta, joka on osannut tehdä koko maailman ja joka rakastaa teitä?
— Jospa saisi olla siellä! — huudahti Helvi kiihkeästi. — Niiden englantilaisten työ ei suinkaan ole niin vaikeata kuin suomalaisten Ovambossa.
— On sielläkin vaikeuksia enemmän kuin ymmärrätkään, lapsi kulta. Lähetyssaarnaajat hoitavat kurjia sairaita ja saavat monasti itsekin tarttumuksia. He kärsivät kuumuutta ja puutetta, rasittuvat paljosta työstä, asuvat epämukavissa asunnoissa ja usein menettävät henkensä sen kaiken palkaksi. Ei se ole helppoa elämää, mutta se on kuitenkin onnellista, sillä he uhrautuvat Kristuksen tähden.
— Minusta se on vielä paljon hyödyllisempää kuin Vallinin matkat, — sanoi Helvi innokkaasti. — Jahka minä saan rahaa tästä puserosta, panen puolet lähetyslaatikkooni.
Keskustelun katkaisi pihalta kuuluva kova kopina. Useammat anturat polkea tömistelivät lunta raskaista jalkineista, ja samassa ovi koputtamatta avattiin. Huoneeseen astui suuri, roteva, turkkeihin ja pitkävartisiin saappaisiin puettu mies, perässään kaksi tanakkaa puolikasvuista poikaa.
— Kas, Kustaa lanko! Ja molemmat pojat mukana! Hyvää päivää! — huudahti rouva Aaltonen, heittäen työnsä sängylle. — Mistä te olette tänne löytäneet?
— Löydettiinhän tuota, kun pappilassa tiesivät kadun ja numeron, — vastasi isäntä kättä pistäen. — Terveisiä maalta. Kuinka täällä on voitu?
— Jumalan kiitos, kyllä me olemme hyvin voineet. Mutta riisukaa nyt päältänne ja istukaa.
Rouva Aaltosen silmät samassa kulkivat leveisiin, märkiin jälkiin, jotka olivat jääneet lattialle. Toinen pojista yritti juuri laskea lakkinsa vaalean kangaspakan päälle, mutta vieressä seisova Helvi ehti vetää sen syrjään.
Siinä nyt oli hänen ainoa elossa oleva setänsä, Kustaa, Saukkolan isäntä, sekä molemmat serkut Manne ja Samuli. Muita lähempiä sukulaisia heillä ei ollutkaan. Aaltoset olivat talonpojan poikia, ja Kustaa oli veljeksistä keskimmäinen. Vanhusten kuoltua olisi talon pitänyt tulla Martti veljelle, mutta kun tämä oli lähtenyt lähetyssaarnaajaksi, jäi Saukkola Kustaan haltuun.
Helvi meni panemaan kahvia tulelle, ja setä katsoi hänen jälkeensä.
— Laihtuneet te olette molemmat, sen minä sanon. Tuo tyttökin on tullut vallan toisennäköiseksi. Teitte hullun työn, kun muutitte tänne Helsinkiin.
— Kyllä Helvi on ollut terve, ja hyvin hänen on käynyt koulussa. Eikä meiltä ole mitään puuttunut.
— Kai sentään on kovalle ottanut, kun huoneennekin on näin maan tasalla. Olisi se Helvi vaan vähemmälläkin opilla toimeen tullut. Minä olisin saanut hänestä meijerskan — hi hi hi — Mitäs hänen sitte teet, kun koulunsa lopettaa?
— Panen arvattavasti seminaariin. Kansakoulunopettajan paikkoja on aina tarjona.
— Niin, on kai. Mutta kuuleppas, Helvi, — lisäsi setä piloillaan, kääntyen tyttöön, joka samassa palasi sisälle, — tulisithan sinä sentään mieluummin minun meijerskakseni kuin menisit seminaariin? Jos veisinkin heti — hi hi hi —
— En tulekaan, — vastasi Helvi, vetäytyen äitinsä turviin, ikäänkuin olisi pelännyt sedän todellakin aikovan ottaa hänet mukaansa.
— Mutta mikä teidät sai Helsinkiin matkustamaan? — kysyi rouva Aaltonen kääntäen keskustelun toisaalle. — Oliko asioita vai lähdittekö vaan huvimatkalle?
— Eihän sitä ilman asiaa — Piti tuoda tuo Samuli tohtorille, ja sitte
Mannekin kärtti mukaan päästäkseen —
— Samuliko? Onko hän sairas? Sitä ei suinkaan luulisi, kun hänet näkee. Mikä sinua vaivaa?
— Vasenta lonkkaani on kolottanut kaiken syksyä, — vastasi vanhempi poika, joka oli siihen asti ääneti jurottanut, sillä välin kuin nuorempi haasteli kahvikaluja asettelevan Helvin kanssa.
— Se on niin hurja hevosten ajossa, — alkoi isä selittää. — Antoi mennä pahaa tietä pitkin semmoista kyytiä, että kaatui kiveen. Eikä kirkonkylän tohtori sitä paremmaksi saanut; käski tuoda Helsinkiin.
— Sitähän minä äsken katsoin, että ontuiko Samuli vai kuinka hän käveli, — sanoi Helvi.
— Milloin te nyt menette lääkärin puheille? — kysyi rouva Aaltonen.
— Johan tuota oltiin — sinnehän me ensiksi menimme. Antoi lääkkeitä ja määräsi hauteita. Kivun se lupasi poistaa, mutta niin sanoi, että kai pojan pitää jäädä ontuvaksi koko ijäkseen. Sittehän ei tarvitse sotaväkeen mennä — ha ha ha —
— Kyllä sitä vähemmälläkin olisi ruunun virasta päässyt, — tokasi
Samuli äreästi.
— Tehkää nyt hyvin ja ottakaa kahvia, — keskeytti rouva Aaltonen. Helvi oli saanut kahvipöydän katetuksi ja kaatoi paraikaa höyryävää juomaa kirkkaasta pannusta.
— Joko sinä vallan latinaa luet? — ivaili Manne, nähdessään outonimisen kirjan, jonka Helvi siirsi syrjään, tehden kahvipannulle tilaa.
— Saksakin riittää, — nauroi Helvi. — Olen minä sentään myöskin alkanut lukea vähän englanninkieltä.
Manne veti kirjan lähemmäksi katsellaksensa sitä, mutta tuli silloin tyrkänneeksi Samulia, joka juuri otti kahvia, niin että kuppi kaatui ja sen sisällys valui pitkin pöytäliinaa ja Helvin saksankirjaa. Helvi purskahti katkeraan itkuun, sieppasi kirjansa pois ja vetäysi nurkkaan sitä kuivaamaan.
— Olet sinä se kopelo, — ärjäsi isäntä Samulille. — Katsos nyt mitä teit.
— Mannehan se lykkäsi, vaikka minä syyt saan, — virkkoi Samuli yhtä vihaisella äänellä.
— Mitäs tulit siihen eteen, — sanoi Manne vähän häpeissään.
Mutta Helvi nyyhkytti yhä katkerammin. Kaikesta pyyhkimisestä huolimatta jäi lehdille suuria ruskeita pilkkuja.
— Mitä maisteri nyt sanoo, voi, voi — Tämä ei ole minun kirjani, se on koulun —
— Nyt emme enää puhu siitä asiasta, — sanoi rouva Aaltonen aivan tyynesti, mutta päättävästi. — Minusta on ikävä kuulla kiistaa ja itkua. Sinun, Helvi, ei tarvitse huolehtia kirjasta, saat itse pitää tämän, ja minä toimitan koulun kirjastoon uuden.
Pojat olivat vaienneet, isäntäkään ei virkkanut mitään, ja Helvin kyyneleet kuivuivat tuokiossa. Oma kirja! Sepä vasta oli aarre, vaikka olikin täynnä kahvipilkkuja!
Keskustelu sujui taas pian kaikessa rauhassa. Rouva Aaltosella ja Helvillä oli paljo kyselemistä kotipitäjän asioista, ja matkalaiset puolestaan ihmettelivät Helsingin ihanuuksia. Pojat olivat ensikertalaisia, eikä isäntäkään ollut moniin aikoihin pääkaupungissa käynyt.
— Muijankin olisi tarvinnut olla mukana, — arveli hän. — Olisi maar se ihmetellyt suu selällään — ha ha ha — Mutta ei tahtonut jättää kotia piioille, ja maksanuthan se kanssa olisi. Vaikka kyllä minulla rahoja on — ei niistä puutetta.
Kun setä ja serkut ennen päivällistä lähtivät, tuntui Helvistä oikein helpolta. Samulista ja Mannesta hän ei koskaan ollut pitänyt, mutta nyt Ensio, tiesi miten, johtui hänen mieleensä heidän rinnallaan, ja silloin vertailu varsinkin kääntyi serkkujen vahingoksi. Ei hän kuitenkaan virkkanut mitään äidillensä, joka heti kiireellä oli tarttunut ompelutyöhönsä. Mutta jos Helvi olisi nähnyt hänen ajatuksensa, olisi hän huomannut heidän olevan hyvin samaa mieltä ainoitten sukulaistensa suhteen. — Mikähän on tehnyt Kustaan niin erilaiseksi kuin molemmat velivainajat Erkki ja Martti? — mietti rouva Aaltonen. — Hän meni naimisiin kovin nuorena; vaikuttiko häneen ehkä hänen vaimonsa, rikkaan rusthollarin tytär, joka oli miestään vanhempi ja tunnettu ahneeksi, riitaiseksi ja komentavaiseksi? Kustaa ei myöskään ollut saanut minkäänlaista koulusivistystä, niinkuin Erkki, eikä hän ollut sitä halunnutkaan, kuten Martti veli, joka omin päin ja lähetyskoulussa oli hankkinut paljon tietoja. Emäntäkään ei suinkaan häntä kannustanut oppia hakemaan, sillä itse hän sitä halveksi ja töin tuskin oli suostunut panemaan poikansa kansakouluun, josta Samuli erosikin kesken. Mutta päävika oli varmaan siinä, että Saukkolassa ei tunnettu Herraa, joka oli ollut toisten veljesten kallein omaisuus. Siitä seurasi itsekkäisyys, toraileva mieli, jopa käytöksen raakuuskin.
— Jumala suokoon, että voisin johtaa Helviä kätkemään isänsä aarteen, joka on minunkin omani! — huokasi äiti.
Helvi järjesti paraikaa pöytää ja hyräili laulua:
"Vaikuta, sill' yö joutuu, aurinko alenee, hälle, jok' itsens' antoi sulle, jotain tee —"
Helvi oli saanut erittäin hyvän lukukausitodistuksen suureksi iloksi äidillensä ja itselleen. Kuin vapaa lintunen hän antautui kevein mielin joululupaansa viettämään. Ennen joulua oli kova kiire, sillä äidille tuotiin työtä enemmän kuin hän voi ottaa vastaankaan, ja Helvi pyytämällä pyysi saada auttaa, jotta voisi samalla itse ansaita rahoja. Äiti lähetti hänet joka päivä kävelemään tai laskemaan mäkeä tovereitten kanssa, mutta suostui muuten mielellään hänen pyyntöönsä. Eikä Helvistä milloinkaan joulu ollut tuntunut niin hauskalta kuin tänä vuonna, jolloin hän omilla rahoillansa saattoi ostaa äidille lämpimän huivin ja panna kirkkaan hopearahan lähetyksen säästölaatikkoon.
Joulun jälkeenkään Helvi ei malttanut kokonaan lakata ompelemasta, vaan ansaitsi itsellensä puserokankaan, ja vielä jäi markka ylitsekin. Mutta silloin kumminkin lepo ja virkistys olivat pääasiana. Oi noita hauskoja iltapäiviä, jotka vietettiin Tähtitornivuoren rinteillä mäenlaskussa, tai aamuja, joina lumisissa metsissä hiihdeltiin! Usein oli kokonainen parvi iloisia tyttöjä mukana, mutta joskus Helvi lähti kolmen kesken Irjan ja Ension kanssa, ja silloin hänestä aina oli hauskinta. Palatessa hänen piti tavallisesti poiketa Lindiläisten kotiin. Kun silloin Irja soitti ja lauleli, tai kun he yhdessä istuivat punaiseen sohvaan puhelemaan, silloin hän täydestä sydämestä nautti siitä, ettei ollut huolta huomisista läksyistä, vaan sai olla ystävänsä seurassa niin kauvan kuin teki mieli. Näin hauskaa hänellä ei ollut vielä koskaan ollut. Kerran hän sai kutsua Irjan ja pari muuta toveria kotiinsakin. Se tapahtui Helvin syntymäpäivänä, ja silloin äiti piti nekkukemut. Rouva Aaltonen oli jo aikaa täysin rauhoittunut Irjan ystävyyden suhteen, olipa liikutettuna kiittänytkin Jumalaa siitä. Helvihän oli saanut niin paljon iloa herttaisen toverinsa kautta, ja äidin pelko sen johdosta, että Irja oli varakkaasta kodista, näyttäytyi ihan aiheettomaksi. Miten lieneekään ollut tohtorinna Lindin pintapuolisuuden laita, ainakin hän oli osottanut suurta ystävällisyyttä Helviä kohtaan eikä ensinkään tahtonut estää tytärtänsä liittymästä köyhän ompelijan lapseen. Äiti oli kerran käynyt kiittämässä Irjan vanhempia Helvin puolesta, ja tohtori Lindin koti oli silloin tehnyt häneen sopusointuisen, miellyttävän vaikutuksen komeudestansa huolimatta. Ja uudestaan hän iloitsi siitä, että Jumala oli johtanut kaikki hyvin Helville.
Mutta nyt oli lupa ja lepo loppunut ja koulutyö taas täydessä vauhdissa. Nuorten mielet olivat kumminkin vielä niin kiinni menneissä yhteisissä iloissa, että välttämättä täytyi jotakin puuhata läksyjen lomiksi. Aamuhiihdoista ja pitkistä kelkkaretkistä ei nyt enää voinut olla kysymystä, mutta muita ehdotuksia tehtiin välitunnilla tyttökoulun pihalla oikein kukkurakaupassa.
— Mennään joka päivä edes tunniksi mäkeä laskemaan, — esitti Saimi
Saarnio, joka asui aivan Tähtitornivuoren vieressä.
— Ja toinen tunti meno- ja paluumatkaan yhteensä. Ei kiitoksia, — vastasi joukosta Leiman ääni. — Minä en ainakaan ehdi enkä viitsi.
— Siellä niin ryvettyykin, — kiirehti Ester lisäämään. — Mutta ostetaan kaikin klubimerkit ja luistellaan ainakin lauvantaina ja sunnuntaina.
— Klubimerkki on kovin kallis, — huomautti Martta Mäkinen ujosti. Häneen yhtyivät kuitenkin muutamat muutkin, ja Irja selitti, että klubin radalla kaikenlaiset keikarit ja poikatytöt luistelivat, eikä hän ainakaan tahtonut sitä kolmannen luokan kokouspaikaksi.
— Perustetaan ompeluseura, — ehdotti käytännöllinen Katri Dahlberg.
— Perustetaan! — huusivat useat äänet.
Tuuma oli keksitty. Tosin jotkut ensin yrittivät vastustaa, mutta pian yleinen innostus sai vallan, ja päätös tehtiin. Jos vaan johtajatar ja luokkaopettaja suostuisivat, kokoonnuttaisiin koululle joka toinen lauvantai kello viideltä ompelemaan ja leikkimään, siksi kuin opettaja lähettäisi pois.
Riemu oli rajaton ja kaikki olivat tyytyväisiä, kunnes Helvi huomautti, että olisi paras myöskin heti päättää, mitä tarkoitusta varten aiottiin tehdä työtä.
Niin, tarkoitus — sitä ei kukaan ollut ajatellut. Muutamien mielestä ei mikään yhteinen tarkoitus ollut tarpeenkaan, mutta enin osa näytti nolostuvan, kun niin tärkeä asia oli unohdettu.
— Me pidämme myyjäiset stipendirahastoa varten, niinkuin yläluokkalaisetkin tekivät viime keväänä, — sanoi Liisi Lang.
— Emme me viitsi matkia toisia, — arveli Kerttu Kohonen, löytämättä kuitenkaan sen parempaa ehdotusta. Mutta Ester jatkoi varmasti: — Me vähät välitämme stipendeistä. Teemme jokainen omaa työtämme, juuri mitä haluttaa.
— Ei se ole hauskaa, — virkkoi Irja epäröiden. — Kyllä meidän jotakin täytyy keksiä — mutta mitä?
— Emmekö voisi tehdä työtä pakanalähetykselle? — esitti arasti Ilmi
Alanne, luokan nuorin tylleröinen.
Koko joukko purskahti nauramaan.
— Kaiketi villasukkia neekerilapsille, — ivasi Leima.
— Ja Ilmi itse kyytimään niitä Afrikkaan, — lisäsi Kerttu.
Helvi oli seisonut syrjässä puuttumatta ehdotuksiin, mutta nyt hänen poskensa alkoivat hehkua ja huulensa väristä. Hänen täytyi sanoa jotakin; hän ei voinut tätä kestää.
— Hyi, kuinka voitte puhua noin, — sanoi hän kiihkeästi kyynelten kohotessa silmiin. — Miksi emme voisi pitää lähetysmyyjäisiä? Jos te tietäisitte, kuinka pakanat ovat onnettomia — jos — jos — Ääni tukehtui kesken kurkkuun, ja Helvi taisteli kaikin voimin itkua vastaan.
— Oletko sinä sitte käynyt Afrikassa? — sanoi Ester ylenkatseellisesti. — Kuka niitä juttuja uskoisi, joita sieltä kerrotaan. Jos me lähetämme rahoja pakanoille, eivät ne koskaan tule perille.
— Tulevatpa! — huudahti Helvi, alkaen kertoa, miten oli meneteltävä. Olihan hän monasti tyhjentänyt lähetyslippaansa ja tiesi hyvin, että rahat olivat jätettävät lähetysseuran johtokunnalle, joka ne kyllä käytti oikein. Mutta kellonsoitto keskeytti hänet, ja päätös täytyi lykätä toistaiseksi.
Kuinka paljon kolmannen luokan tytöt seurasivat opetusta sinä tuntina, sen kai opettaja tiesi parhaiten. Varma vaan oli, että toisen välitunnin tullessa jokainen näytti miettineen ompeluseuran tarkoitusta, ja ulos päästyä kohta joukko surisi kuten mehiläisparvi. Silloin Irja lausui päättävästi, että Ilmin ehdotus oli hyvä ja Helvi oli myöskin puhunut oikein, ja nyt ei enää saanut väitellä, vaan piti suostua kohta. Jos joku tahtoi ommella itselleen, saattoi hän senkin tehdä. Enin osa kyllä tekisi työtä lähetykselle.
Kun Irjalla oli varma mielipide jostakin, vei hän melkein aina toiset mukanansa. Mistä se johtui, sitä ei kukaan tovereista olisi voinut selittää. Mutta ei kukaan sitä ajatellutkaan, sillä se kävi itsestänsä. Nytkin kaikki vaikenivat, kunnes tuota pikaa suloisessa sovussa ruvettiin neuvottelemaan sopivista käsitöistä. Asian ratkaisu tuntui hyvin luonnolliselta. Oli saatu yhteinen tarkoitus — useimmille yhdentekevää mikä — mutta kullekin jäi vapaus liittyä siihen tai olla ilman, ja kuitenkin jokainen sai tulla mukaan ompeluseuraan.
— En minä niin paljon lähetyksestä välitä, — tunnusti Irja avomielisesti Helville, kulkiessaan tämän kanssa koulusta kotiin. — Mutta minä olin harmissani tytöille. He olivat häijyjä Ilmiä ja sinua kohtaan, ja te olitte sentään oikeassa. Teidän ehdotuksenne täytyi päästä voitolle!
Tämä keskustelu oli maanantaina, ja lauvantaina ompeluseuran piti alkaa. Mutta lasten mieli on kuin lampi, jonka veden jokainen tuulenpuuska nostaa aaltoihin. Ei ollut vielä päästy torstaita kauvemmaksi, ennenkuin uusi asia pani kolmasluokkalaisten päät pyörälle. Teatterissa oli näytelty "Prinsessa Ruusunen", rakkaan setä Topeliuksen rakas tuttu kappale; Katri ja Kerttu olivat päässeet sitä katsomaan, ja nyt puoli luokkaa henkeänsä pidättäen kuunteli heidän kertomuksiansa haltijattarista ja tontuista ja satumaailman kaikista ihanuuksista.
— Mennäänpäs huomenna kaikki teatteriin! — huudahti Irja innostuneena, ajattelematta siinä silmänräpäyksessä, että vanhemmillakin oli sana sanottavana.
— En minä tiedä pääsenkö, — kuului joku kyllä muistuttavan. Mutta ne, jotka eivät luulleet saavansa olla mukana, väistyivät enimmäkseen alakuloisen näköisinä joukosta pois, ja toiset alkoivat kahta innokkaammin keskustella siitä, missä yhdyttäisiin ja minne asetuttaisiin istumaan.
— Ja kuka saadaan paimentajaksemme sinne? Sillä tietysti meillä semmoinen pitää olla, ei suinkaan meitä muuten koulusta lasketa, — arveli Saimi.
— Vaikka minun äitini, — vakuutti Irja. — Ei hän koskaan kiellä, jos minä oikein pyydän. Voi kuinka meidän tulee hauska!
Vasta koulusta palatessa Irja muisti, että Helvi ei ollut sanonut mitään; ja tuossa hän nyt kulki silmät suurina ja surullisina. Irjan valtasi yhtäkkiä katumuksen tunne. Kuinka hän oli voinutkin ajatella pelkkää omaa huviansa ja kokonaan unohtaa ystävänsä! Hän tarttui kiihkeän hellästi Helvin käsivarteen ja lausui kuin ajatustensa jatkoksi:
— En minä mene teatteriin, ellet sinä tule myöskin. — Helvi, etkö luule, että äitisi laskee sinut?
— En tiedä — Mutta — mutta — ettekö te sanoneet koulussa, että pääsylippu maksaa kaksi markkaa?
— Niin, jos otamme kokonaisen aition —
— Eikä minulla ole kuin markka jäljellä niistä rahoista, jotka joululuvalla ansaitsin. En minä voi pyytää äidiltä.
— Odotappas — markallahan pääsee "paratiisiin", yläriville. Minä tulen kanssasi sinne! Ei se mitään tee, vaikka siellä tavallisesti istuu vaan työväkeä. Meidän Tilta sanoi, että sieltä näkee mainiosti. Niin me teemme! Ja sinä tulet mukaan — tulet, tulet, Helvi!
Irja hypähti riemusta, ja Helvin sydän alkoi kovasti sykkiä. Olisikohan kumminkin mahdollista, että hän kerran pääsisi oikeaan teatteriin ja lisäksi "Prinsessa Ruususta" katsomaan?
— En minä uskalla sanoa varmaan, ennenkuin olen puhunut äidille, — virkkoi hän. Mutta kotiin tullessaan hän oli jo niin selvästi kuvitellut mahdollisuutta todellisuudeksi, ettei hän oikeastaan odottanut muuta kuin myöntävää vastausta. Hän aivan hätkähti, kun äiti epäillen pudisti päätänsä.
— Et sinä voi mennä kahden kesken Irjan kanssa, ja kuinka saatat luulla, että tohtorinna Lind tulisi teidän mukananne ylärivin paikoille istumaan? Minä olen varma siitä, ettei hän suostu tuumaanne. Ja sitte vielä — sinunhan piti markallasi ostaa käsityö ompeluseuraan. Millä aikoisit sen hankkia, jos käyttäisit rahasi tähän?
Helvi seisoi ihan neuvotonna. Yhdellä iskulla oli koko kaunis tuulentupa mennyt murskaksi. Hän purskahti katkeraan itkuun, vetäysi nurkkaan rahille ja istui siellä yhä nyyhkien, kuulematta äidin lohdutuksia, kun ovea kiireisesti koputettiin ja Irja pyrynä ryöpsähti sisälle.
Hän vallan hämmästyi Helvin kyynelistä, sillä itse hän oli täynnä iloa ja intoa. Oli käynyt, niinkuin rouva Aaltonen arveli. Irjan äiti lupasi kyllä tulla tyttöjen kanssa teatteriin, mutta heidän piti ottaa aitiopaikat. Nyt hän lähetti Irjan sanomaan Helville, että tämä vaan jättäisi rahansa heidän haltuunsa. Joku pieni tonttu ruusuprinsessan seurueesta laittaisi kyllä niin, että sillä pääsisi tavalliselle kahden markan paikalle toisten toverien joukkoon.
— Saahan Helvi tulla? — kysyi Irja, luoden rouva Aaltoseen niin pyytävän katseen, että sen olisi luullut voivan jäitäkin sulattaa. Eivätkä Helvin äidin kasvot jäisiltä näyttäneetkään. Sanomaton hellyys kuvastui niistä, mutta ääni soi vakavalta, kun hän sanoi: — Helvi saa itse päättää, tahtooko hän mennä vai ei.
— Tietysti hän tahtoo! No Helvi, pyyhi toki kyyneleesi ja ole iloinen!
Hyvästi nyt — markkasi voit tuoda huomenna. — Ja Irja pyörähytti
Helviä kerran ympäri ja katosi yhtä pian kuin oli tullutkin.
Mutta Helvi ei ollut oikein iloinen. Täti Lind oli niin hyvä ja Irja myöskin, ja äiti antoi hänelle vapauden itse päättää menostansa. Miksi hän ei voisi huvitella kuten muutkin? Mutta ompeluseura ja koriliina ja pakanalapset kaukana Afrikassa… Hän oli jo luvannut markkansa heille, vaikkei hän aamupäivällä ollut muistanut sitä. Voi, kuinka tämä oli vaikeata! Moni varakkaampikin toveri aikoi kyllä tehdä omaa työtänsä ompeluseurassa, mutta hän, joka juuri oli niin innokkaasti ehdottanut, että ommeltaisiin lähetykselle… Ei, ei hän voinut menetellä niin. Tuo markka ei ollut enää hänen, sillä oli jo määrätty paikkansa. — Ja kuitenkin… Mitä hän sanoisi Irjan äidille? Jos hän selittäisi asian oikean laidan, maksaisi rouva Lind ehkä koko pääsylipun, ja silloin tuntuisi, ikäänkuin hän olisi kerjännyt sitä. Malttaisiko hän jäädä pois teatterista? Ei varmaankaan…
Yhtäkkiä hän luuli keksineensä keinon. Hän hypähti paikaltaan ja riensi pöydän luo, jonka äärestä häntä kohtasi äidin tutkiva katse. Rouva Aaltonen oli istunut ihan ääneti, ja Helvi oli ollut niin ajatuksiinsa vaipuneena, että tuskin oli huomannut äitinsä olevan huoneessakaan. Nyt hän melkein pelästyen punehtui ja loi silmänsä alas, kun äiti kysyi:
— Oletko jo päättänyt?
— Kyllä minä luulen, että menen. Täti Lind on varmaan jo toimittanut pääsylipun, ja olisi niin ikävä jäädä pois… Voi äiti, älä näytä noin totiselta! Enkö minä saisi mennä?
— Entäs ompeluseura? Aiotko ommella omaa puseroasi, kun muut antavat työnsä yhteisen kalliin asian hyväksi?
— En aio tehdä omaa työtäni! Älä kysy mitään, äiti kulta! Kyllä minä huomenna ostan koriliinan, ja kuitenkin saan nähdä "Ruusuprinsessan". Älä ole levoton — sitte minä selitän…
Pääsyliput olivat hankitut, läksyt luetut, ja koko iloinen, odotuksesta hehkuva tyttöparvi oli juhlapukuisena kokoontunut tohtori Lindin valaistuun ruokasaliin. Tohtorinna kaatoi höyryävästä keittiöstä teetä. Irja siirteli kuppeja toveriensa eteen, ja tohtori ja Ensiokin istuivat siellä teetä juomassa yhdessä teatteriin lähtevien kanssa. Siinä oli eloa, tuossa nuoressa joukossa. Pelkkiä loistavia katseita, pelkkiä iloisia sanoja, hymyä ja naurua ja riemua runsain määrin…
Ei pelkkiä iloisia katseita kuitenkaan.
— Helvi, sinä olet niin vakava, — kuiskasi Ensio, joka istui hänen vieressään. — Et puhu etkä naura niinkuin muuten. Oletko väsynyt?
— En, en ollenkaan. Näytänkö siltä?
— Et sinä ole semmoinen kuin tavallisesti. Jokin sinua vaivaa.
— Mikäpä minua vaivaisi, — virkkoi Helvi naurahtaen, mutta samassa hän punastui, sillä hän tunsi, ettei hän puhunut totta.
— Suo anteeksi, eihän minun ole oikeus kysyä. Mutta minä niin toivoisin, että saisit hauskan illan. Sinä olet niin ahkera ja uhrautuvainen ja tarvitset kyllä virkistystä.
Helvi punastui vielä enemmän, sillä hänen omatuntonsa sanoi: itsekäs minä olen enkä uhrautuvainen. Teatteriin kulkiessansa pitkin puolipimeitä katuja hänellä oli kyllin tilaisuutta miettiä sitä asiaa. Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut, että hän astui melkein äänettömänä.
Niin, hän oli menossa "Prinsessa Ruususta" katsomaan, kuten hän niin hartaasti oli toivonut. Hän oli maksanut markan pääsylipustansa, ja kuitenkin oli kotona hänen omalla rahallansa ostettu sievä liina ompeluseuraa varten…
Vaan miten, voi miten oli se markka saatu?
Helvistä tuntui kuin olisi hän taas seisonut ikkunan luona hämärissä. Äiti oli mennyt ulos. Sykkivin sydämin, vapisevin käsin Helvi tarttui lähetyslaatikkoon, mursi sen ja kaatoi rahat kämmenellensä. Siinä oli kirkas markka — tuo, jonka hän joululuvalla iloiten oli sinne pudottanut, saatuansa palkan ompeluksistansa — ja lisäksi kokonainen kasa vaskirahoja ja pientä hopeaa. Äkkiä hän solahutti markan kukkaroonsa, kääräisi muut rahat paperiin, heitti päällysvaatteet yllensä ja juoksi kadulle. Lähetystalolle oli pitkä matka, mutta hän riensi kuin takaa-ajettuna. Johtaja taputti ystävällisesti hymyillen ja liikutettuna "pienen lähetysystävän" olkapäätä ja toivotti Jumalan siunausta hänelle ja hänen lahjallensa; mutta sanat soivat Helville kuin tuomion äänet, hän ei rohjennut nostaa silmiänsä, niiasi ja pujahti pois niin pian kuin pääsi. Kotimatkalla hän poikkesi puotiin koriliinaa ostamaan. Aikainen talvinen pimeys melkein jo peitti kaupungin. Helviä pelotti, ja juosten hän saapui kotiin, lähteäksensä kohta sen jälkeen Irjan luo ja teatteriin…
— Voi hyvä Jumala — oletko vihastunut minulle? Miksi, miksi minä lähdin? Käännynkö kotiin? Voi kuinka minun on paha olla…
— Tuosta ovesta, — kuuli Helvi samassa tädin sanovan. — No, ovatko kaikki lampaani koossa?
Oltiin perillä. Valovirta häikäisi Helvin silmiä, ja suuri sali ja ihmisten liike huimasi häntä, Ja mikä maailma hetken kuluttua aukesi esiripun takaa! Hän unohti tuokioksi rahat ja lähetyksen ja sydämensä tuskan, ja tenhon vallassa hän istui siinä hehkuvin poskin. Kun esirippu ensi kerran laskeutui, huokasi hän syvään, syvään.
Kuinka se oli kaunista! Miksi hän ei saisi nauttia siitä? Olihan hän tullut tänne omalla rahallansa. Se oli lähetyksen markka, se jolla hän liinan osti. Sen hän siis oli käyttänytkin oikeaan tarkoitukseen, juuri lähetystyön hyväksi. Ehkei hän ollutkaan tehnyt väärin? Ei suinkaan! Suotta hän vaan oli tuskitellut.
Ja Helvi rupesi puhumaan tovereitten kanssa niin vilkkaasti kuin voi, ja hänen korvissaan suhisi ja hänen ajatustensa täytyi vaieta…
Taas näytös, taas esirippu alas.
— Mutta sinä varastit sittekin lähetykseltä! Mitä olit pannut laatikkoon, sen olit jo antanut Jumalalle ja Afrikan onnettomille asukkaille, jotka eivät tunne Jeesusta. Ja sen lisäksi olit luvannut ostaa työn ompeluseuraan. Olisiko äitisi hyväksynyt tekosi, ja mitä hän sanoo, kun kerrot sen hänelle?
Omatunto puhui vastustuksesta huolimatta, ja tuska valtasi Helvin jälleen. Hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, pysyäkseen rauhallisena.
— Ohho, joko nyt tulee viimeinen näytös, — huokasi Liisi Lang Helvin takana.
— Se kuuluu olevan kaikkein kaunein, — kertoi Leima. — Ajatelkaa, kun prinssi sadan vuoden perästä löytää morsiamensa!
— Ja Sam saa sadan vuoden vanhan korvapuustin, — nauroi Irja.
— Niin, niin, tyttöseni, — virkkoi tohtorinna Lind hymyillen, — siinä on syvää viisautta, vaikka sinä pieni västäräkki et ole taitanut sitä ajatella. Paha saa varmasti ennemmin tai myöhemmin palkkansa.
Oli kuin jokin olisi kuristanut Helvin kurkkua. Hän nielaisi ja nielaisi tyhjään, kunnes Irja kaikeksi onneksi tarjosi hänelle karamelleja, jotka saivat pinnistyksen helpottamaan. Mutta kolmatta näytöstä katsellessaan Helvi ei todellakaan voinut ymmärtää, että se oli niin hauska kuin toverit sanoivat.
Kuu oli noussut ja valaisi kirkkaasti katuja, kun ihmisjoukko tulvi ulos teatterista. Kylmä ilma virtaili vastaan, ja Helviä puistatti. Tohtorinna Lind asetteli kauvempana asuvia tyttöjä issikkoihin, saattoi lähiseutulaiset heidän asuntoihinsa ja lähti lopuksi astumaan kotiinpäin "kruunuhakalaistensa", Irjan, Helvin ja Leiman kanssa. Puut loivat pitkiä varjoja kuutamossa, tuuli suhisi salaperäisesti niiden lehdettömissä oksissa, ja joka askeleella lumi narahti jalkain alla. Tuntui niin kammottavalta… Runebergin esplanaadin päässä Helvi äkkiä säpsähti ja huudahti heikosti.
— Mikä nyt? — kysyivät toiset melkein yhtaikaa.
Mutta Helvi vapisi eikä voinut selittää muuta, kuin että hän oli säikähtänyt "jotakin mustaa".
— Eihän siellä mitään ole, — virkkoi Irja, rohkeasti kurkistaen puiden sekaan.
— Sinä olit ensi kerran teatterissa ja nyt on mielikuvituksesi kiihtynyt, — arveli tohtorinna Helville. — Joudu pois, Irja, niin pääsette kaikki pikemmin nukkumaan.
Vaan kun Helvi oli saanut Leimankin pelkäämään, tuumasi rouva Lind parhaaksi, että otettaisiin torilta kaksi ajuria. Reet luistivat keveästi, ja ilta oli ihana. Elisabetinkadun kulmassa huudettiin hyvästit ja uudistetut kiitokset issikasta toiseen, ja Irja kuului pahoittelevan, että hauska ajomatka niin pian loppui. Mutta Helvi olisi sydämestään suonut, että hänenkin kotinsa olisi ollut jo siinä. Leimakin astui samassa alas, ja Helvi oli ypö yksin, kun ajuri vei hänet Kristianinkadulle ja pysähtyi pimeän porttikäytävän eteen.
Äiti valvoi vielä. Himmeä lamppu loi valoa huoneeseen, vuoteet olivat valmiina ja suuri raamattu avoinna pöydällä.
Helvi ei rynnännyt sisälle iloisena, kuten tavallisesti, vaan hänen käyntinsä oli väsynyt ja katseensa arka, ja kun äiti kysyi, oliko ollut hauskaa, vastasi hän epävarmasti: — Oli — jotenkin —
— Mutta ei oikein? Tahtoisin mielelläni tarkemmin kuulla iltasi vietosta. Olen muistanut sinua koko ajan.
Helvi kertoi aivan lyhyesti kappaleen tärkeimmistä henkilöistä ja komeimmista laitoksista, mutta sitte hän sanoi, että häntä väsytti. Äidin silmä seurasi häntä omituisen tutkivasti hänen äänettömänä riisuutuessaan. Kun Helvi oli sanonut hyvää yötä ja kömpinyt peitteen alle, silloin äiti nosti lampun lähemmäksi vuodetta, nouti raamatun ja lausui: — Jaksathan kuitenkin kuulla lyhyen kappaleen Jumalan sanasta? Ilman sitä päänalaista ei ole uni makea.
Heidän oli aina tapana lukea iltaisin yhdessä, mutta Helvi oli sen tänään unohtanut. Melkein häveten hän vastasi: — Kiitos, äiti, kyllä minä jaksan.
Äiti valitsi 139:nnen psalmin. Sanat kaikuivat juhlallisina yön hiljaisuudessa:
"Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minun. — — Joko minä käyn tai makaan, niin sinä olet lähelläni ja näet kaikki minun tieni. — — Mihin minä pakenen kasvojesi edestä? — — Jos minä sanoisin: pimeys kuitenkin peittää minun, niin on yökin valkeus ympärilläni. — — Tutki minua, Jumala, ja koettele sydämeni! — — Ja katso, jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle!"
Helvi painoi kasvonsa syvälle päänalaiseen, ja kun hän nukkui, oli tyyny kostea kyyneleistä.
Keskellä yötä äiti äkkiä heräsi siitä, että joku puhui. Pelästyen hän hypähti ylös, mutta tunsi samassa Helvin äänen, joka lausui epäselviä sanoja. Ne kuuluivat valittavilta ja itkunsekaisilta. Äidin säikähdys muuttui huolestumiseksi, hän raapaisi tulta ja kiirehti Helvin vuoteen luo.
— Oletko sairas, lapseni?
Ei vastausta. Helvi heittelihe tuskaisesti edestakaisin ja hänen silmänsä olivat auki, mutta hän ei näyttänyt huomaavankaan äitiänsä. Vasta kun tämä lempeästi laski kätensä hänen kuumalle otsallensa ja kynttilän valo sattui hänen silmiinsä, silloin unten varjot pakenivat ja Helvi heräsi ääneensä nyyhkien. Nähdessään äidin kumartuneena ylitsensä hän kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin etsiäkseen turvaa. Ja vapisten hän kuiskasi: — Minä näin niin pahaa unta, minua pelottaa!
— Mitä unta sinä näit?
— En muista enää oikein… en tiedä… Suuri tulinen silmä ainakin seurasi minua, ja mustat siivet lepottivat takanani…
— Helvi, lapseni, minä tiedän, kenen se silmä oli, ja minä voin sanoa, mikä musta aave sinua ajoi takaa. Sydämelläsi on joku synti, josta omatuntosi syyttää sinua, ja Jumalan kaikkinäkevä katse tuottaa sinulle sentähden pelkoa. Huomasin jo eilen, että et ollut entiselläsi, ja toissapäivästä asti olen ollut sinusta huolissani. Nyt emme uudelleen laskeudu levolle, ennenkuin olet kaikki kertonut. Puhu, rakas lapsi, niin saat rauhasi jälleen!
Ja Helvi kertoi kyynelten keskeyttämänä, miten hän kuin varas oli yksin ollessaan hiipinyt lähetyslaatikkoansa rikkomaan ja ottamaan siihen pantua rahaa. Iloa hän ei ollut sen kautta saanut, ainoastaan tuskaa, ja vaikein oli ollut ajatus, että äiti ei tietänyt tästä mitään, mutta että hänen täytyi piankin saada se kuulla.
— En minä ensin tarkoittanut ollenkaan pahaa, mutta sitte asia tuli pahemmaksi ja pahemmaksi. Minusta tuntui, kuin olisin tehnyt petosta kaiken aikaa. Lähetysjohtaja sanoi, että minä olin varmaan uhrannut monta iloa noiden rahojen tähden, jotka vein hänelle, ja Ensio luuli minua hyväksi, eikä täti eikä Irja eikä kukaan ihminen tietänyt, kummoinen minä olin. Ensiolle minä narrasinkin, ettei minua mikään vaivannut, vaikka minun oli niin vaikea olla; ja sinulle, äiti, en rohjennut kertoa mitään…
Tunnustus purkautui tunnustuksen perästä. Helvi puhui nopeasti, kuin olisi hän pelännyt oman äänensä kaikua tai kiirehtinyt vierittämään raskasta taakkaa rinnaltansa, kiveä toisen jälkeen, kunnes ei olisi ainoata pienintäkään enää siellä painamassa. Mutta kun vihdoin kaikki oli kerrottu, silloin Helvin voimat olivatkin lopussa. Ääneen itkien hän yöpuvussansa heittäytyi äidin syliin ja pyysi hänen anteeksiantoansa. Hiljaa, tyynnyttäen äiti silitteli tyttönsä vaaleita, hajallaan liehuvia hiuksia ja painoi rauhan suudelman hänen polttaville huulillensa.
— Niin se on, — lausui hän hetken vaitiolon jälkeen. — Näennäisesti pieni synti tuottaa suurta surua mukanaan. Se on kuin lumipallo, joka vieriessään kasvaa. Mutta älä nyt enää sitä itke, rakkaani!
— Voi äiti, miksi et kieltänyt minua menemästä teatteriin? Miksi et vaatinut minua heti paikalla sanomaan, mistä hankin sen markan? Silloin ei olisi tämmöistä surua tullut!
— Erehdyt, lapseni. Pakko ei ole vapautta. Sinä olisit ollut tyytymätön ja halunnut entistä kiihkeämmin huveihin, joista sinut estettiin. Itsekäs mielesi olisi ollut jäljellä. — Toivoin niin hartaasti, että vapaaehtoisesti olisit taistellut ja voittanut. Sinä jouduit tappiolle, mutta Jumala voi kääntää senkin hyväksi, sillä nyt tiedät omasta kokemuksestasi, ettei hänen tahtonsa tieltä poikkeaminen tuota onnea. — Pyyhi, lapsi, kyyneleesi! Me laskeudumme yhdessä polvillemme ja pyydämme Jumalalta anteeksi, että olet hänen mielensä pahoittanut. Hän voi jälleen parantaa kaikki.
Helvi polvistui äitinsä viereen, ja äiti rukoili hartaasti, että Jeesus verellänsä pesisi Helvin sydämen puhtaaksi kaikesta itsekkäisyydestä ja vääryydestä ja ottaisi hänet omaksensa kokonaisemmin kuin ennen milloinkaan. Ja kun Helvi taas lepäsi vuoteellansa, silloin äiti vielä kerran avasi raamatun ja luki muutamia värsyjä:
"Autuas on se, jonka pahat teot ovat annetut anteeksi ja jonka synnit ovat peitetyt. Autuas on se ihminen, jolle Herra ei soimaa vääryyttä, jonka hengessä ei vilppiä ole. Sillä kun minä tahdoin vaieta sitä — — oli kätesi yöllä ja päivällä raskas päälläni. — — Sentähden minä sanoin: minä tunnustan Herralle pahat tekoni; niin sinä annoit minulle anteeksi syntini vääryyden."
Onnellisesti hymyillen Helvi sulki silmänsä. Hän tunsi, että tulikatse oli muuttunut rakkaan Isän lempeäksi silmäykseksi. Mustat siivet liihoittelivat kauvas pois, ja hohtavat, valkoiset varjosivat taas suojaten hänen leposijaansa. Myrskyä seurasi rauha, taivaallinen rauha, joka hiljaa laskeutui yli kodin ja yli lapsen sydämen.
Helvi oli saanut anteeksi ja oli onnellinen jälleen; mutta samalla hän tunsi, että hänen velvollisuutensa oli korvata, mikäli voi, menettelynsä seuraukset. Lähetykseltä hän oli ottanut, lähetykselle hänen piti antaa takaisin. Heti toisena päivänä hän mielessänsä lupasi, että ensimmäinen markka, jonka hän saisi tai ansaitsisi, olisi lähetyksen oma. Ennen ompeluseuraan menoansa hän myöskin tahtoi käydä lähetystalolla pyytämässä uutta säästölaatikkoa, ja silloin hän aikoi tunnustaa johtajalle, että hän edellisellä kerralla oli tuonut markkaa vähemmän kuin olisi pitänyt. Häveten hän yhä näki edessänsä johtajan ystävällisen katseen. Hänen täytyi olla täysin rehellinen, saadaksensa täydellisen, pysyväisen rauhan.
Se oli vaikea tehtävä. Kyllä oli niin kuin äiti oli sanonut: alkuansa "pieni" synti toi todellakin suurta surua!
Johtaja tunsi kohta Helvin ja otti hyvin sydämellisesti vastaan "pikku lähetysystävänsä". Noudettuaan pyydetyn laatikon hän kysyi, eikö Helviä huvittaisi tulla sisälle katsomaan valokuvia Afrikasta.
Helvi niiasi, mutta viipyi yhä eteisen ovella. Hänen sydämensä sykki, ikäänkuin olisi se pyrkinyt rinnasta hypähtämään, ja sanat eivät tahtoneet lähteä huulilta. Mutta hänen täytyi puhua, sillä hän tunsi, että muuten uudistuisi se levottomuus, joka jo kerran oli väistynyt rauhan tieltä.
— Herra pastori, minun pitäisi… minun… minulla olisi eräs asia… sopersi hän.
Lähetysjohtaja katsoi kummastuneena Helviin, joka oli hehkuvan punainen ja näytti taistelevan kyyneliä vastaan.
— Tule, lapseni, ja kerro, mitä on sydämelläsi, — virkkoi hän, avaten oven huoneeseensa. Pastori veti toisen tuolin kirjoituspöytänsä ääreen, viittasi Helviä istumaan, otti sitte isällisen ystävällisesti hänen kätensä omaansa ja virkkoi: — No? Puhuppa nyt ihan rohkeasti. Jos voin antaa sinulle jotakin neuvoa tai apua, teen sen mielelläni.
— Voi, ei se ole sitä! — Ja sitte Helvi alkoi kertoa samaa kuin äidille edellisenä yönä, ensin ujosti ja sekavasti, mutta yhä vapaammin ja luottavaisemmin, kuta pitemmälle hän ehti. — Minun oli niin vaikea ajatella, että pastori luuli minusta liian hyvää, — lopetti hän. — Mutta minä tahdon parantaa tekoni. Minä tahdon tehdä lähetyksen hyväksi kaikki mitä voin! — Onko pastori minulle kovin suuttunut? — lisäsi hän pelokkaasti.
Pastorin silmät loistivat niin omituisesti, kun hän katsoi Helviin, ja hän puristi pientä vapisevaa kättä, josta hän yhä piti kiinni.
— Kuinka voisin olla suuttunut sinuun, rakas lapsi? Jospa tietäisit, kuinka kalliiksi juuri tämä tunnustuksesi tekee sinut minulle! Siitähän minä näen, että tahdot noudattaa Jumalan tahtoa ja omantuntosi ääntä, vaikka se vaikealtakin tuntuisi. Menettele aina siten, ja Jumala on vielä tekevä paljon sinun kauttasi!
Ääni oli sydämellinen, mutta vakava. Helvistä tuntui kuin hän olisi ollut kirkossa ja itse Jumala hyvin lähellä häntä.
— Herra voi kääntää kaikki hyväksi, — jatkoi pastori ikäänkuin mietteissään. — Eikö totta, — sanoi hän sitte, kääntyen Helvin puoleen, — lähetysasia varmaan tuntuu sinusta nyt rakkaammalta kuin milloinkaan? Sanoit äsken, että tahdot tehdä sen hyväksi kaikki mitä voit. Ajattelitko, mitä se merkitsi?
— Kaikki mitä Jumala tahtoo, jos minä vaan ymmärrän sen, — vastasi
Helvi hiljaa.
Pastori oli syvästi liikutettu.
— Niinpä ota, Herra, tämä lapsi kokonaan! — lausui hän hartaan juhlallisesti. — Ota hänen sydämensä, ota hänen elämänsä, ota hänen työnsä, ja anna hänen vaikuttaa sinun kunniaksesi ja sinun asiasi hyväksi täällä tai kaukana, minkä paikan oletkin määrännyt hänelle maailmassa! Jumala siunatkoon sinua, lapseni!
Kun Helvi kulki lähetystalolta koulua kohden, oli hän kuin huumeessa. Hän ei käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja mikä hänen oli, mutta ympäristö näytti paenneen pois, ajatukset tuntuivat pysähtyneen, ja jonkinlainen pyhä väristys kulki läpi hänen olentonsa. Oli kuin juhla, rauhaisa, ihana juhla, ja kuitenkin sydän valtavasti tykytti ja rinnassa aallot kävivät. Menikö hän todellakin kouluun? Ei, hän ei voinut, hänen täytyi vielä kävellä ulkona ja hengittää raitista ilmaa…
— Mitä sinä tuumaat, Helvi, kun et kuule etkä näe? — kajahti samassa Irjan ääni ihan hänen korvansa juuressa, ja käsivarsi työntyi Helvin kainaloon. — Mihin sinä sinnepäin menet? Meidänhän on jo aika lähteä ompeluseuraan.
— Oi, Irja, Irja, minulla on niin paljo kertomista sinulle! Älä mene vielä, tule kanssani pois!
Irja hämmästyi Helvin äänen soinnusta ja seurasi uteliaana ja vastustamatta. Kolmannen kerran Helvi uudisti tunnustuksensa, ja nyt se ei ollutkaan vaikeaa. Mutta lisäksi hän kertoi käynnistänsä lähetysjohtajan luona, kertoi hiljaa, hitaasti, kuin pannakseen painoa joka sanalle, ja kuitenkin into hehkui hänen katseestansa ja koko olennostansa.
— Hän rukoili minun puolestani. Hän pyysi, että Jumala käyttäisi minua työhönsä. Luuletko että hän käyttää?
Irja oli keskeyttänyt Helviä vaan jollakin sanalla silloin tällöin. Nyt hänen olisi pitänyt vastata, mutta hän ei tietänyt mitä sanoisi. Koko ala, josta Helvi puhui, oli outo hänelle.
— Minä luulen, etten ymmärrä oikein, — virkkoi hän vihdoin. — Sinä Helvi olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut tytöt. Sinä olet niin hyvä ja niin ihmeellinen.
— Minäkö hyvä? Mutta etkö kuullut, mitä ensin kerroin sinulle?
— Kuulinhan; vaan en minä käsitä, että sinä olet tehnyt mitään pahaa. Ja vaikka olisitkin, niin ei se siihen vaikuttaisi. Sinä olet hyvä kumminkin. Voi, en minä koskaan saattaisi noin katua ja noin suurenmoisesti korjata niin pientä asiaa! Kyllä minä ihmettelen sinua, Helvi.
Tytöt kulkivat vähän aikaa vaiti, mutta sitte Irja huomautti, että ompeluseura oli unohtunut ja nyt piti pian rientää sinne.
— Kerro Ensiolle, mitä olen sinulle sanonut, mutta älä kellekään muulle! — kuiskasi Helvi koulun rappusissa Irjalle; ja Irja löi kättä lujaksi lupaukseksi.
Jo käytävässä pari tyttöä juoksi heitä vastaan.
— Missä te olette viipyneet? — kuului heidän kysymyksensä, johon kaiku vastasi koko luokasta, kun he ovelle ehtivät.
— Ollaanpa vaan! — sanoi Irja veitikkamaisen näköisenä. — Entäpä jos meillä olisi salaisuuksia? Tuletteko uteliaiksi?
— Kyllä kai salaisuuksia. Mutta sano nyt, mitä me lukisimme tästä kirjasta! Opettaja lähetti sen Ilmin mukana tänne; hän ei itse pääse, ennenkuin myöhempään.
Irja alkoi selailla kirjaa, mutta jotkut tytöt arvelivat, että oli hauskempi puhella. Pian kirja heitettiin kateederiin, ja riemu ja nauru kohosi kattoon asti.
— Olkaa nyt sentään hiljempaa, että mekin kuulemme vähän toinen toisemme ääntä, — kuului samassa joku oven suusta sanovan. Se oli Hanna Laitinen, viidesluokkalainen ja konventin puheenjohtaja.
Tytöt vaikenivat ensin kiltisti, mutta sitte alkoi sadella kysymyksiä:
— Onko teillä konventti?
— Eikö sielläkään ole opettajia?
— Mitä te teette?
Ja Leima, joka piti itseään yhtä hyvin viides- kuin kolmasluokkalaisten toverina, veti Hannaa käsipuolesta sisään, sanoen:
— Tule nyt tänne meidän kanssamme juttelemaan!
Mutta Hanna irtautui ja vakuutti, ettei hän mitenkään joutanut. Täytyi ottaa opettajia vastaan, sillä kohta niitä varmaan tulisi, ja sitte oli tehtävä suuri ja tärkeä ilmoitus konventille.
— Tahdotteko tietää? Entä jos kertoisin teille.
— No kerro, kerro!
— Me panemme toimeen kilpailun. Kahden viikon kuluessa on laadittava kirjoitus aineesta: "Tuleva kutsumukseni". Kolme parasta saa kirjoja palkinnoksi. Meillä on jo rahatkin koossa sitä varten. Eikö se ole fiksua?
— On, hirveän fiksua —
— Antakaa meidänkin tulla mukaan! — huudahti Irja.
— Tekö kirjoittaisitte myös? — kysyi Hanna, luoden melkein äidillisen silmäyksen kolmasluokkalaisiin. — Teillä on vielä niin pitkä aika tulevaan kutsumukseenne!
— Kaksi vuotta pitempi vaan kuin teillä, — arveli Kerttu vähän närkästyksissään.
— Ja kuka sen tietää, vaikka me ehtisimme pikemmin kuin te, — virkkoi Ester nauraen. — Jos minä esimerkiksi menisin kihloihin ennenkuin sinä…
Kolmasluokkalaiset purskahtivat heleään nauruun, mutta Hanna kääntyi loukkaantuneena menemään pois.
— Kirjoittakaa vaan, jos huvittaa, kyllä minä annan luvan, — sanoi hän mennessään. — Mutta sen minä takaan, että se on turhaa vaivaa, sillä ei kukaan teistä palkintoa saa.
— Saammeko todellakin kirjoittaa? — huusi pari ääntä hänen jälkeensä.
— Johan minä sanoin, että voitte koettaa, — kuului Hannan ääni käytävästä.
Irja tempasi oven kiinni ja hyppäsi touhuissaan keskelle tyttöparvea penkille seisomaan.
— Nyt minä sanon jotakin, — alkoi hän. — Olkaa hiljaa, minun pitää kuiskata, etteivät konventtilaiset kuule. Ovat niin olevinaan muka! Niin, sen minä sanon, että meidän pitää jok'ainoan kirjoittaa ja panna oikein parastamme, ja onpa ihme, ellemme vie heiltä ainakin yhtä palkintoa!
— Niin, niin, me kirjoitamme! — huusivat useat.
— En minä osaa, — sanoi Martta pelästyneenä semmoisesta ehdotuksesta.
— Kirjoittakoot luokan parhaat, — sanoi joku muu.
— Minä tiedän kuinka teemme, — tuumi Katri. — Pannaan luokkaamme kirjelaatikko, ja niin moni kuin suinkin pistää sinne aineen ensi viikolla. Tulevassa ompeluseurassa luemme ne ääneen ja lähetämme parhaat viidesluokkalaisille.
— Sinä Katri olet vasta viisas, — virkkoi Liisi ihastuksissaan.
— Niin me teemme!
"Ompeluseuran" onneksi opettaja saapui kohta tämän päätöksen jälkeen. Hänen tulonsa vasta muistutti tyttöjä siitä, että he olivat tulleet tekemään työtä ja lukemaan lähetyskertomuksia. Ainoastaan Helvi oli istunut Ilmin ja parin muun tytön kanssa uutterasti ommellen eräässä luokan nurkassa.
Ilta kului tavattoman nopeasti. Ei ehditty edes leikkimään, ennenkuin jo kello ilmoitti, että oli aika lähteä kotiin. Silloin kilpakirjoitus tuli uudestaan puheeksi.
— Tietysti sinä kirjoitat? — sanoi Irja Helville.
— Enpä luule, — vastasi Helvi jotenkin haluttomasti.
— Mutta Helvi, sinähän olet meidän paras kirjoittajamme! Ei kukaan saa niin hyviä arvosanoja kuin sinä!
— En minä tiedä, mitä osaisin panna kokoon semmoisesta aineesta. Jos kertoisin, että luultavasti menen seminaariin ja tulen kansakoulunopettajaksi, niin ei meidän luokkamme sillä ainakaan palkintoa saisi. Ei se mitään hauskaa ole.
— Kyllähän se on vähän kuivaa, — myönsi Irja. — Mutta saattaisithan kertoa, kuinka aiot mennä Suomen saloille ja siellä kuunnella honkien huminaa ja opettaa mökin lapsia. Se kuuluisi kauniilta.
Helvi pudisti päätään. — Ei minua ollenkaan haluta. Mitä sinä sitte aiot kirjoittaa?
— Minä kerron, että tahdon palvella isänmaata ja soittaa ja laulaa ja tulla ylioppilaaksi. Siitä minulla olisi vaikka kuinka paljo kirjoittamista. Kun minä ajattelen, että kerran saisin valkoisen lakin, niinkuin Ensio jo vuoden perästä — Minun täytyy saada! Ja sitte minä oikein innokkaasti teen Suomen hyväksi työtä! — Mutta kuule, Helvi, kirjoita sinäkin, että mielelläsi tulisit ylioppilaaksi! Sillä totta kai sinä tulisit?
— Enhän minä kuitenkaan tule. Kuinka minä semmoista kirjoittaisin?
— Ei ole sanottu, että pitää kirjoittaa juuri siitä, miksi todella tulee. Eihän sitä niin varmaan tiedä. Vaikka kyllä minä tiedän! Mutta minä en tahdokaan mitään niin mielelläni kuin valkoista lakkia. Sinä kai halukkaammin lukisit ylioppilaaksi kuin menisit seminaariin, ja silloin tietysti kirjoitat siitä, mitä toivoisit kutsumukseksesi.
— Mitäkö toivoisin? — Ja Helvin silmät alkoivat välkkyä.
— Niin, juuri siitä. Helvi kulta, tee nyt se — meidän luokan kunnian tähden!
— Minä koetan kirjoittaa, — lausui Helvi väräjävällä äänellä.
— Että tahtoisit tulla ylioppilaaksi?
— Ei, vaan lähetyssaarnaajaksi!
Oli purevan kylmä, ja tuuli ryöpsytteli kuivaa lunta pyörteinä pitkin katuja. Helvi ponnisteli eteenpäin kumarassa tuulta vastaan, suojaten kainalossaan paperikääröä. Tuossa jo olikin Irjan koti. Kuinka kutsuvalta näytti punainen valo, joka hohti hänen huoneensa ikkunasta! Hengähtäen Helvi pysähtyi hetkeksi oven eteen, mutta sitte hän kevein hyppäyksin riensi ylös, soitti kelloa ja astui eteiseen.
— Kas, Helvi! Sepä oli hauska, että tulit! — huudahti Irja iloissaan, kun näki hänet. Helvin riisuessa päällysvaatteita hän puheli yhtämittaa: — Joko osaat läksysi? Minä en ole vielä avannut historiankirjaa, mutta en taida viitsiäkään sitä oikein lukea. Tule nyt sisälle!
Samassa hän sai käsiinsä Helvin paperikäärön.
— Mitä sinulla siinä on? Näytäppäs! — Ja ennenkuin Helvi ehti mitään sanoa, jatkoi hän jo ihastuneena: — Ai, minä tiedän, minä tiedän, se on se! Eikö ole?
— Kyllä minä nyt olen kirjoittanut. Joudutko kuulemaan, jos luen sen?
En minä kauvan viivy.
— Voi, viivy vaikka koko ilta ja yö! En minä enää tänään lue läksyjä, katson sitte aamulla vähän. Mennään pian! Kuinka oli hauskaa, että tulit! Isä on sairasten luona ja äiti vieraisilla, eikä kotona ole muita kuin Ensio ja minä. Täällä tuntuikin oikein yksinäiseltä. Ensio on lukenut kamarissaan päivällisistä asti, ja minä olen laulanut niin, että jo vallan väsyttää.
He istuutuivat, kuten tavallisesti, Irjan pikku sohvaan, johon juuri mahtuivat kahden. Helvi levitti esille paperinsa ja aikoi ruveta lukemaan, kun Irja keskeytti hänet:
— Kuule, enkö saa pyytää Ensiota myöskin tänne? Hän tuli niin miettiväiseksi, kun kerroin, että sinä haluaisit lähetyssaarnaajaksi. Ainakin kolme kertaa hän on puhunut sinusta ja siitä asiasta, ja ihan varmaan hän mielellänsä kuulisi, mitä olet kirjoittanut.
— En minä kehtaa lukea hänen kuultensa — Irja, älä mene!
— No mutta Helvi, kuinka sinä Ensiota häpeäisit! Ja sinä olet säälimätönkin, — lisäsi hän veitikkamaisesti. — Ajattele nyt, että hän on istunut yksin koko iltapäivän, osaa arvattavasti jo läksynsä, kuulee meidän äänemme täältä eikä saa tulla sisään! Saahan hän?
Helvin täytyi luvata. Mutta Ension tultua hän joutui hyvin hämilleen, veti paperit piiloon ja arveli, että oli paras puhella ja jättää lukeminen toistaiseksi. — En minä kehtaa, — vakuutti hän uudelleen.
Silloin Ensio loi häneen syvätunteiset silmänsä, joiden katse oli niin totinen ja luotettava. — Minä olisin hyvin kiitollinen, jos saisin kuulla, — sanoi hän. — Irja on puhunut minulle lähetysharrastuksestasi, ja minä olen ihmetellyt, sillä sehän on jotakin aivan harvinaista.
— Lue sinä, Irja, — pyysi Helvi.
Irja oli heti valmis. Vaan Helvi ei tyytynyt sittenkään, ennenkuin
Ensio oli istunut hänen paikallensa Irjan viereen ja hän itse
vetäytynyt huoneen kaukaisimpaan nurkkaan "lukemista piiloon". Irja ja
Ensio nauroivat, mutta Helvin tahdon täytyi tapahtua.
Aine oli siististi ja selvästi kirjoitettu, ja Irja, näyttelijäin ihailija, luki hyvin. Helvi unohti vähitellen ujostelemisensa, ja hänestä tuntui siellä nurkassa kuunnellessaan, kuin kirjoitus olisi muuttanut muotoa ja tullut todellakin sellaiseksi, kuin hän oli sen aikonut. Hän oli pannut siihen kaikki lähetystietonsa, kaiken kirjoitustaitonsa ja tunteellisen sydämensä koko lämmön. Tiedot olivat oikeita, sillä Helvi oli lukenut ja kuullut äitinsä kertovan paljon lähetystyöstä, ja se, että hänen setävainajansa oli sille työlle antanut elämänsä, teki hänelle kertomukset todellisuudeksi, vaikkei hän tätä setää ollut nähnytkään muuta kuin pienenä ollessaan. Helvi oli kasvanut lähetysharrastuksen ympäröimänä, ja varhaisimmista vuosistaan asti hän oli tottunut itse uhraamaan jonkun pennin sen hyväksi. Kun lisäksi viime viikon tapahtumat olivat voimakkaasti kutsuneet esiin hänen velvollisuudentuntonsa, saattaneet lentoon hänen mielikuvituksensa ja koskeneet sydämen syvimpiä kieliä, ei ollut ihme, että hän, jolla muutenkin oli ainekirjoitukseen taipumusta, oli voinut laatia todellakin hehkuvan, kauniin ja kaikin puolin hyvän aineen. Hän kuvaili rikkaalla kielellä eteläisiä lämpimiä maita, joissa moniväriset kukat kukoistivat ja suuret virrat kostuttivat ketoja. Mutta kansa ei ollut kuitenkaan onnellista. Heikkoja sorrettiin, kotien ilo oli poissa, synnit turmelivat ja sydämissä asui sammumaton kaipaus. Muutamat harvat Jeesuksen palvelijat tekivät siellä työtä vaaroissa ja vaikeuksissa. He toivat lievitystä kurjuuteen ja lohdutusta tuskiin, ja tietämättömyydessä vaeltaville he kertoivat Vapahtajasta, joka oli kuollut heidänkin syntiensä tähden. Oli jo tehty paljo työtä, mutta paljo, paljo enemmän tarvittiin. Jeesus olikin kehoittanut opetuslapsiansa menemään pakanain luo ja rukoilemaan Jumalalta, että hän lähettäisi yhä useampia kaikkeen maailmaan hänestä todistamaan.
"Sinne, sinne minä haluaisin", lopetti Helvi aineensa. "Minä tahtoisin lähteä, kun Jeesus on käskenyt. Minusta on maailman suurin ja ihanin kutsumus tulla lähetyssaarnaajaksi, ja jos olisi mahdollista, valitsisin sen."
He jäivät kaikki kolme vaiti istumaan. Helvi oli uudestaan vaipunut niihin tunteisiin ja ajatuksiin, jotka selvempinä kuin koskaan ennen olivat täyttäneet hänen sydämensä, kun hän ainettaan kirjoitti. Ensio näytti hyvin vakavalta, mutta samalla hänen ilmeessään oli melkein ihaileva ja hellä piirre, kun hän Helviä katseli. Tuo pieni tyttökö kätki niin suuria ajatuksia mielessään? Hänkö, joka nyt istui tässä heidän kanssansa, harhailisi kerran yksinään raakalaisten keskellä kurjuuden maissa? Ei, ei, se olisi sekä liian suurta että liian hirveätä. Helvi kuvitteli vain mielessään kaikenlaista outoa ja ihmeellistä, kuten tytöt siinä ijässä toisinaan. Kyllä se haihtuu —
Irjakin oli, kumma kyllä, ainakin pari minuuttia ääneti; mutta sitte hän hyppäsi istuimeltansa, suhahti nopeaan kuin nuoli suoraan Helvin luo, kietoi käsivartensa hänen ympärillensä ja suuteli häntä.
