Title: Tarina kolmesta leijonasta
Author: H. Rider Haggard
Translator: Saimi Järnefelt
Release date: May 23, 2017 [eBook #54768]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
H. Rider Haggard
Suomentanut Saimi Järnefelt
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1899.
Oy Weilin & Göös Ab:n kirjapainossa.
Useimmat teistä olette kuulleet Allan Quatermain'ista, joka oli osallisena kuningas Salomon'in kaivosten löydössä moniaita vuosia sitten, ja joka myöhemmin asettui Englantiin elääksensä ystävänsä, Sir Henry Curtis'in läheisyydessä. Nyt hän on palannut erämaahansa, kuten vanhat metsästyskoirat melkein aina tekevät keksien yhden tai toisen tekosyyn. He eivät voi kovin kauan kärsiä sivistystä, sen melua ja hälinää, ja komeapukuisten ihmisten ainainen läsnäolo vaikuttaa tuskallisemmasti heidän hermoihinsa kuin erämaan vaarat. Luulen että heistä täällä tuntuu yksinäiseltä, sillä yksinäisyys väkijoukossa on hyvin kolkkoa, ainakin niille, jotka eivät ole siihen tottuneet.
Vanha Quatermain sanoisi: milloin yksinäisyys on lähempänä, kuin seistessä suuren kaupungin kaduilla kuunnellen askelten ainaista kopinaa, joka muistuttaa sateen rapinaa, tai katsellen ihmisten kasvoja heidän kiirehtiessään ohi, mistä ja minne, sitä et tiedä. He tulevat ja menevät, teidän silmänne kohtaavat toisensa kylmässä katseessa, hetkeksi heidän muotonsa painun mieleesi, ja sitten se on ijäksi kadonnut. Sinä et milloinkaan näe heitä jälleen; he tulevat tietymättömistä ja pian jälleen katoovat sinne salaisuuksineen. Niin, tämä on puhdas ja täydellinen yksinäisyys; vaan erämaa ei ole yksinäinen sille, joka tuntee ja rakastaa sitä, sillä luonnon henki on aina läsnä seurana vaeltajalle. Tuulessa on hänellä kumppani — aurinkoiset purot lavertelevat kuin luonnon lapsukaiset hänen jalkainsa juuressa; ja korkealla hänen yläpuolellaan purppuraisessa auringonlaskussa näkyy kirkkoja, minareetteja ja palatseja, jommoisia ei kukaan kuolevainen ole rakentanut, ja joiden hohtavissa ovissa ihania auringon enkeliä edestakasin näkyy liitelevän. Ja siellä löytyy myös metsänriistaa suurissa joukoin laitumilla, jonottain pitkänaamaisia pukkeja ja kiiltäviä kvaggalaumoja ja vihasilmäinen, karvainen villisika.
"Oi, ei", hän sanoisi, "ei erämaa ole yksinäinen, sillä muista, poikani, mitä loitommalla olet ihmisistä, sitä enemmän lähestyt Jumalaa", ja vaikka siitä ohjeesta kyllä voisi väitellä, jokainen sen helposti tuntee, joka on katsellut auringon nousua ja laskua äärettömillä autioilla tasangoilla, ja nähnyt ukkosen vaunujen majesteettisuudessaan vyöryvän halki tutkimattoman taivaan syvyydet.
Niin, maksoi mitä maksoi hän palasi jälleen, ja nyt en kuukausiin ole hänestä mitään kuullut, ja puhuakseni suoraan, suuresti epäilen että kukaan hänestä enään mitään kuulee. Pelkään että erämaa, joka niin monena vuotena oli hänelle äitinä, tahtoo myös olla hänelle hautana, hänelle ja hänen seuralaisilleen.
Hänen oleskellessaan Englannissa pari kolme vuotta onnistuneen retkensä jälkeen, jossa löysi viisaan kuninkaan haudatut aarteet, ja ennen ainoan poikansa kuolemaa, tapasin aika usein vanhaa Allan Quatermain'ia. Tunsin hänet vuosia takaperin Afrikassa, ja hänen kotiin tultuansa, minun oli tapana juosta Yorkshire'en hänen luoksensa milloin vaan saatoin, ja tällä lailla tuon tuostakin kuulin monia tapauksia hänen menneestä elämästään.
Ei kukaan voi viettää useita vuosia elefanttimetsästäjän kovaa elämää, kohtaamatta monta outoa seikkailua, ja vanha Quatermain'kin on vannaan osansa saanut. Kertomus, jonka nyt alotan on yksi hänen viimeisiä seikkailujaan, vaikka olen unohtanut vuosiluvun, jona se tapahtui. Kaikessa tapauksessa tiedän että se oli ainoa retki, johon hän otti mukaansa poikansa Harry'n (joka sittemmin kuoli) ja tämä Harry oli silloin neljäntoista vuoden paikoilla. Nyt kertomukseen, jonka koetan kertoa niin tarkkaan kuin voin, samoilla sanoilla, joilla vanha Quatermain sen minulle kertoi eräänä yönä vanhassa tammella paneloidussa etehisessä, talossaan Yorkshire'ssa. Olimme puhuneet kullankaivamisesta.
"Kullankaivaminen!" hän keskeytti: "oi! niin, minä kerran olin kultaa kaivamassa 'Pilgrim's Best'issä' Transvaalissa, ja sen jälkeen tapahtui Jim-Jim'in ja leijonain juttu. Tunnetteko sen? Pilgrim's Best on tai oli yksi eriskummallisimpia paikkoja joita näkee. Kaupunki itse sijaitsee kivisessä laaksossa vuorten ympäröimänä, keskellä harvinaisen ihanaa näköalaa. Monena hetkenä minua tympäisi tämä työ, heitin luotani kuokan ja lapion ja vaelsin peninkulmia jonkun kukkulan huipulle. Siellä loikoilin ruohossa ja silmäilin yli ihanan maiseman — hymyileväin laaksoin ja korkeitten vuorien, joita auringonlaskun kulta kosketteli, ja tuijotin tuonne ylös kohti äärettömän taivaan tummaa lakea, niin, ja Jumalan kiitos, olin päässyt pakoon kaivokselaisten kirouksia ja karkeata puhetta, ja Basutu Kafferilaisten ääniä, heidän raataessaan päivänpaisteessa.
"Joitakin kuukausia kaivoin vielä kärsivällisenä maatilkkuani, kunnes pelkkä kuokan ja huuhdinkaukalon näkeminen alkoi tulla minulle inhoittavaksi. Sata kertaa päivässä päivittelin omaa tyhmyyttäni haudattuani kahdeksan sataa puntaa, joka oli milt'ei koko omaisuuteni tällä haavaa, tähän kulta-kaivokseen. Minua, kuten useita muitakin minun säädyssäni, oli kullanhimo kiihoittanut, ja nyt sain kantaa seuraukset. Olin ostanut maatilkun, josta eräs mies oli kaivanut omaisuuden — ainakin viisi tai kuusi tuhatta puntaa; ja luulin ostaneeni sen hyvin halvasta; annoin hänelle nim. viisi sataa puntaa siitä. Siinä koko ansioni hyvin ankaran vuoden elefanttia metsästettyäni tuolla puolen Zambes'in, ja huokasin syvästi ja pahaa aavistaen, nähdessäni onnellisen ystäväni, joka oli Jankee, ottavan kääryn Standard'in pankin seteliä ylvästelevällä katseella kuten mies, joka on onnensa luonut, ja pistävän ne housuntaskuihinsa. 'No', sanoin hänelle onnelliselle myyjälle — 'tämä on loistava omaisuus, minä vaan toivon että onni olisi minulle yhtä suotuisa kuin se on teille ollut'. Hän hymyili; kiihoittuneille hermoilleni tuntui kuin olisi hänen hymyilynsä ollut turmiota tuottava, vastatessaan minulle tuolla omituisella yankee'laisella tavalla: 'sen kyllä uskon, en suinkaan tahdo toivoanne sammuttaa, varsinkaan nyt asian ollessa selvillä; minulle se on ollut hyvänä lähteenä, mutta meidän kesken sanoen ja suoraan puhuen, nyt, kun meidän välillämme ei enää ole mitään likaista voitonpyyntöä totuutta himmentämässä, voin sanoa teille että se lienee tyhjä.'
"Hengitin raskaasti; miehen hävyttömyys oli sanomaton. Ainoastaan viisi minuuttia sitä ennen hän oli kaikkein Jumalainsa nimessä vannonut — ja niitä näkyi löytyvän lukuisia ja sekalaisia — että maahan jäi tusinoittain aarteita, ja että hän jätti sen ainoastaan siksi että oli täydellisesti väsynyt kullan lapioimiseen.
"'Elkää näyttäkö niin suuttuneelta, muukalainen', jatkoi kiduttajani, 'ehkäpä vanhassa tytössä kuitenkin vielä löytyy vähän kiiltoa. Olette suoraluontoinen, hyvä poika, siitä syystä voitte täydellä syyllä toivoa saavanne onnettaren tunteita heltymään. Ainakin se kehittää lihaksia käsivarsissanne, sillä mateeria on tavattoman kovapintaista, ja sen lisäksi, voitatte vuoden kuluessa enemmän kuin kahden tuhannen dollars'in edestä kokemusta.'
"Ja hän poistui hyvään aikaan, sillä seuraavalla hetkellä olisin juossut hänen jälkeensä, — mutta nyt en nähnyt häntä enään.
