The Project Gutenberg eBook of Monsoreaun kreivitär II: Historiallinen romaani

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Monsoreaun kreivitär II: Historiallinen romaani

Author: Alexandre Dumas

Auguste Maquet

Release date: February 3, 2018 [eBook #56493]

Language: Finnish

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MONSOREAUN KREIVITÄR II: HISTORIALLINEN ROMAANI ***

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/56492

MONSOREAUN KREIVITÄR II

Historiallinen romaani

Kirj.

Alexandre Dumas

Suomennos.

Porissa, Otto Andersin'in kustannuksella, 1914.

SISÄLLYS:

1. Keskustelu. 2. Guisen herttua. 3. Castor ja Pollux. 4. Kuuntelemalla kuullaan parhaiten. ö. Liigan allekirjoittaminen. 6. Prinssi ja ystävä. 7. Kohtaus. 8. Chicot onkin itse asiassa Ranskan kuningas. 9. Muuan vierailu. 10. Kuningas nimittää liigan päällikön. 11. Jatkoa. 12. Eteocles ja Polynices. 13. Mitä löytyi tyhjästä kaapista. 14. Ventre-Saint-Gris. 15. Ystävättäret. 16. Rakastavaiset. 17. Bussy luovuttaa hevosensa. 18. Anjoun herttuan valtiotaitoa. 19. Herra Saint-Lucin valtiotaitoa. 20. Jatkoa. 21. Roland. 22. Mitä Monsoreaun kreivillä oli ilmoitettavana. 23. Saint-Lucin kiitollisuus. 24. Saint-Lucin suunnitelma. 25. Saint-Luc opettaa Monsoreaulle sen iskun, jonka hän itse oli oppinut kuninkaalta. 26. Pienet syyt, suuret seuraukset. 27. Monsoreaun kreivi avaa taas silmänsä. 28. Herttuan surunvalitusvierailu. 29. Mitä haittaa voi olla liian leveästä kantotuoleista ja liian ahtaista ovista. 30. Saint-Luc palaa takaisin hoviin. 31. . . . . . 32. Anjoun herttuan lähettiläs. 33. Saint-Luc suorittaa tehtävänsä. 34. Monsoreaun kreivin varovaisuustoimenpiteet. 35. Vierailu. 36. Urkkijat. 37. Herttua allekirjoittaa. 38. Muuan kävelymatka Tournellesin kadulle. 39. Chicot nukkuu. 40. Chicot herää. 41. Kristuksen ruumiin juhla. 42. Jatkoa. 43. Pyhimyskulkue. 44. Chicot ensimäinen. 45. Korko ja pääoma. 46. Bussy ja Remy. 47. Murha. 48. Gorenflot on vähällä tulla hirtetyksi. 49. Chicot arvaa oikein. 50. Valmistuksia. 51. Bussyn ystävät. 52. Taistelu. 53. Loppu.

1.

Keskustelu.

Kun Anjoun herttua otti vastaan Monsoreaun kreivin, oli hän kokonaan Bussyn tuumien puolella. Hänen itserakkautensa oli saanut piston, ja se häpeä, jolla Bussy häntä uhkasi Méridorin paroonin nimessä, yllytti prinssin vihan ylimmilleen.

Herttua siis otti ylihovijahtimestarin vastaan katsein sellaisin, jotka saivat rohkeimmankin hovimiehen vapisemaan, sillä tiedettiinhän, miten pitkälle Frans saattoi kostotuumissaan mennä.

— Teidän korkeutenne on suvainnut kutsua minut tänne, — virkkoi
Monsoreaun tyynesti, kudottuja seinäverhoja katsellen.

— Älkää pelätkö mitään, herrani, — lausui herttua, kreivin ajatukset arvaten. — Noiden verhojen takana ei kukaan kuuntele. Voimme puhua arastelematta, ennen kaikkea avomielisesti.

Monsoreau kumarsi.

— Olettehan uskollinen palvelija, herra ylihovijahtimestari, ja olette kai myöskin hyvin kiintynyt minun persoonaani?

— Rohkenen niin luulla, teidän korkeutenne.

— Ja minä puolestani olen siitä vakuutettu, herrani. Olettehan te useamman kerran ilmaisseet minulle minua vastaan suunniteltuja salajuonia. Tehän olette auttanut minua yrityksissäni, olette unohtanut omat etunne ja panneet henkenne edestäni alttiiksi.

— Teidän kuninkaallinen korkeutenne!

— Sen kaiken tiedän. Äskettäin, esimerkiksi… minun täytyy johtaa se teidän mieleenne, sillä te olette toimissanne niin innostunut, etten koskaan ole kuullut mitään sen vertaista… äskettäin, niinkuin jo sanoin, sen onnettoman tapahtuman yhteydessä.

— Minkä tapahtuman, teidän korkeutenne?

— Ooh, minä tarkoitan vain neiti Méridorin ryöstöä. Voi sitäkin nuorta tyttö parkaa!

— Niin, ikävä kyllä! — mutisi Monsoreau, antamatta mitään selvää vastausta.

— Te valitatte hänen kohtaloaan, vai kuinka? — kysyi prinssi, pannen hänet yhä ahtaammalle.

— Etteköhän valittaisi tekin, teidän korkeutenne?

— Minäkö? Oi, tiedättehän paremmin kuin kukaan muu, että olen katunut tuota onnetonta tapahtumaa. Ainoastaan teidän ystävyytenne ja niiden palvelusten muisto, joita olette minulle tehnyt, on saanut minun unohtamaan sen, että minä teidän neuvostanne olen ryöstättänyt nuoren neitosen.

Monsoreauta nuo sanat viiltelivät.

— Armollinen herra, — vastasi hän, — teidän hyvyytenne panee teidät suurentamaan asiaa. Te olette yhtä vähän kuin minäkin ollut syynä nuoren tytön kuolemaan.

— Mitä te tarkoitatte?

— Tietenkään teillä ei ollut tarkoitus antaa asiain kehittyä huippuunsa.

— Ah, ei tietenkään!

— Silloinhan, armollinen herra, te ette ole syypää. Tapahtui vain onnettomuus, sellainen tavallinen, joita sattuma usein saa aikaan.

— Sitäpaitsi, — lisäsi herttua ja iski läpitunkevan katseen Monsoreauhon, — onhan kuolema kietonut kaiken läpinäkymättömään huntuunsa.

Prinssin ääni niin huomattavasti värähteli, että Monsoreau terästi heti katsettaan.

— Armollinen herra, — sanoi hän, — tahdotteko, että puhun ihan vilpittömästi?

— Miksikä ette sitten niin tekisi? — vastasi prinssi äänellä, josta huokui ylpeyttä ja kummastusta.

— Ah, armollinen herra, kun minulla on edessäni ruhtinas, joka on yhtä ymmärtäväinen kuin jalosydäminenkin, täytyy meidän keskustelumme tästälähin olla ehdottomasti avomielistä.

— Tästälähin?… Mitä se merkitsee?

— Se merkitsee sitä, ettei teidän korkeutenne alussa katsonut tarpeelliseksi osottaa minua kohtaan samaa avomielisyyttä.

— Tosiaankin! — myönnytteli herttua, räjähtäen nauruun, josta kuvastui hurja viha.

— Kuulkaahan, armollinen herra, — virkkoi Monsoreau nöyrästi. —
Minä tiedän, mitä teidän korkeutenne aikoo minulle sanoa.

— Puhukaa sitten!

— Teidän korkeutenne tahtoo saada minun ymmärtämään, ettei neiti Méridor ehkä olekaan kuollut ja ettei siis hänen luulotellun murhaajansa tarvitse kärsiä siitä mitään omantunnontuskia.

— Kylläpä te, hyvä herra, olette kutakuinkin kauvan viivytelleet tuon lohduttavan kuvittelunne esiintuomisessa. Olettepa, kautta, kunniani, varsin uskollinen palvelija! Olette nähnyt minun alakuloisuuteni, minun tuskani. Olette kuullut minun puhuvan kauheista unista, joita tuon tytön kuoleman johdosta olen nähnyt… minä, joka en, jumalan kiitos, ole mikään vetistelijä… ja olette antanut minun elää tuon levottomuuden vallassa, vaikkakin yhdellä ainoalla sanalla olisitte voinut poistaa kaikki kärsimykseni… Miksi pitäisi minun kutsua sellaista menettelyä, herrani?

Herttua lausui nuo sanat äänellä, mikä ennusti pikaista vihanpurkausta.

— Armollinen herra, — vastasi Monsoreau, — voisipa luulla, että teidän korkeutenne aikoo syyttää minua jostakin…

— Petturi! — huusi prinssi äkkiä ja astui muutaman askeleen ylijahtimestaria kohti, — minä syytän teitä, ja sen syytöksen minä myös näytän toteen… Sinä olet minut pettänyt! Sinä olet ryöstänyt minulta sen naisen, jota minä rakastin…

Monsoreau sävähti kamalan kalpeaksi, mutta jaksoi yhäkin pitää rauhallisen, miltei ylpeän ryhtinsä.

— Se on totta, — myönsi hän.

— Haa! Vai on se totta, ja sinä sen itse sanot! Häpeämätön konna!

— Suvainnette puhua hieman hiljemmin, armollinen herra, — virkkoi Monsoreau täysin tyynenä. — Teidän korkeutenne unohtaa puhuttelevansa aatelismiestä ja uskollista palvelijaa.

Herttua nauroi väristen.

— Kuninkaan uskollista palvelijaa, — jatkoi Monsoreau.

Herttuan kiintymystä herätti sana "kuninkaan".

— Mitä tarkoitatte? — mutisi hän.

— Minä tarkoitan sitä, — jatkoi Monsoreau nöyrällä äänellä, — että jos teidän korkeutenne haluaisi minua kuunnella, niin te tulisitte ymmärtämään, että minä olen vallannut tuon naisen, koska teidän korkeutenne halusi häntä omakseen.

Moinen rohkea puhe teki herttuan mykäksi.

— Ja minun tekoni puolustuksena, — jatkoi Monsoreau edelleenkin nöyrästi, — on se, että minä neiti Méridoria rakastin…

— Myöskin minä, — vastasi Frans kuvaamattoman ylpeästi.

— Totta on, teidän korkeutenne, että te olette minun herrani. Mutta neiti Méridor ei teitä rakastanut.

— Entä rakastiko hän sinua.

— Ehkäpä, — mutisi Monsoreau.

— Sinä valehtelet! Sinä olet pakottanut hänet väkivallalla, niinkuin minäkin tein. Se on vain eroa, että minä, sinun isäntäsi, epäonnistuin, jota vastoin sinä, renki, olet onnistunut. Mutta minullapa olikin apunani ainoastaan valta, sinulla sitävastoin petos.

— Minä häntä rakastin, armollinen herra.

— Ei minun sitä tarvitse tietää.

— Armollinen herra…

— Luulenpa, että sinä, käärme, aiot purra!

— Armollinen herra, olkaa varuillanne, — sanoi Monsoreau ja painoi päätään alas niinkuin tiikeri, joka kyyristyy hyökkäämään saaliinsa kimppuun. — Minä rakastin häntä, sen sanon teille, enkä minä ole mikään teidän renkinne, vaikka minua siksi äsken nimittelitte. Vaimoni kuuluu lain mukaan minulle, ei kukaan voi häntä minulta riistää, ei kuningaskaan. Sanon siis vieläkin kerran: minä halusin saada sen naisen, ja minä olen sen ottanut.

— Vai niin, — virkkoi Frans ja ojensi kätensä pöydällä olevaa soittokelloa kohti. — Sinä olet hänet ottanut. Hyv'on! Sinun on annettava hänet myös takaisin.

— Te erehdytte, armollinen herra, — huudahti Monsoreau ja riensi pöydän luo estääkseen prinssiä soittamasta. — Jättäkää sikseen vaarallinen aikomuksenne saada minua vahingoitetuksi, sillä jos te kerrankin soitatte, jos saatatte minut julkisen häväistyksen alaiseksi…

— Sinun on luovuttava tuosta naisesta, sanon minä sinulle.

— Luovuttava hänestä?… Hän on minun vaimoni. Olen mennyt hänen kanssaan avioliittoon jumalan nimessä.

Monsoreau toivoi näiden sanojensa jotain vaikuttavan. Mutta prinssi ei väistynyt uhkaavasta asemastaan.

— Vaikkapa hän jumalan edessä onkin vaimosi, on sinun kuitenkin luovutettava hänet ihmisille.

— Mitä! Tiedättekö jo kaikki?

— Tiedän kaikki. Avioliitto julistetaan mitättömäksi. Minä sen puran, vaikkapa sinut olisi vihitty kaikkien taivasta hallitsevien jumalien nimessä.

— Ah, armollinen herra, te herjaatte!

— Huomispäivänä tulee neiti Méridor annettavaksi isällensä, huomenna on sinun lähdettävä siihen maanpakoon, jonka minä sinulle määrään. Tunnin kuluessa on sinun myytävä ylihovijahtimestarin virkasi. Siinä ovat ehtoni. Ellet niitä täytä, niin varo itseäsi vasalli. Minä silloin muserran sinut, niinkuin nyt sären tämän lasin.

Näin sanottuaan tarttui prinssi erääseen kallisarvoiseen kristallimaljakkoon ja heitti sen raivoissaan Monsoreauta kohti, niin että lasin sirpaleet lentelivät hänen kasvojensa ympärillä.

— Minä en luovuta sitä naista, minä en eroa virastani, ja minä jään
Ranskaan, — vastasi Monsoreau.

— Mitä minä kuulen… kirottu konna!

— Koska minä pyydän armoa Ranskan kuninkaalta, Pyhän Genovevan luostarissa kruunatulta kuninkaalta, ja koska tämä uusi hallitsija, joka tuota taivaan suosiota ajatellessaan on niin hyvä, niin jalo ja niin onnellinen, ei voi olla kuulematta ensimäisen hänen puoleensa kääntyjän rukousta.

Monsoreau oli korottanut äänensä. Hänen silmäinsä tuli oli nyt siirtynyt hänen sanoihinsa.

Nyt oli Fransin vuoro kalveta. Hän peräytyi askeleen ja riensi suoraapäätä vetämään paksut oviverhot oven eteen. Sitten hän tarttui kreivin käteen ja sammalsi:

— No niin… kreivi… puhukaa vain hiljemmin… tahdon teitä kuunnella.

— Minä puhun nöyrästi, virkkoi Monsoreau rauhoittuneena, — niinkuin teidän korkeutenne alamaisimman palvelijan tulee.

Frans tuijotti oviverhoihin. Hän näytti pelkäävän sitä että
Monsoreaun sanat ehkä olivat kuuluneet niiden toiselle puolelle.

— Mitä te sanoittekaan? — kysyi hän.

— Niin, minä sanoin, armollinen herra, että onneton rakkaus on kaiken tämän syynä. Rakkaus, jalo ruhtinas, on kaikista intohimoista voimakkain… Ajatellessani, että teidän korkeutenne oli luonut katseensa Dianaan, en voinut hillitä itseäni.

— Mutta minä sanon teille, kreivi, että se on petosta.

— Älkää nuhdelko minua, armollinen herra. Katsokaas, mitä minä ajattelin. Minä näin, että te olitte rikas, nuori, onnellinen. Minä näin teissä kristikunnan etevimmän hallitsijan.

Herttua teki liikkeen kädellään.

— Sillä sehän te olette… jatkoi Monsoreau hiljemmin, — koska tuon korkean arvon ja teidän välissänne ei enää muuta ole kuin mitätön varjo, joka on helposti hajoitettavissa… Näin koko teidän loistavan tulevaisuutenne, ja kun tuota valtavata onnea vertasin siihen omaan pieneen onneeni, jota tavottelin, silloin, teidän vastaisen loistonne häikäisemänä, loiston, joka miltei esti minun näkemästä sitä pientä kukkaa, jota itselleni halusin, silloin minä sanoin itselleni: minä jätän ruhtinaalle hänen loistavat unelmansa ja hänen laajakantoiset suunnitelmansa. Siinä on hänen päämääränsä. Minä taas etsin omaani syrjässä… Hän tuskin minun poistumistani huomaakaan, hän tuskin viitsii etsiä sitä vähäpätöistä päärlyä, jonka minä hänen kuninkaallisesta kruunustaan riistän.

— Kreivi, kreivi! — virkkoi herttua, ihastuen vasten tahtoaankin tuosta mielittelystä.

— Te annatte minulle anteeksi, armollinen herra, — eikö niin?

Silloin loi herttua katseensa ylös ja se osui sattuneita Bussyn
muotokuvaan. Kuva näytti katselevan niin ylpeästi, niin arvokkaasti.
Sen käsivarsi näytti niin kehoittavalta, että herttua luuli näkevänsä
Bussyn itsensä, joka ikäänkuin terästi hänen rohkeuttaan.

— En, — vastasi hän, — minä en voi antaa teille anteeksi. — Minä en ole nyt ankara oman itseni takia, sen voi jumalakin todistaa. Olen sitä senvuoksi, kun sureva ja loukattu isä vaatii tytärtään takaisin, kun nainen jonka olette pakottanut kanssanne avioliittoon, huutaa kostoa ylitsenne, ja koska ruhtinaan velvollisuus on jakaa oikeutta.

— Armollinen herra!

— Se on, kuten sanoin, ruhtinaan ensimäinen velvollisuus, ja minä aionkin oikeutta jakaa…

— Jos, — väitti Monsoreau, — oikeuden jakaminen on ruhtinaan ensimäinen velvollisuus, niin on kiitollisuus kuninkaan ensi velvollisuus.

— Mitä te sanotte?

— Minä sanon, ettei kuningas saa koskaan unohtaa sitä, jota hänen on kiittäminen kruunustaan. Siispä, armollinen herra…

— No?

— Teidän on kiittäminen minua kruunustanne, sire!

— Monsoreau! — huudahti herttua kauhistuneena. — Monsoreau! — jatkoi hän matalalla ja vapisevalla äänellä, — oletteko siis kuningastakin kohtaan petturi, niinkuin olette ollut prinssiä kohtaan?

— Minä kiinnyn siihen, joka minua suojelee, sire, — jatkoi
Monsoreau yhä matalammalla äänellä.

— Onneton!

Herttua katsahti vielä kerran Bussyn muotokuvaan.

— Minä en voi, — puheli hän. — Te olette oikeamielinen ylimys,
Monsoreau. Huomaattehan, etten minä voi hyväksyä teidän tekoanne.

— Miksikä ette, armollinen herra?

— Koska teko on arvoton sekä teille että minulle… Luopukaa tuosta naisesta. Ah, paras kreivini… Tehkää vain tämä uhraus, ystäväni, ja minä lupaan ettei teille tule tapahtumaan vähintäkään vahinkoa…

— Rakastaako siis teidän korkeutenne vieläkin Méridorin Dianaa? — huudahti Monsoreau, kalpeana mustasukkaisuudesta.

— En en! Minä vakuutan, että en!

— No, kuka sitten voi teidän korkeuttanne pakottaa? Hän on minun vaimoni. Eikö minun syntyperäni ole riittävän hyvä? Vai tahtooko ehkä jokin syrjäinen sekaantua minun asioihini?

— Mutta hän ei teitä rakasta.

— Mitä sillä on väliä?

— Luopukaa hänestä minun tähteni, Monsoreau.

— En voi…

— Siinä tapauksessa… virkkoi herttua mitä kauheimman tuskan valtaamana… siinä tapauksessa…

— Punnitkaa asiaa, sire!

Herttua pyyhki pois otsaltaan kylmän hien, minkä tuo kreivin käyttämä "sire"-arvonimi oli siihen kohottanut.

— Aikoisitteko ehkä ilmaista salaisuuteni?

— Teidän erottamallenne kuninkaalleko? kyllä, teidän majesteettinne. Sillä jos minun uusi hallitsijani tahtoo riistää minulta kunnian ja onnen, käännyn minä vanhan hallitsijani puoleen.

— Se on halpamaista!

— On kyllä, sire. Mutta minä rakastan niin paljo, että voin olla halpamainenkin.

Herttua teki eräänlaisen tarkoitetun liikkeen, mutta kreivi esti hänet siitä katseellaan.

— Te ette voita mitään sillä, että surmaatte minut, armollinen herra. On olemassa salaisuuksia, jotka kuoltuakin voivat tulla ilmi. Olkaa armollinen kuningas ja sallikaa minun jäädä kaikkein alamaisimmaksi teidän alamaisistanne.

Herttua puristeli käsiään, niin että kynnet upposivat lihaan.

— Hyvä on, jalo herrani, tehkää jotakin sen miehen hyväksi, joka parhaiten on teitä kaikissa asioissa palvellut.

Frans kohottausi ylös.

— Mitä te pyydätte? — sanoi hän.

— Että teidän majesteettinne…

— Onneton, onneton! Tahdotko siis, että minun pitäisi rukoilla sinua olemaan vaiti?

— Ah, armollinen herra!

— Puhukaa, sanokaa, mitä tahdotte? — mutisi Frans.

— Antaahan teidän korkeutenne minulle anteeksi?

— Annan.

— Sovittaako teidän korkeutenne minut parooni Méridorin kanssa?

— Sovitan.

— Kaiketi teidän korkeutenne allekirjoittaa minun avioliittosopimukseni neiti Méridorin kanssa?

— Kirjoitan, — sanoi herttua tukahutetulla äänellä.

— Ja suvaitsetteko kunnioittaa vaimoani pienellä hymyilyllä sinä päivänä, jolloin hänet esitellään kuningattarelle?

— Kyllä, — myönsi Frans. — Joko riittää?

— Jo, armollinen herra.

— Hyvä on, minä olen antanut sanani.

— Ja te, teidän korkeutenne, — kuiskasi Monsoreau hiljaa herttuan korvaan, — te saatte pitää sen valtaistuimen, jolle nousemisessa minä teitä autoin. Hyvästi sire!

Nyt hän lausui tuon "sire"-sanan niin hiljaa, että sen sointu näytti prinssin korvaa vain hyväillen hivelevän.

— Nyt, — ajatteli Monsoreau, — on minun vain saatava selville, kuka on tämän kaiken herttualle kertonut.

* * * * *

Samana päivänä, jolloin Monsoreaulla oli tuo merkillinen keskustelunsa Anjoun herttuan kanssa, sai hän todellakin esitellä vaimonsa kuningattarelle.

Herra Morvilliers oli ilmoittanut kuninkaalle, että seuraavana päivänä pidettäisiin konseljin kokous. Tapansa mukaan oli Henrik tuon kokouksen vuoksi harmissaan ja paiskautui maata. Muutamia tunteja nukuttuaan hän heräsi, heitti yönutun hartioilleen ja meni viereiseen huoneeseen, jossa Chicot nukkui.

Gascognelainen makasi mitä sikeimmässä unessa ja kuorsasi kaikin voimin. Kuninkaan oli ylen vaikea saada häntä hereille.

— Mistä nyt on kysymys? kysyi Chicot.

— Ah, hyvä ystävä! — virkkoi Henrik. — Miten saatatkaan nukkua tuolla tavalla silloin kun kuninkaasi valvoo?

— Hoo, hyvä jumala! — huudahti Chicot eikä ollut kuningasta tuntevinansa, — voiko hänen majesteettinsa pahoin?

— Chicot, ystäväni, — puheli Henrik, — minähän se olen.

— Kuka minä?

— Minä, Henrik.

— Sinä voit pahoin lehtokurppien syömisestä, poikani. Minähän kielsin sinua täyttämästä vatsaasi. Söit eilen illalla liiaksi kurppia ja krapupasteijoja.

— Ooh, — huokasi Henrik, — minähän vain hiukan niitä maistelin.

— Sitten kai lienee sinut myrkytetty. Saamari, miten kalpea sinä olet, Henrik!

— Sehän on vain liinainen naamarini, Chicot ystävä.

— Etkö siis olekaan sairas?

— En.

— No, mitä pirua sinä sitten herätät minut ylös?

— Koska minulla on hyvin ikävä.

— Sepä onkin mainiota.

— Mitä sinä puhut?

— Katsohan! Ikävä panee sinut ajattelemaan, ja silloin sinä oivallat, ettei ihmistä voi herättää kello kaksi aamulla muuta varten kuin antaakseen hänelle jonkin lahjan. Mitä sinä annat minulle? Sanoppas!

— En mitään, Chicot. Minä tulin vain tarinoimaan kanssasi.

— Tyydyn minä siihenkin.

— Chicot, Morvilliers kävi eilen hovissa.

— Aina sinä otat vastaan huonoa seuraa, Henrik! No, mitä hän halusi?

— Hän tuli pyytämään konseljin kokousta.

— Niin, siinäpä miehessä onkin älyä. Hän ei sinun tavallasi tulekaan ihmisten luo kahden aikaan aamulla ja lupaa kysymättä.

— Mitä luulet hänellä olevan minulle sanomista, Chicot?

— Mitä, onneton! — huudahti gascognelainen.

— Sitäkö kysyäksesi sinä herätit minut ylös?

— Chicot, ystäväni, sinähän tiedät, että herra. Morvilliers on minun poliisini ylivalvoja.

— En, kautta kunniani, sitä en tiennyt.

— Chicot, minun käsittääkseni Morvilliersilla aina on tarkat tiedot kaikesta, mitä tapahtuu.

— Ja minä ajattelen, — virkkoi gascognelainen, — että minä nyt voisin nukkua kaikessa rauhassa, jos en olisi pakotettu kuulemaan tuota sinun lörpötystäsi!

— Epäiletkö siis kanslerin valppautta?

— Tietysti, piruvieköön, minä epäilen, ja siihen; on minulla hyvät syyni.

— Mitkä syyt?

— Jos minä mainitsen yhden, niin se riittää.

— Kyllä, jos syy on hyvä.

— No niin! Eräänä iltana annoin minä sinulle kelpo selkäsaunan
Froidmentelin kadulla. Quélus ja Schomberg olivat silloin mukanasi.

— Mitä! Annoitko sinä minulle selkään?

— Annoin. Napsauttelin teitä kaikkia kolmea.

— Mistä syystä?

— Siitä, että olitte loukannut minun palvelijaani. Te saitte aimo löylytyksen, mutta herra Morvilliersilla ei ole aavistustakaan mistään.

— Mitä minä kuulen! Vai olit se sinä, lurjus!

— Minä juuri eikä kukaan muu.

— Roisto!

— Sinä siis myönnät, että se on totta?

— Minä annatan sinulle raippoja, Chicot.

— Siitä ei nyt ole kysymys. Sano vain, onko se totta. Jaa tahi ei?
Siinä kaikki, mitä pyydän.

— Sinähän tiedät, että se on totta, onneton!

— Etkö sinä seuraavana päivänä kutsuttanut herra Morvilliersia puheillesi?

— Tottakai sinä sen tiedät, koska kerran itsekin olit saapuvilla.

— Ja sinä kerroit hänelle siitä ikävästä tapahtumasta, joka edellisenä iltana oli sattunut eräälle sinun ystävällesi?

— Kerroin.

— Ja pyysit hänen ottamaan selon rikollisesta?

— Pyysin.

— No, saiko hän sen selville?

— Ei.

— Saat siis mennä nukkumaan, Henrik. Näet nyt, että sinulla on huono poliisi.

Sitten kääntyi Chicot seinään päin tahtomatta vastata sanaakaan ja alkoi kuorsata kovasti, että kuningas ei enää toivonutkaan saavansa häntä hereille.

Seuraavana päivänä kokoontui konselji, jonka jäsenet vaihtuivat aina kuninkaan oikun mukaan. Tällä kertaa olivat jäseninä Quélus, Maugiron, d'Epernon ja Schomberg.

Chicot istui ylinnä pöydän päässä ja leikkeli pieniä paperivenheitä ja asetti ne riviin tehdäkseen, niinkuin itse sanoi, sotalaivaston hänen kaikkein kristillisimmälle majesteetilleen.

Herra Morvilliers saapui hänkin kohta. Tämä valtiomies koetti näyttää varsin vakavalta. Kumartaen syvään, johon kumarrukseen Chicot vastasi, hän lähestyi kuningasta.

— Minä kai olen saapunut teidän majesteettinne neuvoskunnan eteen?

— Olette. Nämä ovat parhaita ystäviäni. Puhukaa!

— Hyvä on, sire. Minun tarkoitukseni on ilmoittaa teidän majesteetillenne eräästä kauheasta salaliitosta.

— Salaliitosta! — huusivat kaikki läsnäolijat.

Chicot terästi korviaan ja keskeytti hetkeksi erään mahtavan paperilaivan leikkelyn, josta piti tulla laivaston amiraalilaiva.

— Niin, salaliitto, teidän majesteettinne, — toisti Morvilliers, alentaen äänensä salaperäiseksi hyminäksi, mikä merkitsi kamalia tiedonantoja olevan tulossa.

— Ai, ai! — virkahti kuningas. — Onko kysymys espanjalaisesta salaliitosta?

Anjoun herttua, joka hänkin oli kutsuttu konseljiin, astui nyt sisälle.

— Kuulethan, veljeni, — virkkoi Henrik, — että herra Morvilliers puhuu salaliitosta, joka uhkaa valtakunnan turvallisuutta.

Herttua heitti läsnäolijoihin terävän ja epäilevän silmäyksen.

— Onko se mahdollista? — mutisi hän.

— On, sen pahempi, armollinen herra, — selitti Morvilliers. —
Uhkaava salaliitto.

— Kertokaa siitä meille, — sanoi Chicot, pistäen valmiiksi saamansa paperilaivan pöydällä olevaan kristallimaljakkoon.

— Niin, — sammalsi Anjoun herttua, — kertokaa siitä, herra kansleri.

— Minä olen pelkkänä korvana, — ilmoitti Henrik.

Kanslerin kasvot kävivät mitä tärkeimmän näköisiksi, ja hän sanoi kumealla äänellä:

— Sire, jo kauvan olen pitänyt silmällä eräitten tyytymättömäin henkilöiden vehkeilyjä, henkilöiden, joilla ei ole mitään merkittävämpää asemaa, kuten kauppa-apulaisten, käsityöläisten ja kirjurien… muutamia ylioppilaitakin on ollut mukana.

— Ah, ne eivät siis olleetkaan suuria prinssejä, — virkkoi Chicot tavalliseen tyyneen tapaansa ja alkoi leikellä uutta laivaa.

Anjoun herttua hymyili väkinäisesti.

— Minä tiedän, — jatkoi kansleri, — että tyytymättömät olennot aina käyttävät hyväkseen joko uskontoa tai sotaa…

— Hyvin ymmärtäväisesti puhuttu, — keskeytti Henrik. — Entä muuta?

Tullen tuosta kiitoksesta itserakkaaksi jatkoi kansleri:

— Armeijan piiristä voin luetella ne upseerit, jotka ovat teidän majesteetillenne uskollisia ja jotka ovat ilmoittaneet minulle kaiken. Papiston suhteen oli asia vaikeampi. Silloin minä panin palvelushenkeni toimimaan.

— Hyvin viisaasti ajateltu, — huomautti Chicot.

— Ja vihdoinkin, — jatkoi Morvilliers, — onnistuin minä asiamiesteni avulla saamaan puolelleni erään kaupunginvirkailijan, joka urkki selville ne papit, jotka kiihottavat rahvasta teidän majesteettianne vastaan.

— Ahaa, — ajatteli Chicot. — Jokohan ehkä minun ystävänikin tunnettaisiin?

— Nämä henkilöt ovat varsin vihamielisellä kannalla hallitusta kohtaan, sire. Minä ne tunnen, minä.

— Varsin älykästä! — lausui Chicot.

— Ja minä tunnen niiden toivomuksetkin, — lisäsi Morvilliers riemuiten.

— Kerrassaan mainiota! — huudahti Chicot. Kuningas antoi gascognelaiselle merkin olla vaiti.

Anjoun herttua ei kääntänyt katsettaan pois puhujasta.

— Yli kahden kuukauden ajan, — jatkoi kansleri, — oli minulla teidän majesteettinne kustannuksella palveluksessani erittäin taitavia henkilöitä. Ne oli kyllä verrattain ahnaita, mutta sen ominaisuuden minä osasin kääntää kuninkaan eduksi, sillä kuta enemmän minä maksoin, sitä enemmän sain myöskin tietää. He ilmoittivat minulle, että uhraamalla suurempi rahasumma saataisiin selville salaliittolaisten ensimäinen kokous.

— Sepä oli ihanaa! — huusi Chicot. — Maksa, kuningas Henrik, maksa pois vaan!

— No, mikä on tuon salaliiton tarkoitus, kansleri? Mitä nuo vehkeilijät tahtovat? — kysyi kuningas.

— Sire, ei ole kysymys mistään vähemmästä kuin uudesta
Bartolomeuksen yöstä.

— Ketä kohtaan?

— Hugenotteja.

Läsnäolijat katselivat kummastuneina toisiinsa.

— Paljoko suunnilleen tuo tieto on teille tullut maksamaan? — kysyi
Chicot.

— Seitsemänkymmentäviisituhatta livreä yhdellä taholla ja satatuhatta toisella.

Chicot kääntyi kuninkaan puoleen.

— Kuulehan, Henrik! Jos haluat, niin minä tuhannesta ecusta ilmaisen sinulle herra Morvilliersin salaisuuden.

Kansleri teki kummastusta osottavan liikkeen. Anjoun herttuan katse oli levollisempi kuin mitä olisi voinut odottaa.

— No sanoppa sitten! — virkkoi kuningas.

— Se on suoraan sanoen liiga, — selitti Chicot. — Tuo kymmenen vuotta takaperin muodostettu liiga. Herra Morvilliers on saanut selville sen saman seikan, jonka jok'ainoa Parisin porvari tuntee yhtä hyvin kuin Isämeitänsä.

— Hyvä herra!… keskeytti kansleri.

— Minä puhun totta ja tahdon sen todistaa, — jatkoi Chicot asianajajan äänellä.

— No, ilmoitappa sitten minulle se paikka, jossa liigalaiset kokoontuvat.

— Hyvin mielelläni. 1:o) torilla, 2:o) torilla ja 3:o) toreilla.

— Herra Chicot laskee leikkiä, — virkkoi kansleri nauraen. — Ja mitkä ovat heidän tuntomerkkinsä?

— He ovat puetut niinkuin parisilaiset ja liikuttelevat kävellessään jalkojaan, — vastasi Chicot vakavasti.

Yleinen rekkanauru seurasi tätä selitystä. Herra Morvilliers katsoi parhaaksi seurata toisten esimerkkiä ja alkoi hänkin nauraa. Mutta kohta hän taas kävi vakavammaksi ja virkkoi:

— Vielä on minun urkkijani ollut läsnä eräässä heidän kokouksessaan ja sellaisessa paikassa, jota herra Chicot ei tiedä.

Anjoun herttua kalpeni.

— Missä sitten? — kysyi kuningas.

— Pyhän Genovevan luostarissa.

Chicot pudotti tällöin paperista leikkelemänsä variksen, jonka hän aikoi asettaa amiraalilaivan kannelle.

— Se on mahdotonta, — mutisi herttua.

— Ja kuitenkin se on totta, — sanoi Morvilliers, ylpeänä sanojensa aikaansaamasta vaikutuksesta, ja katseli voitonriemuisena ympärilleen.

— No, mitä he sitten tekivät, herra kansleri? Mitä he päättivät? — kysyi kuningas.

— Että liigalaiset valitsisivat keskuudestaan johtajia, että kaikkien pestattujen miesten oli asestauduttava, että jokaisessa maakunnassa piti olla asiamies ja että kaikki hugenotit, joita hänen majesteettinsa suojelee, niin heidän sanansa kuuluivat…

Kuningas hymyili.

— Surmattaisiin samana määrättynä päivänä.

— Ja siinä kaikki? — kysyi kuningas.

— Helkkari! — pisti Chicot väliin. — Jopa kuuluisilta, että olet katolilainen etkä hugenotti, Henrik!

— Eikö mitään muuta päätetty? — kysäsi herttua.

— Ei, armollinen herra.

— Piru vieköön! Siinä ei varmaankaan ollut vielä kaikki, — virkkoi Chicot. — Ellemme ole saanut enempää tietoomme sadallaseitsemälläkymmenelläviidellätuhannella livrellä, niin on kuningasta jymäytetty.

— Jatkakaa kansleri, — sanoi kuningas.

— Nuo päälliköt.

Chicot huomasi herttuan sydämen lyövän niin rajusti, että se näkyi jo takin päältä.

— Ei, kuulkaapas, kuulkaapas vaan! — huudahti hän. — Salaliitto, jolla on johtajia! Onpa sekin muka ollakseen merkillistä. Mutta sittenkin meidän täytyy saada kuulla enemmän sadastaseitsemästäkymmenestäviidestätuhannestamme.

— Johtajien nimet? kysyi kuningas.

— Ensinnäkin on niitä muuan hengellinen, eräs kiihkoilija, jonka nimen olen saanut urkituksi kymmenellätuhannella livrellä.

— Siinä teitte oikein, — sanoi kuningas.

— Genovevalaismunkki Gorenflot.

— Gorenflot, — murahti kuningas ja kirjoitti nimen muistiin. —
Hyvä! Sitten…

— Sitten… virkkoi kansleri epäillen. — Sire, sitten ei ollut enää ketään.

Näin sanoessaan Morvilliers heitti ympärilleen salaperäisen katseen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Jos teidän majesteettinne olisi yksin täällä, niin minä puhuisin enemmän.

— Puhukaa, kansleri, — käski kuningas, — tässä ympärilläni on vain ystäviä… puhukaa!

— Ah, sire! Hänellä, jonka nimeä minä pelkään Mainita, on ystäviä, mahtavia ystäviä…

— Minunko ympärilläni?

— Kaikkialla.

— Ovatko he sitten minua mahtavampia? — huudahti Henrik, vihasta ja levottomuudesta kalpeana.

— Sire, salaisuutta ei milloinkaan ilmaista kuuluvalla äänellä.
Suokaa minulle anteeksi: minä olen valtiomies.

— Se on oikein.

— Ja erittäin viisasta, — lisäsi Chicot. — Mutta mehän, hitto vieköön, olemme kaikki valtiomiehiä!

— Hyvä herra, — lausui nyt Anjoun herttua, — me tahdomme lausua nöyrät jäähyväisemme kuninkaalle, ellette voi puhua suutanne puhtaaksi meidän läsnäollessamme.

Herra Morvilliers epäili. Chicot pani kaikki hänen liikkeensä merkille. Hän pelkäsi, että kansleri, niin typerä kuin olikin, ehkä olisi onnistunut saamaan selville jotain tärkeämpääkin kuin mitä tässä äsken oli ilmoittanut.

Kuningas antoi kanslerille merkin tulla lähemmäksi, viittasi Anjoun herttuata pysymään paikoillaan ja Chicotia olemaan ääneti. Silloin kuului aikamoista melua Louvren linnanpihalta. Kuningas nousi heti ylös. Quélus ja d'Epernon riensivät ikkunan luo, ja Anjoun herttua vei kätensä miekankahvaan, ikäänkuin olisi tuo uhkaava hälinä koskenut häntä.

— Ah, Guisen herttua saapuu Louvreen! — huudahti Chicot.

Kuningas teki hämmästystä merkitsevän liikkeen.

— Tuleepa totta tosiaan, — vahvistivat suosikit.

— Guisen herttuako? — änkytti Anjoun herttua.

— Onpa omituista, että Guisen herttua on Parisissa, virkkoi verkalleen kuningas, luettuaan Morvilliersin hämmästyneestä katseesta sen nimen, jonka tämä oli aikonut hänen korvaansa kuiskata.

— Tarkoittiko se ilmoitus, jonka aiotte minulle tehdä, serkkuani
Guiseä? — kysäsi kuningas hiljaa.

— Tarkoitti, sire. Juuri hän johti puhetta kokouksessa, — vastasi kansleri samassa äänilajissa.

— Keitä muut olivat?

— Muita en tunne.

Henrik loi kysyvän katseen Chicotiin.

— Saamari! — huudahti gascognelainen, asettuen juhlalliseen, kuninkaalliseen asentoon. — Tulkoon serkkuni Guise sisälle!

Sitten hän sanoi puoliääneen kuninkaalle:

— Kas siinä saapuu muuan, jonka tunnen tarpeeksi, niin ettet tarvitse kirjoittaa nimeä muistiin.

Vartija avasi ovet suurella melulla.

— Toinen ovenpuolisko riittää, — huusi Henrik. — Molemmat avataan vain kuninkaalle.

Guisen herttua oli tarpeeksi lähellä kuullakseen nuo sanat. Mutta ne eivät hävittäneet hänen huuliltaan sitä hienoa hymyilyä, jolla hän oli päättänyt tervehtiä kuningasta.

2.

Guisen herttua.

Guisen herttuan takana tuli suuri joukko upseereita, hovimiehiä ja ylimyksiä. Tämän loistavan seurueen takaa tunkeutui kansaa, ei tosin niin loistavana, mutta varmempana ja pelottavampana joukkiona. Rahvaan täytyi kuitenkin pysähtyä linnan ulkopuolelle, ja se päästi jylisevän riemuhuudon, kun herttua astui linnaan.

Nähdessään tuon armeijan, joka muodosti tämän Parisin sankarin kunniavartioston joka kerta kun hän näyttäytyi kaduilla, oli kaarti tarttunut aseisiinsa. Se heitti uhkaavia silmäyksiä väkijoukkoon ja juhlittavaan herttuaan.

Guise huomasi noitten sotilasten eleet. Niiden överstinä oli urhoollinen Crillon. Herttua tervehti häntä kohteliaasti, mutta hän seisoi suorana ja välinpitämättömänä ja liikahtamattoman ylpeänä. Tämä ylenkatse niin mahtavaksi tunnettua miestä kohtaan kummastutti herttuata. Hänen otsansa hetkeksi synkistyi.

— Ah! Tekö se olettekin, serkkuni? — virkkoi kuningas. Tehän tulette aikamoisella melulla ja pauhinalla. Eikö puhallettu myöskin torvilla? Olin kuulevinani sellaista.

— Sire, vastasi herttua, — Parisissa soivat torvet ainoastaan kuninkaalle, leirissä ainoastaan ylipäällikölle. Täällä torvet jollekin alamaiselle rämisivät liian voimakkaasti. Leirissä ne sitävastoin eivät jaksaisi riittävän voimakkaasti kajahtaa ruhtinaalle.

Henrik puri huultaan.

— Kylläpä te näytätte iloiselta, hyvä serkku! — sanoi hän hetken perästä, tarkasteltuaan terävästi edessään olevaa Lothringin prinssiä. — Oletteko tänään tullut la Charitén piirityksestä?

— Olen, sire.

— Teidän vierailunne, hyvä serkku, on meille, kautta kunniani, suureksi kunniaksi, ylen suureksi kunniaksi.

Henrik III:n tapana oli toistaa samaa sanaa useamman kerran silloin kun hän tahtoi oikeat ajatuksensa salata.

— Sire, — virkkoi herttua, — teidän majesteettinne ihan varmaan laskee leikkiä. Kuinka olisikaan! mahdollista, että minun vierailuni voisi tuottaa kunniaa sille, jolta kaikki kunnia tulee?

— Minä tarkoitan, Guisen herttua, — jatkoi Henrik, — sitä että jokaisen hyvän katolilaisen tapana on sotaretkeltä palatessaan ensin käydä jumalan luona jossain hänen temppelissään. Vasta sitten tulee kuninkaan vuoro. Pelkää jumalaa ja kunnioita kuningasta. Tiedättehän, serkkuni, että se on puolittain uskonnollinen, puolittain valtiollinen sääntö.

Guisen herttua punastui. Kuningas sen huomasi. Hänen katseensa siirtyi vaistomaisesti Guisen herttuasta Anjoun herttuaan ja hän hämmästyksekseen huomasi, että veljensä oli samassa määrässä kalpea kuin serkkunsa oli punainen. Hän siirsi heti katseensa syrjään ja alkoi näyttää ystävälliseltä. Sen petollisen naamarin alle ei kukaan kyennyt paremmin kuin Henrik III kuninkaallisia kynsiään kätkemään.

— Joka tapauksessa, herttua, — sanoi hän, — on iloni verraton nähdessäni teidän onnellisesti välttäneen sodan vaarat, vaikka te, mikäli kerrotaan, varsin innokkaasti vaaroja haette. Mutta vaara tuntee teidät, hyvä serkku, ja teitä pakenee.

Herttua kumarsi tälle kohteliaisuudelle.

— Sallikaa minun kuitenkin sanoa teille, hyvä serkku, jatkoi kuningas, — älkää niin kovin innokkaasti etsikö hengenvaaroja, sillä onhan se nöyryyttävää sellaisille vetelyksille kuin meille, jotka vain makaamme, syömme ja metsästämme emmekä kykene kerskailemaan muista valloituksista kuin uusien kuosien ja uusien rukouksien keksimisestä.

— Niin, sire, — vastasi herttua, viimeistä sanaa korostaen, — me tiedämme, että te olette valistunut ja hurskas ruhtinas ja ettei mikään saa teitä unohtamaan jumalan kunniaa eikä kirkon parasta. Ja siitäpä syystä me nyt niin suurella luottamuksella olemme astuneet teidän majesteettinne kasvojen eteen.

— Joko nyt näet serkkusi suuren luottamuksen, Henrik? — pisti Chicot, osottaen kädellään ylimyksiä, jotka kunnioituksesta olivat jääneet etumaiseen huoneeseen. — Hän on jättänyt kolmannen osan luottamustaan sinun virkahuoneesi oven ulkopuolelle ja kaksi kolmattaosaa kokonaan Louvren porttien taakse.

— Luottamuksellako? — toisti Henrik. — Ettekö aina käänny puoleeni luottamuksella, serkku?

— Tietysti, sire. Mutta se luottamus, josta nyt puhun, tarkoittaa erästä ehdotusta, jonka aion teille tehdä.

— Ahaa! Teillä on siis minulle jotain ehdotettavaa, hyvä serkku. Puhukaa sitten luottamuksella, omien sanojenne mukaan, täydellä luottamuksella. Antakaa kuulua: mikä ehdotus teillä on meille tehtävänä?

— Mitä kauneimman ajatuksen täytäntöönpaneminen, ajatuksen, joka ristiretkien ajoilta asti on kytenyt kristityssä maailmassa. Sire! — jatkoi herttua ja korotti ääntään, niin että se voi kuulua etuhuoneeseen asti, — sire, nimitys kaikkein kristillisin kuningas ei ole vain tyhjä arvonimi… Se velvoittaa lämpimään innostukseen uskonnon puolustamiseksi. Kirkon vanhimman pojan — mikä myöskin on teidän arvonimenne, sire, — tulee aina olla valmiina puolustamaan äitiänsä.

— Uhkaavatko saraseenit kirkkoa, paras herttua? — kysyi Henrik.
Taikka haluaisitteko ehkä arvonimeä… Jerusalemin… kuningas?

— Sire, — jatkoi herttua, — se suuri väkijoukko, joka on seurannut minua tänne, ei minua sillä tavoin kunnioittaisi, ellei olisi kysymys minun lämpimästä harrastuksestani pyhän uskomme puolustamiseksi. Jo ennen teidän majesteettinne nousemista valtaistuimelle oli minulla kunnia puhua teidän majesteetillenne kaikkien hyvien katolilaisten kesken perustettavasta liitosta.

— Niin, niin, — puuttui Chicot puheeseen, — minä muistan: liiga, hitto vieköön, Henrik, Pyhän Bartholomeuksen liiga! Tosiaankin, poikani, etkö olekin huonomuistinen, koskapa unohdat noin valoisan aatteen!

Herttua käännähti, nuo sanat kuultuaan, sivulle ja loi halveksivan katseen Chicotiin aavistamatta, minkä vaikutuksen nuo sanat olivat tehneet kuninkaaseen, jolla oli pää täynnään Morvilliersin äskettäin ilmoittamia asioita. Anjoun herttua sensijaan oli ihan hämmennyksissään. Hän pani sormensa huulilleen, tuijotti Guisen herttuaan ja seisoi siinä kalpeana ja liikkumattomana kuin marmoripatsas.

Tällä kertaa ei kuningas huomannut tuota ruhtinasten keskeistä salaista ymmärtämyksen merkkiä. Mutta Chicot kuiskasi hänelle:

— Katsoppa veljeäsi, Henrik!

Henrik katsahti heti sinnepäin ja herttua tempasi yhtä äkisti sormensa pois suultaan. Mutta se oli jo liian myöhäistä: Henrik oli sen huomannut ja aavistanut sen merkityksen.

— Sire, — jatkoi Guisen herttua, joka ihan selvästi oli huomannut Chicotin kuiskauksen, vaikkei ollut kuullutkaan hänen sanojaan, — katolilaiset ovat tosiaankin nimittäneet tätä yhdistystä pyhäksi liigaksi ja sen päätarkoitus on tukea valtaistuinta hugenotteja vastaan.

— Mutta, — jatkoi herttua, — yhdistyksen perustaminen ei sinänsä riitä. Sille on annettava myös jokin suunta. Maassa sellaisessa kuin Ranskassa eivät monet miljoonat ihmiset liittoudu ilman kuninkaan suostumusta.

— Monet miljoonat! — huudahti Henrik koettamattakaan salata hämmästystään, jota hyvällä syyllä saatettiin pitää kaunistumisen merkkinä.

— Monet miljoonat ihmiset! — toisti Chicot. — Hm! Sepä on tyytymättömien sievonen siemen, joka, jos sen, niinkuin on otaksuttavaa, taitavat kädet istuttavat, tulee kantamaan kauniin hedelmän.

Tällä kertaa näytti herttuan kärsivällisyys olevan lopussa. Polkien jalkaansa lattiaan sanoi hän:

— Minua kummastuttaa, sire, se että teidän majesteettinne suvaitsee niin usein takerruttavan kiinni minun puheeseeni, kun minulla on kunnia teidän majesteettinne kanssa keskustella näin tärkeistä asioista.

— Monet miljoonat ihmiset! — huudahti kuningas, jonka näytti olevan vaikeata niellä sellainen lauma yhdellä kertaa, — hm! Sepä on katoliselle uskonnolle hyvin imartelevaa. Mutta kuinkahan paljo minun valtakunnassani löytyy sitten protestantteja, jotka tuo mahtava joukko tulee tuhoamaan.

Herttua näytti ajattelevan.

— Neljä kappaletta, — vastasi Chicot.

Tämä uusi sukkeluus sai kuninkaan ystävät ääneensä nauramaan, samalla kun Guisen herttua rypisti kulmiaan ja etuhuoneessa olevat ylimykset kuuluvasti murahtelivat gascognelaisen rohkeudelle. Kuningas käännähti hitaasti oveen päin, josta sorina kuului, ja kun Henrikillä, silloin kun hän sitä tahtoi, oli hyvin helposti käsitettävä katse, taukosi mutina. Sitten hän sanoi Guiselle:

— No, herttua, mitä te haluatte?… käykää asiaan!

— Minä toivon, sire… sillä kuninkaan kansansuosio on minulle ehkä omaanikin rakkaampi… minä toivon teidän majesteettinne selvästi osottavan, että teidän majesteettinne voittaa meidät kaikki muut katolisen uskonnon harrastuksessaan niinkuin muissakin avuissaan ja että teidän majesteettinne siten riistää tyytymättömiltä kaiken aiheen uuden sodan alottamiseen.

— Ooh, jos on kysymys ainoastaan sodasta, serkkuni, — virkkoi Henrik, — niin onhan minulla sotaväkeä, ja vieläpä teidän komentonne alaista. Onhan minulla siinä leirissä, josta te olette lähtenyt antamaan minulle näitä oivallisia neuvoja, lähes kaksikymmentäviisituhatta miestä.

— Sire, kun minä puhun sodasta, täytynee minun selittää ajatukseni tarkemmin.

— Selittäkää serkku. Te olette suuri sotapäällikkö ja voitte olla vakuutettu siitä että minä varsin mielelläni kuulen mielipidettänne sellaisissa kysymyksissä.

— Minä tahdoin sanoa, sire, että kuninkaiden nykyisin on käytävä kahdenlaista sotaa: moraalista sotaa, jos niin on lupa sanoa, ja poliittista: sotaa aatteita vastaan, ja sotaa ihmisiä vastaan.

— Helkkarin hyvin selitetty! — tokasi Chicot.

— Vaiti, narri! — kielsi kuningas.

— Ihmiset, — jatkoi herttua, — ovat näkyväisiä, käsin kosketeltavia, kuolevaisia. Niiden kimppuun hyökätään ja ne voitetaan. Ja kun ne on saatu voitetuksi, jätetään ne oikeuden tuomittaviksi ja hirtetään, tai, mikä on vieläkin parempi…

— … hirtetään ilman oikeuden tutkintoa ja tuomiota, se on sekä sukkelampaa että kuninkaallisempaa, — keskeytti Chicot.

— Mutta aatteet, sire — jatkoi herttua, — ne ovat vaikeammin vangittavissa. Ne hiiviskelevät näkymättöminä ja esteittä. Varsinkin piiloutuvat ne niiden silmiltä, jotka tahtoisivat ne perinjuurin hävittää. Aatetta, sire, täytyy yöt päivät vartioida. Sillä se sama aate, jota te eilen tuskin huomasittekaan, saattaa jo huomenna olla teitä voimakkaampi. Aate, sire, on kuin kipinä, joka putoo olkikasaan. Se vaatii mitä valppainta silmälläpitoa, ja senvuoksi, sire, ovat miljoonat vartijat välttämättömiä.

— Kas vaan! Nyt ovat Ranskan neljän hugenotin asiat päin helvettiä! — huudahti Chicot. — Minä surkuttelen niitä!

— Nyt minä, — jatkoi herttua, — tahtoisin ehdottaa, että teidän majesteettinne nimittäisi johtajan tälle pyhälle liitolle.

— Oletteko jo puhunut loppuun, serkku? — kysyi Henrik.

— Olen, sire, ja kiertelemättä, niinkuin teidän majesteettinne on voinut huomata.

— No, — virkkoi kuningas, — mitäpä tästä ajattelette, hyvät herrat?

Mitään vastaamatta otti Chicot muuatta leijonantaljaa hännästä, retuutti taljan huoneen nurkkaan ja rupesi sen päälle pitkäkseen.

— Mitä sinä teet, Chicot? — kysyi kuningas.

— Sire, — vastasi Chicot, — sanotaan, että uni on hyvä neuvonantaja. Senvuoksi tahdon minä nukkua, sire. Ja aamulla, kun pääni on levännyt, tahdon minä antaa vastauksen serkulleni Guiselle.

Sen sanottuaan hän ojensi suoraksi siinä leijonantaljalla. Herttua loi vihanvimmaisen katseen gascognelaiseen. Tämä taas siihen vastasi kuorsaamalla.

— No niin, — lausui herttua, — mitä teidän majesteettinne ajattelee asiasta?

— Minä ajattelen, että te nyt niinkuin ainakin, olette oikeassa, serkkuni. Kutsukaa siis koolle liigalaisistanne etevimmät, saapukaa huomenna heidän etunenässään minun eteeni, niin minä valitsen sen miehen, joka parhaiten sopii uskonnon puolustajaksi.

Anjoun herttua aikoi poistua muun hoviväen mukana. Sen huomattuaan kuningas hänelle virkkoi:

— Jää tänne, veljeni. Minulla on sinulle jotain sanomista.

Guisen herttua poistui seurueineen. Kohta sen jälkeen kuului väkijoukkojen huutoa. Ne tervehtivät häntä Louvresta lähtiessään, niinkuin olivat häntä tervehtineet hänen sinne saapuessaankin. Chicot kuorsasi yhä, mutta me emme uskalla mennä vastuuseen siitä, nukkuiko hän.

3.

Castor ja Pollux.

Anjoun herttua, joka edellisen keskustelun aikana kaikista muista, paitsi Chicotista ja Guisen herttuasta, oli näyttänyt välinpitämättömältä, täytti ilman mitään epäilystä Henrikin toivomuksen.

— Veljeni, — sanoi kuningas, tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei muita syrjäisiä kuin Chicot ollut hänen virkahuoneessaan. — Tiedätkös mitä! Minä olen hyvin onnellinen ruhtinas.

— Sire, — vastasi herttua, — teidän majesteettinne onni, jos teidän majesteettinne todellakin tuntee olevansa onnellinen, on vain palkintoa siitä, mitä taivas on teille ansioistanne velkaa.

Henrik katseli veljeänsä.

— Niin, hyvin onnellinen, — jatkoi hän. — Sillä kun itse en kykene luomaan mitään suuria aatteita, niin syntyvät ne ystävien aivoissa. Niinpä on esim. tosiaankin suuri aate sekin, jonka Guise serkkuni juuri äsken tässä meille esitti.

Herttua kumarsi myöntäen.

Chicot tuijotti toisella silmällään, ikäänkuin ei olisi kuullut hyvin, jos molemmat silmänsä olisivat olleet kiinni, ja ikäänkuin hänen olisi tarvinnut nähdä kuninkaan kasvot ymmärtääkseen hyvin hänen sanansa.

— Yhdistää saman lipun, — jatkoi Henrik, — kaikki katolilaiset ja sillä tavoin huomaamatta asestaa koko Ranskanmaa, niin että minulla aina on armeija valmiina marssimaan englantilaisia, alankomaalaisia tai espanjalaisia vastaan, ilman että niillä on siitä aavistustakaan, se, Frans, on todellakin mainio ajatus.

— Niin, eiköpäs olekin? — puuttui Anjoun herttua puheeseen, ihastuneena siitä, että hänen veljensä niin kokonaan oli omaksunut Guisen herttuan mielipiteet.

— On. Ja minä myönnän olevani halukas runsaasti palkitsemaan niin ihanan ehdotuksen tekijää.

Chicot katsahti kummallakin silmällään, mutta ummisti ne taas heti. Hän oli kuninkaan kasvoilta erottanut erään miltei huomaamattoman hymyilyn, jonka vain hän saattoi älytä, hän, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi Henrikin, ja tämä hymyily selitti hänelle kaikki.

— Niin, — jatkoi kuningas, — minä toistan vieläkin kerran, että sellainen ehdotus on palkinnon arvoinen, ja minä tulen tekemään kaikkeni sen hyväksi, joka ehdotuksen on keksinyt. Frans! Onko Guisen herttua todellakin tuon kauniin aatteen, tai oikeammin sanoen, tuon kauniin teon luoja? Sillä onhan teko jo alettu, veljeni, vai kuinka?

Anjoun herttua teki myöntävän liikkeen.

— Sen parempi, — jatkoi kuningas. — Minä sanoin olevani onnellinen ruhtinas, mutta minun olisi pitänyt sanoa olevani liian onnellinen, Frans, koskapa minun ystäväni eivät tuollaisia asioita ainoastaan ajattele, vaan myöskin, tahtoessaan olla kuninkaalleen hyödyksi, niitä itse panevat toimeen. Mutta vieläkin kerran kysyn minä sinulta, rakas Frans, onko minun tosiaankin kiittäminen serkkuani Guiseä tuosta verrattomasta aatteesta?

— Ei, sire. Lothringin kardinaali ajatteli sitä samaa jo kaksikymmentä vuotta takaperin, ja ainoastaan Bartholomeuksen yö on estänyt sen toimeenpanemista, s.o. tehnyt sen toistaiseksi tarpeettomaksi.

— Ah, mikä vahinko, että Lothringin kardinaali on kuollut! Olisin muuten nimittänyt hänet paaviksi Gregorius XIII:nen jälkeen, sittenkun tämä kuolee. Mutta, — jatkoi Henrik tuolla merkillisellä hilpeydellä, mikä teki hänestä valtakuntansa etevimmän näyttelijän, — hänen veljenpoikansahan sen sijaan on perinyt tuon aatteen ja tehnyt sen hedelmöittäväksi. Kaikeksi onnettomuudeksi en voi tehdä hänestä paavia, mutta minäpä teen hänestä… Vaan miksipä sellaiseksi minä enää voisinkaan hänet tehdä, jota hän ei jo entuudestaan ole? Sanoppa minulle, Frans!

— Sire, — vastasi Frans, veljensä sanoista kokonaan hämmentyneenä, — te tosiaankin liioittelette serkkunne ansioita. Tuo aate on, niinkuin jo sanoin, ainoastaan perintöä. On sitäpaitsi olemassa vielä toinenkin henkilö, joka on auttanut häntä tuon perinnön hyödyllisessä käyttämisessä.

— Onko se hänen veljensä kardinaali, vai kuinka?

— On kyllä hänelläkin siinä jotain osaa, mutta häntä en kuitenkaan tarkoittanut.

— Mayenne kaiketi?

— Ah, sire, — virkkoi herttua, — osotattepa hänelle tuolla otaksumisellanne ansaitsemattoman suurta kunniaa.

— No, se on totta. Sillä miten olisikaan mahdollista luulla, että
jokin valtiollinen aate voisi syntyä moisen teurastajan aivoissa?
Mutta ketä minun sitten on kiittäminen siitä avusta, jota serkkuni
Guise on saanut?

— Minua, sire, — vastasi herttua.

— Sinua! — virkkoi Henrik, mitä suurinta kummastusta teeskennellen.

Chicot katsahti taas toisella silmällään. Herttua kumarsi.

— Kuinka! — sanoi Henrik. — Kun minä näin koko maailman haarniskoittuneen minua vastaan, kun papit saarnasivat minun synneistäni, runoilijat ja satiirikot ivasivat minun hullunkurisuuttani, oppineet ja valtiomiehet arvostelivat minun virheitäni; kun ystäväni nauroivat minun voimattomuudelleni ja asemani oli niin tukala, että minä laihduin ja hiukseni harmaantuivat, niin sinussako, Frans, sillävälin kypseni semmoinen aate? Sinussa, jota… minä sen myönnän, mutta ajattele, ihminen on heikko ja kuninkaat sokeita… sinussa, jota en aina pitänyt ystävänäni! Ah, Frans, kuinka minä olen rikkonut sinua vastaan!

Ja valtavan mielenliikutuksen sytyttämänä, — siltä ainakin näytti, — ojensi Henrik kätensä veljelleen.

Chicot raotti toisen silmänsä luomia.

— Niin, jatkoi Henrik, — se on mainio aate. Kun minä en enää yleistä tyytymättömyyttä herättämättä voi säätää veroja enkä kutsua uutta miehistöä aseisiin; kun minä en voi kävellä enkä seista, en nukkua enkä valvoa naurua herättämättä, niin tuleepa silloin Guisen herttua, tai oikeammin sinä, veljeni, esittämään keinon, joka yhdellä kertaa hankkii minulle armeijan, rahat, ystävät ja levon. Mutta että tuo lepo tulisi olemaan pysyväistä, Frans, siihen tarvitaan vain yksi ainoa asia.

— Mikäpä sitten?

— Serkkuni puhui juuri siitä, että minun olisi asetettava johtaja tämän suuren yrityksen etunenään.

— Niin hän puhui.

— Niinkuin helposti huomaat, Frans, ei tuollaiseksi johtajaksi sovi ainoakaan minun suosikeistani. Ei ainoallakaan heistä ole sellaista päätä eikä sellaista rohkeutta, jota siihen tarvitaan. Queles on urhoollinen, mutta hänellä on liiaksi omissa rakkausseikkailuissaan tekemistä. Maugiron on myös urhoollinen, mutta turhamainen eikä ajattele mitään muuta kuin pukuansa. Schombergkin on urhoollinen, mutta hänellä ei ole tarpeeksi järkeä, sen myöntävät hänen parhaat ystävänsäkin. Urhoollinen on myöskin d'Epernon, mutta on suuri kerskailija, johon en hetkeksikään voi luottaa. Niinkuin tiedät, Frans, — jatkoi Henrik yhä lisääntyvällä luottamuksella, — on kuninkaiden raskaimpia taakkoja alituinen teeskentelemisen pakko. Niinpä onkin minulle lievennykseksi, kun minä, niinkuin nytkin, saan puhua vilpittömän avomielisesti. Chicot raotti kumpaakin silmäänsä.

— Hyvä on, — jatkoi Henrik, — koska nyt kerran serkkuni Guise on kypsyttänyt tuon ajatuksen, jonka kehittämisessä sinulla on ollut niin suuri osasi, niin kaiketi hänen täytyy saada järjestää ajatus käytäntöön.

— Mitä te sanotte, sire? — huudahti Frans, levottomana huohottaen.

— Minä sanon, että sellaisen liikkeen etunenässä, jotta liike tulisi oikein johdetuksi, täytyy olla jonkin suuren ruhtinaan.

— Mutta, sire, olkaa varovainen.

— Ruhtinaan, joka on samalla kertaa taitava sotapäällikkö ja taitava neuvottelija.

— Varsinkin taitava neuvottelija, — toisti herttua.

— No niin, Frans, eikö Guise kaikissa noissa suhteissa olisi tähän luottamustoimeen sopiva?

— Veljeni, — vastasi Frans, — Guisen herttua on jo tarpeeksi mahtava.

— On kyllä, mutta hänen mahtavuutensahan juuri muodostaakin minun voimani.

— Guisen herttua johtaa armeijaa ja porvaristoa, Lothringin kardinaali kirkkoa, Mayenne toimii molempain kätyrinä. Sire, te kokootte liiaksi valtaa yhden ainoan suvun käsiin.

— Se on totta, Frans, — myönsi Henrik. — Sitäkin olen ajatellut.

— Jos Guiset edes olisivat ranskalaisia prinssejä, niin välipä sillä. Olisihan edullista kartuttaa Ranskan kuningashuoneen arvoa.

— Kyllä. Mutta hepä ovatkin Lothringin prinssejä.

— Niin, — huomautti Frans, — ja he kuuluvat sukuun, joka aina on kilpaillut meidän sukumme kanssa.

— Frans! — huudahti Henrik. — Enpä tosiaankaan luullut sinua niin hyväksi valtiomieheksi! Niin, se mikä minua laihduttaa ja mikä saa hiukseni harmaiksi, se on Lothringin suvun lakkaamaton kohoaminen arvossa rinnan meidän sukumme kanssa. Katsos, Frans! Ei kulu päivääkään, etteivät nämä Guiset, joilla, niinkuin juuri äsken ihan oikein huomautit, on käsissään kaikki valtakunnan valta… päivääkään ei kulu, etteivät joko herttua, kardinaali taikka Mayenne rohkeudellaan tai oveluudellaan, väkivallalla eli viekkaudella, riistäisi minulta jotakin osaa vallastani, jotain osaa etuoikeuksistani, ilman että minä mahtaisin niille mitään. Ah, Frans, jos me aikaisemmin olisimme saaneet tämän selityksen, jos olisin tuntenut sydämesi ajatukset niinkuin tunnen ne nyt, olisi minulla sinussa ollut tuki, olisin minä tähänastista paremmin kyennyt niitä vastustamaan. Mutta nyt on liian myöhäistä.

— Mistä syystä?

— Koska siitä voisi syntyä riitaa, ja minua kaikkinainen riita väsyttää. Senvuoksi minä nimitän hänet liigan päälliköksi.

— Siinä teet väärin, veljeni, — sanoi Frans.

— Mutta kuka minun sitten pitäisi nimittää, Frans? Kuka ottaa tuon vaarallisen paikan vastaan? Se näet on vaarallinen, sillä etkö huomannut herttuan tarkoitusta? Hän tietysti halusi, että minä tekisin hänestä päällikön, ja jos minä nyt siihen nimitän jonkin toisen enkä häntä, niin saa tuo nimitetty hänestä verivihollisen.

— Nimitä sitten toinen tarpeeksi mahtava henkilö, niin ettei hänellä, sinun oman voimasi tukemana, ole mitään pelättävää Lothringin prinssien taholta.

— Voi hyvä veli, — vastasi Henrik alakuloisesti, — en tunne ketään sellaisessa asemassa olevaa.

— Katselkaa ympärillenne, sire.

— No, entä sitten? En näe tässä ketään muita kuin sinut, veljeni, ja
Chicotin, te ainoat, joita voin pitää tosiystävinäni.

— Ah! — huokasi herttua, — etkö siis minua ymmärrä, veljeni?

Henrik loi Anjoun herttuaan hämmästyneen katseen, ikäänkuin olisi äkisti huntu hänen silmiltään pudonnut.

— Mitä! Olisiko se mahdollista? — huudahti hän.

Frans nyökäytti päätään.

— Mutta ei, — puhui Henrik, — sinä et voi siihen suostua, Frans. Tehtävä on sinulle liian vaikea. Et voisi koskaan tutustautua siihen, että porvarit tekisivät marssiharjoituksia edessäsi tahi että kuuntelisit heidän pappiensa saarnoja. Tuskin tahtoisit olla pyövelinäkään teurastuslaitokseksi ehkä muuttuvassa Parisissa. Siihen tarvitaan kolmen miehen voimat, niinkuin Guiseillä on, ja oikeana kätenä pitäisi olla joku Kaarle ja vasempana joku Ludvig.

— Totta kyllä, mutta siitä huolimatta, sire.

— Mutta, Frans, ethän sinä vastaakkaan minun kysymykseeni. Mitä! Luuletko voivasi siihen kyetä? Luulisitko tulevasi toimeen noiden pässinpäiden kanssa, joilla on kastrullit päässään kypärän asemasta? Sinäkö, hovimme hienoin mies, alentuisit tavalliseksi rahvaanmieheksi? Kautta jumalan, veljeni, vuodet meitä niin suuresti muuttavat!

En suostuisi tuohon oman itseni tähden, vaan yksinomaan teidän tähtenne, sire.

Hyvä, kunnon veljeni! — virkkoi Henrik ja oli sormenpäällään pyyhkäisevänään silmännurkastaan kyyneleen, jota siinä, — ei lainkaan ollut.

— Etkö siis olisi sitä vastaan, Henrik, — sanoi Frans, — jos minä ottaisin sen tehtävän, jonka aioit antaa Guisen herttualle?

— Minäkö vastaan! — huusi Henrik. — En, en missään tapauksessa. Se päinvastoin minua ilahuttaa. Siis sinäkin olit hitusen liigaa ajatellut. Sitä parempi! Oli siis sinullakin siinä suuressa aatteessa osasi. Osasiko vain? Ei, veljenosasi! Huomaanpa tosiaankin, että ympäristölläni on todellisia neroja ja että minä itse olen suurin aasi omassa valtakunnassani.

— Ooh, teidän majesteettinne laskee leikkiä!

— Minäkö! Taivas minua siitä varjelkoon! Asia on toki liian vakava. Sanonpa suoraan, mitä ajattelen, Frans. Sinä autat minut varsin tukalasta asemasta, etenkin kun en viime aikoina ole ollut oikein terve. Mutta palatkaammepa nyt keskustelumme tärkeimpään puoleen… Sitäpaitsi, kun tarvitsen ymmärrystä, voinko luottaa sinuun? Nimittäisinkö siis minä sinut, kuten ehdotit, liigan päälliköksi, vai kuinka?

Frans hätkähti ilosta.

— Voi! — huudahti hän, — pitäisikö teidän majesteettinne minua tuon luottamuksen arvoisena!

— Mitä puhut luottamuksesta, Frans! Kun kerran Guisen herttua ei ole liigan etunenässä, niin ketä minun silloin tarvitsisi epäillä? Itse liigaako? Olisikohan ehkä koko liiga minulle vaarallinen? Kerro, paras Frans, kerro minulle kaikki!

— Ooh, — sire! — sammalsi herttua.

— Olenpas minä tuhma! — jatkoi Henrik. — Jos liiga olisi minun viholliseni, ei minun veljeni haluaisi ryhtyä sen päälliköksi, taikka, toisin sanoen, siitä hetkestä lähtien, jolloin minun veljeni tuon liigan esimieheksi tulisi, ei minulla olisi mitään pelättävää. Tämähän on täysin loogillista, eikä se, joka meille on järjen antanut, ole viskannut kirvestään kaivoon. Minulla ei näin ollen saata olla mitään epäilyksiä. Sitäpaitsi tunnen niin paljo kunnon ranskalaisia, että tiedän voivani heidän kerallaan käydä taisteluun vaikkapa juuri itse liigaa vastaan, jos se tuppautuisi kovin lähenteleväksi.

— Totta se on, sire, — vastasi herttua, — sillä kuningashan on aina kuningas.

— Mutta nytpäs juuri, — virkkoi Henrik, — pälkähti päähäni taas uusi aate! Kummallista, että juuri näinä aikoina osun keksimään paljokin sellaisia!

— Millainen aate, veljeni? — kysyi herttua, käyden levottomaksi syystä ettei hän vielä oikein osannut uskoa todeksi nimittämistään liigan johtajaksi.

— Aatteleppas, että Guise serkkumme luultavasti on otaksunut tulevansa siihen nimitetyksi! Hän varmastikin liigan päällikkyyttä haluaa.

— Hänkö päällikkyyttä, sire?

— Tietysti. Hän tietenkin on ajatellut asiaa oman etunsa kannalta.
Sinä kaiketikin sanot häntä auttaneesi. Vaan pidäppä varasi, Frans!
Sitä miestä ei niin hevin kynitä!

— Ooh, sire!…

— Lyönpä vetoa, Frans, siitä että sillä miehellä on itsekkään kunnianhimoisia aikeita. Hän tuntee minut kutakuinkin välinpitämättömäksi.

— Tuntee kyllä, mutta samalla hetkellä, jolloin sinä hänelle tahtosi ilmaiset, hän on valmis taipumaan.

— Tahi on olevinansa. Niinkuin jo sanoin: pidä varasi! Guise serkullani on pitkälle ulottuva käsivarsi. Tekisippä mieleni sanoa, että hänen molemmat kätensä ovat pitkät ja ettei kukaan muu koko valtakunnassa, ei kuningaskaan, kykene ojentamaan kättään niin kauvaksi kuin hän, sillä hän voi kurottaa toisella kädellään Espanjaan, toisella Englantiin.

— Mutta jos nyt teidän majesteettinne, — selitteli Frans, — pitää häntä niin kovin vaarallisena, niin on siinäkin yksi syy lisäksi liigan päällikkyyden antamiseen minulle. Sillä tavoin hän joutuisi teidän valtanne ja minun valtani väliin. Niin ollen saatettaisiin hänet jo ensi petturuudestaan, mihin hänet syylliseksi huomattaisiin, saattaa edesvastuuseen.

Chicot nosti nyt päätään.

— Vaadi hänelle edesvastuuta, Frans! Semmoista oli helppo tehdä Ludvig XI:nelle, joka oli mahtava ja rikas. Hän kyllä osasi järjestää oikeusjuttuja ja laittaa mestauspölkkyjä. Mutta minulla ei ole varaa ostaa edes sen vertaa mustaa samettia, jota sellaista tilaisuutta varten tarvittaisiin.

Tällöin loi Henrik herttuaan katseen sellaisen, jota ei voinut sietää.

Chicot oli taas nukahtavinaan.

Nyt tuli hetken vaitiolo. Kuningas sen ensiksi keskeytti.

— Kaikki asiat täytyy siis tarkoin punnita, paras Frans. Ei saa olla mitään kansalaisten keskeisiä taisteluja eikä mitään riitojakaan minun alamaisteni kesken! Minä olen Henrik "Rohkean" ja Katariina "Ovelan" poika. Olen perinyt hiukkasen hyvän äitini oveluutta. Minä nyt kutsutan luokseni Guisen herttuan ja annan hänelle niin monta lupausta, että me kyllä kaikessa ystävyydessä tulemme sopimaan asioista.

— Sire! — huudahti Anjoun herttua. — Minäkö siis saan päällikkyyden, vai miten?

— Tietenkin. Se on suurin toivoni. Mutta en tahtoisi sen kuitenkaan kovin suuresti loukkaavan serkkuani Guisen herttuaa.

— Olkaa levollinen, — sanoi Anjoun herttua. — Ellei mitään muuta estettä ole olemassa, niin otan minä heti selvittääkseni asian herttuan kanssa.

Aiotko käydä vieraisilla hänen luonaan? Voi, mietippä, veljeni, sitä että osotat käynnilläsi hänelle liian suurta kunniaa!

— En, sire, en hänen luokseen menekkään. Hän vartoo minua minun omissa huoneissani. Kuninkaalla oli etuoikeus Guisen herttuan ensimäiseen vieraissakäyntiin. Mutta minulla kaiketi on oikeus toiseen.

— Ah, veljeni, — virkkoi Henrik, — arvaanpa jo, että sinä tällä tavoin voimassapidät meidän etuoikeuksiamme, jotka minä väliin heikkoudessani tulen unohtaneiksi!

Herttua tarttui veljensä käteen sitä suudellakseen.

— Mitä sinä nyt teet, Frans? Ei, minun syleilyssäni, minun sydämelläni on sinun oikea paikkasi!

Ja nuo veljekset nyt useamman kerran syleilivät toisiaan, kunnes viimein Anjoun herttua ikäänkuin väkisin oli riistäytyvinään irti kuninkaan käsistä. Sitten hän, sydän ilosta sykyttäen, huoneesta poistui.

Kuningas puri vihasta hampaitaan ja riensi muutaman salakäytävän kautta jonkinlaiseen tampuuriin, joka oli herttuan huoneitten vieressä ja josta hän varsin hyvin saattoi kuulla sisäpuolella tapahtuvan keskustelun.

Helkatti sentään! — murahti silmiään aukova Chicot ja nousi ylös.
— Onpa noiden perhekohtausten näkeminen tosiaankin liikuttavaa!
Luulinpa jo tässä näkeväni Castorin ja Polluxin kohtauksen Olympon
ikimailla.

4.

Kuuntelemalla kuullaan parhaiten.

Anjoun herttua tiesi vallan hyvin miltei kaikkien Louvren huoneitten olevan sillä tavalla järjestetyn, että pieninkin puhelu saattoi kuulua sille, joka kuunnella kerran tahtoi. Veljensä osottaman ystävyyden sokaisemana hän kuitenkin sen seikan unohti, taikka sitten ei pannut siihen mitään huomiota.

Henrik III ehti "tähystyshuoneeseensa" samalla hetkellä, jolloin hänen veljensä meni omaan huoneistoonsa. Kuningas sai kuulla jok'ainoan sanan herttuoiden keskustelusta.

— Hyvääkö kuuluu, armollinen herra? — kysäsi Guisen herttua innokkaana.

— Kuuluu kyllä, herttua. Nyt olen tullut tänne.

— Teidän korkeutenne on harvinaisen kalpea.

— Ihanko huomattavasti? — kysyi herttua levottomana.

— Jotakuinkin. Varsinkin minun nähdäkseni.

— Kuningas ei kuitenkaan mitään huomannut.

— Ei kait. Sitä en minäkään usko. Hänen majesteettinsa viivytteli teitä luonaan kaiketikin puhellakseen minun ehdotuksestani?

— Aivan niin, herttua.

Nyt syntyi hetkisen kiusottava äänettömyys, minkä merkityksen Henrik kyllä oivalsi.

— Mitäpä hänen majesteettinsa siitä asiasta virkkoi? — kysyi Guisen herttua.

— Kuningas sen suuremmoisen aatteen kyllä hyväksyy, mutta hän pelkää näkevänsä yrityksen etunenässä teidän laistanne vaarallista miestä.

— No, mutta jokohan aikeemme sitten epäonnistuu?

— Sitäpä pahoin pelkään, paras herttua. Liiga näyttää toimintaansa tukehtuneen.

— Ah! — huokaili herttua, — täytyisikö nyt lopettaa, ennenkuin edes oikein on alkuunkaan päästy?

— Ne kumpikin kuulostavat olevan yhtä ovelia, — kuiskattiin äkkiä Henrikin korvaan. Henrik käännähti katsomaan taakseen ja huomasi, että siinä seisoikin Chicot.

— Vai olet sinä, lurjus, hiiviskellyt minun perässäni! — suhahti kuningas.

— Pidäppä suusi kiinni, poikani, sillä muuten häiritset minua kuulemasta heidän keskusteluaan.

Kuningas vain kohautti olkapäitään. Mutta kun Chicot oli ainoa ihmisolento, johon kuningas täysin voi luottaa, jäi hänkin puolestaan kuuntelemaan.

Guisen herttua otti nyt sananvuoron.

— Armollinen herra, — sanoi hän, — siinä tapauksessa olisi mielestäni ollut parasta, että kuningas heti olisi antanut kieltävän vastauksen. Mahtaisikohan ehkä pitää minun valtaani jollain tavoin liian suurena?

— Sitäpä melkein luulen, — vastasi herttua epäröiden.

— Hän siis tekisi tyhjäksi koko asian?

— Siltä tuntuu, — jatkoi Anjoun herttua, — ja koska kerran te olette pannut asian alulle, niin olen minä katsonut asiakseni teitä kaikin tavoin tukea, niinkuin olen tehnytkin.

— Millä tavoin, armollinen herra?

— Nähkääs, kuningas on antanut minulle vallan pitää liiga pystyssä tahi — hajottaa se.

— Kuinka se kävisi laatuun? — kysyi Guisen herttua, silmät levottomina tulta iskien.

— Oivallatte kaiketi, että sellainen asia aina riippuu mahtavimpain miesten suostumuksesta. Ajatelkaas, jospa hän Guisen herttuan sijasta nimittäisikin yrityksen päämieheksi Anjoun herttuan?

— Haa! — huudahti Guisen herttua, voimatta tuosta huudahduksestaan pidättäytyä, veren kohotessa hänen kasvoilleen.

— Mainiota! — irvisteli Chicot. — Nyt alkavat koirat tapella luukapulasta!

Mutta sekä Chicotin että asioista verrattain tietämättömän kuninkaan suureksi hämmästykseksi virkkoikin Guisen herttua varsin rauhallisella, miltei iloisella äänellä:

— Olettepa ovela valtiomies, armollinen herra, jos kerran olette saanut asiat niin järjestetyiksi.

— Niin olen tehnyt, — vastasi herttua. — Tilaisuus mainiosti sopi, ja minä käytin sitä hyväkseni. Kuitenkaan ei vielä, paras ystävä, mitään ole ratkaistu, enkä minä puolestani ole tahtonut tehdä mitään, ennenkuin olen saanut puhutella teitä, koska kerran itsekään en vielä tiedä, mitä tästä kaikesta lopuksi tulee.

— Hyvä on! En tahdo sanoa teille, armollinen herra, mitä tästä ehkä lopuksi tulee, sillä sen tietää vain jumala, mutta ainoastaan huomauttaa siitä, missä määrin asia voisi meitä hyödyttää. Liiga on valtakunnan toinen armeija. Koska siis minä johdan varsinaista armeijaa ja kun veljeni kardinaali johtaa kirkkoa, ei kukaan voi meitä vastustaa, niin kauvan kuin toimimme yksissä.

— On kuitenkin huomioonotettava muuan seikka, — huomautti Anjoun herttua, — se nimittäin, että minä olen lähin kruununperillinen.

— Ahaa! — kuiskasi Henrik.

— Mutta te, armollinen herra, muistanette sen, että niin lähellä kruunua kuin olettekin, tulee teidän ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon.

— Voi, hyvä herttua, minä olen jo tuhansia kertoja kieltäytynyt kunniasta.

— Teillä on tekemistä ensinnäkin Navarran kuninkaan kanssa.

— Äh! Hänestä minä viis välitän. Hän ei ajattele mitään muuta kuin rakkausseikkailujaan.

— Se on erehdys, teidän korkeutenne. Hän on köyhä, laiha ja nälkiintynyt. Hän on niiden kesyttömien kissojen kaltainen, jotka rotan hajun tuntiessaan saattavat koko yön vaania kellarinluukulla, samalla kun lihavat kotikissat eivät viitsi vaivata samettikäpäliään saaliin vuoksi. Navarran kuningas vaanii teitä. Hän ei jätä teitä eikä veljeänne näkyvistään. Hän tavottelee teidän kruunuanne. Kohtaisippa vaan jokin onnettomuus hallitsijaa, niin saisipahan nähdä, miten jäntevät lihakset sillä kissalla on, ja miten hän yhdellä ainoalla harppauksella rientäisi Pausta Parisiin antaakseen teidän tuntea kynsiään.

— Hallitsijaako kohtaisi onnettomuus? — toisti Frans hitaasti ja katseli kysyväisesti Guisen herttuaa.

— Ahaa! — virkkoi Chicot. — Kuuleppa tarkoin, Henrik! Tuo Guise sanoo tahi tulee pian sanomaan varsin opettavaisia asioita, jotka minä kehotan sinun tarkoin mieleesi painamaan.

— Kyllä, armollinen herra, — toisti Guisen herttua, — onnettomuuspa niinkin! Sellaiset eivät teidän perheessänne ole harvinaisuuksia, sen tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ehkäpä paremminkin. Voihan ruhtinas tänään olla ihan terve, ja jo huomenna saattaa hänessä olla näivetystauti. Jokin toinen saattaa luulla elävänsä vielä vuosikausia, vaikkei hänellä enää olisi montakaan tuntia armonaikaa.

— Kuuletko, Henrik, kuuletko! — kuiskasi Chicot tarttuen kuninkaan vapisevaan ja kylmään käteen.

— Se on kyllä totta, — lausui Anjoun herttua niin kumealla äänellä, että kuninkaan ja Chicotin täytyi terästää tarkkaavaisuuttaan. — Totta on, että minun sukuni prinssit näyttävät syntyvän onnettomain tähtien alla. Mutta onhan veljeni Henrik, jumalan kiitos, terve ja hyvissä voimissa. Hän on aikoinaan kestänyt sodankin vaivat eikä ole niihin menehtynyt. Mutta sitäkin suuremmalla syyllä saattaa hän nyt ajatella tulevaisuuttaan, kun hänen elämänsä on vain pelkkää ilonpitoa, minkä hän kestää yhtä hyvin kuin aikaisemmat vaivansakin.

— Kyllä niinkin. Mutta muistakaapa, armollinen herra, muuan asia. Ne huvitukset nimittäin, joita Ranskan kuningas harrastaa, eivät aina ole vaarattomia. Niinpä esim. teidän isännekin, Henrik II, joka onnellisesti oli sodan vaarat välttänyt, joutui lopulta samojen huvitusten uhriksi, joista te nyt puhutte. Montgommeryn keihäs oli kyllä ase ja tehoton haarniskaa, mutta ei silmää vastaan. Siitäpä kuningas Henrik II surmansa saikin. Mitä tulee teidän autuaastikuolleeseen veljeenne Frans II:een, niin on teidän myöntäminen, armollinen herra, ettei korvavammaan panna paljo painoa, mutta sepä se juuri aiheutti kuoleman. Olen vielä useamman kerran kuullut sanottavan, että tuon tappavan taudin Frans II:n korvaan oli saattanut sellainen olio, jota aivan väärin nimitettiin sattumaksi, koska sillä oli hyvin tunnettu nimi.

— Herttua! — mutisi Frans punastuen.

— Kas niin, armollinen herra, jatkoi herttua, — jo jonkun aikaa on kuninkuus ollut onnettomuudeksi. Muistelkaapa Bourbonin Antonia. Epäilemättä hänen kuningasnimensä aiheutti pyssynluodin hänen olkapäähänsä, pikku tapaturma, josta ei kenenkään muun olisi tarvinnut kuolla, mutta jonka johdosta hän kuitenkin kuoli. Ajatelkaa vielä Johanna d'Albretia, bearnilaisen äitiä, joka kuoli nenästään, haisteltuaan eräitä hajuvedellä pirskoitettuja hansikkaita. Se onnettomuus tuli odottamatta ja kummastutti kaikkia, etenkin kun juuri silloin tiedettiin eräitten henkilöitten kärkkäästi toivovan hänen kuolemistaan. Ettekö myönnä, armollinen herra, että tämä kuolemantapaus teitä kovin hämmästytti?

Vastaukseksi rypisti herttua vain kulmiaan, mikä antoi hänen kavalalle katseelleen vieläkin kolkomman leiman.

— Ja ansatseepa vielä mainitsemista myöskin Kaarle IX:nen onnettomuus. Hän ei kuollut korvastaan, ei silmästään, ei olkapäästään eikä nenästään. Hänen kohtalonsa ratkaisi suu: on näet vaarallista lukea metsästystä käsitteleviä kirjoja, joiden lehdet ovat niin toisiinsa kiinni liimautuneet että alituiseen täytyy kostuttaa sormiaan huulillaan. Vanhat kirjanlehdet turmelevat syljen, eikä kukaan ihminen, ei kuningaskaan, voi elää kauvan kun sylki on pilaantunutta.

— Herttua! Herttua! — huudahti prinssi. — Luulenpa, että teitä huvittaa sepitellä rikosjuttuja.

— Rikosjuttuja! Kuka tässä puhuu rikoksista. Minä mainitsen vain onnettomuustapauksia. Ettekö ymmärrä? Eihän ole muusta koskaan ollut kysymyskään, ja eikö Kaarle IX:llekin metsästysretkellä sattunut tapaus ollut pelkkä tapaturma? Tarkoitan tuota metsästysretkeä, jolloin te jalomielisesti aioitte ampua veljenne päälle hyökkäävän villisian, ammuittekin, pikaisesti tähdätessänne villisikaa, kokonaan toista. Tämä pyssynlaukaus, armollinen herra, todistaa enemmän kuin mikään muu, miten helposti voi joutua onnettomuuden uhriksi. Hovissa tuntee jokainen teidän taitavuutenne, armollinen herra. Te ette ammu koskaan harhaan, ja kaiketi te itsekin kovin hämmästyitte huomatessanne sillä kertaa ampuneenne ohi maalin.

— Mutta, — sanoi Anjoun herttua, koettaen tyyntyä, — mitä etua minulle saattoi ollakaan veljeni, kuninkaan, kuolemasta, kun Kaarle IX:nen seuraajaksi tulisi Henrik III?

— Odottakaahan vähän, armollinen herra! Oli jo olemassa muuan vapaa kruunu, Puolan. Kaarle IX:nen kuoleman kautta tuli toinenkin vapaaksi, nimittäin Ranskan. On luonnollista, että vanhin veljenne arvelematta olisi valinnut Ranskan. Mutta ei Puolaakaan ollut halveksiminen. Olittehan te sitäpaitsi tullut askelta lähemmäksi, ja siis oli tapaturma teille eduksi. Henrik III palasi tosin Varsovasta kymmenen päivän kuluessa. Miksikä ette te, jos uusi onnettomuus olisi sattunut, olisi voinut menetellä samoin kuin Henrik III?

Henrik III katsahti Chicotiin, ja tämä taas vuorostaan kuninkaaseen, mutta hänen katseessaan ei nyt ollutkaan narrin tavallista ilveilevää ilmettä, vaan hellän osanottavaisuuden sävy, mikä kuitenkin pian haihtui hänen kasvoistaan.

— Minkä johtopäätöksen teette, herttua? — kysyi prinssi, keskeyttäen tahi pikemminkin tahtoen tehdä lopun tästä keskustelusta, jossa Guisen herttuan tyytymättömyys niin selvästi ilmeni.

— Teen sen johtopäätöksen, armollinen herra, että, kuten äsken sanoimme, jokaisella kuninkaalla on oma tapaturmansa. Siis olette te Henrik III:nen välttämätön onnettomuus, varsinkin jos teistä tulee liigan johtaja, sillä olla liigan päällikkönä on melkein samaa kuin olla kuninkaan kuninkaana, lukuunottamatta sitä, että te liigan päänä pystytte torjumaan myöskin omaa, pian tapahtuvaa hallitustanne ehkä uhkaavan vaaran: tarkoitan bearnilaista.

— Pian tapahtuvaa! Kuuletko? — kuiskasi Henrik III.

— Tietysti kuulen, — vastasi Chicot.

— Niin ollen… — jatkoi Guisen herttua.

— Niin ollen, — puuttui Anjoun herttua puheeseen, — otan minä toimen vastaan. Eikö se ole teidänkin tarkoituksenne?

— Kuinka saatattekaan sitä epäillä? — virkkoi Lothringin prinssi.
— Minä kehotan teitä siihen.

— Entäpä te?

— Ooh, olkaa huoletta! Jo eilisaamusta asti on minun väkeni ollut liikkeellä, ja tänä iltana on Parisissa jotain omituista katseltavana.

— Mitähän ne sitten tänä iltana aikovat saada toimeen Parisissa? — kysyi Henrik.

Oletpa sinä typerä, poikani! Tänä iltanahan liiga julkisesti allekirjoitetaan, ymmärräthän. Sillä sitähän on jo kauvan salassa valmistettu. He vain vartoovat sinun suostumustasi. Sen sinä annoit tänä aamuna, ja illalla tapahtuu allekirjoittaminen. Saamari vieköön, Henrik, näethän, että onnettomuutesi… sillä sinullahan on niitä kaksi… että nuo onnettomuutesi, kumpikin herttua, eivät anna ajan kulua hukkaan.

— Hyvä, — sanoi Anjoun herttua. — Tapaamme siis toisemme illalla, herttua.

— Niin, me tapaamme illalla, — toisti Henrik.

— Mitä! — huomautti Chicot. — Aiotko uskaltaa kuljeksia pääkaupunkisi kaduilla tänä iltana, Henrik?

— Tietystikin.

— Mutta varo tapaturmia, Henrik.

— Ooh, ole huoletta! Kyllä minä varustan riittävästi vartijoita. Ja voithan sinä sitäpaitsi tulla minun mukaani.

— Mitäs nyt? Sinä pidät minua hugenottina, poikani. Ei, kiitos. Minä olen hyvä katolilainen, minä, ja varsin mielelläni kirjoittaudun liigaan ja vaikkapa kymmenen kertaa, jos niin tarvitaan.

Herttuoiden ääntä ei enää kuulunut. Keskustelu oli lopussa.

— Vielä yksi sana, — virkkoi kuningas, pidättäen Chicotin, joka aikoi mennä tiehensä, — mitä sinä tästä kaikesta ajattelet?

— Minä ajattelen, ettei kukaan teidän edeltäjistänne tuntenut onnettomuuttaan. Teillä, herra Henrik, on siis heihin nähden suuri etu. Sillä, saakeli soikoon, tunnettehan te veljenne, vai kuinka, sire?

— Tunnen, — vastasi Henrik. — Sen tulee hän, kautta jumalan, ennen pitkää saamaan kokea?

5.

Liigan allekirjottaminen.

Saman päivän iltana antoi Guisen herttua pääkaupungin asukkaiden kirjoittautua jäseniksi liigaan.

