The Project Gutenberg eBook of Arsène Lupin miljoonaperillisenä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Arsène Lupin miljoonaperillisenä

Author: Maurice Leblanc

Translator: Aito Kare

Release date: July 27, 2017 [eBook #55210]

Language: Finnish



*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARSÈNE LUPIN MILJOONAPERILLISENÄ ***




Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen








ARSÈNE LUPIN MILJOONAPERILLISENÄ

Kirj.

Maurice Leblanc


Suomentanut Aito Kare

Ranskankielinen alkuteos LES DENTS DU TIGRE ilmestyi 1921.





Helsingissä,
Minerva Oy,
1922.




SISÄLLYS:

    I. d'Artagnan, Portos... ja Monte Cristo
   II. Kuollut mies
  III. Tuomittu mies
   IV. Himmeä turkoosi
    V. Rautaesirippu
   VI. Ebenholtsikeppinen mies
  VII. Shakespearen teokset, 8 osa
 VIII. Pirullinen viesti
   IX. Lupinin viha
    X. Gaston Sauveraudin selitys




I LUKU

d'Artagnan, Portos... ja Monte-Cristo


Kello oli puoli viisi; poliisiprefekti Desmalions ei ollut vielä
tullut takaisin virastoonsa. Hänen yksityissihteerinsä asetti
kirjoituspöydälle pinkan kirjeitä ja raportteja, jotka hän oli
päällikölleen järjestänyt, soitti ja sanoi lähetille, joka tuli
sisään suuresta ovesta:

"Herra prefekti on kirjeellisesti kutsunut tänne muutamia herroja
kello viideksi. Tässä ovat nimet. Osoita heidät eri odotushuoneisiin,
etteivät he voi keskustella keskenään ja anna minulle heidän
korttinsa kun he tulevat."

Lähetti katosi. Sihteerin mennessä omaan huoneeseensa johtavalle
pienelle ovelle aukeni pääovi ja sisään astui mies, joka pysähtyi ja
nojasi horjuen tuolin selustaan.

"Vai niin, tekö se olette, Vérot!" sanoi sihteeri. "Mitä on
tapahtunut? -- Mistä on kysymys?"

Tarkastaja Vérot oli suuri ja karkeatekoinen mies leveine niskoineen,
olkapäineen ja punertavine hipiöineen. Hän oli nähtävästi voimakkaan
mielenliikutuksen vallassa, sillä hänen punasuoniset ja tavallisesti
niin verevät kasvonsa näyttivät nyt melkein vaaleilta. "Oh, ei
mitään, herra sihteeri," sanoi hän.

"Kyllä, kyllä, te ette ole näköisenne, kasvonne ovat harmaat... ja
kuinka te läähätätte!"

Päällikkö Vérot kuivasi otsaansa, kokosi voimiaan ja sanoi:

"Olen vain hiukan väsynyt. Viime aikoina olen ponnistellut yli
voimieni; olen ollut sangen innokas selvittämään erästä juttua, jonka
herra prefekti on jättänyt huolekseni. Mutta minusta tuntuu joka
tapauksessa kummalliselta."

"Haluatteko jotain vahvistavaa?"

"En, olen pikemmin janoinen."

"Lasillinen vettä?"

"Ei, kiitos."

"Mitä sitten?"

"Tahtoisin saada... tahtoisin saada..."

Ääni petti. Hän näytti epätoivoiselta ikäänkuin olisi kadottanut
äkkiä puhekyvyn. Mutta hän kokosi ponnistaen voimansa ja kysyi:

"Eikö herra prefekti ole täällä?"

"Ei, hän ei tule ennen kello viittä, silloin on hänellä tärkeä
kokous."

"Niin, tiedän... hyvin tärkeä. Tulen juuri sen vuoksi. Mutta olisin
halunnut tavata hänet ennen sitä. Olisin niin hartaasti halunnut
tavata hänet."

Sihteeri silmäsi Vérot'hon ja sanoi:

"Miten liikutettu te olette! Onko asianne niin kiireellinen?"

"Se on todellakin hyvin kiireellinen. Se koskee rikosta, joka tehtiin
päivälleen kuukausi sitten. Ja ennen kaikkea se koskee kahden murhan
estämistä, jotka ovat seurauksena ensimmäisestä rikoksesta ja jotka
aiotaan tehdä tänä yönä. Niin, ehdottomasti tänä yönä mikäli emme
ryhdy välttämättömiin toimenpiteisiin niiden estämiseksi."

"Ettekö halua istuutua, Vérot?"

"Nähkääs, koko asia on suunniteltu suorastaan pirullisen nerokkaasti!
Te ette voi ajatella..."

"Mutta kun te tiedätte sen etukäteen, ja kun herra prefekti varmasti
tulee antamaan teille rajoittamattoman valtuuden..."

"Niin, luonnollisesti, luonnollisesti. Mutta on joka tapauksessa
kauheaa ajatella, että minä ehkä en tapaa häntä. Olen sen vuoksi
kirjoittanut hänelle kirjeen ja selittänyt kaiken, mitä asiasta
tiedän. Katsoin sen varmimmaksi."

Hän ojensi sihteerille suuren, keltaisen kirjekuoren ja lisäsi:

"Ja tässä on myöskin pieni rasia; asetan sen tähän pöydälle. Se
sisältää jotain, joka täydentää ja selittää kirjeen sisällön."

"Mutta miksikä ette pidä niitä omassa hallussanne?"

"En rohkene. Ne vartioivat minua... ne koettavat päästä minusta... En
tule rauhalliseksi ennenkuin joku toinen tuntee salaisuuden."

"Älkää olko levoton, Vérot. Herra prefekti tulee aivan varmasti pian.
Sillä aikaa neuvon teitä menemään sairashuoneeseen saamaan jotain
vahvistavaa."

Tarkastaja ei näyttänyt tietävän mitä hän tekisi. Hän kuivasi jälleen
hien, joka tihkui hänen otsaltaan. Sitten hän nousi ja jätti huoneen.
Kun hän oli mennyt, pisti sihteeri kirjekuoren pöydällä olevaan
paperipakkaan ja meni taas omaan huoneeseensa.

Hän oli tuskin sulkenut oven jälkeensä, kun toinen ovi taas aukeni
ja tarkastaja astui sisään sopertaen: "Herra sihteeri... On parasta,
että näytän teille..."

Miesraukka oli valkea kuin palttina. Hänen hampaansa kalisivat.
Nähdessään että sihteeri oli mennyt, koetti hän kulkea viistoon yli
lattian tämän huoneeseen, mutta hänet yllätti äkillinen heikkous ja
hän laskeutui tuolille istuen siinä muutamia minuutteja avuttomasti
tuijottaen.

"Mikä minun on? Onko minutkin myrkytetty? En pidä tästä... tämä
päättyy pahoin..."

Kirjoituspöytä oli niin lähellä, että hän saattoi ulottua siihen
kädellään. Hän otti lyijykynän, veti luokseen kirjoitusalustan ja
alkoi kyhätä kokoon muutamia kirjaimia. Mutta sitten hän sammalsi:

"Ei, se ei hyödytä mitään... Prefektihän lukee kirjeeni. Miten
ihmeessä on laitani! Tämä saa varmasti huonon lopun."

Äkkiä hän nousi ja huusi:

"Herra sihteeri, meidän pitää... meidän pitää... se tapahtuu tänä
yönä... ei mikään voi estää..."

Hän ojentautui käyttäen koko tahdonvoimansa ja meni pienin, lyhyin
askelin sihteerin ovea kohti. Mutta kappaleen matkaa kuljettuaan hän
hoiperteli ja oli pakotettu istuutumaan vielä kerran.

Koko hänen ruumiinsa tärisi mielettömästä kauhusta ja hän päästi
huudon, joka onnettomuudeksi oli liian heikko kuuluakseen. Hän
ymmärsi sen ja hänen katseensa etsi soittokelloa, mutta hän ei voinut
enää erottaa mitään. Oli kuin hänen silmilleen olisi painettu verho.

Sitten hän putosi polvilleen ja ryömi seinän luo hapuillen ilmaa kuin
sokea, kunnes hän vihdoin kosketti jotain puuta. Siinä oli väliseinä.
Hän ryömi sitä pitkin, mutta onnettomuudeksi hänen aivonsa olivat
niin sumentuneet, että hän sai huoneesta kokonaan väärän kuvan ja sen
sijaan että olisi kääntynyt vasempaan kuten olisi pitänyt, seurasi
hän seinää oikealle verhon taa, joka peitti kolmannen oven.

Hänen sormensa tarttuivat tämän oven lukkoon ja hänen onnistui avata
se. Hän huudahti läähättäen: "Auttakaa...! Auttakaa...!" ja tuupertui
jonkunlaiseen vaatesäiliöön tahi pesuhuoneeseen. "Tänä yönä! Rikos
tapahtuu tänä yönä! Saatte nähdä... hampaiden jäljet... se on
hirveätä! Oh, minkälaiset tuskat... tämä on myrkkyä... pelastakaa
minut! Auttakaa!"

Hänen äänensä sortui. Hän mutisi useita kertoja ikäänkuin houreessa:

"Hampaat! Hampaat! Ne pureutuvat yhteen!"

Sitten tuli hänen ääneensä yhä heikommaksi ja hänen valkoisilta
huuliltaan pääsi selittämättömiä ääniä. Hänen suunsa haukkoi ilmaa,
leukapielet liikkuivat ikäänkuin vanhoilla ukoilla, jotka näyttävät
lakkaamatta märehtivän.

Kuolonkamppailu oli alkanut.

       *       *       *       *       *

Poliisiprefekti tuli kymmentä minuuttia vailla viisi.

Herra Desmalions oli kuluneen kolmen vuoden aikana hoitanut
tointaan tavalla, joka oli tehnyt hänet yleisesti kunnioitetuksi.
Hän oli karkeajäseninen, viidenkymmenen ikäinen mies älykkäine
ulkonäköineen. Hänen asunsa, jonka muodostivat harmaa liivipuku,
valkoiset säärystimet ja taiteellisesti sidottu kaulaliina, ei ollut
ollenkaan virkamiestä muistuttava. Hänen käytöksensä oli vapaata,
yksinkertaista ja hyväntahtoista.

Hän soitti, ja sihteerin astuessa sisään, kysyi:

"Ovatko henkilöt, jotka olen pyytänyt tulemaan, täällä?"

"Kyllä, herra prefekti, ja olen antanut määräyksen, että he saavat
odottaa eri huoneissa."

"Oh, ei olisi tehnyt mitään vaikka he olisivat tavanneetkin. Mutta
ehkä on paras niinkuin on. Toivon ettei amerikkalainen ministeri ole
vaivautunut itse tulemaan?"

"Ei, herra prefekti."

"Onko teillä heidän korttinsa?"

"Kyllä".

Poliisiprefekti otti viisi käyntikorttia, jotka hänen sihteerinsä
ojensi, ja luki:

"Mr Archibald Bright, Yhdysvaltain lähetystön ensimmäinen sihteeri...
Maître Lepertuis, asianajaja... Juan Cacérès, Perun lähetystön
attashea... ent. majuri kreivi d'Astrignac..."

Viidennessä kortissa oli ainoastaan nimi ilman osoitetta tahi
arvonimeä:

"Don Luis Perenna".

"Olen utelias tapaamaan sen miehen!" sanoi herra Desmalions. "Hän
kiinnittää tavattomasti mieltäni. Oletteko lukenut muukalaislegioonan
raportin?"

"Kyllä, herra prefekti, ja tunnustan, että tuo herra tekee minutkin
uteliaaksi."

"Niin, eikö totta! Oletteko koskaan kuullut puhuttavan sellaisesta
uhkarohkeudesta? Sankarillinen hullu, suorastaan ihmeellinen. Mutta
niinpä hän saikin toveriensa keskuudessa lisänimen Arsène Lupin
tavastaan järjestää mitä hämmästyttävimpiä yllätyksiä. -- Kuinka
kauan on kulunut Arsène Lupinin kuolemasta?"

"Se tapahtui kaksi vuotta ennen teidän nimitystänne, herra prefekti.
[Ks. 813. Arsène Lupinin seikkailuja.] Hänen ja rouva Kesselbachin
ruumiit löydettiin erään pienen huvilan raunioista, joka oli palanut
lähellä Luxemburgin rajaa. Tutkimuksessa selvisi, että hän oli
kuristanut rouva Kesselbachin, tuon pedon, jonka rikokset tulivat
jälkeenpäin päivänvaloon, ja hirttäytynyt sytytettyään huvilan
palamaan."

"Se oli sopiva loppu tuolle kirotulle lurjukselle", sanoi herra
Desmalions, "ja tunnustan omasta puolestani näkeväni mielelläni,
ettei minun tarvitse taistella häntä vastaan. -- Katsokaamme,
missä olimmekaan? Ovatko Morningtonin perintöä koskevat asiakirjat
järjestyksessä?"

"Teidän kirjoituspöydällänne, herra prefekti."

"Hyvä. Mutta minä unohdin... onko tarkastaja Vérot täällä?"

"Kyllä, herra prefekti. Otaksun hänen menneen sairashuoneeseen
saamaan jotain vahvistavaa."

"Mikä häntä sitten vaivaa?"

"Hän näytti niin omituiselta... oikein sairaalta".

"Mitä tarkoitatte?"

Sihteeri kertoi keskustelunsa päällikkö Vérot'n kanssa.

"Ja te sanotte hänen jättäneen minulle kirjeen?" sanoi herra
Desmalions levottomin ilmein. "Missä se on?"

"Paperien joukossa, herra prefekti."

"Hyvin kummallista... tämä kaikki on erittäin ihmeellistä. Vérot
on ensiluokkainen tarkastaja, mitä suurimmassa määrin maltillinen,
eikä anna säikäyttää itseään helposti. Voitte mennä hakemaan häntä.
Tarkastan sillä aikaa kirjeeni."

Sihteeri poistui kiireesti. Tullessaan viiden minuutin kuluttua
takaisin hän selitti kummastuneena, ettei ollut tavannut päällikkö
Vérot'a.

"Ja merkillisintä", jatkoi hän, "on se, että lähetti, joka näki
hänen lähtevän tästä huoneesta, huomasi hänen melkein heti palaavan
takaisin, mutta ei nähnyt hänen poistuvan."

"Ehkäpä hän kulki vain tämän kautta tullakseen teidän luoksenne."

"Minun luokseni, herra prefekti? Olin huoneessani koko ajan."

"Silloin se on käsittämätöntä".

"Niin... ellemme otaksu lähetin tarkkaavaisuuden hetkeksi
suuntautuneen muualle, koska Vérot ei ole täällä eikä viereisessä
huoneessa."

"Niin asian täytyy olla. Hän on kai mennyt ulos saadakseen hiukan
raitista ilmaa ja voi tulla takaisin milloin hyvänsä. No niin, emme
tarvitse häntä nyt heti."

Prefekti katsoi kelloaan.

"Kymmenen minuuttia yli viiden. Sanokaa lähetille, että herrat saavat
astua sisään. Ei, odottakaa..."

Herra Desmalions epäröi. Kohottaessaan papereita oli hän huomannut
Vérot'n kirjeen. Se oli suuri, keltainen kirjekuori, Café du
Pont-Neufin leima vasemmassa yläkulmassa.

Sihteeri sanoi:

"Vérot'n poissaolon vuoksi ja sen johdosta, mitä hän sanoi, olisi
ehkä parasta, että te ensiksi katsoisitte mitä kirje sisältää."

Herra Desmalions tuumi hiukan.

"Olette ehkä oikeassa."

Hän leikkasi kuoren auki paperiveitsellä. Häneltä pääsi huudahdus:

"Ei. Kuulkaa nyt, tämä menee liian pitkälle!"

"Mistä on kysymys, herra prefekti?"

"Katsokaa... kirjoittamaton paperiarkki... siinä kaikki mitä kuoressa
oli..."

"Mahdotonta."

"Katsokaa itse... paperiarkki taitettuna neljään osaan ilman
kirjoitettua sanaakaan".

"Mutta Vérot kertoi minulle laajasti, että hän tässä kirjeessä teki
selkoa kaikesta, mitä tiesi asiasta."

"Niin hän ehkä sanoi, mutta näettehän itse! Ellen tuntisi tarkastaja
Vérot'a, saattaisin todellakin luulla, että hän koettaa tehdä minusta
pilaa."

"Tämä on mitä suurinta hajamielisyyttä..."

"Tietysti hajamielisyyttä, mutta minä ihmettelen häntä. Ei sovi olla
omissa mietteissään kun kaksi ihmiselämää on pelissä. Sillä hän kai
sanoi teille, että kaksoismurha oli suunniteltu täksi yöksi?"

"Kyllä, herra prefekti, ja erittäin levottomuutta herättävissä
olosuhteissa. Hän käytti sanaa pirullinen."

Herra Desmalions kulki huoneessa edestakaisin kädet selän takana,
pysähtyen pienen pöydän luo.

"Mikä tämä minulle osoitettu pieni paketti on: Herra
poliisiprefektille... avattava, jos sattuisi onnettomuustapaus."

"Aivan niin", sanoi sihteeri, "unohdin sen! Se on myöskin tarkastaja
Vérot'lta, ja erittäin tärkeä, kuten hän sanoi."

"Vai niin", sanoi herra Desmalions, joka ei voinut olla nauramatta,
"kirje tarvitsee todella selityksen ja vaikkakaan ei ole sattunut
mitään 'onnettomuustapausta', on kai parasta avata paketti."

Hän leikkasi poikki nauhan ja löysi käärepaperista rasian, pienen
pahvirasian, joka näytti lähteneen apteekista, mutta oli likainen ja
paljosta käyttämisestä kulunut.

Hän aukaisi kannen. Rasiassa oli muutamia kerroksia pumpulia, nekin
sangen likaisia ja niiden välissä puolikas suklaakakkua.

"Mitä hittoa tämä merkitsee?" mutisi prefekti kummastuneena.

Hän otti suklaapalan, katsoi siihen ja huomasi heti mikä tässä
suklaakakussa oli erikoista ja mikä juuri, ilman epäilyä, oli
saattanut päällikkö Vérot'n ottamaan sen talteen. Sen ylä- ja
alapuolella näkyivät selvät hampaiden jäljet, hyvin selvästi
toisistaan eroavina; hampaat olivat painuneet kymmenesosa tuuman
verran suklaaseen ja jokaisella niistä oli oma muotonsa ja leveytensä.

Herra Desmalions seisoi ajatuksiinsa vaipuneena pää rinnalle
painuneena ja jatkoi muutaman minuutin kuluttua kulkuaan edestakaisin
huoneessa mutisten:

"Tämä on merkillistä. Tässä on arvoitus, johon mielelläni haluaisin
saada selityksen. Paperiarkki, hampaiden jäljet, mitä tämä kaikki
merkitsee?"

Mutta hän ei ollut niitä, jotka tuhlaavat paljon aikaa salaisuuteen,
joka ehdottomasti tulee paljastetuksi hetken kuluttua, sillä
tarkastaja Vérot'n täytyi olla joko poliisiprefektin virastossa tahi
jossain lähistöllä, ja hän sanoi sihteerilleen:

"En voi antaa kutsumieni herrojen odottaa kauempaa. Olkaa hyvä ja
pyytäkää heidät sisään. Jos tarkastaja Vérot tulee heidän täällä
ollessaan, minkä hän varmasti tekee, niin antakaa minulle tieto siitä
heti. Haluan tavata hänet heti hänen tultuansa. Tätä poikkeusta
lukuunottamatta huolehtikaa siitä, ettei minua häiritä."

Kaksi minuuttia myöhemmin päästi lähetti sisään maître Lepertuis'in,
lihavan, punakan herran poskipartoineen ja lasisilmineen,
lähetystösihteeri Archibald Brightin ja perulaisen attashea
Cacérèsin. Herra Desmalions, joka tunsi kaikki kolme, puheli hetken
heidän kanssaan ja meni sitten ottamaan vastaan majuri, kreivi
d'Astrignacin, la Chouïan sankarin, joka kunniakkaiden haavojensa
vuoksi oli ollut pakotettu ottamaan väliaikaisesti eron. Hän lausui
kreiville kohteliaisuuksia tämän osoittamasta urhoollisuudesta
Marokossa, kun ovi aukeni vielä kerran.

"Don Luis Perenna, arvaan minä?" sanoi prefekti ojentaen
kätensä keskikokoiselle, jäntevälle miehelle, joka kantoi
sotilaskunniamerkkiä ja kunnialegioonan punaista nauhaa.

Äsken tulleen kasvot ja ilme, hänen tapansa käyttäytyä sekä
hänen hyvin nuorekkaat liikkeensä saivat aikaan että hän näytti
nelikymmenvuotiaalta, mutta rypyt hänen silmäkulmissaan ja otsallaan
ilmaisivat, että hän kenties oli muutamia vuosia vanhempi. Hän
kumarsi:

"Aivan niin, herra prefekti."

"Tekö se olette, Perenna!" huudahti kreivi d'Astrignac. "Vai niin, te
elätte vielä?"

"Kyllä, herra majuri, ja olen ihastunut tavatessani teidät jälleen."

"Perenna elää! Me olimme kokonaan kadottaneet teidät näkyvistämme,
kun minä jätin Marokon. Luulimme teitä kuolleeksi."

"Minä olin vankina, siinä kaikki."

"Alkuasukkaiden vankina! Sehän on sama kuin varma loppu!"

"Ei, ei aivan, herra majuri; kaikkialta voidaan karata. Todistus
seisoo edessänne."

Poliisiprefekti ei voinut vastustaa haluaan tarkastaa näitä
tarmokkaita kasvoja hymyilevine katseineen, vapaine, päättäväisine
silmineen ja pronssinruskeine ihoineen.

Herra Desmalions antoi herroille merkin asettua suuren
kirjoituspöydän ympärille, istuutui itsekin ja virkkoi muutamia
sanoja johdannoksi:

"Kutsu, jonka olen lähettänyt teille, hyvät herrat, näytti kai teistä
sangen kummalliselta ja salaperäiseltä. Ja tapa, jolla aion alkaa
keskustelumme, ei tule vähentämään kummastustanne. Mutta huomaatte
piankin, että asia on aivan luonnollinen ja yksinkertainen. Minä
koetan olla niin lyhytsanainen kuin mahdollista."

Hän levitti eteensä joukon papereita, jotka sihteeri oli häntä varten
järjestänyt, ja jatkoi, kysyen tuon tuostakin neuvoa papereiltaan:

"Noin viisikymmentä vuotta sitten, vuonna 1860 asui Saint-Etiennessä
kolme orpoa sisarusta, Ermeline, Elisabeth ja Armande Roussel,
kahdenkymmenenkahden-, kahdenkymmenen- ja kahdeksantoista vuoden
ikäisiä, yhdessä serkkunsa Victorin kanssa, joka oli hiukan nuorempi.
Vanhin, Ermeline, jätti ensiksi Saint-Etiennen. Hän matkusti
Lontooseen, jossa meni naimisiin erään englantilaisen, Morningtonin,
kanssa; tämän kanssa oli hänellä poika, joka kastettiin Cosmoksi.
Perhe oli hyvin köyhä ja kärsi puutetta. Ermeline kirjoitti useita
kirjeitä sisarilleen pyytäen apua. Kun ei vastausta tullut, hän
keskeytti kirjeenvaihdon. Vuonna 1870 muuttivat mr ja mrs Mornington
Englannista Amerikkaan. Viisi vuotta myöhemmin he olivat rikkaita.
Mr Mornington kuoli 1878, mutta hänen leskensä jatkoi perimänsä
omaisuuden hoitoa, ja kun hän oli liikeasioissa nero, lisäsi hän
rikkauttaan kunnes se nousi tavattomaan summaan. Kuollessaan 1900
jätti hän pojalleen 400 miljoonaa frangia."

Summa näytti tekevän prefektin kuulijoihin vaikutuksen. Hän näki
majurin ja don Luis Perennan vaihtavan katseita ja kysyi:

"Te tunsitte Cosmo Morningtonin, eikö niin?"

"Kyllä, herra prefekti", vastasi kreivi d'Astrignac. "Hän oli
Marokossa minun ja Perennan siellä ollessa."

"Aivan oikein", sanoi herra Desmalions. "Cosmo Mornington oli alkanut
matkan maailman ympäri. Hän ryhtyi työskentelemään, sikäli kuin
olen kuullut, lääkärinä, ja hoiti sairaita suurella taitavuudella,
luonnollisestikin ilman korvausta. Hän asui ensiksi Egyptissä, sitten
Algeriassa ja Marokossa. Viime vuonna hän saapui Pariisiin ja kuoli
täällä kuukausi sitten hyvin arvoituksellisen onnettomuustapauksen
johdosta."

"Varomaton ruiske, eikö niin, herra prefekti?" kysyi amerikkalainen
lähetystösihteeri. "Siitä mainittiin sanomalehdissä."

"Niin", sanoi Desmalions. "Kiiruhtaakseen parantumistaan
pitkäaikaisesta influenssasta, joka oli pitänyt häntä vuoteenomana
koko talven, oli mr Morningtonilla tapana, lääkärinsä määräyksen
mukaan, antaa itselleen glyserofosfaatti-sooda-ruiskeita. Hänen
on täytynyt viimeisellä kerralla sitä tehdessään laiminlyödä
välttämättömät varovaisuustoimenpiteet, sillä haavaan tuli myrkytys,
tulehdus seurasi salamannopeasti ja muutamassa tunnissa oli
Mornington kuollut."

Poliisiprefekti kääntyi asianajajaan ja kysyi:

"Olenko selostanut oikein, maître Lepertuis?"

"Aivan varmasti, herra prefekti."

Herra Desmalions jatkoi:

"Seuraavana päivänä saapui maître Lepertuis tänne ja syystä, jonka
te ymmärrätte kuultuanne asiapaperin sisällön, näytti minulle Cosmo
Morningtonin testamentin, joka oli jätetty hänen haltuunsa."

Prefektin tarkastaessa papereitaan lisäsi maître Lepertuis:

"Pyydän ilmoittaa, että tapasin asiakkaani vain yhden kerran
ennenkuin minut kutsuttiin hänen kuolinvuoteensa ääreen. Aikaisemmin
olin tavannut hänet silloin, kun hän jätti minulle testamentin, jonka
hän oli laatinut. Se tapahtui hänen sairautensa alussa. Keskustelun
kuluessa hän kertoi minulle panneensa toimeen tutkimuksia löytääkseen
äitinsä sukulaisia ja aikovansa terveeksi tultuaan jatkaa näitä
vakavasti. Tapahtumain kehitys esti hänet täyttämästä aiettaan."

Sillä aikaa oli poliisiprefekti ottanut paperien joukosta esille
avonaisen kirjekuoren, joka sisälsi kaksi paperiarkkia. Hän kääri
auki suuremman niistä ja sanoi:

"Tässä on testamentti. Pyydän teitä tarkkaavasti kuuntelemaan, kun
luen sen ja sen oheen liitetyn asiakirjan."

Kaikki istuivat suorina tuoleillaan ja prefekti luki:

"Amerikan Yhdysvaltojen kansalaisten, Hubert Morningtonin ja hänen
vaimonsa, Ermeline Rousselin vanhimman pojan Cosmo Morningtonin
testamentti ja viimeinen tahto. Minä lahjoitan ja testamenttaan
uudelle isänmaalleni kolme neljännestä omaisuudestani käytettäväksi
hyväntekeväisyystarkoituksiin minun omakätisesti kirjoittamieni
ohjeiden mukaan, jotka maître Lepertuis hyväntahtoisesti jättäköön
Yhdysvaltojen ministerille. Jäljellä oleva osa omaisuuttani,
noin sata miljoonaa frangia, käsittäen talletuksia eri pankeissa
Pariisissa ja Lontoossa, joista maître Lepertuisilla on luettelo,
lahjoitetaan ja testamentataan edesmenneen äitini muistoksi
hänen rakastetulle sisarelleen Elisabeth Rousselille tahi hänen
rintaperillisilleen; tahi Elisabethin ja hänen perillistensä
puuttuessa hänen sisarelleen Armande Rousselille tahi hänen
rintaperillisilleen, eli, siinä tapauksessa ettei kumpaakaan sisarta
eikä heidän rintaperillisiään tavata, heidän serkulleen Victor
Rousselille tahi hänen rintaperillisilleen. Siinä tapauksessa,
että minä kuolisin löytämättä Rousselin perheen eläviä perillisiä
tahi kolmen sisaren serkkua, pyydän ystävääni don Luis Perennaa
toimittamaan etsiskelyn. Tässä tarkoituksessa nimitän hänet
omaisuuteni eurooppalaista osaa koskevan testamentin toimeenpanijaksi
pyytäen häntä huolehtimaan tehtävistä, jotka saattavat esiintyä
kuolemani jälkeen tahi seurauksena kuolemastani ja pitämään itseään
minun edustajanani. Kiitokseksi näistä palveluksista ja muistaen ne
molemmat kerrat, jolloin hän on pelastanut henkeni, lahjoitan ja
testamenttaan sanotulle don Luis Perennalle miljoona frangia."

Prefekti vaikeni hetkiseksi. Don Luis mutisi:

"Cosmo raukka! En olisi tarvinnut tätä kiihoketta täyttääkseni hänen
viimeisen tahtonsa."

Herra Desmalions jatkoi lukemista:

"Siinä tapauksessa, ettei kolmen kuukauden kuluttua kuolemastani don
Luis Perennan ja maître Lepertuisin suorittamat etsiskelyt johda
mihinkään tulokseen, eikä kukaan Rousselin perheen elossa oleva jäsen
ole ilmoittautunut vastaanottamaan lahjoitusta, lankeavat kaikki
sata miljoonaa frangia ystävälleni don Luis Perennalle. Tunnen hänet
riittävästi tietääkseni hänen käyttävän omaisuuden tavalla, joka on
sopusoinnussa hänen jalojen tarkoitusperiensä ja suurpiirteisten
suunnitelmiensa kanssa, joita hän niin innokkaasti esitti minulle
teltassamme Marokossa."

Herra Desmalions vaikeni jälleen ja katsoi don Luisiin, joka
istui hiljaa ja liikkumatta, vaikkakin kyynel kimalteli hänen
silmäripsissään. Kreivi d'Astrignac sanoi:

"Minä onnittelen, Perenna."

"Sallikaa minun muistuttaa teille, herra majuri," vastasi hän, "että
tämä lahjoitus on ehdollinen. Ja minä vannon, että sikäli kuin
minusta riippuu, tulevat Rousselin perheen jälkeläiset etsityksi."

"Siitä olen vakuutettu", sanoi upseeri. "Minä tunnen teidät".

"Joka tapauksessa", kysyi poliisiprefekti don Luisilta, "te ette
kieltäydy vastaanottamasta tätä ehdollista lahjoitusta?"

"En", sanoi Perenna nauraen, "on asioita, joihin ei voi vastata
kieltävästi."

"Kysymykseni", sanoi prefekti, "johtui testamentin viimeisestä
pykälästä: Jos ystäväni Perenna syystä tahi toisesta luopuu tästä
lahjoituksesta, tahi jos hän on kuollut ennen sitä päivää, jolloin
se hänelle maksetaan, pyydän, että Yhdysvaltain lähettiläs ja
silloinen poliisiprefekti yhdessä huolehtivat Pariisiin, yksinomaan
amerikkalaisia ylioppilaita ja taiteilijoita varten rakennettavasta
yliopistosta ja sen ylläpidosta ja käyttävät rahat siihen
tarkoitukseen. Ja täten valtuutan poliisiprefektin joka tapauksessa
jälkeen jättämästäni omaisuudesta ottamaan kolmesataatuhatta frangia
pariisilaispoliisin rahaston hyväksi."

Herra Desmalions kääri paperin kokoon ja otti toisen.

"Tässä on lisäys testamenttiin. Se on kirje, jonka mr Mornington
kirjoitti maître Lepertuisille hiukan myöhemmin ja jossa hän
lähemmin selittää muutamia pykäliä: Valtuutan maître Lepertuisin
avaamaan testamenttini päivää jälkeen kuolemani poliisiprefektin
läsnäollessa, joka hyväntahtoisesti pitäköön asian täydellisesti
salassa yhden kuukauden. Täsmälleen kuukauden kuluttua pyydän häntä
kutsumaan virastoonsa maître Lepertuisin, don Luis Perennan ja
jonkun Yhdysvaltojen lähetystön huomattavan jäsenen. Testamentin
lukemisen jälkeen luovutetaan miljoonan frangin maksuosoitus
ystävälleni ja perilliselleni don Luis Perennalle hänen näytettyään
yksinkertaisen todistuksen henkilöllisyydestään sekä tavanmukaiset
laillisuustodistuksensa. Haluan, että todistuksen hänen
henkilöllisyydestään antaa majuri, kreivi d'Astrignac, joka oli
hänen esimiehensä Marokossa. Hänen sukulaisuussuhteistaan tehköön
selvää joku perulaisen lähetystön jäsen, sillä don Luis Perenna,
vaikkakin kansalaisuudeltaan espanjalainen, on syntynyt Perussa.
Edelleen haluan, ettei testamentin sisältöä ilmoiteta Roussel-perheen
perillisille ennenkuin kaksi päivää myöhemmin maître Lepertuisin
konttorissa. Lopuksi pyydän poliisiprefektiä olemaan ystävällinen
ja kutsumaan ylempänä mainitut henkilöt virkahuoneeseensa vielä
kerran, päivänä, jonka hän määrää, ei kuitenkaan aikaisemmin kuin
kuudenkymmenen, eikä myöhemmin kuin yhdeksänkymmenen päivän kuluttua
ensimmäisestä kokoontumisesta. Silloin, eikä ennen, on laillisten
perillisten nimet mainittava ja julkaistava heidän oikeuksiensa
mukaisesti, mutta älköön ketään tunnustettako ja mainittako, jollei
hän ole läsnä tässä kokouksessa, ja tällöin tulee don Luis Perenna,
jonka myös on oltava läsnä, lailliseksi perijäkseni, jollei ketään
Roussel-sisarusten tahi heidän serkkunsa Victorin elossa olevia
perillisiä ole ilmaantunut."

Poliisiprefekti pani molemmat kirjelmät uudelleen kuoreen ja jatkoi:

"Hyvät herrat, te olette kuulleet Cosmo Morningtonin testamentin,
joka selittää teidän läsnäolonne täällä. Kuudes henkilö liittyy
meihin pian; hän on eräs salapoliiseistani, jonka tehtäväksi olen
antanut suorittaa ensimmäiset etsiskelyt Roussel-perheestä ja
joka ilmoittaa nyt tiedustelujensa tulokset. Mutta nyt on meidän
seurattava testamentin tekijän säädöksiä. Don Luis Perennan
laillisuustodistukset, jotka lähetettiin minulle neljätoista päivää
sitten, olen itse tutkinut ja todennut täydellisesti tyydyttäviksi.
Hänen sukulaisuussuhteittensa johdosta olen kirjoittanut ja pyytänyt
hänen ylhäisyyttään Perun ministeriä kokoamaan tarkat tiedot."

"Ministeri on uskonut asian minulle", sanoi senor Cacérès,
perulainen attashea. "Se ei kohdannut mitään vaikeuksia. Don Luis
Perenna polveutuu eräästä vanhasta espanjalaisesta suvusta, joka
muutti maasta kolmekymmentä vuotta takaperin säilyttäen kuitenkin
maatilansa ja omaisuutensa Euroopassa. Tunnen don Luis Perennan
isän Etelä-Amerikassa ja hän puhui aina ainoasta pojastaan mitä
suurimmalla kiintymyksellä. Juuri meidän lähetystömme, ilmoitti kolme
vuotta takaperin pojalle hänen isänsä kuolemasta. Minulla on täällä
jäljennös kirjeestä, joka lähetettiin Marokkoon."

"Ja minulla on don Luis Perennan poliisiprefektille luovuttamien
asiapapereiden joukossa alkuperäinen kirje. Ja te, herra
majuri, tunnette siis jälleen sotilas Perennan, joka taisteli
muukalaislegioonassa teidän johdollanne?"

"Tunnen hänet", sanoi kreivi d'Astrignac.

"Ilman erehdyksen mahdollisuutta?"

"Ilman pienintäkään erehdyksen mahdollisuutta ja ilman hitustakaan
epäilyä."

Poliisiprefekti jatkoi nauraen.

"Te tunnette siis sotilas Perennan, jota hänen toverinsa tuntien
hämmästynyttä ihailua hänen urotekojaan kohtaan, kutsuivat Arsène
Lupiniksi."

"Kyllä, herra prefekti", vastasi majuri terävästi "miehen, jota
sotilaat nimittivät Arsène Lupiniksi, mutta upseerit yksinkertaisesti
Sankariksi, miehen, josta sanottiin, että hän oli yhtä urhoollinen
kuin d'Artagnan, yhtä väkevä kuin Porthos..."

"Ja yhtä salaperäinen kuin Monte-Cristo", sanoi poliisiprefekti
nauraen. "Kaikki tämä on raportissa, jonka sain muukalaislegioonan
neljännestä rykmentistä. Meidän ei tarvitse lukea sitä kokonaan,
mutta se sisältää sen ennen kuulumattoman tosiasian, että sotilas
Perenna ennen kahden vuoden loppua sai sotilasmuistorahan,
nimitettiin kunnialegioonaan erinomaisista palveluksistaan ja
mainittiin päiväkäskyssä neljätoista kertaa. Otan sieltä täältä
yksityisseikkoja..."

"Ei, minä pyydän," vastusti don Luis, "ne ovat jokapäiväisiä asioita,
jotka eivät herätä kenenkään mielenkiintoa, enkä näe syytä minkä
vuoksi..."

"Päinvastoin, kaikkeen on maailmassa syynsä," selitti herra
Desmalions. "Te, hyvät herrat, ette ole täällä vain kuullaksenne
testamentin, vaan myöskin antaaksenne hyväksymisenne eräälle sen
pykälän määräämälle toimenpiteelle, joka suoritetaan heti, nimittäin
miljoonan frangin maksamiselle. On sen vuoksi välttämätöntä, että
me kaikki saamme tietää mitä tiedettävää lahjoituksen saajasta on.
Esitän senvuoksi, että jatkamme..."

"Siinä tapauksessa, herra prefekti," sanoi Perenna nousten ja mennen
ovelle, "sallitte minun kai..."

"Täyskäännös! Seis!... Asento!" komensi majuri d'Astrignac
leikillisesti.

Hän veti don Luisin takaisin keskelle huonetta ja painoi hänet
tuolille.

"Herra prefekti," sanoi hän, "minä pyydän armoa vanhalle
asetoverilleni, jonka ujous todellakin saattaa joutua kovalle
koetukselle, jos kertomus hänen urhoollisuudestaan luetaan hänen
läsnäollessaan. Ovathan sitäpaitsi raportit täällä ja me voimme
jokainen ottaa niistä osan. Näkemättä niitä lisään muutamia
kiittäviä sanoja niiden sisältöön ja huomautan, etten koko
sotilasaikanani ole tavannut miestä, jota voisi verrata Perennaan.
Ja kuitenkin olen nähnyt joukoittain kelpo poikia, sellaisia
vietävän peijakkaita, joita näkee vain muukalaislegioonassa,
ja jotka 'nolatakseen' toisensa, antavat hakata itsensä vaikka
kappaleiksi asian vuoksi, joka heitä huvittaa, eli, kuten he
sanovat, tuntuu heistä 'repäisevältä'. Mutta ei yksikään heistä
ollut verrattavissa Perennaan. Se veitikka, jolle me annoimme
lisänimiä d'Artagnan, Porthos ja de Bussy, ansaitsee tulla luetuksi
historian hämmästystä herättävimpiin sankareihin. Olen nähnyt hänen
suorittavan urotöitä, joista en mielelläni kerro, pelosta, että minut
katsotaan valehtelijaksi, tekoja niin epätodennäköisiä, että minä
vielä tänäänkin ihmettelen olenko todella nähnyt ne. Eräänä päivänä
Settatin luona, kun meitä seurasi..."

"Yksi sana vielä, herra majuri", huudahti don Luis hilpeästi, "ja
minä menen varmasti tieheni! Minun täytyy sanoa, että teillä on
hauska tapa säästää ujouttani."

"Rakas Perennani", vastasi kreivi d'Astrignac, "olen aina sanonut
teille, että teidän kaikkien hyvien ominaisuuksienne joukossa on yksi
vika, se, että te ette ole ranskalainen."

"Ja minä olen aina vastannut, herra majuri, että olen äidin puolelta
ranskalainen ja ranskalainen sydämeltäni sekä luonteenlaadullani. On
asioita, joita vain ranskalainen voi tehdä."

Molemmat miehet vaihtoivat jälleen lämpimän kädenpuristuksen.

"No niin," sanoi prefekti, "emme puhu enempää teidän mainetöistänne
emmekä tästä raportista. Mutta yhden asian haluan mainita, sen, että
te kahden vuoden kuluttua satuitte joutumaan neljänkymmenen berberin
muodostamaan väijytykseen ja jäitte vangiksi, tullen takaisin
muukalaislegioonaan vasta kuukausi sitten."

"Aivan niin, herra prefekti, hyvissä ajoin ottaakseni eron, koska
viisivuotinen palvelussitoumukseni oli loppu."

"Mutta kuinka Cosmo Mornington tuli maininneeksi teidät
testamentissaan, kun te, hänen sitä laatiessaan, olitte olleet
kadoksissa jo puolitoista vuotta?"

"Cosmo ja minä olimme kirjevaihdossa."

"Mitä?"

"Niin, ja minä olin ilmoittanut hänelle pian tapahtuvasta paostani ja
paluustani Pariisiin."

"Mutta kuinka te toimitte? Missä te olitte?... Ja kuinka te saitte
tilaisuuden..."

Don Luis hymyili vastaamatta.

"Monte Cristo, jos suvaitsette, herra prefekti. Vankeuteni ja
pakoni salaisuus on itse asiassa sangen omituinen. Joskus ehkä on
mielenkiintoista valaista niitä seikkoja. Mutta siihen saakka täytyy
minun pyytää lykkäystä."

Tuli hiljaisuus. Herra Desmalions tarkasteli vielä kerran tätä
ihmeellistä miestä eikä voinut olla sanomatta, noudattaen äkillistä
mielijohdetta, jota ei itsekään voinut selittää:

"Vielä sana, vain yksi. Minkä johdosta toverinne antoivat teille
tuon ihmeellisen lisänimen Arsène Lupin? Oliko se viittaus teidän
rohkeuteenne tahi ruumiilliseen voimaanne?"

"Se oli jotain muutakin, herra prefekti: erään mitä omituisimman
varkauden ilmitulo, jossa muutamat näennäisesti selittämättömät
seikat saattoivat minut tilaisuuteen ilmaista varkaan."

"Vai niin, teillä on sellaisiakin lahjoja?"

"Kyllä, herra prefekti, eräänlaista nokkeluutta, josta minulla
enemmän kuin kerran on ollut hyötyä Afrikassa. Siitä lisänimi Arsène
Lupin. Se oli heti tuon miehen kuoleman jälkeen ja hänestä puhuttiin
paljon siihen aikaan."

"Oliko se suuri varkaus?"

"Kyllä vain, ja se sattui kohtaamaan Cosmo Morningtonia, joka asui
Oranin maakunnassa. Siitä sai tuttavuutemme alkunsa."

Tuli jälleen hiljaisuus ja don Luis jatkoi:

"Cosmo raukka! Tämä tapahtuma antoi hänelle horjumattoman uskon
minun salapoliisilahjoihini. Hän sanoi aina: Perenna, jos minut
murhataan -- hänellä oli piintynyt päähäänpisto, että hän kohtaisi
väkivaltaisen kuoleman, -- jos minut murhataan, niin lupaa minulle,
että sinä etsit rikollisen!"

"Hänen aavistuksensa ei toteutunut", sanoi poliisiprefekti. "Cosmo
Morningtonia ei murhattu."

"Siinä erehdytte, herra prefekti," sanoi don Luis.

Herra Desmalions säpsähti.

"Mitä? Mitä sanotte? Cosmo Mornington."

"Sanon, että Cosmo Mornington ei kuollut, niinkuin te luulette,
varomattomaan ruiskeeseen, vaan hän kuoli, kuten aavistikin, rikoksen
kautta."

"Mutta teidän väitteennehän ei perustu mihinkään todistuksiin!"

"Se perustuu tosiasiaan, herra prefekti."

"Olitteko paikalla? Tiedättekö jotain?"

"En ollut. Kuukausi sitten olin vielä mustien keskuudessa. Vieläpä
tunnustan, että minä Pariisiin tullessani, kun en ollut lukenut
sanomalehtiä, en tiennyt Cosmon kuolemasta. Sain tietää sen vasta
teiltä, herra prefekti, aivan äskettäin."

"Siinä tapauksessa te ette tiedä asiasta enempää kuin minäkään ja
teidän on luotettava lääkärin todistukseen."

"Valitan, mutta hänen todistuksensa ei tyydytä minua."

"Mutta kuulkaapas, hyvä herra, mitä syytä teillä on esittää tällainen
otaksuma? Onko teillä jotain todisteita?"

"Kyllä".

"Mitä sitten?"

"Teidän omat sananne, herra prefekti."

"Minun sanani? Mitä tarkoitatte?"

"Kuten sanon, herra prefekti. Te aloitte kertomalla, että Cosmo
Mornington oli opiskellut lääketiedettä ja työskennellyt suurella
taidolla; sitten te sanoitte, että hän oli antanut itselleen
ruiskeen, jonka varomaton suorittaminen aiheutti tulehduksen ja
tuotti muutamassa tunnissa kuoleman."

"Niin".

"No niin, herra prefekti, minä väitän, että mies, joka harjoittaa
lääkärinammattia suurella taidolla ja joka on tottunut hoitamaan
sairaita, kuten Cosmo Mornington, ei anna itselleen ruisketta
ryhtymättä tarpeellisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Olen nähnyt
Cosmon työssä ja tiedän, miten hänen oli tapana toimia."

"Joten siis?"

"Joten lääkäri kirjoitti sellaisen todistuksen, jollaisen jokainen
lääkäri kirjoittaa, kun ei ole mitään, joka herättäisi hänen
epäilyksiään."

"Te arvelette siis..."

"Maître Lepertuis", sanoi Perenna kääntyen asianajajaan,
"huomasitteko jotain epätavallista, kun teidät kutsuttiin herra
Morningtonin kuolinvuoteelle?"

"En, en, mitään. Herra Mornington oli tajuttomana."

"Se on jo sinänsä omituista", huomautti don Luis, "että ruiske,
vaikkakin huolimattomasti tehtynä, aiheuttaa niin nopeita seurauksia.
Eikö ollut mitään merkkejä tuskasta?"

"Ei, tahi oikeammin sanoen, oli. Muistan hänellä olleen ruskeita
pilkkuja kasvoissaan, joita en ollut ensi käynnilläni huomannut."

"Ruskeita pilkkuja? Se vahvistaa otaksumiseni. Cosmo Mornington
myrkytettiin."

"Mutta millä tavoin?"

"Jollakin aineella, jota oli sekoitettu lääkepulloihin tahi ruiskuun,
jota sairas käytti."

"Mutta lääkäri?" väitti herra Desmalions.

"Maître Lepertuis", jatkoi Perenna, "huomautitteko lääkärille noista
ruskeista pilkuista?"

"Kyllä, mutta hän ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota?"

"Oliko se hänen tavallinen kotilääkärinsä?"

"Ei, hänen kotilääkärinsä, tohtori Pujol, joka on ystäväni ja
oli suositellut minua hänelle asianajajaksi, makasi sairaana. Se
lääkäri, jonka näin hänen kuolinvuoteensa ääressä, on kai ollut joku
lähistössä toimiva lääkäri."

"Minulla on tässä hänen nimensä ja osoitteensa. Tohtori Bellavoine,
rue d'Astorgue 14."

"Onko teillä lääkäriluettelo, herra prefekti?" Herra Desmalions
aukaisi lääkäriluettelon ja selaili lehtiä. Sitten sanoi hän:

"Ei ole olemassa tohtori Bellavoinea eikä rue d'Astorgue 14:ssä asu
lääkäriä."




II LUKU

Kuollut mies


Tätä selitystä seurasi pitkä hiljaisuus. Amerikkalainen
lähetystösihteeri ja perulainen attashea olivat seuranneet
keskustelua vilkkaalla mielenkiinnolla. Majuri d'Astrignac nyökkäsi
hyväksyvin ilmein; hänen käsityksensä mukaan Perenna ei saattanut
erehtyä.

Polisiprefekti myönsi:

"Aivan niin, aivan niin... meillä on tässä useita epäilyttäviä
asianhaaroja. Nuo ruskeat pilkut, lääkäri... tämä on tapaus, joka
on lähemmin tutkittava." Hän kääntyi don Luis Perennaan ja kysyi
ikäänkuin vasten tahtoaan: "Teidän mielestänne on siis olemassa joku
yhdysside murhan... ja Morningtonin testamentin välillä?"

"Sitä en voi sanoa, herra prefekti. Siinä tapauksessa meidän täytyisi
otaksua testamentin sisällön olleen tunnetun. Luuletteko sen olleen
kenenkään tiedossa, maître Lepertuis?"

"En luule, sillä herra Mornington näytti toimivan hyvin varovaisesti."

"Ei kai siitä ole voinut olla jonkun varomattoman sattuman kautta
puhetta konttorissanne?"

"Kuka olisi puhunut? Paitsi minua ei kukaan käsitellyt testamenttia
ja kassakaappiin, johon joka ilta suljin sellaiset tärkeät paperit,
oli avain ainoastaan minulla."

"Ei kukaan ole murtautunut kaappiin?"

"Ei."

"Kävittekö Cosmo Morningtonin luona aamupäivällä?"

"Kyllä, perjantai-aamuna."

"Missä oli testamentti iltaan asti, jolloin suljitte sen
kassakaappiin?"

"Panin sen kirjoituspöydän laatikkoon."

"Ja laatikkoa ei oltu avattu?"

Maître Lepertuis näytti hämmästyneeltä eikä vastannut.

"No", kysyi Perenna.

"Niin, nyt muistan... sinä päivänä tapahtui jotain... samana
perjantaina."

"Oletteko varma siitä?"

"Olen. Tullessani aamiaiselta huomasin, ettei laatikko ollut
lukittu... vaikka aivan varmaan olin sen lukinnut. Silloin kiinnitin
verrattain vähän huomiota asiaan. Mutta nyt ymmärrän... käsitän."

Kaikki don Luisin otaksumat tulivat näin ollen vahvistetuiksi;
otaksumat, jotka perustuivat pariin todennäköisyysseikkaan, mutta
todistivat havainto- ja arvaamiskykyä, joka oli hämmästyttävää
miehessä, joka ei ollut ollut läsnä missään näissä tapahtumissa,
joiden välillä hän oli keksinyt yhdyssiteen.

"Me emme laiminlyö," sanoi poliisiprefekti, "niin pian kuin
mahdollista verrata teidän väitteitänne, jotka kyllä ovat hiukan
uskalletut, kuten myöntänette; niihin enemmän tosiasiallisiin
todistuksiin, joita salapoliisini, jolla asia on hoidettavanaan, on
koonnut... ja jonka pitäisi olla jo täällä."

"Koskeeko hänen ilmoituksensa Cosmo Morningtonin perillisiä?" kysyi
asianajaja.

"Pääasiallisesti perillisiä, sillä kaksi päivää sitten ilmoitti hän
minulle puhelimitse koonneensa kaikki tiedot, myöskin niitä pykäliä
koskevat, jotka... mutta odottakaa: nyt muistan hänen puhuneen
sihteerilleni murhasta, joka oli tehty täsmälleen kuukausi sitten.
Tänäänhän on juuri kuukausi siitä, kun herra Cosmo Mornington..."

Herra Desmalions painoi kovasti soittokellon nappia. Hänen
yksityissihteerinsä astui heti sisään.

"Tarkastaja Vérot?" kysyi prefekti terävästi.

"Hän ei ole vielä palannut."

"Lähettäkää hakemaan. Hänen on tultava tänne. Meidän on saatava hänet
tänne mihin hintaan hyvänsä ja ilman viivyttelyä."

Hän kääntyi don Luis Perennaan:

"Tarkastaja Vérot oli täällä tunti sitten, tunsi itsensä
pahoinvoivaksi, näytti olevan kiihtynyt ja selitti olevansa vakoilun
esineenä. Hän sanoi tahtovansa ilmoittaa minulle jotain hyvin tärkeää
Mornington-asiasta sekä varoittaa poliisia kahdesta murhasta, jotka
aiottiin tehdä tänä yönä... ja jotka olisivat seurauksena Cosmo
Morningtonin murhasta."

"Ja te sanoitte hänen olleen pahoinvoivan?"