"No niin, minä rupesin työhön vanhassa kaivoksessa, poikani Harry'n ja puolen tusinan Kafferilaisten kanssa, muuta en tainnut tehdä, kiinnitettyäni melkein kaiken maallisen omaisuuteni siihen. Ja kunniani kautta me teimme työtä, — varhain ja myöhään tulimme sinne — vaan kullan palasta emme koskaan nähneet; ei edes kultajyvää niin pientä että olisi riittänyt neulaksi kaulahuiviin. Amerikalainen herrasmies oli kyllä pitänyt kaikesta huolen ja jättänyt meille rikat.
"Tätä kesti kolme kuukautta, kunnes viimein olin kuluttanut kaiken, tai melkein kaiken, joka pienestä omaisuudestamme oli jäänyt, palkkoihin ja ravintoon Kafferilaisille ja itsellemme. Kun saatte kuulla että Boer jauhon hinta toisinaan nousi aina neljään puntaan säkki, ymmärrätte että ei kestänyt kauan ennenkun olimme katsoneet läpi pankkilaskumme.
"Vihdoin tuli käännekohta. Eräänä lauantai-iltana olin kuten tavallisesti maksanut miehet ja ostanut jauhoja ja sitten istuuduin poikani Harry'n kanssa suuren aukeaman reunalle, jonka olimme mäelle kaivaneet, ja jota katkeralla pilkalla kutsuimme Eldoradoasi. Siinä istuimme kuutamossa ja olimme jotenkin surumieliset. Yht'äkkiä vedin esiin kukkaroni ja tyhjensin sen käteeni. Siinä löytyi puoli sovereign'ia, kaksi florinia ja yhdeksän pence'ä hopeata — kuparia ei lainkaan — sillä kupari ei ole käytännössä Etelä-Afrikassa, yksi niitä syitä, jotka tekevät elämän niin kalliiksi siellä — kaikkiaan siis neljätoista ja yhdeksän pence'ä.
"'Tuossa, Harry poikani!' sanoin, 'tuossa on maallisen omaisuutemme koko summa; kaivos on niellyt kaiken muun!'
"'Pyhän Yrjänän nimessä', sanoi herra Harry. 'Minä sanon sinulle isä, meidän täytyy lopettaa tekemästä työtä Kafferein kanssa ja syömästä jauhopöperöä', ja hän naureskeli ikävälle pikku pilalleen.
"Mutta minä en ollut leikkituulella, sillä ei ollut mikään hauska asia kaivaa moista laitosta kuukausmääriä, ja joutua täydelliseen häviöön siinä työssä, erittäin jos kaivaminen vielä on sinulle vastenmielistä, ja niin muodoin kostin Harry'a hänen hyvästä tuulestaan.
"'Ole vaiti, poika', sanoin, kohottaen käteni antaakseni hänelle korvapuustin, sillä seurauksella että puoli sovereign'ia luiskahti ulos ja putosi kuiluun allamme.
"'Sen vietävä', sanoin, 'nyt se meni.'
"'Katsoppas, isä', sanoi Harry, 'niin kävi antaessasi pahoille himoillesi valtaa, nyt meillä on vaan neljä ja yhdeksän!'
"En vastannut mitään näihin viisaihin sanoihin, vaan aloin kiivetä alas jyrkkää rinnettä etsiäkseni pientä omaisuuttani. Haimme hakemistamme, mutta kuunvalo on hyvin epävarma puolta sovereign'ia hakiessa, ja yltympäri oli löysää maata, jota Kafferit olivat irroittaneet työskennellessään samalla paikalla muutamia tuntia sitten. Otin kuokan ja liikutin mullan kappaleita toivoen siten löytäväni rahan, mutta turhaan. Viimeksi sulasta harmista työnsin kivikuokan terävän puolen alas maahan, joka oli hyvin kovanluontoista, Suureksi hämmästyksekseni se vaipui suoraa päätä sisään kahvaa myöden.
"'Mitenkä Harry, tätä maata on liikutettu.'
"'Enpä luule, isä', hän vastasi, 'vaan kyllä pian näemme', ja hän alkoi lapioida ulos multaa käsillään. 'Oh', hän äkkiä sanoi, 'se on vaan vanhoja kiviä, kuokka on tunkeutunut maahan niiden lomitse, katso!' ja hän alkoi vetää ulos yhtä kiveä.
"'Minäpä sanon sinulle, isä', hän äkkiä huusi, 'se on harvinaisen raskas, koettelepas'; ja hän nousi antaen minulle pyöreän, ruskeahtavan möhkäleen, suuruudeltaan hyvin suuren omenan kokoisen. Minä tartuin siihen uteliaasti ja kohotin sitä valoa vastaan. Se oli hyvin raskas. Kuunvalo lankesi sen karkealle, likapeitteiselle pinnalle, ja sitä katsellessani alkoi pieniä, omituisia värähdyksiä kulkea sisässäni. Mutta en voinut olla varma.
"'Harry, anna minulle veitsesi', sanoin.
"Hän teki niin ja pitäen ruskeata kiveä polvellani, kaavin sen pintaa.
Suuri Jumala, se oli pehmeätä!
"Seuraavalla hetkellä salaisuus oli ilmi, olimme löytäneet suuren möhkäleen puhdasta kultaa, noin neljän punnan arvosta. 'Se on kultaa, poikanen', sanoin, 'kultaa on, tai minä mahdan Matti olla.'
"Harry, silmät pullollaan päässä, tuijotti hehkuvalla katseella pitkään, heloittavaan naarmuun, jonka olin tehnyt puhtaaseen alkumetalliin, ja sitten puhkesi hän kerta toisensa perästä riemu-ulinaan, joka kaikui kauas kautta hiljaisten seutujen, kuin jonkun murhatun avunhuudot.
"'Ole hiljaan', sanoin, 'tahdotko kaikki varkaat, jotka kedolla liikkuvat karkaamaan kimppuusi?'
"Tuskin olin saanut nämä sanat lausutuksi, kun kuulin hiipivien askelten lähestyvän. Asetin kohta raskaan möhkäleen maahan ja istuuduin sen päälle, se oli tavattoman kova; samassa näin laihat, tummat kasvot esiintyvän hämärästä ja pari pyöreätä silmää katselevan meitä tutkien. Tunsin kasvot, ne olivat erään hyvin, huonomaineisen miehen, nimeltä Kanki-Tom, tiesin että häntä 'Timanttikedoilla' niin kutsuttiin, syystä että hän oli murhannut vaimonsa kangella. Epäilemättä hän nyt oli kuljeskelemassa, inhimillisen hyenan lailla, katsoakseen missä olisi varastamista.
"'Tekö se olette metsästäjä Quatermain?' hän sanoi.
"'Niin, minähän se olen, Mr Tom', vastasin kohteliaasti.
"'Mitähän kaikki tämä ulvominen tietää?' hän kysyi. 'Käyskelin ympäri hengittäen raikasta ilmaa ja katsellen taivaan tähtiä, kun kuulen ulvonnan toisensa jälkeen.'
"'Niin, mr Tom', vastasin, 'mitä ihmettelemistä siinä, huomaatte vaan että paitsi teitä on liikkeellä muitakin yöllisiä lintuja!'
"'Ulvonnan kuulen ulvonnan perästä!' hän tuimasti kertasi, lainkaan huomioon ottamatta selitystäni, 'ja minä seisahdun ja sanon 'siellä on murhaaja', ja taas kuuntelen ja mietin. Ei, ei ole; tämä huuto on riemun huutoa; joku on pistänyt sormensa tahmeaan, keltaiseen kultakattilaan ja lyön vetoa että hän on mennyt päästään pyörälle imiessään niitä. No, metsästäjä Quatermain, olenko oikeassa? täällä on kultaa! Oi, hyvä isä!' ja hän maiskautti huuliansa kuuluvasti — 'suuren suuria kultarahoja — niihin vast'ikään töytäsitte?'
"'Ei', sanoin rohkeasti, 'ei ole' — julma hohde hänen mustissa silmissään oli kerrassaan voittanut inhoni valheeseen, sillä tiesin että jos hän vaan pääsisi perille minkä päällä istuin — ja sivumennen sanoen olen kuullut kerrottavan kullassa vyörymisen olevan hauskaa, mutta en suinkaan kehoittaisi ketään, joka mukavuutta rakastaa istuutumaan kultapalan päälle — olisi minulla ollut varmat toiveet saada 'kanki' niskaani ennen aamun koittoa.
"'Tahdotteko tietää asian, mr Tom', jatkoin kohteliaimmalla tavallani, vaikka kuolontuskassa kultamöhkäleen tähden — sillä minusta on aina paras olla kohtelias ihmisille, joka on niin läheisessä suhteessa käsikankeen — 'poikani ja minä olimme hieman erimieliset, ja minä olin juuri pakottamassa omaa mielipidettäni hänelle; siinä kaikki.'
"'Niin, mr Tom', puhkesi Harry itkien puhumaan, sillä Harry oli sukkela poika, ja älysi pulman, jossa olimme, 'niin se oli — minä ulisin syystä että isä löi minua!'
"'Siksikö poikaseni huusit? No hyvä, minusta vaan tuntuu että vanha, tyhjäksi kaivettu luola on ihmeellisen outo paikka selvitellä suhteitaan kello kymmenen tienoissa yöllä, ja sen sanon sinulle nuorukaiseni, jos minä joskus tulisin selvittelemään asioita kanssasi, se ei tapahtuisi yhtä hauskalla tavalla' — ja hän tirkisti epämiellyttävästi Harry'yn päin. 'Ja hyvää yötä nyt, sillä en tahdo häiritä perhe-elämää. Ei, sitä laatua ihmisiä en ole, en suinkaan. Hyvää yötä metsästäjä Quatermain — hyvää yötä sinullekin, selkäänsaanut nuorukainen'; ja mr Tom kääntyi pois pettyneenä ja kuljeskeli muualle varastamaan tai hätyyttämään.
