Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

MORSIUSPUKU

Kirj.

Alexandre Dumas

Suomentanut G. C. [Gertrud Colliander]

Alkuperäinen nimi: Cécile

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

Johdanto.

Oli Tilsitin rauhanteon ja Erfurtin kongressin aika, siis keisarikunnan ensimäinen loistokausi.

Eräs nainen, pitseillä koristettu musliininen aamupuku yllä, pienet samettiset tohvelit jalassa ja punertavanruskea tukka ajan muodin mukaan nostettuna solmuksi päälaelle ja käherrettynä otsaa kehystäviksi pieniksi kiharoiksi, joiden säännöllisyys ilmaisi kähertäjän vastikään käyneen, loikoi sinisellä silkillä päällystetyllä leposohvalla muhkeassa kammiossaan, Taitbout-kadun varrella sijaitsevan talon ensi kerroksessa olevan asunnon sisimmässä huoneessa.

Tästä naisesta ja kammiosta on meidän sanottava sananen, ennenkuin käymme itse asiaan.

Naisella oli, puhumattakaan vyötäistensä solakkuudesta, jalkansa hentoudesta ja kätensä valkeudesta, kasvot sellaiset, jotka kaikkina aikoina ovat kyenneet hurmaamaan tervejärkisimpienkin miesten mielet. Kauniiksi häntä ei juuri käynyt sanominen, ei ainakaan hänen oman aikansa ihanteen mukaan; hänen viehätyksensä ei ollut piirteiden säännöllisyydestä tai säännöttömyydestä riippuvainen. Hänen silmänsä olivat kenties liian suuret, nenänsä liian pieni, huulensa liian punaiset, ihonsa liian läpikuultava, mutta nuo oudot virheet huomasi vain silloin, kun hänen kasvonsa olivat levossa ja liikkumattomina. Niin pian kuin joku ilme pääsi niitä elähyttämään, olipa se sitten ilon tai surun, säälin tai veitikkamaisuuden ilme — sillä tämä nainen saattoi luoda kasvoilleen mitä erilaisimpia ilmeitä, niin hyvin viattoman immen kainoutta kuin bakkantin hurjaa raivoa — hänen piirteissään syntyi sellainen sopusointu, että pieninkin korjaus olisi pilannut kokonaisuuden.

Hänellä oli kädessään paperikäärö, missä näkyi kirjoitusta, kahta erilaista käsialaa. Vähänväliä hän nosti suloisen raukealla liikkeellä käärön silmiensä tasalle ja luki muutamia rivejä nyrpistäen somasti huuliaan; sitten hän huoaten jälleen laski kätensä, jaksaen tuskin pitää kiinni tuosta onnettomasta paperikääröstä, josta hänen silminnähtävä ikävystyneisyytensä tuntui johtuvan. Tämä nainen oli eräs Théâtre Français'n suosituimpia näyttelijättäriä, ja käärö hänen kädessään sisälsi murhenäytelmän, aikansa ikävimpiä; edellinen olkoon nimeltään "Fernande", jälkimäisen nimeä emme uskalla mainita.

Mitä huoneeseen tulee, oli ajan huono maku, sen komeasta sisustuksesta huolimatta, painanut siihen leimansa. Se oli sievä, pieni, neliömäinen kammio, seinät sinisellä silkillä verhotut. Silkkikaistoja eroittivat hienot, korinttilaistyyliset pylväät, joiden kullatut päät kannattivat kipsifriisiä, mihin oli maalattu pompeijilaistyyliin jousella ja viinellä varustettuja amoriineja ja melkoinen joukko avioliiton alttareita, joilla mainitut amoriinit uhrasivat satuttamansa sydämet. Sitäpaitsi huoneessa oli neljä ovea, joista kaksi oli valeovia symmetrian tähden. Nämä kaikki olivat valkeiksi maalatut ja koristetut kullatuilla Bacchuksen sauvoilla sekä Thalian ja Melpomenen naamioilla. Yksi näistä ovista oli auki ja päästi huoneeseen hajuvesikylvyn kosteata ja tuoksuvaa höyryä. Huonekalut olivat niinkuin seinätkin verhotut sinisellä silkillä ja olivat muuten sitä jäykkää ja epämiellyttävää muotoa, joka nykyaikana hämmästyttää aistikkuuteen ja mukavuuteen tottunutta katsojaa, hänen kun on mahdoton käsittää, miten voitiin sietää noita antiikin jäljittelyjä, ja vielä vähemmän, miten niitä voitiin käyttää; sillä sohvilla oli tuskin mahdollista maata ja tuoleilla tuskin sopi istumaan. Emme nyt puhu noista X-muotoisista jakkaroista, sillä ne olivat oudosta muodostaan ja ateenalaisista koristuksistaan huolimatta sittenkin ainoat, jotka jotakuinkin vastasivat tarkoitustaan.

Kamiinin koristeet olivat samaa sekasotkua. Kello esitti suurta, pyöreätä, neljän laihan, taakkansa painaman amoriinin kantamaa kilpeä, ja haarakynttiläjalat olivat nekin muodostetut ryhmäksi yhdistyneistä neljästä amoriinista, joiden ilmassa liehuvat soihdut tarjosivat kynttilöille sijaa.

Mutta kuten jo olemme sanoneet, pilaantuneesta makusuunnasta huolimatta huone oli rikas, muhkea, ylellinen ja sellaisena viehättävä, varsinkin kun siinä asuva seireeni, käyttääksemme mekin sen ajan mytologista puhetapaa, kirkasti sitä suloutensa ja kauneutensa loisteella.

Tämän pienen temppelin jumalatar loikoi siis, kuten on mainittu, veltosti leposohvallaan, ollen lukevinaan rooliansa, mutta ajatellen itse asiassa vain kuinka pukunsa oli järjestettävä, peploni kannettava ja tunika laskostettava esitettävässä tragediassa. Silloin ovi aukeni ja kamarineitsyt astui sisälle, esiintyen tuttavallisesti ja rohkeasti niinkuin ainakin palvelijatar, joka on tottunut olemaan emäntänsä neuvonantajana ja uskottuna arkielämän kaikissa vaiheissa.

— Mitä! Joko te taaskin tulette! huudahti näyttelijätär, jonka näennäistä suuttumusta lievensi salainen mielihyvä keskeytyksen johdosta. — Sanoinhan minä teille, että tahdon olla yksin, ehdottomasti yksin, voidakseni työskennellä rauhassa. Tätä roolia en saa ikinä päähäni, ja se on teidän syynne, neiti Cornélie!

— Hyvä Jumala! Pyydän tuhannesti anteeksi, sanoi palvelijatar, ja suostun ottamaan syykseni myöhästymisen, jos näytelmänkirjoittaja sattuisi panemaan pahakseen, mutta täällä on kaunis, nuori herra, joka niin itsepintaisesti tahtoo päästä teidän puheillenne, että minun oli mahdotonta käskeä häntä pois.

— Suvainnette kai sanoa mikä on tuon kauniin, nuoren herran nimi?

— Herra Eugène.

— Herra Eugène? sanoi näyttelijätär hitaasti kerraten palvelijattarensa sanat, — herra Eugène? Mutta eihän se ole mikään nimi.

— On kyllä, hyvä rouva, ja vieläpä sangen kaunis nimi. Minä puolestani pidän paljon siitä nimestä.

— Vai niin. Ja nyt tahdotte saada minutkin yhtymään mielipiteeseenne. Ja voitteko nyt sanoa minkä näköinen tuo suosikkinne on?

— Tietysti. Hän on, niinkuin jo sanoin, sangen kaunis, nuori mies, kookas vartaloltaan, hiukset mustat, silmät mustat, viikset mustat. Hän esiintyy siviilipuvussa, mutta voisin lyödä vetoa, että hän on upseeri; sitä paitsi hänellä on napinlävessä kunnialegioonan nauha.

— Herra Eugène, mustaverinen, kunnialegioonan nauha napinlävessä… toisti Fernande vaivaten muistiaan päästäkseen asiasta selville. Kääntyen sitten kamarineitsyensä puoleen hän kysyi:

— Muistatteko koskaan ennen nähneenne tätä kaunista nuorta herraa luonani vuoden kuluessa, jonka olette ollut palveluksessani?

— En koskaan, hyvä rouva.

— Kuka hän sitten on?… Eugène d'Harville kenties?

— Ei ole hän, hyvä rouva.

— Eugène de Chastellux?

— Ei hänkään.

— Eugène de Clos-Renaud?

— Hän vielä vähemmän.

— No siinä tapauksessa saatte sanoa tuolle herralle, etten ole kotona.

— Mitä! Käskeekö rouva minun…?

— Menkää!

Fernande lausui tämän viimeisen sanan sellaisella traagillisen prinsessan arvokkuudella, että kamarineitsyt, vaikka häntä olisi vielä enemmän haluttanut puolustaa suosikkiaan, näki hyväksi tehdä kokokäännöksen ja totella niin ryhdikästä käskyä.

Cornélie neiti lähti siis huoneesta. Fernande, vielä entistänsä hajamielisempänä ja hermostuneempana, alkoi uudelleen silmäillä käsikirjoitusta. Mutta hän oli tuskin saanut neljä säettä luetuksi, kun ovi taas aukeni ja kamarineitsyt jälleen astui sisään.

— Kas niin, joko taas? sanoi Fernande äänellä, jota hän koetti pakottaa vakavaksi, mutta josta ankaruus jo oli osaksi kadonnut.

— Voi, hyvä Jumala! vastasi Cornélie. — Täällähän minä taas olen, mutta rouvan täytyy suoda anteeksi. Herra Eugène ei ota lähteäkseen.

— Mitä, eikö hän ota lähteäkseen?

— Hän sanoo, ettei rouva lähde koskaan aamuisin niin varhain ulos.

— Totta on, mutta aamusella otan vain ystäviä vastaan.

— Hän sanoo olevansa hänkin ystävänne.

— Sepä omituista. Asia käy yhä sekavammaksi. Eugène… mustaverinen… kunnialegioonan nauha… ystävä… Eihän vain lie Eugène de Miremont?

— Ei toki. Kauniimpi.

— Eugène d'Harcourt kenties?

— Ei sinnepäinkään, hän on paljon kauniimpi!

— Eugène d'Argy?

— Hän on tuhat kertaa kauniimpi!

— Mutta, neiti Cornélie, te saatatte minut vallan uteliaaksi.

— Sitäpaitsi, jatkoi kamarineitsyt ojentaen rouvalleen pienen viidenfranginkappaleen suuruisen, nahkaisen kotelon, — hän sanoi: "Antakaa tämä Fernandelle, hän heti arvaa kuka olen."

— Fernandelleko? Sanoiko hän niin?

— Niin, rouva, hän sanoi: "Fernandelle".

— Ihmeellistä. Minä joudun aivan pyörälle päästäni, sanoi Fernande siirtäen kannen pientä koukkua ja avaten uteliaana kotelon.

— Hyvänen aika! Rouvan kuvahan siinä on! huudahti kamarineitsyt. — Voi, kuinka se on onnistunut! Kuinka rouva on kaunis tuo liehuva huntu päässä!

— Minun kuvani? mutisi Fernande suuresti ihmeissään. — Minun kuvani?… Kuka siellä on? Toden totta, minä en pääse selville.

Sitten hetken vaiti oltuaan hän huudahti:

— Ah, Eugènekö?

— Niin.

— Mustaverinen?

— Niin.

— Kunnialegioonan nauha?

— Niin.

— Ystäväni?… Tämä muotokuva… tämä nimimerkki kannessa, jota en äsken huomannut: E.B. Nyt olen jo selvillä! Hyvä Jumala! kuinka huonoksi muistini onkaan käynyt! Kuinka olenkaan hajamielinen! Käskekää sisään tuo Eugène parka! Ja minä kun annoin hänen odottaa! Ja kun vielä ajattelee, että sama asia tapahtui minulle tuskin kuukauttakaan sitten, kun Jérôme tuli käymään!

Cornélie neiti ei odottanut toista käskyä, vaan katosi nuolena huoneesta, ja tuskin oli Fernande saanut sanotuksi itseensä kohdistetut nuhdesanat, kun tuo kaunis mustatukkainen, mustasilmäinen ja mustaviiksinen nuori mies jo ilmestyi ovelle kiiltävänpunaisine kunnialegioonan nauhoineen.

— Anteeksi, rakas Fernande, huusi hän nauraen, mutta, kunniani kautta, en voinut todellakaan arvata, että poissaoloni kestäessä on käynyt noin mahdottomaksi päästä teidän puheillenne!

— Mutta kuinka minä sitten olisin voinut arvata, että te siellä olitte, rakas prinssini? vastasi Fernande, ojentaen kätensä vastatulleelle, joka ylpeänä voittajana suuteli sitä. — Minähän tunnen niin monta Eugène-nimistä herraa…

— Ettette osaa eroittaa minua joukosta. Kunniaksi minulle todellakin… Ah, anteeksi!… Muotokuva. Olkaa hyvä ja antakaa se minulle takaisin!

— Siis yhä välitätte siitä? sanoi Fernande veitikkamaisesti kiemaillen.

— Yhä, vastasi prinssi vetäen jakkaran leposohvan viereen.

— Cornélie! sanoi Fernande. — Niin kauan kuin hänen keisarillinen ylhäisyytensä on luonani, en ota ketään vastaan.

Cornélien silmät repesivät suuriksi. Hän oli nähnyt rouvansa luona käyvän paljon ylhäisiä herroja, mutta ei yhtäkään, jota olisi hänen ylhäisyydekseen mainittu, vielä vähemmin "hänen keisarilliseksi ylhäisyydekseen". Ja Cornélie neiti menikin pois sanaakaan sanomatta.

— Joko siitä on kauan, kun palasitte Pariisiin, rakas Eugène? sanoi Fernande Cornélien mentyä. — Ah, anteeksi! Puhuttelen teitä yhä, niinkuin vielä olisitte vain everstinä ensimäisen konsulin kaartissa.

— Olette oikeassa, kaunis Fernande. Jatkakaa niinkuin olette alkanutkin. Että olenko ollut kauan Pariisissa? Eilisestä lähtien. Ja ensimäisen käyntini olin varannut teitä varten, kiittämätön!

— Todellakin? Kävittekö täällä eilen?

— En, sillä tiesin, ettette ollut kotona, koska teidän oli esiinnyttävä illalla.

— Niin, se on totta.

— Olin teatterissanne.

— Keisarin aitiossako? Mutta enhän minä teitä siellä huomannut.

— Olisitte kyllä huomannut, jos olisin ollut siellä, sillä tarpeeksi sinne katsoitte. Olihan Poniatowsky siellä.

— Todellako? En nähnyt häntäkään.

— Vai ette, valehtelija! huudahti prinssi. — Olette oikeassa, en ollut siellä. Olin tuntemattomana yksityisaition perällä.

— Yksinkö?

— En, teidän kuvanne seurassa.

— Hyvä Jumala, kuinka kohteliaasti te osaatte puhua! Ja minä voin vannoa teille, etten usko sanaakaan kaikesta mitä sanotte.

— Täyttä totta se sittenkin on.

— No niin. Teidän ei olisi pitänyt käydä siellä eilen.

— Miksikä niin? Olitte mainio Zaïrena ja ihmeellinen Roxelanena.

— Minulla ei ollut eilen edullinen päivä.

— Älkää laskeko leikkiä! Päinvastoin, hurmaava olitte.

— En, olin pahalla tuulella.

— Puhutteliko Poniatowsky liian usein naapuriaan?

— Olin ärtyisällä mielellä.

— Onko Duroc kuollut?

— Olin alakuloinen.

— Onko Murat tehnyt vararikon?

— Niin, Murat'sta puhuttaessa, suurherttuahan hänestä on tullut, eikö niin? Ja varakuningashan hänestä tehdään niinkuin teistä ja Josephista, eikö niin?

— Olen kuullut siitä huhuiltavan.

— Sukkelata. Ja ovatko kaikki nuo kuninkaan virat edes palkan puolesta edulliset?

— Jotakuinkin. Ja jos tämä puheenaine teitä miellyttää, niin puhutaan siitä paremman puutteessa.

— Mutta teitä nuo virat eivät turmele, rakas Eugène. Prinssinä pysytte nyt niinkuin ennenkin. Toista on keisarinne laita.

— Vai niin. Ja mitä pahaa keisarini on tehnyt teille? Luulin hänen tehneen teistä keisarinnan.

— Niin, onhan hän hyvin ystävällinen. Mutta puhumme siitä myöhemmin.
Kuulkaahan, minua haluttaa matkustaa pois Ranskasta ja mennä Milanoon.

Samassa Cornélie astui sisään.

— No, mitä nyt? kysyi Fernande. — Mitä tahdotte?

— Pyydän anteeksi, rouva, mutta siellä on joku, joka pyytää päästä rouvan puheille.

Ja tätä sanoessaan hän iski rouvalleen silmää ikäänkuin kuiskatakseen: "Olkaa huoletta, tiedän mitä teen."

— Joko nyt taas joku kaunis nuori herra? kysyi Fernande.

— Ei tällä kertaa, rouva, vaan köyhä, nuori tyttö, joka näyttää hyvin alakuloiselta ja tuntuu olevan pahoilla mielin.

— Ja mikä hänen nimensä on?

— Cécile.

— Cécile? Entä sukunimi?

— Ei hän muuta nimeä sanonut. Cécile vain.

— Eikö hänkään? naurahti prinssi. — Taitaapa olla tänään ristimänimien päivä.

— Ja mitä hän tahtoo? kysyi Fernande.

— Hän tahtoo näyttää rouvalle jotakin, johon rouva varmaankin suuresti ihastuu. Sanoin hänelle ensin, ettei maksanut vaivaa puhua siitä rouvalle, koska tiesin, että rouva nyt aikoo tulla säästäväiseksi, mutta hän pyysi niin hartaasti, lapsi parka, etten hennonut käskeä häntä pois. Käskin odottaa ja sanoin, että niin pian kuin rouva saa aikaa, niin rouva varmaankin ottaa hänet vastaan. Silloin hän nöyrästi istuutui tuolille etehisen nurkkaan, rasia polvillaan, ja siellä hän nyt odottaa rouvan kutsua.

— Salliiko hänen keisarillinen ylhäisyytensä, että otan hänet vastaan? kysyi Fernande.

— Tietysti, kuinkas muuten, vastasi prinssi. — Haluan sitäpaitsi suuresti nähdä tuota nuorta tyttöä ja tietää mitä hänellä on tuossa rasiassa, jota hän niin nöyrästi pitää polvillaan.

— No, kutsukaa hänet sitten sisään, sanoi Fernande.

Cornélie meni ja palasi hetken kuluttua ilmoittaen: "Neiti Cécile", ja mainittu henkilö astui hänen takanaan huoneeseen.

Hän oli kaunis, nuori tyttö, noin yhdeksäntoistavuotias, vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hienohipiäinen ja vyötäisiltä hoikka kuin kaisla. Hän oli surupuvussa, ja hänen mustissa vaatteissaan ei ollut ainoatakaan koristetta, enemmän kuin hänen mustassa päähineessäänkään. Hänen poskensa olivat kalpeat ja silmät itkusta punaiset. Näki, että hän oli paljon kärsinyt ja paljon itkenyt. Liikkumattomana ja mitään sanomatta hän jäi seisomaan ovelle.

— Tulkaa lähemmäksi, neiti, sanoi Fernande, ja sanokaa minulle asianne.

— Hyvä rouva, vastasi Cécile vapisevalla äänellä, jossa kumminkin oli enemmän surua kuin pelkoa, tässä rasiassa on puku, jota olen kaupitellut monessa paikassa, mutta sen hintaa on aina sanottu liian korkeaksi. Viimeisessä paikassa sanottiin minulle, että kuningattaret yksin ostavat sellaisia pukuja, ja silloin päätin käydä teidän luonanne, koska tiedän, että olette kuningatar.

— Olen kyllä kuningatar, mutta ainoastaan seitsemästä kymmeneen illalla, näyttämö kuningaskuntana, maalatut paperit linnana ja vaskirengas kruununa. Mutta ette ole sentään kokonaan eksyksissä, sillä jos minussa näettekin ainoastaan valekuningattaren, niin tapaatte luonani todellisen kuninkaan.

Nuori tyttö loi vakavan katseensa prinssiin, ja hänen suurissa sinisilmissään oli ilme, joka todisti, ettei hän täysin tajunnut noiden sanojen sisällystä. Sillä aikaa Cornélie nosti rasian kantta.

Fernandelta pääsi ihastuksen ja hämmästyksen huudahdus.

— Mikä ihmeellinen puku! huudahti hän tarttuen siihen turhamaisen naisen ihastuksella, levittäen sen sohvalleen ja pistäen kätensä kankaan alle, voidakseen paremmin arvostella kudoksen hienoutta ja mallin kauneutta.

Prinssikin, vaikkei ollut pätevä arvostelemaan neulalla valmistettuja mestariteoksia, ymmärsi mitä ääretöntä kärsivällisyyttä ja taitoa sellainen työ oli kysynyt.

Fernande jäi hetkeksi katsomaan kirjauksen verrattoman hienoja kukkakiehkuroita; sitten hän kääntyi uudestaan Cécilen puoleen ja kysyi:

— Kuka on tehnyt tämän puvun?

— Minä, hyvä rouva, vastasi Cécile.

— Ja kuinka kauan olette tehnyt sitä?

— Puolen kolmatta vuotta.

— Sen kyllä uskon. Katsokaahan toki, prinssi, kaikki on tehty käsin eikä koneella, ja se sen juuri tekeekin arvokkaaksi. Puolen kolmatta vuottako vain? Mutta silloin kai olette hirveästi rasittanut itseänne?

— Olen työskennellyt yötä päivää, hyvä rouva.

— Oletteko nähnyt sellaista vaivaa vain myydäksenne puvun?

— En myydäkseni. Toinen minulla oli tarkoitus.

— Ymmärrän kyllä, ettette ole saanut tälle ostajaa, sillä kuninkaallinen hinta tästä on pyydettävä.

— On kyllä, valitettavasti. Minun täytyy pyytää siitä jotensakin suurta hintaa. Senpätähden juuri en ole saanutkaan sitä myydyksi, vaikka olen suuressa rahantarpeessa.

— Ja mikä on sitten hintanne? kysyi prinssi hymyillen. Nuori tyttö pysyi hetken ääneti uskaltamatta lausua noita sanoja, joista kaupan huono menestys tähän asti oli johtunut. Sitten hän melkein kuulumattomasti kuiskasi:

— Kolmetuhatta frangia.

— Kuinka paljon? kysyi Fernande.

— Kolmetuhatta frangia, toisti Cécile.

— Kallista on, on kyllä, mutta sen arvoinen puku on, sanoi Fernande epämääräisen näköisenä.

— Mutta ostaessanne tämän, hyvä rouva, huudahti nuori tyttö, heittäytyen polvilleen ja pannen kätensä ristiin, — te tekisitte samalla hyvän työn, jalon ja hyvän työn, vannon sen teille.

— Lapsi parka, sanoi Fernande, täyttäisin mielelläni toivomuksenne ja tunnustan, että minua suuresti haluttaisi, mutta kolmetuhatta frangia…

— Oi, hyvä Jumala, eihän kolmetuhatta frangia merkitse mitään teille, sanoi nuori tyttö, katsoen ympärilleen ja arvostellen huoneenhaltijan varallisuutta kuvaamamme muhkean kaluston mukaan.

— Ei merkitse minulle mitään! huudahti näyttelijätär. Kolmen kuukauden palkka! — Kuulkaahan, neiti, kääntykää prinssin puoleen. Kenties hän ostaa puvun jollekin kauniille hovinaiselle.

— Todellakin, sanoi prinssi, rouva on oikeassa. Ostan teiltä puvun, lapseni.

— Ostatteko te, herra, tai prinssikö! huudahti nuori tyttö. —
Aivanko todella ostatte sen minulta pyytämästäni hinnasta?

— Ostan kyllä, sanoi prinssi, ja jos suurempi summa olisi teille tarpeen…

— Ei, armollinen herra, sanoi nuori tyttö, kolmetuhatta frangia tarvitsen, siinä on minulle tarpeeksi. Puku ei sitäpaitsi ole enemmän arvoinen.

— No niin, sanoi prinssi, olkaa hyvä ja viekää tämä rasia kamaripalvelijalleni, Jeanille, jonka tapaatte portilla, käskekää panna se vaunuihini ja antakaa hänelle osoitteenne, jotta voisin jo tänään lähettää teille rahat, joita näytätte niin suuresti tarvitsevan.

— Niinpä todellakin. Vannon teille, etten olisi koskaan luopunut tästä puvusta, ellei sellaista tarvista olisi ollut.

Nämä sanat sanoessaan lapsi parka painoi monta kertaa huulensa kankaaseen, jonka luovuttaminen nosti hänessä sellaisen tunteitten kuohun, että hänen sydämensä oli pakahtua. Sitten kumartaen vielä kerran Fernandelle ja prinssille hän kääntyi lähteäkseen.

— Vielä sananen, sanoi Fernande. — Suokaa anteeksi, että teen teille kysymyksen, joka luullakseni johtuu yhtä paljon myötätuntoisuudesta teitä kohtaan kuin uteliaisuudesta. Kenelle tämä puku oli aiottu?

— Minulle itselleni, hyvä rouva.

— Teillekö? Ja mitä tilaisuutta varten?

— Morsiuspuvukseni sen aioin.

Ja tämän sanottuaan nuori tyttö syöksyi ovesta ulos, tukehduttaen nyyhkytyksen.

Kahden tunnin kuluttua Cécile sai rahansa.

Mutta viikon päästä Fernande esiintyi kappaleessa: "Filosofi vastoin tietoaan", niin ihana puku yllään, että yleisesti luultiin sulttaani Solimanin lahjoittaneen sen hurmaavalle Roxelanelle.

Ja historioitsijana, jonka etuoikeutena on tuntea kaikki salaisuudet, tahdomme nyt tutustuttaa lukijan tuohon nuoreen tyttöön, joka hetkeksi oli näyttäytynyt Fernandelle ja prinssille ja joka oli kadonnut Coq-kadun varrella sijaitsevasta asunnostaan, missä hänelle ei tiedetty muuta nimeä kuin Cécile.

I LUKU.

Saint-Denis'n tulliportti.

Syyskuun 20 p:nä 1792 pienet kangaskatoksen suojaamat talonpoikaisrattaat, joiden pohja oli oljilla peitetty, lähestyivät puoli kuuden aikaan aamusella Saint-Denis'n tulliporttia, aisalla istuvan talonpojan ohjaamina. Ne olivat viimeisinä pitkässä jonossa samanlaisia rattaita, jotka kaikki pyrkivät pääkaupungista pois, mikä ei ollut suinkaan helppoa tänä emigranttien aikana.

Rattaat pysähtyivät itsekukin vuorostaan vahtihuoneen eteen, missä niitä tutkittiin pienimpiäkin pohjukoita myöten. Nähtävästi niissä ei kuitenkaan havaittu mitään epäluulonalaista, sillä ne pääsivät kaikki esteettä kulkemaan, kunnes rivin viimeiset saapuivat ristikkoportille ja vuorostaan jäivät seisomaan vahtihuoneen eteen.

Silloin talonpoika, odottamatta virkamiehen tutkivia kysymyksiä, nosti itse katoksen ja ojensi hänelle matkapassinsa.

Tämä Abbevillen pormestarinviraston luovuttama passi kehotti viranomaisia päästämään Pariisiin aikovan tilanvuokraajan Pierre Durandin, hänen vaimonsa Catherine Payot'in ja äitinsä Gervaise Arnoult'in esteettä kulkemaan. Paperin toisella puolella Pariisin kunnallishallitus valtuutti mainitut henkilöt palaamaan Nouvionin kylään, mikä oli heidän varsinainen asuntopaikkansa.

Virkamies pisti päänsä verhojen alle ja näki kaksi naista, joista toinen oli iältään neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen paikoilla, toinen noin kahdenkymmenenviiden ikäinen, sekä noin nelivuotiaan tytön.

— Kuka teistä on Gervaise Arnoult? kysyi virkamies.

— Minä, hyvä herra, vastasi vanhin vaunuissa istujista.

— Kuka on nimeltään Catherine Payot?

— Minä, kansalainen, vastasi nuorempi.

— Miksikä ei tätä pientä tyttöä ole passissa mainittu?

— Ka, minun syynihän se on, sanoi talonpoika, vastaten naisten puolesta. — Kyllähän vaimoni sanoi, että tytönkin nimi oli paperille pantava, mutta minä sanoin, että kukapa nyt sellaisesta tytön typykästä välittää, annetaan olla.

— Onko tyttö sinun lapsesi? kysyi virkamies.

Lapsi avasi suunsa vastatakseen, mutta äiti pani kätensä hänen huulilleen.

— Minun tietysti, sanoi talonpoika, eipähän se kenenkään muun lie.

— Hyvä on, sanoi virkamies, mutta, niinkuin vaimo sanoi, lapsi olisi pitänyt mainita passissa. Ja taitaa tässä olla toinenkin erehdys, sillä äitiäsi sanotaan kuudenkymmenenviiden ja vaimoasi kolmenkymmenenviiden ikäiseksi, ja molemmat näyttävät paljon nuoremmilta.

— Olen minä kumminkin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, sanoi vanhempi naisista.

— Ja minä kolmenkymmenenviiden, sanoi nuorempi.

— Ja minä, hyvä herra, olen neljän vuoden vain ja minä osaan jo lukea ja kirjoittaa, pisti pieni tyttö väliin.

Naiset hätkähtivät ja talonpoika ehätti sanomaan:

— Osannethan toki. Johan sinua on tarpeeksi koulutettu ja vieläpä maksettu kuusi frangia kuukaudessa Abbevillen koululle. Jos et siitä hinnasta oppisi, niin käräjiin haastaisin opettajasi. En kai minä suotta ole Normandiasta kotoisin.

— Jo riittää, sanoi virkamies, saatte kaikki laskeutua rattailta ja pistäytyä minun huoneeseeni siksi aikaa, kun tutkitaan ajopeliänne ja katsotaan, eikö sinne ole ketään kätketty.

— Kuulkaahan, hyvä herra… alkoi vanhempi naisista, mutta nuorempi puristi häntä käsivarresta, sanoen varottavasti:

— Äiti!

— Kas niin, tehkää niinkuin kansalainen käskee, sanoi talonpoika. — Joutavat tutkia, ja kun näkevät, ettei meillä ole mitään ylimyksiä olkiin kätkettyinä, niin päästävät kai sitten lähtemään. Eikös niin, hyvä herra?

Naiset tottelivat ja menivät vahtihuoneeseen. Mies jäi seisomaan hevosensa viereen.

Virkamies avasi virkahuoneensa oven ja päästi sisään naiset ja lapsen. Sitten hän sulki oven.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka kestäessä virkamies katseli tarkasti naisia. Nämä eivät tietäneet mitä ajatella sellaisesta sanattomasta tarkastuksesta, kun virkamies äkkiä siirsi nojatuolin vanhemmalle ja kädellään osoitti nuoremmalle istuinta sanoen:

— Tehkää hyvin ja istukaa, rouva markiisitar. Ja te, rouva paronitar, käykää istumaan.

Naiset kävivät kalmankalpeiksi ja vaipuivat hervottomina heille osoitetuille istuimille.

— Erehdytte, hyvä herra, sanoi vanhempi.

— Kansalainen, vakuutan teille, että olette pettynyt, huudahti nuorempi.

— Älkää teeskennelkö minulle, hyvät rouvat, sanoi virkamies. — Se on tarpeetonta, sillä teillä ei ole mitään peljättävää.

— Mutta kuka te olette, ja kuinka te meidät tunnette?

— Olen Lorges'in herttuattaren entinen vouti. Herttuatar pakeni Pariisista prinssien kanssa ja jätti minut tänne pitämään huolta hänen omaisuudestaan. Olen monta kertaa nähnyt teidät herttuattaren kodissa ja tunsin hyvin teidät jo ensi silmäyksellä.

— Henkemme on teidän vallassanne, virkkoi nuorempi naisista, jota virkamies oli sanonut paronittareksi, — sillä meidän ei käy enää kieltäminen, että olemme ne henkilöt, joiksi meitä luulette. Lorges'in herttuatar oli meidän parhaimpia tuttaviamme. Mutta te kai armahdatte meitä, eikö niin?

— Voitte olla huoleti, hyvät rouvat, vastasi entinen taloudenhoitaja, sillä aion tehdä minkä vähänkin voin auttaakseni teidät pakosalle.

— Oi, hyvä herra! huudahti markiisitar, saatte uskoa, että ikuisesti olemme teille kiitolliset, ja jos suosittelumme olisi teille missään suhteessa hyödyllinen, niin lupaan…

— Voi, äiti kulta! sanoi paronitar, mitä hyötyä meidän suosituksestamme enää voi olla herralle? Vahingoksi se vain olisi. Emme voi enää mitään muitten hyväksi, itse me tarvitsemme apua.

— Niin, olet oikeassa, tyttäreni, vastasi markiisitar. — Unohdan aina, että ajat ovat muuttuneet niin meidän kuin onnettoman maammekin suhteen…

— Vaiti, äiti! sanoi nuorempi naisista, älä taivaan nimessä sellaisia puhu…

— Oh, ei teillä ole mitään pelkäämistä, sanoi virkamies, niin kauan kuin ei ole muita kuuntelemassa teitä kuin minä… Mutta, rouva markiisitar, neuvoisin teitä puhumaan niin vähän kuin suinkin, jatkoi virkamies hymyillen. — Teidän puheessanne on hienostunut sävy, jota ei meidän aikanamme suosita, ja jos uskallan antaa teille vielä toisenkin neuvon, niin sinutelkaa puhutellessanne ihmisiä ja sanokaa heitä kansalaisiksi.

— En koskaan, hyvä herra, en koskaan! huudahti markiisitar.

— Ettekö minunkaan tähteni ja pienen tyttäreni tähden? sanoi paronitar. — Häneltä on jo riistetty isä; minne hän joutuu, jos hän jää meistäkin orvoksi?

— No niin, olkoon menneeksi, sanoi markiisitar. — Lupaan, rakas tyttäreni, että teen minkä voin.

— Ja nyt, hyvät rouvat, tahdotteko jatkaa matkaanne tällä passilla?

— Mitä te siihen sanotte? kysyi paronitar.

— Ettei se ole teille miksikään hyödyksi, päinvastoin vain vahingoksi. Te ette kumpikaan näytä sen ikäisiltä kuin teitä matkapassissa sanotaan, ja niinkuin äsken sanoin, lastahan ei passissa mainita ollenkaan.

— Mitä meidän sitten tulee tehdä? Meillä ei ole toista.

— Mutta minä voin hankkia teille toisen.

— Voi, hyvä herra! huudahti paronitar, olisitteko todellakin niin jalomielinen!

— Tietysti, mutta siinä tapauksessa teidän täytyy odottaa täällä puoli tuntia, kenties vielä kauemminkin.

— Yhdentekevää, herra, kuinka kauan vain tahdotte, sanoi paronitar, sillä tiedän, että teidän luonanne olemme turvassa.

Kaupunginpalvelija pistäytyi ulos ja palasi hetken kuluttua, matkapassi puoleksi palasina ja lian tahraamana.

— Kansalainen kirjuri, sanoi hän kutsuen luokseen nuoren miehen, jolla niinkuin hänelläkin oli vyötäisillä kolmivärinen nauha, — mene pormestarinvirastosta hakemaan minulle allekirjotuksilla varustettu passikaavake. … Näytä heille tämä ja sano, että se putosi minulta likaan ja joutui vaununpyörän alle sekä että siinä mainitut henkilöt ovat virkahuoneessani. Panen kyllä itse siihen heidän nimimerkkinsä.

Nuori mies otti virkamiehen kädestä passin ja lähti tekemättä vähintäkään vastaväitettä.

— Ja nyt, hyvä herra, sanoi paronitar, saammeko vuorostamme kysyä teiltä nimeänne, jotta aina muistaisimme sen rukoillessamme Jumalalta siunausta henkemme pelastajalle.

— Hyvä rouva, onneksi minulle ja ken ties teillekin on nimeni aivan halpa ja tuntematon. Niinkuin äsken sanoin, olen ollut taloudenhoitajana Lorges'in herttuattaren luona, ja hän naitti minut englantilaisen kotiopettajattarensa kanssa, jonka hän oli tuottanut luokseen tyttärensä kasvatusta varten. Vaimoni seurasi herttuatarta maanpakoon pienen, kuuden vuoden ikäisen poikamme kanssa. Nyt he ovat Englannissa, Lontoossa, ja koska arvaan, että teilläkin on aikomus mennä sinne…

— Olette oikeassa, sinne aiomme lähteä, vastasi paronitar.

— … niin, voin antaa teille herttuattaren osoitteen. Hän asuu edelleenkin yhdessä hänen kuninkaallisen ylhäisyytensä, Artois'n herttuattaren kanssa.

— Ja hänen osoitteensa? kysyi paronitar.

— Regent street 14.

— Kiitos herra, kyllä muistan. Ja onko teillä mitään asiaa vaimollenne?

— Sanokaa hänelle, että minulla on ollut onni tehdä teille pieni palvelus ja että isänmaallinen mieleni on suojellut minua tähän asti kaikista rettelöistä. Mutta kun en uskalla luottaa siihen, aion tulla hänen luokseen ja asettua Englantiin asumaan, niin pian kuin olen saanut omat asiani järjestetyiksi ja pienen omaisuuteni lopullisesti luovutetuksi hänen käsiinsä.

— Hyvä herra, saatte luottaa siihen, etten unohda sanaakaan siitä, mitä nyt olette sanonut. Mutta nimeänne emme sittenkään vielä tiedä.

— Sen saatte lukea allekirjoittamastani passinne vahvistuksesta. Suokoon Jumala, että siitä olisi teille turvaa silloinkin, kun en itse ole teitä suojelemassa.

Samassa kirjuri palasi, uusi passi kädessään. Vanha oli otettu pormestarinvirastoon todisteeksi.

— Asetu tuohon ja kirjoita, sanoi virkamies kirjurille.

Tämä totteli ja pantuansa paperille tavalliset alkulauseet hän keskeytti kirjoituksen kuullakseen siihen pantavat nimet.

— Mikä on miehesi nimi ja ikä, kansalainen? kysyi virkamies.

— Pierre Durand, kolmekymmentäkuusi vuotta.

— Hyvä. Ja äitisi?

— Gervaise Arnoult, ja hän on neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen.

— Ja itse olet nimeltäsi?

— Catherine Payot. Kahdenkymmenenviiden vuoden ikäinen.

— Ja tyttäresi.

— Cécile.

— Ikä?

— Neljä vuotta.

— Hyvä on, sanoi virkamies. — Ja nyt, paljonko olet maksanut tästä,
Joseph?

— Kaksi frangia, vastasi kirjuri.

Markiisitar otti kukkarostaan kultarahan maksaakseen, mutta paronitar tarttui hänen käteensä varoittaen:

— Äiti, äiti!

Sitten hän otti itse taskustaan kuparirahoja, joita hän vähitellen laski kirjurin käteen, kunnes summa oli täysi. Kirjuri kiitti ja poistui.

Sillä aikaa virkamies kirjoitti vahvistuksensa ja ojensi sen tehtyään kallisarvoisen paperin paronittarelle sanoen:

— Nyt, hyvä rouva, voitte jatkaa matkaanne, ja toivon, että se päättyy onnellisesti.