"Niin, poissa tasapainostaan ja hyvin kummallinen sekä täynnä
luulotteluja. Varmuuden vuoksi jätti hän minulle asiaa koskevan
seikkaperäisen raportin. Mutta raportti oli vain puhdas paperiarkki.
Tässä on paperi ja kuori, jossa se oli. Ja tässä on myöskin
pahvikotelo, jonka hän jätti, ja joka sisälsi hampaiden merkitsemän
suklaapalan."

"Saanko nähdä molemmat mainitsemanne esineet?"

"Kyllä, mutta ne eivät sano teille mitään."

"Ehkä."

Don Luis tarkasti pahvikotelon ja keltaisen kuoren, johon oli
painettu "Café du Pont-Neuf". Toiset odottivat hänen lausuntoaan
ikäänkuin se toisi odottamatonta valoa. Hän sanoi vain:

"Käsiala kuoressa ja kotelossa ei ole samaa. Kuoressa se on vähemmän
selvää, hiukan vapisevaa, nähtävästi jäljiteltyä."

"Joka todistaa?"

"Joka todistaa, herra prefekti, että tämä keltainen kuori ei tule
salapoliisiltanne. Otaksun, että hän, kirjoitettuaan raportin
Café du Pont-Neufin pöydän ääressä ja lopetettuaan sen, on ollut
silmänräpäyksen tarkkaamaton ja tällöin käytti joku tilaisuutta
vaihtaakseen hänen kuorensa toiseen samanlaiseen, mutta tyhjän
paperiarkin sisältävään kuoreen."

"Se on vain otaksuma", sanoi prefekti.

"Ehkä. Mutta mikä on varmaa, herra prefekti, on se, että tarkastajan
aavistukset olivat hyvin perusteltuja, että häntä oli pidetty
silmällä, että ne huomiot, joita hänen on onnistunut tehdä
Mornington-perinnöstä, vaikuttavat häiritsevästi rikollisten
suunnitelmiin ja että häntä uhkaa todellinen vaara."

"No, no..."

"Hänet on pelastettava, herra prefekti. Heti tämän keskustelun alusta
olen tuntenut itseni vakuutetuksi siitä, että olemme tekemisissä
murhayrityksen kanssa, joka jo on alkanut. Toivon, ettei ole vielä
liian myöhäistä ja ettei tarkastajastamme ole tullut ensimmäistä
uhria."

"Paras herrani", huudahti poliisiprefekti, "te selitätte tämän
kaiken vakaumuksella, joka herättää ihailuani, mutta ei ole riittävä
vahvistamaan sitä tosiasiaa, että teidän pelkonne on perusteeton.
Tarkastaja Vérot'n palaaminen on oleva paras todiste."

"Tarkastaja Vérot ei palaa."

"Minkä vuoksi ei?"

"Koska hän on jo palannut. Lähetti näki hänen kääntyvän takaisin."

"Lähetti uneksi. Jos ei teillä ole muuta todistetta kuin sen miehen
sanat..."

"Minulla on toinen todiste, herra prefekti, jonka päällikkö Vérot
itse on läsnäolostaan jättänyt näillä harvoilla kirjaimilla,
jotka ovat melkein mahdottomat lukea ja jotka hän tuhersi tähän
muistiinpanokirjaan, mutta joita ei teidän sihteerinne nähnyt hänen
kirjoittavan, ja jotka minä juuri nyt huomasin. Katsokaa niitä.
Eivätkö ne ole todistus, ratkaiseva todistus siitä, että hän palasi
takaisin."

Prefekti ei peittänyt huolestumistaan. Kaikki toisetkin näyttivät
levottomilta. Sihteerin palaaminen vain lisäsi heidän pelkoaan: ei
kukaan ollut nähnyt tarkastaja Vérot'a.

"Herra prefekti", sanoi don Luis, "pyydän vakavasti teitä kutsumaan
tänne lähetin."

Ja heti lähetin tultua kysyi hän antamatta herra Desmalionsille aikaa
sanoa mitään:

"Oletteko varma, että tarkastaja Vérot palasi tähän huoneeseen vielä
uudelleen?"

"Aivan varma."

"Ja hän ei tullut ulos?"

"Ehdottomasti ei."

"Ja teidän huomionne ei hetkeäkään ollut suunnattu toiselle taholle?"

"Ei hetkeäkään."

"Siinä kuulette, hyvät herrat!" huudahti prefekti. "Jos tarkastaja
Vérot olisi täällä, tietäisimme me sen."

"Hän on täällä, herra prefekti."

"Mitä!"

"Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, herra prefekti, mutta minä sanon,
että jos joku menee huoneeseen eikä tule sieltä ulos, niin täytyy
hänen olla sisällä."

"Piiloutuneena?" sanoi herra Desmalions, joka tuli yhä
kiihtyneemmäksi.

"Ei, mutta pyörtyneenä, sairaana... ehkä kuolleena."

"Mutta missä, hitto vie?"

"Tuon verhon takana."

"Sen verhon takana ei ole mitään muuta kuin ovi."

"Ja se ovi?"

"Johtaa pukeutumishuoneeseen."

"No niin, herra prefekti, tarkastaja Vérot, joka horjui ja
oli kadottamaisillaan tajuntansa, luulotteli olevansa menossa
konttoristanne sihteerin huoneeseen ja tupertui teidän
pukuhuoneeseenne."

Herra Desmalions syöksyi ovelle, mutta ollessaan juuri avaamaisillaan
sen, vetäytyi hän takaisin. Oliko se pelkoa, halua vetäytyä
pois tämän merkillisen miehen vaikutusvallasta, miehen joka
antoi määräyksiä sellaisella varmuudella, vieläpä näytti olevan
olosuhteidenkin herra?

Don Luis seisoi liikkumattomana ja odotti kunnioittavin ilmein.

"En usko..." sanoi herra Desmalions.

"Herra prefekti, muistutan teille, että tarkastaja Vérot'n
ilmoitukset voivat pelastaa kahden ihmisen hengen, jotka ovat
tuomitut tänä yönä kuolemaan. Jokainen kadotettu minuutti on
korvaamaton."

Herra Desmalions kohautti olkapäitään. Mutta miehen vakuuttava voima
hallitsi häntä ja hän aukaisi oven.

Hän ei tehnyt liikettäkään, ei huudahtanut. Hän ainoastaan mutisi:

"Onko tämä mahdollista!"

Heikossa päivänvalossa, joka virtasi himmeäksi hiottujen ikkunalasien
kautta, näkivät he miehen makaavan lattialla.

"Tarkastaja! Tarkastaja Vérot!" läähätti lähetti hypähtäen esiin.

Hän ja sihteeri nostivat ylös ruumiin ja asettivat sen nojatuoliin
prefektin huoneeseen.

Tarkastaja Vérot eli vielä, mutta niin heikosti, että he tuskin
tunsivat hänen sydämensä lyövän. Pisara sylkeä valui hänen suustaan.
Hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Mutta kasvojen lihakset liikkuivat
vielä, ehkäpä tahdon pakoittamana, joka näytti kestävän melkein
kauemmin kuin elämä.

Don Luis mutisi:

"Näettekö, herra prefekti... nuo ruskeat pilkut!" Kaikkiin
läsnäolijoihin tarttui sama kauhu, he alkoivat soittaa kelloa, aukoa
ovia ja huutaa apua.

"Lähettäkää hakemaan lääkäriä", käski herra Desmalions. "Sanokaa
niille, että tuovat lääkärin, ensimmäisen minkä käsiinsä saavat... ja
papin. Me emme voi antaa miesraukan..."

Don Luis kohotti kätensä vaatiakseen hiljaisuutta.

"Tässä ei ole mitään tehtävissä", sanoi hän. "Teemme parhaiten
käyttäessämme nämä viimeiset silmänräpäykset tärkeämpään. --
Sallitteko minun hoitaa asian, herra prefekti?"

Hän kumartui kuolevan miehen puoleen, asetti horjuvan pään
tuolinselustaa vasten ja kuiskasi ystävällisimmällä sävyllään:

"Verot, tämä on herra prefekti, joka puhuu teille. Haluaisimme kuulla
jotain siitä, mitä tänä yönä tapahtuu. Kuuletteko minua, Vérot? Jos
kuulette, niin sulkekaa silmänne."

Silmäluomet laskeutuivat. Mutta oliko se ehkä sattuma? Don Luis
jatkoi:

"Te olette löytänyt Roussel-sisarusten perilliset, niin paljon
me tiedämme, ne ja kaksi joiden henkeä uhataan, ovat heidän
perillisiään. Mutta me emme tiedä näiden perillisten nimeä, joka ei
tietystikään ole Roussel. Teidän on sanottava meille nimi. Kuulkaa
minua. Te kirjoititte muistikirjaan kolme kirjainta, jotka näyttävät
muodostavan tavun 'Fau'. Enkö ole oikeassa? Onko se nimen ensi tavu?
Mikä on seuraava kirjain näiden kolmen jälkeen? Sulkekaa silmänne kun
sanon oikean kirjaimen. Onko se B? Onko se C?"

Mutta nyt kulki väristys yli tarkastajan kalpeiden kasvojen. Pää
laskeutui raskaasti rinnalle. Vérot veti kaksi tahi kolme huokausta,
voimakas vavistus värisytti hänen jäseniään ja sitten hän ei enää
liikkunut.

Hän oli kuollut.

Tämä surullinen tapahtuma oli käynyt niin äkkiä, että miehet,
jotka olivat kauhistuneina sivustakatsojina, seisoivat hetken
lamaantuneina. Asianajaja teki ristinmerkin ja lankesi polvilleen.
Prefekti mutisi:

"Verot parka! Hän oli hyvä ihminen, joka ajatteli vain palvelustaan
ja velvollisuuksiaan. Sensijaan että olisi mennyt hakemaan
lääkärinapua -- ja kuka tietää, ehkä olisi hänet saatettu pelastaa
-- hän tuli takaisin toivossa saada ilmoittaa salaisuutensa. Vérot
parka!"

"Oliko hän naimisissa? Jäikö häneltä lapsia?" kysyi don Luis.

"Hän jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta", vastasi prefekti.

"Minä pidän heistä huolta", sanoi don Luis tyynesti.

Kun lääkäri oli saapunut ja herra Desmalions antanut määräyksen, että
ruumis oli vietävä toiseen huoneeseen, otti don Luis lääkärin syrjään
ja sanoo:

"Ei ole epäilystäkään siitä, että tarkastaja Vérot on tullut
myrkytetyksi. Katsokaa hänen rannettaan, siinä näette pistoksen ja
tulehtuneen renkaan sen ympärillä."

"Häntä pistettiin siis ranteeseen?"

"Niin, neulalla tai kynänterällä, mutta ei niin voimakkaasti kuin he
ehkä olisivat halunneet, koska kuolema seurasi vasta muutamia tunteja
myöhemmin."

Vahtimestarit kantoivat ruumiin ulos ja pian ei huoneessa ollut
ketään muita kuin ne viisi henkilöä, jotka prefekti oli kutsuttanut
luokseen. Amerikkalainen lähetystösihteeri ja perulainen attashea,
jotka katsoivat turhaksi jäädä kauemmaksi, lähtivät, ylistettyään
lämpimästi don Luis Perennaa hänen terävänäköisyydestään. Sitten tuli
majuri d'Astrignacin vuoro, joka puristi entisen alaisensa kättä
vilpittömällä myötätunnolla. Maître Lepertuis ja Perenna, jotka
olivat sopineet kohtauksesta lahjoituksen suorittamista varten,
aikoivat juuri mennä, kun herra Desmalions kiireesti tuli sisään.

"Vai niin, te olette vielä täällä, don Luis Perenna! Se ilahduttaa
minua. Minulla on eräs aate: ne kolme kirjainta, jotka väititte
nähneenne kirjoitetun muistikirjaan, muodostavatko ne tavun 'Fau',
oletteko siitä varma?"

"Luulen niin, herra prefekti. Katsokaa itse: eikö tämä ole F, tämä
a ja tämä u? Ja pankaa merkille, että F on iso kirjain, joka panee
epäilemään, että kirjaimet muodostavat nimen ensi tavun."

"Aivan oikein", sanoi herra Desmalions. "Omituista kyllä, sattuu se
tavu olemaan... mutta odottakaa, verratkaamme!"

Herra Desmalions etsi kiireesti papereiden joukosta, jotka sihteeri
oli hänen tullessaan jättänyt. "Kas tässä! Tätä juuri tarkoitin:
'Fauville'. Ensimmäinen tavu on sama. 'Fauville'... ei muuta,
ei ristimänimeä eikä sen alkukirjaimia. Kirje on kirjoitettu
kuumeentapaisella kiireellä; siinä ei ole päivämäärää eikä osoitetta.
Käsiala on vapisevaa."

Ja herra Desmalions luki ääneen:

    'Herra prefekti.

    Suuri vaara uhkaa minua ja poikaani. Kuolema lähestyy nopeasti.
    Tänä iltana tahi viimeistään huomen aamulla saan todistuksia
    siitä halpamaisesta salaliitosta, joka uhkaa meitä. Pyydän
    lupaa saada jättää ne teille aamupäivällä. Olen suojeluksen
    tarpeessa, pyydän teiltä apua. Kunnioittaen: Fauville'.

"Ei mitään muuta valaisevaa?" kysyi Perenna. "Ei mitään toiminimen
leimaa?"

"Ei, ei mitään. Mutta ei ole mitään erehtymisen mahdollisuutta.
Vérot'n ilmoitukset sopivat selvästi yhteen tämän epätoivoisen
vetoamisen kanssa. Ne ovat nähtävästikin herra Fauville ja hänen
poikansa, jotka aiotaan murhata tänä yönä. Ja hirveintä on että nimi
Fauville on niin yleinen, joten on mahdotonta, että etsimisemme
johtaisi tuloksiin aikanaan."

"Kuinka niin, herra prefekti? Ponnistamalla äärimmäisiin..."

"Tietysti me ponnistamme äärimmäisiin ja minä panen kaiken
väkeni liikkeelle. Mutta muistakaa ettei meillä ole pienintäkään
johtolankaa."

"Oh, se olisi hirveää!" huudahti don Luis. "Nuo molemmat ihmiset
tuomittuina kuolemaan ja me emme olisi tilaisuudessa pelastamaan
heitä! Herra prefekti, pyydän teitä hartaimmin, että..."

Hän ei ollut puhunut loppuun, kun prefektin yksityissihteeri astui
sisään käyntikortti kädessään.

"Herra prefekti, tämä mies on niin itsepäinen...! minä en tiennyt,
jos minä..."

Herra Desmalions otti kortin ja huudahti hämmästyksestä ja ilosta.

"Katsokaa", sanoi hän Perennalle.

Ja hän ojensi tälle kortin:

HIPPOLYTE FAUVILLE Siviili-insinööri Boulevard Suchet 14 B

"Katsokaa", sanoi herra Desmalions, "sattuma suosii meitä. Jos tämä
herra Fauville on yksi Roussel-perillisistä, tulee tehtävämme paljon
helpommaksi."

"Joka tapauksessa, herra prefekti", huomautti asianajaja, "täytyy
minun muistuttaa teille, että testamentin pykälä kieltää sen
julkaisemisen ennen neljääkymmentäkahdeksaa tuntia. Herra Fauville ei
saa sen vuoksi tietää..."

Ovi avautui ja eräs mies työnsi vahtimestarin syrjään ja syöksyi
sisään.

"Tarkastaja... tarkastaja Vérot?" läähätti hän. "Hän on kuollut, eikö
totta? Minä kuulin..."

"Niin, hyvä herra, hän on kuollut".

"Liian myöhään! Minä tulen liian myöhään!" sammalsi hän.

Ja hän vaipui tuolille, väänteli käsiään ja nyyhkytti:

"Oh, ne roistot, ne roistot!"

Hän oli kalpea, kuoppaposkinen, viidenkymmenen ikäinen mies
sairaalloisine ulkonäköineen. Hänen päänsä oli kalju ja otsalla
syviä ryppyjä. Hänen leukansa ja korvalehtensä nytkähtelivät
hermostuneesti. Silmät olivat kyyneleissä.

Prefekti kysyi:

"Mitä te tarkoitatte, hyvä herra? Tarkastaja Vérot'n murhaajat?
Voitteko mainita heidät, auttaa meitä etsimisessämme?"

Hippolyte Fauville pudisti päätään.

"Ei, ei, se ei hyödyttäisi mitään nyt... minun todistukseni eivät
olisi riittäviä... ei, varmasti ei..."

Hän oli jo noussut tuoliltaan ja seisoi siinä anteeksi pyydellen.

"Herra prefekti, olen vaivannut teitä turhanpäiten, mutta halusin
tietää... toivoin, että tarkastaja Vérot olisi pelastunut. Hänen
todistuksensa yhdessä minun kanssani olisi ollut korvaamaton. Mutta
hän on ehkä ehtinyt kertoa teille..."

"Ei, hän puhui tästä illasta... tästä yöstä..."

Hippolyte Fauville säpsähti.

"Tästä illasta! Silloin on aika käsillä! Mutta se on mahdotonta, he
eivät voi tehdä minulle mitään vielä. He eivät ole valmiit".

"Tarkastaja Vérot selitti, että kaksoismurha tehdään tänä yönä".

"Ei, herra prefekti, siinä hän oli väärässä. Minä tiedän kaikki.
Aikaisintaan huomen illalla... ja me vangitsemme ne kaikki ansaan.
Oh, ne roistot!"

Don Luis meni hänen luokseen ja kysyi:

"Teidän äitinne nimi oli Ermeline Roussel, eikö niin?"

"Kyllä, Ermeline Roussel. Hän on nyt kuollut".

"Ja hän oli Saint-Etiennestä?"

"Niin. Mutta minkävuoksi sitä kysytte?"

"Sen sanoo herra prefekti teille huomenna. Vielä sana". Hän avasi
pahvikotelon, jonka Vérot oli jättänyt. "Tiedättekö jotain tästä
suklaapalasta? Ja näistä hampaiden jäljistä?"

"Hirveätä!" sanoi insinööri. "Mistä tarkastaja sen löysi?"

Hän vaipui jälleen tuolille, mutta vain silmänräpäykseksi, sitten hän
nousi ja ryntäsi ovelle:

"Minun täytyy mennä, herra prefekti, minun täytyy mennä. Huomen
aamulla varhain näytän teille... silloin on minulla kaikki todisteet.
Ja poliisin on suojeltava minua. Olen sairas, tiedän sen, mutta minä
haluan elää. Minulla on oikeus elää... ja pojallani myös... ja me
_elämme_! Oh, ne roistot!"

Ja hän horjui ulos kuin juopunut.

Herra Desmalions nousi nopeasti.

"Annan panna toimeen tutkimuksen tämän miehen luona. Annan vartioida
hänen taloaan. Olen jo puhelimitse ilmoittanut salapoliisiosastoon.
Odotan tänne erästä, johon suuresti luotan."

Don Luis sanoi:

"Herra prefekti, pyydän teitä hartaasti antamaan minulle valtuuden
toimittaa tiedusteluja. Cosmo Morningtonin testamentti tekee sen
velvollisuudekseni, ja sallikaa sanoa, myöskin minun oikeudekseni.
Herra Fauvillen viholliset ovat osoittaneet tavatonta viekkautta ja
rohkeutta. Haluan saada kunnian seisoa vaarallisimmalla paikalla tänä
yönä, herra Fauvillen talossa, lähellä häntä."

Prefekti epäröi. Hän kai ajatteli, kuinka don Luis Perennan etujen
mukaista olisi, jos ei ketään Mornington-perillistä löydettäisi tahi
että tämä saisi tilaisuuden astua heidän ja miljoonaperinnön väliin.
Herra Desmalions mittaili silmillään näitä tarmokkaita kasvoja, näitä
viisaita silmiä, samalla kertaa viattomia ja pilkallisia, vakavia ja
hymyileviä silmiä, joiden kautta varmastikaan ei voinut tunkeutua
omistajan suljettuun luonteeseen, mutta jotka joka tapauksessa
näyttivät ehdottoman kunniallisilta ja selkeiltä. Sitten kutsui hän
sihteerinsä:

"Onko salapoliisiosastosta tullut ketään?"

"Kyllä, herra prefekti, etsivä komissario Mazeroux on täällä."

"Antakaa hänen tulla sisälle."

Hän kääntyi Perennaan:

"Komissario Mazeroux on eräs kyvykkäimmistä salapoliiseistamme.
Minulla oli tapana käyttää häntä samoin kuin Vérot-raukkaakin silloin
kuin tarvitsin enemmän kykyä ja terävyyttä. Hän tulee olemaan teille
suureksi hyödyksi."

Komissario Mazeroux astui sisään. Hän oli lyhytkasvuinen, laiha,
jäntevä mies, jonka riippuvat viikset, raskaat silmäluomet, vetiset
silmät ja pitkät, harvat hiukset antoivat hänelle vaivaisen ulkonäön.

"Mazeroux", sanoi prefekti, "te olette kai kuulleet toverinne
Vérot'n kuolemasta ja niistä hirveistä asianhaaroista, jotka
olivat sen yhteydessä. Meidän on nyt kostettava hänet ja estettävä
ennenkuulumaton rikos. Tämä herra, joka tuntee asian alusta loppuun,
selittää teille kaiken mitä tarvitaan. Te työskentelette yhdessä
hänen kanssaan ja annatte minulle raportin varhain aamulla."

Tämä merkitsi, että hän antoi don Luis Perennalle vapaat kädet ja
luotti hän aloitekykyynsä ja terävänäköisyyteensä. Don Luis kumarsi.

"Kiitän teitä, herra prefekti. Toivon, ettette saa mitään syytä katua
luottamusta ja hyväntahtoisuutta, jota osoitatte minulle."

Hän otti jäähyväiset herra Desmalionsilta ja maître Lepertuisilta ja
lähti yhdessä komissario Mazerouxin kanssa.

Heti ulos tultuaan kertoi hän Mazerouxille mitä tiesi. Hänen
seuralaisensa taitavuus ammatissa näkyi tekevän vaikutuksen
salapoliisiin ja hän yhtyi täydellisesti don Luisin käsitykseen.
He päättivät mennä ensiksi Café du Pont-Neufille. Täällä saivat he
tietää, että Vérot, joka oli ollut paikan vakinainen kävijä, oli
kirjoittanut siellä aamulla pitkän kirjeen. Ja ylitarjoilija muisti,
että eräs mies viereisessä pöydässä, joka oli tullut melkein samaan
aikaan, oli myöskin tilannut kirjoituspaperia ja pyytänyt keltaisen
kirjekuoren kaksi kertaa.

"Näettekö", sanoi Mazeroux don Luisille, "kirje on vaihdettu toiseen
niinkuin te epäilittekin."

Ylitarjoilijan antama kuvaus oli sangen selvä: pitkä mies, hiukan
kumaraselkäinen, punaisenruskeine piikkipartoineen ja mustassa
silkkinauhassa riippuvine kilpikonnanluisine silmälasikehyksineen;
kädessä oli hänellä ebenholtsinen kävelykeppi jossa oli sudenpään
muotoinen koukku.

"Sehän on jotain, josta poliisi voi pitää kiinni," sanoi Mazeroux.

He aikoivat juuri lähteä kahvilasta, kun don Luis pidätti toverinsa.

"Silmänräpäys".

"Mistä on kysymys?"

"Meitä vakoillaan."

"Vakoillaan? Mitä sitten? Ja kuka, jos saan luvan kysyä."

"Ei mikään merkittävä henkilö. Tiedän, kuka hän on ja minä voin yhtä
hyvin ratkaista asian nyt ja saada sen loppumaan. Odottakaa minua,
tulen takaisin ja silloin näytän teille jotain lystikästä. Tapaus
tulee suorastaan olemaan teille herkkua, sen lupaan."

Hän tuli hetken kuluttua takaisin seurassaan pitkä, laiha herra,
jolla oli poskiparta.

"Herra Mazeroux, eräs ystävistäni, senor Cacérès, perulaisen
lähetystön attashea. Senor Cacérès otti osaa keskusteluun prefektin
luona juuri äsken. Hän se oli, joka Perun ministerin käskystä kokosi
minua koskevat henkilötiedot." Ja hän lisäsi reippaasti: "Vai niin,
te odotitte minua, rakas senor Cacérès. Minä luulin, että kun me
jätimme prefektin viraston..."

Perulainen attashea teki liikkeen ja osoitti kersantti Mazerouxia.
Perenna vastasi:

"Oh, älkää välittäkö herra Mazeroux'sta! Voitte puhua hänen
läsnäollessaan, hän on itse vaiteliaisuus. Sitäpaitsi tuntee hän koko
jutun."

Attashea vaikeni. Perenna antoi hänelle merkin istuutua heidän
pöytäänsä.

"Puhukaa ilman epäilyä, rakas senor Cacérès. Tämä on asia, jota on
käsiteltävä verukkeitta, enkä minä pelkää kuulla sievistelemätöntä
sanaa. Se säästää paljon aikaa. Eteenpäin vaan. Te haluatte saada
rahaa, arvaan minä? Tahi oikeammin sanottuna, enemmän rahaa. Kuinka
paljon?"

Perulainen näytti epäilevän, heitti katseen don Luisin seuralaiseen,
mutta kokosi sitten päättäväisyytensä ja sanoi hillityllä äänellä:

"Viisikymmentätuhatta frangia".

"Peijakas!" huudahti don Luis. "Te olette ahne. Mitä ajattelette,
herra Mazeroux? Viisikymmentätuhatta on koko paljon rahaa.
Erittäinkin kun... Kuulkaa, rakas Cacérès, käykäämme läpi
menneisyys vielä kerran... Kolme vuotta sitten oli minulla kunnia
tutustua teihin Algeriassa, jossa te matkustelitte. Ymmärsin heti
minkälainen mies te olitte ja kysyin, voisitteko te kolmessa
vuodessa minun, Perennan, nimelle hankkia espanjalaisperulaisen
henkilöllisyystodistuksen varustettuna moitteettomilla asiakirjoilla
sekä kunnioitusta herättävillä esi-isillä. Te vastasitte myöntävästi.
Me sovimme hinnaksi kaksikymmentätuhatta frangia. Kun poliisiprefekti
viime viikolla pyysi minun papereitani, etsin teidät ja sain tietää
teidän saaneen toimeksenne suorittaa tutkimuksia menneisyydestäni.
Kaikki näkyi olevan kunnossa. Papereilla, jotka olivat kuuluneet
edesmenneelle perulaiselle aatelismiehelle Perennalle, valmistitte
te minulle -- asianmukaisesti korjattuna -- ensiluokkaisen
siviiliaseman. Me sovimme, mitä kerroimme poliisiprefektille ja minä
maksoin kaksikymmentätuhatta; Me olemme kuitit. Mitä muuta te voitte
vaatia?"

Perulaisessa attasheassa ei näkynyt pienintäkään hämmästyksen
merkkiä. Hän asetti molemmat kyynärvartensa pöydälle ja sanoi
rauhallisesti:

"Puhellessani kanssanne kolme vuotta sitten luulin olevani
tekemisissä miehen kanssa, joka oli piiloutunut muukalaislegioonan
sotilaspukuun ja halusi varata itselleen mahdollisuuden sen
jälkeen elää moitteetonta elämää. Tänään olenkin tekemisissä Cosmo
Morningtonin perillisen kanssa, miehen, joka huomenna väärällä
nimellä nostaa miljoonan frangia ja muutaman kuukauden kuluttua ehkä
sata miljoonaa. Se on kokonaan toinen asia."

Tämä todistelu näytti vaikuttavan don Luisiin. Hän huomautti
kuitenkin:

"Entä jos minä kieltäydyn."

"Jos te kieltäydytte, ilmoitan minä asianajajalle ja
poliisiprefektille joutuneeni tutkimuksissani harhaan, ja että don
Luis Perennan laita ei ole oikein. Silloin ette te saa mitään ja
tulette luultavasti vangituksi."

"Yhdessä teidän kanssanne, hieno herrani."

"Minun kanssani?"

"Niin... syytettynä väärennyksestä, petoksesta ja kirkonkirjojen
muuttamisesta. Sillä ette kai te luule minun pysyvän kokonaan
toimettomana."

Attashea ei vastannut. Hänen nenänsä, joka oli hyvin pitkä, näytti
tulevan vielä pitemmäksi.

Don Luis purskahti nauruun.

"Kas niin, senor Cacérès, älkää näyttäkö niin happamalta. Ei kukaan
aio tehdä teille pahaa. Mutta älkää vain luulko, että te voitte
suoraa päätä astua tielleni. Pätevämmät miehet kuin te ovat sitä
koettaneet, mutta taittaneet niskansa heti. Te näytätte todellakin
tyhmältä, Cacérès, niin, hyvin tyhmältä. Me olemme siis yhtä mieltä?
Laskemme aseet alas. Ei mitään viheliäisiä salajuonia erinomaista
ystävää Perennaa vastaan. -- Mainiota, Cacérès, mainiota! Ja nyt
haluan olla jalomielinen ja osoittaa teille, että todellinen
herrasmies meistä kahdesta on... juuri hän, joka kaiken aikaa on
käyttäytynyt sellaisena!"

Hän otti esiin maksuosoituskirjan Credit Lyonnais'iin.

"Kas tässä, poikaseni. Tässä on kaksikymmentätuhatta frangia
lahjaksi Cosmo Morningtonin perinnöstä. Pistäkää se taskuunne ja
näyttäkää iloiselta. Kiittäkää nyt tätä ystävällistä herraa ja
lähtekää päätänne kääntämättä tiehenne ikäänkuin olisitte joku Lotin
tyttäristä. Tiehenne nyt... mars!"

Tämä sanottiin sellaisella äänensävyllä, että attashea totteli
täsmälleen. Hän hymyili pistäessään maksuosoituksen taskuunsa, kiitti
kahdesti ja lähti päätään kääntämättä.

"Tuo viheliäinen koira!" mutisi don Luis. "Mitä sanotte tästä,
komissario?"

Komissario Mazeroux tuijotti hämillään häneen ikäänkuin hänen
silmänsä olisivat tahtoneet tunkeutua päästä ulos.

"Niin, mutta hyvä herra..."

"Mitä?"

"Kuka te olette sitten?"

"Minäkö?"

"Niin."

"Eivätkö ne ole sitä sitten teille sanoneet? Eräs perulainen tai
espanjalainen aatelismies, en tiedä kumpainen. Lyhyesti ja selvästi
'don Luis Perenna'..."

"Lorua! Minähän juuri kuulin. Don Luis Perenna, ent.
muukalaislegioonalainen..."

"Kylliksi, hyvä herra."

"Koristettu kunniamerkein edestä ja takaa."

"Kylliksi, hyvä herra, seuratkaa minua nyt prefektin..."

"Antakaa minun lopettaa, hitto vie! Minä sanoin: ent.
muukalaislegioonalainen... ent. sankari... ent. vanki etsivässä
osastossa... ent. venäläinen ruhtinas... ent. etsivän osaston
päällikkö... ent..."

"Tehän olette hullu!" sähähti komissario. "Mitä nämä kaikki jutut
merkitsevät?"

"Se on todellinen historia, herra komissario, ja täydellisesti
tosi. Te kysytte, kuka minä olen ja minä sanon sen teille suoraan.
Pitääkö minun mennä kauemmaksi taapäin? Minulla on vielä useita
arvoja tarjottavina: markiisin, paroonin, herttuan, arkkiherttuan,
suurherttuan... koko de Gothan almanakka, hitto vie! Jos joku sanoisi
minulle, että olen ollut kuningas, niin kaikkien pyhimysten nimessä,
en uskaltaisi vannoa vastaan!"

Komissario Mazeroux ojensi kätensä, jotka olivat tottuneet karkeisiin
askareihin, tarttuen toisen, kuten näytti, heikkoihin ranteihin ja
sanoi:

"Ei mitään tyhmyyksiä. En tiedä kenen olen saanut kiinni, mutta minä
en teitä päästä. Jos teillä on jotain sanottavaa, saatte sen sanoa
prefektille."

"Älä puhu niin kovaa, Alexandre."

Molemmat heikot ranteet vapautuivat silmänräpäyksessä, komisarion
vahvoihin käsiin tartuttiin nyt vuorostaan ja don Luis sanoi
irvistäen:

"Etkö sinä tunne minua, tyhmyri!"

Komissario Mazeroux ei sanonut sanaakaan. Hänen silmänsä tunkeutuivat
vielä kauemmaksi päästä. Hän yritti tajuta, mutta oli aivan
lamaantunut. Tämä äänensävy, tapa laskea leikkiä, koulupoikamainen
pilanteko yhtyneenä tähän uskaliaisuuteen, näiden silmien yllättävä
ilme ja lopuksi lisänimi Alexandre, joka ei ollenkaan ollut hänen
ja jota ainoastaan yksi ainoa henkilö oli käyttänyt monta vuotta
sitten... oliko se mahdollista?

"Isäntä!" sammalsi hän. "Isäntä!"

"Miksikä ei?"

"Ei, ei, sen vuoksi että..."

"Sen vuoksi että?"

"Sen vuoksi että te olette kuollut."

"Mitä sitten? Olen kuollut... luuletteko te sen estävän minua
elämästä?"

Ja kun toinen näytti menevän yhä enemmän ja enemmän päästään
pyörälle, laski hän kätensä tämän olalle ja sanoi:

"Kuka hankki teille paikan poliisilaitoksella?"

"Etsivänosaston päällikkö herra Lenormand."

"Ja kuka oli herra Lenormand?"

"Isäntä".

"Te tarkoitatte Arsène Lupin?"

"Niin".

"No niin, Alexandre, ettekö tiedä, että Arsène Lupinille oli
paljon vaikeampaa olla etsivänosaston päällikkönä -- ja hän
oli ensiluokkainen sellainen -- kuin olla don Luis Perenna
kunnialegioonassa, olla sankari ja elää sen jälkeen kun oli kuollut?"

Komissario Mazeroux tarkasti vaieten seuralaistaan. Sitten selkenivät
hänen loisteettomat silmänsä, hänen harmaankalpeat kasvonsa tulivat
purppuranpunaisiksi ja hän löi äkkiä nyrkkinsä pöytään ja murahti
suuttuneella äänellä:

"No niin, saattaa niin olla... mutta sen sanon teille etukäteen,
että te ette saa luottaa minuun. Ei. Minä olen etsivänpoliisin
palveluksessa ja siihen minä jään. Ei mikään auta. Olen maistanut
kunniallista leipää enkä aio muuta syödä. En, en, en! Ei mitään
huijauksia enää."

Perenna kohautti olkapäitään.

"Te olette aasi, Alexandre. Kunniallinen leipä ei ole todellakaan
kohottanut teidän älyänne. Kuka on puhunut uudelleen alkamisesta?"

"Mutta..."

"Mutta mitä?"

"Kaikki teidän temppunne, isäntä!"

"Minun temppuni! Luuletteko te minulla olevan mitään osaa tässä
asiassa?"

"Kuulkaa, isäntä..."

"Ei, olen kaukana sellaisesta, poikaseni. Kaksi tuntia sitten en
tiennyt asiasta enempää kuin te. Se on kohtalo, joka on minulle
lähettänyt tämän testamentin sanomatta edes: pidä varasi! Ja sitä on
toteltava."

"Ja sitten?"

"Minun tehtäväni on kostaa Cosmo Mornington ja ottaa selko
perillisistä, suojella heitä ja jakaa heidän kesken ne sata
miljoonaa, jotka kuuluvat heille. Siinä kaikki. Eikö se ole
mielestänne kunniallisen miehen tehtävä?"

"Kyllä, mutta..."

"Kyllä, mutta täytänkö minä sen niinkuin kunniallinen mies, sitäkö
tarkoitatte?"

"Isäntä..."

"No niin, poikaseni, jos te näette jotain minun käytöksessäni, johon
ette ole tyytyväinen, jos löydätte pienimmänkin mustan pilkun don
Luis Perennan omassatunnossa, suurennuslasilla katsottuna, niin älkää
epäilkö, iskekää kaulukseeni molemmin käsin. Annan teille siihen
luvan. Käsken teitä niin tekemään. Riittääkö se teille?"

"Se ei ole kylliksi, että se riittää minulle, isäntä."

"Mitä tarkoitatte?"

"On toisiakin."

"Selittäkää."

"Ajatelkaa, jos te joudutte kiinni?"

"Millä tavoin?"

"Te voitte tulla paljastetuksi."

"Kuka voisi keksiä?"

"Teidän vanhat toverinne."

"Poissa. Olen lähettänyt heidät pois Ranskasta".

"Mihin?"

"Se on minun salaisuuteni. Teidät jätin jäljelle etsivänpoliisiin
siltä varalta, että joskus tarvitsisin teidän palveluksianne, ja te
näette, että tein oikein."

"Mutta ajatelkaa, jos poliisi huomaa, kuka te olette?"

"Mitä sitten?"

"Silloin teidät vangitaan."

"Mahdotonta."

"Minkä vuoksi?"

"He eivät voi vangita minua."

"Miksikä ei?"

"Olettehan sen itse sanonut, pölkkypää! Ensiluokkaisen, pelottavan,
kiistämättömän syyn!"

"Mitä tarkoitatte?"

"_Minä olen kuollut!_"

Mazeroux näytti hölmistyneeltä. Todistus huumasi hänet. Hän ymmärsi
heti terveen järjen kannalta asian sen mahdottomuudesta huolimatta.
Ja äkkiä purskahti hän nauruun, niin että hän vääntyi kaksinkerroin
ja hänen huolestuneet kasvonsa vääristyivät mitä kummallisimmalla
tavalla.

"Oh, isäntä, te olette samanlainen kuin ennenkin!... Hyvä Jumala,
niin hauskaa!... Haluanko minä olla mukana? Senpä uskon! Niin usein
kuin haluatte! Te olette kuollut ja haudattu ja ainiaaksi poissa!...
Mainiota, mainiota...!"

       *       *       *       *       *

Siviili-insinööri Hippolyte Fauville asui bulevardi Suchetilla,
lähellä linnoituksia, keskikokoisessa talossa, jonka vasemmalla
puolella oli pieni puutarha, johon hän oli rakennuttanut itselleen
suuren paviljongin, joka muodosti hänen työhuoneensa.

Don Luis Perenna seurasi Mazerouxia Passyn poliisikonttoriin, jossa
Mazeroux Perennan ohjeiden mukaan ilmoitti nimensä ja pyysi, että
herra Fauvillen taloa vartioisi yöllä kaksi poliisikonstaapelia,
jotka pidättäisivät jokaisen sisään yrittävän epäilyttävän henkilön.

Sitten söivät don Luis ja Mazeroux päivällistä läheisyydessä. Kello
yhdeksän olivat he talon portilla.

"Alexandre", sanoi Perenna.

"Niin, isäntä!"

"Ettekö te ole peloissanne?"

"En, isäntä. Minkä vuoksi pitäisi minun olla?"

"Minkä vuoksi? Koska me puolustaessamme herra Fauvillea ja hänen
poikaansa ryhdymme taisteluun henkilöiden kanssa, joille on suuri
etu päästä heistä ja jotka näyttävät olevan aina varuillaan. Teidän
elämänne ja minun elämäni... tuulahdus, pikkuseikka. Ettekö pelkää!"

"Isäntä", vastasi Mazeroux, "en tiedä saanko koskaan kokea, mitä
merkitsee olla peloissaan. Mutta yhdessä tilanteessa en varmastikaan
tule sitä kokemaan."

"Missä sitten?"

"Silloin kun olen yhdessä teidän kanssanne."

Ja hän veti tarmokkaasti kellonnuorasta.




III LUKU

Tuomittu mies


Palvelija avasi oven. Mazeroux lähetti korttinsa. Hippolyte otti
molemmat herrat vastaan työhuoneessaan. Pöydällä oli siirrettävä
puhelin, kirjoja, lentokirjasia ja sanomalehtiä. Sitäpaitsi
oli siellä kaksi korkeata pöytää peitettynä suunnitelmilla,
piirustuksilla ja lasikuvuilla, joiden sisällä oli elefantinluisia
pienoismalleja ja teräskoneita, jotka insinööri oli itse rakentanut
tahi keksinyt. Seinän vieressä oli suuri sohva. Yhdestä nurkasta
johtivat kierreportaat koko huoneen kiertävälle parvekkeelle. Katossa
riippui sähkölamppu.

Sanottuaan kuka hän oli ja esiteltyään ystävänsä Perennan
poliisiprefektin lähettämäksi selitti Mazeroux heti heidän käyntinsä
syyn. Hän sanoi herra Desmalionsin tunteneen itsensä levottomaksi
niiden painavien syiden vuoksi, jotka hän oli äskettäin saanut tietää
ja pyysi herra Fauvillea, huomispäivän keskustelua odottamatta,
ryhtymään kaikkiin niihin varovaisuustoimenpiteisiin, joita hänen
salapoliisinsa neuvoivat.

Fauville näytti aluksi hieman hämmästyneeltä.

"Olen ryhtynyt omiin varovaisuustoimenpiteisiini, vieläpä sangen
perusteellisiin. Toiselta puolen pelkään, että teidän sekaantumisenne
voi olla vahingollista."

"Millä tavoin?"

"Herättämällä vihollisteni huomio ja sen kautta estämällä minua
kokoamasta niitä todistuksia, jotka tarvitsen paljastaakseni heidät."

"Voitteko selittää...?"

"En, sitä en voi. Huomenna, huomenaamulla... ei ennen."

"Mutta jos silloin on myöhäistä?" huomautti don Luis.

"Myöhäistä? Huomenna?"

"Tarkastaja Vérot puhui herra Desmalionsin sihteerille, että
molemmat murhat tapahtuisivat tänä yönä. Hän sanoi, että päätös oli
peruuttamaton ja kohtalon määräämä."

"Tänä yönä", huudahti Fauville suuttuneena. "Ei, sanon minä. Ei tänä
yönä. Siitä olen varma. On asioita, jotka minä tiedän, mutta joita te
ette tiedä, vai kuinka?"

"Kyllä", vastasi don Luis, "mutta saattaa myös olla asioita, jotka
Vérot tiesi, mutta te ette. Hän oli saanut tietää vihollistenne
salaisuudesta enemmän kuin te. Sitä todistaa se, että häntä epäiltiin
ja että mies ebenholtsikeppineen vartioi kaikkia hänen liikkeitään ja
että hänet lopuksi murhattiin."

Hippolyte Fauvillen itsevarmuus väheni. Perenna käytti tilaisuutta
suostutellakseen häntä ja se onnistui niin hyvin, että Fauville
vihdoinkin, vaikkakin vaiteliaisuudestaan luopumatta, antoi perään
tahdolle, joka oli hänen omaansa voimakkaampi.

"Mutta ette kai te aio viettää yötä täällä?"

"Niin me todellakin aiomme".

"Sehän on naurettavaa! Se on suoraa ajanhukkaa. No niin, jos se on
aivan välttämätöntä, niin... no, mitä muuta te haluatte?"

"Ketä asuu talossa?"

"Vaimoni, alkaakseni alusta. Hän asuu ensimmäisessä kerroksessa".

"Rouva Fauvillea ei ole uhattu?"

"Ei, ei ollenkaan. Minua uhataan kuolemalla, minua ja poikaani
Edmondia. Senvuoksi olen viikko sitten sulkeutunut nukkumaan tänne
enkä tavalliseen makuuhuoneeseeni. Olen vedonnut työhöni, joka
pakottaa minut olemaan kauan ylhäällä ja johon tarvitsen poikani
apua".

"Nukkuuko hänkin täällä?"

"Ei, hän nukkuu tuolla ylhäällä pienessä huoneessa, jonka olen
antanut järjestää häntä varten. Nuo kierreportaat ovat ainoa tie
sinne".

"Onko hän nyt siellä?"

"On, hän nukkuu."

"Kuinka vanha hän on?"

"Kuusitoistavuotias."

"Se, että te olette muuttaneet huonetta, osoittaa, että te pelkäätte
jonkun hyökkäävän. Ketä epäilette? Jotain vihollista, joka asuu
talossa? Jotain palvelijaa? Tahi vieraita ihmisiä? Kuinka pääsisivät
he siinä tapauksessa sisään? Siitä riippuu kaikki."

"Huomenna, huomenna," vastasi Fauville jäykästi. "Selitän teille
kaikki huomenna."

"Miksi ei tänä iltana?" kysyi Perenna.

"Koska minulla täytyy olla todisteita, olenhan jo sanonut... koska
vain siitä, että minä puhun, saattaa olla hirveitä seurauksia... ja
minä olen peloissani, niin, olen peloissani..."

Hän vapisi todellakin ja näytti niin surkealta ja säikähtyneeltä,
että don Luis ei pyydellyt enää.

"Hyvä on", sanoi hän "pyydän siis vain itselleni ja toverilleni lupaa
viettää yön täällä, sellaisessa paikassa, josta voimme kuulla, jos te
huudatte."

"Kuten haluatte. Ehkä niin on parasta."

Tällä hetkellä koputti eräs palvelijoista oveen ilmoittaakseen,
että rouva Fauville halusi ennen ulosmenoaan tavata miestään. Rouva
Fauville tuli melkein heti sisään. Hän kumarsi ystävällisesti päätään
Perennan ja Mazerouxin noustessa tuoleiltaan. Hän oli kolmenkymmenen
ja kolmenenkymmenenviiden välillä, vaalea ja hymyilevä. Hänellä
oli siniset silmät, aaltoileva tukka ja hiukan kuihtuneet, mutta
rakastettavat ja kauniit kasvot. Hänen avonaisen iltapukunsa päällä
oli pitkä kukikas silkkiviitta.

Hänen miehensä sanoi kummastuneena:

"Aiotko ulos tänä iltana?"

"Oletko unohtanut", sanoi rouva, "että Auverardit ovat tarjonneet
minulle paikan ooppera-aitiossaan? Sinähän pyysit itse minua menemään
hetkeksi rouva d'Ersingerin kutsuihin jälkeenpäin..."

"Aivan niin", sanoi hänen miehensä, "sen olin unohtanut, minä
työskentelen niin hellittämättömästi..."

Rouva oli nyt napittanut hansikkaansa ja kysyi:

"Etkö halua saattaa minua rouva d'Ersingerin luo?"

"Minkä vuoksi?"

"He pitäisivät siitä."

"Ei, en voi. Sitäpaitsi en voi oikein hyvin..."

"Sitten esitän anteeksipyyntösi."

"Tee se."

Rouva kääriytyi viittaansa miellyttävällä liikkeellä, seisoi hetken
liikkumatta ikäänkuin etsien jäähyväissanoja. Sitten hän sanoi:

"Onko Edmond täällä? Luulin hänen työskentelevän sinun kanssasi."

"Hän oli väsynyt."

"Nukkuuko hän?"

"Kyllä."

"Haluaisin mielelläni antaa hänelle hyvänyönsuudelman."

"Ei, sinä vain herättäisit hänet. Nyt sinun autosi tulee, mene nyt,
ystäväni. Toivon sinulle hauskaa iltaa."

"Hauskaa iltaa" vastasi rouva. "Oopperassa ja illallisessa ei ole
juuri paljon iloa."

"Onhan se kumminkin parempi kuin istua kotona."

Tuli pieni kiusallinen hiljaisuus. Tämä oli nähtävästi sellaisia
epäsuhtaisia avioliittoja, jossa terveydeltään heikko mies, joka ei
ole huvitettu seuraelämästä, jää kotiin vaimon etsiessä ikänsä ja
tapojensa mukaisia huvituksia.

Kun ei mies sanonut muuta, kumartui rouva ja suuteli häntä otsalle.
Sitten nyökäytti hän päätään molemmille vieraille ja meni.

Hippolyte Fauville nousi heti ja soitti. Sitten hän sanoi:

"Ei kellään täällä ole aavistustakaan vaarasta, joka minua uhkaa. En
ole luottanut kehenkään, en edes Silvestreen, omaan palvelijaani,
vaikka hän on ollut palveluksessani vuosikausia ja on itse
kunniallisuus."

Palvelija astui sisään.

"Minä menen levolle, Silvestre," sanoi herra Fauville. "Laita kaikki
kuntoon".

Silvestre käänsi alas suuren sohvan yläosan, joka muodosti
mukavan makuupaikan ja valmisti vuoteen. Sitten toi hän isäntänsä
määräyksestä vettä, lasin, leivoksia ja hedelmiä. Herra Fauville söi
pari leivosta ja leikkasi kahtia omenan. Se ei ollut kypsä. Hän otti
kaksi muuta, tunnusteli niitä ja pani ne takaisin, koska nekään eivät
näyttäneet hyviltä. Sen jälkeen kuori hän päärynän ja söi sen.

"Voitte jättää hedelmät tänne," sanoi hän palvelijalle.

"Ne ovat hyvät olemassa, jos minulle tulee yöllä nälkä. -- Ja minä
unohdin... nämä molemmat herrat jäävät tänne. Älkää mainitko siitä
kenellekään ja älkää tulko aamulla ennenkuin soitan."

Palvelija asetti ennen poistumistaan hedelmämaljan pöydälle.

Perenna, joka pani kaikki merkille ja jälkeenpäin saattoi kertoa
jokaisen yksityisseikan illasta, jonka hänen muistinsa oli
koneellisella tarkkuudella painanut mieleen, huomasi maljakossa kolme
päärynää ja neljä omenaa.

Fauville meni sillävälin kierreportaita parvekkeelle ja astui
huoneeseen, jossa hänen poikansa nukkui.

"Hän nukkuu hyvin," sanoi hän Perennalle, joka oli seurannut häntä.

Makuuhuone oli hyvin pieni. Se sai ilmaa erikoisen ilmavaihtolaitteen
kautta, sillä talvi-ikkuna oli ilmanpitävästi suljettu
kiinninaulatulla puuluukulla.

"Minä ryhdyin näihin varovaisuustoimenpiteisiin viime vuonna",
selitti Hippolyte Fauville. "Minulla oli tapana tehdä sähkökokeita
tässä huoneessa ja olin peloissani, että joku voisi vakoilla minua ja
tukin sen vuoksi kattoikkunan".

Hän vaikeni ja lisäsi hillityllä äänellä:

"Ne ovat hiipineet ympärilläni ja kauan."

Molemmat miehet menivät jälleen alas.

Fauville katsoi kelloaan.

"Neljännestä yli kymmenen; makuuaika. Olen hirvittävän väsynyt ja te
suonette anteeksi..."

He sopivat, että Perenna ja Mazeroux asettuivat pariin lepotuoliin,
jotka he kantoivat välihuoneeseen työhuoneen ja eteisen välillä.
Mutta Hippolyte Fauville, joka tähän saakka, vaikkakin äärimmilleen
kiihoittuneena, oli saanut säilytetyksi itsehillintänsä, sai nyt
äkkiä heikkouden kohtauksen. Hän päästi pienen huudon. Don Luis
kääntyi ja näki hien virtaavan pitkin hänen kasvojansa ja kaulaansa
ja että hän tärisi kuumeesta ja kauhusta.

"Mikä nyt?" kysyi Perenna.

"Olen peloissani... olen peloissani!" sanoi hän.

"Sehän on mielettömyyttä!" huudahti don Luis. "Emmekö me kaksi ole
täällä? Voimmehan me, jos te haluatte, istua koko yön vuoteenne
vieressä."

Fauville tarttui kovasti Perennan olkapäähän ja sopersi vääristynein
kasvoin:

"Jos teitä olisi kymmenen... vaikka teitä olisi kaksikymmentä
luonani, niin älkää uskoko, että voisitte estää heidän
suunnitelmiaan! He voivat tehdä mitä haluavat, kuulitteko, mitä
haluavat. He ovat jo murhanneet päällikkö Vérotin... he aikovat
tappaa minut... ja he aikovat tappaa minun poikani... oh, ne roistot!
Jumala, armahda minua! Tämä on kauheata... kuinka minä kärsin."

Hän oli langennut polvilleen, löi rintaansa ja toisti:

"Oi, jumala, armahda minua! Minä en voi kuolla... en voi antaa
poikani kuolla... rukoilen sinua, armahda minua!"

Hän hyppäsi ohi Perennan lasisuojukselle, jonka antoi kiertyä ylös
messinkirullia myöten niin että seinään rakennettu pieni kaappi näkyi.

"Täältä löydätte koko minun tunnustukseni", sanoi hän, "muistiin
kirjoitettuna päivästä päivään viimeisen kolmen vuoden aikana. Jos
minulle jotain tapahtuisi, tulee teille helpoksi kostaa minut."