"'Jumalan kiitos!' sanoin päästessäni kultakappaleesta. 'Ja nyt, Harry, nouseppas ja mene katsomaan, jokohan tuo vihdoin viimeinen konna meni tiehensä.' Harry teki niin, ja ilmoitti hänen kadonneen 'Pilgrim's Best'iin' päin, ja sitten rupesimme työhön, hyvin huolellisesti, mutta väristen jännityksestä; käsillämme kaivoimme ulos kaiken välillä olevan mullan siihen asti, johonka kuokkani iskin. Aivan oikein, kuten toivoin, siellä oli varsinainen pesä kultamöhkäleitä, kaikkiaan kaksitoista, toiset pähkinän, toiset kananmunan suuruiset, vaikka ensimäinen tietysti oli paljoa suurempi. Mitenkä ne kaikki olivat sinne joutuneet, ei kukaan tiedä. Jälestäpäin kerrottiin että Amerikalainen, joka minulle möi kaivoksen, oli siihen kiinnittänyt koko omaisuutensa, joka oli monta vertaa suurempi kuin meidän, ja tehnyt työtä kuusi kuukautta näkemättä kullan murua, jonka jälkeen hän viimeksi heitti koko yrityksen.
"Kaikissa tapauksissa, oli kulta siinä arvoltaan, kuten jälestäpäin tuli ilmi, kaksitoistasataaviisikymmentä puntaa, ja niinmuodoin minä kumminkin sain luolasta neljäsataaviisikymmentä puntaa enemmän kuin mitä olin siihen pannut. Me noukimme kaikki ulos, käärimme ne nenäliinaan, ja kun pelkäsimme kantaa kotia senlaista aarretta, varsinkin tietäessämme Kanki-Tom'in olevan liikkeellä, keksimme viettää yön paikoillamme, välttämättömyys, joka kaikessa vastenmielisyydessään oli ihmeen ihana ajatellessamme nenäliinaa täynnä puhdasta kultaa, joka oli kadotetun rahani korko.
"Hitaasti yö kului, sillä pelosta Kanki-Tom'iin en tohtinut ruveta levolle, vaan viimein päivä koitti punaten yön pimentämät seudut. Nousin ylös katselemaan sen täydellistä nousua, sen auetessa suuren, taivaallisen kukan lailla itäisellä taivaalla, ja auringon säteet alkoivat välkkyä ihanasti vuoren kukkulalta toiselle. Minä tarkastin sitä, ja niin tehdessäni selveni minulle täydellisenä vakuutuksena, jommoista en ennen koskaan ollut tuntenut, että olin saanut tarpeeksi kullankaivamisesta, ja olin ansainnut levon, jonka luonnollinen elämäni minulle antoi ja siinä hetkessä päätin mennä suorittamaan laskuni 'Pilgrim's Best'iin' ja painautua ampumaan buffaloa Delagoa Bay'iin päin. Sitten käännyin ottamaan kuokan ja lapion ja vaikka oli sunnuntaiaamu, herätin Harry'n tekemään työtä nähdäksemme jos vielä löytyisi joitakin kultamöhkäleitä lähitienoilla. Kuten arvasin työskentelimme tiuhaan. Se, jonka löysimme sijaitsi kaikki pienessä ontelossa täynnä mutaa, joka oli aivan erilainen sitä kovaluontoista maata, koverruksen ympärillä. Siinä ei näkynyt enään kullan jälkeäkään. Tietysti oli kylläkin mahdollista että siinä vielä jossain oli ontelolta, vaan päätin mielessäni että kaivakoon kuka hyvänsä muu niitä, minä niitä en rupea etsimään; ja olen sen jälkeen kuullut kerrottavan että siinä kaksi tai kolme miestä joutui häviöön."
Vähän yli kaksi viikkoa oli kulunut siitä yöstä, jolloin hukutin puoli-sovereign'ia ja löysin kaksitoistasataaviisikymmentä puntaa hakiessani sitä, ja inhoittavan luolan sijaan, jolle Eldorado tuskin enään oli pilkkanimenä, aukeni eteemme aivan erilaiset näköalat kuutamon hopeiseen pukuun verhottuina. Majailimme — Harry ja minä, kaksi Kafferilaista, skotlantilaiset kuormavaunut ja kuusi härkää — suuren töyryn korkeimmalla kohdalla pensaisella seudulla. Juuri sillä kohdalla johon olimme leirimme pystyttäneet olivat pensaat kumminkin harvassa, kasvaen ympärillämme vaan kimpuissa, ja siellä täällä löytyi yksinäisiä laakalatvaisia mimosapuita. Oikealla puolella pieni joki, joka oli leikannut syvän juovan itselleen rinteen helmaan, virtasi sulosointuisesti kummun vihannan läpi, läpi kiimaheinän, kesyttömän parsaheinän ja monen muun ihanan kasvin. Virranreuna oli täällä punasta graniittia, ja vuosisatojen kärsivällisen huuhtoamisen jälkeen oli vesi kaivertanut juoksussaan muutamia suunnattomia kiviliuskoja kaukaloiden ja maljojen muotoisiksi, ja näitä me käytimme kylpypaikkoina. Ei kukaan roomalainen nainen porfyyri- ja alabasteriammeessaan voinut ihanammalla paikalla pestä itseään kuin me viisikymmentä kyynärää huonosta aitauksesta, jonka olimme mimosan piikeistä yhdistäneet vaunujen ympäri, varjellaksemme itseämme leijonain hyökkäyksistä. Siellä oleskeli useita ympäristössä, kuten näin jäljistä, vaikka emme olleet niitä nähneet emmekä kuulleet.
Pienessä mutkassa, jossa virran pyörre oli huuhtonut pois palasen maata, kasvoi reunalla hyvin kaunis, vanha mimosa. Sen alla oli suuri, sileä graniittikivi ylt'ympäri reunustettuna kiimaheinällä ja muilla sananjaloilla, luisuen hitaasti alas pieneksi puhtaasti kimelteleväksi vesiallikoksi, noin kymmenen jalkaa laajassa ja viisi jalkaa syvässä graniittiammeessa. Tälle kivelle tulimme joka aamu kylpemään, ja nämä ihanat kylvyt kuuluvat hauskimpiin metsämies-muistelmiini, samoin kuin niihin myös liittyy tuskallisimmat hetket.
Oli miellyttävä ilta, ja Harry'n kanssa istuimme tuulen puolella tulen ääressä, jolla kaksi Kafferilaista innokkaasti valmisti seipäällä paistia metsäkauriista, jonka Harry suureksi ilokseen oli tänä aamuna ampunut, ja olimme niin täydellisesti tyytyväiset itseemme ja maailmaan kuin kaksi ihmistä suinkin saattaa olla. Yö oli kaunis, ja voidakseni oikein kuvata tämän kuutamoisen erämaan puhdasta majesteettia, olisi tarpeen enemmän sanoja kuin mitä minulla on kieleni päässä. Pois ainiaaksi, pois salaperäiseen pohjoiseen, vyöryi suuri, autio valtameri, jonka ylitse hiljaisuus lepäsi. Tuolla allamme oikealla, noin peninkulman päässä virtasi laaja Oliphant virta, joka peilikirkkaana kuvasti kuun, jonka hopeainen kehä väräjöi sen pinnalla ja sitten pitkinä valoviivoina leveni ylt'ympäri vuorten ja tasankoin. Alhaalla virran reunalla kasvoi suuria tukkipuita, joiden läpi hiljaisuus juhlallisesti kohosi taivaaseen, ja yön ihanuus lepäsi niitten ylitse kuin verho. Kaikkialla hiljaisuus — hiljaisuus tähtisessä syvyydessä ja uinuvan maan kirkkaassa helmassa. Nyt, jos koskaan voisi ihmisen mielessä herätä suuria ajatuksia, ja hetkiseksi hän saattaisi unohtaa oman pienuutensa siinä tunteessa että hän on osa puhtaasta äärettömyydestä ympärillään. Hän näyttää melkein näkevän taivaan hengen, tähtien ympäröimänä astuvan alas elottomaan hiljaisuuteen, katsomaan, nyt kun yö peittää sen synnit, hairahtuneen morsiamensa, maan uinailevia kasvoja. Väliin taas hän kuulee enkeliäänien kaikua, kun henget liitelevät ja heidän humisevat siipensä laahaavat eteenpäin avaruudesta avaruuteen, tuulen valkoisten sormien leikitellessä puitten kiharoissa.
"Kuuleppas! Mitä se oli?"
Kaukaa, alhaalta virran puolelta kuului mahtavasti mylvivä ääni, sitten toinen ja vielä kolmas. Se on leijona, joka hakee ruokaansa.
Näin Harry'n vapisevan ja kääntyvän vähän kalpeaksi. Hän oli kylläkin urhea poika, vaan leijonan karjunta yöllä ensimäisen kerran juhlallisessa erämaassa on omiaan puistattamaan jokaisen poikasen hermoja.
"Leijonia, poikani", sanoin: "ne ajavat takaa saalista tuolla virran luona; mutta luulen ettei sinun tarvitse tulla levottomaksi. Olemme nyt olleet täällä kolme yötä, ja jos ne olisivat aikeessa tulla meitä tervehtimään, luulisin heidän tulleen jo ennen. Kaikessa tapauksessa sytyttäkäämme tuli."
"Tänne, Pharaoh, menkää Jim-Jim'n kanssa noutamaan vähän puita ennenkun rupeamme levolle, muuten kissat kehräävät ympärillämme ennen aamun valkenemista."