— Herra, sanoi paronitar, olkoon palkkanne ikuinen kiitollisuutemme, niin äitini puolesta kuin minunkin ja pienen tyttäreni puolesta, kun hän joutuu siihen ikään, että hän ymmärtää mitä kiitollisuus on.

Markiisitar teki virkamiehelle juhlallisen kumarruksen, ja pikku
Cécile lennätti hänelle suudelman.

Sitten he nousivat kaikki kolme rattaille, Pierre Durand asettui entiselle paikalleen aisalle ja katsottuaan, oliko kaikki reilassa, hän näpsäytti piiskallaan hevosta, joka lähti liikkeelle.

— Louis Duval, sanoi paronitar, joka ensi työkseen oli hakenut passista pelastajansa nimen.

— Louis Duval, toisti markiisitar. — Eivät sentään kaikki kansanmiehet ole jakobiineja ja murhaajia.

Tämä viimeinen sana sai kyyneleet vuotamaan paronittaren silmistä.

Mutta hänen pikku tyttärensä kuivasi ne suudelmillaan.

II LUKU.

Kuningattaretkin itkevät niinkuin rahvaannaiset.

Nyt muutamia sanoja lapsesta ja näistä kahdesta naisesta, jotka arvokkaan kaupunginpalvelijan avulla pelastuivat niin suuresta vaarasta.

Vanhempi näistä naisista oli Roche-Bertaud'in markiisitar, syntyisin de Chémillé, siis niin hyvin omansa kuin puolisonsa suvun puolesta valtakunnan etevimpiä.

Nuorempi, hänen tyttärensä, oli paronitar de Marsilly.

Tyttö, hänen lapsenlapsensa, oli, niinkuin jo on mainittu, nimeltään
Cécile. Hän on kertomuksemme päähenkilö.

Paroni de Marsilly, Cécilen isä, oli kahdeksan vuotta ollut kaartin upseerina. Paronitar de Marsilly puolestaan oli viisi vuotta palvellut kuningatarta hovinaisena.

Molemmat olivat jääneet hallitukselleen uskollisiksi. Paroni olisi kyllä vuosina 1791 ja 1792 voinut paeta ulkomaille niinkuin moni hänen vertaisistaan, mutta hän oli luullut velvollisuudekseen jäädä kuninkaansa luo ja, jos hänen oli kuninkaansa edestä kuoltava, kuolla hänen rinnallaan. Paronittaren mieleen ei olisi koskaan johtunut erota miehestään, jota hän sydämensä pohjasta rakasti, ja kuningattarestaan, jota hän kunnioitti.

Kun kuningas ja kuningatar tekivät pakoyrityksensä, niin paroni ja paronitar vetäytyivät Verneuil-kadun varrella sijaitsevaan asuntoonsa, valmistuakseen hekin pakenemaan Ranskasta pois ja yhtyäkseen ulkomailla kuninkaalliseen perheeseen. Mutta kuultuaan, että tämä oli vangittu Varennesissa ja palautettu Pariisiin, he riensivät takaisin Tuileries-palatsiin tervehtiäkseen ensimäisinä kuningasta ja kuningatarta heidän sinne saapuessaan ja ryhtyäkseen uudestaan heidän palvelukseensa.

Ja siitä lähtien asema kävi niin vakavaksi, etteivät sellaiset uskollisuudenosoitukset voineet olla herättämättä huomiota. Kesäkuun 20:s valmisti elokuun 10:ttä ja elokuun 10:s tammikuun 21:ttä.

Pariisi oli muuttunut oudon näköiseksi. Kadullakulkijat eivät enää näyttäneet välittävän omista asioistaan, vaan mielettömästi rientävän minne intohimot käskivät. Tavallisen, lapsellisuuksia tavoittelevan alhaison asemesta kuohui kaduilla vihasta yltynyt joukko; toiset, alakynnessä olevat, pakenivat henkensä edestä, toiset, valtansa päihdyttäminä, harjoittivat kostoa. Joka päivä tiedettiin luetella uusia murhia. Milloin kerrottiin, että Reuilly-kadulla onneton prokuraattori oli piesty kuoliaaksi, kun hän muka oli Lafayetten kätyri; milloin taas, että entinen henkivartioston sotamies oli hukutettu Tuileries-puiston suureen lammikkoon, suuren, näytännöstä iloitsevan, rähisevän ja nauravan väkijoukon nähden; milloin että kapinoitseva pappi oli hirtetty katulyhdyn pylvääseen, milloin että Duval d'Epremesnil oli Feuillants'in penkerellä ruhjottu kuoliaaksi. Ja näitä julmuuksia, näitä murhia, näitä hirmutöitä ylistettiin juhlallisesti kansan oikeudentunnon vaatimiksi. Kun sellaiset uutiset saapuivat kuninkaalliseen hoviin, niin ne herättivät siellä yleistä hämmästystä, ja siellä ihmeteltiin tuota uutta valtaa, joka rankaisematta asettui kuninkaan vallan sijaan.

Päästiin elokuun 3:nteen v. 1792. Päivällä vallitsi masentava kuumuus, ja aurinko poltti hellittämättä Pariisin katuja. Omituinen voimattomuus ja pelko, jonkinlainen synkkä alakuloisuus tuntui vaivaavan ihmisiä. Naapurit puhuttelivat pelonalaisina toisiaan talojensa ovilta tai ikkunoista, osoittaen vaskenvärisiä, ahtaiden katujen yllä taivaalla liiteleviä pilviä, jotka päivän laskiessa yhtyivät toisiinsa muodostaen äärettömän, verenkarvaisen meren. Ei ollut taivas koskaan niin uhkaavalta näyttänyt, eivätkä päivän jäähyväiset olleet koskaan niin mieltäahdistavilta tuntuneet.

Ei aikaakaan, niin rajuilma puhkesi. Mutta ihmiset eivät heti suostuneet peräytymään. Ukkosen jyristessä ja tulta iskiessä tuo muukalaisjoukko, jota sanottiin marseillelaiseksi, ei siksi, että se olisi ollut Marseillesta kotoisin, vaan siksi, että se niinkuin myrskytkin tuli etelästä, kuohui kaduilla raivoten ja kiljuen kilpaa irtipäässeiden luonnonvoimien kanssa. Mutta lopuksi taivaan myrsky pääsi voitolle, ja karjuvat joukot hajaantuivat, jättäen kadut autioiksi sadevirtojen huuhdottaviksi.

Tuileries-linnassa ei sinä hirveänä yönä kukaan ummistanut silmiänsä. Kerta toisensa jälkeen kuningas ja kuningatar katsahtivat raollaan olevista ikkunaluukuista rantakatuja ja vapauden klubin rakennuksia. Kaupunki niinkuin sen väestökin tuntui heistä vieraalta ja muuttuneelta.

Vasta seitsemän aikaan ukonilma asettui.

Silloin kuului kummia uutisia. Salama oli iskenyt ainakin viiteenkymmeneen eri paikkaan, tappaen lähes kaksikymmentä henkilöä ja kaataen Issyn tasangon, Crosnen, Hay-hautausmaan ja Charentonin sillan ristit.

Ja tänä yönä Danton, Camille Desmoulin, Barbaroux ja Panis laativat ukkosenjyrinän säestäminä elokuun 10 p:n ohjelman.

Elokuun 9 päivänä paroni de Marsilly suoritti linnassa vahtipalvelusta. Paronitar hoiti tapansa mukaan tointansa kuningattaren luona.

Kahdeksan aikaan aamulla kuului Pariisin eri osissa rummunpärrytystä.
Mandar, kansalliskaartin ylipäällikkö, kutsui väkensä kokoon
Tuileries-linnaa puolustamaan, koska tiedettiin, että etukaupungit
edellisestä päivästä lähtien hankkivat rynnäkköä sen kimppuun.

Tätä käskyä totteli tuskin kolme tai neljä pataljoonaa. Näistä sijoitettiin osa n.s. Prinssien pihaan, toinen Sveitsiläispihaan ja loput linnan alakerrokseen. Prinssien piha vei Floran rantakadun-puoleiselle paviljongille, Sveitsiläispiha Marsanin, Rivoli-kadun puoleiselle paviljongille.

Kahdentoista aikaan herra de Maillardor määräsi sveitsiläisille, mitä paikkoja heidän tuli vartioida.

Puoli yhden aikaan paroni de Marsilly sai käskyn seurata kuningasta kappeliin. Koko kuninkaallinen perhe tahtoi olla jumalanpalveluksessa läsnä.

Juhlallinen oli tämä messu, kuninkaalle viimeisen edellinen.
Viimeisessä messussaan Ludvig XVI kävi tammikuun 21 päivänä.

Loppupäivä kului jotenkin rauhallisesti. Sen kestäessä pantiin linjan sisällä kuntoon muutamia puolustusvarustuksia.

Yhdentoista aikaan illalla Péthion, Pariisin pormestari, kävi kuninkaan luona viipyen siellä puoliyöhön saakka.

Heti sen jälkeen kuningas avasi erään vahtihuoneen oven ja huomattuaan herra de Marsillyn vartioväen päälliköksi hän sanoi:

— Voin ilmoittaa teille, että vietämme rauhallisemman yön kuin mitä olimme odottaneet. Pormestari vakuuttaa minulle, että kaupunki on rauhoittumaan päin. Toimittakaa tämä hyvä uutinen herra de Maillardorille, mutta älköön se kuitenkaan estäkö häntä olemasta valveilla.

Paroni kumarsi ja meni täyttämään kuninkaan käskyä. Mutta kun hän saapui pääportaitten vartioväen luo, sai epämääräinen hälinä hänet pysähtymään ja kuuntelemaan. Tuliko hänen uskoa korviaan? Hälyytyskello soi, ja rumpua lyötiin. "Joka mies paikalleen", huudettiin linnan toisesta päästä toiseen, ja Carrousel-torin suuri rautainen portti suljettiin.

Puoli tuntia sen jälkeen levisi huhu, että kansalliskaartin tykkimiehet, jotka oli kutsuttu kokoon puolustamaan kuningasta ja sijoitettu pihaan, olivat kääntäneet tykkinsä linnaa kohti.

Kahden aikaan paroni de Marsilly sai käskyn tulla kuninkaan puheille.

Paroni tapasi kuninkaan ja kuningattaren läheisten ystäviensä ympäröiminä kuninkaan työhuoneen vieressä olevassa huoneessa. Paronitar seisoi ikkunan edessä kahden toisen hovinaisen kanssa.

Kaikki naiset olivat kalmankalpeat. Kuningas ei ollut sinä yönä ollenkaan mennyt levolle. Paronin astuessa sisään hän lepäsi sohvalla, sinipunerva takki yllä ja miekka vyöllä.

Ludvig XVI nousi, meni paronia vastaan ja tarttuen hänen takinnappiinsa, niinkuin hän tavallisesti puhutteli läheisiä tuttaviaan, vei hänet huoneen nurkkaan.

— Kuulkaahan, rakas paroni, sanoi hän, herra Péthionin rauhoittavista sanoista huolimatta asiat näyttävät kääntyvän pahimpaan päin. Joukot kuuluvat kokoontuvan, ja väitetään, että päivän koittaessa he aikovat käydä linnan kimppuun. Mitä heillä lie mielessä, sitä en tiedä. Tappaa meidät, epäilemättä… Luuletteko, että linna on puolustuskunnossa?

— Teidän majesteettinne tahtoo kai kuulla totuuden, eikö niin?

— Tietysti, ehdottoman totuuden. Jos minulle olisi aina puhuttu totta, niin eivät asiani olisi sillä kannalla, millä ovat.

— Jos ahdistajiamme on jonkinmoinen joukkio ja jos he tekevät rajun rynnäkön, niin linna ei kestä kahtakaan tuntia, vastasi paroni.

— Mitä! Luuletteko siis, että puolustajani luopuvat minusta?

— En, teidän majesteettinne, vastasi paroni, mutta kahdessa tunnissa he ovat kaikki kaatuneet.

— Paroni, tuota älkää sanoko julki; säästäkää toki kuningatarta!
Sekö on todellakin mielipiteenne?

— Niin, teidän majesteettinne.

— Samaa mieltä on Maillardorkin, jonka äsken haetin puheilleni. Paroni, ottakaa mukaanne viisikymmentä miestä, rohkeimmat mitkä tunnette, ja asettukaa Kelloporttia puolustamaan. Se on varustettu kahdella tykillä. Tahdon täysin luotettavia miehiä tähän linnamme tärkeimpään paikkaan.

— Kiitän teidän majesteettinne minulle osoittamasta luottamuksesta ja koetan näyttää ansainneeni sen, sanoi paroni kumartaen poistuakseen. Mutta kuningas pidätti hänet.

— Sallin teidän puhutella paronitarta, ennenkuin menette, sanoi hän.

— Kiitän teidän majesteettianne! En olisi koskaan uskaltanut anoa tätä armoa, mutta teidän majesteettinne tuntee palvelijainsa sydämet ja arvaa heidän hartaimmat toivomuksensa.

— Olenhan itse isä ja puoliso niinkuin tekin, vastasi kuningas, ja rakastanhan minäkin kuningatarta kaikesta sydämestäni. — Sitten hän hiljaa lisäsi: Marie parka! Jumala häntä suojelkoon!

Paroni lähestyi vaimoaan.

— Louise, sanoi hän, mahdotonta on tietää mitä voi tapahtua. Jos linna joutuu kapinallisten valtaan, niin pakene rouva Elisabetin kirjastohuoneen takana olevaan pieneen kammioon. Jos elän, niin haen sinut sieltä.

— Mutta jos kuningatar lähtee Pariisista pois?

— Siinä tapauksessa meidän ei tarvitse erota toisistamme, sillä minä puolestani aion seurata kuningasta. He puristivat toistensa kättä.

— Syleilkää häntä, kuiskasi kuningas paronin korvaan. Ja pannen kätensä hänen olkapäälleen hän lisäsi: — Kuka sen tietää, tapaavatko koskaan enää toisiaan ne, jotka nyt toisistaan eroavat.

— Kiitos, teidän majesteettinne, kiitos! huudahti paroni painaen vaimonsa syliinsä. Kuningatar pyyhkäisi kyynelen silmästään. Paroni huomasi tämän myötätuntoisuuden osoituksen; hän notkisti toisen polvensa kuningattaren edessä. Kuningatar ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

Paroni syöksyi ovesta ulos. Karaistunut soturi tunsi hyrskähtävänsä itkuun niinkuin lapsi.

III LUKU.

Croix-Rougen tykkimies.

Paroni de Marsillyn mentyä kuningas, kuningatar ja rouva Elisabet lähtivät kiertämään linnaa tervehtiäkseen puolustajiaan. Jokaiselle vartiojoukolle kuningas koetti sanoa jotakin rohkaisevaa. Kuningatar tahtoi puhua hänkin, mutta nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä.

Tuileries-linnan tarjoama näky ei ollutkaan omiaan mieltä rohkaisemaan.

Sveitsiläiset ja ranskalaiset henkivartijaväet olivat paikoillaan, valmiina kuolemaan kuninkaansa puolesta, mutta kansalliskaartin riveissä tuntui olevan eripuraisuutta. Petit-Pères'in, Butte-des-Moulins'in ja Filles-Saint-Thomas'in pataljoonat olivat pysyneet uskollisina ja seisoivat järkähtämättöminä paikoillaan Sveitsiläisten ja Prinssien pihassa. Mutta muut pataljoonat olivat jo tähdänneet tykkinsä linnaa kohti.

Kuningas palasi kiertomatkaltaan murtunein mielin. Kuningatar ja rouva Elisabet olivat menettäneet viimeisenkin toivonkipinän. Linnassa ei sinä yönä nukkunut kukaan muu kuin perintöprinssi.

Kuuden aikaan seuraavana aamuna kuului kovaa hälinää; etukaupunkien etujoukot saapuivat Carrousel-torille. Samassa kuninkaan, kuningattaren ja vallanperijän nähtiin laskeutuvan linnan pääportaita alas. Kuningatar kantoi lasta sylissään. He menivät kaikki kolme kansankokoukseen.

Prinssi puristi puolustajiensa kättä, ja näiden pieni joukko huusi yhdestä suusta:

— Eläköön kuningas!

Mutta niin ei ollut laita kuninkaallisen perheen lähestyessä vapauden klubin pengertä, joka oli täynnä ihmisiä. Sieltä heitä vastaan kaikui hirveitä häväistyshuutoja. Muuan sapööri riisti kuningattarelta lapsen sylistä häväisten häntä solvauksillaan.

Tämän miehen kantamana kuninkaallinen lapsi vietiin kokoukseen.

Samassa ensimäiset tykinlaukaukset jyrähtivät.

Tämän kuullessaan paronitar de Marsilly muisti miehensä kehoituksen ja meni hänen osoittamaansa huoneeseen. Häntä seurasi pari kolme kuningattaren hovinaista.

Tykkien pauke kävi hetki hetkeltä yhä kauheammaksi. Tuontuostakin pyssyt pamahtivat joukkoon. Linna tärisi pitkin pituuttaan, ikkunaruudut särkyivät kylväen asuinhuoneiden lattiat lasisirpaleita täyteen, ja luodit rapisivat seinien laudoitusta vastaan. Kohta kuului huutoja, jotka lähestyivät lähestymistään. Ne tulivat linnan portailta, jossa oli käynnissä kansalliskaartilaisten ja sveitsiläisten teurastus. Kuningas oli kansankokouksesta lähettänyt linnan puolustajille pikakäskyn antautua ja lakata ampumasta. Mutta se tuli liian myöhään, sillä linna oli rynnäköllä valloitettu.

Pakenevien askelet alkoivat kaikua asuinhuoneissa, jonne taistelu oli siirtynyt portaista, edeten huoneesta huoneeseen. Paronitar kuunteli painaen korvansa ovea vasten ja luullen jokaista huutoa miehensä hätähuudoksi. Äkkiä ovi antoi perään kovan sysäyksen painosta. Kolme Butte-des-Moulins'in pataljoonan kansalliskaartilaista töytäsi huoneeseen apua rukoillen. He tapasivat siellä paronittaren ja hänen toverinsa itkettynein silmin. Paronitar tiedusteli miehensä kohtaloa, mutta kaartilaiset eivät tunteneet paronia eivätkä tietäneet kertoa mitään.

Nähdessään nämä miehet, joiden ryysyiset vaatteet olivat veren tahraamat, nuo naisparat joutuivat kauhun valtaan. Huoneessa oli ovi, joka vei käytävään ja siitä salaportaita myöten alempana sijaitseviin huoneistoihin. Eräs naisista ehdotti, että paettaisiin tätä tietä, ja muut kuullessaan viereisestä huoneesta pyssynlaukauksia ja kuolevain hätähuutoja suostuivat heti siihen. Suinpäin miehet ja naiset syöksyivät käytävään ja laskeutuivat nopeasti portaita alas. Vain paronitar, valmistautuen hänkin ensi hetkessä lähtemään, pysähtyi rappusten ensimäiselle portaalle. — Olihan hänen miehensä käskenyt hänen odottaa tässä huoneessa; tämä käsky, joka keskellä kaikkea kauhua muistui hänelle mieleen, pysähdytti hänet yhtäkkiä ja pakoitti hänet palaamaan.

Hän luuli jo toveriensa pelastuneen. Kurkottaen rappusten käsipuun yli hän näki jo heidän katoavan portaista ja kuuli heidän juoksevan käytävää pitkin. Pian askelet häipyivät kuulumattomiin. Mutta kohta kuului sieltäpäin pari kolme laukausta, sitten huutoja ja hälinää ja vihdoin pakenevien hätäistä juoksua. Paronittaren seuralaiset ja heidän kanssaan paenneet kansalliskaartilaiset olivat käytävän toisessa päässä törmänneet marseillelais-joukkoa vastaan ja palasivat, näiden takaa-ajamina, samaa tietä takaisin sitä huonetta kohti, jossa paronitar yksin odotti.

Portaissa yksi kaartilaisista kaatui pyssynluodin lävistämänä.

Verilöyly lähestyi nyt kummaltakin puolen.

Huoneeseen ei voinut enää jäädä. Marseljeesia laulettiin täyttä kurkkua käytävässä. Kirjastohuoneen kautta oli tie suljettu; siellä oli teurastus pahimmillaan. Naiset painuivat polvilleen maahan, ja miehet tarttuivat tuoleihin käyttääkseen niitä aseinaan, sillä taistella he tahtoivat viimeiseen asti henkensä puolesta.

Tällä hetkellä eräs mies, Croix-Rougen tykkimiesten vormu yllä, heittäysi huoneeseen ikkuna-aukosta, joka oli puhkaistu tämän huoneen ja sen takana olevan pienen kammion väliseinään. Naiset väistyivät huudahtaen kauhusta, ja kansalliskaartilaiset nostivat tuolinsa musertaakseen tykkimiehen, kun äkkiä paronitar asettui kädet levällään tämän eteen häntä suojellakseen: hän oli tuntenut paronin. Muutkin naiset tunsivat hänet, ja kaartilaiset arvasivat hänen olevan ystäviä.

Muutamilla sanoilla paroni selitti heille aseman. Hän oli tuon pienen, syrjäisen huoneen ovella löytänyt kaatuneen Croix-Rougen tykkimiehen, oli laahannut ruumiin huoneeseen, riisunut siltä vaatteet ja pukenut ne päälleen; sitten hän oli heittäytynyt ikkuna-aukosta siihen huoneeseen, missä tiesi paronittaren odottavan.

Tuskin oli hän saanut selityksensä loppuun, kun jo marseillelaiset, seuraten pakolaisten verisiä jälkiä, lähestyivät portaissa. Paronin mieleen juolahti silloin eräs ajatus. Hän töytäsi heitä vastaan huutaen:

— Tännepäin, ystävät, tännepäin!

— Oletko Croix-Rougen tykkimies? kysyivät marseillelaiset.

— Olen. Olimme joutua vihollisten käsiin, nuo kunnon kansalliskaartilaiset ja minä, ja varmaankin olisi meidät surmattu, elleivät nämä naiset olisi kätkeneet meitä tähän huoneeseen. Heidän henkensä on säästettävä, sillä he ovat pelastaneet meidän henkemme.

— Olkoon menneeksi. Huutakoot vain: "Eläköön kansa!"

Naisparat huusivat niinkuin käskettiin. Sitten marseillelaisten joukko hajosi ympäri huoneita vieden kansalliskaartilaiset mukaansa.

— Entä nämä naiset, pelastajamme! huusi paroni. — Tännekö he ovat jätettävät muitten murhattaviksi? Eiväthän muut tiedä missä määrin he ovat olleet meille avuksi.

— Eivät kyllä, sanoivat marseillelaiset palaten takaisin, — mutta mitä me sille taidamme?

— Täytyy saattaa heidät kotiinsa ja palkita heidän auliutensa, sanoi paroni.

— Tarttukoot sitten käsivarteemme ja sanokoot missä asuvat.

— Missä sinä asut, kansalainen? sanoi paroni vaimolleen.

— Verneuil-katu 6, vastasi rouva de Marsilly.

— Kuulehan, toveri, sanoi paroni eräälle marseillelaiselle, joka hänen mielestään oli luotettavan näköinen, ota sinä tämä saatettavaksesi, sillä hän varsinkin piti minusta huolta ja hän asuu aivan vastapäätä, Seinen toisella rannalla, silta vain kuljettava.

— Ole huoletta, vastasi mies, kyllä minä muijasta huolen pidän. Ja kotiin vien, siitä minä vastaan.

— Entä sinä, kansalainen, minne sinä joudut? huudahti vaimo parka tarttuen miehensä käsivarteen.

— Minäkö? sanoi paroni, puheessaan matkien niitä, joiden puvun hän hetkeksi oli lainannut, minä pistäydyn hiukan kuningasta katsomaan.

Paronitar huokasi syvään, päästi miehensä käden ja seurasi suojelijaansa.

Sitten paroni meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin ja pukeutui jälleen omiin vaatteisiinsa, joista hän oli luopunut ainoastaan voidakseen valepukunsa avulla pelastaa vaimonsa.

Paronitar odotti miestänsä turhaan koko 10:nnen päivän ja vielä seuraavankin, 11 p:nä illalla, kun ruumiit korjattiin Sveitsiläis-pihasta pois, eräs ovenvartija, joka oli apuna heittämässä niitä rattaille, tunsi paronin ruumiin ja antoi viedä sen omaan kotiinsa. Sitten hän meni ilmoittamaan paronittarelle, joka oli hyvässä turvassa kotonaan, että hänen miehensä oli tavattu kuolleiden joukosta.

IV LUKU.

Roche-Bertaud'n markiisitar.

Paronitar suri syvästi miestään, mutta vakaumus, että tämä oli kuollut uskollisena velvollisuudelleen, piti häntä siitä huolimatta pystyssä, sillä hän oli vaatimaton ja urhea mieleltään. Sitäpaitsi jäihän hänelle äitinsä ja pieni tyttärensä, joiden hyväksi kannatti elää.

Mutta Pariisiin hän ei uskaltanut jäädä markiisittaren kanssa, sillä hän olisi siten antautunut tuhansien vaarojen alaiseksi. Markiisitar oli niitä luonteita, jotka eivät suostu peittelemään, ei siksi, että mielenylevyys tai vakaantunut valtiollinen kanta olisi estänyt häntä siitä, vaan siksi, että hän oli niin piintynyt kasvatuksen häneen istuttamiin katsantotapoihin ja ennakkoluuloihin, ettei hän hetkeksikään voinut unohtaa kuka oli eikä koskaan pystynyt salaamaan syntyperäänsä, mielipidettään, vihaansa eikä suosiotansa. Sitäpaitsi ajat kävivät yhä myrskyisemmiksi. Kuningas ja kuningatar olivat Temppelitornissa vankeina, ja puoluemurhat kaduilla jatkuivat yhä suuren kansallisverilöylyn salaa valmistuessa. Ja herra Guillotin oli lakiasäätävälle kokoukselle esittänyt mestauskoneen, jonka hän oli onnistunut keksimään ihmiskunnan onneksi. Oli siis jo aika lähteä Ranskasta.

Mutta Ranskasta lähteminen ei ollut tällä hetkellä helpointa. Mitä ankarimmat rangaistukset odottivat pakolaisia, jos he joutuivat kiinni. Suuri varovaisuus oli siis tarpeen, jos mieli kiertää vielä pahempaa vaaraa.

Markiisitar tahtoi järjestää kaikki. Hän puhui matkavaunuista, kyytihevosista ja passeista, joita hän muka aikoi hankkia ulkomaalaisten lähettiläiden kautta; kyllä kai nämä tietäisivät maansa hallituksen nimessä pakoittaa nuo moukat taipumaan ja suostumaan hänen, hänen tyttärensä ja lapsenlapsensa lähtöön. Mutta paronitar rukoili äitiään jättämään hänelle kaikki huolet ja matkavalmistukset ja sai hänet vihdoinkin suostumaan. Paronitar sai siis pitää huolen kaikesta. Hänellä oli Abbevillestä Montreuiliin johtavan tien varrella maatila, jonka vuokraajaan hän uskalsi täydellisesti luottaa, syystä että tämä oli kunnon mies ja että vuokraajantoimi Marsilly-suvun tiluksilla oli ainakin sata vuotta ollut hänen esivanhempainsa käsissä kulkien perintönä isältä pojalle. Hän lähetti tämän luo vanhan palvelijansa, joka oli ollut ainakin neljäkymmentä vuotta perheen palveluksessa, ja uskoi hänelle suulliset käskynsä, sillä kirjoittaa hän ei uskaltanut kotitarkastusten pelosta. Oli näet sepitetty sellainen tuuma, että tilanvuokraaja, jolla ei ollut muuta perhettä kuin vaimo ja äiti, tulisi näiden kanssa Pariisiin valmistaakseen paronittarelle ja markiisittarelle tilaisuuden lähteä pääkaupungista pois käyttämällä heidän matkapassiaan. Odottaessaan heidän tuloaan markiisittaren ja paronittaren tuli valmistua matkalle.

Viimemainitun matkavalmistukset eivät olleet pitkäaikaiset; niissäkin hänen luonteensa vaatimattomuus ja järkevyys tulivat ilmi. Mutta niin ei ollut markiisittaren laita. Hänellä oli laatikoita, matkakirstuja ja myttyjä niin paljon, että niissä olisi ollut kuormaa tarpeeksi kolmelle hevoselle. Hän ei olisi tahtonut luopua ainoastakaan hameesta, ei ainoasta liinavaatekappaleestakaan. Paronitar käydessään hänen luonaan ja nähdessään tämän tavarakasan pudisti surullisena päätään sanoen:

— Äiti kulta, turhaa vaivaa tuo kaikki. Jos emme tahdo herättää epäluuloa, niin emme voi ottaa mukaan muuta pukua kuin mikä on päällämme, ja mitä liinavaatteihin tulee, niin yksi ainoa teidän kirjauksilla koristettu ja pitsitetty nenäliinanne riittäisi antamaan meidät ilmi ja johtamaan vankilaan.

— Mutta, rakas lapseni, vastasi markiisitar, täytyyhän meillä kumminkin olla vaatteet päällä, kun lähdemme.

— Täytyy kyllä, äiti kulta, vastasi paronitar, luopumatta hetkeksikään hiljaisesta lempeydestään, — mutta lähtemään pääsemme ainoastaan sillä ehdolla, että vaatteemme ovat aivan yksinkertaiset ja passissamme mainitun säädyn mukaiset. Älkää unohtako, lisäsi hän heikosti hymyillen, että olemme talonpoikaisnaisia, te talonpojan äiti, minä talonpojan vaimo, että te olette niineltänne Gervaise Arnoult ja minä Catherine Payot.

— Kaikkea tässä täytyy nähdäkin, hyvä Jumala! valitti markiisitar. — Ja kun ajattelee, että jos hänen majesteettinsa olisi heti alussa osannut panna vastaan, hirtättänyt Neekerin ja ammuttanut Lafayetten, niin emme olisi joutuneet siihen, missä nyt olemme.

— Äiti kulta, teidän täytyy muistaa, että on ihmisiä, joita on kohdannut vielä kovempi onni kuin meitä; siten opitte kärsivälliseksi. Ajatelkaa kuningasta ja kuningatarta, jotka kituvat Temppeli tornissa, ajatelkaa vallanperijää, pientä prinssi raukkaa, ja säälikää, jos ette itseänne ja minua, niin ainakin pikku Cécileä, joka jäisi orvoksi, jos kadottaisi meidät.

Markiisittaren täytyi tunnustaa, että tytär oli oikeassa, mutta nurkumatta hän ei sitä tehnyt. Hän oli ylellisyydessä syntynyt, oli tottunut siinä elämään ja toivoi saavansa ylellisyydessä kuoliakin, ja vähinkin ylellisyystavara oli tullut hänelle ehdottoman välttämättömäksi.

Tilanvuokraaja, hänen vaimonsa ja äitinsä saapuivat. Paronitar kohteli heitä kunnioittaen, henkensä pelastajina, markiisitar alentuvaisesti, ihmisinä, joille hän tuotti suurta kunniaa suostuessaan heidän pelastettavakseen. Paitsi omia matkapukujaan oli tulijoilla mukanaan parhaimmat pyhävaatteensa; nämä olivat paronittarelle ja markiisittarelle aiotut. Jo samana iltana kuin vuokraajan perhe saapui, suljettiin ikkunaluukut ja pukuja koeteltiin. Onneksi ne kävivät jotakuinkin hyvästi.

Päätettiin lähteä parin päivän kuluttua. Näinä päivinä Catherine Payot valmisti pikku Cécilelle täydellisen talonpoikaispuvun, ja lapsi oli herttaisen näköinen uusissa tamineissaan. Itse Cécile oli ihastuksissaan, kun uudet vaatteet pantiin ylle. Lapsille vaihtelu tuottaa onnea.

Paronitar itki hiljaa jättäessään kotinsa, missä oli viettänyt onnensa päivät, uskolliset palvelijansa sekä nuo kunnon talonpoikaisnaiset, joiden ystävyys oli tehnyt hänen pelastuksensa mahdolliseksi. Pikku Cécile taas ei osannut muuta kuin kysyä:

— Missähän isä on? Miksei isä lähde meidän kanssamme matkalle?

Kaikki onnistui hyvin, kunnes matkustajat saapuivat Saint-Denis'n tulliportille, missä edelläkerrottu kohtaus oli vähällä tehdä tyhjäksi heidän kaikki matkasuunnitelmansa. Onneksi se kumminkin päättyi paremmin kuin ensi hetkenä saattoi toivoa, ja emigranttiperhe pääsi onnellisesti jatkamaan matkaansa.

Niinkuin tuo kunnon kaupunginpalvelija oli ennustanut, uusi matkapassi suojeli heitä kaikilta rettelöiltä. Sitäpaitsi he varmuuden vuoksi pysähtyivät vain pieniin kyläkievareihin, niinkuin ainakin vähävaraiset matkustajat. Hevonen oli hyvä, ja kulku sujui niin nopeasti, että viivyttiin vain viisi päivää matkalla. Kuudetta vasten yöllä saavuttiin Boulogneen.

Abbevillessä Pierre Durand oli tarkastuttanut passin päästäkseen jatkamaan matkaa.

Emme huoli viivytellä kertomalla markiisittaren epätoivosta ja loppumattomasta tyytymättömyydestä kievarisänkyihin ja talikynttilöihin. Paronitar osoitti aina mitä suurinta kärsivällisyyttä äitinsä nuristessa ja koetti yhtämittaisella lempeydellään lieventää markiisittaren ylpeätä käytöstä.

Pikku Cécile vain riemuitsi nähdessään kukkia, puita ja peltoja.
Lapset ovat niinkuin linnut; enempää he eivät vaadi.

Yöllä siis saavuttiin Boulogneen ja pysähdyttiin Pariskadun varrella sijaitsevaan "Ranskan hotelliin".

Tämän hotellin emäntä, rouva Ambron, oli sielunsa pohjasta kuninkaallismielinen, ja häntä oli paronittarelle suositeltu kaikin puolin luotettavana henkilönä. Tuskin olikaan paronitar uskonut hänelle huolensa, ennenkuin tämä kunnon vaimo jo lupasi järjestää asiat, niin että perhe mitä pikimmin, jos tuuli oli suotuisa, pääsisi purjehtimaan Englantiin.

Jo seuraavana aamuna rouva Ambron, joka tunsi kaikki rannikkolaivurit, teki sopimuksen pienen purjelaivan omistajan kanssa, joka 100 louisdorista sitoutui viemään pakolaiset Boulognesta Doveriin.

Viiden aikaan matkustajat nousivatkin uudestaan rattaille, ja Pierre Durand asettui entiselle paikalleen aisalle. Kun he näkyivät palaavan samaa tietä takaisin, ikäänkuin mennäkseen Montreuiliin, ja kun heidän matkapassinsa oli viranomaisten tarkastama ja siis täydessä kunnossa, ei kukaan estänyt heitä menemästä ulos kaupungista. Mutta muutamia kilometrejä ajettuaan he poikkesivat valtatieltä pienelle oikotielle, joka johti rouva Ambronin ostamalle, noin neljännestunnin matkan päässä rannikolta sijaitsevalle pienelle maatalolle. Tässä talossa Englantiin pyrkivät pakolaiset tavan mukaan odottivat sopivaa hetkeä lähteäkseen.

Tällä kertaa rouva Ambron tahtoi itse saattaa vieraitaan, ja kun nämä kymmenen aikaan saapuivat määräpaikalle, oli talon emäntä itse ottamassa heitä vastaan. Täällä heidän täytyi odottaa puoliyöhön saakka.

Kahdentoista aikaan koputettiin ovelle. Laivuri tuli noutamaan matkustajia. Sopimuksen mukaan oli hänelle maksettava puolet matkarahoista matkalle lähdettäessä, toinen puoli Englannin rannikolle noustaessa.

Naiset kääriytyivät turkkeihinsa. Rouva Ambron otti pitääkseen huolta markiisittaresta, jota tämä jalkamatka keskellä yötä suuresti peloitti. Pierre Durand otti Cécilen syliinsä, ja seurue lähti liikkeelle.

Sikäli kuin he lähestyivät rannikkoa, valtameren hengitys, tuo kumea ja surunvoittoinen kohina, kävi heille yhä kuuluvammaksi. Markiisitarta värisytti ajatus, että hänen oli näin keskellä yötä uskaltauduttava valtamerelle pienessä purjealuksessa, ja hän alkoi jo peräytyä sanoen mieluummin kätkeytyvänsä jonnekin maaseudulle.

Vähänväliä paronitar katseli pikku tyttöään, joka oli nukkunut talonpojan syliin, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.

Saavuttiin rantatörmälle, joka jyrkkäreunaisena muurina ulottui pitkin rannikkoa, niin kauas kuin silmä kantoi. Tätä jyrkkää rinnettä täytyi nyt laskeutua kahden jalan levyistä, kiertelevää polkua myöten. Markiisitar huusi kauhistuksesta. Paronitar otti pienen tyttönsä Pierre Durandin sylistä ja astui sitten edellä painaen sydänkäpynsä rintaansa vasten. Rouva Ambron seurasi sitten, vuokraajan käsivarteen nojaten, ja lopuksi tuli markiisitar laivurin tukemana.

Vihdoinkin päästiin rannalle. Siellä paronittaren valtasi hetkellinen säikähdys, sillä venettä ei näkynyt missään, enemmän kuin venemiehiäkään. Mutta laivuri vihelsi pilliään, ja samassa ilmestyi merelle jonkun matkan päähän rannalta pieni musta piste, joka lähestyessään suureni, kunnes saattoi huomata, että se oli pieni, kahden miehen soutama vene.

— Pian veneeseen! huusi laivuri keskeyttäen kaikki jäähyväispuheet; sattuisipa vain joku tullivahti kiertämään täältä kautta, niin saatte uskoa, että olisimme kaikki hukassa.

Laivuri oli oikeassa. Paronitar puristi vielä kerran Pierre Durandin karkeata kättä, syleili rouva Ambronia ja hyppäsi veneeseen, jossa markiisitar ja lapsi jo odottivat.

— Ken siellä? kuului samassa karkea ääni rannalta.

— Nyt pojat soutamaan, ja aika kyytiä! huusi laivuri työntäisten jalallaan veneen vesille.

Kymmenen minuuttia soudettuaan matkustajat nousivat purjealukseen, ja seuraavana aamuna paronitar oli perheineen turvassa Doverissa.

V LUKU.

Koti Englannissa.

Maalle noustuaan paronitar tahtoi heti vuokrata vaunut Lontooseen, mutta markiisitar väitti, että koska hän nyt kerran onnekseen oli päässyt Ranskasta pois ja oli turvassa vieraalla maalla, niin hän ei enää hetkeäkään tahtonut esiintyä noissa naurettavissa tamineissa, joihin hänen oli täytynyt paetessaan pukeutua. Kun ei enää ollut mitään syytä kieltää, paronitar suostui mielellään noudattamaan äitinsä tahtoa, niinkuin hän ylipäänsä aina teki, olivatpa markiisittaren oikut kuinka mielettömiä tahansa, osoittaen siinä sitä lapsen kuuliaisuutta, josta ei oltu vielä luovuttu hienoissa perheissä, missä seitsemännentoista vuosisadan katsantotavat edelleen olivat vallalla.