Suunnattomat väkijoukot riensivät kirkkoihin. Heidän eleensä olivat samalla sekä iloisia että uhkaavia, varsinkin heidän kulkiessaan eräitten sotaväenosastojen ohitse. Tuo käytös, samoinkuin heidän huutonsa, vihellyksensä ja uhkauksensa olisivat saattaneet Morvilliersin levottomaksi, ellei tämä virkamies varsin hyvästi olisi tuntenut hyviä parisilaisiansa, jotka tosin ovat ivallisia ja pisteliäitä, mutta jotka kuitenkin omasta alotteestaan eivät tee mitään pahaa, varsinkaan, ellei jokin ilkimys heitä siihen yllytä tai ellei jokin varomaton vastustaja heitä siihen vaadi.

Näkyi kuitenkin väliin yksi ja toinen joukkue, jossa ruostuneita miekkoja hieman tupestaan kohotettiin. Varsinkin silloin, kun he kulkivat sellaisten talojen ohi, joissa jokin hugenotti asui. Silloin he huusivat: Pyhä Bartolomeus! Roviolle kerettiläiset!

Näitten huutojen vuoksi ilmestyi ikkunaan jokin vanha palvelija tai pappi, ja portit ja ovet visusti suljettiin. Ylpeinä siitä, että olivat saaneet säikäytetyksi itseään aremman pelkurin, riensivät porvarit voittokulkuaan jatkamaan.

Etenkin l'Arbre Secin kadulla oli tungos hirveä. Väkijoukko koetti meluten tunkeutua erään kirkkaasti valaisevan lyhdyn luo. Se riippui muutamassa kyltissä, jonka lukijamme ehkä tuntevat, kun mainitsemme, että kyltti kuvasi kanaa sinisellä pohjalla ja että siihen alle oli kirjoitettu: Kaunis tähti.

Talon kynnyksellä seisoi muuan mies, ruudukas pumpulilakki päässään. Toisessa kädessään hän piteli paljastettua miekkaa ja toisessa heilutteli jo puolittain täytettyjä paperilappuja ja huusi lakkaamatta:

— Tulkaa, tulkaa tänne, urhokkaat katolilaiset! Käykää sisälle "Kauniin tähden" ravintolaan, sillä täällä tapaatte hyvää viiniä ja iloisia kasvoja! Tulkaa! Tänä yönä tullaan hyvät seulomaan erilleen pahoista. Huomisaamuna voidaan vehnä erottaa akanoista. Tulkaa, hyvät herrat! Te, jotka osaatte kirjoittaa, tulkaa kirjoittamaan! Ja te, jotka ette taida kirjoitusta, tulkaa tekin ja antakaa nimenne joko minun, mestari La Hurièren, taikka avustajani herra Croquentinin kirjoitettavaksi.

Herra Croquentin, nuori nulikka valkea mekko yllään ja vyössään puukko sekä kirjoitusneuvot, merkitsi tosiaankin jo edeltäpäin ylös naapurien nimiä ja ensimäiseksi niistä isäntänsä, mestari La Hurièren.

— Eläköön messu, hyvät ystävät! — kirkui täyttä kurkkua "Kauniin tähden" ravintolan isäntä. — Eläköön pyhä uskonto, eläköön messu, vuuh!

Hän oli tällöin hengenahdistukseen ja väsymykseen tukehtua, sillä tuota hänen innostustaan oli kestänyt jo kello neljästä lähtien iltapäivällä.

Seuraus siitä oli se, että monet, saman innostuksen elähyttäminä, itse piirsivät nimensä La Hurièren listaan, jos vaan taisivat kirjoittaa, ja elleivät tainneet, jättivät sen Croquentinin tehtäväksi.

Asia oli La Hurièrelle sitäkin mieluisampi, kun Sanit-Germrin-l'Auxerroisin kirkko oli siinä ihan lähellä ja se olisi voinut viedä häneltä kunnian käsistään. Mutta onneksi oli uskovaisia tähän aikaan lukuisasti. Ja tosiaan vahingoittamatta riitti kumpaankin paikkaan tarpeeksi väkeä. Ne, jotka eivät päässeet tunkeutumaan kirkkoon kirjoittamaan nimeään pääalttarilla, kokivat hiipiä sen tiskin ääreen, jonka takana La Hurière sihteerintehtäviään hoiti. Ja ne, joiden ei onnistunut päästä La Hurièren luo, toivoivat läheisessä kirkossa onnistuvansa paremmin.

Kun La Hurièren ja Croquentinin listat tulivat täyteen merkityiksi, haetutti ensinmainittu viipymättä kaksi uutta lisäksi. Hän oli ylen ylpeä menestyksestään, joka tulisi korottamaan häntä Guisen herttuan ajatuksissa ja ehkä hankkisi hänelle sen korkean paikan, jota hän niin kauvan oli tavotellut.

Nyt näkyi muuan suurikasvuinen mies tunkeutuvan väkijoukon läpi. Tyrkkien ja potkien raivasi hän tietään ja onnistui viimeinkin pääsemään Croquentinin luo. Hän otti kynän erään kelpo porvarin kädestä ja kirjoitti muutamalle ihan uudelle sivulle nimensä tuuman korkuisilla kirjaimilla ja mitä konstikkaimpia koukeroita tehden. Sen tehtyään jätti hän arvokkain katsein kynän takanaan seisovalle henkilölle.

— Chicot! — luki seuraava kirjoittaja. — Osasipa se pirun herra kirjoittaa koreasti!

Chicot, sillä se oli hän, ei ollut tahtonut lähteä Henrik III:nen seuraan, vaan kierteli ympäri kaupunkia omaa nimeään merkitsemässä. Kirjoitettuaan nimensä Croquentinin listaan, riensi hän heti mestari La Hurièren luo, joka eräänlaisella katseella oli katsellut avustajansa listalla olevaa komeata nimikirjoitusta. Hän siis otti Chicotin vastaan, ellei aivan avoimin sylin, niin kuitenkin ojentaen hänelle listan. Saatuaan kynän eräältä villakauppiaalta kirjoitti hän nimensä toistamiseen ja yhä suuremmin koukeroin. Senjälkeen kysyi hän La Hurièrelta, eikö tällä ollut vielä kolmattakin listaa.

La Hurière ei ymmärtänyt pilaa eikä hänen kanssaan ollut leikittelemistä. Hän mutisi jotain kerettiläisistä ja Chicot taas jotakin kuppilakauppiaista. La Hurière laski listan kädestään tarttuakseen miekkaansa. Chicotkin jätti kynänsä vetääkseen miekkansa esiin. Kohtaus olisi kaiketikin päättynyt eräisiin miekaniskuihin, jolloin "Kauniin tähden" isäntä hyvinkin pian olisi saanut tarpeekseen, ellei Chicot samassa olisi tuntenut, että joku nykäsi häntä käsivarresta. Se oli kuningas. Hän oli pukeutunut yksinkertaiseksi porvariksi ja hänen seurassaan olivat Quélus ja Maugiron, hekin valepuvussa ja aseinaan, paitsi miekkoja, kullakin pyssynsä.

— No, no, — virkkoi kuningas. — Mitä on tekeillä? Hyvät katolilaisetko ilmi riidassa? Onpa se, kautta jumalan, huonoa esimerkkiä!

— Jalo herra, — sanoi Chicot, ollen olevinaan tuntematta kuningasta, — kirotkaa sitä, joka on väärässä. Tässä on muuan lurjus, joka huutaa ohikulkijoille, että he tulisivat kirjoittamaan nimensä hänen listoilleen, ja kun on kirjoitettu, kirkuu hän yhä enemmän.

La Hurièren huomio kääntyi nyt uusien innokkaiden katolilaisten saapumiseen, ja hän joutui pian tunkeutuvan väkijoukon vuoksi erilleen kuninkaasta ja Chicotista, jotka nyt olivat nousseet vastapäätä olevalle rapulle.

— Kylläpä uskonnon asialla on tänä iltana harrastusta minun hyvän kaupunkini kaduilla! — virkahti Henrik.

— On, sire. Mutta se on kerettiläisille vaarallista, ja teidän majesteettinnehan tietää, että teitäkin pidetään sellaisena. Katsokaahan vain tuonne vasemmalle!

— Ahaa! Mayennen leveä suu ja kardinaalin terävä kärsä.

— Vaiti, sire! Silloin on hyvät valtit käsissä, kun tietää vihollistensa olinpaikan ja kun viholliset eivät tiedä, missä me olemme.

— Luuletko sitten, että minun pitäisi jotain pelätä?

— Voi, hyvä jumala, eihän tuollaisessa väentungoksessa voi mennä vastuuseen mistään! Jollakin saattaa olla taskussaan veitsi, joka huomaamatta pistetään naapurin vatsaan, tietämättä edes oikein syytäkään, ja naapuri heittää tuossa tuokiossa henkensä. Menkäämme siis jollekin toiselle taholle, sire.

— Onkohan kukaan minua nähnyt?

— Sitä en luule, mutta teidät ehdottomasti huomataan, jos jäätte tänne vähänkin pitemmäksi aikaa.

— Eläköön messu, eläköön messu! — huusi nyt ihmisvirta, joka tulvaili avonaisilta paikoilta yli äyräittensä kohoavan virran lailla l'Arbre Secin kadulle.

— Eläköön Guisen herttua, eläköön kardinaali, eläköön Mayennen herttua! — huusi La Hurièren portin edustalle kerääntynyt väkijoukko, tunnettuaan Lothringin prinssit.

— Hohoo! Mitä nuo huutavat? — pääsi Henrik III:lta, ja hän rypisteli kulmiaan.

— Se on huutoa, josta käy selväksi, että kunkin on pysyttävä paikallaan: Guisen herttuan kadulla ja meidän Louvressa. Lähtekää takaisin Louvreen, sire.

— Tuletteko mukaan?

— En. Sinä et enää tarvitse minun seuraani, poikani. Onhan sinulla tavallinen henkivartiostosi. Eteenpäin, Quélus, eteenpäin, Maugiron! Mutta minä tahdon nähdä näytelmän loppuun. Minusta se on harvinainen, vieläpä hauskakin.

— Mihin sinä sitten menet?

— Minä menen merkitsemään nimeni muihin listoihin, sillä tahdonpa, että huomenna sadottain nimikirjoituksiani näytellään Parisin kaduilla. Me olemme nyt sataman luona, poikani. Hyvää yötä nyt! Mene sinä oikealle, minä menen vasemmalle. Kullakin on omat tiensä. Riennänpä Saint-Mery'yn kuulemaan kuuluisan papin puhetta.

— Mitä hälinää tuo on? — virkkoi äkisti kuningas. — Miksi ne noin juoksevat Pont-neufiin päin?

Chicot nousi varpailleen, mutta ei voinut erottaa muuta kuin kirkuvan ja toisiaan tyrkkivän väkijoukon, joka näytti kantavan jotain juhlasaatossa. Mutta äkkiä jakaantui joukko Lavandièresin kadun edessä oikealle ja vasemmalle puolelle, niin että joukon kunnianosoituksen esine tuli näkyviin. Se oli kirkuvalla aasilla ratsastava munkki ja kansanvirta kuljetti sitä siihen paikkaan, missä kuningas seisoi.

— Ohoo! — pääsi Chicotilta, nähtyään miehen ja elukan. — Sanoin äsken meneväni kuulemaan kuuluisaa saarnamiestä Saint-Meryhyn. Nyt en tarvitsekaan mennä niin kauvas. Kuunnelkaapas nyt hiukan.

— Saarnaaja aasin selässä! — virkkoi Quélus.

— Miksikä ei poikani?

— Kumpiko noista on pappi? — kysyi Henrik. — Nehän puhuvat kumpikin samalla kertaa.

— Alimainen on kaunopuheisempi, — vastasi Chicot, — mutta ylempänä oleva puhuu paremmin ranskankieltä. Kuulehan, Henrik, kuulehan!

— Hiljaa! — huudettiin joka puolelta. — Hiljaa! Kaikki olivat ääneti. Keräännyttiin piiriin munkin ja aasin ympärille, ja munkki alotti puheensa.

— Hyvät veljet, — sanoi hän, — Parisi on jalo kaupunki. Parisi on Ranskan kuningaskunnan ylpeys, ja parisilaiset ovat sukkelata väkeä, niinkuin laulussa sanotaan.

Munkki alkoi nyt täyttä kurkkua laulaa:

Parisilainen, ystäväni, se pirultakin voiton vie.

Tätä laulua kuullessaan alkoi aasi niin äänekkäästi ja itsepäisesti säestää, että se keskeytti ratsastajan, ja väkijoukko rämähti nauramaan.

— Ole vaiti, Panurge, ole vaiti! ärjyi munkki. — Sinä saat puhua myöhemmin, anna minun nyt ensin puhua. Hyvät veljet, jatkoi saarnamies, — maa on murheenlaakso, jossa ihmisen useimmiten täytyy virvoittautua kyyneleillään.

— Hänhän on juovuksissa! — virkkoi kuningas.

— Minä, joka teille puhun, — jatkoi munkki, — minä palaan maanpaosta, niinkuin muinoin heprealaiset Babelin vankeudesta, ja Panurge ja minä elämme nyt vain almuista ja kieltäymyksistä.

— Kuka on Panurge? — kysyi kuningas.

— Luultavasti hänen luostarinsa esimies, — vastasi Chicot. — Mutta vaiti, kuunnelkaamme häntä. Tuo kunnon mies minua huvittaa.

— Ja ketä minun on siitä kiittäminen, hyvät ystävät? Kas, ei ketään muuta kuin Herodesta. Te tiedätte, ketä minä Herodeksella tarkoitan.

— Ja sen tiedät sinäkin, poikani, — sanoi Chicot. — Olenhan minä sinulle sen selvittänyt.

— Kiitos! — vastasi kuningas.

— Veljet, — jatkoi munkki, — katsokaas, tässä on minun aasini, jota minä rakastan kuin karitsaa. Hän voi teille sanoa, että me kolmessa päivässä olemme matkustaneet tänne Villeneuve-le-Roista ollaksemme saapuvilla tämän päivän suurissa juhlallisuuksissa. Entä miten me olemme matkustaneet? Niin:

On pussi tyhjä ja kurkku kuiva.

Mutta me emme ole Panurgen kanssa siitä välittäneet. Mitä tapahtuu täällä nykyisin, hyvät veljet? Tänäpäivänäkö Herodes pannaan viralta? Tänäänkö veli Henrik teljetään luostariin?

— Kuulkaapas! — virkkoi Quélus. — Minun tekisi mieleni hakata tuo viinitynnyri kappaleiksi. Vai mitä siitä arvelet, Maugiron?

— Ah! — murahti Chicot. — Ei maksa vaivaa suuttua niin vähästä,
Quélus. Käyhän kuningas joka päivä luostarissa. Usko pois minua,
Henrik, ellei sinulle tehdä mitään pahempaa, niin ei sinulla ole
valittamisen syytä, vai kuinka, Panurge?

Kuultuaan nimeänsä mainittavan luimisti aasi korviaan ja alkoi rääkyä täyttä kurkkua.

— Häh, Panurge, häh! kiljui munkki. — Onko sinussakin intohimoja? Hyvät herrat, — jatkoi hän, minä läksin Parisista kahden matkatoverin seurassa: Panurgen, tämän aasini, ja Chicotin, joka on hänen majesteettinsa hovinarri. Hyvät herrat, voitteko sanoa, mihin ystäväni Chicot on joutunut?

— Ahaa! — virkahti kuningas. — Tuo siis onkin sinun ystäväsi.

Quélus ja Maugiron räjähtivät nauramaan.

Onpa sinulla miellyttävä ystävä, — sanoi kuningas, — ja varsin kunnioitustaherättävä. Mikä on hänen nimensä?

— Hän on Gorenflot, se sama Gorenflot, josta herra Morvilliers mainitsi pari sanaa.

— Hänkö siis puhui Pyhän Genovevan luostarissa?

— Hän juuri.

— Jos niin on asia, niin minä hänet hirtän.

— Mahdotonta.

— Mistä syystä, jos saan kysyä?

— Koska hänellä ei lainkaan ole kaulaa.

— Hyvät veljet, — jatkoi Gorenflot, — te näette minussa todellisen marttyyrin. Veljet, se asia, jota nyt tällä hetkellä puolustetaan, on minun asiani tai, oikeammin sanoen, kaikkien hyvien katolilaisten asia. Te ette tiedä, mitä maaseuduilla tapahtuu ja mitä hugenotit suunnittelevat. Meidän täytyi Lyonissa surmata niistä muuan, joka yllytti kapinaan. Niinkauvan kuin niitä käärmeen sikiöitä Ranskassa löytyy, eivät oikeinajattelevat saa hetkenkään rauhaa, Hävittäkäämme siis perinjuurin hugenotit. Aseisiin, veljet, aseisiin!

— Aseisiin! — toistivat useat äänet.

— Kautta jumalan! — murahti kuningas. — Järjestäkää asiat niin, että tuo humalainen pitää suunsa kiinni, tai panee hän muutoin toimeen uuden Bartolomeuksen yön.

Chicot tempasi pyssyn Quélus'en kädestä, hiipi hiljaa munkin selän taa ja antoi hänelle aikamoisen iskun hartioihin.

— Murha, murha! — kirkui munkki.

— Mitä! Sinäkö se oletkin? — huudahti Chicot ja pisti päänsä munkin kainalon alitse. — Mitäpä sulle kuuluu?

— Auttakaa minua, herra Chicot, auttakaa minua! — rääkyi Gorenflot.
— Uskonnon viholliset tahtovat minut tappaa, mutta minäpä en kuole,
vaan on minun ääntäni ensin kuultava: kuolema bearnilaiselle!
Polttoroviolle hugenotit!

— Pidäppä suusi kiinni, senkin nauta!

— Helvettiin kaikki gascognelaiset! — huusi munkki.

Samassa napsahti Gorenflotin hartioihin niin naseva kepinisku, että hän parahti tuskasta. Chicot vilkaisi hämmästyneenä ympärilleen. Iskun antanut mies pujahti tuon aimo kuvituksen jälkeen sankan väkijoukon sekaan.

— Ken meidän gascognelaisten puolesta noin perusteellisesti kostaa? — ajatteli Chicot itsekseen. — Olikohan se ehkä joku minun omia maanmiehiäni? Siitäpä pitäisi saada selko.

Ja hän alkoi juosta lyöjän perästä, joka, muuan toinen mies seurassaan, poistui rantakadulle päin.

6.

Prinssi ja ystävä.

Guisen herttua oli kehottanut Anjoun herttuaa kävelemään sinä samana iltana väkijoukkojen seassa. Se kehotus oli kovin pelästyttänyt tuota pelkuriruhtinasta. Frans näet oli käärmettäkin varovaisempi. Kun hänen oma etunsa kuitenkin vaati omin silmin näkemään, mitä sinä iltana tapahtui, päätti hän seurata kehotusta, mutta varoi myös menemästä palatsinsa ulkopuolelle ilman riittävää tukea. Ja samoinkuin kaikki ihmiset ottavat suojakseen parhaimmat aseensa, niin meni nyt herttuakin hakemaan parasta miekkaansa, joka oli Bussy.

Herttua oivalsi, että hänen täytyi olla hyvin varovainen, sillä tuon Monsoreau-jutun perästä oli Bussy ollut juro ja nurpea. Ja Frans kyllä itselleenkin tunnusti, että jos hän olisi ollut Bussyn sijassa ja jos hänellä olisi ollut Bussyn rohkeus, olisi hän ollut enemmänkin kuin harmissaan sellaista ruhtinasta kohtaan, joka niin julmasti oli hänet pettänyt.

Bussy, niinkuin kaikki muutkin jalot luonteet, kärsi surustaan paljo enemmän kuin mitä hän iloistaan iloitsi. Se, joka ei pelkää vaaroja, menehtyy useammin kuin arat luonteet sydämen suruihin. Ne miehet, jotka naisten tähden voivat heltyä kyyneliin, ovat useinkin juuri omalle sukupuolelleen vaarallisimmat.

Suru oli uuvuttanut Bussyn kuin horroksiin: hän oli nähnyt Dianan esiteltävän hovissa ja tunnustettavan Monsoreaun kreivittäreksi ja olipa kuningatar nimittänyt hänet hovinaisekseenkin. Hän oli nähnyt tuhansien uteliaitten katseitten ihailevan Dianan kauneutta, jonka hän, niin sanoaksemme, ensiksi oli löytänyt. Koko sen illan oli hän pitänyt tuliset katseensa kiinnitettyinä tuohon naiseen, mutta tämä ei kertaakaan kohottanut surullisia silmiään. Bussy ei ajatellut, miten paljo Diana tuossa alakuloisuudessaan kärsi.

— Ah! — huokasi Bussy itsekseen, huomatessaan turhaan odottaneensa Dianalta katsetta itselleen, — naiset ovat viekkaita ja rohkeita vain silloin kun on kysymys holhoojan, miehen tai äidin pettämisestä, mutta kun tulisi kysymykseen pieni myötätuntoisuuden velan maksaminen, niin ovat ne ujoja ja pelkureita. Ne niin kovin pelkäävät epäluuloja ja panevat pienimmällekin suosionosotukselleen niin tuiki korkean hinnan, että tulevat varsin vähän välittäneiksi sydämen murtumisestakaan, jos vain niin heille päähän pälkähtää. Olisihan Diana saattanut sanoa minulle suoraan: minä kiitän teitä, kreivi Bussy, siitä mitä hyväkseni olette tehnyt, mutta minä en rakasta teitä. Siitä minä olisin joko löytänyt kuolemani tahi tullut parannetuksi. Mutta eipäs! Hän antaa minun vaan toivottomasti rakastaa, eikä kuitenkaan ole sillä vähääkään voittanut. Sillä minä en häntä enää rakasta. Minä häntä halveksin.

Raivo sydämessään hän riensi pois.

Hänen kasvoillaan ei enää sillä hetkellä ollut niitä jaloja piirteitä, jotka herättävät naisissa rakkautta ja miehissä pelkoa. Otsalla lepäsi pilvi, katse oli synkkä, hymynsä oli ivallinen.

Ulosmennessään vilkaisi Bussy sattumalta suureen venetsialaiseen peiliin ja huomasi, että ulkomuotonsa oli kauhistuttava.

— Voi! — ajatteli hän. — Olenhan hullu tehdessäni itseni inhottavaksi toisten edessä syystä että joku ihminen minua halveksii! Mutta mistä syystä hän minua sitten halveksii, ja kuka on vienyt minusta voiton?

— Ehkäpä se on tuo pitkä, keltaihoinen luuranko, joka alinomaa upottaa häneen mustasukkaisia katseitaan eikä ole minua näkevinäänkään? Ajattelenpa, että jos tahtoisin, niin saisin hänet neljännestunnissa jäykäksi ja kylmäksi polvieni alle, kymmenen tuumaa miekkaani hänen sydämessään, ja voisinpa valella Dianan valkeat, kukinkoristellut vaatteet hänen verellään. Voisin tehdä itseni, ellen rakastetuksi, niin ainakin vihatuksi. Niin, mieluummin hänen vihansa kuin hänen välinpitämättömyytensä!

— Mutta sehän olisi sekin ihan tavallista ja typerää. Se sopisi jollekin Quélus'elle tai jollekin Maugiron'ille, jos sellaiset yleensä voisivat rakastaa. Parempi on olla Plutarkuksen sankarin kaltainen, jota niin suuresti ihailen, tuon nuoren Antiokuksen, joka kuoli rakkaudesta vähintäkään valittamatta. Tahdonpa olla ääneti, tahdon tukahduttaa tuskani, sulkea sen sieluni sisimpään.

Tiellä kohtasi hän Anjoun herttuan, mutta käänsi päänsä toisaalle, sillä hän ei tuntenut olevansa kyllin voimakas hymyilemään eikä edes tervehtimään tuota ruhtinasta, joka kutsui häntä ystäväkseen ja joka niin inhottavasti oli hänet pettänyt. Prinssi huusi häntä nimeltään, mutta Bussy ei päätäänkään kääntänyt.

Kotiin päästyään istui kreivi monta tuntia huomaamatta, että saman huoneen toisessa päässä istui mies, joka tarkasteli häntä tekemättä pienintäkään liikettä ja sanaakaan sanomatta.

Vihdoin tunsi Bussy ruumiissaan jäätävää puistatusta. Hän ojentausi äkisti suoraksi ja hänen päänsä vaipui toista olkapäätä vasten.

Mies, joka oli häntä tarkastellut, nousi heti ylös ja meni hänen luokseen.

— Herra kreivi, — sanoi hän, — teissä on kuumetta.

Kreivi kohotti päätään. Hänen otsansa oli purppuranpunainen.

— Vai sinä se oletkin, Remy, — vastasi hän.

— Minä, herra kreivi. Olen odotellut teitä täällä.

— Täälläkö? Ja mitä varten?

— Koska ihmiset eivät pysy kauvan siinä paikassa, jossa he kärsivät.

— Kiitos, hyvä ystävä! — sanoi Bussy ja tarttui nuoren miehen käteen.

Remy piteli käsiensä välissä tuota pelottavaa kättä, joka nyt lapsenkin kättä voimattomampi, ja painoi sitä hellästi ja kunnioittavasti sydäntään vasten.

— Kreivi, — virkkoi hän, — jos haluatte, että kuume teidät voittaa, niin olkaa vaan jalkeilla. Jos taas tahdotte sen voittaa, niin ruvetkaa pitkäksenne ja luetuttakaa itsellenne jotain hyvää kirjaa, josta voitte saada virvoitusta ja voimia.

Kreivi seurasi ystävänsä neuvoa.

Koko seuraavan päivän oli Remy kreivin vuoteen vieressä. Hänellä oli kaksinkertainen velvollisuus: lääkitä sekä ruumista että sielua. Mutta sitä seuraavana päivänä, siis samana, jolloin Guisen herttua saapui Louvreen, oli Remy poissa.

Hän on väsynyt, — ajatteli Bussy. — Ja luonnollistahan se onkin!
Poika parka! Hän tarvitsee raitista ilmaa ja auringonpaistetta.

Niin kului päivä. Remytä ei näkynyt. Bussy kävi kärsimättömäksi.

— Voi, voi! — vaikeroi hän useamman kerran. — Ja minä kun luotin myötätuntoon ja ystävyyteen! Ei, tästälähin en luota enää mihinkään.

Illempana kuuli Bussy kovanpuoleista ääntä etumaisesta huoneesta.

Muuan palvelija riensi hämmästyneenä sisälle ja ilmoitti:

— Hänen korkeutensa Anjoun herttua.

— Tulkoon hän sisälle, — sanoi Bussy kulmiaan rypistellen.

Herttua tuli.

— Täällä sinun luonasi on liian pimeätä, Bussy, — virkkoi herttua.
— Se saattaa sinut raskasmieliseksi.

Bussy oli vaiti. Hän halveksi niin, ettei tahtonut puhua.

— Oletko sitten todellakin sairas, — jatkoi herttua, — koska et minulle vastaa?

— Olen tosiaankin kovin sairas, armollinen herra, — mutisi Bussy.

— Siitäpä syystä sinua ei ole näkynytkään pariin päivään luonani, — sanoi herttua.

— Aivan niin, armollinen herra, — vastasi Bussy.

Näistä lyhyistä vastauksista nyrpeissään käveli prinssi pari kierrosta lattialla ja katseli seinillä riippuvia kuvatauluja.

— Sinulla on ylen kaunis palatsi, Bussy, — huomautti herttua.

Bussy ei vastannut.

— Hyvät herrat, sanoi nyt herttua seuralaisilleen, — siirtykää
tuonne etuhuoneeseen, sillä minun Bussy parkani on hyvin sairas.
Mutta miksei ole lähetetty hakemaan Mironia? Kuninkaan lääkäri ei ole
Bussylle hyvä.

— Kuulehan, Bussy, vaivaako sinua jokin suru? — kysyi herttua miltei hellällä äänellä.

— En tiedä, — vastasi Bussy.

Herttua tuli lähemmäksi, aivan niiden rakastajain tavoin, jotka nöyrtyvät ja muuttuvat kohteliaiksi samassa määrässä kuin niitä aletaan vieroa.

— Sanohan se minulle, Bussy.

— Voi, mitä pitäisi minun teille sanoa, armollinen herra?

— Sinä olet minulle vihoissasi, vai kuinka? — lisäsi prinssi matalalla äänellä.

— Minäkö vihoissani? Ja mistä sitten? Sitäpaitsi ei ruhtinaisiin vihastuta. Mitä se hyödyttäisi?

Herttua oli vaiti.

— Mutta, — sanoi nyt Bussy vuorostaan, — me hukkaamme aikaa saivarteluihin. Käykää asiaan, armollinen herra!

Herttua katsahti Bussyyn.

— Te tarvitsette minua, eikö niin? — kysäsi Bussy ihan kursailematta.

— Ah, kreivi Bussy! Mitä te tarkoitatte?

— Kas, te ihan varmaan minua tarvitsette, minä sanon sen vieläkin kerran. Luuletteko minun ajattelevan, että te olisitte tullut tänne luokseni pelkästä ystävyydestä? Ette, kautta jumalan, sillä te ette rakasta ketään.

— Bussy! Sinäkö puhut minulle tuollaista kieltä!

— Antaa sen nyt olla sinänsä, ja sanokaa minulle, armollinen herra, mitä tahdotte? Kun kuka kerran on antautunut jonkin ruhtinaan palvelukseen ja kun tuo ruhtinas teeskentelee niin paljo, että kutsuu häntä ystäväkseen, niin täytyyhän hänen ottaa se varteen ja olla valmis uhraamaan ruhtinaan edestä kaikkensa, elämänsäkin. Puhukaa!

Herttua punastui, mutta pimeän vuoksi ei sitä voitu huomata.

— En tahdo sinulta mitään, Bussy, — vastasi hän. — Sinä erehdyt otaksuessasi, että tämä käyntini johtuu omanvoitonpyynnöstä. Toivoin vain, nähdessäni tuon ihanan ulkoilman ja huomatessani koko Parisin olevan liikkeellä liigan allekirjoittamistouhussa, sinuakin keralleni katselemaan vähän kaupunkia.

— Eikö Aurilly ole mukananne? — kysyi Bussy.

— Hänhän on luutunsoittaja!

— Voi, armollinen herra, te ette arvostele riittävän suuriksi hänen kaikkia ominaisuuksiaan. Minä luulin, että hänellä teidän luonanne oli muita tehtäviä. Ja onhan teillä, paitsi Aurillya, vielä kymmenen tai kaksitoista muuta ylimystä, joiden miekkain kuulen kalskahtelevan tuolla vierashuoneessa. Oviverhoa siirrettiin hiljaa syrjään.

— Ken siellä on? — kysyi herttua ylpeästi. — Kuka rohkenee ilmoittautumatta tunkeutua siihen huoneeseen, jossa minä olen?

— Minä, Remy, — vastasi tulija ja astui suorana ja arkailematta lähemmäksi.

— Kuka on Remy? — kysyi herttua.

— Minä olen lääkärinä täällä, armollinen herra, — vastasi nuori mies.

— Remy, — sanoi Bussy, — on enemmänkin kuin lääkäri, armollinen herra. Hän on ystäväni.

— Haa! — hohotti herttua närkästyneenä.

— Oletko kuullut, mitä hänen korkeutensa haluaa? — kysyi Bussy, aikoen nousta ylös sängystä.

— Olen, että teidän muka pitäisi lähteä hänen mukaansa, mutta…

— Mitä "mutta"? kysäsi herttua.

— Mutta te ette saa lähteä hänen korkeutensa mukaan, kreivi.

— Mistä syystä? — huusi Frans.

— Koska ulkona on liian kylmä, teidän korkeutenne.

— Liianko kylmä? — toisti herttua, hämmästyneenä siitä että häntä uskallettiin vastustella.

— Aivan liian kylmä. Ja kun minun kerran kreivin terveydestä täytyy vastata hänen ystävilleen ja varsinkin omalle itselleni, niin kiellän minä häntä ulosmenemästä.

Bussy aikoi siitä huolimatta nousta sängystään, mutta Remy puristi merkitsevällä tavalla häntä kädestä.

— No niin, — sanoi herttua, — koska hänelle ulosmenemisestä olisi niin suurta vaaraa, niin jääköön hän kotiin.

Ja ylenmäärin kiukustuneena astui hänen korkeutensa pari askelta ovea kohti. Bussy ei liikahtanut.

— Onko siis päätöksesi luja? — kysyi herttua.

— Etkö siis tahdo tulla mukaan?

— Te kuulitte, armollinen herra, — vastasi Bussy, — että lääkäri sen kieltää.

— Sinun pitäisi kääntyä Maronin puoleen, Bussy. Hän on taitava lääkäri.

— Teidän korkeutenne, minä pidän lääkäriä, joka samalla on ystäväni, kaikkein oppineintakin parempana, — selitti Bussy.

— Vai niin. Jää hyvästi!

— Hyvästi, armollinen herra! Herttua poistui kovaa kolinata pitäen.

Hän oli parahiksi ehtinyt mennä, kun Remy kiiruhti sairaan luo.

— Kas niin, armollinen herra, — virkkoi hän, — nouskaapa nyt ylös.

— Mitä varten minä nousisin ylös?

— Tekemään pienen kävelymatkan minun kanssani. Täällä sisällä on liian lämmintä.

— Mutta sinähän juuri äsken sanoit herttualle, että ulkona oli liian kylmää.

— Hänen mentyään on lämpömäärässä tapahtunut muutos.

— Kuinka? — huudahti Bussy ja nousi uteliaana ylemmäksi.

— Juuri niin, — vastasi Remy, — minä olen nyt varma siitä, että ulkoilma on teille erinomaisen terveellinen.

— Sitä en totisesti ymmärrä, — sanoi Bussy.

— Ymmärrättekö sitten niitä lääkkeitäkään, joita teille annan? Mutta tehän nautitte niitä kuitenkin? Siis ylös ja pian! Kävely Anjoun herttuan kera olisi ollut vaarallista. Kävely lääkärin kanssa sen sijaan hyödyttää. Pankaa mieleenne, sen sanon minä teille. Vai ettekö enää luotakkaan minuun? Siinä tapauksessa on parasta, että annatte minulle eron.

— Lähdetään sitten, — sanoi Bussy, — koskapa kerran niin tahdot.

— Tahdon, se on ihan välttämätöntä.

— Mihinkäs me menemme?

— Erääseen kaupunginosaan, jonka ilmaa tänään olen tutkinut ja joka on kerrassaan verraton lääke teidän sairaudellenne, armollinen herra.

Bussy pukeutui. Sitten he läksivät palatsista.

7.

Kohtaus

— Onpa merkillistä, — virkkoi Bussy hetken kuluttua, — että sinä saatat minut tänne Grange-Batelièren suomaille ja väität tätä kaupunginosaa terveelliseksi!

— Olkaa kärsivällinen, armollinen herra. Vielä hetken kuljettuaan kysäsi Bussy: Mihinkä me menemme?

— Näettekö tuon pienen kirkon tuolla? — sanoi Remy Bussyn kysymykseen vastaamatta. — Voinpa miltei vannoa, ettette koskaan tätä ennen ole sitä huomannut.

— Enpä tosiaankaan ole milloinkaan pannut sitä merkille, — vastasi
Bussy.

Bussy oli yksi niitä monia ylimyksiä, jotka eivät koskaan olleet käyneet tuossa Sainte Marie l'Egyptienne pikku kirkossa.

— No niin, armollinen herra, — jatkoi Remy, — mennäänpä sinne sisälle katselemaan ikkunamaalauksia, sillä sen ne ansaitsevat.

Bussy huomasi nuoren miehen kasvoilla leikittelevän veitikkamaisen hymyn ja oivalsi, että nuorella lääkärillä, saattaessaan hänet kirkkoon, oli jokin toinen tarkoitus kuin ikkunaruutujen tarkastelu, joita lisäksi pimeän vuoksi ei olisi voinut nähdäkkään, vaikka kohta kirkko iltahartautta varten oli valaistu.

Kun he olivat hetken aikaa kirkossa viipyneet ja katselleet sen seinämaalauksia, sanoi Bussy: nyt olen nähnyt tarpeeksi, lähdetään pois!

— Olkaa vielä kärsivällinen! Iltahartaushan juuri päättyy, ja jos poistumme heti, häiritsemme vakavia uskovaisia.

Remy piteli Bussya käsivarresta.

— Katsokaahan, nyt alkavat kaikki poistua, ja me teemme samoin.

— Bussy läheni ovea huomattavan välinpitämättömänä ja ajatuksiinsa vaipuneena.

— Mitä, ettekö te aio ottaakaan vihkivettä? Mitä te nyt ajattelette, armollinen herra?

Koneellisesti lähestyi Bussy vihkivesiastiaa.

Remy käytti nyt tilaisuutta hyväkseen ja antoi merkin eräälle naiselle, joka heti kiiruhti samalle suunnalle kuin Bussykin. Samana hetkenä, jolloin Bussy ojensi kätensä vihkivesiastiaan, ojentui sinne toinenkin käsi, tosin kutakuinkin suuri ja punottava, mutta naisen käsi joka tapauksessa, ja tuo käsi kostutti Bussyn sormia vihkivedellä. Bussyn katse siirtyi punertavasta kädestä käden haltijan kasvoihin. Mutta ne nähtyään hän kalpeni ja astui pari askelta takaperin, sillä hän oli tuntenut Gertrudin kasvot, vaikka ne osaksi olivatkin mustan hunnun peitossa.

Bussy seisoi siinä käsi ojennettuna, ajattelemattakaan tehdä ristinmerkkiä. Gertrud tervehti ja kiiruhti hänen ohitseen. Parin askeleen päässä Gertrudin toisella puolella, tämän raivotessa voimakkain käsivarsin tietään ihmisjoukon läpi, meni muuan mustaan silkkiviittaan huolellisesti kääriintynyt nainen, jonka solakan kaunis, nuoruuttaan uhkuva vartalo ja siro jalka panivat Bussyn ajattelemaan, ettei koko maailmassa voinut olla muuta kuin yksi ainoa sellainen olento.

Remyn ei tarvinnut virkkaa mitään. Hän vain katsahti merkitsevästi Bussyyn. Ja nyt Bussy ymmärsi, mitä varten nuori lääkäri oli vienyt hänet Sainte Marie l'Egyptiennen kirkkoon.

Bussy ja Remy riensivät tuon nuoren, solakkavartaloisen olennon jälkeen.

Gertrud, joka kulki toisten edellä, poikkesi Montmartren kadulta eräälle umpikujalle, jonka toisessa päässä näkyi iso portti.

Bussy epäili hetken, mennäkö eteenpäin vaiko ei mennä.

— No, kreivi, — virkkoi Remy, — täytyykö minun nyt polkea teidän kantapäillenne?'

— Bussy jatkoi kulkuaan. Gertrud otti esiin avaimen, avasi portin ja antoi emäntänsä mennä siitä ensin sisälle, minkä tämä taakseen katsahtamatta tekikin. Remy kuiskasi pari sanaa kamarineidolle, joka nyt siirtyi hiukan takaperin ja päästi Bussyn sisälle. Sitten tohtori ja Gertrudkin pujahtivat portista, ja Gertrud väänsi hiljaa portin lukkoon.

Kello oli puoli kahdeksan illalla. Ilta oli toukokuun ensimäisten päiväin iltoja.

Bussy katsahti ympärilleen ja huomasi tulleensa korkeitten muurien ympäröimään puutarhaan. Jasmineista ja sireneistä muodostaneessa lehtimajassa istui Diana, pää alas vaipuneena ja kädet polvilla, ja poimi kuin tietämättään muutaman kukkasen ja repi sen terälehdet irti. Tuuli ne vei mukanaan. Samassa aikoi läheisestä kastanjapuusta kuulua satakielen surunvoittoisia säveleitä.

Bussy meni yksin Monsoreaun kreivittären luo, sillä Remy ja Gertrud olivat jääneet kauvemmaksi. Hän tuli lähemmäksi. Diana kohotti päätään.

— Herra kreivi, — lausui hän väräjävin äänin, — kerskaileminen olisi meille arvotonta. Se että te äsken kohtasitte minut kirkossa ei ollut sattuma.

— Ei, hyvä rouva, — vastasi Bussy. — Remy oli vienyt minut kävelemään sanomatta lainkaan, mitä varten, ja minä vannon, etten tiennyt mitään…

— Te ette käsittänyt minun sanojeni tarkoitusta, herra kreivi, — keskeytti Diana surullisena. — Tiedän, että herra Remy on vienyt teidät kirkkoon. Ehkäpä hänen on täytynyt pakottaa teitä siihen?

— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, — sitä hänen ei tarvinnut tehdä…
Minä en tiennyt, kenen saisin siellä nähdä.

— Se oli kova sana, herra kreivi, — kuiskasi Diana päätään pudistellen ja luoden Bussyyn kyyneleisen katseensa. — Tahdotteko saada minut käsittämään, että ette lainkaan olisi lähtenyt Remyn mukaan, jos olisitte hänen tarkoituksensa tuntenut?

— Voi, hyvä rouva!

— Se on luonnollista, se on oikeudenmukaista, hyvä herra. Olette tehnyt minulle arvaamattoman suuren palveluksen, enkä minä ole teitä siitä vielä edes kiittänyt. Antakaa minulle anteeksi ja ottakaa vastaan minun kiitokseni.

— Rouva kreivitär!…

Bussy pidättäytyi. Hän oli niin pois suunniltaan, ettei jaksanut ajatella eikä puhua.

— Mutta minä olen tahtonut teille osottaa, — jatkoi Diana yhä enenevällä lämmöllä, — että en ole kiittämätön enkä muistamaton. Minä itse olen pyytänyt Remytä järjestämään tämän keskustelun teidän kanssanne. Minä olen tätä kohtausta ehdottanut. Antakaa minulle anteeksi, jos olen pahoittanut mielenne.

— Voi, hyvä rouva, — huoahti Bussy, — minkävuoksi puhutte noin?

— Minä tiedän, — jatkoi Diana, joka tällä kertaa oli voimakkaampi, sillä hän oli jo kauvan aikaa valmistautunut tähän kohtaukseen, — tiedän kuinka vaikeata teille on ollut minun tehtäväni täyttäminen. Minä tiedän teidän tunnollisuutenne. Minä teidät tunnen ja osaan antaa teille oikean arvonne, uskokaa minua. Ajatelkaa siis, miten minun täytyy kärsiä ajatellessani, että te käsittäisitte väärin minun sydämeni tunteet!

— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, minä olen ollut kolme päivää sairaana.

— Minä tiedän sen, — vastasi Diana punastuen, mistä ilmeni hänen koko osanottavaisuutensa, — ja minä kärsin siitä enemmän kuin te, sillä Remy petti minut ihan varmasti. Hän sai minut uskomaan että…

— Että teidän kylmyyteenne oli syynä minun kärsimyksiini. Voi, se oli enemmänkin kuin totta!

— Minä siis olen, kreivi, — jatkoi Diana, — tehnyt voitavani. Olen nyt tavannut teidät, kiitän teitä vaivoistanne ja lupaan olevani teille ijäti myötätuntoinen… Uskotteko, että puhun sydämeni sisimmästä?

Bussy pudisti surumielisenä päätään.

— Epäilettekö minun puhettani? — kysyi Diana.

— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, — ystävyyttään osottavat ihmiset ilmaisevat sen kukin omalla tavallaan. Te tiesitte minun olleen saapuvilla sinä iltana, jolloin teidät esiteltiin hovissa. Te tiesitte minun seisovan edessänne, mutta ette luonut minuun edes ainoata katsetta. Te ette ainoallakaan liikkeellä antanut minun tietää, että olitte minut huomannut. Mutta ehkäpä minä olen väärässä, hyvä rouva. Kentiespä ette minua tuntenutkaan. Tehän niin harvoin olette minua nähnyt.

Diana vastasi vain niin surullisesti moittivalla katseella, että se koski Bussyn sieluun asti.

— Antakaa anteeksi, rouva, antakaa anteeksi, — puhui hän, — te olette harvinainen nainen, ja kuitenkin menettelette ihan tavallisen naisen tavoin. Entä tuo avioliitto?

— Ettekö tiedä, että minut siihen pakotettiin?

— Kyllä, mutta olihan se helposti purettavissa.

— Purkaminen oli mahdotonta.

— Mutta eikö teille mikään salainen vaisto sanonut, että vierellänne valvoi uskollinen ystävä? Diana loi katseensa maahan.

— Juuri se minua pelotti, — virkkoi hän.

— Ja sentähdenkö olette minut uhrannut? Voi, ajatelkaapa vain, millaiselta elämä minusta tuntuu sen jälkeen kun teistä on tullut toisen oma!

— Hyvä herra, — vastasi kreivitär arvokkaasti, — te ette voi aavistaakaan, miltä minusta on nimeni muuttaminen tuntunut.

— Kuitenkin olette pitänyt parempana tyytyä tuohon vihattuun
Monsoreaun nimeen.

— Niinkö luulette? — sammalsi Diana. — Niinpä onkin parempi!

Ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Huomattuaan, että Dianan pää vaipui alas rinnoille, meni Bussy äkisti ihan hänen luoksensa.

— Minusta on siis taaskin tullut teille se sama, mitä minä ennen olin, eli ventovieras, — sanoi hän. Teidän vaitiolonne sen todistaa.

— Minä en löydä ajatuksilleni mitään muuta ilmaisumuotoa.

— Teidän vaitiolonne, hyvä rouva, on jatkoa teidän esiintymiseenne
Louvressa. Siellä ette minua nähnyt. Täällä ette vastaa minulle.

— Louvressa minä olin herra Monsoreaun seurassa. Hän näki minun jok'ainoan liikkeeni, ja hän on mustasukkainen.

Mustasukkainen! Mutta mitä hän sitten tahtoo? Mitä suurempaa autuutta hän vielä voi toivoa, kun koko maailma kadehtii häntä jo nykyisestä onnestaan?

— Niinkuin teille sanoin, herrani, on hän mustasukkainen. Muutamia päiviä sitten on hän nähnyt jonkin miehen hiiviskelevän uuden asuntomme ympärillä.

— Oletteko siis jo muuttanut Saint-Antoinen varrelta olevasta pikku talostanne?

Mitä! — huudahti Diana mielenliikutuksen vallassa, — siis te ette ollutkaan se mies?

— Hyvä rouva, aina siitä lähtien kuin teidän avioliittonne tehtiin tunnetuksi olen ollut vuoteenomana ankarassa kuumeessa. Teidän miehellänne ei ole syytä olla minulle mustasukkainen. Minua hän ei ole nähnyt teidän asuntonne lähettyvillä.

— No niin, herra kreivi, jos on totta, että te halusitte nähdä minua, niin on teidän sen toteuttamisesta kiittäminen tuota tuntematonta miestä. Sillä tuntien hyvin herra Monsoreaun olen vapissut teidän turvallisuutenne vuoksi, koska luulin tuota miestä teiksi ja tahdoin saada teille sanotuksi: elkää antautuko alttiiksi vaaralle, kreivi, elkääkö tehkö minua vielä onnettomammaksi kuin mitä olen.

— Rauhoittukaa, hyvä rouva. Toistan vieläkin, etten se ollut minä.

— Hyvä on. Sallikaa minun sanoa teille kaikki mitä minulla on sanomista, — jatkoi Diana. — Peläten tuota miestä, jota me emme tunne, mutta jonka herra Monsoreau ehkä tuntee, vaatii hän, että minun olisi lähdettävä pois Parisista. Senvuoksi, — lisäsi hän ja ojensi kätensä Bussylle, — senvuoksi, herra kreivi, voitte pitää tätä keskustelua minun kanssani viimeisenä… Huomenna minä matkustan Méridoriin.

— Te matkustatte! huudahti Bussy.

— Ei ole mitään muuta keinoa herra Monsoreaun rauhoittamiseksi eikä muuta tapaa, että itsekin löytäisin mielelleni rauhan. Sitäpaitsi inhoan Parisia, maailmaa, hovia. Pidän itseäni onnellisena voidessani antautua lapsuudenmuistojeni valtaan. Minusta tuntuu siltä kuin virkistäisi minua virvoittavan kasteen lailla hitunen entistä onnellisuuttani. Isäni lähtee mukaan. Ja Méridorissa tapaan minä kreivi ja kreivitär Saint-Luc'in. Jääkää hyvästi, herra kreivi!

Bussy kätki kasvonsa käsiinsä.

— Nyt on minusta tullut loppu! — mutisi hän.

— Mitä te puhutte? — huudahti Diana ja nousi ylös.

— Katsokaas, — vastasi Bussy. — Minä sanon, että tuo mies, joka on syypää teidän karkoitukseenne, tuo mies, joka riistää minulta ainoat toivon rippeet saada hengittää samaa ilmaa kuin te, nähdä teitä edes vilahdukselta jonkin uutimen takaa, koskettaa ohikulkiessanne teidän pukuanne, sanalla sanoen, palvoa teitä kaukaa kuin jotain jumaluutta… tuo mies, sanon minä, on veriviholliseni. Ja vaikkapa siitä tuho itsellenikin tulisi, olen minä omin käsin hänet surmaava.

— Voi, herra kreivi!

— Se konna! — huusi Bussy. — Mitä! Eikö se jo riitä, että hän on saanut puolisokseen teidät, kauneimman, suloisimman olennon maan päällä. Pitääkö hänen olla vielä mustasukkainenkin!

Voi, rauhoittukaa, herra kreivi, rauhoittukaa! Voi, hyvä jumala! Se on ehkä hänelle anteeksiannettavaa…

— Anteeksiannettavaako? Puolustatteko siis häntä?

— Voi, jos te tietäisitte! — huokasi Diana ja peitti kasvonsa käsillään, ikäänkuin peläten, että Bussy pimeästä huolimatta huomasi hänen punastumisensa.

— Josko minä tietäisin? — toisti Bussy. — Voi, hyvä rouva, minä tiedän vain yhden asian, sen nimittäin, ettei sen, joka on teidän puolisonne, koskaan pitäisi muistaa saaneensa omakseen kokonaisen maailman.

— Mutta, — virkkoi Diana hiljaa ja änkyttäen, — entäpä jos te, herra kreivi, petyttekin. Entäpä jos hän ei olisikaan puolisoni?

Näin sanoen kosketti tuo nuori nainen kylmällä kädellään Bussyn kuumeisen polttavia käsiä, nousi ylös, hypähti pois kevyesti kuin varjo ja hävisi Gertrudin keralla, ennenkuin Bussy ehti kättänsäkään ojentaa häntä siitä estääkseen.

Remy ehti juuri parahiksi paikalle pidättämään häntä. Hän sai Bussyn istahtamaan sille samalle penkille, jolta Diana juuri äsken oli lähtenyt.

8.

Chicot onkin itse asiassa Ranskan kuningas.

Kello löi kaksitoista. Louvren portit suljettiin tavallisesti puoliyön aikaan. Mutta Henrik oli jo edeltäpäin laskenut, että Anjoun herttua sinä yönä varmastikin tulisi takaisin Louvreen jottei herättäisi liiaksi epäluuloja kuninkaassa, jolle Parisin sen iltainen hälinä jo saattoi olla riittävänä aiheena.

Siitä syystä oli kuningas määrännyt, että porttien piti olla auki kello yhteen. Mutta neljännestä yli kahdentoista tuli Quélus ilmoittamaan:

— Sire, hän on jo tullut.

— Mitä tekee Maugiron? — kysyi kuningas.

— Hän on pitämässä silmällä sitä, meneekö herttua uudelleen ulos.

— Ooh, siitä ei ole pelkoa, — arveli kuningas. Siinä tapauksessa, — sanoi Quélus, tehden kädellään liikkeen, mikä kehotti kuningasta toimimaan, — siinä tapauksessa, sire…

— Siinä tapauksessa, — toisti kuningas levollisesti, — annamme me hänen paneutua rauhassa makuulle. Keitä kaikkia on hänen luonaan?

— Herra Monsoreau ja me muut.

— Entä Bussy?

— Hän ei ole siellä.

Hyv'on! — sanoi kuningas varsin tyytyväisenä.

Mitä teidän majesteettinne käskee? — kysyi Quélus.

Sano d'Epernonille ja Schombergille, että he mahdollisimman pian menevät käskemään Monsoreauta puheilleni.

Quélus kumarsi ja täytti tehtävänsä sillä joutuisuudella, minkä vain viha ja kostonhalu voivat aikaansaada.

Viiden minuutin kuluttua tulivat sisälle d'Epernon ja Schomberg.
Kohta sen jälkeen saapui myöskin Monsoreau.

— Vartiokapteeni on ilmoittanut minulle sen kunnian, että teidän majesteettinne haluaa minua puhutella, lausui ylihovijahtimestari kumartaen.

— Haluan, — vastasi Henrik. — Ollessani illalla kävelyllä pälkähti kirkkaan ilman vuoksi päähäni, että me tässä ihanassa ilmassa voisimme huomisaamuna järjestää kunnon metsästysretken. Nyt on vasta keskiyö. Matkustakaa siis heti Vincennesiin, herra kreivi, ja etsikää sieltä metsäpeuran jäljet. Huomenna aiomme sen sitten metsästää.

— Mutta, sire, — huomautti Monsoreau, — minä luulin, että teidän majesteettinne huomenna ottaisi vastaan Anjoun ja Guisen herttuat nimittääkseen liigan päällikön.

— No, hyvä herra, vieläkö muuta? — kysyi kuningas niin ylevällä äänellä, että siihen oli vaikea vastata.

— Siitä syystä, sire… ei ehkä riittäisi aikaa.

— Aikaa ei koskaan puutu siltä, joka sitä osaa käyttää, herra ylihovijahtimestari, ja siitä syystä käsken minä teidän matkustamaan heti. Teillä on tänä yönä aikaa päästä metsäpeuran jälille ja järjestää kaikki valmiiksi huomisaamuksi kello kymmeneksi. Lähtekää siis heti matkalle. Quélus ja Schomberg, menkää kuninkaan nimessä avaamaan portit herra Monsoreaulle ja suljetuttakaa ne sitten samoin kuninkaan nimessä kiinni.

Ylihovijahtimestari poistui varsin ällistyneenä. — Se on siis vain jokin kuninkaan päähänpisto? — virkkoi hän ylimyksille heidän yhdessä poistuessaan.

— Niin, — vastasivat toiset yksikantaan. Ja Monsoreau huomasi piankin, ettei hän siltä taholta saisi mitään tietää.

— Ahaa! — mutisi hän itsekseen kulkiessaan Anjoun herttuan huoneitten ohitse. Minusta tuntuu siltä kuin ei tämä ennustaisi mitään hyvää hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.

Mutta tilanne oli sellainen, ettei herttuaa nyt käynyt varottaminen. Quélus ja Schomberg kulkivat hänen kupeillaan, ja pelkäsipä hän hetken omaakin turvallisuuttaan. Ja vasta päästyään ulos Louvresta ja kuultuaan sen porttien takanaan sulkeutuvan huokasi hän epäluulonsa aiheettomaksi.

Kun Quélus ja Schomberg olivat palanneet takaisin, sanoi kuningas:

— Olkaa nyt hiljaa ja seuratkaa minua, te kaikki neljä.

— Mihinkä me menemme? kysäsi tuo aina varovainen d'Epernon.

— Ne, jotka tulevat mukaan, saavat nähdä, — vastasi kuningas.

Ylimykset tarkastelivat miekkojaan ja läksivät kulkemaan kuninkaan perässä, joka lyhty kädessä saattoi heidät monien salakäytävien kautta herttuan huoneisiin.

Muuan kamaripalvelija vartioi käytävässä, mutta ennenkuin hän ehti rientää herransa luo, oli Henrik omin käsin tarttunut häneen kiinni ja käskenyt hänen vaikenemaan ja luovuttanut hänet seuralaistensa huostaan. He sulkivat miehen erääseen sivuhuoneeseen.

Niin ollen sai kuningas itse avata oven siihen huoneeseen, jossa
Anjoun herttua oleskeli.

Herttua oli juuri laskeutunut levolle ja oli vaipunut niihin suloisiin, kunnianhimoisiin unelmiin, joita illan tapahtumat hänessä olivat herättäneet. Hän oli kuullut nimeänsä kunnioitettavan ja ylistettävän, jota vastoin kuningasta oli halveksittu ja pilkattu. Guisen herttuan seurassa kulkiessaan oli hän nähnyt Parisin rahvaan tekevän tietä hänelle itselleen ja hänen ylimyksilleen, jota vastoin kuninkaan suosikeita pilkattiin, häväistiin ja loukattiin.

Viereensä pöydälle hän oli jättänyt kirjeen, jonka Monsoreau Guisen herttuan puolesta oli hänelle kirjoittanut ja jossa viimeksimainittu kehottaa häntä välttämättä käymään tervehtimässä kuningasta.

Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki salakäytävän oven avautuvan. Ja hänen pelkonsa kohosi huippuunsa, kun hän huomasi kuninkaan itsensä astuvan sisälle. Henrik antoi seuralaisilleen merkin pysähtyä oven suuhun ja tuli lähemmäksi vakavana, silmäkulmat rypyssä ja sanaakaan sanomatta.

— Sire, — sammalsi herttua, tämä kunnia, jonka teidän majesteettinne minulle suo, tulee niin odottamatta…

— Että se teitä pelästyttää, eikö min? — sanoi kuningas. — Sen kyllä hyvinkin ymmärrän. Mutta ei, ei, veliseni, makaa vaan siinä. Elä nouse ylös.

— Mutta, sire… suvaitkaa… änkytti herttua ja haparoi vapisevin käsin Guisen herttuan kirjettä.

— Te olitte lukemassa?

— Olin, sire.

— Kaiketikin hyvin huvittavaa lukemista, koskapa se piti teitä niin myöhään valveilla.

— Ooh, sire, ei se ollut mitään tärkeätä, — vastasi herttua ja koetti hymyillä, — se oli vain pieni iltaposti.

— Kyllä, — jatkoi Henrik, — minä ymmärrän. Venusposti, lemmenkirje. Mutta eipäs, minä erehdynkin. Semmoisia kirjeitä ei suljeta tuollaisella sinetillä.

Herttua pani kirjeen piiloon.

— Kylläpä hän on varovainen, tämä rakas Frans! — virkkoi kuningas nauraen, mikä nauru enemmän muistutti hammastenkiristystä. Kuitenkin koetti herttua rohkastautua. Ja huomattuaan, että ovella seisovat suosikit kuuntelivat ja näyttivät nauttivan tuosta kohtauksesta, sanoi hän:

— Tahtooko teidän majesteettinne puhutella minua kahdenkesken?

— Sen mitä minulla olisi teille kahdenkesken sanomista, monsieur, — virkkoi kuningas, pannen tahallaan erityisen painon monsieur-sanalle [ranskal. sana monsieur vastaa tavallisessa käytännössä suomal. herra-sanaa. Suom. muist.], jota arvonimeä Ranskan hovikielessä käytettiin kuninkaan veljiin nähden — sen sallinette minun tänään sanoa todistajain läsnäollessa. Siis, hyvät herrat, — lisäsi hän, — kuunnelkaa vaan, mitä tässä puhutaan. Kuningas antaa siihen luvan.

Herttua kohotti äkisti päänsä ylös.

— Sire, — sanoi hän uhkaavin, myrkyllisin, käärmemäisin katsein, — ennenkuin loukkaatte minun asemassani olevaa henkilöä, olisi teidän pitänyt evätä minulta vieraanvaraisuutenne Louvressa. Omassa palatsissani olisin minä ainakin ollut herra talossani.

— Todellakin! — vastasi Henrik julman pisteliäästä — Mutta te unohdatte sen, että missä tahansa lienettekin, olette kuitenkin minun alamaiseni, ja että alamaiseni ovat minun luonani, olkootpa he missä hyvänsä, sillä, jumalan kiitos, minä olen vielä kuningas… kuningas tässä maassa!

— Sire! — huomautti Frans. — Minä olen täällä Louvressa äitini luona.

— Olette, ja teidän äitinne on minun luonani, — sanoi Henrik. —
Kas niin. Antakaa minulle nyt kirje.

— Mikä kirje?

— Se, jonka juuri äsken piilotitte.

— Sire, ajatelkaahan toki, — virkkoi herttua.

— Mitä pitäisi minun ajatella?

— Teidän pyyntönne ei ole ylimyksen arvon mukaista ja se sopisi korkeintaan jollekin poliisipalvelijallenne.

Kuningas vaaleni harmista.

— Antakaa kirje tänne! huusi hän.

— Naisen kirje! Ajatelkaahan hieman, sire!

— On olemassa naisten kirjeitä, joita on hyvä saada lukea ja joiden lukemattomuus saattaa olla vaarallista, niinkuin esim. meidän äitimme kirjeet.

— Veljeni!

— Kirje! — ärjyi kuningas ja polki jalkaansa lattiaan. — Antakaa minulle kirje tahi ryöstätän sen teiltä jollakin palvelijallani.

Herttua lensi ylös sängystä ja rutisti kirjeen kouraansa, aikoen nähtävästi heittää sen kamiinin liekkeihin.

— Tahdotteko menetellä sillä tavalla veljeänne kohtaan? — kysyi hän.

Henrik arvasi hänen aikomuksensa ja asettautui hänen eteensä.

— En, en veljeäni, mutta kyllä pahinta vihamiestäni kohtaan, — sanoi hän, — en veljeäni, mutta kyllä Anjoun herttuata kohtaan, joka tänä iltana on Guisen herttuan kanssa samoillut kautta Parisin katujen ja joka minulta koettaa kätkeä kirjettä, jonka hän on saanut joltain rikostoveriltaan, esim. Lothringin prinsseiltä.

— Tällä kertaa, — selitti Frans, — on teidän poliisillenne ilmoitettu väärin.

— Mutta minä sanon teille, — jatkoi kuningas, — että minä sinetissä näin ne kolme kuuluisaa lintua, jotka tahtovat niellä Ranskan kolme liljaa. Antakaa minulle kirje, tahi, kautta jumalan!…

Henrik astui askeleen herttuata kohti ja laski kätensä hänen olalleen.

Frans oli parahiksi olallaan tuntenut kuninkaallisen käden ja syrjäsilmällä huomannut neljän suosikin uhkaavan asennon, kun hän jo putosi polvilleen ja huusi:

— Auttakaa, auttakaa! Veljeni aikoo minut murhata!

Nämä herttuan sanat kajastivat mitä syvintä tuskaa ja vakuutuksen siitä, että hänen henkeänsä todellakin uhattiin. Ne vaikuttivat kuninkaaseen niin, että hänen vihansa sammui, kun hän ajatteli Fransin tosiaankin pelkäävän murhaa, ja sellainen murha olisi veljenmurha. Väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, kun hän ajatteli; että hänen suvussaan, joka oli onneton samoinkuin kaikki muutkin sammumaisillaan olevat suvut, jo ikimuistoisista ajoista asti oli tapahtunut veljenmurhia.

— Ei, — virkkoi Henrik, — te erehdytte, veljeni. Kuningas ei tahdo teille mitään pahaa. Te olette tehnyt vastarintaa, mutta tunnustakaa nyt olevanne voitettu ja myöntäkää, että kuninkaan tulee saada olla herrana. Nyt sen tiedätte, ellette ole sitä ennen tiennyt. Tunnustakaa se julkisesti!

— Voi, kyllä, minä tunnustan sen! — huudahti herttua.

— No niin, antakaa siis kirje tänne… sillä kuningas sen käskee.

Anjoun herttua pudotti kirjeen lattialle, kuningas otti sen siitä ylös, taittoi kokoon ja pisti sen taskuunsa.

— Onko siinä nyt kaikki? — kysyi herttua, katseensa kavalana.

— Ei, monsieur, — vastasi Henrik. — Uppiniskaisuutenne vuoksi täytyy teidän nyt pysyä täällä siksi kunnes minun epäilykseni teihin nähden ovat ehtineet haihtua. Te siis jäätte tänne. Huoneet ovat mukavia. Ne eivät näytä lainkaan vankilalta. Sitäpaitsi saatte hyvää seuraa, ainakin täksi yöksi, sillä nämä neljä herraa vartioivat täällä, ja aamulla tulee sveitsiläistä kaartia heidän sijaansa.

— Mutta eivätkö ystäväni saa minua tavata?

— Keitä te kutsutte ystäviksenne?

— Ooh, Monsoreauta, Ribeiracia, Antraguet'a, Bussya…

— Vai rohkenette vielä Bussynkin nimen mainita?

— Olisiko hän onnettomuudekseen vihoittanut teidän majesteettinne?

— On.

— Milloinka, sire?

— Alituiseen, mutta varsinkin tänä yönä.

— Tänä yönä! Mitä hän on sitten teille tehnyt, sire?

— Hän on sallinut minua häväistävän Parisin kaduilla.

— Teitäkö, sire?

— Minua tai minun ystäviäni, se on yhdentekevää. Hän on nähnyt erästä ystävääni häväistävän, eikä ole mennyt hänelle avuksi.

— Bussyko olisi loukannut jotain Parisin kaduilla… joka sellaista väittää, hän erehtyy, sire.

— Minä tiedän, mitä sanon, monsieur.

— Sire! — huudahti herttua kuin riemastuneena. — Bussy ei ole kahteen päivään lähtenyt huoneestaan: hän makaa ankarassa kuumeessa.

Kuningas loi kysyvän katseen Schombergiin.

— Onko hänessä kuumetta vai ei, sitä en tiedä, — vastasi tuo nuori mies, — mutta että hän tänä yönä oli Coquillièren kadulla, sen minä tiedän.

— Kuka teille on sen sanonut? — kysyi herttua.

— Ei kukaan. Olen itse hänet nähnyt.

— Olette nähnyt Bussyn, niinkö sanotte?

— Olen, terveenä ja reippaana ja, kuten näytti, ilosta säteilevänä. Hänellä oli kerallaan tavallinen seuralaisensa, tuo Remy, joka on tallimestari tai lääkäri, en tiedä varmaan kumpiko.

— Sitäpä en voi käsittää, — virkkoi herttua hämillään. — Näin
Bussyn illalla kotonaan vuoteenomana. Hän on siis minua pettänyt.

— Hyv'on! — sanoi kuningas. — Bussya rangaistaan niinkuin muitakin, kunhan asia tulee hieman selvitetyksi.

Ajatellen saada poistetuksi itsestään kuninkaan vihan ei herttua enää tahtonut Bussya puolustaa, vaan virkkoi:

— Jos Bussy, kieltäydyttyään lähtemästä minun mukaani, on jotain sellaista tehnyt, niin on hänellä varmaankin ollut erinäisiä tarkoituksia, joita hän ei ole tahtonut minulle ilmaista. Ja hän tuntee minun alistuvaisuuteni teidän majesteettianne kohtaan.

— Te kuulette, hyvät herrat, — huomautti kuningas, — veljeni väittävän, ettei hän ole antanut Bussylle mitään tehtävää.

— Sitäkin parempi, — vastasi Schomberg.

— Kuinka niin?

— Koska teidän majesteettinne nyt ehkä sallii meidän menetellä hänen kanssaan, niinkuin haluamme.

— Saammehan nähdä, — sanoi Henrik. — Joka tapauksessa, hyvät herrat, jätän minä veljeni teidän huostaanne. Osottakaa hänelle tänä yönä, jolloin saatte kunnian olla hänen vartioinaan, kaikkea sitä arvonantoa, mitä kuninkaallisen prinssin osaksi on tuleva.

— Kyllä, sire, — vastasi Quélus, luoden silmäyksen, mikä sai herttuan värisemään, — olkaa huoletta. Me tiedämme, mitä olemme hänen korkeudelleen velkaa.

— Hyvä on! Jääkää hyvästi, hyvät herrat! — virkkoi Henrik.

— Sire! — huudahti herttua, ollen enemmän kauhuissaan kuninkaan poismenosta kuin hänen läsnäolostaan. Olenko minä siis tosiaankin vankina? Eivätkö ystäväni saa tulla minua tervehtimään? Enkö minä saa lähteä täältä ulos?

Hän ajatteli huomispäivää, jolloin hänen ja Guisen herttuan välttämättä piti tavata toisensa.

— Sire, — jatkoi herttua, huomattuaan kuninkaan hiukan epäröivän, — sallikaa minun edes olla teidän majesteettinne luona. Siellä on minun paikkani. Voinhan olla vankina siellä yhtä hyvin kuin muuallakin, ja paremminhan minua voidaan siellä vartioida kuin missään muualla. Sire, myöntäkää minulle suosio saada olla teidän majesteettinne seurassa.

Kuningas oli jo vähällä suostua Anjoun herttuan pyyntöön, sillä hän huomasi, ettei siinä voinut piillä mitään vaaraa, kun hänen huomionsa äkisti kääntyi oven puolelle. Siellä seisoi pitkä olento, joka päällään, käsillään ja jaloillaan teki kaikenmoisia kielteleviä eleitä.

Mies ei ollut kukaan muu kuin Chicot.

— Ei, — sanoi Henrik, — täällä te kyllä viihdytte, monsieur. Minä näen hyväksi, että te jäätte tänne.

— Sire!… änkytti herttua.

— Kun Ranskan kuningas on ilmaissut tahtonsa, täytyy sen olla kylliksi, — lausui kuningas ylpein katsein. Ja se teki herttuan tappion täydelliseksi.

— Enkö minä jo sanonut, — mutisi Chicot, — että minähän tässä itse asiassa olenkin Ranskan kuningas.

9.

Muuan vierailu.

Seuraavana aamuna yhdeksän seudussa istui Bussy kaikessa rauhassa kotonaan ja söi Remyn kanssa aamiaista.

— Kuuleppas, Remy, — virkkoi Bussy äkkiä, — etkö sinä ollut tuntevinasi sitä henkilöä, jota eilen illalla ryvetettiin isossa siniväriammeessa meidän kulkiessamme Coquillièren kadulla?

— Kyllä, herra kreivi. Minä par'aikaa muistuttelen mielessäni hänen nimeänsä.

— Sinä siis hänet tunsit?

— En, sillä hän oli jo aivan liian sininen.

— Minun olisi pitänyt pelastaa mies pintehestä, — sanoi Bussy, — mutta minä tosiaankin elin liiaksi omissa ajatuksissani.

— Mutta ellette te häntä tuntenut, — virkkoi Remy, niin on kuitenkin varmaa, että hän tunsi meidät, joilla oli oma värimme. Minusta näytti myös siltä kuin olisi hän raivostuneena tuijottanut meihin ja uhaten heristänyt meille nyrkkiään.

— Oletko varma siitä, Remy?

— Olen.

— Siinä tapauksessa, — huomautti Bussy, — on meidän otettava selko siitä, kuka hän oli. Minä en voi jättää sitä loukkausta kostamatta.

— Malttakaahan, malttakaahan! — huudahti Remy, nähdessään Bussyn tulistuvan. — Nyt minä tiedän, kuka se oli. Minä kuulin miehen kiroilevan.

— Sen kyllä uskon, sillä kukapa ei olisi kiroillut moisessa tilanteessa!

— Kyllä, mutta mies kiroili saksaksi.

— Siis se oli Schomberg. Ja niinpä saatte te, rakas Remy, järjestää jo siteenne ja salvanne valmiiksi, sillä ennen pitkää tulee jokin naarmu paikattavaksi joko hänen nahkassaan tai minun.

— Ettehän toki liene niin hullu, että antaisitte surmata itsenne, juuri nyt kun olette niin onnellinen! — arveli Remy.

— Päinvastoin, Remy, etkö aavista, miten suloiselta tuntuisi uhrata elämänsä juuri sen onnellisimmillaan ollessa? Voin vakuuttaa sinulle, etten koskaan ole hyvällä halulla kaksintaistelussa mitellyt miekkaani, jos vaan olen hävinnyt suurempia summia pelissä tai jos olen saanut selville, että rakastajattareni on minua pettänyt, taikka jos minä tunnen itsessäni jotain moittimisen syytä. Mutta kun sydämeni on puhdas ja omatuntoni tinkimätön, riennän rohkeana ja iloisena taistelupaikalle. Silloin olen kädestäni varma ja luen vastustajani silmistä hänen sisimmät ajatuksensa. Tänään, Remy, tappelisin oivallisesti, — lisäsi Bussy ja ojensi lääkärille kätensä.

— Sillä, kiitos siitä sinulle, nyt olen onnellisin ihminen maailmassa.

— Hiljaa, hiljaa! — virkahti Remy. — Teidän täytyy kuitenkin luopua siitä huvituksesta. Sillä muuan tuttavani, eräs kaunis nainen, sai minut vannomaan, että pitäisin teidät reippaana ja terveenä, sillä hän väitti pelastaneensa teidän henkenne ja ettei siis teillä ole oikeutta käyttää väärin sitä mitä olette hänelle velkaa.

— Hyvä Remy! — huoahti Bussy ja vaipui suloisiin mietelmiin, jotka tuudittavat rakastavaisen kuulemaan ja näkemään kaiken, mitä sanotaan ja mitä tapahtuu, ikäänkuin jonkinlaisen hunnun läpi, joka kaunistaa esineet ja äänet.

— Te kutsutte minua hyväksi, — sanoi Remy, — koska minä saatoin teidät näkemään rouva Monsoreauta. Mutta sanotteko minua hyväksi silloinkin, kun hän on poissa? Onnettomuudeksi on se päivä hyvin lähellä, ellei jo ole tullutkin.

— Mitä te haluatte? — kivahti Bussy. — Elkää ivailko, herra Remy!

— Voi, herra kreivi! Minä en ivaile, — vastasi Remy. — Ettekö tiedä, että Diana matkustaa Anjouhun?

— Remy, milloinkas me matkustamme?

— Ah, sen kysymyksen kyllä arvasin tulevaksi ja vastaan vaan toivovani, että se tapahtuisi mahdollisimman myöhään.

— Mistä syystä?

— Nähkääs, ensinnäkin senvuoksi, että meillä täällä Parisissa on Anjoun herttuamme, joka eilisiltana on sekaantunut sellaisiin seikkoihin, että hän varmasti tulee teitä tarvitsemaan, ja toiseksi siitä syystä, ettei herra Monsoreau vähääkään epäile teitä, mutta luultavasti epäilisi jotain, jos te häviäisitte Parisista samalla kertaa kuin hänen vaimonsa eli nimellinen vaimonsa.

— No, mitä se haittaa, vaikkapa hän minua epäileekin?

— Mutta minulle se merkitsee paljo, armollinen herra. Sillä minä olen kyllä ottanut hoitaakseni rehellisessä kaksintaistelussa saadut miekanpistot, varsinkin kun te olette taitava miekkailija ettekä saa kovin vaarallisia haavoja. Mutta minä pyydän päästä parantamasta tikarinpistoja, jotka lähtevät salassa väijyväin, mustasukkaisten miesten kädestä.

Mutta, paras ystävä, entäpä jos minun kohtalonani onkin saada surmanisku herra Monsoreaun kädestä.

— Niin, ja kahdeksan päivän, kuukauden tai vuoden kuluttua siitä muuttaa rouva Monsoreau miehensä luo. Ja se saa teidän sieluparkanne raivostumaan, kun se joko ylhäältä tai alhaalta tuon kaiken näkee ja kun se ruumiin puutteessa ei voi sitä estämäänkään tulla.

— Oikeassa olet, Remy. Minä tahdon elää.

— Se on hyvä. Mutta uskokaa minua: eläminen yksistään ei riitä, vaan tulisi teidän seurata minun neuvoani, herra kreivi, ja koettaa päästä herra Monsoreaun suosioon. Tällä kertaa hän on äärettömän mustasukkainen Anjoun herttualle, joka teidän kuumeessa ollessanne käveli rouva Monsoreaun ikkunan alla kuin mikäkin seikkaileva espanjalainen ja joka tunnettiin seuralaisestaan Aurillystä. Lähennelkää tuota mustasukkaista miestä, mutta elkää kysykö, mihin hänen vaimonsa on joutunut, sillä sehän olisi tarpeetonta, koska te sen kuitenkin tiedätte. Sanalla sanoen: koettakaa voittaa hänen luottamuksensa, ja hän on joka paikassa sanova, että te olette ainoa ylimys, jolla on Scipion hyveet.

— Luulenpa todellakin, että neuvosi on hyvä. Kun en enää ole karhulle mustasukkainen, koetan sen kesyttää. Siitä on tuleva hauskaa. Remy, pyydä nyt minulta mitä hyvänsä, niin minä annan sen sinulle, sillä minä tunnen olevani ylenmäärin onnellinen.

Samassa koputettiin ovelle.

— Kuka siellä? — kysyi Bussy.

— Armollinen herra, — vastasi sisälle tullut palvelija, — muuan aatelismies haluaa teitä puhutella.

— Puhutella minua näin varhain? Miltä hän näyttää?

— Hän on pitkä herra ja kasvonsa ovat hiukan naurettavat, mutta muuten kunniallisen näköiset.

— Mitä! — huudahti Bussy. — Olisikohan se Schomberg?

Hän antoi palvelijalle merkin, että vieras saisi astua sisään.

— Ooh! — heläytti Bussy ja nousi ylös, samalla kun Remy hienotunteisuudesta siirtyi viereiseen huoneeseen. — Tehän se olettekin, herra Chicot.

Bussy loi gascognelaiseen katseen, mikä selvästi kysyi: mitä on teillä täällä tekemistä?

Herra kreivi, minä tulen ehdottamaan teille pientä kauppaa.

— Selittäkää lähemmin, — sanoi Bussy kummastuneena.

— Mitä minulle annatte, jos teen teille suuren palveluksen.

— Se riippuu siitä millainen tuo palvelus on, — vastasi Bussy ylpeästi.

Chicot ei ollut sitä lainkaan huomaavinaan, vaan, käytyään istumaan, virkkoi:

— Huomaanpa, ettei minua käsketä edes istumaan.

Bussy punastui kovin.

— Se on huolimattomuutta ja se korottaa palkkiota palveluksestani.

Bussy ei vastannut.

— Herra kreivi, tunnetteko liigan?

— Olen kuullut siitä paljo puhuttavan, — vastasi Bussy ja alkoi hiukan kiinnittää huomiotaan gascognelaisen puheisiin.

— Hyvä on. Siinä tapauksessa tulee teidän tietää, että se on kunniallisten kristittyjen muodostama yhdistys, jonka tarkoituksena on mitä kristillisimmällä tavalla surmata joukottain kanssaihmisiään, hugenotteja. Kuulutteko liigaan, herra kreivi?… Minä puolestani siihen kuulun.

— Mutta, hyvä herra…

— Sanokaa vain jaa taikka ei.

— Sallikaa minun lausua kummastukseni, — virkkoi Bussy.

— Minulla oli kunnia kysyä, kuulutteko te liigaan. Ettekö käsittänyt minua?

— Herra Chicot, koska minä en pidä kysymyksistä, joiden tarkoitusta en ymmärrä, niin pyydän teitä vaihtamaan puheenainetta. Tahdon odottaa vielä muutamia minuutteja, kuten kohteliaisuus vaatii, ennenkuin teille sanon, että kun kerran en pidä kysymyksistä, en pidä myöskään kysyjästä.

— Hyvä! Kohteliaisuus on aina paikallaan, niinkuin tuo kunnon kreivi
Monsoreau sanoo hyvällä tuulella ollessaan.

Monsoreaun nimen kuullessaan ajatteli Bussy: onkohan mies aavistanut jotain ja lähettänyt Chicotin nuuskimaan…

— Kuulkaahan, herra Chicot, — sanoi hän, — käykää asiaan, jos haluatte. Te tiedätte, ettei meillä tässä ole montakaan minuuttia aikaa.

— Ihan oikein. Mutta muutamat minuutit riittävät kuitenkin, sillä muutamissa minuuteissa ehditään ilmaista paljo. Minä siis sanon teille, ettei minun olisi tarvinnut teiltä kysyä, kuulutteko liigaan, sillä ellette siihen vielä kuulu, tulette siihen kuitenkin pian kuulumaan syystä että hänen korkeutensa Anjoun herttua kuuluu siihen.

— Anjoun herttua! Kuka on teille sen sanonut?

— Hän itse omassa korkeassa persoonassaan. Ja niinkuin juuri äsken sanoin, ymmärrätte te hyvin, että kun kerran Anjoun herttua kuuluu liigaan, ette tekään voi olla siihen kuulumatta, te, joka olette hänen oikea kätensä. Helkkari vieköön! Pyhä liiga on tietenkin niin viisas, ettei se tyydy yksikätiseen päällikköön.

— Hyvä on, herra Chicot. Entä mitä sitten? — kysyi Bussy jo melkoista ystävällisemmällä äänellä.

— Mitäkö sitten? — toisti Chicot. — Kas, jos te tosiaankin liigaan kuulutte, taikka jos niin edes otaksutaan, niin saattaa teille käydä samoin kuin hänen kuninkaalliselle korkeudelleen.

— Mitä on sitten hänen kuninkaalliselle korkeudelleen tapahtunut? — huudahti Bussy.

— Hyvä herra, — vastasi Chicot, ojentautuen suoraksi ja matkien Bussyn äskeisiä eleitä, — hyvä herra, minä en pidä kysymyksistä enkä, jos suvaitsette, myöskään kysyjästä. Minä siis mielelläni näen, että teidän kanssanne menetellään samoin kuin teidän herranne kanssa viime yönä.

— Herra Chicot, — sanoi Bussy hymyillen, mikä merkitsi anteeksipyyntöä, — puhukaa, minä pyydän. Missä on Anjoun herttua?

— Hän on arestissa.

— Missä paikassa?

Huoneissaan Louvressa, jossa häntä vartioi minun neljä hyvää ystävääni. Nimittäin Schomberg, joka eilen, kuten tiedätte, koska juuri kuljitte ohi, värjättiin siniseksi, d'Epernon, joka meni keltaiseksi kauhusta, Quélus, joka harmista punottaa ja Maugiron, joka on tuiki valkeana ikävästä. Myöntäkää, että se on verraten kaunista värileikkiä, sitäkin enemmän, kun Anjoun herttua alkaa käydä kauhusta viheriäksi. Me Louvren etuoikeutetut vieraat saamme sitten nauttia täydellisen sateenkaaren koko väriloistosta.

— Hyvä herra, — sanoi Bussy, — luuletteko siis, että minun vapauttani uhataan?

— Tietysti, ja luulenpa vielä niinkin, että tällä hetkellä ollaan… tai ainakin pitäisi oltaman matkalla teitä vangitsemaan.

Bussy hätkähti.

— Pidättekö Bastiljista, herra kreivi? Se on hyvin sopiva paikka ajatusten kokoomiseen. Ja herra Testu, joka siellä on kuvernöörinä, antanee linnuilleen kutakuinkin siedettävää ravintoa.

— Aiottaisiinko minut sulkea Bastiljin vankilaan?

— Aiotaan. Minulla lienee taskussani jotain, mikä hiukan muistuttaa määräystä teidän sinne viemiseenne, — vastasi Chicot. — Tahdotteko nähdä?

Samassa otti Chicot esille kuninkaan allekirjoittaman vangitsemismääräyksen, jonka mukaan Clermontin Ludvig, kreivi Bussy d'Amboise oli heti pidätettävä.

— Hyvä herra, — lausui Bussy hämmentyneenä, — te teette tosiaankin minulle palveluksen.

— Sitä nöyrimmästi itsekin uskoisin, — vastasi gascognelainen.

— Herrani, minä vannotan teitä, olkaa vilpitön minua kohtaan ja sanokaa, onko tarkoitus vahingoittaa minua toisella taholla, kun te nyt minut pelastatte? Tehän pidätte kuninkaasta, mutta kuningas ei pidä minusta.

— Herra kreivi, — vastasi Chicot ja nousi ylös, — minä teidät pelastan vain siitä syystä, että tahdon teidät pelastaa. Ajatelkaa muutoin menettelystäni miten haluatte.

— Mutta, hyvä herra, suvaitkaa minulle sanoa, mistä tämä hyväntahtoisuus johtuu?

— Oletteko unohtanut, että minä pyydän palkintoa?

— En, sehän on totta. Herra Chicot, millä tavalla voin teitä palvella?

— Lupaatteko tehdä sen mitä teiltä pyydän?

— Lupaan, niin totta kuin nimeni on Bussy ja mikäli pyyntönne täyttäminen on minun vallassani.

Se riittää, — vastasi Chicot. — Nouskaa nyt ratsunne selkään, niin minä sitten vien vangitsemismääräyksen viranomaisille.

— Te ette siis itse minua vangitsisikaan?

— Missä! Miksikä minua luulette! Minä olen aatelismies, hyvä herra.
Pankaa se mieleenne.

— Mutta minähän hylkään herrani, herttuan.

— Ei teidän tarvitse kantaa siitä tunnonvaivoja. Hänkin jo on hylännyt teidät.

— Te olette oikeudenmukainen aatelismies, herra Chicot.

— Perhana vieköön! Sen kyllä itsekin tiedän, vastasi gascognelainen.

Bussy huusi Remytä.

— Remy, — sanoi hän, — järjestä meille ratsut valmiiksi.

— Ne ovat jo satuloidut, armollinen herra, — vastasi Remy rauhallisesti.

Bussy sanoi nyt Chicotille jäähyväiset ja kiitti häntä vieläkin kerran.

— Anteeksi, herra kreivi, — virkkoi gascognelainen, — mutta sallikaa minun katsella teidän lähtöänne.

He menivät kaikki kolme tallipihalle, jossa muuan palvelija piteli kahta satuloitua hevosta.

— Mihin päin me lähdemme? — kysyi Remy, tarttuen suitsiin välinpitämättömän näköisenä.

— En tiedä, — vastasi Bussy, joko hän sitten epäröi tai oli epäröivinään.

— Mitä sanoisitte Normandiasta? — kysyi Chicot, silmäillen ratsuja asiantuntijan katsein.

— Ei, se on liian lähellä, — huomautti Remy.

— Entäpä Flanderista? — ehdotteli Chicot.

— Se on taas liian kaukana, — väitti lääkäri. — Eiköhän olisi parassa painaa Anjouta kohti, sillä se on kohtalaisen kaukana? Eikö niin teidänkin mielestänne, herra kreivi?

— Olkoon menneeksi! Anjouhun siis! — myönnytti Bussy punastuen.

— Herra kreivi, — lausui Chicot, — koska te nyt olette valinneet matkanne määrän ja olette valmiita, niin jääkää hyvästi! Ajatelkaa minuakin rukouksissanne.

Tuo kunnon aatelismies poistui yhtä vakavana ja mahtavannäköisenä kuin oli tullutkin.

— Kuinka kohtalo onkaan kummallinen, herra kreivi, — virkkoi Remy.

— Rientäkäämme! — huusi Bussy. — Ehkäpä vielä ehdimme hänet matkallamme saavuttaa.

— Ah! — huokasi Remy. — Jos te autatte kohtaloa, niin riistättehän siltä sen oman ansion.

Ja he kannustivat ratsujaan ja läksivät ratsastamaan täyttä neliä.

10.

Kuningas nimittää liigan päällikön.

Suuren vastaanoton hetki oli tullut. Parisi oli lähettänyt Louvreen lähetystöjä liigalaisten ja käsityöläisten puolesta, maistraatistaan ja sotaväestään sekä suuret joukot katselijoita.

Kuningas, joka upseeriensa, ystäviensä ja perheensä seurassa oli sijoittunut valtaistuinsaliin, katseli kaikkien lähetystöjen ja virkakuntien ohikulkua. Kun lähetystöjen vanhimmat, johtajat, olivat jääneet palatsiin, saivat lähetystöjen muut jäsenet siirtyä heille varattuihin paikkoihin linnanpihalle. Kuningas saattoi siis sivumennen silmäillä väkijoukkoja ja melkeinpä laskea vihollistensa luvun. Hänellä oli tässä hyvänä apuna joko Chicot, joka seisoi kuninkaallisen tuolin taa piiloutuneena, tahi leskikuningattaren ilmeikäs katse taikka yhden tai toisen liigalaisen varomattomat eleet.

Yht'äkkiä astui sisään Monsoreaun kreivi.

— Katsos, — virkkoi Chicot, — katsohan vaan pikku Henrik.

— Mitä pitäisi minun katsoa?

— No nyt on kumma! Katso ylihovijahtimestarisi. Hänhän on niin kalpea ja niin tomun ja lian vallassa, että hän kyllä ansaitsee huomiota.

— Hänpä se tosiaankin on, — sanoi kuningas.

Henrik viittasi Monsoreaulle, ja tämä tuli lähemmäksi.

— Mitä! Tekö olette Louvressa, hyvä herra? — kysyi Henrik. — Minä luulin teidän olevan Vincennesissä metsäpeuraa etsimässä.

— Peura oli tiedossa jo kello seitsemän tänäaamuna, sire. Mutta kun kello läheni kahtatoista ilman että minä sain mitään tietoa, pelkäsin minä, että jokin onnettomuus on kohdannut teidän majesteettianne.

— Todellako?

— Sire, — jatkoi kreivi, — jos olen laiminlyönyt velvollisuuteni, niin pyydän, ettei teidän majesteettinne pitäisi sitä muuna kuin minun alamaisena valppautenani teidän majesteettinne korkean persoonan suhteen.

— Hyvä, olkaa vakuutettu siitä, että minä osaan antaa sille oikean arvonsa.

— Kun minä nyt, — jatkoi kreivi hieman epäröivällä äänellä, — olen tullut rauhoitetuksi teidän majesteettinne hyvinvointiin nähden, niin palaan minä takaisin Vincennesiin, jos niin vaaditaan, ja…

— Ei, ei, jääkää tänne. Tuo metsästysretki oli vain satunnainen päähänpisto. Saatte jäädä tänne. Minä tarvitsen ympärilläni niitä, jotka ovat minulle uskollisia, ja te itse olette nyt lisännyt niiden lukumäärää, joihin minä voin luottaa.

Monsoreau kumarsi.

— Missä paikassa teidän majesteettinne määrää minut täällä olemaan?

— Etkö lainaa häntä minulle puoleksi tunniksi? — kuiskasi Chicot kuninkaan korvaan.

— Mitä tarkoitusta varten?

— Häntä hiukan kutitellakseni. Mitä sinä siitä välität? Sinä oletkin minulle korvauksen velkaa, koskapa pakotat minun olemaan saapuvilla niin ikävässä toimituksessa kuin tämä on.

— No, vie hänet sitten.

— Minulla oli kunnia kysyä, mihin teidän majesteettinne määrää minut istumaan? — kysyi kreivi uudelleen.

— Luulin jo teille vastanneeni. Asettukaa, mihin haluatte, esimerkiksi minun kuninkaallisen tuolini taakse. Siellä on minun ystävilläni paikkansa.

— Kas niin, tulkaa tänne, ylihovijahtimestarimme, — virkkoi Chicot ja, siirtyen hieman syrjään, tarjosi herra Monsoreaulle osaa istumapaikastaan, — tulkaa tänne haistelemaan noita veitikoita. Ne ovat tosiaankin sellaisia otuksia, joita koiratkin pystyy vainuamaan. Tuhannen tulimaista, herra kreivi, millainen haju! Nyt kulkevat suutarit ohitse. Katsokaas, nyt tulee nahkurit. Kautta kunniani, jos te eksytte niiden jäljiltä, niin otan minä teiltä pois valtakirjanne.

Herra Monsoreau oli kuulevinaan, vaikkei kuullutkaan, sillä hän katseli lakkaamatta ympärilleen ylen hajamielisenä, mikä ei jäänyt kuninkaaltakaan huomaamatta, varsinkin kun Chicot siitä kuninkaalle viittasi.

— Tiedätkö, — virkkoi Chicot, — ketä ylihovijahtimestarisi nyt vainuaa?

— En. Ketäpä sitten?

— Hän nuuskii Anjoun herttuata.

— Otus ei ole ainakaan näkyvissä, — vastasi Henrik nauraen.

— Ei, mutta sen otaksutaan olevan läheisyydessä, — vastasi Chicot.
— Tahtoisitko hänen jäävän tietämättömäksi siitä, missä otus oleksii?

— Myönnän, ettei minulla olisi mitään sitä vastaan, vaikkapa hän saisikin väärinkäsityksen asiasta.

— Varroppa sitten vähän, niin minä ajan hänet pensaikkoon. Sanotaan, että susi vainuaa kettua, mutta siinä se pettyy. Kysyppä häneltä, missä on hänen kreivittärensä.

— Mitä varten?

— Sittenpähän saat nähdä.

— Herra kreivi, — virkkoi Henrik, — missä on teidän kreivittärenne? Minä en näe häntä naistemme joukossa.

Kreivi hätkähti, kuin olisi käärme häntä purrut. Chicot raappi nenäänsä ja siristeli silmiään.

— Sire, — vastasi ylihovijahtimestari, — vaimoni on sairas.
Parisin ilma on epäterveellistä. Pyydettyään ja saatuaan eilen
kuningattarelta luvan matkusti hän viime yönä isänsä seurassa
Méridoriin.

— Mihin seutuun Ranskaa hän siinä tapauksessa matkustaa? — kysyi kuningas, ollen iloinen saadessaan nahkurien ohikulkiessa kääntää päänsä syrjään.

— Anjouhun, jossa hän on syntynyt, — vastasi kreivi.

— Kreivitär parka, — sujautti Chicot, — saattaa kuolla ikävään pitkillä teillä ja taipaleilla!

— Minä mainitsin hänen majesteetilleen, että vaimoni isä on mukana.

— Voihan olla niinkin, että jokin isä on kunnioitettava, mutta erityisemmän huvittava hän tuskin on, ja ellei kreivittärellä olisi ketään muuta, joka häntä hauskuuttaisi, niin… Mutta onneksi…

— Mitä tuo "onneksi" merkitsee? — kysyi kreivi kiivaasti.

— Niin, mitä tarkoittaa se sana? — kysäsi kuningaskin.

— Onneksi merkitsee aina onneksi. Se tarkoittaa, että jokin asianhaara oli onnellinen ja että minä siinä ihmettelin sallimuksen johdatusta. Onneksi, niin ajattelin, ovat muutamat ystävämme tällä hetkellä mitä hupaisimmalla huvittelumatkalla, ja jos he tapaisivat kreivittären, olisivat he varmaan hänelle suureksi huviksi. Niin, — lisäsi Chicot huolettomasti, — koska he kerran matkustavat samaa tietä, niin luultavasti he hänet kohtaavatkin. Olenpa heidät kuin näkevinäni. Ja sinä, Henrik, jolla on vilkas mielikuvitus, voit helposti kuvitella, miten he ratsastavat kreivittären rinnalla ja kertovat tuhansia kaskuja, jotka saavat tuon rakastettavan kreivittären naurusta puolikuolleeksi.