— Voi Helvi, kuinka kaunista se oli! Tiedätkö, minä oikein häpeän omaa kirjoitustani tämän rinnalla. Kyllä se varmaan on kovin lapsellinen, vaikka minua harmitti, kun isä niin sanoi. Minä luin sen kaikille kotolaisillekin, näetkös. Mutta onko ihme, ellei se niin erinomainen olekaan; minähän kirjoitin semmoista kyytiä — vielä myöhään ompeluseurailtana!
Ensio ei sanonut muuta kuin: — Kiitos, Helvi, — tyttöjen palattua nurkasta pöydän luo. Mutta Irja ei sellaiseen tyytynyt, vaan alkoi ahdistaa häntä kysymyksillänsä.
— Kuule, Ensio, eikö se ollutkin kymmenen kertaa parempi aine kuin minun?
— Minä kuuntelin molempia mielelläni, — vastasi hän vältellen. — Te olette ihan erilaiset. Kyllähän minä luulen, että Helvi vie palkinnon ennen sinua, mutta minä pidin kuitenkin sinun kirjoituksestasi myös, sillä siinä tunsin sinut ilmi elävänä.
— Sinä olet niin hyvä, Ensio, et koskaan naura minulle, — virkkoi
Irja, tarttuen hyväilevästi molemmilla käsillänsä Ension käteen.
Samassa hän heitti sen taas irti. — Ja nyt meidän luokka varmaan
voittaa kilpailussa. Siinä sai Hanna! Se on juuri oikein!
Kaikki rupesivat nauramaan, vakava tunnelma haihtui, ja ilo oli ylinnä, kun erottiin.
Mutta Irjan ennustus kävi kuin kävikin toteen seuraavassa konventissa, johon kolmasluokkalaisetkin olivat kutsutut vieraiksi. Tosin eräs viidennen luokan oppilas sai ensimmäisen palkinnon, mutta Helville myönnettiin yksimielisesti toinen. Jo sisällyksen harvinaisuuden tähden hänen kirjoituksensa herätti huomiota. Kaikki muut olivat puhuneet isänmaan palvelemisesta, kodin askareista tai muusta sellaisesta; Helvi oli ainoa, joka oli ajatellut työtä suorastaan Jumalan valtakunnan hyväksi. Ja mimmoista työtä! Kukaan tovereista ei olisi keksinyt ottaa pakanalähetyksen alaa itseensä nähden kysymykseenkään. Yhtä hyvin olisi voinut tuumata matkaa kuuhun tai aurinkoon.
Kolmasluokkalaiset riemuitsivat ja Irja ylinnä, pahastumatta ollenkaan siitä, ettei hänen ainettaan edes mainittukaan. Hanna Laitinen ei puhunut mitään; toiset tytöt keskustelivat vilkkaasti palkittujen aineiden johdosta, jotka oli luettu ääneen, tai tunkeilivat palkinnon saaneiden ympärillä. Mutta Helvi istui salin nurkassa kädessään korukantiset Suonion runoelmat ja oli niin hämillään, ettei tietänyt mitä sanoa. Miksi tytöt niin ahdistivat häntä kysymyksillänsä ja kiusasivat puheillansa?
— Aiotko sinä oikein totta mennä lähetyssaarnaajaksi?
— Mihin maahan sinä menisit, Afrikkaanko vai Intiaan vai Siperiaan vai
Austraaliaan?
— Olkaa vaiti, ei Helvi niin tyhmä ole. Eihän hän mihinkään mene.
— Mutta hyvin se aine oli kirjoitettu. Kirjoititko sen oikein itse?
Ehkä sinun äitisi auttoi?
— Mitä se olisi osannut auttaa, — kuiskasi joku. — Sehän on vaan ompelija. Liekö koskaan käynyt koulua.
— Äläs puhu, se on pastorska, — kuiskasi toinen takaisin. — Papithan välistä harrastavat lähetystä, ja miksei pappien rouvatkin. Varmaan Helvin äiti ainakin on ehdottanut hänelle aiheen; mistä hän muuten semmoista olisi keksinyt.
— Niin kaiketi.
Helvi ei voinut vastata. Tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat niin sekavat ja tunteensa niin hämärät, ettei hän mitenkään saanut niistä selkoa. Hän oli ensiksi oikein riemuinnut palkinnosta. Olihan siihen montakin syytä, eikä se suinkaan vähäpätöisin, että hän oli saanut uuden kauniin kirjan omaksensa. Mutta nyt nuo tytöt hälinällänsä hämmensivät kaikki. Helvissä syntyi epämääräinen tunne siitä, että aineen sisällys oli tehnyt hänet koulupiirissä yleisemmän huomion esineeksi, ja se velvoitti häntä johonkin. Hänen täytyisi tehdä itsellensä selväksi, mitä hän todella tahtoi ja aikoi. Kun toverit kysyivät, minne hän ajatteli lähteä — ikäänkuin jo olisi ollut varma, että hän jonnekin lähtisi — silloin hän säpsähti. Niin todelliseksi hän ei suinkaan ollut asiaa käsittänyt. Ja yhtäkkiä hänet valtasi pelko. Pitäisikö hänen sanoa hyvästi äidille ja oikein toden teolla matkustaa yksin kauvas pois? Ei, ei, hänhän oli vaan kuvitellut mielessään, mimmoista olisi, jos lähtisi… Eihän hän koskaan ollut muuta tarkoittanutkaan. Kansakoulunopettajaksi äiti jo aikaa oli hänet määrännyt…
Mutta kun Liisi sanoi: ei Helvi ole niin tyhmä, ei hän mihinkään mene, — silloin ne sanat toiselta puolen tuntuivat hänestä kuin loukkaukselta, ja hänen olisi tehnyt mieli huudahtaa: miksikä minä en menisi?
— Tahtoisinko vai enkö tahtoisi? Olisiko se mahdollista? — ne kysymykset risteilivät Helvin päässä epäselvinä ja kumminkin vastausta vaativina. Mutta hän ei voinut sitä vastausta antaa.
"Tule ystävän', tule hyppimään kanssani piirun hei la la laa —"
Laulu kajahti hänen korviinsa; toverit olivat muodostaneet piirin ja alkaneet leikkiä.
— Tule pois, Helvi, — virkkoi Irja, joka riensi hänen luoksensa. —
Mitä sinä täällä istut tuumimassa?
Irja veti Helvin mukaansa, ja pian he olivat yhdessä pyörimässä keskellä piiriä. Helvi hymyili jälleen, ja iloisessa leikissä unohtuivat mietteet ja haaveilut, kysymykset, huolet ja toiveet. Hän oli lapsi, ja nykyhetki oli taas hänelle kaikki.
Hän ei tietänyt, että opettajatkin keskustelivat hänestä ja tavallansa etsivät vastausta hänen sydämensä kysymyksiin.
— Helvillä on vilkas mielikuvitus ja lämpimät tunteet, — sanoi eräs heistä. — Niiden valtaamana hän on kirjoittanut.
— Kyllä minä luulen, että siinä on jotakin syvempääkin, — virkkoi joku toinen. — En tosiaankaan ihmettelisi, jos kerran saisimme kuulla hänen ruvenneen lähetyssaarnaajaksi.
— Ei tuollaisia haaveita synny ilman mitään pohjaa. Näkisitte, kuinka vakavana ja uutterana hän istuu lähetysompeluseurassa! Hänellä kuuluu olevan hyvin uskonnollinen äiti, joka kaiketi on häneen vaikuttanut. —
Tämä äiti, johon sekä toverit että opettajat Helvin kirjoituksen johdosta vetosivat, istui sillä välin matalassa huoneessansa työhönsä kumartuneena; mutta hänenkin ajatuksensa olivat koulun valaistussa juhlasalissa rakastetun lapsen luona. Ja hän oli varmaan ainoa, joka terävällä katseella tunki Helvin sisimpään asti. Hän käsitti, että neljäntoistavuotiaan tytön tuumat olivat tuulentupia, keväisiä utupilviä, jotka ensimmäinen vihuri voisi viedä mukanansa. Mutta se mielikuvapiiri, joka tuulentuvat loi, oli kumminkin jotakin todellista. Jos se saisi vahvistua ja kehittyä alkamaansa suuntaan, saattaisivat sen tuottamat entiset unelmat muuttua todellisuudeksi. Ja silloin?…
Olisiko mahdollista, että Jumala kerran pyytäisi häntä, kuten
Abrahamia, uhraamaan lapsensa?
— Tämähän on koko minun kasvatukseni tulos. Herralle minä olen koettanut häntä kasvattaa, ja aivan erityisesti olen tahtonut herättää hänen rakkauttansa lähetysasiaan, joka on oma lempiharrastukseni. Jos jatkan johdonmukaisesti, jos Jumala pyrintöni siunaa — minne se muualle veisi kuin siihen, että Helvi kerran ajattelee lähetystyötä työalaksensa?
Enkö silloin olisi täysin tarkoitustani saavuttanut? Eikö se olisi enemmän kuin saatoin rukoilla ja toivoakaan?
Voi noita itsekkään sydämen ristiriitoja! Sitä en ole koskaan toivonut…
Minä en puhu hänelle enää lähetyksestä. Minä koetan innostuttaa häntä työhön kansan lasten hyväksi. Vien hänet kesällä maalle ja annan hänen jo pitää pientä koulua köyhille pienokaisille. Hänen täytyy oppia heitä rakastamaan…
Jumalani, Jumalani, enkö vilpistele edessäsi? Kaikkinäkevä Jumala, sinä suurin, sinä korkein, minä tunnen tulikatseesi, kuten lapsesi sen tunsi sinä iltana, jona hän oli varastanut lähetykseltä jotakin itsellensä… Hän otti markan, mutta minä tahdon ottaa paljon enemmän. Minä tahdon ottaa työntekijän, lapseni…
Jumala, armahda minua!
Sinä et tahdo puolinaista sydäntä ja puolinaista uhria: kaikki tai ei mitään! — — —
Se oli pitkä, tuskallinen taistelu, mutta kun se päättyi, oli voitto saavutettu. Äidin kalpeilla kasvoilla lepäsi ihmeellinen rauha, ja silmissä oli melkein yliluonnollinen loiste, kun hän laski kätensä ristiin ja kuiskasi:
— Sinun tiesi, Herra, ovat salatut. Kentiesi sinä otat hänet ainiaaksi, kentiesi lahjoitat minulle takaisin, kuten Iisakin Abrahamille. Mutta minä olen uhrini, antanut. Sinun tahtosi tapahtukoon!
Viikot vierivät, ja Helvin huomiotaherättänyt aine oli jo aikaa sitte unohdettu. Uudet päivät toivat uusia ajatuksia ja mielenkiinnon aiheita.
Oltiin toukokuussa. Solisten juoksivat iloiset pikku purot katuja pitkin, ja harmahtavat jääjätteet sulivat sulamistaan, muodostaen lammikkoja kuoppiin ja pehmeätä sohjua kadunristeyksiin. Mutta aurinkoisilla paikoilla oli jo kuivaa, ja käytävien asfaltilla tyttöset hyppivät ruutua ja pojat heittivät nappikuoppaa.
Auringonsäde kurkisti sisälle tyttökoulun kolmannen luokan ikkunasta ja puikkelehti juuri sille lukukirjan sivulle, joka oli Irjan edessä avoinna. Se väikkyi kirjaimesta kirjaimeen, hypähti vähän syrjään ja palasi jälleen, eikä aikaakaan, ennenkuin se jo oli houkutellut vilkkaat silmät leikkiänsä seuraamaan ja helposti lentävät ajatukset pois käännöskappaleesta. Irjaa nauratti. Hän hiukan nyhkäsi Helviä ja osotti sädettä sormellansa. Helvi katsoi sitä, katsoi sitte Irjaa suoraan hänen iloisiin silmiinsä, ja kohta hänkin alkoi hymyillä. Oli niin keväisen kirkasta. Vähän aikaa enää tunteja ja läksyjä! Pian päivä paistaa lämpimämmin, pian koulu loppuu ja sitte juna kiidättää heidät Helsingistä, ja he saavat soudella järvellä, kulkea metsissä ja poimia kukkia aurinkoisilta niityiltä…
Irja oli saanut kutsua Helvin kesäksi luoksensa maalle, ja molemmat he jo hartaasti odottivat sitä päivää, jolloin pääsisivät "Haapalehtoon". Irja oli kertonut isänsä kauniista huvilasta ja Savon saaririkkaista vesistä, joita Helvi, hämäläinen, ei koskaan ollut nähnyt. Siellä vasta tulisi hauskaa! Äidistä oli Helvin ainoa huoli. Kustaa setä oli kirjoittanut ja pyytänyt heitä Saukkolaan kesää viettämään, mutta Helvi tahtoi paljon halukkaammin lähteä Irjan luo, ja äitikin oli mielellään ja kiitollisena suostunut siihen. Eihän Helvillä kotipitäjässä ollutkaan oikeata toveria, kun kirkkoherrakin perheineen kuului Vapusta muuttaneen muualle. — Itse rouva Aaltonen oli päättänyt viettää viikon tai pari Saukkolassa. Vaan ei enempää. Helsingissä vuokratusta huoneesta täytyi kesälläkin suorittaa määräraha, ja silloin oli pakko ansaita. Ei häntä lankonsa koti miellyttänyt, mutta päätös maksoi kuitenkin syvän huokauksen, sillä hän oli kasvanut ja elänyt maalla ja rakasti Luojan vapaata luontoa. Tuntui raskaalta ajatella yksinäistä kesää kuumoittavien kivimuurien ympäröimänä ja lisäksi maakerroksessa, jonne sinisestä taivaasta näkyi vaan kapea kaistale ja päivänsäde tuskin milloinkaan pääsi tunkeutumaan. Mutta olihan hän jo aikaa sanonut elämän iloille jäähyväiset. Katse oli tähdätty ylöspäin niihin maihin, jotka eivät enää auringon valoa tarvitse, ja maan päällä hän näki vaan yhden olennon, rakkaan tyttönsä. Hän pääsi luonnon helmaan, hän sai juoda päivänpaistetta ja nauttia lapsuuden puhdasta onnea. Jumala siunatkoon Helviä! Mitä siitä, jos äidin hiukset ennen aikojaan kävivät harmaiksi ja posket kalpenivat. Hän oli palaava ruusuposkisena ja raittiina, tuoden kesän tuulahduksen ahtaaseen ompeluhuoneeseen ja koko kimpun päivänsäteitä silloin, kun syksy taas alkoi pimetä. — Ja äiti pyyhkäisi kuumaa otsaansa ja ojensi väsynyttä vartaloansa. Mitä ei hän olisi tehnyt Helvin tähden!
Mutta hän oli kuitenkin uupunut ja kalpea, eikä se voinut jäädä Helvinkään silmiltä huomaamatta. Tapahtui joskus, että tyttö kesken vilkkainta puheluansa pysähtyi, levottomasti kysyen: — Äiti, kuulitko oikein, mitä minä sanoin? — Ja kun äiti vakuutti kyllä kuulleensa, jatkoi hän: — Mutta varmaan minä väsytän sinua? Silmissäsi on jotakin niin kummallista, ihan kuin harso edessä. Etkö voi hyvin, äiti? — Joka kerta äiti sanoi olevansa aivan terve, ja Helvi rauhoittui taas. Mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin hän uudestaan huolestuneena toisti kysymyksensä.
Koulun kevätkiireet vaikuttivat kuitenkin, että hänen ajatuksensa enimmiten olivat läksyihin kääntyneinä, ja kotia ja äitiä varten jäi vähemmän aikaa. Ja sitte tuo odotettu kesämatka! Jospa vaan äitikin olisi päässyt oikein lepäämään maalle; silloin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta vakuuttihan hän, että hän ei mitään halunnut, ja Helvin ilo oli hänenkin ilonsa. Saattoihan Helvi siis huoletta lähteä…
* * * * *
Yhä lämpimämmin paistoi keväinen aurinko. Se vei vähitellen viimeisetkin jäät, pehmitti routaisen maan, nosti nurmen nukalle ja pani puut puhkeamaan. Peipponen viserteli Bulevardin lehmuksessa niin kirkkaan riemuisesti, kuin olisi koko kevään armaus asunut sen pikku rinnassa; ja sen sointujen säestykseksi kaikui sisältä koulun juhlasalista:
"Jo kevät kukoistaapi, se riemun rintaan saapi!"
Oli ylimääräinen harjoitus tutkintoa varten, sillä nyt jo oli lupaa ja varsinaiset tunnit päättyneet. He olivat niin iloisia, nuo pikku lintuset siellä salissa, ja Helvi muiden joukossa. Kyllä hän luki hyvin mielellänsä, mutta jo vähän väsytti kuitenkin. Ylihuomenna, heti tutkinnon jälkeisenä päivänä, oli hänen määrä päästä Lindin perheen mukana matkustamaan Saimaan rannoille. Samana päivänä piti äidin lähteä Saukkolaan Kustaa sedän kanssa, joka oli tullut kaupunkiin toimitellakseen kaikenlaisia asioita ja yksin tein noutaakseen kälynsä maalle. Tällä kertaa Helvi oli iloinen sedän tulosta. Hän ei itsekään tietänyt, miksi tuntui niin huolestuttavalta ajatella, että äiti jäisi yksinään.
Setä oli asioillansa, kun Helvi palasi lauluharjoituksesta, mutta äiti istui tavallisella paikallaan ompelupöydän ääressä. Viime aikoina hänellä oli ollut kova kiire, kun täytyi luvatut työt toimittaa valmiiksi ennen poislähtöä. Jo hän olikin saanut ne suoritetuiksi, mutta nyt oli käsillä Helvin tutkintopuku. Se oli punaruutuista puuvillakangasta, ja Helvi oli siihen suuresti ihastunut. Kunpa se vaan valmistuisi! Oli niin pelottavan paljo vielä tekemättä. Hänkään ei ollenkaan joutanut äitiä auttamaan, sillä täytyi järjestää ja korjailla vähäistä vaatevarastoa, jonka hän tarvitsi mukaansa kesäksi.
Irja oli sanonut: — Älä suotta ota enempää kuin puoli tusinaa kutakin lajia liinavaatteita! Kyllä meillä on vettä ja pesijöitä. — Helvi huokasi, sillä eihän hänellä enempää ollutkaan, paitsi paitoja, joita oli kahdeksan. Siis kaksi saisi jättää kotiin — nuo vanhimmat ja paikatut. Tästä yönutusta puuttui nappi, ja tuon toisen reunus oli revennyt. Sitte piti parsia sukat, jotka hän eilen illalla oli pessyt. — Kyllä kestää kaikenlaista pikku työtä koko loppupäivän, ja myöhemmällä kuluu aika sedänkin kanssa puhellessa ja illallista laittaessa… Voi, kunpa se puku tulisi valmiiksi! — ja toimiessaan Helvi tuon tuostakin levottomana vilkaisi äitiin ja hänen työhönsä.
Sedän asiat olivat onnistuneet hyvin, ja hän oli erittäin iloisella tuulella tullessaan kälynsä luo illalliselle. Hän tyhjensi puolet puurovadista, levitteli isoja voileipiä ja nauraa hohotti tuon tuostakin, varsinkin omille yrityksilleen lausua sukkeluuksia.
— Sinähän Helvi syöt kuin kärpänen — ha ha ha — onko ihme, ettei ole enempää lihaa poskissasi kuin itikoillakaan. Maalta lähtiessäsi syksyllä olit kuin punainen omena. Sen ne koulut tekevät!
Äiti katsahti huolestuneena Helviin. Oliko Kustaa lanko sittekin oikeassa? Itse hän tunsi voimiensa olevan loppumaisillaan, ja jos nyt Helvikin todella oli laihtunut ja kalvennut, mitä hyvää silloin oli talven taistelusta ja ponnistuksista? Ja kyllähän Helvi olikin syksyllä toisennäköinen kuin nyt… vai kuinka? Mutta hänen olentonsa oli yhtä pirteä ja silmät säteilivät. Ehkei se sentään ollut niin vaarallista. Kesähän oli tulossa… Ja äiti vastasi tyynesti: — Helvi on tehnyt ahkerasti työtä, mutta sitä enemmän hän nyt voi levostansa nauttia. Pian puna taas palaa poskiin, kun hän saa olla maalla virkistymässä.
— Mitä niistä herrasväen huviloista — liekö siellä lehmiäkään. Meille hänen olisi pitänyt tulla maitoa juomaan. Saukkolassa sitä on, vaikka saavilla suuhun kaataisi — ha ha ha —
— Kiitos vaan, mutta kyllä minä Haapalehdossakin saan maitoa tarpeeksi, — vakuutti Helvi.
Illallisen jälkeen tehtiin sedälle sija äidin sänkyyn. Helvin vuode kannettiin Lehtoskan suostumuksella keittiöön, ja rouva Aaltonen levitteli ylijääneitä makuuvaatteita itseänsä varten lattialle.
— Äiti, ei millään muotoa! — huudahti Helvi. — Minä makaan siinä, tule minun sänkyyni!
— Enhän minä siihen mahtuisikaan muuten kuin jalat koukussa, — vastasi hän, koettaen hymyillä. — Hyvää yötä nyt, ja nuku makeasti. Sinun pitää olla virkeä tutkinnossa.
Mutta kuinka oli puvun laita? Helvi oli sen hetkiseksi unohtanut, vaan nyt hänen katseensa jälleen kysyvänä siirtyi ompelukoneen luo, joka myös oli siirretty keittiöön.
— Mitä otan päälleni huomenna? — kysyi hän melkein arasti. — Eihän tuo vielä isoon aikaan valmistu, ja minun tummansiniseni on jo niin huono —
— Kyllä se valmistuu, mene nyt vaan levolle.
— Äiti, aiotko valvoa?
— Ole rauhassa, kyllä minä saan nukkuakin.
Helvin sydämessä ristiriitaiset tunteet taistelivat. Äiti näytti niin väsyneeltä, hänen ei olisi pitänyt enää tehdä työtä. Mutta useimmat toverit saivat uuden puvun tutkintoon, tai oli heillä joku sopiva ennestään. Pitikö hänen yksin aina käydä puettuna kuin köyhimmän työmiehen tyttö?
— Muutenkin minä olen erilainen kuin toverini. Anna Ojalan isä on vaan talonmies, ja heillä on pieniä lapsia huone täynnä, eikä hän kuitenkaan koskaan tee muuta kuin lukee läksynsä — ja nekin niin huonosti, että varmaan jää luokalle. Ja minä kannan maitoa puodista, vaikka isäni oli pappi, ja siivoan huoneen ja ompelen ansaitakseni rahaa, ja huomenna minä ihan varmaan saan hyvän todistuksen, sillä minä olen ollut kovasti ahkera. Totta minun nyt edes pitää saada oikea puku! Häpeänhän minä Irjaakin ja hänen vanhempiansa ja Ensiota… He tulevat kyllä kaikki tutkintoon, ainakin lopulla. Normaalikoulussa jaetaan todistukset aikaisemmin.
Pahat, katkerat ja turhamaiset ajatukset pyrkivät väkisin valtaan, ja Helvi punehtui jo ajatellessaankin, että Irja valkoisessa puvussaan ja hän vanhassa tummassa talvihameessa istuisivat vierekkäin.
Kello löi 11. Lehtoska kuului kuorsaavan nurkassaan, ja Helvi tunsi, että häntäkin hyvin nukutti. Äiti parka! Mutta ehkä ei siinä puvussa enää niin paljon työtä ollutkaan. Eihän hän sitäpaitsi ollut pyytänyt mitään; äiti itse tahtoi valvoa ja ommella.
Hän hyväili ja suuteli äitiään tavallista hellemmin, sanoessaan hyvää
yötä, ikäänkuin olisi koettanut siten korvata itsekkäitä ajatuksiansa.
Ei se oikein auttanut, sillä omassatunnossa oli kuitenkin joku pistos.
Mutta siitä huolimatta Helvi pian nukkui syvään uneen.
Ensimmäinen esine, mihin hänen silmänsä aamulla sattuivat, oli punaruutuinen hame, joka valmiina ja sievänä riippui tuolin laidalla vuoteen vieressä. Nuolena hän hyppäsi ylös ja riemuiten rupesi pukeutumaan. Kello taisikin jo olla paljon, koska äiti kuului puhuvan sedän kanssa kamarissa. Niin, nyt se löi puoli — puoli kahdeksanko? Ja yhdeksäksi piti olla koululla. Eihän äiti vaan ollut siivonnut huonetta?
Helvi unohti aamurukouksenkin, heitti jokapäiväisen puvun yllensä ja ryntäsi kamariin. Ei ollutkaan vielä siivottu, sillä se oli Helville uskottu tehtävä, johon äiti ei puuttunut. Nyt tuli kiire. Muisti hän sentään kiittää uudesta puvusta, mutta muulle ympärillänsä ei hänellä ollut silmiä eikä korvia.
Vasta ollessaan valmis tutkintoon lähtemään hän kysyi ihmetellen, eikö äiti aikonutkaan tulla, koska ei ollut muuttanut pukua.
— Päätäni kivistää niin, etten jaksa, — vastasi hän, ja ääni kuului oudon raukealta. Helvi aivan hätkähti.
— Voi äiti, ehkä valvoit liiaksi? Ja ehkä siinä lattialla oli paha maata?
— Ehkä… Mutta kai tämä menee ohi. Lähde nyt vaan, lapseni, sinä tuot sitte minun ilokseni hyvän todistuksen kotiin.
— Mutta jos minä tulisin, — tokaisi setä yhtäkkiä. — Passaisihan sitä koulua kerran nähdä sentään. Tottakai sinne saa mennä, kuka tahtoo?
— Saa tietysti, — virkkoi äiti iloisena, kun huomasi langossaan edes jotakin asianharrastusta. Ehkäpä hän tutkinnossa ihastuisi iki hyväksi ja vielä kääntyisi koulujen ystäväksikin.
Mutta Helvin silmät lensivät sedän pitkiin pieksuihin, ja taaskin hän ajatteli tovereita ja Irjan omaisia. Ja niin karkeasti setä puhui ja käyttäytyikin…
— Kyllä minä luulen, että siellä sentään enimmäkseen on vaan oppilaitten vanhempia ja siskoja, — arveli Helvi kierrellen. — Ainakin lussissa oli.
— Lussihan on ihan toista kuin julkinen tutkinto. Ei sinun tarvitse epäilläkään, kyllä sinne saa mennä, — vakuutti äiti.
— Mutta ei suinkaan se setää huvita, eihän siellä ole mitään semmoista… Ja taas Helvin silmät kääntyivät pieksuihin, jotta setäkin sen huomasi.
— Tuhat tulimmaista, tyttö, minä luulen, että sinä et tahdo minua sinne! Sinä häpeät maalaissetää! Vai niin. Semmoiseksi ne koulut kumminkin tekevät. Mene, mene, en tosiaan lähtisikään kanssasi. Ja sentähden kai et sinä Saukkolaankaan tule, kun sinusta on Helsingissä tehty röökinä. Vai niinkö se olikin, vai niin…
Setä oli kiivastuksesta punainen. Helvi seisoi siinä katuen, vapisten ja silmät pyöreinä; ja äidin kävi mieli niin pahaksi, että päätä alkoi repiä kahta kovemmin.
— Voi, anteeksi setä, anteeksi äiti, — sai Helvi sanotuksi. — Voi, voi, en minä tarkoittanut…
— Vaiti, Helvi, — keskeytti äiti vakavasti, — Tutki itseäsi, niin näet, mitä tarkoitit. Jumala suokoon sinulle anteeksi ja korjatkoon käytöksesi seuraukset!
Helvin täytyi rientää kouluun ja jättää pitemmät puheet; vaan äiti, niin kipeä ja väsynyt kuin olikin, jäi keskustelemaan lankonsa kanssa ja tyynnyttämään häntä. Se kyllä piankin onnistui; mutta vastenmielisyys koulua kohtaan oli kuitenkin tänä aamuna taas sitkistänyt juuriansa sedän sydämessä.
Vaikka Helvi sai loistavan todistuksen, luokkansa parhaan, ei hänellä ollut tutkinnosta iloa. Ei sittekään, vaikka Lindiläisetkin pyysivät todistusta nähdä, ja täti taputti häntä ja Ensio ihmetteli. Punainen pukukin aivan häntä rasitti. Ja kun hän jälleen oli kotona ja sai painaa päänsä äidin helmaan, kuiskasi hän huoaten:
— Taas kävi, niinkuin sanoit silloin talvella. Minä en aikonut niin pahaa, mutta pieni synti kasvoi kuin lumipallo. Tulenko minä koskaan paremmaksi?
— Oletko pysytellyt lähellä Jeesusta?
Helvi muisti, ettei hän ollut aamulla rukoillut — ja miten lienee käynyt eilen illallakaan? Eikä hän näinä päivinä ollut raamattuakaan hakenut, kun oli ollut niin kiire.
— Katsoppas, Helvi, siinä se on. Kuinka voisit voittaa itsekkyyden ja turhamaisuuden, ellet ammenna voimaa sieltä, mistä sitä on saatavissa? Sinun täytyy pysyä Jeesuksen luona, jos tahdot olla hänen omansa.
— Tahtoisinhan minä. Mutta minulla on niin heikko luonto…
— Siksi minua nyt huolettaakin lähettää sinua pois kodista. Lupaa minulle ainakin, ettet anna yhdenkään päivän kulua, jona et rukoilisi ja käyttäisi Jumalan sanaa. Vapahtajasi yksin voi varjella sinua pahasta.
— Sen lupaan, äiti.
— Hellä, heikko, herkkätunteinen lapsi raukkani, — ajatteli äiti, levätessään sängyllänsä. — Ja minäkin… Olisin tahtonut häntä totuttaa itseänsä kieltämään, ja juuri viime yönä väärä rakkauteni johdatti hänet kiusaukseen… Minä olen uhrannut hänet Herralle, ja hänkin tahtoo olla Vapahtajansa oma. Mutta voi, kuinka paljon kasvatusta hän vielä tarvitsee! Eikä Jumala hemmottele, kuten taitamaton äiti.
— Jumala on pyhä! — kaikui ääni vakavana Helvin ja hänen äitinsä sydämessä.
— Jumala on rakkaus! — livertelivät kevätlintuset ulkona, kohoten kevein siivin kohti kirkasta sinitaivasta.
— Kuinka tämä vesi on hyvää ja vilpoista; tahtoisin olla kala, — tuumieli Irja helteisenä kesäkuun päivänä.
Hän istui puoleksi puettuna uimahuoneen portailla, tummat kiharat hajallaan olkapäillä, jaloillaan vettä loiskutellen. Helvi paraikaa pukeutui.
— Ei kala, vaan vedenneito, — virkkoi hän. — Sinä uit niin hyvin ja sinulla on niin pitkä tukka.
— Sinä vaaleine hiuksinesi paremmin sovit vedenneidoksi, — arveli Irja nauraen. — Pian sinä sukeltamaankin opit, kunhan vaan uskallat koettaa. Riisuppa päältäsi, niin hyppäämme sinne uudestaan!
Helvi suori sormillaan sileätä, ohutta tukkaansa ja pudisti päätänsä.
— En minä kelpaa Aallottareksi. Kuule, kuinka männyt humisevat!
Mennään mieluummin metsään etsimään kukkasia.
Vastahakoisesti Irja veti jalkansa vedestä, sitoi punaisella nauhalla kiharansa kokoon ja vaatehtihe valmiiksi. Tytöt lähtivät käsi kädessä astumaan pois rannasta niemen päästä, johon uimahuone oli rakennettu hiukan syrjään huvilasta. Suuret hongat kohosivat juhlallisina kuin kirkon pylväät tien kummallakin puolella. Täällä oli viileämpää, sillä päivä tuskin pääsi paistamaan tiheitten oksien lomitse, ja tuuli salaperäisesti löyhytteli viuhkojansa jossakin tuolla korkealla. Linnut olivat väsyneet aamulauluistaan, mutta kolmelta taholta kuului aaltojen loiske rantaa vastaan.
Jo harveni hongikko, maa laskeutui ja niemi kapeni kannaksensa kohdalta. Taas välkkyi Saimaan sinivesi kummallakin puolella, ja havumetsä vaihtui suhiseviin haapoihin, joista tohtori Lindin huvila oli nimensä saanut. Siinä "Haapalehto" olikin kohta kannaksen vastassa kuin kättä tarjoamassa niemeltä tulijoille. Se oli kevyttä, vapaata tyyliä. Toisessa päässä oli matala torni, ja isompia ja pienempiä parvekkeita ulkoni sieltä ja täältä. Ympärille oli järjestetty kauniita kukkaisistutuksia sen verran kuin tila myönsi; sivummalla olivat kyökkikasvilavat, marjapensaat ja hedelmäpuut. Mutta heti rakennuksen takana pohjan puolella kivikkomaa jyrkästi kohosi korkeaksi havupuita kasvavaksi harjuksi, joka seisoi kuin vartijana kaikkia kylmiä viimoja vastaan. Mistäpä ne olisivatkaan tänne osanneet? Etelätuuli iloisena leikki haapojen lehdissä, kukat tuoksuivat, ja kesäkuun keskipäivän aurinko paistoi lempeästi täydeltä terältään.
— Kyllä nyt on niin kuuma, ettei jaksa kasveja hakea, — arveli Irja, kun he olivat ehtineet huvilan luo. — Mennään tuonne Honkaharjun metsään sammalikolle makaamaan ja lukemaan Välskärin kertomuksia!
Helvi oli kohta valmis ja riensi sisälle kirjaa noutamaan. Mutta palatessaan oli hänellä sukankudinkin mukana.
— No, oletpa sinä ahkera, — huudahti Irja. — Älä viitsi, Helvi, minua hävettää, kun sinä saat niin paljon tehdyksi, enkä minä lupa-aikoina toimita juuri mitään. Vai käskikö äitisi?
— Ei hän juuri käskenytkään; mutta minä tarvitsen sukkia, näetkös.
Tule nyt! Kyllä meillä on yhtä hauskaa, vaikka minä samalla kudonkin.
Harjun huvilanpuoleinen rinne oli kuin puistoksi puhdistettu, mutta muuten ei ihmiskäsi ollut luonnolta riistänyt mitään sen alkuperäisestä viehätyksestä. Siellä täällä vaan oli joku porras, joka helpotti kiipeämistä, ja korkeimmalle kohdalle oli rakennettu kaksikerroksinen tornimainen huvihuone.
Mutta niin ylös eivät tytöt tällä kertaa pyrkineet. Tuossa oli suuri mänty, sen juurella kivi, ja kiven vieressä lepäsi ruskeahtava sammal koskemattomana ja pehmeänä kuin kaunein matto. Siihen Irja heittäytyi pitkin pituuttaan syvään huoahtaen ja onnellisesti hymyillen.
— Tämäpä on ihanaa!
Samassa hän säpsähtäen hyppäsi ylös.
— Mikä rapina se oli? Eihän vaan käärme? Helvi, kuulitko?
— Vai käärme! Tule tänne, Ensio, piilosilta! Tietäisitpä, kuinka säikähytit Irjaa, — virkkoi Helvi nauraen, nähdessään Ension kömpivän puun takaa esiin.
Poika oli hämillään ja hieroi silmiänsä. Hänkin oli etsinyt varjopaikkaa lukeaksensa, mutta kuumuus oli raukaissut ja uni voittanut ihan huomaamatta. Vasta tyttöjen askelista ja puhelusta hän oli herännyt ja seisoi nyt siinä melkein kuin pahantekijä.
— Nukkunutko sinä olet! — ilkkui Irja. — Mutta nyt saatkin rangaistukseksi tehdä työtä ja lukea meille ääneen monta lehteä. Tuo Helvi tahtoo välttämättömästi kutoa sukkaa, ja minua laiskottaa niin hirveästi. Istu nyt kivelle Helvin viereen! Kyllä siihen kaksikin mahtuu.
Ensio nauraen otti kirjan, mutta valitsi paikkansa sammalelle Irjan pääpuoleen. Luku oli alussaan ja sisälsi pitkiä sotakuvauksia ja yleisiä selontekoja. Ei ollut neljää sivuakaan luettu, ennenkuin Irja oli syvässä unessa.
Helvi ja Ensio katsoivat toisiinsa hymyillen, ja Ensio laski kirjan pois.
— Herätämmekö hänet? — kysyi Helvi kuiskaten.
— Ei, ei, anna pikku siskon nukkua, — kuiskasi Ensio vastaan. Ja hänen äänetön katseensa lisäsi: — Etkö sinä näe, kuinka suloinen hän on tuossa?
Todella hän olikin kuin lapsuuden häiritsemättömän rauhan elävä kuva. Posket hehkuivat lämmöstä, huulet olivat hiukan avoinna, hengitys keveä ja tasainen. Punainen nauha oli luistanut hiuksista, ja ruskeat kiharat hajallaan ympäröivät hänen päätänsä.
Pitkän hetken he istuivat vaiti häntä katsellen, mutta sitte Ensio hiljaa siirtyi Helvin viereen ja rupesi puhumaan, yhä kuiskaten.
— On niin hauskaa, että sinä olet täällä ja Irjalla on seuraa. Välistä minä pelkäsin, että hän kyllästyisi minuun, kun aina kesäisin olimme kahden, ellei tullut matkustavaisia vieraita. Eihän täällä ole naapureita lähimaillakaan.
— Kuinka hän olisi voinut kyllästyä sinuun? — kysyi Helvi, katse täynnä avomielistä ihmetystä.
Ensio ei siihen vastannut, vaan jatkoi: — Ja paljon hän oli yksinkin sedän ja tädin kanssa. Minä olen aina koettanut lukea osan päivästä.
— Mitä sinä luet? Eihän kesällä ole läksyjä.
— Nyt luen filosofiaa. Aion ottaa sen pääaineekseni, kun tulen ylioppilaaksi, ja sitä pikemmin pääsen valmiiksi, mitä enemmän olen ennakolta lukenut.
— Tuleeko sinusta filosofian maisteri? — kysyi Helvi hämmästyen itsekin rohkeuttansa, kun uskalsi sellaista udella.
— Ensin maisteri, sitte pappi, niin minä olen ajatellut.
— Pappi! — huudahti Helvi ilosta säteilevin silmin, unohtaen puhua kuiskaamalla. — Kuinka hauskaa! Minun isänihän myös oli pappi.
Silloin Irja liikahti, hieroi silmiänsä ja kohottausi istumaan.
— Mitä, mitä… Huusiko joku? Olenko minä nähnyt unta? Hyi, Helvi ja Ensio, miksi te annoitte minun nukkua? Nyt nauratte minua, kun minä äsken tein pilaa Ensiosta!
Molemmat vakuuttivat, ettei heidän mieleensäkään johtunut nauraa hänelle. Mutta Irjan täytyi välttämättömästi näyttää, ettei hän ollut mikään veltostelija, ja siksi hän ehdotti, että kiivettäisiin kilpaa harjun huipulle ja samaa kyytiä huvihuoneen yläkertaan.
— Nyt minä lähden — yks, kaks, kolme! Tulkaa perässä!
Tietysti hän oli ensimmäisenä siellä ylhäällä. Ensio soi mielellänsä hänelle voiton, ja Helvi taas ei notkeudessa ja sukkeluudessa mihinkään riittänyt Irjan rinnalla. Vihdoin he kaikki kolme hengästyneinä ja läähättäen seisoivat tornissa kaidepuun luona.
— Ja nyt juoksemme taas alas, että mäki tärisee, ja menemme suin päin järveen, — jatkoi Irja huimaavia ehdotuksiansa.
— Kiitos vaan kunniasta, — nauroi Ensio. — Vaatteinemme päivinemme, vai kuinka? Älähän nyt, sisko, kyllä me sentään istumme täällä, kun kerran tulimme.
Helvi ei enää kuunnellut heidän puheitansa. Hän nojausi kaiteeseen, katse kiinnitettynä lumoavaan maisemaan, jonka hän vasta pari kertaa oli ehtinyt nähdä. Niin synkkää kahdella taholla — vuoria vaan ja koskemattomia korpia. Lännessä näkyi lyhyen matkan päässä iso kylä laivalaitureinensa, ja siitä eteenpäin peltoja ja niittyjä pitkässä, laajenevassa jonossa, kunnes metsä ne katkaisi jälleen. Mutta edessä Haapalehto hymyili ja Saimaa kimalteli siniaaltoinensa. Niemi kurkottihe toista syleilemään, kukkavihkona saari kohosi saaren vieressä, salmet välkkyivät ja lahdet värehtivät. Vaan uloinna aukeni avara selkä, jonka äärtä silmä turhaan tapaili. Siellä valkoiset purjeet hohtivat ja höyrylaivojen sauhu erottui vaalakkaa taivasta vasten. Siitä kulki yhdystie salon ja suuren maailman välillä.
Mitä mietti Helvi? Tiesikö hän sitä itsekään? Maailma oli niin suuri ja kirkas ja ihana, kun sitä katsoi Honkaharjulta — Laakson lapsen se hurmasi vastustamattomalla voimalla.
Ensio kuului ehdottelevan, että he laulaisivat jotakin.
— Niin, lauletaan, lauletaan! — Helvi käännähti säteilevin silmin tovereittensa puoleen. Se vastasi niin hyvin hänen mielentilaansa.
— Mitä laulamme?
— "Mä oksalla ylimmällä" — eikö se sovi hyvin?
He valitsivat sen. Irjan ja Ension ääni kaikui sointuvammin, Helvin heikommin, mutta kaikki he lauloivat sydämensä pohjasta.
— — "Oi taivahan pyhä Herra, sä Isämme armias, ah kuinka on maasi kaunis, kuink' ihana taivahas! Suo järveimme säihkyellä ain' lempemme tulta vaan! Oi Herra, intoa anna kotimaatamme rakastamaan!"
Monikertaisena kuului kaiku ympäröivistä vaaroista ja vuorista. Ja vielä laulun vaiettua kaikuivat sanat ja sävelet nuorissa sydämissä.
— Minä en ymmärrä, kuinka ihmiset voivat luopua Suomesta ja mennä muille maille, — virkkoi Irja. — Me kolme, me ainakin rakastamme synnyinmaatamme emmekä sitä koskaan jätä. Tehdäänpä luja liitto nyt tässä! Luvataan antaa koko elämämme Suomelle yksin!
Ension täytyi hiukan hymyillä Irjan juhlalliselle innolle, mutta hän oli kuitenkin heti valmis "liittoon".
— No, Helvi, sinun kätesi myöskin!
Mutta Helvi oli yhtäkkiä tullut totiseksi. Hän vetäytyi pois, hän ei voinut ojentaa kättänsä.
— Helvi — — — mitä?
Irjan katse oli kuvastanut suurinta hämmästystä, mutta nyt hän näytti melkein säikähtyneeltä.
— Sitäkö sinä ajattelet? Ei, Helvi, — — — ethän sinä voinut mitään tarkoittaa sillä talvellisella aineellasi — —, sehän olisi aivan hirveätä! Etkä sinä koskaan petä Suomea sillä lailla!
Helvin huulet värisivät ja kyyneleet kohosivat silmiin. Hän ei ollut pitkään aikaan muistanut koko lähetysasiaa. Mistä se nyt tuli kuin salamana?
Irja oli huudahtanut: "koko elämämme Suomelle yksin!" Mutta hetkenä, jota Helvi ei voinut unohtaa, oli toinen lausunut juhlallisella, vakavalla äänellä: "ota, Herra, hänen elämänsä — ota hänet kokonaan!" Lähetysjohtaja oli hänet Herralle jättänyt — ja äiti, oma rakas äitikin niin monta kertaa…
Ja äitiä muistaessaan Helvi rupesi itkemään. Jospa hän olisi ollut täällä pulmia selvittämässä! Helvi ei uskaltanut luvata, ettei hän koskaan kotimaata jättäisi, mutta samalla, jo eron mahdollisuutta ajatellessa, oli kuin sydän olisi puristunut kokoon pelosta ja tuskasta. Miksi talvella oli tuntunut ihan toiselta?
Eikö voinut yhtaikaa palvella Jumalaa ja omaa isänmaata?
Irja oli kietonut kätensä Helvin ympärille ja oli itsekin vähällä saada kyyneleet silmiinsä. — Helvi rakas, Helvi kulta, — lohdutteli hän. — En minä tahtonut pahoittaa sinua. Minähän en ymmärtänyt… enkä minä koskaan sinua oikein ymmärrä… voi, älä nyt itke!
Nyyhkytysten seasta Helvi koetti vakuuttaa, ettei hän ollut Irjaan pahastunut. Mutta kyyneleet pulpahtivat uudelleen esiin, ja äskeinen ilo ja sopusointu oli mennyttä.
Silloin Ensio istuutui hänen viereensä ja sanoi ystävällisellä äänellä:
— Emmehän me kukaan tiedä, mihin joudumme. Et sinä petä Suomea, vaikka sinun joskus täytyisi mennä vieraaseenkin maahan. Voimmehan synnyinmaata rakastaa missä tahansa, ja kyllä sinäkin rakastaisit. Ja ehket sinä koskaan lähdekään täältä pois.
Nyyhkytykset alkoivat tauota, kyyneleet kuivaa. Helvi loi silmänsä ylös Ensioon, ja niissä näkyi ilon välähdys, kuin kirkas kaari sadepisaroissa.
— Tehdään vähän toisenlainen liitto, — jatkoi hän. — Tyydytään siihen, että vaan lupaamme rakastaa syntymämaata ja koettaa rakkauttamme työssä osottaa niin paljon kuin voimme. Sen me kaikki uskallamme vakuuttaa. Mutta oletko sinä, Irja, niin vähään tyytyväinen?
Olihan hän, vaikka tuntuikin melkein, kuin olisi kylmällä vedellä sammutettu hänen tulinen innostuksensa.
— Sitte meidän ainakin heti pitää ruveta sitä osottamaan, niinkuin sinä sanoit, ryhtyä johonkin semmoiseen työhön, — tuumi hän.
— Kyllä se on parasta, — myönsi Ensio nauraen, mutta lisäsi kohta totisena: — Me olemmekin ihan liiaksi ajatelleet itseämme. Tuolla kylässä on paljo köyhiä, tietämättömiä lapsia. Olen jo ennenkin usein miettinyt, että meidän pitäisi tehdä jotakin heidän hyväksensä. Nyt kun meitä on kolme, saisimme helposti toimeen pienen iltakoulun taikka jotakin sellaista. Emmekö koettaisi?
— Koetamme tietysti, — huudahti Irja uudelleen innostuneena. — Siitäpä vasta tulee hauskaa! Miten ei kukaan meistä ole sitä ennen keksinyt? Voi, juostaan pian alas, mennään kertomaan isälle ja äidille!
Hän unohti koko juhlallisen "liiton", eivätkä Ensio ja Helvi välittäneet muistuttaa. Mutta sydämet olivat kuitenkin tehneet liiton, yhtyneet hyviin aikomuksiin ja vakaaseen päätökseen vähäisilläkin voimilla työskennellä Suomen hyväksi. Helvin suru oli jo haihtunut. Ei hän ollut selvästi tietänyt, miksi hän itki, eikä hänelle myöskään nyt ollut selvää, mikä oli tuottanut lohdutusta. Ajatukset ja tunteet olivat yhtä epämääräiset kuin ennenkin. Mutta hänestä tuntui kuin Ensio olisi ymmärtänyt häntä niin hyvin, paremmin kuin hän itse — ja hän rauhoittui. Kuinkapa varjot olisivatkaan kauvan viihtyneet täällä päivänpaisteessa?
Iloisina he riensivät rinnettä alas. Vastaan jo törähti metsästystorven ääni; se oli merkki, jolla tohtorin oli tapana kutsua nuorta väkeänsä aterioille.
Ne olivat herttaisia päiviä. Ilmat pysyivät tasaisen kauniina, ja kaikki kesän suomat nautinnot olivat tarjona: souturetket somille saarille, kävelyt metsissä, kiipeilyt harjuilla, joilta aukeni näköaloja toisiaan viehättävämpiä, krokettipeli tasaisella nurmella ja lukuhetket puiden siimeksessä — niin, kenpä ne ilot luettelisikaan? Eikä tuntunut kuitenkaan siltä, kuin aika olisi mennyt hukkaan pelkän huvittelemisen tähden; olihan heidän päivillänsä muutakin sisällystä. Milloin tohtori lähti kalaan ja tarvitsi jonkun soutamaan, milloin he auttoivat tohtorinnaa puutarhassa, taikkapa muutenkin työskentelivät, tytöt kasveineen tai käsitöineen, Ensio kirjoineen. Heidän lempiharrastuksensa oli kuitenkin opetus iltakoulussa, jonka he Ension ehdotuksen mukaan olivat panneet toimeen kylän lapsille. Joka toisena arki-iltana kokoontui Haapalehdon suurimpaan verandaan kymmenkunta pienokaista, joille Helvi opetti sisälukua, Irja kaunokirjoitusta ja Ensio laskentoa. Eihän se koulu suinkaan mallikelpoinen ollut, sillä opettajat olivat aivan tottumattomia eikä opetusvälineitä aluksi ollut juuri minkäänmoisia. Tohtori kyllä kirjoitti lähimpään kaupunkiin ja tilasi kirjoja, vihkoja, tauluja ja muita tarpeita; mutta niitä odotellessa laskettiin napeilla, kirjoitettiin viivatuille paperiarkeille kahtia taitetuilla lyijykynillä ja tavattiin äitien ja mummojen virsikirjoista. Vaan intoa ei puuttunut opettajilta eikä oppilailta. Syrjäisen saloseudun lapset olivat ihan liikuttavan kilttejä, ja heidän ja heidän vanhempainsa kiitollisuus oli nuorille opettajille kehoittavana palkintona.
Varsinkin Irjalle tällainen ajanvietto oli jotakin ihan uutta. Hän ei ollut ennen paljon ajatellut muita, sillä hän oli itse tottunut kodissa olemaan se keskipiste, jonka ympäri kaikki liikkui. — Mikä tuottaisi Irjalle iloa? — siinä isän, äidin ja veljen ainainen ajatus. Nyt hän sai kokea tyydytystä, minkä toimiminen muiden hyväksi tuottaa. Helvi ja Ensio olivat kyllä enemmän oppineet uhrautumaan. Toista olivat ahtaat olot ja kasvatus siihen johtaneet, toista oma luonne ja se tunne, että hän, vaikka häntä pidettiinkin kuin omaa poikaa, kuitenkin oikeastaan söi armoleipää, josta oli lakkaamattomassa kiitollisuuden velassa. Mutta hyvää teki heillekin tämä kesäinen koulunpito. Rakkaudessa ei voi koskaan kylliksi harjoittautua.
Näin he toteuttivat kaunista ohjelmaansa: työmme voimamme mukaan isänmaalle, jota rakastamme!
Helvi oli niin onnellinen, että hänestä monasti tuntui kuin hän näkisi suloista unta ja kentiesi kohta heräisi jälleen Kristianinkadun varrella kivijalan huoneessa. Ei hän enää ollut äitiäkään ikävöinnyt, ja häntä oli ilahuttanut ja rauhoittanut se tieto, että äiti kuitenkin oli toistaiseksi päättänyt jäädä maalle oikein virkistyäksensä. Tietysti oli hauska syksyllä tavata hänet jälleen. Mutta nyt, nyt ei Helvi halunnut muuta kuin päivä päivältä jatkaa tätä huoletonta, ihanaa elämää… Syvin siemauksin hän imi auringonpaistetta, kuten varjossa kasvanut kukka, jonka lehtiä ensi kerran huikaiseva valo hivelee.
Ei hän kuitenkaan täälläkään saanut taisteluitta olla. Häntä ympäröi komeus ja kauneus, mutta sitä suurempana vastakohtana hän etenkin ensi päivinä muisti oman kotinsa köyhyyttä. Joka päivä riisuutuessa ja pukeutuessa hän näki Irjan hienot, pitsitetyt ja kauniisti merkityt liinavaatteet, ja silloin usein tuntui pieni pistos sydämessä ja huokaus kohosi rinnasta. Ennen hän aina oli ollut omiinsa tyytyväinen eikä edes ajatellut, että ne voisivat olla toisenlaisia. Mitä muusta, kunhan vaan olivat eheät ja puhtaat; eihän niitä kukaan nähnytkään. Nyt hän sitävastoin häpesi niiden huonoutta. Pukujen suhteen täällä sentään oli paljon parempi kuin kaupungissa. Lindiläisetkin kuluttivat maalla vanhimpia vaatteitansa, ja metsäseudun yksinäisyydessä Helvin vaatimaton puku oli aivan omiaan. Kuta useampi päivä kului, sitä enemmän hän unohtikin ajatella sitä. Olihan niin paljon muuta parempaa ja hauskempaa, joka tunkihe täyttämään hänen mielensä.
Mutta oli eräs toinen taistelu, josta Helvi ei yhtä helpolla vapautunut. Hän oli äidillensä luvannut joka päivä rukoilla ja lukea raamattua, ja hänelle itselleenkin se oli tullut luonnolliseksi tavaksi ja sisälliseksi tarpeeksi. Ensi iltana vetäydyttyään Irjan kanssa heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa hän sentähden heti otti laukustansa raamatun esille. Irjalle sellainen oli outoa; hän loi kummastelevan katseen toveriinsa ja hänen kirjaansa, mutta vastoin tapaansa ei virkkanut mitään. Arkatunteinen Helvi käsitti tuokiossa, että Irjan ei ollut tapana lukea iltasin, ja tuo äänetön katse vaivasi ja painosti häntä niin, että hän muutamia värsyjä luettuansa laski raamatun pois.
Silloin Irja taas alkoi puhua laverrella kaikenlaisia asioita, mutta äskeistä tapausta ei kumpikaan sanallakaan koskettanut.
He puhelivat vielä sängyssäkin, kunnes Irja vihdoin kääntyi toiselle kyljellensä ja sanoi, että hän nyt aikoi nukkua. Helvin mielestä olisi jo kauvan sitte ollut aika rukoilla iltarukous, mutta hän oli arvellut: teen sen, kunhan Irja vaikenee ja itsekin tahtoo rukoilla. Eikö hän siis rukoillutkaan ollenkaan, vaan nukkui ilman? Se oli jo liikaa Helville. Hän makasi silmät avoinna ja odotti, mutta pian Irjan syvä hengitys todisti, että hän todellakin oli vaipunut uneen. Silloin Helvi hiljaa, hiljaa nousi vuoteeltansa ja polvistui sen viereen.
Toisena aamuna he olivat heränneet melkein yhtaikaa, ja kohta Irja taas oli alkanut livertää kuin pikku peipponen. Nyt Helvi oli vielä pahemmassa pulassa kuin edellisenä iltana. He olivat ja valmiiksi pukeutuneet, eikä hän ollut vielä saanut tilaisuutta hiljaisen hetken viettämiseen.
— No, tule nyt puutarhaan! — sanoi Irja, tarttuen hänen käteensä.
Silloin Helvin täytyi voittaa se kiusallinen, ahdistava, häpeänsekainen tunne, joka oli hänen huulensa sulkenut.
— En minä voi tulla vielä juuri —
— Mikset? Mikä sinulta vielä puuttuu?
Helvi lensi tulipunaiseksi, katsoi lattiaan ja viivytti vastaustaan. Mutta sitte hän loi silmänsä ylös ja kysyi totisesti, ponnistaen kaiken rohkeutensa:
— Irja, etkö sinä koskaan rukoile illoin ja aamuin?
— Johan minä luin aamurukouksen aikaa sitte, heti kuin heräsin.
— Mutta minähän heräsin ensin enkä nähnyt sinun rukoilevan, — vastasi
Helvi ihmetellen.
— Nähnyt? Kuinka sinä sen olisit nähnyt? Eihän siinä tarvitse huuliansa liikuttaa.
— Äiti ja minä laskeudumme aina polvillemme, — sanoi Helvi hiljaa.
Nyt oli Irjan vuoro katsoa Helviä hämmästyksissään.
— En minä ole koskaan kuullut, että muut kuin pelastusarmeijalaiset tekevät sillä lailla! — virkkoi hän viattomasti, silmät suurina. — Mitä se hyödyttää? Eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen.
Kirkossa — niin, se oli totta — sitä ei Helvi ollut ennen ajatellutkaan. Ylimalkaan hän ei ollut mitään ajatellut eri asennoista rukoillessa. Hän oli aina nukkunut äitinsä kanssa samassa huoneessa, aina laskeutunut polvilleen ja pitänyt sen ihan luonnollisena asiana. Miksi hän niin teki, sitä hän todellakaan ei tietänyt eikä voinut selittää.
— Mitä se hyödyttää? — toisti Irja. — Luuletko sinä, että Jumala paremmin kuulee meitä sillä lailla?
Ei, eihän Helvi sitä luullut, mutta ei hän osannut muutakaan syytä sanoa. Sen hän vaan tunsi, ettei häntä tyydyttänyt sellainen puoliunessa ja pelkissä ajatuksissa lausuttu rukous kuin Irjan.
— Jää nyt sitte tekemään mitä tahdot, minä odotan sinua puutarhassa, — sanoi Irja hetken kuluttua ja lähti huoneesta.
Ja Helvi laskeutui polvilleen; mutta kun viereisestä huoneesta kuului liikettä, hypähti hän kohta jälleen ylös säpsähtäen kuin pahantekijä. Rukouksen rauhaa hän ei löytänyt, eikä raamatunluvusta tullut tällä kertaa enempää kuin edellisenäkään iltana. Muutaman minuutin perästä hän oli puutarhassa Irjan luona.
Sitte oli taistelua jatkunut monena päivänä. Aina Helvi kumminkin uskollisesti otti raamattunsa esille, mutta ei hän kertaakaan jäänyt pitemmäksi ajaksi luettua miettimään, kuten kotona. Vaan eräänä iltana tapahtui jotakin odottamatonta: Irja kysyi, eikö Helvi tahtoisi lukea ääneen, että hänkin kuulisi. Silloin Helvin silmät loistivat ilosta, ja siitä asti tuli heille tavaksi lukea yhdessä joka aamu ja ilta.
Mutta polvillensa ei Helvi enää koskaan laskeutunut. Eiköhän Irja ollutkin oikeassa, kun hän sanoi, että Jumalalle oli yhdentekevää, kuinka kukin rukoili? Ainakin täällä polvistuminen tuntui niin oudolta ja vaikealta… Helvi päätti kuiskata rukouksensa vuoteella maatessaan, yhtä huomaamattomasti kuin Irjakin — mutta hyvin hartaasti…
Siitä lähtien hän kuitenkin kaipasi jotakin, eikä rukous tuntunut samalta kuin ennen. Usein kävi niinkin, että Irja rupesi juttelemaan, eikä Helvi voinut olla vastaamatta, ja puhe Jumalan kanssa keskeytyi. Tapahtuipa joskus, että hän nukkuikin rukoukseensa. Välistä hänen oli paha olla tästä kaikesta, mutta ei hän antanut itsellensä aikaa pitempiin mietteisiin ja selvityksiin. Päivä riensi päivän perästä, aina yhtä rikkaana ja vaihtelevana; ajatukset ja kysymykset hukkuivat sen pyörteeseen. Kerran hän aikoi kirjeessä puhua huolensa äidille, mutta sitte hän ei sitä tehnytkään. Tiesihän hän ennakolta, mitä äiti vastaisi… Mutta se tuli siitä, ettei hän tuntenut näitä oloja; ihan varmaan hän ymmärtäisi tyttöään, jos olisi täällä…
Eikä Helvi enää taistellut eikä tuuminut. Hän tahtoi nauttia ja olla onnellinen, hänen täytyi saada olla. Kesä oli niin lyhyt! Mitä tämä miettimisestä paranikaan. Voihan hän nyt menetellä, niinkuin täällä tuntui sopivimmalta, ja kotona sitte taas seurata entisiä tapojaan.
Oli satanut pari päivää peräkkäin, mutta juhannusaatto koitti kirkkaana ja kauniina. Se oli erityinen juhla Haapalehdossa, sillä silloin tohtori Lind vietti syntymäpäiväänsä.
Huolimatta sateesta oli eräs palkattu kyläläinen tuonut metsästä kokonaiset kantamukset katajaa, puolanvarpuja ja katinliekoja, ja iltayöstä Ensio ja molemmat tytöt olivat leivintuvassa niistä seppeleitä sidelleet. Aamulla huvila koreili juhlapukuisena. Nuoret olivat ensimmäisinä ylhäällä, sillä heillä oli toinenkin hauska yllätys tohtorille: he tahtoivat näet herättää hänet laululla. Irja ja Ensio eivät ennen olleet sitä yrittäneet, kun heitä oli vaan kaksi. Kolmen laulu kuului jo toisenmoiselta, vaikkei Helvin ääni vahva ollutkaan, ja sitäpaitsi oli harjoitteleminenkin hauskempaa, kun oli oikea pieni "kuoro".
Ja tohtori oli ihastunut heidän keksintöihinsä. Hän levitti käsivartensa niin leveälle, että saattoi sulkea niihin heidät kaikki kolme, ja kiitti heitä sydämellisesti, kehui laulua kauniiksi ja ylisti seppelekoristeita kerrassaan mainioiksi. Sitte tuli tohtorinna noutamaan koko joukkoa järvenpuoliselle parvekkeelle kahvia juomaan. Kaste vielä välkkyi kukkasissa, Saimaa nukkui peilityynenä ja ilmassa tuntui varhaisen aamun miellyttävä raikkaus. Tiesivätkö lintusetkin, että nyt oli juhannus? Kilvan ne ainakin lauloivat suven suloutta, juhlan riemua julistivat.
Ainoastaan aamu oli tänään perheen keskinäiselle seurustelulle omistettu. Sitte oli tohtorinnalla senkin seitsemät toimet ja touhut, sillä päivälliseksi piti vanhan tavan mukaan saapua vieraita sekä lähikaupungista että ympäristöltä, ehkäpä kauvempaakin. Kuka tuttava vaan tuli, hän oli kutsuttakin tervetullut. Eikä koskaan hennottu samana iltana eritä; ellei huvilassa riittänyt yösijoja, saatiin kyllä kylästä lisää. Hyvinpä niitä useimmiten tarvittiinkin, sillä juhannusaatot Haapalehdossa olivat Lindin perheen sikäläiselle seurapiirille kesähuvien tähtinä, joita jokainen tavoitti. Ihmekö että haluttiin sinne, missä ihana luonto, runsaat varat ja ennen kaikkea herttaiset ihmiset panivat parastansa vieraiden viihtymiseksi?
Nyt olivat nuoret sen lisäksi saaneet luvan aikaisemmin aamupäivällä pitää kahvikemut pienille oppilaillensa. Pitihän heidänkin iloita isän juhlana, arveli Irja. Toimessaan hän hyöri Helvin kanssa kattaen kahvipöytää lehtimajaan, sillä hän oli päättänyt, ettei tämä tuuma saisi tuottaa äidille yhtään lisävaivoja. Äidin tähdenhän Ensio sitä oli epäillyt, vaikka hänenkin kyllä muuten teki mieli nähdä kylän lapsia runsaan syntymäpäiväpöydän ääressä.
Tuolla ne jo tulivatkin, kaikki yhdessä joukossa. Eihän näin merkkipäivänä kehdannut yksinään mennä, kuten tavalliselle koulutunnille! Äidit olivat siistineet heitä parhaansa mukaan. Pellavatukat oli kastettu ja kammattu jakaukselle, kasvot ja kädet pesty, ja pyhävaatteet pantu niiden ylle, joilla oli sellaiset. Mutta mäkituvan keveäjalkainen pikku Liisu kopsutteli ison siskon ruojukengissä, suutarin Mikko oli jostakin saanut lainaksi miehen takin, ja Aakulan Aino kompastui vähän väliä äitinsä pitkän hameen helmoihin, jotka liehuivat hänen kantapäillänsä. Hämillään ja epävarmoina oudoissa tamineissaan he pysähtyivät ison käytävän eteen, uskaltamatta astua kauvemmaksi.
Mutta siinä he joutuivat kahden tulen väliin, sillä lehtimajasta riensivät "opettajat" heitä vastaan, ja ujoimmat, jotka olivat vetäytyneet toisten taakse, huomasivat yhtäkkiä itse tohtorin ja tohtorinnan tulevan rakennuksen puolelta suoraan heitä kohti. Ei nyt auttanut muuta kuin niiata ja kumartaa sormet suussa ja pää vinossa ja sitte käydä isäntäväen saattamina höyryävien kuppien ääreen, jotka lehtimajassa odottivat. Siellä pian arkuus suli tyytyväisyyden ja ilon loisteeksi. Liisu piteli kaksin käsin teevatiansa, puhalsi ja hörppäsi ja vuoroon hengähti syvään, suu hymyssä. Muona-Juhon pienet tytöt, jotka olivat kutsutut vanhemman veljen mukana, istuivat turvallisina Helvin ja Irjan sylissä ja purivat vehnäkakkujansa, jotta posket olivat pullollaan. Mikko suuressa takissaan oli niin miehevä, että uskalsi jo katsoa tohtoriakin silmiin, ja Aino vastasi arvokkaasti kuin pikkuinen emäntä tohtorinnan kysymyksiin. Vasta leikkimään ruvetessa hän muisti hameensa hankaluuden, ja Liisu tirkisteli ymmällään kenkiänsä. Mutta helpolla siitäkin pulasta suoriuduttiin. Jalkineet vaan muitta mutkitta heitettiin mäkeen, ja parilla hakaneulalla Irja sai hameen kylliksi koholleen. Sitte juostiin ja leikittiin — ujostelematta, täysin riemuin, kaiken muun unohtuessa. Mitä siitä, kuka oli opettaja tai oppilas, kuka tohtorin, kuka mökkiläisen lapsi!