Paronitar antoi siis ajaa Doverin parhaaseen hotelliin, ja siellä markiisitar huolimatta matkan aiheuttamasta väsymyksestä ja hetkeäkään lepäämättä avasi matka-arkun, jonka oli tuonut muassaan rattaihin kätkettynä. Siitä hän otti omat alusvaatteensa ja pukunsa heittäen inholla luotaan nuo talonpoikaisryysyt. Hän järjesti hiuksensa ja puuteroi kasvonsa yhtä suurella huolella, kuin jos hänen olisi ollut esiinnyttävä kuningattaren kutsuissa.

Mitä paronittareen tulee, kaikki hänen huolensa kohdistuivat pikku Cécileen, joka onneksi oli jotenkin hyvin kestänyt merimatkan rasitukset. Mutta kun hänellä oli kiire joutua Lontooseen asuntoa puuhaamaan, tilasi hän jo samana iltana kaikki paikat seuraavana aamuna yhdeksän aikaan Lontooseen lähtevissä yhteisvaunuissa.

Matka Doverista Lontooseen tapahtui tavallisella nopeudella. Canterburyssä ja Rochesterissa pysähdyttiin vain hetkiseksi ja samana iltana saavuttiin Lontooseen. Matkustajamme sijoittuivat siellä erääseen rouva Ambronin heille suosittelemaan hotelliin Golden Squaressä, muutaman sadan askelen päähän Regent streetistä. Sieltä paronitar lähetti heti kirjeen Lorges'in herttuattarelle ilmoittaakseen hänelle tulostaan.

Jo samana iltana herttuatar riensi heidän luokseen auttaakseen paronitarta neuvoillaan, jos tämä aikoi asettua Lontooseen asumaan.

Mutta rouva de Marsillyta ei haluttanut jäädä Lontooseen. Hän oli päättänyt viettää sangen hiljaista elämää ollessaan ulkomailla ja kysyi sen tähden, eikö herttuatar voinut neuvoa hänelle jotakin sievää kylää, jossa hän voisi kaikessa rauhassa kokonaan antautua tyttärensä kasvatukseen. Herttuatar mainitsi hänelle Hendonin kylän sanoen paikkaa sangen miellyttäväksi ja mukavaksi, se kun tarjosi asukkailleen maalaiselämän kaikki edut olematta kuitenkaan liian kaukana kaupungista. Paronitar päättikin kohta käydä katsomassa tuota pikku paratiisia, jota herttuatar niin suositteli.

Seuraavana päivänä paronitar ja markiisitar menivät vastakäynnille herttuattaren luo. Paronitar kysyi heti rouva Duvalia, jonka mies, niinkuin muistamme, oli toimittanut matkustajille uuden matkapassin Saint-Denis'n tulliportilla. Herttuatar lähetti heti hakemaan häntä, ja muutaman hetken kuluttua rouva Duval saapui poikansa, sievän kuusivuotiaan lapsen kanssa, joka heti annettiin Cécilelle leikkitoveriksi.

Paronitar, kerrottuaan ensin rouva Duvalille, kuinka auliisti hänen miehensä oli auttanut heitä heidän paetessaan Ranskasta, lausui sitten terveiset, jotka hän oli ottanut toimittaakseen perille. Rouva Duval oli suuresti kiitollinen näistä terveisistä, sillä kolmeen kuukauteen hän ei ollut kuullut miehestään mitään. Tämä ei näet uskaltanut kirjoittaa postissa, vaan lähetti kirjeensä matkustajien mukana, kun vain sopiva tilaisuus tarjoutui, mikä kävi päivä päivältä yhä harvinaisemmaksi. Viimeksi kuluneiden kuukausien kestäessä olivat elokuun 10 päivän ja syyskuun 2 ja 3 päivien verilöylyt tapahtuneet, eikä vaimo parka tietänyt mitään miehensä kohtalosta. Hänkin oli mahdollisesti uhrien joukossa.

Huomattuaan täten pelkonsa turhaksi rouva Duval kutsui luokseen poikansa, joka saapui taluttaen pikku Cécileä käsikoukussa.

— Edvard, sanoi äiti hänelle, pyydä, että paronitar sallii sinun suudella kättänsä, ja kiitä häntä sydämesi pohjasta, sillä hän vakuuttaa minulle, että isäsi on vielä elossa.

— Entä minun isäni? sanoi pikku Cécile. — Missä minun isäni on, äiti?

Paronitar purskahti itkuun ja vetäen lapset luokseen painoi heidät syliinsä yhteiseen syleilyyn, markiisittaren suureksi harmiksi.

Illalla paronitar sai herttuattarelta kirjeen, missä tämä lupasi tulla seuraavana päivänä vaunuillaan hakemaan häntä ja markiisitarta, käydäkseen heidän kanssaan katsomassa Hendonin kylää.

Lontoosta Hendoniin ei ollut kuin kahden tunnin matka. Paronitar ihastui suuresti englantilaisiin maalaistaloihin, jotka näyttivät niin rauhallisilta ja vaatimattomilta. Jok'ainoa ohi vilahtava pieni asunto tien varrella tuntui tarjoavan hänelle sitä yksinäisyyttä ja lepoa, josta hän oli aina ja varsinkin paronin kuoltua uneksinut. Hänestä tuntui, että noissa kodeissa varmaankin vietettiin, jos ei aina onnellista, niin kumminkin melkein aina rauhallista elämää.

Hendon oli, niinkuin herttuatar oli vakuuttanut, mitä sievin pieni kylä. Paronitar tiedusteli, oliko noista kauniista taloista mikään vuokrattavana, ja heti hänelle neuvottiin viisi kuusi, jotka tuntuivat mainiosti täyttävän hänen vaatimuksensa. Hän halusi niin kiihkeästi päästä tuollaisen talon haltijattareksi, että hän heti meni ehdotettuja asuntoja katsomaan, ja ensimäinen, jossa hän kävi, miellytti häntä jo niin suuresti, että hän muitta mutkitta tahtoi tehdä vuokrasopimuksen, sillä hän ei uskonut parempaa löytävänsä. Mutta herttuatar, joka oli enemmän perehtynyt maan oloihin, ei ollut tyytyväinen huoneiden keskinäiseen asemaan, vaan väitti löytävänsä paljonkin mukavampia. Paronitar päätti siis jatkaa etsintää ja vihdoin, katsottuansa useampia, hän tapasi erään, joka kaikin puolin oli niin mukava ja sopiva, ettei herttuattarenkaan mielestä voinut saada parempaa. Sovittiin vuokrasta, ja rouva de Marsilly sai jo heti samana päivänä talon haltuunsa kahdeksankymmenen punnan suuruisesta vuotuisesta vuokrasta.

Se oli pieni, kolmikerroksinen valkea rakennus, jonka ikkunaluukut olivat vihreät. Pitkin taloa kulki niinikään vihreäksi maalattu säleikkö, kokonaan leveälehtisten köynnöskasvien peitossa, jotka tähän vuoden aikaan hohtivat mitä kauneimman purppuravärin eri vivahduksissa. Taloon kuuluva, puolen tynnyrinalan suuruinen puutarha tarjosi silmälle vihreät nurmikkonsa, akaasia- ja syreenipuiden reunustamat käytävänsä ja kapean, somasti kiertelevän puronsa, joka loristen huuhteli pieniä kallionlohkareita, muodostaen näiden alapuolella vähäisen lammikon, niin pienen, että etelän aurinko olisi yhtenä ainoana päivänä juonut sen kuiviin.

Talon sisustus oli mitä yksinkertaisin. Alakerroksessa oli keskellä käytävä, johon aukeni neljä ovea, ruokasalin, salin, arkihuoneen ja yhden makuuhuoneen. Keskikerrokseen vievät portaat päättyivät etehiseen, jonka kolmesta ovesta keskimäinen johti sangen sievään saliin ja toiset kaksi salin kummallakin puolen oleviin makuuhuoneisiin ja näihin kuuluviin pukuhuoneisiin.

Yläkerroksessa olivat palvelijain huoneet ja sitäpaitsi liinavaatesäiliö.

Huonekaluja talossa ei tietysti ollut; kaikki oli ostettava tai vuokrattava. Herttuatar ja markiisitar, jotka yhä vahvasti uskoivat, että Ranska, liittoutuneiden valtojen kurittamana, pian tointuisi sekasorrostaan ja palauttaisi pakolaiset asetettuansa lailliset hallitsijat jälleen valtaistuimelle, puolustivat vuokraamista, mutta paronitar, jonka suru oli tehnyt tarkkanäköiseksi, oli toista mieltä. Hän laski, että kolmen vuoden vuokrasumma vastaisi ostohintaa ja että siis oli edullisempi ostaa kaikki, niin huonekalut kuin muutkin talousesineet. Lopuksi hän kehoitti äitiään päättämään mitkä huoneet olivat hänelle sopivimmat, koettaakseen sitten järjestää kaikki hänen mielensä mukaiseksi.

Markiisittaren mielestä ei talossa kokonaisuudessaankaan ollut liiaksi tilaa hänelle ja kaikille hänen puvuilleen; olihan hänellä Tourainessa linnassaan ollut vaatesäiliöitä, joihin tämän hökkelin kaikki huoneet olisivat mahtuneet. Mutta täytyihän tyytyä oloihin, koska nyt oltiin Englannissa eikä Tourainessa.

Juostuaan portaita ylös ja alas senkin seitsemän kertaa ja tarkastettuaan vastaisen asuntonsa kaikki nurkat ja sopukat hän päätti vihdoin ottaa haltuunsa alakerroksen makuuhuoneen ja arkihuoneen.

Kun asia oli ratkaistu, palattiin Lontooseen.

Viikon kuluttua talo oli asuttavassa kunnossa. Sen kalusto oli äärettömän yksinkertainen, jos kohta siisti ja aistikas. Mutta kun kaikki oli täytynyt ostaa, huonekalut, hopeat, liinavaatteet, niin oli kaikesta säästäväisyydestä huolimatta talon sisustaminen maksanut paronittarelle kaksikymmentätuhatta frangia, viidennen osan hänen omaisuudestaan.

Puhdasta rahaa hänellä ei ollut enää kuin kymmenentuhatta frangia, mutta olihan vielä markiisittaren timantit, joiden arvo nousi kuuteenkymmeneen- tai kahdeksaankymmeneen tuhanteen frangiin. Olihan siinä tarpeeksi viideksi tai kuudeksi vuodeksi, ja vaikka kohtalon iskut olivat riistäneet paronittarelta luottamuksen tulevaisuuteen, niin hän ei voinut olla salaa toistamatta äitinsä ja rouva de Lorges'in sanoja:

— Johan siinä ajassa voi tapahtua yhtä ja toista.

Ja paljonhan näinä viitenä tai kuutena vuotena tapahtuikin. Mutta onneksi ei meidän tällä hetkellä tarvitse kertoa muusta kuin Hendonin pienestä kodista ja sen asukkaista.

VI LUKU.

Kasvatus.

Markiisittaresta ei tietysti voinut olla mitään apua talon järjestämisessä, jonka vuoksi hän jäikin Lontooseen Lorges'in herttuattaren luo, kun sitävastoin rouva Duval läksi herttuattaren pyynnöstä auttamaan paronitarta.

Olemme jo kertoneet, että rouva Duval oli Englannista kotoisin. Vaikka hän olikin porvarisperheestä, oli hän saanut sangen hyvän kasvatuksen, mikä olikin tehnyt hänelle mahdolliseksi antautua opettajanuralle. Yhteiset onnettomuudet olivat jo herättäneet paronittaressa suurta myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ja tämä myötätuntoisuus muuttui vähitellen miltei ystävyydeksi heidän viettäessään yhdessä nuo viisi kuusi päivää kodin järjestämispuuhissa. Rouva Duval oli sitäpaitsi tarpeeksi hienotunteinen ymmärtääkseen mitkä rajat yhteiskunnalliset olot olivat pystyttäneet heidän välillensä ja pysytelläkseen aina vaatimattomasti näiden rajojen sisällä.

Lapset, jotka eivät vielä tietäneet mitään luokkaeroituksista tai sääty-ylpeydestä, leikkivät päiväkaudet yhdessä piehtaroiden heinikossa tai salin matoilla ja juosten käsitysten puutarhan kiertelevillä käytävillä.

Viikon päästä, kun järjestämispuuhat olivat päättyneet, rouva Duval otti toimekseen hankkia paronittarelle palvelijattaren, joka pystyisi hoitamaan taloudessa niin hyvin keittäjän kuin sisäkönkin tehtävät, ja sitten hän palasi takaisin Lontooseen.

Seuraavana päivänä Lorges'in herttuatar saapui tuoden mukanaan vaunuissaan Roche-Bertaud'n markiisittaren sekä tämän palvelukseensa pestaaman ranskalaisen kamarineitsyen.

Tämä odottamaton palveluskunnan liiallinen lisäys herätti kyllä paronittaressa hiukan levottomuutta, mutta hän alistui nytkin nurkumatta, sillä hän tiesi, että äitinsä oli tottunut hemmotteluun, eikä tahtonut kieltää häneltä vielä tätä mukavuutta muitten kieltäymyksien lisäksi.

Pikku Cécile ei vielä tietänyt mitään tämän maailman menoista. Onni ja onnettomuus olivat hänelle vain tyhjiä sanoja, joita hän matki muitten mukaan niinkuin kaiku, ymmärtämättä ollenkaan niiden merkitystä.

Hän oli muuten herttainen pikku tyttö, neljän vuoden ikäinen, kaunis ja lempeä kuin taivaan enkeli. Naisen parhaimmat ominaisuudet olivat jo hänessä taimella, ja hyvät ja jalot työt saivat hymyn puhkeamaan hänen huulilleen, niinkuin kevään aurinko saa kukan puhkeamaan kuorestaan. Äidinrakkauden hoivissa tällainen lapsenluonne kehittyi nopeasti kaikkien hyveiden palvelijaksi.

Lapsen hyvät taipumukset eivät jääneetkään äidiltä huomaamatta, ja hän päätti yksin ohjata pienokaisen kasvatusta oman ihanteensa mukaiseksi.

Mutta jo ensi päivästä lähtien hän kohtasi tässä suhteessa jyrkkää vastarintaa markiisittaren taholta. Tämä olisi tahtonut antaa lapsenlapselleen loistavan kasvatuksen valmistaakseen hänet siihen yhteiskunnalliseen asemaan, johon hän oli joutuva, kun kuningas, kostettuaan vihollisillensa ja noustuansa jälleen valtaistuimelle, antaisi paronittarelle takaisin hänen entiset, kiitollisuuden korkojen suurentamat rikkautensa. Hänen mielestään piti Cécilelle etupäässä opettaa kieliä, piirustusta ja tanssia ja hankkia lapselle taitavia näiden aineiden opettajia.

Paronitar oli tässä suhteessa aivan toista mieltä. Hänen terve järkensä ei sallinut hänen eksyä sellaisiin haaveihin, ja hän otti asiat todellisuuden kannalta. Kuningas ja kuningatar olivat Temppelitornissa vankeina, ja itse hän oli äitinsä ja lapsensa kanssa maanpaossa. Tulevaisuus ei herättänyt hänessä kullanhohteisia toiveita; hyvin epävakaalta se päinvastoin hänestä näytti, häämötti hänelle suruharson synkistämänä. Tällaista tulevaisuutta varten oli Cécile kasvatettava. Hänestä oli tehtävä vaatimaton nainen, joka ei asettanut elämälle liikoja vaatimuksia ja joka ymmärsi tyytyä vähään. Ja olihan sitten hänen omassa vapaassa vallassaan, jos ajat muuttuisivat paremmiksi, ommella äidin kutomalle vahvalle kankaalle loistavan kasvatuksen hienot kirjaukset.

Sitäpaitsi tanssin, piirustuksen ja kieltenopettajan palkkaaminen edellytti rikkauksia, joita hänellä ei enää ollut. Totta on, että markiisitar tarjoutui uhraamaan osan timanteistaan Cécilen kasvatukseen, mutta siinäkin suhteessa paronitar näki kauemmaksi kuin hän. Kiittäen sydämensä pohjasta äitiään, joka rakkaudesta lapseen oli valmis uhraamaan kalleimpansa, hän pyysi häntä säästämään aarteitaan tositarvetta varten, sillä jolleivät olot Ranskassa muuttuneet, niin tositarve kyllä kerran oli heillä edessä.

Ja osasihan paronitar, jos hän itse otti tyttärensä kasvattaakseen, yhtä hyvin kuin muutkin opettaa hänelle nuorelle tytölle tarpeellisten taiteiden ja tieteiden alkeet, kehittämällä samalla hänen taipumuksiaan, joita ei kukaan paremmin tuntenut kuin hän, ja sen ohessa hän kykeni varjelemaan lasta ulkoa tulevilta vahingollisilta vaikutuksilta.

Markiisitar, joka ei kauan jaksanut väittää vastaan, peräytyi nytkin pian, ja rouva de Marsilly, pitäen äitinsä äänettömyyttä suostumuksena, ryhtyi heti opettajantoimeensa.

Ensi työkseen hän määräsi opetusajat. Vakuutettuna siitä, että lapsi voi leikkiessään oppia niiden tietojen alkeet, joita hänen täysikasvaneena oli täydennettävä, hän tarjosi Cécilelle työn huvin muodossa. Lapsi taipui heti ja sitä mieluummin, kun työ oli hänen rakkaan äitinsä määräämä. Aamupäivä käytettiin lukemiseen, kirjoittamiseen ja piirustamiseen, iltapäivä soittamiseen ja kävelymatkoihin. Nämä vaihtelevat henkiset ja ruumiilliset harjoitukset keskeytti kolme ateriaa, joiden jälkeen perhe vietti jonkun aikaa yhdessä alakerroksen salissa.

Talvi kului näin, hiljaisesti ja säännöllisesti, ja se olisi maanpaossa oleville ollut kaikin puolin siedettävä, elleivät Ranskasta saapuvat tiedot olisi käyneet yhä synkemmiksi. Ja koittipa kerran päivä hirveämpi vielä kuin elokuun 10:s ja syyskuun 2:nen, joka puistatti ei ainoastaan Ranskaa, vaan koko Eurooppaa, tammikuun 21:s, kuninkaan kuolinpäivä.

Isku oli kova. Kuninkaan kuolema ennusti samaa kohtaloa kuningattarellekin. Siten katkesi viimeinen side vallankumouksen ja kuninkuuden välillä, ja yksinvaltius oli kumottu kenties ainiaaksi Ranskassa. Markiisitar ei tahtonut uskoa tätä veristä uutista, mutta niin ei ollut paronittaren laita. Tulevaisuus oli aina näyttänyt uhkaavalta, siksi että hänen oma surunsa oli sitä hänen silmissään synkistänyt. Onneton ennustaa onnettomuutta. Hän oli peljännyt pahinta, ja kaikki oli toteutunut.

Mutta nämä hirveät tapaukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet mitään muutosta paronittaren hiljaisessa kotielämässä. Äitinsä kyynelistä huolimatta pikku Cécile varttui varttumistaan ja kevään tullen hän tuntui puhkeavan kukoistukseen kilpaa puutarhan kanssa.

Silloin koitti lapselle onnen aika. Englannin synkkä, kylmä ja sateinen talvi oli häneltä kulunut melkein samalla tavalla kuin talvet Pariisissa, niin ettei ero voinut tuntua hänestä suurelta, jos hän ylipäänsä ollenkaan muisti entisiä talviaan. Hänen oli täytynyt viettää se huoneisiin suljettuna niinkuin ennenkin, Verneuil-kadun varrella asuessaan. Mutta kevät, tuo Pariisissa tuntematon vieras, oli hänelle jotain aivan uutta. Valtavana se tuli, niin lähelle, että käsin pääsi sitä koskettelemaan, loistavana, rehevänä, kukoistavana, eloa uhkuvana. Silloin Cécilen ilolla ei ollut rajoja, ja jokaisen joutohetkensä hän vietti pienessä puutarhassa.

Paronitar rukoili miehensä ja kuninkaansa, manalle menneiden, puolesta; hän rukoili kuningattaren ja vallanperijän puolesta, joille kuolemaa ennustettiin.

Ei aikaakaan, niin tuli sanomia tasavaltalaisten saavuttamista voitoista, ja Fleurusin ja Valmyn maine levisi aina Hendonin pieneen kylään saakka.

VII LUKU.

Jumala kaikessa.

Yksinäisyys, jossa perhe eli, ja markiisittaren haaveileva mielikuvitus ympäröivät Cécilen kasvatuksen aivan erikoisella ilmakehällä. Puutarhassa hän eli onnellisimmat hetkensä.

Paronitar, joka yksin hoiti tätä puutarhaa, kasvatti siinä mitä kauneimpia kukkia. Siellä liljat, ruusupensaat, orapihlajat ja jasmiinit huojuttelivat oksiaan ja levittivät suloisia tuoksuja iloksi lapselle, joka itse kukkasena liehutteli muiden keskellä lyhyttä hamettaan ja kullalta hohtavia hiuksiaan. Mutta oli tämä tarha tyttöselle muutakin kuin liljojen ja ruusujen tarha; ihmeiden maailma se hänelle oli, missä kaikenmuotoiset kullanväriset hyönteiset välkkyivät heinikossa, käytävien hiekassa ja pensaikkojen siimeksessä, missä ikäänkuin taivaasta satelevat kiiltosiipiset perhoset tanssien lentelivät kukkasarkojen päällä, missä tiklit ja leivoset rakensivat pesiään sammalista ja korsista ja syöttivät piipittäviä, pesästä päätään kurkottavia poikasiaan.

Kun Cécilellä ei ollut muita tuttavia tai leikkitovereita, otti hän kukat, linnut ja perhoset ystävikseen. Kukat olivat kumminkin hänestä parhaimmat. Sillä kun hän juostessaan tavotteli perhosia, niin nämä livahtivat hänen sormiensa lomista pakoon, ja kun hän kurotti kätensä ottaakseen pensaassa visertävän lintusen kiinni, niin tämä pakeni laulujansa lopettamaan puun oksalle, johon lapsen käsi ei ulottunut. Mutta kukkaset, nuo rakkaat kukkaset jäivät siivosti paikoilleen; kun hän tahtoi niitä käsillään hyväillä, antautuivat ne vastustelematta hänen suudeltavikseen, jopa poimittavikseenkin. Tosin ne kyllä poimittuina kalpenivat ja kuolivat. Miksi? Sitä täytyi kysyä äidiltä.

Ja äiti tiesi vastata kaikkeen. Aukenevasta ruususta hän sai aihetta selittää elämän ilmiöitä, katkenneesta liljasta kuoleman kolkkoa tarua.

Senjälkeen Cécile ei enää katkonut kukkia. Vakaumus että puutarhan asukkaat elivät niinkuin hänkin, tunsivat niinkuin hänkin tuskaa, surua tai iloa, herätti lapsessa myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Milloin kukat olivat sairaita ja tarvitsivat hoitoa, milloin heikkoja ja kaipasivat tukea. Kun ne olivat terveet ja onnelliset, täytyi iloita niiden kanssa, kun suru painoi niiden mieltä, oli niitä lohdutettava.

Lapsen mielikuvitus oli täynnä kukkia. Kukkien kuvia hän piirsi kynällään paperille ja kakkien kuvia hän neulallaan kirjaeli kankaalle. Kun puutarhassa joku lilja aukeni kauniimpana kuin muut, oli se maalattava; kun ruusujen joukosta joku pääsi siskoistaan voitolle väriensä rikkaudessa tai nuppujensa runsaudessa, oli sen kuva silkillä ommeltava liinalle, jottei se koskaan unohtuisi. Keväällä, kesällä ja syksyllä Cécile oli puutarhassa luonnollisten kukkien seurassa, talvella niiden kuvat olivat hänen tovereinaan.

Aika-ajoin kumminkin Lorges'in herttuattaren tai rouva Duvalin käynti tuli keskeyttämään kodin yksinäistä rauhaa. Nämä käynnit, varsinkin rouva Duvalin, olivat alussa Cécilelle juhlahetkiä, sillä Edvard oli aina äitinsä mukana. Silloin lapset mielensä mukaan leikkivät puutarhassa, piiloutuivat pensaitten alle, tallasivat juostessaan nurmikkoja ja kukkasarkoja, ajoivat perhosia, peloittelivat lintuja ja katkoivat oksia koettaessaan kiivetä puihin. Mutta vähitellen, sikäli kuin kukat, linnut ja perhoset Cécilen mielikuvituksessa saivat oman persoonallisuutensa, hän alkoi pelätä tuon rajun pojan tuhotöitä puutarhassa. Alussa hän koetti selittää hänelle kukkiensa iloja ja suruja, opettaa hänelle lintujensa kieltä ja kertoa perhosten huikentelevaisuudesta, mutta poika nauroi hänelle väittäen, etteivät sellaiset olennot ymmärtäneet mitään ja etteivät ne välittäneet rahtuakaan rakkaudesta, vihasta, ilosta tai surusta. Kerran kun Cécile oli unohtunut niin tärkeään keskusteluun vastapuhjenneen ruusun kanssa, ettei hän enää muistanutkaan katsoa minne toveri oli juossut, tämä palasi hänen luokseen nuppineulan lävistämä komea perhonen hatussaan. Cécile hyrähti itkemään nähdessään kuinka eläin parka tuskissaan kiemurteli, mutta poika ei hänen suruaan ymmärtänyt. Olihan hänellä kotonaan alun neljättä sataa perhosta, jotka hän oli neulalla lävistänyt ja järjestänyt rasiaan ja jotka olivat yhtä kauniit kuin elossa olevat.

Tästä päivästä lähtien Cécile ei enää päästänyt poikaa puutarhaan. Hän pidätti häntä jos jollakin tekosyyllä huoneessa tarjoten hänelle nukkensa, talouskalunsa, kauppapuotinsa ja muut aarteensa ympäri lattiaa heitettäviksi ja särjettäviksi. Mutta puutarhaan ei vieras päässyt pilkkaamaan kukkia, hätyyttämään lintuja ja rääkkäämään perhosia.

Rouva de Marsilly, joka oli huomannut tyttärensä menettelyn, kysyi häneltä vieraiden lähdettyä miksi hän oli estänyt poikaa menemästä puutarhaan. Silloin Cécile kertoi äidilleen miten leikkitoveri oli käyttäytynyt kysyen, oliko hän menetellyt väärin.

— Et, lapseni, vastasi hänelle äiti, päinvastoin, olet ollut oikeassa. Väärin käsitämme Luojan tarkoitusperiä, jos ylpeydessämme luulemme, että maailma oli luotu yksin meitä varten, meidän hävitettäväksemme ja särjettäväksemme. Jumalan työtä on kaikki tässä maailmassa, niin ihminen kuin kaikki luontokappaleetkin. Jumala on kukassa ja linnussa, hän on haihtuvassa vesipisarassa yhtä hyvin kuin maailmaa valaisevassa auringossa. Jumala on kaikessa.

VIII LUKU.

Aika kuluu.

Maanpakolaisten nauttiessa pienessä englantilaisessa kodissaan maaseudun rauhaa tapahtui muualla Euroopassa suuria mullistuksia. Ranskassa kuninkaan murha kantoi, hedelmänsä. Murhaajat alkoivat raadella toisiaan, ja hirmuhallitus pääsi valloilleen. Louis Duval, joka salaa oli kuninkaallismielisten puolella, ei enää uskaltanut jäädä kotimaahansa, vaan päätti mennä hänkin Englantiin perheensä luo jättäen sikseen vielä myymättä olevat maatilansa. Vaimonsa suureksi iloksi hän eräänä päivänä odottamatta saapui Lontooseen astuakseen uudestaan Lorges'in herttuattaren palvelukseen. Mutta kun tämä ei enää tarvinnut taloudenhoitajaa, hänellä kun ei enää ollut käytettävänään viiteensataantuhanteen frangiin nousevia korkoja, ja kun herra Duval vielä oli liian nuori jäädäkseen toimettomaksi ja liian köyhä voidakseen elää yksinomaan koroillaan, hän hankki itselleen paikan suuressa englantilaisessa pankkihuoneessa, tarjoten takaukseksi neljään tai viiteenkymmeneentuhanteen nousevan omaisuutensa. Siellä hän kohta osoittautui rehelliseksi ja työkuntoiseksi virkamieheksi ja saavutti niin suuressa määrässä pankin hallituksen luottamuksen, että hänet otettiin liikkeen osakkaaksi.

Vastoin kaikkia markiisittaren toiveita liittoutuneiden valtain armeijat olivat joutuneet tappiolle ja paenneet Ranskan rajojen ulkopuolelle, niin ettei maanpakolaisilla enää ollut toivoakaan päästä nauttimaan niitä tuloja, joihin he olisivat olleet oikeutetut. Päinvastoin vallankumouksellinen hallitus palautti valtiolle heidän maatilansa ja talonsa ja möi ne kansan yhteisenä omaisuutena.

Paronittaren täytyi siis turvautua timanttien myymiseen hankkiakseen varoja perheen toimeentuloksi. Hän ehdotti sentähden markiisittarelle, että kaikki timantit myytäisiin samalla kertaa ja että niistä saatu summa pantaisiin Englannin pankkiin korkoa kasvamaan, jotta, ainakin osa heidän toimeentulostaan olisi näillä koroilla turvattu. Tämä ehdotus oli tietysti sangen järkevä, mutta ilman markiisittaren suostumusta sitä ei voitu panna toimeen, ja markiisitar ei tahtonut luopua aarteistaan. Hän tiesi keksiä jos minkälaisia esteitä ja verukkeita, ja kun ei muu auttanut, koetti hän viivytellä luvaten miettiä asiaa.

— Niin, miettikää, äiti, sanoi paronitar ja suudellen markiisittaren kättä hän jätti sillä kertaa asian sikseen.

Mutta kun hän viikon kuluttua taas otti asian puheeksi, oli markiisitar ennättänyt niin lujasti varustautua puolustaakseen kantaansa, että paronitar kohta huomasi kaikki hyökkäykset turhiksi. Hän päätti sentähden kääntyä herra Duvalin puoleen ja kirjoitti jo samana päivänä tälle pyytäen häntä seuraavana pyhänä saapumaan perheineen Hendoniin koko päiväksi.

Markiisitar ei tässäkään suhteessa hyväksynyt tyttärensä käytöstä. Hänen mielestään paronitar osoitti liian suurta taipumusta alhaison seuraan. Kohtelihan hän esimerkiksi Duvalin perhettä kuten vertaisiaan. Kun paronitar muistutti äidilleen mistä tämä ystävyys oli saanut alkunsa ja kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa he olivat herra Duvalille, niin markiisitar ei tosin uskaltanut suoraan kieltää sitä, mutta teki parastaan vähentääkseen heille osoitetun palveluksen arvoa sanoen, ettei herra Duval ollut tehnyt muuta, kuin mitä jokainen kunnon mies olisi hänen sijassaan tehnyt. Mutta olihan siinäkin muka ansiota tarpeeksi sellaisena aikana, jolloin kunnon ihmiset olivat niin vähissä. Ja tästä seurasi, että markiisitar mainittuna pyhänä sairastui päänkivistykseen, juuri samana hetkenä, jolloin Duval rouvansa ja poikansa kanssa astui salin ovesta sisään, niin ettei hän voinut olla läsnä päivällisellä. Paronittaren tuli pyytää hänen puolestaan vierailta anteeksi.

Päivällisen jälkeen paronitar pyysi saada puhutella herra Duvalia kahdenkesken omassa huoneessaan. Pyydettyänsä vierasta istumaan hän otti esille pienen arkun, missä hänellä oli ainoat kalleuksensa, pari korvarengasta ja risti. Jalon luonteensa yksinkertaisuudella hän selitti herra Duvalille rahapulansa pyytäen häntä Lontooseen palattuaan muuttamaan rahaksi nämä koristeet myymällä ne jollekin jalokivikauppiaalle, joka olisi tarpeeksi rehellinen maksaakseen niistä niiden täyden arvon.

Herra Duval tarjoutui heti lainaamaan paronittarelle rahoja, jotta kivet säästyisivät parempia aikoja varten, sillä, niinkuin herttuatar ja markiisitar, hänkin toivoi, että asiain tilassa kumminkin piakkoin joku muutos tapahtuisi. Mutta paronitar ei suostunut ottamaan vastaan tätä tarjousta ollen Duvalin auliudesta niin kiitollinen, ettei kielto voinut tuntua loukkaukselta ja niin luja päätöksessään, ettei käynyt tarjousta toistaminen.

Herra Duvalin täytyi siis tyytyä auttamaan paronitarta sillä tavalla kuin tämä itse tahtoi. Hän vei timantit muassaan Lontooseen, ja parin päivän kuluttua paronitar sai vastaanottaa yhdeksäntuhatta frangia, mikä summa kivistä oli maksettu.

IX LUKU.

Oireita.

Timanteista saatu summa riitti paronittarelle kahdeksi vuodeksi, ja näiden vuosien kuluessa eivät valtiolliset olot suinkaan parantuneet. Asiat eivät tosin jääneet ennalleen, mutta muutokset kävivät siihen suuntaan, että kuninkaallismielisiltä kaikki toiveet raukesivat.

Bonaparte oli palannut Egyptistä, hajoittanut direktorion, kohonnut konsuliksi ja voittanut Marengon tappelun.

Olihan kyllä vielä kuninkaallismielisten joukossa muutamia, jotka uskalsivat toivoa ja jotka väittivät, että Bonaparte raivasi tietä Bourboneille ja että hän, voitettuansa jakobiinit, panisi valtikan — niinkuin tähän aikaan sanottiin — laillisten kuninkaiden käteen. Mutta tervejärkiset eivät uskoneet siitä sanaakaan. Koko Eurooppa pelkäsi Lodin, Pyramidien ja Marengon voittajaa. Paronitar koetti saada rahansa riittämään niin kauan kuin suinkin ja vasta viime tingassa hän päätti vielä kerran kääntyä markiisittaren puoleen. Siitä päivästä lähtien, jolloin timanttikysymys ensimäisen kerran oli otettu puheeksi, markiisitar tuntui unohtaneen koko asian. Hän ei puhunut siitä sanaakaan eikä välittänyt vähääkään tyttärensä toimeentulosta tai raha-asioista. Yhdentekevää, mistä tämä otti rahat, kun ei puutetta ollut. Kun paronitar nyt toisen kerran otti saman kysymyksen puheeksi, oli markiisitar suuresti hämmästyvinään ja asettui heti puolustusasemaan. Paronittaren täytyi oikein lujasti vaatia, esittäen asian samalla arvokkaasti ja vakavasti, ennenkuin äiti vihdoinkin taipui. Syvään huoaten markiisitar otti arkustaan kaulakoristeen, noin viidentoistatuhannen frangin arvoisen, antaakseen sen paronittarelle.

Mutta tytär ei siihen tyytynyt. Vieläkin kerran hän koetti selittää äidilleen, kuinka tärkeätä olisi ollut myydä kaikki koristeet samalla kertaa ja panna rahat pankkiin, mutta markiisitar pani niin jyrkästi vastaan, että paronittaren täytyi peräytyä ja tyytyä siihen, minkä oli saanut. Sitäpaitsi markiisitar vaati, että hänelle annettaisiin kolmetuhatta frangia kaulakoristeen myyntisummasta hänen omia menojansa varten. Timantit myytiin niinkuin ensimäiselläkin kertaa herra Duvalin välityksellä, ja rahakysymys oli taas joksikin aikaa ratkaistu.

Tietämättä mitään äitinsä huolista Cécile kasvoi ja kehittyi kodin hoivissa. Hän oli nyt kahdentoista vuoden ikäinen, lempeä ja vakava nuori tyttö. Usein äiti ikkunastaan katsoi tytärtä, joka itse ruusuna käyskenteli puutarhassa ruusujen keskellä. Kolme vuotta vain enää, ja lapsuuden aika oli Cécileltä lopussa, ja hän oli varttumaisillaan naiseksi. Mitä kantoikaan tulevaisuus helmassaan neitoselle, jolle luonto oli tuhlannut parhaimmat lahjansa?

Mikä varsinkin äidin mieltä painoi, oli, että hän tunsi terveytensä horjuvan. Hänen keuhkonsa olivat aina olleet huonot ja olivat nyt tuntuvasti heikontuneet Englannin kostean ilmanalan ja ainaisten kalvavien huolien vaikutuksesta. Syksyllä varsinkin tuon hirveän ja leppymättömän taudin oireet aikoivat häntä rasittaa. Hän aavisti, että tämä tauti oli hänelle kuolemaksi, ja suri tyttärensä tähden, joka hänen kuoltuaan jäisi turvattomaksi.

Nämä oireet jäivät kumminkin toistaiseksi paronittaren salaisuudeksi. Muitten silmissä hän päinvastoin näytti terveemmältä kuin koskaan ennen. Hänen kiiltävät silmänsä ja hehkuvat poskensa, jotka asiantuntijalle olisivat ilmaisseet kuumetta, kaunistivat häntä ikäänkuin uudella nuoruudella, samalla kuin hermojen kiihotus antoi hänen puheilleen ja liikkeilleen vilkkautta, jota olisi voinut luulla elpyneen elämänvoiman vaikutukseksi.

Itse paronitar ei pettynyt. Kun v. 1802 Ranska taas avasi porttinsa pakolaisille, paronittaren valtasi kiihkeä halu päästä synnyinmaahansa kuolemaan, ja hän ajatteli hetkeksi tätä paluumatkaa mahdolliseksi, vaikka hän tiesi, että hänen talonsa Verneuil-kadun varrella ja hänen monet maatilansa Tourainessa ja Normandiassa olivat polkuhinnasta luovutetut niin sanottujen kansanmaiden ostajille. Mutta kun hän sitten ajatteli, ettei hänellä ollut siellä turvattua toimeentuloa ja että huone- ja talouskalujen myynti, muutto, jopa matkakin olisivat tuottaneet hänelle niin paljon menoja, että perheen jo ennestäänkin niukat varat olisivat tuntuvassa määrässä vähentyneet, niin hän luopui allapäin tästä viimeisestä toivostaan. Tämä oli hänelle sitä vaikeampi, kun markiisitar alinomaa kiusasi häntä tyytymättömyydellään ja rukoili häntä palaamaan Pariisiin, missä entiset tuttavat ja suosijat muka kyllä auttaisivat heitä. Ja oli kai noiden entisten ystävien joukossa sellaisiakin, joilla olisi valtaa tarpeeksi hankkiakseen heille takaisin heidän entiset oikeutensa ja rikkautensa. Mutta paronitar ei uskaltanut luottaa äitinsä toiveihin ja taloudellisiin laskelmiin.

Täten aika vierähti vuoteen 1803. Cécile oli silloin kolmentoista ikäinen, mutta häntä olisi voinut luulla viisitoistavuotiaaksi. Hänen tunteensa eivät olleet enää lapselliset, mutta hän oli säilyttänyt lapsenuskonsa ja viattomuutensa. Kun perheellä ei ollut muita miestuttavia kuin herra Duval ja Edvard, joka viimeksimainittu oli vuosien kuluessa käynyt Cécilelle yhä vieraammaksi, ja kun paronitar oli yksin pitänyt huolta hänen kasvatuksestaan ja ollut hänelle ainoana opettajana, niin hän oli aina vain tottunut naisten seuraan. Hänen katsantotapansa ja tietonsa olivatkin sentähden hiukan yksipuoliset ja jonkun verran syvyyttä vailla, mutta sensijaan oli hänelle opetettu kaikkea mikä tekee hienon naisen miellyttäväksi. Hän osasi taidokkaasti piirtää ja vesiväreillä maalata kukkia ja maisemia; hänen äänensä oli heleä ja sointuva, kun hän lauloi, ja hän osasi soittaa pianoa tarpeeksi säestääkseen laulujaan ja soittaakseen omaksi huvikseen ja muitten iloksi; hän puhui sujuvasti italian, ranskan ja englannin kieliä ja tunsi erinomaisesti historian ja maantieteen. Häneltä ei siis puuttunut mitään siitä, mitä täysikasvuiselta naiselta vaadittiin.

