The Project Gutenberg eBook of Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I Historiallinen romaani Ludvig XIV:n hovista, by Alexandre Dumas and Auguste Maquet

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/53872

BRAGELONNEN VARAKREIVI

MUSKETTISOTURIEN VIIMEISET UROTYÖT I

ALEXANDRE DUMAS

Ilmestynyt ensimmäisen kerran Hämeenlinnassa Arvi A. Kariston kustannuksella vuonna 1916.

SISÄLLYS:

1. Kirje. 2. Sanansaattaja. 3. Nuorten kohtaus. 4. Isä ja poika. 5. Puhetta Cropolista ja Cropolesta sekä maineettomaksi jääneestä suuresta maalarista. 6. Tuntematon. 7. Parry. 8. Kuningas Ludvig XIV kahdenkolmatta ikäisenä. 9. Médicis-ravintolan tuntematon esittelee itsensä. 10. Mazarinin luvunlaskua. 11. Mazarinin politiikkaa. 12. Kuningas ja luutnantti. 13. Marie de Mancini. 14. Kuningas ja luutnantti osoittavat, että heillä kumpaisellakin on hyvä muisti. 15. Pakolainen. 16. Remember! 17. Aramista etsitään ja löytyykin vain Bazin. 18. Portosta etsitään ja löytyykin vain Mousqueton. 19. Mitä d'Artagnan aikoi tehdä Pariisissa. 20. Millainen yhtiö perustetaan Kultaisessa Huhmaressa Rue des Lombardsin varrella herra d'Artagnanin aatoksen toteuttamiseksi. 21. Miten d'Artagnan valmistautuu matkustamaan toiminimi Planchet ja Kumpp:n asioilla. 22. D'Artagnan matkustaa toiminimi Planchet ja Kumpp:n valtuutettuna. 23. Tekijän on pakko vastoin tahtoaankin selostaa hiukan historiaa. 24. Aarre. 25. Nevalla. 26. Sydän ja henki. 27. Seuraavana päivänä. 28. Salakuljettajat. 29. Pelko siitä, että rahat on sijoitettu uppoavaan rahastoon. 30. Toiminimi Planchet ja Kumpp:n osakkeet nousevat jälleen täyteen arvoon. 31. Monk selittää kantansa. 32. Atos ja d'Artagnan haastelevat vielä kerran lontoolaisessa majatalossaan. 33. Kaarle-kuninkaan hovissa. 34. Rikkauden kiusoja. 35. Kanavalla. 36. Miten d'Artagnan haltiattaren tavoin loihtii kuusisesta arkusta huvilan. 37. Miten d'Artagnan selvittää yhtiön sitoumukset ennen kuin vakaannuttaa varapuolen. 38. Ranskalaisen maustekauppiaan nähdään saavan arvonsa jo seisemännellätoista vuosisadalla. 39. Herra de Mazarinin peliseurue. 40. Valtion asioissa. 41. Kertomus. 42. Mazarin heittäytyy tuhlariksi. 43. Guénaud. 44. Colbert. 45. Kunnon miehen rippi. 46. Lahjoituskirja. 47. Itävallan Anna antaa Ludvig XIV:lle neuvon ja herra Fouquet toisen. 48. Tuskassa. 49. Colbertin ensimmäinen esiintyminen. 50. Ludvig XIV:n hallituksen ensimmäinen päivä. 51. Intohimo. 52. D'Artagnanin opetus. 53. Kuningas. 54. Rahaministerin kaksoisasunto. 55. Rahaministerin hengellinen veli. 56. Herra de la Fontainen viini. 57. Saint-Mandén parvekkeella. 58. Epikurolaiset. 59. Neljännestunnin myöhästys. 60. Taistelusuunnitelma. 61. Pyhän Neitsyen kuvan krouvi. 62. Eläköön Colbert! 63. Miten herra d'Eymerisin timanttisormus siirtyi d'Artagnanille. 64. D'Artagnan havaitsee herra intendentin ja hänen ylhäisyytensä yli-intendentin välillä suuren eron. 65. Sydämen ja järjen todistelua. 66. Matka. 67. D'Artagnan tutustuu runoilijaan, joka sepitelmiensä ilmestymiseksi on opetellut kirjanpainajan ammatin. 68. D'Artagnan pitkittää tutkimuksiaan. 69. Lukija varmaan hämmästyy yhtä suuresti kuin d'Artagnankin tavatessaan vanhan tuttavan. 70. D'Artagnanin ensimmältä kovin hämmentyneet käsitykset alkavat hieman selvitä. 71. Juhlakulkue Vannesissa. 72. Vannesin piispan suuruus. 73. Portos alkaa olla pahoillaan d'Artagnanin ottamisesta mukaansa. 74. D'Artagnan kiitää, Portos kuorsaa ja Aramis antaa neuvoja. 75. Herra Fouquet toimii. 76. D'Artagnan saa lopultakin kapteeninvaltuutensa. 77. Rakastavainen pari. 78. Kertomuksemme varsinaisen sankarittaren nähdään vihdoinkin jälleen esiintyvän. 79. Malicorne ja Manicamp. 80. Manicampin mahti. 81. Grammont-hotellin pihalla. 82. Prinsessan muotokuva. 83. Havressa. 84. Merellä. 85. Teltat. 86. Yö. 87. Havresta Pariisiin. 88. Mitä Lotringin junkkari ajatteli Madamesta. 89. Neiti de Montalaisin yllätys. 90. Neiti de Montalaisin yllätys. 91. Monsieur on mustasukkainen Buckinghamin herttualle. 92. For ever! 93. Hänen majesteettinsa Ludvig XIV ei katso neiti de la Vallièreä kyllin sieväksi ja rikkaaksi Bragellonnen varakreivin arvoiselle aatelismiehelle. 94. Iskuja ilmaan. 95. Herra Baisemeaux de Montlezun. 96. Kuninkaan peli. 97. Herra Baisemeaux de Montiezunin pikku saamiset. 98. Herra de Baisemeauxin aamiainen. 99. Bertaudière n:o 2. 100. Ystävättäret. 101. Markiisittaren kalleudet. 102. Myötäjäiset. 103. Jumalan alue. 104. Kolminaista rakkautta. 105. Monsieur de Lorrainen mustasukkaisuus. 106. De Guiche kruununprinssin mustasukkaisuuden aiheena. 107. Välittäjä. 108. Neuvonantajat. 109. Fontainebleau. 110. Kylpy. 111. Perhospyynti. 112. Mitä perhosia pyytäessään saa. 113. Vuodenaikojen tanssikuvaelma. 114. Fontainebleaun puiston luonnottaret. 115. Mitä Kuninkaan tammen alla haasteltiin. 116. Kuningas on huolissaan. 117. Kuninkaan salaisuus. 118. Yöllisillä retkillä. 119. Madame vakuuttautuu siitä, että kuuntelemalla saa selvän puhutusta. 120. Aramiksen kirjeenvaihtoa. 121. Järjestykseen piintynyt virkamies. 122. Fontainebleau toisella aamutunnilla. 123. Sokkelo. 124. Miten Malicorne oli pantu muuttamaan Komean Riikinkukon majatalosta. 125. Mitä todella oli tapahtunut Komeassa Riikinkukossa. 126. Yhdennentoista luokan jesuiitti. 127. Valtiosalaisuus. 128. Lähetystehtävä. 129. Onnellinen prinssi.

Toukokuun keskivaiheilla v. 1660 — kello yhdeksältä aamulla, kun aurinko jo kuumana kuivaili kastetta Bloisin linnan ruohikoilta — saapui pieni kolmen miehen ja kahden paashin muodostama ratsaskulkue joen takaa kaupungin sillalle, tekemättä laiturilla kävelijöihin muuta vaikutusta kuin että ensiksi käsi kullakin heilahti kohottamaan hattua tervehdykseksi ja toisekseen kieleltä kirposi puhtaimmaksi koko maassa puhutuksi ranskaksi sovitettuna päätelmä:

Ratsujen kavutessa ylös jyrkkää ahdetta, jokivarresta linnaa kohti, lähestyivät kuitenkin muutamat puotipalvelijat takimmaista hevosta, jonka satulanpukaan oli nokasta sidottuina ripustettu joitakuita lintuja.

Kantamusta silmäillessään nämä uteliaat ihan maalaisen suorasukaisesti ilmaisivat halveksimistaan noin laihasta saaliista, ja keskenään vaihdettuaan yksimielisiä huomautuksia linnustuksen kannattamattomuudesta he palasivat toimiinsa. Muuan heistä, vanttera, pulleaposkinen ja iloisen näköinen renkipoika, kysyi sentään vielä, minkätähden Monsieur[1] tyytyi noin vaivaiseen hyvikkeeseen, kun hän suurten tulojensa perusteella kykeni hakemaan jos mitä hauskuutta.

"Etkö tiedä", kuului vastaus, "että Monsieurin päähuvituksena on olla ikävissään?"

Vilkas nuorukainen kohautti hartioitaan, ja hänen kasvoistaan oli selvästi luettavissa:

Sillaikaa Monsieur pitkitti kulkuansa niin raskasmielisen ja samalla kertaa niin majesteettisen näköisenä, että hän olisi varmasti herättänyt juhlallisia tunteita katselijoissa, jos häntä olisi katseltu. Mutta Bloisin kaupunkilaiset eivät antaneet Monsieurille anteeksi, että hän oli valinnut tämän rattoisan paikkakunnan saadakseen oikein rauhassa vaalia ikäväänsä, ja joka kerta kun he huomasivat ylhäisen haikailijan, livahtivat he haukotellen syrjään tai vetivät päänsä ikkunastaan sisälle, suojellakseen itseänsä noiden pitkien, valjujen kasvojen, kuoppiinsa vajonneiden silmien ja velttojen liikkeiden unettavalta vaikutukselta. Arvoisa prinssi sai niin ollen jokseenkin varmasti nähdä kadut autioina joka kerta kun hän kaupungille uskaltausi.

Tämä Bloisin asukkaiden käyttäytyminen oli kyllä kovin moitittavaa kunnioituksen puutetta, sillä Monsieur oli kuninkaan jälkeen ja kenties ennen kuningastakin valtakunnan korkein herra. Itse asiassa oli Jumala tosin suonut parhaillaan hallitsevalle Ludvig XIV:lle onnen syntyä Ludvig XIII:n poikana, mutta Monsieurille hän oli antanut kunnian sanoa suurta Henrik IV:ttä isäkseen. Ei siis ollut tai ainakaan ei olisi pitänyt olla vähäpätöinen ylpeilyn aihe Bloisin kaupungille, että Gaston d'Orléans oli sen ottanut asuinpaikakseen, pitäen hoviaan ikivanhassa valtion linnassa.

Mutta tämän suuren miehen kohtalona oli herättää yleisön huomiota ja ihailua vain keskinkertaisesti kaikkialla, missä hän liikkui. Monsieur oli jo tottunut siihen käsitykseen.

Tästä kenties johtuikin tuo tyynen ikävystymisen sävy. Monsieurilla oli ollut aikanaan paljon puuhaa. Tusinalta parhaalta ystävältänsä ei tule toimittaneeksi päätä putoamaan sen homman tuottamatta yhtä ja toista rettelöä. Mazarinin päästyä valtaan ei kukaan huomattava henkilö ollut menettänyt päätänsä; Monsieur ei ollut enää voinut juonitella, ja toimettomuus koski hänen henkisiin voimiinsa.

Prinssiparan elämä oli senvuoksi varsin surullista. Käytyään pikku aamumetsästyksellä Beuvronin rannoilla tai Chivernyn metsissä Monsieur palasi Loire-joen taakse, murkinoidakseen Chambordissa hyvällä tai huonolla ruokahalulla, ja Bloisin kaupunki ei taas seuraavaan metsästykseen saakka kuullut puhuttavan läänitysherrastaan.

Sellaista oli hänen ikävissäänolonsa ulkosalla; mitä kotoiseen pitkästymiseen tulee, niin annamme lukijalle siitä käsitystä, jos hän suvaitsee meidän kerallamme seurata ratsaskulkuetta ja nousta valtionlinnan majesteettiselle holviportille asti.

Monsieur ratsasti pienikokoisella tasajuoksijalla, jonka iso satula oli päällystetty punaisella nukkakankaalla ja jalustimet sommiteltu n.s. "espanjalaisten saappaiden" kuosiin. Ratsu oli karvaltaan raudikko; Monsieurin tummanpunaisesta sametista tehty ihokas sulausi yhteen samanvärisen levätin ja ratsastustamineiden kanssa, ja ainoastaan tästä punaisen suosimisesta saattoi prinssin tuntea kahden seuralaisensa parissa, joista toinen oli pukeutunut sinipunaiseen ja toinen vihreään asuun. Edellinen ratsasti vasemmalla puolella ja oli tallimestari; oikealla puolella oli hovijahtimestarilla paikkansa.

Paasheista toinen piteli kahta metsästyshaukkaa nappulalla, toinen metsästystorvea, jota hän laimeasti törähdytti kahdenkymmenen askeleen päässä linnasta. Raukean prinssin koko ympäristö toimitti kaikki tehtävänsä raukeasti.

Nelikulmaisella linnanpihalla käveli päivänpaisteessa kahdeksan vartiosoturia, jotka merkkipuhalluksen kuullessaan kiirehtivät tarttumaan tapparakeihäisiinsä, ja Monsieurin juhlallinen saapuminen linnaan oli seuraavan hetken tapahtumana.

Hänen kadottuaan porttiholvin syvyyteen kolme tai neljä tyhjäntoimittajaa, jotka olivat ilmestyneet linnan keilaradalta ratsaskulkueen taakse, osoitteli toisilleen lintukimppua, lausuen vuorostaan huomautuksiansa näkemästään; sitten heidänkin lähdettyään paikalta viertotie, etuaukio ja piha jäivät autioiksi.

Monsieur laskeusi ratsailta sanaakaan virkkamatta ja meni huoneisiinsa, missä kamaripalvelija vaihtoi häneltä puvun; ja kun Madame[2] ei ollut vielä lähettänyt kysymään aamiaismääräyksiä, Monsieur ojentausi sohvalle ja uinahti niin makeasti kuin kello olisi ollut yksitoista illalla.

Linnanpihan kahdeksan vartiosoturia käsittivät palveluksensa päättyneen lopuksi päivää ja kävivät makuulle päivänpaisteeseen kiviraheille; hevosrengit katosivat ratsuineen talleihin, ja muutamia vilkkaita varpusia lukuunottamatta, jotka kimeillä piipatuksilla peloittelivat toisiaan neilikkapensaissa, olisi voinut sanoa, että koko linna nukkui kuten Monsieur.

Yhtäkkiä tässä rauhaisessa hiljaisuudessa helähti voimakas, raikas naurunpurskahdus, joka sai ettonettansa ottavista pertuskamiehistä jonkun raottamaan toista silmäänsä.

Tämä remahdus tunkeusi eräästä linnan ikkunasta; aurinko paraikaa paistoi siihen sulkiessaan sen tuollaiseen suureen kulmaan, joita savupiippujen ääripiirteet muodostivat aamupäivällä pihamaalle.

Ikkunan edustalta pistäysi esiin taiteellisesti taottu pikku uloke, jolla näkyi ruukullinen punaisia neilikoita, toinen esikkoja ja niin aikaisin kehittynyt ruusupensas, että uhkean vihreästä lehvistöstä jo pilkoitti punertavia umppuja.

Kamarissa, jota tämä ikkuna valaisi, näkyi vanhalla, isokukkaisella haarlemilaisella korukudelmalla verhottu nelikulmainen pöytä, jolla nuokkui kurjenmiekkoja ja kieloja, ja pöydän kumpaisessakin päässä nuori tyttö.

Tyttösein asento oli omituinen; heitä olisi voinut luulla vastikään luostarikoulusta pujahtaneiksi hoidokeiksi. Toinen oli laskenut molemmat kyynärpäänsä pöydälle ja piirteli sulkakynällä kirjaimia hienolle hollantilaiselle paperiarkille; toinen oli asettunut tuolille polvilleen, jotta hän sai selkänojan yli kurkoitetuksi yläruumiinsa pöydälle, ja tarkkaili toverinsa kirjoitushommaa. Siitä johtui loppumattomia kirahduksia, naljailua, hihitystä, jonka tavallista kaikuvampi purkaus oli säikäyttänyt varpuset ruohikoilta ja häirinnyt Monsieurin vartiosoturien unta.

Olemme joutuneet muotokuvien alalle, joten meidän sallittaneen vielä piirtää tämän luvun kaksi viimeistä.

Tuolin selkämykseen nojaileva naurunhaluinen mellastajatar oli yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäinen kaunotar, tummaverinen, ruskeahiuksinen; hänen viehkeydelleen antoivat hurmaavaa säihkyä silmät, jotka hohtelivat voimakkaasti kaareutuvien kulmakarvojen alta, ja olletikin hampaat, jotka helminä välkkyivät veripunaisten korallihuulten välitse.

Hänen jokainen liikkeensä kuvasti ilvenäytelmän kujeellisuutta; hän ei elänyt, vaan ailahteli.

Kirjoittava neitonen katseli rauhatonta kumppaniaan sinisillä silmillä, jotka päilyivät kirkkaina ja selkeinä kuin samaan aikaan taivas. Erinomaisen aistikkaasti suorittu vaalea tukka valui silkinhienoina suortuvina perlemonvärisille poskille; kynää kuljettava käsi oli hienopiirteinen, mutta sen laihuus ilmaisi haltijattarensa vielä kovin nuoreksi. Aina kun hänen ystävättärensä puhkesi nauramaan, hän ikäänkuin kiusaantuneena kohautti valkoisia olkapäitänsä; näiden runolliselta sulolta puuttui samaa elinvoiman rehevyyttä, jonka olisi halunnut pyöristävän hänen käsivarsiaan ja käsiänsä.

"Montalais, Montalais!" virkahti hän lopulta vienolla äänellä, joka hiveli korvaa kuin hiljainen sävel; "sinä naurat liian kovasti, naurat kuin mies. Et ainoastaan herätä herrojen henkivartijain huomiota, vaan et kuule Madamen kilistystäkään, kun sinua kutsutaan."

"Louise, nyt et puhu, mitä ajattelet, rakkahin! Sinä tiedät kyllä, että herrat henkivartijat, joiksi heitä nimität, ovat päässeet unensa alkuun, jolloin heitä ei kanuunanlaukauskaan havahduttaisi; samoin on sinulle tunnettua, että Madamen soittokello kuuluu Bloisin sillalle, joten minäkin sen kuulen, kun palvelustani tarvitaan Madamen luona. Mutta sinua tuskastuttaa se, että nauran kirjoittaessasi; ja sitä sinä pelkäät, että äitisi, madame de Saint-Remy, ilmestyy tänne niinkuin väliin sattuu, kun nauramme liikaa. Hän saattaisi yllättää meidät ja nähdä tuon suunnattoman paperiarkin, jolle et ole neljännestunnissa vielä saanut muuta piirretyksi kuin sanat: Monsieur Raoul. Mutta oikeassa olet, hyvä Louise, koska noiden sanojen alle voi lisätä monta muuta niin sisältörikasta ja kiihdyttävää, että rakkaalla äidilläsi olisi aihe kelpo nuhdesaarnaan. Hei, eikö niin olekin asia, sanohan?"

Vaaleaverinen tyttö pahastui toden teolla; hän repäisi halki paperiarkin, jolle tosiaan oli kauniilla käsialalla piirretty Monsieur Raoul, ja rutisti siekaleet vapisevilla sormillaan mykkyrään, jonka viskasi ulos ikkunasta.

"Kas, kas!" ilkkui mademoiselle[3] de Montalais; "pikku karitsamme, — Jeesus-lapsosemme, kyyhkyläisemme julmistuu!… Älä toki ole peloissasi, Louise; ei madame de Saint-Remy tule, ja jos tulee, niin tiedäthän, että minulla on herkkä kuulo. Ja mikä muuten onkaan luvallisempaa kuin kirjoittaa vanhalle ystävälle, jonka on tuntenut kaksitoista vuotta, — varsinkin kun kirjeen alkusanoina on: Monsieur Raoul?"

"Jopa nyt Montalais sai rangaistuksensa!" huudahti ruskeanverevä kujeilijatar yhä nauraen. "No niin, toinen arkki paperia, ja lopettakaamme joutuin lähetyksemme. Kas, nyt soi kello, — parahiksi! Voi, sen pahempi, totisesti! Madame saa odottaa tai tulla tämän aamupäivän toimeen ilman ensimmäistä hovineitoaan!"

Kellonsoitto ilmoitti tosiaan, että Madame oli suoriutunut pukeutumisestaan ja odotti Monsieuria, joka ojensi hänelle seurusteluhuoneessa käsivartensa, hänen siirtyäkseen ruokailuhuoneeseen.

Tämän muodollisuuden tultua juhlallisesti täytetyksi aviopuolisot nauttivat aamiaista ja erosivat toisistaan päivälliseen asti, joka oli määrätty aina tarjottavaksi tasan kello kahdelta.

Kilistys sai pihan vasemmalla puolella keittiörakennuksen oven avautumaan, ja sieltä asteli ulos kaksi hovimestaria, kintereillään kahdeksan keittiöapulaista, jotka kantoivat purilailla hopeakupukkain kattamia ruokalajeja.

Ensimmäinen hovimestari kosketti äänettömänä virkasauvallaan erästä vartiosoturia, joka kuorsasi seinusrahilla; olipa hän niinkin hyväntahtoinen, että työnsi unen pökerryttämälle miehelle käsiin hänen tapparakeihäänsä, joka oli pystytetty likelle muuria vasten. Herätetty ei kysynyt asiaa, vaan saattoi ruokailuhuoneeseen asti Monsieurin ateriakulkuetta, jota muuan paashi ja molemmat hovimestarit johtivat.

Vartiosoturit valveutuivat tekemään kunniaa kaikkialla, missä ateriakulkue marssi ohitse.

Mademoiselle de Montalais ja hänen kumppaninsa olivat ikkunastaan seuranneet tämän toimituksen yksityiskohtia, joihin heidän kuitenkin täytyi olla tottuneita. He eivät silmäilleetkään sitä niin suuresti uteliaisuuden vuoksi kuin ollakseen varmempia siitä, että heitä ei häirittäisi. Keittiöapulaisten, vartiosoturien, paashipoikien ja hovimestarien mentyä he asettuivatkin jälleen pöytänsä ääreen, ja aurinko, joka oli ikkunanpielessä hetkiseksi kirkastanut noita viehättäviä kasvoja, pääsi jälleen valaisemaan ainoastaan neilikoita, esikoita ja ruusupensaita.

"Pyh", äännähti Montalais heittäytyessään tuolilleen, "Madame voi murkinoida minuttakin!"

"Voi, Montalais, sinua rangaistaan poissaolostasi!" pahoitteli toinen tyttönen, säveästi istuutuessaan omaan päähänsä pöytää.

"Rangaistaanko! No, niin, minulta toisin sanoen kielletään ajeluretki; en parempaa rangaistusta pyydäkään! Lähteä liikkeelle kaleeseissa nahkasuojustimen mykkyrällä istuen, kääntyä vasempaan, kiertää oikealle pitkin uurteisia teitä, missä pääsee etenemään lieuen[4] matkan kahdessa tunnissa, sitten palatakseen suoraan sen linnansiivekkeen edustalle, missä on Maria Mediciläinen[5] ikkuna, ja kuullakseen Madamen lausuvan ainaisen ihmettelynsä: 'Voiko uskoa, että Maria-kuningatar on tuosta pelastautunut!… Neljäkymmentäseitsemän jalkaa korkealta!… Äiti ja molemmat prinssit ja kaikki kolme prinsessaa!' Jos tuo on huvitusta, Louise, niin haluan rangaistusta joka päivä, etenkin kun rangaistuksenani on jäädä sinun seuraasi ja kyhätä niin mielenkiintoisia kirjeitä kuin me lähettelemme."

"Hyvä on sinun sanoa sillä tavoin, kultaseni, joka olet jätetty vapaaksi tähän hoviin. Sinä olet ainoa, joka nautit sen etuja minkäänlaisitta rasituksitta ja olet hovin neitosista suuremmassa kunniassa kuin minä itse, kun Madame on niin mieltynyt isäpuoleesi, että sinäkin saat osuutesi erityisestä suosiosta. Sinähän liehut tässä synkässä rakennuksessa kuin linnut tornissamme, hengähdellen ilmaa, nokkien kukkasia, etsien jyväsiä, olematta vähäisimmänkään palveluksen vastuussa, joutumatta sietämään minkäänlaista ikävyyttä. Ja sinä muistutat minulle velvollisuuksien täyttämisestä! Totta tosiaan, pikku laiskuri, mitä onkaan sinulla muita velvollisuuksia kuin kirjoittaa tuolle komealle Raoulille? Saammepa nähdä, että kirjeestäsi ei tulekaan mitään, jolloin sinäkin nähdäkseni hiukan laiminlyöt velvollisuuksiasi."

"Moiti vain mukavuuttani, jos sinulla on siihen sydäntä. Sinulla on edessäsi tulevaisuus; sinä kuulut vakinaisesti hoviin. Jos kuningas menee naimisiin, niin hän kutsuu Monsieurin luokseen; sinä saat nähdä loistavia juhlia, nähdä kuninkaan, jota kiitetään niin kauniiksi ja herttaiseksi."

"Ja näenpä vielä Raoulinkin, joka kuuluu Condén prinssin saattueeseen", lisäsi Montalais häijysti.

"Nyt onkin oikea hetki kirjoittaa hänelle, kaunoiseni; aloittakaamme siis uudestaan tuo oivallinen Monsieur Raoul, joka komeili revityn arkin yläreunassa."

Hän ojensi ystävättärelleen kynän ja rohkaisi sydämellisellä hymyllä hänen kättänsä piirtämään nopeasti nuo kaksi alkusanaa.

"Sinä ajattelet jotakuta, mikä merkitsee samaa tai on oikeastaan paljon pahempi seikka."

"Louise, Louise, sinisilmäsi ovat syvät kuin meri, jonka viime vuonna näin Boulognessa. Ei, minä erehdyn, — meri on kavala: sinun silmäsi ovat syvät kuin heleä taivas, jonka näen kaareutuvan tuolla yläpuolellamme."

"No, koska luet niin hyvin silmistäni, sanohan minulle, mitä minulla on mielessäni."

"Älä niin vähästä punastu. 'Rakas Raoul', sanokaamme, 'pyydät minua kirjoittamaan sinulle Pariisiin, missä prinssin asiat pidättelevät sinua. Koska sinun on täytynyt ikävystyä siellä, etsiäksesi huvitusta maalaistytön muistelusta…'"

"Ei, Montalais", hän keskeytti hymyillen, "en ajattele sanaakaan tuosta. Maltahan, näin minä ajattelen."

Ja hän tarttui rivakasti kynään ja pyöräytti vakavalla kädellä seuraavat sanat:

"Olisin ollut kovin onneton, jos olisitte vähemmän kiihkeästi pyydellyt saada minulta jotakin muistoksenne. Kaikki täällä haastaa minulle varhaisista vuosistamme, niin joutuin kuluneista, niin rauhaisesti vierineistä, että mitkään muut eivät voi koskaan sydämessä korvata niiden viehätystä."

Montalais, joka katseli käden vauhtia ja luki nurin päin kirjaimet sitä mukaa kuin niitä herui ystävättären kynästä, keskeytti hänet taputtamalla käsiään.

"Erinomaista!" kiitti hän. "Siinäpä vilpittömyyttä, sydämellistä sävyä, luontevaa kirjoitustapaa! Näytäkin noille pariisilaisille, rakkahin, että Blois on kauniista kielestä tunnettu paikkakunta."

"Te sanotte ajattelevanne minua, monsieur Raoul; kiitän teitä siitä, mutta se ei voi minua ihmetyttää, kun tiedän, kuinka monta kertaa sydämemme ovat sykkineet lähekkäin."

"Kas vain, pidähän varasi, karitsaiseni", sanoi Montalais; "tuossa sinä karistelet villojasi, vaikka on susia liikkeellä."

"Voi, Raoul!" huudahti Louise, joka oli tehnyt saman liikkeen kuin ystävättärensäkin, ja vaaleten hän vapisevana lysähti keskeneräisen kirjeensä ääreen.

"Kerrassaan ketterä rakastaja!" kiusoitteli Montalais; "ja kyllä saapuikin otollisella hetkellä!"

"Joutavia! Hän ei tunne minua; anna minun toki nähdä, mitä hän täällä tekee."

Hän oli neljän- tai viidenkolmatta vanha, pitkä, solakka, ryhdikkäästi pitäen hartioillaan senaikuista somaa sotilasasua. Pitkät suppilomaiset saappaat peittivät jalkoja, joita mademoiselle de Montalaiskaan ei olisi hävennyt, jos olisi mieheksi pukeutunut. Toisella sirolla ja jäntevällä kädellään hän pysähdytti hevosensa keskelle pihaa ja toisella kohotti korkeatöyhtöistä hattua, joka varjosti vakavia, avomielisiä kasvonpiirteitä.

Nuori mies antoi erään heistä lähestyä, ja satulastaan kumartuen tulijaan päin hän ilmoitti selvällä ja täsmällisellä äänellä, joka aivan hyvin kuului nuorten tyttöjen ikkunaan:

Mutta kunnon sotamies tiesi hyvin, että mitään upseeria ei ollut tulossa, koska se ainoa, joka olisi voinut ilmestyä, oli jäänyt linnan takaosaan, missä hän asui pienessä kamarissa puutarhan laidassa. Hän kiirehtikin lisäämään:

"Herra aatelismies, upseerimme näkyy olevan kierroksella, mutta hänen poissaollessaan käydään tulonne ilmoittamassa herra de Saint-Remylle, hovimestarille."

"Tunnen hyvin… Antakaa hänelle tieto, minä pyydän, jotta käyntini esitetään mahdollisimman pian hänen korkeudelleen."

"Näkyy olevan kiireellinen asia", virkkoi kaartilainen kuin itsekseen puhuen, mutta toivoen saavansa vastauksen.

Nuori mies laskeusi sillävälin ratsailta, ja muiden kaartilaisten uteliaina tarkkaillessa kauniin hevosen jokaista liikettä, soturi tuli takaisin sanomaan:

Henkivartija kumarsi syvään ja riensi ylös portaita etuhuoneisiin vikkelästi kuin Rocroyn ja Lensin voittajan nimi olisi antanut hänelle siivet.

Varakreivi ei ollut vielä ehtinyt kiinnittää ratsuansa portaiden rautaiseen kaiteeseen, kun herra de Saint-Remy hengästyksissään juoksi ovelle, toisella kädellään kannatellen hyllyvää vatsaansa ja toisella viuhtoen ilmaa niinkuin soutaja halkoo aaltoja airolla.

"Ah, herra varakreivi, te Bloisissa!" huohotti hän; "jo nyt on ihme!
Hyvää päivää, herra Raoul, hyvää päivää!"

"Kylläpä mademoiselle La Vall… madame de Saint-Remy, piti sanomani, ihastuu nähdessään teidät! Mutta tulkaahan. Hänen kuninkaallinen korkeutensa on aamiaisella; pitääkö hänet keskeyttää? Onko asia vakavaa laatua?"

"On ja ei, herra de Saint-Remy. Tuokion viivytys voisi äkkiäkin tuottaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen ikävyyksiä."

"Jos niin on asian laita, niin poiketkaamme ohjesäännöstä, herra varakreivi. Tulkaa. Monsieur muuten onkin tänään mainiolla tuulella. Ja tehän luotte uutisia, vai mitä?"

"Tulkaa siis pian, joutuin vain!" huudahti kelpo virkailija, joka järjesteli pukuansa lyllertäessään jo eteenpäin.

Raoul seurasi häntä hattu kädessä ja hiukan säikkyen kannuksiensa juhlallista kajahtelua avarissa suojamissa.

Heti kun hän oli kadonnut palatsin sisähuoneisiin, ilmestyivät molemmat nuoret tytöt jälleen pihaikkunaansa, ja vilkas supatus ilmaisi heidän kiihtymystään. He tulivat piankin tehneeksi jonkun päätöksen, sillä ruskean verevän kaunottaren pää hävisi ikkunasta. Toinen jäi ulokkeen taakse kukkasien suojaan, pitäen lehvien raoista tarkoin silmällä ulkoportaita, joita myöten varakreivi oli tullut palatsiin.

Noin suuren uteliaisuuden aiheuttaja pitkitti sillaikaa kulkuansa hovimestarin kintereillä. Kiireisten askelten sipsutus, viinin ja ruokien tuoksu, kristallilasien ja hopealautasten helinä ilmoittivat hänelle, että hän oli päätymässä perille.

Paashipojat, palvelijat ja talousvirkailijat, jotka olivat koolla ruokasalin viereisessä talletushuoneessa, tervehtivät tulijaa niin kohteliaasti kuin tässä maakunnassa oli yleisenä tapana; muutamat tunsivat Raoulin, melkein kaikki tiesivät hänen tulevan Pariisista. Voisi sanoa, että hänen saapumisensa lakkautti hetkiseksi pöytäpalveluksen.

Totta on, että muuan paashipoika hänen ylhäisyydelleen viiniä kaataessaan ja samalla kuullessaan kannuksien kilinää viereisestä huoneesta kääntyi lapsekkaasti katsomaan, vaistomaisesti yhä valuttaen nestettä, ei enää prinssin lasiin, vaan pöytäliinalle.

Madame, joka ei ollut syvissä mietteissä kuten hänen korkea puolisonsa, huomasi paashin hajamielisyyden.

Herra de Saint-Remy, joka juuri pisti päänsä sisälle ovesta, käytti hyväkseen tilaisuutta.

"Miksi minua häiritään?" jatkoi Gaston vetäen luokseen paksun viipaleen isointa lohta, mitä juuri milloinkaan nousi Loireen, joutuakseen pyydykseen Paimboeufin ja Saint-Nazairen välillä.

"On tullut sanansaattaja Pariisista. Mutta onhan aikaa sittenkin kun monseigneur[6] on päässyt aamiaiselta."

"Pariisista!" huudahti prinssi haarukkansa pudottaen; "sanansaattaja
Pariisista, sanotte? Ja kenen lähettämänä?"

"Herra prinssin lähetti saapunut?" änkkäsi Gaston, ja hänen levottomuutensa ei välttänyt ainoankaan läsnäolijan huomiota, joten yleinen uteliaisuus yltyi kaksin verroin.

Monsieur kenties luuli joutuneensa takaisin onnekkaiden salaliittojen aikaan, jolloin oven käynti vavahdutti hänen sydäntään, — jolloin jokainen kirje saattoi sisältää valtiosalaisuuden, jokainen sanoma palvella pimeätä ja mutkallista vehkeilyä. Kenties myös herra prinssin suuri nimi Bloisin holvikattojen alla kehittäysi jättiläiskokoiseksi haamuksi.

Ja tavanmukaisen arvokkaasti lausuttuansa nämä sanat Monsieur katseli erityiseen tapaan palveluskuntaan, jolloin kaikki — paashit, keittiövirkailijat ja saattolaiset — jättivät ruokaliinan, veitsen, pikarin, ja peräytyivät toiseen huoneeseen hätäisessä epäjärjestyksessä.

Tämä pikku armeija avautui sitten heti kujaksi, jota myöten Raoul de
Bragelonne herra de Saint-Remyn johtamana astui ruokasaliin.

Henkilökunnan poistumisen myöntämä lyhyt yksinäisyyden hetki oli sallinut Monsieurin omaksua valtioviisaan sävyn. Hän ei kääntynyt tulijoihin päin, vaan odotti, kunnes hovimestari oli tuonut sanansaattajan vastapäätä häntä.

Raoul pysähtyi pöydän alapään kohdalle, joutuen siten Monsieurin ja
Madamen väliin. Siltä paikaltaan hän teki hyvin syvän kumarruksen
Monsieurille ja toisen peräti nöyrän Madamelle; sitten hän suoristausi
ja odotti Monsieurin puhuttelua.

Prinssi puolestaan odotti ovenpuoliskojen tiukkaa sulkemista. Hän ei siitä varmistautuakseen tahtonut kääntyä katsomaan, sillä se ei olisi ollut arvokasta; mutta korviansa heristäen hän kuunteli lukon ritinää, joka hänelle lupasi ainakin näennäistä salaisuutensa säilymistä.

"Hänen majesteettinsa leskikuningatar potee yhä pistoksia povessaan.
Mutta jo kuukauden ajan on hänenkin vointinsa ollut parempi."

"Mitä sanottiinkaan minulle, — että muka tulette herra prinssin asialla? Se oli varmasti erehdystä."

"Ei, monseigneur: hra prinssi on antanut toimekseni tuoda teidän kuninkaalliselle korkeudellenne tämän kirjeen, ja odotan siihen vastausta."

Raoulia oli hiukan kuohuttanut tämä kylmäkiskoinen ja pikkumainen vastaanotto; hänen äänensä oli huomaamattomasti alentunut tehokkaan hiljaiseksi.

Prinssi unohti, että hän oli tämän salaperäisyyden aiheena, ja pelko valtasi hänet jälleen.

Jäykin katsein hän vastaanotti Condén prinssin kirjeen, repi kuoren kuin olisi avannut epäiltävää kääröä ja kääntyi toisaanne lukemaan, jotta kukaan ei olisi voinut hänen kasvoistaan aavistaa sen vaikutusta.

Madame tunsi melkein yhtä suurta huolestusta kuin prinssikin, jännittyneenä tarkastaen korkean puolisonsa jokaista liikettä.

Järkkymättömänä ja isäntäväen huomion siirtymisestä hiukan vapaammalle mielelle päässeenä Raoul silmäili paikaltaan ja edessään olevasta avonaisesta ikkunasta puutarhaa ja sen lukuisia kuvapatsaita.

"Kah, tämäpä mieluisa yllätys", huudahti äkkiä Monsieur riemastuneesti hymyillen, "ja herttainen kirje herra prinssiltä! Tässä, madame."

Pöytä oli liian iso, jotta prinssi olisi ulottunut ojentamaan kirjettä puolisolleen. Raoul asettui joutuisasti välittäjäksi ja suoritti tehtävänsä niin soreasti, että Madame mielissään kiitti varakreiviä imartelevasti.

"Kyllä, monseigneur; herra prinssi antoi minulle sanoman ensin suullisesti, mutta siten hänen korkeutensa näki paremmaksi kirjoittaa."

"Monseigneur! Kuningas lähtee rajalle; tietänette, että hänen majesteettinsa avioliitto on tulemassa solmituksi. Kuningas on suonut minulle kunnian toimia tällä matkalla majoitusmarsalkkana, ja kun tiedän, kuinka suuresti hänen majesteettiaan ilahduttaisi viettää päivä Bloisissa, rohkenen pyytää teidän kuninkaalliselta korkeudeltanne lupaa merkitä linnanne poikkeuspaikaksemme. Jos tämän pyynnön äkillisyys kuitenkin voisi tuottaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne jotakin pulaa, niin suvainnette antaa minulle siitä tiedon sanansaattajani myötä, joka on saattueeseeni kuuluva aatelismies, varakreivi de Bragelonne. Matkasuunnitelmani riippuu teidän kuninkaallisen korkeutenne päätöksestä, ja Bloisin sijasta esittäisin viivähdettäväksi Vendômessa tai Romorantinissa. Rohkenen toivoa, että teidän kuninkaallinen korkeutenne käsittää pyyntöni lausutuksi hyvässä mielessä, ilmauksena rajattomasta kiintymyksestäni teihin ja halustani olla teille mieliksi."

"Ei ole mitään mieluisampaa meille", sanoi Madame, joka lukemisen aikana oli useaankin kertaan neuvotellut puolisonsa kanssa katseiden välityksellä. "Kuningas täällä!" hän huudahti kenties hiukan kovemmin kuin olisi sopinut salaisuuden varjelemisen kannalta.

"Monsieur", sai vuorostaan sanoiksi hänen korkeutensa, "kiittäkää prinssi de Condéta ja ilmaiskaa hänelle lämmin tunnustukseni mielihyvästä, jonka hän minulle suo."

"Mutta miten olisi hän siis saanut tiedon, jos vastaukseni olisi ollut epäävä?"

"Minun tuli ohjeitteni mukaan, monseigneur, kiireimmiten palata Beaugencyn kaupunkiin antamaan peruutusmääräys pikalähetille, joka vuorostaan olisi peräytynyt ilmoittamaan herra prinssille."

"Lähempänä, monseigneur: hänen majesteettinsa lienee tällä hetkellä jo saapunut Meungiin."

"Ei, monseigneur, hänen ylhäisyytensä määräyksen mukaan neidit de Mancini ovat matkalla Brouageen. He seuraavat Loiren vasenta rantaa, hovin tullessa oikeanpuolista rantaa myöten."

"Mitä! Jättääkö mademoiselle Marie de Mancinikin hovin?" kysäisi
Monsieur, jonka pidättelevä sävy alkoi höllentyä.

Prinssin kalpeita poskia kirkasti hymyn vilahdus, huomaamattomana jäännöksenä hänen vanhasta mieltymyksestään häiriötä nostattaviin vehkeisiin.

"Kiitän teitä, herra de Bragelonne", virkkoi Monsieur sitten. "Te kenties ette tahtoisi ottaa toimitettavaksenne asiaa, jonka haluaisin teille uskoa, — ilmoittaa prinssille, että hänen sanansaattajansa on ollut minulle hyvin mieluisa; mutta sanonkin sen hänelle itse."

Monsieur teki merkin Madamelle, joka painalsi oikealle puolelleen asetettua pöytäkelloa.

Herra de Saint-Remy astui heti sisälle, ja seuraavassa tuokiossa huone tulvahti väkeä täyteen.

"Messieurs!" sanoi prinssi, "hänen majesteettinsa suvaitsee kunnioittaa minua päivän vierailulla Bloisissa. Luotan siihen, että armollinen veljenpoikani ei joudu katumaan suosiota, jota hän asunnolleni osoittaa."

"Vive le roi!" huusivat talousvirkailijat haltioituneina, ja herra de Saint-Remy ennen kaikkia.

Gaston painoi päänsä kumaraan synkän surumielisenä. Koko ikänsä oli hänen täytynyt kuulla tai oikeastaan kärsien alistua kuulemaan tuota huutoa: Eläköön kuningas! joka nyt kajahti häntä vastaan. Kauan olivat hänen korvansa saaneet viime aikoina olla siltä rauhassa, mutta nytpä kohosi hänen eteensä nuorempi, eloisampi, loistavampi kuninkuus ikäänkuin uutena ja tuskallisempana ärsytyksenä.

Madame oivalsi tuon pelokkaan ja kaihoksuvan sydämen koettelemukset. Hän nousi pöydästä, Monsieur seurasi esimerkkiä koneellisesti, ja koko palveluskunta piiritti Raoulin kuulusteltavakseen, soristen kuin mehiläispesä.

"Nyt ei ole lörpöttelyn hetki, vaan työskentelyn", sanoi hän, sävyltään emäntänä, joka on pahastunut palkollisilleen.

Herra de Saint-Remy kiirehti hajoittamaan talousvirkailijain kehän
Raoulin ympäriltä, jotta tämä pääsi siirtymään etuhuoneeseen.

"Tuosta aatelismiehestä toivoakseni pidetään huolta", lisäsi Madame hovimestariin kääntyen.

"Madame antoi toimeksemme tarjota teille virkistystä täällä", ilmoitti hän; "linnassa on muuten asuinhuonekin teidän varallenne."

"Kiitos, herra de Saint-Remy", vastasi Bragelonne, "mutta tiedätte, kuinka hartaasti kaipaan saada tavata kreiviä, isääni."

"Se on totta, se on totta, herra Raoul. Viekää hänelle samalla minulta nöyrät terveiset, minä pyydän."

Kun hän ratsuaan suitsista taluttaen astui holvikäytävään, huhusi hänelle vieno ääni hämärän sivukujanteen perältä. "Herra Raoul!" huudettiin sieltä.

Nuori mies kääntyi kummastuneena ja näki nuoren ruskeanverevän tytön, joka laski sormensa huulilleen ja viittasi hänelle toisella kädellään.

"Jo on pula sekin! Astukaa eteenpäin; ensimmäisellä pihalla näette vajan, — sitokaa hevosenne sinne ja tulkaa pian."

Raoulilta ei mennyt neljääkään minuuttia saamansa kehoituksen täyttämiseen. Hän palasi pikku solaan ja näki jälleen hämyssä salaperäisen opastajattarensa, joka odotti häntä kiertoportaitten alimmilla askelmilla.

"Oletteko kyllin urhea seurataksenne minua, seikkailijaritari?" kysyi nuori tyttö nauraen Raoulin ilmaisemalle hetkelliselle epäröimiselle.

Toinen vastasi hypähtämällä hänen perässään portaitten pimentoon. He kapusivat siten kolme huonekertaa, Raoul tytön kintereillä, kaidetta hapuillessaan väliin hipaisten hyppysillään silkkilaahusta, joka heilahteli porraskäytävän kumpaistakin sivua pitkin. Aina kun Raoul kompastui, huudahti ohjaajatar ankarasti: "hiljaa!" ja ojensi hänelle pehmeän ja hajuvedellä piristellyn kätensä.

"Tätenpä nousisi linnantornin huippuun asti väsymystä tuntematta", huomautti Raoul.

"Tuosta kuulee, monsieur, että te olette suuren uteliaisuuden, uupumuksen ja rauhattomuuden vallassa; mutta tyyntykää, olemmekin jo perillä."

Nuori tyttö tyrkkäsi ovea, joka heti ja ihan aavistamattomasti päästi valovirran tulvahtamaan porrassiltamalle, näyttäen sen tasalla Raoulin pitelemässä kiinni kaiteesta.

Tyttö läksi astumaan edelleen, aatelismies perässä; hän poikkesi erääseen kamariin, Raoul seurasi mukana.

Tuskin oli hän joutunut ansaan, kun kuuli kimeän huudahduksen. Hän käännähti ja näki kahden askeleen päässä — kädet ristissä, silmät ummessa — sen vaaleaverisen, sinisilmäisen ja valkohartiaisen kaunottaren, joka Raoulin tuntiessaan oli kirkaissut hänen nimensä.

Ja hän näki tytön kasvojen ilmeessä niin suurta rakkautta ja onnea, että hän painui polvilleen keskelle huonetta, puolestaan sopertaen Louisen nimen.

"Niin, sanoit lähteväsi alas tiedustamaan uutisia ja toimititkin monsieurin kiipeämään tänne."

"Hänenhän täytyi. Kuinka hän olisi muutoin saanut kirjeen, jonka hänelle kyhäsit?"

Ja hän osoitti sormellaan kirjettä, joka oli jäänyt pöydälle. Raoul astahti ottamaan sitä; Louise nopeampana, vaikka hän olikin suoristautunut nähtävästi hieman epävarmana käytöksensä sopivaisuudesta, ojensi kätensä pidättämään häntä.

Raoul sai siis vastaansa tämän lämpöisen ja vapisevan kätösen; hän otti sen omien käsiensä väliin ja kohotti sen niin kunnioittavasti huulilleen, että hän tuli sille pikemmin hengähtäneeksi kuin suudelman painaneeksi.

Sillävälin mademoiselle de Montalais oli siepannut kirjeen, naisten tavoin laskostanut sen huolellisesti kolmelle taipeelle ja sujauttanut sen povelleen.

"Älä pelkää, Louise", takasi hän; "monsieur ei tule ottamaan sitä täältä sen paremmin kuin edesmennyt kuningas Ludvig XIII otti kirjelappuja mademoiselle de Hautefortin miehustasta."

Raoul punastui nähdessään nuorten tyttöjen hymyn eikä huomannut yhä pitelevänsä Louisen kättä.

"Kas niin", haastoi Montalais, "nyt olet antanut minulle anteeksi, Louise, että toin sinulle monsieurin, ja te, monsieur, ette ole minulle enää pahastuksissanne vaivaamisestani, tavatessanne täällä mademoisellen. Kun siis on rauha tehty, pakiskaamme kuin vanhat ystävykset. Esittele minut, Louise, herra de Bragelonnelle."

"Herra varakreivi", virkkoi Louise vakavan sydämellisesti ja avomielinen hymy huulillaan, "minulla on kunnia esitellä teille mademoiselle Aure de Montalais, hänen kuninkaallisen korkeutensa Madamen nuori hovineiti ja lisäksi ystävättäreni, likeinen ystävättäreni."

Tämä teeskentelemätön purkaus sai Monialaisin puhkeamaan nauruun ja Raoulin huoahtamaan onnellisena, hän kun tulkitsi lauselman merkitsevän: Hän tietää meidän rakkautemme.

"Kohteliaisuuksista on suoriuduttu, herra varakreivi", sanoi Montalais. "Tässä nojatuoli, ja ilmaiskaa meille nyt pian se uutinen, jonka toitte tänne niin kiireellisesti."

"Mademoiselle, se ei enää ole salaisuus. Matkallaan Poitiersiin kuningas pysähtyy vierailulle hänen kuninkaallisen korkeutensa luo."

"Kuningas tänne!" huudahti Montalais käsiään taputtaen; "me saamme nähdä hovin! Ymmärrätkö, Louise, — oikean hovin, pariisilaisen? Voi, hyväinen aika! Mutta milloin hän tulee, monsieur?"

"Ei ollenkaan aikaa laittautua kuntoon, ei kerkiä saamaan valmiiksi ainoatakaan pukua! Me olemme täällä takapajulla kuin puolalaiset! Me muistutamme muotokuvia Henrik IV:n päiviltä!… Voi, monsieur, kylläpä toitte meille häijyn viestin!"

"Tyhjää!… Olemme aina kauniita, kyllä, koska luonto on tehnyt meidät välttäviksi; mutta me joudumme naurunalaisiksi, kun emme esiinny muodinmukaisessa asussa… Oi voi, naurunalaisiksi! Minutko katsotaan naurettavaksi, minut!"

"Kukako? Sinäpä olet kummallinen, kultaseni!… Mikä kysymys sekin on! Katsotaan, se on sanottuna koko maailmasta — hovilaisista, ylimyksistä, kuninkaasta."

"Suo anteeksi, hyvä Aure, mutta kun täällä on kaikilla tapana nähdä meidät sellaisina kuin olemme…"

"Aivan niin; mutta asema muuttuu ja me joudumme naurettaviksi maaseutulaisinakin, kun pukujamme saadaan muka erikoisena Bloisin muotina verrata Pariisin uutuuksiin, asettuessamme ihan niiden rinnalle! Tämä on toivotonta!"

"Äh, joutavia! Totta tosiaan, sen pahempi niille, jotka eivät pidä minua makunsa mukaisena!" kääntyi Montalais järkeilemään.

"Nepä olisivat kovin vaateliaita", huomautti Raoul säännölliselle kohteliaisuusjärjestelmälleen uskollisena.

"Kuninkaan täytyy nyt, mademoiselle. Kardinaali tahtoo niin. Hän lähettää molemmat sisarentyttärensä Brouageen maanpakoon."

"Pyh, kukaan ei voi minua kuulla. Sanon, että vanha Mazarino Mazarini on teeskentelijä, joka juonittelee sisarentyttärestään Ranskan kuningatarta."

"Ei sentään, mademoiselle, koska kardinaali päin vastoin toimittaa hänen majesteetilleen puolisoksi infantinna[7] Marie-Thérèsen."

Montalais katsoi Raoulia suoraan kasvoihin ja sanoi hänelle: "Uskotteko te tuollaisia tarinoita, te pariisilaiset? Enemmän järkeä on sitten meillä täällä Bloisissa."

"Mademoiselle, jos kuningas jättää taakseen Poitiersin ja lähtee Espanjaan, — jos avioliittosopimuksen pykälät on vahvistettu don Luis de Haron ja hänen ylhäisyytensä kesken, niin käsittänette, että se ei enää ole mitään leikintekoa."

"No niin, hän nai Marien; me joudumme sotaan Espanjan kanssa, herra Mazarin panee menemään muutamia niistä miljoonista, jotka hänellä on tallessaan, aatelismiehemme kunnostautuvat urotöillä ylpeitä kaartilaisia vastaan, ja paljon meikäläisiä palaa laakereilla seppelöityinä, meidän seppelöidäksemme heidät myrtillä. Sillä tavoin minä käsitän nykyhetken valtiollisen aseman."

"Montalais, sinä olet hupsu", sanoi Louise, "ja liioitteleva kuvailu viehättää sinua niinkuin liekki lumoaa luokseen perhosia."

"Sinä, Louise, olet niin maltillinen, että sinä et milloinkaan oikein rakastaisi."

"Oh!" virkahti Louise hellän moittivasti. "Ymmärrä toki asian laatu, Montalais! Leskikuningatar haluaa naittaa poikansa infantinnan kanssa; pitäisikö kuninkaan olla tottelematon äidilleen? Sopiiko hänenlaisensa kuninkaallisen sydämen antaa huonoa esimerkkiä? Kun vanhemmat kieltävät rakkauden, häätäkäämme rakkaus!"

Ja Louise huokasi; Raoul loi katseensa alas väkinäisesti. Montalais helähti nauruun.

"Olette varmaankin jo kuullut, miten kreivi de la Fère jaksaa", sanoi Louise jatkoksi huokaukselleen, joka oli kaunopuheisella voimallaan paljastanut syviä sydänsuruja.

"En, mademoiselle", vastasi Raoul yhtä muodolliseksi heränneenä, "en ole vielä käynyt isääni tervehtimässä. Olin juuri menossa hänen luokseen, kun mademoiselle de Montalais suvaitsi pysähdyttää minut; toivoakseni kreivi on hyvässä voinnissa. Ettehän liene saanut mitään ikäviä tietoja?"

Syntyi äänettömyys, jollaikaa kaksi samaan aatokseen yhtynyttä sielua ymmärsi toisiaan täydellisesti ilman katseenkaan apua.

"Olen teille suurena kiusana, hyvät neidit; olen varmaankin ollut kovin varomaton", sopersi Raoul kovin hämillään.

"Kah, jos se on vain herra Malicorne", arveli Montalais, "niin älkäämme häiriytykö."

Louise ja Raoul katselivat toisiansa ihmetellen, mikä herra Malicorne oli miehiään.

"Kyllä käsitän… No niin, hän on yhtä vaitelias tarvittaessa kuin minäkin."

"Voi taivas!" hätääntyi Louise, joka oli kallistanut korvansa ovenraolle; "tunnen äidin askeleet!"

"Madame de Saint-Remy! Minne piiloutuisin?" tuskaili Raoul, hartaasti haluten jälleen opastusta Montalaisilta, joka näytti joutuneen hiukan ymmälle.

"Niin", myönsi tämä, "minäkin tunnen paksujen anturain kopseen. Oiva äitisemme sieltä tulee!… Herra varakreivi, onpa vahinko, että ikkuna on viisikymmentä jalkaa korkealla ja sen alla kiveys."

Raoul silmäili neuvottomana uloketta, Louise tarttui hänen käsivarteensa ja pidätteli häntä.

"Kas, olenko päästäni pyörällä?" älysi Montalais; "eikö minulla ole hovipukujen säilytyskaappi? Se on tosiaan ihan kuin tähän tarpeeseen varattu."

Aika olikin jo täpärä, sillä madame de Saint-Remy nousi portaita nopeammin kuin tavallisesti. Hän saapui siltamalle juuri kun Montalais, niinkuin näytelmän yllätyskohtauksissa, sulki vaatesäilyn painautumalla sen ovea vasten.

"Niin, madame", vastasi tytär kalpeampana kuin jos hänet olisi saatu kiinni suuresta rikoksesta.

"Istuutukaa, madame", pyysi Montalais tarjoten arvoisalle rouvalle nojatuolia ja asettaen sen siten, että toinen joutuisi kääntämään selkänsä vaatekaappiin päin.

"Kiitos, mademoiselle Aure, mutta minä en voi viipyä; tulehan pian, tyttöseni, lähtekäämme."

"Miksi niin?" kysäisi Montalais kiirehtien näyttelemään kummastusta siinä pelossa, että Louise kompastuisi johonkin tyhmyyteen.

"Madame, puhutte arvoituksia ja kidutatte meitä tulisilla hiilillä!" huudahti Montalais, joka havaitessaan Louisen vaalenevan yhä enemmän ja enemmän ei tuskaannukseltaan ollut tiennyt, minkä pyhimyksen huomaan olisi uskonut itsensä.

Vihdoin hän oli kohdannut ystävättärensä puhuvan silmäyksen — tuollaisen silmäyksen, joka saisi seinänkin tajuamaan. Louise viittasi sillä hattuun, Raoulin onnettomaan hattuun, joka komeili pöydällä.

Montalais heittäysi eteen, ja vasemmalla kädellään tarttuen siihen hän siirsi sen taaksensa oikeaan ja kätki sen siten juuri viime sanat virkkaessaan.

"No", ilmoitti madame se Saint-Remy, "tänne saapui pikalähetti tuomaan tiedon, että kuningas tulee kohtsiltään linnaan. Nyt siis pitää esiintyä somina, hyvät neidit!"

"Pian, pian!" oli Montalais innostuvinaan; "mene madamen kanssa,
Louise, ja jätä minut laittamaan kuntoon hovipukuani."

"Kun olen kieltänyt sinua kulkemasta Montalaisin luona, niin miksi käyt täällä kuitenkin?"

"Minä näin miehen hatun, sanon sinulle: tuon veitikan, heittiön hattu se oli!"

Montalais oli kuullut joka sanan, sillä kaiku lähetti ne hänen korvaansa kuin kuulotorvea myöten.

Hän kohautti olkapäitänsä ja virkkoi nähdessään Raoulin, joka lymystään tulleena oli hänkin kuullut sananvaihdon:

"Montalais-parka — ystävyytensä uhri!… Malicorne-poloinen, rakkautensa sortama!"

Hän pysähtyi huomatessaan Raoulin naurettavansurkean katsannon; nuori mies ei ollut hyvillään näin salamyhkäiseksi kääntyneestä päivästä.

"Jonakuna päivänä ennätämme tehdä tilimme", vastasi tyttö. "Tällähaavaa teidän on paras paeta, herra de Bragelonne, sillä madame de Saint-Remy ei ole suvaitsevainen, ja puutteellisella vaitiolollaan hän voisi toimittaa tänne kotitarkastuksen, joka olisi kaikille asianomaisille kiusallinen. Hyvästi!"

"Ja enkö minä ole mukana — minä, joka vastaan valtakunnan koko postilaitosta? Pian ratsunne selkään, jotta madame de Saint-Remy ei enää löydä teitä täältä, jos hän tulee takaisin, pitääkseen minulle siveyssaarnan!"

"Ja teitä toruttaisiin! Voi, varakreivi, kyllä näkee, että tulette
hovista: olettehan arka kuin kuningas. Totta tosiaan, me täällä
Bloisissa suoriudumme paremmin isän suostumuksen puutteesta! Kysykää
Malicornelta."

Ja näin sanoen nuori huimapää työnsi Raoulin hartioista ovelle. Tämä hiipi sitten pitkin holvikäytävää, haki hevosensa, hyppäsi satulaan ja karautti taipaleelle kuin hänen kintereillään olisi ollut Monsieurin kahdeksan kaartilaista takaa-ajossa.

Raoul seurasi peräti tuttua, muistissaan rakkaaksi käynyttä tietä, joka
Bloisista johti kreivi de la Fèren maataloon.

Lukija vapauttaa meidät kuvailemasta uudestaan tätä asumusta. Hän on jo varemmin pistäytynyt sinne meidän kanssamme;[8] paikka on hänelle tuttu. Viime käyntimme jälkeen olivat vain seinät saaneet harmaamman vivahduksen ja kattotiilet käyneet sopusuhtaisemmin vaskenkarvaisiksi; puut olivat tulleet vankemmiksi, ja entiseen aikaan ojenneltuaan pitkiä, hoikkia oksiaan pensasaitojen yli ne nyt pyöristyneinä, tuuheina ja rehevinä levittivät mäihän paisuttamien oksiensa alla laajalti kukkasien tai hedelmien tiivistämää siimestä ohikulkijalle.

Raoul näki jo etäältä suippokaton, molemmat pikku tornit, jalavien suojaaman kyyhkyslakan ja sen kyyhkysparven, joka kykenemättä milloinkaan jättämään kotiansa alituiseen kierteli tiilistä rakennetun torninhuippunsa ympärillä niinkuin herttaiset muistot väikkyvät suruttomassa sielussa.

Lähemmäksi tullessaan hän eroitti raskaiden sankojen vipuamiseen käytettyjen väkipyörien kitinää. Olipa hän myös kuulevinaan takaisin kaivoon läikkyvän veden kaihoisaa lorinaa — surullista, synkkää, juhlallista ääntä, joka sattuu lapsen ja runoilijan korvaan; englantilaisilla haaveksijoilla on sen nimityksenä splash, arabialaisilla gasgasho, mutta me ranskalaiset, jotka kyllä myös tahdomme käydä runoilijoista, saamme sen ilmaistuksi vain kiertävällä lauselmalla: Le bruit de l'eau tombant dans l'eau (veteen putoavan veden ääni).

Runsaaseen vuoteen ei Raoul ollut käynyt tapaamassa isäänsä. Koko tämän ajan oli hän oleskellut hänen korkeutensa prinssin saattueessa.

Kaikkien niiden frondelaisselkkausten jälkeen, joiden ensimmäistä jaksoa olemme edellisellä kerralla yrittäneet kuvata, olikin de Condé tehnyt hovin kanssa julkisen, juhlallisen ja suoramielisen sovinnon. Niin kauan kun prinssi oli ollut huonoissa väleissä kuninkaan kanssa, oli hän — alunpitäin kiintyneenä Bragelonneen — turhaan tarjonnut tälle kaikkia niitä etuja, jotka voivat häikäistä nuorta miestä. Poikansa nimessä oli kreivi de la Fère aina kieltäytynyt, uskollisena niille aateluuden ja kuninkuuden yhteisyyttä kannattaville periaatteille, joita hän oli eräänä päivänä selittänyt pojalleen Saint-Denisin hautaholvissa. Ja sen sijaan, että olisi asettunut Condén prinssin puolelle hänen kapinassaan, oli varakreivi suorastaan liittynyt de Turenneen tämän taistellessa kuninkaan puolesta. Kun sitten de Turenne vuorostaan näytti luopuvan kuninkaasta, oli Raoul jättänyt hänetkin kuten aikaisemmin herra de Condén. Tästä mutkattomasta toimintaurasta oli seurauksena, että kun Turenne ja Condé eivät olleet koskaan saavuttaneet voittoja muutoin kuin kuninkaan lippua puoltaessaan, Raoul oli jo noin nuorena saanut ansioluetteloonsa kymmenen voittoa eikä ainoatakaan tappiota, joka olisi karvastuttanut hänen uljuuttaan ja omaatuntoaan.

Raoul oli siis isänsä toivomusta noudattaen sitkeästi ja kuuliaisesti palvellut Ludvig XlV:ttä, kaikesta koukuttelusta huolimatta, joka siihen aikaan oli yleistä ja melkein välttämätöntä.

Jälleen suosioon päästyänsä oli herra de Condé käyttänyt kaikkia keinoja ja ensiksikin armahdusmyönnytystänsä, hankkiakseen entisiä etujaan suuressa määrässä takaisin, ja niinpä oli hän jälleen pyytänyt Raouliakin saattolaisekseen. Ainiaan järkevänä miehenä oli kreivi de la Fère silloin heti lähettänyt Raoulin jälleen prinssin luo.

Vuosi oli siis kulunut isän ja pojan viimeksi erottua toisistaan; muutamat kirjeet olivat lieventäneet, mutteivät parantaneet poissaolon kaihoa. Mitä Raouliin tulee, niin lukija tietää, että häntä sitoi Bloisin seutuun muukin rakkaus kuin pojan kiintymys kasvattajaansa.

Mutta kohtuuden nimessä on huomattava, että ilman sattumaa ja vallatonta hovineitiä — kahta kiusanhenkeä — Raoul olisi viestinsä vietyään lähtenyt suoraa päätä ratsastamaan isänsä maataloon, epäilemättä kääntyen katsomaan taaksensa, mutta hetkeksikään pysähtymättä, jos olisi nähnyt Louisen ojentavan hänelle käsivarsiaan.

Ja alkutaipaleella olisi Raoul tuntenut mielipahaa noin pikaisesti hälvenneestä ilmestyksestä, mutta lopun matkaa hän olisi maltittomasti pahoitellut, että hän oli liian hitaasti lähenemässä sitä ystävää, jota näkemään häntä kannusti toinen rakkautensa.

Raoul tapasi puutarhaveräjän avoinna ja hoputti ratsunsa eteenpäin puistokujaan siitä välittämättä, että hänelle huitoi suuttuneesti käsillään muuan ukko, jolla oli sinipunainen, villalangoista kudottu nuttu yllä ja iso, nukkavieru samettilakki päässä.

Ukko oli kitkemässä rikkaruohoja lavasta, johon oli istutettu pieniä ruusupensaita ja satakaunoja, kun hän närkästyksekseen näki hevosen siten ryntäävän hiekoitetuille ja haravoiduille käytävilleen.

Uskalsipa hän voimallisesti murahtaakin, jolloin ratsastaja kääntyi katsomaan. Silloin muuttui kohtaus, sillä Raoulin kasvot nähdessään vanhus heti suoristausi ja alkoi juosta rakennusta kohti, katkonaisella mörinällä nähtävästi ilmaisten rajatonta riemastusta. Raoul saapui tallin edustalle, jätti hevosensa palveluspojalle ja harppoi sitten ylös portaita niin kiihkeästi, että se into olisi suuresti ilahduttanut isän sydäntä, jos hän olisi ollut näkemässä.

Hän astui etusuojan, ruokailuhuoneen ja vieraskamarin läpi ketään tapaamatta; lopuksi hän kreivi de la Fèren työhuoneen ovelle tulleena koputti siihen kärsimättömästi ja avasi sen melkein ennen kuin kuuli sanan: sisälle!, jonka lausui vakava ja samalla leppeä ääni.

Kreivi istui paperien ja kirjojen peittämän pöydän ääressä. Hän oli kyllä vielä sama ylevä ja kaunis aatelismies kuin ennenkin, mutta aika oli antanut hänen jaloudelleen ja hienolle ulkomuodolleen vielä juhlallisemman ja selkeämmän sävyn. Rypytön valkoinen otsa pitkän, enemmän valkoisen kuin mustan tukan alla, terävät ja lempeät silmät nuoren miehen kulmakarvojen suojassa, hienot ja tuskin vielä harmahtavat viikset reunustamassa niin puhdas- ja hentopiirteisiä huulia kuin ne eivät olisi koskaan rypistyneet kuolettavassa kiihkossa, suora ja joustava vartalo, moitteettomat, mutta laihtuneet kädet, — sellaisena esiintyi vielä tämä loistava aatelismies, joka Atoksen nimellä oli saanut monet kuuluisat huulet lausumaan ylistyksiänsä. Hän oli nyt tekemässä korjauksia vihkoon, joka oli kirjoitettu täyteen hänen käsialallaan.

Raoul tarttui isäänsä olkapäihin, kaulaan, miten vain sattui, ja syleili häntä niin sydämellisesti ja nopeasti, että kreivi ei jaksanut eikä ehtinyt irroittautua tai voittaa isällistä liikutustaan.

"Sinä täällä, sinä täällä, Raoul!" ihmetteli hän. "Onko se mahdollista?"

"Et vastaa minulle, varakreivi. Oletko lomalla, vai onko Pariisissa joku onnettomuus sattunut?"

"Jumalan kiitos, monsieur", kertoi Raoul vähitellen tyyntyen, "mitään muuta kuin onnellisia tapauksia ei ole sattunut; kuningas menee naimisiin, niinkuin minulla oli kunnia mainita teille viime kirjeessäni, ja hän on nyt matkalla Espanjaan. Hänen majesteettinsa kulkee Bloisin kautta."

"Niin, kreivi. Ja peläten aavistamattoman tulon tuottavan hänelle pulaa tai haluten osoittaa hänelle erityistä huomaavaisuutta lähetti herra prinssi minut ennakolta valmistamaan hänen majesteettinsa vastaanottoa."

"Niin, monsieur", vastasi Raoul luoden silmänsä alas; luultavasti hän tunsi kreivin kysymyksessä muutakin kuin uteliaisuutta.

"Et näy kuulevan, mitä sanon, varakreivi?" tiukkasi kreivi de la Fère erityisesti korostamatta kysymystään, mutta hiukan tehostaen katseensa totisuutta.

"Kyllä kuulen, monsieur", vastasi Raoul, "mutta jos punnitsen vastaustani, en sillä tavoita mitään kieroutta, sen tiedätte."

"Minä tiedän, että sinä et milloinkaan poikkea totuudesta. Sentähden minua ihmetyttääkin, kun tarvitset niin pitkän ajan myöntääksesi tai kieltääksesi."

"En voi vastata teille ennen kuin olen oikein ymmärtänyt tarkoituksenne, ja jos olen osannut oikeaan, niin olette pahoillanne ensimmäisistä sanoistani. Teille ei varmaankaan ole mieluista, kreivi, että olen nähnyt…"

"Häntä te tarkoititte, kreivi, sen kyllä arvasin", virkkoi Raoul sanomattoman säveästi.

"Monsieur, linnaan tullessani en lainkaan tiennyt, että mademoiselle de la Vallière oleskeli siellä; vasta kun lähetystoimeni päätyttyä olin poistumassa, toimitti sattuma meidät yhteen. Minulla oli kunnia tervehtiä häntä."

"Mikä on nimeltään se sattuma, joka sinut vei mademoiselle de la
Vallièren luo?"

"Nuori nainen, jota en tuntenut; en ollut häntä koskaan ennen nähnyt.
Hän on Madamen hovineiti."

"En jatka kuulusteluani pitemmälle, varakreivi; moitin itseäni jo siitä, että sitä kesti tähänkään asti. Olin pyytänyt sinua karttamaan mademoiselle de la Vallièrea ja pysymään käymättä hänen luonaan luvattani. Kas, tiedänhän sinun puhuneen totta, — et ole pyrkinyt lähestymään häntä. Sattuma on tehnyt minulle kolttosen, sinua en voi syyttää. Tyydyn siis siihen, mitä jo olen sinulle tästä neitosesta sanonut. Jumala on todistajani, että minulla ei ole mitään huomautettavana häntä vastaan; suunnitelmiini ei vain kuulu, että käyt siinä perheessä. Pyydän sinua vielä kerran, hyvä Raoul, painamaan sen mieleesi."

"Nyt, ystäväiseni", pitkitti kreivi leppeästi hymyillen ja tavallisella äänellään, "puhukaamme muusta. Sinun kenties on palattava palvelukseesi?"

"Ei, monsieur, minulla ei ole tänään muuta tehtävää kuin oleskella täällä. Herra prinssi ei onneksi antanut minulle muita toimia kuin tuon yhden, joka niin erinomaisesti soveltui toivomuksiini."

"No niin, Raoul, koska nyt kuulut yksinomaan minulle, tahdon puolestani omistaa sinulle koko päiväni. Syleile minua… vielä kerran… vielä… Olet nyt kotonasi, varakreivi… Kas, tuollapa on Grimaud-vanhuksemme!… Tulehan, Grimaud, herra varakreivi tahtoo syleillä sinuakin."

Kookas ukko ei kahta kehoitusta kaivannut; hän kiirehti esiin avosylin. Mutta Raoul säästi uskolliselta, harvasanaiselta palvelijalta puolet matkaa.

"Lähdemmekö puutarhaan, Raoul? Haluaisin näyttää uutta asuntoa, jonka olen varustanut sinulle loma-aikojesi viettämiseksi, ja silmäillessämme viimesyksyisiä istutuksia ja kahta sillaikaa ostamaani uutta ratsua kerrot minulle kuulumisia pariisilaisista ystävistämme."

Kreivi löi käsikirjoitusvihkonsa kiinni, pisti kätensä nuoren miehen kainaloon ja lähti hänen kanssaan puutarhaan.

Grimaud katseli kaihomielisesti Raoulin lähtöä, kun tämän pää melkein viisti oven yläpienaa, ja valkoista pujopartaansa sivellen hän tuli virkkaneeksi syvämielisen sanan:

Puhetta Cropolista ja Cropolesta sekä maineettomaksi jääneestä suuresta maalarista.

Kreivi de la Fèren tarkastaessa Raoulin keralla uusia rakennushommiaan ja ratsujaan sallinee lukija meidän viedä hänet Bloisin kaupunkiin katselemaan, mitä tavatonta kuhinaa siellä ilmeni.

Tosiaankin, kun kuningas ja hovi saapuisivat — sata aatelismiestä, kymmenet kaleesit, kaksisataa hevosta, yhtä monta lakeijaa kuin herraa, — mihin sovitettaisiin koko tämä loistomaailma, ja mihin oli majoitettava kaikki ne ympäristön aatelismiehet, jotka parveilivat kaupunkiin kenties kahden tai kolmen tunnin kuluttua, niin pian kun uutinen oli ehtinyt laventaa vaikutuspiiriänsä kuten tyyneen järvenpintaan viskattu kivi nostattaa yhä laajenevia renkaita?

Bloisin näimme aamulla yhtä rauhaisana kuin on maailman tyvenin järvi, mutta viesti kuninkaan tulosta täytti sen äkkiä touhulla ja sorinalla.

Kaikki linnan lakeijat läksivät talousvirkailijain valvonnan alaisina kaupungille hankkimaan elintarpeita, ja kymmenen pikalähettiä ratsasti toimittamaan Chambordin ajopuistoista riistaa, Beuvronin kalastamoista kalaa ja Chavernyn kasvihuoneista kukkia ja hedelmiä.

Talousaitasta otettiin esille kallisarvoisia seinäverhoja ja pitkissä, kullatuissa keijuissa riippuvia kynttiläkruunuja; kokonainen köyhien armeija lakaisi pihoja ja pesi rakennusten julkipuolia, sillaikaa kun heidän vaimonsa kiertelivät Loiren takana niityillä keräämässä lehdeksiä ja metsäkukkia. Ottaen esimerkkiä tästä siisteyden ylellisyydestä laittautui koko kaupunki suursiivoukseen, ollenkaan säästelemättä harjoja, luutia ja vettä.

Kaupungin yläosassa joutuivat katuojat tulvilleen näistä yhtämittaisista pesuista ja paisuivat alakaupungissa joiksi, ja toisin paikoin hyvinkin likaiseksi tunnustettava mukulakiveys puhdistui välkkymään auringon ystävällisissä säteissä.

Lopuksi varustettiin myöskin musiikkia, ja kaikki pukutarpeiden lipastot tyhjennettiin; varastoon ostettiin ennakolta niin paljon vahakynttilöitä, nauhoja ja miekkaruusukkeita kuin kaupungin myymälöistä oli saatavissa; perheenemännät keräsivät leipää, lihaa ja mausteita. Melkoinen joukko porvareita, joilla oli talonsa varustettuna kuin piiritystä kestämään, ei enää tiennyt muuta tehtävää kuin pukeutua juhla-asuun ja suunnata kulkunsa kaupungin portille, ollakseen ensimmäisinä ilmoittamassa tai näkemässä kuninkaallisen kulkueen. He tiesivät hyvin, että kuningas oli tulossa vasta yöllä, kenties seuraavana aamuna. Mutta mitä on odotus muuta kuin eräänlaista hulluutta, ja eikö hulluus ole vain ylenpalttista toivetta?

Alakaupungissa — tuskin sadan askeleen päässä valtionlinnasta, sen ja keilaradan välissä — kohosi arvokkaan näköinen suippopäätyinen rakennus jokseenkin siistin kadun varrella, joka oli siihen aikaan nimeltään Vanhakatu ja arvattavasti tosiaankin hyvin vanha. Muodoltaan tanakka ja leveä talo sai kadun puolelta valoa kolmesta ala- ja kahdesta välikerran ikkunasta; ylinnä tuijotti pieni "häränsilmä."

Tämän kolmion sivulle oli hiljakkoin rakennettu varsin tilava suunnikas, joka silloisten rakennustapojen mukaan kursailemattomasti tunkeusi katurajan yli. Katu siitä kyllä soukkeni neljänneksellä, mutta eikö ollut riittävänä korvauksena, että rakennus paisui lähes puolella?

Perintätiedon mukaan oli suippopäätyisessä talossa asunut Henrik III:n aikaan muuan valtakunnanneuvos, jonka Katarina-kuningatar oli toisten tietojen mukaan korottanut siellä vieraskäyntiensä kunniaan ja toisten mukaan toimittanut päiviltä kuristamalla. Oli miten oli, ylhäinen rouva oli kai varovasti laskenut jalkansa tämän talon kynnykselle.

Kuolipa neuvos väkivaltaisesti tai luonnollisesti, hänen mentyään manalle oli talo myyty, sitten jätetty kylmilleen ja lopuksi vakiintunut eristettyyn asemaan kadun muiden rakennusten joukossa. Mutta Ludvig XIII:n hallituskauden keskivaiheilla oli muuan marski d'Ancren keittiöstä tiehensä lähtenyt italialainen nimeltä Cropoli ottanut asuntonsa tässä rakennuksessa. Hän oli avannut siinä pikku ravintolan, jossa valmistettiin niin herkullisia makarooneja, että niitä käytiin siellä ostamassa tai nauttimassa monen penikulman piiristä.

Erityistä loistoa antoi talolle se seikka, että kuningatar Maria Mediciläinen, joka oli valtionlinnassa vankina, kuten tiedetään, oli kerran lähettänyt noutamaan niitä.

Se oli tapahtunut juuri samana päivänä, jona hän pakeni kuuluisasta ikkunasta. Makaroonikulho oli jäänyt pöydälle, kuninkaallinen suu oli vain lähestynyt sitä.

Kolmiomaisen talon osalle tulleesta kaksinaisesta suosiosta — kuninkaallisesta kuristamisesta ja makarooniateriasta — oli Cropoli-parka johtunut ajattelemaan uhkeata nimeä ravintolalleen. Mutta italialainen syntyperä ei siihen aikaan ollut mikään suositus, ja huolellisesti kätketty pikku omaisuus pidätteli häntä toimittamasta itseään liian huomatuksi.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän — mikä tapahtui v. 1643, kuningas Ludvig XIII:n kuoleman jälkeen — hän kutsui luokseen poikansa, jolla oli mitä lupaavimmat keittiötaiteelliset taipumukset, ja pyysi kyynelsilmin häntä visusti varjelemaan makaroonisalaisuutta, ranskantamaan nimensä, ottamaan vaimokseen ranskattaren ja lopuksi, koska valtiollinen taivas oli kirkastunut sitä peittäneistä pilvistä — jo siihen aikaan tunnettiin tämä lauseparsi, jota meidän päivinämme paljon käytetään johtavissa kirjoituksissa ja eduskunnassa, — leikkauttamaan naapuriston sepällä komean kyltin, jolle hänen nimeämänsä kuuluisan maalarin piti luoda kaksi kuningattaren muotokuvaa ja tunnussanat: Aux Médicis.

Näiden kehoitustensa lopuksi jaksoi kunnon Cropoli enää vain osoittaa nuorelle jälkeläiselleen tulisijaa, jonka etupaaden alle hän oli kaivanut tuhannen louisdoria, ja samassa hän hengähti viimeisen kerran.

Urhean miehen lailla Cropoli nuorempi otti alistuvasti vastaan häviönsä ja ylpistymättä voittonsa. Hän aloitti totuttelemalla yleisön lausumaan nimensä loppu-i:tä niin heikosti, että hän yleisen kohteliaisuuden tultua avuksi oli vain hra Cropole,[9] ja sehän on aito ranskalainen nimi.

Sitten hän meni naimisiin, hänellä kun oli lähellään pikku ranskatar, johon hän oli rakastunut, ja tytön vanhemmilta hän sai liesipaaden alustaa näyttämällä heltiämään kohtuulliset myötäjäiset.

Nämä kaksi ensimmäistä tehtävää täytettyään hän kävi etsimään taiteilijaa, jonka piti maalata kyltti.

Hän oli muuan iäkäs italialainen Rafaelin ja Carraccien kilpailija, mutta kovaosainen pyrkimyksissään. Hän sanoi kuuluvansa venetsialaiseen taidesuuntaan, varmaankin syystä että hänen ei tehnyt mielensä säästellä väriä. Hänen taulunsa, joista ei ollut koskaan ainoakaan mennyt kaupaksi, paistoivat silmään sadan askeleen päästä ja miellyttivät porvareita niin tuiki huonosti, että hän oli viimein heittänyt siveltimensä loukkoon.

Hän kehui maalanneensa marski d'Ancren puolison kylpyhuoneen ja valitti, että tulipalo oli marskia kohdanneen tihutyön[10] tapahtuessa tärvellyt tämän kammion.

Hänen maanmiehenään Cropoli oli suopea Pittrinoa kohtaan — se oli taiteilijamme nimeltään. Kenties hän oli nähnyt kylpyhuoneen mainiot seinämaalaukset. Joka tapauksessa hän piti kuulua Pittrinoa niin suuressa arvossa ja suosiossa, että otti taiteilijan luoksensa asumaan.

Pittrino kiitollisena ja makarooneilla ravittuna ryhtyi levittämään tämän kansallisherkun mainetta, ja liikkeen perustajan eläessä hän oli väsymättömällä kielellään tehnyt suuriarvoisia palveluksia Cropolin ravintolalle.

Vanhentuessaan hän kiintyi poikaan kuten isäänkin, ja vähitellen hänestä tuli jonkunlainen katsastusmies taloon, missä hänen taattu rehellisyytensä, tunnettu kohtuullisuutensa, horjumaton siveytensä ja lukuisat muut avunsa, joita katsomme tarpeettomaksi tässä luetella, soivat hänelle ikuisen sijan pankon korvalla ja palveluskunnan valvontaoikeuden. Hän se lisäksi maisteli makarooneja, jotta maku säilyi puhtaana vanhan perintätiedon kannalta; on sanottava, että hän ei suvainnut muruakaan pippuria liikaa tai parmalaisjuuston hivenenkään vajausta tässä ruokalajissa.

Peräti suuri oli hänen ilonsa sinä päivänä, jona hän Cropole nuoremman salaisuudesta osalliseksi kutsuttuna sai toimekseen muhkean kyltin maalaamisen. Hänen nähtiin kiihkeästi pöyhivän vanhaa kirstua; sieltä hän löysi siveltimiä hiukan rottien järsiminä, mutta vielä välttävässä kunnossa, maaleja melkein kuivettuneissa häränrakoissa, pellavaöljyä pullossa ja värilautasen, jonka oli aikoinaan omistanut Bronzino, tuo dieu de la pittoure (maalaustaiteen jumala), kuten alppientakainen taiteilijamme ainiaan nuorekkaassa innostuksessaan sanoi murteellisella ranskankielellä.

Pittrino oli ihan tullut päätänsä pitemmäksi siitä riemusta, että hän nyt pääsi oikein näyttämään kuntoansa.

Hän menetteli kuten Rafael, vaihtaen tyyliä ja maalaten Albanin tapaan pikemmin kaksi jumalatarta kuin kuningatar-parin. Nämä ylhäiset naiset esiintyivät kyltissä sellaisina sulottarina, — he esittivät hämmästyneille katseille niin ylenpalttisen paljouden liljoja ja ruusuja, tenhoavana tuloksena Pittrinon tyylin muutoksesta, ja näyttäysivät niin kepeitä keijukaisia muistuttavissa asennoissa, että pormestari päästessään katsomaan mestariteosta Cropolen salissa äkkipikaa selitti näiden naisten olevan liian kauniita ja liian elävästi lumoavia, riippuakseen kylttinä ohikulkijain näkyvissä.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa Monsieur", sanoi hän Pittrinolle, "joka usein pistäytyy kaupunkiimme, ei mukautuisi näkemään kuuluisaa äitirouvaansa noin vähissä vaatteissa, ja hän lähettäisi teidät valtion tyrmään, sillä arvoisa prinssimme ei aina ole hempeämielinen. Pyyhkikää siis tenhottaret pois taikka lauselma, muutoin kiellän teitä asettamasta kylttiä näytteille. Tätä vaatii teidän etunne, isäntä Cropole, ja teidän, mestari Pittrino."

Mitä vastata tuohon? Kiittää piti pormestaria hänen hyväntahtoisuudestaan, ja sen teki Cropole.

Niin pian kun kaupunginpää oli astunut ulos ovesta, Cropole laski käsivartensa ristiin rinnalle ja virkahti:

"Otamme pois lauselman", yritti Pittrino ahdistuneesti. "Minulla on oivallista norsunluu-mustaa, jauhan sen tuossa tuokiossa, ja Médicien sijalle panemme Luonnottaret tai Tenhottaret, miten vain haluatte."

"Ei", väitti Cropole, "isäni tahto ei tulisi siten täytetyksi. Isäni piti tärkeinä…"

"Todistuksena siitä, että hän etusijassa ajatteli muotokuvia, on hänen vaatimuksensa, että niiden piti tulla näköisiä, ja sitä ne ovat", muistutti Pittrino.

"Kyllä, mutta jos ne eivät olisi olleet, niin kuka olisi niitä tuntenut ilman lauselmaa? Moniko tänä päivänäkään, kun nämä kuuluisat henkilöt ovat jo hiukan himmentyneet paikkakuntalaisten muistissa, tuntisi Katarina- ja Maria-kuningatarta ilman lauselmaa: Aux Médicis?"

"Mutta minun kuvani?" intti Pittrino epätoivoisena, sillä hän oivalsi pikku Cropolen olevan oikeassa. "En tahdo menettää työni hedelmää."

"Ei", vastasi Cropole lujasti. "Mutta johtuupa mieleeni aatos, oiva aatos… teidän maalauksenne saadaan esille ja minun lauselmani myös… Eikö lääkäri ole italiankielellä medici!"

"Käyttekin siis tilaamassa minulle sepältä uuden kylttilevyn; siihen maalaatte kuusi lääkäriä ja alle piirrätte: Aux Medici,[11] siitä sukeutuu lystikäs sanaleikki!"

"Kuusi lääkäriä! Mahdotonta. Entä taiteellinen sommittelu?" huudahti
Pittrino.

"Se on teidän asianne, mutta niin on tehtävä; se on tahtoni, muu ei auta. Makaroonit palavat pohjaan."

Vastustus oli mahdoton; Pittrino totteli. Hän laati kyltin, jossa näkyi kuusi lääkäriä ja useinmainittu lauselma; pormestari kiitti sitä erinomaiseksi ja hyväksyi sen ripustettavaksi julki.

Kyltti herätti kaupunkilaisissa rajatonta mieltymystä. Siinä näkee, että runollisuus ei koskaan kelpaa porvareille, kuten Pittrino sanoi.

Kotitaiteilijaansa hyvittääkseen Cropole naulasi makuukamariinsa edellisen kyltin tenhottaret, jotka saivat rouva Cropolen punehtumaan joka kerta kun hän iltaisin riisuutuessaan katseli niitä.

Sillä tavoin oli suippopäätyinen talo saanut kyltin, ja siten oli Médicis-ravintolan täytynyt vaurastuessaan laajentua lisäneliöllä, kuten olemme kuvanneet. Siten johtui, että Bloisissa oli tämänniminen majatalo, omistajanaan isäntä Cropole ja vasituisena taideniekkanaan mestari Pittrino.

Sellaisen perustuksen saaneena ja kylttinsä suosittelemana isäntä
Cropolen ravintola edistyi vankan menestyksen uralla.

Mitään suunnatonta omaisuutta ei tulevaisuus pitänyt Cropolelle tarjona, mutta hän saattoi toivoa isänsä jättämien tuhannen louisdorin karttuvan kaksinkertaiseen määrään, saavansa tuhannen lisää talon ja liikkeen myynnistä ja voivansa vapaaksi kansalaiseksi heittäydyttyään elellä huolettomasti kaupunkilaisporvarina.

Cropole oli rahanhimoinen, ja hän hypähteli ilosta kuullessaan kuninkaan saapuvan kaupunkiin.

Hän, emäntä Cropole, Pittrino ja kaksi keittiöpoikaa kävivät heti käsiksi kaikkiin kyyhkyslakan, kanatarhan ja kaniinikoppien asujaimiin, niin että Médicis-ravintolan pihalla piankin vallitsi yhtä surkea vaiva ja valitus kuin muinoin Ramassa.

Tämä oli tuskin kolmenkymmenen ikäinen mies, kaunismuotoinen, kookas, yksivakainen tai pikemmin raskasmielinen katsannoltaan ja koko olemukseltaan.

Hänen musta samettipukunsa oli somistettu vaatimattomilla gagaattikoristeilla; valkoinen kaulus, yksinkertainen kuin ankarimpain puritaanien, sai nuorekkaan täyteläisessä kaulassa selvemmin kuvastumaan hipiän hienouden ja kalpeuden; pienet, vaaleat viikset hädin peittivät värähtelevää ja ylenkatseellista ylähuulta.

Ihmisiä puhutellessaan hän katseli heitä suoraan kasvoihin, teeskentelemättömästi kyllä, mutta myös arastelematta, ja silloin hänen sinisten silmiensä loiste kävi niin sietämättömäksi, että monenkin katse painui alas hänen silmäyksensä tieltä, niinkuin heikomman säilä kaksintaistelussa.

Tuohon aikaan, jolloin Jumalan tasa-arvoisiksi luomat ihmiset ennakkoluulojen perusteella olivat jakaantuneina kahdeksi eri luokaksi, vallassäädyksi ja rahvaaksi, niinkuin he todellisesti jakaantuvat kahdeksi roduksi, valkoiseksi ja värilliseksi, — tuohon aikaan se henkilö, jonka olemme tässä esitelleet, ei voinut olla ilmenemättä säätyläiseksi ja vielä luokkansa parhaimmistoon kuuluvaksi. Tarvitsi tämän nähdäkseen vain vilkaista hänen pitkiin, kapeihin ja valkoisiin käsiinsä, joiden jokainen jäntere ja suoni kuulsi hipiän alta vähäisimmästäkin liikkeestä, samalla kun rystyset punehtuivat keveimmästäkin koukistuksesta.

Tämä herrasmies oli saapunut Cropolen ravintolaan yksinään. Epäröimättä ja edes miettimättäkään hän oli ottanut haltuunsa talon päähuoneiston, jonka isäntä oli hänelle esittänyt voitonhimossaan — toisten mielestä kovin moitittavassa tarkoituksessa, mutta kenties osoittaen suurta järkevyyttä niiden silmissä, jotka katsovat Cropolen esiintyneen hyvänä ihmistuntijana ja kyenneen arvioimaan vieraitansa ensi silmäyksellä.

Asumukseen kuului vanhan kolmiorakennuksen koko julkipuoli: iso, kahden ikkunan valaisema sali alakerrassa, pieni kamari sivulla ja toinen yläpuolella.

Mutta koko aikana oli aatelismies tuskin koskenutkaan ruokaan, joka hänelle tarjottiin kamarissaan, ja hän oli virkkanut isännälle vain pari sanaa, ilmoittaakseen tälle, että majataloon oli tulossa matkalainen nimeltä Parry, joka oli opastettava hänen luokseen.

Sitten hän oli asustanut talossa niin kerrassaan vaiteliaana, että
Cropole oli miltei loukkaantunut, hän kun piti hauskasta seurustelusta.

No niin, tämän kertomuksen alkupäivänä oli aatelismies noussut hyvissä ajoin aamulla ja siirtynyt salinsa ikkunaan, istuutunut ikkunalaudalle ja ulokkeen kaiteeseen nojaten tähystellyt alakuloisesti ja hellittämättömästi molemmin puolin katua, arvatenkin nähdäkseen isännälle mainitsemansa matkustajan tulon.

Hän oli ulokkeeltaan nähnyt Monsieurin pikku kulkueen palaavan metsästämästä ja sitten uudestaan nauttinut kaupungin syvästä rauhallisuudesta, yhä odotukseensa kiintyneenä.

Niityille kiirehtivien apumuijien touhu, pikalähettien töminä, katukiveyksen huuhtelu, kuninkaallisen linnan tarpeidenhankkijain hälinä ällistyneiden ja suulaiden puotipalvelijain parissa, kärryjen ratina, kähertäjien juoksentelu asioillaan ja palveluspoikien vilinä — kaikki tämä äkkiä vauhtiin päässyt puuha ja pauhu olivat vähän jälkeenpäin ihmetyttäneet häntä, mutta hän ei ollut menettänyt rahtuakaan siitä järkähtämättömästä ylemmyydestä, joka antaa kotkan ja leijonan katseen säilyä tyynen ja halveksivan majesteettisena keskellä metsästäjien tai uteliaitten katsojien hurrausta ja viuhtomista.

Tuokion kuluttua matkalaisen kummastus alkoi yltyä kanatarhassa nitistettävien uhrien rääkymisestä, emäntä Cropolen hätäisistä askelista soukassa ja kaikuvassa porraskäytävässä ja Pittrinon päättömästä hyörinästä, kun hän vastikään oli tupakoinut portilla hidasluontoisena kuin hollantilainen.

Tuntemattoman juuri noustessa tiedustamaan rauhattomuuden syytä avautui huoneen ovi. Hän arveli nyt, että oltiin varmaankin ohjaamassa hänen luokseen matkustajaa, jota hän oli niin kärsimättömästi odottanut.

Mutta kaivatun henkilön sijasta ilmestyi sieltä isäntä Cropole, ja hänen takanaan näyttäysivät porraskäytävän varjossa emäntä Cropolen varsin miellyttävät, mutta nyt uteliaan jännityksen haittaamat kasvot, jotka katosivat vasta kun olivat vaivihkaa luoneet silmäyksen kauniiseen aatelismieheen.

Cropole läheni hymyilevänä, hattu kädessä ja pikemmin köyristyen kuin kumartuen.

"Monsieur", aloitti Cropole, "tulin kysymään, kuinka… tuleeko minun sanoa: teidän armonne vai herra kreivi tai kenties herra markiisi?…"

"Sanokaa monsieur ja puhukaa pian", vastasi tuntematon sillä korskealla äänenpainolla, joka ei salli vastaväitteitä tai verukkeita.

"Tulin siis kuulustamaan, kuinka monsieur on viettänyt yönsä ja onko monsieurin aikomuksena pitää tämä huoneisto."

"Hänen majesteettinsa saapuu tänään kaupunkiin ja levähtää täällä päivän, kenties kaksikin."

"No, katsokaas, monsieur — teidän armonne luvalla sanoen, — minun ei eilen teidän valitessanne asuntonne sopinut määrätä minkäänlaista hintaa, koska teidän armonne olisi voinut luulla minun urkiskelevan varojanne… kun sitävastoin tänään…"

Tuntematon punastui. Hänen mieleensä juolahti heti, että häntä epäiltiin köyhäksi ja tahdottiin loukata.

"Tänään sitävastoin urkitte", hän täydensi jäykästi, "saako minulta maksua?"

"Monsieur, minä olen säädyllinen mies, Luojan kiitos, ja niin ravintoloitsijalta kuin näytänkin, on minussa herrasmiehen verta; isäni oli marski d'Ancre-vainajan palveluksessa keittiövirkailijana, Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon…"

"En siinä kohdassa väitä vastaan, monsieur; haluan vain tietää ja pian, mihin kysymyksenne tähtäävät."

"Te käsitätte tietysti, monsieur että kaupunkimme on pieni — että hovi anastaa sen ihan haltuunsa ja talot tulevat asukkaita täyteen, ja silloin saa huoneista hyvänlaisen maksun."

"Sen teen tunnollisesti, monsieur, sillä minä pyydän vain kunniallista voittoa ja tahdon liikeasioissa aina päästä sopimukseen olematta epäkohtelias tai kiskomiseen taipuisa… No niin, huoneistonne on hyvinkin tilava, ja te olette yksin…"

Veri tulvahti vieraan ohimoihin; hän iski marski d'Ancren keittiövirkailijan jälkeläiseen katseen, joka olisi saanut Cropole-paran pakenemaan kuuluisan liesipaatensa alle, jollei häntä olisi voitonhimo naulinnut paikalleen.

"Tahdotteko, että poistun?" kysyi aatelismies; "selittäkää tarkoituksenne, mutta joutuin."

"Monsieur, monsieur, te ette ole ymmärtänyt minua. Ihan hienotuntoiselta kannalta minä asian otan, mutta sanani sattuvat hiukan huonosti, tai kun monsieur on muukalainen, niinkuin kuulostaa…"

Tuntemattoman puheessa kuului tosiaan se keveä sorahtelu, joka on englantilaisen ääntämisen pääomituisuutena niilläkin sen kansallisuuden edustajilla, jotka muuten käyttävät ranskankieltä mitä puhtaimmin.

"Ette kenties niin heti oivalla puheeni täyttä sisältöä. Olen sitä mieltä, että monsieur voisi luovuttaa pois huoneen tai kaksikin näistä kolmesta. Se vähentäisi paljon vuokraanne ja keventäisi omaatuntoani; tuntuuhan kovalta korottaa ylettömästi huoneiden hintaa, kun on saanut kunnian harkita niistä ensin kohtuullisen hinnan."

"Voi, siinä se vaikea paikka on. Tänäänhän tulee kuningas; jos hovi saapuu yösijan tarpeessa, niin maksu lasketaan koko päivältä. Siitä seuraa, että kolme huonetta kahden louisdorin mukaan kultakin tuottaa kuusi louisdoria. Kaksi louisdoria, monsieur, ei merkitse mitään, mutta kuusi louisdoria on jo melkoinen summa."

Sankarillisen urheasti hän veti taskustaan kukkaron, johon ommellun vaakunan hän huolellisesti kätki kouraansa. Cropolen katsetta ei välttänyt kukkaron laihuus, sen veltto hoikkuus.

Tuntematon tyhjensi kukkaron kämmenelleen. Se sisälsi kolme kaksois-louisdoria, mikä juuri vastasi ravintoloitsijan viime vaatimusta.

Tuntematon kaiveli polvihousujensa taskua ja tyhjensi sen; esille tuli pieni salkku, kultainen avain ja muutamia hopearahoja.

"Kiitoksia, monsieur", sanoi Cropole. "Nyt on minun vain saatava tietää, aikooko monsieur pitää huoneistonsa huomennakin, jossa tapauksessa varaan sen teille: muutoin, jos monsieur ei viivy täällä pitempään, lupaan sen hänen majesteettinsa saattolaisille, jahka heitä tulee."

"Kysymyksenne on oikeutettu", myönsi tuntematon oltuaan melkoisen tovin ääneti. "Mutta kun minulla ei enää ole rahaa, kuten olette saanut nähdä, ja kun kuitenkin pidän tämän asunnon, myykää kaupungilla tämä timantti tai ottakaa se pantiksi."

Cropole silmäili timanttia niin kauan, että tuntematon kiirehti huomauttamaan:

"On parempi, että myytte sen, monsieur, sillä se on kolmensadan pistolin arvoinen. Joku juutalainen — kai Bloisissa sellaisen tapaa? — antaa teille kaksisataa tai ainakin sataviisikymmentä; ottakaa mitä siitä saatte, vaikka hän tarjoisi vain huoneistonne hinnan. Menkää!"

"Voi, monsieur", huudahti Cropole häpeissään äkillisestä alemmuutensa tunnosta, jota tuntematon hänessä herätti ylevällä ja etuansa ajattelemattomalla luovutuksellaan ja horjumattomalla kärsivällisyydellään tällaisia verukkeita ja epäluuloja kohdatessaan, "voi, monsieur, eihän toki Bloisissa varkaitakaan olla kuten näytte luulevan, ja jos timantti on sen arvoinen kuin sanotte…"

"Minä en tällaisten kalleuksien laatua ymmärrä, monsieur, senhän arvaatte", huudahti ravintoloitsija.

"Mutta jalokivikauppiaat ymmärtävät, kysykää heiltä", sanoi vieras.
"Nyt lienee tilintekomme päättynyt, eikö totta, herra isäntä?"

"Kyllä, monsieur, ja suureksi mielipahakseni, sillä minä pelkään loukanneeni teitä."

"Tai näyttäneeni kiristävän hienoa matkustajaa… Pankaa se välttämättömän pakkotilan lukuun, monsieur."

"Älkäämme puhuko siitä sen enempää, sanon teille, ja suvaitkaa jättää minut yksikseni."

Cropole kumarsi syvään ja läksi hämmentyneen näköisenä, mikä tuntui ilmaisevan, että hänellä sentään oli sydäntä, joka nyt sai hänet todelliselle katumapäälle.

Tuntematon kävi itse sulkemassa oven, ja rauhaan jäätyänsä hän katseli kukkaronsa pohjaa; sieltä hän oli ottanut pieneen silkkikoteloon talletettuna timantin, joka oli ollut hänen ainoana apukeinonaan.

Hän tunnusteli myös taskujensa tyhjyyttä, tutki salkkunsa papereita ja varmistausi täydellisestä puutteesta, johon hän oli joutumassa.

Sitten hän kohotti silmänsä taivasta kohti ylevän tyynesti ja toivottomasti, pyyhkäisi vapisevalla kädellä muutamia ylevälle otsalleen kihoilleita hikipisaroita ja palautti maan päälle katseensa, jossa vastikään oli jumalainen majesteettisuus kuvastunut.

Myrsky oli siirtynyt loitolle hänen sielustaan; hän oli kenties rukoillut sydämensä pohjasta.

Hän lähestyi jälleen ikkunaa, asettui entiselle paikalleen ulokkeen ääreen ja istui siellä hievahtamattomana, turtuneena, kunnes taivaan juuri tummentuessa ensimmäiset soihdut ilmestyivät tuoksujen täyttämälle kadulle ja antoivat valaistusmerkin kaikille kaupungin ikkunoille.

Tuntemattoman katsellessa huomaavaisesti valojen lisääntyvää tuiketta ja herkin korvin tarkkaillessa katuelämän monenlaisia ääniä astui hänen huoneeseensa isäntä Cropole, mukanaan kaksi palvelijaa, jotka kattoivat pöydän.

"No niin, monsieur, hänen kuninkaallisen korkeutensa kultaseppä tarjosi siitä kaksisataakahdeksankymmentä pistolia."

"Katsoin velvollisuudekseni ottaa sen vastaan, monsieur; panin kuitenkin kaupan ehdoksi, että timantti annetaan takaisin, jos monsieur haluaa pitää sitä varallaan, kunnes nostaa seuraavan saamisensa…"

Aatelismiehen huulilla vilahti surumielinen hymy. "Pankaa rahat tuolle kirstulle", hän sanoi kääntyen osoittamaan mainitsemaansa huonekalua.

Cropole laski kädestään isohkon massin, jonka sisällöstä hän nosti ennakolta vuokransa.

"Älköön monsieur nyt pahastuttako mieltäni illallisen hylkimisellä", pyysi hän sitten. "Päivällisen jo jätitte silleen; se loukkaa Médicis-ravintolan kunniaa. Kas niin, monsieur, ateria on pöydässä, ja rohkenenpa huomauttaa, että se näyttää maittavalta."

Tuntematon tilasi lasillisen viiniä, taittoi leipäpalasen eikä pikku virkistymisensä tähden siirtynyt pois ikkunasta.

Pian kuului raikuvia torventoitotuksia; etäältä kaikui huutoja, alakaupungin täytti sekava sorina, ja ensimmäisenä selvänä äänenä osui sitten muukalaisen korvaan lähenevä kavioiden töminä.

"Kuningas!" kiljaisi Cropole, joka uteliaisuutensa tyydyttämiseksi hylkäsi vieraansa ja jätti sikseen käsityksensä hienotunteisuuden vaatimuksista.

Portaissa Cropole, emäntä Cropole, Pittrino, palkolliset ja keittiöpojat rymisivät alas yhtenä mylläkkänä.

Kuninkaallinen kulkue eteni vitkaan, kadulta ja ikkunoista pilkoittavien tuhansien valojen hohteessa.

Muskettisoturien komppanian ja aatelismiesten tiheän kunniavartion perässä tuli kardinaali Mazarinin kantotuoli. Sitä veti neljä mustaa hevosta kuin vaunuja.

Takana marssivat kardinaalin paashipojat ja saattolaiset. Sitten ilmestyivät näkyviin leskikuningattaren vaunut; hänen hovineitinsä istuivat vaununovien ääressä, ja hänen saattueensa aatelismiehet ratsastivat molemmin puolin vaunuja. Seuraavana ratsasti kuningas kauniilla pitkäharjaisella saksilaisella hevosella. Tervehtiessään muutamiin ikkunoihin päin, joista vilkkaimmat suosionhuudot kaikuivat, nuori hallitsija ojensi paashiensa soihtujen loimuun jalot ja miellyttävät kasvonsa.

Kuninkaan sivulla, mutta kaksi askelta jälempänä, ratsastivat prinssi de Condé, Dangeau ja kaksikymmentä muuta hovimiestä, jotka palveluskunnan ja kuormaston saattajina päättivät tämän todella muhkean matkueen. Koko komeus ilmaisi sotilaallista järjestystä. Vain harvat hovimiehet — ja he kuuluivat vanhempiin — käyttivät matkapukua; melkein kaikki esiintyivät sota-asussa. Monilla näkyi kehäkaulus ja költeri kuten Henrik IV:n ja Ludvig XIII:n aikaan.

Paremmin nähdäkseen oli tuntematon kuroittautunut ulokkeelle ja kasvonsa kätkeäkseen nojannut leukansa käsivarteen. Kuninkaan kulkiessa hänen ohitseen hän tunsi sydämensä paisuvan ja tulvivan karvaasta kateudesta.

Torvien kaiku päihdytti häntä, kansan suosionhuudot huumasivat häntä; hän antoi hetkiseksi järkensä hukkua valomereen, pauhuun ja loistoon.

"Hän on kuningas, hän!" jupisi hän, ja äänessä sointui epätoivo ja tuska, joka varmaankin tunkeusi Kaikkivaltiaan istuimen juurelle asti.

Sitten, ennen kuin hän oli tointunut synkästä unelmoimisestaan, kaikki tuo kohu ja loisto häipyi. Muukalaisen alapuolella kuului kadunkulmasta enää vain epäsointuisia ja käheitä ääniä, jotka aika-ajoin vielä hokivat: "Vive le roi!"

Valotulva oli kutistunut niiksi kuudeksi kynttiläksi, joita Médicis-hotellin huonekunta piteli: Cropole kahta, Pittrino ja kukin keittiöpoika yhtä.

"Ja niin ylväs katsanto!" lisäsi emäntä Cropole jo joutuneena naapurien ja naapurittarien vilkkaaseen huomautustenvaihtoon, jossa toinen ei toistansa paljonkaan kuunnellut.

Cropole liitti tähän laverteluun omia huomioitaan ollenkaan havaitsematta, että muuan vanha mies, joka suitsista talutti pientä irlantilaista hevosta, yritti raivata tietänsä ravintolan edustalle kasautuneen ryhmän läpi.

Cropole kääntyi katsomaan, huomasi vasta nyt vanhuksen ja auttoi hänet pääsemään esille.

Muukalainen odotti porrassiltamalla, avasi sylinsä vanhukselle ja vei hänet istuimen luo, mutta toinen vastusteli.

"Voi, ei toki, ei, mylord", sanoi hän. "Minäkö istuutuisin teidän edessänne, en koskaan!"

"Parry", huudahti aatelismies, "minä pyydän… tulethan Englannista… niin kaukaa! Oi, ei sinun iälläsi saisikaan joutua sellaisiin rasituksiin kuin minun palvelemiseni tuottaa! Levähdä."

"Älä sano mitään, Parry, rukoilen sinua… sillä jos uutisesi olisi ollut hyvä, et aloittaisi kertomista tuolla tavoin. Sinä kiertelet, ja sanomasi on niin ollen ikävää laatua."

"Mylord", virkkoi vanhus, "älkää tuskastuko ennenaikaisesti. Kaikki ei toivoakseni ole hukassa. Tarvitaan tahtoa, sitkeyttä, olletikin alistuvaisuutta."

"Parry", vastasi nuori mies, "olen tullut tänne yksin tuhansia ansoja ja vaaroja uhmaten: uskotko, että minulla on tahtoa! Olen miettinyt tätä matkaa kymmenen vuotta, vastoin kaikkia varoituksia ja vaikeuksista välittämättä; onko minulla sitkeyttä? Olen tänä iltana myynyt isäni viimeisen timantin, kun minulla ei enää ollut yösijani hintaa ja isäntä tuli minua hätyyttämään."

Parry teki suuttuneen liikkeen, johon nuori mies vastasi kädenpuristuksella ja hymyllä.

"Minulla on vielä kaksisataaseitsemänkymmentäneljä pistolia, ja katson olevani rikas; en ole toivoton: myönnätkö, että olen alistuvainen?"

"Oh, kyllä", vastasi Parry murheellisesti hymyillen; "se esitti uskollisesti mielialanne."

"Sitten kenraali palautti minulle kirjeeni adjutantin mukana, joka oli saanut toimekseen ilmoittaa, että minut vangittaisiin, jos vielä seuraavana päivänä oleskelisin hänen käskyvaltansa piirissä."

"Vangittaisiin!" mutisi nuori mies; "vangittaisiin sinut, uskollisin palvelijani!"

"Kaikin kirjaimin, mylord; ja adjutantti tunsi minut aikoinaan St.
Jamesin hovissa ja" — vanhus lisäsi huoaten — "Whitehallissa".(12]

"Sen hän teki väkensä nähden", hän virkahti koettaen pettää itseänsä; "mutta syrjäteitse… ilman välittäjiä… miten hän menetteli? Vastaa."

"Voi, mylord, hän lähetti luokseni neljä ratsumiestä, ja nämä lahjoittivat minulle hevosen, jolla näitte minun palaavan. Ratsumiehet veivät minut suoraa päätä Tenbyn pieneen satamakaupunkiin ja jättivät minut heti kun olin astunut kalastajapurteen, joka oli lähdössä Bretagneen, ja tässä nyt olen."

"Oh!" huokasi nuori mies jäntevällä kädellään kouristuneesti puristaen kurkkuansa, johon nousi nyyhkäys; "siinäkö kaikki, Parry, siinäkö kaikki?"

Parryn lyhyttä vastausta seurasi pitkällinen äänettömyys; kuului vain nuoren miehen kantapään raju koputus lattiaan.

Vanhus tahtoi yrittää puheenaineen vaihtamista, saadakseen kovin synkät aatokset häädetyksi.

"Mylord", hän virkkoi, "mitä meteliä kuulinkaan edelläni? Huudettiin alinomaa: Eläköön kuningas!… Mistä kuninkaasta on kysymys, ja mikä aiheutti juhlavalaistuksen?"

"Ah, Parry, etpä tiedäkään", vastasi nuori mies ivallisesti, "että Ranskan kuningas on poikennut Bloisin uskolliseen kaupunkiin. Hänelle ovat torvet raikuneet, kultalankaiset satulavaipat loistelleet, aatelismiesten kupeilla säilät heiluneet. Äiti kulkee edellä uhkeissa kullalla ja hopealla silatuissa kaleeseissa! Onnellinen äiti! Ministeri kokoaa hänelle miljoonia ja vie hänet noutamaan rikkaan morsiamen. Niinpä riemuitseekin koko kansa, se rakastaa kuningastaan, se tervehtii häntä suosionosoituksilla ja huutaa: Eläköön kuningas! eläköön kuningas!"

"Riittää, riittää, mylord!" huudahti Parry enemmän huolestuneena tästä käänteestä kuin edellisestä keskustelusta.

"Sinä tiedät", pitkitti tuntematon, "että sillaikaa kun kaikki tämä tapahtuu kuningas Ludvig XIV:n kunniaksi, minun äidilläni ja sisarellani ei ole rahaa, ei leipää; tiedät, että minä olen kahden viikon kuluttua häpeään syösty hylkiö, kun koko Eurooppa kuulee mitä minulle vastikään kerroit… Onko ennen nähty, Parry, että minun säätyasemaani kuuluva mies on…"

"Olet oikeassa, Parry, minä olen saamaton, ja jollen tee mitään puolestani, niin auttaako minua Jumala? Ei, ei, minulla on kaksi käsivartta, Parry, minulla on miekka…"

Ja hän löi voimakkaasti käsivarteensa kädellään ja tempasi miekkansa, joka oli ripustettu seinälle.

"Mitäkö teen, Parry? Mitä koko perheenikin: äitini elää yleisen armeliaisuuden varassa, sisareni kerjää äidilleni, minulla on jossakin veljiä, jotka samaten kulkevat mierolla; minä, suvun päämies, minä tahdon menetellä kuten hekin — menen anomaan almua!"

Ja hermostuneeseen ja kamalaan nauruun purskahtaen nuori mies sitoi miekan kupeelleen, otti hattunsa ja kiinnitti hartioilleen mustan viitan, jota hän oli käyttänyt koko matkustuksensa ajan. Vanhuksen silmäillessä häntä levottomasti aatelismies puristi hänen molempia käsiään ja sanoi:

"Hyvä Parry, toimita itsellesi tulta, juo, syö, nuku, ole hyvällä mielellä. Olkaamme tyytyväisiä, uskollinen ystäväni, ainoa ystäväni: olemmehan rikkaita kuin kuninkaat!"

Hän napautti nyrkillään pistolimassia, joka raskaasti kierähti lattialle, puhkesi jälleen nauramaan siihen kaameaan tapaan, joka oli säikäyttänyt Parrya, ja koko talon hälistessä, hoilottaessa ja valmistautuessa vastaanottamaan ja tiloittamaan lakeijain ilmoittamia matkalaisia hän pujahti ison salin kautta kadulle, missä vanhus ikkunaan siirtyneenä menetti hänet näkyvistään minuutin kuluttua.

On nähty selostuksesta, jonka olemme yrittäneet laatia, että kuningas Ludvig XIV:n tulo Bloisin kaupunkiin oli ollut riemukas ja loistava, ja nuori majesteetti olikin näyttänyt tyytyväiseltä vastaanottoonsa.

Valtionlinnan porttiholviin saapuessaan kuningas tapasi henkivartion ja aatelismiesten ympäröimänä hänen kuninkaallisen korkeutensa, Orléansin herttuan Gastonin, jonka luonnostaan jokseenkin majesteettiset kasvot olivat tilanteen juhlallisuudesta saaneet uutta säihkyä ja arvokkuutta.

Madame puolestaan odotti komeaan juhla-asuunsa pukeutuneena eräällä sisemmällä ulokkeella sukulaisensa tuloa. Muulloin niin aution ja kolkon vanhan linnan kaikki ikkunat säteilivät nyt naisista ja kynttilöistä.

Rumpujen päristessä, torvien raikuessa ja eläköön-huutojen kajahdellessa siis nuori kuningas astui linnaan, jossa Henrik III oli seitsemänkymmentäkaksi vuotta sitten ottanut avukseen salamurhan ja kavalluksen, säilyttääkseen päässään ja suvussaan kruunun, joka jo alkoi luisua häneltä toiselle hallitsijahuoneelle.[13]

Kaunista, herttaista, ylevää nuorta kuningasta ihailtuaan tavoittivat kaikki katseet Ranskan toistakin kuningasta, häntä, joka oli paljon enemmän kuningas kuin edellinen, vaikka nyt iällinen, valju ja köyryselkäinen, — kardinaali Mazarinia.

Ludvig oli runsaassa määrin saanut kaikki ne luonnonlahjat, jotka muodostavat täydellisen ylimyksen. Hänellä oli lempeät ja säihkyvät silmät, väriltään puhtaasti taivaansiniset; mutta taitavimmatkaan ihmistuntijat, ihmissielun tutkiskelijat, eivät olisi koskaan kyenneet tapaamaan niiden syvyydestä pohjaa, mikäli alamaisen olisi ollut mahdollistakaan kestää kuninkaan katsetta. Se johtui siitä, että kuninkaan silmät muistuttivat taivaanlaen mittaamatonta kupua tai niitä vielä peloittavampia ja melkein yhtä juhlallisia syvyyksiä, joita kauniina kesäpäivänä avaa laivojensa emäpuun alla Välimeri, jättiläiskuvastin, johon taivas mielellään heijastaa milloin tähtiään, milloin myrskyjään.

Kuningas oli lyhytkasvuinen, täpärästi viisi jalkaa kaksi tuumaa mitaltaan, mutta hänen nuoruutensa peitteli vielä tätä puutetta, jota muutenkin korvasi hänen kaikkien liikkeittensä erikoinen arvokkuus ja hänen luontumuksensa ruumiinharjoituksiin ylimalkaan.

Hän oli tosin jo kuningas, ja kuninkuus merkitsi paljon tänä vuosisatojen vakaannuttaman kunnioituksen ja alamaisuuden aikakautena; mutta häntä oli tähän asti jokseenkin harvoin ja silloinkin vain pikimmältään näytetty kansalle, jotapaitsi hänen rinnallaan oli joka kerta nähty hänen äitinsä, joka oli pitkäkasvuinen nainen, ja komeaksi mieheksi tunnustettava kardinaali. Sentähden monet pitivät häntä hyvinkin vähän kuninkaana ja sanoivat: "Kuningas ei ole niin suuri kuin herra kardinaali." Näistä ulkonaisista havainnoista huolimatta, joita tehtiin varsinkin pääkaupungissa, Bloisin asukkaat vastaanottivat nuoren hallitsijan kuin jumalana, ja melkein kuin kuninkaana kohtelivat häntä setänsäkin ja tämän puoliso, linnan Monsieur ja Madame.

Kuitenkin on sanottava, että Ludvig XIV punehtui suuttumuksesta ja katseli ympärilleen varmistuakseen läsnäolijain kasvonilmeistä, oliko hänelle tahallaan tarkoitettu nöyryytystä, kun hän vastaanottosalissa näki yhtä korkeat nojatuolit varatuiksi itselleen, äidilleen, kardinaalille ja herttuaparille; sitä järjestelyä tosin kätki taitavasti joukon muodostama puolikehä. Mutta kun hän ei havainnut mitään kardinaalin välinpitämättömissä kasvoissa, ei mitään tietoisuutta äitinsä tai muiden katsannossa, istuutui hän alistuen, halukkaana asettumaan paikalleen kaikkien edellä.

Kuningas huomasi, että hänen äitinsä kuten hänkin harvoin tunsi esiteltävien nimen, kun sitävastoin kardinaali ihmeellistä muistia ja mielenmalttia osoittaen aina huomaavaisesti puheli kunkin kanssa hänen tiluksistaan, esi-isistään tai lapsistaan, joista hän mainitsi joitakuita nimeltä; se hurmasi arvoisia maalaisjunkkareita ja vahvisti heissä käsitystä, että ainoastaan se on todellinen kuningas, joka tuntee alamaisensa, samaten kuin aurinko on vertaistaan vailla lämmön ja valon lähteenä.

Nuori kuningas pitkitti senvuoksi opiskelua, johon hän oli kenenkään aavistamatta ryhtynyt jo aikaa sitten, ja silmäili tarkkaavasti kasvoja, jotka olivat hänestä ensin tuntuneet mitä vähäpätöisimmiltä ja jokapäiväisimmiltä, yrittääkseen keksiä niiden piirteistä jotakin.

Tarjottiin illallinen. Rohkenematta pyytää sitä setänsä vieraanvaraisuudelta oli kuningas odottanut ateriaa kärsimättömästi. Tällä kertaa hän saikin osakseen kaiken kunnian, mikä kuului ainakin hänen ruokahalulleen, jollei arvolleen.

Kardinaali tyytyi kuihtuneilla huulillaan koskettamaan lihalientä, joka tarjottiin kultaisessa kulhossa. Kaikkivaltias ministeri, joka oli leskikuningattarelta vallannut holhoushallituksen ja kuninkuuden, ei ollut saanut luonnolta varatuksi itselleen hyvää vatsaa.

Itävallan Anna poti jo silloin syöpää, joka vuosien kuluttua vei häneltä hengen, ja hän ei nauttinut juuri enempää ravintoa kuin kardinaalikaan.

Mitä Monsieuriin tulee, joka oli vielä ihan kuohuksissaan maalaiselämässään sattuneesta suuresta tapauksesta, niin hän ei maistanut muruakaan.

Madame yksin piti aito lotrinkilaisena puoliaan hänen majesteettinsa tasalla, niin että Ludvig XIV, jonka olisi täytynyt ilman tätä pöytäkumppania esiintyä melkein ainoana aterioitsijana, tunsi suurta kiitollisuutta ensiksikin emäntäänsä ja toisessa sijassa tämän hovimestaria herra de Saint-Remyä kohtaan, joka oli tosiaan kunnostautunut erinomaisesti.

Aterian päätyttyä kuningas Mazarinilta hyväksyvän eleen saadessaan nousi pöydästä ja alkoi herttuattaren kehoituksesta käyskennellä seurayleisön riveissä.

Naiset huomasivat silloin — on asioita, joissa naiset ovat yhtä eteviä Bloisissa kuin Pariisissa, — että Ludvig XIV:llä oli rivakka ja rohkea katse, joka takasi todellisille suloille kunnollisen arvostelun. Herrasmiehet puolestaan havaitsivat, että hän oli ylväs ja ylpeä, — että hän mielellään pani ne katseet painumaan, jotka liian kauan tai tiukasti tähystivät häntä, ja se tuntui ennustavan hallitsijaa.

Kuningas oli edennyt noin kolmanneksen kierroksestaan, kun hänen korviinsa sattui hätkähdyttävä sana, jonka hänen ylhäisyytensä lausui keskustellessaan Monsieurin kanssa.

Hän ei nyt kuullut tai oikeastaan kuunnellut enää mitään muuta, ja laiminlyöden sen kaaren piiriä, joka odotti hänen käyntiään, hän tahtoi vain nopeasti suoriutua käänteen viimeisistä seisojista.

Monsieur oli kohteliaan hovimiehen tavoin tiedustanut kardinaalilta hänen ylhäisyytensä sisarentyttärien vointia. Kardinaalin luo oli nimittäin saapunut Italiasta viisi tai kuusi vuotta aikaisemmin kolme sisarentytärtä, neidit Hortense, Olympe ja Marie de Mancini.

Näiden vointia siis Monsieur kysyi: hän sanoi pahoittelevansa, ettei saanut vastaanottaa heitä enon keralla. He olivat varmaankin varttuneet niissä kauneuden ja sulojen lupauksissa, joita Monsieur oli heissä havainnut nähdessään heidät viimeksi.

Kuninkaan huomiota oli ensiksi herättänyt ilmeinen vastakohtaisuus näiden kahden keskustelijan äänessä. Monsieur puhui tyynesti ja luonnollisesti, kun sitävastoin Mazarin vastasi kimakasti korottaen tavallista äänensävyään.

Olisi voinut luulla, että hän halusi toimittaa sanansa peremmälle sellaisen kuulijan korvaan, joka oli loittonemassa liiaksi.

"Monseigneur", hän vastasi, "neideillä on vielä koko kasvatuksensa päättämättä; heillä on velvollisuuksia hoidettavina, heidän tulee omaksua varsinainen asemansa elämässä. Oleskelu nuorekkaassa ja loisteliaassa hovissa herättää heissä hiukan huikentelevaisuutta."

Viime määritelmä sai kuninkaan surumielisesti hymyilemään. Hovi oli kyllä nuorekas, mutta kardinaalin saituus oli pitänyt hyvää huolta siitä, että se ei suinkaan ollut loistelias.