Pharaoh, suuri, jäntevä Swazi, joka oli työskennellyt kanssani "Pilgrim's Best'issä", nauroi, nousi, ojenteli itseään, ja kutsui sitten Jim-Jim'iä tuomaan kirvestä ja hihnaa ja ryntäsi kuutamossa sokuri-pensastoon, josta me muutamista kuivista puista leikkasimme polttoaineksia. Hän oli kaunis poika tavallaan, Pharaoh, ja luulen että häntä nimitettiin niin syystä että hänellä oli egyptiläinen kasvojenmuoto ja jotain kuninkaallista kerskailua olennossaan. Mutta hän oli jotensakin omituinen ja luonteensa epävakainen, ja hyvin harvat ihmiset tulivat toimeen hänen kanssansa; niinpä jos hän vaan sai tilaisuutta, hän taisi juoda kuin kala, ja juotuaan tuli hän hillitsemättömän verenhimoiseksi. Nämä olivat hänen pahat puolensa; vaan sen sijaan hän kuten useimmat Zulusukuiset heimot kiintyi erinomaisesti niihin joihin hän kerta mieltyi; hän oli työtätekevä ja älykäs mies, ja niin uskalias ja reipas toveri pulassa, ett'en toista senlaista ole tavannut.
Hän oli kolmenkymmenenviiden vuoden vanha taikka niillä mailla, mutta ei ollut "keshla" eli rengastettu mies. Pelkään, että hän Svazinmaassa oli joutunut jonkinlaisiin ikävyyksiin, eivätkä hänen heimonsa vanhimmat suvainneet hänen kantaa rengasta, ja senvuoksi hän tuli työtä tekemään kultakedoille. Toinen mies tai oikeammin nuorukainen oli Mapoch Kaffereita, eli Knobnose'sta, ja pelkään ett'en seuraavien tapahtumienkaan nojalla voi hänestä paljon hyvää puhua. Hän oli laiska ja huolimaton veijari, ja vielä tänä aamuna minun täytyi käskeä Pharaoh'n antamaan hänelle selkään härkien karkuunpäästämisestä, jonka Pharaoh teki suurella mielihyvällä, vaikka hän jo oli kiintymäisillään Jim-Jim'iin. Tosin perästäpäin näin hänen lohduttavan Jim-Jim'iä tarjomalla hänelle näpillisen nuuskaa omasta korvallisesta rasiastaan, samassa selittäen hänelle että ensi kerralla kun hänen tuli häntä löylyttää, hän aikoi suomia häntä toisella kädellä ristiin yli vanhojen naarmujen ja piirtää "kauniin mallin" hänen selkäänsä.
Niin he menivät, vaikka Jim-Jim ei ollenkaan mielellään jättänyt leiriä tällä hetkellä, juuri kun kuutamo oli niin kirkas, ja palasivat takasin hyvään aikaan terveenä ja eheänä tuoden muassaan suuren kimpun puita. Nauroin Jim-Jim'ille ja kysyin häneltä oliko hän nähnyt jotain, ja hän vastasi, kyllä, kyllä hän näki; hän oli nähnyt kaksi suurta, keltaista silmää tuijottavan häneen erään pensaan takaa ja kuullut jonkun kuorsaavan.
Tarkemmin tutkien keltaiset silmät, ja kuorsaaminen tuskin olivat muuta kuin Jim-Jim'in vilkkaan mielikuvituksen tuotteita, enkä juuri ollut suurin levoton tästä peloittavasta raportista; vaan nähtyäni heidän laittavan tulta, menin aituuksen sisälle ja nukahdin rauhallisesti Harry'n viereen.
Muutaman tunnin jälestä heräsin hypähtäen pystyyn. En tiedä mikä minut herätti. Kuu oli laskeutunut tahi ainakin melkein peittynyt erämaan hiljaiseen horisonttiin, ainoastaan sen punainen reuna oli jäänyt näkyviin. Myös tuulen puuska oli herännyt ja ajelehti pitkin pilven kiiruhtavia reunoja kautta tähtirikkaan taivaan, ja yleensä yön tunnelmassa oli tapahtunut suuri muutos. Tutkien taivasta päätin olevan kaksi tuntia päivännousuun.
Härät, jotka tavan mukaan olivat sidotut skotlantilaisen vankkurin aisaan olivat hyvin levottomat — ne nuuskivat ja huokuivat yhtämittaa, nousivat ylös ja laskeutuivat alas taas, josta syystä heti epäilin niiden jotain vainuvan. Äkkiä huomasin mitä ne vainusivat, sillä viidenkymmenen kyynärän päässä meistä leijona karjui, ei kovaa, vaan kyllin äänekkäästi saadakseen sydämeni nousemaan kurkkuun.
Pharaoh nukkui vankkurin toisella puolella ja sen alla näin hänen nostavan päätään ja kuuntelevan.
"Leijona, Inkoos", hän kuiskasi, "leijona."
Jim-Jim myös hypähti ylös ja heikossa valossa taisin nähdä että hän oli kovin peloissaan.
Koska ajattelin että oli paras valmistautua arvaamattomiin tapahtumiin, käskin Pharaoh'n lisätä puita tuleen, ja herättää Harry'n, jonka tosiaan luulin voivan rauhallisesti nukkua tuomiopasuunan kaikuessa. Ensin oli hän vähän pelästynyt, vaan kohta asemamme jännittäväisyys kiihoitti häntä ja hän tuli aivan innokkaaksi saada nähdä hänen majesteettiaan vasten kasvoja. Otin sukkelan rihlapyssyni ja annoin Harrylle omansa — Westley Richardson alaskäännettäviä kolvia, hyvin mukava ase nuorukaiselle, kirkas ja sitäpaitsi hyvä tappamaan, ja niin sitten odotimme.
Pitkään aikaan ei mitään tapahtunut, ja minä rupesin jo ajattelemaan että olisi parasta paneutua uudestaan nukkumaan, kun äkkiä kuulin äänen enemmän yskinnän kuin karjunnan kaltaisen, noin kahdenkymmenen askeleen päässä aituuksesta. Kaikki katsoimme eteemme, vaan emme voineet mitään nähdä; ja niin seurasi toinen väliaika. Oli hyvin hermostuttavaa odottaa hyökkäystä, joka saattoi tapahtua joka neljännes tunti tai olla ihan tapahtumatta; ja vaikka olin vanha tottunut tänlaisissa tehtävissä, olin levoton Harry'n puolesta, sillä on kummallista mitenkä jonkun rakkaan olennon läsnäolo vaaran hetkenä kiihoittaa, ja tämä nyt minuakin hermostutti. Luulen, vaikka oli jotenkin kylmä, että hiki valui pitkin kasvojani ja tyynnyttääkseni ajatusteni juoksua pakoitin itseäni katsomaan koppakuoriaista, jota tulen valo näkyi kiinnittävän, ja joka istui sen ääressä ajatuksissaan hieroen tuntosarviaan toisen toistansa vastaan.
Yht'äkkiä koppakuoriainen teki aika hyppäyksen, niin että oli putoamisillaan päistikkaa tuleen, ja niin teimme kaikki — hyppäyksiä tarkoitan, eikä kumma lainkaan sillä suoraa päätä aituuksen alta kuului kamalin karjunta, joka sanalla sanoen saattoi skotlantilaiset vankkurit täräjämään ja seisahdutti hengitykseni.
Harry päästi huudahduksen, Jim-Jim ulvoi suun täydeltä, ja härkä raukat olivat niin kauhistuneet että tuskin pysyivät nahoissansa, vapisivat ja mylvivät surkeasti.
Yö oli nyt melkein täydellisesti pimeä, sillä kuu oli aivan laskeutunut ja pilvet olivat peittäneet tähdet, niin että ainoa valomme oli tuli, joka tällä hetkellä taas paloi kirkkaasti. Mutta kuten tiedätte on tulen valolla hyvin vaikea ampua, se on niin epävarma ja sitä paitsi tunkeutuu ainoastaan hyvin vähän pimeyteen, vaikka pimeän puolella oleva voi nähdä sen niin kaukaa.
Pian härät, seisottuaan hetken hiljaa, vainusivat leijonan ja tekivät niinkuin olin pelännyt — alkoivat raastaa ja repiä itsensä irti aisasta, johon olivat sidotut, ja syöksyivät hurjina erämaahan.
Leijonat tuntevat tämän härkien tavan, jotka minun luullakseni ovat tuhmimmat eläimet auringon alla, lammas on oikea Salomon niihin verraten; ei ole ollenkaan harvinaista että leijona asettuu senlaiseen asentoon että härkälauma tai valjakko vainuu hänet, katkasee hihnat ja syöksyy pensaikkoon. Sinne tultuaan ne tietysti pimeydessä ovat avuttomat; ja silloin leijona valitsee sen, josta enin pitää ja syö sen kaikessa rauhassa.
Niin, ympäri juoksivat kuusi härkäämme ja olivat vähällä polkea meidät kuoliaaksi hurjassa vauhdissaan, jos emme tosiaan olisi pikaisesti heittäytyneet tieltä, olisimme kuolleet heidän jalkoihinsa, tai ainakin pahasti vahingoittuneet. Vaan nyt oli Harry juossut tieltä ja Jim-Jim parka, joka oli jostain paikasta käsivarrestaan tarttunut aisaan, tuli lennätetyksi suoraan — aituuksen poikki, pudoten maahan sivulleni muutaman askeleen päähän.
Aisa meni poikki kovan painon alla. Jos se ei olisi taittunut, vaunut olisivat kaatuneet; vaan asian näin ollen härät, vaunut, vetonuorat, hihnat, taittunut aisa ja kaikki tyyni kaatui yhdessä sekamelskassa, ja oli näöltään kuin aukeamaton solmu.