Duvalin perhe, jonka varallisuus perheenisännän ahkeruuden ja työkunnon kautta lisääntymistään lisääntyi, oli aina yhtä hyvissä väleissä paronittaren kanssa. Yhä useammin herra Duval kävi Hendonin pienessä kodissa, missä hänet aina otettiin ystävällisesti vastaan. Markiisitar yksin pysytteli erillään ja kohteli aina Duvalin perheen jäseniä jäykästi ja ylpeästi, varsinkin kun hän ei koskaan voinut hyväksyä tyttärensä läheistä seurustelua noiden alhaissäätyisten kanssa.

Kului vielä muutamia kuukausia, ja paronittarelta alkoi taas puuttua rahoja. Markiisitar oli saanut vaatimansa kolmetuhatta frangia, jotka hän oli kuluttanut kaikki turhanpäiväisiin ostoksiin. Nyt kun tytär taas tuli valittamaan hänelle rahapulaansa, ei hän tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviinsakaan eikä suostunut auttamaan, ennenkuin hänelle oli tehty tarkka tili kaikesta. Silloin vasta, tuskallisen väittelyn jälkeen, hän veti kätköstään soljen, jonka arvo saattoi nousta noin kymmeneentuhanteen.

Rouva de Marsilly kirjoitti tapansa mukaan herra Duvalille, ja niinkuin aina tämä nytkin kiiruhti kutsua noudattamaan. Paronitar näytti hänestä suuresti muuttuneelta, vaikka tuskin oli kulunut viikkoakaan siitä, kun hän viimeksi oli käynyt Hendonissa; kyynelet olivat jättäneet selvät jäljet hänen kasvoilleen.

Cécilekin, jolla ei ollut vähintäkään aavistusta heidän asemastaan ja joka ei tietänyt mitään tämän maailman asioista, oli huomannut äitinsä alakuloisuuden ja itkettyneet kasvot, joissa ruumiillisen kärsimyksen jäljet kävivät näkyviin, sikäli kuin niistä katosi tuo tasainen hilpeys, johon lapsi oli tottunut. Levottomana hän väijyi käytävässä herra Duvalin tuloa, ja kun tämä astui sisään, hän tarttui hänen käteensä tuskaisesti kuiskaten:

— Herra Duval, rakas herra Duval, olen kärsimättömänä odottanut teitä. Äiti on hyvin pahoilla mielin, enkä tiedä siihen mitään syytä. Olen kysynyt häneltä, mutta hän sanoo minua lapseksi eikä suostu vastaamaan. Hyvä herra Duval, jos voitte tehdä jotakin hänen hyväkseen, niin tehkää se, pyydän teitä!

— Rakas neitiseni, vastasi tuo kunnon mies katsellen hellästi nuorta tyttöä, — olen monta kertaa tahtonut auttaa rouva paronitarta kaiken mahdollisuuden mukaan, mutta hän on aina kieltäytynyt ottamasta apuani vastaan. En voi sille mitään.

— Mutta mikä äitiä sitten vaivaa? kysyi lapsi.

— Mikäkö häntä vaivaa? Siihen voisin kyllä vastata, sanoi herra
Duval.

— Koska tiedätte, niin sanokaa heti… Ja jos minä voin siihen mitään, niin…

— Voitte paljonkin, lapseni.

— No, siinä tapauksessa teidän vain tarvitsee käskeä.

— Menen äitinne luo, rakas lapseni, ja aion puhua vakavasti hänen kanssaan. Jos hän suostuu siihen, mitä aion hänelle ehdottaa, niin… hänen asiakseen tulee pyytää teiltä sitä rakkauden osoitusta, josta kaikkien meidän onnemme riippuu.

Cécile loi häneen hämmästyneet silmänsä, mutta herra Duval ei antanut hänelle mitään selitystä, puristi vain hänen kättään ja meni rouva de Marsillyn puheille.

X LUKU.

Tulevaisuudentuumia.

Rouva de Marsilly näytti todellakin herra Duvalista niin muuttuneelta, että tämä ensi sanakseen kysyi häneltä, oliko hän sairas. Rouva de Marsilly pudisti kieltävästi päätään ja ojentaen kätensä herra Duvalille pyysi häntä istumaan viereensä.

— Hyvä herra Duval, sanoi hän hetken kuluttua — minun ei tarvinne sanoa teille minkätähden olen kutsunut teidät luokseni. Johan arvaatte, eikö niin?

— Arvaan kyllä, valitettavasti, hyvä rouva, vastasi herra Duval, ja tunnustan teille, että kun sain kirjeenne, niin päätin mielessäni pyytää teiltä vähäistä selitystä.

— Olen valmis kuuntelemaan, vastasi paronitar. — Ystävyytemme teitä kohtaan on jo niin suuri, ettei meidän tarvitse salata teiltä mitään, ja olen vakuutettu siitä, että mitä ikinä tahdottekaan tietää, tahdotte sen meidän hyväksemme.

— Rouva paronitar, sanoi herra Duval kumartaen, tämä on jo kolmas kerta, kun myytätte minulla timanttejanne, enkä tiedä, onko teillä vielä paljon jäljellä.

— Suunnilleen yhtä paljon kuin jo olemme myyneet.

— No niin, suokaa anteeksi, että teen teille huomautuksen. Jos olisitte myyneet kaikki yhdellä kertaa, niin olisitte voineet saada niistä noin kuusikymmentä- tai seitsemänkymmentätuhatta, ja tämä summa olisi Lontoon pankissa voinut tuottaa teille noin satakahdeksankymmentä puntaa vuotuista korkoa. Lisäämällä siihen tuhat tai kaksituhatta frangia vuodessa olisitte voineet tulla toimeen.

— Sen tiedän, ja niin olin aikonut tehdäkin. Mutta nämä timantit eivät ole minun omiani, ne ovat äitini, ja kun ehdotin hänelle mitä nyt olette ehdottanut minulle, niin hän kielsi jyrkästi.

— Niin, niin, se on aivan hänen kaltaistaan, jatkoi herra Duval. — Liian järkevää se olisi ollutkin… Oh, pyydän anteeksi, rouva paronitar, nuo sanat pääsivät minulta aivan vahingossa.

— Ei mitään anteeksi pyytämistä, hyvä herra. Tiedänhän kyllä, että äidilläni on omituisuutensa, joille kyllä kannattaa nauraa, ja onhan minun tunnustettava, ettette ole koskaan ennen ollut niitä huomaavinanne. Mutta päästäksemme nyt asiaan, minulla olisi tässä solki, jonka arvo on noin kymmenentuhatta frangia ja joka olisi muutettava rahaksi. Tahdotteko ottaa sen tehdäksenne?

— Mielelläni, vastasi herra Duval käännellen soikea käsissään, — taikka kun sanon: "mielelläni", niin sanon sen vain kohteliaisuudesta, sillä minusta on todellakin hyvin ikävä nähdä teidän noin luopuvan entisen rikkautenne jätteistä.

— Minkä me sille mahdamme, sanoi rouva de Marsilly surunvoittoisesti hymyillen. — Täytyyhän meidän tyytyä Jumalan lähettämiin koetuksiin.

— Mutta niinkuin itse äsken mainitsitte… suokaa anteeksi, että yhä vielä palaan samaan asiaan… teillä ei ole enää jäljellä kuin puolet timanteistanne. Toinen puoli on riittänyt teille kuudeksi tai seitsemäksi vuodeksi; teillä on siis varoja tarpeeksi kuudeksi tai seitsemäksi vuodeksi vielä. Ja näiden kuluttua, niin, minne sitten joudutte?

— Jumala yksin tietää, herra Duval.

— Ja te ette ole tuumineet mitään tulevaisuuden varalta.

— Ei mitään.

— Eikä teillä ole mitään toivoa, että asiat voivat tulevaisuudessa parantua?

— Ei muuta, kuin että Ludvig XVIII kenties kerran nousee valtaistuimelle ja antaa meille takaisin valtiolle peruutetut tilamme.

— Voi, hyvä rouva, siitä toivosta teidän on luovuttava, sillä päivä päivältä käy yhä selvemmäksi, että kaikki on hukassa. Bonaparte on kenraalista kohonnut konsuliksi, ja nyt sanotaan, että hänellä on mielessä julistautua keisariksi. Tehän ette ole niitä, eikö totta, jotka uskovat, että hän aikoo antaa valtaistuimen takaisin Bourboneille.

Paronitar pudisti päätään.

— No niin, toistan vieläkin, kun niin pitkälle olette päässyt, mitä sitten aiotte tehdä?

Paronitar päästi huokauksen eikä vastannut mitään.

— Neiti Cécile on neljäntoista vuotias, eikö niin? Paronitar pyyhkäisi kyynelen silmistään.

— Kahden tai kolmen vuoden kuluttua teidän täytyy ajatella hänen myötäjäisiään.

— Älkää, rakas herra Duval, siitä puhuko! huudahti rouva de Marsilly. — Kun rupean ajattelemaan lapseni kohtaloa, niin minusta tuntuu, että Jumala on meidät hyljännyt.

— Olette väärässä, hyvä rouva, jos niin ajattelette. Täytyy toivoa, ettei Jumala lähetä enkeleitään noin vain hyljätäkseen heidät, sitten. Kohtaa kai neiti Cécilekin jonkun jalon nuoren miehen, johon hän voi mieltyä ja joka pitää onnenaan tarjota hänelle sydämensä.

— Hyvä herra Duval, Cécile on köyhä, ja epäitsekästä rakkautta on maailmassa vähän. Sitäpaitsi, kuka löytäisi hänet täältä? Kymmenen vuotta olemme olleet täällä, eikä meillä ole muita tuttavia kuin teidän perheenne… Mutta perheestänne puhuttaessa, suokaa anteeksi, etten ole vielä kysynyt mitä teille kuuluu. Kuinka rouva Duval voi, ja rakas Edvardinne, kuinka hän voi?

— Sangen hyvin kumpikin, Jumalan kiitos. Kiitän kysymyksestänne, hyvä rouva. Olenpa vielä sangen tyytyväinenkin poikaani. Hänestä tulee kunnon mies, josta voin vastata niinkuin itsestäni ja joka, siitä olen varma, kerran tekee vaimonsa onnelliseksi.

— Jos hän vain seuraa isänsä esimerkkiä, sanoi paronitar hymyillen, niin kyllä hänestä tulee hyvä ihminen. Olette oikeassa, onnelliseksi sopii sanoa sitä tyttöä, joka voittaa hänen rakkautensa.

— Onko teidän mielipiteenne todellakin se, rouva paronitar? kysyi vilkkaasti herra Duval.

— Epäilemättä. Ei kai minulla olisi mitään syytä sanoa muuta kuin mitä ajattelen.

— Ajattelin vain, että sanoitte sen ainoastaan jotain sanoaksenne, minulle mieliksi.

— En ollenkaan. Sydämeni ajatuksen minä lausuin.

— Ah, sepä vallan mainiota, että lausuitte ajatuksenne, sillä se antaa minulle rohkeutta. Kuulkaahan, rouva paronitar, tänne tullessani aioinkin tehdä teille erään ehdotuksen. Lontoossa tämä ehdotus tuntui minusta vallan yksinkertaiselta, mutta mikäli lähestyin Hendonin kylää, se alkoi näyttää minusta liian rohkealta, jopa naurettavaltakin.

— En ymmärrä, herra Duval…

— Se vain todistaa, että ehdotukseni on kaikkea järkeä vailla.

— Odottakaahan, jatkoi paronitar, ettehän tarkoittane…

— Te hymyilette, rouva paronitar, se rohkaisee mieltäni. Sanoinhan minä sitä miestä onnelliseksi, joka saa sanoa neiti Cécilen omakseen, ja nyt te sanoitte samaa siitä naisesta, joka voittaa Edvardin rakkauden… Kas niin, nyt olen saanut teidät itkemään.

— Itken kyllä, rakas herra Duval, sillä sananne sattuvat suoraan sydämeeni. Ojennan teille käteni ja sanon teille, ettei sellainen ehdotus teidän puoleltanne minua kummastuta. Suostun siihen omasta puolestani, mutta ymmärrättehän, että minun ensin täytyy puhua siitä Cécilelle ja äidilleni. Ja Cécile on vasta neljäntoista vuotias; vasta kahden vuoden kuluttua voimme keskustella vakavasti tästä asiasta. Ja nyt minun täytyy vieläkin kerran pyytää teiltä sitä palvelusta, jota varten olen kutsunut teidät luokseni.

Herra Duval ymmärsi, ettei hänen sopinut enää pitkittää tätä keskustelua, ja kun hän halusi kiireesti päästä kertomaan vaimolleen iloisia uutisiaan, hän sanoi hyvästi ja lähti.

Vieraan mentyä paronittaren ensimäinen ajatus oli kiittää Jumalaa. Epäilemättä moni hänen vertaisistaan olisi halveksinut sellaista onnea, mutta kymmenen kovan onnen vuotta oli opettanut paronitarta arvostelemaan asioita niiden todellisen arvon mukaan.

Ilman taistelua hän ei kumminkaan tehnyt lopullista päätöstään. Hänen täytyi erikseen punnita joka ainoata tämän liiton tuottamaa etua, ennenkuin uskalsi pakoittautua sellaiseen päätökseen, ja sittenkään hän ei saanut omaltatunnoltaan rauhaa. Sentähden, kun hän suostui, hän suostuikin ainoastaan omasta puolestaan tehden asian lopullisen ratkaisun riippuvaksi tyttärensä ja äitinsä suostumuksesta.

Niin kävikin, kuin rouva de Marsilly oli arvannut. Cécile kuunteli levottomana ja hämmästyneenä äitinsä tulevaisuudentuumia ja kysyi sitten:

— Täytyykö minun siinä tapauksessa erota teistä, äiti?

— Ei, lapseni, vastasi paronitar; se on kenties päinvastoin ainoa keinomme ollaksemme edelleenkin yhdessä.

— Siinä tapauksessa voitte päättää puolestani. Luotan teihin täydellisesti.

Cécilen tunteet Edvardia kohtaan olivat siis ainoastaan sisaren. Olihan äiti jo arvannut sen, mutta olihan toiselta puolen mahdollista, että lapsi parka siinä suhteessa erehtyi. Eihän hän tuntenut maailmaa eikä tietänyt rakkaudesta mitään. Sentähden kai hän suostui, vähääkään epäröimättä, varsinkin kun äiti vakuutti, ettei heidän tarvinnut toisistaan erota.

Mutta Roche-Bertaud'n markiisitar ei ollut niin helposti voitettavissa. Jo ensimäiset sanat kuullessaan hän väitti, ettei ikinä aikonut suostua sellaiseen ennenkuulumattomaan epäsäätyiseen avioliittoon.

XI LUKU.

Ihminen päättää.

Seuraavana sunnuntaina Duvalin perhe tapansa mukaan tuli paronittaren luo. Markiisitar ei näyttäytynyt; hänellä oli tavallinen päänkivistyksensä.

Ei puhuttu sanaakaan kysymyksessä olleesta naimisliitosta, mutta paronitar ja rouva Duval syleilivät toisiaan, ja Edvard suuteli kädelle Cécileä, joka lensi punaiseksi. Selvää oli, ettei yksikään seurasta ollut tietämätön puheena olleesta asiasta. Ja yhtä selvää oli, että Duvalin perheen kaikki jäsenet olivat siitä suuresti hyvillään.

Mitä paronittareen tulee, niin hän ei voinut ottaa osaa heidän iloonsa. Syvä alakuloisuus painoi hänen mieltään hänen ajatellessaan, että kolmeensataan vuoteen tämä oli kenties ensimäinen kerta, jolloin sukuylpeyttä tällä tavalla loukattiin. Ja vaikka hän oli vakuutettu siitä, että hänen rikoksensa niitä lakeja vastaan, joita hänen ylimykselliset esivanhempansa olivat ehdottomasti totelleet, oli hänen tyttärellensä onneksi, niin hänen mielensä oli kuitenkin sangen levoton.

Cécile katsoi äitiinsä. Jo muutamia päiviä sitten hän oli alkanut huomata, ettei hänen äitinsä terveys ollut entisellään. Sinä päivänä varsinkin, epäilemättä syvän mielenliikutuksen takia, väri vaihteli paronittaren kasvoilla niin, että ne toisin ajoin olivat kalmankalpeat, toisin hehkuvanpunaiset, ja vähänväliä hän yskäisi kuivasti, tuskallisesti. Päivällistä syötäessä paronittaren täytyi nousta kesken pöydästä, ja Cécile, joka hetken kuluttua levottomana seurasi äitiään, tapasi hänet käytävästä, missä hän seisoi pitäen nenäliinaa suunsa edessä. Huomatessaan tyttärensä paronitar pisti kiireesti nenäliinan piiloon, mutta Cécile oli jo ehtinyt huomata siinä veren jälkiä. Hän päästi huudon ja tahtoi rientää hakemaan apua, mutta äiti painoi hänet hellästi syliinsä vakuuttaen, ettei ollut mitään hätää ja että hänen pahoinvointinsa jo oli ohi. Yhdessä he palasivat ruokasaliin.

Tämä kohtaus teki tuskallisen vaikutuksen kaikkiin. Paronittaren rauhoittavista vakuutuksista huolimatta vieraat nousivat lähteäkseen, ja Cécilen silmät olivat kyyneleitä täynnä.

Tuskin oli Duvalin perhe mennyt ja paronitar jäänyt tyttärensä kanssa kahdenkesken, kun lapsi päästi kauan pidätetyn surunsa valloilleen ja puhkesi haikeaan itkuun. Hän olisi tahtonut salata äidiltään levottomuutensa, mutta hän ei osannut vielä peitellä ei ainakaan suruansa; onnettomuus oli hänelle vielä aivan tuntematon.

Päivät kuluivat toinen toisensa perästä tuomatta mitään muutosta perheen oloihin. Paronittaren terveys vain kävi yhä huonommaksi.

Eräänä päivänä tuli Lorges'in herttuattarelta kirje, missä tämä, palattuaan matkoilta, ilmoitti aikovansa seuraavana päivänä käydä Hendonissa ystäviänsä tervehtimässä. Tämä uutinen tuotti iloa kaikille, mutta varsinkin markiisittarelle, joka täten sai tilaisuuden "puhdistautua" noitten Duvalien ainaisesta seurasta ja kerrankin puhutella vertaisiaan.

Seuraavana päivänä kahden aikaan, kun perhe oli salissa koolla, kuultiin vaunujen pysähtyvän portille, ja kohta kuuluva ovikellon soitto kajahti aivan erikoisen ylhäisesti. Heti senjälkeen kamarineitsyt ilmoitti Lorges'in herttuattaren ja kreivi Henrik de Sennones'in tulon.

Seitsemään kahdeksaan vuoteen herttuatar ja rouva de Marsilly eivät olleet tavanneet toisiaan, ja he heittäytyivät toistensa syliin niinkuin ainakin vanhat ystävät, joiden tunteita ei aika eikä ero pysty jäähdyttämään. Herttuatar hämmästyi suuresti nähdessään ystävättärensä taudin hivuttamat kasvot ja aikoi lausua myötätuntoisuutensa, kun paronitar, joka arvasi sen, ehätti kuiskaamaan:

— Olen paljon muuttunut mielestänne, eikö totta? Mutta pyydän teitä, ei sanaakaan siitä Cécile paran tähden. Menemme aivan heti puutarhaan ja siellä saamme keskustella rauhassa.

Herttuatar puristi hänen kättään ja sanoi vain:

— Yhä olette entisellänne.

Sitten hän kääntyi markiisittareen, joka vieraansa kunniaksi oli pukeutunut juhlapukuun, onnitellen häntä hänen hyvästä terveydestään, ja lopuksi hän tervehti Cécileä.

— Kaunis lapseni, sanoi hän tälle, teistä on tullut mitä lapsuudessamme teistä toivottiin. Tulkaa, jotta saan teitä suudella ja onnitella, sillä olen kuullut noilta kunnon Duvaleilta, että olette kaikin puolin täydellinen nuori tyttö. Duval kävi eilen perheineen minua tervehtimässä.

Cécile lähestyi herttuatarta, joka suuteli häntä otsalle. Sitten palaten rouva de Marsillyn luo herttuatar sanoi:

— Rakas paronitar ja te, rakas markiisitar, sallikaa minun esittää teille sisareni poika, Henrik de Sennones, jonka minä puolestani pyydän sulkea teidän suosioonne. Hän on sangen miellyttävä nuori mies.

Herra de Sennones ei joutunut vähääkään hämilleen herttuattaren peittelemättömistä kiitoksista, vaan tervehti vapaasti ja sirosti niinkuin suuren maailman tapoihin tottunut mies ainakin.

— Teidän tulee tietää, hyvät rouvat, että herttuatar on ollut minulle äidin sijassa ja ettei siis tarvitse ihmetellä, jos hän liioittelee kiitostaan.

Kreivi de Sennones'in vaatimattomasta vastauksesta huolimatta täytyi tunnustaa, etteivät herttuattaren kiitokset olleet liioittelevat. Henrik oli vasta täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja oli kaunis nuori mies, joka, saaden kasvatuksensa kodissa, oli säilyttänyt sen hienojen tapojen kiillon, jonka kouluopetus usein hankaa pois. Muuten Henrik oli köyhä niinkuin useimmat muutkin maanpakolaiset. Hänen äitinsä oli kuollut hänen aivan pienenä ollessaan, ja isä oli joutunut giljotiinin uhriksi. Guadeloupessa hänellä oli setä, joka oli antautunut kauppa-alalle, mutta tämä oli valitettavasti omituisen oikukas luonteeltaan ja väitti itsepäisesti, ettei hän aikonut antaa veljensä pojalle mitään, ellei tämä ruvennut kauppamieheksi niinkuin hänkin. Korkeasukuisen perheen muut jäsenet tietysti suuresti loukkaantuivat sellaisesta ehdotuksesta, ja Henrik kasvatettiin aivan toisia tarkoitusperiä silmälläpitäen eikä suinkaan kahvi- ja sokerikauppiaan ammattia varten.

Markiisitar, joka aina piti velvollisuutenaan vastustaa tyttärensä tuumia, oli heti Henrikin nähdessään selvillä siitä, että tämä hieno nuori herra oli paljon sopivampi sulhanen pikku Cécilelle kuin nuoren Duvalin kaltainen halpasukuinen moukka.

Sen tähden hän, heti kun paronitar oli vieraansa kanssa mennyt huoneesta ulos, teki parastaan saadakseen rakkaan lapsenlapsen esiintymään niin edullisessa valaistuksessa kuin suinkin, käskien hänen näyttää milloin käsitöitään, milloin piirustusalbumiaan, huvittaaksensa muka siten nuorta herraa.

Vaikka Henrik, olkoon se sanottu hänen kunniakseen, kyllä oli pätevä arvostelemaan kirjailutaidon mestariteoksia nähtyänsä niitä tehtävän joukoittain Englannissa ja Saksassa iltapuhteiden kestäessä, ihastui hän paljon enemmän piirustusalbumeihin. Näissä oli, niinkuin jo olemme kertoneet, Cécilen puutarhan kauneimmat kukat kuvattuina, ja jokaisella oli oma nimensä sivun alareunaan merkittynä. Mikä varsinkin herätti nuoren miehen huomiota, oli, että jokaisella näistä kukista oli niin sanoaksemme oma omituinen ilmeensä, joka oli täydellisesti sopusoinnussa sille annetun nimen kanssa. Hän pyysi Cécileä selittämään tätä omituista seikkaa, ja nuori tyttö kertoi hänelle yksinkertaisesti ja luontevasti kuinka hänet oli kasvatettu kukkien keskellä, kuinka niistä oli tullut hänen lähimmät ystävänsä ja ainaiset rakkaat toverinsa, kuinka hän oli vähitellen oppinut tuntemaan ruusujensa ja liljojensa ilot ja surut, luonteenominaisuudet ja merkilliset elämänvaiheet ja kuinka hän oli jokaiselle antanut sen nimen, joka parhaiten tuntui sopivan itsekunkin luonteelle.

Henrikistä tuntui tämä kertomus ihanalta sadulta, sillä eroituksella vain, että satu oli tosisatu ja haltija hänen edessään nuoren tytön hahmossa. Olisipa toinen nuori tyttö tullut kertomaan hänelle sellaisia, niin mieletöntä se olisi hänestä ollut, turhanpäiväistä teeskentelyä vain. Mutta niin ei ollut Cécilen laita. Elämänsä tarua nuori tyttö tuntui kertovan hänelle, ilojensa ja surujensa tarua. Jos kohta hänen kukkiensa persoonallinen elämä ei ollut muuta kuin hänen oman persoonallisuutensa heijastusta, niin hän ainakin itse uskoi sen todeksi ja esitti viehättävät satunsa niin liikuttavasti, että Henrik tunsi silmänsä vettyvän.

Markiisitar kuunteli tätä keskustelua ja koetti vähänväliä kääntää puhetta toisaalle; kaikki nuo kasviopilliset tarut tuntuivat hänestä sangen mitättömiltä ja joutavilta. Mutta Henrik, joka oli toista mieltä, palasi aina samaan aineeseen, niin suuri oli hänestä sen viehätys. Kumminkin, niin pian kuin markiisitar rupesi puhumaan soitannosta ja avasi pianon, Henrik, joka itse oli taitava soittaja, pyysi Cécileä laulamaan.

Nuori tyttö oli heti valmis ja istuutui pianonsa ääreen uutta pyyntöä odottamatta. Oliko hänellä taitoa vai ei, siitä hän ei itse tietänyt mitään, tuskinpa hän tiesi mitä taito onkaan.

Hänen soittonsa ja laulunsa niinkuin hänen maalauksensakin olivat tunnetta täynnä. Kun hän oli laulanut sanomattoman suloisesti ja viehättävästi muutamia lauluja, kysyi Henrik, eikö hän osannut soittaa mitään omasta päästään.

Heti Cécile, tekemättä verukkeita, alkoi soittaa noita outoja ja surunvoittoisia säveleitä, joita hänen oli tapana sepitellä, istuessaan yksin pianon ääressä. Heikko, sordiinin himmentämä sävel kuvasi yön hiljaisuutta; elämän äänet toinen toisensa perästä laimenivat ja kuolivat, kunnes yksin vähäisen puron hiljainen lorina keskeytti äänettömyyden. Sitten äkkiä kohosi yöstä linnun soinnukas laulu, tuntemattoman linnun, joka ei ollut satakieli eikä kerttu, vaan Cécilen sydämessä laulava lintu, joka äänessään kertasi taivaan sulosäveliä, toivon, uskon ja rakkauden sinfoniaa.

Henrik kuunteli tätä haavemielistä soittoa pää käsien varassa. Sitten, kun hän jälleen nosti katseensa, muistamatta pyyhkiä pois silmäripsissään kiiltävää kyyneltä, hän näki Cécilen istuvan kostea katse taivaalle luotuna, kokonaan ihanien unelmiensa vallassa. Henrik olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkojensa juureen rukoillakseen häntä niinkuin madonnaa.

Samassa hetkessä paronitar ja herttuatar palasivat huoneeseen.

XII LUKU.

Jumala säätää.

Kun vieraat olivat lähteneet, markiisitar mennyt omalle puolelleen ja paronitar huoneeseensa, kun sanalla sanoen Cécile vihdoinkin oli yksin, niin hänestä tuntui, että hänen elämässään oli tapahtunut suuri muutos. Ja kuitenkin, jos häneltä olisi kysytty missä suhteessa se oli muuttunut, niin hän ei kuolemakseen olisi voinut sitä sanoa.

Rakkaus oli ensimäisen kerran taikasauvallaan koskettanut tätä lapsensydäntä, ja heti oli maailma muuttunut. Auringonsäde oli tunkenut yöhön ja äkkiä valaissut lapsen silmälle kokonaisen, tähän saakka välinpitämättömyyden pimeään peittyneen uuden maailman.

Tuo häntä vaivaava outo ahdistus tuntui hänestä ensin johtuvan ilman puutteesta, ja hän riensi puutarhaan vapaammin hengittääkseen. Ukonilma oli kohoamassa, ja kukat nuokkuivat ikäänkuin ilma olisi niitäkin painostanut. Ennen oli Cécile lohdutellut niitä rajuilman lähestyessä, nyt hän itse astui allapäin, lohdutusta kaivaten hänkin.

Alkoi putoilla suuria pisaroita, ja ukkonen alkoi jyristä. Cécile ei kuullut jyrinää eikä tuntenut sadepisaroita. Levottomana hänen äitinsä huusi hänet luokseen, mutta vasta kolmannen kerran kutsuttaessa Cécile tunsi äitinsä äänen ja noudatti käskyä.

Paronitar oli tavallistaan kalpeampi, ja hänen hymyssään oli sanomattoman surunvoittoinen ilme. Cécile säpsähti, sillä hän luuli, että äiti alkoi puhua hänelle Henrikistä.

Mutta siinä hän pettyi. Paronitar kertoi hänelle herttuattaren tuomia uutisia valtiollisten olojen tilasta. Bourbonien oli täytynyt luopua kaikista toiveista, ja Bonaparte vakaannutti valtaansa yhä enemmän omaksi hyödykseen. Herttuatar oli sentähden päättänyt toistaiseksi jäädä ulkomaille niinkuin paronitarkin.

Tätä kertoessaan ei paronitar maininnut mitään nimeä, ja kumminkin Cécilestä tuntui, että puhe koko ajan koski Henrikkiä. Mutta äitipä olikin koko ajan ajatellut Edvardia. Olihan päivänselvää, että jos valtiolliset olot pakoittivat äitiä ja isoäitiä yhä pitkittämään maanpakolaisuutta, niin Duvalin perheen kanssa solmittava liitto kävi taloudellisista syistä välttämättömäksi.

Rouva de Marsilly jatkoi puhettaan siirtyen oman terveytensä tilaan. Cécile silloin unohti itsensä ja omat huolensa ja nojasi itkien päänsä äitinsä olkapäähän.

— Älä pelkää, kuiskasi hän sydämessään, jaksamatta kuitenkaan pakoittaa huuliaan ajatusta ilmilausumaan, älä pelkää, olenhan luvannut mennä Edvardille.

Mutta sellaisen lupauksen täyttäminen tuntui hänestä tällä hetkellä hyvin raskaalta. Melkein tietämättänsä hän oli alkanut verrata Lorges'in herttuattaren sisaren poikaa Edvard Duvaliin, ja vertailu ei suinkaan ollut eduksi viimeksi mainitulle. Molemmat olivat samanikäiset, molemmat olivat saaneet huolellisen kasvatuksen, molemmat olivat kasvoiltaan kauniit ja luonteeltaan miellyttävät. Mutta sittenkin, mikä eroitus! Edvard oli vielä kahdestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta ujo ja kehittymätön koulupoika, kun sitävastoin Henrik oli suureen maailmaan tottunut nuori mies, sanalla sanoen toisen esiintyminen oli alhaissäätyläisen, jos kohta sivistyneenkin, toisen täydellisen aatelismiehen. Seuraavana sunnuntaina varsinkin, kun Edvard vanhempiensa kanssa tuli paronittaren perhettä tervehtimään, tämä eroitus tuli yhä selvemmin esiin. Markiisitar oli näet sinä päivänä vastoin tapaansa suvainnut ottaa osaa päivällisiin ja oli käyttänyt tilaisuutta pannakseen Edvardin saman koetuksen alaiseksi kuin äskettäin Henrikin. Herra Duvalin mentyä vähäiselle asiamatkalle kylään ja paronittaren kävellessä rouva Duvalin kanssa puutarhassa markiisitar kehoitti Cécileä näyttämään Edvardille piirustusalbumiaan. Nuori tyttö, joka tähän asti vaistomaisesti oli pitänyt kaikki henkistä elämäänsä koskevat asiat Edvardilta salassa, totteli vastenmielisesti ja haki albuminsa Edvardille selailtavaksi. Nuori mies ihaili piirustuksissa esiintyvää taitoa, mutta pysyi koko ajan kylmänä käsittämättä mitään niistä tunteista ja mielikuvista, joista nämä kukat olivat puhjenneet. Cécile, joka ymmärsi, ettei selityksistä tässä suhteessa olisi ollut mitään apua, ja joka muisti kuinka Edvard ennen heidän lapsina ollessaan oli nauranut hänen kukkasalaisuuksilleen, antoi hänen selailla sanomatta sanaakaan. Siten ei tämä albumi ollut Edvardille muuta kuin tavallinen kuvakirja, jonka lehtiä hän välinpitämättömästi käänteli.

Markiisitar, joka koko ajan piti häntä silmällä, huomasi minkä vaikutuksen Edvardin arkipäiväinen käsitystapa teki Cécileen, ja vaikkei hän itsekään voinut kerskailla käsittävänsä noita haavemielisiä unelmia, ymmärsi hän kuitenkin, että tämä runollisuuden puute teki nuoren Duvalin Cécilelle vastenmieliseksi. Hän päätti siis jatkaa samalla tavalla, ja kun albumi oli loppuun selailtu, hän kehoitti Cécileä soittamaan.

Soiton suhteen kävi samoin kuin kuva-albuminkin. Edvard kiitteli ja ylisteli, mutta kiitteli ja ylisteli ymmärtämättä. Siitä seurasi, että hänen kiitoksissaan oli epätosi kaiku, josta Cécile loukkaantui enemmän kuin täydellisestä vaitiolosta.

Kun sitten markiisitar kehoitti Cécileä soittamaan Edvardillekin sitä sinfoniaa, jota hän oli Henrikin kuullen soittanut, kieltäytyi Cécile jyrkästi. Hänestä tuntui mahdottomalta paljastaa vieraalle sisäistä tunne-elämäänsä, niinkuin hän oli paljastanut sen hengenheimolaiselle.

Muuten päivä kului niinkuin ainakin, sillä eroituksella vain, ettei Cécile, vaikka hän kuinka olisi koettanut, voinut salata alakuloisuuttaan. Tätä eivät kumminkaan muut huomanneet kuin äiti ja isoäiti.

Paronitar, joka oli sangen väsynyt, vetäysi heti vieraitten lähdettyä omaan huoneeseensa, jonne Cécile häntä seurasi. Nuori tyttö luuli huomaavansa, että äiti vähänväliä levottomasti katsoi häneen. Mitähän tuo outo katse merkitsi? Cécilen teki mieli kysyä ja hän yritti pari kertaa saamatta kumminkaan sanoja huuliltaan.

Paronitarkaan ei puhunut mitään, painoi vain tytärtä tavallistaan lujemmin syliinsä hyvää yötä sanoessaan ja suuteli häntä otsalle syvästi huoaten.

Raskas oli Cécilellä mieli, kun hän hitaasti astui ulos äitinsä huoneesta mennäkseen omalle puolelleen. Mutta käytävässä Aspasia neiti, isoäidin kamarineitsyt, odotti häntä kutsuakseen häntä markiisittaren puheille.

Markiisitar oli mennyt nukkumaan ja luki pitkällään. Hän oli ennen kahdeksannellatoista vuosisadalla vallitsevan tavan mukaan vuoteessa maatessaan ottanut vieraita vastaan ja tätä tapaa hän nyt koetti sovitella perheensä jäseniin, kun hänen luonaan ei täällä käynyt enää vieraita.

— Olette kutsunut minut luoksenne, isoäiti, sanoi Cécile suudellen häntä kädelle. — Pelkäsin jo teitä sairaaksi, mutta näen ilokseni, että olette terveen näköinen kuten ennenkin.

— Vai niin, rakas lapseni, vastasi markiisitar, mutta tällä kertaa ulkomuoto pettää. En kärsi nähdä noita Duvaleja, vielä vähemmin kuulla heidän arkipäiväistä puhettaan. Heti rupeaa päätäni pakoittamaan.

— Onhan kumminkin herra Duval erinomaisen hyvä ihminen, rakas isoäiti. Olenhan monta kertaa kuullut teidänkin niin sanovan.

— Enhän minä sitä kielläkään. Onhan hän kauan ollut Lorges'in herttuattaren palveluksessa ja kelpo mies hän kuuluu olevan. Ja enhän minä sano mitään pahaa hänen vaimostaankaan. Mutta koska nyt kerran on Duvalin perheestä puhe, niin mitä sinä sanot heidän pojastaan?

— Edvardistako? vastasi Cécile aivan hämillään. — Mitä minä sanoisin hänestä muuta, kuin että hän on miellyttävä nuori mies, ahkera, rehellinen, hyvin kasvatettu…

— Hyvin kasvatettu kyllä, oman säätynsä mukaan, sillä ovathan hänen vanhempansa siksi viisaat, että pysyvät alallaan. Naurettavaahan olisi kerrassaan, jos hänen kasvatuksensa esimerkiksi olisi ollut sellainen kuin nuoren herra de Sennones'in.

Cécile säpsähti ja loi silmänsä maahan punastuen korvia myöten. Hänen ilmeinen hämmästyksensä ei jäänyt markiisittarelta huomaamatta.

— Etkö osaa vastatakaan? sanoi hän.

— Mitä minä siihen vastaisin, rakas isoäiti? kysyi Cécile.

— Voisithan minun mielestäni sanoa mitä herra de Sennones'ista ajattelet.

— Onko sopivaa, isoäiti, että nuoret tytöt näin lausuvat mielipiteensä nuorista herroista?

— Etpähän sinä salannut minulta mielipidettäsi Edvardista.

— Oh, Edvardista, sehän on aivan toista, huudahti nuori tyttö.

— Onhan tietysti, sillä Edvardista sinä et pidä ja…

— Isoäiti kulta! keskeytti Cécile estääkseen häntä jatkamasta.

Mutta isoäiti ei hellittänyt.

— Ja Henrikistä sinä pidät, jatkoi hän armottomasti.

— Oh! kuiskasi Cécile kätkien päänsä markiisittaren tyynyyn.

— Kas niin, sanoi tämä, eihän sinun tarvitse sitä hävetä. Jos pitäisit Edvardista, niin se olisi sinulle häpeäksi, mutta Henrikhän on kaikin puolin rakastettava nuori mies ja sulhaseksi sangen sopiva.

— Mutta, hyvä isoäiti, huudahti Cécile, unohdatteko mitä äiti on päättänyt Edvardin suhteen! Unohdatteko…

— Rakas lapseni, äitisi on ollut aina heikko päästään, ja onnettomuus on tehnyt hänet kokonaan hulluksi. Täytyyhän toki pysyä lujana vastoinkäymisessäkin eikä heti pitää kaikkea menneenä. Äitisi tahtoisi, että menisit Edvardille, mutta minä sanon, että sinä menet Henrikille.

Tällä hetkellä kuului paronittaren huoneesta kova kellonsoitto. Säikähtäen Cécile hypähti tuoliltaan ja jättäen markiisittaren yksin juoksi äitinsä huoneeseen.