"— — Kentillä leikkitarhain yhdessä juostihin; ken pallonlyöjä parhain, se meistä etevin — —"
Yhtä syvään he ainakin huokasivat, Irja ja moni pienistä vieraista, kun tohtorinna tuli huomauttamaan, että sen huvin jo täytyi loppua ja tyttöjen rientää pukeutumaan, jotta sitte ehtisivät laivalaiturille varsinaisia vieraita vastaan.
* * * * *
Heitä oli tullut tavallista enemmän, etenkin nuoria. Päivällinen oli syöty yleisen ilon vallitessa, ja heti iltapäiväksi oli määrätty veneretki kauniille Sotkasaarelle, joka oli tiheimmän saariston syrjässä ison Saimaan rajalla.
Huvilan ja vierasten veneet muodostivat kokonaisen ketjun. Etummaisessa, köynnöksillä koristetussa veneessä piti perää tohtori, päivän sankari, ja siinä istui Ensio soutamassa.
Hänen katseensa kulkivat seuraavaan veneeseen, joka oli täynnä pelkkiä nuoria. Irja istui parven keskellä valkopukuisena, kuten tavallisesti juhlatiloissa, pitkät siniset nauhat vyöllä ja liehuvin kiharoin. Nimismies Brofeltin pojat, joista vanhempi keväällä oli saanut lyyryn lakkiinsa, näkyivät innokkaasti väittelevän hänen kanssansa jostakin, ja ympärillä istuva iloinen joukko helähti tuon tuostakin raikkaaseen nauruun, kun Irja varmaankin sukkelasti vastasi.
Ensio tuli yhä totisemman ja hajamielisemmän näköiseksi. Ei sentähden, että hän siihen veneeseen olisi halunnut, sillä tässä vanhempien joukossa kyllä oli parempi. Hekin puhuivat vilkkaasti — niin vilkkaasti, ettei ollut epäkohteliasta, vaikka soutaja kokassa istuikin ääneti. Ja vaiti, omissa ajatuksissaan hän halusi olla. Tuoko oli hänen pikku siskonsa, hänen Irjansa? Niin, olihan hän sama, yhtä häikäisevän kaunis ja iloinen kuin aina — ja kuitenkin hän yhtäkkiä tuntui paenneen Ensiosta kauvas pois, ikäänkuin kasvaneen ja muuttuneen vieraaksi — Kuinka herttainen hän oli ollut aamupäivällä kaataessaan kahvia kylän lapsille ja juostessaan kyyhkysenä haukkaansa pakoon! Sellaisena hän oli Ension mieleen. Miksi hänelle nyt olikin pantu tuommoinen helsinkiläinen tanssiaispuku, jonka kautta hän erottautui kaikista muista? Ja miksi nuo pojat viitsivätkin lapsen kanssa veikistellä — ja miksi hänkin, Irjakin, viitsi…
Ja Ensio käänsi silmänsä pois tuosta nauravasta ja melskaavasta joukosta. Ne sattuivat kolmannen veneen keulassa istuvaan tyttöön, jolla oli yllänsä yksinkertainen punaruutuinen pumpulipuku ja tukka tavallisella palmikolla. Hän istui erillään ja ääneti kuten Ensiokin, loiskutteli haavanoksalla vettä ja katseli kuplia, jotka siten syntyivät tyyneen pintaan. Mutta hänen kasvoissaan ei kuvautunut alakuloista vakavuutta, kuten Ension, vaan rauhaisa onni niistä säteili.
— Mitähän se Helvi tuossa tuuminee? — ajatteli Ensio.
Samassa hän loi silmänsä ylös, kohtasi Ension katseen ja hymyili; ja Ension täytyi hymyillä vastaan. Helvi oli niin onnellinen. Mitä noista vieraista ihmisistä? He eivät hänen iloonsa kuuluneet. Mutta täytyihän hänen sydämensä riemuita, kun kaikki oli niin ihanaa ja valoisaa, kun oli juhannus…
— Ensio hoi, otappa vastaan! — kajahti silloin Irjan ääni.
Veneessä oli alotettu leikki "laivani on lastattu". Ennenkuin Ensio ehti edes pitää varansa, oli Irja näppärästi heittänyt nenäliinan kaikkien arvoisien herrojen ja rouvien päiden yli suoraan hänen eteensä.
— No, no, — varoitti tohtori, mutta nauroi kumminkin vallattomalle tytöllensä.
Ensio hiukan pysäytti airojansa, lausui vaaditun sanan ja heitti taitavasti nenäliinan takaisin. Mutta pilvi oli väistynyt hänen kasvoiltaan. Olihan Irja sittekin hänen herttainen pikku siskonsa!
* * * * *
Aurinko läheni jo laskuaan. Virvokkeita oli nautittu tuuheiden puiden alla, seutua oli ihailtu, ja nuoret olivat sydämensä pohjasta leikkineet hauskalla tasaisella kentällä. Silloin odottamatta alkoi kuulua viulun säveliä.
— Mitä, mitä? — kysyttiin kuorossa.
Se oli tohtorinnan salaisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti ja kysyi, eikö ollut parempi, että Polkka-Aapo tuli myöhään kuin ei milloinkaan. Ukko oli rientänyt tänne suoraan häistä naapuripitäjästä, ja nyt piti nuorten osottaa, ettei hänen vaivansa ollut turha.
Ja Aapo istahti kivelle ja veteli polkkaa, että pää tutisi. Tauno Brofelt riensi kumartamaan Irjalle, ja tuota pikaa kenttä oli täynnä iloisesti pyöriviä pareja.
Soitettiin purpurin merkki. Franseesi ei kuulunut Aapon taiteeseen.
Helvi seisoi vähän syrjässä rantakalliolla ja katseli kauvas pitkin punertavan veden pintaa. Hänkin oli tanssinut, mutta nyt hän mieluummin oli hetken yksinään. Tässä hän tahtoi olla, katsella ja nauttia. Kaikesta hän nautti: luonnosta ja ihmisistäkin, kun he olivat vähän etäämmällä, ja siitä, että oli saanut leikkiä ja tanssia…
Käki kukkui lahden toisella rannalla. Vesi värehti ja kimalteli, ja taivaanranta loisti täynnänsä purppuraruusuja. Tuossa leijaili kaunis pilvi, kuten tulinen laiva. Mitä jos se kantaisi mukanaan pois yli tuon suuren ulapan ja vielä kauvemmas — äidin luo —
Hänet valtasi yhtäkkiä kaipauksensekainen tunne. Hän oli kuitenkin niin yksin keskellä tätä iloa ja ihanuutta…
Silloin oksa rasahti, Helvi kääntyi ja näki Ension lähenevän.
— Tuletko tanssimaan purpuria kanssani? — kysyi hän.
— Enhän minä osaa, — virkkoi Helvi melkein hätkähtäen ja hätäisesti; mutta sydän alkoi kovasti sykkiä, kuten odottamattomasta ilosta.
— Se on niin helppoa, ettei sitä ennakolta tarvitse osata; kyllä minä vien.
— Mutta eikö sinun pitäisi tanssia muiden kanssa — Irjan tai vierasten?
— Irjalla on niin monta ympärillänsä, ettei minulle jää tilaa, — lausui Ensio naurahtaen, vaikka äänessä oli jotakin katkeraa. — Eikä se taitaisi olla sopivaakaan, että veli riistäisi hänen seuransa muilta. Täti muistutti minua olemaan kohtelias vieraille, ja kyllä minä olen koettanut katsoa, että tanssinhaluisilta ei puutu paria. Etkö tule, Helvi? Meidän pitäisi rientää.
Helvi katsoi häntä kummastuneena; hänestä Ensiossa oli jotakin outoa. Mutta ei hän ehtinyt sitä enempää ajatella. Viulu jo kutsui, hän antoi kätensä Ensiolle, ja he kiirehtivät paikallensa muiden joukkoon.
He eivät kumpikaan puhuneet monta sanaa; ei tullut toinen eikä toinen ajatelleeksi, että "kohteliaisuus" muka vaati keskustelun ylläpitämistä tanssiessa. Ensio vaan neuvoi Helville miten hänen tuli menetellä, ja Helvi iloitsi jokaisesta onnistuneesta yrityksestä, kuten jänönpoikanen, joka huomaa hyppyjensä luonnistavan. Hänen poskensa hehkuivat innosta, ja hänen ainoa toivonsa oli, että tätä kestäisi kauvan, kauvan…
Mutta ilta hämärtyi, aurinko katosi taivaanrannan taakse, ja vähän jälkeen purpurin loppumisen täytyi ruveta lähtöä ajattelemaan. Ensio oli jo edellä soutanut pois parin palvelijan kanssa. Tohtorinna lohdutti nuoria sillä, että Haapalehdossa voitaisiin panna vielä kappale yötä huvin jatkoksi. Aapo pisti viulun kainaloonsa, kapineet kannettiin veneisiin, ja huvimatkailijatkin asettuivat kukin mieleiseensä seuraan. Soutajat vetelivät voimiensa takaa, jotta pian jouduttaisiin perille. Kuka nyt olisi ehtinyt ja muistanut luontoa ihailla…
Käännyttiin niemen takaa Haapalehdon lahdelle. Silloin kuului ihastuksen humina kautta veneseurueen. Kaikkea ne Lindiläiset keksivätkin!
Huvila hohti satumaisena kirjavien paperilyhtyjen valossa, ja samassa leimahti korkea kokko vaaran laella palamaan. Väki oli menetellyt tarkkaan tohtorinnan määräysten mukaan ja Ensio kaikella kunnialla toimittanut loppusuorituksen.
Veneistä hypätessä Irja hiukan ehti puristaa käsivarresta Helviä, jonka kanssa hän vieraiden tulon jälkeen tuskin oli päässyt sanaakaan vaihtamaan. — Eikö ole äärettömän kaunista, eikö ole hauskaa? — kuiskasi hän. Ja täydestä sydämestään Helvi vastasi: — On — ei minulla vielä koskaan ole ollut tämmöistä iltaa!
Honkaharjulta kaikki näytti vieläkin kauniimmalta; sinne nuoret kiipesivät metsän hämäriä polkuja pitkin. Mutta sitte tuli aika kokoontua illallista syömään ruokasaliin ja parvekkeille, ja syötyä Aapo viritti viulunsa ja tanssi alkoi jälleen. Aurinko jo kohosi idän rannalta, kun vihdoin lähdettiin levolle.
Helville ja Irjalle oli täksi yöksi tehty vuode pienen tornikamarin lattialle. Vasta sinne tultuansa he huomasivat olevansa hyvin väsyneitä. Haukotellen Irja irroitti nauhan hiuksistaan ja laski sen pöydälle.
— Kas, postikin on tullut, — sanoi hän vilkkaammin, huomatessaan pöydällä pari kirjettä. — Juuri yksi meille kummallekin! Täytyy kai sentään vielä lukea ne. Minun näkyy olevan Katri Dahlbergiltä.
Helvi oli rientänyt ottamaan omansa, mutta jäi kummastuneena katsomaan päällekirjoitusta.
— Keltä tämä voi olla? — tuumi hän. Irjakin kurkisti.
— Mimmoisia harakanvarpaita! Näytäppäs, niin katsotaan ensin postileimaa, emmekö arvaa. Kuule, mutta onhan se sieltä, missä äitisi on…
Helvi oli riistänyt kuoren auki; omituinen levottomuus oli vallannut hänen mielensä. Hän tiesi jo, että kirje oli Mannelta tai Samulilta, eivätkä he suotta kirjoittaneet.
— Mikä sinun on, Helvi? — kysyi Irja säikähtyneenä. — Olethan ihan kalpea ja vapiset… Helvi!
Hän värisikin niin, että tuskin saattoi puhua. Kirje putosi hänen kädestänsä, ja hän vaipui Irjan syleilyyn.
— He kirjoittavat, että äiti on heikkona sairaana. Minun täytyy kohta lähteä…
Sairashuoneessa oli kaikki hiljaa. Uudin oli laskettu alas, ovi oli suljettu, ja Helvi istui liikkumattomana, äänettömänä tuolillansa vuoteen jalkopäässä. Hänen katseensa oli jännittynyt ja levoton. Äiti oli jo nukkunut niin kauvan — nukkuiko hän ehkä heräämättä milloinkaan?
Ei — hän jo liikahti ja nyt avasi silmänsä. Jumalan kiitos!
Paljon hän oli laihtunut ja kalvennut viime näkemästä. Sen voiman, minkä muutama huoleton kesäviikko oli antanut, oli äkillinen verensyöksy monin kerroin ottanut takaisin. Nyt olivat tuskat poissa, ainoastaan ääretön väsymys jäljellä, ja syvä rauha lepäsi noilla kasvoilla, jotka hellästi kääntyivät Helviin päin.
— Olethan sinä täällä, — kuiskasi hän. — Niin hiljaa, kultaseni, että luulin olevani yksin.
— Tarvitsetko, äiti, jotakin?
— En, en mitään. Sinua minä kaipasin ja sinut sain.
Seurasi hetken äänettömyys. Mutta sitte viereisen tuvan ovi avattiin kovalla jysäyksellä ja alkoi kuulua meluavaa puhetta ja naurun rähinää.
— Se Manta on aika likka — ei pelännyt, vaikka oli keinu vähällä mennä ympäri, — kuului Samuli sanovan.
— Olisit potkaissut vähän kovempaa, niin eikö olisi kirkunut —
— Vai te keinumaan kylän tyttöjen kanssa, kun minä työhön käsken, — torui emännän kiivas ääni. — Juuri olisi oikein, jos menisitte päänne kiveen.
Helvi käännähti tuskallisesti äitiin päin. Eivätkö nuo edes nyt voineet olla hiljaa, kun tiesivät sairaan makaavan seinän takana?
— Menenkö pyytämään, että he eivät puhuisi niin kovaa? — kysyi hän.
— Ei, anna olla. En minä enää nuku. Olisi minullakin sanomista sinulle, jos jaksaisin… Tule lähemmäksi, lapsi — noin…
Äiti katsoi häntä syvään tutkivasti silmiin.
— Sinä olet kertonut, että sinulla Haapalehdossa oli hyvin hauskaa, ja senhän aina kirjeistäsikin huomasin. Mutta jotakin minä kaipasin… Helvi, olitko Vapahtajallesi uskollinen?
Tyttö painoi päänsä alas. Mitä hän vastaisi? Niinhän hän koko ajan oli kuvitellut, että hän kaikessa menetteli aivan oikein; mutta tässä äidin vuoteen vieressä oli niin juhlallista, niin vakavaa — ja koko entinen rakennus alkoi järkkyä ja horjua.
— Voi, en tiedä; kyllä minä koetin —
— Tuntuuko sinusta, kuin olisit siellä tullut lähemmäksi Jeesusta kuin ennen?
Siinä muodossa Helvi ei ollut asiaa ajatellutkaan. Kysymys tuli kuin salama, joka loi äkillistä valoa sydämen kätkettyihin komeroihin.
— En, en lähemmäksi, — täytyi hänen ehdottomasti tunnustaa.
— Siis kauvemmaksi pois. Kukaan ei voi pysyä paikallansa.
Helvi oli hetken vaiti; totuus painoi häntä maahan. Vaan sitte hän kohotti katseensa jälleen.
— Lindiläiset ovat niin hyviä, ja minä rakastan heitä kaikkia. Mutta minä en luule, että he paljon tuntevat Jeesusta. Enkö saisi pitää heistä?
— Tietysti saat, lapseni, ja sinun tuleekin. Olisithan muuten paha ja kiittämätön. Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä.
— Voiko sitte tulla Jeesusta lähemmäksi sellaisten joukossa, jotka eivät tunne häntä, jos rakastaa myöskin heitä? Samanlaisena varmaankin voi pysyä…
— Et pääse lähemmäksi Jeesusta, jos rakastat jotakuta muuta enemmän kuin häntä, olkoon se toinen sitte Jeesuksen oma tai hänelle vieras. Mutta jos Jeesus on paras ystäväsi, voit missä tahansa kiintyä häneen enemmän ja enemmän. Jokainen kiusaus ja taistelu, jossa voitat, vie sinua askeleen eteenpäin. Samaten jokainen tappio heikontaa. Ja sinun täytyy voittaa tai joutua tappiolle — ei ole kolmatta mahdollisuutta.
Helvi taisteli hetken. Sitte hän yhtäkkiä kysyi: — Oliko se tappio, että minä en langennut polvilleni illoin aamuin?
Äidin muoto kävi huolestuneeksi, sillä nyt vasta hänelle selvisi niiden kiusausten moninaisuus, joihin hän oli lapsensa lähettänyt. Mutta se voi olla paras — ennemmin tai myöhemmin sen kuitenkin täytyi tapahtua…
— Kerro minulle oikein tarkkaan, miten se kävi, — pyysi hän.
— Enkö väsytä sinua? Olemme jo puhuneet niin paljon.
— Kuka tietää, kauvanko enää saamme puhua toistemme kanssa —
— Älä sano niin, äiti, — keskeytti Helvi kiihkeästi. — Paranethan sinä! Nyt olet jo paljon virkeämmän näköinen kuin ensin.
— Kaikki on Jumalan kädessä. Kerro nyt vaan; ei se minua rasita, se rauhoittaa.
Ja Helvi kertoi — purki koko täyden sydämensä, johon oli niin paljo kysymyksiä kerääntynyt eron ajalla. Äiti makasi silmät ummessa, mutta Helvi tiesi hänen kuuntelevan. Kun kertomus oli loppunut, loi hän taaskin Helviin tuon ihmeellisen katseensa, joka tuntui tunkevan läpi ja jota ei kiertäen voinut väistää, ja kysyi vaan: — Mikä nyt siis oli syy, jonka tähden luulit Jumalan tahdoksi, ettei sinun pitänyt polvistua?
— Enhän minä sitä Jumalan tahdoksi luullut, mutta minä ajattelin, ettei hän välttämättä vaatisikaan…
— Kaikki riippuu syystä. Koeta selvästi ja rehellisesti saada sanotuksi, miksi et sitte itse tahtonut!
— Se tuntui Irjasta kummalliselta —
— Ja sinä häpesit — eikö niin?
Helvi ei vastannut, mutta loi taaskin alas silmänsä.
— "Joka minua häpee ihmisten edessä, sitä minä häpeän Isäni ja hänen pyhien enkeliensä edessä," sanoo Jeesus. Hän ei hävennyt tulla ihmisten pilkattavaksi sinun tähtesi. Tahtoisitko sinä hänet kieltää?
— Mutta eihän kirkossakaan kukaan lankea polvilleen. Irja sanoi, että
Jumala yhtä hyvin kuulee kuinka tahansa, ja onhan se niin…
— Minä huomautin jo kerran, että kaikki riippuu syystä. Ajatellaan siis, että sinulla kotonakin olisi ollut tapana tehdä kuten kirkossa: istua tuolilla ja painaa pääsi käsiisi, jotta mikään ympärillä ei häiritsisi hiljaisuutta Jumalan edessä. Sitte olisit sanonut Irjalle: anna minun nyt olla rauhassa, minä tahdon rukoilla — ja olisit menetellyt sen tapasi mukaan. Minä olen aivan sitä mieltä kuin sinäkin; rukouksesi olisi ollut ihan yhtä otollinen Jumalalle. Mutta olisiko se ollut sinulle helpompaa kuin polvillesi lankeaminen? Etkö käsitä, että tahdoit peittää rukoustasi?
— Kyllä minä nyt käsitän sen, — kuiskasi Helvi. — Ja huomasin minä senkin, ettei rukous koskaan enää ollut sama kuin ennen. Melkein aina minä häiriinnyin.
— Jumala on niin suuri ja me niin pienet. Emmekö nöyrinä vaipuisi maahan hänen eteensä? Tulee päivä, jona emme voi — jona olemme vuoteeseemme sidotut…
— Nyt on lääkkeen aika, äiti. Kello löi yksi, — keskeytti Helvi, nousten paikaltaan.
— Ja sitte sinun pitää mennä ulos saamaan raitista ilmaa; käyt muuten kalpeaksi ja heikoksi. Pane täälläkin akkuna auki! On niin suloista kuulla pääskysten visertävän…
Kun Helvi meni tuvan läpi, olivat pojat jo poistuneet, ja emäntä hääräsi yksinään lieden luona.
— Joko tulet lämmittämään kaurakeittoasi? — kysyi hän nähdessään
Helvin.
— En vielä; äiti otti vastikään lääkettä.
— Kuinka hän nyt voi?
— Kyllä minä luulisin, että hän on parempi, sillä me puhuimme äsken pitkän aikaa, eikä hän sanonut liiaksi väsyneensä.
— Hyvä kun paranisi. Siitä ruoastakin on täällä maalla semmoinen tekeminen…
Helvi kulki ulos ja niityn piennarta pitkin metsään päin. Sinne puiden ja kukkien pariin hän halusi. Pihalla karjatarhan vieressä ei hän viihtynyt, taloa ympäröivät viljelysmaat eivät suoneet suojaa auringon kuumilta säteiltä, eikä alempana virtaileva lieterantainen, ruskeavetinen joki häntä kylpyyn houkutellut. Hän kiirehti askeleitaan, jotta ehtisi edes lyhyen hetken viivähtää metsän suloisessa siimeksessä, ennenkuin taas täytyi palata tukahuttavaan tupaan ja ryhtyä päivällistoimiin äitiä varten. Työ oli kyllä rakas, mutta täällä se tuntui väkisinkin raskaalta. Täti piti häntä tavattoman taitamattomana niin isoksi tytöksi, ja Helvi arveli, että hän saattoi ollakin oikeassa. Äitihän oli taloustoimista päähuolen pitänyt, vaikka tosin Helvi pienestä asti oli saanut auttaa. Masentavalta kumminkin tuntui kuulla huomautuksia tuon tuostakin, ja oikein Helviä pelotti, kun taas läheni ruoanlaittamisen aika.
Hoh, kuinka hyvältä tuntui päästä kaidalle, viileälle polulle! Tuossa oli yhtä samettimaista sammalta kuin ison männyn juurella Honkaharjulla — ja tuossa oli kivikin. Siihen Helvi tahtoi istuutua menneitä viikkoja muistelemaan. Niin lyhyt oli ilon ja päivänpaisteen aika ollut. Miksi Jumala nyt juuri antoikin äidin sairastua? Siksikö, että Helvi todella oli ollut etääntymässä Vapahtajan luota, kuten äiti sanoi? Mutta eikö Jumala olisi löytänyt muuta keinoa viedäkseen häntä takaisin?
Silloin kuin siellä Honkaharjulla istuttiin, kertoi Ensio aikovansa papiksi. Kummallista, ettei hänkään koskaan puhunut Jeesuksesta, jonka palvelijaksi hän kumminkin aikoi! Totta kai hän sentään Jeesusta rakasti — vai miten? Ja hänkin oleskeli noiden toisten parissa, jotka ainakin näyttivät Vapahtajalle vierailta… Miksi eivät he olleet puhuneet toisillensa, hän ja Helvi, ja auttaneet toisiansa taisteluissa? Jos Ensio olisi alkanut — sillä eihän Helvi kehdannut…
Oli miten tahansa — Helvi ei voinut surumielin ajatella Haapalehdossa vietettyä aikaa. Kyllä hän oli tehnyt syntiä ja sentähden ollut rauhaton, mutta se oli hänen oma syynsä. Voi, kuinka mielellänsä hän olisi lähtenyt takaisin, taistellut uljaammin ja voittanut! Kun vaan äiti paranisi oikein pian…
Tuuli kulki huoaten läpi männyn oksien, harakka räkätti, ja Helvi hyppäsi ylös paikaltaan. Hänestä kuului aivan, kuin joku olisi häntä huutanut — mutta kaiketi se oli erehdys. Ehkä kello kuitenkin oli jo niin paljon, että piti rientää ruokaa laittamaan. — Mutta eikö taas huudettu — ja tulihan tuolla Manne tietä pitkin — juosten, viittoen… Mitä ihmettä se merkitsi? Mitä oli tapahtunut?
— Kiiruhda, Helvi, äitisi luo! Hän sai taas semmoisen verensyöksyn —
Helvi ei enää nähnyt eikä kuullut mitään ympärillänsä. Hän juoksi henkensä edestä, saapui talolle tietämättä miten, tempasi oven auki ja syöksyi sisään.
* * * * *
Kamppausta oli rauha seurannut. Sairas makasi tilallaan kuolonkalpeana, mutta tyynin piirtein ja avoimin silmin. Helvi itkeä nyyhkytti hänen vieressänsä.
Hän koetti hiukan ojentaa hervotonta kättänsä.
— Lapseni, rakkaani…
Helvi kumartui hänen ylitsensä.
— Niin pian se tapahtui, etten saattanut aavistaa… Minä menen pois, mutta pysy Jeesukselle uskollisena…
Helvi ei voinut vastata, hän vaan itki kiihkeämmin ja suuteli äitiänsä.
— En tiedä, kuinka sinun käy, — jatkoi hän raukealla, kuiskaavalla äänellänsä, jossa murtuvan äidinsydämen koko hellyys väreili; — mutta minä jätän sinut Jeesukselle. Minun viimeinen rukoukseni riistää sinut maailmalta ja antaa sinut hänelle iki-omaksi. Hän varjelee minun aarrettani.
— Voi äiti, en minä tule toimeen ilman sinua! En minä voi käsittää, miksi Jumala nyt ottaisi sinut pois. Mistä minä saan kodin, jos jään yksin?
— Setä pitää aluksi sinusta huolen, sen hän on minulle luvannut.
— Mutta sitte, äiti, sitte —
— Herra on elämäsi johtava. Kerran kerroit, että tahtoisit lähetyssaarnaajana häntä palvella. Olin ennen kuvitellut toisin… mutta Herra puhui minulle… Jos hän sinua kutsuu, niin minä siunaan sinua… Ilolla minä sinua siunaan…
Taas Helvi tunsi sen ihmeellisen Jumalan läheisyyden, joka oli hänet saattanut värisemään lähetysjohtajan kamarissa. Nyt oli hetki vielä paljon juhlallisempi kuin silloin. Helvin kyyneleet pysähtyivät vuotamasta, ja hän lankesi polvilleen äidin vuoteen viereen.
— Minä siunaan sinua, jos Herra sinut määrää työtänsä tekemään missä tahansa, kotona tai pakanamailla… Tahdotko sinä tehdä, mitä Herra käskee?
— Tahdon, — vastasi Helvi tuskin kuuluvasti, mutta äänessä ei ollut epäröimistä.
— Kiitos, Jumala, lapsestani… kiitos kaikesta… kaikesta…
Kello tikutti tasaisesti, viisarit liikkuivat tavallista kulkuansa; mutta näkymättömän tuntilasin hiekka alkoi juosta nopeaan, merkiten sen suuren hetken lähenemistä, joka on rajakohtana ajan ja ijankaikkisuuden välillä.
Sairas lepäsi äänettömänä, käsi Helvin kädessä, ja kasvoihin jo heijastui sen päivän valo, joka ei laske milloinkaan.
Sade rapisi kuurottain ruutuja vastaan, ja kujatie näytti liejuvellin kaltaiselta. Tuon tuostakin tuli raju tuulenpuuskaus, joka kovakätisesti puisteli Saukkolan ainoata koivua ja känttyräisiä omenapuita, niin että keltaiset lehdet pyrähtivät vesilätäkköön ja hedelmät raskaasti pompahtelivat maahan. Repaleiset pilvet ajelehtivat taivaalla, ja hämärä alkoi laskeutua.
Helvi oli heittänyt tuolille työnsä, karkean säkin, jota hän sedälle ompeli. Johan saikin ruveta pyhää pitämään, koska kello oli lyönyt kuusi ja oli lauvantai-ilta. Hän tahtoi levätä tässä hämärissä ja antaa ajatuksillensa vapaan vallan.
Hyvin hän tiesi niiden tien, sillä aina ne joutessaan ensiksi kulkivat valkoisen kivikirkon luo, sinne, minne isävainajan haudan viereen oli uusi kumpu luotu. Nuori nurmi sen jo peitti, ja Helvin istuttamat kukkasetkin kauniina heloittivat; mutta sydämessä oli yhtä tyhjää kuin hautajaispäivänä, ja kaipaus vielä yhtä katkerasti kirvelteli. Tuossa sängyssä oli äiti nukkunut viimeiseen uneensa; tähän he olivat tuoneet mustan arkun ja hänet siihen nostaneet… ja sitte olivat vieneet pois… ja virsi oli soinut Helvin korviin, ja hän oli itkenyt, itkenyt…
Kuinka pitkiltä, loppumattomilta päivät sitte olivat tuntuneet! Helvi ei itsekään tietänyt, miten hän oli kestänyt nämä puolentoista kuukautta. Eihän kukaan hänelle paha ollut, ja varsinkin setä oli usein oikein sydämellinenkin; mutta sentään Helvistä tuntui, kuin sydäntä olisi paleltanut, ja rintaa ahdisti, ikäänkuin hän olisi hengittänyt paksua, epäterveellistä ilmaa. Tädillä kyllä oli aina hänelle työtä, joka auttoi aikaa kulumaan; mutta se oli sellaista ikävää, karkeata käsityötä, kuin esimerkiksi noiden säkkien ompeleminen, tai sitte tointa keittiössä ja maitotaloudessa, joka ei ollenkaan Helviä huvittanut. Eivät muistot sen kautta himmenneet, vaan vastakohtana nousivat kahta voimakkaammin esiin. Uskollisesti hän kuitenkin koetti täyttää velvollisuutensa, vaikka hänen oli mahdoton tehdä sitä ilolla.
Hän oli niin yksin, niin yksin täällä. Saukkola oli erillään syrjämaantien varrella, eikä Helvillä sitäpaitsi koko pitäjässäkään varsinaisia ystäviä ollut, kun pappilanväki oli muuttanut pois ja outoja tullut sijaan. Mielellänsä hän kuitenkin sunnuntaisin käveli kuuden kilometrin matkan kirkolle, jos vaan ilma myönsi. Siellä miehet ystävällisesti nostivat hänelle lakkiansa, ja eukot ja tytöt tulivat kädestäkin puristamaan, ja kun hän meni viemään äitinsä haudalle kedon kukista sitomansa vihkosen, seisoi usein kummun luona joku kyläläinen kyyneleet silmissä. Täällä hän aina huomasi, kuinka äitiä oli rakastettu, ja hän tunsi, että sentähden jokainen tahtoi osottaa hänellekin ystävällisyyttä.
Kerran vaan hän oli kävellyt vielä kilometrin kirkolta eteenpäin, pappilan ohi ja rannalle entisen kodin luo. Se ei ollut vähintäkään muuttunut. Aurinko paistoi ikkunoihin, jotka kimmelsivät kutsuvasti, pääskysen viserrys kuului räystäältä, ja seinuksella ruusupensaat kukoistivat, kuten joka kesä niin pitkälle kuin Helvi muisti. Hänen teki mieli juosten rientää sinne, ikäänkuin tyyneen turvapaikkaan, mutta samassa hänelle selvisi, että silläkin nyt oli uusi, outo omistajansa. Helvillä ei ollutkaan kotia — ei missään koko maailmassa. Yksinäisyyden tunne valtasi hänet silloin niin voimakkaana, että hän kiireimmiten pakeni pois rakkaan Tyynelän tienoilta eikä sitte toistekaan enää halunnut takaisin.
Lääkkeinä kaipausta vastaan hän oli koettanut äitinsä neuvomia keinoja: rukousta ja raamatunlukua. Hänestä tuntuikin, kuin Jumala olisi ollut häntä nyt lähempänä kuin koskaan ennen. Oli niin huojentavaa ja rauhoittavaa saada yksinäisyydessä purkaa sydämensä tälle ainoalle ystävälle ja pyhästä kirjasta kuulla hänen helliä, lohduttavia vastauksiansa. "En minä jätä sinua orvoksi, vaan minä tulen sinun tykösi." "Minä tartun sinun oikeaan käteesi ja sanon sinulle: älä pelkää, minä autan sinua." Helvistä tuntui usein, kuin Jeesus näkymättömänä olisi ollut ihan vieressä ja äiti hyvänä enkelinä hänen askeleitaan seurannut. Sellaisina hetkinä hän ei mitään niin toivonut, kuin päästä heitä pian silmin näkemään, ja hän laskeutui polvillensa ja rukoili Jumalaa ottamaan jo hänetkin maailmasta pois.
Mutta oli toisenlaisiakin hetkiä, joina hänen ajatuksensa lensivät muualle, Irjan ja Ension luo, Haapalehtoon ja kouluun. Silloin hän ei toivonut kuolemaa, vaan päinvastoin häntä veti kiihkeä halu ulos elämään, pois täältä Saukkolan ahtaudesta ja yksitoikkoisuudesta. Hän kaipasi kirjojansa ja tahtoi lukea, mutta muuri oli eteen noussut. Setä oli käynyt Helsingissä pesän selvityksillä, myynyt vuokran korvaukseksi enimmät kälynsä tavarat, muiden muassa kirjat, ja tuonut Helville ainoastaan ompelukoneen, tusinan hopealusikoita, vähän vaatteita sekä hänen omat pienet kapineensa. Niiden joukossa oli lähetyslaatikkokin. Mutta kirjoja Helvillä oli vaan joku ainoa, sillä miltei kaikki olivat olleet koulun kirjastosta lainattuja. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin uudestaan ja uudestaan lukea sellaista, minkä jo osasi melkein ulkoa, tai olla ilman, tyytyä ja odottaa.
Odottaa — niin, mitä?
Helvi tuskin uskalsi sitä oikein ajatellakaan. Mitä enemmän elokuu kului, sitä useammin koulu muistui hänen mieleensä. Setä ei ollut puhunut siitä sanaakaan, eikä Helvi ollut mitään kysynyt. Mutta hänen mielessänsä kysymykset kohosivat kerta kerran perästä. Pitikö hänen lopettaa kesken, kun juuri oli päässyt hyvään alkuun? Se tuntui niin katkeralta, että hänen oli mahdoton sitä uskoa. Toiselta puolen hän ei myöskään rohjennut toivoa, että setä hänet kustantaisi kaupunkiin, ja hänellä itsellänsähän tuskin oli penniäkään. Mikä oli tuleva päätökseksi?
Sitä hän tänä synkkänä sadeiltanakin mietiskeli. Koulun alkamiseen oli enää kaksi viikkoa. Juuri aamupäivällä hän oli saanut Irjalta kirjeen, jossa tämä kummasteli, ettei Helvi ollut edellisessä kirjeessään mitään maininnut syksysuunnitelmistaan, esimerkiksi siitä, minne hän tulisi lukukauden ajaksi asumaan. Tahallansa Helvi olikin välttänyt koko aran koulukysymyksen koskettamista. Mutta nyt siitä täytyi jo kohta tulla selvä, sen hän käsitti.
Tuvassa setä, täti ja pojat kuuluivat puhelevan. Rohkenisiko hän mennä kysymään? Jospa edes setä olisi ollut yksin!
Hetken kuluttua Helvi jo kuitenkin oli avannut oven ja astunut tupaan.
— Kas, siinähän on Helvikin, — sanoi Manne vilkkaasti. — Eikö sinunkin tekisi mielesi Mälkilään huomenna? Siellä on huvit lainakirjaston hyväksi, ja minä menisin, mutta isä ei lupaa hevosta yksin minua varten.
— Ei suinkaan sitä sen paremmin anneta, jos Helvin saisit kanssasi, — virkkoi emäntä äreästi. — Mitä täällä kirjastolla tehdään? Tanssimaan ja huijaamaan sinne pitäjän kulmalle vaan kokoontuvat ja sitte ostavat lorukirjoja, joilla työaikaa tuhlataan. Ei sinulla siellä ole mitään tekemistä, eikä Helvillä myöskään.
— En minä haluaisikaan, — sanoi Helvi.
— Miksi et? Sinähän olet lukutoukka, jos joku, — virkkoi Manne, joka alkoi kiivastua, kun ei saanut mitään kannatusta aikeillensa.
— En minä tahdo huveihin. Mutta kyllä minä mielelläni lukisin. Minä juuri aioinkin tulla sedältä kysymään… minä aioin…
Helvi ei saanut jatketuksi. Sanat pysähtyivät kurkkuun, ja sydän alkoi kovasti tykyttää.
— Mitä sinä aioit kysyä?
— Nythän kesä jo kohta on mennyt — ja minä ajattelin, että koulu alkaa…
— Ja sinä tahtoisit sinne? Mutta kuinka se kävisi päinsä, kun sinä nyt olet minun tyttöni! — tuumi setä leikillisesti.
— Mitä hullutusta se olisi, — kiirehti emäntä sanomaan. — Mistä ne rahat otettaisiin? Eihän Helvillä mitään ole, eikä meidän varoistamme liikene maantielle ajettavaksi.
— Eikö se Helvi vieläkään ole tarpeeksi röökinä? — kysyä murahti
Samuli nurkastaan.
Sedän silmissä leimahti jotakin. Oli kuin jo unohduksiin joutunut muisto taas olisi herännyt eleille. Leikillinen ilme katosi ja ankara astui sijaan.
— Helvi ei mene Helsingin kouluun, niin kauvan kuin minun taloni on hänen kotinsa, — sanoi hän päättävästi. — Turhamaisuutta siellä opitaan. Minä en keväällä kelvannut tulemaan edes hänen tutkintoonsa! Ei, siitä ei tule mitään.
— Voi setä, eihän se ollut koulun syy… ja johan setä antoi anteeksi…
— Siitä ei tule mitään, — toisti setä yhä jyrkästi. — Se olkoon nyt sanottu, eikä siitä enää puhuta.
— Mutta mitä minusta sitte tulee? — uskalsi Helvi vielä kysyä itku kurkussa.
— Hoh, kyllä kai lapsista ihmisiä tulee, vaikka eivät röökinäkouluja käy, — arveli emäntä. — Ei täällä Saukkolassa työtä puutu, kun vaan ennätät vähän oppia, se on varma.
— Seminaariinhan täti aina Helviä toimitti, — huomautti Manne.
— Ja kyllä sinne ilman tyttökouluakin pääsee, — lisäsi Samuli. —
Meni Tupalan Eemelikin. Mutta kahdeksantoista vanha pitää olla.
— Se sitte nähdään, kun Helvi ensin siihen ikään ennättää, — sanoi setä, joka jo taas oli lauhtunut. — Kyllähän se on hyvä, että on jotakin, millä itsensä elättää. Ellei ennen tule naimista — ha ha ha —
Helvi vetäytyi loukkaantuneena omaan huoneeseensa. Kuinka setä saattoikin laskea tyhmää leikkiä, kun toisen sydän surusta kirveli? Ja kuinka he kaikki voivat olin niin tylyjä ja häijyjä ja sydämettömiä?
Helvi oli täydessä kapinassa. Vasta vähitellen ja hitaasti kuohuva sydän alkoi asettua. Silloin omatunto rupesi hiljaa puhumaan, ja katkera, uhitteleva mieli suli suruun ja kuumiin kyyneliin.
— Enkö minä itse ole tähän suureksi osaksi syypää? Keväällä minä pahoitin ja loukkasin setää. Jos hän olisi meidän koulumme nähnyt, ei hän koskaan olisi menetellyt, niinkuin tänään. Mutta voi hyvä Jumala… Pitääkö minun niin paljon kärsiä sentähden, että kerran olin ajattelematon ja turhamainen?
Kerranko vaan? Enkö minä hävennyt maidon kantamista ja vanhaa hamettani, joka kuitenkin oli ihan siisti eikä huonompi kuin monen muunkaan? Minä nurisin siitä, että minun täytyi siivota ja että meillä oli vaan yksi huone. En minä ansaitse päästä kouluun, sillä minun sydämeni oli turhamainen ja kiittämätön kaiken aikaa. Enkä minä koulussakaan aina ollut tarkka enkä läksyjä lukiessa tarpeeksi ahkera…
Kyllä tämä on ansaittu rangaistus — mutta kuinka minä sen jaksan kestää? Vähintään neljä pitkää vuotta täällä Saukkolassa, ja kuka tietää, pääsenkö sittekään pois? Minun täytyy tehdä työtä kyökissä ja meijerissä ja kuunnella tädin nuhteita, kun olen taitamaton, ja poikien karkeita puheita ja sedän leikinlaskua, jota en voi sietää; enkä saa oppia mitään… Eikä minulla ole yhtään ystävää, ei ketään, joka puhuisi minulle Jeesuksesta, ei ketään, joka oikein rakastaisi minua. Ja Irja, minun oma rakas Irjani, ja Ensio ja Lindin setä ja täti ja opettajat ja kaikki koulutoverit… Enkö saisi pitkään aikaan nähdä heitä? Enkö ehkä milloinkaan? — —
Oli jo tullut pilkko pimeä. Tuuli yhä ulvoi ulkona ja sade pieksi ikkunoita. Helvi heittäysi maahan puusohvansa viereen, painoi päänsä sitä vastaan ja nyyhkytti, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan. Ja siinä tuskassaan hän huusi Herraa: — Hyvä Jumala, auta minua! Rakas Jeesus, anna anteeksi minun entiset syntini ja pahat ajatukset, joita minulla nytkin on ollut! Anna minulle voitto ja tue minua! Minä en jaksa, minä en kestä yksin…
Vihdoin hän nousi, pyyhki silmänsä ja ryhtyi lamppua sytyttämään. Hän tahtoi heti kirjoittaa Irjalle vastauksen hänen kirjeeseensä.
Lindin perhe oli lopettanut aamiaisensa, mutta kukaan ei vielä siirtynyt pöydän äärestä pois. Heillä näytti olevan tärkeätä keskustelemista.
— Miksi en saanut tehdä, niinkuin olisin tahtonut? — virkkoi Irja kiihdyksissä. — Olisihan Helvi varsin hyvin mahtunut asumaan minun kanssani samaan huoneeseen. Se siitä nyt tuli.
— Mutta ymmärräthän, tyttöseni, että me olisimme voineet sen johdosta saada hyvin paljon ikävyyksiä. Meidän täytyy muistaa, että Helvin setä on nyt hänen holhoojansa. Päättäen kaikesta, mitä sivumennen olemme Helvin kautta kuulleet noista hänen sukulaisistaan, mahtavat he olla raakaa ja ikävää väkeä. Ei semmoisten kanssa mielellään rupea tekemisiin.
— Mitä he meitä haittaisivat, isä kulta? Ovathan he kaukana maalla. Ja onko sitte oikein, että me annamme Helvin jäädä sinne ainiaaksi heidän seuraansa kärsimään?
— Hänen setänsä talo on nyt hänen kotinsa. Emme voi sille mitään, vaikka se kyllä on ikävää.
— Ja vaatteitten ja monien muiden seikkojen suhteen olisi hankaluuksia siitä, että Helvi asuisi meillä, — lisäsi tohtorinna. — Kaupungissa on ihan toista kuin maalla. Meillä käy paljo vieraita, eikä Helvi luonamme Helsingissä voisi käydä puettuna niinkuin Haapalehdossa tai ennen asuessaan äitinsä kodissa. Minulle jäisi huoli siitä asiasta, ja Helvin holhoojat kenties eivät olisi ensinkään suostuvaisia antamaan minulle vapaata toimivaltaa.
— Voi äiti, sehän on joutavaa! Pitääkö minun semmoisen asian tähden
taas kadottaa paras ystäväni? Kaksi minulta on jo mennyt, enkä minä
Ellistä ja Elsasta koskaan pitänyt niin paljon kuin Helvistä nyt. —
Auta nyt minua, Ensio! Miksi sinä et mitään puhu?
Ension katse oli hiukan surumielinen, kun hän vastasi: — Mitenkä minulla olisi siihen oikeutta? Setä ja täti ovat minulle antaneet kodin, vanhemmat, siskon ja kaikkea hyvää runsain määrin. Rohkenisinko minä vielä jotakin pyytää? Mutta Irjan tähden olisin iloinen, jos hän saisi takaisin toverinsa, ja Helvi itse sen onnen myöskin ansaitsisi.
— Hyvät lapset, mitä te siitä nyt enää puhutte! — huudahti tohtorinna epätoivoisen näköisenä. Ei juuri ollutkaan ennen sattunut, että hänen näin jyrkästi olisi tarvinnut vastustaa lemmikkinsä toiveita. — Kirjoittihan Helvi ihan selvään, että kustannukset ovat vaan toinen puoli asiasta. Hänen setänsä on koko koulunkäyntiä vastaan eikä sentähden tahdo rahoja antaa.
— Lueppas vielä, miten se paikka oli, — kehoitti tohtori.
Irja luki: "— — Tädin mielestä minun oloni Helsingissä maksaisi liian paljon, ja setä ei muutenkaan tahdo laskea minua kouluun. Hän sanoi, ettei se tapahdu, niin kauvan kuin minä olen hänen tyttönsä — —"
— Onhan se ihan selvää, — virkkoi tohtori. — Emme me voi siihen asiaan sekaantua. Irja saa joskus kutsua hänet luoksensa käymään, ja me maksamme matkan. Se on ainoa mitä voimme tehdä.
— Ei! — huudahti Irja innokkaasti. — Minäpä tiedän! Ettekö huomanneet, kuinka Helvi kirjoittaa: "niin kauvan kuin minä olen hänen tyttönsä?" Miksi Helvin pitäisi jäädä tuon tyhmän sedän lapseksi?
— Irja, Irja, — hillitsi tohtori. Mutta tyttö jatkoi hehkuvin poskin:
— Isä ja äiti, ettekö tahtoisi antaa minulle Helviä sisarekseni, niinkuin Ensio tuli veljekseni, kun hän pienenä oli orvoksi jäänyt? Ei luoksemme asumaan, vaan oikein meille kuuluvaksi!
Hiljaisuus seurasi tätä odottamatonta ehdotusta. Irja ja Ensio katsoivat jännittyneinä vanhempia, koettaen lukea vastauksen heidän silmistään. Tohtorinna kääntyi miehensä puoleen, ikään kuin kysyäksensä hänen ajatustansa moisen tuuman johdosta. Enempää ei tarvittukaan Irjan toivoa herättämään, sillä kun ei heti tullut jyrkkää kieltoa, tunsi hän isänsä ja äitinsä mielipiteiden olevan sillä luisuvalla alalla, jolla hän helposti voi vaikuttaa lopputyönnähdyksen.
— Kyllä te sen teette, isä ja äiti kulta! — huudahti hän voitonvarmana, hypäten paikaltaan ja rientäen heitä syleilemään. — Minä tiedän, että te ette kiellä. Voi, se olisi minulle niin hauskaa, niin hauskaa! Minun tähteni, jos ei muuten — suostuttehan, eikö niin?
— No, no, maltappas nyt vähän mieltäsi, — sanoi tohtori. — Kannattaa tätä sentään tuumia, ennenkuin päättää.
* * * * *
Mutta Irjan mielen mukaiseksi päätös lopultakin tuli. Mitäpä he olisivat voineet rakkaaltansa kieltää? Tohtorin täytyi virkavapautensa päättymisen tähden lähteä Helsinkiin jo ennen perhettänsä, ja matkalla hän teki mutkan, käydäksensä itse esittämässä ehdotusta Saukkolassa. Suostumus seurasi vastuksetta. Setä, joka omalla tavallaan oli Helviin kiintynyt, heltyi kyllä ajatellessaan hänen kokonaan lähtevän pois, mutta estää hän ei tahtonut. Emäntä sitävastoin oli oikein tyytyväinen, ja serkkujen mieltä tietysti ei kysytty. He ottivat tiedon hyvin eri tavalla vastaan. Samuli ynähti jotakin, josta ei tietänyt, ilmaisiko se välinpitämätöntä myöntymistä vai mielihyvää, mutta Manne oli ikävissään eikä mitenkään olisi suonut Helvin menevän. Olihan siinä yhdenikäinen toveri, joka vähän enemmän perehdyttyään olisi saattanut paljonkin huvia tuottaa.
Entä Helvi itse? Niin, hän tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut. Pimeintä yötä seurasi päivä niin äkkiä, että se huikaisi hänen silmiänsä. Hänen mieleensä muistui raamatunlauseita, joita hän oli äitinsä kanssa lukenut, ja sanomattomien tunteiden valtaamana hän kiitti Jumalaa, joka tekee ihmeitä.
"Herran viha viipyy silmänräpäyksen, mutta hänen armonsa koko elinajan.
Ehtoolla on itku ja aamulla ilo".
* * * * *
Elokuun viimeisen päivän aurinko kultasi lännen rantaa, kun Helvi Irjan kanssa ajoi asemalta Lindin perheen asunnolle. Irjalla oli äärettömän paljo puhumista, mutta Helvin sydän oli niin täynnä, että hän tuskin saattoi vastata. Uudestaan heräävien muistojen kaiho, suuri ilo ja kiitollisuus ja jonkinmoinen epämääräinen levottomuus risteilivät hänen mielessään. Kuta lähemmäksi päämäärää ehdittiin, sitä voimakkaammaksi kasvoi viimemainittu tunne; ja kun ajuri pysähtyi tutun kivitalon eteen ja palvelustyttö riensi alas ottamaan vastaan Helvin tavaroita, silloin hän tunsi varmaan itsensä yhtä araksi kuin kylän pienokaiset tullessaan Haapalehtoon juhannusaattona. Mutta se tunne myöskin katosi häneltä yhtä pian kuin heiltäkin. Tohtorinna syleili häntä niin sydämellisesti, tohtori puristi niin lämpimästi hänen kättänsä ja Ension silmistä säteili sellainen vilpitön ilo, että hänen täytyi heti huomata turhaan huolehtineensa. Täällä oli hyvä ja turvallinen olla. Rakkauden suuret siivet ulottuivat vierasta orpoakin varjoamaan.
Helvi oli muuttunut näiden kahden kuukauden kuluessa — siltä ainakin Lindiläisistä tuntui. Vai musta pukuko ehkä teki, että hän näytti kalpealta ja silmät olivat niin suuret ja syvät? Mutta surun merkkien ohessa onni loisti hänen olennostaan. Jumalan kiitos! Kaikki oli nyt hyvin.
Vasta kun oli sanottu hyvää yötä ja tytöt olivat vetäytyneet "punaiseen kamariin", jossa heidän nyt oli määrä yhdessä asua, murtivat Helvin tunteet kahleensa. Hän oli aina tätä huonetta ihaillut; oliko mahdollista, että rakas ystävä nyt itsensäkieltävästi jakoi sen hänen kanssansa? Tuonne oli asetettu hylly hänen kirjojansa ja pieniä kapineitansa varten. Irja avasi vaatesäiliön ovet ja näytti, että sinne oli hänellekin varattu tilaa. Pianiino oli viety ruokasaliin; punaiseen varjostimeen oli liitetty yksi osa lisää ja sen taakse sijoitettu yhtäläinen vuode kuin Irjan. — Se oli jo liian paljon. Helvi ei halunnut nähdä enempää, tunteet tulvehtivat rinnassa, ja syvän liikutuksen valtaamana hän syleili Irjaa.
He istuutuivat pikku sohvaan, ensin äänettöminä, sitte alkaen kuiskaamalla puhella ja lopuksi innostuen kertomaan tuumiansa ja toiveitansa ja rakentelemaan tuulentupia tulevaisuutta varten.
— Nyt me tulemme molemmat ylioppilaiksi, Helvi! Sittekin käy niin, vaikka sinä viime talvena pidit sen ihan mahdottomana.
— Jumala on niin ihmeellinen, — kuiskasi Helvi.
— Me luemme yhdessä ja saamme yhtaikaa valkoisen lakin. Ja sitte myöskin yhdessä alamme tehdä työtä isänmaan hyväksi. Nyt vasta minä sen oikein ymmärrän, toisin kuin viime talvena. Koulumme Haapalehdossa opetti minua. Molemmat me tahdomme elää Suomelle!
— Minä tahdon elää Jumalalle, — vastasi Helvi varmasti. — En tiedä minkä tehtävän hän minulle antaa, mutta äidin kuolinvuoteen vieressä minä lupasin Jumalan tietä kulkea. Oi Irja, minä olen häntä vastaan rikkonut ja hänet kieltänyt! Enkä minä sitte vieläkään oikein uskonut häneen, sillä minä olin niin onneton, kun jäin yksin sedän luo. Nyt hän on kuitenkin suonut minulle näin paljon hyvää, niin paljon etten koskaan voi häntä kyllin kiittää. Minä olen hänen omansa ja tahdon olla aina.
Irja ei sanonut mitään, hän vaan hiljaa silitteli ystävänsä kättä; mutta hänen ilmehikäs muotonsa kertoi, että hän taisteli. Sitte hän yhtäkkiä kohotti päänsä, katsoi Helviä suoraan silmiin ja lausui: — Sinulla on jotakin, jota minä en tunne. Mistä sinä saat tuon voiman ja rohkeuden? Helvi — opeta minua Jumalaa etsimään!
— Tule, niin polvistumme yhdessä, — kuiskasi Helvi liikutuksesta vapisevalla äänellä. — Meillä on niin paljo, niin paljo rukoilemista ja kiittämistä! En minä ole koskaan käsittänyt, että Jumala on niin suuri ja hyvä!
Hän veti ystävänsä mukanaan, ja Irja vaipui polvillensa ensi kerran elämässään. Käsivarsi hänen ympärillensä kiedottuna ja poski miltei painettuna hänen poskeansa vasten Helvi puhui Herralle täyden sydämensä syvyydestä.
Voimakkaan, armollisen Jumalan suojassa he lähtivät rinnakkain uutta elämänjaksoa kohden.
Toinen osa.
He ryntäsivät päistikkaa yliopiston portaita alas, tytöt ja pojat sekaisin, tuupaten toisiansa tieltä pois, juosta vilistivät hengästyksiin asti pitkin Aleksanterinkatua ihmisjoukkojen välitse ja tölmäsivät vihdoin taajimpaan tungokseen pasaasiin. Ei kukaan näyttänyt sentähden suuttuvan; kaikki vanhatkin vaan hymyilivät ja tekivät heille tilaa. Tietäähän sen, että on kiire valkoista lakkia ottamaan, kun kerran on saanut siihen oikeuden!
Jo alkoi nuorta joukkoa lappautua ulos hattukaupan ovesta. Valkoinen sametti hohti niin puhtaana, lyyryt kimaltelivat ja ruusut tuoksuivat. Sitä riemua, mikä silmistä loisti! Koululaiset ja katupojat hurrasivat, jotta kaikui kauvas kaduille, ja omaiset ja ystävät riensivät rakkaitansa onnittelemaan. Nuo kukitetut nuoret olivat kaiken keskuksena, heidän ilonsa oli tuttujen ja tuntemattomain ilo.
Ensimmäisten joukossa oli pirteä, ruskeasilmäinen tyttö syöksähtänyt kaupan ovesta sisälle ja pian ulos jälleen. Voitonriemu ja rajaton onni säteili hänen kasvoistaan, kun hän vieläkin hengästyneenä juoksusta heittäytyi odottavien omaisten ja toverien syleilyyn. Kukkia melkein sateli hänelle, ja lopuksi hän oli niin pyörällä ilosta ja ystävyydenosotuksista, ettei tietänyt, minne kääntyisi kiittämään.
— Voi Irja, kuinka hauskaa!
— Katsokaa, kuinka hyvin lakki sopii hänelle!
— Kyllä siitä vaan oli vaivaakin. Eikö sinua yhtään väsytä?
Väsytä? Nytkö väsyttäisi? Eivätpä nuo tytöt paljoa ymmärrä tämän päivän ilosta! — ehti Irja ajatella, vaan ei vastata.
— Mutta missä Helvi on? — kysyi Irjan isä, tohtori Lind, joka hälinässä ja tungoksessa oli pysytellyt tyttönsä lähellä.
Niin tosiaan. Hetkeksi Irja oli unohtanut kasvattisisarensa ja koko maailman, kaiken muun paitsi uuden valkoisen lakkinsa. Nyt hänen silmänsä lensivät joka suunnalle Helviä hakien, kunnes keksivät hänet pasaasin kulmasta seinustalta.
— Tuolla, isä! Mihin äiti ja Ensio joutuivat? Koetetaan heti päästä hänen luoksensa — eihän hän ole vielä saanut teidän kukkiannekaan!
Etsitty seisoi rotevan, helakkaposkisen nuorukaisen vieressä, joka nähtävästi oli hänet siihen syrjään pysähdyttänyt. Helvi oli paljon kasvanut entisestä, ja tukka oli kiedottu ylös keveälle solmulle. Tuskinpa häntä olisi tuntenutkaan samaksi pikku tytöksi, joka lähes viisi vuotta sitte jäi Lindin perheen huostaan, ellei olisi nähnyt suuria syvämielisiä silmiä, jotka eivät olleet muuttuneet.
— Kiitos, Manne, kukkasista, — sanoi hän toverillensa. — Olitpa sinä ystävällinen, kun tulit tänne minun tähteni!
— Minä livahdin tieheni ennen kirjanpitotuntia, — selitti poika ylpeästi.
— Pitäisi torua, jos malttaisin, — hymyili Helvi. — Mutta tiedätkö, kyllä minun nyt täytyy mennä ottamaan lakkini. Suo anteeksi!
Hän käännähti pyrkiäkseen hattupuotiin päin, mutta sai samassa Irjan melkein syliinsä. Tämä peräytyi askeleen ja löi kätensä yhteen.
— Minkä ihmeen tähden sinulla ei ole lakkia? — huudahti hän, mitä suurin hämmästys kuvastuneena kasvoihinsa.
— Niin, mennään kiireesti perimään sitä, — virkkoi Helvi, tarttuen Irjan käsivarteen. — Enhän minä vielä ole ehtinyt. Mutta onpa sinulla kukkia! Niin sinä olet kuin kevään haltijatar.
— Saat sinäkin, ellet vitkastele niin kauvan, että ne kuihtuvat, — nauroi Irja.
Kohta oli Helvinkin päässä valkolakki. Irja oli ennustanut oikein, sillä hänkään ei ruusuitta jäänyt; mutta ystävien parvi oli paljon hiljaisempi kuin Irjan ympärillä. Väkijoukko alkoikin jo hajota, ja myöskin Lindiläiset kääntyivät kotitielle.
He olivat pari vuotta takaperin muuttaneet Kaivopuistoon ja kävelivät nyt yhdessä sinnepäin. Leppoisa tuuli toi raittiita henkäyksiä mereltä, puiden vaaleat lehdet levittivät tuoretta tuoksua, ja Tähtitornimäen rinteillä jo hieno ruoho vihersi. Luonnossa oli toukokuu, ja kevät kulkijain mielissäkin.
Irja tuskin saattoi tasaisin askelin astua vanhempainsa välissä. Ilo kuohahteli hänen rinnassansa, ja kaikkein mieluimmin hän taas olisi ruvennut juoksemaan, kuten Aleksanterinkadulla. Tai kunpa olisi voinut lentää noiden peippojen keralla, jotka juuri pyrähtivät ilmaan! Korkealle hän olisi kohonnut, ylös pilviin asti, ja laulanut ja riemuinnut sydämensä kyllyydestä. Miten vapaalta tuntui, miten ihanaa oli olla ylioppilas! Kylläpä hän olikin tarpeeksi tuskitellut ilkeitten probleemien ja yhtälöitten ääressä. Toista oli Helvin, joka luki niin mielellään ja oppi niin helposti. Siksi kai hän voi olla nyt noin tyyni, ikäänkuin ei mitään ihmeellistä olisikaan tapahtunut.
Kyllä sentään Helvinkin sydän kovemmin sykki ja posket kuumempina hehkuivat, siinä kun hän kulki Ension, heidän kasvattiveljensä rinnalla toisten jäljessä. Ja iloiselta näytti Ensiokin. Hänelläkin oli vastikään ollut tärkeä merkkipäivä, sillä hän oli edellisellä viikolla suorittanut kandidaattitutkintonsa. Niin ne ajat vierivät! Eihän hän enää lapsi ollutkaan, jo kahdenkolmatta vuotias. Varsi oli varttunut ja käynyt miehekkäämmäksi, ja ylähuuleen oli ilmestynyt pienet viikset; mutta tukka oli yhtä pehmeän kiharainen kuin ennen, ja silmissä sama puhdas, luotettava, vähän verhottu ilme.
Pitkin matkaa Irja puheli yhtämittaa, saadakseen edes jollakin tavalla purkaa tunteitansa. Ääniä hän oli saanut vaan kaksikymmentäviisi, — yhdeksää vähemmän kuin Helvi, — mutta siitä vähät! Ei hän niiden tähden ollutkaan lukenut. Olihan siinä isän ja äidinkin mielestä kylliksi?
Tietysti. Ylpeinä ja onnellisina he katselivat tyttöänsä, joka oli niin nuori ja raitis kuin vastapuhjennut ruusu, ja kuitenkin jo saanut semmoisen työn suoritetuksi. Monta kertaa oli tohtorinna melkein katunut, että antoikaan Irjan ruveta ylioppilaaksi lukemaan. Ei edes ollut yhteiskoulussa tilaa, ja jatko-opiston kautta käyden tie tuli paljon monimutkaisemmaksi ja työ vaikeammaksi. Helsinki tarjosi huvejansa, nuoruus ilojansa, ja kirja usein oli tyranni, joka Irjan niistä esti. Mutta tänään äiti samoin kuin hän itsekin unohti kaikki menneet mielipahat. Päämäärä oli saavutettu, elämä avoinna, ja nyt oli aika käydä sitä täysin siemauksin nauttimaan.
Juuri kotia lähetessä johtui Irjalle uusi ajatus mieleen: —
Välttämättä valokuvaajalle näin kukitettuna ja rakas valkolakki päässä!
— On jo liian myöhäistä, — huomautti Ensio. — Pankaa kukat yöksi veteen, ja lähdetään huomenna kaikki kolme.
— Simaa me nyt menemme juomaan rannalle lehtimajaan, — sanoi tohtorinna. — Miilin oli määrä asettaa se valmiiksi sinne.
Aurinko oli alenemassa ja loi aaltoihin pitkän, värehtivän kultajuovan. Tuuli humisi hiljaa, ja joku lintu vielä viserteli oksalla, mutta muuten oli kaikki äänetöntä ympärillä. Pääkaupungin melu ja tohina tuntui jääneen kauvas taakse. Luonnon rauha täällä vallitsi.
Lehtimajassa-istujatkin viipyivät hetkisen vaiti kevätillan tenhoa nauttien. Mutta sitte tohtorinna kaatoi simaa laseihin ja sanoi hymyillen juovansa "nuoren apilanlehtensä" maljan. He kilistelivät ja joivat kaikki. Vaan Helvin silmässä välkkyi kyynel, entisten aikojen perintöä, joka yhä helposti pyrki esiin sekä surussa että ilossa. Minne lieneekään ajatus lentänyt? Hän tunsi sydämessään syvää kiitollisuutta kasvattajiansa kohtaan, ja sen hän heille liikutetuin mielin lausui. Mutta samalla hän muisti sitä rakkaintansa, joka lepäsi kaukana kirkkomaan kummun alla, ja tuntui niin kaihoisalta ajatella, ettei hän tänään saanut lapsensa onnesta iloita. Vai oliko hän ehkä näkymättömänä läsnä, kuten Helvin oli ennen tapa kuvitella? Iltatähti syttyi tuolla. Sieltäkö äiti kenties katseli?
— Ei täällä huomisiltana näin hiljaista olekaan, — virkkoi Irja, keskeyttäen uudelleen syntyneen äänettömyyden. — Silloin vasta oikein ollaan iloisia! Kun vaan tulisi näin kaunis ilma, että saisimme olla ulkona.
Huomiseksi oli näet määrätty nuorisokutsut kaikkien onnistuneitten tutkintojen kunniaksi. Kyllä kannattikin taas kerran vapaasti nauttia, ilman että tarvitsi tuon tuostakin muistaa kelloa ja ajan kulusta huolehtia!
— Jospa sinun sitte todellakin tulisi hauska, — sanoi tohtorinna epäilevän näköisenä.
— Miksi ei? Senkötähden, ettei tanssita? Ole huoletta, äiti!
— Kyllä Irjan pitäisi saada tanssia, — puuttui Ensio puheeseen. —
Helvi ja minä soisimme sen hänelle niin mielellämme; vai kuinka, Helvi?
— Niin, täti kulta, ei mitenkään meidän tähtemme —
— Älkää nyt joutavia, — keskeytti Irja iloisesti. — Minäkin tahdon kerran olla jalomielinen. Tämähän on meidän yhteinen juhlamme, eikä minun yksin. Kyllä minä kohta tanssiakin saan niin paljon kuin mieleni tekee; sillä totta kai sinä Ensio maisterinvihkiäisissä viet minut tanssimaan myöskin?
— Vien, vien, — vakuutti Ensio hymyillen. — Solmi sinä vaan seppeleeni, kyllä minä parhaani mukaan sinua huvitan.
— Olettekohan te nyt muistaneet kaikki kutsuttavat? — kysyi tohtorinna, jolla oli huoli huomisesta.
— Emmeköhän —
— Miten on Helvin serkun laita? — johtui tohtorin mieleen. — Hän taisi tuoda sinulle kukkiakin. Ehkä hänet pitäisi kutsua?
Tohtorinna näytti levottomalta, ja Helvi huomasi sen. Keveästi punastuen hän vastasi:
— Kiitos, mutta luullakseni hän mieluummin tulee toisen kerran. Manne ei ole paljon liikkunut säätyläisten piireissä, ja huominen seura on ihan outo hänelle.
— No, voisithan kysyä kuitenkin, — tuumi tohtori. — Minä pidän hänestä, hän on siisti ja kelpo poika. Vanhempi veli kaiketi onkin toista laatua.
— Samuli parka on huonoille teille joutunut, — virkkoi Helvi alakuloisesti. — Juomaan kuuluu ruvenneen. Mannelle oli onni, että hän pääsi tänne kauppakouluun. Hän on hyvin pyrkinyt eteenpäin ja paljon muuttunutkin eduksensa.
— Hänen pitäisi liittyä meidän kristilliseen yhdistykseemme, niin saisi vakavia tovereita, — sanoi Ensio.
Mutta Helvi pudisti surullisena päätänsä. Hän tiesi, ettei mikään pyyntö olisi Mannea sinne saanut.