Hän käänsi varmuuslukon kirjaimia, otti taskustaan avaimen ja
aukaisi kaapin, se oli melkein tyhjä, mutta eräällä hyllyllä oli
paperipakkojen joukossa päiväkirja sidottuna harmaisiin kansiin. Hän
otti päiväkirjan ja sanoi:

"Tässä on kaikki. Tämän avulla voidaan saada selville koko kauhea
juoni... aluksi minun epäilyni ja sitten se, mitä varmasti tiedän...
kaikki, kaikki kuinka heille voidaan virittää ansa ja vangita heidät.
Tehän muistatte, eikö niin? Harmaisiin kansiin sidottu päiväkirja.
Asetan sen takaisin kaappiin."

Hänen rauhallisuutensa palautui vähitellen. Hän työnsi
lasisuojustimen paikoilleen, asetti järjestykseen muutamia papereita,
sytytti vuoteensa yläpuolella olevan sähkölampun, sammutti kattovalon
ja pyysi don Luisia ja Mazerouxia poistumaan.

Don Luis, joka kiersi ympäri huoneen ja tutki ikkunaluukut, huomasi
oven, joka oli vastapäätä sisäänkäytävää ja teki insinöörille
muutamia kysymyksiä siitä.

"Se on minun tavallisia vieraitani varten", sanoi Fauville. "Ja
välistä menen ulos sitä tietä".

"Johtaako se puutarhaan?"

"Kyllä."

"Onko se kunnollisesti suljettu?"

"Katsokaa itse. Se on lukittu ja suljettu varmuuslukolla. Molemmat
avaimet ovat tässä avainkimpussani, samoin kuin puutarhan avainkin."

Hän asetti pöydälle avainkimpun, lompakon ja taskukellon vedettyään
sen ensin.

Lupaa pyytämättä otti don Luis avaimet ja avasi lukon sekä
salvan. Kolme porrasaskelmaa johti puutarhaan. Hän meni pitkin
kapeata ruohomattoa. Muuriköynnösten läpi näki ja kuuli hän
poliisikonstaapeleiden kulkevan edestakaisin bulevardilla. Hän tutki
portinlukon. Se oli kiinni.

"Kaikki on järjestyksessä", sanoi hän tullessaan takaisin, "ja te
voitte olla rauhallinen. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä", sanoi insinööri ja seurasi Perennaa ja Mazerouxia ulos.

Työhuoneen ja välihuoneen välillä oli kaksi ovea, joista toinen
oli täytetty ja vahakankaalla peitetty. Toisella puolen erotti
välihuoneen eteisestä raskas verho.

"Nukkukaa te", sanoi Perenna seuralaiselleen. "Minä istun ylhäällä".

"Ette kai te luule, että jotain tapahtuu?"

"En luule sitä, kiitos varovaisuustoimenpiteidemme. Mutta te, joka
tunsitte päällikkö Vérot'n niin hyvin, uskotteko hänen luulotelleen
itselleen olemattomia asioita?"

"En".

"Te tiedätte mitä hän ennusti. Se merkitsee, että hänellä oli siihen
syynsä. Senvuoksi aion pitää silmäni auki."

"Me vuorottelemme, isäntä; herättäkää minut kun valvomisvuoroni
tulee."

He istuivat liikkumattomina vierekkäin ja vaihtoivat silloin tällöin
muutamia sanoja. Mazeroux nukkui pian. Don Luis istui liikkumattomana
tuolissaan ja jännitti kuuloaan. Talossa vallitsi kaikkialla
hiljaisuus. Ulkopuolelta kuului tuon tuostakin auto tahi vaunut
vierivän ohi. Hän kuuli myöskin viimeisen Auteuil-linjan junan.

Hän nousi useita kertoja ja meni ovelle. Ei ääntäkään. Hippolyte
Fauville nähtävästi nukkui.

"Erinomaista", sanoi Perenna itsekseen. "Bulevardi on vartioitu. Ei
kukaan voi tulla huoneeseen muuta kuin tätä tietä. Meillä ei siis ole
mitään pelättävää."

Kello kaksi yöllä pysähtyi automobiili talon ulkopuolelle ja eräs
palvelijoista, joka oli kai istunut ja odottanut keittiössä, kiiruhti
portille. Perenna väänsi valon välihuoneessa sammuksiin, raotti
verhoa ja näki rouva Fauvillen tulevan Silvestren seuraamana kotiin.

Portaissa sytytettiin valoa. Noin puolen tunnin ajan kuului ääniä ja
tuolien kolinaa, joita siirrettiin, sitten tuli aivan hiljaista.

Tämän hiljaisuuden aikana rupesi Perenna tuntemaan käsittämätöntä
tuskaa, hän ei tiennyt minkä vuoksi. Mutta tuo tunne oli niin
voimakas ja hänen mielenliikutuksensa niin kiihkeä, että hän mutisi:

"Minäpä menen katsomaan, jos hän nukkuu. Arvaan, ettei hän ole
sulkenut ovea."

Hänen tarvitsi vain työntää auki molemmat ovet ja sähkölamppu kädessä
meni hän suoraan vuoteelle.

Hippolyte Fauville nukkui kasvot seinään päin käännettyinä.

Perenna hymyili rauhoitettuna. Hän meni jälleen välihuoneeseen ja
ravisti Mazerouxin hereille.

"Nyt on teidän vuoronne, Alexandre."

"Eikö mitään uutta."

"Ei, hän nukkuu."

"Mistä sen tiedätte?"

"Silmäsin sinne".

"Merkillistä, etten kuullut mitään. Mutta sehän on totta, minä nukuin
kuin tukki."

Hän seurasi Perennaa huoneeseen ja tämä sanoi:

"Istukaa ja älkää herättäkö häntä. Minä koetan nukkua."

Ensin hän teki kierroksen. Mutta nukkuessaankin oli hän tietoinen
kaikesta, mitä tapahtui hänen ympärillään. Kello löi hiljaisella
äänellä ja joka kerran laski Perenna lyönnit. Sitten alkoi elämä
ulkona herätä, maitorattaat rämisivät ja aikainen aamujuna vihelsi.

Väki talossa alkoi liikkua. Päivänsäteet pilkistivät ikkunaluukkujen
välitse ja huone tuli vähitellen valoisaksi.

"Menkäämme nyt", sanoi komisario Mazeroux. "On parasta, ettei hän
tapaa meitä täällä."

"Pitäkää suunne", sanoi don Luis tehden käskevän eleen.

"Minkä vuoksi."

"Te herätätte hänet."

"Näettehän, etten herätä", sanoi Mazeroux ääntään alentamatta.

"Olette oikeassa", kuiskasi don Luis kummastellen ettei hänen äänensä
ollut häirinnyt nukkuvaa.

Ja hänet valtasi sama tuska kuin yölläkin mutta vielä voimakkaammin,
vaikka hän ei tahtonut tahi ei uskaltanut ajatella sen syytä.

"Kuinka on laitanne, isäntä? Te näytätte niin kummalliselta. Mikä
teidän on?"

"Ei mikään... ei mikään... olen peloissani..."

Mazeroux säpsähti:

"Peloissanne, mistä? Sanotte sen aivan kuin hän eilen illalla".

"Niin... niin... ja samasta syystä."

"Mutta..."

"Ettekö ymmärrä? Ettekö ymmärrä, että minä kummastelen..."

"En, mitä sitten?"

"Onko hän kuollut!"

"Tehän olette hullu!"

"En... en tiedä, minulla on tunne kuolemasta..."

Lamppu kädessä seisoi hän kuin lamaantuneena vuoteen vieressä,
ja hänellä, joka ei ollut koskaan maailmassa pelännyt, ei ollut
rohkeutta suunnata valoa Hippolyte Fauvillen kasvoihin. Kauhistava
hiljaisuus levisi ja täytti huoneen.

"Hän ei liiku, isäntä!"

"Tiedän... tiedän... ja nyt huomaan, ettei hän ole liikahtanut koko
yönä. Se se on, joka minua pelottaa."

Hänen täytyi todella ponnistaa ottaakseen askeleen eteenpäin. Nyt hän
melkein kosketti vuodetta.

Insinööri ei näyttänyt hengittävän.

Perenna tarttui päättäväisesti hänen käteensä.

Se oli jääkylmä.

Don Luis sai jälleen koko itsehillitsemiskykynsä

"Ikkuna! Avatkaa ikkuna!" huusi hän.

Ja kun valo virtasi huoneeseen, näki hän, että Hippolyte Fauvillen
kasvot olivat turvonneet ja täynnä ruskeita pilkkuja.

"Oh", sanoi hän puoliääneen, "hän on kuollut".

"Piru vieköön!" sähisi komisario.

Pari minuuttia seisoivat he kivettyneinä, lamaantuneina,
hämmästyneinä nähdessään tämän yllättävän ja salaperäisen näyn.
Silloin sai äkillinen ajatus Perennan vavahtamaan. Hän lensi ylös
kierreportaita, kiisi läpi parvekkeen ja syöksyi ullakkohuoneeseen.

Edmond, Hippolyte Fauvillen poika, makasi vuoteessaan jäykkänä ja
kankeana, hänkin oli kuollut.

"Piru vieköön!... Piru vieköön!" toisti Mazeroux.

Milloinkaan koko seikkailurikkaan elämänsä aikana ei Perenna ollut
kokenut näin musertavaa iskua. Se aiheutti hänelle äärettömän
väsymyksen tunteen ryöstäen hänen liikkumis- ja puhekykynsä. Isä ja
poika olivat kuolleet! He olivat tulleet murhatuiksi yöllä. Muutamia
tunteja sitten, vaikka talo oli vartioitu ja jokainen uloskäytävä
ilmanpitävästi suljettu, olivat molemmat tulleet myrkytetyiksi
saatanallisella pistoksella, täsmälleen samalla tavoin kuin Vérot ja
Cosmo Mornington.

"Piru vieköön," sanoi Mazeroux vielä kerran. "Ei hyödyttänyt mitään
nähdä niin paljon vaivaa noiden ihmisparkojen takia ja tehdä
sellaisia ihmetöitä pelastaakseen heidät."

Huudahdus sisälsi moitteen. Perenna käsitti sen ja myönsi:

"Olette oikeassa, Mazeroux; minä en ollut tämän tehtävän tasalla."

"Enkä minä liioin".

"Te... tehän ette ole olleet mukana asiassa kuin eilisillasta."

"Aivan niinkuin tekin!"

"Niin, tiedän, eilisillasta, ja nuo toiset ovat työskennelleet
useita viikkoja. Mutta nämä kaksi ovat joka tapauksessa kuolleet ja
minä olin läsnä, minä, Lupin, olin läsnä. Asia on tapahtunut minun
silmieni edessä ja minä en nähnyt mitään! Minä en huomannut mitään.
Kuinka se on mahdollista?"

Hän paljasti poikaraukan olkapään ja osoitti pistoksen jättämää
merkkiä olkapäässä.

"Sama merkki... selvästi sama merkki, jonka löydämme isässäkin.
Nuorukaisella ei toki näytä olleen mitään tuskia. Pieni poikaraukka!
Hän ei näyttänyt vahvalta. Joka tapauksessa kauniit kasvot. Mikä
hirveä isku äidille, kun hän saa tästä tietää!"

Etsivä komisario itki kiukusta ja säälistä mutisten yhtämittaa:

"Piru vieköön!... Piru vieköön!"

"Meidän on kostettava heidät, eikö niin, Mazeroux?"

"Senpä uskon! Kaksinkertaisesti!"

"Yksi kerta riittää, Mazeroux. Mutta se on tehtävä suunnitelman
mukaan!"

"Sen vannon."

"Aivan niin; vannokaamme. Vannokaamme, että nämä kaksi kuolemaa
tulevat kostetuiksi. Vannokaamme, ettemme laske aseitamme ennenkuin
Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa murhaajat ovat saaneet ansaitun
palkkansa."

"Vannon sen, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi."

"Hyvä", sanoi Perenna, "ja nyt toimeen. Ilmoittakaa puhelimella
poliisilaitokseen. Olen varma, että herra Desmalions hyväksyy sen,
että ilmoitamme hänelle viipymättä. Hän on seurannut tätä asiaa
innokkaasti."

"Entä jos palvelijat tulevat? Jos rouva Fauville --?"

"Ei kukaan tule ennenkuin me avaamme oven ja sen avaamme vain
poliisiprefektille. Hänen tehtäväkseen jää ilmoittaa rouva
Fauvillelle, että tämä on leski ja ettei hänellä ole enää poikaa.
Lähtekää nyt, kiiruhtakaa."

"Silmänräpäys, isäntä; me unohdamme erään asian, joka voi olla meille
suureksi avuksi."

"Minkä niin?"

"Sen pienen, harmaisiin kansiin sidotun päiväkirjan, jossa herra
Fauville tekee selvää häneen kohdistuneesta salaliitosta."

"Tietysti, luonnollisesti!" sanoi Perenna. "Olette oikeassa...
erittäinkin kun hän unhoitti sekoittaa kirjaimet lukossa eilen
illalla ja avaimet ovat pöydällä olevassa avainkimpussa."

He juoksivat ylös portaita.

"Antakaa minun tehdä se", sanoi Mazeroux. "On oikeampaa, että te ette
koske lukkoon."

Hän otti avainkimpun, työnsi syrjään lasisuojuksen ja pisti avaimen
lukkoon kuumeentapaisella levottomuudella, jota don Luis tunsi
vielä suuremmassa määrässä. Vihdoinkin he saisivat tietää tämän
salaperäisen jutun yksityiskohdat. Kuollut mies itse antaisi ilmi
murhaajiensa salaisuudet.

"Herra Jumala, kuinka te olette hidas," murisi don Luis.

Mazeroux työnsi molemmat kätensä hyllyllä olevaan paperikasaan.

"No, Mazeroux, antakaa se minulle."

"Mikä".

"Päiväkirja."

"En voi."

"Mitä tarkoitatte?"

"Se on poissa."

Don Luis nieli kirouksen. Päiväkirja, jonka insinööri oli lukinnut
heidän silmiensä edessä kaappiin, oli kadonnut.

Mazeroux pudisti päätään.

"Piru vieköön! He tunsivat siis päiväkirjan!"

"Tietystikin ja he tunsivat paljon muutakin. Me emme ole vielä
tehneet tiliä noiden veijarien kanssa. Ei ole yhtään aikaa
kadotettavana. Soittakaa."

Mazeroux teki niin ja sai vastaukseksi, että herra Desmalions heti
tulisi puhelimeen. Hän odotti.

Perenna, joka oli kulkenut edestakaisin huoneessa ja tutkinut
esineitä, tuli esiin ja asettui hänen viereensä. Hän näytti
tuumivalta. Hän mietiskeli hetken. Mutta heittäessään silmäyksen
hedelmämaljakkoon, mutisi hän:

"Ahaa, on vain kolme omenaa neljän sijasta. Hän on siis syönyt
neljännen."

"Niin", sanoi Mazeroux, "hänen on täytynyt syödä neljäs."

"Se on kummallista", sanoi Perenna, "nehän eivät olleet hänestä
kypsiä".

Hän vaikeni jälleen, istuutui nojaten käsivarsillaan pöytään
nähtävästi ajatuksiinsa vaipuneena; sitten kohotti hän päätään ja
lausui seuraavat sanat:

"Murha oli tehty ennenkuin me tulimme sisään täsmälleen puoli yksi."

"Mistä sen tiedätte?"

"Kun herra Fauvillen murhaajat koskettelivat esineitä pöydällä,
pudottivat he taskukellon, jonka hän oli siihen asettanut. He panivat
sen takaisin, mutta se oli pudotessa pysähtynyt. Ja se on seisahtunut
puoli yksi."

"Kun me siis istuuduimme tänne kello yksi yöllä, oli se siis ruumis,
joka makasi edessämme ja toinen tuolla ylhäällä?"

"Niin."

"Mutta kuinka ne pirut tulivat sisään?"

"Ovesta, joka johtaa puutarhaan ja portista, joka on
Suchet-bulevardille."

"Niillä oli siis avaimet lukkoihin?"

"Niin, väärät avaimet."

"Mutta poliisit, jotka vartioivat talon ulkopuolella?"

"Ne vartioivat siellä yhä, kuten sellaiset ihmiset vartioivat taloa,
kulkemalla yhdestä pisteestä toiseen ajattelematta, että ihmiset
voivat hiipiä puutarhaan kun he kääntävät selkänsä. Sillä tavoin
juuri tapahtui heidän kulkiessaan edestakaisin."

Komisario Mazeroux näytti hölmistyneeltä. Rikollisten rohkeus, heidän
taitavuutensa ja hyvin peitetyt jälkensä tyrmistyttivät hänet.

"He ovat kirotun viekkaita", sanoi hän.

"Kuten sanotte, Mazeroux, kirotun viekkaita ja minä odotan pelottavaa
taistelua. Peijakas, millä ripeydellä he ovat kulkeneet tietään!"

Puhelin soi. Don Luis antoi Mazerouxin puhua prefektille, otti
avainkimpun, avasi helposti oven ja meni puutarhaan toivoen
löytävänsä jonkun jäljen, joka helpottaisi hänen tutkimuksiaan.

Samoin kuin päivää ennen näki hän muuriköynnösten läpi poliisien
kulkevan yhdeltä lyhtypatsaalta toiselle. He eivät nähneet häntä.
Se, mitä mahdollisesti tapahtui talossa, näytti olevan heille aivan
samantekevää.

"Tämä oli minulta suuri erehdys", sanoi Perenna itsekseen. "Ei
sovi uskoa tehtävää henkilöille, joilla ei ole aavistustakaan sen
tärkeydestä."

Hänen tutkimisensa johtivat muutamien jälkien löytöön hiekassa,
jotka eivät olleet riittävän selviä, että hän olisi voinut erottaa
jalkineen muodon, mutta se vahvisti hänen otaksumaansa, että roistot
olivat tulleet tätä tietä.

Äkkiä teki hän iloisen eleen. Tien vieressä näki hän jotain punaista,
jonka muoto heti kiinnitti hänen huomiotaan. Hän kumartui alas. Siinä
oli omena, se neljäs omena, joka oli puuttunut hedelmämaljakosta.

"Mainiota", sanoi hän. "Hippolyte Fauville ei ole syönyt sitä. Joku
heistä on ottanut sen -- hän tunsi kai itsensä nälkäiseksi -- ja
kadottanut, mutta hänellä ei ole ollut aikaa haeskella ja ottaa sitä
ylös."

Hän otti omenan ja tarkasteli sitä.

"Mitä!" huudahti hän hätkähtäen. "Onko tämä mahdollista?"

Hän seisoi kivettyneenä, äärimmäisen kiihoittuneena, mutta
haluttomana tunnustamaan mahdollisuutta, joka oli kuitenkin
kiistämättömänä todellisuutena hänen silmiensä edessä. Joku oli
purrut omenaan, omenaan, joka oli liian hapan syötäväksi. _Ja hampaat
olivat jättäneet merkkinsä siihen!_

"Onko tämä mahdollista?" toisti don Luis. "Onko mahdollista, että
joku heistä on tehnyt itsensä syypääksi sellaiseen varomattomuuteen?
Hänen on täytynyt kadottaa omena huomaamattaan... tahi sitten hän ei
ole löytänyt sitä pimeydessä."

Hän ei voinut tointua kummastuksestaan. Hän koetti etsiä
hyväksyttävää selitystä. Mutta hänellähän oli tosiasia edessään.
Kaksi hammasriviä, jotka olivat leikanneet ohuen punaisen kuoren,
olivat jättäneet jälkeensä säännöllisen, puoliympyrän muotoisen
pureman hedelmään. Yläpuolella olivat merkit aivan selvät, mutta
alapuolella olivat ne sulautuneet yhteen ainoaan käyrään viivaan.

"Tiikerinhampaat!" mutisi Perenna, joka ei voinut irrottaa silmiään
noista kaksinkertaisista merkeistä. "Tiikerinhampaat! Ne hampaat,
jotka ovat jo jättäneet merkkinsä päällikkö Vérot'n suklaapalaan!
Mikä yhteensattuma! Se tuskin riippuu pelkästä sattumasta. Pitääkö
meidän katsoa sitä todistukseksi, että sama henkilö on purrut omenaan
ja suklaapalaan, jonka päällikkö Vérot luovutti poliisiprefektille
vastaansanomattomaksi todistuskappaleeksi?"

Hän epäröi hetken. Säilyttäisikö hän omenan omia tutkimuksiaan varten
tahi jättäisikö hän poliisille? Mutta kosketus siihen tuotti hänelle
sellaisen vastenmielisyyden, niin että hän heitti pois, jolloin se
pyöri pensaikkoon.

Ja hän toisti itsekseen:

"Tiikerinhampaat! Villieläimen hampaat!"

Hän sulki jälkeensä puutarhaoven, pani sen salpaan, asetti avaimen
pöydälle ja sanoi Mazerouxille:

"Oletteko puhuneet prefektin kanssa?"

"Olen."

"Tuleeko hän?"

"Tulee."

"Eikö hän käskenyt teitä soittamaan poliisikomissariota?"

"Se merkitsee, että hän haluaa nähdä kaikki itse. Siten on paras.
Mutta etsiväpoliisi? Yleinen syyttäjä?"

"Hän on puhunut niiden kanssa."

"Mikä teidän on, Alexandre? Minun täytyy kiskoa teiltä sanat väkisin.
Te näytätte niin kummalliselta. Mikä teitä vaivaa?"

"Ei mikään."

"No, hyvä on. Tämä juttu on pannut päänne pyörälle. Se ei olekaan
ihmeellistä. Prefekti ei myöskään tule iloiseksi... erittäinkin
kun hän on niin kevytmielisesti luottanut minuun ja tullaan
vaatimaan selitystä, miksi minä olen täällä. Kas niin, on parasta,
että te otatte vastuun kaikesta mitä olemme tehneet. Suostutteko
siihen? Sitäpaitsi se on teille suureksi hyödyksi. Pitäkää itsenne
häikäilemättä esillä, syrjäyttäkää minut niin paljon kuin voitte ja
ennenkaikkea -- otaksun ettei teillä ole mitään tätä pikkuseikkaa
vastaan -- älkää olko niin tyhmä ja puhuko siitä, että nukuitte
hetkeäkään tänä yönä välihuoneessa. Teitä vain moitittaisiin sen
takia. Ja sitten... niin, se on siis sovittu? Ja meidän on vain
sanottava hyvästi. Jos prefekti haluaa tavata minua, niinkuin hän
arvatenkin tekee, niin soittakoon minulle Place de Palais-Bourboniin.
Minä olen kotona. Näkemiin. Ei ole välttämätöntä, että minä olen
mukana kuulustelussa, minun läsnäoloni ei olisi paikallaan. Hyvästi,
rakas ystävä."

Hän kääntyi ovelle.

"Silmänräpäys!" huudahti Mazeroux.

"Silmänräpäys? Mitä tarkoitatte?"

Etsiväkomisario oli heittäytynyt hänen ja oven väliin ja sulki
häneltä tien.

"Niin, silmänräpäys. Minä en yhdy teidän käsitykseenne. On paljon
parempi, että odotatte kunnes prefekti on tullut."

"Minä en kysy teidän mielipidettänne."

"Mahdollista kyllä, mutta minä en päästä teitä ulos."

"Mitä! Te olette sairas, Alexandre."

"Kuulkaa nyt, isäntä," sanoi Mazeroux vaipuvalla tarmolla, "mitä he
voivat teille tehdä? Onhan aivan luonnollista, että prefekti tahtoo
puhua kanssanne."

"Vai niin, se on siis prefekti, joka haluaa... No niin, voitte sanoa
hänelle, että minä en ole hänen määräystensä alainen, ja vaikka
tasavallan presidentti tahi itse Napoleon I tahtoisi sulkea tieni...
niin sanon vain: syrjään! Kylliksi siitä. Pois tieltä nyt!"

"Te ette pääse täältä", selitti Mazeroux päättäväisesti ja ojensi
käsivartensa.

"Tämä on todellakin..."

"Te ette pääse täältä."

"Laskekaa kymmeneen, Alexandre."

"Sataan, jos niin haluatte, mutta te ette..."

"Vaietkaa loruinenne! Pois tieltä!" Hän tarttui Mazerouxin molempiin
olkapäihin, käänsi hänet ympäri ja heitti hänet sohvalle. Sitten
avasi hän oven.

"Pysähtykää tahi minä ammun!"

Mazeroux oli noussut ja seisoi nyt revolveri kädessä päättäväisin
kasvoin.

Don Luis pysähtyi hämmästyneenä. Uhkaus ei tehnyt häneen pienintäkään
vaikutusta, häneen suuntautuvan revolverinsuun kohtasi hän
kylmäverisellä katseella. Mutta kuinka ihmeessä uskalsi Mazeroux,
hänen entinen rikoskumppaninsa, hänen aulis oppilaansa, hänen innokas
palvelijansa, käyttäytyä niinkuin teki.

Perenna meni hänen luokseen ja laski kätensä salapoliisin ojennetulle
käsivarrelle.

"Prefektin käskystäkö?" kysyi hän.

"Niin," mutisi Mazeroux tyytymättömänä.

"Määräys pidättää minut täällä kunnes hän tulee?"

"Niin."

"Ja estää minut pakenemasta?"

"Niin."

"Keinolla millä hyvänsä?"

"Niin."

"Vaikka ampumalla?"

"Niin."

Perenna mietti ja sanoi sitten vakavasti:

"Olisitteko te ampuneet, Alexandre?"

Komisario laski päänsä alas ja sanoi hiljaa:

"Kyllä, isäntä."

Perenna katsoi häneen ilman vihaa, ystävällisen osanottavalla
katseella ja häneen teki syvän vaikutuksen nähdessään kurin ja
velvollisuudentunnon sillä tavoin hallitsevan entistä toveriaan.
Mikään ei voinut voittaa näitä tunteita, ei edes voimakas ihailu,
jota Mazeroux melkein eläimellisellä uskollisuudella tunsi
isäntäänsä. "En ole suuttunut, Mazeroux. Päinvastoin, hyväksyn
menettelynne. Mutta teidän on sanottava minulle, minkä vuoksi
prefekti..."

Salapoliisi ei vastannut mutta hänen silmänsä saivat niin surullisen
ilmeen, että don Luis säpsähti ja ymmärsi kaikki.

"Ei", huudahti hän, "Ei! Se on kauheaa, hän ei voi ajatella sitä. Ja
te, Mazeroux, luuletteko tekin, että minä olen rikollinen?"

"Oh, minä olen teistä yhtä varma kuin itsestäni. Te ette murhaa!
Mutta on joka tapauksessa asioita... asianhaaroja..."

"Asioita... asianhaaroja", toisti don Luis pitkään.

Hän seisoi tuumivana sanoen sitten matalalla äänellä:

"Niin, kun asiaa ajattelee, on paljonkin totuutta siinä mitä
sanotte. Niin, se sopii, aivan täydelleen... Kuinka en tullut
sitä ajatelleeksi? Tuttavuuteen Cosmo Morningtonin kanssa, tuloni
Pariisiin juuri testamentin lukemisen aikaan, haluni viettää yö
täällä, se tosiasia, että molempien Fauvillien kuolema epäilemättä
tekee minut miljoonaperilliseksi... ja sitten... ja sitten... niin,
hän on aivan oikeassa, teidän prefektinne... paljon enemmän kuin...
niin, minä olen kiinni."

"Oh, ei vielä, isäntä..."

"Auttamattomasti kiinni, poikaseni, se teidän on selvitettävä
itsellenne. Ei kuten Arsène Lupin, ent. murtovaras, ent.
rangaistusvanki, ent. mitä haluatte -- siinä ominaisuudessa olen
minä saavuttamaton -- mutta kuten don Luis Perenna, kunnianmies,
pääperillinen j.n.e. Se on liian hullua. Sillä kuka etsii käsiinsä
Cosmon, Vérot'n ja molempien Fauvillien murhaajat, jos minut
pistetään vankilaan?"

"Kas niin, isäntä..."

"Hiljaa!... Kuulkaa!"

Auto pysähtyi bulevardille ja sitten toinen.

Ne olivat selvästikin prefektin ja yleisen syyttäjän väkeä.

Don Luis tarttui Mazerouxin käsivarteen.

"On vain yksi keino, Alexandre! Älkää sanoko, että te nukuitte."

"Minun täytyy."

"Tyhmä aasi!" murisi don Luis. "Miten on mahdollista olla sellainen
aasi! Saattaa tulla suorastaan pahoinvoivaksi kunniallisuudesta.
Mihin voin nyt ryhtyä?"

"Ottakaa selvä rikollisesta."

"Mitä? Mitä te sanotte?"

Nyt tarttui Mazeroux vuorostaan hänen käsivarteensa, puristi sitä
jonkunlaisella epätoivolla ja sanoi kyynelten tukahduttamalla äänellä:

"Ottakaa selko rikollisesta. Muuten olette te kadotettu... se
on varma... sen sanoi prefekti minulle. Poliisi haluaa saada
rikollisen... tänä iltana... rikollinen täytyy löytyä... teidän on
saatava hänet esille."

"Te olette leikinlaskija, Alexandre, se minun täytyy tunnustaa."

"Sehän on lapsenleikkiä teille, isäntä. Teidän tarvitsee vain ryhtyä
siihen."

"Mutta eihän ole olemassa pienintäkään johtolankaa, te aasi!"

"Te löydätte sellaisen... teidän täytyy! Vannotan teitä, paljastakaa
murhaaja... minä en voi kestää, että te tulette vangituksi. Teillä on
sitä varten koko päivä... ja Lupin on suorittanut suurempiakin tekoja
kuin tämä."

Hän sammalsi, itki, väänteli käsiään, irvisteli jokaisella
lystillisten kasvojensa lihaksella. Ja tämä suru oli todellakin
liikuttavaa, tämä epätoivo vaaran johdosta, joka uhkasi hänen
isäntäänsä.

Eteisestä kuului herra Desmalionsin ääni. Kolmas auto pysähtyi
portille, sen jälkeen neljäs, molemmat nähtävästi poliiseja täynnä.

Talo oli ympäröity, piiritetty.

Perenna vaikeni.

Mazeroux seisoi hänen vieressään tuskan täyttämin silmin.

Muutamia minuutteja kului. Sitten selitti Perenna miettivästi:

"Tarkemmin ajatellen myönnän, että te olette käsittänyt tilanteen
selvästi, Alexandre, ja että teidän olettamuksenne ovat täydellisesti
oikeutetut. Jos ei minun muutamien tuntien kuluessa onnistu luovuttaa
poliisille Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa murhaajia, niin se
olen minä, don Luis Perenna, joka suljetaan vankilaan tänä iltana,
torstaina, ensimmäisenä päivänä huhtikuuta."




IV LUKU

Himmeä turkoosi


Kello oli noin yhdeksän aamulla, kun poliisiprefekti astui
huoneeseen, jossa kaksoismurhan käsittämätön murhenäytelmä oli
näytelty.

Hän ei edes kumartanut don Luisille ja lakimiehet, jotka seurasivat
häntä, olisivat luulleet don Luisin olevan ainoastaan Mazerouxin
avustajan, jos ei salapoliisipäällikkö olisi muutamilla sanoilla
kertonut heille mitä osaa tämä vieras mies oli näytellyt.

Herra Desmalions tutki nopeasti molemmat ruumiit ja vastaanotti
lyhyen selostuksen Mazerouxilta. Sitten meni hän ulos ja lähti toisen
kerroksen salonkiin, johon rouva Fauville, jolle hänen tulostaan
ilmoitettiin, tuli melkein heti häntä vastaan.

Perenna oli seisahtunut välihuoneeseen. Nyt meni hän eteiseen. Talon
palvelijat, jotka nyt olivat kuulleet puhuttavan murhasta, tekivät
itselleen asiaa sinne ja tänne. Hän meni pihamaalle johtavia portaita
pitkin.

Siellä seisoi kaksi miestä; toinen heistä sanoi:

"Te ette saa kulkea ohi."

"Niin, mutta..."

"Te ette saa kulkea, sellainen on määräys."

"Määräys? Kuka on antanut sellaisen määräyksen?"

"Prefekti itse."

"Mikä huono onni!" sanoi Perenna nauraen.

"Minä olen ollut ylhäällä koko yön ja olen hyvin nälissäni. Eikö ole
mitään mahdollisuutta saada jotain syödäkseen?"

Molemmat poliisikonstaapelit katsoivat toisiinsa ja toinen heistä
viittasi luokseen Silvestren ja puhui hänen kanssaan. Silvestre meni
ruokasalin läpi keittiöön ja tuli takaisin tarjottimen kera.

"Hyvä", ajatteli don Luis kiitettyään palvelijaa, "nyt on asia selvä.
Olen kiinni. Sen juuri halusin tietää. Mutta herra Desmalions on
heikko logiikassa, sillä jos se on Arsène Lupin, josta hän aikoo
pitää kiinni, ovat kaikki nämä kunnialliset kiinniottajat tuskin
riittäviä, ja jos se taas on don Luis Perenna, on heitä liiaksikin,
sillä herra Perennan pako ryöstäisi herra Perennalta kaikki
mahdollisuudet saada vilahdukseltakaan nähdä Cosmo-raukan sekiinejä.
Ja nyt on parasta, että istuudun."

Hän istuutui jälleen tuolilleen välihuoneessa ja odotti tapahtumia.

Työhuoneen avatun oven kautta näki hän kuinka poliisit toimittivat
tutkimuksiaan. Piirilääkäri suoritti alustavan ruumiinkatselmuksen ja
huomasi samat myrkytysoireet kuin eilen illalla päällikkö Vérot'ssa.
Sitten ottivat salapoliisit ruumiit ja kantoivat ne toistensa
yhteydessä oleviin makuuhuoneisiin, joita isä ja poika olivat ennen
käyttäneet.

Sitten tuli poliisiprefekti alas ja don Luis kuuli hänen sanovan
sisällä oleville herroille:

"Naisraukka! Hän ei tahtonut ymmärtää... mutta kun hän vihdoinkin
käsitti, kaatui hän pyörtyneenä lattialle. Ajatelkaa, mies ja poika
samalla kertaa! Ihmisparka!"

Siitä hetkestä ei Perenna kuullut eikä nähnyt mitään. Ovi
oli suljettu. Prefektin oli täytynyt antaa muutamia ohjeita
puutarhatietä, sillä molemmat salapoliisit tulivat ja asettuivat
eteiseen, välihuoneen verhon oikealle ja vasemmalle puolelle.

"Yksi asia on varma," sanoi don Luis itsekseen. "Minun asemani ei ole
loistava. Minkälaisessa tilassa mahtaakaan Alexandre olla?"

Kello kaksitoista tuli Silvestre hänen luokseen tuoden hiukan ruokaa
tarjottimella.

Ja hänen kiusallisen pitkä odotuksensa alkoi taas.

Työhuoneessa ja talossa jatkui tutkiminen, joka oli keskeytynyt
aamiaisen ajaksi. Perenna kuuli askeleita ja ääniä joka taholta.
Lopuksi tuli hän välinpitämättömäksi ja väsyneeksi, ojentautui
tuoliinsa ja nukkui.

Kello oli neljä kun komisario Mazeroux tuli herättämään hänet.
Viedessään häntä huoneeseen kuiskasi Mazeroux:

"Oletteko saanut hänet selville?"

"Kenet?"

"Murhaajan".

"Tietysti, luonnollisesti!" sanoi Perenna. "Kaikki käy kuin tanssi".

"Kyllä oli aikakin!" sanoi Mazeroux suunnattomasti keventyneenä
käsittämättä pilaa. "Muuten olisitte olleet mennyttä miestä, kuten
itsekin näitte".

Don Luis astui sisään. Huoneessa olivat yleinen syyttäjä,
tutkintotuomari, poliisiprefekti, piirin poliisikomisario, kaksi
tarkastajaa ja kolme virkapuvussa olevaa konstaapelia.

Bulevardi Suchetilta kuului huutoa ja komisario kolmine
konstaapeleineen meni prefektin määräyksestä ottamaan selkoa mitä
melua se oli, jolloin ovea avattaessa kuuluivat sanomalehtipoikien
kiihottuneet huudot:

"Kaksoismurha bulevardi Suchetilla!... Lähemmät tiedot päällikkö
Vérot'n kuolemasta!... Poliisi ymmällä!"

Kun ovi suljettiin, tuli hiljaisuus.

"Mazeroux oli aivan oikeassa", ajatteli Luis. "Se koskee minua tahi
sitä toista, se on selvä. Jos eivät ne sanat, joita puhutaan tahi ne
tosiasiat, jotka tulivat tutkimuksessa päivänvaloon, anna minulle
johtolankaa, joka saattaa minut tilaisuuteen sanoa heille tuon
salaperäisen murhaajan nimen, luovuttavat he minut julkisuudelle tänä
iltana kauniiksi rasvattuna. Ole varuillasi, Lupin poikani! Nyt alkaa
suuri peli."

Hän tunsi miellyttävää väristystä, joka aina valtasi hänet,
kun suuret tapaukset lähestyivät. Tämä oli todellakin luettava
kauheimpiin, missä hän milloinkaan oli ollut. Hän tunsi prefektin
katsantokannan, hänen kokemuksensa, hänen itsepäisyytensä ja hänen
kiihkonsa itse johtaa tärkeimpiä kuulusteluja ja saada aikaan
tulos ennenkuin hän luovutti asian tuomarin käsiin; hän tunsi
myöskin etsivänosaston päällikön ammatilliset lahjat ja kaiken sen
terävänäköisyyden ja läpitunkevan logiikan, joka tutkintotuomarilla
oli.

Poliisiprefekti johti itse hyökkäystä. Hän teki sen suoralla tavalla,
ilman verukkeita ja jotenkin karskilla äänellä, jossa ei ollut
entistä myötätuntoista sävyä don Luisia kohtaan. Hänen käytöksensä
oli myöskin jäykempää ja siitä puuttui se ylhäisyys, joka oli
vaikuttanut don Luisiin edellisenä päivänä.

"Hyvä herra", sanoi hän, "kun asianhaarat ovat niin johtaneet, että
te, mr Cosmo Morningtonin pääperillisenä ja edustajana, olette
viettäneet yön tässä talossa kaksoismurhan tapahtuessa, haluamme
kuulla teidän yksityiskohtaisen selontekonne tämän yön tapahtumista."

"Toisin sanoen, herra prefekti," sanoi Perenna, "kun asianhaarat ovat
johtaneet teidät valtuuttamaan minut viettämään yön täällä, haluatte
te mielellänne tietää vastaako minun selontekoni joka kohdassa
Mazerouxin selitystä."

"Niin".

"Te tarkoitatte, että minun menettelyni näyttää epäilyttävältä?"

Herra Desmalions epäröi. Hänen silmänsä kohtasivat don Luisin ja
tämän avonainen katse teki selvästikin vaikutuksen häneen. Hän
vastasi kuitenkin tiukasti:

"Teidän tehtäviinne, hyvä herra, ei kuulu tehdä minulle kysymyksiä."

Don Luis kumarsi.

"Niinkuin haluatte, herra prefekti," sanoi hän.

"Olkaa hyvä ja kertokaa mitä te tiedätte".

Don Luis antoi seikkaperäisen kuvauksen tapahtumista, jonka jälkeen
herra Desmalions tuumi hiukan ja sanoi:

"On eräs seikka, jonka me haluamme saada selväksi. Kun te tulitte
tähän huoneeseen puoli kolme aamulla ja istuuduitte herra Fauvillen
viereen, eikö teillä ollut mitään aavistusta siitä, että hän oli
kuollut?"

"Ei, herra prefekti. Muuten olisimme, komisario Mazeroux ja minä,
tehneet häivytyksen."

"Oliko ovi puutarhaan suljettu?"

"Sen on täytynyt olla, koska me lukitsimme sen kello seitsemän."

"Millä".

"Avainkimpussa olevalla avaimella".

"Mutta miten saattoivat murhaajat, jos he tulivat ulkoapäin, avata
sen?"

"Väärillä avaimilla."

"Onko teillä mitään todistuksia siitä, että se avattiin väärillä
avaimilla?"

"Ei, herra prefekti."

"Siksi kunnes saamme todistuksen vastakohdasta, täytyy meidän uskoa,
että sitä ei avattu ulkoapäin ja että rikolliset olivat talossa."

"Mutta täällähän ei ollut ketään muita kuin Mazeroux ja minä."

Syntyi hiljaisuus... keskeytys, jonka sisältö oli silminnähtävä.
Herra Desmalionsin seuraavat sanat kärjistivät sen merkitystä.

"Te ette nukkunut yöllä?"

"Kyllä, aamupuolella."

"Te ette nukkunut ennen kun jätitte välihuoneen?"

"En."

"Ja komisario Mazeroux?"

Don Luis epäröi hetken, mutta kuinka saattoi hän toivoa, että tämä
kunniallinen ja huolellinen Mazeroux ei olisi totellut omantuntonsa
ääntä.

Hän vastasi:

"Komisario Mazeroux nukkui tuolilla eikä herännyt ennenkuin rouva
Fauville tuli kotiin kello kahden jälkeen."

Tuli hiljaisuus, joka nähtävästi merkitsi:

"Niin että niinä kahtena tuntina, joina Mazeroux nukkui, oli siis
mahdollista avata ovi ja murhata molemmat Fauvillet."

Kuulustelu näytti saavan sen käänteen, jonka Perenna oli ennustanut
ja ympyrä vetäytyi yhä tiukemmaksi hänen ympärilleen. Hänen
vastustajansa hoiti taistelua logiikalla ja voimalla, joka herätti
hänen jakamatonta ihailuaan.

"Peijakas", ajatteli hän, "on tavattoman vaikea puolustaa itseään kun
on syytön. Sekä oikea että vasen siipeni ovat ympäröidyt. Kestäneekö
keskusta hyökkäyksen?"

Kuiskaavan keskustelun jälkeen tutkintotuomarin kanssa jatkoi herra
Desmalions kysymyksiään.

"Eilen illalla, kun herra Fauville avasi kaapin teidän ja komisarion
läsnäollessa, mitä siellä oli?"

"Joukko papereita eräällä hyllyllä ja näiden joukossa harmaisiin
kansiin sidottu päiväkirja, joka sitten katosi."

"Te ette liikuttaneet näitä papereita?"

"En papereita enkä kaappia, herra prefekti. Komisario Mazeroux on
kyllä sanonut teille, että hän pyysi minua vetäytymään syrjään, jotta
etsintä tapahtuisi oikealla tavalla."

"Teillä ei ole siis ollut pienintäkään tekemistä kaapin kanssa?"

"Ei."

Herra Desmalions katsoi tutkintotuomariin ja nyökkäsi. Jos Perenna
olisi epäillyt, että hänelle viritettiin ansa, olisi silmäys
Mazerouxhiin ollut riittävä päästämään hänet harhaluulostaan.
Mazeroux oli kasvoiltaan tuhkanharmaa.

Herra Desmalions jatkoi:

"Te olette ottanut osaa jälkien haeskeluun, poliisitoimiin. Kun
nyt asetan teille seuraavan kysymyksen, katson siis asettavani sen
kokeneelle salapoliisille."

"Vastaan kysymykseenne parhaan ymmärrykseni mukaan."

"Se on tällainen: Otaksukaa, että tällä hetkellä löytyisi kaapista
joku esine, sanokaamme jalokivi, timantti, ja että tämä timantti
on rintaneulasta, joka kuuluu tuntemallemme henkilölle, joka on
viettänyt yönsä tässä talossa, niin mitä ajattelisitte te siitä?"

"Siinä on ansa", ajatteli Perenna. "Niin on asia. On selvää, että
he ovat löytäneet jotain kaapista ja luulevat sen kuuluvan minulle.
Hyvä. Mutta siinä tapauksessa täytyy otaksua -- koska minä en ole
kaappiin koskenut -- että esine on otettu minulta ja asetettu
kaappiin vahingoittamisekseni. Mutta koska vasta eilen olen ryhtynyt
koko juttuun, on mahdotonta, että joku nyt tänä yönä, kun en ole
tavannut ketään, olisi saanut tilaisuuden johtaa ja suorittaa
sellaisen salajuonen minua vastaan. Siis..."

Poliisiprefekti keskeytti tämän hiljaisen yksinpuhelun toistamalla:

"Mitä te ajattelisitte siitä?"

"Silloin olisi olemassa kiistämätön yhdysside tämän talossa
läsnäolleen henkilön ja molempien rikosten välillä."

"Meillä olisi siis ainakin oikeus epäillä tätä henkilöä teidän
mielestänne?"

"Kyllä".

"Onko se teidän mielipiteenne?"

"Ehdottomasti."

Herra Desmalions otti taskustaan palan silkkipaperia ja nosti siitä
pienen sinisen kiven.

"Tässä", sanoi hän osoittaen sitä don Luisille, "on turkoosi,
jonka me löysimme kaapista. Se kuuluu ilman pienintäkään epäilyä
sormukseen, jota te kannatte sormessanne."

Don Luis sai raivokohtauksen. Hän sähisi yhteenpurtujen hampaiden
välitse:

"Oh, ne roistot! Kuinka taitavia ne ovat! Mutta en voi uskoa..."

Hän katsoi sormukseensa, jota koristi suuri, himmeä turkoosi, pienten
säännöttömien turkoosien ympäröimänä, nekin väriltään himmeän
sinisiä. Yksi niistä puuttui ja se, jota herra Desmalions piti
käsissään, sopi täsmälleen sormukseen.

"Mitä te sanotte?" kysyi herra Desmalions.

"Sanon, että tämä turkoosi kuuluu minun sormukseeni, jonka sain Cosmo
Morningtonilta pelastaessani ensi kerran hänen elämänsä."

"Silloin olemme siis yhtä mieltä?"

"Niin, herra prefekti, olemme samaa mieltä."

Don Luis Perenna alkoi ajatuksiinsa vaipuneena kulkea edestakaisin
huoneessa. Poliisit tekivät liikkeen lähestyäkseen molempia ovia,
ja hän ymmärsi siitä, että oltiin varustauduttu vangitsemaan hänet.
Sana vain herra Desmalionsilta ja komisario Mazeroux olisi pakotettu
tarttumaan isäntäänsä kaulukseen.

Don Luis heitti vielä katseen entiseen rikostoveriinsa. Mazeroux teki
rukoilevan eleen kuin olisi halunnut sanoa:

"No, mitä te odotatte? Miksi ette paljasta rikollista? Kiiruhtakaa!
On viimeinen hetki!"

Don Luis hymyili.

"No," sanoi prefekti sävyllä, josta kokonaan oli kadonnut hänen
kuulustelun alussa vastahakoisesti käyttämänsä kohteliaisuus.

"No? No?"

Perenna otti tuolin, käänsi sen ja istuutui sanoen rauhallisesti.

"Keskustelkaamme..."

Tämä sanottiin niin päättäväisesti, että prefekti mutisi epäröivästi:

"En oikein ymmärrä..."

"Sen teette pian, herra prefekti."

Ja hän alkoi puhella hitaasti, pannen painoa joka tavulle:

"Herra prefekti, tilanne on selvä kuin päivä. Eilen illalla te
annoitte minulle valtuuden, joka asettaa teidät itsenne mitä
vakavimpaan vastuuseen. Seuraus on, että te nyt mihin hintaan
tahansa ja ilman viivyttelyä tarvitsette rikollisen. Ja täksi
rikolliseksi pitäisi minun tulla. Minua painavat asianhaarat ovat:
minun läsnäoloni täällä, se tosiasia, että ovi oli lukittu, että
komisario Mazeroux nukkui rikoksen tapahtuessa ja että turkoosi
löydettiin kaapista. Tämä kaikki on vakuuttavaa, sen myönnän. Siihen
tulee se musertava tosiasia, että minulle oli mitä suurimmassa määrin
edullista päästä herra Fauvillesta ja hänen pojastaan, sillä jos
ei Cosmo Morningtonin perillisiä löydy, saan minä sata miljoonaa
frangia. Minulla ei siis ole muuta valittavaa kuin joko seurata
teitä, herra prefekti, vankilaan, tahi myöskin..."

"Tahi myöskin?"

"Tahi myöskin jättää teille rikollinen, se oikea rikollinen."

Poliisiprefekti hymyili ja otti esiin kellonsa.

"Minä odotan", sanoi hän.

"Tarvitsen siihen tunnin, herra prefekti, en enempää, jos te annatte
minulle vapaat kädet. Ja minä luulen, että totuuden etsiminen on
pienen kärsivällisyyden arvoinen."

"Minä odotan", toisti herra Desmalions.

"Herra Mazeroux, olkaa hyvä ja sanokaa palvelija Silvestrelle, että
herra prefekti haluaa jutella hänen kanssaan."

Saatuaan merkin herra Desmalionsilta meni Mazeroux ulos.

Don Luis selitti:

"Herra prefekti; vaikkakin turkoosin löytö teidän silmissänne
muodostaa tavattoman painavan todisteen minua vastaan, on löydöllä
myöskin minulle suuri merkitys. Sanon teille minkä tähden.
Tämän turkoosin on täytynyt pudota sormuksestani eilen illalla
ja vieriä matolle. Ainoastaan neljä henkilöä on voinut huomata
tämän tapahtuman, ottaa ylös turkoosin ja panna sen kaappiin
vahingoittaakseen minua, uutta vastustajaa. Ensimmäinen näistä
henkilöistä on teidän salapoliisinne, komisario Mazeroux, jota en ota
lukuun. Toinen on kuollut... tarkoitan herra Fauvillea. Hänestä emme
puhu. Kolmas on palvelija Silvestre. Haluaisin puhua muutaman sanan
hänen kanssaan. Se ei vie kauan aikaa."

Silvestren kuulustelu oli pian toimitettu. Hän saattoi todistaa,
ettei hän rouva Fauvillen tuloon saakka ollut jättänyt keittiötä,
jossa hän oli istunut pelaamassa korttia kamarineidin ja erään toisen
palvelijan kanssa.

"Hyvä on", sanoi Perenna. "Vielä sana. Tehän olette lukeneet päällikkö
Verot'n kuolemasta ja nähneet hänen valokuvansa aamulehdissä?"

"Kyllä."

"Tunsitteko päällikkö Vérot'a?"

"Ei ole siis todennäköistä, että hän olisi ollut täällä eilen."

"Siitä en voi sanoa mitään", vastasi palvelija. "Herra Fauvillellä
oli tapana vastaanottaa kävijöitä, jotka hän itse laski sisään
puutarhatietä."

"Onko teillä mitään muuta ilmoitettavaa?"

"Olkaa sitten hyvä ja sanokaa rouva Fauvillelle, että herra prefekti
olisi hyvin kiitollinen, jos saisi puhua pari sanaa hänen kanssaan."

Silvestre jätti huoneen.

Tutkintatuomari ja yleinen syyttäjä lähenivät kummastunein ilmein.

Prefekti huudahti:

"Mitä, hyvä herra, ette kai halunne väittää, että rouva Fauville
olisi jollain tavoin sekaantunut tähän Juttuun?"

"Herra Prefekti, rouva Fauville on neljäs henkilö, joka on voinut
nähdä turkoosin putoavan sormuksestani."

"Mitä sitten? Onko meillä oikeutta ilman pienintäkään todistusta
otaksua, että vaimo murhaisi miehensä, äiti myrkyttäisi poikansa?"

"Minä en otaksu mitään, herra prefekti."

"Mutta silloin..."

Don Luis ei vastannut. Herra Desmalions ei peittänyt harmiaan. Hän
sanoi vain:

"Hyvä on, mutta minä käsken mitä jyrkimmin teitä olemaan vaiti. Mitä
kysymyksiä on minun esitettävä rouva Fauvillelle?"

"Vain yksi. Kysykää häneltä, tunteeko hän jonkun -- paitsi miestään
-- joka polveutuu Roussel-sisaruksista?"

"Minkä vuoksi tämä kysymys?"

"Koska silloin, jos tällainen jälkeläinen on olemassa, en minä peri
miljoonia, vaan hän; ja silloin on edullisinta hänelle, eikä minulle,
toimittaa herra Fauville ja hänen poikansa pois tieltä."

"Luonnollisesti, luonnollisesti," mutisi herra Desmalions. "Mutta
tämä uusi jälki on joka tapauksessa..."

Rouva Fauville astui sisään ennen kuin hän oli puhunut loppuun.

"Olkaa hyvä ja istukaa, rouva," sanoi prefekti äärimmäisen
kunnioittavasti, "ja suokaa minulle anteeksi, että aiheutin teille
hirveän mielenliikutuksen. Mutta aika on kallista ja meidän on
tehtävä kaikkemme, että ne molemmat uhrit, joiden kuolemaa te
itkette, tulisivat kostetuiksi niin pian kuin mahdollista."

Kyyneleet juoksivat vielä kauniista silmistä ja hän sammalsi
nyyhkyttäen:

"Jos poliisi tarvitsee minua, herra prefekti..."

"Niin, asia koskee muutamia selityksiä. Teidän miehenne äiti on
kuollut, eikö niin?"

"Aivan niin, herra prefekti."