Pari minuuttia tämä asian kanta sai minut unohtamaan leijonan, joka kaiken matkaansaattoi, ja sen ohella ihmettelin mitä kummaa oli nyt tekeminen, ja mitä tekisimme jos karja tunkeutuisi metsään ja eksyisi, sillä karja noin pelästyksissään laukkaa eteenpäin kuin hurjistunut, — vaan piakkoin kiireimmän kautta tulin kutsutuksi toimintaan.
Sillä tällä hetkellä äkkäsin tulen valossa jonkunlaisen keltaisen kiillon suuntautuvan ilman läpi meihin.
"Leijona! Leijona!" hoilotti Pharaoh, ja samassa suuri, nääntynyt naaras leijona nähtävästi puolihulluna nälästä, astui suoraan aituuksen keskelle, ja seisoi siellä savuisessa pimeydessä pieksäen häntäänsä ja ulvoen. Tartuin pyssyyni ja ammuin, vaan osaksi hämmennyksestä, osaksi mielenliikutuksesta ja epävarman valon tähden hairahduin ja melkein ammuin Pharaoh'oon. Rihlapyssyn valo valaisi vahvasti koko näytelmän, ja voin vakuuttaa teille että se oli raivokas — härkien temmeltävä joukko pyöri vaunujen ympäri senlaisessa sekamelskassa, että heidän päänsä näyttivät kasvavan heidän takaruumiistaan ja sarvet tunkeutuvan ulos selästä; Jim-Jim etualalla, jonne härät olivat hänet heittäneet hurjassa juoksussaan, ojenteli itseään kauhistuksissaan; ja taulun keskustana suuri, nääntynyt leijona mulkoellen ympärilleen nälkäisillä keltaisilla silmillään, ulvoen ja ulisten ikäänkuin hän mielessään miettisi mitä tehdä.
Kauan ei se kumminkaan miettinyt, sillä juurikuin liekki oli sammunut ja ennenkun ennätin ampua uudestaan se hyppäsi ilkeästi läähättäen Jim-Jim raukan päälle.
Kuulin onnettoman pojan huutavan ja melkein samassa silmänräpäyksessä näin hänen jalkansa heilautettavan ilmaan. Leijona oli tarttunut hänen niskaansa ja äkkinäisellä nytkäyksellä heittänyt hänen ruumiinsa selkänsä yli, niin että jalat riippuivat toisella puolella. [Tiedän erään leijonan, joka kantoi kaksivuotiaan härän neljä jalkaa korkean kivisen vallin yli tällä lailla, ja vielä peninkulman päähän metsään sen taakse. Se tuli sitten myrkytetyksi strykniinistä, jota oli pantu härän vatsaan, ja minulla on vieläkin sen kynnet.]
Sitten ilman vähintäkään epäilystä ja nähtävästi ilman mitään vaikeutta, se raivasi itselleen tien aituuksen alta, ja kantaen Jim-Jim parkaa katosi pimeyteen kylpypaikkaan päin, josta jo olen kertonut.
Me nousimme pystyyn aivan hurjina pelosta ja kauhusta, ja syöksimme raivokkaasti sen jälkeen, ampuen umpimähkään laukauksia, siinä toivossa että se niitten pelosta jättäisi saaliinsa, mutta emme nähneet emmekä kuulleet mitään. Leijona oli kadonnut pimeyteen ottaen Jim-Jim'in mukaansa, ja heitä seurata päivän valkenemiseen olisi ollut hurjuutta. Antautuisimme vaan vaaralle alttiiksi ja joutuisimme saman kohtalon alaisiksi.
Niin hiivimme vavahtavalla ja raskaalla sydämellä takasin leiriimme ja istuuduimme odottamaan päivänvaloa, johon tuskin enään oli tuntiakaan. Oli kerrassaan hyödytöntä hakea härkiäkään sitä ennen, istumme siis vaan ihmettelemässä, mitenkä taisi niin käydä että Jim-Jim otettiin ja me toiset jäimme, ja koetimme vielä toivoa että palvelija parkamme armollisesti pelastuisi. Vihdoin heikko valo häämöitti kuin kummitus metsän kaltevalla rannalla ja pilkoitti härkien sotkeutuneilla sarvilla, kalpeina ja peloissamme läksimme selvittämään näitä ennenkun päivä niin valkenisi että voisimme lähteä leijonata ajamaan, joka oli vienyt Jim-Jim'in. Vaan täällä odotti meitä uusi levottomuus, sillä kun vihdoin äärettömällä vaivalla olimme saaneet avuttomat elukat irti, tulimme huomaamaan että yksi paraista oli hyvin kipeä. Siitä ei epäilystäkään, se seisoi heikosti, jalat hajallaan ja pää riippui alhaalla. Sillä oli punatauti, olin varma siitä. Härkä se aina on syypäänä kaikkiin suurimpiin vaikeuksiin matkoilla Etelä-Afrikassa. Se on neekeriä lukuun ottamatta ärsyttävin eläin maailmassa. Sen ruumiinrakennus on heikko, eikä se koskaan laiminlyö tilaisuutta sairastua johonkin salaperäiseen tautiin. Se laihtuu pienemmästäkin suuttumuksesta, ja kuolee nälkään pelkästä ilkeydestä; jota vastoin sen suurimpana ilona on kieltäytyä vetämästä, kun se viihtyy hyvin jonkun virran luona, tai vaununpyörä tarttuu liejuiseen kuoppaan. Aja sillä muutama peninkulma huonoa tietä ja sinä näet että sillä on haava jalassa; päästä se syömään laitumelle ja sinä huomaat että se on juossut tiehensä, tai jos se ei ole sitä tehnyt, on se häijy tahallisesti syönyt "tulpaania" ja myrkyttänyt itseään. Aina ovat asiat jotenkin hullusti sen suhteen. Härkä on järjetön luontokappale. Esimerkkinä sen tavallisesta käytöksestä on sairastuminen — ja luultavasti punatautiin, juuri kuin leijona on tempaissut sen paimenen pois. Sitäpä olisin voinut odottaakin, ja siksipä en ollut pettynyt, enkä hämmästynyt.
No niin, ei auttanut tässä itkeminenkään, vaikka melkein olin sillä tuulella, sillä jos tällä yhdellä oli punatauti, oli luultavasti toisillakin, vaikka olin ostanut ne "karaistuna" s.o. koeteltuna senlaisia tauteja kuin punatautia ja keuhkotautia vastaan. Ajan pitkään sitä karaistuu tänlaisten asiain suhteen Etelä-Afrikassa, sillä epäilen että missään muualla maailmassa on eläinten hukka niin suuri kuin siellä.
Otin rihlapyssyni ja käskien Harry'n seurata itseäni, (sillä meidän oli jättäminen Pharaoh'n valvomaan härkiä, Pharaoh'n laihaa karjaa, kuten niitä kutsuin), syöksin katsomaan jos ei voisi löytää jotain Jim-Jim'iin kuuluvaa. Maaperä pienen leirimme ympärillä oli kovaa ja kallioista, emmekä voineet nähdä mitään jälkiä leijonasta, vaikka ihan aituuksen ulkopuolella huomasimme pari pisaraa verta. Noin kolmensadan kyynärän päässä leiristä vähän oikealle, oli maatilkka jossa kasvoi sokuripensaita ja tavallisia mimosapuita, ja tänne minä suuntasin, ajatellen että leijona varmaan oli tarttunut täällä saaliiseensa nielastakseen sen. Pujottelimme pitkän ruohikon läpi, joka oli taipunut alas märän kasteen painosta. Kahdessa minuutissa olimme läpimärät aina reiteen asti, ikäänkuin olisimme vedessä kahlanneet. Pääsimme sentään pensaikkoon, ja aamun harmaassa valossa me varovasti ja hiljaa tunkeusimme sinne. Oli hyvin pimeätä puitten alla, sillä aurinko ei vielä ollut noussut, kuljimme siis suurimmalla huolella peläten joka hetki töyttäävämme leijonaan Jim-Jim paran luita nuolemassa. Mutta mitään leijonaa emme voineet nähdä, ja mitä Jim-Jim'im tulee ei hänestä löytynyt edes sormenniveltä, Siis tänne he eivät olleet tulleet.
Pujotellen pensaitten läpi haimme jokaisen mahdollisen paikan, vaan samalla tuloksella.
"Epäilen että se on kantanut hänet suoraa päätä pois", sanoin viimein synkästi. "Kaikessa tapauksessa hän nyt on kuollut, niin että Jumala olkoon hänelle armollinen, me emme voi häntä auttaa. Mitä nyt tehdä?"
"Minusta olisi parempi mennä peseytymään lammikkoon ja sitten palata jotain syömään. Olen likanen", sanoi Harry.
Tämä oli käytännöllinen joskin jotenkin tunteeton neuvo. Ainakin minuun vaikutti tunteettomasti puhua kylpemisestä, kun Jim-Jim parka niin vast'ikään oli tullut syödyksi. Mutta en kuitenkaan antautunut tunteilleni, siis menimme sille kauniille paikalle, jonka jo olen kuvannut. Minä saavutin sen ensiksi kavuten alas sananjalkaista töyryä. Sitten käännyin ympäri ja syöksyin takasin kimakasti kirkaisten, sillä melkein jalkaini alta kuului kauhistuttavin murina.
Olin melkein astunut kivipaadella nukkuvan leijonan selälle: samalla kivellä meidän oli tapana pyyhkiä itseämme kylvyn jälkeen. Nuristen ja möristen, ennenkun taisin mitään tehdä, ennenkun edes ehdin pyssyni virittää, se oli laukannut kristallisen lammikon yli ja katosi töyryn toiselle puolelle. Kaikki oli tapahtunut silmänräpäyksessä, pikaisesti kuin ajatus.
Se oli nukkunut kivilevyllä, ja oi, kauhistus! mikä lepäsi sen vieressä? Jim-Jim raukan veriset jäännökset verellä tahratulla kalliolla.