"Eihän teillä toki liene tarkoituksena", huomautti Monsieur, "panna heitä luostariinkaan tai tehdä heistä porvarisneitosia?"

"Ei suinkaan", selitti kardinaali tehostaen italialaista ääntämistänsä, niin että se vienosta ja pehmeästä soinnustaan kävi käreäksi ja värähteleväksi, "ei suinkaan. Minulla on vakaa aikomus naittaa heidät, ja niin edullisesti kuin mahdollista."

"Tilaisuuksista ei tule puutetta, herra kardinaali", virkkoi Monsieur hyväntuulisesti kuin kauppias, joka onnittelee ammattiveljeään.

"Toivoakseni ei, monseigneur, olletikin kun Jumala on antanut heille sekä viehkeyttä että älyä ja kauneutta."

Tämän keskustelun aikana Ludvig XIV Madamen johtamana suoritti loppuun esittelykierrostaan, kuten sanottu.

"Mademoiselle Arnoux", lausui herttuatar esitellessään hänen majesteetilleen kookkaan, kahdenkolmatta ikäisen, vaaleaverisen neitosen, jota olisi maalaisjuhlassa luullut pyhäpukuiseksi talonpoikaistytöksi, "soitonopettajattareni tytär."

Kuningas hymyili. Madame ei ollut koskaan kyennyt tapaamaan neljää oikeata nuottia peräkkäin violalla tai klaverilla.

"Mademoiselle Aure de Montalais", pitkitti Madame, "hyvää syntyperää ja tunnollinen palvelustoimissaan."

Tällä kertaa ei hymyillyt kuningas, vaan esitelty nuori tyttö, kun hän ensi kerran elämässään kuuli saavansa noin kunniakkaan mainelauseen Madamelta, joka tavallisesti ei häntä suurestikaan hemmoitellut.

Samalla Montalais, vanha tuttavamme, teki hänen majesteetilleen peräti nöyrän kumarruksen, yhtä paljon kunnioituksesta kuin pakostakin, sillä hänen oli salattava myhäilevien huultensa värveitä, joille kuningas ei varmaankaan olisi voinut oivaltaa oikeata selitystä.

Tällä sanalla näytti olevan ikäänkuin taikavoima, sillä kuningas vavahti rajusti, kuten jo mainitsimme, ja vetäen Madamen keskemmälle piiriä kuin tehdäkseen hänelle jonkun kahdenkeskisen kysymyksen, vaikka hän todella vain tahtoi lähestyä kardinaalia, hän naurahtaen virkkoi asiakseen puoliääneen:

"Tätirouvaseni, maantiedonopettajani ei saanut minulle selviämään, että
Blois oli näin kaukana Pariisista."

"Näyttäähän tosiaan siltä, että muodit tarvitsevat useita vuosia ehtiäkseen tänne saakka. Katselkaa vain näitä neitosia!"

"Älkää sanoko sitä kovin äänekkäästi, muutoin saatatte heidät päästään pyörälle."

"Malttakaa, malttakaa, hyvä täti", pyysi kuningas hymyillen, "sillä lauseeni jälkimmäinen osa oikaisee edellistä. No niin, hyvä täti, toiset näyttävät vanhoilta ja toiset rumilta pelkästään kymmenen vuotta vanhan muodin johdosta."

"Mutta, sire, Blois on kuitenkin vain viiden päivämatkan päässä
Pariisista."

"Kas, siinäpä se", virkkoi kuningas; "kahden vuoden viivykki päivää kohti."

"Oh, niinkö tosiaan luulette? Sepä kummallista, minä en sitä ollenkaan huomaa."

"Mutta katsokaahan, täti", pitkitti Ludvig yhä lähestyen Mazarinia muka valitessaan näköpistettänsä, "katsokaahan tuota yksinkertaista valkoista pukua noiden vanhentuneiden koristimien ja prameiden päähineitten rinnalla. Siinä on kai joku äitini hovineiti, vaikka minä en tunne häntä. Katsokaa vain, kuinka luonteva ryhti, kuinka sorea esiintyminen! Sellaisesta minä pidän; siinäpä on nainen, kun sitävastoin kaikki muut ovat pukumalleja."

"Hyvä sukulaiseni", vastasi Madame nauraen, "sallikaa minun sanoa, että henkinen näkemyksenne on tällä kertaa osunut harhaan. Ylistämänne henkilö ei ole mikään pariisitar, vaan Bloisin tyttöjä."

Se nuori tyttö, jonka jo tunnemme tällä nimellä, lähestyi ujona, punastuen ja melkein kyyristyen kuninkaallisen katseen tähysteltävänä ollessaan.

"Mademoiselle Louise Françoise de la Beaume-Leblanc, markiisi de la
Vallièren tytär", esitteli Madame ihan juhlallisesti.

Vaikka kuninkaan läheisyys kovin ujostutti tyttöä, kumarsi hän niin perin viehättävästi, että Ludvig häntä katsellessaan menetti joitakuita sanoja kardinaalin ja Monsieurin keskustelusta.

"Herra de Saint-Remyn tytärpuoli", jatkoi Madame, "oivallisen hovimestarini, jonka johdolla valmistettua tryffelikalkkunaa teidän majesteettinne piti niin maukkaana."

Mikään viehkeys, mikään kauneus tai nuorekkuus ei olisi kyennyt vastustamaan sellaista esittelyä. Kuningas hymyili. Olipa Madame lisännyt huomautuksensa leikillä tai tarkoituksettomasti, se häivytti joka tapauksessa armottomasti kaikki, mitä Ludvig oli juuri havainnut nuoressa tytössä viehättävää ja runollista.

Neiti de la Vallière oli Madamelle ja sen johdosta kuninkaallekin sillähaavaa vain sellaisen miehen tytärpuoli, jolla oli erinomainen kyky tryffelillä sisustetun kalkkunan laittamisessa.

Mutta sellaisia ovat ruhtinaat. Olympon jumalatkin olivat samanlaisia. Diana ja Venus kohtelivat varmaankin säälimättömästi kaunista Alkmenea ja Io-parkaa, milloin Jupiterin pöydässä alennuttiin hajamielisinä nektarin ja ambrosian ääressä haastelemaan kuolevaisista kaunottarista.

Onneksi Louise oli kumartunut niin syvään, että hän ei kuullut Madamen sanoja eikä nähnyt kuninkaan myhäilyä. Tosiaankin, jos tyttöparka, jolla oli niin hyvä aisti, että hän yksinään kaikkien kumppaniensa joukossa oli huomannut pukeutua valkoiseen, — jos tämä kaikille pistoksille herkkä kyyhkysensydän olisi kohdannut Madamen säälimättömät sanat, kuninkaan itsekkään ja kylmäkiskoisen hymyn, niin hän olisi kuollut siihen paikkaan.

Ja itse Montalaiskaan kekseliäine aatoksineen olisi tuskin katsonut kannattavan yrittää hänen toinnuttamistaan, sillä naurunalaisuus tappaa kaikki, kauneudenkin.

Mutta onneksi, kuten sanoimme, Louisen korvat humisivat ja silmät sumenivat, joten hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, ja kuningas, jonka tarkkaavaisuus oli yhä kiintynyt kardinaalin ja sedän haasteluun, kiirehti palaamaan heidän lähelleen.

"Marie, kuten sisarensakin, on paraikaa matkalla Brouageen. He saavat seurata Loiren vastapäistä rantaa, ja jos antamieni ohjeiden mukaan harkitsen heidän kulkunsa oikein, niin he ovat huomenna Bloisin kohdalla."

Nämä sanat lausuttiin sillä harkitulla äänenpainolla, sillä sävyn ja salaisen tarkoitusperän taitavalla sovittelulla, jonka perusteella signor Giulio Mazarini oli maailman paras näyttelijä.

Niinpä ne sattuivatkin suoraan Ludvig XIV:n sydämeen, ja kun kardinaali hänen majesteettinsa lähestyvät askeleet kuullessaan kääntyi päin, näki hän holhottinsa kasvoista huomautuksensa välittömän vaikutuksen, jonka hänen ylhäisyydelleen kavalsi lievä punehdus. Mutta mikä salaisuus se olikaan vainuttavaksi hänelle, jonka oveluus oli jo kaksikymmentä vuotta pitänyt kaikkia eurooppalaisia valtiomiehiä leikkinään?

Siitä hetkestä saakka näytti nuori kuningas ikäänkuin saaneen myrkytetyn nuolen sydämeensä. Hän ei enää hoitanut asemaansa, hänen katseensa harhaili pitkin seurayleisöä epävakaisena, turtuneena, ilmeettömänä. Hyvinkin kahteenkymmeneen kertaan hän kysyvällä silmäyksellä tavoitti leskikuningattaren katsetta, mutta kälynsä haastatteluun mieltyneenä ja sitäpaitsi Mazarinin silmäniskun pidättelemänä ei tämä näyttänyt tajuavan poikansa katseiden yhtämittaista pyytelyä.

Soitto, kukkaset, valot ja kauneus, kaikki oli nyt vastenmielistä ja tympäisevää Ludvig XIV:lle. Hän pureskeli huuliaan, venytteli käsivarsiaan kuin hyvin kasvatettu lapsi, joka ei uskalla haukotella, mutta keksii jos jonkinlaisia muita tapoja ikävystymisen ilmaisemiseksi. Turhaan yritettyään uudestaan hellyttää äitiä ja ministeriä hän viimein suuntasi epätoivoisen katseen ovelle, vapautta kohti.

Oviaukossa, selkä pihtipieleen tuettuna, hänen silmäänsä pisti erityisesti voimakkaan ulkomuotonsa johdosta mies, jonka ylpeiden ja tummien kasvojen kyömynenä, ankarat, mutta säihkyvät silmät, harmaat ja pitkät hiukset sekä mustat viikset edustivat todellista sotilaallisen kauneuden perikuvaa, kehäkauluksen välkkyessä kuvastinta kirkkaammin, taittaen kaikki pintaansa kokoontuvat valonsäteet ja heijastaen ne takaisin salamoina. Tämä upseeri piti päässään harmaata punatöyhtöistä hattua, mikä ilmaisi hänen olevan saapuvilla palvelustoimessa eikä huvin vuoksi. Jälkimmäisessä tapauksessa — jos hän olisi soturin sijasta ollut hovimies — hän olisi seissyt hattu kädessä, niinkuin aina on jotakin maksettava huvituksestaan.

Että upseeri oli palvelusvuorolla ja totuttua tehtävää suorittamassa, siitä oli vielä varmempana todistuksena se seikka, että hän tarkkaili juhlan iloa ja ikävyyttä ilmeisen välinpitämättömästi ja järkkymättömän tunteettomana, käsivarret rinnalla ristissä. Hän näytti järkeilijänä — ja kaikki vanhat soturit järkeilevät — ennen kaikkea tajuavan paljon herkemmin ikävyyden kuin ilon, mutta maltillisesti hän osasi mukautua edelliseen ja tulla toimeen ilman jälkimmäistä.

Siinä hän seisoi selin oven veistokoristeista pihtipieltä vasten, kun kuninkaan suruiset ja väsyneet silmät sattumalta tapasivat hänen katseensa.

Ensi kertaa eivät upseerin silmät nähtävästi kohdanneet niitä, ja hän käsitti täydellisesti niiden ilmaiseman ajatuksen, sillä heti kun hän oli tähdännyt huomionsa Ludvig XIV:n kasvoihin ja niistä lukenut, mitä hallitsijan sydämessä liikkui — sitä ahdistavan ikävystymisen, aran päätöksen pyrkiä pois, — käsitti hän velvollisuudekseen tehdä kuninkaille palveluksen hänen sitä pyytämättänsä, palvella häntä melkein vastoin hänen tahtoaan, ja miehuullisena kuin taistelussa ratsuväkeä komentaen hän huusi kaikuvalla äänellä:

Sanoilla oli sama vaikutus kuin ukkosen jyrähdyksellä, kun ne kajahtivat yli orkesterin pauhun, laulunsävelten, puheensorinan ja kävelijäin töminän. Kardinaali ja leskikuningatar katselivat kuningasta kummastuneina.

Kalpeana, mutta päättäväisenä Ludvig XIV nousi nojatuolistaan ja astahti ovea kohti, tukenaan se oman ajatuksensa arvaus, joka muskettisoturien upseerin sielussa havahtuneena oli ilmaantunut vastikään annetussa käskyssä.

"Sinä lähdet, poikani?" virkahti kuningatar, Mazarinin tyytyessä kysymään katseellansa, joka olisi voinut näyttää suopealta, jollei se olisi ollut niin läpitunkeva.

"Niin, madame", vastasi kuningas; "tunnen itseni väsyneeksi, ja aioin sitäpaitsi kirjoittaakin tänä iltana."

Ministerin huulilla vilahti hymy, ja hän näytti nyökkäyksellä myöntävän kuninkaalle luvan.

Monsieur ja Madame kiiruhtivat nyt antamaan määräyksiä virkailijoille, jotka ilmestyivät esiin.

Siellä hänen majesteettiaan odotti kahdenkymmenen muskettisoturin kuja, jonka perimmäisessä päässä upseeri nyt seisoi hievahtamattomana ja miekka paljastettuna kädessään.

Kuningas astui edelleen, ja koko yleisö kohottausi varpailleen, nähdäksensä hänet vielä kerran.

Kymmenen muskettisoturia avasi kuninkaalle tien sen tungoksen läpi, joka täytti etuhuoneet ja portaat.

Toiset kymmenen ympäröivät kuningasta ja Monsieuria, joka oli tahtonut saattaa hänen majesteettiaan. Palveluskunta tuli perässä.

Pikku kulkue johti kuninkaan siihen huoneistoon, joka oli määrätty hänelle. Samoissa huoneissa oli kuningas Henrik III asunut oleskellessaan valtionlinnassa.

Monsieur oli jaellut ohjeensa. Upseerinsa johtamat muskettisoturit astuivat pieneen käytävään, joka yhdisti linnan toisen siivekkeen toiseen. Sen alkupäänä oli pieni, neliskulmainen ja kauneinakin päivinä synkkä eteinen.

"Nyt, sire", hän huomautti, "sivuutatte juuri sen paikan, missä Guisen herttua sai ensimmäisen tikariniskun."

Historiallisiin seikkoihin hyvin vaillinaisesti tutustunut kuningas tunsi tapauksen, mutta hänellä ei ollut tietoa sen paikasta tai lähemmistä yksityiskohdista.

"Herttua, sire", kertoi Gaston, "oli jokseenkin tällä paikalla, missä nyt minä; hän oli menossa samalle suunnalle kuin nyt teidän majesteettinne. Herra de Loignes seisoi muskettiluutnanttinne paikalla; de Sainte-Maline ja hänen majesteettinsa saattue olivat hänen takanaan ja ympärillään. Silloin häntä iskettiin."

Kuningas kääntyi upseeriinsa päin ja näki ikäänkuin pilven synkistävän tämän sotaisia ja urheita kasvoja.

"Niin, takaapäin", mutisi luutnantti tehden äärimmäistä halveksimista ilmaisevan liikkeen.

Ja hän yritti lähteä jälleen eteenpäin ikäänkuin tuntien mieltänsä painostavan näiden seinien sisällä, jotka olivat aikoinaan nähneet kavalluksen.

Mutta kuningas ei tuntunut parempaa pyytävän kuin saada kuulla lisää; häh näytti halukkaalta luomaan vielä silmäyksen tähän kolkkoon paikkaan.

"Katsokaa, sire", hän sanoi ottaen herra de Saint-Remyn kädestä kynttilän, "tähän hän sitten kaatui. Tässä oli makuusija, jonka uutimet hän repäisi tarttuessaan niihin."

"Siihen kohtaan valui veri", selitti Gaston, "ja tunkeusi niin syvälle tammilaahkoon, että laikkaa ei saanut poistetuksi muutoin kuin kovertamalla. Ja kuitenkin", hän lisäsi ojentaen kynttiläänsä lähemmäksi, "punerrus on vastustanut kaikkia häivytysyrityksiä."

Ludvig XIV kohotti jälleen päänsä. Kenties hän ajatteli sitä veritahraa, jota hänelle oli eräänä päivänä näytetty Louvre-palatsissa ja jonka siihen oli Concinin verellä leimannut hänen kuninkaallinen isänsä ikäänkuin Bloisin täplän pariksi.

Kulkue lähti jälleen heti etenemään, sillä mielenliikutus oli ilmeisesti antanut nuoren kuninkaan äänelle käskevän soinnun, jollaista ei ollut hänen taholtaan totuttu kuulemaan.

Heidän tultuaan kuninkaalle varattuun huoneistoon, jonne pääsi sekä tästä pikku käytävästä että isoja portaita myöten pihan puolelta, Gaston sanoi:

"Suvaitkoon teidän majesteettinne vastaanottaa tämän asunnon, niin arvoton kuin se siihen tarkoitukseen onkin."

"Hyvä setä", vastasi nuori hallitsija, "kiitän teitä sydämellisestä vieraanvaraisuudestanne."

Gaston toivotti hyvää yötä veljenpojalleen, joka syleili häntä ja poistui.

Kuningasta saattaneista kahdestakymmenestä muskettisoturista vei kymmenen Monsieurin takaisin vastaanottohuoneisiin, jotka eivät hänen majesteettinsa lähdöstä huolimatta olleet vielä tyhjentyneet.

Toiset kymmenen asetti upseeri vartiopaikoilleen; viidessä minuutissa hän itse tutki joka sopen sillä kylmäkiskoisella ja varmalla katseella, jota ei aina luo tottumus, sillä siihen vaaditaan nerokkuutta.

Kaikkien sitten sijoituttua hän valitsi päämajakseen etuhuoneen, missä hän tapasi ison nojatuolin, lampun, viiniä, vettä ja kuivaa leipää.

Hän kiersi ylös lampun sydämen, joi puoli lasillista viiniä, veti huulensa ilmeikkääseen hymyyn, asettui isoon nojatuoliin ja valmistausi nukkumaan.

Siten uinahtamaan laittautuneella upseerilla oli tyynestä sävystään huolimatta raskas vastuu.

Kuninkaan muskettisoturien luutnanttina hän johti koko Pariisista tullutta komppaniaa, johon kuului satakaksikymmentä miestä; mutta paitsi jo mainittuja kahtakymmentä olivat muut leskikuningattaren ja eritoten kardinaalin vartiona.

Signor Giulio Mazarini tahtoi säästää oman henkivartionsa matkakustannukset. Senvuoksi hän käytti hyväkseen kuninkaan vartiota, ja runsaassa määrin, koskapa hän otti osalleen viisikymmentä; sen seikan olisi täytynyt näyttää kovin sopimattomalta jokaisesta tämän hovin tapoja tuntemattomasta.

Niinikään olisi muukalaisesta näyttänyt ainakin oudolta, että kardinaalille määrätty osa linnaa oli loistavasti valaistu ja että siellä vallitsi vilkas elämä. Muskettisoturit vartioitsivat siellä jokaista ovea eivätkä päästäneet sisälle muita kuin niitä kuriireja, jotka matkoillakin seurasivat kardinaalia hänen kirjeenvaihtonsa välittäjinä.

Kaksikymmentä miestä palveli leskikuningattaren luona; kolmekymmentä oli levolla, seuraavana päivänä asettuakseen toveriensa sijalle.

Siellä päin sitävastoin, missä kuningas asui, oli vallalla pimeys, hiljaisuus ja yksinäisyys. Ovien sulkeuduttua ei siellä enää ilmennyt mitään kuninkaallisuutta. Kaikki palvelussaattueen henkilöt olivat vähitellen poistuneet. Hänen korkeutensa prinssi oli kuulustuttanut, tarvitsiko hänen majesteettinsa hänen apuaan, ja siihen kysymykseen tottuneelta muskettiluutnantilta oli saatu vastaukseksi tavanmukainen ei, jonka jälkeen kaikki kävivät makuulle kuin kunnon porvarin talossa.

Kuitenkin oli nuoren kuninkaan huoneistoon helppo kuulla juhlasalista soiton pauhua, ja sen kirkkaasti valaistut ikkunat näkyivät sinne.

Kymmenen minuutin kuluttua tulostaan Ludvig XIV huomasi suuremmasta hälinästä kuin hänen lähtönsä oli aiheuttanut, että kardinaali vuorostaan siirtyi asuntoonsa lukuisten aatelismiesten ja -naisten saattamana.

Tätä kulkuetta tarkatakseen tarvitsi kuninkaan vain katsella ikkunastaan, jonka luukkuja ei ollut suljettu.

Itse Monsieur johti kynttilä kädessä hänen ylhäisyyttänsä pihan poikki; sitten tuli leskikuningatar, jolle Madame oli tuttavallisesti tarjonnut käsivartensa, ja kävellessään he kuiskailivat keskenään kuin vanhat ystävykset.

Näitä kahta paria saattoivat kaikki muut, — ylhäiset naiset, paashit ja upseerit; soihdut valaisivat liehuvalla loimullaan koko pihaa kuin tulipalo. Sitten askelten ja äänten kaiku kuoleutui yläkertoihin.

Nyt ei enää kukaan ajatellut kuningasta, joka seisoi kyynärpää ikkunalautaan tuettuna ja oli surumielisesti nähnyt kaiken tämän loiston katoavan, kuullut koko hälinän etääntyvän, — ei kukaan muu kuin se Médicis-ravintolan tuntematon vieras, jonka olemme nähneet lähtevän liikkeelle mustaan viittaansa verhoutuneena.

Hän oli noussut suoraan linnan luo ja alkanut synkkänä kierrellä palatsin lähistöllä, jota väkijoukko yhä ympäröitsi. Nähdessään sitten, että kukaan ei vartioinut pääporttia eikä holvikäytävää, — Monsieurin huovit nimittäin hieroivat veljeyttä kuninkaallisten soturien kanssa runsaiden beaugencypikarillisten välityksellä, — tuntematon tunkeusi yleisön läpi, astui pihan poikki ja pääsi portaille asti, jotka johtivat kardinaalin huoneistoon.

Hänet sai nähtävästi suuntaamaan askeleensa tälle taholle vahakynttiläin hohde sekä paashien ja virantoimittajien puuhakas sävy.

Sotamies kutsui paikalle erään hänen ylhäisyytensä upseerin, joka virkkoi siihen tapaan kuin virastoapulainen opastaa ministeriössä kävijää perille:

Ja sen enempää vieraasta välittämättä upseeri palasi keskeytyneeseen keskusteluunsa.

Sillä taholla ei näkynyt liikettä eikä valoa, — vain hämyä, jossa yksinäinen vartiosoturi asteli kuin varjo. Hiljaisuutta häiritsivät siellä ainoastaan hänen askeleensa, joita säesti kannuksien kilinä kivilaakoja vasten.

Vahtisotilas kuului kuninkaan vartioksi varattuihin kahteenkymmeneen muskettisoturiin ja toimitti palvelusvuoroaan jäykkänä kuin patsas.

Ja tällä kertaa etuvartija antoi uhkaavalla liikkeellä pontta käskylleen, mutta tuntematon pysyi hievahtamatta kuin hänen jalkansa olisivat juurtuneet siihen paikkaan.

"No niin, samoin olen minäkin, ja aatelismiesten tulee osoittaa jonkun verran huomaavaisuutta toisiansa kohtaan."

"Puhukaa, monsieur", hän sanoi, "ja jos pyydätte minulta jotakin sellaista, mikä on minun vallassani…"

Tuntematon tervehti etuvartijaa ylväästi ja nousi ylös portaita, samalla kun huuto: "Luutnantti, vierailu!" vartiosoturista toiseen siirtyen kulki hänen edellään ja häiritsi upseerin ensimmäistä uinahdusta.

Silmiään hieroen ja viittansa solkia kiinnittäen luutnantti laahusti kolme askelta muukalaista kohti.

Luutnantti katseli tarkkaavaisesti tuntematonta, ja tällä pikaisella silmäyksellä hän näki kaikki, mitä tahtoikin nähdä, nimittäin tavalliseen asuun kätkeytyneen korkean arvoaseman.

"En oleta teitä mielenvikaiseksi", hän sanoi, "ja kuitenkin näytte kuuluvan siihen yhteiskunnan luokkaan, jossa tiedetään, monsieur, että kuninkaan luokse ei pääse hänen myönnytyksettään."

"Sallikaa minun epäillä sitä; kuningas vetäytyi huoneisiinsa neljännestunti takaperin ja riisuutunee parhaillaan. Ohjesääntö sitäpaitsi kieltää häiritsemästä häntä."

"Kuullessaan, kuka olen", vakuutti tuntematon suoristautuen, "hän peruuttaa kiellon."

Upseeri tuli yhä enemmän ihmeisiinsä ja tunsi yhä suurempaa taipumusta mukautumaan.

"Jos suostuisin ilmoittamaan teidät, niin saanko ainakin tietää, kenet ilmoitan, monsieur?"

"Ilmoitatte hänen majesteettinsa Kaarle II:n, Englannin, Skotlannin ja
Irlannin kuninkaan."

Upseeri huudahti hämmästyneenä peräytyen, ja hänen kalpeat kasvonsa ilmaisivat tuskallisinta mielenliikutusta, mitä tarmokas mies on koskaan yrittänyt hillitä sydämensä syvyyteen.

"Tai olette kenties entiseen aikaan nähnyt minut hovissa, ennen kuin minut häädettiin Ranskasta?"

"Kuinka sitten olisitte voinut tuntea minut, jos ette ole nähnyt muotokuvaani ettekä minua itseäni?"

"Suokaa minulle anteeksi, sire", vastasi upseeri, "mutta noin yksinkertaisessa asussa en osannut aavistaa kuningasta; ja kuitenkin, kuten minulla oli kunnia mainita teidän majesteetillenne, näin kuningas Kaarle I:n… Mutta anteeksi, riennän ilmoittamaan kuninkaalle."

"Mahdollista se kyllä on, sire, sillä minä voin olla käyttämättä ylikamariherran välitystä; mutta silloin teidän majesteettinne tulee suostua jättämään miekkanne minulle."

"Se on totta; minä unohdin, että kukaan ei pääse Ranskan kuninkaan luo aseellisena."

"Teidän majesteettinne saa olla poikkeuksena, jos tahdotte, mutta siinä tapauksessa minun on tehtävä ilmoitus kuninkaan palveluskunnalle, vapautuakseni vastuusta."

"Tässä miekkani, monsieur. Suvaitsetteko nyt esittää käyntini hänen majesteetilleen?"

Nämä sanat kuullessaan muuan aatelismies aukaisi kuninkaan huoneen molemmat ovipuoliskot selki selälleen, ja Ludvig XIV:n nähtiin astuvan esiin ilman hattua ja miekkaa, ihokkaan napit auki, samalla kun hänen liikkeensä ilmaisivat mitä suurinta kummastusta.

"Te, serkkuni, te Bloisissa!" huudahti hän viitaten hovijunkkaria ja kamaripalvelijaa vetäytymään viereiseen huoneeseen.

"Sire", vastasi Kaarle II, "olin matkalla Pariisiin, toivoen tapaavani teidän majesteettinne, mutta huhu tiesi teidän olevan tulossa tänne. Pitkitin senvuoksi oleskeluani täällä, minulla kun on erittäin tärkeätä ilmoitettavaa teille."

"Olen lähettänyt pois hovijunkkarini ja palvelijani; he ovat viereisessä huoneessa. Tuolla väliseinä takana on tyhjä työhuone ja sen sivulla etuhuone, jossa varmaankin näitte vain yksinäisen upseerin, vai mitä?"

"Sire, minä aloitan, ja sääliköön teidän majesteettinne meidän sukumme onnettomuuksia."

Ranskan kuningas punastui ja siirsi nojatuolinsa lähemmä Englannin kuninkaan istuinta.

"Sire", jatkoi Kaarle II, "minun ei tarvitse kysyä, tunteeko teidän majesteettinne surkean historiani yksityiskohtia."

Ludvig XIV punastui vielä enemmän kuin edellisellä kerralla; sitten hän ojensi arvoveljelleen kätensä.

"Hyvä serkku", hän sanoi, "minun on häveten tunnustettava, että kardinaali harvoin puhuu politiikkaa minun läsnäollessani. Vielä enemmän: entiseen aikaan annoin kamaripalvelijani Laporten lukea itselleni ääneen historiallisia teoksia, mutta kardinaali lakkautti nämä lukuhetket ja otti minulta pois Laporten. Pyydän teitä senvuoksi vain esittämään kaikki nuo asiat niinkuin miehelle, joka ei ole niihin lainkaan tutustunut."

"No, jos saan luoda laveamman yleissilmäyksen, sire, niin minulla on sitä suurempi toivo teidän majesteettinne sydämen heltymisestä."

"Te tiedätte, sire, että kun minut Cromwellin ollessa sotaretkellään Irlannissa kutsuttiin Edinburghiin, kruunattiin minut Stonessa Skotlannin kuninkaaksi. Vuotta myöhemmin Cromwell haavoittui eräässä anastamassaan maakunnassa ja kääntyi jälleen meitä vastaan. Kohdata hänet oli minun päämääränäni, lähteä Skotlannista oli halunani."

"Kyllähän, mutta skotlantilaiset olivat minulle julmia maanmiehiä. He olivat pakottaneet minut kieltämään isieni uskonnon, he olivat hirttäneet lordi Montrosen, uskollisimman palvelijani, syystä, että hän ei ollut presbyteriläisen uskonliiton miehiä, ja kun tämä vakaumuksensa uhri, jolle oli luvattu suosionosoitus hänen kuolinhetkenään, oli pyytänyt, että hänen ruumiinsa paloiteltaisiin niin moneksi kappaleeksi kuin Skotlannissa oli kaupunkeja, jotta kaikkialla tavattaisiin hänen uskollisuutensa todisteita, en minä voinut lähteä mistään kaupungista tai tulla toiseen, sivuuttamatta jotakuta jäännöstä tuosta ruumiista, joka oli toiminut, taistellut ja hengittänyt minun puolestani.

"Marssin senvuoksi rohkeasti Cromwellin armeijan läpi ja tunkeusin Englantiin. Protektori[14] alkoi ajaa minua takaa tällä omituisella pakoretkellä, jonka päätekohdassa odotti kruunu. Jos olisin ehtinyt Lontooseen hänen edellään, niin kilvoituksen palkinto olisi epäilemättä joutunut minulle, mutta hän saavutti minut Worcesterissa.

"Englannin hyvä hengetär ei enää ollut meidän puolellamme, vaan hänen. Sire, minä jouduin tappiolle syyskuun 3 p:nä 1651, Dunbarin luona tapahtuneen toisen skotlantilaisille onnettoman taistelun vuosipäivänä. Kaksituhatta miestä kaatui ympärilläni ennen kuin ajattelin peräytyä askeltakaan. Lopulta minun oli paettava.

"Siitä hetkestä alkaen historiani kehittyi romaaniksi. Hellittämättömästi vainottuna leikkautin tukkani ja pukeuduin puunhakkaajan asuun. Muuan tammen lehvistössä vietetty päivä antoi puulle Kuninkaantammen nimen, joka sillä on vieläkin. Seikkailujani Straffordin kreivikunnassa, mistä pääsin etenemään ottamalla isäntäni tyttären taakseni hevosen lautasille, kertoillaan vielä iltapuhteiden muistoina, ja niissä on aihetta balladiin. Aikanaan kirjoitan tästä kaikesta selostuksen, sire, kuninkaallisten arvoveljieni opiksi. Silloin kuvaan, miten herra Nortonin luo saapuessani tapasin hovikappalaisen, joka katseli keilanheittoa, ja vanhan palvelijan, joka kyyneliin puhjeten mainitsi nimeni ja oli uskollisuudellaan syöksemäisillään minut surman suuhun melkein yhtä varmasti kuin toinen kavalluksellaan. Esitän myös kauhistukseni, — niin, sire, kauhistukseni, kun eversti Windhamin luona muuan ratsujamme tarkastanut seppä vakuutti tuntevansa ne Skotlannissa kengitetyiksi."

"Omituista", mutisi Ludvig XIV, "minä olin tietämätön tästä kaikesta.
Minulle oli tunnettua ainoastaan, että te pääsitte alukseen
Brighthelmstonessa ja astuitte maihin Normandiassa."

"Oi, hyvä Jumala", huudahti Kaarle, "jos sallit kuninkaitten olla niin tietämättömiä toistensa historiasta, niin miten kykenevät he keskinäiseen avunantoon!"

"Mutta sanokaa minulle, hyvä serkku", jatkoi Ludvig XIV, "kuinka voitte vielä toivoa mitään tuolta onnettomalta maalta ja kapinalliselta kansalta, kun teitä on kohdeltu noin tylysti Englannissa?"

"No, sire, se johtuu siitä, että siellä on kaikki suuresti muuttunut Worcesterin taistelun jälkeen. Cromwell kuoli tehtyään Ranskan kanssa sopimuksen, johon hän piirsi nimensä teidän allekirjoituksenne yläpuolelle. Hän kuoli syyskuun 3 p:nä 1658, Worcesterin ja Dunbarin taisteluiden vuosipäivä sekin."

"Mutta monilla miehillä, sire, on vain perhettä eikä perijää. Oliverin perintö oli Rikhardille liian raskas. Rikhard, joka ei ollut tasavaltalainen eikä kuningasmielinen. — Rikhard, joka antoi huoviensa syödä päivällispöydässään ja kenraaliensa hallita tasavaltaa, luopui protektoraatista huhtikuun 22 p:nä 1659. Siitä on nyt alun toista vuotta. Senjälkeen on Englanti ollut vain peliluola, jossa kukin yrittelee noppapeliä isäni kruunusta. Innokkaimmat pelaajat ovat Lambert ja Monk. No niin, sire, minäkin vuorostani tahtoisin ottaa osaa tähän peliin, jonka panos on heitetty kuningasvaipalleni. Sire, miljoona yhden lahjomiseen noista pelaajista minun liittolaisekseni tai kaksisataa aatelismiestänne heidän karkoittamisekseen Whitehall-palatsistani niinkuin Jeesus hääti rahanvaihtajat temppelistä!"

"Apuanne, nimittäin mihin eivät ainoastaan kuninkaat ole velvollisia toisilleen, vaan kaikki kristityt, — apuanne, sire, joko rahana tai miehinä, ja kuukauden kuluessa, asettamalla joko Lambertin Monkia vastaan tai Monkin Lambertia vastaan, olen valloittanut takaisin isäinperintöni sen maksamatta maalleni guineaakaan rahaa tai alamaisilleni pisaraakaan verta, sillä he ovat nyt päihdyksissä vallankumouksesta, protektoraatista ja tasavallasta eivätkä parempaa pyydä kuin saada hoipertaen kellahtaa pitkäkseen ja uinahtaa kuninkuuden helmaan, — apuanne, sire, ollakseni teidän majesteetillenne suuremmassa velassa kuin isälleni. Isäparka, joka on niin kalliisti maksanut sukumme aineellisen häviön! Te näette, sire, olenko onneton, olenko epätoivoinen, sillä nythän syytän isäänikin!"

Ja veri nousi Kaarle II:n kalpeihin kasvoihin, jotka hän hetkiseksi peitti molemmin käsin ikäänkuin huumaantuneena mielensä kuohahduksesta satunnaista pojantunteesta poikkeamista vastaan.

Nuori kuningas ei tuntenut oloaan vähemmän onnettomaksi kuin hänen vanhempi arvoveljensä; hän käänteli itseään levottomasti nojatuolissaan eikä tavannut sanaakaan vastaukseksi.

Kymmentä vuotta vanhempana kykeni Kaarle II paremmin ponnistautumaan mielenliikutuksensa valtiaaksi, ja hän lopulta aloitti jälleen puheen.

"Mikä on vastauksenne, sire?" hän kysyi. "Odotan sitä kuin hengenasiasta pidätelty tuomiotansa. Onko minun kuoltava?"

"Hyvä serkku", vastasi ranskalainen ruhtinas Kaarlo II:lle, "te pyydätte minulta miljoonaa, minulta, jolla ei ole koskaan ollut neljännestäkään siitä summasta! Minulla ei ole suorastaan mitään. Minä en ole sen enempää Ranskan kuningas kuin te Englannin. Olen pelkkä nimi, liljoilla kirjailtuun samettiin puettu nolla, siinä kaikki. Istua näkyvällä valtaistuimella — se on ainoana etunani teidän majesteettiinne verraten. Minulla ei ole mitään, en voi mitään."

"Hyvä serkku", selitti Ludvig ääntänsä alentaen, "olen kokenut kurjuutta, jollaista köyhimmätkään aatelismieheni eivät olisi kestäneet. Jos Laporte-parkani olisi tässä, niin hän voisi sanoa teille, että minä olen maannut risaisten hurstien välissä, joiden läpi sääreni sotkeusivat; hän voisi kertoa teille, miten minulle jälkeenpäin kaleesejani pyytäessäni annettiin ajoneuvot, jotka rotat olivat nakerrelleet pilalle vaunuvajassa — kuinka päivällistäni tahtoessani mentiin kardinaalin keittiöön kysymään, oliko siellä syötävää kuninkaalle. Ja vielä tänä päivänä, — kun olen kahdenkolmatta vanha, kun olen sivuuttanut kuninkaiden täysikäisyyden rajan, — tänä päivänä, jolloin minulla pitäisi olla aarrehuoneen avain, politiikan johto, oikeus määrätä sodasta ja rauhasta, luokaa silmäys vain ympärillenne ja katsokaa, mikä asema minulle suodaan: katsokaa tätä hylättyä tilaa, tätä halveksimista, hiljaisuutta, kun sitävastoin tuolla toisella puolella… katsokaa, mitä touhua, loistoa, kunnioituksen osoittelua! Tuolla, tuolla, hyvä serkku, on Ranskan todellinen kuningas."

"Tuomittu juuri, sillä minä en ikinä ano mitään mieheltä, joka olisi jättänyt äitini ja sisareni — Henrik IV:n tyttären ja tyttärentyttären — kuolemaan viluun ja nälkään, jollei herra de Retz ja parlamentti olisi lähettänyt heille puita ja leipää."

"No niin", jatkoi Englannin kuningas, "köyhä Kaarle II — tämä Henrik IV:n lapsenlapsi kuten tekin, sire —, jolla ei ole parlamenttia eikä kardinaali de Retziä apunaan, kuolee siis nälkään kuten oli vähällä käydä hänen sisarelleen ja äidilleen."

Tämä voimattomuus, tämä hievahtamattomuus, jonka piti salata hyvin huomattavaa liikutusta, vaikutti syvälti Kaarlo-kuninkaaseen; hän tarttui nuoren hallitsijan käteen.

"Kiitos, hyvä serkku", hän sanoi. "Teidän tulee sääli minua; muuta en voisikaan teiltä toivoa nykyisessä asemassanne."

"Sire", virkahti Ludvig XIV äkkiä kohottaen päänsä, "tarvitsette miljoonan rahassa tai kaksisataa aatelismiestä, sanoitte?"

"Yhdelle ainoalle ihmiselle tarjottuna se on suuri summa. On usein paljon helpommallakin ostettu vakaumuksia, ja minulla on tekemistä ainoastaan lahjottavien ihmisten kanssa."

"Kaksisataa aatelismiestä taasen, ajatelkaa, on vain hiukan enemmän kuin yksi komppania, siinä kaikki."

"Sire, meidän suvussamme kerrotaan muistona, että neljä miestä, neljä isäni palvelukseen antautunutta ranskalaista aatelismiestä, oli vähällä pelastaa isäni silloin kun häntä parlamentin tuomion jälkeen vartioitsi armeija ja saarsi kokonainen kansa."

"Jos siis saan toimitetuksi teille miljoonan tai kaksisataa aatelismiestä, niin te olette tyytyväinen ja katsotte minut kunnon veljeksi?"

"Silloin pidän teitä pelastajanani, ja jos nousen jälleen isäni valtaistuimelle, on Englanti, ainakin niin kauan kun minä hallitsen, Ranskaa kohtaan sisarmaana, niinkuin te tulette olleeksi minulle veljenä."

"No niin, hyvä serkku", sanoi Ludvig nousten, "mitä te epäröitte pyytää, sen pyynnön teen minä. Teen teidän hyväksenne, mitä en koskaan ole tahtonut yrittää omaan lukuuni. Lähden tapaamaan Ranskan kuningasta, — sitä toista, rikasta, mahtavaa: anon häneltä sitä miljoonaa tai kahtasataa ritaria, ja saammehan nähdä!"

"Ah", huudahti Kaarle, "te olette jalo ystävä, sire, teillä on ylevän miehen sydän! Te pelastatte minut, serkku, ja kun tarvitsette henkeä, jonka minulle nyt annatte jälleen, pyytäkää sitä vain."

"Hiljaa, serkkuseni, hiljaa!" varoitti Ludvig matalalla äänellä. "Varokaa, että teitä ei kuulla! Emme ole vielä perillä. Rahojen hankkiminen Mazarinilta on tukalampaa kuin tunkeutua lumotun metsän halki, jonka jokaisessa puussa väijyy paha haltia; se on vaikeampaa kuin maan valloitus."

"Olen jo sanonut teille, että minä en ole vielä milloinkaan pyytänyt", keskeytti Ludvig, ja hänen sävynsä ylpeys sai Englannin kuninkaan kalpenemaan.

Mutta kun jälkimmäinen ikäänkuin loukkaantuneena liikahti ovea kohti, jatkoi Ludvig:

"Suokaa anteeksi, hyvä serkku. Minulla ei ole äitiä tai sisarta, jotka kärsivät; valtaistuimeni on kova ja epämukava, mutta minä istun sillä kuitenkin tukevasti. Suokaa anteeksi, älkääkä moittiko minua noista sanoista, jotka itsekkyys aiheutti; minä maksankin ne uhrauksella. Menen puhuttelemaan kardinaalia. Odottakaa täällä, olkaa hyvä; tulen pian takaisin."

Juuri ennen kuin kuningas ainoastaan kamaripalvelijansa saattamana kiireesti suuntasi kulkunsa kardinaalin asumaan linnansiivekkeeseen, astui muskettiupseeri — huoahtaen kuin hänen olisi ollut kauan pakko pidätellä hengitystään — ulos siitä pikku kammiosta, josta jo olemme maininneet ja jonka kuningas luuli olleen tyhjänä. Kammio oli aikoinaan ollut osana huoneesta ja sittemmin eroitettu siitä ainoastaan ohuella laudoituksella. Siitä oli seurauksena, että tämä väliseinä oli sulkuna vain silmälle, mutta salli vähimminkin uteliaan korvan kuulla kaikki, mitä huoneessa tapahtui.

Ei siis ollut epäilystäkään, että muskettiluutnantti oli kuullut koko äskeisen keskustelun.

Kuninkaan viime sanojen varoittamana hän riensi ulos, parahiksi ehtien tervehtiä hänen majesteettiaan tämän mennessä ohi ja seurata häntä katseellaan, kunnes hän oli kadonnut käytävään.

Kuninkaan poistuttua luutnantti pudisti päätänsä hänelle ominaiseen tapaan ja virkkoi äänellä, josta neljänkymmenen vuoden oleskelu Gascognen ulkopuolella ei ollut saanut gascognelaista ääntämistä häivytetyksi:

Nämä sanat lausuttuaan luutnantti istuutui jälleen nojatuoliinsa, ojensi säärensä ja ummisti silmänsä kuin nukkuakseen tai miettiäkseen.

Tämän lyhyen yksinpuhelun ja sitä seuranneen näyttämönvaihdoksen aikana — kuninkaan astellessa vanhan linnan pitkiä käytäviä myöten Mazarinin huoneistoon päin — tapahtui kardinaalin luona toisenlainen kohtaus.

Hiukan tuntien luuvalon säjöilyä oli Mazarin laskeutunut makuulle, mutta järjestyksen miehenä, joka käytti vaivojansa hyödyllisesti, hän pakotti valvomisensa nöyrästi palvelemaan työskentelyänsä. Niinpä hän oli käskenyt kamaripalvelijansa Bernouinin nostaa viereensä pienoisen matkapulpetin, voidakseen kirjoittaa vuoteellaan.

Mutta jäsensärky ei ole helposti voitettava vastustaja, ja kun jokainen liike sai vaanivan kivun säväyttelemään häntä yhä vihlovammin, kysyi hän Bernouinilta:

"Ei, monseigneur", vastasi kamaripalvelija. "Herra de Brienne on teidän luvallanne käynyt levolle; mutta jos teidän ylhäisyytenne haluaa, on hänet helppo herättää."

"Kas, vai numerot!" sanoi Bernouin. "Jopa nyt! Jos teidän ylhäisyytenne antautuu laskuihinsa, niin takaanpa teille huomiseksi mitä tuimimman päänkivistyksen! Eikä edes tohtori Guénaud ole täällä."

"Olet oikeassa, Bernouin. No, sinä saatkin korvata Briennen,
ystäväiseni. Minun olisi tosiaan pitänyt ottaa mukaani herra de
Colbert. Siinä on kykenevä nuori mies, Bernouin, varsin näppärä.
Säntillinen mies!"

"Enpä tiedä", arvosteli kamaripalvelija, "mutta minä en pidä hänen ulkomuodostaan, — kykenevän nuoren miehenne katsannosta."

"Älä huoli, älä huoli, Bernouin! Sinun mielipidettäsi ei tässä kaivata.
Istuudu tuohon, ota kynä käteesi ja kirjoita."

"Niin juuri", vahvisti kardinaali painavasti, "seitsemän. Käsitäthän,
Bernouin", lisäsi hän, "että tämä kaikki on maksettavia rahasummia."

"En, monseigneur; vähätpä minä välitän, ovatko ne maksettavia vai saatavia, kun nämä miljoonat eivät minua hyödytä."

"Ne ovat kuninkaan varoja; kuninkaan omaisuutta minä tässä lasken yhteen. No, missä olimmekaan?… Aina sinä keskeytät minua!"

"Ah, niin, aivan oikein. Madridin osalta neljä. Sanon sinulle nimenomaan, kenen rahoista on kysymys, Bernouin, kun koko maailma tyhmyyksissään luulee minun omistavan miljoonia. Sellainen ymmärtämättömyys käy kiusakseni. Ministerillä ei muuten olekaan mitään omaa. No, jatkahan. Verotulot seitsemän miljoonaa, kiinteimistöt yhdeksän miljoonaa. Oletko kirjoittanut, Bernouin?"

"Pörssi kuusisataatuhatta livreä, arvopaperit kaksi miljoonaa. Kas, olinpa unohtaa: erinäisten linnojen irtaimisto…"

"Ei, ei, se on turhaa, — itsestään selvää. Oletko kirjoittanut,
Bernouin?"

"Kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa kaksisataakuusikymmentätuhatta livreä, monseigneur."

"Äh!" äännähti kardinaali äreänä; "ei vielä neljääkymmentä miljoonaa!"

"Yhdentekevää", arveli Bernouin, "kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa kaksisataakuusikymmentätuhatta livreä on sentään sievoinen raha."

"Niin kyllä, mutta olisipa se selvänä käteisenä! Nämä kolmekymmentäyhdeksän miljoonaa ovat kiinnitettyjä, ja runsaasti yli määränkin!"

Bernouin hymyili kuin mies, joka ei usko muuta kuin mitä hän tahtoo uskoa, samalla kun hän valmisti kardinaalin yöjuoman ja pöyhensi hänen päänalustaan.

"Oh", huoahti Mazarin kamaripalvelijansa poistuttua, "ei vielä neljänkymmentä miljoonaa! Minun täytyy kuitenkin päästä siihen neljänkymmenenviiden miljoonan summaan, jonka olen pannut päämääräkseni. Mutta kuka tietää, saanko minä siihen aikaa! Olen riutumassa, tulee vuoroni syrjäytyä, ehdin tuskin perille. Entä, entä jos sentään löytänen pari kolme miljoonaa hyvien ystäviemme espanjalaisten taskuista? Ne ovat keksineet Perun kultakaivokset, nuo miekkoset, ja tottapa hitossa niille on jäänyt jotakin tähteiksi."

Hänen siten puhuessaan, kokonaan syventyneenä numeroihinsa ja enää ajattelemattakaan luuvaloansa, jonka oli saanut torjutuksi kardinaalin kaikista tehtävistä kaikkein mielenkiintoisin, syöksähti Bernouin takaisin huoneeseen ihan säikähdyksissään.

"Mitä! Kuningasko?" äännähti Mazarin piiloittaen joutuisasti paperinsa. "Kuningas täällä, kuningas tällä hetkellä! Luulin hänen jo aikaa olleen makuulla. Mitä onkaan tapahtunut?"

Ludvig XIV saattoi kuulla viime sanat ja nähdä vuoteellaan kohoutuvan kardinaalin hätääntyneen liikkeen, sillä hän astui huoneeseen juuri samassa.

"Ei ole tapahtunut mitään, herra kardinaali", hän sanoi. "Tai ei ainakaan mitään sellaista, mikä voisi teitä huolestuttaa; minun on vain ilmoitettava teidän ylhäisyydellenne eräs tärkeä seikka ehdottomasti tänä iltana, siinä kaikki."

Mazarin tuli heti ajatelleeksi, kuinka ilmeisen tarkkaavasti kuningas oli kuunnellut hänen sanojansa mademoiselle de Mancinista, ja hän päätti ilmoituksen koskevan sitä aihetta. Hän kirkastui senvuoksi heti ja omaksui herttaisimman sävynsä mikä katsannon muutos tavattomasti ilahdutti nuorta kuningasta, ja Ludvigin istuuduttua hän huomautti:

"Sire, minun pitäisi kyllä kuunnella teidän majesteettianne seisten, mutta ankara jäsenkolotukseni…"

"Ei mitään muodollisuuksia meidän keskemme, hyvä herra kardinaali", keskeytti Ludvig ystävällisesti. "Olen teidän oppilaanne enkä kuningas, senhän tiedätte hyvin, ja eritoten tänä iltana, koska tulen luoksenne anojana, pyynnön esittäjänä, vieläpä hyvin nöyrällä mielellä ja kovin halukkaana saamaan suotuisan vastauksen."

Kuninkaan punehduksen nähdessään Mazarin varmistui äskeisessä ajatuksessaan, että tämän kohteliaan suostuttelun vaikuttimena oli rakkaus. Kaikesta terävyydestään huolimatta pettyi viekas valtiomies kuitenkin tällä kertaa: punehduksen syynä ei ollut nuorekkaan intohimon häveliäs kuohunta, vaan ainoastaan kuninkaallisen ylpeyden väkinäinen alennustila.

"Puhukaa, sire", hän sanoi, "ja koska teidän majesteettinne suvaitsee hetkiseksi unohtaa, että minä olen teidän alamaisenne, jota nyt puhuttelette herrana ja opettajana, niin minä vakuutan teidän majesteetillenne täydestä sydämestä uskollisuuttani ja kiintymystäni."

"Kiitos, herra kardinaali", vastasi kuningas. "Se, mitä minulla on teidän ylhäisyydeltänne pyydettävänä, onkin teille muuten pikku seikka."

"Sepä ikävää", pahoitteli kardinaali, "kovin ikävää, sire. Olisin suonut teidän majesteettinne pyytävän minulta jotakin tärkeätä palvelusta ja uhraustakin… mutta pyydättepä mitä hyvänsä, valmis olen tyydyttämään mieltänne sen myöntämisellä, sire."

"No niin", aloitti kuningas, jonka sydämen pamppailulle ainoastaan ministerin kiihtymys saattoi vetää vertoja, "seikka on se, että luonani kävi vastikään serkkuni, Englannin kuningas."

Mazarin hypähti vuoteellaan kuin sähkötäräyksen saaneena, samalla kun ilmeinen hämmästys tai pikemmin pettymys loi hänen kasvoilleen niin nyreän sävyn, että Ludvig XIV kaikessa tottumattomuudessaankin hyvin näki ministerin toivoneen kuulevansa jotakin aivan toista.

"Kaarle II!" huudahti Mazarin käheällä äänellä ja halveksivasti rypistäen huuliansa. "Te olette saanut vieraaksenne Kaarle II:n!"

"Kuningas Kaarlo II:n", jatkoi Ludvig XIV ponnekkaasti, suoden Henrik IV:n tyttärenpojalle arvonimen, jonka Mazarin oli häneltä unohtanut. "Niin, herra kardinaali, kovaonninen ruhtinas on liikuttanut sydäntäni kertomalla minulle kärsimyksistään. Hän on suuressa hädässä, herra kardinaali, ja minusta tuntuisi tuskalliselta jättää tuettomaksi valtaistuimelta syösty ja pakosalle häädetty arvoveli, kun itsekin olen kokenut onnettomuutta — kun olen nähnyt valtaistuimestani kiisteltävän, ja joutunut melskeisinä aikoina poistumaan pääkaupungistani."

"Niin", huomautti kardinaali närkkäästi, "miksei hänellä ole ollut lähellään joku Jules Mazarin kuten teillä, sire! Silloin hänellä olisi kruunu säilynyt."

"Tiedän täydellisesti, mitä sukuni on velkaa teidän ylhäisyydellenne", vastasi kuningas ylpeästi, "ja saatte uskoa, että minä puolestani en sitä milloinkaan unohda, monsieur. Juuri siitä syystä, että serkullani Englannin kuninkaalla ei ole lähellään niin mahtavaa neroa kuin minun pelastajani on, juuri siitä syystä tahtoisin suostuttaa hänen avukseen saman neron ja pyytää teitä ojentamaan käsivartenne hänen suojakseen, ollen varma, herra kardinaali, että te pelkällä käden liikkeellä kykenisitte kohottamaan hänen päähänsä takaisin kruunun, joka suistui hänen isänsä mestauslavan juurelle."

"Sire", haastoi Mazarin, "kiitän teitä suosiollisesta mielipiteestänne, mutta meillä ei ole mitään tekemistä tuolla rajan takana: siellä riehuu villittyä väkeä, joka kieltää Jumalan ja katkaisee kuninkailtansa kaulan. He ovat vaarallisia, nähkääs, sire, ja saastaisia koskettaa sen jälkeen kun ovat tahranneet itsensä kuninkaalliseen vereen ja kerettiläisyyden hapatukseen: Se politiikka ei ole minua milloinkaan miellyttänyt, ja siihen en ryhdy."

"Oh, hyvä Jumala", huudahti Mazarin, "kangasteleeko tuon köyhimyksen mielessä semmoinen haave?"

"Kyllä", vastasi nuori kuningas nolostuneena vaikeuksista, joita hänen ministerinsä varma silmä näkyi tässä suunnitelmassa huomaavan, "eikä hän sitä varten pyydäkään muuta kuin miljoonan."

"Siinäkö kaikki? Pikku miljoonaanko hän vain tyytyisikin?" sanoi kardinaali ivallisesti, tehostaen italialaista ääntämistapaansa. "Vaivainen miljoona vain, olkaa hyvä, veliseni! Siinäpä oikea kerjäläisperhe!"

"Kardinaali", muistutti Ludvig XIV päätänsä kohottaen, "tämä kerjäläisperhe on minun sukuni haara."

"Oletteko kyllin rikas lahjoittaaksenne miljoonia muille, sire? Onko teillä miljoonia?"

"Voi", vastasi Ludvig XIV tuntien ääretöntä mielenkarvautta, jonka hän kuitenkin voimakkaalla ponnistuksella esti ilmenemästä kasvoillaan, "voi, niin, herra kardinaali, tiedän olevani köyhä, mutta Ranskan kruunu on lopultakin miljoonan arvoinen, ja tehdäkseni hyvän teon panttaisin kruununi, jos on tarpeellista. Hakisin käsille juutalaisia, jotka hyvinkin antaisivat minulle miljoonan."

"Te erehdytte suuresti, sire: te tarvitsette paljon enemmänkin. Bernouin!… Saatte nähdä, sire, kuinka paljon te toden teolla tarvitsette… Bernouin!"

"Kuinka, kardinaali", oudoksui kuningas, "aiotteko neuvotella lakeijan kanssa minun asioistani?"

"Bernouin!" kutsui kardinaali vieläkin, olematta huomaavinaan nuoren hallitsijan nöyryytystä. "Tulehan tänne ja sano minulle se numero, jota sinulta juuri äsken kysyin, ystäväiseni."

"Kardinaali, kardinaali, ettekö kuullut huomautustani?" vastusti Ludvig vaaleten suuttumuksesta.

"Älkää pahastuko, sire; minä käsittelen teidän majesteettinne asioita aina julkisesti. Koko Ranska tietää, että tilinpitoni on avointa. Mitä määräsinkään sinulle äsken tehtäväksi, Bernouin?"

"Todetakseni summan, jota hänen majesteettinsa tällä hetkellä tarvitsi? Enkö sanonut sinulle sitä? Puhu suoraan, hyvä mies."

"Kolmeenkymmeneenyhdeksään miljoonaan kahteensataankuuteenkymmeneentuhanteen frangiin."

"Hyvä, Bernouin, sitä vain tahdoin tietää; jätä meidät nyt", sanoi kardinaali tähdäten säihkyvän katseensa nuoreen kuninkaaseen, joka oli mykistynyt ällistyksestä.

"Ah, te epäilette vielä, sire", sanoi kardinaali. "No, katsokaa, tässä on todiste sanoilleni."

Ja Mazarin veti patjansa alta numeroilla täytetyn paperisuikaleensa, ojentaen sitä kuninkaalle, joka käänsi pois katseensa — niin katkera oli hänen pettymyksensä.

"Kun haluatte nyt miljoonan, sire, ja sitä miljoonaa ei ole merkitty tähän, tarvitsee teidän majesteettinne siis neljäkymmentäkuusi miljoonaa. No, maailmassa ei ole juutalaisia, jotka antavat sellaisen summan Ranskan kruunuakaan vastaan."

Puristaen nyrkkiänsä kalvosintensa suojassa kuningas työnsi lepotuolinsa syrjään.

"Sille ei siis voi mitään", hän sanoi; "serkkuni Englannin kuningas kuolee nälkään."

"Sire", vastasi Mazarin entiseen tapaansa, "muistakaa sananlaskua, jonka teille tässä esitän mitä terveimmän politiikan ohjeena: 'Iloitse köyhyydestäsi, milloin naapurisikin on köyhä.'"

Ludvig mietti tuokion, luodessaan uteliaan silmäyksen paperiin, jonka toinen pää kätkeysi patjan alle.

"On siis mahdoton tyydyttää rahantarvistani, herra kardinaali?" yritti hän vielä.

"Ajatelkaa, että täten saan myöhemmällä vihollisen, jos hän minun avuttani nousee jälleen valtaistuimelle."

"Jollei teidän majesteettinne muuta pelkää, niin olkaa vain huoletta", tyynnytti kardinaali vilkkaasti.

"Olenko ainakin saanut teidät vakuutetuksi, sire?" kysyi kardinaali laskien kätensä kuninkaan kädelle.

"Pyytäkää mitä tahansa muuta, sire, niin olen onnellinen voidessani sen teille myöntää, evättyäni tämän toivomuksenne."

"Niin, enkö ole ruumiineni ja sieluineni teidän majesteettinne palvelija? Hei, Bernouin, soihtuja, vartiosotureita hänen majesteetilleen! Hänen majesteettinsa lähtee takaisin huoneistoonsa."

"Ei vielä, monsieur, ja koska tarjoatte minulle hyväntahtoisuuttanne, aion sitä käyttää."

"Itseänne varten, sire?" kysyi kardinaali toivoen, että lopultakin tulisi kysymys hänen sisarentyttärestään.

"En, monsieur, en itseäni varten", vastasi Ludvig, "vaan yhä
Kaarle-serkkuni hyväksi."

Mazarinin kasvot synkistyivät jälleen, ja hän murisi muutamia sanoja, joita kuningas ei kuullut.

Sen epäröimisen sijasta, jolla nuori kuningas oli neljännestunti takaperin lähestynyt kardinaalia, saattoi hänen silmistään nyt nähdä tuon sitkeän tahdon, jota vastaan voitiin taistella ja joka kenties taittui omaan voimattomuuteensa, mutta joka ainakin säilytti tappionsa muistoa sydämen syvyydessä kuin kirvelevänä haavana.

"Tällä kertaa, herra kardinaali, on kysymys paljon helpommin saatavasta edusta kuin miljoonasta."

"Niinkö oletatte, sire?" virkahti Mazarin katsellen kuningasta viekkailla silmillään, jotka näkivät syvimpiinkin sydänsopukkoihin.

"Kuulkaahan vain: Ja jos tuo saituri, tuo halpamainen italialainen, on hän sanonut…"

"Se oli ajatuksena, elleivät sanat ihan siten sattuneet. No, hyvä Jumala, en minä hänelle siitä pahastu, sire, jokainen näkee mielenkuohujensa mukaan. Hän on siis puhellut: Ja jos tuo halpamainen italialainen kieltää teiltä sen miljoonan, jota häneltä pyydämme, sire, — jos meidän on rahan puutteessa pakko luopua käyttämästä valtiotaitoa, niin pyydämmepä häneltä viisisataa aatelismiestä…"

"Eikö niin ole asia, sire?" huudahti ministeri voitokkaasti. "Sitten hän on lisännyt kauniita sanoja, hän on haastanut: Minulla on ystäviä salmen toisella puolella; heiltä puuttuu ainoastaan päällikköä ja lippua. Kun he näkevät minut, kun he näkevät Ranskan lipun, he kerääntyvät ympärilleni käsittäen, että minulla on teidän tukenne. Ranskalaisen sotilaspuvun väreillä on minun joukossani sama teho kuin miljoonalla, jonka Mazarin on meiltä evännyt. (Sillä hän tiesi hyvin, että minä en sitä miljoonaa myöntäisi.) Voitan näillä viidelläsadalla aatelismiehellä, sire, ja siitä tulee kaikki kunnia teille. Siten hän on sanonut tai likipitäin, eikö niin? Ja sanoihinsa hän on sommitellut loistavia vertauksia, mahtipontisia mielikuvia, sillä hänen sukunsa on suurellista väkeä! Isä piti puheita mestauslavalle asti!"

Häpeän hiki helmeili Ludvigin otsalla. Hän tunsi, ettei ollut hänen arvonsa mukaista kuunnella siten häväistävän serkkuansa, mutta hän ei vielä osannut esiintyä itsenäisesti, olletikaan sitä miestä kohtaan, jonka edessä hän oli nähnyt kaikkien taipuvan, äitinsäkin.

"Mutta, herra kardinaali, ei ole kysymys viidestäsadasta miehestä, vaan kahdestasadasta."

"En ole milloinkaan kieltänyt terävänäköisyyttänne, monsieur, ja sentähden juuri olenkin ajatellut, että te ette epäisi Kaarle-serkultani niin yksinkertaista ja helposti myönnettävää avustusta kuin nyt pyydän hänen nimessään, herra kardinaali, tai oikeastaan omassa nimessäni."

"Sire", vastasi Mazarin, "kolmekymmentä vuotta nyt olen ottanut osaa politiikkaan. Ensin olen sitä harjoitellut herra kardinaali de Richelieun kanssa ja sittemmin ihan yksin. Se politiikka ei ole aina ollut kovinkaan kunniakasta, se on tunnustettava; mutta se ei ole milloinkaan ollut kömpelöä. Mutta se, mitä nyt esitetään teidän majesteetillenne, on sekä kunniatonta että kömpelöä."

"Niin kyllä, ja siihen sopimuskirjaankin Cromwell on piirtänyt nimensä minun allekirjoitukseni yläpuolelle."

"Miksi kirjoititte niin alas, sire? Cromwell näki hyvän sijan ja otti sen; se oli ihan hänen tapaistaan. Palaan siis Cromwelliin. Te olette tehnyt sopimuksen hänen kanssaan, toisin sanoen Englannin kanssa, koska sen liiton tapahtuessa Cromwell yksinään edusti koko Englantia."

"Tottahan toki, koska hänen poikansa Rikhard on häntä seurannut ja jo luopunut vallastakin."

"No niin, aivan oikein: Rikhard on perinyt Cromwellin kuollessa ja Englanti Richardin erotessa. Sopimuskirja kuului perintöön, olipa se Rikhardin käsissä tai Englannin hallussa. Sopimus pitää siis yhä paikkansa, se on voimassa yhtä pätevästi kuin koskaan. Minkätähden välttelisitte sitä, sire? Mitä on muuttunut? Kaarlo II tahtoo tänään sitä, mitä me emme tahtoneet kymmenen vuotta sitten, mutta se on ennakolta lukuunotettu tapaus. Te olette Englannin liittolainen, sire, ettekä Kaarle II:n. On suvun katsantokannalta epäilemättä häpeällistä, että on tullut tehneeksi sopimuksen miehen kanssa, joka on katkaisuttanut kuninkaallisen isänne langolta kaulan, ja lyöttäytyneeksi liittoon parlamentin kanssa, jota tuolla rajan takana nimitetään Tynkäparlamentiksi; se on kunniatonta, sen myönnän, mutta se ei ollut politiikan kannalta kömpelöä, koska olen sen sopimuksen perusteella säästänyt teidän majesteetiltanne vielä alaikäisenä ollessanne ulkomaisen sodan selkkaukset, jotka frondelaisliike — muistanettehan fronden, sire" (nuori kuningas painoi päänsä alas) — "olisi mullistanut aivan turmiollisiksi. Ja minä todistan teidän majesteetillenne, että toimintasuuntamme muuttaminen nyt liittolaisillemme ilmoittamatta olisi samalla kertaa kömpelöä ja kunniatonta. Me nostaisimme riidan, toimittaen vääryyden omalle puolellemme; me aloittaisimme vihollisuudet ansaiten, että meitä vastaan noustaisiin, ja me näyttäisimme pelkäävän sotaa, samalla kun yllyttäisimme siihen, sillä viidensadan miehen luovutus, tai kahdensadanviidenkymmenen, kymmenenkin, olisi aina sotajalalle asettumista. Yksi ranskalainen edustaa kansaa, sotilaspuku merkitsee armeijaa. Olettakaa esimerkiksi, että olette sodassa Hollannin kanssa, mikä varmasti tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, tai Espanjan kanssa, kuten saattaa käydä, jos naimakauppanne raukeaa", — Mazarin tähysti kuningasta terävästi, — "ja monetkin syyt voivat saada sen hankkeen jäämään sikseen, — no niin, hyväksyisittekö sen, että Englanti lähettäisi Alankomaiden tai infantin avuksi rykmentin, komppanian tai kourallisenkaan englantilaisia ritareita? Pysyisikö se mielestänne kunniallisesti liittosopimuksensa rajoissa?"

Ludvig kuunteli; hänestä tuntui kummalliselta, että Mazarin vetosi kunniallisuuteen, — hän, niin monien valtiollisten kepposten keksijä, että puhuttiin erityisesti mazarinadeista.

"Mutta vaikken suorastaan valtuuttaisikaan sellaista toimenpidettä", huomautti kuningas, "en voi estää maani aatelismiehiä siirtymästä Englantiin, jos heitä haluttaa."

"Teidän velvollisuutenanne on pakottaa heidät palaamaan, sire, tai ainakin panna vastalauseenne sitä vastaan, että he oleskelevat liittovaltiossa vihollisina."

"Mutta kuulkaahan, herra kardinaali, te kun olette niin nerokas mies, esittäkääpä te keino tuon kuningasparan auttamiseksi meidän joutumattamme siitä pulaan."

"Kas, sitä juuri en tahdo, teidän majesteettinne", vastasi Mazarin. "Englanti toimii jo minun toiveitteni mukaisesti mitä parhaiten; jos täältä johtelisin Englannin politiikkaa, niin en ohjaisi sitä toisin. Nykyiseen tapaansa hallittuna Englanti on Euroopalle ikuinen rettelön pesä. Hollanti suojelee Kaarlea; jättäkää se Hollannin tehtäväksi. Nuo kaksi kansaa riitaantuvat keskenään, ne joutuvat taisteluun. Ne ovat ainoat kaksi merivaltaa; antakaa niiden hävittää toistensa laivastot. Me rakennamme oman merivoimamme heidän aluksiensa sirpaleista, ja vielä kun meillä on rahoja sinkiläin ostamiseen."

"Voi, kuinka pikkumaista ja viheliäistä onkaan tuo kaikki, mitä minulle nyt sanotte, herra kardinaali!"

"On kyllä, mutta kun se on totta, sire, niin tunnustakaa se oikeaksi. Vielä enemmän: Oletanpa hetkiseksi sen mahdollisuuden, että peräydytte sanastanne ja rikotte sopimuksen, — sitähän nähdään useinkin, että annetussa sanassa ei pysytä ja että tehty sopimus raukeaa, mutta silloin on joku tärkeä etu siten hankittavissa tai sopimus aiheuttaa liian suurta kiusaa. No niin, te menette sitoumukseen, jota teiltä pyydetään, — Ranska eli sen lippu, mikä merkitsee samaa, siirtyy salmen yli ja käy taisteluun, ja Ranska joutuu tappiolle."

"No, totisesti, onko hänen majesteettinsa Kaarle II muka hyväkin kenraali? Kylläpä Worcester antaa meille siitä oivalliset takeet!"

"Ei kylläkään, mutta häntä vastassa on Monk, joka on vielä paljon vaarallisempi. Tuo vanttera oluttehtailija, josta puhuimme, oli ilmestysten näkijä. Hänellä oli loveenlankeemuksen hetkiä, innostuksen, paisumisen välipäitä, jolloin hän rakoili kuin liian täysinäinen tynnyri; liitoksista tiukkui silloin aina joitakuita pisaroita sisäistä elämää, ja näytteistä saattoi oivaltaa koko ajatuskulun. Cromwell on siten monet kerrat antanut meidän tunkeutua sieluunsa, luullessaan sielunsa panssaroiduksi kolminkertaisella vaskella, kuten Horatius sanoo. Mutta Monk! Ah, sire, Jumala teitä varjelkoon milloinkaan joutumasta kilpailemaan politiikassa Monkin kanssa! Hän se on minulle vuoden kuluessa tuottanut kaikki harmaat hiukseni! Monk ei valitettavasti ole henkinäkijä, hän on politikko; hän ei vuoda, hän tiivistyy yhä. Jo kymmenen vuotta ovat hänen silmänsä tähdänneet päämäärään, josta kukaan ei ole vielä kyennyt saamaan tolkkua. Joka aamu hän polttaa yömyssynsä, kuten Ludvig XI neuvoi. Niinpä sinä päivänä, jolloin se hiljakseen ja yksinäisyydessä kypsytetty suunnitelma puhkeaa julkisuuteen, se saa puolelleen kaikki menestyksen edellytykset, jotka aina liittyvät odottamattomaan.

"Sellainen on Monk, sire, josta te ette kenties ollut koskaan kuullut puhuttavan, jonka nimikin ehkä oli teille outo, ennenkuin sen lausui teille serkkunne Kaarle II, joka tietää varsin hyvin, mikä hän on miehiään, — nimittäin ruumistettu syvällisyys ja sitkeys, ja ne kaksi ominaisuutta ovat ainoat, joista järkevyys ja innokkuus kilpistyvät. Sire, minulla on nuoruudessani ollut intoa, minulla on aina ollut järkeä. Voin kerskua siitä, koska minua siitä moititaan. Olen luonut kauniin uran näillä kahdella ominaisuudella, koska olen Piscinan kalastajan pojasta kohonnut Ranskan kuninkaan pääministeriksi ja tässä asemassani tehnyt joitakuita palveluksia teidän majesteettinne valtaistuimelle, kuten teidän majesteettinne suvainnee myöntää. No, sire, jos olisin tolallani tavannut Monkin sen sijaan että kohtasin de Beaufortin, de Retzin tai herra prinssin, niin me olisimme olleet hukassa. Ryhtykää kevytmieliseen keinotteluun, sire, niin te sorrutte tuon soturivaltiomiehen kynsissä. Monkin hytyrä, sire, on rautakirstu, jonka pohjalle hän sulkee ajatuksensa ja johon kellään ei ole avainta. Niinpä kumarrankin hänen edessään, sire, — minä, jolla on pelkkä samettilakki päässä."

"Jos sen tietäisin, sire, niin en kehoittaisi teitä varomaan häntä, sillä minä olisin häntä voimakkaampi. Mutta minua peloittaa arvailla hänen aikeitaan, — arvailla, käsitättehän sanani? — sillä jos luulen arvanneeni, pysähdyn yhteen aatokseen ja jatkan siitä väkisinkin pitemmälle. Siitä saakka kun se mies on päässyt valtaan rajan takana olen minä kuin ne Danten kuvaamat kadotetut, joilta pimeyden ruhtinas on kiertänyt kaulan, niin että he taaksepäin katsellen marssivat eteenpäin: kuljen Madridia kohti, mutta en voi heittää Lontoota näkyvistäni. Tuon pahalaisen arvaileminen on eksytysleikkiä, ja erehtyminen merkitsee häviötä. Jumala minua varjelkoon koskaan yrittämästä oivaltaa, mitä hän haluaa; minä rajoitun vakoilemaan, mitä hän tekee, ja se riittää. Mutta luulen kyllä, — pelkkä oletushan ei Monkin kaltaisen miehen suhteen saa sitoa minua mihinkään, — luulen kyllä, että hänellä on hyvä halu asettua Cromwellin sijalle. Teidän Kaarlenne on hänelle jo tehnyt esityksiä kymmenenkin henkilön välityksellä; hän on tyytynyt häätämään luotansa ne asioitsijat sanomatta heille mitään muuta kuin: 'Tiehenne, tai hirtän teidät!' Ihan se on hauta miehekseen! Tällähaavaa Monk näyttelee uskollisuutta Tynkäparlamentille; se uskollisuus ei minua tietenkään harhaannuta: Monk ei tahdo kaatua salamurhaajan kädestä. Salamurha pysähdyttäisi hänet kesken työtänsä, ja hän tahtoo suorittaa sen loppuun. Luulen myös, — mutta älkää te uskoko, mitä minä luulen, sire, — luulen myös, että Monk säästelee parlamenttia vain murskatakseen sen. Teiltä pyydetään miehiä, mutta taisteluun Monkia vastaan. Siitä rynnistyksestä meitä varjelkoon taivas, sire, sillä Monk antaisi meille selkään, ja Monkin löylyttämänä en enää eläissäni saisi mielenrauhaa! Sanoisin itselleni, että Monk jo kymmenen vuoden aikana näki ennakolta tämän voiton. Luojan nimessä, sire, jollei Kaarle II omaa hyväänsä ajatellen tahdo pysyä alallaan, niin rauhoittukoon hän ystävyydestä teitä kohtaan; teidän majesteettinne voi myöntää hänelle pikku apurahan, antaa hänelle jonkun linnoistanne. Ei, ei, malttakaas, unohdinhan sopimuksen, josta juuri puhuimme! Teidän majesteetillanne ei edes ole oikeutta luovuttaa linnaa hänen asuttavakseen!"

"Ei mitenkään; teidän majesteettinne on sitoutunut olemaan osoittamatta vieraanvaraisuutta Kaarle-kuninkaalle, vieläpä toimittamaan hänet pois Ranskasta. Sentähden olemmekin pakottaneet hänet lähtemään maasta, vaikka hän on nyt pujahtanut takaisin. Sire, toivoakseni panette serkkunne ymmärtämään, että hän ei voi jäädä luoksemme, — että se on mahdotonta, että hän saattaa meidät epäillyiksi, — tai minä itsekin…"

"Riittää, monsieur!" keskeytti Ludvig XIV nousten. "Te kielsitte minulta miljoonan, ja siihen teillä oli oikeus, koska valtion rahavarat ovat teidän hoidettavinanne. Oikeus oli teillä myöskin evätä minulta kaksisataa aatelismiestä, sillä te olette pääministeri ja Ranskan silmissä vastuunalainen rauhasta ja sodasta. Mutta kun pyritte estämään minua — kuningasta — osoittamasta vieraanvaraisuutta Henrik IV:n tyttärenpojalle, lihalliselle serkulleni ja lapsuuteni kumppanille, pysähtyy siihen teidän valtanne ja saa vastaansa minun tahtoni."

"Teidän majesteettinne", vastasi Mazarin ihastuksissaan siitä, että hän pääsi asiasta näin helpolla, sillä parempaa ei hän innokkaalla todistelullaan ollut tavoittanutkaan, "minä taivun aina kuninkaani tahtoon. Jos kuninkaani siis haluaa pitää Englannin kuninkaan seurassaan tai jossakin linnassaan, niin tietäköön sen vain Mazarin, mutta ministeri jääköön siitä tietämättömäksi."

"Mutta selvyyden saaneena, ja muuta en minä kaipaakaan, sire", huomautti Mazarin.

Kuningas ei vastannut, vaan poistui syvissä mietteissä. Selvillä hän tosiaan olikin, muttei Mazarinin järkeilyn pätevyydestä, vaan seikasta, jota hän oli varonut ministerilleen ilmaisemasta, nimittäin että hänen oli ehdottomasti ryhdyttävä vakain mielin tutustumaan valtakuntansa ja Euroopan asioihin, koska ne ilmenivät hänelle vaikeasti tajuttavina ja hämärinä.

Ludvig tapasi Englannin kuninkaan istumassa samalla paikalla, mihin oli hänet jättänyt.

Hänet nähdessään pakolaisprinssi nousi seisomaan, mutta heti ensi silmäyksellä hän huomasi synkän masennuksen kuvastuvan serkkunsa otsalla.

Hän aloitti puheen ensimmäisenä ikäänkuin helpoittaakseen tuskallista tunnustusta, joka Ludvigin oli hänelle lausuttava.

"Kävi miten hyvänsä", hän sanoi, "en ikinä unohda sitä hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä, jota olette minua kohtaan osoittanut."

Kaarle II vaaleni kovin kalpeaksi, laski kylmän kätensä otsalleen ja taisteli tovin huimausta vastaan, joka huojutti häntä.

"Malttakaa, hyvä serkku", tyynnytteli hän; "älkää tehkö mitään pikaista! Kaikki saattaa vielä muuttua; epätoivoiset päätökset ne usein turmelevat parhaitakin hankkeita. Lisätkää vielä, minä pyydän, yksi koettelemuksen vuosi niihin moniin, jotka jo olette kärsinyt. Teillä ei ole aihetta eikä tilaisuutta toimia tänä hetkenä mieluummin kuin toisena. Tulkaa minun kanssani, hyvä serkku; luovutan käytettäväksenne sen linnoistani, missä vain suvaitsette asua. Pidän teidän kanssanne valppaasti silmällä tapausten kulkua; me valmistelemme vastaista kehitystä yhdessä. Kas niin, serkkuni, miehuutta vain!"

Kaarle II vapautti kätensä ja astahti taaksepäin, jättääkseen ystävälleen hyvästi muodollisempaan tapaan.

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, sire", hän vastasi, "mutta minä olen tuloksettomasti rukoillut maailman suurinta kuningasta ja nyt aion anoa Jumalalta ihmettä."

Ja hän poistui tahtomatta kuulla sen enempää, — pää pystyssä, kädet vapisevina, tuskallinen ilme ylevillä kasvoillaan ja katseessaan se synkkä miettiväisyys, joka ihmisten keskuudessa kaiken toivonsa menettäneenä näyttää pyrkivän tavoittamaan apua tuntemattomista maailmoista.

Nähdessään hänen siten astuvan ohitseen kalmankalpeana vaipui muskettiupseeri melkein polvilleen häntä tervehtiäkseen.

Hän otti sitten soihdun, kutsui mukaansa kaksi muskettisoturia ja astui onnettoman kuninkaan keralla alas autioita portaita, vasemmassa kädessään pidellen hattuaan, jonka töyhtö lakaisi astuimia.

Portille tultuaan upseeri kysyi kuninkaalta, mille taholle hän oli menossa, lähettääkseen muskettisoturit edeltä.

"Monsieur", vastasi Kaarle II hiljaa, "te, joka sanotte tunteneenne isäni, olette kenties rukoillut hänen edestään? Jos niin on asia, niin älkää unohtako minuakaan rukouksissanne. Lähden yksin ja pyydän teitä jättämään minut saattueetta."

Mutta itse hän jäi hetkiseksi holvikäytävään, nähdäkseen Kaarle II:n etääntyvän ja katoavan mutkaisen kadun pimentoon.

"Jos Atos olisi ollut täällä", jupisi hän, "niin hän olisi syystä lausunut tälle kuten muinoin hänen isälleen: Kunnia kukistuneelle majesteetille!"[15]

Sitten hän asteli verkalleen ylös portaita ja mutisi ytimekkäinä lauselmina joka askeleella: "Huh, kuinka kurjassa palveluksessa olenkaan! Surkea herra! Tällainen elämä käy sietämättömäksi, ja on jo viimein aika minun tehdä päätökseni!… Ei enää mitään jalomielisyyttä, ei tarmoa!" hän pitkitti. "Niin, mestari on onnistunut, oppilas on ainiaaksi herpaannutettu. Mordioux, en kestä pitempään. No, toverit", jatkoi hän astuessaan eteishuoneeseen, "mitä minusta noin töllistelette? Sammuttakaa soihdut ja palatkaa vartiopaikoillenne! Ah, te varjelette minua? Te valvotte turvallisuuttani, vai mitä, kunnon kumppanit? Tuhmaa huolta, — minä en ole Guisen herttua; menkää vain, ei minua tapeta pikku käytävässäni. Sitäpaitsi", hän lisäsi ihan hiljaa, "siihen tarvittaisiin päätöstä, ja päättäväisyys lamaantui kardinaali de Richelieun kuollessa. Hohoi, siinä sitä toki oli miestä! Seikka on selvä, huomenna minä heitän virkaviittani loukkoon!"

"Ei, en vielä! Minulla on viimeinen yritys tehtävänä, ja sen teen; mutta vannonpa, että siihen se päättyy, mordioux!"

Hän ei ollut vielä päässyt vakuutuksensa loppuun, kun kuninkaan kamarista kuului ääni.

"Kas", virkahti luutnantti itsekseen, "kenties asia koskee samaa, mitä minä ajattelen!"

Nähdessään upseerin saapuvan kuningas viittasi kamaripalvelijansa ja kamarijunkkarinsa poistumaan.

"Sire, matkoilla muskettisoturit huolehtivat teidän majesteettinne huonekunnan koko vartiopalveluksesta, — teidän, leskikuningattaren ja kardinaalin, joka lainaa kuninkaalta paremman osan tai oikeammin suuremman osan kuninkaallista henkivartiota."

"Väliaikaa, sire, pidetään ainoastaan parille-, kolmellekymmenelle miehelle kerrallaan, sadankahdenkymmenen ollessa vartiopaikoillaan. Louvressa on toista, ja siellä käytän korpraalia sijaisenani levähdyshetkiksi; mutta matkalla ei tiedä, mitä voi tapahtua, sire, ja mieleni tekee hoitaa toimeni itse."

"Miten tarkoitatte?" äännähti kuningas, joka ei heti käsittänyt tämän vastauksen merkitystä.

"Sanon, sire, että minä en tahdo antautua alttiiksi kompastukselle. Jos paholaisella olisi minulle paha kolttonen mielessä, nähkääs, sire, niin hän miehensä tuntien valitsisi hetken, jolloin minä en olisi saapuvilla. Palvelukseni ja tunnonrauhani ennen kaikkea!"

"Noh, sire, viisineljättä vuotta nyt olen tätä kulutusta kestänyt, ja
Ranskassa ja Navarrassa ei ole ainoatakaan miestä paremmassa voinnissa.
Älkää muuten olko minusta huolissanne, sire, minä pyydän; se
oudostuttaisi minua liiaksi, kun en ole sellaiseen tottunut."

Kuningas käänsi keskustelun suunnan uudella kysymyksellä. "Olette siis täällä varhain aamulla?"

Ludvig mitteli muutamaan kertaan kamarinsa lattiaa; oli helppo nähdä, että hän kiihkeästi halusi puhua ja että joku pelko pidätteli häntä käymästä asiaan.

Luutnantti seisoi suorana, hievahtamattomana, hattu kädessä ja toinen käsi lanteella, katseli hallitsijansa kiertelyä ja tuumi itsekseen viiksiänsä pureskellen:

"Hänellä ei ole rahtuakaan päättäväisyyttä, kautta kunniani! Lyönpä vetoa, että hän ei saa sanoiksi."

Kuningas pitkitti kävelyään, tuon tuostakin luoden syrjäsilmäyksen luutnanttiin.

"Isänsä ilmetty kuva", jatkoi toinen salaista arvosteluaan; "hän on yhtaikaa korskea, itara ja arka. Rutto tuollaisen herran periköön!"

"Minkätähden te tänä iltana huusitte tuolla juhlasalissa: 'Kuninkaan palveluskunta, hänen majesteettinsa muskettisoturit'?"

"Sire, käskyn voi antaa merkillä, liikkeellä, silmäniskuna yhtä selvästi kuin sanallakin. Pelkkiin korviinsa turvautuva palvelija olisi vain puolikuntoinen velvollisuuksiensa hoitamisessa."

"Silmäni ovat tosiaan välttävässä kunnossa, sire, vaikka ne ovatkin jo paljon ja kauan palvelleet herraansa; ne eivät ole koskaan pettäneet, milloin niiden nähtäväksi on esiintynyt jotakin. Tänä iltana ne havaitsivat, että teidän majesteettinne punehtui haukottelun halusta ja tähysteli kaunopuheisin toivotuksin ensin hänen ylhäisyyttään, sitten hänen majesteettiaan leskikuningatarta ja lopuksi ulko-ovea, ja ne seurasivat noita ilmeitä niin tarkoin, että näkivät teidän majesteettinne huulten ääntävän: miten pääsisin tästä?"

"Tahi ainakin: muskettisoturini! Silloin en voinut epäröidä. Se katse koski minua, käsky kuului minulle; huusin sen siis heti julki. Eikähän teidän majesteettinne osoittanutkaan minun olleen väärässä, vaan ihan oikeassa, koska poistuitte samassa."

Kuningas kääntyi hymyillen; hetkisen kuluttua hän jälleen kohdisti kirkkaat silmänsä noihin kasvoihin, joiden älykkyys, urheus ja lujuus muistuttivat kotkan rivakkaa ja ylpeätä tähtäystä päin aurinkoa.

"Hyvä on", sanoi hän turhaan yritettyään saada upseeriansa painamaan katsettaan alas.

Mutta kun kuningas sitten jälleen vaikeni, kiepahti toinen kannoillaan ja astui kolme askelta ovea kohti tuumien:

"Totisesti", pitkitti luutnantti mietiskelyään, "se vielä olisi puuttunut, että olisi saanut nuhteet, kun on ollut vähemmän typerä kuin muut."

Mutta kynnyksellä hän kääntyi tuntien, että kuninkaan halu veti häntä takaisin.

"Onko teidän majesteettinne sanonut minulle kaikki?" kysyi hän aivan erikoiseen tapaan, joka näyttämättä karttavan kuninkaallista luottamusta ilmaisi niin suostuttelevaa suoramielisyyttä, että kuningas heti vastasi:

"Te nousette ratsaille, monsieur, kello neljä aamulla ja toimitatte hevosen satuloiduksi minulle."

Luutnantti kumarsi oivaltaen, että kuninkaalla ei ollut hänelle sen enempää sanottavaa.

Kuningas viittasikin häntä ystävällisellä kädenliikkeellä peräytymään. Upseeri poistui kuninkaan kamarista ja palasi mietteissään lepotuoliinsa, missä hän ei suinkaan pyrkinyt unen helmaan niinkuin olisi voinut myöhäisestä vuorokauden vaiheesta päättää, vaan ryhtyi syvällisempään ajatteluun kuin hän oli milloinkaan katsonut maksavan vaivaa. Näiden mietteiden tulos ei ollut ollenkaan niin murheellinen kuin äskeisen aprikoimisen.

"No, nyt hän on aloittanut", tuumiskeli hän; "rakkaus häntä lykkii, hän marssii, marssii eteenpäin! Kuningasta ei hänessä ole muuta kuin nimeksi, mutta kenties hänessä mies pätee johonkin. Saammehan nähdä aamusella… Hei, hei!" huudahti hän äkkiä suoristautuen; "jo sainkin suurenmoisen aatoksen, mordioux! Kenties se vihdoin viimeinkin luo onneni!"

Ja upseeri nousi astelemaan edestakaisin avarassa eteishuoneessa, kädet ihokkaansa taskuissa.

Vahakynttilä liehui rajusti, kun vinha tuulahdus oven ja ikkunan raoista tunkeutuen pyyhälsi huoneen poikki. Sen punertava loimu heilui säännöttömästi leimahdellen ja himmeten, ja seinää vasten kuvastui marssimassa luutnantin iso varjo kuin Gallotin[16] leikkaamina ääripiirteinä, säilä kainaloon pystytettynä ja hattu sen kärkeen kallelleen ripustettuna.

"Totta tosiaan", hän jupisi, "ellen pahasti erehdy, niin Mazarin virittää tuossa ansaa nuorelle lemmenkaihoiselle; viekas italialainen on tänä iltana sovittanut salaisen kohtauksen ja antanut sille osoitteen niin auliisti kuin itse Dangeau sellaisia hommia auttelee. Olen kuullut sanat ja tiedän niiden merkityksen. Huomenna aamulla — siten hän huomautti — he ehtivät Bloisin kohdalle. Mordioux, tuohan on ihan selvää, ja liiatenkin rakastajalle! Siitä johtui tuo hämi, tuo epäröimisen jälkeen annettu määräys: 'Herra muskettiluutnantti, ratsaille huomenna kello neljältä aamulla.' Se on samaa kuin hän olisi sanonut minulle: 'Herra muskettiluutnantti, kello neljä aamulla Bloisin sillalla, ymmärrättehän?' Siinäpä valtiosalaisuus, jonka minä vaivainen olen juuri saanut huostaani. Ja miten olen sen saanut? Hyvien silmieni ansiosta, kuten vastikään sanoin hänen majesteetilleen. Kerrottu onkin, että hän on ihan hurjasti rakastunut siihen pienoiseen italialaiseen nukkeen! Sanotaan hänen heittäytyneen polvilleen äitinsä eteen rukoillen puolisokseen tyttöä! Ja leskikuningatar kuuluu häätyneen tiedustamaan Roomasta, olisiko sellainen avioliitto vastoin hänen tahtoansa solmittuna pätevä! Voi, jospa vielä olisin viidenkolmatta vanha! Jospa minulla olisi mukanani ne kumppanit, jotka ovat minusta vieraantuneet! Jollen kaikesta sydämestäni halveksisi maailmaa, niin toimittaisin Mazarinin rettelöön leskikuningattaren kanssa, riitaannuttaisin Ranskan ja Espanjan ja kohottaisin valtaistuimelle mieleiseni kuningattaren. Mutta joutavia!"

"Tuo viheliäinen italialainen, tuo varasteleva visukinttu, joka juurikään kielsi Englannin kuninkaalta miljoonan, ei minulle antaisi kenties tuhatta pistollakaan uutisesta, jos sen hänelle ilmoittaisin. Uh, mordioux, minähän olen tulemassa jälleen lapseksi! Höperöksi kerrassaan! Mazarinko antaisi mitään lahjapalkkiota, ha, ha, ha!"

"Parasta nukahtaa oikopäätä", päätti hän. "Ilta on uuvuttanut sieluani, aamu valkenee viisaammin ajatuksin."

Sen järkeilyn perusteella hän kääriytyi viittaansa, halveksivasti uhmaten kuninkaallista naapuriaan.

Viisi minuuttia myöhemmin hän nukkui kädet nyrkissä, ja puoliavoimet huulet päästivät kuuluviin — ei hänen salaisuuttansa, vaan voimallisen kuorsauksen, joka häiriintymättömästi levitti kaikuaan eteishuoneen majesteettisen holvikaton alla.

Aurinko kultasi vasta ensimmäisillä säteillään puiston vankkojen puiden latvoja ja linnan korkeita tuuliviirejä, kun nuori kuningas jo runsaasti kaksi tuntia rakkauden unettomuudessa valveilla oltuaan itse avasi ikkunaluukkunsa ja uteliaasti silmäsi uinuvan palatsin pihalle.

Hän ei herättänyt kamaripalvelijaansa, joka makasi lähellä sikeässä unessa; hän pukeutui itse, ja kun palvelija sitten tuli pahasti säikähtäneenä, luullen nukkuneensa liikaa, lähetti Ludvig hänet takaisin hänen kamariinsa ja käski hänen pysyä ehdottomasti vaiti poissaolostaan.

Sitten hän meni alas pikku portaita, astui ulos sivuovesta ja huomasi puistomuurin juurella ratsumiehen, joka piteli varahevosta ohjaksista.

Ratsastaja oli tuntematon viitassaan ja hattu silmille painettuna. Hevonen taasen oli samanlaisissa tamineissa kuin varakkaan porvarin ratsu eikä voinut antaa mitään epäluulon aihetta tottuneimmallekaan silmälle.

Ludvig otti ohjakset; upseeri piteli hänelle jalustinta satulastaan laskeutumatta ja kysyi hiljaa hänen majesteettinsa määräyksiä.

Upseeri hoputti hevosensa raviin hallitsijan perässä, ja siten he suuntasivat kulkunsa siltaa kohti.

"Monsieur, suvaitkaa karauttaa edellä, kunnes näette vaunut. Tulkaa sitten ilmoittamaan minulle; minä jään tähän."

"Antaisiko teidän majesteettinne jotakin opastusta vaunuista, jotka minun on tavattava?"

"En tahtoisi erehtyä, sire; onko vielä mitään muuta tuntomerkkiä, voidakseni olla varma vaunuista?"

Hän kannusti ratsuaan ja katosi kuninkaan osoittamalle suunnalle. Mutta hän ei ollut edennyt viittäsataa askelta, kun näki neljän muulin vetämien kaleesien pistävän esiin erään kummun takaa.

Vaunujen takana olivat tulossa vankkurit. Hänen tarvitsi vain vilkaista matkueeseen nähdäksensä, että hänen etsimänsä henkilöt olivat siinä.

Hän kääntyi heti ja ilmoitti lähestyessään kuningasta: "Tuolla seurue jo tulee, sire. Edellä on kaleeseissa kaksi vallasnaista kamarineitoineen; vankkureissa seuraa palvelijoita, ruokavaroja ja vaatetarpelta."

"Hyvä, hyvä", vastasi kuningas järkkyneellä äänellä. "No, menkää, minä pyydän, sanomaan noille naisille, että muuan hovin aatelismies haluaa esittää heille tervehdyksensä yksinään."

"Mordioux", puheli hän karauttaessaan; "tässäpä toki uusi ja kunniakas tehtävä! Surkeilin juuri, etten ollut mitään, ja nyt olenkin kuninkaan uskottu. Sellaisesta voisi muskettisoturi ylpeydessään revetä!"

Hän lähestyi kaleeseja ja suoritti toimensa kohteliaan ja nokkelan sanansaattajan tavoin.

Vaunuissa oli tosiaan kaksi vallasnaista. Toinen oli suuri kaunotar, vaikkakin laihanläntä; toista oli luonto vähemmän suosinut, mutta hän oli eloisa ja herttainen, samalla kun hänen otsansa keveät poimut ilmaisivat tahdonvoimaa.

Hänen vilkkaat ja ilmeikkäät silmänsä ennen kaikkea haastoivat kaunopuheisemmin kuin mitkään tämän keikailevan aikakauden sievistellyt lemmenlauselmat.

Hänen puoleensa d'Artagnan erehtymättömästi kääntyi, vaikka toinen oli kenties kauniimpi, kuten mainitsimme.

"Hyvät naiset", hän sanoi, "olen muskettisoturien luutnantti, ja tänne on tulossa aatelismies, joka kuuluu seurapiiriinne ja haluaa esittää teille tervehdyksensä."

Hänen lausuessaan ilmoituksensa, jonka vaikutusta hän uteliaasti odotti, mustasilmäinen nainen huudahti ilosta, kuroittausi ulos vaununikkunasta ja ojensi kätensä lähestyvää ratsastajaa kohti, kirkaisten: "Oi, rakas sire!" Ja hänelle herahtivat kyyneleet silmiin.

Kuski pysähdytti kaleesit, joiden perällä kamarineidot nousivat hämmentyneinä seisomaan, ja toinen nainen yritti kunnioittavaa kumarrusta, joka päättyi muikeimpaan hymyilyyn, mitä kademielisyys on milloinkaan naishuulilla muodostanut.

"Marie, rakas Marie!" huudahti kuningas ottaen molempien käsiensä väliin mustasilmäisen naisen käden.

Ja itse avaten raskaan vaununoven Ludvig veti hänet niin kiihkeästi ulos, että hän oli puhuttelijansa sylissä ennen kuin hänen jalkansa koskettivat maata.

Vaunujen toiselle puolelle asettunut luutnantti näki ja kuuli tulematta huomatuksi.

Kuningas tarjosi käsivartensa mademoiselle de Mancinille ja viittasi ajajia ja palvelijoita pitkittämään matkaansa.

Kello läheni kuutta. Maisema oli raikas ja viehättävä. Tuuheat puut, joiden lehtipuvut olivat vielä osittain kääriytyneitä kultanukkaisiin silmuihin, värisyttelivät oksillaan aamukastetta rusohelminä. Pensaitten juurilla viheriöitsi rehevä ruoho; muutamia päiviä aikaisemmin palanneet pääskyset liihoittelivat soreilla kierroksillaan taivaanlaen ja vedenkalvon välillä; pitkin metsätietä leyhytti tuulenhenki kevätkukkien tuoksua. Kaikki luonnon kauneus, kasvikunnan alkanut elämä, kaikki maan pyrkimykset taivaaseen päin huumasivat näitä kahta rakastavaista, kun he astelivat eteenpäin rinnakkain, toisiinsa nojautuen, silmät silmiin tähdättyinä, käsi kädessä, eivätkä yhteisen halun viivyttäminä rohjenneet puhua, niin paljon kuin heillä olikin toisilleen sanottavaa.

Upseeri näki, että kuninkaan hevonen valtoimeksi jääneenä kierteli ympärillä ja häiritsi mademoiselle de Mancinia. Hän käytti hyväkseen lähestymisen tilaisuutta ratsua kiinniottaessaan, ja jalkaisin pidellessään molempia hevosia niiden välissä seisten hän sai tarkatuksi nuoren parin jokaista sanaa ja liikettä.

"Minulle oli kuitenkin vakuuteltu, että niin pian kuin eroaisimme, ette te enää ajattelisi minua!"

"Rakas Marie, tänäänkö vasta huomaat, että ympärillämme on omissa aikeissaan toimivia ihmisiä, jotka tahtovat eksyttää meitä?"

"Mutta entä tämä matka, tämä liitto Espanjan kanssa, sire? Teidät naitetaan!"

Samassa upseeri näki Marie de Mancinin katseen välähtävän auringossa kuin huotrasta lennähtävä tikari.

"Ja te ette ole tehnyt mitään rakkautemme puolesta?" kysyi neitonen heidän oltuaan tovin vaiti.

"Voi, kuinka voitkaan siten luulla! Olen polvistunut äitini edessä; olen rukoillut, olen suostutellut. Olen sanonut, että koko onneni riippuu sinusta; olen uhannut…"

"No niin, äitini on kirjoittanut Roomaan ja saanut vastauksen, että meidän avioliitollamme ei olisi mitään pätevyyttä, se ei saisi kirkollista pyhitystä. Lopuksi nähdessäni, että meillä ei ollut enää mitään toivoa, olen pyytänyt ainakin viivyttämään avioliittoni solmimista infantinnan kanssa."

"Mitä voinkaan! Rukouksiini, anomuksiini, kyyneliini on vastattu valtiosyillä."

"No, mikä tässä auttaa, kun niin monta tahtoa on liittoutunut minua vastaan?"

"Minun on siis jätettävä teille ainiaaksi hyvästi", hän sanoi. "Te tiedätte, että minut lähetetään maanpakoon, haudataan näkymättömiin; tiedätte, että on tapahtumassa enemmänkin, — että minutkin naitetaan!"

"Jos olisi ollut kysymys ainoastaan minun elämästäni, niin olen minäkin kokenut sellaista painostusta, että olisin mukautunut; mutta olen luullut, että asia koski teidänkin onneanne, rakas sire, ja minä olen taistellut vastaan teidän tähtenne."

"Oi, niin, minun onneni tähden, aarteeni!" jupisi kuningas kenties enemmän mietiskelevästi kuin lämpimästi.

"Kardinaali olisi taipunut", puhui Marie, "jos olisitte kääntynyt hänen puoleensa, jos olisitte hartaasti vaatinut. Olisihan kardinaali saanut Ranskan kuninkaan sukulaisekseen, ymmärrättehän, sire! Hän olisi tehnyt mitä hyvänsä sen kunnian puolesta, antautunut sotaankin. Kardinaali olisi teidän keskinäisen selityksenne jälkeen raivannut tieltä kaikki esteet, varmana vastaisesta hallitsevasta asemastaan sillä kaksinkertaisella perusteella, että hän oli kasvattanut kuninkaan ja antanut hänelle puolisoksi sisarentyttärensä. Voi, sire, sire, minä takaan sen teille. Minä olen nainen ja näen selvästi kaikessa, mikä kuuluu rakkauteen."

Näillä sanoilla oli omituinen vaikutus kuninkaaseen. Sen sijaan että ne olisivat hänen kiihkoansa korottaneet, ne pikemmin jäähdyttivät sitä. Hän hiljensi käyntiään ja virkahti pikaisesti:

"Kuninkaalla ei ole muuta tahtoa kuin mitä politiikka määrää; valtiosyyt ovat hänen velvoituksenaan."

"Oi, teillä vain ei ole rakkautta!" tuskastui Marie; "jos te rakastaisitte minua, sire, niin teillä olisi oma tahtonne."

Sen virkkaessaan Marie kohotti silmänsä kumppaniinsa ja näki tämän kalpeampana ja murtuneempana kuin on pakolainen, jonka täytyy ainiaaksi jättää synnyinmaansa.

Pitkällinen äänettömyys seurasi näitä sanoja, jotka nuori kuningas oli lausunut todellisen ja syvän tunteen vallassa.

"En saa ajatelluksi, sire", jatkoi sitten Marie viimeiseksi yrityksekseen, "että huomenna, ylihuomenna, en enää näe teitä. Minusta tuntuu luonnottomalta, että joudun päättämään murheelliset päiväni kaukana Pariisista, — että jonkun vanhuksen, tuntemattoman huulet koskettaisivat tätä kättä, jota nyt pitelette omassanne. Ei, toden totta, jos sitä kaikkea tulen ajatelleeksi, rakas sire, niin sydänparkani pakahtuu epätoivoon."

Kuningas puolestaan kohotti heltyneenä nenäliinan huulilleen ja tukahdutti nyyhkäisyn.

"Katsokaa", taivutteli neitonen, "ajoneuvot on pysähdytetty; sisareni odottaa minua, on äärimäinen hetki: mitä nyt päätätte, se on ratkaisuna koko elämän ajaksi! Voi, sire, te tahdotte siis, että menetän teidät? Te tahdotte siis, Ludvig, että se, joka on tunnustanut teille rakkautensa, joutuu muulle kuin kuninkaalleen, hallitsijalleen, rakastajalleen? Oi, miehuutta, Ludvig! Sana, sana vain! Lausukaa: tahdon! niin koko elämäni liittyy teihin ja minä olen kaikesta sydämestäni ikuisesti teidän."

Silloin Marie katseli häntä kuin Dido Aineaan lähtöä, loukkaantuneena ja ylenkatseellisena.

"Hyvästi siis", hän sanoi, "hyvästi elämä, hyvästi rakkaus, hyvästi taivas!"

Ja hän astui askeleen etääntyäkseen. Kuningas pidätti hänet, tarttui hänen käteensä ja painoi sen huulilleen, ja tuntien vihlovaa murhetta päätöksestä, jonka hän näytti itsekseen tehneen, hän pudotti tälle kauniille kädelle kirvelevän tuskan kyyneleen, joka sai Marien säpsähtämään niinkuin se olisi tosiaan polttanut häntä.

Hän näki kuninkaan kosteat silmät, hänen verettömän otsansa ja vavahtelevat huulensa ja huudahti äänenpainolla, jota olisi mahdoton kuvata:

Suuttuneena mademoiselle de Mancini jätti kuninkaan ja nousi päätähavin vaunuihinsa huutaen:

Ajaja totteli sivaltaen ruoskallaan, ja raskaat kaleesit vierivät kitisevin pyörin, sillaikaa kun Ranskan kuningas hylättynä, masentuneena ja nöyryytettynä ei enää rohjennut katsella eteensä eikä taakseen.

Kuningas ja luutnantti osoittavat, että heillä kumpaisellakin on hyvä muisti.

Maailman kaikkien rakastavaisten tavoin kuningas katseli kauan ja kiihkeästi, miten hänen lemmittyänsä kuljettavat vaunut katosivat näköpiirin taa. Moneen kertaan hän kääntyi pois ja jälleen takaisin, ja vasta kun hänen oli onnistunut hiukan tyynnyttää sydämensä ja ajatustensa kuohua, muisti hän, että hän ei ollut yksin.

Upseeri piteli yhä ratsuja suitsista eikä ollut vielä kokonaan menettänyt toivoa, että kuningas reipastuisi päättäväiseksi.

"Hän voisi vielä nousta ratsaille ja karauttaa vaunujen perässä; kannattaa odottaa", tuumi hän.

Mutta muskettiluutnantin mielikuvitus oli liian kerkeä; kuningas kyllä varoi antautumasta sellaisiin mielenmuutoksiin.

Upseeri matki tätä sävyä, tätä laimeata suruisuutta, ja veltosti ja apeasti hän kapusi satulaansa. Kuningas joudutti kulkua, luutnantti kiirehti perässä.

Sillaikaa Ludvig kääntyi viimeisen kerran. Upseeri — pitkämielisenä kuin jumala, jolla on ikuisuus edessään ja takanaan, — toivoi vieläkin tarmon paluuta. Mutta se oli turhaa, mitään ei ilmennyt. Ludvig poikkesi kadulle, joka johti linnaan, ja päätyi perille kellon juuri lyödessä seitsemän.

Kuninkaan mennessä huoneisiinsa kaikkinäkevä muskettisoturi huomasi kardinaalin ikkunassa uutimen kulman kohoutuvan. Sitten hän hengähti syvään kuin ihminen, joka on kirvoitettu mitä kireimmistä kahleista, ja virkahti puoliääneen:

"En ota vastaan ketään ennen kello kahta", hän sanoi, "kuulettehan, monsieur?"

Ludvig seurasi heitä katseellaan, kunnes ovi sulkeutui heidän jälkeensä, ja verhojen pudottua alas hän aloitti:

"Te muistutatte mieleeni läsnäolollanne, monsieur, mitä unohdin äsken huomauttaa, nimittäin että tämän aamun asioista on noudatettava ehdotonta vaitioloa."

"Oh, sire, että teidän majesteettinne viitsiikään huomauttaa minulle sellaista! Kyllä näkee, että te ette minua tunne."

"Tarpeetonta se tietenkin oli, monsieur. Minä tiedän teidät vaiteliaaksi; mutta kun en ollut antanut siitä mitään ohjetta…"

"Teidän majesteetillanne ei ole mitään muuta minulle sanottavaa?" hän kysyi.

"Saisinko luvan olla sitä tekemättä ennen kuin olen puhutellut kuningastani, sire?"

"Sire, asiani on ihan merkityksetön teille, mutta minulle se on peräti tärkeä. Suokaa minulle senvuoksi anteeksi, että puhun siitä teille. Ilman ehdotonta pakkoa en sitä olisi koskaan tehnyt, vaan olisin kadonnut mykkänä ja vähäpätöisenä kuten olen aina ollut."

"Sire, lyhyeen lausuen", sanoi upseeri, "tulin pyytämään lähtölupaa teidän majesteetiltanne."

"Mitä, jättäisittekö palvelukseni, monsieur?" äännähti Ludvig, ja hänen liikkeensä ilmaisi muutakin kuin ihmetystä.

"Se on vakava pyyntöni, sire. Alan tulla vanhaksi; neljä- tai viisineljättä vuotta olen nyt ollut varuksissa, ja tunnen väsymystä heikontuneissa hartioissani, — minun on jätettävä paikkani nuoremmille. Minä en kuulu uuteen aikakauteen; minulla on vielä toinen jalkani menneessä kehitysjaksossa. Siitä johtuu, että kun kaikki näyttää silmissäni oudolta, minua ihmetyttää ja hämmennyttää koko ympäristöni. Lyhyeen sanoen minulla on kunnia anoa eroani teidän majesteetiltanne."

"Monsieur", sanoi kuningas katsellen upseeria, joka kantoi sotilaspukuansa niin keveästi, että hänen ryhtiänsä olisi nuori mies voinut kadehtia, "te olette voimakkaampi ja vireämpi kuin minä."

"Oh!" vastasi upseeri teennäisen vaatimattomasti hymyillen; "teidän majesteettinne sanoo niin, koska minulla on vielä jokseenkin välttävä silmä ja kompastelematon jalka, — koska en istu huonostikaan satulassa ja viikseni ovat vielä pysyneet tummina. Mutta se kaikki on pelkkää turhuutta, sire, harhanäkyä vain, pettävää ulkonaisuutta, sire! Näytän kyllä vielä nuorelta, mutta sisällisesti olen vanha, ja olen varma siitä, että puolen vuoden kuluessa raihnaudun luuvaloiseksi, murtuneeksi. Senvuoksi, sire…"

"Monsieur", keskeytti kuningas, "muistakaa toki eilisiä sanojanne. Lausuitte minulle juuri samalla paikalla, missä nyt seisotte, että Ranskassa ei kellään ole parempaa terveyttä, — että uupumus on teille tuntematonta, että teille ei ole ollenkaan raskasta viettää yöt ja päivät vartiopalveluksessa. Ettekö puhunut siten? Koettakaa muistella, monsieur."

"Sire", hän myönsi, "vanhuus on turhamainen, ja elähtäneille on annettava anteeksi, jos he hiukan kehuskelevatkin, sitten kun kukaan muu ei heitä kiitä. On kyllä mahdollista, että vakuutin tuolla tavoin; mutta varmaa kuitenkin on, sire, että tunnen suurta väsymystä, joten tahdon vetäytyä lepoon."

"Monsieur", sanoi kuningas lähestyen upseeria, ja hänen ilmeessään kuvastui terävyyttä ja majesteettisuutta, "te ette ilmoita minulle todellista syytä. Tahdotte jättää palvelukseni, sen käsitän, mutta te salaatte minulta menettelynne vaikuttimen."

"Minä uskon, mitä näen, monsieur. Näen tarmokkaan, vireän miehen, jolla on järkkymätön mielenmaltti, — Ranskan kenties parhaan soturin, ja ulkomuotonne ei millään tavoin salli minun arvella, että tarvitsette lepoa."

"Voi, sire, kuinka ansaitsematonta ylistystä!" haastoi luutnantti katkerasti. "Teidän majesteettinne saa minut ihan hämille. Tarmokas, vireä, järkkymätön, armeijan paras soturi! Teidän majesteettinne liioittelee vähäisiä ansioitani siinä määrin, etten tosiaankaan enää tunne itseäni, niin hyvä käsitys kuin minulla itsestäni onkin. Jos olisin kyllin turhamainen uskoakseni puoletkaan teidän majesteettinne arvostelusta, niin pitäisin itseäni tärkeänä ja välttämättömänä miehenä; minä sanoisin, että niin loistavista ominaisuuksista tunnettu palvelija on verraton aarre. Mutta minun on päinvastoin sanottava, sire, että minua on mielestäni koko ikäni arvosteltu melkoisesti alle oikean tasoni, paitsi tänä päivänä. Toistan siis, että teidän majesteettinne suvaitsee liioitella."

Kuningas rypisti silmäkulmiaan, sillä hän tajusi upseerin sanoihin sisältyvän karmeata ivaa.

"Kuulkaahan, monsieur", hän sanoi, "käykäämme suoraan käsiksi asiaan. Onko palvelukseni teille vastenmielinen? No, vastatkaa avoimesti, ilman kiertelyä, se on tahtoni."

Upseeri, joka oli tovin jokseenkin hämillään pyöritellyt hattuansa hyppysissään, kohotti nyt päänsä.

"Ah, sire, nyt tunnen oloni hiukan helpommaksi", hän sanoi. "Noin suoramielisesti esitettyyn kysymykseen vastaan yhtä vilpittömästi. Totuuden puhuminen on ihanaa sekä sydämensä keventämisestä koituvan tyydytyksen tähden että harvinaisuutensa vuoksi. Lausun siis kuninkaalleni totuuden, mutta pyydän samalla anteeksi vanhan soturin suorasukaisuutta."

Ludvig silmäili upseeriansa kiihkeän levottomuuden vallassa, jota hänen kiivaat liikkeensä ilmaisivat.

"No niin, puhukaa", hän käski, "sillä minä olen kärsimätön kuulemaan totuuksianne."

Upseeri heitti hattunsa sivupöydälle, ja hänen aina älykkäät ja sotilaalliset kasvonsa saivat äkkiä omituisen suuruuden ja juhlallisuuden sävyn.

"Sire", hän aloitti, "minä jätän kuninkaan palveluksen, koska olen tyytymätön. Palvelija voi näinä aikoina kunnioittavasti lähestyä herraansa niinkuin minä nyt, esittää hänelle työnsä hedelmät, luovuttaa hänelle takaisin työkalut, tehdä hänelle tilin kaikesta haltuunsa uskotusta ja sanoa: Herra, päivätyöni on päättynyt, suvaitkaa maksaa minulle, ja erotkaamme."

"Voi, sire", sanoi upseeri hetkiseksi taivuttaen polvensa, "milloinkaan ei palvelija ole ollut kunnioittavampi kuin minä olen teidän majesteettinne edessä; mutta te käskitte minun puhua totta, sire. Ja kun nyt kerran olen aloittanut, on sen tultava julki kokonaan, vaikka vaatisitte minua vaikenemaankin."

Upseerin tiukentuneissa kasvonpiirteissä ilmeni sellaista päättäväisyyttä, että Ludvig XIV:n ei tarvinnut pyytää häntä jatkamaan. Hän pitkitti siis kuninkaan katsellessa häntä ihailun ja uteliaisuuden vaiheilla.

"Sire, tulen jo viisineljättä vuotta palvelleeksi Ranskan hallitsijahuonetta, kuten sanoin; harvat miehet ovat tässä palveluksessa kuluttaneet yhtä monta miekkaa kuin minä, ja minun käyttämäni säilät ovat olleet kelpo kapineita, sire. Olin nuorukainen, kaikesta muusta paitsi urheudesta tietämätön, kun teidän kuninkaallinen isänne aavisti minussa olevan miestä. Olin mies, sire, kun kardinaali de Richelieu etevänä ihmistuntijana oivalsi minussa vihollisen. Näiden muurahaisen ja leijonan vihamielisten välien historian olisitte voinut lukea ensimmäisestä viimeiseen riviin saakka sukunne salaisesta arkistosta, sire. Jos saatte joskus halua siihen, sire, niin lukekaa se historia, sillä sanonpa teille, että se maksaa vaivan. Saatte siitä nähdä, miten leijona väsytettynä, nääntyneenä ja huohottavana viimein rukoili armoa, ja oikeuden nimessä on myönnettävä, että se itsekin armahti. Oi, se oli kaunista aikaa, sire, taistelurikasta kuin Tasson tai Arioston sankarirunoelma! Sen ajan ihmeet, joita meidän aikamme ei uskoisikaan, olivat meille tavallisia tapauksia. Viiden vuoden mittaan esiinnyin joka päivä sankarina, ainakin mikäli muutamat ansiokkaat henkilöt ovat minulle huomautelleet, ja uskokaa minua, sire, viisivuotinen sankaruus on pitkällinen koe! Kuitenkin uskon noiden miesten vakuutusta, sillä he olivat päteviä arvostelijoita: heitä olivat herra de Richelieu, Buckinghamin herttua, herra de Beaufort, kardinaali de Retz, joka oli myös erinomainen katutaisteluiden järjestäjä, kuningas Ludvig XIII ja itse kuningatar, teidän korkea äitinne, joka näki aihetta erityisesti kiittää minua eräänä päivänä. En satu muistamaan, mikä palvelus minulla oli ollut onni tehdä hänelle silloin. Suokaa anteeksi, sire, että puhun näin rohkeasti; mutta minulla on ollut jo kunnia sanoa teidän majesteetillenne, että kertomani on historiaa."

"Minä ikävystytän teidän majesteettianne", jatkoi luutnantti. "Niin, sire, sellaista on totuus! Se on armoton seuralainen, rautapiikkinen; se haavoittaa tapaamaansa ja toisinaan myöskin esittäjäänsä."

"Ei, monsieur", vastasi kuningas; "olen kehoittanut teitä puhumaan, pitkittäkää siis."

"Kuninkaan ja kardinaalin palveluksen jälkeen tuli holhoushallitus, sire; taistelin melkoisesti frondelaisuudenkin aikana, mutta vähemmän kuitenkin kuin varemmin. Ihmiset alkoivat kutistua. Johdin sentään teidän majesteettinne muskettisotureita muutamissa vaarallisissa tilanteissa, jotka on merkitty komppanian päiväkäskyihin. Olipa minulla silloin oiva asema! Olin kardinaali de Mazarinin suosikki; 'Luutnantti tänne, luutnantti tuonne! Luutnantti oikealle, luutnantti vasemmalle!' Silloin ei Ranskassa annettu ainoatakaan kolhaisua muutoin kuin teidän nöyrän palvelijanne tultua määrätyksi iskemään. Mutta piankaan ei kardinaali tyytynyt ainoastaan Ranskaan; hän lähetti minut Cromwellin asioille Englantiin. Tämä oli herrasmies, jonka kanssa ei käynyt leikitteleminen, sen vakuutan, sire. Minulla on ollut kunnia tutustua häneen, ja olen pätevä arvostelemaan häntä ansioittensa mukaan. Minulle oli luvattu paljon tästä lähetystoimesta. Tehtyäni kokonaan toista kuin oli toimekseni annettu sainkin anteliaan palkan, sillä minut nimitettiin vihdoinkin muskettisoturien kapteeniksi, hovin halutuimpaan virkaan, joka antaa haltijalleen etusijan Ranskan marskien rinnalla, mikä onkin kohtuullista, koska muskettivartion kapteeni merkitsee ensimmäistä soturia ja urhojen kuningasta!"

"Kapteeniksi, monsieur?" oudoksui kuningas. "Te erehdytte, tahdotte tietysti puhua luutnantista."

"Ei, sire, minä en koskaan erehdy. Teidän majesteettinne voi tässä kohdassa luottaa minuun; herra de Mazarin antoi minulle valtakirjan."

"Mutta kardinaali ei ole aulis antimissaan, sen tiedätte te paremmin kuin kukaan, ja ottaapa hän joskus takaisinkin mitä on antanut. Rauhan palattua, kun hän ei enää tarvinnut minua, hän peruutti valtakirjan. En tosin ollut arvokas seuraaja maineikkaalle de Trévillelle; mutta paikka oli minulle kuitenkin luvattu ja annettu, ja siihen olisi asian pitänyt jäädä."

"Siitäkö olette tyytymätön, monsieur? No niin, minä kuulustan asiaa. Harrastan oikeutta, ja vaatimuksenne ei minua pahastuta, niin sotilaallisesti kuin se onkin esitetty."

"Oh, sire", sanoi upseeri, "teidän majesteettinne on ymmärtänyt minua väärin; en enää tee mitään vaatimusta."

"Liiallista arkatuntoisuutta, monsieur! Mutta minä tahdon valvoa asioitanne ja myöhemmällä…"

"Voi sitä sanaa, sire! Myöhemmällä! Kolmekymmentä vuotta olen saanut tyytyä tähän suopeaan sanaan, jonka monet korkeat henkilöt ovat lausuneet, kunnes nyt jouduin kuulemaan sen teidänkin huuliltanne. Myöhemmällä! Sen varassa olen saanut kaksikymmentä haavaa ja päässyt neljänkuudetta ikäiseksi tyhjin kukkaroin ja kertaakaan tapaamatta suojelijaa taipaleellani, minä, joka olen ollut niin monien turvana! Minä muutankin kaavaa, sire, ja kun minulle tästälähtein sanotaan: myöhemmällä, vastaan minä: nyt heti. Anon lepoa, sire. Se voitaneen minulle myöntää: se ei maksa mitään kellekään."

"En odottanut saavani kuulla tällaista puhetta, monsieur, liiatenkaan mieheltä, joka on viettänyt ikänsä korkeissa piireissä. Te unohdatte puhuttelevanne kuningasta, aatelismiestä, joka lienee yhtä hyvää syntyperää kuin tekin, ja kun sanon myöhemmällä, niin se on varmaa."

"En sitä epäile, sire; mutta nyt tulee sen tukalan totuuden loppu, joka minulla oli teille sanottavana: jos näkisin tällä pöydällä tarjona marskinsauvan, konnetabelinmiekan, Puolan kruunun, niin vannonpa, sire, että minä yhä sanoisin nyt heti enkä myöhemmällä. Suokaa minulle anteeksi, sire, olen kotoisin teidän isoisänne Henrik IV:n maakunnasta: en puhu usein, mutta puhuessani sanon kaikki."

"Vastainen hallitukseni ei näy olevan teille kovinkaan houkutteleva, monsieur?" huomautti Ludvig korskeasti.

"Unohdusta, kaikkialla unohdusta!" huudahti upseeri ylevästi; "herra on unohtanut palvelijan, ja nyt käy palvelijalle pakolliseksi unohtaa herransa. Elän onnettomana aikana, sire! Näen nuorison masentuneena ja arkana, näen sen saamattomana ja köyhyyden painamana, kun sen pitäisi olla voimakasta ja rikasta. Eilen illalla esimerkiksi avasin Ranskan kuninkaan oven Englannin kuninkaalle, jonka isän minä vaivainen olisin saanut pelastaa, jollei Jumala olisi asettanut minua vastaan valittuansa Cromwellia! Minä avasin tämän oven, sanon, — veljen palatsin veljelle, ja minä näin, sire, — oi, se kourii sydäntäni! — minä näin kuninkaani ministerin häätävän pois maanpakolaisen ja nöyryyttävän hallitsijaansa, tuomitsemalla kurjuuteen toisen kuninkaan, hänen vertaisensa. Näenpä myös lopuksi ruhtinaani, joka on nuori, kaunis, urhea, — jolla on miehuutta sydämessä ja salamaa silmissä, näenpä hänet vapisemassa papin edessä, joka nauraa hänelle makuukammionsa uutimien takaa, kun hän vuoteellaan haalii koolle kaiken kullan Ranskasta ja sitten kasailee sen tietymättömiin aarrekirstuihinsa. Niin, kyllä ymmärrän katseenne, sire. Käyn hullunrohkeaksi, mutta mikäs minun auttaa! Olen vanha soturi, ja sanon nyt teille, kuninkaani, asioita, jotka sulloisin takaisin sen kurkkuun, joka minun edessäni pyrkisi sellaista puhumaan. Te käskitte minun tyhjentää teille sydämeni, sire, ja minä vuodatan teidän majesteettinne jalkojen juureen kaiken sen sapen, mitä olen koonnut kolmenkymmenen vuoden aikana, niinkuin vuodattaisin kaiken verenikin, jos teidän majesteettinne sitä vaatisi."