"Olenko oikeassa sanoessani, että hän oli Saint-Etiennestä ja että
hänen tyttönimensä oli Roussel?"

"Kyllä."

"Elisabeth Roussel?"

"Niin."

"Oliko miehellänne muita veljiä tahi sisaria?"

"Ei".

"Siis ei ketään Elisabeth Rousselin jälkeläistä ole elossa?"

"Ei."

"Mutta Elisabeth Rousselilla oli kaksi sisarta, eikö niin?"

"Niin."

"Ermeline Roussel, vanhempi, matkusti ulkomaille eikä hänestä kuultu
sen enempää. Toinen, nuorempi..."

"Toinen oli nimeltään Armande Roussel. Hän oli minun äitini."

"Mitä? Mitä te sanotte?"

"Sanoin, että äitini tyttönimi oli Armande Roussel ja minä menin
naimisiin serkkuni, Elisabeth Rousselin pojan kanssa."

Tämä ilmoitus vaikutti kuin salamanisku. Hippolyte Fauvillen ja hänen
poikansa Edmondin kuoleman jälkeen siirtyi Cosmo Morningtonin perintö
toiselle haaralle, Armande Rousselin jälkeläisille ja tätä haaraa
edusti nyt rouva Fauville!

Poliisiprefekti ja tutkintotuomari vaihtoivat katseita ja molemmat
silmäsivät vaistomaisesti don Luis Perennaan, joka ei liikuttanut
lihastakaan.

"Eikö teillä ole mitään sisaria tahi veljiä, hyvä rouva?" kysyi
prefekti.

"Ei, herra prefekti, minä olen ainoa lapsi."

Ainoa lapsi! Toisin sanoen, nyt kun hänen miehensä ja poikansa ovat
kuolleet, tulevat Cosmo Morningtonin miljoonat ehdottomasti ja
kiistämättömästi hänelle, yksin hänelle.

Ahdistava ajatus vilahti poliisin edustajien mieleen vaikuttaen
ikäänkuin painajainen ja he eivät voineet vapautua siitä: tuo
nainen, joka istuu heidän edessään, oli Edmond Fauvillen äiti. Herra
Desmalions suuntasi katseensa Luis Perennaan, joka kirjoitti muutamia
sanoja kortille ja jätti sen prefektille.

Herra Desmalions, joka oli vähitellen saanut takaisin sen kohteliaan
käytöksen, jolla hän oli kohdellut don Luisia eilen, luki sen, mietti
hetken ja teki sitten rouva Fauvillelle seuraavan kysymyksen:

"Kuinka vanha oli poikanne Edmond?"

"Seitsemäntoista vuotias."

"Te näytätte niin nuorelta..."

"Edmond ei ollut minun poikani, vaan poikapuoleni, mieheni ja hänen
ensimmäisen vaimonsa poika."

"Vai niin, Edmond Fauville..." mutisi prefekti, mutta ei täydentänyt
ajatustaan.

Parissa minuutissa oli koko tilanne muuttunut. Tuomarien silmissä ei
rouva Fauville enää ollut leski eikä äiti, jota mihin hintaan hyvänsä
oli säästettävä. Hänestä oli äkkiä tullut nainen, jota asianhaarat
pakottivat heitä kuulustelemaan.

Poliisiprefekti jatkoi:

"Tunnetteko tämän turkoosin?"

Hän otti kiven ja tarkasti sitä näyttämättä vähintäkään hämmästyksen
merkkiä.

"En", sanoi hän. "Minulla on vanhanaikainen turkoosikaulanauha, jota
en koskaan käytä, mutta sen kivet ovat suurempia eikä mikään niistä
ole näin säännöttömästi muodostunut."

"Me löysimme sen tuosta kaapista", sanoi herra Desmalions, "se kuuluu
sormukseen, joka on erään tuntemamme henkilön oma."

"Silloin teillä täytyy olla se henkilö käsissänne", sanoi hän
innokkaasti.

"Hän on täällä", sanoi prefekti osoittaen don Luisia, joka seisoi
hiukan syrjässä eikä senvuoksi ollut herättänyt rouva Fauvillen
huomiota.

Rouva säpsähti nähdessään Perennan ja huudahti nopeasti:

"Tämä herra oli täällä eilen illalla! Hän puhui mieheni kanssa...
samoinkuin tämäkin herra", sanoi hän Mazerouxista. "Teidän pitää
kuulustella näitä herroja, kysyä heiltä minkä vuoksi he olivat
täällä. Tehän ymmärrätte, jos turkoosi kuuluu toiselle heistä..."

Salaviittaus oli suora, mutta kömpelö ja se lisäsi Perennan
lausumattoman väitteen merkitystä:

"Turkoosin otti minulta joku, joka näki minut eilen ja halusi minua
vahingoittaa. Paitsi herra Fauvillea ja etsivää komisariota näki
minut vain kaksi henkilöä: palvelija Silvestre ja rouva Fauville. Kun
Silverstre on epäilysten ulkopuolella, minä väitän rouva Fauvillen
ottaneen turkoosin ja panneen sen kaappiin."

Herra Desmalions kysyi:

"Saanko nähdä kaulanauhanne, hyvä rouva."

"Tietysti. Se on muiden koristeitteni joukossa kaapissani. Menen
hakemaan sen."

"Älkää vaivautuko. Tunteeko kamarineitinne kaulanauhan?"

"Aivan hyvin."

"Siinä tapauksessa herra Mazeroux sanoo hänelle mitä haluamme."

Ei puhuttu sanaakaan Mazerouxin poissaollessa. Rouva Fauville näytti
vaipuneen suruunsa. Herra Desmalions piti häntä silmällä.

Komisario tuli takaisin hyvin suuren, erilaisia jalokivikoteloita ja
irtonaisia jalokiviä sisältävän rasian kanssa.

Herra Desmalions otti kaulanauhan, tutki sitä ja huomasi, että
kivet todellakaan eivät muistuttaneet turkoosia, eikä niistä
puuttunut yhtään. Mutta nostaessaan kahta muuta koteloa saadakseen
otsakoristeen, jossa myös oli siniset kivet, teki hän hämmästyneen
liikkeen.

"Mitä avaimia nämä ovat?" kysyi hän osoittaen kahta aivan samanlaista
avainta kuin puutarhanoveen kuuluvat olivat.

Rouva Fauville oli aivan tyyni. Lihaskaan hänen kasvoissaan ei
värähtänyt. Mikään ei todistanut pienintäkään mielenliikutusta tämän
löydön johdosta. Hän sanoi ainoastaan:

"En tiedä. Ne ovat olleet siellä kauan."

"Mazeroux", sanoi herra Desmalions. "Koettakaa niitä tuohon oveen."

Mazeroux teki niin. Ovi avautui.

"Niin", sanoi rouva Fauville, "nyt muistan... mieheni antoi ne
minulle. Ne olivat hänen omien avaintensa kaksoiskappaleet."

Sanat lausuttiin mitä luonnollisimmalla äänensävyllä ja ikäänkuin
ei hänellä olisi ollut pienintäkään aavistusta hirveästä epäilystä,
jonka kohteeksi hän alkoi tulla.

Ja tämä rauhallisuus oli mitä suurimmassa määrässä ällistyttävää.
Oliko se todistus täydellisestä viattomuudesta tahi pirullisesta
rikollisen viekkaudesta, joka ei joudu hämilleen mistään? Eikö
hän ymmärtänyt mitään murhenäytelmästä, jota näyteltiin ja
jonka päähenkilönä hän tietämättään oli? Tahi aavistiko hän sen
hirveän syytöksen, joka vähitellen kietoutui joka puolelta hänen
ympärilleen ja uhkasi häntä kauhealla vaaralla? Mutta kuinka hän oli
siinä tapauksessa tehnyt itsensä syypääksi siihen kuulumattomaan
erehdykseen, että oli säilyttänyt molemmat avaimet?

Joukko kysymyksiä kohosi kaikkien läsnäolijoiden mieleen.
Poliisiprefekti ilmaisi ne seuraavasti:

"Tehän olitte poissa, hyvä rouva, murhan tapahtuessa?"

"Olin."

"Te olitte oopperassa?"

"Niin, ja sitten menin minä erään ystäväni, rouva d'Ersingerin
kutsuihin."

"Veikö autonkuljettajanne teidät sinne?"

"Kyllä, oopperaan. Mutta lähetin hänet takaisin ja hän tuli hakemaan
minua juhlan loputtua."

"Ymmärrän", sanoi herra Desmalions. "Mutta kuinka te tulitte
oopperasta rouva d'Ersingerin luo?"

Rouva Fauville näytti nyt vasta huomaavan olevansa todellisen
kuulustelun esineenä, ja hänen ilmeensä ja käytöksensä ilmaisivat
jonkunlaista epävarmuutta. Hän vastasi:

"Otin ajurin."

"Kadulta?"

"Place de l'Operan luota."

"Kello kaksitoista?"

"Ei, puoli kaksitoista; minä poistuin ennen oopperan loppua."

"Teillä oli kiire ystävienne luo?"

"Niin, tahi oikeammin sanoen..."

Hän keskeytti, hänen poskensa olivat purppuranpunaiset, hänen
huulensa ja leukansa vapisivat ja hän kysyi:

"Miksi teette minulle kaikkia näitä kysymyksiä?"

"Ne ovat välttämättömiä. Ne saattavat valaista sitä mitä haluamme
tietää. Pyydän teitä senvuoksi vastaamaan niihin. Mihin aikaan
tulitte ystävättärenne luo?"

"Tuskin tiedän... en pannut merkille aikaa."

"Ajoitteko sinne suoraan?"

"Melkein."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Minulla oli hiukan päänsärkyä ja käskin ajurin ajamaan pitkin
Champs-Elyséetä... ja Avenue du Bloisia... hyvin kauan... ja sitten
jälleen Champs-Elyséetä."

Hän tuli yhä enemmän ja enemmän hämilleen. Hänen äänensä kävi
epäselväksi. Hän painoi päänsä alas ja vaikeni.

Hänen vaikenemisensa ei kuitenkaan ollut mikään tunnustus eikä ollut
mitään, joka olisi antanut aihetta luulla hänen masentuneisuutensa
olevan muuta kuin surua. Mutta hän näytti niin väsyneeltä ja
syrjästäkatsojat saivat sen käsityksen, että hän tunsi itsensä
kadotetuksi ja luopui taistelusta. He tunsivat melkein myötätuntoa
tätä naista kohtaan, jota vastaan kaikki asianhaarat näyttivät
vannoutuneen, ja joka puolustautui niin huonosti, että kuulustelija
epäröi kiusata häntä kauempaa.

Herra Desmalions näytti neuvottomalta ikäänkuin voitto olisi ollut
liian helppo.

Hän heitti vaistomaisesti katseen Perennaan, joka ojensi hänelle
paperilapun, jossa oli sanat:

"Rouva d'Ersingerin puhelinnumero."

Herra Desmalions mutisi:

"Niin, se on totta, heidän täytyy kai tietää..."

Hän astui puhelimen luo ja pyysi numeron 325 04 ja kysyi heti:

"Kuka puhuu? Hovimestari? Vai niin. Onko rouva d'Ersinges kotona?
Eikö? Entä herra? Ei hänkään? No, ei tee mitään, te voitte sanoa
minulle mitä haluan tietää. Minä olen Desmalions, poliisiprefekti,
ja tarvitsen eräitä tietoja. Mihin aikaan yöllä tuli rouva Fauville
teille? Mitä te sanotte? Oletteko siitä varma? Kello yksi? Ei ennen?
Ja hän lähti --? Kymmenen minuutin kuluttua? Hyvä. Mutta oletteko
varma, ettette erehdy hänen tuloajastaan? Minun täytyy tietää se
ehdottoman varmaan, se on hyvin tärkeää. Te sanotte, että se oli
kello yksi yöllä? Kello yksi yöllä? -- Hyvä on. Kiitos."

Kun herra Desmalions kääntyi, näki hän rouva Fauvillen seisovan
vieressään silmissään mielettömän tuskan ilme. Kaikki läsnäolijat
tekivät saman huomion. Heillä oli edessään joko aivan syytön nainen
tai harvinainen näyttelijätär, jonka kasvot täydellisellä tavalla
saattoivat näytellä viatonta.

"Mitä te tahdotte", sopersi hän. "Mitä tämä kaikki merkitsee?
Selittäkää!"

Herra Desmalions kysyi aivan rauhallisesti: "Mitä teitte yöllä puoli
kahdestatoista yhteen?"

Se oli pelottava kysymys asiain nykyisessä tilassa, kohtalokas
kysymys, joka merkitsi:

"Jos te ette voi antaa tarkkaa ja totuudenmukaista selitystä tavasta,
jolla vietitte aikanne murhan tapahtuessa, on meillä oikeus vetää se
johtopäätös, että te ette ole tietämätön miehenne ja poikapuolenne
murhasta."

Hän käsitti sen ja vaikeroi:

"Tämä on kauheata!... Kauheata!"

Prefekti toisti:

"Mitä te teitte? Siihen kysymykseen on helppo vastata."

"Oi," huudahti rouva Fauville valittaen, "kuinka te voitte uskoa? Ei,
ei, se on mahdotonta. Kuinka te uskotte...?"

"Minä en usko vielä mitään," sanoi Desmalions. "Sitäpaitsi voitte te
tuoda esiin totuuden yhdellä ainoalla sanalla."

Hänen huultensa liikkeistä ja päättäväisyydestä, jolla hän
ojentautui, saattoi luulla hänen lausuvan sen sanan. Mutta äkkiä
näytti kuin olisi hän tuntenut itsensä lamaantuneeksi, hän lausui
muutamia käsittämättömiä tavuja ja vaipui tuolille antaen kuulua
epätoivoisen huudahduksen ja nyyhkyttäen suonenvedon tapaisesti.

Tämä oli sama kuin tunnustus. Ainakin se oli samaa kuin ilmoitus,
ettei hän voinut antaa hyväksyttävää selitystä, joka olisi tehnyt
lopun kuulustelusta.

Poliisiprefekti poistui hänen luotaan ja puhui hillityllä äänellä
tutkintotuomarin ja yleisen syyttäjän kanssa. Perenna ja Mazeroux
jäivät kahden, toistensa viereen.

Mazeroux kuiskasi:

"Mitä minä sanoin? Tiesin, että te saatte sen selville. Oh,
minkälainen mies te olette! Millä tavoin olettekaan kulkenut
tietänne!"

Hän säteili ihastuksesta ajatellessaan, että hänen isäntänsä oli
selviytynyt ja ettei tällä ollut enää hanhea kynittävänä hänen
esimiehensä kanssa, tämän esimiehen, jota Mazeroux kunnioitti melkein
yhtä paljon kuin isäntäänsä. Nyt oli kaikki sovittu, he olivat kaikki
hyviä ystäviä ja Mazeroux huokasi helpotuksesta.

"Ne telkeävät hänet, vai kuinka?"

"Ei", sanoi Perenna. "Niillä ei ole riittäviä syitä voidakseen antaa
vangitsemismääräystä."

"Mitä?" murisi Mazeroux harmistuneena. "Ei riittäviä syitä? Toivon
kuitenkin, että te ette päästä häntä. Hän ei häikäillyt hyökätessään
teitä vastaan. Kas niin, isäntä, antakaa hänelle matkapassi... sille
pirulliselle naiselle!"

Don Luis oli yhä mietteissään. Hän ajatteli ennenkuulumattomia
tosiasioita, jotka kokoontuivat joka puolelta rouva Fauvillea
vastaan. Ja se ratkaiseva todistus, joka yhdistäisi kaikki nämä
erilaiset tosiasiat, oli Perennan hallussa. Sen muodostivat hampaiden
jäljet omenassa, joka oli pensaikossa puutarhassa. Poliisille se
olisi yhtä hyvä kuin sormenjäljet, sitä enemmän, kun he saattoivat
verrata jälkiä suklaapalaan.

Ja kuitenkin hän epäili. Hän keskitti koko huomiokykynsä ja silmäili
naista puoleksi vastenmielisyydellä, puoleksi myötätunnolla,
naista, joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli murhannut miehensä
ja poikansa. Antaisiko hän viimeisen iskun? Oliko hänellä oikeus
näytellä tuomaria? Jos hän erehtyisi?

Sillä aikaa oli herra Desmalions tullut hänen luokseen ja ollen
puhuvinaan Mazerouxille, kysyi itse asiassa Perennalta:

"Mitä te tästä ajattelette?"

Mazeroux pudisti päätään. Perenna vastasi:

"Arvelen, herra prefekti, että jos tämä nainen on syyllinen,
puolustautuu hän viekkaudestaan huolimatta käsittämättömällä
tyhmyydellä."

"Te tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että hän on ollut, ilman epäilystäkään vain välikappale
kanssarikollistensa käsissä."

"Yhden kanssarikollisen?"

"Muistakaa hänen miehensä huudahdusta eilen virastossanne: 'Oh, ne
roistot! Ne roistot.' On siis ainakin yksi kanssarikollinen ja se
on ehkä sama mies, joka oli läsnä Café du Pont-Neufilla päällikkö
Vérot'n ollessa siellä viimeistä kertaa: mies punaisenruskeine
partoineen ja hopeapäisine ebenholtsikeppineen. Niin että..."

"Niin että", täydensi herra Desmalions, "vangitsemalla rouva
Fauville epäilyksenalaisena on meillä toivoa saada käsiimme hänen
rikostoverinsa."

Perenna ei vastannut. Prefekti jatkoi miettivästi;

"Vangita hänet... vangita hänet... siihen tarvitsemme jonkun syyn.
Ettekö ole löytäneet mitään aihetta?"

"En, herra prefekti. Tutkimukseni on ollut ymmärrettävästikin hyvin
summittaista."

"Mutta meidän on ollut äärimmäisen tarkkaa. Olemme etsineet joka
sopen huoneessa."

"Ja puutarhassa?"

"Siellä myöskin."

"Yhtä tarkasti."

"Ehkä ei. Mutta luulen..."

"Uskon päinvastoin, herra prefekti, että kun murhaajat liikkuivat
puutarhassa, kun he tulivat ja menivät, on mahdollista..."

"Mazeroux", sanoi herra Desmalions, "menkää ulos ja tehkää
huolellinen tarkastus."

Komisario lähti. Perenna, joka jälleen seisoi jaloillaan, kuuli
prefektin sanovan tutkintotuomarille:

"Jos meillä vain olisi yksi todistus, yksi ainoa! Nainen on
nähtävästi syyllinen. Todennäköisyyssyyt häntä vastaan ovat liian
suuret. Ja sittenhän ovat Cosmo Morningtonin miljoonat. Mutta
toiselta puolen, katsokaa häneen... katsokaa, kuinka rehelliset hänen
kauniit kasvonsa ovat, katsokaa kuinka ilmeisesti hän suree."

Rouva Fauville nyyhkytti silloin tällöin ja väänteli käsiään.

Mazeroux tuli takaisin. Herra Desmalions meni innokkaasti komisariota
vastaan, joka näytti hänelle muuriköynnösten luota löytämänsä omenan.
Perenna käsitti heti minkä tavattoman painon poliisiprefekti antoi
Mazerouxin selityksille ja hänen odottamattomalle löydölleen.

Desmalions meni huoneen poikki rouva Fauvillen luo. Tämä oli
ratkaisu. Hän epäröi hiukan kuinka aloittaisi loppukuulustelun ja
kysyi sitten:

"Ettekö vieläkään halua sanoa meille kuinka käytitte aikanne yöllä?"

Rouva Fauville ponnistautui ja kuiskasi:

"Kyllä, kyllä... minä otin ajurin ja ajoin ympäri. Kävelin myöskin
kappaleen matkaa..."

"Se on asianhaara, jonka helposti saamme todetuksi löydettyämme
ajurin. Teillä on kuitenkin nyt tilaisuus haihduttaa sitä...
valitettavaa vaikutusta, jonka vaiteliaisuutenne on meihin tehnyt..."

"Olen aivan valmis..."

"Asia on näin: se henkilö tahi ne henkilöt, jotka ovat rikoksen
tehneet, näyttävät puraisseen omenaa ja heittäneen sen puutarhaan,
josta se juuri löydettiin. Tehdäksenne lopun kaikista teitä
koskevista olettamuksista, haluaisimme teidän tekevän samalla tavoin."

Rouva Fauville otti yhden kolmesta hedelmästä maljakosta, jonka
prefekti hänelle ojensi ja vei omenan suuhunsa.

Tämä oli ratkaiseva tapahtuma. Jos merkit olisivat samanlaiset, olisi
siinä todistus, varma ja vastaansanomaton.

Mutta rouva Fauville pysähtyi kuin olisi hänet äkkiä vallannut
pelko. Pelko mistä? Pelko eriskummallisesta sattumasta, josta tulisi
hänen turmionsa? Tahi pelko siitä, että hän tämän kautta antoi aseen
itseään vastaan? Joka tapauksessa ei mikään ollut niin selvästi
syyttävä kuin tämä viimeinen epäröinti, joka oli käsittämätöntä, jos
hän oli viaton, mutta selvä kuin päivä, jos hän oli syyllinen.

"Mitä te pelkäätte, hyvä rouva?" kysyi herra Desmalions.

"En mitään", vastasi hän väristen. "En tiedä... pelkään kaikkea...
kaikki on niin kauheaa..."

"Mutta vakuutan teille, että pyyntömme ei ole ollenkaan merkillinen
ja sen täyttämisestä voi olla teille ainoastaan suotuisat seuraukset,
siitä olen vakuutettu. Niin että jollei teillä ole mitään vastaan..."

Rouva Fauville kohotti kättään ylemmäksi ja ylemmäksi
hitaudella, joka osoitti hänen levottomuuttaan. Ja kysymyksessä
olevat asianhaarat loivat tämän murhenäytelmän yli todellista
juhlallisuutta, joka vaikutti sydäntäsärkevästi.

"Entä jos minä kieltäydyn?" kysyi hän äkkiä.

"Teillä on täysi oikeus kieltäytyä", sanoi poliisiprefekti. "Mutta
maksaako se vaivan? Olen vakuutettu, että teidän asianajajanne olisi
ensimmäinen neuvomaan teitä..."

"Asianajajani?" sopersi rouva Fauville ja ymmärsi tämän vastauksen
pelottavan tarkoituksen.

Päättäväisesti, villein ilmein, jotka vääristävät kasvoja suurten
vaarojen uhatessa, teki hän äkkiä sen mitä he halusivat. Hän avasi
suunsa. He näkivät valkoisten hampaiden kiiltävän. Yhdellä puraisulla
kaivautuivat ne hedelmään.

"Kas tässä..." sanoi hän.

Herra Desmalions kääntyi tutkintotuomariin.

"Onko teillä omena, joka löydettiin puutarhasta?"

"Tässä se on, herra prefekti."

Herra Desmalions asetti molemmat omenat rinnakkain.

Ja ne, jotka tunkeutuivat hänen ympärilleen innokkaina näkemään,
huudahtivat samalla kertaa.

Hampaiden merkit olivat täsmälleen samanlaiset.

Aivan samanlaiset! Ennenkuin he sanoisivat, että kaikki
yksityiskohdat sopivat yhteen, että jokaisen hampaan jälki oli
samanlainen, täytyi heidän odottaa asiantuntijan lausuntoa. Mutta
mitään erehtymisen mahdollisuutta ei ollut.

Herrat eivät lausuneet sanaakaan. Herra Desmalions katsoi ylös. Rouva
Fauville ei liikkunut, vaan seisoi kalpeana ja kauhusta suunniltaan.
Mutta kaikki se kauhu ja mielipaha, jota hänen ilmeikkäät kasvonsa ja
erinomaiset näyttelijälahjansa saivat aikaan, ei riittänyt kumoamaan
sitä valtavaa todistusta, joka oli kaikkien edessä.

Molemmat jäljet olivat yhtäläiset! Samat hampaat olivat purreet
molempiin omeniin!

"Hyvä rouva", alkoi poliisiprefekti.

"Ei, ei," huudahti tämä joutuen jonkunlaisen raivon valtaan. "Kaikki
on vain erehdystä. Ette te kai aio vangita minua? Minut vankilaan!
Sehän on hirveätä! Mitä minä olen tehnyt? Oh, minä vannon, että te
olette erehtynyt!"

Hän tarttui molemmin käsin päähänsä.

"Sydämeni jyskyttää haljetakseen. Mitä tämä kaikki merkitsee? En
ole tehnyt mitään pahaa. En tiedä mitään. Tehän kerroitte minulle
aamulla... Mies raukkani... ja tuo rakas Edmond, joka piti minusta...
ja jota minä rakastin! Minkä vuoksi minä olisin heidät tappanut?
Sanokaa! Miksi ette vastaa? Eihän tehdä murhaa ilman syytä, eikö
niin? Ettekö voi vastata?"

Hänet valtasi jälleen viha ja hän seisoi yhteenpuristettuine käsineen
tuomariensa edessä ja huudahti:

"Te ette ole parempia kuin pyövelit... teillä ei ole mitään oikeutta
kiduttaa naista tällä tavoin. Kauheata! Syyttää minua... vangita
minut... turhanpäiten! Se on halveksittavaa! Sellaisia pyöveleitä! Ja
erittäinkin te," sanoi hän kääntyen Perennaan, "te se olette -- niin,
minä tiedän -- te se olette viholliseni. Oh, minä ymmärrän! Teillä
oli omat syynne ollessanne täällä eilen illalla. Miksi ei teitä
vangita? Miksi, vaikka te olitte täällä minä olin muualla, enkä minä
tiedä mitään, ehdottomasti en mitään koko tapahtumasta. Minkä vuoksi
ei teitä vangita?"

Viimeiset sanat sanottiin tuskin kuuluvasti. Hänellä ei ollut yhtään
voimia jäljellä. Hänen täytyi istuutua.

Perenna meni hänen luokseen, kohotti hänen päätään, niin että
kyynelten täyttämät kasvot näkyivät ja sanoi:

"Jäljet molemmissa omenissa ovat aivan samanlaiset. Ei ole senvuoksi
epäilystäkään siitä, että molemmat eivät olisi teidän tekemiänne."

"Ei", sanoi rouva Fauville.

"_Kyllä_," selitti Perenna. "Se on tosiasia, jota on mahdoton
kieltää. Mutta tuon toisen jäljen teitte te ensin, se tahtoo sanoa,
teidän on täytynyt purra omenaa eilen, esimerkiksi..."

Rouva Fauville sopersi:

"Luuletteko niin? Niin, voi olla, nyt muistan... eilen aamulla..."

Mutta poliisiprefekti keskeytti hänet:

"Se ei hyödytä mitään, hyvä rouva; olen juuri kuulustellut
palvelijaanne Silvestreä. Hän osti itse hedelmät kello kahdeksan
illalla. Herra Fauvillen mennessä vuoteeseen oli vadissa neljä
omenaa. Kello kahdeksan aamulla oli niitä vain kolme. Se, joka
löydettiin puutarhasta, on ehdottomasti neljäs, ja tämä neljäs omena
merkittiin tänä yönä. Ja merkit ovat teidän hampaidenne tekemät."

Hän sopersi:

"Se en ollut minä... se en ollut minä... minä en ole tehnyt
merkkejä..."

"Mutta..."

"En ole tehnyt merkkejä, sen vannon, niin totta kuin luulen tulevani
autuaaksi. Ja minä vannon myöskin, että otan itseltäni hengen...
tapan itseni mieluummin kuin menen vankilaan. Minä otan itseltäni
hengen... otan hengen..."

Hän tuijotti suoraan eteensä. Hän teki äärimmäisen ponnistuksen
noustakseen tuolilta. Mutta tuskin hän oli päässyt ylös, kun hän
horjui ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

Kun häntä hoideltiin, viittasi Mazeroux don Luisille ja kuiskasi:

"Lähtekää tiehenne!"

"Vai niin, määräys on peruutettu? Minä olen vapaa?"

"Katsokaa miestä, joka tuli sisään kymmenen minuuttia sitten ja
puhelee nyt prefektin kanssa. Tunnetteko hänet?"

"Peijakas", sanoi Perenna heitettyään silmäyksen suurikasvuiseen,
punahipiäiseen mieheen, joka ei irrottanut hänestä silmiään.
"Peijakas, sehän on Weber, varapäällikkö."

"Ja hän on tuntenut teidät. Hän tunsi Lupinin ensi silmäyksellä.
Ei ole mitään valepukua, jonka läpi hän ei näkisi. Se on hänen
erikoisalansa. Ajatelkaa kaikkia niitä kujeita, joita olette tehnyt
hänelle ja kysykää itseltänne, häikäileekö hän saadakseen kostaa
teille."

"Luuletteko hänen puhuneen siitä prefektille?"

"Luonnollisesti hän on sen tehnyt ja prefekti on antanut määräyksen
tovereilleni pitää teitä silmällä. Jos te pienimmälläkään tavalla
näytätte haluavanne paeta, ottavat he teidät kiinni."

"Siinä tapauksessa ei ole mitään tehtävää."

"Ei mitään tehtävää? On vain johdettava heidän tarkkaavaisuutensa
pois teistä ja tehtävä se heti."

"Mitä se hyödyttäisi, kun minä kumminkin menen kotiin ja he tietävät
missä minä asun?"

"Mitä? Onko teillä rohkeutta mennä kotiinne kaiken tapahtuneen
jälkeen?"

"Missä te haluatte minun nukkuvan? Sillan allako?"

"Mutta hitto vie, ettekö ymmärrä, että tämän jälkeen tulee aivan
helvetillinen sekasorto ja että te olette sekaantuneet tähän yli
korvien, niin että kaikki kääntyvät teistä pois?"

"Mitä sitten?"

"Antakaa koko asian mennä hiiteen."

"Ja Cosmo Morningtonin ja Fauvillien murhaajien?"

"Siitä saa poliisi huolehtia."

"Te olette aasi, Alexandre."

"Tulkaa sitten Lupiniksi jälleen, saavuttamattomaksi Lupiniksi, jota
ei kukaan saa kiinni ja huolehtikaa itsestänne niinkuin ennenkin.
Mutta taivaan nimessä älkää olko kauempaa Perenna. Se on liian
vaarallista. Ja älkää sekaantuko julkisesti asiaan, joka ei koske
teitä."

"Kylläpä te puhelette, Alexandre! Se koskee minua sadan miljoonan
edestä. Jos Perenna ei seiso paikallaan, siepataan ne sata miljoonaa
minun nenäni edestä. Ja se olisi sitä suututtavampaa, kun minä nyt
ensi kerran voin ansaita muutamia kunniallisia lantteja."

"Entä jos teidät vangitaan?"

"Ei käy päinsä. Minä olen kuollut."

"Lupin on kuollut. Mutta Perenna elää."

"Kun he eivät ole vanginneet minua tänä päivänä, niin voin olla
rauhallinen."

"Se on vain ajankysymys. Ja tästä hetkestä alkaen on ankarat
määräykset. He aikovat ympäröidä teidän talonne ja pitää tarkkaa
vahtia sekä päivällä että yöllä."

"Erinomaista! Minä olen aina öisin tuntenut pelkoa."

"Mutta herra jumala, mihin te luotatte?"

"En luota mihinkään, Alexandre. Olen varma. Nyt olen varma siitä,
että he eivät rohkene minua vangita."

"Luuletteko te Weberin kursailevan teitä?"

"En välitä hituistakaan Weberistä. Ilman määräystä ei Weber voi tehdä
mitään."

"Mutta he antavat hänelle määräyksen."

"Niin, määräyksen vakoilla minua, mutta ei määräystä vangita minua.
Poliisiprefekti on joutunut kanssani tekemisiin siten, että hänen
on pakko pitää minua selkänsä takana. Ja sitten on tämä asia: koko
juttu on niin kauhea ja monimutkainen, että te, salapoliisit, ette
saa sitä ikinä selväksi omin neuvoin. Ennemmin tahi myöhemmin te
tulette hakemaan minua. Sillä ei ole olemassa ketään muita kuin minä
joka saattaisi taistella sellaisia vastustajia vastaan; ette te, eikä
Weber, eikä kukaan muukaan tovereistanne. Minä odotan käyntiänne,
Alexandre."

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä tutki asiantuntija hampaiden jäljet
molemmissa omenissa ja totesi myöskin sen tosiasian, että jäljet
suklaapalassakin olivat samat.

Vuokra-ajuri tuli ja todisti erään naisen, jättäessään oopperan,
vuokranneen hänet ja käskeneen ajaa suoraan Avenue Henri-Martin kadun
päähän ja lähteneen siellä ajurista.

Avenue Henri-Martin kadun päästä on vain viiden minuutin matka
Fauvillen taloon.

Ajuri asetettiin vastakkain rouva Fauvillen kanssa ja tunsi tämän
heti.

"Mitä hän oli tehnyt täällä talon lähistöllä yhden tunnin?"

Marie Fauville vietiin etsivään osastoon, hänen nimensä merkittiin
luetteloihin ja hän nukkui sen yön Saint-Lazare-vankilassa.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä kun sanomalehdet alkoivat julkaista yksityiskohtia
tutkinnosta, mm. hampaidenjäljistä, käytti kaksi johtavaa
päivälehteä, vaikkakaan he eivät vielä tienneet, kuka nimen oli
alkuunpannut, kertomustensa otsikkona don Luis Perennan lausumia
kauheita sanoja:

_Tiikerinhampaat_.




V LUKU

Rautaesirippu


Arsène Lupinin historian kertominen on joskus epäkiitollinen tehtävä
syystä, että kaikki hänen seikkailunsa ovat yleisölle osaksi tutut ja
ovat aikanaan tulleet monien innokkaiden muistiinpanojen kohteeksi,
niin että hänen elämäkertansa kirjoittaja on pakotettu, koettaessaan
luoda valoa sellaiseen, joka ei ole tunnettua, tekemään selkoa alusta
alkaen ja yksityiskohtaisesti kaikesta siitäkin, joka jo ennestään
tiedetään.

Juuri sen vuoksi olen pakotettu vielä kerran puhumaan siitä
äärettömästä hälinästä, jonka nämä huomiota herättävät rikokset
aiheuttivat Ranskassa, Euroopassa ja koko sivistyneessä maailmassa.
Yleisö kuuli itse asiassa puhuttavan yhdellä kertaa neljästä
murhasta, sillä Cosmo Morningtonin testamentin yksityiskohdat
julkaistiin kaksi päivää sen jälkeen. Ei ollut epäilystäkään, etteikö
sama henkilö ollut murhannut Cosmo Morningtonia, päällikkö Vérot'ta,
insinööri Fauvillea ja hänen poikaansa. Sama henkilö oli tehnyt
nuo kauheat puremat ja näin ollen huolettomuudella, jossa näkyi
kohtalon kostava käsi, jättänyt jälkeensä langettavan ja musertavan
todistuksen itseään vastaan, todistuksen, joka sai ihmiset vapisemaan
ikäänkuin he olisivat vapisseet kauhean todellisuuden edessä,
tiikerinhampaiden edessä!

Ja keskellä tätä mieshukkaa, tätä kauhean murhenäytelmän kauheinta
hetkeä, sukeltaa pimeydestä ihmeellinen olento. Sankarillinen
seikkailija, varustettuna hämmästyttävällä älyllä ja vaistolla,
oli muutamassa tunnissa selvittänyt sotkeutuneen vyyhdin, arvannut
Cosmo Morningtonin murhan, selittänyt, että päällikkö Vérot on
murhattu, ryhtynyt itse johtamaan tutkimusta, luovuttanut oikeuden
käsiin sen epäinhimillisen olennon, jonka kauniit valkoiset hampaat
sopivat jälkiin niinkuin jalokivi sopii juotokseensa, vastaanottanut
miljoonan frangin maksuosoituksen ja näytti nyt olevan suunnattoman
omaisuuden oletettu perillinen.

Ja nyt heräsi Arsène Lupin jälleen elämään!

Sillä julkisuus ei antanut viedä niin helposti itseään harhaan,
se julisti korkealla äännellä ja ihailtavalla vaistolla, että don
Luis Perenna oli Arsène Lupin, jo ennen kuin tarkat tosiasioiden
tutkimiset olivat millään tavoin vahvistaneet tätä otaksumaa.

"Mutta hänhän on kuollut!" väittivät epäilijät.

Johon toiset vastasivat:

"Niin, Dolores Kesselbachin ruumis löydettiin erään pienen huvilan
savuavien raunioiden alta lähellä Luxemburgin rajaa, samoin kuin
erään miehen ruumis, jonka poliisi päätti olevan Arsène Lupinin.
Mutta kaikki todistaa, että koko näytelmä oli Lupinin järjestämä,
joka määrätyistä syistä halusi tekeytyä kuolleeksi. Ja kaikesta
näkyy, että poliisi hyväksyi ja vahvisti otaksuman hänen kuolemastaan
vain vapautuakseen alituisesta vastustajastaan. Todistuksena
meillä on luottamuksellinen ilmoitus Valenglay'lta, joka oli jo
siihen aikaan pääministerinä. Ja sitten on meillä salaperäiset
tapahtumat Caprin saarella, jolloin Saksan keisari ollessaan juuri
hautautumaisillaan maanvieremän alle pelastui erään erakon avulla,
joka saksalaisten tietojen mukaan ei ollut kukaan muu kuin Arsène
Lupin."

Siihen vastattiin uudella väitteellä:

"Sangen hyvä, mutta lukekaa senaikuisia sanomalehtiä, kymmenen
minuuttia sen jälkeen heittäytyi erakko mereen."

Ja vastaus kuului:

"Niin, mutta ruumista ei koskaan löydetty. Ja me tiedämme sattumalta,
että eräs höyrylaiva otti ylös miehen, joka antoi heille merkkejä,
ja että tämä höyrylaiva oli matkalla Algeriaan. Muutamia päiviä
tämän jälkeen kirjoittautui don Luis Perenna muukalaislegioonaan
Sidi-bel-Abbesissa."

Sanomalehtijupakkaa tästä asiasta käytiin luonnollisesti hyvin
varovaisesti. Kaikki pelkäsivät Lupinia, sanomalehtimiehet
noudattivat jonkunlaista maltillisuutta kirjoituksissaan rajoittuen
vertaamaan päivämääriä ja osoittamaan asianhaarojen yhteensattumisia
varoen lausumasta ehdottoman varmasti, että Lupin piiloutui
Perennan naamarin taa. Mutta muukalaislegioonan sotilaasta ja hänen
käytöksestään Marokossa ottivat he täyden korvauksen ja kertoivat
ihmeellisiä kuvauksia.

Majuri d'Astrignac oli puhunut. Muut upseerit ja Perennan toverit
selittivät, mitä he olivat nähneet. Häntä koskevat lausunnot
julkaistiin.

Mediounan luona oli adjutantti, kapteeni Pollex, tuominnut sotilas
Perennan neljäksi vuorokaudeksi päävahtiin siitä, että hän iltahuudon
jälkeen oli tunkeutunut vahtisotilaiden ohi ulos leiristä vastoin
käskyä ja ollut poissa ilman lomalupaa kello kahteentoista asti
seuraavaan päivään. Perenna, jatkoi raportti, tuli takaisin mukanaan
väijytyksessä kaatuneen kersantin ruumis. Ja raportin syrjässä oli
seuraava everstin lisäys:

"Komentava eversti kaksinkertaistuttua sotilas Perennan
rangaistuksen, mutta mainitsee hänen nimensä päiväkäskyssä ja
onnittelee sekä kiittää häntä."

Ber-Reshidin taistelun jälkeen, kun luutnantti Fardetin osasto
pakotettiin vetäytymään takaisin nelisataisen maurilaisjoukon tieltä,
pyysi sotilas Perenna lupaa saada suojella peräytymistä ryhtymällä
hyökkäykseen.

"Montako miestä tarvitsette, Perenna?"

"En yhtään."

"Mitä? Ette kai aio suojella peräytymistä yksin?"

"Mitä iloa olisi kuolemisesta, jos toiset myöskin kuolisivat?"

Hänen pyynnöstään antoivat he hänelle tusinan kivääreitä ja
jakoivat jäljellä olevat patruunansa. Hänen osalleen tuli
seitsemänkymmentäviisi.

Osasto jatkoi matkaansa tulematta enää häirityksi. Kun he seuraavana
päivänä palasivat vahvistunein voimin takaisin, näkivät he maurien
loikovan maassa, mutta pelkäävän lähestyä Lupinin "linnoitusta". --
Maata peitti seitsemänkymmentäviisi kuollutta.

Ranskalainen joukko korjasi ne pois. He tapasivat Perennan makaamassa
"linnoituksen" lattialla ja luulivat, että hän oli kuollut. Hän
nukkui!

Hänellä ei ollut jäljellä ainoatakaan patruunaa, mutta kaikki hänen
seitsemänkymmentäviisi kuulaansa olivat sattuneet.

Mutta se, mikä teki suurimman vaikutuksen yleisöön, oli kuitenkin
majuri d'Astrignacin kertoma juttu taistelusta Dar-Dbibashin luona.
Majuri kertoi, että se pataljoona, joka vapautti Fezin juuri sillä
hetkellä, kun luultiin, että kaikki oli kadotettu, ja joka herätti
sellaista huomiota Ranskassa, voitti ennen taistelun alkamista ja
voittaja oli Perenna yksin!

Päivän valjetessa kun maurilaisheimot kokoontuivat rynnäkköön,
vangitsi sotilas Perenna lassolla tasangon yli nelistävän
arabialaisen hevosen, heittäytyi sen selkään ilman satulaa, ilman
suitsia tahi mitään muutakaan ohjausvälinettä, takitta, hatutta ja
aseitta. Valkea viitta liehuen ja savuke hampaiden välissä kiisi hän
tiehensä kädet housuntaskuissa.

Hän ohjasi suoraan vihollista kohti, nelisti heidän leirinsä läpi,
ratsasti edestakaisin telttojen välissä ja jätti leirin samasta
paikasta, josta oli sisäänkin ratsastanut.

Tämä aivan käsittämätön kuolonratsastus levitti sellaisen hämmingin
maurien joukkoon, että heidän hyökkäyksensä kävi aivan laimeaksi ja
voitto saatiin ilman vastustusta.

Nämä sekä lukemattomat muut esimerkit hullunrohkeasta
sankarillisuudesta muodostivat nyt Perennan sankaritarun. Ne
kuvasivat tämän salaperäisen olennon yli-inhimillistä tarmoa,
ihmeellistä häikäilemättömyyttä, yllättävää mielikuvitusta,
seikkailuhalua ja kylmäverisyyttä sekä suorastaan ruumiillista
etevämmyyttä, joten oli mahdotonta olla pitämättä häntä Arsène
Lupinina, mutta uutena, suurempana Arsène Lupinina, voittojensa
kautta ihannoituna ja jalostuneena.

Eräänä aamuna neljätoista päivää bulevardi Suchet'illa tapahtuneen
kaksoismurhan jälkeen oli tämä merkillinen mies, joka oli
herättänyt niin suurta huomiota, ja josta kaikkialla puhuttiin
kuten tarumaisesta olennosta -- eräänä aamuna oli don Luis Perenna
pukeutunut ja tehnyt kierroksen talossaan.

Se oli tilava ja mukava talo 1700-luvulta pienen Place du
Palais-Bourbonin varrella. Hän oli ostanut sen eräältä rikkaalta
unkarilaiselta, kreivi Malonyilta täysin kalustettuna; hän sai
hevoset, vaunut, auto samoinkuin kahdeksan palvelijaakin, vieläpä
kreivin sihteerin, neiti Levasseurin, joka otti hoitaakseen
taloutta ja lähettääkseen pois kävijöitä -- kiusanhenkiä,
sanomalehtihaastattelijoita ja taide-esineitten kaupittelijoita
-- joita talon loisto ja uuden omistajan rikkauden maine sinne
houkutteli.

Lopetettuaan tallin ja vaunuvajan tarkastuksen kulki hän viistoon yli
pihan, meni työhuoneeseensa, aukaisi ikkunan ja pisti ulos päänsä.
Hänen eteensä aukeni vilkas näkymä koko place du Palais Bourbonilta.

"Oh, peijakas", sanoi hän, "nuo kirotut salapoliisit ovat vielä
siellä. Ja niin on jo jatkunut neljätoista päivää. Nyt olen jo pian
kyllästynyt tähän vakoilemiseen."

Hän istuutui tyytymättömänä silmäämään kirjeitään, repi rikki ne,
jotka olivat henkilökohtaisia ja teki huomautuksia toisiin, jotka
koskivat almunanojia tahi sisälsivät tapaamisia. Lopetettuaan hän
soitti.

"Pyytäkää neiti Levasseuria tulemaan sanomalehtineen."

Neiti Levasseur oli ollut unkarilaisen kreivin esilukijana samalla
kertaa kuin sihteerinäkin ja Perenna oli opettanut hänet poimimaan
sanomalehdistä kaikki häntä koskevan ja joka aamu antamaan hänelle
tarkan selonteon rouva Fauvillen asiasta.

Aina mustiin puettuna, omaten hyvin hienon ja miellyttävän
ulkomuodon, oli heti alussa tehnyt Perennaan vaikutuksen. Hänellä
oli hieno käytös, vakavat ja miettivät kasvot, joiden kautta oli
mahdoton tunkeutua hänen sielunsa salaisuuksiin; kasvot olisivat
vaikuttaneet kovilta, jollei niitä olisi ympäröinyt vaaleiden kutrien
sädeloisto. Hänen äänensä oli pehmeä ja sointuva, ja Perenna kuunteli
sitä mielellään ihmetellen usein, mitä tämä mahtoi ajatella hänestä,
hänen elämäntavoistaan ja kaikesta mitä lehdillä oli sanomista hänen
salaperäisestä menneisyydestään.

"Ei mitään uutta?" kysyi hän heittäen silmäyksen otsikkoihin.

Neiti Levasseur luki sen, mikä koski rouva Fauvillea ja don Luis
huomasi, ettei poliisitutkinto ollut päässyt eteenpäin. Rouva
Fauville noudatti ensimmäistä menettelytapaansa, itki, tekeytyi
loukkaantuneeksi, näytti tietämättömältä niistä tosiasioista, joita
kuulustelussa oli häntä vastaan ilmennyt.

"Sehän on naurettavaa", sanoi Perenna. "En ole milloinkaan nähnyt
kenenkään puolustautuvan niin kömpelösti."

"Mutta jos hän on syytön?"

Tämä oli ensimmäinen kerta kun neiti Levasseur ilmaisi oman
käsityksensä. Don Luis katsoi häneen hyvin kummastuneena.

"Te luulette siis hänen olevan syyttömän, neiti?" Neiti Levasseur
näytti olevan vastaamaisillaan ja selittämäisillään tarkoituksensa.
Näytti kuin riisuisi hän välinpitämättömyyden naamarin ja antaisi
kasvojensa omaksua eloisamman ilmeen sisäisten tunteidensa
vaikutuksesta. Mutta hän pidättäytyi selvästi ponnistaen ja sanoi
vain:

"En tiedä. Minulla ei ole mitään mielipidettä?"

"Saattaa olla", sanoi Perenna tarkastellen häntä tutkivin ilmein,
"mutta teillä on epäily, epäily, joka olisi sallittu, jos ei
olisi rouva Fauvillen omien hampaiden jälkiä. Nähkääs, nämä
merkit merkitsevät enemmän kuin tavalliset tuntomerkit, enemmän
kuin rikoksen tunnustaminen. Ja niin kauan kuin hän ei voi antaa
hyväksyttävää selitystä niistä..."

Mutta Marie Fauville ei antanut pienintäkään selitystä niistä,
eikä mistään muustakaan. Toiselta puolen poliisin ei onnistunut
löytää hänen rikostoveriaan tahi rikostovereitaan, ei myöskään
ebenholtsikeppistä miestä kilpikonnanluisine silmälasisankoineen.
Lyhyesti ja selvästi, ei pieninkään valonsäde ollut asiaa valaissut.
Yhtä turhia olivat kaikki Victorin, Roussel-sisarusten serkun
haeskelemiset, hänen, joka perisi Mornington-omaisuuden, ellei
löytäisi muita läheisimpiä perillisiä.

"Siinäkö kaikki?" kysyi Perenna.

"Ei", sanoi neiti Levasseur, "vielä on kirjoitus Echo de Francessa."

"Minusta?"

"Niin luulen. Otsikko kuuluu. Minkä vuoksi ei _häntä vangita?_"

"Se koskee minua", sanoi Perenna nauraen.

Hän otti lehden ja luki:

"Minkä vuoksi ei häntä vangita? Miksi vastustetaan kaikkea järkeä ja
pitkitetään luonnotonta tilannetta, jota ei yksikään kunniallinen
ihminen voi ymmärtää. Siinä kysymys, jonka kaikki tekevät itselleen
ja johon meidän tutkimuksemme antavat meille tilaisuuden vastata.

"Kaksi vuotta sitten, toisin sanoen, kolme vuotta Arsène Lupinin
oletetun kuoleman jälkeen oli poliisi keksinyt, tahi luullut
keksineensä, että Arsène Lupin itse asiassa ei ollut kukaan muu kuin
eräs Floriani, Boisissa syntynyt ja sitten kadonnut tietymättömiin,
ja sille sivulle, joka koski tätä Floriania, merkittiin sana
'kuollut' sekä lisäys: 'nimellä Arsène Lupin.'

"Saadakseen Arsène Lupinin nousemaan kuolleista tarvitaan siis vain
vastaansanomaton todistus hänen olemassaolostaan, minkä ei luulisi
olevan mahdottoman hankkia. Hallituskoneiston monimutkainen pyörä on
asetettava käyntiin ja tutkinto asiassa toimitettava.

"Nyt näyttää siltä kuin pääministeri, herra Valenglay, samoinkuin
poliisiprefektikin olisivat haluttomat ryhtymään tutkimuksiin,
jotka jälleen voisivat aiheuttaa häväistysjutun, jota viranomaiset
koettavat välttää. Herättää Arsène Lupin jälleen eloon! Alkaa
taistelu tätä kolmasti kirottua lurjusta vastaan? Panna itsensä
alttiiksi uusille nöyryytyksille ja masennuksille? Ei milloinkaan!

"Senpä vuoksi onkin edessämme se ennenkuulumaton, luvaton,
käsittämätön, nöyryyttävä tilanne, että Arsène Lupin, saavuttamaton
varas, hioutunut rikollinen, ryövärikuningas, murtovarkaiden ja
veijarien keisari, on tilaisuudessa tänään, ei salaa, vaan koko
maailman nähden, täyttämään pelottavimman työn, johon hän milloinkaan
on ryhtynyt, elämällä virallisesti nimen varjossa, joka ei ole hänen,
mutta jonka hän on kiistämättömästi tehnyt omakseen, rankaisematta
syrjäyttämään neljä henkilöä, jotka seisoivat hänen tiellään ja
antamaan vangita syyttömän naisen, jota vastaan hän on itse hankkinut
vääriä todistuksia, lopuksi ottamaan kauheiden rikostoveriensa avulla
haltuunsa Morningtonin sadan miljoonan perinnön.

"Tässä on muutamin sanoin tuo häpeällinen totuus. Se täytyy todeta.
Toivokaamme, että se nyt, ollessaan kaikkien nähtävänä, vaikuttaa
tapahtumien seuraavaan kehitykseen."

"Se vaikuttaa joka tapauksessa siihen tyhmyriin, joka tämän on
kirjoittanut," sanoi Lupin irvistäen.

Hän lähetti neiti Levasseurin pois ja soitti puhelimitse majuri
d'Astrignacille.

"Tekö se olette, herra majuri? Tämä on Perenna."

"No, mitä kuuluu?"

"Oletteko lukeneet Echo de Francen kirjoituksen?"

"Olen."

"Olisiko siitä teille liian paljon vaivaa, jos menisitte sen herran
luo ja kertoisitte, että vaadin hyvitystä?"

"Ahaa, kaksintaistelu!"

"Niin, se on välttämätöntä. Nuo herrat kirjallisine ponnistuksineen
ärsyttävät minua. Siitä täytyy tulla loppu. Tuo lurjus saa maksaa
muiden puolesta."

"Niin, tietysti, jos te olette halukas..."

"Sitä juuri olen mitä suurimmassa määrin."

       *       *       *       *       *

Keskustelut alettiin viipymättä. Echo de Francen toimittaja selitti,
että kirjoitus on lähetetty nimettömänä, koneella kirjoitettuna ja
että se oli painettu hänen tietämättään, mutta hän otti siitä vastuun.

Kello kolme samana päivänä jätti don Luis Perenna majuri
d'Astrignacin, erään toisen upseerin ja lääkärin seuraamana talon
place de Palais-Bourbonilla, ja ajoi Parc des Princesiin. Ne
salapoliisit, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida häntä,
seurasivat autolla.

Heidän odottaessaan vastustajan tuloa vei kreivi d'Astrignac don
Luisin syrjään.