Ilta kävi jo viileäksi, varjot alkoivat laskeutua, ja Lindiläiset siirtyivät sisälle lehtimajasta, luotuansa vielä viimeisen silmäyksen tummenevalle merelle, joka kuvasteli hehkuvaa taivaanrantaa. Tytöt juoksivat ensin näyttämään uusia lakkejansa ja kukkiansa kyökkipalvelijallekin, joka niiaten toivotti onnea, ylpeänä neitiensä puolesta; sitte he vetäytyivät huoneisiinsa asettamaan ruusuja veteen. Heillä oli nyt kummallakin oma kamari, Irjalla suurempi, uudistettu "punainen huone", jonne pianiinokin taas oli mahtunut, ja Helvillä pieni kuin nukkekaappi, mutta hyvin sievä suoja suomalaiskuosisine sisustuksinensa. Ne olivat vierekkäin, ovi välillä, mutta molempiin pääsi myöskin suoraan käytävästä, joka eteishuoneesta lähtien mutkaili huoneitten ohitse.
Suoriuduttuansa kukkasista Helvi kiersi käytävään vievän ovensa lukkoon ja kutsui Irjaa luoksensa.
— Emmekö nyt kiitä Jumalaa kaikesta menestyksestä? — kysyi hän yksinkertaisesti.
— Minä menen pyytämään Ensiota myöskin, — vastasi Irja.
Vähän ajan kuluttua he kaikki kolme laskeutuivat polvillensa Helvin huoneessa, ja Helvi ja Ensio lausuivat heidän yhteisen sydämellisen kiitoksensa Herralle. Ensio liitti siihen hartaan rukouksen, että Jumalan hyvyys saisi vetää heitä jokaista lähemmäksi häntä, ja Helvi rukoili, että hän osottaisi heille, miten he kukin parhaiten voisivat käyttää lahjansa hänen kunniaksensa, ja antaisi heille myöskin voimaa ja armoa menettelemään hänen tahtonsa mukaan.
He nousivat jälleen tyynesti, puhumatta asiasta sen enempää. Ensio lähti omaan huoneeseensa, ja tytöt rupesivat tarkastamaan ylioppilaskirjojansa.
— Meillä oli huono onni ilman suhteen. Näkisit, kuinka kauniilta meri näyttää juuri tältä parvekkeelta, kun aurinko paistaa! Olisi se saanut tänäänkin pistäytyä esiin.
— Minusta se paistaa juuri parhaallaan. Siellä, missä sinä, Irja —
— No Tauno, ole nyt vaiti äläkä lörpöttele! Kun sataa, niin sataa.
Menemmekö sisälle? Ei tässä mitään katsomista ole.
— Älä mene vielä juuri. Minulla olisi eräs pyyntö sinulle.
Irja pysähtyi, käsi ovenrivassa.
— Minä olen koko kevään lukenut niin ahkerasti, että tuskin olen käynyt kävelemässä. Tahdoin valmistua maisterinvihkiäisiin, mutta pelkäsin myöhästyväni. Nyt vihdoinkin olen varma siitä, että kaikki käy toivoni mukaan, ja siksi minä rohkenen kysyä, vaikka en vielä juuri olekaan valmis, saanko sinut sitomaan seppelettäni?
Jännitetty odotus kuvastui Tauno Brofeltin kasvoissa. Mutta Irja vastasi, hellittäen kätensä rivasta:
— Kiitos, Tauno, sinä olet hyvin ystävällinen. Minun täytyy kuitenkin pyytää anteeksi, etten voi toivoasi täyttää. Olen jo luvannut sitoa Ension seppeleen.
— Irja, sinä et tiedä, kuinka suuren ilon minulta riistät, — virkkoi Tauno innokkaasti. — Etkö voisi sanoa Ensiolle, että hän pyytäisi esimerkiksi Helviä? Ei suinkaan hän pahastuisi, sillä onhan hän veljesi.
— Mutta sinä et tiedä, kuinka suuren ilon siten minulta riistäisit. Tietysti minä kaikkein mieluimmin sidon veljeni seppeleen. Minä puolestani toivon, että et siitä pahastu, vaan kutsut jonkun toisen tytön. Pyydä Leimaa. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt vihkiäistoimitustakaan, ja minä tiedän, että se hänestä olisi hauskaa.
Tauno kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja näytti välinpitämättömältä.
— Hänkö muka voisi korvata sinut? — sanoi hän. — Sellainen tyhjä tyttö —
— Älä suinkaan pyydäkään sitä, josta noin puhut, — virkkoi Irja melkein pahastuneena. — Minä luulin häntä ystäväksesi, koska niin usein olette yhdessä. Mutta joku toinen — Saimi esimerkiksi —
Helvi veti samassa parvekkeelle vievän oven auki ja kurkisti ulos.
— Täälläkö sinä, Irja, olet! — huudahti hän. — Salissa on uusia vieraita, joita et ole vielä tervehtinyt. He kysyvät sinua.
— Anna anteeksi, että sinua pidätin, — kuiskasi Tauno surulliselta sointuvalla äänellä. Mutta Irja ei enää ehtinyt kuulla, vaan riensi sisälle posket punoittavina ja häpeissään laiminlyönnistänsä.
Ensimmäisenä häilähti häntä vastaan Leima Saarelan kirjava hame, ja samassa hän tunsi makean suutelon poskellansa. Irja irtausi melkein väkisin, ojensi vaan kätensä ja toivotti tervetuloa. Mutta Leiman silmät vilkkuivat jo toisaalle. Keveällä kädenliikkeellä hän pyyhkäisi pörröisiksi poltettuja kiharoitansa ohimoilta, jonne ne olivat valahtaneet, kääntyi kättelemään Taunoa ja virkkoi ääneensä, hymyillen Irjalle: — Vai tämän kanssako sinä olitkin haaveilemassa! Minä kun jo ihmettelin, miksi ei emäntää näkynyt —
— Tauno tahtoi katsoa näköalaa, — vastasi Irja vähän väkinäisesti, siirtyen muita tervehtimään ja jättäen Leiman Taunon pariin.
Koossa oli ehkä neljäkymmentä vierasta, puoliksi tyttöjä ja poikia. Näkyi siellä useita outoja kasvoja, sellaisten, jotka myöhemmin olivat tulleet Lindin nuorten seurapiiriin, mutta oli entuudesta tuttujakin, heidän lapsuudentovereitansa, vaikka kehittyneinä ja muuttuneina, mikä enemmän, mikä vähemmän. Siellä oli Ester Vahl, hienona ja somistuneena, täydellisen maailmannaisen näköisenä, ja vähän matkaa hänestä, kolmen nuoren herran keskellä, Kerttu Kohonen, joka nykyään oli harjoittelijana pankissa. Katri Dahlberg, keittokoululainen, kertoi vilkkaasti viimeisestä torimatkastaan vieressänsä istuvalle Saimi Saarniolle, joka oli Irjan ja Helvin toverina lukenut ja hänkin edellisenä päivänä saanut valkolakkinsa. Ilmi Alanne, myöskin ylioppilaaksi aikova jatkolainen, istui nurkassansa tyytyväisen näköisenä, ijäkseen yhtä pienenä ja tylleröisenä kuin ennenkin. Kaikkien näiden keskellä Irja liikkui kuten kuningatar, iloisena, ihanana ja ihailtuna. Hänen suhteensa luonto oli täysin pitänyt, mitä se lapsesta lupasi. Ystävällisesti hän lähestyi milloin mitäkin vierastansa, kehoitti nauttimaan virvokkeita, pani leikkejä alkuun ja loi vilkkautta joka taholle. Ensio ja Helvi koettivat häntä auttaa parhaansa mukaan; mutta he etsivät enemmän niitä, jotka olivat jääneet yksin ja syrjään, ja niin he itsekin joutuivat huomaamattomiksi ja pois sohisevasta keskuksesta.
Niilo Raitio, eräs Ension toveri, tuli istuutumaan Helvin luo, joka paraikaa puheli Ilmin kanssa, ja rupesi tiedustelemaan hänen ja Irjan aikeita ensi vuoden suhteen.
— Heti uutterasti jatkamaan, vai kuinka?
— Niin kyllä, mutta ei yliopistoon. Tahdomme ensin päästötodistukset jatkolta.
— Mitä Irja neitikin sillä tekee? — naurahti ylioppilas Oksanen, joka myöskin oli nostanut tuolinsa samaan joukkoon. — Ei suinkaan hän ikinä opettajaksi aio?
— Ei, hän haluaakin vaan tietotodistusta. Irja aikoo sen ohessa harjoittaa soittoa ja laulua.
— Hänellä on tavattoman kaunis ääni, — sanoi Oksanen vilkkaasti.
— Meidän pitäisi välttämättä saada tänään kuulla hänen laulavan.
Luuletteko, että rohkenemme pyytää?
— Miksikä ei, — arveli Helvi; ja Oksanen nousi kohta lähteäksensä toimeen. Mutta toiset jatkoivat keskustelua. Helvi kertoi, että he kuitenkin tahtoivat vähän ottaa osaa ylioppilaselämään, vaikka eivät luennoille aikoneet. Irja, joka oli kirjoittautunut savokarjalaiseksi kuten Ensio, iloitsi jo ennakolta osakunnan juhlista ja kokouksista. Helvi oli hämäläinen. Hän puolestaan oli enemmän ajatellut sitä, kuinka hauska olisi syksyllä yhtyä naisylioppilaitten kristilliseen yhdistykseen, joka juuri äsken oli perustettu.
— Entä rupeatko sinä opettajaksi? — kysyi yhtäkkiä Ilmi, joka herrojen tultua seuraan oli istunut melkein ääneti.
— Sittekö kun jatkolta pääsen? En nyt vielä tiedä. Tahtoisin ainakin aluksi mielelläni oppia sairaanhoitoa ja vähän enemmän englanninkieltä…
— Vai niin! — huudahti Ilmi loistavin silmin, unohtaen ujoutensa. —
Voi Helvi kulta, kuinka hauskaa!
Raitio katsoi häneen kummastuneena, sillä ei hän mitään erityistä ilon syytä ymmärtänyt. Mutta Helvi punastui. Hän tiesi, mitä Ilmi oli ajatellut.
Kirkas, helmeilevä sävel keskeytti heidän puhelunsa. Irja oli astunut soittokoneen luo ja alkanut laulaa Saimi Saarnion säestäessä.
Kaikki salissa istuivat ääneti ja kuuntelivat, kunnes mieltymys laulun loputtua puhkesi meluaviksi kättentaputuksiksi. Hän lauloi vielä pari laulua, ja taputukset vaan yltyivät. Kun hän aikoi poistua pianon luota, pakotettiin hänet palaamaan takaisin.
— Laula Olavin laulu "Elinan surmasta"! — pyysi kuiskaten Ensio, joka oli joutunut Irjan viereen.
— Ei minulla ole siihen nuottejakaan.
— Säestäthän sievästi itse. Laula nyt! Ei mikään laulu sovi äänellesi niin hyvin kuin se.
Ja Irja istuutui laulamaan:
— "Oi Elinainen ihana, sä ruususeni jalo, sä öitteni oot unelma ja päivieni valo. Kuin viikot vierii päivä pois, ja kuukaus niinkuin vuosi ois, kun sua en saa nähdä."
Ensio oli oikeassa; niin kauniisti ei Irja ollut mitään edellistä laulua laulanut. Nyt vasta kuulijakunta kiihtyi lisää tahtomaan, mutta Irja heitti soittokoneen kannen kiinni ja sanoi nauraen, että "virsi on jäämähän parempi, kuin on kesken katkeemahan". Tohtorinnakin tuli hymyillen huomauttamaan, ettei hänen pitänyt ystävällisiä kuulijoitansa liiaksi väsyttää. Hän puolestaan ehdotteli, että nuoret nyt rupeisivat esimerkiksi piirisille.
Siihen he kyllä olivat suostuvaisia. Kohta kaikui reipas piirilaulu, ja parit pyörivät huimassa ilossa pitkän istumisen jälkeen.
Helvi lähti etsimään Mannea, joka vastoin odotusta oli heti ollut valmis kutsua noudattamaan. Suuren, vieraan seuran nähtyään hän kuitenkin mieluimmin olisi peräytynyt, mutta se ei enää käynyt päinsä. Hän tunsi itsensä araksi ja kömpelöksi ja vetäytyi niin syrjään kuin mahdollista. Ei tädin häntä suinkaan tarvinnut hävetä, ajatteli Helvi; niin kainosti hän esiintyi, kuin ei hän olisi ollutkaan Saukkolan raju ja iloinen Manne. Minne hän nyt oli mahtanut piiloutua? Ehkäpä Ension huoneeseen.
Siellä hän istuikin aivan yksin ja katseli erästä pöydälle asetettua kirjaa. Se oli Kristuksen elämää esittävä kuvateos, ja avoinna hänen edessänsä oli se sivu, joka kuvasi Vapahtajan eteen polvistunutta rikasta nuorukaista. Helvi ehti nähdä sen, vaikka Manne nopeasti sulki kirjan hänen astuessansa huoneeseen.
— Sinun tulee ikävä, hyvä Manne, kun pysyttelet näin erilläsi, — sanoi Helvi ystävällisesti. — Etkö tahdo leikkiä toisten mukana?
— Minä menen kohta kotiin. En minä osaa täällä olla. Mutta ei minun kuitenkaan ole ollut ikävä.
— Miten sitte aikasi on kulunut?
— Olen minä puhunut yhden ja toisen kanssa. Äsken tässä oli Ensio, sinun kasvattiveljesi. Minä en juuri ole häntä ennen tuntenutkaan, mutta hän mahtaa olla oikein hyvä poika. Hän selitti minulle näitä kuvia; vaikka en minä niistä pidä…
— Miksi et? Meille kaikille ne ovat hyvin rakkaat, sillä meidän mielestämme raamatun kertomukset käyvät paljon elävämmiksi, kun tätä kirjaa katselemme. Eikö sekin kuva, jota äsken silmäilit, ole ihan erinomainen? Minä aina muistan siitä laulua: "Jo nuorena on hyvä kaunihisti Jeesuksen rintaan saada painaa pää", — vaikka rikas nuorukainen meni pois eikä tahtonut…
— Kyllä minun jo kanssa pitää mennä, — virkkoi Manne, nousten paikaltansa. — Hyvästi nyt —
— Eihän toki niin äkkiä! — tuumi Helvi, koettaen saada Mannea vielä istuutumaan. — Tahtoisin edes jotakin kuulla toimistasi. Miten sinun lukusi käyvät?
— Hyvin! — vastasi hän, ja ilon ja ylpeyden loiste valaisi hänen kasvonsa. — Minäpä näytän isälle, että tulen mieheksi, ja vähän paremmaksikin kuin Samuli, joka vaan kotinurkissa nuhjaa. Sinne en jäisi enää, en, kun kerran olen maailmaa koettanut. Ei ollut kumma, että sinäkin pois tahdoit. Kyllä se on se hiirenloukko!
Manne oikein innostui eikä muistanut enää hillitä itseänsä. Helvi tavallaan iloitsi siitä, että hän oli huomannut kotinsa puutteet, vaikka ei tuntunut hauskalta, kun Manne halveksivasti puhui siitä. Mutta voiko häneltä parempaa vaatia? Eihän hän ollut minkäänmoista kasvatusta saanut. Häveten Helvi muisti, kuinka hän itse oli ennen puhunut ja ajatellut setänsä kodista, ja häntä oli kumminkin hyvä äiti ollut ohjaamassa.
Ei hän voinut Mannea nuhdella, vaan sääliä. Huonohan hänen kotinsa olikin. Helvi kysyi vaan lyhyesti: — Mitä Saukkolaan kuuluu?
— Semmoista ja tämmöistä. Äidillä on luuvaloa, ja Samuli laittaa harmia melkein joka päivä. Nyt hän tahtoisi kihlata Suviahon Mantan, mutta isä ei tietysti anna. Köyhä tyttö ja vielä huonossa huudossa.
— Rakastaako Samuli häntä?
— Tiesi siitä. Kai sinä Mantan muistat? Kuka semmoista rakastaisi. Ennen kyllä yhdessä keinuttiin männyn alla, mutta ei hänen kanssaan nyt enää kukaan siivo ihminen viitsi oleskella. Vaikka Samulihan siihen taitaa olla syypää…
— Voi Samuli parkaa!
— Kuule, Helvi, kyllä minä nyt menen. Ei suinkaan minun tarvitse sanoa kellekään hyvästi? Pääseehän tästä suoraan eteiseen?
Helvi vakuutti, että hän kyllä voi kadota kaikessa hiljaisuudessa, saattoi hänet ovelle ja meni sitte takaisin saliin. Siellä vielä pyörittiin piirissä. Hänenkin kaiketi olisi pitänyt mennä mukaan, mutta se tuntui nyt ihan mahdottomalta. Mannen viimeinen kertomus oli jättänyt hänen mieleensä painon, joka pidätti. Hän näki maisteri Auteron, Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen johtokuntalaisen, sekä pari jatkolaistoveriansa istuvan kulmapöydän luona. He näyttivät vakavasti keskustelevan, varmaankin uskonnollisista asioista, ja Helvi riensi sinne, kuten kulkija, joka vieraassa ympäristössä kotisäveleitä kaipaa.
Piiri alkoi melkein samassa hajota. Vieraat ryhmittyivät taas eri tahoille, ja muutamia tyttöjä, Leima johtajana, pujahti Helvin huoneeseen hiuksiansa laittelemaan. He lukitsivat oven, vetivät laukuistansa käherrysrautoja ja sytyttivät tulta kynttilöihin.
— Hoh, kuinka on hyvä päästä vähän rauhaan, — huoahti Kerttu, joka oli tullut vaan toisten seuraksi ja heittäytynyt mukavasti keinutuoliin. — Nyt saa puhuakin, pelkäämättä tarpeettomia korvia.
— Niin, minä juuri aioin kysyä, minkätähden Helvi ei ollut ensinkään mukana piirissä, — virkkoi Tyyne Hellman, eräs Kertun pankkitovereista.
— Etkö sitä tiedä, — sanoi Leima ivallisesti. — Hänhän on uskovainen. Kumma, että Ensio vielä uskalsi tulla piiritanssiin. Yhdessä hän jo Helvin kanssa muut tanssit heitti.
— Helvinkö tähden? Pitävätkö he toisistaan?
— Mitä vielä. Mutta uskovaisuus on kuin tarttuva tauti. Vahinko
Ensiosta, hän olisi muuten hyvin söötti.
— Tauno se vasta söötti on. Hän hakkailee sinua, Leima. Jokohan joutui pikku lintu paulaan —
— Ole vaiti, Kerttu, — tokaisi Leima ja löi häntä vallattomasti viuhkallansa. Mutta suu oli hymyssä ja silmissä keikaileva katse.
Ester Vahl oli lopettanut otsatukkansa kähertämisen ja istui toisia odottamaan. Hän piteli Helvin pöydällä olevia esineitä ja sai käteensä taivaaseenastuvaa Vapahtajaa esittävän kuvan ja sitte säästölaatikon, jonka kannessa oli lause: "Rukoilkaa elon Herraa lähettämään työväkeä eloonsa." Joku sana pyöri hänen huulillaan, mutta hän pidätti sen, heitti laatikon pois ja otti kirjan. Se oli raamattu. Kärsimättömänä hän huudahti:
— Nunnan pöydäksi tätä luulisi eikä nuoren tytön. Katsokaapas näitä!
— Se on ihme, että Irja on pysynyt niin hauskana tyttönä hänen seurassaan.
— Kyllä hänessäkin on oireita samaan suuntaan…
— Mutta ei hän ainakaan mikään pyhimys ole. Hän tanssii niinkuin keijukainen.
— Minusta hän taivuttaa vartaloansa liian paljon, — arveli Leima. —
Ja sitte hän koketeeraa…
— Irjako? Ei kukaan ole luonnollisempi kuin hän, — vakuutti Tyyne
Hellman.
— Ettekö te jo ole valmiit? — kysyi Ester, nousten seisomaan. — Tämä käy niin pitkäveteiseksi. Minä menisin takaisin saliin.
— Ja minä menisin kotiin, — virkkoi Kerttu haukotellen. — Kuka käskee Irjan laittaa illanviettoja ilman oikeata tanssia. Ei tämmöinen ole mistään kotoisin.
— Ei olekaan, — myönsi Leima. — Mutta pitänee tässä paremman puutteessa sentään lähteä leikkimään ja lapsettelemaan.
"Paremman puutteessa" sitte leikittiinkin aina puoliyöhön asti; ja ainakin sivulta katsoen näytti siltä, kuin olisi itse Kertullakin ollut erinomaisen hauskaa. Leima taas oli yhtäkkiä käynyt melkein hillittömän vilkkaaksi eikä ollenkaan tahtonut lakata "lapsettelemasta".
Tuli kumminkin lähdön aika. Silloin Leima jälleen painoi suudelman Irjan poskelle ja kuiskasi samassa syleilyssä: — Arvaappas, Tauno on pyytänyt minua seppelettänsä sitomaan! Hän sanoi, että ilahuttaisin häntä suuresti, jos suostuisin. — Ja kun Irja katsoi Leimaan hämmästyneenä, kysymysmerkin tavoin, lisäsi hän, väijyvän kissan ilme silmissään: — Sanohan, eikö se ole hauskaa?
Irja ei voinut vastata, sillä hänen korvissansa soivat Taunon sanat: "Sellainen tyhjä tyttö!" Noin helpostiko puhuttiin toista edessä ja takana? Sitä ei hän milloinkaan olisi Taunosta uskonut.
Mutta Leima ymmärsi Irjan äänettömyyden omalla tavallansa. Hänen silmänsä välähtivät, kuin olisi hän ajatellut: — Vai niin, siinä oli sittekin kilpailija! Mutta parastani panen, jotta sinut ja muut nolaisin…
Helvi keinutteli tuolissaan hiljaa, silmät ummessa. Kello löi yksi.
Kaikki oli äänetöntä ympärillä.
Miksi hän oikeastaan odotti? Ehkä Irja ja Ensio viipyivät aamuun asti.
Eihän hän ennenkään ollut ylhäällä istunut, kun Irja oli tanssiaisissa.
Niin, jospa menisikin levolle.
Tai ehkei vielä juuri. Tässä oli niin hyvä miettiä ja uneksia valveillaan. He viettivät siellä Ension maisterin vihkiäisiä, hän täällä. Mutta ajatuksissa he saattoivat olla toistensa luona.
Vihreä seppele Ension vaaleilla kiharoilla — kuinka se oli sopinut hyvin… Onnellinen Irja, joka oli saanut sen lehti lehdeltä sitoa! Tietysti, olihan hän sisar… Hän oli niin kaunis, että hän Helvin mielestä erottautui kaikkien muiden seppeleensitojatarten joukosta. Ruusut hehkuivat hänen hiuksissaan ja rinnallaan, ja kädessä hänellä oli Ension antama kukkavihko, sekin pelkistä ruusuista…
Niin, ruusut olivat Irjaa varten. Hänelle, Helville, riittivät metsän ujot kielot ja se syrjäinen paikka, josta hän katseli valkoista neitoparvea ja seppelöittäviä nuorukaisia. Hän iloitsi koko sydämestään Irjan ilosta, mutta vielä enemmän siitä, että Ensio oli taas päässyt yhden taipaleen päähän ja sai ruveta valmistumaan varsinaiseen kutsumukseensa.
Ensio Herran palvelijana! Se oli oleva ihanaa. Papiksi hän oli jo poikana halunnut, ja tämä toivo oli käynyt sitä selvemmäksi, mitä enemmän hänen sydämensä tietoisesti avautui Herralle. Niin hän oli kerran itse sanonut. Kummallista, että hänen toverinsa valittivat häntä umpimieliseksi eivätkä sanoneet oikein olevansa selvillä hänen uskonnollisesta kannastaan. Helvi kyllä sen tiesi. Siitä oli jo muutama vuosi, kun he eräänä iltana istuivat yhdessä ja alkoivat puhua sydämensä sisimmistä asioista. Helvi oli sanonut lapsesta asti kuuluneensa Herralle, ja vaikka hän oli lakkaamatta langennut, oli Herra nostanut aina uudestaan. Silloin oli hän nähnyt Ension silmissä kuten kyynelten kiillon. — Minä olen kaivannut lapsuudestani asti, — oli hän vastannut. Ja Helvi lisäsi: — Joka etsii, hän löytää.
Sen illan jälkeen heidän välillään oli syntynyt ihan toisenlainen suhde kuin ennen. Helvi oli kertonut heidän keskustelustansa Irjallekin, ja sitte he kaikki kolme usein istuivat yhdessä elämän suuria kysymyksiä selvittelemässä. Mutta Helvistä tuntui, että hän ja Ensio sittekin parhaiten ymmärsivät toisiansa.
Sillä Irja oli nyt kerran onnen lapsi kaikessa. Vaikeinkin näytti olevan niin helppona ja kirkkaana hänen edessänsä kuin päivänpaisteinen tie, joka kukkanurmia kulkee. Helvin tuloillan jälkeen, jona he ensi kerran yhdessä polvistuivat, oli Irja säännöllisesti ruvennut kasvattisiskon kanssa rukoilemaan ja lukemaan raamattua. Pian hän iloisesti vakuutti: — Vapahtaja lupaa ottaa vastaan jokaisen, joka tahtoo tulla hänen luoksensa. Minäkin tahtoisin. Saanhan siis olla varma siitä, että olen hänen, sillä muuten hän ei puhuisi totta! — Kuten pieni lapsi hän uskoi sen ilman kysymyksiä ja taisteluita.
Sentähden kaiketi ei Ensio ollut koskaan ryhtynytkään Irjalle kertomaan kaipauksestansa ja epäilyksistänsä. He olivat niin erilaiset. Mutta kun he sitte kerran alkuun päästyään kolmen kesken istuivat yhdessä, ei kukaan enää sydäntänsä sulkenut, ja he täydensivät toisiansa. Ensio filosofeerasi ja tunkeutui kysymyksinensä syvimpiin pohjukkoihin ja mutkaisimpiin sokkeloihin asti; Helvi seurasi häntä, toisinaan itsekin takertuen ongelmiin. Irja yksin hymyili ja säteili ja väitti, että kaikki oli päivän selvää ja elämä niin ihanaa, ettei pitänyt sitä turmella epäilyksillä.
Mutta teoriian ohella tuli tärkeäksi sen sovittaminen käytäntöön.
— Kunhan vaan aina käsittäisi, mikä on oikein! — oli Helvi kerran huoahtaen sanonut, sinä syksynä, jona hän Irjan kanssa oli rippikoulunsa käynyt.
— On niin paljo ristiriitoja, joissa tahtoo joutua ymmälle, — jatkoi
Ensio.
Se taaskin oli Irjasta ihmeellistä. — Kuinka minä en tietäisi, mikä on oikein? Minun tulee tietysti voittaa itsekkäisyyteni, olla tosi, rakastaa kaikkia ihmisiä, mutta Jumalaa yli kaiken. Eihän siinä mitään mutkia ole. Se on toinen asia, osaammeko tehdä, mitä tiedämme oikeaksi. Minä en ainakaan osaa. Mutta en minä siitä ollenkaan huolehdi: varmaan aikaa myöten opin yhä paremmin.
Kyllähän se oli totta. Vaan sittekin Helvi ja Ensio olivat hymyillen katsahtaneet toisiinsa, ikäänkuin sanoakseen: — Sellainen puhe sopii Irjalle. Hän on kuin hyvä lapsi, niin vähän vielä kokenut. Elämä on sittekin täynnä taistelua ja ristiriitaa.
Huvit tulivat heille ensimmäiseksi vaikeaksi kysymykseksi. Helvi muisti niin hyvin sen illan, jona he tanssista keskustelivat.
— Minusta alkaa kerta kerralta tuntua ikävämmälle, kun olen tanssiaisissa, — oli hän itse sanonut. — Tavallisesti ajattelen, että olisi hyvä, jos aika pian kuluisi ja pääsisin kotiin. Joskus innostun muiden mukana, mutta sitä tyhjempää on jälestäpäin. En tiedä, teenkö Jumalan tahdon mukaan, kun tanssin.
Silloin Irja oli joutunut ihan kiihdyksiin. — Tanssiko syntiä? Minkätähden tanssi enemmän kuin juoksu ja leikki ja mikä tahansa? Sehän on niin äärettömän hauskaa! Luuletko sinä, että Jumala kadehtii meidän iloamme?
— Minulle se ei ole mikään ilo, — vastasi Helvi.
— Eipä juuri minullekaan, — arveli Ensio. — Mutta en minäkään luule sitä itsessään synniksi. Minusta on pahinta ylimalkaan tuhlata niin paljon kallista aikaa ja yhtenään käydä seuroissa ja kutsuissa, joista emme mitään hyödy. Varmaan voisimme sen ajan käyttää paljon paremmin. Jos tietäisin, etten tee väärin ja itsekkäästi, jäisin niistä kaikista pois.
— Mitä luulisit isän ja äidin siitä sanovan? — virkkoi Irja.
— Siinäpä se on, — vastasi Ensio surullisesta — Ei tarvitse mennä pitkälle, ennenkuin jo ristiriidat kohtaavat. Sano sitte, pikku sisko, että elämä on helppoa ja yksinkertaista!
— Ei, ei, älä välitä siitä, mitä muut arvelevat! — huudahti Irja katuen ja tarttuen hellästi Ension käsiin. — Minä olin ajattelematon. Kyllä sinun täytyy tehdä omantuntosi mukaan kaikesta huolimatta. Mutta se on ikävää, niin hirveän ikävää! Miksi sinulla on semmoinen kiire?
— Orpo kaipaa omaa leipää… Suo anteeksi, rakas Irja, älä ymmärrä minua väärin! Minulla on huolettomin olo ja parhain koti, mitä voin toivoa… Mutta onhan Jumala määrännytkin meidät tekemään työtä. Ja sitte minulla olisi niin paljo miettimistä ja selvittämistä…
— Jokainen minuutti vie ijäisyyttä lähemmäksi, — lisäsi Helvi. —
Meidän tulee olla niissä, mitkä meidän Isämme ovat.
— Ei Jeesuskaan vetäytynyt ihmisten joukosta pois, — väitti Irja. — Me menemme Isän kanssa. Se on eri asia, jos on paljo työtä eikä jouda huvittelemaan. Olen minäkin jäänyt menemättä, kun on toiseksi päiväksi ollut aine tai pitkä läksy tai jotakin semmoista. Ension ajatuksen minä kyllä ymmärrän.
— Et taitanut oikein ymmärtää kuitenkaan, — sanoi Ensio. Mutta siihen keskustelu sillä kertaa loppui.
Senjälkeen Ensio ja Helvi olivat koettaneet silloin tällöin jäädä pois huveista. Oli siitä ainakin vähän apua töiden suhteen, ja he ehtivät myöskin toisinaan kristillisten yhdistysten kokouksiin, jonne muuten eivät olisi päässeet. Mutta heille molemmille selveni, että tällainen menettely vaan lisäsi puolinaisuuden tunnetta ja taistelua. Kun oli määrä mennä johonkin, kysyi tohtorinna, saisiko hän nyt heidät kaikki mukaansa, ja jos Helvi ja Ensio eivät sanoneet aikovansa, näkivät he hänen tulevan pahoille mielin. Irjakin katsoi heitä suurin, pyytävin silmin, kuin olisi hän tahtonut vakuuttaa: — Kyllä tämänpäiväiset huvit ovat ainakin yhtä viattomat kuin viimekertaiset! — Niin kaiketi; jos meni yhteen perheeseen tanssiaisiin, ei voinut parin päivän perästä jäädä pois toisestakaan, loukkaamatta kutsujia. Asia ei tahtonut paremmaksi muuttua. Molemmat he mielestään olivat milloin itsekkäitä, milloin epäjohdonmukaisia, ja huvin edellä oli aina uudestaan epäröimistä ja ikävyyksiä. Heidän täytyi asettua varmalle kannalle.
Niin he päättivät kokonaan lakata tanssimasta ja muutenkin väistyä huvielämästä pois. Tohtorille se oli jotenkin yhdentekevää, kunhan hän vaan näki heidät kotona iloisina; mutta tohtorinna kyllä olisi tehnyt kaiken voitavansa saadakseen heidät aikomuksestansa luopumaan, ellei Irja olisi häntä rukoillut jättämään Ensiota ja Helviä rauhaan. Hänen välityksellänsä asia sentään kävi helpommin kuin he luulivatkaan. Alussa tosin tuli välistä mielipahoja, mutta vähitellen koko perhe tottui tähän järjestykseen. Irja puettiin kuten prinsessa, ja tohtorinna vei hänet mukanansa ulos, milloin hän vaan suinkin luvuiltansa ennätti. Helvi ja Ensio tekivät sillä välin ahkerasti työtä tai etsivät uskovain ystävien seuraa. Heistä tuntui siltä, kuin tie olisi nyt paljon tasoittunut; ja Helvi oli vakuutettu siitä, että varsinkin tanssin heittäminen toi hänen sydämellensä rauhaa. Ei hän koskaan enää tanssisi askeltakaan, ei koskaan.
Siitä oli jo jotenkin pitkä aika, melkein pari vuotta. Jumala oli ihmeellisesti häntä tukenut ja auttanut, etupäässä Ension kautta… Niin, samahan se, miten. Herralla on keinoja monenlaisia.
Irja kävi itsenäisesti omaa tietänsä. Oliko se oikein? Eiköhän, koska hän itse oli ihan varma siitä. "Kuka sinä olet, joka toisen palvelijaa tuomitset? Omalle herrallensa hän seisoo tai lankee." Hän menetteli vaan luonteensa mukaan. Rakas pikku Irja, Jumala häntä siunatkoon ja suojelkoon!… Ja myöskin Ensiota… Olihan heillä sama Jumala, jonka istuimen ääressä he kaikki kolme nykyään usein rukouksessa yhtyivät…
* * * * *
Kello löi kaksi. Melkein säpsähtäen Helvi hypähti ylös keinutuolista.
Kyllä hänen täytyi jo laskeutua levolle.
Kuinka he viipyivät niin kauvan? Ensio oli siellä tietysti Irjan tähden, saattaaksensa hänet kotiin, kun hän tahtoi lähteä. Hänen mahtoi olla hyvin ikävä. Irjan olisi pitänyt häntäkin muistaa…
— Hiljaa, eikö ovi käynytkin? Hyvä, etten ehtinyt riisuutua!
Hän riensi heitä vastaan. Ensio auttoi juuri päällystakkia Irjan yltä, tyynenä kuten tavallisesti. Mutta Irjan koko olento hehkui onnea ja riemua.
— Kuinka sinä vielä valvot? — kysyi Ensio.
Vaan Irja ei ehtinyt sitä ajatella. — Tiedätkö, tiedätkö, — sanoi hän kuiskaten, jottei mahdollisesti herättäisi vanhempiansa, — Ensio on tanssinut minun kanssani!
Helvi katsoi heihin, kuin ei hän olisi ymmärtänyt oikein. Ensio tanssinut! Eikö hänellä ollutkaan periaatteita? Oliko hän todellakin tahallaan rikkonut sen, mitä oli ennen pitänyt oikeana, vieläpä sattumalta nyt juuri, kun Helvi oli heidän entisiä päätöksiänsä muistellut?
Hänet valtasi suuri levottomuus, ikäänkuin hänen oma rauhansakin olisi tästä riippunut. — Kuinka sinä saatoit? — kykeni hän ainoastaan kysymään, nuhteleva katse luotuna Ensioon.
— Olisiko sinusta väärin, jos tuolla ruokasalissa pyörisin Irjan kanssa ilahuttaakseni häntä? — kysyi Ensio rauhallisesti, nojautuen oven pylvääseen.
— Ei suinkaan —
— Miksi pidät pahempana, että tein sen ylioppilastalolla?
— Miksi me ylimalkaan lakkasimme tanssimasta? Etkö luopunut päätöksestäsi?
— Sanoinhan jo silloin, että tahdoin päästä ottamasta osaa seuraelämään, joka hävitti aikaa eikä minua tyydyttänyt. Tahdoin tehdä parempaa. Jos yhden illan olisin tanssinut, olisi se sitonut minut moneksi. Mutta se ei sido mihinkään, että tanssin maisterifranseesin seppeleensitojani kanssa. Eikö niin?
— Voi Ensio, minä en ymmärrä. Sinä puhut niin, että en osaa väittää vastaan, mutta minä tulen rauhattomaksi taas. Voitko sinä olla tyyni?
— Olen ainakin yhtä tyyni kuin sinä iltana, jona meillä oli kutsut.
— Sen minä vaan tiedän, että Ensio oli kiltti, — sanoi Irja sydämellisesti. — Hän ei olisi voinut tehdä minulle suurempaa hyvää työtä. Minua tuskastutti Tauno, joka lakkaamatta pyöri ympärilläni, ja Leiman levottomat silmät vaivasivat minua. Rupesi jo ihan olemaan ikävää. Mutta kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!
— Kiitos, sisko, — lausui Ensio; ja enempää puhumatta he sanoivat hyvää yötä ja erosivat kukin huoneeseensa.
Aamu valkeni, mutta Helvi makasi vielä silmät avoinna vuoteellaan.
Ajatukset risteilivät hänen aivoissansa suomatta lepoa.
"Kaikki unohdin, kun Ensio vei minut tanssiin!" — ne sanat hän yhä kuuli korvissaan kaikuvan. Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä kaukainen aika, kesäinen juhla Saimaan lehtoisalla rannalla. Hän seisoi kultapilviä katsellen ja muistaen äitiänsä; silloin tuli Ensio, ja hän seurasi häntä tanssiin ja unohti kaiken muun paitsi juhannusilonsa…
Hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi nyyhkyttää, tietämättä miksi. Voi sydämen ristiriitoja, voi sen pelottavia salasopukoita!…
Ei suinkaan ollut Ensio tehnyt väärin. Mutta hän — hän oli kadehtinut
Irjaa…
— Laupias Jumala, neuvo minulle tiesi! Tee minut itsenäiseksi, riippumattomaksi ihmisistä ja omatekoisista säännöistä ja kaikesta muusta paitsi sinusta! Yksityinen tekohan ei tässä ehdottomasti ole synti, vaan sydämen suunta. Ensio on vapaa, vapaampi minua, ja kuitenkin hän aina on katsonut minuun, kuten siihen, joka seisoo lujemmalla pohjalla kuin hän. Minä olen seisonut, mutta orjana…
Hän sanoi, ettei hän ainakaan ole rauhattomampi kuin sinä iltana, jona meillä oli kutsut… Ei minunkaan ollut hauska silloin. Tuntui tukahuttava kuumuus ympärilläni kuin ukkosilmalla — eikä kuitenkaan tanssittu… Minä ymmärrän sen nyt. Seura se on, joka vaikuttaa eron, itse ihmiset maailmallisine sydämineen, eikä se, mitä he tekevät. Minä tahdon lähelle Jeesusta. En voi etsiä iloani muualta kuin sieltä, missä häntä rakastetaan. Siksi minä huviseuroista pakenin… Mutta päätökseni ei tarvitse poikkeuksetta sitoa, sillä en tiedä, mihin olosuhteet voivat käskeä minua…
Minä olen vapaa! Mutta vapaana minä rukoilen, ettei minun tarvitsisi niihin huveihin koskaan palata. Äskeinen mielijohteeni oli vaan kiusaus. Minäkö olisin toivonut olleeni Irjan sijassa? Minäkö kadehtisin hänen osaansa? Hyvä Jumala… Ei, en koskaan! Hän iloitkoon siellä, kunnes löytää syvempää iloa, olkoon niin onnellinen kuin perho päivänpaisteessa. Ei hän kuitenkaan ole perhoseksi luotu, ja kerran hänkin sen huomaa. Ensio ja minä, me tunnemme, kuinka vähän maailma antaa. Jeesuksen luona yksin on oikea ilo…
Koi ruskotti ja leimahteli idän rannalla, ja hitaasti, juhlallisena aurinko kohosi sen helmasta. Helvi sulki silmänsä. Unen hengettäret alkoivat utuisen leikkinsä hänen ympärillään, loihtien hänet leijailemaan jonnekin epämääräisiin maailmoihin, rusopilvien äärille. Taivaan kulta, yläisten ilmojen valkeus häntä ympäröi; mutta minne hän katsoikin, väikkyi kuva häntä vastaan — Ension kirkas kuva…
Haapalehto, Lindin perheen kesähuvila, oli aivan ennallansa. Yhtä solakkana se torninensa kohosi haapojen helmasta, yhtä juhlallisena Honkaharju sitä vartioi, ja yhtä iloisina Saimaan sinilaineet lipattelivat sen ympärillä kuin viisi kesää takaperin. Puutarhan puut vaan lupasivat runsaammin hedelmiä, ja kukkien sarja heloitti entistään monivärisempänä ja muhkeampana.
Monena kesänä oli tohtorinna asunut siellä yksin nuorten kanssa, sillä virkatoimet olivat pidättäneet hänen miestänsä Helsingissä. Nyt vihdoin tohtori taas oli voinut hankkia vapautta vetäytyäkseen virkistymään luonnon hiljaisuuteen ja perheensä piiriin. He kaikki nauttivat tänä vuonna kesästänsä enemmän kuin pitkiin aikoihin.
Mutta oman levon tähden nuoret eivät suinkaan unohtaneet kouluansakaan, joka jo oli kuudetta kesää toimessa. Siitä oli tullut lempilapsi, jota he kilvan hoitelivat, ja siksi se olikin kauniisti kasvanut ja edistynyt. Haapalehdon suuri veranda oli vähitellen käynyt sille riittämättömäksi. Jo pari vuotta sitte opettajat olivat siirtyneet itse työmaalle, kylään, ja hoitivat nyt kaksiluokkaista koulua, joka oli sijoitettu varakkaimman talon avariin suojiin. Varsinaiset tunnit olivat kahtena arki-iltana. Sunnuntaisin Helvi oli alkanut pitää pyhäkoulua pienokaisille, mutta pian oli Ensiokin tarvittu avuksi, kun vanhemmat mielellään lähettivät myöskin isompia lapsiansa "selitystä" kuulemaan. Olipa joskus aikaihmisillekin puheita tai esitelmiä.
He olivat oppineet rakastamaan kylän kansaa, ja kansa rakasti heitä.
Sentähden tämä työ oli heidän yhteinen ilonsa.
Pyhäkoulusta he parhaillaan keskustelivat eräänä kauniina heinäkuun lauvantaina. Helvi ja Irja istuivat keinulaudalla puhdistamassa vihanneksia, ja Ensio piirteli hiekkaa kepillänsä miettiväisen näköisenä.
— Me lykkäämme sen illaksi, — arveli Irja.
— Tulee liian myöhäistä. Aikaa on mahdoton laskea aivan tarkasti, kun on kysymys matkasta vetten taakse.
— Kyllä minä jään kotiin, sehän on selvintä, — sanoi Ensio.
He olivat kuulleet, että kirkolla piti pidettämän lähetysjuhla. Haapalehtolaiset eivät säännöllisesti käyneet kirkossa, koska oli pitkä venematka, mutta jonkun kerran kesässä nuoriso ja palvelijat sinne kumminkin lähtivät. Nyt olisi kaikkien mielestä ollut sopiva päivä.
— Miksi juuri sinä jäisit? — kysyi Irja Ensiolta. — Yhtä hyvin minä.
— Ethän sinä tavallisesti opetakaan pyhäkoulussa, — virkkoi Helvi. — Mutta minä jään. Minun velvollisuuteni se lähinnä on, koska minä siihen ensin ryhdyinkin.
Kenenkään mieleen ei johtunut, että koulu olisi heitetty pitämättä.
Kyllä heidän täytyi järjestää asia lasten eduksi.
— Helvin tai minun on jääminen, — sanoi Ensio päättävästi. — Kuinka me olisimme niin itsekkäät, että työntäisimme oman työmme Irjalle? Hän ainakin lähtee; ja sinä, Helvi — mene hänen kanssansa! Sinä varmaankin rakastat lähetystyötä eniten meistä, ja sinulla on kokouksesta suurin hyöty. Me kotolaiset saamme sitte sinun kauttasi tarkasti kuulla kaikesta.
Sillä tavalla asia lopuksi päätettiin. Miili, sisätyttö, sai lähteä mukaan soutajaksi, ja muutamia kyläläisiä luvattiin myöskin ottaa veneeseen.
Tohtori ja tohtorinna vielä nukkuivat, mutta Ensio laittautui rannalle venettä työntämään, kun matkue varhain sunnuntaiaamuna lähti liikkeelle. Saimaan pinta oli tyyni kuin kuvastin; airot vaan muodostelivat väreitä ja pudottivat pisaroita, jotka helminä kiilsivät auringon valossa. Ei rannoilla lehti liikkunut, ei kukka kumartunut. Sunnuntain syvä juhlallisuus, ikäänkuin rukouksen rauha lepäsi yli luonnon. Lintuset vaan ääneensä ylistivät Luojaa sekä erikseen oksillansa että kirkkaissa kuoroissa.
Irja alkoi laulaa, jotta kajahteli rannan vuorissa:
— "Tuhanten rantain partahilla heräjä, armas synnyinmaa!" —
Muut venheessä olijat kuuntelivat ääneti. Mutta viimeisten, hopeanheleiden sävelten kaiuttua loppuun ei kuulunut kättentaputuksia, kuten kaupungissa. Mäkituvan Anna muori virkkoi vapisevalla äänellänsä:
— Neidillä on hyvä laulun lahja. Ettekö tahtoisi laulaa jotakin Siionin kanteleesta, koska nyt ollaan juhlille menossa ja on rukouspäiväkin? Irja punastui, kun huomasi häirinneensä eukon sunnuntaitunnelmaa. Hän etsi muististaan, mutta ei päässyt kiinni mihinkään sopivaan lauluun. Muutamissa puhuttiin synnistä, toisissa katumuksesta, toisissa ylistettiin ristiinnaulittua Jumalan karitsaa. Ei hän voinut sellaista laulaa, kun sydän oli täynnä pulppuilevaa iloa maailman ja elämän ihanuudesta. Silloin Helvi pyysi heitä kaikkia yhtymään ja alotti laulun:
— "Aamu armahainen, joki juokseva, koski kuohuvainen kaikuu kiitosta."
Pian oli Irjakin mukana. Mutta laulu loppui, ja Helvi valitsi uuden:
— "Täältä puolehen ylhäisen maan vaan nyt uskossa katsellahan —"
Anna muorin himmeissä silmissä oli onnen loiste, ja hän veisasi hartaasti, hiljaa huojutellen kumaraa vartaloansa. Torppari Aakula hyräili joukkoon, sillä hän ei osannut sanoja, mutta hänen vaimonsa ja Aino tyttönsä, joka juhannuksena oli ripille päässyt, lauloivat varmoina, kimein äänin kaikki värsyt päästä päähän. Ainoastaan Miili ja Irja kuuntelivat. Irja oli yrittänyt mukaan, mutta lakkasi kohta. Hänestä tuntui teeskentelyltä laulaa ylhäisestä maasta, jota hän ei vielä kaivannut…
Mutta Helvi alkoi laulun toisensa perästä, ja matka sujui nopeaan. Kellojen kutsuvasti kumahdellessa vene laski kirkkorantaan, jossa lepäsi jo alus aluksen vieressä. Mäki oli väkeä mustanansa. Juuri nyt kaikki rupesivat tulvaamaan sisälle kirkkoon, ja sinne Haapalehtolaistenkin oli suoraan mentävä, jos tahtoivat ehtiä jumalanpalveluksen alkuun.
Saarna oli vaillinainen muodoltansa, laulu korvia särkevää, penkeissä ahdasta ja ilma tukahduttavan raskas ja ummehtunut. Irja kääntelihe levottomasti, mutta Helvi ei sitä paljon huomannutkaan. Hänen sydämensä riemuitsi:
— Minä olen Isän huoneessa!
Mitä aina saa, sitä ei tiedä kaivata. Mutta pitkinä sunnuntaina Haapalehdossa hän oli usein ikävöinnyt Herran temppeliin kuten peura vesilähteille. Hän ei tietänyt, mikä täällä oikeastaan hänen janoansa sammutti; sen hän vaan tunsi, että hänen oli hyvä olla.
Kirkosta ulos tullessa hohti Tauno Brofeltin valkoinen lakki Irjaa ja Helviä vastaan. Hän oli nähnyt Haapalehdon "Sotkan" rannassa ja sanoi tulleensa katsomaan, keitä se oli siivillänsä kantanut. Nyt piti tyttöjen välttämättä tulla hänen kotiinsa kahville ja päivälliselle.
— Me aioimme mennä pappilaan, — esteli Irja. — Sinne olemme vierailunvelassa.
— Sitähän minä pelkäsin, ja siksi pidinkin varani. Nyt ei mikään auta! — virkkoi hän veitikkamaisesti.
Eikä auttanutkaan. Nimismiehen talolle mentiin, ja vastaanotto oli erittäin sydämellinen. Kukin tahtoi tavallaan osansa tervetulleista vieraista. Taunon nuoremmat sisarukset tuskin antoivat heille "kirkkokahvirauhaa", ennenkuin houkuttelivat heitä puiston kentälle krokettia lyömään.
— Lähetyspuheethan alkavat aivan heti, — huomautti Helvi. — Emme nyt voi ruveta leikkimään.
— Aiotteko todellakin niitä kuulla? — kysyi Tauno. — Ettekö jo väsyneet kylliksi kirkossa?
— Ei se kannata, — vakuutti Aura, vanhin tytöistä. — Siellä kuuluu esiintyvän joku kuljeksiva kirjainkaupustelija tai mikähän lienee. Ja mäellä ihan nääntyy kuumuuteen. Jääkää meille!
Irja seisoi epäröiden. Krokettipeli viehätti, ja pitkäveteiset puheet pelottivat jo ennakolta. Mutta Helvi pyysi isäntäväeltä anteeksi ja sanoi, ettei hän ainakaan tahtonut laiminlyödä juhlaa, koska he etupäässä sentähden olivat tulleetkin. Irjaakin rupesi kaduttamaan. Mitä hän oikeastaan täällä teki? Olihan hän päättänyt välttää Taunoa, mikäli loukkaamatta voi.
— Jos menisimme edes vähän katsomaan, — arveli hän.
Ei se juuri huvittanut Brofeltin nuoria, mutta he lähtivät kuitenkin seuraksi. Laulu jo kaikui mäeltä, joita oli täynnä kansaa.
— "Herra lausuu, Herra lausuu:
anna sydämes —"
— Minä luulen, että ne veisaavat "Ukko Noaa"! — sanoi Tauno tyvenesti, ivan välke silmissä.
Toiset, Aura, Aarno ja Hella, rupesivat nauraa hihittämään. Irjasta tuntui sävelmä yhtä vastenmieliseltä kun toveriensa puhekin, eikä hän sentähden saanut mitään sanotuksi; mutta Helvin povi kuohahti, ja hän lausui vakavasti: — Minä toivon, että ette tulleet tekemään kansan hartaudesta pilkkaa!
Nauru taukosi ja kasvot nyrpistyivät, mutta kukaan ei vastannut, sillä oltiin jo joukon kohdalla. He istuutuivat ruoholle muiden viereen, ja samassa puhuja nousikin lavalle.
"Kirjainkaupustelija" hän ei ollut, vaan kotimaassa oleskeleva lähetyssaarnaaja. Puhe oli koreilematon ja kenties liian pitkä, mutta siinä oli kokemuksen lämpöä, joka voitti yksinkertaisen kansan sydämen ja vei Helvin täydellisesti mukanaan. Irjakin kuunteli tarkkaan, ja Brofeltin nuoret istuivat hiljaa loppuun saakka. Mutta sitte Hella nousi, nykäisi Irjaa ja kysyi, eikö nyt heti mentäisi, jotta ehdittäisiin edes yksi krokettipeli ennen päivällistä. Hän olikin varsin valmis, sillä häntä jo tosiaan väsytti. Helvi yksin jäi jatkoa odottamaan.
Taikka ei sitä oikeastaan; sillä seuraavan laulun ja puheen sisällyksestä ei hän paljoa tietänyt. Hän ajatteli lähetyssaarnaajan viimeisiä vakavia sanoja: — Tänään, jos kuulette Herran äänen, älkää paaduttako sydäntänne! Kuka on valmis Herralle vastaamaan: "Tässä olen, lähetä minut"?
Mitä Helvi odotti? Miksi ei hänen sydämensä vastannut?
Vuosi vuodelta hän oli yhä enemmän kasvanut kiinni lähetysaatteeseen. Siitä saakka kuin hän äitinsä kuolinvuoteen ääressä sai lähetyssiunauksen, hän ei enää voinut asiaa mielestänsä poistaa, vaikka hän viime vuosina harvoin oli puhunut siitä. Sitä useammin hän oli sen puolesta rukoillut, lukenut lähetyskirjallisuutta ja pannut ropoja säästölaatikkoonsa, milloin hänellä omaa rahaa oli. Äidin muisto ja lähetystyö olivat eroamattomasti yhtyneet hänen ajatuksissaan, ja kun hän tulevaisuutta kuvitteli, näki hän aina muiden mahdollisuuksien edellä Intian palmulehdot, joissa hän kulki pakanain opettajana —
Ja kuitenkin tuo kaikki tuntui olevan hämärässä etäisyydessä — jotakin sellaista, jolla ei nykyhetken kanssa ollut mitään tekemistä. Nyt hän oli kesälupaa viettävä ylioppilas, ja syksyllä hänestä taas tuli jatkolainen. Sitte hän kyllä tahtoi ryhtyä varsinaisiin valmistuksiin, sairaanhoidon ja englanninkielen oppimiseen; mutta ei lähteäksensä lähetysmaille niin pian kuin suinkin, vaan ehkä kerran — kerran, määräämättömän ajan perästä… Ei hän siitä nyt vielä tahtonut edes kellekään kertoa.
Miksi niin? Eikö Herra juuri tänään kutsunut häntä?
Ei, ei. Hän ei vielä ollut kelvollinen. Tuntui niin kummalliselta, aivan kuin olisi ollut jotakin hänen ja Jumalan välillä. Siitä tunteesta hän luuli päässeensä aikoja sitte, ainakin jo silloin kuin hän erkani maailmallisista seuroista. Mutta tällä hetkellä se taas ahdisti häntä entisellä voimalla. Mikä se oli? Mitä Herra häneltä vaati?
Kansa hänen ympärillänsä lauloi hartaasti, hitain sävelin, ikäänkuin pannakseen painoa joka sanalle:
— "Sellaisnaan, sellaisnaan,
tule aivan sellaisnaan!"
Helvin pää vaipui alas, ja suuret kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sellaisenaan Jeesuksen luo, sellaisenaan alttiisti hänen aseeksensa, jotta hän saisi ottaa pois esteet Hengen työltä ja johdattaa tahtonsa tietä!
Halusiko hän sitä vilpittömästi? Oliko hän valmis? Oi, varmaan, koko sydämestään — — —
Ei hän ollut Brofeltin nuorten mieleinen vieras, tullessaan heidän meluavaan seuraansa. Hän kyllä koetti olla huomaavainen ja ystävällinen, mutta unohtui tuon tuostakin omiin ajatuksiinsa; ja hänestä tuntui helpotukselta, kun Irjakaan ei näyttänyt oikein viihtyvän, vaan rupesi pyrkimään kotiin jo aikaisemmin iltapäivällä. Vastustelemisesta huolimatta he kiittäen jättivät jäähyväiset, etsivät seuralaisensa kirkonmäeltä ja lähtivät paluumatkalle.
Aakulan isäntä ja emäntä soutivat toisella, Aino ja Miili toisella airoparilla. Hiljainen tyytyväisyys kuvastui heidän kasvoillaan, eivätkä he aluksi virkkaneet mitään, vetivät vaan tarmonsa takaa. Anna muori istui onnellisena, kädet ristissä, ja huoahti kerran: — Se oli siunattu päivä! — Mutta Irja ei ollut yhtä iloinen kuin mennessä, ja Helvin sydän sykki rauhattomana.
— Tartu tähän oksaan! Kas noin. Nyt ulotut ottamaan kädestäni kiinni ja voit hypätä.
Pitkällä harppauksella Irjan onnistui töin tuskin päästä isommalle mättäälle, jolle Ensio ja Helvi olivat vastakkaiselta puolelta tulleet. Vesi pursusi ylös hänen ympärillään, ja toinen jalka kastui nilkkaa myöten.
— Ei haittaa! — vakuutti hän iloisesti. — Rohkea rokkansa löytää. Minä etsin pahimmat paikat, ja sentähden minulla onkin lakkoja melkein niin paljon kuin teillä yhteensä. Mutta nälkä minun on, niin että söisin ne kaikki saman tien, jos kehtaisin.
He olivat koko aamun olleet muuramien poiminnassa muutamien kilometrien päässä Haapalehdosta. Nyt alkoi jo päivällisaika lähestyä.
— Olimme ajattelemattomat, kun emme ottaneet evästä mukaan, — sanoi Helvi. — Mikä nyt muu auttaa, kuin kiireimmiten palata kotiin. Johan korit ovatkin melkein täynnä.
— Ei, mutta täällä pitäisi olla mökki lähitteillä, — johtui Ension mieleen. — Muistatteko sen pienen, kirkassilmäisen tytön, joka muutama päivä sitte kävi meille muuramia kaupittelemassa? Hän sanoi olevansa Rahkasuon tyköä, ja sehän on juuri tämä. Lähdetään hakemaan, niin saamme juustoa ja viilipiimää!
Irja oli ihastuksissaan ehdotuksesta. Se oli vielä hauskempaa kuin piilotetun esineen etsiminen ennen lapsena. Mitä oli huvimatka ilman jonkinmoista seikkailua? Nyt vaan kilpaa eri haaroille!
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Ensio alkoi huhuilla tytöille. Hän oli keksinyt niittykaistaleen vähän matkan päässä suon etelälaidasta, ja sen kupeelta vei polku syvemmälle metsään. Sitä tietä kaiketi oli mentävä.
Pian hongikko harvenikin. Tuli näkyviin kitukasvuinen ruismaa, vähäinen perunapelto ja matala mökki, kuten harmaa erakko aluettaan vartioimassa. Elävää olentoa ei liikkunut missään, ja tuvan ovi oli suljettu.
— Siellä ei olla kotona, — sanoi Irja pahoillaan, pettymys kuvastuneena kasvoihin.
— Odotappas, naputetaan ovea.
Ension kolkutukseen vastasi pelokas lapsen ääni: — Kuka se on?
— Täällä on Haapalehdon herrasväkeä, — huusi Irja. — Laske vaan huoletta sisään!
Ovi aukeni, ja pienet kalpeat kasvot kurkistivat arasti sen raosta.
Tyttö näytti joutuvan kovasti hämilleen, niiasi ja vetäytyi syrjään.
— Pikku Nannahan tämä on, meidän marjakauppiaamme, — sanoi Helvi ystävällisesti taputellen tyttöä. — Sinäkö täällä oleskelet yksin suljettujen ovien takana? Missä isäsi ja äitisi ovat?
— Äiti lähti kylälle hakemaan ruokaa, — sanoi tyttö. — Isä makaa tuolla.
Nyt vasta he huomasivat miehen, joka oli pitkänään vuoteella uunin pielessä. Kova kärsimys oli lyönyt leimansa hänen suunsa ympärille, ja tuska puhui levottomasti harhailevista silmistä, jotka eivät mitään tajua ilmaisseet. Samassa hän alkoi puhua sekavia, katkonaisia sanoja.
Pikku Nanna värähti ja painautui likemmäksi Helviä.
— Mikä isää vaivaa? — kysyi Ensio.
— Hän löi kirveellä jalkaansa, ollessaan työssä, ja siitä asti hän on maannut. Minua niin pelottaa, kun äiti on poissa!
— Älä pelkää, pikku kultani, — sanoi Irja; mutta hänestä itsestäänkin tuntui tukalalta, eikä hän tietänyt, miten menetellä. Sen hän vaan käsitti, ettei tässä tullut kysymykseen viilipiimän pyytäminen.
Helvin katse oli sillä välin kiertänyt huoneen kaikki sopet, ja jokaisesta puute ja kurjuus irvisti häntä vastaan. Ilma oli kuuma ja vastenmielinen; sairasta mahtoi janottaa.
— Onko täällä vettä? — kysyi hän Nannalta.
— Lähteessä on. Mutta äiti unohti tuoda, enkä minä uskaltanut jättää isää.
— Minä lähden noutamaan, — sanoi Ensio. — Anna minulle astia ja tule näyttämään, mihin päin pitää mennä!
Tyttö ujosteli, vaan ei rohjennut estääkään. Hän astui porstuaan sankoa ottaakseen, mutta jäi kuten kivettyneenä tuijottamaan Lindin nuorten marjakoppia, jotka olivat siinä rivissä. Yhtäkkiä hän purskahti haikeaan itkuun.
— Mikä nyt? — tiedustelivat vieraat.
Vasta pitkien nyyhkytysten perästä se tuli selville. Äiti oli koettanut saada kangastansa valmiiksi ja odottanut isän paranevan, mutta isä tuli vaan huonommaksi, ja viisitoista kyynärää oli vielä kutomatta. Oli täytynyt syödä hyvin pikkuisen, että ruoka riittäisi. Eikä se kuitenkaan riittänyt, sillä täksi päiväksi ei ollut enää mitään. Äiti oli mennyt nyt pyytämään leipää velaksi. Iltapäivällä hän aikoi jättää kankaansa kesken ja poimia suolta muuramia, saadakseen edes vähän rahaa. Mutta tuossa ne nyt olivat… eikä äidille varmaan jäänytkään marjoja…
Ensio ja Helvi kuuntelivat osaaottavasti, ja Irja nyyhkytti ääneensä tytön mukana. Ei hän ollut milloinkaan tällaista kurjuutta nähnyt eikä edes käsittänyt olevan. He olivat nauraen ja iloiten poimineet noita muuramia, joita lapsi nyt itki, tietämättä, että ryöstivät hänen hätäleipänsä. Irja kuiskasi toisille, että hän tahtoi heti antaa ne kaikki Nannalle, jolle ne oikeastaan kuuluivat.
— En tiedä, olisiko se viisasta, — tuumi Ensio, kun he olivat vetäytyneet pihalle neuvottelemaan. — Eiköhän ole parempi, että paikalla riennämme kotiin marjoinemme, koska kerran olemme ne poimineet ja ne siis ovat meidän. Tädille he kuitenkin tulisivat niitä myymään. Hankitaan heille sen sijaan suorastaan ruokaa ja muuta apua.
— Niin minustakin, — sanoi Helvi. — Mutta emme voi jättää lasta tänne pelkäämään ja itkemään. Nouda vettä, hyvä Ensio, ja menkää te sitte kiireimmiten hankkimaan kotoa, mitä täällä tarvitaan. Täti kyllä lähettää Miilin tuomaan, ja minä odotan niin kauvan. — —
Puolen tunnin kuluttua Helvi oli tuvassa yksin sairaan miehen ja pikku Nannan kanssa. Hän tunsi itsensä araksi ja taitamattomaksi, mutta sen ohella hiljainen riemu täytti hänen sydämensä. Tämä oli hänestä kuin esiharjoitus siihen työhön, jota hän ajatteli elämänsä tehtäväksi. Helpompaa se tosin oli, niin, tietysti paljon helpompaa, koska hän nyt oli kristityssä kodissa; mutta se oli kuitenkin työtä muiden hyväksi, kurjuuden lievittämiseksi. Ja kenties täällä kyllä tarvittiin myöskin sitä, mitä hän kerran tahtoi mennä viemään kaukaisille maille: Jumalan sanan lohdutusta…
— Auta minua, Herra! — huokasi hän sydämensä pohjasta.
Sitte hän päättävästi lähestyi sairasta vesikuppeineen, kohotti hänen päätänsä ja laski astian hänen huulillensa. Mies joi ahnaasti ja vaipui tilalleen rauhallisempana. Helvi pyysi Nannalta puhtaan rievun, kostutti hänen kasvojansa, pyyhki hänen kaulaansa ja hoiteli häntä hellävaroen kuten heikkoa lasta. Sairas ei vastustellut; hänestä nähtävästi tuntui hyvältä, vaikkei hän ollut siksi tunnoillaan, että olisi käsittänyt, mitä tehtiin. Mutta vaikein asia oli jäljellä. Helvi ymmärsi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt tarkastaa haavaa, ja sitä hän pelkäsi. Uudestaan hänen täytyi huoata apua ja voimaa Jumalalta, ennenkuin hän rohkeni peitettä nostaa ja ruveta käärimään pois likaisia ryysyjä jalan ympäriltä.
Mies päästi valittavan äänen, kuten karhu, jonka rintaan keihäs isketään, ja Helvi säpsähti. Siinä olikin jo avoin haava hänen edessään, pahan näköiseksi ärtyneenä ja aivan hoitamattomana. Helviä pöyristytti; kädet eivät tahtoneet totella, kun hän koetti ryhtyä sitä pesemään. Sairaskin kävi levottomaksi. Hän äänteli, ähkyi, huitoi hurjasti käsillään ja pyrki nousemaan, mutta ei voinut. Helvin koko ruumis vapisi. Ehkä hän ei tietänytkään, mitä tässä oli tehtävä, vaan pahensi asiaa yrityksillänsä. Mutta ei hän tähänkään tilaan voinut mies parkaa jättää; sen täytyi tapahtua. Hän kokosi kaiken tarmonsa, puhdisti haavan varovaisesti, kevein käsin, sairaan rimpuillessa ja tuskaillessa, kietoi sitte kääreiden puutteessa nenäliinansa sen ympärille ja peitti hänet jälleen.
Päästyään ankarasta jännityksestänsä Helvi jäi voipuneena istumaan Nannan viereen, joka uteliaana oli hiipinyt hänen luoksensa. Hän ei ensin kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, sillä yksi ainoa ajatus liikkui hänen mielessään: — Jospa jo olisin käynyt sairaanhoitajan opissa, että oikein ymmärtäisin auttaa! — Hetken perästä hän kuitenkin palasi todellisuuteen ja sen vaatimuksiin. Sairas oli taas tyyntynyt ja makasi aivan hiljaa; ehkä hän saisi nukkua, jos ei mikään häiritsisi. Helvi tarttui Nannan käteen, vei hänet kanssansa portaille istumaan ja jätti mennessänsä tuvan oven auki, jotta raitis ilma pääsi virtailemaan ummehtuneeseen huoneeseen.