Tätä kiivasta purkausta seurannut äänettömyyden hetki muistutti sekä puhujan että kuulijan mieleen loppumattomia kärsimyksen vuosia.

"Monsieur", aloitti viimein kuningas, "te mainitsitte unohdusta. Kuulin vain sen sanan, ja vastaankin siis ainoastaan siihen. Toiset ovat voineet olla unohtavaisia, mutta minä en sitä ole, ja siitä on todisteena, että muistan metelipäivän, jolloin raivoisa rahvas meren lailla kohisten täytti Palais-Royalin. Olin nukkuvinani vuoteellani, kun yksinäinen mies paljastetuin miekoin ja päänaluseni taakse kätkeytyneenä varjeli henkeäni valmiina vaarantamaan omansa minun tähteni, niinkuin hän oli jo kaksikymmentä kertaa pannut elämänsä alttiiksi sukuni jäsenten puolesta.[17] Eikö tämä aatelismies, jonka nimeä silloin kysyin, ollut herra d'Artagnan, sanokaahan, monsieur?"

"Katsokaahan, monsieur", pitkitti kuningas, "jos minulla on niin selviä muistoja lapsuudestani, niin mitä muistoja voinkaan koota järjen ikäkautena?"

"Teidän majesteettinne on saanut taivaalta runsaat lahjat", sanoi upseeri äskeiseen tapaansa.

"Kuulkaa, herra d'Artagnan", jatkoi Ludvig kuumeellisen kiihtyneesti, "ettekö te voi olla yhtä kärsivällinen kuin minä? Ettekö voi tehdä samoin kuin minäkin? Sanokaa!"

"Se käy laatuun teidän majesteetillenne, koska olette nuori, mutta minulla, sire, ei ole aikaa odottaa. Vanhuus vaanii ovellani, ja sen kintereillä kuolema, pilkistellen jo majaani. Teidän majesteettinne vasta aloittaa elämän; se on täynnä toiveita ja tulevaista onnea. Mutta minä, sire, seison näköpiirin toisella äärellä, ja me olemme niin etäällä toisistamme, että minulla ei mitenkään riitä aikaa odottamaan, kunnes teidän majesteettinne ehtii minun kohdalleni."

Ludvig asteli kierroksen kamarissaan yhä pyyhkien otsaltaan runsasta hikeä, joka olisi hätäännyttänyt lääkärit, jos he olisivat nähneet kuninkaan sellaisessa tilassa.

"Hyvä on, monsieur", virkkoi Ludvig XIV sitten jämeästi; "te haluatte vetäytyä rauhaan, — sen saatte tehdä. Te esitätte minulle eronpyyntönne muskettisoturien luutnantin arvosta?"

"Monsieur", huomautti kuningas vielä väkinäisesti ponnistautuen, "luulen teidän sentään menettävän hyvän isännän."

"Oh, sire, tiedän hyvin, että teidän majesteetillanne ei ole maailmassa vertaistanne. Tästälähtein en enää rupeakaan minkään kuninkaan palvelukseen; jättäydyn omaksi herrakseni."

"Niin, sire, ja kuitenkin toivoisin teidän majesteettinne muistin nyt pettävän, jotta unohtaisitte kaiken sen kurjuuden, joka minun on ollut pakko paljastaa nähtäväksenne. Teidän majesteettinne on niin kerrassaan yläpuolella köyhien ja vähäpätöisten, että toivon…"

"Minun majesteettini, monsieur, johtuu tekemään kuten aurinko, joka näkee kaikki, suuret, ja pienet, rikkaat ja köyhät antaen loistoa toisille, lämpöä toisille, kaikille elämää. Hyvästi, herra d'Artagnan, hyvästi, te olette vapaa."

D'Artagnan ei ollut vielä ehtinyt portaiden juurelle, kun kuningas kutsui kamarijunkkarinsa.

Ja nuori kuningas ryhtyi kyhäämään seuraavaa kirjettä, joka hänelle maksoi montakin huokausta, vaikka hänen silmissään samalla hehkui jotakin voitonriemun kaltaista:

Teidän hyvien neuvojenne ansiosta ja etenkin lujuutenne johdosta olen kyennyt taltuttamaan ja voittamaan heikkouden, joka oli kuninkaalle sopimaton. Te olette niin taitavasti järjestänyt tulevaisuuteni, että kiitollisuuskin estää minua nyt tuhoamasta työtänne. Käsitän olleeni väärässä, kun tahdoin suunnata elämäni syrjään siltä tolalta, jonka te olitte sille harkinnut. Olisi tosiaankin ollut onnetonta Ranskalle ja suvulleni, jos minun ja ministerin kesken olisi päässyt huono sopu vallalle.

Siten olisi kuitenkin tapahtunut, jos olisin ottanut sisarentyttärenne puolisokseni. Tajuan sen täydellisesti, ja tästälähtein en mitenkään vastusta suunnitelmienne toteutumista. Olen siis valmis menemään naimisiin infantinna Marie-Thérèsen kanssa. Voitte nyt lopullisesti määrätä neuvottelujen alkamisesta.

Aatelismies poistui. Mazarinin ovella hän kohtasi Bernouinin jännittyneenä odottamassa.

"Kirje! Kas, sitä olemme tässä varronneetkin, aamullisen pikku retken jälkeen."

"Pääministerinä on meidän velvollisuutenamme tietää kaikki. Ja hänen majesteettinsa arvattavasti anoo, rukoilee?"

"Niin, niinpä niin, kyllä me tiedämme, mitä se merkitsee. Ihminen huokailee onnesta kuten mielenkarvaudestakin, monsieur."

"Kuningas ei palatessaan kuitenkaan näyttänyt olevan hyvällä tuulella, monsieur."

"Te ette ole katsonut tarkoin. Sitäpaitsi olette nähnyt hänen majesteettinsa ainoastaan hänen palatessaan, koska hänellä oli mukanaan vain vartioluutnanttinsa. Mutta minä sain käyttää hänen ylhäisyytensä kaukoputkea silloin kun hän väsyi sitä pitelemään. Molemmat nuoret itkivät, se on varma."

"Ei, vaan rakkaudesta, ja he vannoivat toisilleen tuhansia lemmenvaloja, joiden täyttämiseksi kuningas on valmis tekemään mitä hyvänsä. Tämä kirje tietysti on alkuna niiden toteuttamiselle."

"Ja mitä hänen ylhäisyytensä arvelee tästä rakkausjutusta, joka ei näy olevan kellekään salaisuus?"

Bernouin tarttui Ludvigin sanansaattajan käsivarteen ja vastasi hiljaa, noustessaan ylös portaita:

"Kaikessa luottamuksessa sanoen, hänen ylhäisyytensä toivoo sille menestystä. Tietysti se johtaa sotaan Espanjan kanssa, mutta eipä väliä, — sota miellyttää aatelia. Herra kardinaali antaa sitäpaitsi sisarentyttärelleen kuninkaalliset ja enemmänkin kuin kuninkaalliset myötäjäiset. Liikutellaan kosolti rahoja, juhlitaan ja karkeloidaan; kaikki saavat tyydytyksensä."

"No niin, minusta kuitenkin tuntuu", huomautti kamarijunkkari päätänsä pudistaen, "että tämä kirje on kovin kevyt, sisältääkseen sitä kaikkea."

"Hyvä ystävä", vakuutti Bernouin, "olen varma puheestani: herra d'Artagnan on kertonut minulle kaikki."

"Minä lähestyin häntä tiedustaakseni uutisia kardinaalin puolesta, tietenkään ilmaisematta aikeitamme, sillä herra d'Artagnan on nokkela vainukoira.

"'Hyvä herra Bernouin', hän vastasi, 'kuningas on ihan hullaantunut mademoiselle de Manciniin. Muuta en voi teille sanoa.'

"'No', tiedustin häneltä, 'lieneekö hän kiintynyt siinä määrin, että luulette hänen voivan nousta kapinaan hänen ylhäisyytensä suunnitelmia vastaan?'

"'Voi, älkää kysykökään; uskon kuninkaan pystyvän mihin tahansa. Hän on itsepintainen kuin synti, ja mitä hän tahtoo, siinä hän pysyy. Jos hän on ajanut rautaiseen päähänsä, että hän ottaa puolisokseen mademoiselle de Mancinin, niin naimakauppa siitä tulee kuin tuleekin.'

"Ja sitten hän jätti minut mennäkseen talliin, otti sieltä ratsun, satuloitsi sen itse, hyppäsi selkään ja karautti ulos linnan pihalta kuin paholaisen ajamana."

"Luulen, että herra kaartilaisluutnantti tiesi asiasta enemmän kuin hän tahtoi ilmaista."

"Kaiken todennäköisyyden mukaan nyt rientää karkoitettujen perässä huolehtimaan kaikista toimenpiteistä kuninkaan rakkauden edistämiseksi."

Siten pakisten olivat molemmat uskotut saapuneet hänen ylhäisyytensä työhuoneen ovelle. Kardinaali ei enää potenut jäsensärkyä, hän käveli jännittyneenä huoneessaan, kuunnellen ovilla ja vilkuen ikkunoista.

Bernouin astui sisälle aatelismiehen saattamana, joka kuninkaan käskyn mukaisesti antoi kirjeen hänen ylhäisyytensä omiin käsiin. Mazarin otti kirjeen, mutta ennen avaamista hän sommitteli huulilleen vakaan myhäilyn, joka oli mukava sävy kaikkinaisten tunteitten verhoamiseksi. Täten ei hänen kasvoillaan päässyt kuvastumaan mitään jälkiä siitä vaikutelmasta, jonka hän kirjeestä sai.

"No niin", sanoi hän luettuaan kirjeen kahteen kertaan, "tämäpä erinomaista, monsieur. Ilmoittakaa kuninkaalle, että minä kiitän häntä kuuliaisuudestaan leskikuningattaren toivomuksia kohtaan ja että teen kaikkeni hänen tahtonsa täyttämiseksi."

Aatelismies läksi. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun kardinaali, joka ei käyttänyt naamiota Bernouinilie, heitti äskeisen sävynsä sikseen ja lausui synkästi:

"Monsieur", virkkoi hänelle Mazarin, "olen juuri tehnyt suuren palveluksen yksinvallalle, suurimman, mitä olen sille milloinkaan saanut aikaan. Te viette tämän kirjeen, joka on siitä todisteena, hänen majesteetilleen leskikuningattarelle, ja saatuanne sen häneltä takaisin te panette sen B-salkkuun, johon palvelustani koskevat asiapaperit ja muut selvitykset kuuluvat."

Brienne meni asialleen, ja kun tätä niin kiintoisaa kirjettä ei ollut pantu uuteen kuoreen, ei hän jättänyt sitä lukematta matkallaan. Sanomattakin on selvää, että Bernouin, joka oli hyvissä väleissä kaikkien kanssa, sipsutti kyllin lähelle kirjuria, voidakseen lukea hänen olkansa yli. Uutinen levisi linnassa niin nopeasti, että Mazarin hetkiseksi pelkäsi sen ehtivän kuningattaren korviin ennen kuin de Brienne saisi hänelle Ludvig XIV:n kirjettä näytetyksikään. Tuokion kuluttua oli kaikki käskyt annettu matkallelähtöä varten, ja käytyään tervehtimässä kuningasta hänen näennäisen vuoteeltanousunsa hetkenä Condén prinssi merkitsi matkasuunnitelmaansa Poitiersin kaupungin heidän majesteettiensa seuraavaksi oleskelu- ja levähdyspaikaksi.

Siten raukesi äkkipikaa juoni, joka oli kaikessa hiljaisuudessa tuottanut paljon päänvaivaa kaikille Euroopan valtiomiehille. Lopullisesti ei siitä kuitenkaan ollut jäänyt selväksi ja uudeksi tulokseksi muuta kuin että köyhä muskettisoturien luutnantti menetti paikkansa ja palkkansa. Tosin hän korvaukseksi voitti vapautensa.

Saamme pian tietää, millä tavoin herra d'Artagnan käytti sitä. Lukija sallinee meidän hetkiseksi palata Médicis-ravintolaan, josta muuan ikkuna avautui juuri silloin kun linnassa jaeltiin käskyjä kuninkaan matkustuksesta.

Se ikkuna kuului Kaarle II:n asuntoon. Kovaonninen prinssi oli viettänyt koko yön mietteissä, pää molempien käsien varassa ja kyynärpäät pöytään tuettuina, sillaikaa kun vanha ja raihnainen Parry oli ruumiiltaan ja sielultaan uupuneena nukahtanut loukkoon; omituinen kohtalo muuten oli tällä uskollisella palvelijalla, joka nyt näki edellistä sukupolvea vainonneiden vastoinkäymisten kamalan sarjan jatkuvan seuraavaankin. Kaikin puolin harkittuaan uutta tappiotansa oli Kaarle II tullut täydellisesti tajunneeksi, kuinka ypö yksinään hän oli nyt tämänkin toiveensa petyttyä; hän oli tuntenut ikäänkuin pyörrytystä ja kaatunut taaksepäin isoon nojatuoliin, jonka reunalla hän oli istunut.

Silloin oli taivas armahtanut onnetonta ruhtinasta ja lähettänyt hänelle unen, kuoleman viattoman veljen. Hän oli herännyt vasta puoli seitsemältä, kun aurinko jo paistoi huoneeseen ja Parry havahduttamisen pelosta hievahtamattomaksi jääneenä katseli tuskaisen murheellisesti nuoren miehen silmiä, jotka valvominen oli jo punerruttanut, ja poskia, jotka kärsimys ja puute olivat jo vaalentaneet.

Kaarle heräsi muutamien raskaiden vankkurien jymyyn, niiden vieriessä alas Loire-virtaa kohti. Hän nousi, silmäili ympärilleen kuin kaiken unohtaneena, huomasi Parryn, puristi tämän kättä ja käski hänen suorittaa isäntä Cropolen laskun. Parryn kanssa tilintekoon pakotettuna isäntä selviytyi nyt tehtävästään kunniallisen miehen tavoin, se on sanottava; hän vain lausui tavanmukaisen pahoittelunsa, että matkalaiset eivät olleet syöneet mitään, joten hänelle koitui siitä kaksinkertainen ikävyys, kun nimittäin sellainen välinpitämättömyys oli nöyryyttävä hänen keittiölleen ja hänen täytyi pyytää maksua ateriasta, joka oli jäänyt nauttimatta, mutta silti mennyt hukkaan. Parry ei nähnyt aihetta vastaväitteisiin, vaan maksoi.

"Toivoakseni", virkkoi kuningas, "ei hevosten laita ole ollut sama. En voi tietää, ovatko ne käyttäneet hyväkseen apettanne, mutta hankalaa olisi meidän lähteä pitkälle taipaleelle heikontuneilla ratsuilla."

Tämän epäilyksen kuullessaan Cropole omaksui majesteettisen sävyn ja vastasi, että Médicis-ravintolan soimet eivät olleet vähemmän vieraanvaraisia kuin sen ruokapöydät.

Kuningas nousi siis ratsaille, vanha palvelija teki samoin, ja matkalaiset suuntasivat kulkunsa Pariisia kohti, tapaamatta juuri ketään kaduilla tai kaupungin ulkopuolellakaan.

Ruhtinaalle oli viimeöinen isku sitä kovempi, kun se merkitsi uutta maanpakoa. Onnettomat kiintyvät vähäisimpiinkin toiveisiin niinkuin onnelliset suurimpiin siunauksiin, ja kun heidän täytyy poistua paikalta, missä sellainen toive on hivellyt heidän sydäntään, tuntevat he samaa vihlovaa kaipuuta, jota karkoitettu kokee astuessaan alukseen lähdössä pois isänmaastaan. Nähtävästi jo moneen kertaan haavoittunut sydän kärsii pienimmästäkin pistoksesta; se katsoo suureksi huojennukseksi hetkellistäkin pahan välttymistä, joka on pelkkää tuskan poissaoloa, ja kaikki tuo johtuu siitä, että Jumala on kamalimpiinkin onnettomuuksiin suonut meille toivon kuten vesipisarankin, jota syntinen rikas mies helvetissä anoi Lasarukselta.

Tovin oli Kaarlen toive ollutkin enemmän kuin hetkellistä ilahdusta, silloin kun hän oli saanut hyvän vastaanoton Ludvig-serkultaan. Toive oli silloin vahvistunut ja alkanut tuntua todellisuudelta, mutta sitten oli Mazarinin epuutus äkkiä saanut näennäisen varmuuden raukeamaan jälleen unelmaksi. Ludvig XIV:n väleen peruutunut lupaus tuntui pelkältä pilkalta. Pilkalta kuten hänen kruununsa, valtikkansa, ystävänsä, — kuten kaikki, mikä oli ympäröinyt hänen kuninkaallista lapsuuttaan ja hylännyt hänet nuoruudenaikaisessa maanpaossa. Pilkkaa! — kaikki oli Kaarle II:lle pilkkaa paitsi se kylmä ja musta lepo, jota hänelle hauta tarjosi. Sellaisia olivat onnettoman ruhtinaan ajatukset, kun hän hevosensa ohjakset höllälle heittäen taivalsi toukokuun lämpimässä ja lempeässä päivänpaisteessa, jota pakolaisen synkeä ihmisviha piti niinikään tuskansa ivana.

Kahta matkalaistamme vastaan tuli noin puolen tunnin matkan päässä kaupungista vinhasti ratsastava herrasmies, joka kiireissäänkin kohotti hattuaan heidät sivuuttaessaan. Kuningas tuskin tarkkasikaan nuorta ratsastajaa — tämä nimittäin oli näköjään neljän- tai viidenkolmatta vanha, — joka useaan kertaan kääntyi ystävällisesti viittomaan eräällä veräjällä seisovalle vanhukselle. Veräjän takana kohosi kaunis punakattoinen ja valkoseinäinen rakennus, vasemmalla puolella Kaarlen suunnasta.

Pitkä ja laiha valkotukkainen ukko vastaili veräjän edustalta nuoren miehen tervehdyksiin isällisen hellillä hyvästelyviittauksilla. Lopulta lähtijä katosi solakkain puiden reunustaman tien ensimmäisestä mutkasta, ja vanhus oli palaamaisillaan taloon, kun matkalaiset veräjän kohdalle ehtineinä herättivät hänen huomiotansa.

Kuningas ratsasti yhä kumarassa, käsivarret veltosti riippuvina, antaen hevosensa edetä käyden ja melkein kokonaan omin päin, sillaikaa kun Parry hänen takanaan paremmin tunteakseen auringon lenseyttä oli ottanut hatun päästään ja antoi katseittensa harhailla molemmin puolin tietä. Ne osuivat silloin vanhuksen kasvoihin, tämän nojatessa veräjään, ja ikäänkuin jonkun oudon ilmestyksen kohtaamana ukko huudahti ja astui askeleen matkalaisia kohti.

Parrysta hänen silmäyksensä heti siirtyi kuninkaaseen, tähystäen tätä tovin. Se pikainen tarkastus kuvastui heti ilmeisesti vanhuksen kasvonpiirteissä, sillä nähtävästi tuntien nuoremman matkalaisen hän viipymättä liitti kätensä yhteen kunnioittavan hämmästyneesti, otti hatun päästään ja kumarsi niin syvään, että hän melkein painui polvilleen.

Niin hajamielisellä päällä tai oikeastaan ajatuksiinsa syventyneenä kuin kuningas olikin, käänsi tämä kunnioituksen osoitus hänen huomionsa vanhukseen. Kaarle pysähdytti hevosensa ja sanoi Parryyn kääntyen:

"Hyvä Jumala, Parry, mikä onkaan tuo mies, joka siten tervehtii minua?
Tunteekohan hän minut?"

"Voi, sire", vastasi hän äkkiä pysähtyen viiden tai kuuden askeleen päähän yhä kumartavasta vanhuksesta, "olen ihan hämmästyksissäni, sillä minä luulen tuntevani tuon kunnon miehen. Niin, hän se tosiaan on! Salliiko teidän majesteettinne minun puhutella häntä?"

"Niin, minä", vastasi pitkä vanhus suoristautuen, mutta kunnioittavaa sävyänsä muuttamatta.

"Sire", huomautti nyt Parry, "en ollut erehtynyt. Tämä mies on kreivi de la Fèren palveluksessa, ja kreivi de la Fère, jos johdatte sen nimen mieleenne, on jalo aatelismies, josta olen puhellut teidän majesteetillenne niin usein, että hänen muistonsa on täytynyt jäädä sydämeennekin."

"Hän, joka auttoi isääni viimeisellä hetkellä?" kysyi Kaarle säpsähtäen.

Sitten hän kääntyi vanhukseen, jonka vilkkaat ja älykkäät silmät näyttivät tutkistelevan hänen ajatuksiaan.

"Ystäväiseni", kysyi hän, "asuuko isäntänne, kreivi de la Fère, kenties tällä tienoolla?"

"Parry", sanoi kuningas, "en tahdo laiminlyödä näin rakasta tilaisuutta kiittää aatelismiestä, joka on osoittanut suvulleni niin kaunista uskollisuuden ja jalomielisyyden esimerkkiä. Pidelkää hevostani, hyvä mies, minä pyydän."

Ja heittäen ohjakset Grimaudin käsiin kuningas astui ihan yksinään Atoksen luo niinkuin vertaistansa tapaamaan. Kaarlella oli riittävänä opastuksena Grimaudin lyhyt ohje: "perällä kastanjapuiden alla"; hän jätti senvuoksi rakennuksen vasemmalleen ja asteli suoraan osoitettua puistokujaa kohti. Tien löytäminen oli helppoa; tuuheiden, jo lehtevien ja kukkivien kastanjain latvat ulottuivat kaikkien muiden yläpuolelle.

Saapuessaan valoisain ja tummien vinoneliöiden joukkoon, joita aurinko piirteli puistokujaan lehväholvin vaihtelevan tiheyden mukaan, nuori ruhtinas näki aatelismiehen, joka käyskenteli kädet selän takana ja näytti vaipuneen rauhallisiin mietteisiin. Kaarle II oli nähtävästi usein antanut kuvata häntä itselleen, sillä hän astui vähääkään epäröimättä suoraan kävelijää kohti. Askeleita kuullessaan kreivi de la Fère kohotti päätänsä, ja havaitessaan sorearyhtisen ja ylevännäköisen tulijan hän otti hatun päästään ja seisahtui. Lähestyttyään muutaman askeleen päähän otti Kaarlekin hatun käteensä ja virkkoi sitten ikäänkuin vastatakseen kreivin mykkään kysymykseen:

"Herra kreivi, tulen täyttämään velvollisuuden. Minun olisi pitänyt jo kauan sitten ilmaista teille rajatonta kiitollisuuttani. Olen Kaarle II Stuart, sen miehen poika, joka hallitsi Englantia ja kuoli mestauslavalla."

Loistavan nimen kuullessaan Atos tunsi väristystä suonissaan, mutta kun hän näki nuoren ruhtinaan seisovan avopäin ojentamassa kättään, samensi kaksi kyyneltä hetkiseksi hänen kauniiden silmiensä kirkasta sineä.

"Ajatelkaahan, kuinka onneton olen, herra kreivi", sanoi Kaarle; "tarvittiin sattuma minun lähestyäkseni teitä. Voi, minulla pitäisi olla ympärilläni ne miehet, joita rakastan ja kunnioitan, mutta sen sijaan minun täytyykin vain tyytyä säilyttämään heidän palveluksensa sydämessäni ja heidän nimensä muistissani! Niinpä olisin matkannut porttinne ohi niinkuin muukalaisen talon sivuuttaen, jollei palvelijanne olisi tuntenut saattajaani."

"Se on totta", sanoi Atos äänellään vastaten ruhtinaan huomautuksen ensimmäiseen osaan ja kumarruksella jälkimmäiseen, "teidän majesteettinne on kokenut kovin raskaita päiviä."

"Voi, kreivi", huomautti Kaarlo päätänsä pudistaen, "minä toivoin eilis-iltaan asti, ja kunnon kristityn tavoin, sen vakuutan!"

"Se kertomus on helposti esitetty", sanoi Kaarle. "Maanpakolaisena, varattomana, halveksittuna, päätin vastahakoisestikin viimeisen kerran yrittää onneani. Eikö olekin kirjoitettuna tuolla ylhäällä, että meidän suvullemme tulee ainiaan kaikki onni ja onnettomuus Ranskasta! Te tunnette sitä jossakin määrin, monsieur, ollen niitä ranskalaisia, jotka onneton isäni kuolinpäivänään näki mestauslavansa juurella, sitten kun he olivat taistelussa kamppailleet hänen vierellään."

"Sire", huomautti Atos vaatimattomasti, "minä en ollut yksin, ja kumppanini ja minä täytimme silloin pelkästään velvollisuutemme aatelismiehinä, siinä kaikki. Mutta teidän majesteettinne aikoi kunnioittaa minua selityksellä…"

"Se on totta. Minulla oli suojelijana — suokaa anteeksi epäröimiseni, kreivi, mutta te ymmärrätte kyllä, että sellaiset sanat ovat Stuartille tukalia — niin, suojelijana sukulaiseni, Hollannin käskynhaltija; mutta ilman Ranskan välitystä tai ainakin valtuutusta ei hän tahdo ottaa aloitetta pyrkimysteni hyväksi. Tulin senvuoksi pyytämään tätä valtuutusta Ranskan kuninkaalta, ja hän kieltäytyi."

"Ei sentään hän — minun on tehtävä oikeutta nuorelle
Ludvig-serkulleni; herra de Mazarin asettui vastaan."

"Arvelette kenties, että minun olisi pitänyt olla valmistautunut siihen epäykseen?" sanoi kuningas huomatessaan Atoksen liikkeen.

"Se oli tosiaan ajatukseni, sire", vastasi kreivi kunnioittavasti; "tunnen tuon pitkäkyntisen italialaisen."

"Päätinkin ajaa koko asian ratkaisuun, saadakseni heti tietää kohtaloni viimeisen vaiheen. Sanoin Ludvigille, että minä sekä Ranskaa että Hollantia rettelöstä säästääkseni tahdon itse omakohtaisesti yrittää onneani, kuten jo olen tehnyt, jos hän antaisi minulle kaksisataa aatelismiestä tai lainaisi miljoonan frangia."

"No niin, monsieur, tunnen tällä hetkellä omituista epätoivon tyydytystä. Nähtävästi kuulun niihin ihmisiin, joiden sanotaan tuntevan todellista huojennusta siitä varmuudesta, että kaikki on hukassa ja että vihdoinkin on tullut sortumisen hetki."

"Oi, toivoakseni ei teidän majesteettinne ole vielä joutunut siihen äärimmäisyyteen!" virkahti Atos.

"Sanoaksenne minulle noin, herra kreivi, koettaaksenne jälleen elvyttää toivoa sydämessäni, ette ole voinut oikein ymmärtää, mitä teille juuri kerroin. Tulin anomaan Ludvig-serkultani almuna miljoonaa, jolla toivoin saavani hankkeen jälleen käyntiin, ja pyyntöni hylättiin. Huomaattehan siis, että kaikki on menetetty."

"Kuinka, kreivi? Otaksutteko minut niin ajattelemattomaksi, etten kykene oivaltamaan asemaani?"

"Sire, olen aina havainnut, että onnen suuret ja äkilliset käänteet tapahtuvat juuri epätoivoisissa tilanteissa."

"Kiitos, kreivi; on keventävää tavata tuollaisia sydämiä, jotka niin lujasti luottavat Jumalaan ja monarkiaan, että he eivät milloinkaan joudu toivottomiksi kuninkaitten kohtalosta, näyttäköön se kuinkakin auttamattomalta. Valitettavasti teidän sananne, hyvä kreivi, ovat kuin kaikkeen tehoaviksi taatut lääkkeet, jotka kuitenkin ovat voimattomia kuolemaa vastaan, kyeten parantamaan ainoastaan sellaisia vammoja, missä apu on mahdollinen. Kiitän horjumattomasta lohdutuksestanne, kreivi, ja uskollisesta muististanne; mutta minä tiedän, mikä on edessäni. Nyttemmin ei mikään voi minua pelastaa. Olinkin niin täydellisesti selvillä siitä, hyvä ystävä, että läksin heti takaisin maanpakooni vanhan Parryn kanssa; olen siten palaamassa kätkemään kuolettavan tuskani siihen pikku erakkolaan, joka minulle on tarjona Hollannissa. Siellä kaikki piankin päättyy, uskokaa minua, kreivi, ja kuolema ilmestyy auttajakseni; sitä on jo useinkin kutsunut tämä sielun hivuttama ruumis ja taivasta kohti pyrkivä sielu!"

"Teidän majesteetillanne on äiti, sisaria ja veljiä; teidän majesteettinne on suvun päämies, joten teidän on rukoiltava Jumalalta pitkää elämää eikä pikaista kuolemaa. Teidän majesteettinne on karkoitettu, maanpakolainen, mutta teillä on oikeus puolellanne; teidän on siis tavoiteltava taisteluita, vaaroja, toimintaa, eikä ikuista lepoa."

"Kreivi", muistutti Kaarle II sanomattoman raskasmielisesti hymyillen, "oletteko koskaan kuullut kerrottavan, että kuningas on valloittanut takaisin valtakuntansa Parryn ikäisen palvelijan ja kolmensadan écun avulla, jotka tällä palvelijalla on kukkarossaan?"

"En, sire, mutta kuullut olen, ja useankin kerran, että valtaistuimelta syösty kuningas on palannut valtaan lujan tahdon, sitkeyden, ystävien ja taitavasti käytetyn miljoonan avulla."

"Mutta ettekö ole käsittänyt minua? Sitä miljoonaa pyysin
Ludvig-serkultani, mutta hän ei saanut sitä minulle toimitetuksi."

"Sire", virkkoi Atos, "suvaitseeko teidän majesteettinne myöntää minulle vielä muutamia minuutteja, tarkkaavasti kuunnellaksenne, mitä minulla on sanottavaa?"

"Sallikaa minun siis osoittaa teidän majesteetillenne tie", sanoi kreivi suunnaten askeleensa taloa kohti.

"Sire", hän aloitti, "teidän majesteettinne huomautti äsken, että Englannin nykyisissä oloissa riittäisi miljoona kuninkuutenne palauttamiseen."

"No niin, sire, jo antamanne lupauksen mukaisesti suvainnette kuunnella tietoa, joka minulla on teille ilmoitettavana."

Kaarle nyökkäsi. Atos astui ovelle, jonka hän kiersi lukkoon, ensin katsottuaan, kuunteliko kukaan lähistöllä, ja hän tuli sitten takaisin.

"Sire", hän sanoi, "teidän majesteettinne on armollisesti muistanut, että minä olin jalon ja onnettoman Kaarlo I:n auttajia, kun pyövelit veivät hänet Saint-Jamesin palatsista Whitehalliin."

"Teidän majesteettinne, se tapaus on synkkä kertomus pojalle, joka epäilemättä on sen kuullut jo moneenkin kertaan; minun täytyy kuitenkin esittää se jälleen yksityispiirteitä myöten."

"Kun kuninkaallinen isänne nousi mestauslavalle tai oikeastaan astui kamaristaan ikkunansa eteen rakennetulle telineelle, oli kaikki valmisteltua hänen paetakseen. Pyöveli oli siepattu talteen, hänen huoneensa lattian alle oli kaivettu käytävä, ja lopulta olin minä itse telineen alla, äkkiä kuullessani sen natisevan hänen askelistaan."

"Mutta jatkoa hän ei ole voinut teille kertoa, sire, sillä se tapahtui vain Jumalan, isänne ja minun kesken, ja minä en ole sitä milloinkaan ilmaissut, en rakkaimmille ystävillenikään. 'Vetäydy syrjään', sanoi korkea vanki naamioidulle pyövelille; 'poistu vain hetkiseksi, — tiedän kyllä kuuluvani sinulle, mutta muista, ettet iske ennen kuin annan merkin. Tahdon häiriintymättömästi rukoilla.'"

"Suokaa anteeksi", keskeytti Kaarle II vaaleten, "kun te, kreivi, tunnette tarkoin tuon hirmutyön, jonka yksityiskohtia sanotte kaikilta salanneenne, niin tiedättekö myöskin, mikä oli nimeltään se katala konna, joka kätki kasvonsa saadakseen rankaisematta ryhtyä pyövelinä kuninkaansa murhaajaksi?"

"Hänen nimensä?" hän toisti; "kyllä, tiedän sen, mutta sitä en voi ilmaista."

"Ja tiedättekö myös, mihin hän on joutunut? Englannissa ei kukaan ole kuullut mitään hänen kohtalostaan."

"Mutta varmaankaan ei vuoteellaan? Eihän hän liene saanut kunniallisen ihmisen rauhallista ja hiljaista loppua?"

"Häntä kohtasi väkivaltainen kuolema eräänä kamalana yönä, ihmisten suuttumuksen ja taivaan myrskyn raivotessa. Hänen ruumiinsa vajosi valtameren syvyyteen tikarin lävistämänä. Jumala hänen surmaajalleen antakoon anteeksi."

"Jatkakaamme", kehoitti Kaarle II huomatessaan, että kreivi ei tahtonut puhua siitä enempää.

"Mainitsemaani tapaan puhuttuansa naamioidulle pyövelille lisäsi kuningas: 'Et saa iskeä ennen kuin minä ojennan käsivarteni ja sanon: Remember!'"[18]

"Se on totta", myönsi Kaarle kumeasti, "sen tiedän onnettoman isäni viimeiseksi sanaksi. Mutta missä mielessä hän sen lausui, ja kelle?"

"Niin, sire, ja jokainen hänen lausumansa sana, mestauslavan mustalla kankaalla peitettyjen lautojen lomitse tunkeutuneena, kaikuu vieläkin korvissani. Kuningas polvistui lattialle ja kysyi: 'Kreivi de la Fère, oletko siellä?' — 'Olen, sire', vastasin Silloin kuningas kumartui alas."

Jännityksen kiihdyttämänä ja tuskasta vapisten kumartui pakolaisprinssikin Atokseen päin, yksitellen tarkatakseen ensimmäisiä sanoja, jotka kreivi oli nyt lisäämässä selostukseensa. Hänen poskensa melkein kosketti Atoksen päätä.

"Kumartuneesta asennostaan kuningas pitkitti hiljaa: 'Kreivi de la Fère, sinä et voinut pelastaa minua, sillä niin ei ollut sallittu. Nyt, vaikka täten menettelisin jumalattomasti, minun on sanottava, että olen puhutellut ihmisiä ja Jumalaa ja että viimeisenä on sinun vuorosi. Tahtoessani puoltaa pyhänä pitämääni asiaa olen menettänyt isieni valtaistuimen ja hukannut lasteni perinnön.'"

Kaarle II kätki kasvonsa käsillään, ja polttava kyynel tunkeusi valkoisten ja laihtuneiden sormien lomasta.

"'Jäljellä on vielä miljoona kullassa', jatkoi kuningas. 'Olen haudannut sen Newcastlen luostarikellariin, poistuessani siitä kaupungista.'"

Kaarle kohotti jälleen päätänsä, ja hänen kasvonsa ilmaisivat tuskallista iloa, kun nouseva toivo taisteli kiduttavien muistojen synkkyyttä vastaan.

"'Sinä yksin tiedät nyt, missä ne rahat ovat. Käytä niitä vanhimman poikani hyväksi, silloin kun luulet aarteen voivan tuottaa hänelle suurinta hyötyä. Ja nyt, kreivi de la Fère, sano minulle hyvästi!' — 'Hyvästi, hyvästi, sire!' huudahdin minä."

"Silloin", lopetti Atos, "kuningas lausui sanan: Remember! Se lausuttiin minulle. Ja te näette, että minä olen muistanut."

Kuningas ei voinut vastustaa liikutustaan. Atos näki hänen molempien olkapäittensä tempovasti kohoilevan. Hän kuuli nyyhkytykset, joita väkivaltaisesti kohousi maanpakolaisen rinnasta. Hän vaikeni itsekin tukahtumaisillaan katkerien muistojen vuohon, jonka hän oli juuri saanut tulvimaan kuninkaallisen kuulijansa mielessä.

Rajusti ponnistautuen Kaarle II jätti ikkunan, nieli kyyneleensä ja palasi istumaan Atoksen lähelle.

"Sire", aloitti tämä jälleen, "tähän asti en ole uskonut hetken vielä tulleen viimeisen apukeinon käyttämiseen, mutta pitäen silmällä Englannin asioita olen kyllä tuntenut sen lähestyvän. Huomenna aioin kuulustaa, missä päin maailmaa teidän majesteettinne oleskeli, sitten tavoittaakseni teitä. Teidän majesteettinne saapuikin minun luokseni, ja se osoittaa, että Jumala on meidän puolellamme."

"Monsieur", vastasi Kaarle, jonka ääni vielä värisi liikutuksesta, "te olette minulle kuin taivaan lähettämä enkeli. Te olette pelastaja, jonka isäni itse on haudastaan minulle nostattanut. Mutta sittenkin, kansalaissodat ovat jo kymmenen vuotta riehuneet Englannissa, turmellen ihmiset ja myllertäen maan, — luultavasti ei sen sisuksissa ole enää kultaa sen paremmin kuin alamaisteni sydämiinkään on jäänyt rakkautta."

"Sire, tunnen hyvin sen paikan, johon hänen majesteettinsa kaivoi sen summan, ja olen ihan varma siitä, että kukaan ei ole voinut sitä keksiä. Vai onko Newcastlen luostari siis tyyten hajoitettu, — eikö ole jätetty kiveä kiven päälle, ja onko sen sijakin koverrettu maasta?"

"Ei, se on vielä eheänä, mutta tällähaavaa sen luokse on leiriytynyt kenraali Monk. Näette siis, että viholliseni ovat anastaneet haltuunsa ainoan paikan, missä minulle on apulähde tarjolla."

"Mahdollista kyllä, mutta onko minun antauduttava Monkin käsiin tavoittaakseni sitä? Oi, te näette kai, kreivi, että minun ei sovi enää luottaa kohtaloon, koska se paiskaa minut maahan joka kerta kun nousen. Mitä voin tehdä, kun Parry on ainoana apurinani, — Parry, jonka Monk on jo kerran häätänyt luotansa? Ei, ei, kreivi, taipukaamme tähän viimeiseen iskuun."

"Luuleeko teidän majesteettinne, että minulle voisi onnistua, mitä te ja Parry ette voi ottaa tehtäväksenne?"

"Jos teidän majesteettinne näkee hyväksi", vastasi Atos kumartaen kuninkaalle, "niin lähden."

"Minä en pääse milloinkaan onnelliseksi, sire, niin kauan kun minulla vielä on velvollisuus täyttämättä; teidän onnenne valvominen ja kuninkaallisen isänne rahojen paras käyttäminen on pyhä velvollisuus, jonka hän jätti sitoumuksekseni. Antakoon teidän majesteettinne siis vain merkin, niin seuraan teitä."

"Voi, monsieur", sanoi kuningas unohtaen kaiken hovikaavan ja heittäytyen Atoksen kaulaan, "te todistatte minulle, että taivaassa on Jumala, joka toisinaan lähettää valittujansa täällä maan päällä huokaileville kovaosaisille!"

Peräti liikuttuneena nuoren kuninkaan mielenkuohusta Atos kiitti häntä hyvin kunnioittavasti ja huusi ikkunansa ääreen astuen:

"Mitä! Nyt hetikö?" hämmästyi kuningas. "Monsieur, te olette tosiaan merkillinen mies!"

"Sire", vastasi Atos, "en tiedä mitään kiireellisempää kuin teidän majesteettinne palvelus on. Sitäpaitsi", hän lisäsi hymyillen, "se on minulle teidän kuninkaallisen tätinne ja isänne palveluksessa jo aikaa sitten vakiintunut tapa. Miten voisinkaan heittää sen silleen juuri nyt, kun on teidän majesteettinne palveleminen kysymyksessä?"

"Mutta ei, kreivi, minä en voi panna teitä alttiiksi sellaisille kieltäymyksille. En voi millään korvata niin suurta uhraavaisuutta."

"Joutavia!" vastasi Atos myhäillen; "teidän majesteettinne laskee leikkiä, — onhan teillä miljoona. Olisipa minulla vain puoletkaan siitä summasta, niin olisin jo hankkinut rykmentin! Mutta, Jumalan kiitos, minulla on vielä muutamia kultakääryjä ja joitakuita sukukalleuksia. Toivoakseni teidän majesteettinne suvaitsee jakaa uskollisen palvelijan kanssa."

"Ystävän kanssa. Kyllä, kreivi, mutta sillä ehdolla, että ystävä vuorostaan myöhemmällä jakaa minun kanssani."

"Sire", sanoi Atos avaten lippaan, josta hän otti kultaa ja jalokiviä, "nyt olemme kylliksi varoissamme. Onneksi meitä tulee neljä, puolustautuaksemme rosvoilta."

Hän näki Grimaudin, joka oli jo varustautunut matkasaappailla, taluttavan portaiden eteen kaksi Atoksen ratsua.

"Blaisois, tämä kirje tulee varakreivi de Bragelonnelle. Sanot kaikille, että olen lähtenyt Pariisiin. Uskon talon hoitoosi, Blaisois."

Kahta tuntia ei ollut vielä kulunut siitä kun Blaisois oli nähnyt herransa ratsastavan Pariisia kohti. Silloin pysähtyi komealla papurikolla saapunut herrasmies ristikkoportin eteen ja kutsui kaikuvalla luikkauksella tallirenkejä, jotka puutarhatyöläisten kanssa vielä piirittivät Blaisoisia, kartanon palvelusväen vasituista pakinanpitäjää. Tuo Blaisoisiille epäilemättä tuttu hoilaus sai hänet kääntämään päänsä, ja hän huudahti: "Herra d'Artagnan!… Rientäkää joutuin avaamaan hänelle!"

Kahdeksan silmänpalvelijan parvi säntäsi portille, joka avautui kuin höyhenistä tehtynä, ja jokainen hyöri ympärillä mitä suurinta kohteliaisuutta osoitellen, sillä tiedettiinhän, millä tavoin talon isännällä oli tapana vastaanottaa tätä ystäväänsä, — sellaisiin havaintoihin on palvelija aina terävänäköinen.

"Ah", virkkoi d'Artagnan suopeasti hymyillen, keinuessaan jalustimella maahan laskeutuakseen, "missä rakas kreiviseni on?"

"Ka, nähkääs nyt sitä ikävyyttä, monsieur!" pahoitteli Blaisois; "ja kyllä siitä kreivikin tulee kovasti pahalle mielelle, kun saa kuulla teidän käyneen täällä. Sattumalta kreivi tuli ratsastaneeksi pois juuri pari tuntia sitten."

"Olipa menneeksi", hän sanoi, "huomaan sinun yhä puhuvan äidinkielemme parasta lajia, — saatkin antaa minulle luennon kieliopissa ja hyvissä puheentavoissa, sillaikaa kun odotan herrasi paluuta."

"Se on mahdotonta, monsieur", väitti Blaisois; "joutuisitte odottamaan liian kauan."

"Eikä huomenna, monsieur, eikä ylihuomenna. Herra kreivi on lähtenyt matkalle."

"Monsieur, se on silkkaa totta. Kreivi kunnioitti minua talonsa uskomisella hoitooni ja lisäsi käskevällä, mutta samalla niin säveällä äänellään, — vaikka minullehan se on yhtä kaikki: 'Sanot minun lähteneen Pariisiin.'"

"Kas vain!" huudahti d'Artagnan; "koska hän on matkalla Pariisiin, niin en tahdokaan muuta tietää. Siitä sinun olisi pitänyt aloittaa, tomppeli… Hänellä on siis kahden tunnin etumatka?"

"Suvaitseeko monsieur kuunnella minua hetkisen?" virkkoi Blaisois hiljaa, nykäisten hevosta ohjaksista.

"No, herra Grimaud tietää aina, minne isäntämme lähtee, ja hän oli luvannut minulle ensi kerralla Pariisiin lähdettäessä ottaa viedäkseen minulta hiukan rahaa vaimolleni."

"Minulla oli; hän oli täältä päin kotoisin. Mutta kreivin mielestä hän oli liian suulas, niin että minä lähetin hänet Pariisiin. Toisinaan se tuntuu kiusalliselta, mutta toisin ajoin se on hyvin mieluistakin."

"Kyllä ymmärrän, mutta jatkahan: et siis luule, että kreivi on menossa
Pariisiin?"

"En, monsieur, sillä silloin Grimaud olisi syönyt sanansa, heittäytynyt valapatoksi, ja sehän on mahdotonta."

"Sehän on mahdotonta", toisti d'Artagnan mietteissään, sillä hän oli tullut täydellisesti varmaksi. "Hyvä on, kunnon Blaisois, kiitos."

"Kuulehan, sinä tiedät, että minä en ole utelias… Minulla olisi tärkeätä asiaa herrallesi, — etkö voisi… pikku sanasella… sinä kun puhut niin osuvasti, — antaa minulle hiukan vihjausta… tavukin riittää… kyllä arvaan muun."

"Kautta kunniani, monsieur, en voi… Minulla ei ole mitään tietoa kreivin matkan tarkoituksesta. Ovilla kuunteleminen on minulle vastenmielistä, ja se on sitäpaitsi täällä kiellettyä."

"Hyvä ystävä", tuumi d'Artagnan, "sepä oli minulle kehno alku. No, eipä väliä, — tiedäthän ainakin, milloin kreivi tulee takaisin?"

"Perhana hänen liukkaan kielensä periköön!" murisi d'Artagnan.
"Maalaiskollo on paljon parempi suorine puheineen!… Hyvästi!"

Hän loi viimeisen silmäyksen maahoviin, käänsi hevosensa ja ratsasti pois ilmaisematta ulkonaisesti mitään närkästystä tai hämiä.

"Katsotaanpa", hän alkoi järkeillä, "olikohan Atos kotona?… Ei, kaikki laiskurit, jotka seisoskelivat pihalla käsivarret ristissä, olisivat ahertaneet otsansa hiessä, jos heidän isäntänsä olisi voinut heidät nähdä. Atos matkalla?… se on käsittämätöntä. Oh, hitto, tämäpä kovin salaperäistä!… Mutta oikeastaan ei hän olekaan se mies, jota kaipasin. Minä tarvitsen viekasta, kärsivällistä sielua. Ah, Melunissa tapaan apurin, tietämässäni pappilassa. Neljänkymmenen viiden lieuen taival — puolenviidettä päivän matka! No, sää on kaunis ja minä olen vapaa. Lähtekäämme liikkeelle vain."

Ja hän kannusti hevosensa raviin, suunnaten kulkunsa Pariisia kohti.
Neljäntenä päivänä hän ehti Meluniin.

D'Artagnan ei juuri koskaan kysellyt tietä tai muitakaan tavallisia tietoja. Sellaisissa seikoissa, milloin ei saattanut tulla kysymykseen aivan suuri erehdys, hän yleensä luotti terävänäköisyyteensä, kolmenkymmenen vuoden kokemukseen ja taattuun tottumukseen, jolla hän etsi opastustaan talojen ulkonäöstä niinkuin ihmistenkin kasvoista.

Melunissa d'Artagnan heti löysi pappilan, kodikkaan, valkoiseksi laastitun tiilirakennuksen, jonka räystäille kiipeili villejä viiniköynnöksiä ja päätykulmausta koristi kivestä veistetty risti. Alakerran salista kuului melua tai oikeastaan äänten hälinää, joka muistutti linnunpoikasten piipatusta näiden juuri untuvissaan rikottua munankuorensa. Muuan ääni tavasi selvästi aapista. Karkea ja samalla kimakka ääni torui mellastajia ja oikoi lukevan virheitä.

D'Artagnan tunsi tuon äänen, ja kun ikkuna oli auki, hän kumartui satulassaan köynnösten lehvien ja punaisten varsien lomasta karjaisemaan:

Lyhytkasvuinen, paksu, leveänaamainen mies, jonka päälakea koristi tonsuurin[19] jäljittelyksi leikattu kiehkura lyhyttä, harmaata tukkaa, osittaisena verhonaan vanha, mustasta sametista tehty patalakki, nousi d'Artagnanin puhuttelun kuullessaan. Nousi ei ole sattuva sana, vaan poukkosi. Bazin tosiaan hypähti ylös vetäen mukanaan pientä jakkaraansa, jota lapset tahtoivat temmata häneltä rajummilla rynnäköillä kuin kreikkalaiset pyrkiessään valtaamaan Patrokloksen ruumista troijalaisilta. Eikä Bazin ainoastaan hypähtänyt, vaan myöskin pudotti toisesta kädestä aapisen ja toisesta patukan.

"Niin, minä juuri. Missä on Aramis… ei, chevalier d'Herblay… ei erehdyn taaskin, — kenraalivikaari?"

"Mutta mistä tulettekaan", sanoi Bazin jokseenkin vähäistä kunnioitusta osoittaen, "kun ette sitä tiedä?"

"Hyvä Bazin, me pakanat, me miekkamiehet olemme kyllä selvillä, milloin joku pääsee everstiksi tai kenraaliksi taikka Ranskan marskiksi; mutta kun jostakusta tulee piispa, arkkipiispa tai paavi, niin lempo minut korjatkoon, jos sellainen uutinen saapuu meidän korviimme ennen kuin kolme neljäsosaa maapallosta on ehtinyt käyttää sitä hyödykseen."

"Hiljaa, hiljaa!" varoitti Bazin kauhuissaan; "älkää turmelko näitä pienokaisia, joiden mieleen yritän juurruttaa niin hyviä periaatteita."

Lapset olivat tosiaan piirittäneet d'Artagnanin, ihaillakseen hänen ratsuaan, isoa miekkaansa, kannuksiaan ja sotaista ryhtiänsä. Enimmin he kuitenkin ihailivat hänen mahtavaa ääntänsä, joten hänen sadatuksensa kajahdettua koko koulu kertasi: "lempo minut korjatkoon!" kamalassa naurun, riemastuksen ja tömistelyn pauhussa, joka suuresti huvitti muskettisoturia ja sai vanhan kasvattajan ihan menettämään malttinsa.

"Siivolla!" huusi hän; "vaietkaa toki, villityt!… Kas niin tuskin olette täällä, herra d'Artagnan, kun jo kaikki hyvät periaatteeni lentävät tiehensä… Teidän mukananne tulee epäjärjestys kuten tavallista… Baabel uudistuu!… Voi, hyvä Jumala, millaisia ryökäleitä!"

Ja arvoisa Bazin huiteli oikealle ja vasemmalle iskuja, jotka nostivat koululaisten melun kaksinkertaiseksi, vaikka muuttaen nuottia.

"Niinkö luulet?" sanoi d'Artagnan, ja hänen hymynsä karmi Bazinin selkäpiitä.

"Monseigneur saarnasi joka sunnuntai herra yli-intendentin luona
Vauxissa, ja sitäpaitsi he metsästivät yhdessä!"

"Ja monseigneur valmisti usein selityksensä — saarnansa, piti sanomani, — herra yli-intendentin kanssa."

"Hän on oikeassa", myönsi d'Artagnan itsekseen, katsellessaan rakennusta, jonka ulkopuoleltakin huomasi tyhjäksi.

"Oh, eipä sitten ole mennyt aikaa hukkaan! Aramis ei ole vielä voinut tarvita minua. Mutta kuulehan, Bazin, mikset sinä ole seurannut sielunpaimentasi?"

"No", vastasi Bazin mahtipontisesti, "nyt monseigneurin tultua piispaksi saan piankin vihkimisen tai ainakin erivapautuksen."

"Selvästikin", tuumi d'Artagnan itsekseen, "on mahdoton urkkia näiltä ihmisiltä mitään. Toimita minulle ruokaa, Bazin."

"Kuulepas, sinä tekopyhä junkkari, keneksi minua luuletkaan?" sanoi muskettisoturi; "jos sinä, joka olet lakeija, luulet saavasi erivapautuksen rikosten tekemiseen, niin miksei minulla, piispasi ystävällä, olisi erivapautusta lihan syömiseen vatsani vaatimusten mukaisesti! Ole nyt säädyllinen minua kohtaan, Bazin, muutoin minä, kautta taivaan, teen valituksen kuninkaalle, ja silloin et enää ikinä pääse ripittämään. Tiedäthän, että piispojen nimittäminen kuuluu kuninkaalle, joten minä olen voimallisin."

Bazin kääntyi käskemään vanhimman koululaisensa ilmoittaa keittäjättärelle. Sillävälin d'Artagnan tarkasteli pappilaa.

"Pyh", virkkoi hän halveksivasti, "jokseenkin huononpa asunnon monseigneur toimitti täällä hänen korkea-arvoisuudelleen."

Luutnantti olisi kenties jatkanut väittelyä ja puolustanut Louvren etevämmyyttä, mutta samassa hän huomasi, että hänen hevosensa seisoi vielä sidottuna portaitten kaidepuuhun.

"Hitto!" hän sanoi; "pidä toki huolta ratsustani. Isännälläsi, piispalla, ei ole noin komeata elukkaa tallissaan."

"Yli-intendentti on lahjoittanut hänelle omasta tallistaan neljä, joista yksi ainoa vastaa neljää sellaista kuin teidän."

Veri tulvahti d'Artagnanin kasvoihin. Hänen sormensa syyhyvät, ja hän katseli jo, mihin kohtaan Bazinin pääkalloa hän antaisi nyrkkinsä pudota. Mutta se puuska meni ohi. Harkinta palasi, ja d'Artagnan tyytyi sanomaan:

"Voi turkanen, olipa hyvä, että erosin kuninkaan palveluksesta! Sanohan minulle, arvoisa Bazin", hän lisäsi, "kuinka paljon herra yli-intendentillä on muskettisotureita?"

"Rahoillaan hän saa niin monta kuin koko valtakunnasta löytyy", vastasi Bazin lyöden kirjansa kiinni ja lähettäen lapset kotiin tukevilla patukan läimäyksillä.

Ja kun hänelle samassa ilmoitettiin, että pöytä oli katettu, seurasi hän keittäjätärtä, joka johti hänet ruokasaliin, missä illallinen odotti.

"Luulenpa tosiaan", tuumi d'Artagnan pureskellessaan kaikin leukavoimin eteensä asetettua siivekästä, jota oli nähtävästi unohdettu lihottaa, "luulenpa tosiaan tehneeni virheen siinä, etten heti hakenut tuolta herralta palveluspaikkaa. Yli-intendentti näkyy olevan oikea mahtimies. On totinen tosi, että me hoviväki emme tiedä mitään; auringon säteet sokaisevat meidät näkemästä suuria kiintotähtiä, jotka ovat nekin aurinkoja, hiukan etäämpänä maapallostamme vain, siinä kaikki."

Ajan kuluksi ja totutun järjestelmänkin perusteella juttelutti d'Artagnan hyvin mielellään kaikkia ihmisiä asioista, jotka herättivät hänen harrastustaan. Parastaan hän nyt pani mestari Bazininkin suhteen, mutta se oli aivan hukkatyötä: Bazin oli puolestaan varuillaan, ja paitsi väsyttävää ja ylenpalttista valtiorahaston yli-intendentin ylistelyä hän ei suonut d'Artagnanin uteliaisuudelle muuta tyydytystä kuin mauttomia typeryyksiä. Jokseenkin huonolle tuulelle joutuneena d'Artagnan senvuoksi heti ateriansa päätyttyä pyysikin päästä suoraa päätä levolle.

Bazin vei hänet varsin yksinkertaiseen huoneeseen, jossa oli jokseenkin kehno vuode, mutta d'Artagnan ei ollut vaatelias. Hänelle sanottiin, että Aramis oli vienyt mukanaan yksityisten huoneittensa avaimet, ja se ei häntä ihmetyttänyt, kun hän tiesi Aramiin järjestyksenharrastajaksi, jolla yleensä oli paljonkin kätkettävää asunnossaan. Niinpä d'Artagnan kävikin käsiksi makuusijaan yhtä urheasti kuin äsken kananpoikaseen, vaikka edellinen tuntui verrattain kovemmalta, ja kun hänellä oli yhtä hyvä unensaanti kuin ruokahalukin, ei hän nukahtaakseen tarvinnut juuri enempää aikaa kuin oli käyttänyt paistinsa viimeisen luun imemiseen.

Sitten kun hän ei enää ollut kenenkään palveluksessa, hän oli päättänyt nukkua yhtä sikeästi kuin ennen herkästi; mutta niin lujana kuin hän tahtoikin pysyä päätöksessään, hän heräsi kuitenkin keskellä yötä vaunujen jyrinään ja ratsastavien lakeijain tömistelyyn. Äkillinen loimu valaisi hänen kamarinsa seiniä; hän hyppäsi vuoteelta paitasillaan ja juoksi ikkunaan.

"Olisikohan kuningas tulossa takaisin?" kummasteli hän silmiänsä hieroen; "sillä tuollapa on saattue, joka voi kuulua ainoastaan kuninkaalliselle henkilölle."

"Eläköön herra yli-intendentti!" huusi tai oikeammin kirkui alakerran ikkunasta ääni, josta hän tunsi Bazinin; tämä huiskutti nenäliinaa ja piteli isoa kynttilää toisessa kädessään.

D'Artagnan näki hahmon, joka näytti loistavaan asuun puetulta henkilöltä, kumartuvan ulos etumaisten kaleesien ovesta; samoista vaunuista helähteli naurua, varmaankin Bazinin omituisesta käyttäytymisestä aiheutuneena, ja se iloinen häly kuului vielä, kun nopeasti kiitävä kulkue oli jo katoamassa näkyvistä.

"Minun olisi pitänyt heti älytä", tuumi d'Artagnan, "että siinä ei kulkenut kuningas; hänen lähellään ei naureta niin sydämellisesti. Hei, Bazin!" hän huusi naapurilleen, joka roikkui ulkona ikkunasta nähdäkseen vaunut mahdollisimman kauan; "kuule, mikä tuossa meni?"

"Hohoi", huokasi d'Artagnan, "mitä sanoisikaan herra de Mazarin, jos hän kuulisi tämän?"

Hän laskeusi jälleen levolle syvissä mietteissä ja kysyi itseltään, mistä johtui, että Aramiilla oli aina valtakunnan mahtavin suojelijanaan.

"Olleeko hänellä parempi onni kuin minulla, vai lienenkö minä tyhmempi kuin hän? Joutavia!"

Tällä sanalla d'Artagnan nyt viisaaksi käytyään lopetti kaikki mietelmänsä. Varemmin hän oli sanonut: Mordioux!, joka oli kannuksen isku; mutta nyt hän oli vanhentunut ja murahteli järkeilevästi: Joutavia! kaikkien mielenkuohujen pidäkkeeksi.

Tultuaan täydellisesti varmaksi kenraalivikaari d'Herblayn poissaolosta ja siitä, että hänen ystävänsä ei oleskellut Melunin lähistölläkään, d'Artagnan erosi Bazinista kaipuutta, loi salavihkaisen silmäyksen Vauxin uhkeaan linnaan, jonka kasvava loisto sittemmin tuotti sille häviön, ja puristi huulensa yhteen kuin aavistellen ja epäillen kaikenlaista. Papurikkoaan kannustaen hän sitten virkkoi itsekseen:

"No niin, Pierrefondsissa minä sentään tapaankin parhaan miehen ja parhaat rahavarat. Muuta en tarvitsekaan, kun minulla on omasta takaa aatos valmiina."

Säästämme lukijoiltamme d'Artagnanin matkan arkiaikaiset tapaukset; kolmannen päivän aamuna hän päätyi Pierrefondsiin. Hän oli ratsastanut Nanteuil-le-Haudouinin ja Crécyn kautta. Etäältä hän näki Orléansin Ludvigin linnan, jota nyt vanha portinvartija kaitsi kruunulle kuuluvana kiinteimistönä. Se oli noita ihmeellisiä keskiajan kartanoita, joissa muurit ovat kaksikymmentä jalkaa paksuja ja tornit kohoavat sadan jalan korkeuteen.

D'Artagnan kulki pitkin muurien vierustaa, mitteli torneja katseillaan ja laskeusi laaksoon. Kaukana kohosi nyt edessäpäin Portoksen linna laajan lammen partaalta ja kauniin metsän suojasta. Meillä on jo ollut kunnia kuvata sitä lukijoillemme;[20] mainitsemmekin sen nyt vain ohimennen. Kauneista puista, toukokuun auringon kultaamista ruohokunnaista ja etäälle Compiègneen päin ulottuvasta pitkästä metsikköjonosta d'Artagnanin katse piankin siirtyi isoon, pyörillä liikkuvaan laatikkoon, jota kaksi lakeijaa veti ja kaksi työnsi. Laatikosta paistoi vihreälle ja kullalle hohtava möhkäle, jota siten lykkien ja kiskoen kuljetettiin reheviä puistokujia pitkin. Kaukaa katsoen se oli ihan muodoton eikä johtanut mieleen kerrassaan mitään; lähempää se näytti viheriäiseen kankaaseen verhotulta kultavanteiselta tynnyriltä; vielä lähempänä se osoittausi mieheksi tai oikeammin ruhoksi, jonka alaosa laatikossa leviten täytti sen kokonaan. Ja sitten tämä mies ilmeni Mousquetoniksi, — Mousquetoniksi valkotukkaisena ja punanaamaisena kuin ilvenäytelmän Pulcinello.

"Ai!" vastasi lihakasa; "ai, mikä onni, mikä ilo! Saada nähdä herra d'Artagnan!… Seisahtukaa, vintiöt!"

Viime sanat lausuttiin vetäville ja työntäville lakeijoille. Laatikko pysähtyi, ja sotilaallisen säntillisesti kaikki neljä palvelijaa ottivat yhtaikaa kultanauhaisen hatun päästänsä ja asettuivat riviin laatikon taakse.

"Oi, hera d'Artagnan", päivitteli Mousqueton, "en voi enää syleillä polvianne! Minusta on tullut raajarikko, niinkuin näette."

"Ei, monsieur, vanhuuden syytä se ei ole, vaan se tulee rasituksista ja huolista."

"Huolista? Teilläkö olisi huolia, Mousqueton?" kummasteli d'Artagnan ratsastaen laatikon ympäri; "mitä puhuttekaan, hyvä ystävä! Jumalan kiitos, tehän olette vankka kuin kolmensadan vuoden vanha tammi!"

"Sepä kiittämätöntä! Ja kuitenkin näytte ravitsevan niitä hyvin,
Mousqueton."

"Kyllähän, — ei niillä ole puutetta ollut", myönsi Mousqueton huoaten. "Olen aina tehnyt kaiken voitavani ruumiini hyväksi; minä en ole itsekäs."

"Pyrkineekö Mousquetonkin parooniksi, kun hän noin huokailee?" ajatteli d'Artagnan.

"Hyväinen aika, monsieur", virkkoi Mousqueton tempautuen irti tukalasta mietiskelystä, "kylläpä parooni ilahtuu kuullessaan, että olette ajatellut häntä!"

"Kunnon Portos!" huudahti d'Artagnan; "kovin tekeekin mieleni syleillä vanhaa kumppania!"

"Ah, sen minä varmasti mainitsen hänelle kirjoittaessani", lupasi
Mousqueton heltyneenä.

"Jo nyt otti lempo!" kirosi muskettisoturi jalkaa polkien; "minua ei lykästä ollenkaan! Ja Portos kun ei juuri liikahdakaan kotoa!"

"Se tapahtui seuraavasti, herra d'Artagnan. Herra d'Herblay kirjoitti monseigneurille…"

"Niin hoppuisen kirjeen, monsieur, että täällä kaikki sekosi mullin mallin."

"Kertokaa, kertokaa, rakas ystävä", vilkastui d'Artagnan, "mutta toimittakaa ensin nämä herrat loitommalle."

Mousqueton ärjäisi: "Pois, tolvanat!" niin voimakkain keuhkoin, että niiden hengähdys olisi sanoittakin riittänyt peräännyttämään lakeijat. D'Artagnan istuutui laatikon aisalle ja heristi korviaan.

"Monsieur", sanoi Mousqueton, "monseigneur siis sai kirjeen kenraalivikaari d'Herblaylta. Siitä on nyt kahdeksan tai yhdeksän päivää; se tapahtui maalaishuvitustemme päivänä… aivan oikein, siis viime viikon keskiviikkona."

"Niin, monsieur. Tällä herttaisella tienoolla on niin monenlaista hauskutusta tarjona, että siitä alkoi olla meillä ihan kiusaa. Senvuoksi meidän täytyi laatia säännöllinen huvittelujako."

"Siitäpä tunnen Portoksen järjestyshalun! Ei olisi minun mieleeni juolahtanut sellaista aatosta. Tosin ei minulla olekaan huvituksia rasittamaan asti."

"Vähät siitä, onhan meillä aikaa, — ja te muuten puhelettekin niin sattuvasti, hyvä Mousqueton, että teitä kuuntelee oikein mielikseen."

"On kyllä totta", myönsi Mousqueton, ja hänen tyytyväinen ilmeensä oli tunnustuksena hänelle tehdystä oikeudesta, "on kyllä totta, että minä olen paljon kehittynyt paroonin seurassa."

"Olen kärsimätön kuulemaan huvittelujakoanne, Mousqueton; tahdon tietää, olenko saapunut otollisena päivänä."

"Voi herra d'Artagnan", virkkoi Mousqueton murheellisesti, "monseigneurin lähdettyä ovat kaikki huvituksemme rauenneet!"

"Sunnuntaisin meillä on uskonnollisia virkistyksiä. Monseigneur menee kuulemaan messua, käy Herran ehtoollisella ja kuuntelee kotisaarnaajansa hengellisiä puheita ja opetuksia. Se ei kyllä ole kovinkaan hauskaa, mutta me odotamme hänen sijalleen Pariisista karmeliittimunkkia, jolla kuuluu olevan oivallinen ulosanti; hän kai pitää meidät valveilla, sillä nykyinen kotisaarnaajamme vaivuttaa meidät aina uneen. Sunnuntaisin siis uskonnollista virkistäytymistä. Maanantai on maailmallisten huvitusten päivä."

"Kah, kah!" tokaisi d'Artagnan; "mitä tarkoitattekaan niillä,
Mousqueton? Antakaa kuulla hiukan maailmallisista huvituksista."

"Monsieur, maanantaisin antaudumme maailman yhteyteen. Me vastaanotamme vieraita ja käymme vieraisilla; soitetaan luuttua, tanssitaan, sepitellään loppusointuisia sutkauksia, sanalla sanoen uhrataan hiukan suitsutusta naisten kunniaksi."

"Istu ja pala! Tuohan on kerrassaan hienoa seuraelämää", kehaisi muskettisoturi, jonka täytyi ottaa avukseen poskilihaksiensa koko voima, taltuttaakseen suunnattoman naurunhalunsa.

"Kas vain!" virkahti d'Artagnan; "ja millaisia? Kuvailkaa niitä minulle hiukan, hyvä Mousqueton."

"Monseigneur on ostanut pallokartan, jonka näytän teille; se täyttää ison tornin muun sisuksen, kun hän on teettänyt pallokartan yläpuolelle lehterin, — siellä on pikku nyörejä ja messinkilankoja, joihin aurinko ja kuu ovat ripustetut. Tuo kaikki kieppuu, ja se on kovasti kaunista. Monseigneur näyttää minulle kaukaisia meriä ja maita; me olemme kuitenkin päättäneet, ettemme milloinkaan matkusta sellaisiin paikkoihin. Se on peräti mielenkiintoista."

"Maalaishuvituksia, niinkuin minulla jo oli kunnia mainita teille, herra chevalier. Tarkastelemme paroonin lampaita ja vuohia; annamme paimenettarien tanssia ruokopillien ja paimenhuilujen säestyksellä, niinkuin sanotaan eräässä kirjassa, joka monseigneurilla on kirjastossaan. Paimenlauluja on sen nimi. Tekijä kuoli tuskin kuukausi sitten."

"Aivan oikein, Racan. Mutta ei siinä kaikki. Me ongimme pikku kanavasta, ja sitten syömme päivällistä kukkaseppele päässä. Sellainen on keskiviikon ohjelma."

"Hiisi vieköön, eipä ole keskiviikko saanut huonoa osaa!" arveli d'Artagnan. "Entä torstai, — mitä voikaan jäädä torstaiparalle?"

"Ei sekään ole huonosti varattu, monsieur", sanoi Mousqueton hymyillen. "Torstaina meillä on olympialaiset kisat. Voi, se on muhkeata, monsieur! Me toimitamme tänne kaikki paroonin nuoret alustalaiset ja panemme heidät heittämään kiekkoa, painimaan, juoksemaan. Monseigneur ei enää juokse, enkä minäkään. Mutta monseigneur heittää kiekkoa riuskemmin kuin kukaan. Ja kun hän iskee nyrkillään… voi onnetonta!"

"No, monsieur, hänen oli pakko luopua nyrkkeilykintaasta. Hän murskasi päitä, niukahdutteli leukapieliä, ruhjoi rintakehiä. Nyrkkeily on ihanaa urheilua, mutta kukaan ei enää tahtonut ruveta hänen vastakumppanikseen."

"Oh, monsieur, vankempi kuin koskaan. Monseigneurin alaraajat ovat alkaneet osoittaa heikkenemisen oireita, sen myöntää hän itse; mutta voima kerääntyy sitä enemmän käsivarsiin, niin että…"

"Paremminkin, monsieur, — hän hajoittaa muureja. Viimeksikin illastettuaan erään vuokratilallisensa luona — te tiedätte, kuinka kansanomainen ja suopea monseigneur on — hän huvikseen yritti nyrkiniskua muuriin. Muuri luhistui, katto sortui alas ja kolme miestä ja muuan akka sai surmansa."

"Oh, monseigneur sai vain muutamia naarmuja päähänsä. Me hautelimme nirhamia vedellä, jota nunnat meille antavat. Mutta nyrkissä ei jälkeäkään."

"Hornaan koko olympialaiset kisat! Niiden täytyy käydä kalliiksi, sillä lesket ja orvot joka tapauksessa…"

"Heille annetaan eläke, monsieur; kymmenesosa monseigneurin tuloista on varattu siihen tarkoitukseen."

"Perjantai on sitten jalojen ja sotaisten huvitusten päivä. Me metsästämme, miekkailemme, opetamme haukkoja, kesytämme hevosia. Lauantaisin on henkisten huvitusten vuoro: silloin kehitämme kaunoaistiamme, tutkistelemme monseigneurin tauluja ja kuvapatsaita, vieläpä kirjoittelemme ja piirtelemme; lopuksi laukaisemme monseigneurin kanuunat."

"Hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "herra du Vallonilla on tosiaan sukkelin ja herttaisin mielenlaatu mitä tunnen, mutta yhden huvituslajin te sentään näytte unohtaneen."

"Ah, monsieur, sellaisia huvituksia ei oteta lukuun; niitä meillä on joka päivä."

"Kunnon Mousqueton", aloitti d'Artagnan jälleen, "suokaa anteeksi, olen siinä määrin syventynyt viehättävään selitykseenne, että olen unohtanut keskustelumme pääkohdan, nimittäin mitä kenraalivikaari d'Herblay on voinut kirjoitta isännällenne."

"Se on totta, monsieur", sanoi Mousqueton, "huvitukset ovat kääntäneet mielemme pois asiasta. No niin, monsieur, näin se kävi."

"Aivan; silloin tuli kirje, jonka monseigneur sai minun kädestäni. Olin jo tuntenut käsialan."

"Ei, monsieur, kirjeessä oli ainoastaan seuraavat sanat:, 'Rakas Portos, matkalle, jos tahdot päästä perille ennen kuin Equinoctium[21] tulee. Odotan sinua.'"

"Saakeli!" äännähti d'Artagnan mietteissään; "näyttää olleen kova kiire."

"Sen uskon! Ja monseigneur lähtikin heti samana päivänä kirjurinsa kanssa, yrittääkseen ehtiä ajoissa perille."

"Toivottavasti. Monseigneur, joka on korskea luonteeltaan, niinkuin tiedätte, monsieur, hoki herkeämättä: Tuhannen pentelettä, kukahan se Equinoctium onkaan? Mutta: pitää sillä paholaisella olla hyvä ratsu, jos hän minun edelläni kerkiää."

"Olen siitä varmakin. Olkoon tuo toinen kuinka rikas hyvänsä, ei hänellä kuitenkaan voi olla niin ravakoita ratsuja kuin monseigneurilla!"

D'Artagnan hillitsi naurunhalunsa, olletikin kun Aramiin kirjeen lyhytsanaisuus antoi hänelle paljon miettimistä. Hän seurasi Mousquetonia tai oikeastaan Mousquetonin laatikkoa linnaan; siellä hän istuutui ylellisesti katetun pöydän ääreen, häntä palveltiin kuin kuningasta. Mutta hän ei saanut urkituksi mitään Mousquetonilta; uskollinen palvelija pusersi itkua kuinka paljon hyvänsä, mutta siinä kaikki.

Nukuttuaan yönsä oivallisella vuoteella d'Artagnan aprikoitsi kauan Aramiin kirjeen merkitystä ja vaivasi päätänsä arvatakseen, mitä yhteyttä päiväntasauksella saattoi olla Portoksen asioiden kanssa. Mutta kun hänen mieleensä ei juolahtanut mitään järjellistä selitystä, jollei mahdollisesti ollut kysymyksessä joku piispan rakkausseikkailu, johon tarvittiin vuoden valoisimpia öitä, jätti d'Artagnan Pierrefondsin yhtä tyhjin toimin kuin Melunin ja sitä ennen kreivi de la Fèren kartanon. Lähtö tapahtui kuitenkin jonkunlaisen raskasmielisyyden vallassa, jota saattoi täydellä syyllä pitää jokseenkin huonoimpana mielialana, mihin d'Artagnanin oli mahdollinen joutua. Alla päin ja tuijottavin katsein hän antoi säärtensä riippua hevosen kupeilla ja virkkoi itsekseen tuollaiseen epämääräiseen unelmoimiseen antautuneena, joka usein kohoaa korkeimpaan kaunopuheisuuteen:

"Ei enää ystäviä, ei tulevaisuutta, ei mitään! Voimani ovat murtuneet niinkuin vanhan ystävyytemme siteet ratkenneet! Vanhuus tulee kylmänä ja järkkymättömänä; se käärii suruharsoonsa kaikki, mikä nuoruudessani levitti hohdetta ja tuoksua, ja sitten se heittää tämän rakkaan taakan hartioilleen ja vie sen kantajinensa kuoleman pohjattomaan kuiluun."

Gascognelaisen sydän vavahti, niin urhea ja karaistunut kuin hän olikin kaikkia elämän vastuksia kestämään, ja hetkisen näyttivät hänestä pilvet mustilta ja maa liukkaalta ja saviselta kuin kirkkotarha.

"Minne menenkään?" mietti hän; "mitä voin tehdä? Yksinäni… ypö yksinäni, ilman perhettä, vailla ystäviä… Joutavia!" hän huudahti äkkiä.

Ja hän iski molemmat kannuksensa hevosen kupeisiin. Ratsu ei ollut havainnut mitään apeuden syytä Pierrefondsin runsaassa appeessa, vaan käytti lupaa virkeytensä osoittamiseen nelistyksellä, joka yhteen menoon katkaisi kahden lieuen taipaleen.

Luutnantti laskeusi ratsailta Rue des Lombardsin varrella myymälän edustalla, jolla kylttinsä mukaan oli nimenä Kultainen Huhmar. Muuan hyvännäköinen mies, joka valkoisella esiliinalla suojeltuna siveli harmaita viiksiään täyteläisellä kädellä, huudahti ilosta, nähdessään papurikon.

"Pian joku ottamaan hoitoonsa herra d'Artagnanin hevonen", huusi Planchet, "toinen laittamaan hänelle huone kuntoon ja kolmas toimittamaan illallista!"

"Kiitos, Planchet! Hyvää päivää, pojat!" sanoi d'Artagnan touhuaville puotilaisille.

"Sallinette minun ensin toimittaa valmiiksi tämän lähetyksen kahvia, siirappia ja rusinoita?" puolusteli Planchet; "ne tulevat herra yli-intendentin keittiöön."

"Aterioitkaamme kahden kesken", esitti d'Artagnan; "minulla on puhuttavaa sinulle."

Planchet silmäili entistä isäntäänsä merkityksellisesti. "Rauhoitu, ei minulla mitään ikävää ole sanottavana", lisäsi d'Artagnan.

Ja Planchet hengitti jälleen, samalla kun d'Artagnan huolettomasti istuutui myymälässä korkkiläjälle ja ryhtyi tarkastelemaan ympäristöänsä. Puoti oli hyvin varustettu; siellä tuoksuivat inkivääri, kaneli ja survottu pippuri, joka sai d'Artagnanin aivastamaan.

Puotipalvelijat olivat mielissään niin kuuluisan soturin läheisyydestä, — muskettiväen luutnantin, joka kuului kuninkaan lähimpään seurapiiriin; he alkoivat puuhata silmittömän innokkaasti ja palvella ostelijoita niin ylimielisen rivakasti, että monikin närkästyi.

Planchet keräsi rahoja kassaan ja keskeytti tilinpitoaan tuon tuostakin virkkaakseen jonkun kohteliaisuuden vanhalle herralleen. Planchet käytti yleisöänsä kohtaan sellaisen varakkaan kauppiaan lyhyttä puheenlaatua ja ylpeätä tuttavallisuutta, joka palvelee kaikkia eikä ole kenestäkään riippuvainen. D'Artagnanissa tämä havainto herätti tyytyväisyyttä, jonka aihe piankin selviää. Hän näki illan vähitellen pimenevän, ja lopulta Planchet vei hänet erääseen toisen huonekerran kamariin, jossa oli varsin siististi katettu kahdelle hengelle pöytä paalien ja laatikoiden keskelle.

D'Artagnan käytti lyhyttä valmisteluhetkeä silmätäkseen läheltä Planchetin ulkomuotoa, jota hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen. Älykäs Planchet oli lihonut, mutta hänen kasvonsa eivät olleet pöhistyneet. Hänen vilkkaat silmänsä pälyivät yhä nopsina syvissä kuopissaan, ja pyylevyys, joka yleensä tasoittaa kaikki ihmiskasvojen luonteenomaiset piirteet, ei ollut vielä koskenut ulkoneviin poskipäihin — viekkauden ja voitonpyynnin tunnusmerkkeihin — eikä terävään leukaan, joka ilmaisi nokkeluutta ja sitkeyttä. Planchet vallitsi yhtä majesteettisesti ruokailuhuoneessaan kuin myymälässäänkin. Hän tarjosi herralleen yksinkertaisen, mutta pariisilaiseen tapaan valmistetun aterian: uunipaistia vihanneksien kera, salaattia ja omasta puodista noudettua jälkiruokaa. D'Artagnan näki mielihyväkseen, että maustekauppias oli kaivanut esille pullon sitä anjouviiniäkin, joka oli ollut d'Artagnanin mielijuomaa hänen koko elämänsä ajan.

"Entiseen aikaan minä join teidän viiniänne, monsieur", virkkoi
Planchet suopeasti hymyillen; "nyt on minulla onni tarjota teille."

"Ja toivoakseni saan, Jumalan kiitos, vielä kauan maistella tätä,
Planchet, sillä nyt minä olen vapaa."

"Entä kuningas?" huudahti Planchet, joka ei voinut käsittää, kuinka kuningas tulisi toimeen ilman d'Artagnanin kaltaisen miehen palveluksia.

"Kuningas saa etsiä muulta taholta… Mutta nyt olemme syöneet hyvän illallisen, sinä olet hyvällä tuulella, Planchet, herätät minussa halua luottamuksiin; avaahan siis korvasi."

Ja enemmän suoramielisesti kuin veitikkamaisesti hymyillen Planchet avasi pullon valkoista viiniä.

"Pääni on nyt vapaasti käytettävissäni, ja minä aion säästellä sitä enemmän kuin koskaan. Puhelkaamme ensin raha-asioista… Miten on pääomamme laita?"

"Asiat ovat oivallisella kannalla, monsieur. Teiltä saamani kaksikymmentätuhatta livreä ovat yhä sijoitettuina liikkeeseeni ja tuottavat yhdeksän prosenttia. Kun maksan teille seitsemän, saan voittoa siis teidänkin osuudestanne."

"Ka, enpä erittäin. Kaikki ihmiset tahtovat nyt uskoa varojansa hoitooni. Minä laajennankin liikettäni."

"Toimittelen hiukan pankkiasioita… ostelen pulaan joutuneiden ammattitoverieni varastoja, lainailen rahoja niille, jotka ovat ahtaalla maksuistaan."

"Voi, monsieur, viime viikolla minulla oli puistokujassa kaksi kohtausta sen sanan johdosta, jonka tuossa lausuitte!"

"Saattepa kuulla: asia koski erästä lainaa… Lainanottaja antoi minulle vakuudeksi lähetyksen jauhosokeria sillä puheella, että minä saisin sen myydä, ellei lainaa suoritettaisi takaisin määräaikana. Lainasin hänelle tuhannen livreä. Hän ei maksanut; minä myin sokerin kolmestatoista sadasta livrestä. Hän sai sen kuulla ja vaati minulta sataa écua. Minä tietysti kieltäysin… väittäen saaneeni hintaa vain yhdeksänsataa livreä. Hän sanoi minua koronkiskuriksi. Pyysin häntä uudistamaan syytöksensä puistokujan takana. Hän oli entinen kaartilainen, hän tuli, ja minä lävistin häneltä vasemman reiden teidän miekallanne."

"Ottaessani yli kolmentoista prosentin olen valmis tappeluun", vastasi
Planchet; "sellainen on luonteeni."

"Älä ota enempää kuin kaksitoista", neuvoi d'Artagnan, "ja sano muuta välityspalkkioksi ja vahingonvakuutukseksi."

D'Artagnan kierteli viiksiään kuin hämillään hankkeestansa ja epäillen uskottuaan.

Planchet iski nyrkkinsä pöytään niin voimakkaasti, että pullot hypähtivät kuin pelästyneinä.

"Luulen homman tuottavan enemmänkin", vastasi d'Artagnan kylmäverisesti, "mutta mieluummin esitän alimman arvion."

"Tuhannen tulimmaista!" sanoi Planchet siirtyen lähemmäksi; "sepä suurenmoista!… Voiko siihen sijoittaa paljonkin rahoja?"

"Tavatonta!… Sellaisen kaappauksen puolesta täytyy kai tapella oikein riivatusti?"

"Luulen tosiaan, että tappeluakin tulee melkoisesti", myönsi d'Artagnan yhä yhtä levollisesti; "mutta tällä kertaa, Planchet, meitä on kaksi, ja minä otan kaikki iskut omalle osalleni."

"Sinä et voi olla mukana, Planchet, sillä siinä tapauksessa sinun olisi jätettävä kauppapuotisi."

"Oikea keinottelun maa tosiaan", myönsi Planchet; "tunnen sen hyvinkin… Olematta liian utelias saanen kysyä, mitä alaa hanke koskee, monsieur?"

"Niin, se jää minun asiakseni. Olen saanut tarkat tiedot… kuitenkin tekisi mieleni neuvotella sinun kanssasi."

"Olet väärässä, Planchet; sinä olet oivallinen arkkitehti — minun veroiseni — siihen tehtävään, mistä nyt on kysymys."

"Tunnustan tunteneeni kiusausta tarjota osuuden kolmelle ystävälleni, mutta he ovat poissa kotoa… Ikävää kyllä, minä kun en tiedä rohkeampia ja älykkäämpiä miehiä."

"Kas, näyttää siltä kuin tässä tulisi kilpailua, kiistaa mukaanpääsemisestä?"

"Ja avaa ikkuna, jotta katuhälinä ehkäisee kaikkia mahdollisia kuuntelijoita."

Planchet toteutti tämänkin varokeinon, ja huutojen, rätinän, haukunnan ja tömistelyn melu tunkeusi huoneeseen niin räikeänä, että d'Artagnan itsekin huumaantui. Hän tyhjensi sitten lasillisen valkoista viiniä ja aloitti seuraavasti:

"Voi, monsieur, ei se olekaan ensi kertaa!" vastasi maustekauppias läähättäen jännityksestä.

Millainen yhtiö perustetaan Kultaisessa Huhmaressa Rue des Lombardsin varrella herra d'Artagnanin aatoksen toteuttamiseksi.

D'Artagnan vaikeni toviksi, jollaikaa hän ei näyttänyt johtavan mieleensä vain yhtä aatosta, vaan koko ajatuselämänsä. Sitten hän jatkoi:

"Voinen olettaa, hyvä Planchet, että olet kuullut puhuttavan Kaarlo
I:stä, Englannin kuninkaasta?"

"Tottahan toki, monsieur, kun te juuri läksitte Ranskasta toimittamaan hänelle apua ja hän oli vetää teidät mukanaan tuhoon, sortuessaan avustanne huolimatta."

"Hitto, monsieur, olisi kummallista, jos olisin sen unohtanut, vaikka muistini olisi kuinka huono! Ei semmoisia seikkailuja unohda, kun on kuullut Grimaudin, joka ei ole lainkaan puhelias muuten, kuvailevan, kuinka Kaarle-kuninkaan pää putosi, — kuinka te puoli yötä purjehditte miinoitetussa aluksessa ja näitte kunnon herra Mordauntin pulpahtavan vedenpinnalle kultakahvainen tikari rinnassaan."

"Voipi olla, kun eivät ole itse olleet näkemässä tai kuulleet Grimaudin kertovan."

"No niin, sitä parempi; koska muistat tuon kaiken, niin minun tarvitsee vain huomauttaa, että Kaarle I:llä oli poika."

"Luvallanne sanoen kaksikin, monsieur", muistutti Planchet. "Näin täällä Pariisissa toisen, Yorkin herttuan, hänen lähtiessään eräänä päivänä Palais-Royaliin, ja minulle vakuutettiin, että hän oli Kaarle I:n nuorempi poika. Vanhempaa ei minulla ole ollut kunnia nähdä; tunnen hänet vain nimeltä."

"Juuri häntä koskee nyt hankkeemme, Planchet, — tätä vanhempaa poikaa, jota aiemmin nimitettiin Walesin prinssiksi ja joka nyt on Kaarle II, Englannin kuningas."

"Niin, Planchet, ja voit myös sanoa häntä onnettomaksi ruhtinaaksi, onnettomammaksi kuin on viheliäisinkään Pariisin katukulkuri."

Planchet ilmaisi liikkeellään sitä jokapäiväistä sääliväisyyttä, jota muukalaiset saavat osakseen, kun heidän kanssaan ei luulla koskaan tultavan tekemisiin. Hän ei sitäpaitsi havainnut tässä valtiollis-tunteellisessa johdatuksessa vähäisintäkään vihjausta d'Artagnanin liikehommaan, ja tämä se etupäässä kiinnitti hänen mieltänsä. Yleensä hyvin ymmärtäen asioita ja ihmisiä d'Artagnan kyllä oivalsi Planchetin kannan.

"Tulen nyt asiaan", hän sanoi. "Tämä nuori Walesin prinssi, kuningas ilman valtakuntaa, kuten sattuvasti sanot, on herättänyt harrastustani, Planchet, d'Artagnanin harrastusta. Olen nähnyt hänet kerjäämässä apua Mazarinilta, joka on halpamaisuuden perikuva, ja kannatusta Ludvig-kuninkaalta, joka on lapsi, ja ihmistuntijana johduin siihen käsitykseen, että sorretun kuninkaan älykäs katse, hänen koko olemuksensa jalous, kaikkia vastuksia uhmannut ylevyys ovat miehuullisen ihmisen ja oikean kuninkaan takeita."

Planchet nyökkäsi hyväksyvästi, mutta tuo kaikki ei ainakaan hänen silmissään vielä ollenkaan valaissut d'Artagnanin hanketta. Jälkimmäinen pitkitti:

"Johduinpa siitä järkeilemään näinikään — kuuntele tarkoin, Planchet, sillä me tulemme nyt asian ytimeen."

"Kuninkaita ei ole kylvetty maan päälle niin viljalti, että kansat löytävät heitä missä vain tarvitsevat. Tämä valtakunnaton kuningas on minun nähdäkseni talletettu jyvä, jonka täytyy heilimöidä johonkin aikaan, kunhan taitava, varovainen ja voimakas käsi kylvää sen ymmärtäväisesti, pitäen vaaria maaperästä, taivaasta ja vuoden vaiheesta."

Planchet tyytyi yhä nyökäyttämään päätänsä, mikä osoitti, että hän ei vieläkään ollut selvillä.

"'Pienoinen kuningasjyvä-parka!' sanoin itsekseni, ja minä ihan hellyin, Planchet; siitä johduin ajattelemaan tekeväni tyhmästi, ja sentähden tahdoin neuvotella sinun kanssasi, hyvä ystävä."

"Pienoinen kuningasjyvä-parka! Minäpä otan sinut ja kylvän hyvään maahan."

"Voi, hyvä Jumala!" äännähti Planchet tuijottaen entiseen herraansa kuin epäillen, tokko tällä oli täydet järjenlahjat tallella.

"Käsittäväsi, että minä tahdon kohottaa valtaistuimelle kuningas Kaarle
II:n, jolla ei enää ole valtaistuinta? Niinkö?"

"Ensiksikin, monsieur, pyydän teiltä anteeksi, että sekaannun tuollaisiin asioihin, jotka eivät kuulu minun alaani; mutta koska esitätte minulle liikehommaa… sillä ehdotattehan yhteistä keinottelua?"

"No niin, luvallanne sanoen, monsieur, siellä on ensinnäkin edessä parlamentti."

"Kansa, joka suostui edellisen kuninkaansa — nykyisen vallanperillisen isän — kukistamiseen ja mestaamiseen ja joka ei tahtone toimia omaa kantaansa vastaan."

"Planchet, hyvä ystävä", huomautti d'Artagnan, "sinä järkeilet kuin juusto. Kansa… kansa on kyllästynyt noihin raakalaisnimisiin herrasmiehiin, jotka vain veisaavat sille virsiä. Veisuulla olkoon oma arvonsa, hyvä Planchet, mutta minä olen huomannut, että kansat pitävät enemmän lurituksista kuin kirkkolaulusta. Muista frondelaispäiviä; silloin sitä laulettiin! Se oli virkeätä aikaa."

"Sanoin itsekseni, että lainaan kaksikymmentätuhatta livreä hra Planchetilta ja lisään siihen omasta puolestani toisen verran; näillä neljälläkymmenellätuhannella livrellä panen kokoon armeijan."

Planchet liitti kätensä ristiin; hän näki d'Artagnanin olevan tosissaan ja alkoi olla varma siitä, että hänen herransa oli joutunut mielenvikaan.

"Armeijan!… Ah, monsieur", virkkoi hän mitä herttaisimmin hymyillen, jottei olisi ärsyttänyt heikkomielistä raivopääksi. "Armeijan… kuinka suuren?"

"Neljäkymmentä neljääkymmentätuhatta vastaan, se ei riitä. Vastaatte kyllä yksinänne tuhatta miestä, herra d'Artagnan, sen tiedän; mutta mistä löytäisitte kolmekymmentäyhdeksän itsenne veroista? Tai jos löytäisittekin, mistä saisi rahat sellaisten uroitten palkkaamiseen?"

"Ei, monsieur, sanon vain mitä ajattelen, ja sentähden huomautankin, että ensimmäisessä taistelussa, johon antaudutte neljänkymmenen miehenne kanssa, pelkään pahoin…"

"Minäpä en antaudukaan avoimeen taisteluun, hyvä Planchet", keskeytti gascognelainen nauraen. "Meillä on muinaisilta ajoilta loistavia esimerkkejä taitavista peräytymisretkistä ja kiertoliikkeistä, joiden tarkoituksena oli vältellä vihollista eikä tavoittaa yhteentörmäyksiä. Ja sinunhan täytyy sellaista taktiikkaa tunteakin, Planchet, kun olit johtamassa pariisilaisia sinä päivänä, jolloin heidän piti joutua otteluun muskettisoturien kanssa: sovittelit niin taitavasti kaikki liikkeet, ettet ollenkaan syrjäytynyt Place Royalelta."

"On kyllä totta", hän myönsi, "että jos neljäkymmentä miestänne pysyvät kätkössä eivätkä menettele kömpelösti, he voivat säästyä tappiolta; mutta tavoittanettehan jotakuta varsinaista saavutusta?"

"Epäilemättä. Kuule siis, mihin toimenpiteeseen minun on mielestäni ryhdyttävä hänen majesteettinsa Kaarle II:n palauttamiseksi nopeasti valtaistuimelleen."

"Hyvä!" huudahti Planchet jännittäen tarkkaavaisuuttansa; "selittäkää se toimenpide. Mutta sitä ennen luulen meidän unohtaneen jotakin."

"Me olemme jättäneet silleen kansan, joka mieluummin lurittelee kuin veisailee, ja armeijan, jota vastaan emme käy taistelemaan; mutta jäljellä on parlamentti, joka ei veisaile."

"Eikä taistelekaan. Mitä, — sinä, Planchet, järkevä mies, olet huolissasi räyhääjien laumasta, jota sanotaan tynkäläisiksi ja käppyröiksi! Parlamentista minä en piittaa, Planchet."

"No niin, Planchet, entä jos joku olisi niellyt herra Cromwellin heti seuraavana päivänä kun hän oli Englannin ahmaissut?"

"Oh, monsieur, suuretieteen ensimmäisiä selviöitä on, että sisältäjän täytyy olla sisältöä suurempi."

"Hyvä Planchet, huomaan ilokseni, että sinä et ole kehittynyt ainoastaan suuretiedettä tajuamaan, vaan viisaustiedettäkin."

"Monsieur, minä käytän maustekaupassani paljon painettua paperia; siitä oppii yhtä ja toista."

"Mainiota! Tiedät siinä tapauksessa — sillä suuretiedettä ja viisaustiedettä opiskellessasi olet kai päässyt hajulle historiastakin — tiedät siis myöskin, että suurta Cromwellia seurasi pikkarainen."

"Kyllä, Rikhard nimeltään, ja hän teki kuten te, herra d'Artagnan, — otti eronsa."

"Erinomaista! Suuren jälkeen, joka makaa haudassaan, pikkaraisen perästä, joka vetäysi poikkeen, tuli kolmas. Tämän nimi on Monk; hän on varsin etevä sotapäällikkö sikäli, että hän ei ole koskaan taistellut, ja taitava valtiomies, koska hän ei milloinkaan lausu mielipidettään: ennen kuin hän edes sanoo kellekään hyvää päivää, hän miettii kaksitoista tuntia ja toivottaa lopuksi hyvää yötä, mikä tuntuu kaikista erinomaiselta, se kun sattuu ihan paikalleen."

"Tuo on tosiaan oivallista", sanoi Planchet, "mutta tunnenpa toisen valtiomiehen, joka suuresti muistuttaa häntä."

"Olet oikeassa, Planchet; mutta Mazarin ei tavoittele Ranskan valtaistuinta, ja se muuttaa koko asian, näetkös. No niin, tämä herra Monk, jolla jo on Englanti paistina lautasellaan ja joka jo avaa suutansa sen nielaistakseen, — tämä herra Monk, joka sanoo Kaarle II:n väelle ja itse Kaarle II:lle: Nescio vos…"

"Vaikket, mutta minä ymmärrän", jatkoi d'Artagnan. "Nescio vos merkitsee: en tunne teitä. Tämä herra Monk, Englannin mahtavin mies, niin pian kuin hän on ahmaissut sen…"

"No niin, hyvä ystävä, minä lähden sinne, ja neljänkymmenen mieheni avulla hänet on mukava siepata, kapuloida ja tuoda Ranskaan, missä silmiäni häikäisee kaksi vaihtoehtoa."

"Ja minun!" huudahti Planchet haltioituneena. "Me pistämme hänet häkkiin ja näyttelemme rahasta."

"Kas sitä, Planchet, — siinä kolmas valittava, jota en ollut ajatellut; sinäpä sen keksit!"

"Näet siis: ensiksikin saattaa tulla kysymykseen sadantuhannen écun lunastussumma…"

"Taikka — mikä on vielä parempi — minä luovutan hänet Kaarle-kuninkaalle. Tällä ei sitten enää ole mitään sotapäällikköä pelättävänä eikä valtiomiestä petettävänä, joten hän tuotapikaa itse korjaa kuntoon vallanperimyksensä ja siitä hyvästä lukee minulle pöytään ne satatuhatta écuta. Sellainen on aatokseni; mitä sanot siitä, Planchet?"

"Erinomainen tuuma, monsieur!" huudahti Planchet vapisten kiihtymyksestä. "Mutta miten johduittekaan siihen?"

"Sain sen päähäni eräänä aamuna Loiren rannalla, kun Ludvig XIV, meidän rakastettu kuninkaamme, vetisteli mademoiselle de Mancinin kädestä hellittäessään."

"Sallikaa minun sanoa… hankkeemme laita on hiukan kuten karhun taljan, joka myytiin sen ollessa vielä elävän karhun selässä. Herra Monkin sieppaaminen ei käy päinsä ilman käsirysyä."

"Kah, parbleu, jo ymmärrän! Yllätys! Voi, silloin te onnistutte, monsieur, sillä teillä ei ole vertaistanne tuollaisissa yrityksissä!"

"Minulla on tosiaan ollut onnea niissä puuhissa", myönsi d'Artagnan luontevan ylpeästi. "Käsitäthän, että jos minulla olisi hankkeessa mukana hyvä Atokseni, urhea Portokseni ja ovela Aramikseni, juttu olisi ihan selvä; mutta he näkyvät olevan kadoksissa, eikä kellään ole heistä vihiä. Minun on senvuoksi uskallettava yksinäni. No, huomaatko keinottelun hyväksi ja rahojen sijoittamisen siihen edulliseksi?"

"Tämä on pettämätön, Planchet, ja siitä on parhaana todistuksena, että minä ryhdyn siihen. Se tuottaa sinulle varsin sievän voiton ja on minulle hyvin mielenkiintoinen yritys. Sanotaan sitten: 'Noin teki d'Artagnan vanhoilla päivillään', minä saan sijani kertoelmissa ja historiassakin, Planchet. olen kunnianhimoinen."

"Monsieur", innostui Planchet, "kun ajattelen, että tämä jättiläissuunnitelma on kypsynyt täällä minun luonani, minun jauhosokerini, luumujeni ja kanelini keskellä, tuntuu puotini palatsilta!"

"Pidähän varasi, pidähän varasi, Planchet; jos tästä tulee hiventäkään kuuluviin, niin se merkitsee Bastiljia meille molemmille. Ole varuillasi, hyvä ystävä, sillä mehän ryhdymme salavehkeeseen: herra Monk on Mazarinin liittolainen!"

"Monsieur, kun miehellä on ollut kunnia palvella teitä, ei hän juuri arkaile, ja vaiti osaa kyllä olla se, jolla on onni päästä teidän osakkaaksenne."

"Hyvä on; se koskee enemmän sinua kuin minua, koska minun on oltava
Englannissa kahdeksan päivän kuluttua."

"Huomenna ne ovat; huomenna saatte ne omasta kädestäni. Tahdotteko kultaa vai hopeata?"

"Ka, hyväinen aika, sehän käy mitä yksinkertaisimmin: te annatte minulle vain kuitin."

"Jos kuolisin tuolla meren takana, — jos kaadun musketinluotiin, jos pakahdun liialliseen olueen?"

"Uskokaa minua, monsieur, — siinä tapauksessa olisin niin tuskissani kuolemastanne, etten rahoja ajattelisikaan."

"Kiitos, Planchet, mutta se ei ole mikään este. Me rupeamme yhdessä laatimaan välipuhetta niinkuin kaksi lakimiehen kirjuria, — asiakirjaa, jota voimme sanoa yhtiösopimukseksi."

"Tiedän kyllä, että sitä on vaikea panna kokoon, mutta yritämme kuitenkin."

Planchet kävi hakemassa kynän, mustetta ja paperia. D'Artagnan otti kynän, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti: "Herra d'Artagnan, entinen muskettisoturien luutnantti ja nykyään asuva Tiquetonne-kadun varrella La Chevrette-hotellissa, toiselta puolen, ja herra Planchet, maustekauppias Rue des Lombardsin varrella Kultaisessa Huhmaressa, toiselta puolen, ovat keskinäisesti sopineet seuraavaa:

"Herra d'Artagnanin esittämän aatoksen toteuttamiseksi muodostetaan yhtiö neljänkymmenentuhannen livren pääomalla.

"Herra Planchet, joka tuntee tämän aatoksen ja kaikin puolin hyväksyy sen, luovuttaa kaksikymmentätuhatta livreä hra d'Artagnanin huostaan.

"Hän ei vaadi summaa takaisin eikä korkoa sille, ennen kuin herra d'Artagnan on palannut matkalta, jonka hän tekee Englantiin.

"Herra d'Artagnan puolestaan sitoutuu panemaan yhtiöön niinikään kaksikymmentätuhatta livreä, jotka lisätään herra Planchetin luovuttamiin varoihin.

"Sanottua neljänkymmenentuhannen livren summaa hän saa käyttää niinkuin hyväksi näkee, sitoutuen kuitenkin ehtoon, joka tässä alempana mainitaan.

"Sinä päivänä, jolloin herra d'Artagnan tavalla tai toisella toimittaa takaisin Englannin valtaistuimelle hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II:n, hän suorittaa herra Planchetille käteissummana…"

"Sataviisikymmentätuhatta livreä", täydensi Planchet mutkattomasti, nähdessään d'Artagnanin pysähtyvän.

"Ei hitossa, ei", vastusti d'Artagnan; "jakoa ei voi tehdä tasan, se ei olisi kohtuullista."

"Panemme kuitenkin peliin puolet kumpainenkin, monsieur", muistutti
Planchet arasti.

"Kyllä, mutta kuuntele nyt ensin välilausetta, hyvä Planchet, ja jollet pidä sitä kaikin kohdin oikeudenmukaisena, sitten kun se on kirjoitettu, pyyhimme sen pois."

"Jäännöksen kolmestasadastatuhannesta livrestä, otettuaan oman osuutensa, ja siihen nähden, että herra d'Artagnan paitsi kahdenkymmenentuhannen livren pääomaa panee yhtiöön aikansa, aatoksensa, aherruksensa ja nahkansa, joita hän pitää suuressa arvossa, varsinkin viimemainittua, herra d'Artagnan pidättää siten itselleen kaksisataatuhatta livreä, joten hänen osuutenaan on kaksi kolmannesta."

"Se on mitä parhaiten sommiteltu, monsieur", kehui Planchet; "herra Coquenard-vainaja, paroonitar du Vallonin ensimmäinen mies, ei olisi suoriutunut siitä osuvammin."

"Tällä tavoin", virkkoi d'Artagnan, "en joudu kiitollisuudenvelkaan kellekään."

"Et lainkaan, sillä niin visusti kuin varonkin nahkaani, Planchet, voin kuitenkin sen menettää tuolla. Sinä siis panet alttiiksi koko osuutesi. Toden totta, lempo soikoon, siitäpä muistankin vasta pääkohdan, välttämättömän lisäyksen! Kirjoitan siis: 'Siinä tapauksessa, että herra d'Artagnan sortuu yritykseen, on lopputili tehty, ja herra Planchet kuittaa sinä hetkenä herra d'Artagnanin varjolle ne kaksikymmentätuhatta livreä, jotka hän on sijoittanut edellämainittuun yhtiöön.'"

Loppulisäys sai Planchetin rypistämään silmäkulmiaan mutta nähdessään liikekumppaninsa säihkyvät silmät, hänen jäntevät kätensä ja notkean ja vankan vartalonsa hän rohkaistui ja piirsi vielä kerran nimensä vähääkään epäröimättä. D'Artagnan teki samaten. Ja siten laadittiin ensimmäinen tunnettu yhtiösopimus; sittemmin on kenties jossakin määrin käytetty väärin sekä muotoa että itse perusajatusta.

"Nyt", sanoi Planchet kaataen d'Artagnanille vielä lasillisen anjouviiniä, "menkäähän nyt levolle, hyvä isäntäni."

"Ei", vastasi d'Artagnan, "vaikein on vielä tekemättä, ja minun on mietittävä sitä."

"Mitäs turhia", tuumi Planchet; "minulla on niin suuri luottamus teihin, herra d'Artagnan, että minä en luovuttaisi sadantuhannen livren osinkoani yhdeksänkymmenentuhannen käteismaksusta huomispäivänä."

"Ja lempo minut korjatkoon", vakuutti d'Artagnan, "ellen usko, että olet oikeassa!"

Miten d'Artagnan valmistautuu matkustamaan toiminimi Planchet ja
Kumpp:n asioilla.

D'Artagnan aprikoitsi niin perusteellisesti kaiken yötä, että hänellä oli suunnitelmansa selvillä jo aamuksi.

"Niin, sen minä teen!" hän tuumi nousten istualle vuoteellaan ja nojaten kyynärpäätänsä polveen ja leukaansa käteen. "Etsin käsiini neljäkymmentä taattua ja tanakkaa miestä; pestaan heidät sellaisten joukosta, jotka ovat hiukan haaksirikkoisia, mutta kuitenkin tottuneita sotaiseen kuriin. Lupaan heille viisisataa livreä kuukaudelta, jos he palaavat; jos he jäävät sille tielle, niin maksua ei suoriteta tai omaisia hyvitetään puolella. Mitä ruokaan ja asuntoon tulee, niin se huoli kuuluu englantilaisille, joilla on härkiä laitumilla, sianlihaa suolassa, siipikarjaa kanatarhoissa ja viljaa laareissa. Tämän osastoni keralla esittäydyn kenraali Monkille. Hän mieltyy minuun. Saan hänen luottamuksensa ja käytän sitä väärin niin pian kuin mahdollista."

Mutta sillä tolalla pitemmälle menemättä d'Artagnan pudisti päätänsä ja keskeytti.

"Ei", hän arveli, "sitä en uskaltaisi kertoa Atokselle; se keino ei ole siis oikein kunniallinen. On käytettävä väkivaltaa", hän päätti, "niin on tehtävä, vähääkään horjahtamatta rehellisyydestä. Neljänkymmenen miehen keralla voin kierrellä sissinä. Niin, mutta jos tapaan — en neljääkymmentätuhatta englantilaista, joista Planchet puhui, vaan pelkästään neljäsataakin? Minä saan selkääni, sillä neljänkymmenen soturini seassa on ainakin kymmenen epäkelpoa, jotka tyhmyyttään toimittavat itsensä heti hengiltä. Ei, on tosiaan mahdoton saada neljääkymmentä taattua miestä; sellaista määrää ei ole olemassa. Täytyy tyytyä kolmeenkymmeneen. Kymmenen miestä vähemmälle jääden minulla on oikeus väistellä aseellista voimaa ryhmäni pienuuden perusteella, ja jos yhteentörmäys kuitenkin sattuu, on toimintani paljon varmempaa kolmenkymmenen kuin neljänkymmenen johtajana. Sitäpaitsi säästän siten viisituhatta frangia eli kahdeksanneksen pääomaani, ja se kyllä kannattaa. Sanottu ja tehty, kolmekymmentä miestä minä palkkaan. Ja'an heidät kolmeen parveen; me hajaannumme pitkin seutua sillä velvoituksella, että kaikkien on tultava koolle määrättyyn aikaan. Tällä tavoin me kymmenmiehisinä osastoina emme herätä mitään epäluuloja ja pääsemme liikkumaan huomaamattomina. Niin, niin, kolmekymmentä on oivallinen lukumäärä. Se on kolme kymppiä, ja kolme on pyhä luku. Ja yhtyneenä kolmenkymmenen miehen joukko tosiaan vielä tuntuu joltakin. Äh, minua älytöntä!" jatkoi d'Artagnan; "tarvitaanhan kolmekymmentä hevostakin, ja se käy tuhottoman kalliiksi. Missä perhanassa minulla olikaan järkeni, kun unohdin ratsut? Ei voi ajatellakaan sellaista kaappausta hevositta. No, olipa menneeksi, me teemme senkin uhrauksen; voimme silti koettaa siepata hevoset sieltä ilmaiseksi, — ja ne eivät olekaan huonoa rotua. Mutta unohdinpa myös, hitossa, että kolme joukkuetta tarvitsee kolme päällikköä! Siinäpä pulma: noista kolmesta päälliköstä minulla on kyllä jo yksi, nimittäin itseni, — niin, mutta ne kaksi muuta tulevat yksinään maksamaan melkein yhtä paljon kuin koko muu väki. Ei, minun on ehdottomasti tultava toimeen yhdellä luutnantilla. Näin ollen siis supistankin joukkoni kahteenkymmeneen mieheen. Vähän se kyllä on, — kaksikymmentä; mutta koska olin kolmeakymmentä ajatellessani päättänyt olla tavoittelematta käsirysyä, niin vältän sen vielä varmemmin kahdenkymmenen johtajana. Kaksikymmentä on pyöreä luku; se vähentää sitäpaitsi hevosten määrää kymmenellä, mikä on otettava huomioon; ja kun saan hyvän luutnantin… Istu ja pala, kylläpä kärsivällisyys ja harkinta tekevät ihmeitä! Enkö ensin aikonut marssittaa laivaan neljääkymmentä miestä, ja nyt minulle riittää kaksikymmentä yhtä hyvin mahdollisuuksin! Kymmenentuhatta livreä siten säästetty yhdellä kertaa, ja turvallisuutta vain parannettu, — se on näppärää. No, nyt on vain löydettävä se luutnantti; mietin sopivaa miestä, ja sitten… Mutta se ei olekaan helppoa; hänen täytyy olla urhea ja kunnollinen, toinen itseni. Niin, mutta luutnantille olisi uskottava koko salaisuus, ja kun se on miljoonan arvoinen ja minä maksaisin miehelleni vain tuhannen livreä, korkeintaan viisitoistasataa, voisi hän johtua myymään salaisuuteni Monkille. Ei mitään luutnanttia, mordioux! Sitäpaitsi, vaikka se mies olisi mykkä kuin Pytagoraan oppilas, olisi hänellä joka tapauksessa miesten joukossa suosikki, josta hän tekisi kersantin; kersantti urkkisi sitten luutnantin salaisuuden, jos tämä itse olisikin rehellinen eikä tahtoisi ruveta kavaltajaksi. Silloin kersantti vähemmän kunniallisena ja vähemmän kunnianhimoisena myisi kaikki viidestäkymmenestätuhannesta livrestä. Ei, ei, se ei käy laatuun! Luutnantti on selvästi mahdoton. Mutta eipä sitten enää mitään osastojakaan; minä en voi jakaa väkeäni kahtia ja toimia kahtaalla yhtaikaa ilman toista itseäni… Mutta miksi olisikaan toimittava kahtaalla, kun meillä on vain yksi mies kaapattavana? Miksi heikontaisin joukkoa, asettamalla oikean sivustan sinne ja vasemman tänne? Hitto vieköön, yksi ainoa joukko! Yksi ainoa, ja d'Artagnanin johtama, — mainiota! Mutta kaksikymmentä miestä marssimassa joukkona herättää koko maailman epäluuloa; ei sovi antaa nähdä kahtakymmentä ratsumiestä koolla, muutoin heitä vastaan lähetetään komppania, joka kysyy tunnussanaa, ja kun vastauksesta ollaan hiukan hämillä, ammutaan herra d'Artagnan ja hänen miehensä maahan kuin kaniinit. Tyydynkin vain kymmeneen; tällä tavoin saan toimituksi yksinkertaisesti ja eheästi. Minun on silloin pakko noudattaa varovaisuutta, joka on puolena menestyksen takuuna tämänlaatuisessa yrityksessä: suurempi lukumäärä olisi kenties viekoitellut minut johonkin hupsuuteen. Ostaa tai ottaa kymmenen hevosta on pikku temppu. Ah, oiva aatos! Ja mitä mielenrauhaa siitä saankaan! Ei enää mitään epäluuloja, ei tunnussanoja, ei vaaraa! Kymmenen miestä voi olla palvelijoita tai kirjanpitäjiä. Kymmenen miestä, jotka kuljettavat joillakin kauppatavaroilla lastattuja hevosia, ovat suvaittuja kaikkialla ja saavat hyvän vastaanoton. Kymmenestä miehestä, jotka matkustavat pariisilaisen toiminimen Planchet ja Kumpp. asioilla, ei ole mitään sanomista. Näillä ammattilaisiksi pukeutuneilla kymmenellä miehellä on hyvä metsästyspuukko, kelpo ratsupyssy satulanpuassa ja varma pistooli kotelossa. Heitä ei kukaan häiritse, kun he eivät liiku pahoissa aikeissa. Pohjaltaan he kenties ovat salakuljettajia, mutta mitäpä sillä on väliä, — salakuljetuksesta ei joudu hirteen kuten moniavioisuudesta. Pahimpana mahdollisuutena on, että tavaramme otetaan takavarikkoon. Tavarat takavarikkoon, siitä viisi! Hei, hei, se on verraton suunnitelma! Kymmenen miestä vain, kymmenen miestä, jotka palkkaan palvelukseeni, kymmenen miestä, jotka ovat yhtä päättäväisiä kuin neljäkymmentä ja tulevat maksamaan minulle saman verran kuin neljä; ja paremmaksi varmuudeksi en hiisku heille tavuakaan aikeistani. Sanon ainoastaan: 'Hyvät ystävät, minulla on kaappaus mielessäni.' Saapa saatana olla ylen sukkela, jos hän pääsee minulle tekemään kolttosen. Viisitoistatuhatta livreä säästetty! Se on aimo erä kahdestakymmenestä!"

Siten päässeenä varmuuteen uutteralla laskeskelullaan d'Artagnan pysyi tässä suunnitelmassa ja päätti olla muuttamatta siitä rahtuakaan. Hänellä oli erehtymättömässä muistissaan jo valmiina luettelo kymmenestä miehestä, jotka olivat seikkailijain keskuudessa kuuluisia onnensa vaihteluista ta rettelöistään järjestysvallan kanssa. D'Artagnan nousi jalkeille ja aloitti heti etsintänsä, ilmoittaen Planchetille, että häntä ei tarvinnut odottaa aamiaiselle eikä kenties päivällisellekään. Puolentoista vuorokauden kierros erinäisissä Pariisin pesissä riitti hänen keruuseensa, ja toimittamatta seikkailijoitansa tekemisiin toistensa kanssa hän korjasi puolelleen vajaassa kolmessakymmenessä tunnissa oivallisen valikoiman roikaleita, jotka puhuivat vähemmän puhtaasti ranskaa kuin sitä englanninkieltä, jota heidän oli piakkoin ruvettava käyttämään.

He olivat enimmäkseen kaartilaisia, joiden ansioita d'Artagnan oli päässyt erityisissä tilaisuuksissa arvostelemaan, kunnes juoppous, onnettomat miekanpistot, odottamattomat pelivoitot tai Mazarinin taloudelliset uudistukset olivat pakottaneet heidät etsimään hämäryyttä ja yksinäisyyttä, noita kahta väärinymmärrettyjen ja murjottujen sielujen suurta lohduttajaa.

Heidän ulkomuodossaan ja vaatteissaan näkyi jälkiä sydänsuruista, joita he olivat kokeneet. Muutamilla oli arpia kasvoissaan, kaikilla oli vain riekaleita yllä. Viisaalla yhtiön varojen jakelulla d'Artagnan lievensi kumppanusten kurjuuden pahinta ahdinkoa; pidettyään huolta siitä, että nämä rahat tulivat tosiaan käytetyiksi joukon ulkonaiseen kaunistukseen, hän määräsi väelleen kokoontumispaikan Pohjois-Ranskaan, Berghesin ja Saint-Omerin välille. Korkeintaan kuusi päivää he saivat viipyä taipaleella, ja d'Artagnan tunsi kyllin hyvin näiden urhojen hyvän tahdon, reippaan luonteen ja suhteellisen rehellisyyden, voidakseen pitää varmana, että ainoatakaan ei puuttuisi nimenhuudossa.

Nämä määräykset annettuaan ja kohtauspaikan tultua sovituksi hän meni hyvästelemään Planchetia, joka kysyi, miten hänen armeijansa värväys oli onnistunut. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi mainita hänelle henkilökuntansa supistusta; hän pelkäsi tunnustuksellaan heikontavansa yhtiömiehen luottamusta. Planchet ilahtui suuresti kuullessaan, että armeija oli viimeistä miestä myöten pestattu, joten hän, Planchet, oli jonkunlainen kuningas, joka valtaistuin-pulpettinsa äärestä piti palkoissaan sotajoukkoa kavalan Albionin kukistamiseksi, — tuon kaikkien todella ranskalaisten sydänten vihollisen taltuttamiseksi.

Planchet luki siis kauneina kaksois-louisdoreina kaksikymmentätuhatta livreä d'Artagnanille omalta osaltaan ja saman verran yhtä koreina kolikkoina d'Artagnanin osalta. D'Artagnan sulloi kumpaisenkin summan eri pussoseen ja sanoi punnitessaan näitä kumpaisessakin kädessään:

"Näistä rahoista tulee aika lailla kiusaa, hyvä Planchet; tiedätkö, että nämä painavat runsaasti kolmekymmentä naulaa?"

"Älä puhu minulle sellaista, Planchet. Hevonen, jolla on matkalaukun ja ratsastajan lisäksi kolmenkymmenen naulan ylipaino, ei kovinkaan helposti kahlaa joen poikki tai hyppää muurin taikka kaivannon yli, ja siten saattaa sekä hevonen että ratsastaja joutua hukkaan. On kyllä totta, että sinä et voikaan ymmärtää sitä asiaa, Planchet, kun olet palvellut ainoastaan jalkaväessä."

"Kuulehan", älysi d'Artagnan, "minä maksankin armeijalle vasta sen tultua kotiin. Pidä vielä halussasi minun puoliskoni, kaksikymmentätuhatta livreä; kasvakoon se sillaikaa korkoa."

"Teidän luottamuksenne on minulle suuri kunnia", huomautti Planchet; "mutta jos ette tulekaan takaisin?"

"Se on mahdollista, vaikkei juuri todennäköistä; siltä varalta, että minua ei kuulu retkeltäni, Planchet, annakin minulle kynä, jotta teen testamenttini."

'Minä d'Artagnan omistan kaksikymmentätuhatta livreä, pennittään säästettyinä niiden kolmenneljättä vuoden aikana, jotka olen ollut hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan palveluksessa. Lahjoitan viisituhatta Atokselle, viisituhatta Atokselle ja viisituhatta Aramiille, jotta he minun puolestani ja omassa nimessään antavat kaikki nuorelle ystävälleni Raoulille, Bragelonnen varakreiville. Loput viisituhatta lahjoitan Planchetille, jotta hän vähemmän surkeillen jakelee muut viisitoistatuhatta ystävilleni.

Planchet näytti hyvin uteliaalta tietämään, mitä d'Artagnan oli kirjoittanut.

"Ettekö usko, että minä jakaisin rahat joka tapauksessa? En tahdokaan teidän viittätuhattanne", sanoi hän.

"Ota pois vain, Planchet, ota, ja tällä tavoin menetät kahdenkymmenentuhannen frangin sijasta vain viisitoistatuhatta etkä johdu kiusaukseen häväistä herrasi ja ystäväsi nimikirjoitusta yrittämällä olla menettämättä mitään."

Ne, jotka ovat sanoneet narriksi don Quijotea, syystä että hän pelkästään aseenkantajansa Sanchon keralla läksi valloittamaan valtakuntaa, ja myöskin ne, jotka ovat sanoneet narriksi Sanchoa, syystä että hän seurasi isäntäänsä edellämainitulla valloitusretkellä, ne olisivat varmaankin lausuneet saman tuomion d'Artagnanista ja Planchetista.

Edellistä kuitenkin pidettiin Ranskan hovin älykkäimpien miesten joukossa peräti terävänä miehenä. Jälkimmäinen taasen oli täydellä syyllä päässyt siihen maineeseen, että hän oli järkevimpiä maustekauppiaita Rue des Lombardsin varrella eli siis Pariisissa ja Ranskassakin.

Pelkästään yleiseltä katsantokannalta tarkastellen näitä kahta miestä ja tavallisiin keinoihin verraten niitä keinoja, joiden avulla he toivoivat saavansa vieraan maan kuninkaan asetetuksi takaisin valtaistuimelleen, olisi tyhmimmänkin kansan lahjattomin edustaja noussut kapinaan luutnantin pöyhkeyttä ja hänen yhtiökumppaninsa typeryyttä vastaan.

Onneksi d'Artagnan ei ollut sellainen mies, joka kuunteli ympärillään lörpöttelevien tyhmyyksiä tai omasta menettelystään lausuttuja arvostelmia. Hän oli omaksunut ohjelauseekseen: Toimi vakaumuksesi mukaan ja anna ihmisten puhua. Planchet puolestaan noudatti sääntöä: Anna ihmisten toimia äläkä puhu mitään. Niinpä nämä kaksi miestä kaikkien etevien nerojen tavoin sydämessään imartelivat itseään sillä uskolla, että he olivat oikeassa kaikkien niiden uhalla, jotka väittivät heidän olevan väärässä.

D'Artagnan läksi matkalle mitä kauneimmalla säällä; ei näkynyt ainoatakaan pilveä taivaalla eikä myös hattaraakaan hänen otsallaan. Hän oli iloisella ja miehuullisella mielellä, levollinen ja päättäväinen, vakaa aikeissaan, joten hän veikin mukanaan kymmenkertaisen annoksen sitä tehokasta väkinestettä, jota sielulliset järkytykset heruttavat hermostosta, niin että ihmiskone saa tarmoa ja toimintakykyä, joita tulevaiset vuosisadat varmaankin pystyvät määrittelemään täsmällisemmin kuin me tänä päivänä kykenemme. Niinkuin menneinäkin aikoina hän poikkesi nyt sille seikkailurikkaalle valtatielle, joka oli johtanut hänet Boulogneen ja jota hän jo matkasi neljännen kerran. Taivaltaessaan hän melkein tunsi jälleen hevosensa askeleenjäljet maantieltä ja rystysiensä leimat ravintolain porteilta; hänen aina toimelias ja erehtymätön muistinsa loihti esiin tuon nuoruuden, jolle nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin hänen urhea sydämensä ja jäntevä käsivartensa olivat kunniakkaana vahvistuksena.

Anteliaastipa olikin luonto varustanut tämän miehen! Hänellä oli kaikki intohimot, kaikki viat, kaikki heikkoudet, mutta hänen järkensä vastustushenki muutti kaikki nämä puutteet vastaaviksi avuiksi. Herkeämättömästi toimivan mielikuvituksensa johdosta d'Artagnan pelkäsi varjoakin, mutta häveten pelkoaan hän ryntäsi tätä kohti ja kävi silloin silmittömän urhoolliseksi, jos vaara oli todellinen; kaikki aiheuttikin hänessä tunteitten elähtelyä ja siis myöskin nautintoa.

Hän piti paljon muiden seurasta, muttei milloinkaan ikävystynyt omaansa, ja jos häntä olisi saanut tarkkailluksi yksinäisyydessään, olisi useinkin nähnyt hänen nauravan itsekseen kertomilleen sukkeluuksille tai hullunkurisille kuvitelmilleen viisi minuuttia ennen sitä hetkeä, jolloin kyllästyminen olisi hänet tavoittanut.