Se oli uusi tikarinpisto ylihovijahtimestariin, mutta sitä ei sopinut kuninkaan läsnäollessa paljastaa, ja kuningas oli, varsinkin välimiten, liittolaisenakin Chicotille. Monsoreau siis hillitsi itsensä, niin vaikeata kuin se olikin, ja virkkoi ystävällisin äänin ja katsein:

— Mitä! Onko nyt ystäviänne tosiaankin matkalla Anjouhun?

— Voitte mennä vieläkin pitemmälle ja sanoa, että teidän omia ystäviänne on sinne matkalla, koska ne ovat pikemmin teidän kuin minun ystäviäni.

— Te hämmästytätte minut, herra Chicot, — sanoi kreivi. — En tunne ainoatakaan, joka…

— Kylläpä te näyttelette salaperäisen osaa!

— Minä vakuutan, etten siinä suhteessa tiedä mitään.

— Kuitenkin, herra kreivi, — jatkoi Chicot, — ovat nuo ystävät teille niin rakkaita, että te juuri äskenkin tottumuksesta… sillä tiedättehän hyvin heidän matkustaneen Anjouhun… silmillänne etsitte niitä täältä joukkojen seasta, tietystikään niitä löytämättä.

— Minäkö? — huudahti kreivi.

— Juuri te, herra ylihovijahtimestari, kalpein kaikista entisistä, nykyisistä ja tulevista jahtimestareista, kaikista mitä autuaan Nimrodin ajoista edeltäjänne, herra Auterfortiin saakka on ollut.

— Herra Chicot!

— Kalpein minä sen toistan. Veritas veritatum. [Suurin totuus kaikista totuuksista. Suom. muist.] Tämä sanantapa on kuitenkin kovin sivistymätön, sillä eihän koskaan voi olla olemassa muuta kuin yksi totuus. Jos niitä näet olisi esimerkiksi kaksi, täytyisi jommankumman olla väärän. Mutta ettehän te, herra Esau, olekkaan filologi.

— En hyvä herra, sitä en ole, ja senvuoksi pyydän teitä palaamaan noihin ystäviin ja mainitsemaan ne nimeltään, jos teidän rajaton kuvittelukykynne sen sallii.

— Kas vaan! Te toistatte aina yhtä ja samaa asiaa, herra kreivi. Vainutkaapa siis, sehän kuuluu ammattiinne, ja siitä on tuo metsäpeura parka hyvänä esimerkkinä, se sama peura, jota tänä aamuna häiritsitte ja jolla ei ollut edes syytä odottaa teidän puoleltanne sellaista kohtelua. Jos teidät estettäisiin nukkumasta, niin mitäpä siitä pitäisitte?

Monsoreaun katse harhaili kauhistuneena Henrikin seuralaisten parissa.

— Mitä! — huudahti hän, huomattuaan kuninkaan viereisen tuolin tyhjäksi. — Missä on Anjoun herttua?

— No niin, no niin! — virkkoi gascognelainen. — Nyt alatte päästä jälille.

— Onko hän matkustanut tänään?

— Hän on matkustanut tänään, — vastasi Chicot, — mutta mahdollista on sekin, että hän matkusti jo eilen. Te ette ole kielentutkija, herra kreivi, niin että ette voi kovin tarkoin erottaa eri aikamuotoja. Mutta kysytäänpä kuninkaalta, joka sellaisia asioita ymmärtää. Kuulehan, pikku Henrik, milloinka veljesi hävisi!

— Viime yönä, — vastasi kuningas.

— Herttua siis on matkustanut, — mutisi Monsoreau kalmankalpeana ja vapisevana. — Voi, hyvä jumala, sire, mitä te sanotte?

— En sano, — vastasi kuningas, — että veljeni on matkustanut, vaan että hän on kadonnut, ilman että hänen parhaat ystävänsäkään tietävät, mihin hän on mennyt.

— Ah, jos voisin sitä uskoa! — virkkoi kreivi hammasta purren.

— No, mitäpä te sitten tekisitte? Sitäpaitsi mitä pahaa siinä olisi, vaikkapa hän lausuisikin kreivittärellenne muutamia kohteliaisuuksia? Rakas Fransimme on perheen ainoa seurustelijasielu, hänen veljellään on muutakin tekemistä. Helkkari! Eihän toki ole liika paljon, että hovissa on edes yksi ruhtinas, joka edustaa Ranskan kansan luonnetta.

— Minä olen hukassa, — mutisi kreivi ja näytti aikovan poistua, mutta Chicot pidätti hänet.

— Pysykäähän hiljaa, jumalan nimessä! Tehän vain vääntelette itseänne, ja se kiusaa kuningasta. Minäpä tahtoisin todellakin olla teidän rouvanne sijassa, vaikkapa vaan nähdäkseni kaksinokkaista prinssiä ja herra Aurillya, joka soittaa luuttua kilpaa autuaan herra Orpheuksen kanssa. Teidän rouvanne on ylen onnellinen!

Monsoreau oli suunniltaan vihasta.

— Hiljaa, hiljaa, herra ylihovijahtimestari, — jatkoi Chicot. — Salatkaa toki hiukkasen iloanne. On sopimatonta antaa liian suurta valtaa tunteilleen. Kuulkaa nyt kuninkaan puhetta.

Ylihovijahtimestarin täytyi pysytellä hiljaa, sillä Louvren salit täyttyivät yhä enemmän ja enemmän. Guisen herttua oli tullut sisälle ja polvistunut kuninkaan eteen, mutta samalla hän oli luonut kummastuneen ja levottoman katseen Henrikin viereiseen tyhjään tuoliin.

Kuningas nousi seisomaan ja airueet vaativat hiljaisuutta.

11.

Jatkoa.

— Hyvät herrat, — lausui kuningas täydellisen hiljaisuuden vallitessa ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että Schomberg, Quélus, Maugiron ja d'Epernon, jotka olivat luovuttaneet vartioimistehtävänsä kymmenelle sveitsiläiselle, seisoivat hänen takanaan, — hyvät herrat! Koska kuningas, niin sanoakseni, on asetettu taivaan ja maan välille, kuulee hän yhtä selvästi äänet ylhäältä kuin alhaaltakin, eli mitä jumala tarjoo ja mitä hänen kansansa pyytää. Vallan antaminen yhden ainoan henkilön käsiin katolisen kirkon suojelemisen tarkoituksessa on, minä sen huomaan, on kelpo takuu kaikkien alamaisteni puolesta. Niinpä onkin Guise serkkuni tekemä ehdotus saanut hyväksymiseni, ja minä julistan nyt pyhän liigan virallisesti vahvistetuksi ja laillisesti voimassaolevaksi. Ja kun tätä varten tarvitaan sopiva ja mahtava päällikkö, ja kun on tärkeätä, että päällikkö, joka kirkon tukemista varten nimitetään, on tämän kirkon uskollisimpia kannattajia, niin asetan minä liigan etunenään kristityn ruhtinaan ja julistan täten, että liigan päällikkönä tulee olemaan…

Henrik tässä ihan tahallaan hetkiseksi keskeytti, ja hiljaisuus oli niin täydellinen, että olisi voinut kuulla kärpäsen surinan.

— Ja minä siis julistan, että päälliköksi tulee Henrik
Valoisilainen, Ranskan ja Puolan kuningas.

Lausuessaan nämä sanat Henrik korosti ääntään riemun ilmaisun merkiksi, innostaakseen siten ystäväinsä rohkeutta ja musertaakseen tarmon liigalaisilta, joiden sekava murina ilmaisi tyytymättömyyttä, hämmästystä ja pelkoa.

Guisen herttua seisoi siinä masennettuna, ja isot hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan. Hän katsahti Mayennen herttuaan ja kardinaaliin.

Kardinaali siirtyi seurueensa keskeltä veljensä luo ja kuiskasi tälle:

— Frans, minä pelkään, että me emme ole turvassa täällä. Kiiruhtakaamme sanomaan jäähyväiset, sillä rahvaalla on omat oikkunsa, ja sama kuningas, jota se eilen halveksi, saattaa ainakin muutamain päiväin kuluttua muuttua sen epäjumalaksi.

— Niin kyllä, — sanoi Mayenne, — poistukaamme vaan. Odottele veljeämme täällä, niin menen minä järjestämään paluumatkaamme.

Sillävälin oli kuningas kirjoittanut nimensä julistuskirjan alle, jonka herra Morvilliers jo etukäteen oli laatinut, ainoa, joka, paitsi leskikuningatarta, tunsi salaisuuden. Luonteenomaisen iloisesti ojensi sitten Henrik III kynän Guisen herttualle ja, osottaen sormellaan erääseen kohtaan paperille, sanoi nenäänsä puhuen:

— Kirjoitahan, rakas serkkuni, nimesi juuri tuohon minun nimeni alle, ja sitten tulee Mayennen herttuan vuoro.

Mutta Mayennen herttua oli jo menossa rappukäytävässä ja kardinaali oli pujahtanut toiseen huoneeseen. Kuningas huomasi heidän olevan poissa ja virkkoi:

— Jätä niin ollen kynä ylihovijahtimestarillemme.

Herttua allekirjoitti, antoi kynän Monsoreaun kreiville ja aikoi poistua.

— Odotahan hiukan, — sanoi kuningas.

Ja sillä aikaa kun saapuvilla oleva aatelisto ja eri järjestöjen vanhimmat valmistautuivat allekirjoittamaan, osaksi kuninkaan oman nimikirjoituksen alapuolelle, osaksi sivulla oleviin lehtiin, joihin sitten liitettäisiin kaikki ne lehdet, jotka edellisenä iltana olivat täyttyneet ylhäisten ja alhaisten, aatelisten ja aatelittomain nimikirjoituksista, lausui kuningas Guisen herttualle:

— Serkkuni, minä otaksun, että te pääkaupunkimme turvaksi olitte aikonut muodostaa lujan armeijan liigan yhdistyneistä voimista. Tämä armeija on nyt järjestetty kaikkein sopivimmalla tavalla, sillä onhan kuningas parisilaisten luonnollinen sotapäällikkö.

— Tietenkin, sire, — vastasi herttua, tietämättä oikein itsekään, mitä sanoi.

— Mutta minä en unohda, — jatkoi kuningas, — että minulla on toinenkin armeija ja että sen armeijan ylipäällikkyys oikeudenmukaisesti kuuluu valtakunnan etevimmälle sotapäällikölle. Siis: samalla kun minä komennan liigaa, matkustakaa te, serkkuni, komentamaan armeijaa.

— Milloin tulee minun matkustaa, teidän majesteettinne? — kysyi herttua.

— Heti, — vastasi kuningas.

— Henrik! Henrik! — huusi Chicot, jota hovitapa esti juoksemasta esiin ja keskeyttämästä kuninkaan puhetta. Mutta kun Henrik ei kuullut Chicotin huudahdusta, tahi, vaikka olisi kuullutkin, ei ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, lähestyi Chicot kumarrellen, suuri kynä kädessään, ja tunkeuduttuaan ihan Henrikin luo kuiskasi tälle:

— Etkö voi pitää suutasi kiinni, pöllö? Mutta se oli liian myöhäistä, sillä kuningas oli jo Guisen herttualle antanut edeltäpäin tehdyn ja allekirjoitetun valtakirjan, ja se oli tapahtunut gascognelaisen eleistä ja irvistelyistä huolimatta. Guisen herttua sai valtakirjan ja poistui… Kardinaali odotteli häntä salin ovella, ja Mayenne vartoili heitä kumpaakin Louvren portilla. He nousivat kaikki kolme ratsujensa selkään ja kymmenen minuutin kuluttua olivat he Parisin ulkopuolella.

Muutkin vetäytyivät vähitellen pois. Muutamat huusivat: eläköön kuningas! toiset: eläköön liiga!

— Niinpä olenkin nyt saanut, — virkkoi Henrik, — tämän suuren problemin ratkaistuksi.

— Aivan niin, — mutisi Chicot, — näytpä olevankin oivallinen laskumestari.

— Epäilemättä, — vastasi kuningas, — sillä minähän sain kaikki ne lurjukset huutamaan eri lailla ja kuitenkin huutamaan samaa.

— Voi, sire, sire! — huudahti suosikit, kuninkaan ympärillä hälisten. — Mikä mainio ajatus teillä olikaan!

Nyt ne luulevat satavan rahoja kuin mannaa, — tuumaili Chicot.

Henrik saatettiin riemukulussa huoneisiinsa, mutta Chicot näytteli muinaisajan vaikertajan osaa, kulkien valittaen herransa perästä. Tämä Chicotin temppu, jolla hän tahtoi huomauttaa päivän epäjumalasta, vaikka tämä olikin vain tavallinen kuolevainen ihminen, kummastutti kuningasta siinä määrin, että hän käski kaikkien muitten poistua ja jäi kahdenkesken Chicotin kanssa.

— Kuulkaapas, — virkkoi Henrik gascognelaiseen kääntyen, — te ette siis milloinkaan ole tyytyväinen, mestari Chicot, ja alkaa tuntua ihan sietämättömältä! En minä pyydä sinulta kohteliaisuutta, vaan tervettä järkeä.

— Olet oikeassa, Henrik, sanoi Chicot, — sillä juuri sitäpä sinä parhaiten tarvitsisitkin.

— Myönnä ainakin se, että minä menettelin nyt viisaasti.

— Sitä juuri en voi myöntää.

— Vai niin! Oletko sinä kateellinen, herra Ranskan kuningas?

— Minäkö? Taivas siitä varjelkoon! Ei tule koskaan kysymykseenkään, että sinua kannattaisi kadehtia.

— Aina sama moitiskelija!…

— Ah, sitä itserakkautta!

— Sanoppa, olenko minä liigan kuningas vai enkö.

— Onhan selvää, että sinä olet. Mutta…

— Mitä "mutta"?

— Mutta sinä et enää ole Ranskan kuningas.

— Kuka sitten on se?

— Kaikki muut, paitsi sinä, Henrik. Veljesi ennen muita.

— Veljenikö? Kenestä sinä puhut?

— Kenestäkäs muusta kuin Anjoun herttuasta!

— Joka on vankini.

— On, mutta niin vanki kuin hän onkin, on hänet voideltu kuninkaaksi, ja sitä et ole sinä.

— Kuka on hänet voidellut?

— Guisen kardinaali. Alappas nyt, Henrik, ylistellä poliisiasi. Parisissa Pyhän Genovevan kirkossa voidellaan kuningas kolmenkymmenenkolmen henkilön läsnäollessa, etkä sinä tiedä siitä mitään.

— Kuinka sinä sitten tiedät sen, jota minä en tiedä?

— Senvuoksi että herra Morvilliers on sinun poliisimestarisi, mutta minä sitävastoin olen oma poliisimestarini.

Kuningas rypisti kulmiaan.

— Siis, ellemme ota lukuun Valoisin Henrikkiä, on meillä Anjoun Frans Ranskan kuninkaana. Ja sitten, — lisäsi Chicot, ollen kuin jotain muistelevinaan, — on meillä lisäksi Guisen herttua.

— Guisen herttuako? Kaunis kuningas, totisesti, jonka minä karkoitan ja lähetän armeijaan!

— Niin, ikäänkuin sinua ei olisi karkoitettu Puolaan ja ikäänkuin la Charitén ja Louvren välimatka ei olisi lyhempi kuin Krakaun ja Parisin! Että sinä lähetit hänet armeijaan, siinä juuri piilee sinun sotaliikkeittesi hienous! Sinä jätät kolmekymmentätuhatta miestä hänen komennettavikseen, saamari, ja millainen armeija sitten!… Todellinen armeija… ei sen tapainen kuin sinun liigasi… Ohoo! Poroporvareista kyhätty armeija on paikallaan Valoisin Henrikille, suosikkien kuninkaalle. Mutta Guisen Henrikillä täytyy olla sotilasarmeija. Entä millaisia sotilaita? Karaistuneita taistelijoita, jotka kykenevät nujertamaan kaksikymmentä liigan kaltaista armeijaa. Jos Guisen Henrikin mieli jonakin päivänä tekisi kuninkaan nimeä, tarvitsisi hänen vain kääntää rummuttajansa pääkaupunkia kohti ja sanoa: eteenpäin! Nielaiskaamme Parisi suupalaksemme Valoisin Henrikeineen ja Louvreineen! Ja ne lurjukset sen kylläkin tekisivät, sillä minä ne tunnen.

— Te unohdatte ainoastaan yhden seikan, syväajatuksinen herra politikko.

— Se on paljo mahdollista, varsinkin jos sillä, jonka olen unohtanut, on neljännen kuninkaan nimi.

— Ei, te unohdatte, — jatkoi Henrik halveksivasti, — että kun tahdotaan hallita Ranskaa silloinkun jollain Valois-suvun jäsenellä on kruunu päässään, niin on hieman katsottava ajassa takaperin ja muisteltava esi-isiä. Jos jotain sellaista pälkähtäisi Anjoun herttuan päähän, niin se ei merkitse mitään, sillä hänen syntyperänsä antaa tukea hänen vaatimuksilleen. Hänen ja minun esi-isäni ovat samoja. Meidän kesken jääköön vaan kysymys avoimeksi, sillä eihän meillä ole muuta eroavaisuutta sukuun nähden kuin esikoisoikeus… Mutta Guise!… Ah, mestari Chicot, ystäväni, lueksihan ensin sukutietoja ja sano vasta sitten, eivätkö Ranskan liljat lainkaan ole Lothringin lintuja etevämmät? [Valoisin suvun vaakuna tunnettiin liljoistaan, kun taas Lothringin suvun vaakunan tunnusmerkkeinä oli lintuja. Suom. muist.]

— Mutta, Henrik, juuri siinä se erehdys piileekin: Guisen suku on ylhäisempää kuin luuletkaan.

— Eikö ehkä omaakin sukuani ylhäisempää? — kysyi Henrik hymyillen.

— Siinä ei ole mitään ehkä-sanaa siinä, pikku Henrikkini.

— Te olette narri, herra Chicot.

— Se on arvonimeni.

— Mutta minä tarkoitan, että te tosiaankin olette hullu, hullu, niin että teidät pitäisi panna köysiin. Menkää ja opetelkaa lukemaan, hyvä ystävä.

— Hyv'on, Henrik, sinä, joka osaat lukea etkä tarvitse minun laillani mennä kouluun, voit lukea tämän tästä.

Chicot veti samalla povitaskustaan esiin sen pergamentin, jolle mestari Nicolas David oli kirjoittanut tuon tunnetun sukutietonsa, jonka paavi oli Avignonissa allekirjoittanut ja joka osotti, että Guisen herttua polveutui Kaarle Suuresta.

Henrik kalpeni silmäiltyään pergamenttia ja huomattuaan lähettilään allekirjoituksen vieressä Pyhän Pietarin sinetin.

— Mitäs sanot siitä, Henrik? Eivätkö Ranskan liljat ole yhtään huonontuneet, vai miten? Minusta tuntuu, että Lothringin linnut haluaisivat lentää yhtä korkealle kuin Caesarin kotkat.

— Kuinka olet saanut hankituksi tuon sukuselvityksen?

— Se oli asianajaja Nicolas Davidin päänaluksella, kun hän tässä tuonaan oli Lyonissa.

— Kuka sen sieltä otti?

— Muuan hyvä ystäväni, joka on munkki ja jonka nimi on Gorenflot.

— Mitä! — huudahti Henrik. — Sekö inhottava räyhääjä, joka piti hävyttömän puheen Pyhän Genovevan luostarissa ja joka eilen loukkasi minua kadulla? Siinä tapauksessa hän lienee ne varastanut.

— Ei, hän on ottanut ne väkisin.

— Nicolas Davidiltako, siltä soturilta? Mutta miksei hän, noin arvokkaan teon tehtyään, ole ilmoittautunut minulle ansaitun palkinnon saamista varten?

— Hän on vaatimattoman nöyrästi palannut takaisin luostariinsa ja pyytää vain unohtamaan sen seikan, että hän milloinkaan on ollut sieltä poissa.

— Chicot, sinun ystäväsi on, kautta kunniani, saava ensimäisen avonaiseksi joutuvan apotinpaikan.

— Minä kiitän hänen puolestaan, — sanoi Chicot ja lisäsi itsekseen: nyt on ystäväni joutunut kahden tulen väliin, Mayennen ja Valoisilaisen, hirttonuoran ja virkaylennyksen. Kumpikohan hänen kohtalokseen tulee: hirsipuuko vai apotinpaikka.

12.

Eteocles ja Polynices.

Se juhlallinen päivä, jona liiga vahvistettiin, päättyi yhtä mieluisasti kuin oli alkanutkin.

Kuninkaan ystävät riemuitsivat. Liigan papit valmistautuivat julistamaan Henrikin pyhimykseksi, suosikit virkkoivat: viimeinkin on leijona valveutunut. Liigalaiset sanoivat: lopultakin sai kettu ansan vainutuksi.

Heti kun Monsoreau aikoi poistua riensi Chicot häntä vastaan. Ketään liigalaisia ei enää ollut palatsissa eikä gascognelaisien tarvinnut kuninkaan vuoksi mitään pelätä.

— Mihin teillä on sellainen kiire, herra ylihovijahtimestari?

— Hänen kuninkaallisen korkeutensa luo. Olen levoton hänen tähdensä.
Tähän aikaan ei mikään ruhtinas voi matkustaa ilman seuruetta.

— Joutavuuksia! Puheenaoleva ruhtinas on niin rohkea, että hän on melkein huimapäinen.

Ylihovijahtimestari katsahti gascognelaiseen.

— Joka tapauksessa, — jatkoi Chicot, — vaikka tekin olette levoton, olen minä vieläkin levottomampi.

— Kenenkä vuoksi.

— Myöskin hänen korkeutensa.

— Mistä syystä.

— Ettekö siis tiedä, mitä puhutaan?

— Hänenhän sanotaan matkustaneen?

— Hänen kuiskaillaan kuolleen, — suhahti gascognelainen.

— Ah! — virkahti Monsoreau, äänessään kummastus, jossa osittain soinnahti ilon väreilyä, — mutta tehän juuri äsken sanoitte hänen matkustaneen.

— Sanoin, koska minulle oli niin sanottu. Olen niin hyväajatuksinen, että uskon kaiken mitä minulle kerrotaan. Mutta nyt, nähkääs, on minulla syytä luulla, että jos prinssi parka on matkalla, on hän matkalla toiseen maailmaan.

— Mistä olette saanut noin ikävät tietonne?

— Hän tuli Louvreen eilen, vai kuinka?

— Tuli tietysti. Ja minä tulin tänne hänen mukanaan.

— Hyv'on. Hänen ei ole nähty täältä poistuvan.

— Entä Aurilly ja herttuan muu väki?

— Kadonneet, kaikki kadonneet!

— Te laskette leikkiä, herra Chicot.

— Kysykää itse.

— Keneltä sitten?

— Kuninkaalta.

— Eihän hänen majesteetiltaan sovi kysyä?

— Joutavia! Se riippuu siitä, miten kysymys tehdään.

— Minä koetan. En voi jäädä tällaiseen epävarmuuteen.

Kreivi meni kuninkaan virkahuoneeseen.

— Kuningas on mennyt Anjoun herttuan luo, — sai hän vastaukseksi.

— Anjoun herttuan luo! — toisti kreivi ja katsahti Chicotiin. —
Prinssi ei siis olekaan kuollut?

— Hm! — murahti gascognelainen. — Luulenpa, ettei siitä paljo puutukkaan.

Kreivi ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi uskoa. Näytti siltä, että Anjoun herttua ei olisi poistunut Louvresta. Eräät kuulemansa lausunnot vielä sitä otaksumista vahvistivat. Mutta kun hän ei tiennyt varsinaista syytä prinssin poissaoloon, niin se poissaolo häntä äärettömästi ihmetytti.

Kuningas oli tosiaankin lähtenyt Anjoun herttuan luo.
Ylihovijahtimestarin täytyi siis jäädä odottelemaan etuhuoneeseen.

Niin jo olemme maininneet, oli neljän suosikin sijaan, jotta he saivat olla suuressa vastaanotossa saapuvilla, asetettu sveitsiläiskaartista vartioita. Mutta heti kokouksen päätyttyä menivät he jälleen, tehtävän ikävyydestä välittämättä, varsin mielellään vartiopaikalleen kiusottaakseen prinssiä kertomalla kuninkaan suuresta voitosta. Franssillakin oli kauhean ikävä ja hän oli äärimmilleen levoton, eikä suosikkien keskustelu ollut suinkaan omiansa häntä lohduttamaan.

— Tiedätkö, — huusi Quélus Maugironille, ikäänkuin prinssi ei laisinkaan olisi ollut saapuvilla, — tiedätkö, Maugiron, että minä vasta nyt alan osata antaa oikean arvon ystävällemme Valoisilaiselle: hän on tottatosiaan suuri politikko.

— Selitäppä selvemmin, — virkkoi Maugiron ja heittäysi selkäkenoon muutamaan nojatuoliin.

Kuningas on ihan avoimesti puhunut salaliitosta ja siten osottanut, ettei hän sitä enää pelkää.

— Se on järkevätä!

— Ja koska hän ei sitä pelkää, niin hän sitä rankaisee. Sinä tunnet Valoisilaisen. Hänellä on kyllä koko joukko loistavia ominaisuuksia, mutta armoa hän ei liiaksi anna.

— Se on totta.

— Jos hän siis rankaisee salaliittolaisia, niin tapahtuu se kai oikeudenkäynnin kautta.

— Siitä tulee totisesti sievä näytelmä!

— Tulee. Ja siihen on meille jo paikat etukäteen varatut, ellei…

— Mitä tarkoitat?

— Näes, ellei… ja se on paljo mahdollista… ellei syytettyjen korkean aseman vuoksi laillisia muotoja sivuuteta ja asiata ratkaista salaisuudessa.

— Minä puoltaisin jälkimäistä menettelytapaa, — sanoi Maugiron, — sillä sitenhän perhekysymykset tavallisesti ratkaistaan. Ja onhan tämä salaliitto todellakin perhekysymys.

— Jos minä, — jatkoi Maugiron, — olisin kuninkaan sijassa, niin enpä säästäisi korkeassa asemassa olevia, sillä ne ovat kahta vertaa rikollisemmat kuin muut. Ne herrat luulevat, että heillä on kaikenmoisten salaliittojen tekeminen luvallista. Minä totisesti antaisin parille heistä muistomerkin, varsinkin yhdelle, ja sellaisen, että se tuntuisi. Sitten minä hukuttaisin koko muun roskajoukon. Seine on syvä. Kuninkaan sijassa en minä, kautta kunniani, voisi sellaista kiusausta vastustaa.

— Johtajat kyllä aina voivat saada sellaisen etuoikeuden, että tulevat julkisesti mestatuiksi avoimella torilla taikka sitten salaa murhatuiksi. Mutta roskaväen, kuten sanoit, voisi aina hukuttaa, ja sillä roskaväellä minä tarkoitan suosikeita, tallimestareita, hovimestareita, luutunsoittajia…

— Herrat! — sammalsi kauhusta kalpea Aurilly, joka oli tullut etsimään prinssiä, vaan joka herransa tavoin oli tullut pidätetyksi.

— Elä vastaa mitään, Aurilly, — sanoi Frans. — Se puhe ei voi koskea minua eikä siis myöskään minun hoviani. Ranskassa ei tehdä pilaa kuninkaallisista prinsseistä.

— Ei, niiden suhteen menetellään vakavammin, — virkkoi Quélus, — ne mestataan. Ludvig XI ei kieltäytynyt siitä huvituksesta. Nemoursin herttua sai sen kokea.

Nyt kuului etuhuoneesta askeleita, sänkykamarin ovi avattiin, ja kuningas ilmestyi ovelle.

Frans nousi ylös.

— Sire! — huudahti hän, — minä vetoan teidän majesteettinne oikeudentuntoon sen arvottoman kohtelun vuoksi, jota teidän väkenne minulle osottaa.

Mutta Henrik ei ollut veljeänsä näkevinään eikä kuulevinaan.

— Hyvää päivää, Quélus, — sanoi hän ja suuteli suosikkinsa kumpaakin poskea. — Päivää, lapseni! Minua ilahduttaa nähdessäni sinut. Entä sinä, Maugiron parkani, miten voit?

— Ah, minulla on kuoleman ikävää, — vastasi Maugiron. — Minä luulin, ryhtyessäni vartioimaan teidän veljeänne, sire, että hän olisi paljo hupaisempi. Hyi, miten ikävä prinssi! Mahtaako hän olla teidän isänne ja äitinne poika?

— Nyt kuulette, sire, — puhui Frans. — Onko siis teidän kuninkaallinen tarkoituksenne, että teidän veljeänne tuolla tavoin loukataan?

— Vaiti, Monsieur, — sanoi Henrik päätäänkään kääntämättä. — Minä en pidä siitä, että vankini tekevät valituksia.

— Vankinne! Olkoon, jos niin suvaitsette, mutta tämä vankinne ei ole sen vähempi kuin teidän…

— Se nimi, johon vetootte, juuri vahingoittaa teitä minun silmissäni. Kun minun veljeni kerran on rikollinen, on hän kaksin kerroin rikollinen.

— Mutta entäpä jos hän ei sitä lainkaan ole?

— Hän on?

— Minkä rikoksen hän sitten on tehnyt?

— Hän on ollut minulle vastenmielinen, Monsieur.

— Sire, — virkkoi Frans nöyrästi, — tarvitsevatko meidän perheriitamme mitään todistajia?

— Olette oikeassa. Hyvät ystävät, jättäkää minut hetkeksi kahdenkesken veljeni kanssa.

— Sire, — kuiskasi Quélus, — on varomatonta, että teidän majesteettinne jää yksin kahden vihollisen pariin.

— Minä otan Aurillyn mukaani — kuiskasi Maugiron.

Suosikit veivätkin mukanaan Aurillyn, joka oli utelias ja hyvin levoton.

— No, nyt olemme kahdenkesken, — virkkoi kuningas.

— Minä odotin kärsimättömänä tätä hetkeä, — vastasi prinssi.

— Niin minäkin. Haa! Te halusitte minun kruunuani, kunnon Eteocles. Te halusitte liigaa välikappaleeksenne, päämääränänne kruunu. Haa! Teidät voideltiin kuninkaaksi eräässä Parisin kolkassa, muutamassa syrjäisessä kirkossa, niin että voisitte sitten yht'äkkiä näyttäytyä parisilaisille pyhän öljyn hohteessa.

— Ah! — huokasi Frans, huomatessaan kuninkaan vihan yhä yltyvän. —
Teidän majesteettinne ei salli minun puhua.

— Mitä se hyödyttäisi? Ehkä valehtelisitte tahi kertoisitte minulle asioita, jotka tunnen yhtä hyvin kuin tekin. Mutta tepä tietenkin valehtelisitte, sillä jos te tekonne tunnustaisitte, niin te samalla tunnustaisitte ansainneenne kuoleman! Te valehtelisitte, ja siitä syystä minä teiltä sen häpeän säästän.

— Veljeni! Veljeni! — huusi Frans murtuneena. — Kuinka voitte syytää minun silmilleni moisia loukkauksia?

— Jos se, mitä teille sanon, voidaan pitää loukkauksena, niin siinä tapauksessa olen minä itse valehtelija, enkä mitään muuta toivoisikaan kuin että asia todellakin niin olisi. Puhukaa, puhukaa, minä kuuntelen. Sanokaa, oletteko uskoton tai, mikä vieläkin pahempi, tyhmä raukka.

— Minä en ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa. Te tunnutte puhuvan minulle arvoituksilla.

— Niinpä tahdon minä selittää sanojani! — huudahti Henrik uhkaavalla äänellä, mikä kajahti kamalalta Fransin korvissa. — Te olette punonut salajuonia minua vastaan, niinkuin aikaisemmin punoitte veljeäni Kaarlea vastaan. Erotus oli vain siinä, että se tapahtui silloin Navarran kuninkaan avulla, nyt se on tapahtunut Guisen herttuan avulla. Varsin kaunis suunnitelma, jota minä ihailen ja joka olisi tuottanut teille kunniakkaan sijan herrojen kruununtavottelijain joukossa! Te kiemurtelitte ennen kuin käärme ja tänään te tahdoitte purra kuin leijona. Uskottomuuden jälkeen suora väkivalta, myrkyn jälkeen miekka.

— Myrkyn! Mitä sillä tarkoitatte, sire! — huudahti Frans raivosta kalpeana ja etsien, kuten Eteocles, johon Henrik oli häntä verrannut, paikkaa, jossa hän voisi salamoivalla katseellaan, miekkaa ja tikaria kun ei ollut, iskeä Polynicestä. — Minkä myrkyn?

— Sen myrkyn, jolla murhasit veljemme Kaarlen, sen myrkyn, jonka aioit antaa avustajallesi Navarran Henrikille. Tuo onneton myrkky on hyvin tarkoin tunnettua. Äitimmekin on sitä varsin usein käyttänyt. Siinä on kaiketikin syy siihen, miksi et ole tahtonut käyttää sitä minua vastaan. Siksipä kai olet tahtonutkin näytellä sotaherran osaa ja komentaa liigaa. Mutta katsoppa minua suoraan silmiin, Frans, — jatkoi Henrik, astuen uhkaavana muutaman askeleen veljeänsä kohti, — ja ole vakuutettu siitä, ettei sinunlaisesi mies milloinkaan surmaa miestä sellaista kuin minä olen.

Frans horjui tuon kauhean syytöstulvan edessä. Mutta säälimättä ja ilman armoa jatkoi kuningas:

— Miekka! Miekka! Tahtoisinpa nähdä sinut tässä huoneessa kanssani kahdenkesken ja miekka kädessäsi. Oveluudessa olen jo voittanut sinut, Frans. Sillä olen minäkin kulkenut sivuteitä päästäkseni Ranskan valtaistuimelle. Mutta ne tiet kulkivat kuitenkin enemmän kuin miljoonan puolalaisen ruumiin yli. Jos tahdot olla roisto, niin ole, mutta ole edes sillä tavalla. Jos sinua haluttaa minua matkia, niin matki, mutta toimikin sitten yhtä suuren kaavan mukaan. Kas siinä ovat kuninkaalliset edut, siinä petos, joka on sotapäällikön arvon mukainen. Siis sinä, toistan sen kerran vielä, olet jäänyt oveluudessa alakynteen, ja avoimessa, rehellisessä taistelussa sinä saisit surmasi. Elä siis ajattelekaan rimpuilla kummallakaan tavalla. Sillä tästä hetkestä alkaen menettelen minä kuin kuningas, kuin herra, kuin itsevaltias. Tästä alkaen minä pidän silmällä sinun juoniasi, seuraan sinun salapolkujasi, ja pienimmänkin petoksen, vähimmänkin kaksimielisyyden huomatessani lasken minä voimakkaan käteni sinun päällesi, konna, ja jätän sinut pyövelin käsiin. Tämä oli minulla sinulle perhesuhteistamme sanottavaa. Tästä syystä tahdoin puhua kahdenkesken kanssasi, Frans. Senvuoksi käsken nyt ystävieni jättämään sinut yöksi yksin, jotta yksinäisyydessä voit punnita minun sanojani.

— Siis minä huomaan, — sammalsi herttua, — jonkin oikun, jonkin pahaa unta muistuttavan epäluulon vuoksi joutuneeni teidän majesteettinne epäsuosioon?

— Vieläkin enemmän, Frans. Sinä olet joutunut minun oikeudenmukaisuuteni alaiseksi.

— Mutta minä pyydän, sire, määrätkää edes jokin tietty aika minun vankinaolooni, niin että tiedän, mitä minun olisi tekeminen.

— Saatte tietää sen silloin, kun teille luetaan tuomionne.

— Entä äitini! Enkö saa nähdä äitiäni?

— Mitä se hyödyttäisi? Jää hyvästi, Frans!

Prinssi vaipui muutamaan nojatuoliin.

— Hyvät herrat, — lausui kuningas, avattuaan oven, — Anjoun herttua on pyytänyt lupaa saada yön aikana miettiä muuatta vastausta, jonka hän varhain huomisaamuna tulee minulle antamaan. Teidän on siis jätettävä hänet huoneisiinsa, paitsi mitä ehkä joskus varovaisuussyistä luulette tarvitsevanne siellä käydä. Ehkä tapaatte vankinne hieman liikutettuna sen keskustelun vuoksi, mikä äsken tapahtui, mutta muistakaa, että kun Anjoun herttua on punonut salahankkeita minua vastaan, on hän teollaan menettänyt veljen nimen. Täällä ei siis ole muuta kuin tavallinen vanki, joten mitään hovisääntöjä ei tarvita. Jos vanki on teille epäkohtelias, niin ilmoittakaa siitä minulle. Bastiljin vankila on verraten lähellä ja siellä on mestarina Testu, joka on maailman sopivin mies lohduttamaan kapinallisia luonteita.

— Sire, sire! — mutisi Frans, tehden viimeisen yrityksen. —
Muistakaa, että minä olen teidän…

— Te olitte myös Kaarle IX:nen veli, luullakseni, — keskeytti
Henrik.

— Annettakoon minulle edes palvelijani ja ystäväni!

— Ooh, mitä te suotta valitatte? Minähän luovun ystävistäni antaakseni ne teille.

Sitten painoi Henrik oven kiinni ihan herttuan nenän edessä. Tämä peräytyi horjuen takaisin ja lyyhähti uudelleen nojatuoliin.

13.

Mitä löytyi tyhjästä kaapista.

Se keskustelu, joka Anjoun herttualla juuri äsken oli ollut kuninkaan kanssa, saattoi hänet pitämään asemaansa ihan toivottomana. Suosikit eivät olleet jättäneet häntä epätietoiseksi siitä, mitä Louvressa oli tapahtunut. He olivat keskenään puhelleet Guisen häviöstä ja Henrikin voitosta ja luonnollisesti liioitelleet kumpaakin. Herttua oli kuullut väkijoukon huutavan: eläköön kuningas ja eläköön liiga! ja se oli aluksi tuntunut hänestä käsittämättömältä. Hän tunsi olevansa etevimpäin päälliköiden hylkäämä, sillä niillä oli tarpeeksi ajattelemista omasta turvallisuudestaan. Kiistojen ja riitaisuuksien pirstoman perheensä hylkäämänä hän huokasi, ajatellessaan menneisyyttä, josta kuningas oli hänelle huomauttanut.

Bussy, tuo urhoollinen Bussy, ilmeni eloisana hänen mielikuvissaan. Mutta samalla Frans tunsi itsessään eräänlaista omantunnonsoimausta, sillä hän oli loukannut Bussya ollakseen Monsoreaulle mieliksi. Hän oli taipunut Monsoreaun tahtoon, koska tämä tunsi hänen salaisuutensa, ja äkkiä oli nyt kuitenkin tämä sama salaisuus, jolla Monsoreau oli häntä alituiseen uhannut, tullut kuninkaan tiedoksi. Monsoreauta ei siis enää tarvinnut pelätä.

Mikä etu olisikin ruhtinaalle hänen nykyisessä asemassaan ollut, jos hän olisi ollut tietoinen siitä, että tuo kiitollinen ja uskollinen Bussy olisi häntä suojelemassa. Siinä tapauksessa olisi hänen vapautensa ollut todennäköinen, hänen kostonsa varma.

Mutta Bussy oli, kuten jo on mainittu, mitä syvimmin petettynä ja prinssiin tyytymättömänä vetäytynyt hänestä pois. Vanki siis oli viisikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, neljä rohkeata vartiaa lähettyvillään, luukuunottamatta vielä sitä, että linnanpiha vilisi täynnään sveitsiläistä kaartia ja muuta sotaväkeä.

Väliin hän meni ikkunan luo ja katseli alas vallihautoihin. Mutta niin huimaava korkeus saattoi pyörryttää rohkeintakin, eikä Anjoun herttua ollut läheskään mies kestämään sellaista koetusta.

Sitäpaitsi saapui sinne joka tunti joku prinssin vartioista. Ja vähääkään hänen läsnäolostaan välittämättä ja olematta häntä edes näkevinään nuo vartiat tekivät kierroksensa huoneen ympäri, availivat ovia ja ikkunoita ja tahtoivatpa tulla vakuutetuiksi siitäkin, että uutimet olivat paikoillaan ja ettei lakanoita oltu leikattu pitkiksi kaistaleiksi.

Joskus he kurkistivat verannallekin, mutta muuttuivat rauhallisiksi huomattuaan vangin olevan viidenkymmenen jalan päässä maasta.

Suosikit olivat ihan oikeassa otaksuessaan, ettei Anjoun herttua yrittäisikään väkivalloin paeta ja ettei hän ajattelisi mitään vaarallista tai muuten uhkarohkeata pakoa. Eipä siltä, että ruhtinaalta olisi puuttunut kekseliäisyyttä. Hän päinvastoin mietti kaikkia mahdollisia keinoja siinä huoneensa lattialla edestakaisin kävellessään.

Silloin tällöin painoi prinssi kalpeat kasvonsa ikkunaruutuja vasten, niihin nimittäin, jotka olivat Louvren vallihautain puolella. Vallihautain toisella puolella oli noin viisitoista jalkaa leveä rantamaakaistale ja sen takana kimalteli peilikirkas Seinejoki.

Anjoun herttua oli pannut päivänlaskun merkille. Hän oli kaikella sillä syventymyksellä, jota vain vanki voi omistaa tuolle näytelmälle, seurannut päivän päättymistä ja yön ylenemistä. Hän oli kauvan katsellut tätä vanhan Parisin vaihtelevaa taulua, yhden tunnin auringon viime säteitten valaessa sen yli kultiaan, toisen tunnin kalpean kuun hopeoidessa sen hahmoa. Sitten oli hänet vallannut kamala kauhistus, huomattuaan synkkien pilvien tunkeutuvan esiin taivaanrannalta ja ennustavan ankaraa rajuilmaa yöksi.

Muiden heikkouksiensa ohella pelkäsi herttua myöskin ukkosilmaa, ja hän olisi antanut paljo, jos hänen vartiansa silloin olisivat tulleet hänen luokseen, vaikkapa olisivat häntä loukanneetkin. Kuitenkaan ei hän voinut huutaa niitä sisälle, sillä siitä he olisivat vain saaneet uutta ivan aihetta.

Hän heittäytyi sänkyynsä. Nukkuminen oli mahdotonta. Hän koetti lukea, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään kuin mustat peikot. Hän koetti juoda, mutta viini maistui hänestä karvaalta. Hän näppäili sormillaan seinälle ripustettua Aurillyn luuttua, mutta kielten värinä vaikutti niin hänen hermoihinsa, että hän vähällä oli itkeä.

Silloin hän alkoi kiroilla kuin pakana ja särkeä mäsäksi kaikki, mitä eteensä sattui. Se oli sukuvika ja siihen oltiin Louvressa totuttu. Suosikit avasivat oven nähdäkseen syyn kolinaan. Mutta huomattuaan prinssin siellä vain huvittelevan he lukitsivat taas oven, ja se kiihdytti vangin vihaa kaksin verroin.

Hän oli juur'ikään särkenyt säpäleiksi muutaman tuolin, kun kuului särkyneen lasin helinää. Samassa tunsi herttua kovaa kipua lonkassaan. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että pyssyn luoti oli häntä haavoittanut ja että se kuula oli lähtenyt kuninkaan kätyrien pyssystä.

— Haa, petturi! Haa, konna! — huudahti vanki — Sinä annat ampua minua, niinkuin uhkasitkin. Voi, minä kuolen!

Näin sanoessaan hän vaipui lattialle. Mutta silloin sattui hänen kätensä kovaan esineeseen, epätasaisempaan ja melkoista suurempaan kuin mitä kuula tavallisesti on.

— Aah, kivi! — sanoi hän. — Se olikin siis suuremmasta ampuma-aseesta. Mutta olisihan minun kumminkin pitänyt kuulla pamaus.

Hän ojensi jalkansa suoraksi, ja vaikka kipu olikin varsin kovaa, tunsi hän kuitenkin, ettei ollut haavoittunut. Hän otti kiven käteensä ja tarkasteli ikkunaa. Kivi oli heitetty sisälle niin voimakkaasti, että se oli pikemmin vain lävistänyt kuin särkenyt ruudun. Hän huomasi vielä, että paperia oli kiven ympärillä.

Nyt alkoivat herttuan ajatukset suuntautua toiselle taholle. Eikö tuo kivi yhtä hyvin voinut olla ystävän heittämä kuin vihollisen?

Hän riensi kynttilän luo.

Paperin sai herttua tuossa tuokiossa irti.

— Kirje! — mutisi hän, katsahtaen arastelevasta ympärilleen.

Sitten hän luki:

"Onko teillä ikävä vankeudessanne? Ettekö halua raitista ilmaa ja vapautta? Menkää viereiseen virkahuoneeseen, avatkaa siellä oleva kaappi, ja kun siirrätte syrjään alimaisen hyllyn, niin löydätte sieltä kaksoispohjan. Siellä on silkkiset tikapuut. Kiinnittäkää ne balkongin reunaan. Kaksi tukevaa kättä Pitelee niitä alhaalla vallihaudassa. Hevonen, joka on nopea kuin ajatus, kiidättää teidät sitten turvapaikkaan".

— Ystävä! — huudahti prinssi. Ystävä! Voi, enpä luullutkaan itselläni sellaista olevan!. Mutta ken on tuo ystävä, joka minua muistaa?

Hän ajatteli hetkisen, mutta kun ei tiennyt, mihin suunnata ajatuksiaan, riensi hän ikkunaan. Ketään ei näkynyt alhaalla.

— Olisiko tässä ehkä jokin ansa? — mutisi prinssi, peläten aina jotakin.

— Mutta voinhan kuitenkin, — ajatteli hän toisekseen, — käydä katsomassa, onko kaapissa kaksoispohja ja onko siellä mitään tikapuita.

Jättäen kynttilän paikoilleen riensi herttua nyt virkahuoneeseen, hapuili kaapin luo, kopeloi kaikkia hyllyjä ja, päästyään alimaiseen, tutki sen tarkoin ja löysi salalaatikon. Heti pisti hän sinne kätensä ja niin tapasikin sieltä silkkitikapuut. Niinkuin varas saaliineen kiiruhti hän sitten sänkykamariinsa.

Kello löi nyt kymmenen ja herttua ajatteli heti sitä seikkaa, että sinne taaskin ilmestyisi jokin vartia, niinkuin niiden tapa aina oli ilmestyä joka kellonlyönnillä. Hän piilotti senvuoksi tikapuut nojatuolinsa tyynyn alle ja istui itse nojatuoliin. Tikapuut oli tehty niin taidokkaasti, että ne kokonaan pettyivät ahtaaseen piilopaikkaansa.

Oli kulunut tuskin viittä minuuttia, kun Maugiron jo ilmestyi: hänellä oli paljastettu miekka vasemmassa kainalossa ja vahakynttilä oikeassa. Tullessaan hän jatkoi vielä keskustelua ystäväinsä kanssa:

— Karhu on hurjapäinen, — virkkoi heistä muuan. — Hän särki äsken kaikki mitä eteen sattui. Varo itseäsi, Maugiron, ettei hän vaan syö sinua suuhunsa.

— Hävytön! mutisi herttua.

— Luulen, että teidän korkeutenne suvaitsi minua puhutella, — sanoi
Maugiron mitä viisastelevimmin katsein.

Herttua oli syöksähtämäisillään pystyyn, mutta hän tukahdutti harminsa ajatellessaan, että riita saattaisi viedä kallista aikaa ja kenties tehdä tyhjäksi hänen pakonsa. Hän nieleksi niin ollen kiukkunsa ja käänsi nojatuolinsa toisin päin, niin että hän tuli olemaan Maugironiin selin.

Maugiron meni tapansa mukaan sängyn luo tutkimaan lakanoita ja ikkunan luo katsomaan, olivatko uutimet paikoillaan. Hän tosin huomasi, että yksi ruutu oli särkynyt, mutta hän luuli herttuan sen raivoissaan särkeneen.

— Hei, Maugiron! — huusi Schomberg. — Joko sinut syötiin, koska et mitään virka? Huokaa edes hiukkasen, niin että tiedetään ryhtyä toimenpiteisiin ja kostaa puolestasi.

— Ei, — vastasi Maugiron. — Karhuni on päinvastoin hyvin hiljainen ja nöyrä.

Herttua hymyili ivallisesti.

Maugiron poistui huoneesta kumartamattakaan prinssille ja väänsi mentyään oven kahdesti lukkoon. Mitään sanomatta antoi prinssi hänen mennä, mutta kuullessaan avaimen kääntyvän lukossa mutisi hän:

— Varokaa itseänne, hyvät herrat! Karhu on ovelampi kuin luulettekaan.

14.

Ventre-Saint-Gris.

Yksin jäätyään ja tiedettyään, ettei häntä ainakaan yhteen tuntiin häirittäisi otti Anjoun herttua tikapuut esille ja tutki niistä mitä pikkumaisimman varovasti jok'ainoan solmun.

— Tikapuut ovat lujat, — puheli hän. — Näitä ei ainakaan ole tahdottu käyttää minun niskaini taittamiseksi.

Hän laski niissä olevan kolmekymmentäkahdeksan porrasta, porrasvälin ollessa viisitoista tuumaa.

— Nämä ovat tarpeeksi pitkät, — virkkoi hän — Siihen nähden ei siis tarvitse mitään pelätä.

Hän istahti hetkeksi ja alkoi miettiä.

— Ah! Nytpä tiedänkin, — ajatteli hän. — Ehkäpä nuo kirotut suosikit ovat minulle nämä tikapuut hankkineet. He otaksuvat, että minä kiinnitän ne balkongiin, ja minun laskeutuessani tulevat he leikkaamaan tikapuut yläpäästä poikki. Siinäpä ansa onkin?

Vielä muutaman hetken mietittyään hän huudahti:

— Ei, ei sekään ole mahdollista! He kyllä ymmärtävät, etten minä uskaltaisi laskeutua alas ennen kuin olisin laatinut huonekaluista estevallituksen oven eteen, ja heidän sitä purkaessaan, sen he kyllä käsittävät, ehtisin minä laskeutua alas ja paeta. Mutta kuka kumma on se ystävä, joka niin hyvin tuntee minun, huoneitteni kaapit?

Äkkiä pälkähti hänen päähänsä ajatus.

— Bussy! — huudahti hän.

Eiköhän se vaan ollutkin, kaiken todennäköisyyden mukaan, tuo varovainen, ovela Bussy, ainoa ystävä, johon herttua saattoi luottaa? Eiköhän juuri Bussy lähettänyt hänelle tuota paperilappua?

Prinssiä alkoi kuitenkin epäilyttää, vaikkakin kaikki seikat viittasivat siihen, että Bussy oli kirjeen lähettänyt. Herttua ei tuntenut kaikkia niitä syitä, joiden vuoksi tuo ylimys kantoi kaunaa häntä kohtaan, sillä hän ei tiennyt Bussyn rakastavan Méridorin Dianaa. Kuitenkin hän sitä aavisteli, sillä kun kerran herttua itsekin oli Dianaan ihastunut, voi hän helposti ymmärtää, miten vaikeata Bussylle olisi olla rakastamatta tuota nuorta, kaunista naista. Mutta nuo epäluulot sentään hälvenivät, ja hän piti vallan luonnollisena, ettei rehellinen Bussy voinut jäädä toimettomaksi tietäessään herransa olevan vankina. Olisihan Bussy sitäpaitsi jo seikkailunhalunsa innostamanakin saattanut ryhtyä tähän yritykseen, ja ehkä tahtoi hän kostaa herttualle hankkimalla hänelle vapauden. Se oli siis ihan varmasti Bussy, joka oli kirjeen kirjoittanut, Bussy, joka odotteli.

Saadakseen lähempää selvyyttä asiaan, meni herttua ikkunan luo ja joesta nousevasta sumusta huolimatta huomasi rannalla kolme suurempaa olentoa, joita saattoi luulla hevosiksi, ja kaksi muuta pienempää, jotka kaikki olivat ihmisiä.

— Kaksi miestä, — ajatteli hän. — Luultavasti Bussy ja hänen ystävänsä Remy.

Frans meni ovelle ja tirkisti avaimenreiästä. Hän näki kahden vartiansa nukkuvan ja kahden muun pelaavan shakkia. Hän sammutti kynttilän, avasi ikkunan ja kumartui balkongin yli. Se syvä kuilu, jota hänen katseensa koetti mittailla, näytti pimeän vuoksi vieläkin syvemmältä. Hän peräytyi kauhistuneena takaisin. Mutta vapaudella ja ilmalla on vankiin nähden niin vastustamaton vetovoima, että Frans huoneeseen takaisin kääntyessään luuli miltei tukehtuvansa, ja se tunne sai hänet niin valtoihinsa, että hän tunsi kuin jonkinlaista elämän inhoa ja kuoleman halveksumista. Se terästi masentuneen ruhtinaan rohkeutta, hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen, kiinnitti tikapuut balkongiin ja koetti sitten parhaansa mukaan saada oven sänkykamarinsa puolelta tukituksi. Hän oli vakuutettu siitä, että tuon "ovilinnoituksen" purkamiseen kuluisi ainakin kymmenen minuuttia, s.o. kauvemmin kuin mitä hän alaslaskeutuakseen tarvitsisi.

Hän koetti uudelleen tarkastella hevosia tai ihmishaamuja, mutta ei huomannut kumpaisiakaan.

— Soisin mieluummin, ettei tuolla alhaalla olisi ketään, — mutisi hän. — Parempi olisi paeta yksin kuin taatun ystävän seurassa, ja onhan tuo odottava ystävä lisäksi ihan tuntematon tällä hetkellä.

Pimeys oli yhä yltynyt ja uhkaava ukkosilma jyrähteli nyt ensimäisiä kertojaan. Salama välähteli kerran pilvien välistä, ja prinssi luuli sen silmänräpäysvalossa erottaneensa ne olennot, joita hän äsken turhaan oli vallihaudasta tähystellyt.

Kuului hevosen hirnahdus. Ei siis ollut enää mitään epäilystä siitä, että häntä odotettiin.

Herttua koetteli tikapuita saadakseen varmuuden siitä, että ne olivat lujasti kiinni. Sitten hän kiipesi balkongin reunan yli ja laski jalkansa ensimäiselle astuimelle.

Mahdotonta on kuvailla sitä kauheata hätää, joka tällöin vangin valtasi, kun hänellä näet oli valittavinaan joko nuo petolliset silkkitikapuut tai veljensä julmat uhkaukset. Mutta kun hän parahiksi oli saanut jalkansa ensi astuimelle, niin hänestä jo tuntui siltä kuin olisivat tikapuut, sen sijaan että riippuisivat irrallaan heiluen, käyneet tukeviksi, ja hän tunsi voivansa laskea jalkansa seuraavalle astuimelle sen heilahtelematta.

Ystäväköhän vaiko vihollinen piteli kiinni tikapuitten alapäätä? Olikohan häntä avoin syli vaiko asestettu käsi viimeisellä astuimella odottamassa?

Ääretön pelko valtasi Franssia. Hän piteli vielä vasemmalla kädellään kiinni balkongista ja aikoi nousta takaisin.

Näytti siltä kuin olisi se salaperäinen henkilö, joka odotteli prinssiä muurin juurella, aavistanut, mitä ajatuksia vangin sydämessä liikkui, sillä siinä samassa tuntui tikapuissa hieno nykäisy.

— Tikapuita pidellään alhaalla kiinni, — mutisi hän, — Minun putoamistani ei niin ollen toivota. Rohkeutta siis!

Hän alkoi laskeutua alas ja huomasi, että silkkiköysitikapuita koetettiin saada pysymään ulompana muurista alaslaskeutumisen helpottamiseksi.

Nyt laskeutui hän miltei nuolen nopeudella, käyttäen enemmän käsiään kuin jalkojaan. Sen sijaan, että lopulta olisi päässyt maahan, jota hän vaistomaisesti odotti, tunsi hän jonkun ihmisen tarttuvan itseensä kiinni ja kuiskaavan: te olette pelastettu.

Sitten hänet kannettiin vallihaudan reunalle ja työnnettiin sieltä vallin selänteelle. Siellä oli odottamassa toinen mies, joka nosti hänet takinkauluksesta vallille, auttoi samoin hänen seuralaistaankin ja juoksi sitten rannalle, missä Fransin ikkunastaan huomaamat kolme hevosta olivat.

Prinssi ymmärsi nyt, ettei peräytyminen tullut kysymykseenkään ja että hän oli pelastajainsa vallassa. Hän siis juoksi yhden hevosen luo ja hyppäsi sen selkään. Hänen seuralaisensa nousivat samoin kumpikin satulaansa. Toinen niistä, se sama, joka äsken oli hänelle pelastuksen sanat kuiskannut, virkkoi nyt yhtä lakoonisella ja salaperäisellä tavalla:

— Kannustakaa!

He kaikki kolme alkoivat ratsastaa täyttä neliä.

— Tähän saakka on kaikki käynyt hyvin, — ajatteli prinssi, — ja toivonpa, ettei seikkailun loppu ole muuttuva sen alkua pahemmaksi.

— Kiitos, kiitos, urhoollinen Bussyni! — mutisi prinssi oikeanpuoleiselle toverilleen, joka silmiä myöten oli kietoutunut isoon, ruskeaan viittaansa.

— Kannustakaa! — vastasi toinen, kannustaen asekin hevostaan, niin että ratsastajat lensivät kuin yön varjot.

Niin päästiin Bastiljinkaivannolle. Sen yli kuljettiin tilapäistä siltaa myöten, jonka liigalaiset edellisenä iltana olivat rakentaneet liikenteen helpottamiseksi.

Ratsastajat suuntasivat nyt kulkunsa Charentoniin. Prinssin hevonen oli kuin siivillä varustetta. Oikeanpuolimainen ratsastaja karahutti tuossa tuokiossa kaivannon yli ja painoi Vincennermetsään päin, kuiskaten prinssille entiseen lyhyeen tapaansa: tulkaa! Vasemmalla ratsastaja seurasi äänetönnä hänen esimerkkiään. Hän ei koko aikana ollut sanonut sanaakaan.

Prinssin ei tarvinnut kehottaa ratsuaan. Tuo jalo eläin oli päässyt kaivannon yli yhtä pian kuin toisetkin hevoset. Frans olisi tahtonut hillitä juoksijaansa, sillä hän pelkäsi, että häntä johdettiin johonkin ansaan. Se oli kuitenkin myöhäistä. Hevonen oli jo niin hurjassa menossa, ettei se enää totellut suitsia. Mutta kun hevonen huomasi, että toisetkin hevoset hiljensivät vauhtiaan, talttui sekin, ja Frans joutui pian erääseen aukeamaan metsässä, jossa hän kuun valossa huomasi kahdeksan tai kymmenen kiiltävissä sotavarustuksissa olevaa ratsumiestä.

— Aah! — huusi prinssi. — Mitä tämä merkitsee, hyvä herra?

— Ventre-saint-Gris! — vastasi puhuteltu. — Se merkitsee sitä, että me olemme pelastetut.

— Tekö, Henrik? — huudahti Anjoun herttua hämillään. — Tekö olette pelastajani?

— No, onko se sitten niin ihmeellistä? Emmekös me ole liittolaisia?

Sitten hän huusi:

— Agrippa, missä olet?

— Täällä, — vastasi d'Aubigné, Navarran kuninkaan seuralainen, joka ei vielä ollut sanonut sanaakaan. — Mutta miksi te noin rääkkäätte hevosia? Ei niitä teillä kuitenkaan ole liiaksi!

— Kas niin, — virkkoi Henrik, Navarran kuningas, — älkää nyt rähiskö. Kun vaan meillä on vielä kaksi levännyttä hevosta, joilla nopeasti voimme ratsastaa kaksitoista peninkulmaa, niin muuta emme tarvitsekaan.

— Mutta mihin sitten aiotte minut viedä? — kysyi Frans levottomana.

— Mihin haluatte, — vastasi Henrik, — kun se vaan tapahtuu joutuun. Sillä d'Aubigné on oikeassa: Ranskan kuninkaan tallissa on enemmän hevosia kuin minulla ja hän on tarpeeksi rikas ajattaakseen kuoliaiksi vaikka kaksikymmentä hevosta, jos hänen mieleensä juolahtaa ottaa meidät kiinni.

— Olenko todellakin vapaa matkustamaan, minne haluan? — kysyi Frans.

— Tietysti. Minä odotan vain käskyänne.

— No niin, Angersiin sitten!

— Olkoon menneeksi. Se on luonnollista. Siellähän olette kotonanne.

— Mutta entä te, serkkuni?

— Minä eroan teistä, kun saavumme Angersin lähelle, ja kiiruhdan Navarraan, jossa hyvä Margotini minua odottaa ja ihan varmaan on minuun suutuksissaan.

— Mutta eihän kukaan tiennyt teidän olleen täällä.

— Tulin tänne myymään vaimoni kolmea jalokiveä ja ottamaan selkoa siitä, tulisiko liiga minut musertamaan.

— Huomannette, että se ei ole vaarallinen.

— Huomaan, ja siitä on minun kiittäminen teitä.

— Mitä tarkoitatte?

— Sitä että jos te, sen sijaan että kieltäydyitte rupeamasta liigan päälliköksi, olisitte ehdotukseen suostunut ja siten yhtynyt minun vihollisiini, niin olisin minä tullut hirtetyksi. Siksipä minä saatuani tietää kuninkaan rangaisseen teitä kieltäytymisenne vuoksi Vangitsemalla teidät, vannoin, että teidät pelastan, ja sen olen nyt tehnyt.

— Aina vaan yhtä herkkäuskoinen! — ajatteli Frans. — Olisippa väärin pettää hänet.

— Matkustakaa Anjouhun, serkkuni, — virkkoi bearnilainen hymyillen. — Joutukaa Anjouhun. Ah, herra Guise! Te luulitte voittaneenne pelin, mutta minäpä lähetänkin teille haitallisen työtoverin. Varokaa itseänne!

Samassa tuotiin heille virkeät hevoset. Henrik, navarralainen ja Frans heilahtivat satulaan ja d'Aubigné seurasi mukisten heidän perässään.

15.

Ystävättäret.

Sill'aikaa kun Parisissa sihisi ja kihisi kuin sulatusuunissa suuntasi Monsoreaun kreivitär, isänsä ja kahden palvelijan saattamana, kulkuaan Méridorin linnaa kohti.

Monesti matkan varrella antoi Diana isänsä ja palvelijain ratsastaa edellä ja pysähtyi itse jollekin kunnaalle katselemaan taakseen laaksoihin, eikö kukaan tulisi hänen perässään. Mutta kun hän ei nähnyt mitään muuta kuin laitumilla maleksivat karjalaumat tai jonkin kaukaisen kylän kellotapulin, ratsasti hän taas eteenpäin, tullen jokaisesta turhasta odotuksestaan entistäänkin levottomammaksi.

Hänen isänsä, alati tytärtään katseillaan seuraten, virkahti usein:

— Elä pelkää mitään, Diana.

— Mitäpä minä pelkäisin? — kysyi hän ajatuksissaan.

— Etkö sinä ole pitänyt silmällä, seuraako Monsoreau sinua.

— Olen… olen! — sammalsi hän. Kahdeksantena päivänä he saapuivat Méridorin linnaan, jossa herra ja rouva Saint-Luc olivat heitä vastassa. Ja nyt alkoi hupainen elämä.

Parooni ja Saint-Luc olivat metsästelemässä aamusta iltaan, ja metsästysmelun metsiä kaiuttaessa istuivat Diana ja Jeanne vieretysten tuuheitten puitten vehmastossa keskenään tarinoiden.

— Kerroppa, — virkkoi Jeanne, — kerro minulle kaikki, mitä sinulle haudassasi on tapahtunut. Sillä sinähän tosiaankin olit meille kuollut… Kerro, siskoni. Meitä ei kukaan häiritse.

— Mitä sanoin sinulle äsken?

— Et sanonut mitään. Olet siis onnellinen… Mutta mistä sitten johtuu tuo kyyneleinen katse, tuo kalpeus, nuo väsähtäneet silmäluomet, tuo suu, joka koettaa hymyillä… voi, Diana, sinulla on ihan varmaan minulle paljo sanottavaa!

— Ei ole, ei ole mitään.

— Oletko siis onnellinen herra Monsoreaun puolisona?

Diana hätkähti.

— Herra Monsoreaun puolisona! — toisti hän. — Mistä syystä mainitsit sen nimen? Miksi loihdit tuon peikon hereille tässä meidän rauhassamme?

— Hyvä on. Nytpä minä tiedän, miksi kauniit silmäsi ovat kyynelissä ja miksi ne niin usein tuijottavat korkeutta kohti. Mutta vieläkään en ymmärrä sitä, miksi suusi kokeilee hymyillä.

Diana pudisti surullisena päätään.

— Olet sanonut minulle, — jatkoi Jeanne ja kietoi käsivartensa Dianan kaulaan, — sanoithan kerran, muistaakseni, että Bussy osotti sinua kohtaan suurta myötätuntoisuutta.

Diana sävähti tulipunaiseksi.

— Kreivi Bussy on miellyttävä mies, — jatkoi yhä Jeanne ja lauloi:

"Tuo ritari Bussy hän pelvoton ja uljas ja rohkea on".

Diana painoi päänsä ystävänsä rintaa vastaan ja jatkoi Jeannen alkamaa laulua äänellä, joka oli suloisempi kuin lehdon lintusten sävelet:

    "Ja Amboisen herran ken ystäväks saa,
    ei petä hän, vaikkapa horjuis maa".

— Voi, puhu, puhu! — virkkoi Jeanne ja painoi suudelman ystävänsä otsalle.

— Jo riittävät nämä hullutukset! — huudahti äkisti Diana. — Kreivi
Bussy ei enää ajattelekaan Méridorin Dianaa.

— Se on paljo mahdollista, — vastasi Jeanne. — Mutta minä olisin taipuvainen luulemaan, että hän suuresti miellyttää Diana Monsoreauta.

— Elä sano niin!

— Miksi et pidä sellaisesta puheesta? Diana vastasi hetken vaitioltuaan:

— Sanon sinulle, ettei kreivi Bussy enää minua ajattele… ja siinä hän tekee oikein… Voi, miten heikko minä olin ja miten pelkuri!… mutisi hän.

— Mitä sillä tarkoitat?

— En mitään, en mitään.

— Kas vaan, Diana, nyt alat taaskin syytellä itseäsi. Sinäkö heikko, sinäkö pelkuri! Sinäkö, sankaritar! Sinuthan pakotettiin.

— Niin ainakin kuvittelin… Näin vaaroja, syviä kuin kuilut, edessäni. Nyt, Jeanne, ne vaarat näyttävät minusta vain kuvitelluilta, ja niiden kuilujen yli olisi lapsikin voinut hypätä. Olin arka, sen sanon sinulle. Voi, miks'en saanut aikaa ajatella!

— Sinä puhut arvoituksilla.

— Ei, ei se ole niinkään! — huudahti Diana ja nousi kiihtyneenä seisomaan. — Ei, minun syyni se ei ole. Hän se niin tahtoi. Muistan hyvin, miten kauhea minun asemani oli. Epäilin, horjuin… isäni tarjosi minulle tukeansa, mutta minä pelkäsin… hän, hänkin tarjosi suojelusta, mutta hän ei tehnyt sitä riittävän vakuuttavalla tavalla. Mutta olihan Anjoun herttua häntä vastaan yksissä tuumin Monsoreaun kanssa, niin ehkä väität. No, mitä se olisi tehnyt? Jos tosiaankin tahdotaan panna täytäntöön jokin asia, jos todellakin rakastetaan, niin mitkään esteet eivät pidätä. Voi, ei mikään ruhtinas eikä mikään muukaan mahti maailmassa voi minua, pidättää, jos minä rakastaisin…

— Rauhoitu, hyvä ystävä, ja keskustelkaamme…

— Sanon sinulle, että me olemme olleet pelkureita.

— Me?… Voi, Diana, kenestä sinä puhut?

— Isästäni ja itsestäni. Elä käsitä minua väärin… isäni on nuhteeton ylimys ja hän olisi voinut puhua asiasta kuninkaan kanssa. Minä olen ylpeä enkä pelkää miestä, jos häntä vihaan… mutta, huomaatko, syy arkuuteeni oli siinä, etten ymmärtänyt hänen minua rakastavan.

— Sinä petät itsesi! — huudahti Jeanne. — Jos sinä tosiaankin niin luulisit, niin sinä siitä häntä moittisit, mikäli sinut oikein tunnen. Mutta sinä et sitä usko, sinä tiedät asian olevan ihan päinvastoin, lörpöttelijä! — lisäsi hän, syleillen ystäväänsä hellästi.

— Sinäpä olet saanut palkinnon uskoessasi rakkauden voimaan, sinä, jonka puoliso, saadakseen sinut omakseen, rohkeni vastustaa itseään kuningastakin, sinä, jonka hänen täytyi salaa viedä pois Parisista, sinä, joka lemmelläsi korvaat hänen epäsuosioon joutumisensa ja karkotuksensa.

— Hän tuntee saaneensakin runsaan korvauksen, vastasi nuori rouva veitikkamaisesti.

— Mutta minä… ajatteleppa hiukan eläkä ole itsekäs… minä, jota tuo nuori, tulinen mies väittää rakastavansa, minä, joka olen vetänyt Bussyn huomion puoleeni, olen mennyt julkisesti avioliittoon, olen esiintynyt kaiken hoviväen edessä, eikä hän ole minuun katsahtanutkaan. Minä, olen niin sanoakseni, jättäytynyt hänen käsiinsä luostarinpuutarhassa, minne olin järjestänyt kohtauksen hänen kanssaan. Me olimme kahdenkesken. Siellä ei ollut ketään muita kuin Gertrud ja Haudonin, hänen molemmat rikostoverinsa, ja minä, joka ehkä olin vielä suurempi rikoksellinen. Voi, kun ajattelen, että hän vaikkapa itse kirkosta… sillä hänen hevosensa oli oven ulkopuolella… olisi voinut viedä minut mukanaan väljän viittansa sisällä! Näin kyllä, että hän kärsi, että hän oli toivoton minun vuokseni. Jos hän olisi pyytänyt minua kuolemaan puolestaan, niin olisin sen tehnyt… No niin! Minä menin pois… mutta hän ei ajatellut edes koskettaa minun huntuani eikä pyytää minua jäämään. Varro, varro, ja kuuntele!… Voi, sinä et tiedä, miten minä kärsin… hän tiesi minun lähtevän Parisista ja palaavan Méridoriin. Hän tiesi, ettei Monsoreaun kreivi… voi, minä punastun sitä puhuessani… hän tiesi, ettei Monsoreau oikeastaan ole puolisoni. Hän tiesi minun olevan yksin. Ja, rakas Jeanne, lukemattomat kerrat minä tänne tullessani käännyin katsomaan taakseni, sillä luulin kuulleeni hänen ratsunsa nelistävän takanamme. Mutta se ei ollutkaan mitään muuta kuin petollista kaikua! Asia on siis niin kuin olen sanonut: hän ei minua ajattele enää, enkä minä ole Anjouhun matkustamisen arvoinen… kun Ranskan hovissa kerran on niin paljo kauniita ja miellyttäviä naisia, joiden pieninkin hymy on enemmän arvoinen kuin Méridorin metsiin piiloutuneen maalaistyttöraukan tuhannet tunnustukset. Käsitätkö nyt minua? Olenko oikeassa? Olenko unohdettu, halveksittu, Jeanne?

Hän oli juuri saanut sanotuiksi nuo sanat, kun samassa lehdikko kohisi, joukko multaa ja sammalta vierähti alas läheiseltä vanhalta puistomuurilta, ja muuan mies, hypättyään ensin muurivihreiden ja villien vattupensasten keskelle, keittäytyi siitä suoraapäätä Dianan jalkoihin. Tämä päästi huudon.

Jeanne oli kiiruhtanut syrjään, sillä hän oli nähnyt ja tuntenut miehen.

— Niinkuin näette, olen minä nyt tässä, — mutisi Bussy ja suuteli arvokkaasti Dianan hameenliepeitä.

Nyt tunsi Diana kreivin. Ollen suunniltaan ilosta ja tuon odottamattoman onnen huumaamana heittäytyi hän miltei tiedotonna kreivin syliin, vaikka juur'ikään oli soimannut häntä välinpitämättömyydestä.

16.

Rakastavaiset.

— Oi! — kuiskasi Diana ja katsoi ylös. — Kylläpä te, kreivi, meitä kauheasti hämmästytitte!

Hän vetäytyi hiljaa irti Bussyn syleilystä ja siirtyi ystävättärensä luo. Tämä näet oli ensin kohteliaisuudesta siirtynyt muutamia askeleita syrjemmäksi, mutta sitten, uteliaana kuten naiset yleensä, tullut jälleen lähemmäksi, ei kylläkään ottaakseen keskusteluun osaa, vaan kuullakseen kuitenkin siitä jok'ainoan sanan.

— Mitä, rouva kreivitär! — huudahti Bussy. — Näinkö te otatte minut vastaan?

— Ei suinkaan, — virkkoi Diana, — sillä teittehän todellakin, kreivi Bussy, varsin ystävällisesti ja hellästi… Mutta…

— Voi, ei mitään, "mutta"! — huokasi Bussy ja polvistui uudelleen.

— Nouskaa ylös, herra kreivi, nouskaa ylös, minä pyydän! huusi Diana.

— Ah! Sallikaa minun hetkinen olla tässä paikassa, johon niin kauvan olen halunnut päästä.

— Kyllä, mutta saadaksenne sen paikan olette te hypännyt yli muurin. Se ei ole ainoastaan sopimatonta teidän arvoisellenne henkilölle ja se on myöskin varomattomuutta henkilön puolelta, joka on arka minun kunniastani.

— Kuinka niin?

— Katsokaas, jos joku sattumalta olisi teidät nähnyt…

— Kuka sitä olisi huomannut?

— Ehkä joku metsästäjistämme…

— Ooh, olkaa huoletta, kreivitär! Minä osaan kyllä piilottautua niin, ettei minua nähdä.

— Tekö piilottautuisitte? Voi, kreivi Bussy! — huudahti Jeanne. —
Sepä on ylen romantillista! Kertokaapa siitä meille jotain!

— Ensin on minun sanottava, että kun en tulomatkalla tavannut teitä, niin se ei ollut minun syyni. Minä matkustin toista ja te toista tietä. Te kuljitte Rambouilletin ja minä Chartresin kautta. Kuulkaahan edelleen ja päättäkää sitten, tokko teidän Bussy parkanne teitä rakastaa. En rohjennut ratsastaa niin, että olisin teidät tavannut, vaikka sen kylläkin olisin voinut. Tiedän, ettei teidän isällänne ollut mitään kiirettä, kun hänellä oli tyttärensä sivullaan. Mutta minä en tahtonut hänen nähtensä enkä seurueenne läsnäollessa teitä tavata, sillä minä en tahdo ryhtyä mihinkään sellaiseen tekoon, joka teidät paljastaisi. Olen senvuoksi matkustanut niin hitaasti, että olin melkein syödä ratsupiiskani pelkästä kiukusta.

— Ritari parka! — huomautti Jeanne. — Niinpä näyttekin matkalla laihtuneen.

— Te saavuitte lopultakin Angersiin, — jatkoi Bussy. — Minä olin vuokrannut asunnon esikaupungista ja katselin erään uutimen takaa teidän ohikulkuanne.

— Hyvä jumala! — huudahti Diana, — ettekö siis asu Angersissa edes oikealla nimellänne?

— En. Minä olen olevinani matkustava kauppias. Katsokaahan vain minun kaneelinväristä pukuani. Ei vieläkään ole minua tunnettu.

— Bussy, kaunis Bussy, voi olla kaksi päivää matkalla tulematta tunnetuksi! — huudahti taas Jeanne. — Sitäpä ei koskaan hovissa uskottaisi.

— Harhailtuani sitten kauvan metsässä, — jatkoi Bussy, — löysin lopultakin tuon muurin. Mutta puisto on suuri ja muuri pitkä. Siitä syystä viivyin neljän tunnin kavutessani milloin sinne, milloin tänne korkean muurin päälle. Aloin jo tulla lohduttomaksi, mutta illalla sain teidät nähdä juuri samalla hetkellä kun te menitte linnaan. Teillä oli seurassanne rouva Saint-Luc. Kiiruhdin silloin siihen samaan paikkaan, josta te juuri olitte lähtenyt. Näin, että nurmikko oli tallattu, ja siitä päätin, että te keskipäivän kuumimmaksi ajaksi olitte valinneet tuon vilpoisan lepopaikan. Antaakseni teille merkin käynnistäni taitoin muutamia oksia, niinkuin metsästysretkellä tehdään, ja palasin sitten kaupunkiin.

— Minä olisin menetellyt kokonaan toisella tavalla saadakseni nähdä Dianaa, — selitti Jeanne. — Olisin mennyt suoraan Méridorin linnaan ja arkailematta astunut sisälle. Parooni olisi minua syleillyt, rouva Monsoreau olisi sallinut minun istua viereensä ruokapöydässä, herra Saint-Luc olisi vakuutellut minulle ystävyyttään ja rouva Saint-Luc auttanut minua leikinlaskussa. Sehän olisi ollut kaikkein yksinkertaisinta. Mutta tunnettuahan on, etteivät rakastavaiset koskaan keksi helpoimpia keinoja. Bussy pudisti päätään.

— Ei, — sanoi hän, — sen ehkä kaikki muut olisivat uskaltaneet, mutta minä en.

— Vai niin! — virkahti Jeanne. — Näyttää siis siltä, etten minä ymmärtäisi, mikä on soveliasta.

— Ei, — jatkoi Bussy mietteissään, — ei, minä en voi mennä linnaan. Paroonin tytär on naimisissa, ja olkoonpa hänen puolisonsa millainen hyvänsä, niin on hänen isänsä miehen sijassa velvollinen häntä vartioimaan.

— Ahaa! — murahti Jeanne. — Se on siis läksyksi minulle. Kiitos kreivi! Minä ansaitsin sen hyvin sekaantuessani hullujen asioihin.

— Hullujenko? — toisti Diana.

Hullut ja rakastavaiset ovat yhtä ja samaa.

Näin sanottuaan hän suuteli Dianaa otsalle, kumarsi Bussylle ja riensi pois. Diana olisi pidättänyt häntä. Mutta Bussy tarttui Dianan käteen ja esti hänet siitä, niin että he nyt jäivät kahdenkesken. Diana näki Jeannen laulaen rientävän pois ja poimivan kukkia tien vierestä. Vihdoin istahti Diana punastuen, ja Bussykin asettautui siihen nurmikolle hänen jalkojensa juureen.

— Olenko tehnyt oikein, kreivitär? — kysyi Bussy. — Hyväksyttekö nyt minun menettelytapani?

— En tahdo teeskennellä, — vastasi Diana. — Te sitäpaitsi tunnette sisimmät ajatukseni. Minä hyväksyn teidän menettelynne, mutta siihenpä hyväksymiseni pysähtyykin. Sillä äsken, teitä syyttäessäni, olin mieletön, olin rikollinen.

— Mitä te puhutte, Diana?

— Voi, herra kreivi, minä sanon totuuden! Minä en ole velvollinen tekemään herra Monsoreauta onnelliseksi, mutta toiselta puolen en voi tehdä onnelliseksi ketään muutakaan. Voin kieltää kreiviltä seuranpitoni, hyväntahtoisuuteni, rakkauteni. Mutta jos luovuttaisin ne jollekin toiselle, niin tulisin minä riistäneeksi ne siltä, joka, vaikkakin vasten omaa tahtoani, kuitenkin on herrani ja mieheni.

Bussy kuunteli kärsivällisesti tätä siveyssaarnaa, jota Dianan lempeä ääni kuitenkin melkolailla lievensi.

— Saanko nyt puhua kursailematta? - kysyi Bussy.

— Puhukaa toki.

— No niin. Kaikki tuo, mitä olette sanonut, on tullut ulkopuolelta hampaittenne.

— Mitä tarkoitatte?

— Kuunnelkaa nyt minua kärsivällisesti, niinkuin minäkin teitä äsken kuuntelin, kun te lavertelitte tuota sofismianne.

Diana hätkähti.

— Tavallinen siveysoppi on pelkkää sofismia, hyvä rouva, koska se ei sovellu käytäntöön. Sofisminne vastalahjaksi tahdon sanoa teille erään totuuden. Teidän miehenne on teidän herranne, sanotte te. Mutta oletteko itse tuon miehen valinnut? Ette, vaan onneton kohtalo on yhdistänyt teidät häneen. Tahdotteko siis koko iäksenne alistua tuon inhottavan pakon seurausten alaiseksi? Siinä tapauksessa tulee minun teidät hänestä vapauttaa.

Diana avasi suunsa vastatakseen, mutta Bussy ehätti väliin.

— Voi, minä tiedän, mitä tahdoitte sanoa, — jatkoi; nuori mies. — Te aiotte sanoa, että jos minä haastan hänet kanssani kaksintaisteluun ja surmaan hänet, niin te ette tahdo nähdä minua enää milloinkaan. No niin! Vaikkapa minä surusta kuolisinkin, niin ainakin te tulisitte onnelliseksi ja voisitte vielä onnellistuttaa jonkin jalon miehen, joka ehkä väliin minun nimeäni siunaisi ja sanoisi: kiitos Bussy! kiitoa siitä, että vapautit meidät tuosta inhottavasta Monsoreausta. Ja te, Diana, joka ette uskaltaisi minua elossaollessani kiittää, teette sen kyllä sitten, kun olen kuollut.

Nuori nainen tarttui kreivin käteen ja pusersi sitä hellästi.

— Te ette ole vielä edes pyytänyt Bussy, ja te jo uhkaatte.

— Teitäkö uhkaisin? Jumala on todistajanani ja tuntee tarkoitukseni. Minä rakastan teitä, Diana, niin vilpittömästi, etten voisi toimia tavallisen ihmisen tavoin. Tiedän senkin, että te rakastatte minua, elkää sitä kieltäkökään. Olettehan sen itsekin tunnustanut. Mutta rakkaus sellainen kuin minun säteilee kuni aurinko ja lämmittää sen tavoin. Senvuoksi minä en epäile, vaan lankean teidän jalkainne juureen ja käsi sydämellä, joka ei koskaan oman edun eikä pelon vuoksi ole valehdellut, sanon teille: Diana, minä rakastan teitä, lemmin kaikesta sielustani! Diana, minä vannon kuolevani teidän puolestanne, ja viimeinen huokaukseni tulee olemaan pyhitetty teille. Jos te lausutte sanat: poistukaa, elkää riistäkö toisen onnea, niin nousen minä ylös vähääkään huokaamatta, pienintäkään liikettä tekemättä. Minä poistun tästä paikasta, jossa olen tuntenut itseni niin kovin onnelliseksi, ja sanon: tämä nainen ei minua rakasta eikä milloinkaan tule minua rakastamaan. Minä lähden pois, ettekä te enää koskaan saa minua nähdä. Mutta koska minun uhrautuvaisuuteni teidän puolestanne on suurempi kuin minun rakkauteni ja koska mieluummin haluan nähdä teidät onnellisena kuin että toiselta onnen varastaisin, senvuoksi on minulla oikeus varastaa hänen elämänsä, samalla kun uhraan oman elämäni. Sen olen tekevä, jotta te ette elinikäänne tarvitsisi olla sidottuna ettekä tehdä onnettomiksi niitä, jotka teitä rakastavat.

Diana luki Bussyn kirkkaasta, avoimesta katseesta ylimyksen päätöksen koko voiman. Hän oivalsi, että Bussy tulisi toimimaan sanojensa mukaisesti. Ja niinkuin huhtikuun lumi sulaa auringonsäteitten alta, niin heltyi Dianankin kovuus tuon leimuavan katseen edessä.

— No niin, — virkkoi Diana, — minä kiitän siitä epäoikeutetusta syytöksestä, jonka nyt minua vastaan teette. Ei ole kovin hienotunteista saattaa minun katumaan sitä että olen teille rakkauteni tunnustanut. Mutta tokkohan te rakastaisitte minua kuolemaan asti, niinkuin äsken väititte? Enköhän koskaan joutuisi minkään oikun leikkikaluksi? Eiköhän se päivä koskaan koittaisi, jolloin minun pitäisi katua sitä, etten tullut kuunnelleeksi Monsoreaun vihattavia rakkaudentunnustuksia? Ei sentään! Ei mitään ehtoja! Minä olen voitettu ja kuulun teille, Bussy. Jääkää siis tänne, ja nyt, kun elämäni kuuluu teille, on teidän vaalittava meitä kumpaakin.

Näin sanottuaan laski Diana toisen kätensä Bussyn olalle ja ojensi hänelle toisen. Sen painoi Bussy innokkaasti huulilleen.

Nyt kuului Jeannen kevyitä askeleita ja hiljainen rykäisy, ikäänkuin salainen merkinanto siitä, että hän oli tulossa.

Vaistomaisesti irrottautuivat rakastavaisten kädet toisistaan, ja
Jeanne, joka tuon liikkeen huomasi, virkkoi:

— Anteeksi, että teitä häiritsen, hyvät ystäväni. Mutta meidän on palattava kotiin, ettei meitä tultaisi täältä etsimään. Itsepäisyytenne tähden jäätte te nyt ilman päivällistä, herra kreivi, vaikka se ei luullakseni maistuisikaan pahalle miehestä, joka on ratsastellut ja kiipeillyt niin paljo, ja sitäpaitsi menevät teiltä hukkaan muutamat katseet, jotka teitä kovin miellyttävät. Tule nyt, Diana.

Näin sanoen tarttui Jeanne ystävättärensä käsivarteen ja veti hänet mukanaan.

Bussy katseli hymyillen noita kahta ystävystä. Osittain poiskääntyneenä ojensi Diana hänelle kätensä. Bussy kysyi:

— Siinäkö kaikki, mitä teillä on minulle sanomista?

— Me tapaamme huomenna, — vastasi Diana. — Sehän on sovittu?

— Ainoastaanko huomenna?

— Huomenna ja alati.

Bussy ei voinut olla hiljaa huudahtamatta. Hän painoi intohimoisesti Dianan käden huulilleen ja, kuiskattuaan vielä kerran jäähyväiset, poistui tai pikemmin lensi pois, sillä hän tunsi, että oli äärettömän raskasta erota siitä, jota niin kauvan oli halannut jälleennähdä.

Diana seurasi häntä katseillaan eikä päästänyt ystävätärtään menemään, ennenkuin Bussyn askelten kaiku oli lakannut kuulumasta.

— Tahdotko nyt hiukan jutella kanssani, Diana? — kysyi Jeanne, kun
Bussya ei enää näkynyt eikä kuulunut.

— Niinpä todellakin! — vastasi Diana ja hätkähti kuin olisi ystävänsä puhuttelu hänet jonkinlaisesta unesta herättänyt.

— Kuulehan! Huomenna menen minä mieheni ja sinun isäsi kanssa metsästämään.

— Mitä! Aiotko sitten jättää minut yksikseni linnaan?

— Tiedäppäs, hyvä ystävä, — vastasi Jeanne, — että ovat ne minullakin periaatteeni ja että on olemassa asioita, joissa minä en anna yhtään perään.

— Voi, Jeanne! — huudahti Diana kalveten.

— Onko sinulla sydäntä puhua noin kovia sanoja minulle, ystävällesi?

— Ei ole ystävyyttä, mikä voisi kaikkeen ulottua — jatkoi Jeanne entiseen tyyneen tapaan. — Kaikkea en jaksa kaikkea kestää.

— Minä luulin, että sinä minua rakastaisit, Jeanne, ja nyt sinä murratkin sydämeni, — sanoi Diana kyyneleet silmissä. — Sinähän sanoit, ettet voi sitä sietää. Mitä et voi sietää?

— Katsos, — kuiskasi Jeanne ystävättärensä korvaan, — en voi sietää sitä, että tulisin estäneeksi teitä, rakastavaisraukkoja, häiritsemättä kohtaamasta toisianne.

Diana sulki nuoren, iloisen rouvan syliinsä ja suuteli hänen hymyileviä kasvojaan.

Samassa kuuluivat jahtitorvien törähdykset.

— Meitä kutsutaan, — virkkoi Jeanne. - Saint-Luc parka käy kärsimättömäksi. Elä siis ole häntä kohtaan ankarampi kuin mitä minä olin tuota rakastunutta herraa kohtaan, jolla oli kanelinväriset vaatteet yllään.

17.

Bussy luovuttaa hevosensa.

Seuraavana päivänä läksi Bussy ani varhain Angersista.

Ei olisi saattanut sanoa, että hän kiiruhti, sillä hän pikemmin lensi. Diana oli mennyt sisälle linnan terassille, josta näkyi vihreitten kenttien halki kiemurteleva maantie. Ennen pitkää huomasi hän sieltä meteoorin lailla lähenevän mustan pilkun. Hän riensi heti ulos, ettei Bussyn tarvinnut odotella, vaan että hän itse ensimäisenä ehtisi kohtauspaikalle.

Hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa. Niin ylen onnellinen oli hän nuoruudestaan, kauneudestaan ja rakkaudestaan, että hänestä siinä eteenpäin rientäessään väliin tuntui siltä kuin olisi hän sielunsa siivillä kohonnut kohti korkeuksia. Mutta matka linnasta metsään oli pitkä ja ankara hengästyminen pakotti hänet usein pysähtymään. Senvuoksi hän ehti kohtauspaikalle vasta samana hetkenä, jolloin Bussy hyppäsi muurin yli.

Bussy näki Dianan tulevan, riensi hänen luokseen, ja Diana heittäytyi hänen syliinsä. Heidän tervehdyksensä suli pitkäksi, sydämelliseksi syleilyksi.

Päivä kulua hurahti kuin tunti. Diana heräsi ensimäisenä tuosta suloisesta uinailusta, mikä muistuttaa onnesta ja autuudesta nukahtaneen sielun unta. Bussy pusersi silloin nuorta naista rintaansa vasten ja virkkoi:

— Minusta tuntuu siltä, Diana, kuin alkaisi elämäni vasta tänään. Sillä vasta nyt minä näen selvästi edessäni sen tien, joka johtaa minut iäisyyteen. Sinä olet se valo, joka minulle kaiken tämän onnen loistat. En tuntenut ennen tätä maailmaa. Toistan vieläkin sen saman, mitä sanoin eilen, nimittäin että kun olen alkanut elää sinun kauttasi, niin tahdon sinun kanssasi myöskin kuolla.

— Ja minä, — vastasi Diana, — minä, joka kerran ilman kaipausta jättäydyin kuoleman syliin, pelkään nyt, etten saa elää tarpeeksi kauvan. Mutta miksi et ole tullut linnaan, Ludvig? Isäni pitäisi itseään onnellisena saadessaan ottaa sinut vastaan. Herra Saint-Luc on ystäväsi ja hän on vaitelias. Ajattelehan, miten verratonta olisi saada nähdä toisensa tuntia kauvemmin.

— Voi, Diana, jos minä olisin tunnin ajan linnassa, niin tahtoisin olla siellä alati, ja koko maakunta saisi sen pian tietää. Ja kun sitten huhu joutuisi miehesi korviin, niin hän kiiruhtaisi tänne… Olethan sinä kieltänyt minua vapauttamasta itseäsi hänestä…

— Mitä se hyödyttäisi? — kysyi Diana, äänessään sointu, joka voi pulpahtaa vain rakastavaisen naisen rinnasta.

— Säilyttääksemme onnemme on tärkeätä, että salaamme sen koko maailmalta. Rouva Saint-Luc sen jo tuntee ja Saint-Luc tulee sen myös saamaan tietoonsa…

— Voi, mitä varten?

— Salaisitko sinä, Diana, minulta mitään?

— En, se on totta.

— Minä kirjoitin tänä aamuna muutamia rivejä Saint-Luc'ille, pyytäen saada tavata häntä Angersissa. Kun hän tulee, olen pyytävä hänen kunniasanaansa siihen, ettei hän sanallakaan mainitse mitään tästä tapahtumasta. Parisista lähtiessämme näytti kovin uhkaavalta.

— Olet oikeassa… Sitäpaitsi on isäni niin tunnontarkka mies, että hän, niin paljo kuin minua rakastaakin, saattaisi syyttää minua Monsoreaun edessä.

— Mitä suurin salassapito on siis välttämätöntä… ja jos taivas jättää meidät vihollistemme käsiin, niin voimme sanoa ainakin sen, että emme voineet menetellä toisin kuin mitä olemme tehneet.

— Jumala on hyvä, Ludvig. Elä epäile häntä tänä hetkenä.

— En epäile jumalaa, vaan pelkään, että jokin ilkeä henki kadehtii meidän iloamme.

Rakastavaiset vaihtoivat tuhansittain ajatuksiaan, tuhansien suudelmien höystäminä. Vihdoin kuului metsästystorven ääni lähempänä linnaa antavan Jeannen ja Dianan kesken sovitun merkin, ja Bussy riensi kiiruusti pois.

Juuri kaupunkia lähestyessään huomasi hän, että kaupungin portit aiottiin sulkea kiinni. Bussy oli kannustamaisillaan hevostaan rivakampaan vauhtiin, kun hän kuuli takanaan nelistävien hevosten töminää.

Se joka aikoo piilottautua, varsinkin rakastaja, pelkää kaikkea. Bussykin senvuoksi kysyi itseltään, kumpikohan olisi parempi, rientääkkö eteenpäin ehtiäkseen ennen ratsastajia vaiko ohjata ratsunsa sivulle ja antaa toisten ajaa ohitse. Mutta ne toiset ratsastivat nyt niin tulisesti, että he tuossa tuokiossa olivat Bussyn kintereillä.

Ratsastajia oli kaksi. Bussy siirtyi sivulle ja näki, miten toinen ratsastajista kannusti hevostaan, jota sen lisäksi toinen lakkaamatta löi suitsiremmeillään.