He puhelivat jo aivan tuttavallisesti, kun Nannan äiti vähän ajan kuluttua palasi kylämatkaltansa. Hän hämmästyi suuresti nähdessään vieraan neidin tupansa kynnyksellä ja heltyi itkemään kuullessansa mitä oli tapahtunut. Vaimo parka oli ollut heikkoudesta ja huolista ihan nääntymäisillään. Oli hän tosin ensi hätään saanut leipää kylästä, mutta hän tiesi, ettei sillä pitkälle päässyt, ja raskasta oli kerjääminen siihen tottumattomalle. Nyt tuli avun toivo kokonaan odottamatta.
— Jumala siunatkoon herrasväkeä! — nyyhki hän. — En tiedä, kuinka kiittäisin…
— Emmehän vielä mitään ole saaneet aikaan, — sanoi Helvi. — Vaan me koetamme teitä auttaa, miten voimme. Älkää meitä kiittäkö, se on rakas velvollisuutemme.
— Ja Antti, joka oikein rauhassa nukkuu! — huudahti vaimo iloisena, astuessaan sisälle. — En minä ymmärrä, mitä neiti on tehnyt…
— Jumalan kiitos! — kuiskasi Helvi loistavin silmin. — Minä en mitään ole osannut, mutta Herra voi olla heikoimmissakin väkevä. Hän tuo teille avun tahtonsa mukaan.
Se tulikin runsaana ja täydellisenä. Tohtorinna lähetti palvelijan mukana koko korillisen ruokaa ja muita tarpeita, ja itse tohtori meni Irjan hartaasta pyynnöstä sairasta katsomaan. Haava oli kyllä arveluttavasti pahentunut pitkällisen laiminlyönnin tähden, joten sen hoito vaati aikaa. Mutta ennenkuin Lindiläiset taas lähtivät kesäilloiltansa, oli jatkuneen avun kautta Rahkasuon Antti työvoimissaan ja perhe turvattuna. Hartaat siunaukset seurasivat herrasväkeä pääkaupunkiin, ja köyhässä kodissa oli tullut eläväksi vakuutus, että "Herra lyö ja parantaa jälleen" eikä hylkää, vaikka koetteleekin.
Tohtori ja tohtorinna olivat tyytyväisiä asian onnellisesta päättymisestä, mutta eivät juuri ajatelleet sitä sen enempää. Perheen nuoriin sitävastoin tämä aika oli jättänyt syvän vaikutuksen. He olivat monta kertaa matkan pituudesta huolimatta kävelleet Rahkasuolle ja viettäneet mökissä tuntikausia lukien raamattua tai hyviä käytännöllisiä kirjasia, keskustellen, neuvoen siisteyttä ja auttaen hoidossa, aina sen mukaan, mitä he kukin parhaiten osasivat. Tuntui niin suloiselta tuottaa todellista hyötyä muille. Oli kyläkoulussa opettaminenkin antanut heille paljon iloa, mutta se oli osaksi toisenlaista. Siellä oli juhlahetket, täällä arkielämä. Suon mökissä heille aukeni kärsimysten syvyydet, ja pinnalta, jolla tähän asti olivat liikkuneet, he tunkivat kansan sydämeen. He olivat auttajia ja opettajia, mutta vielä paljon suuremmassa määrässä oppilaita, joille elämä puhui vakavaa kieltänsä.
Silloin heidän ajatuksensa eri teitä kulkivat tulevaisuuteen.
— Kunpa oikein voisin unohtaa itseni ja antaa uhrautuvan rakkauteni Suomelle ja sen kansalle! — ajatteli Irja. — Jos jäisin tänne maalle köyhien, onnettomien ja taitamattomien auttajaksi, silloin elämäni saisi sisällystä. Minä tahdon oppia sillä tavalla palvelemaan maatani.
— Jumala minua auttakoon kypsymään vastuunalaiseen tehtävääni, kansan paimeneksi, sielujen johtajaksi taivaan tielle! — kohosi huokaus Ension sydämestä. — Vielä minulla on niin vähän annettavaa. Täällä tarvittiin lohdutusta ja kehoitusta, ja siinäkin tunsin olevani aivan tyhjä ja köyhä. Miten sitte siellä, missä synnin nuhteleminen, armon julistaminen, varsinainen pelastustyö tulee kysymykseen? Minun täytyy päästä paljon lähemmäksi Vapahtajaa…
Mutta Helvi kuiskasi; — Herra, Herra, valmista minut palvelijaksesi kaikkein kurjimpiesi keskuuteen! Nämä tuntevat sinun sanasi. Anna minun kerran saattaa se niille, jotka eivät ole sitä koskaan kuulleet! ja lähetä muitakin, lähetä monta etäisille elovainioillesi! Myöskin minun ystäviäni… Pane, Herra, lähetysasia heidän sydämillensä… niiden sydämille, jotka ovat minulle rakkaat… Oi Herra… puhu — Ensiollekin!…
Helsingissä oli talvikausi parhaillaan, ja Irjan se oli temmannut pyörteisiinsä, kuten valtava virta huuhtaisee lastun rannalta. Hänen päivänsä olivat kymmenissä pirstaleissa: milloin laulua ja soittoa, hänen lempityötänsä, milloin joku hetki jatko-opiston toverielämälle ja niille luvuille, jotka vielä olivat jäljellä; sitte yleishyödyllisiä pyrintöjä ja kotitoimia, kansansivistys- ja hyväntekeväisyysarpajaisia, kuvaelmia, tansseja, opetusta palvelijatarkursseissa, osakunnan kokouksia ja toimikuntia — rientoja jos jonkinlaisia loppumattomiin saakka. Kaikkialle hän ehti, ja kaikkialla hänestä puhuttiin. Olihan hän suomalaisten piirien kaunein tyttö ja lisäksi viisas, toimekas ja ilomielinen. Niin, ilomielinen… vaan ei aivan entisensä kaltainen kuitenkaan. Joku kyltymisen ja kaipauksen pisara tuntui jo pudonneen lapsuuden raittiiseen, kuohuvaan riemumaljaan.
Ension ja varsinkin Helvin elämä sitävastoin muodostui niin toisenlaiseksi kuin oli mahdollista siinä kodissa, joka heidät sulki piiriinsä. Sekä taivaallisen että tulevan maallisen kutsumuksen vakavuus veti heidät yhä enemmän erilleen meluavasta ja rauhattomasta seuraelämästä. Joskus vielä Ensio seurasi kasvattivanhempiansa ja sisartansa teatteriin tai johonkin kansalliseen iltamaan, mutta Helvi jäi aina kotiin.
— Etkö koskaan koko elämässäsi enää mene mihinkään huviin? — kysyi Irja häneltä kerran, pukiessaan kaunista, vaaleata vierailupukua yllensä.
Helvi kohotti päänsä kirjasta, jota hän oli ahkerasti lukenut. Hetken hän viivytti vastaustansa. Hänen mieleensä johtui maisterinvihkiäisten jälkeinen tanssiaisyö, jona hän niin paljon oli tätä ajatellut…
— Kuinka minä sen tietäisin? — lausui hän sitte, muistaen mitä hänelle silloin oli selvinnyt. — En ole mitään päättänyt, sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Minä teen, mitä Herra kussakin tapauksessa erikseen käskee. Säännöistä olen vapaa.
— Mutta ethän tänä talvena ole kertaakaan poikennut säännöistä.
— Jumalan kiitos, ettei minun ole tarvinnut! Näin minun en parempi olla. Vaan sinä, Irja — oletko sinä sitte onnellinen?
— Enköhän… miksi sinä sitä kysyt? Kyllä minua väsyttää, ja nytkin jäisin mieluummin kotiin, mutta enhän voi olla onnittelematta Esteriä, kun on hänen syntymäpäivänsä. Sinä et siis lähde sinnekään?
— Ei Ester minua kaipaa. Minun täytyy sitäpaitsi lukea maantieteen tenttiä. Sano vaan terveisiä.
— Niin, ne tentitkin! — huokasi Irja mennessään. — Ei minulla monta olisi jäljellä, mutta saanenko niitäkään tänä vuonna pois. Jos kerrankin tulisi aikaa ja rauhaa!
Hän näytti kekonaan unohtaneen kesäisen aikomuksensa palvella isänmaata tehden työtä sen vähäosaisimpiin hyväksi. Sitä puolta edusti ainoastaan palvelijatarkoulu. Mutta jos sen olisi hänelle sanonut, olisi hän vastannut: — Teenhän minä, mitä kaupungissa on mahdollista. Me kokoamme iltamilla ja muulla tavoin varoja hyviin tarkoituksiin, ja isä antaa paljon rahaa hyväntekeväisyysyhdistykselle, joka parhaiten tuntee köyhät. Helsingin elämä on niin kummallista, ettei täällä juuri tule suoranaisesti tekemisiin muiden kuin toverien ja tuttavien kanssa. Heitä minä koetan innostuttaa aatteilleni niin paljon kuin voin. —
Helvistä samoin oli ikävää, että hänkin todella eli etupäässä kirjojensa ja ystäviensä parissa, antaen vähän muille, kooten paljon itsellensä. Varastoja vastaisuutta varten — se ajatus häntä kuitenkin lohdutti. Sentähden hän suoritti työnsä suurimmalla tarkkuudella ja vapaina hetkinänsä käytti hyväkseen niitä runsaita tilaisuuksia, joita pääkaupungin kirkoissa ja yhdistyksissä tarjoutui Jumalan sanan oppimiseen. Naisylioppilaiden raamatunlukupiirit olivat hänen erityisenä ilonlähteenänsä. Sinne hän oli äskettäin saanut Irjankin mukaansa, ja joka päivä hän rukoili, että tämä toverijoukko, joka käsi kädessä tahtoi kulkea taivasta kohden, voittaisi hänet pois maailman humusta. Tähän talveen asti Helvistä oli tuntunut luonnolliselta, että Irja useimmiten jäi pois hartauskokouksista ja meni sen sijaan huveihin, mutta nyt se oli alkanut häntä huolettaa. Hän ei voinut estää sydämestään kohoavaa kysymystä: — Rakastaako Irja todellakin sitä Jeesusta, joka kärsi hänen puolestansa?
Helvi ei tietänyt, tämäkö huoli vai mikä sen vaikutti, että hiljaisesta elämästä, sovituksen ja vapauden varmuudesta sekä samanmielisten toverien yhteydestä huolimatta hän ei kuitenkaan ollut oikein rauhallinen. Epämääräinen tunne siitä, että jonkin asian piti muuttua toiseksi, vaivasi häntä. Omituista, että Ensiokin näytti alakuloiselta. Lieneekö hautonut omia ongelmiansa, vai siskoako hänkin ajatteli? Siitä ei Helvi saanut selkoa, sillä surulla hän huomasi, ettei Ensio enää ollut yhtä avomielinen kuin ennen. Taisi sittekin olla, kuten hänen toverinsa sanoivat: pohjaltaan hänen luonteensa oli suljettu, ja vaikeata oli oikein päästä hänen perillensä.
Ension kautta Helvi sentään sai uutta iloakin. Jumala oli varmaan kuullut hänen hartaat rukouksensa, koska Ensio näytti mielenkiinnolla kääntyneen tutkimaan lähetystyötä. Kun pidettiin lähetysesitelmiä, tuli hän aina Helvin kanssa niitä kuulemaan, ja itsekin hän kerran selosti kristillisessä yhdistyksessä erään lähetystä koskevan kirjan sisällyksen. Helvin sydän riemuitsi hiljaisuudessa. Kunpa vaan Ensio joskus olin puhunut omasta persoonallisesta suhteestansa kysymykseen! Ajatteliko hän lähtemisen mahdollisuutta itseensä nähden? Oi, jospa hyvä Jumala olisi sen vaikuttanut hänessä…
Se työ tuntui lakkaamatta tulevan yhä lähemmäksi Helviä. Siihen hänen ajatuksensa nytkin kulkivat, kun hän tutkisteli Kiinan ja Jaapanin maantiedettä ja painoi mieleensä yksityisseikkoja tutkintoa varten. Vastikään hänellä oli ollut maantieteen harjoitustunti, jonka opetusaineena oli Intia, ja sitä ennen hän oli uskontotunnilla puhunut itämaan tietäjistä, pakanain esikoisista, jotka tulivat Jeesuksen luo. Kumpaakin tuntia oli kiitetty erinomaiseksi.
— Teistä tulee hyvä opettaja, — oli arvostelussa sanottu.
— Ei minusta koskaan tule opettajaa, — vastasi hänen sydämensä. — Tietäisitte vaan, mikä minua näinä tunteina innostutti! — Mutta yhä hän pysyi asiasta vaiti. — —
Helvi oli yhtä mittaa istunut pari tuntia pöytänsä ääressä, kun Irja kovalla tohinalla syöksyi sisään.
— Ajatteleppas, kun Esterin luona vietettiinkin kihlajaiset! — huudahti hän. — Esterin ja luutnantti Klingenströmin! Kuka sitäkin olisi uskonut? Me kaikki hämmästyimme niin, ettemme ensin osanneet mitään sanoa; mutta kyllä sitte nousi elämä!
— Olipa se uutinen, — arveli Helvikin. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miksi sitä niin erityisesti oli ihmetelty. Seurustelihan luutnantti samoissa piireissä kuin Ester, ja Helvi oli usein kuullut hänen nimeänsä mainittavan siinä yhteydessä.
— Niin, katsos, hän hakkaili ketä kulloinkin, aivan niinkuin Tauno tekee. Voi sitäkin poikaa! Nyt hän taas tuskin katsookaan Leimaa, vaan hyörii aina Saimin ympärillä; ja sillä välin hän luo minuun silmäyksiä, joista tahtoisin antaa korvapuusteja takaisin. — Mutta eihän minun pitänyt hänestä puhua. Niin, emme me luulleet luutnantti Klingenströminkään sen vakavammin kiintyneen Esteriin, vaikka he usein tanssivat yhdessä. Mutta nyt he näyttivät niin herttaisilta ja onnellisilta, että minun oikein täytyi iloiten puristaa heidän käsiänsä, ja muutkin onnittelivat ja kilistelivät. Vaan sitte…
Irja pysähtyi, sillä hän oli niin kiihdyksissä, että melkein kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä ja ääni alkoi väristä.
— Mitä sitte tapahtui? — kysyi Helvi, jonka Irjan kiihko myös oli saanut jännitykseen.
— Huoneessa oli ahdasta, ja muutamia meistä siirtyi Esterin kamariin. Siellä tytöt puhuivat niin kauheita asioita… Minä olisin tahtonut sulkea korvani, mutta en voinut. He sanoivat, että Esterin sulhanen on pelaaja ja juokin toisinaan liikaa, ja he kummastelivat, eikö Ester tietänyt, että hänellä kuuluu olevan monta morsianta laitakaupungilla… Voi hirveätä, Helvi, uskotko sinä semmoista?
Helvin posket hehkuivat.
— Saattaa olla totta. Ja ne tytöt, jotka sitä kertovat, ovat sallineet hänen liehistellä itseänsäkin eivätkä ole varoittaneet Esteriä!
— Sen minä sanoinkin heille. Ja minä olin ihan raivostua, kun he väittivät, ettei sitä voi auttaa. Ei ole muka ensinkään varma, ettei tuttaviemme joukossa monen muunkin elämä ole niin ja näin; mutta hienoina herroina he vaan kulkevat, eikä ole oikeutta olla heille epäkohtelias, vaikka pitää itsensä suhteen menetellä viisaasti. Silloin minä sanoin, etten ikinä tahdo semmoiseen seuraan kuulua!
— Mitä he vastasivat?
— Hymyilivät vähän, ja Leima taputti minua ja sanoi äitelästi: "Pikku Irja!" Ja sitte he kertoivat Esterille, kuinka he iloitsivat hänen kihlauksestaan… Mutta minä ajattelin: mitähän he ovat minustakin selkäni takana puhuneet? Voi Helvi, se on niin hirmuista… Minä lähdin pois enkä huoli heistä ystävikseni enää koskaan, en koskaan!
He istuivat hetken ääneti. Irja hengitti nopeasti, taistellen kyyneleitänsä vastaan, ja Helvi piti hänen kättänsä omassansa. Sitte hän lausui:
— Irja, etkö ennen ole mitään huomannut, joka sinua olisi vieroittanut heistä?
— En tiedä… ehkä kyllä. Mutta minä olen koettanut unohtaa sen ja uskoa hyvää. Minä ajattelin, että voisin jotakin vaikuttaa heihin… Eivätkä he kaikki olekaan samanlaisia! Mutta keneen luottaa ja keneen ei?
— Ystävyys Jeesuksessa on ainoa ehdottomasti luotettava, — sanoi
Helvi hiljaa.
— Jos minäkin vielä pääsisin oikein läheisesti kuulumaan teidän toveripiiriinne, sinun ja Ension… ja saisin sinne nekin, jotka entisistä ystävistäni ovat minulle rakkaimmat… Saimihan onkin jo yhdistyksessä, ja hänestä pidän ehkä eniten. Mutta Leimaa minä en viitsi enää katsella enkä Kerttua enkä —
— Irja, rakas Irja! — tyynnytti Helvi. — Me tahdomme rukoilla kaikkien heidän puolestansa. Älä pahastu, mutta minä iloitsen siitä, että silmäsi ovat auvenneet. Jos nämä ystävät heität, saat kyllä uusia toisenlaisia, vaikka varmaan aluksi joudut moniin vaikeuksiin ja taisteluihin.
— Joku tulee! — virkkoi Irja hypähtäen ylös ja pyyhkäisten silmiänsä.
Se oli vaan Miili, joka ilmoitti, että kyökissä oli muuan kerjäläispoika. Hän ei mennyt pois, vaan itki ja tahtoi välttämättä tavata herrasväkeä; ja kun tohtori ja tohtorinna kumpainenkin olivat ulkona, piti hänen tulla neideille sanomaan.
— Minä käsken hänen mennä hyväntekeväisyysyhdistykseen, — sanoi Irja käydessään Helvin kanssa kyökkiin. — Niinhän isä ja äiti aina tekevät. Ei Helsingissä saa kerjätä.
Poika oli laiha ja kalpea ja onnahti liikkuessaan. Katsoen Irjaa surkein silmin hän vakuutti, ettei yhdistyksestä luvattu antaa muuta apua, kuin minkä heidän perheensä jo oli saanut. Mutta se ei riittänyt mihinkään, ja puita ja leipää tarvittiin eikä ollut…
— Anna, Tilta, hänelle ruokaa, — sanoi Irja kyökkipiialle. — Minä menen telefoneeraamaan yhdistykseen sillä välin kuin hän syö. Mikä sinun nimesi on?
— Juho Vilkki.
Helvi jatkoi kyselyä ja sai muutamia surullisia tietoja pojan kotioloista. Isä oli työmies, mutta joi usein koko palkkansa; äiti makasi vuoteen omana rintataudissa, ja lapsia oli kahdeksan.
Samassa Irja neuvottomana palasi kyökkiin, hän kun oli monta kertaa turhaan soittanut, saamatta vastausta. Konttoori mahtoi olla suljettu. Helvi kuiskasi hänelle muutamin sanoin, mitä poika oli kertonut.
— Mutta jos hän valehtelee? Äiti sanoo aina, ettei täällä ollenkaan voi uskoa kerjäläisiin.
— Mennään katsomaan! — ehdotti Helvi. — Muistatko Rahkasuon väkeä?
Jos poika on puhunut totta, on tässä tila vielä paljon kurjempi.
He kysyivät Vilkin asuntoa ja saivat kuulla, että se oli Sörnäisten perillä. Päivällisaika tosin oli juuri tulossa, mutta Helvi ja Irja päättivät syödä heti, ennen muiden palaamista kaupungilta, ja rientää raitiovaunulla pojan kanssa hänen kotiinsa.
Tämä väliseikka virkisti Irjaa ja sai hänet unohtamaan mielipahansa. Taas hän oli kuten tutkimusretkeläinen oudoilla mailla. Helvi tunsi syvää sääliä ja oli samalla levoton käynnin tuloksista, mutta Irjasta se oli uutta ja erinomaisen intresanttia. Hänen päässänsä pyöri joitakin kauvan sitte luettuja kuvauksia Lontoon varasten kortteleista, ja hän odotti uteliaana, mitä saisi nähdä.
He astuivat alas vaunusta ja kävelivät pitkin muutamia katuja, kunnes saapuivat likaiselle syrjäkujalle. Kulmassa seisoi pari päihtynyttä miestä, joista toinen huusi jonkun rivon sanan ja toinen yritti tarttua kiinni Irjaan. Säikähtyneinä tytöt väistyivät vajottavaan lumisohjuun keskikujalle ja kiirehtivät eteenpäin minkä jaksoivat, niin että pikku oppaan täytyi juosta nilkuttaa, pysyäkseen edellä. Käännyttiin rappeutuneen talon portista sisään ja saavuttiin pihan perällä olevan kurjan hökkelin ovelle. Se oli Juhon koti.
Sisältä kuului sekavia ääniä: lapsen itkua, naurun rähinää, loilotusta ja kirouksia. Hauskuuden tunne oli jo Irjasta kaukana, ja Helvin sydän sykki kovasti pelosta. Poika katsoi heihin, tuskallinen ilme kasvoissaan, mutta avasi kuitenkin oven, ja he astuivat sisään.
Huone oli pieni ja matala; väkevä viinanlöyhkä ja paksu tupakinsavu lehahti heitä vastaan, ja ilma tuntui kostean kylmältä, kuten kellarissa. Keskellä lattiaa pöydän ympärillä istui muutamia miehiä pullojen ääressä elämöiden. Nurkissa kyyristeli joukko pieniä lapsia, joista yksi katkerasti itki, ja seinustalla lepäsi kurjalla vuoteella kalpea, kärsivä nainen, perheen äiti.
Tytöt olivat pysähtyneet ovensuuhun, uskaltamatta käydä edemmäksi. Kaikkien huoneessa-olijain katseet kääntyivät heihin, ja itku, nauru ja melu taukosi hetkeksi. Mutta miehet eivät kauvan antaneet häiritä itseänsä.
— Hei, mitäs neitosilla on tänne asiaa? — huusi yksi.
— Tahdotteko viinaa? — tokaisi toinen ojentaen pulloa tyttöihin päin, ja kaikki neljä rähähtivät nauramaan.
— Emme me teistä mitään tahdo, — sanoi Irja vapisten mielenkuohusta.
— Tämä perhe tarvitsee meidän apuamme, ja sentähden me tulimme.
— Mukama töyhtöpää! — kivahti Vilkki, nousten hoiperrellen seisomaan ja yrittäen astua kohti. — Kyllä minä ämmäni ja kakarani hoidan. Mene tiehesi, etteivät koreat liepeesi likaannu!
Irja katsoi taivaansinistä vierailupukuansa, joka oli kiireessä jäänyt muuttamatta, ja peräytyi; mutta Helvi pujottelihe vaimon vuoteen luo, vaikka häntä värisytti ja jokainen veripisara näytti poskilta paenneen.
— Sanokaa, mitä voimme tehdä! — kuiskasi hän, kumartuen sairaan ylitse.
Suuret, kuopallaan olevat silmät kääntyivät häneen kuin hengen hädässä rukoilevan.
— Armahtakaa lapsia… ne paleltuvat ja nääntyvät…
Helvi koperoi kukkaroansa, mutta vaimo teki poistyöntävän liikkeen.
— Hän juo sen… Antakaa jotakin muuta…
— Me toimitamme niin pian kuin voimme. Herra auttakoon teitä! — Ja Helvi puristi nopeasti vaimon laihaa kättä ja riensi Irjan jäljessä ulos.
He kävelivät kiivaasti, unohtaen pyrkiä raitiovaunuihin. Elämän musta puoli koko hirvittävässä pimeydessään oli heille näyttäytynyt, vieläpä monta vertaa synkempänä kuin maalla Rahkasuolla. Kuinka oli mahdollista, että he päivästä päivään olivat umpisilmin kulkeneet, vaikka jo siellä saivat ensi herätyksen?
— Minä revin pois nämä höyhenet hatustani! — sanoi Irja kiihkeästi. — Ja tämä hamekin! Mikä minun panikin lähtemään lyhyellä päällystakilla? Tiedätkö, Helvi, olisin tahtonut vajota maan alle näitten vaatteitteni tähden. En minä koskaan ennen ole tullut sitä ajatelleeksi, mutta siellä minusta tuntui, kuin olisin tehnyt suuren synnin niitten kautta.
— Minä ajattelin viinan kirousta, — sanoi Helvi, ja häntä pöyristytti, muistaessaan kurjia miehiä ja onnetonta perhettä.
— Ennen olen aina nauranut raittiusintoilijoille, — virkkoi Irja miettiväisenä. — Voi mimmoinen minä olen ollut ja kuinka paljon laiminlyönyt! Mitä kaikkea minun vielä täytyykään nähdä ja oppia?
— Meidän tulee oppia uhraamaan jotakin Jeesuksen tähden, — sanoi Helvi. — En tahdo jaksaa lukea, kun ajattelen, mitä kaikkea pitäisi tehdä sekä täällä että muualla. Kentiesi mieleni juuri sentähden onkin usein niin rauhaton.
— Minäkin tahdon koettaa tehdä parempaa kuin tähän asti, — lausui
Irja vakavasti.
He olivat ehtineet kaupunkiin ja kulkivat juuri senaatintorin syrjää, kun pari nuorukaista tuli heitä vastaan. Toinen nosti lakkiansa. Se oli Manne. Helvi pysähdytti hänet, kun hän aikoi rientää ohitse.
— No, minne kiire? En ole nähnyt sinua pitkään aikaan. Luetko niin ahkerasti, vai mikä sinua on kiinnittänyt?
— On minulla töitä oikein Porvoon mitalla. Tänään oli juuri suuret laskukokeet, ja minä suoriuduinkin paremmin kuin moni, joka on lyseota käynyt.
— Onnea sitte! Etkä aikonut minulle edes ohimennen mitään kertoa!
— Pitäisi joutua muualle. Päätimme muutamat toverit mennä vähän hauskaa pitämään sen päälle.
— Mihin te menette? — kysyi Helvi levottomana, ymmärtämättä itsekään mistä syystä.
— En oikein tiedä — tai ehkä pistäydymme Kämppiin…
— Manne! — huudahti Helvi. — Sitä eivät opettajasi koskaan suvaitsisi! Älä mene ravintolaan!
— Hyvä Helvi, älä nyt hätäile. Voisinhan minä sinun tähtesi poiskin jäädä, mutta kun tulin luvanneeksi… Ei minua sitäpaitsi semmoinen pieni lysti ollenkaan pahenna, ja opettajilla taas ei ole siihen mitään sanomista. Hyvästi nyt vaan!
— Voi, muista Samulia! — virkkoi Helvi tuskallisesti, pidättäen hänen kättänsä. — Sinä olet niin hyvällä alulla. Varo joutumasta huonojen toverien ja väkijuomien pariin! Jos tietäisit, kuinka kauhean kodin me juuri äskenkin näimme… juomarin kodin —
— Samuli on renttu, — sanoi Manne ylenkatseellisesti. — Ja kai niitä juoppojen pesiä Helsingissä on. Mutta minä näytän sinulle, Helvi, että tulen kerran joksikin, jota sinun ei tarvitsekaan hävetä. Ole rauhassa minusta!
— Kaikkea ikävää tänään! — huoahti Helvi Mannen mentyä. — Hyvä, että illalla saamme virkistyä ja rauhoittua raamatunlukupiirin kokouksessa. Miksi ei Mannekin yhtynyt Nuorten miesten kristilliseen yhdistykseen, kun Ensio pyysi! — —
Kun tytöt saapuivat kotiin, oli heitä jo levottomuudella kaivattu, ja tohtorinna ihan kauhistui, kuullessaan, millaisessa paikassa he olivat olleet. Se ei enää ikinä saisi tapahtua. Kaikista rukouksista huolimatta tohtorikin kielsi heitä menemästä toiste Vilkille tai muihin Helsingin köyhälistön koteihin. Hän lupasi kyllä Irjan tähden antaa niin paljon apua perheelle kuin vastaiseksi tarvittiin, mutta se oli tapahtuva hyväntekeväisyysyhdistyksen tai kaupunginlähetyksen kautta. Tyttöjen ei sopinut lähteä kaupungin laidoille näkemään kaikenlaista surkeutta ja ehkä itse joutumaan vaaroille alttiiksi.
— Jos Ensio tulisi mukaan? — uskalsi Helvi ehdotella.
— Ei ole hyvä, että Ensiokaan sinne menee. Kun meillä kerran on järjestettyä hyväntekeväisyyttä, on paras sitä käyttää.
— Eipähän näitäkään sieltä voitu auttaa! — huudahti Irja. — Kuinka yhdistyksen voimat kaikkeen riittäisivät?
— Ja sinunko voimasi sitte paremmin, pikku sirkka? — virkkoi tohtori hymyillen ja nipistäen hänen punaista poskeansa. — Tule vähän soittamaan minulle, ennenkuin menen sairaiden luo!
— — Pari tuntia myöhemmin, illan jo pimetessä, kokoontui kuusi naisylioppilasta, niiden joukossa myöskin Helvi ja Irja, erään toverin hiljaiseen huoneeseen. He tervehtivät toisiaan iloisesti, kävivät sitte kohta pöydän ympärille istumaan ja kumartuivat rukoukseen, jonka yksi lausui ääneen.
— Kiitos, Herra, tästä rauhan hetkestä keskellä elämän levotonta monipuuhaisuutta! Kiitos siitä, että me toverit saamme yhdessä tulla luoksesi ja armostasi tukea toisiamme taivaan tiellä! Puhu meille sanassasi, valmista sydämemme sinulle, ota meidät kokonaan!…
He avasivat raamattunsa ja lukivat Johanneksen evankeliumin 13. luvun loppupuolen:
— — "Uuden käskyn minä teille annan, että te rakastaisitte toisianne, niinkuin minä teitä rakastin" — —
Rakkautta ystävien kesken, rakkautta vihollisiakin kohtaan, rakkautta niille, jotka kärsivät, ja niille, jotka eivät Jeesuksen ääretöntä rakkautta ole omistaneet tai eivät kenties koskaan siitä kuulleetkaan —
Sitte jälleen rukous taivaallisen rakkauselämän heräämisestä ja kehittymisestä, ja sitte yksinkertainen laulu, lähtevä nuorten, lämpimien sydänten syvyydestä:
— "Kallehin Jeesus, rakastan sua, sä mua kuoloon rakastithan" —
Helvi lauloi sen luonnollisena tunnustuksenansa, kuten toisetkin toverit, mutta Irja toisti sanat kuiskaten, ja kyyneleet vierähtelivät hänen silmistänsä. Mikä ihmeellinen päivä monine vaikutelmineen! Se oli jäävä hänelle unohtumattomaksi. Hän oli uskonut, syventymättä siihen elämään, jonka ydin on rakkaus. Nyt hän aavistuksena tunsi sen voiman, ja samalla hän oli päätöksensä tehnyt.
Se herätti paljon huomiota. Jotkut supattivat, että Irja oli mahtanut salassa rakastaa luutnantti Klingenströmiä, koska Esterin kihlaus näytti häneen niin syvästi vaikuttaneen; mutta enimmät arvelivat, kuten Leima Ensiosta, että "uskovaisuus todellakin oli kuin tarttuva tauti". Mitenkä muuten voi sen selittää, että nuori tyttö, jonka ääni kelpaisi vaikka konserttisalissa, liittyy kristillisen yhdistyksen kuoroon ja kulkee sunnuntaisin sairashuoneissa ja vankiloissa laulamassa? Joku oli nähnyt hänen keskellä päivää poikkeavan Uusi Testamentti kädessä ylioppilastalolle; toiset tiesivät hänen alkaneen raittiutta harrastaa, koska hän oli kahdesti lausunut "Koitossa"; ja sen ainakin kaikki huomasivat, että hän oli käynyt kiinni jatkolukuihinsa, ruvennut kotona ompelemaan vaatteita köyhille lapsille ja tuntuvasti supistanut seurusteluansa. Iloinen hän oli niinkuin aina, ehkä vielä iloisempikin, mutta ei ollut häneen nähden kaikki kuitenkaan kohdallaan, niin tuumittiin.
Irjan kotitaivaalla olivat päivä- ja pilvipuoli osaksi vaihtaneet edustajia. Ensio säteili kuten aurinko, mutta tohtori ja varsinkin tohtorinna näyttivät huolestuneilta. Eihän Irja koskaan ennen ollut uppiniskaisuutta osottanut, mutta nyt oli mahdoton saada häntä laitattamaan silkkipukua Esterin häihin, jotka oli määrätty jo kesäkuuksi, eikä hän millään ehdolla suostunut jäämään pois raamatunlukupiirin kokouksesta tullakseen teatteriin, vaikka itse hänen ihanteensa Ida Aalberg juuri sinä iltana näytteli. Jokin parannuskeino oli keksittävä, ja vanhemmat miettivät vakavasti ulkomaanmatkaa, joka siirtäisi Irjan uusiin oloihin ja uusien vaikutusten alaiseksi.
Omituista kyllä oli Helvikin "pilvipuolella". Mitä vapaammaksi ja varmemmaksi Irja kävi, sitä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi hän tuli päivä päivältä. Siihen oli montakin syytä. Tulopäivästänsä asti hän oli näinä kuutena vuotena aina saanut osaksensa pelkkää ystävällisyyttä Lindiläisten kodissa, ja viime aikoina hän oli jo melkein unohtanut, ettei hän lapsena kuulunut perheeseen. Vaan nyt oli joku muutos tapahtunut, sen hän ilmassa tunsi.
Tohtorinna oli useita kertoja sanonut miehellensä: — Helvistä tämä kaikki on alkanut. Ei tiedä koskaan, mitä ikävyyksiä ja vieraita virtauksia voi kotiinsa saada, kun sinne toisen lapsia ottaa. Kyllä meillä on hänestä iloakin ollut, en sitä suinkaan tahdo kieltää, ja onhan hän vuosien kuluessa käynyt meille rakkaaksi. Oman tyttäremme huviksi hänet otimme, mutta juuri Irjan tähden nyt soisin, ettei se milloinkaan olisi tapahtunut.
Helvi ei ollut noita sanoja kuullut, mutta vaistomaisesti hän käsitti asemansa. Se oli katkeraa. Kuuluiko sekin Jeesuksen ristiin, että täytyi tuottaa mielipahaa niille, joille olisi tahtonut vaikka elämänsä antaa kiitollisuuden uhriksi? Eikä Helvi tietänyt muuta tehneensäkään kuin rukoilleensa Irjan puolesta; Mestari itse oli rehellisen opetuslapsen johtanut valkeuteen. Voiko hän mitään siihen, että Irjan ystävät olivat epäluotettavia ja pintapuolisia? Saattoiko hän auttaa sitä, että köyhyyttä, kipua ja syntiä oli maailmassa? Eikö ollut parempi, että sen näki ja tiesi, koska se kerran oli todellisuutta? Eikö ollut onnellista, että lapsi varttui naiseksi ja että sydän maailman tuskan koskettamana pakeni täydellisen parantajan, ristiriitojen selvittäjän, pimeyden kirkastajan Herran Jeesuksen luo?
Oi, se oli korkein onni. Kuinka ihanaa, jos oli vähänkin saanut auttaa sen saavuttamiseen! — Ja kuitenkin Helvi yhtaikaa iloitsi eikä iloinnutkaan. Sedän ja tädin mielipaha tietystikin sen vaikutti. Se oli väärä ja syntinen, mutta se koski kumminkin. Irjan itsenäiselle luonteelle se ei mahtanut tuntua niin vaikealta, sillä ei hän koskaan horjunut, kun kerran oli käsittänyt jotakin oikeaksi. Mutta hänen ei tarvinnutkaan epäillä vanhempainsa rakkautta eikä pelätä olevansa liikana kaluna, teki mitä teki. Toista oli Helvin, ottolapsen…
Ensio, hän oli nyt tyytyväinen, sen voi huomata Helvi ja ken tahansa. Talvinen alakuloisuus oli kuin pois puhallettu, ja ilomielisenä hän saatteli Irjaa kaikkialle tai istui pitkät hetket hänen kanssaan, kun hän ruokasalissa laulellen ompeli. Helville hänellä ei enää ollut aikaa… Taikka ei suinkaan niin; vaan Helvillä itsellään ei ollut aikaa ei hänelle eikä Irjalle, sillä viimeiset työt jatko-opistossa kiinnittivät hänet kokonaan. Onnellinen Ensio! Ottolapsi oli hänkin, mutta kuitenkin kuten oma poika, Irjan veli, toisessa asemassa kuin Helvi…
Tuliko hänen pyrkiä tästä kodista pois, pitikö hakea opettajaksi johonkin kansanopistoon tai maaseutukaupungin kouluun? Sellaisia tuumiahan hänen toverinsa joka päivä pohtivat, ja riemuitsivat ja onnittelivat, kun jonkun onnistui saada varma toimi seuraavaksi vuodeksi. Mutta Helvin sydäntä pelkkä se ajatuskin jo ahdisti ja painoi. Hän ei voinut, se oli mahdotonta. Saattoi hän muullakin tavalla päästä pois Lindiltä, joskaan ei nyt vielä Helsingistä — ollen uskollinen lapsuutensa aatteelle ja sille työlle, johon Herra häntä niin kauvan oli kutsunut…
Sillä se yksin häntä tietysti pidätti paikkaa hakemasta ja vei häneltä halun ruveta opettajaksi. Niin, tietysti.
Hänen täytyi päästä sairaanhoitoa oppimaan. Mutta askel oli vaikea ottaa, ja häntä pelotti kertoa siitä sekä kasvattivanhemmille että muillekin. Ilmi Alanne, joka rakasti lähetystä ja muisti Helvin kouluaikaiset tuumat, oli viime syksynä jo muutamasta sanasta huomannut hänen lopullisen aikeensa. Mitä jos muut, asialle vieraatkin, nyt itse teosta arvaisivat? Eihän hän voinut kieltää, jos kysyttäisiin; mutta hän ei olisi tahtonut sitä sanoa vielä — ei vielä…
Kaikki tämä yhteensä teki hänet rauhattomaksi. Ja sitte oli lisäksi jotakin — tuo ihmeellinen, painostava tunne, joka poistui ajoiksi ja hetkiksi, mutta palasi taas kuten lyijytaakka sydämelle. Mitä se saattoi olla? Kiusaajanko kuiskeita vai lapsuuden enkelin? Helvi ei saanut siitä selvää.
Hän istui huoneessaan eräänä toukokuun iltana, rukoillen jotakin tienviittaa Jumalalta. Ulkona taivas oli harmaa, ja meri kohosi ja laski raskaasti, vyörytellen rantaan värittömiä laineitansa. Raskas oli Helvin rintakin, ja hän huokasi itsekseen:
— Epätietoisuus ja epäselvyys on kuitenkin vaikeinta kaikesta!
Silloin kello soi, ja Miili ilmoitti, että neiti Saarnio haki Helvi neitiä. Vai niin, Saimi tahtoi kai nähdä kasvatusopin muistiinpanoja. Helvi meni pyytämään häntä sisään.
Mutta hänellä olikin toisenlaista asiaa. Arastellen, punastuen hän katseli ympärilleen, kysyi, oliko Helvi ihan yksin ja Irja varmasti kokouksessa, johon hän oli luvannut mennä; istui sitte hänen viereensä ja yritti ruveta puhumaan, mutta puhkesikin kyyneliin.
— Katsos, minullahan ei ole vanhempia kaupungissa, — sopersi hän, kun Helvi ihmetellen kysyi, mikä häntä vaivasi. — Joltakulta minun täytyy pyytää neuvoa. — Hän vaikeni, viivytteli ja kuiskasi vihdoin punastuen entistäkin enemmän: — Tauno on kosinut minua! Rakas Helvi, mitä minun pitää tehdä?
Sitte seurasi katkonainen kertomus asian kehittymisestä. He olivat vasta tänä keväänä enemmän tutustuneet, mutta nyt viime aikoina olleet tuon tuostakin yhdessä. Tauno oli vapunpäiväksi lähettänyt hänelle kauniin kukkakoristeen, viikko takaperin Saimi heräsi ihanaan ylioppilaslauluun, ja tänään — niin, tänään Tauno oli noutanut hänet kävelemään ja Alppilan kallioilla ilmaissut rakkautensa… Se oli sanomattoman suloista… Sillä Saimikin rakasti Taunoa; ja kuitenkaan hän ei vielä ollut uskaltanut antaa ijäksi sitovaa lupausta… Hän pelkäsi, pelkäsi kuten kukkanen hallaa…
— Helvi, sinä joka olet niin hyvä ja vakava, neuvo minua! Ole suora ystävä, älä petä…
— Kuinka sinä tarkoitat?
— Minä tiedän, että Tauno on monesta pitänyt, liehunut kuin perhonen milloin minkin ympärillä. En minä huolehdi sellaisista tytöistä kuin Leima. Siitä ei koskaan olisi mitään tullut, sillä hän se etsi Taunoa eikä Tauno häntä. Surra hän kaiketi voi omalla tavallaan, mutta viikon päästä hän jo on viihtynyt ja kesäksi unohtaa koko asian. En hänestä välitä; toista minä ajattelen — Irjaa…
— Irja ei vähääkään rakasta Taunoa, — sanoi Helvi varmasti.
— Oletko vakuutettu siitä? — Ja Saimi katsoi Helviin kuten tuomiotansa odottaen. — Hän on siis kiintynyt toiseen?
— Toiseenko? Ei — kuinka niin?
— Oi Helvi — se, jota Tauno kerran on lähestynyt, ei muuten voisi häntä vastustaa! Näinhän minä, että hän yhteen aikaan ihaili Irjaa; ja toisinaan olen vieläkin epäillyt, että hän ehkä vaan pitääkin minua lelunaan, mutta Irjalle on antanut tosi rakkautensa, sen, joka voidaan kätkeä syvälle sydämeen, vaan joka ei sammu milloinkaan… Olisit kuullut, kuinka hän kiihtyi, kun eräässä seurassa tuonaan tehtiin vähän pilaa Irjan uusista harrastuksista! Minäkin yhdyin hänen kanssansa ystävääni puolustamaan, ja hän loi minuun ihailevan, kauniin katseen… Irjan tähden, niin luulen. Voi, jos tietäisit, kuinka ilon ohessa epäilys ja pelko ovat sydän raukkaani riistäneet! Mutta jos voin olla ihan varma Irjasta, niin ehkä, ehkä Taunokin unohtaa, ellei hän vielä olisikaan sitä tehnyt…
— Saat olla huoletonna Irjan puolesta, sen tiedän. Mutta sinä, Saimi, uskotko todellakin, että Taunon omana onnesi löytäisit?
— Oi varmaan, jos vaan omistan koko hänen rakkautensa! Kuinka olisi mahdollista muuten? Hän on niin kaunis, niin viehättävä, niin iloinen ja hyvä…
— Sinä kuulut kristilliseen yhdistykseemme, Saimi. Tulitko vain suotta, vai tahdotko päästä lähemmäksi Jeesusta?
— Tietysti tahtoisin, vaikka vielä olen hyvinkin kaukana. Mutta mitä se tähän kuuluu?
— Luuletko, että Tauno tukee niitä pyrkimyksiäsi? Toivotko, että hänen omanansa helpommin kuljet Herran tietä?
— En ole koskaan Jumalasta puhunut hänen kanssansa… Mutta voihan Herra varjella minua ja vaikuttaa häneenkin. Minä rakastan häntä, en muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää.
— Mutta minä tiedän, että hän on vieras Jumalalle, ja se on hänet ainiaaksi vieroittava Irjastakin. Voi Saimi, jos ymmärtäisit, kuinka suureen vaaraan sinä heittäydyt! Jos tahdomme kuulua Herralle, täytyy meidän kaikessa ensin tutkia hänen tahtoansa ja olla valmiit sitä ehdottomasti noudattamaan. Jeesus yksin — se olkoon tunnussanamme! Rakkaudenkin tulee alistua hänen tahtonsa alle.
— Sinä et ole koskaan rakastanut! — huudahti Saimi kiihkeästi. — Voit puhua tuolla tavalla… kuten vanha pappi… sillä sinä et tiedä, mikä voima rakkaus on. Suo anteeksi, että sen sanon… Mutta tästä syystä en ikinä voisi luopua armaastani, enkä luule, että se seikka Irjankaan valintaan vaikuttaa. Muuten minä tahdon ilolla uskoa, mitä olet sanonut hänen suhteestansa Taunoon, ja silloin käsitän, että hän on toiselle antanut sydämensä. Oi, se olisi liian ihanaa!
— Ketä toista tarkoitat? — kysyi Helvi säikähtyneenä. Eihän Irja ollut hänelle mitään puhunut, eikä hän voinut aavistaa, kuka se olisi ollut. Tietysti Saimi erehtyi.
— Ajattelin Ensiota… Helvi, miksi sinä niin hämmästyt? Eikö se olisi sopiva pari? Ovathan he lapsuudesta asti kasvaneet yhdessä, ja heidän suhteensa on aina ollut niin herttainen ja hellä, että kaikkien on täytynyt sitä mielikseen katsella. — Mutta nyt minun on aika rientää pois, ennenkuin Irja tulee. Lähden miettimään vastausta Taunolle, rakkaalleni… Oi Helvi… Säilytäthän salaisuuteni, ethän millään muotoa sano Irjalle? —
Saimin mentyä Helvi heittäysi keinutuoliin ja peitti kasvonsa käsillään. Irja ja Ensio! Kuinka se ajatus ei milloinkaan ollut hänen mieleensä johtunut? Mutta mahdotonhan se olikin. Saimin mielikuvitus sen vaan oli keksinyt, kun hän kaikin tavoin oli koettanut etsiä tukea omalle luullulle onnelleen. He olivat veli ja sisar eikä muuta, ja lisäksi niin erilaiset luonteeltaan, etteivät he koskaan voisi ymmärtää toisiansa niinkuin elämäntoverien tulee, niinkuin esimerkiksi… niinkuin…
Helvin sydän tykytti rajusti, ja hän veti äkkiä kätensä pois hehkuvilta kasvoiltaan. — Oi Saimi, Saimi, mitä sanasi herättivät! — Tuntui kuin uusi, ääretön, valoisa maailma olisi avautunut hänen uneksivan katseensa eteen. Eivätkö he olleetkin luodut toisillensa, Ensio ja hän, Helvi — he, joiden käsitykset aina olivat sopineet yhteen ja harrastukset ja kohtalotkin kulkeneet samanlaisia uria? Sitäkö oli tietänyt hänen rinnassaan tuo selittämätön tunne, jota hän tähän saakka ei ollut voinut ajatukseksi pukea? Juuri äsken hän oli rukoillut valkeutta Jumalalta. Näinkö pian, näinkö ihanana saapui vastaus?
— Minä rakastan Ensiota, rakastan, rakastan…
Hän toisti sitä ajatuksissaan, kuten taiteilija kaunista sävelmää, joka kauvan on hänen mielikuvituksessaan liihoitellut ja yhtäkkiä, muotonsa saaden, kirkkaana kumpuaa ilmoille. Tämäkö siis oli Jumalan tahto hänen suhteensa, tämä suloinen, sanomaton?
Saimi raukka, joka oli kiinnittänyt sydämensä Herralle vieraaseen nuorukaiseen! Hänen täytyi valita lempensä ja Jumalan tahdon välillä, ja Helvi jo kyllä oli nähnyt, mihin päätös kallistui. — Armahda, Herra, häntä! — Kuinka toista oli antaa rakkautensa sellaiselle, jonka kanssa voi käsityksin elämän tietä kulkea! Ensio ja hän, he polvistuisivat yhdessä aamuin illoin, he etsisivät yhdessä Jumalan aarteita, he taistelisivat hyvää taistelua auttaen ja tukien toisiansa. Oi, kuinka Jumala oli hyvä! Hänen ei ainakaan tarvinnut tunteitansa pelätä eikä epäillä lempensä olevan Jumalan tahtoa vastaan, sillä se oli edistävä taivaan valtakunnan kehitystä hänen ja hänen rakkaansa sydämessä. Hän tahtoi ja sai heittäytyä onnensa unelmiin vapaasti ja täynnä toivoa, tutkimatta ja kysymättä mitään. Herra oli kyllä johtava kaikki tahtonsa mukaan, lastensa onneksi…
Helvin täytyi langeta polvillensa Herraa ylistääkseen, mutta hän ei löytänyt ainoatakaan sanaa. Hän nousi jälleen, meni pöydän luo ja avasi raamattunsa, etsien siitä tulkkia kuohuville tunteillensa. Aamulla hän oli lukenut profeetta Esaiaan kirjaa, ja merkki oli jäänyt 55. luvun kohdalle, joka sentähden nyt ensiksi aukeni. Helvin silmää kohtasivat sanat:
"Minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän tienne ei ole minun tieni, sanoo Herra. Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin ovat myös minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne".
Hajamielisesti hän käänsi lehden, tuskin ajatellen, mitä oli lukenut. Kiitospsalmeja hän haki, sillä ne yksin vastasivat hänen mielentilaansa. Ehkä tuo esimerkiksi, sadasviides:
"Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen töitänsä kansojen seassa"…
Ei sekään nyt sopinut. Kyllä hän lähetyskutsumusta tahtoi kohta ajatella, ja hänen täytyikin, mutta ei vielä tänä iltana… Hän aikoi etsiä edelleen, kun samassa kuuli Irjan äänen käytävän puolelta. Silloin hän joutuisasti sulki kirjan, tempasi ylioppilaslakkinsa pikku rasiasta, jossa hän sitä tallensi tomuttumasta, ja riensi toista tietä, kuten rikosta paeten, ulos hämärään puistoon. Hän ei vielä hetkeen voinut ketään nähdä. Pois, pois, rannalle yksinäisyyteen, meren kohinaan ja haaveiden hurmaaville maille…
— Rakastaako Ensio minua? — sitä Helvi kysyi itseltään vasta ensi huumauksen mentyä ohi. Ei hän tietänyt mitään, joka ehdottomasti olisi sitä todistanut, mutta vielä vähemmin hän löysi tukea vastakohdalle. Ainahan Ensio oli ollut hänelle ystävällisempi kuin kellekään muulle tytölle — tietysti lukuunottamatta Irjaa, siskoansa. Koko toveripiirissään hänellä ei ollut läheisempiä uskottuja kuin kasvinkumppanit kotona, ja varsinkin juuri Helvin hän oli antanut katsahtaa syvälle sydämensä sisimpään, sen tunteisiin ja taisteluihin. Kentiesi hänen rakkautensa ei vielä ollut tietoiseksi herännyt, se ehkä uinui, kuten Helvinkin povessa niin kauvan, kauvan… Mutta kerran se varmaan oli leimahtava ilmi, sitte, kun aika oli tullut. Oi, Helvi tahtoi mielellään odottaa. Olihan hän nuori, olihan elämä rikas, ja aika oli siivin liitävä toivotusta päämäärästä uneksiessa ja valmistautuessa tulevaisuutta varten.
Nyt oli helppo ryhtyä työhön reippaasti ja iloisin mielin. Ehkä vähän lepoa haapojen suojassa Saimaan rannalla, mutta sitte Helsinkiin takaisin, suuriin sairashuoneisiin keskelle kärsimyksiä ja kuolemaa! Helvi ei sitä enää pelännyt, ei arkaillut aikeensa ilmoittamistakaan. Hän oli varma siitä, että Ensio oli sen hyväksyvä, ja mitäpä muusta.
"Kiittäkää Herraa ja saarnatkaa hänen nimeänsä, julistakaa hänen töitänsä kansojen seassa!"
Se kehoitus kuului hänelle nyt niinkuin ennenkin — ei, voimakkaampana ja ihanampana kuin ennen. Yhdessä he valmistuivat Herran viinitarhureiksi, hän ja Ensio. Toinen ammensi elävää vettä varastoihin, toinen oli harjoittautuva sillä virvoittamaan voipuneita, ja molemmat he itse joivat joka päivä sen tyhjentymättömistä lähteistä, tullaksensa vahvoiksi "lentämään siivillä ylös kuin kotkat, juoksemaan nääntymättä, vaeltamaan väsymättä".
Pakanain hätä oli yhä sama, Herran käskystä ei ollut piirto eikä rahtu kadonnut, ja Helvin halu kutsumuksen noudattamiseen oli tullut vaan palavammaksi. Eihän Herran tahto hänen lähtemisensä suhteen voinut sentähden muuttua, että hän Ensiota rakasti. Päinvastoin! Yhden sijaan oli lähtevä kaksi; sillä ennemmin tai myöhemmin Ensiollekin oli selvenevä, että häntä siellä kaukana paremmin tarvittiin kuin kotimaassa. Siksi varmaankin oli Helvin sydämessä lakkaamatta soinut tuo estävä "ei vielä". Ei vielä — odota, kunnes Ensio on valmis! Ja hän kun ymmärtämättömyydessään oli kuvitellut, että oli jotakin hänen ja Jumalan välillä!
Nyt hän kohta tahtoi mennä puhumaan kasvattivanhemmillensa. Mutta ensin, kaikkein ensin Ensiolle…
Hänen oli näinä päivinä ollut vaikea katsoa Irjaa silmiin ja kohdata Ensiota punastumatta. Vasta vähitellen hän vapautui entiselleen ja sai voitetuksi omituisen, suloisen ja samalla ahdistavan arkuuden tunteen, joka hänet väkisinkin pyrki valtaamaan rakastetun läheisyydessä. — Helvi kokosi kaiken rohkeutensa, naputti Ension ovea ja astui hänen huoneeseensa.
— Ensio, minulla olisi puhumista kanssasi…
Hän työnsi heti kirjansa syrjään, nousi alttiisti työtuoliltansa ja istuutui Helvin luo sohvapöydän ääreen. Mielellänsä hän tahtoi kuunnella ja keskustella. Ja Helvi kertoi, mitä Ensio jo osaksi tiesikin, hartaasta toivostansa palvella Herraa lähetysmailla ja tuumastansa ruveta aluksi oppimaan sairaanhoitoa sitä tarkoitusta varten.
— Sano, mitä arvelet siitä? — Helvi loi häneen kysyvän ja odottavan katseen eikä voinut estää hehkeätä punaa kohoamasta poskillensa.
Ension silmät kimaltelivat kuten kastepisaroista, joihin aurinko paistaa. Hän pyyhkäisi niitä keveästi kädellänsä eikä heti vastannut. Helvistäkin alkoi tuntua niin kummalliselta, ja vesihelmi toisensa perästä herahti hänen silmiinsä, kunnes kyynelet hiljaisena kesäsateena virtailivat.
— Helvi, se on suurta, — virkkoi Ensio vihdoin liikutuksesta väräjävällä äänellä. — Minä ihailin ajatuksiasi silloin, kun pikku tyttönä niistä kerroit aineessasi, mutta pidin ne mahdottomina. Nyt minä kiitän Jumalaa siitä, että lähetystyö minullekin on kallis. Onnellinen sinä, Helvi, joka niin varhain löysit Herran ja olet pysynyt hänelle uskollisena!
— Sinä käsität siis, että minun tulee mennä? — kuiskasi Helvi.
— Jos Herra sinua kutsuu. Sinä olet niin lähellä häntä, paljon lähempänä kuin minä, ja kuulet ja ymmärrät hänen äänensä selvemmin. Kuinka mielelläni minäkin tahtoisin häntä palvella jakamattomalla sydämellä! Mutta minä tunnen, että monet kahleet pidättävät, eikä minulla vielä ole oikeata uhrimieltä kuten sinulla. Herralla on erilaiset vaatimuksensa meille kullekin, mutta kaikkia hän tahtoo tottelemaan ja alistumaan… Helvi, minä olen liian huono sinua neuvomaan! Herra, jota niin suuresti rakastat, on itse ohjaava tiesi.
— Tule ainakin tukemaan minua, kun ilmoitan sen sedälle ja tädille.
— Lupaa sinäkin minulle eräs asia. Sinä rukoilet joka päivä, että Herran tahto saisi esteettä tapahtua sinussa — eikö niin? Pyydä silloin, että se minussakin tapahtuisi! Pyydä, että erotusvuori poistuisi ja näkisin Herran kasvot… sillä minun suhteeni häneen ei ole oikea…
— Niinkö sinusta tuntuu? Tiedätkö, minullakin oli kauvan se tunne, enkä sitä käsittänyt. Mutta ei se ollutkaan sitä…
Helvin sydän sykki valtavasti. Suuri riemu sai hänet melkein vapisemaan, ja hän pelkäsi vaan, että Ensio voisi lukea kaikki hänen ajatuksensa kuten avoimesta kirjasta.
— Ensio, ehkä piankin huomaat erehtyneesi…
Hän pudisti surullisesti päätänsä.
— Ei, en ole erehtynyt. Mutta minä luotan Vapahtajan rakkauteen ja rukouksen voimaan. Minä tahdon joka päivä pyytää, että Jumala sinua siunaisi ja vahvistaisi, ja sinä — rukoilethan minun puolestani?
— Oi, niin mielelläni. Olenhan sitä ennenkin tehnyt. — Vaan lähdemmekö nyt sedän ja tädin luo?
— Lähdetään.
He istuivat Irjan kanssa tohtorinnan kammiossa, kun Helvi ja Ensio tulivat. Irja huudahti kohta heitä vastaan, että hänellä oli suuri uutinen kerrottavana.
— En tiedä, pitäisikö minun itkeä vai nauraa. Ajatelkaapas, kun isä ja äiti ovat päättäneet lähettää minut vuodeksi Lausanneen!
— Oikeinko totta?
— Milloin?
Se oli todellakin hämmästyttävä ja odottamaton tieto. Kukaan nuorista ei ollut aavistanutkaan, että asiasta oli ollut puhetta jo pitkin kevättä tohtorin ja tohtorinnan kesken. Onneksi heillä myöskään ei ollut mitään vihiä matkan varsinaisesta tarkoituksesta. Olihan luonnollista ajatella, että Irja matkusti maailmaa näkemään, oppimaan vieraita kieliä ja ehkä musikaalisia taipumuksiansakin kehittämään.
— Isä on kirjoittanut eräälle perheelle, jossa on nuoria tyttöjä täysihoidossa, — kertoi tohtorinna. — Elokuussa Irja voi saada siellä sijaa.
Siitä olisi hyvin riittänyt puhumista koko illaksi. Irja toi jo kartan ja aikoi ruveta rakentamaan matkasuunnitelmia, kun Ensio hänet keskeytti.
— Helvikin tuli uutista ilmoittamaan, — sanoi hän. — Saahan hän puhua, niin kauvan kuin sedällä on aikaa?
Nyt oli siis tullut se hetki, jota Helvi oli pelännyt. Tuskinpa hän olisikaan ilman Ensiota päässyt alkuun; mutta siinä ystävän rinnalla seisoessa, hänen varmuutensa kannattamana, se kävi kuin itsestään. Helvi tuskin tiesi, miten se oli tapahtunut, kun jo kaikki oli kerrottu.
— Vai niin, vai niin, — arveli tohtori. — Miksikä ei se kävisi päinsä, että menet sairaanhoitoa oppimaan. — Sehän kuuluu vähän minun alaani, — lisäsi hän hymyillen. — Minusta tyttöjen yleensä pitäisi ymmärtää sitä enemmän kuin nykyään on tavallista. Tämä minun sirkkani tässä ei taitaisi osata edes lääkkeitä tiputtaa!
— Ohoh, — sanoi Irja. — Tahtooko isä esimerkiksi risiiniöljyä? Kyllä minä tuon vaikka paikalla!
— Ja tiputat lusikkaan, vai kuinka?
Kaikki nauroivat, Irja tietysti mukana. Mutta sitte tohtori taas kääntyi vakavaksi ja jatkoi puhettansa Helville.
— Luullakseni sinulla on hyväkin taipumus siihen työhön, ja mikä parasta, reippautta ja rohkeutta kylliksi. Sen minä näin viime kesänä Rahkasuolla. Kirurgisella sairashuoneella alkaa kurssi ensi maaliskuussa —
— Minä ajattelin, että olisin koettanut niin pian kuin suinkin päästä ylimääräiseksi oppilaaksi diakonissalaitokseen. Olen kuullut, että sinne joskus otetaan.
— Kyllä sinun nyt pitää tulla meidän kanssamme maalle, — sanoi tohtorinna. — Me lähdemme heti, kun te olette jatko-opistosta valmiit, koska Irja ei lupaa välittää Ester Vahlin häistäkään. En minä voi panna omalletunnolleni, että rasitat itseäsi ymmärtämättömästi. Onhan sinulla hyviä työaloja ilman sairaanhoitoakin. — Suo anteeksi, Vilho, — jatkoi hän miehellensä, — mutta niin tohtorinna kuin olenkin, minä aivan kammoan sairashuoneita. Ei niissä nuori tyttö ainakaan virkisty, ja sitä Helvi kyllä tarvitsisi ahkeran työnsä jälkeen.
Helvi oli syvästi liikutettu. Kasvattivanhemmat käsittivät asian omalla tavallansa, mutta he ajattelivat hänen parastansa kuten perheen jäsenen, ja se tuntui niin suloiselta, hän kun oli aivan toista odottanut. Ehkä he kumminkin rakastivat orpotyttöä, ottolastansa… Ehkä Herra oli jo ottanut pois sen koettelemuksen, joka oli ollut Helville kovin katkera…
— Kiitos, rakas setä ja täti, — sanoi hän sydämellisesti. — Mielelläni lepään maalla Irjan lähtöön asti. Te olette niin hyvät, etten minä ole ensinkään sitä ansainnut. Pitäisihän minun kiirehtiä valmiiksi, että pian pääsisin omalle pohjalle — ja minä lupaankin koettaa parastani. Sitte en enää tarvitse mitään, kun tämä oppiaika on kulunut… En tiedä, kuinka voisin teitä palkita —
— No, no, tyttöseni, — keskeytti tohtori. — Ei nyt siitä puhetta. Olisinhan minä mielelläni antanut sinun lukea maisteriksikin, jos olisit tahtonut, ja tämä tie on paljon lyhyempi. Sellaisia asioita ei panna kysymykseenkään, sillä kun me olemme kerran ottaneet sinut luoksemme, pitää sinun saada täysin riittävä kasvatus vastaista toimialaasi varten. Jos tulet esimerkiksi kansanopiston opettajaksi maalle, on hyvin tärkeätä, että osaat sairaanhoitoa.
Helvi taisteli hetkisen. Olihan hän jo äsken maininnut tarkoituksen, miksi hän halusi sairashuoneisiin, mutta se oli nähtävästi aivan luiskahtanut kuulijain ohitse. Hän olikin sanonut sen melkein ohimennen, ajatellen, että lopullisiin selvityksiin kyllä tulisi aika myöhemmin — sitte — kenties yhdessä Ension kanssa… Täytyikö hänen nyt kumminkin puhua siitä enemmän?
— Mutta setä — minähän jo sanoin, että aion lähetystyöhön, jos Jumala tahtoo…
— Se nyt on aivan mahdotonta ja järjetöntä, — lausui tohtorinna. —
Et sinä itsekään sellaista puhu, kun vähän enemmän ajattelet.
Irja oli kietonut kätensä Helvin kaulaan ja kuiskasi itku kurkussa: —
Kyllä me hänet kadotamme. Hän menee, kun hän kerran on päättänyt.
— Helvi on sitä ajatellut lapsuudesta asti, — lisäsi Ensio.
— Emme nyt puhu siitä enempää, — virkkoi tohtori, johon keskustelu rupesi tekemään vastenmielisen vaikutuksen. — Helvi saa kohta loistavan todistuksen jatko-opistosta, kuten kaikesta kuuluu; sitte hän lähtee kanssamme Haapalehtoon, ja saattaessamme Irjaa elokuussa matkalle jätämme samalla Helvin diakonissojen huostaan, jos sopii. Niin pitkälle on kaikki selvää, ja jatko kyllä suoriutuu aikanaan. Onhan Helvi järkevä tyttö.
Hän nousi ja lähti huoneesta, tohtorinna seurasi häntä, ja nuoretkin vetäytyivät omalle puolellensa. Ensio istui miettiväisenä pöytänsä ääressä, mutta Irja hiipi Helvin kamariin.
— Rakas, rakas Helvi, — kuiskasi hän syleillen kasvattisisartansa ja purskahtaen itkuun. Helvikin alkoi nyyhkyttää.
— Miksi sinä tahdot mennä? — lausui Irja hetken kuluttua, kohottaen kyyneleiset kasvonsa. — Oi, minusta tuntuu niin kummallisen haikealta omakin lähtöni, vaikka saankin nähdä niin paljon kaunista ja oppia kaikenlaista hyödyllistä, ja vaikka jo vuoden perästä pääsen takaisin kotiin ainaiseksi. Nyt minä oikein tunnen, kuinka äärettömästi rakastan omaisiani ja ystäviäni ja koko Suomea…
— Meidän tulee rakastaa Jeesusta vielä enemmän, sillä hän rakasti meitä ensin. Olethan sinäkin oppinut häntä rakastamaan!
— Olen, ja minä tahdon antaa hänelle koko elämäni. Mutta sen tunnen myös, että minun tulee omassa kalliissa kotimaassani palvella häntä. Täällähän on niin paljo, paljo tehtävää! Kerran sinä muistutit minulle Rahkasuon mökkiä, mutta nyt minä muistutan sinulle sekä sitä että Vilkin asuntoa, ja vielä köyhäintaloa ja vankiloita, joissa kuoromme on laulanut, ja niitä sairashuoneita, joihin juuri aiot lähteä työhön… Helvi, eikö se vaikutusala riitä?