D'Artagnan ei tällä kertaa kenties ollut niin hilpeällä päällä kuin hän olisi ollut, jos olisi voinut toivoa tapaavansa joitakuita hyviä ystäviä Calaisissa, sen sijaan että häntä odotti siellä kymmenen rehentelijää; mutta raskasmielisyys ei koskaan hätyyttänyt häntä useammin kuin kerran päivässä, ja tämä synkkä ilmestys pistäysi hänen seurakseen senvuoksi vain viitisen kertaa, ennen kuin hän näki meren lainehtivan Boulognen edustalla, — ja ne vierailut olivatkin aivan lyhytaikaisia.

Mutta sinne päästyään d'Artagnan tunsi lähestyneensä toiminnan hetkeä, ja hänen mielestään katosi nyt kerrassaan kaikki muu tunne paitsi itseluottamus. Boulognesta hän ratsasti viimeisen taipaleen pitkin rannikkoa.

Calais oli yhteisenä kokouspaikkana, ja siellä hän oli osoittanut miestensä olosijaksi Grant-Monarque-ravintolan, missä elanto ei käynyt kalliiksi; siellä kävivät matruusit syömässä, ja yksinkertaiset sotamiehet saivat siellä asunnon, ateriat ja kaikki elämän mukavuudet kolmenkymmenen soun hinnasta päivässä.

D'Artagnan päätti yllättää heidät aavistamattomalla harhailevan elämän hetkellä ja ensi esiintymisestä arvostella, saattoiko hän toivoa heistä kunnon kumppaneita.

Grand-Monarque-ravintola sijaitsi pienen kadun varrella, joka oli yhdensuuntainen sataman kanssa. Tämä ei kuitenkaan näkynyt kadulle; muutamat kujat vain olivat yhdistämässä rantakaistaleen ja kadun kumpaistakin suoraa väylää kuin tikkaiden puolat niiden kahta kaidepuuta. Näitä kujia myöten pääsi ihan aavistamattomasti kulkemaan sataman ja kadun väliä. Siten d'Artagnan pujahti laiturilta äkkiä ravintolaan.

Hetki oli hyvin valittu. Muutamat noppapelissä riitaantuneet matruusit uhkailivat toisiansa raivoten. Isäntä, emäntä ja kaksi tarjoilijaa silmäilivät tuskissaan näitä reuhaajia, joiden kesken näytti olevan puhkeamaisillaan sota puukoilla ja kirveillä.

Eräällä kivirahilla istui kaksi miestä, jotka näyttivät paikaltaan vartioitsevan ovea; tarjoilusalin perällä oli neljä pöytää kahdeksan muun henkilön hallussa. Noista kaikista ei ainoakaan ottanut osaa kiistaan eikä peliin. D'Artagnan tunsi nämä kylmäveriset ja välinpitämättömät katselijat omaksi väekseen.

Rettelö yltyi. Jokaisella intohimolla on meren tavoin luoteensa ja vuoksensa. Hurjistuksissaan muuan matruusi keikautti nurin pöydän sille kasattuine rahoineen. Pöydän kaatuessa rahat kierivät lattialle. Samassa kaikki ryntäsivät anastamaan panoksia, ja suuri määrä hopealantteja joutui saaliiksi henkilöille, jotka livahtivat tiehensä matruusien tapellessa keskenään.

Ainoastaan penkillä istuvat kaksi miestä ja sisemmälle huoneeseen asettuneet kahdeksan näyttivät sopineen täydellisestä toimettomuudesta tämän raivoisan mellakan ja rahojen helinän keskellä, vaikka he näköjään osoittausivatkin vieraiksi toisilleen. Kaksi tyytyi vain jalallaan survaisemaan takaisin rähisijöitä, jotka kierähtivät heidän pöytänsä alle.

Kaksi muuta läksi ulos kädet taskuissa mieluummin kuin ottivat osaa meteliin, ja kaksi taasen nousi pöydälleen niinkuin tulvan yllättämät kapuavat ylös välttääkseen kastumista.

"Kas, kas", tuumi d'Artagnan, jolta ainoakaan näistä yksityiskohdista ei jäänyt huomaamatta, "sehän on varsin säällinen kokoelma; varovaisia, tyyniä, meluun ja rähinään tottuneita. Hiisi vieköön, onpa valintani sattunut hyvin!"

Ne kaksi miestä, jotka olivat potkaisseet tappelijoita tieltään, saivat nyt silmilleen haukkumistulvan näiltä matruuseilta, jotka olivat malttuneet sovintoon keskenään. Muuan heistä, puolittain päihdyksissä suuttumuksesta ja kokonaan oluesta, tuli uhkaavasti kysymään pienikokoisemmalta katselijalta, millä oikeudella hän oli potkaissut Jumalan luomia olentoja, jotka eivät olleet mitään koiria. Tämän välikysymyksen esittäessään hän sille parempaa pontta antaakseen heristeli vankkaa nyrkkiänsä d'Artagnanin palkkasoturin nenän alla.

Tämä kalpeni joko pelosta tai vihasta. Sen nähdessään matruusi päätti aiheeksi edellisen ja nosti nyrkkinsä ilmeisesti kumauttaakseen sen muukalaisen päähän. Mutta paikaltaan hievahtamatta antoi uhattu matruusille niin voimakkaan survaisun vatsaan, että mies kamalasti kiljahdellen kieri huoneen toiselle seinälle. Yhteistunnon heti liittäminä koolle karkasivat kaikki voitetun toverit samassa voittajan kimppuun.

Yhtä kylmäverisesti kuin äskenkin karttoi tämä koskemasta varomattomasti aseisiinsa ja sieppasi tinakantisen kolpakon, jolla hän iski lattiaan kaksi tai kolme hyökkääjää. Kun hän sitten oli sortumaisillaan ylivoiman rynnistykseen, oivalsivat huoneeseen jääneet seitsemän muuta äänetöntä jotka eivät olleet vielä liikahtaneetkaan, että selkkaus koski nyt kaikkia yhteisesti, ja he ryntäsivät kumppaniansa auttamaan.

Ovelta katselleet kaksi välinpitämätöntä kääntyivät samalla kertaa, ja heidän rypistyneistä silmäkulmistaan näki, että he aikoivat käydä ahdistamaan vihollista takaapäin, ellei täm herjennyt tappelusta.

Isäntä, tarjoilijat ja kaksi yövartijaa, jotka ohi mennessään olivat uteliaisuuttaan tunkeutuneet liian kauas huoneen sisustaan, temmattiin rymäkkään, jossa he saivat ankaran löylytyksen.

Pariisilaiset huitelivat kuin kykloopit, noudattaen yhdenmukaista taktiikkaa, jota katseli mielikseen. Vihdoin oli heidän pakko peräytyä suuremman miesluvun painostuksesta, jolloin he vallittivat asemansa ison pöydän taakse; neljä heistä kohotti tämän yhteisvoimin kuin jättiläisnuijana ja iski sillä kumoon yhdellä kertaa kahdeksan matruusia, joiden päähän se jymähti, sillaikaa kun toiset käyttivät aseinaan puupukkeja.

Lattialla virui jo monta haavoittunutta ja sali oli huumaavan metelin ja sokaisevan pölyn vallassa, kun d'Artagnan kokeeseen tyytyväisenä astui esiin miekka kädessä, hosui sen nupilla päähän kaikkia, jotka osuivat tielle, ja karjaisi voimakkaan huikkauksen, joka heti lopetti mylläkän. Väki hajaantui nopeasti keskuksesta sivuille, niin että d'Artagnan tuotapikaa seisoi yksinään ja näyttämön valtiaana.

"Mistä on kysymys?" tiedusti hän läsnäolijoilta majesteettisesti kuin
Neptunus lausuessaan quos ego.[22]

Silmänräpäyksessä ja jo tämän äänen ensimmäisestä soinnahduksesta — roomalaisen runoilijan kuvakielellä pitkittääksemme — jokainen d'Artagnanin palkkasoturi tunsi herransa ja he taltuttivat heti äkänsä, taukosivat tömistelemästä lattiaa ja laskivat pois puiset aseensa.

Matruusit puolestaan kiirehtivät kokoamaan haavoittuneita ja kolpakkoja, nähdessään tuon pitkän säilän paljastettuna, tuon sotaisen ryhdin ja jäntevän käsivarren, jotka takasivat heidän vihollisilleen tehokasta apua näköjään johtelemaan tottuneen miehen taholta.

Grand-Monarquen isäntä lateli loppumattomia kohteliaisuuksia d'Artagnanille. Tämä vastaanotti ne kuin mies, joka tietää ansaitsevansa kaikkea mahdollista kunnioitusta, ja ilmoitti sitten aikovansa illallista odottaessaan lähteä kävelylle satamaan.

Palkkasoturit ymmärsivät viittauksen; kukin otti heti hattunsa, puhdisti tomun vaatteistaan ja seurasi d'Artagnania.

Mutta tämä varoi seisahtumasta, vaikka hän käveli verkalleen ja piti tarkoin silmällä ympäristöään. Hän suuntasi kulkunsa hiekkaharjuja kohti. Kaikki kymmenen saattolaista huomasivat ihmeekseen astelevansa toistensa kintereillä; rauhattomina he näkivät oikealla, vasemmalla, edessä ja takana äskeisiä kumppaneitaan, joita eivät olleet enää odottaneet seuratakseen. He pysyttelivät päällikkönsä perässä, luoden vimmastuneita silmäyksiä toisiinsa.

Vasta alimmaisen hiekkaharjun notkossa d'Artagnan kääntyi heihin päin, hymyillen havainnostaan, että he olivat jääneet jälkeen, ja virkkoi rauhoittavasti viitaten kädellään:

"Kas niin, kas niin, hyvät herrat, älkäämme syökö toisiamme. Te olette luotuja elämään yhdessä, ymmärtämään toisianne kaikin puolin, ettekä nousemaan keskinäiseen hävitystyöhön."

Kaikki epäröiminen lakkasi silmänräpäyksessä; miehet hengähtivät kuin ruumisarkusta nostettuina ja tähystelivät joukkoaan suopeasti. Tämän tarkastuksen jälkeen he siirsivät katseensa päällikköön, joka vanhastaan osasi tämänlaatuisen väen puhuttelemisen vaikean taidon ja sepitti heille nyt näin kuuluvan pikku puheen, tehostaen sitä kaikella gascognelaisella ponnekkuudella:

"Messieurs, te tiedätte kaikki, mikä minä olen miehiäni. Olen pestannut teidät tunteminani urhoina, joiden kanssa aion lähteä kunniakkaalle retkelle. Teidän sopii ajatella, että minun kanssani toimiessanne toimitte kuninkaan puolesta. Ilmoitan vain ennakolta, että jos annatte muille mitään vihiä tästä oletuksesta, näen pakolliseksi heti rusentaa päänne sillä tavoin kuin mukavimmaksi sattuu. Teille ei ole tuntematonta, messieurs, että valtiosalaisuudet muistuttavat kuolettavaa myrkkyä; niin kauan kun sitä myrkkyä säilytetään rasiassa ja rasia on lukossa, ei se vahingoita, mutta rasiasta päästettynä se tappaa. Astukaa nyt lähemmäksi, niin saatte siitä salaisuudesta tietää sen verran kuin voin teille sanoa."

"Tulkaa likemmä", jatkoi d'Artagnan, "jotta ylitsemme lentävä lintu, hiekassa leikkivä kaniini ja vedenkalvossa hyppäävä kala eivät voi meitä kuulla. On tutkittava ja valtionrahaston yli-intendentille ilmoitettava, missä määrin englantilaiset salakuljettajat vahingoittavat Ranskan kauppaa. Minä poikkeilen eri paikkoihin ja teen havaintoja kaikkialla. Me olemme köyhiä picardielaisia kalastajia, jotka myrsky on heittänyt rannikolle. On sanomattakin selvää, että me kaupittelemme tuoretta kalaa aivan kuten oikeat kalastajat. Mutta kun meitä voitaisiin epäillä ja häiritä, on välttämätöntä, että me kykenemme puolustautumaan. Siitä syystä olen pestannut teidät, nokkelina ja rohkealuontoisina miehinä. Me vietämme hauskaa elämää emmekä joudu suuriinkaan vaaroihin, olletikin kun meillä on takanamme mahtava suojelija, joka kyllä päästäisi meidät pälkäästä. Yksi ainoa seikka huolettaa minua, mutta toivottavasti te vapautatte minut siitä kiusasta, jahka selitän sen lyhyesti. Minun ei nimittäin tekisi mieleni ottaa vaivoiksemme tyhmien kalastajien miehistöä, kun sitävastoin, jos teidän joukossanne sattuisi olemaan miehiä, jotka ovat nähneet merielämää…"

"Ka, siitä ei ole mitään hätää!" virkahti muuan d'Artagnanin palkkasoturi; "minä olen ollut kolme vuotta Tunisin merirosvojen vankina ja osaan purjehdustaidon kuin amiraali."

"Hei, sepä kerrassaan onnellinen sattuma!" sanoi d'Artagnan. Hän lausui ihastuksensa erinomaisesti teeskennellen täyttä luottamusta. Hän tiesi kuitenkin varsin hyvin, että tämä merirosvojen uhri oli entinen laivojen kaappaaja, ja juuri sentähden hän oli miehen valinnutkin. Mutta d'Artagnan ei milloinkaan sanonut enempää kuin oli tarvis, jättääkseen ihmiset epätietoisiksi. Hän tyytyi siis selitykseen ja otti täydestä seurauksen, näköjään välittämättä syystä.

"Ja minulla", ehätti toinen huomauttamaan, "sattuu olemaan setä, joka johtaa La Rochellen satamatöitä. Jo pikku lapsena leikittelin aluksilla; pystyn senvuoksi käyttelemään airoa ja purjetta yhtä osavasti kuin yksikään länsirannikon matruusi."

Tämä mies pysyi totuudessa jokseenkin saman verran kuin edellinenkin; hän oli soutanut kuusi vuotta hänen majesteettinsa kaleerivankina La Ciotatissa.

Kaksi muuta oli avomielisempiä. He tunnustivat suoraan palvelleensa eräässä aluksessa rangaistusosastoon tuomittuina; se ei heitä hävettänyt. D'Artagnan oli siten kymmenen soturin ja neljän matruusin päällikkönä; hänellä oli käytettävissään sekä maa-armeija että merivoima, mikä olisi kohottanut Planchetin ylpeyden yhä huimaavammaksi, jos hän olisi vielä tämänkin seikan tiennyt.

Nyt oli vain enää yleismääräys annettava, ja sen d'Artagnan laatikin täsmälliseksi. Hän kehoitti miehiänsä olemaan valmiina lähtemään Haagiin; toisten piti seurata rannikkotietä Breskensiin ja toisten matkata Antwerpenin kautta. Jokaisen päivämatkan tultua tarkoin harkituksi määrättiin, että kaikkien oli neljäntoista päivän kuluttua kokoonnuttava Haagin päätorilla.

D'Artagnan neuvoi väkeänsä jakautumaan oman valintansa mukaan kaksimiehisiin ryhmiin. Säädyllisimmän näköisistä hän otti omaksi saattueekseen kaksi entuudestaan tuntemaansa kaartilaista, joissa ei ollut muuta vikaa kuin että he olivat pelureita ja juoppoja. Nämä kaksi eivät olleet vielä menettäneet kaikkea sivistystään, ja siistissä asussa olisivat heidän sydämensä alkaneet jälleen sykkiä. Toisten kateutta välttääkseen hän antoi muun joukon poistua edellä. Sitten hän pidätti kaksi valittuansa seurakseen, vaatetti heidät omista pukutarpeistaan ja läksi matkalle heidän kanssaan.

Näille, joita hän oli kunnioittavinaan rajattomalla luottamuksellaan, d'Artagnan yrityksensä menestystä turvatakseen kertoi toisen tarinan. Hän tunnusti heille, ettei tarkoituksena ollutkaan pitää silmällä, missä määrin englantilainen salakuljetus saattoi haitata ranskalaista kauppaa, vaan päin vastoin mitä vahinkoa ranskalaiset salakuljettajat tuottivat Englannin kaupalle. Miehet näyttivät uskovan, ja sillä kannalla he tosiaan olivatkin asiasta. D'Artagnan tiesi saavansa pitää varmana, että jompikumpi heistä ensimmäisissä kekkereissä humalluttuaan paljastaisi tämän suuren salaisuuden koko joukkueelle. Peli näytti hänestä pettämättömältä.

Kahden viikon kuluttua äskeisestä kohtauksesta oli koko osasto jälleen koolla Haagissa.

D'Artagnan havaitsi silloin, että kaikki hänen miehensä olivat sillävälin jo älynneet pukeutua matruuseiksi, joita meri oli pidellyt enemmän tai vähemmän tylysti.

Hän antoi heidän asustaa eräässä hökkelissä Nieuwkerke-kadun varrella ja valitsi itselleen siistin majapaikan ison kanavan laidalta.

Hän kuuli, että Englannin kuningas oli palannut liittolaisensa Nassaun Willem II:n, Hollannin käskynhaltijan luo. Edelleen hän sai tietää, että Ranskan hovin epäys oli jossakin määrin jäähdyttänyt sitä myötätuntoisuutta, jolla Kaarlea oli tähän asti kohdeltu maassa, ja että pakolaisprinssi oli tämän johdosta vetäytynyt syrjään pienoiseen taloon Scheveningenin kylään, joka sijaitsi hiekkaharjujen keskellä merenrannalla vajaan lieuen päässä Haagista.

Siellä sanottiin onnettoman karkoitetun lohduttautuvan maanpaostaan katselemalla sukunsa ruhtinaille ominaisen raskasmielisyyden vallassa Pohjanmeren avaraa ulappaa, joka eroitti hänet Englannista, niinkuin se oli aikaisemmin eroittanut Maria Stuartin Ranskasta. Scheveningenin kauniin metsikön takana, hienolla hietikolla, missä kanervat leviävät hohtaviksi nummiksi, Kaarle II eli päivästä toiseen kuten nekin, mutta paljon onnettomampana, sillä hänen mielessään liikkui ajatuksia, jotka herättivät hänessä milloin toivoa, milloin yhä musertavampaa apeutta.

D'Artagnan läksi eräänä päivänä Scheveningeniin varmistuakseen siitä, mitä ruhtinaasta kerrottiin. Hän näki tosiaan Kaarle II:n mietteissään ja yksinänsä astuvan ulos pikku veräjästä, joka oli metsän puolella, ja auringon laskiessa kävelevän rannalla herättämättä edes kalastajien huomiota, kun he illan tullen kotiin palatessaan vetivät veneensä ylös rantahiedalle kuten muinaiset arkipelagin merimiehet.

D'Artagnan tunsi kuninkaan. Hän näki tämän suuntaavan synkän katseensa mittaamattomalle vedenselälle ja kääntävän valjut kasvonsa punaisiin säteisiin, joita aurinko loi vielä ollessaan osittain peittynyt taivaanrannan tumman viirun taakse. Sitten Kaarle kääntyi yksinäistä kotiansa kohti, astellen sinne yhtä vitkallisesti ja alakuloisesti kuin oli tullutkin, hupinaan hienon ja vierivän soran narskahduttelu jalkojensa alla.

Jo samana iltana d'Artagnan sai vuokratuksi tuhannesta livrestä purren, joka oli neljäntuhannen arvoinen. Hän suoritti vuokran käteisellä ja talletti kolmetuhatta pormestarin haltuun vakuudeksi. Sitten hän yön pimeydessä kenenkään näkemättä korjasi veneeseen ne kuusi miestä, jotka olivat hänen maa-armeijanaan, ja nousuvedellä hän kello kolmelta aamulla pistäysi ulapalle, uljaasti purjehtien neljän muun palkkalaisensa avulla ja luottaen kaleerivankinsa tietoihin yhtä taatusti kuin hänellä olisi ollut sataman paras luotsi oppaanaan.

Kuninkaitten ja kansojen saadessa siten puuhaa Englannista, joka hallitsi itseään ihan yksin, — ja sen ylistykseksi on sanottava, että sitä ei ollut koskaan hallittu niin huonosti, — muuan kohtaloitten kaitsijan välikappaleeksi tullut mies, joka oli ennakolta määrätty piirtämään nimensä historian kirjaan loistavin kirjaimin, toteutti koko maailman nähden hyvin salaperäistä ja uhkarohkeata työtä. Hän kävi eteenpäin kenenkään tietämättä, mihin hän pyrki, vaikka sekä Englanti että Ranska ja koko Eurooppakin piti silmällä, miten hän liikkui vakain askelin ja pää pystyssä. Esitämme kaikki, mitä tästä miehestä tiedettiin.

Monk oli äskettäin julistanut puoltavansa sen parlamentin vapautta, jota halveksien nimitettiin Rump Parliamentiksi. Jäljitellen Cromwellia, jonka luutnanttina hän oli ollut, oli kenraali Lambert tahtoessaan pakottaa eduskunnan noudattamaan määräyksiään sulkenut sen niin ankarasti kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa, että yksikään jäsen ei päässyt liikkumaan parlamenttirakennuksesta, ja ainoastaan Peter Wentworthin sallittiin tulla sisälle.

Lambertiin ja Monkiin kohdistui koko valtiollinen elämä; edellinen edusti sotilaallista mielivaltaa ja jälkimmäinen puhdasta tasavaltalaisuutta. Nämä kaksi miestä olivat ainoina julkisina ilmiöinä siitä vallankumouksesta, joka oli vienyt Kaarle I:ltä ensin kruunun ja sitten pään.

Lambert ei aikeitansa salannutkaan; hän tahtoi perustaa kokonaan sotilaallisen hallituksen, asettuakseen sen johtoon.

Monk, ankara tasavaltalainen, — sanoivat toiset, — tahtoi säilyttää Tynkä-Parlamentin, tasavallan näkyväisen, vaikka rappeutuneen edustuslaitoksen. Monk, taitava ja kunnianhimoinen vehkeilijä, — sanoivat toiset, — tahtoi vain tästä näennäisesti suojelemastansa parlamentista tehdä vakavan astuimen, noustakseen sille valtaistuimelle, jonka Cromwell oli toimittanut tyhjäksi rohkenematta itse istuutua sille.

Siten olivat Lambert parlamentin ahdistajana ja Monk sen puolustajana julistautuneet toistensa vihollisiksi.

Monk ja Lambert olivatkin senvuoksi heti ajatelleet kumpainenkin oman armeijansa muodostamista: Monk Skotlannissa, missä väestö oli sekä presbyteriläistä että kuningasmielistä ja siis tyytymätöntä, ja Lambert Lontoossa, missä nyi kuten aina ennenkin esiintyi voimakkain vastus sitä valtaa vastaan, joka nähtiin edessä.

Monk oli palauttanut rauhan Skotlannissa, hän oli siellä nostattanut armeijan ja varannut sieltä itselleen turvapaikan, toinen suojeli toistansa. Hän tiesi, että sallimuksen määräämä suuren muutoksen päivä ei ollut vielä tullut, ja hänen miekkansa näyttikin ruostuneen huotraan. Karussa ja vuorisessa maassaan tavoittamattomana, itsevaltiaana päällikkönä, useissa voitoissa karaisemiensa yhdentoistatuhannen vanhan soturinsa kuninkaana, yhtä hyvin ja paremminkin selvillä Lontoon asioista kuin Lambert, joka piti hallussaan sen keskusta, Cityä, — sellaisessa asemassa oli Monk, kun hän sadan lieuen päässä Lontoosta julisti asettuvansa parlamentin puolelle. Lambert sitävastoin asui pääkaupungissa, kuten sanottu. Se oli hänen kaikkien hommiensa keskuksena, ja siellä hän kokosi ympärilleen sekä kaikki ystävänsä että kaiken alhaison, joka on aina taipuvainen suosimaan laillisen vallan vihollisia. Lontoossa siis Lambert sai kuulla, mitä kannatusta Monk antoi parlamentille Skotlannin rajoilta. Hän päätti, ettei ollut aikaa menetettävissä; Tweed[23] ei hänen nähdäkseen ollut niin kaukana Thamesista, ettei armeija voinut marssia toiselta virralta toiselle, etenkin jos sitä johdettiin hyvin. Hän tiesi sitäpaitsi, että mikäli Monkin joukko tunkeusi Englantiin, se kasvaisi lumivyöryn tavoin siksi onnenpyöräksi, joka kohottaisi kunnianhimoisen kilpailijan valta-asemaan. Sentähden hän keräsi sekä kokoonpanoltaan että lukumäärältään peloittavan armeijansa ja kiirehti Monkia vastaan, joka karien välitse pujottelevan varovaisen purjehtijan tavoin eteni aivan lyhyin päivämatkoin ja tarkoin kuulusteli, miten asiat kehittyivät! Lontoon taholla.

Armeijat pääsivät toistensa näkyviin Newcastlen ylängöllä; ensimmäisenä saapuen Lambert leiriytyi itse kaupunkiin. Ainiaan varovaisena Monk jäi asemilleen ja sijoitti pääkortteerinsa Coldstreamin luo Tweedin lähelle.

Lambertin näkeminen herätti riemastusta Monkin armeijassa, kun sitävastoin Monkin ilmestyminen aiheutti sekasortoa Lambertin väessä. Olisi voinut luulla, että nämä horjumattomat urhot, jotka olivat pitäneet niin suurta melua Lontoon kaduilla, olivat lähteneet matkalle toivomatta tapaavansa ketään ja että he nyt havaitessaan kohdanneensa armeijan, jonka lippua heidän nähtensä kannatteli todellisen periaatteen elvyttämä asia, olivat alkaneet ajatella olevansa vähemmän hyviä tasavaltalaisia kuin Monkin soturit, koska jälkimmäiset tukivat parlamenttia, kun sitävastoin Lambert ei tukenut mitään, ei edes itseänsä.

Monkista ei tiedetä, oliko hänellä tällähaavaa aihetta erityiseen mietiskelyyn, mutta jos hän mietteiden valtaan antautui, saivat ne varmaankin ankean pohjasävyn, sillä historia kertoo — ja tämä kaino hengetärhän ei milloinkaan valehtele, — että sinä päivänä, jona hän saapui Coldstreamiin, koko kaupungista ei löytynyt ainoatakaan lammasta.

Jos Monk olisi johtanut englantilaista armeijaa, niin se vastus olisi saanut joka miehen karkaamaan riveistä. Mutta skotlantilaisten laita ei ole sama kuin englantilaisten, jotka välttämättömästi tarvitsevat liharavintoa. Skotlantilaiset ovat köyhää ja kohtuullista kansaa; he elävät kahden kiven välissä rouhitusta ohrakourallisesta, joka hämmennetään kaivovedessä ja kypsennetään kuumennetulla hiekkakivellä.

Skotlantilaiset olivat saaneet ohra-annoksensa eivätkä senvuoksi vähääkään välittäneet siitä, oliko Coldstreamissa muita ruokatarpeita vai eikö.

Jokseenkin tottumattomana ohrakyrsiin oli Monk itse nälissään, ja hänen vähintään yhtä nälkäinen pääesikuntansa katseli huolestuneesti oikealle ja vasemmalle saadakseen tietää, mitä oli tulossa illalliseksi.

Monk kuulusteli. Hänen tiedustajansa olivat saapuessaan avanneet koko kaupungin autiona ja ruoka-aitat tyhjillään; teurastajiin ja leipureihin ei käynyt turvautuminen Coldstreamissa. Kenraalin pöytää varten ei siis ollut tiedossa leipäpalaakaan.

Sikäli kuin näitä ilmoituksia saatiin peräkkäin, kaikki yhtä lohduttomia, vakuutti Monk kaikkien kasvoilla kauhistusta ja masennusta nähdessään, että hänen ei ollut vähääkään nälkää; sitäpaitsi oltiin seuraavana päivänä pääsemässä pulasta, koska Lambert oli saapunut arvattavasti taisteluaikeissa, joten ruokavaroja saataisiin Newcastlen valloittamisella häneltä, kun taasen Monkin soturit eivät enää milloinkaan tuntisi edes ruokahalua, jos Lambert voittaisi.

Tämä lohdutus ei moneenkaan tehonnut, mutta siitä ei Monk juuri ollut millänsäkään, sillä näennäisesti mitä säveimpänä esiintyen hän oli varsin jäykkä valtias.

Kaikkien oli kuitenkin pakko tyytyä tai olla tyytyvinään. Yhtä nälkiintyneenä kuin upseerinsakin, mutta teeskennellen täydellistä välinpitämättömyyttä lampaan löytymättömyydestä, Monk leikkasi puolen tuuman mittaisen pätkän saattueeseensa kuuluvan kersantin tupakkarullasta ja alkoi pureskella sitä, samalla kun hän vakuutti lähimmilleen, että nälkä oli kuvittelua, jonka taltuttamiseen riitti, että oli vain jotakin pantavaa hampaisiin.

Vastakkaisten armeijain leirien välissä kohosi vanha luostari, josta tänään on tuskin raunioitakaan jäljellä; mutta siihen aikaan se oli vielä pystyssä ja nimeltään Newcastle Abbey. Se oli rakennettu tilavalle sekä tasangosta että joesta riippumattomalle alueelle, sillä tämä oli melkein rämeikköä, johon lähteet ja sadevesi muodostivat hetteitä. Korkean ruohikon, vihviläin ja kaislojen kattamien lätäkköjen keskellä levisi kuitenkin kiinteätä kamaraa niemekkeinä, joita oli aikoinaan käytetty vihannestarhoiksi, puistoiksi, kävelynurmiksi ja muihin luostarin tarpeisiin; tämä tukeva maaperä muistutti isoa vesilukkia, jonka pyöreään ruumiiseen liittyy eri tahoille pistäytyvät pitkät raajat.

Monk oli asettanut sinne vartion, koska se paikka oli enimmin altis yllätysyrityksille. Viholliskenraalin leiritulet pilkoittivat ihan selvästi luostarin takaa, mutta niiden ja luostarin välissä vieritteli Tweed kirkkaita laineitaan muutamien korkeitten ja tuuheiden tammien sankassa siimeksessä.

Edellämainittuna iltana nähtiin siis kenraali Monk nukkumassa ruokotuolillaan — kuten Napoleon uinahti Austerlitzin taistelun aattoiltana — sitten kun hän oli suoriutunut toimituksesta, jota hän oli niin mahtavasti sanonut illallisekseen, eli nälkään tehokkaaksi kiittämästänsä tupakkamällin rouhimisesta hammasriveillään. Nukkuvaa valaisi puolittain telttalampun hohde ja puolittain kuu, joka oli vastikään noussut taivaalle.

Äkkiä Monkin havahdutti tästä kenties vain teeskennellystä unesta ryhmä sotamiehiä, jotka ryntäsivät esiin ilohuudoin ja tyrkkivät Monkin telttatankoja jalallaan, samalla puhellen äänekkäästi, saadakseen hänet hereille.

"Olen jo illastanut", vastasi päällikkö levollisesti, "ja sulattelen juuri rauhassa ateriaani, kuten näette. Mutta tulkaahan sisälle ja sanokaa, mikä teidät tänne toi."

"Olemme siepanneet kalastaja-aluksen, joka oli viemässä kalaa
Newcastlen leiriin."

"Siinä teitte väärin, hyvät ystävät. Nuo lontoolaiset herrat ovat nirsoja, he tahtovat saada ensimmäisen tarjoilun; nyt he joutuvat kovin huonolle tuulelle, ja tänä iltana ja huomenna he ovat aivan armottomasti kiukuissaan. Uskokaa minua, säädyllinen kohteliaisuus vaatisi lähettämään takaisin herra Lambertille hänen kalansa ja kalastajansa, jollei…" Kenraali mietti tovin.

"Picardielaisia merimiehiä, jotka ovat pyydystelleet Ranskan tai
Hollannin rannikolla, kunnes myrsky heitti heidät meidän vesillemme."

"Heitä on kymmenen tai kaksitoista, herra kenraali; vene on jonkunlainen jaala, näköjään hollantilaista rakennetta."

Samassa palasikin upseeri tuoden mukanaan laivurin, joka oli viidenkymmenen ja viidenkuudetta ikävuoden väliltä, mutta reippaan näköinen. Hän oli keskimittainen, käytti karkeata villaihokasta ja piti lakkiansa silmille asti painettuna; vyössä heilui tukeva väkipuukko, ja hänen käyntinsä ilmaisi merimiesten tavallista arvelevaisuutta, kun he aluksensa vaarumisen johdosta eivät milloinkaan tiedä, saavatko laskea jalkansa kannelle vai joutuvatko pysyttämään sen vain koholla, joten he suuntailevat jokaisen askeleensa niin huolellisesti kuin paalua juntaten.

Monk tähtäsi ovelan ja terävän katseensa pitkäksi toviksi kalastajaan, joka tervehti häntä maalaisillemme luonteenomaisella puolittain viekkaalla ja puolittain yksinkertaisella hymyllä.

Vastauksessa kuului pikemmin se nopea ja terävä ääntyminen, joka on vallitsevana Loire-virran takana, kuin se hiukan venyttelevä puheenlaatu, jota käytetään Ranskan läntisillä ja pohjoisilla tienoilla.

"Mutta kuitenkin puhut sitä?" pitkitti Monk vielä kerran koetellakseen hänen murrettaan.

"Nykyään kalastelen, mylord, ja kelpo tavalla. Nytkin on minulla juuri vähintään puolentoista naulan painoinen harjus ja runsaasti viisikymmentä punakalaa; on minulla myös apajallinen pieniä turskia, parhaita paistettaviksi."

"Minusta kuulostaa kuin olisit kalastellut Gascognen lahdella etkä
Kanaalissa", huomautti Monk hymyillen.

"Etelästä tosiaan olenkin kotoisin; eihän se estäne olemasta hyvä kalamies, mylord?"

"Ei suinkaan, ja minä ostan saaliisi. Mutta sano nyt suoraan, mitä aioit tehdä?"

"Mylord, en tahdo salata, että olin rannikkoa pitkin lähdössä Newcastleen, kun joukko ratsumiehiä, jotka kulkivat rannikkoa myöten päinvastaiseen suuntaan, viittasivat alukseeni, että meidän oli hyvä kääntyä teidän ylhäisyytenne leiriä kohti, jollemme halunneet yhteislaukausta heidän musketeistaan. Kun en ollut varustautunut sotaan", lisäsi kalastaja hymyillen, "oli minun toteltava."

"No niin, mylord, olin lähdössä herra Lambertin leiriin, koska kaupunkilaisherrat maksavat hyvin, kun sitävastoin te skotlantilaiset — puritaanit, presbyteriläiset, uskonliittolaiset, miksi itseänne tahtonettekaan nimitettävän — syötte vähän, mutta maksatte vielä vähemmän."

Monk kohautti olkapäitänsä, mutta hän ei voinut pidättyä samalla hymyilemästä.

"Ja minkätähden tulet kalastelemaan meidän vesillemme, kun olet etelästä kotoisin?"

"Mylord, ihminen laskee haaksensa merelle, mutta Jumala ja tuuli hoitavat muun, vieden aluksen, minne tahtovat."

"Me olimme paluumatkalla Ostendesta, missä oli jo nähty makrilleja, kun navakka etelätuuli ajoi meidät ulohtaalle. Huomatessamme hyödyttömäksi taistella tuulta vastaan heittäysimme ajelehtimaan. Ei kuitenkaan tehnyt mielemme menettää hyvää saalistamme, joka siis oli myytävä läheisimmässä englantilaisessa satamassa. Newcastle sattui olemaan likinnä, ja kaupittelutilaisuutta kiitettiin meille erinomaiseksi, koska sekä kaupunkiin että sen ulkopuolelle oli leiriytynyt sotaväkeä. Kumpaisessakin leirissä oli joukko hyvin rikkaita ja hyvin nälkäisiä aatelismiehiä, vakuutettiin meille edelleen, ja niinpä suuntasin kulkumme Newcastlea kohti."

"Ka, he jäivät haakseen; he ovat pelkkiä matruuseja, ilman minkäänlaista sivistystä."

"Hoo, minä olen kierrellyt laajalti maailmaa isäni kanssa", kertoi laivuri naurahtaen, "ja tiedän, mitä sou, écu, pistoli, louisdori ja kaksois-louisdori ovat kaikilla Euroopan kielillä. Miehistöni luottaakin minuun kuin oraakkeliin ja tottelee minua kuin amiraalia."

"Joka tapauksessa, mylord, jos asiassa on vikaa, niin syy on minussa; älköön siitä pahastuttako kumppaneilleni."

Jälleen tovin äänettömänä tähysteltyään kalastajaa hän kysyi: "Sanoit tulevasi Ostendesta?"

"Kuulit siis kai myöskin puhuttavan päiväntapauksista? Varmaankin sekä
Ranskassa että Hollannissa jonkun verran ajatellaan täkäläisiä oloja.
Mitä se mies hommailee, joka sanoo itseänsä Englannin kuninkaaksi?"

"Voi, mylord", huudahti kalastaja vilkastuen ja vilpittömästi hyvillään, "sepä oli onnellinen kysymys, ja sitä ette voisi tiedustaa soveliaammalta henkilöltä kuin minulta, sillä saan tosiaan annetuksi siihen varman vastauksen! Ajatelkaas, mylord, kun poikkesin Ostendeen myymään makrilleja, näin entisen kuninkaan kävelemässä hiekkasärkillä, odotellen hevosia, joilla hän oli lähdössä Haagiin; hän oli pitkä, kalpea mies, tummatukkainen ja katsannoltaan hieman korskea. Hän ei näkynyt jaksavan kovinkaan hyvin, ja minä luulen, että Hollannin ilmanala ei ole hänelle terveellinen."

Monk kuunteli tarkkaavasti kalastajan ripeätä, värikästä ja monisanaista puhetta hänelle vieraalla kielellä; onneksi hän käytti sitä itsekin aivan vaivattomasti, kuten mainitsimme. Laivuri puolestaan lasketteli ranskaa ja englanninkieltä sekaisin, lisäten vielä joukkoon moniaita sanoja, jotka eivät tuntuneet olevan mitään kieltä, syystä että se oli gascognelaismurretta. Mutta hänen silmänsäkin haastoivat, ja niin kaunopuheisina, että saattoi hyvinkin menettää virketyn sanan, kun katse ilmaisi sen aivan selkeästi.

"Kuulit varmaankin sanottavan, että tuo entinen kuningas, joksi häntä nimität, aikoi Haagiin jossakin nimenomaisessa tarkoituksessa?"

"Aina vain siinä samassa", vastasi kalastaja; "eikö hänellä ole mieleenlyöttymänä se aatos, että hänen pitää päästä takaisin Englantiin?"

"Siitä puhumattakaan", lisäsi laivuri, "että käskynhaltija… tiedättehän, mylord, Willem II…"

"Ka, me merenkulkijat, mylord, olemme niin tottuneet tutkimaan ilmaa ja vettä, maailman kahta vaihtelevaisinta ilmiötä, että harvoin erehdymme muustakaan."

"Kuulehan", sanoi Monk muuttaen puheenainetta, "väitetään, että sinä toimitat meille hyviä ruokavaroja?"

"Minäkö!" huudahti laivuri; "mitä minä Newcastlessa tekisin, kun minulla ei enää ole kaloja?"

"Mitä! Mylord tahtoo maksaa minulle ja vielä kaupanpäällisiksi antaa hyvän neuvon! Mylord on ihan liian hyväntahtoinen."

Monk silmäili laivuria vielä tiukemmin kuin ennen, nähtävästi yhä jonkun verran epäluuloisena.

"Niin, tahdon maksaa sinulle ja antaa samalla neuvon, sillä molemmat seikat kuuluvat yhteen. Jos siis palaat Lambertin luo."

"Niin älä kulje rämeikön poikki", jatkoi Monk. "Sinulla on rahoja mukanasi, ja nevalla on muutamia minun asettamiani skotlantilaisia väijytysosastoja. Se ei juuri ole taipuisaa väkeä ja ymmärtää huonosti kieltä, jota puhut, vaikka se oikeastaan tuntuu olevan kolmeakin eri kieltä. He voisivat helposti riistää sinulta, mitä olet minulta saanut, ja kotimaahasi päästyäsi sanoisit: Kenraali Monkilla on toinen käsi skotlantilainen ja toinen englantilainen, ja skotlantilaisella kädellään hän ottaa takaisin, mitä on englantilaisella antanut."

"Oh, herra kenraali, minä lähden, minne vain haluatte, se on selvä tosi", vakuutti kalastaja niin pelästyneesti, että hänen sävynsä täytyi olla liioiteltu. "En pyydä muuta kuin jäädä tänne, jos tahdotte, että jään."

"Sen kyllä uskon", vastasi Monk, ja hänen huulillaan vilahti huomaamaton hymy; "mutta telttaani en kuitenkaan voi sinua majoittaa."

"En sitä tarkoitakaan, mylord; haluan ainoastaan, että teidän korkea-arvoisuutenne ilmoittaa minulle, minne katsotte sopivimmaksi minun asettua. Eikä siinä kannata olla tarkkatuntoinen, sillä yksi yö kuluu meiltä väleen missä hyvänsä."

"Miten teidän korkea-arvoisuutenne vain suvaitsee. Mutta kerrassaan kiitollinen olisin, jos siinä tapauksessa antaisitte saattolaisekseni jonkun kirvesmiehen."

"No, kun nuo teidän armeijanne herrat hinauttivat hevosiaan köydestä jaalaani ylös virtaa, kolhiutui alus sen verran rantakallioihin, että minulla nyt on vähintään kaksi jalkaa vettä ruumassa, mylord."

"Olen täydellisesti käskettävissänne, mylord", sanoi kalastaja. "Tyhjennytän kalavasut, minne haluatte; sitten mylord voi maksaa minulle, mikäli suvaitsette, ja lähettää minut matkoihini, jos näette hyväksi. Kyllä minun kanssani on helppo sovitella."

"Niin, niin, sinä olet kunnon mies", virkkoi Monk, jonka tutkiva katse ei ollut kyennyt havaitsemaan vähäisintäkään varjoa laivurin silmien selkeydessä. "Digby, hoi!" Adjutantti saapui.

"Viekää tämä kelpo mies kumppaneineen pikku kaupustelutelttoihin nevan laitaan; siellä he ovat aluksensa lähellä ja heidän ei kuitenkaan tarvitse viettää yötänsä virralla. Mitä nyt, Spithead?"

Spithead oli kersantti, jolta Monk oli illallisekseen lainannut kappaleen purutupakkaa. Kenraalin kysymyksen aiheutti nyt hänen tulonsa telttaan kutsumattomana.

"Mylord", ilmoitti kersantti, "muuan ranskalainen aatelismies saapui äsken etuvartiolinjalle ja pyrkii teidän armonne puheille."

Tämä tietysti lausuttiin englanniksi, mutta vaikka keskustelu tapahtui tällä kielellä, tuli laivuri ilmaisseeksi ihmetystään liikahduksella, jota Monk kersanttiinsa kääntyneenä ei huomannut.

"Kyllä hän esitteli itsensä, mylord", vastasi Spithead, "mutta nuo pahuksen ranskalaiset nimet ovat niin vaikeasti lausuttavia skotlantilaiselle kurkulle, että minä en saanut sitä painumaan mieleeni. Mutta vahtisotamiesten tietämän mukaan hän on se sama, joka eilen esittäysi levähdyshetkellä ja jota teidän armonne ei tahtonut ottaa vastaan."

"Mitäpä se hyödyttäisi? Hän ei voi nähdä muuta kuin mitä haluan näyttääkin, nimittäin että ympärilläni on yksitoistatuhatta urhoa, jotka eivät pyydä parempaa kuin saada vuodattaa verensä parlamentin, Skotlannin ja Englannin kunniaksi."

"Entä tämä mies, mylord?" tiedusti Spithead viitaten laivuriin, joka oli puhelun aikana seissyt ihan hievahtamattomana kuin mies, joka näkee ja kuulee, muttei ymmärrä.

"Tapaamme sittemmin, hyvä mies; olen valinnut sinulle yösijan. Viekää hänet mukananne, Digby. Älä pelkää mitään; rahat lähetetään sinulle hetimiten."

"Kiitoksia, mylord!" sanoi laivuri, ja hän poistui kumartaen, Digbyn saattamana.

Sadan askeleen päässä teltasta hän tapasi jälleen toverinsa, joiden vilkas supattelu tuntui ilmaisevan levottomuutta.

"Hei, pojat, tulkaa tänne vain!" sanoi laivuri; "hänen korkea-arvoisuutensa maksaa jalomielisesti täyden hinnan kaloistamme ja osoittaa meille hyväntahtoisesti makuupaikankin."

Kalastajat liittyivät esimieheensä, ja Digbyn johtamana pikku joukkue marssi kaupustelutelttoja kohti. Matkalla kalastajat hämyssä sivuuttivat vartion, joka oli viemässä ranskalaista aatelismiestä kenraali Moukin luo.

Aatelismies istui hevosen selässä väljään viittaan kietoutuneena, joten laivuri ei saanut nähdyksi tulijan kasvoja, niin utelias kuin hän näyttikin olevan. Aatelismies sitävastoin ei vastaantulevaan ryhmään vilkaissutkaan, hän kun ei aavistanut, että siinä kulki hänen omia maanmiehiään.

Adjutantti sijoitti vieraat jokseenkin siistiin telttaan, josta erään irlantilaisen kenttäkaupustelijattaren käskettiin siirtyä kuuden lapsensa kanssa etsimään muuta yösijaa. Roihuava nuotio paloi teltan edustalla ja levitti purppurahohdettaan rämeikön ruohoisille lammikoille, joiden pinta karehti raikkaan yötuulen henkäyksessä. Kalastajien majoituttua adjuantti toivotti heille hyvää yötä, samalla huomauttaen, että teltta-aukkoon näkyivät Tweedilla keinuvan jaalan mastot, mikä oli todistuksena siitä, että se ei ollut vielä uponnut. Tämä havainto tuntui sanomattomasti ilahduttavan laivuria.

Ranskalainen aatelismies, jonka Spithead oli ilmoittanut Monkille, ei vartiopaikkain ohi kulkiessaan ollenkaan silmäillyt ympärilleen, jottei olisi näyttänyt tunkeilevalta. Käskyn mukaan hänet opastettiin kenraalia telttaan. Aatelismies jätettiin yksikseen teltan eteissuojaan, missä hän odotti Monkia.

Tämä ei viivytellytkään kauemmin kuin oli tarvis hänen kuullakseen partion tiedonannon ja kankaisen väliseinän raosta tarkastaakseen puheillepyrkijän ulkomuotoa.

Saattueen ilmoitus epäilemättä vakuutti aatelismiehen käyttäytyneen mitä hienotuntoisimmin, sillä kenraalin suoman vastaanoton ensimmäinenkin vaikutelma oli jo suosiollisempi kuin muukalainen saattoi odottaa tällaisena hetkenä ja niin epäluuloisen miehen taholta. Nähdessään vieraan edessään Monk tapansa mukaan kuitenkin suuntasi häneen terävän tähystyksensä, jonka toinen puolestaan kesti näköjään tuntematta hämiä tai levottomuutta. Kotvasen kuluttua kenraali antoi kädellään ja päällänsä merkin, että hän odotti saavansa kuulla tämän käynnin aiheen.

"Mylord", aloitti aatelismies virheettömällä englanninkielellä, "olen tärkeällä asialla pyytänyt päästä teidän korkea-arvoisuutenne puheille."

"Monsieur", vastasi Monk ranskaksi, "mannermaalaiseksi puhutte kieltämme tavattoman puhtaasti. Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi, sillä kysymykseni on epäilemättä hieman epäkohtelias: puhutteko ranskaakin yhtä keveästi?"

"Ei ole mikään ihme, mylord, että olen jossakin määrin tutustunut englanninkieleen; olen nuoruudessani asunut Englannissa ja sittemmin tehnyt tähän maahan kaksi matkaa."

Nämä sanat lausuttiin sillä puhtaalla ranskankielellä, joka ei ainoastaan ilmaise ranskalaista syntyperää, vaan erityisesti kotipaikkaoikeutta Toursin ympäristöllä.

"Nuoruudessani asuin Lontoossa, mylord. Sitten tein v. 1635 vaiheilla huvimatkan Skotlantiin; lopuksi oleskelin v. 1648 jonkun aikaa Newcastlessa ja juuri luostarissa, jonka puutarhat nyt ovat armeijanne hallussa."

"Suokaa minulle anteeksi, monsieur, mutta käsittänettehän näiden kysymysten tarkoituksen?"

"Täydellisesti, monsieur, lukuunottamatta vahtisotilasta, joka vartioitsee meitä."

Tämän virkkaessaan Monk siirsi kädellään syrjään teltan ovikaistaleen ja osoitti aatelismiehelle, että vartiosoturi oli asetettu korkeintaan kymmenen askeleen päähän, joten hänellä oli sekunnissa saatavana aineellista apua, jos vain huusi sitä.

"Niin ollen, mylord", sanoi aatelismies niin tyynesti kuin hän olisi jo kauan kuulunut kenraalin ystäväpiiriin, "noudatan vakaata päätöstäni ryhtyä keskusteluun teidän korkea-arvoisuutenne kanssa, koska tiedän teidät kunniantuntoiseksi mieheksi. Asiani laatu muuten todistaakin, kuinka suuressa arvossa pidän teitä."

Kummastellen tällaista puhuttelua, joka edellytti vähintään tasa-arvoisuutta hänen ja ranskalaisen aatelismiehen kesken, Monk loi tutkivan silmäyksen vieraaseensa ja sanoi hiukan ivallisella äänenpainolla, vaikka hänen kasvojensa ilme ei vähääkään muuttunut:

"Kiitän teitä, monsieur, mutta ensiksikin, kuka olettekaan, sallikaa minun tiedustaa?"

"Suokaa hänelle anteeksi, monsieur; hän on skotlantilainen, ja hänen kävi liian vaikeaksi muistaa sitä."

"Kreivi de la Fère?" toisti Monk muistellen. "Pyydän aneeksi, monsieur, mutta minusta tuntuu, että kuulen nimenne ensi kertaa. Onko teillä joku asema Ranskan hovissa?"

"Kuningas Kaarle I teki minusta Sukkanauha-ritarin, ja kuningatar Anna Itävaltalainen antoi minulle Pyhän Hengen tähdistön ritarimerkin. Muita arvonimityksiä ei minulla ole."

"Sukkanauha-ritari! Pyhän Hengen tähdistön jäsen! Te olette kumpaisenkin maan ylimmän arvoluokan edustaja, monsieur?"

Monk katseli hämmästyksissään miestä, joka hänestä näytti samalla kertaa niin vaatimattomalta ja niin suurelta. Sitten hän sanoi ikäänkuin luopuen yrittämästä tunkeutua tähän salaperäiseen yksinkertaisuuteen ja ylhäisyyteen, josta vieras ei näkynyt olevan halukas antamaan hänelle sen parempaa selvitystä kuin hän jo oli saanut:

"Monet upseerit, monsieur, eivät päästä ketään leiriinsä, liiatenkaan todennäköisen taistelun aattona. Minä en ole virkaveljieni kaltainen enkä tahdo pidättää ketään luotani. Kaikkia mielipiteitä on mielestäni hyvä kuunnella; kaikki vaarat ovat Jumalan lähettämiä, ja niiden punnitsemiseen on Hän suonut minulle tarmoa. Teidän esteenänne olikin eilen vain se seikka, että pidin sotaneuvottelua. Tänään olen vapaa, puhukaa siis."

"Mylord, teillä on sitä suurempi syy vastaanottaa minut, kun asiani ei koske odotettavissa olevaa taisteluanne kenraali Lambertin kanssa eikä leiriänne. Tänne tullessani pidinkin päätäni käännettynä toisaalle, jotten olisi nähnyt miesvoimaanne, ja suljin silmäni telttain kohdalla, jäädäkseni niiden järjestelystä tietämättömäksi. Ei, mylord, tulin aivan yksityisellä asialla."

"Minulla oli vastikään kunnia mainita teidän ylhäisyydellenne", jatkoi
Atos, "että olen asustanut Newcastlessa. Se tapahtui kuningas Kaarle
I:n aikaan, silloin kun skotlantilaiset luovuttivat kuningas-vainajan
herra Cromwellille."

"Minulla oli sillähaavaa mukanani suurehko summa kultaa, ja päivää ennen taistelua — kenties jollakin tavoin aavistellen seuraavan päivän käännettä — kätkin sen Newcastlen luostarin isoimpaan kellariin, siihen torniin, jonka huipun näette täältä kuutamon hopeoimana. Aarteeni on siis haudattuna sinne, ja nyt tulin pyytämään teidän korkea-arvoisuutenne lupaa korjata omaisuuteni toiseen talteen, ennenkuin kenties taistelu kääntyy tälle taholle, jolloin miina tai muu sotatapaus saattaa hävittää rakennuksen, hajoittaen kultani tai toimittaen sen päivänvaloon sotamiesten saaliiksi."

Monk oli ihmistuntija; hän näki kreivin kasvojen kuvastavan kaikkea mahdollista tarmokkuutta, älyä ja ymmärtäväisyyttä. Senvuoksi hän ei voinut ranskalaisen aatelismiehen ilmoituksessa havaita muuta kuin ylevää luottavaisuutta, ja hän näytti tulevan siitä syvästi liikuttuneeksi.

"Monsieur", hän sanoi, "te olette tosiaan arvostellut minua oikein. Mutta kannattaako summa tavoittamisen vaivaa? Ja luuletteko edes, että se on todellakin säilynyt kätkössään?"

"Siinä vastaus toiseen kysymykseeni, mutta mitä arvelette toisesta? Kysyin teiltä, onko summa niin suuri, että sen perimistä kannattaa yrittääkään."

"Kyllä se on melkoinen, mylord, sillä minä kaivoin maahan kahteen nassakkaan sullottuna miljoonan."

"Miljoonan!" huudahti Monk, jota Atos vuorostaan nyt silmäili tiukasti ja tutkivasti.

"Tämä mies virittää minulle ansaa", ajatteli hän. "Tahtoisitte siis", hän virkkoi, "hankkia jälleen haltuunne tuon summan?"

"Mutta, monsieur", huomautti Monk, "kenraali Lambert on yhtä lähellä luostaria kuin minäkin. Minkätähden ette kääntynyt hänen puoleensa?"

"Syystä että tärkeissä asioissa on toteltava vaistoaan ennen kaikkea, mylord. No niin, kenraali Lambert ei herätä minussa samaa luottamusta kuin te."

"Olkoon menneeksi, monsieur; toimitan teille takaisin rahanne, jos ne vielä ovat siellä. Mutta voihan silti sattua että niitä ei enää löydy. Vuodesta 1648 on kaksitoista vuotta kulunut, ja sillä aikaa on paljon tapahtunut."

Monk toisti tämän muistutuksensa nähdäkseen, käyttäisikö ranskalainen aatelismies täten avautunutta pääsytietä mutta Atos ei edes silmää räväyttänyt.

"Vakuutan teille, mylord", sanoi hän lujalla äänellä, "että ne kaksi nassakkaa varman uskoni mukaan eivät ole vaihtaneet paikkaa eivätkä omistajaa."

Vastaus häivytti Monkin mielestä yhden epäluulon, mutta herätti sijalle toisen.

Tämä ranskalainen oli varmaankin lähetetty johdattamaan parlamentin suojelijaa johonkin harha-askeleeseen; tieto kulta-aarteesta oli kaiketi vain veruke, jolla tahdottiin houkutella hänen voitonhimoaan. Tuota aarretta ei voinut olla olemassa. Monkin piti vain saada itse teossa näytetyksi toteen ranskalaisen aatelismiehen juonen valheellisuus kääntää vihollistensa keksimä eksytysyritys voitoksi maineelleen. Samassa olikin Monk selvillä menettelystään.

"Monsieur", hän sanoi Atokselle, "suonette minulle kunnian ottaa osaa illalliseeni?"

"Kiitän, mylord", vastasi Atos kumartaen, "sillä te osoitatte minulle suosiollisuutta, jonka arvoiseksi tunnen itseni, koska oma kiintymykseni liittää minua teihin yhä enemmän."

"Epäröimätön suostumuksenne tarjoukseeni on minulle sitä suurempi kohteliaisuus, kun keittiööni kuuluu vain pieni henkilökunta ja muonanhankkijani ovat tänä iltana palanneet tyhjin käsin. Jollei muuan teidän kansallisuuteenne kuuluva kalastaja olisi eksynyt leiriini, olisi kenraali Monkin täytynyt tänään käydä levolle illallisettaan. Nyt on minulla siis kuitenkin tuoretta kalaa, mikäli myyjä vakuutti."

"Mylord, vastaanotan tarjouksenne etupäässä vain saadakseni kunnian viipyä seurassanne hieman pitempään."

Tämän kohteliaisuuksien vaihdon jälkeen, jollaikaa kenraali ei ollut unohtanut rahtuakaan varovaisuudestaan, katettiin honkapöydälle illallinen tai sen niminen ainakin. Päällikkö viittasi kreivi de la Fèreä istumaan pöydän ääreen ja asettui itse vastapäätä. Ylhäisille pöytäkumppanuksille tuotu ainoa ruokalaji, vadillinen keitettyä kalaa, tuntui kelpaavan nälkäiselle vatsalle enemmän kuin hemmoitellulle herkutteluhalulle.

Heidän siten aterioidessaan — syöden kalaa ja kulautellen huonoa olutta — Monk antoi kertoilla itselleen viimeisistä frondelaistapauksista, prinssi de Condén ja kuninkaan kesken tehdystä sovinnosta ja hänen majesteettinsa oletetusta naimisiinmenosta infantinna Marie Thérèsen kanssa. Mutta molemmin puolin karteltiin ollenkaan kajoamasta niihin valtiollisiin harrastuksiin, jotka tällähaavaa olivat Englannille, Ranskalle ja Hollannille yhteisinä tai oikeastaan eroittivat niitä toisistaan.

Keskustelu toi Monkiin varmuuden seikasta, jonka hän oli havainnut jo ensimmäisistä sanoista, nimittäin että hän oli tekemisissä miehen kanssa, jolla oli korkea yhteiskunnallinen asema.

Tällainen mies ei voinut olla salamurhaaja, ja Moukista tuntui mahdottomalta luulla häntä vakoojaksikaan; mutta Atoksessa ilmeni samalla kertaa niin suurta oveluutta ja lujuutta, että Monk arveli voivansa päätellä hänet salaliittolaiseksi.

"Ja te luulette kykenevänne löytämään jälleen paikan, johon se on haudattu?"

"No niin, monsieur", sanoi kenraali, "pelkästä uteliaisuudesta tulenkin mukaan. Ja seurani on teille tarpeellinenkin, sillä ilman minua tai jotakuta upseeriani teille kävisi peräti työlääksi kulkea leirini läpi."

"En sallisi teidän vaivautua minun tähteni, kenraali, jollen todella tarvitsisi seuraanne; mutta suostun tarjoukseenne tunnustaen, että se ei ainoastaan ole minulle suuri kunnia vaan myöskin välttämätön."

"Sitä luulen tarpeettomaksi, ellette itse näe siihen aihetta. Kaksi miestä ja hevonen hyvin riittävät noiden kahden nassakan kuljettamiseksi purteen, jolla tänne saavuin."

"Mutta onhan kuokittava ja kaivettava maata, kangottava ylös kiviä; varmaankaan ette aio suoriutua siitä työstä omin käsin?"

"Ei ole tarvis kaivaa eikä kuokkia, kenraali. Aarre on kätketty luostarin hautaholviin. Paaden alla, johon on kiinnitetty iso rautarengas, on neljä porrasastuinta. Nassakat ovat vierekkäin näiden juurella, peitettyinä ruumisarkun muotoon iskostetulla kipsikerroksella. Ohjauksenani on sitä paitsi muistokirjoitus, josta paasi on tunnettavissa, ja koska minä en näin arkaluontoisessa ja luottamusta vaativassa asiassa tahdo salata mitään teidän korkea-arvoisuudeltanne, mainitsen sen tässä:

"Hic jacet venerabilis Petrus Gulielmus Scott, Canon Honorab. conventus Novi Castelli. Obiit quarta et decima Feb. ann. Dom. MCCVIII. Requiescat in pace."[24]

Monk ei menettänyt sanaakaan kuuluvistaan. Häntä hämmästytti, että mies saattoi olla joko niin harvinaisen kavala ja näytellä osaansa niin verrattomasti tai niin avomielisen luottavainen pyytäessään saada korjata talteen miljoonansa olosuhteissa, joissa tikarinpisto voi helposti vaarantaa sen, — keskellä armeijaa, joka olisi pitänyt varkautta laillisena hyvityksenä.

"Hyvä on", hän sanoi, "tulen mukaan, ja seikkailu näyttää minusta niin ihmeelliseltä, että kannankin itse soihtua."

Tämän lausuessaan hän sitaisi kupeelleen lyhyen miekan, pisti vyöhönsä pistoolin ja paljasti samalla ihokkaansa avautuessa hienorenkaisen teräspaidan, joka oli aiottu suojaksi salamurhaajan survaisulta.

Sitten hän otti vasempaan käteensä skotlantilaisen tikarin ja sanoi
Atokseen kääntyen:

Atos valmistausi päin vastoin kuin Monk. Hän irroitti väkipuukkonsa ja laski sen pöydälle, päästi soljesta hankkiluksensa ja asetti tikarin viereen miekkansakin, avasi sitten teeskentelemättömästi ihokkaansa nauhasolmut ikäänkuin ottaakseen esille nenäliinansa ja antoi paljaan rintansa kuultaa hienon batistipaidan alta. Hänellä ei siis ollut hyökkäys- eikä puolustusaseita.

"Kerrassaan kummallinen mies!" ajatteli Monk. "Hän lähtee ihan aseettomana. Mutta varmaankin hänellä on väijytys sovitettuna jonnekin."

"Kenraali", virkkoi Atos ikäänkuin arvaten hänen epäluulonsa, "te tahdotte, että me olemme perillä yksin, ja se on hyvä. Mutta suuren päällikön ei sovi koskaan huimapäisesti antautua alttiiksi yllätyksille. On pimeä, nevan poikki kulkiessamme voi esiintyä vaaroja. Ottakaa saattue."

"Se on liian vähän, jos ilmenee vaaraa", sanoi Atos, "ja liian paljon, jollei mitään satu."

"Lähden yksin", peruutti Monk. "En tarvitse ketään, Digby. Tulkaa, monsieur."

Lähtiessään leiristä Tweediä kohti Atos ja Monk kulkivat maantietä, jota myöten Digby oli tuonut leiriin kalastajat. Tämä taival esitti katseille, mitä suuria muutoksia ihmiset saavat aikaan luonnossa, ja sellaiset ilmiöt tehosivat erityisesti niin herkkään ja vilkkaaseen mielikuvitukseen kuin Atoksen oli. Hän silmäili vain noita autioita tienoita; Monk sitävastoin piti silmällä ainoastaan Atosta, joka vuoroin taivaalle ja maan pinnalle tähystellen etsi, mietti ja huokaili,

Digby oli alussa joutunut hiukan ymmälle kenraalin viime käskystä ja etenkin äänenpainosta, jolla se lausuttiin, Hän oli seurannut öisiä vaeltajia parinkymmenen askeleen matkan, mutta kenraalin kääntyessä katsomaan ikäänkuin ihmeissään siitä, että hänen määräystään ei täsmällisesti toteltu, adjutantti oli oivaltanut olevansa väärässä ja palasi telttaansa.

Hän arveli kenraalin tahtovan tuntemattomana tehdä leirissä tuollaisen yöllisen kierroksen, jota yksikään kokenut sotapäällikkö ei lyö laimin ratkaisevan taistelun edellä. Siinä tapauksessa hän selitti Atoksen läsnäolon siltä kannalta kuin käskyläinen tulkitsee kaikkea esimiehensä käytöksessä ilmenevää salaperäisyyttä. Atos saattoi olla ja Digbyn silmissä hänen täytyikin olla vakooja, jonka tiedoista kenraalilla oli hyötyä.

He olivat samonneet noin kymmenen minuuttia telttojen ja vartiopaikkain välitse, joita oli tiheämmässä päämajan lähistöllä, kun Monk poikkesi kapealle tielle, joka haarautui kolmelle taholle. Vasemmanpuolinen haara johti virralle, keskimmäinen rämeikön poikki Newcastlen luostariin ja oikeanpuolinen Monkin leirin etuvartiolinjalle eli lähinnä Lambertin armeijaa sijaitsevalle rintamaketjulle. Virran vastapäisellä rannalla oli Monkin uloin vartio vakoilemassa vihollisen liikkeitä. Siihen kuului sataviisikymmentä skotlantilaista, jotka olivat uimalla menneet Tweedin yli; hyökkäyksen tapahtuessa heidän piti uida takaisin ja panna toimeen hälytys. Mutta kun täällä päin ei ollut siltaa ja Lambertin sotamiehet eivät olleet niin rivakoita viskautumaan veteen kuin Monkin, ei jälkimmäinen näyttänyt olevan kovinkaan huolissaan häiritsemisestä tältä taholta.

Tällä puolella virtaa, noin viidensadan askeleen päässä vanhasta luostarista, oli kalastajilla asuntonsa keskellä pientä telttojen ryhmää; sen olivat pystyttäneet läheisimpien heimojen sotamiehet, joilla oli mukanaan vaimonsa ja lapsensa.

Koko kirjava sekamelska esiintyi kuutamolla mieleenpainuvana kuvana. Puolittainen hämy kaunisti jokaista yksityiskohtaa, ja valo, tämä imartelija, joka kiintyy yksinomaan ilmiöiden loistavaan puoleen, tavoitti jokaisesta ruostuneesta musketista vielä kajoamatonta pintaa ja kaikista kangastilkuista valkoisinta ja vähimmin tahriutunutta osaa.

Kävellen tämän tumman maiseman halki, jolle kuun hopeinen hohde ja hiipuvien nuotioiden punerrus soivat kaksinaista valaistusta, Monk siis Atoksen kanssa saapui kolmen tien yhtymäkohtaan. Hän seisahtui ja virkkoi kumppanilleen:

"Kas, Digby näkyy lopultakin seuranneen meitä", hän sanoi. "Sen parempi; hän toimittaa meille mitä tarvitsemme."

"Niin, kenraali, — tuolla häämöittää tosiaan mies, joka on tuokion aikaa tullut perässämme."

Mutta haamu vain liikahti hämmästyneesti eikä totellut; lähenemisen sijasta se peräytyi, kyyristyi ja katosi pitkin vasemmapuolista piennarta, suunnaten kulkunsa kalastajien asunnolle päin.

Kumpainenkin oli katseellaan seurannut huvennutta varjoa. Mutta mies, joka hiipii liikkeellä kello yhdentoista tienoissa illalla leirissä, missä makailee alun toistakymmentätuhatta soturia, ei ole mikään niin tavaton ilmiö, että tuo katoaminen olisi herättänyt Atoksessa ja Monkissa levottomuutta.

"Koska kuitenkin tarvitsemme pikipannua, lyhtyä tai soihtua nähdäksemme, minne laskemme jalkamme, niin hankkikaamme sellainen", sanoi Monk.

"Ensimmäinen sotamies, jonka tapaamme, voi valaista meille, kenraali", huomautti Atos.

"Ei", sanoi Monk koetellakseen, oliko kreivi de la Fèrellä ja kalastajilla mitään keskinäistä ymmärtämystä, "mieluummin otan jonkun noista ranskalaisista merimiehistä, jotka illalla kävivät myymässä minulle kalaa. He purjehtivan pois huomenna ja säilyttävät senvuoksi paremmin salaisuuden. Jos sitävastoin skotlantilaisessa armeijassa leviäisi huhu, että Newcastlen luostarista löytyy aarteita, niin ylämaalaiseni luulisivat, että jokaisen paaden alla on miljoona kätkettynä, ja piankaan ei olisi kiveä kiven päällä koko rakennuksessa."

"Miten vain tahdotte, kenraali", vastasi Atos niin luonnollisella äänellä, että hänelle oli ilmeisesti yhdentekevää, käytettiinkö apurina sotamiestä vai kalastajaa.

Monk lähestyi tietä, jonka taakse äskeinen haamu oli kadonnut, ja kohtasi nyt partion, joka telttojen ympäri kiertäen oli menossa päämajan päin. Kenraali ja hänen kumppaninsa pysäytettiin, mutta he pääsivät jatkamaan matkaansa lausuttuaan tunnussanan.

Muuan melun havahduttama sotamies kohottausi viitassaan nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

"Kysykää häneltä, missä kalastajat ovat", supatti Monk Atokselle; "jos minä tiedustaisin, niin hän tuntisi minut."

Atos lähestyi sotamiestä, ja tämä osoitti hänelle teltan; aarteenhakijat astelivat heti sen luo.

Kenraalista näytti kuin juuri hänen lähestyessään olisi äskeisen haamun näköinen varjo vilahtanut tähän telttaan, mutta perille tullessaan hän uskoi erehtyneensä, sillä kaikki nukkuivat sikin sokin, ja näkyi vain sääriä ja käsivarsia kietoutuneina toisiinsa.

Atos jäi teltan ulkopuolelle, jotta hänen ei epäiltäisi olevan salaisissa väleissä maanmiestensä kanssa.

Kaikki liikahtivat nyt, muutamat kohosivat istualle ja toiset suoraa päätä jalkeille. Laivuri oli noussut ensimmäisenä.

"Teidän korkea-arvoisuutenne voi luottaa avuliaisuuteemme", hän vastasi äänellä, joka hätkähdytti Atosta. "Minne on lähdettävä?"

"Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne. Tahdotteko, että minä tulen saattajaksi?"

"Sinä tai joku muu, sillä ei ole väliä, kunhan vain saan jonkun valaisemaan."

Muuan kalastaja iski tuluksilla valkean taulapalaan ja sytytti siitä rikkitikun, jolla pisti tulen lyhtynsä kynttilään.

"Oletteko valmis, monsieur?" kysyi kenraali Atokselta, joka käänsi kasvonsa pois valosta.

"Kas, se ranskalainen aatelismies!" virkkoi laivuri hiljaa. "Hitto, olipa oiva aatos, että päätin lähettää sinut, Menneville! Se nyt olisi puuttunut, että hän olisi tuntenut minut! Valaise pois vain!"

Tämä lausuttiin teltan perällä ja niin varovasti, että Monk ei voinut kuulla siitä sanaakaan. Hän sitäpaitsi juttelikin Atoksen kanssa.

Menneville valmistausi sillaikaa tai oikeastaan vastaanotti päällikkönsä ohjeita.

"Se on mahdotonta!" tuumi Atos itsekseen. "Kuinka saatoin kuvitellakaan mitään niin järjetöntä!"

"Käy edellä, seuraa keskimmäistä tietä ja jouduta askeleitasi", sanoi
Monk kalastajalle.

He eivät olleet edenneet kahtakymmentä askelta, kun sama varjo, joka oli näyttänyt pujahtavan telttaan, ilmestyi sieltä jälleen esiin. Se hiipi paalujen luo, joita oli lyöty ikäänkuin rintasuojaksi tienreunaan, ja tähysti uteliaasti, minnepäin kenraali läksi.

Kaikki kolme katosivat hämyyn. He astelivat luostaria kohti, jonka valkoiset kivet jo häämöttivät kuin hautapatsaina.

Kotvaseksi pysähdyttyään porttikäytävän edustalla he astuivat sisälle luostariin. Ulko-ovi oli murrettu kirveellä. Nelimiehinen vartio nukkui rauhallisesti eräässä komerossa, — niin varmoja oltiin siitä, että mitään hyökkäystä ei yritettäisi tältä taholta.

"Päin vastoin, kenraali, heistä on apua nassakkain vierittämisessä, jos teidän korkea-arvoisuutenne sallii."

Niin sikeästi kuin vartio nukkuikin, valveutui se kolmen vaeltajamme tunkeutuessa vadelmapensaiden ja rikkaruohojen sekaan, jotka olivat päässeet rehoittamaan porttiholvissa. Monk ilmoitti tunnussanan ja eteni lyhdynkantajansa valaisemana luostarin sisäosiin. Hän käveli takimmaaisena ja tarkkaili Atoksen kaikkia liikkeitä, pitäen takinhihassaan paljastettua tikaria valmiina lävistämään aatelismiehen kyljen, jos tämä yrittäisi mitään epäiltävää. Mutta Atos käveli vakavin ja varmoin askelin läpi salien ja poikki pihojen.

Rakennuksessa ei ollut enää ainoatakaan ovea, ei ainoatakaan ikkunaa eheänä. Ovet oli poltettu, muutamat paikoillaan, ja hiiltyneet pihtipielet näkyivät vielä tulen pykälöittäminä, kun se oli itsekseen sammunut, nähtävästi kykenemättömänä kokonaan ahmimaan jykeviä, rautasinkilöillä liitettyjä tammilaahkoja. Kaikki ikkunaruudut oli pirstattu, ja rei'istä pyrähteli pakoon lyhdynvalon säikähdyttämiä yölintuja. Samalla kertaa alkoivat jättiläismäiset lepakot hiljaisina liihotella laajoissa kehissä häiritsijäinsä yläpuolella, niiden varjot heiluivat korkeilla kiviseinillä lyhdyn valon sattuessa niihin. Tämä näky oli rauhoittava. Monk tiesi päätellä että luostarissa ei ollut ihmisiä, koska nuo arat eläimet oleksivat siellä ja pakenivat hänen lähestyessään.

Atos raivasi tiensä hävityksen kasaamien röykkiöiden läpi ja tempoi edestä moniaita murattiköynnöksiä, jotka olivat asettuneet yksinäisyyden vartijoiksi. Hän saapui siten hautaholvin eteen; se sijaitsi ison salin alla, mutta sinne laskeuduttiin kappelista. Siellä hän pysähtyi.

Katsellessaan ympärilleen Atos ja Monk huomasivat kolmen tuuman vahvuisen nuoren saarnin, joka muurin nurkkauksessa kasvaen oli tunkenut lehvänsä pimittämään ikkunaa.

Kalastaja totteli käskyä, tylsyttäen veitsensä terän. Kun saarni oli saatu poikki ja kärjistetty, tunkeusivat kaikki maanalaiseen holviin.

"Pysähdy tuohon", sanoi Monk kalastajalle, viitaten kellarin soppeen.
"Kaivamme ylös ruutia, ja lyhtysi voisi käydä vaaralliseksi."

Mies peräytyi hiukan säikähtäen ja jäi uskollisesti paikalle, joka oli hänelle osoitettu, sillävälin kun Monk ja Atos kääntyivät pilarin taakse, jonka juurelta tunkeusi kellariluukusta kuutamon sädejuova, osuen juuri sille kivelle, jota kreivi de la Fère oli tullut niin pitkän matkan takaa etsimään.

"Tässä nyt olemme", sanoi Atos osoittaen kenraalille latinankielistä muistokirjoitusta.

Sitten hän jatkoi ikäänkuin vieläkin tahtoen suoda ranskalaiselle välttelykeinon:

"Ettekö huomaa, että tähän holviin on jo tunkeuduttu ja että useita muistopatsaita on murskattu?"

"Mylord, olette luultavasti kuullut mainittavan, että teidän skotlantilaistenne harras uskonnollisuus mielellään jättää vainajien muistopatsaitten kaittaviksi kalleuksia, joita he ovat eläessään voineet omistaa. Sentähden ovat sotamiehet tietenkin tulleet ajatelleiksi, että niiden patsaiden jalustan alla, jotka koristivat useimpia näistä haudoista, saattoi olla aarre kätkettynä, joten he ovat murskanneet sekä jalustan että patsaan. Mutta mikään muistopatsas ei ole kääntänyt huomiota sen kunnianarvoisen kanungin hautaan, jota meidän asiamme koskee. Se on yksinkertainen, ja sitä on lisäksi suojellut se taikauskoinen pelko, joka on aina saanut puritaanit kammoamaan pyhäinryöstöä. Tämä hauta näkyy selvästi jääneen aivan koskemattomaksi."

"Kiitos, mylord, mutta minä en tahdo, että teidän korkea-arvoisuutenne käy käsiksi työhön, josta ette kenties ottaisi vastuuta, jos tietäisitte sen todennäköiset seuraukset."

"Malttakaahan", sanoi Monk, "käsitän empimisenne. Teen hänen kanssaan kokeen."

"Hyvä on", jatkoi kenraali, "hän ei ymmärrä englantia. Voitte puhua englanninkieltä, jos suvaitsette."

"Mylord", vastasi Atos, "olen usein nähnyt ihmisillä erityisissä tilanteissa niin paljon hillitsemiskykyä, että he eivät ole vastanneet kysymykseen, kun se on lausuttu kielellä, jota he eivät ole olleet ymmärtävinään. Kalastaja saattaa olla viekkaampi kuin luulemme. Minä pyydän, että suvaitsisitte lähettää hänet loitommalle, mylord."

"Hän pyrkii jättäytymään kahden kesken minun kanssani holviin", ajatteli Monk. "Eipä väliä, — tahdon nähdä, miten tämä on päättyäkseen. Olemme mies miestä vastaan, ja muita ei täällä ole… Ystäväiseni", virkkoi hän kalastajalle, "mene takaisin ylös portaita ja pidä huolta siitä, että kukaan ei tule meitä häiritsemään."

"Jätä lyhtysi", jatkoi Monk; "se ilmaisisi sinut ja voisi toimittaa sinut maalitauluksi jonkun hätäiselle musketinlaukaukselle."

Kalastaja näkyi antavan arvoa neuvolle; hän laski lyhtynsä permannolle ja katosi porrasholvin alle.

Samassa Atos iski lujasti kipsipäällystykseen, joka halkesi, niin että vipukangen kärki mahtui säröön. Atos työnsi seipäänsä tähän rakoon, ja pian päällystys murtui isoina lohkareina, kohoutuessaan kuperiksi paakuiksi. Sitten kreivi de la Fère kävi vääntämään erilleen aluskiviä voimakkain ottein, joihin ei olisi uskonut noin hienojen käsien pystyvän.

"Mylord", sanoi hän, "tässä nyt on se muuraus, josta teidän korkea-arvoisuudellenne mainitsin."

"Jos minulla olisi väkipuukko", sanoi Atos silmäillen ympärilleen, "niin saisitte nähdä ne hetimiten, mylord. Pahaksi onneksi unohdin omani teidän korkea-arvoisuutenne telttaan."

"Minä kyllä tarjoaisin teille tikarini", sanoi Monk, "mutta sen terä lienee liian heikko tuollaiseen käytäntöön."

Atos näytti etsivän lähistöltä jotakuta esinettä haluamansa aseen vastikkeeksi.

Monk ei menettänyt näkyvistään ainoatakaan hänen kättensä liikettä tai kasvojensa ilmettä.

"Miksette pyydä kalastajan veistä?" kysäisi hän. "Hänellä oli tukeva puukko."

"Kah, se on totta", vastasi Atos; "sillähän hän katkaisi tämän kangen."
Ja hän lähestyi portaita.

"Hyvä mies", hän sanoi kalastajalle, "heitä minulle veitsesi; tarvitsen sitä."

"Ottakaa tosiaan se", virkkoi Monk; "sen olemme nähneet taatuksi aseeksi, jota luja käsi kykenee käyttämään edullisesti."

Atos näytti antavan Monkin sanoille vain sen luonnollisen ja yksinkertaisen merkityksen, joka niille lähinnä kuului. Hän ei myöskään huomannut tai ainakaan ollut huomaavinaan, että Monk hänen palatessaan siirtyi syrjään ja kouraisi vasemmalla kädellään pistoolia, pidellessään oikeassa jo tikaria. Atos ryhtyi jälleen työhön, kääntäen selkänsä Monkille ja siten luovuttaen hänen haltuunsa henkensä ilman mitään puolustautumisen mahdollisuutta. Hän hakkasi tuokion välikerrosta niin taitavasti ja tarkoin, että kipsi halkesi keskeltä kahtia, ja Monk näki nyt kaksi nassakkaa vierekkäin iskostettuina tikahtamattomiksi.

"Te huomaatte nyt, mylord", sanoi Atos, "että aavistukseni pitivät paikkansa."

"Kyllä, monsieur", vastasi Monk, "ja minulla on täysi syy olettaa, että te olette tyytyväinen, vai mitä?"

"Tietysti; näiden rahojen menetys olisi minulle ollut mitä tuntuvin vahinko, mutta pidin varmana, että Jumala, joka suojelee hyvää asiaa, ei olisi sallinut anastaa tätä kultaa, joka toimittaa sen voitolle."

"Olette totisesti yhtä salaperäinen sanoissa kuin toimissa, monsieur", huomautti Monk. "Äsken tuskin ymmärsin teitä, kun sanoitte, että te ette tahtonut tuottaa minulle vastuuta tämän illan työstä."

"Ja nyt puhutte hyvästä asiasta. Mitä tarkoitatte hyvällä asialla? Me puolustamme tällähaavaa Englannissa viittä tai kuutta asiaa, mutta jokainen ei katso ainoastaan hyväksi, vaan parhaaksi sitä, jota hän ajaa. Mikä on teidän harrastuksenne, monsieur? Puhukaa rohkeasti, jotta näemme, olemmeko yhtä mieltä tässä kohdassa, jota näytte pitävän hyvin tärkeänä."

Atos suuntasi Monkiin tuollaisen syvän silmäyksen, joka tuntuu vakuuttavan katsellulle, että hän ei voi siltä kätkeä ainoatakaan ajatustaan. Sitten hän otti hatun päästään ja alkoi puhua juhlallisella äänellä, sillaikaa kun kenraali laski pitkän ja jäntevän kätensä kasvoilleen ja peitti sillä viiksensä ja leukapartansa, epämääräisen kaihoavan katseensa harhaillessa maanalaisen holvin komeroita pitkin.

"Mylord", aloitti kreivi de la Fère, "te olette ylevä englantilainen, kunniantuntoinen mies; te puhutte ranskalaisen aatelismiehen kanssa, jolla on vilpitön sydän. Sanoin teille, että näiden kahden nassakan sisältämä kulta kuului minulle. Siinä tein väärin; se oli ensimmäinen valhe, mitä olen koko elämäni aikana virkkanut, joskin vain hetkellisesti. Tämä kulta kuuluu kuningas Kaarle II:lle, isänmaastaan häädetylle, palatsistaan karkoitetulle, yhtaikaa sekä isänsä että valtaistuimensa menettäneelle, jolta on riistetty kaikki, niin että hän ei edes saa surulliseksi tyydytyksekseen suudella polvistuneena kiveä, johon hänen murhaajiensa käsi on piirtänyt yksinkertaisen hautakirjoituksen huutamaan ikuista kostoa heitä vastaan:

Monk kalpeni hiukan, ja melkein huomaamaton puistatus värähdytti hänen ruumistaan, saaden hänen harmaat viiksensä pörhistymään.

"Minä kreivi de la Fère", jatkoi Atos, "tarjousin hyljätyn prinssipoloisen viimeisenä ja ainoana uskollisena ystävänä käymään sen miehen luona, josta Englannin kuningaskunnan kohtalo riippuu, ja minä olen esittäytynyt tälle miehelle, luovuttaen itseni paljastettuna ja aseettomana hänen käsiinsä ja sanoen: Mylord, tässä on viimeinen apulähde ruhtinaalle, joka on Jumalan valitsema teidän hallitsijaksenne ja syntyperänsä määräämä kuninkaaksenne; teistä, teistä yksin riippuu hänen elämänsä ja tulevaisuutensa. Tahdotteko käyttää tämän kullan keventääksenne Englannilta onnettomuuksia, joita se on joutunut kokemaan sekasorron aikana, — toisin sanoen, tahdotteko auttaa Kaarle-kuningasta hänen toimissaan tai ainakin suoda hänelle toimintavapauden? Te olette hallitsija, te olette kuningas, kaikkivaltias, sillä sattuma tuhoaa toisinaan sekä ajan että Jumalan työn. Olemme kahden kesken, mylord; jos teitä arveluttaa jaettu menestys, — jos minun osallisuuteni tuntuu teistä hankalalta, niin te olette aseistettu, mylord, ja tässä on hauta jo kaivettuna. Mutta jos päin vastoin innostus asiaanne huumaa mieltänne, jos olette todella se, mikä olette näköjään, jos kätenne toimiessaan tottelee järkeänne ja järkenne kuulee silloin sydämenne ääntä, niin teillä on tässä keino lannistaaksenne ainiaaksi vihollisenne Kaarle Stuartin. Teidän tarvitsee silloin vain surmata se mies, joka seisoo edessänne, — sillä hän ei palaja lähettäjänsä luo viemättä mukanaan mitä hänen isänsä Kaarle I uskoi hänen huostaansa, — ja pitäkää kulta, jota voitaisiin käyttää kansalaissodan jatkamiseen. Voi, mylord, sellainen on onnettoman ruhtinaan surkea asema! Hänen täytyy lahjoa tai surmata, sillä kaikki on häntä vastassa, kaikki työntää häntä luotansa, kaikki on häntä kohtaan vihamielisellä kannalla; ja kuitenkin hän on merkitty jumalaisella leimalla, ja ollakseen itselleen uskollinen hänen täytyy nousta valtaistuimelleen tai kuolla isänmaan Pyhällä kamaralla.

"Te olette ymmärtänyt minut, mylord. Jokaiselle muulle paitsi sille kuuluisalle miehelle, joka nyt kuuntelee minua, olisin sanonut: Mylord, te olette köyhä, kuningas tarjoo teille tämän miljoonan käsirahana, vahvistaakseen suunnattoman kaupan, — ottakaa se ja palvelkaa toista Kaarlea niinkuin minä olen palvellut ensimmäistä, ja minä olen varma siitä, että Jumala, joka kuulee ja näkee meidät sekä yksin lukee kaikilta ihmiskatseilta suljettua sydäntänne, antaa teille onnellisen kuoleman jälkeen iankaikkisen autuuden. Mutta kenraali Monkille, ylevälle miehelle, jonka suuruuden luulen oivaltaneeni, minä sanon: Mylord, teille tulee kansojen ja kuninkaitten historiassa loistava sija, kuolematon ja himmentymätön kunnia, jos te yksin, ainoastaan isänmaanne parasta ja oikeuden voittoa harrastaen, asetutte kuninkaanne tueksi. Monetkin ovat olleet maineikkaita valloittajia ja anastajia. Te, mylord, tulette tyytyneeksi olemaan miehistä jalosydämisin, rehellisin ja kunniallisin. Te olette tullut pidelleeksi kädessänne kruunua ja asettaneeksi sen siihen päähän, jota varten se oli tarkoitettu, sen sijaan että olisitte sen pidättänyt oman valtanne tunnukseksi. Oi, mylord, toimikaa niin, ja te jätätte jälkimaailmalle enimmin kadehditun nimen, mitä yksikään ihmisolento haluaisi ylpeytensä aiheeksi!"

Atos vaikeni. Koko sinä aikana, minkä jalo aatelismies oli puhunut, Monk ei ollut antanut vähäisintäkään merkkiä hyväksyvästä tai hylkäävästä kannastaan; voimakas puhe oli tuskin edes kirkastanut hänen silmiään tajuamisen ilmeellä. Kreivi de la Fère tähysti häntä suruisesti, ja nuo jurot kasvot nähdessään hän tunsi masennuksen tunkeutuvan sydämeensä. Vihdoin Monk kuitenkin näytti elähtyvän ja keskeytti äänettömyyden, lausuen suopealla ja vakavalla äänellä:

"Monsieur, vastatakseni teille käytän omia sanojanne. Jokaiselle muulle paitsi teille vastaisin karkoituksella, vankeudella tai pahemmallakin, sillä te viekoittelette minua ja teette minulle väkivaltaa samalla kertaa. Mutta te olette niitä miehiä, monsieur, joilta ei voi evätä sitä huomaavaisuutta ja arvoa, minkä he ansaitsevat; te olette kunnon aatelismies, monsieur, sen sanon, ja minä kykenen arvostelemaan sellaisessa asiassa. Vastikään mainitsitte huostaanne uskotusta omaisuudesta, jonka kuningasvainaja oli jättänyt teille poikansa hyväksi; ettekö siis olekin niitä ranskalaisia, jotka kuulemani mukaan tahtoivat siepata kuninkaan pois Whitehallista?"

"Olen kyllä, mylord. Minä olin kuolinhetkellä mestauslavan alla ja sain marttyyrikuninkaan vereen otsaani, kun en kyennyt häntä pelastamaan. Minua koski Kaarle I:n viimeinen sana; minulle hän lausui: Remember! — Ja hän muistutti sillä näistä rahoista, jotka nyt ovat jalkojenne juuressa, mylord."

"Olen kuullut paljon puhuttavan teistä, monsieur", virkkoi Monk, "mutta minua ilahduttaa, että heti osasin oivaltaa teidät oman tajuni avulla enkä muistojeni perusteella. Annankin teille senvuoksi selityksen, jota en ole suonut kellekään. Ja te saatte nähdä, minkä eroituksen teen teidän ja niiden henkilöiden kesken, joita luokseni on aiemmin lähetetty."

Atos kumarsi ja jännitti huomiotansa tarkkaamaan yksitellen jokaista tulossa olevaa sanaa, jotka Monkin huulten lausumina olivat harvinaisia ja kallisarvoisia kuin kastepisarat erämaassa.

"Te puhuitte minulle kuningas Kaarle II:sta", sanoi Monk, "mutta sanokaahan minulle, monsieur, mitä tekemistä minulla on tuon varjokuninkaan kanssa? Olen vanhentunut sodassa ja politiikassa, jotka kaksi alaa ovat nykyään niin kiinteästi liittyneet toisiinsa, että jokaisen soturin täytyy oikeutensa tai kunnianhimonsa vuoksi taistella jonkun yksilöllisen harrastuksen kannalta eikä sokeasti seuraten upseeriansa niinkuin tavallisissa sodissa. Minä puolestani en kenties halua mitään, mutta pelkään paljonkin. Nykyisestä sodasta riippuu Englannin ja kenties jokaisen englantilaisen vapaus. Miksi siis ollessani vapaana asemassa, jonka olen itselleni luonut, menisin ojentamaan käteni vieraan kahleisiin? Muuta ei Kaarle minulle ole. Hän on antautunut täällä taisteluihin, jotka hän on menettänyt; hän on siis huono sotapäällikkö. Hän ei ole onnistunut missään neuvotteluissaan, joten hän on huono valtiomies. Hän on ruikuttanut hätäänsä kaikissa Euroopan hoveissa, ja se osoittaa heikkoa ja hempeätä sydäntä. Mitään jaloa, mitään suurta, mitään voimakasta ei ole vielä koitunut tuosta sielusta, joka pyrkii hallitsemaan mitä suurinta valtakuntaa. Tiedän tästä Kaarlesta siis vain epäedullista, ja te tahdotte, että minä, tervejärkinen mies, vapaaehtoisesti heittäytyisin orjaksi olennolle, joka on minua alempana sotataidossa, politiikassa ja ihmisarvossa? Ei, monsieur; jahka joku suuri ja jalo teko saa minut pitämään arvossa Kaarlea, silloin kenties tunnustan hänen oikeutensa valtaistuimeen, jolta syöksimme hänen isänsä, kun häneltä puuttui niitä avuja, joita pojallakaan ei ole tähän asti ilmennyt. Mutta vielä tällä hetkellä pidän pätevinä vain omia vaatimuksiani: vallankumous on tehnyt minusta kenraalin, ja miekkani tekee minusta protektorin, jos tahdon. Esiintyköön Kaarle, näyttäytyköön, alistukoon nerolle aina avoinna olevaan kilvoitteluun ja ennen kaikkea hän muistakoon kuuluvansa sukuun, jolta vaaditaan enemmän kuin miltään muulta. Älkäämme siis puhuko siitä sen enempää, monsieur. Minä en hylkää enkä hyväksy; jätän kysymyksen toistaiseksi, odotan."

Atos tiesi, että Monk oli täydellisesti selvillä kaikesta, mikä koski pakolaiskuningasta. Ei ollut sopiva hetki eikä paikka tämän keskustelun pitkittämiselle.

"Mistä hyvästä, monsieur? Siitäkö, että olette arvostellut minua oikein ja että olen toiminut päätelmänne mukaisesti? Ei tosiaankaan kannata. Tämä kulta, jonka viette Kaarle-kuninkaalle, olkoon minulle hänen koetuksenaan: kun saan nähdä, mitä hän aikoo sillä tehdä, muodostan hänestä varmaankin mielipiteen, joka ei ole minulle vielä selvinnyt."

"Mutta ettekö pelkää joutuvanne epäillyksi, kun annatte kuljettaa pois summan, joka on tarkoitettu tukemaan vihollisenne aseita?"

"Viholliseniko, sanotte? Oh, monsieur, minulla ei mitään vihollisia ole. Minä palvelen parlamenttia, joka käskee minun taistella kenraali Lambertia ja Kaarle-kuningasta vastaan, kun nämä ovat sen vihollisia; minä siis taistelen. Jos parlamentti päin vastoin määräisi minut toimittamaan liput liehumaan Lontoon satamassa, asettamaan sotamiehet rannalle rintamaan kuningas Kaarlo II:n vastaanotoksi…"

"Suokaa anteeksi", peräytyi Monk hymyillen, "olinpa harmaapäisenäkin vähällä… mikä niin veikään järkeni? Minä olin vähällä puhua hulluuksia kuten nuori mies."

"En sano sitäkään, monsieur. Isänmaani menestys ennen kaikkea. Jumala, joka on antanut minulle voimaa, on epäilemättä tahtonut, että minä käyttäisin tätä voimaa kaikkien parhaaksi, ja hän on samalla kertaa suonut minulle arvostelukykyä. Jos saisin parlamentilta tuollaisen määräyksen, niin miettisin ensin."

"No niin", hän sanoi, "huomaan selvästi, että teidän korkea-arvoisuutenne ei ole taipuvainen suosiollisuuteen Kaarle-kuningasta kohtaan."

"Kernaasti, kenraali, ja johdattakoon taivas teidät vielä näkemään otolliseksi vastata minulle yhtä avomielisesti kuin minä vastaan teille!"

"Kun viette ruhtinaallenne tuon miljoonan, niin minkä neuvon aiotte hänelle antaa?"

"Mylord", hän vastasi, "tätä miljoonaa käyttäisivät kenties muut sovitteluihin, mutta minä aion kehoittaa kuningasta pestaamaan sillä kaksi rykmenttiä, lähtemään takaisin valtakuntaansa Skotlannin kautta; siellä te olette juuri palauttanut rauhan ja myöntänyt kansalle ne vapaudet, joita vallankumous oli sille luvannut, vaan ei toden teolla antanut, neuvon häntä itse johtamaan tätä pikku armeijaa, joka kyllä paisuu, olkaa varma siitä, ja antamaan surmata itsensä lippu kädessä ja miekka huotrassa sekä näin lausuen: 'Englantilaiset! Tässä kolmas hallitsija suvustani surmattavaksenne; varokaa Jumalan tuomiota!'"

"Jos hän onnistuisi", hän kysyi sitten, "mikä ei ole kyllä todennäköistä eikä silti mahdotontakaan, sillä maailmassa on kaikki mahdollista, niin mihin kehoittaisitte häntä edelleen?"

"Ajattelemaan, että hän oli Jumalan tahdosta menettänyt kruununsa, mutta ihmisten hyvällä tahdolla voittanut sen takaisin."

Ivallinen hymy vilahti Monkin huulilla. "Valitettavasti, monsieur", hän sanoi, "kuninkaat eivät kykene noudattamaan hyvää neuvoa."

"Voi, mylord, Kaarle II ei ole varsinainen kuningas", vastasi Atos vuorostaan hymyillen, vaikka hänen ilmeensä oli kokonaan toisenlainen kuin äsken Monkin.

"Annan määräyksen, että nassakat kuljetetaan minne haluatte. Missä asuttekaan, monsieur?"

"Aivan oikein. Minä asun ensimmäisessä talossa kahden verkonkutojan luona; heidän veneellään tulin maihin."

"Mylord, yritän vielä kerran saada vaikutetuksi teidän korkea-arvoisuuteenne."

"Siinä ette onnistu", vastasi Monk; "mutta on tärkeätä, että lähdette Newcastlesta läsnäolonne herättämättä vähäisintäkään epäluuloa, joka voisi vahingoittaa teitä tai minua. Upseerini arvelevat, että Lambert hyökkää huomenna kimppuuni. Minä päin vastoin menen takuuseen siitä, että hän ei hievahdakaan; se on minun nähdäkseni mahdotonta. Lambert johtaa armeijaa, jolla ei ole yhdenmukaisia periaatteita, ja hajallisin aineksin ei armeija paljoonkaan pysty. Minä taasen olen opettanut väkeni siihen käsitykseen, että käskyvaltani on vielä ylemmän käskyvallan alainen, ja siitä johtuu, että hekin minun jälkeeni, ympärilläni ja alapuolellani yrittävät jotakin. Siitä on myös seurauksena, että jos minä kuolen, kuten voi helposti sattua, armeija ei heti joudu sekasortoon, ja jos näen hyväksi poistua, niinkuin väliin on tarpeellista, ei leirissäni synny mitään levottomuutta tai häiriötä. Minä olen englantilaisten magneettina, luonnollisen myötätunnon voima vetää heitä puoleeni. Minua vastaan lähetetyt eripuraiset miekat kääntyvät puolelleni. Lambertilla on tällähaavaa johdettavinaan kahdeksantoistatuhatta karkulaista. Mutta käsittänette, että minä en ole puhunut tästä upseereilleni. Mikään ei ole armeijalle hyödyllisempää kuin taistelun läheisyyden tunne: kaikki pysyvät silloin valveilla, kaikki ovat varuillaan. Teille sanon tämän, jotta voitte asustaa täällä aivan rauhallisella mielellä. Älkää siis kiirehtikö purjehtimaan merelle; viikon kuluessa täällä tapahtuu jotakin uutta, joko taistelun tai rauhan ratkaisu. Koska olette arvostellut minut kunnialliseksi mieheksi ja uskonut minulle salaisuutenne, joten minun on kiitettävä teitä luottamuksestanne, niin tulenkin sitten käymään luonanne tai kutsun teitä puheilleni. Älkää siis matkustako ennen kuin saatte kuulla minusta, — uudistan kehoitukseni vieläkin."

"Lupaan noudattaa sitä, kenraali!" huudahti Atos niin sydämellisen riemastuksen elähdyttämänä, että hän kaikesta varovaisuudestaan huolimatta ei saanut hillityksi silmiensä säihkyä.

Monkin katse kohtasi tuon kirkastuksen ja häivytti sen heti tuollaisella mykällä hymyllään, joka aina katkaisi hänen puhuttelijoiltaan tien, kun he jo luulivat päässeensä tunkeutumaan hänen sieluunsa.

"Jos syntyy taistelu, niin pyydän teitä pysyttelemään siitä loitolla. Tiedän kyllä, kuinka innokkaita ranskalaiset ovat sellaisiin huvituksiin; teidän tekisi mielenne katsella, miten me taistelemme, mutta teihin voisi sattua harhaan lentänyt luoti, sillä skotlantilaisemme tähtäävät huonosti. En tahdo, että teidänlaisenne kunnon aatelismies joutuu haavoittuneena takaisin kotimaahansa tai että minun käy pakolliseksi itse lähettää ruhtinaallenne teidän jättämänne miljoona, sillä sanottaisiin, eikä aivan syyttä, että minä maksan kruununtavoittelijalle hänen käydäkseen sotaa parlamenttia vastaan. Menkäähän siis, monsieur, ja tehkäämme niinkuin on sovittu."

"Voi, mylord", vastasi Atos, "kuinka suuri olisikaan iloni, jos huomaisin ensimmäisenä nähneeni jaloon sydämeen, joka sykkii viittanne alla!"

"Uskotte siis ehdottomasti, että minulla on salaisia suunnitelmia?" virkkoi Monk muuttamatta kasvojensa puolittain leikkisää ilmettä. "Kah, monsieur, mitä salaisuuksia olisikaan soturin tyhjässä päässä? Mutta alkaa olla myöhä, ja lyhtymme sammuu; kutsukaamme takaisin miehemme. Hei kalastaja, kuulehan!" huusi hän ranskaksi, lähestyen portaita.

"Mene vartion luo", sanoi Monk, "ja käske kenraali Monkin nimessä kersantin tulla heti tänne."

Tehtävä oli helppo täyttää, sillä kenraalin käynti autiossa luostarissa oli saanut kersantin uteliaana vähitellen lähestymään, joten hän nyt olikin vain muutaman askeleen päässä kalastajasta.

"Niin", vahvisti Monk. "Voitko toimittaa hevosen mukana kuormasatulan tai kantovasuja?"

Kersantti laskeusi alas ne kolme tai neljä astuinta, jotka eroittivat hänet Monkista, ja ilmestyi holviin.

"Toinen niistä sisältää ruutia ja toinen luoteja. Nassakat olisi toimitettava pikku kylään, joka sijaitsee virran suulla; aion huomenna sijoittaa sinne kaksisataa miestä. Käsität, että tehtävä on salainen, sillä tästä toimenpiteestä voi riippua taistelun menestys."

"Hyvä! Sälytä siis nassakat hevosen kuormaksi, ja kaksi miestä saattakoot niitä sinun kanssasi tämän ystäväni asunnolle. Mutta pidä mielessäsi, että asia ei saa tulla kenenkään tietoon."

"Minä tiedän tien", puuttui puheeseen Atos. "Se on kyllä kapea, mutta tukeva, sillä pohjaksi on isketty paaluja, ja varovaisuutta noudattaen pääsemme turvallisesti perille."

"Kas vain, nassakat ovatkin raskaita!" ihmetteli kersantti yrittäessään nostaa toista.

"Ne painavat neljäsataa naulaa kumpainenkin, jos niissä on sisältönä mitä pitäisi olla, eikö niin, monsieur?"

Kersantti meni hakemaan hevosta ja miehiä. Jäätyään yksikseen Atoksen kanssa Monk puheli tahallaan vain jokapäiväisistä asioista, hajamielisesti tarkastellen holvia. Sitten hän virkkoi kuullessaan kavioiden töminää:

"Jätän teidät nyt noiden miesten seuraan, monsieur, ja palaan leiriin.
Te olette turvassa."

"Hiljaa, monsieur", kielsi Monk; "onhan sovittu, että me emme enää puhu siitä asiasta."

Ja kumartaen lähtiäisiksi hän nousi ylös portaita, kohdaten keskiastuimilla sotamiehet tulossa alas. Hän ei ollut edennyt kahtakymmentä askelta luostarista, kun kuului etäinen ja pitkällinen vihellys. Monk heristi korviaan, mutta pitkitti matkaansa, kun mitään erityistä ei enää ilmennyt. Sitten hän muisti kalastajan ja etsi tätä katseellaan, mutta mies oli kadonnut. Jos hän kuitenkin olisi tarkastellut tiukemmin kuin tuli tehneeksi, olisi hän nähnyt tämän miehen kyykkysillään hiipivän kuin käärme kivien lomitse ja katoavan usmaan, joka leijui nevalla. Ja jos hän edelleen olisi koettanut lävistää katseellaan tätä sumukerrosta, olisi hän piankin kohdannut näyn, jonka olisi täytynyt herättää hänen huomiotansa, nimittäin kalastajahaaksen häämöittävät mastot, sillä alus oli siirtynyt paikaltaan ja ilmestynyt ihan likelle joen rantaa.

Mutta Monk ei tähystänyt sen tarkemmin, ja kun hänellä mielestään ei ollut mitään pelättävänä, poikkesi hän leiriinsä vievälle autiolle tielle. Vasta nyt alkoi hänestä tuntua kalastajan katoaminen kummalliselta, ja todellinen epäluulo sai sijaa hänen sielussaan. Hän oli asettanut Atoksen käytettäväksi ainoan vartion, joka olisi voinut häntä suojella, ja leiriin oli puolentoista virstan taival.

Nyt oli Monk kuulevinaan ikäänkuin airon kumeata loisketta oikealta puoleltaan lammelta. "Ken siellä?" hän huusi.

Mutta kukaan ei vastannut. Hän viritti pistoolinsa, otti miekan käteensä ja joudutti askeleitaan, tahtomatta kuitenkaan huutaa apua. Se ei hänestä tuntunut välttämättömän hädän vaatimalta eikä siis hänen arvolleen sopivalta.

Kello oli seitsemän aamulla; päivän ensimmäiset säteet valaisivat lammikoita, joiden kalvossa aurinko heijastui hehkuvana kanuunankuulana. Atos havahtui ja avasi makuuhuoneensa ikkunan, joka oli virran puolella. Silloin hän huomasi noin viidentoista askeleen päässä sen edustalla kersantin ja sotamiehet, jotka olivat yöllä saattaneet häntä ja tuotuaan nassakat hänen asuntoonsa lähteneet palaamaan oikeanpuolista tietä myöten leiriin.

Minkätähden nämä miehet leiriin palattuansa olivat nyt tulleet tänne takaisin? Se kysymys johtui heti kreivin mieleen.

Kersantti näytti pää pystyssä kurkkailevan, milloin aatelismies ilmestyisi näkyviin, saadakseen puhutella häntä. Ihmeissään siitä, että näki täällä taas saattueen, joka oli niin äskettäin poistunut, ei Atos voinut olla lausumatta kummastustaan julki.

"Siinä ei ole mitään merkillistä, sir", sanoi kersantti, "sillä kenraali antoi minulle illalla käskyn valvoa turvallisuuttanne, ja minun on toteltava määräystä."

"No, odottakaahan minua; pistäydynkin hänen luonaan todistamassa, kuinka uskollisesti olette täyttäneet tehtävänne, ja perimässä takaisin miekkani, jonka unohdin hänen pöydälleen."

"Sepä sattuukin sopivasti", virkkoi kersantti, "sillä me aioimme pyytää samaa teiltä."

Atos luuli kersantin kasvoilla huomaavansa omituisen kaksimielisen ilmeen; mutta seikkailu maanalaisessa holvissa oli saattanut herättää miehen uteliaisuutta, ja siinä tapauksessa ei ollut ihme, että hänen katsantonsa jossakin määrin kuvasti tunteita, joita hänen mielessään liikkui.

Kreivi sulki siis huolellisesti ovet ja luovutti avaimet Grimaudille, joka oli asettunut pitämään vartiota nassakkain säilytyspaikaksi valitun kellarin eteisessä. Kersantti saattoi kreivi de la Fèreä leiriin. Siellä odotti uusi vartio, vapauttaen Atoksen saattueen.

Tätä vartiota johti adjutantti Digby, joka matkalla loi Atokseen niin yrmeitä silmäyksiä, että ranskalainen johtui oudostelemaan, mikä saattoikaan aiheuttaa tällaista valppautta ja ankaruutta häntä kohtaan, kun pääsy oli edellisenä iltana myönnetty hänelle mitä suopeimmin.

Hän pitkitti kuitenkin kulkuansa päämajaa kohti eikä virkkanut sanaakaan havainnoistaan. Kenraalin teltassa, jonne hänet oli edellisenä iltana johdettu, hän tapasi kolme ylempää upseeria; nämä olivat Monkin läheisin mies ja kaksi everstiä. Atos tunsi miekkansa; se oli vielä kenraalin pöydällä samassa paikassa, mihin hän oli sen jättänyt.

Upseereista ei ainoakaan ollut nähnyt Atosta, joten häntä ei nyt kukaan tuntenut. Alipäällikkö kysyi senvuoksi tulijan ilmestyessä, oliko hän sama aatelismies, jonka seurassa kenraali oli lähtenyt teltasta.

"Sitä en toki ole kieltänytkään", sanoi Atos ylpeästi, "mutta sallikaa minunkin vuorostani tiedustaa teiltä, hyvät herrat, mitä aihetta on tällaiseen kysymykseen ja olletikin mitä merkitsee se sävy, jolla minua nyt kohdellaan."

"Jos teemme teille kysymyksiä, sir", vastasi upseeri, "niin meillä on siihen oikeus, ja mitä sävyyn tulee, niin voitte olla varma siitä, että se on tähän tilanteeseen sovelias."

"Hyvät herrat", huomautti Atos, "te ette tiedä, kuka olen, mutta minun on sanottava teille, että tunnustan täällä ainoastaan kenraali Monkin vertaisekseni. Missä hän on? Viekää minut hänen puheilleen, ja jos hänellä on joku kysymys minulle esitettävänä, niin vastaan siihen ja toivoakseni tyydyttävästi. Toistan vieläkin, hyvät herrat, — missä kenraali on?"

"Kyllä piankin ymmärrätte, ja olkaa nyt ensiksikin vähemmän kopea, herraseni. Mitä kenraali sanoi teille eilen?"

"Nyt ei sovi hymyillä", huudahti toinen eversti kiivaasti; "vastatkaa mutkittelematta!"

"Selitän teille vain, hyvät herrat, etten vastaa ennen kuin kenraalin edessä."

"Jo kahdesti olen saanut tämän kummallisen vastauksen toivomukseeni", kummeksui Atos. "Onko kenraali matkustanut pois?"

Atoksen kysymys lausuttiin niin vilpittömästi, ja hänen sanansa ilmaisivat niin luonnollista ihmettelyä, että upseerit katsahtivat toisiinsa. Äänettömän sopimuksen perusteella otti kenraaliluutnantti johtaakseen kuulustelua.

"Siihen kysymykseen vastatkoot ne, jotka minua saattoivat. He olivat teidän sotamiehiänne; tiedustakaa heillä."

"Silloin näen minä hyväksi vastata teille, sir, että minä en ole täällä määräiltävissä, että tunnen täällä vain kenraalin ja aion antaa selityksiä ainoastaan hänelle."

"Saattaa niin olla, sir, mutta kun me olemme täällä nyt herroina, voimme muodostaa sotaoikeuden, ja tuomarien edessä teidän pitänee vastata."

Atoksen kasvot ilmaisivat vain kummastusta ja ylenkatsetta sen pelästyksen sijasta, jota upseerit olivat odottaneet uhkauksen aiheuttavan.

"Skotlantilaisia tai englantilaisia tuomareita minulle, Ranskan kuninkaan alamaiselle, — minulle, joka olen brittiläisen kunnian varjeluksessa! Te olette järjiltänne, hyvät herrat!" sanoi Atos olkapäitänsä kohauttaen.

"Se on kuitenkin tosi. Minun säätyyni kuuluvat miehet eivät yleensä valehtele. Olen aatelismies, kuten jo sanoin, ja kunhan kannan kupeellani miekkaa, jonka liiallisesta hienotunteisuudesta jätin eilen tuolle pöydälle, missä se on vieläkin, ei kukaan — uskokaa minua — sano minulle sellaisia seikkoja, joita en tahdo kuulla. Tällähaavaa olen aseeton; jos tekeydytte tuomareikseni, niin tuomitkaa minut, — jos olette vain pyöveleitäni, niin surmatkaa."

"Mutta, sir…" puolusteli kenraaliluutnantti kohteliaammalla äänellä, sillä Atoksen ylevä sävy ja kylmäverisyys vaikuttivat häneen.

"Tulin kaikessa luottamuksessa puhelemaan kenraalinne kanssa tärkeistä asioista, sir. Hän ei vastaanottanut minua tavallisena henkilönä, siitä antavat sotamiestenne tiedot teille vahvistuksen. Osoittaessaan minua kohtaan erityistä huomaavaisuutta kenraali tietysti oivalsi, mitä vaatimuksia minulla oli siinä suhteessa. Toivoakseni ette nyt odottane, että alan paljastaa teille salaisuuksiani ja vielä vähemmin kenraalin?

"Varokaa, sir, — nyt ette enää syytä minua vääristelystä vaan päällikköänne."

"Sotamiestenne kuullen kenraali pyysi minua odottamaan viikon ajan, antaakseen minulle vastauksensa. Olenko paennut? En, minä odotan."

"Hän pyysi niin vakaasti, sir, että minä jäin, vaikka haakseni on ankkurissa virran suulla, joten olisin yöllä ihan mukavasti voinut soudattaa itseni sinne ja purjehtia pois. Viipymiseni johtuu yksinomaan kenraalin toivomuksesta, kun hänen korkea-arvoisuutensa kehoitti minua jäämään toista puhuttelua varten, jonka hän suo minulle viikon kuluessa. Sanon teille siis vielä kerran, että minä odotan."

Kenraaliluutnantti kääntyi jälleen kahteen kumppaniinsa päin ja sanoi ääntänsä alentaen:

"Jos tämä herrasmies puhuu totta, niin on vielä toivoa. Kenraalilla on kai niin salaisia neuvotteluja, että hän on katsonut varomattomaksi ilmoittaa niistä mitään, — meillekään. Hänen poissaoloaan voisi siis kestää tuon verran."

"Selityksenne on mitä tärkeintä laatua, sir; tahdotteko vahvistaa sen valallanne?"

"Olen aina elänyt sellaisessa maailmassa, missä pelkkää sanaani on pidetty pyhimmän vannomisen arvoisena", vastasi ranskalainen ylimys.

"Tällä kertaa asema kuitenkin on tärkeämpi kuin teille luultavasti on sattunut koskaan ennen. On kysymyksessä armeijan menestys. Ajatelkaa toki, — kenraali on kadoksissa, ja me yritämme saada selvää hänestä. Onko tämä katoaminen luonnollinen? Onko tapahtunut rikos? Pitääkö meidän pitkittää tiedustuksiamme äärimmäisyyteen asti? Onko meidän kärsivällisesti odoteltava? Tällä hetkellä, sir, kaikki riippuu teidän sanastanne."

"Kun minulta kysytään tuolla tavoin, sir, en enää epäröitse", vastasi Atos. "Niin, tulin tänne puhelemaan kahden kesken kenraali Monkin kanssa ja pyytämään hänen vastaustaan erinäisiin tärkeihin harrastuksiin. Kenraali ei näkynyt voivan lausua kantaansa ennen odotettua taistelua, vaan kehoitti minua viipymään vielä viikon verran talossa, jossa asuin, luvaten puhutella minua toistamiseen sen ajan kuluessa. Kaikki tämä on totta, sen vannon kautta Jumalan, joka vallitsee meidän kaikkien henkeä."

Atos lausui nämä sanat niin painavasti ja juhlallisesti, että kaikki kolme upseeria tulivat melkein varmoiksi. Kuitenkin toinen eversti teki vielä viimeisen yrityksen.

"Monsieur", hän sanoi, "vaikka nyt olemmekin taipuvaisia uskomaan sanojanne, piilee tässä kaikessa kuitenkin joku outo salaisuus. Kenraali on liian varovainen mies, hylätäkseen siten armeijaansa taistelun aattona, edes antamatta aikeestaan vihiä kellekään meistä. Minä puolestani en voi sanoa käsittäväni muuta kuin että joku kummallinen tapaus on katoamisen aiheena. Eilen tänne tuli ulkomaalaisia kalastajia kaupantekoon. Heidät majoitettiin tuonne skotlantilaisten luo eli saman tien varteen, jota kenraali kulki lähtiessään teidän kanssanne luostariin, sir, ja paluumatkalle sieltä, muuan noista kalastajista saattoi kenraalia lyhtyineen. Ja tänä aamuna sekä alus että kalastajat olivat tipo tiessään, poistuneet yöllä pakoveden mukana."

"Minä en siinä näe mitään luonnotonta", arveli kenraaliluutnantti, "sillä nuo miehet eivät olleet vankejakaan."

"Eivät kyllä; mutta sanon vieläkin, että muuan heistä valaisi kenraalille ja tälle herrasmiehelle luostariholvissa, ja Digby on vakuuttanut meille, että kenraali epäili pahasti noita kalastajia. Kuka takaakaan meille, että heillä ei olisi salaisia suhteita tähän herrasmieheen ja että salahankkeen toteuduttua hän — kieltämättä urhoollisena miehenä — on jäänyt toistaiseksi tänne tyynnyttämään meitä läsnäolollaan ja harhaannuttamaan tutkimuksiamme oikealta tolalta!"

"Sallikaa minun huomauttaa teille, sir", vastasi Atos, "että teidän näköjään varsin terävä päätelmänne on kuitenkin aivan perusteeton, mikäli se koskee minua. Olen muka jäänyt johtamaan epäluulojanne harhaan? No, minäkin päin vastoin alan käydä epäluuloiseksi ja sanon teille: On mahdotonta, hyvät herrat, että kenraali on poistunut taistelun aattona ilmoittamatta siitä kellekään. Niin, tähän on kätkettynä joku kummallinen tapaus, ja sen sijaan että jäisitte toimettomina odottamaan, on teidän tosiaankin ryhdyttävä mitä valppaimpaan ja ripeimpään toimintaan. Olen teidän vankinne, hyvät herrat, kunniasanani varassa tai miten määräätte. Kunniani vaatii selvyyttä siitä, mihin kenraali Monk on joutunut, ja jos nyt käskisitte minun matkustaa, vastaisin: Ei, minä jään. Ja jos kysyisitte mielipidettäni, niin lisäisin: Kenraali on joutunut jonkun vehkeen uhriksi, sillä jos hän olisi ollut lähtemässä leiristä, olisi hän sanonut sen minulle. Toimittakaa siis tutkimuksia, etsikää kaikkialta, mullistakaa maa ja meri; kenraali ei ole poistunut tai ainakaan ei vapaasta tahdostaan."

"Ei, sir", sanoi hän, "nyt te vuorostanne menette liian pitkälle. Kenraali ei ole voinut olla riippuvainen tapauksista, päin vastoin hän varmaankin on johdellut niitä. Monk on jo usein menetellyt täten. Meidän ei siis sovi hätääntyä; hän ei luultavasti viivy pitkääkään aikaa poissa. Varokaamme senvuoksi arkamielisyyden vallassa, jota kenraali katsoisi rikolliseksi, antamasta ilmi hänen poissaoloaan, joka voisi aiheuttaa häiriötä armeijassa. Kenraali osoittaa meitä kohtaan tavatonta luottamusta, näyttäytykäämme sen arvoisiksi. Hyvät herrat, peittäköön hisahtamaton hiljaisuus tämän selkkauksen. Me toimitamme tämän herrasmiehen vartioitavaksi, emme epäillen häntä mistään pahasta, vaan ainoastaan vielä tehokkaammin turvataksemme salaisuuden. Toistaiseksi asutte siis päämajassa, sir."

"Hyvät herrat", muistutti Atos, "te unohdatte, että kenraali viime yönä uskoi haltuuni talletuksen, josta minun tulee pitää huolta. Piirittäkää minut kuinka vankalla vartiolla hyvänsä, kytkekää minut kahleisiin, jos näette sen parhaaksi, mutta antakaa vankilakseni se talo, jossa asun. Vakuutan teille aatelismiehen kunniasanalla, että kenraali palatessaan nuhtelisi teitä, jos tässä kohden toimisitte vastoin hänen toivomustaan."

He määräsivät Atoksen vartioksi viisikymmentä miestä, jotka saarsivat hänen asuntonsa, päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistään.

Salaisuus säilyi, mutta tunnit ja päivät kuluivat kenraalin palaamatta ja kenenkään saamatta hänestä mitään vihiä.

Kahden päivän kuluttua äskeisistä tapauksista, hetki hetkeltä odoteltaessa kenraali Monkia takaisin leiriin, jonne häntä ei kuitenkaan kuulunut, saapui pieni kymmenen miehen hoitelema hollantilainen jaala Scheveningenin rannikolle ja laski ankkurinsa noin kanuunankantaman päähän maalta. Oli pimeä yö ja nousuveden aika, — oivallinen tilaisuus matkustajien ja kauppatavarain maihinsaamiselle.

Scheveningenin ulkosatama on ison puolikuun muotoinen; se ei ole kovinkaan syvä eikä lainkaan turvallinen. Sentähden näkeekin siellä vain jykeviä flaamilaisia kaljaaseja tai noita hollantilaisia kuttereita, jotka teloilla kiskotaan rantahietikolle suojaan. Vuoksen paisuessa virtaamaan maalle päin ei ole hyvä laskea alusta lähelle rantaa, sillä jos tuuli on tuntuva, tarttuu keula piankin hiekkaan, ja se on tällä rannikolla pohjatonta; se ottaa helposti, vaan ei hevillä luovuta takaisin. Varmaankin tästä syystä läksi aluksesta liikkeelle pursi heti sen laskettua ankkurinsa; kahdeksan miehen soutamana se tuli maihin, keskikohdallaan pitkänlainen esine, jonkunlainen iso laatikko tai arkku.

Ranta oli autio; sikäläiset harvalukuiset kalastajat olivat käyneet levolle. Ainoa rannikkovartija — ja sitä rannikkoa vartioidaan muuten hyvin vaillinaisesti, kun mitään isompia laivoja ei pääse siellä päin liikkumaan, — ei ollut tosin voinut täydellisesti seurata kalastajien esimerkkiä, mutta hänkin oli siinä määrin jäljitellyt heitä, että nukkui vahtikojunsa perällä yhtä sikeästi kuin he vuoteillaan. Ainoana meluna kuului siis yötuulen kohina kanervikossa. Mutta tulijat näkyivät olevan epäluuloista väkeä, sillä tämä todellinen hiljaisuus ja näennäinen yksinäisyys ei tyydyttänyt heitä. Tuskin näkyvänä tummana pisteenä hiipikin heidän veneensä ulapalta vähäisintäkään loisketta aiheuttamatta, kun he eivät lopputaipaleella enää uskaltaneet soutaakaan, vaan antoivat veneen itsellään ajautua niin liki maata kuin suinkin.

Tuskin tuli pohja vastaan, kun yksinäinen mies hyppäsi veneestä, annettuaan lyhyen käskyn äänellä, joka ilmaisi käskemään tottumista. Käskyn johdosta välähti heti useita musketteja meren heikossa kumotuksessa, ja edellämainittu pitkänlainen arkku, jossa kai oli tullaamatonta tavaraa, kannettiin tavattoman varovasti hietikolle. Ensimmäisenä tullut mies läksi heti juoksemaan suoraan Scheveningenin kylää kohti, suunnaten kulkunsa uloimmalle metsäniemekkeelle. Siellä hän haki esille sen talon, jonka olemme jo kerran ennen nähneet pilkoittavan puiden lomasta, samalla kun saimme tietää sen joutuneen tilapäiseksi ja peräti vaatimattomaksi asunnoksi henkilölle, jota kohteliaisuudesta sanottiin Englannin kuninkaaksi.

Kaikki nukkuivat siellä kuten muuallakin; vain iso koira sitä rotua, jota Scheveningenin kalastajat käyttävät vetäessään kalojaan pikku kärryillä Haagiin, alkoi raivokkaasti haukkua heti kun vieraan askeleita kuului ikkunain edustalla. Mutta se valppaus ei säikähdyttänyt tulijaa, vaan näytti näin vastoin suuresti ilahduttavan häntä, sillä hänen äänensä ei kenties olisikaan saanut talon väkeä helposti valveille, mutta nyt sitä tuskin tarvittiin näin tehokkaan avun ilmaantuessa. Vieras odotti siis, kunnes voimakas ja pitkällinen haukunta oli arvattavasti kerinnyt vaikuttaa, ja sitten vasta hän itse huhusi. Koira vimmastui hänen äänestään ärhentelemään niin hillittömästi, että sisältä kuului piankin toinen ääni yrittämässä vaientaa sitä. Sen onnistuttua kysyi tämä heikko ja murtunut, mutta samalla säveä ääni:

"Äh, mordioux, kyselette minulta liikaa; en mielelläni haastele ovien läpi!"