Rouva de Marsilly oli mennyt tainnoksiin kovasta verensyöksystä. Heti Cécile unohti kaikki markiisittaren puheet Edvardista ja Henrikistä ajatellen vain äitiään. Palvelijattaren avulla hän hoiti sairasta, käytti hajusuoloja ja kylmää vettä ja näki pian ilokseen äitinsä jälleen tointuvan.

— Lapsi parka, kuiskasi paronitar herätessään.

— Johan te toinnutte, rakas äiti, ei se ollut ollenkaan vaarallista, sanoi Cécile hellästi rauhoittaen.

Kohtaus olikin nyt ohi, mutta paronitar oli vielä sen johdosta niin heikko, ettei Cécile uskaltanut jättää häntä yksin. Palvelijatar sai laittaa hänelle vuoteen paronittaren sängyn viereen, ja siellä nuori tyttö vietti yönsä kuunnellen noita yskänkohtauksia, jotka vähänväliä keskeyttivät äidin levottoman unen. Sellaisia olivat siis nuo yöt, joita äiti yksinäisessä kamarissaan vietti taistellen tuskia vastaan ja saamatta tarpeeksi lepoa, jaksaakseen kestää joka päivä uudistuvia huolia! Ääretön hellyys täytti tyttären sydämen ja piti hänet valveilla yön hitaasti kuluvien tuntien kestäessä. Aamun tullen paronitar vihdoinkin vaipui uneen. Vähän aikaa Cécile vielä valvoi, mutta sitten luonto sai hänessäkin voiton, ja hän nukkui.

Nukkuessaan hän näki outoa unta. Hän oli kävelevinään ihanassa puutarhassa, missä kukkien tuoksut olivat niin suloiset ja lintujen laulut niin ihanat, ettei hän ollut koskaan ennen sellaista tuntenut tai kuullut. Ja hänelle kävi selväksi, että hän oli taivaassa.

Mutta hän ei ollut siellä yksin, Henrik oli hänen kanssaan. Hän oli kalmankalpea niinkuin kuollut. Cécile pani kätensä sydämelleen ja huomasi, että sen sykintä oli lakannut; hänkin siis oli kuollut samoin kuin Henrik.

Äkkiä hän näki naisen lähestyvän ruumisliinaan käärittynä ja tunsi hänet äidikseen. Ja katsoen tarkemmin itseään ja Henrikkiä hän huomasi, että hekin olivat käärinliinoihin verhotut.

— Oi äiti, sanoi hän ojentaen kätensä syleilläkseen äitinsä hahmoa, — mikä sanomaton onni, että olemme kaikki kolme kuolleet!

Hän oli unissaan lausunut nämä sanat aivan ääneen ja heräsi samassa kuullessaan sydäntäsärkevän nyyhkytyksen. Hän aukaisi silmänsä ja näki äitinsä seisovan sängyn vieressä yövaatteissaan valkeana kuin äsken unessa hahmo, kalpeana kuin kuollut ja hämärässä läpikuultavan näköisenä kuin varjo.

Paronitar oli herännyt ennen tytärtään ja valvonut hänen untansa, niinkuin tytär äsken oli hänen nukkuessaan valvonut, ja huomatessaan, että Cécile näki tuskallista unta, hän oli noussut herättääkseen lapsensa ja karkoittaakseen hänestä ahdistavat mielikuvat. Samassa hän oli kuullut nuo sanat, jotka olivat riistäneet nyyhkytyksen hänen rinnastaan.

— Olet siis hyvin onneton, lapseni, sanoi hän, — koska kuolema tuntui sinusta onnelta?

— En toki, äiti kulta, kun vain teidän terveytenne jälleen palajaa, niin mitäpä minun onnestani puuttuisi. Olen nähnyt mieletöntä unta vain. Antakaa minulle anteeksi!

— Minunhan päinvastoin on sinulta anteeksi pyydettävä, sanoi paronitar. — Olenhan tehnyt kaikki, Jumala sen tietää, totuttaakseni sinua yksinkertaiseen ja nöyrään elämään. Minkä tähden Jumala on pannut sydämeesi tunteita ja toivomuksia; jotka kyllä ovat sopusoinnussa syntyperäsi, mutta eivät nykyisen asemasi kanssa? Sano lapseni, olenko tietämättäni kasvattanut sinussa sukusi ennakkoluuloja ja sääty-ylpeyttä?

— Oi, äitini, olette tehnyt kaikki mitä voi tehdä, ja jos minussa siitä huolimatta on ylpeyttä ja ennakkoluuloja, niin teitä ei suinkaan voi syyttää siitä.

— Rakastatko siis häntä? kysyi paronitar huoaten.

— En tiedä, äiti kulta, mutta unessani tuntui, että kuolema hänen kanssaan oli suloisempi kuin elämä toisen kanssa.

— Tapahtukoon siis Jumalan tahto eikä minun, sanoi paronitar pannen kätensä ristiin ja nostaen silmänsä taivasta kohti, alistuvainen ilme katseessa.

XIII LUKU.

Hurskaan kuolema.

Alistuminen ei ollut tässä suhteessa paronittarelle helppoa. Tähän asti kaikki hänen huolensa olivat tarkoittaneet Cécilen eroittamista maailmasta ja sen kiusauksista ja tuon viattoman sielun suojelemista intohimon turmelevilta vaikutuksilta. Pysytelläkseen tytärtä valtiollisten vainojen ulkopuolella hän oli tahtonut kätkeä hänet halpaan kotiin ja suostumalla herra Duvalin ehdotukseen hän oli tahtonut valmistaa lapselleen hiljaisen ja tasaisen onnen. Hän oli kyllä odottanut kohtaavansa vastarintaa markiisittaren puolelta ja oli valmistautunut sitä torjumaan, mutta Cécilen suhteen hän oli pettynyt. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että aiotun liiton solmiminen voisi tuntua lapsesta uhraukselta. Eikä nuori tyttö tuntenutkaan sydämessään vastenmielisyyttä Edvardia kohtaan, ennenkuin oli tavannut Henrikin. Päinvastoin äidin tahdon täyttäminen oli tuntunut hänestä onnelta, ja olihan hän pari kertaa itsekin kääntänyt puheen tähän asiaan rauhoittaakseen äitiään. Mutta sattuma, tai sanoisimmeko onnettomuus, oli johtanut Henrikin Hendoniin. Markiisitar, joka vastusteli tyttärensä suunnittelemaa epäsäätyistä avioliittoa, oli huomannut nuorten mieltyneen toisiinsa ja Cécilen kanssa ottanut asian puheeksi. Tämän keskustelun johdosta nuo hämärät tunteet olivat Cécilen sydämessä kohonneet tietoisuuteen. Kerran valveille päästyään ne olivat hänen nukkuessaankin hereillä, ja hänen vuoteensa ylitse kumartuneelle äidille oli lörpöttelevä uni ilmaissut hänen salaisuutensa.

Henrik puolestaan oli jo ensi näkemältä ihastunut Cécileen. Hän oli suuresti hämmästynyt tavatessaan tässä syrjäisessä pienessä kylässä nuoren tytön, joka äitinsä kasvattamana, ilman koulua ja opettajia, oli kehittynyt niin eteväksi, ettei nuori mies ollut laajoissa seurapiireissään tavannut hänen vertaistaan. Cécilen vaikutus nuoreen mieheen oli niin suuri, ettei tämä kotimatkalla voinut puhua tädilleen muusta kuin hänestä. Hänen pyynnöistään herttuatar oli kertonut minkä tiesi rouva de Marsillyn merkillisistä vaiheista, hänen paostaan äitinsä ja pienen tyttärensä kanssa Ranskasta ja hänen tulostaan Englantiin. Seuraus tästä kaikesta oli, ettei Henrik Lontooseen jouduttuaan muuta ajatellut kuin päästä jollakin tekosyyllä palaamaan Hendoniin Cécileä tapaamaan.

Valitettavasti hänen ei tarvinnut kauan odottaa tätä tekosyytä. Rouva de Marsillyn liikutus hänen huomatessaan, että tyttären sydän oli herännyt ja lahjoittanut rakkautensa toiselle, aiheutti uudistuvan taudinkohtauksen. Seuraavana päivänä hän oli niin heikko, ettei jaksanut nousta vuoteesta. Markiisitar kirjoitti heti Lorges'in herttuattarelle paronittaren tilasta, mainitsematta kumminkaan mitään niistä tapauksista, jotka olivat aiheuttaneet hänen äkillisen huonontumisensa.

Cécile puolestaan kirjoitti kirjeen herra Duvalille pyytäen häntä lähettämään heille lääkärin ja ilmoittaen hänelle pelkonsa äidin tilan johdosta.

Seuraus näistä kahdesta kirjeestä oli, että melkein samaan aikaan kahdet vaunut pysähtyivät pienen asunnon ovelle. Toisista laskeutuivat herttuatar ja hänen sisarenpoikansa, toisista rouva Duval ja Edvard.

Jos Henrik ja hänen tätinsä olisivat tulleet yksin, niin Cécile kenties olisi voinut sulkeutua huoneeseensa ja kieltäytyä tapaamasta Henrikkiä, mutta vierasten saapuminen samaan aikaan teki kaiken pakenemisen mahdottomaksi. Nuoret herrat jäivät naisten käydessä paronitarta tervehtimässä saliin odottamaan, ja markiisitar, jonka täytyi pitää heille seuraa, lähetti heti noutamaan Cécileä.

Henrik ja Edvard olivat jo ennestäänkin tutut, mutta heidän välinsä olivat jäykät niinkuin ainakin ylhäisen herran ja hänen palvelijansa. Henrik oli kyllä liian hienotunteinen osoittaakseen millään tavoin syntyperästään ja yhteiskunnallisesta asemastaan johtuvaa etevämmyyttään, mutta Edvard oli kasvatettu tätä etevämmyyttä tunnustamaan, ja tämä katsantotapa oli häneen niin juurtunut, ettei hänen olisi koskaan johtunut mieleenkään asettautua toisen vertaiseksi. Muitten seurassa hän tunsi olevansa varakkaan pankkimiehen poika ja perillinen, mutta Henrikin seurassa hän ei voinut koskaan unohtaa, että isänsä oli ollut Lorges'in herttuattaren palveluksessa.

Tämä ero ei jäänyt Cécileltä huomaamatta, ja markiisitar, joka yhä piti omia tarkoitusperiään silmällä, käytti vähintäkin tilaisuutta hyväkseen teroittaakseen hänelle oman suosikkinsa etevämmyyttä.

Vaikkei markiisitar kevytmielisessä välinpitämättömyydessään huomannut paronittaren tilassa mitään levottomuuden aihetta, niin Cécile ei siinä suhteessa pettynyt. Lääkärin käyntikään ei pystynyt häntä rauhoittamaan. Äiti oli kuolinvuoteellaan, sen tytär selvään huomasi, ja hänen hellyydellään ja huolenpidollaan ei ollut mitään rajoja. Jokainen ajatus, joka ei tarkoittanut äitiä ja hänen parastaan, oli Cécilen mielestä anteeksiantamaton rikos.

Henrik tuli melkein joka päivä tiedustelemaan rouva de Marsillyn terveyttä, milloin yksin ratsastaen, milloin vaunuissa herttuattaren seurassa. Mutta harvoin hän sai tavata Cécileä. Jonkinlainen epämääräinen velvollisuudentunne kielsi Cécileä menemästä minne sydän käski. Kun hän ikkunastaan suljettujen uutimien takaa tähysteli Henrikin tuloa ja lähtöä, oli hän jo mielestään uskoton tuolle ainoalle hellyydelle, joka eheänä ja jakamattomana oli äidille tuleva.

Mitä Edvardiin tulee, kävi hän ainoastaan sunnuntaisin Hendonissa, sillä arkena hän ei voinut päästä konttoristaan.

Kun syksy tuli sateineen ja sumuineen, kävi paronitar niin huonoksi, että selvään huomasi lopun olevan käsissä. Cécile ei enää hievahtanut äitinsä vuoteen äärestä.

Tulipa sitten kerran ratkaiseva päivä. Edellisenä iltana paronitar oli tuntenut itsensä paremmaksi niinkuin ainakin keuhkotautiset kuoleman lähestyessä, ja hänen hartaista pyynnöistään Cécile suostui menemään hetkeksi levolle kehoittaen palvelijatarta, joka asettui hänen sijalleen valvomaan, heti ilmoittamaan, jos mitä erikoisempaa tapahtuisi.

Alkupuoli yötä kului jotenkin rauhallisesti. Mutta aamupuolella Cécile heräsi äkkiä unestaan kuullessaan nimeänsä mainittavan. Hän hypähti sängystään, heitti aamupuvun yllensä ja riensi äitinsä huoneeseen.

Paronitarta oli taas kohdannut verensyöksy, niin runsas tällä kertaa, ettei palvelijatar uskaltanut jättää häntä yksin, vaan huusi apua.

Tämä hätähuuto oli herättänyt Cécilen. Ensimäinen ilme, joka rouva de Marsillyn toinnuttua elvytti hänen kasvojaan, oli tytärtä tervehtivä hymy. Kohtaus oli tällä kertaa ollut niin ankara, että hän oli luullut kuolevansa, ennenkuin Cécile ehtisi saapua. Ja nythän Jumala armeliaisuudessaan salli hänen nähdä tytärtä vielä kerran.

Cécile heittäysi polvilleen tarttuen sairaan käteen, itkien ja rukoillen yhtaikaa. Vaikka äiti alkoi rauhoittua, ei tytär suostunut palaamaan huoneeseensa, sillä hänestä tuntui, että jos hän hetkeksikään menisi pois, Jumala käyttäisi juuri sitä hetkeä kutsuakseen äidin luokseen. Ja tosin ei paronittarella tuntunut olevankaan monta hetkeä jäljellä.

Päivällä heikkouskohtaukset vähänväliä uudistuivat, mutta tuskia ei enää ollut. Iltasella hän käski avata ikkunan, jotta mailleen menevän auringon viimeiset säteet pääsisivät huonetta kirkastamaan.

Cécile katsoi äitiinsä. Kuume oli poissa, ja kalpeus peitti sairaan kasvot. Kädet olivat kylmät. Kun ikkuna oli avattu, kääntyi sairas käyttäen viimeiset voimansa nähdäkseen laskeutuvan auringon kultaaman taivaan.

Samassa kuului satakielen laulu.

— Kuuntele, sanoi paronitar, vetäen tytärtä lähemmäksi. Cécile painoi päänsä paronittaren rintaa vasten ja kuunteli. Sydämen sykintä oli hidas ja epätasainen; väliin se tuntui kokonaan lakkaavan, elpyäkseen uudestaan hetken kuluttua. Cécile kuunteli yhä. Satakieli oli lentänyt pois noin sadan askelen päähän, missä se jatkoi soinnukasta lauluaan.

Hetken kuluttua lintu taas nosti siipensä lähteäkseen vielä kauemmas laulamaan. Sitten yhtäkkiä laulu kokonaan taukosi.

Samassa hetkessä sairaan sydänkin herkesi sykkimästä.

Cécile säpsähti. Oliko tuo satakieli, jonka laulu oli lakannut, oliko se äidin sielu, joka kohosi linnun muodossa taivaaseen? Hän nosti päätään. Paronitar lepäsi kalpeana ja liikkumattomana, suu ja silmät puoliavoinna. Cécile kumartui hänen ylitsensä ja kuuli hiljaisen kuiskeen: "Hyvästi". Sitten silmät sulkeutuivat, vähäinen väristys puistatti ruumista, käsi vavahti heikosti ikäänkuin tarttuakseen tyttären käteen, ja kaikki oli lopussa.

Paronitar oli kuollut.

Cécile ei valittanut eikä nyyhkyttänyt. Jäykkänä hän siinä seisoi, ja runsaat kyynelet vierivät hänen poskiaan pitkin.

Sitten hän laskeutui puutarhaan, taittoi kauniin, tuoksuvan liljan ja palasi takaisin pannen kukan kuolleen käteen. Ja hänestä tuntui, että äiti levätessään noin kuolinvuoteellaan oli vahaan valettu taivaan autuasten kuva.

Cécile polvistui vuoteen viereen ja käski kutsua markiisitarta. Olihan äidinkin rukoiltava tyttärensä puolesta niinkuin tyttären äitinsä.

XIV LUKU.

Jäähyväiset.

Emme huoli viivytellä kertomalla kaikista niistä toimenpiteistä ja juhlamenoista, jotka kuolemantapausta seurasivat. Heti saatuansa tuon surullisen uutisen Lorges'in herttuatar ja herra Duval riensivät Hendoniin, edellinen lohduttaakseen ystävällisillä sanoillaan jäljellejääneitä, jälkimäinen tarjotakseen heille kokeneen miehen apua, joka tällaisissa tapauksissa on niin tärkeä turvattomille. Hienotunteisuudesta herttuatar jätti tällä kertaa kotiin nuoren sukulaisensa, ja herra Duvalkin tuli samasta syystä yksin.

Paronitar haudattiin kylän pieneen hautausmaahan. Jo aikoja sitten hän oli itse valinnut sen paikan, missä tahtoi levätä ja oli antanut papin siunata sen.

Markiisittareen kolaus koski kipeästi. Hän oli rakastanut tytärtään niin paljon kuin hänen luontonsa salli, mutta hän oli pintapuolisen aikakauden lapsi, jolla ei ollut tunteellisuutta kuin nimeksi vain. Ja sen tähden ei hänessä surukaan päässyt syvemmälle juurtumaan. Ennenkuin herra Duval palasi Lontooseen, tarjosi hän kaikinpuolista apuaan Cécilelle virkkamatta sanaakaan puheena olleista tulevaisuudentuumista, ja Cécile vastasi ilmaisten äänellään sydämensä vilpittömimmät kiitollisuudentunteet, että jos hän milloin oli avun tarpeessa, niin vanhaan ystäväänsä hän aikoi turvautua eikä kehenkään muuhun.

Markiisitar piti herttuattaren kanssa pitkää neuvottelua tulevaisuudesta. Nyt kun ei paronitar enää ollut estämässä, oli markiisitar lujasti päättänyt palata Ranskaan, jonne hän jo kauan oli ikävöinyt. Hän ei ollut koskaan voinut käsittää millä oikeudella valtio oli anastanut hänen maatilansa, ja hän toivoi yhä, että asiamiehensä tavalla tai toisella saisi laittomat myynnit peruutetuiksi.

Pari päivää hautajaisten jälkeen markiisitar kutsutti Cécilen luokseen ja ilmoitti hänelle, että hänen oli valmistauduttava lähtemään Ranskaan.

Cécile hämmästyi suuresti tästä uutisesta. Hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleen, että hänen oli kerran luovuttava tästä seudusta, joka oli tullut hänen isänmaakseen. Täytyikö hänen siis erota tästä talosta, jossa hän oli kasvanut, tästä puutarhasta, missä hän oli nuoruutensa viettänyt ruusujensa ja liljojensa seurassa, tästä huoneesta, jossa hänen lempeä, kärsivällinen ja puhdas äitinsä oli heittänyt henkensä, tästä hautausmaasta, missä vainaja nukkui viimeistä untansa. Hän ei alussa uskaltanut oikein luottaa korviinsa, ja vasta kun markiisitar oli toistanut sanansa, pääsi hän asiasta selville. Silloin vasta hän totteli ja meni huoneeseensa valmistautuakseen kestämään elämässänsä tapahtuvaa perinpohjaista mullistusta, sillä niin hiljaisesti oli hänen elämänsä tähän asti kulunut, että pieninkin muutos oli hänestä perinpohjainen mullistus.

Cécilestä tuntui ensin, ettei hän tulisi kaipaamaan muuta kuin kotiseutua, kotia, puutarhaa, äidin kuolinhuonetta ja hautausmaata, mutta tutkiessaan tarkemmin itseään hän huomasi, että Henrikin kuva oli jollain tavalla yhtynyt kaikkien näiden kaipaukseen. Silloin vasta hän oikein ymmärsi mikä onnettomuus lähtö oli hänelle.

Hän meni äitinsä huoneeseen. Siellä kaikki hänen lapsuutensa muistot ikäänkuin tulvivat häntä vastaan. Huone oli yhä samassa kunnossa kuin paronittaren aikana, kaikki vanhat tavarat paikoillaan. Cécile, joka oli luullut jäävänsä koko elämänsä ajaksi Hendoniin, oli täten tahtonut säilyttää kaikki entisellään ja kuvitella mielessään, että äiti oli millä hetkellä tahansa kotiin odotettavissa. Monta kertaa äidin kuoleman jälkeen Cécile oli sulkeutunut tähän huoneeseen hakeakseen surulleen lievennystä. Sillä todellinen lievennys, Jumalan ihmiselle lahjoittama lievennys tuskien ahdistaessa, kyynelten suoma lievennys, oli hänellä täällä tarjona. On kuitenkin hetkiä, jolloin kyynelten lähde, olkoon suru kuinka suuri tahansa, tuntuu ehtyneen; silloin rintaa ahdistaa, silloin sydäntä paisuttaa, silloin ikävöi kyyneliä. Mutta silmä ei jaksa vettyä. Vaan jos sellaisina hetkinä muisto heräjää, jos kaukaa kaikuva sävel muistuttaa meille vainajan äänen sointua tai jos katseemme kiintyy johonkin esineeseen, jota hänen kätensä on koskettanut, silloin sydämen kuivuus jälleen sulaa, silloin tunteiden tulva puhkee kyynelvirtaan, mielemme ahdistus nyyhkytyksiin, ja surumme saa omasta kyllyydestään huojennusta. Niin kävi Cécilenkin hänen itkiessään äitinsä huoneessa.

Ja nyt oli hänen erottava tästä huoneesta, niinkuin hänen oli erottava puutarhastakin, missä äidin muisto vielä tuntui elävän kaikissa hänen kasvattamissaan kukkasissa. Cécilen täältä lähtiessä oli tämä muistokin kuoleva, äiti toisen kerran haudattava ja lapsi toisen kerran jäävä orvoksi.

Mutta markiisittaren tahtoa ei käynyt vastustaminen. Markiisitar oli paronittarelta perinyt äidin vallan, ja Cécilen ohjaaminen hämärää tulevaisuutta kohti oli joutunut hänen käsiinsä.

Päivä alkoi lähestyä loppuaan, ja Cécile pyysi markiisittarelta lupaa käydä jäähyväisillä äidin haudalla.

Pieni valkea risti osoitti sitä paikkaa, missä Cécilen äiti lepäsi suurten, vihreiden puitten siimeksessä ja missä hautakumpu vielä oli kaivamisen jälkeen tuoreella mullalla. Cécile polvistui sen juurelle ja suuteli hellästi maata. Ollen liian köyhä pystyttääkseen kiven haudalle hän oli aikonut istuttaa siihen puutarhansa kauneimmat ruusut ja liljat, joiden tuoksussa hän seuraavana keväänä saisi tuntea äitinsä sielun elävän. Nyt hänen täytyi siitäkin lohdutuksesta luopua; puutarha, huone, hauta, kaikki oli jätettävä.

Cécile päätti piirtää kuvan äitinsä haudasta. Sitä myöten kuin kuva paperilla valmistui, hänestä tuntui, että Henrikin muisto, joka näinä surun päivinä oli hämärästi häämöittänyt hänen sydämessään, äkkiä kävi selväksi ja näkyväksi, ikäänkuin se olisi astunut esiin haihtuvasta sumusta. Karkoitettuna hetkeksi hänen elämästään koko hänen olemustaan järkyttävien tapauksien vaikutuksesta tuo muisto pyrki nyt vaativana asettumaan etualalle ja kävi eläväksi, niinkuin se olisi ollut ruumiillisesti läsnä.

Samassa Cécile kuuli takanansa liikuttavan ja kääntyi katsomaan:
Henrik oli siellä.

Eikö meille ole joskus tapahtunut kaikille, että sielumme jonkinlaisella magneettisella vaistolla aavistaa rakkaan henkilön läsnäolon, ennenkuin ruumiillinen silmämme on hänet havainnut ja kätemme häntä koskettanut? Niin oli Cécile nyt tuntenut Henrikin läsnäolon, niin ettei hän ollenkaan hämmästynyt hänen tulostaan.

Cécile, joka ei ennen uskaltanut katsoa Henrikkiä silmiin, hymyili hänelle nyt ystävällisesti niinkuin veljelle.

Henrik tervehti ja sanoi:

— Oh, olen itkenyt paljon teidän tähtenne, kun en ole saanut itkeä kanssanne.

— Herra Henrik, vastasi Cécile, kiitän teitä, että tulitte.

Henrik kumarsi.

— Niin, kiitän teitä, jatkoi Cécile, sillä olen ajatellut teitä.
Voisitte olla minulle suureksi avuksi.

— Oh, hyvä Jumala, missä suhteessa voisin olla teille avuksi? huudahti Henrik. — Suurin iloni on palvella teitä, uskokaa se.

— Herra Henrik, lähdemme matkalle, Englannista pois, luultavasti kauaksi aikaa, ainiaaksi kenties.

Cécilen ääni katkesi, ja kyynelet tulvivat hänen silmiinsä, mutta hän koki hallita itseään ja jatkoi:

— Herra Henrik, tahtoisin pyytää teitä hoitamaan äitini hautaa.

— Neiti, vastasi Henrik, Jumala tietää, ettei tämä hauta ole minulle vähemmän rakas kuin teillekään, mutta minäkin aion lähteä Englannista pois, kauaksi aikaa, ainiaaksi kenties.

— Tekö myöskin?

— Niin, neiti Cécile.

— Mutta minne sitten aiotte lähteä?

— Lähden, vastasi Henrik punastuen, lähden Ranskaan.

— Ranskaanko! kuiskasi Cécile, katsoen häneen pitkään.

Tuo sana tuli muuttamaan koko Cécilen kohtalon, se loi valoa hänen tulevaisuuteensa.

Henrik tuli siis hänkin Ranskaan, ja elämä oli siis sielläkin mahdollinen. Kuka olisi sitä uskonut?

Ja samassa hänelle kävi selväksi, että Ranska kumminkin oli hänen oikea synnyinmaansa ja Englanti vain hänen äitinsä valitsema, satunnainen olopaikka.

Hänelle selveni, että Ranska oli ainoa maa, missä puhuttiin hänen äitinsä kieltä, joka oli hänenkin ja Henrikin kieli.

Hänelle selveni, että hänen olonsa vieraalla maalla, olipa se kuinka suloinen tahansa, kumminkin oli vain maanpakolaisuutta. Ja hän muisti äidin sanoneen, ennenkuin kuoli: "Olisinpa kumminkin suonut kuolevani Ranskassa."

Mikä onkaan tuo mahtisana, joka yhdessä ainoassa tuokiossa kohottaa edestämme taivaanrantaa peittävän esiripun ja avaa silmälle rajattomia näköaloja!

Cécilellä ei ollut enää mitään pyytämistä Henrikiltä, ja kun palvelija huomautti hänelle, että alkoi hämärtää, hän kumarsi Henrikille ja poistui.

Kuljettuaan vähän matkaa hän heitti silmäyksen taakseen ja näki
Henrikin istuvan samalla paikalla, missä hän itse oli istunut.

Hautausmaan portilla hän näki satuloidun hevosen, jota toisen hevosen selässä istuva palvelija piteli suitsista.

Henrik oli siis, niinkuin oli sanonutkin, tullut vartavasten haudalla käymään ja aikoi heti sieltä palata takaisin kotiinsa.

XV LUKU. Lähtö.

Kun Cécile palasi kotiin, tapasi hän siellä herra Duvalin ja ymmärsi heti, että tämä oli tullut raha-asioiden vuoksi, vaikkei niistä hänen tultuaan enää puhuttu.

Lähtiessään herra Duval tarjosi markiisittarelle asuntoa talossaan siksi aikaa kuin heidän Lontoossa-olonsa kestäisi, mutta markiisitar vastasi, että jos hänen täytyi viipyä Lontoossa, hän aikoi asua Lorges'in herttuattaren luona, jonne hänet oli jo pyydetty. Luultavaa oli kumminkin, ettei hänen tarvinnut jäädä Lontooseen kuin joksikin päiväksi vain, ja siinä tapauksessa hän aikoi neiti Cécilen kassa majoittua hotelliin.

Cécile huomasi, että herra Duval oli hyvin alakuloisen näköinen sanoessaan heille jäähyväisensä, mutta että tämä alakuloisuus tuntui johtuvan enemmän sääliväisyydestä heitä kohtaan kuin omista huolista.

Lähdön piti tapahtua pari päivää tämän jälkeen. Markiisitar kehoitti sentähden Cécileä valitsemaan heidän tavaroistaan tarpeellisimmat ja rakkaimmat mukaan otettaviksi, sillä herra Duval oli ottanut myydäkseen loput.

Kuullessaan myynnistä puhuttavan Cécile tunsi sydäntänsä kouristavan. Pyhyyden loukkausta oli hänestä äidin tavarain myyminen. Hän huomautti siitä isoäidilleen, mutta tämä vastasi, että heidän oli mahdotonta ottaa kaikki huonekalut ja muut tavarat mukaansa, koska rahti tulisi nousemaan niiden arvoa kahta vertaa kalliimmaksi.

Tämä vastaus oli käytännölliseltä kannalta niin järkevä, ettei sitä käynyt vastustaminen tunteihin perustuvilla syillä, ja Cécilen täytyi alistua. Mutta sensijaan hän ryhtyi innokkaasti kokoamaan kaikki äidin käyttämät vaatteet ja muut tarvekalut, vakuuttaen isoäidilleen, että kaikki mahtuisi kahteen matkakirstuun ja että hänestä olisi sanomattoman suloista käyttää omiksi puvuikseen rakkaan äitinsä perintöä.

Markiisitar puolestaan ei tahtonut kieltää, huomautti vain, että ylhäisissä perheissä oli tapana polttaa kuolleiden vaatteet tartunnan ehkäisemiseksi.

Cécile hymyili surunvoittoisesti, kiittäen isoäitiä suostumuksesta, ja aikoi lähteä, kun markiisitar kutsui hänet takaisin, käskien häntä tarkasti valvomaan, ettei mikään paronittaren käyttämä kappale soljahtaisi hänen, markiisittaren, tavarain joukkoon.

Kuudenkymmenen ikäinen markiisitar pelkäsi kuolemaa enemmän kuin kuudennellatoista oleva lapsenlapsensa.

Cécile käski tuoda matka-arkut äidin huoneeseen ja siellä hän, ottamatta palvelijatartakaan avukseen, yksin täytti pyhän velvollisuutensa kuollutta kohtaan, kokoamalla kaikki rakkaan vainajan muistot. Vaikka näiden muistojen käsittelemisessä oli kaipaukselle kiihoketta, niin siinä oli samalla niin suurta suloutta, että yön hiljaiset tunnit kuluivat häneltä tässä työssä aivan huomaamatta. Seuraavana päivänä hän järjesti omat tavaransa. Kaikki hänen lapsuutensa aarteet olivat mukaan otettavat, ja näiden joukossa olivat hänen kuva-albuminsa kalleimmat. Illalla kaikki oli valmista.

Ja sitten saapui lähtöpäivä, jolloin täytyi erota rakkaasta lapsuudenkodista. Varhain aamusella Cécile nousi käydäkseen vielä kerran puutarhassaan, mutta rankkasade esti häntä menemästä.

Sydän surusta pakahtumaisillaan Cécile asettui ikkunan ääreen katsomaan syksyistä kukkasarkaa, joka sekin tuntui olevan surua ja kaipausta täynnä. Sateen pieksämät puut varistivat lehtiänsä käytäville, viimeiset kukat nuokkuivat läpimärkinä, sateen liottaman mullan tahraamina.

Sade ei lakannut hetkeksikään; virtanaan se valui pitkin päivää, niin ettei Cécile voinut käydä hautausmaallakaan, niinkuin oli aikonut.

Kolmen aikaan matkavaunut saapuivat, ja matkatavarat ja kirstut kannettiin pihalle. Jäähyväishetki oli tullut.

Markiisitar säteili ilosta. Vaikka hän oli viettänyt Englannissa kaksitoista vuotta, ei hän ollut tottunut sikäläisiin ihmisiin, ei oloihin eikä maisemiin, vaan oli aina ikävöinyt kotimaahansa. Nyt oli vihdoinkin vapaudenhetki koittanut.

Cécile juoksi huoneesta huoneeseen kuin mieletön, suuteli huonekaluja ja itki. Hendoniin hän jätti osan sydämestään.

Itse hän otti huostaansa talon avaimen, joka oli jätettävä Lontoossa herra Duvalille. Hän pani sen sydämelleen. Olihan tuo avain hänen menneisyytensä avain; Jumalalla yksin oli tulevaisuuden avain käsissään.

Hän pyysi ajajaa kiertämään hautausmaan kautta ja pysähtymään sen portille. Sade kyllä esti häntä haudalla käymästä, mutta porttiristikon lomista hän saattoi nähdä suurten puitten varjossa piilevän vähäisen hautakummun risteineen.

Mutta markiisitar kiirehti lähtöä, sillä hautausmaiden läheisyydessä hän ei viihtynyt. Ne tekivät häneen liian kamalan vaikutuksen.

Viimeisen kerran Cécile huusi:

— Hyvästi, äiti kulta, hyvästi! Sitten hän laski mustan harson kasvoilleen, kätkeytyi vaunujen perälle ja sulki silmänsä. Vasta vaunujen pysähtyessä hän avasi ne ja huomasi, että oli saavuttu Lontooseen, Roi Georges'in hotelliin.

Hotellin pihassa toiset vaunut odottivat heitä. Lorges'in herttuatar oli heitä vastassa ilmoittaen heille, että heidän oli heti jatkettava matkaa Doveriin, sillä herra de Sennones oli sieltä kirjoittanut, että jo seuraavana päivänä oli tilaisuus päästä laivalla purjehtimaan Ranskaan. Jos siis tahtoi käyttää tätä tilaisuutta, oli lepoaikaa vain pari tuntia.

Cécile tahtoi mennä rouva Duvalia tervehtimään, mutta tämä asui niin kaukana, että yksin matka olisi vaatinut kokonaisen tunnin. Markiisitar pani siis vastaan ja kehoitti häntä kirjoittamaan. Lapsi parka ymmärsi kyllä, ettei jäähyväiskirje ollut tarpeeksi äidin vanhoista ystävistä erotessa. Mutta eihän hän voinut mitään markiisittaren tahtoa vastaan. Täytyi totella.

Hän kirjoitti siis kirjeen, jonka herttuatar otti toimittaakseen seuraavana päivänä entiselle taloudenhoitajalleen. Sitäpaitsi herttuatar tarjoutui auttamaan matkustajia rahalainoilla, jommoiset palvelukset hienoissa piireissä tuskin ansaitsevat kiitostakaan, mutta myytyänsä loput timanteistaan markiisitar luuli hankkineensa tarpeeksi rahoja tullakseen toimeen, kunnes jälleen saisi haltuunsa entiset rikkautensa.

Matkaa jatkettiin siis läpi pääkaupungin, jota Cécile ei ollut koskaan ennen nähnyt ja jonka komeudet vilahtivat vaununikkunan ohitse kiinnittämättä hänen huomiotaan. Pian oltiinkin kaupungin ulkopuolella maantiellä, missä vaunut vierivät tasaisemmin ja ilma tuntui puhtaammalta.

Pysähdyttiin ainoastaan hevosia muutettaessa, joten matka kului nopeasti, ja seuraavana aamuna viiden aikaan saavuttiin Doveriin.

Siellä ajettiin hotellin pihaan, ja Cécile, joka oli nukkunut, heräsi soihtujen valoon. Hän avasi silmänsä ollen vielä aivan huumauksissa kauan kestäneestä ajamisesta, ja hänen ensimäinen katseensa kohtasi Henrikin.

Henrik oli siis odottanut heidän tuloaan.

Cécile tunsi punastuvansa ja veti harson silmilleen.

Henrik ojensi ensin kätensä markiisittarelle auttaakseen häntä vaunuista alas, sitten Cécilelle, joka nyt ensimäistä kertaa pani kätensä Henrikin käteen. Se tuntuikin nuoresta miehestä vapisevan niin arasti, ettei hän uskaltanut sitä puristaakaan.

Huoneet oli hotellissa tilattu, ja kaikki oli valmista, ystävällisen huolenpidon järjestämää. Kun laivan piti lähteä vasta kymmenen aikaan, oli matkustajilla muutamia tunteja levähdysaikaa. Cécile sulkeutui hioneeseensa, mutta vaikka hän olikin hyvin väsynyt, ei hän saanut unta silmiinsä. Henrikin odottamaton ilmestyminen oli tehnyt hänen mielensä niin levottomaksi, ettei hän saanut ajatuksiltaan rauhaa. Henrik oli sanonut lähtevänsä hänkin Ranskaan. Aikoiko hän tulla heidän kanssaan yhtä matkaa, samassa laivassa? Tätä kysymystä hän lakkaamatta hautoi mielessään saamatta siihen vastausta. Ja Henrikiltä hän ei olisi koskaan uskaltanut sitä kysyä.

Mutta tuo unettomuus ei häntä vaivannut; suloiselta se päinvastoin tuntui. Sillä olihan nyt joku pitämässä hänestä huolta, niinkuin äidinkin eläessä. Osoittihan kaikki tuota ystävällistä huolenpitoa: palvelijat, jotka pihalla odottivat heidän tuloaan, huoneet, jotka oli heille varattu, tavarat, jotka toimitettiin valmiiksi laivalle. Rakkaus yksin kykeni noin edeltäpäin arvaamaan hänen tarpeensa ja toivomuksensa, valvomaan hänen parastaan, luomaan hänessä noin täydellistä turvallisuudentunnetta.

Rakastiko Henrik siis häntä todellisesti, vilpittömästi, kaikesta sydämestään?

Kuinka suloiselta tuntuikaan!

Ja nauttiakseen tuosta suloisesta turvallisuudentunteesta nuori tyttö karkoitti väkisinkin unen silmistään, kun se vihdoinkin pyrki tulemaan. Hän näki päivän koittavan ja laski tunnit. Sitten hän nousi, ja kun määrättyyn aikaan tultiin koputtamaan hänen ovelleen, hän oli jo täydellisesti pukeutunut.

Cécile meni ikkunan luo katsoakseen aikansa vietteeksi vilkasta katuliikennettä, edestakaisin kulkevia vaunuja ja rattaita. Eräät vaunut, jotka tulivat satamasta päin, vierivät nopeasti hotellia kohti ja pysähtyivät portille. Cécile arvasi jo heti kuka tulija oli, ja hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää. Ja kun hän näki Henrikin keveästi hyppäävän vaunuista ja huomasi oikein arvanneensa, kävi hänen sydämensä tykytys vieläkin kovemmaksi. Nopeasti hän vetäytyi ikkunasta pois verhojen taa.

Mutta Henrik oli jo ennättänyt nähdä hänet.

Cécile joutui aivan hämilleen ja jäi seisomaan liikkumattomana paikoilleen, kasvot polttavan kuumina, toinen käsi sydämellä, toinen ikkunaverhon lievettä pidellen. Hetken kuluttua hän kuuli ovikelloa soitettavan, oven aukeavan ja Henrikin äänen:

— Tehkää hyvin ja ilmoittakaa markiisittarelle ja neidille, että täytyy kiirehtiä, sillä puolen tunnin kuluttua laiva on lähtövalmiina.

— Olen itse täällä, sanoi Cécile astuen ovesta ulos ja unohtaen, että hänen vastauksensa ilmaisi hänen kuunnelleen. — Olen itse täällä ja menen heti isoäidille ilmoittamaan, että odotatte.