— Tässähän onkin kaupunki, — virkkoi toinen gascognelaisella murteella. — Vielä kolmesataa lyöntiä ja sata kannustamista, rohkeutta ja kestävyyttä!

— Mutta eläin on uuvuksissa. Sehän horjuu eikä pääse enää eteenpäin, — vastasi etumainen ratsastaja. — Uhraisin kuitenkin vaikka sata hevosta päästäkseni kaupunkiin.

— Tuo ääni tuntuu minusta tutulta, — ajatteli Bussy. — Mutta kas vaan! Nyt hänen hevosensa huojuu.

Ratsastajat ehtivät nyt Bussyn kohdalle.

— Varokaa itseänne, herra! — huusi kreivi. — Hypätkää alas satulasta! Teidän hevosenne kaatuu.

Hevonen retkahtikin raskaasti kyljelleen ja sätkytteli jalkojaan, ikäänkuin olisi yhäkin juoksussa. Mutta pian sen hengitys taukosi, silmät sulkeutuivat, vaahto sen tukahdutti ja se heitti henkensä.

— Hyvä herra, — huusi se, jolta ratsu oli menehtynyt, — saanko ostaa teidän hevosenne?

— Hyvä jumala! — pääsi Bussyltä.

— Kuulitteko, mitä kysyin? — toisti vieras. — Minulla on kiire.

— Ooh, hyvä prinssi, ottakaa hevoseni ilmaiseksi, — vastasi Bussy omituisen mielenliikutuksen valtaamana, sillä hän oli tuntenut Anjoun herttuan.

Samassa veti toinen ratsastaja pistoolinsa esille.

— Rauhoittukaa! — huusi herttua tuolle epäluuloiselle puolustajalleen. — Rauhoittukaa, herra d'Aubigné! Luulenpa totta totisesti että hän on Bussy.

— Minä se olenkin, hyvä prinssi. Mutta mikä kumma saa teidät ratsastamaan hevosia kuoliaiksi tällä tiellä ja tähän aikaan päivästä?

— Vai on se herra Bussy, — virkkoi d'Aubigné. — Siinä tapauksessa, armollinen herra, ette minua siis enää tarvitse… Sallikaa minun niin ollen, kuten sanassa sanotaan, palata hänen luokseen, joka minut lähettänyt on.

— Mutta ette ennen kuin olette vastaanottanut vilpittömimmät kiitokseni ja järkkymättömän uskollisuuteni lupauksen, — sanoi prinssi.

— Otan ne kaikki vastaan, armollinen herra, ja tulen ehkä jonakin päivänä muistuttamaan teitä sanoistanne.

— Minä olen kuin puusta pudonnut, — sammalsi Bussy.

— Etkö siis tätä tiennyt? — kysyi prinssi epäluuloisella äänensävyllä, minkä kreivikin huomasi. — Koska kerran olit täällä, niin sinä kaiketi minua odottelit, vai kuinka?

— Tuhannen sarvipäätä! — tuumaili Bussy itsekseen, oivaltaessaan, mitä mahdollisia epäluuloja prinssissä voisi herätä hänen salaisen Anjoussa oleskelunsa johdosta. — On parasta olla varovainen eikä paljastaa itseään.

— Minä tein enemmänkin kuin että vain olisin odotellut teitä, armollinen herra, — sanoi hän ääneen. Mutta koska haluatte päästä kaupunkiin, ennenkuin portit suljetaan, niin nouskaa heti satulaan.

Hän tarjosi nyt hevostaan prinssille, joka parhaallaan kaiveli kaatuneen ratsunsa satulasta joitakin tärkeitä papereita.

— Jääkää siis hyvästi, armollinen herra! — lausui d'Aubigné, kääntäen hevosensa ympäri. — Teidän palvelijanne, kreivi Bussy!

D'Aubigné poistui nopeasti. Bussy hyppäsi ratsun selkään herransa selän taa. Ja heidän siinä niin kaupunkia kohti ratsastaessaan tuli Bussy ajatelleeksi, että eiköhän tuo mustapukuinen ruhtinas vain ollutkin se ilkeä henki, joka jo nyt hänen onneansa kadehti. Pian pääsivät he Angersiin.

— Mitä nyt tehdään, armollinen herra? — kysyi Bussy.

— Riennetään pian linnaan! Minun lippuni on sinne asetettava. Siitä näkyy, että minä olen saapunut tänne, ja maakunnan aateliston on tultava koolle.

— Ei mikään ole sen helpompaa, — selitti Bussy, ollen olevinaan myöntyväinen aikaa voittaakseen ja kun hän sitäpaitsi oli liian hämmästynyt ollakseen puolueeton.

— Puhaltakaa torviin! — huusi hän vastaantuleville kaupungin torvensoittajille.

Mutta nämä vain töllistelivät häneen, kiinnittämättä mitään erityistä huomiotaan noihin kahteen tomuiseen ja hikiseen ratsastajaan.

— Kuinka! — sävähti Bussy, tullen heitä lähemmäksi. — Eikö isäntää tunneta talossa?… Kutsukaa tänne virkaatoimittava pormestari.

Tämä käskevä ääni vaikutti soittajiin, ja toinen niistä tuli lähemmäksi.

— Ah! — huudahti hän pelästyneenä, kun ensin oli tarkasti katsellut prinssiä. — Siinähän on meidän armollinen herramme ja isäntämme!

Herttua tunnettiin helposti luonnottomasta haljenneesta nenästään, josta Chicotkin oli tehnyt laulun.

— Sehän on hänen kuninkaallinen korkeutensa herttua! — huusi mies ja tarttui yhtä hämmästyneenä toverinsa käsivarteen.

— Te tiedätte nyt yhtä paljo kuin minäkin, — sanoi Bussy. — Mutta puhaltakaa nyt torviinne kaikin voimin, niin että koko kaupunki neljännestunnissa saa tietää hänen korkeutensa olevan täällä. Sillävälin matkaamme me, teidän korkeutenne, hitaasti linnaa kohti, ja sinne saavuttuamme on paistinvarras jo toivoakseni otettu esiin meidän nälkämme sammuttamista varten.

Jo ensimäisten torventörähdysten jälkeen alkoi muodostua useita ihmisryhmiä. Ja kohta juoksi naisia ja lapsia pitkin kaupunkia huutaen: Hänen korkeutensa on kaupungissa!… Eläköön herttua!

Raatimiehet, linnanherrat ja etevimmät aateliset kiiruhtivat nyt linnaan yhä taajenevien väkijoukkojen saattamina.

Niinkuin Bussy jo oli otaksunut, olivat kaupungin ylimykset linnassa jo ennen prinssin tuloa häntä arvonmukaisesti vastaanottamassa.

— Hyvät herrat, — sanoi ruhtinas, — olen kiiruhtanut tänne kunnon kaupunkiin Angersiin. Parisissa ovat mitä suurimmat vaarat uhanneet henkeäni. Olinpa jo kadottanut vapautenikin, mutta hyvien ystävien avulla onnistuin pakenemaan.

Bussy puri huultaan. Hän ymmärsi sen pilkallisen katseen sisällön, jonka herttua häneen loi.

— Ja nyt, — lisäsi Frans, — on henkeni ja turvallisuuteni taattu.

Hämmästyneet maistraatinjäsenet huusivat heikosti: eläköön armollinen herttuamme!

Väkijoukko, ajatellen niitä etuja, joita sille herttuan jokaisesta matkasta tavallisesti koitui, huusi voimakkaasti: eläköön!

Tuossa tuokiossa oli Fransilla ympärillään hoviväkensä, jota hän Anjoun herttuana ylläpiti Angersissa ja jonka henkilökunnasta vain ylhäisimmät tunsivat isäntänsä. Sitten tuli kaupungin aatelisten ja naisten vuoro, niin että onnentoivotuksia riitti lähes puoleenyöhön. Kaupungilla toimeenpantiin juhlavalaistus, kiväärejä laukaistiin kaduilla ja toreilla, ja aina Méridorin linnaan asti toi tuuli tullessaan Angersin hyvien porvarien ilohuudot ja humun.

18.

Anjoun herttuan valtiotaitoa.

Kun Bussy ja herttua lopultakin jäivät kahdenkesken, virkkoi viimeksimainittu:

— Puhelkaamme nyt hetkinen. Tarkkasilmäinen Frans oli huomannut, että Bussy, heidän toisensa tavattuaan, oli tuntunut tavallistaan taipuvaisemmalta. Siitä hän hovituntemuksensa perusteella teki sen johtopäätöksen, että kreivi oli jotenkuten kiusallisessa asemassa ja että hän, herttua, voisi käyttää sitä hyödykseen. Mutta toiselta puolen oli Bussylläkin ollut miettimisen aikaa, niin että hän varsin tyynenä saattoi odottaa herttuan hyökkäystä.

— Kun viimeksi toisemme tapasimme, olit sinä hyvin sairas, Bussy parkani!

— Se on totta, teidän korkeutenne. Olin kovin sairas, ja melkein kuin ihmeen kautta minä pelastuin.

— Sinulla oli myös luonasi muuan lääkäri, joka oli kauhean varovainen sinun parantumisesi suhteen, sillä hän ärhenteli niille, jotka uskalsivat sinua lähestyä.

— Sekin on totta, teidän korkeutenne, sillä le Haudouin on minulle peräti uskollinen.

— Hän kai pidätti sinua sängyssä, vai kuinka?

— Pidätti, ja se oli vähällä saattaa minut ihan epätoivoon, kuten teidän korkeutenne voi huomata.

— Mutta minusta tuntuu siltä kuin olisit voinut lähettää tohtorin hiiteen ja tulla minun kanssani ulos.

— Kyllä kai, — vastasi Bussy ja käänteli hermostuneesti hattuaan.

— Mutta, — jatkoi herttua, — koska oli kysymys vakavasta asiasta, et sinä uskaltanut paljastaa.

— Mistä on kysymys? — huudahti Bussy ja painoi hatun päähänsä aina silmiä myöten. — Luulen teidän korkeutenne sanoneen, että minä pelkäsin paljastaa itseäni?

— Juuri niin minä sanoin.

Bussy hypähti ylös tuoliltaan ja huusi:

— Armollinen herra, te ette usko sanaakaan siitä, mitä nyt sanoitte. Minun ruumiissani on kaksikymmentä arpea todistamassa, että olen useamman kerran itseni paljastanut. En ole koskaan ollut pelkuri, mutta tunnen monta, jotka eivät voi sanoa samaa itsestään, eivät ainakaan voi sitä todistaa.

— Teillä on aina kiistämättömät perusteenne, herra Bussy, — virkkoi herttua, harmista kalveten, — ja kun teitä nuhdellaan jostakin, suurennatte te aina sen moitteen ja kuvittelette olevanne siinä oikeassa.

— Ooh, teidän korkeutenne! Minä tiedän hyvin, etten aina ole oikeassa, mutta tiedän myöskin sen, milloin olen väärässä.

— Milloinka sitten olette väärässä, jos saan luvan kysyä?

— Silloinkun palvelen kiittämättömiä ihmisiä.

— Todentotta, hyvä herra, luulenpa teidän unohtavan itsenne, — sanoi prinssi ja nousi äkkiä ylös sillä arvokkuudella, mikä hänelle erinäisissä tilaisuuksissa oli ominaista.

— Hyvä on, minä unohdan itseni, armollinen herra, — vastasi Bussy. — Tehkää tekin kerran elämässänne se sama: unohtakaa itsenne — tai unohtakaa minut.

Bussy astui pari askelta ovea kohti, mutta prinssi ehätti hänen eteensä.

— Kiellättekö siis, — virkkoi herttua, — että te samana päivänä, jolloin kieltäydyitte lähtemästä minun kanssani ulos, heti kohta senjälkeen poistuitte kotoanne?

— Minä en kiellä koskaan mitään ellen ehkä sitä, jota minua pakotettaisiin tunnustamaan.

— Sanokaapa siis minulle, miksi niin itsepäisesti tahdoitte jäädä kotiin?

— Asiat pakottivat minut siihen.

— Kotoiset asiatko?

— Asiat kotona taikka muualla.

— Minä otaksuin, että kun jokin ylimys on ruhtinaan palveluksessa, tämän ruhtinaan asioiden tulisi olla muita tärkeämpiä.

— Kuka siis tavallisesti on huolehtinut teidän asioistanne, armollinen herra?

— Myönnän, että se olette te, ja tavallisesti olenkin huomannut teidät uskolliseksi ja uhrautuvaksi. Tahdonpa mennä niinkin pitkälle, että annan teille pahan luontonne anteeksi.

— Olette varsin hyvä!

— No, no! Olihan tosin teilläkin hieman syytä olla minuun tyytymätön: minä näet olin luvannut teille rangaista Monsoreauta. Mutta onko hän sitten teistä niin vihattava tuo Monsoreau?

— Ei lainkaan. Minusta hän on vain hirmuisen ruma ja minä olisin toivonut, että hänet olisi poistettu hovista, jotta minä olisin päässyt näkemästä hänen inhottavia kasvojaan. Te, armollinen herra, näytte sitävastoin siitä oliosta pitävän. Mutta eihän makuasioista pidä koskaan kiistellä.

— Ooh, jos se kerran oli ainoa syy, niin ei teidän olisi tarvinnut olla niin kovin myrtyneellä mielellä minua kohtaan kuin mikäkin pahankurinen lapsi. Ja vielä enemmän teitte väärin siinä, että ette lähtenyt minun kanssani, mutta sensijaan läksitte yksin joutavanpäiväisten asioitten takia.

— Joutavanpäiväisten! Olenko minä tehnyt joutavuuksia, minä? Ja te juuri äsken moititte minua siitä että… Sanokaapa, armollinen herra, mitä turhuuksia minä olen tehnyt?

— Tehän tahdoitte kostaa d'Epernonille ja Schombergille, ellen väärin käsitä. Minullakin oli sama tarkoitus, mutta aika ei ollut sopiva.

— Armollinen herra, mitä te tällä tarkoitatte, jos saan kysyä?

— Surmatkaa vallan kernaasti ne kummatkin, niin, vaikkapa kaikki neljä. Olen siitä teille yhä enemmän kiitollinen. Mutta älkää niitä kiusottako, sillä niiden katkeruus kohdistuu minuun.

— Mitä minä sitten olen tehnyt kunnon d'Epernonille?

— Teidän toimestanne on hänen vaatteensa revitty rikki.

— Vai niin, — virkahti Bussy. — Nyt tulee siis saksalaisen vuoro.
Mitä minä olen tehnyt Schombergille?

— Tahdotteko kieltää, että olette värjäyttänyt hänet siniseksi indigolla? Kun minä pari tuntia jälkeenpäin hänet näin, oli hän vieläkin yltäpäältä sininen. Ja sitäkö te kutsutte hyväksi pilanteoksi?

Nyt alkoi prinssi kuitenkin vasten tahtoaan nauraa, ja Bussykin räjähti remakkaan nauruun, muistellessaan väriammeeseen pistettyä Schombergia.

— Minunko siis, — kysyi hän, — luullaan tehneen heille nuo kepposet?

— Luuletko sitten minun ne järjestäneen? — tokasi prinssi.

— Ja olisiko teillä sitten sydäntä moittia miestä, jolla olisi ollut tuollaisia päähänpistoja? Ah! Niinkuin äsken sanoin, olette te kiittämätön ihminen.

— Olkoonpa niinkin. Jos todellakin poistuit sitä tarkoitusta varten, niin annan sinulle anteeksi.

— Onko se varmaa, teidän korkeutenne?

— On, kautta kunniani. Mutta et sinä vielä ole minusta päässyt.

— Puhukaa sitten.

— No, puhutaan sitten minusta itsestäni. Mitä olet tehnyt auttaaksesi minua?

— Näettehän, armollinen herra, mitä olen tehnyt: olen kiiruhtanut
Anjouhun.

— Siis sinä, toisin sanoen, pakenit.

— Pakenin, sillä pakenemalla pelastin minä myöskin teidät.

— Mutta etkö sinä, sen sijaan että matkustit näin kauvaksi, olisi yhtä hyvin voinut jäädä Parisiin? Luullakseni sinä olisit ollut minulle paljo suuremmaksi hyödyksi Montmartressa kuin Angersissa.

— En, teidän korkeutenne. Siinä kohden me olemme eri mieltä. Minä katsoin edullisemmaksi matkustaa Anjouhun.

— Täytynee teidän kuitenkin myöntää, Bussy, että oikku ei ole mikään syy.

— Mutta entä jos sen oikun tarkoituksena oli hankkia teille puolustajia?

— No, se muuttaa asian. Kertokaapa, mitä olette tehnyt?

— Siihen vastaan teille huomenna, armollinen herra, sillä juuri nyt täytyy minun lähteä.

— Mitä varten, jos saan kysyä?

— Neuvottelemaan erään mitä tärkeimmän henkilön kanssa.

— Vai niin. Mene sitten, Bussy, mutta ole varovainen.

— Mitä se hyödyttäisi? Emmekös me ole täällä voimakkaimmat?

— Vaikkapa niinkin, mutta varovaisuus on sittenkin hyvä. Oletko jo ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin?…

— Minä olen ollut täällä vasta kaksi päivää enkä tietenkään niin lyhyessä ajassa ole ehtinyt paljoa aikaansaada.

— Mutta kaiketikin olet oleskellut täällä salaisesti?

— Tietysti. Näettehän, millainen puku minulla on ylläni. Käytänkö minä tavallisesti kanelinvärisiä vaatteita?

— Missä sinä asut?

— Kun sen kuulette, armollinen herra, niin käsitätte uhrautuvaisuuteni… Minä asun eräässä pienessä hökkelissä kaupunginmuurin lähellä, ja sinne päästään sisälle joen puolelta. Kertokaapa nyt minulle, teidän korkeutenne, miten pääsitte pois Louvresta ja miten minä tulin kohdanneeksi teidät maantiellä väsynein hevosin ja d'Aubigné seurassanne?

— Minulla on ystäviä.

— Teilläkö ystäviä? — tokasi Bussy. — Ah, prinssi, te laskette leikkiä!

— On ystäviä, joita sinä et tunne.

— Ketäpä ne ovat?

— Navarran kuningas ja d'Aubigné, jonka äsken näit.

— Navarran kuningas!… Ah! Sehän on totta, tehän olette samoissa salaliittopuuhissa!

— Minä en ole koskaan vehkeillyt, herra Bussy.

— Vai niin. No, mutta kuinka pääsitte ulos Louvresta?

— Sänkykamarini ikkunan kautta.

— Todellakin! Teidän korkeutenne siis tiesi tikapuut?

— Mitkä tikapuut?

— Ne, jotka olivat kaapissa.

— Kuinka ne ovat olleet sinun tiedossasi? — kysyi prinssi kalveten.

— Tietäähän teidän korkeutenne, että minulla joskus on ollut onni päästä siihen huoneeseen.

— Sisareni Margotin aikana, eikö niin? Sinä siis silloin kiipesit ikkunan kautta sisälle?

— Kiipesin, samalla tapaa kuin te sieltä ulos. Mutta minua ihmetyttää vain se, että te löysitte tikapuut.

— En minä niitä löytänyt. Minulle annettiin tieto siitä, missä ne olivat.

— Kuka antoi tiedon?

— Navarran kuningas.

— Ahaa! Navarran kuningas siis tiesi tikapuitten olemassaolon. Sitäpä minä en olisi koskaan uskonut. Varmaa kuitenkin on, että te nyt terveenä ja reippaana olette täällä. Nyt me annamme Anjoussa leimuta ja räiskyä, ja samoin myöskin Angoumoisissa ja Bearnissa. Siitä on koituva hauska ilotulitus!

— Mutta etkö sinä puhunut jostain kohtaamisesta, Bussy?

— Puhuin, ja se on totta se. Mutta tämä hupainen keskustelu sai minut unohtamaan koko asian. Jääkää hyvästi, armollinen herra!

— Otatko hevosesi?

— En, sillä jos se on teidän korkeudellenne tarpeellinen, niin saatte sen pitää. Minulla on myös toinen.

— Siinä tapauksessa otan tarjouksen vastaan.

Tuonnempana voimme selvitellä tilimme.

— Kyllä, armollinen herra, ja suokoon jumala, etten minä silloin jäisi teille mitään velkaan!

— Miksikä niin?

— Siksi, etten voi sietää sitä henkilöä, jonka toimeksi tavallisesti jätätte laskujenne päättämisen.

— Bussy!

— Se on totta, armollinen herra. Olemmehan me sopineet siitä, ettemme enää puhu tästä asiasta.

Prinssi, joka hyvin tiesi, miten suuresti hän nyt tarvitsi Bussyn apua, ojensi hänelle kätensä. Bussy tarttui siihen, mutta pudisti myöskin päätään.

19.

Herra Saint-Luc'in valtiotaitoa.

Keskellä synkkää yötä Bussy palasi asuntoonsa. Mutta sen sijaan, että toivomuksensa mukaan olisi tavannut siellä Saint-Luc'in, löysikin hän vain kirjeen, jossa tämä ilmoitti saapuvansa seuraavana päivänä.

Kello kuuden aikaan seuraavana aamuna läksi Saint-Luc kaupunkiin. Välittämättä erityisemmin väestössä vallitsevasta tavattomasta liikkeestä meni hän suoraan siihen taloon, jossa Bussy asui.

Ystävykset syleilivät toisiaan sydämellisesti, ja Bussy virkkoi:

— Paras Saint-Luc! Käykäähän sisälle tähän vähäiseen majaan. Minä oleksin nykyisin Angersissa.

— Niinpä niin, — vastasi Saint-Luc, — ja vieläpä voittajan tavoin itse taistelukentällä.

— Mitä sillä tarkoitatte, hyvä ystävä?

— Sitä, ettei vaimoni salaa minulta mitään, yhtä vähän kuin minä häneltä. Sanalla sanoen, rakas Bussy, hän on kertonut minulle kaikki. Sallikaa minun nyt onnitella teitä, joka olette verraton kaikessa. Ja kun kerran olette kutsunut minut luoksenne, niin suvaitkaa, että annan teille hyvän neuvon.

— Minkälaisen?

— Vapauttakaa itsenne mahdollisimman pian tuosta vihattavasta Monsoreausta. Hovissa ei kukaan tunne teidän suhdettanne hänen vaimoonsa. Hetki siis on suotuisa. Ja kun sittemmin menette lesken kanssa naimisiin, niin ei kukaan voi sanoa, että olisitte surmannut miehen hänen vaimonsa tähden.

— Mainiota ehdotustanne on vain yksi este haittaamassa: olen luvannut Dianalle säästää hänen miehensä henkeä, ellei hän itse hyökkää kimppuuni.

— Siinä teitte väärin, sillä mitään sellaista ei pitäisi koskaan luvata. Ellette pidä kiirettä, tulee kyllä Monsoreau, joka on viekas heittiö, saamaan suhteen selville. Ja siitä selon saatuaan hän, jossa ei ole pisaraakaan ritarillisuutta, yksinkertaisesti salaa murhauttaa teidät.

— Tapahtukoon Jumalan tahto! — vastasi Bussy hymyillen. — Mutta paitsi sitä, että tulisin rikkoneeksi Dianalle vannomani valan, jos hänen miehensä surmaisin…

— Hänen miehensä!… Tiedättehän hyvin, että Monsoreau ei ole hänen miehensä!

— Tiedän, mutta hän on sitä ainakin nimellisesti. Paitsi sitä, kuten jo sanoin, että rikkoisin vannomani valan, tulisi maailmakin minua tuomitsemaan.

Sillä sitä, jota kaikki tänään pitävät villipetona, voidaan jo huomenna pitää pyhimyksenä, jos minä vain otan hänet hengiltä.

— En minä kehottaisikaan teitä itseänne surmaamaan häntä.

— Tarkoitatteko ehkä salamurhaajia? Voi, Saint-Luc, se on huono neuvo!

— Kuka puhuu murhaajista?

— Mitä sitten tarkoititte?

— En mitään, hyvä ystävä. Minussa heräsi muuan ajatus, mutta se ei vielä ole tarpeeksi kypsynyt, niin että voisin siitä teille puhua. Minä en pidä Monsoreausta yhtään enemmän kuin tekään, vaikka minä inhoankin häntä eri syistä. Puhukaamme sen sijaan hänen rouvastaan.

Bussy hymyili ja virkkoi:

— Te olette uljas toveri, Saint-Luc, ja saatte olla varma ystävyydestäni. Niinkuin tiedätte, kuuluu ystävyyteeni kolme seikkaa: kukkaroni, miekkani ja elämäni.

— Kiitos! Minä otan tarjouksen vastaan, mutta vain sillä ehdolla, että saan tarjota teille ihan samaa.

— No, mitä aioitte puhua Dianasta? — kysyi Bussy.

— Haluaisin tietää, ettekö aio käydä Méridorissa?

— Hyvä ystävä, te tiedätte minun epäilykseni.

— Tiedän. Méridorissa voisitte helposti kohdata Monsoreaun, vaikkapa hän nyt onkin monen peninkulman päässä sieltä. Teidän olisi puristettava häntä kädestä, ja kovin tuskallista lienee tarttua sen miehen käteen, jonka mielellään kuristaisi kuoliaaksi. Samaten voisitte ehkä nähdä hänen syleilevän Dianaa, ja vaikeata kai olisi nähdä hyväiltävän naista, jota itse rakastaa.

— Voi! — huudahti Bussy harmissaan. — Te siis varsin hyvin tiedätte, miksi en voi tulla Méridoriin! Nyt, hyvä ystävä…

— Joko minun on lähdettävä? — keskeytti Saint-Luc, käsittäen Bussyn tarkoituksen väärin.

— Ei, minä päinvastoin pyydän teitä jäämään, sillä nyt on minun vuoroni tehdä kysymyksiä.

— Antaapa kuulua.

— Ettekö viime yönä kuilut kellojensoittoa ja kiväärinpauketta?

— Kuulin kyllä. Ja me siellä kotosalla ihmettelimme, että mitä se mahtoi merkitä.

— Ettekö tullessanne huomannut tavatonta liikettä kaduilla?

— Minä juuri aioin kysyä teiltä siihen syytä.

— Syynä siihen on se, että Anjoun herttua eilen tuli tänne.

Saint-Luc hätkähti, kuin olisi hänelle ilmoitettu jonkin pahan hengen ilmestyminen.

— Anjoun herttuako täällä? huudahti hän, — Hänenhän väitettiin olevan vankina Louvressa.

— Juuri siitä syystä, että hänet Louvressa vangittiin, hän nyt on täällä. Hänen onnistui karata ja hän pakeni tänne.

— No, mitä muuta?

— Nähkääs, hyvä ystävä, — jatkoi Bussy, — teillä on nyt mainio tilaisuus kostaa hänen majesteettinsa pikkumainen vainoaminen. Prinssi on jo muodostanut puolueensa. Hän kokoo pian sotaväkeä, ja me järjestämme pienen sisäisen sodan.

— Ohoo! — virkkoi Saint-Luc vakavana.

— Ja minä olen lukenut teidät aseveljiemme joukkoon.

— Kuningastako vastaan? — kysäsi äkkiä kylmästi Saint-Luc.

— Minä en sano juuri kuningasta vastaan, vaan niitä vastaan, jotka ehkä käyvät kimppuumme.

20.

Jatkoa.

— Rakkahin Bussy! Minä olen tullut Anjouhun nauttimaan maaelämän rauhaa enkä taistelemaan hänen majesteettiaan vastaan.

Mutta sallitte kai sen, että esittelen teidät hänen korkeudelleen?

Te koetatte turhaan saada minua puolellenne. Minä en pidä Angersista, vaan olen aikonut heti poistua tästä kaupungista.

— Paras Saint-Luc. Te tekisitte minulle suuren palveluksen, jos suostuisitte pyyntööni. Sillä herttua on minulta kysynyt, miksi minä olen saapunut tänne, ja kun minä en voi sitä hänelle tunnustaa, hän kun on ollut ihastunut Dianaan ja epäonnistunut suunnitelmissaan hänen suhteensa, niin olen minä kuvitellut hänelle tulleeni tänne taivuttamaan maakunnan aatelisia hänen puolelleen. Olenpa sanonut senkin, että minä nyt juuri tänä aamuna kohtaisin yhden heistä.

— No, voittehan sanoa puhutelleenne tuota henkilöä ja selittää, että hän on pyytänyt kuuden kuukauden miettimisajan.

— Huomaanpa, paras Saint-Luc, ettei teidän järjenjuoksunne ole hullumpi kuin minunkaan.

— Kuulkaahan, Bussy. Minä olen tässä maailmassa kiintynyt vain omaan vaimooni, te rakastettuunne. Sopikaamme eräästä asiasta, nimittäin siitä, että minä aina olen suojeleva ja puolustava Dianaa, jotavastoin te puolustatte ja suojelette minun vaimoani. Me siis tahdomme tehdä liiton niitä turvataksemme, joita rakastamme, mutta se liitto ei koskaan saa tulla kosketuksiin politiikan kanssa. Vain siten me pääsemme yksimielisiksi.

— Huomaan, Saint-Luc, että minun on taipuminen. Sillä tällä kertaa on teillä valtit käytettävinänne, minä kun tarvitsen teitä, jota vastoin te vallan hyvin tulette toimeen ilman minua.

— Päinvastoin! Minähän juuri tarvitsen teidän suojelustanne.

— Missä suhteessa?

— Siinä tapauksessa, että kapinalliset aikoisivat ryöstää Méridorin.

— Olette oikeassa, — virkkoi Bussy. — Se olisi tosiaankin arveluttavaa.

Nyt jyrähtivät kanuunat, ja Bussyn palvelija ilmoitti, että herttua jo kolme kertaa oli kysellyt kreiviä. Ylimykset erosivat, vannottuaan toisilleen pitävänsä tuon valtiollisista vaikuttimista vapaan liiton pyhänä.

Bussy riensi ruhtinaan palatsiin, jonne aatelistoa jo joka taholta tulvehti. Huhu Anjoun herttuan saapumisesta oli ehtinyt levitä, ja seudun kaikki kylät ja kaupungit joutuivat liikkeeseen sen uutisen kuultuaan. Bussy pani toimeen juhlallisen vastaanoton päivällisineen ja niihin kuuluvine puheineen. Sillä hän toivoi prinssin vastaanoton, päivällisten ja puheitten aikana saavansa nähdä Dianaa, vaikkapa vain pikimmältään.

Tuuma onnistui. Bussy ratsasti nelisessä Méridoriin.

Herttua piti sillävälin sangen kauniita puheita ja teki syvän vaikutuksen puhuessaan liigasta, kosketellessaan varovasti Guisein kanssa tekemäänsä liittoa ja esiintyessään ruhtinaana, jota kuningas, parisilaisten hänelle, Fransille, osottaman luottamuksen vuoksi, niin suuresti vainosi.

Vastausten ja käsisuudelmien aikana silmäili Anjoun herttua tarkkaavaisesti läsnäolevia aatelismiehiä.

Bussyn palatessa oli kello jo neljä iltapäivällä. Hän hyppäsi alas ratsunsa selästä ja meni heti hikisenä ja tomuisena herttuan luo.

— Ah, reipas Bussyni, sinä tunnut olevan toimelias! — sanoi herttua.

— Kuten näette, armollinen herra.

— Varo vain, ettet uudelleen sairastu. Ehkä et vieläkään ole täysin toipunut.

— Ooh! Hätä ei ole tämännäköinenkään.

— Mistä tulet nyt?

— Tuolta ympäristöltä. Mutta onko teidän korkeutenne tyytyväinen näihin tervetuliaiskäynteihin? Vieraita kai on ollut paljo?

— On, verraten runsaasti. Mutta yksi kuitenkin puuttui.

— Kuka sitten?

— Sinun suojattisi.

— Minun suojattini! Kuka hän on, teidän korkeutenne?

— Méridorin parooni.

— Ah! — virkahti Bussy, muuttuen hieman eriväriseksi.

— Ja kuitenkaan ei häntä olisi unohdettava, vaikka hän unohtaakin minut. Hänellä on suuri vaikutusvalta tässä maakunnassa. Hän oli liigan angersilainen kirjeenvaihtaja. Guiset olivat hänet siksi valinneet, ja ne yleensä ottavat valikoiden uskottunsa. Siis, Bussy, hänen on tultava tänne.

— Mutta entäpä jos hän ei sittenkään tulisi?

— Ellei hän tule minun luokseni, täytyy minun ottaa ensi askel ja mennä hänen luokseen.

— Méridoriinko?

— Miksikäs ei?

Nyt ei Bussy voinut olla heittämättä herttuaan harmin ja mustasukkaisuuden läpitunkevaa katsetta.

— No niin, miksi ei, — virkkoi hän sitten. — Te olette ruhtinas.
Kaikkihan on teille sallittua.

— Luuletko hänen yhäkin olevan minulle vihoissaan?

— Sitä en tiedä. Mistä minä sen tietäisin?

— Etkö siis ole tavannut häntä?

— En.

— Mutta kääntyessäsi maakunnan aateliston puoleen ei sinun olisi pitänyt unohtaa häntäkään.

— Minä en olisi sitä laiminlyönyt ellen olisi tiennyt, ettei hän mielellään haluaisi minua nähdä.

— Mistä syystä?

— Koska minun ei onnistunut pitää hänelle antamiani lupauksia. Siitä syystä en katsonut voivani mennä hänen luokseen.

— Mutta saihan hän sen mitä halusikin?

— Mitä niin?

— Tahtoihan hän saada tyttärestään Monsoreaun kreivittären. Ja hän saikin sen.

— Armollinen herra, jättäkäämme keskustelu tästä asiasta, — lausui
Bussy ja käänsi herttualle selkänsä.

Samassa ilmoitettiin useitten aatelismiesten pyrkivän sisälle. Herttua riensi ottamaan niitä vastaan, ja Bussy sai aikaa punnita hänen sanojansa.

— Mikähän mahtaakaan olla, — ajatteli hän, — herttuan tarkoitus Méridorin paroonin suhteen? Tahtookohan hän vain saada vanhasta paroonista kunnioitetun ja mahtavan tuen itselleen ja yrityksilleen? Taikka ovatkohan hänen valtiolliset suunnitelmansa vain keinona, minkä kautta hän aikoo lähennellä Dianaa?

Bussy harkitsi prinssin nykyistä asemaa: Frans oli veljensä kanssa riidassa, hän oli paennut Louvresta ja esiintyi nyt kapinanjohtajana maaseudulla. Bussy asetti ajatuksissaan toiseen vaakakuppiin prinssin valtiolliset edut ja toiseen hänen rakkaudenhoureensa. Ja viimeksimainitut tuntuivat hänestä ensinmainittuja paljo köykäisemmiltä. Hän tunsi olevansa halukas antamaan herttualle anteeksi hänen kaikki muut vikansa, kunhan vain jättäisi Dianan rauhaan. Palatsin portilla kohtasi Bussy rehelliset, hymyilevät kasvot, joiden hän luuli olevan monen peninkulman päässä.

— Ah! — huudahti hän iloisesti. — Vai sinä se oletkin, Remy!

— Minä, armollinen herra.

— Aioin kirjoittaa sinulle ja pyytää sinun tulemaan tänne.

— No, sepä oli hyvä, sillä minä jo luulin, että te minua nuhtelisitte.

— Mistäpä syystä?

— Syystä että olen tullut tänne ilman teidän lupaanne. Mutta saatuani kuulla Anjoun herttuan paenneen Louvresta ja matkustaneen maakuntaansa muistui mieleeni, että te olitte Angersissa, ja minä ajattelin, että ehkä voi syttyä sisällinen sota ja että runsaasti iskuja kaiketi tultaisiin puolin ja toisin jakelemaan, minkävuoksi kiiruhdin tänne.

— Siinä teit oikein, Remy. No, olethan nyt saanut minut käsiisi?

— Ikäänkuin siinä mitään vaikeuksia olisi ollutkaan! Kysyin herttuan palatsia ja odottelin teitä tässä portilla, saatuani ensin hevoseni talliin, jossa luulin nähneeni teidän hevosenne.

— Sen näitkin, sillä prinssi oli hukannut oman hevosensa. Minä annoin hänelle Rolandini lainaksi, ja kun hänellä ei ollut muuta hevosta, niin hän sen piti.

— Taaskin tunnen teidät tuossa asiassa: tehän oikeastaan olettekin ruhtinas, ja ruhtinas on vain palvelija.

— Elä aseta minua niin korkealle. Nyt saat pian nähdä, miten sinun ruhtinaasi asuu.

Hän vei Haudouinin kaupunginmuurin vierustalla olevaan pikku asuntoonsa.

— Nyt näet palatsin, — virkkoi Bussy. — Hae nyt asunto itsellesi, niinkuin parhaiden taidat.

— Se käy kyllä laatuun. Minä en tarvitse suurta huonetta. Ja niinkuin tiedätte, voisin minä nukkua vaikka seisoallani, jos niin tarvittaisiin. Siihen olen nyt tarpeeksi väsynyt.

Nyt ystävykset erosivat. Ja Bussy, tyytyväisenä sen johdosta, että
Diana ja Remy olivat häntä niin lähellä, nukkui heti.

Varhain seuraavana aamuna kiiruhti Bussy linnaan, käskettyään ensin saattamaan tiedon Remylle, että tämäkin saapuisi sinne. Kreivi oli halukas näkemään hänen korkeutensa ensimäiset aamuhaukottelut saadakseen selville hänen ajatuksensa, jos mahdollista, jo ensi katseista. Herttua heräsi, mutta olisippa saattanut sanoa, että hänellä, samoinkuin veljellään Henrikillä oli nukkuessaan naamari kasvoillaan, niin ettei Bussy tuosta aikaisesta aamutervehdyksestään juuri mitään hyötynyt. Kuitenkin oli hän heti saanut suunnitelluksi suuren joukon tehtäviä, toisen toistaan tärkeämpiä.

Ensinnäkin kävelymatka muurien ulkopuolella linnoitusten tutkimistarkoituksessa. Sitten asukkaitten tarkastus. Senjälkeen käynti asevarastoissa ja määräys kaikenlaisten ampumatarpeitten hankintaan. Sitten seurasi maakunnan verotuksen arvioiminen, jonka tarkoituksena olisi asettaa ruhtinaan hyville ja uskollisille alamaisille pieni lisävero hänen korkeutensa rahavarojen kartuttamiseksi. Ja viimeksi kirjeiden kirjoittaminen. Bussy kuitenkin tiesi, ettei tähän viimeiseen kohtaan tarvinnut sentään panna kovin suurta huomiota, sillä Anjoun herttua hyvin harvoin kirjoitteli kirjeitä.

— Vai niin, vai olet sinä jo täällä? — sanoi herttua herättyään.

— Olen armollinen herra. En ole voinut nukkua. Teidän korkeutenne edut ovat yhtämittaa painaneet mieltäni. Mutta mitä me nyt aamulla kaikkein ensiksi teemme? Mitä teidän korkeutenne sanoisi metsästysretkestä?

— Kuinka! Sinä väität koko yön ajatelleesi minun asioitani, ja tuloksena tästä valvomisestasi ja miettimisestäsi ehdottelet nyt minulle metsästysretkeä? Mitä se merkitsee?

— Se on kyllä totta. Sitäpaitsi ei meillä ole ajokoiria.

— Eikä ylihovijahtimestariakaan, — huomautti prinssi.

— Sepä juuri tekisikin metsästyksen hauskemmaksi.

— Minä en sano samalla tavalla. Omasta puolestani kaipaan häntä.

Herttua lausui nuo sanat äänenpainolla, jonka tarkoituksen Bussy hyvin käsitti.

— Tuo arvon mies, teidän korkeutenne ystävä, ei kuitenkaan liene ollut teidän pelastumistanne avustamassa.

Herttua hymyili ja Bussy lisäsi:

— Ahaa! Minä tunnen tuon hienon hymyn. Se ennustaa onnettomuutta.
Varokoon Monsoreau itseään!

— Sinäkö siis kannat kaunaa häntä kohtaan?

— Mitä varten sitä tekisin?

— Syystä että hän on ystäväni.

— Minä päinvastoin häntä siinä tapauksessa säälin.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Nähkääs, kuta korkeammalle teidän korkeutenne antaa hänen nousta, sitä alemmaksi hän putoo, kun lankeemuksen päivä kerran tulee.

— Kas, kun sinä olet tänään hyvällä tuulella! Mutta minä kuitenkin pysyn mielipiteessäni, nimittäin että Monsoreau olisi nyt täällä ollut meille hyödyksi.

— Kuinka niin?

— Koska hänellä on maatiloja täällä ympäristöllä.

— Hänelläkö?

— Hänellä tai hänen vaimollaan.

Bussy puri huultaan. Herttua johti keskustelun siihen kohtaan, josta tuon jalon kreivin oli edellisenä iltana ollut niin vaikea selviytyä.

— Niinkö teidän korkeutenne luulee? — kysyi hän viimein.

— Tietysti. Méridor on kolmen liöön päässä Angersista. Senhän tiennet parhaiten sinä, joka toit sieltä luokseni vanhan paroonin.

Bussy katsoi täytyvänsä pitää varansa, jottei paljastaisi itseään.

— Minä saatoin hänet teidän korkeutenne luo, — virkkoi hän, — kun hän sitä minulta pyysi ja rukoili… Muuten ei minun palvelukseni häntä paljoakaan hyödyttänyt.

— Kuulehan! Minulle pälkähtää jotain päähäni. Monsoreau on voittanut ensi pelin, mutta sinä olet voittava toisen.

— Mitä teidän korkeutenne tarkoittaa?

— Se on ihan yksinkertainen juttu. Sinähän tunnet minut, Bussy?

— Se onnettomuus on tullut osakseni, armollinen herra.

— Luuletko sinä minua sellaiseksi mieheksi, joka kostamatta voin sietää loukkausta?

— Se riippuu asianhaaroista.

Herttua hymyili vieläkin inhottavammin kuin äsken, puri huultaan ja nyökäytti Bussylle päätään.

— Selittäkää tarkemmin, armollinen herra!

— No niin! Ylihovijahtimestari on varastanut minulta nuoren tytön, jota minä rakastin, tehdäkseen hänet vaimokseen. Minä vuorostani tahdon nyt varastaa häneltä hänen vaimonsa, tehdäkseni hänestä itselleni rakastajattaren.

Bussy koetti hymyillä, mutta siitä hymyilystä syntyi vain irvistys.

— Varastaisitteko hänen vaimonsa? - mutisi hän.

— Minusta ei mikään ole sen helpompaa, — sanoi herttua. — Hän on nyt palannut isänsä luo. Sinun kertomuksesi mukaan hän halveksii miestään. Minulla siis ehkä voisi olla syytä otaksua, että hän pitäisi minua Monsoreauta parempana, varsinkin jos minä lupaan hänelle… sitä mitä aion.

— Mitä aikoo hänen korkeutensa hänelle luvata?

— Tehdä hänet vapaaksi miehestään.

No, miksi ette tehnyt sitä heti? — oli Bussy huudahtamaisillaan. Mutta hän malttoi mielensä ja sanoi sensijaan: Tekisikö teidän korkeutenne todellakin niin kauniin teon?

— Saathan nähdä. Joka tapauksessa aion käydä Méridorissa.

— Rohkenisitteko sen tehdä?

— Miksi en?

— Haluaisitteko näyttäytyä tuolle vanhalle paroonille, jonka hylkäisitte, vaikka ensin olitte minulle luvannut…

— Minulla on mainio selitys käytettävissäni.

— Mistä pirusta te aina niitä löydätte?

— Minä sanon hänelle näin: en ole tahtonut purkaa avioliittoa, sillä Monsoreau, joka tiesi, että te olitte liigan pää-asiamiehiä ja että minä olin sen päällikkö, oli uhannut ilmiantaa meidät kummatkin kuninkaalle.

— Onko tuo teidän korkeutenne omaa sepittämää?

— Ei se ole kokonaan mielikuvitusta, se minun täytyy tunnustaa.

— Siinä tapauksessa minä käsitän.

— Käsität, niinkö sanot? — tokasi herttua, käsittäen väärin Bussyn sanojen tarkoituksen.

— Niin.

— Minä kuvittelen hänelle asiat siinä valossa, — jatkoi herttua, — että minä, naittaessani hänen tyttärensä, pelastin hänen oman henkensä.

— Mainiosti keksitty!

— Eiköpähän olekin? Mutta käskeppä varustamaan hevoset kuntoon, niin me ratsastamme katsomaan, miten tuo vanha kunnonmies Méridorissa jaksaa.

— Heti! — vastasi Bussy, ollen miltei pois suunniltaan.

— Anteeksi, armollinen herra, sanoi hän ovelle ehdittyään, — kuinka monta hevosta on varattava?

— Neljä tai viisi, kuten haluat.

— Jos jätätte asian minun ratkaistavakseni, niin käsken minä varaamaan sata.

— Hyv'on. Sano sitten sata, — virkkoi prinssi hämmästyneenä. —
Mutta mitä varten tarvittaisiin niin monta?

— Että meillä päällekarkauksen sattuessa olisi viisikolmatta käytettävinämme.

Herttua hätkähti ja toisti:

— Päällekarkauksen sattuessa?

— Niin. Olen kuullut puhuttavan, — vastasi Bussy, — että seutu on hyvin metsäistä, enkä lainkaan oudoksuisi, jos siellä teidän päällenne hyökättäisiin.

— Luuletko niin?

— Teidän korkeutenne tietää, ettei todellinen rohkeus halveksi varovaisuutta.

Herttua kävi miettiväiseksi.

— Minä siis ehkä käsken järjestämään kuntoon sataviisikymmentä, — virkkoi Bussy ja siirtyi lähemmäksi ovea.

— Odotahan hetkinen!

— Mitä teidän korkeutenne käskee?

— Luuletteko, että minä olen turvassa täällä Angersissa, Bussy?

— Tietysti, sillä vaikka kaupunki ei olekkaan kovin suuri, on se kuitenkin lujasti linnoitettu.

— Kyllä, hyvin linnoitettu. Mutta kuitenkin se voi olla huonosti puolustettu. Niin urhoollinen kuin oletkin, et sittenkään voi olla kuin yhdessä paikassa samalla kertaa.

— Se on kyllä uskottavaa.

— Ellen minä ole turvassa täällä kaupungissa, enkä minä tietysti ole, kun kerran Bussy sitä epäilee…

— Mutta enhän minä ole sanonut epäileväni, armollinen herra.

— Hyvä, hyvä! Ellen minä vielä ole täällä turvassa, niin tahdon tulla turvatuksi heti.

— Hyvin puhuttu, armollinen herra.

— Minä tarkastan linnan ja varustan sen lujaksi.

— Olette oikeassa, armollinen herra, lujat varustukset…

Bussy sammalsi. Hänen tapansa ei ollut osottaa pelkuruutta eikä hän löytänyt sanoja, kun oli puhe varovaisuustoimenpiteistä.

— Ja vieläkin muuan seikka johtuu mieleeni.

— Tänä aamuna syttyy runsaasti kauniita ajatuksia, armollinen herra.

— Minä kutsutankin Méridorin perheen tänne.

— Teidän korkeutenne. Teillä on totisesti tänään erinomaisesti hienostunut kyky laatia ehdotuksia, joiden täytyy hämmästyttää… Mutta nyt meidän on riennettävä linnaan.

Prinssi huusi palvelijoitaan, sillä hän tahtoi nousta pukeutumaan. Bussy käytti tilaisuutta hyväkseen pujahtaakseen ulos. Eräästä ulommaisesta huoneesta hän löysikin etsimänsä Haudouinin. Kreivi vei hänet herttuan virkahuoneeseen, kirjoitti siellä muutamia sanoja, riensi sitten puutarhaan, poimi sieltä ruusuja kukkavihoksi, kääri kirjeen vihon ympärille, pyörähti talliin, satuloi Rolandin, pisti kukkavihon Remyn käteen ja käski hänen nousta hevosen selkään. Sitten hän saattoi Remyn kaupungin ulkopuolelle, ja muuatta polkua osottaen, sanoi tälle:

— Anna nyt Rolandin mennä, mihin se tahtoo. Polun päässä tulee metsä, sieltä löydät puiston, jonka ympärillä on muuri, ja siinä kohdassa muurin ulkopuolella, johon Roland pysähtyy, heität sinä tämän kukkavihon muurin yli.

Kirjelappu oli näin kuuluva: "Odotettu ei saavu, sillä hän, jota ei odotettu, on saapunut ja on vaarallisempi kuin milloinkaan ennen syystä että hän yhäkin rakastaa. Tutki silmin ja sydämin kaikki se, mikä tässä paperissa näkymättömänä piilee".

Remy jätti Rolandin suitset höllälle, ja hepo kiisi täyttä neliä Méridoriin. Bussy palasi takaisin palatsiin. Prinssi oli jo ehtinyt pukeutua.

Puoli tuntia ratsastettuaan pysähtyi Remy erään puolittain sortuneen muurin luo, jolla kasvoi muurivihreää ja jota tuuheat tammet varjostivat. Siinä hän kääri kirjelipun tiukemmin kukkavihon ympärille ja "halloota" voimakkaasti huutaen heitti vihon muurin yli.

Hiljainen huudahdus kuului muurin toiselta puolen, ja siitä Remy ymmärsi, että kukat ja kirje olivat joutuneet oikeisiin käsiin. Ja kun hänellä ei enää ollut mitään muuta tekemistä, sillä muita määräyksiä ei hänelle oltu annettu, palasi hän takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin.

Bussy tarkasteli sillävälin prinssin seurassa linnaa. Remy tapasi hänet juuri kun hän oli tarkastamassa muuatta maanalaista käytävää, joka johti eräälle salaportille.

— No, mitäpä tiedät? — kysyi hän kirjeenkantajaltaan. — Mitä olet nähnyt? Mitä olet kuullut? Mitä olet tehnyt?

— Olen nähnyt muurin, kuullut huudon ja ratsastanut seitsemän liöötä, — vastasi Remy lyhyesti oikean spartalaisen tavoin.

21.

Roland.

Herttuan ystävät ja seuralaiset Antraguet, Ribeirac ja Livarot saapuivat muutaman päivän perästä Parisista Angersiin, jouduttuaan ensin kaupungin portilla Angersin hyvien porvarien kanssa vähemmän miellyttävään käsirysyyn, josta heidän ehkä olisi ollut vaikea suoriutua ilman prinssin ja Bussyn väliintuloa.

Näiden ystäväinsä seurassa saattoi nyt Anjoun herttua toimeenpanna perinpohjaisia tarkastuksia yltympäri koko linnoituksen. Ratsastellessaan oli hänellä aina seuralaisinaan nuo kolme niin odottamatta saapunutta ystävää, joille Angersin porvarit olivat ylen ylpeileviä, vaikkakaan vertailu heidän ja noiden ratsastustaitoisten aatelismiesten välillä ei suinkaan olisi ollut heille itselleen eduksi.

Eräänä kauniina päivänä saapui sinne juhlallisessa järjestyksessä kaksikymmentäkaksi irtohevosta, kolmekymmentä rahtihevosta ja neljäkymmentä muulia, jotka hevospaareineen, rattaineen ja kuormavankkureineen muodostivat Anjoun herttuan kuormaston. Tämä kaikki tuli kuin taikavoiman kautta Toursista, ja se oli maksanut tuon sievosen summan viisikymmentätuhatta écuta, jotka herttua oli siihen tarkoitukseen määrännyt.

Tunnustettava tosin on, että hevosilla oli satulat, mutta niitä satuloita ei oltu satulasepälle maksettu, ja että raha-arkuissa riippuivat mahtavat lukot, mutta itse arkut olivat tyhjät. Tämä viimeksimainittu seikka oli kuitenkin prinssille kunniaksi, sillä hän olisi voinut täyttää arkut pakkoveroilla. Mutta prinssin luonne ei sallinut julkista ottamista. Hän piti parempana ottaa salaa. Kaikesta huolimatta tuo kulkue teki Angersin kaupungissa mahtavan vaikutuksen.

Ruhtinaan uskotut kantoivat heti raha-arkut säiliöön, sillä tarvittiinhan toki luotettavia henkilöitä kuljettamaan olemattomia summia. Sitten sulettiin linnanportit uteliaan väkijoukon nenän edessä. Tämän varovaisuustoimenpiteen vuoksi tuli rahvas vakuutetuksi siitä, että prinssi oli tuottanut rahaa ainakin pari miljoonaa, vaikka kysymys päinvastoin koski sitä että kaupungin olisi hankittava vastaava summa noitten arkkujen täytteeksi.

Siitä päivästä alkaen vahvistui myös huhu Anjoun herttuan rikkaudesta. Kautta koko maakunnan puhuttiin pian siitä, että herttua olisi riittävän rikas sotimaan vaikka koko Euroopaa vastaan. Tuo luottamus hänen rahakirstuihinsa kannustaisi myös hyviä porvareja kärsivällisesti kestämään sen uuden veron, jonka herttua ystäväinsä neuvosta aikoi heidän maksettavakseen panna.

Tiet olivat täynnään Anjouhun rientäviä aatelismiehiä, jotka saapuivat vakuuttamaan prinssille alamaista uskollisuuttaan ja tarjoomaan hänelle palvelustaan. Anjoun herttua puolestaan haki alituiseen katseillaan jotain erityistä aarretta. Mutta Bussy onnistui toimenpiteissään, niin etteivät herttuan haeskelut päässeet ulottumaan siihen linnaan asti, jossa, Diana asui.

Anjoun herttuan näin jatkaessa tarkastelujaan ja tutkimuksiaan saapui Monsoreau eräänä päivänä kaupungin portille. Hän oli ratsastanut sinä päivänä kahdeksantoista liöötä, ja hänen hevosensa oli väsymyksestä puolikuollut.

Aika, jolloin matkustavainen ei monestikaan ilman vaikeuksia päässyt kaupunkiin, oli jo ohitse. Angerssissa oltiin niin ylpeitä, että sinne kait olisi päästetty vaikka kokonainen pataljoona sveitsiläistä kaartia itse urhoollisen Crillonin johdolla. Herra Monsoreau ilmoitti heti etsivänsä Anjoun herttuaa. Mutta hän ei kuullut edes vartian huutamaa vastausta, sillä hänen hevosensa ei näyttänyt voivan pysyä koivillaan muuten kuin ehkä sen tasapainon avulla, mikä johtui sen omasta nopeasta vauhdista. Olisi voinut lyödä vetoa siitä, että hevonen kaatuisi heti pysähdyttyään.

Se pysähtyi tosiaankin palatsin edustalle, mutta Monsoreau oli etevä ratsastaja ja hevonen oli mainiota rotua. Senvuoksi jäivät molemmat seisomaan jaloilleen.

— Missä on Anjoun herttua? — huusi kreivi.

— Hänen korkeutensa on jossain tarkastusmatkalla, — vastasi vahtisotilas.

— Saamari! — ärjyi Monsoreau. — Minun asiani olisi ollut mitä tärkeintä laatua. Mitä minun nyt on tekeminen?

Siinä samassa tuli paikalle muuan mies, joka ilmoitti olevansa hovimestari. Hänelle herra Monsoreau ilmaisi kaikki ristimä- ja sukunimensä, virkansa ja arvonsa, jotka kuultuaan hovimestari nöyrästi kumarsi, sillä ylihovijahtimestarin nimi maakunnassa kyllä tunnettiin.

— Herra kreivi, — sanoi hän, — ettekö suvaitse käydä linnaan lepäämään? Siitä on kulunut tuskin kymmentä minuuttia, kun hänen korkeutensa läksi ratsastamaan, eikä hän varmastikaan palaa ennen kello kahdeksaa.

— Kello kahdeksaa! Sepä olisi ajan hukkaamista, sillä minulla on ilmoitettavana sangen tärkeä uutinen, joka pitäisi mahdollisimman pian saada hänen korkeutensa tietoon. Ettekö voi antaa minulle hevosta ja opasta?

— Hevosia täällä kyllä on, herra kreivi, mutta opasta en voi antaa, sillä hänen korkeutensa ei sanonut, mihin hän aikoo mennä. Mutta kun kyselette tiellä, niin ehkäpä saatte sen tietää. Sitäpaitsi en tahtoisi lähettää linnasta pois ainoatakaan miestä, sillä hänen korkeutensa tahtoo, että linnaa hyvin vartioidaan.

— Vai niin, — murahti ylihovijahtimestari. — Eikö täällä sitten olla hyvässä turvassa?

— Ooh, herra kreivi, sellaisten miesten kuin Bussyn, Livarotin, Antraguetin ja Ribeiracin kera aina ollaan turvassa, mainitsemattakaan voittamatonta ruhtinasta, hänen korkeuttaan Anjoun herttuaa. Mutta ymmärrättehän, että…

— Ymmärrän, että kun ne eivät ole täällä, niin turvallisuus ei ole niinkään taattua.

— Aivan niin.

— Siinä tapauksessa minä otan tallista hevosen ja koetan hakea käsiini hänen korkeutensa. Voinhan tosiaankin kysellä lähemmin tiellä.

— Kaiken todennäköisyyden mukaan te sillä tavoin tulette löytämään hänen korkeutensa.

Monsoreau siirtyi talliin, jossa oli kymmenen tai kaksitoista mitä kauneinta hevosta. Hän silmäili niitä hevostentuntijan katsein.

— Minä otan tuon tummanruskean, — sanoi hän. Satuloikaa se minua varten.

— Se on hänen korkeutensa lempihevonen, Roland. — Sillä hän ratsastelee joka päivä. Hän on saanut sen lahjaksi kreivi Bussyltä, eikä se nyt olisi tässä tallissa ollutkaan ellei hänen korkeutensa tänään koettelisi uusia, Toursista saamiaan hevosia.

— Näyttää siis siltä, että minäkin osaisin hevosia arvostella.

Minuutissa oli Roland satuloitu ja Monsoreaun kreivi sen selässä.

— Herttua meni ulos tästä portista ja läksi ratsastamaan tuota katua alaspäin, — sanoi hovimestari.

Kun Monsoreau huomasi, että hevonenkin ihan itsestään läksi samalle suunnalle, virkkoi hän:

— Kautta kunniani! Voisipa sanoa, että Rolandilla on tarkka vainu!

Kehottamatta porhalsi hevonen täyteen neliseen. Loikkasipa se vielä oikotiellekin, päästäkseen pikemmin perille, ja pudisteli samalla päätään, ikäänkuin tahtoakseen ohjista vapautua.

— Huomaanpa tosiaankin, — mutisi Monsoreau, — ettei sinua ole turhanpäitten kehuttu. No niin, Roland, koska sinä niin hyvin osaat tien, niin juokseppa vaan!

Hän heitti ohjat Rolandin kaulalle.

Ulkobulevardille päästyään hevonen hetkeksi pysähtyi kuin harkitakseen, kääntyisikö oikealle vai vasemmalle. Sitten se kääntyi vasemmalle. Samassa meni siitä muuan talonpoika ohi.

— Oletteko nähnyt mitään ratsastajajoukkuetta, ystäväni? — kysyi
Monsoreau.

— Olen, herra, — vastasi mies. — Tuolla kauvempana ne kohtasin.

Hän osotti sille suunnalle, mihin Roland jo oli menossa.

— Juoksehan, Roland, juokse, — virkahti silloin ylihovijahtimestari hevoselleen. Se alkoikin heti ravata.

Hevonen juoksi vielä hetken pitkin bulevardia. Sitten se kääntyi äkisti oikealle, muutamalle polulle, joka kiemurtelihe halki kedon ja jonka kahdenpuolen helotti tuhansittain kauniita kukkia. Monsoreau arveli aluksi pysäyttää Rolandin. Mutta hevonen näytti olevan asiastaan niin varma, että kreivikin antoi sen mennä menojaan.

Maisemat alkoivat ratsastajasta vähitellen tuntua tutuilta.

— Mitä nyt! — puheli hän itsekseen, metsään ehdittyään. — Tämähän näyttää siltä kuin tulisimme me Méridoriin. Olisikohan ehkä hänen korkeutensa ratsastanut sille suunnalle?

Ylihovijahtimestarin otsa synkistyi heti sitä ajatellessaan. Ja olihan hän tullut sitä joskus ennenkin ajatelleeksi.

— Ho hoo! — murahti hän. — Ja minä kun aioin heti tavata prinssiä ja vasta huomenna käydä tervehtimässä vaimoani! Olisinkohan ehkä niin onnellinen, että kohtaisin molemmat samalla kertaa?

Monsoreau hymyili pirullista hymyä.

Hevonen nelisti sillävälin eteenpäin tien tuntemuksessaan täysin varmana.

Hetken kuluttua se alkoi hirnua. Ja toinen hirnahdus vastasi siihen
Méridorin puiston laidasta.

— Ahaa! — virkkoi ylihovijahtimestari. — Rolandilla tuntuu olevan siellä tuttuja.

Äkkiä huomasi Monsoreau muurin ja sen viereen kiinnisidotun hevosen.

— Täällä on joku ihminen, — sanoi Monsoreau kalveten.

22.

Mitä Monsoreaun kreivillä oli ilmoitettavana.

Monsoreaun kreiviä kohtasi toinen yllätys toisensa perästä. Méridorin muuri, jonka luo hän oli joutunut kuin jonkin taikavoiman vaikutuksesta; hevoset, jotka hörhöttivät toisilleen kuin vanhat tutut kuunapäivänä: tuossa kaikessa oli epäilemättä jotain sellaista, mikä olisi saanut vähemmänkin epäluuloisen miettiväiseksi.

Lähemmäksi tultuaan, ja se tapahtui, kuten arvata sopii, varsin joutuisasti, huomasi hän muurin siltä kohdalta olevan melkoista matalamman. Ihmisjalkain askeleet näyttivät muodostaneen kuin raput kivien lomiin, ja äskentaitettuja lehviä siellä täällä oksilla.

Yhden ainoan kerran silmättyään huomasi kreivi kaiken, ja kokonaisvaikutuksesta hän alkoi eritellä yksityiskohtia.

Hevosta oli ensin tarkastettava, ja se tapahtuikin. Vieraalla hevosella oli hopeallakirjailtu satulavaippa, jonka toisessa kulmassa oli kirjaimet F. ja A.

Ei siis mitään epäilystä enää. Hevonen oli prinssin, sillä nuo nimikirjaimethan tarkoittivat Frans Anjoulaista.

Sen huomattuaan muuttuivat kreivin epäilykset todelliseksi peloksi. Herttua siis oli lähtenyt tälle suunnalle. Kaiken todennäköisyyden mukaan hän tuli tänne usein, koskapa, tuota muurin viereen kiinnipantua hevosta lukuunottamatta, myöskin Roland tunsi tien.

Ja kun kerran kohtalo oli johdattanut hänet näille jäljille, päätti Monsoreau seurata niitä loppuun asti. Se soveltui muutenkin hänen tapoihinsa sekä ylihovijahtimestarina että mustasukkaisena aviomiehenä.

Mutta niin kauvan kuin hän viipyisi muurin ulkopuolella, ei hän tietystikään saisi mitään nähdä. Senvuoksi hän sitoi hevosensa tuon toisen hevosen viereen ja alkoi sitten reippaasti kiivetä muurille.

Monsoreau oli parahiksi päässyt tähystyspaikalleen, kun hän jo älysi sinisen naistenkapan ja mustan viitan erään puun juurella. Kappa kuului tietenkin naiselle ja viitta miehelle. Sitäpaitsi ei hänen tarvinnut sitä kauvemmin tutkiakkaan, sillä kohta hän näki noin viidenkymmenen askeleen päässä siitä miehen ja naisen kävelevän käsitysten poispäin. Pieniä puita oli kuitenkin jonkun verran niiden edessä.

Onnettomuudeksi Monsoreaulle irtausi muuan kivi muurista ja vieri suurella jyrinällä maahan.

Sen jyrinän kuultuaan otaksuttavasti ne henkilöt, joiden kasvot jäivät lehdikon peittoon, olivat käännähtäneet ympäri ja huomanneet Monsoreaun, sillä siinä samassa kuului kimakka naisen huudahdus. Heti sen jälkeen kuului lehdosta kahinaa ja ritinää, mistä saattoi päättää, että nuo kaksi riensivät pakoon kuin säikähtäneet varikset. Huudon kuultuaan nousi tuskanhiki kreivin otsalle. Hän oli tuntenut Dianan äänen.

Raivoissaan hän hyppäsi alas muurilta ja alkoi miekka kädessä tunkeutua puitten ja pensasten lomitse pakolaisten jälkeen.

Mutta ne olivat jo tipotiessään. Ei mikään enää häirinnyt puiston hiljaisuutta. Pitkissä puistokäytävissä ei näkynyt varjoakaan, ei pienintäkään ääntä kuulunut, lintujen laulua lukuunottamatta.

Mitä oli tehtävä? Puisto oli suuri. Takaa-ajaessaan saattaisi helposti kohdata asiaankuulumattomiakin.

Monsoreaun kreivi oivalsi piankin, että tekemänsä havainto olisi kyllä täksi kerraksi riittävä. Sitäpaitsi hän huomasi olevansa liiaksi haltioissaan voidakseen menetellä varovaisesti, mikä olisi välttämätöntä niin pelättävän kilpailijan suhteen kuin Frans oli. Sillä hän oli vakuutettu siitä, että mies oli prinssi. Mutta jos se ei olisi prinssi ollutkaan, niin olihan hänellä ylen tärkeä tieto herttualle vietävänä. Ja kylläpä hän pian huomaisi, oliko prinssi syyllinen vai ei. Muuan oiva ajatus pälkähti hänen päähänsä. Entäpä jos hän menisi takaisin muurin yli siitä, mistä oli tullutkin, ja veisi, paitsi omaa hevostaan, myöskin tuon toisen, tuntemattomalle kuuluvan hevosen mukanaan.

Siitä kostotuumasta hän sai voimia. Hän pyörähti ympäri ja kiipesi taas yli muurin. Mutta sen toisella puolen ei enää ollut kumpaakaan hevosta. Hänen suunnitelmansa oli ollut niin sattuva, että sen oli hänen vihamiehensäkin hoksannut ja ehtinyt toteuttamaan sen ennen häntä itseään.

Kiukuissaan päästi Monsoreau raivoisan huudon ja puristi tahtomattaan kätensä nyrkiksi. Mutta kun hän ei varsin vähällä menettänyt malttiaan, päätti hän taistella niitä kohtalon oikkuja vastaan, jotka näyttivät häntä kohti suuntautuneen. Yllättäneestä hämärästä huolimatta hän alkoi taivaltaa metsän halki muuatta lapsuudestaan asti tuttua polkua myöten ja pääsi niin viimein Angersiin.

Noin kahden ja puolen tunnin kuluttua kaupungista lähtönsä jälkeen saapui hän sinne takaisin lopen uupuneena. Mutta yksi ainoa ajatus risteili hänen aivoissaan. Hän kyselisi vahtisotilailta, kulkisi kaupunginportilta toiselle ja ottaisi selon siitä, mistä portista on ratsastanut kaupunkiin mies, jolla oli kaksi hevosta. Hän tyhjentäisi kukkaronsa, lupaisi kultaa ja maita ja mantuja kaikille, joita kohtaisi. Ja kyllä kai hän lopulta saisi miehen ulkomuodon selville.

Hän tekisi vahtisotilaalle muutamia kysymyksiä, mutta tämä oli juuri äsken tullut vartiopaikalleen, eikä tiennyt mitään. Monsoreau meni päävahtiin hankkimaan tietoja. Äsken vapaaksi päässyt vahtisotilas oli noin pari tuntia sitten nähnyt hevosen tulevan ilman ratsastajaa ja menevän linnaan. Vahtisotilas oli ajatellut, että ratsastajalle oli jotain tapahtunut ja että viisas eläin senvuoksi yksinään palasi takaisin.

Monsoreau löi kädellään otsaansa. Oli siis selvää, ettei hän saisi mitään tietää. Hän läksi nyt palatsiin.

Siellä oli reilua elämää, paljo melua ja ylenmäärin iloa. Ikkunat säteilivät kuin auringot, keittiöt hehkuivat kuin sulatusuunit. Ja sieltä hulmahti paistettujen metsänotusten ja muitten herkkujen suloinen tuoksu.

Portti oli jo kuitenkin sulettu. Kreivi huusi portinvartiaa ja sanoi nimensä, mutta tämä ei tahtonut häntä tuntea.

— Te olitte äsken suora, ja nyt te olette kumarainen, — sanoi hän.

— Se johtuu väsymyksestä.

— Te olitte kalpea, mutta nyt te punotatte.

— Kuumuus on siihen syynä.

— Äsken te ratsastitte, mutta nyt tulette jalan takaisin.

— Se tapahtuu sentähden, että hevoseni säikähti, heitti minut satulasta ja juoksi yksin kotiin. Ettekö ole nähnyt hevosta?

— Olen kylläkin.

— Menkää kuitenkin ilmoittamaan hovimestarille.

Portinvartija meni. Hovimestari saapui kohta ja tunsi heti Monsoreaun.

— Mistä herra kreivi tulee tuollaisessa tilassa? — kysyi hän.

Monsoreau toisti äskeisen tarinansa.

— Me kävimme hyvin levottomiksi, — sanoi hovimestari, — huomatessamme hevosen palaavan takaisin ilman ratsastajaa. Etenkin oli levoton hänen korkeutensa, jolle minulla oli kunnia ilmoittaa teidän saapumisestanne.

— Aah! Vai oli hänen korkeutensa levoton, sanotte te?

— Hyvin levoton. Ja hän on käskenyt saattamaan teidät hänen luokseen heti kun olette saapunut.

— Hyvä on. Tahdon vain ensin käydä tallissa katsomassa, onko mitään vahinkoa tapahtunut hänen korkeutensa hevoselle.

Monsoreau riensi talliin. Hän tapasi ymmärtäväisen Rolandin samasta paikasta, josta oli sen ottanutkin. Se söi mitä parhaimmalla ruokahalulla.

Viitsimättä muuttaa vaatteitaan, sillä Monsoreaun mielestä se uutinen, joka hänellä oli ilmoitettavana, oli hovitapoja tärkeämpi, suuntasi ylihovijahtimestari askeleensa ruokasaliin.

Prinssin ylimykset ja hänen korkeutensa itse istuivat parhaallaan upeasti katetun ja juhlallisesti valaistun pöydän ympärillä. He olivat juuri käyneet fasaanipasteijojen, villisikapaistien ja höystettyjen väliruokien kimppuun, ja maistelivat palanpainokseen hienoa, tummaa cahor-viiniä taikka petollista, helmeilevää anjou-viiniä, jonka tuoksu kohoo päähän jo ennen kuin on ehtinyt lasiaan tyhjentää.

— Hovi on nyt täydellinen, — sanoi Antraguet punottavana kuin nuori tyttö ja jo humaltuneena kuin vanha saksalainen ratsastaja, — täydellinen, niinkuin teidän korkeutenne kellari.

— Eipäs, eipäs! — puuttui puheeseen Ribeirac. — Meiltä puuttuu ylihovijahtimestari. On tosiaankin häpeä, että me syömme hänen korkeutensa päivällistä ilman että itse olemme hankkineet siihen mitään.

— Minäkin äänestän ylihovijahtimestarin puolesta, — virkkoi
Livarot, — samantekevää kenen, olipa se sitten vaikka itse herra
Monsoreau.

Herttua hymyili, sillä hän yksin oli saanut tiedon kreivin saapumisesta.

Livarot oli parahiksi ehtinyt puhua lauseensa loppuun ja prinssin hymy tuskin vielä oli ehtinyt hälvetä, kun ovi avautui ja Monsoreaun kreivi astui sisälle.

— No, siinä mies, missä mainitaan, — lausui herttua. — Te näette, että onni suosii meitä, hyvät herrat, koskapa se heti lähettää meille sen, jota toivomme.

Monsoreausta tuntui kummalliselta, että prinssi, vastoin tavallisuuttaan, esiintyi noin tylysti.

— Istukaa alas ja käykää käsiksi päivällisiin, — sanoi herttua, osottaen kreiville paikan vastapäätä itseään.

— Armollinen herra, — vastasi Monsoreau, — minä olen hyvin nälissäni, minulla on kova jano ja minä olen perinpohjin väsynyt. Mutta minä en tahdo syödä, en juoda enkä istua, ennenkuin olen teidän korkeudellenne ilmoittanut erään varsin tärkeän uutisen.

— Te kai tulette Parisista, vai kuinka?

— Parisista, mitä suurimmassa kiireessä, armollinen herra.

— Hyvä on. Minä kuuntelen teitä. Monsoreau tuli lähemmäksi Fransia ja, huulillaan hymyily, mutta viha sydämessään, kuiskasi tälle:

— Armollinen herra, leskikuningatar on tulossa, tehden pitkiä päivämatkoja. Hän saapuu teidän korkeutenne luo vieraisille.

Herttua, johon kaikkien katseet olivat luotuina, näytti äkkiä tulevan iloiseksi.

— Hyvä! — sanoi hän. — Minä kiitän teitä, herra Monsoreau! Tänään, kuten aina ennenkin olette te osottanut olevanne uskollinen palvelija. Jatkakaamme nyt aterioimista, hyvät herrat.

Ylihovijahtimestari oli saanut paikkansa Livarotin ja Ribeiracin keskeen. Hänen suruisat ajatuksensa liitelivät vaistomaisesti Méridorin puistoon, ja häneltä loppui äkkiä ruokahalu. Välittämättä ympärillään vallitsevasta hälinästä unohti hän sen seurankin, jossa oli. Hänen otsansa synkistyi ja hänen rinnastaan tunkihe ulos syvä huokaus, mikä herätti kummastuneitten vierasten huomiota.

— Te ihan menehdytte väsymyksestä, herra ylihovijahtimestari, — virkkoi prinssi. — Parasta kai olisi, että menisitte lepäämään.

— Neuvo on hyvä, kautta kunniani, — sanoi Livarot. Ellette sitä seuraa, niin joudutte vaaraan nukkua lautasellenne.

— Anteeksi, armollinen herra, — selitti Monsoreau, päätään kohottaen, — minä todellakin olen väsymyksestä nääntymäisilläni.

— Juokaa, kreivi, — neuvoi Antraguet. — Ei mikään poista väsymystä niin hyvin kuin viini.

— Sitäpaitsi, — murahti Monsoreau, — ihminen juodessaan unohtaa.

— Ooh! — huudahti Livarot. — Eihän hänestä enää ole mihinkään!
Katsokaas vaan, hyvät herrat, hänen lasinsa on vielä täysi.

— Terveydeksenne, kreivi! — esitti Ribeirac lasiaan kohottaen.

Monsoreaun oli pakko vastata tervehdykseen ja hän tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella.

— Hän juo joka tapauksessa varsin kelvollisesti. Katsokaahan vaan, armollinen herra, — huomautti Antraguet.

— Niinpä kyllä, — vastasi prinssi, koettaen saada selville kreivin sydämen ajatuksia.

— Teidän pitää järjestää meille kunnon metsästysretki, kreivi, — pyysi Ribeirac. — Tehän tunnette nämä seudut.

— Teillä on täällä metsästyspalveluskuntaa ja metsiä, — huomautti
Livarot.

— Ja myöskin vaimo, — jatkoi Antraguet.

— Niin, — toisti kreivi koneellisesti, — minulla on jahtiväkeä, metsiä ja vaimo. Kyllä, hyvät herrat, totta se on.

— Järjestäkääpä meille villisianmetsästys, kreivi, — sanoi prinssi.

— Minä koetan, armollinen herra.

— Mitä hittoa! — huudahti muuan anjoulainen ylimys. — Te kostatte!
Olipa se kaunis vastaus, vaikka metsä vilisee villisikoja täynnään.
Jos minä menisin metsästämään Méridorin puoleisiin metsiin, niin
sitoutuisin viidessä minuutissa ajamaan esille kymmenen kappaletta.

Monsoreau kalpeni. Hän ajatteli hänkin Méridorin puoleisia metsiä.

— Niin, niin, huomenna, huomenna! — huusivat ylimykset yhteen ääneen.

— Tahdotteko järjestää meille metsästyksen huomenna, Monsoreau? — kysyi herttua.

— Olen aina valmis noudattamaan teidän korkeutenne käskyjä, vastasi
Monsoreau. — Mutta, niinkuin teidän korkeutenne jo äsken suvaitsi
huomauttaa, minä olen liian väsynyt johtamaan metsästystä huomenna.
Sitäpaitsi pitäisi minun saada hieman tutkia seutuja.

— Ja täytyyhän hänen, saamari vieköön, saada tavata vaimoaankin! — huomautti herttua muhoisasti. Ja siitä tuo miesparka yhä enemmän lujittui vakaumuksessaan, että juuri herttua oli hänen kilpailijansa.

— Myönnetään! Myönnetään! — huusivat iloisesti nuoret miehet.

— Ja nyt, ylihovijahtimestari, — sanoi herttua, — on teidän aika lähteä nukkumaan.

23.

Saint-Luc'in kiitollisuus

Seuraavana päivänä nousi Monsoreaun kreivi verraten varhain ylös ja meni linnanpihalle. Hän halusi saada käsiinsä sen tallirengin, joka jo oli tehnyt hänelle eräitä palveluksia, ja, jos mahdollista, saada tältä joitakin tarkempia tietoja Rolandista.

Kreivin toivomus toteutui. Upeassa tallissa hän tapasi tarkoittamansa tallirengin.

— Kuulkaahan, ystäväni! Onko tavallista, että hänen korkeutensa hevoset palaavat yksin talliin? Koulitaanko ne siihen?

— Ei, herra kreivi, — vastasi tallirenki. — Minkä johdosta teidän armonne kysyy sitä?

— Nähkääs, minä ajattelen Rolandia.

— Niin, se tuli eilen yksin takaisin. Eikä se minua lainkaan ihmetytä, sillä Roland on harvinaisen älykäs eläin.

— On kyllä, — virkkoi Monsoreau, — sen olen huomannut minäkin.
Onko sille sattunut ennenkin sellaista?

— Ei, herra kreivi. Tavallisesti ratsastaa sillä hänen korkeutensa, joka on mainio ratsastaja eikä hevillä anna heittää itseään satulasta.

— Roland ei ole heittänyt minuakaan satulasta, hyvä ystävä, — sanoi kreivi loukkaantuneena siitä että kukaan, tallirenkikään, saattoi luulla hänen, Ranskan ylihovijahtimestarin, pudonneen hevosen selästä, — sillä, vaikkakaan minä en ole yhtä taitava ratsastaja kuin Anjoun herttua, pidän kuitenkin itseäni kohtalaisen hyvänä ratsastajana. Olin sitonut Rolandin kiinni puuhun käydäkseni eräässä paikassa. Palatessani oli hevonen poissa. Otaksuin, että se oli varastettu taikka että jokin hovimies ohikulkiessaan oli tehnyt minulle kepposen ja vienyt hevosen mennessään.

— Se tuli yksinään kotia.

— Merkillistä se oli, — jatkoi Monsoreau. — Ratsastaako siis hänen korkeutensa usein tällä hevosella?

— Hän ratsasti sillä melkein joka päivä siihen asti kun uudet hevoset saapuivat.

— Tuliko hänen korkeutensa eilen illalla myöhään kotia?

— Noin tuntia aikaisemmin kuin herra kreivi.

— Millä hevosella herttua ratsasti? Eikö se ollut ruskea hevonen, jolla oli valkeat jalat ja tähti otsassa?

— Ei, herra kreivi. Eilen ratsasti hänen korkeutensa Isolinilla, joka on tuolla.

— Eikö prinssin seurueessakaan ollut ketään, jonka olisi ratsastanut mainitsemani näköisellä hevosella?

— En tunne ketään sellaisen hevosen omistajaa.

— Vai niin, — murahti Monsoreau kärsimättömästi. — Kiitos tiedonannosta. Satuloikaa nyt Roland minulle.

Kun se oli tehty, kysyi kreivi:

— Kuinka paljo saat palkkaa vuodessa?

— Kaksikymmentä écuta, herra kreivi.

— Haluatko ansaita kymmenen vuosipalkkaasi yhtenä ainoana päivänä?

— Tietysti sitä haluaisin, — vastasi mies. — Mutta kuinka se kävisi päinsä?

— Ota selvä siitä, kuka ratsasti eilen ruskealla hevosella, jolla oli valkeat jalat ja otsassa tähti.

— Ah, herra kreivi, se mitä pyydätte on sangen vaikeata. Hänen korkeutensa luona käy niin monta vierasta.

— Käy kylläkin, mutta kaksisataa écuta on sekin verrattain kaunis summa.

— Tietysti, herra kreivi. Minä lupaankin tehdä parastani.

— Hyvä on, — sanoi kreivi. — Tässä saat heti kymmenen écuta.

— Paljo kiitoksia, herra kreivi!

— Sano nyt prinssille, että minä olen lähtenyt linnasta järjestämään hänen määräämäänsä metsästystä.

Tuskin oli kreivi saanut tämän sanotuksi, kun kolmaskin henkilö ilmestyi talliin.

— Herra Bussy! — huudahti kreivi.

— Aah! Hyvää päivää, kreivi Monsoreau! Te täällä Anjoussa? Sepä ihme!

— Ja teidänhän sanottiin olevan sairaana!

— Sairas minä todella olenkin, — vastasi Bussy. — Lääkäri on määrännyt minun olemaan yhdessä kohden, enkä minä kahdeksaan päivään ole uskaltanut poistua kaupungista. Ahaa! Aiotteko ratsastaa Rolandilla? Sen hevosen minä myin hänen korkeudelleen. Ja hän mieltyi siihen niin, että käyttää sitä miltei joka päivä.

Monsoreau kalpeni.

— Niin — virkahti hän, — se on minusta varsin luonnollista, sillä
Roland on kelpo eläin.

— Ette erehtynyt, kun valitsitte heti sen hevosen, — huomautti
Bussy.

— Emme me tänään ensi kertaa tee toistemme tuttavuutta. Minä ratsastin sillä jo eilen.

— Anteeksi, — jatkoi Bussy. — Te puhuitte äsken metsästyksen järjestämisestä.

— Prinssi haluaa saada hirven.

— Miltä suunnalta aiotte sen saada käsiinne?

— Méridorista päin.

— Hm! Vai niin! — murahti Bussy, ja hän nyt vuorostaan kalpeni.

— Ettekö lähde minun mukaani? — kysyi Monsoreau.

— Tuhannen kiitoksia, mutta en voi! Menen kotiin lepäämään. Minusta tuntuu siltä kuin palaisi kuume uudelleen.

— Ahaa! Onpa tämä kaunista! — kuului samassa kirkas ääni huutavan ovelta. — Kreivi Bussy on siis minun luvattani noussut ylös.

— Voi, Haudouin! — virkahti Bussy. — Nyt minä ihan varmasti saan nuhteita! Jääkää hyvästi, kreivi.

Bussy ja lääkäri poistuivat.

— Mikä teidän on? — kysyi Haudouin. — Te olette niin kalpea, että voisinpa melkein luulla teitä sairaaksi.

— Tiedättekö, mihin hän aikoo mennä? — kysyi Bussy.

— En.

— Hän aikoo lähteä Méridoriin. Hyvä jumala! Mitähän tästä tulee?

— Kreivitär kieltää.

— Mutta Monsoreau näki meidät.

— Kreivitär kuvittelee hänelle, että hän näki väärin.

— Siihen ei Dianalla ole voimaa.

— Ooh, kreivi! Te tunnette ehkä liian vähän naisia.

— Remy, minua aavistuttaa, että se pyöveli vielä toimeenpanee jonkin surullisen näytelmän Méridorissa. Minun kai sittenkin olisi pitänyt mennä hänen mukanaan, kun hän sitä kerran minulle ehdotteli. Silloin olisin voinut olla Dianalle avuksi.

— Kreivitär selviytyy kyllä ilman apuakin, kuten jo olen sanonut, ja sitä mieltä olen edelleenkin. Ja meidän on välttämättä tehtävä samoin. Miksi te menitte ulos vastoin selviä määräyksiä?

— Olin liian levoton. En voinut kestää.

Monsoreaulla oli omat syynsä ottaakseen uudelleen Rolandin. Hän tahtoi tulla vakuutetuksi siitä, johtuiko se sattumasta vaiko totutusta tavasta, että tuo älykäs eläin oli kuljettanut hänet aina puiston muurille saakka. Hän tietysti antoi Rolandin mennä sinne, minne se halusi. Ja hevonen kulkikin ratsastajan odotuksen mukaisesti. He lähestyivät nopeasti Méridoria, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin kreivi oli päässyt muurin juurelle samaan paikkaan, mihin edellisenäkin iltana oli joutunut.

Nyt siellä kuitenkin oli ihan hiljaista. Ei mitään hirnuntaa kuulunut eikä mitään muuta hevosta näkynyt.

Monsoreaun kreivi hyppäsi alas satulasta. Mutta ettei hänen ainakaan tällä kertaa tarvitsisi palata jalkaisin takaisin, kääri hän ohjat kätensä ympärille ja kiipesi muurille. Kaikki oli hiljaista niin hyvin muurin sisä- kuin ulkopuolellakin.

Kreivi huomasi tarkoituksettomaksi vainuta ihmisiä, jotka tiesivät tulleensa huomatuiksi, ja jotka, epäilemättä pelästyneinä hänen eilisiltaisesta näkemisestään, olivat keskeyttäneet kohtaamistilaisuutensa tai olivat siihen tarkoitukseen valinneet jonkin toisen paikan. Hän nousi senvuoksi uudelleen ratsunsa selkään ja saapui pian Méridorin linnan portille.

Vanha parooni puuhaili koiriensa parissa kreivin ratsastaessa laskusillan yli. Hän huomasi vävynsä ja otti hänet vastaan asiaankuuluvan kohteliaasti.

Diaana istui erään tuuhean puun varjossa ja luki. Gertrud nypläili jotain koruompelusta hänen vieressään.

Paroonia tervehdittyään huomasi kreivi Dianan. Hän laskeutui alas hevosen selästä ja tuli häntä lähemmäksi. Diana nousi ylös, astui kolme askelta kreiviä kohti ja tervehti syvään kumartaen.

Miten rauhallinen tai oikeammin sanoen, mikä teeskentelijä! — mumisi kreivi itsekseen. — Voi, minkälaisen myrskynhän minä nostatankin tässä hiljaisessa ilmapiirissä!

Muuan palvelija tuli saapuville. Ylihovijahtimestari jätti suitset hänelle ja kääntyi sitten Dianan puoleen, sanoen:

— Rouvani, minä pyytäisin saada hetkisen puhella kanssanne.

— Varsin mielelläni — vastasi Diana.

— Suvaitsetteko viipyä linnassamme? — kysyi parooni.

Kiitos! Ainakin huomiseen asti.

Parooni poistui nyt huolehtimaan siitä, että hänen vävynsä huone järjestettäisiin kuntoon.

Monsoreau antoi Dianalle merkin istua entiselle paikalleen. Itse istui hän sille tuolille, josta Gertrud juur'ikään oli lähtenyt pois. Hän loi Dianaan katseen, joka olisi voinut saattaa päättäväisimmänkin miehen hämmennyksiin.

— Rouvani, kuka oli puistossa eilen illalla? Diana katseli miestään rauhallisesti.

— Mihin aikaan? — kysyi hän äänellä, josta hänen itsehillitsemiskykynsä oli saanut karkoitetuksi kaiken epävarmuuden.

— Kello kuusi.

— Millä suunnalla?

— Tuolla metsän puolella.

— Se on kai ollut joku tuttuni. Minä en kävellyt sinnepäin.

— Te se olitte, rouvani.

— Kuinka sen tiedätte?

Monsoreau nolostui eikä tiennyt mitä vastata. Mutta pian taas hänen vihansa kuohahti.

— Sanokaa minulle sen miehen nimi.

— Minkä miehen?

— Sen, joka käveli teidän kanssanne.

— Kuinka voin sen sanoa, koska en ole siellä ollutkaan?

— Se olitte te, sanon minä! — huusi Monsoreau ja polki jalallaan maata.

— Te erehdytte, hyvä herra, — vastasi Diana kylmästi.

— Kuinka voitte kieltää asiaa, vaikka minä teidät näin?

— Vai te itse, hyvä herra!

— Niin, rouva, juuri minä itse. Miten kiellättekään, vaikka
Méridorissa ei ole ketään muuta naista kuin te?

— Sekin on erehdys, hyvä herra, sillä Jeanne de Brissac on täällä.

— Rouva Saint-Luc'ko?

— Niin, ystävättäreni Saint-Luc.

— Entä herra Saint-Luc?

— Ei jätä vaimoaan, kuten hyvin tiedätte. He ovat menneet naimisiin rakkaudesta, he. Te kai olette nähnyt herra ja rouva Saint-Luc'in.

— Ne eivät olleet herra ja rouva Saint-Luc. Se olitte te, sillä minä teidät täydellisesti tunsin. Sitten siinä vielä oli mies, jota minä en tuntenut, mutta jonka minä olen oppiva tuntemaan, sen vannon.

— Väitättekö siis yhäkin, että minä olin siellä?

— Väitän. Minähän sanon teidät tunteneeni ja kuulleeni teidän huutonne.

— Kun tulette järkiinne, hyvä herra, olen valmis teitä kuulemaan.
Mutta nyt katson parhaaksi vetäytyä pois.

— Ette, rouva, — sanoi Monsoreau, tarttuen Dianan käteen, — te jäätte.

— Hyvä herra, tuossa tulevat herra ja rouva Saint-Luc. Toivon, että te heidän läsnäollessaan hillitsette vihaanne.

Saint-Luc ja hänen rouvansa näkyivät tosiaankin tulevan eräällä puistokäytävällä. Heidät oli saanut lähenemään juuri soimaan pantu ruokakello. He tunsivat heti kreivin ja arvattuaan läsnäolollaan päästävänsä Dianan pahasta pälkähästä lähestyivät nopeasti.

Rouva Saint-Luc kumarsi syvään Monsoreaulle. Saint-Luc ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. Vaihdettiin muutamia kohteliaita sanoja. Sitten tarttui rouva Saint-Luc kreivin käsivarteen, Saint-Luc tarjosi oman käsivartensa Dianalle, ja niin läksivät he ruokasaliin.

Monsoreaun kreivi sai paikan herra ja rouva Saint-Luc'in välissä, ja Diana, ystävättärensä hienotunteisuuden johdosta, Saint-Luc'in ja paroonin keskessä. Keskustelu muodostui ylimalkaiseksi ja kosketteli tietenkin Anjoun herttuan Angersiin saapumista. Monsoreau olisi kyllä mielellään vaihtanut puheenainetta, mutta hän olikin nyt tekemisissä tottuneitten pöytätoverien kanssa. Saint-Luc ei lainkaan kieltäytynyt hänelle vastailemasta. Hän päinvastoin kaikin tavoin imarteli tuota mustasukkaista aviomiestä. Ja Saint-Luc'in puheliaisuuden vuoksi sai Diana olla vaiti.

— Tuo Saint-Luc on narri ja lavertelee kuin kottarainen, — tuumaili kreivi itsekseen. — Hän vielä tavalla tahi toisella ilmaisee minulle sen, mitä haluan tietää.

Monsoreau ei tuntenut Saint-Luc'ia, sillä hän oli saapunut hoviin juuri samoihin aikoihin kuin viimeksimainittu oli poistunut. Ylihovijahtimestari alkoi jutella tuon nuoren miehen kanssa tavalla, joka yhä enemmän rauhoitti Dianaa. Sitäpaitsi heitti Saint-Luc silloin tällöin Monsoreaun kreivittäreen katseita, jotka selvästikin merkitsivät:

— Olkaa rauhallinen! Minulla on muuan suunnitelma tekeillä.

24.

Saint-Luc'in suunnitelma.

Päivällisten päätyttyä tarttui Monsoreau uudelleen ystävänsä käsivarteen ja vei hänet mukanaan ulos linnasta.

— Pidän itseäni enemmän kuin onnellisena tavattuani teidät täällä, minä kun jo etukäteen pelkäsin Méridorin yksinäisyyttä, — puheli hän.

— Ooh! — intti Saint-Luc, — onhan teillä täällä vaimonne! Mitä minuun tulee voisin minä sellaisen seuralaisen kera viihtyä vaikka erämaassa.

— Kyllä, kyllä, — vastasi Monsoreau ja puri huultaan. — Mutta kuitenkin…

— Mitä tarkoitatte?

— Kuitenkin olen hyvin tyytyväinen tavatessani teidät täällä.

— Hyvä herra, — vastasi Saint-Luc, kaiverrellen hampaitaan kultaisella hammastikulla, — te olette erittäin kohtelias, sillä enhän toki luulisi tarvitsevan pelätä hetkeäkään ikävää, kun teillä kerran on sellainen puoliso ja kun täällä ympäristössä on niin ihana luonto.

— Ah! Minä olen viettänyt puolet elämääni metsässä.

— Sekö on syynä siihen, ettei siellä viihtyisi? — huomautti Saint-Luc. — Minä puolestani luulisin, että kuta kauvemmin asuisin metsäseuduilla, sitä enemmän oppisin niitä rakastamaan. Katsokaahan vain, mikä ihana puisto! Minä luulen joutuvani vallan epätoivoon, kun minun kerran täytyy täältä lähteä. Onnettomuudekseni pelkäänkin, että se tulee verrattain pian tapahtumaan.

— Mistä syystä?

— Voi kreivi! Onko ihminen koskaan oman kohtalonsa herra? Me olemme kuin lehdet tuulessa ja liitelemme yli ketojen ja laaksojen, tietämättä minne tuuli meidät vie. Te olette onnellinen, te.

— Onnellinen! Miksi niin?

— Kun saatte asua tässä ihanassa seudussa.

— Ooh! — virkkoi Monsoreau. — Luultavasti en minäkään tule täällä kauvan viipymään.

— Kyllä te vielä muutatte mielipidettänne.

— En, minä en kaunista luontoa jumaloi. Ja omasta puolestani epäilenkin tätä puistoa, jota te pidätte niin kauniina.

— Te epäilette tätä puistoa, sanotte. Mistäpä syystä?

— Koska se ei näytä minusta varmalta.

— Ei näytä varmalta! — huudahti Saint Luc kummastuneena. — Aah, minä ymmärrän! Se on teidän mielestänne liian yksinäinen?

— En juuri sitäkään tarkoita, sillä minä päinvastoin otaksun, että täällä Méridorissa käy väliin vieraita.