"Yhtä vastahakoinen olen julistamaan nimeäni taivasalla. Olkaa muuten huoletta, en minä syö hurttaanne, ja rukoilen Jumalaa, että se olisi yhtä pidättyväinen minun suhteeni."

"Tuotte kenties tietoja, vai kuinka, monsieur?" aloitti ääni taas, kärsivällisenä ja utelevana kuin vanhuksen.

"Sen takaan, ja ihan odottamattomia uutisia ne ovatkin! Avatkaa siis, olkaa hyvä, — hä?"

"Monsieur", jatkoi ukko, "kautta sielunne ja omantuntonne, uskotteko kannattavan herättää kuningasta noiden uutistenne takia?"

"Luojan nimessä, hyvä mies, avatkaa toki jo telkenne; ette tule pahoillenne siitä vaivasta, sen vakuutan. Kautta kunniani, tällainen sanansaattaja vastaa painoansa kullassa!"

"No niin, kuulkaa siis nimeni… mutta huomautan teille ennakolta, että te ette siitä sen enempää viisastu."

"Voi, taivas!" siunasi ukko oven takaa; "herra d'Artagnan! Mikä onni!
Kyllä minusta kuulostikin äänenne tutulta!"

"On, tuttu on", vakuutti vanhus vetäessään teljen sivulle, "ja tässä on siitä todiste."

Niin sanoen hän päästi sisälle d'Artagnanin, joka hänen pitelemänsä lyhdyn valossa tunsi itsepäisen pidättelijänsä.

"Kah, hitto!" huudahti hän; "siinähän on Parry! Olisi minun pitänyt se arvatakin."

"Parry, niin, hyvä herra d'Artagnan, minä se olen. Hauskaa on nähdä teidät jälleen!"

"Hauskaa kerrassaan, sanon minäkin!" virkkoi d'Artagnan puristaen vanhuksen käsiä. "Nyt kai ilmoitatte minut kuninkaalle, vai mitä?"

"Mordioux, herättäkää hänet! Ei hän nuhtele teitä häiritsemisestä, sen lupaan."

"Atoksenko asialla? En, tulen totta tosiaan omilla asioillani. No, pian, Parry, kuninkaan luo! Minun on heti puhuteltava kuningasta."

Parry arveli, että hänen ei sopinut vastustaa pitempään. Hän tunsi d'Artagnanin vanhastaan ja tiesi, että hän ei gascognelaisenakaan koskaan luvannut enempää kuin kykeni täyttämään. Hän meni pihan poikki ja pikku puutarhan läpi, viihdytti koiraa, joka tahtoi tosissaan käydä muskettisoturin kimppuun, ja koputti pienen huvimajan pohjakerran ikkunaluukkuun. Sieltä vastasi heti pieni koira luskutuksellaan isolle, joka murahteli pihalla.

"Kuningasparka!" tuumi d'Artagnan; "siinä nyt on hänen henkivartionsa!
Totta sentään on, että hän ei silti ole kehnosti vartioittu."

Huoneesta kuului heti liikettä; ovi avautui, ja kirkas valojuova tunkeusi puutarhakäytävälle.

Kuningas työskenteli lampun valossa. Pöydällä oli hajallaan papereita, ja hän oli aloittanut kirjeen luonnoksen, jossa lukuisat pyyhkimiset ilmaisivat, että aihe oli vaikea käsitellä.

Sitten hän lisäsi kalastajan havaitessaan: "Mitä sanoitkaan, Parry?
Missä on chevalier d'Artagnan?"

"Niin. Katselkaa minua, sire; ettekö tunne minua samaksi, jonka näitte
Bloisin linnassa kuningas Ludvig XIV:n etuhuoneessa?"

"Tosiaan, monsieur, ja muistan myöskin, että minulla oli syytä kiitollisuuteen teitä kohtaan."

"Velvollisuutenani oli käyttäytyä siten heti kun sain tietää, että olin tekemisissä teidän majesteettinne kanssa."

"En, en suinkaan, sire", vastasi d'Artagnan. "Teidän majesteettinne olisi pitänyt huomatakin tuolla ollessanne, että Ranskan kuningas ei ajattele muuta kuin omaa majesteettiaan."

"Ei, sire", jatkoi d'Artagnan, "tuomani tiedot johtuvat kokonaan yksityisestä toiminnastani. Rohkenen kuitenkin toivoa, että teidän majesteettinne suosiollisesti kuuntelee kertomustani."

"Ellen erehdy, sire, niin teidän majesteettinne puhui silloin Bloisin linnassa sekasorrosta, johon asianne olivat joutuneet Englannissa."

"Oh, teidän majesteettinne käsittää väärin", keskeytti muskettisoturi kylmäverisesti. "Osaan kyllä puhutella kuninkaita onnettomuuden hetkellä, ja vain onnettomissa olosuhteissa hekin minua puhuttelevat, — onnen tullessa he eivät minuun enää vilkaisekaan. En siis ainoastaan tunne teidän majesteettianne kohtaan mitä syvintä kunnioitusta, vaan rajatonta kiintymystäkin, ja se merkitsee minulla jotakin, sen saatte uskoa, sire. Kuullessani teidän majesteettinne valittavan kohtaloanne, huomasin teidät jaloksi ja uljaaksi mieheksi, joka kestää koettelemukset arvokkaasti."

"Toden totta", virkkoi Kaarle ihmeissään, "en tiedä, kumpaista pidän mieluisampana, — suoraa puhettanne vai kunnioituksenneko ilmaisua."

"Saatte tuotapikaa tehdä valintanne, sire", jatkoi d'Artagnan. "Teidän majesteettinne siis valitti serkullenne Ludvig XIV:lle, kuinka vaikea teidän oli päästä takaisin Englantiin ja nousta jälleen valtaistuimelle ilman miehiä ja vailla varoja.",

"Ja varsinaisena esteenä teidän majesteettinne tiellä", pitkitti d'Artagnan, "oli muuan kenraali, joka johti parlamentin armeijaa ja esitti siellä toisen Cromwellin osaa. Eikö teidän majesteettinne sanonut niin?"

"Kyllä, mutta huomautan teille vieläkin, monsieur, että sanani olivat tarkoitettuja vain kuninkaan kuuluviin."

"Ja te saatte nähdä, sire, kuinka onnellista oli, että ne tulivat hänen muskettiluutnanttinsakin korviin. Tämä teidän majesteetillenne niin kiusallinen mies oli luullakseni kenraali Monk; olenko oikein kuullut hänen nimensä, sire?"

"Olette kyllä, monsieur; mutta vielä kerran — mitä hyötyä on näistä kysymyksistä?"

"Ka, minä tiedän kyllä, sire, että hovisääntö kieltää kyselemästä kuninkaalta, mutia toivottavasti teidän majesteettinne antaa minulle piankin anteeksi säädyttömyyteni. Teidän majesteettinne lisäsi silloin, että jos te kuitenkin saisitte vain tavata ja puhutella häntä, nähdä hänet kasvoista kasvoihin niin te joko väkipakolla tai suostuttelulla suoriutuisitte tuosta esteestä, ainoasta vakavasta, ylipääsemättömästä ja todellisesta, mitä eteenne saattoi tulla."

"Kaikki tuo on totta, monsieur; kohtaloni, tulevaisuuteni, mitättömyyteni tai loistoni riippuu siitä miehestä. Mutta minkä päätelmän tahdotte tehdä siitä?"

"Vain sen, että jos kenraali Monk on teille noin haitallinen, olisi hänet joko poistettava teidän majesteettinne tieltä tai tehtävä liittolaiseksenne."

"Monsieur, kuningas, jolla ei ole armeijaa eikä rahaa, — kun kerran olette kuullut keskusteluni serkkuni kanssa, — ei voi saada mitään aikaan sellaista miestä kuin Monkia vastaan."

"Sen kyllä tiedän olleen mielipiteenänne, sire, mutta onneksi en minä ajatellut samoin."

"Että minä olen tehnyt armeijatta ja miljoonatta, mitä teidän majesteettinne katsoi voivansa yrittää ainoastaan niiden avulla."

"Mitäkö olen tehnyt? No, sire, minä läksin ottamaan kiinni tuota teidän majesteettinne vastuksiksi tullutta miestä."

"Ja siepattuani hänet Newcastlen tiellä", lisäsi d'Artagnan yksinkertaisesti, "tuon hänet nyt teidän majesteetillenne."

"Te tuotte hänet minulle!" huudahti kuningas melkein suutuksissaan näennäisestä ilvehtimisestä.

"Niin, sire", vastasi d'Artagnan tyynesti, "tuon hänet nyt teille. Hän on tässä ulkopuolella isossa arkussa, johon on näverretty hengitysreikiä."

"Oh, olkaa huoletta, sire, häntä on hoidettu visusti. Hyvässä kunnossa hän tulee ja täydellisesti säilyneenä. Suvaitseeko teidän majesteettinne nähdä ja puhutella häntä vai paiskaammeko hänet mereen?"

"Oi, hyvä Jumala!" hoki Kaarlo; "hyvä Jumala! Ettekö loukkaa minua arvottomalla pilalla? Olisitteko tehnyt ennen kuulumattoman rohkean ja nerokkaan tempun? Mahdotonta!

"Salliiko teidän majesteettinne minun avata ikkunan?" kysyi d'Artagnan ja avasi sen samassa.

Kuningas ei edes ehtinyt myöntää. D'Artagnan vihelsi kimeästi ja pitkään, uudistaen sitten yön hiljaisuudessa merkkinsä vielä kahdesti.

Kuningas ei kyennyt tointumaan hämmästyksestään; hän katseli milloin muskettisoturin myhäileviä kasvoja, milloin pimeätä ikkunaa, joka oli avattu yöhön. Mutta ennen kun hän oli ehtinyt selvittää ajatuksiaan, kantoi kuusi d'Artagnanin miestä — kaksi oli jäänyt vartioimaan venettä — taloon sen pitkänlaisen esineen, joka tällähaavaa sisälsi Englannin kohtalon. Parry otti sen vastaan.

D'Artagnan oli Calaisissa valmistuttanut jonkunlaisen ruumisarkun, jossa mies mahtui juuri mukavasti kääntymään. Pohja ja kyljet oli siististi sisustettu kylläkin pehmeäksi vuoteeksi, jotta aluksen vaarumisen ei tarvinnut tuntua tukalalta tässä omituisessa häkissä. Hengitysreiät, joista d'Artagnan oli maininnut kuninkaalle, oli näverretty kypärinsilmikkoa muistuttavaan liikkuvaan laudanpalaan, joka sijaitsi miehen kasvojen korkeudella. Vähäisimmänkin kirkaisun saattoi sillä tukehduttaa äkkiä painamalla sulkunastaa, ja tarpeen tullen itse kirkujankin.

Muskettisoturi tunsi niin hyvin miehistönsä ja vankinsa että hän koko matkalla pelkäsi kahta mahdollisuutta. Ensiksikin kenraali saattoi katsoa kuoleman mieluisammaksi kuin tämän kummallisen orjuuden ja hiljaisuuteen alistumatta toimittaa itsensä tukehdutetuksi. Toisekseen sopi ajatella, että vartijat lankeisivat vangin tarjousten kiusaukseen ja työntäisivät Monkin sijalle arkkuun päällikkönsä.

Sentähden olikin d'Artagnan viettänyt kaksi vuorokautta arkun vieressä yksinään kenraalin kaitsijana, jollaikaa hän turhaan tyrkytti tälle viiniä ja ravintoa sekä yritti alituiseen rauhoitella vankia sen kohtalon suhteen, joka oli tämän oudon pidätyksen jatkona. Kaksi pöydälle asetettua pistoolia ja paljastettu miekka olivat d'Artagnanin turvana ulkonaiselta häiritsemiseltä.

Vihdoin Scheveningeniin päästyään hän tiesi saavansa olla aivan huoletta. Hänen miehensä eivät millään muotoa tahtoneet sotkeutua vähäisimpäänkään rettelöön viranomaisten kanssa. Hän oli sitäpaitsi erityisesti kiinnittänyt puoleensa sen heistä, joka tavallaan toimi hänen luutnanttinaan ja jota olemme jo kuulleet puhuteltavan Mennevilleksi. Tämä oli muita lahjakkaampi ja pani alttiiksi enemmän, syystä että hän oli tunnollisempi. Hän toivoi luovansa itselleen tulevaisuuden d'Artagnanin palveluksessa ja olisi niin ollen mieluummin antanut hakata itsensä kappaleiksi kuin rikkonut päällikkönsä määräyksiä. Maihin noustessaan olikin d'Artagnan hänen hoivaansa uskonut arkun ja kenraalin hengityslaitteen. Kolme vihellystä kuullessaan piti Mennevillen toimittaa kuusi miestä kantamaan arkkua taloon, on jo mainittu, että luutnantti noudatti ohjetta säntilleen. Arkun siten tultua viimeiseen määräpaikkaansa d'Artagnan ystävällisesti hymyillen lähetti miehensä takaisin ja sanoi heille:

"Hyvät herrat, te olette tehneet suuren palveluksen hänen majesteetilleen kuningas Kaarle II:lle, joka nousee Englannin valtaistuimelle kuuden viikon kuluessa. Palkkionne korotetaan kaksinkertaiseksi; palatkaa nyt veneelle odottamaan minua."

Miehet poistuivat ilmaisten iloaan niin kovalla remulla, että äkäinen koirakin pelästyi.

D'Artagnan oli nostattanut arkun kuninkaan etuhuoneeseen. Hän sulki nyt huolellisesti huoneen ovet, avasi arkun ja haastoi kenraalille:

"Herra kenraali, minun on pyydettävä tuhannesti anteeksi. Tiedän hyvin, että käyttäytymiseni ei ole ollut teidän arvoistanne miestä kohtaan soveliasta, mutta minulle oli tähdellistä, että piditte minua laivurina. Ja Englanti muuten on kovin epämukava maa kuljetuspuuhille. Toivon senvuoksi, että otatte huomioon kaiken tämän. Mutta nyt, herra kenraali", jatkoi d'Artagnan, "olette vapaa nousemaan ja liikkumaan."

Samassa hän leikkasi poikki pidäkkeet, joilla kenraali oli sidottu käsistä ja jaloista. Tämä nousi arkusta ja istuutui näköjään maltillisena odottaen kuolemaansa.

D'Artagnan avasi Kaarlen työhuoneen oven ja ilmoitti: "Sire, tässä näette vihollisenne, herra Monkin; tämän olin päättänyt tehdä teidän palvelukseksenne. Se on nyt tehty, käskekää te edelleen. Herra Monk", hän lisäsi vankiin kääntyen, "seisotte nyt hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II:n, Ison-Britannian hallitsijan edessä."

Monk tähtäsi kylmäkiskoisen järkkymättömän katseen nuoreen ruhtinaaseen ja vastasi:

"Minä en tunne mitään Ison-Britannian kuningasta. En tunne täällä edes ketään herrasmiehen nimeä ansaitsevaa, sillä kuningas Kaarle II:n nimessä on muuan kunnialliseksi mieheksi luulemani lähetti käynyt luonani virittämässä minulle halpamaisen ansan. Valitettavasti jouduin siihen ansaan, mutta muistakaa vain, mitä teille sanon, — juonen suunnittelijalle", kuninkaaseen kääntyen, "ja toimeenpanijalle", hän lisäsi d'Artagnanille. "Teillä on hallussanne ruumiini; voitte sen tappaa, ja minä esitän sitä teille, sillä te ette ikinä pääse sieluani tai tahtoani vallitsemaan. Älkääkä nyt pyytäkö minulta enää ainoatakaan sanaa, sillä tästä alkaen en avaa suutani edes huutoon. Olen puhunut."

Näissä sanoissa kalskahti vimmaisimman puritaanikiivailijan lannistumaton päättäväisyys. D'Artagnan katseli vankia kuin mies, joka oivaltaa jokaisen sanan arvon ja arvioitsee sen tarkalleen äänenpainosta.

"On selvä tosi", huomautti hän hiljaa kuninkaalle, "että kenraali on lujatahtoinen mies; kahteen vuorokauteen ei hän ole suostunut maistamaan leipäpalaakaan tai nielemään edes viinipisaraa. Mutta kun teidän majesteettinne nyt määrääkin hänen kohtalostaan, pesen minä käteni, kuten Pilatus sanoi."

Monk seisoi vaaleana ja alistuneena odottaen, katse tuimana ja käsivarret rinnalla ristissä.

D'Artagnan kääntyi jälleen häneen päin. "Te ymmärrätte kyllä", hän sanoi, "että vaikka tuo äsken virkkamanne oli muuten varsin kaunista puhetta, se ei voi tyydyttää ketään, ei edes itseänne. Hänen majesteettinsa tahtoi neuvotella kanssanne, te kieltäysitte keskustelusta. Minkätähden nyt, jouduttuanne kuninkaan eteen vieraan tahdon toimittamana, pakottaisitte meidät ankariin keinoihin, joita minä pidän turhina ja järjettöminä? Puhukaa toki, lempo soikoon, vaikkapa vain kieltäytyäksenne!"

Monk ei avannut huuliaan eikä kääntänyt syrjään katsettansa; hän siveli viiksiään, synkän sävynsä ilmaistessa, että asiat olivat menossa pilalle.

Kaarle II oli sillaikaa vaipunut syviin mietteisiin. Ensi kertaa hän näki edessään Monkin, — miehen, jota hän oli hartaasti halunnut puhuteltavakseen, ja se erityinen silmäys, jonka Jumala on suonut kotkille ja kuninkaille, oli jo nähnyt sotapäällikön sydämeen.

Hän havaitsi siis Monkin vakaasti päättäneen ennemmin kuolla kuin puhua, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää noin huomattavan miehen menettelyksi hänen paraikaa tietenkin tuntiessaan itsensä julmasti häväistyksi. Kaarle II teki senvuoksi hetimiten tuollaisen päätöksen, jolla tavallinen ihminen panee alttiiksi henkensä, sotapäällikkö maineensa ja kuningas valtakuntansa.

"Monsieur", hän virkkoi Monkille, "olette eräissä kohdin aivan oikeassa. En siis pyydäkään teitä vastaamaan minulle, vaan ainoastaan kuulemaan minua."

Syntyi kotvasen äänettömyys, kuninkaan katsellessa Monkia, joka seisoi järkähtämättömänä.

"Lausuitte minulle äsken surettavan soimauksen, monsieur", jatkoi sitten kuningas. "Sanoitte lähettini tulleen Newcastleen virittämään teille sadinta, jollainen menettely sivumennen sanoen on aivan vierasta herra d'Artagnanille tässä, — ja häntä kohtaan olen ennen kaikkea velvollinen vilpittömään kiitollisuuteen hänen jalomielisen, sankarillisen kiintymyksensä johdosta."

"Sillä herra d'Artagnan, — ja ottakaa huomioon, herra Monk, että minä en huomauta tästä omaksi puolustautumisekseni, — herra d'Artagnan", pitkitti kuningas, "läksi Englantiin omasta aloitteestaan, ilman voitonpyyntiä, käskemättömänä, toiveitta, oikeana aatelismiehenä vain tehdäkseen onnettomalle kuninkaalle palveluksen ja lisätäkseen uuden urotyön siihen loistavaan kunnostautumisten sarjaan, jota hänen koko elämänsä on ollut."

D'Artagnan punehtui hiukan ja yskäisi säilyttääkseen malttinsa. Monk ei hievahtanutkaan.

"Te ette usko sanojani, herra Monk?" jatkoi kuningas. "Sen kyllä käsitän: tuollaiset kiintymyksen näytteet ovat niin harvinaisia, että niiden todellisuus voi tuntua aina epäiltävältä."

"Herra Monk hairahtuisi suuresti, jos hän ei uskoisi teitä, sire", huudahti d'Artagnan, "sillä teidän majesteettinne esitys vastaa täsmällistä totuutta, vieläpä niinkin, että lähtöni omin päin kenraalin luo alkaa nyt näyttää yritykseltä, joka ei vastaa toiveitannekaan. Totisesti joudun masennuksiin, jos olen sekaantunut vain pilaamaan asemaa."

"Herra d'Artagnan", vastasi kuningas lämpimästi tarttuen muskettisoturin käteen, "uskokaa minua, te olette toimittanut minut suurempaan kiitollisuudenvelkaan kuin jos olisitte saanut asiani onnelliseen päätökseen, sillä te olette ilmennyt minulle tuntemattomaksi ystäväksi, jota tiedän pitää arvossa koko ikäni!"

"Samalla olette tutustuttanut minut viholliseen, jota tästälähtein kykenen arvostelemaan oikein", hän lisäsi tervehtien Monkia.

Puritaanin silmistä leimahti salama, mutta vain se ainoa, ja hänen kasvonsa, jotka olivat hetkiseksi kirkastuneet tästä välähdyksestä, saivat jälleen synkän järkkymättömyytensä.

"Voinkin senvuoksi sanoa teille, mitä on tapahtunut, herra d'Artagnan", jatkoi Kaarle. "Kreivi de la Fère, jonka luullakseni tunnette, oli matkustanut Newcastleen…"

"Niin, se lienee hänen soturinimensä. Kreivi de la Fère oli siis lähtenyt Newcastleen, ja hän kenties parhaillaan yritti suostuttaa kenraalia johonkin neuvotteluun minun tai puolueeni kanssa, kun te nähtävästi väkivaltaisella tavalla keskeytitte kaiken sovittelun."

"Mordioux!" ällistyi d'Artagnan; "se olikin luultavasti hän, joka ilmestyi leiriin samana iltana kun minä saavuin kalastajineni…"

Monkin silmäkulmien keveä rypistys osoitti d'Artagnanille, että hän oli arvannut oikein.

"Niin, niin", mutisi hän, "olin tosiaan tuntevinanikin hänet vartalostaan, ja äänessä oli jotakin tuttua. Minua epäkelpoa! Voi, sire, antakaa minulle anteeksi! Ja minä kun luulin ratkaisseeni aseman mitä parhaiten!"

"Siinä ei ole mitään pahaa, monsieur", vastasi kuningas, "ellei kenraali jää siihen uskoon, että minä toimitin hänelle ansan viritetyksi. Ei, sellaisin asein en aikonut toimia teidän suhteenne; siitä pääsette piankin selville. Sillävälin, vakuuttaessani sen nyt aateliskunniani nimessä, uskokaa minua, monsieur, uskokaa. Sananen teille, herra d'Artagnan."

"Hyvä! Teidänlaiseltanne mieheltä on sana kylliksi. Lisäksi sen sanan takuuna on nyt toiminta. Suvaitkaa seurata minua, kenraali. Tulkaa meidän kanssamme, herra d'Artagnan."

Jokseenkin kummastuneena valmistausi d'Artagnan tottelemaan. Kaarle II astui ulos, Monk seurasi häntä ja d'Artagnan Monkia. Kaarle meni samaa tietä, jota muskettisoturi oli äsken tullut; pian huokui raikas merituuli kolmen yökulkijamme kasvoille, ja edettyään viisikymmentä askelta pikku veräjästä, jonka Kaarle avasi, he seisoivat jälleen hiekkasärkällä vastapäätä valtamerta, joka nyt vuoksen laannuttua lepäili rannikolla kuin uupunut hirviö. Kaarle II käveli mietteissään, pää kumarassa ja käsi viitan alla. Monk seurasi häntä vapain käsivarsin ja levottomin katsein. Viimeisenä tuli d'Artagnan, käsi miekannupilla.

"Missä on alus, jolla tulitte tänne, monsieur?" kysyi Kaarle muskettisoturilta.

"Tuolla, sire, missä tuli pilkottaa, — seitsemän miestä ja luutnanttini odottavat minua siellä veneen luona."

"Niin, vene on vedetty hietikolle, ja näenkin sen; mutta ette kaiketi ole tuommoisella purrella tulleet Newcastlesta?"

"Emme tosiaankaan, sire; minulla on vuokrattuna jaala, joka on ankkurissa kanuunankantaman päässä hietikolta. Sillä me saavuimme ulapan yli."

Niin lujatahtoinen kuin Monk olikin, ei hän saanut pidätetyksi huudahdusta. Kuningas nyökkäsi vahvistukseksi ja jatkoi:

"Herätämme erään täkäläisen kalastajan, joka vielä tänä yönä laskee aluksensa merelle ja vie teidät minne käskette. Herra d'Artagnan saa saattaa teidän korkea-arvoisuuttanne. Asetan herra d'Artagnanin teidän oikeamielisyytenne turviin, herra Monk."

Monk murahti kummastuneena, ja d'Artagnan huokasi raskaasti. Olematta mitään huomaavinansa kuningas koputti sisimmän kalastajamökin honkaiseen oveen.

"Ah, mylord", huudahti Keyser nousten täysissä pukeissa purjeesta, jossa hän oli maannut kuin riippumatossa, "miten voin palvella teitä?"

"Laivuri Keyser", sanoi Kaarle, "lähdet heti purjehtimaan. Tässä on matkustaja, joka vuokraa haaksesi. Sinulle maksetaan hyvin; palvele häntä hyvin."

Ja kuningas peräytyi muutamia askeleita, antaakseen Monkin puhella vapaasti kalastajan kanssa.

"Tahdon lähteä Englantiin", virkkoi Monk, joka osasi hollanninkieltä juuri sen verran, että kykeni selittämään asiansa.

"Ei puolta tuntia, teidän armonne. Vanhin poikani on juuri selvittelemässä purjeita, kun olimme lähdössä kalastamaan kello kolmelta."

Ja samassa kuultiin Keyserin vanhimman pojan löräyttävän häränsarvella rannalta.

"Sire", vastasi d'Artagnan, "suvaitseeko teidän majesteettinne suoda minulle pari minuuttia aikaa? Olen palkannut miehistön; nyt lähden matkalle ilman väkeäni, ja minun on ilmoitettava heille siitä."

D'Artagnan vihelsi tosiaankin, samalla kun laivuri Keyser vastasi pojalleen, ja neljä Mennevillen johtamaa miestä riensi paikalle.

"Tässä toki kunnollinen suoritus tilillenne", sanoi d'Artagnan luovuttaen heille massin, joka sisälsi puolikolmattatuhatta livreä kullassa. "Lähtekää nyt odottamaan minua Calaisissa, missä tiedätte paikan."

D'Artagnanilta pääsi syvä huokaus, hänen laskiessaan kukkaron
Mennevillen käteen.

"Vähäksi aikaa", vastasi d'Artagnan, "tai ken tietääkään, kuinka pitkäksi? Mutta näillä viidelläkolmattasadalla livrellä ennen saamanne samansuuruisen erän lisänä tulen jo maksaneeksikin teille alkuperäisen sopimuksen mukaan. Erotkaamme siis, toverit."

"Odotan määräyksiänne, monsieur, sillä me lähdemme nyi liikkeelle yhdessä, ellei seurani ole teille liian vastenmielinen."

"Te annatte minulle kyllä anteeksi kokemanne vastoinkäymisen ja väkivallan, kun joudutte varmuuteen siitä, että minä en niitä aiheuttanut."

Monk kumarsi syvään, vastaamatta mitään. Kaarle puolestaan vältti virkkamasta ainoatakaan sanaa yksityisesti d'Artagnanille, mutta kaikkien kuullen hän lopuksi lausui tälle:

"Kiitän teitä vielä kerran, herra chevalier, — kiitos palveluistanne! Ne kyllä palkitsee teille taivas, joka toivoakseni antaa minun yksin kokea vastukset ja vaivat."

D'Artagnan asteli perässä jupisten: "Voi, Planchet-parka, pelkään pahasti, että rupesimme kannattamattomaan keinotteluun!"

Merellä ei Monk puhutellut d'Artagnania muutoin kuin mikäli kävi aivan välttämättömäksi. Niinpä ranskalaisen viivähtäessä saapumasta niukalle aterialle, joksi tarjottiin suolakalaa, laivakorppuja ja katajanmarjaviinaa, Monk saattoi kutsua häntä vain sanoilla:

D'Artagnan ei tästä harvapuheisuudesta saanut mitään suotuisaa ennettä lähetystoimensa tulokselle. Mutta kun hänellä nyt oli runsaasti aikaa, vaivasi hän alituiseen aivojansa aprikoimalla, miten Atos oli tullut tavanneeksi Kaarle II:n, kuinka he olivat suunnitelleet matkan Englantiin, kuinka hän oli lopuksi tullut Monkin leiriin, ja soturiparka nyhtäisi karvan viiksistään joka kerta kun hän ajatteli, että Atos oli epäilemättä ollut se aatelismies, joka kulki Monkin mukana juuri ennen kuin tämä yön turvissa siepattiin kiinni.

Purjehdusta oli kestänyt kaksi vuorokautta, kun laivuri Keyser läheni sitä paikkaa, missä Monk, joka oli matkalla antanut kaikki määräykset, oli käskenyt poiketa maihin. Tienoo oli juuri sen pikku joen suulla, jonka läheisyydessä Atos asui.

Oli tulossa ilta; hehkutettuna teräskilpenä säihkyvä aurinko painoi jo kiekkonsa alareunan meren sinijuovan alle. Haaksi oli vielä purjehtimassa ylös virtaa, joka tällä kohdalla oli jokseenkin leveä, kun Monk kärsimättömänä käski laskea alas veneen, jolla hänet sitten d'Artagnanin keralla soudettiin kaislaiselle liejurannalle.

Kuuliaisuuteen alistunut d'Artagnan seurasi Monkia ihan kuin kahlittu karhu herraansa, mutta hänkin tunsi asemansa kovin nöyryyttäväksi ja nurkui itsekseen, että kuninkaitten palvelus oli raskasta, parhaittenkin.

Kenraali harppaili pitkin askelin. Olisi voinut luulla, että hän ei ollut vielä oikein varma siitä, polkiko hän kotoista maaperää. Näkyi jo selvästi muutamia merimiesten ja kalastajien majoja hajallaan pitkin tämän vaatimattoman sataman laitaa, kun d'Artagnan äkkiä huudahti:

Monk kohotti katseensa. Edessäpäin oli tosiaan valkea päässyt valloilleen eräässä talossa, alkaneena seinustalta pienestä vajasta ja juuri levinneenä päärakennuksen kattoon. Raikas iltatuuli antoi vauhtia tulipalolle.

Molemmat matkalaiset jouduttivat askeleitaan, kuulivat äänekkäitä huutoja ja näkivät lähemmäksi päästessään sotamiesten viuhtovan aseillaan ja puivan nyrkkiään palavaa rakennusta kohti. Tämä uhkailu varmaankin oli saanut heidät laiminlyömään merkkien vaihdon haaksen kanssa.

Monk pysähtyi äkkiä hetkiseksi ja lausui nyt ensi kertaa ajatuksensa ääneen.

"Kas", hän virkahti, "eiväthän ne kenties olekaan minun sotamiehiäni, vaan Lambertin!"

Nämä sanat ilmaisivat yhdellä kertaa tuskaa, huolestusta ja nuhdetta, jonka d'Artagnan hyvin tajusi. Olihan Lambert kenraalin poissaollessa tosiaan voinut ryhtyä taisteluun, lyödä hajalle parlamentin joukot ja asettua väkineen Monkin armeijan sijalle, joka nyt oli ollut varminta tukeaan vailla. Tämän epätietoisuuden tarttuessa Monkista d'Artagnaniinkin järkeili jälkimmäinen itsekseen:

"Kahdesta mahdollisuudesta on jompikumpi toteutunut: jos Monk on arvannut oikein, niin täällä päin on nyt vain lambertilaisia, vihollisia, jotka suovat minulle erinomaisen suosiollisen vastaanoton, kun he saavat kiittää minua voitostaan; muussa tapauksessa on kaikki ennallaan, ja Monk tulee niin hyvilleen leirinsä löytymisestä vanhalta paikaltaan, että hän ei voi kostaakseen kääntyä kovinkaan yrmeäksi minua kohtaan."

Hänen siten ajatellessaan matkalaiset etenivät jälleen ja joutuivat pian kalastajaryhmään, joka karvain mielin katseli tulipaloa, muttei sotamiesten uhkauksien peloittamana uskaltanut virkkaa mitään. Monk puhutteli erästä.

"Tuossa talossa asui joku muukalainen, joka tuntui sotamiehistä epäiltävältä, sir", kertoi mies, tuntematta upseeria sen väljän viitan alta, johon Monk oli kääriytynyt. "He tahtoivat sentähden tunkeutua hänen asuntoonsa, muka viedäkseen hänet leiriin, mutta lukumäärästä säikähtymättä hän uhkasi kuolemalla ensimmäistä, joka yrittäisi astua kynnyksen yli, ja kun eräs kuitenkin teki yrityksen, kaatui hän ranskalaisen pistoolinlaukauksesta."

"Ahaa, hän on ranskalainen?" tokaisi d'Artagnan kämmeniänsä hykertäen.
"Hyvä!"

"No, toiset raivostuivat siitä kuin jalopeurat. He ampuivat hyvinkin sata musketinlaukausta taloon, mutta ranskalainen seisoi muurin suojassa, ja aina kun joku tahtoi hyökätä sisälle ovesta, sai hän vastaansa laukauksen lakeijalta, joka tähtääkin tarkkaan. Ikkunaa uhattaessa oli taasen herran pistooli valmiina. Laskekaa itse, maassa viruu seitsemän miestä."

"Ah, uljas maanmieheni!" huudahti d'Artagnan; "odotahan vain, minä tulen heti luoksesi, ja kyllä me sen joukkion löylytämme!"

"Ystäväiseni", hän tiedusti, kykenemättä kaikella malttavaisuudellaankaan salaamaan liikutustansa, "sanohan, kenen sotamiehiä nuo ovatkaan?"

"Vielä mitä! Ei kannattaisi, Lambertin armeija kutistuu kokoon kuin lumi huhtikuussa. Kaikki siirtyvät Monkin puolelle, upseerit ja sotamiehet. Viikon kuluttua ei Lambertilla ole enää viittäkymmentä miestä jäljellä."

Kalastajan keskeytti uusi taloon tähdättyjen muskettien yhteislaukaus ja sen vastaukseksi pamahtanut pistooli, joka kaatoi rohkeimman ahdistajan. Sotamiesten raivo nousi huippuunsa.

Tuli levisi yhä, ja talon harjalta hulmusi liekkejä savupilvessä. D'Artagnan ei enää saanut hillityksi itseään. "Mordioux!" sanoi hän Monkille ja antoi karsaan silmäyksen saattaa sanojaan; "te olette kenraali ja sallitte sotamiestenne polttaa taloja ja murhata ihmisiä! Ja te katselette sitä levollisesti, lämmitellen käsiänne murhapolton loimussa! Hitto, te ette ole ihminen!"

"Talo palaa, tunnin kuluttua olet hiiltynyt! Vielä on aikaa; jos tahdot sanoa meille, mitä tiedät kenraali Monkista, niin saat pitää henkesi. Vastaa, tai kautta pyhän Patrikin…"

"On menty kutsumaan lisäväkeä", jatkoi upseeri; "neljännestunnin kuluttua tämä talo on sadan miehen saarroksessa."

"Ennen kuin vastaan on kaikkien poistuttava", ilmoitti nyt ranskalainen ehdoksi. "Tahdon vapaasti lähteä täältä ja mennä leiriin yksin tai muutoin saada surmani täällä."

"Tuhannen tulimaista!" karjaisi d'Artagnan; "sehän on Atoksen ääni!
Voi, teitä ruojia!"

Monk pidätti hänet ja seisahtui itsekin; sitten hän kysyi kaikuvalla äänellä:

"Hei, mitä täällä tehdään, Digby? Miksi annetaan talon palaa? Mitä siinä huudellaan?"

"Mitä! Minä kysyn enkä saa vastausta!" sanoi Monk. "Minä nuhtelen, ja vikaa ei korjata! Tuli näkyy riehuvan vieläkin?"

Kaikki kaksikymmentä ryntäsivät heti noutamaan sankoja, ruukkuja ja tynnyreitä, sammuttaen sitten tulipalon yhtä innokkaasti kuin vastikään olivat sen sytyttäneet. Mutta ennen kaikkea oli d'Artagnan jo nostanut tikapuut seinää vasten, huutaen:

Tällävälin Grimaud ainiaan rauhallisena hajoitti pohjakerran sulkuvarustukset, avasi oven ja astahti kynnykselle säveästi käsivarret rinnalla ristissä. D'Artagnanin äänen kuullessaan oli hän kuitenkin huudahtanut kummastuksesta.

Tulen sammuttua sotamiehet keräysivät hämmentyneinä päällikkönsä luo,
Digby etummaisena.

"Antakaahan anteeksi, kenraali", pyysi adjutantti. "Mitä olemme tehneet, se johtui kiintymyksestämme teidän korkea-arvoisuuteenne, jonka luulimme joutuneen hukkaan!

"Olette järjiltänne. Hukkaantuuko minunlaiseni mies! Eikö minulle kenties ole sallittua harkintani mukaan poistua ilmoitusta tekemättä? Pidättekö minua Cityn porvarin asemassa? Ja onko pelkästään epäluulon perusteella ryhdyttävä piirittämään aatelismiestä, ystävääni ja vierastani — ahdistamaan häntä, uhkaamaan kuolemalla? Ja mitä epäluuloa tässä saattoikaan syntyä? Kuolema ja kadotus! minun pitäisi ammuttaa kaikki, jotka urhea aatelismies on jättänyt tänne henkiin!"

"Kenraali", huomautti Digby surkeasti, "meitä oli kahdeksankolmatta, ja kahdeksan makaa maassa kylminä."

"Oikeutan kreivi de la Fèren lisäämään loput kaksikymmentä samaan lukuun", sanoi Monk.

"Takaisin leiriin!" käski hän sitten. "Herra Digby, te saatte kuukauden arestia."

"Alipäällikön valtuudet eivät ulotu sellaisten määräysten antamiseen, ja hän meneekin teidän sijastanne arestiin, jos hän on tosiaan käskenyt teidän polttaa asuntoonsa tämän aatelismiehen."

"Sitä hän ei käskenyt, kenraali; minulla oli vain määräyksenä tuoda hänet leiriin, mutta herra kreivi ei suostunut tulemaan."

"En tahtonut jättää asuntoani ryöstettäväksi", huomautti Atos luoden merkitsevän silmäyksen Monkiin.

"Nyt rauhaan jäätyämme", virkkoi Monk Atokselle, "sanokaahan minulle, monsieur, minkätähden pysyttelitte itsepintaisesti täällä, kun teillä oli haaksenne…"

"Odotin teitä", vastasi Atos. "Teidän korkea-arvoisuutennehan vahvisti uuden kohtauksemme tapahtuvaksi viikon kuluessa?"

D'Artagnanin kaunopuheisesta katseesta näki Monk, että näillä kahdella niin urhoollisella ja kunniallisella miehellä ei ollut mitään salaista yhteistoimintaa hänen vangitsemisessaan. Mutta sen hän jo tiesikin.

"Monsieur", hän sanoi d'Artagnanille, "te olitte aivan oikeassa. Suvaitkaa nyt jättää minut hetkiseksi puhelemaan kreivi de la Fèren kanssa."

Monk pyysi, että Atos veisi hänet asumaansa kamariin. Huone oli vielä täynnä savua ja pirstaleita. Runsaasti viisikymmentä luotia oli ikkunasta tulleina uponnut seiniin. Pöydällä olivat kirjoitusneuvot säilyneet. Monk otti kynän ja kyhäsi paperille yhden ainoan rivin, kirjoitti alle nimensä, käänsi kokoon lappusen, sulki kirjeen kantasormuksensa sinetillä ja ojensi lähetyksen Atokselle sanoen:

"Monsieur, olkaa hyvä ja viekää tämä kirje kuningas Kaarle II:lle.
Lähtekää heti, jollei mikään pidätä teitä enää täällä."

"Kalastajat, jotka toivat minut tänne, auttakoot teitä kuljettamaan ne alukseen. Matkustakaa jo tunnin kuluessa, jos se käy päinsä."

"Syleilkää ystäväänne ja sanokaa hänelle hyvästi, monsieur, sillä hän palaa Hollantiin."

"Te olette vapaa saattamaan häntä, monsieur, mutta pyydän teitä jäämään", sanoi Monk. "Kieltäydyttekö?"

D'Artagnan syleili Atosta ja ehti lausua hänelle vain hyvästelynsä. Monk piti silmällä ystävyksiä. Sitten hän itse huolehti lähtövalmistuksista, nassakkain siirtämisestä alukseen ja Atoksen pääsemisestä liikkeelle; lopuksi hän pisti kätensä hämmästelevän ja kiihtyneen d'Artagnanin kainaloon ja vei hänet mukanaan Newcastlea kohti. Siinä Monkin käsikynkässä kävellessään d'Artagnan tuumi itsekseen:

"Kas, kas, hyvä! Minusta näyttää, että toiminimi Planchet ja Kumpp:n osakkeet ovat jälleen nousemassa."

Vaikka d'Artagnan päättelikin nyt päässeensä paremman menestyksen tolalle, ei hän kuitenkaan oikein selvästi käsittänyt asemaansa. Hänelle tuotti vakavaa miettimistä Atoksen matka Englantiin, kuninkaan liittoutuminen Atoksen kanssa, ja kreivi de la Fèren hankkeiden omituinen kietoutuminen hänen omiin aikeisiinsa. Parasta oli odottaa asiain kehitystä. Oli jo tullut tehdyksi ajattelematon yritys, ja vaikka d'Artagnan olikin onnistunut suunnitelmansa mukaan, ei hän ollut kuitenkaan saavuttanut mitään etuja menestymisestään. Koska nyt se kaikki oli mennyt myttyyn, ei toimettomuudesta ollut mitään haittaakaan.

D'Artagnan saattoi Monkia leiriin. Kenraalin paluu oli tehnyt suurenmoisen vaikutuksen, sillä hänen oli luultu jääneen tietymättömiin. Mutta Monk näytti ankaralla katsannollaan ja jäätävällä sävyllään tiedustavan touhuavilta upseereiltaan ja ihastuneilta sotamiehiltään tämän innostuksen aihetta. Ja hän sanoikin alipäällikölle, joka tuli häntä vastaan ja selitti hänelle, kuinka suurta levottomuutta hänen poissaolonsa oli herättänyt:

"Vapista!" vastasi Monk tyynellä ja voimakkaalla äänellään; "onpa siinäkin sana!… Hitto, sir, jos minun lampaillani ei ole hampaita ja kynsiä, niin heitänkin heidän paimentamisensa. Haa, te vapisitte, sir!"

"Huolehtikaa te vain omista asioistanne; jos minulla ei olekaan sitä henkistä näkemystä, jonka Jumala soi Oliver Cromwellille, niin minulla on kuitenkin sen verran älyä, että kykenen hoitamaan itseäni, ja siihen tyydyn."

Upseeri ei vastannut, ja kun Monk oli tällä tavoin velvoittanut väkensä olemaan puhumatta asiasta, jäivät kaikki siihen käsitykseen, että hän oli joko suorittanut tärkeän homman tai tahtonut koetella heitä. Liian vähän siinä tunnettiin tätä harkitsevaa ja kärsivällistä luonnetta. Jos Monkilla olisi ollut liittolaistensa puritaanien hehkuva usko, niin hän olisi hartaasti kiittänyt sitä suojeluspyhimystä, joka oli hänet auttanut selviytymään d'Artagnanin arkusta.

"Armias taivas, kunhan Monk ei vain olisi niin itserakas kuin minä! Sillä vakuutanpa, että jos joku olisi sulkenut minut hengitysrei'illä varustettuun kirstuun ja siten kuljettanut minut meren yli kuin vasikan, jäisi minulle niin karvas muisto surkeasta esiintymisestäni arkussa ja niin kirvelevä viha sinne sulkijaani vastaan, — minä pelkäisin niin pahasti näkeväni sen ilkimyksen naaman vetäytymässä härnäävään hymyyn tai hänen ryhtinsä kujeellisesti matkimassa asentoani kirstussa, että minä — mordioux! — survaisisin kunnon tikarin hänen kurkkuunsa huohotusläpän palkkioksi ja naulaisin hänet todelliseen ruumisarkkuun sen teennäisen asemesta, jossa hän olisi minua kaksi vuorokautta homehduttanut!"

Ja d'Artagnan oli näissä ajatuksissaan ihan vilpitön, sillä gascognelaisemme oli varsin närkäs. Monk oli onneksi muissa mietteissä. Hän ei menneestä hiiskunut arastelevalle voittajalleen sanaakaan, vaan tutustutti hänet läheltä työskentelyynsä ja otti hänet mukaansa muutamille tarkastuksille, nähtävästi hyvin halukkaana saamaan edullisemman sijan d'Artagnanin arvostelussa. Jälkimmäinen kunnostausi nyt oikeana imartelun mestarina. Hän ihaili kaikessa Monkin taktiikkaa ja leirin järjestelyä, samalla kun hän lasketteli hauskaa pilaa Lambertin vallituksista: tämähän oli aivan suotta varustanut leiripaikan kahdellekymmenelletuhannelle miehelle, kun tynnyrinala olisi riittänyt niille korpraalin johtamille viidellekymmenelle huoville, jotka korkeintaan jäisivät lopulta päällikkönsä armeijaksi.

Heti paluunsa jälkeen oli Monk suostunut esitykseen, jonka Lambert oli edellisenä iltana tehnyt kenraalien keskinäisestä kohtauksesta; Monkin upseerit olivat ensin vastanneet, että kenraali oli sairaana. Tämä kohtaus oli lyhyt ja merkityksetön. Lambert vaati kilpailijaansa tunnustamaan kantansa. Tämä selitti, että hänellä ei ollut muuta mielipidettä kuin mitä enemmistö ajatteli. Lambert kysyi, eikö olisi käytännöllisempää ratkaista kiista liitolla kuin taistelulla. Silloin Monk pyysi viikon verran miettimisaikaa. Sitä ei Lambert voinut häneltä evätä, vaikka hän tullessaan oli vakuuttanut nielevänsä Monkin koko armeijan. Kun kohtaus, jota Lambertin väki oli kärsimättömästi odottanut, ei johtanut mihinhän tulokseen, ei sovintoon eikä taisteluun, alkoi kapinallinen armeija, kuten d'Artagnan oli ennustanut, pitää hyvää sijaa mieluisampana kuin huonoa ja katsoa Tynkäparlamenttiakin paremmaksi kuin kenraali Lambertin aikeitten mahtailevaa mitättömyyttä.

Muisteltiin sitäpaitsi Lontoon hyviä aterioita, oluen ja sherryn runsautta, kun Cityn porvaristo kestitsi ystäviään sotamiehiä; silmäiltiin kammoten mustaa kenttäleipää ja Tweedin sameata vettä, joka oli liian suolaista juotavaksi ja liian suolatonta höyrytettäväksi, ja tuumittiin hiljakseen: "Eikö meidän olisi mukavampi olla toisella puolella? Eikö Lontoossa paraikaa varustella juhlapaisteja Monkin väelle?" Sen koommin ei Lambertin armeijasta kuultu mainittavan muuta kuin karkaamisia. Sotamiehiä kutsui periaatteiden voima, sillä ne ovat — kuten kurikin — välttämätön side jokaiselle määrätyssä tarkoituksessa kootulle joukkokunnalle. Monk puolusti parlamenttia, Lambert ahdisti sitä. Monkilla ei ollut parlamentin kannattamiseen sen suurempaa halua kuin Lambertillakaan, mutta hän oli sen ottanut lippunsa tunnuslauseeksi, joten vastapuolueelle jäi samalle sijalle kapina, ja se kuulosti puritaanilaisissa korvissa pahalta. Lambertin joukosta siirryttiin senvuoksi Monkin väkeen niinkuin syntiset kääntyvät Baalin palvelemisesta Jumalan puoleen.

Monkin arvion mukaan piti Lambertin armeijan riittää kahdeksikymmeneksi päiväksi, kun laski tuhannen karkuria kunkin päivän osalle. Mutta putoamisliikkeessä ilmenee sellainen painon ja vauhdinlisäyksen suhde, että nytkin ensimmäisenä päivänä poistui sata, toisena viisisataa ja kolmantena tuhat, jolloin Monk luuli tulluksi keskilukuun, mutta tuhannen karkaamismäärä nousi kahteen ja pian neljään, ja kahdeksan päivän kuluttua Lambert käsitti selvästi mahdottomaksi ryhtyä enää mihinkään taisteluun, jos sitä hänelle tarjottaisiin. Niinpä hän varsin järkevästi päättikin paremmaksi lähteä leiristään yön suojassa paluumatkalle Lontooseen, ehtiäkseen Monkin edellä jälleen vahvistautumaan sotilaspuolueen pirstaleilla.

Mutta vapaana ja huolettomana marssi Monk pääkaupunkia kohti voittajan tavoin, kartuttaen armeijaansa kaikilla tielleen sattuvilla epämääräisillä puolueryhmillä. Hän leiriytyi Bernetiin, neljän penikulman päähän Lontoosta, parlamentin rakastamana, kun eduskunta luuli hänessä näkevänsä suojelijan, ja kansan odottamana, sillä syvät rivit halusivat häntä selittämään kantansa, voidakseen arvostella häntä oikein.

D'Artagnankaan ei ollut kyennyt näkemään hänen aikeitaan. Hän tarkkaili ja ihmetteli. Monk ei voinut kansalaissotaa kohtaamatta tunkeutua Lontooseen, jos hän määritteli toimintasuunnitelmansa. Senvuoksi hän jonkun aikaa noudatti välttelevää politiikkaa.

Äkkiä Monk kenenkään aavistamatta toimitti sotilaspuolueen häädetyksi Lontoosta ja asettui parlamentin käskystä keskelle Cityn porvaristoa. Kun porvarit sitten napisivat Monkia vastaan ja itse sotamiehetkin syyttivät päällikköään, näki hän nyt olevansa varma enemmistöstä ja selitti parlamentille, että sen oli luovuttava valtuuksistaan, lopetettava istuntokautensa ja jätettävä paikkansa sellaiselle hallitukselle, jolle ei naurettaisi. Hän lausui tämän selityksensä nojautuen viiteenkymmeneentuhanteen miekkaan, joihin samana iltana yhtyi viisisataatuhatta hyvän Lontoon kaupungin asukasta riemastuksen hurmiossa hurraten.

Lopuksi, juuri kun kansa voitonilonsa ja taivasalla vietettyjen hälisevien kemujensa jälkeen haki katseillaan valtiasta, antautuakseen hänen ohjattavakseen, kuultiin aluksen lähteneen Englantia kohti Haagista, mukanaan Kaarle II ja hänen onnensa.

"Hyvät herrat", sanoi Monk upseereilleen, "minä lähden nyt laillista kuningasta vastaanottamaan. Ken on minun puolellani, hän seuratkoon minua!"

Raikuvat suosionhuudot tervehtivät näitä sanoja, joita d'Artagnan ei voinut kuulla ilosta vavahtelematta.

"Totta helkkarissa, kenraali! Mutta sanokaa minulle, mitä kirjoititte Atoksen myötä — kreivi de la Fèren, tarkoitan… samana päivänä kun palasimme?"

"Teille minulla ei ole salaisuuksia", vastasi Monk. "Kirjoitin vain sanat: 'Sire, odotan teidän majesteettianne kuuden viikon kuluttua Doverissa.'"

"Kas", virkkoi d'Artagnan, "nyt en enää sano, että se on rohkeata; sanon, että se on hyvin pelattu. Siinäpä näpsä valttaus!"

"Te kyllä ymmärrätte sellaisia yllätyksiä", arveli Monk. Se oli ainoa viittaus, minkä kenraali koskaan lausui Hollannin-matkastaan.

Englannin kuningas saapui loistavassa kulkueessa Doveriin ja sitten Lontooseen. Hän oli kutsunut luokseen molemmat veljensä, hänellä oli mukanaan äitinsä ja sisarensa. Englanti oli ollut niin kauan jätettynä itsekseen eli mielivallan, keskinkertaisuuden ja järjettömyyden kaittavaksi, että kaikki kolme kuningaskuntaa joutuivat ihastuneelle juhlatuulelle Kaarle II:n paluusta hallitsijaksi, jonka englantilaiset kuitenkin tunsivat vain mestaamansa miehen pojaksi. Loppumattomat onnittelut ja kaikkialla tervehdykseksi kajahtelevat suosionhuudot saivatkin nuoren kuninkaan kumartumaan nuorempaan veljeensä Yorkin Jaakko-herttuaan päin ja virkkamaan hänen korvaansa:

"Totisesti, Jaakko, minusta tuntuu, että on ollut oma vikamme, kun olemme viipyneet niin kauan poissa maasta, missä meihin ollaan näin kiintyneitä."

Saattue oli mitä uhkein. Ihana sää suosi juhlapäivää. Kaarle oli saanut takaisin kaiken nuorekkuutensa, kaiken hyväntuulisuutensa; hän näytti kirkastuneelta, ja sydämet myhäilivät hänelle kuten aurinkokin.

Tässä hovilaisten ja ihailijain hälisevässä parvessa, joka ei ollenkaan näkynyt muistavan saattaneensa uuden kuninkaan isää Whitehallin mestauslavalle, seisoi muuan muskettisoturien luutnantin puvussa oleva mies, jonka ohuilla ja älykkäillä huulilla leikki alituinen hymyily, kun hän katseli milloin kansaa, joka luikkaili siunauksiaan, milloin ruhtinasta, joka tekeysi liikuttuneeksi ja tervehti olletikin naisia näiden heitellessä kukkavihkojaan hänen ratsunsa jalkoihin.

"Oiva ala sentään se kuninkaan virka!" tuumi tämä mies itsekseen mietiskelevälle päälle joutuneena ja aatoksiinsa niin syventyen, että hän pysähtyi keskelle tietä, antaen kulkueen lipua ohitseen. "Tuossa tosiaan loistelee ruhtinas kullassa ja kalleissa kivissä kuin Salomo ja kukitettuna kuin keväinen ruohikko; hän menee täysin käsin ammentamaan suunnattomasta aarrekirstusta, johon hänen vastikään peräti kapinallisina esiintyneet ja nyt aivan uskollisiksi palautuneet alamaisensa ovat hänelle koonneet pari vankkurillista kultaharkkoja. Hänelle viskellään kukkavihkoja niin että hän on hautautumaisillaan niiden röykkiöön, ja vielä kaksi kuukautta takaperin häntä olisi esiintyessään tervehditty samanlaisella luotisateella kuin nyt kukkaisryöpyllä. Ehdottomasti on syntyperällä merkitystä, moukkien uhalla, jotka eivät ole välittävinään moukiksi syntymisestään."

Juhlasaattue pitkitti yhä kulkuaan, ja kuninkaan mukana alkoivat suosionhuudot loitota palatsiin päin, mikä ei estänyt upseeriamme yhäti joutumasta alinomaa sysityksi.

"Hiisi vieköön", pitkitti järkeilijä, "tässä tunkeilee ihmispaljous, joka tahtoo survoa minut jalkoihinsa ja katsoo minut kovin halvaksi tai oikeastaan ihan mitättömäksi, koska he ovat englantilaisia ja minä ranskalainen. Jos kaikilta noilla ihmisiltä kysyttäisiin: 'Kuka on d'Artagnan?' niin he vastaisivat: Nescio vos. Mutta sanottakoonpa heille vain: 'Kas, tuossa menee kuningas, tuossa menee herra Monk', niin hepä yltyvät kiljumaan: 'Eläköön kuningas! Eläköön herra Monk!' kunnes läkähtyvät. Kuitenkin", hän jatkoi silmäillessään joukon tulvimista älykkäin ja toisinaan ylpeästi välähtelevin katsein, "harkitkaa hiukan, hyvät ihmiset, mitä Kaarle-kuninkaanne on tehnyt, mitä herra Monk on tehnyt, ja ajatelkaa sitten, mitä on saanut aikaan tämä köyhä tuntematon nimeltä d'Artagnan. Totta sentään on, että te ette sitä tiedä, koska hän on tuntematon, mikä tietenkin estää teitä siitä vertailusta. Mutta joutavia, eipä väliä! Se ei estä Kaarlea olemasta suuri kuningas, vaikka hän onkin värjötellyt kaksitoista vuotta maanpaossa, ja herra Monkia olemasta suuri päällikkö, vaikka hän onkin arkussa tehnyt matkan Hollantiin. Kun siis on selvä totuus, että toinen on suuri kuningas ja toinen suuri sotapäällikkö, niin: Hurrah for the king Charles II! Hurrah for the captain Monk!"

Hänen äänensä sekaantui tuhansien katselijain pauhinaan halliten sitä hetkisen, ja vielä paremmin esiintyäkseen uskollisena intoilijana hän kohotti hattunsa ilmaan. Joku tarttui käsivarteen sen parhaillaan viuhtoessa rajatonta kuningasmielisyyttä.

"Atos!" huudahti d'Artagnan. "Sinä täällä?" Ja ystävykset syleilivät toisiaan.

"Sinä täällä", jatkoi muskettisoturi, "etkä kuitenkaan esiinny kaikkien noiden hovilaisten seurueessa, kreiviseni? Mitä! Olet juhlan sankari etkä silti ratsasta palautetun majesteetin vasemmalla puolella niinkuin herra Monk kyllä komeilee oikealla! En totisesti laisinkaan ymmärrä sinun ja kuninkaan välejä, paitsi että hän on sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa."

"Aina naljailutuulella, hyvä d'Artagnan", sanoi Atos. "Etkö siis milloinkaan paranna itsestäsi tuota säädytöntä vikaa?"

"Minä en ole mikään Ranskan kuninkaan asiamies, lähettiläs tai muu edustaja, ja minusta ei ole soveliasta muutoin näyttäytyä muun kuninkaan seurassa kuin sen, jonka Jumalani on antanut valtiaakseni."

"Sen tein syystä että se oli tullut velvollisuudekseni. Mutta minä karttelen yleensä julkisuutta, senhän tiedät. Kaarle-kuningas ei enää tarvitse minua; jättäköönkin hän minut siis nyt syrjäiseen lepooni, muuta en häneltä pyydä."

"Mikä sinua vaivaa?" oudoksui Atos; "voisi luulin, että kuninkaan onnellinen paluu Lontooseen murehduttaa sinua, veikkoseni, joka olet kuitenkin tehnyt vähintään yhtä paljon kuin minäkin hänen majesteettinsa hyväksi."

"Eikö vainkin ole totta, että minäkin olen tehnyt hänen majesteettinsa hyväksi yhtä ja toista, kenenkään aavistamatta?" vastasi d'Artagnan purskahtaen gascognelaiseen ivanauruunsa.

"Vai tietää?" virkahti muskettisoturi katkerasti; "sitä en totta tosiaan olisi luullut, ja yritinkin juuri itse unohtaa osuuteni hänen asioissaan."

"Mordioux, kaikista kulungeistani! Olen syöksynyt häviöön, ystävä, häviöön tuon nuoren ruhtinaan toimittamiseksi takaisin valtaistuimelle, joka vastikään sivuutti meidät voikkoansa hypittäen."

"Kuningas ei tosin ole voinut kuulla, että sinä olet menettänyt omaisuutesi hänen tähtensä, mutta hän tietää saavansa kiittää sinua paljosta."

"Onko siitä minulle mitään etua, Atos, sanohan? Myönnän oikeuden ja kohtuuden nimessä, että sinä olet toiminut ylevästi. Mutta minä, joka näennäisesti olin aiheuttanut suunnitelmanne raukeamisen, olenkin todella toimittanut sen onnistumaan. Kuuntelehan vain päätelmääni: te ette kenties olisi suostuttelulla ja hyvillä sanoilla saaneet Monkia taivutelluksi, kun sitävastoin minä pitelin kunnon kenraalia niin kovakouraisesti, että ruhtinaasi sai tilaisuuden osoittautua jalomieliseksi; se jalomielisyys johtui Kaarlen mieleen minun onnellisesta erehdyksestäni, ja palkkioksi siitä näkee hän nyt Monkin palauttaneen hänet valtaistuimelle."

"No, niin selkeätä kuin se onkin, ei ole vähemmin totta, veikkonen, että nyt palaan — herra Monkin suureen suosioon päässeenä kylläkin, aina olen hänen puhuessaan vain ny dear captain, vaikken olekaan hänen kultasensa enkä kapteeninsa, ja saaneena osakseni suurta arvonantoa kuninkaalta, joka nyt on kyllä jo unohtanut nimeni, — ei ole vähemmin totta, kun sanon, että palaan kauniiseen isänmaahani niiden sotamiesten sätittäväksi, jotka pestasin suuren palkkion toiveisiin, kelpo Planchetin kirottavaksi, jolta hävitin tuntuvan osan hänen omaisuuttaan."

"Ka, on vain, ystäväiseni: herra Monk luulottelee kutsuneensa takaisin tuon loistelevan, hymyilevän ja palvotun kuninkaan, sinä kuvittelet tukeneesi häntä pääsemään näin pitkälle, minä usein uskon toimittaneeni hänet valtaan, kansa ajattelee voittaneensa hänet uudestaan valtiaaksensa, hän itse otaksuu toimineensa sillä tavoin, että sai valtaistuimensa jälleen, ja tuossa kaikessa ei ole rahtuakaan perää! Kaarle II:n, Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuninkaan, nosti takaisin valtaistuimelle ranskalainen maustekauppias, joka asuu Rue des Lombardsin varrella ja on nimeltään Planchet. Sellaista on maailman komeus! 'Turhuutta!' sanoo Saarnaaja; 'turhuutta, kaikki on turhuutta!'"

"Hyvä d'Artagnan", hän virkkoi sydämellisesti puristaen kumppaninsa kättä, "etkö muka olisikaan laajamietteisempi järkeilijä? Eikö sinulle enää tuota tyydytystä se tieto, että sait pelastetuksi henkeni, tuodessasi niin parahiksi paikalle Monkin, kun nuo kirotut parlamenttilaiset tahtoivat polttaa minut elävältä?"

"No, no", tuumi d'Artagnan, "sellaista paistamista olit hiukan ansainnutkin, kreiviseni."

"Kas, se on totta, sinä et ole sitä koskaan tiennyt, veikkonen; mutta älä pahastu siitä minulle, sillä salaisuus ei ollut minun. Se sana Remember! jonka Kaarlo-kuningas viimeisekseen lausui mestauslavalla…"

"Aivan, ja laajemmin se tarkoitti: Muista, että Newcastlen kellariholviin on haudattu miljoona, joka kuuluu pojalleni."

"Ahaa, kyllä ymmärrän! Mutta käsitän nyt myös sen ilkeän seikan, että aina kun hänen majesteettinsa Kaarle II ajattelee minua, hän sanoo itsekseen: 'Siinä mies, joka oli vähällä toimittaa kruununi menetetyksi. Onneksi olin ylevä, suurijärkinen!' Siten sanoo minusta ja itsestään se nuori herrasmies, joka nukkavieruun mustaan ihokkaaseen pukeueena tuli Bloisin linnaan hattu kädessään pyytämään minulta suosiollista pääsyä Ranskan kuninkaan puheille."

"D'Artagnan, d'Artagnan!" sanoi Atos laskien kätensä muskettisoturin olalle; "nyt olet kohtuuton."

"Toden totta, hyvä Atos", hän sanoi, "sinulla on verrattomia korulauselmia, jollaisia olen kuullut kardinaali Mazarinin suusta!"

"Suo anteeksi", jatkoi d'Artagnan yhä nauraen, "jos pahastutan sinua. Mutta tulevaisuus! Hohoi, oivallisia ovat nuo lupailevat sanat; kuinka sopivasti ne paremman puutteessa luistavatkaan kieleltä! Mordioux, olen tavannut ainaisia lupaajia, mutta milloin joudunkaan tekemisiin sellaisen kanssa, joka antaa? Mutta jättäkäämme tämä", lisäsi hän. "Mitä sinä teet täällä, Atos-veikkonen? Oletko kuninkaan rahastonhoitaja?"

"No, kun kuninkaalla kerran on miljoona, niin tottapa hän tarvitsee rahastonhoitajan. Onhan Ranskankin kuninkaalla, jolla ei ole penniäkään, raha-asiain yli-intendentti, herra Fouquet. Tosin herra Fouquetilla sensijaan onkin kelpo määrä miljoonia."

"Oh, meidän miljoonamme on jo aikapäiviä kulutettu", virkkoi Atos vuorostaan nauraen.

"Niin aivan, se on tietenkin vaihtunut satiiniin, jalokivikoristeihin, samettiin ja kaikenlaatuisiin hepeniin. Ruhtinaan huonekunta olikin kipeässä vaatturin ja ompelijattaren tarpeessa… Hei, Atos, muistatko, mitä meiltä meni asumme ja ratsumme hankkimiseen, valmistautuessamme La Rochellen taisteluretkelle? Kaksi- tai kolmetuhatta livreä, hiisi vieköön! Mutta kuninkaan pukineilta vaaditaan enemmän, ja kai siihen tarkoitukseen hyvinkin saa miljoonan hupenemaan. Sanohan ainakin, Atos, — jos et olekaan rahastonhoitaja, niin olet kai muutoin huomattu mies hovissa?"

"Hoo!" huudahti d'Artagnan, ja hänen kasvonsa vetäysivät omituisen ilmeikkääseen irvistykseen; "kylläpä totisesti kiinnynkin jälleen monsignor Giulio Mazariniin! Kuningas ei siis ole sen koommin puhutellut sinua, hyvä Atos?"

"Minäkö! Ja minkätähden? Luuletko, hyvä d'Artagnan, että minä olen nykyään toiminut kuninkaan tähden? Tuskin tätä nuorta miestä tunnenkaan. Ei, minä puolustin aikoinani isää, joka minun silmissäni edusti pyhää periaatetta, ja saman periaatteen kannattaminen on johtanut minut pojan asioihin. Hän muuten oli jaloluontoinen ritari ja ylevä ihminen, tuo isä, senhän muistat."

"Se on totta, — urhea ja sävyisä mies, joka sai murheellisen elämän, mutta varsin kauniin kuoleman."

"No, hyvä d'Artagnan, käsitäthän toimintapohjani: tuolle kuninkaalle, jalolle ihmiselle, jota ajatuksissani rohkenin katsoa ystäväksi, vannoin viimeisellä hetkellä säilyttäväni uskollisesti salassa talletuksen, jonka piti joutua pojan avuksi hänen sitä parhaiten tarvitessaan; tämä nuori mies tuli minut tavanneeksi ja kertoi minulle onnettoman asemansa, tietämättä minua vaiheissaan muuksi kuin isänsä eläväksi muistoksi, ja minä täytin Kaarle II:n osalle, mitä olin Kaarle I:lle luvannut, siinä kaikki. Mitä siis merkitseekään minulle, onko hän kiitollinen vai eikö! Itselleni minä olen tehnyt palveluksen vapautuessani tuosta vastuusta, enkä hänelle."

"Olen aina sanonut", huokasi d'Artagnan, "että oman voiton pyytämättömyys on ihmisen kaunein ominaisuus."

"Mutta, hyvä ystävä", haastoi Atos, "etkö ole samassa asemassa kuin minäkin? Jos olen sinut oikein ymmärtänyt, niin olet antanut nuoren ruhtinaan onnettomuuden liikuttaa mieltäsi, ja se oli sinun toiminnassasi kauniimpana piirteenä kuin minun, sillä minulla oli aluksikin velvollisuus täytettävänä, kun sitävastoin sinua ei mikään sitonut marttyyrikuninkaan poikaan. Sinulla ei ollut hänelle maksamatta sen veripisaran hintaa, joka tipahti otsalleni hänen mestauslavansa permannon alla. Sinut on saanut toimimaan pelkästään sydän, se jalo ja avulias sydän, jonka verhona käytät näennäistä epäileväisyyttäsi ja pistelevää ivaasi; sinä olet pannut alttiiksi palvelijan omaisuuden, — kenties omasikin, epäilen, sinä antelias saituri! — ja uhraus jää huomaamattomaksi. Eipä väliä, — tahdotko toimittaa Planchetille hänen rahansa takaisin? Käsitän kiusaannuksesi, sillä aatelismiehen ei sovi lainata alemmaltaan suorittamatta hänelle kaikkea korkoineen. No niin, minä myyn La Fèren, jos on tarvis, tai jonkun pikku tiluksen, jos vähempi riittää. Sinä maksat Planchetille, ja usko minua, aittoihini jää vielä kylliksi viljaa meille kahdelle ja Raoulille. Tällä tavoin, hyvä ystävä, jäät vastuuseen vain itsellesi, ja jos tunnen sinut oikein, ei luonnollesi ole vähäisenä tyydytyksenä sanoa itsestäsi: 'Olen tehnyt kuninkaan.' Eihän?"

"Atos, Atos!" mutisi d'Artagnan mietteissään, "olen sinulle jo kerran sanonut, että sinä päivänä, jona sinä saarnaat, minä menen kirkkoon, ja sinä päivänä, jona vakuutat minulle helvetin olevan olemassa, mordioux, minä alan pelätä riehtilää ja hankoa. Sinä olet parempi ihminen kuin minä tai oikeastaan parempi koko muuta maailmaa, ja minä en tunne itselläni muuta ansiota kuin että minä en ole kateellinen. Kaikki muut viat minulla kyllä on, God damn, kuten englantilainen sanoo, mutta sitä yhtä vain ei."

"Minä en tunne ketään d'Artagnanin veroista", sanoi Atos. "Mutta tässäpä olemmekin hiljalleen tulleet asuntoni edustalle. Pistäydytkö luokseni, hyvä ystävä?"

"Kas, tämähän näkyy olevankin 'Hirvensarven' ravintola?" ihmetteli d'Artagnan.

"Tunnustan, että olen sen nyt vasiten valinnut. Minä kiinnyn vanhoihin tuttavuuksiin, istuudun mielelläni samalle paikalle, mihin sorruin ihan nääntyneenä väsymyksestä ja masentuneena epätoivoon juuri ennen kuin sinä tulit takaisin tammikuun 30 päivän iltana."

He astuivat entiseen tarjoiluhuoneeseen. Koko ravintola, mukaan luettuna tämä tarjoiluhuone, oli ollut suurten muutosten alaisena. Muskettisoturien vanha isäntä oli ravintoloitsijaksi riittävästi rikastuttuaan sulkenut anniskelunsa ja tehnyt mainitusta salista siirtomaatavarain varastohuoneen. Rakennuksen muuta osaa hän vuokrasi kalustettuina huoneina vieraille.

Hyvinkin liikuttuneena tunsi d'Artagnan toisessa huonekerrassa jälleen kaikki heidän silloisen asuntonsa vakinaiset piirteet: alaosan laudoituksen, seinäverhot, vieläpä sen maantieteellisen kartan, jota Portos niin mielellään tutkiskeli joutohetkinään.

"Siitä on siis yksitoista vuotta!" huudahti d'Artagnan. "Hitto, vuosisadalta se minusta tuntuu!"

"Ja minusta päivältä", sanoi Atos. "Kuinka keveä nyt onkaan ollakseni, veikkonen, kun näen sinut tuossa, kun saan puristaa kättäsi, heittää loitos miekan ja tikarin ja huolettomana kallistaa tätä sherry-pulloa. Mutta oi, sanomatonta onnea tuntisin, jos kaksi ystäväämmekin olisivat täällä, kumpainenkin omalla nurkallaan tämän pöydän ääressä, ja Raoul, rakas Raoulini, seisomassa ovella katsellen meitä isoilla, kirkkailla ja lempeillä silmillään!"

"Niin, niin", vahvisti d'Artagnan heltyneenä, "se on totta. Yhdyn etenkin ajatuksesi ensi osaan: on suloista myhäillä siinä, missä olemme niin täydellä syyllä vavahdelleet ajatellessamme, että herra Mordaunt saattoi minä hetkenä hyvänsä ilmestyä tuonne porrassillakkeelle."

Samassa ovi avautui, ja niin urhoollinen kuin d'Artagnan olikin, säpsähti hän väkisinkin hiukan säikähtyneesti. Atos käsitti hänen kammostumisensa ja virkkoi hymyillen:

"Niin, mylord", sanoi isäntä, "kirje minulla on teidän jalosukuisuudellenne."

"Kiitos", sanoi Atos ottaen kirjeen, mutta katsahtamatta siihen.
"Sanokaas, hyvä isäntä, ettekö tunne tätä herrasmiestä?"

"Hän on niitä ystäviäni, joista olen teille puhunut", ilmoitti Atos, "ja asui täällä minun kanssani yksitoista vuotta sitten."

"Mutta me asuimme tammikuun 30:ntenä 1649", lisäsi Atos luullen tällä selvityksellä elvyttävänsä isännän unteloa muistia.

"Paljon mahdollista", myönsi ukko hymyillen, "mutta siitä on niin pitkä aika!"

"Kiitos!" tuumi d'Artagnan. "Suorita urotöitä, pane toimeen vallankumouksia, yritä vankalla miekalla piirtää nimeäsi kiveen tai pronssiin, — on olemassa kapinallisempaa ja kovempaa kuin teräs, pronssi ja kivi, nimittäin jonkun kaupoissaan rikastuneen ravintoloitsijan aivokoppa. Hän ei tunne minua! No, olisin minä totisesti tuntenut hänet!"

"Vai niin!" vilkastui d'Artagnan; "luehan, veikkonen, lue, varmaan siinä on jotakin uutta."

Kuningas oli kovin pahoillaan, kun ei nähnyt teitä seurueessaan tänään tullessaan kaupunkiin; hänen majesteettinsa jätti minun toimekseni ilmoittaa siitä teille ja pyytää teitä muistamaan häntä. Hänen majesteettinsa odottaa teidän jalosukuisuuttanne vielä tänä iltana Saint-Jamesin palatsissa kello yhdeksän ja yhdentoista välillä.

Olen kunnioittavasti, herra kreivi, teidän jalosukuisuutenne nöyrä ja kuuliainen palvelija

"Siinä näet, hyvä d'Artagnan", huomautti Atos; "ei sovi menettää luottamusta, että kuninkailla on sydän paikallaan."

"Oi, veikkonen, rakkahin veikkonen", pyysi Atos tajuten d'Artagnanin mielenkarvauden, "suo anteeksi. Olenko tahtomattani loukannut parasta toveriani?"

"Olet hupsu, Atos, ja siitä on todisteena, että minä tulen saattamaan sinua linnaan, — portille asti, tietysti, — jaloittelukseni."

"Sinä astut sisälle minun kanssani, hyvä ystävä; tahdon sanoa hänen majesteetilleen…"

"Älä nyt toki!" keskeytti d'Artagnan teeskentelemättömän ylpeästi ja ilman mitään sivuajatusta; "jos mikään on kehnompaa kuin kerjääminen, niin sitä on muiden kerjäyttäminen hyväkseen. No, lähtekäämme vain, veikkonen, — saamme hauskan kävelyn. Ohi mennessämme tahdon näyttää sinulle Monkin talon, — kerrassaan kauniin rakennuksen, josta hän on luovuttanut minullekin asunnon. Kenraalinarvo merkitseekin Englannissa enemmän kuin marskin asema Ranskassa, tiedätkös."

Atos antausi johdettavaksi, pahoilla mielin hilpeydestä, jota d'Artagnan teeskenteli.

Koko kaupunki oli hurmaannuksissaan; ystävykset törmäsivät ehtimiseen intoilijoihin, jotka haltioituneina vaativat heitä huutamaan: "Eläköön armollinen Kaarle-kuningas!" D'Artagnan vastasi murahduksella ja Atos hymyllä. Siten he saapuivat Monkin talon edustalle, se kun Saint-Jamesin palatsiin mentäessä olikin matkan varrella.

Atos ja d'Artagnan eivät paljonkaan puhelleet kävellessään, jotteivät olisi tulleet lausuneeksi liikoja. Atos ajatteli, että hänen haastelunsa tuntuisi osoittavan keveätä mieltä, joka ehkä pahastuttaa d'Artagnania. Tämä puolestaan pelkäsi, että hän ei saisi jutelluksi ilman jonkunlaista nurjamielisyyttä, joka kävisi kiusalliseksi Atokselle. Se oli omituista vaitiolon kilvoittelua tyytyväisyyden ja huonotuulisuuden kesken. D'Artagnan luonteeltaan puheliaampana huomasi ensimmäisenä pidättelynsä liian tukalaksi.

"Sinä muistanet, Atos", hän virkkoi, "d'Aubignén muistelmista sen kohdan, missä tuo harras palvelija, — gascognelainen kuten minäkin, köyhä kuten minä ja olinpa sanoa urhea kuten minä, — kertoo Henrik IV:n itaruudesta? Muistan isäni kyllä vakuuttaneen, että herra d'Aubigné oli valehtelija. Mutta eivätkös vain kaikki suuren Henrikin jälkeläiset tulekin sukuunsa!"

"Mitä nyt, d'Artagnan!" intti Atos; "Ranskan kuninkaatko saitoja? Sinä hupsuttelet, hyvä ystävä."

"Oh, sinä et milloinkaan myönnä lähimmäistesi vikoja, kun itse olet täydellinen. Mutta Henrik IV oli toden teolla kitupiikki, ja hänen poikansa Ludvig XIII samaten; tokihan tiedämme siitä jotakin, me? Gaston johti vian äärimmäisyyteen, ja siinä suhteessa hän on tehnyt itsensä koko ympäristönsä inhoamaksi. Henriette, naisparka, oli pakostakin saita, hän kun ei syönytkään joka päivä eikä vuosikausiin lämmittänyt huoneitaan; ja hän on antanut esimerkkiä pojalleen Kaarle II:lle, suuren Henrikin lapsenlapselle, joka on visukinttu äitiinsä ja isoisäänsä. Enkö ole oikein esittänyt saiturien sukujuurta?"

"D'Artagnan, hyvä ystävä", huudahti Atos, "olet kovin äkeissäsi
Bourbonien kotkarodulle!"

"Ja koreimman edustajan unohdin… bearnelaisemme toisen lapsenlapsen, neljännentoista Ludvigin, entisen isäntäni! Tottapa hän on itara, kun ei tahtonut edes lainata miljoonaa Kaarle-serkulleen. No, näen sinun tuskastuvasi. Onneksi olemmekin jo asuntoni lähellä tai oikeastaan Monk-ystäväni talolle tulossa."

"Hyvä d'Artagnan, et tuskastuta minua, vaan murehdutat. On tosiaan surkeata nähdä noin ansiokas mies syrjässä siitä asemasta, joka hänelle kuuluu palvelustensa perusteella; minusta sinun nimesi, hyvä ystävä, tuntuu yhtä loistavalta kuin sodan ja valtiotaidon mainehikkaimmat. Luynesit, Bellegardet ja Bassompierret ovat tuskin ansainneet menestystään ja kunniaansa niin pätevästi kuin samat edut olisivat meidän osallemme tulevia. Olet oikeassa, satakertaisesti oikeassa, veikkonen."

D'Artagnan huokasi, ja astuen ystävänsä edellä sen talon kuistille, missä Monk asui Cityn laidalla, hän sanoi:

"Salli minun jättää huoneeseeni kukkaroni, sillä minä en pääsisi enää takaisin Ranskaan, jos tungoksessa Lontoon näppärät taskuvarkaat, joiden maine on Pariisissakin tunnettu, puhaltaisivat minulta loputkin lanttini. Hyvillä mielin minä läksin Ranskasta, mutta hulluna ilosta sinne palaan, kun kaikki entiset ennakkoluuloni englantilaisia vastaan ovat tulleet takaisin ja saaneet paljon uusia lisäkseen."

"Odotahan siis silmänräpäys", jatkoi d'Artagnan, "niin tulen mukaasi. Tiedän kyllä, että sinulla on kiire päästä tuonne vastaanottamaan hyvityksiäsi; mutta usko minua, ei ole minullakaan vähemmin kiire saada nauttia sinun ilostasi, vaikkakin etäämmältä… Malta hetkinen."

Ja d'Artagnan harppasi jo eteiseen, kun muuan talousvirkailija — puolittain palvelija ja puolittain sotamies, joka Monkin asunnossa täytti ovenvartijan ja vahtisotilaan tehtävät, — pysähdytti muskettisoturimme, virkkaen hänelle englanninkielellä:

"No, mitä nyt?" tuumi puhuteltu. "Antaako kenraalikin minulle lähdön?… Ei muuta puutukaan kuin että hänkin kääntyy minua hylkimään!"

Nämä ranskaksi lausutut sanat eivät vähääkään tehonneet virkailijaan, joka ei osannut muuta kieltä kuin karkeata skotlantilaismurretta. Mutta Atokseen ne koskivat syvästi, sillä alkoihan näyttää siltä, että d'Artagnan oli oikeassa.

"Kas niin, siinäpä se, — hyvästelypaperini", sanoi gascognelainen.
"Tarvitseeko sitä lukeakaan, Atos?"

"Sinun täytyy erehtyä", vakuutti Atos, "tai muutoin minä et tunne täällä enää muita kunniallisia ihmisiä kuin sinut ja itseni."

D'Artagnan kohautti olkapäitänsä ja repäisi rikki kotelon, samalla kun englantilainen järkähtämättömänä siirsi hänen lähelleen ison lyhdyn, jonka valossa oli helppo lukea.

"Herra d'Artagnan, — kuningas on kiihkeästi pahoitellut, että te ette ollut saapunut Paavalin-kirkkoon hänen seurueessaan. Hänen majesteettinsa sanoo, että te osoitatte huonoa kohteliaisuutta, ja saman valituksen teen minäkin omalta osaltani, hyvä kapteeni. On vain yksi keino laiminlyönnin korjaamiseksi. Hänen majesteettinsa odottaa minua kello yhdeksältä Saint-Jamesin palatsissa; tahdotteko tulla sinne samalla tunnilla kuin minäkin? Hänen armollinen majesteettinsa määrää teille sen hetken audienssia varten, jonka hän haluaa teille suoda."

"Ka", selitti d'Artagnan punehtuneena mielihyvästä ja hieman häpeästäkin, oltuaan niin pikainen syyttämään kuningasta ja Monkia, "tämä on kohteliaisuutta… joka ei tosin sido mihinkään… mutta kohteliaisuutta joka tapauksessa."

"Minun olikin työläs uskoa nuorta ruhtinasta kiittämättömäksi", huomautti Atos.

"Seikka on sellainen, että hänen nykyisyytensä on vielä kovin likellä menneisyyttä", tuumi d'Artagnan, "mutta kyllä minulla tähän asti oli täysi syy sanoilleni."

"Sen myönnän, hyvä ystävä, sen myönnän. Kas, jopa on katsantosi jälleen kirkastunut! Et voi uskoa, kuinka tyytyväinen nyt olen."

"Kaarle siis vastaanottaa herra Monkin kello yhdeksältä" sanoi d'Artagnan; "minä niin ollen pääsen esille kymmeneksi. Tilaisuus on tuollainen suuri audienssi, jollaista me Louvressa sanomme hovin vihkiveden pirskoitteluksi. Lähtekäämme asettumaan räystään alle, veikkonen, lähtekäämme!"

Atos ei vastannut siihen mitään, ja askeleitansa jouduttaen ystävykset suuntasivat kulkunsa Saint-Jamesin palatsia kohti, jonka ympärillä väenpaljous vielä tunkeili, nähdäkseen ikkunaruuduista hovilaisten varjot ja samanlaisia vilahduksia kuninkaasta. Kello löi kahdeksan, kun kaksi ranskalaistamme ottivat paikkansa lehterillä, joka oli täynnä hoviväkeä ja anojia. Kaikki silmäilivät heidän yksinkertaisten pukujensa ulkomaista kuosia ja noita kahta ylevää päätä, jotka selvästi ilmaisivat suurta itsenäisyyttä ja merkityksellisyyttä. Omasta puolestaan luotuaan tarkastavan katseen koko yleisöön Atos ja d'Artagnan alkoivat jälleen haastella keskenään.

Äkkiä kuului lehterien päästä hälinää; kenraali Monk saapui sieltä, saattueenaan parikymmentä upseeria, jotka tavoittelivat hänen hymyilyjään, sillä olihan hän ollut vielä edellisenä iltana Englannin valtias, ja Stuart-suvun palauttajalle arveltiin loistokkaan huomenen koittavan.

"Hyvät herrat", virkkoi Monk kääntyen, "pyydän teitä tästälähtein muistamaan, että minä en enää ole mitään. Vielä vastikään johdin tasavallan pääarmeijaa; nyt se armeija kuuluu kuninkaalle, jonka haltuun menen hänen määräyksensä mukaan luovuttamaan eilispäiväisen valtani."

Kaikkien kasvoilla kuvastui ilmeinen tyrmistys, ja se liehittelijäin ja anojain piiri, joka oli sulkenut Monkin keskeensä, laajeni vähitellen ja hupeni lopulta muun yleisön aaltoiluun. Monkin täytyi kaikkien muiden tavoin odotella puheillepääsyä. D'Artagnan ei saanut olluksi lausumatta siitä huomautusta kreivi de la Fèrelle, joka rypisti silmäkulmiaan. Äkkiä kuninkaan työhuoneen ovi avautui, ja nuori hallitsija ilmestyi esiin, edellään kaksi hovikuntansa upseeria.

"Kenraali", hän lausui äänekkäästi, "olen juuri vahvistanut valtuutuksenne. Te olette Albemarlen herttua; kukaan älköön olko teidän vertaisenne arvovallan ja yhteiskunnallisen aseman puolesta tässä valtakunnassa, missä jaloa Montrosea lukuunottamatta ei yksikään ole vetänyt teille vertoja kunnossa, miehuudessa ja lahjakkuudessa. Hyvät herrat, herttua on maa- ja merivoimiemme ylipäällikkö; saakoon hän sillä sijalla osakseen kunnioitustanne."

Kaikkien tunkeutuessa kenraalin ympärille, joka vastaanotti yleisen huomaavaisuuden hetkeksikään horjahtamatta tavallisesta järkkymättömyydestään, d'Artagnan sanoi Atokselle:

"Ajatella, että tuo herttuaallisuus, tuo maa- ja merivoimien päällikkyys, kaikki tuo mahtavuus on mahtunut kuusi jalkaa pitkään ja kolme jalkaa leveään kirstuun!"

"Veikkoseni", muistutti Atos, "monet paljon loistokkaammatkin suuruudet saavat sijansa vielä pienemmissä kirstuissa, ja ainiaaksi!"

Samassa Monk huomasi molemmat aatelismiehet, jotka pysyttelivät syrjässä odotellen tungoksen loittonemista herttuan läheltä. Hän raivasi äkkiä tiensä heidän luokseen, niin että hän yllätti heidät kesken järkeilyn.

"Hyvät herrat, puhukaamme myöskin hiukan kuninkaasta, jos suvaitsette, sillä teille kai tulee puheillepääsy hänen majesteettinsa luo."

"Menkäämme jo suoraa päätä työhuoneeseen", esitti Monk ja viittasi molempia ulkomaalaisia astumaan edellä, mutta siihen ei kumpainenkaan tahtonut suostua.

Tämän aito ranskalaisen kohteliaisuuskiistan aikana kuningas palasi lehterin keskikohdalle.

"Kas, siinähän ovat ranskalaiseni!" sanoi hän huolettoman keveästi, jota sävyä mitkään pettymykset ja vastoinkäymiset eivät olleet häneltä hälventäneet. "Ranskalaiseni, lohdutukseni onnettomuuksissa!"

"Herttua, viekää nämä herrat työhuoneeseeni. Tulen sinne heti, messieurs", hän lisäsi ranskaksi.

ja hän suoriutui kiireesti hoviseurueestaan, palatakseen ranskalaistensa luo, kuten hän heitä nimitti.

"Herra d'Artagnan", sanoi hän työhuoneeseensa astuessaan, "hyvillä mielin näen teidät jälleen."

"Sire, minua ilahduttaa sanomattomasti, kun saan tervehtiä teidän majesteettianne palatsissanne."

"Monsieur, te tahdoitte tehdä minulle hyvin suuren palveluksen, ja olen teille siitä kiitollinen. Jollei minua arveluttaisi sekaantua ylipäällikkömme oikeuksiin, niin tarjoisin teille arvonne mukaisen paikan lähelläni."

"Sire", vastasi d'Artagnan, "erotessani Ranskan kuninkaan henkivartiosta lupasin ruhtinaalleni, etten enää rupea minkään kuninkaan palvelukseen."

"Vai niin!" sanoi Kaarle; "sepä ikävää minulle! Olisin kovin mielelläni tehnyt paljonkin hyväksenne; te miellytätte minua."

"Mutta enkö sentään voi saada teitä pyörtämään sanaanne?" jatkoi Kaarle hymyillen. "Herttua, auttakaa te minua. Jos teille tarjottaisiin — toisin sanoen, jos minä tarjoaisin teille muskettisoturieni päällikkyyden?"

"Minun olisi mielipahakseni kieltäydyttävä teidän armollisen majesteettinne tarjouksesta", hän sanoi. "Aatelismiehellä on vain sanansa omaa, ja sanani olen antanut Ranskan kuninkaalle, niinkuin minulla jo oli kunnia mainita teidän majesteetillenne."

"Älkäämme siis puhuko siitä sen enempää", lopetti kuningas kääntyen
Atokseen päin.

"Ah, sanoinhan sen!" tuumi muskettisoturi; "tyhjiä sanoja, hyvää vihkivettä! Kuninkailla on aina ihmeellinen kyky tarjota meille mitä tietävät mahdottomaksi ottaa vastaan, jotta saavat haitatta näytellä jalomielisyyltä. Tyhmyri, kolminkertainen tyhmyri olin, kun hetkeksikään toivoin!"

Sillävälin Kaarle tarttui Atoksen käteen. "Kreivi", hän haastoi, "te olette ollut minulle toinen isä: se palvelus, jonka olette minulle tehnyt, ei ole maksettavissa. Olen kuitenkin ajatellut palkita teitä. Isäni teki teistä Sukkanauha-ritarin; se on arvo, josta kaikki Euroopan kuninkaatkaan eivät voi ylpeillä. Leskikuningatar nimitti teidät Pyhän Hengen tähdistön jäseneksi, ja se on yhtä loistava kunnianosoitus. Minä liitän niihin ritarimerkkeihin tämän Kultaisen Taljan tunnuksen, jonka minulle lähetti Ranskan kuningas, saatuaan apeltaan Espanjan kuninkaalta naittamisensa muistoksi kaksi tällaista arvomerkkiä; mutta vastikkeeksi pyydän teiltä vielä erästä palvelusta."

"Sire", esteli Atos hämmentyneenä, "Kultaisen Taljan tunnusko minulle, kun maassani on ainoastaan kuninkaalla se kunnia!"

"Minä tahdon, että te isänmaassanne ja kaikkialla olette kaikkien niiden tasalla, joita hallitsijat ovat kunnioittaneet suosiollaan", selitti Kaarle ottaessaan ketjun kaulastaan, "ja minä olen varma siitä, kreivi, että isäni hymyilee minulle haudastaan."

"On kumma paikka", tuumi d'Artagnan itsekseen ystävänsä vastaanottaessa polvillaan sen ylhäisen arvomerkin, jonka kuningas hänelle luovutti, "on kerrassaan käsittämätöntä, että minä olen aina nähnyt onnensateen valelevan koko ympäristöäni ainoankaan pisaran tipahtamatta minun päälleni! Ihan tässä repisi tukan päästänsä, jos olisi kateellinen!"

"Suokaa anteeksi, minun piti sanoa herttua. Katsokaas, jos erehdyn, niin se johtuu siitä, että se nimitys ei vielä oikein painu mieleeni… Minun tulee keksiä merkitsevämpi. Tahtoisin nähdä teidät niin likellä valtaistuintani, että voisin sanoa teitä veljekseni kuten Ludvig-kuningasta. Mutta nytpä tiedänkin; nimitän teidät Irlannin ja Skotlannin varakuninkaaksi, hyvä herttua; silloin en enää eksy vanhaan puhuttelutapaani."

Herttua tarttui kuninkaan käteen, mutta ilman ihastuksen innostusta, ainiaan vakavan sävynsä säilyttäen. Hänen sydäntään kuitenkin paisutti tämä viimeinen suosionosoitus. Taitavasti säästellessään anteliaisuuttaan oli Kaarle jättänyt herttualle aikaa toivotteluun, vaikka tämä ei ollut voinut toivoa niin paljon kuin hän nyt sai.

Ja hän kääntyi pois niin nopeasti ja hullunkurisen surkean näköisenä, että kuningas ei voinut olla hymyilemättä. Monk valmistausi hyvästelemään hallitsijaa.

"Jos teidän majesteettinne sallii. Olen todella kovin väsynyt… Päivän mielenliikutukset ovat uuvuttaneet minua; tarvitsen lepoa."

"Pyydän anteeksi, teidän majesteettinne", hän sanoi, "mutta minä en tiedä… mitä tahdotte sanoa."

"Ahaa; se on mahdollista; mutta jos te unohdattekin, muistanee herra d'Artagnan."

"No, ettekö asu herra d'Artagnanin kanssa yhdessä, herttua?" pitkitti kuningas.

"Niin, mutta toisin ei voinut ollakaan… vanki oleskelee aina voittajansa luona."

Monk punastui nyt vuorostaan. "Olen tosiaan herra d'Artagnanin vanki", hän myönsi.

"Epäilemättä, Monk, koska ette ole vielä lunastanut itseänne vapaaksi. Mutta älkää olko siitä huolissanne; minä sieppasin teidät herra d'Artagnanilta, joten maksankin lunnaanne."

D'Artagnanin silmät saivat jälleen vilkkaan loisteensa, gascognelainen alkoi ymmärtää. Kaarle lähestyi häntä.

"Kenraali ei ole rikas eikä voisi maksaa arvonsa mukaisia lunnaita", hän sanoi. "Minä olen kyllä paljon paremmissa varoissa, mutta nyt, kun hän on herttua ja melkein kuningaskin, vastaa hän niin suurta summaa, että minäkään en kenties kykenisi täyttä korvausta suorittamaan. No niin, herra d'Artagnan, olkaa kohtuullinen määrätessänne, paljonko olen teille velkaa."

Ihastuksissaan asian käänteestä, mutta täydellisesti malttaen mielensä vastasi d'Artagnan:

"Sire, teidän majesteetillanne ei ole syytä levottomuuteen. Silloin kun minulla oli onni ottaa vangiksi hänen ylhäisyytensä, oli herra Monk vain kenraali; minulle on siis tuleva ainoastaan kenraalin lunnaat. Mutta suvaitkoon kenraali luovuttaa minulle miekkansa, niin katson saaneeni kunnollisen hyvityksen, sillä kenraalin arvoisena voin koko maailmassa pitää vain hänen miekkaansa."

"Odds fish, kuten isäni sanoi!" huudahti Kaarle II; "siinäpä ritarillinen lausuma ja aito ritarin suusta, vai mitä, herttua?"

"Monsieur", hän sanoi d'Artagnanille, "tässä pyytämänne. Monellakin on ollut parempi säilä, mutta niin koruton kuin onkin aseeni, en ole milloinkaan luovuttanut sitä kellekään."

"Ohoh!" huudahti Kaarle; "mitä! Kalpako, joka on toimittanut minulle takaisin valtaistuimeni, joutuisi pois kuningaskunnastani eikä myöhemmällä kuuluisi kruununi kalleuksiin? Ei, kautta sieluni, niin ei saa käydä! Kapteeni d'Artagnan, annan kaksisataatuhatta livreä siitä säilästä; jos se on liian vähän, niin sanokaa!"

"Liian vähän se on, sire", vastasi d'Artagnan tavattoman vakavasti. "En tahtoisi sitä ollenkaan myydä, mutta teidän majesteettinne toivomus on minulle käsky. Tottelen siis, mutta se kunnioitus, johon olen velvollinen läsnäolevaa maineikasta urhoa kohtaan, vaatii minua arvioimaan voittoni vakuuden kolmannesta korkeampaan hintaan. Pyydän siis kolmesataatuhatta livreä miekasta tai lahjoitan sen teidän majesteetillenne sinänsä."

"Ritarillinen mies ja hauska toveri! Odds fish, eikö totta, herttua? Eikö totta, kreivi? Hän miellyttää minua totisesti, ja kiinnyn häneen yhä enemmän. Kas tässä, chevalier d'Artagnan", hän sanoi, "ottakaa tämä."

Astuen pöydän ääreen hän otti kynän ja kirjoitti kolmensadantuhannen livren maksumääräyksen rahastonhoitajalleen.

D'Artagnan otti osoituksen ja virkkoi totisen näköisenä kääntyen
Monkiin päin:

"Tiedän kyllä pyytäneeni vieläkin liian vähän, mutta olkaa varma siitä, herttua, että minä olisin mieluummin kuollut kuin antanut ahneuden ohjata toimintaani."

"Käykää vielä tapaamassa minua ennen kuin matkustatte, chevalier", pyysi hän; "tahdon oikein kunnollisesti päästä hyvälle tuulelle ennen ranskalaisten poistumista läheltäni."

"Kah, sire, hyväntuulisuuden laita ei ole sama kuin herttuan miekan, ja sitä saa teidän majesteettinne pyytää minulta ilmaiseksi", vastasi d'Artagnan, jonka jalat tuskin enää koskettivat lattiaa.

"Ja te, kreivi", lisäsi Kaarle Atokseen kääntyen, "tulkaa tekin vielä; minulla on tärkeä tehtävä toimitettavaksenne. Kätenne, herttua!"

"Hyvästi, hyvät herrat", sanoi Kaarle ojentaen kumpaisenkin kätensä ranskalaisille, jotka koskettivat kädenselkää huulillaan.

"Hiljaa!" vastasi d'Artagnan ilosta vapisten; "en ole vielä palannut rahastonhoitajan luota… räystäs voi pudota päähäni."

D'Artagnan ei hukannut aikaa; niin pian kun hän katsoi soveliaaksi, pistäysi hän kuninkaan rahastonhoitajan luo.

Suureksi tyytyväisyydekseen hän silloin vaihtoi varsin rumalla käsialalla kirjoitetun paperilapun suunnattomaksi kasaksi kultakolikoita, jotka oli vastikään leimattu hänen kaikkeinarmollisimman majesteettinsa Kaarle II:n rintakuvalla.

D'Artagnan kykeni harvinaisessa määrin hillitsemään itseänsä; tällä kertaa hän ei kuitenkaan voinut pidätellä riemastustaan, kuten lukija kenties helpostikin käsittää, jos hän suvaitsee tuntea hiukan myötämielisyyttä miestä kohtaan, joka syntymästään saakka ei ollut koskaan nähnyt niin kosolti kultarahoja ladottuina vierekkäisiksi pinoiksi mitä hauskimman näköiseen järjestykseen.

Rahastonhoitaja sulloi kaikki pinot sitten pussosiin, jotka hän sulki kunkin erikseen pienellä valtion vaakunasinetillä; sellaista suosiota eivät rahastonhoitajat kaikille osoitakaan.

Aivan välinpitämättömänä, mutta tarkoin niin kohteliaana kuin pitikin esiintyä henkilöä kohtaan, jota kuningas kunnioitti ystävyydellään, hän lopuksi virkkoi d'Artagnanille:

Rahanne! Se sana värähdytti d'Artagnanin sydämessä jänteitä, joista hän ei ollut tiennytkään.

Hän sälytti pussoset pikku kärryille ja palasi asuntoonsa peräti syvissä mietteissä. Miehellä, joka omistaa kolmesataatuhatta livreä, ei otsa hevin säily sileänä: kurttu kutakin sataatuhatta livreä kohti ei ole liikaa.

D'Artagnan sulkeutui huoneeseensa, ei käynyt päivällisellä, päästänyt ketään luoksensa, ja palavan lampun ääressä ja pistooli vieressä pöydällä hän valvoi kaiken yötä pohtien keinoja, miten saisi estetyksi kuninkaan kassakirstusta hänen talteensa siirtyneet kauniit kultakolikot siirtymästä jonkun veijarin huostaan. Parhaaksi katsoi gascognelainen viimein sijoittaa aarteensa ensi hätään niin vankkojen lukkojen taa, että ne eivät olleet millään käsivoimilla murrettavia, ja niin mutkallisesti sommiteltujen, että niihin ei mikään tavallinen avain tepsinyt.

Hän muisti, että englantilaiset ovat mestareita koneellisten keksintöjen alalla ja olletikin turvallisten kassakaappien valmistajina, ja hän päätti jo huomenelta etsiä taituria, jolta saisi kelvollisen rahakirstun.

Kauas ei hänen tarvinnutkaan mennä. Mestari Will Jobson, Piccadillyn varrella, kuunteli hänen toivomuksiaan, oivalsi muukalaisen huolet ja lupasi valmistaa hänelle varmuuslukon, joka vapauttaisi hänet kaikesta pelosta.

"Saatte minulta ihan uuden laitteen", takasi hän. "Vähäisinkin lukon murtoyritys avaa näkymättömän laatan, ja pienoinen, niinikään näkymätön tykki tuiskauttaa silloin sievän vaskikuulan, naulan painoisen, jotta häiritsijä mätkähtää kellelleen. Mitä sanotte siitä?"

"Se on tosiaankin nerokasta", huudahti d'Artagnan; "se pienoinen vaskikuula miellyttää minua erinomaisesti. No, herra mestari, entä ehdot?"

"Viisitoista päivää valmistusaikaa ja viisitoistatuhatta livreä maksettava koneiston tullessa", vastasi taituri.

D'Artagnan rypisti kulmiansa. Kahdessa viikossa ehtisivät kaikki Lontoon huijarit vapauttaa hänet kassakirstun tarpeesta. Ja viisitoistatuhatta livreä tuntui hänestä ylettömältä maksulta siitä, mitä rahtunen valppautta kykeni toimittamaan hänelle ilmaiseksi.

Ja hän palasi asuntoonsa juoksujalkaa; vielä ei kukaan ollut lähennellyt aarretta.

Samana päivänä Atos poikkesi vierailulle ystävänsä luo ja tapasi tämän niin huolestuneena, että hänen täytyi ilmaista ihmettelyään.

"Mitä! Nyt olet rikas", hän sanoi, "etkä kuitenkaan iloitse. Sinä, joka niin hartaasti toivoit varallisuutta…?"

"Voi, hyvä ystävä, nautinnot, joihin ei ole tottunut, ovat tukalampia kuin tavanmukaiset kiusat. Selitä minulle hiukan erästä seikkaa. Voin pyytää sitä sinulta, kun olet aina ollut varoissasi. Kun on rahoja, niin miten menetellään?"

"Mitä sinä teit omillasi, kun ne eivät saaneet sinusta saituria eivätkä tuhlaria? Sillä saituus kuivettaa sydämen ja tuhlaus hukuttaa sen… eikö niin?"

"Itse Fabricius ei olisi sanonut sattuvammin. Mutta rahoistani ei minulla tosiaan ole koskaan ollut pulaa."

"En; tiedäthän, että minulla on jokseenkin kaunis kartano, joka edustaa omaisuuteni isompaa osaa."

"Samalla tavoin voit sinä olla yhtä rikas kuin minäkin, ja rikkaampikin, kun vain haluat."

"Siinä tapauksessa sinulla varmaankin on joku uskottu, joku taattu liikemies, joka suorittaa sinulle kunniallista osinkoa?"

"Minä kulutan kaikki mitä saan, ja saan juuri sen verran kuin kulutan, hyvä d'Artagnan."

"Ahaa, vai sillä tavoin? Mutta sinä elelet kuin pikku ruhtinas, ja viiden- tai kuudentoistatuhannen vuositulot kyllä hupenevatkin hyppysissäsi; sitäpaitsi sinulla on velvollisuuksia täytettävinä, sinun on edustettava säätyasemaasi."

"Mutta minä en voi havaita, että sinä olisit vähemmän suuri herra kuin minä, ystäväiseni, ja rahasi riittävät menoihisi juuri parahiksi."

"Suo anteeksi, mutta minusta tuntui kuin olisit sanonut… olin kuulevinani… jäin ainakin siihen käsitykseen, että sinulla on yhtiökumppani…"

"Ah, hitto, se on totta!" huudahti d'Artagnan punastuen; "onhan Planchet! Turkanen, enkös unohtanutkin häntä!… No niin, siihen lohkeaa satatuhatta… Vahinko vain, summa oli niin pyöreä, niin sointuva… Se on totta, Atos, nyt en ole enää ollenkaan rikas. Sinullapa on muisti!"

"Kunnon Planchet", murisi d'Artagnan, "hän ei tehnytkään vähäistä kaappausta! Mainio keinottelu, lempo soikoon! Mutta mikä on puhuttu, se on puhuttu."

"Ka", virkkoi d'Artagnan, "hän ei ole mikään pahaluontoinen mies, kyllä minä saan hänen kanssaan sovituksi. Olen kokenut kovaa, katsos, ja joutunut suuriin kuluihin; se kaikki on otettava lukuun tilissä."

"Hyvä ystävä, olen varma sinusta", sanoi Atos tyynesti, "ja minulla ei ole mitään pelkoa kelpo Planchetin puolesta; hänen etunsa ovat paremmalla kannalla sinun käsissäsi kuin hänen omissaan. Mutta nyt, kun sinulla ei ole täällä enää mitään tekemistä, lähdemmekin matkalle, jos noudatat neuvoani. Käyt kiittämässä hänen majesteettiaan ja tiedustat, onko hänellä mitään käskyjä annettavina, ja kuuden päivän kuluttua voimme jälleen nähdä Notre-Damen tornit."

"Veikkoseni, matkalle tosiaan tekeekin mieleni, ja minä menen heti tervehtimään kuningasta."

"Minä puolestani käyn vielä hyvästelemässä muutamia kaupunkilaisia", ilmoitti Atos, "ja sitten pidän sinulle seuraa."

"Hyvin yksinkertaiseen tehtävään, joka ei väsytä häntä; Pyydän häntä vartioitsemaan pistoolejani, jotka ovat tuossa pöydällä noiden pussien vieressä."

D'Artagnan esittäysikin piammiten Saint-Jamesin palatsissa; Kaarle II hoiti parhaillaan kirjeenvaihtoaan ja antoi hänen odottaa etuhuoneessa runsaan tunnin.

Kävellessään edes takaisin lehterillä ovien ja ikkunain välissä oli d'Artagnan näkevinään Atoksen viitan häilähtävän ulkoeteisestä, mutta juuri kun hän aikoi ottaa asiasta selon, kutsui vahtimestari hänet kuninkaan luo.

"Chevalier", hän sanoi, "te ette ole missään kiitollisuudenvelassa minulle; nelin verroin suuremman palkinnon olisi kannattanut tuo oivallinen juttu kirstusta, johon työnsitte urhean kenraalimme… hänen ylhäisyytensä Albemarlen herttuan, tahdoin sanoa."

Ja kuningas remahti suureen nauruun. D'Artagnan ei katsonut soveliaaksi keskeyttää hänen majesteettiaan ja vain kumarsi kainosti.

"Johtuupa mieleeni kysyä", jatkoi Kaarle, "onko rakas Monkimme todellakin antanut teille anteeksi sen kolttosen?"

"Niin, mutta se matka oli hänelle kovin julma koettelemus… Odds fish, vallankumouksen päämies pantuna säilyyn kuin silli tynnyriin! Teidän sijassanne en luottaisi siihen, chevalier."

"Tiedän kyllä, että Monk sanoo teitä ystäväkseen… Mutta hänellä on niin terävät silmät, että hänellä täytyy olla hyvä muistikin, ja kulmakarvojen korkea kaarevuus ilmaisee hänellä olevan suurta itsetuntoa, — grande supercilium, tiedättehän."

"Malttakaas", huudahti kuningas samassa ilahtuneesti, "minun pitääkin saada syntymään sovinto välillänne; osaan kyllä järjestää…"

"No niin, sire, te saatte minut kamalasti pelkäämään… Jos teidän majesteettinne ottaa hoitaaksenne tämän asiani, niinkuin näytte olevan halukas tekemään, niin minä olen mennyttä miestä, sillä herttua surmauttaa minut."

Kuningas purskahti uuteen naurunhohotukseen, joka sai d'Artagnanin pelon muuttumaan ahdistavaksi tuskaksi.

"Sire, luvatkaa minulle armollisesti, että annatte minun itse pitää huolta siitä sopimisesta; ja sitten, jos ette enää tarvitse palveluksiani…"

"En, chevalier. Tahdotte jo lähteä?" vastasi Kaarle, jonka hilpeys kävi yhä arveluttavammaksi.

"Vain yksi seikka. Käykää tapaamassa sisartani, lady Henrietteä.
Tunteeko hän teitä?"

"Ei, sire; mutta… tällainen vanha soturi ei ole mieluisa näky nuorelle ja elämänhaluiselle prinsessalle."

"Minä tahdon, että sisareni tulee tuntemaan teidät, voidakseen tarpeen sattuessa turvautua teihin."

Sivuovi avautui, ja Parry astui huoneeseen; hänen kasvonsa alkoivat säteillä, kun hän näki ranskalaisen.

"Sepä sattuukin sopivasti. Sinä viet chevalierin lordi Villiersin luo — hän on Buckinghamin herttua, chevalier — ja pyydät herttuaa esittelemään herra d'Artagnanin lady Henriettelle."

"Chevalier", jatkoi kuningas, "tämä on teidän hyvästelyaudienssinne; saatte sitten matkustaa milloin haluatte."

"Te osoitatte minulle aivan ylenpalttista hyväntahtoisuutta, sire, mutta minä en voi sallia, että teidän majesteettinne upseerit vaivautuvat minun tähteni."

"Teidän vuoksenne he eivät vaivaudukaan, chevalier, vaan lähettilääni tähden, joka matkustaa valtuuttamanani Ranskaan. Luullaksenne liitytte mielellänne hänen seuraansa, sillä te tunnette hänet."

"Hän on muuan kreivi de la Fère… sama, jota te puhuttelette Atokseksi", lisäsi kuningas lopettaen keskustelun iloisella naurunhelähdyksellä kuten oli sen aloittanutkin. "Hyvästi, chevalier, hyvästi! Pitäkää minua mielessänne niinkuin minä teitä."

Senjälkeen hän viittasi Parrylle kysyäkseen, eikö häntä odottanut viereisessä huoneessa joku, ja poistui sinne, jättäen chevalierin seisomaan ihan ällistyksissään tästä omituisesta audienssista.

Läpinäkymättömän vihreänä läikkyvällä kanavalla, jonka marmorireunuksiin aika oli jo siroitellut tummia laikkuja ja sammaltukkojaan, solui majesteettisesti pitkä, litteäpohjainen huvipursi, jonka kunniakatos kohotti uljaasti ilmaan kuninkaallisen viirin ja laahasi damastiseinämiensä upeita ripsuja vedenkalvossa. Kahdeksan soutumiestä nojaili keveästi airoihinsa, saaden saiman lipumaan pitkin kanavaa sorean tasaisesti kuin joutsenet, jotka häiriintyneinä aluksen ilmestymisestä ikivanhoille asuinsijoilleen tarkkasivat etäältä tätä loistoa ja hälinää, sillä purressa oli neljä kitaran- ja luutunsoittajaa, kaksi laulajaa ja useita kullassa ja jalokivissä välkkyviä hovilaisia, jotka kilvan näyttelivät valkoisia hampaitaan hauskuuttaessansa lady Stuartia, Henrik IV:n tyttärentytärtä, Kaarle I:n tytärtä ja Kaarle II:n sisarta, jolla oli kunniasija saiman verhotaivaan alla.

Me tunnemme nuoren prinsessan, olemme hänet nähneet Louvressa äitinsä mukana polttopuiden ja leivän puutteessa, koadjutorin ja parlamentin auttelemana.[26] Hänellä oli siten ollut kolkko nuoruus kuten veljilläänkin; sitten hän oli vastikään yhtäkkiä havahtunut tästä pitkällisestä ja kamalasta unesta, huomaten istuvansa valtaistuimen askelmilla hoviloiston ja mielistelijäin ympäröimänä. Niinkuin Maria Stuart vankilasta päästessään hengitti siis hänkin nyt täysin vedoin elämää ja vapautta sekä lisäksi valta-aseman ja rikkauden huumetta.

Lady Henriettestä oli varttuessaan kehittynyt huomattava kaunotar, ja nyt kuningasvallan palattua hänen suloutensa oli käynyt kuuluisaksi. Onnettomuus oli vienyt siltä ylpeyden loisteen, mutta menestys oli tuonut sen heti takaisin. Hän säihkyi huolettomassa viihtymyksessään kuin kasvihuoneen kukkaset, jotka yhdeksi yöksi syyskylmän ensimmäiseen uhoon unohtuneina ovat painuneet nuokkumaan, mutta seuraavana päivänä kohottautuvat entistään hehkeämpinä, tuntiessaan jälleen sen ilmakehän lämpöä, jossa ovat kasvun alkuun päässeet.

Lordi Villiers — Buckinghamin herttua, jonka isä esitti huomattavaa osaa näiden muistelmien alkuluvuissa,[27] — komea nuori ritari, raskasmielinen naisten seurassa ja leikinlaskija miesten parissa, ja lordi Wilmot, Rochesterin herttua, joka nauratteli kumpaakin sukupuolta, seisoivat tällähaavaa lady Henrietten edessä ja kilpailivat siitä, kumpaisen etuutena olisi saada häneltä hymyily osakseen.

Nuori ja kaunis prinsessa nojaili kultaompeleiseen samettipielukseen ja antoi sormiensa veltosti riippua veteen asti; hän oli huolettomasti kuuntelevinaan laulua ja soittoa, niitä kuulematta, ja seurasi noiden kahden hovimiehen haastelua olematta sitä tarkkaavinansa.

Seikka oli nimittäin sellainen, että lady Henriette, tämä Ranskan ja Englannin sulojen viehkeän yhtymän edustaja, ei ollut vielä rakastunut, joten hän oli julma keimailussaan. Niinpä ei myhäily, tuo nuorten tyttöjen luonteva suosionosoitus, kirkastanutkaan hänen kasvojaan, ja jos hän toisinaan kohotti katseensa, suuntasi hän sen niin tiukasti jompaan kumpaan keikariin, että heidän kyllä rohkeaksi karaistunut mielistelynsä hämmentyi ja arastui.

Huvipursi pitkitti yhä kulkuaan, soittajat panivat parastaan, ja hovimiehet alkoivat hengästyä kuten hekin. Mutta huviretki kävi nähtävästi yksitoikkoiseksi prinsessalle, sillä äkkiä hän ravisti kärsimättömästi päätänsä ja sanoi: "No, riittää jo; palatkaamme, hyvät herrat."

"Voi, madame", pahoitteli Buckingham, "olemme kovin onnettomia, kun meidän ei ole onnistunut tehdä retkeilyä mieluisaksi teidän korkeudellenne."

"Äitini odottaa minua", vastasi lady Henriette. "Ja tunnustan teille suoraan, messieurs, että minua ikävystyttääkin."

Tämän julman sanan virkkaessaan prinsessa yritti katseellaan lohduttaa kumpaistakin nuorta herrasmiestä, joita tuollainen suorapuheisuus näytti tyrmistyttäneen. Silmäys teki tehonsa, molempien kasvot kirkastuivat; mutta ikäänkuin kuninkaallinen keimailijatar olisi arvellut osoittaneensa liiallista suosiollisuutta halpoja kuolevaisia kohtaan, hän heti liikahti syrjään, kääntyi selin kahteen puhuttelijaansa ja näytti vaipuvan unelmoimiseen, jossa heillä ilmeisesti ei ollut mitään osaa.

Buckingham puri huultansa pahastuneesti, sillä hän oli todella rakastunut lady Henrietteen ja otti senvuoksi prinsessan esiintymisen aina vakavalta kannalta. Rochester puri niinikään huultansa, mutta kun hänen järkensä aina vallitsi sydäntä, pidätteli hän siten vain häijyä naurunpurkausta. Prinsessa oli nuorista ylimyksistä kääntänyt katseensa harhailemaan pitkin rantarinteen heleänvihreää kukkanurmikkoa, ja huomasi silloin etäällä Parryn ja d'Artagnanin.

"Anteeksi", huomautti Rochester, "mutta minä olen näkevinäni hänellä kumppanin."

"Niin, siltä näyttää", vahvisti prinsessa raukeasti. "Mutta sanokaahan, mylord, mitä merkitseekään tuo 'pelkkä Parry vain'?"

"Minun nähdäkseni, madame", vastasi Buckingham nyreästi, "tuo uskollinen Parry, harhaileva Parry, iänikuinen Parry ei ole kovinkaan tärkeä henkilö."

"Te erehdytte, herttua: Parry, harhaileva Parry, kuten te sanotte, on aina harhaillut sukuni palvelukseksi, ja tuon vanhuksen näkeminen on minulle aina hauskaa."

Lady Henrietten mielentila kehittyi sievien ja olletikin keimailevien naisten tavalliseen tapaan: oikullisesta hän kävi vastustushaluiseksi, ja pantuaan teikarin kokemaan oikullisuutta hän nyt tahtoi nöyryyttää hovimiestäkin vastaväitteillään. Buckingham kumarsi mitään vastaamatta.

"On totta, madame", myönsi Rochester kumartaen vuorostaan, "että Parry on palvelijain esikuva; mutta hän ei enää ole nuori, ja me voimme mieltyä ainoastaan hauskoihin näkyihin. Mitä huvittavaa on vanhassa ukossa?"

"Riittää, mylord", lausui lady Henriette kuivasti, "tämä puheenaine loukkaa minua."

"On tosiaan ihan kummallista, kuinka vähän veljeni ystävät välittävät hänen palvelijoistaan!"

"Voi, madame", huudahti Buckingham, "teidän korkeutenne lävistää sydämeni omien käsienne muovaamalla tikarilla!"

"Mitä merkitseekään tuollainen ranskalaisen madrigaalin kuosiin sommiteltu lauselma? En käsitä sitä, herttua."

"Tarkoitin lausua, madame, että te itse, niin suopea, herttainen ja hienotuntoinen kuin olettekin, olette usein nauranut — pyydän anteeksi, piti sanomani myhäillyt — tuon kelpo Parryn joutaville jaarituksille, vaikka teidän armonne tänään onkin ihmeteltävän herkkä hänen puolestaan."

"No niin, mylord", vastasi lady Henriette, "jos olen tässä kohden joskus horjahtanut, on kuitenkin sopimatonta muistuttaa minua siitä."

"Kunnon Parry luullakseni tahtoo puhutella minua. Lord Rochester, tahdon poiketa maihin."

Rochester kiirehti toistamaan prinsessan käskyn. Minuutin kuluttua saima pysähtyi rantaan.

"Lähtekäämme, messieurs", lausui lady Henriette astuen ottamaan vastaan Rochesterin tarjoaman käsivarren, vaikka Buckingham paljon likempänä osoitti samaa kohteliaisuutta. Rochesterin huonosti salattu ylpeys vihlaisi kovaonnisen Buckinghamin sydäntä tuskallisena survaisuna, kun loordi vei prinsessan pikku sillalle, jonka palveluskunta oli työntänyt kuninkaallisesta huvipurresta kanavan kaltaalle.

"Näettehän sen, mylord, — kunnon Parrya kohti, joka harhailee, kuten mylord Buckingham sanoo, etsiessään minua meidän onnettomuuksissamme vuodatettujen kyynelten himmentämillä silmillään."

"Voi, hyvä Jumala", virkahti Rochester, "kuinka surkealla päällä teidän korkeutenne tänään onkaan! Tuntuu tosiaan siltä kuin me teidän silmissänne näyttäisimme naurettavilta hupsuilta."

"Puhukaa omalta osaltanne, mylord", keskeytti Buckingham närkkäästi; "minulle hänen korkeutensa on niin karsas, etten näy hänelle olevan yhtään mitään."

Kumpainenkaan ei vastannut, lady Henriette vain näytti vetävän kumppaniansa joutuisampaan käyntiin. Buckingham jäi taammaksi ja käytti tätä eristäytymistä äkänsä purkamiseksi nenäliinaan, jota hän pureskeli niin raivokkaasti, että hieno batisti jo kolmannesta hampaiden hyökkäyksestä oli siekaleina.

"Parry, hyvä Parry", huusi prinsessa hennolla äänellään, "tule tätä kautta; näen sinun etsivän minua ja odotan."

"Kah, madame", sanoi Rochester armeliaasti auttaakseen toveriansa, jonka mainitsimme jääneen jäljemmäksi, "jollei Parry näe teidän korkeuttanne, niin sokeallekin kelpaisi päteväksi oppaaksi hänen seuralaisensa, jonka silmät leimuavat tänne asti kuin johtelevana kaksoismajakkana."

"Valaisten kerrassaan komeata ja sotaista olemusta", virkkoi prinsessa yhäti kiusanhaluisena kaikessa, lausuttiinpa hänelle mitä hyvänsä.

"Siinä on sellainen voimallisen soturin ilmestys, jollaisia ei näe muualla kuin Ranskassa", lisäsi prinsessa osoittaen rankaisemattomuudestaan varman naisen itsepintaisuutta.

Rochester ja Buckingham katselivat toisiaan kuin sanoaksensa: — Mutta mikä häntä vaivaakaan?

"Kuulustakaahan, herttua, mitä Parry tahtoo", käski lady Henriette nyt
Buckinghamia; "menkää."

Nuori mies katsoi tätä määräystä suosiollisemman mielialan ilmaukseksi; reipastuen hän juoksi Parryn luo, joka d'Artagnanin yhä saattamana hitaasti lähestyi ylvään kumppaninsa rinnalla. Parry käveli verkkaan iällisyytensä painostamana. D'Artagnan asteli hiljalleen ja ylevästi niinkuin tulikin esiintyä sellaisen d'Artagnanin, joka nojausi kolmannesmiljoonan varallisuuteen, — ilman pöyhkeilyä, mutta myös vähääkään arastelematta. Prinsessa oli pysähtynyt marmorirahille istumaan ikäänkuin uupuneena muutamista askelistaan, ja suurella kiireellä toteuttaessaan hänen määräyksensä oli Buckingham enää vain jonkun askeleen päässä Parrysta, ennen kuin tämä tunsi hänet.

"Ah, mylord", huohotti palvelija hengästyksissään, "suvaitseeko teidän armonne noudattaa kuninkaan tahtoa?"

"Millä tavoin, herra Parry?" kysyi nuori mies, jonka kylmäkiskoisuutta lievensi halu olla prinsessan mieliksi.

"No, hänen majesteettinsa pyytää teidän armoanne esittelemään herran lady Henriette Stuartille."

D'Artagnania oli helppo pahastuttaa, kuten tunnettua; herttuan sävy närkästytti häntä. Hän tähysti hovimiestä tiukasti, ja kuroutuneiden silmäkulmien alta välähti kaksi salamaa. Mutta hilliten mielensä hän samassa vastasi rauhallisesti:

"Minä olen teitä onnellisempi, monsieur", vastasi d'Artagnan, "sillä minulla on ollut kunnia tuntea paljonkin teidän sukuanne ja eritoten kuuluisa herttua-isänne."

"Isäni?" sanoi Buckingham. "Tosiaan, monsieur, nyt olenkin muistelevinani… Herra chevalier d'Artagnan, sanoitte?"

"Suokaa anteeksi, ettekö te olekin niitä ranskalaisia, joilla oli joitakin salaisia välejä isäni kanssa?"

"Sallikaa minun siis lausua teille ihmetykseni siitä, monsieur, että isäni ei eläissään kuullut puhuttavan teistä."