Sitten tervehdittyään hän kulki nopeasti salin poikki ja katosi markiisittaren huoneeseen.

Markiisitar oli jo melkein valmis ja viiden minuutin kuluttua hän astui ulos Cécilen seuraamana. Henrik tarjosi hänelle kätensä, ja Cécile kulki heidän jäljessään Aspasia neidin kanssa, josta markiisitar ei tahtonut erota.

Matkalla Cécileä vaivasi yhä sama ajatus, josta hän yölläkin oli pääsemättömissä: laivalle astiko Henrik vain aikoi saattaa heitä, vai oliko hänelläkin matka mielessä? Saavuttiin satamaan, missä oli varattu vene heitä varten. Naiset astuivat siihen, ja Henrik yhä seurasi heitä. Soudettiin laivalle.

Henrik tarjosi kätensä markiisittarelle auttaakseen häntä laivaan, sitten Cécilelle. Tällä kertaa, vaikka tuo pieni käsi nytkin vapisi hänen kädessään, Henrik ei voinut olla sitä hellästi puristamatta. Cécile tunsi silmäinsä pimenevän ja päätänsä pyörryttävän. Tuo kädenpuristus ilmaisi hänelle mitä katseet jo olivat ilmaisseet: Henrik rakasti häntä.

Mutta jäähyväisiksikö vain Henrik oli hänen kättänsä puristanut?

Päästyään kannelle Cécile vapisi niin kovasti, että hänen täytyi nojautua maston ympärille päällekkäin ladottuihin matkatavaroihin, joita laivamiehet, pahaa ilmaa peläten, paraikaa peittelivät öljykankaalla. Siinä seisoessaan hän huomasi eräässä matka-arkussa nimen, johon hänen silmänsä heti kiintyivät:

"Kreivi Henrik de Sennones. Pariisi. Ranska."

Tuossa osoitteessa oli hänelle vastaus. Nyt hän tiesi minkä tahtoi tietää.

Cécile huokasi syvään ja nosti silmänsä kohdaten samassa Henrikin katseen.

Tuo katse tuntui Cécilen kasvoilta lukeneen hänen sydämensä ajatukset, sillä sen ilme oli hellästi nuhteleva.

— Ah, Cécile! sanoi Henrik tuokion kuluttua pudistaen päätänsä, — oletteko hetkeäkään voinut uskoa, että minä eroaisin teistä?

XVI LUKU.

Matka.

Äkilliset ilmanmuutokset ovat tavalliset merenrannikolla. Nytkin olivat syksyiset sadepilvet hajonneet, ja taivas kuulti selkeänä ja kirkkaana kuin keväällä. Matkustajat saattoivat oleskella kannella, ja Henrik sai seurustella Cécilen kanssa, mikä olisi ollut mahdotonta, jos sade olisi pakoittanut Cécileä hakemaan suojaa naistensalongista. Henrikillä oli täysi syy kiittää Jumalaa.

Ensimäisen kerran äidin kuoleman jälkeen Cécile jaksoi kiinnittää huomionsa ympäristöön ja hän kysyi uteliaasti Henrikiltä selitystä kaikkeen mitä näki. Henrik vastasi näihin kysymyksiin miehenä, joka on perehtynyt kaikkeen, ja hänen äänensä sointu oli nuorelle tytölle niin suuri nautinto, että hän yhä jatkoi kyselemistään yksinomaan kuullakseen hänen puhuvan. Hänelle tuntui aukeavan aivan uusi elämä, johon hän astui Henrikin opastamana. Tämä laiva, joka kantoi häntä toista maata, synnyinmaata kohti, irroitti hänet menneisyydestä ja kiidätti häntä tuntemattoman tulevaisuuden rantoja kohti.

Matka kului onnellisesti. Taivas oli, kuten jo olemme maininneet, niin kaunis kuin Englannin syksytaivas voi olla, niin että kahden tunnin matkan päästä Doverista Ranskan rannikko alkoi häämöittää usvaisena taivaanrannalla, kun taas Englannin rannikko oli vielä selvästi näkyvissä. Cécilen silmät siirtyivät vuorotellen toisesta toiseen. Kumpi näistä kahdesta oli hänelle onnen maa?

Seitsemättä käydessä saavuttiin Boulogneen. Markiisitar muisti, että he viime kerran siellä käydessään olivat asuneet Postihotellissa, mutta hän ei muistanut sen emännän nimeä.

Mutta Cécile, joka monta monituista kertaa oli kuullut äitinsä kertovan myrskyisen lähtöillan tapahtumista ja yhtä monta kertaa kuullut rouva Ambronin, hotellin ystävällisen emännän nimeä mainittavan, ei ollut yhtä huonomuistinen kuin hänen isoäitinsä, ja tuo nimi oli jäänyt hänelle mieleen.

Heti hotelliin saavuttuaan hän kysyikin rouva Ambronia, ja tämä, joka oli aina aulis palvelemaan vieraitaan, saapui heti.

Cécile, nähdessään tämän kunnon naisen, joka oli auttanut heitä niin ystävällisesti heidän paetessaan Ranskasta, tahtoi heittäytyä hänen syliinsä, mutta markiisitar viittasi hänelle epäävästi.

— Miten voin teitä palvella, hyvät rouvat, kysyi rouva Ambron.

— Hyvä rouva, sanoi markiisitar, minä olen markiisitar de la
Roche-Bertaud, ja tässä on neiti de Marsilly, lapsenlapseni.

Rouva Ambron kumarsi, mutta hänen kasvojensa ilmeestä huomasi, etteivät nämä markiisittaren mainitsemat nimet herättäneet hänessä mitään muistoa. Markiisitar huomasi sen.

— Ettekö siis muista, että jo ennenkin kerran olemme asuneet hotellissanne?

— Mahdollista kyllä, että minulle jo ennenkin on tapahtunut se kunnia, vastasi rouva Ambron, mutta minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten voi muistaa milloin se olisi ollut ja missä tilaisuudessa.

— Rakas rouva Ambron, sanoi Cécile, aivan varmaan tulette pian muistamaan. Tulihan teidän luoksenne eräänä syyskuun iltana v. 1792 kaksi Pariisista pakenevaa naista, talonpoikaisvaatteihin puettuina, ajaen talonpoikaisrattaissa ja tilansa vuokraajan Pierre nimisen talonpojan saattamina.

— Niin, niin, aivan oikein, huudahti rouva Ambron, muistan toki vallan mainiosti. — Nuoremmalla näistä naisista oli vielä pieni tytär, kolmen tai neljän vuoden ikäinen herttainen lapsi, oikea taivaan enkeli…

— Lopettakaahan toki, rakas rouva Ambron, keskeytti hymyillen Cécile, sillä jos vielä jatkatte siihen suuntaan, niin en enää uskalla sanoa teille, että tuo herttainen lapsi, tuo taivaan enkeli on…

— No?

— Edessänne.

— Mitä! Tekö, rakas lapseni? huudahti rouva Ambron.

— Entä sitten! mutisi markiisitar närkästyneenä mokomasta tuttavallisuudesta.

— Oh, suokaa anteeksi! sanoi rouva Ambron säikähtäen itsekin tungettelevaisuuttaan, vaikkei hän kuullutkaan markiisittaren huomautusta, suokaa anteeksi, neiti, mutta olen nähnyt teidät niin pienenä.

Cécile ojensi hänelle kätensä.

— Mutta teitähän oli silloin kolme? kysyi rouva Ambron, katsoen ympärilleen ikäänkuin hakeakseen paronitarta.

Cécile huokasi syvään ja painoi päänsä alas. Rouva Ambron ymmärsi heti.

— Niin, niin, sanoi hän, maanpakolaisuus on kova koulu. Monen olen nähnyt lähtevän, mutta en palaavan. Rohkaiskaa kuitenkin mieltänne, neiti kulta! Jumala tietää miksi hän meitä koettelee ja vain omia lapsiaan hän kurittaa.

— Jättäkäämme nuo asiat, hyvä rouva Ambron! sanoi markiisitar kärsimättömästi. — Olen sangen herkkätuntoinen, ja nuo asiat vaivaavat minua sietämättömästi.

— Pyydän anteeksi, rouva markiisitar. — Sanoin sen vain neitiä varten, osoitteeksi että muistan. Ja nyt markiisitar kenties suvaitsee sanoa minulle mitä asiaa varten olette kutsuneet minua.

— Minulla ei ole mitään asiaa teille. Neiti de Marsilly tahtoi teitä puhutella, voitte kääntyä hänen puoleensa.

— Siinä tapauksessa neiti kenties sanoo…

— Olen pyytänyt teitä puheilleni, rakas rouva Ambron, ensiksikin kiittääkseni teitä kaikesta sydämestäni, sillä olette tehnyt meille niin suuren palveluksen, että voimme korvata sen ainoastaan ikuisella kiitollisuudellamme. Ja sitten olen tahtonut kysyä teiltä, ettekö tuntisi ketään, joka voisi näyttää minulle tietä meren rannalle, siihen paikkaan, missä kaksitoista vuotta sitten nousimme laivaan paetessamme Ranskasta… Siinä tapauksessa tietysti, ettei isoäiti kiellä minua menemästä.

— En tietysti, jos rouva Ambron voi ehdottaa sinulle luotettavan henkilön toveriksi. Tarjoaisin Aspasia neidin, mutta tiedäthän, että aamusella varsinkin minun on vaikea tulla toimeen ilman häntä.

— Menen itse, rouva markiisitar, menen itse, huudahti rouva Ambron. — Mielelläni saatan neitiä, ja koska, Jumalan kiitos, minä satuin olemaan siellä, kun läksitte, niin jos neiti haluaisi tarkempia tietoja, niin minä osaan vastata paremmin kuin kukaan muu.

— Rouva markiisitar, sanoi Henrik, joka suurella mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua, — sallitteko minunkin saattaa neitiä tuolle matkalle?

— Miksikäs ei, en minä näe siinä mitään sopimatonta, ja koska tuollaiset romantilliset muistot ovat teidän mieleenne, niin menkää vain, lapseni, menkää vain!

Ja sitten ikäänkuin rauhoittaakseen omaatuntoaan hän teki rouva
Ambronille pienen viittauksen, joka merkitsi:

"Uskon heidät teidän huostaanne. Valvokaa heitä."

Rouva Ambron vastasi nyökäyttäen päätänsä, ja päätettiin tehdä kävelymatka seuraavana päivänä.

Kun Cécile oli tahtonut nähdä varsinkin sen paikan, missä laivaannousu oli tapahtunut, niin oli rouva Ambronin mielestä tarpeetonta tehdä sama kierros kuin tuona muistettavana iltana, jolloin se oli ollut tärkeä epäluulojen välttämiseksi. Kuljettiin sentähden vain Nationkatua päähän asti; sitten tulliportille saavuttua käännyttiin vasemmalle pientä, peltojen poikki kulkevaa tietä, joka johti rantakalliolle.

Tämä matka olisi varmaankin tuntunut jotenkin mitättömältä ja vähäpätöiseltä jokaisesta muusta kuin Cécilestä. Hänelle, maalla kasvaneelle tytölle, joka ei ollut nähnyt mitään kodin ulkopuolella ja jonka kävelymatkat tähän saakka olivat ulottuneet joko pikku puutarhan muuriin tai kirkon porttiin, kaikki oli uutta ja huomiota herättävää.

Saavuttiin vihdoinkin rantakalliolle, missä heidän eteensä aukeni suurenmoinen näköala yli aavan meren. Mahtavan vaikutuksen teki heihin meren synkkä majesteettisuus. Cécile pysähtyi hetkeksi juhlallisen tunteen valtaamana. Kuolema, Jumala, iankaikkisuus kävi hänen sielulleen selväksi tuon rajattoman suuruuden edessä, ja hän tunsi kyynelten vierivän poskilleen.

Sitten hän katsoi maahan ja huomasi pienen polun, joka kierteli törmää alas. Rouva Ambronilta kysymättä hän arvasi heti, että juuri tätä tietä hänen äitinsä tuona myrskyisenä yönä oli kulkenut kantaen häntä sylissään kuohuvaa valtamerta kohti. Hän lähti kulkemaan polkua pitkin, ja Henrik riensi hänen jälkeensä, valmiina auttamaan, jos hänen jalkansa sattuisi kivikossa luiskahtamaan. Hänen rinnallaan ei Henrik voinut astua, sillä polku oli liian kaita kahdelle.

Kun he saapuivat rannalle, sille paikalle, minne vene oli soutanut pakolaisia noutamaan, he pysähtyivät katsomaan. Hämäriä muistoja sukeltausi Cécilen mielessä esiin ikäänkuin sakean sumun keskeltä. Varsinkin tuntui hänestä tutulta tuo kumea kohina, valtameren mahtava hengitys, joka nousi rantahiekkaan murtuvista laineista. Hetken aikaa hän seisoi liikkumatta; sitten äkkiä, ikäänkuin tukea hakeakseen, hän kääntyi Henrikkiin ja nojausi hänen käsivarteensa kuiskaten:

— Kuinka kaunista, kuinka suurta, kuinka mieltä ylentävää!

Henrik ei vastannut mitään. Hän seisoi avopäin, hattu kädessä niinkuin kirkossa.

Olihan heille opetettu, niin Henrikille kuin Cécilellekin, että Jumala on joka paikassa läsnä; mutta sen he tunsivat, että Jumala oli etenkin täällä. Täällä etenkin hän esiintyi heille kaikkivaltiaana ja mahtavana, jota heidän oli heikkoudessaan palveltava. Nojautuneina toisiinsa he unohtivat ajan kulun, ja tuskin he olisivat koko päivänä siitä hievahtaneet, ellei rouva Ambron olisi muistuttanut heille, että nyt oli aika lähteä.

Heidän palatessaan hotelliin he tapasivat markiisittaren vilkkaasti keskustelemassa erään asianajajan kanssa myydyistä maatiloistaan. Asianajaja selitti markiisittarelle mitä tämä ei vielä tiennyt, että konsulikunta nyt oli monarkiaksi muuttumaisillaan, että kolmen kuukauden kuluttua Bonapartesta tulisi keisari ja että uusi hallitus, joka tarvitsi sekä tulevaisuuden että menneisyyden kannatusta, mielihyvällä tervehti vanhoja perheitä, jotka tarjoutuivat sitä palvelemaan.

Mitä valtion myymiin maatiloihin tuli, ei niiden takaisinsaamista kannattanut ajatellakaan, mutta sensijaan keisarikunta tarjosi rahoja, eläkkeitä, tuottavia virkoja ja sukukartanolta korvaukseksi niille, jotka siihen kauppaan suostuivat.

Nämä tiedot antoivat markiisittarelle paljon ajattelemista. Mutta Cécile ei kiinnittänyt niihin suurtakaan huomiota, hän kun ei ymmärtänyt minkä verran hänen toimeentulonsa oli valtiollisista oloista riippuvainen.

Markiisitar ihmetteli suuresti, että Ranska noin vastustelematta antautui korsikkalaisen hallittavaksi, vähäpätöisen tykistönupseerin, jolla ei ollut muuta ansiota, kuin että hän oli voittanut muutamia tappeluita ja johtanut Brumairen 18 päivän. Siinä kaikki.

Kauan aikaa hän keskusteli Henrikin kanssa näistä asioista. Henrik oli kyllä sydämensä pohjasta kiintynyt entiseen hallitsijasukuun, jolle koko hänen perheensä oli ollut uskollinen, mutta hän oli nuori, hän oli aina uneksinut loistavaa tulevaisuutta, ja hänet oli kasvatettu sotilaanammattia varten. Hän tahtoi elää ja toimia synnyinmaassaan ja koetti rauhoittaa omaatuntoaan sillä väitteellä, että Ranskassa palveleminen oli samalla Ranskan palvelemista. Tuo mies, joka johti hallitusta, oli tehnyt maan mahtavaksi ja kunniakkaaksi ja sillä ansainnut kaikkien anteeksiannon. Henrikin silmissä Bonaparte kyllä oli laittomasti anastanut vallan, mutta hänen loistavat luonnonlahjansa oikeuttivat osaksi tämän vallananastuksen.

Päivä kului sellaisissa keskusteluissa. Seuraavana aamuna piti lähteä kuuden aikaan. Siinä oli markiisittarelle syytä katkeriin valituksiin. Olisipa ollut omat hevoset, niin olisi voinut lähteä mihin aikaan hyvänsä, yhdentoista tai kahdentoista aikaan, suklaan juotuansa. Mutta silloin niinkuin meidänkin aikanamme matka vaunuilla oli määrätyt lähtöaikansa, ja vaununkuljettajat eivät voineet pitää lukua markiisittaren mukavuudesta. Kuuden aikaan siis nuo raskaat yhteisvaunut lähtivät liikkeelle Pariisia kohti.

Kello seitsemän illalla matkustajat jo kaukaa huomasivat Pariisin tulet.

Saint-Denis'n tulliportilla pysähdyttiin tullitarkastuksen tähden, ja Cécile laskeutui markiisittaren suostumuksella vaunuista katsoakseen sitä paikkaa, missä perhe oli elänyt pakomatkansa jännittävimmät hetket.

Tämän saman tulliportin läpi hänen siis kahdentoista vuoden poissaolon jälkeen tuli palata Pariisiin.

Lapsena hän oli itkenyt mennessään siitä ulos, tyttönä hän itki sinne palatessaan.

Eikä hän tietänyt, lapsi parka, että hänen kerran vielä oli itkien kuljettava tämän saman tulliportin kautta.

XVII LUKU.

Enghienin herttua.

Markiisitar ja Cécile asettuivat asumaan Pariisin hotelliin, ja
Henrik vuokrasi myös samasta hotellista huoneen itselleen.

Ensimäiset päivät kuluivat kaikenlaisissa perehtymispuuhissa. Markiisitar lähetti tiedustelemaan entistä asiamiestään, mutta tämä oli kuollut, ja hänen täytyi tyytyä toiseen, joka sanasta sanaan kertoi hänelle samaa, mitä asianajaja Boulognessa jo oli kertonut.

Pariisi oli kokonaan muuttanut muotoa, sillä aikaa kun markiisitar oli ollut ulkomailla, niin ettei hän enää tuntenut omaa kaupunkiaan. Uudet asukkaat, uudet muodit, uusi kieli. Roche-Bertaud'n markiisitar oli luullut palaavansa surevaan, entisiä onnettomuuksiaan itkevään kaupunkiin ja huomasikin hämmästyksekseen, ettei se enää välittänyt menneisyydestä, vaan huoletonna nautti hetken iloja niinkuin ennenkin. Ja lisäksi se oli saanut ylpeilevän ja juhlivan leiman, jota ei markiisitar muistanut ennen siinä nähneensä. Se kai arvasi tulevan asemansa mahtavuutensa kukkulalle kiivenneen Ranskan ja monen muun kostetun kuningaskunnan pääkaupunkina. Sanalla sanoen Pariisi oli markiisittaren mielestä pukeutunut kerskailevan nousukkaan loistavaan pukuun.

Niinkuin markiisittarelle jo oli sanottu, tasavalta oli muuttumaisillaan keisarikunnaksi. Koko kansa valmistautui loistavasti viettämään tätä suurta muutosta, jonka lopullisesti piti kukistaa puoluetappelujen säästämät, vallankumouksen aatteelle uskollisina pysyneet tasavaltalaiset ja jota ulkomaille paenneet kuninkaallismieliset vastustelivat. Sentähden olikin jokainen kuningasmielinen, joka astui konsulikunnan palvelukseen, jokainen korkeasukuinen nainen, joka liittyi vastaisen keisarinnan hovikuntaan, uudelle hallitukselle tervetullut, ja heille myönnettiin etuja ja kunniapaikkoja, joihin ei vanhimmilla ja uskollisimmilla palvelijoilla ollut oikeutta pyrkiä. Aivanhan se oli luonnollista; eihän entisiä ystäviä käynyt palkitseminen.

Henrik tapasi joka päivä nuoria miehiä, jotka eivät olleet häntä vanhemmat ja jotka kumminkin jo olivat päässeet kapteeniksi ensimäisen konsulin armeijaan. Roche-Bertaud'n markiisitar kuuli joka päivä puhuttavan entisistä ystävistä ja tuttavista, jotka tunnustettuaan uuden hallituksen olivat saaneet yltäkyllin korvausta vallankumouksen aikana menettämistään rikkauksista ja jotka rehennellen ajelivat vaunuissa, joihin entiset vaakunat jo alkoivat ilmestyä. Vähitellen Henrik alkoi tutustua noihin nuoriin miehiin, ja markiisitar alkoi lähestyä entisiä tuttaviaan. Henrikille ilmestyi suosijoita, markiisittarelle tehtiin edullisia ehdotuksia; edellisen kunnianhimo, jälkimäisen taipumus mukavuuteen ja ylellisyyteen alkoivat järkyttää toisen vielä vakaantumattomia ja toisen jo vanhentuneita mielipiteitä valtiollisista asioista. Mutta he eivät uskaltaneet toisilleen ilmaista kantaansa. Toiselle olivat vielä nuoruuden ihanteet liian tahraamattomat, toiselle oli elämä jo liiaksi opettanut, niin että molemmat tiesivät uuden hallituksen tunnustamisen olevan heidän kannaltaan luopion petosta. Mutta heillä oli kummallakin tekosyy millä puolustautua: heidän rakkautensa Cécileä kohtaan.

Ja todellakin, minne tyttö parka oli joutuva, jollei sulhasella ollut tulevaisuutta eikä isoäidillä varoja?

Cécile ja Henrik ymmärsivät, että he olivat iäksi antautuneet toisilleen; heidän liittonsa ei siis ollut tulevaisuuden toiveista eikä juhlallisista lupauksista riippuvainen. He olivat jo ensi kertaa toisensa nähdessään niinkuin Romeo ja Julia sydämessään vannoneet toisilleen uskollisuudenvalan, jonka kuolema yksin pystyi rikkomaan. Mutta tuon liiton toteutuminen oli Henrikin ja markiisittaren valtiollisesta kannasta riippuvainen. Guadeloupen setä olisi kyllä suostunut auttamaan, jos Henrik olisi täyttänyt hänen ehtonsa ja ruvennut kauppiaaksi. Mutta kun Henrik ei sitä tahtonut, täytyi hänen luottaa yksinomaan itseensä ja raivata itselleen oma tiensä. Mutta tähän aikaan ei pidetty muita aloja tarpeeksi arvokkaina korkeasukuisen miehen valittavaksi kuin sota- ja diplomaattialaa, ja nämä olivat kumpikin hallituksesta riippuvaiset. Oliko hänen siis pysyttävä entiselle katsantokannalleen uskollisena vai tuliko hänen tunnustaa uusi hallitus, siinä kysymys.

Cécile oli vielä liian lapsellinen kuuluakseen mihinkään määrättyyn valtiolliseen puolueeseen, ja kun hänelle isoäidin kautta ehdotettiin paikka vastaisen keisarinnan hovissa, lykkäsi hän asian markiisittaren päätettäväksi. Markiisitar ei jaksanut kieltää, ja Cécile riensi kertomaan sulhaselleen minkä käänteen hänen kohtalonsa oli saanut. Henrik ei tarvinnut muuta kehoitusta suostuakseen hänkin ottamaan vastaan hänelle tarjotun paikan ja hän valtuutti välittäjänä olleen ystävän vastaamaan hänen puolestaan. Sinä iltana puhuttiin peittelemättä markiisittaren edessä siitä loistavasta tulevaisuudesta, joka aukeni Henrikille hänen antautuessaan upseeriksi keisarin armeijaan ja Cécilelle hänen suostuessaan ottamaan vastaan hovinaisen paikan Tuileries-linnassa.

Pari päivää sen jälkeen Henrik tuli kotiin komea sotilaspuku yllä. Cécile puolestaan oli ollut rouva Louis Bonaparten puheilla ja oli kertonut tälle kaikista perheensä onnettomuuksista voittaen samassa lempeän suosijattarensa ystävyyden. Tämä nuori ja miellyttävä rouva, joka sittemmin Hortense kuningattaren nimisenä kauan eli kansan muistossa, lupasi puhua Cécilen puolesta keisarinnalle.

Kaikki näytti onnistuvan hyvin, ja odotettiin vain ratkaisevaa päätöstä, kun eräänä aamuna hirveä uutinen levisi Pariisin kaduilla.

Enghienin herttua oli ammuttu Vincennes'in vallihaudassa.

Samana päivänä Henrik de Sennones jätti eronhakemuksensa ja Cécile kirjoitti rouva Louis Bonapartelle ilmoittaen luopuvansa hänelle ehdotetusta kunniasta ja että hänelle luvattu paikka oli avoin toiselle tarjottavaksi.

Muutamia päiviä näiden tapauksien jälkeen markiisitar sai kirjeen herra Duvalilta. Tämä kertoi myyneensä paronittaren talous- ja huonekalut ja lähetti markiisittarelle niistä saadut rahat, 6,000 frangia.

Myyntisumma oli ainoastaan viisisataa frangia pienempi kuin ostosumma, ja markiisitar, vaikkei hän ylipäänsä ollut halukas tunnustamaan herra Duvalin ansioita, myönsi tällä kertaa, että hän oli raha-asioissa sangen etevä ja asiamiehenä luotettava.

XVIII LUKU.

Päätös.

Cécile ja Henrik olivat siis luopuneet loistavasta tulevaisuudesta, joka hetkeksi oli heille häämöittänyt, mutta asia ei ollut sillä hyvä. Tulevaisuus oli uudestaan luotava ja neuvottelut uudestaan aloitettavat. Vihdoinkin, kun kaikkia muita mahdollisuuksia oli punnittu, tarkastettu ja hyljätty, hyväksyttiin se, joka ensimäiseksi oli ollut heillä kaikilla mielessä ja joka kaikesta huolimatta oli ainoa järkevä: Henrikin oli lähdettävä Guadeloupeen ja ruvettava liikemieheksi.

Mutta tämä ammatti, sellaisena kuin Henrik sen käsitti, edellytti pitkiä merimatkoja ja niistä johtuvia tuhansia vaaroja. Sellainen seikkailijaelämä, joka Henrikistä oli ainoa hänen vastaisen ammattinsa valopuoli, peloitti Cécileä. Sentähden olikin vasta viime tingassa ryhdytty tähän päätökseen, sitten kun kaikki muut keinot oli huomattu mahdottomiksi. Olihan tämä tuuma kumminkin ainoa, joka tarjosi heille runsaan ja varman toimeentulon. Henrik tiesi, että jos hän saapuisi Guadeloupeen tuoden mukanaan kauppavaraston, vaikka kuinkakin pienen, niin setä varmaankin avaisi hänelle sylinsä ja maksaisi hänelle hänen tavaroistaan hinnan, joka olisi niiden arvoa kahta vertaa suurempi. Vähin mitä tämä miljoonamies saattoi tehdä veljensä pojan hyväksi, oli valmistaa hänelle tilaisuus sadan tai kahdensadantuhannen voittoon. Tämän voiton saatuaan Henrik oli vapaa tekemään uuden kauppamatkan ansaitakseen vielä enemmän tai tyytyen tähän vähäiseen varallisuuteen asettumaan Cécilen kanssa johonkin syrjäkylään, missä he rauhassa saisivat nauttia hiljaista onneaan, kunnes uusi valtiollisten olojen mullistus sallisi heidän astua esiin elämän kilvoitukseen. Ja kävipä vaikka niinkin, että Henrik oli elinajakseen tuomittu toimettomuuteen, olihan hänen rakkautensa Cécileä kohtaan niin suuri, että hän hyvin tyytyi hiljaiseen elämään ja kätkettyyn onneen hänen rinnallaan.

Päätöksen tehtyään he määräsivät lähdön tapahtuvaksi marraskuussa. Kolme kuukautta oli kihlatuilla vielä edessä, ennenkuin eron hetki saapui, ja heidän iällään on kolme kuukautta sama kuin vuosituhansia. Kummallekin oli tuo päätös tuottanut paljon kärsimystä, mutta matkan viivytys lohdutti heitä, ikäänkuin ei kolmesta kuukaudesta koskaan olisi loppua tullutkaan. Elinkaudelta se heistä tuntui.

Mutta aika, joka ensimäisenä kuukautena kului hitaasti ja tasaisesti, tuntui jo toisena juoksujalkaa rientävän ja kolmantena, sikäli kuin lähtöpäivä lähestyi, se jo siivillä lensi. Kolmannen kuukauden viimeisinä päivinä Henrik oli aikonut purjehtia Plymouthiin. Hän oli Pariisissa kuluttanut viimeiset rahansa ja hänen täytyi turvautua. Englannissa asuviin sukulaisiin ja tuttaviin saadakseen kokoon tavaravarastoa ja matkaa varten tarvittavan summan.

Ei ole maailmassa mitään surkeampaa järkeville ja yleväluontoisille ihmisille kuin olla kaikissa toimissaan ja teoissaan sidottuja varojen puutteen takia.

Jos Henrikillä ja Cécilellä olisi ollut vain kymmenes osa vanhempiensa varallisuudesta, niin he olisivat voineet viettää täysin onnellista elämää.

Henrikin määräämä lähtöpäivä saapui, mutta kun ei mikään muu pakoittanut häntä tähän lähtöön kuin hänen oma tahtonsa, ei hän jaksanutkaan panna päätöstänsä toimeen, vaan vietti koko päivän Cécilen seurassa sanallakaan mainitsematta tuota hirveätä eroa. Cécilekään ei siitä puhunut. Vihdoin kumminkin, kun ilta jo oli niin pitkälle kulunut, että maatamenon aika joutui, katsoivat nuoret toisiinsa surunvoittoisesti hymyillen. Olihan heillä kummallakin sama asia mielessä, eikä toinen ollut toisen ajatuksista tietämätön.

— Milloin aiot lähteä, Henrik? kysyi vihdoin Cécile.

— En koskaan omasta tahdostani, vastasi Henrik, ellei tahtoani mahtavampi voima pakoita minua siihen.

— Sitten jäätkin tänne ainiaaksi, jos tuo mahtava voima on minun tahtoni, sillä minä en koskaan henno pakoittaa sinua lähtemään.

— Mitä meidän sitten on tehtävä? kysyi Henrik.

Cécile otti häntä kädestä ja vei hänet ristiinnaulitunkuvan eteen, jonka hän oli tuonut muassaan äitinsä huoneesta. Henrik ymmärsi hänen tarkoituksensa.

— Vannon, sanoi hän katse tähän kuvaan kiinnitettynä, — hänen kauttansa, joka kuoli, että lähden viikon kuluttua tästä päivästä luettuna ja että pitkin matkaa ainoa ajatukseni on oleva palata niin pian kuin suinkin hänen lapsensa onnea rakentamaan.

— Ja minä, sanoi Cécile, vannon odottavani Henrikkiä uskollisesti, kunnes hän palaa, ja jos hän ei palaa koskaan…

Henrik pani kätensä hänen suulleen estääkseen häntä lopettamasta lausetta. Sitten ristiinnaulitunkuvan edessä hän painoi morsiamensa huulille ensimäisen suudelman, puhtaan ja viattoman kuin veljen suudelma.

Seuraavana päivänä Henrik meni Cécilen kanssa markiisittaren huoneeseen tiedustellakseen tältä morsiamensa toimeentuloa hänen poissa ollessaan. Markiisitar, joka vihasi kaikkia raha-asioita, ei ollut ensin kuulevinaan, mutta kun Henrik ei hellittänyt ja Cécilekin yhtyi sulhasensa pyyntöön, päätti hän heittää koko kiusan heidän niskoilleen antaen raha-arkkunsa avaimen Cécilelle ja käskien häntä itseään pitämään huolta toimeentulostaan.

Arkussa ei ollut kuin kahdeksantuhattaviisisataa frangia, jäännös perheen yhteisestä omaisuudesta. Mutta siinä oli markiisittarelle ja Cécilelle tarpeeksi puoleksitoista vuodeksi, jos he säästäväisesti elivät, ja Henrik ei aikonut viipyä matkallaan kuin kuusi kuukautta. Ei siis tarvinnut siitä asiasta huolehtia. Kumminkin Henrik varmuuden vuoksi kehoitti markiisitarta muuttamaan pois hotellista ja vuokraamaan pienen kalustetun huoneuston, joka tulisi hänelle paljon halvemmaksi. Ja kiirehtiäkseen tätä muuttoa, joka kumminkin ennen pitkää oli tehtävä, hän sanoi tahtovansa ennen lähtöään nähdä sen kodin, missä Cécile hänen poissa ollessaan asuisi. Kuinkapa hän muutoin tietäisi, mistä morsian oli hänen muistoissaan etsittävä, kun hän ei enää silmillään voinut häntä nähdä.

Markiisitar ei mielestään pitänyt tätä viimeksimainittua syytä tärkeänä, mutta rahallinen puoli voitti.

Jo seuraavana päivänä Henrik rupesi asuntoa tiedustelemaan ja löysi sopivan Coq-Saint-Honoré-kadun varrelta.

Muutto tapahtui. Hotellilaskut, jotka nousivat viiteensataan frangiin, maksettiin, ja Cécilelle ei enää jäänyt kuin vähän vaille kahdeksantuhatta frangia.

Henrik sai auttaa Cécileä kodin järjestämisessä. Yhdessä he asettivat huonekalut paikoilleen ja järjestivät kuva-albumit pöydille. Ja sitten päätettiin, että kaikki oli säilytettävä samassa kunnossa Henrikin palaamiseen asti.

Päivät vierivät. Henrik kysyi Cécileltä mitä hän aikoi tehdä yksin jäätyään.

— Kirjailen morsiuspukuani, vastasi Cécile.

Lähtöpäivän aattona Henrik toi Cécilelle komean musliinikankaan morsiuspukua varten.

Cécile ompeli siihen ensimäisen kukan Henrikin nähden, ja päätettiin, että viimeinen oli hänen takaisin tultuaan siihen kirjaeltava.

Illalla he erosivat vasta kolmen aikaan. He eivät raskineet nukkumiseen kuluttaa yhdessäolonsa viimeisiä hetkiä. Kahdeksan aikaan aamulla he jo taas olivat yhdessä. Juhlalliselta tämä viimeinen päivä heistä tuntui. Valansa vannottuaan Henrik ei hetkeäkään ajatellut viivytellä lähtöään ja hän oli jo tilannut itselleen paikan matkavaunuissa.

Emme tahdo yksityiskohtia myöten luetella tämän päivän tapahtumia. Kyyneleitä, lupauksia, valoja, pitkiä ja helliä suudelmia, sitä tiesi kertoa eron päivä, surullisin minkä Cécile oli elämässään kokenut äidin kuolinpäivän jälkeen.

Armottomasti tämän viimeisen päivän hetket vierivät. Henrik ja Cécile katsoivat toisistaan kelloon, jonka viisarit eivät hetkeksikään pysähtyneet, ja kellosta taas toisiinsa. He olisivat vaihtaneet vuosia elinajastaan yhteen ainoaan yhdessä vietettyyn päivään, päiviä yhteen ainoaan tuntiin.

Kello kävi jo viidettä; oli enää neljännestunti jäljellä, sitten kymmenen minuuttia, sitten viisi. Viimeisen kerran he polvistuivat yhdessä ristiinnaulitunkuvan eteen. Noustuansa heillä ei ollut enää aikaa kuin suudelman vaihtamiseen.

Henrik lähti kiireesti huoneesta, mutta Cécileltä pääsi silloin sellainen tuskanhuudahdus, että hänen vielä täytyi palata. Viimeinen sana, viimeinen lupaus, viimeinen suudelma, viimeinen kyynel! Sitten Henrik riistäytyi irti ja pakeni.

Cécile nojautui kaiteeseen nähdäkseen hänen juoksevan portaita alas. Sitten hän riensi ikkunaan katsomaan kuinka hän nousi vaunuihin. Henrik huomasi hänet, tervehti hattuansa heiluttelemalla. Vaunut vierivät Saint-Honoré-katua pitkin. Hetkeksi ne pysähtyivät tungoksen estäminä. Henrik kääntyi ja huiskutti nenäliinaansa Cécilen ikkunaa kohti. Iltahämärästä huolimatta hän näki siinä varjon vilahtavan ja valkean nenäliinan vastaukseksi liehuvan. Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, mutta Henrik yhä kumartui niistä ulos tervehtien ikkunaa kohti, kunnes käännyttiin toiselle kadulle; silloin vasta hän nyyhkyttäen heittäytyi vaunujen perälle.

Cécile oli jo hänestä kaukana; tuskinpa valtameren laineetkaan olisivat voineet häntä kauemmaksi siirtää.

XIX LUKU.

Kirjeenvaihto.

Cécile puolestaan, kun näki vaunujen katoavan kadun käänteessä, lyyhistyi tuolille istumaan melkein tajuttomana.

Kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli ovelle koputettavan ja nousi avaamaan. Siellä oli asiamies, joka toi hänelle kirjelipun. Cécile katsahti osoitteeseen ja tunsi Henrikin käsialan. Hän huudahti ilosta, tyhjensi kukkaronsa miehen käteen ja riensi omaan huoneeseensa vavisten tästä odottamattomasta onnesta.

Niin, onnesta, sillä kun rakastaa ensimäistä kertaa, sillä rakkaudella, jonka juuret tunkevat niin syvälle olentomme sisimpään, ettei mikään myöhempi rakkaus pysty niitä hävittämään, ei sydämessä ole sijaa onnen ja onnettomuuden välisille laimeille tunteille. Kaikki on sille silloin joko suurinta autuutta tai syvintä epätoivoa.

Cécile avasi kirjeen ja luki puoleksi itkien, puoleksi nauraen:

"Rakas Cécile, olen juuri saapunut kievarin pihaan, ja hetken kuluttua yhteisvaunut lähtevät liikkeelle. Mutta jalka vaunun astimella minun täytyy vielä kirjoittaa sinulle muutama sana taskukirjastani revitylle lehdelle.

"Rakastan sinua, Cécile, niin paljon kuin kuolevaisen sydän voi rakastaa. Sinä olet vaimoni maan päällä, enkelini taivaassa, iloni ja onneni joka paikassa. Rakastan sinua.

"Vaunut lähtevät. Jää hyvästi, armaani!"

Tämä oli ensimäinen Henrikin Cécilelle kirjoittama kirje. Nuoren tytön täytyi lukea se yhä uudestaan, ainakin kymmenen kertaa. Sitten, ikäänkuin kiittääkseen Jumalaa tästä rakkauden lahjasta, hän polvistui ristiinnaulitunkuvan eteen ja rukoili.

Vielä samana iltana Cécile teki luonnoksen morsiuspukunsa kirjaukseen. Hänestä tuntui, että kuta enemmän hän joudutti tätä työtä, sitä pikemmin Henrik palaisi. Mailiksi hän valitsi albuminsa kauneimmat kukat, tehden siten lapsuutensa ystävät ja toverit osallisiksi onnestaan.

Vähänväliä hän keskeytti työnsä kirjettä lukeakseen.

Yöllä malli tuli valmiiksi. Sitten Cécile pani maata, kirje kädessä, käsi sydämellä.

Herätessään seuraavana aamuna hän ei heti päässyt todellisuudesta selville. Hän luuli nähneensä unta, että Henrik oli lähtenyt. Mutta sitten hän muisti, että hänen nyt täytyi tyytyä vain pieneen kirjelippuunsa, ainoaan lohdutukseensa.