— Ei käy, kautta kunniani! — vastasi Saint-Luc teeskentelemättä. —
Ei ainoatakaan sielua.

— Todellako?

— Siihen saatte luottaa, sillä niin on asianlaita.

— Eikö täällä käy kukaan vieraissakaan.

— Ei ainakaan minun täällä, ollessani ole kukaan käynyt.

— Eikö edes kukaan ylimys Angersin hovista silloin tällöin hiivi tänne hetkiseksi!

— Ei ainoakaan.

— Se on mahdotonta.

— Mutta kumminkin totta.

— Ooh! Te loukkaatte Anjoun aatelisia.

— En tiedä, loukkaanko heitä, mutta en todellakaan ole nähnyt heistä varjoakaan.

— Voi, siinä tapauksessa minä olen väärässä.

— Ihan kokonaan väärässä. Mutta palatkaamme siihen, josta te äsken puhuitte, nimittäin että tämä puisto ei olisi turvallinen. Onko siellä sitten karhuja vai mitä?

— Ooh, ei!

— Entäpä susia?

— Ei niitäkään.

— Varkaitakos?

— Ehkä. Kuulkaahan, herra Saint-Luc, minusta on teidän rouvanne hyvin kaunis. Onko teillä tapana usein kävellä puistossa?

— Varsin usein. Hän rakastaa luontoa, niinkuin minäkin. Mutta miksi teette minulle sellaisen kysymyksen?

— Vain huvin vuoksi. Oletteko te aina hänen seurassaan, kun hän on kävelyllä?

— Aina.

— Melkein aina pitäisi teidän sanoa.

— Mutta mitä te, saamari vieköön, tarkoitatte?

— Ooh, hyvä jumala! En mitään, herra kreivi, taikka en paljo mitään.

— Mutta kuitenkin?

— Nähkääs, minulle on sanottu, että… Mutta lupaattehan, ettette suutu minuun?

— Minä en suutu koskaan.

— Sitäpaitsi ovat tällaiset salaisuudet naineitten miesten kesken tavallisia. Katsokaas, minä olen kuullut, että täällä puistossa olisi nähty muuan mies hiiviskelemässä.

— Mieskö?

— Niin.

— Joka olisi tullut tänne minun vaimoni takia?

— En minä nyt sitä sano.

— Teette väärin, ellette sitä sano, herra kreivi. Sehän on mitä suurimmassa määrin mielenkiintoista. Kuka sitten olisi sellaista nähnyt? Puhukaa! Te siis sanotte sen miehen tulleen tänne vaimoni vuoksi, vai kuinka?

— No niin, jos minä sanon teille totuuden, niin luulenpa, että mies ei ole tullut tänne rouva Saint-Luc'in tähden.

— Kenenkäs tähden?

— Pelkään, että Diana on ollut kysymyksessä.

— Ah! — huokasi Saint-Luc, — siihen minä pikemminkin olisin tyytyväinen?

— Mitä! Soisitteko asian olevan mieluummin siten?

— Epäilemättä, sillä tiedättehän, ettei itsekkäämpiä ihmisiä, kuin aviomiehet, ole olemassa.

— Hm!

— Uskotteko niin, että jokin mies on harhaillut täällä puistossa?

— Usko ei enää riitä. Minä olen sen omin silmin nähnyt.

— Oliko hän yksin?

— Ei, hän oli Dianan seurassa.

— Milloin?

— Eilen illalla.

— Missä?

— Tuolla kauvempana.

Monsoreau näytti kohta paikkaa.

— Ahaa! — virkkoi Saint-Luc, — Muuri on tosiaankin ylen huonossa kunnossa! Minun täytyy ilmoittaa kreiville, että hänen aitauksiansa vahingoitetaan.

— Ketä te epäilette?

— Mistä niin?

— Muurin yli kiipeämisestä tarkoituksella saada puhutella vaimoasi.

Saint-Luc näytti vaipuneen hetkeksi syviin mietteisiin. Ja Monsoreau odotteli hartaasti niiden tulosta.

— Kautta jumalan, — virkkoi Saint-Luc viimeinkin, — minä en tiedä ketään muuta kuin…

— Kuin… kenen?

— Kuin… teidät itsenne, — vastasi Saint-Luc ja katsoi suoraan kreivin silmiin.

— Puhutteko pilaa, herra Saint-Luc? — kysyi kreivi kummastuneena.

— En lainkaan. Avioliittoni alussa menettelin minä itsekin samalla lailla. Miksi ette siis tekin voisi niin tehdä?

— Vai niin. Te ette halua minulle vastata. Myöntäkää se, hyvä ystävä. Elkää pelätkö mitään… minulla on rohkeutta. Auttakaa minua arvaamaan, niin teette minulle äärettömän suuren palveluksen.

Saint-Luc näytti miettivältä.

— Minä en voi arvata ketään muuta kuin teidät itsenne.

— Antaa tuon leikinlaskun jo jäädä, hyvä herra. Ottakaa asia vakavalta kannalta, sillä minä sanon teille, että se tosiaankin on vakava.

— Se muuttaa asian. Mutta tiedättekö, kuinka se mies tänne tulee?

— Hän tulee, saakuri vieköön, tänne hiipimällä.

— Useinko?

— Usein, siitä olen varma. Muurissa näkyy hänen askeltensa jälkiä.
Katsokaa itse!

— Niinpä todellakin näkyy.

— Mutta ettekö ole koskaan ennen huomannut näitä?

— Ooh! — virkahti Saint-Luc. — Kyllä minä sitä melkein epäilin.

— No, siinä nyt näette, virkkoi kreivi levottomasti huohottaen.

— Mutta minä en tullut asioita sen pitemmälle ajatelleeksi.
Otaksuin, että se olitte ollut te.

— Vaan minäpä sanon teille, että minä se en ollut.

— No, siinä tapauksessa se on ollut joku muu. Ylihovijahtimestari katseli miltei uhkaavasti Saint-Luc'ia. Tämä puolestaan näytti mitä rakastettavimman ja välinpitämättömimmän näköiseltä.

— Haa! — huusi Monsoreau vihastunein katsein, niin että Saint-Luc kohotti päänsä ylös.

— Päähäni pälkähtää jotakin, — sanoi Saint-Luc, — Olisikohan se…

— Sanokaa, mitä ajattelette!

— Olisikohan se Anjoun herttua?

— Sitä samaa minäkin hetkisen ajattelin, — jatkoi Monsoreau. —
Mutta minä olen saanut selville, ettei se ole hän.

— Mutta herttua on ylen ovela.

— On kyllä, mutta hän se ei ole.

— Te väitätte aina, ettei mies ole se, joksi minä häntä otaksun, ja kuitenkin tahdotte, että minä sanoisin miehen nimen.

— Tietystikin. Teidän, joka asutte linnassa, pitäisi tietää…

— Malttakaahan! keskeytti Saint-Luc.

— Jokohan nyt osutte oikeaan?

— Minuun iski eräs toinen ajatus. Koska se kerran ei ollut herttua ettekä te, niin olen se tietenkin minä.

— Tekö?

— Niin, miksikäs en?

— Tekö hiiviskelisitte täällä puistossa, vaikka teillä on oikeus oleksia täällä niinkuin haluttaa?

— Miks'ei! Minulla on niin monta päähänpistoa, — vastasi Saint-Luc.

— Olisitteko te lähtenyt karkuun huomattuanne minut muurilla?

— Sellaisen voi tehdä vähemmästäkin syystä.

— Teillä siis oli jotakin luvatonta tekeillä? — jatkoi kreivi ja alkoi tulla kärsimättömäksi.

— Sitä en voi kieltääkään.

— Kun minä nyt tarkemmin ajattelen, niin te teette minusta pilkkaa, — huusi kreivi kalveten, — ja olette tehnyt sitä jo neljännestunnin ajan.

— Te erehdytte, hyvä herra, — selitti Saint-Luc, katsahti kelloonsa ja löi Monsoreauhon katseen, joka sai tämän säpsähtämään, rajusta luonnostaan huolimatta, — te erehdytte, sillä sitä on kestänytkin jo kahdenkymmenen minuutin ajan.

— Mitä, te loukkaatte minua, herra! huudahti kreivi.

— Luuletteko sitten, että ette itse loukkaa minua noilla kiusottavilla kysymyksillänne?

— Aah, nyt minä näenkin selvästi!

— Onpa ihme nähdä selvästi kello kymmenen aikaan aamulla! Mitä te sitten näette? Sanokaa!

— Näen, että te olette yksissä tuumissa petturin kanssa, sen, konnan, jota en eilen päässyt surmaamaan.

— Mitä nyt! — sanoi Saint-Luc. — Se on minun ystäväni.

— Jos niin on asia, niin surmaan minä teidät hänen sijastaan.

— Äh! Omassa talossanneko? Ja sanomattako kertaakaan: varokaa itseänne?

— Luuletteko sitten, että minä jättäisin roistoa rankaisematta! — huudahti kreivi hurjistuneena.

— Voi, herra kreivi, kuinka teitä on huonosti kasvatettu ja kuinka yhdessäolonne metsän villipetojen kanssa on turmellut teidän tapanne! Hyi sentään!

— Mutta ettekö huomaa, että minä olen vallan pois suunniltani! — ärjyi kreivi ja asettui Saint-Luc'in eteen kädet ja kasvot vääristyneinä.

— Tokihan minä tuon näen! Eikä vihastuminen kaunista teitä lainkaan.
Te olette nyt kamalan näköinen, paras kreivi.

Ylihovijahtimestari vei äkisti kätensä miekankahvaan.

— Ah! — virkahti Saint-Luc. — Painakaa mieleenne, että te itse vaaditte minut taistelemaan kanssanne. Otan teidät itsenne todistajaksi siihen, että minä olen täysin rauhallinen.

— Niin oletkin, raukka! — huusi Monsoreau. — Niin, sänkykamarisuosikki, vedä miekkasi esille!

— Vaivautunette kai siirtymään yli muurin, herra Monsoreau. Sen takana olemme puolueettomalla alueella.

— Mitä minä siitä välitän?

— Mutta minäpä välitän siitä. Minä en tahdo surmata teitä omassa kodissanne.

— Hyvä on! — sanoi Monsoreau ja alkoi kiivetä muurille.

— Varokaa itseänne! Nouskaa varovasti, kreivi. Tuo kivi tuossa näyttää kovin epävarmalta. Sitä on epäilemättä paljo käytetty. Elkää loukatko itseänne! Minä tulisin siitä kovin pahoilleni.

Saint-Luc alkoi nyt vuorostaan kavuta muurin yli.

— No niin, alahan joutua! — huusi Monsoreau, vetäen miekkansa.

— Ja minä kun matkustin tänne maalle huvittelemaan, — murahti itsekseen Saint-Luc. — Onpa tämä hieman omituista huvittelua!

25.

Saint-Luc opettaa Monsoreaulle sen iskun, jonka hän itse oli oppinut kuninkaalta.

Monsoreau odotti Saint-Luc'ia miekka kädessä ja mitä uhkaavammassa asennossa.

— Oletko siellä? — kirkui kreivi.

— Vai niin, — virkahti Saint-Luc. — Te olette valinnut pahimman paikan, teidän selkänne kun on vasten aurinkoa. Mutta elkää siitä häiriytykö.

Monsoreau teki nyt puolikäännöksen.

— No, olkoon menneeksi, — jatkoi Saint-Luc. — Tällä tavoin voin nähdä, mitä teen.

— Minua ei tarvitse säästää, — sanoi Monsoreau, — sillä minä aion käydä päälle, täydellä todella.

— Vai niin! Aiotteko siis ehdottomasti surmata minut?

— Ettäkö väkisin!… Tietysti… Sitä juuri aionkin.

— Ihminen päättää, jumala säätää, — vastasi Saint-Luc ja veti miekkansa hänkin.

— Sinä sanot…

— Minä sanon: Katsokaa tarkoin tuota mätästä, jossa kasvaa valmuja.

— No, entä sitten?

— Minä vain tahdon sanoa, että kaadan teidät sille mättäälle.

Näin sanottuaan asettui hän hymyillen miekkailuasentoon.

Monsoreau heilutteli raivokkaasti miekkaansa ja suuntasi vastustajaansa muutamia varsin hyvin harkittuja iskuja, mutta Saint-Luc ne yhtä taitavasti väisti.

— Kyllä te totta tosiaan, kreivi Monsoreau, — sanoi hän, vastustajansa hyökkäyksiä torjuen, — käyttelette miekkaa hyvin taitavasti, ja kuka hyvänsä muu, paitsi Bussy ja minä, olisi tuosta teidän viime iskustanne kaatunut.

Monsoreau kalpeni huomatessaan, kenen kanssa hän oli tekemisissä.

— Teitä kaiketi kummastuttaa, — jatkoi Saint-Luc, — kohdatessanne näinkin mukiinmenevän miekkailijan. Mutta se johtuu siitä, että kuningas, jonka tiedätte olevan ylen ystävällisen minua kohtaan, on antanut minulle opetusta miekkailutaidossa ja opettanut minulle muun muassa erään iskun, jonka minä puolestani aivan heti opetan teille. Sanon tämän siltä varalta, että jos te siihen iskuun kuolette, niin saatte jo edeltäpäin tietää kaatuvanne kuninkaan itsensä minulle neuvomasta iskusta, ja sen luulisi olevan teille itselle suureksi kunniaksi.

— Te olette perin hilpeä mies, hyvä herra, — sanoi Monsoreau katkerasti ja valmistautui tähtäämään iskun, joka olisi voinut muurinkin lävistää.

— Ooh! Yleensä tehdään niin hyvin kuin osataan eikä niinkuin halutaan, — vastasi Saint-Luc, heittäytyen sivulle päin ja pakottaen siten vastustajansa tekemään puolikäännöksen. Siten joutui Monsoreau seisomaan päin aurinkoa.

— Kas niin, — jatkoi Saint-Luc. — Nyt te seisotte juuri minun tarkoittamassani paikassa ja voitte odottaa pääsevänne makaamaan sille mättäälle, jonka minä jo teille näytin. Eikö olekin totta, että minä hyvin taidokkaasti valmistelin tätä liikettä? Varsin tyytyväinen olenkin. Äsken teillä ei ollut muuta kuin viisikymmentä mahdollisuutta sadasta tulla surmatuksi, nyt niitä sensijaan on yhdeksänkymmentäyhdeksän.

Ja niin notkeasti, niin voimakkaasti ja sellaisella raivolla, ettei Monsoreau sitä olisi voinut hänestä uskoa eikä kukaan muukaan tuosta hintelävartisesta miehestä edes aavistaa, suuntasi Saint-Luc viisi iskua yhtäpäätä ylihovijahtimestaria kohti. Tämä vallan hämmästyneenä sai vältetyksi noiden sähisevien salamain myrskyn. Mutta kuudennella iskulla tunkeutui Saint-Luc'in miekka hänen rintaansa.

— No siinä ovat nyt teidän kaikki sata mahdollisuuttanne, — lausui Saint-Luc. — Ja pankaa tarkoin merkille, hyvä herra, että te kaadutte juuri tuolle samalle mättäälle, jonka teille näytin.

Kreiviltä putosi miekka kädestä, hänen polvensa horjuivat ja hän vaipui valmunkukkien päälle, joiden purppuraan hänen oma verensä sekottui. Saint-Luc pyyhki rauhallisesti miekkansa kuivaksi ja katseli tarkkaavaisesti niitä asteettaisia muutoksia, jotka vähitellen muuttavat kuolevan ihmisen kasvot kuolleen elottomiksi piirteiksi.

— Ooh, te olette surmannut minut! — sammalsi kreivi.

— Niin koetin tehdä, — vastasi Saint-Luc. — Mutta kun nyt näen teidän viruvan siinä kuolemankielissä, olen todellakin pahoillani siitä mitä on tapahtunut. Te olette kauhean mustasukkainen, se on totta, mutta te olitte urhoollinen.

Hän laskeutui polvilleen Monsoreaun viereen ja jatkoi:

Jos teillä olisi lausuttavana jokin toivomus, niin lupaan minä, aatelisen kunniani kautta, sen täyttää. Tiedän kokemuksesta, että haavoittuneena tavallisesti janottaa. Jos haluatte jotain juotavaa, niin minä hankin sitä teille.

Monsoreau ei vastannut; hän oli kääntänyt kasvonsa maata vasten ja kiemurteli nyt siinä verissään kuolemankielissä.

— Mies parka! — huokasi Saint-Luc ja nousi ylös. — Voi ystävyyttä!
Voi ystävyyttä! Sinä olet kovin vaativainen jumaluus!

Monsoreau avasi silmänsä ja koetti nostaa päätään, mutta vaipui surkeasti valittaen takaisin.

— No niin, nyt hän on kuollut, — sanoi Saint-Luc. — Häntä ei enää maksa ajatella… Niin, se on helppoa sanoa, mutta, ah, olenhan minä joka tapauksessa surmannut ihmisen!

Hän kiiruhti takaisin linnaan ja tapasi siellä Dianan ja Jeannen.

— Suokaa anteeksi, rakastettava linnanrouva, — virkkoi hän, — mutta minulla olisi jotain tärkeätä sanomista vaimolleni.

— Vallan kernaasti, — vastasi Diana. — Minä menen siksi aikaa isäni luo kirjastoon. Jeanne, kun olet saanut puhutuksi asiasi miehesi kanssa, niin voit hakea minut sieltä.

Nyökäyttäen hymyillen päätään hän riensi pois.

— Mistä on kysymys? — kysyi Jeanne hilpeästi. — Sinä näytät niin synkältä, rakkaani.

— Sen kyllä itsekin uskon.

— Mitä sitten on tapahtunut?

— Onnettomuus. Luulen, että Monsoreau on kuollut.

— Kuollut! — huudahti Jeanne hyvin käsitettävällä kauhulla.

— Niin ovat asiat.

— Hän, joka juuri äsken oli täällä ja puhui ja näki…

— Niin, sepä juuri olikin syynä hänen kuolemaansa! Hän on nähnyt liian paljo, mutta erittäinkin on hän puhunut liian paljo.

— Saint-Luc, sinä salaat minulta jotakin, — jatkoi Jeanne ja tarttui miehensä käsiin.

— Minä en salaa mitään, sen vakuutan, en edes paikkaa, jossa hän kuoli.

— Missä se sitten tapahtui?

— Tuolla kauvempana muurin takana, samassa paikassa, mihin Bussy tavallisesti sitoi kiinni hevosensa.

— Sinä olet hänet surmannut, Saint-Luc!

— Tietysti. Kukas muu se olisi voinut olla?

— Voi sinua onnetonta!

— Rakas ystävä! Hän haasti minut kaksintaisteluun, hän loukkasi minua, hän veti miekkansa surmatakseen minut.

— Kauheata! Kauheata! Mies parka!

— Hm! Sen kyllä tiesin. Saathan nähdä, että häntä kahdeksan päivän kuluttua kutsutaan "pyhäksi Monsoreauksi".

— Mutta sinähän et nyt enää voi jäädä tänne! — huudahti Jeanne.

— Juuri sitä samaa minä itsekin ajattelin ja senvuoksi kiiruhdin tänne pyytämään sinua, hyvä ystävä, että valmistautuisit matkalle.

— Mutta ei suinkaan hän ole haavoittanut sinua?

— No, vihdoinkin! Kysymys tosin tulee vähän liian myöhään, mutta se kuitenkin tekee sinusta ja minusta sovussaeläjiä. En ole haavoittunut. Olen täysin terve ja reipas. Mutta meidän on matkustettava mahdollisimman pian, sillä ymmärräthän, että asia voi tulla ilmi minä hetkenä hyvänsä.

— Mutta mihin me matkustamme?

— Parisiin.

— Parisiinko? No, mutta entä kuningas?

— Kuningas on jo kyllä unohtanut kaikki entiset. Senjälkeen, kun me toisemme näimme, on ehtinyt tapahtua paljo asioita. Ja jos syttyy sota, mikä on varsin luultavaa, niin on minun paikkani oleva hänen sivullaan. Mutta nyt minun täytyy kirjoittaa muutamia sanoja Bussylle. Kerro sinä sillä välin kaikki tyyni Dianalle.

Saint-Luc riensi huoneeseensa ja kirjoitti vapisevalla kädellä seuraavat rivit!

'Paras ystävä!

Huhun kautta saat tiedon siitä onnettomuudesta, joka on Monsoreaun kreiviä kohdannut. Meillä oli puiston ulkopuolella pieni keskustelu muurin rikkoutumisen syistä sekä sellaisista hevosista, jotka palaavat yksin kotiin. Tämän keskustelun kestäessä kaatui Monsoreaun kreivi muutamalle valmumättäälle niin onnettomasti, että hän heti heitti henkensä.

Uskollinen ystäväsi Saint-Luc.

J.K. Kun tämä ehkä ensi aluksi tuntuu sinusta hieman uskomattomalta, niin tahdon tähän lisätä, että onnettomuuden tapahtuessa oli meillä kummallakin miekka kädessämme. Minä matkustan heti paikalla Parisiin tervehtimään kuningasta'.

Kymmenen minuuttia myöhemmin läksi muuan paroonin palvelija viemään tätä kirjettä Angersiin. Samalla ratsastivat myöskin herra ja rouva Saint-Luc linnasta, jätettyään Dianan ylen alakuloiseksi ja varsinkin neuvottomaksi siitä tavasta, millä hän tuon surullisen jutun ilmoittaisi isälleen.

Kun Saint-Luc ratsasti ohitse, käänsi hän päänsä poispäin.

— Sellaista se on palvelusten tekeminen ystävilleen, — virkkoi Saint-Luc vaimolleen. — Varmaa varmempaakin on, että kaikki ihmiset ovat kiittämättömiä ja ettei ainoakaan ole minua kiitollisempi.

Monsoreaun kreivitär.

26.

Pienet syyt, suuret seuraukset.

Samaan aikaan kun Monsoreau kaatui Saint- Luc'in miekan lävistämänä, saapui leskikuningatar, Medicin Katarina, Angersiin. Hänen vastaanottonsa muodostui jotakuinkin tylyksi. Hän sai kauvan odotella Angersien porttien ulkopuolella. Viimein päästi hänet Bussy eräästä pienestä takaportista. Anjoun herttua oli tekeytynyt sairaaksi eikä mennyt äitiään vastaan. Linnaan päästyään ja herttuan tavattuaan ilmoitti Katarina tulleensa tuomaan kuninkaan rauhantarjousta, kun prinssi ensin, Bussyn kehotuksesta, oli viittaillut siihen suuntaan, että hän pitäisi leskikuningatarta kuninkaan panttivankina.

Bussy oli tämän ensi keskustelun aikana muutamassa herttuan huoneen viereisessä salakäytävässä. Herttua ainoastaan saattoi nähdä hänen silmänsä, kun hän pienestä seinäpaperin aukosta tähtäämillään katseilla tahtoi pitää prinssiä taipumattomana.

Helposti ymmärrettävistä syistä halusi Bussy kostaa, maksoi mitä maksoi. Anjouhun oli jäätävä niin kauvaksi aikaa kuin Monsoreau olisi siellä, sillä siten kävisi pitäminen miestä silmällä ja siten saisi hän myös tilaisuuden tavata Dianaa. Tämä varsin yksinkertainen valtiotaito vaikutti kuitenkin suuressa määrin koko Ranskanmaan kohtaloihin. Pienillä syillä on usein suuret seuraukset.

Siitäpä syystä Bussy silmäniskuin, uhkaavin katsein ja kaikenmoisin elein sai herransa pysymään taipumattoman lujana. Herttua pelkäsi Bussya ja antoi tämän johtaa itseään. Eikä Fransia todellakaan koskaan ennen oltu nähty niin päättäväisenä kuin nyt.

Katarina siis tuli kaikin puolin nujerretuksi ja hän ajattelikin vain kunniakasta peräytymistä, kun vähäpätöinen tapahtuma, joka oli melkein yhtä odottamaton kuin Anjoun herttuan päättäväisyys, tuli hänelle avuksi.

Juuri kun keskustelu äidin ja pojan kesken oli: vilkkaimmillaan, tunsi Bussy äkisti, että joku veti häntä takinliepeestä. Hän katsahti kärsimättömänä taakseen. Siinä seisoi Remy.

Bussy olisi tahtonut puhua, mutta Remy pani sormen suulleen. Sitten hän veti herransa hiljaa viereiseen huoneeseen.

— Mistä on kysymys, Remy? — kysyi kreivi ylen kärsimättömästi. —
Miksi häiritset minua näin tärkeänä hetkenä?

— Kirje Méridorista, — kuiskasi Remy.

— Vai Méridorista! Kiitos, Remy, kiitos! Missä on se kirje?

— Kirjeentuoja ei tahdo jättää sitä kenellekään? muulle kuin teille itsellenne.

Remy avasi viereisen huoneen oven ja viittasi sanansaattajan tulemaan sisälle.

— Anna kirje tänne! Minä olen kreivi Bussy.

Samassa pisti hän kultarahan kirjeentuojan kouraan.

— Kreivitärkö antoi teille kirjeen? — jatkoi Bussy.

— Ei, vaan kreivi.

— Mikä kreivi? — kysyi Bussy ja tarkasteli päällekirjoitusta.

— Kreivi Saint-Luc.

— Ahaa!

Bussy oli hieman kalvennut, sillä kuultuaan sanan "kreivi" oli hän luullut kirjeen olevan Monsoreaulta eikä hänen vaimoltaan.

Kreivi kääntyi poispäin lukemaan kirjettä ja salaamaan sitä mielenliikutusta, jota jokainen tuntee saadessaan tärkeän kirjeen, ellei nyt ole mikään Caesar Borgia, Machiavelli, Medicin Katarina tai pääpiru itse.

Bussy oli tosiaankin menetellyt viisaasti kääntyessään poispäin. Sillä tuskin oli hän ehtinyt vilkaista kirjeeseen, kun hän jo sävähti purppuranpunaiseksi.

Kirjeentuoja poistui.

— Katsohan, — virkkoi Bussy, — mitä Saint-Luc on puolestani tehnyt.

Hän ojensi kirjeen Remylle. Tämä silmäili sitä.

— Hyvä on! — sanoi hän. — Tämähän on mainiota. Herra Saint-Luc on itse kohteliaisuus. Eläkööt kaikki ymmärtäväiset ihmiset, jotka pikku sivalluksella kykenevät lähettämään köyhän sieluraukan kiirastuleen!

— Tämähän on ihan uskomatonta!

— Tietysti se tuntuu uskomattomalta, mutta asiaan ei se mitään vaikuta. Nyt on meidän asemamme kokonaan muuttunut.

— Monsoreau kuollut! Voi, sehän tuntuu minusta unennäöltä, Remy! Mitä! Enkö minä siis enää milloinkaan näkisi tuota kummitusta, joka alati on tunkeutunut minun ja onneni väliin? Remy, me kai olemme pettyneet.

— Emme pety lainkaan. Lukekaa kirje! "Hän on kaatunut muutamalle valmumättäälle", — siihen suuntaanhan siinä oli. Ja vieläpä niin ankarasti, että siitä kuoli.

— Mutta siinä tapauksessa ei Diana voi jäädä Méridoriin. Minä en sitä tahdo. Hänen täytyy muuttaa johonkin muuhun paikkaan, jossa hän voi olla kätkössä.

— Pidän Parisia verrattain sopivana siihen, — vastasi Haudouin. —
Siellä unohtaa varsin hyvin.

— Olet oikeassa. Hän saa muuttaa takaisin taloonsa Tournellisin kadun varrelle. Jos hänen leskeysaikansa vietämme huomaamattomina, jos onni yleensä voi pysyä huomaamattomana.

— Niin, mutta päästäksemme Parisiin, on rauhan vallittava täällä
Anjoussa.

— Siinäkin olet oikeassa. Voi, hyvä Jumala! Miten paljo onkaan aikaa hukkaan kulutettu!

— Tarkoitatte ehkä sitä, että te nousette hevosen selkään ja kiiruhdatte Méridoriin.

— Ei, en minä, vaan sinä. Minun täytyy välttämättä jäädä tänne. Sitäpaitsi olisi minun läsnäoloni sellaisessa tilaisuudessa miltei sopimatonta.

— Mutta miten saan minä häntä tavata? Onko minun mentävä linnaan?

— Ei, mene ensin puistoon. Ehkäpä hän kävelee siellä minun saapumistani odotellen. Ellet tapaa häntä siellä, niin mene vasta sitten sisälle linnaan?

— Mitä pitää minun sanoa hänelle?

— Että minä olen puolihullu ilosta.

Bussy puristi nuoren miehen kättä ja meni sitten entiselle paikalleen käytävään.

Hänen poissaollessaan oli Katarina koettanut saada poikaansa taivutetuksi sopimaan kuninkaan kanssa ja saapumaan takaisiin Parisiin. Hän oli kuninkaan puolesta luvannut Fransille täydellisen anteeksiannon.

— Henkivartiostosi saat itse valita, — kuuli Bussy piilopaikkaansa palattuaan Katarinan sanovan. — Sen vartiostosi päälliköksi saat itse määrätä, kenen haluat, vaikkapa kreivi Bussyn, jos niin tahdot.

— Herttua kävi tämän viimeisen tarjouksen johdosta neuvottomaksi ja vilkaisi Bussyyn päin, otaksuen tämän silmien vihasta säkenöivän. Mutta hän päinvastoin näkikin Bussyn iloisena ja hymyillen nyökäyttävän päätään suostumuksen merkiksi.

— Mitä tämä merkitsee? — ajatteli hän. — Halusiko Bussy sotaa vain päästäkseen minun henkivartiostoni päälliköksi?

— Pitääkö minun nyt tarjous hyväksyä? — kysyi hän ääneen, ikäänkuin itseltään.

— Pitää, pitää! — vastasi Bussy kaikin mahdollisin merkein.

— Onko minun siis, — jatkoi herttua, — lähdettävä Anjousta ja palattava Parisiin?

— On, on! — vastasi Bussy entiseen tapaan.

— Tietysti on rakas lapseni! — virkkoi Katarina. — Onko sitten niin vaikeata palata Parisiin?

— Minä en, kautta kunniani, ymmärrä tästä vähääkään, mutisi herttua. — Olimme suostuneet siitä, että minä kieltäisin kaiken, ja nyt neuvoo hän minua rauhaan ja ystävyyteen.

— No? — kysyi Katarina tuskallisena. — Millaisen vastauksen annat?

— Minä mietin asiata, äiti, — vastasi herttua, sillä hän toivoi saavansa Bussyltä lähempiä selityksiä. — Ja huomenna…

— Hän taipuu, — ajatteli Katarina. — Nyt olen voittanut taistelun.

— Kun asiata tarkoin punnitaan, — tuumi herttua itsekseen, — niin ehkäpä Bussy sittenkin on oikeassa.

Toisiaan syleiltyään he erkanivat.

27.

Monsoreaun kreivi avaa taas silmänsä.

Remy ratsasti täyttä neliä määräpaikkaansa kohti. Ennen pitkää hän oli päässytkin puistomuurin luo. Yhtäkkiä pysähtyi hevonen ja alkoi korskua ja tuijottaa eteensä. Kummastuneena katseli Remy maahan nähdäkseen, mikä oli se este, joka niin äkkiä oli pysäyttänyt hänen hevosensa. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin leveän verijuovan kukkien välissä.

— Mitä! — ajatteli hän. — Olisikohan Saint-Luc lävistänyt
Monsoreaun juuri tässä?

Hän tähysteli ympärilleen.

Kymmenen askeleen päässä siitä, muutamain pensasten keskellä, huomasi hän muuria vastaan nojallaan olevan ihmisruumiin.

— Ah! Siinähän Monsoreau onkin! — tuumaili hän. Hän laskeutui satulasta ja kiiruhti kuolleen luo.

— Onpa tämä kummallista, — puheli hän itsekseen. — Tuossa makaa hän kuolleena, ihan raatona, ja kuitenkin on verilätäkkö tuolla kauvempana. Ah! Tässäpä on vieläkin muuan jälki. Hän on laahautunut sieltä tänne. Taikka on sitten tuo kunnon Saint-Luc, joka on itse laupeus, asettanut hänet istumaan muuria vasten, jottei veri pääsisi hänelle päähän. Niin, niin se on. Hän on, kautta kunniani, kuollut silmät auki.

Mutta äkkiä otti Remy askeleen takaperin. Nuo äsken aukiolleet silmät sulkeutuivat ja entistäänkin kolkompi kalpeus levisi kuolleen kasvoille.

Remy kävi miltei yhtä kalpeaksi kuin Monsoreau. Mutta koska hän oli lääkäri, s.o. täydellinen materialisti, mutisi hän, nenäänsä raaputtaen:

— Hm! Koska hän sulkee silmänsä, niin se todistaa vain sitä, että hän ei ole kuollut.

— Mutta kaikesta materialismista huolimatta horjahtelivat hänen polvensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja hän istahti tai oikeammin sanoen vaipui maahan. Hänen kasvonsa tulivat silloin ihan lähelle kuolleen kasvoja.

— Olen jostakin lukenut, — ajatteli hän, — että kuoleman jälkeen tapahtuu erinäisiä liikeilmiöitä, jotka merkitsevät vain materian, aineen, kokoonluhistumista tai jotka toisin sanoen ovat alkaneen häviämisen ensi oireita. Saatanallinen mies! Aikooko hän kuoltuaankin meitä vaivata! Niin, mutta eivät vain silmät ole ummistuneet, mutta onpa kalpeuskin lisääntynyt. Muuten on olemassa varma keino sen seikan selvillesaamiseksi, onko joku kuollut vai ei. Jos näet työnnän miekkani jalan verran hänen vatsaansa eikä hän liikahda, niin on hän varmasti kuollut.

Äkkiä avasi Monsoreau silmänsä taaskin. Remy hyppäsi pystyyn kuin käärmeen puremana, ja hänen otsalleen kihosi kylmä hiki.

— Hän ei ole kuollut! — mutisi Remy. — Niin, siinä sinä nyt kauniisti ollaan!

— Omituinen ajatus välähti tuon nuoren miehen aivoissa.

— Hän elää, — ajatteli hän, — se on totta, mutta jos minä hänet viimeistään, niin on hän kuollut.

Hän katseli Monsoreauta. Tämä puolestaan loi häneen niin kamalan katseen kuin olisi hän lukenut Remyn sielusta sen ajatukset.

— Hyi sentään! — mutisi Remy itsekseen. — Hyi, miten kurja ajatus! Jumala on todistajani siihen, että jos hän seisoisi miekka kädessä tuossa edessäni, niin vallan hartaalla sydämellä hänet taistelussa surmaisin. Mutta hänen ollessaan tuollaisessa tilassa, olisi sellainen teko enemmän kuin rikos, se olisi konnantyö.

— Auttakaa! — murahteli Monsoreau. — Auttakaa, minä kuolen!

— Minä olen tosiaankin kiusallisessa asemassa, — mietti Remy. —
Olen lääkäri. Velvollisuuteni siis on auttaa kärsivää lähimaistani.
Minä siis tahdon unohtaa olevani Bussyn ystävä ja täytän
velvollisuuteni lääkärinä.

— Auttakaa! — toisti haavoittunut.

— Apua kyllä saatte, — vastasi Remy.

— Hankkikaa minulle jokin pappi, jokin lääkäri!

— Lääkäri on jo tässä ja ehkäpä se tekee papin tarpeettomaksi.

— Haudouin! — sammalsi Monsoreau, Remyn tunnettuaan. — Mikä sattuma…?

Niinkuin näkyy, oli Monsoreaulla yhäkin entinen! luonteensa.
Kuolemantuskissaankin hän oli luulevainen.

Remy tajusi tuon kysymyksen koko tärkeyden. Tässä metsässä ei ollut mitään varsinaista tietä eikä sinne saattanut tulla ilman erikoista asiaa. Kysymys oli siis ihan luonnollinen.

— Mitä varten olette tullut tänne? — kysyi Monsoreau vielä kerran, sillä epäluulo oli valanut häneen voimia.

— No, saakuri! Koska tuolla jonkun matkan päässä kohtasin Saint-Luc'in ja hän minulle sanoi: Rientäkää heti metsään; siellä puiston luona tapaatte kuolleen ihmisen.

— Kuolleen! — huudahti Monsoreau.

— Niin hän otaksui, — virkkoi Remy. — Ei häneen pidä silti vihastua. Silloin minä kiiruhdin tänne ja löysin teidät.

— Sanokaahan nyt minulle… te puhutte miehelle. Elkää siis pelätkö sanoa minulle totuutta… sanokaa minulle: olenko kuolettavasti haavoitettu?

— Te kysytte paljo, te! Koetan kuitenkin teille vastata.

Kuten olemme nähneet, oli lääkärin tunnontarkkuus ollut ystävän yksityisetuja suurempi. Mitä varovaisimmin paljasti siis Remy haavoitetun rinnan.

Miekka oli tunkeutunut rinnan oikeanpuoleiseen osaan, kuudennen ja seitsemännen kylkiluun väliin.

— Hm! — murahti Remy. — Tuntuuko siinä kovaa kipua?

— Ei rinnassa, vaan selässä.

— Mihin kohtaan selkäänne koskee?

— Lapaluun alle.

— Miekan kärki on kai sattunut luuhun, — sanoi Remy. — Siitä johtuu kipu.

Hän tutki nyt sitä kohtaa, missä kreivi oli sanonut tuntevansa kovinta tuskaa.

— Ei, — virkkoi hän, — minä olin erehdyksissä. Miekka ei ole sattunut mihinkään luuhun. Se on esteettä päässyt menemään sisään ja ulos. Ah, onpa tämä kaunis miekanpisto, herra kreivi! On todellakin hupaista hoitaa Saint- Luc'in haavoittamia potilaita. Teitä on isketty niin, että päivä kuultaa teidän läpitsenne, paras kreivi.

Nyt ilmestyi haavoittuneen huulille punertavaa vaahtoa, ja hän pyörtyi. Remy otti heti taskustaan pikku veitsen, leikkasi sitten potilaan paidasta liuskan ja sitoi hänen käsivartensa.

— Saadaanpa nähdä, — virkkoi hän. — Jos vuotaa verta, niin saattaa, kautta kunniani, tapahtua, ettei Diana-rouva leskeksi jääkkään. Mutta ellei sitä vuoda… Ai ai! Vuotaapas totisesti! Antakaa anteeksi, kreivi Bussy, antakaa anteeksi! Mutta lääkärin on tehtävä velvollisuutensa.

Kun veri hetkisen ikäänkuin epäiltyään oli alkanut pulputa suonesta, hengähti samalla potilas syvään ja avasi silmänsä.

— Haa! — sammalsi hän. — Luulin jo, että kaikki oli lopussa!

— Ei, ei vielä, paras kreivi. Onpa vielä mahdollista…

— Ettäkö minä jäisin eloon?

— Niin. Mutta sitokaamme ensin haava. Vartokaahan, elkää liikutelko itseänne! Nähkääs, luonto hoitelee teitä tällä hetkellä sisällisesti, samoinkuin minä hoitelen ulkonaisesti. Minä asetan kääreen päälle ja annan veren vuotaa. Luonto verenvuotoa ehkäisee ja hyydyttää veren. Ah, herra kreivi, luonto on suuri lääkäri. Verensyöksy on jo asettunut, niin kuin näette. Se käy nyt hyvin, tai oikeastaan on kaikki nurinpäin.

— Mitä, nurinko?

— Teidän itsenne laita on varsin hyvä, mutta siitä huolimatta ovat asiat hullusti. Minä tiedän kyllä, mitä tarkoitan, minä. Paras kreivi, pelkäänpä, että minä kaikeksi onnettomuudeksi onnistun parantamaan teidät.

— Kuinka, pelkäättekö?

— Pelkään.

— Te siis otaksutte, että minä ehkä…

— Sen pahempi!

— Olettepa merkillinen lääkäri, herra Remy.

— Mitä se teille kuuluu, kunhan vain teidät pelastan?

Saatuaan verenvuodon asettumaan, nousi Remy ylös.

— Joko te nyt minut hylkäätte? — sammalsi kreivi.

— Voi, te puhutte liian paljo, paras kreivi. Liika puheleminen on vahingollista… Mutta minunhan pikemminkin tulisi kehottaa häntä huutamaan.

— Minä en teitä ymmärrä.

— Kaikeksi onneksi. Kas niin, nyt on haavanne sidottu. Minä menen nyt linnaan hankkimaan teille apua.

— Miten minun on oltava sill'aikaa?

— Pysykää hiljaa, pysykää vain hiljaa. Hengittäkää hiljaa ja koettakaa olla rykimättä. On varottava saattamasta verta liikkeelle. Mikä paikka on tässä lähinnä?

— Méridorin linna.

— Mistä sinne tie menee? — kysyi Remy, ollen olevinaan täysin tietämätön.

— Hypätkää yli muurin, niin pääsette puistoon, tahi kulkekaa muurin viertä, niin joudutte linnan portille.

— Hyvä, minä riennän sinne.

— Kiitos, jalomielinen mies! — kuiskasi Monsoreau.

— Jospa todellakin tietäisit, miten jalomielinen minä olen, — jupisi Remy, — niin kiittäisit minua vieläkin enemmän.

Hän nousi ratsunsa selkään ja ajoi linnaan. Viiden minuutin kuluttua hän pääsi perille. Siellä touhuilivat kaikki isäntänsä ruumiin etsimisessä, sillä Saint-Luc oli, etemmäksi ehtiäkseen, ilmoittanut väärän paikan.

Remy lensi kuin meteoori heidän keskeensä ja vei heidät mukanaan. Hän oli varovaisuustoimenpiteissään niin innokas, että rouva Monsoreau ei voinut olla katselematta häntä kummastuksella. Muuan epäjalo ajatus välähti hänen aivoissaan ja himmensi hetkeksi hänen sielunsa enkelimäisen puhtauden.

— Voi, minä pidin häntä Bussyn ystävänä! — mutisi Diana, kun Remy oli poistunut ja vienyt mukanaan kantopaarit ja hihnat, sanalla sanoen kaikki mitä pelastustoimenpiteisiin tarvittiin.

28.

Herttuan surunvalitusvierailu.

Heti kun keskustelu Anjoun herttuan ja hänen äitinsä välillä oli päättynyt, riensi ensinmainittu hakemaan Bussyn käsiinsä saadakseen selville niin odottamatta tapahtuneen käänteen tämän ajatustavassa.

Bussy, joka jo oli ehtinyt mennä huoneisiinsa, otti prinssin hymyillen vastaan.

— Mitä! — sanoi hän. — Teidän korkeutenne: suvaitsee tulla minun luokseni?

— Niin, — virkahti herttua. — Tulen pyytämään sinulta selitystä. Ensin sinä kehotat minua kaikin voimin pysymään lujana äitini houkutuksia vastaan ja rohkeasti kestämään hyökkäyksen. Mutta taistelun ollessa kuumimmillaan ja kun minä taidokkaasti olen saanut väistetyiksi kaikki itseeni kohdistetut iskut, tuletkin sinä ja sanot: riisukaa haarniska yltänne.

— Annoin teille kaikki nuo neuvot, armollinen herra, koska en tiennyt, missä tarkoituksessa kuningatar Katarina oli tänne saapunut. Mutta nyt havaittuani hänen tulleen puoltamaan teidän korkeutenne kunniaa ja onnea…

— Mitä! Minun kunniaani ja onneani! Mitä sillä tarkoitat?

— No, mitä sitten teidän korkeutenne tahtoo? Voittaa vihollisenne, eikö niin? Sillä en minä ajattele niinkuin muut, että te nimittäin uneksitte pääsevänne Ranskan kuninkaaksi.

Herttua tarkasteli Bussya.

— Muutamat ehkä sellaiseenkin kehottaisivat, — jatkoi Bussy, — mutta ne ovat luullakseni teidän pahimpia vihamiehiänne. Jos ne ovat liian itsepäisiä ja ellette te tiedä, miten pääsisitte niistä eroon, niin lähettäkää ne minun luokseni. Minä osotan heille, että he erehtyvät.

Herttua virnisti suutaan.

— Sitäpaitsi, — jatkoi Bussy edelleen, — punnitkaa tarkoin asiaa. Onko teillä satatuhatta miestä ja kymmenen miljoonaa livreä, oletteko liitossa vieraiden valtakuntien kanssa ja tahtoisitteko ryhtyä sotimaan herraanne ja kuningastanne vastaan?

— Minun herrani ja kuninkaani ei ole arkaillut tarttumasta aseisiin minua vastaan.

— Kyllä niinkin. Jos katselette asiaa siltä puolelta, niin olette oikeassa. Huudattakaa sitten itsenne kuninkaaksi, kruunauttakaa itsenne ja ottakaa itsellenne Ranskan kuninkaan nimi ja arvo. En toivo mitään sen enemmän kuin teidän ylenemistänne, sillä ylenenhän minäkin, jos te kerran ylenette.

— Kuka puhuu Ranskan kuninkaaksi tulemisesta? — vastasi herttua ankarasti. — Sinä teet kysymyksen, jota en koskaan ole jättänyt kenenkään ratkaistavaksi, en ole tehnyt sitä edes itselleni.

— No, niinpä onkin siis kaikki sanottu, eikä meillä enää voi olla kiistelemistä, koska pääasiassa olemme yhtä mieltä.

— Ettäkö olemme yhtä mieltä, sanot?

— Niin, siltä minusta ainakin näyttää. Ottakaa siis vartiostoksenne jokin kaartinkomppania ja tarjotut viisisataatuhatta livreä. Pyytäkää, ennenkuin rauhansopimus allekirjoitetaan, sotaveroa Anjousta sodankäyntiä varten. Kun kerran saatte rahat käsiinne, niin tietysti ne myös pidätte. Ne eivät sido teitä mihinkään. Sillä tavalla saatte sotaväkeä, rahaa, valtaa, ja mehän voisimme niillä päästä… Herra ties miten pitkälle!

— Mutta tultuani takaisin Parisiin ja kun he kerran ovat saaneet minut valtaansa, niin he tekevät minusta pilkkaa.

— Ooh, armollinen herra, nyt ajattelette toisin kuin puhutte. Hekö tekisivät teistä pilaa! Ettekö kuullut, mitä leskikuningatar teille tarjoo?

— Hän on tarjonnut minulle paljo.

— Sen ymmärrän, ja juuri se teitä hermostuttaa. Mutta onhan hän kaiken muun ohella tarjonnut teille kaartinkomppanian ja sen komppanian päälliköksi tulisi herra Bussy. No niin. Ottakaa tarjous vastaan. Nimittäkää Bussy kapteeniksenne, Antraguet ja Livarot luutnanteiksenne ja Ribeirac vänrikiksenne. Sallikaa meidän neljän muodostaa tuo kunniavartiosto. Sittenpähän nähtäisiin, tokko kukaan rohkenisi tehdä teistä pilaa tai jättäisi teitä tervehtimättä, kun kuljette ohi, olipa se sitten vaikka kuningas itse.

— Alanpa jo, kautta kunniani, uskoa, että sinä olet oikeassa, Bussy. Minä mietin asiaa. Mutta mitä minun sisälle tullessani niin tarkkaavaisesti lueskelit?

— Se oli muuan kirje, joka… joka huvittanee teitä vieläkin enemmän kuin minua. Mitähän minä ajattelinkaan, kun en kertonut sitä teille heti!

— Onko se siis jokin tärkeä uutinen?

— Onpa niinkin. Ja lisäksi surullinen uutinen: Monsoreaun kreivi on kuollut.

— Mitä sanot? — huudahti herttua hämmästyneenä, mutta ei silti jaksanut salata iloansa. — Monsoreauko kuollut?

— Niin on. Olemmehan me kaikki kuolevaisia?

— Mutta eihän usein noin äkisti kuolla.

— Se riippuu asianhaaroista. Varsinkin jos tullaan surmatuksi.

— Onko hänet sitten surmattu?

— Siltä näyttää.

— Kuka sen on tehnyt?

— Saint-Luc, jonka kanssa hän oli joutunut riitaan.

— Ah! Se kunnon Saint-Luc!

— Ooh! Enpäs minä ole tiennytkään, että Saint-Luc kuului teidän ystäviinne.

— Hän on veljeni ystävä. Ja heti kun teemme sovinnon keskenämme, tulee veljeni ystävistä myös minun ystäviäni.

— Sehän on hyvä, armollinen herra. Olenpa iloissani nähdessäni teidät noin hyvätuulisena.

— Ja oletko varma siitä, että asia on totta?

— Saamari! Niin varma kuin ihminen yleensä voi olla. Tässä on kirje
Saint-Lucilta itseltään, ja siinä hän ilmoittaa minulle tapahtumasta.
Ja koska minä epäilin yhtä paljo kuin tekin, lähetin lääkärini Remyn
ottamaan tarkemman selon asioista.

— Kuollut! Monsoreau kuollut! — huudahti herttua. — Kuollut! Yksin!

Tuo sana pääsi hänen huuliltaan vallan teeskentelemättömänä.

— Hän ei ole kuollut yksin, — vastasi Bussy, — sillä Saint-Luc on hänet surmannut.

— Ooh, minä tiedän kyllä, mitä tarkoitan, — sanoi herttua.

— Onko teidän korkeutenne ehkä antanut jonkin toisen henkilön toimeksi surmata hänet?

— En, kautta kunniani! Entä sinä?

— Minä olen, armollinen herra, liian halpa henkilö, jättääkseni sellaisia tehtäviä toisten suoritettaviksi. Minun on itseni pakko tarvittaessa sellaisista suoriutua.

— Haa! Monsoreau, Monsoreau! — huudahti prinssi pirullisesti hymyillen.

— Kuulkaapas, armollinen herra! Saattaisi luulla, että teillä oli jotain kaunaa kreiviparkaa vastaan.

— Ei minulla, mutta sinulla itselläsi sitä oli.

— Onhan luonnollista, että minä häntä vihasin, — virkkoi Bussy, kalveten vasten tahtoaan. — Eikö näet ollut hänen ansionsa, että minä teidän korkeudeltanne sain kärsiä julman nöyryytyksen?

— Vieläkö sitä muistelet?

— En, armollinen herra, olettehan sen nähnyt. Mutta te, jonka palvelija, ystävä ja orja hän oli…

— No niin, no niin, — murahti prinssi keskeyttäen tuon keskustelun, joka hänestä alkoi tuntua kiusottavalta. — Käske satuloimaan hevoset, Bussy.

— Satuloimaanko hevoset? Mihin on tarkoitus lähteä?

— Méridoriin. Tahdon käydä surunvalitusvierailulla Diana-rouvan luona. Sitäpaitsi olen tuota vierailua jo kauvan ajatellut enkä tiedä, miksi en sitä jo ennemmin ole tullut tehneeksi. Mutta nyt en sitä enää tuonnemmaksi lykkää. Saamari! En tiedä, mistähän se johtunee, mutta tänään minua haluttaisi olla kohtelias.

— Kautta kunniani, — sanoi Bussy itsekseen, — kun nyt Monsoreau on kuollut eikä minun enää tarvitse pelätä, että hän myisi vaimonsa herttualle, niin saakoon prinssi vallan mielellään nähdä Dianan. Jos herttua häntä lähentelisi, niin kyllä hän, Bussy, osaisi rakastettuaan puolustaa. Käyttäkäämme siis tilaisuutta hyväksemme, kun sellainen kerran on tarjolla.

Neljännestunnin kuluttua oli prinssi, Bussy ja lukuisa saattue mukanaan, matkalla Méridoriin.

Tuon mahtavan ratsastajajoukkueen nähtyään riensi linnan portinvartija vallihaudalle saamaan tietoa vieraitten nimistä.

— Anjoun herttua, — huusi prinssi. Portinvartija tarttui heti torveensa ja puhalsi merkkisoiton, jonka johdosta linnan kaikki palvelijat kiiruhtivat laskusillalle. Vanha parooni itse ilmestyi kynnykselle linnan avain kädessään.

— Onpa uskomatonta, kuinka vähän täällä Monsoreauta kaivataan, — oudoksui herttua. — Katsohan, Bussy, miten murheettomilta kaikkien kasvot näyttävät.

Muuan naishenkilö ilmestyi nyt rapuille.

— Kas, siinähän kaunis Diana onkin! — huudahti prinssi. — Katso,
Bussy, katso!

— Kyllä minä näen, — vastasi Bussy. — Mutta, — lisäsi hän hiljaa, — en täällä näekään Remytä.

Diana tuli todellakin ulos ja hänen perässään kannettiin paareja, joilla Monsoreaun kreivi lepäsi, silmänsä kuumeesta ja mustasukkaisuudesta säihkyen. Hän näytti pikemmin intialaiselta sulttaanilta kuin kuolinvuoteella viruvalta ruumiilta.

— Ah, mitä tämä merkitsee! — huudahti herttua Bussyyn päin kääntyen. Bussy puolestaan oli sävähtänyt yhtä kalpeaksi kuin nenäliinansa, jonka avulla hän koetti mielenliikutustaan peitellä.

— Eläköön Anjoun herttua! — huusi Monsoreau, kohottaen, vaikkakin vaivaloisesti, kättään.

— Hiljaa, hiljaa! — lausui muuan ääni hänen takanaan. — Te saatatte verenne liikkeeseen.

Se oli Remy. Loppuun asti lääkärinvelvollisuudelleen uskollisena käski hän haavoitetun olemaan varovaisen.

Hovissa ei mikään hämmästys kestä kauvan, ei ainakaan kasvojen ilmeissä. Anjoun herttuakin muutti heti hämmästyksensä hienoksi hymyilyksi.

— Voi, paras kreivi! — huudahti hän. — Mikä iloinen yllätys!
Voitteko uskoa, että meille jo kerrottiin teidän kuolleen?

— Tulkaa tänne, herrani, — sanoi haavoitettu, — tulkaa, että saan suudella teidän korkeutenne kättä. Jumalan kiitos! Olen välttänyt kuoleman ja toivon saavani vielä kauvan ja uskollisesti palvella teidän korkeuttanne.

Bussy, joka ei ollut ruhtinas eikä aviomies, tunsi kylmän hien kohoavan ohimoilleen. Hän ei rohjennut katsella Dianaa. Hänen sydäntään kirveli nähdessään tuon aarteen omistajan niin lähellä ja jo kahdesti päässeenä irti hänen käsistään.

— Kreivi Bussy, — virkkoi Monsoreau. — Seurattuanne hänen korkeuttaan tänne, ottakaa vastaan vilpittömimmät kiitokseni, sillä onhan minun elämästäni kiittäminen milteipä juuri teitä.

— Mitä! Minuako? — sammalsi Bussy, luullen kreivin laskevan pilaa.

— Kyllä epäsuorasti, se on totta, mutta kiitollisuuteni on sentäänkin yhtä suuri, sillä kas tässä on pelastajani! — jatkoi hän, osottaen Remytä, joka ojenteli epätoivoissaan käsiään taivasta kohti ja olisi halunnut piiloutua vaikka maan uumeniin. — Tätä miestä saavat ystäväni kiittää siitä, että vielä elän.

Huolimatta tohtori raukan viittailuista, että sairas pysyisi hiljaa, puhui Monsoreau kuitenkin lämmöllä siitä huolenpidosta, taitavuudesta ja uutteruudesta, jota Haudouin oli osottanut.

Herttua rypisti kulmiaan ja Bussy loi Remyhyn kauhean katseen. Lääkäriparka, Monsoreaun takana seisten, tyytyi vastaamaan vain kädenliikkeellä, joka merkitsi:

— Voi, se ei ole minun syyni!

— Muuten, — jatkoi kreivi, — olen kuullut, että Remy on kerran tavannut teidätkin kuolevana, samoinkuin hän löysi minut. Meidän välillämme vallitsee nyt ystävyys. Saatte luottaa myötätuntooni, kreivi Bussy. Kun Monsoreau rakastaa jotain, niin rakastaa hän kaikesta sydämestään. Ja kun hän taas vihaa, niin on laita ihan sama.

Bussy luuli huomaavansa, että kreivin hehkuva katse tällöin kohdistui
Anjoun herttuaan. Herttua ei huomannut mitään.

Laskeuduttuaan hevosen selästä, tarjosi herttua käsivartensa Dianalle ja virkkoi:

— Suvaitsetteko, kaunis kreivitär, ottaa meidät vastaan taloonne, jonka luulimme suruun vajonneeksi, mutta joka edelleenkin on rauhan ja ilon koti. Mitä teihin tulee, Monsoreau, niin levätkää te. Lepo on välttämätöntä haavoittuneelle.

— Armollinen herra, — vastasi kreivi, — ei koskaan voida sanoa, että niin kauvan kuin Monsoreau elää kukaan muu kuin hän itse ottaisi teidät vastaan tässä talossa. Palvelijani kantavat minua, ja kaikkialle, mihin menette, seuraan minä teitä.

Olisi voinut luulla herttuan aavistaneen kreivin todellisen ajatuksen, sillä hän päästi heti irti Dianan käden.

— Menkää hänen luokseen, — kuiskasi Remy Bussyn korvaan.

Bussy lähestyi Dianaa, ja Monsoreau hymyili heille. Bussy tarttui
Dianan käteen, ja Monsoreau hymyili yhäkin.

— Suuri muutos on tapahtunut, kreivi, — virkkoi Diana puoliääneen.

— Voi! — mutisi Bussy. — Miksi se ei ollut vieläkin suurempi?

29.

Mitä haittaa voi olla liian leveistä kantotuoleista ja liian ahtaista ovista.

Bussy ei eronnut Dianasta hetkeksikään. Monsoreaun hyvänsuopa hymyily soi hänelle vapauden, jota hän ei jättänyt käyttämättä.

— Voi! — huokasi hän Dianalle. — Minä olen totisesti surkuteltavin ihminen! Saatuani kuulla kreivin kuolemasta kehotin minä prinssiä palaamaan Parisiin ja sopimaan veljensä kanssa. Hän on siihen suostunut, ja nyt te kuitenkin jäätte Anjouhun, Diana.

— Äh, Ludvig, — vastasi nuori nainen, hellästi Bussyn kättä puristaen, — kuinka voittekin sanoa, että me olemme onnettomia? Niin monta ihanata päivää, niin paljo arvaamatonta onnea, joiden muistoissa sydämeni vavahtelee, tuon kaikenko siis unohdatte?

— Minä en unohda mitään, Diana. Päinvastoin muistan minä ne liiankin hyvin. Ja siinäpä syy juuri on, miksi pidän itseäni niin surkuteltavana, kun näet kaiken tuon onnen kadotan. Ettekö voi käsittää minun kärsimyksiäni, jos minun täytyy palata Parisiin, sadan penikulman päähän teistä! Sydämeni ihan pakahtuu sitä ajatellessani, Diana.

Diana katsahti Bussyyn. Kreivin katseesta kuvastui niin ahdistava tuska, että Diana painoi päänsä alas ja vaipui syviin mietteisiin.

— No niin, — virkkoi hän äkisti. — Te matkustatte Parisiin, mutta minä matkustan myös.

— Kuinka! Jättäisittekö Monsoreaun?

— Vaikkapa minä hänet jättäisinkin, niin ei hän jätä minua. Ei, uskokaa minua, Ludvig, on parempi, että hän tulee mukaan.

— Haavoitettunako, sairaanako, niinkuin hän nyt on? Mahdotonta!

— Hän tulee mukaan, sanon minä. Diana siirtyi nyt prinssin luo.
Monsoreau rypisti heti otsaansa.

— Kerrotaan, — virkkoi Diana hurmaavasti hymyillen, — että teidän korkeutenne rakastaa kukkia. — Tulkaa, niin minä näytän teille koko Anjoun kauneimmat kukat.

Frans tarjosi hänelle kohteliaasti kätensä.

— Minne viet hänen korkeutensa? — kysäsi Monsoreau levottomasti.

— Kasvihuoneeseen.

— Vai niin. Kantakaa minutkin sinne, — käski Monsoreau.

— Kautta kunniani, teinkin oikein siinä, etten häntä tappanut, — ajatteli Remy. — Jumalan kiitos! Hän kyllä surmaa itsensä.

— Elkää sanoko herra Monsoreaulle poistuvanne Anjousta. Minä pidän sitten muusta huolen, — kuiskasi Diana hiljaa Bussylle.

Bussy meni nyt prinssin luo, ja Monsoreaun kantotuoli poikkesi erään pensaston taa.

— Armollinen herra, — sanoi Bussy, — olkaa joka tapauksessa varovainen. Elkää puhuko mitään Monsoreaulle siitä, että meillä on sopimus tekeillä.

— Mistä syystä?

— Hän näet voisi ilmoittaa suunnitelmistamme leskikuningattarelle ja saada hänet ystäväkseen.

— Olet oikeassa, — vastasi herttua. — Epäiletkö siis Monsoreauta?

— Epäilen, kautta jumalan!

— Niin teen minäkin. Otaksunpa, että hän jonkin tarkoitusperän vuoksi tekeytyi kuolleeksi.

— Ei kaiketikaan. Kyllä hän on saanut kelpo miekanpiston. Tuokin Remyn aasi, joka päästi hänet pintehestä, luuli aluksi, että hän oli kuollut. Sielu on varmaankin naulitsemalla naulittu kiinni sen miehen ruumiiseen.

Oli jo ehditty kasvihuoneelle. Diana hymyili herttualle yhä ystävällisemmin.

Prinssi meni ensin sisälle, sitten Diana. Monsoreau olisi seurannut perässä, mutta kun hänen kantotuoliaan yritettiin siirtää ovesta sisään, niin huomattiinkin, ettei se siitä mahtunut, sillä ovi oli liian ahdas. Monsoreaulta pääsi raivostuneen huuto. Diana meni sisälle välittämättä vähääkään miehensä epätoivoisista eleistä.

Nyt Bussy tajusi Dianan tarkoituksen. Hän jäi Monsoreaun luo ja sanoi tälle rauhallisesti:

— Turha vaiva, herra kreivi. Tämä ovi on liian ahdas eikä kantotuoli sovi siitä sisälle.

— Armollinen herra, armollinen herra! — huusi Monsoreau prinssille. — Elkää menkö kasvihuoneeseen. Siellä on ulkomaisia kasveja, joista lemuaa myrkyllisiä tuoksuja, armollinen herra!

Mutta Frans ei kuullut. Onnellisena saadessaan pitää Dianan kättä omassaan, astui hän, tavallisen varovaisuutensa unohtaen, tuohon viheriään labyrinttiin.

Bussy kehotti Monsoreauta olemaan kärsivällinen, mutta siitä huolimatta tapahtui se, mikä olikin odotettavissa: Monsoreau ei jaksanut kestää kaikkea tuota ruumiillista ja sielullista tuskaa, hän pyörtyi. Remy ryhtyi taas lääkäriksi ja määräsi, että sairas oli vietävä takaisin huoneeseensa.

— Sanokaapa minulle nyt, — kysyi Remy Bussyltä, — mitä minun nyt on tekeminen?

— Hoo, saamari vieköön! Tee loppuun se työ, jonka niin hyvin olet alottanut. Jää hänen luokseen ja tee hänet terveeksi.

Sitten hän kertoi Dianalle Monsoreaun tilasta. Diana erosi heti herttuasta ja riensi linnaan.

— Onnistuimmekohan? — kysäsi Bussy Dianalta tämän ohikulkiessa.

— Niin luulen, — vastasi Diana. — Mutta elkää missään tapauksessa matkustako pois täältä, ennenkuin olette tavannut Gertrudia.

Herttua ei välittänyt kukkasista muuten kuin Dianan seurassa ollessaan. Heti Dianan poistuttua muistuivat kreivin varotukset prinssille mieleen ja hän poistui kiireesti kasvihuoneesta.

Sillävälin oli Diana tullut miehensä luo. Hetken kuluttua avasi kreivi silmänsä. Ensi töikseen hän yritti äkisti nousta ylös. Mutta sellaista aavistaen oli Remy sitonut potilaan lujasti sänkyyn kiinni. Kreivi päästi nyt kiukkuisen huudon, mutta katsahdettuaan ympärilleen hän huomasikin Dianan päänaluksensa vieressä.

— No, se oli hyvä, — virkkoi Monsoreau. — Me matkustamme jo tänä iltana Parisiin.

Remy alkoi puhua matkustamista vastaan. Mutta Monsoreau ei ollut häntä kuulevinaankaan.

— Kuinka voitte ajatella mitään sellaista, te, joka olette haavoittunut? — kysyi Diana rauhallisesti.

— Minä en välitä haavoistani. Mieluummin kuolen kuin näin kärsin.
Vaikka kuolisin matkalla, niin sittenkin matkustamme tänä iltana.

— Tehdään niinkuin haluatte.

— Niin, sitä toivoisin. Valmistaudu siis matkalle, minä pyydän.

— Minä olen pian valmis. Mutta saanko tietää, mistä syystä olette tehnyt näin äkillisen päätöksen?

— Sen sanon teille sitten kun teillä ei enää ole mitään kukkia prinssille näytettävinä tai kun minä olen saanut laitetuksi niin suuret ovet, että minun kantotuolini mahtuu kulkemaan niistä kaikista.

Diana vain painoi päänsä alas.

— Mutta, rouva kreivitär… väitti Remy.

— Kreivi tahtoo niin, — vastasi Diana, — ja minun velvollisuuteni on totella.

Remy oli eräästä Dianan antamasta merkistä huomaavinaan, että hänen pitäisi lopettaa vastaväitteensä. Hän pysyi senvuoksi ääneti, mutta ajatteli itsekseen:

— Ne vievät siltä hengen, ja sitten sitä väitetään lääkärin syyksi.

Sill'aikaa valmistausi Anjoun herttua lähtemään Méridorista.

Gertrud tuli tuomaan Dianalta sellaisia terveisiä, että hänen täytyi olla kreivin luona eikä hän niin ollen voinut sanoa prinssille jäähyväisiä. Samalla hän sai kuiskatuksi Bussylle, että Diana matkustaisi jo samana iltana.

Herttua poistui seurueineen.

Fransilla oli omituiset oikkunsa. Jos Diana olisi ollut häntä kohtaan kylmäkiskoinen, olisi hän prinssiä haavoittanut, ehkäpä jouduttanut hänen lähtöään Andersista. Nyt hän sitävastoin oli ollut ystävällinen, ja hänen hymyilynsä oli kuin houkutellut häntä sinne jäämään. Kun hän sitäpaitsi ei tiennyt mitään Monsoreaun päätöksestä, ei hän hetkeksikään lakannut ajattelemasta sitä vaaraa, johon hän antautuisi, jos hän liian helposti taipuisi leskikuningattaren toivomuksiin.

Bussy oli sitä jo aavistanut ja hän pani suuren merkityksen tähän herttuan oikkuun.

— Bussy, — virkkoi Frans, — ei ehkä ole varsin viisasta suostua liian pian äitini esityksiin.

— Olette oikeassa. Hänhän kuitenkin kuvittelee olevansa paras valtiollinen äly maassa.

— Ymmärräthän sen sijaan, että jos minä pyydän kahdeksan päivän miettimisajan taikka muuten viivyttelen asiaa kahdeksan päivää, joiden kuluessa voimme järjestää juhlallisuuksia ja haalia tänne aateliston koolle, niin saa äitini nähdä, miten voimakkaita me olemme.

— Se on järkevätä, armollinen herra.

— Minä jään tänne kahdeksaksi päiväksi, — sanoi herttua. — Sillä aikaa saan kyllä äitini tekemään monta myönnytystä, siitä voit olla varma.

— Oikein, armollinen herra. Puristakaa hänestä niin paljo kuin voitte, mutta varokaa myös, ettei tuosta pitkittämisestä koidu pahennusta. Esimerkiksi kuningas, joka tuntee teidän aikeenne, voisi suuttua, sillä hän on ylen kiukkuisa.

— Sinä olet oikeassa. Minun pitäisi lähettää veljeni luo joku lähettiläs, joka ilmoittaisi hänelle minun palaamisestani. Siitä juuri saisinkin ne tarvitsemani kahdeksan päivää.

— Kyllä, mutta tuo lähettiläs joutuisi suureen vaaraan, — väitti
Bussy.

Anjoun herttua hymyili pirullista hymyään.

— Siinäkö tapauksessa, että minä muuttaisin päätöstäni? — kysyi hän.

— Niin. Vastoin veljellenne antamaanne lupausta te sen kyllä tekisitte, jos vain huomaisitte omain etujenne niin vaativan, vai kuinka?

— Ehkä.

— Aivan niin! Ja teidän lähettiläänne pistettäisiin silloin
Bastiljiin.

— Me emme ilmoittaisi lähettiläälle hänen matkansa tarkoitusta, vaan antaisimme hänelle kirjeen.

— Elkää antako hänelle mitään kirjettä, vaan ilmoittakaa hänelle pikemminkin häntä uhkaavasta vaarasta.

Mutta silloinhan ei kukaan ottaisi tehtävää niskoilleen.

— Ooh, miksi niin luulisitte?

— Tunnetteko ketään, joka uskaltaisi sellaiseen ryhtyä?

— Tunnen yhden: itseni.

— Sinäkö?

— Juuri minä. Minä pidän monimutkaisista neuvotteluista.

— Bussy, Bussy ystäväni! — huudahti herttua. — Jos sinä otat sen tehdäksesi, niin voit luottaa ikuiseen kiitollisuuteeni.

Bussy hymyili, sillä hän tunsi hänen korkeutensa kiitollisuuden määrän. Herttua luuli hänen epäröivän.

— Minä annan sinulle matkallesi kymmenen tuhatta écuta, lisäsi hän.

— Ooh, armollinen herra! Voidaanko sellaisia palveluksia rahalla palkita?

— Matkustatko siis Parisiin?

— Matkustan, vaikka jo tänä iltana, jos niin tahdotte, armollinen herra.

— Uljas Bussyni, suostutko siis todellakin?

— Tiedättehän, että minä palvellakseni teitä, armollinen herra, menisin vaikka tuleen. Te pidätte täällä Silläaikaa hupaista elämää. Hankkikaa minulle jos voitte, leskikuningattarelta hyvä apotinpaikka.

— Minä jo sitä tässä tuumailen, hyvä ystävä. Bussy oli suunniltaan ilosta. Hän aikoi lähteä heti kun saisi Méridorista merkin.

Merkki viivähti kuitenkin seuraavaan aamuun. Monsoreau oli ankaran mielenliikutuksen vuoksi tuntenut olevansa niin heikko, että hän katsoi parhaaksi levätä yönsä Méridorissa.

Vasta seitsemän aikaan aamulla ilmoitettiin Bussylle, että Monsoreaun kreivi, vanhan paroonin rukouksista ja Remyn varoituksista huolimatta, oli kantotuolissa lähtenyt Parisiin. Hänen seurassaan kulkivat ratsain Diana, Remy ja Gertrud. Bussy porhalsi heti samalle tielle.

30.

Saint-Luc palaa takaisin hoviin.

Niin paljo kuin kuningas luottikin Anjouhun lähettämäänsä sanansaattajaan, nimittäin äitiinsä, ei hän kuitenkaan Katarinan matkustamisen jälkeen ajatellut muuta kuin varustautumista veljensä odotetun hyökkäyksen varalta.

Chicotin kanssa hän kirjoitteli aakkosellisessa järjestyksessä pitkiä luetteloja niistä henkilöistä, jotka eivät osottautuneet kuninkaan puoluelaisiksi. Näitä listoja karttui päivä päivältä yhä enemmän. Ja monesti tuli kuningas vilkaisseeksi varsinkin Saint- Luc'in nimeen. Muuten kiihdyttivät hänen vihaansa tuota entistä suosikkia kohtaan hovijuorut sekä Saint- Luc'in pakeneminen Anjouhun, sillä pakenemalla Méridoriin joutui hän helposti ikäänkuin jonkinlaiseksi herttuan esiairueeksi Angersissa.

Muuanna iltana, kuninkaan syödessä illallista kuningattaren seurassa, jonka turviin hän valtiollisten vaarain hetkellä tavallista useammin hiipi, astui Chicot sisälle.

— Uu… uh! — puhkui hän.

— Mistä on kysymys? — kysyi kuningas.

— Herra Saint-Luc on täällä.

— Saint-Luc? — Kuningas nousi pöydästä.

— Suokaa anteeksi, — sanoi hän kuningattarelle, — nyt on kysymys valtionasioista, jotka eivät voine teidän majesteettianne huvittaa.

Kuningatar aikoi nousta pöydästä jättääkseen puolisonsa yksin.

— Ei, rouvani, — virkkoi Henrik. — Jääkää vaan tänne, jos haluatte. Minä menen virkahuoneeseeni.

— Voi, sire! — lausui kuningatar hellän osanottavasti, mitä hän aina osotti tuota kiittämätöntä puolisoaan kohtaan. — Elkää vihastuko, minä pyydän.

— Suokoon Jumala, etten sitä tarvitsisi tehdä! — vastasi Henrik, huomaamatta Chicotin suupielissä väreilevää pilkallista hymyä.

Kun Henrik ja Chicot olivat tulleet ulos huoneesta, virkkoi kuningas:

— Mitä hänellä on täällä tekemistä, sillä petturilla?

— Kuka tietää? — sanoi Chicot.

— Olen varma siitä, että hän tulee tänne veljeni lähettiläänä, sillä niinhän kaikissa kapinoissa tapahtuu. Ne muistuttavat sameata vettä, jossa asianomaiset kalastavat itselleen kaikenlaisia etuja. Hän on ihan varmasti lietsonut kapinaa ja sillä muka hankkinut suojeluskirjan tullakseen loukkaamaan minua.

— Kuka tietää? — virkkoi Chicot taas.

— Vielä, — jatkoi Henrik, kävellen epävakaisin askelin, — voi asia olla niinkin, että hän tulee vaatimaan minulta takaisin tiluksiaan, joiden tulot minä olen pidättänyt. Siinä olen ehkä menetellyt hieman väärin, kun minä oikeastaan en voi syyttää häntä mistään rikoksesta.

— Kuka tietää? — toisti Chicot vieläkin.

— Sinä kiukustutat minua tuolla ainaisella vatkutuksellasi: kuka tietää? — huudahti Henrik.

— No, luuletko sitten itse huvittavasi muita ainaisilla kysymyksilläsi?

— Mutta tokihan tavallisesti jotain vastataankin.

— Mitä minun sitten pitäisi vastata? Juuri sinä itse kiusotat minua tyhmillä kuvitteluillasi.

— Herra Chicot…

— Herra Henrik…

— Chicot ystäväni! Sinä näet, miten levoton olen, ja kuitenkin moitit minua.

— Heitä sitten hiiteen se levottomuutesi.

— Mutta kaikki ihmiset pettävät minua.

— Kuka tietää? Kuka tietää?

Henrikin työhuoneeseen oli uutinen Saint-Luc'in palaamisesta koonnut kuninkaan uskotut. Saint-Luc seisoskeli siellä vallan rauhallisena kaikkien vihollistensa keskellä. Kaikkien kummallisinta oli, että hän oli tuonut vaimonsa mukanaan ja antanut hänen istuutua eräälle tuolille. Itse hän käveli edestakaisin, käsi miekankahvassa, ja vastaili uhkaavin silmäyksin häneen kohdistettuihin uteliaihin ja hävyttömiin katseisiin.

Kaikkien mielet jännittyivät korkeimmilleen kuninkaan astuessa sisään. Hän tuli, päättäen ajatuksissaan kiihottaa itseään. Hänen seuralaisensa Chicotin katse oli taas niin rauhallinen ja arvokas kuin mitä Ranskan kuninkaalla sellaisessa tilaisuudessa olisi pitänyt olla.

— Tekö täällä, hyvä herra? — huudahti kuningas heti.

— Niin, sire, — vastasi Saint-Luc arvokkaasti.

— Teidän läsnäolonne Louvressa minua todellakin mitä suurimmassa määrin hämmästyttää.

Tämän tylyn lauseen jälkeen vallitsi kuolonhiljaisuus hallitsijan ja tuon hänen entisen suosikkinsa ympärillä. Saint-Luc ensinnä katkasi äänettömyyden. Tavallisella tottumuksellaan ja ilman vähintäkään arastelua hän lausui:

— Sire, minua puolestani kummastuttaa vain yksi asia, se nimittäin, ettei teidän majesteettinne nykyisissä oloissa ole odottanut näkevänsä minua täällä.

— Mitä se merkitsee, hyvä herra? — kysyi Henrik kuninkaallisen ylpeästi.

— Teidän majesteettianne uhkaa vaara.

— Vaara! — huudahtivat hovimiehet.

— Niin, hyvät herrat, suuri, uhkaava vaara. Vaara, jossa kuningas tarvitsee kaikkien niiden apua, jotka ovat hänelle uskolliset. Ja ollen vakuutettu siitä, että sellaisen vaaran aikana, jollaisena minä sitä nyt pidän, ei kenenkään apu ole tarpeeton, saavun jättämään kuninkaani jalkain juureen alamaisen pyyntöni saada häntä palvella.

— Ahaa! — virkahti Chicot. — Näetkös nyt, poikani, että minä olin oikeassa sanoessani: kuka tietää?

Henrik III ei heti vastannut. Hän katsahti ympärilläolijoihin ja niiden katseista hän huomasi sekä koirankurisuutta että kummastusta.

Mutta Henrik huomasi myöskin sen, että kademieltäkin sisältyi heidän uhkaaviin katseisiinsa ja eleihinsä. Kuitenkaan ei hän tuota pikaa aikonut antautua.

— Herrani, — virkkoi hän vain, — te olette täyttänyt ainoastaan velvollisuutenne, sillä teidän asiannehan on minua palvella.

— Se on kuninkaan kaikkien alamaisten velvollisuus, sire. Mutta nykyisin on olemassa monta, jotka unohtavat maksaa velkansa. Minä, sire, tulen kuitenkin maksamaan oman osuuteni ja pidän itseäni onnellisena, jos teidän majesteettinne aina suvaitsee lukea minut velallistensa joukkoon.

Tällaisen nöyrtymisen jälkeen astui kuningas vähän lähemmäksi
Saint-Luc'ia.

— Siis ei tuloonne ole mitään muita syitä kuin äsken mainitsemanne?

— Sire, vastasi reippaasti Saint-Luc, huomattuaan kuninkaan äänensävystä, ettei tämä häntä enää vihannut eikä epäillyt, minä saavun ainoastaan siitä syystä, jonka jo mainitsin, ja teidän majesteettinne voi vaikka heti heitättää minut Bastiljiin ja ammuttaa minut. Mutta minä puolestani olen täyttänyt velvollisuuteni. Sire, Anjoussa on kapina, Tourainessa se pian puhkee ja Guyennessä puuhaillaan noihin molempiin liittymistä. Anjoun herttua yllyttää kapinaan koko länsi- ja etelä-Ranskaa.

— Siinäpä hänellä luullakseni onkin käytettävänään eteviä apureita, — huudahti kuningas.

— Sire, — vastasi Saint-Luc, oivaltaen Henrikin; tarkoituksen, — herttuata eivät hillitse mitkään neuvot eivätkä esitykset, eikä kreivi Bussykaan, niin päättäväinen kuin hän onkin, saa haihdutetuksi sitä pelkoa, jota herttua tuntee teidän majesteettianne kohtaan.

— Vai niin, — virkkoi kuningas salaa hymyillen, — se kapinoitsija siis vapisee?

Chicot tyrkkäsi kyynärpäällään kuningasta ja tokasi:

— Väistyppä vähän syrjään, jotta pääsen antamaan herra
Saint-Luc'ille kättä.

Se vaikutti kuninkaaseen. Henrik meni entisen ystävänsä eteen, laski kätensä hänen olalleen ja lausui:

— Ole tervetullut, Saint-Luc!

— Ah, sire! — huudahti Saint-Luc ja suuteli kuninkaan kättä. —
Minä siis saan jälleen tuntea rakkaan herrani!

— Saat, mutta minäpä en tunne sinua, — vastasi kuningas, — sillä sinä, Saint-Luc parka, olet hirveästi laihtunut.

Siinä samassa kajahti naisen ääni:

— Sire, se johtuu surusta, kun olemme pahoittaneet teidän majesteettinne mieltä.

Vaikka tuo ääni soinnahtikin lempeältä ja kunnioitettavalta, hätkähti
Henrik kuitenkin sen kuullessaan.

— Rouva Saint-Luc! — mutisi hän.

Jeanne heittäytyi hänen jalkoihinsa.

— Nouskaa ylös, rouva, — sanoi kuningas. — Minä kunnioitan kaikkia, jotka kantavat Saint- Luc'in nimeä.

Jeanne tarttui kuninkaan käteen ja vei sen huulilleen. Mutta Henrik veti sen äkisti pois.

— Menkää käännyttämään kuningasta, — virkkoi Chicot nuorelle rouvalle. — Te olette, kautta jumalan, riittävän kaunis voidaksenne sen tehdä.

Mutta Henrik käänsi Jeannelle selkänsä, kietoi käsivartensa.
Saint-Luc'in kaulaan ja poistui huoneisiinsa tämän seurassa.

— No niin, Saint-Luc, me olemme siis tehneet rauhan, — sanoi Henrik.

— Sanokaa, sire, pikemminkin, että te olette antanut armon, — vastasi Saint-Luc.

— Hyvä rouva, — kuiskasi Chicot hämmästyneelle Jeannelle, — hyvä vaimo ei saa hyljätä miestään… varsinkaan silloin, kun tämä on alttiina vaaralle.

Ja sen sanottuaan hän työnsi Jeannen menemään kuninkaan ja
Saint-Luc'in jälkeen.

31.

. . . . .

Taitavan ratsastajan on varsin helppo tavata jalkaisinkulkijat ja hän voi helposti päästä niistä edellekin. Niin oli Bussynkin laita.

Toukokuu oli jo kulunut lopuilleen ja ilma oli painostavan kuuma, minkävuoksi Monsoreau käski saattueensa pysähtyä erääseen metsään, joka oli lähellä tietä. Heidän siellä levätessään ratsastaa porhalsi Bussy ohitse.

Helposti ymmärrettävistä syistä oli hän kysellyt vastaantulijoilta, olivatko nämä ehkä nähneet joitakin ratsastajia ja talonpoikain kuljettamaa kantotuolia. Aina Durtalin kylään saakka oli hän saanut mitä rauhoittavimpia tietoja. Senvuoksi hän, ollen varma siitä että Diana kulki hänen edellään, kannusti hevosensa raviin ja mäentöyräillä silloin tällöin kurkistautui katsomaan, näkyikö seuruetta lähistössä. Mutta vasten kaikkea odotusta hävisikin seurue hänen käsistään. Vastaantulijat eivät enää olleet nähneet kysymyksenalaisia henkilöitä. Ja saavuttuaan la Flechen kylään sai hän selville, että hän olikin joutunut seurueen edelle, vaikka oli luullut ratsastavansa sen jälessä.

Nyt hän muisti tien vieressä olleen metsän ja ymmärsi, miksi hänen ratsunsa oli juuri sillä kohtaa hirnahtanut.

Hän teki heti päätöksensä, pysähtyi kylän kurjimpaan kapakkaan, istahti erään ikkunan ääreen ja kätkeytyi sen suojustinten varjoon. Bussy oli tämän kahvilan valinnut oleskelupaikakseen siitä syystä että sitä vastapäätä oli mitä upein ravintola, johon hän otaksui Monsoreaun pysähtyvän.

Bussy oli arvannut oikein. Iltapäivällä seurue saapui.

Matkustajat menivät ravintolaan, viimeisenä Diana, joka, mikäli Bussy oli huomaavinaan, levottomasti silmäili ympärilleen. Bussy ajatteli aluksi näyttäytyä hänelle, mutta malttoi kuitenkin mielensä.

Tuli ilta. Bussy toivoi, että Remy menisi ulos tai että Diana näyttäytyisi jossakin ikkunassa. Hän kietoi senvuoksi viitan ympärilleen ja meni odottelemaan kadulle.

Niin hän odotteli kello yhdeksään asti. Silloin ilmaantui portille kahdeksan miestä. Neljä niistä meni sisälle.

— Ahaa! — ajatteli Bussy. — Aikovatkohan he ehkä matkustaa yöllä?
Siinäpä olisi Monsoreau mainiosti ajatellut.

Ihan oikein! Seurue läksi taas matkaan.

Diana katseli uudelleen ympärilleen tarkkaavaisesti. Mutta Monsoreau huusi häntä ja hänen täytyi mennä kantotuolin luo.

Neljä miestä, jotka myöhemmin vuorostaan siirtyisivät kantajiksi, sytyttivät tulisoihdut palamaan ja astuivat kaksi kummallekin puolella seuruetta.

Bussykin nousi hevosensa selkään. Nyt hänen ei tarvinnut pelätä eksyvänsä tieltä eikä kadottavansa kulkuetta näkyvistään, sillä tulisoihdut olivat mainioita oppaita.

Monsoreau ei päästänyt Dianaa hetkeksikään näkyvistään. Hän puhutteli taikka pikemminkin soimasi häntä. Kukkaishuoneessa käynti aiheutti vielä lukemattomia päähänpistoja ja monia katkeria kysymyksiä.

Niin matkattiin eteenpäin. Viimein Bussy, ilmoittaakseen läsnäolonsa, äkkiä vihelsi pienellä hopeapillillä samaan tapaan, jolla hän kotonaan tavallisesti kutsui palvelijoitaan.

Remy tunsi heti tuon vihellyksen. Diana vavahti ja katsahti tohtoriin. Tämä nyökäytti päätään, tuli lähemmäksi ja kuiskasi:

— Se on hän.

— Mistä on kysymys? — huusi Monsoreau. — Kuka puhuu teille, rouva?

— Minulleko? Ei kukaan.

— Ihan varmasti. Minä näin erään henkilöni varjon teitä lähenevän ja kuulin äänen.

— Se ääni oli herra Remyn. Oletteko hänellekin mustasukkainen?

— En, mutta minä tahdon, että puhutaan ääneen. Se minua rauhoittaa.

— On kuitenkin seikkoja, joita ei voida sanoa kreivin kuullen, — keskeytti Gertrud, tullen avuksi emännälleen, — sillä ensiksikin voidaan puhua asioista, jotka eivät lainkaan koske herra kreiviä, ja toiseksi voi puhe johtua sellaisiin asioihin, jotka koskevat häntä liiankin läheltä.

— Mitä laatua se asia oli, josta Remy puheli kreivittärelle?

— Se koski hyvin läheisesti herra kreiviä.

— Mitä! — huudahti Monsoreau. — Sanokaa heti, minä tahdon sen tietää.

— Minä sanoin, herra kreivi, että jos te tuolla tavoin rasitatte itseänne, niin kuolette, ennenkuin saamme kuljetuksi kolmattaosaakaan koko matkasta.

Soihtujen kaameassa valossa saattoi nähdä, miten Monsoreau lensi kalmankalpeaksi.

— Hän vartoo teitä tuolla, — kuiskasi Remy Dianalle tuskin kuuluvasti. — Pysäyttäkää hieman hevostanne, niin hän saavuttaa teidät.

Remy oli puhunut niin hiljaa, että Monsoreau kuuli vain mutinaa. Mutta hän ponnisti voimiaan, käänsi päätään sivulle ja näki Dianan olevan takanaan.

— Jos vielä kerran teette tuollaisen liikkeen, herra kreivi, — sanoi Remy, — niin voitte saada verensyöksyn.

Jo aikaisemmin oli Diana käynyt rohkeaksi. Hän pyöräytti nyt hevosensa ympäri ja odotti Bussya. Samassa laskeutui Remy ratsunsa selästä, heitti suitset Gertrudin huostaan ja kiiruhti kantotuolin luo hoitamaan sairasta.

— Saanko koettaa suonta, — sanoi hän. — Lyönpä vetoa siitä, että herra kreivissä on kuumetta.

Muutamien sekuntien perästä oli Bussy Dianan rinnalla. Rakastavaiset eivät tarvinneet puhua ymmärtääkseen. Hetkisen he viipyivät syleilyssä. Bussy ensin katkaisi äänettömyyden.

— Sinä matkustat, ja minä seuraan sinua.

— Voi, Ludvig, miten minun päiväni tulevat olemaan ihanat ja yöni suloiset tietäessäni, että sinä olet minun lähelläni!

— Mutta päivälläpä hän näkee meidät.

— Ei näe. Sinä seuraat meitä kauvempana ja ainoastaan minä saan sinua nähdä. Teitten mutkissa, mäkien kukkuloilla näkyvät sinun hattusi töyhtö, sinun viittasi koristukset, sinun ilmassa hulmuava nenäliinasi, ja kaikki nuo puhuvat minulle sinun nimessäsi, että sinä rakastat minua. Kun minä auringon vaipuessa mailleen ja hämärän laskeutuessa yli maiden saan nähdä vain sinun vartalosi varjon lähettävän minulle lentosuudelman, niin voinpa pitää itseäni onnellisena ja autuaana.

— Puhu, puhu, rakas Diana. Et voi aavistaa, miten sointuisa on sinun suloinen äänesi.

— Ja kun me matkustamme yöllä… ja se tapahtuu usein, sillä Remy on sanonut, että öinen viileys virkistää sairaan haavaa… öisin matkustaessamme pysäytän minä, niinkuin nytkin, hevoseni, ja saan silloin tällöin heittäytyä sinun syliisi ja hetkisen kertoa kaikesta, mitä päivän kuluessa olen ajatellut.

— Voi, miten minä sinua rakastan! - kuiskasi Bussy.

— Katsos, — jatkoi Diana, — minä luulen meidän sielujemme niin läheisesti yhdistyneen, että me, vaikkapa olemmekin erillämme ja voimatta puhella toistemme kanssa, toisiamme edes näkemättä, olemme onnellisia pelkän tietoisuuden vuoksi siitä, että olemme toistemme lähellä.

— Voi, niin, niin! Mutta saada nähdä sinut, saada sulkea sinut syliini! Voi, Diana, Diana!

Rakastavaiset unohtivat koko maailman.

Yht'äkkiä kajahti ääni, mikä sai heidät kummankin hätkähtämään,
Dianan pelosta, Bussyn vihasta.

— Diana! — kuului ääni huutavan. — Diana! Missä sinä olet? Vastaa!

— Voi, se on hän, se on hän! Minä vallan unohdin hänet, — mutisi
Diana. — Voi, sinä suloinen unelma! Sinä julma unelma!

— Kuule! — virkkoi Bussy, — kuule, Diana! Me olemme nyt toistemme omat. Sano vain yksi sana, eikä mikään saa riistetyksi sinua minulta. Diana, paetkaamme. Kuka voi estää meitä pakenemasta? Katsohan: meille avautuu maailma, onni, vapaus! Sano sana vain, ja me pakenemme! Vain yksi sana, ja sinä, vapaana hänestä, olet ikuisesti minun omani.

Nuori mies pidätti häntä hetkisen.

— Entäpä isäni? — huokasi Diana.

— Kyllä, mutta kun hän saa tietää, että minä rakastan sinua… kuiskasi Bussy.

— Voi! Ajattele sentään: isä!

— No niin, en tahdo pakottaa sinua, rakas Diana. Käske, niin minä tottelen.

— Kuule, lausui Diana kätensä ojentaen, — meidän kohtalomme on tuolla. Olkaamme voimakkaampia kuin se kiusanhenki, joka meitä seuraa. Elä pelkää mitään. Saat vielä nähdä, voinko minä rakastaa.

— Hyvä jumala, meidän täytyy siis erota! — mutisi Bussy.

— Kreivitär, kreivitär! — huusi ääni. — Vastatkaa, muuten hyppään minä pois tästä riivatun kantotuolista, vaikka siitä tulisi elämäni loppu!

— Jää hyvästi! — sanoi Diana. — Jää hyvästi! Hän saattaa toteuttaa uhkauksensa ja se olisi hänen surmansa.

— Suretko häntä?

— Sinä mustasukkainen! — kuiskasi Diana suloisesti hymyillen.

Bussy päästi hänet menemään. Parin sekunnin kuluttua oli hän jo kantotuolin luona. Kreivi oli jo melkein puolipyörryksissä.

— Pysäyttäkää! — huusi Monsoreau. Pysäyttäkää!

— Saamari vieköön, — sanoi Remy, — ette saa pysäyttää! Hän on hullu. Jos hän tahtoo tappaa itsensä, niin tappakoon.

Kantotuoli solui niinollen edelleen, ja Gertrud kysyi teeskentelemättä:

Ketä kreivi sitten huutaa? Kreivitärhän on tässä minun vieressäni.
Vastatkaa itse, armollinen rouva. Kreivi varmaankin hourailee.

Sanaakaan sanomatta siirtyi nyt Diana soihtujen valaisemaan piiriin.

— Voi! — huudahti Monsoreau. — Missä te olitte?

— Missäpä muualla kuin teidän takananne?

— Olkaa minun lähelläni, ihan minun lähelläni. Elkää jättäkö minua!

Pian päästiin seuraavaan pysähdyspaikkaan. Monsoreau nukkui muutamia tunteja ja tahtoi sitten taas jatkaa matkaa. Hän ei niin paljo tahtonut kiirehtiä Parisiin kuin päästä Angersista kauvemmaksi.

Silloin tällöin uudistui kertojamme näytelmä.

Remy tällöin ajatteli: kuolkoon vain mies harmista, lääkärin kunnia on kuitenkin pelastettu.

Mutta Monsoreau ei kuollut. Hän päinvastoin nähtävästi toipuneempana saapui kymmenen päivää matkustettuaan Parisiin.

Remy oli todellakin taitava mies, taitavampi kuin mitä oli toivonut.

Matkan varrella oli Diana hellyydenosotuksillaan laimentanut Bussyn ylpeyttä ja saanut hänet lupaamaan senkin, että hän perillepäästyä tulisi tervehtimään Monsoreauta ja solmitsemaan sen ystävyyden, jota tämä niin mielellään oli tahtonut hänelle tarjota!

32.

Anjoun herttuan lähettiläs.

Ei kuulunut Parisiin leskikuningatar Katarinaa yhtä vähän kuin Anjoun herttuatakaan. Ja uutinen veljesten välien rikkoutumisesta alkoi yhä enemmän varmistua.

Suosikit kuiskailivat kuninkaalle:

— Sire, veljellenne on annettu huonoja neuvoja.