"Ei kylläkään, monsieur, mutta hän kuuli kuolemansa hetkellä; minä hänelle toimitin Anna-kuningattaren kamaripalvelijan välityksellä varoituksen vaarasta, joka häntä uhkasi, — valitettavasti viesti saapui liian myöhään."

"Eipä väliä, monsieur", sanoi Buckingham, "käsitän nyi että kun kerran aloitte tehdä palveluksen isälleni, katsotte voivanne pyytää pojan suojelusta."

"Ensiksikään, mylord", vastasi d'Artagnan tyynesti, "en pyydä kenenkään suojelusta. Hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II, jolle minulla on ollut kunnia tehdä muutamia palveluksia (minun sietänee sanoa teille, monsieur, että elämäni onkin kulunut sellaisessa), kuningas Kaarle II tahtoo kunnioittaa minua erityisellä suopeudella ja on lausunut haluavansa, että minut esitellään hänen sisarelleen lady Henriettelle, koska muka saattaa koitua onnekseni osoittautua hänellekin vastedes hyödylliseksi. Mutta tietäessään teidän olevan tällähaavaa hänen korkeutensa seurassa, kehoitti hän minua Parryn opastuksella kääntymään asiassa teidän puoleenne. Ei siinä ole sen ihmeellisempää. En pyydä teiltä yhtään mitään, ja jos te ette suvaitse esitellä minua hänen korkeudelleen, täytyy minun mielipahaksenne sivuuttaa teidät ja rohjeta esittäytyä itsekseni."

"Ainakaan, monsieur", huomautti Buckingham, joka ei hevillä jättänyt viimeistä sanaa toiselle, "ette perääntyne antamasta selvitystä kysymykseen, jonka olette omilla sanoillanne aiheuttanut."

"Kun siis olette ollut salaisissa väleissä isäni kanssa, niin kyennette mainitsemaan jonkun erityisen yksityiskohdan?"

"Ne välit ovat jo kaukana meistä, monsieur, sillä te ette ollut vielä syntynytkään, eikä tosiaankaan maksa vaivaa herättää niitä muistoja joidenkuiden vaivaisten timanttikoristeiden takia, jotka sain häneltä viedäkseni Ranskaan."

"Ah, monsieur", huudahti Buckingham vilkkaasti lähestyen d'Artagnania ja ojentaen hänelle kätensä, "te se siis olitte, te, jota isäni niin hartaasti etsi ja jolla oli niin paljon odotettavana meiltä!"

"Odotettavana, monsieur! Sepä tosiaan onkin minun alani, ja odotellut olen kaiken ikäni."

Sillävälin oli prinsessa kyllästynyt muukalaisen pysähdykseen ja lähtenyt lähestymään seuruetta.

"Ette toki jää odottamaan esittelyä, jota minulta pyydätte, monsieur", virkkoi Buckingham.

"Madame, kuningasveljenne toivomuksen mukaisesti on minulla kunnia esitellä teidän korkeudellenne herra chevalier d'Artagnan."

"Jotta teidän korkeudellanne olisi tarpeen tullen vankka tuki ja taattu ystävä", lisäsi Parry.

"Teillä on vielä jotakin sanottavaa, Parry?" kysyi lady Henriette hymyillen d'Artagnanille, vaikka osoittikin sanansa vanhalle palvelijalle.

"Niin, madame, kuningas haluaa, että teidän korkeutenne säilyttää tarkoin muistissanne herra d'Artagnanin nimen ja ansiot, joita hänen majesteettinsa sanoo saavansa kiittää kuningaskuntansa takaisinperimisestä."

"Tuo", virkkoi d'Artagnan, "on toinen pikku salaisuus, josta minä kaiken todennäköisyyden mukaan en kersku hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II:n pojalle niinkuin tässä äsken timanttikoristeista teille."

"Madame", lausui Buckingham, "monsieur on jo toistamiseen johdattanut mieleeni tapauksen, joka niin suuresti kiihdyttää uteliaisuuttani, että rohkenisin pyytää teiltä lupaa viedä hänet hetkiseksi syrjään seurastanne, puhutellakseni häntä erikseen."

"Tehkää se, mylord", myöntyi prinsessa, "mutta toimittakaa hyvin pian takaisin sisarelle tämä veljen paras ystävä! Ja hän tarttui jälleen Rochesterin käsivarteen, samalla kun Buckingham pisti kätensä d'Artagnanin kainaloon.

"Voi, kertokaa minulle siis, chevalier", kärtti herttua, "koko tuo timanttiseikkailu, jota Englannissa ei lähemmin tunne kukaan, ei edes sen miehen poika, joka siinä oli päähenkilönä."

"Mylord, yhdellä ainoalla henkilöllä oli oikeus kertoa koko se seikkailu, joksi sitä nimitätte, ja hän oli teidän isänne; hän on harkinnut oikeaksi pysyä vaiti, minä pyydän saada noudattaa hänen esimerkkiään."

Ja d'Artagnan kumarsi sävyltään miehenä, johon oli ilmeisesti mahdoton saada vaikutetuksi.

"Koska asian laita on sellainen, monsieur", sanoi Buckingham, "niin suokaa minulle anteeksi tungetteluni, ja jos minäkin jonakuna päivänä matkaisin Ranskaan…"

Hän kääntyi luomaan viimeisen silmäyksen prinsessaan, joka ei näkynyt olevan hänestä millänsäkään, vaan tuntui kokonaan syventyneen keskusteluunsa Rochesterin kanssa. Buckingham huokasi.

"Hoo, minulla on ihmeellistä ennustusvaistoa, ja tulevaisuutta aavistellessani petyn harvoin. No, jos siis tulette Ranskaan…"

"Niin, monsieur, kuninkaat tavoittelevat kallisarvoista ystävyyttänne, joka toimittaa heille kruununsa, mutta minäkin rohkenisin pyytää teiltä rahtusen siitä suuresta harrastuksesta, jota olette osoittanut isääni kohtaan."

"Mylord", vastasi d'Artagnan, "uskokaa, että katson liialliseksi kunniakseni, jos te siellä suvaitsette vielä muistaa tämän tapaamisemme. Ja nyt, sallikaa…"

"Madame, teidän korkeutenne on Ranskan tytär, ja siinä ominaisuudessanne toivon näkeväni teidät jälleen Pariisissa. Onnekas on minulle se päivä, jolloin teidän korkeutenne jonkun käskyn antamisella minulle osoittaisi, että te ette ole kokonaan unohtanut korkean veljenne suosituksia."

Ja hän kumarsi nuorelle prinsessalle, joka kuninkaallisen armollisesti ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.

"Ah, madame", sanoi Buckingham hiljaa, "mitä pitäisikään tehdä saadakseen teidän korkeudeltanne tuollaisen suosionosoituksen?"

"Totisesti, mylord", vastasi lady Henriette, "kysykää herra d'Artagnanilta, — hän selittää teille."

Kuninkaan huomauttelu Monkin itserakkaudesta oli hyvinkin pahasti huolestuttanut d'Artagnania. Luutnantti oli koko ikänsä osannut mitä varovaisimmin valita vihollisensa, ja leppymättömien ja voittamattomien suuruuksien kanssa hän oli käynyt kilpasille ainoastaan milloin hän ei ollut millään verukkeella voinut sitä välttää. Mutta näkökannat muuttuvat paljon elämässä. Se on taikalyhty, johon ihmissilmä vuosittain vaihtaa kuvat. Siitä johtuu, että sen vuoden viimeisen päivän, jonka kuluessa kaikki on kuvastunut ruusunhohteessa, eroittaa vain yksi yö seuraavasta vuodesta, joka jo ensimmäisenä päivänään saa maailman näyttämään mustalta.

Kun d'Artagnan lähti kymmenen rehentelijänsä kanssa Calaisin satamasta, oli hän yhtä huolettomasti valmis käymään jotakuta Goliatia, Nebukadnesaria tai Holofernestä vastaan kuin mittelemään miekkoja ensikertalaisen kanssa tai kuuntelemaan majatalonsa emännän suukopua. Hän muistutti silloin varpushaukkaa, joka nälkiinnyksissään hyökkää oinaan kimppuun. Nälkä sokaisee. Mutta kylläisellä, rikkaalla, voitollisella ja vaikean pulman selvittämisestä ylpeällä d'Artagnanilla oli liian paljon menetettävänä, hänen ollakseen visusti harkitsematta vastoinkäymisen mahdollisuuksia.

Esittelystänsä palatessaan hän senvuoksi vain kaiken aikaa pohti, miten kohditella sellaista mahtimiestä kuin Monkia, jonka edessä itse Kaarle kursaili, niin kuningas kuin olikin — sillä vastikään valtaistuimelle nousseena saattoi äskeinen suojatti vielä kerran tarvita suojaajaa, joten Kaarle ei siis suinkaan asettuisi jyrkästi kieltävälle kannalle, jos tulisi kysymykseen sotapäällikön pikku tyydytykseksi karkoittaa d'Artagnan rangaistussiirtolaan tai sulkea hänet johonkin Middlesexin torniin tai hukuttaa hänet matkalla Doverista Boulogneen. Sellaisia tyytyväisyytensä todistuksia kuninkaat kyllä mutkattomasti antavat varakuninkailleen.

Kuninkaan ei edes tarvinnut toimivasti esiintyä tällaisessa jälkinäytöksessä, jossa Monk saisi kostonsa. Kuninkaan osa voisi yksinkertaisesti supistua siihen, että hän antaisi anteeksi Irlannin varakuninkaalle sen kaiken, mihin tämä ryhtyisi d'Artagnania vastaan. Albemarlen herttuan omantunnon rauhoittamiseen ei tarvittaisi muuta kuin hymyillen lausutut te absolvo, tai pergamentin alareunaan piirretyt harakanvarpaat: Charles the king, ja näillä kahdella lausutulla tai kolmella kirjoitetulla sanalla olisi d'Artagnan-poloinen ainiaaksi haudattu kekseliäisyytensä raunioihin.

Ja sitten oli toinen seikka kylläkin huolestuttava niin eteensäkatsovalle miehelle kuin muskettisoturimme oli: hän tunsi olevansa yksin, eikä Atoksen ystävyys riittänyt rauhoittamaan häntä. Jos olisi ollut kysymys kunnollisista miekaniskuista, olisi muskettisoturi luonnollisesti luottanut ystävänsä apuun, mutta arkaluontoisissa tekemisissä kuninkaan kanssa, kun onneton sattuma kenties kelpaisi Monkin tai Kaarle II:n puhdistautumiseen, tunsi d'Artagnan Atoksen kyllin hyvin, ollakseen varma siitä, että tämä uskoisi jälkeenjääneen vilpittömyyteen ja tyytyisi vuodattamaan runsaita kyyneliä vainajan haudalla, jos vainajaksi nimittäin joutuisi hänen ystävänsä, sekä kuittaisi asian sitten sepittämällä hautakirjoitukseksi mitä komeimpia korusanoja.

— Ehdottomasti, — ajatteli gascognelainen edellä selostamamme hiljaisen mietiskelyn tuloksena, — ehdottomasti minun täytyy sopia herra Monkin kanssa ja hankkia varma todistus siitä, että hän on täydellisesti välinpitämätön menneisyyden suhteen. Jos — mistä Jumala varjelkoon — hän on vielä yrmeä ja umpimielinen, silloin jätän rahani Atoksen huostaan ja jään itse Englantiin ottamaan lopullisen selon hänen todellisesta mielentilastaan; tarkkasilmäisenä ja nopsajalkaisena livahdan tieheni ensimmäisen vihamielisyyden oireen ilmetessä ja kätkeydyn Buckinghamin herttuan luo, joka tuntuu olevan pohjaltaan hyvä ihminen; vieraanvaraisuuden palkkioksi kerron hänelle silloin koko timanttijutun, kun asia voi nyt enää haitata vain vanhan kuningattaren mainetta ja sopiikin otaksua hänen olleen muinoin niin komean ylimyksen kuin Buckinghamin herttuan rakastajatar, koska hän nykyään on Mazarinin kaltaisen raihnaan saiturin puoliso. Mordioux, se on päätetty asia! Monkia en päästä voittajakseni. Kas, nytpä johtuikin mieleeni vielä aatos!

Aatoksiahan d'Artagnanilta ei yleensä puuttunutkaan, kuten tiettyä. Se johtui siitä, että hän äänettömissä yksinpuheluissaan napitti takkinsa leukaan asti, eikä mikään niin elvyttänyt hänen mielikuvituksensa lentoa kuin tämä valmistautuminen jonkunlaiseen taisteluun, muistuttaen toimitusta, jolla oli roomalaisten keskuudessa nimenä accinctio. Hän saapui hyvin kiihtyneenä Albemarlen herttuan asuntoon. Hänet johdettiin varakuninkaan luo niin joutuisasti, että häntä selvästi pidettiin huonekuntaan kuuluvana henkilönä. Monk oli työhuoneessaan.

"Mylord", aloitti d'Artagnan, ja hänessä kuvastui se avomielisyys, jota gascognelainen niin hyvin osasi esittää viekkailla kasvoillaan, "mylord, tulen pyytämään neuvoa teidän armoltanne."

Sisällisesti yhtä umpinaiseksi sonnustautuneena kuin puhuttelija ulkonaisesti vastasi Monk:

Ja hänen kasvojensa ilme ei ollut vähemmän avomielinen kuin d'Artagnaninkaan.

"No, hänen majesteettinsa toisinaan laskettelee pilaa, joka tuottaa pahoja vaurioita meille miekkamiehille."

Monk ponnisti kaikkensa ollakseen kavaltamatta ajatustansa, mutta d'Artagnan väijyi häntä niin hellittämättömän tarkkaavasti, että hänen silmäänsä ei välttänyt melkein huomaamaton punehdus herttuan poskilla.

"Mutta minä puolestani", sanoi Monk mitä luonnollisimmin, "en ole pilan vihaaja, hyvä herra d'Artagnan; sotamieheni voisivat kertoa teille, että minä monta kertaa leirissä aivan välinpitämättömänä ja tavallaan nautinnoksenikin kuuntelin ivalauluja, joita Lambertin armeijasta kaikui meille ja jotka varmaan olisivat kuumentaneet herkkäluontoisemman sotapäällikön korvia."

"Niin kyllä, mylord", lausui d'Artagnan, "minä tiedän, että te olette täydellinen, — että te jo kauan olette ollut inhimillisten heikkouksien yläpuolella; mutta kaikki pila ei ole samanlaista, ja mitä minuun tulee, vimmastun totisesti ihan silmittömäksi eräänlaisesta pilasta."

"Sellaista, joka kohdistuu ystäviini tai kunnioittamiini henkilöihin, mylord."

"Ja missä kohden", kysyi Monk, "missä kohden voi neulanpisto, joka raapaisee lähimmäistänne, syyhyttää teidänkin nahkaanne? Sanokaa minulle se."

"Niin, ja juuri sitä minä en voi käsittää; mutta kenties en tunnekaan kuninkaan luonnetta. Kuinka voi kuninkaalla olla sydäntä naljailuun miehestä, joka on tehnyt hänelle niin monta suurta palvelusta? Miten voi selittää sen, että hänestä on hupaista usuttaa yhteen sellainen jalopeura kuin te ja minunlaiseni hyttynen?"

"Kuitenkin se on totta! Lyhyeen sanoen, kun kuningas oli minulle velkaa palkkion, olisi hän voinut palkita minut soturina, keksimättä mokomaa lunnasjuttua, joka loukkaa teitä, mylord."

"Ei minun osaltani, sen kyllä huomaan; te tunnette minut, mylord, minä olen niin vaitelias, että hautaa voisi pitää juorukellona minuun verraten. Mutta… ymmärrättekö minua, mylord?"

"Ei, mylord, ei; tarkoitan teidän ylhäisyyttänne vastaan tapahtunutta salahanketta."

"Se oli hyvin harkittu kepponen, chevalier, siinä kaikki, Ja siitä ei ole sen enempää sanomista. Te olette soturi, sadalla kertaa sekä urhoollinen että älykäs, niin että teissä yhdistyy Fabiuksen ja Hannibalin kunto. Niinpä olettekin käyttänyt keinojanne, voimaa ja viekkautta; siihen ei ole mitään sanomista, ja minun asiani olisi ollut pysyä varuillani."

"Ah, minä tiedän sen, mylord, en odottanutkaan vähempää teidän tasapuolisuudeltanne; ja jos olisikin kysymyksessä ainoastaan kiinnijoutumisenne, mordioux, se ei merkitsisi mitään, — mutta…"

"Tuo honkalipas", pitkitti d'Artagnan, "hengitysreikineen. Totisesti, mylord, kaikki muu menettelisi, mutta kirstu, kirstu! Se kuitenkin oli aivan liian ilkeätä pilaa."

"Ja kuitenkaan ei siinä ole mitään", jatkoi d'Artagnan, "että minä käytin sellaista keinoa, — minä seikkailijain päällikkö, sillä aseman suuri merkitys lieventää hiukan kevytmieliseltä näyttänyttä menettelytapaani, ja olenhan sitäpaitsi ymmärtäväinen ja vaitelias mies."

"Oh", sanoi Monk, "olkaa varma siitä, että minä tunnen teidät hyvin, herra d'Artagnan, ja että pidän teitä arvossa."

D'Artagnan ei päästänyt Monkia näkyvistään, urkkien häneltä kaikkea, mitä kenraalin sielussa liikkui hänen puhuessaan.

"Kenestä sitten on kysymys?" kysyi Monk, joka alkoi käydä kärsimättömäksi.

"Mylord", haastoi d'Artagnan, "minä pyydän, älkää teeskennelkö miehelle, joka puhuu niin suoraan kuin minä. Teillä on oikeus lausua suuttumuksenne niin säästävässä muodossa kuin tahdotte. Lempo soikoon, olittehan suljettuna kirstuun kuin mikäkin harvinainen luonnonesine, ja se ei voinut olla oiva sija teidänlaisellenne mahtimiehelle, joka leikkii kruunuilla ja valtikoilla kuin mustalainen viskelee palloja; tiedätte toki että kaikki vihollisenne nauraisivat sille pakahtuakseen, ja te olette niin suuri, niin ylväs ja jalomielinen, että teillä täytyy olla niitä paljon. Se salaisuus saisi puolet ihmiskuntaa kieriskelemään hohotuksensa väänteissä, jos teidät esitettäisiin tuohon arkkuun sullottuna. Ja soveliasta ei ole, että sillä tavoin naurettaisiin valtakunnan toiselle arvohenkilölle."

Ajatellessaan saavansa nähdä itsensä kuvattuna kirstussa Monk ei enää ollenkaan kyennyt peittämään mielialaansa.

Kuten d'Artagnan oli viisaasti oivaltanut, naurunalaiseksi joutuminen teki häneen sellaisen vaikutuksen, jota sodan vaarat, kunnianhimoiset pyrkimykset tai kuoleman kammo eivät olleet voineet saada aikaan.

"No, mitä kuninkaaseen tulee", sanoi Monk, "niin olkaa vain huoletta hänen suhteensa, hyvä d'Artagnan; minä vannon, ettei kuningas leikittele Monkilla!"

Hänen silmiensä välähdys ei välttänyt d'Artagnanin huomiota. Monk lievensi kuitenkin heti sävyään.

"Kuninkaalla", hän jatkoi, "on liian jalo luonne, kuninkaalla on liian ylevä sydän, hänen suodakseen pahaa kenellekään, joka on tehnyt hänelle hyvää."

"Niin kylläkin", huudahti d'Artagnan. "Olen aivan samaa mieltä teidän kanssanne kuninkaan tunteista, mutta en hänen maltistaan; hän on hyväsydäminen, mutta kevytmielinen sukkeluuksissaan."

"Luulin vakuuttaneeni teille, että luotan teidän ystävällisyyteenne ja vaiteliaisuuteenne."

"Että minä en ole yksin, — että minulla on tovereita, ja millaisia tovereita ne ovatkaan!"

"Niin, pelkään todellakin, että he minun poissaollessani… Turkanen, jos vain olisin heidän luonansa, voisin kyllä vastata heidän vaitiolostaan!"

"Enkö ollut oikeassa, kun sanoin, että jos vaaraa todella on olemassa, se ei tulisi hänen majesteettinsa taholta, joskin hän on hiukan taipuisa naljailuun, vaan pikemminkin toverienne piiristä, joiksi niitä sanotte!… Joutua kuninkaan kiusoiteltavaksi, se vielä on siedettävää, mutta armeijan renttujen… God damn!"

"Niin, minä käsitän, se on sietämätöntä, ja juuri sentähden nyt tulinkin kysymään, ettekö pidä parhaana, että minä lähden Ranskaan niin pian kuin mahdollista."

"Läsnäolonne ei kuitenkaan voi estää huhua leviämästä, jos se on jo päässyt liikkeelle."

"Eikä ole, ei se vielä ole puheena, mylord, siitä menen takuuseen. Joka tapauksessa olen vakaasti päättänyt erään seikan."

"Että murskaan kallon ensimmäiseltä, joka on levittänyt sellaista juttua, ja vielä hänen ensimmäiseltä kuuntelijaltaankin. Sitten tulen takaisin Englantiin hakemaan suojaa ja kenties tointakin teidän armoltanne."

"Valitettavasti, mylord, tunnen täällä ainoastaan teidät, ja voisi sattua, etten teitä enää tapaisikaan tai että unohdatte minut suuruudessanne."

"Kuulkaa, herra d'Artagnan", vastasi Monk, "te olette peräti miellyttävä aatelismies, teillä on paljon järkeä ja rohkeutta. Te ansaitsette mahdollisimman suurta menestystä: tulkaa minun kanssani Skotlantiin, ja minä vannon toimittavani teille hallintoalueellani uran, jota ken hyvänsä voisi kadehtia."

"Oi mylord, tällä hetkellä se on mahdotonta. Minulla on nykyään pyhä velvollisuus täytettävänä: teidän kunnianne vartioiminen; minun tulee huolehtia, ettei yksikään koiranleuka pääse sumentamaan nimenne loistoa aikalaistenne ja kenties jälkimaailmankin silmissä."

"Niin, epäilemättä! Koko jutun pitää kaikissa kohdissaan pysyä salassa tulevaisilta sukupolvilta, sillä myönnättehän, että jos tuo viheliäinen tarina kuusisesta kirstusta pääsee leviämään, niin silloin sanottaisiin, että te ette alamaisvelvollisuudesta ja vapaasta tahdosta asettanut kuningasta takaisin valtaan, vaan kaupan hieromisella, johon teidät kovisteltiin Scheveningenissä? Turhaan saisin minä silloin selitellä asiain todellista menoa ainoana mukanaolleena todistajana; minuakaan ei uskottaisi, vaan sanottaisiin, että minäkin olen saanut osani saaliista ja pitänyt hyvänäni."

"Sumua", vahvisti d'Artagnan, "sumua, jonka läpi ei milloinkaan näe oikein selvästi."

"No niin, matkustakaahan sitten Ranskaan, hyvä herra d'Artagnan", virkkoi Monk; "menkää sinne, ja tehdäkseni Englannin teille paremmin asuttavaksi ja mieluisammaksi pyydän teitä vastaanottamaan minulta muistolahjan."

"Minulla on Clyde-virran rannalla", jatkoi Monk, "pieni maatalo, puiden ympäröimä cottage, joksi sellaista täällä nimitetään. Taloon kuuluu noin sata tynnyrinalaa maata. Annan sen teille."

"Hitto, siellä olette kotonanne, ja sieltä saatte turvapaikan, josta äsken puhuitte."

"Minä… minäkö joutuisin niin suureen kiitollisuudenvelkaan teille, mylord! Minua todella hävettää!"

"Ei, ei, monsieur", tokaisi Monk viekkaasti hymyillen, "minähän jään ainiaan kiitolliseksi teille."

"Siinäpä on kuitenkin kunnon mies", tuumi hän. "On vain ikävä tietää, että hän toimii siten pelkästään pelosta eikä kiintymyksestä minua kohtaan. No, vielä minä hänessä herätän ystävyydenkin!"

Ja hänkin poistui nyt, hiukan hämmentyneenä tästä sisällisestä taistelusta.

"Minä olen siis tilanomistaja", ajatteli hän. "Mutta miten lemmossa voin jakaa huvilani Planchetin kanssa? Pitäisikö luovuttaa hänelle tilukset ja itse ottaa rakennukset, tai saisiko hän linnan ja minä… Hyi olkoon! Herra Monk ei suvaitsisi, että minä maustekauppiaan kanssa jakaisin talon, jossa hän itse on asunut! Siihen hän on liian ylpeä. Sitäpaitsi, miksi puhua hänelle siitä? En ole yhtiön rahoilla hankkinut tuota kiinteimistöä, vaan yksinomaan älylläni; se siis kuuluu oikeudenmukaisesti minulle. Ja nyt tavoittamaan Atosta."

Miten d'Artagnan selvittää yhtiön sitoumukset ennen kuin vakaannuttaa varapuolen.

"Ehdottomasti", tuumi d'Artagnan, "minä olen nyt vauhdissa. Se onnentähti, joka kerran loistaa kaikkien ihmisten elämässä, — joka loisti Jobille ja Irikselle, juutalaisista onnettomimmalle ja kreikkalaisten köyhimmälle, on vihdoin noussut valaisemaan minullekin. Minä en tee mitään tyhmyyksiä, minä käytän sitä hyödykseni; kyllin myöhään jo maltun järkeväksi."

Hän aterioitsi sinä iltana peräti hyvällä tuulella ystävänsä Atoksen seurassa; hän ei puhunut tälle odottamastansa lahjoituskirjasta, mutta ei syödessään kuitenkaan voinut olla kyselemättä toveriltaan maatalon tuloista, siemenviljasta ja istutuksista. Toinen vastaili sävyisästi, kuten aina. Hän otaksui, että d'Artagnan aikoi lyöttäytyä tilanomistajaksi; kuitenkin hän aina väliin kaipasi ennen niin hilpeän veikkosensa vilkkautta ja hupaisia sutkauksia. D'Artagnan todella käyttikin lautaselle hyytynyttä rasvaa numeroiden piirtämiseen, laskien niistä suurenmoisia summia.

Määräys tai oikeammin lupa saapua laivaan ilmoitettiin heille illemmalla. Kreivin saadessa siitä kirjelmän ojensi toinen sanansaattaja d'Artagnanille pienen pergamenttitukon, joka oli somistettu kaikilla englantilaisten kiinteimistöpaperien virkasineteillä. Atos yllätti hänet selailemassa noita eri asiakirjoja, jotka yhdessä vahvistivat hänet skotlantilaisen herrastilan omistajaksi. Ymmärtäväinen — toiset olisivat sanoneet jalomielinen — Monk oli muuttanut lahjoituksen kaupaksi ja tunnusti vastaanottaneensa viisitoistatuhatta livreä tilan hintana.

Sanansaattaja oli jo poistunut. D'Artagnan luki lukemistaan, Atos katseli häntä hymyillen. Olkansa yli vilkaistessaan d'Artagnan näki tuollaisen hymyn ja pani koko pinkan takaisin koteloon.

"Ei, älä kerro minulle mitään, minä pyydän: luottamustehtävät ovat niin pyhiä, että niiden saajan ei sovi hiiskua niistä sanaakaan edes veljelleen tai isälleen. Niinpä minäkin, joka nyt puhun kanssasi ja rakastan sinua hellemmin kuin veljeä, isää ja koko maailmaa…"

"Rakastan kyllä vielä enemmän Raoulia, jahka hänestä tulee täysi mies ja näen hänen kehittävän kaikin puolin luonnettaan ja toimintaansa… niinkuin olen nähnyt sinun sukeutuvan parhaalle tasollesi, hyvä ystävä."

"Tarkoitat siis, että sinullakin on luottamustehtävä, jota et ilmaise minulle?"

"Oli aika", pahoitteli hän, "jolloin sinä olisit laskenut valtuutesi avoimena tuohon pöydälle ja sanonut: 'D'Artagnan, lue tuo töherrys Portokselle, Aramiille ja minulle'."

"Se on totta… Oi, se oli nuoruuden, luottamuksen ja jalomielisyyden aikaa, jolloin veri sääsi lämmetessään intohimosta!"

"Se oli kyllä ihanaa aikaa, tuo jalomielisyyden ja kuohuvan veren valtakausi; eittämättömästi se jätti kauniita muistoja. Mutta silti en ollenkaan kaipaa sitä. Sen laita on ihan kuten koulupäivien… Olen useinkin siellä täällä tavannut jonkun tyhmyrin, joka on ylistellyt noita läksyjen, patukan ja kuivien leipäkannikkain aikoja… Minä puolestani en totisesti ole milloinkaan pitänyt siitä kehitysjaksosta, ja niin toimelias ja kohtuullinen kuin olinkin (sinä tiedät, Atos, enkö todella ollut), ja niin vaatimattomassa asussa kuin aina esiinnyinkin, pidin kuitenkin Portoksen kirjailtuja pukineita parempina kuin omaa risaista levättiäni, joka talvella läpäisi ahavan ja kesällä auringon. Näetkös, ystäväiseni, minä aina epäilen henkilöä, joka on mieluummin valitsevinaan työlään elämän kuin hyvät päivät. Menneenä aikana on elämäni ollut vaivalloista; jokainen kuukausi näki minulla läven lisää nahassani ja asetakissani, kultakolikon kerrallaan vähentyneeksi viheliäisestä kukkarostani. Siitä onnettomasta vaappumisesta kohtalon kiikkulaudalla en kaipaa mitään, en ikinä mitään muuta kuin ystävyyttämme, sillä minulla sykkii sydän, ja on ihmeellistä, että tätä sydäntä ei ole kuivettanut köyhyyden tuuli, joka puhalsi kauhtanani reikien läpi, tai puhkaissut yksikään niistä jos minkin asepajan miekoista, jotka rihnustelivat vaivaista kettäni."

"Ystävyyttämme sinun ei tarvitse kaivata", huomautti Atos, "se ei kuole ennen meitä itseämme. Ystävyys nojautuu muistojen ja tapojen yhteisyyteen, ja jos äsken hiukan ivasitkin minun vanhaa tottumustani, joka sai minut epäröimään Ranskan-matkani tarkoituksen kertomisessa…"

"Minäkö?… Voi taivas, jospa tietäisit, hyvä, rakas veikkonen, kuinka turhanaikaisiksi kaikki tämän maailman lähetystoimet ovat minulle tästälähtein käyneet!"

"En siitä asti kun tulin ystäväksesi", virkkoi d'Artagnan, "ole koskaan maksanut osuuttani. Usein avasi Portos, toisinaan Aramis ja melkein aina sinä kukkaronne jälkiruokaan päästyä. Nyt olen rikas ja tahdon koettaa, onko tällainen maksaminen todellakin sankarillista."

Ystävykset läksivät sitten satamaan, d'Artagnanin malttamatta pidättyä vilkumasta taakseen, pitääkseen silmällä rakkaitten rahojensa kuljetusta. Yö oli juuri levittänyt paksun huntunsa Thamesin kellahtavan veden yli; purjehduksen valmisteluna kuului sitä tynnyrien kolinaa ja väkipyörien kitkettä, joka niin usein oli saanut muskettisoturien sydämen sykkimään voimakkaammin, silloin kun meren vaarat kuitenkin olivat vähäisimpiä, mitä he retkillään uhmasivat. Tällä kertaa heidän piti mennä suureen laivaan, joka odotti heitä Gravesendissä, ja Kaarle II, joka aina oli huomaavainen pikku seikoissa, oli lähettänyt huvipurrella kaksitoista skotlantilaisen kaartinsa miestä kunniavartioksi lähettiläälle, jonka hän toimitti Ranskaan. Puolenyön aikana toi pursi matkustajat laivaan, ja kello kahdeksan aamulla astuivat lähettiläs ja hänen ystävänsä laivasta Boulognen laiturille. Sillä välin kun kreivi hommasi Grimaudin kanssa hevosia, lähteäkseen suoraa päätä Pariisiin, riensi d'Artagnan majataloon, missä hänen pikku armeijansa piti määräyksen mukaan olla odottamassa. Nämä herrat olivat juuri aamiaisekseen nauttimassa ostereita, kalaa ja mausteviinaa, kun d'Artagnan ilmestyi. He olivat hyvin iloisella päällä, mutta kukaan ei ollut vielä ehtinyt järjen rajojen ulkopuolelle. Ihastuneella hurrauksella he tervehtivät kenraaliansa.

"Tässä nyt olen", sanoi d'Artagnan; "sotaretki on loppunut. Tulin suorittamaan jokaiselle sen palkanlisäyksen, joka oli luvassa."

"Lyönpä vetoa, ettei rikkaimmallakaan teistä ole enää sataa livreä taskussaan?"

"Hyvät herrat", jatkoi d'Artagnan, "kuunnelkaa nyt viimeistä ohjetta. Kauppasopimuksemme on päättynyt sen kaappauksen ansiosta, jolla saimme haltuumme Englannin pätevimmän rahamiehen, — sillä nyt minun pitänee ilmaista teille, että sieppaamamme mies oli kenraali Monkin rahastonhoitaja."

Sana rahastonhoitaja teki hyvän vaikutuksen hänen joukkoonsa. D'Artagnan huomasi, että ainoastaan Mennevillen silmät eivät ilmaisseet täydellistä luottavaisuutta.

"Tämän rahastonhoitajan", pitkitti d'Artagnan, "minä vein puolueettomalle alueelle Hollantiin. Sain hänet allekirjoittamaan sopimuskirjan, toimitin hänet takaisin Newcastleen, ja kun hänen täytyi olla tyytyväinen menettelyymme hänen suhteensa, koska honkakirstuakin kannettiin aina täräyttelemättä ja se sitäpaitsi oli sisustettu pehmeäksi, niin pyysin häneltä teille lahjapalkkiota. Tässä se on."

Hän heitti jokseenkin pullean rahamassin pöytäliinalla. Kaikki kurkoittivat vaistomaisesti kätensä.

"Malttakaas hetkinen, kiltit karitsaiseni", sanoi d'Artagnan; "jos asialla on hyvä puolensa, niin kuuluupa siihen hankaluutensakin."

"Me olemme nyt sellaisessa asemassa, veikkoset, jossa ihminen tarvitsee kaikkea älyänsä. Suoraan sanoen me häilymme hirsipuun ja Bastiljin välillä."

"Se on helposti käsitettävissä. Kävi pakolliseksi selittää kenraali Monkille hänen rahastonhoitajansa häviämisen aihe; sitä varten odotin kuningas Kaarle II:n aavistamattoman valtaannousun virallista hetkeä, hän kun on ystäviäni…"

"Ja heti kuninkaan noustua valtaistuimelleen minä luovutin Monkille takaisin hänen toimitsijansa, tosin hiukan kynittynä, mutta palautinpa hänet kuitenkin. Mutta antaessaan minulle anteeksi, kuten todellakin kävi, ei kenraali Monk voinut olla virkkamatta minulle seuraavia sanoja, jotka minä neuvon jokaisen teistä kaivertamaan syvälle silmiensä väliin pääkallon holvin alle: 'Hyvä herra, leikki sijansa saa, mutta minä en ole luonteeltani pilanteon suosija; jos kepposestanne (te ymmärrätte, herra Menneville) kirpoaa sanaakaan teidän tai toverienne huulilta, on hallintoni alueella Skotlannissa ja Irlannissa seitsemänsataaneljäkymmentäyksi tammipalkeista rakennettua hirttolavaa, jotka on niitattu rautapulteilla ja voidellaan joka viikko. Minä lahjoittaisin yhden näistä hirttolavoista kullekin teistä, ja painakaa mieleenne, herra d'Artagnan', lisäsi hän (painakaa tekin se mieleenne, hyvä Menneville), 'että minulle jäisi vielä seitsemänsataakolmekymmentä pikku huvituksiini. Sitäpaitsi'…"

"Pahin on jäljellä: 'Herra d'Artagnan, minä lähetän Ranskan kuninkaalle kysymyksessäolevan sopimuksen ja pyydän häntä ensiksikin kuljetuttamaan Bastiljiin ja sitten lähettämään minulle kaikki ne, jotka ovat ottaneet osaa retkeen; sen pyynnön kuningas varmasti ottaa täyttääkseen.'"

Kauhistuksen huudahduksia kaikui joka puolelta pöytää. "No, no!" viihdytti d'Artagnan; "tuo kunnon mies on unohtanut erään seikan, nimittäin että hän ei tiedä ketään teistä nimeltä, ja te uskonette toki, etten minä teitä kavalla. Miksi sen tekisin? Mitä teihin itseenne tulee, niin ette kai ikinä ole niin typeriä, että itse paljastaisitte osallisuutenne, sillä silloin kuningas täyshoitonne kustannuksia säästääkseen lähettäisi teidät Skotlantiin, missä seitsemänsataaneljäkymmentäyksi hirsipuuta törröttää. Siinä kaikki, hyvät herrat. Minulla ei ole enää sanaakaan lisättävänä siihen, mitä minulla on ollut kunnia heille lausua. Olen varma siitä, että minua on täydellisesti ymmärretty; eikö totta, herra Menneville?"

Hän tyhjensi massin pöydälle, mistä monet uudet, kauniit kultakolikot kierivät alas. Jokainen kumartui lattiaan.

"Kauniisti, kauniisti!" varoitti d'Artagnan; "älköön kukaan vilkaisko alas, jotta minä saan tilin menemään tasan."

Hän onnistuikin siinä, lukien kullekin viisikymmentä koreata kultarahaa kouraan ja vastaanottaen yhtä monta siunausta.

"Kuulkaahan nyt", sanoi hän, "jos teille olisi mahdollista hiukan kohentaa elämänlaatuanne, — jos teistä tulisi nyt kunnon kansalaisia…"

"No, silloin etsisin teidät taas käsille ja kenties tuolloin tällöin virkistäisin teitä tuottoisilla pikku puuhilla…"

Hän nyökkäsi Mennevillelle, joka oli kuunnellut häntä miettivän näköisenä.

"Tulkaa minun kanssani, Menneville", sanoi hän. "Hyvästi, urhoolliset veikot; minun ei tarvitse enää suositella teille vaiteliaisuutta."

Menneville seurasi häntä, toverien hyvästelytoivotusten sekaantuessa heidän taskuihinsa soluvien kultarahojen leppoiseen kilinään.

"Menneville", haastoi d'Artagnan heidän tultuansa kadulle, "te ette ole antanut eksyttää itseänne; olkaa varuillanne, ettei sitä milloinkaan tapahtuisi. Te ette minusta näytä pelkäävän Monkin hirttolavoja sen paremmin kuin hänen majesteettinsa kuningas Ludvig XIV:n Bastiljiakaan, mutta kaiketikin suvaitsette pelätä minua. No niin, kuulkaapas: pienimmästäkin luvattomasta sanasta nitistäisin teidät kuin kananpojan. Minulla on pyhän isän paavillinen synninpäästö taskussani."

"Vakuutan teille, että minä en tiedä mitään, hyvä herra d'Artagnan, ja että kaikki sananne ovat minulle uskonkappaleita."

"Olinkin kyllä varma siitä, että te olette ymmärtäväinen mies", sanoi muskettisoturi; "olen voinut arvostella ominaisuuksianne jo viisikolmatta vuotta. Nämä viisikymmentä kultarahaa, jotka annan teille entisten lisäksi, ovat osoituksena siitä, missä arvossa pidän teitä. Käyttäkää ne hyväksenne."

"Tämän avulla voitte toden teolla tasaantua rehelliseksi kansalaiseksi", jatkoi d'Artagnan hyvin vakavasti. "Olisi sääli, jos tuollainen kyky ja se nimi, jota ette enää kehtaa käyttää, iäksi hukkuisivat renttuilevan elämän lokaan. Reipastautukaa rehdiksi mieheksi, Menneville, ja eläkää vuosi näillä sadalla kultarahalla; se on sievoinen erä, korkean upseerin palkka kaksin verroin. Vuoden kuluttua tulkaa tervehtimään minua, ja mordioux, minä teen teistä silloin jotakin!"

Menneville vannoi kuten äsken toveritkin pysyvänsä mykkänä kuin hauta. Kuitenkin on jonkun täytynyt juoruta, ja kun se ei mitenkään ole voinut olla kukaan noista yhdeksästä apurista eikä kai Mennevillekään, niin tuskinpa tarina voi olla muualta lähtöisin kuin d'Artagnanista, jolla gascognelaisena kieli hipoi huulia. Sillä ellei se ollut hän, niin ken se sitten olisi voinut lavertaa? Ja kuinka voitaisiin silloin selittää, että hengitysrei'illä varustetun kuusisen kirstun salaisuus on tullut meidän tietoomme, — ja niin täydellisessä muodossa, kuten lukija on havainnut, että olemme voineet kertoa seikkailun ihan yksityiskohtia myöten? Ne piirteetpä muuten luovat sekä uutta että odottamatonta valaistusta koko tähän osaan Englannin historiaa, jonka meidän arvoisat historioitsijakumppanimme ovat nykyhetkeen asti jättäneet varjoon.

Ranskalaisen maustekauppiaan nähdään saavan arvonsa jo seisemännellätoista vuosisadalla.

Tilit järjestettyään ja hyödylliset ohjeensa lausuttuaan ei d'Artagnan ajatellut muuta kuin mahdollisimman pikaista pääsyä Pariisiin. Atoksella puolestaan oli kiire kotiin hiukan levähtämään. Jos matkamies on retken vaivoissa kuinkakin hyvin säilyttänyt ruumiin ja sielun voimat, näkee hän silti kauniinkin päivän ehtoopuolella mielihyväkseen yön tuovan hänelle pian uinahduksen. Boulognesta Pariisiin rinnakkain ratsastaessaan ystävykset olivatkin jonkun verran syventyneinä omiin ajatuksiinsa eivätkä haastelleet mistään siksi mielenkiintoisista asioista, että meidän tarvitsisi esittää niitä lukijalle. Yksityisiin mietteisiinsä antautuen ja kumpainenkin omalla tavallaan tehden tulevaisuuden suunnitelmia he ennen kaikkea harrastivat välimatkan lyhentämistä mahdollisimman joutuisasti. Neljännen päivän iltana saapuivat he Pariisin kaupunginportille.

"Mihin aiot mennä, hyvä ystävä?" kysyi Atos. "Minä ratsastan suoraan hotelliini."

"Kyllä, jos jäät Pariisiin, sillä minä puolestani en täältä nyt hievahda."

"Ei, syleiltyäni Raoulia, jonka kanssa olen sopinut tapaamisesta hotellissani, matkustan viipymättä la Fèreen."

"Näkemiin pikemmin, sillä mikä oikeastaan estäisi sinua tulemasta asumaan luokseni Bloisin seudulle? Olethan nyt vapaa, olet rikas; jos haluat, niin ostan sinulle kauniin tilan Chevernyn tai Bracieuxin ympäristöltä. Toisella puolellasi ovat maailman kauneimmat metsät, jotka ulottuvat Chambordin linnaan asti, toisella puolen ihanat suoseudut. Sinä, joka pidät metsästämisestä ja tahtoen tai tahtomattasi olet runoilija, veikkoseni, löydät sieltä fasaaneja, ruisrääkkiä ja villihanhia puhumattakaan loistavista päivänlaskuista ja venematkoista, jotka herättäisivät kateutta itse Nimrodissa ja Apollossa. Kaupantekoa valmisteltaessa sinä asut minun luonani, ja me ammumme harakoita viinitarhoissa kuten Ludvig XIII:lla oli tapana. Se on viisasta huviketta meille vanhoille."

"Hyvä kreivi", sanoi hän, "en esitystäsi hyväksy enkä epää! Annahan kun olen Pariisissa niin kauan kuin tarvitsen asioitteni järjestämiseen ja hiukan totuttautuakseni siihen peräti raskaaseen, mutta samalla valoisaan ajatuselämään, joka huikaisevana hyörii aivoissani. Olen rikas, näetkös, ja ennen kuin totun äveriäisyyteen, tulee minusta aluksi sietämätön olento — tunnenhan kyllä itseni. Vielä en kuitenkaan ole niin tyhmistynyt, että käyttäytyisin naurettavasti sellaisen ystävän edessä kuin sinä olet, Atos. Takki on kaunis, se on rikkaasti somisteltu kultarihmoilla, mutta se on uusi ja ahdistaa minua saumoista."

"Kuten tahdot", sanoi hän. "Mutta tuosta takista puhuen, tahdotko, että annan sinulle neuvon, hyvä d'Artagnan?"

"Kuulehan: kun joku myöhään ja äkkiä tulee rikkaaksi, täytyy hänen muuttumattomana säilyäkseen ruveta itaraksi, eli pidättäytyä kuluttamasta paljonkaan enempää rahoja kuin hän ennen käytteli, tai sitten heittäytyä tuhlariksi ja niin velkaantua, että hänestä tulee jälleen köyhä."

"En, hitto vieköön! Sitä jo olin, kun minulla ei ollut mitään. Toista laatua elämää minä haluan."

"Vielä vähemmän, helkkarissa! Pelkään pahasti velkoja. Saamamiehet tuntuvat kuvitteluissani paholaisilta, jotka kääntävät kadotettuja riehtilällä, ja kun kärsivällisyys ei ole suurin hyveeni, tunnen alituista kiusausta noiden lempolaisten löylyttämiseen."

"Sinä olet järkevin mies, mitä tunnen; sinua ei tarvitse kenenkään neuvoa. Tyhmiä ovat ne, jotka uskovat voivansa opettaa sinulle jotakin. Mutta emmekö jo olekin Saint-Honoré-kadulla?"

"Kas näetkö tuota matalaa ja pitkää valkoista taloa tuolla vasemmalla? Se on hotelli, jossa asun. Huomaat, että se on ainoastaan kaksikerroksinen. Minulla on hallussani alakerta; toinen on vuokrattu upseerille, joka toimensa vuoksi on poissa kahdeksan tai yhdeksän kuukautta vuodessa, niin että minä olen talossa kuin kotonani muun paitsi vuokran suhteen."

"Kylläpä sinä järjestätkin kaikki mukavasti, Atos! Käytännöllisesti ja kitsastelemattomasti! Nepä kaksi etua minäkin tahtoisin yhdistää. Mutta mikäs auttaa, sellainen tasapuolisuus on synnynnäistä, sitä ei voi hankkia."

"Imartelua! No niin, hyvästi nyt, veikkoseni! Viehän muuten terveiseni
Planchetille; hän on kai aina yhtä ymmärtäväinen mies, vai miten?"

He erosivat. Koko tämän keskustelun aikana ei d'Artagnan ollut silmänräpäykseksikään päästänyt näkyvistänsä kuormahevosta, jonka vankkureissa rahasäkit ja matkareppu kellettivät heinien alla. Kello löi yhdeksän illalla Saint-Merrin tornissa; Planchetin puotipojat olivat sulkemassa myymälää. D'Artagnan pysähdytti kyytimiehensä Rue des Lombardsin kulmaan erään katoksen luo, kutsui luokseen Planchetin puotipalvelijan ja pyysi häntä pitämään silmällä sekä molempia hevosia että kuormamiestäkin. Sitten hän meni maustekauppiaan puheille. Tämä oli juuri lopettanut illallisensa ja välikerrassa nyt hieman huolestuneesti tutki almanakkaa, josta hän päivittäin pyyhki pois kunkin kuluneen vuorokauden. Juuri kun hän tapansa mukaan siinä kynänsä selkäpuolella huoaten pyyhkäisi pois nyt kuluneen päivän, kolautti d'Artagnan jalkansa kynnykseen, niin että kannukset helähtivät.

Arvoisa maustekauppias ei kyennyt virkkamaan enempää; hän oli tuntenut yhtiökumppaninsa. D'Artagnan astui sisään kumarassa ja synkin katsein. Gascognelaisella oli aatoksensa Planchetin varalle.

— Armias taivas! — ajatteli maustekauppias katsellessaan matkamiestä; — hän on murheissaan!

"Rakas herra d'Artagnan", sopersi Planchet hirveästi pamppailevin sydämin, "olette siis täällä! Ja miten jaksatte?"

"Ah, minä huomaan", jatkoi Planchet yhä enemmän hätäännyksissään, "että retki on ollut vastuksellinen?"

"Joisin jotakin", sanoi muskettisoturi surkean näköisenä nostaen päätänsä.

Planchet kiirehti itse kaapille ja kaatoi suuren lasillisen viiniä d'Artagnanille. Tämä katsoi pulloa.

"Voi, sitä lajia, jota te mieluimmin juotte, monsieur", vastasi Planchet, "sitä hyvää vanhaa anjoulaista, joka eräänä päivänä oli meille kaikille käydä kovin kalliiksi."

"Haa!" virkkoi d'Artagnan raskasmielisesti hymyillen; "voi,
Planchet-parka, sopiiko minun vielä juoda hyvää viiniä!"

"Kuulkaahan, rakas herrani", sanoi Planchet tehden yli-inhimillisen ponnistuksen, ja hänen pingoittuneet lihaksensa, kalpeutensa ja vavistuksensa ilmaisivat järkyttävää tuskaa. "Kuulkaahan, olen ollut sotilas, ja minulla siis on miehuutta; älkää antako minun kiusaantua pitempään, hyvä herra d'Artagnan: rahamme ovat mennyttä, niinhän?"

D'Artagnan viivytti vastaustansa kotvasen, joka onnettomasta maustekauppiaasta tuntui vuosisadalta. Kuitenkin oli toinen vain käännähtänyt tuolillaan.

"Ja jos niin olisi", virkkoi hän harvakseen ja päätänsä nyökytellen, "mitä silloin sanoisit, ystäväparka?"

Planchetin kalpeus sai kellertävän vivahduksen. Olisi voinut luulla hänen aikovan niellä kielensä, — niin paisui hänen kurkkunsa, silmien veristyessä.

"Kaksikymmentätuhatta livreä!" mutisi hän; "kaksikymmentätuhatta livreä sentään!…"

D'Artagnan — pää riipuksissa, jalat ojolla ja kädet hervottomina sylissä — oli ilmetty masennuksen kuva. Planchet henkäisi tuskallisen huokauksen rintansa sisimmästä syvyydestä.

"No niin", aloitti hän, "minä huomaan, miten asiat ovat. Olkaamme miehiä. Jääköön se silleen. Pääasia on, että te pelastuitte hengissä, monsieur."

"Niin kyllä, niin kyllä; elämä on sittenkin rakas. Mutta joka tapauksessa olen joutunut häviön partaalle, minä."

"Cordieu, monsieur", huudahti Planchet, "jos asemanne on sillä kannalla, niin teidän ei kuitenkaan tarvitse masentua: ruvetkaa minun kanssani maustekauppiaaksi, minä otan teidät liikekumppanikseni! Me ja'amme voiton, ja ellei se riitä, niin pistämmekin sitten yhdessä menemään mantelit, rusinat ja luumut, ja jyrsimmepä lopulta yhdessä viimeisen hollantilaisjuustomme neljänneksen."

"Mordioux!" äännähti hän hyvin liikutettuna; "kautta kunniani, sinä olet kunnon veikko, Planchet! Sano minulle, ethän vain ole esittänyt ilvenäytelmää minulle? Et suinkaan liene huomannut vajan luona tuolla kadunkulmassa hevosta pussosinensa?"

"Mitä hevosta? Mitä pussosia?" kysyi Planchet, jonka sydäntä kouristi ajatus, että d'Artagnan oli menettämässä järkensä.

"No, niitä englantilaisia rahasäkkejä, mordioux!" selitti d'Artagnan säihkyvin kasvoin ja ihan muuttuneena miehenä.

"Voi, hyvä Jumala!" änkkäsi Planchet väistyen taaksepäin d'Artagnanin leimuavien katseitten tieltä.

"Tyhmyyksiä!" huudahti d'Artagnan; "sinä luulet minua pöpiksi. Lempo soikoon, minulla päinvastoin ei ole milloinhan ollut järkeni selkeämpänä ja sydämeni riemukkaampana! Nyt rahasäkeille, Planchet, rahasäkeille!"

"No, sinä kai tiedät miekkosen nimen, kun hän kerran on palveluksessasi. Huuda häntä."

"Nyt kymmenen livreä kyytimiehelle", määräili d'Artagnan sellaiseen sävyyn kuin hänet olisi pantu johtamaan manöövereitä, "kaksi puotipoikaa kantamaan ylös kaksi ensimmäistä säkkiä, toiset kaksi tuomaan molemmat muut, — ja joutuin, mordioux, pane toimeksi!"

Planchet syöksyi alas portaita kuin paholaista pakoon. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua tulla tömistelivät puotipalvelijat portaissa taakkojensa köyristäminä. D'Artagnan lähetti heidät sitten takaisin ullakkokamareihin, sulki huolellisesti oven ja sanoi kääntyen maustekauppiaaseen, joka nyt vuorostaan näytti olevan menettämässä järkensä.

Hän levitti lattialle suuren huopapeitteen ja tyhjensi sen päälle ensimmäisen rahasäkin. Planchet ravisti sisällön toisesta; sitten d'Artagnan kiihtymyksestä vapisten veti puukollaan puhki kolmannen. Kun Planchet kuuli hopean ja kullan himartelevan kilinän, kun hän näki välkkyvien kolikkojen huppelehtavan säkeistä niinkuin kalat nuotasta päästettyinä, — kun hän tunsi pohkeita myöten kahlaavansa kulta- ja hopearahain yhä tulvivassa vuolteessa, silloin hänet tapasi pyörrytyskohtaus, hän kiepahti kuin salaman iskemänä ja tuupertui raskaasti korkealle rahakukkuralle, joka huumaavalla helinällä sortui hänen painostaan. Tukehtumaisillaan ilosta oli Planchet mennyt tainnuksiin. D'Artagnan viskasi hänen kasvoilleen lasillisen valkoista viiniä, joka heti toinnutti hänet.

"Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala! Oi, hyvä Jumala!" soperteli Planchet pyyhkien viiksiään ja partaansa.

Siihen aikaan maustekauppiaat käyttivät jo ritarin viiksiä ja huovin leukapartaa, kuten nytkin; hopeakylvyt olivat vain jo siihen aikaan hyvin harvinaisia, ja nykyään ne ovat melkein tuntemattomia.

"Hiisi vieköön!" sanoi d'Artagnan, "tuossa on satatuhatta livreä teidän omaanne, herra yhtiökumppanini. Olkaa hyvä ja ottakaa roposenne; minä korjaan kasasta omani."

"Puoli tuntia takaperin olin hiukan pahoillanikin sinun osuutesi lohkaisemisesta", tunnusti d'Artagnan, "mutta nyt en sitä enää sure; sinä olet kerrassaan kunniallinen maustekauppias, Planchet. Tehkäämme nyt tilit selviksi, sillä selvistä väleistä tulee hyvä ystävyys, sanotaan."

"Oi, kertokaa minulle ensin koko historia", pyysi Planchet; "sen täytyy olla vielä ihanampi kuin rahatkaan."

"Kautta sieluni, sitä en kiellä", vastasi d'Artagnan kierrellen viiksiään, "ja jos jolloinkin joku historioitsija huomaisi pyytää minulta tietoja, niin hän voisi sanoa, ettei hän ole ammentanut huonosta lähteestä. Kuuntelehan siis, Planchet, minäpä kerron."

Suuressa Palais-Royalin eli kuninkaallisen palatsin suojanassa, jonka seinillä lukuisain oivallisten taulujen kullatut puitteet tehostivat samettiverhojen tummuutta, nähtiin koko hovi koolla samana iltana, jolloin molemmat ranskalaisemme saapuivat Pariisiin. Ylhäinen yleisö liikehti kardinaali Mazarinin makuukomeron edustalla; sairastava valtiomies oli saanut vuoteensa ääreen peliseuraksi kuninkaan ja kuningattaren.

Matalalla kaihtimella oli eristetty kolme makuusuojaan asetettua pöytää. Näistä oli yksi varattu kuninkaalle ja molemmille kuningattarille. Ludvig XIV istui vastapäätä nuorta puolisoansa ja myhäili tälle varsin todellisen onnen ilmein. Itävallan Anna piteli kortteja kardinaalin vastakumppanina, ja miniä autteli häntä pelissä, milloin ei hymyillyt vastaukseksi kuninkaan ilmeille. Kardinaali makasi kovin laihtuneena ja riutuneena, antaen Soissonsin kreivittären pidellä korttejaan, joihin hän herkeämättömästi tähtäsi suurta mielenkiintoa ja ahneutta haastavan katseensa.

Kardinaali oli antanut Bernouinin käyttää huolittelussaan ihomaalia; mutta pelkästään poskipäillä hohtava puna sai kasvojen muun kalpeuden ja otsan kelmeyden vain esiintymään yhä selvemmin. Ainoastaan silmät saivat siitä eloisampaa hohtoa, ja noihin sairaan silmiin suuntausivat tuon tuostakin kuninkaan, kuningattaren ja hovilaisten levottomat katseet.

Signor Mazarinin silmäthän olivat ne enemmän tai vähemmän kirkkaat tähdet, joista 17. vuosisadan Ranska illoin ja aamuin luki kohtalonsa.

Hänen ylhäisyytensä ei voittanut eikä hävinnyt; sentähden hän ei ollut hilpeällä eikä murheellisella mielellä. Säälivä leskikuningatar ei olisi tahtonut jättää häntä tuollaiseen turtumukseen, mutta potilaan mielentilan elvyttämiseksi jollakulla käänteellä olisi hänen pitänyt huomattavammin voittaa tai menettää tärkeä erä. Häviäminen olisi herättänyt kardinaalin välinpitämättömyydestään kuitenkin vain karvaasti irvistämään, ja paha oli antaa hänen vasiten voittaakaan, sillä siihen olisi tarvittu pikku juonta, jolloin ilmeni vaaraksi se, että infantinna anoppinsa peliä tarkatessaan olisi havainnut aihetta surkeiluun hänen erikoisesta suosiollisuudestaan Mazarinia kohtaan.

Hovilaiset käyttivät tätä tyyntä väliaikaa rupatteluun. Silloin kun herra de Mazarin ei ollut erityisen pahalla päällä oli hän kylläkin suopea valtias; hän ei estänyt ketään laulamasta, jos sai siitä maksun, joten hän ei myöskään mahtikäskyllä kieltänyt puhelua peliseurassaan, kunhan tämä kokoontui valmiina häviämään hänelle.

Juteltiin siis. Ensimmäisen pöydän ääressä kuninkaan nuori veli, Anjoun Filip-herttua, ihasteli kauniita kasvojaan korulippaan kiiltopinnasta. Hänen suosikkinsa Lotringin aatelisjunkkari — chevalier de Lorraine — nojaili prinssin istuinta vasten ja kuunteli salaisen kateellisena kreivi de Guichea, Filipin toista suosikkia, joka sievästi sovitellen sanojaan kertoili seikkailijakuningas Kaarle II:n moninaisia vaiheita. Hän mainitsi ikäänkuin satumaisina seikkailuina pakolaisprinssin retket Skotlannissa ja alituiset hälytykset vihollisjoukkojen osumisesta hänen kintereilleen, kuvaili puunlatvassa vietettyjä öitä ja nälän ja taistelun raskauttamia päiviä. Vähitellen oli kovaonnisen kuninkaan kohtalo siinä määrin vallannut kuulijain harrastuksen, että peli taukosi kuninkaallisessakin pöydässä, ja näköjään omistamatta mitään huomiota tälle kreivi de Guichen peräti eloisin värein esittämälle odysseialle tarkkasi nuori kuningas sitä miettiväisenä, silmää räpäyttämättä, ainoatakaan yksityispiirrettä menettämättä.

"Madame, ihan papukaijan tavoin minä toistan erinäisiltä englantilaisilta kuulemiani kuvauksia. Voinpa häpeäksenikin vakuuttaa, että selostukseni on niin sanantarkka kuin jäljennös."

"Madame", hän sanoi säveällä äänellä, jossa vielä tuntui lapsekasta arastusta, "herra kardinaali voi teille kertoa, että Ranskan asiat minun alaikäisyyteni aikana ovat olleet epävakaisella kannalla… ja että jos minä olisin ollut varttuneempi ja nähnyt pakolliseksi paljastaa miekkani, olisi se toisinaan tapahtunut illallisen hankkimiseksi."

"Teidän majesteettinne liioittelee, Jumalan kiitos", huomautti kardinaali, joka nyt ensi kertaa sai sanoiksi; "teidän illallisenne on aina ollut valmis yhtaikaa palvelijainne aterian kanssa."

"Oh", huudahti Filip pikaisesti paikaltaan ja kääntymättä ihailemasta piirteitään, "muistan minä sentään, että kerran Melunissa ei katettu illallispöytää kenellekään, ja kuningas sai tyytyä leipäpalaan, josta luovutti minulle kolmanneksen."

Koko seurue puhkesi nauruun, nähdessään Mazarinin hymyilevän. Kuninkaita imarrellaan menneen hädän muistolla kuin tulevaisen omaisuuden toiveella.

"Se vain on varmaa, että Ranskan kruunu on aina ollut lujasti kuninkaittensa päässä", kiirehti Itävallan Anna lisäämään, "ja että Englannissa kruunu on valtiaan päästä pudonnut, ja silloin kun edellinen on sattumalta hiukan huojunut, koska valtaistuimen järkkymyksiä tapahtuu toisinaan kuten maanjäristyksiäkin, silloin on uhkaava kapina aina kääntynyt onnellisen voiton palauttamaksi rauhallisuudeksi."

Kreivi de Guiche pysyi vaiti; kuningas sovitti katsantonsa oikeaan sävyyn, ja Mazarin vaihtoi Itävallan Annan kanssa katseen ikäänkuin kiittääkseen häntä väliintulosta.

"Yhdentekevää", virkkoi nyt Filip hiuksiansa silittäen; "Kaarle-serkkuni ei ole mikään pulska mies, mutta hän on hyvin urhoollinen, hän on tapellut kuin huovi, ja sillä tavalla jatkaen hän epäilemättä vielä lopuksi voittaa suurenkin taistelun — Rocroyn kaltaisen!"

"Hollannin kuningas kyllä antaa väkeä, hänen liittolaisenaan. Kyllä vain olisin minäkin antanut, jos olisin ollut Ranskan kuningas."

Ludvig XIV karahti tulipunaiseksi. Mazarin oli katselevinaan peliänsä vielä tarkkaavaisemmin kuin koskaan.

"Tällähaavaa on kovaonnisen prinssin kohtalo kuitenkin ratkaistu", huomautti kreivi de Guiche. "Jos Monkilla on ollut petos mielessä, niin Kaarle on hukassa: vankila, kenties kuolema lopettaa maanpaon, taisteluiden ja puutteen aloittaman työn."

"Onko ihan varmaa", kysyi kreivitär, "että hänen majesteettinsa Kaarle
II on lähtenyt Haagista?"

"Varsin varmaa, teidän majesteettinne", vastasi nuori mies. "Isäni on saanut kirjeen, jossa mainitaan matkasta yksityiskohtaisesti; tiedetäänpä sekin, että kuningas on astunut maihin Doverissa, — kalastajat ovat nähneet hänen saapuvan satamaan, muu on vielä salassa."

"Hartaasti haluaisin tietää jatkonkin", virkahti Filip kiihkeästi.
"Tiedättekö te, veljeni?"

"Kysykää herra kardinaalilta", vastasi hän, ja äänensävy sai Mazarinin,
Itävallan Annan ja kaikkikin kuulijat katsahtamaan ylös.

"Se merkitsee, poikani", sanoi Itävallan Anna hymyillen, "että kuningas ei mielellään haastele valtioasioista neuvoston ulkopuolella."

Filip vastaanotti ojennuksen pahastumattomasti ja hymyhuulin kumarsi juhlallisesti ensin veljelleen ja sitten äidilleen. Mutta Mazarin näki silmänurkastaan, että kamarin soppeen oli muodostumassa ryhmä, jossa Anjoun herttua kreivi de Guichen ja Lotringin junkkarin kanssa äänekkäästä selittelystä estettyinä kenties supattelisivat enemmän kuin oli suotavaa. Hän alkoi senvuoksi luoda heihin epäluuloisia ja rauhattomia silmäyksiä, jotka vaativat Itävallan Annaa toimittamaan jotakin häiriöitä heidän haasteluunsa. Silloin Bernouin äkkiä astui esiin vuodekomeron uudinten takaa ja kuiskasi isäntänsä korvaan:

Mazarin ei kyennyt pidättämään hätkähdystä, jonka kuningas tuli huomanneeksi. Välttääkseen tuntumasta tunkeilevalta tai säästyäkseen havaitsemasta olevansa tiellä Ludvig XIV nousi heti seisaalle, lähestyi hänen ylhäisyyttänsä ja toivotti tälle hyvää yötä. Koko seurue nousi myös samassa, suurella melulla työntäen syrjään tuolit ja pöydät.

"Antakaa heidän kaikkien vain lähteä vähitellen", sanoi Mazarin hiljaa Ludvigille, "ja suokaa minulle muutaman minuutin aika, toimittaakseni asian, josta vielä tänä iltana haluaisin puhella teidän majesteettinne kanssa."

Samalla hän kääntyi seinän ja makuusijan väliseen lokeroon päin, ja uutimet putosivat alas vuoteen takana. Kardinaali ei kuitenkaan kadottanut näkyvistään äskenmainittuja supattelijoita. "Herra kreivi de Guiche!" sanoi hän vapisevalla äänellä, kaihtimen takana pukeutuessaan iltakauhtanaansa, jonka Bernouin hänelle ojensi.

"Ottakaa minun korttini, teillä on yleensä onnea… Voittakaa minulle hiukan rahaa näiltä herroilta."

Nuori mies istuutui pöytään, josta kuningas loittoni puhellakseen kuningattaren kanssa. Kreivin ja muutamien rikkaiden hovilaisten kesken alkoi vakava peli. Filip sillaikaa haasteli Lotringin junkkarin kanssa pukuasioista, ja vuodekomeron uudinten takaa oli lakannut kuulumasta kardinaalin silkkikauhtanan kahinaa. Hänen ylhäisyytensä oli seurannut Bernouinia makuukammion viereiseen pikku työhuoneeseen.

Työhuoneessaan kardinaali tapasi kreivi de la Fèren odottamassa, vaipuneena ihailemaan hyvin kaunista Rafaelin taulua, joka oli ripustettu kaikenlaisilla kultakapineilla sälytetyn lipaston yläpuolelle.

Hänen ylhäisyytensä ilmestyi hiljaa ja keveästi kuin varjo tapansa mukaan yllättääkseen kävijän kasvojen ilmeen, hän kun uskoi puhuttelijan ensimmäisen katsannon pelkästä tarkkaamisesta oivaltavansa, millaiseksi keskustelu muodostuisi. Tällä kertaa Mazarinin oletus kuitenkin petti; hän ei kyennyt lukemaan Atoksen kasvoista suorastaan mitään, ei edes sitä kunnioitusta, jota oli tottunut näkemään kaikkien katsannossa.

Atoksella oli yllään musta puku, jota koristi vain yksinkertainen hopeanauha takin liepeessä. Mutta hän käytti rintamuksessaan kolmea kunniamerkkiänsä, Pyhän Hengen tähdistön, Sukkanauha-ritariston ja Kultaisen Taljan arvoluokan tunnuksia, jotka kaikki olivat niin harvinaisia, että ainoastaan kuninkaalla tai näyttelijällä saattoi nähdä ne yhtaikaa. Mazarin penkoi melkoisen tovin hieman hämmentynyttä muistiaan, johtaakseen mieleensä tuon kylmäpintaisen miehen nimen, mutta siinä hän ei onnistunut.

"Kuulen sanoman saapuneen minulle Englannista", virkkoi hän viimein istuutuen ja antoi Bernouinille ja Briennelle merkin poistua, jälkimmäisen jo valmistuessa käsikirjurina pitelemään kynää.

"Puhuttepa englantilaiseksi peräti puhtaasti ranskankieltä, monsieur", lausui Mazarin armollisesti, yhä silmäillen sanansaattajan kasvoja ja uhkeita arvomerkkejä.

"Onpa merkillistä, että Englannin kuningas valitsee ranskalaisia lähettiläikseen; se on oiva enne… Nimenne, monsieur, pyydän?"

"Kreivi de la Fère", ilmoitti Atos kumartaen keveämmin kuin hovisääntö ja kaikkivaltiaan ministerin korskeus vaativat.

Mazarin veti olkapäänsä kokoon kuin ilmaistakseen: "Sitä nimeä en tunne." Atos ei silmäänsä räpäyttänyt.

"Tulen hänen majesteettinsa Ison-Britannian kuninkaan puolesta ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle…"

"Ilmoittamaan Ranskan kuninkaalle", jatkoi Atos järkkymättömänä, "hänen majesteettinsa Kaarle II:n onnellisen paluun isiensä valtaistuimelle."

Tämä puheentavan vivahdus ei välttänyt ovelan valtiomiehen huomiota. Hän oli kyllin tottunut seurustelemaan ihmisten kanssa, havaitakseen Atoksen kylmäkiskoisessa ja melkein kopeassa kohteliaisuudessa oireen vihamielisyyteen; se ei ollut tämän hoviksi sanotun hiostavan kasvihuoneen tavallista lämpömäärää.

Tämä arvonimi heltisi Atoksen huulilta työläästi, ikäänkuin raappien niitä.

Atos otti ihokkaansa alla kantamastaan kirjaillusta samettisalkkusesta asiakirjan. Kardinaali ojensi kätensä.

"Suokaa anteeksi, monseigneur", huomautti Atos, "mutta kirjelmäni on osoitettu kuninkaalle."

"Koska olette ranskalainen, monsieur, niin teidän pitää tietää, mitä pääministeri merkitsee Ranskan hovissa."

"Oli aika", vastasi Atos, "jolloin tosiaan harrastin kysymystä mikä asema pääministereille kuuluu; mutta jo useita vuosia takaperin olen päättänyt olla keskusteluissa ainoastaan kuninkaan kanssa."

"Siinä tapauksessa ette saa tavataksenne ministeriä ettekä kuningasta, monsieur", virkkoi Mazarin ärtyneenä ja nousi seisaalle.

Atos pani asiakirjan takaisin salkkuun, kumarsi vakavasti ja siirtyi muutaman askeleen ovelle päin. Tämä kylmäverisyys katkeroitti Mazarinin huudahtamaan:

"Tämä on outoa diplomaatin esiintymistä! Olemmeko vielä siinä ajassa, jolloin Cromwell toimitti lähettiläinä luoksemme öykkärihuovejansa? Teiltä, monsieur, ei puutu muuta kuin teräskypärä päästä ja raamattu vyöstä."

"Monsieur", vastasi Atos kuivakiskoisesti, "minulla ei ole koskaan ollut sitä etua, että olisin ollut keskusteluissa herra Cromwellin kanssa kuten te, ja hänen lähettiläitänsä olen nähnyt ainoastaan miekka kädessä; niin ollen en tiedä, millä tavoin hän hoiteli asioitansa pääministerien kanssa. Mutta mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin tiedän, että Kaarle II kirjoittaessaan hänen majesteetilleen kuningas Ludvig XIV:lle ei tarkoita hänen ylhäisyyttänsä kardinaali Mazarinia; tässä erossa en näe mitään jäävän valtiotaidon asiaksi."

"Ah!" huudahti Mazarin kohottaen laihtuneen päänsä ja lyöden otsaansa; "nyt minä muistan!"

"Niin, hän se on!" puheli kardinaali yhä silmäillen lähettilästä; "niin, ihan varmasti… Minä tunnen teidät, monsieur. Ah, diavolo, en enää ihmettelekään."

"Minua taasen ihmetyttikin", vastasi Atos hymyillen, "että teidän ylhäisyytenne erinomainen muisti ei ollut vielä johtanut minua mieleenne."

"Aina vain vastaanhangoitteleva ja napiseva… herra… herra… mikä nyt olikaan nimenne? Malttakaas… joen nimi… Potamos… ei… saaren nimi… Naksos… ei, per Jove, vuoren[28] nimi se oli… Atos! kas niin! Minua ilahuttaa nähdä teidät jälleen, kun emme ole Rueilissa, missä te apulaishirtehistenne kanssa kiristitte minulta lunnaat.[29] Fronde, aina sama frondelaisuus, kirottu niskuroimisen hapatus! Mutta miksi teidän vastakohtaisuutenne on säilynyt pitempään kuin minun, monsieur? Jos kellään oli valittamisen syytä, niin ei kai kuitenkaan teillä, joka ette siitä liikkeestä suoriutunut ainoastaan komein olkalapuin, vaan saitte kerrassaan Pyhän Hengen ritariketjut kaulaanne!"

"Sallikaa minun olla puuttumatta näihin mietteisiin, herra kardinaali", vastasi Atos. "Minulla on luottamustehtävä toimitettavana — olisitteko välittäjänäni sen suorittamisessa?"

"Minua hämmästyttää", sanoi Mazarin mielissään muistinsa elpymisestä ja halukkaana häijyyn härnäämiseen, "minua hämmästyttää, herra… Atos… että teidänlaisenne frondelainen on vastaanottanut lähetystoimen 'tuon Mazarinin' luokse, kuten vanhaan hyvään aikaan sanottiin…"

Ja hän puhkesi nauramaan, vaikka tuskallinen yskä katkoi jokaista lausetta ikäänkuin nyyhkäyksiksi.

"Olen lähtenyt lähettilääksi vain Ranskan kuninkaan luo, herra kardinaali", muistutti kreivi, — kuitenkin vähemmän purevasti, sillä hän arveli maltilla pääsevänsä paremmin perille.

"On silti välttämätöntä, herra frondelainen", virkkoi Mazarin hilpeästi, "että kuninkaalta, jonka asian olette hankkinut toimeksenne…"

"Asia on annettu toimekseni, monseigneur, — minä en tavoittele valtiollista uraa."

"Olkoon niinkin, — välttämätöntä on, että tämä lähetystehtävä pikimmältään käy minunkin käsieni läpi… Älkäämme hukatko kallista aikaa… lausukaa minulle ehtonne."

"Minulla on ollut kunnia vakuuttaa teidän ylhäisyydellenne, että hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II:n ainoa kirjelmä sisältää ilmoituksen siitä, mitä hän haluaa."

"Kuulkaahan, itsepintaisuutenne käy naurettavaksi, herra Atos! Kyllä näkee teidän olleen likeisissä väleissä puritaaneihin tuolla salmen takana. Salaisuutenne tiedän paremmin kuin te, ja te olette kenties ollut väärässä, kun ette ole esiintymisessänne ollenkaan kohditellut sairauden murtamaa vanhusta, joka on paljon uurastanut elämässään ja urheasti taistellut mielipiteittensä puolesta niinkuin tekin olette omaa kantaanne puolustanut… Ette siis tahdo sanoa mitään? Hyvä! Ette tahdo ilmaista minulle kirjeenne laatua?… No, se sopii; tulkaa kanssani kamariini, puhutellaksenne kuningasta… ja kuninkaan edessä. Vain sana vielä: kuka teille on antanut Kultaisen Taljan tunnuksen? Muistelen kyllä, että teillä piti olla Sukkanauha-ritarikunnan jäsenyys; mutta Kultaista Taljaa en tiennyt…"

"Hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n naimisiinmenon johdosta lähetti Espanja välillisesti kuningas Kaarle II:lle tämän arvoluokan valtuutuksen avonaisena, monseigneur; Kaarle II siirsi sen heti minulle, täydentäen sen nimelläni."

Mazarin nousi ja käveli Bernouinin käsivarren varassa takaisin makuukomeroonsa juuri kun siellä ilmoitettiin;: "Herra prinssi!" Samassa ilmestyikin kardinaalin vieraaksi valtakunnan ensimmäinen täysverinen kuningassuvun sivujäsen, Condén prinssi, Rocroyn, Lensin ja Nördlingenin taisteluiden sankari aatelismiestensä saattamana; hän tervehti jo kuningasta, kun pääministeri kohotti vuodekaihtimensa.

Atos ehti huomata Raoulin puristamassa kreivi de Guichen kättä ja hymyllä vastata nuoren miehen kunnioittavaan kumarrukseen. Hänellä oli myöskin aikaa tarkata kardinaalin säihkyviä kasvoja, kun tämä näki edessään pöydällä ylettömän kultapinon, jonka kreivi de Guiche oli hyväonnisena voittanut sillaikaa kun hänen ylhäisyytensä oli antanut hänen hoidella pelivuoroaan. Vanhuksen ensimmäisenä ajatuksena olikin kultarahojen rykelmä, lähettilään, lähetystoimen ja prinssin unohtuessa.

"Viidenkymmenentuhannen écun vaiheille, — niin, monseigneur", vastasi kreivi de Guiche nousten seisaalle. "Luovutanko paikkani teidän ylhäisyydellenne vai jatkanko vielä?"

"Heittäkää silleen, heittäkää! Hupsuko olette? Menettäisitte koko summan, peste!"

"Hyvää iltaa, herra prinssi", sanoi ministeri keveästi; "onpa herttaista, että pistäysitte katsomaan sairasta ystävää."

"Ystävää!…" tuumi kreivi de la Fère hämmästellen tätä sanan solmimaa luonnotonta liittoa; "ystävää, kun on kysymyksessä Mazarin ja Condén prinssi!"

Mazarin arvasi frondelaisen ajatuksen, sillä hän myhäili kreiville voitokkaasti ja lausui sitten kuninkaalle:

"Sire, minulla on kunnia esitellä teidän majesteetillenne herra kreivi de la Fère, hänen brittiläisen majesteettinsa lähettiläs… Valtion asioissa, messieurs!" lisäsi hän lähettäen kädenliikkeellään pois kamarista kaiken ylhäisen yleisön, joka täten väistyi pelkästä viittauksesta, prinssi de Condé etummaisena. Prinssiä seurasi Raoul, luotuaan vielä silmäyksen isäänsä.

Anjoun Filip ja leskikuningatar näyttivät kysyvin katsein keskenään neuvottelevan, pitikö heidänkin vetäytyä syrjään.

"Perhe-asia", kiirehti Mazarin silloin lisäämään, viitaten heitä pysymään paikoillaan. "Tämä herrasmies tuo kuninkaalle kirjeen, jossa Kaarle II turvallisesti päässeenä takaisin valtaistuimelleen esittää liittoa Monsieurin — kuninkaamme veljen — ja mademoiselle Henrietten, Henrik IV:n tyttärentyttären kesken… Suvaitkaa ojentaa kuninkaalle valtuutenne, herra kreivi."

Atos seisoi kotvasen ällistyneenä. Miten saattoi ministeri tuntea kirjeen sisällön, kun hän ei ollut hetkeksikään luovuttanut sitä hallustaan? Aina kuitenkin kyeten hallitsemaan sävynsä hän ojensi sanomansa nuorelle kuninkaalle, joka punastuen otti sen vastaan. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi kardinaalin kamarissa. Sitä häiritsi ainoastaan kullan helinä, kun Mazarin keltaisella ja kuivettuneella kädellään kasasi pöydältä kolikoita rahalippaaseen kuninkaan lukiessa.

Kardinaalin häijyys ei ollut jättänyt lähettiläälle paljonkaan sanottavaa. Sanat "päässeenä takaisin valtaistuimelle" olivat kuitenkin herättäneet kuninkaan erityistä huomiota, ja hän virkkoi kreiville, jota oli pitänyt silmällä tämän esittäytymisestä asti:

"Suvaitsisitteko antaa meille muutamia lähempiä tietoja asiain tilasta Englannissa, monsieur? Tehän tulette siitä maasta, olette ranskalainen, ja arvomerkeistänne näen teidät sekä ansiokkaaksi että korkeaan säätyluokkaan kuuluvaksi henkilöksi."

"Kreivi de la Fère onkin teidän majesteettinne entisiä palvelijoita", huomautti kardinaali leskikuningattareen kääntyen.

Itävallan Anna oli unohtavainen, — kuningattarena, jonka elämässä myrskyt olivat vuorotelleet kauniiden päivien kanssa. Hän katsoi Mazariniin, jonka vahingoniloinen hymy lupasi hänelle jotakin ilkeyttä; sitten hän toisella silmäyksellä pyysi Atokselta selitystä.

"Monsieur", jatkoi kardinaali, "oli muskettisoturina edesmenneen kuninkaan palveluksessa ja nimeltään Tréville.[30] Monsieur tuntee hyvin Englannin, hän kun on eri aikoina tehnyt sinne useita matkoja; hän on peräti ansiokas alamainen."

Nämä sanat vihjaisivat vanhoihin muistoihin, joiden herättäminen aina vapisutti Itävallan Annaa. Englannin mainitseminen elvytti hänen mielessään niitä päiviä, jolloin hän sammumattomasti vihasi Richelieuta ja kiihkeästi rakasti Buckinghamia; muskettisoturit kelpasivat nimeksi sankarirunoelmalle, jonka voitot olivat paisuttaneet nuoren naisen sydäntä ja jonka vaarat olivat tutisuttaneet nuoren kuningattaren valtaistuinta. Kardinaalin sanoilla oli paljonkin tehoa, sillä se huomautus sai mykiksi ja tarkkaavaisiksi kaikki kuninkaalliset henkilöt, ja hyvin erilaisin tuntein nämä yhtaikaa alkoivat ajatella noita salaperäisiä vuosia, joita nuoret tunsivat vain kuulopuheelta ja vanhat olivat katsoneet pysyväisesti unohtuneiksi.

"Puhukaa, monsieur", virkkoi Ludvig XIV, ensimmäisenä irtautuen epäilysten ja muistojen häiriöstä.

"Niin, puhukaa", kehoitti kardinaalikin, jonka tarmo ja virkeys olivat palanneet leskikuningattarelle annetusta pikku letkautuksesta.

"Sire", aloitti kreivi, "kuningas Kaarle II:n kohtalo on kerrassaan muuttunut kuin ihmetyöllä. Mitä ihmiset eivät olleet tähän asti saaneet aikaan, sen on Jumala päättänyt panna täytäntöön."

"Kuningas Kaarle II", jatkoi Atos, "on lähtenyt Haagista, ei enää pakomatkalle tai valloitusretkelle, vaan itsenäisenä hallitsijana, joka kaukana kuningaskunnastaan matkailtuansa saapui takaisin yleisen riemun tervehtimänä."

"Suuri ihmetyö tosiaankin", sanoi Mazarin, "sillä jos on kerrottu totta, niin tämä riemun hälinään palaava kuningas oli lähtiessään saanut hyvästelykseen musketinlaukauksia."

Kuningas istui järkkymättömänä. Nuorempana ja keveäluontoisempana ei Filip kyennyt pidättämään hymyä, joka imarteli Mazarinia ikäänkuin taputuksena hänen leikkipuheelleen.

"Toden totta, ihme se on ollut", sanoi kuningas; "mutta niin paljon kuin Jumala tekeekin kuninkaitten hyväksi, herra kreivi, Hän käyttää kuitenkin ihmisiä välikappaleina aivoitustensa toimeenpanemiseen. Mitä miehiä saa Kaarle II etusijassa kiittää valtaanpääsystänsä?"

"Mutta", tokaisi kardinaali vähääkään välittämättä kuninkaan itsetunnon pahastuttamisesta, "eikö teidän majesteettinne tiedä, että hänelle luovutti valtaistuimen kenraali Monk?…"

"Sen toki tiedän", vastasi Ludvig XIV lujasti; "kysyn herra lähettiläältä kuitenkin tuon kenraalin mielenmuutoksen perusteita."

"Ja teidän majesteettinne kajoaakin juuri asian ytimeen", vastasi Atos, "sillä ilman sitä ihmettä, josta minulla on ollut kunnia mainita, olisi herra Monk todennäköisesti jäänyt kuninkaan voittamattomaksi viholliseksi. Mutta Jumala tahtoi, että muuan mies sai eriskummaisen, uhkarohkean ja nerokkaan aatoksen, samalla kun eräs toinen teki uhrautuvaisen ja miehuullisen päätöksen. Näiden kahden suunnitelman yhtymä tuotti herra Monkin ajatuskantaan sellaisen käänteen, että hän kiivaasta vihollisesta asettui karkoitetun kuninkaan ystäväksi."

"Tällaisia yksityiskohtia juuri halusinkin tietää", virkkoi kuningas.
"Keitä nuo mainitsemanne kaksi miestä ovat?"

"Entä ne kaksi aatosta?" kysäisi Mazarin. "Ne minussa herättävät suurempaa uteliaisuutta kuin henkilöt."

"Jälkimmäisenä mainitsemani uhrautuvainen ja järkevä aatos oli niistä kahdesta vähäpätöisempi, sire: piti mennä kaivamaan esille kultamiljoona, jonka kuningas Kaarle I oli haudannut Newcastleen, ja ostaa tällä summalla Monkin kannatus."

"Ho, hoo!" äännähti Mazarin elpyen miljoonan maininnasta. "Mutta samainen Monk oli juuri miehittänyt Newcastlen?"

"Niin, herra kardinaali, ja siitä syystä olen rohjennut sanoa sitä aatosta miehuulliseksi samoin kuin uhrautuvaiseksikin. Oli siis aikeena, jos herra Monk kieltäytyisi välittäjän tarjouksista, saattaa voimaan kuningas Kaarle II:n omistusoikeus tuohon miljoonaan, joka silloin piti korjata talteen kenraalin kunniantunnon välityksellä eikä alamaisvelvollisuuden varassa… Tämä onnistui muutamista vastuksista huolimatta; kenraali osoittausi ritarilliseksi ja salli siirtää pois kullan."

"Minusta tuntuu", huomautti kuningas varovasti ja mietteissään, "kuin Kaarle II Pariisissa oleskellessaan ei olisi tiennyt tästä miljoonasta."

"Minun nähdäkseni", sanoi kardinaali häijysti, "hänen majesteettinsa Ison-Britannian kuningas varsin hyvin tiesi sen miljoonan olemassaolon, mutta piti mieluisampana kahta."

"Sire", vastasi Atos vakavasti, "hänen majesteettinsa kuningas Kaarle II oleskeli Ranskassa niin köyhänä, että hänellä kerrankaan ei ollut rahaa kyytihevoseen, — niin vailla kaikkia apulähteitä, että hän useasti ajatteli kuolemaa. Hän oli niin tietämätön Newcastleen kätketystä miljoonasta, että hän vieläkin viettäisi synkkää elämää mitä säälittömimmässä unohduksessa, ellei muuan aatelismies — teidän majesteettinne alamaisia — olisi hänelle ilmaissut salaisuutta, jonka edesmennyt kuningas oli erityisesti uskonut hänen kaittavakseen."

"Siirtykäämme siihen nerokkaaseen aatokseen, eriskummaiseen ja uhkarohkeaan", näki Mazarin hyväksi keskeyttää. "Millainen se oli?"

"Kun herra Monk oli ainoana varsinaisena esteenä vallastasyöstyn kuninkaan paluulle, johtui erään ranskalaisen mieleen toimittaa pois tieltä se este."

"Ohoh, mutta sepä sentään oli konna ranskalaiseksi", huomautti Mazarin, "ja se aatos ei ole niin nerokas, että keksijä säästyisi joutumasta teilatuksi tai pyörällä ruhjotuksi parlamentin tuomion nojalla."

"Teidän ylhäisyytenne erehtyy", vastasi Atos kuivakiskoisesti; "en sanonut, että se ranskalainen oli päättänyt murhata Monkin, vaan toimittaa tieltä. Ranskan kielen sanoilla on nimenomainen merkitys, josta ranskalaiset aatelismiehet ovat aina selvillä.[31] Se kuului sitäpaitsi sodan toimiin, ja palvellessaan kuninkaita heidän vihollisiansa vastaan ei saa tuomarikseen parlamenttia, vaan Jumalan. Se ranskalainen aatelismies siis sai päähänsä ottaa kiinni herra Monkin, ja hän pani suunnitelmansa toimeen."

Kuningas elähtyi aina urotöiden kuulemisesta. Hänen majesteettinsa nuori veli ihan löi nyrkkiään pöytään ja huudahti:

"Hän sieppasi haltuunsa Monkin?" ihmetteli kuningas. "Mutta Monk oli leirissään…"

"Kas vain, siinä nyt kaksi jalopeuran pentua on päässyt kahleistaan", tuumi kardinaali itsekseen. Ja sävynsä nyreyttä salaamatta hän kysyi ääneen:

"Näistä seikoista en ole tiennyt; takaatteko tietonne varmasta lähteestä saaduiksi, monsieur?"

Kuningas oli väkisinkin työntynyt likemmäksi kreiviä; Anjoun herttua oli kääntynyt päin ja lähenteli tätä toiselta puolelta.

"Sire, kaapattuaan haltuunsa herra Monkin vei ranskalainen hänet kuningas Kaarle II:n luo Hollantiin. Kuningas päästi herra Monkin heti vapaaksi, ja kenraali kiitollisuudessaan palautti Kaarle II:lle Ison-Britannian valtaistuimen, jonka puolesta niin monet urhot olivat turhaan taistelleet."

Filip ihastuksissaan taputti käsiänsä. Malttavaisempana Ludvig XIV kääntyi kysymään kreiviltä:

Ihaileva sorina paisutti Atoksen sydäntä. Hänen toki kannattikin tuntea ylpeyttä. Itse kardinaalikin kohotti kätensä ilmaan.

"Monsieur", sanoi kuningas, "toivoakseni keksin keinon palkitakseni teitä." Atos liikahti.

"Oh, en rehellisyydestänne — sen hyvittäminen nöyryyttäisi teitä; mutta minun on palkittava teitä siitä, että olette auttanut veljeni Kaarle II:n pääsyä valtaistuimelle."

"Hyvän asian voittoa, joka tuottaa ylenpalttista riemastusta Ranskan koko kuningassuvulle", lisäsi Itävallan Anna.

"Mutta jatkaakseni: onko myös totta", tiedusti Ludvig XIV, "että joku mies on yksinään tunkeutunut Monkin luo hänen leirissään ja anastanut hänet haltuunsa?"

Itävallan Anna punehtui. Mazarin näytti nolostuen käyvän yhä kellastuneemmaksi; Ludvig XIV:n sävy synkkeni, ja hänen kalpealla otsallaan helmeili hikipisara.

"Millaisia miehiä!" jupisi hän ja loi tahtomattaankin ministeriin silmäyksen, joka olisi tätä värähdyttänyt, jollei sairas olisi juuri silloin kätkenyt päätänsä pielukseen.

"Monsieur", huudahti nuori Anjoun herttua laskien naisellisenvalkoisen ja siron kätensä Atoksen käsivarrelle, "pyydän teitä sanomaan sille urholle, että kuninkaan veli huomenna juo hänen maljansa sadan parhaan aatelismiehemme läsnäollessa!"

Ja kun nuori mies sen lausuttuaan huomasi toisen kalvosinröyhelönsä joutuneen siinä innostuksen purkauksessa epäjärjestykseen, ryhtyi hän mitä huolellisemmin laittamaan sitä kuntoon.

"Puhukaamme asioista, sire", virkkoi Mazarin, joka ei haltioitunut eikä käyttänyt kalvosinröyhelöitä.

"Niin, monsieur", vastasi kuningas. "Esittäkää toimeksenne annettu ilmoitus, herra kreivi", lisäsi hän kääntyen Atokseen.

Atos aloitti asiansa ja tarjosi juhlallisesti lady Henriette Stuartin kättä kuninkaan nuorelle veljelle. Neuvottelua kesti tunnin ajan; sitten avattiin kamarin ovet hovilaisille, jotka asettuivat jälleen paikoilleen niinkuin illanviettoon ei olisi sattunut mitään keskeytystä. Atos pääsi taas lähestymään Raoulia, joten isä ja poika saivat puristaa toistensa kättä.

Mazarinin yrittäessä toipua kuumeellisesta vaivaannuksestaan Atos ja
Raoul vaihtoivat muutamia sanoja kamarin sopessa.

"En voi keskustella kanssasi tässä paikassa, missä meitä tarkkaillaan, mutta lähden piankin asuntooni ja odotan sinun saapuvan sinne heti kun palveluksesi sallii."

Raoul kumarsi. Condén prinssi astui samassa suoraan heidän luokseen. Prinssillä oli se kirkas ja syvälletunkeva katse, joka on ominainen jalolaatuisille saalistajalinnuille; hänen kasvoissaankin oli useita tähän yhdennäköisyyteen viittaavia piirteitä. Tiedetään, että prinssin kyömynenä terävänä ulkoni vain hiukan kuperasta otsasta, joka oli pikemmin matala kuin korkea; hovin naljailijat, jotka olivat nerollekin armottomia, väittivätkin Condén maineikkaan prinssisuvun nykyisen päämiehen saaneen siten oikeastaan kotkan nokan eikä inhimillistä nenää.

Tämä terävä katse ja koko ulkomuodon hallitsevainen sävy tavallisesti hämmensivät prinssin puhuttelemia henkilöitä enemmän kuin Rocroyn sankari olisi voinut vaikuttaa suoranaisella majesteettisuudella tai säännöllisellä kauneudella. Sitäpaitsi hänen ulkonevat silmänsä leimahtelivat niin herkästi, että prinssillä kaikki elostuminen näytti kiivaudelta. Hänen säätyarvonsakin johdosta koko hovimaailma kunnioitti herra prinssiä, ja monetkin kehittivät kunnioitustansa pelokkuudeksi, nähden vain hänet ratkaisevana tekijänä urallaan. Ludvig de Condé siis lähestyi kreivi de la Fèreä ja Raoulia, ilmeisesti aikoen saada tervehdyksen toiselta ja puhutella toista.

Kukaan ei kyennyt kumartamaan arvokkaamman pidättyvästi kuin kreivi de la Fère. Hän halveksi sovittaa kunnioittavaan tervehtimiseen kaikkia niitä vivahduksia, joihin hovilaista tavallisesti kannustaa ainoastaan liehittelyn halu. Atos tunsi omakohtaisen arvonsa ja kumarsi prinssille kuin kunnon ihmiselle, parantaen jollakin epämääräisellä myötätunnon herättämisellä sitä jäykkyyttä, joka olisi voinut loukata ylimmän arvon korskeutta.

"Jos herra varakreivi de Bragelonne", virkkoi hän, "ei olisi teidän korkeutenne vähäpätöisimpiä palvelijoita, niin pyytäisin häntä ilmoittamaan teille nimeni, prinssi."

"Valtakunnan kunniakkaimpia miehiä", jatkoi prinssi, "Ranskan ensimmäisiä ylimyksiä, josta olen kuullut puhuttavan niin paljon hyvää, että mieleni on usein tehnyt lukea teidät ystäviini."

"En ole sen kunnian arvoinen, monseigneur, muutoin kuin teidän korkeuttanne kohtaan tuntemani kunnioituksen ja ihailun perusteella", vastasi Atos.

"Herra de Bragelonne", virkkoi prinssi, "on kunnon upseeri, jonka näkee olleen hyvässä koulussa. Voi, herra kreivi, teidän aikananne oli päälliköillä vasta sotureita…"

Tämä kohteliaisuus, joka ei ollenkaan tuntunut imartelulta, sävähdytti ilahduksella miestä, jota koko Eurooppa piti sankarina ja joka jo saattoi tuntea kylläännystä ylistyksiin.

"Mieltäni pahoittaa", huomautti prinssi, "että te olette vetäytynyt syrjään palveluksesta, herra kreivi, sillä kuningas joutuu alinomaa sotaan Hollannin tai Englannin kanssa, ja silloin ei puutu tilaisuuksia teidänlaiseltanne mieheltä, joka tuntee Ison-Britannian niinkuin Ranskan."

"Luulen voivani vakuuttaa teidän korkeudellenne, että tein viisaasti vetäytyessäni yksityiselämään", sanoi Atos hymyillen. "Ranska ja Iso-Britannia elävät tästälähtein sisaruksina, jos uskon aavistuksiani."

"Malttakaahan, monseigneur, mitä puhutaankaan tuolla herra kardinaalin pöydässä?"

Kardinaali oli tosiaan kohoutunut kyynärpäänsä varaan ja tehnyt merkin
Anjoun herttualle, joka lähestyi häntä.

"Monseigneur", sanoi kardinaali, "suvaitkaa, pyydän, koota haltuunne kaikki nuo kultarahat."

Hän osoitti suunnatonta keltaisten ja välkkyvien kolikkojen röykkiötä, jonka kreivi de Guiche oli vähitellen kasannut hänen eteensä yhä ihmeellisen onnen suosimana.

"Olen pelannut teidän lukuunne, monseigneur", vastasi kardinaali riutuneemmin, niinkuin lahjoituksen työläys olisi näännyttänyt hänen kaikki ruumiilliset voimansa tai sielunkykynsä.

"Voi, hyvä Jumala", jupisi Filip melkein huumaantuneena ilosta, "ihana päivä!"

Ja kouristaen sormensa haravaksi hän sulloi kaikki taskunsa täyteen kultaa. Runsas kolmannes kuitenkin vielä jäi pöydälle.

Seurueesta ei kukaan pitänyt tätä omituista kohtausta muuna kuin liikuttavana perheilmiönä. Kardinaali tekeysi isäksi Ranskan pojille, jotka olivat pikku prinsseistä alkaen varttuneet hänen siipiensä suojassa. Kukaan ei senvuoksi katsonut tätä pääministerin anteliaisuutta korskeudeksi tai häpeämättömyydeksi, niinkuin sellaista meidän päivinämme arvosteltaisiin.

"Minulla ei ole ikinä ollut näin suurta rahasummaa", haastoi nuori prinssi iloissaan, astuessaan suosikkinsa kanssa lattian poikki, mennäkseen ulkopuolella oleviin vaunuihinsa. "Ei milloinkaan… Jopa se painaa, — sataviisikymmentätuhatta livreä!"

"Mutta mikä oikku saikaan herra kardinaalin lahjoittamaan pois noin uhkean pelivoiton?" kummasteli Condén prinssi hiljaisessa puhelussa kreivi de ja Fèren kanssa. "Hän on siis pahoin sairaana, meidän rakas kardinaalimme?"

"On kyllä, monseigneur, epäilemättä hyvinkin huonovointisena, kuten jo päältäkinpäin näkee."

"Kuihtunut hän on… Mutta tästä hän kuolee! Sataviisikymmentätuhatta livreä!… Se on ihan uskomatonta. Mitähän siinä piilee, kreivi? Keksikääpä joku järjellinen syy."

"Monseigneur, malttakaa hiukan, — Anjoun herttua tulee tänne päin puhellen chevalier de Lorrainen kanssa; en ollenkaan kummastuisi, jos he säästäisivät minulta juoruamisen kiusan. Kuunnelkaa heitä."

"Monseigneur, ei ole luonnonmukaista, että herra Mazarin lahjoittaa teille näin suuren summan… Varokaa, teiltä tippuu rahoja, monseigneur… Mitä kardinaali tahtookaan teistä, ollakseen näin antelias?"

"Kuten arvelin", supatti Atos prinssin korvaan, "tästä kenties tulee vastaus kysymykseenne."

"Sanokaa toki, monseigneur!" tiukkasi chevalier kärsimättömästi, samalla kun hän taskujansa punniten arvioitsi, mikä määrä hänen osalleen oli summasta pirahtanut.

"Niin vainkin: minä menen naimisiin!" vastasi Anjoun herttua huomaamatta, että hän juuri sivuutti Condén prinssin ja Atoksen, jotka kumpainenkin kumarsivat syvään.

Chevalier loi nuoreen herttuaan niin kummallisen katseen, niin vimmaisen, että kreivi de la Fère hätkähti.

"Te… te naimisiin?" hän tankkasi. "Oh, mahdotonta! Tekisittekö sen hupsuuden!"

"Kah, minä vain teen mitä teetetään", vastasi Anjoun herttua. "Mutta tule pian, mennään sijoittamaan rahat säilyyn."

Nauraen ja rupatellen hän kumppaninsa kanssa katosi kumartelevaa ihmiskujaa pitkin.

"Kas niin", virkkoi hän hitaasti kuin itsekseen, "taaskin säilät seinälle… pitkäksi aikaa!" Ja hän huokasi.

Ainoana kuulijana yksistään Atos käsitti, mitä kaikkea sisältyi siihen äkillisesti murskautuneiden pyrkimysten, sammuneiden mielikuvien, pettyneiden toiveiden hiljaiseen purkaukseen.

Heti kun prinssi de Condé kumarsi seurueelle hyvästelyksi, läksi kuningaskin. Atos uudisti merkillä Bragelonnelle äskeisen kehoituksensa kahdenkeskiseen kohtaukseen. Vähitellen kamari tyhjentyi, ja Mazarin jäi yksikseen tuskiin, joita hän ei enää yrittänytkään salata.

"Guénaud… kutsuttakoon Guénaud", ähkäisi hänen ylhäisyytensä; "minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani."

Kauhistunut kamaripalvelija juoksi työhuoneeseen antamaan määräyksen, ja lääkäriä noutamaan rientänyt ratsumies karautti kuninkaan vaunujen editse Saint-Honoré-kadulle.

Hän tapasi potilaansa makaamassa pöhistynein säärin, sinertävän kalpeana ja vatsan painostusta valittavana. Mazarinilla oli ollut julma nivelsäryn kohtaus, ja hän kärsi kamalia kipuja, maltittomana kuten ainakin mies, joka ei ole tottunut koettelemuksiin.

Guénaud oli hyvin oppinut ja ymmärtäväinen tieteensä edustaja, jonka maine ei kaivannut Boileaun arvosteluja. Sairaudentapauksissa hän kohteli potilaita kuin turkkilainen, vaikka hänen edessään olisi kuningas vääntelehtinyt. Niinpä hän ei vastannutkaan Mazarinille kuten ministeri odotti: "Niin, tässä lääkäri, paetkoon tauti!" Päin vastoin, hän silmäili sairasta hyvin totisen näköisenä.

Mazarin ponnistausi kyynärpäänsä varaan ja katsoi häneen kysyvästi, virkahtaen:

"Monseigneur", aloitti Guénaud istuutuen vuoteen vierelle, "teidän ylhäisyytenne on raskaasti uurastanut kaiken ikänne, olette kokenut paljon rasitusta."

"Mutta minä en mielestäni vielä ole kovinkaan vanha… Herra de Richelieu-vainaja oli kuollessaan vain seitsemäntoista kuukautta nuorempi minua, ja hänen loppunaan oli satunnainen kuolettava tauti. Minä olen vielä nuori, Guénaud, ajatelkaa toki: vasta täyttänyt viisikymmentäkaksi vuotta."

"Hoo, enemmän teillä on ikää, monseigneur… Kuinka kauan kestikään frondelaisliikettä?"

"No niin, suvaitkaa laskea jokainen frondelaisvuosi kolmeksi tavalliseksi… saamme kolmekymmentä; lisäten kaksikymmentä viiteenkymmeneenkahteen tulette kahdenkahdeksatta ikäiseksi, monseigneur… ja se on jo korkea ikä."

Puhuessaan hän koetti potilaansa valtimoa. Tämä osoitti niin huolestuttavia oireita, että lääkäri keskeytyksistä huolimatta heti jatkoi:

"Laskemmekin frondelaisvuodet nelinkertaisiksi, ja te olette niin ollen jo kahdeksankymmenenkahden vuoden vanha!"

"Niin, totisesti, monseigneur, — saatanhan suoraankin lausua sen teidän ylhäisyytenne kaltaiselle järkevälle ja rohkealle miehelle."

Kardinaali hengitti niin työläästi, että armottoman lääkärinkin tuli surku.

"Eikö tosiaankin?" huudahti Mazarin miltei ilahtuneena! "sillä mitä merkitystä muutoin olisikaan tarmolla, tahdonvoimalla? Mitä auttaisi nero, teidän neronne, Guénaud? Ja mihin kelpaisi tiede ja sen tuottama taito, ellei pelastamaan vaarasta potilaita, jolla on kaikki apukeinot käytettävissään?"

Guénaud yritti avata suutansa, mutta kardinaali pitkitti: "Ottakaa huomioon, että minä olen hoidokeistanne luottavaisin; tottelen teitä sokeasti, ja niinpä…"

"Monseigneur, ei lujinkaan tahdonvoima, ei karaistuneinkaan tarmo, ei suurin nero eikä korkein tiede kykene vastustamaan tautia, johon Jumala on asettanut ehdottoman tuhon. Kun tauti on kuolettava, niin se tappaa, eikä siinä auta mikään…"

Kardinaali vaipui hetkiseksi kokoon kuin musertavan iskun saaneena.
Mutta Mazarinin luonto ei toki niin luhistunut.

"Guénaud", hän sanoi jälleen kohoutuen, "sallikaa minun vielä vedota tuomiostanne. Tahdon saada koolle Euroopan viisaimmat tiedemiehet, ja kysyä heiltä neuvoa… tahdon elää vaikka millä keinoin."

"Älköön teidän ylhäisyytenne luulko", vastasi Guénaud, "että minä olen vain omalla vastuullani rohjennut lausua ratkaisun noin kallisarvoisesta kohtalosta; olen jo kuulustanut sekä Ranskan että ulkomaiden kokeneimpien lääkärien ja paranteenvalmistajain mieltä… hankkinut kaksitoista pätevintä lausuntoa."

"Että teidän ylhäisyytenne on kuoleman oma; asiaa koskeva mietintö allekirjoituksineen on salkussani. Jos teidän ylhäisyytenne tahtoo tutustua siihen, näette siinä nimettyinä, mitä kaikkia parantumattomia tauteja olemme havainneet. Ensiksikin…"

"Ei, ei, Guénaud", huudahti Mazarin työntäen paperin luotansa, "minä antaudun, minä antaudun!"

Kiihtymyksen kohtausta seurasi syvä hiljaisuus, jollaikaa kardinaali keräsi ajatuksiaan ja voimiansa.

"Toinen asia", aloitti hän sitten: "onhan luonnonparantajia, puoskareita. Kotimaassani on lääkärien hylkäämillä tapana turvautua johonkuhun orvietaanikaupustelijaan,[32] jonka lääke kymmenen tappaessaan pelastaa sata."

"Eikö teidän ylhäisyytenne ole huomannut, että minä olen kuukauden kuluessa vaihtanut lääkkeitänne kymmenen kertaa? Olen kuluttanut viisikymmentätuhatta livreä kaikkien noiden heittiöiden salaisuuksien ostamiseen: luettelo on koeteltu loppuun, kukkaroni samaten. Te ette ole parantunut, ja ilman minun taitojani olisitte ja haudassa."

"Tämä kaikki täytyy jättää!" huokasi hän. "Olen kuollut, Guénaud, olen kuollut!"

"Paljonko on aikaa?" hän kysyi tähdäten suuret silmänsä tiukasti lääkärin levollisiin kasvoihin.

"Tavallisille ihmisille, ei kai; mutta minulle… minulle, jonka jokainen minuutti vastaa aarretta, sanokaa minulle, Guénaud, sanokaa!"

"Minä tahdon, kuuletko! Oi, anna minulle kuukausi, niin maksan sinulle satatuhatta livreä päivässä!"

"Monseigneur", vastasi Guénaud lujalla äänellä, "Jumala teille antaa armopäivät enkä minä. Eikä Jumala myönnä teille kahta viikkoa enempää!"

Lääkäri teki lähtöä, mutta kuoleva kohottausi vielä ja varoitti leimuavin katsein:

"Monseigneur, kaksi kuukautta on tämä salaisuus ollut tiedossani; te näette, että olen tarkoin säilyttänyt sen."

"Menkää, Guénaud, pidän huolta palkinnostanne; menkää, ja sanokaa Briennelle, että hänen tulee lähettää luokseni joku apulainen — kutsuttakoon herra Colbert. Hyvästi!"

Colbert ei ollut kaukanakaan. Kaiken iltaa hän oli oleskellut eräässä käytävässä, haastellen Bernouinin tai Briennen kanssa ja hovimiehen tavallisella nokkeluudella pohtien uutisia, jotka kuvastuivat jokaisen tapauksen pinnalle niinkuin ilmarakkuloita nousee veden kalvoon. On epäilemättä paikallaan piirtää tässä moniain sanoin muuan sen vuosisadan mielenkiintoisimpia muotokuvia ja esittää se kenties yhtä todellisena kuin hän esiintyy aikalaisten maalauksissa. Colbert oli mies, jonka käsittelemiseen historioitsijalla ja sielutieteilijällä on yhtä suuri aihe.

Hän oli kolmetoista vuotta vanhempi Ludvig-kuningasta, tulevaista herraansa, varreltaan keskimittainen, pikemmin laiha kuin tanakka; silmät olivat syvällä ja kasvonpiirteet jokapäiväiset, mustat hiukset pitkät ja harvat, niin että hän jo varhain alkoikin käyttää patalakkia. Katse oli ankara ja kovakin; jäykkä sävy käsitettiin hänen alempiensa keskuudessa kopeudeksi ja esiintyi ylempien silmissä teennäisenä siveellisenä arvokkuutena, mutta tämä ylväys ei vain muuttunut missään olosuhteissa, ei edes hänen ollessaan yksinään kuvastimen edessä. Siinä mies ulkonaisesti määriteltynä.

Mitä hänen sisäiseen olemukseensa tulee, niin häntä kiitettiin yleiseen erinomaisista tilimiehen lahjoista ja käytännöllisestä keinokkuudesta, jolla hän kykeni keksimään valtiolle tulolähteitä ikäänkuin tyhjästä. Hän oli älynnyt pakottaa rajalinnoitusten päälliköt elättämään varusmiehistöjä palkatta, pelkästään niiden suoranaisella osuudella vanhoista veroista. Noin kallisarvoinen ominaisuus oli saanut kardinaali Mazarinin nimittämään hänet intendentikseen[33] herra Joubertin kuoltua, toivoen Colbertin osaavan edelleenkin mukavasti murennella valtion menoeriä vähäisemmiksi.

Colbert sai vähitellen asemaa hovissa porvarillisesta syntyperästään huolimatta — isä oli nimittäin jatkanut isänsä liikettä viinikauppiaana ja sittemmin perustanut verkamyymälän, joka lopulta kehittyi silkkikaupaksi. Tälle alalle oli poikakin aiottu, ja hän oli jo ollut erään lyonilaisen kauppiaan palveluksessa, mutta sittemmin tullut Pariisiin harjoittelijaksi asianajokonttoriin. Siellä hän oli oppinut tilinpitoa ja vielä tärkeämpää tilien sekoittamisen taitoa. Jäykkyys oli tuottanut Colbertille kuitenkin suurinta hyötyä, — Onnetar oikutellessaan todella suuresti muistuttaa noita vanhan ajan naisia, joiden mieltymystä ei työntänyt luotansa mikään ulkonainen tai sielullinen piirre, kun he kerran elähtyivät huomaavaisiksi jollekulle henkilölle. Sattui nimittäin erityinen käänne kirjurin uralla.

Ollessaan v. 1648 valtiosihteeri Michel Letellierin palveluksessa, johon hän oli siirtynyt serkkunsa Saint-Penangen herran suositusten avulla, sai hän eräänä päivänä ministeriltä kiperän asian toimitettavakseen kardinaali Mazarinin luona. Hänen ylhäisyytensä oli silloin mitä parhaassa voinnissa, ilkeät frondelaisvuodet eivät olleet vielä käyneet hänelle kolmin- ja nelinkertaisiksi. Kardinaali oleskeli Sedanissa ja oli joutunut pahaan pulaan eräästä hovivehkeilystä, jossa Itävallan Anna näytti tahtovan luopua hänen puoleltaan. Tuon juonen lankoja piteli Letellier. Hän oli juuri saanut leskikuningattarelta kirjeen, joka oli hänelle hyvin kallisarvoinen ja Mazarinille varsin vaarallinen. Jo siihen aikaan! Letellier näytteli sitä kaksinaamaisuutta, joka erinomaisesti edistikin hänen menestystään, kun hän aina asettausi kumpaisenkin vastapuolen kannattajaksi, hyötymällä molemmista joko sekaannuttamalla heidän välinsä yhä pahemmiksi tai toimittamalla heidät sovintoon keskenänsä. Nyt Letellier halusi lähettää Itävallan Annan kirjeen Mazarinille, jotta tämä ilmiannosta hyvillään tuntisi kiitollisuutta näin kauniista hyväntahtoisuudesta. Kirjeen lähettäminen oli helppoa, mutta pulmallista oli saada se takaisin kardinaalilta, jonka piti vain lukea se. Letellier silmäili miettivästi ympärilleen, ja nähdessään tummapintaisen ja laihan kirjurin, joka otsa rypyssä laski tilisarekkeita hänen pulpettinsa ääressä, arveli hän tämän miehen soveliaammaksi hankkeensa toteuttamiseen kuin paraskaan aatelissoturi olisi saattanut olla.

Colbertin piti lähteä Sedaniin ilmoittamaan Mazarinille kirjeen sisältö ja tuoda kirje sitten takaisin Letellierille.

Hän kuunteli saamaansa ohjetta tunnollisen tarkkaavasti, antoi toistaa määräyksen ja pyysi sitten nimenomaista selvyyttä siitä, oliko kirjeen takaisintuominen yhtä tärkeätä kuin sen näyttäminen kardinaalille.

Colbert lähti päätähavin matkalle ja riensi kuin pikalähetti, jonka ei auta ajatella vaivojaan. Hän ojensi Mazarinille ensin Letellierin kirjelmän, jossa kardinaalille ilmoitettiin tuon kallisarvoisen kirjeen lähettämisestä, ja sitten tämän tähdellisen paperin.

Mazarin punastui rajusti lukiessaan Itävallan Annan kirjeen, hymyili armollisesti Colbertille ja viittasi puhuttelun päättyneen.

Asiamies kääntyi ovelle, koetettuaan ylväintä kumarrustansa. Seuraavana päivänä hän oli odottamassa kello seitsemästä.

Mazarin ei ollut hänestä millänsäkään. Colbert istui järkkymättömänä odotushuoneessa ja vuoronsa tullessa astui kardinaalin luo kello kymmeneltä.

Mazarin antoi hänelle silloin sinetillä suljetun käärön, jonka koteloon oli kirjoitettu valtiosihteeri Michel Letellierin osoite. Colbert silmäili kääröä huolellisesti; kardinaali omaksui hyvin herttaisen ilmeen työntäessään häntä ovelle päin.

"Ah, hyvä on", sanoi Colbert, — ja asettaen hattunsa polvien väliin hän alkoi irroittaa sinettiä. Mazarinilta pääsi huudahdus.

"Epäilettekö minua, mokomakin musteentuhrija! Onko moista röyhkeyttä vielä kuultukaan!"

"Voi, monseigneur, älkää minulle pahastuko! En suinkaan tee kysymyksenalaiseksi teidän ylhäisyytenne sanaa, Jumala varjelkoon!"

"En voi ehdottomasti luottaa teidän kanslianne täsmällisyyteen, monseigneur. Mitä onkaan joku kirje? Paperilappunen. Pikku lappusen voi unohtaa… Ja, kas vain, monseigneur, katsokaa, olinko väärässä! Teidän kirjurinne on tosiaankin unohtanut sen lappusen: kirjettä ei näy käärössä."

"Te olette häpeämätön ettekä edes näe oikein!" kivahti Mazarin kiukustuneena; "menkää tiehenne, ja saatte odottaa, ennenkuin minua toiste puhuttelette!"

Ja niin sanoessaan hän aito italialaiseen viekkauteen turvautuen tempasi Colbertin käsistä käärön ja vetäysi yksityishuoneisiinsa. Mutta tämä äkäännys ei voinut iskeytyä niin lujaan, ettei järkevyys olisi aikanaan päässyt voitolle.

Joka aamu Mazarin työhuoneensa oven avatessaan näki Colbertin hahmon seisovan vartiona väliaidakkeen takana, ja nöyrästi, mutta itsepintaisesti tämä vastenmielinen olento kyseli häneltä leskikuningattaren kirjettä. Mazarin ei viimein kyennyt enää sietämään tätä näkyä, vaan luovutti kirjeen. Taipuessaan hän purki sisuaan ankaraan läksytykseen, jollaikaa kiusaaja tyynesti tutki kirjettä, tarkasteli sisältöä ja allekirjoitusta sekä ihan haisteli paperiakin, niinkuin se olisi hellinnyt valtakunnan ovelimman väärentäjän kädestä. Mazarin tulistui hänelle yhä enemmän, mutta järkkymätön Colbert läksi matkaansa kuin kuurona kaikelle, varmistuttuaan kirjeen alkuperäisyydestä.

Se käyttäytyminen myöhemmällä toimitti hänelle Joubertin paikan, sillä Mazarin ei hautonut enää suuttumustaan, vaan ihaili miehen lujuutta ja halusi kiinnittää puolelleen noin uskollisen luonteen.

Tämä ainoakin kasku antaa silmäyksen Colbertin sieluun. Tapausten kehitys sitten vähitellen toimitti hänen kaikille sielunkyvyilleen vapaamman toimintatilaisuuden. Piankin hän osasi siinä määrin laittautua kardinaalin suosioon, että hän kävi tälle välttämättömäksi. Valtiorahaston sihteeri tunsi kaikki pääministerin tilit, joista tämä ei ollut hänelle koskaan puhunut, ja kun tämä kahdenkeskinen salaisuus oli lujana siteenä, ei olekaan ihme, että Mazarin ennen maailmasta lähtöänsä halusi kuulustaa asiantuntijain neuvoa sen omaisuuden käyttämisestä, joka hänen oli pakko jättää haudan tälle puolen.

Guénaudin poistuessa hän siis kutsutti Colbertin, kehoitti häntä istuutumaan ja aloitti:

"Puhelkaamme hiukan, herra Colbert, ja vakavasti, sillä minä olen sairaana ja voin kukaties kuolla."

"Sitä olen aina pitänyt muistissani, herra Colbert, ja sitä ajatellen olen uurastanut… Te tiedätte, että olen koonnut hiukan omaisuutta…"

"Neljäksikymmeneksi miljoonaksi viideksisadaksikuudeksikymmeneksituhanneksikahdeksisadaksi livreksi ja yhdeksäksi souksi kahdeksaksi denieriksi", vastasi Colbert.

Kardinaali huoahti raskaasti ja katseli Colbertia ihaillen, mutta sitten hän suvaitsi hymyillä.

"Tarkoitan", selitti Colbert, "että paitsi noita neljääkymmentä miljoonaa viittäsataakuuttakymmentätuhattakahtasataa livreä ja yhdeksää souta kahdeksaa denieriä on erikseen kolmetoista miljoonaa, joista ei tiedetä."

"Teatiinimunkki, teidän ylhäisyytenne rippi-isä, oli kutsuttu täksi illaksi; hän ei voisi tulla uudestaan ennen kuin ylihuomenna."

"Ei, ei", vastasi hän, "minulla on yhtä paljon tekemistä teidän kanssanne kuin hänen. Te sitäpaitsi olette toinen ripittäjäni… ja mitä lausun toiselle, sen saa toinenkin kuulla. Jääkää vain, Colbert."

"Mutta, monseigneur, suostuneeko hengellinen isä poikkeamaan katumuksenteon kahdenkeskisyydestä?"

"Tulkoon teatiini-isä vain tänne", määräsi Mazarin vetäessään vuodeuutimet kiinni.

Munkki astui huoneeseen tyynesti, olematta kovinkaan hämmästynyt siitä melusta ja kuhinasta, jota huolestuminen kardinaalin terveydentilasta oli aiheuttanut koko talossa.

"Tulkaa, teidän kunnianarvoisuutenne", sanoi Mazarin luotuaan vielä silmäyksen seinäsolaan päin, "tulkaa ja lohduttakaa minua."

"Istukaa nyt ensin mukavasti, sillä minä aloitan yleisellä tunnustuksella; te voitte siten heti antaa minulle kunnollisen synninpäästön, ja silloin luulen saavani rauhallisemman mielen."

"Monseigneur", huomautti rippi-isä, "te ette ole niin sairas, että yleinen rippi olisi pakollinen… Ja se olisi hyvin väsyttävääkin, säästäkää voimianne!"

"Miten voisi uskoa muutakaan, kun ihminen on viettänyt niin täyteläistä elämää kuin teidän ylhäisyytenne?"

"No", lausui Mazarin, "alanpa jo itse pelkäillä sietäneeni kovin paljon sellaista, mitä Herra saattaa pitää tuomittavana."

"Niin, eikö totta?" sanoi munkki yksinkertaisesti, vetäen viekkaat ja suipot myyränkasvonsa syrjään lampun hohteesta. "Sellaisia synnintekijät ovat: unohtavaisia ensimmältä, sitten arvelevaisia, kun on myöhäistä."

"Synnintekijät?" kertasi Mazarin. "Minusta tuo ihan kuulosti synnyntekijöiltä, ikäänkuin olisitte ivallisesti tahtonut nuhteeksi viitata niihin sukuluetteloihin, joita olen antanut laatia syntyni ylentämiseksi… minä, joka todella olen kalastajan poika?"

"Siinä on ensimmäinen syntini, teidän kunnianarvoisuutenne, — hylättävä myötämielisyys, sillä olenhan suvainnut, että minut on pantu polveutuvaksi Rooman vanhoista konsuleista, T. Geganius Macerinus I:stä, Macerinus II:ta ja Proculus Macerinus III:sta, joista Haolanderin kronikka kertoo… Macerinuksesta Mazariniin oli päätelmä houkutteleva. Macerinus vähennysmuotona merkitsee laihanläntää. Voi, teidän kunnianarvoisuutenne, Mazarini kelpaa nyt varsin hyvin vahvistusmuotona merkitsemään laihaa kuin Latsarus. Katsokaa!" Ja hän näytti näivettyneitä käsivarsiaan ja kuumeen kuihduttamia raajojansa.

"Jos olettekin syntyisin kalastajaperheestä", virkkoi teatiinimunkki, "niin en näe siinä teille mitään kiusallista… sillä olihan Pyhä Pietarikin kalastaja, ja vaikka te olette kirkkoruhtinas, monseigneur, on hän ollut kirkon ylimmäinen. Siirtykäämme edelleen, jos suvaitsette."

"Niin, no, olenhan toki uhannut Bastiljilla erästä Bounetia, avignonilaista pappia, joka tahtoi julkaista Casa Mazarinista aivan liian ihmeellisen sukuselvityksen."

"Oi, minua kyllä houkutteli silloin ylpeyden pahe, teidän kunnianarvoisuutenne… toinen synti."

"Se oli mielen ailahdusta, eikä sellaisista erheistä voi ketään nuhdella. Edelleen, edelleen."

"Olin siis ylpeydessä… Nähkääs, teidän kunnianarvoisuutenne, minä koetan jakaa tunnustukseni pääsyntien mukaan."

"Se ilahduttaa minua. Teidän tulee nyt tietää, että vuonna 1630… voi, siitäkin on jo yksineljättä vuotta!"

"Kuohuvassa iässä. Minä näyttelin soturia, heittäytyen Casalin luona muskettituleen, osoittaakseni kykeneväni istumaan ratsailla yhtä hyvin kuin yksikään upseeri. On kyllä totta, että sain silloin rauhan solmituksi Espanjan ja Ranskan kesken. Se hiukan lieventänee syntiäni."

"En näe mitään syntiä siinä, että mies näyttää osaavansa ratsastaa", huomautti ripittäjä; "se on aivan soveliasta esiintymistä ja tuottaa kunniaa papinkauhtanalle. Kristittynä minun täytyy hyväksyä, että te olette ehkäissyt verenvuodatuksen; munkkina olen hyvilläni säätyveljen osoittamasta urheudesta."