Hän alkoi ommella kaunista morsiuspukuansa ja huomasi, että kirjaus, sellaisena kuin hän oli sitä suunnitellut, vaati valmistuakseen ainakin seitsemän tai kahdeksan kuukautta. Ja matkan piti kestää enintään kuusi kuukautta. Mitä, jos ei puku joutuisikaan ajoissa valmiiksi?

Mitä markiisittareen tulee, hän ei välittänyt mistään. Kaikki oli hänelle yhdentekevää, matkat, meret ja myrskyt, kunhan hän vain itse sai elää rauhassa ja mukavuudessa, ja hän puhui tulevaisuudesta, ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut sata vuotta elettävänään.

Parin päivän kuluttua Cécile, joka oli herännyt viiden aikaan aamulla ja valvonut vuoteessaan koettaen jouduttaa ajan kulkua seuraten silmillään viisarien juoksua kellotaululla, sai yhdeksän aikaan näin kuuluvan kirjeen:

"Olen Boulognessa, rakas Cécile.

    "Asun samassa huoneessa, missä sinä asuit täältä kulkiessasi. Olen
    siis yhä seurassasi.

    "Olen haettanut luokseni rouva Ambronin ja olen puhunut hänelle
    sinusta.

"Tuhannet näkymättömät mutta todelliset siteet sitovat meitä vielä toisiimme. Nähdessäni niitä paikkoja, joita olemme yhdessä nähneet, minusta tuntuu, että olet vielä näkyvänä ja elävänä luonani. Mutta kuta kauemmas joudun vieraille maille, purjehtiessani Ranskasta Englantiin ja Englannista Ameriikkaan, sitä enemmän kuvasi kai käy henkiseksi, liitelee enkelinä rinnallani. Taivas on sama joka paikassa, niin täällä kuin sielläkin; taivasta minä katson, kun olen sinusta kaukana, sillä tiedän, että sieltä olet kotoisin ja sinne kerran palajat.

"Tultiin juuri ilmoittamaan minulle, että kahden tunnin kuluttua pieni laiva lähtee täältä Englantiin. Minun täytyy siis kiiruhtaa käydäkseni sillä rannalla, joka on kolminkertaisesti minulle muistettava, sillä rannalla, jossa sinä olet käynyt yksin, jossa olemme yhdessä käyneet ja jonne minä olen yksin palannut. Lasken siis kynän kädestäni, hetkeksi vain, rakas Cécile. Jatkan kun palaan.

"Kuinka näyttääkään meri suurelta ja kauniilta, kun katselemme sitä sydän täynnä rakkauden suurta ja kaunista tunnetta! Sopusoinnussa se tuntuu olevan kaikkien jalojen ja ylevien ajatuksien kanssa. Se kohottaa meidät maasta taivaaseen ja johtaa mieleemme Jumalan suuruuden ja ihmisen kurjuuden.

"Ah, tällä hetkellä, Cécile — suokoon Jumala minulle anteeksi tämän ajatuksen, jos se johtuu jumalattomasta ylpeydestä — uskallan väittää, ettei mikään tässä maailmassa, ei edes kuolemakaan, pysty eroittamaan meitä toisistamme. Yhtyy ja sekoittuuhan kaikki luonnossa, tuoksut tuoksuihin, pilvet pilviin, elämä elämään; miksei kuolema sitten yhtyisi kuolemaan? Ja koska kaikki yhtyessään hedelmöittyy, miksikä kuolema yksin, joka on luonnon elämisen ehto ja rengas iäisyyden ketjussa, miksikä kuolema yksin olisi hedelmätön? Jumala ei olisi luonut kuolemaa ainoastaan hävityksen välikappaleeksi, ja ellei se, eroittaen ruumiit, yhdistäisi sieluja toisiinsa.

"Ja sen tähden, Cécile, ei kuolemakaan pysty meitä eroittamaan, sillä sanotaanhan raamatussa, että Herra on voittanut kuoleman.

"Ja sentähden, Cécile on jäähyväisissäni jälleennäkemisen toivoa, sillä tiedän tapaavani sinut jälleen, jos en tässä maailmassa, niin varmaankin tulevassa.

"Mitä nämä ajatukset tällä hetkellä merkitsevät? Menneisyyden muistojako ne ovat vai tulevaisuuden enteitäkö? En tiedä.

"Jää hyvästi! Minulle ilmoitetaan, että laiva on valmis lähtemään. Uskon tämän kirjeen rouva Ambronille, joka itse lupaa toimittaa sen postiin.

Henrik."

Viikko kului ilman kirjeitä. Sitten saapui seuraava:

"Olet suojelusenkelini, Cécile. Sinun rakkaudestasi saan voimia, sinun uskostasi valoa.

"En tavannut enää Lontoossa rouva de Lorges'ia enkä muitakaan sukulaisiani. He ovat kaikki matkustaneet pois. Mutta tuskin olisinkaan voinut raha-asioissa turvautua heihin, he kun ovat liian köyhiä auttaakseen. Heidän poissaolostaan ei siis ole minulle muuta huolta, kuin etten saanut heitä tavata.

"Ei heistä olisi ollut minulle mitään turvaa, enkä minä toden perästä heihin luottanutkaan. Perheemme vanhan palvelijan tai paremmin sanoakseni ystävän puoleen olin aikonut kääntyä, tuon kunnon herra Duvalin, jonka sinäkin tunnet.

"Tiedäthän, ettei minulla, enemmän kuin sinullakaan, ole varoja. Minun täytyy siis saada rahoja lainaksi voimatta tarjota takaukseksi muuta kuin kunniallisen nimeni. Ei ollut kuin yksi ainoa mies, jonka puoleen olisin uskaltanut kääntyä sellaisella pyynnöllä, ja se mies oli herra Duval. Eikä hän pettänyt. Tuskin olin avannut hänelle sydämeni — sillä sinun tulee tietää, etten salannut häneltä mitään, en rakkauttani sinuun, en nykyistä asemaani enkä mitä olin häneltä toivonut — tuskin olin siis avannut hänelle sydämeni, kun hänen vaimonsa kääntyen hänen puoleensa huudahti: 'Enkö ole monta kertaa sanonut sitä sinulle, että he jo silloin pitivät toisistaan. Nuo hyvät ihmiset olivat siis ajatelleet meitä ja olivat arvanneet rakkautemme siihen aikaan jo, jolloin emme uskaltaneet tunnustaa sitä toisillemmekaan.'

"Herra Duval silloin lähestyi minua kyynelsilmin — niin, Cécile, hän oli vähällä purskahtaa itkuun — ja sanoi: 'Rakastakaa häntä oikein paljon, herra Henrik, rakastakaa häntä sydämenne pohjasta, sillä hän on jalo ja hyvä tyttö, ja jos meidän kaltaiset ihmiset olisivat koskaan uskaltaneet nostaa silmänsä häneen asti, niin hänet minä olisin valinnut vaimoksi pojalleni.' Sitten tarttuen käteeni hän puristi sitä kovasti.

"'Ja nyt ovat asiat selvitettävät', sanoi hän sitten vieden minut työhuoneeseensa.

"Ja pian ne selvisivätkin. Täytyy myöntää, että kaupankäynti on jotakin suurta ja ylevätä, kun sen vain oikealla tavalla käsittää. Olin aina kuullut sanottavan, että mitättömän summan, muutamien tuhansien lainaamista varten tarvittiin leimapapereita, allekirjoituksia, notaaria, takausmiehiä ja muuta sellaista. Mutta eipä ollenkaan! Herra Duval otti paperin ja kirjoitti: 'Täten ilmoitan herroille Smith & Thursen, että annan Herra Henrik de Sennones'ille viidenkymmenentuhannen frangin luoton.' Sitten hän pani nimensä alle ja antoi minulle paperin. Siinä kaikki.

"Seuraavana päivänä menin mainittujen herrojen luo ja selitin heille, että aikomukseni oli hankkia kauppatavaravarasto Guadeloupeen vietäväksi. Heillä oli juuri laiva lähdössä Antillien saarille, ja he kysyivät minulta mitä tavaroita halusin kaupitella. Vastasin heille, että kun olin aivan kokematon näissä asioissa, täytyi minun siinäkin suhteessa kokonaan turvautua heidän ja herra Duvalin neuvoihin, ja he lupasivat seuraavana päivänä ottaa asian puheeksi.

"Seuraavana iltana kahdeksan aikaan minut kutsuttiin näiden herrojen puheille herra Duvalin kotiin, jonne he saapuivat säntilleen määrättyyn aikaan. He sanoivat hyvästi tuntevansa minun setäni, joka heidän sanoistaan päättäen on äärettömän rikas ja kaikin puolin kunnioitettava mies, hiukan omituinen vain luonteeltaan.

"Kaikki päätettiin samana iltana. Komea priki oli satamassa täydessä lastissa ja lähtökunnossa. Laivan isäntä oli näiden herrojen tuttava ja hän otti minun lastiani viidenkymmenentuhannen frangin arvosta. Ja, ajatteles vielä, kuinka hyvästi kaikki onnistuu: laiva lähtee huomenna!

    "Niin, unohdin kertoa, että laivan nimi on Anna-Bell, melkeinpä yhtä
    kaunis nimi kuin Cécile.

    "Hyvästi huomiseen asti. Ennenkuin lähden, kirjoitan vielä ja
    toimitan sitten kirjeeni postiin.

"Yhdentoista aikaan aamupäivällä.

"Näyttää siltä, kuin Duvalit olisivat saaneet eilen erään mullistavan uutisen. Sen mukaan mitä olin kuullut, oli Edvard tavallaan kihloissa erään naisen kanssa, jota kohtaan hänellä oli vain veljen hellyys, kun hän sitävastoin oli lahjoittanut sydämensä toiselle. Herra ja rouva Duval, joiden mielestä miehen on sanassaan pysyttävä, eivät tietysti sallineet hänen solmia tätä toista liittoa, ennenkuin hän oli päässyt edellisestä sitoumuksestaan vapaaksi.

Eilen tai toissa päivänä on heille saapunut se uutinen, että tuo entinen liitto on purettu, niin että Edvard parka jo piakkoin saa mennä naimisiin sydämensä lemmityn kanssa.

"Hän on tietysti suuresti hyvillään.

"Kaikki ennustaa meille onnellista matkaa. Cécile, Cécile, tahtoisin pysyä lujana ja luottavaisena. Tahtoisin sinussakin herättää luottavaisuutta tulevaisuuteen. Mutta sinulle en jaksa teeskennellä. Kovalta lähtö tuntuu. Boulognesta lähtiessäni erosin vain Ranskasta, nyt minun on erottava Euroopasta.

"Hyvästi Cécile, lemmittyni! Hyvästi, hyvä enkelini! Rukoile puolestani! Sinun rukouksiisi minä panen toivoni. Olen kirjoittanut sinulle aina viimeiseen hetkeen asti, mutta nyt en ehdi enempää. Herra Duval ja Edvard laskeutuvat jo veneeseen soutaakseen laivalta pois. Minä yksin viivytän lähtöä. Vielä sananen, ennenkuin suljen kirjeeni: Rakastan sinua! Hyvästi, Cécile!

Hyvästi!

Henrik."

XX LUKU.

Setä.

Cécile sai tämän kirjeen neljä päivää sen jälkeen kuin se oli kirjoitettu. Englannin rannikko oli siis jo kaksi päivää sitten kadonnut Henrikin näkyvistä. Tällä hetkellä hän purjehti aavalla merellä näkemättä muuta kuin vettä ja taivasta vain. Luettuaan kirjeen Cécile, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa lemmittynsä puolesta.

Sitten hänen ajatuksensa siirtyivät siihen osaan Henrikin kirjeestä, missä oli puhe Duvalin perheestä. Henrik oli kääntynyt herra Duvalin puoleen tietämättä mitään Edvardin suhteista Cécileen eikä hän aavistanutkaan, että Cécile juuri oli se tyttö, johon Edvard oli luullut olevansa sidottu ja jolle hän ei tahtonut olla uskoton, vaikka hän rakastikin toista. Jalosti hän olisi uhrannut koko elämänsä onnen pysyäkseen sanassaan. Cécile riensi silloin kirjoituspöytänsä ääreen ja innostuksensa ensi hetkessä hän kirjoitti rouva Duvalille pitkän kirjeen, missä hän uskoi vanhalle ystävättärelleen kaikki sydämensä salaisuudet, sanoen häntä äidikseen. Niin herkkä Cécile oli innostumaan kaikesta, mikä oli jaloa ja ylevää.

Tämän tehtyään hän tarttui jälleen työhönsä, morsiuspukunsa kirjailemiseen, josta oli tullut hänen yksinäisen elämänsä ainoa ilo ja virkistys. Markiisittaresta hänellä ei ollut mitään seuraa. Tämä jatkoi yhä entistä elämäänsä viettäen aamupuolen kokonaan vuoteessa, missä hän luki tai luetti itselleen romaaneja, ja sulkeutuen loppupäiväksi omaan huoneeseensa välittämättä vähääkään lapsenlapsensa seurasta. Ruokahetket vain olivat heille yhteisiä. Heidän luonteissaan olikin niin suuri ero, etteivät he voineet lähestyä toisiaan. Toisen nautinnot ja toimet olivat kaikki henkisiä, toisen aistillisia, toinen arvosteli kaikki sydämen, toinen kylmän järjen kannalta.

Lapsi parka vietti yksinäiset päivänsä seuraamalla ajatuksissaan, kartta edessään, tuota pientä aaltojen pieksämää laivaa, joka purjehti uutta maailmaa kohti. Hän oli aivan selvillä siitä, ettei voinut saada Henrikiltä tietoja ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua. Hän ei siis odottanut mitään kirjettä, mutta sittenkään hän ei voinut olla säpsähtämättä joka kerta, kun hän kuuli ovikelloa soitettavan. Hetken aikaa neula silloin vapisi hänen sormissaan, kunnes tulijan astuttua sisään hän näki, ettei tällä ollut Henrikin kanssa mitään tekemistä. Silloin hän taas huoaten kumartui työtään jatkamaan.

Ääretöntä kärsivällisyyttä, taitoa ja aistia tämä työ vaati. Kirjaus ei ollut tavallista yksinkertaista laatua; se oli taiteellista korko-ompelua. Kukat, vaikkakin värittömät, niinkuin kukat vihille astuvan neitosen kruunussa tai hautaan laskettavan kuolleen kädessä, olivat täynnä eloa. Jokainen niistä oli hänelle ystävä lapsuuden ajoilta, ja ommellessaan hän puheli niille menneistä onnen päivistä.

Eräänä aamuna, istuessaan tapansa mukaan työ kädessä, hän taaskin säpsähti ovikellon soidessa ja säpsähti vielä enemmän kuin ennen, sillä soittamistavasta hän luuli tuntevansa kirjeenkantajan. Hän juoksi itse avaamaan, ja kirjeenkantaja astui sisään. Kirje oli hänelle, ja osoite oli Henrikin kirjoittama. Se oli Le Havressa leimattu.

Vapisevana hän jäi seisomaan, kirje kädessä, uskaltamatta avata sitä. Oliko Henrik palannut takaisin? Oliko hän nyt Le Havressa ja aikoiko hän kotiin? Samassa hän huomasi, että kirjeenkantaja yhä seisoi ovella odottaen maksua. Tästä hän heräsi, haki kukkarostaan tarvittavat rahat, maksoi ja kiiruhti sitten sulkeutumaan omaan huoneeseensa.

Kuinka olivatkaan tuon kirjeenkantajan hymyilevät kasvot hänelle rakkaat! Hän avasi kirjeen ja näki, että se oli merellä päivätty. Henrik oli siis saanut tilaisuuden kirjoittaa hänelle matkalta, siinä selitys. Kirjeen sisällys oli seuraava:

"Rakas Cécile!

"Nyt näet, että rukouksesi tuottavat minulle onnea. Kuka olisi voinut toivoa, että näin äkkiarvaamatta saisin tilaisuuden kirjoittaa sinulle matkaltakin, että rakastan sinua.

"Tänä aamuna vahtia toimittava laivamies ilmoitti, että laiva oli näkyvissä. Kun sodan takia täytyy olla varuillaan, niin sekä kapteeni että kaikki matkustajat heti nousivat kannelle. Mutta pian huomattiin, että vastaantulija oli tavallinen kauppalaiva, joka suuntasi kulkunsa suoraan meitä kohti antaen hätämerkkejä.

"Älä odota mitään draamallisen merionnettomuuden jännittävää kuvausta. Rakas Cécile, Jumala säästää hellältä sydämeltäsi senkin huolen, ettei sinun tarvitse surra niiden puolesta, jotka ovat ottaneet toimittaakseen sinulle tämän kirjeen. Vastaantulija oli ranskalainen laiva, Le Havresta kotoisin, ja sen oli täytynyt New-Yorkista lähdettyään viivytellä matkalla kolme viikkoa tyvenen takia. Nyt laivaväki pelkäsi vesivaraston loppuvan ennen Ranskaan pääsyä ja pyysi meiltä apua. Kapteenimme suostui luovuttamaan heille kaksitoista tynnyriä, ja minä ryhdyin heti kirjoittamaan sinulle, Cécile, että rakastan sinua, että aina olet mielessäni päivällä niinkuin yölläkin.

"Tiedätkö mitä ajattelen nähdessäni nämä laivat vierekkäin sadan askelen päässä toisistaan?

"Ajattelen, että jos muuttaisin tästä laivasta toiseen, niin olisin kahden viikon kuluttua Le Havressa ja seuraavana päivänä sinun luonasi.

"Ajatteles, Cécile, että saisin nähdä sinut jälleen, sulkea sinut syliini, ymmärrätkö! Minun tarvitsisi vain tahtoa. Mutta sellaista ihmiset sanoisivat hulluudeksi, ja se hulluus johtaisi meidät perikatoon.

"Hyvä Jumala, minkätähden en antautunut jollekin alalle, joka olisi sallinut minun pysyä luonasi? Minusta tuntuu, että kaikki olisi onnistunut minulle, jos vain sinun katseesi, sinun sanasi olisivat minua rohkaisemassa. Tuottaahan rakkautesi minulle menestystä silloinkin, kun olen sinusta kaukana.

"Mutta, toistan sen vieläkin, tämä yhtämittainen onnemme peloittaa minua. Minusta tuntuu joskus, ettei meillä ole enää jalansijaa maan päällä, vaan että olemme kumpikin matkalla taivaaseen.

"Tiedätkö miten päiväni vietän, Cécile? Kirjoitan sinulle pitkän päiväkirjan, jonka lehdiltä saat lukea ajatukseni tunti tunnilta, päivä päivältä pitkin koko matkaa. Siitä saat nähdä, ettet hetkeksikään ole mielestäni poissa.

"Olen saanut laivaväen joukosta luotsin ystäväkseni. Poika paralta on jäänyt häneltäkin morsian kotiin, Gravesendeen. Arvasin sen tavasta, jolla hän katseli taivasta, ja hänen huokailuistaan. Meitä yhtäläisesti kohdannut onnettomuus lähensi meitä toisiimme. Hän kertoi minulle rakkaasta Jennystään, ja minä, Cécile — suo minulle anteeksi — minä kerroin hänelle sinusta.

    "Minulla on siis joku, jolle voin mainita nimeäsi. Minulla on ystävä,
    joka ymmärtää minua.

    "Halpa laivamies vain, niin kai moni sanoisi. Onneton se, joka
    uskaltaa sanoa minulle sellaista!

"Tämän nuoren miehen nimi on Samuel.

"Tahdon, että sinäkin tiedät hänen nimensä.

    "Sulje hänetkin rukouksiisi. Rukoile, että hän saisi vielä tavata
    Jennynsä. Olen luvannut sen hänelle sinun puolestasi.

"Hyvästi, Cécile, rakkaani. Vettä kuljettava vene palaa viimeistä kertaa laivalleen. Uskon tämän kirjeen päällikölle, joka lupaa toimittaa sen postiin Le Havressa. Hyvästi siis vielä kerran, lemmittyni. Kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden päivän kuluttua, jos tuuli vain yhä on meille suotuisa, olen Guadeloupessa.

"Hyvästi vieläkin. Rakastan sinua.

Henrik.

"P.S. Muista rukoilla Samuelin ja Jennyn puolesta."

Kirje teki Cécileen valtavan vaikutuksen, varsinkin kun se oli tullut niin odottamatta. Hän lankesi polvilleen, ja kiitollisuuden kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Hän ei löytänyt sanoja rukoukseensa, nimiä hän vain kuiskaili, ja näiden joukossa oli, niinkuin Henrik oli pyytänyt, Samuelin ja Jennynkin.

Sitten, rohkeampana ja luottavaisempana kuin koskaan ennen, hän jatkoi työtään.

Päivät seurasivat toisiaan yksitoikkoisen säännöllisesti tuomatta mitään uutta mukanaan. Tuo kallisarvoinen kirje oli saanut Cécilen toivomaan, että vieläkin jokin odottamaton tapaus toisi hänelle tietoja Henrikistä. Mutta sellaiset sattumat eivät monta kertaa uudistu, ja Cécile odotti turhaan.

Kului vieläkin kuukausi, ja Cécile alkoi käydä kärsimättömäksi. Mutta kirjettä ei kuulunut vielä seuraavallakaan viikolla, ja Cécile odotti tuskaisena vielä tämänkin jälkeen neljä päivää. Vihdoinkin viidentenä päivänä kuului tuo kauan ikävöity tutunomainen kellonsoitto.

Ja Cécile sai seuraavan kirjeen:

"Rakas Cécile!

"Ennenkuin muuta sinulle kirjoitan, minun täytyy sanoa sinulle, että hyvä onni yhä on puolellamme.

"Olemme saapuneet Guadeloupeen. Matkamme sujui hiukan hitaasti, mutta siihen oli vain tyven syynä eikä myrsky. Olen tavannut setäni, ja hän on paras mies maailmassa. Hän oli niin suuresti hyvillään saatuansa minut, niinkuin hän sanoi, rykmenttiinsä pestatuksi, että hän heti sanoi ottavansa minut perillisekseen. Ja sanottakoon sivumennen, rakas Cécile, että hän on äärettömän rikas.

"Mutta ei niin hyvää, ettei toinen puoli pahaa. Tuo kunnon mies sanoi heti mieltyneensä minuun niin paljon, ettei hän millään ehdolla tahdo päästää minua lähtemään ennen kahta kuukautta. Minun teki jo mieli julistaa, että siinä tapauksessa luovun koko perinnöstä. Mutta onneksi maltoin mieleni muistaessani, että kahden kuukauden olo Guadeloupessa oli minulle melkein välttämätön saadakseni pienen tavaravarastoni myydyksi. Sitäpaitsi Anna-Bellin kapteeni vakuuttaa minulle, ettei hänkään pääse ennemmin lähtemään, sillä uuden lastin ottaminen vaatii ainakin kaksi kuukautta. Minun on siis pakko tyytyä kahden kuukauden oloon Pointe-à-Pîtressä. Onneksi lähtee täältä huomenna laiva Eurooppaan, niin ettei sinun tarvitse turhaan odottaa kirjettä maanpakolaisuudessa ikävöivältä, jonka rakkaus sinua kohtaan on suurempi kuin sana voi lausua, tai ajatus käsittää. Olen kertonut sedälle kaikki. Ensimältä hän tuntui panevan pahaksi, etten ollut valinnut morsiantani kauppiaspareista. Mutta kun olin ylistänyt hänelle kaikkia ansioitasi ja hyviä avujasi vakuuttaen, että varmaankin rakkaudesta minuun suostuisit häntäkin kunnioittamaan ja rakastamaan, lupasi hän antaa sinulle anteeksi kauneutesi ja ylhäisen sukuperäsi. Tuo kunnon ukko! Minun täytyy sanoa sinulle, Cécile, että kauppakiihkostaan huolimatta hän on aatelismies sanan parhaimmassa merkityksessä. Hänen silmissään oma ansio yksin määrää ihmisen arvon.

"Keskeytän hetkeksi. Setäni tahtoo viedä minut viljelysmaitaan katsomaan. Olisin mieluummin jäänyt sinun seuraasi, mutta setä väittää, että ne ovat katsottavat, koska ne kerran joutuvat minun haltuuni. Jatkan palattuani.

"Tiedätkö, Cécile, mitä meidän tulee tehdä, jos kerran muutamme tänne Guadeloupeen? Hankimme pienen englantilaisen kotisi ja puutarhasi piirustukset ja tuotamme tänne siinä kasvavien kukkien taimia ja siemeniä. Sitten keskelle setäni tiluksia perustamme itsellemme uuden onnelan, entisen onnelasi kaltaisen.

"Vietän aikani sepittämällä tulevaisuuden tuumia ja rukoilen Jumalaa, ettei hän hävittäisi tuulentupiani.

"Hyvästi, Cécile! Lähetän Ranskaa kohti liitelevän, päivän kultaaman pilven tervehtimään sinua puolestani. Se näytti minusta äsken siivekkäältä enkeliltä, mutta nyt se muuttaa muotoa ja lentää kotkan siivillä joutuakseen nopeammin siihen maahan, jossa taivas on heleämpi ja ilma viileämpi kuin täällä. Kiidä kultapilveni! Jouduta terveiseni sydämeni lemmitylle!

"Hyvästi vielä kerran! Vieläkin kerran: rakastan sinua.

Henrikkisi."

Vaikka tällä kirjeellä oli pituutta tarpeeksi, tuntui se Cécilestä liian lyhyeltä. Hän luki sen kerta toisensa perästä pitkin päivää, kunnes osasi sen ulkoa. Siten hän morsiuspukunsa kukkia kirjatessaan saattoi mielessään kerrata lemmittynsä sanoja. Ja kun hänen sydämessään kaikuvat sanat eivät enää hänelle riittäneet, otti hän uudestaan kirjeen käsiinsä kosketellakseen sen paperia ja nähdäkseen Henrikin käden piirtämän kirjoituksen.

Päivien kuluessa työ edistyi edistymistään. Kukkaskiehkura, jonka piirustuksen mukaan tuli reunustaa hameen helmaa ja edestä nousta etukaistaa pitkin vyötäisille hajotakseen sitten liivissä kaulaa ja hihoja kiertäviksi oksiksi, oli jo puoleksi valmis, ja koska Henrikin vielä täytyi jäädä matkalle kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi, ei tarvinnut pelätä, ettei puku joutuisi valmiiksi.

Päivät seurasivat toisiaan. Cécile tiesi, että vasta kuuden viikon kuluttua uusi laiva lähtisi Guadeloupesta Eurooppaan ja ettei hän voinut sitä ennen saada kirjettä. Hän odotti kärsivällisesti sen ajan ja kaksi viikkoa ylikin. Vihdoinkin hän samalla onnenvavahduksella, samalla ilohuudolla kuin ennenkin sulki käteensä uuden Henrikin kirjoittaman kirjeen:

"Palaan, Cécile kulta, palaan! Laiva, joka tuo tämän kirjeen, saapuu sinne viikkoa ennen kuin itse saavun. Mutta kenties tulen kirjeeni kanssa yhtä aikaa tai ennemminkin, sillä Anna-Bell on mainio purjehtija.

"Käsitätkö sitä onnea, Cécile! Palaan! Palaan rikkaana! Oma tavaravarastoni on tuottanut minulle sata prosenttia voittoa. Maksettuani heti velkani herra Duvalille minulla on vielä 50,000 frangia jäljellä, ja setäni on toimittanut minulle tavaravaraston, joka on ainakin 300,000:n arvoinen. Ja lisäksi hän antaa minulle häälahjaksi 100,000 frangia.

"Cécile kulta, voitko kuvitella mielessäsi iloni suuruutta? Lakkaamatta puhun kapteenille lähdöstämme ja kysyn, onko maaliskuun 8 päivä todellakin määrätty lähtöpäiväksi. Ja vastaukseksi saan, että lähdemme maaliskuun 8 päivänä, elleivät vastatuulet estä.

"En ole sitäpaitsi yksin iloitsemassa ja toivomassa. Samuel parka, tiedäthän, luotsi, josta kirjoitin sinulle, hänkin oli liian köyhä perustaakseen oman kodin. Häneltä puuttui muutamia satoja niinkuin meiltä muutamia tuhansia. Mutta asia oli helposti autettavissa. Kolmellatuhannella oli hänen onnensa turvattu, ajatteles, niin vähällä! Annoin ne hänelle sinun nimessäsi. Kun hän palaa, aikoo hän naida Jennynsä.

"En tiedä oikein, uskallanko lähettää sinulle tämän kirjeen. Jos ajattelen, että olisin sinun sijassasi ja että saatuani tällaisen kirjeen minun pitäisi yhdessä kohti odottaa voimatta rientää sinua vastaan, niin tiedän, että minun olisi miltei mahdoton sietää odotusta ja että mieluummin olisin ilman tietoja tulostasi. Enkä sittenkään voi olla ilmoittamatta sinulle, että palaan, Cécile, palaan! Odota minua!

"En enää heitä hyvästiä. Viikon kuluttua lähden täältä, rientääkseni sinun luoksesi. Näkemiin asti siis, Cécile, näkemiin! Ennenkuin arvaatkaan, olen luonasi. Kun saat kirjeeni, olen jo tulossa.

Henrik."

XXI LUKU.

Morsiuspuku.

On helppo arvata minkä vaikutuksen sellainen kirje teki nuoreen tyttöön. Hän lankesi polvilleen ristiinnaulitunkuvan eteen; sitten lausuttuaan rukouksensa ja kiitoksensa hän riensi markiisittarelle ilmoittamaan tätä iloista uutista. Markiisitar luki paraikaa uutta romaania, jonka rakkausjutut olivat hänestä paljon mieltäkiinnittävämmät kuin Cécilen jokapäiväiset ilot ja surut. Kumminkin hän onnitteli tavallista hellemmin ja suuteli Cécileä otsalle.

— Näetkö nyt, lapseni, sanoi hän, että äitivainajasi naimistuumat olivat kaikkea järkeä vailla ja että minä yksin olin oikeassa. Minua sinun siis tulee kiittää onnestasi. Älä koskaan unohda sitä, lapseni.

Cécile palasi raskain mielin omaan huoneeseensa. Tuo äitiä koskeva nuhde hetkellä, jolloin häntä kohtasi niin suuri onni, kouristi hänen sydäntänsä. Äsken hän oli langennut polvilleen kiittääkseen Jumalaa; nyt hän polvistui toisen kerran pyytääkseen anteeksi äidiltään.

Sitten luettuansa taas uudestaan kirjeen tarttui hän jälleen työhönsä.

Puku olikin nyt valmistumaisillaan, ja kaikesta päättäen Cécile ei näyttänyt laskuissaan erehtyneen. Viikoksi siinä vain enää oli työtä, ja viikon kuluttua Henrik oli tuleva. Viimeinen kukka oli valmistuva yhdeksän kuukautta sen jälkeen kuin ensimäinen oli pantu alulle.

Totta oli mitä Henrik oli kirjoittanut. Kovin pitkiksi odotuksen tunnit jo tänä ensimäisenä päivänä kävivät. Mutta sittenkin ne verkalleen vierivät, ja joutui ilta ja yö. Cécile ei saanut unta silmiinsä. Joka kerta kun ohitse vierivien vaunujen räminä tärisytti ikkunaruutuja, hän hypähti vuoteestaan. Olihan Henrik sanonut, että Anna-Bell oli mainio purjehtija ja että hän kenties saapuisi kirjeen kanssa yhtaikaa. Mutta mieletöntähän oli sellaista toivoa. Olihan päinvastoin hyvinkin mahdollista, että odottamattomat seikat viivyttäisivät laivaa matkalla. Eihän kannattanut toden perästä odottaa ennenkuin viikon kuluttua. Mutta sittenkin vähinkin liike portaissa sai hänet juoksemaan ovelle, vähinkin hälinä kadulla ikkunaan.

Seuraava päivä kului Cécileltä samalla tavalla ja samaten sen jälkeinen ja sitä seuraavat. Viikon viimeinen päivä oli hänelle oikea kidutus. Edellisenä iltana hän oli lopettanut morsiuspuvun, ja kirjauksen viimeinen kukka oli loistavana ja riemuitsevana puhjennut hänen sormiensa kosketuksesta. Mutta tämäkin päivä kului häneltä niinkuin muutkin. Kahdesta lähtien myöhäiseen yöhön asti Cécile istui ikkunansa ääressä, katse kiintyneenä St.-Honoré-kadun kulmaan, mistä Henrikin hänen mielestään piti ilmestyä, niinkuin hän oli sinne kadonnutkin.

Hänen siinä istuessaan hänet valtasi tuollainen outo tunnelma, joka on meille todisteena siitä, ettei aika ole itsessään mitään, tyhjä sana vain. Nuo pitkät, odotuksessa kuluneet päivät tuntuivat hänen mielestään katoavan, ikäänkuin ei niitä olisi ollutkaan ja ikäänkuin Henrikin lähtö olisi tapahtunut edellisenä iltana ja koko yhdeksän kuukautta kestänyt matka olisi ollut unennäköä vain.

Yö kävi yhä pimeämmäksi, mutta taivas oli kirkas, eikä Cécile hievahtanut paikaltaan, ennenkuin päivä alkoi koittaa. Silloin vasta hän murtuneena väsymyksestä, raskain mielin ja itku kurkussa heittäysi vuoteelleen.

Hän nukkui levottomasti. Yhtämittaa hän säpsähti unestaan luullen kuulleensa ovikelloa soitettavan. Ja tätä yötä seurasi päivä, joka kului samassa tuskallisessa odotuksessa kuin edellinen.

Silloin hän päätti turvautua järkeensä. Eihän laivojen kulku tapahdu niinkään edeltäpäin määrättyjen sääntöjen mukaan. Kaikenlaisista seikoistahan se on riippuvainen. Nuo kuuman ilmanalan niin tavalliset tyvenet olivat voineet viivyttää Anna-Bellin lähtöä päiviä, jopa viikkokausiakin. Cécile päätti malttaa mielensä ja olla kolme päivää kokonaan odottamatta. Mutta mitä tuli hänen tehdä näinä kolmena päivänä?

Hän otti morsiuspukunsa esille ja päätti täydentää mallia ompelemalla vieläkin kukkavihkon jokaiseen kiehkuraan.

Nuo kolme päivää kuluivat, ja niitä seurasi vielä neljä, ja viikko oli täysi. Tämän viikon kuluessa Cécile sai kukkavihkonsa valmiiksi.

Nyt oli jo kulunut kaksi viikkoa yli sen ajan, jolloin Henrikin olisi pitänyt tulla kirjeen mukaan, ja Cécilen maltittomuus alkoi muuttua levottomuudeksi.

Silloin kaikki kiihtyneen mielikuvituksen tuottamat kauhut alkoivat hätyyttää häntä. Tuo ääretön meri, jonka kumea kohina Boulognessa oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen, tuo ärjyvä meri oikkuineen, myrskyineen ja kuohuvine aaltoineen, mitä se oli tehnyt Henrikille ja Anna-Bellille?

Odotus ja levottomuus kiduttivat häntä alituisesti päivällä, mutta yöllä ne vasta oikein kovalle ottivat. Tuo ainainen ajatus, joka Cécilen valvoessa kumminkin oli järjen hallitsema, paisui yöllä mahtavaksi hirviöksi, joka vaivasi häntä unessakin näyttäen hänelle milloin äidin, milloin sulhasen tuhansien vaarojen uhkaamana, niin että hän heräsi kauhuun ja itkun puistatuksiin.

Henrik oli jo myöhästynyt kokonaisen kuukauden.

Täyttääkseen tyhjät tuntinsa ja viihdyttääkseen kipeää sydäntään Cécile turvautui morsiuspukuunsa siroittaen reunuskiehkurain välisen pohjan kukkavihkoja täyteen.

Mutta ei aikaakaan, niin tuli uusia huolia entisten lisäksi. Markiisitar jatkoi entistä elämäänsä huolettomassa itsekkyydessään välittämättä vähääkään tulevaisuudesta. Kerran kun Cécile avasi laatikon, missä hänen isoäidillään oli kaikki rahansa, huomasi hän kauhukseen, että koko heidän omaisuutensa oli huvennut tuhanteenviiteensataan frangiin.

Hän riensi markiisittaren luo ja selitti hellä varoen tälle aseman ja siitä johtuvat pelkonsa.

— No ei hätää, sanoi markiisitar, riittävät kai nämä rahat vielä kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi, ja siihen mennessä Henrik jo palaa.

Cécile avasi suunsa sanoakseen: "Niin, mutta jos hän ei palaakaan", mutta nämä sanat eivät päässeet hänen huuliltaan. Oliko hänellä oikeutta epäillä näin Jumalan armoa? Hänestä tuntui, että epäillessään hän itse manasi onnettomuuden esiin. Hän palasi omaan huoneeseensa, mieli isoäidin vakaumuksen rauhoittamana.

Ja todellakin, miksi Henrik ei palaisi? Eihän vielä ollut niin pitkää aikaa kulunut. Henrik oli muutamia viikkoja myöhästynyt, siinä kaikki. Olihan Henrik pelännyt, ettei Anna-Bell pääsisi määräpäivänä lähtemään, ja niin kai oli käynytkin. Henrik oli epäilemättä nyt matkalla, lähestyi kenties jo Englantia tai saapui Ranskaan. Kenties hän jo oli tulossa, ennenkuin uusi morsiuspuvussa aloitettu työ oli ehtinyt valmistua.

Kolme kuukautta kului näin. Puku oli jo ommeltu kukkavihkoja täyteen, ja ihmeellisen kaunis siitä oli tullutkin. Ne, jotka näkivät sen, väittivät sitä liian komeaksi ihmislapsen kannettavaksi. Loretten tai Mont-Carmelin kirkon pyhälle neitsyelle se olisi ollut lahjoitettava.

Cécile päätti nyt täyttää lomat vihkojen välillä yksityisillä kukilla.

Eräänä aamuna Aspasia neiti tuli Cécilen huoneeseen, jossa hän ei juuri koskaan käynyt.

— Mitä nyt, neiti Aspasia! huudahti Cécile. — Onko isoäidille tapahtunut jotain?

— Ei toki, mitään, Jumalan kiitos, vastasi tämä. — Mutta laatikossa ei ole enää ollenkaan rahoja, ja minä tulin neidiltä kysymään mistä minä niitä otan.

Cécilen otsalle nousi kylmä hiki. Nyt siis tuo pelätty hetki oli käsissä.

— Hyvä on, sanoi hän. — Käyn puhuttelemassa isoäitiä asiasta.

Cécile meni isoäitinsä luo.

— Mitä nyt on tehtävä, isoäiti? sanoi hän. — Nyt on käynyt niinkuin minä ennustin.

— Missä suhteessa, lapseni? kysyi markiisitar.

— Rahat ovat lopussa, eikä Henrik vielä ole palannut.

— Oh, kyllä hän palaa, lapseni, aivan varmaan hän palaa.

— Mutta siihen mennessä, isoäiti, mitä meidän on tehtävä?…

Markiisitar katsahti käteensä. Hänellä oli pikkusormessaan sormus, jonka kantana oli timanttikehän ympäröimä, soikea medaljongi.

— Öh, sanoi hän, en minä mielelläni eroaisi tästä sormuksesta, mutta mitäpä sille taitaa.

— Isoäiti kulta, sanoi Cécile, eihän teidän tarvitse erota muusta kuin timanteista vain. Voimmehan panettaa kultakehän timanttikehän sijaan, ja sitten saatte sormuksenne takaisin.