Siinä kaikki, mitä niihin aikoihin kuninkaalle rohjettiin sanoa.
Ja kun tiedettiin, että oli olemassa vain yksi ainoa henkilö, joka
uskaltaisi ja kykenisi neuvomaan Fransia, niin katkeruus sen johdosta
Bussya kohtaan kasvamistaan kasvoi.

Eräänä päivänä levisi tieto, että Anjoun herttua oli lähettänyt lähettilään. Kun uutinen saapui Louvreen, herätti se yleisen hämmingin. Kuningas vaaleni harmista ja hovimiehet tietystikin menivät ihan kalmankalpeiksi. He vannoivat surmaavansa tuon lähettilään mitä julmimmalla tavalla.

He alkoivat tapansa mukaan kiillottaa miekkojaan ja harjoitella miekkailua.

Chicot pisti miekkansa ja tikarinsa tuppeen ja vajosi syviin mietteisiin.

Sen huomattuaan kuningas kysyi, mitä Chicot ajatteli.

— Sire, — vastasi Chicot kotvasen mietittyään,

— Anjoun herttua joko lähettää lähettilään tai on lähettämättä.
Hyvää yötä, Henrik!

Juuri kun Chicot aikoi paneutua pikku ettoneelle, kuului äänekästä puhelua. Kaartinkapteeni astui hämmästyneenä sisälle.

— Sire, — sanoi hän, — Anjoun herttuan lähettiläs on saapunut linnan portille.

— Onko hänellä saattuetta? — kysyi kuningas.

— Ei, hän on ihan yksin.

— Niinpä hänet täytyykin ottaa vastaan kaksin verroin kohteliaammin,
Henrik, sillä hän on mies, jolla on sydän paikallaan, — virkkoi
Chicot.

— No niin, — sanoi kuningas ja kalpeni, vaikka koettikin näyttää rauhalliselta. — Hovi saa kokoontua valtaistuinsaliin. Minä pukeudun mustiin, sillä se väri sopii parhaiten silloin kun onnettomuudekseen täytyy keskustella oman veljensä lähettilään kanssa.

Kuninkaan valtaistuimen ympärille tunkeili soriseva ihmisjoukko. Surumielisenä ja otsa rypyssä kuningas istui paikalleen. Kaikkien katseet suuntautuivat sitä ovea kohti, jonka kautta vartioväen kapteeni oli ohjaava lähettilään sisälle.

— Sire, — kuiskasi Queles kuninkaan korvaan, — tiedättekö lähettilään nimeä?

— En, mitä minä sillä teen?

— Se on Bussy, sire. Loukkaus on siis sitäkin suurempi.

— Minusta siinä ei tunnu olevan mitään loukkausta, — vastasi kuningas, koettaen säilyttää kylmäverisyytensä.

— Ehkäpä ei teidän majesteettinne sitä huomaa, — selitti Schomberg, — mutta me sen huomaamme.

Henrik ei vastannut. Hän näki vihan kuohuvan valtaistuimensa ympärillä ja piti itseään onnellisena senvuoksi, että sellainen mahti oli hänen ja vihollistensa välissä.

— Tulkoon hän sisälle, — sanoi nyt kuningas.

Tämän jälkeen vallitsi salissa hiljaisuus. Käytävässä kuului raskaita askeleita ja kovaa kannusten kilinää.

Pää pystyssä ja katse tyynenä astui Bussy sisään. Hän meni suoraapäätä Henrikin eteen, tervehti arvokkaasti ja jäi ryhti reippaana odottamaan kuninkaan puhuttelua. Tuo päättäväisyys valtaistuimeni edessä soveltui kuitenkin ylimykselle eikä siinä ollut mitään majesteettia loukkaavaa.

— Mitä, herra Bussy, tekö se olettekin? — virkkoi kuningas. — Minä luulin teidän olevan kaukana Anjoussa.

— Sire, minä todellakin olen siellä ollut. Mutta, kuten näette, olen poistunut sieltä.

— Mikä syy on saattanut teidät tulemaan pääkaupunkiimme?

Haluni saada käydä teidän majesteettianne alamaisimmasti tervehtimässä.

Kuningas ja suosikit katsahtivat toisiinsa. He nähtävästi olivat odottaneet kiivaalta Bussylta kokonaan toisenlaista vastausta.

— Eikö mikään muu? — kysyi kuningas ylpeänä.

— Kyllä, sire, hänen korkeutensa Anjoun herttua on myös käskenyt minun esiintuomaan hänen kunnioittavimman tervehdyksensä.

— Eikö herttua antanut teille mitään muuta tehtävää?

— Antoi. Hän sanoi minulle, että koska hän oli halukas palaamaan Parisiin leskikuningattaren seurassa, niin hän toivoi, että teidän majesteettinne saisi jo edeltäpäin tiedon hänen, s.o. teidän uskollisimman alamaisenne paluusta.

Sanattomana hämmästyksestä ei kuningas kyennyt kyselyjään jatkamaan.
Silloin meni Chicot lähettilään luo ja sanoi:

— Päivää, kreivi Bussy! Bussy käännähti Chicotiin päin, hämillään siitä, että hänellä tässä seurassa saattoi olla ystäväkin.

— Aah! Herra Chicot! Hyvää päivää! — vastasi hän. — Miten voi herra Saint-Luc?

— Hän voi varsin hyvin.

— Eikö teillä ole minulle mitään muuta sanomista, herra Bussy? — keskeytti kuningas.

— Ei, sire. Se vain, että jos hänen korkeudellaan on jotain tärkeämpää ilmoitettavaa teidän majesteetillenne, tulee hän itse sen tekemään.

— Hyvä on! — vastasi kuningas ja astui alas valtaistuimeltaan.

Vastaanottotilaisuus oli loppunut ja seurue hajaantui. Mutta Bussy huomasi, että kuninkaan neljä suosikkia vihanvimmaisina pyörähtelivät hänen ympärillään.

Muutamassa nurkassa jutteli kuningas kanslerinsa kanssa. Bussy ei ollut suosikkeja lainkaan huomaavinaan, vaan jatkoi Chicotin kanssa alkamaansa keskustelua. Mutta ikäänkuin olisi kuningas ollut samassa vehkeilyssä suosikkien kanssa, kutsui hän äkkiä Chicotin pois. Tämä kumarsi Bussylle kohteliaasti. Bussy puolestaan vastasi tervehdykseen samalla mitalla. Nyt hän jäi yksin suosikkien pariin.

Nämä kaikin mahdollisin keinoin koettivat Bussya ärsyttää, mutta tämä pysyi tyynenä ja vastasi varsin sattuvasti heidän nenäkkäisiin kysymyksiinsä.

Sitten hän siirtyi poispäin tervehtiäkseen sisäänastuvaa Saint-Luc'ia.

Saint-Luc tunsi, että Bussyn käsi oli kuumeinen. Siitä hän teki sen johtopäätöksen, että jotain erityisempää oli tapahtunut, ja vei senvuoksi Bussyn mukanaan salista.

Kuningas saapui nyt suosikkien luo ja nämä kehuskelivat suurisuisesti loukanneensa Bussya.

— Hyvät herrat, — sanoi kuningas, — italialainen näyttelijäseurue esittää tänä iltana muutaman huvinäytelmän. Minä pyydän teitä sitä katsomaan.

Läsnäolijat kumarsivat arvokkaasti ja kuningas poistui suuren oven kautta juuri siinä samassa kun Saint-Luc pyörähti pienemmästä ovesta sisälle ja antoi noille neljälle suosikille merkin pysymään paikoillaan.

— Anteeksi, herra Quélus, — sanoi hän, — asutteko edelleenkin
Saint-Honorén kadulla?

— Asun, hyvä ystävä. Minkä vuoksi kysytte sitä?

— Koska minulla on teille pari sanaa sanottavana.

— Ahaa!

— Ja teiltä, herra Schomberg, saanen ehkä myöskin kysyä osotettanne?

— Minä asun Béthisyn kadun varrella, — vastasi Schomberg ylen ällistyneenä.

— D'Epernon, teidän osotteenne minä tunnen, tehän asutte naapurinani. Entä te, Maugiron?

— Minä palvelen nykyisin täällä Louvressa.

— Ahaa, minä alan ymmärtää, te tulette herra Bussyn puolesta, — virkkoi Quélus.

— Minä en sano, kenen puolesta tulen. Minulla vain on sanottavana teille jokunen sana, hyvät herrat, eikä mitään muuta.

— Hyvä on. Voimmehan siis esimerkiksi mennä Schombergin asuntoon, sillä se on tässä ihan lähellä.

— Olkoon menneeksi, hyvät herrat, — vastasi Saint-Luc.

33.

Saint-Luc suorittaa tehtävänsä.

Kuten sanottu, oli Bussy lähtenyt vastaanottosalista ystävänsä seurassa. Kulkiessaan tervehti hän kaikkia niitä, joita hovimiesylpeys ei ollut saanut ihan välinpitämättömiksi niin pelättävään henkilöön nähden kuin Bussy oli. Sillä näinä raa'an väkivallan aikoina, jolloin personallinen voima oli kaikki kaikessa, saattoi urhoollinen ja viisas mies muodostaa itselleen sekä fyysillisen että moraalisen pikku valtakunnan itsensä ihanan Ranskan keskelle. Sillä tavalla Bussykin hallitsi Henrik III:nen hovissa. Mutta, niinkuin jo mainittu, hänet oli tänään valtakunnassaan otettu verrattain huonosti vastaan.

Heidän tultuaan ulos salista, pysähtyi Saint-Luc ja kysyi:

— Voitteko ehkä pahoin, ystäväni? Olette niin kalpea kuin olisitte pyörtymäisillänne.

— En, — vastasi Bussy, — minä vain olen tukehtua vihasta.

— Mitä! Välitättekö jotain noista houkkioista?

— Ettäkö heistä välittäisin, te kysytte. Sen saatte pian nähdä.

— Rauhoittukaa, Bussy.

— Olettepa te merkillinen, kun vaaditte, että minun pitäisi rauhoittua. Jos teille olisi sanottu puoletkaan siitä mitä minulle sanottiin, niin olisi veri jo vuotanut.

— Mitä sitten aiotte, Bussy?

— Te, Saint-Luc olette ystäväni. Siitä olette jo antanut mainion näytteen.

— Voi, rakas Bussy, — sanoi Saint-Luc, luullen Monsoreaun olevan kuolleen ja haudatun, — siitä asiasta ei kannata puhua. Kyllähän isku oli kaunis ja onnistui mainiosti, mutta se ei ole minun ansioni. Sen opetti minulle kuningas pitäessään minua vankina Louvressa.

— Voi, hyvä ystävä!

— Maatkoon Monsoreau siellä, missä makaa, ja puhelkaamme mieluummin Dianasta. Kuinka hän rauhoittui, tuo pikku rukka? Antaako hän minulle anteeksi? Milloin vietätte häitänne?

— Annetaan ensin Monsoreaun kuolla.

— Mitä! — parahti Saint-Luc hätkähtäen kuin olisi käärme häntä purrut.

— Asia on näet sellainen, ettei valmu ole kovinkaan vaarallinen yrtti, vaikka te aluksi luulitte eikä Monsoreau ole kuollut, vaikkapa hän kaatuikin valmumättäälle. Hän päinvastoin elää ja on mielettömämpi kuin ennen milloinkaan.

— Äh!

— Se on totta, kautta Jumalan! Hän vain miettii kostoa ja on vannonut ensi tilaisuudessa teidät surmaavansa.

— Hän elää, sanotte te. Millainen aasi on hänet sitten henkiin virotellut?

— Minun oma lääkärini.

— Kuinka! Tätä minä en ymmärrä, — jatkoi Saint-Luc saamastaan tiedosta murtuneena. — Minä siis olen menettänyt maineeni, minä kun kerroin hänen kuolemastaan koko maailmalle. Hän kohtaa nyt sukulaisensa surupukuihin puettuina. Minun täytyy siis puhdistautua ja ensi kerralla antaa hänelle tusina iskuja yhden asemasta.

— Saint-Luc, nyt minä vuorostani pyydän teitä pysymään rauhallisena, sillä minulla on Monsoreausta enemmän hyötyä kuin otaksuttekaan. Hän luulee herttuan antaneen teille toimeksi surmata hänet. Ja juuri herttualle hän on mustasukkainen… Minua hän taas pitää ystävänään, mikä onkin varsin luonnollista, sillä Remy lurjushan hänet pelasti.

— Kuinka Remy sai sellaisen kirotun päähänpiston?

— Vain siksi että hän on perin kunniallinen mies.

— Hän on haaveilija, se heittiö!

— Lyhyesti sanoen on Monsoreaun kiittäminen minua pelastuksestaan.
Minun huostaani hän uskoo vaimonsakin.

— Ahaa! Minä käsitän nyt vallan hyvin, että tuo viimeinen seikka saa teidät levollisemmin odottamaan hänen kuolemaansa. Mutta kaikesta huolimatta olen yhäkin sangen hämilläni.

— Mutta, Saint-Luc, nyt ei olekaan kysymys Monsoreausta.

— Ei. Nauttikaamme siis elämästä niin kauvan kun Monsoreau on sairaana. Mutta heti hänen parannuttuaan täytyy minun kai teetättää itselleni panssaripaita. Ja te puolestanne saatte kysyä Anjoun herttualta, onko Monsoreau ehkä tehnyt liiton leskikuningattaren kanssa oppiakseen parhaimman kostamistavan.

Bussy tarttui Saint-Luc'in käsivarteen ja virkkoi:

— Niin ollen, Saint-Luc, huomaatte siis tehneenne minulle vain puolittaisen palveluksen.

Saint-Luc näytti hämmästyneeltä sanoessaan:

— Siinä olette oikeassa. Ja jos tahdotte, että suoritan työni uudelleen, niin teenpä sen todellakin: jos Monsoreau mulkoilee minuun keltaisilla silmillään, saa hän kanssani tekemistä.

— Ei, hyvä ystävä, me annamme Monsoreaun olla alallaan. Ja jos luulette olevanne minulle jotain velassa, niin pyydän sen suorittamaan eräällä toisella taholla.

— Sanokaa sitten, Bussy, mitä tahdotte.

— Missä suhteessa olette herroihin suosikkeihin?

— Samallaisissa väleissä kuin koira ja kissa auringonpaisteessa. Niin kauvan kun se paistaa meillä kaikille, emme sano mitään. Mutta jos meistä joku saa kohdistumaan itseensä auringonsäteitä enemmän kuin toiset, niin enpä mene takuuseen hampaitten ja kynsien käyttämisen mahdollisuudesta.

— Se ilahuttaa minua. Olettakaa, että säteet sattuvat epätasaisesti: tahdotteko silloin näyttää hampaitanne ja ojentaa kynsiänne?

— Minä en ymmärrä teitä, Bussy.

— Oletteko ystävällinen ja menette herra Quélusin luo? — kysyi
Bussy hymyillen.

— Ahaa!

— Alatteko siis minua ymmärtää?

— Alan.

— Tahdotteko olla ystävällinen ja kysyä häneltä, minä päivänä hänelle parhaiten sopisi joko lävistää minut tai sallia, että minä lävistän hänet?

— Mielelläni, hyvä ystävä. Menen heti hänen luokseen.

— Odottakaa vähän. Mennessänne Quéluksen luo voisitte ehkä samalla käydä Schombergin luona ja tehdä hänelle samat kysymykset.

— Hänellekin? Miettikää, Bussy, te otatte liian paljo samalla kertaa.

Bussy jatkoi:

— Koska olette niin palvelushaluinen, niin kai te käytte myöskin Louvressa Maugironin luona, jonka otaksun oleskelevan täällä, koskapa hän kauluksestaan päättäen on vartiopalveluksessa. Hänellekin tehnette saman kysymyksen?

— Kokonaista kolme, Bussy! Mitä te ajattelette? Mutta enempää ei kai sentään enää tulle kysymykseen?

— Tuleepa niinkin. Tahtonette olla hyvä ja etsiä käsiinne myöskin d'Epernonin. Hänen kanssaan ette tarvitse kauvan viivytellä. Hän ei ole mikään vaarallinen mies, mutta on kuitenkin luvun täytteenä.

— Neljä miestä!

— Niin, kaikki neljä. Mutta on itsestään selvää, ettei minun tarvitse teidänlaistanne miestä pyytää osottamaan noille herroille kaikkea sitä säädyllisyyttä, jota te niin suuressa määrässä omaatte.

— Olkaa huoletta, ystäväni.

— Hyvä! Herrat suosikit, nyt on meidän vuoromme nauraa! — sanoi
Bussy hymyillen.

— Mutta, ystäväni, ilmoittakaapa nyt taisteluehtonne.

— Minä en aseta mitään ehtoja, vaan hyväksyn vastustajaini ehdot.

Olemme jo nähneet, miten Saint-Luc kohtasi nuo neljä ylimystä audienssisalissa ja heidän kanssaan läksi Schombergin asuntoon. Hän jäi, sen ajan tavan mukaan, odottamaan etuhuoneeseen sill'aikaa kun suosikit isossa salissa asettautuivat kukin omaan nurkkaansa.

Kun se oli tapahtunut, avautuivat salin ovet, palvelija saattoi
Saint-Luc'in sisälle ja ilmoitti hänen nimensä.

Isäntänä meni Schomberg vierastaan vastaan.

Tämä puolestaan ei tervehtinyt, vaan pani hatun päähänsä. Se muodollisuus antoi vierailulle sen oikean värityksen ja sisällön.

Schomberg kumarsi ja sanoi, Quélusta osottaen:

— Minulla on kunnia esitellä teille Jacques de Lévis, kreivi Quélus.

Saint-Luc lähestyi pari askelta, kumarsi kohteliaasti Quélukselle ja virkkoi:

— Haluan tavata teitä, hyvä herra. Quélus kumarsi syvään. Schomberg kääntyi nyt salin toiseen päähän ja lausui:

— Saan luvan esitellä herra Ludvig de Maugironin.

D'Epernonin edessä suoritettiin sama temppu. Sitten esitteli
Schomberg itsensä. Kun se oli tehty, istuivat suosikit paikalleen.
Saint-Luc yksin jäi seisomaan.

— Herra kreivi, — sanoi hän Quélukselle, — te olette loukannut Amboisen Ludvig de Clermontia, kreivi Bussya, joka nyt lähettää teille kohteliaimman tervehdyksensä ja kutsuu teitä kaksintaisteluun sinä päivänä ja tuntina, jonka te itse suvaitsette määrätä, taistelemaan elämästä ja kuolemasta teidän sopivimmiksi katsomillanne aseilla… Hyväksyttekö tämän haasteen?

— Tietysti hyväksyn, — vastasi Quélus rauhallisesti. Kreivi Bussy osottaa minulle varsin suurta kunniata.

— Minkä päivän määräätte? — jatkoi Saint-Luc.

— En tahdo määrätä mitään erityistä päivää, mutta pitäisin suotavimpana, että se tapahtuisi kuta pikemmin, sen parempi.

— Entä tuntimäärä?

— Aamun valjettua.

— Aseenne?

— Miekka ja tikari, jos herra Bussy on niihin tyytyväinen.

Saint-Luc kumarsi ja sanoi:

— Kaikki, mitä te siinä suhteessa määräätte, on oleva lakina kreivi
Bussylle.

Sitten hän kääntyi Maugironin puoleen. Tämä vastasi samalla tavalla.
Samoin myöskin toiset.

— Mutta, — huomautti Schomberg, jolle, isäntä kun oli, asia viimeksi esitettiin, — me unohdamme erään seikan.

— Minkä sitten?

— Ajatelkaahan, että jos me kaikki sattuisimme valitsemaan saman päivän ja saman tunnin, niin saattaisi herra Bussy joutua hämilleen.

Saint-Luc kumarsi kohteliaasti ja vastasi: — Tietystikin menisi herra Bussy hämilleen, niinkuin jokainen ylimys, jonka täytyi taistella neljää niin urhoollista miestä vastaan. Mutta hän pyytää ilmoittaa, ettei se olisi hänelle mitään uutta, koska sellaista kerran ennenkin on sattunut Tournellesin luona Bastiljin lähellä.

— Onko hän siis valmis taistelemaan meitä kaikkia neljää vastaan?

— On, teitä kaikkia vastaan, — vastasi Saint-Luc.

— Erikseenkö kutakin vastaan?

— Joko kutakin vastaan erikseen tahi kaikkia vastaan yht'aikaa.

Ylimykset katsahtivat toisiinsa. Quélus alotti sitten keskustelun.

— Se on herra Bussyn puolelta kauniisti tehty. Mutta, niin arvottomia kuin me olemmekin, voimme kuitenkin kukin kohdaltamme yrittää ja vuorotellen hyväksyä kreivin haasteen, ellei, mikä ehkä olisi vieläkin parempi…

Quélus katsahti ystäviinsä, jotka epäilemättä tajusivat hänen tarkoituksensa ja antoivat hänelle myöntymismerkin.

— Ellei, — jatkoi hän, — koska emme halua murhata urhoollista miestä, annettaisiin kohtalon ratkaista, kenen osalle meistä herra Bussy sattuisi joutumaan.

— Mutta, — huomautti d'Epernon, — mihin me kolme muuta jäisimme?

— Meistä kolme muuta! Herra Bussylla on varmasti siksi paljo ystäviä ja meillä tarpeeksi vihollisia, niin ettei niidenkään kolmen tarvinne seista kädet ristissä. Ettekö ajattele samoin, hyvät herrat? — jatkoi Quélus tovereihinsa kääntyen.

— Ihan samaten, — vastasivat kaikki.

— Minusta olisi hyvin mieluista, — sanoi Schomberg, — että herra
Bussy tuohon tilaisuuteen kutsui myöskin herra Livarotin.

— Ja minä puolestani, — lisäsi Maugiron, toivoisin tapaavani siellä herra Balzak de Entragues'in.

— Siinä tapauksessa, — huomautti Quélus, — tulisi seurakunta täydelliseksi vasta sitten, kun herra Ribeirac tulisi ystäviensä mukana.

— Hyvät herrat, — vastasi Saint-Luc, — minä olen ilmoittava kreivi Bussylle teidän toivomuksenne ja luulen jo edeltäpäin voivani vakuuttaa, että hän on liian kohtelias jättääkseen ne hyväksymättä. Minulla ei siis enää ole muuta tekemistä kuin kiittää teitä kreivi Bussyn puolesta mitä vilpittömimmin.

34.

Monsoreaun kreivin varovaisuustoimenpiteitä.

Monsoreaun haava paranemistaan parani. Mutta eräänä kauniina päivänä hän sai ankaran iskun kuullessaan Anjoun herttuan leskikuningattaren seurassa saapuneen Parisiin.

Kreivillä oli levottomuuteen syynsäkin, sillä paluunsa jälkeisenä päivänä saapui prinssi ylihovijahtimestarin luo muka saamaan tietoa Monsoreaun terveydentilasta. Ja kuinka hän olisikaan voinut sulkea porttiaan ruhtinaalta, joka ilmaisi niin suurta osanottavaisuutta! Prinssi otettiin siis vastaan, ja hän oli ylen kohtelias isäntää, mutta etenkin emäntää kohtaan.

Heti prinssin poistuttua kutsui Monsoreau puolisonsa luokseen ja tämän käsivarteen nojautuneena kiersi kolmasti, lääkärin vastaväitteistä huolimatta, nojatuolinsa ympäri, jonka jälkeen hän tyytyväisenä istuutui alas. Diana ajatteli, että kreivillä oli jokin ilkeä tuuma mielessä.

Mutta se kuului Monsoreaun perheen yksityiselämän historiaan. Palatkaamme siis Anjoun herttuan tuloon, sillä se kuuluu kertomuksemme olennaiseen puoleen.

Niinkuin hyvin voidaan ymmärtää, ei Frans-herttuan saapumispäivä ollut niinkään vähäpätöinen herroille havaintojentekijöille. Tätä he olivat huomaavinaan:

Ylpeyttä kuninkaan puolelta, syvää lempeyttä leskikuningattaren ja nöyrtyvää karskiutta herttuan taholta. Frans näytti ajattelevan:

— Miksi olet kutsunut minut takaisin, kun kerran minun palattuani olet niin happamen näköinen: Louvressa käyntinsä jälkeisenä päivänä kävi herttua taas haavoittunutta katsomassa. Monsoreau, joka sai tietää pienimmätkin yksityiskohdat kuninkaan kohtauksesta veljensä kanssa, koki panna parastaan lietsoakseen herttuan vihamielisyyttä.

Kun hän muuten tunsi voivansa yhä paremmin ja paremmin, tarttui hän herttuan poistuttua vaimonsa käsivarteen ja kiersi, ei nojatuolinsa, vaan huoneen ympäri. Sitten hän istui näöltään paljo tyytyväisempänä kuin ensimäisellä kerralla.

Samana iltana ilmoitti Diana Bussylle tämän vieraisille saapuessa, että Monsoreaulla ihan varmasti oli jotain erityistä mielessään.

— Hetkisen kuluttua jäivät Bussy ja Monsoreau kahdenkesken.

— Kun kuitenkin ajattelen, — virkkoi Monsoreau Bussylle, — että tuo ruhtinas, joka on olevinaan minulle niin ystävällinen, on veriviholliseni, ja että hän Saint-Luc'in kautta tahtoi minut murhata…

— Mitä! Murhatako! — huudahti Bussy. — Ajatelkaahan toki, herra kreivi, että Saint-Luc on kelpo aatelismies, että te itse olette myöntänyt loukanneenne häntä, että olette vetänyt miekkanne esiin ja että haavanne olette saanut taistelussa.

— Sen myönnän. Mutta silt'ei ole sanottu, ettei hän olisi toiminut herttuan yllytyksestä.

— Kuulkaahan, — sanoi Bussy, — minä tunnen herttuan, mutta vieläkin paremmin Saint-Lucin, ja voin vakuuttaa, että hän on kiintynyt kuninkaaseen, mutta ei herttuaan. Jos Antraguet, Ribeirac tai Livarot olisi teitä haavottanut, niin olisi kysymys aivan toinen, mutta Saint-Luc…

— Te ette tunne Ranskan historiaa niin hyvin kuin minä, — keskeytti
Monsoreau, pysyen itsepäisesti kerran omaksumassaan ajatuksessa.

Bussy olisi voinut hänelle vastata, että vaikka hän ei niin hyvin tuntisi Ranskan historiaa, tuntisi hän sitäkin paremmin Anjoun historian, varsinkin Anjoun sen osan, missä Méridor oli.

Lopuksi Monsoreau toipui niin paljo, että saattoi kävellä puutarhassa. Sieltä tultuaan hän virkkoi:

— Tänä iltana me muutamme pois.

— Mistä syystä? — kysyi Remy. — Eikö täällä ole tarpeeksi raitis ilma tai eikö teillä ole tarpeeksi seuraa?

— Päinvastoin, — vastasi Monsoreau, — minulla on sitä liiaksikin. Anjoun herttua väsyttää minua vieraskäynneillään. Hän tuo aina mukanaan joukon — ylimyksiä, ja niiden aseitten kalina tekee ylen pahaa minun hermoilleni.

— Mihin aiotte sitten muuttaa?

— Olen käskenyt laittamaan kuntoon Tournellesin kadun varrella sijaitsevan pienen taloni.

Bussy ja Diana loivat toisiinsa menneistä muistoista kertovan katseen.

— Mitä, siihenkö hökkeliin! — huudahti ajattelemattomasti Remy.

— Vai niin, tunnetteko sen ennestään? - kysäsi Monsoreau.

— Tunnen, — vastasi le Haudouin. — Kukapa ei tuntisi ylihovijahtimestarin asuntoa, varsinkin sellainen, joka itse asuu Beautreillesin kadulla?

Monsoreau sai taas siitäkin tapansa mukaan synkkiä epäluuloja.

— Sinne me muutamme, — sanoi hän. — Siellä ei voi ottaa vastaan enempää kuin neljä henkilöä kerrassaan. Ikkunasta voi jo kolmen sadan askeleen päästä havaita tulevat vieraat, niin että voi mennä niiltä piiloon, jos tahtoo.

Bussy puri huultaan. Hän pelkäsi kerran koittavan senkin päivän, jolloin Monsoreau häntäkin piileskelisi. Diana huokasi. Hän muisti, miten hän kerran oli nähnyt Bussyn tuossa pikku rakennuksessa makaavan tajuttomana hänen omassa sängyssään.

— Herra kreivi ei voi muuttaa sinne, — sanoi Remy, — koska jokaisen ylihovijahtimestarin täytyy ottaa vastaan kaikenmoisia lähetystöjä, elättää palvelijoita ja yleensä pitää huolta koko metsästyspuuhasta.

— Hm! — murahti Monsoreau, luoden katseen, joka merkitsi: se on totta.

— Ja sitäpaitsi, — jatkoi Remy, — sillä minä olen yhtä hyvin sydämen lääkäri kuin ruumiinkin… sitäpaitsi ei teitä tee rauhattomaksi teidän oma oleskelunne täällä, vaan kreivittären. Antakaa siis hänen muuttaa sinne.

— Pitäisikö minun erota hänestä! — huudahti Monsoreau ja loi
Dianaan katseen, josta pikemmin viha kuin hellyys uhkui.

— No, erotkaa sitten virastanne ja jättäkää heti virkaerohakemus, sillä luulenpa, että se on kaikkein viisainta. Teidän täytyy joko hoitaa virkaanne tai olla sitä hoitamatta. Ellette sitä hoida, on kuningas tyytymätön, jos taas hoidatte, niin…

— Minä teen mitä minun tulee tehdä, — keskeytti kreivi, purren hampaitaan, — mutta kreivittärestä minä en luovu.

Kreivi oli tuskin saanut lausutuksi nuo sanat, kun pihalta jo alkoi kuulua hevosten kavioitten töminää ja ihmisääniä.

— Taaskin! — mutisi kreivi.

Samassa astui herttua huoneeseen. Monsoreau huomasi, että herttuan ensi katse etsi Dianaa. Pian hänen epäluulonsa saivat uutta virikettä sen kautta, että prinssi oli Dianalle hyvin kohtelias ja oli tuonut tälle lahjaksi kallisarvoisen, kultakahvaisen tikarin. Kahvasta muodostui hajupullo, ja terään oli sangen taidokkaasti kirjaeltu kokonainen metsästysretki.

— Sallikaa minun sitä katsoa, — sanoi Monsoreau, peläten, että jokin kirjelippu oli kätkettynä kahvaan.

Prinssi täytti hänen pyyntönsä.

— Te, joka olette metsästäjä, — virkkoi hän, — ymmärrätte terän arvon. Kreivitär puolestaan arvostelkoon kahvaa. Kas, päivää, Bussy! Oletko jo hyvissä väleissä kreivin kanssa?

— Teidän korkeutenne unohtaa, että te itse tänä aamuna lähetitte minut ottamaan selkoa siitä, miten kreivi Monsoreau voi.

— Se on totta, — sanoi herttua ja istahti Dianan rinnalle. Hän puheli ensin hiljaa kreivittären kanssa, mutta huudahti hetken perästä kuuluvasti: — Tiedättekö, kreivi, tässä sairashuoneessa on niin tukahuttava ilma, että kreivitär voi pahoin. Tarjoon siis hänelle käsivarteni tehdäksemme pienen virkistävän kävelyn puutarhassa.

Mies ja rakastaja loivat toisiinsa katkeran katseen.

— Saattakaa minua, — pyysi Monsoreau Bussya.

— Vai niin, — virkahti herttua, huomattuaan ylihovijahtimestarin tulevan perässä, — tehän kävelette jo varsin hyvin.

— Kyllä, teidän korkeutenne, — ja toivon pian voivani saattaa kreivitärtä, mihin ikinä hän menee.

— Sehän on kyllä onnekasta, mutta kuitenkaan ei teidän pidä väsyttää itseänne.

Monsoreau huomasi itsekin, miten oikea tuo huomautus oli, ja istuutui sellaiseen paikkaan, josta käsin saattoi pitää kävelijät näkyvissään.

— Kuulkaapas, kreivi, — sanoi hän Bussylle, — jos tahdotte olla oikein kohtelias, niin saattanette minun vaimoani vielä tänä iltana pikku asuntoomme Tournellesin kadulle. Mielestäni on sittenkin parempi, että hän on siellä kuin täällä. Saatuani hänet kerran Méridorista tuon suden kynsistä, ei se tule nielaisemaan häntä Parisissakaan.

— Herra kreivi, — huomautti Remy Bussylle, — teidän ei sovi suostua ehdotukseen.

— Miksikä ei? — kysyi Monsoreau.

— Koska kreivi Bussy palvelee Anjoun herttuaa, ei herttua koskaan antaisi hänelle anteeksi, jos hän olisi avullisena moisessa kujeessa.

— Mitä minä siitä välitän? — oli Bussy huutamaisillaan, mutta Remyn katse sai hänen malttamaan mielensä.

Monsoreau mietti hetkisen ja sanoi sitten:

— Remy on oikeassa. Minun ei sovi pyytää teiltä sellaista palvelusta. Minä menen itse hänen mukanaan.

— Hullutusta! — tokaisi Bussy. — Tehän menetätte virkanne.

— Se on kyllä mahdollista, mutta saan kuitenkin pitää vaimoni.

Samana iltana vei Monsoreau todellakin Dianan Tournellesin kadun varrella olevaan taloonsa, jonka lukijat jo vanhastaan hyvin tuntevat.

35.

Vierailu.

Herttua oli joutunut vihanvimmoihinsa, kun ei enää ollut tavannut Dianaa Méridorissa. Hän oli kreivittäreen miltei rakastunut, sitäkin enemmän, kun naista piiloteltiin hänen katseiltaan.

Toiselta puolen hän taas ei ollut luopunut valtiollisista toiveistaan. Päinvastoin oli vakaumus hänen oman arvonsa suuruudesta ylentänyt häntä hänen omissa silmissään melkoisesti. Parisiin palattuaan hän heti uudelleen alotti salahankkeensa. Hetki olikin suotuisa. Suuri joukko tyytymättömiä, rohkaistuneina siitä näennäisestä voitosta, jonka kuninkaan heikkous ja Katarinan viekkaus oli tuottanut herttualle, hääri hänen ympärillään.

Hän sai pian tietää, että Monsoreau oli muuttanut asuntoa. Prinssi muisti tuon Bastiljin lähellä olevan, Tournellesin kadun pikku talon varsin hyvin. Eräänä päivänä hän läksi sinne, mukanaan Bussy ja joukko nuoria aatelismiehiä.

Prinssi astui sisälle Monsoreaun luo. Tämä lojui nojatuolissa. Sill'aikaa Diana etuhuoneessa otti vastaan Bussyn ja syleili häntä. Uskollinen Gertrud piti silmällä, ettei kukaan saisi heitä äkkiarvaamatta yllättää.

Monsoreau sävähti herttuan nähtyään kalmankalpeaksi.

— Armollinen herra, — huudahti hän, — te täällä, tässä huonossa hökkelissä! Tosiaankin on tämä liian suuri kunnia minulle halpa-arvoiselle miehelle.

Hän hymyili pilkallisesti. Prinssi ei ollut sitä huomaavinaan, vaan meni sairaan luo ja virkahti iloisesti:

— Missä hyvänsä kärsivä ystävä lieneekin, olen aina valmis käymään häntä tervehtimässä.

— Kuulenpa kuin kuulenkin, että teidän korkeutenne mainitsi sanan ystävä.

— Niin mainitsin. Kuinka voitte?

— Paljo paremmin, armollinen herra. Voin kävellä ilman vaivaa ja kahdeksan päivän kuluttua toivon olevani ihan terve.

— Lääkärinnekö teille sitten on suositellut tätä Bastiljin ilmaa? — kysyi prinssi, äänessään mitä luonnollisin sävy.

— Niin, armollinen herra.

— Ettekö viihtynyt hyvin edellisessä asunnossanne?

— En, armollinen herra. Siellä kävi liian paljo ihmisiä, ja se teki paikan rauhattomaksi.

Kreivi pani noihin sanoihinsa erityisen painon, mutta prinssi ei ollut sitä huomaavinaan.

— Mutta teillähän ei ole täällä minkäänlaista puutarhaa?

— Puutarhaa ei tarvitakaan, teidän korkeutenne?

— Missä siis kävelette?

— Minä en kävele lainkaan, armollinen herra. Prinssi puri huultaan ja heittäysi nojalleen tuolinselustinta vastaan.

— Te tiedätte hyvin, herra kreivi, — sanoi hän hetken kuluttua, — että monet pyrkivät saamaan teidän ylihovijahtimestarin virkaanne, sillä teitähän pidetään kuolleena.

— Olen vakuutettu siitä, että teidän korkeutenne voi osottaa asian olevan päinvastoin.

— Minä en voi osottaa mitään. Tehän hautaatte! itsenne vapaaehtoisesti, hyvä ystävä. Te siis olette kuollut.

Nyt oli Monsoreaun vuoro purra huuliaan.

— Mitä te tahtoisitte minun tekevän, armollinen herra? Minä menetän epäilemättä virkani, sillä minä pidän jotain muuta sitä edullisempana.

— Sepä on kovin itserakasta menettelyä teidän puoleltanne!

— Luonteeni on sellainen.

— Koskapa niin on laita, niin teillä kait ei ole mitään sitä vastaan, että kuningaskin saapi sen tietää?

— Kuka puhuisi siitä mitään kuninkaalle?

— Nähkääs, jos hän kysyy minulta asiasta, olen pakotettu kertomaan meidän keskustelumme.

— Aah, armollinen herra! Hänen majesteetillaan olisi liian paljo tekemistä, jos hän ottaisi kuunnellakseen kaikkea mitä Parisissa puhutaan.

— Mitä puhutaan sitten Parisissa? — kysäsi prinssi äkkiä ja käännähti kuin olisi häntä käärme purrut.

Monsoreau huomasi nyt keskustelun muuttuneen liian vakavaksi sairaalle, joka ei vielä kyennyt tahtonsa mukaisesti toimimaan. Hän senvuoksi lauhdutti sielussaan kiehuvan vihan, tekeytyi levolliseksi ja virkkoi:

— Mitäpä minä, potilasparka, tietäisin? Jos kuningas on tyytymätön siihen, etten minä kykene hoitamaan virkaani, on hän väärässä, sillä hän on tavallaan itse syypää minun nykyiseen tilaani.

— Selittäkää tarkemmin.

— Eikö Saint-Luc ole kuninkaan ystävä? Sitäpaitsi oli kuningas opettanut hänelle iskun, jolla hän haavoitti minua, ja ehkäpä hänen majesteettinsa olikin antanut Saint-Luc'ille sen tehtävän.

Anjoun herttua teki puolittain myöntävän eleen ja sanoi:

— Voitte olla oikeassa. Mutta kuningas on kuningas.

— Kyllä, niin kauvan kuin hän sitä on, vai kuinka?

Herttua hätkähti ja murahti:

— Niinpä niin… Mutta eikö kreivittärennekin asu täällä?

— Armollinen herra, hän on sairas. Muutoin olisi hän jo aikoja sitten tullut tervehtimään teidän korkeuttanne.

— Vai on hän sairas, kreivitär parka! No niin, suru siitä, että näkee teidän sairastavan…

— Niin, ennen kaikkea se, ja sitten väsymys matkasta.

— Toivokaamme, ettei pahoinvointi kestä kauvan. Onhan teillä taitava lääkäri?

— On, teidän korkeutenne. Remy on hoitanut minua erinomaisen hyvin.

— Eikö hän ole Bussyn lääkäri?

— On kyllä, armollinen herra, mutta kreivi on luovuttanut hänet minulle.

— Oletteko siis hyvin ystävällisessä suhteessa Bussyyn?

— Hän on minun paras ja, voinpa sanoa, ainoa ystäväni, — vastasi
Monsoreau kylmästi.

— Jääkää hyvästi, kreivi! — lausui prinssi ja kohotti raskasta oviverhoa.

Silloin hän luuli näkevänsä naispukimen katoavan toisesta ovesta, ja
Bussy riensi vartiopaikalleen käytävään.

Herttuan epäluulot lisääntyivät.

— Me lähdemme nyt pois, — sanoi hän Bussylle.

Tämä juoksi ulos antamaan seurueelle poisvalmistautumiskäskyä, mutta yhtä paljo myöskin salatakseen punastumistaan.

Prinssi, jäätyään yksin etuhuoneeseen, tahtoi kiiruhtaa siihen käytävään, jossa hän luuli nähneensä naisen haamun vilahtavan. Mutta käännähdyttyään ympäri näki hän Monsoreaun kalmankalpeana seisovan sillä samalla ovella, josta hän itse juuri oli tullut.

— Teidän korkeutenne erehtyy ovesta, — huomautti kreivi pisteliäästi.

— Vai niin, — murahti herttua. — Kiitos, ystävä! Jääkää hyvästi!

— Raivostunein sydämin riensi Frans paluumatkalle eikä lausunut sanaakaan Bussylle, tämän erotessa hänestä herttuan palatsin portilla. Sisälle päästyään meni herttua heti työhuoneeseensa, ja sinne Aurillykin hiipi perässä.

— Aurilly, — sanoi herttua, — se aviomies tekee minusta pilkkaa.

— Ehkäpä rakastaja myöskin, armollinen herra, — vastasi luutunsoittaja.

— Mitä sinä puhut?

— Totta, teidän korkeutenne. Toivon, että suotte minulle anteeksi, sillä minä tein sen teidän tähtenne…

— Jatka! Minä annan anteeksi jo edeltäpäin.

— No niin. Sill'aikaa kun te viivyitte sisällä, olin minä pihalla muutamassa vajassa tähystelemässä.

— No mitä sinä näit?

— Näin ensin naispuvun, sitten sen kantajan, sitten pari käsivartta, jotka kietoutuivat hänen kaulaansa, ja lopuksi, koska korvani ovat hyvin tarkat, kuulin pitkän ja hellän suudelman maiskauksen.

— Mutta mikä mies se sitten oli?

— Kahdesta käsivarresta en voi ihmistä tuntea, eikä hansikkailla ole eri piirteitä.

— Mutta voidaan tuntea se henkilö, jolle hansikkaat kuuluvat.

— Kyllähän minusta näytti… mutta se on vain arvelua.

— Vaikkapa niinkin, mutta sano kuitenkin.

— No niin, armollinen herra, minusta tuntui siltä, että ne olivat kreivi Bussyn hansikkaat.

— Puhvelinnahasta, kullallakirjaillut, niinkö? — huudahti herttua, ja asia alkoi vähitellen hänelle selvitä.

— Ihan sellaiset, — vastasi Aurilly.

— Totta kuin totta! Bussy, Bussy se on! — huudahti herttua. — Kylläpä minä olen ollut sokea — tai paremmin sanoen, moista rohkeutta en voinut ajatellakaan.

— Emme kuitenkaan, armollinen herra, voi heti pitää asiaa varmana, sillä olisihan kreivittären huoneissa mahdollisesti voinut olla jokin mies piilossa.

— Kyllä niinkin. Mutta käytävässä seissut Bussy olisi silloin nähnyt miehen… ja hansikkaat sitäpaitsi…

— Niin, ja suutelo. Ja sitäpaitsi kuulin minä vielä sanat: huomisiltana!

— Olisiko se mahdollista!

— Armollinen herra, jos tahdomme toimia samoin kuin tässä tuonaan, saamme piakkoin asioista varmuuden.

— No huomisiltana siis.

— Minä odotan teidän korkeutenne käskyjä.

— Hyvä on!… Haa, Bussy! — kuiskasi herttua itsekseen. — Bussy, isäntänsä pettäjä! Tuo rehellinen Bussy, joka ei tahdo minun pääsevän Ranskan kuninkaaksi!

Herttua hymyili helvetillistä hymyä ja käski Aurillyn poistumaan, saadakseen yksinäisyydessä punoa ajatuksiaan.

36.

Urkkijat.

Kello oli kymmenen illalla. Bussy kääri viitan ympärilleen ja köysitikapuut kainalossa läksi Bastiljin puolelle. Perille päästyään hän huomasi tulen ikkunassa. Se oli sovittu merkki. Hän heitti rautakoukuilla varustetut tikapuunsa balkongille, ja ne tarttuivat heti kiinni.

Diana tuli nyt ulos ja kiinnitti tikapuut vielä paremmin. Sitten hän antoi Bussylle merkin kiivetä ylös.

Hetki oli varsin sopiva, sillä Bussyn kiivetessä ylös tikapuita oli Monsoreau, joka jo yli kymmenen minuutin ajan oli ollut kuuntelemassa puolisonsa oven takana, vaivaloisesti laskeutunut rappuja alas, pidellen kiinni muutaman luotetun palvelijansa käsivarresta.

Hän meni kadulle, mutta ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.

— Ellei minulle vain olisi väärin kerrottu? — sanoi kreivi palvelijalleen.

— Ei, armollinen herra. Minä tulin juurikaan herttuan palatsista ja ystäväni tallimestari vakuutti minulle herttuan käskeneen, että hevoset oli illaksi satuloitavat. Mutta ehkäpä hän aikookin mennä muuanne eikä tänne.

— Minnepäs muuanne kuin tänne? — mutisi Monsoreau, katse uhkaavana. — Kenties olisin kuitenkin tehnyt viisaimmin, jos olisin jäänyt Dianan huoneisiin. Mutta niillä saattaa olla jokin sovittu merkki. Diana olisi siinä tapauksessa ilmoittanut miehelle minun läsnäolostani, enkä minä olisi saanut mitään tietää. Parasta on sittenkin urkkia täällä ulkosalla. Missä täällä on se piilopaikka, josta sinun tietämäsi mukaan voi nähdä kaiken, mitä tapahtuu?

— Tulkaa tännepäin, armollinen herra.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä portilta Bastiljiin päin oli muutaman läheisen talon purkamisesta syntynyt kiviröykkiö. Sen raunion keskeen oli palvelija tehnyt sopivan syvennyksen, johon helposti voi mahtua kaksi ihmistä. Hän levitti siihen viittansa, kreivi istuutui siihen ja palvelija kyyristäytyi isäntänsä jalkoihin. Heidän vieressään oli ladattu pyssy.

Palvelija olisi vielä halunnut tarkastaa, oliko ase käyttökunnossa, mutta Monsoreau esti hänet siitä ja virkkoi:

— Se on pian tehty. Me vainuamme kuninkaallista otusta, ja hirsipuu on varattu sille, joka sellaisen ampuu.

Silmillään, jotka paloivat kuin vaanimassa makaavan suden, tähysteli hän milloin Dianan ikkunaan, milloin kadulle päin. Hän halusi yllättää toiset, mutta pelkäsi tulevansa itse yllätetyksi.

Monsoreau ehti olla piilopaikassaan tuskin kymmentä minuuttia, kun jo kahden hevosen varjot tulivat näkyviin Saint-Antoinen kadulla. Ratsastajat astuivat alas hevostensa selästä Tournellesin hotellin kulmauksessa ja sitoivat hevosensa kiinni muuriin kiinnitettyihin rautarenkaisiin.

— Armollinen herra, — sanoi Aurilly, — luulenpa, että tulemme liian myöhään. Hän on kaiketi lähtenyt suoraan teidän palatsistanne ja siten ehtinyt kymmentä minuuttia aikaisemmin.

— Mahdollista se kyllä on, — vastasi prinssi, — mutta ellemme saa nähdä hänen menevän sisälle, saamme ainakin nähdä hänen tulevan ulos.

— Onko liian uteliasta kysyä, millä tavalla teidän korkeutenne aikoo menetellä?

— Ei mikään ole sen helpompaa. Meidän tarvitsee vain kolkuttaa portille. Sen voit tehdä esimerkiksi sinä, muka kyselläksesi, miten Monsoreaun kreivi voi. Kaikki rakastavaiset säikähtävät kolkutuksesta. Sinun mennessäsi portista sisälle tulee hän varmasti ulos ikkunasta.

— Entäpä Monsoreau?

— Mitä pirua hänellä on sanomista? Hän on ystäväni, minä olen levoton hänen terveytensä vuoksi ja lähetän jonkun tiedustelemaan hänen tilaansa, koska pidin sitä viimeksi käydessäni huonontuneena. Sehän on vallan yksinkertaista.

— Onpa kyllä, armollinen herra, — vastasi Aurilly.

— Kuuletko, mitä ne puhelevat? — kysäsi Monsoreau palvelijaltaan.

— En vielä, armollinen herra. Mutta ne yhä lähenevät.

— Kas tuossa on kiviröykkiö, — virkkoi taas Aurilly. — Se näyttää olevan kuin luotu meitä varten, teidän korkeutenne.

— Kyllä, mutta odottakaahan. Ehkäpä voimme nähdä ikkunaverhojen läpi.

Diana oli sytyttänyt lamppunsa ja heikko valonsäde kimalteli ikkunasta.

— Täytyykö minun kärsiä tätä? — mutisi hän. — Onko minun kestettävä tämä häväistys? Ei, ei! Kärsivällisyyteni on lopussa. En voi nukkua enkä olla valveilla, en edes sairastaa rauhassa, kun tuo kurja ruhtinas toimettomuudessaan on saanut halpamaisen päähänpiston. Ei, minä en ole mikään alistuvainen raukka, minä olen Monsoreaun kreivi. Tulkoon hän vain tänne, niin lävistän minä, kautta kunniani, hänen aivonsa. Sytytin kuntoon, René…

Kun prinssi huomasi, että oli mahdotonta erottaa mitään ikkunan läpi, aikoi hän kätkeytyä kiviröykkiöön sill'aikaa kun Aurilly menisi kolkuttamaan portille. Mutta samassa Aurilly, kaiken säätyerotuksen unohtaen, tarttui prinssin käsivarteen.

— Mistä on kysymys? — kysyi prinssi kummastuneena.

Tulkaa tänne! — kuiskasi Aurilly. - Ettekö huomaa mitään välähtelevän tuolla vasemmalla?

— Näen kuin pienen tulikipinän kiviröykkiössä.

— Siinä on palava sytytin.

— Ahaa! — kuiskasi herttua. — Kukahan siellä olisi väijyksissä?

— Jokin Bussyn ystävä tai palvelija. On parasta, että poistumme hetkiseksi ja tulemme toiselta taholta takaisin. Palvelija antaa silloin varmasti jonkun merkin, ja me luultavasti saamme nähdä Bussyn pakenevan.

— Olet oikeassa, — vastasi prinssi. — Tule!

— Ne menevät tiehensä, — sanoi Monsoreaun palvelija.

— Niin menevät, — vastasi Monsoreau. — Tunnetko niitä?

— Minusta näytti siltä, että ne olivat herttua ja Aurilly.

— Niin minustakin. Mutta minun täytyy tulla siitä vielä varmemmin vakuutetuksi. — Tule mukaan!

Monsoreau meni sisälle ja määräsi, että hänen kantotuolinsa oli tuotava esille.

Mitä herttua oli aavistanut, se tapahtuikin. Monsoreaun aikaansaaman hälinän vuoksi oli Bussyn täytynyt paeta.

Samana hetkenä, jolloin hän astui maahan, olivat herttua ja Aurilly
Bastiljin kulmauksessa ja näkivät miehen varjon Dianan ikkunan alla.
Varjo katosi nopeasti.

Kantotuoli oli nyt valmis. Monsoreau läksi heti matkalle ja pysähtyi pian herttuan palatsin edustalle.

Hän pääsi aina vapaasti herttuan luo ja ilmestyi kynnykselle juuri samassa kun Frans oli ehtinyt heittää hattunsa tuolille. Vaikkapa salama olisi iskenyt herttuan huoneisiin, ei hän olisi voinut enemmän hämmästyä.

— Monsoreaun kreivi! — huudahti hän kalveten ja vapisevalla äänellä.

— Minä, armollinen herra, — sanoi kreivi ja tukehdutti, tai oli tukehduttavinaan, mielenliikutuksensa.

Hän oli niin kiihdyksissään, että vaipui istumaan tuolille oven viereen.

— Voi, — huudahti herttua, — tehän ihan surmaatte itsenne, hyvä ystävä. Luulenpa, että te olette pyörtymäisillänne.

— Ei sentään, armollinen herra. Minulla on tällä hetkellä ylen tärkeitä asioita teidän korkeudellenne ilmoitettavana. Kenties senjälkeen pyörryn, se on kyllä mahdollista.

— Puhukaa, kreivi, — änkytti Frans hämmentyneenä.

— Ei kaiketikaan syrjäisten läsnäollessa. Jäätyään kahdenkesken alotti Monsoreau:

— Teidän korkeutenne on kai ihan äsken saapunut kotiin?

— Niinkuin näette.

— On varomatonta, että teidän korkeutenne öiseen aikaan kuljeksii ympäri katuja.

— Kuka sanoo teille, että minä olisin niin tehnyt?

— Vaatteissanne oleva tomu, armollinen herra.

— Herra Monsoreau, — virkkoi prinssi hyvin ymmärrettävällä äänellä, — onko teillä mitään muuta tointa kuin olla ylihovijahtimestarina?

— On, urkkijan toimi, armollinen herra. Kaikissa ihmisissä on nykyisin enemmän tai vähemmän sitä vikaa, niin minussa kuin muissakin.

— Mitä hyödyttää teitä urkkimisenne?

— Saan selon siitä mitä tapahtuu.

— Ilmoittakaa nyt minulle, mitä teillä on sanomista. Ehkä sallitte, että istun?

— Ei mitään ivaa, teidän korkeutenne, minunlaistani nöyrää palvelijaa kohtaan, joka ei saavu näin myöhäisellä hetkellä muuta varten kuin tehdäkseen teille erinomaisen palveluksen. Että minä istuuduin lupaa pyytämättä, se tapahtui, kautta kunniani, senvuoksi, etten jaksanut pysyä pystyssä.

— Palveluksen, — toisti herttua. — Palveluksenko?

— Niin, armollinen herra. Minä saavun luoksenne erään mahtavan ruhtinaan puolesta.

— Kuninkaanko?

— Ei, Guisen herttuan.

— Ahaa! Se muuttaa asian. Tulkaapa sitten lähemmäksi ja puhukaa hiljaa.

37.

Herttua allekirjoittaa.

— No niin, kreivi, mitä teillä siis on minulle Guisen herttuan puolesta sanomista?

— Paljo, armollinen herra.

— Ovatko Guisen herttuat teille kirjoittaneet? Herttuat eivät enää kirjoita mitään sitten Nicolas Davidin merkillisen katoamisen.

— Oletteko sitten ollut armeijassa?

— En, teidän korkeutenne. He ovat saapuneet Parisiin.

— Ovatko Guisen herttuat täällä? - huudahti herttua.

— Ovat, armollinen herra.

— Enkä minä ole niitä nähnyt!

— He ovat tarpeeksi varovaisia antautumatta itse ja jättämättä teidän korkeuttanne vaaroille alttiiksi.

— Mitä heillä on täällä tekemistä?

— He ovat saapuneet siihen kokoukseen, josta te olette sopinut heidän kanssaan.

— Minäkö? Olenko minä tehnyt heidän kanssaan sopimuksen jostain kokouksesta?

— Olette. Samana päivänä, jolloin teidän korkeutenne pidätettiin, saitte te kirjeen herttuoilta ja vastasitte heille minun kauttani, että heidän oli saavuttava Parisiin toukokuun 31 ja kesäkuun 2 päivän välillä. Meillä on tänään toukokuun 31. Vaikkapa te olisitte unohtanutkin Guisen herttuat, eivät he kuitenkaan ole unohtaneet teitä.

Frans hämmästyi. Niin paljo oli tuon mainitun päivän jälkeen tapahtunut, että hän oli unohtanut kokouksen, niin tärkeä kuin se olikin.

— Se on totta, — sanoi hän. Mutta sitä sopimusta, joka silloin vallitsi herttuoiden ja minun välillä, ei nyt enää ole olemassa.

— Jos niin on laita, armollinen herra, niin tekisitte hyvin ilmoittamalla siitä heille. Sillä minä luulen heidän katselevan asiaa toisella tavalla.

— Miten niin?

— Ehken luulette nyt olevanne heistä erossa, mutta he ainakin vielä luulevat olevansa sidottuina teihin.

— Ansa, paras kreivini, syötti, mutta minunlaiseni mies ei annakaan kahta kertaa narrata itseään.

— Milloinka teidän korkeutenne siis on tullut narratuksi?

— Enkö sitten Louvressakaan?

Monsoreaun kreivitär

— Oliko se Guisen herttuain syy?

— Sitä en sano, — mutisi herttua, — mutta he eivät panneet tikkua ristiin helpottaakseen minun pakoani.

— Enkö minä ollut saanut toimekseni sanoa teille teidän tultuanne Anjouhun, että te alati voitte heihin luottaa, samoinkuin he alati luottivat teihin, ja että he sinä päivänä, jona te marssitte Parisia vastaan, olisivat teidän sivullanne?

— Se on kyllä totta, mutta minä en ole marssinut Parisia vastaan.

— Armollinen herra, nyt te olette siellä kuitenkin.

— Olen, mutta minä olenkin palannut veljeni ystävänä.

— Teidän korkeutenne suvainnee minun huomauttaa, että te olette
Guisen herttuoihin nähden enemmänkin kuin liittolainen.

— Mitä minä sitten olen?

— Teidän korkeutenne on heidän rikostoverinsa. Herttua puri huultaan.

— No eivätkö he ilmoittaneet teille syytä takaisin tuloonsa?

— Koska he tietävät minun nauttivan teidän korkeutenne luottamusta, ovat he uskoneet minulle asiainsa syyt ja ehdotuksensa.

— Ja noiden ehdotusten tarkoituksena on edelleenkin…?

Herttua hätkähti.

— Tehdä teidän korkeudestanne Ranskan valtakunnan kuningas. Niin, armollinen herra.

Herttua punastui ilosta.

— Mutta, — jatkoi hän, — onko hetki sopiva?

— Kun kuningas nimitti itsensä liigan päälliköksi, oli se vain komediaa, joka alussa sai osakseen hyväksymistä, mutta jota kuitenkin heti kohta pidettiin sopimattomana. Nyt on käymässä taantumus, ja koko maa nousee kuningasta ja hänen suosikkiensa hirmuhallitusta vastaan. Sellaisen tilanteen vallitessa haluavat Guisen herttuat saada kuninkaalle kilpailijan kruunusta ja heidän valintansa on luonnollisesti kohdistunut teihin. Luovutteko aikaisemmasta aikeestanne?

Herttua oli ääneti.

— No mitä miettii teidän korkeutenne?

— Minä ajattelen, että…

— Teidän korkeutenne tietää voivansa puhua minulle suoraan.

— Ajattelen, — jatkoi herttua, — ettei veljelläni ole yhtään lasta, että kruunu joutuu minulle hänen kuoltuaan ja että hänen terveytensä on horjuvainen. Miksi siis antaisin nimeni, arvoni ja luottamukseni hyödyttömään kilpailuun? Mitä varten minä, sanalla sanoen, antautuisin vaaraan tavoitellakseni kruunua, joka kuitenkin kerran vaaratta on kuuluva minulle?

— Juuri siinä teidän korkeutenne onkin erehtynyt. Veljenne kruunu ei joudu teille, ellette te sitä itse ota. Guisen herttuoista ei itsestään voi tulla kuningasta, mutta he eivät koskaan tule hyväksymään kuninkaaksi ketään muuta kuin juuri sen, jota itse tahtovat. He ovat luottaneet teidän korkeuteenne, mutta jos te kieltäydytte, hakevat he itselleen jonkun toisen.

— Kenenkä? — huudahti Anjoun herttua kulmiaan rypistäen. — Kuka muu rohkenisi istua Kaarle Suuren valtaistuimelle?

— Joku Bourbonin sukuun kuuluva Valois-suvun jäsenen sijasta.
Molemmat polveutuvat Ludvig Pyhästä.

— Navarran kuningasko siis?

— Miksikä ei? Hän on nuori ja urhoollinen. Hänellä tosin ei ole lapsia, mutta hän voi niitä saada.

— Hän on hugenotti.

— Hänhän luopui uskostaan Bartolomeuksen yönä.

— Kyllä, mutta hän on sen uudelleen omaksunut.

— Armollinen herra, mitä hän kerran on tehnyt pelastaakseen henkensä, voi hän toisenkin kerran tehdä saadakseen päähänsä kruunun.

— Kuvittelevatko he siis, että minä ilman muuta luopuisin oikeuksistani?

— Luulen sellaisenkin olevan ajateltavissa.

— Minä tulen rohkeasti taistelemaan heitä vastaan.

— He ovat kyllä tottuneet taisteluihin.

— Minä asettaudun liigan etunenään.

— Liiga on jo nyt heidän hoteissaan.

— Minä teen liiton veljeni kanssa.

— Hän on silloin kuollut.

— Minä kutsun Europan kuninkaat avukseni.

— Europan kuninkaat julistavat mielellään sotia toisiansa vastaan, mutta punnitsevat tarkoin, ennenkuin ryhtyvät sotaan kokonaista kansaa vastaan.

— Kuinka? Kansaako vastaan?

— Tietysti. Guisen herttuat ovat valmiit toimeenpanemaan perustuslaillisen valtiomuodon, vaikkapa tasavallankin.

— Minun puolueeni ei salli sitä, että Ranskasta tehtäisiin tasavalta.

— Teidän puolueenne! Voi, armollinen herra! Te olette ollut niin omanvoitonpyytämätön, että teidän puolueeseenne tuskin kuuluu muita kuin minä ja Bussy.

— Mitä varten sitten lainkaan käännytään minun puoleeni, jos minulla kerran, niinkuin te sanotte, ei ole mitään valtaa?

— Armollinen herra, te ette voi mitään ilman Guisen herttuoita, mutta heidän kanssaan te voitte tehdä vaikka mitä. Sanokaa vain yksi sana, ja te olette kuningas.

Herttua nousi ylös ja käveli levottomana edestakaisin huoneessaan.
Vihdoin hän pysähtyi Monsoreaun eteen.

— Olet oikeassa, kreivi, sanoessasi, että minulla on vain kaksi ystävää: sinä ja Bussy.

Nämä sanat hän lausui ystävällisesti hymyillen, sillä hän jo oli ehtinyt rauhoittua ja tukahuttaa raivonsa.

— No niin, — jatkoi kreivi, — tämä siis on, lyhyesti sanoen, meidän suunnitelmamme. Kahdeksan päivän perästä on Kristuksen ruumiin juhla. Kuningas järjestää tuoksi pyhäksi päiväksi juhlakulkueita kaupungin kuuluisimpiin luostareihin. Kuten teidän korkeutenne muistanee, esiintyy kuningas sellaisissa tilaisuuksissa ilman vartioita, taikka jos hänellä niitä olisikin, jäävät ne luostarien portille odottamaan. Kuningas pysähtyy jokaisen alttarin eteen, lankee polvilleen ja lukee viisi "pater nosteria" ja viisi "ave Mariata" ja laulaa seitsemän katumuspsalmia. Hän menee silloin myöskin Pyhän Genovevan luostariin. Mutta siellä on vähää ennen sattunut muuan tapaus…

— Muuan tapaus? — keskeytti herttua.

— Niin. Osa laipiota on sattumalta edellisenä yönä pudonnut sisään. Alttaria, jonka eteen kulkue pysähtyisi, ei niin ollen voida järjestää asehuoneeseen, vaan luostarin puutarhan sisälle.

— No!

— Kärsivällisyyttä, armollinen herra! Kuningas menee sisälle, neljä tai viisi henkilöä menee hänen mukanaan, ja heidän mentyään suletaan portit. No niin. Teidän korkeutenne tuntee ne munkit, joiden toimeksi jää ottaa vastaan hänen majesteettinsa.

— Ne samat, jotka…

— Samat kuin silloin, kun teidän korkeutenne valittiin kuninkaaksi.

— Rohkenisivatko he siis satuttaa kätensä herran voideltuun?

— Kyllä, mutta vain leikatakseen häneltä hiukset.

— Uskallettaisiinko se tehdä? — huudahti herttua hehkuvin katsein.
— Rohjettaisiinko koskea kuninkaan päätä?

— Kyllä. Hän ei senjälkeen enää olisikaan kuningas.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Ettekö ole kuullut puhuttavan eräästä genovevalaismunkista, eräästä pyhästä miehestä, joka saarnaa ja vartoo vielä tulevansa tekemään ihmeitä?

— Veli Gorenflotistako?

— Juuri hänestä. No niin, kuningas saatetaan Gorenflotin kopille. Ja tämä veli saa kuninkaan allekirjoittamaan kruunustaluopumisensa. Kun se on tehty, astuu sisään Montpensierin herttuatar saksit kädessä.

Frans seisoi ääneti kuin mykkä. Hänen kierot silmänsä laajentuivat kuin kissalla tämän vaaniessa pimeässä saalistaan.

— Lopun ymmärrätte hyvin, armollinen herra, — jatkoi kreivi. Kansalle ilmoitetaan, että kuningas on alkanut syvästi katua syntejään ja sanonut tahtovansa jäädä koko iäkseen luostariin. Jos jotkut rohkenisivat epäillä kuninkaan kutsumuksen todenperäisyyttä, niin onhan Guisen herttualla hallussaan armeija, kardinaalilla on kirkko ja Mayennella porvaristonsa. Noiden kolmen mahdin avulla saadaan kansa uskomaan melkeinpä mitä tahansa.

— Mutta minuapa tullaan syyttämään väkivallasta, — huomautti herttua.

— Teidän ei otaksuta olleen saapuvillakaan.

— Minua pidetään kruununanastajana.

— Teidän korkeutenne unohtaa, että kruunustaluopuminen jo silloin on tapahtunut.

— Kuningas ei siihen koskaan suostu.

— Veli Gorenflot tuntuu olevan ei ainoastaan taitava, vaan myöskin voimiltaan väkevä munkki.

— Onko päätös siis jo tehty?

— On.

— Eikö pelätä, että minä antaisin sen ilmi?

— Ei, teidän korkeutenne. Siltä varalta, että te asian ilmiantaisitte, on jo toinenkin päätös tehty, ja se koskee… teidän henkeänne.

— No niin, minä suostun.

— Mutta teidän täytyy antaa tuo suostumuksenne myöskin kirjallisesti.

— Olette hullu luullessanne, että minä sellaista tyhmyyttä tekisin.

— Kuinka niin?

— Entä jos yritys epäonnistuisi?

— Juuri siitä syystä tahdotaan teidän korkeutenne allekirjoitusta.

— Tahdotaanko siis sukeltautua minun nimeni turviin?

— Niin juuri.

— Siinä tapauksessa kieltäydyn sitäkin jyrkemmin.

— Te ette voi enää kieltäytyä.

— Oletteko hullu?

— Kieltäytyminen on samaa kuin asian ilmiantaminen.

— Mutta minähän tulen paljastaneeksi itseni allekirjoituksellani.

— Kieltäytyessänne teette vieläkin hullummin: tulette syypääksi omaan kuolemaanne.

— Frans värisi.

— Uskallettaisiinko…? — änkytti hän.

— Kaikkeen on uskallusta, teidän korkeutenne. Salaliittolaiset ovat menneet liian pitkälle. Heidän täytyy onnistua mihin hintaan hyvänsä.

Herttua epäröi, ja se oli hyvinkin ymmärrettävää.

— Minä allekirjoitan… huomenna, — virkkoi hän viimein.

— Ei, teidän korkeutenne. Jos te lainkaan allekirjoitatte, tulee sen tapahtua heti.

— Mutta Guisen herttuoiden on kai ensiksi esitettävä sopimuskirja, jonka nojalla minä teen liiton heidän kanssaan.

— Se on jo tehty. Ja se on tässä.

Herttua luki paperin. Sen tehtyään hän lysähti istumaan pöydän ääreen tuolille.

Monsoreau ojensi hänelle kynän.

— Täytyykö minun siis allekirjoittaa? — virkkoi Frans käsi otsalla.
Hänen päästään huimasi.

— Jos vain tahdotte. Ei kukaan teitä siihen pakota.

— Eikö se ole pakkoa, kun minua uhataan kuolemalla!

— Minä en uhkaa teitä, armollinen herra, taivas minua siitä varjelkoon, minä vain olen kertonut teille, miten asiat ovat.

Herttua ponnisti viimeiset voimansa, otti, tai, paremmin sanoen, kiskasi kynän kreivin kädestä ja kirjoitti nimensä paperin alle.

Monsoreau katseli häntä vihasta hehkuvin silmin. Kun herttua oli saanut nimensä kirjoitetuksi, hän miltei tempaisemalla otti paperin ja pisti sen povelleen.

Herttua katseli sitä hämmästyneenä, mutta ei tajunnut noitten kalpeitten kasvojen kolkkoa ilmettä.

— Ja nyt, armollinen herra, — sanoi Monsoreau, — minä pyydän teidän olemaan varovaisen.

— Mitenkä niin?

— Elkää enää kuljeksiko, niinkuin tänä iltana, ympäri katuja Aurilly mukananne.

— Mitä tämä merkitsee?

— Se merkitsee sitä, armollinen herra, että te tänä iltana olette vainunnut vaimoa, jota hänen miehensä rakastaa ja jonka vuoksi hän on mustasukkainen siihen määrään, että… että hän saattaa surmata kenen hyvänsä, joka luvattomasti häntä lähentelee.

— Tarkoitatteko ehkä itseänne?

— Tarkoitan, teidän korkeutenne. Minä olen rakastanut Diana Méridoria, hän on minun omani, ja niin kauan kuin minä hengitän, ei kukaan saa häntä omakseen, ei edes prinssi. Ollaksenne siitä vakuutettu vannon kautta kunniani ja tikarini, että se on totta.

Sen sanottuaan hän ojensi tikarinsa melkein prinssin rintaan asti.
Tämä peräytyi taaksepäin ja, pelosta ja raivosta kalveten, virkkoi:

— Luulen, että uhkaatte.

— En, prinssini, en. Kuten äskenkin, minä vain ilmoitin teille, miten asiat ovat.

— Mitä te siis minulle ilmoitatte?

— Ettei kukaan saa omistaa minun vaimoani.

— Ja minä, — huudahti herttua, — vastaan sinulle, narri, että ilmoitat minulle siitä liian myöhään, ja että jo nyt joku muu hänet omistaa!

Monsoreaulta pääsi mieletön huuto ja hän, tikariansa heiluttaen, sammalsi:

— Ette suinkaan se ole te… ettehän te… armollinen herra?

Hänen olisi nyt tarvinnut vain ojentaa kätensä, saadakseen isketyksi tikarinsa herttuan rintaan.

— Te olette mieletön sanoi herttua ja vetäytyi syrjään sekä aikoi soittaa palvelijoitaan.

— En, minulla on kaikki aistimukseni tallella ja minä kuulenkin oikein: ettekö sanonut, että joku jo omistaa minun vaimoni?

— Sanoin, ja sanon sen vieläkin kerran.

— Sanokaa minulle hänen nimensä ja todistakaa puheenne.

— Kuka oli tänä iltana väijyksissä teidän talonne luona?

— Minä itse.

— No niin, sillä aikaa oli muuan mies teidän vaimonne luona.

— Näittekö hänen menevän sisälle?

— En, mutta minä näin hänen menevän ulos — ikkunasta.

— Tunsitteko miehen?

— Tunsin.

— Ilmaiskaa siis hänen nimensä, armollinen herra, sanokaa, kuka hän on, taikka minä en vastaa siitä mitä teen.

— Herra kreivi! Kautta ruhtinaallisen kunniani, kautta jumalan ja kautta sieluni autuuden lupaan minä, että te kahdeksan päivän kuluessa saatte tietää, kuka teidän vaimonne rakastaja on.

— Vannokaa se minulle, armollinen herra.

— Sen vannon.

— Hyvä on, armollinen herra! Siis kahdeksan päivän kuluessa, — lausui kreivi ja löi kädellään rintaansa sille kohdalle, jossa prinssin allekirjoittama paperi oli, — kahdeksan päivän kuluessa… taikka… tehän kyllä ymmärrätte.

— Tulkaa takaisin kahdeksan päivän perästä. Siinä kaikki, mitä nyt voin teille ilmoittaa.

— Hyv'on! Kahdeksassa päivässä minulle palautuvat voimani. Ja se, joka aikoo kostaa, tarvitsee kaikki voimansa.

Hän teki jäähyväiskumarruksen, mikä samalla näytti sisältävän uhkaustakin, ja riensi pois.

38.

Muuan kävelymatka Tournellesin kadulle.

Herttuan ystävät olivat nyt palanneet Parisiin. He tunsivat aivan liian hyvin kuninkaan, herttuan ja leskikuningattaren voidakseen toivoa, että asiat hyvällä järjestyisivät.

Herttua otti heidät ystävällisesti vastaan ja virkkoi:

— Hyvät ystävät, teidän surmaamistanne taidetaan suunnitella. Olkaa varuillanne.

— Olemme tietenkin, armollinen herra, — vastasi Antraguet. — Mutta eikö meidän pitäisi käydä tervehtimässä hänen majesteettiaan? Olisi Anjoulle häpeäksi, jos me piilottelisimme, vai kuinka?

— Olette oikeassa, — vastasi herttua. — Jos tahdotte käydä tervehtimässä kuningasta, tulen minä mukaan.

Nuoret miehet katselivat kysyvästi toisiansa. Silloin astui sisälle
Bussy ja tervehti sydämellisesti ystäviään.

— Kylläpä te olette viipyneet! — sanoi hän. — Mutta mitä minä kuulenkaan? Aikooko teidän korkeutenne mennä surmauttamaan itsensä Louvressa, kuten Caesar Kapitoliolla?

— Mutta, hyvä ystävä, mehän aiomme käydä käsikähmään kuninkaan suosikkien kanssa.

Bussy hymyili ja virkahti vain:

— Saammepahan nähdä.

Henrik III ei ottanut herttuan puoluelaisia vastaan. He saivat turhaan odotella kalleriassa. Quélus, Schomberg, Maugiron ja d'Epernon tervehtivät heitä kohteliaasti ja vakuuttelivat olevansa ikävissään sen johdosta, ettei näille suotu sisäänpääsyä.

— Hyvät herrat, — sanoi Antraguet, sillä Bussy pysyttelihe mahdollisimman paljo syrjässä, — sanoma on varsin ikävä. Mutta kun se tulee teidän kauttanne, kadottaa se paljo katkeruuttaan.

— Arvoisat herrat, vastasi Schomberg, — te olette äärettömän kohteliaita. Emmeköhän voisi vaihtaa tätä audienssia, josta ei tullut mitään, pieneksi kävelymatkaksi?

— Todellakin, hyvät herrat, — huomautti Antraguet, — me aioimme juuri ehdottaa samaa teille.

— Mutta mihin me menisimme? — kysyi Quélus.

— Minä tunnen erään mainion paikan Bastiljin puolella, — vastasi
Schomberg.

— Me tietysti tulemme mukaan, hyvät herrat, — selitti Ribeirac.

Suosikit poistuivat nyt Louvresta herttuan ystävien seurassa. He suuntasivat kulkunsa Tournellesin ympärillä olevan aitauksen luo, jota aluetta käytettiin hevostorina ja jonka muodosti muutamia näivettyneitä puita kasvava ruohokenttä.

Nuo kahdeksan ylimystä olivat pujottaneet käsivartensa toistensa kainaloon ja juttelivat mitä iloisimmalla tuulella tuhansista leikillisistä asioista.

Perille päästyään alotti Quélus keskustelun:

— Katsokaahan, hyvät herrat, miten yksinäinen ja rauhallinen paikka!

— Olette todellakin oikeassa, — vastasi Antraguet ja kävi miekkailuasentoon.

— No niin, — jatkoi Quélus, — nämä herrat ja minä olemme ajatelleet, että te jonakuna päivänä tahtoisitte tulla tänne meidän mukanamme kreivi Bussyn todistajiksi. Hän on näet kunnioittanut meitä haastamalla meidät kaikki neljä kanssaan kaksintaisteluun.

— Se on totta, — vakuutteli Bussy hämmästyneille ystävilleen.

— Otatteko siis haasteen vastaan, hyvät herrat? — kysyi Maugiron.

— Epäilemättä, — vastasivat nuo kolme ylimystä yksimielisesti.

— Mainiota! — huudahti Schomberg ja hieroskeli käsiään. — Nyt suvainnee itsekukin valita vastustajansa?

— Minusta sellainen ajatus ei ole hullumpi, — sanoi Ribeirac säihkyvin katsein, — ja siinä tapauksessa…

— Ei, vartokaahan, — keskeytti Bussy, — se ei ole ihan oikein. Meillä on kaikilla samallaiset tunteet. Antakaamme senvuoksi kohtalon valita meidän itsekunkin vastustajaksi. Tiedättehän sitäpaitsi, että se on aivan saman tekevää siinä tapauksessa, jos päätämme, että ne meistä, jotka ensinnä suoriutuvat vastustajistaan, tulevat auttamaan toisia.

— Tietysti, tietysti! — huusivat suosikit.

— Siis on meillä sitäkin suurempi syy menetellä Horatiusten tavoin: vetää arpaa keskenämme.

— Seuratkaamme heidän esimerkkiään.

— Mutta ennenkuin saamme tietää vastustajaimme nimet, sopikaamme ehdoista ja taistelujärjestyksestä. Olisi sopimatonta päättää niistä vasta sitten, kun arpa jo on vedetty.

— Se on ihan yksinkertaista, — huomautti Schomberg. — Niinkuin jo herra Saint-Luc sanoi, taistelemme me siksi, kunnes kaadumme.

— Epäilemättä. Mutta millä aseilla me taistelemme?

— Miekalla ja tikarilla, — vastasi Bussy. — Niiden käyttämisessä me olemme harjaantuneita.

— Minä päivänä?

— Kuta pikemmin, sen parempi.

— Ei, anteeksi, — virkkoi d'Epernon, — minulla on tuhansia asioita toimitettavana, muun muassa tehtävä testamenttini. Minä siis ehdotan, että odotettaisiin… kolme tai neljä päivää lisäisivät ruokahalua.

— Niin puhuu vain urhoollinen mies, — huomautti Bussy pilkallisesti. — Vetäkäämme nyt arpaa.

Schombergin nimi tuli ensiksi, sitten Ribeiracin. Heistä siis tuli ensimäinen pari. Quélus ja Antraguet tulivat toiseksi. Livarot ja Maugiron kolmanneksi. Kun Quéluksen nimeä mainittiin, rypisti Bussy kulmiaan, sillä hän oli toivonut saada tämän vastustajakseen, ja kun d'Epernon oli huomannut tulleensa Bussyn vastustajaksi, kalpeni hän niin, että hänen täytyi repiä viiksiään saadakseen väriä kasvoihinsa.

— Hyvät herrat, — lausui Bussy, — mehän kaiketi olemme tuohon ratkaisupäivään saakka ystäviä, eikö niin? Ettekö nyt tahtoisi syödä päivällistä minun luonani?

Kaikki kumarsivat suostumuksen merkiksi ja läksivät astelemaan Bussyn palatsiin, jossa kelpo ateria heitä odotti.

39.

Chicot nukkuu.

Kuningas käveli edestakaisin ja odotteli kärsimättömänä ystäväinsä palaamista kävelymatkaltaan noiden neljän aatelismiehen seurassa. Chicot oli matkan päässä seurannut kävelijöitä ja omin silmin nähnyt sen, mikä kaikilta muilta olisi jäänyt näkemättä. Tultuaan heidän aikeistaan vakuutetuksi päätti hän käydä ylihovijahtimestarin luona.

Monsoreau oli tavattoman viekas ja ovela, mutta Chicotin pettämiseen ei hänen kykynsä riittänyt. Gascognelainen esitti ystävällisen tervehdyksen kuninkaalta. Hänet niin ollen otettiin hyvästi vastaan.

Chicotin saapuessa virui Monsoreau sängyssään. Edellisiltainen käyntinsä herttuan luona oli riistänyt häneltä hänen heikot voimansa.

Siitä huolimatta saattoi Monsoreau verraten hyvin salata katkeruutensa Anjoun herttuata kohtaan. Mutta kuta pidättyväisempi ja varovaisempi kreivi oli, sitä selvemmin oivalsi häntä gascognelainen.

Chicot, joka ymmärsi sairaita, halusi myös saada selville, eikö kreivin kuume ollut samallaista narrispeliä, jota Nicolas Davidkin oli potenut. Mutta koetettuaan kreivin suonta, sanoi hän itsekseen:

— Hän on totisesti sairas eikä kykene mihinkään. Nyt on vielä Bussy jälellä. Katsotaanpa, mihin hän kykenee.

Hän riensi Bussyn palatsiin. Siellä oli kaikki juhlallisesti valaistua ja sieltä tuoksahti vastaan ruokien lemuava haju, mikä olisi saanut Gorenflotin hämmästyksestä huudahtamaan.

— Viettääkö kreivi Bussy häitään? — kysyi hän eräältä palvelijalta.

— Ei, hyvä herra, — vastasi palvelija. — Kreivi on vain tehnyt sovinnon muutamien hoviherrain kanssa ja tuota sovintoa juhlitaan nyt aterioiden. Ja tuo ateria on komeanpuoleinen, siitä saatte olla vakuutettu.

— Hänen majesteettinsa voi siis olla huoletta, jollei vain Bussy heitä myrkytä, mutta siihen taas ei hän kykene, sen tiedän hyvin, — ajatteli Chicot.

Hän palasi Louvreen ja löysi Henrikin kävelemästä miekkailusalissa. Kuningas jo oli lähettänyt kolme pikalähettiä hakemaan Quélusta, mutta kun lähetit eivät käsittäneet syytä kuninkaan levottomuuteen, olivat he ilman muuta pysähtyneet Birague nuoremman luo, paikkaan, josta kukin, joka kantoi hovipukua, aina tiesi saavansa lasillisen hyvää viiniä, palasen kinkkua ja syltättyjä hedelmiä.

Chicotin ilmestyessä ovelle huusi Henrik hänelle:

— No tiedätkö, mihin he ovat joutuneet?

— Ketkä?

— Rakkaat ystäväni.

— He ovat varmaankin jo tällä hetkellä kaatuneet.

— Onko heidät surmattu? — kirkui Henrik, tehden uhkaavan liikkeen.
— Ovatko he kuolleet?

— Pelkään heidän saaneen kyllikseen…

— Sinä tiedät ja sittenkin naurat, hävytön! — keskeytti kuningas.

— Odotahan, poikani. Sanoessani, että he ovat saaneet kyllikseen, tarkoitan heidän saaneen tarpeekseen viiniä.

— Äh, narri, miten sinä säikäytit minua! Mutta miksi herjaat minun ylimyksiäni?

— Minä päinvastoin menettelen heitä kohtaan oikeudenmukaisesti.

— Aina sinä laskettelet… Ole vakava, minä pyydän. Tiedäthän heidän menneen herttuan ystävien mukana?

— Tietysti sen tiedän.

— No mitä siitä on ollut seurauksena?

— Se mitä juuri sanoin: he ovat varmasti ihan juovuksissa.

— Entä Bussy?

— Bussy juuri on hankkinut heille humalan. Hän on vaarallinen mies.

— Chicot, ole armelias!

— Bussy tarjoo ystävillesi päivällisen. Pidätkö sitä hyvänä?

— Bussyko?… Se on mahdotonta… verivihollisilleen.

— Siksipä juuri, jos he olisivat ystäviä, niin ei heidän tarvitsisi niin hirveästi juoda toistensa seurassa. Oletpa sinä kovin hyvä harmitellessasi noiden ihmisten vuoksi. Ne naureskelevat, kilistävät lasia ja ivaavat sinun hallitustasi. Vastaa sinä tuohon kaikkeen niinkuin filosofi: he nauravat… no niin, naurakaamme mekin; he syövät… me myös tahdomme syödä; käske meillekin tarjota jotain lämmintä ja hyvää; he ivaavat… me menemme sen sijaan nukkumaan, kun olemme saaneet syödyksi illallisemme. Kuningas ei voinut olla hymyilemättä.

— Sinä voit, — jatkoi Chicot, — imarrella itseäsi olemalla oikein viisas. Ranskassa on ollut kuninkaita liikanimiltään paljaspää, suuri, rohkea, laiska. Mutta olenpa varma siitä, että sinua tullaan kutsumaan Henrik kärsivälliseksi… Ah, poikani! Kärsivällisyys on kyllä sekin kaunis hyve, kun kellä kerran ei ole mitään muuta.

— Minut on petetty, — virkkoi kuningas. — Nuo ihmiset eivät käyttäydy aatelismiesten tavalla.

— Kylläpä sinä olet levoton ystäviesi puolesta! — huudahti Chicot ja vei kuninkaan mukanaan ruokasaliin. — Sinä murehdit, ikäänkuin he olisivat kuolleet. Ja vaikka sinulle sanotaan, että he elävät, olet kuitenkin nurkuvainen.

— Sinä panet kärsivällisyyteni koetukselle, Chicot.

— Pitäisitkö sitten parempana sitä, että kullakin heistä olisi seitsemän tai kahdeksan miekanpistoa vatsassaan. Ole edes johdonmukainen.

— Toivoisin voivani luottaa ystäviini, — virkkoi Henrik kumealla äänellä.

— Saamari, luota siis minuun. Olenhan minä sinulla, poikani, kunhan vain ruokit minua hyvin. Minä tahdon fasaania ja sieniä, — lisäsi hän ja ojensi lautasensa.

Henrik ja hänen ainoa ystävänsä menivät varhain levolle, kuningas huokaillen ja raskain sydämin, Chicot ähkyen ja vatsa täynnä.

Seuraavana aamuna ilmestyivät herrat Quélus, Schomberg, Maugiron ja d'Epernon. Tavallisuuden mukaan avasi palvelija heille ovet.

Chicot nukkui vielä. Kuningas ei ollut nukkunut. Nähtyään suosikit hyppäsi hän mielettömänä ylös sängystään ja kiskaisi pois hajuvesipeitot kasvoiltaan ja käsistään.

— Menkää tiehenne! — kirkui hän. Hämmästynyt palvelija ilmoitti ylimyksille, että kuningas oli käskenyt heidät pois. He katselivat kummastuneina toisiaan.

— Mutta, sire, — sammalsi Quélus, — me tahtoisimme sanoa teidän majesteetillenne…

— Että ette enää ole juovuksissa! — ärjyi Henrik. — Eikö niin?

Chicot avasi toisen silmänsä.

— Anteeksi, sire, — jatkoi Quélus vakavana. — Teidän majesteettinne erehtyy.

— Enkä minä kuitenkaan ole juonut herttuan ystäväin kanssa, minä!

— Ahaa! — virkkoi Quélus hymyillen, — minä ymmärrän, mutta…

— Mitä mutta? — tiuskasi Henrik.

— Mutta jos teidän majesteettinne sallisi meidän selittää asiamme…

— Minä vihaan juoppoja ja pettureita.

— Sire! Sire! — huusivat yhteen ääneen Schomberg, Maugiron ja d'Epernon.

— Kärsivällisyyttä, hyvät herrat! — sanoi Quélus, hilliten heitä. Hänen majesteettinsa on nukkunut huonosti ja nähnyt pahoja unia. Kun me vain saamme hiukan puhella armollisen hallitsijamme kanssa, pääsee hän täysin hereille.

Tuollainen alamaisen nenäkäs selitys teki vaikutuksensa Henrikkiin. Hän oletti, ettei mies, joka puhui niin rohkeasti, ollut voinut tehdä mitään luvatonta.

— Puhukaa sitten, mutta puhukaa pian, — sanoi hän.

— Se on kutakuinkin vaikeata, sire.

— Kyllä, muutamia asioita puhutaan kierrellen kaarrellen.

— Ei, päinvastoin, sire, me käymme suoraan asiaan, — vastasi Quélus, katsahtaen palvelijaan ja Chicotiin kuin pyytääkseen, että kuningas lähettäisi ne pois.

Henrik antoi merkin, palvelija poistui, ja Chicot, avaten toisen silmänsä, virkkoi:

— Elkää välittäkö minusta mitään, hyvät herrat. Minä makaan kuin härkä.

Ja silmänsä ummistettuaan alkoi hän kaikin voimin kuorsata.

40.

Chicot herää.

Kun Chicotin kuultiin niin perinpohjaisesti kuorsaavan, ei kukaan hänestä välittänyt. Sitäpaitsi oli häntä totuttu pitämään kuin jonakin kuninkaan huoneeseen kuuluvana kapineena.

— Teidän majesteettinne, — lausui Quélus kumartaen, — tuntee asian vain puolittain, ja rohkenenpa väittää, että siitäkin vain vähäpätöisimmän osan. Me tosin, eikä sitä aio meistä kukaan kieltää, olemme syöneet päivällistä Bussyn luona, ja hänen keittiönsä kunniaksi täytyy minun vielä lisätä, että me saimme hyvän päivällisen.

— Etenkin oli muuan unkarilainen tai itävaltalainen viini minusta kerrassaan mainiota, — huomautti Schomberg.

— Aah, senkin saksalainen! — ehätti kuningas. — Hän rakastaa viiniä. Sitä olenkin aina ajatellut.

— Minä olen ollut siitä varma, — mutisi Chicot. — Ainakin kaksikymmentä kertaa olen minä nähnyt hänet juovuksissa.

Schomberg käännähti äkisti Chicotiin päin.

— Elä välitä minusta mitään, poikani, — virkkoi Chicot. — Henrik voi sanoa sinulle, että minä puhelen unissani.

— Sire, — jatkoi Schomberg, — minä en lainkaan salaa taipumuksiani, olkoon se sitten pitämistä tai vihaamista. Viini on hyvää.

— Elä sano hyväksi sitä, joka saattaa unohtamaan hallitsijansa, — puhui kuningas nuhtelevalla äänellä.

Schomberg aikoi vastata, mutta Quélus antoi hänelle merkin vaieta.

— Minä tahdoin sanoa, sire, — jatkoi Quélus, — että me aterian aikana ja erittäinkin sitä ennen olemme mitä vakavimmin keskustelleet teidän majesteettinne eduista.

— Sinun johdantosi on varsin pitkä, — huomautti kuningas; — se on tavallisesti pahan merkki.

— Kylläpä Valoisilainen osaa puhua! — huusi Chicot.

— Ahaa, narri mestari, — virkahti Henrik ylpeästi. — Ellet nuku, niin mene tiehesi täältä.

— Jollen nuku, — vastasi Chicot, — niin on siihen syynä se, että sinun kielesi laulaa kuin kirkonkellot pitkänäperjantaina.

Kun Quélus huomasi, ettei kuninkaallisessa palatsissa voida keskustella näinkään vakavasta asiasta, sillä siellä aina väännettiin kaikki asiat pilaksi, niin hän huokasi, kohautti olkapäitään ja nousi harmistuneena ylös.

— Sire, — virkkoi d'Epernon hymyillen, — nyt on kuitenkin tärkeästä asiasta kysymys.

— Tärkeästäkö? — toisti Henrik.

— Tietysti, jos yleensä kahdeksan urhoollisen ylimyksen henki on sen arvoinen, että teidän majesteettinne katsoo tarvitsevansa kiinnittää siihen minkäänlaista huomiota.

— Mitä tämä merkitsee? — huudahti kuningas.

— Se merkitsee minun odottavan, että kuningas suvaitsisi kuunnella mitä minä puhun, — sanoi Quélus.

— Minä kuulen, poikani, minä kuulen, — virkkoi kuningas ja laski kätensä Quéluksen olalle.

— No niin, sire, minä sanoin teille, että meillä oli ollut vakavia keskusteluja. Me olemme havainneet kuninkaanvaltaa uhattavan ja heikennettävän.

— Kaikki ihmiset liittoutuvat sitä vastaan, — huomautti kuningas.

— Se muistuttaa, — jatkoi Quélus, — noita pakanallisia jumalia, jotka, kuten Tiberius ja Galigula, tulivat vanhoiksi voimatta kuolla ja inhimillisten vaivojen tiellä vähitellen joutuivat kuolemattomuuteen. Kun nuo jumalat olivat päässeet sinne asti, olisivat he tulleet yhä enemmän raihnaisiksi, jollei jokin heidän ihailijansa nuori mies olisi heitä nuorentanut, virotellut ja uudestaansynnyttänyt laskemalla heidän suoniinsa nuorta, tulista ja voimakasta verta, jonka kautta heidän elämänsä jälleen nuorentui. No niin, sire, teidän kuninkaanvaltanne muistuttaa noita jumalia. Se ei voi elää edelleen muutoin kuin uhrin kautta.

— Hän haastelee mainiosti, — murahti Chicot. — Quélus, poikani, kiiruhda saarnaamaan Parisin kaduille, ja minä panen vetoon kokonaisen härän yhtä munaa vastaan siitä, että sinä olet voittava yksinpä Gorenflotinkin jylisevän kaunopuheisuuden.

Henrik ei vastannut mitään. Hänen mielessään näytti selvästi jokin muutos tapahtuneen. Alussa hän oli heittänyt moittivia katseita suosikkeihin. Vähitellen hänet valtasi totuus, hän kävi miettiväiseksi, synkäksi ja levottomaksi.

— Jatka, Quélus, — sanoi hän. — Sinä näet, että minä kuuntelen.

— Sire, — jatkoi tämä, — te olette suuri kuningas, mutta aateli on kaikkialle rakennellut esteitä ja aitoja, joiden yli ette enää voi nähdä, tuskinpa niidenkään esteiden yli, joita mahtavaksi paisunut rahvas vuorostaan rakentelee. No niin, sire, te, joka olette urhoollinen, sanokaapa, mitä tehdään sodassa, jolloin pataljoona on uhkaavasti asettunut kolmenkymmenen askeleen päähän toisesta pataljoonasta? Pelkurit katsahtavat taakseen ja, jos tie on vapaana, pakenevat. Urhoolliset sitävastoin hyökkäävät eteenpäin.

— Hyv'on, eteenpäin! — huusi kuningas. — Jumal'aut! Enkö minä ole ensimäinen ylimys valtakunnassani? Kuka on ollut päällikkönä ihanammissa taisteluissa kuin mitä minä nuoruusvuosinani taistelin? Vuosisata, joka nyt lähestyy loppuansa, ei voi mainita monta nimeä korkeammalla kuin nimet Jarnac ja Moncontour. Siis eteenpäin, hyvät herrat! Minä olen tavallisuuden mukaan taistelussa kulkeva teidän etupäässänne.