"Rakas Perenna, minä en tee teille mitään kysymyksiä. En halua tietää
paljonko totuutta on kaikessa siinä, mitä teistä kirjoitetaan,
ja mikä teidän todellinen nimenne on. Minulle te olette Perenna
muukalaislegioonasta ja muusta en välitä. Teidän menneisyytenne alkoi
Marokossa. Mitä tulee tulevaisuuteen, tiedän, että mitä tapahtuneekin
ja kuinka suuri kiusaus lieneekin, on teidän ainoa päämääränne kostaa
Cosmo Mornington ja suojella hänen perillisiään. Mutta on eräs toinen
asia, joka huolestuttaa minua."

"Sanokaa se, herra majuri."

"Antakaa minulle kunniasananne, ettette tapa tuota miestä."

"Kaksi kuukautta lakanoiden välissä, sopiiko se?"

"Liian kauan. Neljätoista päivää."

"Myönnetään."

Molemmat vastustajat ottivat paikkansa. Toisessa hyökkäyksessä
haavoittui Echo de Francen toimittaja rintaan ja kaatui.

"Oh, se oli teiltä pahasti tehty, Perenna!" murisi kreivi
d'Astrignac. "Te lupasitte minulle..."

"Ja olen pitänyt lupaukseni."

Lääkärit tutkivat haavoittuneen. Sitten nousi toinen heistä ja sanoi:

"Tämä ei ole mitään. Kolmen viikon lepo vuoteessa. Mutta kolmasosa
tuumaa syrjään ja hänestä olisi tullut loppu."

"Niin, mutta juuri se kolmasosa tuumaa puuttui", mutisi Perenna.

Yhä salapoliisien auton seuraamana palasi don Luis Faubourg St.
Germainiin ja siellä sattui tapaus, joka aiheutti hänelle paljon
päänvaivaa ja heitti omituisen valon Echo de Francen kirjoitukseen.

Pihallaan näki hän parin koiranpenikoita, jotka kuuluivat kuskille ja
olivat tavallisesti tallissa. Ne leikkivät punaisella langalla, joka
lakkaamatta tarttui kiinni sinne ja tänne. Vihdoin tuli paperi, jolle
lanka oli keritty, näkyviin. Don Luis sattui juuri silloin menemään
ohi. Hän pani merkille, että paperiin oli jotain kirjoitettu ja otti
sen koneellisesti ylös katsellakseen sitä.

Hän säpsähti. Hän oli heti ensi riveistä tuntenut Echo de Francen
kirjoituksen. Se oli kokonaan siinä, musteella kirjoitettuna
viivoitetulle paperille poispyyhkimisineen ja lisäyksineen.

Hän huusi kuskia ja kysyi tältä:

"Mistä tämä lankakerä on?"

"Vaunuvajasta, arvelen minä. Se on kai ollut se pieni peijakas Mirza,
joka..."

"Milloin lanka kerittiin paperiin?"

"Eilen illalla."

"Vai niin. Eilen illalla. Ja mistä saitte paperin?"

"Sitä en todellakaan voi sanoa. Halusin saada jotain keriäkseni sille
langan. Otin tämän paperipalan vaunuvajan takaa mihin heitetään
roskat lakaistavaksi illan tullen kadulle."

Don Luis jatkoi tutkimustaan. Hän kuulusteli tahi oikeammin pyysi
neiti Levasseurin kuulustelemaan muita palvelijoita. Hän ei keksinyt
mitään, mutta se tosiasia jäi jäljelle, että Echo de Francen
kirjoituksen oli kirjoittanut joku, joka asui talossa tahi oli
kosketuksissa talonväen kanssa.

Vihollinen oli muurien sisäpuolella.

Mutta minkälainen vihollinen? Mitä hän halusi? Vain Perennan
vangitsemistako?

Koko jäljellä olevan osan iltapäivää oli don Luis levoton ja
suuttunut salaisuuteen, joka ympäröi häntä, hermostunut oman
toimettomuutensa vuoksi ja erittäinkin uhkaavan vangitsemisen
vuoksi, joka tietenkään ei pelottanut häntä, mutta saattoi kuitenkin
hidastuttaa hänen liikkeitään.

Kun hänelle kello kymmenen aikaan sanottiin, että eräs mies, joka
sanoi nimekseen Alexandre, välttämättä halusi tavata häntä ja kun hän
havaitsi Mazerouxin pukeutuneen tuntemattomaksi, heittäytyi hän tätä
vastaan, ravisti ja huudahti:

"Vai niin, te tulette vihdoinkin! Mitä minä sanoin, te ette voi
suorittaa mitään etsivässä osastossa ja silloin te tulette minun
luokseni. Tunnustakaa se pölkkypää! Nyt te tarraudutte minuun kiinni?
Oh, kuinka se on naurettavaa! Kas niin, laulakaa nyt. Herra jumala,
kuinka tyhmältä te näytätte! Miksi ette vastaa? Kuinka pitkälle
olette tulleet etsivässä osastossa? Sanokaa, kiiruhtakaa! Minä
selvitän kaikki viidessä sekunnissa. Tehkää minulle vain parilla
sanalla selko tutkimuksistanne, niin selitän teille kaikki käden
käänteessä. No, te sanotte siis?"

"Mutta, isäntä!" sopersi Mazeroux aivan hölmistyneenä.

"Mitä? Pitääkö minun kiskoa sanat pihdeillä? Kiiruhtakaa! -- No, minä
alan. Se koskee ebenholtsikeppistä miestä, eikö niin?"

"Niin".

"Oletteko löytäneet hänen jälkensä?"

"Olemme."

"Edelleen."

"Niin, asia on näin. Oli vielä muuan, joka huomasi hänet
ylitarjoilijan lisäksi. Tämä oli eräs vieras kahvilassa ja hän meni
ulos yht'aikaa meidän miehemme kanssa ja kuuli hänen kysyvän eräältä
henkilöltä kadulla, missä lähin Metropolitaine-asema Neuilly'in oli."

"Mainiota! Ja Neuillyssä te saitte selon hänestä tiedustelemalla
kaikkialta?"

"Sainpa tietää hänen nimensäkin: Hubert Lautier, avenue du Roule.
Mutta sieltä hän oli muuttanut puoli vuotta sitten jättäen jälkeensä
huonekalunsa ja ottaen mukaansa vain kaksi matka-arkkua."

"No... ja postikonttorissa?"

"Olemme olleet postikonttorissa. Eräs virkamiehistä tunsi hänet
meidän kuvauksestamme. Miehemme tuli sinne joka kahdeksas tahi
kymmenes päivä hakemaan postiaan, joka ei milloinkaan ollut suuri,
yksi tahi pari kirjettä. Hän ei ollut nyt käynyt siellä pitkään
aikaan."

"Oliko hänen nimensä kirjeissä?"

"Ei, vain kirjaimet."

"Muistivatko he, mitkä ne olivat?"

"Kyllä: B.R.W.8."

"Siinäkö kaikki".

"Siinä on ehdottomasti kaikki mitä olen keksinyt. Mutta erään
tovereistani onnistui, kahden salapoliisin suorittaman tehtävän
perusteella, todeta, että ebenholtsikeppinen mies kilpikonnanluisine
silmälasineen tuli samana iltana, jolloin kaksoismurha tapahtui,
Auteuilin asemalta ja meni Ranelaghiin. Muistakaa, että rouva
Fauville oli samaan aikaan siellä lähistöllä. Ja muistakaa,
että murha tehtiin noin puolenyön aikaan. Siitä vedämme sen
johtopäätöksen..."

"Hyvä on; lähtekää!"

"Mutta."

"Kadotkaa!"

"Enkö tapaa teitä enää?"

"Kohdatkaa minut puolen tunnin kuluttua sen miehen talon
ulkopuolella."

"Minkä miehen?"

"Marie Fauvillen rikostoverin."

"Mutta tehän ette tiedä..."

"Osoitetta! Annoittehan minulle sen itse: bulevardi Richard Wallace
N:o 8. Menkää! Älkääkä näyttäkö niin tyhmältä."

Hän käänsi Mazerouxin ympäri, otti tätä olkapäästä ja työnsi ovelle
jättäen hänet palvelijoille aivan hölmistyneenä.

Itse hän poistui muutamia minuutteja myöhemmin salapoliisit
vanavedessään. Hän jätti nämä vartioon erään kerrostalon eteen.
Itse hän poistui vaivihkaa talon takaovesta ja otti vuokra-auton
Neuilly'in.

Hän kulki jalan pitkin avenue de Madridia ja kääntyi bulevardi
Richard-Wallacelle, vastapäätä Boulognen metsää. Mazeroux seisoi
odottamassa häntä pienen puutalon ulkopuolella, joka oli erään pihan
sisässä, naapuritalojen korkeiden muurien välissä.

"Onko tämä numero kahdeksan?"

"On. Mutta sanokaa minulle, kuinka..."

"Odottakaa hiukan, ukkoseni, antakaa minun vetää henkeäni."

Hän henkäsi pari kolme kertaa syvään.

"Herra jumala, niin ihanaa päästä jälleen vauhtiin!" sanoi hän. "Olin
todellakin jo ruostumassa. Kuinka hauska seurata niitä roistoja!
Vai niin, te tahdotte, että minä kertoisin teille --? Kuulkaa nyt,
Alexandre, ja painakaa sanani mieleenne. Kun joku henkilö valitsee
kirjaimia postiosoitteekseen, ei hän ota niitä umpimähkään, vaan aina
sillä tavoin, että kirjaimet muodostavat johtolangan sille, joka on
kirjeenvaihdossa hänen kanssaan, niin että tämä helposti voi muistaa
todellisen osoitteen."

"Ja tässä tapauksessa?"

"Miehelle, joka tuntee Neuilly'n ja Boulognen metsän ympäristöineen
niin hyvin kuin minä, pistivät nämä kolme kirjainta heti silmään,
erikoisesti W, ulkomaalainen kirjain, englantilainen kirjain. Niin
että minä heti näin nuo kolme kirjainta oikeilla paikoillaan. Näin B
sanassa 'bulevardi', R ja englantilaisen W:n 'Richard-Wallacessa'.
Siinä on teille arvoituksen ratkaisu."

Mazeroux näytti vähän epäilevältä.

"Ja mitä te luulette?"

"En luule mitään. Minä katselen ympärilleni. Rakennan suunnitelman
ensimmäiselle perustalle, joka tarjoutuu, todennäköisen suunnitelman.
Ja teen sen johtopäätöksen... sen johtopäätöksen... teen sen
johtopäätöksen, Mazeroux, että tämä on kirotun salaperäinen kolo ja
tämä talo... vaiti! Kuulkaa!"

Hän työnsi Mazerouxin pimeään soppeen. He olivat kuulleet oven
sulkemisesta johtuneen melun.

Askeleet lähestyivät yli pihan. Veräjän lukko kitisi. Joku tuli ulos
ja kaasulyhty valaisi hänen kasvonsa.

"Peijakas", mutisi Mazeroux, "se on hän".

"Luulen teidän olevan oikeassa".

"Hän se on, isäntä. Katsokaa mustaa keppiä ja valkoista koukkua. Ja
silmälaseja... ja partaa? Minkälainen veitikka olettekaan, isäntä!"

"Rauhoittukaa ja seuratkaamme häntä".

Mies oli mennyt bulevardi Richard-Wallacen yli ja kääntyi bulevardi
Maillotille. Hän kulki sangen nopeasti vastatuuleen ja heilutti
reippaasti keppiään sekä sytytti sitten savukkeen.

Maillot bulevardin päässä meni hän läpi tullista ja oli nyt sisällä
Pariisissa. Ceinture-asema oli aivan vieressä. Hän meni sinne, ja yhä
noiden kahden seuraamana, nousi Auteuiliin menevään junaan.

"Tämä on hauskaa", sanoi Mazeroux. "Hän tekee täsmälleen samoin kuin
neljätoista päivää sitten. Täällä hänet huomattiin."

Mies meni nyt ohi linnoitusten. Neljännestunnin kuluttua hän oli
perillä bulevardi Suchetilla ja melkein heti sen talon luona, jossa
herra Fauville ja hänen poikansa olivat tulleet murhatuiksi.

Hän kiipesi ylös linnoituksen muurille vastapäätä taloa ja
seisoi siellä muutamia minuutteja liikkumattomana, kasvot taloon
käännettyinä. Sitten jatkoi hän matkaansa, meni La Muetteen ja
sukelsi Boulognen metsän hämäryyteen.

"Toimeen... ja pelkäämättä!" sanoi don Luis ja kiiruhti käyntiään.

Mazeroux pidätti hänet.

"Mitä te tarkoitatte?"

"Otamme luonnollisesti hänet kiinni. Meitä on kaksi ja suotuisampaa
tilaisuutta emme voi toivoa."

"Se on mahdotonta."

"Mahdotonta? Pelkäättekö? No, silloin teen sen yksin."

"Kuulkaa, isäntä, te ette voi olla tosissanne."

"Miksi en olisi tosissani?"

"Koska miestä ei voi vangita ilman syytä."

"Ilman syytä? Tuollaista roistoa! Murhaajaa! Mitä te vielä haluatte?"

"Koska häntä ei ole tavattu itse teossa, tarvitsen jotain, jota
minulla ei ole."

"Mitä?"

"Vangitsemismääräyksen. Sitä minulla ei ole."

Mazeroux'n äänensävy oli vakava ja vastaus näytti don Luis Perennasta
niin lystikkäältä, että hän purskahti nauruun.

"Vai niin, teillä ei ole vangitsemismääräystä? Poika parka! No, minä
näytän teille tarvitsenko minä mitään vangitsemismääräystä."

"Te ette näytä mitään", huudahti Mazeroux ja tarttui seuralaisensa
käsivarteen. "Te ette koske tuohon mieheen."

"Saattaisi luulla hänen olevan teidän äitinne."

"Kas niin, isäntä..."

"Mutta kuulkaa, te pienet, kirotut kunnianmiehet", sanoi don Luis
suuttuneena, "jos me annamme tämän tilaisuuden luiskahtaa käsistämme,
ei toista milloinkaan tarjoudu."

"Hyvin helposti. Hän menee nyt kotiinsa. Minä ilmoitan
poliisikomissariolle. Hän soittaa puhelimella päällikölle ja aamulla
varhain..."

"Ajatelkaa, jos lintu on silloin lentänyt?"

"Minulla ei ole vangitsemismääräystä."

"Haluatteko, että valmistan teille sellaisen, pässinpää?"

Mutta don Luis hillitsi vihansa. Hän ymmärsi, että kaikki hänen
todistuksensa pirstoutuisivat komissarion itsepäisyyteen ja että
Mazeroux, jos niin vaadittaisiin, ryhtyisi vielä puolustamaankin
vihollista häntä vastaan. Hän sanoi sen vuoksi opettavaisella äänellä:

"Te ja aasi olette yhtä kuin kaksi aasia, ja aaseja on yhtä
monta kuin miehiä, jotka koettavat toimittaa poliisin tehtäviä
paperilapuilla, allekirjoituksilla, vangitsemismääräyksillä ja
muulla roskalla. Poliisin tehtävät suoritetaan nyrkkivoimalla. Kun
te tapaatte vihollisen, niin iskekää häntä, muuten joudutte vaaraan
iskeä tyhjään. Hyvää yötä. Minä menen nukkumaan. Soittakaa minulle,
kun järjestelynne ovat kunnossa."

Hän meni kotiinsa raivoissaan, kyllästyneenä seikkailuun, jossa hän
ei saanut vapaita käsiä ja jossa hänen täytyi melkein taipua toisen
tahdon, tahi oikeammin sanoen, heikkouden alle.

Mutta herätessään seuraavana aamuna hän oli niin innokas näkemään
poliisin ottavan ebenholtsikeppisen miehen kiinni, että hän pukeutui
niin pian kuin mahdollista.

"Jos en minä tule avuksi", ajatteli hän, "he antavat vetää itseään
nenästä. He eivät ole sellaisen tehtävän tasalla."

Samalla soitti Mazeroux hänelle ja pyysi saada puhua hänen kanssaan.
Hän ryntäsi puhelimeen, jonka entinen omistaja oli laitattanut
ensimmäiseen kerrokseen, pimeään pikku huoneeseen, jonne saattoi
käydä vain työhuoneen kautta. Hän väänsi sähkön palamaan.

"Tekö se olette, Alexandre?"

"Niin, isäntä. Olen eräässä kahvilassa lähellä Richard-Wallace
bulevardin taloa."

"Miten on miehemme laita?"

"Lintu on vielä pesässä. Mutta tämä onkin viimeinen hetki."

"Todellakin?"

"Niin, hän on koonnut tavaransa. Hän lähtee aamupäivällä."

"Mistä sen tiedätte?"

"Naiselta, joka siivoaa siellä. Hän on äskettäin sinne tullut ja
päästää meidät sisään."

"Asuuko mies yksin?"

"Asuu, nainen laittaa hänen ruokansa ja menee iltaisin kotiin. Ei
kukaan käy hänen luonaan, lukuunottamatta erästä hunnutettua naista,
joka on ollut siellä kolme kertaa. Taloudenhoitajatar ei ole voinut
nähdä miltä nainen näytti. Mies tekeytyy tiedemieheksi, joka lukee ja
kirjoittaa aina."

"Onko teillä vangitsemismääräys?"

"Kyllä. Tulemme käyttämään sitä."

"Minä tulen heti."

"Ei, se ei käy päinsä. Meillä on mukanamme Weber. Mutta asiasta
toiseen, oletteko kuulleet uutisia rouva Fauvillesta?"

"En."

"Hän koetti tehdä yöllä itsemurhan."

"Mitä? Koettiko hän tehdä itsemurhan?"

Perenna oli päästänyt kummastuksen huudon ja hämmästyi kovin
kuullessaan melkein samassa toisen huudon ikäänkuin kaikuna takanaan.
Päästämättä puhelintorvea kääntyi hän ja näki neiti Levasseurin
seisovan vaalein ja epätoivoisin kasvoin kappaleen matkan päässä
takanaan työhuoneessa. Heidän silmänsä kohtasivat. Hän aikoi
puhutella neitiä, mutta tämä vetäytyi syrjään jättämättä kuitenkaan
huonetta.

"Minkä vuoksi hän kuunteli?" ihmetteli don Luis. "Ja miksi tuollainen
kauhistunut ilme?"

Sillä välin jatkoi Mazeroux:

"Hänhän sanoi aikovansa ottaa itseltään hengen."

"Mutta miten?" kysyi Perenna.

"Sen kerron teille toisen kerran. Ne huutavat minua. Mitä teettekään,
niin älkää tulko tänne, isäntä."

"Kyllä, minä tulen", vastasi don Luis päättävästi. "Vähin minkä voin
tehdä, on olla mukana loppuselvityksessä, koska olen löytänyt jäljet.
Minä pysyttelen taka-alalla."

"Kiiruhtakaa sitten. Ryhdymme hyökkäykseen kymmenen minuutin
kuluttua."

"Olen luonanne ennen sitä."

Hän pani nopeasti pois kuulotorven ja kääntyi lähteäkseen pienestä
puhelinhuoneesta. Melkein samassa hetkessä hän paiskautui
vastakkaiselle seinälle. Ollessaan juuri astumassa ulos oli hän
kuullut jonkun irtoavan yläpuolellaan ja oli tuskin ehtinyt hypätä
taapäin pelastaakseen musertumasta rautaesiripun alle, joka putosi
hirveällä räminällä hänen eteensä.

Vain sekuntti ja tuo raskas esine olisi murskannut hänet. Hän oli
kuullut sen suhisevan ohi päänsä. Milloinkaan ennen hän ei ollut
kokenut niin hirveää kauhun tunnetta.

Silmänräpäyksen kestäneen todellisen kauhun jälkeen, jonka aikana
hän seisoi kivettyneenä, pyörremyrskyn raivotessa hänen aivoissaan,
hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja heittäytyi estettä vastaan.
Mutta hänelle selvisi heti, että se oli voittamaton. Siinä oli paksu
metalliseinä, jota ei oltu tehty yhteenniitatuista rautalevyistä,
vaan valetusta raudasta. Molemmin puolin, sekä ylhäältä että
alhaalta, oli se ilmanpitävästi uurteisiinsa sovitettu.

Hän oli vanki. Äkillisen raivon vallassa hän hakkasi nyrkillään
rautaseinää. Hän muisti neiti Levasseurin olleen työhuoneessa.
Jos hän ei ollut lähtenyt huoneesta -- ja sitä hän ei tapahtuman
sattuessa varmastikaan ollut tehnyt -- täytyi hänen ehdottomasti
kuulla tämä melu. Hän panisi tietysti toimeen hälytyksen ja tulisi
apuun.

Don Luis kuunteli. Hän huusi. Ei vastausta. Hänen äänensä vaimeni
seiniin, kattoon ja lattiaan; hän ymmärsi, että koko talo oli kuuro
hänen huudoilleen.

"Mutta kuitenkin... kuitenkin... neiti Levasseur..."

"Mitä tämä merkitsee?" mutisi hän. "Mitä kaikki tämä tarkoittaa?"

Hän seisoi hiljaa ja liikahtamatta ajatellen tytön kummallista
käytöstä, hänen pelästyneitä kasvojaan, hänen villejä silmiään. Ja
hän rupesi kummastelemaan, mikä oli saattanut koneiston toimimaan,
jotta pelottava rautaesirippu oli niin äkkiä ja säälimättömästi
pudonnut alas.




VI LUKU

Ebenholtsikeppinen mies


Varapäällikkö Weber, ensimmäinen tarkastaja Ancenis, komissario
Mazeroux, kolme tarkastajaa ja Neuillyn poliisikomisario seisoivat
bulevardi Richard-Wallacen kadulla, talon nro 8, edessä.

Mazeroux katseli avenue de Madridille, josta don Luisin piti tulla
ja alkoi kummastella, mitä oli tapahtunut, sillä puoli tuntia oli
kulunut heidän puhelinkeskustelustaan, eikä Mazeroux keksinyt enää
mitään veruketta asian viivyttämiseksi.

"On aika ryhtyä hyökkäykseen", sanoi Weber.

"Taloudenhoitajatar antaa merkkejä ikkunasta, että mies pukeutuu."

"Minkä vuoksi emme sieppaa häntä kun hän tulee ulos?" sanoi Mazeroux.
"Se käy silmänräpäyksessä."

"Mutta jos hän livistää jonkun meille tuntemattoman käytävän kautta
ulos?" sanoi varasalapoliisipäällikkö. "Meidän on oltava sellaisen
veijarin kanssa varuillamme. Me vangitsemme hänet omassa luolassaan.
Se on varmempaa."

"Mutta..."

"Mikä teidän on, Mazeroux?" kysyi Weber vieden hänet syrjään. "Ettekö
näe, että väkemme alkaa tulla levottomaksi? He pelkäävät sitä
lurjusta. On vain yksi keino, ja se on se, että heidät usutetaan
hänen päälleen kuin hän olisi villipeto. Sitä paitsi asian pitää olla
selvä kun prefekti tulee."

"Tuleeko hän?"

"Tulee. Hän haluaa nähdä tapauksen omin silmin. Koko juttu herättää
hänessä tavatonta mielenkiintoa. Siis eteenpäin! Oletteko valmiina,
hyvät ystävät? Nyt menen ja soitan."

Kello kilahti ja taloudenhoitajatar tuli heti avaamaan veräjän selko
selälleen.

Vaikkakin määräys kuului, että mentäisiin aivan rauhallisesti, ettei
vihollinen tulisi varoitetuksi liian pian, oli pelko kuitenkin
niin voimakas, että syntyi yleinen rynnäkkö ja kaikki salapoliisit
tunkeutuivat pihaan varustautuen taisteluun. Eräs ikkuna avautui ja
joku huusi toisesta kerroksesta:

"Mitä tämä on?"

Weber ei vastannut. Kaksi salapoliisia, ensimmäinen tarkastaja,
komisario ja hän itse menivät taloon toisten pysähtyessä pihalle
tehdäkseen jokaisen pakoyrityksen mahdottomaksi.

Kohtaus tapahtui ensimmäisessä kerroksessa. Mies oli tullut alas
täydellisesti puettuna ja hattu päässä. Weber karjui:

"Pysähtykää! Kädet ylös! Oletteko Hubert Lautier?" Mies näytti
hölmistyneeltä. Viisi revolveria suuntautui häneen. Mutta hänen
kasvonsa eivät kuvastaneet pienintäkään pelkoa, ja hän sanoi:

"Mitä te haluatte, hyvä herra? Miksi tulette tänne?"

"Olemme täällä lain nimessä määräyksellä vangita teidät."

"Vangita minut?"

"Vangita Hubert Lautier, osoite bulevardi Richard-Wallace nro 8."

"Tämähän on kauheata!" sanoi mies. "Tämä on uskomatonta! Mitä tämä
merkitsee? Minkä vuoksi --?"

He tarttuivat hänen molempiin käsivarsiinsa hänen tekemättä
vähintäkään vastarintaa ja työnsivät hänet suureen huoneeseen, jossa
ei ollut muita huonekaluja kuin kolme tuolia, lepotuoli ja kirjojen
peittämä pöytä.

"Kas niin", sanoi Weber. "Älkää liikahtako. Jos teette pienenkään
liikkeen, saatte syyttää itseänne."

Mies ei tehnyt mitään huomautuksia. Kahden salapoliisin pitäessä
häntä kauluksesta hän näytti tuumivan ikäänkuin ymmärtääkseen
syyn salaperäiseen vangitsemiseensa. Hänellä oli älykkäät kasvot,
ruskeanpunainen parta ja harmaansiniset silmät, jotka tuon tuostakin
saivat kovan ilmeen silmälasien takana. Hänen leveät hartiansa ja
väkevä niskansa todistivat suurta ruumiinvoimaa.

"Sidommeko hänen kätensä?" kysyi Mazeroux.

"Odottakaa vähän. Nyt tulee prefekti. Oletteko tutkineet miehen
taskut? Onko hänellä aseita?"

"Ei".

"Eikä pientä pulloa, ei mitään epäiltävää?"

"Ei, ei mitään."

Herra Desmalions tuli ja pitäen silmänsä kiinnitettyinä vangin
kasvoihin kuunteli vaieten Weberiä ja sai tietää kuinka vangitseminen
oli suoritettu.

"Kelpo juttu", sanoi hän. "Tämä oli hyvä kaappaus. Nyt kun meillä on
molemmat rikostoverit tallessa, täytyy heidän puhua ja asia saadaan
selväksi. Vai niin, hän ei tehnyt vastarintaa?"

"Ei, herra prefekti, ei vähintäkään."

"Meidän on joka tapauksessa oltava varuillamme."

Vanki ei ollut sanonut sanaakaan, mutta näytti tuumivalta.
Ymmärrettyään, että äskentullut ei ollut kukaan muu kuin
poliisiprefekti, kohotti hän päätään, katsoi herra Desmalionsiin,
joka sanoi:

"Otaksun, ettei ole välttämätöntä sanoa teille syytä
vangitsemiseenne?"

Mies vastasi kunnioittavasti:

"Suokaa anteeksi, herra prefekti, mutta minun täytyy pyytää teitä
ilmoittamaan se minulle. Minulla ei ole siitä kaukaisintakaan
aavistusta. Teidän salapoliisinne ovat tehneet suuren erehdyksen,
joka varmasti voidaan oikaista yhdellä sanalla. Sen sanan haluan
kuulla, pyydän ehdottomasti saada sen tietää."

Prefekti kohautti olkapäitään ja sanoi:

"Teitä epäillään osallisuudesta insinööri Fauvillen ja hänen poikansa
Edmondin murhaan."

"Onko Hippolyte kuollut?"

Huudahdus tuli vasten hänen tahtoaan, melkeinpä itsetiedottomasti,
sydämestään liikutetun ja kovasti hämmästyneen miehen huulilta. Hänen
hämmästyksensä oli merkillinen, hänen kysymyksensä, jonka kautta hän
koetti uskotella olevansa tietämätön kaikesta, oli aivan odottamaton:

"Onko Hippolyte kuollut?"

Hän toisti kysymyksen käheällä äänellä, vapisten joka jäsenestään
sanoessaan:

"Onko Hippolyte kuollut? Mitä te sanotte? Onko mahdollista, että hän
on kuollut? Ja millä tavalla? Murhattu? Ja Edmond myöskin?"

Prefekti kohautti olkapäitään.

"Jo se, että te kutsutte herra Fauvillea ristimänimeltä, osoittaa,
että te tunsitte hänet sangen läheisesti. Ja vaikka te ette olisikaan
osallinen hänen murhaansa, on siitä puhuttu viimeisenä neljänätoista
päivänä sanomalehdissä riittävästi, jotta teidän on täytynyt saada
siitä tieto."

"Minä en lue milloinkaan sanomalehtiä, herra prefekti."

"Mitä? Ette kai väitä..."

"Se saattaa kuulua uskomattomalta, mutta se on täydellisesti totta,
vietän työteliästä elämää, askaroitsen tieteellisissä tutkimuksissa
suurelle yleisölle tarkoitetun teoksen parissa, enkä tunne
pienintäkään mielenkiintoa muun maailman tapahtumiin. Kuka hyvänsä
voi todistaa, etten ole lukenut ainoatakaan sanomalehteä moneen
kuukauteen. Sen vuoksi voin täydellä syyllä sanoa, etten tuntenut
Hippolyte Fauvillen murhaa."

"Mutta te tunsitte herra Fauvillen?"

"Tunsin hänet ennen, mutta me olimme riidoissa."

"Mistä?"

"Perheasioista."

"Perheasioista? Olitteko te sukulaisia?"

"Olimme, Hippolyte oli isäni serkku."

"Niin, mutta silloinhan... kas niin, selvittäkäämme tämä asia. Herra
Fauville ja hänen vaimonsa olivat sisarusten lapset, Elisabeth ja
Armande Rousselin. Nämä molemmat sisarukset olivat kasvaneet yhdessä
serkkunsa Victorin kanssa."

"Niin, Victor Sauveraudin, jonka äidinisä oli Roussel. Victor
Sauveraud meni ulkomailla naimisiin ja hänellä oli kaksi poikaa.
Toinen kuoli viisitoista vuotta sitten; toinen olen minä."

Herra Desmalions hätkähti. Asia oli hyvin mielenkiintoinen. Jos
mies puhui totta, jos hän todellakin oli tämän Victorin poika,
jota poliisi oli tiedustellut, niin he olivat vanginneet Cosmo
Morningtonin lopullisen perillisen, koska herra Fauville ja hänen
poikansa olivat kuolleet ja rouva Fauville oikeastaan oli todistettu
syylliseksi murhaan ja näin ollen kadottanut oikeutensa. Mutta miksi
mies oli hetkellisessä hulluudessa vapaaehtoisesti luovuttanut tämän
musertavan todisteen itseään vastaan?

Mies jatkoi:

"Ilmoitukseni näyttävät hämmästyttävän teitä, herra prefekti. Ne ehkä
heittävät valoa siihen epäilykseen, jonka uhriksi olen joutunut?"

Hän puhui rauhallisesti, suurella kohteliaisuudella ja tavattoman
sivistyneellä äänensävyllä, eikä hän näyttänyt silmänräpäystäkään
ajattelevan, että hänen ilmoituksensa juuri vahvistivat niitä
toimenpiteitä, joihin häntä vastaan oli ryhdytty.

Vastaamatta miehen tuumailuihin kysyi poliisiprefekti:

"Teidän todellinen nimenne on siis --?"

"Gaston Sauveraud."

"Miksi siis kutsutte itseänne Hubert Lautieriksi?"

Mies epäröi silmänräpäyksen, joka ei välttänyt niin terävänäköisen
miehen huomiota kuin herra Desmalions. Hän horjui sinne tänne, hänen
silmänsä kääntyivät syrjään ja hän vastasi:

"Se ei kuulu poliisiin, se koskee vain minua itseäni."

Herra Desmalions hymyili.

"Se on huono puolustus. Annatteko saman vastauksen kun kysyn teiltä
minkä vuoksi elätte piiloutuneena, minkä vuoksi jätitte avenue du
Roulen, jossa asuitte, antamatta uutta osoitettanne, ja minkä vuoksi
otatte vastaan postinne vain kirjaimilla merkittynä?"

"Niin, herra prefekti, ne ovat yksityisasioita, jotka kuuluvat
vain minulle. Teillä ei ole mitään oikeutta tehdä minulle näitä
kysymyksiä."

"Juuri saman vastauksen saamme aina teidän rikostoveriltanne."

"Minun rikostoveriltani?"

"Niin, rouva Fauvillelta."

"Rouva Fauvillelta!"

Gaston Sauveraud päästi saman huudon, jonka hän oli antanut kuulua
kuullessaan insinöörin kuolemasta ja hänen hämmästyksensä näytti
vielä voimakkaammalta, sillä se muuttui tuskaksi, joka vääristi hänen
kasvonsa tuntemattomiksi.

"Mitä?... Mitä?... Mitä sanotte? Marie!... Ei, sitä te ette tarkoita,
se ei ole totta!"

Herra Desmalions katsoi tarpeettomaksi vastata, siksi hullua ja
lapsellista oli tämä teeskentely olla muka tietämätön Suchet
Boulevardin murhenäytelmästä.

Poissa suunniltaan, tuijottavin silmin mutisi Gaston Sauveraud
itsekseen:

"Onko se totta? Onko Marie saman erehdyksen uhrina kuin minäkin? Ne
ovat ehkä vanginneet hänet? Hän vankilassa?"

Hän kohotti uhkaavasti nyrkkiin puserretut kätensä kohti
tuntemattomia vihollisia, jotka häntä ympäröivät, niille, jotka
vainosivat häntä, niille, jotka olivat murhanneet Hippolyte Fauvillen
ja luovuttaneet Marie Fauvillen poliisille.

Mazeroux ja ensimmäinen tarkastaja Ancenis tarttuivat karkeasti hänen
käsivarsiinsa. Hän teki vastustusliikkeen ikäänkuin olisi tahtonut
torjua hyökkäyksen. Mutta se oli vain ohimenevä tunne ja hän vaipui
tuolille peittäen kasvot käsiinsä.

"Mikä arvoitus!" mutisi hän. "En ymmärrä... en käsitä..."

Weber, joka oli mennyt muutamia minuutteja aikaisemmin ulos, tuli
takaisin ja herra Desmalions kysyi:

"Onko kaikki valmiina?"

"On, herra prefekti, olen antanut auton ajaa portille teidän autonne
viereen."

"Montako teitä on?"

"Kahdeksan. Kaksi salapoliisia on juuri tullut toimistosta."

"Oletteko tarkastaneet talon?"

"Kyllä, herra prefekti. Mutta siellä ei ollut mitään
mielenkiintoista."

"Hyvä on. Viekää hänet pois ja pitäkää tarkkaan silmällä."

Gaston Sauveraud meni rauhallisesti Weberin ja Mazerouxin välissä.
Ovella hän kääntyi.

"Herra prefekti, kun te pidätte tutkimusta, pyydän teitä huolehtimaan
makuuhuoneestani ja pöydällä olevista papereista. Siellä on
piirustuksia, jotka ovat maksaneet minulle paljon työtä. Ja sitten..."

Hän epäröi nähtävästi hämillään.

"Niin, herra prefekti, minun täytyy sanoa teille... jotain..."

Hän etsi sanoja ja näytti samassa silmänräpäyksessä, kun hän ne
lausui, pelästyvän niiden seurauksesta. Mutta hän kokosi äkkiä
päättäväisyytensä.

"Herra prefekti... täällä talossa on pakka kirjeitä... joista olen
huolissani enemmän kuin elämästäni. On mahdollista, että näistä
kirjeistä, jos ne väärin selitetään, tulee ase minua vastaan, mutta
se on yhdentekevää. Pääasia on, että ne tulevat varmaan talteen. Te
saatte nähdä... ne sisältävät hyvin tärkeitä selityksiä. Uskon ne
teidän hoitoonne... teille yksin, herra prefekti."

"Missä ne ovat?"

"Piilopaikka on helppo löytää. Tarvitsee vain mennä ullakolle minun
makuuhuoneeni yläpuolelle ja painaa ikkunan oikealla puolella olevaa
naulanpäätä. Se on tavallinen, turhanpäiväinen naula, mutta on
yhteydessä kattoparrujen alla olevan piilopaikan kanssa."

Hänet vietiin pois kahden miehen välissä. Prefekti huusi heidät
takaisin.

"Silmänräpäys. Mazeroux, menkää ullakolle ja tuokaa minulle kirjeet."

Mazeroux meni ja palasi hetken kuluttua takaisin. Hän ei ollut saanut
vieteriä liikkumaan.

Prefekti käski ensimmäisen tarkastaja Ancenisin mennä Mazerouxin
kanssa, viemään vangin mukaansa ja antamaan hänen näyttää kuinka
piilopaikka avataan. Itse pysähtyi hän Weberin kanssa alas
odottaakseen tuloksia ja tarkastellakseen pöydällä olevien kirjojen
nimiä.

Ne olivat tieteellisiä kirjoja, joiden joukossa hän havaitsi kemiaa
koskevat teokset: _Orgaaninen kemia_ ja _Kemia ja sen suhde sähköön_.
Niiden lehdet olivat täynnä merkintöjä. Hän seisoi selaillen lehtiä
kun luuli kuulevansa laukauksen. Hän ryntäsi ovelle, mutta ei ollut
ehtinyt yli kynnyksen, ennen kuin portaissa kaikui pistoolinlaukaus
ja hän kuuli tuskanhuudon.

Välittömästi kajahti kaksi uutta laukausta, joita säesti huuto,
kamppailu ja vielä laukaus...

Reippaudella, jota ei olisi hänen kokoiseltaan mieheltä odottanut,
ryntäsi prefekti Weberin seuraamana ylös portaita. Portaiden
mutkassa, putosi horjuva mies hänen käsivarsilleen; se oli Mazeroux,
joka oli haavoittunut.

Portailla makasi toinen ruumis, ensimmäinen tarkastaja Ancenis.

Heidän yläpuolellaan, pienessä avatussa ovessa, seisoi Gaston
Sauveraud kasvoillaan villi ilme ja käsivarsi ojennettuna. Hän
laukaisi viidennen laukauksen umpimähkään. Mutta nähdessään
poliisiprefektin tähtäsi hän tähän.

Prefekti tuijotti pelottavaan pistoolin piippuun, joka oli suunnattu
hänen päähänsä ja piti itseään menneenä miehenä. Mutta juuri samassa
pamahti hänen takanaan laukaus, Sauveraudin ase putosi tämän kädestä
ennenkuin hän oli ehtinyt ampua ja prefekti näki ikäänkuin unessa
miehen, sen miehen, joka oli pelastanut hänen henkensä, hyppäävän yli
ensimmäisen tarkastajan ruumiin, työntävän tieltään Mazerouxin ja
ryntäävän eteenpäin salapoliisien seuraamana. Prefekti tunsi miehen:
se oli don Luis Perenna.

Don Luis juoksi ullakolle, jonne Sauveraud oli vetäytynyt, mutta
ehti vain nähdä tämän kiipeävän ikkunanlaudalle ja hyppäävän ulos
kolmannesta kerroksesta.

"Onko hän hypännyt ulos?" huusi prefekti, joka ryntäsi sisään.
"Silloin emme ikinä saa häntä elävänä."

"Ei elävänä eikä kuolleena, herra prefekti. Katsokaa, nyt hän nousee.
Sellaiset miehet ovat erikoisen kohtalon huomassa. Hän suuntaa
kulkunsa portille. Hän tuskin ontuu."

"Mutta missä on minun väkeni?"

"Ne ovat kaikki portaissa, sisällä talossa, jonne laukaukset ne
houkuttelivat, ne hoitavat haavoittuneita..."

"Sellainen lurjus!" mutisi prefekti. "Hän on hoitanut pelinsä
mestarillisesti!"

Gaston Sauveraud näytti todellakin pääsevän pakoon ehjin nahoin.

"Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni!" huusi herra Desmalions.

Kaksi autoa seisoi katukäytävän vieressä, joka siinä kohden oli
sangen leveä: prefektin oma ja se, jonka Weber oli hankkinut
vangittua varten. Ohjaajat, jotka istuivat paikoillaan, eivät
olleet huomanneet taistelua. Mutta he näkivät Caston Sauveraudin
tekevän ilmamatkansa ja prefektin kuski, jonka istuimelle useita
todistuskappaleita oli asetettu, tempasi ensimmäisen aseen minkä sai,
se oli ebenholtsikeppi, ja ryntäsi pelottomasti karkuria vastaan.

"Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa hänet kiinni!" huusi herra Desmalions.

He yhtyivät pihan veräjällä. Se ei kestänyt kauan. Sauveraud
heittäytyi vastustajansa päälle, tempasi kepin hänen kädestään ja löi
sillä häntä kasvoihin, niin että se katkesi. Päästämättä kädestään
keppiä syöksyi hän tiehensä kintereillään toinen kuski ja kolme
salapoliisia, jotka vihdoinkin olivat tulleet ulos talosta. Hänellä
oli kolmenkymmenen metrin etumatka; eräs poliiseista ampui hänen
jälkeensä useita laukauksia, mutta tuloksetta.

Kun herra Desmalions ja Weber tulivat alas, tapasivat he Ancenisen
Gaston Sauveraudin vuoteessa toisessa kerroksessa, kasvoiltaan
harmaana. Häntä oli ammuttu päähän ja hän oli kuolemaisillaan.
Muutamia minuutteja sen jälkeen oli hän kuollut.

Mazeroux, jonka haava oli aivan vähäpätöinen, kertoi, kun se
oli sidottu, että Sauveraud oli vienyt heidät ullakolle ja oven
ulkopuolella pistänyt kätensä vanhaan laukkuun, joka riippui seinällä
muutamien kuluneiden alusvaatteiden ja takkien joukossa. Hän veti
sieltä revolverin ja ampui tarkastajaan, joka kaatui paikoilleen. Kun
Mazeroux kiersi kätensä murhaajan ympärille, vapautti tämä itsensä ja
ampui kolme laukausta, joista kolmas sattui komisarion olkapäähän.

Taistelussa, jossa poliisilla oli kokonainen joukko kokeneita
salapoliiseja käytettävinään, ja kun vihollisena oli yksi vanki, ei
näyttänyt olevan kaukaisintakaan syytä pelkoon, mutta kuitenkin oli
tämä vastustaja ennenkuulumattoman häikäilemättömällä viekkaudella
vienyt kaksi salapoliisia syrjään, tehnyt heidät vaarattomiksi,
houkutellut toiset taloon ja päässyt pakoon.

Herra Desmalions oli kalpea kiukusta ja epätoivosta. Hän huudahti:

"Hän on pettänyt meidät. Hänen kirjeensä, piilopaikkansa, liikkuva
naulanpää, kaikki oli valetta. Oh, se roisto!"

Hän meni alakertaan ja siitä pihalle. Bulevardilla tapasi hän yhden
salapoliiseistaan, joka oli ajanut murhaajaa takaa ja tuli takaisin
aivan hengästyneenä.

"No?" kysyi hän innokkaasti.

"Herra prefekti, hän kääntyi ensimmäisestä kadunkulmasta ja siellä
häntä odotti auto. Kone oli jo käynnistetty, sillä mies sai heti
etumatkan."

"Mutta minun autoni?"

"Niin, nähkääs, ennenkuin se oli saatu liikkeeseen..."

"Oliko vaunu, joka hänet otti, vuokra-auto?"

"Oli".

"Silloin saamme siitä selon. Ohjaaja ilmoittautuu vapaaehtoisesti,
kun hän saa lukea siitä sanomalehdissä."

Weber pudisti päätään.

"Sikäli kuin hän itse ei ole kanssarikollinen, herra prefekti.
Sitäpaitsi vaikka me löytäisimmekin auton, täytyy meidän otaksua,
että Gaston Sauveraud osaa peittää jälkensä. Me saamme paljon vaivaa."

"Niin", mutisi don Luis, joka oli ollut läsnä alustavassa tutkinnossa
ja jäi nyt hetkeksi kahdenkesken Mazerouxin kanssa, "niin me saamme
paljon vaivaa, erittäinkin jos te annatte vankienne tuolla tavoin
luistaa tiehensä. Mazeroux, mitä minä eilen illalla sanoin? Sellainen
lurjus! Mutta hän ei ole yksin, Alexandre. Vakuutan, että hänellä on
rikostovereita... ei sataakaan metriä minun asunnostani, ajatelkaa...
minun asunnostani!"

Tehtyään Mazerouxille kysymyksiä Sauveraudin käyttäytymisestä ja
muista vangitsemisen yksityisseikoista palasi don Luis place du
Palais-Bourbonille.

Vaikkakin se osa, jota Gaston Sauveraud oli näytellyt Morningtonin
perintöjutussa, ansaitsi kaiken hänen huomionsa, ei neiti
Levasseurin käytös silti aiheuttanut hänelle sen pienempää huolta.
Hän ei saattanut unohtaa tämän kauhistunutta huudahdusta, hänen
keskustellessaan Mazerouxin kanssa, eikä tuota kasvojen pelästynyttä
ilmettä. Oli aivan mahdotonta asettaa tätä huudahdusta ja tätä
ilmettä yhteyteen minkään muun kuin niiden sanojen kanssa, jotka hän
oli Mazerouxille lausunut:

"Mitä! Onko rouva Fauville koettanut tehdä itsemurhan?"

Tämä tosiasia oli varma ja yhteenkuuluvaisuus itsemurhauutisen ja
neiti Levasseurin voimakkaan mielenliikutuksen välillä oli aivan
liian selvä, jottei Perenna olisi koettanut vetää johtopäätöksiä.

Hän meni suoraan työhuoneeseensa ja tarkasti heti käytävän, joka
johti puhelinkomeroon. Käytävään, joka oli noin kuusi jalkaa leveä
ja sangen matala, ei johtanut yhtään ovea, vaan oviaukon peitti
samettiverho, joka melkein aina oli syrjään vedettynä, niin että
työhuoneesta näkyi käytävään. Verhon takana oli nappi, jota tarvitsi
vain painaa saadakseen rautaesiripun alas.

Hän painoi nappia pari kolme kertaa, ja hänen kokeensa osoitti aivan
selvästi, että koneisto oli kunnossa eikä saattanut toimia ilman
ulkoapäin tulevaa vaikutusta. Pitikö hänen siis otaksua, että tyttö
oli tahtonut tappaa hänet! Mutta mikä oli siinä tapauksessa syy
siihen?

Hän aikoi soittaa ja lähettää hakemaan neiti Levasseur'ta vaatiakseen
häneltä selitystä. Mutta minuutit kuluivat eikä hän soittanut. Hän
näki ikkunasta tämän kulkevan kevyin ja miellyttävin askelin yli
pihan. Auringonsäde kimalteli hänen kultaisilla hiuksillaan.

Koko aamupäivän makasi don Luis sohvalla ja poltti sikareita. Hän oli
huonolla tuulella, tyytymätön itseensä ja tapahtumien kulkuun, sillä
ne eivät olleet antaneet hänelle ainuttakaan totuudenpilkahdusta;
kaikki näytti vain olevan omiaan lisäämään sitä pimeyttä, jossa hän
haparoi eteenpäin. Mutta juuri kun hän kello kaksitoista soitti
aamiaista, tuli tarjoilija sisään kädessään tarjotin ja sanoi
innolla, joka osoitti palveluskunnan tietävän hänen vaarallisen
tilansa:

"Siellä on poliisiprefekti".

"Niinkö?" sanoi Perenna. "Missä hän on?"

"Tuolla alhaalla. Aluksi en tiennyt mitä olisi tehtävä... ja
ajattelin sanoa neiti Levasseurille, mutta..."

"Oletteko varma --?"

"Tässä on hänen korttinsa."

Perenna otti tarjottimelta kortin ja luki herra Desmalionsin nimen.
Hän meni ikkunan luo, avasi sen ja näki kattopellin avulla yli place
du Palais-Bourbonin. Siellä kulki puoli tusinaa miehiä edestakaisin.
Hän tunsi ne. Ne olivat hänen tavallisia vartijoitaan, joista hän
oli eronnut edellisenä iltana, mutta jotka olivat tulleet takaisin
ryhtyäkseen vartioimiseensa.

"Vai niin, ei ketään muita?" sanoi hän itsekseen. "Sitten ei meillä
ole mitään pelättävää ja prefektillä on vain parhaat tarkoitukset
minua kohtaan. Tätä minä juuri odotin ja näyttää olleen viisasta,
että pelastin hänen henkensä."

Herra Desmalions astui sisään sanaakaan lausumatta. Hän ainoastaan
taivutti hiukan päätään, sen saattoi ottaa kumarrukseksi. Weber,
joka oli hänen mukanaan, ei nähnyt vaivaa peittääkseen tunteitaan
sellaisen miehen kuin Perennan edessä.

Don Luis ei kiinnittänyt huomiota häneen, mutta nosti
mielenosoituksellisesti esiin vain yhden tuolin. Herra Desmalions
katsoi kuitenkin paremmaksi kävellä kädet selän takana edestakaisin
huoneessa ikäänkuin haluten vielä hiukan miettiä ennenkuin sanoisi
mitään.

Hiljaisuus oli kestänyt pitkän aikaa. Don Luis odotti
kärsivällisesti. Sitten pysähtyi prefekti äkkiä ja sanoi:

"Menittekö te suoraan kotiin lähdettyänne bulevardi
Richard-Wallacelta?"

Don Luisia ei häirinnyt hänen tutkintotuomarimainen sävynsä ja hän
vastasi: "Kyllä, herra prefekti."

"Tänne, työhuoneeseenne?"

"Niin."

Herra Desmalions oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:

"Minä lähdin kolmekymmentä tai neljäkymmentä minuuttia teidän
jälkeenne ja ajoin autolla virastooni. Siellä sain tämän pikakirjeen.
Lukekaa se. Niinkuin näette, jätettiin se sisään pörssin luona puoli
kymmenen."

Don Luis otti kirjeen ja luki seuraavat suurilla kirjaimilla
kirjoitetut sanat:

"Täten ilmoitetaan, että Gaston Sauveraud pakoon päästyään tapasi
rikostoverinsa Perennan, joka, niinkuin tiedätte, ei ole kukaan muu
kuin Arsène Lupin. Arsène Lupin antoi teille Sauveraudin osoitteen
päästäkseen hänestä ja saadakseen yksin Morningtonin perinnön. He
yhtyivät tänä aamuna ja Arsène Lupin näytti Sauveraudille varman
piilopaikan. On helppo todistaa, että he ovat tavanneet ja ovat
rikostovereita. Sauveraud antoi Lupinille sen kävelykeppinsä
puolikkaan, jonka tietämättään oli ottanut mukaansa. Te löydätte sen
Perennan työhuoneesta ikkunoiden välissä olevan sohvan pielusten
alta."

Don Luis kohautti olkapäitään. Kirje oli mieletön, sillä hän ei ollut
hetkeksikään jättänyt työhuonettaan. Hän käänsi kirjeen rauhallisesti
kokoon ja luovutti poliisiprefektille huomautuksitta. Hän oli
katsonut parhaaksi antaa herra Desmalionsin aloittaa keskustelun.

Prefekti kysyi:

"Mitä te sanotte syytökseen?"

"En mitään."

"Onhan helppo todistaa onko se oikea tahi ei."

"Hyvin helppo; sohva on tuossa."

Herra Desmalions odotti pari kolme sekuntia, meni sitten sohvan luo
ja nosti pois pieluksen. Sen alla oli kepin yläpuoli koukkuineen.

Don Luis ei voinut pidättää yllätyksen ja suuttumuksen elettä. Hän ei
ollut hetkeäkään ajatellut näin hämmästyttävää mahdollisuutta ja se
tuli hänelle aivan odottamatta. Hän hillitsi kuitenkin itsensä. Ei
ollut olemassa mitään, joka todistaisi, että tämä olisi sama keppi
jonka hän oli nähnyt Gaston Sauveraudin kädessä, ja jota tällä oli
tapana käyttää.

"Minulla on toinen puolikas mukanani", sanoi prefekti vastaukseksi
lausumattomaan väitteeseen. "Varasalapoliisipäällikkö Weber otti sen
ylös bulevardi Richard-Wallacelta. Tässä se on."

Hän otti sen esiin päällystakkinsa sisätaskusta ja huomattiin, että
molemmat puolikkaat sopivat täydellisesti yhteen.

Tuli jälleen hiljaisuus. Perenna oli yhtä neuvoton kuin
vastustajatkin, hän ei ollut varustautunut kokemaan sellaista
masennusta ja nöyryytystä. Hän ei voinut sitä sulattaa. Mutta minkä
ihmetyön kautta oli Gaston Sauveraud näiden kahdenkymmenen minuutin
kuluessa päässyt hänen taloonsa ja huoneeseensa! Vaikkapa otaksuisi,
että rikostoveri asuisi täällä, ei arvoitus olisi sen helpompi
ymmärtää.