"Oi! isä, isä!" huusi Harry; "katso veteen!"
Katsoin. Siellä uiskenteli miellyttävän, tyynen lammikon keskellä Jim-Jim'in pää. Leijona oli purrut sen suoraan poikki, ja se oli vyörynyt alas kaltevata kalliota veteen.
Emme enään milloinkaan kylpeneet tässä lammikossa; minä en ainakaan puolestani koskaan voinut katsella sen rauhallista pintaa huojuvien sananjalkain reunustamana, ajattelematta kamalata päätä, joka pyöri ja kellui ja keikkui pois veteen, kun koetimme sitä ottaa kiinni.
Jim-Jim raukka! Me kaivoimme hänen jäännöksensä, joita ei ollut paljon, vanhassa leipäsäkissä maahan, ja vaikka hänen eläessään hänen hyveensä eivät olleet suuret, olimme nyt kun hän oli poissa melkein itkussa hänen tähtensä. Harry todella itkikin hillittömästi; Pharaoh mutisi jotain hyvin rumaa zulun kielellä ja minä tein hiljaa pienen lupauksen itselleni saattavani leijonan pois päiviltä jos vaan suinkin voisin, ennen kahden vuorokauden kuluttua.
Niin, me siis hautasimme hänet, ja siinä hän lepäsi leipäsäkissä (jota en oikein mielelläni antanut sillä se oli ainoamme), jossa eivät leijonat häntä enään häirinneet — mahdollisesti hyenat, jos ne luulevat sen maksavan vaivaa. Kaikessa tapauksessa ei hän siitä tiedä; ja niin loppuu kertomus Jim-Jim'istä.
Kysymys oli nyt ratkaistava mitenkä saada murhaaja pauloihin. Tiesin että se kyllä palaisi nälän sitä ahdistaessa, mutta en tiennyt milloinka se tapahtuisi. Se oli jättänyt niin vähän Jim-Jim'istä jälelle, että tuskin luulin sen tulevan ensi yönä, jos ei sillä ollut poikasia. Lisäksi tiesin että ei olisi viisasta jättää sen tuloa sattuman varaan, siis aloimme tehdä pieniä valmistuksia. Ensimäiseksi varustimme aituuksen pensaisen töyrään, laahaten suuren määrän piikkipuun latvoja kokoon, asetimme ne toistensa päälle siten että piikit tulivat ulospäin. Jim-Jimin kohtalon jälkeen tämä varovaisuus näytti hyvin välttämättömältä, sillä kuten Kafferit sanovat, johon yksi pukki harppaa, sinne toinenkin seuraa, saatikka sitten senlainen eläin kuin leijona, joka on tunnettu niin toimivaksi ja voimakkaaksi. Ja nyt tuli toinen kysymys, kysymys kuinka saisimme leijonan viekoitelluksi palaamaan? Leijonilla on omituinen taito ilmestyä aivan odottamatta, ja tahallaan pysyytyä poissa kun niiden läsnäoloa halutaan. Tietysti oli mahdollista jos sille Jim-Jim oli mieluinen, että se tulisi takasin katsomaan vieläkö hänen sisälmyksiään löytyisi, mutta siihen ei voinut luottaa.
Harry, joka kuten sanoin oli tavattoman käytännöllinen poika, kehoitti Pharaoh'ta menemään aituuksen ulkopuolelle kuutamoon istumaan jonkinlaiseksi syötiksi, vakuuttaen hänelle ett'ei hänellä ollut mitään pelon syytä, me tietysti tappaisimme leijonan, ennenkun tämä tappaisi hänet. Pharaoh ei kumminkaan, kumma kyllä, näkynyt pitävän tästä kehoituksesta. Hän läksi kuitenkin, hyvin suuttuneena Harryyn, joka oli tämän keksinyt.
Vaan nytpä minulle johtui mieleen jotain.
"Jupiterin nimessä!" sanoin, "onhan meillä sairas härkä. Se kuolee ennemmin tai myöhemmin, yhtä hyvin voi se olla meille hyödyksi."
No niin, noin kolmenkymmenen askeleen päässä meidän aituuksestamme, katsellessa alas kukkulalta virtaan päin, oli puun kanto, johon salama oli iskenyt monta vuotta takaperin, se oli kahden pensasryhmän välillä, jotka seisoivat erikseen noin viidentoista askeleen päässä siitä. Tähän oli hyvä sitoa härkä; siis vähän ennen auringonlaskua sairas eläinraukka talutettiin paikalle ja sidottiin sen vähääkään aavistamatta mistä syystä; ja me aloimme pitkän yötsymme, tällä kertaa ilman tulta, sillä tarkoituksemme oli houkutella leijonaa peloittamatta sitä.
Tuntikausia odotimme, pitäen itseämme valveilla nipistämällä toinen toisiamme, ja ohimennen sanoen on vallan merkillistä kuinka erilainen mielipide nipistäjällä ja nipistetyllä voi olla nipistyksen voimasta — mutta ei mitään leijonaa kuulunut. — Kuu nousi, laskeutui, viimein se meni levolle ja pimeys nielasi maan, vaan mikään leijona ei tullut meitä nielemään. Odotimme aamun valkenemiseen, emmekä uskaltaneet mennä levolle, vaan viimein monta pahaa ajatusta mielessä, koetimme nukahtaa niin hyvin kuin mahdollista, vaan huonoa se oli.
Aamulla menimme ampumaan, ei halusta eikä kutsumuksesta, olimme liian alakuloiset ja väsyneet, mutta meillä ei ollut enään ruokaa. Runsaasti kolme tuntia vaelsimme paahtavassa päivänpaisteessa etsien jotain tapettavaa, mutta ilman minkäänlaisia seurauksia. Jostain tuntemattomasta syystä metsänriista oli hyvin harvassa tällä kohdalla, vaikka ollessani täällä kaksi vuotta takaperin, täällä löytyi kaikkia suuria metsäeläimiä sarvikuonoa ja elefanttia lukuunottamatta, erittäin ylellisesti. Nyt kuljeskeli täällä ainoastaan leijonia ja luulen että ne olivat niin rohkeita ja julmia syystä että metsänriista, josta ne elävät oli ajaksi loppunut. Yleisenä sääntönä mainitaan että leijona on kylläkin ystävällinen eläin jos saa olla rauhassa, mutta nälkäinen leijona on yhtä vaarallinen kuin nälkäinen ihminen. Kuulee paljon erilaisia mielipiteitä leijonan urhoollisuudesta, mutta minun kokemukseni mukaan se hyvin paljon riippuu sen vatsasta. Nälkäinen leijona ei väisty leikin vuoksi, jota vastoin kylläinen pakenee hyvinkin pientä kuritusta.
Tavoittelimme kaikkialla, vaan emme mitään nähneet; ja viimein täydellisesti uupuneina ja pahalla tuulella käännyimme paluumatkalle, astuen äkkijyrkän kukkulan poikki. Juuri kulkiessamme vuorenselänteen yli, seisahduin, sillä noin kuudensadan kyynärän päässä minusta vasempaan, näin ylevän antiloopin (Strepsiceros kudu), joka kohotti kauniit, koukeroiset sarvensa ylös taivaan vienoa sineä kohti. Näin pitkältäkin, sillä kuten muistanette ovat silmäni hyvin tarkat, taisin selvästi nähdä valkoiset juovat sen sivulla valon siihen langetessa, ja sen suuret, terävät korvat värähtivät hyönteisten niitä kiusatessa.
No niin, vaan kuinka saavuttaisimme sen? Olisi ollut naurettavaa koettaa ampua niin pitkän välimatkan päästä, ja sitäpaitsi sekä maa että tuuli soveltui hyvin huonosti salametsästykselle. Ainoa mahdollisuus oli palata ainakin peninkulman verran, ja ilmestyä toiselle puolen antiloopia. Kutsuin Harry'n luokseni ja ilmoitin hänelle mikä minusta oli viisainta, kun äkkiä ilman vähääkään viivykettä, koodoo pelasti meidät enemmästä hämmingistä syöksyen äkkiä alas kukkulata kuin lentävä raketti. En tiennyt mikä sitä oli peloittanut, ainakaan emme me. Ehkä jokin hyena tai leopardi — tiikeri kuten me sitä siellä nimitimme — oli tuota pikaa näyttäytynyt; oli miten oli, pois se meni, enkä milloinkaan ole nähnyt metsäkauriin liikkuvan sukkelammin. Pelkään että unohdin Harry'n läsnäolon ja käytin karkeata puhetapaa, vaan minulla oli tosiaankin lieventäviä asianhaaroja. Harry seisoi katsellen kauniin eläimen juoksua. Yht'äkkiä se hävisi pensasten taakse uudestaan ilmestyäkseen viidensadan askeleen päässä meistä; verrattain samalla korkeudella. Sen siinä hyppiessä satuin katsomaan Harryyn päin, ja huomasin ällistyen että hän oli kohottanut pyssynsä olalleen.
"Sinä nuori aasi!" huudahdin, "et suinkaan vaan aikone" — ja juuri tällä hetkellä pyssy pamahti.
Minkä sitten näin on tavallaan merkillisintä mitä olen nähnyt metsästysajallani. Antiloopi oli hypähtänyt pystyyn ja harpannut kivikasan yli, etujalat koukussa ruumista vastaan. Yht'äkkiä ojentuivat jalat suonenvedontapaisesti ja se putosi jalkainsa päälle niitten jälleen letkahtaessa kokoon.
Alas putosi ylevä kauris, alas päälleen. Hetken aikaa näytti kuin olisi se seisonut sarvillaan, takajalat korkealla ilmassa, ja sitten se kaatui ja lepäsi hiljaa.