Chicot nousi istualleen ja virkkoi:

— Olkaa vaiti, te muut siellä alhaalla. Antakaa minun puhujani jatkaa. — Jatka vaan, poikani Quélus, jatka! Sinä olet jo sanonut paljo kaunista ja totta, mutta sinulla on vieläkin enemmän sanottavana. Jatka!

— Chicot, sinä olet, kuten useimmiten muulloinkin, oikeassa. Niin, minä tahdon jatkaa sanoakseni hänen majesteetilleen, että hetki on nyt tullut, jolloin kuningasvallan on saatava ne uhrit, joista äsken puhuimme. Niitä esteitä vastaan, jotka vähitellen ympäröivät koko kuninkuuden, tulee käymään neljä miestä, tietoisina siitä että te, sire, heitä innostatte ja että jälkimaailma tulee heitä kunnioittamaan.

— Mitä sinä puhut, Quélus? — kysyi kuningas, ollen yhtä levoton kuin ihastuksissaankin. — Keitä ne neljä miestä ovat?

— Minä ja nämä ylimykset, — vastasi tuo nuori mies ylpeydentunteella, joka valtaa ihmisen silloin kun tämä uhrata henkensä aatteensa puolesta. — Minä ja nämä ylimykset tahdomme uhrata itsemme…

— Mitä tarkoitusta varten?

— Teidän pelastukseksenne.

— Lorua! Poikamaisuutta vain! — huudahti Henrik.

— Voi, sire! Siinä juuri on muuan yleisen ennakkoluulon ilmaus. Ja teidän majesteettinne hyvyys meitä kohtaan on niin suuri, ettemme sano sitä missään muussa muodossa. Mutta, sire, me näemme sen. Puhukaa, sire, kuin kuningas, elkääkä kuten poroporvari. Elkää olko uskovinanne, että Maugiron inhoo Antraguetia, että Livarot on kiusaksi Schombergille, että d'Epernon kadehtii Bussya ja että Quéluksella on halu käydä Ribeiracin kimppuun. Ei, ei! He ovat kaikki nuoria, kunniallisia ja jalomielisiä. He voisivat kaikki rakastaa toisiansa kuin veljiä. Ei mikään yksityinen riita saa meitä tarttumaan miekkaan. Mutta Ranska on eripurainen Anjoun kanssa. Me käymme tätä tietä kuin kuningasvallan puolesta taistelijat liigan sotureita vastaan. Me saavumme teidän luoksenne ja sanomme: siunatkaa meitä, armollinen herra, hymyilkää niille, jotka käyvät kuolemaan teidän edestänne. Teidän siunauksenne voi ehkä tuottaa heille voiton, teidän hymyilynne voi tehdä kevyeksi heidän kuolemansa.

Kyyneliin heltyen avasi Henrik sylinsä Quélukselle ja noille toisille ja puristi heitä kaikkia rintaansa vasten.

Synkkänä ja vakavana katseli Chicot tuota kohtausta, ja hänen kasvonsa, jotka tavallisesti olivat välinpitämättömät ja kylmät taikka ivaan virnistyneet, olivat nyt yhtä jalon ja hyväntahtoisen näköiset kuin toistenkin.

— Voi, urhoolliset ystäväni! — sanoi viimein kuningas. — Te osotatte kaunista harrastusta. Teidän aikeenne on jalo, ja minä olen ylpeä, en siitä, että olen Rankan kuningas, vaan siitä, että saan olla teidän ystävänne. Kun minä kuitenkin paremmin kuin muut huomaan oman etuni, niin en tahdo vastaanottaa uhria, josta, jos te kaatuisitte, olisi seurauksena vain se, että minä joutuisin vihollisteni käsiin. Anjouta vastaan taisteleminen riittää kyllä Ranskalle. Minä tunnen veljeni, Guiset ja liigan. Monesti elämäni varrella olen kesyttänyt rajumpiakin hevosia.

— Sire, — virkkoi Quélus, — teidän majesteettinne sanat tekevät intomme kaksinkertaiseksi. Minä päivänä tulee taistelu tapahtumaan?

— Ei milloinkaan! Minä kiellän sen jyrkästi. Ei koskaan, kuuletteko!

— Antanette, sire, meille anteeksi, — lausui Quélus. — Kohtauksesta sovittiin jo eilen. Sanat on sanottu, eikä niitä voida peruuttaa.

— Mutta kuningas voi vapauttaa juhlallisimmastakin sitoumuksesta sanomalla: minä tahdon niin, sillä kuningas voi kaikkea. Sanokaa vastustajillenne, että minä olen uhannut teitä vihallani, jos te käytte käsikähmään. Ja että te ette itse sitä epäilisi, niin vannon minä karkoittavani teidät, jos…

— Malttakaa, sire! — keskeytti hänet Quélus. — Elkää vannoko, sillä jos me olemme ansainneet teidän vihanne ja jos tuosta vihasta aiheutuu meidän karkottamisemme, niin me siihen ilomielellä alistumme, sillä me, kun emme enää oleksi teidän majesteettinne alueella, saatamme pitää sanamme ja kohdata vastustajamme vieraalla maalla.

— Jos ne miehet tulevat pyssynkantaman päähän, panetutan minä ne
Bastiljiin!

— Sire, — vastasi Quélus, — samana päivänä, jona teidän majesteettinne tekisi sen, vaeltaisimme me paljain jaloin ja köysi kaulassa Bastiljin päällikön Laurent Testun luo pyytämään, että meidätkin teljettäisiin vankilaan samoinkuin nuokin ylimykset.

— Minä siinä tapauksessa hakkautan niiltä päät poikki. Minä olen kuningas, luulemma.

— Jos vihamiehillemme sellaista tapahtuisi, sire, leikkaisimme me kaulamme saman mestauspölkyn juurella, jossa heidän kaulansa katkaistiin.

Henrik oli hetkisen vaiti. Sitten hän sanoi:

— Hyvä ja urhoollinen aatelisto!… Ellei jumala siunaa sitä asiaa, jota miehet sellaiset puolustavat…

— Elä pilkkaa, — virkkoi Chicot ja tuli lähemmäksi kuningasta. —
Heillä on jalo sydän. Mutta anna heidän tehdä niinkuin itse tahtovat.
Määrää noille nuorukaisille erityinen päivä, mutta elä sanele
kaikkivaltiaalle minkäänlaisia lakeja.

— Hyvä jumala, hyvä jumala! — mutisi Henrik.

— Sire, me anomme alamaisimmasti, että te suostuisitte meidän pyyntöömme, — lausuivat nuo neljä ylimystä syvään kumartaen.

— No hyvä on! Jumala on oikeudenmukainen ja antaa meille voiton. Viettäkäämme ensin yhdessä Kristuksen ruumiin juhlaa. Sitten sen jälkeisenä päivänä…

— Kiitos, sire, kiitos! Siis kahdeksan päivän perästä!

He kaikki riensivät suutelemaan kuninkaan kättä. Syleiltyään heitä vieläkin kerran meni Henrik, silmät kyynelissä, rukoushuoneeseensa.

41.

Kristuksen ruumiin juhla.

Kun Monsoreau neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestäneen kuumeen jälkeen taas pääsi jaloilleen, koetti hän urkkia selvän siitä, kuka oli hänen kunniansa riistäjä. Mutta kun hän ei saanut selville mitään, tuli hän enemmän kuin ennen vakuutetuksi Anjoun herttuan teeskentelemisestä ja tämän pahoista aikeista hänen vaimonsa suhteen.

Bussy kävi joka päivä ylihovijahtimestarin luona. Mutta saatuaan Remyn kautta tiedon Monsoreaun urkkimistoimenpiteistä, ei hän enää käynyt Dianan luona.

Chicot oli saattanut Gorenflotin luostariin. Tällöin oli ollut paljo puhetta kuninkaan jumalanpelosta, ja priori oli äärettömän kiitollinen siitä kunniasta, jota hänen majesteettinsa tahtoi osottaa luostarille vierailullaan. Se kunnia koituisi suuremmaksikin kuin alussa oli odotettu. Apotin pyynnöstä oli kuningas luvannut viettää kokonaisen päivän ja yön yksinäisyydessä heidän luostarissaan.

Chicot siis sai siitä tiedon, ja kun hänellä tiedettiin olevan suuri vaikutusvalta kuninkaaseen, kehoitettiin hänen väliin käymään Gorenflotia tervehtimässä.

Hän kävikin luostarissa useamman kerran, ja kun hänellä viittansa sisällä tavallisesti oli jokunen viinipullo, otti veli Gorenflot hänet erittäin hyvin vastaan. Hän sulkeutui kokonaisiksi tunneiksi munkkiystävänsä kanssa tämän koppiin ja kaikki luulivat hänen ottavan osaa munkin opintoihin ja rukouksiin. Yön juhlallisuuksien edellistä päivää vasten vietti hän kokonaan luostarissa. Ja siellä alkoi levitä huhu, että Gorenflot oli saanut Chicotin rupeamaan munkiksi.

Jos ken öiseen aikaan olisi kuljeksinut luostarin läheisyydessä, olisi hän kohdannut noita merkillisiä munkkeja, joista jo kertomuksemme ensi luvuissa oli puhetta ja jotka enemmän muistuttivat sotilaita kuin hengellisiä. Meidän on vielä lisättävä, että Guisen herttuain palatsissa pidettiin joka ilta neuvotteluja mitä suurimmassa salaisuudessa.

Suurena juhlapäivänä oli ilma erittäin kaunis, ja kaduille riputelluista kukista levisi ylt'yleensä ihana tuoksu. Chicot herätti Henrikin ylös jo hyvin varhain.

— Ah! — murahti Henrik, — sinä herätit minut suloisimmasta unesta, mitä milloinkaan olen nähnyt. Minä näin unta, että Quélus oli yhdellä ainoalla miekanpistolla tehnyt Antraguetin kanssa välinsä selviksi ja oli tahrannut itsensä vastustajansa verellä. Mutta nythän on jo päivä. Menkäämme rukoilemaan jumalaa, että uneni kävisi kerran toteen. Tuo minulle jouhipaitani ja ruoskani.

— Eikö hyvä aamiainen maistuisi paremmalta? — kysyi Chicot.

— Sinä pakana! Vai tahdot sinä mennä kuulemaan messua vatsa täynnä!

— No niin, mutta kellohan on vasta tuskin kahdeksaa, ja sinulla on aikaa ruoskia itseäsi iltaan asti. Puhelkaamme ensin hieman. Sinä et sitä tule katumaan, valoisilainen, niin totta kuin nimeni on Chicot. Sanoppa, poikani, minulle ensin, millä lailla kulutamme päivämme?

— Ensin me kuulemme messua Saint-Germain-l'Auxerroisissa, sitten syömme aterian Louvressa ja sitten järjestämme katumuskulkueen pitkin katuja ja käymme kuuluisimmissa luostareissa. Olen luvannut Pyhän Genovevan luostarin priorille jäädä sinne huomiseen asti erään pyhimyksen luo, ja me rukoilemme koko yön aseittemme menestykseksi.

— Minä tunnen sen pyhimyksen varsin hyvin.

— Sitäkin parempi. Sinä siis tulet mukaan, Chicot, ja me rukoilemme yhdessä.

— Kyllä, ole huoletta. Mutta sanoppa, mitä tekevät veljesi ja hovisi?

— Ne tulevat mukaan.

— Entä vartiostosi?

— Crillon odottaa minua ranskalaisine kaarteineen Louvressa ja sveitsiläinen kaarti odottaa luostarinportilla.

— Hyvä, — sanoi Chicot. — Nyt olen saanut tarpeeksi tietää.
Tuleeko juhlallisuudesta komea?

— Toivoakseni jumala suo niin.

— Sen saamme nähdä huomenna. Mutta onko jo varmasti päätetty, että sinä menet Pyhän Genovevan luostariin?

— On.

— Ja viettääksesikö yön siellä?

— Niin olen luvannut.

— Kuulehan, poikani, minä en oikein pidä asian siitä puolesta.

— Miksi niin?

— En vain pidä. Päivällisen syötyämme saat kuulla toisen juhlamenojärjestyksen, ja sen olen minä laatinut.

— Olkoon menneeksi.

— Ja vaikkapa et sitä hyväksyisikään, poikani, tapahtuu asia kuitenkin minun tahtoni mukaan.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Vaiti! Joku tulee.

Anjoun herttua ilmoitettiin. Hänen mukanaan tuli Monsoreau.

Kun Henrik sai nähdä kreivin, joka näytti kalpeammalta ja synkemmältä kuin milloinkaan ennen, ei hän voinut olla tekemättä hämmästystä ilmaisevaa liikettä.

Herttua huomasi sen liikkeen, samoin kreivi.

— Sire, — lausui Frans, — Monsoreaun kreivi tulee tervehtimään teidän majesteettianne.

— Kiitos, kreivi, — virkkoi Henrik. — Olen käynnistänne sitäkin enemmän iloissani, kun te olette ollut vaikeasti haavoittuneena, eikö niin?

— Kyllä, sire.

— Se kai tapahtui jollain metsästysretkellä, kuten minulle kerrottiin?

— Niin, metsästysretkellä, sire.

— Mutta voitte kai nyt jo paremmin.

— Minä olen jo täysin terve.

— Sire, — puuttui puheeseen herttua, — sallitteko, että kreivi Monsoreau, sittenkun hartaudenharjoitukset on suoritettu, järjestää metsästysretken Compiègnelle?

— Mutta, — huomautti Henrik, — etkö tiedä, että huomenna…

Hän oli lisäämäisillään: taistelevat neljä ystävääni sinun neljän ystäväsi kanssa. Mutta hän muisti, ettei salaisuutta sopinut ilmoittaa, ja jätti sen sanomatta.

— Minä en tiedä mitään, — sanoi herttua. — Teidän majesteettinne ehkä suvaitsee minulle ilmoittaa…

— Aioin vain sanoa, — jatkoi Henrik, — että kun minä ensi yön tulen viettämään hartaudenharjoituksessa Pyhän Genovevan luostarissa, en ehkä huomenna ehtisi valmistautua, mutta voihan kreivi mennä sinne kuitenkin. Ellei metsästyksestä tulisi mitään huomenna, niin voisihan se jäädä ylihuomiseen.

— Kuuletteko? — sanoi nyt herttua Monsoreaulle.

— Kuulen, armollinen herra, — vastasi tämä. Samassa tulivat sisälle
Quélus ja Schomberg.

— Vielä yksi päivä! — virkkoi Quélus tervehtien kuningasta.

— Mutta ei onneksi enempää! — lisäsi Schomberg. Sillävälin sanoi
Monsoreau herttualle:

— Te siis karkoitatte minut, armollinen herra?

— Eikö ylihovijahtimestarin velvollisuutena ole järjestää metsästysretkiä kuningasta varten? — kysyi herttua nauraen.

— Minä ymmärrän, — vastasi Monsoreau, — ja näen, miten asia on. Tänään päättyy teidän korkeutenne määräämä kahdeksas päivä, ja te lähetätte minut mieluummin Compiègneen kuin täytätte lupauksenne. Mutta teidän korkeutenne varokoon itseään. Tämän illan perästä voin minä yhdellä ainoalla sanalla…

Frans keskeytti kreivin puheen ja tarttuen hänen käsivarteensa virkkoi:

— Puhukaa hiljaa. Minä päinvastoin aion pitää antamani lupauksen. Teidän metsästysmatkanne tulee kaikkien tietoon, koska se tapahtuu viran puolesta.

— No, entä sitten?

— Te ette sinne matkustakaan, vaan piiloudutte asuntonne läheisyyteen. Kun se mies, jonka te haluatte oppia tuntemaan, saa tiedon teidän matkastanne, tulee hän kyllä paikalle. Mitä sitten seuraa, on oma asianne, sillä minä en luullakseni ole sitoutunut mihinkään muuhun.

— Aa… jos niin on… virkahti Monsoreau.

— Minä olen antanut kunniasanani.

— Minulla on vieläkin parempaa: teidän allekirjoituksenne, armollinen herra, on minulla.

— Sen tiedän.

— Hyvät herrat, — lausui Henrik, — nyt lähdemme
Saint-Germain-l'Auxerroisiin.

— Ja sieltäkö Pyhän Genovevan luostariin? — kysyi herttua.

— Sieltä, — vastasi kuningas.

42.

Jatkoa.

Kristuksen ruumiin juhlan edellisenä iltana ja kun kaikki jo oli kaksintaistelua varten järjestetty kävi Bussy Monsoreauta tervehtimässä. Viimeksimainittu virkahti silloin muun muassa:

— Paras kreivi, sallitteko, että annan teille erään neuvon?

— Ilomielellä, — vastasi Bussy.

— Teidän sijassanne minä huomenna matkustaisin pois Parisista.

— Minäkö? Mistä syystä?

— En voi sanoa teille muuta kuin että teidän poissaolonne pelastaisi teidät varsin tukalasta asemasta.

— Tukalasta asemasta? Mistä sitten.

— Ettekö tiedä, mitä huomenna tulee tapahtumaan?

— En lainkaan, kautta kunniani.

— Eikö Anjoun herttua ole uskonut teille mitään salaisuutta?

— Ei mitään. Herttua uskoo minulle vain samaa mitä kaikille muillekin.

— No niin, minä tahdon sanoa teille, paras kreivi, että huomenna tapahtuu tärkeitä asioita. Onpa kyseessä kuninkaan erottaminenkin.

Bussy katseli Monsoreauta eräänlaisella epäluulolla, mutta tämän kasvoista kuvastui pettämätön suoruus.

— Herra kreivi, — vastasi Bussy, — te tiedätte, että minä palvelen Anjoun herttuaa ja että henkeni ja miekkani ovat hänen. Kuningas, jolle en koskaan ole tehnyt mitään pahaa, kantaa kaunaa minua vastaan ja on aina käyttänyt tilaisuutta hyväkseen sanoakseen tai tehdäkseen minulle jotain loukkaavaa. Juuri huomenna, — Bussy alensi äänensä, — sanon sen teille, mutta vain teille, ymmärrättehän… huomenna aion senvuoksi uskaltaa panna henkeni alttiiksi nöyryyttääkseni Henrik Valoisilaista hänen suosikkiensa persoonassa.

— Oletteko siis päättänyt alistua kaikkiin niihin seurauksiin, joita voi johtua uskollisuudestanne herttualle?

— Olen.

— Tiedättekö ehkä, mihin se kaikki voi johtaa?

— Tiedän, missä aion pysähtyä. Ja niin paljo kuin minulla olisi syytä moittia kuningasta, en kuitenkaan koskaan tule nostamaan kättäni herran voideltua kohti. Annan toisten tehdä, niinkuin parhaaksi katsovat, ja ketään loukkaamatta puolustan Anjoun herttuata, jos häntä jokin vaara uhkaa.

Monsoreaun kreivi oli hetken ääneti. Sitten hän laski kätensä Bussyn olalle ja sanoi:

— Paras kreivini, Anjoun herttua on raukka ja uskoton ihminen ja hän voi pelkästä epäluulosta tai pelosta uhrata uskollisimman palvelijansa, hartaimman ystävänsä. Luopukaa hänestä. Kuulkaa ystävän neuvoa: oleksikaa huomenna maatilallanne Vincennesissä eli missä muualla hyvänsä, mutta elkää ottako osaa juhlakulkueeseen.

Bussy katseli tarkkaavaisesti Monsoreauta.

— Hm! — murahti hän. — Miksi sitten itse kuulutte herttuan puoluelaisiin?

— Koska minä kunniaani koskevista syistä häntä vielä vähän aikaa tarvitsen.

— Niin on minunkin laitani, — jatkoi Bussy. Monsoreau puristi Bussyn kättä, ja samassa he erosivat toisistaan. Ylihovijahtimestari meni Dianan luo ilmoittamaan tälle lähdöstään Compiègneen.

Diana kuunteli sitä uutista ilolla. Hän oli mieheltään saanut kuulla Bussyn lähestyvästä kaksintaistelusta d'Epernonin kanssa, mutta kun tätä kuninkaan suosikeista pidettiin vähimmän vaarallisena, ei hänen pelkonsa ollut kovin suuri.

Bussy oli aikaisin aamulla käynyt herttuan luona, saattanut tämän Louvreen ja mennyt sitten kuninkaan kulkueen mukana Saint-Germain-l'Auxerroisiin.

Huomatessaan Bussyn niin innokkaaksi ja iloiseksi oli herttua tuntenut sisimmässään jonkinlaista omantunnonsoimausta. Mutta kaksi seikkaa puhui hänen sielussaan sitä vastaan: ensinnäkin se suuri vaikutusvalta, joka Bussylla oli häneen nähden, herätti pelkoa ja pani hänen ajattelemaan, että Bussysta ehkä vielä kerran, päästyään kovin lähelle hänen valtaistuintaan, itse asiassa tulisikin todellinen kuningas; toiseksi synnytti Bussyn rakkaus Monsoreaun kreivittäreen ruhtinaan sydämessä mustasukkaisuuden ja haavoitetun lemmen tuskaa.

Kun hän kuitenkin pelkäsi Monsoreauta melkein yhtä paljon kuin
Bussyakin virkkoi hän itsekseen:

— Bussy joko on minun mukanani, auttaa minua rohkeudellaan ja edistää niin ollen asiaani voittoon, jossa tapauksessa minä vähät välitän Monsoreausta, taikka sitten hylkää minut, ja kun minä siinä tapauksessa en ole hänelle mitään velkaa, hylkään minäkin hänet vuorostani.

Prinssi ei jättänyt nuorta miestä hetkeksikään näkyvistään. Hän näki Bussyn rauhallisena ja hymyilevänä astuvan kirkkoon, ja luovutettuaan kohteliaasti d'Epernonille edessään olevan paikan, polvistuvan tämän taakse.

Kun messua oli jonkun aikaa kestänyt, huomasi herttua Remyn tulevan sisälle ja polvistuvan herransa viereen. Herttua hätkähti, sillä hän tiesi, että nuori tohtori oli Bussyn uskottu. Hetkisen kuluttua huomasi hän myös ihan selvästi, että Remy salaa pisti Bussyn käteen pienen lipun.

— Se on häneltä, — ajatteli herttua. — Diana antaa siinä tiedon miehensä matkustamisesta.

Bussy pani lipun hattuunsa, avasi ja luki sen. Prinssi huomasi, miten hänen kasvonsa säteilivät ilosta.

— Haa! Nyt olet hukassa, jos minut hylkäät! — mutisi Frans.

Herttua katsahti ympärilleen. Jos hän olisi nähnyt Monsoreaun, olisi hän tuskin rohjennut odottaa iltaankaan Bussyn ilmiantamista.

Messun loputtua läksi kulkue takaisin Louvreen, jossa ateria oli järjestetty kuninkaalle tämän omissa huoneissa ja muulle hoviväelle kalleriassa. Sveitsiläiskaarti oli komennettu riviin koko tien pituudelta aina Louvren portille asti ja ranskalainen kaarti Crillonin johdolla seisoi linnanpihalla.

Louvreen päästyään meni Bussy Fransin luo ja lausui:

— Minä haluaisin puhua pari sanaa teidän korkeutenne kanssa.

— Etkö voi puhua asiastasi juhlakulkueen aikana meidän kävellessämme vieretysten?

— Teidän korkeutenne suvainnee antaa anteeksi, mutta minä juuri aioinkin pyytää päästä ottamasta osaa juhlakulkueeseen.

— Mistä syystä? — kysyi herttua levottomalla äänellä.

— Tehän tiedätte, armollinen herra, että huomispäivä on tärkeä päivä, sillä se tulee ratkaisemaan riidan Ranskan ja Anjoun välillä. Minä siis pyytäisin saada vetäytyä maatalolleni Vincennesiin voidakseni tämän päivää olla rauhassa.

— Sinä siis et tule myöskään Pyhän Genovevan luostariin?

— Teidän korkeutenne, minä haluan olla koko päivän vapaana.

— Mutta jos minä päivän kuluessa sattuisin tarvitsemaan ystäviäni?

— Koska teidän korkeutenne ei tarvinne niitä muuhun kuin taisteluun kuningastaan vastaan, niin katson minä itselläni olevan sitäkin suuremman syyn pyytää vapautusta. Minä tulen taistelemaan d'Epernonin kanssa.

Monsoreau oli edellisenä iltana sanonut herttualle, että tämä saattoi luottaa Bussyyn. Kaikki oli siis sen jälkeen muuttunut, ja tuo muutos nähtävästi aiheutui kirkossa saadusta lipusta.

— Sinä siis, — sanoi herttua, purren hampaitaan yhteen, — hylkäät herrasi ja isäntäsi, Bussy?

— Armollinen herra, sillä, joka huomenna aikoo uskaltaa henkensä verisessä ja tuimassa kaksintaistelussa, jollainen meidän taistelumme tulee olemaan, on ainoastaan yksi herra, jolle hän omistaa viimeisen palveluksensa ja kunnioituksensa.

— Sinä tiedät, että minulla tänään saattaa olla kysymyksessä kruunun voittaminen, ja kuitenkin sinä minut hylkäät.

— Armollinen herra, minä olen palvellut teitä ja palvelen vielä huomennakin. Elkää pyytäkö minulta enempää kuin elämäni.

— Hyvä on! — vastasi herttua karkealla äänellä, — te olette vapaa, herra Bussy! Menkää!

Prinssin kylmäkiskoisuudesta välittämättä riensi Bussy kotiinsa.

Herttua huusi Aurillya.

— No miten on käynyt, armollinen herra? — kysyi luutunsoittaja.

— Hän on itse lausunut oman tuomionsa.

— Eikö hän siis tule teidän mukananne?

— Ei.

— Hän kai menee lipussa pyydettyyn kohtaukseen?

— Menee.

— Onko siitä ilmoitettu herra Monsoreaulle?

— Kohtauksesta on kyllä, mutta ei miehen nimestä.

— Onko teidän korkeutenne siis päättänyt uhrata kreivin?

— Minä olen päättänyt kostaa ja pelkään enää vain yhtä asiaa: sitä että Monsoreau luottaa liiaksi omiin voimiinsa ja taitavuuteensa ja että Bussy mahdollisesti pääsee pälkähästä.

— Teidän korkeutenne voi olla huoletta.

— Selitä tarkemmin.

— Onko kreivi varmasti päätetty uhrata?

— On, kautta jumalan! Mies, joka pitää minua jonkinlaisessa holhoustilassa, joka hallitsee minun tahtoani ja minun rakastettuani, on kuin leijona, jonka vartia minä olen, nopeampi kuin hänen herransa. Niin, Aurilly, hän on tuomittu ilman sääliä.

— Hyvä on. Jos hän nyt välttäisikin Monsoreauta, ei hän kuitenkaan pääse enään toisen käsistä.

— Kenenkä?

— D'Epernonin.

— Sanoppa minulle, miten se on selitettävissä.

Aurilly aikoi vastata, mutta muuan palvelija kutsui samassa herttuaa. Kuningas oli istunut ruokapöytään ja kummasteli sitä, ettei Anjoun herttua ollut siinä läsnä.

— Voit sanoa sen minulle kulkueessa, — virkkoi herttua Aurillylle ja meni sitten palvelijan mukana.

Nyt me tahdomme kertoa siitä, mitä d'Epernonin ja luutunsoittajan kesken oli tapahtunut.

Varhain sinä samana aamuna oli d'Epernon tullut herttuan palatsiin ja pyytänyt saada puhutella Aurillya. Suosikki oli jo kauan tuntenut luutunsoittajan ja tämä oli antanut hänelle opetusta musiikissa. Sitäpaitsi oli d'Epernon viekas gascognelainen, ja useimmista seikoista, mitä Anjoun herttuan luona tapahtui, sai hän tiedon Aurillylta.

Voimme vielä lisätä, että hän valtioviisaan ovelasti tunkeutui sekä kuninkaan että herttuan ystäväksi, horjuen kummankin välillä ja peläten toiselta puolen vastaisen kuninkaan vihoja, toiselta puolen taas pysytellen nykyisen hallitsijan suosiossa.

Hän tahtoi nyt puhutella Aurillya lähestyvän kaksintaistelunsa johdosta Bussyn kanssa, sillä tuo taistelu teki hänet kovin levottomaksi. Urhoollisuus ei koskaan kuulunut d'Epernonin luonteeseen, ja oli vaadittu enemmän kuin rohkeutta, oli vaadittu ylenmääräistä kylmäverisyyttä ajatellessa taistelua Bussyn kanssa: hänen kanssaan taisteleminen oli samaa kuin varma kuolema.

Kuultuaan ensimäiset sanat, joilla d'Epernon tätä asiaa kosketteli, osotti luutunsoittaja, joka hyvin tunsi herransa salaisen vihan Bussya kohtaan, teeskenneltyä osanottoa oppilaansa puolesta ja kertoi tälle, että Bussy joka aamu kahden tunnin ajan harjoitteli miekkailua Parisin taitavimman miekkailijan kanssa.

D'Epernon kalpeni, mutta koetti kuitenkin hymyillä ja virkkoi:

— Minähän siinä tapauksessa olen kuoleman oma!

— En voi kieltää sitä pelkääväni.

— Mutta onhan hulluutta taistella miehen kanssa, joka varmasti tulee toisen surmaamaan! Mutta minä kyllä hänestä selviydyn. Gascognelainen ei olla huvin vuoksi. Narrihan se olisi, joka vapaaehtoisesti luopuisi elämästä, varsinkaan kun ei ole elänyt kahtakymmentä vuotta kauvemmin. Jos Bussy on niin taitava, ei se enää olekaan kaksintaistelua, vaan suoranainen murha. Ja jos se kerran on murha, niin eikö, hitto vieköön, murha ole estettävissä…

— Miten?

— Murhalla.

— Tietysti.

— Kuka estää minua siitä, että minä, ennenkuin hän ehtii murhata minut, murhaankin hänet?

— Ei tietystikään kukaan. Minä ajattelin juuri sitä samaa.

— Se vain on eroa, että minä, sen sijaan että julmasti surmaisin hänet omin käsin, niinkuin hän aikoi tehdä minulle, jätän sen jonkin toisen tehtäväksi.

— Te kai siis palkkaatte muutamia lurjuksia?

— Niin.

— Se tulee maksamaan sievosen summan.

— Minä uhraan siihen kolmetuhatta écuta.

— Kun miehenne saavat tietää, kenen kanssa he tulevat tekemisiin, niin tuskinpa saatte enempää kuin kuusi miestä kolmellatuhannella eculla.

— Eivätkö kuusi sitten riittäisi?

— Kuusi! Bussy ehtisi surmata niistä neljä, ennenkuin saisi pienimmänkään haavan.

— Jos niin vaaditaan, uhraan minä kuusituhatta écuta.

— Joko teillä on miehet tiedossa?

— Minä tunnen kyllä koko joukon toimetonta väkeä, erotettuja sotamiehiä ja sen semmoisia…

— Mutta pitäkää varanne: jos he epäonnistuvat, saattavat he ilmiantaa teidät.

— Minulla on kuningas puolellani.

— Se on hyvä se. Mutta kuningas ei voi estää sitä, — että Bussy surmaa teidät.

— Totta se on, totta se on, — myönteli d'Epernon miettiväisenä.

— Minä voisin kyllä, sanoi Aurilly, — mainita toisenkin keinon, mutta te ehkä ette siihen suostu.

— Minä suostun vaikka mihin, mikä vaan vapauttaa minut siitä raivokkaasta sudesta.

— No niin, muuan teidän vihollisenne vihamies on mustasukkainen.

— Ahaa!

— Hän juuri par'aikaa punoo muuatta salajuonta vihamiestään vastaan, mutta hänellä ei ole rahoja. Noilla teidän kuudellatuhannella ecullanne voi hän järjestää asian teidän kummankin parhaaksenne. Te ette kai halua saada teosta aiheutuvaa kunniaa itsellenne?

— En missään nimessä. Minä en halua mitään muuta kuin että jäisin kokonaan syrjäiseksi.

— Lähettäkää siis miehenne määrätylle paikalle ilmoittamatta omaa nimeänne, niin kyllä toinen osaa käyttää niiden apua.

— Mutta minun täytyy saada tietää, kuka tuo toinen on.

— Minä näytän häntä teille Louvressa nyt aamupäivällä.

— Onko hän siis aatelismies?

— On.

— Koska me nyt puhumme afääreistä, Aurilly, niin tahdon sanoa, että nuo kuusituhatta écuta on milloin tahansa teidän käytettävinänne.

— Onko asia siis päätetty?

— On, peruuttamattomasti.

43.

Pyhimyskulkue.

Kun ateria oli syöty, meni kuningas omiin huoneisiinsa pukeakseen ylleen katumuspukunsa. Hetken kuluttua hän palasi paljain jaloin, nuora vyöllä ja kapusonki kasvoilla. Sillävälin olivat hovimiehet pukeutuneet samallaiseen asuun.

Saint-Germain-l'Auxerroisin papit kulkivat etunenässä. Parisin arkkipiispa kantoi pyhiä rippileipiä. Pappien ja arkkipiispan välissä kulki takaperin joukko nuoria poikia, jotka heiluttivat suitsutusastioita, ja joukko nuoria tyttöjä, jotka sirottelivat kukkia tielle.

Sitten tuli kuningas paljas-jaloin neljän ystävänsä kanssa, jotka nekin olivat avojaloin, munkinkaaput yllään.

Senjälkeen astui Anjoun herttua tavallisessa puvussaan. Koko hänen hoviväkensä seurasi mukana valtakunnan ylimpine virkamiehineen.

Louvresta lähtiessä oli kello jo puoli kaksi iltapäivällä. Crillon ja ranskalainen kaarti olisi tahtonut seurata kuningasta, mutta tämä antoi merkin, että se oli tarpeetonta. Crillon jäi niin ollen vartioimaan palatsia.

Kello oli jo lähes kuusi illalla, kun kulkue vihdoinkin saapui Pyhän Genovevan luostariin. Apotti ja kaikki munkit seisoivat pyhän rakennuksen kolmella rapulla vastaanottamassa hänen majesteettiaan.

Matkan loppupuolella oli herttua, joka jo aamusta varhain oli ollut liikkeessä, alkanut tuntea voivansa pahoin väsymyksestä ja rasituksesta ja oli pyytänyt kuninkaalta lupaa saada mennä palatsiinsa. Siihen Henrik oli suostunutkin. Prinssin ylimykset poistuivat myöskin pyhimyskulkueesta, ikäänkuin suorastaan näyttääkseen, että he kuuluivat herttuan eivätkä kuninkaan saattueeseen. Mutta varsinaisena syynä oli se, että koska kolmen heistä seuraavana päivänä tuli ottaa osaa kaksintaisteluun, niin he tahtoivat olla liiaksi väsyttämättä itseään.

Ja koska muka Quélus, Schomberg, Maugiron ja d'Epernon yhtä hyvin kuin Livarot, Ribeirac ja Antraguetkin tarvitsivat lepoa, käski Henrik heidän poistua. Arkkipiispa, joka aamusta asti oli ollut virkatoimissa eikä ollut, yhtä vähän kuin muutkaan papit, maistanut ruuan palaa, oli uupumaisillaan väsymyksestä. Kuningas sääli noitakin pyhiä marttyyrejä ja, ehdittyään luostarinportille, päästi heidät kaikki menemään. Sitten hän kääntyi priorin puoleen ja virkkoi tälle tavallisella nenä-äänellään:

— Tässä minä nyt olen. Minä tulen kurjan syntisen lailla etsimään rauhaa teidän yksinäisyydestänne.

Priori kumarsi.

Sen jälkeen kääntyi kuningas niiden puoleen, jotka olivat kestäneet päivän vaivat ja seuranneet häntä tänne saakka, sekä lausui:

— Minä kiitän teitä, hyvät herrat. Menkää rauhaan!

Kaikki kumarsivat syvään. Kuninkaallinen parannuksentekijä nousi rappuja ylös, lyöden alinomaa rintaansa. Henrik oli parahiksi päässyt yli kynnyksen, kun jo portit hänen takanaan sulettiin. Mutta kuningas oli niin katseisiinsa vaipunut, ettei hän sitä huomannut. Eikä se sitäpaitsi ollut mitään niin merkillistäkään, hän kun oli lähettänyt pois kaikki seuralaisensa.

— Me saatamme ensin, — lausui priori, — teidän majesteettinne hautakappeliin, jonka parhaamme mukaan olemme koettaneet koristaa sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan kunniaksi.

Kuningas nyökäytti päätään suostumukseksi ja seurasi prioria. Mutta kun hän oli päässyt pois tuosta synkästä pylväskäytävästä, jossa kaksi riviä munkkia seisoi, ja mennyt kappeliin, kiskaistiin kaksikymmentä päähinettä niskaan ja näkyviin tuli katseita, joista säteili ylpeys ja voitonvarmuus. Nuo kasvot eivät olleet pelkureita eivätkä laiskoja munkinkasvoja, vaan niiden omituisuutena olivat tuuheat viikset ja tumma iho, ja niistä kuvastui voimaa ja toimeliaisuutta. Monet niistä olivat täynnänsä arpia, ja ylpeimpäin kasvojen vierestä näkyivät vilkkaat naisenkasvot.

Tämä nainen leikitteli kultasakseilla, jotka riippuivat hänen kupeellaan, ja huudahti:

— Nyt, veljet, olemme vihdoinkin saaneet valoisilaisen käsiimme!

— Niinpä alan luulla, sisareni, — vastasi Guisen herttua.

— Emme vielä, emme vielä, — mutisi kardinaali. Kuinka niin?

— Riittääkö meillä porvareita musertamaan Crillon sotureineen?

— Meillä on vielä parempaa, — vastasi Mayenne, — ja uskokaa minua, ettei tulla ampumaan ainoatakaan laukausta. Kun kuningas huomaa tulleensa vangituksi, huutaa hän, mutta kukaan ei vastaa hänen huutoonsa. Me saamme sitten hänet joko houkuttelemalla tai väkivallalla, mutta kuitenkaan itseämme ilmaisematta, luopumaan kruunustaan. Ja tieto siitä leviää pian kautta kaupungin, ja meidän puolestamme tulevat äänensä antamaan sekä porvarit että sotamiehet.

— Suunnitelma on hyvä ja se tuskin voi olla onnistumatta, — huomautti herttuatar.

— Se on kutakuinkin uskallettu, — virkkoi kardinaali päätään pudistellen.

— Kuningas kieltäytyy allekirjoittamasta luopumiskirjaa. — Hän on urhoollinen ja saattaa mieluummin valita kuoleman.

— Kuolkoon sitten! — huudahtivat Mayenne ja herttuatar.

— Ei, — vastasi Guisen herttua päättäväisesti, — ei! Mielelläni tahdon ryhtyä hallitsemaan sellaisen ruhtinaan sijasta, joka itse luopuu kruunustaan ja jota voidaan halveksia, mutta en murhatun sijasta, jonka kuolemaa surraan. Sitäpaitsi unohdatte suunnitelmistanne Anjoun herttuan, joka, jos kuningas murhataan, tulee vaatimaan kruunua.

— Vaatikoon vain! — vastasi Mayenne. — Veljemme kardinaali on ottanut huomioonsa sen mahdollisuuden, ja Anjoun herttua tietää luopumissuunnitelmasta. Hän on ollut yhteydessä hugenottien kanssa ja on siis arvoton hallitsijaksi.

— Hugenottienko kanssa? Oletko siitä varma?

— Olen, sillä Navarran kuningas on auttanut häntä pakenemaan.

— Hyvä on.

— Sitäpaitsi on itse luopumiskirjaan liitettävä ehto meidän sukumme hyväksi. Sen ehdon nojalla sinusta tulee valtionhoitaja, ja siltä paikalta kuninkaanarvoon on vain yksi askel.

— Kyllä, kyllä, selitti kardinaali, — tuon kaiken olen ottanut huomioon. Mutta saattaisi tapahtua, että ranskalainen kaarti hyökkää luostariin saamaan varmuuden siitä, onko luopuminen tosi ja vapaaehtoinen. Crillon ei ymmärrä leikkiä, ja hänessä olisi miestä sanomaan kuninkaalle: Sire, henki on vaarassa, se on selvä se; mutta pelastakaamme ennen kaikkea kunniamme.

— Sen tekee kenraali, — virkkoi Mayenne, — ja on kyllä ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Meitä on täällä piiritystä kestääksemme kahdeksankymmentä aatelismiestä ja lisäksi olen antanut jakaa aseita sadalle munkille. Me voisimme pitää puoliamme kuukauden ajan kokonaista armeijaa vastaan, lukuunottamatta sitä, että me, jos joutuisimme tappiolle, voisimme paeta saaliinemme maanalaista käytävää myöten.

— Mutta mitä tekee Anjoun herttua tällä hetkellä?

— Samaa mitä muulloinkin: kun vaara on kysymyksessä, väistyy hän aina. Ja nyt hän on mennyt kotiinsa, jonne hän, ollen hyvässä turvassa Bussyn ja Monsoreaun takana, odottaa uutisia.

— Hänen pitäisi kuitenkin olla täällä eikä kotonaan.

— Olet erehdyksissä, veljeni, — vastasi kardinaali. — Jos molemmat veljekset vangittaisiin, pitäisivät sitä rahvas ja aateli salajuonena kuningassukua vastaan. Meidän tulee olla varovaisia, ettemme näyttäisi vallananastajilta. Me saamme kruunun perintöoikeuden nojalla, siinä kaikki. Kun jätämme Anjoun herttuan rauhaan ja leskikuningattaren asemilleen, niin kaikki puolustajamme meitä siunaavat ja ihailevat. Ei kenelläkään ole meistä mitään sanomista. Ainoa seuraus on vain se, että Bussyn ja sadan muun yhtä hyvät miekat kohotetaan meitä vastaan.

— Ah, Bussylla on huomenna kaksintaistelu suosikkien kanssa.

— Ne hän surmaa kaikki, siitä saamme olla iloiset. Sittemmin valtaamme hänet puolellemme. Minä nimitän hänet armeijan kenraaliksi Italiaan, jossa sota epäilemättä piakkoin puhkee. Bussy on voimakas persoonallisuus, ja minä häntä suuresti kunnioitan.

— Ja todistaakseni, että minä pidän häntä yhtä suuressa arvossa, lupaan minä leskeksi tultuani mennä hänen kanssaan naimisiin, — sanoa sukasi herttuatar.

— Naimisiin hänen kanssaan! — huudahti Mayenne.

— Minua paljo ylhäisemmätkin naiset ovat tehneet hänelle vielä enemmänkin, vaikka hän siihen aikaan ei ollutkaan mikään armeijan päällikkö.

— Nyt toimintaan! — sanoi Mayenne. — Niistä asioista saamme keskustella myöhemmin.

— Kuka on nyt kuninkaan luona? — kysyi Guisen herttua.

— Priori ja veli Gorenflot luullakseni, — vastasi kardinaali. — Hän ei saa nähdä muita kuin tuttuja kasvoja; muuten se voisi herättää hänessä epäluuloja. Nyt hän ensin katselee alttaria hautakappelissa ja rukoilee pyhäinjäännöksiä. Sitten lausuu priori hänelle muutamia heliseviä sanoja maallisesta turhuudesta, minkä jälkeen veli Gorenflot, joka tuonnoin piti sen kuuluisan puheensa liigalle, koettaa houkutella häntä suostumaan siihen, johon emme mielellämme tahtoisi häntä pakottaa.

— Sillä tavoin onnistuminen olisi tietysti paljo parempi, — sanoi herttua miettiväisenä.

— Niinpä kyllä. Henrik on taikauskoinen ja heikko, — virkkoi Mayenne. — Minä menen takuuseen siitä, että hän helvetin pelosta tulee taipumaan.

— Mutta minä, jatkoi herttua, — en ole niinkään varma asiasta kuin sinä. Me olemme nyt kuitenkin laskeneet pyydyksemme likoon emmekä voi enää peräytyä. Jos priorin yritykset ja Gorenflotin houkutukset epäonnistuvat, täytyy meidän turvautua viimeiseen keinoon, s.o. säikäyttää häntä.

Samassa kajahti kellon kumahdus holvissa, jonne hämärä jo alkoi laskeutua.

— Kuningas on menossa hautaholviin, — sanoi Guisen herttua. No, niin, Mayenne, meidän on huudettava ystävillemme ja näytettävä taas munkeilta.

Pian peittivät taas kapusongit noita rohkeita otsia, säteileviä silmiä ja syviä arpia. Sitten alkoi kolmen- tai neljänkymmenen miehen suuruinen munkkijoukko kolmen veljeksen johtamana lähetä hautaholvia.

44.

Chicot ensimäinen.

Kuningas oli vajonnut syvään hartauteen, ja se ennusti Guisen herttuoiden suunnitelmille menestystä. Hän kävi hautakappelissa, mukanaan koko veljeskunta, suuteli pyhäinarkkua ja löi kunkin toimituksen lopussa rintoihinsa ja lauloi katumuspsalmeja.

Priori alotti kehotuksensa, ja niitä kuunteli kuningas katumusta osottaen. Vihdoin priori kumarsi Henrikille ja virkkoi:

— Sire, haluatteko nyt laskea maallisen kruununne iankaikkisen jalkojen juureen?

— Haluan, — vastasi kuningas ja näytti hyvin liikutetulta. Hän oli nyt tullut kopille, jonka kynnyksellä Gorenflot keikisteli.

— Täälläkö? — kysyi kuningas.

— Juuri täällä, — vastasi paksu munkki. Henrik astui koppiin ja lausui liikutetulla äänellä:

Hic portus salutis!

— Niin, vastasi priori, — tässä on pelastuksen satama.

— Jättäkää meidät, — sanoi Gorenflot, tehden majesteetillisen liikkeen.

Heti sulkeutuivat kopin ovet ja saapuvilla olleet poistuivat. Huomattuaan, että kopissa oli penkki, istahti kuningas siihen ja nojasi kyynärpäillään polviinsa.

— Vai olet sinä nyt täällä, Herodes, senkin pakana! Vai olet täällä,
Nebukadnezar! — kirkui Gorenflot, asettaen leveät kätensä kupeilleen.

Kuningas näytti hämmästyneeltä ja sanoi:

— Puhutteko minulle, veljeni?

— Puhun, kenellekäs muulle? Voiko löytyä sellaisia soimaussanoja, joita sinä et ansaitsisi?

— Veljeni! — mutisi kuningas.

— Ah! Täällä ei sinulla ole mitään veljeä. Jo kauan olen minä valmistanut puhetta… ja nyt minä sen sinulle pidän. Se on hyvien saarnaajien tavan mukaan jaettu kolmeen jaostoon: Ensinnäkin olet sinä suuri tyranni, toiseksi irstas heittiö ja kolmanneksi viraltapantu hallitsija. Näistä kolmesta asiasta minä nyt tahdon puhua.

— Viraltapantuko, veli?… — huudahti kuningas pimeästä sopestaan.

— Niin, juuri nyt viraltapantu. Täällä eivät asiat olekaan niinkuin
Puolassa, etkä sinä pääse täältä pois.

— Ansa! — kirkui kuningas.

— Voi, valoisilainen! Opi tuntemaan, että kuningaskin on vain ihminen!

— Tämähän on väkivaltaa, veli, selvää väkivaltaa!

— Luuletko sitten, että me pidätämme sinut sääliäksemme sinua?

— Te käytätte uskontoa väärin, veli.

— Onko olemassa mitään uskontoa? — huudahti Gorenflot.

— Voi! — huokasi kuningas. — Kuinka voi pyhimys puhua tuollaista?
Te joudutte kadotukseen!

— Kadotukseen ei jouduta!

— Tehän puhutte kuin pakana, veljeni.

— Kas niin, ei mitään siveyssaarnoja, valoisilainen! Oletko valmis?

— Mihinkä?

— Luopumaan kruunustasi. Minua on käsketty yllyttämään sinua siihen, ja sen minä nyt teen.

— Tehän teette kuolemansynnin.

— Äh! — virkahti Gorenflot, pirullinen hymy huulillaan. — Minulla on oikeus antaa syntejä anteeksi, ja minä annan itselleni tästä synnistä jo etukäteen synninpäästön. No niin, veli valoisilainen, luovu nyt vaan kiltisti kruunustasi!

— Mistä?

— Ranskan kruunusta.

— Mieluummin kuolen.

— Niinpä sitten kuoletkin… Kas, siinähän tulee priori. Tee pian päätöksesi.

— Minulla on kaartini ja ystäväni. Ne kyllä tulevat minua puolustamaan.

— Se on mahdollista. Mutta sitä ennen sinut tapetaan.

— Antakaa minulle edes yksi minuutti ajatuksenaikaa.

— Ei minuuttiakaan, ei sekuntiakaan!

— Intonne on teille eduksi, veli, — sanoi priori ja antoi kuninkaalle merkin kädellään, ikäänkuin sanoakseen tälle: pyyntöönne suostutaan. — Sitten hän taas sulki oven.

Henrik vaipui syviin ajatuksiin.

— No, — sanoi Gorenflot, — mitä kuuluu? Henrik oli istunut siinä noin kymmenen minuuttia, kun joku koputti ovelle.

— Se on tapahtunut, — sanoi Gorenflot, — hän suostuu.

Kuningas oli nyt kuulevinaan käytävästä jotain ilon ja hämmästyksen sekaista hyminää.

— Lukekaa hänelle asiakirja, — lausui nyt muuan ääni, joka sai kuninkaan hätkähtämään ja tahtomattaankin katsahtamaan ristikon läpi. Muuan munkki ojensi kokoonkäärityn pergamenttilehden Gorenflotille. Tämä luki sen kankeasti kuninkaalle. Kuninkaan tuska näytti sanomattoman suurelta. Hän piteli kädellään otsaansa ja huusi vaikertaen:

— Mutta ellen nyt allekirjoita?

— Siinä tapauksessa tulette kaksinverroin valmistamaan omaa tuhoanne, jatkoi Guisen herttuan ääni. — Pitäkää itseänne kuolleena maailmalta elkääkä pakottako alamaisianne riistämään henkeä mieheltä, joka on ollut heidän kuninkaanaan.

— Minua ei voida koskaan pakottaa, — sanoi Henrik.

— Minä aavistin sitä, mutisi herttuatar synkin ja uhkaavin katsein. Veljeni, jatkoi hän Mayennen puoleen kääntyen, — antaa kaikkien asestautua. Nyt on oltava valmiina.

— Mihinkä? — kysyi kuningas nöyrällä äänellä.

— Kaikkeen, — vastasi priori.

Kuninkaan epätoivo yhä enemmän ja enemmän lisääntyi.

— Valoisilainen! — huusi Gorenflot. — Ennen minä vihasin sinua, nyt minä sinua halveksin. No niin, allekirjoita heti, muuten saat kuoleman minun omasta kädestäni!

— Olkaa kärsivälliset! — pyyteli kuningas. — Sallikaa minun jättäytyä korkeimman turviin!

— Hän haluaa vielä jonkun aikaa miettiä, — sanoi Gorenflot.

— Annettakoon hänelle aikaa keskiyöhön asti, — vastasi kardinaali.

— Kiitos, sääliväinen ihminen! — huudahti kuningas epätoivoissaan.
— Palkitkoon sen sinulle jumala!

— Hänellä on tosiaankin heikot aivot, — virkkoi Guisen herttua, — ja me teemme Ranskalle palveluksen erottamalla hänet kruunustaan.

Gorenflot oli alkanut syytää suustaan Henrikkiä vastaan mitä katkerimpia soimauksia ja muistuttaa häntä kaikista hänen hurjasteluistaan.

Äkkiä kuului luostarin ulkopuolelta kovaa jyrinää.

— Vaiti! — huusi Guisen herttua.

Syntyi mitä syvin hiljaisuus. Ja kohta kuultiin luostarin portilta kaikuvia kumahduksia.

Mayenne juoksi sinnepäin niin nopeasti kuin lihavuudeltaan suinkin pääsi.

— Hyvät ystävät! — huusi hän. — Aseellinen joukko on portin ulkopuolella.

— Häntä on tultu noutamaan, — sanoi herttuatar.

— Siinä yksi syy siihen, että hänen on heti allekirjoitettava, — huomautti kardinaali.

— Kirjoita nimesi alle, valoisilainen, kirjoita nimesi! — huusi
Gorenflot jylisevällä äänellä.

— Tehän myönsitte minulle puoleen yöhön asti ajatusaikaa, — sanoi kuningas valittaen.

— Vai muutat sinä mielipidettäsi, kun luulet saavasi apua, — vastasi Gorenflot.

— Tietysti on minulla mahdollisuus…

— Tulla tapetuksi, niin kyllä, ellette heti allekirjoita, keskeytti herttuatar kiivaalla ja käskevällä äänellä.

Gorenflot tarttui kuninkaan käteen ja ojensi hänelle kynän. Ulkoa kuuluva melu yhä kasvoi.

— Uusi joukko on piirittänyt oikeanpuoleisen rapun, — ilmoitti muuan munkki.

— No niin, kirjoittakaa pian! — huusivat Mayenne ja herttuatar kärsimättömästi.

Kuningas tarttui kynään.

— Sveitsiläiskaarti tulee, — huudahti priori hengästyneenä. — Se on asettautunut kirkkomaan oikealle puolelle. Koko luostari on nyt piiritetty.

— Hyvä on. Me tulemme puolustautumaan, — vastasi Mayennen herttua päättäväisesti. — Minkään linnoituksen, jolla on sellainen panttivanki kuin meillä, ei koskaan tarvitse antautua armoille.

Hän on jo allekirjoittanut! — ärjyi Gorenflot, kiskaisten pergamentin Henrikin käsistä. Tämä kätki kasvonsa kapusonkiin.

— No niin, — nyt me olemme kuninkaita, — sanoi kardinaali herttualle. Pane hyvään talteen tämä kallisarvoinen asiakirja.

— Mitä meidän on tehtävä? Mitä on tehtävä? — huusi muuan esiinjuokseva munkki, jonka kaapun alta huomasi selvästi aseellisen ylimyksen. — Crillon on saapunut ranskalaisine kaarteineen ja uhkaa särkeä portit. Kuulkaa!… kuulkaa!…

— Kuninkaan nimessä! — kumahteli Crillonin kuuluva ääni. — Avatkaa!

— Nyt meillä ei enää ole mitään kuningasta, — vastasi Gorenflot eräästä ikkunasta.

— Kuka sellaista väittää, lurjus? — kysyi Crillon.

— Minä, minä! — huusi Gorenflot mitä röyhkeimmän ylpeästi.

— Koettakaapa ampua tuota narria, — sanoi Crillon sotilailleen, — niin että hän saa muutamia kuulia vatsaansa.

Nähtyään kiväärejä ladattavan päästäytyi Gorenflot ikkunastaan ja pudota mätskähti istualleen keskelle koppinsa lattiata.

— Lyökää ovi sisään, ystäväni Crillon, — kajahti silloin kesken hiljaisuutta muuan hyvin tuttu ääni, ja se sai hiukset nousemaan pystyyn käytävää vartioivilta niin vääriltä kuin oikeiltakin munkeilta. Sanat lausui mies, joka oli sotamiesten rivien välitse astunut ihan luostarin rapuille saakka.

— Kyllä, teidän majesteettinne, — vastasi Crillon ja löi jyriseviä iskuja porttiin, niin että muurit vapisivat.

— Mitä te tahdotte? — kysyi priori, joka vapisevana oli ilmestynyt erääseen ikkunaan.

— Vai te se olette, arvoisa isä Toulon, — sanoi sama ylevä ja rauhallinen ääni. — Antakaahan minulle takaisin narrini, joka lienee jossain teidän kopissanne. Minulla on ikävä Chicotia. Louvressa kaivataan häntä.

— Ja minä, poikani, pidän oikein hauskaa, — vastasi Chicot, työntäen pois kapusonkin kasvoiltaan, ja alkoi tunkeutua munkkien keskitse, jotka kauhusta huudahtaen väistyivät syrjään.

Guisen herttua luki nyt tuon vieläkin kostean allekirjoituksen, jonka hän niin suurella vaivalla oli saanut käsiinsä. Se kuului:

Chicot I.

— Mitä kummaa! Chicot ensimäinen! — huusi hän. — Kuolema ja kirous!

— Voi! Me olemme hukassa! — änkytti kardinaali. — Paetkaamme!

— Hei! — kirkui Chicot ja antoi vyötäröillään riippuvasta nuorasta aimo iskuja puolipyörryksissä olevalle Gorenflotille. Hei!

45.

Korko ja pääoma.

Samassa kun salaliittolaiset olivat tunteneet oikean kuninkaan muuttui heidän hämmästyksensä kauhuksi, ja Chicot I:sen allekirjoittama luopumiskirja muutti heidän kauhunsa raivoksi.

Chicot heitti kaapunsa syrjään, pani kätensä ristiin rinnoilleen ja jäi, Gorenflotin paetessa mikäli taisi, liikkumattomana paikoilleen seisomaan.

Se oli hirvittävä hetki. Raivostuneet ylimykset syöksähtivät gascognelaista kohti, aikoen kostaa tämän julman pilanteon.

Mutta tuo aseeton mies ja häneen ilvehtivät kasvonsa pidättivät heitä ehkä enemmän kuin kardinaalin esitykset, joilla hän tahtoi huomauttaa tovereitaan siitä, ettei Chicotin kuolema mitään hyödyttäisi, mutta voisi sen heille sitävastoin julmasti kostaa kuningas, joka yksissä tuumin narrinsa kanssa oli heille tämän kamalan ilveilyn järjestänyt.

Siitä johtui se, että tikarit ja miekat laskeutuivat alas Chicotin edessä. Sillävälin kajahtelivat kuninkaan uhkaukset selvemmin, ja kirveeniskut tiheämpään kumahtelivat. Näytti selvältä, ettei portti voisi kauvemmin moista hyökkäystä kestää. Sitäpaitsi ei sitä vähimmälläkään tavalla koetettu ehkäistä.

Hetken harkinnan jälkeen antoi senvuoksi Guisen herttua peräytymismerkin. Se sai Chicotin hymyilemään, sillä niinä öinä, jotka hän oli viettänyt luostarissa, oli hän tutkinut maanalaisen käytävän, löytänyt oven ja ilmoittanut sen kuninkaalle, joka taas puolestaan oli sijoittanut sinne sveitsiläiskaartin päällikön Tocquenotin. Chicot saattoi siis jo edeltäpäin tietää, että liigalaiset toinen toisensa jälkeen joutuisivat satimeen.

Kardinaali poistui ensin parinkymmenen ylimyksen kera. Senjälkeen meni herttua, melkein yhtä monta munkkia mukanaan. Sitten Mayenne, jota äärettömän suuri vatsansa ja raskas ruumiinsa pidättivät viimeiseksi. Kun Mayenne ähkyen laahasi ruumistaan Gorenflotin kopin ohi, ei Chicot enää hymyillyt. Hän nauroi niin, että piteli käsillään vatsaansa.

Kymmenen minuutin ajan odotteli Chicot kuulevansa, kuinka liigalaiset peräytettäisiin takaisin maanalaisesta! käytävästä, mutta hänen suureksi kummakseen tuntuivatkin nämä poistuvan yhä kauvemmaksi.

Gascognelaisen mieleen pälkähti nyt muuan seikka, ja se sai hänet nauramisen sijasta puremaan hammasta, sillä aika kului, eivätkä liigalaiset palanneet. Olisivatko he ehkä huomanneet, että käytävän suulla oli vartioita, ja kenties löytäneet toisen ulospääsytien?

Chicot oli juuri lähtemäisillään kopista, kun samassa ovelle ilmestyi muodottoman lihava möhkäle, joka, alkaen kiemurrella hänen jaloissaan, huusi:

— Voi minua kurjaa! Voi hyvä herra Chicot! Antakaa minulle anteeksi!
Antakaa anteeksi!

— Mitä ihmettä! — ajatteli gascognelainen. — Gorenflothan juoksi pois ensimäisenä ja palaa nyt yksin, vaikka hänen jo pitäisi olla matkan päässä.

— Voi hyvä herra Chicot, armollinen herra Chicot, auttakaa minua! — ulvoi munkki. - Antakaa anteeksi kelvottomalle ystävälle, joka katuu tekoaan ja polvillaan rukoilee rikostaan anteeksi!

— Mistä se johtuu, ettet sinä paennut toisten narrien mukana?

— Koska minä en mahtunut samasta paikasta kuin toiset, sillä Herra on vihassaan antanut minulle tämän onnettoman suuren ruumiin! Voi sinua, onneton maha! sinä viheliäinen ihrapötsö! — huusi munkki ja löi molemmin käsin tuota surkuttelemaansa ruumiinosaa. — Voi, miksi minä en ole yhtä hintelä kuin te, herra Chicot! On kaunista, mutta varsinkin onnellista olla heikko!

Chicot ei ymmärtänyt munkin vaikeroimisesta vähääkään.

Pääsivätkö siis toiset jostain ulos? — kysyi Chicot jyrisevällä äänellä. — Pakenivatko ne muut?

— Mitäpä niiden, herra Chicot, pitäisi sitten tehdä muuta! Tulisiko heidän odottaa hirttonuoraa? Voi onneton vatsani!

— Ole hiljaa, — huusi Chicot, — ja vastaa minulle! Gorenflot nousi permannosta polvilleen.

— Kysykää, herra Chicot, kysykää! Teillä on siihen oikeus.

— Millä tavalla nuo muut pelastautuvat?

— Ne juoksevat minkä käpälästä pääsevät.

— Sen kyllä ymmärrän. Mutta mistä ne pääsivät ulos?

— Eräästä reiästä.

— Mistä reiästä, lurjus?

— Se aukko on hautaholvissa.

— Sitä tietäkö sinä kutsut maanalaiseksi käytäväksi!

— En, paras herra Chicot. Maanalaisen käytävän suuta vartioidaan ulkopuolelta. Samana hetkenä, jolloin suuri kardinaali Guise avasi sen, kuuli hän jonkin sveitsiläisen sanovan: mich dürstet, ja se kai merkitsee että: minua janottaa.

— Helkkari vieköön! Kyllä minä tiedän mitä se merkitsee! Pakolaiset ovat siis menneet toista tietä?

— Ovat, herra Chicot, niinkuin jo sanoin, hautaholvin kautta.

— Missä se holvi on?

— Se lähtee pyhätöstä…

— Sinä valehtelet. Jos he olisivat kulkeneet sen holvin kautta, olisin minä nähnyt niiden menevän tästä ohitse.

— Mutta, herra Chicot, juuri senvuoksi, ettei heillä ollut aikaa tehdä tätä kierrosta, ovat he ryömineet aukosta?

— Mistä aukosta?

— Eräästä aukosta, jonka kautta valo pääsee puutarhasta holviin.

— No, entä sitten?

— Minut, joka olin liian paksu päästäkseni siitä läpi, kiskottiin sääristä takaisin, koska olin toisten tiellä.

— Mutta, — huudahti äkkiä Chicot, ja hänen kasvonsa kirkastuivat, — ellet kerran sinä siitä mahtunut, niin…

— En mahtunut, vaikka koetinkin kaikin voimin päästä aukosta, mikä hyvin näkyy olkapäistäni ja rinnastani.

— Hän, joka on vielä paksumpi kuin Gorenflot, ei siis myöskään voine siitä päästä, — ajatteli Chicot itsekseen.

— Herra Chicot, mitä käskette?

— Nouse ylös, raukka!

Munkki nousi viipymättä.

— Saata minut aukolle.

— Mihin vain haluatte, armollinen herra Chicot.

— Kulje edellä, lurjus!

Gorenflot alkoi mennä niin pian kuin osasi, ja Chicot napsautteli häntä kädessään olevalla köydellä. Munkki kiiruhti puutarhaan ja kääntyi erääseen siellä olevaan tiheään puuryhmään, josta kuului kumeita valitushuutoja.

— Tuossa on aukko, — virkkoi hän hengästyneenä.

Chicot meni sen luo ja näki jotain liikkuvan ruohokossa. Se oli näköään kuin sellaisen otuksen takapuoli, jota Diogenes tavallisesti kutsui kaksijalkaiseksi höyhenettömäksi kukoksi, ja sen vieressä oli miekka ja munkinkaapu.

Näytti selvältä, että henkilö, joka niin onnettomasti oli joutunut aukkoon, oli riisunut yltään kaiken, mikä lisäisi hänen tilavuuttaan, niin että hän nyt oli verrattain ohuesti puettu, ja kuitenkin koki hän, kuten Gorenflot vähän ennen oli tehnyt, äärettömästi ponnistella päästäkseen aukosta läpi. Kiroillen alkoi hän ähkyä:

— Mieluummin juoksisin kujanjuoksua koko kaartin halki. Ai, ai, hyvät ystävät, elkää vetäkö niin kovasti. Minun täytyy päästä hitaammin. Minusta kyllä tuntuu siltä, että minä tästä pääsen, mutta se käy hitaasti.

— Aa! Mayennen herttua! — mutisi Chicot. — Nyt hän on joutunut loukkuun, kuten sanotaan.

— Ei minua ilman syytä kutsuta Herkuleeksi, — karjui aukosta karkea ääni. — Minä koetan saada irti muutaman kiven tästä muurista.

Hän ponnisteli tosiaankin niin kovasti, että muuan kivi alkoi liikkua.

Chicot tömisti nyt jaloillaan tannerta, saaden karkulaiset otaksumaan, että siellä juostiin.

— Nyt ne tulevat! — kuului holvista huutoja.

— Vai niin, — huusi Chicot, ollen olevinaan hengästyksissään juoksemisesta, — vai sinä se oletkin, kurja munkki!

— Elkää virkkako mitään, armollinen herra, — mutistiin holvissa. —
Teitä luullaan Gorenflotiksi.

— Haa, sinä jumalaton lurjus! Ja jokaisen sanansa painostukseksi antoi Chicot, joka vihdoinkin oli päässyt niin kauvan kaipaamaansa päämäärään, koko jäntevän kätensä voimalla köydestään iskuja siihen osaan Mayennen ruumista, joka nyt niin mainiosti oli näkyvissä.

— Olkaa hiljaa! — kuului taas holvista huutoja. — Hän pitää teitä munkkina.

Mayenne päästikin vain hyvin hiljaisia huudahduksia, kokien kaikin voimin saada kiveä irti.

— Ah, sinä petturi! — jatkoi Chicot. — Kelvoton munkki! Juoppo, iletys, irstas otus! Siinä saat, tuossa… tuossa!

— Armoa! — mutisi Gorenflot, joka tuskassaan luuli itse saavansa nuo iskut, jotka nyt kohdistuivat Mayenneen. — Armoa, herra Chicot!

Mutta Chicot, kaukana siitä että olisi hellittänyt, yhä vain kiihtyi kostonhalussaan ja löi niin armottomasti, että Mayennen täytyi niin paljo kuin hän jaksoikin hillitä itseään, päästää eräitä valittavia ääniä.

— Haa! — huusi Chicot. — Mistä syystä ei herra ole sallinut, että minulla tässä edessäni, tuon kurjan munkinraadon sijasta olisi Mayennen herttuan korkeasyntyinen ruumis, jolle olen velkaa joukon iskuja seitsenvuotisen koron kanssa… kas siinä on… siinä on sinulle… roisto!

— Chicot! — ulvoi herttua.

— Minä itse, minä, Chicot, kuninkaan vähäpätöinen palvelija, jolla on ainoastaan kaksi käsivartta, mutta joka tällä hetkellä soisi niitä olevan sata.

Ja yhä kiihtyneempänä iski Chicot entistäkin tiukemmin. Tuskissaan ponnisti kidutettu kaikki voimansa ja sai vihdoin kiven irti. Samassa hän piestyin seljin pääsi solahtamaan ystäviensä syliin.

46.

Bussy ja Remy.

Kello oli yksitoista illalla. Anjoun herttua odotteli kärsimättömänä sitä, että Guisen herttuan lähetti saapuisi ilmoittamaan hänelle kuninkaan kruunustaluopumisen.

Yht'äkkiä hän kuuli pihalta hevosen kavioiden kapsetta. Hän riensi katsomaan ikkunasta. Ratsastaja oli laskeutunut alas satulasta. Se oli Bussy, joka kaartin kapteenina tuli ennen kohtaukseen menoaan antamaan yön aikana käytettävää tunnussanaa.

Nähtyään tuon urhean, nuoren ylimyksen, jota vastaan hänellä ei milloinkaan ollut ollut valittamisen syytä, sai hän hetkeksi tunnonvaivoja. Mutta erään soihdun valaistuksessa näki hän Bussyn kasvoilla säteilevän niin suurta iloa ja toivoa, että hänen koko mustasukkainen harminsa jälleen heräsi.

Tietämättä sitä, että herttua häntä katseli, ilmoitti Bussy tunnussanan, hyppäsi hevosensa selkään ja riensi nelisessä pois.

Hän ratsasti kotiinsa jättääkseen sinne hevosensa. Siellä hän tapasi Remyn ja ilmoitti tälle aikovansa mennä Dianan luo. Nuori lääkäri tarjoutui saattamaan häntä vähän matkaa.

— Te voisitte joutua johonkin ikävään kohtaukseen kaduilla, herra kreivi, — sanoi hän.

Bussy hymyili.

— Niinpä kyllä, armollinen herra, elkää naurako! Minä kyllä tiedän sen, että te ette pelkää mitään ikävyyksiä ja että tohtori Remy on heikko toveri. Mutta kahden henkilön kimppuun on vaikeampi käydä kuin yhden. Ja sitäpaitsi tahdonkin tulla mukaanne antaakseni teille hyvän neuvon.

— Sinäkö, Remy? No, tule sitten. Me puhelemme Dianasta. Suurin huvini on saada nähdä se nainen, jota rakastan, ja sitä lähinnä suurin on saada puhua hänestä.

— On olemassa ihmisiä, — vastasi Remy — jotka pitävät suurempana huvina saada puhua rakastetustaan kuin nähdä hänet.

Bussy pisti kätensä nuoren tohtorin kainaloon ja niin he läksivät.

Remy huomautti nyt kreiviä huomispäiväisestä taistelusta ja kehoitti häntä luopumaan kohtauksestaan kreivittären kanssa ja käymään levolle. — Tavallisesti taistellaan huonosti, jos on vähän nukuttu, — sanoi hän.

Bussy hymyili. Remy pysyi väitteissään.

— Katsos, Remy, — sanoi Bussy, — kun käteni tarttuu miekkaan, kiinnittyy se siihen niin lujasti että hermojänteet tuntuva käyvän teräksen lujiksi ja taipuisiksi, kun taas teräs näyttää saavan eloa, ikäänkuin se olisi lihaa ja verta. Sillä tavalla muuttuu miekkani käsivarret ja käsivarteni miekaksi. Ymmärräthän, ettei silloin voi olla kysymys väsymyksestä. Miekanterä ei väsy.

— Voi, armollinen herra, — väitti Remy, — huomenna on kysymys taistelusta sellaisesta kuin Herkuleen taistelu Anteusta tai Theseuksen Minotaurusta vastaan, sanalla sanoen jostain verrattomasta. Siitä tulee taistelu, jota vastaisuudessa tullaan nimittämään Bussyn kamppailuksi, ja minä toivoisin, ettette te tässä taistelujen taistelussa saisi naarmuakaan.

— Ole huoletta, hyvä Remy. Sinä saat nähdä ihmeitä. Minä miekkailin tänä aamuna neljän miekkailumestarin kanssa, eivätkä he kokonaisten kahdeksan minuutin aikana saaneet kertaakaan minuun sattumaan, jota vastoin minä olin repinyt heidän takkinsa siekaleiksi. Minä hypin kuin tiikeri.

He olivat nyt tullet Saint-Antoinen kadulle.

— Jää hyvästi! — sanoi Bussy.

— Enkö saa odotella teitä täällä?

— Mitä se hyödyttäisi?

— Tahtoisin tulla vakuutetuksi siitä, että te palaatte takaisin ennen kello kahta, niin että teille jäisi ainakin neljä tai viisi tuntia nukkumisaikaa ennen taistelua.

— Mutta entä jos minä annan siihen kunniasanani?

— Siinä tapauksessa olen levollinen. Enhän toki saata epäillä Bussyn kunniasanaa.

— Hyv'on! Minä annan sen sinulle. Kahden tunnin kuluttua olen kotona.

Remy kuljeskeli filosofisin mietelmin pitkin autioita katuja Bussyn palatsille päin. Mutta hänen juuri käännähtäessään Place Beaudoyerin kadulle huomasi hän viisi kauhtanoihin kääriytynyttä aseellista miestä tulevan vastaansa.

Viiden henkilön ulkona olo näin myöhään oli jotain tavatonta. Hän hiipi senvuoksi erään nurkkauksen taa.

Kun nuo viisi miestä olivat ehtineet hänestä kymmenen askeleen päähän, pysähtyivät he ja neljä niistä, sanottuaan ystävällisesti hyvää yötä, meni tiehensä, mutta viides jäi siihen miettiväisenä seisomaan. Samassa kuu pääsi pilkistämään pilven takaa ja valaisemaan tuon yökulkijan kasvot.

— Herra Saint-Luc! — huudahti Remy. Kuultuaan nimeään mainittavan kohotti Saint-Luc päätään ja huomasi miehen lähestyvän.

— Remy! — huudahti nyt vuorostaan Saint-Luc.

— Minä itse, — vastasi tohtori, — ja olen onnellinen senvuoksi, ettei minun tarvitse lisätä: teidän palvelijanne, koskapa te näytte olevan vallan terve. Onko sopimatonta kysyä, mikä on saanut teidät lähtemään Louvresta näin myöhään yöllä?

— Asia on sellainen, rakas tohtorini, että minä kuninkaan käskystä olen kierrellyt ympäri kaupunkia selittääkseni, jos minulta kyseltäisiin hänen majesteettinsa kruunustaluopumisesta, ettei siinä ole lainkaan perää.

— No?

— Ei ainoakaan ihminen ole sanonut sanaakaan. Ja kun jo pian on keskiyö enkä minä ole kohdannut ketään muuta kuin Monsoreaun kreivin, niin päästin ystäväni menemään kotiinsa.

— Kuinka! Monsoreaunko? Oletteko tavannut hänet?

— Olen. Hänellä oli kymmenen tai kaksitoista asestettua miestä mukanaan.

— Merkillistä! Hänenhän olisi pitänyt olla Compiègnessä!

— Niin olisi pitänyt, mutta hän ei ole siellä.

— Entä kuninkaan käsky?

— Kuka tottelee kuningasta?

— Tunsiko hän teidät?

— Niin luulen.

— Ja oliko teitä vain viisi?

— Niin, minä ja ystäväni.

— Eikö hän käynyt teidän kimppuunne.

— Ei, hän minua päinvastoin väisti, ja se minua kovasti ihmetytti, sillä minä jo odotin, että siitä tulisi aikamoinen yhteenotto.

— Minne päin hän läksi?

— Tixeranderien kadulle.

— Voi hyvä jumala! — huudahti Remy.

— Mistä on kysymys? — kysäsi Saint-Luc hämmästyneenä.

— Mikä onnettomuus! Kreivi Bussy!

— Mitä tarkoitatte, Remy? Tiedättehän, että minä olen hänen ystävänsä.

— Voi! Kreivi Bussy otaksui Monsoreaun menneen Compiègneen, ja nyt on Bussy kreivittären luona.

— Hm, tämähän alkaa tuntua hyvin vakavalta.

— Niin, — jatkoi Remy. — Monsoreaussa on ihan varmaan syttynyt epäluuloja ja hän on vain teeskennellyt matkustavansa Compiègneen.

— Odottakaahan vähän — virkkoi Saint-Luc ja löi kädellään otsaansa.
— Anjoun herttualla on sormensa tässä pelissä.

— Mutta Anjoun herttuahan itse juuri tänä aamuna metsästysretkeä ehdotteli.

— Sitäkin suurempi syy. Onko teillä hyvät keuhkot, paras Remy?

— On, niinkuin palkeet.

— Juoskaamme siis kaikin voimin. Tehän tunnette talon?

— Tunnen.

— Juoskaa siis minun edelläni ja näyttäkää tietä. Nuoret miehet alkoivat juosta niin nopeasti, että heidän juoksunsa olisi ollut kunniaksi kahdelle ahdistetulle hirvellekin.

— Onkohan Monsoreau paljokin meistä edellä? — kysyi Remy.

— Noin neljännestunnin matkan edellä, — vastasi Saint-Luc ja hyppäsi viiden jalan korkuisen kiviröykkiön yli.

— Kunhan vain emme tulisi perille liian myöhään, — virkkoi Remy ja veti miekan tupestaan.

47.

Murha.

Ilman arkuutta ja epäilyä oli Diana ottanut Bussyn vastaan, sillä hän oli vakuutettu miehensä poismatkustamisesta.

Ei milloinkaan ennen ollut tuo nuori nainen ollut iloisempi, ei koskaan ollut Bussy tuntenut itseään onnellisemmaksi.

Diana ajatteli kuitenkin uhkaavaa huomispäivää ja kuvaili tuolle nuorelle miehelle, että tämän elämä oli hänenkin elämänsä. Voittaminen ei yksin riittäisi. Bussyn täytyisi voitettuaan paeta kuninkaan vihaa, sillä Henrik ei kaiketikaan koskaan antaisi voittajalle anteeksi suosikkiensa tappiota tahi kuolemaa.

— Voi, — virkkoi Diana, kietoen käsivartensa rakastajansa kaulaan ja katsellen tämän kauniita piirteitä. — Etkö ole Ranskan urhoollisin ylimys? Miksi sinun siis tarvitsee ajatella kunniasi kartuttamista? Sinä jo olet niin ylempänä kaikkia muita, ettei ole ylevää pyrkiä vieläkin kuuluisammaksi. Ethän sinä halua miellyttää muita naisia, sillä sinähän rakastat minua ja pelkäisit kadottavasi minut ainaiseksi, eikö niin? Ludvig? Ole arka elämästäsi! Minä en sano sinulle: ajattele kuolemaa, sillä ei ainoakaan mies ole kyllin voimakas, riittävän mahtava, surmaamaan minun Ludvigiani muuten kuin petoksen kautta. Mutta voihan tulla haavoitetuksi, sinähän tiedät sen, koska minä saan kiittää haavaa siitä, että olen oppinut sinut tuntemaan.

— Ole huoletta, — vastasi Bussy hymyillen. — Minä pidän varani, niin ettei minua rumenneta.

— Ajattelepas, mitä tuskaa tuntisitkaan, jos näkisit minun palaavan haavoitettuna ja verisenä! No niin! Samaa tuskaa tulisin minäkin tuntemaan, jos sinut verisenä näkisin. Ole varovainen, urhea leijonani. Siinä kaikki, mitä sinulta pyydän.

— Olen, Dianani, — vastasi Bussy.

— Voi, Ludvig! Sinä vastaat kuulematta mitä minä puhun. Sinä katselet minua välittämättä siitä että minä puhun.

— Niin, minä katselen, miten kaunis sinä olet.

— Elä nyt ajattele minua. Muista, että asia koskee sinua, sinun elämääsi, meidän elämäämme. Minä aion nyt sanoa sinulle jotain, mikä tekee sinut, ei tosin voimakkaammaksi, mutta ainakin varovaisemmaksi. Minä aion rohkastautua itse katselemaan sinun taisteluasi.

— Sinäkö?

— Niin, minä tahdon sen nähdä.

— Se on mahdotonta, Diana.

— Ei ole. Kuulehan! Sinä tiedät, että tässä viereisessä huoneessa on ikkuna pihanpuolella, ja siitä ikkunasta avautuu näköala Tournellesille.

— Kyllä, minä muistan sen. Se on noin kaksikymmentä jalkaa korkealla ja sen alapuolella on rauta-aidake.

— Tuosta ikkunasta voin sinut nähdä. Asettaudu sellaiseen
asemaan, että sinut näen. Silloin tiedät minun olevan ikkunassa.
Voitpa nähdäkin minut… mutta mitä minä, houkkio, puhunkaan!
Vastustajillasi saattaisi olla jotain etua sinun hajamielisyydestäsi.

Niin, hän ehkä voisi minut surmata sill'aikaa kun minä sinua katselisin, — virkkoi Bussy. — Jos minut olisi tuomittu kuolemaan ja minä itse saisin valita kuolintavan, niin valitsisin juuri sellaisen.

— Mutta eihän nyt ole kysymyksessä kuoleminen. Päinvastoin on kysymys elämisestä.

— Ja minä tulen elämään, ole huoletta. Sitäpaitsi on minulla hyvät taistelutoverit. Sinä et tunne minun ystäviäni, mutta minä ne tunnen.

— Hyvä on. Minä uskon sinua, rakkaani, mutta kuuntelehan nyt minua ja lupaa totella.

— Kyllä, kunhan vain et käske minun jättämään sinua.

— Juuri sitä aioin sinulta pyytää. Minä vetoan sinun järkeesi.

— Niinpä ei sinun itsesi olisi pitänyt sitä minulta riistää.

— Ei mitään korusanoja, kaunis ylimykseni, vaan tottelevaisuutta.
Tottelevaisuudella osoitetaan parhaiten rakkautta.

— Käske siis.

— Sinun täytyy erota minusta. Sinun tulee nukkua.

— Voi, nytkö jo?

— Minä tahdon rukoilla jumalaa puolestasi ja sitten syleilet sinä minua jäähyväisiksi.

— Mutta sinuahan olisikin rukoiltava, niinkuin rukoillaan enkeleitä.

— No etkö sitten usko, että enkelit rukoilevat jumalaa? — virkkoi
Diana ja lankesi polvilleen.

Sydämensä syvyydestä ja katse korkeuteen tähdättynä rukoili hän sitten:

Herra, jos tahdot, että sinun palvelijattaresi on elävä onnellisena eikä hänen toivottomuudessaan tarvitse etsiä kuolemaa, niin suojele häntä, jonka olet johdattanut minun tielleni, niin että voisin rakastaa vain häntä, vain häntä!

Hän oli parahiksi saanut lausutuiksi nuo sanat, ja Bussy oli hieman kumartunut kietoakseen kätensä hänen ympärilleen ja suudellakseen hänen otsaansa, kun äkkiä ikkunaruudut helisivät ja kolme asestettua miestä ilmestyi balkongille samalla kun neljäs kiipesi kallerialle.

Viimeksimainitun kasvoilla oli naamari. Oikeassa kädessään oli hänellä pistooli, vasemmassa paljastettu miekka.

Bussy seisoi silmänräpäyksen ajan liikkumattomana ja Dianan päästämän kauhunhuudon jähmetyttämänä. Samalla oli Diana kietonut kätensä Bussyn kaulaan.

Naamioitu mies antoi merkin. Hänen kolme toveriaan tulivat pari askelta lähemmäksi Yhdellä niistä oli aseenaan pyssy.

Vasemmalla kädellään siirsi Bussy äkisti Dianan syrjään ja veti oikealla miekkansa esiin.

— Eteenpäin, eteenpäin, urhoni! — huusi haudankaikuva ääni samettinaamion alta. — Hän on kauhusta puolikuollut. Pelko on hänet surmannut.

— Sinä erehdyt, — sanoi Bussy. — En ole koskaan ollut pelkuri.

Diana aikoi tulla hänen lähelleen.

— Mene syrjään, Diana! — sanoi Bussy. Mutta kehotusta tottelematta kiersi Diana toistamiseen käsivartensa hänen kaulaansa.

— Tahdotko, että he surmaavat minut? - mutisi Bussy.

Diana väistyi nyt sivulle. Hän huomasi, ettei hän tuolla tavalla voisi auttaa rakastajaansa.

— Ahaa! — virkkoi äskeinen kolkko ääni. — Sehän onkin herra Bussy. Enpä minä, hullu, olisi tuota uskonut. Toden totta, hyvä, kelpo ystävä!

Bussy oli vaiti ja puri huultaan ja katseli ympäriltään puolustusesineitä.

— Hän on saanut tietää, — jatkoi pilkallisesti sama synkkä ääni, — että ylihovijahtimestari on poissa ja on jättänyt vaimonsa yksin, minkävuoksi hän on tullut pitämään tälle seuraa. Miten hyvä, mainio ystävä herra Bussy onkaan!

— Aah? Vai te se olette, herra Monsoreau! — virkahti Bussy. — Hyvä on! Poistakaa naamarinne! Minä tiedän nyt, kenen kanssa olen tekemisissä.

— Olkoon menneeksi, — vastasi Monsoreau ja heitti kauvas mustan samettinaamarinsa. Diana päästi heikon huudahduksen. Monsoreau oli kalmankalpea ja hänen hymynsä muistutti pahan hengen hymyä.

— Kas niin, hyvä herra, — lausui Bussy, — tehkäämme tästä loppu. Minä en pidä meluamisesta. Puheiden pito ehkä soveltuu Homeroksen urhoille ennen taisteluun menoa. Mutta minä olen vain pelkkä ihminen, kuitenkin sellainen ihminen, joka ei pelkää. Käykää siis minun kimppuuni tahi antakaa minun mennä.

Monsoreau vastasi pilkkanaurulla, ja se sai Dianan vapisemaan, mutta
Bussyssa se synnytti mitä kiehuvinta vihaa.

— Antakaa minun poistua! — toisti nuori mies ja tunsi veren kohoavan sydämestä päähän.

— Ohoo! — vastasi Monsoreau. — Vai poistua! Mitä sillä tarkoitatte, herra Bussy?

— Mitelkäämme sitten miekkojamme ja tehkäämme selvä asiasta. Minun täytyy päästä kotiini, ja minä asun kaukana täältä.

— Eipähän! Te tulette jäämään tänne! Sillävälin näkyi kahden muun miehen päät balkongin ristikon takaa. He astuivat nyt sisälle ja asettautuivat toveriensa viereen.

— Neljä ja kaksi on yhteensä kuusi, — sanoi Bussy. — Missä ovat muut?

— Ne odottavat oven ulkopuolella, — vastasi Monsoreau.

Diana vaipui polvilleen ja niin paljo kuin hän koettikin hillitä nyyhkytystään, kuuli Bussy sen kuitenkin. Hän loi pikaisen silmäyksen ensin Dianaan, sitten kreiviin.

— Paras kreivi, — virkkoi hän hetkisen harkittuaan, — te tiedätte, että minä olen rehellinen mies.

— Kyllä, — vastasi Monsoreau, — te olette rehellinen mies samalla tavalla kuin tuo rouva on rehellinen nainen.

— Hyvä on, hyvä herra, se on kovaa, mutta ansaittua, ja kaikki vielä sovitetaan. Mutta huomenna on minulla muuan asia selvitettävänä noiden neljän ylimyksen kanssa, jotka te tunnette. Ja koska heillä on etuoikeus, pyydän minä saada tänä iltana väistyä syrjään ja annan teille kunniasanani siihen, että voitte sen jälkeen tavata minut, missä haluatte.

Monsoreau kohautti olkapäitään.

— Kuulkaahan, — jatkoi Bussy, — minä vannon kautta jumalan kuuluvani teille sittenkun olen taistellut herrojen Schombergin, Quéluksen, Maugironin ja d'Epernonin kanssa. Jos he surmaavat minut, silloinhan te saatte hyvityksen heidän kätensä kautta. Mutta jos taas minä heidät surmaan, on teillä itsellänne tilaisuus kostaa.

Monsoreau kääntyi miestensä puoleen.

— Reippaasti eteenpäin, urhoni! — huusi hän.

— Ahaa, minä erehdyinkin! — sanoi Bussy. — Tässä ei näy olevankaan kysymyksessä kaksintaistelu, vaan murha.

— Kuten haluatte.

— Näen, että me olemme pettyneet toistemme suhteen. Mutta varokaa itseänne, varokaa itseänne. Anjoun herttua saattaa julmistua asiasta.

— Ja kuitenkin on hän itse minut lähettänyt. Bussy värisi ja Diana kohotti vaikerrellen kätensä korkeutta kohti.

— Jos niin on, — vastasi Bussy, — niin täytyy minun turvautua Bussyyn yksinään eli vain itseeni. Pitäkää miehuullisesti puolianne, sankarit!

Ja kuin kädenkäänteessä hän löi kumoon rukoustuolin, veti sen pöydälle ja heitti vielä sen päälle erään tuolin, niin että hän muutamassa silmänräpäyksessä oli saanut järjestetyksi itselleen jonkinlaisen suojamuurin itsensä ja vihollistensa välille. Tämä liike oli ollut niin nopea, että pyssystä ammuttu kuula sattui vain rukoustuoliin ja tarttui siihen kiinni. Sillävälin Bussy kaatoi vielä erään Frans I:n aikaisen pöydän, lisäten siten suojusvarustustaan.

Diana, joka nyt oli suojassa hyökkääjiltä, ymmärsi, ettei hän voisi muuten kuin rukouksien kautta auttaa rakastajaansa: hän senvuoksi rukoili ylen hartaasti. Bussy loi katseen ensin häneen, sitten tuohon tilapäiseen varustukseensa ja virkkoi:

— Nyt eteenpäin! Mutta minun miekkani pistää. Varokaa itseänne!

Monsoreaun yllytyksestä tekivät roistot liikkeen leijonaa kohti. Tämä odotteli niitä palavin katsein. Muuan niistä ojensi kätensä vetääkseen pois rukoustuolin, mutta ennenkuin hän ehti sitä koskeakaan, halkaisi Bussyn miekka hänen kätensä aina olkapäähän asti.

Mies päästi huudon ja kompuroi ikkunan luo.

Bussy kuuli nyt nopeita askeleita käytävästä ja pelkäsi jäävänsä kahden tulen väliin. Hän riensi ovelle sulkemaan reikeliä, mutta se ehtikin avautua ennen. Bussy peräytyi askeleen asettautuakseen vastarintaan sekä entisiä että uusia vihollisiaan vastaan.

Kaksi miestä syöksähti ovesta sisälle.

— Voi, rakas isäntä! — huusi hyvin tuttu ääni. — Tulemmeko liian myöhään?

— Remy! — huudahti Bussy.

— Luulenpa, — huusi toinen ääni, — että täällä ollaan murhaamassa!

Bussy tunsi tuon äänen ja päästi ilohuudon.

— Saint-Luc!

— Minä itse, hyvä ystävä.

— Ahaa! — virkahti Bussy. — Arvelenpa nyt, paras herra Monsoreau, että teette viisaimmin antaessanne meidän mennä, sillä ellette nyt lähde pois tieltä, tulemme me kulkemaan teidän ruumiittenne yli.

— Kolme miestä tänne! — kirkui Monsoreau.

Kolme uutta roistoa ilmestyi balkongille.

— Kas vaan! Luulenpa niitä olevan kokonaisen armeijan! — virkkoi ilveillen Saint-Luc.

— Suuri jumala, varjele häntä! — rukoili Diana.

— Kurja! — huusi Monsoreau ja riensi lähemmäksi lyödäkseen häntä.

Mutta Bussy näki tuon liikkeen ja notkeana kuin tiikeri hyppäsi yhdellä ainoalla loikkauksella yli suojavarustuksensa. Hänen miekkansa sattui Monsoreaun miekkaan ja satutti tätä kaulaan, mutta välimatka oli liian pitkä, ja ylihovijahtimestari pääsi vain vähäisellä naarmulla.

Viisi miestä hyökkäsi nyt Bussyn päälle. Yksi niistä kaatui heti
Saint-Luc'in miekasta.

— Eteenpäin! — huusi Remy.

— Ei, Remy! — sanoi Bussy. — Ota ja vie pois Diana!

Monsoreau päästi karjunnan ja tempaisi pistoolin eräältä lähinnä seisovalta.

Remy epäröi.

— Mutta entäpä te itse? — väitti hän.

— Vie vain pois hänet, vie pois hänet! — huusi Bussy. — Minä jätän hänet sinun huostaasi.

— Voi hyvä jumala! — mutisi Diana. — Voi jumala, auta häntä!

— Tulkaa, rouva, — sanoi Remy.

— En koskaan, en milloinkaan minä häntä hylkää.

Remy nosti hänet syliinsä.

— Auta, Bussy! — huusi Diana. — Auta!

Naisparka houraili. Hän ei enää voinut erottaa ystävää vihollisesta…

— Mene, mene, — vastasi Bussy. — Minä tulen sitten luoksesi.

— Kyllä, kyllä! — ulvoi Monsoreau. — Sen kyllä uskon.

Samassa laukaistiin pyssy.

Bussy huomasi Remyn horjahtelevan ja kaatuvan ja samalla kaatavan
Dianan mukanaan. Bussylta pääsi tuskanhuuto.

— Ei se ollut mitään, — sammalsi Remy. — Minä vain sain kuulan.
Hän on vahingoittumaton.

Bussy käännähti heti ympäri ja samassa heittäytyi kolme miestä hänen päällensä. Mutta Saint-Luc syöksähti Bussyn ja noiden kolmen väliin. Niistä yksi kaatui. Toiset kaksi peräytyivät takaisin.

— Saint-Luc! — pyysi Bussy. — Saint-Luc, sen naisen nimessä, jota rakastat, vannotan minä sinun pelastamaan Dianan!

— Entä sinä itse?

— Minä olen mies.

Saint-Luc kiiruhti nyt Dianan luo, joka oli kohottautunut polvilleen, otti hänet syliinsä ja poistui ovesta.

— Tännepäin! — huusi Monsoreau. — Tänne te miehet, jotka olette rapuilla!

— Haa, roisto! Haa, kurja konna! — ärjyi Bussy.

Monsoreau vetäytyi miestensä taa. Bussy teki pari hyökkäystä. Ensi kerralla hän lävisti erään pään, toisella kerralla muutaman rinnan.

— Tämä tekee meille hieman parempaa tilaa, — sanoi hän, peräytyen varustuksensa suojaan.

— Paetkaa! mutisi Remy. — Paetkaa armollinen herra!

— Minäkö pakenisin murhaajia! — huusi Bussy ja kumartuen nuoren miehen puoleen kuiskasi:

— Diana täytyy pelastaa. Mutta sano, Remy, mihin paikkaan olet haavoittunut?

— Pitäkää varanne! — sanoi Remy. — Pitäkää varanne!

Neljä miestä syöksähti nyt todellakin ovesta rapuille. Bussy, huomasi olevansa saarrettu kahdelta taholta. Mutta hänessä eli vain yksi ainoa ajatus.

— Diana! — huusi hän. — Diana!

Ja silmänräpäystäkään hukkaamatta hyökkäsi hän samassa noita neljää miestä vastaan. Niistä kaksi kaatui, toinen haavottuneena, toinen kuolleena. Sitten hän, Monsoreaun lähestyessä, vetäytyi taas takaisin varustukseensa.