— Heillä kaikilla on Jumalan sana, ja he voivat ottaa sen vastaan, jos tahtovat. Siellä kaukana on paljon suurempi tarve kuin täällä. Kuulin kerran erään lähetyssaarnaajan sanovan: "Jos näkisit kannettavan tukkia, jonka toinen pää on paksu ja raskas, toinen ohut, ja ohuessa päässä olisi kymmeniä kantajia, mutta paksussa muutamat melkein nääntyisivät taakkansa alla — mihin silloin menisit auttamaan?" Eikö minun ole mentävä pakanamaille?
— Mutta eikö sinulla ole velvollisuuksia syntymämaatasi kohtaan?
— Minä tiedän, että siunauksen virrat sieltä kerran vuotavat yli Suomenkin. Kääntyneitten pakanain rukoukset kohoavat Jumalan luo, ja yhden lähteneen sijasta herää kymmenen työhön täällä kotona.
Irja katsoi häntä ihmetellen.
— Mistä olet saanut nuo ajatukset? — kysyi hän.
— Jumalan sanasta, lähetyskirjoista ja esitelmistä. Äiti puhui minulle ennen, ja nyt olen itse niin paljon sitä ajatellut…
— Kuinka vähän kodissa toinen tietää toisestaan! Isä ja äiti eivät aavista mitään kaikesta tästä, vaan luulevat sinun nuoruuttasi haaveilevan. Enkä minäkään ole tietänyt, enkä vieläkään täysin käsitä, että sinä todellakin mietit lähtöä. Minulla on niin pieni sydän, Helvi — Jumalan suuret ajatukset, jotka sinä olet voinut omistaa, eivät mahdu sinne. Mutta minä tahdon olla vähässä uskollinen. Ehkä kerran opin ymmärtämään.
He istuivat vaiti, sylitysten, kun Miili naputti ovea ja kutsui Helviä.
— No kerrankin! — huudahti Helvi iloisesti, tultuansa eteiseen.
Siellä oli Manne häntä hakemassa.
— Minä tulin sanomaan hyvästi, — virkkoi poika, silmät alas luotuina.
— Nytkö jo? Hauska että muuten tulit, mutta kyllä minä vielä viikon perästä tahdon nähdä sekä sinut että todistuksesi, ja sitte vasta heitämme hyvästit. Ole hyvä ja käy sisälle!
Manne viivytteli.
— Voinko puhua kahdenkesken kanssasi?
— Miksikä ei, — virkkoi Helvi, luoden Manneen tutkivan, oudostelevan katseen. Mitä salaperäistä asiaa hänellä saattoi olla? — Helvi kävi kuiskaamassa Irjalle pari sanaa ja pyysi sitte Mannea huoneeseensa.
— Paras että sanon sen kohta, niin sittehän on tehty. Minä olen erotettu opistosta.
— Manne — mitä? — huudahti Helvi pelästyneenä. — Kuinka se on käynyt?
Hän seisoi keskellä lattiaa juron ja jäykän näköisenä, muistuttaen paljon Samuli veljeänsä sillä hetkellä. Mutta yhtäkkiä piirteet sulivat, ja hän puhkesi nyyhkytyksiin kuten lapsi.
— Helvi, halveksitko sinä minua? Iloisessa seurassa otin vähän liikaa, ja eräs opettaja tuli kadulla vastaan —
— Voi Manne, — oli ainoa, mitä Helvi kykeni kyynelsilmin sanomaan.
— Kaikki on mennyttä nyt, — lisäsi nuorukainen katkerasti.
— Ja sinä kun olisit saanut niin hyvän todistuksen! Miksi, miksi antauduit kiusaukseen?
— Kyllä maalla viisaita ollaan, kun merellä vahinko tapahtuu. Kuinka minä olisin ennakolta ymmärtänyt, että näin kävisi? Nyt minä kadun, kun on myöhäistä, kadun niin, että antaisin vaikka mitä, jos saisin sen tekemättömäksi…
— Mitä isäsi ja äitisikin sanovat…
Mannen muoto kävi uhkamieliseksi ja hän kohotti päänsä.
— Heidän toruttavaksensa en mene, enkä Samulin pilkoiksi. En avaa enää Saukkolan ovia; merelle lähden ensimmäisellä laivalla! Hylkynä he minua pitäisivät, pahempana kuin Samuli, ja sitä minä kuitenkaan en ole. Vai olenko, Helvi?
— Sinä olet langennut, mutta Jumalan avulla nouset kuin mies. Vaan silloin sinun pitää nöyrtyä — Kuule, Manne, heitä mielestäsi merille meno! Lähde kotiin, kärsi tekosi seuraukset, tee työtä siellä ja voita kaikkien kunnioitus jälleen. Ehkä vielä jonkun ajan perästä pääset uudestaan kauppakouluunkin. Minä menen johtajan kanssa puhumaan.
— Sanottiin minulle jo kohta, että saisin tulla takaisin ensi vuoden kevätlukukaudeksi. Mutta minä en kehtaa, en vaikka mikä olisi, enkä tahdokaan heidän syntipukiksensa…
— Olehan toki järkevä, Manne! Etkö ymmärrä, että silloin vasta jätät kaikkiin huonon muiston, jos nyt karkaat merille kuin pahantekijä; mutta entiset erehdyksesi unohtuvat, jos näytät katuneesi ja parantuneesi. Sinä olet pelkuri, jos pakenet ihmisiä.
— Minä en ole pelkuri! — huudahti Manne kiivaasti.
— Niinpä lähde Saukkolaan peltotyöhön ja palaa keväällä kauppakouluun takaisin!
Manne seisoi ääneti ja epäröiden. Pitkän vaitiolon jälkeen hän lausui:
— Sinun tähtesi, Helvi, minä tahtoisin.
— Ei minun, vaan itsesi tähden ja siksi että se on oikein.
— Sinä et minua halveksinut. Aina sinä olet ollut minulle hyvä. Helvi… minä… voi Helvi… Sinun pyynnöstäsi tahdon koettaa, vaikka se vaikeata onkin!
Helvi tarttui hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä sydämellisesti, lausuen: — Kiitos, tiesinhän sen!
Hetkeksi vaiettuaan hän sitte äkkiä kääntyi pöydän luo ja otti siitä kirjan, saman, jota Manne kerran oli Ension kamarissa katsellut. Nopeasti käännellen lehtiä hän etsi jälleen sen kohdan, joka esitti rikasta nuorukaista.
— Manne, sinä näit tämän kuvan, mutta ei se miellyttänyt sinua silloin. Pidätkö nyt enemmän tuosta? — Ja Helvi avasi sen sivun, joka kuvasi isän helmaan vaipuvaa tuhlaajapoikaa.
— Tarkoitatko, että se sopisi minuun?
— Ajattelin, että ennen muita pahoitit taivaallista Isää. Etkö tunne, että tarvitset hänen anteeksiantamustansa ja hänen voimaansa voittaaksesi vastedes?
Manne työnsi melkein kärsimättömällä liikkeellä kirjan pois.
— Älä alakaan saarnata, Helvi, sillä sitä en voi sietää. Pää pystyssä menen kotiin, jos menen. Niin — menenhän minä, sillä sanaani en syö. Ja uhallakin katson joka ihmistä silmiin ja näytän kaikille, ettei kompastukseni minua sen huonommaksi tehnyt. Kiitos, Helvi, hyvästä neuvosta!
— Voi, en minä sinua neuvonut noin menemään kotiin! — huoahti Helvi.
Miettiväisenä, surumielisenä hän tuijotti eteensä Mannen lähdettyä. Eikö ollut kuin kohtalon ivaa, että hän aikoi mennä pakanoita kääntämään, hän, joka ei ollut voinut sen paremmin vaikuttaa edes omaan serkkuunsa? Voinutko? Oliko hän oikeastaan koettanutkaan? Niin kiire hänellä muka oli ollut, ettei joutanut kaupungissa millään tavalla pitämään Mannea silmällä, ja Saukkolassa hän ei ollut kertaakaan käynyt sieltä muutettuansa. Rukoilla hänen ainakin olisi pitänyt Mannen ja hänen omaistensa puolesta, mutta harvoin, harvoin sekin oli tullut tehdyksi. Oli aina toisia, rakkaampia, jotka ensin johtuivat mieleen…
— Tarvittaisiinkohan minua Saukkolassa? Hyvin minä arvaan, että siellä syntyy ankara yhteentörmäys jo huomenna hänen tultuansa, kun setä ja täti suuttuvat, Samuli härnää ja Manne itse on ynseä ja uhkamielinen. Mutta enhän minä pääse lähtemään… Kesällä kyllä pääsisin, ellen vaan loukkaisi Lindin setää ja tätiä, jotka niin herttaisesti pyysivät minua olemaan Haapalehdossa — ja ellei olisi niin sanomattoman ikävä nyt juuri erota Irjasta ja Ensiosta… Mahtaisiko matkani mitään hyödyttääkään sitte enää?
Mutta rukoilla minä voin, joka päivä tahdon rukoilla, että Herra heitä kaikkia armahtaisi. Kyllä hän voi ilman minuakin löytää tien heidän sydämiinsä. Voi, kunpa etenkin Manne, joka kuitenkin on paras heistä, ymmärtäisi oman ajallisen ja ijankaikkisen onnensa ja kääntyisi Herran puoleen. Sillä niin murtumattomana, kuin hän nyt on, hän lankee uudestaan…
Helvi heittäytyi polvilleen ja rukoili kauvan ja hartaasti, mutta nousi tuntematta taivaista rauhantuulahdusta, entinen omituinen paino rinnassaan. Heikkoutta se oli varmaankin… niin hän arveli. Olihan tämä päivä ollut niin vaiherikas ja täynnä mielenliikutuksia.
Kesä oli liitänyt pois kuin ihana unelma, Haapalehto oli autiona jälleen, sillä syksy oli tullut, keltaisten lehtien, muuttolintujen ja jäähyväisten aika…
Helvi ja Ensio astuivat hitain askelin ja äänettöminä ylös Tähtitornimäen rinnettä, luoden tuon tuostakin silmänsä ulapalle. Etenevänä pilkkuna näkyi vielä laiva, se, joka oli vienyt muassaan Irjan ja hänen vanhempansa. Tuntui niin tyhjältä ja autiolta suuressa Helsingissä, aivan kuin he kahden olisivat sinne jääneet outojen keskelle — hekin kohta erotaksensa. Ensio oli lupautunut esitelmämatkoille, joiden piti kestää lukukauden alkuun asti, ja tänä iltana Helvin tuli jo muuttaa diakonissalaitokseen.
He istuutuivat mäen äärimmäiselle penkereelle, katseet käännettyinä merta kohden. Helvi ensimmäisenä katkaisi hiljaisuuden.
— Sinä olet niin kalpea, Ensio.
— Luulenpa, että sinäkin olet. Ja nyt sinua puistattaa. Lähdetään alas, mereltä käy kylmä viima.
— Ei se ole sitä. Mutta mennään vaan, sillä minun täytyykin panna kapineeni kuntoon.
— Nyt laiva on kadonnut näkyvistä. Katso, tuolla vielä leijailee harmaa savupiirto!
He liehauttivat kerran nenäliinojansa sinnepäin, nousivat ja lähtivät taas ääneti, kumpainenkin ajatuksiinsa vaipuneena. Vasta lähellä kotiporttia Ensio kääntyi Helvin puoleen, kuten unesta heräten.
— Saanko tilata sinulle hevosen? Milloin sen pitää olla täällä?
— Kiitos, tunnissa kyllä valmistun.
Ei tämä lähtö vastannut Helvin kuvittelua. Ilolla hän oli luullut Herran työhön menevänsä, ja nyt oli sydän aivan pakahtua ikävästä ja kaipauksesta. Miksi Ensiokaan ei tullut saattamaan? Olisihan tässä issikassa hyvin ollut tilaa. Helvi yhä oli näkevinään hänet edessänsä sellaisena kuin hän oli jäänyt portaille seisomaan, valkoinen lakki kädessä, pehmeät kiharat vapaina tuulen hyväiltävinä. Joka hetki vei hänet edemmäksi Ensiosta, lähemmäksi pientä, erotettua maailmaa, johon hän kohta oli kuuluva. Hänestä tuntui sillä hetkellä, kuin se olisi ollut synkkä luostari, jonka muurit sulkivat hänet pois vapaudesta, nuoruuden ilosta ja rakastetun ystävän yhteydestä.
Mutta hän ponnisti voimiansa ja kokosi rohkeutensa. Pitihän sedän, tädin ja Ension kolmen viikon kuluttua palata Helsinkiin, ja mikä silloin esti tapaamasta heitä vaikka kuinka usein? Kyllä kaikki oli hyvin juuri näin. Tätähän hän oli toivonut, tähän pyrkinyt. Reippaasti vaan työhön Herran voiman tukemana!
Ajaja käänsi hevosen laitoksen portista pihaan, pysähdytti portaitten eteen ja nosti alas Helvin arkun. Pari sisarta riensi ystävällisesti häntä vastaan, ja Helvi kuuli ympärillänsä suurten puitten huminan, kuten tervetuliaiskuiskauksen. Eteiseen astuessaan hänen silmänsä sattuivat oven yläpuolella olevaan lauseeseen: "Herra siunatkoon sisällekäymisesi ja uloskäymisesi".
Neljännestunnin kuluttua oli iltarukouksen aika. Kaikki sisaret yksinkertaisissa puvuissaan, valkeine päähineineen, saapuivat kodikkaaseen kokoussaliin. Helvi katseli, heitä miettiväisenä. Ei hän nähnyt elämän painon masentamia, alakuloisia kasvoja, vaan rauhan ja hiljaisen onnen leimaamia. Virsi soi juhlallisena, ja rukous oli täynnä syvää hartautta.
Johtajatar toivotti Helville rauhaa ja siunausta, ja sisaret puristivat sydämellisesti hänen kättänsä. Liikutetuin mielin hän vetäytyi omaan pieneen huoneeseensa. Tuntui todellakin, kuin maailman pauhaava meri olisi jäänyt kauvas täältä ja pursi hiljaa liukunut tyyneen satamaan. Helvin mieltä ei eriämisen tunne enää raskauttanut. Oli suloista laskeutua levolle Herran huomassa, katse vielä viimeiseksi kiinnitettynä vastapäätä vuodetta riippuvaan raamatunlausekorttiin: "Jumalan rauha varjelkoon sydämenne."
* * * * *
Pian Helvi kotiutui. Kuten muutkin hoitajat hän liikkui sairasten keskellä palvellen, auttaen ja lohduttaen. Hän ei häikäillyt leikkaushuoneessa eikä pelännyt yövalvontaa, ja alusta pitäen työ sujui häneltä varmasti, ikäänkuin hän olisi siihen aikaa tottunut.
— Varmaan te vielä tulette sisareksi ja jäätte tänne kokonaan, — arveli eräs oppilaista, joka ihaillen oli katsellut Helvin toimia suuressa sairassalissa ja paraikaa puhdisti hänen kanssansa leikkauskalustoa.
— Ehkä olen täällä vaan hyvinkin lyhyen ajan, — vastasi Helvi.
Nuori diakonissa näytti empivän, kysyisikö hän jotakin. Johtajatar tietysti tiesi, miksi Helvi oli laitoksessa, mutta sisaret eivät sitä udelleet. Mitä se heihin kuuluikaan? Yhdentekevää minne Herra työntekijänsä lähettää, kunhan vaan elämä ja voimat hänelle annetaan palvelevassa rakkaudessa.
Mutta hetken vaiettuaan diakonissa kuitenkin arasti kysyi: — Ettekö siis aiokaan varsinaiseksi sairaanhoitajaksi? Kaikki sanovat, että erinomaisesti sovitte tähän työhön.
— Sairaanhoito on oleva minulle välikappale eikä tarkoitus.
— Niinhän se tavallaan on meille muillekin.
Helvi kohotti päänsä raudasta, jota hän kiillotti. Miksikä hän oikeastaan oli salaperäinen? Se alkoi jo häntä itseäänkin kyllästyttää. Kerrallaan hän tahtoi murtaa muurin ja esiintyä vihdoinkin todellisessa valossa.
— Minä lähden lähetyssaarnaajaksi, jos Herra tahtoo, — sanoi hän.
Häntä huvitti ja samalla varmistutti se suunnaton hämmästys, joka kuvastui nuoren tytön kasvoissa. Tämä tuijotti Helviä kuin ihmettä.
— Tekö, neiti? — puhkesi hän vihdoin lausumaan. — Miten se on mahdollista?
— Onko se mahdottomampaa kuin että te, sisar Sanni, aiotte diakonissaksi? Kumpikin työala vaatii uhrauksia Jeesuksen tähden.
— Oi, sehän on aivan toista. Työnteko ja kieltäytyminen ei ole niinkään vaikeata, kun on toisia, jotka ohjaavat ja tukevat. Mutta lähteä omin neuvoin kauvas pois, ulos suureen maailmaan ja tuntemattomiin kohtaloihin — En minä ainakaan uskaltaisi. Täällä on hyvä suoja kuin linnulla pesässä.
— Minä en tahtoisi olla kuin lintu, jonka siivet ovat leikatut! — virkkoi Helvi melkein kiivaasti, käsittämättä itsekään, miksi hoitajattaren sanat saivat hänen povensa kuohumaan enemmän kuin kasvattivanhempien jyrkästi vastustava kanta ja Irjan epäröiminen. — Tarvitaan vaan luottamusta Jumalaan, joka kaikkialla on kanssamme, — jatkoi hän varmuudella. — Ettekö tunne pientä runoa:
"Uskovaista paremmassa turvassa ken maailmassa? Tähtikään ei taivahalla, lintu emon siiven alla."
Sisar Sanni huokasi.
— Niin se kai on. Mutta kyllä sentään luonteetkin ovat erilaisia…
— Ovat kyllä, — ajatteli Helvi. — Luostarin ilma täällä kumminkin on, ja hän on oikea nunnaluonne, tuo. Niin ahdas näköpiiri ja vähän itsenäisyyttä!
— Teistä minä olisin sitä kaikkein vähimmän luullut, — lisäsi hoitajatar, hetken odotettuaan vastausta. — Suokaa anteeksi — mutta minusta te ette ollenkaan näyttänyt sellaiselta linnulta, joka vahvoin siivin lentää ilmojen halki, jos saan jatkaa vertausta. Tiedättekö, mitä minä ajattelin?…
— No mitä?
— Täällä oli äskettäin eräs papinrouva oppimassa sairaanhoitoa, voidakseen miehensä seurakunnassa olla kärsiville avuksi. Teillä ei tosin ole kihlasormustakaan, mutta minä kuitenkin arvelin, että ehkä —
— Älkäähän nyt, sisar Sanni, — keskeytti Helvi, ja polttava puna levisi hänen poskilleen. — Ei puhuta enää minusta; kyllä se oli totta, mitä kerroin aikeistani. Kuulkaa, nyt soi ruokakello! Johan me olemmekin valmiit.
Mutta yksinäisyyteen päästyään Helvi lankesi polvillensa, painoi kasvonsa käsiinsä ja rukoili hartaasti Jumalalta anteeksiantamusta.
— Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Oi, minä en ole hituistakaan ylempänä sisar Sannia. Minäkö muka olen luja uskossa, vapaa ja itsenäinen, valmis turvallisesti lähtemään yksinäni mihin tahansa? Sitä en kykene ajattelemaan enemmän kuin hänkään. Herra Jumala, huolitko näin huonosta aseesta? Tomuun minä lankean jalkaisi juureen, sitä sinulta rukoillen…
Hän lähti työhönsä jälleen, mutta toisella mielellä kuin tähän asti. Taistelu oli rikkonut sen viihdyttävän rauhan, joka ensi iltana oli hänet uneen tuudittanut ja sitte yhä varjonnut häntä kuten kuuluvana ympäröivään ilmapiiriin. Maailma oli vain näennäisesti jäänyt näiden seinien ulkopuolelle. Tännekin se löysi salatun tien, ja sydämessä kuohut kävivät yhtä voimakkaina kuin ennen konsanaan…
Uutterassa, tasaisessa työssä päivät sitte kuluivat huomaamattoman nopeasti, toistensa kaltaisina. Vaihtelua toivat ainoastaan Irjan pitkät, intoa hehkuvat kirjeet ja pari ystävällistä kirjekorttia Ensiolta. Ja niin tuli se aika, jona kaupunki taas kansoittui talveksi ja Helvin kaivatutkin, muut paitsi Irja, palasivat matkoiltansa kotiin.
Ulkomaailma otti jälleen näkyväisestikin Helvin piiriinsä, vaikka vaan hetkittäin. Toverit ja Ensio, jopa tohtori ja tohtorinnakin pistäytyivät toisinaan laitokseen häntä tervehtimään, ja vapaat tuntinsa hän melkein aina vietti kaupungissa. Hänen raamatunlukupiirinsä kokous oli asetettu sellaiseksi ajaksi, että hän jotenkin säännöllisesti voi päästä mukaan, ja suurempiakin kokouksia määrätessään toverit häntä muistivat. Tieto Helvin aikomuksesta ruveta lähetyssaarnaajaksi oli kulovalkeana kiertänyt toisesta toiseen, ja se siirsi hänet yhtäkkiä syrjäisestä, vähän huomatusta asemastansa miltei toveripiirin keskukseksi.
Jo piirien sihteerien ensimmäisessä kokouksessa puhe pitkäksi aikaa eksyi häneen.
— Kuinka ihanaa olla niin kokonaan antautunut Herralle!
— Hän on oleva kehoituksena meille muillekin.
— Jospa olisi yhdistyksessämme monta sellaista tyttöä!
Niin, nämä toverit häntä ymmärsivät, tukivat ja kannattivat, sen Helvi tunsi ilman sanojakin. Siksi heidän seuransa häntä virkisti ja rohkaisi raskaan työn lomassa, ja siten hänen oli paljon helpompi kestää monien muiden kummastelua, jopa paheksumistakin.
Mutta pikku Ilmi Alanne kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi: — Älä pahastu, rakas Helvi, vaikka minä varoitan sinua. Minä, jos joku, olen iloinen siitä, että vihdoinkin teet totta lapsuutesi tuumista, enkä minä suinkaan kadehdi sinulta toverien huomiota ja myötätuntoa. Mutta minä pelkään, että siinäkin on vaaroja. Muista, että Herra on ainoastaan heikoissa luvannut olla väkevä, ja nöyrille hän antaa armon!
Helvi painoi päänsä alas ja suuteli Ilmiä.
— Kyllähän minä sen tiedän, — virkkoi hän hiljaa. — Kiitos kuitenkin, että sen sanoit. He rakastavat minua ansaitsemattani eivätkä tunne heikkouksiani niinkuin sinä, lapsuudentoverini. Etkä sinäkään ole sydämeeni katsonut…
Hyvä, että hän itse oli saanut sinne silmätä. Hän oli aikeensa ilmoittanut esiintyäkseen muka sellaisena kuin oli, mutta nyt hän kaiken aikaa tunsi, että muut saivatkin hänestä ihan väärän käsityksen. Lakkaamattomana nöyryytyksenä oli hänelle se kallis kuva, jota hän sydämessään säilytti. Kuinka paljon ihanammat kaikkea muuta olivat hänelle ne hetket, joina hän Ension kanssa kahdenkesken puheli lähetyksestä ja tarkkasi hänen kasvavaa, lämmintä harrastustansa! Kuinka kärsimystenkin koti, surullinen sairashuone, kirkastui hänen silmissänsä, kun Ensio sen oven avasi! Sitä eivät toverit aavistaneetkaan. Herralle yksin he luulivat hänen antaneen sydämensä.
Oliko se väärin, että hän rakasti ja toivoi vastarakkautta?
Synkkänä syysiltana heikon sairaan luona valvoessaan hän sitä ajatteli. Tämä kysymys, joka alussa ei ollut johtunut hänen mieleensäkään, oli viime aikoina yhä useammin herännyt, vaikka hän uudelleen ja uudelleen oli sen tukahuttanut.
— Onhan Jumala itse rakkaus, ja rakkauteen hän on meidät luonut. Me emme ole sen ajan lapsia, joka piti nunnia ja munkkeja muita ihmisiä pyhempinä. Miksi minä en saisi omistaa onnea, joka lukemattomille on armolahjana suotu? Sairas liikahti. Helvi kumartui hänen puoleensa, asetteli tyynyä, lausui muutamia viihdyttäviä sanoja ja istui jälleen paikalleen, vaipuen mietteisiinsä.
— Mikä arvoitus olisi ihmiselämä ilman Jumalaa! Tuokin nuori tyttö, joka tuossa lepää, kuolon suudelma otsallaan — Miksi hän ei saanut minulle annettua onnea, terveyden lahjaa, elämän toivoa?
Jumala ei tahtonut.
Ihmeellinen Jumala! Hän tietää, mikä on paras kullekin. Hän vie kotiin eri teitä, eikä ole tomun lasten asia kysyä miksi…
Eikö hän voisi kieltää minulta sitä, mitä hartaimmin toivon? Eikö minun pitäisi taistella päästäkseni riippumattomaksi kaikesta muusta paitsi Jumalasta ja hänen tahdostansa? Jos hän antaa lemmen onnen, otan sen riemulla vastaan, mutta jos hän on toisin määrännyt, kiitän siitä…
Se on mahdotonta. En voi, en, en…
Ja kuitenkin! Entä jos Ensio ei rakastaisikaan minua, vaikka olen luullut? Mitä toivoo, sitä luulee niin helposti.
Vuoteelta kuului korahdus. Helvi hypähti kauhistuneena pystyyn.
— Tai jos kuolema riistäisi hänet minulta… — ennätti hän ajatella sairaan luo rientäessään.
Tämä hengitti raskaasti. Ei ollut tuoni tullut vielä, ainoastaan sanansaattajansa lähettänyt. Mutta kohta, kohta oli elämän liekki viimeisen kerran leiskahtava ja sammuva…
Yö oli ulkona sysimusta, ja puut ikkunan takana humisivat kuin huokaillen. Helvi alkoi vapista, ja hänen huulensa liikkuivat tuskan rukouksessa.
Jumalan kiitos! Hänen valvontansa oli lopussa; varsinainen hoitaja saapui paikallensa.
Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti vastasataneelle lumelle. Taivas oli iloisen sininen, valkohattarat purjehtivat keveinä ilmassa, kuusenhavut kimaltelivat ja koko maailma näytti uudistuneen ja nuorentuneen. Helvi hyppäsi reippaasti vuoteeltansa ja puisteleikse kuin pahasta painajaisesta päästäkseen.
— Taisi olla täti Lind oikeassa, — arveli hän naurahtaen itsekseen. — Eivät sairashuoneet sovi nuorille tyttöhäiläköille, semmoisille kuin minä. Mitä kummia kuvitteluita eilen liikkuikaan mielessäni! Tänään menen kaupunkiin hakemaan hauskaa seuraa, ja Ension tahdon myöskin tavata.
Ovessa hän sattui vastakkain Katri Dahlbergin kanssa, joka tuli punaposkisena ja raittiina kuin tuulahdus selkeiltä ilmoilta.
— Kas, hyvää päivää, pikku emäntä! — sanoi Helvi iloisesti. — Mikä sinut kerrankin tänne toi? Eihän täällä ole toria eikä kauppapuoteja. Oikeinko sinä varta vasten lähdit minua katsomaan?
— Yksi tie, kaksi asiaa. Olen kiertomatkalla pyytämässä voittojen kerääjiä kaatuvatautisten kodin hyväksi pidettäviin arpajaisiin… Älä pelästy, en minä sinua kiusaa; tunnen kyllä mielipiteesi. Mutta täällä huviloissa on pari rouvaa, joita minun pitää tavata. Nyt juuri tulen sinun kotoasi, täti Lindin luota.
— Astuhan sisälle! Minulla sattuu olemaan vapautta nyt juuri, koska valvoin osan viime yöstä.
— Mutta sinä olit menossa ulos?
— Ei se mitään tee. Minun tuli ikävä tovereita, ja hyvä vaan, että sain hakematta mitä halusin.
— Minulla on sinulle tuliaisiksi monta uutista, — kertoi Katri, riisuessaan päällysvaatteitansa. — Ensiksikin kirje. Sisar Elsa, joka on tuttavani — tiedäthän — oli juuri tuomassa sitä tänne ylös, mutta hänellä näkyi olevan hyvin kiire, ja minä lupasin antaa sen.
— Irjaltako? — huudahti Helvi, tarttuen innokkaasti kuoreen, jonka
Katri hänelle ojensi.
— Malta, malta, ehkä sekin vielä tulee —
— Tämä näkyy olevan sedältäni, — sanoi Helvi, laskien kirjeen avaamatta syrjään. — Olen pari kertaa kirjoittanut sukulaisilleni, mutta en ole saanut riviäkään vastaukseksi enkä minkäänlaisia tietoja sitte kuin serkkuni lähti maalle. Olen iloinen siitä, että kerrankin hiiskahtavat. Mutta ei se ole mitään tärkeätä; kyllä minä ehdin myöhemmin lukea. — Mitä sanoit Irjasta? Onko sinulla mukanasi kirje häneltäkin?
— Eiköhän liene, — virkkoi Katri veitikkamaisena. — Ei se kuitenkaan sinulle ole!
— Kelle sitte?
— Ensiolle, — vastasi Katri, vetäen taskustansa uuteen kuoreen suljetun kirjeen. — Hän oli hyvä poika kuten tavallisesti. Kun minä tädille kerroin aikovani sinun luoksesi, pyysi hän minua samalla tuomaan tämän, että saisit pikemmin. Hän oli juuri viemäisillään sen kaupunginpostiin.
— Onko siinä jotakin erityistä? — kysyi Helvi, repäisten nopeasti kuoren rikki.
— Eikö mitä. Ensio vaan arveli, että se varmaankin huvittaisi sinua.
Lupasi hän, että minäkin saisin kuulla jotakin, jos tahdot lukea.
Tyyntyneenä Helvi alkoi silmäillä kirjettä, joka oli kokonaista neljä arkkia pitkä, täynnä vilkkaita kuvauksia sveitsiläisestä kotielämästä, Irjan isäntäväestä ja perheen täyshoitolaisjoukosta sekä seudun luonnosta, joka suuresti näytti Irjaa ihastuttavan, huolimatta siitä, että vuodenaika ei ollutkaan katselemiseen suotuisa.
— Tämähän on kaikki sellaista, että sen voi lukea ääneen, — arveli Helvi. Ja Katri kuunteli mielihyvillään. Irja oli yhä vielä hänen ihanteensa, kuten ennen kouluaikana, vaikka he viime vuosina olivat olleet jotenkin vähän yhdessä.
Vasta viimeisen kappaleen edellä Helvi pysähtyi, lukien sen yksin, kyyneltyvin silmin. Hänestä tuntui kuin siitä olisi hellin tuoksu haihtunut hukkaan, jos vieras korva olisi sitä kuunnellut.
— Minä viihdyn kuten huomaat, — kirjoitti hän. — Mutta sittekin minä joka päivä tunnen, että oma maa on mansikka, muu maa mustikka. Iloitsen siitä tunteesta, sillä se todistaa minulle, ettei isänmaanrakkauteni ole ollut pelkkää mielikuvitusta. Siellä on juureni, siellä sydämeni. Sinne toivon kuten lintunen, joka kesälehtojansa kaipailee. Mutta en tahdo palata ainoastaan huolettomana visertelemään. Rakkaus on johtava minut tekemään työtä. Kunpa sitä aikaa odotellessa paljon oppisin, kehittyisin ja puhdistuisin! Kunpa pysyisin yhtä uskollisena Jumalalleni, kuin olen syntymämaalleni ja teille, rakkailleni! Rukoile puolestani, rakas Ensio, ja pyydä Helviä tekemään samoin! Lämmin syleily isälle ja äidille! Oi, kuinka suuresti minä rakastan teitä kaikkia! Aamuin ja illoin uskon teidät Jumalan suojaan, päivin teitä muistelen ja öisin uneksin teistä — — —
Helvi taittoi kirjeen kokoon ja jäi istumaan ääneti, mietteisiin vaipuneena. Kului hetki, ennenkuin Katri rohkeni häntä häiritä.
— Saanko nyt kertoa muut uutiseni? — sanoi hän vihdoin.
Havahtaen Helvi virkkoi: — Vieläkö sinulla nyt on jotakin?
— Suurin uutinen onkin kertomatta. Tahdotko kuulla? Saimi Saarnio ja
Tauno Brofelt ovat menneet kihloihin.
Helvi ei näyttänyt ollenkaan niin hämmästyneeltä kuin Katri oli odottanut. Tyynesti hän vaan sanoi: — Vai niin, se on siis julkaistu.
— Tiesitkö siitä ennen? — kysyi Katri ihmetellen.
— Tiesin, jo keväällä.
Katri katsoi häneen tutkivasti.
— Ja Irjako myös tiesi?
— Olitko sinäkin niin sokea, että luulit hänen pitäneen Taunosta! — huudahti Helvi miltei loukkaantuneena. — Minusta kaikkien Irjan toverien olisi pitänyt tuntea hänet paremmin ja hänen käytöksestään lukea hänen tunteensa. Tauno kyllä yhteen aikaan näytti häneen kiintyneeltä, mutta Irja puolestaan ei koskaan.
— Niinhän minustakin tuntui, mutta Leima kertoi kaikille päinvastaista. Leima raukka! Tiedätkö mitä hän teki, kuultuaan Taunon kihlauksesta? Meni suorastaan ilmoittautumaan teatteriin harjoittelijaksi!
Helvin täytyi nauraa. Katri oli ollut niin juhlallisen näköinen, että hän jo pelkäsi pahempiakin kuulevansa. Mutta sitte hän kävi vakavaksi. Olihan Leima todellakin syvästi säälittävä: rakkaansa kadottanut ja itse pohjaa vailla…
— Oli oikein hauskaa kuulla, mitä kerroit Irjasta, — jatkoi Katri. — Täällä Helsingissä huhutaan niin paljo perätöntä, ettei tiedä, mitä on uskominen. Kyllä minä sentään olen Irjasta kuullut sellaistakin, johon enemmän luotan…
— Kuinka sinäkin olet joutunut lörpöttelijöiden pariin? — virkkoi Helvi töin tuskin hilliten pahastumistansa ja omituista, kiihkeätä levottomuutta, joka samalla hänet valtasi.
— Sanotaan Ension ja hänen pitävän toisistansa… ja sehän olisi hyvin luonnollista. Älä suotta pahastu, Helvi! En minä ole niin epähieno, että sinulta tietoja urkkisin. Tiedät kai ihmisten kertoneen sitäkin, että sinä ja Ensio muka rakastaisitte toisianne? Nyt se huhu on täysin vaiennut, kun kuultiin sinun aikovan lähetyssaarnaajaksi…
— Voi Katri, en minä jaksa noita juttuja kuunnella, — keskeytti
Helvi. — Emmekö voisi puhua jostakin muusta?
Hän tunsi itsensä hyvin hermostuneeksi, — hän joka ei ennen ollut käsittänyt, mitä se merkitsikään. Varmaankin hän oli rasittunut… Hän oli äsken halunnut seuraa, mutta nyt hän vaan toivoi pääsevänsä yksinäisyyteen, hiljentämään sydäntänsä Jumalan edessä.
— Pahoitinko sinua? — kysyi Katri katuvaisena nähdessään Helvin kasvoilla värin yhä vaihtelevan, kuten sisällisestä kuohusta. — Tulee niin helposti kielelle, mitä mieleen johtuu; mutta kyllä minä toiste koetan olla ymmärtäväisempi. Nyt jätän sinut rauhassa lukemaan kirjettäsi ja menen arpajaistoimiini. Hyvästi, Helvi kulta!
— Suo anteeksi… minä vaan olen väsynyt. Kiitos käynnistäsi! — Ja ystävällisesti Helvi häntä kätteli jäähyväisiksi. Katri oli kuitenkin hyvä tyttö ja suora toveri.
Kesti vähän aikaa, ennenkuin Helvi kyllin rauhoittui, ryhtyäksensä sedän kirjettä lukemaan. Siinä ei ollut monta riviä, mutta ne sisälsivät vakavampia asioita kuin hän oli ajatellutkaan. Lyhyesti ja kuivasti setä kertoi, että paikkakunnalle oli ilmestynyt lavantautia. Saukkolassa siihen oli eräs palvelustyttö sairastunut, ja äskettäin myöskin Manne. Kunnanlääkäri oli juuri saanut muualla paikan eikä uutta ollut vielä sijassa; ja koska nyt Helvi sattui paraikaa olemaan sairashuoneessa ja tohtorien kanssa tekemisissä, oli emäntä ehdottanut, että hänen kauttansa kysyttäisiin jotakin neuvoa…
— Halikon kautta Ruotsiin! — arveli Helvi tyytymättömänä. — Kuinka väärin, etteivät kohta ole hankkineet sanaa piirilääkärille! Se ei ole muuta kuin sedän tavallista tietämättömyyttä ja tädin ahneutta. Mitä minä täältä asti siihen voin?
Mutta samassa Helvi häpesi ja kauhistui ajatuksiansa. Hyvä Jumala, olihan hän aivan vajoamassa itsekkäisyyden ja kaiken synnin syvään suohon! Missä oli Herra, auttaja ja vapahtaja?
Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, tiesi miten, kuin kaikuna lapsuuden ajoilta, äiti vainajan lause: "Synti on kuin lumipallo, joka vieriessään kasvaa". Hänen sydämessänsä täytyi olla kätkettynä salainen synti, pahan juuri, joka turmeli ja myrkytti, kunnes se oli kaivettu esiin ja saatettu Jumalan valkeuteen. Se oli tapahtuva, maksoi mitä maksoi.
Nyt aluksi hän tahtoi ryhtyä kaikkiin mahdollisiin toimiin sukulaistensa hyväksi. Entä jos Herran tarkoitus olikin pakottaa hänet heittämään työnsä kesken ja itse matkustamaan sinne? Liian kauvan hän jo oli laiminlyönyt niitä, jotka veren oikeudella lähinnä voivat vaatia hänen huomiotansa ja palvelustansa. Oi, oli nöyryyttävän katkeraa, jos Jumalan täytyi vaatimalla ottaa uhri, jota ei sydän vapaaehtoisessa rakkaudessa antanut!
Sitä ei Helvi tahtonut odottaa. Hän päätti kirjoittaa sedällensä, pyytäen pikaista tietoa, haluttaisiinko hänen apuansa Saukkolassa. Olihan hän milloin tahansa oikeutettu lähtemään.
Kului lähes kaksi viikkoa, ennenkuin vastaus saapui. Setä ilmoitti, että Manne oli käynyt hyvin heikoksi, ja nyt oli emäntäkin sairastunut. Kyllä olisi hyvä, jos Helvi pääsisi tulemaan.
Helvin kädet vaipuivat ristiin, ja silmät täyttyivät kyyneleillä, mutta ihmeellinen rauha, jota hän ei pitkään aikaan ollut tuntenut, valtasi samalla hänen sydämensä.
"Oi jospa pitäisit käskyistäni vaarin! Silloin rauhasi olisi niinkuin virta ja autuutesi niinkuin meren aalto"…
Niin se oli. Helvi ei tahtonut enää tehdä murheelliseksi Herran Pyhää Henkeä. Varmoin askelin hän oli astuva uhrilaaksoonsa. Ja oliko tämä edes uhri? Eikö se pikemmin ollut armo? Ehkä Herra nyt juuri uskoi hänelle erityisen työn valtakuntansa hyväksi. Ehkä hän lähti ensimmäiselle lähetysalallensa…
Tohtori ja tohtorinna Lind olivat antaneet suostumuksensa, eikä laitoksen puolelta ollut mitään estettä. Vaikeimmalta tuntui ero Ensiosta. Hän puristi sydämellisesti Helvin kättä, ja hänen äänessään oli hellä sointu, kun hän sanoi: — Molemmat siskot ovat sitte poissa! Mutta se on oikein, Helvi. Olkoon Herra sinun väkevyytesi!
Hän matkusti kirkkaana talviaamuna, vähän ennen joulua. Ensio oli lähtiessä kiinnittänyt muutamia ruusuja hänen rintaansa, ja sisar Sanni oli ujosti pyytänyt, että Helvi muistoksi ottaisi matkallensa pienen laulukirjan, joka oli hänelle monta kertaa tuottanut virkistystä. Sannia Helvi liikutettuna syleili, mutta Ensiota hän kykeni kiittämään ainoastaan tuntehikkailla silmillänsä, jotka jälleen sumenivat kyynelistä. Oi, mitä muistoja, toiveita ja unelmia ne ruusut loihtivat esiin! Koko junamatkan ne huumaten hänelle tuoksuivat, vaivuttaen unhoon rauhanajatukset ja houkutellen kauvas haaveiden maille. Vasta määräasemalla hän heräsi kuin lumouksesta, kokosi kiireesti tavaransa ja riensi ulos junasillalle. Saukkolan renki jo odotti häntä siellä.
Raitis ilma teki hyvää, ja uusi ympäristö toi uusia ajatuksia. Mitä enemmän hän läheni päämääräänsä, sitä elävämmin entisyys astui hänen sielunsa silmäin eteen ja tunto nykyhetken velvollisuuksista virisi. Renki kertoi, että lääkäri oli jo käynyt Saukkolassa ja antanut varsin huolestuttavia tietoja. Hän oli sanonut taudin päässeen pahaan vauhtiin, kun ei ollut ymmärretty alussa oikein hoitaa. Emännän hän kyllä luuli paranevan, vaikka sairaus uhkasi tulla pitkälliseksi, mutta Manne taisteli elämän ja kuoleman vaiheilla. Tarkka hoito, toisenlainen kuin tähän asti, oli ainoa, joka hänet saattoi pelastaa. Siitä syystä tohtori hyvin oli iloinnut, kun kuuli, että oli toivoa saada tottunut hoitaja Helsingistä.
Helviä pelotti se liioiteltu luottamus, jonka nuo sanat sisälsivät, mutta kuitenkin hän sydämestänsä kiitti Jumalaa siitä, että oli viipymättä lähtenyt matkaan. Miten hän olisi omaatuntoansa rauhoittanut, jos hänelle saapuessaan liian myöhään olisi tohtorin lausunto kerrottu?
Hevosen kaviot kapsoivat, lumi ryöppysi ilmaan reen kummallakin puolella, ja matka joutui nopeaan. Nyt näkyivät kirkonkylän ensimmäiset talot, ja tuossa jo seisoi itse vanha, juhlallinen Herran huone hiljaisen hautapuistonsa ympäröimänä. Helvi kyllä halusi kiirehtiä perille, mutta tästä hän ei kuitenkaan voinut pysähtymättä matkustaa ohi. Menneisyyden muistot valtasivat hänen mielensä, ja vastustamaton halu vaati häntä edes lyhyeksi hetkeksi siihen pyhäkköön, jonne hän kerran kuumin kyynelin oli saattanut rakkaimpansa.
Renki jäi portille hevosen luo, ja Helvi astui yksin lumista tietä pitkin vanhempainsa haudoille. Nietos peitti ne valkoiseen vaippaansa; ainoastaan vaatimattomat rautaristit osottivat vainajain lepopaikkaa. Koivut kumartuivat suojaten niiden yli, oksat hohtavina huurrekukkasista, ja kirkas säde, kuten taivainen toivonviesti, väikkyi ylhäältä puiden lomitse, kimaltaen ristien kultakirjaimissa.
Isänsä haudalle Helvi omisti ainoastaan tyyntä kunnioitusta ilmaisevan katseen. Niin monen, monen talven lumi oli jo satanut siihen unhotusta — jos Helvi koskaan oli tietänytkään kummun alla nukkujaa kaivata. Mutta toisen haudan ääreen hän jäi hiljaa, hartaana seisomaan. Hän olisi tahtonut hyväillä valkoista nietosta tai sulattaa sen kyyneleillänsä ja tunkeutua syvemmälle, aina rakkauden rinnoille saakka… Vaan vahva oli lumivaippa, ja äidin sydän ijäksi lakannut sykkimästä…
Nyyhkyttäen Helvi vaipui kylmälle kinokselle kummun luo. Eikö äidillä ollut enää mitään, ei mitään sanottavaa lapsellensa, joka orpona kulki maailman korpiteitä?
Säde välkähti juuri Helvin silmäin edessä, ja kuten tulikirjaimilla piirrettynä loisti ristiltä lause: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun".
Helvi nousi voimakkaan liikutuksen valtaamana. Niin, hän tahtoi olla uskollinen, kuten äiti oli ollut. Hän tahtoi pitää lapsuutensa aarteen, ettei kenkään hänen kruunuansa ottaisi. Taisteluitten kautta kulki taivaan tie, pimeitten laaksojen läpi Jumalan kirkkauteen…
Hän kääntyi lähtemään, mutta pysähtyi, palaten takaisin. Hitaasti hän irroitti rinnastansa Ension ruusut ja katseli vuoroin niitä ja vuoroin hautakumpua, ikäänkuin epäröiden. Sitte hän nopealla liikkeellä vei kukkavihon huuliansa vasten, laski sen ristin juurelle ja riensi taaksensa katsomatta pois, silmät kosteina kyyneleistä.
Puolen tunnin kuluttua hän oli Saukkolassa. Setä ja Samuli ottivat hänet vastaan jonkinmoisella arkailevalla sydämellisyydellä, ikäänkuin olisivat ajatelleet: sukulainen sinä olet ja tervetullut vieras, mutta — röökinä! Vaan Helvin mieli oli vielä hellyksissä äskeisen hetken muistosta, ja sekö vai mikä lienee vaikuttanut, että hän suorastaan riensi syleilemään setäänsä ja ojensi ystävällisesti kätensä pöhönaamaiselle Samulille, tuntien hänet nähdessään pikemmin sääliä kuin vastenmielisyyttä. He näyttivät ilostuvan Helvin käytöksestä, ja samalla poistuikin kaikki ikävä kankeus ja tunto välimatkasta, joka loitonsi maalaissukulaiset helsinkiläisestä ylioppilasneidistä.
Käytiin sisälle. Portaat olivat likaiset ja jäiset, ja eteisen nurkkaan oli työnnetty sekaisin työkaluja, riepuja ja roskaa. Näkyi selvästi, että emännän tarkastava silmä puuttui. Porstuakamarissa hän makasi — entinen ynseä täti, joka nyt Helvin tullessa huoneeseen hartaasti kurkottihe häntä kohti kuin apua odottaen. Helvi lausui muutamia lempeitä sanoja ja astui edemmäksi sedän saattamana. Tuvan nurkassa voihkiva sairas palvelustyttö vaikeni heti vieraan nähtyänsä, ja muu väki nousi ruokapöydän äärestä kunnioittavasti häntä tervehtimään. Setä avasi syvään huoaten tuvan takana olevan kamarin oven, saman huoneen, jossa Helvi äitinsä kanssa oli asunut. Siellä oli Mannen vuode.
Hän lepäsi kuumeisena, tajuttomin katsein, huomaamatta sisäänastujia. Helvi pysähtyi äänettömänä vuoteen eteen, haikea tunne sydämessä. Näinkö hänen täytyi kohdata serkkunsa, joka niin reippaana ja kukoistavana oli lähtenyt? — Ja äkillisen mielenliikutuksen valtaamana hän kumartui sairaan yli, silitti hellästi epäjärjestykseen joutuneita hiuksia ja kostutti polttavaa otsaa kirkkailla kyyneleillä.
Helvistä tuntui sillä hetkellä, kuin hän olisi ollut äärettömän paljon velkaa, velkaa sekä koko tälle kodille että jokaiselle sen asukkaalle. Kaikki oli täällä niin avuttoman surullista ja vaalimatonta, ikäänkuin pyytävää ja kaipaavaa. Murhe oli maaperän pehmentänyt; se vaan odotti kylväjäänsä — rakkauden kalliin viljan kylväjää. Helvin mieleen johtui, miten hän ennen lapsena oli ajatellut, että hänen Saukkolassa olisi mahdotonta pysyä Herran palvelijana. Niin, hän olisikin varmaan ollut liian heikko silloin, ei nuoruutensa, vaan horjuvan uskonsa tähden. Herra oli armossansa viisaimmalla tavalla ja sopivimmassa ympäristössä häntä kasvattanut, vaikka inhimillisesti katsoen siinäkin oli kyllä ilmanala taivaan taimelle vaarallinen. "Kuka on Herran mielen tietänyt? Kuka on hänen neuvonantajansa ollut?" Hän suojaa omansa, missä hän tahtoo.
Oli miten oli, nyt ainakin Herra voi vaatia häneltä kestävyyttä ja uskollisuutta juuri täällä. Eihän Helvi ollut mikään ensi vuoden oppilas hänen koulussansa; vaikeampienkin läksyjen täytyi jo vähitellen käydä. Hän käsitti sen, eikä se häntä enää pelottanut, vaan täytti sydämen kiitollisella ilolla; ja avuntarpeen näkeminen vaan viritti palavaa toimihalua, terästäen mieltä eikä masentaen. Mikä olikaan palvellessa sellaista Herraa, joka panee kuorman hartioille, mutta itse vie sekä sen että kantajan helmassansa?
* * * * *
Ei se käytännössä kuitenkaan niin helppoa ollut, kuin Helvi ensi innostuksessaan kuvitteli. Jeesuksen suloinen ieskin painoi, ja ristissä oli särmiä, jotka haavoittivat. Helvi sai paljon työtä, jota kesti sekä päivin että öin, ja vaikeata oli aina pysyä kärsivällisenä, rohkeana ja iloisena. Mutta hän tahtoi rehellisesti tehdä parastansa, ja hän rukoili, että Jumala antaisi hänen olla siunaukseksi. Itsellensä hänellä ei ollut aikaa, vaan hän eli muille Kristuksen tähden, siten kuin hän ei milloinkaan ennen ollut elänyt. Siksi hän vaikeuksienkin keskellä tunsi sitä rauhaa, joka käy yli kaiken ymmärryksen, ja huokausten puristuessa rinnasta hän kuitenkin oli onnellinen.
* * * * *
Tuli joulu. Helvi oli palvelustyttöjen kanssa leiponut, valvonut huoneiden puhdistamista ja muita toimia sekä lopuksi isännän luvalla koristanut kolme pientä, tuolilla seisovaa kuusta, yhden kutakin sairasta varten. Sydän täynnä sääliä hän aattoaamuna asetti Mannen kuusen paikoillensa. Täytyihän joulun tulla hänenkin huoneeseensa, vaikka hän, poika parka, ei siitä mitään tietänyt. Helvi ei ollut varma siitä, oliko hän parempi vai huonompi, mutta jokin käänne näytti olevan tulossa. Hän oli tähän asti lakkaamatta puhunut sekavia, houreisia sanoja, tuntematta ketään ympäröivistä ihmisistä ja levotonna liikkuen sinne tänne tilallansa; vaan nyt hän lepäsi aivan hiljaa, silmät ummessa, kuten rauhaisaa unta nukkuva. Oliko hän heräävä tähän vai toiseen elämään?…
Päivemmällä Helvi kysyi sedältä, eikö ollut tapana lähettää talosta jouluapua köyhille alustalaisille. Isäntä kynsäisi korvallistaan ja näytti joutuvan hämilleen.
— Eihän tuota… Ei ole tullut viedyksi. Tokko niitä niin tarpeessa onkaan.
— Miina kertoi vastikään, että Takalan mökiltä on ainoa lehmä kuollut, ja surkutteli ihmisraukkoja, jotka saivat semmoisen vahingon, vieläpä juuri jouluksi. Eikö heitä pitäisi jollakin tavalla muistaa?
— Niin… kuinkahan olisi… — Ja isäntä raapaisi taas päätänsä, ikäänkuin etsien apua tälle pulmalliselle kysymykselle. — Mutta sinne on matkaakin puolen penikulmaa, ja väellä taitaa olla tarpeeksi tehtävää siksi kuin on mentävä joulusaunaan…
— Rakas setä, minusta Saukkolassa nyt jos koskaan jouluiloa kaivataan.
Miksi emme hankkisi sitä ainakin vähän, koettamalla tehdä iloa muille?
Minä lähden mielelläni, jos saan hevosen, että ennätän pian takaisin.
Eihän isännällä oikeastaan ollut mitään sitä vastaan. Voihan Helvi viedä Takalaan jotakin särvintä, jos se häntä huvitti, ja tarkemmin ajatellen se oli varsin hyväkin asia. Saukkolan joulu varastoissa ei pieni vähennys mihinkään tuntunut, hevoset olivat vapaat, ja Samuli juuri jouti ajamaan, jotta pysyi poissa kylänraitilta eikä päässyt jouluviinojen makuun.
Helvi kiitti iloisena ja riensi lähdöksi varustautumaan. Vaan Samulia ei löytynyt mistään; hän oli jo omilla teillänsä.
Isäntä kirosi harmissaan, mutta vaikeni, kun kohtasi Helvin katseen. Siinä oli jotakin, joka pysähdytti sanat kielelle, sai hänet häpeämään ja samalla hellytti hänen mieltänsä. Mitä, jos hän itse lähtisi tytön kanssa? Niin, miksikä ei. Oikein sydäntä lämmitti, kun Helvi häntä syleili sen lupauksen tähden. Hän oli kumminkin oman veljen tyttö, hyvä ja nöyrä tyttö — vaikka olikin koulunkäynyt ja röökinä…
Tiuvut helkkyivät iloisesti Pollen kaulalla, kun se vinhaa vauhtia kuljetti isäntäänsä ja Helviä kaunista metsätietä pitkin. Tuntui oikein hyvältä päästä vähän ulos sairasten huoneista. Raitis tuuli hiveli kasvoja ja kevensi mieltä, ja ajelijat joutuivat pian vilkkaaseen keskusteluun. Ensin isäntä jutteli pitäjän asioista ja Helvi kertoi yhtä ja toista viime vuosiensa tapahtumista; mutta vähitellen puhe melkein huomaamatta luisti lähempiin seikkoihin, jotka kumminkin pohjalla piilivät molempien mielessä. Oli paljo sellaista, jota Helvi jo aikaa olisi mielellään tahtonut tietää, vaikka hän arkatuntoisuudesta oli välttänyt kyselemistä. Nyt tarjoutui sopiva tilaisuus kuin itsestään. Mutta samalla oltiinkin taas vakavalla alalla, joka karkoitti ulkoa tulleen hilpeyden, vieden jokapäiväisten huolien keskukseen.
— Kun piti sen Mannen niin huonoksi käydä, — huokasi isäntä. —
Mahtaako vaan enää noustakaan siitä. On se kovaa, on.
— Jumala voi kääntää kaikki parhaaksi. Ehkä te kyllä vielä saatte iloa hänestä.
— Hänestä sitä on tähän asti ollutkin — ei suinkaan Samulista. Vaikka mikä meni päähän keväällä, kun niin toimitti, että koulusta piti erottaa… Ei Manne mikään juoppo ole.
Isäntä sanoi sen jonkinmoisella ylpeydellä, joka teki Helvin sydämelle hyvää. Manne oli siis täyttänyt lupauksensa, koettaen miehekkäästi korjata entistä erehdystänsä. Isänsä tunnustuksen hän ainakin näkyi voittaneen.
— Hän on lahjakas ja hyvä poika, — sanoi Helvi lämpimästi. — Minä olen niin iloinen siitä, ettette tuomitse häntä liian ankarasti. Sitä hän pelkäsi Helsingistä lähtiessään.
Hevonen nykäisi kiivaasti rekeä isännän piiskan huimahtaessa. Vastenmieliset muistot näyttivät liikkuvan hänen mielessänsä. Hän katsoi suoraan eteensä, huulet yhteenpuristettuina, ja koetti nähtävästi pakottaa takaisin jotakin, mikä pyrki esille.
— Pysyikö hän sitte aina raittiina? — kysyi Helvi arasti hetken äänettömyyden jälkeen.
Isäntä rykäisi pari kertaa ja vastasi ikäänkuin epäröiden, väräjävällä äänellä: — Hän teki työtä kuin karhu, ja kunnon poika hän oli. Kaikki häntä kehuivat ja kiittivät.
— Mutta sanokaa, setä, pysyikö hän —?
Helvin silmissä kuvastui levoton tuska, mutta setä vältti hänen katsettansa, vastatessaan: — Ei siitä ole mitään puhumista. Kun vaan paranisi poika…
Sitte he ajoivat melkein äänettöminä määräänsä asti, vaikka Helvi oli huolestuneempi kuin ennen ja kiihkeästi olisi tietoja halunnut. Vasta torpassa hänen ajatuksensa suuntaantuivat toisaalle. Isännän ja neidin tulo herätti köyhässä väessä hämmästystä ja odottamatonta iloa, joka tarttui antajiinkin. Monet kiitokset ja siunaukset saattoivat heitä, kun he kääntyivät paluumatkalle, ja heidän tuli hyvä olla, aivan kuin joulun enkeli olisi liidellyt heidän luonansa löyhytellen siivillänsä pois mielipahaa ja levottomuutta. Puhelu sujui taas rauhallisesti, tavallista tasaista latuansa.
Mutta ihan lähellä Saukkolaa Helvin silmät sattumalta osuivat ahon laidassa kyyköttävään tupa pahaseen, jonka korkeat kuuset ja kinokset niin kätkivät, ettei hän mennessä ollut sitä huomannutkaan. Hänestä se oli niin kurjan näköinen, että hän ehdottomasti johtui sanomaan:
— Tuollakin varmaan joululämpimäiset maistuisivat hyvältä. Eikö niin, setä?
Silloin piiska taas läiskähti hevosen selkään, ja isännän ääni sointui kovalta, kun hän lyhyeen vastasi: — Sinne ei anneta.
— Kuka siellä asuu?
— Suviahon akka tyttärensä ja lapsen kanssa.
Helvi muisti nyt. Manta siis, Samulin valittu, jota hän ei saanut vihille viedä, vaikka pieni raukkakin kätkyessä isäänsä itki…
Voi tätä elämän surkeutta!
Suviahon mökki ei ottanut mitenkään irtautuaksensa Helvin mielestä. Kun hän päivällisen jälkeen oli istunut hetken aikaa emännän huoneessa ja käynyt katsomassa Mannea, joka yhä makasi suljetuin silmin, valtasi hänet vastustamaton halu lähteä ulos metsätielle päin. Samulikin oli vielä kateissa. Mitä, jos tapaisi hänet Mantan luota? Silloin kävisi, niinkuin hän toivoikin, sillä juuri heidän suhteestansa hän halusi saada selvää. Jos he todellakin rakastivat toisiansa, niin oli ihan julmaa sedän ja tädin puolelta erottaa heitä. Siinä tapauksessa Helvi tahtoi tehdä heidän hyväksensä kaikki mitä voi ja rukoilla Jumalaa, kunnes hän kuulisi. Ehkä Manta ei ollutkaan niin huono tyttö, ettei hän voinut pelastua, ja kukaties Samuli joi pelkästä surusta…
Huomaamattansa Helvi jo oli saapunut mökin kohdalle, mutta jäi siihen epäröimään, sillä eihän hänellä ollut mitään varsinaista asiaa, joka oikeutti menemään vierasten ihmisten luo. Hän kopeloi taskuansa ikäänkuin etsiäkseen sieltä neuvoa; käteen tuli vaan ohut kukkaro ja sisar Sannin antama pieni laulukirja, josta hän äsken oli tädillensä lukenut. Mitäpä niistä? Mitä yleensä mutkateistä? Parasta kaiketi oli tässä kuten muussakin menetellä suoraan ja kiertelemättä.
Ja Helvi astui päättävästi sisään. Huoneessa oli jo vähän hämärä, mutta saattoi huomata, että se oli puhdas ja siisti, varmaankin juuri juhlaksi siivottu. Vanha emäntä oli kaiketi mennyt jollekin asialle, koska tuvassa istui ainoastaan Manta laulellen ja lasta liekutellen. Hän taukosi kohta tulijan nähtyänsä ja nousi paikaltaan oudoksuvan näköisenä. Helvi kävi häntä kattelemaan, sanoen yksinkertaisesti: — Minä olen Helvi Aaltonen, Samulin serkku. Tahdoin tulla tervehtimään teitä ja pientä poikaanne, ennenkuin sytytämme joulukynttilät Saukkolassa.
Hän katsoi syvälle Mantan silmiin, ja tämä punastui kovasti, luoden alas pitkien ripsien varjostamat luomet. Tyttö oli hyvin nuori, hento ja laiha, piirteiltänsä epäsäännöllinen. Pikemmin häntä olisi sanonut rumaksi kuin kauniiksi; mutta hänessä oli jotakin, joka veti puoleensa. Helvin tervehdykseen hän vastasi niiaten, katsettansa kohottamatta, niin aran näköisenä, että se teki kipeää Helvin sydämeen. Tuotako säälittävää lasta Manne kaupungissa oli maininnut ylpeällä ylenkatseella ja isäntä äsken kovuudella, joka melkein läheni leppymätöntä vihaa?
— Mikä hänen nimensä on? — kysyi Helvi, kumartuen nukkuvaa pienokaista kohti.
— Kustaa Samuli.
— Isän ja isoisän kaima. Te tahdotte siis mielellänne muistella heitä, aina kun lausutte lapsen nimen?
Tyttö ei vastannut, mutta Helvi näki kyyneleen putoavan ripsien lomasta, jotka yhä varjostivat hänen katsettansa. Samassa hän kuitenkin äkkiä kohotti päänsä, seisoi silmänräpäyksen paikallaan kuten kuuloansa teroittava jänis metsämiehen lähestyessä ja pyörähti sitte nopeasti ovelle, pannen haan sisäpuolelta kiinni. Tieltä kuului loilotusta, joka selveni selvenemistään, kunnes voi kuulla jokaisen sanan:
— "Mantani on kuin maanantai, kuin kohmeloisen kallo, sill' on silmät siirullaan ja nenänpää kuin pallo —"
Helvi oli kalvennut, sillä hän tunsi Samulin äänen. Askeleet lähenivät ja käsi tempasi ovea, mutta haka piti lujasti.
— Manta hoi, avaa pian!… Taikka oletko sinä siellä?
Hän jysäytti ovea pari kertaa, mutta kuului sitte kompuroivan seinää pitkin, hoilaten edelleen:
— "Se kun käydä lönksyttää, niin kura maasta roiskuu, se kun nauraa hömpsyttää, niin harakatkin poistuu —"
Turpea naama ilmestyi ikkunaan ja ääni kuului: — Onhan siellä ihmisiä.
Minä lyön sisään ikkunan, jos ei lasketa —
Manta nyyhkytti vapisten, mutta Helvi työnsi haan pois ja astui ulos.
— Etkö häpeä, Samuli, — lausui hän, pakottaen äänensä tyyneksi, vaikka sydän sykki melkein kuuluvasti. — Anna yksinäisen tytön olla rauhassa ja mene kotiin maata! Tuommoistako sinun rakkautesi onkin?
Samuli mutisi jotakin hämillänsä, kun odottamatta näki Helvin, kääntyi pois ja alkoi ilman vastustusta hoiperrella Saukkolaa kohti. Mutta Helvi palasi itkevän tytön luo.
— Manta, ettekö te nyt inhoa häntä? Ettehän tahdo hänestä enää mitään tietää?
— Voi, neiti, — sopersi tyttö, — ei hän ymmärrä juovuspäissään, mitä sanoo ja tekee. Joku on kylällä laulanut hänelle… vaan hän pitää minusta kuitenkin…
— Ja tekö hänestä?
— Minä pelkään häntä ja menen pakoon… Mutta voi hyvä Jumala, minkä minä sille taidan? Itseäni minä häpeän ja inhoan. Herra armahtakoon häntä ja minua…
— Niin, Herra teitä armahtakoon Jeesuksen tähden! Manta raukka, rukoilkaa häntä, sillä hän syntyi syntisten Vapahtajaksi. Tänään on joulu…
Ensimmäinen tähti oli jo syttynyt taivaalle, kun Helvi syviin ajatuksiin vaipuneena kulki taloon päin. Hänestä tuntui, että elämällä oli kaksi jyrkästi erotettua puolta: yöpuoli ja päiväpuoli. Hän oli usein pitänyt itseänsä onnettomana, ja kuitenkin hän oli päiväpuolen lapsia, niitä, jotka vaan sattumalta heittävät silmäyksiä yli rajan, elleivät ehdoin tahdoin rakkauden johtamina tunkeudu toiselle puolelle. Helvi tiesi vähän koettaneensa sitä tehdä, ja sentään hän käsitti tuskin nimeksikään tuntevansa noita synkkiä salaisuuksia. Köyhyyttä hän oli nähnyt, hätää, kipua ja kuolemaa, ja rikosten varjot olivat joskus aavistuksina kulkeneet hänen sielunsa ohi; mutta mitä hän tiesi vaaroista ja kiusauksista, sisäisistä tuskista ja taisteluista ja koko siitä kurjuuden sameasta sakasta, joka ei pinnalle näy?
Ja kuitenkin yksin sitä penkomalla voi tahratun, kätketyn helmen löytää…
Helvi ajatteli tuon onnettoman, halveksitun tytön sammumatonta ja kärsivää rakkautta kurjaa Samulia kohtaan. Hän oli langennut suureen syntiin, mutta miten olisi monen muun käynyt samoissa oloissa? Saimi Saarnio oli sanonut suhteestansa Taunoon: "Minä rakastan häntä, en muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää." Kumpikaan ei rakkautensa sokaisemana Jumalan tahdosta välittänyt; mutta toinen oli sivistynyt neiti, joka ihmisten panemitta esteittä sai omistaa ihailemansa nuorukaisen — toinen taitamaton, köyhä tyttö, voimakkaamman viettelemä ja hänen omaistensa polkema ja hylkäämä…
Rakkaus — mikä ihmeellinen voima! Taivainen kipinä, josta voi syttyä kotilieden lämmin liekki, mutta pidäkkeistä irtaantuneena tuhoava, leiskuva leimu, joka onnettomuutta kiidättää jäljissään!
Millainen oli Helvin oma rakkaus, rakkaus Ensioon?