"Suuri Jumala!" sanoin, "sinä olet sattunut siihen! Se on kuollut!"
Harry oli ääneti, hän tuijotti vaan kauhistuneena senlaista ihmettä, enkä minäkään koskaan ole nähnyt moista kamalata onnen potkausta. Mieskin, mitä sitten poika, saattaisi ampua tuhatta senlaista laukausta osaamatta esineeseen, joka, huomatkaa se, juoksi ja laukkasi kallioitten yli viisiäsatoja kyynäriä; ja tässä tämä poikanen yhdellä pamauksella ainoastaan vaistoonsa luottaen, sillä hän ei tähdännyt — oli kaatanut kauriin maahan kuolleena. En tehnyt sen enempiä muistutuksia, sillä hetki oli liian juhlallinen, johdin vaan askeleemme paikalle, jossa kauris makasi. Siinä se lepäsi kauniisti ja hiljaan; ja tuossa, puolivälissä niskasta alaspäin oli pieni, sievä reikä. Luoti oli lävistänyt selkäytimen, mennen suoraan selkänikaman läpi ja ulos toiselta puolelta.
Oli jo ilta, kun leikattuamme niin paljon parasta ravintoa kauriista kuin saatoimme kantaa ja sidottuamme punaisen nenäliinan ja muutamia ruohotupsuja sen koukeroisiin sarviin, (jotka sivumennen sanoen lienevät olleet lähes viisi jalkaa pitkät), varjellaksemme sitä shakaaleilta ja korppikotkilta, palasimme lopullisesti leiriin tapaamaan Pharaoh'ta, joka oli hyvin huolissaan poissaolostamme, ja vastaanotti meidät sillä hauskalla sanomalla että toinen härkä oli kipeä. Vaan ei tämäkään kauhea uutinen voinut murtaa Harry'n ylpeyttä. Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, minä tosiaankin luulen että hän sisimmässä sydämessään luki kauriin kuoleman oman taitavuutensa ansioksi. Vaikka poika oli kylläkin aimo ampuja, oli se kumminkin naurettavaa, ja sanoinkin sen hänelle suoraan.
Lopetettuamme iltasemme, kauriin paistin (joka olisi ollut parempi jos kauris olisi ollut vähän nuorempi) rupesimme jälleen odottamaan Jim-Jim'in murhaajaa. Päätimme taas asettaa onnettoman härän, joka nyt veti viimeistä virttään, syötiksi, vaikka tuskin kykeni jaloillaan seisomaan. Pharaoh kertoi sen kaiken iltapäivää käyneen ympäri kehässä kuten nautaeläimet punataudin viimeisessä asteessa tavallisesti tekevät. Nyt se oli paikallaan ja heilutti alasvaipunutta päätään edestakasin. Me siis sidoimme sen puunkantoon kuten edellisenä yönä, tietäen että jollei leijona tapa sitä, se muutenkin kuolee ennen aamua. Vieläpä pelkäsin sen heti kuolevan, jossa tapauksessa siitä ei olisi ollut suurin hyötyä syöttinä, sillä leijona on urheilijaeläin, ja jos se ei ole kovin nälkäinen, se yleensä mieluimmin teurastaa itse ateriansa, vaikka kerran tapettuansa saaliin se palaa takasin sen luo yhä uudestaan.
Niin me siis istuimme kuten edellisenä iltana, tunti toisensa perästä, kunnes Harry viimein vaipui raskaasen uneen, ja minäkin vaikka olen tottunut tämänkaltaisiin tapahtumiin, taisin tuskin pitää silmiäni auki. Olin tosiaan juuri torkahtamaisillani kun Pharaoh antoi minulle tuuppauksen.
"Kuulkaa!" hän kuiskasi.
Olin tuokiossa hereillä ja kuuntelin voimaini takaa. Pensaskimpusta, joka oli oikealla ukkosenlyömästä kannosta, johon sairas härkä oli sidottu, kuului heikko, jyskäävä ääni, joka heti uudistui. Jotain liikkui siellä heikosti ja tuskin kuuluvasti, vaikka yön syvässä hiljaisuudessa jokainen ääni tuntuu kovalta.
Herätin Harry'n, joka paikalla sanoi: "missä se on? missä se on?" ja alkoi hosua pyssyllään sillä tavalla että härät ja me olimme suuremmassa vaarassa kuin mikään leijona.
"Ole vaiti!" kuiskasin raivoissani; ja niin sanoessani kuului matala ja ilkeä murina ja pensastosta hohti keltainen valo. Sairas luontokappale parka päästi jonkinlaisen ähkinän, hoiperteli ja alkoi vavista; taisin selvästi nähdä sen kuutamossa, joka nyt paistoi hyvin kirkkaasti, ja tunsin itseni raakalaiseksi saatettuani onnettoman eläimen senlaiseen kuolonkamppailukseen, joka nyt epäilemättä sitä odotti. Leijona, sillä se se oli, liikkui niin nopeasti ett'emme voineet edes sen liikkeitä eroittaa, vielä vähemmin ampua. Yöllä tosiaankin on aivan turhaa koettaa ampua, ellei esine ole hyvin lähellä ja seiso aivan hiljaa, sitä paitsi valo on niin pettävä ja on niin vaikeata katsella eteenpäin, että paras ampujakin useammin hairahtuu kun osuu.
"Kyllä se pian tulee takasin", sanoin, "katsele, mutta taivaan tähden elä ammu ennenkun minä käsken."
Tuskin sain nämä sanat sanotuksi kun se jo tuli, ja meni taas härän ohi koskematta siihen.
"Mitä ihmettä se aikoo tehdä?" kuiskasi Harry.
"Leikkiä sen kanssa kuten kissa hiiren kanssa, epäilen. Kyllä se kohta sen tappaa."
Niin puhuessani leijona vielä kerran vilahti pensaasta, ja tällä kertaa se hyppäsi suoraan vapisevan, kuolemaan tuomitun härän yli. Oli komeata katsella sen harppausta, se oli kuin temppu, jonka se on oppinut.
"Luulen että se on karannut sirkuksesta", kuiskasi Harry; "on hauskaa katsella sen harppauksia!"
En sanonut mitään, mutta ajattelin itsekseni että jos niin olikin, ei herra Harry voinut arvostella sitä.
Seurasi nyt pitkä väliaika; rupesin jo epäilemään sen menneen tiehensä, kun äkkiä se taas ilmestyi, ja mahtavalla hyppäyksellä tuli suoraan härän luo, tarttuen siihen käpälällään kauheasti ulvoen.
Härkä kyykistyi alas ja makasi maassa heikosti potkien. Leijona taivutti julmannäköisen päänsä ja kovalla tyytyväisyyden murinalla kaivoi pitkät, valkoiset hampaansa kuolevan eläimen kurkkuun. Nostaessaan turpaansa jälleen, oli se ihan verinen. Se seisoi vinosti meitä vastaan, nuollen verisiä leukapieliään ja päästäen jonkinlaisen mylvivän äänen.
"Nyt on aikamme tullut", kuiskasin, "ammu minun jälkeeni."
Ammuin niin hyvin kuin taisin, mutta Harry sen sijaan että olisi odottanut kuten käskin, ampui ennen minua, ja se tietysti minua kiirehti. Savun haihduttua olin ihastunut nähdessäni leijonan vyöryvän maassa härän ruumiin takana, joka peitti hänet niin kokonaan, ettemme voineet uudestaan ampua tehdäksemme lopun hänen päivistään.
"Se on valmis! se on kuollut, se keltainen paholainen!" kirkui Pharaoh voiton riemulla; ja samassa hetkessä leijona suonenvedontapaisella liikkeellä puoleksi vyöri, puoleksi hyppäsi tiheään pensastoon oikealla puolella. Ammuin sen jälkeen sen mennessä, vaan en osunut siihen sittenkään. Ainakin se pääsi pensastoon turvaan, ja sinne kerran päästyään alkoi kiljua niin kauhistuttavasti ett'en ennen moista ole kuullut. Se vinkui ja huusi tuskasta, ja sitten purkaantui oikeaan ulinaan niin että koko paikkakunta tärisi.
"No niin", sanoin, "meidän täytyy antaa sen kiljua, olisi hurjuutta tunkeutua yöllä sen jälkeen pensastoon."
Samassa hämmästyksekseni ja kauhukseni, kuului vastaava ulina virran puolelta ja vielä toinen pensaston takaa. Nähtävästi oli vieläkin leijonia ympärillämme. Haavoittunut peto enensi ponnistuksiaan kutsuakseen, kuten luulen toiset avukseen. Ja ne myös tulivat, sillä viiden minuutin kuluttua vilahtaen aitauksemme pensaitten takaa, näimme komean leijonan hyppivän meihin päin pitkän tamboukiruohon läpi, joka kuutamossa oli aivan tuleentunen ohran näköistä. Suurilla harppauksilla se tuli, ja kaunista oli sitä katsella. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä se seisahtui hiljaa aukealla paikalla ja karjui, naaras leijona karjui vastaan, vielä kuului kolmas karjunta, ja suuri mustaharjanen leijona astui verkalleen, majesteetillisesti esiin yhtyen numero kahteen, ja nyt minä todella aloin täydellisesti oivaltaa mitä härkä oli mahtanut läpikäydä.
"Nyt, Harry", kuiskasin, "mitä hyvänsä teetkin, elä ammu, se on liian rohkeata. Jos ne jättävät meidät rauhaan, anna niitten olla."
No niin, pariskunta marssi pensastoon, jossa haavoittunut leijona nyt ulvoi kahta kiivaammin ja kaikki kolme alkoivat murista ja morata yhdessä. Sitten kuitenkin naaras lakkasi ulvomasta, ja molemmat toiset tulivat ulos taas, mustaharjanen ensiksi — tutkiakseen ympäristöä kuten luulen, ja käveli härän ruumiin luo nuuskien sitä.