— Vetäkää haka kiinni! — huusi Monsoreau. — Ja vääntäkää avainta.
Me saamme hänet kiinni.

Viimeiset voimansa ponnistaen oli Remy sillävälin laahautunut Bussyn jalkoihin, lisäten siten ruumiillaan varustusta.

Syntyi hetken väliaika.

Huojuvin polvin, ruumis seinässä kiinni, käsivarsi taivutettuna ja miekankärki alaspainettuna seisoi Bussy ja katseli ympärilleen.

Seitsemän miestä virui lattialla, yhdeksän taistelijaa oli vielä jälellä.

Bussy laski niiden luvun muutamassa silmäyksessä. Mutta nähdessään yhdeksän miekkaa välähtelevän, kuullessaan Monsoreaun yllyttävän miehiään, tuntiessaan jalkainsa liukahtelevan veressä tuntui tuosta urhoollisesta sankarista, joka ei koskaan ollut tuntenut pelkoa, siltä kuin tuntuisi kuoleman kuva uhkaavana siinä hänen edessään ja viittaili hänelle kamalin irvistyksin.

— Yhdeksästä, — ajatteli hän, — voin tosin vielä surmata viisi, mutta jälellejäävät neljä tulevat surmaamaan minut. Voimani saattavat riittää vielä kymmeneksi minuutiksi. Hyvä on! Näinä kymmenenä minuuttina tahdon minä tehdä sellaista, mitä ainoakaan ihminen ei vielä ole tehnyt — eikä tule tekemään.

Riisuttuaan viittansa ja käärittyään sen kuin kilveksi vasemman käsivartensa ympärille, syöksähti hän keskelle huonetta, ikäänkuin ei hänen arvolleen soveltuisi enää taistella suojassa. Siinä hän kohtasi joukon miekkoja, ja niiden kanssa hänen miekkansa terä kiemurteli kuin kyy. Kolme kertaa oli hän hyökännyt, kolmasti oli hänen miekkansa sattunut, ja haalea verivirta valui pitkin miekanterää hänen rystyilleen. Sillä aikaa oli hän väistänyt parikymmentä vimmattua iskua. Hänen viittansa oli repeytynyt rääsyiksi.

Murhamiehet vaihtoivat taistelutapansa, nähtyään yhden toverinsa kaatuvan ja kolmannen peräytyvän. He lakkasivat käyttämästä miekkojaan. Toiset ahdistivat häntä pyssyjensä perillä, toiset laukaisivat pistoolinsa, jotka vielä olivat olleet laukaisematta, mutta hän väisti taitavasti kuulat joko heittäytymällä sivulle tai kumartumalla alas. Tuona ratkaisevana hetkenä näytti hänen olentonsa moninkertaistuneen, sillä hän ei ainoastaan nähnyt, kuullut ja toiminut, vaan hän myöskin arvasi vainoojiensa salaisimmat ajatukset.

Hänet valtasi nyt ajatus, että hän, jos surmaisi Monsoreaun, tulisi taistelu päättymään. Senvuoksi hän hakikin tätä murhamiestensä seasta. Mutta tämä, ollen yhtä rauhallinen kuin Bussy oli kiihkeä, tyytyi vain lataamaan pistooleita miehilleen tai laukaisi niitä taistelijain takaa.

Mutta Bussylle oli helppoa raivata tietään. Hän hyökkäsi roistojen keskeen, jotka samassa peräytyivät, niin että hän oli kasvot vastatusten Monsoreaun kanssa. Tämä tähtäsi ja ampui Bussyä kohti laukauksen. Kuula sattui Bussyn miekan terään ja taittoi sen pari tuumaa kahvan yläpuolelta.

— Aseeton! — huusi Monsoreau. Aseeton! Bussy peräytyi pari askelta ja tarttui miekkansa katkenneeseen terään. Silmänräpäyksessä oli se hänellä kädessään, nenäliina sen suojaksi käärittynä.

Taistelu alkoi nyt uudelleen ja tarjosi harvinaisen näyn. Melkein aseeton mies taisteli yksinään kuutta hyvin asestettua miestä vastaan, suojanaan kymmenestä ruumiista muodostunut valli.

Kamppailu muodostui nyt entistään hirvittävämmäksi. Monsoreau, aavistaen Bussyn haluavan saada itselleen uuden aseen, järjesti kaikki miehensä hyökkäämään Bussyn kimppuun. Bussy joutui saarroksiin. Tylsä, rikkinäinen teränpuolikas vavahteli hänen kädessään. Väsymys alkoi jäykistää hänen käsivarttaan ja hän katsahti epätoivoissaan ympärilleen, kun äkkiä muuan hänen jaloissaan oleva ruumis sai eloa, nousi polvilleen ja ojensi hänelle eheän miekan. Se oli Remy, joka täten viimeisenä ponnistuksenaan osotti Bussylle uskollisuuttaan.

Bussy päästi ilohuudon ja vetäytyi äkkiä takaperin irroittaakseen nenäliinan kädestään ja heittääkseen katkenneen terän luotaan.

Sillävälin hiipi Monsoreau Remyn luo ja laukasi pistoolinsa suoraan tämän päähän. Remy retkahti permannolle kuolleena.

Bussy tämän huomattuaan huusi tai oikeammin sanoen karjui. Kun hän taas oli saanut puolustamismahdollisuuden, palasivat hänen voimansakin. Hänen miekkansa viuhusi ainaisena ympyränä ja puhkaisi milloin käden, milloin ohimon.

Nyt oli ovi vapaa. Nopeana ja notkeana hän hyökkäsi sitä kohti, koettaen painollaan murtaa sen auki. Mutta reikelit pitivät.

Väsähtäneenä siitä laski Bussy oikean käsivartensa alas ja koitti vasemmalla kädellään vetää reikeliä auki, kääntäen selkänsä oveen päin ja kasvonsa roistoihin. Silloin hän sai luodin reiteensä ja kaksi pistoa lonkkiinsa, mutta hänen oli onnistunut saada reikeli vedetyksi ja avainta väännetyksi. Riemuiten hän pisti nyt kuoliaaksi lähimmän roiston, hyökkäsi Monsoreauta kohti ja iski häntä rintaan. Monsoreau alkoi kiroilla.

— Ah! — huudahti Bussy avatessaan ovea. — Alanpa jo luulla pääseväni täältä pois.

Neljä jälellejäänyttä roistoa heittivät nyt pois aseensa ja tarttuivat käsin kiinni Bussyyn. He eivät kyenneet haavottamaan häntä miekoillaan, sillä hänen ihmeteltävä taituruutensa teki hänet haavoittumattomaksi. He senvuoksi koettivat saada hänet kuristetuksi. Mutta miekankahvalla ja terällä iskien sai Bussy sen estetyksi. Kahdesti tuli taas Monsoreaukin lähemmäksi ja kahdesti hän myös haavottui.

Kolme miestä oli nyt tarttunut kiinni Bussyn miekkaan ja ne saivat sen riistetyksi hänen käsistään. Silloin hän tarttui puiseen tuoliin ja löi sillä kaksi miehistä maahan, mutta kolmannen olkapäähän sattuessaan tuoli murtui. Mies jäi pystyyn ja iski tikarin Bussyn rintaan. Bussy tarttui häntä ranteeseen, veti tikarin haavasta ja käänsi sen terän vastustajaansa kohti ja pakotti hänet siten lävistämään itsensä. Viimeinen miehistä hyppäsi ulos ikkunasta. Bussy otti pari askelta seuratakseen häntä, mutta ruumiitten keskessä makaava Monsoreau nousi nyt vuorostaan ylös ja iski veitsen hänen polveensa.

Bussy huudahti tuskasta ja haki katseillaan miekkaa ja, sellaisen saatuansa, työnsi sen niin rajusti ylihovijahtimestarin rintaan, että se lävisti Monsoreaun, nauliten tämän kiinni lattiaan.

— Haa! huusi Bussy. — En tiedä, täytyykö minunkin tässä paikassa kuolla, mutta ainakin olen minä nähnyt sinun kuolevan.

Monsoreau aikoi vastata, mutta heitti siinä samassa henkensä.

Bussy laahautui nyt käytävään. Veri purskahti nyt polvesta ja reidestä. Hän katsahti vielä viimeisen kerran ympärilleen.

Kuu pääsi samassa paistamaan pilven lomasta ja sen säteet valaisivat tuota veren vallassa olevaa huonetta. Säteet kuvastuivat ikkunaruutuihin, hopeoiden rikkirevityt, kuulanreikien täyttämät seinät ja valaisten noita kalpeita kasvoja, joille vielä kuolemassakin oli jäänyt murhamiehen kamala, uhkaava ilme. Nähdessään tuon taistelukentän, johon hän itse oli niin paljon kuolemaa kylvänyt, valtasi hänet, niin haavoittunut ja kuolemaisillaan kun olikin, jonkinlainen ylevyydentunne. Kuten jo oli sanonut, ei kukaan muu kuolevainen olisi voinut tehdä sitä minkä hän oli tehnyt. Hänen oli nyt vain paettava, pelastauduttava. Nyt saattoikin hän paeta, sillä hän jätti jälkeensä vain ruumiita.

Mutta kaikkea ei tuo nuori sankari vielä ollut voittanut. Hänen päästyään rapuille näki hän aseiden valehtelevan puutarhassa. Muuan kuula vingahti ja sattui hänen olkapäähänsä. Pihassakin oli siis aseellisia miehiä.

Silloin muisti hän sen pienen ikkunan, josta Dianan piti katsella kaksintaistelua, ja laahautui sinnepäin niin nopeasti kuin kykeni.

Ikkuna oli auki. Bussy sulki oven ja pani sen reikeliin, nousi sitten voimiaan ponnistellen ikkunalle, istui siihen kahanreisin ja ajatteli hypätä alas alhaalla olevan rauta-aidakkeen toiselle puolelle.

— Voi, minä en jaksa! — mutisi hän.

Samassa kuului askeleita rapuilta. Sieltä oli tulossa muuan joukkue.

Bussylla ei nyt enää ollut kykyä puolustautua. Hän kokosi kaikki voimansa, käyttäen sitä kättänsä ja sitä jalkaansa, joita vielä saattoi liikutella ja syöksähti alas. Mutta maahan päästyään liukahti hänen jalkansa erääseen kiveen, sillä hänen kenkäinsä pohjat olivat käyneet liukkaiksi verestä, ja hän horjahti aidakkeen terävien rautapiikkien päälle. Muutamat niistä tunkeutuivat kiinni vaatteisiin, ja hän jäi siihen riipuksiin.

Silloin hän ajatteli ainoata elossaolevaa ystäväänsä ja huusi:
Saint-Luc! Saint-Luc! Tännepäin! Aah! Vai te siellä olette, herra
Bussy? — vastasi muuan henkilö, joka oli piileskellyt eräässä
läheisessä puuryhmässä.

Bussya värisytti, sillä ääni ei ollut Saint-Luc'in.

— Saint-Luc! — huusi hän toistamiseen. — Tule! Elä pelkää mitään
Dianan vuoksi. Minä olen surmannut Monsoreaun.

Hän toivoi Saint-Luc'in olevan siinä lähistöllä ja tulevan tiedon saatuaan avuksi.

— Ahaa! Onko Monsoreau surmattu? — kysyi eräs toinen ääni.

— On.

Bussy näki kahden naamioidun henkilön tulevan esiin puuryhmästä.

— Jumalan nimessä, — hyvät ystävät, — huusi hän, — auttakaa ylimystä, joka vielä on pelastettavissa, jos te tahdotte antaa hänelle apuanne!

— Mitä päätätte, armollinen herra? — kuiskasi toinen.

— Varomaton! — vastasi toinen ääni. Armollinen herra! — huusi Bussy, joka oli kuullut heidän kuiskailemisensa, sillä aseman epätoivoisuus oli tarkistanut hänen kuulohermojaan, — armollinen herra! Päästäkää minut tästä irti, ja minä annan teille anteeksi sen, että olette minut ilmiantanut.

— Kuuletko? — virkkoi toinen naamioiduista.

— Mitä käskette? — kysäsi toinen.

— Että sinä päästät hänet…

Sitten hän lisäsi naamarinsa sisällä hymyillen:

— … hänen kärsimyksistään…

Bussy käänsi päätään sille taholle, josta tuo pilkallinen ääni kuului.

— Minä olen hukassa! — mutisi hän. Samassa pantiin pyssynpiippu hänen rintaansa, ja laukaus pamahti.

Bussyn pää retkahti olkapäätä vasten ja kädet hervahtivat alaspäin.

— Kirous seuratkoon sinua, murhaaja! — huokasi hän.

Hän lausui Dianan nimen ja heitti samassa henkensä.

Hänen verensä tippui aidakkeelta sen naamioidun päälle, jota oli kutsuttu "armolliseksi herraksi."

— Onko hän kuollut? — huusivat ikkunasta miehet, jotka olivat, oven murrettuaan, tunkeutuneet sisälle.

— On, — vastasi Aurilly. — Mutta paetkaa nyt, hyvät ystävät, sillä ajatelkaa, että Anjoun herttua oli kreivi Bussyn ystävä ja suojelija.

Miehet eivät mitään muuta toivoneetkaan. He katosivat nopeasti.

— Mene nyt ylös, Aurilly, — virkkoi herttua, — ja heitä ikkunasta tänne alas Monsoreaun ruumis.

Aurilly kiiruhti ylös ja tapasikin ylihovijahtimestarin ruumiin. Hän hilasi sen ikkunalle ja heitti siitä alas. Pudotessaan tahri tuo eloton ruumis herttuan vaatteet verellä.

Frans tutki kuolleen taskuja ja löysi sieltä oman ruhtinaallisen kätensä allekirjoittaman asiakirjan.

— Juuri tätä minä etsin, — sanoi hän. — Nyt ei meillä ole täällä enää mitään tekemistä.

— Entä Diana? — kysyi Aurilly.

— Ooh! Rakkauteni häneen on sammunut, ja koska hän ei meitä tuntenut, niin voit nyt päästää irti sekä hänet että Saint-Luc. He saavat mennä, mihin haluavat.

Aurilly hävisi.

— En pääse tälläkään kertaa kuninkaaksi, — mutisi herttua, repien paperin tuhansiksi palasiksi. Mutta en joudu myöskään päätä lyhemmäksi tällä kertaa valtiopetoksesta.

48.

Gorenflot on vähällä tulla hirtetyksi.

Salaliitto oli alusta loppuun ollut oikeata ilveilyä. Sveitsiläiskaarti, joka oli sijoitettuna salaisen käytävän suulle, ja Ranskan kaarti, joka oli piirittänyt luostarin korkeasyntyisten petturien vangitsemistarkoituksessa, eivät saaneet vilahdukseltakaan nähdä heistä ainoatakaan, sillä he kaikki olivat päässeet karkuun maanalaista salaholvia myöten.

Kuten sanottu, eivät he nähneet ainoatakaan ihmistä, mistä syystä Crillon, mukanaan kuningas ja kolmekymmentä miestä, tunkeutui luostariin.

Kuolonhiljaisuus vallitsi tuossa laajassa rakennuksessa. Kokeneena soturina olisi Crillon mieluummin halunnut kuulevansa melua, sillä nyt hän pelkäsi väijytyksen olevan kysymyksessä. Mutta turhaan avattiin ovia ja ikkunoita, turhaan nuuskittiin joka paikasta. Mitään ei löytynyt.

Kuningas kulki toisten edellä ja huusi kaikin voimin:

— Chicot! Chicot! Kukaan ei vastannut.

— Olisivatkohan he hänet surmanneet, — arveli kuningas. — Mutta siinä tapauksessa he saavat, kautta jumalan, maksaa minun narrini yhtä kalliisti kuin olisi hän aatelismies.

— Olette oikeassa, sire, — sanoi Crillon. — Hän on todellakin ylimys mitä urhoollisin.

Chicot ei kuninkaan huutoihin vastannut, sillä hän oli parhaallaan koputtelemassa Mayennea. Ja se työ oli hänestä niin hauskaa, ettei hän nähnyt eikä kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Mutta kun herttua oli päässyt menemään aukosta eikä Chicotin huomio enää ollut kiintynyt mihinkään erikoiseen, kuuli hän huudot ja tunsi Henrikin äänestä.

Gorenflot oli sillävälin ollut pelästyksestä puolikuolleena. Niin typerä kuin muuten olikin, käsitti hän kuitenkin, mikä häntä odotti.

— Hyvä herra Chicot, — änkytti hän, pidellen käsillään vatsaansa, — onko mahdollista, että te luovutatte minut vastustajilleni, minut, oman ystävänne Gorenflotin?

— Senkin retale! — sanoi Chicot. Gorenflot alkoi ulvoa.

— Minä, joka olen syönyt niin mainioita päivällisiä teidän seurassanne! — huusi hän nyyhkyttäen. — Minä, joka join niin hyvällä halulla, että te aina kutsuitte minua sienien kuninkaaksi! Minä, joka niin paljo pidin Runsaudensarvessa tilaamistanne lihotetuista kanoista, etten koskaan jättänyt niistä syömättä edes luita!

Tämä luetteleminen tuntui Chicotista niin ylenmäärin ylevältä, että se liikutti häntä täydelliseen anteeksiantoon asti.

— Kaikkivaltias jumala! Siinä ne nyt ovat, — kirkui Gorenflot. —
Tuossa ne tulevat! Minä olen kuoleman oma. Voi hyvä, armollinen herra
Chicot, auttakaa minua!

Paksu munkki lysähti kauhistuksissaan maahan.

— Nouse ylös, — sanoi Chicot.

— Annatteko minulle anteeksi?

— Saammehan nähdä.

— Te löitte minua niin kovasti, että se kyllä riittää.

Chicotilta pääsi raikuva nauru. Tuo munkki parka oli niin hämmennyksissään, että hän luuli saaneensa Mayennelle annetut iskut.

— Te nauratte, hyvä herra Chicot! — sanoi hän.

— Tietysti minä nauran, houkkio!

— Saanko minä siis elää?

— Se ei riipu minusta. Se riippuu kuninkaasta, jolla yksin on valta päättää sinun elämästäsi.

Samassa alkoi pimeyttä valaista kirkas soihtuvalo. Siinä välähteli koko joukko miekkoja, ja ne nyt ympäröivät molemmat ystävämme.

— Aa, Chicot! Rakas Chicotini! — huusi kuningas. — Olipa hauskaa saada nähdä sinut taaskin!

— Kuulkaahan, hyvä herra Chicot, — kuiskasi munkki. — Suuri hallitsija iloitsee siitä, kun sai nähdä teidät jälleen.

— No mitä sitten?

— Ilossaan hän ei kiellä teiltä mitään. Pyytäkää siis häneltä minun armahtamistani.

— Täytyykö minun pyytää ilettävältä Herodekselta?

— Vaiti, vaiti, paras herra Chicot!

— No, sire, — kysyi Chicot, — kuinka monta olette saaneet kiinni?

— Emme ainoatakaan, — vastasi Crillon. — Pettureilla on kai ollut tiedossaan jokin salainen käytävä.

— Mutta sinä kaiketikin olet ne nähnyt? — kysyi kuningas.

— Tietysti olen ne nähnyt.

— Kaikkiko?

— Jok'ainoan ensimäisestä viimeiseen.

— Minä köyhä, syntinen ihminen… — mutisi Gorenflot.

— Ja sinä kaiketi tunsitkin ne kaikki?

— En sire. Tunsin vain yhden ainoan enkä häntäkään kasvonpiirteistään.

— Kuka hän oli?

— Mayenne.

— Vai Mayenne, jolle olit velkaa…

— Olin, mutta nyt me olemme kuitit, sire.

— Ahaa! Kerroppa se minulle, Chicot!

— Jonkun toisen kerran, poikani. Nyt meillä on muuta hommaamista.

— Voi minua ihmisparkaa… — toisti Gorenflot.

— Haa! Te olette ottanut yhden vangin! — huudahti äkisti Crillon ja laski tukevan kätensä munkin olalle, joka paksuudestaan huolimatta kuitenkin kumartihe. Chicot viivästytti tahallaan, vastaustaan hetkisen ja antoi tuon munkki raukan sillä aikaa tuntea kauhun kammottavia tuskia.

Gorenflot oli vähällä menettää tajuntansa nähdessään ympärillään niin monta välkkyvää miekkaa, niin monta vihastunutta katsetta. Hetken kuluttua, jolla aikaa munkki parka odotteli saavansa kuulla tuomiopasuunan jylinän, vastasi vihdoin Chicot:

— Sire, katseleppa tarkoin tätä munkkia. Muuan sotamies valaisi soihdullaan Gorenflotin kasvoja. Tämä ummisti silmänsä.

— Saarnaaja Gorenflot! — huudahti Henrik.

— Minä, köyhä, raukka, ihmisparka… — ulvoi munkki.

— Hän juuri, — vastasi Chicot.

— Hänkö, joka…?

— Aivan oikein! — keskeytti gascognelainen.

— Ahaa! — virkahti kuningas ilmeisesti tyytyväisenä.

Kylmä hiki valui virtoina Gorenflotin kasvoilta. Hänellä oli syytäkin olla peloissaan, sillä miekkoja kilahteli hänen kasvojensa ympärillä ja muutamat niistä olivat hyvinkin uhkaavia. Hän ne pikemminkin tunsi kuin näki ja päästi heikon huudon.

— Odotahan, — sanoi Chicot. — Kuninkaan täytyy saada tietää kaikki.

Hän vei nyt Henrikin syrjään ja sanoi tälle.

— Poikani, kiitä jumalaa siitä että hän on antanut tuon pyhän miehen syntyä maailmaan, sillä juuri hän on meidät kaikki pelastanut.

— Kuinka niin?

— Hänhän ilmaisi minulle koko salaliiton. Ja jos teidän majesteettinne viholliset saisivat hänet käsiinsä, olisi hän kuoleman oma.

Gorenflot kuuli vain nuo viimeiset sanat.

— Kuoleman oma! — tuskitteli hän ja kaatui maahan.

— Arvon mies! — virkkoi kuningas ja loi tuohon lihaläjään hyvänsuovan katseen. — Me tahdomme turvata häntä suojeluksemme kilvellä.

Gorenflot käsitti pikimmältään tuon armollisen katseen ja makasi liikkumattomana maassa, toinen suupieli hymyssä ja toinen itkun irvistyksessä.

— Siinä olet oikeassa, kuningas, sillä hän on korvaamaton palvelija.

— Mihin me hänet panisimme? — kysyi kuningas.

— Niin kauvan kuin hän on Parisissa, on hän suuressa vaarassa.

— Entä jos minä antaisin hänelle muutamia vartijoita? — sanoi kuningas.

Gorenflot kuuli sen ja ajatteli:

— Herra jumala! Luulenpa pääseväni vankeudella. Siitä pidän enemmän kuin hirsipuusta, kunhan vain saan riittävästi ruokaa.

— Ei, — vastasi Chicot, — parasta on, että jätät hänet minun huostaani.

— No viekin hänet sitten mukanasi ja palaa takaisin Louvreen, jossa minä tahdon valmistaa ystäviäni huomispäivän varalle.

— Nouskaa ylös, arvoisa isä, — virkkoi Chicot munkille.

— Hän laskee pilaa, — ajatteli Gorenflot. — Senkin ilkiö!

— Nouseppas ylös, senkin retale! — kuiskasi Chicot ja potkasi häntä.

— Voi! Tämän kaiken olen minä ansainnut! — huusi Gorenflot.

— Mitä hän sanoo? — kysyi kuningas.

— Sire, — vastasi Chicot, — hän muistelee kaikkia vaivojaan, paastojaan ja valvomisiaan, ja kun minä nyt lupaan hänelle teidän majesteettinne suojelusta, katsoo hän sen oikeudenmukaisesti ansainneensa.

— Mies rukka! — virkkoi kuningas. — Pidä hänestä hyvää huolta, ystäväni.

— Olkaa huoletta, sire! Minun seurassani ollessaan ei häneltä puutu mitään.

— Ah, herra Chicot! — huusi Gorenflot. — Paras herra Chicot, minne minut viedään?

— Sen saat pian tietää. Kiitä kuitenkin hänen majesteettiaan, senkin syntinen elukka. Kiitä, sanon minä! — kuiskasi Chicot.

— Mistä, herra Chicot?

— Kiitä, sanon minä sinulle!

— Sire, — sammalsi Gorenflot, — koska teidän majesteettinne…

— Niin, niin, — virkkoi Henrik. — Minä tiedän, mitä te olette toimittanut matkallanne Lyoniin, liigan päivinä ja nytkin. Olkaa huoletta: te tulette saamaan ansioittenne mukaisen palkan.

Gorenflot huokasi syvään.

— Mene heti talliin noutamaan Panurgea, — sanoi Chicot.

Munkki poistui mahdollisimman sukkelaan.

— Nyt, poikani, — virkkoi Chicot kuninkaalle, — otat sinä vartioiksesi kymmenen miestä ja lähetät ainakin toiset kymmenen Crillonin johdolla Anjoun hotelliin hakemaan veljesi luoksesi, ettei hän toista kertaa pääsisi käpälämäkeen.

— Onko veljeni ehkä…?

— Henrik, — keskeytti Chicot, — oletko havainnut minun neuvoni huonoiksi?

— En, jumalan tähden!

— No tee sitten, niinkuin sanon.

Henrik antoi ranskalaisen kaartin överstille käskyn saattaa Anjoun herttua Louvreen. Crillon, joka ei katsellut prinssiä läheskään hellämielin, läksi heti matkalle.

49.

Chicot arvaa oikein.

Louvreen palattuaan huomasi kuningas ystäväinsä vaipuneen syvään uneen.

Hän hiipi heidän luokseen hiljaa, mukanaan Chicot, joka oli, saatuaan varmaan talteen turvattinsa, rientänyt heti Louvreen.

Yksi sänky oli tyhjä. Se oli d'Epernonin.

— Ei vieläkään kotona! — mutisi Henrik. — Se varomaton! Se onneton! Se hullu! Ja vaikka hänen on taisteltava Bussyn, tuon Ranskan urhoollisimman miehen kanssa! Olla sitä ajattelematta!

— Sire, — ilmoitti muuan hovipoika, — herra d'Epernon tulee nyt.

D'Epernon oli toivonut voivansa huomaamatta hiipiä makuuhuoneeseen, mutta havaittuaan, ettei päässyt häntä odottavasta läksytyksestä, pysähtyi hän nolostuneena kynnykselle.

— Ääh! Vai siinä sinä viimeinkin olet, onneton! — huusi Henrik. — Tulehan katsomaan ystäviäsi: he ovat ymmärtäväisiä. He ovat oivaltaneet huomispäivän tärkeyden. Mutta sinä, onneton, sen sijaan että olisit rukoillut, niinkuin he ovat tehneet, ja nukkunut, kuten he nyt tekevät, juoksentelet ympäri kaikenmoisilla seikkailuretkillä! Kylläpä sinä olet kalpea! Mahdatpa sinä huomenna olla kaunis olio, kun jo tänä iltana näytät tuollaiselta!

— Kas niin, — jatkoi Henrik, — paneudu vain heti maata, sen minä käsken, ja nuku sitten. Luuletko saavasi unta?

— Minäkö? — huudahti d'Epernon, kuin olisi häntä tuo kysymys syvästi haavoittanut.

— Minä kysyn, voitko sinä nukkua? Tiedätkö, että teidän on päivän sarastaessa taisteltava ja että päivä tähän vuodenaikaan nousee kello neljä? Kello on nyt kaksi. Sinulla siis on parahiksi kaksi tuntia lepäämisaikaa.

— Kaksi tuntia, kun ne hyvin käytetään, riittävät jo paljoon.

— Luuletko siis voivasi nukkua?

— Aivan rauhallisesti, sire.

— Mutta minäpä en sitä luule, minä.

— Mistä syystä, sire?

— Koska sinä huomispäivää ajatellessasi tulet levottomaksi. Voi! Huomispäivä onkin jo tänään. Mutta huolimatta siitä että tuo onneton päivä on jo tullut en minä tahdo sitä oikein uskoa enkä kykene uskomaan.

— Sire, minä lupaan nukkua, mutta teidän majesteettinne on myös annettava minun se tehdä.

Siinä olette oikeassa, — huomautti Chicot. D'Epernon paneutui nyt maata ihan rauhallisesti, ja se näytti Henrikistä ja Chicotista olevan hyvän merkki.

— Hän on urhoollinen kuin Caesar, — virkkoi kuningas.

— Niin urhoollinen, — sanoi Chicot päätään pudistellen, — etten minä, kautta sieluni autuuden, ymmärrä sitä vähääkään.

— Katsos, hän nukkuu jo, — kuiskasi kuningas. Chicot meni lähemmäksi sänkyä, sillä hän ei uskonut d'Epernonin pelottomuuden menevän niin pitkälle.

— Ahaa! — huusi hän äkkiä.

— Mitä se on? — kysyi kuningas. — Katso itse.

Samalla osotti Chicot d'Epernonin saappaita.

— Verta! — mutisi kuningas.

— Hän on kahlannut veressä, poikani. Millainen sankari?

— Olisikohan hän haavoittunut? — jatkoi kuningas tuskastuneena.

— Ooh! Siitä hän kyllä olisi puhunut ellei hän vain Akhilleuksen lailla olisi haavoittunut kantapäähän.

— Mutta katsohan, hänen takissaan on myöskin veritahroja. Mitä onkaan tapahtunut?

— Ehkäpä hän on surmannut jonkun harjoitellakseen.

— Tämä on merkillistä tämä, — kuiskasi kuningas.

— Hm, hm!

— Sinä et vastaa minulle, Chicot!

— Vastasinhan minä. Minähän sanoin: hm, hm! ja se merkitsee useinkin paljon, poikani.

— Voi! — jatkoi Henrik. — Millainenhan tulevaisuus minua odottaa!
Onneksi tulen minä huomenna…

— Sano tänään, poikani. Sinä et ole selvillä ajasta.

— Se on totta. Tänään tulen minä olemaan rauhallinen, sillä nämä nuoret miehet surmaavat vastustajansa.

— Uskotko sen, Henrik?

— Olen siitä varma. He ovat urhoollisia.

— Mutta minä en koskaan ole kuullut sanottavan heidän vastustajiaankaan pelkureiksi, — huomautti Chicot.

— En minäkään. Mutta minulla on huoneessani jotain sellaista, mikä saa minut vakuutetuksi asiasta. Minä näytän sen heti sinulle.

— Tule sitten.

— Odota vähän, — sanoi Henrik. — Minä en tahdo huomenna, eli oikeastaan tänään, saattaa ystäviäni missään suhteessa epäiltäviksi enkä aroiksi. Minä sanon heille hyvästit ja heti.

— Tee niin, poikani.

Ääni, jolla Chicot nämä sanat lausui, oli niin surumielinen, että kuninkaasta tuntui kuin olisi kylmä jäävirta valahtanut hänen suoniinsa, ja kyynel kimmelsi hänen silmissään.

— Jääkää hyvästi, ystäväni! — mutisi hän. — Hyvästi, hyvät ystävät!

Chicot kääntyi poispäin. Hänenkään sydämensä ei ollut kivestä. Mutta kohta taas, melkein kuin vasten tahtoaan, katsahti hän jälleen noihin nuoriin miehiin. Henrik kumartui ja suuteli heitä kaikkia otsalle.

Yksi vaivainen vahakynttilä valaisi huonetta, levittäen heikkoa, surumielistä valoa. Chicot ei ollut taikauskoinen, mutta hänestä kuitenkin tuntui siltä, että se oli viimeinen hyvästijättö, ja että nuo nuorukaiset lepäävät kuin kuolinvuoteillaan.

Tuskin olivat kuningas ja Chicot poistuneet, kun d'Epernon jo avasi silmänsä katsoakseen, olivatko he menneet tiehensä. Nuori mies hyppäsi sängystään ja alkoi, mikäli voi, puhdistaa vaatteitaan ja kenkiään verestä.

— Minulla ei koskaan, — mutisi hän, — olisi ollut riittävästi verta suonissani tuota miestä varten, joka sitä niin paljon tänä yönä vuodatti.

Sitten hän meni jälleen sänkyynsä.

Henrik oli sillävälin vienyt Chicotin huoneeseensa ja avannut erään pitkulaisen, silkillä vuoratun ebenholtsilaatikon.

— Katso, — sanoi hän.

— Näen siinä olevan miekkoja, — vastasi Chicot.

— Niin, miekkoja, jotka pyhä isämme paavi itse on siunannut. Minulle on maksanut sievosen summan tämän laatikon kulettaminen Rooman ja Parisin välillä. Mutta niinpä olenkin saanut miekat.

— Ovatko ne hyvin terävät? — kysyi Chicot.

— Tietysti, mutta suurimman arvon antaa niille niiden pyhyys.

— Minä ymmärrän. Mutta minua kuitenkin huvittaisi tietää, ovatko ne terävät.

— Pakana!

— Kas niin, poikani, puhukaamme nyt jostain muusta. Oletko kutsuttanut Anjoun herttuan?

— Olen. Hän odottaa alhaalla.

— Miten aiot menetellä hänen kanssaan?

— Aion sulkea hänet Bastiljiin.

— Se on viisaasti tehty, mutta valikoi vaan varma vankityrmä.

— Ole huoletta!

— Minä tiedän, missä mustaa samettia on kaupan, poikani.

— Mutta Chicot, onhan hän veljeni!

— Se on totta se, ja hovissa onkin sinipunerva perhesurun väri.
Aiotko sanoa hänelle jotakin?

— Aion, vaikkapa vain riistääkseni häneltä kaiken toivon ja osottaakseni hänelle, että hänen salaiset aikeensa ovat paljastetut.

— Hm!

— Onko sinulla mitään sitä vastaan, että minä puhuttelen häntä?

— Ei, mutta sinun sijassasi minä jättäisin keskustelun aiheen ja lisäisin vankilan vartiostoa kaksinkerroin.

— Saattakaa tänne Anjoun herttua! — käski kuningas.

— Vaikkapa niinkin, — virkkoi Chicot päätään pudistellen. — Minä kuitenkin pysyn mielipiteessäni.

Kohta senjälkeen astui herttua sisälle. Hän oli hyvin kalpea. Crillon tuli hänen jälessään ja kantoi hänen miekkaansa.

— Mistä olet hänet tavannut? — kysyi kuningas sellaisella äänellä kuin ei olisi herttua ollut lainkaan saapuvilla.

— Sire, — vastasi Crillon, — hänen korkeutensa ei ollut kotona. Mutta heti sen jälkeen kun minä teidän majesteettinne käskystä olin piirittänyt hänen palatsinsa, saapui hänen korkeutensa ja antoi vastarinnatta pidättää itsensä.

— Sepä oli onnekasta se, — vastasi kuningas ylenkatseellisesti.

Sitten hän kääntyi prinssin puoleen ja kysyi:

— Missä te olitte?

— Missä tahansa lienen ollutkin, sire, — vastasi herttua, — niin olkaa varma siitä että ajattelin teitä.

— Sitäpä tässä itsekin aavistin, — sanoi Henrik, — ja teidän vastauksenne osottaa, että minä olen ollut oikeassa ajatellessani puolestani myöskin teitä.

Herttua kumarsi rauhallisesti ja arvokkaasti.

— Selittäkää, missä olitte? — jatkoi kuningas ja meni veljensä eteen. — Mitä teitte sill'aikaa kun teidän rikostovereitanne vangittiin?

Rikostovereitani?

— Niin, teidän rikostovereitanne.

— Teidän majesteetillenne on väärin ilmoitettu.

— Haa, hyvä herra! Tällä kertaa ette päässyt kynsistäni. Teidän rikollinen uranne on lopussa. Te ette tälläkään kertaa tule saamaan minun kruunuani.

— Sire, sire, suvaitkaa rauhoittua. Joku on kiihoittanut teitä minua vastaan.

— Konna! — huusi Henrik vihan vimmoissaan. — Sinä tulet kuolemaan nälkään Bastiljin syvimmissä luolissa.

— Minä odotan teidän majesteettinne määräyksiä ja siunaan niitä, vaikkapa ne tuottaisivatkin minulle kuoleman.

— Sanokaa, pöyhkeilijä, missä olitte? - jatkoi kuningas.

— Sire, minä pelastin teidän majesteettinne ja työskentelin teidän hallituksenne kunnian ja rauhan puolesta.

— Mitä! — huudahti kuningas hämmästyneenä. — Röyhkeytenne on tosiaankin vertaistaan vailla!

— Kas vaan! — virkkoi Chicot heittäytyen selkäkenoon tuolilleen. —
Kertokaapa se meille, prinssini. Sitä on hauska kuunnella.

— Sire, — jatkoi herttua, — minä olisin ilmoittanut sen heti teidän majesteetillenne, jos te olisitte kohdelleet minua veljenänne. Mutta koska minua päinvastoin kohdellaan kuin rikollista, saa aika puhua puolestani.

Hän kumarsi nyt vieläkin syvempään kuin edellisellä kerralla. Sitten hän kääntyi Crillonin ja toisten upseerien puoleen ja sanoi:

— Kuka teistä on se, joka vie ensimäisen kuninkaallisen prinssin
Bastiljiin?

Chicot oli hetkeksi vaipunut syviin mietelmiin, mutta äkkiä välähti ajatus kuin salamanisku hänen päässään ja hän murahti:

— Ahaa! Nyt alankin ymmärtää, mistä johtui se että d'Epernon oli niin kalpea, mutta että hänen jaloissaan sen sijaan oli niin paljo verta.

50.

Valmistuksia.

Niinkuin jo edellisestä luvusta näkyi, ei kuningas nukkunut koko yönä. Hän rukoili ja itki. Ja kun hän yleensä oli kaikissa kokenut mies ja etenkin kaksintaisteluissa, läksi hän kolmen aikaan Chicotin kanssa katselemaan paikkaa, jossa taistelun piti tapahtua.

Kuningas oli kääriintynyt viittaansa ja hänen kasvojaan varjosti leveälierinen hattu.

Chicot, joka oli ollut kahdeksan päivää sitten tehdyn sopimuksen todistajana, näytti nyt paikan, mihin taistelijat asettautuisivat. Henrik alkoi sitä heti silmäillä, tarkasteli puita ja laski, miten auringonsäteet sinne kohdistuivat. Sitten hän virkkoi:

— Quélus saa huonon paikan. Häneen paistaa aurinko oikealta, juuri hänen näkevään silmäänsä. [Quélus oli eräässä aikaisemmassa kaksintaistelussa menettänyt vasemman silmänsä.] Maugiron tulee sen sijaan olemaan ihan varjossa. Huonosti järjestetty. Mitä taas Schombergiin tulee, ei hänen polvissaan ole erityistä voimaa, mutta hän saa taakseen puun, ja se voi häntä peräytyessään suojella. Tämä minua hänen suhteensa rauhoittaa. Mutta Quélus, Quélus parka! — lisäsi hän ja pudisteli surullisesti päätään.

— Sinä herätät minussa osanottavaisuutta, — sanoi Chicot. — Elä kiusaa noin itseäsi. Saamari! Sehän käy niinkuin se käy.

Kuningas kohotti katseensa kohti korkeutta ja huokasi:

— Suuri jumala! Kuule, kuinka hän pilkkaa. Mutta hän on onneksi narri, sinä tiedät sen.

Chicot kohautti olkapäitään.

— Entä d'Epernon! jatkoi kuningas. — Minä en todellakaan ole oikeudenmukainen. En ajatellut häntä, joka joutuu tekemisiin Bussyn kanssa. Kyllä hän joutuu pulaan! Katsele vain hänen paikkaansa, hyvä Chicot! Vasemmalla hänellä on aitaus, oikealla puu, takanaan kuoppa. Hän on vaarassa kaatua joka silmänräpäys, sillä Bussy on kuin tiikeri, kuin leijona, kuin käärme. Hänen miekassaan on eloa: se hyppii, se ojentuu, se vetäytyy, se käyristyy ja se kiemurtelee.

— Ah! — murahti Chicot. — D'Epernonin suhteen en ole lainkaan levoton.

— Sinä olet väärässä. Hän antaa surmata itsensä.

— Hän! Ooh, ei hän niin tyhmä ole. Hän on kyllä järjestänyt varovaisuustoimenpiteensä.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Tarkoitan sitä, että hän ei tule taistelemaan.

— Uskomaton?

— Minä tunnen gascognelaiseni, minä. Mutta nyt on parasta, että palaamme takaisin Louvreen, sillä onhan jo selvä päivä.

— Luuletko minun jäävän Louvreen taistelun ajaksi.

— Tietysti sinä jäät sinne, sillä jos sinut nähtäisiin täällä, ja jos ystäväsi voittaisivat, niin heti sanottaisiin, että sinä olit hankkinut niille voiton jonkin taikavoiman kautta. Jos he taas häviäisivät, väitettäisiin sinua syypääksi heidän tuhoonsa.

— Mitä perustan minä juoruista ja arveluista? Minä tulen viimeiseen hetkeen saakka rakastamaan ystäviäni.

— Saat hyvin kernaasti olla vapaa-ajattelija, Henrik, ja minä kunnioitan sinua siksi että rakastat ystäviäsi. Se on harvinainen hyve ruhtinaissa. Mutta minä en tahdo, että sinä jätät Anjoun herttuan yksin Louvreen.

— Eikö Crillon ole siellä?

— Ooh, Crillon ei ole mitään muuta kuin puhveli, rhinoceros, villisika, ylenmäärin urhoollinen ja rohkea. Mutta veljesi on sitävastoin kyykäärme, sisilisko, kettu, sanalla sanoen: hän muistuttaa kaikkia niitä eläimiä, joiden voima piilee myrkyssä ja viekkaudessa.

— Olet oikeassa, Chicot. Minun olisi pitänyt panetuttaa hänet
Bastiljiin.

— Enkö sanonut sinulle, poikani, että teit väärin puhutellessasi häntä?…

— Sanoit. Hänen varman ryhtinsä annoin narrata itseäni ja uskoin hänen loruihinsa hänen minulle muka tekemistään palveluksista.

— Siinäkin lisäsyy epäillä häntä. Mutta joutukaamme takaisin, poikani.

Jo olivat kaikki Louvressa jaloillaan. Nuoret ylimykset olivat heränneet ensimäisinä.

Kun kuningas ja Chicot saapuivat, huomasivat he heti d'Epernonin, joka oli asetuttanut tahkon ylimysten yhteisen huoneen ovelle ja oli nyt parhaallaan tahkoamassa miekkaansa.

— Ja sinä sanot, Chicot, ettei hän ole bajardi urhokkuudessa! — lausui kuningas.

— Minä väitän vain, että hän on hioja, — vastasi välinpitämättömästi Chicot.

D'Epernon huomasi Henrikin ja huudahti!

— Kuningas!

Tekemästään päätöksestään huolimatta ja kun hänellä ei ollut voimaakaan siinä pysyä, astui hän nyt huoneeseen.

Kuten jo olemme sanoneet, osotti Henrik usein sekä majesteetillisuutta että suurta itsensähillitsemiskykyä. Hänen rauhalliset, miltei hymyilevät piirteensä eivät suinkaan tällä kertaa vastanneet hänen sydämensä tunteita.

— Päivää, hyvät herrat! — sanoi hän. — Huomaanpa teidän olevan parhaallaan valmistuspuuhissa.

— Niin olemme, jumalan kiitos, sire! — vastasi Quélus.

— Te näytätte synkältä, Maugiron.

— Sire, kuten tiedätte, olen minä hyvin taikauskoinen. Ja kun olen nähnyt pahoja unia, haen voimaa muutamasta pisarasta espanjalaista viiniä.

— Hyvä ystävä, — vastasi kuningas, — on muistettava… minä puhun nyt Mironin mukaan, joka on suuri lääkäri… tulee muistaa, sanon minä, että unet johtavat edellisen päivän vaikutelmista, mutta niillä ei ole vähintäkään vaikutusta seuraavan päivän tapahtumiin.

— Niinpä näettekin, sire, — virkkoi d'Epernon, — minun jo puuhailevan varustuksiani, ja vaikka minäkin olen nähnyt pahoja unia, on minun käsivarteni kuitenkin voimakas ja katseeni selvä.

Sitten hän teki hyökkäyksen seinää kohti ja viilsi siihen pienen naarmun vastatahkoamallaan miekalla.

— Niin, — virkahti Chicot, — te olette varmaankin uneksinut, että saappaanne olivat veriset. Se uni ei kuitenkaan ole paha. Se merkitsee sitä, että teistä vielä kerran tulee Caesar tai Alexander.

— Urhoolliset ystäväni, — jatkoi Henrik, — te tiedätte, että kysymys on teidän hallitsijanne kunniasta ja että asia, jota puolustatte, on osittain myöskin hänen asiansa, mutta kunnia ainoastaan ja yksinomaan hänen, kuuletteko! Elkää siis ajatelko minun mieskohtaista turvallisuuttani. Viime yönä olen minä sen saanut turvatuksi niin ettei se enää pitkiin aikoihin joudu vaaraan. Taistelkaa siis vain kunnian vuoksi.

— Sire, — vastasi Quélus, — kenties me menetämme henkemme, mutta kunnia tulee pelastetuksi.

— Hyvät herrat, — jatkoi kuningas, — minä tahdon nyt antaa teille erään neuvon: ei mitään väärinymmärrettyä urhokkuutta! Te ette hanki minulle oikeutta siten että kaadutte, vaan surmaamalla vihollisenne.

— Ooh, mitä minuun tulee, — huudahti d'Epernon, — niin en aio säästää vastustajaani.

— Minä, — sanoi Quélus, — en mene vastuuseen mistään, mutta minä teen voitavani.

Kuningas pani kätensä rinnoilleen. Kenties vapisi tuo käsi, ehkä löi sydän rajusti. Mutta kuninkaan silmä oli kuiva, hänen katseensa ylpeä, hän oli kuningas, joka lähetti sotilaitaan taisteluun ja ystäviään kuolemaan.

Ylimykset olivat nyt valmiit. Heidän oli nyt vain sanottava hyvästit hallitsijalleen.

Quélus kumarsi ja suuteli kuninkaan kättä, muut tekivät samaten.
D'Epernon polvistui ja virkkoi: Sire, siunaa minun miekkaani.

— Ei, d'Epernon, — vastasi kuningas, — antakaa miekkanne palvelijoillenne. Minä annan teille paremmat miekat kuin mitä teidän omanne ovat. Mene hakemaan ne, Chicot.

— En, poikani, — vastasi gascognelainen. — Jätä se tehtävä kaartisi kapteenille. Minä en ole muuta kuin narri, vieläpä pakana, ja jumalan siunaus saattaisi muuttua noituudeksi, jos ystäväni paholainen näkisi sellaisia minun käsissäni.

— Mitä miekkoja nuo ovat, sire? — kysyi Quélus, huomatessaan erään upseerin tuoman laatikon.

— Italialaisia miekkoja, — vastasi kuningas. — Ne on taottu
Milanossa.

— Kiitos, kiitos, teidän majesteettinne! — huudahtivat nuoret miehet.

— Nyt luulen olevan ajan lähteäksenne, — sanoi kuningas, voimatta enää hillitä liikutustaan.

— Sire, emmekö saa nähdä teitä taistellaksemme sitäkin suuremmalla uljuudella? — kysyi Quélus.

— Ette, se olisi sopimatonta, — vastasi kuningas. — On ilmoitettava teidän taistelevan kenenkään tietämättä ja ilman että minä olisin antanut siihen lupaa. Elkäämme antako mitään juhlallisuuden leimaa tälle taistelulle, vaan uskokoon kukin sen aiheutuneen yksityisestä vihasta.

Sitten hyvästeli Henrik heitä majesteetillisella liikkeellä. Mutta kun he olivat päässeet näkymättömiin, kun ei enää kuulunut heidän kannuksiensa eikä haarniskoittensa kalinaa, mutisi hän: Voi, hyvä jumala!… ja vaipui nojatuoliinsa istumaan.

— Mutta minä, — virkkoi Chicot, — minä tahdon katsella tuota taistelua. En tiedä, miksi minusta tuntuu siltä kuin olisi d'Epernonille tapahtunut jotain kummallista.

— Lähdetkö siis pois luotani, Chicot? — kysyi kuningas valittavalla äänellä.

— Lähden, sillä jos jokin heistä ei täytä velvollisuuttaan, niin asetun minä hänen paikalleen taistelemaan kuninkaani kunnian puolesta.

— Mene sitten.

Kuningas meni senjälkeen huoneeseensa, suletutti ikkunaluukut ja määräsi, että hiljaisuuden tuli vallita linnassa. Crillonille, joka tiesi taistelusta, hän sanoi:

— Jos me voitamme, Crillon, niin tule sisälle kertomaan siitä minulle. Jos taas meidät voitetaan, lyö kolme kertaa tuohon ovelleni.

— Kyllä, sire, — vastasi Crillon.

51.

Bussyn ystävät.

Jos kuninkaan ystävät olivat nukkuneet yönsä rauhassa, niin olivatpa Anjoun herttuan miehetkin käyttäneet samaa varovaisuustoimenpidettä hyväkseen. He viettivät yönsä Antraguetin luona, jonka talo oli valittu kohtauspaikaksi, se kun oli taistelupaikkaa lähinnä.

Kellon lyödessä kolmea, siis kuninkaan ystävien parahiksi päästyä hereille, olivat he jo kaikki jalkeilla terveinä, iloisina ja hyvin asestettuina.

Oli ihana aamu, ilma oli raitis ja taivas kirkas.

Ennenkuin ylimykset läksivät matkalle, kysytyttivät he Bussya Anjoun herttuan luota. Sanantuoja oli saanut vastaukseksi, ettei Bussya ollut ollut siellä jälkeen kymmenen edellisenä iltana. Hakija kiiruhti sitten Bussyn asunnolle ja sai kuulla, että kreivi oli mennyt myöhään edellisenä iltana Remyn seurassa ulos. Muuten ei Bussyn kotona oltu levottomia hänen poissaolostaan, sillä hän useinkin oli moisilla matkoilla, ja sitäpaitsi oli tunnettua, miten urhoollinen ja harjaantunut hän oli, niin ettei hänen pitempiaikainenkaan poissaolonsa synnyttänyt mitään epäilyksiä.

Kun nuo kolme ystävystä saivat kuulla tuon kaiken, virkkoi Antraguet:

— Ahaa, nyt minä muistan, että kuningas on määrännyt suuren metsästysretken Compiègnessä. Monsoreaun on siis täytynyt matkustaa sinne.

— Se on totta, — sanoivat toiset.

— Siinä tapauksessa, — jatkoi Antraguet, — minä tiedän, missä Bussy on: sill'aikaa kun ylihovijahtimestari ajaa hirveä, hätyyttää meidän ystävämme naarasta. Olkaa huoletta, hyvät herrat, hän on lähimpänä taistelupaikkaa kuin me ja saapuu sinne varmastikin ennen meitä.

He läksivät. Päästyään Sainte-Catherinen kadulle kääntyivät he kaikki Monsoreaun pikku talolle päin ja hymyilivät, mikä merkitsi heidän kaikkien ajattelevan samaa asiaa.

— Sinne näkyy taistelupaikka varsin hyvin, — virkkoi Antraguet, — ja minä olen varma siitä, että Diana parka tulee monasti ikkunaan taistelua katselemaan.

— Katsohan, — sanoi Ribeirac, — luulenpa, että hän jo siellä seisoo.

— Kuinka niin?

— Ikkunahan on auki.

Se on totta. Mutta minkävuoksi siinä on tikapuut, vaikka talossa on porttikin?

— Sepä on merkillistä, — huomautti Antraguet. Kaikki he kiiruhtivat sinne levottomina. Muuan puutarhuri seisoksi balkongin ulkopuolella ja näytti tarkastelevan maata.

— Herra Bussy, — huusi Antraguet. — Ettekö jo tule meidän luoksemme? Kiiruhtakaa, sillä me tahtoisimme ehtiä ensimäisinä paikalle.

Turhaan he odottivat vastausta.

— Ei kukaan meille vastaa, — sanoi Ribeirac. — Mutta saamari, miksikä tikapuut ovat tuolla?

— Mitä teet sinä täällä? — huusi Livarot puutarhurille. — Sinäkö olet nostanut tikapuut pystyyn?

— Jumala minua varjelkoon! — vastasi hän.

— Mitä tarkoitat?

— Katsokaa tuonne ylös!

He kaikki kolme katsahtivat nyt ylöspäin.

— Verta! — huusi Ribeirac.

— Niin, verta, — toisti puutarhurimestari.

— Portti on lyöty sisään, — selitti Antraguetin palvelija.

Antraguet kapusi heti tikapuita ylös. Balkongille päästyään katsahti hän huoneeseen.

— Mitä siellä näet? — kysyivät toiset, kun näkivät hänen kalpenevan ja horjahtelevan.

Kauhun huuto oli hänen ainoa vastauksensa. Livarot kapusi nyt myöskin ylös.

— Ruumiita, kuolemaa, kuolemaa kaikkialla! — huusi tuo nuori mies.

He kumpikin astuivat nyt huoneeseen. Ribeirac jäi seisomaan ulkopuolelle hämmästyksen vallassa. Sillävälin oli puutarhuri huudoillaan kutsunut siihen kaikki ohikulkijat.

Huoneessa oli ylt'yleensä jälkiä yön kauhistuttavasta taistelusta. Veritahroja tai oikeammin sanoen verivirtoja näkyi lattialla. Seinäpaperit olivat miekaniskuista ja pistoolin laukauksista repeytyneet. Särkyneitä huonekaluja ja vaatekappaleita ja ihmisruumiitten jäseniä ui tuossa kamalassa verimeressä.

— Voi, Remy! Remy parka! — huusi Antraguet.

— Onko hän kuollut? — kysyi Livarot.

— Hän on jo jääkylmä, — vastasi Antraguet.

— Kokonaisen ryövärijoukon on täällä täytynyt mellastaa, — kirkui
Livarot.

Samassa huomasi Livarot auki olevan oven, ja verijäljet osottivat taistelun ulottuneen sillekin suunnalle. Hän seurasi noita hirveitä verijälkiä ja tuli rapuille. Piha oli tyhjä ja autio. Sillävälin oli Antraguet, tulematta hänen perästään, mennyt viereiseen huoneeseen. Kaikkialla oli verta. Hän meni ikkunan luo, kumartui katsomaan siitä ulos, ja hänen kauhistuneet katseensa harhailivat tuossa pikku puutarhassa. Rauta-aidakkeella riippui vielä onnettoman Bussyn jäykistynyt, verentahraama ruumis.

Ei se ollut huutoa, vaan mörinä, mikä purkautui Antraguetin rinnasta, kun hän näki tuon näyn. Livarot juoksi sinne.

— Katso, — sanoi Antraguet, — katso, Bussy on kuollut!

— Bussy on murhattu ja heitetty ulos ikkunasta! — huusivat he yht'aikaa. — Tule tänne, Ribeirac.

Ribeirac syöksähti nyt pihalla olevasta pienestä portista puutarhaan.

— Katso, hänen kätensä on läpipuhkaistu, hänen rintaansa on ammuttu kaksi kuulaa, koko hänen ruumiinsa on täynnä haavoja. Voi, Bussy parka!

— Kostoa! Kostoa! — ärjyivät kaikki. Poiskääntyessään Livarot kompastui erääseen ruohikossa viruvaan ruumiiseen.

— Monsoreau! — huusi hän.

— Mitä! Myöskin Monsoreau!

— Niin, Monsoreau, täynnänsä reikiä kuin seula ja pää muserrettuna.
Mikä hirveä teurastus!

— Entä Monsoreaun vaimo! — huusi Antraguet. — Diana! Kreivitär
Diana! — huuteli hän. Kukaan ei vastannut.

— Bussy! Bussy parka! — huudahti epätoivoissaan Ribeirac.

— Niin, — sanoi Antraguet, — meidän vaarallisimmasta miehestämme on tahdottu päästä irti.

— Se on pelkuruutta, kurjaa raukkamaisuutta! — huusivat kaikki.

— Menkäämme herttualle valittamaan, — virkkoi muuan niistä.

— Ei, — vastasi Antraguet. — Tämän koston täyttämistä emme jätä kenellekään. Silloin se tulisi huonosti täytetyksi. Hyvät ystävät, — jatkoi hän, — katsokaa tämän mitä urhoollisimman miehen jaloja kasvonpiirteitä! Katsokaa, kuinka hänen verensä vieläkin vuotaa. Hän antaa meille esimerkin: hän ei jättänyt kostonsa täyttämistä kenellekään muulle… Bussy, Bussy! Me tulemme tekemään niinkuin sinäkin: ole huoletta, me kostamme!

Näin sanoen hän painoi suunsa Bussyn kalpeille huulille, veti miekkansa ja kastoi sen hänen veressään.

— Bussy! — lausui hän juhlallisesti, — minä vannon sinun ruumiisi kautta, että tämä veri tulee pestäväksi pois sinun vihollistesi veressä.

— Bussy! — huusivat toiset. — Me vannomme surmaavamme tai kaatuvamme. Ei mitään armoa, ei vähääkään sääliä!

Sen sanottuaan laskivat he kaikki kätensä Bussyn ruumiille.

— Mutta, huomautti Livarot, — meitä on nyt vain kolme neljää vastaan.

— Niin on, — vastasi Antraguet, — mutta me emme ole tehneet murhaa, me, ja jumala antaa viattomille voimaa.

— Jää hyvästi, Bussy! — huusivat he kaikki. Kauhun jähmetyttäminä läksivät he tästä kirouksen talosta. He olivat saaneet selvän muistutuksen kuolemasta ja tunteneet sitä epätoivon tunnetta, joka moninkertaistuttaa voimat, tuota jaloa harmistumista, mikä ylentää ihmisen hänen maallista olemustaan korkeammalle.

He raivosivat tiensä ihmisjoukon halki, joka hetki hetkeltä oli lisääntynyt. Kohtauspaikalle päästyään, huomasivat he vastustajainsa jo olevan siellä. Harmissaan siitä, että olivat jääneet viimeisiksi, jouduttivat he kulkuaan.

— Hyvät herrat, — lausui Quélus, tervehtien ylhäisen ylenkatseellisesti, — meillä on ollut kunnia odottaa teitä.

— Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, — vastasi Antraguet. — Me olisimme olleet täällä jo ennen teitä ellei yksi tovereistamme olisi viipynyt.

— Niin, herra Bussy puuttuu, — virkkoi d'Epernon. — Mahtaa olla vaikeata saada häntä tänään hereille.

— Me olemme jo odottaneet ja voimme kai vieläkin hetkisen odottaa, — sanoi Schomberg.

— Bussy ei tule, — vastasi Antraguet. Hämmästys levisi nyt kaikkien kasvoille. Vain, d'Epernonin kasvot näyttivät hieman erilaisilta.

— Eikö hän tule? — huudahti d'Epernon. — Urhoollisista urhokkain on siis pelkuri?

— Se ei ole mahdollista, — sanoi Quélus.

— Minkävuoksi hän sitten ei tule? — kysyi Maugiron.

— Koska hän on kuollut, — vastasi Antraguet.

— Kuollut! — huudahtivat muut kuninkaan puoltajat, paitsi d'Epernon. Tämä ei sanonut mitään, mutta kalpeni hieman.

— Murhattu! — jatkoi Antraguet. - Ettekö sitä tiedä, hyvät herrat?

— Emme, — vastasi Quélus. — Kuinka me sen tietäisimme? kysyi d'Epernon.

— Mutta onko se varmaa? Antraguet veti miekkansa.

— Se on niin varmaa, — sanoi hän, — että tämä miekkanikin on kasteltu hänen veressään.

D'Epernon yhäkin pudisteli päätään.

— Tuo veri huutaa kostoa, — sanoi Ribeirac, — kuuletteko sen, herrat?

— Saattaisi luulla, — huomautti Schomberg, — teidän sanojenne sisältävän arvelun, että muka…

— Tutkikaa, kenelle rikoksesta on hyötyä, sanovat oikeusoppineet, — mutisi Livarot.

— Mitä! — huusi Maugiron jyrisevällä äänellä. — Tahdotteko selittää tarkoituksenne kovasti ja selvästi, hyvät herrat?

— Me olemme tulleet juuri sitä tarkoitusta varten, — vastasi Ribeirac, — ja meillä on nyt syytä enemmän kuin tarvitaankaan surmataksemme teidät vaikka sata kertaa.

— Pian sitten miekat käsiin! — huusi d'Epernon, vetäen miekkansa.
— Tapahtukoon se pian!

— Hohoo! Vai on teillä hyvin kiire, herra gascognelainen! — sanoi Livarot. — Ettepä pöyhkäillytkään noin silloin kun meitä oli neljä neljää vastaan.

— Onko meidän syymme, ettei teitä ole kolmea enempää? — kysyi d'Epernon.

— Kyllä, se on teidän syynne! — kirkui Antraguet. — Hän on kuollut, koska hänen mieluummin tahdottiin olevan murhatun kuin esiintyvän ase kädessä tässä taistelupaikalla. Hän on kuollut läpipistetyin käsin, niin ettei se käsi enää voisi pidellä miekkaa. Hän on kuollut, koska mihin hintaan hyvänsä täytyi sammua niiden silmäin, joiden salamat olisivat tuottaneet tuhon teille kaikille. Ymmärrättekö jo, vai kuinka?

Schomberg, Maugiron ja d'Epernon ärjyivät vihasta.

— Jo riittää, herrat, — keskeytti Quélus. — Mene syrjään, d'Epernon. Me taistelemme kolme kolmea vastaan. Nämä herrat saavat nähdä, tokko me, oikeudestamme huolimatta, tahdomme käyttää hyväksemme onnettomuutta, jota me yhdessä heidän kanssaan valitamme. Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa, ja kun näette meidän taistelevan paljaan taivaan alla, jumalan silmien edessä, voitte siitä päättää, olemmeko me murhamiehiä. Kas niin, aseisiin! aseisiin?

— Voi, minä vihasin teitä ennen huusi Schomberg, — mutta nyt minä teitä halveksin!

— Ja minä, — vastasi Antraguet, — olisin tunti sitten ilomielellä lävistänyt teidät. Nyt olisin valmis teidät kuristamaan. Pitäkää varanne, herrat, pitäkää varanne!

— Pidämmekö takit yllämme? — kysyi Schomberg.

— Emme, me tahdomme taistella paljain rinnoin, sydän ilman suojaa, — huusi Antraguet.

Nuoret miehet riisuivat nyt osan vaatteita yltään.

— Kas vaan, — virkkoi Quélus, — minä olen hukannut tikarini. Se ei käynyt hyvin tuppeen, ja luultavasti olen sen pudottanut tielle.

— Taikka olette sen unohtanut Monsoreaun taloon Bastiljin luo, — sanoi Antraguet, — ja kenties sellaiseen tuppeen, josta ette uskaltanut sitä kiskaista irti.

Quélus päästi raivon huudon ja kohotti miekkansa.

— Mutta hänellähän ei ole tikariakaan, herra Antraguet, hänellä ei ole tikaria! — huusi juuri saapunut Chicot.

— Sen pahempi hänelle! — vastasi Antraguet.

— Se ei ole minun syyni.

Ja vetäen tikarinsa vasemmalla kädellään kohotti hänkin miekkansa.

52.

Taistelu.

Vaikka Chicot luonnostaan ei ollut mikään tunteellinen ihminen, istui hän kuitenkin sydän vapisevana eräällä aidakkeella. Hän ei pitänyt herttuan ystävistä, suosikeita hän inhosi. Mutta kaikki nuo olivat kuitenkin urhoollisia nuoria miehiä. Heidän suonissaan virtaili jaloa verta, jonka pian tuli niin runsaana vuotaa.

d'Epernon tahtoi vieläkin olla itsepäinen ja huusi:

— Mitä, eikö minulla siis ole mitään tekemistä?

— Ole vaiti, gascognelainen! — kirkui Antraguet.

— Minun täytyy saada olla mukana, — jatkoi d'Epernon. — Tässähän tuli olla kahdeksan miestä.

— Pois tieltä! — huusi Ribeirac kärsimättömästi.

D'Epernon siirtyi nyt mutisten syrjään ja kohotti ylpeästi päätään, pistäen samalla miekkansa tuppeen.

— Tulkaa, sanoi Chicot, — te urhoollisin urhoollisista, muuten tahritte saappaanne, kuten eilenkin.

— Mitä hän sanoo, mestari narri?

— Hän sanoo, että pian ilmestyy maahan verta ja että teidän täytyy varoa siihen astumasta, niinkuin teitte viime yönä.

D'Epernon oli mennyt kalmankalpeaksi. Hänen uhkamielisyytensä laukesi tuohon kuvaukseen. Hän meni istumaan kymmenen askeleen päähän Chicotista, jota hän ei voinut olla ilman kauhistusta katselematta.

Ribeirac ja Schomberg lähestyivät toisiansa, vaihdettuaan ensin tavanmukaisen tervehdyksen.

Quélus ja Antraguet, jotka jo hetken ajan olivat olleet valmiita, alottivat nyt taistelun.

Maugiron ja Livarot vaaniskelivat toisiaan, pyrkien päästä haluamiinsa asemiin.

Taistelu alkoi samalla hetkellä kun kello Pyhän Paavalin kirkossa löi viisi.

Raivostus kuvastui taistelevien kasvoilta. Mutta heidän yhteenpuristuneet huulensa, heidän kalpeutensa, käden vaistomainen vavahteleminen ilmaisivat, että varovaisuus hillitsi heissä tuon raivon.

Kului useita minuutteja, ja ne sellaisen aseman vallitessa saattoivat tuntua iäisyydeltä. Miekat kalahtivat vastakkain. Ei ainoatakaan iskua oltu vielä annettu.

Väsyneenä tahi ehkä pikemminkin vakuutettuna siitä että oli nyt tullut tuntemaan vastustajansa laski Ribeirac käsivartensa alas ja hengähti silmänräpäyksen. Schomberg hyökkäsi askeleen eteenpäin ja antoi hänelle iskun. Ribeiracin kasvot olivat kalmankalpeat ja verivirta purskahti hänen olkapäästään. Hän väisti toisen iskun ikäänkuin tutkiakseen haavansa laatua.

Schomberg aikoi uusia hyökkäyksen, mutta Ribeirac kohotti miekkansa ja kohdisti häneen iskun, joka sattui hänen kylkeensä. Molemmat olivat he nyt haavoittuneet.

— Levätkäämme nyt muutamia sekunteja, jos suvaitsette, — sanoi
Ribeirac.

Quélus ja Antraguet olivat sillävälin yhä enemmän tulistuneet. Mutta kun Quéluksella ei ollut minkäänlaista tikaria, oli hänen pakko väistää vasemmalla kädellään, ja kun tuo vasen käsi oli paljas, tuli siihen jokaisesta väistämisestä pieni naarmu, niin että käsivarsi ennen pitkää oli ylt'yleensä veressä. Antraguet sitävastoin, etunsa huomaten ja ollen yhtä taitava kuin Quéluskin, väisti varsin helposti vastustajansa iskut. Kolme pistoa oli sattunut Quélukseen, vaikkakaan ne eivät olleet vaarallisia, ja veri virtaisi kolmesta haavasta hänen rinnastaan, mutta aina hän haavan saadessaan vain huusi:

— Ei se ole mitään.

Livarot ja Maugiron olivat edelleenkin varovaisia. Ribeirac tunsi, että häneltä, sikäli kuin verensä vuoti, alkoivat voimat vähetä, ja tuskasta mielettömänä hän hyökkäsi Schombergia kohti. Tämä ei väistynyt askeltakaan takaperin, vaan tyytyi ojentamaan miekkansa eteenpäin. He pistivät nyt kumpikin toisiaan, missä yrityksessä Ribeirac sai rintansa lävistetyksi ja Schomberg sai haavan kaulaansa. Kuolettavasti haavoittuneena vei Ribeirac vasemman kätensä haavalleen, mutta paljasti sen kautta asemansa. Schomberg käytti hetkeä hyväkseen ja antoi hänelle uuden iskun. Mutta Ribeirac tarttui nyt oikealla kädellään kiinni vastustajaansa ja työnsi vasemmalla kädellään tikarinsa kahvaa myöten hänen rintaansa. Sen terä upposi suoraan hänen sydämeensä.

Schomberg päästi kumean huudon ja kaatui takaperin, mutta veti samassa mukanaan maahan Ribeiracin, jolla vielä oli miekka rinnassaan kiinni.

Nähdessään ystävänsä kaatuvan riensi Livarot, Maugiron kintereillään hänen luokseen. Hän pääsi eräitä askeleita edelle, niin että hän ehti auttaa Ribeiracia tämän koettaessa vapautua Schombergin miekasta. Sen Livarot kiskasi irti ystävänsä rinnasta. Mutta Maugiron hänet heti saavutti, ja hänen täytyi nyt puolustautua liukastavalla maalla vaikeassa asemassa ja aurinko vasten kasvoja.

Hetkisen kuluttua sai Livarot iskun päähänsä, niin että häneltä kirposi miekka kädestä ja hän putosi polvilleen.

Quélus ahdisti ankarasti Antraguetia. Maugiron kiiruhti lävistämään Livarotin uudella iskulla, ja tämä kaatui. D'Epernonilta pääsi tällöin kuuluva huuto.

Quélus ja Maugiron hyökkäsivät nyt molemmat Antraguetia vastaan.
Quéluksesta vuoti runsaasti verta, mutta haavat olivat lieviä.
Maugiron oli miltei haavoittumaton.

Antraguet huomasi vaaran. Hän ei vielä ollut saanut pienintäkään naarmua, mutta hän alkoi tuntea väsymystä. Olisi kuitenkin ollut turhaa pyytää aselepoa haavoittuneelta, villiytyneeltä ihmiseltä ja toiselta, joka paloi taisteluhalusta. Yhdellä lyönnillä hän heitti sivulle Quéluksen miekan, käytti tilaisuutta hyväkseen ja hyppäsi ketterästi kaidepuille. Quélus teki hyökkäyksen, mutta hänen miekkansa sattui vain laudoitukseen.

Samassa ahdisti Maugiron Antraguetia sivultapäin.

— Hän on hukassa, — sanoi Chicot.

— Eläköön kuningas! — huusi d'Epernon. — Rohkeutta, leijonani, rohkeutta!

— Vaiti, hyvä herra, jos suvaitsette! — sanoi Antraguet. — Elkää loukatko miestä, joka aikoo iskeä niin kauan kuin kykenee hengittämään.

Samana hetkenä nousi Livarot polvilleen verilätäköstä, jossa oli virunut ja iski tikarinsa Maugironin hartioihin. Tämä kaatui raskaasti ja hervotonna maahan ja huokaili: Voi hyvä jumala! Minä kuolen.

Livarot vaipui sitten pyörtyneenä maahan. Ponnistelu ja viha olivat vieneet hänen viimeisetkin voimansa.

Herra Quélus, — virkkoi Antraguet ja laski miekkansa alas, — te olette urhoollinen mies: minä tarjoan teille elämänne.

— Minkävuoksi minä antautuisin? — kysyi Quélus. — Enhän minä vielä makaa maassa.

— Ette, mutta te olette täynnä haavoja, jotavastoin minä olen ihan vahingoittumaton.

Eläköön kuningas! — huusi Quélus. — Minulla on vielä miekkani, herra.

Sitten hän hyökkäsi Antraguetia kohti, mutta tämä väisti hänen iskunsa, niin raju kuin se olikin.

— Ei, hyvä herra, nyt teillä ei enää ole miekkaannekaan, — sanoi Antraguet, tarttuen Quéluksen, miekkaan kahvan juuresta ja vääntäen sen hänen kädestään.

— Voi! — ärjyi Quélus. — Miekka, miekka!

Hän syöksähti kuin tiikeri Antraguetin päälle ja iski kummankin käsivartensa hänen ympärilleen. Antraguet antoi sen tapahtua, siirsi miekan vasempaan käteensä ja tikarin oikeaan ja alkoi taukoamatta ja sokeasti iskeä Quélusta, jonka haavoista veri lakkaamatta virtasi Antraguetin päälle. Mutta mikään ei saanut Quélusta päästämään irti vastustajaansa. Aina kun sai tikarinpiston hän huusi: eläköön kuningas!

Hänen onnistui kerran työntää syrjään käsi, joka häntä haavoitti, ja kiertäytyä kuin käärme vastustajansa ympärille. Antraguetista tuntui, että hän oli vähällä tukehtua. Hän horjahteli ja kaatui, mutta ikäänkuin kaikki seikat tänä päivänä olisivat olleet hänelle eduksi, hän siinä kaatuessaan miltei tukehdutti Quélus paran.

— Eläköön kuningas! — mutisi tämä kuolintuskissaan.

Antraguet onnistui vihdoinkin pääsemään irti. Toisella kädellään tukien hän pääsi kohoamaan ja antoi vastustajalleen iskun, joka kerrassaan lävisti tämän rinnan.

— Oletko viimeinkin tyytyväinen? — sanoi hän. Kaikki oli nyt lopussa. Kuolemanhiljaisuus ja kauhu vallitsivat taistelupaikalla.

Antraguet nousi verissään seisomaan. Mutta hän oli vain vihollistensa veren tahraama. Itse hän oli saanut ainoastaan pikku naarmun käteensä.

Kauhistuneena teki d'Epernon ristinmerkin ja pakeni kuin kummituksen takaa-ajamana.

Chicot juoksi nyt saapuville ja kohotti Quélusta, jonka yhdeksästätoista haavasta vuoti veri. Tuo liike sai hänet jälleen virkoamaan tajuihinsa. Hän avasi silmänsä ja virkkoi:

— Antraguet! Minä vakuutan kautta kunniani, että olen syytön Bussyn kuolemaan.

— Minä uskon teidän sanoihinne, — vastasi Antraguet liikutettuna.
Minä uskon teitä.

— Paetkaa! mutisi Quélus. — Paetkaa! Kuningas ei tule antamaan teille anteeksi.

— Ei, minä en aio jättää teitä tällä tavoin, vaikkapa mestauspölkky minua uhkaisi, — sanoi Antraguet.

— Pelastakaa itsenne, nuori mies, — kehotti Chicot, — elkääkä kiusatko jumalaa. Te olette ihmeen kautta pelastunut: elkää vaatiko kahta sellaista samana päivänä.

— Antraguet meni Ribeiracin luo, joka vielä hengitti.

— No? — kysäsi tämä.

— Me olemme voittaneet, — virkkoi Antraguet hiljaa, ettei loukkaisi
Quélusta.

— Kiitos! — vastasi Ribeirac. — Kiiruhda nyt pois!

Hän vaipui samassa hengetönnä maahan.

Antraguet otti ensin oman miekkansa, sitten Schombergin, Maugironin ja Quéluksen miekat.

— Tehkää loppu minun elämästäni tai antakaa minulle takaisin miekkani, — kuiskasi raukealla äänellä Quélus.

— Tässä se on, herra kreivi, — vastasi Antraguet ja laski arvokkaasti kumartaen miekan hänen viereensä.

Kyynel kiilsi haavoittuneen silmässä.

— Me olisimme saattaneet olla ystäviä, — mutisi hän.

Antraguet ojensi hänelle kätensä.

— Hyvä! — sanoi Chicot. — Tämä on hyvin ritarillista. Mutta pelasta nyt itsesi, Antraguet. Sinä ansaitset jäädä eloon.

— Entä minun toverini? — kysyi Antraguet. II. 25

— Minä hoidan niitä kuin olisivat he kuninkaan ystäviä, — vastasi
Chicot.

Antraguetin palvelija ojensi nyt hänelle viitan, jonka hän kääri ympärilleen verhotakseen verentahrimat vaatteensa, ja jättäen kuolleet ja kuolevat palvelijoiden ja aseenkantajien huolehdittaviksi poistui Antraguet Porte Saint-Antoinen kautta.

53.

Loppu.

Levottomuudesta kalpeana ja pienimmästäkin melusta väristen käveli kuningas edestakaisin miekkailusalissa ja harjaantuneen miekkailijan kokemuksella laski ajan, minkä hänen ystävänsä olivat tarvinneet kokoontuakseen ja taistellakseen vihollistensa kanssa. Samaten hän otti huomioon kaikki epäsuotuisat seikat suotuisten ohella, johtuivatpa ne sitten heidän luonteestaan, voimastaan tahi taituruudestaan.

— Nyt, — virkkoi hän itsekseen, — menevät he Saint-Antoinen kadun poikki… nyt he menevät aitauksesta sisälle… nyt he vetävät miekkansa… nyt alkavat otella.

Viimeisen sanan lausuttuaan alkoi kuningas lukea rukouksiaan. Mutta sydän oli muita tunteita täynnä, ja vain huulet koneellisesti liikahtelivat.

— Kun vain Quélus muistaisi sen iskun, jonka olen hänelle opettanut, ja panisi mieleensä, kuinka hänen samalla kertaa pitäisi väistää miekanpisto ja itse iskeä tikarillaan, — ajatteli hän. — Mitä Schombergiin tulee, on hän kylmäverinen ja tekee kyllä pian lopun Ribeiracista… Ellei Maugironille satu mitään erikoista, selviytyy hän varmasti Livarotista… Mutta d'Epernon, voi! Hän on varmaankin nyt jo tällä hetkellä kuollut. Onneksi on hän minulle vähimmän rakas noista neljästä. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi ei tässä riitä se, että hän on kuollut, sillä Bussy, tuo kauhea Bussy, hyökkää sitten toisten kimppuun… Voi, ystävä raukat!…

— Sire! — kuului Crillonin ääni oven takaa.

— Mitä! Nytkö jo? — huusi kuningas.

— Ei, sire, minä en tuo mitään muuta uutista kuin että Anjoun herttua pyytää saada puhutella teidän majesteettianne.

— Mitä hän sitten tahtoo? — kysyi kuningas oven läpi.

— Hän sanoo hetken tulleen, jolloin hänen pitää ilmoittaa teidän majesteetillenne se palvelus, jonka hän on tehnyt, ja hän väittää, että se ilmoitus jossain määrin haihduttaa teidän majesteettinne levottomuutta.

— No tulkoon hän sitten. Tuokaa hänet tänne, — sanoi kuningas.

Samassa ja juuri kun Crillon kääntyi täyttämään käskyä kuului nopeita askeleita ja muuan ääni lausui Crillonille:

— Minä tahdon hetipaikalla puhutella kuningasta…

Kuningas tunsi äänen ja avasi itse oven.

— Käy sisään, Saint-Luc, — sanoi hän. — Käy sisään. Mistä on kysymys? Mitä sinulle on tapahtunut. Ovatko he kuolleet?

Kalpeana ja verissään syöksähti Saint-Luc kuninkaan huoneeseen.

— Sire sire! — huusi hän ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin. —
Kostoa! Minä rukoilen teitä, sire!

— Saint-Luc parka, — sanoi kuningas, — mitä sitten on tapahtunut ja mikä saattaa sinut tuollaiseen epätoivoon?

— Sire, teidän jaloin alamaisenne, teidän urhoollisin soturinne…

— Mitä! — murahti Crillon, joka otaksui olevansa tuohon viimeiseen arvonimeen yksinoikeutettu.

— … on viime yönä murhattu, kavalasti murhattu, — jatkoi Saint-Luc.

Yksi ainoa ajatus sydämessään rauhoittui kuningas heti. Ei siis lainkaan ollut kysymys hänen neljästä ystävästään, koskapa hän aamulla oli nähnyt ne kaikki yhdessä.

— Viime yönäkö murhattu? — kysyi kuningas. — Kenestä sinä sitten puhut, Saint-Luc.

— Sire, minä tiedän hyvin, että te ette rakastanut häntä, — puhui Saint-Luc. — Mutta hän oli uskollinen, ja minä vannon, että hän, jos niin olisi vaadittu, olisi antanut henkensä teidän majesteettinne puolesta. Muutoin hän ei olisi ollut ystäväni.

— Aah! — huusi kuningas, alkaen ymmärtää, kenestä oli kysymys, ja hänen kasvoiltaan näkyi, ellei juuri ilon, niin ainakin toivon välähdys.

— Kostakaa Bussyn puolesta! — huudahti nyt Saint-Luc.

— Bussyn puolesta? — toisti kuningas ja pani erityisen painon joka tavulle.

— Niin, sire, Bussyn puolesta, jonka viime yönä kaksikymmentä murhamiestä on lävistänyt. Heitä tarvitsikin olla paljo, sillä hän yksinään oli surmannut niistä neljätoista.

— Onko Bussy kuollut?

— On, sire, hän on kuollut.

— Siinä tapauksessa hän ei tänä päivänä ota osaa kaksintaisteluun! — huudahti tahtomattaan Henrik, joka yhä eli tuon ainoan ajatuksensa vallassa.

— Saint-Luc heitti kuninkaaseen silmäyksen, jota tämä ei voinut kestää. Hän kääntyi poispäin ja huomasi Crillonin, joka siinä seisoen odotteli lähempiä määräyksiä. Henrik antoi hänelle merkin saattaa Anjoun herttua sisälle.

— Ei, sire, jatkoi nyt ankaralla äänellä Saint-Luc, — Bussy ei ole taistellut tänään: juuri siitä syystä minä tulen rukoilemaan, en kostoa, tein väärin sanoessani niin teidän majesteetillenne, vaan oikeutta. Sillä minä rakastan kuningastani ja ennen kaikkea kuninkaani kunniaa, niin että Bussyn murhalla on tehty teidän majesteetillenne mielestäni huono palvelus.

Anjoun herttua seisoi nyt ovella kalpeana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas. Polvillaan oleva Saint-Luc ei häntä huomannut.

Saint-Luc'in sanat muistuttivat kuninkaan mieleen sen palveluksen, jonka Anjoun herttua oli väittänyt hänelle tehneensä. Hänen katseensa sattui herttuan katseeseen, eikä siinä enää ollut mitään epäilystä, sillä Frans vahvisti myöntävällä päännyökäytyksellä Henrikin otaksuman.

— Tiedättekö, sire, mitä nyt tullaan sanomaan? — puheli Saint-Luc.
— Niin, ihmiset sanovat, että jos teidän ystävänne pääsevät
voitolle, niin tapahtuu se siitä syystä, että te olitte surmauttanut
Bussyn.

— Kuka niin on sanova? — kysyi kuningas.

— Saamari, kaikki ihmiset, sire, — huomautti Crillon, sekaantuen vasten tavallisuuttaan keskusteluun.

— Ei, hyvä herra, — vastasi kuningas, ollen levoton sen johdosta, että Crillon, joka lähinnä Bussya oli urhoollisin mies hänen valtakunnassaan, oli nuo sanat sanonut, — sellaista ei tulla sanomaan, sillä teidän on ilmoitettava minulle murhaajan nimi.

Saint-Luc huomasi nyt kolmannen henkilön varjon. Se oli Anjoun herttua, joka oli tullut paria askelta lähemmäksi ja jonka hän nyt tunsi.

— Kyllä, sire, — sanoi hän ja nousi ylös polvistuvasta asennostaan, — minä sanon hänen nimensä. Sillä minä tahdon mihin hintaan hyvänsä pestä teidän majesteettinne puhtaaksi epäilyksestä, että niin inhottava teko olisi tehty teidän toimestanne.

No sano sitten, — käski kuningas. Herttua seisoi paikallaan ja odotti rauhallisena. Hänen takanaan seisova Crillon silmäili häntä, pudistellen tarkoituksellisesti päätään.

— Sire, jatkoi edelleen Saint-Luc, — viime yönä oli Bussy houkuteltu satimeen. Hänen käydessään tervehtimässä naista, jota hän rakasti ja joka häntä rakasti, palaa mies, jolle muuan roisto oli ilmoittanut kohtauksesta, mukanaan joukko murhaajia, jotka sijoitettiin pihalle, puutarhaan, rapuille ja kaikkialle.

Elleivät kuninkaan huoneen ikkunat, kuten jo olemme maininneet, olisi olleet tiheitten uudinten peitossa, olisi voitu nähdä, miten herttua, itsensähillitsemiskyvystään huolimatta, kalpeni nuo sanat kuullessaan.

— Bussy puolustautui kuin leijona, sire, — jatkoi Saint-Luc, — mutta hänen kimppuunsa kävi roistojen joukko ja…

— Ja hän on kuollut, — keskeytti kuningas. — Hän on saanut ansaitsemansa palkan. Minä on tahdo kostaa avionrikkojan kuolemaa.

— Sire, minä en vielä ole lopettanut kertomustani, — jatkoi vielä Saint-Luc. — Kun onneton ylimys lähes puolen tunnin ajan oli puolustautunut huoneessa, kun hän oli voittanut vihollisensa, pakeni hän haavoittuneena, vertavuotavana ja silvottuna. Olisi vain tarvinnut ojentaa hänelle auttavan kätensä, minkä minä olisin tehnytkin, elleivät murhaajat olisi köyttäneet minua, samoinkuin sen naisenkin, jonka Bussy oli huostaani uskonut, lujasti käsistä ja jaloista, eivätkä panneet kapulaa suuhuni. Kaikeksi onnettomuudeksi eivät he olleet muistaneet peittää silmiäni, ja minä näin kahden miehen lähestyvän onnetonta Bussya, jota, hän kun riippui rauta-aidakkeen päällä, rautapiikit pitelivät kiinni, tunkeutuen hänen ruumiiseensa ja vaatteisiinsa. Kuulin haavoittuneen rukoilevan heiltä apua, sillä hänellä oli oikeus pitää noita kahta miestä ystävinään. No niin, toinen heistä, sire… on hirveä sitä kertoa, mutta, uskokaa minua, vielä hirveämpää on sitä nähdä ja kuulla… tuo toinen käski toisen ampumaan hänet, ja toinen totteli. Crillon puristi kätensä nyrkkiin ja rypisti kulmiaan.

— Ja tekö tunnette murhaajan? — kysyi kuningas vasten tahtoaan liikutettuna.

— Tunnen, — vastasi Saint-Luc.

Sitten hän kääntyi prinssiin päin ja ilmaisten äänessään ja liikkeissään koko tähän asti hillitsemänsä vihan, lausui:

— Tämä ruhtinas on murhaaja, samalla ystävä ja murhamies.

Kuningas oli sitä odottanut. Herttua kuunteli sitä silmiäänkään väräyttämättä.

— Kyllä, — vastasi hän rauhallisesti, — kyllä, herra Saint-Luc on kuullut ja nähnyt aivan oikein. Minä olen surmauttanut Bussyn, ja teidän majesteettinne tulee lukemaan sen ansiokseni, sillä Bussy, joka oli palvelijani, se on totta, aikoi tänä aamuna, minun vastaanpanostani huolimatta, ryhtyä käyttämään aseita teidän majesteettianne vastaan.

— Sinä valehtelet, murhaaja, sinä valehtelet! — huusi Saint-Luc. — Bussy, jonka koko ruumis oli haavoja täynnä, käsi lävistettynä ja olkapää kuulan murtamana, Bussy, joka riippui rauta-aidakkeella, olisi herättänyt sääliä kiivaimmissakin vihamiehissään, jotka varmasti olisivat häntä auttaneet. Mutta sinä, sinä La Molen ja Coconnan murhaaja, sinä olet murhannut myöskin Bussyn, et senvuoksi, että hän oli veljesi vihamies, mutta siitä syystä, että hän tunsi sinun salaisuutesi. Haa! Monsoreau kyllä hyvin tiesi, miksi sinä teit tämän rikoksen!

— Tuhannen perkelettä! — mutisi Crillon. — Minkävuoksi minä en ole kuningas!

— Minua loukataan teidän luonanne, veljeni, — sanoi herttua pelosta vavisten, sillä hän ei tuntenut asemaansa varsin varmaksi nähdessään Saint-Luc'in, hurjan katseen ja Crillonin suonenvedontapaisesti puristuneen nyrkin.

— Menkää, Crillon, — kehotti kuningas. Crillon totteli.

— Oikeutta, sire, oikeutta! huusi Saint-Luc.

— Sire, — virkkoi herttua, — rangaiskaa minua sitten siitä, että minä tänä aamuna olen pelastanut teidän majesteettinne ystävät ja siten antanut loistavan hyvityksen asioillenne, jonka puolesta nyt minäkin työskentelen.

— Mutta minä, — jatkoi Saint-Luc raivostuneena, — minä sanon sinulle, että se asia, jota sinä puolustat, tulee olemaan kirottu asia, ja että missä tahansa liikutkin, kohtaa jumalan viha sinun askeleitasi. Sire, sire! Onnettomia ovat teidän ystävänne, jos veljenne on heitä suojellut!

Kuningas värisi. Samassa kuului ulkoa epäselvää hälinää, kiiruisia askeleita ja sitten äkisti uudistettuja kyselyitä ja vastauksia. Senjälkeen syntyi mitä syvin hiljaisuus. Kesken tuota hiljaisuutta, ikäänkuin olisi ääni taivaasta todistanut oikeiksi Saint-Lucin sanat, kuului kolme harvaa, juhlallista lyöntiä, jotka Crillonin voimakkaasta kädestä kumahtelivat ovelle.

Kylmä hiki tihkui Henrikin otsalta ja hänen kasvonsa vääristyivät kauhusta.

— Voitetut! — kirkui hän. — Voi ystäväraukat?

— Enkö jo sanonut teille äsken, sire! — huudahti Saint-Luc.

Herttua pani vavisten kätensä ristiin.

— Näetkö, kurja konna, — huusi ylevän ylpeästi tuo nuori mies, — näetkö nyt, miten salamurha pelastaa ruhtinaitten kunnian! Tule siis ja murhaa minutkin. Minähän olen aseeton!

Näin sanoen hän heitti hansikkaansa vasten herttuan kasvoja. Tämä karjasi raivosta ja sävähti kalmankalpeaksi.

Mutta kuningas ei nähnyt mitään eikä mitään kuullut. Hän oli antanut päänsä vaipua käsiinsä.

— Voi! — mutisi hän. — Voi ystäviäni! He ovat voitetut, haavoitetut. Kuka antaa minulle heistä tietoja?

— Minä, — sanoi sisälleastuva Chicot. Kuningas tunsi tuon ystävänsä äänen ja ojensi kätensä häntä kohti.

— No? — kysyi hän tuskissaan.

— Kaksi on jo kuollut ja kolmas heittää pian henkensä.

— Kuka on se kolmas, joka ei vielä ole kuollut?

— Quélus, sire.

— Missä hän on?

— Boissyn hotellissa, jonne olen hänet antanut viedä.

Kuningas ei kuullut mitään muuta, vaan syöksähti vaikertaen ulos huoneesta.

* * * * *

Saint-Luc oli vienyt Dianan tämän ystävättären Jeanne de Brissacin turviin. Siitä johtui se että hänen Louvreen tulonsa viivähti.

Jeanne valvoi kolme päivää ja kolme yötä tuon onnettoman naisen sairasvuoteen vieressä. Sairasta ahdistivat mitä kauheimmat hourailut. Unettomuuden ja rasitusten uuvuttamana meni Jeanne neljäntenä päivänä hetkiseksi lepäämään. Hänen palatessaan ystävättärensä huoneeseen oli tämä jäljettömiin kadonnut.

Tiedetään, että Quélus, tuo ainoa kuninkaan kolmesta taistelijasta, joka vielä jäi henkiin taistelun tauottua, huolimatta siitä että oli saanut yhdeksäntoista haavaa, kuoli kolmekymmentä vuorokautta kestäneiden kamppailujen jälkeen Henrikin syliin.

Henrik oli lohduton. Hän antoi noille kolmelle ystävälleen pystyttää mahtavat hautapatsaat, joihin heidän kuvansa luonnollisessa koossa olivat marmoriin veistetyt. Hän määräsi järjestettäviksi heille sielumessuja, pappien oli rukoiltava heidän sielunsa autuuden puolesta, ja hän itse liitti rukouksiinsa tällaisen säkeistön:

    Oi, pääskööt Herran armohon
    Quélus, Schomberg ja Maugiron!

Lähes kolmen kuukauden ajan vartioi Crillon Anjoun herttuaa, jota kohtaan kuningas kantoi katkeraa vihaa ja jolle hän ei milloinkaan antanut anteeksi.

Syyskuu oli nyt tullut. Tähän aikaan sai Chicot, joka ei koskaan jättänyt herraansa ja joka olisi lohdutellut Henrikkiä, jos tämä yleensä olisi ollut lohdutettavissa, seuraavan kirjeen Beaunen luostarista. Sen oli kirjoittanut muuan pappi ja oli sen sisältö tällainen:

'Paras herra Chicot!

Ilma on seuduillamme lämmin ja viininkorjuu lupaa tänä vuonna hyvää. Kerrotaan, että kuningas, hallitsijamme, jonka hengen minä kaiken todennäköisyyden mukaan olen pelastanut, alinomaa on suruissaan. Mutta tuokaa hänet tänne meidän luostariimme, paras herra Chicot, niin me houkuttelemme hänet maistamaan muuatta 1550-luvulta asti säilynyttä viiniä, jota olen löytänyt viinikellaristani ja joka on niin mainiota, että se saa ihmisen unohtamaan suurimmatkin surunsa. Tämä viini on ehdottomasti tekevä hänelle hyvää, sillä minä olen jumalallisista kirjoista lukenut sanat, että hyvä viini huojentaa ihmisten sydämet. Se kuuluu varsin sointuisalla latinankielellä. Saatte sen itsekin lukea. Paras herra Chicot, tulkaa siis tänne kuninkaan, herra d'Epernonin ja herra Saint-Luc'in kera, ja te saatte nähdä, että me kaikki silloin hieman pullistumme.

                                Korkea-arvoinen priori Gorenflot,
                             joka kutsuu itseään teidän nöyrimmäksi
                                  palvelijakseen ja ystäväkseen.

P.S. Sanokaa kuninkaalle, ettei minulla vielä ole ollut aikaa rukoilla hänen ystäviensä sielujen puolesta, kuten hän on käskenyt. Ne suuret puuhat, jotka virkaanasettamisestani ovat minulle aiheutuneet, ovat siihen olleet syinä. Mutta heti viininkorjuun jälkeen olen heitä muistava.'

— Amen! — sanoi Chicot. — Riivatturaukat tulevat siis kerrankin saamaan oikein tenhovia esirukouksia Herramme edessä!