"No, tuolla kirotulla ylpeyden synnillä on syvät juuret… Sitten kun olin siten heittäytynyt kahden armeijan väliin, — kun olin haistanut ruutia ja hyörinyt rintamalla, — sitten minä hiukan väheksyin kenraaleja."

"Siinä paha… enkä ole sen koommin havainnut ainoatakaan siedettävää sotapäällikköä."

"On tosiasia", virkkoi teatiinimunkki, "että meikäläiset kenraalit eivät ole paljonkaan kunnostautuneet."

"Oh, onhan herra prinssi!" huudahti Mazarin; "häntä olen pahoin kiusannut, olen tosiaan!"

"Vaikka nyt niinkin… mutta esimerkiksi herra de Beaufort, jolle toimitin niin paljon kärsimyksiä Vincennesin tyrmässä?"

"Kah, hänhän oli kapinallinen, ja valtion turvallisuus vaati sitä uhrausta… Siirtykäämme seuraavaan kohtaan.

"Lienenkin jo esittänyt loppuun ylpeyden. Tulee toinen synti, jonka määrittelemistä arastelen…"

"Teidän on täytynyt kuulla erityisistä väleistä, joita minulla on ollut… hänen majesteettiinsa leskikuningattareen… Pahansuopaiset ihmiset…"

"He ovat tyhmiä, monseigneur! Eikö ollut valtion edun ja nuoren kuninkaan menestyksen kannalta välttämätöntä, että te olitte hyvän ymmärtämyksen kannalla kuningattaren kanssa? Siirtykäämme vain edelleen."

"Voin vakuuttaa teille", sanoi Mazarin, "että te kevennätte sielultani raskaan taakan."

"Paavius on kristillisyyden etummainen sija — miksette olisi sitä asemaa saanut haluta?"

"On julkisuudessa väitetty, että minä siinä pyrkimyksessä myin Cambrain espanjalaisille."

"Te olette kenties itse sallinut painattaa sellaisia lentolehtisiä, hätyyttelemättä niiden kirjoittajia?"

"Niin, teidän kunnianarvoisuutenne, sikäli on sydämeni tosiaan puhdas.
Nyt en enää tiedäkään muuta kuin pikku hairahduksia tunnollani."

"Se kyllä on maallista, mutta oikeastaan teitä on asemannekin velvoittanut järjestämään seuraelämää kotiinne."

"No, ei nyt enää mikään raskauta tuntoani, teidän kunnianarvoisuutenne. Antakaa minulle synninpäästö, jotta sieluni Jumalan kutsuessa voi esteettömästi nousta Hänen valtaistuimensa juurelle asti."

"Ette ole puhunut minulle ahneudesta, joka on pääsyntejä sekin, ettekä miljoonistanne", huomautti hän sitten.

"Olemme siinä kohden eri mieltä, katsokaas. Te sanotte sitä summaa omaksenne, mutta minä luulen, että rahat ovat oikeammiten muille kuuluvia."

"En voi sitä harkita ilman omaisuusluetteloanne. Laskekaamme hiukan, jos sallitte: Teillä on Metzin hiippakunta?"

"Saint-Clementin, Saint-Arnoudin ja Saint-Vincentin apottikunnat siihen liitettyinä?"

"Ja Saint-Médardin luostarikunta Soissonsin piirissä, — sadantuhannen livren vuositulot sieltä!"

"Hyvinkin miljoona vuotuista tuottoa kaikkiaan. Kardinaalin ja ministerin tulot mukaan luettuina pääsemme kenties kahteen miljoonaan vuodessa. Kymmenessä vuodessa kaksikymmentä miljoonaa, jotka viidentoista korolla asteittain tuottavat toiset kaksikymmentä miljoonaa kymmenessä vuodessa kasvua."

"Sen jälkeen kun teidän ylhäisyytenne on sijoittanut teatiiniveljeskuntamme siihen luostariin, joka meillä on Saint-Germain-des-Presin lähellä, olen nyt jo kuusitoista vuotta laatinut järjestön tilit."

Mazarinin huokaukset voimistuivat voihkinaksi. "Synninpäästö!" ähkäisi hän.

"Syystä että sen jättäminen silleen olisi kuningasta vastaan rikkomus, jota hän ei koskaan antaisi anteeksi minulle, monseigneur", vastasi ripittäjä.

Sitten hän poistui katuvaisen luota syvää sääliä ilmaisevin kasvoin, astuen kuitenkin ulos ovesta yhtä jäntevänä ryhdiltään kuin oli tullutkin.

"Hohoi! armias taivas!" valitti kardinaali. "Tulkaa tänne, Colbert; tunnen itseni kovin sairaaksi, hyvä ystävä!"

"Teatiinimunkki on huono tuomari raha-asioissa, monseigneur", vastasi Colbert kylmäkiskoisesti. "Mahdollisesti teidän ylhäisyytenne kuitenkin on joissakin kohdin väärässä hänen jumaluusopillisten käsitystensä mukaan. Niitä heikkouksiahan aina ilmenee… kuoleman lähetessä."

"Totta kyllä, monseigneur. Mutta ketä kohtaan nyt munkki havaitseekaan tehdyksi vääryyttä? Kuningasta kohtaan!"

"Niinkuin minä en olisi pelastanut hänen valtakuntaansa ja taloudellista asemaansa!"

"Eikö totta? Olen siis täysin laillisesti ansainnut palkkaa, rippi-isän kannasta huolimatta?"

"Ja voisin siis puutteenalaisille omaisilleni varata kunnollisen osan… tai kaikkikin, mitä olen saanut kokoon."

"Olinkin varma siitä, Colbert, että teidän käsitystänne kuulustaessani saisin viisaan neuvon", kiitti Mazarin ilahtuneena.

"Olisi kuitenkin hyvä tietää, monseigneur, eikö munkki sanoillaan vain virittänyt ansaa."

"Hän uskoi teidän ylhäisyytenne olevan kuolemanajatuksissa, koska kutsuitte hänet ripittämään. Sanoistaan päättäen hän tahtoi saada teidät eroittamaan kuninkaan antamat varat niistä, jotka olitte itse hankkinut, määrätäkseen sitten palautettavaksi kuninkaalle ainakin sen verran kuin lopulta itse katsoisitte kohtuulliseksi. Mutta sellaisella puolinaisella mukautumisella voisi olla omat vaaransa, monseigneur. Tältä kannalta katsoen saattaisi olla parasta…"

"Luovuttaa kaikkiko?" huudahti Mazarin kiihtyneenä. "Ettehän toki ajattele sitä… Nyt puhutte kuten munkki."

"Hän tahtoi johtaa teidän ylhäisyyttänne etevänä valtiomiehenä huomaamaan jakamisenkin hankalaksi. Te tiedätte, että kuninkaalla ei nykyhetkellä ole sataaviittäkymmentätuhattakaan livreä kirstuissaan."

"Se ei ole minun asiani", sanoi Mazarin voitokkaasti; "siitä vastaa yli-intendentti Fouquet, jonka kaikki tilit olen viime kuukausina jättänyt tarkastettaviksenne."

"Hänen majesteetillaan", hän virkkoi hampaittensa välitse, "ei ole muita varoja kuin mitä herra Fouquet saa kokoon; teidän aarteenne, monseigneur, tuntunee hänestä viekoittelevalta."

"En missään tapauksessa ole kuninkaan raha-asiain isännöitsijä; minulla on oma kukkaroni… Mutta miksen voisi hänen majesteettinsa menestykseksi määrätä… joitakin jälkisäädöksiä… mahdotontahan minun vain on syrjäyttää omaisiani…"

"Osittainen testamenttaus häpäisisi teitä ja loukkaisi kuningasta. Jonkun erän osoittaminen hänen majesteetilleen käsitettäisiin tunnustukseksi, että tämä on herättänyt teissä epäilyksiä saantinne laillisuudesta."

"En ole tietämätön ainoastakaan tähän kuuluvasta seikasta, monseigneur. Jo kymmenen vuotta olen yleissummina tarkkaillut kaikkea Ranskassa syntyvää tilastoa, ja jos olen vaivalla opetellut ulkoa sarekkeiden tulemat, ovat ne nyt juuttuneet päähäni niin hyvin, että säästeliään herran Letellierin virkatoimista tuhlaavaisen herra Fouquetin salaisiin pikku maksumääräyksiin saakka voisin numero numerolta kerrata kaikki Marseillesta Cherbourgiin asti käytetyt viralliset tulot."

"Te siis tahtoisitte, että minä syytäisin kaikki rahani kuninkaan kirstuihin!" huudahti Mazarin ivallisesti, samalla kun nivelsärky kuitenkin kiristi häneltä tuskallisia ähkäyksiä. "Eipä sitä kuningas tosiaan panisi pahakseen, mutta kuluttaessaan miljooniani hän laskettelisi minusta pilkkapuheita, ja syystä kyllä."

"Teidän ylhäisyytenne ei ole käsittänyt minua. En ole ollenkaan tarkoittanut, että kuningas saisi käytellä teidän rahojanne."

"Minusta tuntuu, että sanotte sen selvästi, neuvoessanne minua lahjoittamaan ne hänelle."

"Ah, teidän ylhäisyytenne ei taudin rasittamana ota huomioon hänen majesteettinsa luonnetta", vastasi Colbert.

"Hänen luonteensa, jos rohkenen niin lausua, luullakseni muistuttaa samaa mielenlaatua kuin teidän ylhäisyytenne äsken tunnusti viakseen ripissä…"

"Ylpeys, — ei, pyydän anteeksi, monseigneur, piti sanomani ylväys.
Kuninkaissa ei ole ylpeyttä: se on inhimillinen intohimo."

"No niin, monseigneur, jos olen osannut oikeaan, niin teidän ylhäisyytenne tulee vain heti lahjoittaa kaikki omaisuutenne kuninkaalle, sillä kuningas ei ota sitä vastaan."

"Oh, nuori mies, joka on vailla varoja ja kunnianhimon jäytämä, — joka haluaa kuolemaani…"

"Periäkseen, niin, Colbert; niin, hän haluaa kuolemaani perinnön takia.
Minua kolminkertaista tyhmyriä! — sitenhän minä ehättäisin edelle!"

"Juuri niin. Jos lahjoitus tapahtuu erityisessä muodossa, niin hän kieltäytyy siitä."

"Varmasti. Nuori mies, joka ei ole mitään tehnyt, — joka hehkuvasti kaipaa mainetta ja itsenäisyyttä, ei ota valmiiksi rakennettua, vaan tahtoo itse luoda valtansa perustan. Tämä ruhtinas, monseigneur, ei tyydy Palais-Royaliin, jonka herra de Richelieu hänelle testamenttasi, eikä Mazarin-palatsiin, jonka te olette niin uhkeaksi rakennuttanut, ei Louvreen, jossa hänen esi-isänsä ovat asuneet, eikä Saint-Germainiin, missä hän on syntynyt. Hän ei välitä mistään, mikä ei ole hänestä itsestään lähtöisin, sen ennustan."

"Varsin suurta. Kukaan ei sitten enää voi syyttää teidän ylhäisyyttänne siitä kohtuuttomasta ahneudesta, josta lentolehtisten kyhääjät ovat herjanneet vuosisadan loistavinta neroa."

"Olette oikeassa, Colbert, olette oikeassa; käykää tapaamassa kuningasta minun puolestani ja viekää hänelle testamenttini."

"Silloin teidän suvullenne kuitenkin jäivät haitattomasti ne kolmetoista miljoonaa, ja se on aimo summa."

"Se ei osoittaudu kumpaiseksikaan, monseigneur… Minun mielestäni te liiaksi pelkäätte, että kuningas ottaa vastaan, — teidän sijassanne katsoisin hankalaksi totuudeksi, että hän kieltäytyy."

"Jos hän tosiaan kieltäytyy, niin silloinpa testamenttaan hänelle ne erikseen varatut kolmetoista miljoonaa… niin, sen teen… muistakaa tahtoni… Mutta nyt tulee taas tuskankohtaus, — käyn heikoksi… olen kovin sairas, Colbert, loppuni on ehdottomasti lähellä…"

Colbert hätkähti. Kardinaalin tila oli tosiaan arveluttava: tuskanhiki helmeili hänen kalmankalpeilla kasvoillaan suurina karpaloina ja esitti potilaan niin surkeana, että karaistuneinkaan lääkäri ei olisi voinut olla säälittelemättä näkyä. Colbert oli epäilemättä hyvin järkkynyt, sillä hän poistui huoneesta kutsuen Bernouinin kuolevan luokse ja siirtyen käytävään.

Siellä kävellessään edes takaisin — kasvoillaan mietiskelevä ilme, joka antoi melkein ylevyyttä hänen karkeille piirteilleen, olkapäät kumarassa, kaula ojolla, huulet raollaan äännellen katkonaisten ajatustensa murenia, — hän rohkaisi mielensä menettelyyn, jota aikoi yrittää, sillaikaa kun seinän takana kymmenen askeleen päässä hänen herransa kiemurteli ja voivotteli kovissa tuskissa, ajattelematta enää maallisia aarteita tai taivaallisia riemuja, mutta kylläkin kaikkia kadotuksen kauhuja.

Sillaikaa kun kuumat kääreet, huumausaineet, lievikkeet ja kardinaalin luokse hälytetty Guénaud toimivat yhä suuremmalla kiireellä, Colbert paineli käsillään isoa päätänsä hillitäkseen aivoissaan pyörivien suunnitelmien kuumetta ja pohti sen lahjoituskirjan sanamuotoa, jonka aikoi kirjoituttaa Mazarinilla heti kun sairaus soisi tälle ensimmäisen lepotovin. Kardinaalin voihkaukset ja kuoleman lähestymiseen oireet menneisyyden edustajan ympärillä tuntuivat elähdyttävän nerokasta ajattelua tässä miehessä, joka tuuheita kulmakarvojansa rypistellen jo kääntyi uudestisyntyvän yhteiskunnan uutta päivännousua kohti.

Colbert palasi Mazarinin luo sairaan kylliksi toinnuttua ja sai hänet sanelemaan näin kuuluvan lahjoituskirjan:

'Ennen kuin joudun Korkeimman eteen, pyydän kuningasta, herraani maan päällä, ottamaan takaisin sen omaisuuden, jonka hänen hyvyytensä on minulle suonut; ilomielin näkee sukuni sen siirtyvän niin maineikkaihin käsiin. Kaikesta omistamastani laadittu tarkka luettelo toimitetaan hänen majesteetilleen heti kun hän sitä haluaa tai hänen uskollisen palvelijansa huokaistua viimeisen henkäyksensä.

Kardinaali piirsi huoaten allekirjoituksensa; Colbert sinetöitsi kirjeen ja vei sen heti Louvreen, jonne kuningas oli juuri saapunut. Sitten hän palasi asuntoonsa hykerrellen kämmeniään kuten ainakin mies, joka on käyttänyt päivänsä hyvin.

Tieto kardinaalin tilan äkillisestä huonontumisesta oli jo levinnyt ja keräsi Louvreen ainakin yhtä runsaasti väkeä kuin samaan aikaan julkaistu virallinen vahvistus kuninkaan veljen päätetystä avioliitosta.

Tuskin oli Ludvig XIV astunut huoneisiinsa, vielä mietteissään kaikesta illan mittaan näkemästänsä ja kuulemastaan, kun palatsinvartija ilmoitti saman hovilaisjoukon, joka oli aamulla kiirehtinyt saapuville hänen heräämishetkekseen, nyt uudestaan esittäytyneen makuullemenon toimituksessa mukanaolevaksi. Tämä huomaavaisuus oli erityistä suosiollisuutta, jota mielistelyssään hyvinkin huoleton hovi oli kardinaalin valtaanpääsystä saakka osoittanut pääministerille, suurestikaan pelkäämättä kuninkaan pahastuvan.

Mutta nyt oli ministeri saanut arveluttavan taudinkohtauksen, ja liehittelyn hyöky tulvi valtaistuinta kohti. Hovimiehet osaavat ihmeellisesti vainuta ennakolta kaikkia tapauksia; heillä on ylimmäinen tietämys: he ovat valtiomiehiä vaikeiden selkkausten lopullisen ratkaisun oivaltamiseen, heissä on sotapäällikköä taisteluiden tuloksien arvaamiseen, lääketieteellisellä aprikoimisellaan he päättävät sairaitten kohtalosta. Ludvig XIV, jolle hänen äitinsä oli valaissut tätä tosiasiaa monien muiden opetusten ohella, käsitti siis, että hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarin oli pahasti sairaana.

Itävallan Anna oli juuri vienyt nuoren kuningattaren hänen huoneisiinsa ja keventänyt hänen otsaltaan hovisäännön määräämän hiuslaitteen painon, kun hän sitten palatessaan tapasi poikansa vetäytyneenä työhuoneeseen. Siellä tämä yksinään, apeana ja karvain sydämin purki itseänsä vasta ikäänkuin tahtonsa harjaannuttamiseksi tuollaista yrmeän ja peloittavan vimmastuksen kohtausta, jotka kuninkailla puhjetessaan luovat muistettavia tapauksia. Ludvig kykenikin niin voimakkaasti hillitsemään luontoansa, että hänen kiukustumisestaan syntyi vain lieviä myrskyjä; niinpä hänen rajuin esiintymisensä, jota Saint-Simon mainitsee kuninkaan ainoana ja hämmästyttävänä raivostuksena, oli se kuuluisa kuohahdus, joka viisikymmentä vuotta myöhemmin johtui Mainen herttuan lymyilystä ja purkausi kelpo kepitykseksi eräälle lakeija paralle leivoksen näpistämisestä.

No niin, nuori kuningas oli nyt joutunut tuskallisen ärtymyksen valtaan ja jupisi katsellen itseänsä kuvastimesta: "Oi kuningas!… nimivaltias ilman valtaa… varjokuva!… tarmoton patsas, jolla ei ole muuta mahtia kuin hoviväen kumarteluttaminen, — milloin kykenetkään kohottamaan samettisen käsivartesi, puristamaan nyrkkiin silkkikätesi? Milloin pystyt muuhunkin kuin huokailemaan tai myhäilemään huulillasi, jotka ovat tuomitut salaamaan ajatuksiasi kuin taidegalleriasi marmoriveistokset sieluttomassa järkkymättömyydessään?"

Pyyhkäisten otsaansa ja tavoittaen ilmaa hän lähestyi ikkunaa ja näki alhaalla muutamia keskenään juttelevia ratsumiehiä ja moniaita aran uteliaita katselijoita. Ratsumiehet olivat pikku osa vartiota, utelias ryhmä edusti niitä kansan tyhjänpäiväisimpiä yksilöitä, joille kuningas on aina ihmeellinen ilmiö niinkuin virtahepo, krokotiili tai jättiläiskäärme. Hän löi otsaansa kämmenellään ja huudahti: "Ranskan kuningas! on sekin arvo! Ranskan kansa! mikä luontokappaleiden lauma! Näin minä palaan Louvreen, — vasta päästettyinä valjaista hevoseni vielä höyryävät, ja minä olen tämän aikaa herättänyt sen verran harrastusta, että juuri kaksikymmentä ihmistä töllistelee kulkuani… Kaksikymmentä… mitä sanonkaan! ei, ei ole kahtakymmentäkään henkilöä, jotka välittäisivät mitään Ranskan kuninkaasta, eikä edes kymmentä jousimiestä ole taloani vartioimassa: jousimiehet, kansan, kaartilaiset, kaikki vetää Palais-Royal puoleensa. Minkätähden, hyvä Jumala? Eikö minulla, kuninkaalla, ole oikeutta kysyä tätä?"

"Syystä että Palais-Royalissa on kaikki kulta, hallitusvallan väline", vastasi ääni työhuoneen oviverhon takaa.

Ludvig käännähti päin, hätkähti nähdessään äitinsä ja sanoi lähestyen:

"Toivoakseni ei teidän majesteettinne anna mitään merkitystä joutavalle lausunnalle, jollaista kuninkaille tuttu kyllästyminen ja yksinäisyys johtaa onnellisimmankin osan saaneita luonteita keksimään ajankulukseen?"

"Minäkö? En suinkaan", vakuutti Ludvig XIV; "en millään muotoa, — te erehdytte, madame."

"Olin olevinani professorini kovistuksella kehittämässä laajenteluksi sanottua puhetaidon muotoa."

"Poikani", sanoi Itävallan Anna päätänsä pudistaen, "teette väärin siinä, ettette suo minulle luottamustanne ettekä usko sanaani. Tulee päivä, kenties piankin, jolloin teidän tarvitsee muistaa se totuus, että kulta on kaikkivaltius ja että todellisia kuninkaita ovat ainoastaan ne, jotka ovat kaikkivaltiaita."

"Tarkoituksenanne ei kuitenkaan liene moittia vuosisatamme rikkaita?" virkkoi kuningas.

"Ei", vastasi Itävallan Anna vilkkaasti, "ei, sire; ne, jotka meidän aikanamme — teidän hallituskautenanne — ovat rikkaita, heillä on varallisuutensa syystä että te olette niin suvainnut, ja minä en tunne heitä kohtaan pahastusta tai kateutta; he ovat epäilemättä palvelleet teidän majesteettianne niin hyvin, että teidän majesteettinne on pätevillä pesteillä sallinut heidän hankkia hyvityksensä. Tätä minä tarkoitan huomautuksella, josta tunnutte nuhtelevan minua."

"Sitäpaitsi", pitkitti Itävallan Anna, "Luoja antaa maallista hyvyyttä vain joksikin aikaa; kunnian ja kullan vastapainoksi on Luoja asettanut kärsimykset, sairauden, kuoleman, ja yksikään", lisäsi leskikuningatar surumielisesti hymyillen, mikä osoitti hänen tässä ajattelevan omaakin kohtaansa, "ei vie varallisuuttaan tai suuruuttansa mukanaan hautaan. Niinpä nuoret korjaavat vanhuksien valmistamasta runsaasta sadosta hedelmät."

Ludvig kuunteli yhä tarkkaavaisemmin näitä sanoja, joihin Itävallan
Anna ilmeisesti sovitti rohkaisevaa sävyä.

"Madame", sanoi hän katsellen äitiänsä kiinteästi, "teillä tosiaan luulisi olevan jotakin erityistä ilmoitettavaa minulle?"

"Ei mitään suoranaista, poikani; olettehan vain huomannut tänä iltana, että herra kardinaali on kovin sairaana?"

Ludvig tähysti äitiänsä, tavoittaen hänen äänestään liikutuksen sointua, kasvoistaan murheen ilmettä. Itävallan Annan ulkomuodossa näkyikin lievä muutos, mutta se saattoi johtua siitä, että hän itse jo poti alkavaa syöpää.

"Ja olisi suuri vahinko valtakunnalle, jos Herra nyt kutsuisi täältä hänen ylhäisyytensä. Eikö se ole teidän mielipiteenne kuten minunkin, poikani?" kysyi Itävallan Anna.

"Kyllä, madame, kyllä tietysti, — se olisi suuri tappio maalle", myönsi Ludvig punehtuen; "mutta vaara ei minusta tunnu varsin uhkaavalta, ja kardinaali on vielä parhaassa iässäkin."

Samassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja seisoi suorana paperilappunen kädessä, odottaen kuninkaan kysymystä.

"Antakaa tänne", sanoi kuningas, ja hän otti kirjelmän. Mutta juuri kun hän aikoi avata sen, kuului suurta hälinää yhtaikaa lehteriltä, eteishuoneista ja pihalta.

"Ah, ah", virkahti Ludvig XIV nähtävästi tuntien tämän kolminaisen hälinän, "väärinpä äsken sanoin, että Ranskassa toinen mies on todellinen kuningas: niitä onkin kaksi!"

Ovi avautui, ja raha-asiain yli-intendentti Fouquet ilmestyi Ludvigin eteen. Hän se seurueineen oli aiheuttanut hälinän lehterillä; hänen palveluskuntansa kuhisi odotussuojissa; hänen saattueensa ratsut tömistelivät pihalla. Ulkopuolelta kuului yleisön sorinaa vielä kauan sen jälkeen kun hän oli saapunut palatsiin, — sitä sorinaa, jota Ludvig XIV niin kiihkeästi kaipasi oman esiintymisensä säestykseksi.

"Tuo ei ole mikään kuningas siinä mielessä kuin te luulette", huomautti
Itävallan Anna pojalleen; "hän on ylettömän rikas mies, siinä kaikki."

Kuningattaren sitä sanoessa nostatti katkeramielisyys hänen kasvoilleen kiivaan pahastuksen ilmeen; mutta Ludvigin otsa pysyi selkeänä, itsehillinnän estäessä ainoatakaan rypistystä ilmaantumasta silmäkulmiin. Hän nyökkäsi huolettomasti Fouquetille ja käänsi auki kirjettä, jonka oli palatsinvartijalta saanut. Fouquet huomasi hallitsijallaan olevan tehtävää ja lähestyi leskikuningatarta sekä luontevan ryhdikkäästi että kunnioittavana sävyltään, antaakseen kuninkaan olla häiriintymättömänä.

Ludvig oli levittänyt auki kirjeen, mutta hän ei kuitenkaan lukenut, vaan kuunteli rahaministerin siroja mielistelylauseita Itävallan Annan hienosta kätösestä ja sievistä käsivarsista. Leskikuningattaren kasvot silisivät ja melkein jo myhäilivätkin. Fouquet havaitsi, että kuningas ei ryhtynytkään lukemaan, vaan katseli ja kuunteli häntä; hän kääntyi puolittain, ja Itävallan Annalle tavallaan yhä seuraakin pitäen hän palautti huomaavaisuutensa kuninkaaseen.

"Kai tiedätte, herra Fouquet", virkkoi kuningas silloin, "että hänen ylhäisyytensä on pahasti sairaana?"

"Kyllä, sire, sen kuulin", vastasi Fouquet; "olin maatilallani Vauxissa, kun sain sanoman niin huolestuttavana, että jätin kaikki silleen."

"Niin, puolitoista tuntia sitten, teidän majesteettinne", vastasi
Fouquet silmäten timanteilla koristettua kelloaan.

"Puolitoista tuntiako!" huudahti kuningas kykenemättä hallitsemaan kummastustaan yhtä hyvin kuin äkäännystänsä.

"Käsitän hyvin, sire, että teidän majesteetillanne on aihetta epäillä sanaani; ihme onkin, että tulin sellaisella vauhdilla. Seikka on se, että minulle oli lähetetty Englannista kolme parivaljakkoa, joita vakuutettiin erinomaisiksi juoksijoiksi; olin asetuttanut ne neljän lieuen välimatkojen päähän, ja tänä iltana sitten koettelin niitä. Suositus todella piti paikkansa"

Leskikuningatar hymyili salaisen kateellisesti. Fouquet kuitenkin tajusi hänen ajatuksensa ja kiirehti lisäämään:

"Sellaiset ratsut, madame, eivät olekaan alamaisia varten, vaan kuninkaille kuuluvia, sillä hallitsijain ei sovi koskaan jäädä missään jäljellepäin kenestäkään. Ne hevoset odottavat vain hänen majesteettinsa merkkiä, siirtyäkseen Louvren talleihin; rohkenin ensimmäisenä koetella niitä ainoastaan pelosta, että tarjoisin kuninkaalle jotakin, mikä ei ollut aivan verratonta."

"Teidän täytyy tietää, herra Fouquet", sanoi kuningatar, "ettei Ranskan hovitapa salli alamaisen tarjota lahjoja kuninkaalle."

"Minä toivoin, madame", lausui Fouquet kiihtyneesti, "että hänen majesteettiansa kohtaan tuntemani rakkaus ja ainainen haluni olla hänelle mieliksi kelpaisi syrjäyttämään tuon etikettiperusteen. En sitäpaitsi ottanutkaan vapaudekseni tarjota lahjaa, vaan tahdoin suorittaa veroani."

"Kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra Fouquet", virkkoi kuningas kohteliaasti, "ja minä tosiaan pidänkin uljaista ratsuista. Mutta te tiedätte, että minulla on hyvin niukasti varoja; raha-asioitteni ylivalvojana te tiedätte sen paremmin kuin kukaan. En senvuoksi voisi ostaakaan noin kallista valjakkoa, jos tahtoisinkin."

Fouquet loi ylpeän silmäyksen leskikuningattareen, joka näytti riemuitsevan ministerin kierosta asemasta, ja vastasi: "Ylellisyys on kuninkaitten avu, sire; ylellisyys heidät ulkonaisesti kohottaa muiden ihmisten yläpuolelle. Ylellisyydellä kuningas elättää alamaisiaan ja osoittaa heille kunniaa. Kuninkaitten ylellisyyden loisteisessa lämmössä elpyy yksityisten avokätisyys, joka tuottaa vaurautta kansalle. Vastaanottamalla lahjaksi kuusi verratonta ratsua olisi teidän majesteettinne kiihoittanut meidän maamme hevosmiesten itsetuntoa; Limousinin, Perchen ja Normandian virkistyvä hevosjalostus olisi aiheuttanut kaikille hyödyllistä kilvoittelua… Mutta kuningas vaikenee, ja niin ollen puhun turhaan."

Sillaikaa oli Ludvig XIV hypistellyt Mazarinin kirjettä käsissään, mutta tuli viimein luoneeksi silmäyksen sen sisältöönkin. Ensimmäiset rivit saivat hänet äännähtämään hämmästyksestä.

"Mitä nyt, poikani?" kysyi Itävallan Anna astuen nopeasti kuninkaan luo. "Onko kardinaalin tila vielä huonontunut?"

"Lukekaa", sai kuningas sanotuksi, ojentaen paperin äidilleen ikäänkuin arvellen, että tämä ainoastaan omilla silmillään voisi vakuuttua niin ihmeellisestä seikasta kuin kirjeen viestinä oli.

Itävallan Anna luki vuorostaan. Hänen silmänsä säihkyivät riemastuksesta, jota hän turhaan koetti salata Fouquetin katseilta.

"Niin", selitti kuningas rahaministeriin kääntyen, "aavistellen kuolemaansa on herra kardinaali siirtänyt minulle kaiken omaisuutensa."

"Neljäkymmentä miljoonaa!" ihasteli kuningatar. "Voi, poikani, siinäpä ilmenee herra kardinaalista kaunis piirre, joka suuresti vähentää ilkimielisten puheiden vaikutusta; neljäkymmentä aikojen kuluessa koottua miljoonaa yhdellä kertaa palautettuina kuninkaalliseen rahastoon — siinä on uskollisen alamaisen ja totisen kristityn teko!"

Ja tarkastettuaan asiakirjaa vielä kerran hän antoi sen takaisin pojalleen, jonka sydän oli alkanut pamppailla noin tavattoman summan maininnasta. Fouquet oli vetäytynyt muutaman askeleen taaksepäin ja seisoi ääneti. Kuningas katsoi ministeriinsä ja ojensi asiakirjan hänellekin. Yli-intendentti vain pikimmältään vilkaisi siihen ylväästi ja virkkoi kumartaen:

"Siihen pitää vastata, poikani", huudahti Itävallan Anni "siihen pitää heti vastata."

"Mutta vasta äskenhän läksinkin hänen ylhäisyytensä seurasta", esteli kuningas.

"Minun nähdäkseni", sanoi Itävallan Anna, "tällaisen lahjoituksen tekijällä on toki oikeus odottaa, että häntä kiitetään jokseenkin kiireisesti." Ja yli-intendenttiin kääntyen hän lisäsi: "Eikö se ole teidänkin mielipiteenne, herra Fouquet?"

"Lahja on kyllä kiitoksen arvoinen, madame", vastasi yli-intendentti, mutta hänen kasvoillaan oli ylevä ilme, joka ei välttänyt kuninkaan huomiota.

"Ilmoittakaa siis ottaneenne sen kiitollisesti vastaan", kehoitteli
Itävallan Anna.

"Senhän olette jo itse sanonut, madame", vastasi Fouquet, "koska kuninkaiden ei sovi ottaa vastaan lahjoja alamaisiltaan."

"Mutta neljäkymmentä miljoonaa!" sanoi Itävallan Anna samalla äänenpainolla kuin kovaonninen Maria Antoinette sittemmin: "Te puhutte minulle siitä niin paljon!"

"Niin", huomautti Fouquet, "kyllähän neljäkymmentä miljoonaa on kaunis summa, joka voisi houkutella kuninkaallistakin omaatuntoa."

"Mutta, monsieur", haastoi kuningatar kiusaantuneena, "sen sijaan että käännätte kuninkaan mieltä hylkimään tätä lahjoitusta, huomauttakaa siis hänen majesteetilleen virka-asemanne mukaisesti, että nämä miljoonat tuovat hänelle kokonaisen omaisuuden."

"Juuri tästä syystä sanon kuninkaalle: 'Sire, ellei ole soveliasta, että kuningas vastaanottaa alamaiselta kahdenkymmenentuhannen livren arvoisen kuusivaljakon, niin on alentavaa, että hän saisi kokonaisesta omaisuudesta kiittää toista alamaista, jonka menettelystä tämän summan kokoamisessa ei ole tiedossa täysin kunnioitettavia takeita.'"

"Teidän tuskin sopii lausua tuollaista ojennusta kuninkaalle, monsieur", sanoi Itävallan Anna; "hankkikaa hänelle mieluummin neljäkymmentä miljoonaa hyvitykseksi niistä, jotka tahdotte saada hänet menettämään."

"Eikö noita tuon asiakirjan tarjoamia miljoonia ole saatu samalla tavoin?" vastasi Fouquet. "Hänen majesteettinsa muuten kysyi mielipidettäni, ja olen vain lausunut sen; pyytäköön hänen majesteettinsa myötävaikutustani, niin tietysti katson kunniakseni ryhtyä järjestämään asiaa."

"No, ilmoittakaa nyt toki, että otatte vastaan tämän suurenmoisen lahjoituksen, poikani", suostutteli Itävallan Anna; "te olette kaikkien puheiden ja väärien selitysten yläpuolella."

"Kieltäytykää, sire", kehoitti Fouquet. "Kuninkaalla ei elämänsä aikana ole mitään muuta ojennusnuoraa kuin omatuntonsa eikä muuta tuomaria kuin harkintansa; mutta kuoltuaan hän saa jälkimaailman kiittäjäkseen tai syyttäjäkseen."

"Kiitän, äitini", sanoi kuningas kunnioittavasti kumartaen leskikuningattarelle. "Kiitän, herra Fouquet", hän virkkoi yli-intendentille, suopealla viittauksella ilmaisten puhuttelun päättyneeksi.

Heti lahjoituskirjan teetettyään oli kardinaali siirrättänyt itsensä Vincennesiin, jonne kuningas ja hovi sitten seurasivat häntä. Tuon soihdun viimeiset liehahdukset loivat vielä kylliksi loistetta ympäristöön, yhdistääkseen sen kaikki muut valot piiriinsä. Nuori Ludvig XIV sitäpaitsi — alun pitäin ministerinsä kiertotähtenä — vain kulki painolain määräämää rataansa viimeiseen hetkeen asti.

Tauti oli pahentunut, niinkuin Guénaud oli ennustanut; se ei enää ollut nivelsäryn kohtausta, vaan kuoleman kovaa kouraisua, ja potilaan tilan teki yhä arveluttavammaksi se mielentuska, jota hänessä herätti lahjoituskirjansa lähettäminen kuninkaalle, kun tämä ei kieltäytyen palauttanutkaan sitä kardinaalille, kuten Colbert oli taannut. Kardinaali oli lopulta lujasti luottanut rahastonhoitajan käsitykseen, mutta summa oli suuri, ja Colbertin älykkyydenkin myöntäen kardinaali nyt ehtimiseen ajatteli itsekseen, että kenties teatiinimunkkikin erehtyi, joten hänellä oli ollut ainakin yhtä suuri mahdollisuus pelastua kadotuksesta kuin nyt saada miljooniansa takaisin kuninkaalta. Ja mitä pitempään lahjoituksen palautus viipyi, sitä selvemmin Mazarin tunsi, että neljänkymmenen miljoonan vuoksi olisi kannattanut vaarantaa jotakin ja erityisesti niin epämääräistä kuin sielunsa, — sillä kardinaalina ja pääministerinä oli Mazarin kehittynyt uskon asioissa horjuvalle kannalle, taipuen aineelliseen maailmankatsomukseen.

Joka kerta kun ovi avautui hän siis kiihkeästi kääntyi päin, odottaen onnettoman lahjoituskirjansa ilmestyvän jälleen esille; toiveessaan pettyneenä hän sitten huoaten ojentausi makuulle ja tunsi kipunsa sitä tuimemmaksi, kun oli ne hetkiseksi unohtanut.

Leskikuningatarkin oli saattanut kardinaalia, ja vaikka ikä oli juurruttanut hänen sydämeensä itsekkyyttä, ei hän voinut kieltäytyä osoittamasta kuolevalle murhetta, johon toiset arvelivat hänet velvolliseksi naisena ja toiset hallitsijattarena.

Hän oli jotenkuten omaksunut suruasun ennakolta kasvoilleen, koko hovi otti sen käytäntöön hänen esimerkkinsä mukaan. Estääkseen kasvojansa ilmaisemasta, mitä hänen sielussaan liikkui, pysytteli Ludvig itsepintaisesti huoneissaan, seuranaan ainoastaan vanha imettäjänsä; mitä enemmän hän luuli lähenevänsä vapautumista kaikesta holhouksesta, sitä nöyremmäksi ja kärsivällisemmäksi hän tyynnytti mieltänsä, vetäytyen itseensä kuten kaikki voimakkaat luonteet erityistä suunnitelmaa valmistellessaan, saadaksensa parempaa pontta toiminnan hetkeksi.

Viimeinen voitelu oli jo salaa annettu kardinaalille, joka teeskentelytapoihinsa piintyneenä taisteli todennäköisyyden ja todellisuudenkin peittelemiseksi, vuoteensa ääreen vastaanottaen puhuttelijoita niinkuin häntä olisi vain ohimenevä pahoinvointi vaivannut. Guénaud niinikään sulkeutui visusti kuoreensa; tavoitteluun ja uteluun kyllästyessään hän joko ei vastannut mitään kysymyksiin tai selitteli: "Hänen ylhäisyydellään on vielä nuorekkuutta ja voimaa; mutta me emme tiedä Jumalan tahtoa, ja milloin Hän tahtoo ihmisen lannistaa, silloin ei inhimillinen vastustus auta."

Näitä sanoja, joita hän siroitteli harkintansa mukaan soveliaissa tilaisuuksissa, pohti erityisellä mielenkiinnolla kaksi henkilöä: kuningas ja kardinaali itse.

Guénaudin ennustuksesta huolimatta Mazarin yhä antausi toivomaan tai oikeastaan näytteli osaansa niin hyvin, että tarkkanäköisimmät hänen todellista tilaansa aavistellessaan sanoivat hänen pettävän itseään ja siten itse tulivat uskotelluiksi. Ludvig oli ollut jo kaksi päivää poissa kardinaalin luota, katse alituiseen tähdättynä lahjoituskirjaan, joka tuotti sairaalle niin suurta ahdistusta; hän ei oikein tiennyt, mitä ajatella Mazarinin tilasta. Ludvig XIII:n poika oli isänsä tavoin ollut tähän asti niin vähäisessä määrin kuningas, että hän kiihkeästi kaivatessaankin kuninkuutta tunsi samalla tietymättömyyden herättämää pelkoa. Tehtyään päätöksensä, jota hän ei ilmaissut kellekään, hän pyysi saada puhutella kardinaalia. Ministerin lähettyvillä alituiseen oleskeleva leskikuningatar sai ensimmäisenä kuulla kuninkaan aikeen ja ilmoitti hätkähdyttävän sanoman kuolevalle.

Missä tarkoituksessa Ludvig XIV pyysi puhutteluansa? Luovuttaakseenko lahjoituskirjan takaisin, kuten Colbert oli ennustanut, vai ilmoittaakseenko ottavansa sen kiitollisena vastaan, kuten Mazarin pelkäsi? Kun kuoleva kuitenkin tunsi epätietoisuuden yhäti pahentavan tilaansa, ei hän hetkeäkään epäröinyt kuulla ratkaisua.

"Hänen majesteettinsa on tervetullut, niin, sydämellisesti tervetullut", huudahti hän, tehden jalkopäässä istuvalle Colbertille merkin, jonka tämä täydellisesti oivalsi. "Madame", jatkoi hän, "suvaitsisiko teidän majesteettinne itse vakuuttaa kuninkaalle, kuinka ilomielin minä olen valmis heti vastaanottamaan hänet?"

Itävallan Anna nousi seisaalle; hänkin oli kiihkeä saamaan selvyyden noihin neljäänkymmeneen miljooonaan, jotka jo olivat koko hovin pohdittavina. Leskikuningattaren mentyä Mazarin suurella ponnistuksella kohoutui Colbertiin päin ja virkkoi: "No niin, Colbert, nämä kaksi päivää ovat olleet raskasta aikaa, kuolettavan pitkiä, tuottamatta mitään takaisin siltä taholta, kuten näette."

"Oletteko hupsu, te härkäpääl Te hoette yhä kärsivällisyyttä! Totisesti, Colbert, te teette minusta pilaa: olen kuolemaisillani, ja te neuvotte minua odottamaan."

"Monseigneur", vakuutti Colbert ainiaan kylmäverisenä, "on mahdotonta, että asia ei kehity siten kuin olen teille taannut. Tullessaan teitä tapaamaan on hänen majesteettinsa tahtonut omin käsin tuoda teille lahjoituskirjan takaisin."

"Niinkö uskotte? Mutta minä päin vastoin olen varma siitä, että kuningas tulee vain kiittämään."

Samassa Itävallan Anna ilmestyi jälleen huoneeseen. Poikansa luokse mennessään hän oli eteishuoneessa tavannut uuden lääkäröitsijän, vanhuksen, joka suositti jauhettaan taattuna paranteena kardinaalille. Leskikuningatar toi siitä koeannoksen. Mutta sitä ei Mazarin nyt ajatellut; hän ei tahtonut siihen vilkaistakaan, vakuuttaen vain, että elämä ei ollut sen vaivan arvoinen, jota nähtiin sen säilyttämiseksi. Mutta tämän viisaustieteellisen päätelmän jatkoksi kirposi lopultakin se salaisuus, jota hän oli niin kauan peitellyt.

"Tässä asemassa, madame, ei tuollainen kiinnitä mieltä", hän sanoi. "Jo kohta kaksi vuorokautta sitten minä tein kuninkaan hyväksi pikku lahjoituksen. Tähän asti ei hänen majesteettinsa ole tahtonut huomauttaa siitä mitään, arvatenkin hienotunteisuudesta; mutta nyt on selitysten hetki käsissä, ja pyydän teidän majesteettianne sanomaan minulle, onko kuninkaalla mitään muistutettavaa tästä asiasta, valmistuakseni kuulemaan hänen esityksiään."

"Totuus, madame", sanoi hän, "taivaan nimessä totuus! Älkää imarrelko kuolevaa miestä turhalla toiveella."

Samassa hän huomasi Colbertin katseesta, että hätäännys oli johtanut hänet harhaan.

"Minä tiedän", vastasi Itävallan Anna tarttuen kardinaalin käteen, "että te ette jalomielisyydessänne ole tehnyt kuninkaalle pikku lahjoitusta, kuten kovin vaatimattomasti sanotte, vaan tarjonnut hänelle suurenmoisen omaisuuden; tiedän myös, kuinka kiusalliselta teistä tuntuisi, jos kuningas…"

Kuolevanakin Mazarin jännitti tarkkaavaisuutensa herkemmäksi kuin kymmenen elinvoimaista olisi yhteisesti kyennyt. "Jos kuningas?" toisti hän suotta keskeyttäen.

"Jos kuningas", pitkitti Itävallan Anna, "ei hyvästä sydämestä vastaanottaisi, mitä te niin ylevästi tarjoatte."

Mazarin vaipui takaisin pielukselle hervottomana kuin murhenäytelmässä haaksirikkoinen, joka heittäytyy pitkäkseen viimeisen toivonkipinän sammuessa; mutta hänellä oli vielä sen verran voimia ja malttia, että sai luoduksi Colbertiin silmäyksen, joka haastoi enemmän kuin pitkäkään mielenpurkaus lausuttuna.

"Eikö totta", lisäsi leskikuningatar, "että te olisitte pitänyt kuninkaan kieltäytymistä jonkunlaisena loukkauksena?"

Mazarin kieritteli päätänsä pieluksella hiiskumatta halaistua sanaa.
Kuningatar käsitti väärin tämän eleen tai oli erehtyvinänsä.

"Sentähden olenkin autellut asiaa hyvillä neuvoilla", selitti hän edelleen, "ja kun eräät henkilöt — nähtävästi kadehtien jalomielisyytenne ansaitsemaa kunniaa — yrittivät todistella kuninkaalle, että hänen muka piti evätä tämä lahjoitus, olen minä taistellut teidän hyväksenne ja niin innokkaasti, että te toivoakseni ette joudu kokemaan sitä pettymystä."

"Ah", jupisi Mazarin riutuvin silmin, "ah, sitä palvelusta en unohda ainoaksikaan minuutiksi näinä lyhyinä hetkinä, mitä minulla vielä on eloni ajasta jäljellä!"

"Totuuden nimessä minun täytyykin tunnustaa", jatkoi Itävallan Anna, "että minun ei ole ollut helppo tehdä sitä palvelusta teidän ylhäisyydellenne."

"Teidän majesteettinne siis luulee", aloitti Mazarin samassa uudestaan, "että kuningas" (hän pysähtyi hetkiseksi) "että kuningas tulee tänne virkkamaan minulle pikku sanasen kiitokseksi?"

Mazarin murskasi Colbertin viimeisellä katseellaan. Samassa palatsinvartijat alkoivat ilmoitella kuninkaan tuloa eteishuoneissa, joissa kuhisi hoviväkeä, ja täten syntynyttä tuoksinaa käytti Colbert livahtaakseen tiehensä seinäkomeron ovesta. Itävallan Anna nousi seisaalle odottamaan poikansa saapumista. Kuningas ilmestyi kamarin kynnykselle ja tähtäsi katseensa kuolevaan, tämän enää huolimatta hievahtaakaan hallitsijan takia, jolta hänellä mielestään ei ollut enää mitään odotettavana. Ovenvartija vieritti vuoteen lähelle nojatuolin. Ludvig tervehti äitiänsä ja sitten kardinaalia; hänen istuutuessaan kuningatarkin asettui paikalleen. Kuningas loi taaksensa silmäyksen, josta ovenvartija oivalsi viitata, että oviverhojen sisäpuolelle asti edenneen osan saattuetta tuli poistua.

Samettikaihtimien pudotessa alas laskeusi huoneeseen jälleen hisahtamaton hiljaisuus. Kuningas tunsi itsensä vielä kovin nuoreksi ja arastelevaksi sen miehen edessä, joka hänen syntymästään saakka opetusmestarina oltuaan nyt kuoleman vihaisen majesteettisuuden ympäröimänä herätti hänessä yhä suurempaa kunnioitusta. Hän ei senvuoksi rohjennut aloittaa keskustelua tajuten, että lausutut sanat eivät saisi merkitystä ainoastaan tämän maailman asioissa, vaan tuntuisivat haudan taaksekin.

Kardinaalilla sitävastoin oli lahjoituskirja ainoana ajatuksenaan. Kipu ei hänelle tuottanut noin masentunutta sävyä ja apeata katsetta, vaan sen kiitoksen odotus, jolla kuningas hetimiten häätäisi viimeisenkin mahdollisuuden miljoonien takaisinsaamisesta.

"Se on armollinen suosionosoitus kuolevalle ja viihdyttää viimeisiä ajatuksiani", jatkoi Mazarin.

"Toivottavasti en ole tullut tervehtimään kuolevaa", vastasi kuningas, "vaan sairasta, jonka toipumista meidän on odotettava."

Mazarin pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: "Teidän majesteettinne haastaa hyvin ystävällisesti, mutta minä tiedän sen asian paremmin." Ääneen hän lausui: "Viimeinen käynti, sire, viimeinen."

"Jos niin olisi, herra kardinaali", virkkoi Ludvig XIV, "niin tulisin vielä viimeisen kerran pyytämään neuvoja opastajalta, jota minun on kiitettävä kaikesta."

Leskikuningatar oli nainen; hän ei kyennyt pidättämään kyyneliään. Kuningaskin näytti hyvin liikuttuneelta, ja Mazarin oli vielä enemmän järkkynyt kuin hänen kaksi vierastaan, mutta toisesta syystä. Syntyi jälleen hiljaisuus. Itävallan Anna kuivasi poskipäänsä, ja kuningas pakottausi tyyneksi.

"Minä sanoin", aloitti Ludvig uudestaan, "että teidän ylhäisyytenne on jättänyt minut suureen kiitollisuudenvelkaan."

Kardinaalin silmät tähysivät ahnaasti kuninkaaseen, sillä hän tajusi ratkaisevan hetken tulleen.

"Ja käyntini varsinaisena määränä", pitkitti kuningas, "oli lausua teille sydämen pohjasta vilpitön kiitokseni siitä viimeisestä ystävyytenne osoituksesta, jonka olette minulle hyväntahtoisesti antanut."

Kardinaalin posket painuivat kuopalle, hänen huulensa avautuivat raolleen, ja surkein huokaus, mitä hän oli milloinkaan hengähtänyt, alkoi väkisinkin raivata pääsyä hänen rinnastaan.

"Sire", sanoi hän, "minua voidaan soimata siitä, että olen syössyt omaiseni köyhyyteen ja antanut heidän kaikkien toiveittensa raueta surulliseen pettymykseen; mutta ainakaan ei voida sanoa, että olen kieltäytynyt uhraamasta kaikkeani kuninkaalle."

"Rakas kardinaali", lausui kuningas totisemmin kuin hänen nuoruudestaan olisi voinut luulla, "huomaan teidän käsittäneen minut väärin."

"Ei ole puhettakaan rakkaan perheenne köyhdyttämisestä tai palvelijainne jättämisestä osattomiksi; ei, ei ollenkaan!"

— Kas, hän aikoo luovuttaa takaisin murusen, — ajatteli Mazarin; — pitää koettaa lohkaista se mahdollisimman isoksi.

— No nyt kuningas pehmiää ja heittäytyy jalomieliseksi, — ajatteli kuningatar; — mutta hänen ei sovi antaa luopua varallisuudesta, tällaista omaisuutta ei enää koskaan ilmene saatavaksi.

"Sire", virkkoi kardinaali ääneen, "sukuni on laaja, ja sisarentyttärilläni ei ole mitään taloudellista tukea minun mentyäni."

"Oh", kiirehti kuningatar keskeyttämään, "älkää lainkaan olko huolissanne omaisistanne, rakas herra Mazarin. Teidän ystävänne jäävät meidän kalleimmiksi ystäviksemme; sisarentyttäristänne tulee omia lapsiani, hänen majesteettinsa sisaria, ja mitä hyvänsä suosionosoituksia Ranskassa jaellaan, teidän rakastamanne henkilöt saavat etusijan."

— Savua! — ajatteli Mazarin, joka paremmin kuin kukaan tiesi, minkä verran kannatti perustaa kuninkaallisten lupauksiin.

"Rauhoittukaa, rakas herra de Mazarin", sanoi hän hymyillen puolittain raskasmielisesti, puolittain ivallisesti, "neidit de Mancini kyllä menettävät teissä kalleimpansa, mutta he jäävät kuitenkin Ranskan rikkaimmiksi perijättäriksi, ja koska te olette ystävällisyydessänne tahtonut lahjoittaa minulle heidän myötäjäisensä…"

"Luovutan sen heille", jatkoi Ludvig ottaen povestaan pergamentin, jonka kohtalokas teksti oli kahden vuorokauden mittaan myrskynä myllertänyt Mazarinin sielussa. Hän kääri asiakirjan auki kardinaalin vuoteeseen päin.

"Teidän majesteettinne antaa takaisin lahjoituskirjani!" huudahti Mazarin niin hämmennyksissään ilosta, että hän unohti näytellä hyväntekijän osaa.

"Teidän majesteettinne hylkää neljänkymmenen miljoonan omaisuuden!" huudahti Itävallan Anna niin tyrmistyneenä, että hän haipui leskeksijäämisen murheesta.

"Niin, herra kardinaali, — niin, madame", vastasi kuningas repäisten siekaleiksi pergamentin, johon Mazarin ei ollut vielä rohjennut kajota. "Niin, minä teen mitättömäksi tämän asiakirjan, joka riisti paljaaksi kokonaisen suvun. Mitä omaisuutta hänen ylhäisyytensä on hankkinut minun palveluksessani, se kuuluu hänelle eikä minulle."

"Mutta, sire", päivitteli Itävallan Anna, "eikö teidän majesteettinne ollenkaan ajattele, että teillä ei ole edes kymmentätuhatta écua käteisinä varoinanne?"

"Madame, olen nyt suorittanut ensimmäisen omintakeisen toimenpiteeni kuninkaana, ja toivoakseni se arvokkaasti aloitta hallitukseni."

"Ah, sire, te olette oikeassa!" huudahti Mazarin, "tuo on todella suurta, todella korkeinta jaloutta." Ja hän silmäili yksitellen asiakirjan palasia, jotka olivat levinneet vuoteelle, varmistuakseen siitä, että alkuperäisen sijasta ei ollut siten tuhottu jäljennöstä. Viimein hänen katseensa osui siihen sipaleeseen, jossa oli hänen allekirjoituksensa, ja sen todennettuaan hän hervahti päänaluselleen.

Itävallan Anna ei kyennyt salaamaan pahoitteluansa; hän kohotti kätensä ja silmänsä taivasta kohti.

"Voi, sire", virkosi Mazarin kiittelemään, "oi, sire, taivas teitä siunatkoon! Hyvä Jumala, kuinka rakastetuksi te tulettekaan koko suvussani!… Per Baccho, jos teille milloinkaan koituu mitään tyytymättömyyden aihetta omaisteni taholta, sire, niin rypistäkää vain kulmianne, jotta heti ilmestyn haudastani."

Tällä ilveilyllä ei oikein ollut Mazarinin tavoittamaa vaikutusta. Ludvig oli jo joutunut ylevämpiin mietteisiin, ja Itävallan Anna taasen tunsi, että hänen oli mahdoton sietää poikansa jalomielisyyttä ja kardinaalin teeskentelyä sisällisen kiukkunsa viimein väkisinkin purkautumatta, joten hän nousikin paikaltaan ja poistui huoneesta, koska hänen ei tehnyt mielensä pahemmin paljastaa katkeroittumistansa.

Mazarin oivalsi kaikki, ja peläten kuninkaan mahdollisesti vielä peräytyvän päätöksestään hän alkoi voihkia, kääntääkseen huomion toiselle tolalle. Vaikerrus heikkeni kuitenkin vähitellen, ja Itävallan Annan mentyä se taukosi.

"Herra kardinaali", virkkoi nyt kuningas, "onko teillä muuten mitään erityistä ohjausta nyt annettavaksi minulle?"

"Sire", vastasi Mazarin, "te olette jo itse viisaus, ymmärtäväisyys ruumistuneena; mitä jalomielisyyteen tulee, en siitä puhukaan, sillä äskeiseen tekoonne ei voi edes verrata historian ylevimpiäkään esimerkkejä."

Ylistys jätti kuninkaan kylmäkiskoiseksi. "Te siis vain kiitätte minua, monsieur", sanoi hän, "ja teidän kokemuksenne, joka on paljon paremmin tunnettu kuin minun viisauteni, ymmärtäväisyyteni ja jalomielisyyteni, ei nyt johda mieleenne ystävällistä neuvoa, joka vastaisuudessa hyödyttäisi minua?"

"Te olette juuri tehnyt minun hyväkseni paljon, sire, — omaisteni eduksi, tarkoitan", aloitti hän sitten.

"No niin", jatkoi Mazarin, "tahdonpa antaa teille jotakin korvausta näistä neljästäkymmenestä miljoonasta, joista niin kuninkaallisesti luovutte."

"Tahdon antaa teille neuvon", pitkitti kardinaali, "niin, vieläpä enemmänkin arvoisen kuin nuo miljoonat."

"Sire, kuulkaa neuvoani; suvaitkaa tulla lähemmäksi, sillä voimani ehtyvät."

"Sire", kuiskasi Mazarin niin hiljaa, että sanat tapasivat hallitsijan tarkkaavaisen korvan vain ikäänkuin hengähdyksenä haudasta, "sire, älkää milloinkaan ottako itsellenne pääministeriä!"

Ludvig suoristausi hämmästyneenä. Se neuvo oli jonkunlainen ripitys, todellinen aarre Mazarinin vilpittömänä tunnustuksena. Kardinaalin jälkisäädöksenä nuorelle kuninkaalle oli vain kuusi sanaa, mutta kuten Mazarin oli sanonut, ne vastasivat ruhtinaallista omaisuutta.

Kuningas seisoi kotvasen kuin huumaantuneena. Kardinaali näytti mielestään vain virkkaneen mitä luonnollisimman opastuksen.

"Onko teillä muuten, omaisianne lukuunottamatta", kysyi sitten Ludvig, "ketään suositeltavana minulle, herra kardinaali?"

Hiljainen kahina kulki seinäkomeron puolista uudinta pitkin. Mazarin ymmärsi yskän.

"On kyllä!" tokaisi hän vilkkaasti; "se on totta, voin puoltaa teidän majesteettinne huomioon erästä älykästä ja rehellistä kykymiestä."

"Hänen nimensä saattaa olla teille vielä melkein tuntematon, sire: hän on herra Colbert, rahastonhoitajani. Koetelkaa häntä vain", jatkoi Mazarin pontevasti; "kaikki, mitä hän on puheissamme päätellyt ennakolta, on käynyt toteen, — hänellä on terävä silmä, joka ei koskaan erehdy asioista eikä ihmisistäkään, mikä on vielä ihmeellisempää. Minun on paljosta kiittäminen teitä, sire, mutta luulen velkani tulevan maksetuksi, kun toimitan teille herra Colbertin."

"Olkoon niin", virkkoi Ludvig XIV laimeasti, sillä Colbertin nimi oli hänelle tosiaan jotenkin tuntematon, kuten kardinaali oli sanonut, ja toisen innostus tuntui hänestä kuolevan vanhuksen herkältä elähtymiseltä.

"Hyvästi täksi kertaa, sire… hyvästi", sopersi sairas; "olen uupunut, ja minulla on vielä työläs taival edessäni, ennenkuin joudun uuden herrani eteen… Hyvästi, sire."

Nuoren kuninkaan silmät kyyneltyivät. Hän kumartui kuolevan yli, joka jo puolittain oli ruumiina, ja poistui sitten nopeasti.

Koko yö oli tuskallinen sekä kuolevalle että kuninkaalle; kardinaali odotti vapahdustaan, Ludvig XIV vapauttaan. Kuningas ei lainkaan käynyt levolle. Tunnin kuluttua äskeisestä kohtauksesta hän sai tietää, että Mazarin oli hiukan toipunut; hän oli antanut pukea ylleen, punata poskensa ja järjestää hiuksensa, sitten ottaen vastaan ulkomaiset lähettiläät. Keisari Augustuksen tavoin hän varmaankin ajatteli maailmaa suureksi teatteriksi, jossa tahtoi kunnolleen esittää näytelmänsä viimeisen kohtauksen.

Itävallan Anna ei enää näyttäytynyt kardinaalin luona, hänellä ei nyt ollut siellä mitään tekemistä. Sovinnaisuus kelpasi aiheeksi hänen poissaoloonsa. Kardinaali ei häntä tiedustanutkaan; hänen sydämeensä oli syöpynyt se neuvo, jonka leskikuningatar oli antanut pojalleen.

Puoliyön hetkellä Mazarin yhä ihomaalissaan joutui kuolinkamppaukseen. Hän oli tarkistanut testamenttinsa, ja koska se täsmälleen ilmaisi hänen tahtonsa, oli hän pelännyt jonkun itsekkään vaikutuksen voivan käyttää hänen heikkouttansa jälkisäädösten muuttamiseen, jonkavuoksi hän oli käskenyt Colbertin pitää valpasta vartiota makuuhuoneen eteiskäytävässä.

Omaan huoneeseensa sulkeutuneena kuningas lähetti imettäjättärensä joka tunti kuulustamaan tarkkaa tietoa kardinaalin voinnista. Lähettiläiden vastaanoton jälkeen hän kuuli, että kardinaalin puolesta oltiin toimittamassa esirukousta. Kello yhdeltä aamulla oli Guénaud yrittänyt viimeistä keinoa, jota sanottiin voimaparanteeksi. Tuon valistuneempien aikojen tieltä väistyneen miekkailevan aikakauden käsityksiä oli vielä jossakin määrin se usko, että kuolemaa voitiin välttää jollakulla näppärällä salaisella tempulla. Väkinesteen nautittuansa Mazarin hengitti huokeammin lähes kymmenen minuuttia. Hän antoi heti käskyn levittää kiireimmiten kaikkialle tiedoksi, että hän oli onnellisesti suoriutunut ratkaisevasta käänteestä. Se uutinen melkein sai kylmää hikeä kihoamaan kuninkaan otsalle; hänelle oli vapauden päivä kajastanut, joten orjuus nyt tuntui hänestä ahdistavammalta kuin koskaan. Mutta seuraava tiedonanto muutti aseman kerrassaan: Mazarin oli henkitoreissaan ja kykeni tuskin enää tajuamaan Saint-Nicolas-des-Champsin kirkkoherran kuolinrukouksia.

Kuningas alkoi jälleen kiihtyneenä mitellä huoneensa lattiaa, kävellessään lukien muutamia paperiliuskoja; hän oli ottanut ne lippaasta, johon ainoastaan hänellä oli avaimet. Taaskin imettäjätär palasi: herra de Mazarin oli sutkauttanut sattuvan sanaleikin ja lausunut, että Tizianin "Flora"-taulu piti piakkoin vernissata uudestaan. Kellon käydessä kolmea ei kuningas viimein enää voinut taistella väsymystä vastaan; hänen iässään on uni voimakas, se vaivutti hänet nukahtamaan istualle nojatuoliin. Kellon lähetessä neljää imettäjätär tuli herättämään hänet.

"Niin, rakas sire", vastasi imettäjätär liittäen surkuttelevasti kätensä ristiin, "hän on nyt kuollut."

"Hän tuli kardinaalin kamarista ja oli jonkun minuutin ajan pidellyt kuvastinta vainajan suun edessä."

"Hän saattoi minua tänne, rakas sire, ja odottaa nyt oven takana siltä varalta, että suvaitsette ottaa hänet vastaan."

Ludvig riensi ovelle, avasi itse ja näki eteiskäytävässä Colbertin suorana odottamassa. Häntä hiukan säpsähdytti tämä mustaan verhottu patsas. Colbert kumarsi juhlallisen kunnioittavasti ja astui pari askelta lähemmäksi. Ludvig vetäytyi huoneeseensa, viitaten odottajaa sisälle. Colbert totteli, kuningas lähetti imettäjättären pois, ja oven sulkeutuessa tämän takana jäi Mazarinin rahastonhoitaja vaatimattomana pihtipieleen.

"Mitä teillä on ilmoitettavana minulle, monsieur?" kysyi Ludvig pahoin kiusaantuneena siitä, että hän ei näin äkkiyllätyksessä kyennyt täydellisesti kätkemään, mitä hänen sisimmässään liikkui.

"Herra kardinaali on jättänyt tämän maailman, sire, ja minä tuon teille hänen viimeisen tervehdyksensä."

Kuningas jäi hetkeksi mietteisiinsä, tarkaten Colbertia; hänen mieleensä johtui kardinaalin viimeinen kehoitus.

"Tehän olitte hänen ylhäisyytensä uskollinen palvelija, mikäli häneltä itseltään kuulin?" hän sitten virkkoi.

"Edesmenneen kardinaalin ystävät ja palvelijat ovat minulle rakkaita, monsieur, ja pidän huolta siitä, että teille varataan sovelias sija virastoissani."

"Anteeksi, sire, minulla oli onni ehdottaa herra kardinaalille säästöä, joka vuotuisesti merkitsee kolmensadantuhannen frangin hyötyä teidän majesteettinne käyttövaroissa."

"Esitin sveitsiläiskaartin hopeanauhat vaihdettavaksi hopeoituihin; eroitusta ei ollenkaan huomaa, ja sadallatuhannella éculla, jotka vuosittain käytettiin turhaan komeuteen, voidaan paremminkin hankkia rykmentille puolen vuoden elanto tai ostaa kymmenentuhatta uudenaikaista muskettia tai rakennuttaa kymmenkanuunainen varastolaiva merikelpoiseksi."

"Se on totta", myönsi Ludvig XIV silmäillen puhujaa huomaavaisemmin. "Todellakin järkevää säästäväisyyttä; naurettavaakin oli antaa sotamiesten kulkea yhtä kalleissa nauhoissa kuin aatelismiehet käyttävät."

"Hänen ylhäisyytensä oli antanut tehtäväkseni tarkastaa yli-intendenttiviraston tilejä, sire."

"Ahaa!" äännähti kuningas, joka oli juuri ajatellut antaa Colbertin poistua, mutta nyt päättikin kuulustaa lisää; "teidän siis tuli pitää silmällä herra Fouquetia! No, mitä valvontanne on saanut ilmi?"

"Että on syntynyt vajausta, sire; mutta jos teidän majesteettinne suvaitsee sallia minun…"

"Ei ole ollenkaan tarvis, monsieur; te olette virkanne puolesta tarkastanut noita tilejä, lausukaa yleistulos."

"Varokaa, monsieur; te hyökkäätte pahasti herra Fouquetin varainhoitoa vastaan, ja olen kuitenkin kuullut häntä mainittavan kykymieheksi."

Colbert punastui ja sitten kalpeni, sillä hän käsitti tästä hetkestä alkaen ryhtyvänsä taisteluun miehen kanssa, jonka mahtavuus melkein veti vertoja vastikään manalle menneen suurmiehen asemalle.

"Mutta jos hän kerran on pätevä alallaan ja rahoista kuitenkin on puute, niin kenessä on vika?"

"Hyvä on, tehkää valmiit laskelmat ja näyttäkää ne minulle. On syntynyt vajausta, sanotte? Vajaus saattaa olla tilapäinen; luotto elpyy, varoja kertyy jälleen."

"Voin perustaa runsaammin uusia virkoja, jotta valtakirjain lunastusmaksut kartuttavat valtionrahastoa ylimääräisillä tuloilla."

"Mahdotonta, sire, sillä virkoja on perusteltu perustelemastakin päästyä, ja viimeksi on suurin määrin annettu yksityisten vain lunastella itselleen virka-arvoja, joiden valtakirjoissa ei ole määrätty mitään hoidettavaa. Se keino on nyt lopulleen käytetty, niin että herra yli-intendentti jo onkin työntänyt kolmanneksen alennusta jokaisesta virkavahvistuksesta. Kansaa siis sorretaan lisääntyvillä virkamiesten palkkauksilla, teidän majesteettinne hyötymättä siitä mitenkään."

"Selittäkää minulle tätä ongelmaa, herra Colbert", hän sanoi. "Jos esimerkiksi tänään, kun herra kardinaali on kuollut, minä hallitsen itsenäisesti, ja jos tänään tahtoisin saada rahoja?"

"Oh, tämä nyt on ihme, monsieur! Mitä, eikö yli-intendenttini toimittaisi minulle varoja?"

"Ovatko valtion tulot muka jo siinä määrin pantattuja, että niistä ei enää lähde mitään?"

Silmäkulmiansa rypistellen Ludvig käveli pitkin askelin edes takaisin hyvin kiihtyneenä.

"Mutta jos asema olisi sellainen kuin te sanotte, herra Colbert", virkkoi hän äkkiä seisahtuen, "niin minähän olisin häviön partaalla jo ennen kuin pääsen hallitsemaankaan?"

"Niin kyllä, sire, ja ensi alkuun toinkin jo teidän majesteetillenne selvitykseksi luettelon eräistä varoista, joita herra kardinaali de Mazarin ei ole tahtonut mainita testamentissaan eikä missään muussakaan asiakirjassa; hän oli ne uskonut minulle."

"Niin, sire, sillä määräyksellä, että luovutan ne teidän majesteetillenne."

"Mitä! Hänellä oli muitakin varoja kuin testamentin mainitseman luettelon neljäkymmentä miljoonaa?" Colbert kumarsi.

"Mutta siinäpä oikea kuilu mieheksi!" jupisi kuningas. "Mazarin toisella puolen ja Fouquet toisella, kenties enemmän kuin sata miljoonaa heillä kaksistaan, — en enää ihmettele, että kuninkaallinen rahasto on tyhjä."

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti Ludvig värähtäen ilosta; "kolmetoista miljoonaa sanotte, Colbert?"

"Erään herra kardinaalille kuuluneen kaupunkitalon kellarissa, jonka hän on hyväntahtoisesti määrännyt minulle erityisessä testamenttinsa lisäyksessä."

Colbert veti asiakirjan luonnollisin ilmein taskustaan ja näytti sitä kuninkaalle, joka silmäsi rakennuksen lahjoittamista koskevaa kohtaa.

"Mutta tässä puhutaan vain rakennuksesta", huomautti hän, "eikä mainita mitään rahoista."

"Ja herra de Mazarin nojausi siinä määrin teihin, — hän, epäluuloisempi kaikkia muita?"

"Hän ei ollut epäluuloinen minua kohtaan, sire, kuten teidän majesteettinne näkee."

Ludvigin katse kiintyi ihaillen noihin mitättömiin, mutta nyt ilmeikkäisiin kasvoihin.

"Se ei ole ansioni, sire, vaan velvollisuuteni", vastasi Colbert kylmäkiskoisesti.

"Ne olisi siinä tapauksessa otettu kardinaalin testamenttiin kuten hänen muukin omaisuutensa. Jos nämä rahat kuuluisivat suvulle, niin minä, joka sommittelin teidän majesteettinne hyväksi laaditun lahjoituskirjan sanamuodon, olisin lisännyt kolmetoista miljoonaa siihen luetteloon, jonka tarjotuksi loppusummaksi jäi neljäkymmentä miljoonaa."

"Mitä!" huudahti Ludvig; "tekö sen lahjoituskirjan sommittelitte, herra
Colbert?"

"Minä takasin hänen ylhäisyydelleen, että teidän majesteettinne ei ottaisi vastaan sellaista lahjoitusta", selitti Colbert ainiaan rauhalliseen tapaansa, joka arkiasioissakin sai jonkunlaista juhlallista sävyä.

"Mihin aikaan lähetän rahat teidän majesteetillenne?" kysyi Colbert nähdessään kuninkaan kohottavan päänsä.

"Kolmetoista miljoonaa!" huudahti Ludvig XIV jäätyänsä yksikseen; "mutta minä näen unta!"

Sitten hän antoi otsansa vaipua käsien varaan ikäänkuin olisi todellakin nukkunut. Tuokion kuluttua hän kuitenkin nosti päätänsä, pudisti kauniita kiharoitaan ja avasi rajusti ikkunan, viillyttääkseen polttavaa otsaansa raittiissa aamun hengessä, joka toi mukanaan puiden ja kukkasien puhdasta tuoksua. Taivaanranta heloitti loistavassa aamuruskossa, ja auringon ensimmäiset säteet valelivat hohteellaan nuoren kuninkaan otsaa.

"Tämä kajastus on hallitukseni aamukoite", jupisi Ludvig XIV. "Enteenkö minulle lähetät, kaikkivaltias Jumala?…"

Ministerit Fouquet, Lyonne ja Letellier kokoontuivat istuntosaliin pitämään neuvottelua. Kuningas kutsutti heidät heti luokseen.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "kardinaali on kuollut. Minä annoin hänen hoitaa loppuun asti asioitani, mutta nyt aion itse hallita. Te lausutte minulle mielipiteitänne, milloin kysyn teiltä neuvoa. Menkää!"

Ministerit katselivat toisiaan hämmästyneinä, ja heidän oli työläs pidättyä hymyilemästä, sillä he tiesivät ruhtinaan kasvatetuksi täydellisesti tietämättömänä valtioasioista, joten hän nyt turhamaisuudesta otti vastuulleen ylivoimaisen taakan.

Fouquet erosi virkatovereistaan portaissa sanoen heille: "Hyvät herrat, sitä vähemmänpä nyt on meillä huolehdittavaa." Ja hän nousi hilpeänä vaunuihinsa. Toiset, hiukan levottomina tapausten alkavasta käänteestä, palasivat yhdessä Pariisiin.

Kymmenen ajoissa kuningas meni äitinsä luo, jonka kanssa hänellä oli yksityinen keskustelu; puolisen jälkeen hän nousi kuomuvaunuihin ja läksi suoraa päätä Louvreen. Siellä hän otti vastaan paljon väkeä ja tunsi jonkunlaista tyytyväisyyttä siitä, että huomasi kaikkien olevan epäröiviä ja uteliaita.

Illalla hän käski sulkea kaikki Louvren portit, Seine-joen laiturin puolella olevaa lukuunottamatta. Sinne hän asetti vartioksi kaksisataa sveitsiläistä, jotka eivät osanneet sanaakaan ranskaa; heillä oli määräyksenä myöntää pääsy kaikille tavaralähetyksille, mutta muuta ei saanut ottaa vastaan, eikä mitään ollut laskettava ulos.

Täsmälleen kello yksitoista hän kuuli jyhkeiden vankkurien vierivän porttiholviin, sitten toisen ja myöhemmin vielä kolmannen jyrinän. Lopuksi ristikkoportti kääntyi raskaasti saranoillaan umpeen.

Pian sen jälkeen joku koputti työhuoneen ovelle. Kuningas meni itse avaamaan ja näki Colbertin, joka ensi sanoikseen virkkoi:

Ludvig laskeutui alas portaita ja meni itse tarkastamaan kulta- ja hopearahoilla täytettyjä nassakoita, jotka neljä Colbertin toimittamaa miestä oli juuri kierittänyt kellariin, sen avaimen oli kuningas samana aamuna lähettänyt Colbertille. Katselmuksen suoritettuaan kuningas palasi huoneeseensa, kintereillään Colbert, jonka järkkymätön kylmäverisyys ei ollut lämmennyt pienimmälläkään omakohtaisen tyytyväisyyden säteellä.

"Monsieur", virkkoi hänelle kuningas, "mitä tahtoisitte palkinnoksenne tästä uskollisuudesta ja tunnollisuudesta?"

"Vaikkei teidän majesteettinne toimittaisikaan minulle sitä tilaisuutta, niin palvelisin teitä kuitenkin. Minun on mahdoton olla olematta kuninkaani uskollisin palvelija."

"Mazarinin rahastonhoitajasta saatte siirtyä kuninkaan intendentiksi, herra Colbert."

"Hän murskaa minut viikossa, sire, sillä teidän majesteettinne antaa minulle valvonnan, jossa tarvitaan voimaa. Intendentti on yli-intendentin alaisena toisarvoisessa asemassa."

"Minulla on ollut kunnia huomauttaa teidän majesteetillenne, että herra Fouquet oli herra Mazarinin eläessä valtakunnan toinen mies; nyt on herra Mazarin kuollut, ja herra Fouquetista on tullut ensimmäinen."

"Monsieur, suostun siihen, että tänään vielä puhutte minulle melkein mitä hyvänsä, mutta huomenna, painakaa se mieleenne, en enää siedä liikaa."

"Sitä jo olette, kun pelkäätte joutuvanne ikävyyksiin minua palvellessanne."

"Toivoisin teidän majesteettinne antavan minulle apulaisia intendentin virkaan."

"Ei, sire; vielä yksi seikka… sallikaa minun muodostaa tilikomitea, jolla on tuomiovalta."

"Se toimittaisi rangaistukseen ne veronkantajat ja heidän puoluelaisensa, jotka ovat kymmenen viime vuoden aikana tehneet kavalluksia."

"Hirtetään kolme, ja siten saadaan toiset luovuttamaan takaisin, mitä ovat anastaneet."

"Olemme tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka ovat meitä etevämpiä, jos heitä varoitetaan ennakolta."

"Ei, sire; on vielä yksi tärkeä seikka. Mitä oikeuksia teidän majesteettinne myöntää tälle intendenttivirastolle?"

"Sire, on välttämätöntä, että tähän virkaan kuuluu oikeus tutustua kaikkeen kirjeenvaihtoon Englannin kanssa."

"Mahdotonta, monsieur, sillä ne kirjeet avataan nyt neuvostossa; herra kardinaali hoiti ulkomaisen kirjeenvaihdon yksinään."

"Luulin teidän majesteettinne aamulla ilmoittaneen, että te ette enää käytä vakinaista neuvostoa."

"Niinpä teidän majesteettinne suvainneekin itse ja ihan yksin lukea kirjeensä, etenkin Englannista saapuvat; pidän kiinni erikoisesti juuri tästä kohdasta."

"No, te saatte hoitaaksenne sen kirjeenvaihdon, monsieur, tehden siitä selkoa minulle."

"Sitä juuri halusin teidän majesteetiltanne. Kiitos, sire, nyt lähden levollisena."

Tämän sanottuansa hän läksikin. Ludvig katsoi hänen jälkeensä. Colbert ei ollut vielä edennyt sataa askelta Louvresta, kun kuninkaan luo saapui pikalähetti Englannista. Tarkastettuaan sidettä Ludvig päätti murtaa sinetin ja näki ensimmäiseksi kirjeen kuningas Kaarle II:lta. Englantilainen valtias kirjoitti kuninkaalliselle serkulleen seuraavasti:

'Teidän majesteettinne on varmaankin hyvin levoton herra kardinaali Mazarinin sairauden johdosta, mutta vaaran liioittelu on parempikin teidän majesteetillenne, kun kardinaalin henkilääkärinkin jo ilmoitetaan katsoneen hänen tilansa toivottomaksi. Kiitän teitä suosiollisesta vastauksestanne esitykseeni lady Henriette Stuartin suhteen, ja viikon kuluttua prinsessa matkustaa hovinsa kanssa Pariisiin.

Hyvillä mielin tunnustan kiitollisuuteni ystävyydestä, jota olette osoittanut minua kohtaan, joten saan yhä suuremmalla syyllä sanoa teitä veljekseni. Ja erityisesti ilahduttaa mieltäni se, että voin teidän majesteetillenne todistaa, kuinka suuressa arvossa pidän suopeuttanne: sanon senvuoksi avoimesti, että kun te kaikessa hiljaisuudessa linnoitutatte Belle-Isle-en-Meriä, se surettaa mieltäni. Teette siinä väärin. Me emme milloinkaan joudu sotaan keskenämme. Tuo toimenpide ei tee minua levottomaksi, se ainoastaan pahoittaa mieltäni… Te tuhlaatte siihen hyödyttömästi miljoonia, sen voitte sanoa ministereillenne, — ja olkaa varma siitä, että minun poliisini ovat hyvin selvillä asiasta. Osoittakaa te, veljeni, minulle tilaisuuden sattuessa samanlainen palvelus.'

"Herra Colbert lähti täältä vastikään eikä voi olla vielä kaukana.
Kutsuttakoon hänet takaisin!" huusi hän.

Kamaripalvelija oli lähdössä toteuttamaan käskyä, mutta kuningas pidättikin hänet.

"Ei", sanoi hän itsekseen, "ei… nyt käsitän, mistä se juttu johtuu. Belle-Isle on herra Fouquetille kuuluva saari; sen linnoittaminen on salahanke hänen taholtaan… tämän vehkeen ilmitulo on yli-intendentin lankeemus, ja paljastus aiheutuu Englannin kirjeenvaihdosta; sentähden siis Colbert tahtoi saada sen huostaansa… Oh, minä en kuitenkaan voi nojautua yksinomaan siihen mieheen; hänellä on ainoastaan pää, minä tarvitsen myöskin käsivarren!"

"Hän on tilapäisesti jättänyt palvelukseni. Etsittäköön hänet käsille, ja hän olkoon täällä huomenna aamupuhutteluni alkaessa."

— Kolmetoista miljoonaa kellarissani, — ajatteli kuningas — Colbert pitelemässä kukkaroani ja d'Artagnan miekkaani minä olen kuningas!

Kun Atos Pariisiin tultuaan oli vielä samana päivänä toimittanut lähetystehtävänsä Palais-Royalissa, palasi hän suoraan hotelliinsa Rue Saint-Honorén varrelle. Siellä hän tapaa varakreivi de Bragelonnen, joka odotteli hänen huoneessaan puhellen Grimaudin kanssa.

Ei ollut helppo keskustella tämän vanhan palvelijan kumppanina; ainoastaan kaksi miestä pystyi siihen kunnollisesti; Atos ja d'Artagnan. Edelliselle se onnistui siten, että Grimaud itse koetti saada häntä puhumaan; d'Artagnan taasen osasi panna Grimaudin kielen käyntiin.

Raoul oli ottanut työkseen haastatella vanhusta Englannin matkasta, ja Grimaud olikin kertonut sen hänelle kaikkia yksityiskohtia myöten epälukuisilla merkeillä ja kahdeksalla sanalla, ei enemmällä eikä vähemmällä puheella. Aaltoilevalla kädenliikkeellä hän ensin ilmaisi, että hän oli herransa kanssa matkustanut meren yli.

Grimaud kohautti hiukan olkapäitänsä kuin sanoakseen: "Ei liikaa eikä vähän."

"On merkillistä", jatkoi Raoul, "että herra kreivi yhä pitää minua alokkaana eikä ota minua osalliseksi hankkeittensa kunniaan ja vaaroihin!"

Grimaud hymyili. Juuri silloin Atos tuli kotiin. Isäntä valaisi hänelle portaissa, ja herransa askeleet tuntien Grimaud riensi häntä vastaan, jolloin keskustelu äkkiä katkesi.

Mutta Raoul oli päässyt vauhtiin; hän ei voinut enää hillitä uteluhaluaan, vaan sanoi tarttuessaan vilkkaasti, mutta kunnioittavan hellästi kreivin molempiin käsiin:

"Mistä johtuu, kreivi, että te läksitte niin vaaralliselle retkelle sanomatta minulle jäähyväisiä, pyytämättä miekkani apua, vaikka minun pitäisi olla teidän tukenanne, kun minulla nyt on voimaa ja te olette kasvattanut minusta miehen? Voi, tahdotteko siis panna minut alttiiksi niin julmalle koettelemukselle, etten enää milloinkaan saa teitä nähdä?"

"Kuka sinulle on sanonut, että matkani oli vaarallinen, Raoul?" vastasi kreivi jättäessään viittansa ja hattunsa Grimaudille, joka oli juuri päästänyt hänen miekkansa hankkiluksesta.

"On luonnollista, kreivi, että hyvä Grimaud sanoo minulle totuuden kaikessa, mikä koskee teitä. Ken sitten rakastaisi ja tukisi teitä, ellen minä?"

Atos ei vastannut. Hän teki ystävällisen liikkeen, joka sai Grimaudin poistumaan, ja istuutui sitten nojatuoliin, Raoulin jäädessä seisomaan hänen eteensä.

"Varmaa vain on", jatkoi Raoul, "että matkanne oli erityisessä tehtävässä suunniteltu ja että teräs ja tuli uhkasivat teitä."

"Älkäämme puhuko siitä enää, varakreivi", sanoi Atos lempeästi; "on totta, että läksin äkillisesti, mutta kuningas Kaarle II:n palveleminen vaati silloin kiireellisyyttä. Kiitän sinua huolehtimisestasi ja tiedän voivani luottaa sinuun… Eihän sinulta liene puuttunut mitään poissaollessani, varakreivi?"

"Annoin Blaisoisille määräyksen luetuttaa sinulle sata pistolia heti kun tarvitsisit rahaa."

"Minulle jäi kolmekymmentä pistolia hevosten ostosta, jotka vein viime sotaretkelleni, ja herra prinssi pani suosiollisuudessaan minut kolme kuukautta sitten voittamaan kaksisataa pistolia pelipöydässään."

"En milloinkaan pelaa, mutta herra prinssi käski minun hoidella korttejansa Chantillyssa eräänä iltana, kun kuninkaalta saapui kuriiri… minä tottelin, ja herra prinssi määräsi minulle sen pelierän voiton."

"On, monsieur; joka viikko antaa herra prinssi jollekulle aatelismiehelleen jollakin syyllä samanlaisen tilaisuuden. Hänen korkeutensa saattueena on viisikymmentä aatelismiestä; minun vuoroni sattui siksi kerraksi."

"Teette väärin minua kohtaan, kun epäilette minua", sanoi Raoul; "tunnen punastuvani, mutta se tapahtuu vastoin tahtoani. Tuo kysymyksenne herättää minussa luonnollista mielenliikutusta, ja siitä punastun, vaan en sen vuoksi, etten olisi avomielinen."

"Minä tiedän, Raoul, että sinä et milloinkaan poikkea totuudesta.
Aioinkin muuten oikeastaan tiedustaa…"

"Käsitän kyllä, monsieur, että te tahdoitte kysyä, enkö ole ollut
Bloisissa."

"En ole käynyt siellä enkä muutenkaan nähnyt sitä henkilöä, jota tarkoitatte."

Raoulin ääni vapisi hänen lausuessaan nuo sanat. Kaiken hienotuntoisuuden herkkänä oivaltajana Atos virkkoi heti:

"Paljon, monsieur; te olette kieltänyt minua käymästä Bloisissa ja tapaamasta neiti de la Vallièreä."

Nuori mies vaikeni. Tuo suloinen nimi, niin rakas lausua, raateli hänen sydäntään, samalla kun se hyväili huulia.

"Ja siinä olen tehnyt oikein, Raoul", ehätti Atos sanomaan. "En ole raakamainen enkä kohtuuton isä; minä kunnioitan totista rakkautta, mutta minä ajattelen sinulle tulevaisuutta… mittaamatonta tulevaisuutta. Uusi hallitus kajastaa aamuruskon tavoin; sota kutsuu nuorta kuningasta, jota elähyttää ritarillinen henki. Tämä urhon innostus tarvitsee joukon nuoria ja vapaita upseereja, jotka haltioituneina ryntäävät tuleen ja kaatuvat huutaen: Eläköön kuningas! sen sijaan että huokaisivat: Hyvästi, puolisoni!… Käsitäthän tämän, Raoul. Niin kovalta kuin ajatussuuntani tuntuukin, pyydän sinua siis uskomaan minua ja kääntämään katseesi pois ensimmäisistä nuoruuden päivistä, jolloin totuttausit rakastamaan, — noista hempeän huolettomuuden päivistä, jotka pehmentävät sydämen ja tekevät sen kykenemättömäksi täyttämään kunnian ja vastoinkäymisen vaatimuksia. Senvuoksi, sanon sen vielä kerran, Raoul, näe neuvossani ainoastaan haluani hyödyttää sinua: ainoana kunnianhimonani on nähdä sinun menestyvän. Uskon sinun kykenevän kehittymään huomattavaksi mieheksi. Astu polkuasi yksin, niin edistyt paremmin ja nopeammin."

"Käskenyt!" huudahti Atos; "niinkö minulle vastaat? Olenko käskenyt sinua! Oi, sinä väännät sanojani, niinkuin käsität väärin tarkoitukseni! En ole käskenyt, olen vain pyytänyt."

"Ei, monsieur, te olette käskenyt", väitti Raoul itsepintaisesti, "mutta vaikka olisitte vain pyytänytkin, olisi pyyntönne vielä tehokkaampi kuin määräys. Minä en ole tavannut neiti de la Vallièreä."

"Monsieur, te tiedätte, että olen matkustanut paljon, että olen viettänyt kaksi vuotta loitolla hänestä. Kaikki tottumus luullakseni laimenee kahdessa vuodessa. Mutta kotiin palattuani rakastin — en enemmän, sillä se oli mahdotonta, vaani yhtä paljon. Neiti de la Vallière on minulle rakkain seuralainen, mutta te olette minulle Jumala täällä maan päällä, teille uhraan kaikki."

"Se olisi väärin", sanoi Atos; "minulla ei ole sinuun enää mitään oikeuksia. Olet jo täysi-ikäinen, et enää tarvitse minua suostumustani. En sitäpaitsi kiellä myönnytystäni sen jälkeen, mitä nyt olet minulle sanonut. Mene naimisiin neiti de la Vallièren kanssa, jos haluat."

Raoul värähti, mutta vastasi äkkiä: "Te olette peräti hyvä, monsieur, ja teidän myöntymyksenne täyttää mieleni kiitollisuudella; mutta minä en voi sitä käyttää hyväkseni."

"Mutta sydämenne vastustaa edelleenkin tätä liittoa, te ette ole itse tehnyt tätä valintaa."

"Sen kyllä tiedän, monsieur; päätökseni on kuitenkin valmis: minä odotan."

"Voi, monsieur!" huudahti Raoul kyynelsilmin; "kuinka voittekaan noin raadella sydäntäni, kun en ole milloinkaan antanut teille valittamisen aihetta?"

"Se on totta, rakas lapsoseni", mutisi Atos, kiivaasti puristaen huulensa yhteen, hillitäkseen ylivoimaiseksi pyrkivää liikutusta. "Ei, en tahdo saattaa sinua murheelliseksi; en vain ymmärrä, mitä sinä odottaisit… Tahdotko odottaa siinä mielessä, että kenties pääset rakkaudestasi?"

"Teenpä kokeen, Raoul: tahdon nähdä, onko neiti de la Vallière taipuvainen odottamaan kuten sinä."

"Mutta ole varuillasi, Raoul: jos hän ei odottaisikaan? Oi, sinä olet vielä niin nuori, niin luottavainen, niin vilpitön… Naiset ovat häilyväisiä."

"Te ette ole milloinkaan puhunut minulle pahaa naisista, monsieur; teillä ei ole koskaan ollut heistä valittamista. Miksi siis puhuisitte toisin juuri neiti de la Vallièren yhteydessä?"

"Olet oikeassa", myönsi Atos luoden silmänsä alas, "en ole milloinkaan puhunut sinulle epäedullisesti naisista; minulla ei ole koskaan ollut heistä valittamista, eikä neiti de la Vallière ole ikinä antanut aihetta epäluuloon. Mutta ennakkolaskelmissa tulee mennä äärimmäisyyksiin, mahdottomuuksien rajalle asti. Jos, sanon, neiti de la Vallière ei odottaisikaan sinua?"

"No, monsieur, silloin minä surmaisin sen miehen", sanoi Raoul avomielisesti, "ja kaikki miehet, joita neiti de la Vallière pitäisi parempina, aina siihen asti kunnes joko itse saisin surmani tai neiti de la Vallière antaisi minulle sydämensä."

"Minä luulin", huomautti hän kumealla äänellä, "että vastikään sanoit minua maalliseksi jumalaksesi, laiksesi?"

"Silloin kieltäisitte minulta toivon, monsieur, ja niin ollen ette varmaankaan kieltäisi minulta kuolemaa."

Atos kohotti katseensa varakreiviin, joka oli lausunut nämä sanat synkällä äänenpainolla ja nyt seisoi hänen edessään apein ilmein.

"Kylliksi", sanoi kreivi pitkän vaitiolon jälkeen, "jo kylliksi tästä surullisesta puheenaineesta, joka saa meidät kumpaisenkin liioittelemaan. Elä päivästä toiseen, Raoul; hoida palvelustehtäviäsi, rakasta neiti de la Vallièrea, sanalla sanoen toimi kuten mies, kun kerran olet tullut miehen ikään. Älä vain unohda, että minä rakastan sinua hellästi ja että sinä vakuutat rakastavasi minua."

"Hyvä on, rakas lapsi; jätä minut, tarvitsen lepoa. Herra d'Artagnan muuten palasi minun kanssani Englannista; sinun pitää käydä häntä tervehtimässä."

"Sen teen, mitä suurimmaksi mielihyväkseni; pidän herra d'Artagnanista peräti paljon!"

"Tokihan hänet tapaan Louvressa, Palais-Royalissa, yleensä missä vain kuningas on. Eikö hän johda muskettisotureita?"

"Ei tällähaavaa; herra d'Artagnan on levähtääkseen ottanut lomaa… Älä siis tavoittele häntä vartiopaikoilta; hänestä antaa kyllä tietoja muuan herra Planchet."

"Vie hänelle sydämellisimmät terveiseni ja tuo hänet mukanasi tänne päivälliselle, ennen kuin matkustan la Fèreen."

"Monsieur, näen teillä arvomerkin, josta en ole tiennyt; ottakaa vastaan onnitteluni."

"Kultaisen Taljan?… totta kyllä… Lelu, poikani, joka ei enää huvita niin vanhaa lasta kuin minä olen… Hyvää yötä, Raoul!"

Seuraavana päivänä Raoul ei tavannutkaan d'Artagnania, kuten oli toivonut, vaan ainoastaan Planchetin; maustekauppiaan ilo oli suuri hänen nähdessään jälleen nuoren aatelismiehen, ja hän osasi lausua tälle muutamia soturimaisia kohteliaisuuksia, jotka eivät ollenkaan johdattaneet mieleen liikemiestä.

Päivää myöhemmin palatessaan Vincennesistä viidenkymmenen rakuunan etunenässä, jotka prinssi oli hänelle uskonut, Raoul näki Baudoyer-aukiolla miehen, joka seisoi nenä pystyssä tarkastellen erästä taloa niinkuin katsellaan ostettavaa hevosta.

Mies oli porvarillisessa puvussa, mutta takki oli napitettu soturin nutun kuosiin; päässä oli ihan pieni hattu, ja kupeella riippui pitkä säilä. Ratsujen töminää kuullessaan hän heti käänsi päänsä, siirtäen katseensa rakennuksesta rakuunoihin. Ja siinähän olikin herra d'Artagnan, d'Artagnan jalkaisin, d'Artagnan kädet selän takana toimittamassa pientä ratsuväen tarkastusta, sitten kun oli esiintynyt rakennustarkastajana. Ei yksikään mies, ei ainoakaan nauhus tai hevosenkavio välttänyt hänen katselmustaan.

Raoul ratsasti joukkonsa sivulla, ja d'Artagnan huomasi hänet kaikkein viimeiseksi.

"Pidä varasi, Raoul", sanoi d'Artagnan, "viidennen rivin toinen hevonen pudottaa kenkänsä ennen kuin tulette Mariansillalle; sillä on enää kaksi naulaa oikean etukavion kengässä."

Raoul kiirehti ilmoittamaan kornetille, joka asettui hänen paikalleen. Sitten hän hyppäsi maahan, jätti hevosensa eräälle rakuunalle ja tarttui iloissaan d'Artagnanin käsivarteen. Toinen oli katsellut hänen kaikkia liikkeitään tyytyväisenä asiantuntijana.

"Oletko hyvissä väleissä herra Fouquetiin?" kysyi d'Artagnan, halveksivalla olkapäiden kohautuksella ilmaisten, että Mazarinin kohtalo ei häntä suurestikaan liikuttanut.

"Sen pahempi, sen pahempi, sillä uusi kuningas koettaa aina hankkia itselleen puoluelaisia."

"En puhu kruunusta", selitti d'Artagnan, "vaan kuninkaasta… Kardinaalin muuttaessa toiseen elämään on Fouquet kuningas. Sinun pitää laittautua hyviin kirjoihin Fouquetin seurueessa, ellet tahdo homehtua koko ikääsi niinkuin minä olen homehtunut… Tosin sinulla onneksi on muita suojelijoita."

"Atos! Niin, se on toista; Atos kyllä… jos tahdot luoda itsellesi hyvän uran Englannissa, niin et voi kääntyä pätevämmän suosittajan puoleen. Voinpa ilman liikanaista turhamaisuutta sanoa sinulle, että minullakin on jonkun verran vaikutusvaltaa Kaarle II:n hovissa. Siinä sitä on kuningas kerrakseen!"

"Ah!" huoahti Raoul teeskentelemättömän uteliaasti kuten jalosukuinen nuorukainen ainakin, joka kuulee itse kokemuksen ja urhoollisuuden haastavan.

"Niin, kuningas, joka tosin huvittelee, mutta kuitenkin on osannut ottaa miekan käteensä ja oppinut pitämään hyödyllisiä miehiä arvossa. Atos on Kaarle II:n suosiossa. Siirry sinne palvelukseen ja anna palttua näille viheliäisille veronkantajille, jotka varastavat yhtä hyvin ranskalaisilla käsillä kuin italialaisillakin hyppysillä; heitä hiiteen haikaileva pikku kuningas, jonka hallitus tulee samanlaiseksi kuin Frans II:n. Tunnetko historiaa, Raoul?"

"No niin, hyvä ystävä, Ludvig IV:llä on aina sydämentykytys; on surkeaa katsella kuningasta, joka huokailee aamusta iltaan eikä kertaakaan päivän mittaan karjaise: Ventre-saint-gris! tai: Corboeuf! — ei lausahda mitään herättävää!"

"Mutta te itse, herra d'Artagnan, siis jätättekin kaikki silleen; te ette tavoita menestystä!"

"Hoo, minä olin jo vankalla pohjalla", vastasi d'Artagnan keveästi.
"Minulla oli jonkun verran sukuomaisuutta."

Raoul katseli häntä. D'Artagnanin köyhyys oli tullut puheenparreksi. Gascognelaisena hän oli voittanut kaikki sekä Ranskan että Navarran aina erikoisiksi tunnetut gascognelaiset kohtalonsa hellittämättömällä nurjuudella, ja Raoul oli satoja kertoja kuullut mainittavan Jobia ja d'Artagnania niinkuin kaksoisveljekset Romulus ja Remus nimetään yhdessä.

"Niin, muuan hyvä ystävä, hyvin ylhäinen mies, Skotlannin ja Irlannin varakuningas, auttoi minua perinnölle."

"Päin vastoin; täältä on kaunis näköala virralle… Sepä on todellakin sievä vanhanaikainen talo!"

"Pyhän Neitsyen kuva nimeltään, vanha krouvi, jonka olen kahdessa päivässä muuttanut asuinrakennukseksi."

"Se tuottaa kymmenen prosenttia, hyvä Raoul; lyö leiville!… Ostin talon kolmestakymmenestätuhannesta livrestä: siinä on puutarha Mortellerie-kadun puolella; krouvihuoneistosta, johon kuuluu alakerta, maksetaan vuokraa tuhannen livreä; yläkerran ullakosta saan viisisataa livreä."

"Ei siellä asutakaan; mutta näethän, että kaksi ullakon ikkunaa on
Grève-torin puolella?"

"No niin, joka kerta kun teilataan, hirtetään, ruhjotaan pyörällä tai poltetaan, nuo molemmat ikkunat saavat vuokraajansa kahdestakymmenestäkin pistolista."

"Se on tympäisevää, mutta niin on asia… Meidän töllistelevät pariisilaisemme ovat toisinaan ihan ihmissyöjiä. Minä en voi käsittää, että ihmiset, kristityt ihmiset antautuvat sellaisiin keinotteluihin."

"Minä puolestani", jatkoi d'Artagnan, "jos asuisin tuossa talossa, tukkisin mestauspäivinä avaimenreiätkin; mutta minäpä en asu siinä."

"Niin, kapakoitsijan raakimukselle, joka sitten puolestaan vuokraa sitä tuollaisiin tilaisuuksiin… Sanoin siis viisitoistasataa livreä."

"Aivan oikein. Mutta on vielä piharakennus: varastoaittoja, pari ulkohuonetta ja kellareita, joita talvisin tosin haittaa tulvavesi, — kaksisataa livreä; lopuksi puutarha, joka on hyvin kaunis, kun sen istutukset saavat oivallista siimestä, ulottuessaan Saint-Gervaisin ja Saint-Protaisin kirkon muureihin ja pääportaille asti, — kolmetoistasataa livreä."

"Sen jutun laita on seuraava: Epäilen pahoin, että muuan seurakunnan kanunki (ne kun ovat aina rikkaita kuin Kroisos) on vuokrannut lymyisen puutarhan huvituksiaan varten. Vuokralainen on ilmoittanut olevansa joku Godard. Nimi on joko tekaistu tai todellinen; jälkimmäisessä tapauksessa hän on kanunki, edellisessä taasen tuntematon henkilö, josta minun ei tarvitse tietää sen enempää. Hän maksaa vuokran aina etukäteen. Juuri sinut tavatessani oli muuten johtunut mieleeni, että pitäisi vielä ostaa muuan Baudoyer-aukion puolella sijaitseva talo, jonka takaosa liittyy minun puutarhaani; siitä tulisi yhteensä uhkea kiinteistö. Sinun rakuunasi häiritsivät minua niissä mietteissäni. No, poiketkaamme nyt Vannerie-kadulle, lähteäksemme suoraa päätä Planchetin luo."

D'Artagnan joudutti askeleitaan ja vei Raoulin kamariin, jonka maustekauppias oli luovuttanut entiselle isännälleen. Planchet oli ulkosalla, mutta päivällispöytä oli katettu kuntoon. Kunnon liikemiehen oloissa ilmeni erityistä säännöllisyyttä sotilaallisen täsmällisyyden jäljiltä.

"Tiedän kyllä, että Atos on oikeudentuntoinen, mutta hän saattaa olla hiukan umpikourainen rahoista?"

"Älä yhtään arastele, poikaseni; jos jolloinkin satut moniaan pistolin puutteeseen, niin onhan vanha muskettisoturi käsillä."

"Sitten sinulla on onnea naisten parissa… Sinä punastut… Kas nyt pikku Aramista!… Hyvä junkkarini, sellainen käy vielä kalliimmaksi kuin pelaaminen. Hävittyään tosin saa tapellakin, se on korvausta. Niin, mutta — uh! pikku vetistelijäkuningashan on määrännyt sakkoa niille, jotka paljastavat miekkansa! On sitä siinäkin hallitus, Raoul-parka, onpa tosiaankin! Ajatella, että minun aikanani piiritettiin muskettisotureita niinkuin Hektoria ja Priamosta Troijan kaupungissa, ja silloin naiset itkivät ja muurit nauroivat ja sadat retkut taputtivat käsiään karjuen: 'surmatkaa, surmatkaa' — mutta eipä vain napattu kiinni ainoatakaan muskettisoturia! Mordioux, sellaista ei nykyinen sukupolvi enää saa nähdäkseen."

"Te arvostelette ankarasti kuningasta, hyvä herra d'Artagnan, ja tuskin kuitenkaan tunnette häntä."

"Minäkö! Kuulehan, Raoul, — paina tarkoin mieleesi, mitä sanon: ennustan sinulle päivä päivältä, tunti tunnilta, mitä hän nyt tekee. Kardinaalin kuoltua hän itkee; no, se on vähimmin ääliömäistä, mitä hän voi tehdä, olletikin jos hän ei murehdi sielussaan."

"Sitten hän antaa herra Fouquetin määrätä hänen vuosirahansa ja lähtee Fountainebleaun huvilinnaan sepittämään runoja jollekulle Mancinille, jolta kuningatar repii silmät päästä. Onhan hän espanjatar, näetkös, ja hänellähän on Itävallan Anna-rouva anoppina. Kyllä tunnen nuo habsburgilaiset espanjattaret,[35] minä."

"Edelleen, sitten kun hän on revityttänyt pois hopeanauhukset sveitsiläisiltään, koska korukudokset maksavat liian paljon, muuttaa hän kaikki muskettisoturinsa jalkaväeksi, sillä kunkin ratsun ruokkoon menee hyvinkin viisi souta päivässä."

"Mitä minä siitä välitän! Enhän minä ole enää muskettisoturi. Ratsain tai jalkaisin, kupeella makkaratikku, äimä, säilä taikka ei mitään, mitä se minuun kuuluu?"

"Hyvä herra d'Artagnan, minä pyydän, älkää puhuko enää pahaa kuninkaasta… Olen melkein hänen palveluksessaan, ja isäni olisi kovin pahoillaan minulle, jos vaikkapa teidänkään suustanne kuuntelisin loukkaavia sanoja hänen majesteetistaan.

"Isäsi! Hoh, hän on kaiken madonsyömän ritari! Pardieu, isäsi on kyllä urho, uuden ajan Caesar, mutta hänen katseensa ei tunkeudu syvälle."

"Jo nyt jotakin, chevalier!" sanoi Raoul nauraen; "nyt alatte morkata isäänikin, häntä, jota olette sanonut suureksi Atokseksi. Te olette tänään huonolla tuulella, ja rikkaus tekee teidät yrmeäksi niinkuin muut köyhyys!"

"Oletpa oikeassa, hiisi vieköön! Olen epäkelpo ja puhun puuta heinää; olen vanhentunut kituuttelija, hivunut telttaköysi, puhkaistu haarniska, anturasta irtautunut kenkärahja, kiekoton kannus. Mutta teeppäs nyt minulle mieliksi siinä, että lausut kuullakseni erään totuuden."

"Sitä suurempi syy; minä sanonkin: oli; jos en toivoisi hänen olevan vainajana, niin pyytäisin sinua lausumaan: 'Mazarin on kelmi.' No, sano se nyt ystävyydestä minua kohtaan."

"Mazarin oli kelmi", lausui Raoul hymyillen muskettisoturille, jonka kasvot kirkastuivat aivan kuin hänen onnellisina päivinään.

"Maltas hiukan", pyysi viimemainittu. "Olet virkkanut esilauseen, mutta nyt tulee päätelmä. Sano minun perässäni, Raoul, sano minun perässäni: 'Mutta minä johdun kaipaamaan Mazarinia.'"

"Et tahdo sanoa sitä; no, niinpä kertaankin sinulle: mutta sinä johdut kaipaamaan Mazarinia."

Nauraen he väittelivät vielä tämän periaatteellisen ohjelmatunnustuksen sanamuodosta, kun muuan puotipalvelija astui sisään.

"Rakas ystävä", kirjoitti Atos, "minua on pyydetty kuninkaan käskystä tavoittamaan sinua…"

"Minua!" äännähti d'Artagnan, kirjeen pudotessa hänen kädestään pöydälle.

"Kiirehdi. Hänen majesteetillaan on hyvin tärkeätä asiaa, ja hän odottaa sinua Louvressa."

Ensimmäisestä ällistyksestä selvittyään hän luki kirjelapun vielä kerran.

"Miksi niin", kysyi Raoul; "tokihan kuninkaan täytyy kaivata sellaista palvelijaa kuin te olette?"

"Hohoi!" huudahti upseeri väkinäisesti; "jopa teet pilaa minusta, Raoul-herraseni! Jos kuningas kaipaisi minua, ei hän olisi laskenut minua luotansa. Ei, ei, minä näen takana jotakin parempaa tai pahempaa, miten sitä sanoisikaan."

"Sinä olet nuori, olet luottavainen, ihailtavan viaton… Kuinka mielelläni soisinkaan olevani vielä sinun tasollasi! Ollapa neljänkolmatta iässä, sileäotsainen ja ajatukset levossa muusta paitsi mikäli tytöt, rakkaus tai kauniit aikomukset niitä askarruttavat… Oi, Raoul, niin kauan kun et ole vastaanottanut kuninkaitten hymyilyjä ja kuningattarien luottamuksia, — niin kauan kuin et ole nähnyt kahden kardinaalin kuolemaa, joista toinen oli tiikeri ja toinen kettu, niin kauan kun et… Mutta mitä hyödyttää tämä lepertely? Meidän täytyy erota, Raoul."

"Ka, sen tämä asia sietääkin… Kuulehan, minulla on tärkeä asia sinulle."

"Tietysti, pahus vieköön!… Sanot minun lähteneen päätähavin
Englantiin, asuakseni pikku maatalossani."

"Huomaanpa sinut yhä vain yksinkertaisemmaksi: luuletko aivan tosissasi, että minä ihan tieten tahtoen laittaudun tästä Louvreen ja antaudun tuon kruunatun sudenpennun kynsiin?"

"Päinvastoin, en ole koskaan ollut paremmin järjilläni kuin juuri nyt. Sinä et oivalla, mitä hän tahtoo minusta, tuo Ludvig Hurskaan arvoisa poika! Mutta, mordioux, se onkin politiikkaa… hän ihan yksinkertaisesti aikoo toimittaa minut Bastiljiin."

"Sen johdosta, mitä hänelle eräänä päivänä haastoin Bloisissa… kiivailin silloin, ja hän muistaa sen."

"Voi, hyvä Jumala!…" hirmustui Raoul; "onko mahdollista, että sellaisia sanoja kirposi kieleltänne?"

"Kellä? Minullahan oli muskettisoturien päällikkyys; hänen olisi ollut pakko käskeä minun retuuttaa vankilaan itseni, siihen en olisi mitenkään suostunut, olisin noussut vastarintaan jommassakummassa ominaisuudessa… Ja sitten siirryin Englantiin… ei näkynyt enää d'Artagnania… Nyt on kardinaali kuollut tai kuolemaisillaan, on kuultu minun tulleen Pariisiin, minut tahdotaan siepata kiinni."

"Kardinaali tunsi minut; hän tiesi minusta erityisiä yksityispiirteitä ja minä samaten hänestä: me pidimme toisiamme molemminpuolisesti arvossa… Ja luovuttaessaan sitten sielunsa paholaiselle hän tietenkin on kehoittanut Itävallan Annaa toimittamaan minut hyvään säilyyn. Menehän siis kertomaan isällesi, mitä on tapahtunut; hyvästi!"

"Rakas herra d'Artagnan", sanoi Raoul ihan järkkyneenä, vilkaistuaan ulos ikkunasta, "te ette voi edes paeta."

"Oh, tiedän kyllä, että jos asetutte vastarintaan ja antaudutte taisteluunkin, te suoriudutte voittajana. Mutta se on kapinaa, ja te olette itse upseeri, joten tiedätte, mitä sotakuri merkitsee."

"Tietenkin. En menekään kadulle, missä tuo taulapää odottelee, vaan livahdan koreasti takaportaista. Minulla on onneksi hyvä hevonen tallissa; ratsastan sen ensin pakahduksiin, siihen minulla on varoja, ja ratsun toisensa jälkeen revähdyttäen pääsen yhdessätoista tunnissa Boulogneen; tie on tuttu… Älä sano isällesi muuta kuin yksi seikka."

"Että… se minkä hän hyvin tietää on Planchetin tallessa yhtä viidennestä vailla, ja että…"

"Mutta, rakas herra d'Artagnan, ajatelkaa sentään vielä: jos pakenette, niin teitä vastaan tehdään kaksikin hankalaa väitettä."

"Sekin on totta… Ja sinä siis neuvot minua lähtemään teljettäväksi
Bastiljiin?"

"Perhana, sen kyllä tiedän", virkkoi d'Artagnan miettivästi; "sinä olet oikeassa, minä en pääse tästä. Mutta jos minut todella pistetään suoraa päätä tyrmään?"

"Mordioux!" huudahti d'Artagnan tarttuen hänen käteensä, "sinäpä lausuit sen urheaan tapaan; tuo on ilmettyä Atosta! No niin, minä menen. Älä unohda viimeistä ohjettani."

"Niin. Sinä olet kunnon poika, ja tahdonkin, että lisäät vielä yhden seikan tuohon viimeiseen."

"Se on se, että jos teidän ei onnistu nykäistä minua Bastiljista ja minä kuolen sinne — sellaista on nähty —, jos minusta siis tulee ilkeä vanki, tähän asti toki oltuani siedettävä ihminen, lahjoitan siinä tapauksessa kolme viidennestä sinulle ja neljännen isällesi."

"Mordioux, jos haluatte sitä käyttää messujen luetuttamiseen sieluparkani hyväksi, niin sehän on teidän vallassanne."

Sen sanottuaan d'Artagnan otti seinältä hankkiluksensa, kiinnitti miekan kupeelleen, sieppasi hatun, jonka sulka oli ihan uutukainen, ja ojensi kätensä Raoulille, joka syöksähti hänen syliinsä.

Myymälään päästyänsä hän loi silmäyksen puotipalvelijoihin, joissa kohtaus herätti jonkunlaisen levottomuuden häiritsemää ylpeyttä, ja pisti kätensä rusinalaatikkoon, ennen kuin astui upseeria kohti, joka järkkymättömänä odotteli oven edustalla.

"Ahaa, tuttua väkeä!… Tehän siinä olettekin, herra von Friedisch!" huudahti muskettisoturi iloisesti. "Kas, kas, ystäviä siis vangitaan?"

"Pitääkö minun luovuttaa miekkani? Sanonpa teille, että se on pitkä ja raskas: jättäkää se minulle Louvreen asti, — tunnen oloni kovin kömpelöksi kaduilla ilman säilää, ja vielä kohelommaksi joutuisitte te kahden kantajana."

"No, hyvä; siinä kuningas osoitti mieluista kohteliaisuutta.
Lähtekäämmekin siis vain kiireesti."

Hra von Friedisch ei ollut luonnostaan puhelias, ja d'Artagnanilla oli niin paljon ajattelemista, että hän haipui puheluluonnostaan. Planchetilta ei ollut pitkä matka Louvreen; kymmenessä minuutissa tultiin perille. Alkoi jo olla pimeä.

Sveitsiläinen noudatti d'Artagnanin neuvoa ja johti hänet Ludvig XIV:n työhuoneen eteiseen.

Siellä hän kumarsi vangilleen ja sanaakaan virkkamatta palasi vartiopaikalleen.

D'Artagnan ei ollut ehtinyt ihmetellä, miksi häneltä ei ollut otettu pois miekkaa, kun jo työhuoneen ovi avautui ja kamaripalvelija huusi:

Muskettisoturi suoristausi paraatiasentoon ja astui sisään uljas ilme silmissään, otsa tyynenä ja viikset kierrettyinä jäykiksi.

Kuningas istui pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Hän ei ollut millänsäkään muskettisoturin astunnan kajahdellessa permantokuutioista, ei edes kääntänyt päätänsä. D'Artagnan eteni ihan keskilattialle, ja huomatessaan, ettei kuningas ollut hänestä tietääkseen, hän varsin hyvin oivalsi sen olevan teeskentelyä, jonkunlaista hankalaa johdantoa selitykselle, jota valmisteltiin. Niinpä hän käänsi selkänsä ruhtinaalle ja alkoi hyvin harrastavasti tarkastaa kattoreunuksen freskomaalauksia ja laen halkeimia.

— Vai niin, tahdot nöyryyttää minua, — sinä, jonka olen nähnyt kapalossa, sinä, jonka olen pelastanut kuin oman lapseni, — sinä, jota olen palvellut kuin Jumalaa, eli palkattomana. Maltas, maltas, kyllä saat nähdä, mihin pätee mies, joka on viheltänyt hugenottien sotalaulua kardinaalille päin silmiä, todelliselle kardinaalille!

— Tämä on jotensakin kohteliasta, — ajatteli hän, — ja siihen ei minulla ole mitään sanomista.

— Oikein, laittaudu nyt suutuksiin, jotta pääset vauhtiin, — ajatteli muskettisoturi; — paremminhan sitten osaan minäkin sovittaa sävyäni: ensimmäisellä kerralla Bloisissa en vielä tyhjentänytkään sydäntäni.

Ludvig nousi ja pyyhkäisi kädellä otsaansa; sitten hän pysähtyi d'Artagnanin eteen ja katseli tätä sekä käskevästi että hyväntahtoisesti.

— Mitä hän tahtoneekaan minusta? No, anna tulla vain! hän ajatteli muskettisoturi.

"Monsieur", aloitti kuningas, "te kai tiedätte, että herra kardinaali on kuollut?"

"Se ei suinkaan johdu kardinaalin kuolemasta, sire; mies on itsenäinen, kun vain tahtoo."

"Niin kyllä; mutta muistanette vielä kaikki, mitä sanoitte minulle
Bloisissa?"

— Kas, siinä sitä nyt ollaan, — ajatteli d'Artagnan, minä en siis erehtynyt. No, sitä parempi; siinä on todistus, että minulla vieläkin on varsin hyvä vainu.

"Ellette te muista, niin minä kyllä muistan. Te sanoitte minulle seuraavasti, — kuunnelkaa minua tarkoin."

"Minä olen pelkkänä korvana, sire, sillä keskustelu todennäköisesti kääntyy minulle mielenkiintoiseksi."

Ludvig tähysti muskettisoturia vielä kerran; tämä siveli hattunsa sulkaa, sitten viiksiään, ja odotti pelottomasti.

"Toisin sanoen, selitettyänne minulle mitä luulitte todeksi minun ajatus- ja toimintatapani suhteen. Hyvä niinkin. Aloititte huomautuksella, että olitte palvellut sukuani neljäneljättä vuotta ja tunsitte väsymystä."

"Ja sitten tunnustitte, että väsymys oli vain veruke, — että todellisena syynä olikin tyytymättömyys."

"Olin tosiaan tyytymätön, mutta se mieliala ei tietääkseni ole missään tullut ilmi; jos rohkeana miehenä puhuinkin avonaisesti teidän majesteetillenne, en ole kenenkään muun seurassa edes ajatellut silloin lausumaani suuntaan."

"Älkää suotta puolustelko, herra d'Artagnan, vaan kuunnelkaa edelleen. Lausuttuanne minulle sen moitteen, että olitte tyytymätön, saitte vastaukseksi lupauksen; minä sanoin teille: 'Odottakaa'. Onko se totta?"

"Te vastasitte minulle: 'Myöhemmällä? Ei, vaan nyt heti, tähän tarpeeseeni…' Älkää puolustelko, minä pyydän… Se oli aivan luonnollista; mutta te ette säästellyt ruhtinastanne, herra d'Artagnan."

"Te kyllä ymmärrätte minua hyvin; te tiedätte, että olin myötätunnon tarpeessa; tiedätte, etten minä ollut valtias, että perustin toivoni tulevaisuuteen. Mutta tulevaisuudesta puhuessani te vastasitte minulle: 'Eroni… heti paikalla!'"

"Mutta", sanoi d'Artagnan kohottaen ylevästi päätänsä, "jos en imarrellut teidän majesteettianne silloin kun olitte köyhä, en myöskään pettänyt teitä. Vuodatin vertani ilmaiseksi, vartioitsin kuin koira ovenne edessä, — hyvin tietäen, ettei minulle heitettäisi leipää eikä luuta. Minä, joka niinikään olin köyhä, en pyytänyt mitään muuta kuin eroa, josta teidän majesteettinne puhuu."

"Minä tiedän, että te olette kunnon mies; mutta olin nuori; teidän olisi tullut kohditella minua… Mitä näittekään moitittavaa kuninkaassa? Että hän ei antanut apuansa Kaarle II:lle?… Tai sanokaamme pikemmin… että hän ei ottanut puolisokseen neiti de Mancinia?"

Tämän sanan virkkaessaan kuningas tähtäsi muskettisoturiin terävän katseen.

— Kah, kah! — ajatteli jälkimmäinen; — eipä hän ole ainoastaan muistavainen, vaan huomiokykyinen toisen ajatustenkin osalle! Lempo!

"Teidän tuomionne", jatkoi Ludvig XIV, "kohtasi sekä kuningasta että ihmistä… Mutta, herra d'Artagnan… se heikkous… sillä tehän katsoitte sitä heikkoudeksi?"

"Se oli mielestänne minussa vikana kardinaalivainajaakin kohtaan. Mutta eikö kardinaali kohottanut ja tukenut minua, — kohottaessaan ja tukiessaan itseänsä, kuten kyllä hyvin tiedän? Tämä seikka ei tehnyt ansiota olemattomaksi. Jos minä olisin ollut kiittämätön ja itsekäs, niin olisitteko siis enemmän kiintynyt minuun ja paremmin palvellut minua?"

"Älkäämme enää puhuko siitä, monsieur: se tuottaisi teille liiaksi pahoittelua ja minulle liiaksi kiusaannusta."

D'Artagnan ei ollut vakuuttunut. Omaksuessaan häntä kohtaan ylvään sävyn ei nuori kuningas edistänyt pyrkimystään.

"En oikein ymmärrä sitä, minkä sanomisella teidän majesteettinne minua kunnioittaa."

"Suokaa minulle anteeksi, sire; minulla on hyvin hidas käsityskyky… oivallan kaikkea vaivalloisesti, — joskin kerran selville päästyäni säilytän hyvin mielessäni."

"Antakaakin minulle siis pian selvyys… aikani on kallista. Mitä olette tehnyt sen jälkeen kun saitte eronne?"

"Teidän majesteettinne näkyy antavan sille ikävän merkityksen. Tunnen kuningasta kohtaan syvää kunnioitusta, ja jos pitkällinen tottumukseni leiri- ja kasarmielämään saattaakin aiheuttaa esiintymiseeni säädyttömyyttä, on teidän majesteettinne liian korkealla yläpuolellani, loukkaantuaksenne sanasta, joka viattomasti luiskahtaa soturin suusta."

"Tiedänkin tosiaan, että te olette suorittanut loistavan urotyön Englannissa, monsieur. Pahoittelen vain, että te olette rikkonut lupauksenne."

"Epäilemättä… Te vakuutitte pidättyvänne palvelemasta ketään muuta
ruhtinasta, kun otitte eron väestäni. Kuitenkin työskentelitte kuningas
Kaarle II:n lukuun, ihmeellisellä tavalla siepatessanne kenraali
Monkin."

"Sataatuhatta écua, sire, jotka nyt omistan palkkiona viikon puuhasta, — kolmin verroin suurempana summana kuin olen kaikkiaan pidellyt viidenkymmenen vuoden mittaan."

"Minulla, sire? Jo neljännestä pidin aarteena, ja vakuutan teille, etten ajattele pääomani lisäämistä."

"Minä en tahdo sitä", selitti nuori ruhtinas niin vakavalla ja käskevällä äänellä, että d'Artagnan liikahti hämmästyneenä ja rauhattomanakin.

"Salliiko taidan majesteettinne minun virkkaa sanasen vastaukseksi?" kysyi hän.

"Ja nyt tänä päivänä, kun toimellisuudella olen saanut huolettoman aseman, teidän majesteettinne riistäisi minulta vapauteni, tuomitsisi minut kokemaan kovaa, kun voin elää mukavasti?"

"Sopiiko teidän, monsieur, tutkistella minun tarkoituksiani ja vetää minua tilille?" sanoi Ludvig melkein vihaisesti; "kuka on teille sanonut, mitä minä teen ja miten teidän käy?"

"Sire", vastasi muskettisoturi rauhallisesti, "suorapuheisuus ei nähtävästi enää olekaan keskustelumme ohjeena niinkuin sinä päivänä, jolloin selitimme kantaamme Bloisissa."

"Minä en ole mikään suuri valtiomies, mutta minulla on silmää liikeasioissa; se on niissä jokseenkin taattu, ja minä en näe asemaa ihan siinä valossa kuin teidän majesteettinne. Mazarinin hallituskausi on päättynyt, mutta nyt alkaa finanssimiesten valtakausi. Heillä on rahat: teidän majesteettinne ei useinkaan saane niitä nähdäkseen. Noiden nälkäisten susien kynsissä eläminen on nuivaa miehelle, joka on suunnitellut itselleen riippumatonta tulevaisuutta."

Samassa joku koputti työhuoneen oveen; kuningas kohotti ylpeästi päätänsä.

"Suokaa anteeksi, herra d'Artagnan", sanoi hän; "herra Colbert tuo minulle raportin. Astukaa sisään, herra Colbert!"