"Tämä tekee tyhjäksi kaikki minun laskelmani", ajatteli hän, "ja
tällä kertaa minut on myyty. Minä saatoin torjua rouva Fauvillen
syytöksen ja turkoosijutun. Mutta herra Desmalions ei ikinä
usko, että tämä on samanlainen koetus, ja että Gaston Sauveraud
on koettanut, samoin kuin Marie Fauvillekin teki, saada minut
vaarattomaksi järjestämällä niin, että tulisin vangituksi."

"No", sanoi herra Desmalions kärsimättömästi, "vastatkaa!
Puolustautukaa!"

"Ei, herra prefekti, se ei hyödytä minua."

Prefekti polkaisi lattiaa ja mutisi:

"Siinä tapauksessa... siinä tapauksessa... koska te tunnustatte...
koska..."

Hän pani kätensä ikkunalaudalle varustautuen avaamaan. Vihellys, ja
salapoliisit ryntäisivät sisään ja kaikki olisi loppu.

"Lähetänkö hakemaan tarkastajaa, herra prefekti?" kysyi don Luis.

Herra Desmalions ei vastannut. Hän lähti ikkunan luota ja alkoi
jälleen kävellä edestakaisin huoneessa. Perennan kummastellessa
miksikä hän vielä epäröi, asettui prefekti toisen kerran hänen
eteensä ja sanoi:

"Ja entäpä jos minä nyt jätän tämän välikohtauksen huomiotta,
tahi oikeammin sanoen tapahtumana, joka ei voi saattaa teitä
huonoon valoon, vaikkakin se epäilemättä todistaa palvelijoittenne
petollisuutta? Jos minä otan huomioon ne palvelukset, joita olette
meille tehneet? Sanalla sanoen, jos annan teidän kulkea vapaana?"

Perenna ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn. Huolimatta
keppijutusta ja huolimatta siitä, että tapaukset olivat näennäisesti
häntä vastaan, sai asia, juuri kun kaikki oli menossa hullusti, sen
käänteen, jota hän oli alussa ennustanut, ja josta hän oli bulevardi
Suchetilla kuulustelun aikana Mazerouxille maininnut. He halusivat
saada hänen apuaan.

"Vapaana?" kysyi hän. "Ei mitään vakoilua enää? Ei ketään, joka
seuraisi aina kintereillä?"

"Ei ketään".

"Ja jos sanomalehtijupakka minun nimeni ympärillä jatkuu, jos
sanomalehtien erilaisten puheiden ja yhteensattumien kautta onnistuu
nostaa yleinen mielipide minua vastaan ja minua vastaan vaaditaan
toimenpiteitä?"

"Niin ei näihin toimenpiteihin ryhdytä."

"Minulla ei siis ole mitään pelättävää?"

"Ei mitään".

"Suostuuko herra Weber peruuttamaan ennalta muodostamansa mielipiteen
minusta?"

"Hän tulee joka tapauksessa käyttäytymään niinkuin hän tekisi sen,
eikö niin Weber?"

Varasalapoliisipäällikkö murisi muutamia sanoja, jotka saattoivat
käydä suostumuksesta, ja don Luis huudahti heti:

"Siinä tapauksessa, herra prefekti, olen varmasti saavuttava voiton
ja saavuttava sen virkavallan toivomuksen mukaisesti."

Kokonaisen odottamattomien tapausten sarjan jälkeen taivutti siis
poliisi vapaaehtoisesti päänsä don Luis Perennan etevyyden edessä,
tunnusti kaikki mitä hän oli jo tehnyt, hyväksyi kaiken mitä hän
vastedes tulisi tekemään, ja päätti sen vuoksi tukea häntä, pyytää
hänen apuaan ja jättää hänelle niin sanoaksemme asioiden johdon.

Se oli imarteleva kohteliaisuus. Oliko se tarkoitettu ainoastaan
don Luis Perennalle? Ja eikö Lupinilla, tuolla pelottavalla,
voittamattomalla Lupinilla ollut oikeutta vaatia siitä mitään osaa?
Oliko mahdollista luulla, ettei herra Desmalions sisimmässään
ymmärtänyt, että nuo kaksi olivat sama?

Ei mikään prefektin käytöksessä ilmaissut hänen salaisia ajatuksiaan.
Hän esitti don Luis Perennalle erään niitä sopimuksia, joihin poliisi
on usein pakotettu ryhtymään päästäkseen maaliinsa. Sopimus oli tehty
eikä asiasta puhuttu enempää.

"Haluatteko saada minulta jotakin tietoa?" kysyi poliisiprefekti.

"Kyllä, herra prefekti. Sanomalehdet puhuivat jostain muistikirjasta,
joka löydettiin päällikkö Vérot'n taskusta. Sisälsikö se jonkun
johtolangan?"

"Ei. Yksityisiä muistiinpanoja, maksulistoja, siinä oli kaikki.
Odottakaa, nyt muistan. Sitäpaitsi oli erään naisen valokuva, josta
en ole onnistunut saamaan mitään tietoja. Luulen muuten ettei sillä
ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, enkä ole lähettänyt sitä
sanomalehtiin. Tässä se on."

Perenna otti prefektin ojentaman valokuvan ja hätkähti; se ei
välttänyt prefektin huomiota.

"Tunnetteko naisen?"

"En, en, herra prefekti. Aluksi minusta näytti, mutta ei, se oli vain
yhdennäköisyys... jonka minä tarkistan, jos tahdotte jättää minulle
kuvan täksi illaksi."

"Kyllä, täksi illaksi. Kun olette käyttäneet sitä, niin jättäkää se
komisario Mazerouxille, jolle minä annan määräyksen työskennellä
kanssanne Mornington-jutussa."

Keskustelu oli loppunut. Prefekti meni. Don Luis seurasi häntä
ovelle. Kun herra Desmalions aikoi laskeutua alas portaita, kääntyi
hän ja sanoi tyynesti:

"Te pelastitte aamulla henkeni. Jos ei teitä olisi ollut, olisi tuo
lurjus Sauveraud..."

"Oh, herra prefekti..." sanoi don Luis vastustaen.

"Niin, minä tiedän, että teillä on tapana tehdä sellaisia tekoja.
Teidän on kuitenkin otettava vastaan kiitokseni."

Ja poliisiprefekti teki kumarruksen kuin olisi hän kumartanut don
Luis Perennan, espanjalaisen aatelismiehen ja muukalaislegioonan
sankarin edessä. Weber sitävastoin pisti molemmat kätensä
housuntaskuihin ja meni ohi sellaisin ilmein kuin verikoira ja heitti
viholliseensa katseen täynnä mitä syvintä vihaa.

"Peijakas", ajatteli don Luis, "siinä on lurjus, joka ei laukaise
ohi, kun hän saa tilaisuuden ampua minua."

Hän katsoi ulos ikkunasta ja näki herra Desmalionsin auton vierivän
pois. Salapoliisit kokoontuivat päällikön taa ja lähtivät place du
Palais-Bourbonilta. Piiritys oli lakkautettu.

"Ja nyt toimeen!" sanoi don Luis. "Käteni ovat vapaat ja me panemme
vauhtia koneistoon."

Hän soitti palvelijaa.

"Tarjoa aamiainen ja pyydä neiti Levasseuria tulemaan sen jälkeen,
haluan puhella hänen kanssaan."

Hän meni ruokasaliin ja istuutui; valokuvan, jonka herra Desmalions
oli hänelle antanut, hän asetti eteensä ja tarkasteli sitä
huolellisesti. Se oli vähän haalistunut ja kulunut, jommoiseksi
valokuvat helposti tulevat kun ne ovat lompakossa tahi paperien
joukossa, mutta kuva oli aivan selvä. Siinä oli kaunis, nuori nainen
seurustelupuvussa paljain olkapäin ja käsivarsin, hymyilevin kasvoin;
hiuksissa oli kukkia.

"Neiti Levasseur", sanoi hän. "Onko tämä mahdollista?"

Kuvan yhdessä kulmassa oli puoleksi poiskulunut, tuskin huomattava
kirjoitus. Hän tavasi siitä "Florence", todennäköisesti tytön nimi.
Ja hän toisti:

"Neiti Levasseur, Florence Levasseur... kuinka on hänen kuvansa
joutunut päällikkö Vérot'n taskukirjaan? Ja mitä yhteyttä on
unkarilaisen kreivin lukijattaren ja tämän seikkailun välillä?"

Hän muisti tapahtuman rautaesiripusta. Hän muisti Echo de
Francen kirjoituksen, johon hän oli löytänyt käsikirjoituksen
omalta pihaltaan. Ennenkaikkea ajatteli hän katkennutta keppiä
työhuoneessa. Ja koko ajan koettaessaan selvittää näitä asianhaaroja,
ponnistellessaan käsittääkseen mitä osaa neiti Levasseur oli
näytellyt, oli hänen katseensa suunnattu valokuvaan ja hän tarkasteli
suun kaunista muotoa, sen ihastuttavaa hymyilyä, kaulan miellyttävää
kaarretta ja olkapäiden ihania piirteitä.

Ovi avattiin äkkiä ja neiti Levasseur syöksyi huoneeseen. Perenna,
joka oli lähettänyt palvelijan pois, vei huulilleen lasin vettä,
jonka hän oli juuri kaatanut. Neiti Levasseur juoksi esiin, tarttui
hänen käsivarteensa, tempasi lasin ja heitti sen matolle, niin että
se meni pirstaleiksi.

"Oletteko juonut siitä?" läähätti hän puoleksi tukahtuneella äänellä.

Perenna vastasi:

"En, en vielä. Miksi sitä kysytte?"

Neiti sopersi:

"Vesi tässä astiassa... vesi..."

"Mitä?"

"On myrkytetty."

Perenna hyppäsi tuolilta ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Mitä se merkitsee? Myrkytetty? Oletteko varma siitä? Vastatkaa!"

Huolimatta tavallisesta itsehallinnastaan oli hän todellakin levoton.
Tuntien sen myrkyn hirveän vaikutuksen, jota hänen vastustajansa
käytti ja muistaen Vérot'n, Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa
ruumiit, hän tiesi, että vaikkakin oli karaistu kestämään suuria
myrkkyannoksia, hän ei kuitenkaan voisi vastustaa tämän aineen
kuolettavaa vaikutusta.

Tyttö vaikeni. Don Luis sanoi käskevästi:

"Vastatkaa minulle! Oletteko varma siitä?"

"En... se oli päähänpisto... aavistus... eräät asianhaarat..."

Tuntui kuin olisi hän katunut sanojaan ja nyt koettanut ottaa ne
takaisin.

"Kas niin," sanoi Perenna, "minä haluan tietää totuuden. Ettekö siis
ole varma siitä, että tämä vesi on myrkytetty?"

"En... se on mahdollista..."

"Mutta aivan äskenhän..."

"Minä luulin niin... mutta ei... ei..."

"Siitä on helppo vakuuttautua", sanoi Perenna ja ojensi kätensä
tarttuakseen vesikannuun.

Neiti Levasseur oli nopeampi, tempasi astian ja iski sen rikki pöydän
kulmaan.

"Mitä te teette?" sanoi don Luis suuttuneena.

"Minä erehdyin. Ja siihen ei maksa vaivaa kiinnittää huomiota..."

Don Luis lähti nopeasti ruokasalista. Vesi, jota hänellä oli tapana
juoda, otettiin vedenpuhdistuskoneesta, joka seisoi tarjoiluhuoneen
päässä ruokasalista keittiöön päin. Hän juoksi sinne, otti astian
ja täytti sen vedellä puhdistuskoneesta. Sitten meni hän kauemmaksi
käytävään ja huusi tallin edessä leikkivää Mirzaa, koiranpentua.

"Kas tässä", sanoi hän ja asetti astian sen eteen.

Se alkoi juoda. Mutta äkkiä se jäi seisomaan liikkumattomaksi,
jännitetyin, vapisevin jaloin. Sitten sen koko ruumis rupesi
vapisemaan. Se päästi kuuluviin vaikeroivan vinkunan, pyörähti pari
kertaa ja kaatui.

"Se on kuollut", sanoi don Luis tunnusteltuaan penikan ruumista.

Neiti Levasseur oli seurannut häntä. Perenna kääntyi häneen ja sanoi
terävästi:

"Olitte oikeassa myrkkyyn nähden; te tiesitte sen sangen hyvin. Mistä
saitte tietää sen?"

Neiti Levasseur vastasi:

"Näin toisen penikan juovan tarjoiluhuoneessa. Se on kuollut. Minä
puhuin asiasta kuskille ja autonohjaajalle. He ovat tallissa. Ja
sitten juoksin varoittamaan teitä."

"Siinä tapauksessahan siinä ei ollut mitään epäiltävää. Miksi te
sanoitte, ettette olleet varma oliko vesi myrkytettyä, sillä..."

Autonohjaaja ja kuski tulivat ulos tallista. Perenna vei tytön pois
ja sanoi:

"Meidän on puheltava tästä. Menkäämme teidän huoneeseenne."

He menivät pitkin käytävää jälleen. Tarjoiluhuoneen, vierestä,
sieltä, missä vedenpuhdistaja oli, lähti toinen käytävä, joka päättyi
eräälle ovelle. Perenna avasi tämän oven. Se johti niihin huoneisiin,
joissa neiti Levasseur asui.

He menivät hänen salonkiinsa. Don Luis sulki kaikki ovet.

"Ja nyt", sanoi hän päättävästi, "on teillä ja minulla pieni
tilinteon hetki".




VII LUKU

Shakespearen teokset, 8 osa


Kaksi pientä siipirakennusta, polveutuen samalta vanhalta ajalta
kuin itse talokin, oli äärimmäisenä oikealla ja vasemmalla matalasta
muurista, joka erotti pihamaan place du Palais-Bourbonista.
Nämä siipirakennukset olivat yhteydessä päärakennuksen kanssa
ulkorakennusten kautta. Toisella sivulla olivat vaunuhuone, talli
ja autovaja sekä portinvartijan tupa, toisella sivulla pesutupa,
keittiöosasto ja se pieni siipirakennus, jossa neiti Levasseur asui.

Tämä pieni rakennus muodosti vain yhden asunnon, joka käsitti pimeän
eteisen ja suuren, pääasiallisesti salonkina käytetyn huoneen,
samalla kun toinen, makuuhuoneeksi kalustettu huone, oli oikeastaan
vain alkoovi. Verho peitti vuoteen ja pesulaitteen. Kahden ikkunan
kautta oli näköala place du Palais Bourbonille.

Ensimmäisen kerran astui don Luis neiti Levasseurin huoneeseen.
Vaikkakin täynnä muita ajatuksia, huomasi hän kuinka hauska se
oli. Se oli sangen yksinkertaisesti kalustettu, muutamia vanhoja
mahonkituoleja, yksinkertainen empiretyylinen kirjoituspöytä, yhdellä
raskaalla jalalla varustettu pyöreä pöytä ja muutamia kirjahyllyjä.
Mutta vaaleat liinaiset ikkunaverhot tekivät huoneen iloiseksi.
Seinillä riippui jäljennöksiä kuuluisien taiteilijoiden tauluista,
aurinkoisia rakennuksia esittäviä piirustuksia, italialaisia
huviloita, sisilialaisia temppeleitä...

Tyttö seisoi hänen edessään ja oli jälleen saavuttanut tyyneytensä;
hänen kasvonsa olivat saaneet tuon arvoituksellisen ilmeen, jota
oli niin vaikea selittää, erittäinkin kun hän nyt tarkoituksella
oli ottanut masentuneen ilmeen, joka, sikäli kuin Perenna arvasi,
oli aiottu peittämään hänen kiivaasti kuohuvia tunteitaan, joita
oli vaikea hallita. Hänen silmissään ei näkynyt pelkoa eikä uhmaa.
Näytti todellakin siltä kuin ei hänellä olisi ollut mitään pelättävää
selityksien suhteen.

Don Luis oli hetken vaiti. Se oli kummallista ja se suututti häntä,
mutta hän oli hämillään tämän naisen edessä, jota vastaan hän
mielessään teki niin vakavia syytöksiä. Ja kun hän ei rohjennut pukea
niitä sanoiksi, tahi sanoa suoraan, mitä ajatteli, niin hän alkoi:
"Te tiedätte, mitä tapahtui talossa tänä aamuna?"

"Tänä aamuna?"

"Niin, kun olin lopettanut puhelinkeskustelun."

"Kuulin siitä palvelijoilta."

"Ette ennen?"

"Kuinka olisin saanut siitä ennen tietää?"

Hän valehteli. Oli mahdotonta, että hän puhui totta. Mutta kuitenkin
oli hän puhunut niin rauhallisesti.

Perenna jatkoi:

"Selitän teille muutamilla sanoilla mitä tapahtui. Olin juuri
aikeissa jättää puhelinkomeron, kun rautaesirippu, joka on kätketty
seinän yläosaan, putosi alas. Kun olin vakuuttautunut siitä, etten
voinut tehdä mitään, päätin yksinkertaisesti, koska minulla oli
puhelin käsillä, kutsua erään ystäväni avuksi. Minä soitin majuri
d'Astrignacille. Hän tuli heti ja päästi minut palvelijan avulla
ulos. Tämänkö te olette kuullut?"

"Niin. Minä olin mennyt omiin huoneisiini, joka selittää sen, etten
tiennyt mitään tapauksesta enkä majuri d'Astrignacin käynnistä."

"Mutta mikäli sain vapaaksi päästyäni tietää, tunsivat kaikki talossa
olevat palvelijat ja te itsekin rautaesiripun olemassaolon."

"Aivan niin."

"Ja mistä tiesitte sen?"

"Kreivi Malonyilta. Hän kertoi minulle, että hänen äidinisänsä äiti,
joka vallankumouksen aikana asui tässä talossa ja jonka mies joutui
giljotiinin uhriksi, oli piileskellyt kolmetoista kuukautta tässä
komerossa. Siihen aikaan oli rautaesirippu ollut maalattu seinän
väriseksi."

"Oli vahinko, ettei minulle asiasta ilmoitettu, sillä näinollen olin
vähällä tulla surmatuksi."

Tämä mahdollisuus ei näyttänyt liikuttavan tyttöä, joka sanoi:

"Olisi parasta tarkastaa koneisto sekä ottaa selko, minkä vuoksi se
oli joutunut epäkuntoon. Kaikki on hyvin vanhaa ja toimii huonosti."

"Koneisto työskentelee erinomaisesti. Olen koettanut sitä."

"Kuka olisi sen tehnyt, jos ei se olisi onneton sattuma?"

"Joku vihollinen, jota en tunne."

"Hänet olisi nähty."

"On vain yksi henkilö, joka olisi voinut hänet nähdä: Te itse. Te
menitte sattumalta työhuoneen läpi ollessani puhelimessa ja minä
kuulin teidän huudahtavan kauhusta, kun te kuulitte uutisen rouva
Fauvillesta."

"Niin, minä tulin niin liikutetuksi. Minun tuli häntä sääli, olkoonpa
hän syyllinen tahi syytön."

"Ja kun te olitte käytävässä, niin että saatoitte painaa vieteriä
kädellä, ei rikollisen läsnäolon olisi pitänyt välttää huomiotanne."

Tyttö ei laskenut alas katsettaan. Kevyt puna levisi hänen
kasvoilleen ja hän sanoi:

"Minun olisi pitänyt kohdata hänet, sillä mikäli käsitän, menin minä
ulos muutamia sekunteja ennen tapahtumaa."

"Aivan niin. Mutta kummallisinta ja epätodenmukaisinta on, että te
ette kuulleet putoavan raudan räminää, ettekä huutoani ja sitä melua,
jonka aiheutin."

"Minä olin kai sulkenut jo välioven. En kuullut mitään."

"Silloin on minun otaksuttava, että joku oli piiloutunut
työhuoneeseeni sillä hetkellä, ja että tämä henkilö on liitossa
niiden roistojen kanssa, jotka tekivät molemmat murhat bulevardi
Suchetilla, sillä poliisiprefekti on äskettäin minun sohvanpielukseni
alta löytänyt kepinpuolikkaan, joka kuului eräälle näistä roistoista."

Tyttö näytti hyvin kummastuneelta. Tämä uusi tapahtuma näytti
todellakin olevan hänelle tuntematon. Perenna lähestyi häntä, katsoi
häntä suoraan silmiin ja sanoi:

"Teidän täytyy ainakin myöntää, että tämä on kummallista."

"Mikä sitten?"

"Tämä minua vastaan suunnattu sarja tapahtumia: eilen Echo de Francen
kirjoituksen käsikirjoitus; tänä aamuna ensiksi rautaesirippu,
joka putosi juuri kun minun piti astua sen alitse, sitten kepin
löytäminen, ja nyt myrkytetty juomavesi."

Tyttö nyökkäsi ja mutisi:

"Niin, niin... siinä on joukko tosiasioita..."

"Niin merkityksellinen rivi tosiasioita", sanoi Perenna, "että ne
poistavat epäilyksen varjonkin. Olen aivan varma siitä, että juuri
minun rohkein ja häikäilemättömin viholliseni hoitaa täällä peliään.
Hänen läsnäolonsa on todistettu. Hän on valmis toimimaan millä
hetkellä tahansa. Hänen tarkoituksensa on selvä. Tuon nimettömän
kirjoituksen ja kepinpuolikkaan kautta hän tahtoi saada minut huonoon
valoon ja vangituksi. Rautaesiripun pudottamisella hän tahtoi tappaa
minut, tahi ainakin pitää suljettuna sisälle muutaman tunnin. Ja
nyt sitten myrkky, salakavala myrkky, joka tappaa hiljaisuudessa...
tänään sekoitettiin juomaveteeni myrkkyä, huomenna ehkä ruokaani.
Sitten tulee veitsi, revolveri ja nuora, mikä hyvänsä, kunnes
minä katoan, sillä sitä he juuri haluavat, päästä minusta. Minä
olen vastustaja, minä olen mies, jota he pelkäävät; se mies, joka
eräänä päivänä paljastaa salaisuuden ja pistää miljoonat, joita he
kärkkyvät, taskuunsa. Minä vartioin Mornington-perintöä. Nyt on minun
vuoroni kärsiä. Neljä uhria on jo kuollut. Minusta tulee viides. Niin
on Gaston Sauveraud päättänyt, Gaston Sauveraud tahi joku muu, joka
hoitaa asioita. Ja rikostoveri on täällä, tässä talossa, kaikkien
keskellä, minun vieressäni. Hän pysyttelee takana ja vaanii minua.
Hän seuraa jokaista askeltani. Hän elää minun varjossani. Hän odottaa
sopivaa tilaisuutta ja paikkaa iskeäkseen. Mutta nyt olen saanut
siitä kyllikseni. Minä haluan tietää ja minä saan tietää kuka hän on."

Tyttö oli vetäytynyt hiukan taapäin ja seisoi nojaten pyöreään
pöytään. Perenna otti vielä askeleen eteenpäin ja silmät yhä
kiinnitettyinä tytön liikkumattomiin kasvoihin, tarkastaen
pienintäkin levottomuuden tahi pelon merkkiä, toisti hän vielä
kiivaammin:

"Kuka on rikostoveri? Kuka tässä talossa on vannonut ottavansa
minulta hengen?"

"En tiedä", sanoi tyttö, "en tiedä... Ehkä se ei ole mikään
salajuoni, niinkuin luulette, vaan ainoastaan joukko yhteensattuneita
asianhaaroja..."

Perenna tunsi halua sanoa hänelle sillä sievistelemättömällä tavalla,
jolla hänen oli tapana puhutella vihollisiaan:

"Te valehtelette, pikku ystävä, te valehtelette. Rikostoveri olette
te itse, kaunottareni. Te yksin tunsitte puhelinkeskusteluni
Mazerouxin kanssa, te yksin saatoitte mennä auttamaan Gaston
Sauveraudia, odottaa häntä autossa ja sopia hänen kanssaan tänne
tulosta kepinpuolikkaan kanssa. Te se olette, joka haluatte tappaa
minut, jostakin syystä, jota en tunne. Se käsi, joka uhkaa minua
pimeydessä, on teidän."

Mutta hänen oli mahdoton käyttäytyä tyttöä kohtaan sillä tavoin ja
hän oli niin katkeroitunut, kun ei voinut ilmaista vakaumustaan, että
hän tarttui tytön käteen, puristi sitä kovasti samalla kun hänen
ilmeensä syytti tätä terävämmin kuin mitkään sanat.

Hän hillitsi itsensä ja päästi otteensa. Tyttö vapautui nopealla
liikkeellä, joka todisti vastenmielisyyttä ja vihaa. Don Luis sanoi:

"Hyvä on. Minä kuulustelen palvelijoita. Jos niin vaaditaan, niin
erotan ne, joita epäilen."

"Ei, älkää tehkö sitä", pyysi tyttö innokkaasti. "Sitä ette saa
tehdä. Minä tunnen heidät kaikki."

Tahtoiko hän puolustaa heitä? Tunsiko hän omantunnonvaivoja siinä
silmänräpäyksessä, kun hänen itsepäisyytensä ja valheellisuutensa
antoivat aihetta palvelijajoukon uhraamiseen, joiden käytöksen
hän tiesi olevan yläpuolella kaiken epäilyksen! Don Luis sai
sen vaikutuksen, että katse, jonka tyttö heitti häneen, sisälsi
vetoamisen hänen myötätuntoonsa. Myötätuntoa kenelle? Toisilleko vai
itselleen?

He olivat vaiti pitkän aikaa. Don Luis seisoi muutamia askeleita
hänestä ja ajatteli valokuvaa kummastuen huomatessaan alkuperäisessä
löytävänsä kaikki kuvan kauneudet, kaiken sen kauneuden, johon hän
ei tähän saakka ollut kiinnittänyt huomiota, mutta joka nyt pisti
silmiin kuin ilmestys. Kultaiset hiukset säteilivät loistolla,
jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt. Suun ympärillä oli kenties
vähemmän onnellinen ilme, melkein katkera piirre, mutta sillä oli
joka tapauksessa jäljellä muotonsa. Leuan piirteet, viehkeä kaula,
joka kohosi yli liinakauluksen, olkapäiden muodot, kaikki oli
ihastuttavaa, ylhäistä, puoleensavetävää. Oliko mahdollista, että
tämä nainen oli murhaaja, myrkynsekoittajatar?

Perenna sanoi:

"Olen unohtanut etunimen, jonka ilmoititte. Mutta se nimi ei ollut
oikea."

"Kyllä, se oli."

"Teidän nimenne on Florence... Florence Levasseur."

Tyttö säpsähti.

"Mitä? Kuka on sanonut sen teille? Florence? Mistä te sen tiedätte?"

"Tässä on valokuva... teidän nimellänne varustettu. Sitä voi tuskin
lukea."

"Oh --!" sanoi hän kauhistuneesti saadessaan nähdä kuvan. "En voi
sitä uskoa. Mistä tämä tulee? Mistä te olette sen saaneet?" Ja äkkiä
hän jatkoi: "Poliisiprefekti antoi sen teille, eikö niin? Niin, hän
se oli, siitä olen varma. Olen varma, että tämä valokuva on aiottu
todistamaan minun henkilöllisyyteni, ja että he vainoavat minua,
minua myöskin... Ja se olette jälleen te, jälleen te..."

"Älkää olko peloissanne," sanoi Perenna. "Tarvitaan vain pieni
korjaus ja kasvot tulevat tuntemattomiksi. Minä pidän siitä huolen.
Älkää olko peloissanne."

Tyttö ei enää kuullut häntä, vaan tarkasteli hellittämättä valokuvaa
ja mutisi:

"Olin kaksikymmenvuotias... asuin Italiassa... oh, Jumalani, kuinka
onnellinen olin sinä päivänä, kun tämä valokuva otettiin! Ja kuinka
iloinen olinkaan saadessani nähdä kuvani! Luulin siihen aikaan
olevani kaunis. Ja sitten valokuva katosi. Se varastettiin minulta
yhdessä muiden esineiden kera, jotka minulta siihen aikaan vietiin..."

Hän hiljensi vielä enemmän ääntään ja lausui nimensä ikäänkuin olisi
puhunut toiselle naiselle, onnettomalle ystävälle:

"Florence... Florence..."

Kyyneleet virtasivat pitkin hänen kasvojaan.

"Hän ei ole niitä, jotka murhaavat", ajatteli Luis. "En voi uskoa
hänen olevan kanssarikollisen. Ja kuitenkin... kuitenkin..."

Hän meni yli lattian ikkunan luota ovelle. Italialainen maaseutu
seinällä kiinnitti hänen huomiotaan. Sitten luki hän hyllyllä olevien
kirjojen nimiä. Siinä oli ranskalaisia ja ulkomaalaisia teoksia,
romaaneja, näytelmäkappaleita, esseitä ja runokokoelmia, jotka
todistivat hienostuneesta ja monipuolisesta mausta. Hän näki Racinen
Danten vieressä, Stendhalin Edgar Allan Poen vieressä, Montaignen
Goethen ja Vergiliuksen välissä. Ja sillä selvänäköisyydellä,
joka saattoi hänet mistä esinekokoelmasta hyvänsä huomaamaan
yksityisseikkoja, jotka eivät satu kenen tahansa silmään, näki hän,
että eräs Shakespearen englantilaisen painoksen osista ei näyttänyt
aivan samanlaiselta kuin muut. Sen punaisessa nahkaselässä oli jotain
erikoista, jotain jäykkää, siinä ei ollut noita hienoja rakoja ja
raitoja, jotka todistavat, että kirjaa on usein käytetty. Se oli
kahdeksas osa. Hän otti sen käteensä niin hiljaa ja varovaisesti kuin
saattoi.

Hän ei ollut erehtynyt. Kirja oli säiliö, jonkunlainen ontto rasia,
jota saattoi käyttää piilopaikkana ja sen sisällä oli tavallista
kirjepaperia, erilaisia kirjekuoria sekä muutamia arkkeja viivattua
paperia, kaikki samaa suuruutta.

Hänen silmiinsä pisti heti viivatun paperin muoto. Hän muisti
paperin, jolle Echo de Francen kirjoituksen käsikirjoitus oli
kirjoitettu. Viivaus oli sama; suuruus ja muotokin näyttivät olevan
samat.

Katsoessaan lehtiä näki hän viimeistä edellisellä lehdellä kiireesti
lyijykynällä kirjoitettuja numeroita ja sanoja.

Hän luki:

    '_Bulevardi Suchet_

    Ensimmäinen kirje. Yöllä 15. huhtikuuta.

    Toinen. Yöllä 25. päivä.

    Kolmas ja neljäs. Yöllä 5. ja 15. toukokuuta.

    Viides ja räjähdys. Yöllä 25. toukokuuta.'

Hän huomasi heti, että ensimmäisen yön määräaika oli juuri tämä
päivä ja sitten, että nämä määräajat seurasivat toisiaan kymmenen
päivän väliajoilla. Hän pani myöskin merkille tämän käsialan ja
käsikirjoituksen yhtäläisyyden.

Sanomalehtikäsikirjoitus oli muistiinpanokirjassa hänen taskussaan.
Hän saattoi siis verrata molempien käsialojen yhtäläisyyttä ja
molempia viivattuja papereita. Hän otti muistikirjansa ja avasi sen,
siellä ei ollut käsikirjoitusta.

"Oh, peijakas," mutisi hän, "tämä menee jo liian pitkälle!"

Nyt muisti hän selvästi, että soittaessaan puhelimella Mazerouxille
oli muistikirja hänen päällystakkinsa taskussa, jonka hän oli
asettanut puhelinkomeron ulkopuolelle. Samalla hetkellä oli neiti
Levasseur ilman erikoista asiaa liikuskellut hänen työhuoneessaan.
Mitä hän teki siellä?

"Oh, minkälainen näyttelijätär!" ajatteli Perenna katkeroituneena.
"Hän vaani minua. Hänen kyyneleensä, hänen rehellinen ilmeensä,
hänen hellät muistonsa... kaikki on teeskentelyä. Hän kuuluu samaan
luokkaan kuin Marie Fauville ja Gaston Sauveraud. Samoin kuin hekin
on hän täydellinen näyttelijätär pienimmästä eleestään viattoman
äänensä heikoimpaan vivahdukseen asti."

Hän aikoi ryhtyä suoraan asiaan ja paljastaa tytön. Tällä kertaa
oli todistus eittämätön. Peläten kuulustelua, joka saattoi käydä
vaaralliseksi, oli tyttö anastanut häneltä käsikirjoituksen. Miten
saattoikaan Perenna tästä hetkestä alkaen olla epäilemättä, ettei
tyttö ollut niiden rikostoveri, jotka hoitivat Mornington-juttua
ja koettivat raivata don Luisin tieltään? Eikö ollut kaikki syy
uskoa, että tyttö oli tämän kauhean liiton johtaja auttaen sitä
häikäilemättömyydellään ja älyllään saavuttamaan asettamansa maalin?

Sillä hänhän oli vapaa, täydellisesti vapaa toimimaan ja liikkumaan.
Oli mahdollista, että hän oli ottanut osaa murhiin, ehkäpä myrkyn oli
juuri ruiskuttanut tämä kaunis valkoinen käsi, joka siveli kultaisia
hiuksia.

Perennaa värisytti. Hän oli pistänyt paperin takaisin kirjaan, pannut
sen paikoilleen ja meni nyt tytön luo. Äkkiä kiinnitti hän huomiota
tämän kasvojen alaosaan, leuan muotoon. Hän ponnisteli saadakseen
sen selville poskien pyöreyden ja huulten viehkeyden alta. Melkein
vastoin tahtoaan, levottomuudella ja kiduttavalla uteliaisuudella
tuijotti hän herkeämättä tyttöön valmiina väkivalloin avaamaan nuo
suljetut huulet ja etsimään vastausta pelottavaan arvoitukseen,
joka kohosi hänen eteensä. Nämä hampaat, nämä hampaat, joita hän
ei nähnyt, eivätkö ne olleet samat hampaat, jotka olivat jättäneet
paljastavat merkkinsä hedelmään. Kummat olivat tiikerinhampaat,
petoeläimen hampaat: nämä vaiko Marie Fauvillen?

Se oli mieletön otaksuma, koska jäljet oli todettu Marie Fauvillen
tekemiksi. Mutta otaksuman mielettömyys ei ollut riittävä syy sen
hylkäämiseksi.

Itse kummastuneena tunteista, jotka liikkuivat hänessä ja peloissaan
paljastaa itsensä, katsoi hän parhaaksi keskeyttää keskustelun, meni
tytön luo ja sanoi käskevästi:

"Haluan, että kaikki palvelijat talossa erotetaan. Antakaa heille
palkkansa, maksakaa heille haluamansa vahingonkorvaus ja järjestäkää
niin, että he lähtevät tänään. Toinen palvelijakunta tulee tänä
iltana. Teidän on otettava se vastaan."

Tyttö ei vastannut. Perenna meni, mukanaan kiusallinen tunne,
sama, joka oli ollut luonteenomainen koko hänen keskustelulleen
Florencen kanssa. Ilma heidän välillään oli raskas ja painostava.
Heidän sanansa eivät näyttäneet ilmaisevan kummankaan ajatuksia ja
heidän käytöksensä ei ollut lausuttujen sanojen mukainen. Eivätkö
asianhaarat vaatineet, että myöskin neiti Levasseur erotettaisiin
heti? Mutta sitä ei don Luis edes ajatellut.

Hän palasi työhuoneeseensa, soitti Mazerouxille ja sanoi matalalla
äänellä, niin ettei sitä voinut kuulla viereiseen huoneeseen:

"Tekö se olette, Mazeroux?"

"Olen."

"Onko prefekti määrännyt teidät minun käytettäväkseni?"

"On."

"Sanokaa hänelle sitten, että minä olen erottanut kaikki palvelijani
ja antanut teille luettelon heidän nimistään ja jättänyt
tehtäväksenne pitää heitä tarkasti silmällä. Heidän joukostaan on
meidän etsittävä Gaston Sauveraudin rikostoveri. Vielä eräs asia:
pyytäkää prefektiä antamaan teille ja minulle lupa viettää tämä yö
Hippolyte Fauvillen asunnossa."

"Hulluutta! Bulevardi Suchet'n talossa?"

"Niin. Minulla on syytä luulla, että jotain tapahtuu siellä."

"Mitä sitten?"

"Sitä en tiedä. Mutta jotain ehdottomasti tapahtuu. Ja haluan
välttämättömästi olla siellä läsnä. Onko asia päätetty?"

"On, isäntä. Jos ette saa minulta kieltoa, kohtaan teidät kello
yhdeksän illalla bulevardi Suchetilla."

Perenna ei enää sinä päivänä tarvinnut neiti Levasseuria. Hän meni
iltapäivän kuluessa ulos ja kävi välitystoimistossa, jossa valitsi
muutamia palvelijoita, autonajajan, kuskin, tarjoilijan, kokin jne.
Sitten meni hän valokuvaamoon otattamaan neiti Levasseurin kuvasta
uuden kopion. Don Luis valmisti sen itse ja muutti siten, ettei
poliisiprefekti huomaisi piirteiden tulleen vaihdetuiksi toisiin.

Hän söi päivällistä ravintolassa ja kello yhdeksän tapasi hän
Mazerouxin bulevardi Suchetilla.

Fauvillen murhan jälkeen oli talo ollut portinvahdin hoidossa. Kaikki
huoneet ja lukot olivat sinetöidyt paitsi työhuoneen sisin osa, johon
poliisilla oli avaimet ja lupa tehdä siellä tutkimuksia.

"No, Alexandre, poikaseni", huudahti don Luis kun he olivat
istuutuneet, "mitä sanotte tästä? On sangen jännittävää olla jälleen
täällä, eikö niin? Mutta tällä kertaa ei mitään ovisulkuja, ei
mitään vartijoita, kuuletteko. Jos jotain tapahtuu yöllä 15 päivänä
huhtikuuta, emme me aseta mitään esteitä ystävillemme. Heillä on
oleva täysin vapaa pääsy. Tällä kertaa he ovat tervetulleita."

Vaikkakin hän laski pilaa, oli hän kuitenkin, kuten itse sanoi,
omituisen jännittynyt muistaessaan molemmat rikokset, joita ei
oltu voitu estää; hän näki lakkaamatta edessään molemmat ruumiit.
Hän tunsi myöskin eräänlaista sääliä muistaessaan säälimätöntä
kaksintaisteluaan rouva Fauvillen kanssa, hänen epätoivoaan ja
vangitsemistaan.

"Kertokaa minulle rouva Fauvillesta", sanoi hän Mazerouxille. "Hän
koetti siis ottaa itseltään hengen?"

"Niin", sanoi Mazeroux, "perusteellisesti, vaikkakin tavalla, jonka
on täytynyt herättää hänessä vastenmielisyyttä. Hän yritti hirttäytyä
yhteenliitettyihin liinavaatekappaleisiin, joita oli repinyt
lakanoistaan ja alusvaatteistaan. Hänet täytyi palauttaa henkiin
keinotekoisella hengityksellä. Nyt hänellä ei ole vaaraa, mutta häntä
ei jätetä milloinkaan yksin, sillä hän vannoo kuitenkin tekevänsä
itsemurhan."

"Eikö hän ole tehnyt mitään tunnustusta?"

"Ei, hän vakuuttaa yhä viattomuuttaan."

"Ja mitä luulevat prefekti ja yleinen syyttäjä?"

"Miksikä he muuttaisivat käsitystään? Tutkimus vahvistaa jok'ainoan
häntä vastaan tehdyn syytöksen, ja on tullut kiistämättömästi
todistetuksi, että vain hän on voinut purra omenaan ja tehnyt sen
yhdentoista illalla ja seitsemän välillä aamulla. Omenassa on hänen
hampaidensa jäljet. Haluatteko väittää, että löytyy kahdet leuat
maailmassa, jotka voivat tehdä juuri samanlaiset merkit?"

"En, en", sanoi don Luis, joka ajatteli Florencea.

"En, siitä todisteesta emme voi väitellä. Meillä on tässä päivänselvä
tosiasia ja jäljet ovat melkein samanarvoiset kuin teossa tapaaminen.
Mutta kuinka voi kaiken tämän tapahtuessa selittää, että eräs
henkilö..."

"Mikä henkilö?"

"Oh, se on vain päähänpisto, josta en voi päästä. Sitäpaitsi on tässä
kaikessa niin paljon luonnotonta, sellaisia kummallisia aukkoja
ja yhteensattuneita asianhaaroja, että minä en rohkene luottaa
olettamukseen, jonka todellisuus voi huomenna kumota."

He jatkoivat keskustelua hetken hiljaisella äänellä ja tarkastelivat
asiaa joka puolelta.

Keskiyöllä he kiersivät sähkön sammuksiin ja sopivat vuoroon
nukkumisesta.

Ja tunnit kuluivat samalla tavalla kuin heidän viimeksikin
valvoessaan, samat myöhästyneiden autojen ja vaunujen äänet, samat
junanvihellykset ja sama hiljaisuus.

"Olenko ehkä erehtynyt?" ihmetteli Perenna "Saattoiko tuo johtolanka
Shakespearen teoksessa merkitä jotain muuta? Tahi tarkoittiko se
tapahtumia viime vuonna samaan aikaan?"

Kaikesta huolimatta tunsi hän kummallista levottomuutta, kun
päivänvalo alkoi tunkeutua puoleksi suljettujen verhojen kautta
sisään. Ei neljätoista päivää takaperinkään mikään ollut häntä
varoittanut että jotain oli tapahtunut ja kuitenkin oli hänellä
herätessään edessään kaksi uhria.

Kello seitsemän hän huusi:

"Alexandre!"

"Mikä on?"

"Te ette ole kuollut?"

"Mitä sillä tarkoitatte? Kuollut? En, miksikä sitä olisin?"

"Aivanko varmasti?"

"Te olette leikkisä! Miksikä ette ole itse kuollut?"

"Oh, pian tulee minun vuoroni. Kiitos roistojen älyn, ei ole mitään
syytä, jonka vuoksi minä yhä voisin välttää niitä."

He odottivat vielä tunnin. Sitten avasi Perenna ikkunan ja työnsi
syrjään verhon.

"Niin, Alexandre, te ette ole ehkä kuollut, mutta kovin viheriäiseltä
te näytätte."

Mazeroux nauroi pakoitetusti.

"Niin, tunnustan, että minulla oli vaikea olo valvoessani, kun te
nukuitte."

"Olitteko peloissanne?"

"Sydänjuuriin saakka. Ajattelin koko ajan, että jotain tapahtuisi.
Mutta ette tekään näytä siltä kuin olisi teillä ollut hauskaa.
Olitteko te myöskin..."

Hän keskeytti, sillä hän näki Don Luisin katseessa pohjatonta
kummastusta.

"Mikä nyt on?" hän kysyi.

"Katsokaa... pöydällä... kirje..."

Hän katsoi. Kirjoituspöydällä oli kirje, jonka kulmat olivat
rikkoutuneet ja he näkivät osoitteen, leiman ja postimerkin.

"Oletteko pannut sen siihen, Alexandre?"

"Laskette leikkiä. Te tiedätte kyllä ettei kukaan muu kuin te itse
ole voinut panna sitä siihen."

"Ei kukaan muu kuin minä ole voinut sitä tehdä... ja kuitenkaan se en
ole minä."

"Mutta silloinhan..."

Don Luis otti kirjeen ja tutkiessaan sitä huomasi, että osoite ja
postimerkit olivat raaputetut pois, niin että oli mahdoton nähdä
kirjeensaajan nimeä tahi asuinpaikkaa, mutta lähetyspaikka ja -aika
olivat selvät, Pariisi 4. tammikuuta 1919 --.

"Kirje on siis kolme ja puoli kuukautta vanha," sanoi don Luis.

Hän tutki nyt kirjeen sisällön. Se sisälsi tusinan verran rivejä ja
hän huudahti heti:

"Hippolyte Fauvillen allekirjoitus!"

"Ja hänen käsialansa", huomautti Mazeroux. "Sen näin heti. Siitä ei
voi erehtyä. Mitä tämä merkitsee? Hippolyte Fauvillen kolme kuukautta
ennen kuolemaansa kirjoittama kirje?"

Perenna luki ääneen:

    'Rakas vanha ystäväni!

    Valitettavasti voin vain vahvistaa mitä sinulle äskettäin
    kirjoitin, salajuoni kutoutuu ympärilleni. En tiedä vielä mikä
    on heidän suunnitelmansa ja vielä vähemmin kuinka he aikoivat
    sen toteuttaa, mutta kaikki varmistaa minua siitä, että loppu
    on lähellä. Luen sen naisen silmistä. Hän katsoo minuun joskus
    niin ihmeellisesti!

    Oh, sellainen häpeä! Kuka olisi voinut uskoa hänen kykenevän
    sellaiseen?

    Rakas ystäväni, olen hyvin onneton ihminen.'

"Ja tämän on allekirjoittanut Hippolyte Fauville", jatkoi Mazeroux,
"ja minä vakuutan, että se on todellakin hänen käsialaansa,
kirjoitettu neljäntenä päivänä tammikuuta tänä vuonna eräälle
ystävälle, jonka nimeä emme tiedä, vaikkakin nuuskimme sen jostain
selville, sen vannon. Ja tämä ystävä on antava meille tarvitsemamme
todistukset."

Mazeroux kiihottui.

"Todistus! Sitähän emme tarvitse! Sehän meillä on. Herra Fauville
itse antaa sen meille! 'Loppu on lähellä, luen sen hänen silmistään!'
'Hänen' tarkoittaa Marie Fauvilleä ja miehen todistus vahvistaa
kaiken mitä me tiedämme rouvasta. Mitä te sanotte?"

"Olette oikeassa", vastasi Perenna tuumivasti, "te olette oikeassa,
kirje on ratkaiseva. Mutta..."

"Mutta... mitä?"

"Kuka peijakas on tuonut sen tänne? Jonkun on täytynyt olla yöllä
huoneessa meidän täällä ollessamme. Onko se mahdollista? Olisimmehan
sen kuulleet. Se se on, joka tekee minut hölmistyneeksi."

"Niin, näyttää siltä..."

"Neljätoista päivää sitten oli kyllin ihmeellistä. Mutta silloin
olimme eteisessä, ulkopuolella, heidän askaroidessaan sisällä.
Tällä kertaa olimme molemmat täällä, aivan lähellä pöytää. Ja tältä
pöydältä, jossa ei illalla ollut pienintäkään paperilappua, löydämme
aamulla kirjeen."

"Emme tutki kauempaa", jatkoi Perenna, "se ei hyödytä mitään. Menkää
kirjeen kanssa poliisiprefektin luo, kertokaa hänelle kuinka olemme
viettäneet yön ja pyytäkää häneltä lupa meille molemmille tulla
tänne yöllä 25 päivänä huhtikuuta. Sinä yönä tulee uusi yllätys ja
minä kuolen kärsimättömyydestä saada tietää, saammeko silloin uuden
kirjeen jonkun 'hengen' kautta."

He sulkivat ovet ja lähtivät talosta.

Heidän mennessään oikealle, La Muettelle saadakseen auton, sattui don
Luis kääntämään päätään kun he tulivat Suchet bulevardin päähän. Eräs
mies ajoi ohi polkupyörällä. Don Luis ehti ainoastaan hämärästi nähdä
sileäksi ajetut kasvot ja säihkyvät silmät, jotka olivat suunnatut
häneen.

"Varo!" huusi hän ja tyrkkäsi Mazerouxia niin nopeasti, että tämä
kadotti tasapainonsa.

Mies oli ojentanut revolverin. Pamahti laukaus. Kuula vinkui ohi don
Luisin korvien.

"Ottakaa hänet kiinni", hän huusi. "Ette kai ole haavoittunut,
Mazeroux?"

"En".

Molemmat kiiruhtivat miehen jälkeen ja huusivat apua. Mutta näin
aikaisin aamulla ei ole milloinkaan tämän kaupunginosan leveillä
kaduilla ihmisiä. Mies kääntyi rue Octave-Feuilletille ja katosi.

"Kas niin, lopuksi saan sinut kuitenkin kiinni, roisto!" sähisi don
Luis luopuen tuloksettomasta takaa-ajosta.

"Mutta tiedättekö kuka hän oli?"

"Kyllä tiedän; se oli hän."

"Kuka?"

"Ebenholtsikeppinen mies. Hän on ajanut pois partansa, mutta tunsin
hänet kuitenkin. Se oli sama mies, joka seisoi väijymässä ja ampui
miehen Richard-Wallace bulevardin portailta, hän, joka tappoi
Ancenisen. Se roisto! Kuinka hän tiesi että minä olin viettänyt
yön Fauvillen talossa? Vakoillaanko minua kaikkialla. Mutta kuka
vakoilee? Ja minkä vuoksi? Ja kuinka?"

Mazeroux tuumi ja sanoi:

"Muistakaa, että te soititte minulle iltapäivällä ja sovitte
kohtauksesta. Vaikka te puhuitte hiljaa, on joku saattanut kotonanne
kuunnella."

Don Luis ei vastannut. Hän ajatteli Florencea.

Sinä aamuna ei neiti Levasseur tullut sisään kirjeineen, eikä
Perenna lähettänyt häntä hakemaan. Hän näki tytön useita kertoja
antavan määräyksiä uusille palvelijoille. Iltapäivällä käski Perenna
ajaa esiin auto ja ajoi bulevardi Suchetille prefektin määräyksen
mukaisesti tekemään Mazerouxin kanssa tutkimuksia, jotka eivät
kuitenkaan johtaneet mihinkään tuloksiin.

Kello oli kymmenen hänen palatessaan takaisin. Etsiväkomissario
ja hän söivät yhdessä päivällistä. Sitten hän tahtoi tarkastaa
taloa, jossa ebenholtsikeppinen mies oli asunut, nousi jälleen
autoon, yhä Mazerouxin seuraamana, ja käski ohjaajan ajaa bulevardi
Richard-Wallacelle.

Auto kulki yli Seinen ja seurasi sen oikeata rantaa.

"Nopeammin", sanoi hän puhetorveen uudelle ohjaajalle. "Olen tottunut
kulkemaan hyvällä vauhdilla."

"Eräänä kauniina päivänä ajatte kumoon", sanoi Mazeroux.

"Älkää pelätkö", vastasi don Luis. "Auto-onnettomuudet ovat vain
tyhmyreitä varten." He tulivat place de l'Almalle. Auto kääntyi
vasemmalle.

"Suoraan eteenpäin", huusi don Luis. "Ajakaa ohi Trocadéron."

Äkkiä alkoi auto horjua sinne tänne, lensi erästä puuta vasten ja
kääntyi kyljelleen.

Muutamassa hetkessä syntyi väentungos. Ihmiset löivät rikki ikkunan
ja avasivat oven. Don Luis oli ensimmäinen.

"Kiitos, tämä ei ole mitään", sanoi hän. "Minä olen vahingoittumaton.
Entä te, Alexandre?"

He auttoivat ulos komissarion. Hänellä oli joitakin naarmuja ja
mustelmia, mutta muuten oli hän vahingoittumaton.

Ohjaaja sitävastoin oli lentänyt istuimeltaan ja makasi vertavuotavin
päin liikkumattomana kadulla. Hänet kannettiin erääseen apteekkiin,
jossa hän kymmenen minuutin kuluttua kuoli.

Perenna oli ottanut vuokra-auton ja ajanut kotiin niin nopeasti kuin
saattoi. Hän tuli torille, ajoi sisään portista, meni yli pihan
käytävään, joka johti neiti Levasseurin asuntoon. Hän juoksi ylös
portaita, koputti ja astui vastausta odottamatta sisään.

Ovi huoneeseen, joka muodosti salongin, avautui ja Florence
näyttäytyi. Perenna syöksyi hänen luokseen ja sanoi raivoisalla
äänellä:

"Nyt se on tehty. Onnettomuus on tapahtunut. Eikä kuitenkaan kukaan
vanhoista palvelijoista ole pannut sitä toimeen, sillä he eivät ole
täällä ja minä olin ulkona autolla koko iltapäivän. Senvuoksi on
jonkun täytynyt myöhään päivällä, kuuden ja kymmenen välillä mennä
autovajaan ja viilata ohjaustanko melkein poikki."

"En ymmärrä", sanoi tyttö pelästynein ilmein.

"Te ymmärrätte varsin hyvin, että roistojen rikostoveri ei voi olla
kukaan uusista palvelijoista, ja te ymmärrätte sangen hyvin, että
teon täytyi onnistua ja se onnistui yli odotuksien. Eräs uhri sai
kärsiä minun puolestani."

"Mutta sanokaa toki mitä on tapahtunut! Te pelotatte minut! Mikä
onnettomuustapaus? Mitä on tapahtunut?"