Tuntui niin kummalliselta sitä ajatellessa, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä joku hyvin kaukainen asia. Eikö ollut hänenkin rinnassaan vielä äskettäin tuli hehkunut ja liekit leimunneet, sellaiset, jotka paljon muistuttivat noiden toisten riehuvista tunteista? Mutta hän tahtoi antautua Jumalan johtoon. Ja nyt hänen oli niin rauhaisa ja hyvä olla. Hänestä tuntui, kuin hän voisi panna kätensä ristiin ja kuiskata: — Ilman Ensiota voin tulla toimeen, mutta en ilman sinun rakkauttasi, Herra Jeesus!
Niin, Jeesukselle hän tahtoi elää, palvella häntä päivänsäteenä elämän yöpuolella. Sillä Jeesuksen valkeus voi synkimmänkin pimeyden kirkastaa, se yksin eikä mikään muu. Ja missä yö oli synkin, ellei kuolon varjon maissa, joihin jouluvalosta ei ollut heijastustakaan päässyt paistamaan?
Kun Helvi saapui kotiin, odotti häntä siellä päivän posti runsaine tuomisineen. Tohtori ja tohtorinna Lind olivat lähettäneet kaikenlaisia hyviä ja hyödyllisiä tavaroita, Ensiolta oli eräs Viknerin teos korukansissa, ja Sveitsistä asti oli ehtinyt Irjan lahja, silkillä kirjailtu sievä tyyny, joka oli tarkoitettu "päänalaiseksi, kun Helvi torkkuu sairasvuoteitten ääressä". Mutta heidän kirjeensä olivat kuitenkin kaikkein rakkaimmat; ja paljon iloa tuottivat myöskin toverien joulukortit, joita oli eri haaroilta saapunut, useimmat antajain valitsemilla raamatunlauseilla varustettuina. — Helvistä ei nyt ensinkään tuntunut yksinäiseltä eikä ikävältä. Kaipaus oli suloinen, kun siihen liittyi tieto rakastettujen poissaolevien henkisestä läheisyydestä ja varmuus eron välttämättömyydestä Jumalan tahdon tähden.
Hän ehti sinä iltana kaikkialle: sairasten ja terveitten luo, tupaan ja teepöydän ääreen, veisaamaan virttä väen kanssa ja lukemaan omaisillensa joulun hyvästä sanomasta. Oli aivan kummallista, kuinka mielellänsä täti oli ruvennut kuuntelemaan lukemista ja kuinka tyytyväinen hän yleensä oli kaikkiin Helvin toimiin; puhumattakaan sedästä, joka salassa oikein ylpeili veljentyttärestänsä ja tänään muittenkin kuullen häntä kiitteli. Kaikki näyttivät olevan hyvällä mielellä, paitsi Samuli, joka oli nukkunut pois pohmelonsa ja nyt tuskin kehtasi silmiään näyttää, sekä Manne raukka, joka ei tietänyt surra eikä iloita.
Hänen luonansa Helvi valvoi vielä yön tullessa, kun muu väki jo oli mennyt levolle. Hän oli nyt vasta sytyttänyt Mannen kuusen, kun toiset kaksi olivat sammuneet. Sen kynttilöistä heijastui loiste ulos valkoiselle lumelle, ja ylhäältä tähtien soihdut loivat juhlallista valoansa. Helvi seisoi ikkunan luona hiljaa ihaellen. Hänen sydämessänsä soi enkelien tervehdys: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto."
Kun hän kääntyi sairastansa kohti, oli hän vähällä peräytyä hämmästyksestä. Manne makasi silmät avoinna ja katsoi häntä kuten outoa olentoa, jonka kuumeen houreet loihtivat esille. Mutta sairaan katse oli nyt entisestänsä muuttunut, ja Helvin astuessa lähemmäksi se sai eloa ja kirkkautta.
— Helvi, sinäkö se olet? — kuiskasi hän raukealla äänellä, jossa kuitenkin ilo väreili.
— Niin, Manne. Jumalan kiitos, sinä olet siis parempi, koska minut tunnet!
— Kuinka sinä olet täällä? — jatkoi hän ikäänkuin kuulematta Helvin sanoja.
— Tulin hoitamaan sinua ja äitiäsi. Sinä olet kauvan nukkunut, mutta heräsit jouluvaloon. Nyt Jumala antoi minulle parhaan joululahjani.
Manne koetti ojentaa kättänsä, ja Helvi tarttui siihen hellästi. Sairas loi kauniin, kiitollisen katseen hoitajaansa, kohotti sen sitte hetkeksi kuusen kynttilöihin ja sulki kohta silmänsä jälleen, onnellisesti hymyillen.
Toivo näytti kuitenkin olleen ennenaikaista. Kun lääkäri pyhien jälkeen kävi Saukkolassa, selitti hän Mannen tilan entistä vaarallisemmaksi, vaikka kaikesta huomasikin, että hoito oli ollut mallikelpoinen. Tuota kiitosta Helvi ensin tyydytyksellä kuunteli, mutta huokasi sitte alakuloisena. Mitäpä siitä oli apua, kun hän ei ollut mitään voinut tehdä serkun toipumiseksi? Emäntä ja palvelustyttö kyllä nähtävästi olivat paranemaan päin, ja olihan sekin tietysti suuri Jumalan lahja; mutta Manne oli Helville Saukkolan asukkaista rakkain, ja katkeraa oli nähdä kaikki ponnistukset turhiksi hänen suhteensa.
Hän oli jouluaatosta saakka ollut täydessä tajussa, mutta niin heikkona, että tuskin jaksoi jonkun sanan lausua. Sentähden Helvi säpsähti, kun hän eräänä aamuna äkkiä selvällä äänellä kysyi:
— Luullaanko minun kuolevan, Helvi?
Mitä hän vastaisi? Monta kertaa hän oli ajatellut kuoleman mahdollisuutta ja palavasti rukoillut Mannen sielun puolesta, mutta hänen oli ollut mahdoton puhua asiasta sairaalle, vaikka se melkein tuntui velvollisuudelta. Joskus hän oli lukenut muutamia värsyjä raamatusta, tietämättä kuuliko Manne. Ei hän kuitenkaan koskaan valinnut kohtia, joissa kuolemaa mainittiin. Vaan nyt ei käynyt väistäminen, ei ainakaan kokonaan.
— Se on Jumalan kädessä, emmekä me tiedä luulla mitään. Mutta lääkäri sanoo, että olet hyvin heikko.
— Minä en tahdo kuolla!
Vastaus tukehtui Helvin kurkkuun, hän kääntyi pois ja pyyhkäisi kyyneleen.
— Helvi, — alkoi Manne jälleen. — Onko joku kertonut?
— Mitä heidän olisi pitänyt kertoa?
— Minä tahdoin pitää, mitä lupasin sinulle. Isä on kiivas, tiedäthän… ja tultuani kotiin hän suuttui niin, että löi minua korvalle… Helvi, hän löi äidin ja Samulin nähden! Minä luulen, että raivoissani olisin voinut lyödä takaisin, niin minä loukkaannuin… mutta minä muistin sinua ja kärsin häväistyksen…
— Manne kulta, nyt sinä rasitat itseäsi liiaksi, — huomautti Helvi vapisevalla äänellä. — Koeta unhottaa nuo ikävät asiat ja maata ihan rauhassa! Minä tiedän kyllä, että sinä olet tehnyt parastasi, ja isäsi sen myöskin on huomannut. Hän rakastaa ja pitää sinua enemmän arvossa kuin luuletkaan.
— Vielä minä en ansaitse kenenkään arvossapitoa, ja se on juuri isän syy. Minä sanoinkin sen hänelle… sillä hän löi minua juomain tähden ja kuitenkin tarjosi itse… Mutta minä tahdon elää ja näyttää, että —
Helvi sai melkein väkisin hänet vaikenemaan; vaan ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän uudestaan alkoi puhua, vaikka ääni nyt oli äskeistä väsyneempi.
— Minua inhotti nähdessäni Samulin juovan, enkä minä olisi lasia ottanut, ellei isä olisi käskenyt nimipäivänään, kun oli vieraita. Sitte se meni… Ei muuta kuin jonkun kerran; mutta minä olen kuitenkin rikkonut päätökseni… Minä lupaan uudestaan, Helvi, ja varmaan täytän sen, jos paranen… kunhan et vaan tällä kertaa vielä pidä minua kurjana, auttamattomana raukkana…
Helvi ymmärsi nyt kaikki, ja murhe ja syvä sääli täytti hänen sydämensä — sääli sekä isää että poikaa kohtaan. Jos paranen… niin; mutta ehkä olikin ero ja ijankaikkisuus lähellä. Hänellä ei ollut oikeutta enää olla vaiti.
— Ole rauhassa, et sinä ole minun silmissäni muuttunut, ellet sairautesi aikana rakkaammaksi, — lausui hän lempeästi. — Heti minä pelkäsinkin, ettet kestäisi. Jumala sanoo sanassaan: "Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman." Sinä et tahtonut hänen avullansa koettaa, ja siksi sinun täytyi katkerasti kokea, että omat voimasi eivät riittäneet.
— Älä kiusaa minua, Helvi. Minun pitää voida! Enkä minä olisikaan langennut, ellei isä —
Helvi keskeytti hänet tyynesti ja vakavasti.
— Manne, Manne, sinä et saa syyttää ketään! Isäsi on tehnyt syntiä, mutta sinun tulee antaa hänelle anteeksi, niinkuin hän on sydämessänsä antanut sinulle, vaikka et edes ole pyytänytkään. Kuinka voisit muuten taivaalliselta Isältä rukoilla: "Anna meille meidän syntimme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet"?
Manne käänsi kasvonsa seinään päin eikä vastannut. Helvi jatkoi hiljaa:
— Sinä tarvitset Jeesuksen armoa. Jos elät tai kuolet, et voi olla sitä ilman. Nöyrry tunnustamaan syntisi ja rukoilemaan, niin hän ottaa sinut vastaan, sillä Jeesus ei heitä luotansa ketään, joka tulee…
Vuoteelta ei kuulunut hiiskahdusta. Tokko Manne kuuntelikaan? Helvi alkoi pelätä, että hän ehkä sittekin oli varomattomasti antanut sairaan väsyttää itseänsä, ja hiipi äänettä pois huoneesta, jottei keskustelu voisi alkaa uudestaan.
Hän säästyi tätä huolehtimasta, sillä parin päivän ajan Manne oli niin reipas, että toivo hänen paranemisestansa jälleen virisi. Mutta kolmantena päivänä iltapuolella kuume äkkiä alkoi kohota. Levottomana Helvi istui vuoteen ääressä. Oli jo hämärä, mutta kuun säteet loistivat sisälle, kuvaten vaihtelevia värejuovia lattialle, ja epämääräiset, haaveelliset varjot liikkuivat seinillä, sitä myöten kuin omenapuut tuulessa huojuivat. Helvistä rupesi tuntumaan oudolta, melkein pelottavalta, ikäänkuin jotakin salaperäistä ja suurta olisi tulossa. Hän nousi sytyttääksensä lampun, mutta pysähtyi samassa, kuullessaan vuoteelta tukahutetun nyyhkytyksen.
— Manne, sinä itket, — hän kuiskasi.
Nuorukainen käänsi kasvonsa häneen, ja Helvi näki suurissa, kosteissa silmissä avuttoman surun ilmeen.
— Minä luulen, että minun nyt kuitenkin täytyy kuolla, — sanoi hän.
Samanlaiseen lauseeseen Helvi oli kerran sairashuoneella vastannut tyynesti, alkaen puhua kuoleman voittajasta Herrasta Jeesuksesta. Nyt hänen oli mahdoton saada ainoatakaan sanaa huuliltaan; kyyneleet vaan tulvana kohosivat hänen silmiinsä.
— Mene pyytämään tänne kaikkia toisia! — jatkoi Manne. — Mutta ei juuri vielä. Ensin sanoisin sinulle jotakin…
Hiljaa Helvi kumartui häntä lähemmäksi.
— Sinun tähtesi olisin tahtonut elää ja tulla joksikin. Helvi — minä rakastin sinua!
Helvi kätki kasvonsa käsiinsä, purskahtaen itkemään. Oi Manne, Manne parka, joka ei aavistanut, mitä serkun sydämessä liikkui! Ehkä olikin paras näin… ettei hänen koskaan tarvinnut sitä tietää… ei koskaan täällä. Eikä taivaassa rakkaus enää voi tuottaa kärsimystä, kun kaikki ovat Jumalan enkelien kaltaiset…
Virtana vuotivat kyyneleet, mutta ankaralla ponnistuksella Helvi hillitsi itsensä, ajatellen hetkien kalleutta. Oli paljo, josta piti ehtiä puhua, oli paljo, jonka vielä piti tapahtua.
— Kiitos, Manne, kaikesta, — kuiskasi hän. — Vaan älä ajattele minua nyt. Me tapaamme toisemme taivaassa, jos tahdot… sillä Jeesus sinua odottaa…
Sairas oli hetken vaiti. Sitte hän kysyi hiljaa: — Odottaako hän vieläkin?
— Muistatko kuvan tuhlaajapojasta? Isän syli on avoinna viimeiseen asti.
— Rukoile kanssani, Helvi…
Helvi vaipui polvillensa samaan paikkaan kuin kerran seitsemän vuotta takaperin. Silloin toinen oli rukoillut hyvän Paimenen suojaa hänelle, turvattomalle karitsalle; nyt hän rukoili, uskoen saman Paimenen rakkauden huomaan yhden hänen korpeen eksyneistä lampaistansa, joka ei enää paennut hellää, kutsuvaa ääntä. Manne makasi ristissä käsin, seuraten sana sanalta. Ja elämän kirja avattiin ylhäällä, ja yhdennellätoista hetkellä sen lehdelle piirrettiin uusi nimi. Ilo oli enkeleillä, sillä Paimen painoi lampaan rintaansa vasten, Isä sulki helmaansa katuvan, armoa pyytävän lapsen.
Seurasi juhlallinen hiljaisuus. Sitte Manne sen keskeytti lausuen:
— Minä olen paljon ajatellut, mitä joku päivä sitte sanoit minulle.
Riennä, Helvi, hae nyt toiset!
Vähäistä myöhemmin lamppu oli sytytetty ja kaikki koossa, isäntä, Samuli, Helvi ja emäntäkin, joka tuotiin sohvalle makaamaan. Samulin muodosta ei voinut huomata, mitä mahdollisesti mielessä liikkui, mutta emäntä itki, ja isännän huulet vavahtelivat kuin hillitystä tuskasta. Vaan vuoteen pylvääseen nojautuneena seisoi Helvi, tyynenä, kirkkain katsein. Hän oli viettänyt unohtumattoman hetken, joka katkaisi odan kuolemalta ja sen tuottamalta murheelta.
Manne ojentihe omaisiansa kohden.
— Antakaa minulle anteeksi… kaikki, — hän lausui heille.
Ja sitte erikseen isällensä:
— Isä, antakaa anteeksi, mitä olen rikkonut!
Silloin puhkesi voimakas mies äänekkäisiin nyyhkytyksiin, vaipuen poikansa vuoteen yli.
— Anna sinäkin anteeksi minulle! Voi poikani, ainoani, josta miestä toivoin…
Samulin pää painui syvään alas, mutta yhä hän istui nurean näköisenä ja vaiti.
— Minun velkani on suurempi, isä, — virkkoi Manne hiljaa, kiinnittäen häneen totisen katseensa. — Minä olen jo antanut anteeksi. Mutta yhtä minä pyydän: älkää, isä, milloinkaan tarjotko väkeviä kellekään!
— Sen lupaan… En juo enkä tarjoa tippaakaan enää. Mutta tämä Samuli, onneton Samuli…
— Tule isän ja äidin vanhuuden turvaksi, kun minä en voi, — kuiskasi
Manne, kurkottaen kättänsä veljelleen.
Samuli katsoi pois, mutisten: — Mitä minusta…
Silloin Helvi liikahti, kuten äkillisen mielijohteen vaatimana.
— Minäkin pyydän jotakin, — sanoi hän, silmät innosta säihkyvinä. — Antakaa Samulille Manta vaimoksi ja omaa maata raadettavaksi, niin hänestä tulee kunnon mies, joka kerran kunnialla hoitaa Saukkolaa!
Samuli kohotti päänsä tuijottaen Helviä ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt, mitä kuuli, ja toiset vaikenivat kuin salaman iskeminä. Mutta Helvi kumartui Mannen puoleen, kuiskaten: — Pyydä sinäkin Samulin tähden, jos tiedät, mitä rakkaus voi! Teet hyvän työn, joka kantaa hedelmät muistoksesi, kun olet poissa!
Mitä tapahtui seuraavina hetkinä hiljaisessa huoneessa kuolevan vuoteen ympärillä, sen näki yksin Jumala ja ne valkoiset enkelit, jotka voimakkaasti kolkuttivat kovien sydänten oville. Se vaan talossa tiedettiin, että Helvi neiti yksinään riensi ulos talvi-illan pimeyteen ja palasi Suviahon Mantan kanssa. He menivät yhdessä Mannen huoneeseen, sitte ovi suljettiin jälleen, ja sisältä kuului ainoastaan kuiskaavaa puhetta ja itkun nyyhkytyksiä.
Manta oli langennut polvilleen isännän ja emännän eteen.
— Minä en ansaitse niin suurta hyvyyttä, — sopersi hän. — Huono, kurja tyttö minä olen; mutta Herra Jumala tietää, että minä tahdon koettaa korjata mitä olen tehnyt…
Ankara sana pyöri emännän kalpeilla huulilla, mutta hän oli liian voipunut sitä lausuaksensa. Samassa häntä kohtasi katse Mannen syvään painuneista, omituisesti kiiltävistä silmistä, ja katkeruus suli haikeaan huokaukseen.
— Nouse ylös, tyttö, — virkkoi isäntä Mantalle. — Sinä olet nyt talon tuleva miniä. Minä teen, mitä en koskaan olisi tehnyt muualla kuin Mannen kuolinvuoteen ääressä: — ja hän yhdisti kaksi vapisevaa kättä, Samulin ja Mantan.
Nyt oli mitta täysi Samulillekin. Nyyhkyttäen, pää alas painuneena hän kätteli ja kiitti jokaista järjestään. Vaan isänsä eteen hän pysähtyi sanoen jurolla tavallaan: — Mitä tämä anteeksipyynnöistä paranisi? Minä lupaan Mannen kuullen saman kuin tekin, isä… etten väkeviä enää suuhuni pane enkä huoneisiini tuo. Minustakin pitää vielä tulla ihminen.
— Jumalan avulla, — lisäsi Helvi, ilon loiste silmissään. — Nyt on kaikki hyvin. Mutta annetaan jo Mannelle lepoa…
— Niin, minä olen väsynyt, — kuiskasi nuorukainen. — Tule tänne,
Helvi, laulamaan; minä nukkuisin…
Helvi istui vuoteen laidalle, ja Manne loi häneen katseensa, täynnä rakkautta ja kirkastettua rauhaa.
— Olenko tehnyt, mitä minun tuli? — kuiskasi hän.
— Olet, olet. Nuku suloisesti…
Hän alkoi virren: "Sun haltuus, rakas Isäni". Ympärilläolijat yhtyivät siihen, ja kohta kuului sama sävel kaikuna tuvastakin, johon väki oli kerääntynyt.
"— — Siis omas ota huomahas, en pelkää sinun suojassas — —"
Manne ummisti silmänsä kuten onnellinen lapsi, joka öisen matkan alkaessa uinahtaa isän käsivarsille. Niin hän lepäsi tunti tunnilta omaistensa valvoessa. Vasta aamulla, auringon ensi säteiden mukana, saapui hiljainen kutsu kotiin.
Aluksi Helvistä tuntui, kuin hänen työnsä Saukkolassa nyt olisi ollut lopussa ja hänen olisi pitänyt palata Helsinkiin jälleen. Mutta pian hän huomasi olevansa hyvin tarpeellinen vielä Mannen hautajaisten ja Samulin kuulutuksen jälkeenkin, sillä monet kovat mielenliikutukset olivat heikontaneet emäntää, ja hän tarvitsi nyt jos koskaan varovaista hoitoa ja lepoa taloushuolten ajatuksista. Nyt oli myöskin kylvöaika suotuisin Jumalan sanan siemenelle. Surevat vanhemmat kaipasivat lohdutusta, Samuli tukea ja Manta monenlaisia neuvoja ja hellää, vakavaa ohjausta. Talon koko väki kuunteli mielellänsä, kun Helvi iltasin luki heille ääneen luvun raamatusta, ja Suviahon mökissä hän oli aina sydämellisesti tervetullut vieras. Sitäpaitsi häntä välistä haettiin edemmäksikin pitäjälle katsomaan sairaita ja antamaan opastusta heidän hoitamisessaan. Vaikutusala laajeni ja rikastui, ja Helvi kiitti Jumalaa siitä, sillä täten hän jaksoi tyynenä kantaa surua, säilyttäen rohkean mielen ja iloisen luottamuksen. Hän käsitti, ettei vielä ollut aika lähteä; mutta huhtikuun puolivälistä hänelle oli tarjottu viransijaisuus eräässä valmistavassa koulussa Helsingissä, ja silloin, jos Jumala sen salli, hän tahtoi palata kotiin ottaakseen työn vastaan. Olihan hän jo saanut koko joukon harjoitusta sairaiden hoitamisessa, sekä muiden johdolla että omin päin. Nyt tuntui houkuttelevalta jälleen nauttia herttaisesta kotielämästä, koetella voimiansa koulutyössä ja samalla ansaita sen verran rahaa, että riitti kaikenlaisiin omiin tarpeisiin, muun muassa englanninkielen oppimiseen, jota hän lähinnä tarvitsi tulevaa kutsumustansa varten. Ensiokin oli kirjoittanut hankkineensa pienen väliaikaisen toimen, apulaispaikan kirjastossa. Kuinka hauska, että Helvinkään ei enää tarvinnut jäädä kokonaan riippuvaiseksi kasvattivanhempien varoista!
Kaikki oli Jumala hyvin asettanut, kaikkea hän rakkaudessa johti väkevällä kädellään. Turvallisin mielin Helvi sen tunsi, kun hän ajatteli omaa elämäänsä ja tarkkasi mitä ympärillä tapahtui. Mannen kuolemakin — kuinka rikas ihanista hedelmistä, vaikka katkerien kyynelten oli täytynyt kasvua kastella! Se oli totta, mitä hän oli lukenut sisar Sannin laulukirjasta:
"Kyynelkylvöstä lohdutus,
rukouksiimme vastaus…"
Niin, Herran oma vastaus, viisain ja parhain, vaikka ihmismieli toista oli toivonut, toisin suunnitellut.
Mutta yksityisen surun viihtyessä ja sydänten hiljetessä löysi Saukkolan saloillekin toinen murhe tiensä, koko Suomen yhteinen, suuri ja raskas. Sillä juuri niinä aikoina se myrsky tuli, joka lain kalliopohjaakin tärisytti, uhaten hävityksen turmaa kansan kaikelle kalleimmalle. Helsingissä hermostunut tuska valtasi mielet; siellä pidettiin kokouksia, pukeuduttiin mustiin, kannettiin kukkia patsaan juurelle… Sen Helvi luki sanomalehdistä. Mutta lumisissa metsissä ja kimaltelevilla lakeuksilla vallitsi näennäisesti sama rauha kuin ennenkin. Tupaan astuessa vaan huomasi asukasten kiireisemmin keräytyvän postilaukun ympärille; tarkasti kuunneltiin sitte ääneenlukijaa, vaihdettiin huoaten muutama sana ja käytiin taas äänettöminä jokapäiväisiin toimiin, jonkun eksyneen kyyneleen tipahtaessa ahavoittuneille poskille. Ei laulua, ei väentungosta, ei mielenosotuksia; ainoastaan kankeiden sormien hartaasti piirtämiä koukeroita anomuspaperille ja sydämen syvää, sanatonta kärsimystä.
Ensio kirjoitti tähän aikaan hyvin tiheään, pitkiä kirjeitä pelkistä valtiollisista asioista, joista hän arvasi Helvin haluavan tietoja, tai omista ajatuksistaan, joita olot herättivät. Tuntui, kuin hän olisi unohtanut kaiken muun ja uppoutunut yksinomaan maansa murheeseen. Hän valitti, että luvut eivät tahtoneet luistaa, vaikka hän kyllä käsitti kansan koettelemusten oikeastaan velvoittavan yksityisiä entistä uutterampaan työhön. Lähetystutkimuksensa hän oli syrjäyttänyt ja sen sijaan muodostanut Raition, Auteron ja muutaman muun toverin kanssa rukouspiirin, joka pari kertaa viikossa kokoontui lyhyeksi hetkeksi kantamaan synnyinmaan kohtaloa Kaikkivaltiaan istuimen eteen.
— Me olemme anoneet kansamme syntejä anteeksi, — kirjoitti hän kerran. — Me olemme rukoilleet, että Herra tekisi puhdistustyönsä yksityisten sydämissä, meidänkin omissa sydämissämme, ja sitte kirkastaisi itsensä koko kansassa. Jokainen meidän pienessä joukossamme on varmasti vakuutettu siitä, ettei Herran kansa voi hukkua. Mielemme hehkuvat innosta käydä Herran sanansaattajina työhön kansamme keskuuteen. Kun Niilo Raitio viime kerralla rukoili ääneen, pyysi hän hartaasti, että Herra siten käyttäisi elämäämme. Vaan tiedätkö, Helvi, mitä minä silloin muistin? Johtui yhtäkkiä mieleeni se "liitto", jonka Irja sisko kerran monta vuotta takaperin tahtoi kanssamme solmia Honkaharjulla. Vieläkö muistat sitä? Hän ehdotti, että lupaisimme elää Suomelle yksin; mutta liitosta ei tullutkaan mitään, kun sinä ajattelit lähetyskutsumusta etkä sen tähden suostunut. Sinä onnellinen, joka jo silloin ymmärsit kysyä Herran tahtoa! Mutta nyt minäkin olen vähitellen oppinut ottamaan sitä lukuun, ja siksi en yhtynyt Niilon rukoukseen, vaikka se olikin paljon enemmän oikeutettu kuin meidän aikomamme lapsellinen lupaus. Sen sijaan minä koetin sydämessäni sanoa: "Tapahtukoon, Herra, tahtosi!" Haluni minulla kyllä on selvillä, aivan selvillä, mutta tiedäthän, etteivät nuoruuden toiveet aina toteudu eikä tie kulje oman suunnitelmamme mukaan. —
Helvi ei tietänyt mitä ajatella tämän kirjeen johdosta. Ensimmäisen kerran Ensio ilmaisi, joskin peitetyin sanoin, että hän oli tuuminut mahdollisuutta ruveta lähetyssaarnaajaksi. Mutta samalla näkyi selvästi, että se oli hänelle raskas uhri, johon hän ainoastaan käskystä oli valmis alistumaan, eikä sydämen vapaa halu. Ension kanta oli: "Minä lähden, jos Herra vaatii"; vaan Helvin: "Minä lähden, jos Herra sallii". Miten tästä oli sopusointu syntyvä, jos heidän tiensä olivat määrätyt yhtymään?
Taas värähti kautta Helvin sydämen: ehkei se olekaan Herran tarkoitus! Vaan toiselta puolen: eikö Ensio kuitenkin ollut askel askelelta tullut lähetysasiaa likemmäksi, vaikkei hän vielä ollut päämäärään päässyt? Suuret kysymykset eivät hetkessä selvene. Soihan hänen kirjeestänsä jo aivan toisenlainen sävel kuin esimerkiksi Irjan; ja Herra kyllä voi täydellisesti päättää alkamansa työn.
Irja, hän oli ihan kiihkossa. Helvin täytyi hymyillä katsellessaan kirjettä, joka viimeksi oli hänelle saapunut. Sen sisällys oli niin hänen tapaisensa, paikoin lapsellinen ja ajattelematon sekä innostunut ylenmääräisyyteen asti, mutta samalla syvää tunnetta uhkuva, herttainen ja hellä.
— Minä olin niin suuttunut, että olisin tahtonut purra niitä ihmisiä, — vakuutti hän. — Saatuani Suomettaren minä itkin pitkin päivää, tuhrasin ranskanvihkoni ja kirjoitin isälle, että tahdoin heti matkustaa kotia. Vasta illalla minä muistin Jumalaa, ja silloin itkin uudestaan, vaikka toisesta syystä. Ajattelin, ettei minulla ollut uskoa eikä Jeesuksen rakkautta ensinkään, kun voin olla niin onneton, katkera ja kärsimätön. Et sinä, Helvi, ainakaan olisi sillä tavalla käyttäytynyt. Minä rukoilin Jumalalta anteeksi ja pyysin, että hän muuttaisi sydämeni; mutta en tiedä, olenko tullut vähääkään viisaammaksi ja paremmaksi. Rakastattekohan te tyynet ihmiset isänmaata niin paljon kuin minä? Minusta tuntuu, kuin ei kukaan muu saattaisi käsittää sitä kuohua, joka minulla on povessani, sitä tuskan, raivon, innon ja rakkauden sekoitusta. Vieläkö sinä, Helvi, voit ajatella ainaista eroa omasta maasta? Minä kuolisin, jos minun täytyisi. En tiedä, kuinka kestän toukokuun loppuun asti, koko tämän pitkän ajan, jonka isä ja äiti tahtoisivat minun vielä viipymään täällä. Jospa oppisin sydämessäni sanomaan niinkuin sinä: "Herra minun voimani". Katso, minunhan pitäisi täällä todistaa koko käytökselläni, että olen Jeesuksen oma, onnellinen, tyyni ja hyvä, kuten hänen opetuslastensa tulee olla, enkä minä osaa. Kyllä se lienee niin, Helvi, että sinä rakastat Jumalaa paljon, paljon enemmän kuin minä, mutta minä rakastan syntymämaata hehkuvammin ja tulisemmin. Eikä sekään tunne voi olla väärä, sillä sen siemen on ijankaikkisesta isänkodista. Minä tahdon vaan rukoilla, että Herra sen pyhittää sydämessäni ja kasvattaa minut hyödylliseksi kansani tyttäreksi. —
Helvi pysähtyi miettiväisenä niihin lauseisiin. Rakastiko hän todellakin isänmaata vähemmän kuin Irja? Ei suinkaan; hänen rakkautensa tuli vaan toisella tavalla ilmi. Yhtä paljon hänen sydämensä vuoti verta Suomen kärsiessä, vaikka hän harvemmin puhui siitä ihmisille ja useammin Jumalalle, työskennellen edelleen hiljaa jokapäiväisissä toimissaan, kuten kansa hänen ympärillänsä. Ei hän tosin tuntenut mitään halua "purra" maansa sortajia — Helvi naurahti sitä ajatellessaan — hän tiesi päinvastoin rukoilleensa heidän puolestansa. Mutta mistä oli enemmän hedelmäin toivoa, sokeasta suuttumuksestako vai vetoamisesta siihen Jumalaan, joka valtiastenkin sydämiä johtaa kuin vesipuroja? Hänen lähetysharrastuksensa ja halunsa pakanamaille ei myöskään mitenkään ollut vähentynyt äskeisten tapausten tähden; sillä eikö Suomen kansa nyt juuri tarvinnutkin vielä entistä enemmän sitä erityistä siunausta, minkä Herran tahdon ehdoton noudattaminen tuottaa? Niin se oli, Helvi oli varma siitä. Lähetyssaarnaajanahan yhtä hyvin oli välillisesti palveleva maatansa kuin Irja suoranaisessa työssä kotona. Rakas pikku Irja tulisine tunteineen — hän vaan ei käsittänyt sitä vielä. Mutta Ensio sen ymmärsi varmaan…
Kuta enemmän kaupunkiin palaamisen aika läheni, sitä enemmän Helvi taas alkoi Ensiota muistaa ja kaivata. Ei ollut hänen lempensä suinkaan kuollut, se oli vaan keveästi uinahtanut yön varjojen levitessä yli sydämen ja taivaan tähtien tuikkiessa viihdytystä. Hän tahtoi kuitenkin pysyä lujana paikallansa loppuun asti, vaikka usein heräsikin halu lähteä kotiin aiottua päivää aikaisemmin. Kerran se oli jo vähällä voittaa hänet, kun Ensiokin kysyi, eikö hänen olisi mahdollista tulla. Piti näet huhtikuun alussa erään etevän puhujan, yhden maailman kristillisen ylioppilasliikkeen johtajista, saapua Helsinkiin. Ainoastaan pari viikkoa ennen määräaikaa Helvin olisi tarvinnut lähteä Saukkolasta, saadakseen hänen esitelmiänsä kuulla. Palvelustyttö oli jo ihan terve ja emäntä ylhäällä… mutta Samulin häät piti pidettämän vasta huhtikuussa. Ei se käynyt päinsä, Helvin täytyi jäädä tätiänsä auttamaan. Jumala kyllä voi suoda hänelle sanansa kautta yhtä suuren siunauksen ilman vierasta puhujaakin, kun hän kerran valitsi yksinäisyyden juuri Herran tahtoa täyttääkseen; eikä taas ollut oikeutta Ension tähden lähteä… ei, ei. Ja Helvi voitti kiusauksen ja jäi alalleen.
Vihdoin joutui se kevätpäivä, joksi matka oli määrätty. Polle ajettiin portaitten eteen; Helvi oli valmiina matkapuvussansa, ja setä itse varustelihe saattamaan häntä asemalle. Helviä aivan liikutti se rakkaus ja kiitollisuus, joka kaikkien puolelta ilmeni jäähyväishetkellä. Täti, joka ennen oli tiukasti laskenut jokaista menoerää, kantoi hänelle koko korillisen parhaita eväitä ja syleili ja kiitti häntä itkusilmin. Vastavihityt Manta ja Samuli seisoivat reen luona vierekkäin. Samulin tunteita ilmaisivat ainoastaan ystävällinen katse ja kömpelö kädenpuristus, mutta Manta sanoi Helviä Herran enkeliksi ja vuodatti viljalta kyyneleitä. Kaikki, ketkä väestä olivat kotosalla, keräytyivät ulos jättämään hyvästi rakkaalle neidille, joka oli ollut niin hyvä jokaista kohtaan. Helvin omiin silmiinkin kyyneleet nousivat. Kun Polle nykäisi reen liikkeelle ja hän sedän vieressä istuen heilutti jääneille nenäliinaansa, tunsi hän, ettei hän kaipauksetta eronnut Saukkolasta. Kuinka se oli mahdollista?
"Minä käyn edelläsi ja teen sinulle koleat tasaiseksi", sanoo Herra.
"Minä johdatan sinua ja tyydytän nälkäsi erämaassakin".
Hautojen luo pysähdyttiin jälleen, kuten Helvin tullessa Saukkolaan. Ei nyt enää nietos niitä kätkenyt eikä härmä hopeoinnut ympäröivien puitten oksia. Tosin oli vielä jotenkin paljo lunta maassa, mutta päivä oli paistanut kummut paljaiksi, ja leppoisa tuuli tuuditteli koivuja, joissa jo kevään nuoret nesteet uutta elämää uhkuivat. Tuntui kuin luonnonkin kevät olisi empien tehnyt tuloa idän takatalvea surevaan Suomeen; mutta sen henkäys liikkui kuitenkin ilmassa, sen täytyi tulla, ja ylhäällä jo viserteli sen airut, pikku leivonen, riemuisan toivon kirkkaita säveliä…
Toivoa Suomen keväästä, toivoa ijäisen kevään koitosta niille, jotka täällä nukkuivat maahan kätkettynä taivaan toukona…
Tulijat seisattuivat sen kummun luo, jonka alle he viimeksi olivat rakkaan vainajan peittäneet. Helvi huomasi nyt ensi kerran, että sedän vankka varsi oli alkanut käydä kumaraksi. Hän seisoi siinä haudan vieressä totisena, äänetönnä, syvän huokauksen puhjetessa rinnasta silloin tällöin. Suuresti hän oli muuttunut Mannen kuoleman johdosta. Hän oli rakastanut poikaansa enemmän kuin karkeasta pinnasta päättäen voi arvatakaan, ja Mannen muisto viittasi häntä lakkaamatta ylöspäin. Hänen surunsa oli pyhä suru, jota ei saanut häiritä, Sen tähden Helvi ainoastaan hiljaa silitti kumpua jäähyväisiksi ja siirtyi pois äitinsä haudalle, jättäen sedän yksin.
Uneksivana hänen katseensa lepäsi ristin kultakirjaimissa. Oliko hän ollut uskollinen? Paljon oli tapahtunut Saukkolassa näinä kuukausina, jotka hän siellä oli viettänyt, ei ainoastaan ulkonaisessa suhteessa, vaan sisällisessäkin. Uudet, salatut voimat olivat alkaneet vaikuttaa, tehden työtänsä hitaasti ja hiljaa, mutta yhtä varmasti kuin edistyvä kevät ulkona luonnossa. Voima oli Herran; mutta eikö Helvi hänen armostaan ollut saanut sitä välittää ja panna liikkeelle? "Ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee, vaan Jumala, joka kasvun antaa." Kiitos hänelle kuitenkin onnesta olla mukana työssä! Olihan Helvi rehellisesti tahtonut, ja Herra katsoo yksin uskollisuutta.
Pitkä taipale oli vielä jäljellä: "Ole uskollinen kuolemaan asti!" Mutta tällä hetkellä Helvi ei mitään pelkoa tuntenut, sillä hän oli kokenut sen Herran apua, joka "nostaa, kantaa ja pelastaa". Siunaten vähässä hän viittasi suurempaan, sinne, mihin Helvi tahtoi rientää…
Nyt setä häntä kutsui; oli jo aika lähteä. Vielä kerran katse ristin lauseeseen —
— Äiti, minä tahdon! — hän kuiskasi. — Jää hyvästi, me kohtaamme toisemme ylösnousemisen aamuna!
Kuinka oli suloista olla kotona jälleen! Helvistä ei Helsinki ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta kuin nyt, ei huoneet niin kodikkailta, ei setä ja täti Lind niin ystävällisiltä eikä Ensio niin herttaiselta. Päivällinenkin maistui matkan jälkeen paremmalta kuin moniin aikoihin, ja iltapuolella Helvi oikein heittäysi vapaaksi kaikesta nauttimaan.
Ension kanssa hän silloin lähti kävelylle puistoon. Täällä kaupungissa huomasi paljon selvemmin kuin maalla, että kevät oli käsissä. Lunta oli tuskin nimeksi enää, meren jää oli harmaa ja hajoamaisillaan, ja koko luonto Helvin mielestä eli ja riemuitsi. Ihmiset vaan kulkivat vakavina surupuvuissansa. Kaukana oli vielä se kevät, jota he hartaimmin odottivat.
— Tiedätkö, Helvi, — alkoi Ensio, kun he olivat poikenneet rantatielle, — minulla on paljo kertomista sinulle. Tuntuu kuin en voisi olla puhumatta, sillä mehän olemme aina olleet ystäviä.
— Kiitos, siitä, Ensio, — sanoi Helvi loistavin silmin.
— Viime viikot ovat olleet ihmeelliset… Hän vaikeni hetkeksi miettiväisenä, ikäänkuin muistellen niiden tapahtumia, mutta jatkoi kohta jälleen: — Et ole kuullut, minkä voimakkaan herätyksen amerikkalaisen puhujan käynti sai aikaan. Sinä kirjoitit, että Saukkolassa suru valmisti tietä Herralle, ja minä luulen, että täällä maan yhteinen murhe oli laajoissa piireissä vaikuttanut samaa. Tiedän tovereita, jotka nyt ovat alkaneet toden teolla etsiä, tiedän toisia, jotka Herra vieraamme kautta saattoi selvyyteen. Monet horjuvaiset päättivät astua ratkaisevan askeleen kokonaan — ja niiden joukossa olen minäkin, Helvi…
— Mutta olethan sinä ollut Herran oma jo kauvan!
— Olen, tavallaan. Ja kuitenkin tämä askel oli välttämätön, sillä sydämeni oli puolinainen ja rauhaton. Sanoinhan sen sinulle jo viime keväänä, kerran, muistatko — kun pyysin sinua rukoilemaan puolestani. Nyt on erotusvuori poissa, nyt olen vapaa.
— En ymmärrä sinua. Mikä on poissa?
— Katsos, minulla oli oma tahtoni, joka riippui enemmän muusta kuin Jumalasta. Koetin rukoilla, että Herran tahto tapahtuisi, mutta sisimmässä sydämessäni oma itsekäs tahtoni murtumatta hallitsi ja johti suunnitelmiani. Aavistin, vaan en käsittänyt vaaraa, ennenkuin sen Herran antamassa valossa näin; ja nyt olen jättänyt kaikki hänen käsiinsä, antautunut hänelle kokonaan, tulkoon mikä tulee. Sen jälkeen olen saanut rauhan.
— Koskiko oma tahtosi lähetysasiaa, sitä, mistä kirjoitit minulle? — rohkeni Helvi sykkivin sydämin kysyä.
— Osittain kyllä, sillä suhteeni siihen aukaisi silmäni, luoden valkeutta yli kaiken muunkin. Mutta se tapahtui toisella tavalla kuin voisi luulla. Toveripiirissäni on niitä, jotka juuri tänä aikana ovat heränneet ajattelemaan, että Herra mahdollisesti heitä kutsuisi työhön pakanamaille; minulle päinvastoin selvisi, ettei paikkani ole siellä.
Säpsähtäen kuten puukonpistosta Helvi kohotti kysyvät silmänsä Ensioon, ja vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän sai soperretuksi:
— Mitä… mitenkä niin?
— Epäiletkö rehellisyyttäni, koska näytät tulevan niin pahoillesi? Ei, Helvi, minä olen Herran kasvojen edessä asiata harkinnut. Näetkö, minä en nyt voi selittää tarkemmin; mutta ehkä kuitenkin ymmärrät tarpeeksi, jos sanon, että lähdön mahdollisuutta ajatellessani vaikuttimeni eivät olleet puhtaat. Kentiesi minulta vaaditaan enemmän uljuutta jäädessäni kotiin… Eikä missään tapauksessa viallinen uhri kelpaa Herralle. Minä en olisi lähtenyt läheskään yksinomaan alttiista rakkaudesta Herraan Jeesukseen.
— Sinä puhut arvoituksissa, — kuiskasi Helvi, mutta puna kohosi hänen poskillensa.
— Ehkä pian tulee aika, jolloin voin puhua suoraan. Onhan pääasia kumminkin, että tiedän pyrkiväni ehdottomasti käymään Herran tietä, ja siitä iloitset kanssani — eikö niin, Helvi?
— Niin, — vastasi hän hiljaa, silmät luotuina alas.
Mitä heitä sitte kohtasi kävellessä, sen Helvi näki kuin unessa, ja seuraavasta keskustelustansa Ension kanssa hän ei kotiin tultua muuta muistanut, kuin että oli ollut puhetta pohjoismaisesta kristillisestä ylioppilaskokouksesta, johon Ension teki mieli kesällä ottaa osaa. Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat kummallisessa sekasorrossa. Yksi asia hänelle vaan oli selvä: Ensio ei koskaan ollut lähtevä lähetysmaille!
Hänen unelmansa olivat siis auttamatta murskatut, kaunis tuulentupa poltettu tuhaksi. Oi, miksi niin täytyi käydä? Miksi ei Jumala rakkaudessansa suonut hänen toiveittensa toteutua, kun se olisi ollut niin ihanaa?
"Joka aamu on armo uus;
pois siis pelko jo kerran!
Koetustenkin ankaruus
vaan on armoa Herran…"
Ne säkeet sisar Sannin laulukirjasta muistuivat hänen mieleensä kuin vastauksena. Oli sitäpaitsi jotakin hänen omassa sydämessänsäkin, joka kuiskaili lohdutusta ja onnea ja sai hänet hymyilemään kyynelten takaa…
Ensio sanoi, että jos hän olisi lähetyssaarnaajaksi ruvennut, hän ei olisi tehnyt sitä yksin Jeesuksen tähden. Minkä vuoksi siis? Hän kertoi jäävänsä kotiin, koska luuli sen Herran tahdoksi, estelemättä, kävi kuinka kävi, vaikka se ehkä tuntuisi vielä raskaammalta kuin lähteminen… Mitä tämä voi merkitä?
Helvi ei oikein rohjennut itsellensäkään tunnustaa sitä selitystä, jonka hänen mielikuvituksensa loi. Mutta eikö kuitenkin täytynyt olla niin? Ensio oli taistellut kahden valintamahdollisuuden välillä: toisaalle kutsui rakkaus isänmaahan ja luultu Jumalan tahto, toisaalle — rakkaus lapsuudenystävään, Helviin, joka oli päättänyt antautua lähetyssaarnaajaksi… Jos hän jäi kotiin, menetti hän ehkä jälkimmäisen…
Ei, ei, tuhat kertaa ei! Helvi oli antanut sydämensä Ensiolle, ja se oli ijäti oleva hänen. Ennen jääköön kaikki muu, rakkaimmatkin suunnitelmat ja ajatukset! Ensio ei ollut kadottava mitään Herran tietä kulkiessansa, ei mitään kaikista toiveistansa. Helviltä Herra mieluummin sai ottaa pois kalliin työalan; ja hän, joka otti, voi antaa paljon enemmänkin takaisin…
Niin, niin, "koetustenkin ankaruus oli armoa Herran". Sillä olihan ihanaa tämäkin… oi, sanomattoman ihanaa…
Ennen iltaa Helvi jo oli tottunut siihen ajatukseen, että hän jäisikin ainiaaksi kotimaahansa. Mielikuvitus alkoi täyttä vauhtia rakennella uusia tuulentupia entisten tuhasta, tutumpia ja lämpöisempiä hienojen, kirkkaitten utulinnojen sijalle. Niistä muodostui pieni, punaiseksi maalattu pappila sisäjärven rannalle koivujen siimekseen. Se oli oleva heidän onnensa koti, heidän rakkautensa rauhaisa sopukka, hänen ja Ension. Heidän rukouksensa ja työnsä oli sen ympärille luova kultaisia viljavainioita, luonnon ja hengen rikkaita laihoja. Siellä sai Helvi kulkea Ension rinnalla kodin hyvänä hengettärenä, köyhien auttajana, sairasten vaalijana, Herran armosanoman saattajana kaipaaville sydämille. Kumpi osa oli onnellisempi, tämä vai tuo toinen? Eikö tämä sisältänyt kaikkea sitä, mikä entisissä unelmissa oli ihaninta, mutta vapautti suurimmista uhrauksista, vaikeimmista kärsimyksistä ja eron katkeruudesta?
Kun hänen työnsä Saukkolassa menestyi ja rukouksensa kantoi hedelmiä, oli hän tosin käsittänyt sen rohkaisevaksi lähtöviittaukseksi Herralta. Mutta paljon paremminhan se sopi valmistukseksi tähän…
Sisar Sannin arvelu oli siis kuitenkin näyttäytyvä oikeaksi. Helvi tuli vähän hämilleen sitä ajatellessaan. Vaan eihän se hänen syynsä ollut, sillä "ihminen päättää, Jumala säätää". Ja mitä kaikki toverit sanoisivat? Sama sekin, sillä eihän Helvi saanut olla riippuvainen heidän arvostelustansa. Kyllä he sitäpaitsi ymmärtäisivätkin hänen asemansa, siitä hän oli varma. Nuo rakkaat tytöt — oikein hänen oli ikävä heitä. Kunhan vaan työ joutuisi hyvään alkuun, että ehtisi taas heitäkin tapaamaan!
Jo toisena aamuna, palatessaan ensimmäisiltä koulutunneiltansa, Helvi kohtasi kadulla Katri Dahlbergin, joka tulla tohisti kädet täynnä ryynipusseja ja maustetötteröitä. Kaukaa hän kädellänsä viitaten tervehti ja luokse päästyänsä syleili Helviä keskellä katua, iloisena, kun pitkän ajan perästä odottamatta sai hänet nähdä. Katrin pyynnöstä Helvi mielellänsä kääntyi hänen kanssansa kävelemään. Hän oli toveri, jonka ystävällisyys ei koskaan ollut muuttunut, vaikka he olivatkin kehittyneet aivan eri suuntiin ja joutuneet eri aloille.
— Nyt minä heti käytän hyväkseni tilaisuutta, — sanoi Helvi, johon Katrin vilkkaus vastustamattomasti tarttui, — ole sinä paikallislehteni ja ala kertoa, mitä täällä on tapahtunut ollessani poissa!
— Älä sellaista pyydä! Juuri tulin niin iloiseksi, ja nyt tahdot minua laittamaan mieleni apeaksi taas.
— Ymmärrän, mitä tarkoitat. Ei, Katri, ei niistä asioista; olen kylliksi lukenut sanomalehdistä ja kuullut kotona. Tovereista haluaisin jotakin tietää.
Katri jo nauroi jälleen: — Vai niin, vai heistä. Ja minulla pitäisi kaikki olla kuin viidellä sormellani! Olenko minä sellainen juorujen juoksija?
— Sinä liikut paljon ja kuulet enemmän kuin moni muu.
— Ehkä kyllä. Mutta kenestä nyt sitte kertoisin? Ilmin kanssa olet varmaan ollut kirjevaihdossa ja tiedät hänestä ja hänen hengenheimolaisistansa ainakin yhtä paljon kuin minä. Ylioppilas-ystäviäsi en muita tunnekaan, paitsi Saimin — jos kihlattuja enää siihen joukkoon lasketaan. Niin, Saimi; hän kulkee kalpeana ja pää kallellaan. Varmaankin hän ikävöi sulhastansa, joka on lukukauden alusta asti ollut sijaisopettajana jossakin yhteiskoulussa, Kotkassa tai Haminassa tai en muista missä. — Ester Klingenströmillä on pieni tyttö, muutaman päivän vanha.
— Millainenhan Esterin avioliitto muuten lienee? Kerrottiin paljon ikävää luutnantti Klingenströmistä, kun he menivät kihloihin.
— Hän onkin inhottava mies. Kun Kerttu Kohonen ja Tyyne Hellman eräänä yönä palasivat tanssiaisista, oli hän hoiperrellut kadulla ja yrittänyt heitä kohti, mutta kääntyi joutuisasti pois, kun taisi päihtyneenäkin sentään tuntea heidät. Kyllä Ester parka kuuluu kauppojansa katuvan. Mutta päältä ei mitään huomaisi, sillä hieno ja komea hän on yhä, ja vielä muutama kuukausi sitte hän liehui ylinnä kaikissa kemuissa.
Helvi huokasi. Oli sitä maailmassa surkeutta monenlaista, sekä avointa että kauniiseen kuoreen kätkettyä. Ehkeivät yöpuoli ja päiväpuoli sittekään olleet niin aivan eri käsitteitä. Yöllä voivat tähdet kirkkaina tuikkia, ja päivänpaisteessa varjojen vastakohta vielä synkempänä ilmenee…
— Kuinka Leima menestyy teatterissa? — kysyi hän hetken kuluttua, ajatuksen lentäessä Esterin kouluaikaiseen sivutoveriin ja hyvään ystävään.
— Mainiosti! Ei hän tosin vielä ole mitään vaikeampia osia saanut, mutta arvellaan hänellä olevan paljo taipumusta näyttämölle, ja jotenkin kaunis hän myöskin on maalattuna. Se on tyttö, joka ei suruista tiedä! Kyllä hän nyt lienee oikealla alallansa, sillä aina hänet näkee ihan huimana ilosta. Sittepä hänen ympärillänsä hyöriikin kymmenkunta hakkailijaa sen yhden sijasta, jonka hän Saimin tähden kadotti.
Eipä tainnut Leimankaan elämä sentään pelkkää iloa olla, kuten Katri arveli. Joka olisi sillä hetkellä kurkistanut hänen kamariinsa, olisi nähnyt hänen puoleksi puettuna, hiukset epäjärjestyksessä, rajusti itkevän maalipönttöjen keskellä peilin edessä. Koko aamun hän oli koettanut, mutta muoto ei ottanut muuttuakseen sellaiseksi kuin hän olisi tahtonut. Se toveri, jonka kanssa hänen piti kreikkalaisnaisena esiintyä, oli häntä paljon kauniimpi, oli, oli, sitä ei voinut auttaa… Ja hän itki kahta kiihkeämmin. Surunsa kullakin!…
Mutta Helvi jätti Katrin hyvästi ja kääntyi kotiin alakuloisin mielin, melkein pahalla omallatunnolla. Miksi hän rupesikin kyselemään noista tovereista, jotka turhuuden markkinoilla viettivät päivänkorennon elämää. Olisi hänellä ollut parempaakin puhumista Katrin kanssa, ja nyt hän vaan oli houkutellut hänet kertomaan kaikenlaista ikävää. Jumalan kiitos siitä, että kuitenkin löytyi niin paljo muuta maailmassa, puhdasta ja jaloa, joka pimeyttä valaisi, hyvää ja hyödyllistä, jolle kannatti elää! Voi, jospa kaikki ihmiset olisivat sen käsittäneet, Leimakin ja Ester parka!
Helvi huomasi pian, kuinka rikas ala koulutyökin oli, ja hänen entinen vastenmielisyytensä sitä kohtaan katosi aivan, kun hän viikon verran oli katsellut pikku oppilaittensa viattomia, kirkkaita silmiä ja kuunnellut heidän herttaisia, lapsellisia vastauksiansa. Kohta hän ei enää tietänyt, mikä toimiala häntä eniten viehätti, lähetystyö ja sairaanhoitoko vai opetus koulussa vai kotiaskareet hänen mielikuvituksensa rakentamassa maalaispappilassa. Parasta olikin, ettei valinta hänestä itsestänsä riippunut.
— "Valitse, Herra, mulle paras tie, en itse oikein valita mä saata —"
hyräili Helvi. Mutta se eheyden ja ehdottoman antautumisen tunne, joka Saukkolassa oli hänelle rauhan suonut, oli kuitenkin nyt taas kadonnut. Helvi tunsi itsensä lakkaamatta vuoroin hyvin onnelliseksi, vuoroin hyvin levottomaksi.
Toisena lauvantai-iltana hänen tulonsa jälkeen oli naisylioppilaitten raamatunlukupiireillä kuukausikokouksensa, ja sinne Helvi päätti mennä, tavataksensa kaikki lähimmät ystävänsä samalla kertaa. Sitä ennen hän kuitenkin toivoi ehtivänsä käydä diakonissalaitoksella. Hän arvasi, että johtajatar ja sisaret halusivat kuulla, kuinka hän oli yksin tullut työssä toimeen, ja hänen oma sydämensä vaati häntä kiittämään kaikesta hyvästä, sekä neuvoista että rakkaudesta, jota hän menneenä oppiaikanansa oli saanut siellä kokea.
Hänet otettiin herttaisesti vastaan, kuten lapsi omaan kotiin; tarjottiin kahvit ja kuunneltiin ja kyseltiin osanotolla hänen toimistansa. Sisar Sanni varsinkin osotti hänelle erityisen hellää, melkein kunnioittavaa ystävällisyyttä, ja kun parven sitte täytyi hajaantua, lähti hän sisar Elsan kanssa saattamaan Helviä läpi sairassalien.
Eräässä huoneessa Helvin silmä sattui pieneen poikaan, joka tuntui tutulta, vaikka hän ei heti muistanut, missä oli nähnyt tämän. Samassa se kuitenkin selveni hänelle: sehän oli Juho Vilkki, hänen entinen suojattinsa Sörnäisistä. Posket olivat yhtä kalpeat kuin ennenkin, mutta hän näytti nyt oikein somalta puhtaaksi pestynä ja tukka leikattuna. Helvi meni kohta vuoteen luo häntä tervehtimään.
— Vai olet sinä sairaana täällä, — virkkoi hän sääliväisesti taputtaen Juhoa. — Onko sinun hyvin ikävä maata koko päivän?
— Hauskaa se on! — vakuutti poika niin reippaasti, että Helvi joutui ihan ymmälleen.
Sisaret selittivät hänelle asian. Vilkin perheen oli käynyt hyvin surullisesti: äiti oli kuollut, isä vangittu puukotuksesta ja lapset joutuneet köyhäinhoidon huostaan. Mutta ennenkuin tämä loppuratkaisu tapahtui, nousi kärsimys kukkuralleen. Silloin Juhokin sairastui isän pahoinpitelystä. Laitokselle joku toi siitä sanan, lapsi noudettiin sinne, ja Juho raukalle tämä oli nyt oikea paratiisi, jossa hän erinomaisesti viihtyi, kiintyen päivä päivältä enemmän sisariin, etenkin Sanniin, joka hoiti häntä.
— Mutta kuinka hänen käy, kun hän paranee? — tiedusteli Helvi.
Sisar Sanni punastui vähän.
— Hän pääsee sitte maalle erääseen hyvään perheeseen, — vastasi hän.
— Se on Sannin ansio, — kertoi sisar Elsa. — Omilla varoillansa hän on päättänyt kustantaa Juhon ylläpidon. Hän se pojan tännekin haki. Ajatelkaa, neiti, hän oli itse vähällä saada puukoniskun sillä tiellä juopuneen Vilkin kädestä, mutta onneksi väisti sen. Minä en ymmärrä, kuinka Sanni voikin olla niin varomaton, että lähti illalla yksinään sellaiseen luolaan, sanomatta kellekään mitään. Into ja rakkaus saattavat ihmisen unohtamaan itsensä välistä liikaakin.
— Älä nyt joutavia puhu, — arveli Sanni kainosti. Mutta Helvi katsoi häntä ihmetellen. Tuotako jaloa neitoa hän kerran oli pitänyt ahdashenkisenä pelkurina ja siipirikkona lintuna? Hän häpesi itseänsä, kun hän sitä ajatteli. Sanni ansaitsi hänen ihailunsa, vaan ei hän Sannin.
Nöyryytetyin mielin Helvi saapui toveriensa pariin kristilliseen yhdistykseen. Siellä oli jo ehditty pitää pari puhetta, ja parhaillaan oli tee-väliaika. Nuorekas ilo kaikui vastaan ruokasalista, jonne hän tuli, ja pian hän oli keskellä vilkkainta parvea, kysymysten ja ystävyydenosotusten esineenä.
Pöydän ympärillä teetä juodessa hän vuorostaan sai kuulla yhdistyksen asioista. Senkin piirissä oli herätys voimakkaana liikkunut, ja innokkaasti kerrottiin Helville vieraan kokeneen puhujan esitelmistä ja yksityisistä neuvoista, vaikutuksesta siihen ja siihen toveriin, uusista suunnitelmista ja hyvistä päätöksistä. Nyt tarvittiin vaan jatkuvaa, palavaa rukousta, pysymistä Jumalan sanassa, syventymistä ja uskollisuutta. Paljon he toivoivat elokuussa pidettävästä pohjoismaisesta ylioppilaskokouksesta, johon moni oli päättänyt lähteä. Vahinko vaan, että matka kokouspaikkaan Norjaan oli kovin pitkä ja kallis, sillä se vaikeutti lukuisampaa osanottoa.
— Tottahan sinä, Helvi, lähdet? — kysyttiin. — Ja Irja myöskin. Onko hän kirjoittanut siitä?
— Tuskinpa Irja koko asiasta tietääkään, — arveli Helvi, — eikä hän nyt toistaiseksi suinkaan malta uusia matkoja suunnitella, kun juuri sydämensä pohjasta toivoo kotiin. Ensio taitaa meiltä lähteä. Mutta miten minä voisin? Sehän maksaa niin paljon.
— Saathan sinä koulusta palkkasi, joka riittää varsin hyvin. Voi, kyllä sinun pitää päästä! Hanki kesäksi suomennosta ja puhtaaksikirjoitusta, ole oikein ahkera — sinä voit varmaan tulla, jos tahdot!
Helvistä se tuntui aivan mahdottomalta. Kuinka hän rohkenisi toivoakaan mitään sellaista, niin äärettömän hauskaa ja samalla suurta siunausta tuottavaa? Saattoi hän kyllä koettaa ansaita niin paljon kuin suinkin, oli se tarpeellista muutenkin, mutta varmaan hänen täytyi tyytyä kuulumaan niihin, jotka jäivät kokouksesta pois.
— Kun tänään lopetamme yhdessäolomme rukouksella, niin pyydetään myöskin, että Herran tahto tapahtuisi kesäkokouksen suhteen ja ne pääsisivät mukaan, jotka hän tahtoo lähettää, — ehdotti joku.
— Niin, ja muistetaan joka ainoa päivä yksinämmekin rukoilla siunausta sekä lähteville että jääville!
— Rukoillaan myöskin niiden puolesta, jotka ovat laimeita tai eivät ensinkään harrasta asiaa!
— Ja sitte koko rakkaan isänmaamme puolesta. Oi, meillä on niin paljo, paljo rukoilemista! Ei tuhlata enää aikaa, tytöt, mennään isoon saliin ja aletaan kohta rukouskokous!
Helvi viivähti vähän, odotellen Ilmiä, joka keräili kuppeja tarjoilupöydälle.
— Kaipaan Saimia täällä, — sanoi hän. — Onko hän muuten vielä viihtynyt seurassanne?
— Eipä häntä juuri ole näkynyt. Tyttö parka, hän oli niin koko sydämestänsä antautunut sille, jota rakasti. Jumala auttakoon häntä nyt kantamaan suurta suruansa!
— Mitä? — kysyi Helvi säikähtyen. — Mitä on sitte tapahtunut?
— Etkö tiedäkään? Niin, niin, ethän ollut vielä täällä, kun me kokouksen alussa puhuimme hänestä. Hänen kihlauksensa on purkautunut.
— Mitä sanot! Kuinka se on käynyt?
Uutinen vaikutti Helviin ihmeellisesti, aivan kuin se olisi hyvin läheltä koskenut häntä itseään. Voi Saimi raukkaa! Täytyikö hänen todellakin saada näin ankara rangaistus siitä, ettei hän tunteitansa alistanut Herran tahdon alle?
— En ole kuullut mitään tarkempaa, — vastasi Ilmi. — Mutta tulehan nyt! Tytöt jo laulavat salissa.
Helvi oli kalpea istuessaan paikallensa, ja kun laulu oli loppunut, nousi hän kohta, ennenkuin kukaan ehti polvistua.
— Toverit, — sanoi hän, — minä pyydän teitä vielä muistamaan yhtä rukousainetta. Kuulin juuri äsken, että täällä on puhuttu siitä kovasta iskusta, joka vastikään on Saimi Saarniota kohdannut. Rukoilkaamme, että Herra häntä vahvistaisi ja antaisi murheen vetää hänet lähemmäksi luoksensa! Rukoilkaamme kaikkien puolesta, joiden täytyy kulkea synkkiä teitä…
Mielellänsä he tahtoivat sen tehdä. Kaikkivaltiaan, rakastavan Isän haltuun uskottiin sitte nuorten sydänten hartaimmat toiveet ja korkeimmat pyrkimykset, ilot ja surut, sekä omat että muiden, kansan kärsimykset ja isänmaan tulevaisuus. Mutta erityisesti he rukoilivat Saimille lohdutusta ja Jumalan rauhaa. He tiesivät kyllä omasta kokemuksestaan, kuinka esirukouksen siivet kantavat uupuneita armoistuimen juurelle.
Iloisina ja tyyninä he heti sen jälkeen erosivat. Helvin mieli vaan ei keveämmältä tuntunut, ja hitaasti, miettiväisenä hän kulki kohti kotia.
Ensio tuli hänelle avaamaan ovea.
— Sepä hauska, että tulit, — sanoi hän. — Juuri luulin, että minun olisi pitänyt yksin syödä illallista. Setä ja tätihän ovat iltakutsuissa.
Illallisen jälkeen hän pyysi Helviä Irjan kamariin.
— Minun on ollut niin ikävä soittoa ja laulua, — virkkoi hän, avaten pianiinon kannen. — Etkö tahtoisi soittaa minulle säestystä Olavin lauluun? Opettihan Irja sen sinulle ennen lähtöänsä.
— Kunhan sormeni vaan eivät olisi kovin kankeat, — arveli Helvi. Hän oli aivan vähän soittanut, joskus vaan kokeillut Irjan johdolla. Hän istui kuitenkin soittokoneen ääreen, ja Ensio alkoi miellyttävällä, tunteellisella äänellä lempilaulunsa, jota Irja usein oli helkytellyt:
— "Oi Elinainen ihana, sä ruususeni jalo, sä öitteni oot unelma ja päivieni valo. Kuin viikot vierii päivä pois, ja kuukaus niinkuin vuosi ois, kun sua en saa nähdä"…
Viimeisessä säkeessä Helvi sekaantui tahdista, mutta Ensio ei sitä huomannut. Uneksivana hänen katseensa tähtäsi määräämättömään etäisyyteen.
Kuului kumea puhallus, laiva läheni uljaana kuten uiva jättiläisjoutsen, ja nyt se jo laski rantaan, nenäliinojen ja lakkien iloisesti liehuessa sekä kannelta että rannalta. Vielä täytyi hetkeksi malttaa mielensä kiusallisten tullimiesten vuoksi, sitte siepata tavarat kokoon ja kaivaa piletti esille. Minuutit tuntuivat loppumattomilta. Mutta kun kaikki vihdoin oli suoritettu — oi riemua, oi onnea laskea jalkansa oman maan manterelle ja heittäytyä odottavien rakkaittensa syleilyyn!
Irjan tunteet kuohuivat niin, että hän ei muuta voinut kuin itkeä ja hymyillä yhtaikaa. Oli hän ennenkin tuntenut tulista rakkautta synnyinmaatansa ja omaisiansa kohtaan, mutta tuskinpa koskaan niin valtavasti kuin tällä hetkellä. Hän oli pukeutunut syvään surupukuun Suomen murheen tähden; vaan hänen kauniit silmänsä säteilivät ja kyyneleet olivat ilokyyneleitä. Kotia oli hävityksen myrsky runnellut, mutta se oli koti kuitenkin, vieläpä kahta kalliimpi. Oi, kuinka tuntui suloiselta olla siellä jälleen!