Markiisitar huokasi vielä kerran, sillä timantit ne juuri olivatkin hänelle rakkaat. Mutta hän veti sormuksen sormestaan ja antoi sen Cécilelle.

Nuorella tytöllä ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut uskoa sormuksen myymisen, ja vaikka hänellä olisi ollutkin, ei hän olisi tahtonut ilmaista kenellekään, että puute oli pakoittanut hänet sellaiseen toimenpiteeseen, kaikkein vähimmän Aspasia neidille. Hän meni sentähden itse hakemaan sille ostajaa. Jalokivikauppias, jonka puoleen hän kääntyi, antoi kivistä kahdeksansataa frangia luvaten panna sormuksen jälleen käyttökuntoon laittamalla kultakehän timanttikehän sijaan.

Tästä hetkestä lähtien Cécile ymmärsi, että entisestä onnettomuudesta oli kasvanut uusi onnettomuus, jonka torjumiseen hänen täytyi varustautua, kun hän ei voinut mitään edellistä vastaan. Kun hän muutaman päivän kuluttua meni sormusta hakemaan, otti hän mukaansa korko-ompelumallejaan näyttääkseen niitä kauppiaalle, jonka rehelliset kasvot olivat herättäneet hänessä luottamusta, ja kysyäkseen tältä, eikö hän tietänyt mitään käsityötarpeiden kauppaa, josta hän voisi saada piirustustyötä. Kauppias haetti vaimonsa katsomaan, ja ihastuneena malleihin tämä lupasi puhua Cécilen puolesta eräälle tuttavalleen. Kolmen päivän kuluttua Cécile sai työtä, joka tuotti hänelle kuusi tai kahdeksan frangia päivässä.

Siitä lähtien ei mikään muu huoli estänyt Cécileä omistamasta kaikki ajatuksensa Henrikille.

Aika kului, eikä Henrikkiä kuulunut. Neljä kuukautta oli jo vierähtänyt siitä, kun hänen olisi pitänyt tulla. Cécile ei enää nauranut, Cécile ei enää itkenyt, Cécile tuntui muuttuvan yhä enemmän kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Hänen surunsa tuntui paatuvan sydäntä ympäröiväksi jääkuoreksi, niin että tunteetkin jäätyivät ja kuolivat. Joskus vielä tuo jäätynyt sydän säpsähti, kun ovikello soi siihen aikaan, jolloin kirjeenkantaja ennen oli tullut. Mutta kello ei kajahtanut entisellä äänellään, ja Cécile painui takaisin tuolilleen, josta hän jo puoleksi oli noussut. Ja hän tarttui uudestaan neulaansa jatkaakseen morsiuspukunsa kirjaamista, joka työ oli käynyt hänelle miltei elämänehdoksi. Kangas täyttyi kukilla. Joka päivä siihen ilmestyi uusia, toiset toisiaan ihanampia. Eikä kirjettä kuulunut! Eikä mikään viesti palauttanut hymyä lapsi paran huulille tai kyyneleitä hänen silmiinsä.

Näiden kolmen kuukauden vieriessä sormuksesta saadut rahat olivat kulutetut, mutta sitä ei kukaan huomannut, kun Cécilen ansiot riittivät talouden pienten menojen suorittamiseen. Viikottain Cécile sai nostaa neljä- tai viisikymmentä frangia työstään eikä hänen kuitenkaan tarvinnut siihen käyttää niin tarkasti aikaansa, ettei häneltä olisi riittänyt pari tuntia päivässä morsiuspuvun kirjaamiseen. Hänestä tuntui, että niin kauan kuin kankaassa vielä oli sijaa uusille kukille, niin side, joka sitoi häntä menneisyyteen, ei ollut vielä katkennut, eikä toivo vielä kokonaan rauennut.

Saapuipa sitten vihdoinkin päivä, jolloin ei enää ollut mahdollista lisätä malliin mitään. Kaikki, vähimmätkin välit olivat täytetyt. Puku oli valmis.

Eräänä aamuna Cécile levitteli sitä polvillaan pudistaen surullisena päätään. Vaikka hän kuinka olisi hakenut, ei hän löytänyt siitä tilaa vähimmällekään kukalle tai koukerolle. Silloin äkkiä ovikello kilahti. Cécile hypähti tuoliltaan. Tällä kertaa hän oli tuntenut kirjeenkantajan.

Ja niin olikin. Cécile sai kirjeen, mutta nimi ei ollut Henrikin kirjoittama. Se oli suuri neliskulmainen ministeristön leimalla varustettu kirje. Cécilen käsi vavahti ottaessaan sen.

— Mitä tämä on? kysyi hän melkein kuulumattomalla äänellä.

— En tiedä, neiti, vastasi kirjeenkantaja, mutta eilen meidät kutsuttiin kaikki poliisiviraston puolesta koolle ja meiltä tiedusteltiin, tiesikö kukaan neiti Cécile de Marsillyn osoitteen. Minä vastasin, että joku aika sitten olin vienyt useampia kirjeitä sen nimiselle neidille ja että hänen osoitteensa silloin oli Coq-Saint-Honoré-katu N:o 5. Osoite kirjoitettiin muistiin ja tänään minulle annettiin tämä kirje teille tuotavaksi. Se on meriministeristöstä.

— Voi hyvä Jumala! kuiskasi Cécile, mitähän tämä sisältää?

— Hyviä uutisia toivottavasti, neiti, sanoi kirjeenkantaja ja lähti.

Cécile katsoi kirjettä kauan uskaltamatta avata sitä. Vihdoinkin hän mursi sinetin ja luki.

"Kauppalaivan Anna-Bellin kannella. Laivanpäällikkö kapteeni John
Dickins.

"Tänään, maaliskuun 28 päivänä 1805, kolmen aikaan iltapäivällä, ollessamme Azorien tasalla 32:sen leveysasteen ja 42:sen pituusasteen kohdalla, minun, Anna-Bell nimisen prikin ensimäisen perämiehen, Edvard Thomsonin ollessa vahdinpidossa kannella, toinen perämies tuli ilmoittamaan, että kreivi Charles Henrik de Sennones, merkitty matkustajaluetteloon numerolla yhdeksän, oli juuri kuollut.

"Lääketieteen kandidaatti, herra Williams Smithin seuraamana menin hyttiin N:o 5, jossa tapasin kuolleen ja tunsin hänet yllämainituksi herra Charles Henrik de Sennones'iksi.

"Todistaja Samuel ilmoitti minulle silloin, että viisi minuuttia vailla kolme herra Henrik de Sennones oli heittänyt henkensä hänen nähden, että hän, Samuel, tullakseen vakuutetuksi siitä, että henki todellakin oli lähtenyt, oli pitänyt peiliä hänen suunsa edessä sekä että hän, nähdessään, että lasi pysyi puhtaana ja että hengitys siis oli lakannut, oli mennyt ilmoittamaan esimiehelleen kuolemantapauksen.

"Ruumiinavauksessa matkustaja, herra Williams Smith, lääketieteen kandidaatti, joka oli hoitanut sairasta, antoi seuraavan lausunnon:

'Minä allekirjoittanut Williams Smith vannon sieluni ja omantuntoni kautta, että kreivi Charles Henrik de Sennones on kuollut keltakuumeeseen, jonka hän epäilemättä on saanut ollessaan Guadeloupessa, että kolme päivää sitten ensimäiset oireet huomattiin ja että kuume on ollut niin ankara, että hoidosta ja lääkkeistä huolimatta sairas heitti henkensä tänään kello viisi minuuttia vailla kolme.'

"Minkä lausunnon perustuksella tämä pöytäkirja on laadittu ja asianomaisilla allekirjoituksilla varustettu.

"Pöytäkirja laadittu Anna-Bellin kannella yllämainittuna päivänä, kuukautena ja vuotena.

"Allekirjoitukset:

"John Dickins, laivan kapteeni; Edvard Thomson, ensimäinen perämies;
Williams Smith, lääketieteen kandidaatti.

"Mitä todistajaan, yllämainittuun perämieheen tulee, pani hän puumerkkinsä, koska hän ei sanonut osaavansa kirjoittaa."

Luettuansa tämän kirjeen Cécile päästi huudon ja kaatui lattialle tajuttomana.

XXII LUKU.

Onnettomuus onnettomuuden jälkeen.

Cécile toipui hajusuolojen kitkerästä hajusta, joita Aspasia neiti oli tuonut hänelle. Hänen huutonsa oli kuulunut markiisittaren huoneeseen saakka, ja tämä oli lähettänyt kamarineitsyensä tiedustelemaan mitä oli tapahtunut.

Hetken kuluttua markiisitar, nähden ettei Aspasia neiti palannut, tuli itse katsomaan.

Vaikkei Cécilen suhde markiisittareen ollut hellimpiä, heittäysi hän isoäitinsä sylin ojentaen hänelle tuon hirveän pöytäkirjan, joka yhdellä iskulla oli lyönyt sirpaleiksi kaikki hänen unelmansa ja toiveensa, ja toisti kerta toisensa perästä:

— Kuollut! Kuollut! Kuollut!

Mitä markiisittareen tulee, hän lysähti kokoon tuon masentavan uutisen kuullessaan. Jo ensi silmäyksellä hänelle selveni mitä kauheita seurauksia tästä iskusta oli hänelle ja hänen lapsenlapselleen. Kaikki hänen tulevaisuuden toiveensa, lepo, mukavuus ja ylellisyyden nautinnot olivat olleet Henrik de Sennones'ista riippuvaiset. Hän oli perustanut kaikki laskelmansa viimeiseen Guadeloupesta saapuneeseen kirjeeseen, jossa Henrik oli tehnyt selkoa rahallisesta asemastaan. Ja nyt oli kaikki hukassa. Henrik oli kuollut, timantit myydyt, onnettoman perheen kaikki tulolähteet ehtyneet. Heillä ei ollut enää mitään jäljellä, ei kerrassaan mitään, varsinkaan ei markiisittaren mielestä, sillä hän ei tietänyt mitään Cécilen ansioista, joista perhe jo pari kuukautta oli elänyt. Aspasia neiti yksin oli arvannut mistä rahat saatiin ja oli, peläten köyhyyttä, ilmoittanut markiisittarelle haluavansa erota palveluksesta ja lähteä maalle lepäämään muka huonontuneen terveytensä tähden.

Markiisittaren suru oli suurempi kuin Cécile olisi voinut odottaa, ja lapsiparka, joka ei voinut aavistaakaan tämän surun todellisia vaikutteita, tunsi siitä lievennystä. Nähdessään isoäidin horjuvan heitä kohdanneen iskun kovuudesta Cécile koetti karaistua tukeakseen häntä. Aspasia neidin avulla hän saattoi markiisittaren takaisin hänen huoneeseensa ja auttoi hänet vuoteeseen.

Mutta Cécile ei voinut tyytyä tähän kylmään ja viralliseen tiedonantoon. Hän tahtoi tarkempia tietoja sulhasensa kuolemasta ja halusi selitystä siihen, mitä tietä kirje oli ministeristöön saapunut. Sanalla sanoen, lapsi parka ei vielä suostunut uskomaan, vaan vaati suullisia todisteita.

Kirjeissä oli meriministeristön leima. Sinne hänen siis oli kääntyminen, jos mieli päästä asian perille.

Hän jätti isoäitinsä Aspasia neidin huostaan, heitti kiireesti harson hattunsa ympäri ja pisti vasta saapuneen tuhoisan kirjeen taskuunsa; sitten hän kiiruhti portaita alas ja heittäytyi ajurinvaunuihin käskien ajaa meriministeristöön.

Saavuttuaan portille hän näytti kirjeensä ovenvartijalle ja kysyi mistä toimistosta se oli lähtenyt. Hänelle vastattiin, että se tuli sihteerinvirastosta.

Cécile meni sinne ja pyysi puhutella sitä virkamiestä, jonka lähettämä kirje oli.

Virkamies ei ollut vielä saapunut. Cécilen täytyi odottaa. Liikkumattomana ja kylmänä hän siellä istui, silmät kuivina. Hän ei ollut vuodattanut kyyneltäkään siitä asti, kun kirje oli hänelle annettu.

Vihdoin virkamies saapui. Hän selitti nuorelle tytölle, että kirje oli tullut Plymouthista, jonka satamaan Anna-Bell oli laskenut ankkurinsa palattuaan Guadeloupesta ja että sitä oli seurannut näin kuuluva tiedonanto:

"Kun kreivi Henrik de Sennones kuoli Anna-Bell laivalla maaliskuun 28 p:nä 1805 ja kun hänellä ei meidän tietääksemme ole sukulaisia Englannissa, pyydämme Ranskan hallitusta ilmoittamaan hänen kuolemastaan neiti Cécile de Marsillylle, josta hän on usein puhunut laivan luotsille Samuelille sanoen mainitun neidin olevan hänen kihlatun morsiamensa. Kaikesta päättäen mainittu neiti asuu Ranskassa.

"Myötäliitetään kuolemantapausta todistava pöytäkirja."

Cécile kuunteli kaikkia näitä yksityiskohtia murtunein mielin, mutta kasvot kylminä ja jäykkinä kuten ennenkin. Hän kysyi virkamieheltä, tiesikö hän minne ruumis oli pantu.

Virkamies vastasi, että kun laivassa merimies tai matkustaja kuolee, ei ruumista pidetä laivassa, vaan se heitetään muitta mutkitta mereen.

Cécilestä tuntui, ikäänkuin hän näkisi salamanvälähdyksen valaisemana äärettömän valtameren kohisevan ja lainehtivan sellaisena kuin se oli näyttäytynyt hänelle hänen kävellessään Henrikin kanssa Boulognen rantakalliolla.

Hän kiitti virkamiestä saamistaan tiedoista ja lähti.

Kaikki oli nyt selvinnyt. Tuo pitkä aika, joka oli kulunut Henrikin kuolinpäivästä siihen hetkeen, jolloin ilmoitus oli saapunut hänelle ja jonka hän oli viettänyt tuskallisessa odotuksessa, oli virastolta kulunut hänen osoitteensa tiedustelemiseen. Virasto oli siinä suhteessa, noudattanut tavallista tapaansa, kun on kysymys vähäpätöisistä yksityisiä koskevista tiedonannoista. Sanomalehtiin oli pantu ilmoituksia, jotka eivät koskaan saapuneet Cécilen tietoon, hän kun ei sanomalehtiä lukenut. Sitten vihdoinkin oli keksitty kysyä kirjeenkantajilta, ja yksi niistä oli muistanut tuoneensa puolitoista vuotta sitten kirjeitä Cécile de Marsilly nimiselle neidille, jonka osoite oli Coq-Saint-Honoré-katu N:o 5. Eipähän siinä mitään sen kummempaa ollut.

Cécile palasi kotiin, nousi portaita viidenteen kerrokseen ja aikoi soittaa, mutta huomasi samassa, ettei ovi ollutkaan lukossa. Otaksuen, että Aspasia neiti oli pistäytynyt jonkun naapurin luona käymään, meni hän sisään sulkematta hänkään ovea.

Ensi työkseen hän meni markiisitarta katsomaan. Tämä makasi vuoteessaan ja tuntui nukkuvan.

Cécile poistui hiljaa ja meni omaan huoneeseensa.

Siellä hän meni suoraan kirjoituspöytänsä ääreen, jonka laatikkoon hän oli kätkenyt ainoan aarteensa, Henrikin kirjeet.

Niistä hän valitsi yhden, jonka Henrik oli kirjoittanut Boulognesta, ja luki seuraavan sivun:

"Kuinka näyttääkään meri suurelta ja kauniilta, kun katselemme sitä sydän täynnä rakkauden suurta ja kaunista tunnetta! Sopusoinnussa se tuntuu olevan kaikkien jalojen ja ylevien ajatuksien kanssa. Se kohottaa meidät maasta taivaaseen ja johtaa mieleemme Jumalan suuruuden ja ihmisen kurjuuden.

"Ah, tällä hetkellä, Cécile — suokoon Jumala minulle anteeksi tämän ajatuksen, jos se johtuu jumalattomasta ylpeydestä — uskallan väittää, ettei mikään tässä maailmassa, ei edes kuolemakaan, pysty eroittamaan meitä toisistamme. Yhtyy ja sekoittuuhan kaikki luonnossa, tuoksut tuoksuihin, pilvet pilviin, elämä elämään; miksei kuolema sitten yhtyisi kuolemaan? Ja koska kaikki yhtyessään hedelmöittyy, miksikä kuolema yksin, joka on luonnon elämisen ehto ja rengas iäisyyden ketjussa, miksikä kuolema yksin olisi hedelmätön? Jumala ei olisi luonut kuolemaa ainoastaan hävityksen välikappaleeksi, ja ellei se, eroittaen ruumiit, yhdistäisi sieluja toisiinsa.

"Ja sentähden, Cécile, ei kuolemakaan pysty meitä eroittamaan, sillä sanotaanhan raamatussa, että Herra on voittanut kuoleman.

"Ja sentähden, Cécile, on jäähyväisissäni jälleennäkemisen toivoa, sillä tiedän tapaavani sinut jälleen, jos en tässä maailmassa, niin varmaankin tulevassa."

Niin on, kuiskasi Cécile. Oikeassa olet, Henrik. Näkemiin asti.

Tällä hetkellä Cécile kuuli huudon markiisittaren huoneesta. Hän lähti juoksemaan sinnepäin ja tapasi käytävässä Aspasia neidin, joka kalpeana ja vapisevana tuli häntä vastaan.

— Mitä on tapahtunut? huudahti Cécile.

Mutta Aspasia neiti ei osannut vastata mitään. Silloin Cécile juoksi isoäitinsä huoneeseen.

Markiisittaren pää oli luisunut tyynyltä, ja toinen käsi riippui hervotonna vuoteesta.

— Isoäiti kulta! huudahti Cécile tarttuen hervottomaan käteen.

Käsi oli kylmä.

Cécile nosti pään takaisin vuoteelle ja suuteli sitä kerta toisensa perästä rukoillen vastausta. Mutta turhaan. Vastausta ei kuulunut, ja käsi pysyi kylmänä. Markiisitar oli kuollut.

Aspasia neidin ollessa hetkisen ulkona markiisitar oli saanut halvauksen ja oli jo silloin ollut hengetönnä, kun Cécile, kotiin tultuaan, oli käynyt hänen huoneessaan ja luullut hänen nukkuvan.

Mutta hän oli kuollut kipua tuntematta, valitusta päästämättä, liikettä tekemättä; hän oli kuollut, niinkuin hän oli elänytkin, ajattelematta kuolemaa, yhtä vähän kuin hän oli eläessään elämää ajatellut. Hän oli kuollut hetkellä, jolloin elämä ensimäisen kerran oli muuttumaisillaan hänelle raskaaksi ja katkeraksi.

Merkillistä on, että kun sama henkilö yhtä aikaa joutuu kahden onnettomuuden alaiseksi, auttaa toinen näistä onnettomuuksista häntä toista kestämään. Cécilekin olisi kenties hetkeä aikaisemmin iäksi murtunut häntä kohdanneen ensimäisen iskun johdosta, mutta nyt hän ponnahti pystyyn uuden iskun sattuessa.

Ja mahdollista on sitäpaitsi, että isoäidin kuolema oli hänelle huojennukseksi, sillä se helpoitti hänelle erään tuuman toteuttamista, jota hän oli alkanut hautoa saatuaan tiedon Henrikin kuolemasta.

Kun Aspasia neiti näki, että markiisitar oli kuollut, sanoi hän surevansa niin suuresti, ettei tahtonut hetkeksikään enää jäädä taloon.

Cécile nousi isoäitinsä vuoteen äärestä, niissä oli polvillaan rukoillut, maksoi kamarineitsyelle hänen saatavansa ja kiitti häntä hänen monista markiisittarelle osoittamistaan palveluksista, joita ei voinut rahassa arvostella.

Sitten hän kääntyi talonomistajan puoleen pyytäen häntä pitämään huolta kaikista kuolemantapauksesta johtuvista toimenpiteistä. Tämä suostui mielellään auttamaan häntä, sillä nuori tyttö, vaikkei hän juuri lähestynyt ketään, oli siivolla ja hiljaisella käytöksellään voittanut kaikkien talon asukkaiden rakkauden ja kunnioituksen.

Saatuansa kaikki asiat selville Cécile meni omaan huoneeseensa ja otti morsiuspukunsa esille. Tämän nähdessään hän vihdoinkin puhkesi kyyneliin, onneksi kyllä, sillä tuo pidätetty suru oli jo vähällä hivuttaa tuhkaksi hänen sydämensä. Itkettyään kauan morsiuspuku pölyillään, suudeltuaan jokaista sen kukkaa, rukoiltuaan taivaalta rohkeutta ja kuiskattuaan monta kertaa lemmittynsä nimeä hän heitti vielä kerran hunnun päähänsä ja meni ulos.

Aspasia neidin palkan maksettuaan ei Cécilellä enää ollut rahoja ollenkaan, ja saadakseen isoäitinsä hautaan hänen täytyi turvautua viimeiseen keinoon: myydä morsiuspukunsa.

Hän riensi sen kauppiaan luo, joka osti häneltä hänen piirustuksensa, ja levitteli hänen nähtäväkseen tuon ihmeellisen teoksen, jonka valmistaminen oli kysynyt niin paljon kärsivällisyyttä, ahkeruutta ja taitoa. Mutta kauppias kieltäytyi heti ostamasta sitä sanoen, ettei hän voinut maksaa siitä tarpeeksi suurta hintaa. Muualle oli Cécilen kääntyminen.

Jo samana iltana Cécile kävi muutamien kauppiaan neuvomien henkilöiden luona pukua kaupittelemassa, mutta turhaan.

Seuraavana päivänä markiisitar haudattiin. Talonomistaja, joka luuli, ettei perhe ollut aivan varaton, oli ottanut Cécilen puolesta suorittaakseen kaikki hautajaismenot.

Sitten Cécile taas lähti matkalle pukuansa kaupittelemaan. Olemme jo kertoneet kuinka hän, käytyään turhaan monessa paikassa, vihdoinkin tuli Fernanden luo ja kuinka prinssi, heltyneenä hänen kyynelistään ja tehdäkseen Fernandelle mieliksi, osti tuon ihmeellisen puvun maksaen siitä Cécilen vaatiman hinnan.

Rahat saatuaan Cécile kutsui luokseen talonomistajan ja maksoi hänelle sekä hautajaismenot että vielä suorittamatta jääneen vuokran sanoen tahtovansa muuttaa pois jo seuraavana päivänä.

Mutta talonomistajan pyynnöistä huolimatta Cécile ei suostunut ilmoittamaan minne aikoi mennä.

Cécile pysyi sanassaan. Seuraavana päivänä hän katosi talosta teille tietymättömille.

Jonkun aikaa vielä puhuttiin Cécilen pienessä tuttavapiirissä hänen katoamisestaan ja ihmeteltiin minne hän oli joutunut. Mutta vähitellen väsyttiin koko asiaan, ja kun ei Cécileä enää koskaan kuulunut, joutui hän kokonaan unohduksiin.

XXIII LUKU.

Loppu.

Kolme kuukautta vastakerrottujen tapauksien jälkeen kaunis kauppalaiva kiiti Antillien saaria kohti kuumalle vyöhykkeelle ominaisten pasaadituulien purjeita pullistaessa.

Tämä laiva ei ollut muu kuin vanha tuttavamme Anna-Bell, joka täydessä lastissa purjehti Lontoosta Guadeloupea kohti.

Se oli jo ollut kaksi viikkoa matkalla, kun viiden aikaan iltapäivällä vahtia toimittava laivamies kaikuvalla äänellä ilmoitti:

— Maata näkyvissä.

Tämä huuto, joka aina tekee yhtä valtavan vaikutuksen niin hyvin matkustajiin kuin laivamiehiinkin, houkutteli heti kaikki kannelle.

Matkustajien joukossa oli nuori yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen ikäinen tyttö, joka vilkkaasti lähestyi luotsia sanoen:

— Hyvä Samuel, pettivätkö korvani, vai onko maata todellakin näkyvissä?

Samuel otti lakin päästään ja vastasi:

— Olette kuullut oikein, neiti Cécile. Maata on todellakin näkyvissä.

— Mitä maata se on? kysyi nuori tyttö.

— Azorit, vastasi luotsi.

— Vihdoinkin! huokasi nuori tyttö, vajoten hetkeksi ajatuksiin, katse kaukana ja surunvoittoinen hymy huulilla. Sitten kääntyen uudestaan luotsin puoleen hän jatkoi:

— Lupasittehan näyttää minulle sen paikan, missä Henrikin ruumis heitettiin mereen, eikö totta, Samuel?

— Lupasin kyllä ja sanassani pysyn, kun niin pitkälle joudumme.

— Onko sinne vielä pitkälti?

— Noin neljäkymmentä meripenikulmaa.

— Noin neljän tunnin kuluttua siis kuljemme siitä ohitse?

— Niin, ja aivan samasta paikasta. Luulisinpä melkein, että laiva tietää tiensä ja ettei se tahdo askeltakaan siitä poiketa.

— Tiedätte varmaan, ettette erehdy?

— Tiedän kyllä, neiti. Se kyllä näkyy saarien asemasta, ja yö on kirkas, niin että voitte olla aivan huoletta.

— Hyvä on, Samuel. Kutsukaa minua puoli tuntia ennen paikalle saapumistamme.

— Kutsun kyllä, vastasi merimies.

Nuori tyttö sanoi hyvästi ja palasi kannen alle kadoten hyttiinsä.

Tuntia myöhemmin päivälliskello soi. Matkustajat riensivät ruokasaliin. Cécile yksin ei tullut. Mutta sitä tuskin kukaan huomasi, sillä hänet nähtiin harvoin pöydässä muitten kanssa. Kapteeni lähetti kysymään, tahtoiko hän päivällistä omaan hyttiinsä, mutta hän vastasi, ettei häntä haluttanut syödä. Laiva kiiti yhä eteenpäin voimakkaan tuulen ajamana kulkien kymmenen solmunväliä tunnissa, joten lähestyttiin nopeasti Azoreja. Matkustajat olivat jo nousseet pöydästä ja kävelivät nyt kannella nauttien illan viileydestä.

Kapteeni John Dickins ja luutnantti Edvard Thomson seisoivat puhellen komentosillalla, katse kiinnitettynä merestä kohoavaan saariryhmään. Samuel seisoi entisellä paikallaan peräsimen tankoon nojautuneena, syviin mietteisiin vaipuneena. Aika-ajoin upseerit katsahtivat häneen ja vihdoin he alkoivat häntä puhutella.

— Eikö totta, Samuel, hän se on?

— Puhutteko hänestä, josta Henrik herra aina minulle kertoi.

— Niin, hänestä, jota sanoitte Cécileksi.

— Hän se on, vastasi luotsi.

— Näettekö nyt, Edvard, että olin oikeassa? sanoi kapteeni.

— Mitä hänellä on Guadeloupessa tekemistä? kysyi luutnantti.

— No, onko se nyt sitten niin ihmeellistä? vastasi Samuel. — Olihan Henrik herralla Guadeloupessa setä, joka kuuluu olevan äärettömän rikas. Hänen luokseen hän kai menee.

Upseerit lähtivät uudelleen liikkeelle, ja Samuel jäi yksin.

Illan tunnit kuluivat toinen toisensa perästä. Matkustajille tarjottiin teetä kannella, ja Cécileltä käskettiin kysyä, eikö häntäkin haluttanut ottaa jotakin.

Mutta hän vastasi nytkin, ettei hänen ollut nälkä.

Näillä seuduilla päivä äkkiä sammuu, niin että jo kahdeksan aikaan on pilkkosen pimeä.

Jo yhdeksän aikaan kaikki matkustajat olivat kadonneet kannelta ja menneet levolle. Luotsi ja ensimäinen perämies yksin jäivät, valvomaan laivan tasaista kulkua. Suurina, synkkinä siipinä purjeet paisuivat pimeässä.

Puoli yhdeksän aikaan kuu nousi Azorien takaa kylväen hopeitansa meren kuohuville laineille. Saariryhmä kuvastui nyt selvästi taivaanrannalla pitkänä, mustana juovana.

Alettiin jo lähestyä sitä paikkaa, missä Henrikin ruumis oli heitetty mereen. Samuel muisti lupauksensa ja käski kutsua Cécilen.

Nuori tyttö tuli heti kannelle. Hän oli muuttanut pukua ollen nyt aivan valkoisiin puettu, huntu päässä niinkuin morsiamella.

Samuel katseli häntä ihmetellen. Valkea morsiuspuku valtamerellä keinuvalla laivalla ja keskellä pimeätä yötä teki laivamieheen oudon vaikutuksen.

— Olemme siis jo lähellä, Samuel? kysyi nuori tyttö.

— Olemme, neiti. Puolen tunnin päästä joudumme sinne.

— Ja paikan tunnette, aivanko varmaan?

— Ei ole epäilemistäkään. Vaikka olisin kapteenin koneita käyttänyt, niin en olisi varmempi.

— En ole kysynyt teiltä mitään Henrikin viimeisistä hetkistä, Samuel, mutta tänä iltana haluaisin tietää minkälainen hänen kuolemansa oli.

— Mitä me siitä puhumme, neiti Cécile. Siitä vain joudutte pahalle mielelle, ja minä tulen teille vastenmieliseksi.

— Jos Jenny olisi kuollut, Samuel, kaukana luotanne, ettekö silloin haluaisi kuulla yksityiskohtia myöten hänen kuolemastaan ja ettekö olisi kiitollinen sille, joka teille antaisi noita tietoja?

— Tietysti olisin. Suurelta lohdutukselta se tuntuisi.

— Näettekös nyt, Samuel. Armotonta olisi kieltää minulta noita tietoja.

— Enhän minä toki kielläkään, neiti kulta. Pidinhän niin paljon Henrik herrasta, sillä hän oli aina niin ystävällinen ja hyvä minulle ja antoipa minulle vielä 3,000 frangia kodin perustamista varten, niin että saatoin mennä Jennyn kanssa naimisiin. Häntä minun tulee kiittää nykyisestä onnestani.

— Henrik parka! kuiskasi Cécile. — Hänellä oli niin hyvä sydän.

— Kun herra Smith, lääketieteen kandidaatti, tuli minulle sanomaan, että Henrik herra oli kipeä, panin heti erään laivamiehen sijaani ja menin häntä katsomaan. Voi surkeutta! Edellisenä iltana hän oli ollut hiukan pahoinvointinen, mutta yöllä kuume oli kohonnut, ja kun minä menin hänen luokseen, oli hän jo houreissa. Mutta keskellä houreitaan, neiti, hän tunsi minut ja alkoi puhua minulle teistä, sillä teidän kuvanne, neiti, teidän kuvanne oli ainoa valokohta hänen sekavissa unelmissaan.

— Hyvä Jumala! kuiskasi Cécile kyynelsilmin.

— Niin, ja sitten hän puhui pienestä englantilaisesta kodista ja puutarhan kukista ja Boulognesta. Ja morsiuspuvun hän mainitsi ja kuolinvaatteen, jonka te valmistitte kääreiksi teille kummallekin.

— Henrik parka! Totta hän puhui.

— Jo ensi hetkestä lähtien minä ymmärsin, että hän oli hukassa. Olinhan nähnyt niin monen miehen kuolevan samaan tautiin. Keltakuume ei hevillä päästä kynsistään. Eikä kukaan tahtonut häntä hoitaa, sillä kaikki pelkäsivät tartuntaa, ikäänkuin hänessä olisi ollut rutto. Ja senpätähden sanoin itsekseni: "Samuel, poikani, hädässä ystävä tutaan; sinun on nyt ryhdyttävä toimeen." Menin kapteenin puheille ja sanoin: "Herra kapteeni, pankaa toinen mies minun paikalleni, sillä minun on nyt oltava Henrik herran vuoteen vieressä, josta en hievahda, ennenkuin hän kuolee, poika parka."

— Kiitos Samuel! sanoi Cécile puristaen laivamiehen karkeaa kättä.

— Kapteeni hiukan esteli, sillä niinkuin tiedätte on keltakuume hyvin tarttuva tauti, ja hän pelkäsi minun puolestani. Olen näet luotettava luotsi. Mutta minä sanoin hänelle: "Älkäähän joutavia, herra kapteeni, olemmehan jo niin monta kertaa kulkeneet tätä tietä, että lapsikin ummessa silmin osaisi Plymouthiin takaisin. Tahdon vain sanoa teille, että jos minäkin vuorostani saan taudin ja kuolen, niin minulla on laukussani kolmetuhatta frangia rahoja, Henrik herran antamia. Niistä teidän tulee antaa toinen puoli vanhalle äidilleni, toinen Jennylle." — "Hyvä on, poikani", sanoi hän silloin. "Mene minne sydämesi käskee, äläkä pelkää! Jumala ei hylkää."

Cécile päästi huokauksen ja nosti katseensa taivaaseen.

— Olin ollut vain puoli tuntia poissa, ja jo tällä ajalla Henrik herran tila oli käynyt paljon huonommaksi. Hän ei enää oikein tuntenutkaan minua. Kuume oli hirvittävän kova. Lakkaamatta hän sanoi: "Minä hengitän tulta. Miksikä minun täytyy hengittää tulta?" Ja sitten hän tahtoi juoda. Teistä hän alati puhui, neiti Cécile. Hänet muka tahdottiin eroittaa teistä, mutta turhaa vaivaa! Olittehan te hänen vaimonsa ja kyllä kai te hänet löydätte vaikka mistä piilosta.

— Hän oli oikeassa, Samuel.

— Yö kului sillä tavalla. Koetin karkoittaa hänestä polttavan kuumeen houreet ja lohduttaa häntä puhumalla teistä, ja huomasin selvään, että vaikkei hän enää minua tuntenut, säpsähti hän joka kerta, kun mainitsin nimenne. Lääkäri kävi vähänväliä hänen luonaan, iski häneltä suonta ja pani sinappihauteita, mutta yhä vain päätänsä pudistaen. Nähtävästi hän teki tehtävänsä vain velvollisuudentunteesta, sillä näkihän hänkin, ettei enää voinut odottaa parantumista. Kolmannen päivän aamuna kuume alkoi lauhtua, mutta vieden elämän muassaan. Kuumeen kestäessä olin tuskin jaksanut pitää häntä vuoteessa, sillä hän pyrki yhtämittaa sängystään päästäkseen teidän luoksenne. Mutta kuumeen lauhduttua olisin pikkusormellani voinut estää häntä liikkumasta. Sillä nähkääs, neiti Cécile, syy ei ollut hänen heikkoudessaan eikä minun väkevyydessäni; kuolema siinä oli mahtisanansa sanonut.

— Hyvä jumala, sanoi Cécile, anna minulle anteeksi!

Samuel luuli kuulleensa väärin ja jatkoi:

— Heikkous yhä lisääntyi. Pari kertaa häntä vielä, puistatti niin kovasti, että olisi voinut, luulla hengen palaavan, mutta niin ei ollut. Päinvastoin jäähyväisensä sielu sanoi ruumiille, ja viisi minuuttia vaille kolme hän veti viimeisen henkäyksensä. Näen hänet vieläkin edessäni, neiti, yhtä hyvin kuin näen teidät tuossa. Hän nousi istualleen, katsoi terävästi ympärilleen, mainitsi teitä nimeltä ja kaatui vuoteelleen. Häntä ei enää ollut.

— Entä sitten, Samuel, entä sitten?

— No niin, sitten neiti… Juhlamenot eivät laivassa ole pitkiä, varsinkaan jos sairas on kuollut tarttuvaan tautiin. Pidin peiliä hänen suunsa edessä nähdäkseni, vieläkö hänessä oli henkeä. Ja kun ei ollut, niin mitä sitten… Menin kapteenille ilmoittamaan, että kaikki oli lopussa.

— Hyvä Jumala, kuiskasi toisen kerran Cécile, annathan minulle anteeksi?

— "No niin", sanoi kapteeni, "koska hän on kuollut, niin sinun täytyy tulla pöytäkirjaa laatimaan meidän kanssamme ja sitten saat asettua entiselle paikallesi." — "Anteeksi herra kapteeni", sanoin minä, "mutta tehtäväni ei ole vielä lopussa. Täytyyhän poloinen toki verhota purjekankaaseen, vaikka hän onkin vain tavallinen matkustaja. Eihän häntä käy mereen heittäminen niinkuin koiraa." — "Olet oikeassa", sanoi kapteeni, "mutta se on tehtävä kiireesti." Vastasin päätäni nyökyttämällä ja ryhdyin heti työhön, sillä laivamiehet tahtoivat päästä ruumiista vapaaksi niin pian kuin suinkin. Enkä minä siinä kauan viipynytkään. Kun tulin kapteenille sanomaan, että ruumis oli kääritty, niin hän kysyi: "Oletko sitonut kuulan hänen jalkaansa?" — "Olen, kaksikin", vastasin minä, "säästäväisyys ei ole paikallaan, kun on ystävistä kysymys." — "Oikein teit", sanoi kapteeni. "Nostettakoon nyt ruumis kannelle." Otin sen syliini ja kannoin kannelle. Siinä se pantiin laudalle. Kapteeni, joka on Irlannista kotoisin ja siis katolilainen, luki muutamia rukouksia; sitten lauta nostettiin laivan partaalle ja kallistettiin, niin että ruumis luisui mereen. Ja siihen se upposi. Eikä siitä ole sen enempää sanomista.

— Kiitos, hyvä Samuel, kiitos! Mutta nyt kai jo kohta olemme siinä paikassa, missä hänet heitettiin mereen?

— Olemme kyllä, neiti, aivan heti, viiden minuutin päästä, kun kokkapuumme tähtää suoraan tuon lähimmän saaren suureen palmuun.

— Ja mistä paikasta ruumis heitettiin?

— Paapuurilta. Odottakaahan, tuosta ette voi nähdä paikkaa, sillä pääpurje on edessä, portaitten ja mesaanivanttien väliltä.

— Hyvä on, sanoi Cécile.

Hän meni määrättyä paikkaa kohden ja katosi pääpurjeen taa.

— Neiti parka, sanoi Samuel.

— Kun joudumme siihen paikkaan, Samuel, sanoi Cécile, niin sanottehan minulle.

— Olkaa huoletta, neiti, kyllä minä sanon.

Samuel kumartui katsoakseen pääpurjeen alitse. Hän näki Cécilen rukoilevan polvillaan. Kului tuskin viisi minuuttia, ennenkuin Samuel, joka piti lähimäisen saaren suurta palmua silmällä, huomasi sen olevan aivan kokkapuun edessä.

— Tässä on paikka! huusi hän.

— Jo tulen, Henrik! vastasi purjeen toiselta puolen Cécilen ääni.

Ja samassa kuului vedestä kumea pulahdus ikäänkuin raskaan esineen pudotessa.

— Putosiko kuka mereen! kuului vuoroaan suorittavan ensimäisen perämiehen huuto.

Samuel hypähti paikaltaan, päästi tangon käsistään, riensi mesaanivanttien luo ja katsoi veteen. Vanavedessä hän näki välkähtävän valkean esineen, joka kohottuaan hetkeksi pinnalle upposi syvyyteen ja katosi.

— Senkö tähden siis, sanoi Samuel tarttuen uudestaan peräsimen tankoon, senkö tähden hän siis pyysi Jumalalta anteeksi?

Anna-Bell jatkoi matkaansa ja saapui, oltuansa vielä kahdeksantoista päivää merellä, onnellisesti Pointe-à-Pîtreen.