"Auto ajoi kumoon. Ohjaaja kuoli."

"Oh, hirveätä!" sanoi tyttö. "Ja te luulette, että minä voin...
Kuollut, hirveätä! Miesraukka!"

Hänen äänensä hiljeni. Hän seisoi aivan lähellä Perennaa. Hän oli
kalpea, silmät olivat suljetut ja hän horjui. Perenna otti hänet
käsivarsilleen kun hän kaatui. Tyttö koetti vapautua, mutta hänellä
ei ollut siihen voimia. Perenna laski hänet lepotuoliin hänen
lakkaamatta toistaessaan:

"Ihmisraukka! Ihmisraukka!"

Tyttö oli kadottanut tajuntansa kokonaan, sillä hän jättäytyi ilman
vähintäkään vastustusta Perennan hoidettavaksi. Perenna ei liikkunut,
hän alkoi innokkaasti tutkia edessään olevaa suuta, tavallisesti niin
punaista, mutta nyt veretöntä ja kalpeahuulista.

Kahdella sormellaan erotti hän huulet toisistaan ja näki nyt molemmat
hammasrivit.

Ne olivat ihastuttavat, valkoiset ja kaunismuotoiset, ehkä hiukan
pienemmät kuin rouva Fauvillen, ehkäpä järjestyneet myöskin
kaarevammin. Kuka saattoi sanoa ettei näiden purema jättäisi
samanlaista merkkiä? Se oli epätodennäköinen otaksuma, sen hän tiesi,
mahdoton ihmetyö. Ja kuitenkin olivat asianhaarat tyttöä vastaan
ja viittasivat häneen kuten häikäilemättömimpään, hirveimpään ja
pelottavimpaan rikolliseen.

Hän nousi ja lähti.




VIII LUKU

Pirullinen viesti


Kaikista näistä tapahtumista yleisö tunsi ainoastaan rouva Fauvillen
itsemurhayrityksen, tarkastaja Ancenisin murhan ja Hippolyte
Fauvillen kirjeen löytymisen. Mutta tämä oli riittävää herättääkseen
kaikkien uteliaisuuden, kun he olivat jo ennestään innokkaasti
seuranneet Mornington-juttua ja odottivat jännittyneinä salaperäisen
don Luis Perennan pienimpiäkin liikkeitä, sekoittaen hänet
itsepäisesti Arsène Lupiniin.

Kuinka monimutkainen ja hämmästyttävä olikaan se arvoitus, joka koski
Perennaa itseään? Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa oli tehty
neljä yritystä tappaa hänet: rautaesiripulla, myrkyllä, revolverilla
ja auto-onnettomuudella. Florencen osaa näissä murhayrityksissä ei
voitu kieltää. Ja nyt oli tytön yhteys Fauvillen murhaajien kanssa
asianmukaisesti todettu sen pienen paperin löydöllä, joka oli
ollut Shakespearen kahdeksannen osan välissä, samalla kun kaamea
luettelo oli lisääntynyt kahdella kuolemalla, poliisitarkastaja
Ancenisin ja ohjaajan. Kuinka voitaisiin selittää se osa, jota tämä
arvoituksellinen tyttö oli näytellyt näissä tapahtumissa?

Millä kuumeentapaisella innolla don Luis tutkikaan hiljaisuudessa
tyttöä!

"Kuka te olette? Kuka te olette?" tunsi hän halua huudahtaa. "Eikö
teitä tyydytä vähempi, te pirullinen nainen, kuin kuoleman ja
murhan levittäminen ympärillenne? Ja tahdotteko te tappaa minutkin
saavuttaaksenne tarkoituksenne? Mistä te tulette ja mihin käy teidän
tienne?"

Tarkemmin ajatellessaan hän tuli vakuutetuksi eräästä seikasta,
joka ratkaisi arvoituksen, jota hän oli kauan miettinyt, nimittäin
salaperäisestä yhteydestä häntä vihaavan naisen ja place du
Palais-Bourbonille muuttonsa välillä. Hän ymmärsi nyt että hän ei
ollut ostanut taloa sattumalta. Kun hän teki kaupan, oli häneen
vaikuttanut eräs nimetön tarjous, joka oli joutunut hänen käsiinsä
koneella kirjoitetun kiertokirjeen muodossa. Mistä tuli tämä tarjous,
jollei Florencelta, joka tahtoi saada hänet läheisyyteensä voidakseen
vakoilla ja käydä sotaa häntä vastaan.

"Niin", ajatteli hän, "siinä on totuus. Cosmo Morningtonin
mahdollisena perillisenä ja etevänä näyttelijänä murhenäytelmässä
minä olen vihollinen ja he koettavat raivata minut pois tieltään
niinkuin tekivät toisillekin. Ja se on Florence, joka hoitaa peliä
minua vastaan. Ja hän se on, joka on tehnyt murhat."

Kun Florence jätti hänet tunsi hän tavallisesti helpotuksen tunteen
ja hengitti keveämmin, kuten hänet olisi vapautettu raskaasta
taakasta, mutta hän juoksi kuitenkin ikkunaan ja katsoi tytön
jälkeen, ja hän odotti aina saadakseen nähdä tämän salaperäisen
vihollisen, jonka tuoksuvan hengityksen hän oli tuntenut kasvoillaan,
tulevan ja menevän.

Eräänä aamuna sanoi tyttö hänelle:

"Sanomalehdet kertovat, että tänä yönä tapahtuu jotain."

"Tänä yönä?"

"Niin," sanoi tyttö näyttäen hänelle kirjoitusta lehdestä. "Tänään
on kahdeskymmenesviides päivä, ja poliisin ilmoituksen mukaan
jätetään bulevardi Suchetin taloon kirje joka kymmenes päivä ja talo
räjäytetään sinä päivänä, jolloin viides ja viimeinen kirje tulee."

Uhmasiko tyttö häntä? Tahtoiko hän tehdä selväksi, että tapahtuipa
mitä hyvänsä, asetettakoon tielle mitä esteitä tahansa, niin tulee
kirje kuitenkin, tämä salaperäinen kirje, josta oli mainittu
Shakespearen kahdeksannesta osasta löydetyssä paperissa?

Hän tarkasteli tyttöä terävästi. Tämä ei muuttanut ilmettäkään. Hän
vastasi:

"Niin, se on tänä yönä. Minä olen siellä. Ei mikään maailmassa voi
estää minua."

Tyttö aikoi vastata, mutta hillitsi jälleen tunteensa.

Sinä päivänä oli don Luis varuillaan. Hän söi aamiaisen ja
päivällisen muualla ja sopi Mazerouxin kanssa siitä, että place du
Palais-Bourbonia vahdittaisiin.

Neiti Levasseur ei poistunut talosta iltapäivällä. Illalla käski don
Luis Mazerouxin väkeä vakoilemaan jokaista, joka tulisi talosta ulos.

Kello kymmenen tapasivat etsiväkomisario ja don Luis toisensa
Hippolyte Fauvillen työhuoneessa.

Mazerouxilla oli mukanaan varasalapoliisipäällikkö Weber ja kaksi
siviilipukuista miestä.

Don Luis vei Mazerouxin syrjään.

"He epäilevät minua. Tunnustakaa se."

"Ei. Niin kauan kuin herra Desmalions on, eivät he voi tehdä teille
mitään. Mutta herra Weber väittää -- ja hän ei ole ainoa -- että te
suoritatte kaikki nämä teot itse."

"Missä tarkoituksessa?"

"Tarkoituksessa saada todistuksia Marie Fauvillea vastaan. Olen sen
vuoksi pyytänyt saada mukaani kaksi salapoliisia. Silloin on meitä
neljä, jotka voivat todistaa rehellisyytenne."

Kaikki asettuivat paikoilleen. Kaksi salapoliisia valvoisi kerrallaan.

Tutkittuaan huolellisesti sen pienen huoneen, jossa Fauvillen poika
oli nukkunut, sulkivat ja lukitsivat he kaikki ovet ja ikkunat. Kello
yksitoista he kiersivät sähkön sammuksiin.

Don Luis ja Weber saivat tuskin unen rahtuakaan silmiinsä.

Yö kului ilman että mitään tapahtui.

Mutta kello seitsemän, kun ikkunaluukut avattiin, nähtiin taas, että
pöydällä oli kirje. Aivan niinkuin edelliselläkin kerralla.

Kun ensimmäinen hämmästys oli asettunut, otti Weber kirjeen. Hänellä
oli määräys olla sitä lukematta eikä antaa kenenkään muunkaan lukea.

Tässä on kirje sellaisena kuin se julkaistiin sanomalehdissä, jotka
samalla julkaisivat asiantuntijan todistuksen, että käsiala oli
Hippolyte Fauvillen:

"Olen nähnyt hänet! Sinä ymmärrät, rakas ystävä, eikö niin? Minä
olen hänet nähnyt. Hän kulki Boulognen metsän tietä, takinkaulus
ylös käännettynä ja hattu korviin painettuna. En luule hänen nähneen
minua. Oli melkein pimeä. Mutta minä tunsin hänet heti. Minä tunsin
jälleen hänen hopeakoukkuisen ebenholtsikeppinsä. Se oli aivan
varmaan hän, tuo roisto!

"Hän on siis lupauksestaan huolimatta Pariisissa. Gaston Sauveraud
on Pariisissa. Ymmärrätkö, mikä hirveä merkitys sillä on? Jos hän
on Pariisissa, niin se merkitsee, että hän aikoo toimia. Oh, kuinka
paljon pahaa se mies on minulle tehnyt! Hän on jo ryöstänyt minulta
onneni ja nyt aikoo hän ottaa elämäni. Olen kauhun lamauttama."

Fauville tiesi siis, että ebenholtsikeppisen miehen, Gaston
Sauveraudin tarkoitus oli tappaa hänet. Sen selitti Fauville aivan
selvästi tässä omakätisessä kirjeessään, ja kirje vahvisti ne Gaston
Sauveraudin, vangitsemistilaisuudessa epähuomiossa lausumat sanat,
että molemmat miehet olivat olleet tuttavia, mutta riitautuneet,
ja että Gaston Sauveraud oli luvannut olla milloinkaan tulematta
Pariisiin.

Tämä levitti myöskin hiukan valoa Mornington-juttuun. Mutta
toiselta puolen, kuinka käsittämätöntä olikaan, että tämä kirje oli
löydetty työhuoneen pöydältä! Viisi henkilöä oli vartioinut, viisi
mitä kelvollisinta miestä, ja kuitenkin oli tuntematon käsi tänä
yönä, kuten viidennentoista päivän yönäkin, salaa pistänyt kirjeen
huoneeseen suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi, heidän kuulematta
ääntäkään tahi näkemättä merkkiäkään siitä, että joku olisi
liikuttanut ikkunoita tahi ovia.

On mahdotonta sanoa mitään yleisön hämmingistä. Kirjeen ilmestyminen
sai silmänkääntötempun luonteen.

Don Luis Perennan terävänäköisyys oli siis osunut oikeaan
joka suhteessa, sillä odotetut tapahtumat olivat sattuneet
viidentenätoista ja kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä
huhtikuuta. Jatkuisiko sarja viides toukokuuta? Ei kukaan epäillyt
sitä, sillä olihan don Luis sen sanonut ja kaikki uskoivat, ettei
don Luis voinut erehtyä. Koko viidennen päivän yön seisoi väkijoukko
Suchet bulevardilla; uutistenhankkijat ja kaikenlaiset yökulkijat
tulivat sinne laumoina saadakseen tietää oliko jotain tapahtunut.

Poliisiprefekti, johon molemmat edelliset ihmetyöt olivat tehneet
vaikutuksen, oli päättänyt itse olla läsnä kolmantena yönä. Hän tuli
seurassaan useita tarkastajia, jotka hän asetti puutarhaan, eteiseen
ja yläkertaan. Itse hän asettui vartioon yhdessä Weberin, Mazerouxin
ja don Luis Perennan kanssa.

He pettyivät odotuksessaan ja se oli herra Desmalionsin syy.
Välittämättä don Luisin lausumasta käsityksestä oli prefekti
päättänyt olla kiertämättä sähkövaloa sammuksiin, nähdäkseen
estäisikö valo ihmetyön. Sellaisissa olosuhteissa ei kirje saattanut
tulla eikä se tullutkaan. Oliko se sitten silmänkääntäjän kuje tahi
rikollisten temppu, tarvitsi ihmetyö pimeyden apua.

       *       *       *       *       *

Toukokuun viidettätoista odotettiin ja sama väkijoukko oli
kokoontunut talon ympärille, levoton, jännittynyt väkijoukko, joka
hätkähti pienimmästäkin äänestä ja noudatti täydellistä hiljaisuutta
silmät Fauvillen taloon suunnattuina.

Tällä kertaa sammutettiin valo, mutta poliisiprefekti piti kättään
sähkönappulan päällä. Kymmenen kertaa, kaksikymmentä kertaa sytytti
hän äkkiarvaamatta tulen. Pöydällä ei ollut mitään. Se, mikä oli
herättänyt hänen huomiotaan, oli ainoastaan huonekalujen natina tahi
hänen miestensä tekemä liike.

Äkkiä päästivät kaikki huudahduksen. Joku epätavallinen, kahiseva
ääni oli rikkonut hiljaisuuden.

Herra Desmalions kiersi sähkön heti palamaan. Hän huudahti. Kirje ei
ollut pöydällä, mutta sen vieressä lattialla, maton päällä.

Mazeroux teki ristinmerkin. Salapoliisit olivat kalpeat kuin kuolema.

Herra Desmalions katsoi don Luisiin, joka nyökkäsi lausumatta
sanaakaan.

He tutkivat lukot. Mitään ei oltu koskettu.

Myöskin tänä päivänä korvasi kirjeen sisällys tyytymättömyyden
siitä, ettei oltu keksitty millä tavoin se oli pujautettu sisään. Se
hälvensi kaikki epäilyt, jotka vielä ympäröivät Suchet bulevardin
murhaa.

Se oli insinöörin allekirjoittama, kauttaaltaan hänen käsialallaan
kirjoitettu kahdeksas päivä helmikuuta ja ilman näkyvää osoitetta. Se
kuului näin:

    'Ei, rakas ystävä, en aio antaa tappaa itseäni niinkuin lammas,
    joka viedään teurastuspenkkiin. Minä puolustan itseäni, taistelen
    viimeiseen hetkeen saakka. Viime aikana on sattunut muutoksia.
    Minulla on nyt todistus, vastaansanomaton todistus. Minulla on
    heidän välillään vaihdettuja kirjeitä. Ja minä tiedän heidän vielä
    rakastavan toisiaan niinkuin alussa ja että he aikovat mennä
    naimisiin eivätkä salli minkään seisoa tiellään. Marie -- ota
    huomioon mitä sanon -- Marie on itse sanonut kirjeellisesti: 'Ole
    kärsivällinen, oma Gastonini. Rohkeuteni kasvaa päivä päivältä. Sitä
    pahempi hänelle, joka seisoo välillämme. Hänen on poistuttava.'

    Rakas ystävä, jos minä kaatuisin taistelussa, löydät sinä nämä
    kirjeet sekä kaikki todistukset, jotka olen koonnut tuota
    halveksittavaa roistoa vastaan, kaapista, joka on lasisuojustimen
    peittämä. Kosta minut silloin. Au revoir. Tahi ehkä hyvästi
    ainaiseksi.'

Niin kuului kolmas kirje. Haudastaan ilmiantoi ja syytti Hippolyte
Fauville rikollista vaimoaan. Haudastaan antoi hän ratkaisun
arvoitukseen ja selitti syyn, miksi rikos oli tehty: Marie Fauville
ja Gaston Sauveraud rakastivat toisiaan.

He tunsivat varmasti Cosmo Morningtonin testamentin, sillä he olivat
ensiksi raivanneet tieltä Cosmo Morningtonin ja heidän kiihkonsa
anastaa suunnaton omaisuus oli kiiruhtanut tapahtumia. Mutta murhan
ensimmäinen syy polveutui syvälle juurtuneesta intohimosta: Marie
Fauville ja Gaston Sauveraud rakastivat toisiaan.

Yksi arvoitus oli vielä ratkaisematta: kuka oli tuo tuntematon
kirjeenvaihtaja, jolle Hippolyte Fauville oli jättänyt tehtäväksi
kostaa hänen murhansa ja joka, sensijaan että olisi yksinkertaisesti
luovuttanut kirjeet poliisille, harjoitti terävänäköisyyttään
antamalla niiden tulla päivänvaloon mitä kummallisimpien temppujen
kautta. Oliko hänen etujensa mukaista pysyä näkymättömänä?

Kaikkiin näihin kysymyksiin vastasi Marie Fauville odottamattomalla
tavalla, vaikkakin tavalla, joka täydelleen sopi yhteen hänen
uhkauksiensa kanssa. Viikkoa myöhemmin, pitkän kuulustelun jälkeen,
jonka aikana häneltä koetettiin saada tietää miehensä vanhan ystävän
nimi, oli hänen onnistunut piilottaa lasipala, jolla hän koetti avata
suonensa.

Don Luis sai kuulla asiasta Mazerouxilta, joka tuli hänelle siitä
seuraavana aamuna kello kahdeksan kertomaan. Komisariolla oli
kädessään matkalaukku ja hän oli matkalla asemalle.

"Onko hän kuollut?" huudahti don Luis.

"Ei, hän näyttää välttäneen sen vielä tämän kerran. Mutta mitä se
auttaa?"

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Hän tietysti tekee sen. Se on hänen päähänpistonsa. Ja eräänä
päivänä..."

"Eikö hän nytkään tehnyt tunnustusta ennen itsemurhayritystään?"

"Ei. Hän kirjoitti muutamia sanoja paperille, että kun hän nyt
tarkemmin ajatteli asiaa, saattoi hän neuvoa kysymään salaperäisistä
kirjeistä eräältä herra Langernault'a. Tämä oli, mikäli rouva tiesi,
ainoa ystävä, joka hänen miehellään oli ollut ja joka tapauksessa
ainoa, jota tämä saattoi kutsua 'rakkaaksi vanhaksi ystäväkseen'.
Tämä herra Langernault ei voisi muuta kuin selittää hänen
viattomuutensa ja valaista sitä kauheata erehdystä, jonka uhriksi hän
oli joutunut."

"Mutta", sanoi don Luis, "jos on joku, joka saattaa todistaa hänen
viattomuutensa, mistä syystä avaa hän sitten valtasuonensa?"

"Hänen elämänsä on arvoton," sanoo hän, "ja ainoa, mitä hän haluaa,
on lepo ja kuolema."

"Lepo? Lepo? Onhan muitakin tapoja saada lepoa kuin kuolema. Jos
totuuden paljastaminen johtaa hänen vapautukseensa, niin ei totuus
ehkä ole aivan mahdoton saavuttaa."

"Mitä sanotte? Oletteko arvanneet jotain? Alatteko ymmärtää?"

"Hyvin hämärästi, mutta juuri näiden kirjeiden yliluonnollisen
täsmällinen saapuminen näyttää minusta hyvältä merkiltä."

Hän mietti hetkisen ja jatkoi:

"Onko noiden kolmen kirjeen poisraavitut osoitteet huolellisesti
tutkittu?"

"Ovat, ja onnistuttiin saamaan esiin nimi Langernault."

"Missä asuu tämä Langernault?"

"Rouva Fauvillen sanojen mukaan Ornen departementissa Damignin
kylässä."

"Mikä on lähin kaupunki?"

"Alençon."

"Matkustatteko te nyt sinne?"

"Kyllä, poliisiprefekti on käskenyt minun matkustaa heti. Astun
junaan Les Invalides'illä."

"Ei, minä kyyditsen teidät autollani."

"Mitä varten?"

"Matkustamme molemmat. Minun on ryhdyttävä johonkin. Ilma täällä
talossa on minulle hengenvaarallista."

"Mitä tarkoitatte?"

"En mitään. Tiedän sen."

Puoli tuntia tämän jälkeen kiisivät he pitkin Versaillesin tietä.
Perenna ajoi itse avonaista autoa ja he kiisivät eteenpäin niin
raivoisasti, että Mazerouxilta miltei salpautui hengitys ja hän
huudahti tuontuostakin:

"Herra Jumala, minkälainen vauhti!... Millä tavoin te ajatte!...
Ettekö pelkää, että ajamme kumoon? Muistakaa mitä tapahtui
äskettäin..."

He tulivat Alençoniin juuri aamiaiseksi. Kun he olivat sen
lopettaneet, menivät he postitoimistoon. Siellä ei kukaan tuntenut
nimeä Langernault. Damignilla oli oma postikonttorinsa, mutta oli
otaksuttu, että herra Lagernault jätti kirjeensä Alençon poste
restante.

Don Luis ja Mazeroux ajoivat edelleen Damignin kylään. Ei täälläkään
tuntenut postinhoitaja Langernaultia, vaikka Damignissa oli vain
tuhat asukasta.

"Menkäämme määrin luo," sanoi Perenna.

Määrille sanoi Mazeroux kuka hän oli ja kertoi hänelle käyntinsä syyn.

"Vanha Langernault? Tietysti. Erinomainen mies, hänellä oli liike
kaupungissa."

"Ja hänellä oli tapana arvattavastikin jättää kirjeensä Alençonin
postitoimistoon?"

"Niin, joka päivä, saadakseen vähän liikuntoa."

"Ja hänen talonsa?"

"On kylän laidassa. Te ajoitte tullessanne sen ohi."

"Voiko sen nähdä?"

"Tietysti, mutta..."

"Ehkä hän ei ole kotona?"

"Ei, se miesraukka ei ole pannut jalkaansa talon sisäpuolelle
jätettyään sen neljä vuotta sitten."

"Mistä se johtuu?"

"Hänhän on ollut neljä vuotta kuolleena."

Don Luis ja Mazeroux vaihtoivat hämmästyneen katseen.

"Hän on siis kuollut?" sanoi don Luis.

"Niin, ammuttu."

"Kuinka niin?" huudahti Perenna. "Murhattiinko hänet?"

"Ei, ei. Ensin luulimme niin, kun löysimme hänet lattialta omasta
huoneestaan, mutta tutkimus osoitti, että se oli tapaturma. Hän oli
puhdistamassa pyssyään kun se laukesi satuttaen häntä vatsaan. Meistä
kaikista se oli sangen merkillistä. Langernault, joka oli taitava
metsämies, ei ollut niitä, jotka käyttäytyivät varomattomasti."

"Oliko hänellä rahoja?"

"Oli, ja se oli juuri merkillisintä: ei löydetty soutakaan."

Don Luis tuumi hetkisen ja kysyi sitten:

"Jättikö hän jälkeensä samannimisiä sukulaisia?"

"Ei ketään, ei edes serkkuja. Ja siitä seurasi, että hänen maatilansa
-- sitä kutsuttiin Vanhaksi linnaksi sen raunioiden mukaan -- jäi
kaupungille. Viranomaiset ovat sinetöineet ovet ja sulkeneet portit
puistoon. He odottavat, että lain määräämä aika kuluisi umpeen
ottaakseen sen haltuunsa."

"Mutta eikö satu, että uteliaat ihmiset kiipeävät yli muurin
puistoon?"

"Ei. Ensiksikin ovat muurit hyvin korkeat. Ja sitten... ja sitten on
vanhalla linnalla ollut huono maine täällä ympäristössä niin kauan
kuin voin muistaa. On puhuttu aina kummituksista... tyhmiä juttuja
tietystikin, mutta kuitenkin..."

Perenna ja hänen toverinsa eivät voineet toipua kummastuksestaan.

"Se oli kummallinen juttu," huudahti don Luis heidän erottuaan
määristä. "Fauville kirjoittaa kirjeitä kuolleelle miehelle...
kuolleelle miehelle, joka kaiken todennäköisyyden mukaan on tullut
murhatuksi."

"Jonkun on täytynyt siepata kirjeet."

"Nähtävästi. Mutta se ei kumoa sitä tosiasiaa, että hän on
kirjoittanut ne kuolleelle miehelle ja tehnyt kuolleen miehen
uskotukseen kertoen tälle vaimonsa rikollisista aikeista."

Mazeroux vaikeni. Hänkin näytti täydellisesti hölmistyneeltä.

Heidän aikoessaan lähteä kello kuusi huomasi don Luis auton
kuluttaneen kaiken polttoaineen ja lähetti Mazerouxin sitä
Alençonista hakemaan. Hän itse käytti tilaisuutta mennäkseen
tarkastamaan Vanhaa linnaa.

Hän kulki pensasaitojen reunustamaa tietä, joka vei sitruunapuiden
koristamalle avoimelle paikalle; muurin keskellä oli raskas suljettu
puuportti. Don Luis kulki pitkin muurin vierustaa, joka todellakin
oli hyvin korkea. Hänen onnistui kuitenkin, puunoksia apunaan
käyttäen, kiivetä sen yli.

Puistossa oli villejä kukkia kasvava hoitamaton ruohokenttä ja
lapioimattomia käytäviä, joista oikeanpuoleinen johti raunioiden
täyttämälle maavallille ja vasemmanpuoleinen pienelle ränsistyneelle
talolle, jonka ikkunaluukut riippuivat vinosti. Hän meni tähän
suuntaan, kun hän hämmästyksekseen huomasi tuoreita jalanjälkiä
sateen liottamassa maassa. Ja hän näki, että nämä jäljet olivat
pienten, hienojen naistenkenkien jättämät.

"Kuka peijakas käy täällä kävelemässä?" ajatteli hän.

Hän keksi useita pieniä jälkiä hiukan kauempana tiellä, josta kenkien
omistajatar oli käynyt ylitse ja ne johtivat talosta puuryhmän luo,
jossa hän näki ne vielä kaksi kertaa. Sitten kadotti hän jäljet.

Hän seisoi suuren, puoleksi sortuneen, korkealla maaperustalla
rakennetun vajan vieressä. Sen lahonneet ovet näyttivät töin tuskin
riippuvan rautasaranoissaan. Hän kulki lähemmäksi ja katsoi eräästä
raosta sisään. Ikkunaton vaja oli puolipimeä, lukuunottamatta sälöjen
välitse virtaavaa valoa. Hän erotti tyhjiä tynnyreitä, särkyneitä
viinipuristimia, vanhoja auroja ja kaikenlaista rautaromua.

"Tänne ei se kaunotar ole askeleitaan ohjannut," ajatteli Don Luis.
"Katsokaamme toiselta taholta."

Hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän oli kuullut sisältä
jotain ääntä.

Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Haluten kuitenkin päästä
asiasta täysin perille, painoi hän olkapäällään erään laudan sisään
ja astui vajaan.

Silmät tottuivat vähitellen pimeyteen. Huomaamattaan hän löi päänsä
johonkin, jota ei ollut nähnyt, johonkin kovaan, joka riippui
ylhäältä ja alkoi heilua edestakaisin päästäen kummallisen kalisevan
äänen.

Oli liian pimeä, että olisi voinut nähdä mikä se oli. Don Luis otti
taskulampun taskustaan ja painoi vieteriä.

"Peijakas", huudahti hän hämmästyneenä ja otti askeleen taapäin.

Hänen yläpuolellaan riippui luuranko!

Ja melkein samassa silmänräpäyksessä mutisi hän uuden kirouksen.
Luuranko numero kaksi riippui ensimmäisen vieressä!

Molemmat oli sidottu vahvalla nuoralla kattoparruissa oleviin
renkaisiin. Heidän päänsä heiluivat. Se, jota kohden Perenna oli
törmännyt, liikkui vielä hitaasti ja jalat löivät yhteen kaamealla
kolinalla.

Mutta kauheinta oli, että molemmilla luurangoilla, vaikkakin ilman
ainoatakaan vaateriepua, oli vielä sormessaan kultasormuksensa, jotka
olivat nyt liian väljät, kun liha oli pudonnut pois, mutta pysyivät
kuitenkin koukistuneissa sormissa.

Hän veti sormukset pois vavisten inhosta ja huomasi niiden olevan
vihkisormukset. Molemmissa oli sisäpuolella sama päivämäärä, 12.
elokuuta 1887 ja nimet: "Alfred; Victorine."

"Mies ja vaimo", mutisi hän. "Onko tämä kaksoisitsemurha? Tahi
murha? Mutta kuinka on mahdollista, että luurankoja ei vielä ole
keksitty? Voidaanko arvella, että ne ovat olleet täällä aina vanhan
Langernaultin kuolemasta, siitä saakka kun kaupunki otti maatilan
haltuunsa ja teki mahdottomaksi kenellekään päästä tänne?"

Hän ajatteli hiukan.

"Kenellekään? Siitä en ole varma, koska näin jalanjäljistä
puutarhassa, että joku nainen on ollut täällä viimeksi tänään."

Ajatus tuntemattomasta tuotti hänelle päänvaivaa. Huolimatta
kuulemastaan äänestä piti hän tuskin luultavana, että nainen olisi
tullut vajaan. Ja muutaman minuutin etsinnän jälkeen hän aikoi
lähteä, kun hän vasemmalta kuuli putoavien esineiden kolinan: ne
olivat muutamia tynnyrinvanteita, jotka putosivat maahan kappaleen
matkaa hänen seisomapaikastaan.

Oliko mahdollista, että nainen, hänen tulonsa yllättämänä,
oli paennut tähän piilopaikkaan ja tehnyt liikkeen, niin että
tynnyrinvanteet putosivat alas?

Don Luis asetti taskulamppunsa eräälle tynnyrille, niin että sen valo
suuntautui ullakolle. Kun hän ei nähnyt mitään epäiltävää, ainoastaan
joukon haravia, kuokkia ja viikatteita, luuli hän, että joku eläin,
villikissa tai joku muu, oli aiheuttanut kolinan ja meni siitä
varmistautuakseen nopeasti tikapuille ja kiipesi ylös.

Äkkiä, hänen ollessaan juuri ullakon lattian tasalla, kuului uusi
ääni, uusi putoilevien esineiden kolina. Ja erään korkean romukasan
takaa nousi olento uhkaavin elein.

Kaikki tapahtui salamannopeudella. Don Luis näki valtavan viikatteen
halkaisevan ilmaa ja suuntautuvan hänen päähänsä. Jos hän olisi
epäröinyt silmänräpäyksen, kymmenesosa silmänräpäyksen, olisi tuo
kauhea ase katkaissut hänen kaulansa. Nyt ehti hän hädin tuskin
painautua portaalle. Viikate suhahti hänen päänsä yli. Hän liukui
jälleen maahan.

Mutta hän oli nähnyt...

Hän oli nähnyt Gaston Sauveraudin pelottavat kasvot ja hänen
takanaan Florence Levasseurin vääristyneet piirteet, kuolonkalpeina
sähkövalossa.




IX LUKU

Lupinin viha


Hän seisoi hetken liikkumattomana ja mykkänä. Ylhäältä kuului
melua ja kolinaa ikäänkuin piiritetyt rakentaisivat sulkuja. Mutta
sähkövalon oikealta puolelta virtasi eräästä äkkiä paljastuneesta
aukosta päivänvaloa ja hän näki; tässä valossa ensin toisen, sitten
toisen pakenevan luukun kautta katolle.

Hän kohotti revolverin ja ampui, mutta harhaan, sillä hän ajatteli
Florencea ja hänen kätensä vapisi. Vielä kolme laukausta pamahti
rautaromujen keskellä ullakolla. Viidettä laukausta seurasi tuskan
huuto. Don Luis ryntäsi ylös portaita.

Hän juoksi umpimähkään ullakon läpi, laskeutui maavallille ja kiisi
alas jyrkännettä vasemmalle vajasta, ohi päärakennuksen, mutta ei
nähnyt mitään. Sitten hän meni oikealta puolelta jälleen ylös,
vaikka ullakko olikin hyvin pieni, etsi sen huolellisesti, sillä
lisääntyvässä hämärässä oli hänellä täysi syy varoa uutta hyökkäystä
vihollisen puolelta.

Hän huomasi nyt jotain, jota ei ollut ennen huomannut. Maavalli
jatkui poikki muurin, joka täällä oli vähintäin kuusi jalkaa korkea.
Gaston Sauveraud ja Florence olivat epäilemättä päässeet pakoon sitä
tietä.

Perenna seurasi leveää muuria, kunnes tuli matalammalle paikalle,
jossa hyppäsi äsken kynnetylle pellolle, jonka toisella puolella oli
metsikkö; sinne olivat kai pakolaiset juosseet. Hän aikoi tutkia sen,
mutta huomattuaan sen tiheyden ymmärsi sen olevan vain ajanhukkaa.

Hän palasi sen vuoksi kylään tuumiskellen viimeisiä tapahtumia. Vielä
kerran oli Florence rikostoverinsa kanssa koettanut päästä hänestä.

"Oh, se kurja olento," mutisi hän värähtäen. "Kuinka voi hänellä olla
niin suloiset kasvot ja niin kauniit silmät, niin vakavat, rehelliset
ja melkein viattomat?"

Majatalon ulkopuolella kirkon luona oli Mazeroux täyttämässä
polttoainesäiliötä ja sytyttämässä lyhtyjä. Don Luis näki Damignin
määrin kulkevan poikki torin. Hän vei tämän syrjään.

"Oletteko sattuneet, herra määri, kuulemaan milloinkaan täällä
ympäristössä -- ehkä pari vuotta sitten -- puhuttavan kadonneesta
avioparista noin neljän-, viidenkymmenen ikäisistä? Miehen nimi oli
Alfred..."

"Ja vaimon Victorine", jatkoi määri. "Kyllä ollen! Se juttu herätti
paljon huomiota. He asuivat Alençonissa sangen vaatimattomissa
olosuhteissa; he katosivat yhtäkkiä samalla kertaa eikä kukaan
ole saanut milloinkaan tietää heistä enempää kuin heidän pienestä
pääomastaankaan, paristakymmenestä tuhannesta frangista, jotka he
olivat saaneet edellisenä päivänä myymästään talosta. Muistan sen
hyvin. Heidän nimensä oli Dedessuslamare."

"Kiitos, herra määri," sanoi Perenna, joka oli saanut tietää mitä
halusi.

Auto oli kunnossa. Minuuttia myöhemmin olivat he matkalla Alençoon.

"Mihinkä menemme, isäntä?" kysyi Mazeroux.

"Asemalle. Minulla on syytä luulla ensiksikin, että Sauveraud on
tänä aamuna saanut vihiä -- millä tavalla, en vielä tiedä -- rouva
Fauvillen ilmoituksesta Langernaultista, ja toiseksi, että hän on
tänä päivänä hiiviskellyt Langernaultin talon ympärillä syystä, jota
myöskään en tiedä. Otaksun, että hän tuli junalla ja aikoo sillä
palata."

Perennan otaksuma vahvistui pian. Hän sai asemalta tietää erään
herran ja naisen saapuneen Pariisista kello kaksi, vuokranneen
rautatiehotellista ajoneuvot ja asiansa suoritettuaan palanneen
muutamia minuutteja sitten, 7,40 junalla, takaisin. Kuvaus herrasta
ja naisesta sopi täsmälleen Sauveraudiin ja Florenceen.

"Lähdemme heti", sanoi Perenna katsottuaan aikatauluun. "Heillä on
pitkä etumatka. Mutta me tapaamme sen roiston Le Mansissa."

"Sen me teemme, isäntä, ja minä sieppaan hänet, sen vannon, hänet ja
hänen naisensa, koska heitä on kaksi."

"Niin, heitä on kaksi, mutta..."

"Mutta... mitä?"

Don Luis viivytteli vastausta kunnes he olivat, asettuneet
paikoilleen automobiiliin ja sanoi sitten: "Mutta teidän on varottava
edes viittaamasta naiseen."

"Minkä vuoksi?"

"Mitä te hänestä tiedätte? Onko teillä vangitsemismääräys häntä
varten?"

"Ei."

"Pitäkää sitten suunne kiinni."

"Mutta..."

"Jos te sanotte vielä sanankaan, Alexandre, jätän teidät maantielle.
Sitten saatte vangita niin monta kuin haluatte." "Ehdimme kyllä
ajoissa perille", huomautti Mazeroux. "Meidän ei tarvitse kiitää
tällaista vauhtia." Vauhti lisääntyi, eikä hän sanonut enää mitään.

Kyliä, tasankoja, kukkuloita ja äkkiä keskellä pimeyttä tulia
suuresta kaupungista, Le Mansista.

"Tiedättekö tien asemalle, Alexandre?"

"Kyllä, isäntä, oikealle ja sitten suoraan."

Luonnollisesti olisi pitänyt kääntyä vasemmalle. He kuluttivat
seitsemän, kahdeksan minuuttia kiertelemällä ympäri katuja saaden
ristiriitaisia ohjeita. Kun auto pysähtyi aseman eteen, vihelsi juna.

Don Luis hyppäsi pois, ryntäsi läpi odotussalin; huomasi ovet
suljetuiksi, iski sivuun rautatiepalvelijan, joka koetti estää häntä
ja saapui asemasillalle.

Ulommaisilla raiteilla oli juna juuri lähtemäisillään Viimeinen ovi
lyötiin kiinni. Hän juoksi pitkin vaunuja pitäen itseään pystyssä
messinkisten kädensijojen avulla.

"Lippu! Missä on lippunne?" huusi suuttunut junailija.

Don Luis jatkoi hyppimistään vaununportailla, katsoi nopeasti
ikkunoista, työnsi syrjään ihmiset, jotka seisoivat ikkunoissa estäen
hänet näkemästä ja varustautui millä hetkellä hyvänsä heittäytymään
vaunuosastoon, jossa molemmat rikolliset istuivat.

Hän ei nähnyt heitä viimeisissä vaunuissa. Juna alkoi liikkua. Äkkiä
päästi hän huudon: siellä he olivat, molemmat, kahdenkesken. Hän
oli nähnyt heidät! He olivat siellä. Florence lepäsi sohvalla pää
Sauveraudin olkapäätä vasten, tämän käsi vyötäistensä ympärille
kiertyneenä.

Suunniltaan raivosta paiskasi hän auki alimmaisen salvan ja tarttui
vaununoven kädensijaan. Samassa hän kadotti tasapainonsa ja kiihtynyt
junailija sekä Mazeroux vetivät hänet alas, jälkimmäisen huutaessa:

"Tehän olette hullu, te otatte itseltänne hengen!"

"Päästäkää, aasit," karjui don Luis. "Siinä he ovat! Antakaa minun
olla, sanon minä!"

Vaunut liikkuivat ohi. Hän koetti hypätä vielä kerran vaunun
portaille. Mutta molemmat miehet tarrautuivat häneen kiinni, muutamia
kantajia tuli heidän avukseen asemapäällikkö saapui juosten. Juna
vieri ohi aseman.

"Tyhmyrit!" huusi hän. "Hölmöt! Aasit! Ettekö te voineet antaa minun
olla? Oh, vannon, että minä..."

Vasemmalla nyrkillään hän iski junailijan maahan, oikealla saattoi
hän Mazerouxin kierimään ympäri. Pudistaen irti kantajat ja
asemapäällikön ryntäsi hän asemasillalta matkatavarahuoneeseen ja
hyppäsi yli laatikkojen, matka-arkkujen ja matkalaukkujen.

"Oh, se pölkkypää!" mutisi hän nähdessään Mazerouxin sammuttaneen
moottorin. "Ei ole mitään tyhmyyttä, jonka hän olisi jättänyt
tekemättä."

Don Luis oli ajanut kovaa koko päivän, mutta nyt tuli vauhti
huimaavaksi. Oli kuin olisi meteori kiitänyt läpi Le Mansin
esikaupunkien ja syöksähtänyt maaseudulle. Perennalla oli aivoissaan
vain yksi ajatus: tulla lähimmälle asemalle, joka oli Chartres, ennen
molempia rikoksellisia ja heittäytyä Sauveraudin päälle. Hän ei
nähnyt mitään muuta kuin tämän: kuinka hän molemmin käsin tarttuisi
Florence Levasseurin rakastajan kurkkuun, niin että tämä tukehtuisi!

"Florencen rakastaja! Florencen rakastaja!" mutisi hän kiristellen
hampaitaan. "Niin, tietysti, se selittää kaiken. He molemmat
ovat kääntyneet rikostoveriaan Marie Fauvillea vastaan ja hän
se on, joka saa maksaa tämän kauhistavan sarjan rikoksia! Onko
hän edes heidän rikostoverinsa? Kuka tietää? Kuka tietää,
eivätkö nämä molemmat paholaiset ole koettaneet, tapettuaan
Hippolyte Fauvillen ja hänen poikansa, yhteiseen ponnistukseen
tuhota Marie Fauvillen, viimeisen esteen, joka seisoi heidän ja
Mornington-perinnön välillä. Eikö kaikki viittaa siihen? Enkö minä
löytänyt päivämääriä Florencen muistikirjasta? Eikö se todista, että
kirjeet julkaisee Florence? Ne kirjeet syyttävät myöskin Gaston
Sauveraudia. Mutta mitä se merkitsee? Hän ei rakasta enää Marieta,
vaan Florencea. Ja Florence rakastaa häntä. Hän on Sauveraudin
rikostoveri, hänen neuvonantajansa, se nainen, joka haluaa elää
hänen rinnallaan ja jakaa hänen rikkautensa. On totta, että hän on
teeskennellyt puolustavansa Marie Fauvillea. Näyttelemistä! Tahi
ehkä omantunnontuskaa, pelkoa ajatellessaan kaikkea pahaa, jonka
on tehnyt kilpailijattarelleen ja kohtaloa, joka odottaa onnetonta
naista. Mutta hän on rakastunut Sauveraudiin ja hän jatkaa taistelua
säälimättä ja viivyttelemättä. Sen vuoksi tahtoi hän tappaa minut,
väliin tulevan esteen, jonka selvänäköisyyttä hän pelkäsi..."

"Piru vieköön!" murahti hän yhtäkkiä. "Kone ei tottele! -- Mazeroux!
Mazeroux!"

"Mitä...! Tiesittekö minun olevan täällä?" huudahti Mazeroux ryömien
esiin pimeydestä, jonka turvissa hän oli istunut.

"Aasi! Luuletteko te, että kuka tahansa tyhmyri voi tarrautua
autooni minun sitä huomaamatta? Teillä mahtoi olla hauskaa siellä
porrasaskelmalla?"

"Minä vapisen kylmästä ja hampaani kalisevat."

"Se on teille oikein, se opettaa teitä. Sanokaa mistä ostitte
bensiiniä?"

"Eräältä sekatavarakauppiaalta."

"Varkaalta, tarkoitatte. Se on rasvaa. Kone on tulemaisillaan täyteen
nokea."

"Oletteko varma siitä?"

"Ettekö huomaa, että moottori uhkaa pysähtyä?"

Moottori näytti tuon tuostakin niskuroivan. Sitten tuli taas kaikki
säännölliseksi. Don Luis lisäsi vauhtia. Kun he ajoivat alas mäkiä,
tuntui kuin olisivat he lentäneet avaruuteen. Toinen lyhty sammui.
Toinenkaan ei palanut niin kirkkaasti kuin tavallisesti. Mutta mikään
ei voinut taltuttaa Don Luisin intoa.

Kone hiljensi taas vauhtia, teki uusia ponnistuksia koettaen tehdä
velvollisuutensa. Sitten tuli onnettomuus, auto pysähtyi tienlaitaan.

"Piru vieköön!" huusi don Luis. "Istumme kiinni. Tämä oli viimeinen
oljenkorsi!"

"Me saamme kyllä koneen kuntoon ja saavutamme Sauveraudin Pariisissa
Chartresin sijasta, siinä kaikki."

"Kirottu aasi! Korjaus kestää tunnin. Ja sitten tapahtuu sama
uudelleen koska tahansa. Se ei ole bensiiniä, vaan jotain viheliäistä
voidetta, jota ne ovat teille tunkeneet."

Don Luis polki raivoissaan jalkaa. Hän olisi halunnut pirstoa auton
kappaleiksi. Hän olisi halunnut...

"Hän se on, kuuletteko, Mazeroux, se on Sauveraudin auttajatar,
joka on tehnyt kaikki. Sanon sen teille nyt, koska heikkoudessani
olen taipuvainen häntä säälimään. Niin, minä olen heikko raukka.
Hänellä on sellaiset vakavat kasvot lapsensilmineen. Mutta hän se on,
Mazeroux. Hän asuu minun talossani. Pankaa mieleenne hänen nimensä:
Florence Levasseur. Te vangitsette hänet, eikö niin? Minä ehkä en
voisi sitä tehdä. Rohkeuteni pettää kun katson häneen. Tosiasia
on, etten milloinkaan ennen ole ollut rakastunut. On ollut toisia
naisia... mutta ei, ne ovat olleet ohimeneviä mielikuvia... ei edes
sitä... en edes muista menneisyyttä. Florence sitävastoin...! Teidän
on vangittava hänet, Mazeroux! Teidän on vapautettava minut hänen
silmistään. Ne polttavat minua kuin myrkky. Jos ette vapauta minua,
tapan hänet niinkuin tapoin Doloresin... tahi tappavat he minut...
tahi... oh, en tiedä... on tuhat ajatusta, jotka tekevät minut
villiksi! Nähkääs, on toinen mies... Sauveraud, jota hän rakastaa.

"Oh, he ovat häpeämättömiä, nuo kaksi! He ovat tappaneet Fauvillen,
ja pojan, ja vanhan Langernaultin, ja ne molemmat vajassa ja vielä
muita: Cosmo Morningtonin, Vérot'n ja toisia. He ovat villipetoja,
erittäinkin tyttö. Ja jos te näkisitte hänen silmänsä..."

Hän puhui niin hiljaa, että Mazeroux tuskin kuuli. Hän oli päästänyt
tämän irti ja näytti aivan epätoivon murtamalta.

"Kas niin, isäntä", sanoi komissario. "He ovat vain tyhmyyksiä.
Ikävyyksiä vaimoväestä... niitä on ollut minulla kuten muillakin.
Vaimoni -- niin, minä menin naimisiin teidän poissa ollessanne --
vaimoni käyttäytyi huonosti, hän teki elämäni helvetiksi, niin, siksi
juuri. Kerron teille kaikki kuinka hän palkitsi suudelmani."

Hän vei don Luisin automobiilin luo ja asetti hänet etuistuimelle.

"Levätkää nyt. Ei ole kovin kylmä ja meillä on hyviä huopapeitteitä.
Ensimmäisen talonpojan, jonka aamulla varhain tapaan, lähetän
lähimpään kaupunkiin hakemaan mitä tarvitsemme... Kerron teille
vaimostani..."

Don Luis ei saanut milloinkaan tietää mitä oli rouva Mazerouxille
tapahtunut. Jännittävimmätkään perheonnettomuudet eivät olisi voineet
häiritä hänen syvää untaan.

Hän ei herännyt ennenkuin myöhään aamulla. Kello seitsemän huusi
Mazeroux erästä polkupyöräilijää ja pyysi häntä ajamaan Chartesiin.

He lähtivät kello yhdeksän. Don Luis oli jälleen saanut takaisin
kylmäverisyytensä. Hän kääntyi komisarioon:

"Minä puhuin paljon sellaista yöllä, jota en koskaan ollut ajatellut
sanoa. Mutta minä en sitä kadu. Niin, minun velvollisuuteni on
pelastaa rouva Fauville ja ottaa kiinni oikeat rikolliset. Mutta
minun on taisteltava itseäni vastaan, ja minä vannon, etten anna
periksi. Tänä iltana saa Florence Levasseur nukkua vankilassa."

"Minä autan teitä", vastasi Mazeroux.

"En tarvitse kenenkään apua. Jos te otatte hiuskarvankaan hänen
päästään, saatte tekemistä minun kanssani. Ymmärrättekö?"

"Kyllä, isäntä."

"Pitäkää sitten suunne."

Hänen vihansa kuohui jälleen ja ilmeni huimaavassa vauhdissa.
He kiisivät yli Chartesin kivetyksen. Rambouillet, Chevreuse ja
Versailles vilahtivat kuin salama heidän ohitseen.

Saint-Cloud. Boulogne-metsä...

Kun auto place de la Concord'lla kääntyi Tuileriesiä päin, kysyi
Mazeroux:

"Ettekö aio ajaa kotiin?"

"En. Ensiksi on jotain muuta mikä on tärkeämpää: meidän on
vapautettava Marie Fauville itsemurhakiihkostaan antamalla hänen
tietää, että olemme keksineet rikolliset."

"Ja sitten?"

"Sitten haluan puhella poliisiprefektin kanssa."

"Herra Desmalions on poissa eikä tule ennen iltapäivää."

"Tutkintatuomari sitten?"

"Hän ei tule oikeuspalatsiin ennen kello kahtatoista ja nyt on vasta
yksitoista."

"Katsokaamme."

Mazeroux oli oikeassa, siellä ei ollut ketään.

Don Luis söi aamiaista läheisyydessä ja kun Mazeroux oli pistäytynyt
etsivässä osastossa tuli hän hakemaan don Luisia ja seurasi häntä
tuomarin ovelle. Don Luisin hermostunut kiihkeys pisti Mazerouxin
silmiin, joka kysyi:

"Pysyttekö aikeessanne?"

"Enemmän kuin koskaan. Silmäsin aamiaisen aikana sanomalehtiin.
Marie Fauville, joka toisen itsemurhayrityksensä jälkeen lähetettiin
sairashuoneeseen, on jälleen tahtonut ottaa itseltään hengen lyömällä
päänsä seinään. He ovat pukeneet hänet pakkopaitaan. Mutta hän
kieltäytyy syömästä. Minun velvollisuuteni on pelastaa hänet."

"Millä tavoin?"

"Luovuttamalla todelliset rikokselliset. Minä ilmoitan tuomarille
asiasta ja tänä iltana tulen luoksenne mukanani Florence Levasseur
kuolleena tai elävänä."

"Ja Sauveraud?"

"Sauveraud? Kaikki käy kuin tanssi. Mikäli..."

"Mikäli ette?"

"Mikäli en itse suoriudu siitä roistosta?"

"Isäntä!"

"Vaietkaa!"

Muutamia sanomalehtimiehiä seisoi läheisyydessä odottaen saavansa
tietää jotain. Perenna tunsi heidät ja meni heidän luokseen.

"Te voitte sanoa, hyvät herrat, että tästä päivästä alkaen otan
puolustaakseni Marie Fauvillea ja omistaudun kokonaan hänen
asialleen."

"Kaikki vastustivat, eikö hän juuri ollut antanut vangita rouva
Fauvillea? Eikö juuri hän ollut hankkinut raskauttavinta todistusta
tätä vastaan?"

"Ne minä kumoan", sanoi hän. "Marie Fauville on roistojen uhri, jotka
ovat järjestäneet pirullisen salajuonen häntä vastaan, ja jotka minä
luovutan oikeuden käsiin."

"Mutta hampaat? Hampaiden jäljet?"

"Sattuma! Yksinomaan sattuma, mutta se on nyt minulle tavattoman
voimakas todistus hänen viattomuudestaan. Sanon teille, että jos
Marie Fauville olisi ollut tarpeeksi taitava tehdäkseen nämä murhat,
olisi hän myöskin ollut kylliksi älykäs ollakseen jättämättä
jälkeensä hedelmää, jossa oli hänen molempien hammasriviensä jäljet."

"Mutta."

"Hän on syytön! Ja sen aion nyt ilmoittaa tutkintotuomarille. Rouva
Fauvillelle on ilmoitettava niistä ponnistuksista, joita hänen
hyväkseen tehdään. Hänelle on heti annettava toivoa. Muuten ottaa se
olentoraukka itseltään hengen ja hänen kuolemansa on oleva syytös
kaikkia niitä vastaan, jotka ovat syyttäneet viatonta naista. Hänen
on..."

Hän keskeytti. Hänen silmänsä suuntautuivat erääseen
sanomalehtimieheen, joka seisoi hiukan syrjässä kuunnellen ja tehden
muistiinpanoja.

Hän kuiskasi Mazerouxille:

"Voitteko hankkia minulle tuon miehen nimen? En muista missä olen
nähnyt hänet ennen."

Mutta eräs vahtimestari avasi nyt ovet tutkintotuomarin huoneeseen;
tämä oli, saatuaan don Luisin kortin, sanonut heti ottavansa hänet
vastaan. Perenna otti askeleen eteenpäin aikoen käydä sisään
Mazerouxin kanssa, mutta kääntyikin äkkiä seuraajaansa ja huudahti
raivoisasti:

"Se on hän! Se oli Gaston Sauveraud valepuvussa. Pidättäkää hänet!
Onko hän lähtenyt? Juoskaa!"

Hän ryntäsi ulos kintereillään Mazeroux, muutamia vahtimestareita
ja sanomalehtimiehiä. Hän ehti pian heidän edelleen, niin ettei hän
kolmen minuutin kuluttua kuullut takanaan ketään. Hän kiisi läpi
käytävän pihalle, sieltä toiselle, joutui vihdoin väärien jälkien
ohjaamana Saint Lazaren rautatiepihalle ja kulutti kaksi tuntia
etsiskelyissä, mutta turhaan.