Pari päivää myöhemmin koko perhe muutti Haapalehtoon. Kaikki he nauttivat heräävän keväisen luonnon ihanuudesta, varsinkin Irja, joka ei ollenkaan voinut sitä kyllikseen katsella. Tuntikausia hän saattoi olla liikkeellä, lehahdellen paikasta paikkaan, niemeltä Honkaharjulle, puutarhasta venevalkamaan ja sieltä soutaen kauvas saarien taakse sinisalmia myöten. Palattuaan toisten pariin hän oli väsymätön osottamaan heille hellyyttänsä; mutta samalla laajemmallekin tähtäävät ajatukset hänen päässänsä pyörivät. Kansanvalistus oli tämän kesän tunnussana kautta maan. Haapalehdon nuoret olivat kyllä jo ennenkin tehneet voitavansa naapurikylässä, mutta nyt ei niin rajoitettu työskentely enää saanut riittää. Seudulla asui hajallaan koko joukko sivistynyttä nuorisoa, ja sen tahtoi Irja koota yhteistoimintaan, jotta pitäjän joka kulmalle, keskuksesta syrjäsopukkoihin asti, tiedon valo pääsisi edes heikkoja säteitä lähettämään.
Haapalehto, aatteen ahjo, oli luonnollinen kokouspaikka, huolimatta siitä, että se sijaitsi kaukana vetten takana. Ensio toimitti sanan eri tahoille, ja Tauno oli siinä hänen innokas apulaisensa, valmis soutamaan vaikka penikulmain päähän. — Hän näytti muuttuneen siitä kuin Irja viimeksi oli hänet kohdannut. Katseeseen oli tullut enemmän totisuutta, ja vaikka hänen käytöksensä kyllä yhä oli erittäin kohtelias, ei siinä enää tuntunut tunkeilevaa ystävällisyyttä, vaan pikemmin arkuutta. Saattoi aavistaa, että Saimin kyyneleet salassa nostivat sumuja hänen tiellensä ja yhdessä yleisten huolten kanssa himmensivät hänen entistä keveätä iloansa.
Mutta Haapalehdon "kansanvalistuskokouksessa" täytyi kaiken arkuuden ja alakuloisuuden syrjäytyä sen innostuksen tieltä, joka Irjan rinnassa hehkui ja vastustamatta tarttui sekä Taunoon että muihin vieraisiin. Hän kokonaan lumosi heidät siinä kun hän istui puheenjohtajana Honkaharjun tornin leveällä kaidepuulla, silmät säihkyvinä, posket hohtavina, pukien kauniiksi sanoiksi rikkaat tunteensa. Ei kukaan voinut häntä vastustaa. Pitäjä jaettiin piireihin, opettajia lupautui jokaiseen, toimitettiin kohta yhteinen suuri kirjatilaus Helsinkiin ja järjestettiin mahdollisuuden mukaan muut tarvittavat asiat. Kun Irja sitte hyppäsi alas kaiteeltansa, säteili hän onnesta ja toivosta. Kirkkain äänin hän viritti Maamme laulun, ja voimakkaasti toiset siihen yhtyivät.
"— — Viel' lempemme saa hehkullaan sun toivos, riemus nousemaan — —"
Niin, se lempi oli vuoretkin murtava, siltä heistä tuntui. Mutta Helvi ja Ensio, jotka seisoivat vierekkäin, vaihtoivat pari sanaa keskenänsä, ja sitte Ensio lausui tyynellä, sointuvalla äänellä:
— Työn menestymiseen tarvitsemme kuitenkin enemmän kuin oman rakkautemme ja innostuksemme. Minä ehdottaisin, että laulaisimme vielä: "Oi Herra, siunaa Suomen kansa."
Irja punehtui ikäänkuin lapsi, joka on tavattu pahasta teosta. Kohta soi virsi juhlallisena kesäillan tyyneydessä, ja sen jälkeen Ensio lyhyesti, muutamin sydämellisin sanoin, rukoili työhön oikeata henkeä ja Herran siunausta.
Osanottajien tunnekuohu oli koko joukon hiljennyt, kun he lähtivät tornista alas teelle ja pian sen jälkeen erkanivat kukin suunnallensa. Brofeltin tytöt näyttivät ylenkatseellisilta, mutta useille Ension sanat olivat muistuttaneet heidän omaa heikkouttansa ja suurta edesvastuuta, jonka he velvollisuuttansa täyttäen nyt olivat ottaneet hartioillensa. Tauno vaan ei saanut mielestänsä kahta ihanaa, säihkyvää silmää. Niiden syvyyteen häneltä upposi työnharrastus, uskonnollisuuden ivaaminen, itsensä hillitseminen ja kaikki muu, eikä hän lähtiessä voinut olla luomatta niihin puhuvaa katsetta ja tavallista lämpimämmin puristamatta Irjan kättä.
Vaan Irja sanoi Ensiolle, kun he palasivat rannasta vieraitansa saattamasta: — Minä luulen, että minun sittekin täytyy pyrkiä elokuussa kanssasi siihen kristilliseen ylioppilaskokoukseen, josta puhuit. Te muut edistytte ja vakaannutte päivä päivältä, mutta minä jään jälkeen, ja tuota pikaa isänmaa on tullut jumalakseni. Enkä tiedä, miksi minua muutenkin melkein pelottaa jäädä näihin yhteisiin kansanvalistuspuuhiin, kun sinä menet pois…
— Oikeinko totta haluaisit lähteä? Oi Irja, kuinka minä olen iloinen siitä! Sedällä ja tädillä ei varmaankaan voi olla mitään sitä vastaan.
— Niin, matkahan kestää ainoastaan kolme viikkoa, eikä se kalliiksikaan tule.
— Riippuu siitä, mitä kalliina pitää; mutta eivät vanhempasi sitä laske, se on varma. Olisihan setä minullekin antanut matkarahat, vaikka en tahtonut ottaa vastaan. Tällaiseen tarkoitukseen, joka kuitenkin tavallaan on ylellisyyttä, käytän mieluummin osan siitä, mitä talvella kirjastoapulaisena itse ansaitsin.
Helvi oli kulkenut ääneti, silmät luotuina maahan. Nyt hän kohotti päänsä, sanoen arasti:
— Luuletko, että minäkin rohkenisin pyytää mukaan, jos te molemmat matkustatte? Minullakin on omaa rahaa, ja syksyllä saan enemmän, kun jatkan koulutyötä jälleen. Vaan ehkei se kuitenkaan käy päinsä…
Innostuneena Ensio vakuutti, että se oli aivan mainiota; silloin matkailo vasta tulisikin oikein täydelliseksi, jos "kolmiapilan" ei tarvitsisi erota. Olihan hän jo monta kertaa sitä ehdottanut Helville, mutta tämä ei ollut ennen ottanut kuullakseenkaan.
Irja taaskin miltei loukkaantui Helvin epäröimisestä.
— Luuletko todellakin, Helvi, että minä olisin tuuminut lähteä ilman sinua? — sanoi hän. — Ei, niin itsekäs en kuitenkaan ole. Ellet sinä pääse, en mene minäkään.
Kansanvalistussuunnitelmat muuttuivat yhtäkkiä matkatuumiksi, ja ennen levolle menoa asia jo esitettiin vanhemmille. Ei se pitkää vitkastelua sietänytkään, sillä kokoukseen aikoville määrätty ilmoitusaika oli loppumaisillaan.
Ension lähtö oli ennen sovittu asia, mutta tyttöjen suhteen tuli monta mutkaa matkaan. Vanhemmat miettivät sinne ja tänne. Tohtorin mielestä saattoi olla hyvä, että Helvi matkusti vähän "laajentamaan ahdasta näköpiiriänsä", kuten hän sanoi, mutta "pikku sirkkansa" hän olisi tahtonut pitää kotona, kun vasta juuri oli hänet saanut. Tohtorinnasta taas oli sääli pidättää Irjaa, jos toiset lähtivät, koska hän kerran halusi mukaan. Olihan tavallaan aukkokin hänen kasvatuksessansa, että hän ei ollut Ruotsissa eikä Norjassa käynyt, ja nyt oli siihen tilaisuus hauskassa seurassa. Mutta kokous — se epäilytti. Kuka tiesi, mitä siellä hänen päähänsä ahdettaisiin!
— Sinä olit juuri niin innostunut kotikouluihisi, — sanoi tohtori toisena aamuna Irjalle, koettaen eikö se naula vetäisi. — Miten niiden kävisi, jos kaikki lähtisitte Norjaan?
— Kolme viikkoa myöhemmin meidän kai kuitenkin täytyisi ne jättää. Me työskentelemme sitä innokkaammin nämä kaksi kuukautta; ja entiset monivuotiset oppilaamme, joita olemme aikoneet pyytää talvella koulua jatkamaan, voivat yhtä hyvin tehdä sen jo silloin. Ehkä kirkonkylästäkin joku väliin pistäytyy tänne työhön, jos pyydämme.
— Oletpa sinä järkevästi ja perinpohjin laskenut suunnitelmasi, — virkkoi tohtori hymyillen.
— Ensio sen on tehnyt! — kertoi Irja. — Hän tahtoisi niin mielellänsä, että minä lähtisin. Ja kyllä minun oikeastaan pitäisikin. Minulla on monta syytä, isä.
— Esimerkiksi?
— Voi, etkö käsitä, kuinka paljon hyötyä sellaisesta kokouksesta saattaa olla? Tiedäthän, isä, en ole sitä peittänyt, että tahdon Jeesusta rakastaa ja palvella; mutta minä olen niin huono ja taitamaton, ja sydämeni täyttyy muusta enemmän kuin hänestä. Siellä minun on pakko olla hiljaa, kuunnella ja oppia. On niin monta kysymystä, jotka minun tulisi saada selville. Eilen illalla tätä vasta oikein ajattelin, ja silloin huomasin, kuinka tärkeätä minun olisi päästä. Ethän, isä kulta, tahdo ottaa minulta pois sitä siunausta?
Tohtori huokasi. Ei ollut siis ulkomaanmatka auttanut, sillä yhä näkyivät Irjan uskonnolliset haaveet olevan entisellään. Hän ei halunnut Norjaan etupäässä seutuja katsellaksensa yhdessä toisten nuorten kanssa, vaan erityisesti tuon onnettoman kokouksen tähden, kuten tohtori ja tohtorinna olivat pelänneetkin. Mutta mikä tässä tuli neuvoksi; ei häntä hennonnut kieltääkään.
Niinpä tohtori suuteli Irjan ruusuposkea, sanoi olevansa pahoillaan, kun pikku sirkka uhkasi ennen aikojaan käydä vanhaksi ja totiseksi, mutta arveli parhaaksi, että hän lähtisi Ension ja Helvin mukana matkalle, koska hän sitä niin hartaasti toivoi. Ja niin oli asia päätetty.
* * * * *
Aika kului nopeasti ahkeran, innokkaan työn ja kesäisten ilojen vaihdellessa. Elokuu tuli melkein huomaamatta, ja sen mukana nuorten lähtöpuuhat.
Matkan aattopäivänä Irja oli uimisen jälkeen jäänyt niemen rantaan huuhtelemaan ylioppilaslakkiansa. Hän asetti sitä paraikaa kuivamaan, kun huomasi Tauno Brofeltin purjeveneen soluvan saaren takaa esiin. Perämieskin näkyi samassa keksineen Irjan, sillä hän ei kääntynyt valkamaa kohti, vaan laski myötätuulessa suoraan niemen kärkeen.
Tauno hyppäsi reippaasti maalle ja tervehti Irjaa. Hän oli puettu hauskaan, aistikkaaseen urheilupukuun, ja katseessa välähti entinen raikas ilomielisyys, vaikka siinä Irjan mielestä samalla oli jotain muutakin, jota hän ei käsittänyt.
— Tahdoin käydä vielä kerran sanomassa hyvästit, ennenkuin lähdet pitkälle huvimatkallesi ja jätät seuramme, — virkkoi hän.
— Tervetultua! Mutta sinä vaan et näy saavan päähäsi, ettei meidän ole tarkoitus matkustaa huvitellaksemme. Täytyyhän olla parempi syy, kun luopuu rakkaasta ja tärkeästä työstä. — Odotappas, minä vähän korjaan tuota lakkia. Kas noin! Tulehan nyt, niin menemme toisten luo.
Tauno katseli ihaillen notkeata, vilkasta tyttöä, ja ennenkuin Irja ehti kääntyä lähtemään, oli hän estäen nopeasti tarttunut hänen käteensä.
— Ei, Irja — viivy täällä! Onni suosi minua, kun tapasin sinut yksin, sillä minä tulin varta vasten saadakseni ennen eroamistamme sanoa sinulle, mitä lapsuudestasi asti olen tuntenut sinua kohtaan — joko tieten tai tietämättäni…
— Parempi on, ettet sitä sano, — virkkoi Irja, joka äkkiä oli käynyt totiseksi. — Tule, lähdetään…
— Ei, ei, nyt en päästä sinua karkaamaan, — virkkoi Tauno, yhä pidellen hänen kättänsä ja koettaen katsoa häntä silmiin. Mutta Irja käänsi pois päänsä ja riuhtaisihe irti.
— Halveksitko minua Saimin tähden? — kysyi Tauno silloin surullisesti. — Voi Irja, ihminen saattaa erehtyä, kokea paljon katkeraa ja tuottaa murhetta muillekin, mutta juuri kaiken sen kautta oppia selvästi näkemään. Tunnen monta tyttöä, mutta enimpiä heistä ylenkatson, toisia säälin. Saimia luulin rakastavani, sillä hän oli ystäväsi, säesti sinua, kun lauloit, puhui sinusta, kun kyselin, oli kaunis ja suloinen ja valmis antamaan minulle sen lemmen, jota turhaan näytin toivovan sinulta… Se kävi päinsä, niin kauvan kuin uutuus viehätti ja salaisuus loi runollisen verhonsa suhteemme yli, mutta heti aloin katua ja kyllästyä, kun kihlauksemme oli julkaistu. Muistin sinua; näin edessäni, miten ulkomailla sait kihlakorttimme, ja tuumin, tokkohan ilostuit vai kävit surulliseksi sitä katsellessasi. En voinut kestää Saimin seuraa, minun täytyi päästä pois Helsingistä, ja sinun palaamisesi lähestyessä lähetin hänen sormuksensa takaisin…
He olivat hiljakseen kävelleet kappaleen tietä pitkin, kääntyneet syrjään ja istuutuneet penkille männyn juurelle. Tauno puhui tunteesta väräjävällä äänellä; Irja kuunteli, miettivä ilme kauniissa katseessansa.
— Koko ajan sinä olit sydämessäni, Irja; sinä ainoa tyttö, jota ikäni olen ihaillut ja kunnioittanut, ainoa, jota lähestyin näkemättä paikalla altista halua syöstä syliini, kunhan vaan avaisin sen… Jos he tietäisivät, nuo tytöt, kuinka mies sellaista inhoaa! Sinua, jota en voittanut, minä halusin voittaa…
— Ja voitettuasi olisit minuunkin kyllästynyt, — keskeytti Irja. — Sillä mistä johtuu se tunteesi, jota nimität rakkaudeksi? Jumala on antanut minulle ulkonaisia lahjoja, jotka häikäisevät silmiäsi, mutta sisäiset siteet eivät yhdistä meitä. Älä pyydä rakkauttani, Tauno, se on mahdotonta!
— Vasta sitte heitän toivon, kun näen katkeamattomien kahleitten kiinnittävän sinut toiseen. Irja — ellet lempesi lahjaa minulle anna — enkä luullutkaan, että vielä sen täytenä saisin — niin anna edes varmuus siitä, että sydämesi on vapaa!
— Kuka voi sydämen syvyydet tutkia? Mutta sen tiedän, etten milloinkaan ole rakastanut ketään niinkuin omaisiani…
— Niinkuin omaisiasi! — Tauno hymyili katkerasti. — Ketkä sitte kuuluvat niihin omaisiin? Vaan suo anteeksi, alan käydä epähienoksi, huomaan sen. — Näinkö minun siis on lähteminen, ilman ainoatakaan toivon sanaa?
— Keskusteluumme minulla ei ole enempää lisättävää. Mutta tottahan tulet sanomaan hyvästi Helville ja Ensiolle? Sinun pitää levätä, olet purjehtinut pitkän matkan.
— Voitko sinäkin olla julma, kuten kissa, joka hiirtä kiusaa? Ei, Irja, paikalla lähden, niin nopeasti kuin purteni kantaa. Ja sinä — pidä hauskaa matkallasi niiden kanssa, joihin "sisäiset siteet" sinua liittävät enemmän kuin minuun…
Irjan mieli oli kuohahtamaisillansa, mutta hän hillitsi itsensä, käsittäen, ettei vastaus olisi nyt kuitenkaan mitään auttanut. Siksi hän vaan antoi kättä Taunolle, pyysi anteeksi, että hänen oli täytynyt pahoittaa lapsuudentuttavan mieltä, ja kääntyi hitaasti kävelemään kotia kohti, Taunon rientäessä veneensä luo.
Toiset istuivat kaikki verannalla, johon aamupäiväkahvi oli tuotu. Tohtori sanoi jo pelänneensä, että vedenhaltija oli hänen tyttönsä vienyt, tohtorinna ja Ensiokin olivat ihmetelleet hänen viipymistänsä, ja Helvi oli juuri lähdössä häntä etsimään.
— Jutteleppa nyt, mitä olet toimittanut, — kehoitti tohtori, valmistaen hänelle tilan viereensä.
Irjan ei koskaan ollut tapana salata mitään omaisiltansa, ja nytkin hän suoraan kertoi kaikki. Olihan hän itse aivan varma asiastansa, mutta tuntui kuitenkin hyvältä, kun sai kuulla vanhempain olevan täysin tyytyväisiä hänen menettelyynsä. Heidän mielestänsä Tauno kyllä oli hauska ja miellyttävä poika, mutta liian suuri "hulivili", jotta he hänen haltuunsa olisivat tahtoneet lapsensa onnea uskoa. — Helvistä asian päätös oli päivän selvä ja luonnollinen; ja kaiketi Ensiokin ajatteli samaa, koska hän ei mitään virkkanut. Onhan vaitiolo tavallisesti yhtä kuin hyväksyminen. Tytöiltä vaan jäi huomaamatta hänen omituinen katseensa, joka seurasi Irjaa koko ajan kuin hän kertoi. Kun he sitte kohta lähtivät Honkaharjulle kiipeämään, ei Ensio tullut mukaan, vaan meni tohtorin ja tohtorinnan jäljessä sisälle.
* * * * *
Sinä iltana elokuun kuutamo lumoavana levisi yli seudun. Matkalle lähtijät olivat viettäneet hiljaisen rukoushetken niemen hämärässä puistossa, ja Helvi oli sen jälkeen palannut huvilaan; mutta Irja ja Ensio suuntasivat kulkunsa rantaa kohti, sinne missä männyt juhlallisena vartiona seisoivat ja kotilahti kuun säteitten kirkastamana kimalteli.
— Irja sisko, — sanoi Ensio silloin, — me lähdemme matkalle, asettuaksemme hiljaa Herran kasvojen eteen. Minä tunnen, että se kaikista taisteluista huolimatta on minulle vaikeata, kunnes olen selvillä hänen tahdostansa sen kysymyksen suhteen, joka lakkaamatta on mielessäni. Saanko puhua kanssasi siitä?
Irja loi häneen kummastuneen, kysyvän katseen ja vastasi: — Tietysti, jos voin sinua auttaa.
— Kun kuulin tänään, mitä Tauno oli sinulle sanonut, tuntui niin kummalliselta sydämessäni. Ei ollut kukaan ennen häirinnyt tunteittesi rauhaa… en rohjennut minäkään, vaikka hetki hetkeltä sanat pyrkivät huulilleni. Mutta nyt se kuitenkin on tapahtunut, ja hän oli varmaan vaan ensimmäinen niistä monista, jotka tulevat lempeäsi pyytämään, kunnes omasi löydät…
Ensio pysähtyi; vaan kun Irja vaiti katsoi maahan, jatkoi hän jälleen:
— En voi enää odottaa. Minä rakastan sinua, kallis siskoni, rakastan enemmän kuin veli. En tiedä sinun tunteitasi, en edes aavista vastaustasi, vaikka olemme samassa kodissa kasvaneet. Mutta älä pelkää sanoa minulle kaikkein vaikeintakaan!… Irja rakkaani, minä olen valmis siihen, mitä Herra tahtoo, vaikka olisikin korkein onneni omistaa sinut…
Silloin Irja kohotti katseensa, ja vieno puna nousi verkkaan hänen poskillensa, kuten rusotus taivaalle aamun sarastaessa. Silmistä välähti onnen säde, ja hän kuiskasi:
— Sitäkö se olikin, kun joka yö siellä kaukana uneksin sinusta? Oi
Ensio, nyt minä ymmärrän… Sinua minä rakastan ja olen rakastanut aina!
Tyynenä välkkyi vesi kuutamossa ja linnut oksilla uinuivat, mutta puissa kulki hiljainen humina, kuten näkymättömien siipien suhahdus. Irja ja Ensio viipyivät rannalla, ensin kuiskien sydänten kertomatonta kieltä, sitte yhdessä kiittäen Jumalaa. Vihdoin Irja huomautti, että oli aika lähteä vanhempia hämmästyttämään ja pyytämään heitä mukaan lastensa iloon.
— Mitähän he sanovat? — tuumi hän hilpeästi ja toimessaan, unohtaen äskeisen runollisen vakavuuden. — Tänään en mennyt kihloihin ja menin kuitenkin — onpa se ihmeellistä!
— Heille se ei ole aivan odottamatonta, — kertoi Ensio hymyillen. — Kuinka olisin saattanut kaiken heidän rakkautensa palkaksi anastaa heidän kalleimman aarteensa, tietämättä, että he vapaasti ja mielellänsä soivat sen minulle?
— Aina sinä olet kaltaisesi, yhtä jalo ja hienotunteinen, — sanoi
Irja hellästi.
— Mutta Helvi ei tiedä ainakaan varmuudella mitään, vaikka hän kentiesi on tunteemme arvannut, — jatkoi Ensio. — Rientäkäämme hänenkin luoksensa! Minulla on hänelle paljo selitettävää, monta lausettani, jotka hänestä ovat arvoituksilta tuntuneet.
— Niin, niin, mennään pian! Minä tahtoisin onnestamme riemuita koko maailmalle. Me emme suinkaan rupea päiväksikään salaamaan kihlaustamme, ja tänä iltana vielä kirjoitan Taunolle, jottei hän luulisi minun tahallani peittäneen häneltä totuutta… Kuta ennemmin hän sen tietää, sitä pikemmin hän unohtaa.
Polulle noustessaan he kuulivat Helvin kannakselta huhuilevan. Hän oli laittanut matkavarustukset valmiiksi ja tuli nyt hakemaan heitä, saadaksensa hetken yhdessä nauttia illan ihanuudesta.
Kiirehtien, käsi kädessä he saapuivat, ja Irja syöksähti Helvin syliin, purkaen hänelle ilokuohun täydestä sydämestänsä.
— Sinä oma rakas sisko kuulit sen ensimmäisenä, — lausui hän ilmoitettuansa uutisen. — Anna nyt minulle sisaren suudelma onnentoivotukseksi! Noin — ja Ensiolle myöskin!
Ensio punehtui täyttäessään Irjan pyynnön, ja keveästi kuin hengähdys hänen ja Helvin huulet kohtasivat toisiansa. Mutta Helvi tuskin tiesi, mitä tapahtui, ja hänen poskensa olivat kalpeat kuin lumi.
— Tule nyt mukaan, niin menemme isän ja äidin tykö, — sanoi Irja tarttuen hänen käteensä. — Onko sinun kylmä, Helvi? Kätesi on kuin jää!
— Ehkä vähän, — sai Helvi vastatuksi ponnistaen kaiken tarmonsa. — Menkää te vaan, minä tulen jäljessä. Sedällä ja tädillä varmaankin on puhumista kahdenkesken kanssanne.
Hän kulki rantaan kuten unessa, katse jäykkänä, ajatukset sekavina. Paistoiko kuu todellakin kirkkaana niinkuin äsken, vai sumuharsoko äkkiä verhosi sen? Oliko hän itse sama Helvi, joka luontoa ihannellen ja iloiten toivotusta matkasta äsken oli niemelle kävellyt? Tuntui kuin ääretön erämaa olisi levinnyt kolkkona hänen ympärillensä ja sydän kutistunut kokoon sanomattomasta tuskasta, jota hän ei oikein itsekään ymmärtänyt…
Vasta vähitellen hän tuli tajuihinsa. Silloin hän heittäytyi puun juurelle maahan ja itki, itki kuten se, jolta kesä kukkinensa on ainiaaksi kadonnut. Irja, päivänpaisteen lapsi, oli poiminut ne kaikki…
Mitä hänen elämästänsä oli tuleva? Kuinka hän oli jaksava kantaa sen tyhjyyden kuormaa?
Ei yhtään enkeliä, ei yhtään tähteä pimeydessä… Taivas loisti ja säihkyi, mutta Helvi ei sitä nähnyt. Raskaasti huoaten hän nousi, huuhteli itkettyneitä silmiänsä ja lähti Haapalehtoa kohti — iloitsemaan kihlautuneitten ilosta…
Helvi oli yksin päässyt pujahtamaan pois entiseltä sotilasleiriltä, jossa kokousta pidettiin, kulkenut yli ison kentän ja istuutunut viidakon reunaan, mistä vihreä vesi vilahteli ja mahtavat lumihuippuiset tunturit joka puolelta näkyivät. Hän tahtoi hiljaa ja häiritsemättä koota ajatuksensa ja selvitellä ristiriitaiset tunteet, jotka toinen toistansa ajellen näinä päivinä olivat hänen rinnassansa riehuneet.
Kuinka hyvä kumminkin, että hän oli päässyt mukaan tänne, näkemään niin paljon uutta, saamaan niin paljon vaikutuksia, niin paljon kehoitusta etsimään kaikkensa Herrassa yksin! Hän ei käsittänyt, miten hän muuten olisi ulkonaisesti tyynenä kestänyt tämän ajan, ensi ajan kalleimman toivonsa katoamisen jälkeen…
Millainen sokko ja houkkio hän olikin ollut päivästä päivään, vuodesta vuoteen! Olisihan hänen pitänyt nähdä tai ainakin uskoa se, mitä monet muut jo aikaa ennen olivat huomanneet. Irja ja Ensio eivät hänestä muka sopineet yhteen… mutta kuka on rakkaudelle lait määrännyt? Korkein oli heillä yhtä, ja sanotaanhan muuten vastakohtain parhaiten toisiansa täydentävän…
Vielä viimeiseksi hän oli pettänyt itseänsä Ension puhuessa suhteestansa lähetykseen, vaikka ne sanat aivan yhtä hyvin saattoi toisinkin käsittää, siten kuin Ensio oli selittänyt hänelle: lukemattomien perhosten liehuessa hänen ihanan ruusunsa ympärillä hän pelkäsi, ettei hän milloinkaan saisi rakastettuansa omistaa. Toisen omana hän ei olisi voinut nähdä Irjaa; hän olisi paennut pois, hautautunut kauvas pois pakanamaihin… Mutta se ei ollut oikein. Hänen täytyi voittaa ja kestää kuin mies, väistymättä sotatanterelta. Hänen piti taistella itsensä sisällisesti vapaaksi siitä, mikä oli hänelle kalleinta maan päällä, ja kulkea tietänsä suoraan, kävi tässä suhteessa miten tahansa…
Ensio oli uhrinsa antanut ja sentähden myöskin voinut saada sen takaisin. Hän, Helvi, oli sitkeästi pidellyt kiinni omista ajatuksistansa ja teistänsä — ja Herran oli täytynyt väkisin ottaa häneltä kaikki, kaikki…
Oi, se oli nyt niin selvänä hänen surulliselle sydämellensä. Koko elämänsä ajan hän oli Herran edessä vilpistellyt, luullut olevansa hänen omansa kokonaan ja kuitenkin palvellut häntä puolinaisella rakkaudella. Hänen sydämessänsä oli asunut paljo ylpeyttä, paljo itsepetosta ja itseviisautta, paljo riippuvaisuutta ihmisistä, suurta itsekkäisyyttä ja taipumattomuutta Herran tahtoon. Siksi hän oli tuntenut "painoa sydämellä", siksi epävarmuutta ja rauhattomuutta. Hän oli luullut sen riippuvan ulkonaisista seikoista, huvituksista ja maallismielisestä seurapiiristä, viipymisestä työssä, joka ei kuulunut hänen varsinaiseen toimialaansa, siitä, että hän oli sukulaisiansa laiminlyönyt — niin, milloin mistäkin. Tavallaan hän oli ollut oikeassa; mutta pääsyytä hän ei ollut huomannut: suhdettansa Ensioon, joka Herran tahdon sijasta oli kaikkia hänen ajatuksiansa ja tekojansa hallinnut…
Niinkö se oli? Vai eikö oikeammin hänen itsekäs rakkautensakin ollut vaan yksi ilmaus koko sydämen suunnasta, joka vaati perinpohjaista korjausta? Kaikki väärät yksityisseikat olivat kuin ohdakkeita, jotka samasta juuresta versoivat, synnin juuresta sydämessä, omasta itsestä, joka ei tahtonut väistyä valtaistuimeltansa, antaen Herralle ruhtinassijaa…
Ajoittain, erityisissä tilaisuuksissa hän oli alistunut, kuten esimerkiksi lähtiessänsä Saukkolaan. Silloin hän olikin saanut kokea rauhaa ja ikäänkuin esimakua siitä siunauksesta, joka seuraa ehdotonta kuuliaisuutta ja kokonaista antautumista. Mutta hän ei ollut tahtonut Herran viittauksia ymmärtää; ja siksi hänen nyt täytyi surra muiden iloitessa ja itkeä syntejänsä, kun toiset Jumalan armoa ylistivät…
Ei kukaan täällä kokouksessa varmaankaan ollut niin huono, niin murrettu, niin murheellinen kuin hän — — —
Kuului annettavan ateriamerkki, hänen täytyi lähteä piilopaikastansa. Hän taivutti syrjään pitkän oksan, mutta kuuli samassa rasahduksen toisaaltakin, vähän matkan päästä. Muutamia askelia astuttuansa hän näki Saimi Saarnion, joka toverien hartaasta kehoituksesta myös oli lähtenyt mukaan kokoukseen ja näytti nyt, samoin kuin Helvikin, etsineen yksinäisyyttä.
— Kas, olitko sinäkin täällä! — sanoivat molemmat melkein yhtaikaa, joutuen hiukan hämillensä.
— Siinä on minulla surutoveri, — ajatteli Helvi. Vaan Saimi tarttui kohta hänen käsivarteensa ja alkoi avomielisesti puhua.
— Eikö tämä kokous ole suurenmoinen? — sanoi hän. — Ajattelehan, että sadat nuoret eri maista tulevat yhteen Jeesusta tunnustamaan ja yhdessä pyrkimään häntä lähemmäksi! Tuntuu kuin suuri virta vyöryisi ja veisi minutkin ihan vastustamatta mukanaan. Minä pelkäisin sitä, ellen tietäisi, että se on ainoa pelastukseni…
— Niin, Saimi, se on pelastus, kunhan vaan virrasta kohoamme kalliolle. Yksin Jeesus on turvamme ja onnemme… vaikka usein katkerasti harhailemme, etsien sitä ihmisistä…
— Yksin Jeesus — niin. Muistatko, milloin ennen sen sanoit minulle? Se oli sinä päivänä, jona Tauno oli pyytänyt minua omaksensa. Oi Helvi, jos tietäisit, kuinka paljon olen sen jälkeen kärsinyt! Luin eräänä aamuna raamatunlauseen, joka on juuri kuin minulle kirjoitettu: "Älkää olko kuten orhit ja muulit, joilla ei ymmärrystä ole, joille pitää suitset ja ohjat suuhun pantaman; muutoin eivät he lähene sinua". Itse minä olen murheisiini syypää, mutta Herra on ollut armollinen ja vetänyt minua luoksensa pakottamalla, kun en muuten tullut. Sinä onnellinen, jonka ei ole tarvinnut sellaista tietä kulkea!
Kyynel vierähti hiljaa Helvin poskelle, ja hän puristi lujemmin Saimin kättä kuiskatessaan: — Kentiesi paraikaa käyn juuri sitä tietä. Minä olin sokea sokean neuvoja… mutta Herra on rakastanut meitä kumpaistakin ijankaikkisella rakkaudella, ja siksi hän vetää meitä puoleensa sulasta armosta. Muistakaamme rukouksessa toisiamme, Saimi!
Saiminkin silmään kohosi kyynel, ja hän vastasi Helvin kädenpuristukseen, ikäänkuin ilmaisten, että hän oli ymmärtänyt. Mutta Helvin mieleen johtui se ilta, jona toveripiirissä hänen ehdotuksestaan oli rukoiltu "Saimin ja muiden puolesta, joiden täytyy kulkea synkkiä teitä". Oliko hän silloin ehkä hetkellisesti aavistanut itsekin sisältyvänsä siihen rukoukseen? Se näkyi jo alkaneen kantaa hedelmää Saimin suhteen; tokko hänkin oli saava sen siunauksesta osansa? Tai kentiesi hän oli saanutkin; sillä olihan valkeus ja totuus suuri Herran armolahja, niin katkerana ja masentavana kuin se olikin häntä kohdannut. Kurituksen oli täytynyt tulla, mutta samalla tuli se lohdullinen vakuutus, että rakastavan Isän käsi vitsaa piteli. Hän löi, saadaksensa parantaa…
— — Kun Helvi Saimin kanssa saapui isoon, hauskaan ruokailutelttaan, olivat kaikki pöydät jo pitkin pituuttansa täynnä aterioitsevia. Sinne tänne kuljettuaan he vihdoin löysivät eri haaroilta paikan. Helvi joutui istumaan kahden ruotsalaisen väliin, vastapäätä nuorta norjalaista, jotka yhdessä innokkaasti puhelivat lähetysasiasta ja etenkin sen asemasta kokouksessa. Helvi oli jo ennen esitelty yhdelle heistä, toiset vaihtoivat kohta nimikortteja ja vetivät hänetkin mukaan keskusteluunsa, huomauttaen lähetysesitelmistä, jotka sinä iltana piti pidettämän.
— Vahinko, että ne ovat niin myöhään, — sanoi norjalainen. — Sinne pitäisi välttämättä niin monien kuin suinkin virkeinä tulla, sillä ainakin yksi niistä on varmaan oleva kokouksen parhaita. Tahtoisitteko tekin, neiti, mainita siitä tovereillenne?
— Mielelläni. Se kuuluukin läheltä omiin harrastuksiini, sillä sydämestäni soisin lähetysrakkauden enemmän lämpenevän meikäläisten keskuudessa.
— Ettekö te olekin ajatellut ruveta lähetyssaarnaajaksi? — kysyi se ruotsalainen, jonka Helvi ennestään tunsi. — Muistan erään tovereistanne puhuneen siitä.
Helvi ei oikein tietänyt mitä vastata. Keväällä hän jo oli valmistanut ystäviänsä siihen mahdollisuuteen, ettei hän ehkä koskaan lähtisikään, mutta eivätpä he näyttäneet ottavan uskoaksensa, koska kertoivat siitä vieraillekin. Itse hän oli viime aikoina kasvanut pois entisistä aikeistansa, ja nyt, oman kurjuuden tunnon musertaessa, hän kaikkein vähimmin oli rohjennut niihin palata.
— Kerran sitä kyllä ajattelin, — vastasi hän sentähden hiljaa. — Se oli unelmani lapsuudessa, ja sittemmin jo aloin valmistautuakin sitä varten. Mutta en enää uskalla luulla sitä mahdolliseksi, sillä minä olen liian huono ja kelvoton Herran suureen työhön.
Helvin puhetoverit olivat hetken vaiti. Sitte toinen ruotsalaisista, vanhempi, vakavakatseinen pastori, lausui:
— Muistuu mieleeni se kaunis laulu, jonka ensi kerran kuulin teiltä suomalaisilta:
"Ah, etten mitään oisi, tyhjä murrettu astia vaan, pantu Mestarin jalkain juureen korjaustansa vartoamaan: tyhjä, hän että mun täyttäis, kun tointansa käyn tekemään; murrettu, että hän käyttäis mua muitakin etsimään".
Ehkä se sopii juuri teille. Mestarin tulee kasvaa, meidän vähentyä.
Nöyristä ja alhaisista hän aseensa valitsee.
Helvin sydän alkoi tykyttää. Hän olisi tahtonut sanoa jotakin, vaan ei tietänyt, saattaisiko hän sen tehdä. Pastori oli kohta voittanut Helvin luottamuksen, mutta sopiko hänen tässä, ensi kerran puhuessansa henkilön kanssa, kymmenien muiden ympäröimänä ja ainakin lähinnä istuvien kuullen tuoda esille epäilyksiänsä ja kysymyksiänsä?
Miksikä ei? Se kuului kokouksen luonteeseen. Ehkä tilaisuus ei koko aikana enää palaisi, sillä aterian päätyttyä pastori kenties oli hävinnyt häneltä noiden satojen joukkoon, jotka eri haaroilta olivat tulleet, eikä hän milloinkaan saisi sanoa sanottavaansa. Tuttu tai tuntematon — mitä siitä lukua? Herran rakkaus yhdisti heitä kaikkia.
— Sydämeni on ollut maallisiin kiintynyt ja puolinainen Herran edessä, — sanoi Helvi, syrjäyttäen päättävästi ujostelunsa ja luoden totisen katseen pastoriin. — Vuosikausia Herra on kutsunut minua, mutta minä en ole rehellisesti totellut, ja lopuksi petin minulle uskotun aatteen luopumalla sisällisesti siitä itsekkäitten pyrintöjen tähden. Suuren surun kautta Herra armossaan avasi silmäni — mutta mihin minä nyt enää kelpaan?
— Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä, — vastasi pastori vakuuttavan varmasti.
— Sen tiedän, ja siinä onkin ainoa toivoni ja lohdutukseni. Herra voi pelastaa minut yksityisesti… mutta ei se estä häntä sulkemasta mahdotonta asetta työstänsä pois. Minä en ansaitse päästä siihen enää.
— Ette milloinkaan olisi itsestänne sitä ansainnut. Mutta muistakaa, mitä Jeesus sanoi Pietarille, joka kolmasti oli hänet kieltänyt: ruoki lampaitani! Varokaa, ettette vielä kerran ole kutsuvalle äänelle uskoton! Hiljentäkää sydämenne, turvatkaa ijankaikkiseen armoon ja rukoilkaa selvyyttä! Jolle paljo anteeksi annetaan, hän paljon rakastaa, ja Jeesuksen rakkaus se on, joka on vaativa hänen palvelijansa työhön.
— Kiitos, — kuiskasi Helvi sydämellisesti pastorille, kun he pöydästä nousivat. Hän oli kokonaan unohtanut toiset, jotka olivatkin hienotunteisesti kääntyneet muiden naapuriensa puoleen, jättäen heidät rauhassa keskustelemaan.
— Olkoon Herra kanssanne, — vastasi pastori ojentaen kätensä; ja niin he erosivat. Mutta Helvi ajatteli jyväsiä, jotka putoilevat toisinaan tien varrelle ohimennen, melkein kylväjän huomaamatta. Kallis siemen oli siten sirotettu hänenkin sydämeensä, ja hän tahtoi sen huolella varjella, jotta taivaan linnut eivät sitä noukkisi pois.
Pöydän päässä hän kohtasi Irjan ja Ension, jotka seisoivat vierekkäin, onnesta säteillen kuten yleensä näinä päivinä. Helvi nyökäytti heille iloisesti päätänsä. Kumma kyllä, ei tuntunut mitään pistosta sydämessä, ja luonnollisen tyynenä hän saattoi heitä lähestyä ensimmäisen kerran heidän kihlauksensa jälkeen.
— Meidän pitää nyt heti mennä lauluharjoitukseen, — kertoi Irja. — Sitte on naisylioppilaitten erikoiskokous, niinkuin tiedät. Oletko valmis vai täytyykö sinun vielä käydä nuottivihkoa hakemassa?
— En tule nyt ensinkään. Jos kaivataan, niin sano, että halusin olla yksin ja valmistautua tämäniltaisia lähetyspuheita kuulemaan.
— Katsoppas, alkaa sataa. Missä aiot olla, makuuhuoneissako, jotka päivisin ovat niin kolkot pelkkine vuoderiveineen? Tule kumminkin laulamaan! Ei siitä väsy, se virkistää vaan.
— Irja hän haluaisi lakkaamatta laulaa, — virkkoi Ensio hymyillen.
— "Mä lakkaamatta laulelen, maan murheita en muista" —
hyräili Irja suloisella äänellänsä, joka kuiskauksenakin sointui kuin hopeatiukunen. — Kuinka en sitte laulaisi? Minusta tuntuu kuin koko elämäni pitäisi olla pelkkä kiitoslaulu Herralle, joka on ollut minulle niin armollinen.
— Kunpa elämämme sitä aina olisikin, ilossa ja surussa, — sanoi Ensio.
— "Iloni muut jos katoaa, mull' Jeesus ilon antaa; jos varjot päivän sammuttaa, yö lauleloita kantaa" —
saneli Helvi Irjan säkeiden jatkoksi, puolittain itseksensä, omituinen kaukokatse silmissään. Vaan samassa hän asemansa muistaen kääntyi Irjan puoleen ja lausui:
— En kuitenkaan voi tulla kanssanne, sillä minulla on tärkeä asia ajateltavana. Hyvästi, kunnes illalla tavataan!
— Mikähän Helviä oikein vaivaa? — tuumaili Irja katsoen hänen jälkeensä. — Minusta hän täällä kokouksessa on ollut toisenlainen kuin kotona, niin hiljainen ja itsekseen vetäytyvä. Olisi hyvin ikävä, jos hänen toiveensa sen suhteen olisivat pettyneet ja hän katuisi tulleensa.
— En sitä luule, — vastasi Ensio miettiväisenä. Hän oli alkanut epäillä jotakin — mutta samassa hän karkoitti pois sen ajatuksen; sehän oli tyhmä ja itserakas. Täytyi löytyä toinen syy Helvin totisuuteen.
— Sanoihan hän tahtovansa erityisesti valmistua lähetysesitelmiä varten, — jatkoi hän sentähden, itsekin iloisena havaitsemastansa luonnollisesta selityksestä. — Kentiesi hän paraikaa lopullisesti ratkaisee elämänsä polttavaa kysymystä. Sellaisina aikoina ympäristö pakenee ja sielu etsii hiljaisuutta Herransa edessä.
Se hiljaisuus Helviä varjosikin puhuen hänelle suurta kieltänsä, kun hän vuoteeseensa nojautuneena yksin istui makuusalissa. Sade pieksi ikkunoita, myrsky reuhtoi tuntureilla, hetket riensivät ja hämärä alkoi levitä. Mutta sitä myöten taistelevassa sydämessä rauha ja kirkkaus voittivat voittamistaan. Täydellisen anteeksiantamuksen salaisuus selveni, särjetty ruoko kohosi uuden voiman nostamana, ja aavistuksen tavoin värähti läpi Helvin sielun se ilo, joka joskus siintää autuaitten asunnoista, tuoden väkevyyttä elämän taisteluihin.
"Mä lepään kalliolla, se kyllä kantaa mun" — —
— — Oli jo melkein pimeä, kun Irja raotti ovea ja kurkisti sisään.
— Vieläkö sinä täällä istut, Helvi! — huudahti hän. — Huh, kuinka tuuli ulvoo nurkissa! Eikö sinua ihan pelota? Lähde nyt jo esitelmiä kuulemaan, toisetkin alkavat mennä.
— Totta kaiketi sinäkin tulet?
— Minua niin väsyttää, että jäisin mieluummin pois. Mutta mitä minä täälläkään teen yksin pimeässä? Mennään sitte.
Ulkona pilvet yhä kaatoivat vettä virtanaan. Sadetakkeihinsa kääriytyneinä ja ponnistellen tuulta vastaan tytöt pyrkivät kylän kirkkoa kohti, josta valo kutsuvana viittasi.
— Sinä et ole iloinen, rakas sisko, — alkoi Irja silloin, painautuen häntä lähemmäksi.
— Minä odotan, että Jeesus on antava minulle horjumattoman ilonsa, joka kestää ijankaikkisesti, — vastasi Helvi.
Irja katsoi häntä kummastellen. Niin, Ensio oli varmaankin oikeassa; jotakin ratkaisevaa oli tekeillä hänen sielussansa. Mutta harso oli heitetty sen yli, eikä häntä saanut kyselemällä häiritä.
Se esitelmä, josta niin paljon oli odotettu, olikin todella valtava ja voimakas. Vaikuttavilla, hämmästyttävillä numeroilla tuotiin esille tosiasioita lähetyksen tilasta, ja loppuosa sisälsi sydämellisen vetoamisen kuulijoihin.
— Onko oikein, — kysyi puhuja, — että yhdellä rannikolla tuhansittain vilkkumajakoita loistaa, kun toisaalta synkästä pimeydestä lakkaamatta kaikuu hukkuvien hätähuutoja? Kristus tuli koko maailman valkeudeksi. Missä viipyvät hänen palvelijansa, jotka hän on kutsunut soihtujansa sytyttämään?
— Herra, sinä tiedät, että minä olen yksi heistä, — vastasi Helvi ääneti sydämessään. — En tahdo enää vitkastella. Tässä olen, lähetä minut!
Sanoitta hän vihdoin oli tehnyt sen lupauksen, jonka tieltä hän vuosikausia oli kiertäen väistynyt. Tuntuiko se nyt raskaalta uhrilta? Oi, sehän oli ääretön armo ja kunnia, riemu ja onni. Kuinka hän oli saattanut epäillä niin kauvan, tuottaen itselleen tottelemattomuudellansa tuskaa ja sydänsurua? Kiitos Herralle, että se kaikki nyt oli ohitse!
Tummana virtana kuulijat kulkivat ulos temppelistä rajuilmaan ja pimeyteen. Kaikki kiirehtivät minkä kerkisivät, puhumatta monta sanaa, miettien kuultua mielessänsä. Mutta Irja kuiskasi liikutettuna Helville:
— Luulen, että ensi kerran kuulin todellisen lähetyspuheen, sellaisen kuin niiden aina tulisi olla. Minä alan ymmärtää sinua. Tiedätkö, tuntuu aivan kuin minullekin kotikuusien lomasta laajemmat näköalat vilahtaisivat. Ehkä nyt opin Herralta rukoilemaan: Lähestyköön sinun valtakuntasi!
— Silloin olet samalla rukoileva siunausta minunkin työlleni, — vastasi Helvi. — Kiitä Jumalaa kanssani, sillä hänen laupeutensa on ollut suuri minua kohtaan. Kutsumukseni on nyt lopullisesti selvillä.
* * * * *
Viimeinen kokouspäivä, sunnuntai, valkeni ihanana ja kirkkaana. Yöllä oli vuorien huipuille muodostunut puhdas, laaja lumiverho, jonka hohde häikäisevänä erottui syvän sinistä taivasta ja alempana tunturien tummia kupeita vastaan. Juhlallinen rauha levisi yli kenttien, leirihuoneiden ja pienen kylän kirkkoinensa. Kokousnuorisoa liikkui siellä täällä nurmikoilla ja teillä, mutta se oli hiljaisempaa ja totisempaa kuin muina päivinä, jolloin nuorekas hilpeys tuon tuostakin raikkaana pulpahteli esille. Kentiesi oli ero tunnelmaakin ilmassa; mutta ennen kaikkea tuntui, että pyhä, vakava hetki oli tulossa, siunattu Herran kohtaaminen hänen alttarinsa ääressä, johon nuoret sydämet hiljaa valmistautuivat.
— Helvi, — sanoi Irja astuen hänen luoksensa makuuhuoneeseen, — tule mukaan. Ensio odottaa tuolla ulkona. Me tahtoisimme sinun kanssasi yhdessä vähän vetäytyä erikseen, kuten kotona tällaisina päivinä.
Hän oli heti valmis. Se tuntui vaan suloiselta, ei se hänen rauhaansa häirinnyt enää. Tyynenä ja onnellisena hän kulki heidän rinnallansa yksinäiseen paikkaan, jonka he olivat valinneet, kauniin, vihreän kunnaan juurelle, päivän lempeään paisteeseen.
— Me halusimme pyytää sinulta anteeksi kaikkea, mitä olemme rikkoneet sinua vastaan, — sanoi Irja, luoden Helviin rehellisen, kirkkaan katseensa. — En muista mitään erityistä, mutta Jumala kyllä on kaikki nähnyt, ja hän tietää, että minä usein olen ollut paha ja ajattelematon ja kentiesi sen kautta sinua loukannut. Anna se anteeksi minulle!
— Niin, Helvi, anna myöskin minulle anteeksi kaikki, millä tahtomattani ehkä olen tuottanut sinulle murhetta! — Ensio lausui ne sanat vakavasti, ja hänen tutkiva katseensa etsi Helvin silmistä vastausta. Mutta hän kesti sen rauhallisesti, ja helpotuksen huokaus kohosi Ension rinnasta.
— Minulla ei ole mitään anteeksi antamista. Kiitos, rakkaat ystävät, kaikesta, kaikesta, mitä pitkien vuosien kuluessa olen saanut teiltä! Unohtakaa te minun syntini ja rikokseni…
— Älkäämme enää puhuko toisistamme, — sanoi Ensio. — Kääntykäämme nyt Jumalan puoleen, sillä hänelle meillä kyllä on enemmän tunnustamista.
— Minulla ainakin, — lausui Irja. — Tiedättekö, on yksi asia, joka oikein painaa mieltäni. Olen unohtanut, minkä hengen lapsi minun tulee olla, sillä olen kantanut vihaa ja katkeruutta sydämessäni. En itseni, vaan syntymämaani tähden… Nyt tahdon sen uskoa Jumalan rakkauden haltuun ja rukoilla niiden puolesta, jotka sille pahaa suovat… Herra on auttava minua voittamaan, sillä hänellä on siihen voima.
— Kaikki on hänen ja hänessä kaikki meidän, — kuiskasi Helvi. — Hän ottakoon kaikkemme jälleen, sydämemme kokonaan, intomme, rakkautemme, tahtomme ja työmme, elämämme ja kuolemamme! Kaikki Jeesukselle siinä paikassa, mihin hän meidät maailmassa asettaa! Rukoilkaamme, että niin tapahtuisi!
* * * * *
Pyhä rauha lepäsi Helvin yli, kun hän kulki takaisin Herran huoneesta. Liitto oli solmittu, autuas, ijankaikkinen. Vanhat olivat kadonneet ja kaikki uudeksi tulleet. Herra Jeesus oli itsensä hänelle antanut, ja hän tunsi olevansa vihitty Mestarin suureen työhön. Kuka voi sitä onnea kertoa!
Laulun sävelet kaikuivat hänen korviinsa. Joukko nuorukaisia ja neitosia oli pysähtynyt yhteen parveen laulamaan ylioppilaiden kristillisen maailmanliiton tunnuslaulua, ikäänkuin jäähyväisiksi ennen eroamista muistuttaen sidettä, joka heidät yhdisti yli merten, kautta maailman. Yhä useampia yhtyi heihin, ja säe säkeeltä vyöryi sävel valtavammin. Kun Helvi ehti mukaan, viritettiin viimeiset sanat vakuuttavalla innolla, joka tunki sydänten syvyydestä:
"Kruunaa, kruunaa Jeesus, korkein ruhtinas!"
— Minun ruhtinaani, minun kuninkaani! — soi riemuisa vakuutus Helvin sydämessä. Mikä kunnia kuulua hänen sotajoukkoonsa ja lähteä hänen valloitusretkellensä maailmaan! Mikä autuus seurata hänen jälkiänsä ristin tiellä, kunnes hän kerran oli avaava kirkkautensa portin ja antava kruunun "kuolemaan asti uskolliselle"!
Herralle yksin kaikesta kiitos! "Sillä hänen on valtakunta ja voima ja kunnia ijankaikkisesti."
Talvi oli käärinyt maan valkovaippoihinsa ja jälleen paennut uuden kevään tieltä. Tuomet tuoksuivat täydessä kukassaan tohtori Lindin asunnon ympärillä Kaivopuistossa, ja meri lepäsi vapaana, tyynenä kuin peili. Tohtori, tohtorinna ja Ensio seisoivat ylhäällä parvekkeella tähyillen suurta laivaa, joka satamassa ankkuroi. Mutta Helvillä ja Irjalla oli kiireisempää tointa. Kummankin kamarissa oli arkkuja, myttyjä ja laukkuja hajallaan, ja he asettelivat niihin tavaroita minkä ehtivät.
Irja kohotti melkein hellästi valkoista pukua ja myrttiseppeltä huntuineen, kääri ne sitte varovasti kokoon ja laski päällimmäiseksi matka-arkkuunsa.
— Nämä säilytän muistona kaiken ikäni, — sanoi hän ovesta Helville.
— Eipä ihme, — arveli Helvi hymyillen. Hän voi niin sydämestään ottaa osaa ystävänsä onneen. Ei hän enää olisi tahtonut kohtaloa vaihtaa, ei halunnut hänen sijastansa muuttaa siihen pikku pappilaan, josta hän kerran oli uneksinut, johon Ensio nyt oli Irjan vievä. Tie oli selvänä Helvin edessä, sillä Mestari oli sen viitoittanut, ja ihanana se siinsi hänelle Jeesuksen rakkauden valossa, vaikka se johtikin kauvas yli merten, yksinäisille, ohdakkeisille rannikoille.
Muutama päivä sitte Ensio oli polvistunut alttarin edessä, vannoen uskollisesti palvelevansa Herraa hänen laumansa paimenena. Eilen hän uudelleen oli alttarin ääreen astunut, rinnallansa ihana morsian, rakastettu Irja. Kauniina olivat silloin kuorolaulut lehteriltä kaikuneet, ja koristettu kirkko oli täpö täynnä vieraita. Niiden joukossa istuivat Saimi ja Taunokin, vaikka kumpainenkin eri tahollansa. Saimin poskille oli puna taas kohonnut ja kiiltoa tullut silmiin. Hän luki nykyään innokkaasti kandidaattitutkintoansa, oli hartaimpia jäseniä raamatunlukupiirissä ja näytti kokonaan voittaneen entiskeväisen lemmensurunsa. Ei ollut Taunonkaan muoto murheellinen, sillä hänellä kiilteli jälleen sormus vasemman käden nimettömässä, tällä kertaa erään hänen virkatoverinsa, sievän, reippaan voimistelunopettajattaren antama. Tuntui kyllä joku haikea muisto ja kaihon pistos sydämessä, kun suloinen morsian sisälle saatettiin; mutta hän oli nyt kerran mennyttä — eikä nuoren elinhaluisen miehen kannattanut ijäksensä istua ikävöimään — — —
Irja ja Ensio eivät olleet samana iltana lähteneet häämatkallensa; vasta tänään heidän piti yöjunalla siirtyä omaan pieneen kotiinsa, savolaiseen kappalaistaloon parin peninkulman päähän Haapalehdosta. He tahtoivat näet ensin saattaa Helviä, rakasta kasvattisisarta, pitkälle retkelle, jonka hän kohta oli alkava.
Niin, nyt se oli tapahtuva. Rannassa jo valmistelihe lähtöön laiva, jonka piti viedä hänet Englantiin, oppilaaksi vastaisia lähetyssaarnaajia varten järjestettyihin kursseihin. Ja sitte oli matka jatkuva kauvas pois — sinne, missä pimeys peitti maan ja synkeys kansan, Intian zenanoihin, joiden kuva jo äidin kertomuksista oli haihtumattomaksi hänen mieleensä painunut…
Oli kestänyt kauvan, ennenkuin kasvattivanhemmat olivat tulleet vakuutetuiksi Helvin aikeitten todellisuudesta, ja vielä kauvemmin, ennekuin asia niin paljon selveni heille, että he antoivat suostumuksensa. — Tarkoitus voi kyllä olla jalo, — oli tohtori silloin sanonut, — mutta sen kannattajat ovat haaveilijoita, sillä he syöksyvät suin päin omaan perikatoonsa. Emme saata estää Helviä heittäytymästä surman suuhun, jos hän välttämättä haluaa; mutta olisipa pikku sirkkamme saanut moisia tuumia päähänsä, niin kyllä olisi osotettu, että tahto on isän ja äidin taskussa! — Siihen Helvin oli täytynyt tyytyä, selitettyänsä puolestaan, ettei hän voinut pitää Vapahtajan selvää käskyä haaveena, eikä hänen myöskään tarvinnut mitään pelätä, koska ei hiuskarvakaan ollut hänen päästänsä putoava ilman taivaallisen Isän sallimusta. Ja entäpä jos kuolemakin varhain kohtaisi! Ennen tai myöhemmin se kuitenkin oli tuleva. Mieluummin lyhyt, ihana elämä Jeesukselle, kuin pitkät, katkerat vuodet tottelemattomuudessa häntä vastaan.
Hän oli sitte rukouksessa uskonut asian Jumalalle, ja hänestä tuntuikin kuin setä ja täti Lind jo vähän paremmin olisivat ruvenneet häntä ymmärtämään. Mutta ei hän sitä tietänyt; se kenties oli luuloa vaan…
Saukkolaan Helvi myöskin oli kirjoittanut. Sedän vastaus ilahutti häntä suuresti, sillä siinä ei ollut ainoatakaan vastustuksen sanaa. Ehkä Martti veljen, Ovambolähetyssaarnaajan muisto oli isännän sydämeen jättänyt lähetysrakkauden siemenen; ehkä hän myöskin arveli, että Helvi oli kyllä viisas ja itse paraiten tiesi, mitä teki. Surulliselta kirje kuitenkin oli sointunut yksinkertaisine kömpelöine lauseineen. Se oli hyvästijättö ijäksi, ja siihen oli liitetty satamarkkanen, jonka setä ja täti "kiitollisuudella olivat aikoneet Helvin myötäjäisiksi, mutta jonka he nyt täten tahtoivat lähettää, koska ei heillä ollut toivoa häntä vihillä nähdä". Helvi oli ollut syvästi liikutettu tästä suuresta lahjasta, ja ennen kaikkea sentähden, että se todisti rakastavain sydänten uhrautuvaisuudesta, joka Saukkolan väessä oli uutta. Vanhuksissa kuuluikin Herran työ vakavasti edistyneen, ja hyvää Helvi oli nuoresta paristakin kuullut. — Mutta yhtä paljon iloa oli hänelle tuottanut toinen, Haapalehdon naapurikylästä saapunut rahakirje, vaikka se ei sisältänytkään enempää kuin kolme markkaa ja muutamia pennejä lisäksi. Ne rahat olivat iltakoulun oppilaitten omista pienistä varoista koottuja. Helvi oli usein puhunut lapsille lähetystyöstä, ja kun he nyt olivat kuulleet rakkaan neitinsä itse aikovan lähteä pakanamaille, oli Rahkasuon Nannan alotteesta keräys pantu toimeen "niitä pakanoita varten, joille hän meni saarnaamaan". Aakulan Aino, yksi koulun uusista opettajista, oli kirjoittanut kirjeen ja vaihtanut rahat kirkonkylässä postimerkeiksi.
Helvin rakkauden kylvö kotimaassakin kantoi siis jo satoa sen työn hyväksi, jolle hän tahtoi antaa elämänsä. Kuinka Herra oli voimakas, hyvä ja armollinen! Mistä saattoikaan olla pelkoa hänen siunauksensa suojassa?
* * * * *
Matkatavarat olivat kunnossa, ja nuoret kokoontuivat Helvin huoneeseen, sillä välin kuin tohtorinna järjesteli kahvitarjotinta ruokasalissa ja tohtori toimi kirjoituspöytänsä luona.
— Nyt siis "apilanlehti" on viimeisen kerran eheänä, — sanoi Irja surumielisesti, käsi Ension kädessä ja toinen hellästi laskettuna Helvin olalle.
— Älkäämme sillä ajatuksella tehkö näitä lyhyitä kalliita hetkiä katkeriksi, — lausui Ensio.
— Niin, — virkkoi Helvi, — puhukaamme mieluummin muusta. Voisimme unohtaa sen ihanan lohdutuksen, jonka norjalainen lähtölaulumme sisälsi:
"Eipä koskaan Herran kansa
ainiaaksi erkane"…
— Muistatko sen vielä, Helvi? Lausu seuraavakin värsy! — pyysi Irja.
— "Jos nyt täällä viime kerran toisiamme kohdataan, konsa koittaa päivä Herran, yhdess' ollaan ainiaan"…
Irjan kyyneleet alkoivat virtavina vuotaa, mutta Helvi hyväili häntä lempeästi tyynnyttäen:
— Älä itke, rakas ystävä! Emme kukaan saa itkeä erotessa. Olen paljon rukoillut, että voisin pysyä lujana… Herran oman asian tähden…
— Oi Helvi, kuinka paljon pitemmällä sinä olet minua! Mitä minusta tulisi ilman Ensiota?
— Ilman Vapahtajaasi, sano niin, rakkaani, — virkkoi Ensio. — Hänessä yhdistettyinä ja hänen voimassaan meidän on hyvä kotia perustaa. Sinusta tulee aivan erinomainen papinrouva, saatpa nähdä!
Irja hymyili jälleen.
— Kyllä ainakin panen parastani. Ei minusta vielä ole lehmien ja kanojen hoitajaksi, mutta eiköhän sitä hyvällä tahdolla helpomminkin oppine kuin matematiikkaa. Sitte minä käyn mukana raamatunselityksillä ja kinkereillä, johdan ompeluseuroja, etsin sinun seurassasi kaikki yksinäiset Rahkasuot ja juopot Vilkit, mitä meidän pitäjässämme löytyy… Niin, minulle tulee paljo, paljo työtä.
— Ja minulle ehkä vielä enemmän varjellessani sinua rasittumasta, — arveli Ensio nauraen.
— Ole huoletta! Tuntuu kuin voimat pulppuaisivat suonissani ja tahtoisivat purkaa sulkunsa päästäksensä käytäntöön. Kyllä minulle kuitenkin jää levonkin aikaa. Iltasin istun pianon ääreen ja laulan ja soitan kaikki lempikappaleesi… Ja sitte pidämme iltarukouksen ja muistamme erityisesti isää ja äitiä ja Helviä siellä kaukana.
— Lähetysharrastuksen keskus on meidän kodistamme tuleva, — sanoi Ensio innokkaasti. — Jeesuksen rakkauden sytyttämä kipinä sydämissämme ei voi sammua, kun Helvi on sen elävänä virikkeenä. Eikö niin, Irja?
— Kuinka voisikaan toisin olla? Niin, Helvi, sinä meidän hyvä enkelimme, vielä poissa ollessasikin sinä olet siunaten vaikuttava meihin! Kuinka minä sinua kyllin kiittäisin kaikesta, mitä olet minulle ollut…
— Ei, ei, rakas Irja, — keskeytti Helvi, — ei kiitoksen sanaakaan minulle! Meillä on vaan vähän aikaa enää. Rukoilkaamme yhdessä viimeinen kerta!
He lankesivat polvillensa kaikki kolme. Usein ennen he täten olivat rukouksessa yhtyneet, mutta ei se milloinkaan ollut heistä tuntunut siltä kuin nyt. Erohetki kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä on jotakin suurta ja sanomatonta…
He uskoivat toisensa hänelle, joka yhtä hyvin on läsnä myrskyisillä merillä kuin rauhaisan lieden luona, Jeesukselle Kristukselle, jonka rakkaus on sama kotikuusien kuin Intian palmujen alla.
"Jos sinä vesissä käyt, niin minä olen tykönäsi, etteivät virrat sinua upota, ja jos sinä tulessa käyt, et sinä pala, eikä liekin pidä sinua sytyttämän. Älä pelkää, sinä olet minun…"
Jumalan vastaus kuului niin voimakkaana heidän sydämissänsä. Vahvistettuina ja rauhallisina he nousivat, ryhtyäkseen vielä vähäisiin lopputoimiinsa.
Mutta ruokasalissa tohtorinna pyyhkieli silmistänsä kyyneleitä, ja tohtori tuli hänen luoksensa sanoen: — Minä luulen, että meidän täytyy pikku Helvimme tähden muuttua lähetysystäviksi… Haaveilija hän saattaa olla, mutta on hän jotain enemmänkin…
Ja Helvin astuessa ruokasaliin hän pisti hämmästyneen tytön käteen tuhannen markan talletussetelin.
* * * * *
Laiva oli jo antanut lähtömerkkinsä. Taaja saattajajoukko täytti rannan, jäähyväiset olivat jätetyt, viimeiset laulut yhdessä lauletut, ja kukkien peittämänä Helvi seisoi vähän muista matkustajista erillään kannella. Kirkkaana, hellänä hänen katseensa kulki yli rakkaitten parven, pysähtyen pisimmäksi ajaksi Irjaan ja Ensioon. Kohta hänen jälkeensä heidänkin siis piti lähteä. Kuinka erilaiset matkat! Ja kuitenkin — eikö ollut hänkin kuten hääretkelle lähtevä, Karitsan juhlasaatossa riemuin kulkeva ihanaa kotia kohden?…
"Arpa lankesi minulle kauneimmassa; minä olen jalon perimisen saanut."
Laiva irtautui laiturista, alkaen hitaasti kääntyä. Laulajat rannalla virittivät laulun:
— "Voimmekohan tulla yhteen
tuolla puolen Jordanin?"
Kuului nyyhkytyksiä, vuoti kyyneleitä. Sydämiin tunkevana kaikui kertosäe:
— "Yhtenen, yhtenen pääsemmekö vielä kerran tuolla puolen Jordan-virran, joss' on rauha ijäinen?"
Helvin silmistä säteili autuas loiste. Taivaan rauha sulostutti kaipauksen, ijäisyyden toivo kirkasti katseen. Hän näki nyt Jeesuksen yksinänsä…
Kone alkoi tasaisesti jyskyttää, rannalta liinat liehuivat, ja Helvi vastasi viitaten kukkavihollansa. Nopeasti edeten laiva lähti kantamaan nuorta kylväjää kaukaisia, karuja Herran vainioita kohden, jotka elämän siementä odottavat.