"Sepä vasta olisi laukaus!" kuiskasi Harry, joka vapisi jännityksestä.
"Kyllä, kyllä", vastasin, "mutta elä ammu, ne karkaavat kaikki kimppuumme."
Harry ei sanonut mitään, mutta lieneekö se ollut nuoruuden luonnollista kiivautta, vai ehkä puhdasta uhkarohkeutta ja pahankurisuutta en voi sanoa, koska en milloinkaan ole saanut häneltä tyydyttävää selitystä; oli miten oli, sanaakaan sanomatta, varoittamatta, tai lukuunottamatta neuvojani, kohotti hän Westley Richards'iaan ja ampui mustaharjasta leijonaa, osuen sitä keveästi kylkeen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä loukattu eläin päästi hirvittävän karjunnan. Se mulkoili ympärilleen ja ulvoi tuskasta, sillä se oli pahasti vahingoittunut; ja sitten ennenkun olin voinut päästä selville mitä tehdä, suuri mustaharjanen peto, selvästi tietymätönnä tuskansa syystä, harppasi suoraan kumppaninsa kurkkuun, jonka syyksi se nähtävästi laski onnettomuutensa. Oli omituista katsella toisen leijonan silminnähtävää pelästystä tästä arvaamattomasta hyökkäyksestä. Kumoon se kaatui pahasti murahtaen, ja sen päälle karkasi mustaharjanen hirviö ja alkoi raastaa sitä. Tämä lopullisesti herätti keltaharjasen leijonan tuntoihinsa ja se kohosi pystyyn komeasti. Jaloillensa se nousi ja kamalasti karjuen ja ulvoen painiskeli vastustajansa kanssa. Ja nyt seurasi puistattava näky. Sinä tiedät kuinka kiihoittavaa on nähdä kahden suuren koiran taistelevan. Vaan koko satanen koiria ei olisi voinut näyttää puoleksikaan niin julmalta kuin nämä kaksi petoa jotka vyöryivät ja ulvoivat ja repivät toisiaan kauheassa raivossa. Ne tarttuivat toisiinsa, repivät toistensa kurkkua kunnes karva lähti tukuttain, ja punainen veri virtaili alas niitten keltaista nahkaa. Oli valtavaa ja ihmeellistä nähdä näiden suurien kissojen rääkkäävän toisiaan hurjalla ja villillä voimallaan, tehden yön kammoittavaksi sydäntä pöyristävällä karjunnallaan. Olipa suurenmoinenkin tämä kamppailu. Jonkun aikaa oli mahdotonta sanoa kuka suoriutuisi paremmin siitä, vaan viimein näin että mustaharjanen leijona, vaikka vähän suurempi, oli heikompi. Luulen melkein että haava sen kyljessä lamautti sitä. Ainakin se alkoi olla alikynnessä, joka olikin sille oikein, koska se oli päällekarkaajana. Kuitenkin tunsin sääliä sitä kohtaan, sillä se oli taistellut komean taistelun. Vastustaja tarttui lopullisesti sitä kurkkuun, ja repien ja raastaen sitä mielensä mukaan, alkoi ravistaa henkeä siitä. Yhtämittaa ne kellahtivat maahan yhdessä, mutta keltanen ei vaan päästänyt kouristustansa, ja viimein musta raukka raukesi, sen henki kulki kovasti kuorsaten ja näytti korahtelevan sieramissa, sitten se aukasi suunsa, ulisi heikosti, värähti ja kuoli.
Ollessaan ihan varma että voitto oli hänen, keltanen irroitti kyntensä ja nuuski kaatunutta vihollistaan. Sitten se nuoli kuolleen leijonan silmiä ja asettaen etukäpälänsä ruumiin päälle, kohotti pilviin voittolaulunsa, joka vyöryen ja kajahtaen täytti yön pimentämät paikat äänensä majesteetilla. Ja nyt minä sekaannuin asiaan. Tähdäten tarkasti sen ruumiin keskustaan että erehdyksen sattuessa olisi tarpeeksi pitkä välimatka, ammuin ja lähetin luodin suoraan sen lävitse; alas se kellahti mahtavan vastustajansa ruumiin päälle.
Tämän jälkeen, ja peräti tyytyväisinä urotyöhömme, nukuimme rauhallisina aamuun asti, jättäen Pharaoh'n vahtimaan, jos sattuisi vielä toisten leijonain mieleen tulla meitä häiritsemään.
Aurinko oli jo korkealla meidän noustessamme, ja menimme varovasti — ainoastaan Pharaoh ja minä sillä en antanut Harryn tulla mukaan — katsomaan emmekö löytäisi haavoitetun leijonan jälkiä. Se oli lopettanut ulvontansa heti toisten saapuessa, eikä ollut hiiskahtanut sen jälkeen, josta päätimme että se luultavasti oli kuollut. Minulla oli pyssy mukanani, jota vastoin Pharaoh, jonka kädessä rihlapyssy oli vaarallinen ase — hänen kumppanilleen, oli kirves. Matkallamme pysähdyimme katselemaan kuolleita leijonia. Ne olivat komeita eläimiä molemmat, mutta nahka oli täydellisesti turmeltunut kauheassa keskinäisessä tappelussa ja se oli suuri vahinko.
Sitten seurasimme haavoittuneen leijonan verisiä jälkiä pensastoon, jonne se oli vetäytynyt pakoon. Minun tarvinnee tuskin sanoa että teimme sen suurimmalla varovaisuudella; sillä minua ei yritys ollenkaan miellyttänyt, mutta tein sen kumminkin tietäen että se oli välttämätöntä ja että pensasto ei ollut paksu. No niin, siinä seisoimme pysyen niin kaukana puista kuin mahdollista hakien ja katsoen ympärillemme, mutta leijonaa emme nähneet, vaikka näimme yltäkyllin verta.
"Se on mennyt jonnekin kuolemaan, Pharaoh", sanoin zululaiselle.
"Niin on tehnyt, inkoos" (päällikkö), hän vastasi, "kyllä se varmaankin on mennyt tiehensä."
Tuskin sai hän nämä sanat suustansa, kun kuulin hirveän ulinan, ja kääntyen ympäri näin leijonan ilmestyvän pensaston keskustasta ihan Pharaoh'n takaa, johon se oli tykertynyt. Pystyyn se nousi takajaloilleen ja siinä näin että yksi sen etukäpälistä oli taittunut lähellä lapaa, sillä se riippui raskaasti alas. Pystyyn se nousi suoraan Pharaoh'ta kohti, nostaen haavoittunutta jalkaansa pyyhkäistäkseen hänet maahan. Ja sitten ennenkun ennätin kääntää pyssyäni tai ryhtyä mihinkään, zululainen teki hyvin näppärän ja urhoollisen tempun. Käsittäen oman vaarallisen asemansa, hän hyppäsi toiselle puolelle, ja heiluttaen raskasta kirvestänsä päänsä ympäri, työnsi sen suoraan pedon kylkeen, särki selkänikaman ja tappoi sen silmänräpäyksessä. Oli ihmeellistä nähdä sen vaipuvan läjään kuin tyhjän säkin.
"Kunniani kautta Pharaoh", sanoin, "tämä oli hyvin tehty ja paikallaan."
"Niinpä niin", hän vastasi naurahtaen, "se oli hyvä isku, Inkoos.
Jim-Jim nukkuu paremmin nyt."
Sitten kutsuen Harryn luoksemme, tutkimme leijonaa. Se oli vanha, päättäen sen kuluneista hampaista, eikä kovin suuri, mutta paksu, ja mahtoi olla tavattoman sitkeä elettyään niin kauan niin haavoittuneena; sillä paitsi sitä että lapa oli murtunut, oli pyssyni tehnyt niin suuren kolon sen ruumiiseen, että nyrkki olisi mahtunut siihen.
Niin, tämä on tarina Jim-Jim raukan kuolemasta ja mitenkä sen kostimme, ja se on jotenkin hauska tavallaan, leijonain taistelun vuoksi, jonka kaltaista en ole koskaan kokenut, ja kumminkin tunnen jotakuinkin leijonat ja niiden tavat.
"Ja mitenkä pääsitte takasin Pilgrim's Best'iin?" kysyin metsästäjä
Quatermain'ilta hänen lopetettuaan juttunsa.
"Oi, meillä oli aika homma", hän vastasi.
"Toinen sairas härkä kuoli ja vielä kolmaskin, ja niin jatkoimme matkaamme parhaamme mukaan kolmen yksisarvisen elukan kanssa ajaen niitä takaapäin. Matkustimme noin neljä peninkulmaa päivässä, ja matka kesti lähes kuukauden, viimeisen viikon kuluessa näimme suorastaan nälkää."
"Huomaan", sanoin, "että useammat teidän seikkailustanne loppuvat onnettomasti tavalla tai toisella, ja vielä menette niitä jatkamaan, se tuntuu vähän oudolta."
"Niin, vaan uskallanpa sanoa että puoli viehätystä oli vaaroissa ja onnettomuuksissa, joskin sillä hetkellä olivat kauheat. Eivätkä kaikki olleetkaan onnettomat. Joskus, jos tahdotte, kerron teille jutun, joka oli aivan vastakohtainen, sillä siinä voitin neljätuhatta puntaa, ja näin niin paljon kaunista ja suurenmoista että moni metsästäjä minua kadehtisi, mutta nyt on myöhä ja sitä paitsi olen kyllästynyt puhumaan itsestäni. Hyvää yötä."
End of Project Gutenberg's Tarina kolmesta leijonasta, by H. Rider Haggard