Lopuksi hän joutui lähelle asuntoaan place du Palais-Bourbonille.
Oikealla ja vasemmalla huomasivat hänen tottuneet silmänsä heti
puolitusinaa miehiä, joiden ammatista ei voinut erehtyä. Ja Mazeroux,
joka oli huomannut hänet, kääntyi äkkiä ja piiloutui porttikäytävään.

Perenna huusi häntä:

"Mazeroux!"

Komisario näytti tulevan kummiinsa kuullessaan nimeään huudettavan ja
tuli esiin.

"Hyvää päivää taas, isäntä."

Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, että don Luis tunsi
epäilyksiensä saavan varman muodon.

"Kuulkaa nyt, minun takianiko te ja teidän väkenne kuljeskelette
jälleen taloni ulkopuolella?"

"Millaisia päähänpistoja", vastasi Mazeroux ja näytti hyvin
vaivautuneelta. "Tehän tiedätte olevanne erinomaisessa suosiossa."

Don Luis hätkähti. Hän ymmärsi. Mazeroux oli ilmaissut hänen
kertomuksensa. Sekä tyynnyttääkseen omantunnonsoimauksensa ja
pelastaakseen "isännän" onnettoman intohimon pauloista, oli Mazeroux
ilmiantanut Florence Levasseurin.

Perenna puristi nyrkkiään koettaen tukahduttaa kuohuvan raivonsa.
Tämä oli kauhea isku.

"Onko teillä vangitsemismääräys?" kysyi hän.

Mazeroux sopersi:

"Se oli aivan sattuma. Minä kohtasin prefektin, joka oli tullut
takaisin. Me puhuimme tuosta nuoresta naisesta. Ja he olivat
sattumalta keksineet, että valokuvaa -- tiedättehän, Florence
Levasseurin valokuvaa, jonka prefekti oli teille lainannut -- oli
muutettu. Ja kun olin maininnut Florencen nimen, muisti prefekti,
että kuvassa oli sama nimi."

"Onko teillä vangitsemismääräys?" toisti don Luis teräväliä äänellä.

"Niin, nähkääs, minä en voinut sitä auttaa... herra Desmalions ja
tutkinto tuomari..."

Jos place du Palais-Bourbonilla ei olisi ollut ihmisiä, olisi don
Luis varmasti keventänyt mieltään antamalla Mazerouxille voimakkaan
iskun leuan alle taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Ja Mazeroux näki
tämän mahdollisuuden, sillä hän pysytteli varovaisesti niin pitkän
matkan päässä kuin mahdollista ja lepyttääkseen "isännän" kiukkua
sammalsi hän kokonaisen jakson anteeksipyyntöjä:

"Se oli teidän parhaaksenne. Minun täytyi se tehdä. Ajatelkaa vain!
Tehän sanoitte itse: Vapauttakaa minut tuosta olennosta. Minä olen
liian heikko. Vangitsettehan hänet, eikö niin? Hänen silmänsä
polttavat kuin myrkky! No, saatoinko jättää sen tekemättä? En, sitä
en voinut. Sitä suurimmalla syyllä kun varapoliisipäällikkö..."

"Vai niin, Weber tietää myöskin?"

"Tietysti! Prefekti epäilee teitä hiukan huomattuaan petoksen
valokuvaan nähden. Herra Weber tulee siis, ehkä noin tunnin kuluttua,
apuvoimien kera. Hän oli saanut tietää, että nainen, jolla oli tapana
käydä Gaston Sauveraudin luona Neillyssä, oli vaalea, kaunis ja
nimeltään Florence. Hän jäi sinne joskus yöksikin."

"Te valehtelette! Te valehtelette!" sähisi Perenna.

Koko hänen vihansa kuohahti jälleen. Hän oli pitänyt silmällä
Florencea syystä, jonka tarkoituksesta hänen olisi ollut vaikea tehdä
itselleenkään selvää. Ja nyt tahtoi hän taas musertaa tytön ja tällä
kertaa täysin tietoisesti. Itse asiassa ei hän enää tiennyt mitä teki.

Eräs sanomalehtipoika meni ohi myyden Paris Midin ylimääräistä
numeroa, jossa oli suurin kirjaimin:

_Don Luis Perennan hälyttävä selitys_.

_Rouva Fauville syytön_.

_Molempien rikoksellisten vangitsemista odotetaan_.

"Niin, niin," sanoi hän ääneen, "näytelmä lähestyy loppuaan. Florence
saa maksaa velkansa yhteiskunnalle. Se on välttämätöntä."

Talonsa pihalla hän sanoi autonkuljettajalle, joka kiiruhti häntä
vastaan:

"Ajakaa auto esiin ja pankaa kone käyntiin. Voin lähteä koska
tahansa."

Hän juoksi ylös portaita ja kysyi palvelijalta:

"Onko neiti Levasseur sisällä?"

"On, hän on omassa huoneessaan."

"Eilen oli hän poissa, eikö niin?"

"Niin, hän sai sähkösanoman saapua tervehtimään maalle erästä
sairasta sukulaistaan. Hän palasi yöllä."

"Haluan puhutella häntä. Lähettäkää hakemaan hänet heti."

"Työhuoneeseen?"

"Ei, makuuhuoneen vieressä olevaan salonkiin."

Se oli pieni huone toisessa kerroksessa, aikaisemmin talon rouvan
pukuhuone ja hän katsoi sen murhayrityksen jälkeen varmemmaksi kuin
työhuoneen.

Mazeroux oli seurannut pihalle ja pysytteli hänen takanaan
nähtävästi Perennan huomaamatta. Nyt tarttui Perenna kuitenkin hänen
käsivarteensa ja meni yhdessä hänen kanssaan portaille.

"Kaikki käy hyvin. Minä olin peloissani, että Florence epäili jotain
eikä ollut palannut takaisin. Nyt ei hän voi välttää meitä."

He menivät läpi eteisen ja ylös portaita ensimmäiseen kerrokseen.
Mazeroux hykerteli käsiään.

"Vai niin, te olette tulleet järkiinne."

"Olen ainakin tehnyt päätökseni. Minä en tahdo, kuuletteko, minä en
tahdo, että rouva Fauville ottaa itseltään hengen; ja kun ei ole
mitään muuta keinoa estää onnettomuutta, uhraan Florencen."

"Ilman kaipausta?"

"Omantunnonvaivoitta."

"Te annatte siis minulle anteeksi?"

"Sen teen ja minä kiitän teitä."

Sitten antoi hän oikeaoppisen iskun tämän leuan alle. Mazeroux kaatui
ääntä päästämättä, kuin kuollut, toisen kerroksen portaille.

Portaiden puolivälissä oli pimeä komero, jossa palvelijat säilyttivät
astioita ja likaisia talousvaatteita. Sinne kantoi don Luis
Mazerouxin, asetti hänet lattialle selkä taloudenhoitajattaren
matka-arkkua vasten, pisti nenäliinan hänen suuhunsa ja sitoi hänen
kätensä ja jalkansa kahdella pöytäliinalla, joiden päät hän iski
lattiaan parilla tukevalla piikillä.

Kun Mazeroux hitaasti heräsi tajuihinsa, sanoi don Luis:

"Arvelen, että teillä on kaikki mitä tarvitsette. Pöytäliina,
lautasliina... jotain suussa siltä varalta, että tulette nälkäiseksi.
Syökää niin paljon kuin haluatte. Ottakaa sitten pieni unonen niin
heräätte raikkaana kuin talviaamu."

Hän sulki oven ja katsoi kelloaan.

Tällä hetkellä oli hänen aikomuksensa loukata Florencea, heittää
hänen kasvoilleen kaikki hänen tekemänsä kauheat rikokset ja sillä
tavoin pakottaa hänet muodolliseen tunnustukseen. Sitten kun Marie
Fauvillen pelastus oli turvattu saataisiin nähdä. Ehkä hän asettaisi
Florencen autoon ja veisi tytön piilopaikkaan, josta hän, käyttämällä
tätä ruoskana, saisi poliisin tekemään mitä halusi.

"Minulla on tunti aikaa. Erinomaista!"

Hän juoksi toisessa kerroksessa olevaan makuuhuoneeseensa ja pisti
kasvonsa kylmään veteen. Milloinkaan ei hän ollut tuntenut koko
olemustaan niin kiihottuneeksi, koskaan eivät sokeat vaistot olleet
olleet näin irrallaan.

"Se on hän", mutisi don Luis. "Kuulen hänen tulonsa. Hän on portaiden
alapäässä. Vihdoinkin! Oh, mikä ilo saada hänet eteensä! Kasvoista
kasvoihin! Hän ja minä kahdenkesken!"

Hän meni eteiseen salongin ulkopuolella. Hän otti taskustaan avaimen.
Ovi avautui.

Hän huudahti: Gaston Sauveraud oli siellä! Tässä suljetussa huoneessa
seisoi Gaston Sauveraud kädet ristissä rinnalla ja odotti häntä.




X LUKU

Gaston Sauveraudin selitys


Gaston Sauveraud!

Don Luis otti vaistomaisesti askeleen takaisin, veti esiin
revolverinsa ja tähtäsi rikolliseen.

"Kädet ylös!" käski hän. "Kädet ylös, muuten ammun!"

Sauveraud ei liikahtanutkaan. Hän heitti silmäyksen molempiin
pöydälle asettamiinsa revolvereihin ja sanoi:

"Tuolla ovat aseeni. En ole tullut tänne taistelemaan, vaan puhumaan."

"Kuinka tulitte sisään?" karjui don Luis raivoissaan hänen
rauhallisuudestaan. "Väärällä avaimella, arvaan minä. Mutta kuinka
saitte mallin avaimeen?"

Toinen ei vastannut. Don Luis polki jalkaa.

"Vastatkaa, kuuletteko te! Vastatkaa! Muuten..."

Mutta nyt syöksyi Florence sisään. Hän juoksi ohi Perennan tämän
koettamatta häntä estää ja heittäytyi Gaston Sauveraudin syliin,
sanoen, kiinnittämättä pienintäkään huomiota Perennan läsnäoloon:

"Miksi tulit tänne? Sinä lupasit ettet tulisi. Sinä vannoit minulle
sen. Mene nyt."

Sauveraud vapautui ja pakotti hänet istumaan eräälle tuolille.

"Anna minun olla, Florence. Lupasin sen vain rauhoittaakseni sinua.
Anna minun olla."

"En, en anna!" huudahti tyttö kiivaasti. "Tämähän on mielettömyyttä.
En halua, että sanot ainoatakaan sanaa. Älä tee sitä!"

Sauveraud kumartui hänen puoleensa, silitti hänen otsaansa ja
hiuksiaan.

"Anna minun hoitaa tämä asia omalla tavallani, Florence," sanoi hän
hiljaa.

Tyttö vaikeni ikäänkuin toisen lempeä ääni olisi riisunut hänet
aseista.

Perenna ei ollut liikahtanut paikaltaan. Hän seisoi heidän edessään
ojennetuin käsivarsin, sormi liipaisimella, viholliseen tähdäten. Kun
Sauveraud kutsui Florencea etunimeltä, säpsähti hän ja hänen sormensa
vapisivat. Mikä esti hänet ampumasta? Millä yli-inhimillisellä
tahdonponnistuksella onnistui hänen pitää kurissa mustasukkainen
vihansa, joka poltti kuin tuli? Ja nyt uskalsi Sauveraud silittää
Florencen hiuksia?

Hän laski kätensä. Hän kyllä tappaisi heidät, hän tekisi heidän
kanssaan mitä haluaisi, sillä he olivat hänen vallassaan, eikä mikään
saattaisi pelastaa heitä hänen kostoltaan.

Hän otti Sauveraudin molemmat revolverit ja pani ne laatikkoon.
Sitten meni hän ovelle sulkeakseen sen. Mutta silloin kuuli hän ääniä
ensimmäisen kerroksen portailta ja kumartui yli kaiteen. Palvelija
tuli ylös portaita tarjotin kädessään.

"Mikä nyt on?"

"Eräs tärkeä kirje komisario Mazerouxille."

"Hän on minun luonani. Antakaa kirje tänne älkääkä häiritkö minua."

Hän aukasi kuoren. Kirje oli lyijykynällä kirjoitettu ja sisälsi
seuraavaa:

"Pitäkää varanne, herra komisario! Gaston Sauveraud on talossa.
Kaksi henkilöä, jotka asuvat vastapäätä, kertoi, että tyttö,
joka on olevinaan taloudenhoitajatar talossa, tuli kotiin puoli
kolme, ennenkuin olimme ottaneet paikkamme. Sitten nähtiin hänet
siipirakennuksensa ikkunan vieressä. Muutamia silmänräpäyksiä tämän
jälkeen avasi joku, arvatenkin hän, pienen, matalan siipirakennuksen
kellariin johtavan oven. Melkein heti tuli torin poikki mies ja astui
kellarinovesta sisään. Kuvauksen mukaan oli se Gaston Sauveraud.
Olkaa sen vuoksi varuillanne. Tulemme pienimmänkin hälyytyksen,
ensimmäisen merkin teiltä saatuamme."

Don Luis mietti. Nyt hän ymmärsi kuinka roisto oli tullut taloon ja
varmassa piilopaikassa pysytellen oli kyennyt ryhtymään kaikenlaisiin
toimenpiteisiin häntä vastaan. Hän eli saman katon alla kuin mies,
joka oli osoittautunut hänen pelottavimmaksi vastustajakseen.

"Käy päälle," ajatteli don Luis. "Tuo lurjus on tuomittu ja hänen
tyttönsä myös. He voivat valita revolverinkuulan ja poliisin
käsirautojen välillä."

Hän oli lakannut ajattelemasta autoa, joka odotti ulkopuolella.
Hänellä ei ollut enää mitään aikomusta paeta Florencen kanssa. Jos
hän ei tappaisi molempia, laskisi laki kätensä heidän ylleen, käden,
joka ei päästäisi otettaan.

Hän sulki ja lukitsi oven, kääntyi jälleen molempiin vankeihin,
istuutui ja sanoi Sauveraudille:

"Puhukaamme."

Huone oli pieni ja he istuivat niin lähellä toisiaan, että don Luis
saattoi melkein koskettaa miestä, jota kaikesta sielustaan halveksi.
Heidän tuoliensa välillä oli tuskin metriäkään. Pitkä, kirjoilla
peitetty pöytä oli heidän välillään.

Florence oli kääntänyt tuolinsa pois valosta ja don Luis ei saattanut
nähdä selvästi hänen kasvoaan. Mutta hän katsoi suoraan Gaston
Sauveraudin silmiin ja tutki hänen kasvojaan kiihkeän uteliaasti,
ja hänen vihansa kasvoi huomatessaan vielä nuorekkaat piirteet,
ilmehikkään suun ja älykkäät silmät, jotka olivat kovasta ilmeestään
huolimatta kauniit.

"No, puhukaamme nyt," sanoi don Luis käskevästi. "Olen myöntänyt
teille lyhyen aselevon, juuri niin pitkän, että välttämättömin
ehditään sanoa. Oletteko peloissanne nyt, kun hetki on käsillä?
Kadutteko ottamaanne askelta?"

Mies hymyili rauhallisesti ja sanoi:

"En ole peloissani enkä kadu tänne tuloani, sillä minulla on voimakas
tunne, että me voimme, että meidän täytyy päästä yhteisymmärrykseen."

"Yhteisymmärrykseen!" vastusti don Luis ja säpsähti.

"Miksikä ei?"

"Sovitteluun? Liittoon teidän ja minun välilläni?"

"Miksikä ei? Se on ajatus, jota olen tuuminut jo useammin kuin kerran
ja joka sai määrätyn muodon tutkintotuomarin eteisessä ja vahvistui
vielä luettuani sanomalehtien ylimääräisissä numeroissa antamanne
tunnustuksen: 'Don Luis Perennan hälyttävä selitys. Rouva Fauville
syytön'."

Gaston Sauveraud nousi nopeasti tuoliltaan ja sanoi vahvasti
korostaen jokaisen sanan:

"Näissä kolmessa sanassa on kaikki. Nämä kolme sanaa, jotka te olette
kirjoittaneet ja lausuneet julkisesti, -- 'rouva Fauville syytön' --
ilmaisevatko ne teidän todellisen ajatuksenne? Uskotteko ehdottomasti
rouva Fauvillen syyttömyyteen?"

Don Luis kohautti olkapäitään.

"Rouva Fauvillen syyttömyydellä ei ole tämän asian kanssa mitään
tekemistä. Ei ole kysymys hänestä, vaan teistä kahdesta ja minusta.
Käykää sen vuoksi suoraan asiaan ja niin pian kuin voitte. Siitä on
yhtä paljon etua teille kuin minullekin."

"Etua meille?"

"Te unohdatte kirjoituksen kolmannen otsikon", sanoi don Luis.
"Minä en tiedottanut ainoastaan Marie Fauvillen viattomuutta. Minä
ilmoitin myöskin -- lukekaa itse -- että 'rikollisten vangitsemista
odotetaan'."

Sauveraud ja Florence nousivat samalla kertaa kuin tiedottomasta
vaistosta.

"Ja teidän käsityksenne mukaan ovat rikollisia --?" kysyi Sauveraud.

"Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin: ne ovat ebenholtsikeppinen
mies, joka missään tapauksessa ei voi kieltää tappaneensa
Ancenista, ja se nainen, joka on hänen rikostoverinsa kaikissa
hänen rikoksissaan. Te muistanette molemmat kokeenne murhata minut:
revolverinlaukaus bulevardi Suchetilla, auto-onnettomuus, joka vei
ohjaajan hengen, ja eilen vajassa -- tiedätte missä -- viikatteella,
joka oli vähällä katkaista kaulani."

"Joten pelinne on kadotettu. Teidän on maksettava, ja sitä enemmän,
kun olette pistäneet päänne leijonan solaan."

"En ymmärrä. Mitä tämä tarkoittaa?"

"Yksinkertaisesti sitä, että he tuntevat Florence Levasseurin,
tietävät teidän molempien olevan täällä ja että talo on ympäröity
sekä että varasalapoliisipäällikkö Weber on matkalla tänne."

Sauveraud näytti hämmästyneeltä kuullessaan tämän odottamattoman
uhkauksen. Florence, joka seisoi hänen vieressään, tuli
kuolonkalpeaksi. Hänen piirteensä vääristyivät tavattomasta tuskasta.
Hän sammalsi:

"Oh, se on hirveää! En voi kestää sitä!"

Hän syöksähti don Luisin eteen.

"Lurjus! Lurjus! Te se olette ilmiantaneet meidät! Roisto! Oh, tiesin
että te kykenisitte viheliäisimpäänkin petokseen! Siinä te seisotte
nyt kuin pyöveli! Oh, te roisto... kurja!"

Hän putosi tuolille väsyneenä ja nyyhkyttäen, kasvot käsiin
kätkettyinä.

Don Luis kääntyi pois. Ihmeellistä kyllä ei hän tuntenut myötätuntoa
ja Florencen kyyneleet tekivät häneen yhtä vähän vaikutusta kuin
hänen solvauksensa; oli kuin ei hän milloinkaan olisi rakastanut
häntä. Se kauhu, jota tyttö hänessä herätti, oli kuolettanut
rakkauden.

Kun hän jälleen seisoi heidän edessään kuljettuaan kerran
edestakaisin huoneessa, näki hän heidän pitävän toisiaan kädestä kuin
kaksi hädässä olevaa ystävää, jotka koettavat rohkaista toisiaan.
Silloin valtasi hänet jälleen vihan hyöky, hän tarttui miehen
käsivarteen ja huusi poissa suunniltaan:

"Minä kiellän teitä... Millä oikeudella? Onko hän teidän vaimonne?
Rakastajattarenne? Silloin..."

Ääni petti hänet. Hän tunsi tästä merkillisestä vihanpurkauksesta,
ettei sokea intohimo ollutkaan kuollut. Ja hän joutui hämilleen,
sillä Gaston Sauveraud katsoi kummastuneena häneen eikä don Luis
epäillyt, että vihollinen oli arvannut hänen salaisuutensa.

Tuli pitkä hiljaisuus, jonka aikana hän kohtasi Florencen silmät,
vihamieliset silmät täynnä uhmaa ja halveksimista. Oliko hänkin
arvannut?

"No niin", sanoi Sauveraud, "olen vangittu ansaan. Kohtalon täytyy
kulkea kulkuaan. Mutta minä saan kuitenkin puhella kanssanne? Se on
ainoa toive, joka on minulla jäljellä."

"Puhukaa", vastasi don Luis. "Ovi on suljettu. En avaa sitä ennenkuin
katson sen sopivaksi. Puhukaa."

"Koetan olla mahdollisimman lyhyt", sanoi Gaston Sauveraud.
"Ensiksikin ei minulla ole paljon kerrottavana teille. En pyydä, että
te uskoisitte sitä, mutta pyydän teitä kuuntelemaan niinkuin se ehkä
kuitenkin olisi totuus, koko totuus."

Ja hän alkoi kertomuksensa:

"En ollut koskaan tavannut Hippolyte ja Marie Fauvillea, vaikka olin
ollut heidän kanssaan kirjeenvaihdossa -- te ehkä muistatte, että me
olimme sukulaisia -- ennenkuin sattuma viisi vuotta sitten vei meidät
yhteen Palermossa. He viettivät siellä talven, sillävälin kun heidän
uutta taloaan rakennettiin bulevardi Suchetilla. Me olimme Palermossa
viisi kuukautta ja kohtasimme joka päivä. Suhde Hippolyten ja Marien
välillä ei ollut parhaita. Eräänä iltana kun he olivat väitelleet
tavallista kiivaammin, tapasin hänet itkemässä. Hänen kyyneleensä
liikuttivat minua ja minä en voinut kauemmin peittää salaisuuttani.
Olin rakastanut Marieta ensi tapaamisestamme asti. Ja rakastan häntä
aina ja aina syvemmin."

"Te valehtelette!" huudahti don Luis kadottaen itsehillintäkykynsä.
"Näinhän teidät molemmat junassa, kun te palasitte Alençonista."

Gaston Sauveraud katsoi Florenceen. Tämä istui liikkumattomana
kasvot käsissä ja kyynärpäät polviin nojaten. Vastaamatta don Luisin
huudahdukseen jatkoi Sauveraud:

"Myöskin Marie rakasti minua. Hän tunnusti sen, mutta antoi minun
vannoa, etten koskaan koettaisi saada häneltä enempää kuin puhdasta
ystävyyttä. Minä pidin valani. Me nautimme muutamia viikkoja
sanomatonta onnea. Hippolyte Fauville, joka oli rakastunut erääseen
varieteelaulajattareen, oli usein poissa. Minulla oli paljon vaivaa
huolehtiessani pikku Edmondin terveydestä, joka ei ollut sellainen
kuin sen olisi pitänyt. Meillä oli myöskin kanssamme, välillämme,
ystävättäristä paras, alttein ja hellin neuvonantajatar, joka koetti
lääkitä haavojamme, pitää yllä rohkeuttamme, reipastuttaa mieltämme
omistaen rakkaudellemme vähän omasta voimastaan ja arvokkuudestaan.
Florence oli siellä.

"Viisitoista vuotta aikaisemmin oli vanhin veljeni Buenos Airesissa
ottanut huolehtiakseen erään ystävänsä isättömästä ja äidittömästä
tyttärestä. Kuollessaan uskoi hän lapsen, joka silloin oli
neljäntoista ikäinen, vanhalle imettäjälle, joka oli huolehtinut
minun lapsuudestani ja seurannut veljeäni Etelä-Amerikkaan. Vanha
imettäjä toi lapsen minulle ja kuoli itse muutamia päiviä Ranskaan
tulonsa jälkeen eräässä onnettomuustapauksessa. Otin pienen tytön
mukaani Italiaan, ystävieni luo, missä hän työskenteli ja opiskeli
kunnes tuli siksi... mikä hän on. Kun hän halusi huolehtia itsestään,
otti hän paikan opettajattarena eräässä perheessä. Sittemmin
suosittelin häntä äitini sukulaisille Fauvilleille, joiden luona
Palermossa tapasin hänet pikku Edmondin opettajana ja alttiina ja
rakkaana Marien ystävättärenä. Hän oli myöskin minun ystävättäreni
noina onnellisina aikoina, jotka olivat niin aurinkoisia, mutta aivan
liian lyhyitä. Onnemme -- onni, jota me kaikki kolme nautimme --
musertui kuitenkin mitä äkillisemmällä ja kiusallisemmalla tavalla.
Joka ilta minulla oli tapana päiväkirjassani kertoa rakkauselämääni,
elämää ilman tapahtumia, ilman toivoa, ilman tulevaisuutta,
mutta onnellista ja säteilevää. Kirjassani palvoin Marieta kuin
jumalatarta. Makasin melkein polvillani kirjoittaessani ja lauloin
hänen kauneutensa ylistystä; minulla oli myöskin tapana, ikäänkuin
eräänlaiseksi mitättömäksi korvaukseksi, kirjoitella kuviteltuja
tapahtumia, joissa Marie sanoi kaiken, mitä hän olisi voinut sanoa,
muttei koskaan sanonut ja lupasi minulle kaiken sen onnen, josta
olimme vapaaehtoisesti kieltäytyneet. Hippolyte Fauville löysi tämän
päiväkirjan. Hänen vihansa oli kauhea. Hänen ensimmäinen aikeensa
oli erota Mariesta. Mutta Marien tapa suhtautua asiaan, todistukset,
joita hän saattoi esittää viattomuudestaan, hänen horjumaton
kieltonsa suostua avioeroon ja hänen lupauksensa olla minua koskaan
näkemättä, saivat Hippolyten tyytymään. Minä matkustin kuolema
sydämessä. Myöskin Florence matkusti, erotettuna. Ja en milloinkaan,
huomatkaa se, en milloinkaan tämän onnettoman päivän jälkeen, ole
vaihtanut sanaakaan Marien kanssa. Mutta katoamaton rakkaus yhdisti
meidät, rakkaus, jota ei aika eikä välimatka voinut heikontaa."

Hän vaikeni hetkeksi ikäänkuin don Luisin kasvoista lukeakseen
kertomuksensa aikaansaaman vaikutuksen. Don Luis ei salannut
jännittynyttä mielenkiintoaan. Eniten häntä kummastutti Gaston
Sauveraudin tavaton kylmäverisyys, se rauhallinen silmien ilme, se
hiljainen tyyneys, jolla hän kiirehtimättä, melkein hitaasti ja aivan
ilman vaikutuksen tavoittelua kertoi tästä murhenäytelmästä.

"Minkälainen näyttelijä!" ajatteli hän.

Ja hän muisti samassa, että Marie Fauville oli tehnyt häneen saman
vaikutuksen. Palaisiko hän ensimmäiseen vakaumukseensa ja katsoisi
Marien syylliseksi, samanlaiseksi teeskentelijäksi kuin Florencenkin?
Tahi tunnustaisiko hän tälle miehelle jonkunlaista rehellisyyttä?

Hän kysyi:

"Ja sitten?"

"Sitten minä matkustin. Palasin työteliääseen elämääni, jatkoin
tutkimuksiani mihin tulinkaan, makuuhuoneessani, hotellissa,
matkoilla ja suurten kaupunkien yleisissä laboratorioissa."

"Ja rouva Fauville?"

"Hän asui Pariisissa uudessa talossaan. Ei hän eikä hänen miehensä
puhuneet koskaan menneisyydestä."

"Mistä sen tiedätte? Kirjoittiko hän teille?"

"Ei. Marie on nainen, joka ei tee velvollisuuttaan puoleksi ja hänen
velvollisuudentuntonsa on liiankin ankara. Hän ei kirjoittanut
minulle koskaan. Mutta Florencen luona, joka oli saanut sihteerin ja
lukijattaren paikan tässä talossa edeltäjänne kreivi Malonyin luona,
Marie kävi usein. He eivät puhuneet minusta milloinkaan, eikö niin,
Florence? Marie ei olisi sitä sallinut. Mutta koko hänen elämänsä ei
ei ollut mitään muuta kuin rakkautta ja intohimoista kaipausta...
eikö niin ollut, Florence? Väsyneenä olemaan niin kaukana hänestä
palasin vihdoin Pariisin. Se oli onnettomuutemme. Se tapahtui noin
vuosi sitten. Vuokrasin asunnon avenue du Roulelta ja sisustin sen
kaikessa hiljaisuudessa ettei Hippolyte saisi tietää minun palanneen
takaisin. Pelkäsin häiritä Marien rauhaa. Ainoastaan Florence tiesi
siitä ja hän tuli silloin tällöin minua tervehtimään. Minä menin
harvoin ulos, silloinkin pimeyden turvissa ja Boulognen metsän
kaukaisimpiin osiin. Mutta meidän jalot aikeemme saattavat meidät
aina pulaan ja eräänä keskiviikkoiltana yhdentoista aikaan satuin
kiertelemään, itse siitä tietämättä, bulevardi Suchetilla ja menin
ohi Marien talon. Oli lämmin, kaunis ilta ja kohtalo satutti niin,
että Marie istui ikkunassa. Hän näki minut -- siitä olen varma --
ja tunsi minut jälleen, ja minä olin niin onnellinen, että jalkani
tuskin tapasivat maata jatkaessani tietäni. Sitten menin ohi hänen
talonsa joka keskiviikkoilta ja näin Marien melkein aina."

"Kiiruhtakaa," sanoi don Luis innokkaana saamaan tietää enemmän.
"Keskittykää, tulkaamme asiaan."

Hän alkoi pelätä ettei ehtisi kuulla jäljellä olevaa selontekoa ja
tunsi äkkiä, että Sauveraudin sanat vaikuttivat tosilta.

"Kiiruhtakaa," toisti hän, "jokainen minuutti on kallis."

Sauveraud pudisti päätään.

"En voi kiiruhtaa. Kaikki sanani ovat huolellisesti punnittuja
ennenkuin päätin puhua. Jokainen niistä on painava. Ei yhtäkään voi
jättää pois. Sillä te ette löydä arvoituksen ratkaisua joissakin
erillisissä tosiasioissa, vaan kaikkien tosiasioiden kokonaisuudessa
ja selityksessä, joka kerrotaan niin uskottavasti kuin mahdollista."

"Minkä vuoksi? En ymmärrä?"

"Koska totuus on piiloutuneena tähän juttuun."

"Mutta totuus on teidän viattomuutenne, eikö niin?"

"Totuus on Marien viattomuus."

"Sitä vastaan en väitä!"

"Mitä se auttaa, jos te ette voi sitä todistaa?"

"Aivan niin. Teidän on annettava minulle todistuksia."

"Minulla ei ole mitään."

"Mitä?"

"Minulla ei ole siihen, mitä haluan saada teidät uskomaan, mitään
todistuksia."

"Silloin en sitä usko!" huudahti don Luis vihaisesti. "En ja tuhannen
kertaa en. Jos te ette voi antaa minulle vakuuttavia todistuksia,
kieltäydyn uskomasta ainoaankaan sanaan, jonka aiotte kertoa."

"Te olette uskoneet kaikki mitä tähän saakka olen kertonut", sanoi
Sauveraud tyynesti.

Sitä ei don Luis voinut kieltää. Hän käänsi katseensa Florence
Levasseuriin ja hänestä näytti, että tämä katseli häntä nyt vähemmän
vastenmielisesti ja halusi innokkaasti ettei hän vastustaisi
kertomuksen aikaansaamaa vaikutusta. Hän mutisi:

"Jatkakaa kertomustanne!"

"Nyt," sanoi Sauveraud vakavalla äänellään, "tulemme mitä tärkeimpiin
tapahtumiin, joiden selitys, joka on teille uusi, mutta täydellisesti
tosi, saa teidät uskomaan meidän suoruutemme. Kun minä erään kerran
onnettomuudeksi satuin kohtaamaan kävelylläni Boulognen metsässä
Hippolyte Fauvillen, päätin varovaisuudesta muuttaa asuntoa ja
muutin tuohon pieneen taloon Richard-Wallace bulevardilla, jossa
Florence kävi minua useita kertoja tapaamassa. Tein mm. kaikkeni
pitääkseni hänen käyntinsä salassa ja varoin olemasta hänen kanssaan
kirjeenvaihdossa muuten kuin poste restante. Olin sen vuoksi aivan
tyyni. Työskentelin yksin ja aivan rauhallisesti. En odottanut
mitään. Ei mikään vaara, ei mikään vaaran mahdollisuus uhannut meitä.
Kun poliisiprefekti ja hänen väkensä tunkeutuivat sisään ja tahtoivat
vangita minut, kuulin ensi kerran puhuttavan Hippolyten ja hänen
poikansa Edmondin murhasta ja Marien vangitsemisesta."

"Mahdotonta!" huudahti don Luis jälleen vihasta kuohahtaen.
"Mahdotonta! Nämä uutiset olivat neljäntoista päivän vanhoja. En voi
uskoa ettette olisi niitä kuullut."

"Keneltä?"

"Sanomalehdistä," huudahti don Luis. "Ja vielä varmimmin neiti
Levasseurin kautta."

"Sanomalehdistä?" sanoi Sauveraud. "Niitä en lue koskaan. Mitä?
Onko se uskomatonta? Se on tavatonta, minä myönnän sen, mutta
asian harvinaisuus ei ole mikään todistus sitä vastaan. Toiselta
puolen olin rikoksen tapahtuma-aamuna kirjoittanut Florencelle
matkustavani pois kolmeksi viikoksi. Muutin aikeeni viime hetkessä,
mutta hän ei sitä tiennyt, ja siinä uskossa, että olin matkustanut
sekä tietämättömänä osoitteestani, ei hän voinut ilmoittaa
minulle rikoksesta eikä Marien vangitsemisesta, eikä siitä, että
ebenholtsikeppistä miestä syytettiin rikoksen osallisuudesta ja että
epäilykset kohdistuivat minuun."

"Niin," sanoi don Luis, "tehän ette väittäne, että ebenholtsikeppinen
mies, mies, joka seurasi päällikkö Vérot'a Café du Pont-Neufille ja
varasti hänen kirjeensä."

"Minä en ole se mies", keskeytti Sauveraud.

Ja kun don Luis kohautti olkapäitään, jatkoi hän voimakkaammalla
korostuksella:

"Minä en ole se mies. Tässä kaikessa on jokin selittämätön erehdys,
mutta minä en ole ikinä pannut jalkaani Café du Pont-Neufin ovien
sisäpuolelle, sen vannon. -- Ja minä toistan, en tiennyt mitään.
Salama tuli odottamatta. Juuri siitä syystä -- se teidän on
ymmärrettävä -- isku sai aikaan odottamattoman hämmingin. Muistakaa,
että he olivat satuttaneet kätensä pyhimpään, joka minulla maan
päällä oli. Marie oli vankilassa. Marie oli syytettynä murhasta.
Olin suunniltani. Aluksi hallitsin itseni ja näyttelin osaani
poliisiprefektin edessä, sitten heitin kaikki esteet syrjään, ammuin
tarkastaja Ancenisin, pudistin irti komisario Mazeroux'n ja hyppäsin
ulos ikkunasta. Minulla oli päässäni vain yksi ajatus: päästä
pakoon. Vapaana ollen voisin pelastaa Marien. Jos joku asettuisi
tielleni, oli se pahin hänelle itselleen. Millä oikeudella nämä
ihmiset uskalsivat syyttää moitteettominta naisista? Minä tapoin sinä
päivänä vain yhden miehen, mutta olisin voinut tappaa kymmenen...
kaksikymmentä! Mitä merkitsi minulle Ancenisen elämä? Mitä välitin
minä kenestäkään näistä roistoista tahi heidän elämästään? He
seisoivat minun ja Marien välillä ja Marie oli vankilassa."

Gaston Sauveraud ponnisti niin, että jokainen lihas hänen kasvoissaan
vääntyi, palauttaakseen rauhallisuutensa, joka oli pettämäisillään,
ja jatkoi:

"Kadun kulmassa, jolle olin kääntynyt juostuani prefektin väkeä
karkuun, pelasti Florence minut juuri kun luulin, että kaikki oli
kadotettu. Ja olemalla yhteydessä teidän kanssanne, kuuntelemalla
teitä ja keskustelemalla kanssanne kaksoismurhasta, tuli hän
vakaumukseen, jota kaikki tapahtumat näyttivät tukevan: että Marien
vihollinen, hänen ainoa vihollisensa, olitte te."

"Mutta minkä vuoksi? Minkä vuoksi?"

"Koska hän näki teidän toimenne", huudahti Sauveraud, "koska oli
enemmän teidän kuin kenenkään muun etujen mukaista ettemme ensiksikin
Marie ja sitten minä seisoisi teidän ja Mornington-perinnön välissä
ja vihdoinkin..."

"Mitä?"

Gaston Sauveraud epäröi, mutta sanoi sitten suoraan:

"Vihdoinkin, koska hän aivan varmasti tiesi teidän oikean nimenne ja
ymmärsi, että Arsène Lupinilta saattoi odottaa mitä tahansa."

Sauveraud jatkoi:

"Siis juuri Arsène Lupinia vastaan Florence, Marien ystävätär, ryhtyi
taisteluun. Paljastaakseen Lupinin hän kirjoitti, eli oikeammin
antoi kirjoittaa, sanomalehtikirjoituksen, jonka käsikirjoituksen
löysitte. Lupinia hän vakoili täällä päivästä päivään. Lupinin hän
kuuli eräänä päivänä puhelimessa iloitsevan Mazerouxille minun
odotetusta vangitsemisestani. Pelastaakseen minut Lupinilta hän
pudotti rautaesiripun tämän eteen ja ajoi autolla Richard-Wallace
bulevardille, jonne hän saapui liian myöhään varoittaakseen minua,
koska poliisit olivat jo tunkeutuneet asuntooni, mutta kylliksi
ajoissa pelastaakseen minut heidän ajoltaan. Silmänräpäyksessä
hän selitti minulle epäluulonsa ja kiihkeän pelkonsa teitä
kohtaan. Kaksikymmentä minuuttia käytimme johtaaksemme hyökkääjät
väärille jäljille hänen tehdessään suurin piirtein selkoa
asiasta ja kuvaillessaan muutamin sanoin sen johto-osan, jota te
näyttelitte, ja me teimme heti vastavedon, jotta te joutuisitte
epäillyksi osallisuudesta rikokseen. Minun lähettäessäni kirjeen
poliisiprefektille ajoi Florence kotiin ja piilotti sohvanpieluksenne
alle kepinpuolikkaan, jota huomaamatta olin pitänyt kädessäni. Se oli
epäonnistunut veto, joka ei vastannut tarkoitustaan. Mutta taistelu
oli alkanut ja minä heittäydyin siihen suinpäin. Ymmärtääksenne
oikein minun käyttäytymiseni on teidän muistettava, että minä en ole
ainoastaan tiedemies, vaan myöskin tulinen rakastaja. Nyt minussa
heräsi toinen ihminen, toiminnan mies, varmastikin kokematon ja
saamaton, mutta mies, joka ei kääntänyt selkäänsä millekään, ja
joka, kun ei tiennyt kuinka pelastaisi Marie Fauvillen, ei halunnut
mitään muuta kuin raivata tieltään Marien vihollisen, jonka syyksi
hän luki kaikki ne onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet rakastettua
naista. Siinä on selitys kaikkiin minun yrityksiini riistää teidän
henkenne. Piiloutuneena Florencen huoneeseen koetin minä -- hänen
tietämättään, sen vannon -- myrkyttää teidät. Hänen moitteensa,
hänen kauhunsa sellaisesta teosta olisivat ehkä vaikuttaneet minuun,
mutta minä toistan sen, olin hullu, aivan hullu ja teidän kuolemanne
näytti minusta merkitsevän samaa kuin Marien pelastus. Eräänä päivänä
Suchet bulevardilla, seurattuani teitä, ammuin. Ja samana iltana
piti teidän autonne -- huomatkaa, että Florencen huoneet ovat aivan
autovajanne vieressä -- viedä teidät sekä liittolaisenne komisario
Mazeroux kuolemaan. Silläkin kertaa te vältitte koston. Mutta viaton
ohjaaja sai antaa henkensä teidän edestänne ja Florence joutui niin
suunniltaan, että minun täytyi taipua hänen rukouksiinsa ja laskea
aseeni.

"Minä olen rikas mies. Tuhlasin rahoja Marien vartijoille
pelastaakseni hänet, mutta turhaan. Tein tuttavuutta vankilan
tavaranhankkijoiden ja sairaanhoitohenkilökunnan kanssa. Sitten
hankin itselleni sanomalehtimieskortin, menin joka päivä oikeuteen
ja tutkintotuomarin eteiseen, jossa toivoin tapaavani Marien
rohkaistakseni häntä katseella, eleellä tahi pistääkseni muutamia
lohduttavia sanoja hänen käteensä. Hänen kärsimyksensä jatkuivat.
Te tuotitte hänelle hirveän iskun Hippolyte Fauvillen kirjeillä.
Mitä nämä kirjeet merkitsivät? Mistä ne tulivat? Eikö meillä ollut
syytä katsoa teitä koko salajuonen aiheuttajaksi, teitä, joka
heittäydyitte tuohon hirveään taisteluun? Florence vakoili teitä
yöllä ja päivällä. Me etsimme johtolankaa, valonsädettä pimeydessä.
Eilen aamulla näki Florence Mazerouxin tulevan. Hän ei voinut kuulla
mitä tämä sanoi teille, mutta hän sieppasi nimen Langernault ja
kylän Domigni, jossa hän asui. Hän muisti Hippolyte Fauvillen vanhan
ystävän nimen. Eivätkö kirjeet olleet osoitetut hänelle ja ettekö
te lähteneet autollanne Mazerouxin kanssa häntä etsimään? Puoli
tuntia sen jälkeen me istuimme Alençonin junassa. Otimme kyydin
asemalta Domigniin, jossa teimme tiedusteluja niin varovaisesti kuin
saatoimme. Kun saimme kuulla -- minkä te tietysti myöskin tiedätte
-- että Langernault oli kuollut, päätimme mennä hänen maataloonsa
ja meidän oli juuri onnistunut päästä sisään, kun Florence näki
teidän tulevan puistoon. Hän tahtoi mihin hintaan tahansa estää
teitä ja minua tapaamasta ja veti minut sen vuoksi pensaiden taa.
Mutta te seurasitte meitä ja kun me saimme nähdä vajan, minä painoin
erästä ovea, joka aukeni puoleksi päästäen meidät sisään. Kiipesimme
ullakolle, jonne piilottauduimme. Samassa te tulitte sisään. Lopun
te tiedätte: kuinka te keksitte molemmat hirtetyt, kuinka teidän
huomaavaisuutenne kiintyi meihin Florencen varomattoman liikkeen
johdosta... teidän hyökkäyksenne, johon vastasin tarttumalla
ensimmäiseen aseeseen, jonka tapasin ja vihdoin meidän pakomme luukun
kautta ja revolverinlaukauksenne. Me olimme vapaita. Mutta Florence
pyörtyi vaunuosastossa. Koettaessani herättää häntä tajuihinsa
huomasin, että eräs kuulistanne oli sattunut häntä olkapäähän. Haava
oli merkityksetön ja vaaraton, mutta se oli riittävä lisäämään hänen
äärimmäistä hermostuneisuuttaan. Kun te näitte meidät -- Le Mansissa,
vai kuinka -- nukkui hän pää minun olkapäätäni vasten..."

Don Luis ei ollut kertaakaan keskeyttänyt kertomuksen jälkimmäistä
osaa, joka esitettiin yhä enemmän ja enemmän kiihtyneellä sävyllä
ja jolla oli ehdottoman totuuden leima. Ponnistaen kaiken
tarkkaavaisuutensa pani hän merkille jokaisen Sauveraudin sanan
ja eleen. Ja hän sai näistä sanoista ja eleistä sen käsityksen,
että todellisen Florencen rinnalle sukelsi toinen nainen, tahraton
kaikesta siitä häpeästä, jolla hän olosuhteiden pakosta oli luullut
tämän olevan liatun.

Mutta kuitenkaan hän ei antanut perään. Kuinka saattoi Florence
olla syytön? Ei, ei, hänen silmänsä, jotka olivat nähneet ja hänen
ymmärryksensä, joka oli vetänyt johtopäätöksiä, nousivat tätä
olettamusta vastaan. Hän ei tahtonut myöntää, että Florence yhtäkkiä
saattoikin olla kokonaan toisenlainen, eikä sellainen, jona hän oli
tätä pitänyt: viekkaana, julmana ja vertajanoavana petona. Ei, ei,
tuo mies valehteli pirullisella terävyydellä. Hän järjesti kaikki
sellaisella tavalla, että siitä tuli suorastaan nerontuote, kunnes
ei enää ollut mahdollista erottaa mikä oli totta, mikä valetta, mikä
valkeaa, mikä mustaa.

Hän valehteli! Hän valehteli! Mutta kuinka suloiset olivatkaan hänen
valheensa! Kuinka ihana olikaan tämä kuvattu Florence, tämä Florence,
joka kohtalon pakottamana oli tehnyt tekoja, joita halveksi ja oli
vapaa kaikista rikoksista, kaikista omantunnonvaivoista, inhimillinen
ja osanottava kirkkaine silmineen ja lumivalkoisine käsineen! Oh,
kuinka suloista oli antautua tähän mielikuvitukselliseen haaveiluun!

Gaston Sauveraud tarkasteli vihollisensa kasvoja. Hän seisoi
don Luisin edessä kiihottuneena kaikista niistä tunteista ja
intohimoista, joita hän ei enää koettanutkaan salata ja kysyi
matalalla äänellä:

"Te uskotte minua, eikö niin?"

"En, sitä en tee," sanoi Perenna paaduttaen itsensä tuon miehen
vaikutusta vastaan.

"Teidän täytyy!" huudahti Sauveraud intohimoisella purkauksella.
"Teidän on uskottava minun rakkauteni voimaan. Marie on minun
elämäni. Jos hän olisi kuollut ei minullakaan olisi jäljellä
muuta kuin kuolema. Oh, tänä aamuna kun luin sanomalehdistä, että
tuo olentoraukka oli avannut valtimonsa -- teidän takianne, kun
Hippolyten kirjeet olivat syyttäneet häntä -- halusin ei vain tappaa
teidät, vaan antaa teidän käydä läpi mitä hurjimpien tuskien. Marie
raukkani, minkälaisten kärsimysten läpi hän on saanutkaan käydä!
Kun te ette tulleet takaisin, kiertelimme minä ja Florence koko
aamupäivän saadaksemme tietää jotain Mariesta, ensiksi vankilan
ympärillä, sitten poliisilaitoksella ja tuomioistuimissa. Ja siellä,
tutkintotuomarin eteisessä näin teidät. Samalla hetkellä mainitsitte
te Marie Fauvillen nimen joillekin sanomalehtimiehille ja te sanoitte
heille, että Marie Fauville oli syytön, te ilmoititte, että teillä
oli käsissänne todistukset hänen syyttömyydestään. Vihani sammui
silmänräpäyksessä. Yhdessä sekunnissa oli vihollisesta tullut
liittolainen, mestari, jonka edessä vaivutaan polvilleen. Teillä oli
siis sellainen ihmeellinen rohkeus, että saatoitte kumota kaikki
edelliset toimenne ja omistautua Marien pelastukselle! Ryntäsin
tieheni, vavisten ilosta ja toivosta. Tavatessani Florencen huusin:
'Marie on pelastettu! Hän selittää, että Marie on syytön! Minun on
tavattava hänet ja puhuttava hänen kanssaan.' Me palasimme tänne
takaisin. Florence kielsi minua laskemasta aseita ja pyysi minua
odottamaan kunnes te vahvistaisitte uuden suhtautumisenne asiaan
teoilla. Minä lupasin kaikki mitä hän pyysi. Mutta päätökseni oli
tehty. Ja tahtoni vahvistui äärimmilleen kun luin selityksenne
sanomalehdistä. Minä laskisin Marien kohtalon teidän käsiinne, mitä
sitten tapahtuisikaan ja tekisin sen ilman viivyttelyä. Odotin, että
te palaisitte ja tulin tänne."

Hän ei ollut enää se mies, joka oli osoittanut sellaista tyyneyttä
keskustelun alussa. Väsyneenä ponnistuksista ja taisteluista, jotka
olivat kestäneet viikkokausia ja maksaneet hänelle niin paljon turhaa
tarmoa, vapisi hän kauttaaltaan, tarrautui kiinni don Luisiin, toinen
polvi tuolilla, jonka vieressä tämä seisoi ja sopersi:

"Pelastakaa hänet, pyydän ja vannotan teitä siihen. Se on teidän
vallassanne. Niin, te voitte tehdä mitä hyvänsä. Olen oppinut
tuntemaan teidät taistellessani teitä vastaan. Se ei ollut
ainoastaan teidän taitonne, joka puolusti teitä minua vastaan, onni
suojelee teitä. Te olette erilainen kun muut miehet. Niin, vain
se, että te ette tappanut minua heti vaikka olin vainonnut teitä
niin häikäilemättömästi, että te kuuntelitte tuota käsittämätöntä
totuutta, että me kaikki kolme olimme syyttömiä ja hyväksyitte
sen mahdollisena... jo se yksin on suurempi ihme kuin mikään muu.
Odottaessani teitä ja varustautuessani puhumaan kanssanne näin kaikki
niin selvänä edessäni. Näin selvästi, että se mies, joka julisti
Marien viattomuutta nojautumatta muuhun kuin terveeseen järkeensä,
ainoastaan se _mies_ saattoi pelastaa hänet ja tekisi sen. Ah, minä
vannotan teitä, pelastakaa hänet ja pelastakaa heti. Muuten on se
liian myöhäistä. Muutamassa _päivässä_ on Marie ottanut itseltään
hengen. Hän ei _voi jatkuvasti_ olla vankilassa. Hänen aikomuksensa
on kuolla. Mikään _ei voi estää_ häntä."

Kyyneleet virtasivat hänen tuskan vääristämiä kasvojaan pitkin.
Myöskin Florence itki surun masentamana. Ja Perennaan tarttui äkkiä
tavaton pelko.

Vaikka jo keskustelun alusta uusi vakaumus vähitellen oli juurtunut
häneen, tuli hän siitä tietoiseksi vasta nyt. Hän ymmärsi äkkiä, että
hänen luottamuksensa Sauveraudin sanoihin oli horjumaton, ja että
Florence kenties ei ollut se halveksittava olento, jona hän häntä
oli pitänyt, vaan nainen, jonka silmät eivät valehdelleet ja jonka
sielu oli yhtä kaunis kuin hänen kasvonsa. Hän huomasi, että molemmat
hänen edessään olevat ihmiset, samoin kuin Marie Fauvillekin olivat
vangitut rautaympyrään, jota heidän ponnistuksensa eivät voineet
särkeä. Ja tätä tuntemattoman käden takomaa ympyrää oli hän, Perenna,
vetänyt säälimättömällä johdonmukaisuudella yhä kiinteämmäksi heidän
ympärilleen.

"Jos vain ei ole liian myöhäistä", mutisi hän.

Hän hätkähti niiden ajatusten ja tunteiden painosta, jotka virtasivat
häneen. Hänen aivoissaan oli täydellinen sekasorto: iloa, varmuutta,
epätoivoa, raivoa. Hän taisteli kauheata painajaista vastaan ja
hänestä näytti salapoliisi laskevan jo raskaan kätensä Florencen
olkapäälle.

"Tulkaa mukaan!" huudahti hän hypähtäen ylös kauhuissaan... "On
mieletöntä viipyä täällä."

"Mutta talohan on piiritetty", huomautti Sauveraud.

"Mitä sitten? Luuletteko te että minä hetkeäkään sallin --? Ei,
ei, tulkaa. Meidän on taisteltava kylki kyljessä. Minulla on vielä
muutamia epäilyjä; ne täytyy teidän hajoittaa. Ja me pelastamme rouva
Fauvillen."

"Mutta salapoliisit talon ympärillä?"

"Niistä me kyllä selviydymme!"

"Weber, varasalapoliisipäällikkö?"

"Hän ei ole vielä täällä. Ja niin kauan kuin hän ei ole saapuvilla,
vastaan minä kaikesta. Tulkaa, seuratkaa minua, mutta pienen
välimatkan päässä. Kun minä annan merkin, mutta ei ennen..."

Hän painoi alas lukkolaitteen. Samassa joku koputti. Se oli palvelija.

"Mitä?" kysyi don Luis. "Miksi häiritsette minua?"

"Varasalapoliisipäällikkö herra Weber on täällä."










*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ARSÈNE LUPIN MILJOONAPERILLISENÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.