D'Artagnan siirtyi syrjään. Colbert ilmestyi, kädessään papereita ja tuli kuninkaan eteen. On sanomattakin selvää, että gascognelainen käytti tilaisuutta tarkastaakseen ovelalla ja terävällä katseellaan näin esiintyneitä uusia kasvoja.

"Se kuuluu, että syytetyt ovat ansainneet omaisuutensa ja henkensä menetyksen."

"Vai niini" sanoi kuningas silmää räpäyttämättä, samalla luoden syrjäkatseen d'Artagnaniin. "Entä teidän mielipiteenne, herra Colbert?"

Colbert vuorostaan silmäsi d'Artagnania. Tämä kiusallinen tarkkaaja pidätti sanat hänen huulilleen. Ludvig XIV oivalsi pulan.

"Olkaa huoletta", sanoi hän, "tässä on herra d'Artagnan; ettekö tunne herra d'Artagnania?"

Molemmat miehet tähystivät nyt toisiansa, — d'Artagnan avoimin ja säihkyvin katsein, Colbertilla silmät puoliummessa ja sumeina. Toisen suora rohkeus vaikutti toiseen epämieluisasti; virkamiehen viekas tirkistys oli soturille vastenmielinen.

"Kas, siinä on monsieur, joka teki kauniin kaappauksen Englannissa", virkkoi Colbert keveästi kumartaen d'Artagnanille.

"Ahaa", sanoi gascognelainen, "tehän nappasitte hopean sveitsiläisten nauhuksista, monsieur… Kiitettävää säästäväisyyttä!"

Virkamies oli luullut saavansa muskettisoturin hämilleen, mutta tämä näki hänen lävitseen.

"Herra d'Artagnan", selitti kuningas, huomaamatta näitä sävyjä, joista ainoakaan ei olisi välttänyt Mazarinin silmää, "tässä on kysymys veronkantajista, jotka ovat kavaltaneet minulta; minä vangitutan heidät ja vahvistan nyt heidän kuolemantuomionsa."

"Sire", lausui Colbert puoliääneen, "minun tulee huomauttaa teidän majesteetillenne, että jos esimerkki onkin välttämätön, voi sen täytäntöönpano sentään kohdata vaikeuksia."

"On otettava huomioon", jatkoi Colbert tyynesti, "että veronkantajiin kajoaminen on samaa kuin yli-intendentin viraston hätyyttäminen. Nuo kaksi onnetonta, nuo nyt syyhyn saatetut rikolliset ovat mahtavan miehen erityisiä ystäviä, ja mestauksen tapahtuessa, jonka muuten voisi kaikessa hiljaisuudessa toimittaa Châtelet-vankilassa, epäilemättä syntyy levottomuuksia."

Ludvig punastui ja kääntyi d'Artagnaniin, joka hiljakseen pureskeli viiksiään, säälivästi hymyillen virkamiehelle ja samalla kuninkaallekin, joka niin kauan kuunteli häntä.

Sitten Ludvig XIV tarttui kynään, ja niin nopealla liikkeellä, että käsi vapisi, piirsi hän nimensä molempien Colbertin ojentamien paperien alle. Terävästi katsoen jälkimmäistä kasvoihin hän sitten lausui:

"Herra Colbert, puhuessanne minulle asioista jättäkää niin usein kuin mahdollista sana 'vaikeuksia' pois esityksistänne ja mielipiteistänne, ja mitään älkää sanoko mahdottomaksi."

Colbert kumarsi hyvin nöyryytettynä siitä, että sai muskettisoturin läsnäollessa tällaisen ojennuksen; hän teki lähtöä, mutta halukkaana korvaamaan nolaustansa hän vielä virkkoi:

"Unohdin ilmoittaa teidän majesteetillenne, että takavarikkoon tuomittu omaisuus nousee viiteen miljoonaan livreen."

"Herra Colbert", lisäsi kuningas, "menkäähän parvekkeen kautta, missä herra de Lyonne odottaa, ja käskekää hänen tuoda se kirjelmä, jonka hän on määräyksestäni laatinut."

"Heti paikalla, sire; teidän majesteettinne ei tarvitse minua enää tänä iltana?"

"Palatkaamme asiaamme, herra d'Artagnan", aloitti Ludvig XIV jälleen niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. "Te näette, että rahakysymyksessä toki on jo huomattava muutos tapahtunut."

"On, nollasta kahdeksaantoista", vastasi muskettisoturi reippaasti. "Kas tätä teidän majesteettinne olisi tarvinnut sinä päivänä, jolloin hänen majesteettinsa Kaarle II tuli Bloisiin! Eivät olisi nämä kaksi valtakuntaa nyt epäsovussa, sillä minun täytyy mainita, että siinäkin näen kompastuskiven."

"Ja minä ensiksikin sanon teille, monsieur, että olette kohtuuton", muistutti Ludvig, "sillä jos Kaitselmus olisi sallinut minun sinä päivänä antaa veljelleni miljoonan, niin te ette olisi lähtenyt palveluksestani ettekä siis myöskään menestynyt, kuten äsken sanoitte… Mutta paitsi tätä tyydytystä on minulla toinenkin, ja minun epäsopuni Ison-Britannian kanssa älköön tuottako teille huolta."

"Astukaa sisään, monsieur", sanoi kuningas; "te olette säntillinen, kuten kunnon palvelijan tuleekin. Katsokaamme veljelleni Kaarle II:lle menevää kirjettä."

"Vain hetkinen, monsieur", sanoi Ludvig huolettomasti gascognelaiselle; "minun on lähetettävä virallinen suostumukseni veljeni Anjoun herttuan ja lady Henrietten Stuartin avioliittoon."

— Hänpä tuntuu jakelevan minulle puusteja, — tuumi d'Artagnan kuninkaan vahvistaessa kirjeen allekirjoituksellaan ja lähettäessä pois herra de Lyonnen; — mutta totisesti tunnustan, että mitä useamman läimäyksen saan, sitä tyytyväisempi olen.

Kuningas saattoi katseellaan herra de Lyonnea, kunnes ovi sulkeutui hänen jälkeensä; siirrähtipä hänkin kolme askelta ikäänkuin aikoen seurata ministeriänsä. Mutta sen verhot edettyään hän pysähtyi, seisoi tovin alallaan ja palasi muskettisoturin luo.

"Nyt, monsieur", hän sanoi, "jouduttakaamme asia päätökseen. Sanoitte minulle Bloisissa, että te ette ollut rikas."

"Niin, mutta se ei kuulu minuun; teillä on omat varanne, minun rahojani, — minulla ei ole ollut osuutta vaurastumiseenne."

"No, pitemmittä puheitta vastatkaa suoraan: tyydyttekö vakinaiseen kahdenkymmenentuhannen livren vuosirahaan?"

"Tyydyttekö neljään ratsuun tamineinensa ja tarpeinensa sekä sellaisiin lisävaroihin kuin harkitsette satunnaisten tilaisuuksien ja tehtävien erityisiin menoihin tarvitsevanne? Vai pidättekö parempana, että kaikki määrätään kiinteäksi vuotuiseksi summaksi, — sanokaamme neljäksikymmeneksituhanneksi livreksi? Vastatkaa!"

"Te hämmästytte, se on aivan luonnollista, ja sitä odotinkin; mutta vastatkaa, antakaa kuulua, — muutoin ei teillä nähdäkseni enää ole sitä nopeata päättäväisyyttä, jota olen aina pitänyt arvossa ominaisuutenanne."

"On varma tosi, sire, että kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa on varsin komea palkka; mutta…"

"Siis tyydytte siihen? Sepä hyvä! Onkin parempi, että pidätte eri tiliä ylimääräisistä kuluista; ne saatte järjestää Colbertin kanssa. Siirtykäämme tärkeämpiin asioihin."

"Että tahdoitte levätä, sen kyllä tiedän; mutta siihen vastasin minä, että se aikomus ei sovellu minun tahtooni,… Minä lienen määrääjä?"

"Kas tässä valtakirjanne allekirjoitettuna. Panen sen pöytälaatikkooni. Kun tulette takaisin eräältä toimitettavaksenne ajattelemaltani retkeltä, saatte samana päivänä itse ottaa valtakirjan laatikosta."

"No, no, monsieur", haastoi kuningas, "teidät nähdessään teitä voisi luulla tietämättömäksi siitä, että hänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa[36] hovissa muskettisoturien päällikkö saa arvosijansa Ranskan marskien yläpuolella?"

"Olen tahtonut näyttää teille, että te, niin hyvä palvelija, olitte menettänyt hyvän isännän; olenko missään määrin vaatimustenne mukainen herraksenne?"

"Ryhdytte siis jälleen palvelustoimiin, monsieur. Teidän komppanianne on ollut hajoamistilassa lähdöstänne saakka, ja miehistö kuljeskelee kaduilla ja mellastelee kapakoissa, joissa tapahtuu kaksintaisteluita minun ja isäni kielloista huolimatta. Te järjestätte komppanian kuntoon mitä pikimmin."

"Ja te lähdette mukanani armeijaan, pysytellen telttani välittömässä läheisyydessä."

"Sire", huomautti d'Artagnan, "jos palvelukseni muodostuu tuollaiseksi, ei teidän majesteettinne tarvitse maksaa minulle kahtakymmentätuhatta livreä, sillä minä en tuon ohjelman mukaan tule sitä palkkaa ansainneeksi."

"Minä tahdon, että te voitte esiintyä hoviarvonne mukaisesti; tahdon että saatte pidetyksi hyvää seuraa pöydässänne, — että muskettikapteeni on huomattava henkilö."

"Ja minä", sanoi d'Artagnan kiivaasti, "en pidä lahjarahoista, minä tahdon ansaita varani! Teidän majesteettinne antaa minulle joutiotoimen, jonka ken hyvänsä hoitaa neljästätuhannesta livrestä."

"Olette ovela gascognelainen, herra d'Artagnan; houkuttelette esiin sydämeni salaisuuden."

"No hyvä, silloin otan vastaan tarjoamanne kaksikymmentä tuhatta livreä, sillä minä säilytän sen salaisuuden, ja vaiteliaisuus on näinä aikoina määrättömän kallisarvoista. Suvaitseeko teidän majesteettinne jatkaa nyt?"

"Sitä parempi, sire, sillä minulla on muutamia asioita järjestettävinä ennen lähtöäni, etenkin jos joudun alttiiksi iskuille."

"Siihen on tyytyminen. Mutta, sire, te olette puhunut d'Artagnanin ahneudelle ja kunnianhimolle sekä lopuksi sydämellekin; olette kuitenkin unohtanut erään seikan."

"Te ette ole puhunut turhamaisuudelle: milloin minusta tulee kuninkaallisen tähdistön ritari?"

"Teistä tulee tähdistön jäsen kuukautta myöhemmin kuin olette ottanut kapteenin valtakirjan."

"Toisin sanoen, osaatte varmasti eroittaa linnoituksen tavallisista vallituksista, jollaisten rakennuttaminen on sallittua linnanherroille, vasalleillemme?"

"Minä tunnen linnakkeen erilleen vallinsarvesta niinkuin toinen rintahaarniskan piirakasta, sire. Riittääkö se?"

"Sentähden, että teidänkin olisi hyvä toisinaan pukeutua hienon perheen lakeijaksi, monsieur. Teidän ulkomuotonne on hyvin tunnettu Ranskassa, herra d'Artagnan."

"Sitten kuljeskelette ympäri Bretagnea ja tutkitte maakunnan linnoituksia huolellisesti."

"Joka kuuluu herra Fouquetille?" sanoi d'Artagnan mennen totiseksi sävyltään ja kohottaen terävän katseensa kuninkaaseen.

"Ja sattuvatko yli-intendentin aseistetut alustalaiset olemaan niin lukuisia, että voivat vastata linnoitusmiehistöä?"

"Te menette tiedusteluretkelle, monsieur. Jos muskettisoturieni etunenässä ratsastatte miekka kädessä tarkastamaan jotakuta seutua tai vihollisen asemaa…"

"En, en", vastasi d'Artagnan miettiväisenä; "asia saa kokonaan toisen leiman, kun tiedustellaan vihollisen piirissä; silloin ollaan vain sotureita… Ja jos Belle-Isleä linnoitetaan?" hän lisäsi heti.

"Se ei kuulu minuun, se on teidän asianne. Ettekö kuullut, että myönsin erityisiin kuluihinne kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa, mikäli tarvitsette?"

"Ensi työksenne menette huomenna nostamaan herra yli-intendentiltä ensimmäisen neljänneksen nyt myöntämästäni vuosirahasta. Tunnetteko herra Fouquetia?"

"Hyvin vähän, sire, mutta teidän majesteettinne ei pitäne kovin tarpeellisenakaan, että häneen tutustuisin paremmin."

"Kyllä sentään, monsieur; hän kieltäytyy maksamasta teille rahoja, ja juuri sitä kieltäytymistä tavoitan."

"Hänen evättyään te menette nostamaan neljänneksen herra Colbertilta.
Onko teillä hyvä hevonen?"

"En suinkaan, vaan lahjoitan sen teille. Mutta kun se on minun eikä enää teidän, olen varma siitä, että te ette säästele sitä."

"Se on toista. Hevonen voi kahdeksan päivän taivalluksessa korvata nuo kaksi, ja onhan postihevosiakin varana."

"Ei, ei, kyytilaitoksen käyttäminen voisi pahoin edistää epäluuloja, herra d'Artagnan. Menkää, älkääkä unohtako, että olette minun miehiäni."

"Sire, minä en sitä ole milloinkaan unohtanut! Mihin aikaan ylihuomenna saan lausua teidän majesteetillenne hyvästi?"

"Sitä en tahdo; te pidätte asuntonne kaupungissa, minä maksan siitä. Lähtö tapahtukoon yöllä, sillä teidän tulee poistua kenenkään näkemättä tai ainakaan tietämättä, että liikutte minun asioillani. Ei sanaakaan tästä sivullisille, monsieur."

"Kysyin asuntoanne, sillä minä en aina voi kutsuttaa teitä kreivi de la
Fèren välityksellä."

"Asun maustekauppias Planchetin luona Rue des Lombardsin varrella Kultaisessa Huhmaressa."

"Älkää olko paljon liikkeellä, näyttäytykää vielä vähemmän ja odottakaa ohjeitani."

"Se on totta; mutta yli-intendentin virastossa käy paljon väkeä, niin että voittekin häivyttäytyä jonoon."

Kuningas kirjoitti alle. D'Artagnan vilkaisi paperiin varmistuaksensa siitä, että se oli asianmukaisesti laadittu. "Ne ovat rahoja", sanoi hän, "ja ne minä luetutan eteeni."

"Hyvästi, herra d'Artagnan", lisäsi kuningas; "kaiketi olette oikein ymmärtänyt minut?"

"Käsitykseni mukaan teidän majesteettinne lähettää minut Belle-Isle-en-meriin ottamaan selville, miten herra Fouquetin työt edistyvät, siinä kaikki."

"Edellisessä tapauksessa te ette puhu, jälkimmäisessä ei mikään paperinne kieli."

D'Artagnan kohautti kursailemattomasti olkapäitänsä ja kumarsi hyvästiksi kuninkaalle, itsekseen tuumien:

D'Artagnanin palatessa Planchetin luo, pää pyörällä illan tuottamasta käänteestä, tapahtui Pariisin ulkopuolella kokonaan toisenlaatuinen kohtaus, jolla kuitenkin oli yhteyttä kuninkaan ja muskettisoturimme keskustelun kanssa.

Yli-intendentti Fouquet oli juuri saapunut Saint-Mandén kylässä omistamaansa huvilaan yksityissihteerinsä saattamana; tämä kantoi kookasta salkkua, joka oli sullottu täyteen papereita rahaministerin tarkastettaviksi tai allekirjoitettaviksi. Kello kävi jo kuutta ehtoopäivällä, ja talossa valmisteltiin illallista viidellekymmenelle puoluelaisvieraalle. Yli-intendentti ei kuitenkaan pysähtynyt seurusteluun, vaan hypähti suoraan vaunuista ulko-oven kynnykselle ja kiirehti eri suojien läpi työhuoneeseensa, selittäen sulkeutuvansa sinne työskentelemään ja kieltäen häiritsemästä rauhaansa millään perusteella, paitsi jos ilmenisi asiaa kuninkaalta. Fouquet kiersikin ovensa lukkoon, ja kaksi kamaripalvelijaa asetettiin vartioksi ulkopuolelle. Sitten hän työnsi nastaa, joka siirsi oviaukon eteen paneelilevyn ehkäisemään ulkopuolelle näkymästä tai kuulumasta, mitä huoneessa tapahtui. Mutta vastoin kaikkea todennäköisyyttä Fouquet tosiaankin sulkeutui yksinäisyyteen, sillä hän meni suoraan kirjoituspöytänsä ääreen, istuutui, avasi salkun ja ryhtyi toimittamaan valintaa sen sisältämästä paperipaljoudesta.

Ei ollut vielä kulunut kymmentä minuuttia tästä varovaisesta työhön telkeytymisestä, kun keveiden kilautusten tasainen uudistuminen Fouquetin korvaan sattuneena näkyi valtaavan hänen koko huomionsa. Hän nosti päätänsä ja kuunteli. Helähdysten jatkuessa hän nousi hieman kärsimättömästi ja astui kuvastimen luo, jonka takana näkymätön käsi tai koneisto näppäili. Tämä iso, paneelilevyyn vajotettu kuvastin ei missään suhteessa näyttänyt erilaiselta kuin ne kolme muuta, jotka täydensivät huoneen sisustuksen sopusuhtaisuutta.

Kevyt kilinä oli epäilemättä merkkinä, sillä Fouquetin lähestyessä kuvastinta se uudistui entisenlaisena helähdyssarjana.

"Kah, kah", mutisi yli-intendentti kummeksuen; "kuka tuolla voinee olla? En tänään odottanut ketään."

Ja varmaankin vastatakseen merkkiin yli-intendentti kolmasti nykäisi kuvastimen kehyksessä olevaa kullattua nappulaa, joka liikkui kiertäessä. "Totisesti, hän saa varrota!" hän virkahti istuutuessaan jälleen pöytänsä ääreen.

Hautautuen taas eteensä levitettyjen paperien pinoihin hän ei näkynyt ajattelevan muuta kuin työtä. Uskomattoman nopeasti ja ihmeellisen selkeä-älyisesti Fouquet tulkitsikin mitä pisimpiä salakirjoituksia ja tarkisti mutkikkaita asiakirjoja, kuumeisesti kiitävällä kynällä tehden niihin korjauksia ja muistutuksia, jotta viimeisteltyjä ja nimikirjoituksella vahvistettuja kirjelmiä ja lausuntoja kertyi sivulle niinkuin kymmenen kirjuria olisi siinä ahertanut. Tähän uurastukseensa syventyneenäkin hän silti tuolloin tällöin kohotti päätänsä, pikaisesti vilkaistakseen edessään tikittävään pöytäkelloon.

Fouquetilla oli tapana järjestää erityiset työskentelytovinsa, jolloin hän yhden tunnin pinnistyksellä suoritti enemmän kuin toinen olisi kyennyt saamaan valmiiksi päivässä; häiriytymiseltä säästyessään hän siten aina tiesi selviytyvänsä tehtävistään siinä lyhyessä ajassa, jonka hänen erikoinen toimekkuutensa oli niihin varannut. Mutta kesken uurastuksen helähteli pikku tiuku kuvastimen takaa vielä kerran, nyt nopeammin ja siis kiirehdyttävänä kutsuna.

— Kas, naikkonen tuntuu käyvän kärsimättömäksi, — ajatteli Fouquet. — No, no, pitää malttua, — kreivitär siellä varmaankin on. Mutta ei, kreivitärhän oleskelee nyt kolme päivää Rambouilletissa. Presidentinrouva siis. Oh, ei hänkään: presidentinrouva ei tekeytyisi noin suurelliseksi, vaan soittaisi nöyrästi kerran ja jäisi odottamaan, kunnes minulla olisi aikaa. Selvää vain on, etten voi tietää, kuka siellä nyt on, mutta että hyvin tiedän, kuka hän ei ole. Ja koska siellä ei mitenkään saata olla markiisitar, niin vähätpä toisista!

Ja soittokellon uudistuvista kutsuista huolimatta hän pitkitti hommaansa. Neljännestunnin kuluttua tavoitti kärsimättömyys silti hänetkin vuorostaan; työn suorittaminen loppuun kävi hänelle piankin mahdottomaksi, hän sulloi paperit takaisin salkkuun ja virkkoi vilkaistessaan kuvastimeensa, kun kilinä kuului vielä hoppuisempana kuin ennen:

"Ohoh sitä intoa! Mikä nyt on hätänä? Ja kuka onkaan se Ariadne, joka noin kiihkeästi kaipaa minua? Katsotaanpa."

Hän painoi nappulaa, joka oli kuvastimen toisessa pielessä, äsken pideltyä vastapäätä. Kuvastin kääntyi heti kuin avautuva ovi ja paljasti syvän seinälokeron, johon yli-intendentti katosi kuin jättiläiskaappiin. Siellä hän painoi toista joustinta, joka ei avannut laudoitusta, vaan muuripaaden, ja tästä aukosta hän läksi etenemään, antaen oven itsestään sulkeutua takanansa.

Fouquet laskeusi alas parikymmentä porrasaskelmaa, jotka kiertyen painuivat maanpinnan alapuolelle ja johtivat hänet pitkään holviin; tämän seinät oli katettu liuskakivillä, permanto oli verhottu matoilla, ja valoa tuli huomaamattomista ilmarei'istä siltä kohdalta, missä maanalainen käytävä kulki kadun alitse, joka eroitti Fouquetin huvilan Vincennesin puistosta.

Holvi päättyi jälleen kiertoportaisiin ja joustimella viritettyyn salaoveen, jonka takaisesta lokerosta Fouquet astui mitä hienoimmin kalustettuun kamariin. Huolellisesti tarkattuaan, että sikäläinen kuvastin tiukasti sulkeutui hänen jälkeensä, hän pienellä, hopeoidulla avaimella käänsi auki vastapäisen oven lukon. Siten hän päätyi ylellisesti sisustettuun kammioon, jonka sohvapieluksilta harvinaisen viehkeä nainen nousi syöksähtämään tulijaa kohti, heti kun kuuli lukon rapinan.

"Ah, hyväinen aika!" huudahti Fouquet hämmästyksestä peräytyen; "tekö, — te täällä, markiisitar de Bellières!"

"Markiisitar, rakas markiisitar!" pahoitteli Fouquet heittäytymäisillään hänen jalkoihinsa; "voi, miten olette tänne tullut? Ja minä kun annoin teidän odottaa!"

"Ikuisuuden, monsieur; oh, soitin ainakin kaksikymmentä kertaa, — ettekö kuullut?"

"Kyllä, kuulin kyllä, madame; mutta minä en voinut tulla. Miten olisinkaan saattanut aavistaa, että te olitte täällä kaiken sen ankaruuden jälkeen, jolla olette torjunut lähentelyni? Jos olisin tiennyt, mikä onni minua odotti, markiisitar, olisin heti jättänyt kaikki sikseen, tullakseni polvistumaan eteenne kuten nyt teen."

"Mitä salamyhkäisyyttä ja varokeinoja täällä näkeekään!" sanoi markiisitar hieman katkerasti. "Kyllä huomaa, että te olette arka lempijutuistanne!"

"Ei, valitettavasti ei; mutta sanokaa minulle, — te, jota vuoden ajan olen rakastanut ilman vastatunnetta ja toivottomasti…"

"Oi, minä en rakkaudessa tunnusta muuta kuin yhden todisteen, ja sitä todistetta odotan yhä."

Fouquet tahtoi sulkea markiisittaren syliinsä, mutta tämä vapautui kieltävällä liikkeellä.

"Erehdytte siis yhä, monsieur; ettekö tyydy ainoaan, mitä voin teille suoda, — alttiiseen kiintymykseeni?"

"Voi, te ette siis rakasta minua; kiintymys on vain avu, rakkaus on vallitseva intohimo."

"Kuunnelkaa minua, monsieur, pyydän teitä; en olisi tullut tänne ilman vakavaa aihetta, senhän käsittänette."

"Mitä välitän aiheesta, kun vain olette täällä, — kun saan teitä katsella ja puhutella!"

"Niin, olette oikeassa, pääasia on, että olen täällä kaikkea huomiota välttäneenä ja että saan puhua kanssanne."

Markiisitar silmäili rahaministeriä jalkainsa juuressa, ja hänen katseessaan kuvastui omituinen rakkauden ja raskasmielisyyden ilme.

"Ooh", mutisi hän sitten, "kuinka hartaasti haluaisinkaan olla se, jolla on oikeus nähdä ja puhutella teitä joka hetki! Kaikesta sydämestäni soisin olevani se, joka valvoo teidän onneanne, hänen tarvitsemattaan turvautua salamyhkäisiin keinoihin, saadakseen ilmestymään esille miehen, jota hän rakastaa, — katsella häntä tunnin ja sitten nähdä hänen katoavan vielä eriskummaisemmin kuin hän on saapunut! Oi, siinä on ylen onnellinen nainen!"

"No älkää kadehtiko hänen osaansa, markiisitar; kaikista naisista, joihin minulla on suhteita, madame Fouquet on se, joka näkee minua vähimmin, puhuttelee minua pisimmin väliajoin ja on vähimmässä määrin uskottuni."

"Hänen ei ainakaan ole pakko tavoittaa puhutteluansa kuvastimen koristeen näppäilyllä, monsieur, niinkuin minun täytyi; hänelle ette ainakaan vastaa näkymättömän tiu'un salaperäisen peloittavana kilinällä, ja häntä ette toki ole koskaan kieltänyt yrittämästä tunkeutua näiden yhdysteitten salaisuuteen sillä uhalla, että kaikki välit hänen kanssaan katkaistaan, niinkuin epäätte sen niiltä, jotka ovat tulleet tänne ennen minua ja tulevat minun jälkeeni?"

"Voi, rakas markiisitar, kuinka kohtuuton nyt olette ja kuinka väärin moitittekaan salaperäisyyttä! Ainoastaan salaperäisyyttä säilyttäen voi rakastaa häiriintymättömästi, ja se on onnen edellytys. Mutta palatkaamme lempeämpään mielialaan, — mainitsemaanne kiintymykseen, tai mieluummin pettäkää minua, markiisitar, ja sallikaa minun uskoa, että se kiintymys on todellista rakkautta."

"Vastikään olin valmis puhumaan", sanoi markiisitar pyyhkäisten silmiään kädellä, jonka hienot piirteet muistuttivat antiikkisten veistoksien pehmeitä ääriviivoja; "aatokseni olivat rohkeasti selviä. Nyt olen ihan seonnut ja vapisen hämmentyneenä; pelkäänkin tuovani teille hyvin ikävän tiedon."

"Se on tervetullut sanoma, jos saan sitä kiittää teidän täälläolostanne, markiisitar, — tai pikemmin, koska nyt näen teidät luonani ja te tunnustatte, etten ole jättänyt teitä tyyten tunteettomaksi, heittäkäämmekin se huono uutinen sikseen ja haastakaamme ainoastaan teistä."

"Ei, ei, päin vastoin, tiedustelkaa minulta, vaatikaa minua selvittämään asia heti, jotten anna minkään tunteen kääntää mieltäni muuhun, — Fouquet, hyvä ystävä, sanomallani on ääretön merkitys!"

"Te hämmästytätte minua, markiisitar; sanoisinpa melkein, että peloitattekin, kun tottuneena maailmannaisena nyt olette niin totinen ja miettiväinen. Asia on siis vakavaa laatua?"

"Sen saatte tietää tuotapikaa; aloitan tärkeimmästä: tiedättekö, että herra Colbert on nimitetty kuninkaan intendentiksi?"

"No, mitä peloittavaa te siinä näette, rakas markiisitar? Pikku Colbert intendenttinä, — se on kummallista, sen myönnän, mutta mitään hätäännyttävää ei siinä ole."

"Luuletteko, että kuningas on ilman erityisiä vaikuttimia antanut tuollaisen arvoaseman syrjäiselle kansliasielulle?"

"Koko maailma ei merkitse mitään; mainitkaa yksi henkilö, joka voi saada päteviä tietoja ja kertoo nimityksen tapahtuneen."

"Ah, jo tosiaan alatte säikyttää minua", virkkoi Fouquet nauraen; "hänellä on tai pitäisi olla tästä seikasta selvyys, jos kellään."

"Älkää puhuko pahaa Marguerite-poloisesta, herra Fouquet, sillä hän rakastaa teitä yhä."

"Joutavia, — se on uskomatonta. Eikö pikku Colbert ole päässyt siitä rakkaudesta voitolle ja painanut sitä peittoon mustetahralla taikka likapilkulla?"

"Pidänpä kyllä, sillä sanon vieläkin, että hän rakastaa teitä, ja siitä on todisteena se, että hän pelastaa teidät."

"Teidän välityksellänne, markiisitar; siinä hän menettelee taitavasti. Mikään enkeli ei voisi olla minulle mieluisampi ja varmemmin ohjata minua pelastukseen. Mutta ensiksikin, tunnetteko Margueritea lähemmin?"

"Ja sanotte siis hänen ilmoittaneen teille, että kuningas on ottanut
Colbertin intendentiksi?"

"No, olkoon menneeksi, että Colbert on nyt intendentti, — mutta selittäkää minulle, markiisitar, millä tavoin tuollainen minun alaiseni virkamies, joka on katsottava apulaisekseni, saattaa haitata minua, vaikka sillä sijalla onkin Colbert?"

"Te ette näy ottavan huomioon, että herra Colbert vihaa teitä", vastasi markiisitar.

"Minua!" huudahti Fouquet. "Oh, hyvä Jumala, senkö verran tunnettekin asemaa, markiisitar? Minuahan vihaa kokonainen liuta, hän kuten muutkin."

"Sen kyllä käsitän, koska hän on pyrkinyt seuraajakseni rouva Vanelin suosiossa."

"Tarkoitatteko, että hän myös yrittää yletä intendentistä yli-intendentiksi?"

"Ohoh", virkahti Fouquet, "päästä sijaisekseni rouva Vanelin luona on toki vielä toista kuin syrjäyttää minut asemastani kuninkaan lähimpänä miehenä. Ranska ei ole niin helposti otettavissa kuin osastopäällikön vaimo."

"Tiedätte päinvastaisen totuuden omasta kohdastanne, madame, — te, jolle minä olen tarjonnut miljoonia."

"Minulle olisi niiden sijasta tullut tarjota oikeata rakkautta, Fouquet, — ainoata, ehdotonta: olisin suostunut. Näettehän, että kaikki on hankittavissa tavalla tai toisella."

"Colbert siis teidän käsityksenne mukaan valmistelee kauppaa minun paikastani yli-intendenttinä? No, no, markiisitar, rauhoittukaa, — ei hän ole vielä kyllin rikas siihen ostokseen.

"Kas, se on toista! Valitettavasti hän ei kuitenkaan pääse käsiksi minuun eli päävarustukseen, ennenkuin on raivannut aukon ulkovallituksiin, ja minä olen hiton vankasti linnoitettu, markiisitar."

"No, jos tahdotte heitä suojella, niin on aika ryhtyä toimiin juuri d'Eymeriin ja Lyodotin puolesta."

"Joutavia! Miksi? Ajatteleeko hän, että olisin lausunut hänelle soimauksia? Naisparka, hän totisesti erehtyy kerrassaan!"

"Sanoinhan jo, että hän yhä rakastaa teitä. 'Herra Colbert'", hän sanoi, 'kävi eilen pikimmältään ilmoittamassa minulla että hän on nyt intendentti'."

"Minä jo huomautin, markiisitar, että hän siten on vain paremmin vallassani."

"Niin, mutta siinä ei ole vielä kaikki: Marguerite on läheisissä väleissä rouvain d'Eymerisin ja Lyodotin kanssa, kuten tiedätte."

"No, herra Colbert oli innokkaasti udellut häneltä näiden kahden herrasmiehen varallisuussuhteita ja kuinka läheisiä kannattajia he olivat teille."

"Heistä vastaan kumpaisestakin; heidät pitäisi surmata, tahdottaisiin saada minut menettämään heidän tukensa."

"Kun sitten rouva Vanelin piti hetkiseksi poistua herra Colbertin seurasta erään vieraan vastaanottamiseksi, ja kun Colbert on työteliäs mies, oli uusi intendentti tuskin jäänyt yksikseen, kun hän veti taskustaan piirtimen ja alkoi kyhätä muistiinpanoja paperille, joka oli pöydällä."

"Ei, mutta niistä syntyi ihmeellisellä tavalla kaksoiskappale. Lyijykynä oli siksi kova, että musta jälki painoi toiseen lehteen valkoisen jäljennöksen. Colbert repi päällimmäisen lehden sitten siekaleiksi, havaitsematta näitä toisia piirtoja, jotka rouva Vanel tuli pian huomanneeksi; hän otti niistä selvän ja lähetti minulle sanan."

"Varmistauduttuaan sitten siitä, että minä olen harras ystävänne, hän antoi minulle sen paperin ja ilmaisi tämän talon salaisuuden."

"'Rahasto-oikeuden tuomittaviksi toimitetaan veronkantajista: d'Eymeris, F:n ystävä; Lyodot, samoin; de Vanin, yhdentekevä.' D'Eymeris! Lyodot!" huudahti Fouquet lukien uudestaan.

"Sen voi jokseenkin arvata!" sanoi markiisitar. "Ette sitäpaitsi ole vielä lukenut loppuun."

"'Molemmat edelliset kuolemaan, kolmas eroitettavaksi; d'Hautemontilta ja de la Valettelta omaisuus määrättävä takavarikkoon.' Suuri Jumala!" huudahti Fouquet; "kuolemaan — kuolemaan, Lyodot ja d'Eymeris! Mutta jos joku erityisesti asetettu tuomioistuin langettaisikin sellaisen päätöksen, ei kuningas sitä vahvistaisi, ja ilman hänen majesteettinsa allekirjoitusta ei kuolemantuomioita pantaisi täytäntöön."

"Haa!" huudahti Fouquet ikäänkuin olisi tullut vilkaisseeksi edessään avautuvaan kuiluun: "mahdotonta, mahdotonta! Mutta kuka on piirtimellä selventänyt Colbertin kirjoituksen jättämät uurrot?"

"Minä ne mustasin pelätessäni alkuperäisten jälkien häviävän. Älkää nyt toki enää halveksiko vihollistanne liiaksi!"

"Suokaa minulle anteeksi, rakas markiisitar; teidän käsityksissänne on todella perää, — herra Colbert ei ainoastaan näy ryhtyneen suoranaisiin vihollisuuksiin, vaan tunnustan häntä kannattavan pelätäkin vastustajana. Mutta minulla on kylliksi aikaa, ja kun nyt olette täällä, — kun olette minulle vakuuttanut kiintymystänne ja antanut minun vilahdukselta nähdä rakkautennekin, ja me olemme kahden kesken…"

"Tulin pelastamaan teitä, herra Fouquet, enkä tuhoamaan itseäni", keskeytti markiisitar nousten seisaalle. "Olkaa siis vain varuillanne…"

"Te totisesti säikytte liiaksi, markiisitar, ja jollei hätäännyksenne ole veruke…"

"Olen tehnyt, mitä minun piti tehdä, hyvä ystävä, maineeni menettämisen uhalla. Hyvästi!"

"Kenties", virkkoi markiisitar hiljaa. Ja ojennettuaan kätensä
Fouquetin suudeltavaksi hän astui niin päättäväisesti ovelle että
Fouquet ei rohjennut pidättää häntä.

Pää kumarassa ja pilvi otsallaan rahaministeri sitten laskeusi maanalaiseen käytävään, missä metallilangat yhdistivät hänen kaksi asuntoansa ja kuvastimien takapintaan kiinnitettyjen tiukujen avulla välittivät hänen kaksinaista elämäänsä.

Fouquet kiirehti pääsemään pikaisesti työhuoneeseensa ja kääntämään kuvastimen jälleen paikoilleen. Tuskin hän oli ehtinyt perille, kun kuuli koputusta ovelta, ja samalla huusi tuttu ääni:

Joutuisasti Fouquet järjesteli hiukan kaikkea, mikä olisi voinut ilmaista hänen kiihtymyksensä ja poissaolonsa; hän hajoitti paperit kirjoituspöydälleen, otti kynän käteensä ja aikaa voittaakseen huusi oven läpi:

"Kyllähän", jupisi Fouquet itsekseen, "kyllä minä tunnen sinut ihmeellisen hyvin, ystäväiseni!" Ja ääneen hän lisäsi: "Gourvilleko?"

Fouquet nousi, vilkaisi vielä kerran tärkeimpään kuvastimeensa, astui ovelle, työnsi peitelevyn syrjään ja avasi.

"Voi, monseigneur, monseigneur", päivitteli Gourville tullessaan sisälle, "sitä kovuutta!"

"No, johan olen neljännestunnin ajan rukoillut teitä avaamaan, edes vastausta saamatta."

"Tiedäthän kertakaikkiaan, että minä en anna häiritä itseäni työssä. Sinä olisit luonnollisesti poikkeuksena, Gourville, mutta muiden vuoksi tahdon, että ohjettani pidetään aivan ehdottomana."

"Monseigneur, tällä hetkellä eivät minua olisi pidättäneet mitkään ohjeet, eivät salvat eivätkä seinät. Pian olisin rikkonut kiellot ja ovet!"

"Mikä on hätänä?" kysyi Fouquet hiukan järkkyneenä läheisimmän uskottunsa mielenkuohusta.

"Tuomion!" äännähti Fouquet kykenemättä salaamaan värähdystään ja kasvojensa vaalenemista. "Tuomion! Ketä vastaan?"

"Tässä on jäljennös päätöksestä, jonka kuningas kuuluu vahvistavan tänään, ellei hän jo ole nimeänsä kirjoittanutkin."

Fouquet sieppasi kiihkeästi paperin, luki sen ja antoi takaisin
Gourvillelle. "Ei sille saada kuninkaan allekirjoitusta", hän vakuutti.

"Monseigneur, Colbert on rivakka kehoittaja; älkää pitäkö hänen nykyistä vaikutustaan vähäpätöisenä."

"Taas Colbert!" kivahti Fouquet; "lempo, sillä nimellä on ihan kiusattu korviani parin kolmen päivän aikana! Liian tärkeäksi tehdään noin mitätön mies, Gourville. Ilmestyköön Colbert esiin, niin katselenpa häntä; kohottakoon päänsä, niin painan sen tomuun; mutta ymmärräthän, että minun täytyy saada edes jonkunlainen suoranainen aihe esiintyäkseni mokomaa varjokuvaa vastaan."

"Malttakaa mielenne, monseigneur, sillä te ette tiedä, että Colbert on jo pitkällä… Ryhtykää joutuin tutkimaan hänen toimintaansa; tuo juro finanssimies muistuttaa meteoria, jota silmä ei koskaan täydellisesti havaitse ennen kuin sen väistäminen on myöhäistä."

"Ohoh, Gourville, jopa nyt jotakin!" sanoi Fouquet hymyillen. "Salli minun olla säikkymättä noin helposti, ystäväiseni. Meteori — Colbert! Corbleu, kyllä sellainen tähdenlento takerrutetaan… No, kaipaan kuulla toimista enkä voi ottaa huomioon pelkkiä kuvitelmia. Mitä hän on nimenomaan tehnyt?"

"Hän on tilannut kaksi hirsipuuta Pariisin pyöveliltä", sanoi Gourville yksinkertaisesti.

Gourville ojensi yli-intendentille tiedonannon, joka oli saapunut eräältä rahaministerin kannattajiin kuuluvalta kaupungintalon kirjurilta.

"Niin, se näkyy olevan totta", mutisi ministeri; "mestauslava rakennetaan… mutta kuningas ei ole vahvistanut, tuomiota, Gourville, hän ei kirjoita nimeään."

"Jos kuningas on vahvistanut tuomion, niin hirsipuut lähetetään tänä iltana kaupungintalolle, ollakseen valmiina pystyssä huomisaamuna."

"Mutta, ei, ei!" ryhtyi Fouquet jälleen vastustamaan; "te erehdytte kaikin ja eksytätte minuakin vuorostani. Toissa-aamunahan Lyodot vielä kävi luonani, ja kolme päivää sitten sain d'Eymeris-paralta lähetyksen syrakusalaista viiniä."

"Mitä se todistaa", huomautti Gourville vastaan, "muuta kuin että tuomioistuin on kokoontunut salassa, tutkinut asiaa syytettyjen poissaollessa ja saattanut päätökseen koko jutun ennen kuin heidät pidätettiin?"

"Lyodot eilen keskipäivällä, d'Eymeris tois-iltana palatessaan rakastajattarensa luota. Heidän katoamisensa ei ollut ketään huolestuttanut, mutta sitten Colbert äkkiä riisui naamionsa ja julkaisi asian; sitä huudellaan nyt rumpujen säestyksellä Pariisin kaduilla, ja todellakaan, monseigneur, ei ole enää juuri muita kuin te tietämättömänä tästä suuresta tapauksesta."

Fouquet alkoi yhä tuskallisemmaksi yltyvän levottomuuden vallassa astella edes takaisin huoneessaan.

"Jos asiat olisivat sillä kannalla, niin lähtisin kuninkaan luo!" huudahti Fouquet. "Mutta minä käyn kaupungintalon edustalla: jos tuomio on vahvistettu, niin saamme nähdä!"

"Niin", jatkoi toinen, "ja sinä syökset heidät häviöön niinkuin tarttuva tauti äkillisesti tuhoaa voimakkaimmankin terveyden."

"Kah! Veljeni täällä?" virkahti Fouquet kiusaantuneesti. "Hän siis tietää jonkun ikävän uutisen, jonka hän tapansa mukaan heti ilomielin kiidättää minulle? Diable, kun veljeni on tullut, ovat asiani tosiaan hankalalla kannalla, Gourville; mikset sanonut sitä minulle aiemmin, niin olisin helpommin varmistunut!"

"Olette nyt kohtuuton", virkkoi Gourville naurahtaen; "ei hänellä liene pahaa mielessä."

"Ei kannata häntä puolustella", kivahti Fouquet; "siinä on mies ilman sydäntä, tyhjäpäinen, pohjaton hurvittelija."

"Se ajaa saraan asian! Satatuhatta écuta kuukausittain kahden vuoden aikana! Corbleu, minä hänen hupinsa maksan, Gourville, ja tunnen tilini." Gourville puhkesi viekkaaseen naurun hykähtelyyn. "Niin, sinä tahdot sanoa, että hänet kustantaa kuningas", lausui yli-intendentti. "Voi, Gourville, se on viheliäistä pilaa, nyt ei sovi sellainen!"

"Lähtekäämme jo! Abbé Fouquet menköön vain matkoihinsa, minulta ei liikene kolikkoakaan."

"Hän on nyt pysynyt kuukauden poissa", jatkoi Fouquet; "miksei yksin tein kahta!"

"Hän pahoittelee huonoa seuraansa", arveli Gourville, "ja huomaa teidät paremmaksi kuin kaikki heittiönsä."

"Ei kestä kiittää. Olet tänään ruvennut omituiseksi puoltajaksi,
Gourville… abbé Fouquetin puhdistajaksi!"

"No, kaikilla asioilla ja ihmisillä on hyvä puolensa, hyödyllinen piirteensä, monseigneur."

"Abbén elättämillä ja juottamilla retkuillako on hyödyllinen piirteensä? Todista se minulle."

"Voi hyvinkin sattua sellainen tilanne, että te tyydytykseksenne näette noiden lurjusten olevan käytettävissänne, mon seigneur."

"Neuvot minua siis sovintoon arvoisan abbén kanssa?" virkkoi Fouquet ivallisesti.

"Neuvon teitä, monseigneur, pidättymään riidasta sadan tai sadankahdenkymmenen hirtehisen kanssa, jotka päittäin ojentaessaan yhteen lyömämiekkansa muodostaisivat kolmekintuhatta ihmistä saartavan teräsketjun."

Fouquet loi Gourvilleen läpitunkevan silmäyksen, astui hänen ohitseen ja ilmoitti lakeijoille:

"Hyvä on, abbé Fouquet tulkoon tänne. Olet oikeassa, Gourville", hän myönsi palatessaan.

Hän oli neljänkymmenen ja viidenviidettä ikävuoden väliltä, puolittain kirkonmieheksi ja puolittain soturiksi pukeutunut, näöltään pastorin hahmoon istutettu tappelupukari; näki kyllä, että hänellä ei ollut säilää kupeellaan, mutta samalla tunsi, että hän ei liikuskellut vailla taskupistooleja. Fouquet tervehti häntä vähemmin vanhemman veljen kuin ministerin tapaan.

Abbé silmäili yrmeästi Gourvillea ja huolestuneesti rahaministeriä, sitten aloittaen:

"Minun on tänä iltana maksettava kolmesataa pistolla herra de
Bregille… Pelivelka, pyhä velka."

"Edelleen?" virkkoi Fouquet ripeästi, sillä hän käsitti, että abbé
Fouquet ei olisi häntä häirinnyt tuon rahtusen takia.

"Kaksitoistasataa vaatturille", pitkitti abbé; "se juutas on pakottanut minut korjauttamaan seitsemän saattueeni pukua, niin että huonekuntani livreijat alkavat jo ränstyä ja rakastajattareni uhkaa ottaa sijalleni erään veronkantajan, mikä olisi nöyryyttävää kirkon arvolle."

"Sinä huomaat", sanoi abbé nöyrästi, "että minä en ole pyytänyt mitään itselleni."

"Se on hienotuntoista", vastasi vanhempi veli; "omaa osuuttasi kuitenkin odotan kuullakseni."

"Mutta minä en pyydä — en totisesti tällä kertaa… vaikka tosin olenkin ahtaalla, sen saat uskoa."

"Pidän sata miestä kunnossa!" vastasi abbé ylväästi; "on sitä siinä rasitusta."

"Miksi noin monta?" vastasi Fouquet; "oletko joku Richelieu tai Mazarin, käyttääksesi sadan miehen henkivartiota? Mitä voit tehdä tuommoisella joukolla? Sanohan, selitä!"

"Sinäkö pyydät selitystä!" huudahti abbé; "oh, kuinka voitkaan kysyä, minkätähden pidän sellaista joukkoa? Hohoi!"

"No, ymmärrät kai, etten minä tarvitse muuta kuin yhden kamaripalvelijan, vieläpä palvelisin itse itseäni, jos olisin yksin. Mutta sinä, jolla on niin paljon vihamiehiä… sata miestä ei riitäkään minulle sinun puolustamiseesi. Sata urhoa!… niitä pitäisi olla kymmenentuhatta. Elätän tuollaista seuruetta vain estääkseni ketään korottamasta ääntänsä sinua vastaan julkisilla paikoilla ja kokoustilaisuuksissa, ja ilman tätä tukea sinä olisit niin yleiseen sadateltuna ja kaikkien hampaissa, että yltyvä sättiminen syöksisi sinut kunniattomana alas viikossa, — ei, ei viikkoakaan säilyisi asemasi, kuuletko?"

"Hei, en tiennytkään, että olen sinusta saanut sellaisen esitaistelijan, abbé."

"Sinä epäilet!" kivahti abbé. "Kuulehan vain, mitä juuri eilenkin tapahtui Rue de la Hachettella. Muuan mies kaupitsi siellä kananpoikaa."

"Sen kuulet. Kananpoika ei ollut lihava. Muuan ostelija kieltäysi maksamasta siitä kahdeksaatoista souta, sanoen järjettömäksi vaatia sellaista hintaa nahasta ja luista, joista Fouquet oli korjannut lihan ja rasvan."

"Huomautus herätti naurua", jatkoi abbé, "naurua sinun kustannuksellasi, mort de tous les diables! Roskaväkeä kertyi ympärille, ja ilvehtijä lisäsi: 'Antakaa minulle Colbertin hoidattama kananpoikanen, niin hitto vieköön maksankin mitä tahdotte.' Sille oitis taputettiin käsiä. Ruma häväistys, käsitäthän, — häväistys sellainen, joka pakottaa veljen peittämään kasvonsa!"

"En", kertoi abbé, "sillä laumassa oli parahiksi eräs mieheni, — äsken maalta saapunut tulokas, herra de Menneville, johon olen suuresti mieltynyt. Hän raivasi tiensä tungoksen läpi ja sanoi viisastelijalle: 'Tuhat tulimmaista, herra ilveilijä, miekanisku Colbertin kukistamisen puolesta!' 'Isku ja pisto Fouquetin häviölle!' vastasi toinen. He paljastivat säilänsä ruokatavaramyymälän edustalla, liuta uteliaita ympärillään ja ikkunat täynnä kurkistelijoita."

"No, minun Mennevilleni varrasti naurajan läsnäolijain suureksi tyrmistykseksi ja sanoi ruokatavarakauppiaalle: 'Ottakaa tämä kalkkuna, hyvä mies, se on lihavampi kuin kananpoikanne.' Siinä näet", lopetti abbé voitokkaasti, "mihin minä käytän tuloni; minä kannattelen suvun kunniaa."

"No niin", sanoi Fouquet; "esitä laskelmasi Gourvillelle ja jää tänne illaksi."

"Tulen tunnin kuluttua takaisin, ole huoletta." Ja Gourvillelle yli-intendentti lausui hiljaa: "Toimita valjaisiin englantilaiset ratsuni; ajetaan ensin Pariisin kaupungintalon luo."

Vaunut olivat jo tuomassa Fouquetin vieraita Saint-Mandéhen; koko talo oli jo lämpenemässä illallisen valmisteluissa, kun yli-intendentti suuntasi nopsat hevosensa Pariisin teille. Ajoneuvot kääntyivät loppumatkalla Seinen laiturikaduille, missä liikkui vähimmin väkeä, ja päätyivät kaupungintalon luokse neljännestä vailla kahdeksan. Fouquet astui alas Rue du Long-Pontin kulmassa ja suuntasi askeleensa jalkaisin Grève-torille Gourvillen saattamana.

Torin senpuolisessa käänteessä he näkivät mustaan ja sinipunaiseen pukeutuneen miehen raahaavan Pyhän Neitsyen kuvan krouvista isoa viinipulloilla täytettyä vasua ja vievän sen vuokravaunuihin; hän oli juuri nousemaisillaan itsekin niihin, ilmoittaen määräpaikakseen Vincennesin, kun Fouquet virkahti rahastonhoitajalleen:

"Mitä kummaa! Ostetaanko minulle viiniä kapakasta?" sanoi Fouquet. "Kellarini on siis kovin viheliäisesti varustettu!" Hän lähestyi keittiöpäällikköänsä, joka peräti huolellisesti järjesteli viiniostostansa vaunuissa. "Vatel, hoi!" kutsui hän käskevällä äänellä.

Korea-asuinen mies käänsi heihin säyseät ja ilmeettömät kasvonsa; hänen silmissään näkyi kyllä jotakin säihkyä, ja huulilla väikkyi hyvin lievä myhäily, mutta tarkkaaja olisi hyvin pian havainnut, että se hohde ja hymy eivät kohdistuneet mihinkään eivätkä ilmaisseet mitään. Vatel joko muhoili kuin hupakko tai hommasi sävyisästi kuin lapsi.

"Niin, minä. Mitä hittoa te teette, Vatel?… Ostatteko viiniä Grève-torin krouvista! Männynkäpyyn tai Vihreihin Raitoihin se kenties vielä kelpaisi."

"Mutta, monseigneur", sanoi Vatel tyynesti, luotuaan karsaan silmäyksen Gourvilleen, "mikäs tässä sitten on hätänä?… Pidänkö kellariani kehnossa kunnossa?"

"Älkää pahastuko, Vatel; minä vain luulin kellarini — teidän kellarinne kyllin hyvin varustetuksi, jotta sen täydentämiseen ei tarvittaisi Pyhän Neitsyen kuvan apua."

"Ka, monsieur", vastasi Vatel hieman halveksivasti vaihtaen puhuttelusanaansa, "teidän kellarinne on niin hyvin varustettu, että muutamat seuralaisenne joutuvat pitopöydässänne juotavan puutteeseen."

"Minä sanon, että teidän juomanlaskijallanne ei ollut kaikkien makuun soveltuvia viinejä. Herrat de la Fontaine, Pélisson ja Conrart ovat istuneet kuivin suin. He eivät pidä hienoista lajeista: mikäs auttoi?"

"Minulla on tässä nyt joignylaista, johon he ovat mieltyneet. Tiedän heidän pistäytyvän Pyhän Neitsyen kuvaan kerran viikossa maistelemaan sitä. Siksipä päätin varata heille samaa."

Fouquetilla ei ollut enää mitään sanottavaa… hän oli melkein liikuttunut. Vatelilla sitävastoin näkyi olevan vielä paljonkin sydämellään, kun hän oli päässyt lämpenemään. "Yhtä hyvin te voisitte moittia minua siitä, monseigneur, että itse noudan Rue Planche-Mibraylta sitä omenaviiniä, jota herra Loret käyttää ollessaan päivällisillänne."

"Ka, juopi, monsieur, niin juuri, — ja siksi hän mielellään tuleekin vieraaksenne."

"Vatel, sinä olet kunnon mies!" huudahti Fouquet puristaen hovimestarinsa kättä. "Kiitän sinua, Vatel, kun olet oivaltanut, että minun luonani herrat de la Fontaine, Conrart ja Loret merkitsevät yhtä paljon kuin herttuat ja päärit, yhtä paljon kuin prinssit, ja ovat minun yläpuolellani. Sinä olet hyvä palvelija Vatel, ja minä nostan palkkasi kaksinkertaiseksi."

Vatel ei edes kiittänyt; hän kohautti hiukan olkapäitänsä, jupisten oivan lauselman:

"Hän on oikeassa", virkkoi Gourville, yhdellä ainoalla liikkeellä kääntäen Fouquetin huomion toisaanne. Hän nimittäin viittasi mataliin kahden hevosen vetämiin vankkureihin, joissa keikkui kaksi rautarenkailla lujitettua hirsipuuta selällään päälletysten kytkettyinä yhteen vitjoilla; kaksinkertaisella poikkipienain korokkeella istuva kaupunginpalvelija yritti hiukan nolostuneen näköisenä parhaansa mukaan sietää sen satahenkisen tyhjäntoimittajaparven sutkauksia, joka hirsipuiden tarkoituksen vainuten saatteli kuormaa kaupungintalolle asti. Fouquet hätkähti.

"Voi, älkää eksyttäkö itseänne, monseigneur! Kun kerran teidän ystävyyttänne on niin nukutettu, epäluulojenne heräämistä karteltu ja nuo telineet nyt ovat tuossa, niin te ette mahda mitään tuomion muuttamiseksi."

"Neuvotko minulle sellaista raukkamaisuutta!" huudahti Fouquet. "Kehoitat hylkäämään ystäväni, suostuttelet minua taistelukuntoisena heittämään maahan aseet, jotka minulla on kädessäni?"

"En esitä teille mitään sellaista, monseigneur. Voitteko tällä hetkellä jättää virkanne?"

"Mutta minä en voi heittäytyä halpamaiseksikaan enkä alistu siihen, että ystäväni kuolevat, — heidät on pelastettava."

"Pitäkää varanne… kerran Louvreen mentyänne teidän täytyisi kaikella pontevuudella puolustaa ystäviänne, avoimesti julistaa kantanne, — äärimmäisyyteen asti vastustaa kuningasta, kun hän kaiketi kuitenkin pysyisi lujana, — täytyy heittää yrityksenne ajoissa kesken ja sitoutua auttamattomasi hylkäämään heidät kohtalonsa varaan, hyväksyen heidän tuomionsa."

"Suokaa anteeksi… kuningas ehdottomasti vaatisi teitä muussa tapauksessa ottamaan eronne, tai te varmaankin itse ilmoittaisitte eroavanne."

"Sentähden on todennäköisesti turmiollista ristiriitaa vältettävä…
Palatkaamme Saint-Mandéhen, monseigneur."

"En hievahda tältä paikalta, missä aiotaan panna toimeen se rikos ja syöstä minut häpeään, ennen kuin keksin keinon vihollisteni häviöksi, Gourville!"

"Monseigneur", vastasi Gourville, "minä säälittelisin teitä, ellen tietäisi teidän tästä neuvottomuudestanne huolimatta olevan meidän vuosisatamme neroja. Te omistatte sataviisikymmentä miljoonaa, asemaltanne vastaatte kuningasta, varallisuudeltanne olette sataviisikymmenkertaisesti häntä vahvempi. Colbert ei edes älynnyt suostuttaa häntä vastaanottamaan Mazarinin lahjoitusta. Mutta kun on valtakunnan rikkain mies ja vain viitsii käytellä rahojaan, ei miehestä ole mihinkään, ellei hän kykene saamaan mitä tahtoo. Palatkaamme Saint-Mandéhen, sanon minä."

Hän nousi jälleen vaunuihinsa, Gourville kintereillään. Taipaleella he Saint-Antoinen esikaupungin päässä saavuttivat Vatelin pikku ajoneuvot, hovimestarin rauhallisesti kuljettaessa niissä joignylaisviiniään. Höllin ohjaksin ohitse nelistäessään mustat ratsut säikähdyttivät aran vuokrahevosen, ja säikähtyneenä hovimestari pisti päänsä esille vaununovesta parkaisten: "Varokaa pullojani!"

Viisikymmentä henkilöä odotti yli-intendenttiä. Hän ei edes antautunut pikimmältään kamaripalvelijan huoliteltavaksi, vaan meni ulkoportailta suoraan etusalonkiin, missä ystävät pakinoitsivat kokoontuneina. Isännöitsijä oli juuri toimittanut illallispöydän kuntoon, sillä veljensä poissaollessa oli abbé Fouquet katsonut olevansa velvollinen vastaamaan vieraitten viihtymyksestä ja omaksunut määräysvallan tässä suhteessa.

Yli-intendentin saapumista tervehdittiin iloisella ja sydämellisellä sorinalla: herttaisena, hyväntuulisena ja kitsastelemattomana maailmanmiehenä Fouquet oli likeisesti kiinnittänyt itseensä ne runoilijat, taiteilijat ja toimihenkilöt, jotka olivat päässeet hänen yksityiseen seurapiiriinsä. Hänen otsansa — josta pikku hovi oli tottunut oman esiintymisensä ohjeeksi lukemaan rahaministerin mielialoja, vaikka se ei koskaan mennyt ryppyiseksi suuristakaan pulmista, — oli tänä iltana tavallista kalpeampi, ja useakin ystävällinen silmä pani merkille tuon vaaleuden. Fouquet istuutui pöydän keskikohdalle ja kävi hilpeästi johtelemaan ateriaa. Hän kertoi la Fontainelle Vatelin huomaavaisesta retkestä ja selosti sitten jutun Mennevillestä ja laihasta kananpojasta Pélissonille sellaiseen tapaan, että koko seurue alkoi kuunnella. Se aiheutti myrskyisää naurua ja naljailua, joka taukosi vasta Pélissonin vakavasta ja murheellisesta viittauksesta.

Abbé Fouquet ei käsittänyt, missä mielessä hänen veljensä oli kääntänyt puheen tälle alalle; hän kuunteli tarkkaavasti ja etsi milloin Gourvillen, milloin rahaministerin kasvoista selitystä, johon ei kuitenkaan ilmennyt vihjaustakaan.

"Miksei", vastasi Fouquet, "jos kerran on totta, että kuningas on nimittänyt hänet intendentikseen?"

Tuskin oli Fouquet sen lausunut, sovittaen ilmeisesti sanoihinsa erityistä sävyä, kun seurueessa kuohahti kiihtymys.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "nyt sätimme miestä, jota kukaan meistä ei tunne; se ei ole ihmisellistä eikä järjellistä, ja olen varma siitä, että herra yli-intendentti on samaa mieltä minun kanssani."

"Täydellisesti", yhtyi Fouquet. "Jättäkäämme herra Colbertin lihavat kananpojat, nyt on kysymys vain herra Vatelin tryffelifasaaneista."

Se lisäys häivytti pilven, joka oli äkkiä alkanut levitä koko seurueeseen. Gourville elvytteli sitten runoilijoita niin hyvin Joignyn viinillä, ja abbé — älykkäänä kuten lähimmäisensä rahoja tarvitseva mies ainakin — hauskutteli niin onnistuneesti raha- ja miekkamiehiä, että äskeisen painostuksen aihe kokonaan hälveni tässä humussa.

Kardinaali Mazarinin testamentti oli yleisempänä keskusteltavana aterian jälkipuolella; sitten Fouquet käski kantaa makeis- ja hedelmävasut ja liköörimaljat parvekkeen viereiseen salonkiin. Hän siirtyi sinne edellä, tarjoten käsivartensa eräälle naiselle, joka tästä suosiosta sai illan kuningattaren sijan. Soittokunta sai sittemmin illastaa, ja pitoseurue alkoi käyskennellä pikku ryhminä parvekkeella ja puutarhassa, lenseässä ja tuoksuisessa kevätilmassa.

Pélisson astui silloin yli-intendentin luo ja virkkoi: "Monseigneur on saanut mielipahaa?"

Kääntyessään Pélisson törmäsi la Fontaineen, joka tuli tallanneeksi häntä kumpaisellekin jalalle. Hänen piti kuulla, millaisen latinankielisen säkeistön runoilija oli tällävälin sepittänyt Vatelista jo tunnin ajan oli la Fontaine lausuillut näitä säkeitään joka sopessa, tavoittaen niille palkitsevaa suosijaa. Hän luuli saavansa Pélissonin pidätetyksi, mutta tämä osasi sievästi luiskahtaa erilleen. Runoilija palasi kumppaninsa Loretin luo, mutta huomasi tämänkin innostuneen luomistuulelle ja sommitelleen neljä juhlallista säettä illallisen ja isännän kunniaksi. La Fontaine oli turhaan yrittänyt sijoittaa säkeitään; Loret oli heti tavannut sepitelmälleen lunastajan. Samaa tietä aikoi nyt edellinenkin koettaa, mutta hänen oli peräydyttävä kreivi de Charostin tieltä, jonka käsivarteen Fouquet oli juuri tarttunut.

Abbé Fouquet huomasi, että runoilija ainaisessa hajamielisyydessään aikoi seuratapoja loukaten saatella noita kahta puhelijaa. Hän ehättäysi väliin. La Fontaine heti tarrasi häneen ja alkoi lausua säkeitään. Abbé ei enää muistanut latinasta rahtuakaan, mutta ymmärtäväisen näköisenä hän huojutteli päätänsä niin tahdikkaasti kuin lausujakin antoi ruumiinsa liikkeillä pontta daktylien ja spondeitten vaihtelevalle poljennolle. Sillävälin Fouquet makeisvasujen takana kertoi suuren tapahtuman de Charostille, vävylleen.

"Pitää lähettää tyhjäntoimittajat ihailemaan ilotulitusta meidän haastellessamme täällä", huomautti Pélisson Gourvillelle.

"Parempi on", vastasi Gourville virkkaen muutaman sanan Vatelille. Tämän nähtiin sitten ohjailevan puutarhaan loputkin teikarit, naiset ja muut rupattelijat, niin että kolmensadan vahakynttilän valaisemalle parvekkeelle jäivät ainoastaan politikot käyskentelemään kaikkien puutarhassa hyörivien ilotulituksen katselijain näkyvissä.

Fouquet loi tarkastavan silmäyksen pitkin parveketta. Heitä oli kaikkiaan kahdeksan. Pélisson ja Gourville kävelivät käsihakaa ikäänkuin pakisten kaikenlaisista keveistä asioista.

Fouquet oli haastelevinaan omista hommistaan kahden upseerin kanssa. Abbé Fouquet teiskaroitsi yksin, ja Fouquet näytti syventyneen keskusteluun vävynsä kanssa, astellen edes takaisin kreivin rinnalla.

"Hyvät herrat", lausui hän kuitenkin, "älköön yksikään teistä kohottako päätänsä älköönkä olko tarkkaavinaan sanoja, kävelkää vain hiljakseen ja kuunnelkaa minua samalla."

Syntyi syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan huvittelijain etäinen häly, kun he tavoittivat istutuslehdoissa parhaita sijoja rakettien tähystelyyn.

Tuo oli omituinen kohtaus — miehet astuskelemassa ikäänkuin erillisinä ryhminä jutellen minkä mitäkin ja toisista piittaamatta, samalla kun he silti omistivat kaiken huomionsa yhdelle ainoalle puhujalle, joka asennostaan päättäen vain virkkoi joitakuita pikku huomautuksia vieruskumppanilleen.

"Hyvät herrat", haastoi Fouquet, "olette epäilemättä huomanneet, että keskiviikko-kokouksestamme nyt puuttuu kaksi ystäväämme… Taivaan nimessä, abbé, älä pysähdy, — ei ole välttämätöntä kuuntelemiseen; kävele toki ja säilytä pääsi asento mitä luonnollisimpana, ja koska sinulla on tarkka silmä, vilkaise avoimesta ikkunasta tuolloin tällöin, varoittaaksesi meitä yskähdyksellä, jos joku kääntyy takaisin parvekkeelle päin."

"Minä en ole tullut ketään kaivanneeksi", sanoi Pélisson, joka samassa käänsi selkänsä Fouquetille ja eteni vastakkaiseen suuntaan.

"Ja minä", virkkoi abbé ikkunan äärestä, "olen hiukan odotellut kelpo d'Eymerisia, joka viime brelan-pelissä jäi minulle yksitoistasataa livreä velkaa."

"Loret", sanoi Fouquet kävellen vakavana ja kumarassa, "sinä et enää pääse nostamaan apurahaasi Lyodotilta, ja sinä, abbé, et voi periä saatavaasi d'Eymerisilta, sillä kumpainenkin on kuoleman partaalla."

"Kuoleman?" huudahti seurue, joka kamalasta sanasta väkisinkin seisahtui varovaisessa näyttelemisessään.

"Muistakaa asema, hyvät herrat", sanoi Fouquet, "sillä meitä mahdollisesti vakoillaan… Niin, he ovat kuoleman omia."

"Kuoleman omia!" toisti Pélisson; "nuo miehet, jotka tuskin kuusi päivää sitten tapasin terveyttä uhkuvina ja reippaina! Epävakaista tosiaan on ihmisparan elämä; ei sitä tiedä, kenet äkkitauti kaataa."

"He eivät sairasta", sanoi Fouquet. "Heidät hirtetään!" Ja hänen kolkko äänensä kajahti kuin turmanläppäys tällä ylellisellä parvekkeella, joka hohteli taulujen, kukkasien, samettiverhojen ja kultaompeluksien loistossa. Jokainen pysähtyi ehdottomasti, tyrmistyneenä; mutta samassa sähähtivät ensimmäiset raketit puunlatvojen yläpuolelle, ja voimakas hurraus sai yli-intendentin vilkaisemaan sille taholle. Hän lähestyi ikkunaa, ja ystävät asettuivat hänen taakseen odottamaan lisätietoja.

"Hyvät herrat", jatkoi Fouquet, "Colbert on vangituttanut ja tuomituttanut kuolemaan kaksi ystävääni, aikoen heti toimittaa tuomion täytäntöön. Mitä minun pitäisi tehdä?"

"Jumaliste, Colbertilta tulee vihlaista maha halki!" kivahti abbé ensimmäisenä.

"Mitäpä siinä siis muuta kuin ehkäistä täytäntöönpanon mahdollisuus", sanoi kreivi de Charost. "On lahjottava vanginvartijat."

"Sekä puheenlahjaa että rahoja", päätti Fouquet; "viisisataatuhatta livreä kyllä riittää Conciergerie-vankilan päällikölle, mutta tarpeen tullen heltiää miljoonakin."

"Miljoona!" huudahti abbé; "mutta puolta halvemmalla minä toimittaisin tuhotuksi puolet Pariisia."

"Ei mitään melskeitä nyt", sanoi Pélisson. "Vankilanpäällikön tultua suostutelluksi vangit livahtavat tiehensä, ja vapaalla jalalla ollessaan he ovat pätevimpiä nostattamaan Colbertin viholliset liikkeelle ja osoittamaan kuninkaalle, että hänen nuoruutensa hairahtuu liioitteluihin, oikeudenkäyttö kuten uudistusinto muulloinkin alkaa suhdattomuuksilla.

"Lähtekää siis Pariisiin, Pélisson", päätti Fouquet, "ja ottakaa kumpikin uhri talteen; huomenna sitten harkitsemme asemaa. — Gourville, toimita ne viisisataatuhatta Pélissonille."

"Varokaa, ettei tuuli sieppaa teitä mukaansa", sanoi abbé. "Hitto, onpa siinä vastuu! Sallikaa minun olla hiukan apunanne."

"Hiljaa!" käski Fouquet; "ihmisiä lähestyy. Ah, ilotulitus on ihan tenhoava!"

Pëlisson ja Gourville poistuivat yhdessä parvekkeen sisäovesta;
Fouquet laskeusi viiden viimeisen salaliittolaisen kanssa puutarhaan.

Moniväriset lyhdyt loivat loistoa puutarhalehtoihin, viulut ja oboet hivelivät korvia riuduttavilla lurituksillaan, räiskyvät tulituslyhteet leimauttelivat huikaisevia kajastuksia taivaalle ja saivat puiden takana säihkynsä taustaksi Vincennesin vankilan jylhät varjopiirteet, ja kun Fouquet nyt omisti tai näytti omistavan kaiken huomionsa tälle näyttämölle, myhäillen naisille ja runoilijoille, ei illatsu ollut vähemmän rattoisa kuin tavallisestikaan, joten Vatel sen järjestäjänä ei osoittautunut tyytymättömäksi vaivannäkönsä vastaanotosta, sitten kun hän ensin oli levottomin katsein tarkannut, minkä sävyn hänen isäntänsä saisi illanvieton loppuhetkiksi.

Tulitusten ehdyttyä seurue hajaantui puistikkoihin ja pilarikäytäviin sellaisella luontevalla vapaudella, joka ilmaisee talon isännän osaavan mitä parhaiten karttaa suurellisuutta, sovitella vieraanvaraisuuttansa kohteliaaksi ja esiintyä uhkeudessaan huolettomasti. Runoilijat liittyivät pikku ryhmiksi toistensa käsikoukkuun ja kuljeskelivat pitkin lehtoja tai ojentausivat mättäille ollenkaan surkeilematta samettipukujaan ja käherrettyjä hiuksiaan, joihin tarttui kuivia lehtiä ja ruohonkorsia. Naisista jotkut kuuntelivat taiteilijain hyräilyjä ja runoniekkain säkeitä, mutta useammat havaitsivat kaikkein mieluisimmaksi sen erityisen suorasanaisen kaunopuheisuuden, jota muutamat runoilijoihin ja taiteilijoihin lukeutumattomat miehet saivat nuoruudelta ja yksinäisyydeltä, niin että he esittivätkin sitä varsin luontevasti.

"Minkätähden ei meidän mestarimme Epikuros liittynyt tähän piiriin?" virkkoi la Fontaine runoilijain kulmalla. "Muinaisuuden Epikuros ei milloinkaan hylännyt oppilastensa seuraa, — meidän mestarimme menettelee väärin."

"Monsieur", vastasi hänelle Conrart, "ihan aiheetta te itsepintaisesti nimittäydytte epikurolaiseksi; täällä ei totisesti mikään muistuta vanhanajan ajattelijan opetuksista."

"Mitä!" väitti la Fontaine; "eikö ole kirjoitettu, että Epikuros osti ison puutarhan ja eleli siellä rauhallisesti ystäviensä parissa? Ja eikö herra Fouquet ole samaten ostanut suurta puistoaluetta Saint-Mandéssa, ja emmekö me elele varsin rauhallisesti hänen ja ystäviemme keskuudessa?"

"Kyllähän, mutta valitettavasti eivät puutarha ja ystävät riitä tässä tapauksessa tuottamaan erityistä yhtäläisyyttä. Mitä yhteyttä on herra Fouquetin ja Epikuroksen ohjelmalla?"

"No, mehän juuri toteutamme sitä Epikuroksen peruslauselmaa, että nautinto tuottaa onnen. Me emme luullakseni tunne itseämme onnettomiksi, minä kaikkein vähimmin. Hyvä ateria, Joignyn viiniä, jota hienotuntoisesti on vasiten haettu minulle kodikkaimmasta krouvista, — ei ainoatakaan kommellusta koko illanvietossa siitä huolimatta, että seurueena on kymmenen miljoonamiestä ja kaksikymmentä runoilijaa."

"Pysähdytänpä teidät tuohon. Puhuitte Joignyn viinistä ja hyvästä ateriasta, mutta suuri Epikuros eli ja pani oppilaansa elämään leivällä, herneillä ja puhtaalla vedellä. Yksinkertaisuus ja ylellisyys siis vastakkaisina onnen edellytyksinä."

"Se ei ole varmaa", arveli la Fontaine; "te saatatte vaihtaa
Epikuroksen ja Pytagoraan, hyvä Conrart."

"Muistanette myös, että muinainen viisaustieteilijä oli hyvin nurjalla kannalla jumaliin ja esivaltaan nähden. Älkää senkään vuoksi verratko häntä herra yli-intendenttiin, sillä meistä jo puhutaan, että olemme huonoja ranskalaisia, penseitä yksinvallan aatteelle, kuuroja laeille. Uudenaikaisiksi epikurolaisiksi tekeytyvistä henkilöistä uskottaisiin yhä helpommin, että he ovat omavaltaista väkeä."

"Oh", huudahti la Fontaine, "eihän Epikurosta toki niin ole käsitettävä, — ei entiseltä eikä nykyiseltä ajalta. Mestarin opetukset eivät meistä tee niskuroitsijoita. Kuulkaahan erästäkin hänen päämietelmäänsä: 'Toivokaa kansalle hyviä johtajia.' Ja mitä sanookaan herra Fouquet meille alinomaa: 'Milloin meitä viimeinkin kunnolleen hallittaisiin?' Eikö ole totta?"

"Jos siinä onkin yhteistä epikurolaisuutta", myönsi Conrart, "niin se on samalla hiukan kapinallistakin."

"Malttakaa, minulla on vastaus siihenkin. Epikuros lausuu nimittäin myös: 'Huonoonkin hallitukseen tulee alistua' Ei hän väkivaltaa tahtonut edistää arvosteluillaan. Entä herra Fouquet! Kuinka usein olemmekaan kuulleet hänen lausuvan: 'Mazarin on viheliäinen myyrä — iilimato! Sitä hylkyä on kuitenkin toteltavat'… Onko hän sanonut niin vai eikö ole, Conrart?"

"Selvää epikurolaisuutta, hyvä ystävä; me olemme ilmettyjä epikurolaisia, vakuutan vieläkin, ja se on hauska huomioi"

"Ei kovinkaan hauska, jos meitäkin vastaan nousee sellainen puolue kuin Epiktetoksen: muistattehan Hieropoliin järkeilijän, joka väitti leipää ylellisyydeksi, herneitä herkuttelijain ruuaksi ja lähdevettä mässääjäin juomaksi, — joka isäntänsä rusikoimana sanoi tälle hiukan nurkuen kylläkin, mutta muutoin pahastuttamatta häntä: 'Lyönpä vetoa, että nyt katkaisitte koipeni!'"

"Mutta hän voisi hyvinkin saada opetuksensa jälleen muotiin, muuttaen vain nimensä Colbertiksi."

Syrjästä lähestyneenä Fouquet ehti parahiksi kuulemaan, että tämä nimi jo väkisin sotkeutui kaunosielujenkin joutohetken viisasteluun; hän myhäili silti hilpeästi suojateilleen, mutta samassa ilmestyi toisaalta esiin Gourville, ehdottomasti kääntäen puoleensa hänen katseensa ja saaden hänet eriämään ryhmästä. Yli-intendentti säilytti huolettoman sävynsä niin kauan kuin oli muiden näkyvissä, mutta riisui naamionsa heti kun pääsi kahden kesken rahastonhoitajansa kanssa. "No?" kysyi hän kiivaasti; "kuuluuko jo mitään Pëlissonista?"

"Sitä hän vakuutti, mutta vankilanpäällikkö ilmoitti vastaukseksi, että jos herra Fouquet on jonkun lähettänyt, on tällä tietenkin kirjelmä valtuutena."

"Älkää kirjoittako sellaisessa asiassa, monseigneur", varoitti Pélisson ilmestyen pikku puistikon takaa. "Lähtekää itse ja esiintykää suullisesti."

"Niin", vastasi Fouquet miettivästi, "se lienee sittenkin viisainta. Menen huoneisiini ikäänkuin työhön; pitäkää te hevoset sillävälin valjaissa, Pélisson, ja Gourville huolehtikoon vieraistani."

"Lausun vielä viimeisen neuvon, monseigneur", vastasi Gourville. "Älkää menkö itse taivuttelemaan vankilanpäällikköä, jos voitte järjestää toisin. Teidän esiintymisenne sellaisella asialla olisi miehuullista, mutta ei viisasta. Suokaa minulle anteeksi, herra Pélisson, jos olen eri mieltä teidän kanssanne; mutta uskokaa minua, monseigneur, parempi on vielä yrittää saada kuvernööri vastaanottamaan teidän sijastanne joku välittäjä, — hän on kyllä kohtelias mies, mutta kuitenkaan ei teidän ole hyvä esiintyä itse vankilassa."

"Älkää ottako liiaksi lukuun aikaa, vaikka sitä olisi minkä verroin", muistutti puolestaan Pélisson; "ei ole koskaan virhe ehtiä liian pian."

"Hyvästi, Gourville", virkkoi yli-intendentti; "pidä hyvää huolta hauskuudesta. Tulkaa mukaani, Pélisson."

Tuokion kuluttua hän oli taipaleella, epikurolaisten huomaamattakaan, että heidän isäntänsä oli kadonnut näyttämöltä, viulut olivat äänessä kaiken yötä.

Toistamiseen sen illan kuluessa lähdettyään liikkeelle maaseutuasunnostaan Fouquet tunsi itsensä vähemmän ahdistuneeksi ja rasittuneeksi kuin olisi voinut luulla. Hän kääntyi Pélissoniin, joka kuomuvaunujen toisessa nurkassa mietiskeli kaikenlaisia todisteluita Colbertin houkutuksia vastaan.

"Onpa vahinko, hyvä Pélisson", sanoi hän keveästi, "että te ette ole nainen."

"Onnekseni sen päin vastoin katson", vastasi Pélisson, "sillä suoraan sanoen minä olen hirmuisen ruma, monseigneur."

"Pélisson, Pélisson!" naurahti yli-intendentti: "sitä te huomautatte niin usein, että ympäristönne johtuukin luulemaan sitä araksi kohdaksenne."

"Se todella kaiveleekin mieltäni, monseigneur. Olin nimittäin pulska nuorukainen ennen kuin rokko minut runtoi. Ajattelitte kai, että joku tenhotar parhaiten tehoisi välittäjäksi, kun vankilanpäällikkö on tunnettu siinä kohden taipuisaksi ja ottaisi kaiketi vastaan?"

"Se johtui mieleeni", myönsi Fouquet; "mutta toivoakseni minulla on itsellänikin melkoisesti suostutteluvoimaa."

"On varmasti, monseigneur. Silti — Gourville huomautti oikein, että vaarannatte siinä paljon."

"Oh!" huudahti Fouquet äkkiä innostuen; "minä tunnen naisen, joka kelpaisi tarvitsemaksemme henkilöksi Conciergerien kuvernöörin puheille!"

"Minä tunnen viisikymmentä, monseigneur, — viisikymmentä toitottajatarta, jotka ovat valmiita koko maailmalle tulkitsemaan teidän anteliaisuuttanne ja kiintymystänne ystäviinne, liudan kaunottaria, jotka suupaltteina sitten syöksyisivät turmioon ja vetäisivät teidät mukanaan."

"En puhu sellaisista naisista, Pélisson, vaan jalosta ja viehkeästä olennosta, jossa naiselliseen älykkyyteen yhtyy miehinen uljuus ja kylmäverisyys. Puhun naisesta, jonka kauneudelle vankilankin muurit kumartavat ja joka kykenee taatusti tallettamaan luottamustehtävän salaisuuden."

"Siinähän sitä onkin aarre", sanoi Pélisson; "sen kun lahjoitatte Conciergerien arvoisalle kuvernöörille, niin hiisi vieköön kannattaakin hänen panna päänsä paulaan. Ei ole moista loihtijatarta vain ennen nähty."

"Kuvernööri ei joudu panemaan mitään alttiiksi", vastasi Fouquet, "sillä hän saa minulta hevoset pelastuakseen ja puoli miljoonaa mukavasti elelläkseen Englannissa, — ja ystävättäreni taasen ei annakaan hänelle muuta kuin ratsut ja rahat. Käykäämme tavoittamassa tätä sulotarta, Pélisson."

Samassa hän nykäisi silkkinarusta, joka vaunujen sisäpuolelta johti etuistuimelle. Ajoneuvot pysähtyivät.

"Monseigneur", ryhtyi Pélisson vakavasti estelemään, "sellaisen naisen löytämiseen teiltä menisi yhtä paljon aikaa kuin Kolumbus käytti uuden maanosan etsimiseen. Meillä on tuskin kahta tuntia käytettävänämme; vankilanpäällikön mentyä kerran levolle on mahdoton tunkeutua hänen puheilleen hälinää herättämättä, ja aamun valjetessa meille käy vaikeaksi salata liikkeitämme. Menkää, menkää itse, monseigneur, älkääkä tänä yönä tavoitelko mitään enkelinaista."

"Ei mitään, valitettavasti, ja se tekee minut toivottomaksi. Ei suorastaan ikinä mitään… Kunpa voisinkin sanoa hänestä kylliksi pahaa, estääkseni teitä menemästä hänen luokseen!"

"Estääksenne minua!" sanoi Fouquet. "Mikään maan mahti ei nyt estäisi minua pistäytymästä kohteliaisuusvierailulle madame du Plessis-Bellièren luo, kun hänen mahdollinen myötävaikutuksensa voi saada hankkeemme turvallisesti onnistumaan. Tuletteko kanssani?"

"Mutta ikävähän minun on jättää teitä odottamaan, Pélisson", pahoitteli yli-intendentti vilpittömän kohteliaasti.

"Sitä parempi on minun pysytellä ulkopuolella, monseigneur, jotta sen muistaessanne viivytte vähemmän aikaa… olkaa varuillanne, tuolla pihallahan näkyykin vaunut; hänellä on joku luonansa!"

"Käväisen vain viideksi minuutiksi", virkkoi Fouquet hieman levottomasti, hypähtäen vaunujen astinlaudalta ulkoportaille.

Fouquet nousi asuinkertaan ja lausui nimensä lakeijalle siten aiheuttaen koko palveluskunnassa sellaista tuoksinaa ja harrasta kumartelua, että saattoi nähdä heidän valtiattarellaan olleen tapana puhua talossaan suosiollisesti ja kunnioittavasti maan rahaministeristä.

"Herra yli-intendentti!" huudahti markiisitar kovin kalpeana tullessaan etuhuoneeseen. "Käyntinne on minulle suuri kunnia. — Varokaa", hän lisäsi ihan hiljaa, "Marguerite Vanel oi luonani."

"Madame", vastasi Fouquet hämmentyneenä, "tulin asioissa… Vain sananen pikimmiten."

Hän eteni markiisittaren mukana avoimesta ovesta salonkiin. Madame Vanel oli noussut seisomaan vihertävän valjuna kuin itse kateus, kuullessaan Fouquetin saapuvan myöhäisellä iltahetkellä hänen äskeisen välittäjänsä luokse. Valtiomies astui turhaan tervehtimään häntä mitä herttaisimmin ja sovittavimmin sanoin; hän vastasi niihin vain raivostuneella silmäyksellä, joka naisen mustasukkaisuuden ja pettyneen turhamaisuuden voimalla tunkeusi vihlaisuksi sekä markiisittaren että Fouquetin sydämeen. Marguerite Vanel taivutti jäykästi päätänsä menetetylle ystävättärelle, kumarsi syvempään rahaministerille ja jätti siten hyvästi, sanoen lähtevänsä käymään vielä toisaalla; hän katosi huoneesta ennen kuin tyrmistynyt markiisitar tai selittämätöntä rauhattomuutta tunteva valtiomies tuli ajatelleeksikaan pidätellä häntä.

Tuskin oli hän mennyt, kun Fouquet kahdenkeskiseen kohtaukseen jääneenä polvistui markiisittaren eteen sanaakaan virkkamatta.

"Ettehän toki", vastasi toinen, "sillä siinä tapauksessa olisitte toimittanut tuon naisen menemään."

"Siitä ei ole kysymys, monsieur, vaan teidän vaaroistanne; millä kannalla asianne ovat?"

"Voi, markiisitar, se olisi peräti suuri palvelus, mutta miten saisin välitystänne käytetyksi maineenne joutumatta alttiiksi? Mieluummin menköön mahtini, vapauteni ja henkenikin, jos turman välttäminen vaatisi teiltä ainoankaan kyyneleen tai hetkeksikään pilvistyttäisi otsaanne."

"Monseigneur, älkää haastako minulle sanoja, jotka huumaavat mieleni; tunnen jo ahdistusta siitä, että olen tahtonut teitä palvella ajattelematta menettelyni täyttä merkitystä. Rakastan teitä todella kuin hellä ystävätär, ja ystävättärenä olen teille kiitollinen kiintymyksestänne, mutta voi — milloinkaan ette saa minua rakastajattareksenne!"

"Minä rakastan teitä liiaksikin", sanoi nuori nainen hiljaa. "Kunnian ja rikkauden loiste loukkaa silmiäni, mutta uljaasti kestetyt vastukset vetävät minua puoleensa; mahtinne uhkeudessa jätitte minut kylmäkiskoiseksi, mutta nähdessäni onnettomuuden uhkaavan teitä olen päättömästi jo miltei heittäytynyt syliinne… Nyt ymmärrätte minut, monseigneur… teidän tulee saavuttaa jälleen turvallinen asemanne, jotta minun sydämeeni ja ajatuksiini voi puhtaus palata: vastukset syöksisivät minut hukkaan."

"Oi, madame", sanoi Fouquet tuntien liikutusta, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut, "vaikka suistuisinkin inhimillisen kurjuuden alimmalle asteelle ja kuulisin teidän suustanne sen sanan, jonka minulta nyt epäätte, niin erehtyisittepä kuitenkin sinä päivänä ylevässä itsekkyydessänne: te luulisitte onnettominta ihmistä lohduttaaksenne silloin lausuneenne: 'minä olen sinun', ja ne sanat kohtaisivatkin maailman iloisinta, voitollisinta ja onnellisinta miestä!"

Hän oli vielä polvillaan markiisittaren jalkojen juuressa tämän kättä suudellen, kun Pélisson äkkiä tunkeusi salonkiin ja kiivaasti huudahti:

"Monseigneur, — madame, — suvaitkaa armollisesti suoda minulle anteeksi, madame… Monseigneur, jo puoli tuntia olette viipynyt… Oh, älkää toki molemmin katsoko minuun noin moittivasti… Madame, sallikaa minun kysyä, kuka se nainen oli, joka täältä lähti heti monseigneurin tultua?"

"Hän!" huudahti Pélisson. "Minä aavistelinkin pahaa, ja viimein en enää mitenkään voinut hillitä levottomuuttani!"

"Hän astui hyvin kuohuksissaan vaunuihinsa ja käski ajaa täyttä vauhtia
Colbertin luo!" ilmoitti Pélisson sortuneella äänellä.

"Hyvä Jumala, hän kostaa! Lähtekää, lähtekää, monseigneur!" hätääntyi markiisitar työntäen rahaministeriä salongista, Pélissonin vetäessä häntä kädestä. "Ainoastaan oma esiintymisenne voi jouduttaa pelastuksen ajoissa!"

"Te olette jättiläinen, jota kyy pyrkii pistämään kantapäähän", vastasi markiisitar.

Pélisson yhä veti valtiomiestä mukanaan, vaunuihin asti.
"Kaupunginvankilaan!" hän huusi; "kuin lentäen!"

Hevoset läksivät liitämään kuin salama; mitään estettä ei sattunut viivytykseksi matkalla. Vasta Saint-Jeanin holvikäytävässä, heidän juuri aikoessaan sitä kautta kääntyä Grève-torille ilmestyi vastaan pitkä ratsaskulkue, sulkien kapean pääsytien yli-intendentin vaunuilta. Oli mahdoton sivuuttaa tätä joukkoa käytävään tunkeutumalla; Fouquetin täytyi odottaa, kunnes ratsastavat kaupunginpalvelijat — jota väkeä he olivat, ehtivät nopeassa vauhdissaan poiketa holvikäytävän suulta Baudoyer-aukiolle päin, keskessään jyhkeät umpivaunut, joita he olivat saattamassa.

Fouquet ja Pélisson eivät omistaneet tälle välikohtaukselle muuta huomiota kuin että he tuskittelivat minuutinkin viivytyksestä. Viisi minuuttia myöhemmin he pääsivät perille. Vankilanpäällikkö käveli vielä etupihalla ja Fouquetin nimen kuullessaan kiirehti touhukkaana vaunujen luo, hattu kädessä kumarrellen syvään rahaministerille.

"Minulla on pari sanaa puhuttavana, herra kuvernööri. Suvaitsetteko asettua vaunuihini hetkiseksi?"

Vankilanpäällikkö kiipesi hyvillä mielin istumaan vastapäätä puhuttelijaansa.

"Se voi panna asemanne vaaraan, monsieur, mutta samalla se ainiaaksi takaa teille minun suojelukseni ja ystävyyteni."

"Vaikka minun olisi syöksyttävä tuleen teidän hyväksenne, monseigneur, niin en arvelisi!"

"Hyvä, en ollut varma tunteistanne", sanoi Fouquet huojentuneesti; "helpompaa teiltä sentään pyydän."

"Pyydän teitä viemään minut herrain Lyodotin ja d'Eymerisin luo. Selitän teille lähemmin asiani heidän kuultensa monsieur, samalla kun annan teille kaikki keinot…"

"Neljännestunti sitten heidät noudettiin siirrettäviksi Vincennesin torniin."

"Onnetonta!" huudahti Fouquet lyöden otsaansa; "onnetonta" ja virkkamatta enää sanaakaan kuvernöörille, joka ymmällä laskeusi katukäytävälle, hän tuokion tuijotti eteensä pohjattoman epätoivon vallassa ja kalmankalpeana kasvoiltaan. "Ystävämme ovat hukassa!" hän sitten jupisi Pélissoniin kääntyen "Colbert on hälytettynä katsonut tarpeelliseksi siirrättää heidät linnaan. Heidän vaununsa ne tulivat vastaamme tuolla holvikäytävässä!"

Pélisson istui kuin salaman iskemänä. Hän ei olisi hennonutkaan tällä hetkellä virkkaa suojelijalleen sitä moitteen sanaa, jonka aihe kyllä oli lähellä.

"Kaupunkiasuntooni; palatkaa te, Pélisson, Saint-Mandéhen ja tuokaa sieltä tunnissa abbé Fouquet luokseni. Nyt on kiire käsissä!"

Yö oli kulunut jo pitkälle, kun abbé Fouquet saapui veljensä puheille. Gourville oli lähtenyt hänen saattajakseen. Tärkeän käänteen jännityksessä nämä kolme kokoontunutta miestä esiintyivät pikemmin saman väkivaltaisen ajatuksen yhdistäminä salaliittolaisina kuin mahtavan valtiomiehen kotiseurueena.

Fouquet asteli pitkän aikaa edes takaisin, katse tähdättynä lattiaan ja kädet nyrkkiin puristuvina. Viimein hän huokaisten reipastausi kysymään:

"Kuulehan, abbé, mitä väkeä se onkaan, jota sinä illalla puhuit elätteleväsi?"

"Älä suotta arkaile, minä en nyt paheksu tapojasi; mutta puhun vakavasti, niin että sinun ei sovi laisinkaan kierrellä, ja joutavan kerskailun saat tällä kertaa tyyten jättää silleen."

"No, suora totuus on se, että minulla on satakaksikymmentä ystävää tai huvikumppania, jotka ovat vannoutuneet minulle kuin varkaat hirsipuulle."

"He polttavat Pariisin, jos takaan heille, että he eivät siitä joudu roviolle."

"Pyydän sinulta sellaista palvelusta, abbé", sanoi Fouquet pyyhkien hikeä kasvoiltaan, "että toimitat tuon joukkosi niitä miehiä vastaan, jotka sinulle osoitan, määrähetkellä… Käykö se laatuun?"

"Mutta ovatko tuollaiset rosvot valmiita karkaamaan aseistetun vartionkin kimppuun?"

"En omasta puolestani, vaan sinun. On hyvin lähellä se arvaus, että ministeri siinä on noussut kapinaan kuningasta vastaan."

"Mitäpä siitä välität, jos maksan… Varmemmin menetät tukeni, jollet kykene tuottamaan tätä käännettä asemaan."

"Minusta olisikin viisaampaa sallia kuninkaalle tuo pikku tyydytys ilman mellakkaa."

"Et oivalla seurauksia, abbé. Lyodotin ja d'Eymerisin vangitseminen oli tähdätty iskuksi minua vastaan; jos se toimenpide kehittyy vihollisteni aikeitten mukaisesti, niin vaikutusvaltaani väheksytään yhä enemmän, pian pannaan minut syytteeseen, ja silloin sinua kohtaa mutkaton karkoituskäsky."

"Sanoin jo, että nuo kaksi rahamiestä, jotka nyt tahdotaan tehdä järjestelmän uhreiksi, vaikka rikollisia vilisee rankaisemattomina, on huomenna vapautettava vihamiesteni raivolta. Sinä saat itse järjestää toimenpiteesi. Pidätkö onnistumista mahdollisena?"

"Asia tuntuu ihan yksinkertaiselta sinänsä. Tavallisena mestaussaattueena on kaksitoista kaupunginvartion miestä."

"Älähän huoli. Sadantuhannen katsojan seassa on hyvinkin kymmenentuhatta sellaista heittiötä, taskuvarasta ja tappelupukaria, jotka eivät rohkene ottaa aloitetta umpimähkäiseen mellakkaan, mutta minun miesteni hälyttäminä pian puhdistavat koko paikan. Minä nimittäin ajattelen, että toiminnan näyttämöksi on valittava itse Grève-tori."

"Heidät kiidätetään johonkin torin varrella olevaan taloon, mistä voi tehdä vastarintaa uudelle kiinniotolle… Niin, yhä parempaa: muutamissa sikäläisissä taloissa on kaksi ulospääsyä, — toinen torin puolelle, ja toinen johtaa Rue de la Mortellerielle, Vannerielle tai Tixeranderielle. Vangit voivat heti pujahtaa tiehensä takaovesta."

"Mutta siitä kohdasta on nimenomaan päätettävä haitallisten sattumain välttämiseksi."

"Minäpä tiedän", huudahti Fouquet ja teki Gourvillelle merkin, jonka tämä näkyi oivaltavan. "Eräältä ystävältäni olen toisinaan saanut lainaksi avaimen taloon, jonka hän on vuokrannut Baudoyer-kadun varrelta. Sen tilava puutarha ulottuu erään Grève-torin rakennuksen takarajaan."

"Ikkunat torin puolella. Takaovi johtaa pihalle, jonka aidassa minun ystäväni puutarhan puolella on muistaakseni veräjä."

"Vangit toimitetaan krouviin ja sieltä takatietä pois Baudoyer-kadun puutarhan kautta, sillaikaa kun krouvin etuovea puolustetaan ensi hätään. Hyvinpä tunnetkin kaikki asiat!"

"Sen pitäisi onnistua äkillisenä temppuna. Paljonko tarvitset räyhääjiesi juomahimon ja rahanahneuden tyydyttämiseen?

"Sitä puhetapaa! Kuulisivatpa tuon! Muutamat heistä ovat ylen herkkäluontoisia."

"Tarkoitan vain olevan välttämätöntä saattaa heidät sellaiselle päälle, että he uhmaavat maailmaa ja taivasta, sillä huomenna taistelen kuningasta vastaan, ja minun täytyy voittaa, ymmärrätkö?"

"Mutta varovaisuutta sentään tarvitaan, monseigneur", muistutti
Gourville. "Jos tämä tulee tietoon, niin menetämme päämme."

"Vastako sinua nyt jänistää, Gourville?" virkkoi Fouquet punehtuen pahastuksesta.

"Ei, minun on voitettavana säälini eikä sinunkaan tarvitse olla huolissasi. No niin, abbé, onko asia selvä?"

"Selvä on. Kello kahdeltatoista tulee joukkoni krouviin valmistautumaan käsikähmää varten. En säästä viima enkä taloa: minulla on suunnitelmani; kyllähän näet, kun käyn työhön."

"Pikalähetin välityksellä, jonka ratsu pysytelköön juuri ystäväsi puutarhassa. Mikä hänen nimensä onkaan?"

"Talon kyllä tuntee. Pyhän Neitsyen kuvan kapakka edessä, korttelin ainoa puutarha takana."

"Saattakaa häntä, Gourville", lopetti Fouquet, "ja lukekaa hänelle rahat. Niin, mutta malttakaahan vielä… eikö tälle hankkeelle tosiaan voi antaa erityistä uskottavalta tuntuvaa tekosyytä?"

"Katumellakka millä perusteella? Sillä onhan asema sellainen, että jos Pariisin väestö milloinkaan on tyytyväinen kuninkaan toimiin, niin ainakin rahamiehiä hirtettäessä."

"Järjestät huonosti, ja silloin voi Gourvillellä olla syytä huolestukseensa."

"Mieheni huutakoot: 'Eläköön Colbert!' ja karatkoot käsiksi vankeihin muka repiäkseen heidät kappaleiksi, koska hirsipuu on verenimijöille liian lievä rangaistus."

"Hei, siinäpä tosiaan aatos!" ilahtui Gourville. "Lempo soikoon, herra abbé, on teillä mielikuvitusta! Jotakin tällaista minä kaipasin."

"Narri!" jupisi Fouquet, lisäten ääneen: "Se on nerokasta! Toteuttakaa homma vuodattamatta verta."

Yli-intendentti heittäysi levolle, mutta pysyi vielä kauan valveilla, puolittain hautoen huomispäivän kohtalokkaita toimenpiteitä ja puolittain unelmoiden rakkaudesta.

Seuraavana päivänä kellon lähetessä kahta oli Grève-torille kokoontunut viisikymmentätuhatta katselijaa kahden hirsipuun ympärille, jotka oli pystytetty Pelletierin rantalaiturin puoliselle reunalle rintasuojusta vasten. Aamulla olivatkin kaikki Pariisin viralliset julkihuutajat kiireesti kierrelleet sekä keskikortteleissa että etenkin hallialueilla ja esikaupungeissa julistaen väsymättömillä, käheillä äänillään sitä suurta oikeudentekoa, että kuningas oli tuomituttanut kaksi petollista virkamiestä, kaksi kruunun varasta ja kansan köyhdyttäjää. Ja tämä kansa, jonka parasta nyt näin lämpimästi harrastettiin, ei tahtonut olla osoittamatta kunnioitustansa kuninkaalle, vaan oli lähtenyt myymälöistään, pajoistaan ja työhuoneistaan, hiukan todistaakseen kiitollisuuttansa Ludvig XIV:lle, aivan kuin vieraat, jotka pelkäävät käyttäytyvänsä epäkohteliaasti, elleivät noudata kutsua.

Kuuluttajain kovaäänisen, mutta kompastelevan lukemisen mukaan sisälsi tuomio, että Grève-torilla saatettaisiin kuolemanrangaistukseen kaksi veronkantajaa valtion varojen anastamisesta ja hävittämisestä, laittomien verojen kiristämisestä ja asiakirjain väärentämisestä, "nimitaulu yläpuolelleen naulattuna", kuten sanat kuuluivat. Mutta näitä nimiä ei ilmaistu tuomiossa. Pariisilaisten uteliaisuus oli senvuoksi äärimmäisilleen jännittynyt, ja kuten jo mainitsimme, odotti tavaton ihmispaljous kuumeellisen kärsimättömästi mestaushetkeä. Oli jo levinnyt tieto, että vangit oli siirretty Vincennesin linnaan, sieltä tuotaviksi Grève-torille. Sentähden kuhisi Saint-Antoinen esikaupunki ja sieltä johtava samanniminen katu täynnä väkeä, sillä Pariisin asujaimisto jakautuu suurina mestauspäivinä kahteen luokkaan: toiset tahtovat katsella tuomittujen ohimenoa — säveinä ja arkasydämisinä, mutta elämän kulkua tarkkailevina luonteina, — ja toiset taasen tunkeutuvat katsomaan itse kuolemaa, kaivaten voimakkaita mielenliikutuksia.

D'Artagnan oli aamupäivällä saanut kuninkaalta viimeiset ohjeet ja hyvästellyt ystävänsä, joita tällähaavaa ei ollutkaan tavattavissa muita kuin Planchet. Hän suunnitteli nyt päiväjärjestyksensä kuten jokaisen monipuuhaisen henkilön tulee tehdä, jotta hän osaisi käyttää kalliit hetket oikealla vuorolla niiden parhaaksi tehoksi.

"Lähtö on määrätty kello kolmeksi aamulla", hän alkoi puoleltapäivin laskeskella; "minulla on siis viisitoista tuntia käytettävissäni. Vähentäkäämme siitä nukkumiseen kuusi tuntia, kun en mukavasti tule toimeen lyhyemmällä unella; siis yksi tunti aterioimiseen; saamme seitsemän. Tunti käyntiin Atoksen luona; tullaan kahdeksaan. Kaksi tuntia sekalaiseen ajanhukkaan; pääsemme kymmeneen. Jäljellä on siis viisi tuntia.

"Tunti rahain nostamiseen tai oikeastaan epäyksen saamiseen herra Fouquetilta; toinen samaisten rahojen perimiseen herra Colbertilta sekä hänen kysymystensä ja irvistystensä vastaanottamiseen; kolmas aseitteni ja vaatekertaani katsastukseen ja saappaitteni rasvauttamiseen. Vieläkin jää kaksi tuntia Mordioux, kuinka rikas olenkaan!"

Ja sitä sanoessaan d'Artagnan tunsi outoa ilahdusta, nuoruuden hurmaa, joka menneisyyden ihanain ja onnellisten vuosien tuulahduksena nousi hänelle huumaavana päähän. "Näiksi kahdeksi tunniksi", jatkoi muskettisoturi, "menenkin nostamaan ensimmäisen neljännesvuokrani Pyhän neitsyen kuvasta. Se virkistää. Kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä! Voi pahus, onpa se hämmästyttävää! Jos köyhä saisi ainoasta livrestään kaksitoista denieriä kasvuksi, niin se olisi oikeutta, oivallista; mutta hänen täytyy pitää se hedelmättömänä taskussaan. Rikas sitävastoin korjaa satoa rahoistaan, joita hänen ei tarvitse käyttää… Tässäkin nyt saan kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreä kuin taivaasta pudonneina. Minä siis menen Pyhän Neitsyen kuvaan ja tyhjennän vuokralaiseni kanssa lasillisen espanjalaista viiniä, jota hän ei voi olla minulle tarjoamatta. Mutta järjestys kaikessa, d'Artagnan, järjestys olla pitää! Järjestetäänpä nyt aika täsmällisiin vuoroihin: 1. Atos. 2. Pyhän Neitsyen kuva. 3. Herra Fouquet. 4. Herra Colbert. 5. Illallinen. 6. Vaatteet, saappaat, hevoset, matkareppu. 7. Ja viimeiseksi. Uni."

Tämän järjestelyn mukaisesti d'Artagnan lähti suoraa päätä kreivi de la Fèren luo, jolle hän vaatimattomasti ja teeskentelemättömästi kertoi osan uudesta myötäkäymisestään.

Atos oli eilispäivästä asti ollut väkisinkin jonkun verran levoton d'Artagnanin käynnistä kuninkaan luona, mutta pari sanaa riitti selittämään kaikki. Hän neuvoi ystäväänsä säästämään itseään ja varovasti tarjoutui saattamaan häntä siinä tapauksessa, että se kävi päinsä.

"Mutta, rakas ystävä", virkkoi d'Artagnan, "enhän minä mihinkään matkusta."

"Ka, kyllähän, kyllähän", vastasi d'Artagnan hiukan punastuen, "pistäydyn katsomassa maatilaa ostaakseni."

"Se muuttaa asian. Siinä tapauksessa sovitan neuvoni toisin. Sen sijaan, että sanoisin: 'älä anna surmata itseäsi', sanonkin: 'älä anna puijata itseäsi'."

"Minä ilmoitan sinulle, veikkonen, jos joku tila on erityisesti mieleiseni; silloin saanen käyttää hyväkseni sinun asiantuntemustasi."

"Kyllä, kyllä", suostui Atos hienotuntoisena ehkäisten hymyänsä pääsemästä näkyviin.

Raoul noudatti isänsä pidättyväisyyttä. D'Artagnan oivalsi olevan liian salamyhkäistä poistua ystäviensä parista tekosyyllä, ellei edes ilmaissut matkan suuntaa.

"Olen valinnut Mansin piirin", hän sanoi Atokselle. "Eiköhän siellä ole hyvät maat?"

"Mainiot, ystäväiseni", vastasi kreivi huolimatta muistuttaa hänelle, että Mans oli samalla taholla kuin Tourainen maakunta, joten hän korkeintaan kaksi päivää odottamalla voisi saada ystävästään seuralaisen.

Mutta d'Artagnan oli enemmän hämillään kuin kreivi ja sotkeusi jokaisella huomautuksellaan yhä pahemmin.

"Lähden huomenna aamun valjetessa", sanoi hän lopuksi. "Suotko minulle seurasi siihen asti, Raoul?"

"Kyllä, herra chevalier", vastasi nuorukainen, "jollei herra kreivi tarvitse minua."

"Hyvästi sitten, rakas ystävä!" lisäsi d'Artagnan avaten sylinsä
Atokselle.

Atos syleili häntä kauan, ja muskettisoturi, joka hyvin käsitti hänen hienotuntoisuutensa, kuiskasi hänen korvaansa:

Atos vastasi ainoastaan merkitsevällä kädenpuristuksella, ja he erosivat. Raoul pisti kätensä vanhan ystävänsä kainaloon, ja d'Artagnan vei hänet Saint-Honoré-kadulle.

"Minä johdan sinut nyt Pluto-jumalan[38] luokse", sanoi d'Artagnan nuorelle miehelle; "valmistaudu nyt koko päiväksi katselemaan kultakolikkojen pinoamista. Taivasten tekijä, olenpa minä muuttunut!"

"Onko tänään joku juhlakulkue liikkeellä?" kysyi d'Artagnan eräältä kuljeksijalta.

"Lempo sellaisen vintiön periköön, joka laittautuu hirteen juuri silloin kun minun pitää nostaa vuokraneljännekseni!" huudahti d'Artagnan. "Oletko nähnyt ketään hirtettävän, Raoul?"

"Sellainen on nuoruus… Jos olisit ollut vartiopäällikön vuorolla juoksuhaudassa, niinkuin minä monasti, ja joku vakooja… mutta suo anteeksi, Raoul, minä höpöttelen. Sinä olet oikeassa, hirttäminen on inhoittava näky… Mihin aikaan se tapahtuu, monsieur, jos saan luvan kysyä?"

"Monsieur", vastasi kuljeksija kunnioittavasti, ihastuksissaan siitä, että sai keskustella kahden sotilashenkilön kanssa, "se lienee määrätty kello kolmeksi."

"Hoo, kello on vasta puoli kaksi; lisätkäämme vauhtia, niin ehdimme ajoissa nostamaan kolmesataaseitsemänkymmentäviisi livreäni ja poistua ennen kuin tuomittu tuodaan."

"Kiitän tuhannesti, monsieur", sanoi d'Artagnan, joka vanhemmalle puolelle ikäänsä päästyään oli suennut erittäin kohteliaaksi sävyltään. Vetäen Raoulia mukanaan hän riensi Grève-torille päin. Muskettisoturi oli peräti tottunut väentungoksiin, ja hänen vastustamatonta nyrkkiään tehosti hartiain harvinainen notkeus, muutoin eivät kumppanukset olisikaan pitkään aikaan päässeet perille. He seurasivat rantalaituria, jolle olivat poikenneet Saint-Honoré-kadulta. D'Artagnan tunkeusi edellä; hänen kyynärpäänsä, nyrkkinsä ja hartiansa raivasivat taitavasti tietä kolmena kiilana, jotka puhkoivat ja hajoittivat ryhmiä kuin kapulakasoja. Vahvikkeena hän usein käytti rautaista miekankahvaansa, jonka survaisi itsepintaisimpien tungeksijain kylkien lomitse, ja pidellen sitä joko vipukankena tai sorkkarautana hän eroitti mielensä mukaan miehen vaimosta, sedän veljenpojasta tai veljen veljestä. Kaikki tämä tapahtui niin luonnollisesti ja niin herttaisesti hymyillen, että vain pronssikylkinen patsas olisi hetkisen vastustanut kahvan kutittelua ja ainoastaan kivinen sydän jäänyt ihastumattomaksi myhäilystä, joka leikki muskettisoturin huulilla. Ystäväänsä seuraten Raoul säästi naisia, jotka ihailivat hänen kauneuttaan, ja hallitsi miehiä, jotka tunsivat hänen lihaksiensa jäntevyyden, ja tällä tavoin nuo kaksi halkoivat aaltoilevaa ihmismerta.

He pääsivät molempien hirsipuiden näkösälle, ja Raoul käänsi tympeytyneenä katseensa niistä. D'Artagnan ei edes nähnyt niitä; hänen talonsa hammaslaitainen pääty ikkunoineen, jotka olivat täpösen täynnä uteliaita kasvoja, kiinnitti kokonaan hänen huomionsa. Torilla ja talonsa ympärillä hän havaitsi melkoisen joukon lomalle laskettuja muskettisotureita, jotka vaimoineen tai ystävineen odottivat juhlallisen toimituksen hetkeä.

Enimmin ilahdutti häntä se huomio, että hänen vuokralaisellaan kapakoitsijalla näkyi olevan enemmän vieraita kuin hän kykeni palvelemaankaan. Kolme viinuria ei riittänyt tyydyttämään kaikkia janoisia, joita kuhisi krouvisalissa, pikku huoneissa ja pihallakin.

D'Artagnan käänsi Raoulin huomion tähän vilkkaaseen liikenteeseen ja virkkoi hänelle:

"Sillä veijarilla ei ole mitään veruketta vuokranmaksunsa lykkäämiseen. Katsohan tuota ryyppääjien liutaa, Raoul, — ihan niitä voisi luulla paremmiksi ihmisiksi. Mordioux, mutta täällähän ei ole ollenkaan tilaa!"

D'Artagnanin onnistui kuitenkin siepata isäntä kiinni esiliinan nurkasta ja tehdä itsensä tunnetuksi.

"Voi, herra chevalier", parpatti kapakoitsija päästään pyörällä, "minä tulen minuutin kuluttua; minulla on täällä sata virmapäätä, jotka mullistavat kellarini ylösalaisin."

"Oh, monsieur, teidän kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistolianne ovat huoneessani valmiiksi laskettuina, mutta siellä on kolmekymmentä huimapäätä, jotka ovat avauttaneet itselleen kokonaisen portviini-nassakan ja tuskin jättävät siitä kimpejäkään jäljelle. Suokaa minulle minuutti aikaa, vain minuutti."

"Minä lähden täältä", sanoi Raoul hiljaa d'Artagnanille; "tämä iloisuus on alhaista."

"Nuori mies", vastasi d'Artagnan vakavasti, "sinä jäät minun luokseni tänne. Sotilaan tulee tottua kaikenlaisiin näytelmiin. Nuorissa silmissä on karaistavia hermoja, ja ihminen ei ole todellisesti ylevä ja hyvä, ennen kuin silmä on paatunut ja sydän silti jäänyt pehmeäksi. Tahtoisitko sitäpaitsi jättää minut yksikseni, pikku Raoulini? Siinä tekisit pahasti. Maltas, tuollahan on pihalla puu; tule sen siimekseen, — siellä voimme hengittää vapaammin kuin täällä viininhöyryjen kuumentamassa ilmassa."

Uuteen paikkaansa he kuulivat väkijoukkojen yhä yltyvää pauhua, samalla kun heidän huomiotaan ei välttänyt ainoakaan huudahdus tai liike niiden vieraiden keskuudessa, jotka istuivat pöytien ympärillä krouvisalissa tai pikku huoneisiin hajaantuneina.

Jos d'Artagnan olisi tahtonut asettua etuvartioksi jotakin asetyötä valmisteltaessa, ei hän olisi voinut valita edullisempaa sijaa. Puuta, jonka alla Raoul ja hän istuivat, verhosi jo sankka lehvistö. Se oli jykevärunkoinen riippakastanja, joka loi varjonsa niin ränstyneelle pöydälle, etteivät vieraat olleet voineet käyttää sitä hyväkseen.

Tältä paikalta d'Artagnan saattoi pitää silmällä kaikkea, kuten sanottu. Hän tarkkailikin viinurien juoksentelua edes takaisin, uusien janoisten saapumista ja milloin ystävällistä, milloin ynseätä vastaanottoa, jota tulokkaat kokivat entisten istujain taholta. Hän yritti siten saada aikaansa kulumaan, sillä ikävöityjä rahoja ei vieläkään kuulunut. Raoul jo muistuttikin siitä viivytyksestä.

"Monsieur", hän sanoi, "te ette hoputa vuokralaistanne, ja tuomitut saapuvat kohtsiltään. Silloin syntyy sellainen tungos, ettemme pääse täältä enää pois."

"Sinä olet oikeassa", myönsi muskettisoturi. "Haloo! Hei! Tänne joku, mordioux!"

Mutta turhaan hän huusi ja takoi rikkinäistä pöytää, joka murtui siruiksi hänen lujan nyrkkinsä iskuista; ketään ei tullut. D'Artagnan aikoi itse lähteä tavoittamaan isäntää, kovistaakseen häneltä varman selvyyden, kun takana olevaan puutarhaan johtava veräjä kirskahti ruostuneilla saranoillaan ja ritariksi pukeutunut mies ilmestyi puutarhasta, veräjää sulkematta astuen poikki pihan. Luotuaan syrjäsilmäyksen d'Artagnaniin ja hänen seuralaiseensa suuntasi tulija askeleensa krouviin, kävellessään tähdäten joka suunnalle katseita, jotka tuntuivat kykenevän lävistämään sekä muureja että sieluja.

"Kas vain", sanoi d'Artagnan itsekseen, "vuokralaiseni pitävät yhteyttä keskenään… No, hänkin varmaan on joku hirttämistä harrastava utelija."

Samassa vieraitten melu ja rähinä taukosi krouvin huoneissa. Tuollaisissa tilaisuuksissa on hiljaisuus yhtä huomattava kuin yltyvä metelikin. D'Artagnan kurkoittausi tähyämään, mistä näin äkillinen muutos johtui.

Hän näki ritariasuisen miehen ilmestyneen krouvin päähuoneeseen ja pitävän siellä puhetta vieraille, jotka kaikin kuuntelivat häntä tarkkaavasti. D'Artagnankin olisi kenties voinut kuulla, mitä hän haastoi, ellei väenpaljouden huumaava sorina ulkopuolelta olisi kaameasti säestänyt puhujan lauseita. Mutta hän lopetti pian, ja kaikki läksivät kapakasta pikku ryhminä perätysten; vain kuusi miestä jäi huoneeseen. Johtajaksi ilmaantunut vei nyt kapakoitsijan syrjään ja pidätteli tätä enemmän tai vähemmän tärkeässä haastelussa, sillaikaa kun toiset sytyttivät lieteen suuren tulen, vaikka ilma oli keväinen ja aurinko paistoi.

"Merkillistä", virkahti d'Artagnan Raoulille, "minusta miehet tuntuvat jotenkuten tutuilta!"

Juuri silloin saapui miehistä neljä pihalle; näköjään ilman mitään pahoja aikeita he asettuivat vartioksi puutarhan veräjän lähelle, silloin tällöin luoden d'Artagnaniin paljonpuhuvia silmäyksiä.

"Hiisi vieköön", huomautti d'Artagnan hyvin hiljaa Raoulille, "täällä on jotakin tekeillä. Oletko luonnostasi utelias, Raoul?"

"Minä olen utelias kuin vanha akka. Tule hetkiseksi kadun puolelle, niin vilkaisemme torille. Lyönpä vetoa, että tästä tulee erikoisempi näky."

"Mutta tiedättehän, herra chevalier, etten tahdo olla toimettomana ja välinpitämättömänä katselemassa kahden onnettoman kuolemaa."

"Entä minä sitten! Luuletko minua sellaiseksi raakalaiseksi? Me käännymme takaisin, kun se aika tulee. Mennään!"

He siirtyivät päärakennukseen ja asettuivat ikkunan luo, jonka eteen ei ollut jäänyt ketään, — mikä oli vielä merkillisempää kuin kaikki muu. Kaksi viimeisiksi jäänyttä ryyppääjää hoiteli vain tulta, ollenkaan tarkkailematta torille. Nähdessään d'Artagnanin ja hänen ystävänsä astuvan sisälle he mutisivat: "Ahaa, apuvoimia!"

"Niin, veikkoset, apuvoimia", sanoi hän. "Cordieu, siinäpä aimo roihu. Kenet aiotte siinä korventaa?"

Miehet purskahtivat iloiseen nauruun ja lisäsivät yhä puita tuleen, mitään vastaamatta. D'Artagnan ei voinut pidättyä heitä katselemasta. Tovin kuluttua toinen lämmittäjä virkkoi:

"Niin juuri", vastasi d'Artagnan, joka olisi mielellään tahtonut tietää, mitä ajatella asiasta. "Mitäs muutakaan varten täällä olisin?"

"Olkaa siis hyvä ja asettukaa ikkunaan, pitääksenne tarkoin tilannetta silmällä." D'Artagnan hymyili partaansa, antoi Raoulille merkin ja sijoittui sävyisästi ikkunan ääreen.

Kamalan näytelmän esitti Grève-tori katselijalle tänä hetkenä. Kymmenettuhannet tältä matkalta yhteensulautuvat ihmispäät kuvastuivat ikäänkuin laajana vainiotasankona, jonka tähkäpäitä tuuli huojuttelee. Tuon tuostakin kuului etäältä jotakin käsittämätöntä kohua, joka sai väkimeren aaltoilemaan entistä rajummin ja tuhannet silmät siinä väläyttelemään salamoita, ja toisinaan tungettiin ulkoreunoilta niin voimakkaasti keskelle päin, että lainehtiva ahdinko valtameren hyökyjen tavoin hyrskehti kaupunginvartion rivejä vasten, jotka olivat asettuneet hirsipuiden ympärille. Silloin tapparakeihäiden varret mätkähtelivät etumaisten tungeksijain päähän ja hartioihin, ja joskus käytettiin kärkiäkin, jolloin vartion ympäri avautui laaja tyhjä kehä. Se ala vallattiin reunimmaisten kustannuksella, jolloin nämä vuorostaan saivat kokea äkillistä puristusta Seine-virran rintasuojuksia vasten. Ylhäältä ikkunastaan d'Artagnan näki yli koko torin, ja hän havaitsi sisäiseksi tyytyväisyydekseen, että ne muskettisoturit ja henkivartion miehet, jotka olivat tulleet vedetyiksi tungokseen, kykenivät nyrkeillään ja miekankahvoillaan raivaamaan itselleen tilaa. Huomasipa hän myöskin, että heidän onnistui kaksinkertaisia voimia antavan yhteishengen avulla liittyä koolle lähes viisikymmentä miestä käsittäväksi ryhmäksi, joten joukon ydin oli saapuvilla ja hänen äänensä ulottuvilla, ja ainoastaan kymmenisen eksynyttä näkyi enää lentelehtivän edestakaisin tungosmainingeissa. Mutta eivät ainoastaan muskettisoturit ja kaartilaiset kääntäneet puoleensa d'Artagnanin huomiota. Hirsipuiden ja etenkin Saint-Jeanin holvikäytävän lähistöllä liikehti rähisevä ja rauhaton pyörre, jossa vilahteli rohkeita kasvoja ja päättäväisiä ilmeitä; yksinkertaisten piirteiden ja välinpitämättömän ällistelyn keskeltä merkkejä vaihdettiin ja toistensa käsiä puristeltiin. D'Artagnan keksi juuri vilkkaimmissa ryhmissä liikuskelemassa sen ritarin, jonka oli nähnyt tulevan puutarhansa veräjästä ja sitten pitävän puhetta krouvissa. Hän jakoi nyt miehiä osastoiksi ja antoi heille määräyksiä.

"Mordioux!" jupisi d'Artagnan äkkiä; "minä en erehtynyt, tunnen hänet, — siinä on Menneville. Mitä hittoa hän täällä tekee?"

Asteittain paisuva kumea hälinä keskeytti d'Artagnanin mietteet ja veti hänen katseensa toisaalle. Sen kohun nostatti tuomittujen saapuminen; runsaslukuinen osasto kaupunginvartiota marssi edellä ja näkyi jo holvikäytävän kulmauksessa. Koko väenpaljous alkoi päästellä äänekkäitä huutoja, josta syntyi hirvittävä rääkynä. D'Artagnan näki Raoulin kalpenevan; hän löi nuorta miestä tukevasti olalle. Pauhinan kuullessaan lämmittäjät kääntyivät kysymään, kuinka pitkällä oltiin.

D'Artagnan katseli heitä rauhattomana; ilmeisesti tarkoitettiin tällä käsittämättömällä lämmittämisellä jotakin eriskummaista.

Kuolemaan määrätyt ilmestyivät torille. He kävelivät pyövelin takana; viisikymmentä vartiomiestä kulki kujana heidän kummallakin puolellaan. Molemmat olivat mustissa puvuissa; kasvot olivat kalpeat, mutta päättäväiset. He kurkoittausivat kärsimättöminä katselemaan ihmismeren yli, joka askeleella kohoten varpailleen.

"Hitto vieköön!" sanoi hän; "ihan he ovat kiihkeitä näkemään hirsipuunsa."

Raoul kavahti taaksepäin, silti kykenemättä kerrassaan poistumaan ikkunasta. Kauhullakin on vetovoimansa.

"Niin, kuolemaan!" karjui satakunta raivopäätä ikäänkuin väenpaljous olisi heiltä odottanut vastausta.

"Kah sepä omituista!" mutisi d'Artagnan; "minä luulin, että hirttäminen on herra Colbertin ansiota."

Samassa syntyi tukalampi tungos, joka hetkeksi pysähdytti tuomittujen kulun. Ne rohkeat ja päättäväiset miehet, joita d'Artagnan oli pitänyt silmällä, olivat voimakkaasti raivaten tietä ja ihmisten ylikin kavuten lähteneet vartiokujaa kohti. Vasta heidän päästyään lähelle kykeni kulkue jälleen etenemään.

Mutta äkkiä nuo samaiset miehet alkoivat luikkailla "eläköön Colbert!" ja tekivät vartiota vastaan hyökkäyksen, jota kaupunginpalvelijat turhaan yrittivät vastustaa. Ahdistajain takana työntyi rahvas päälle. Syntyi hirmuinen melu ja sekamelska. Nyt eivät huudot enää ilmaisseet kärsimättömyyttä ja riemastusta, vaan kajahtelivat tuskan parahduksina, sillä tapparakeihäät ja miekat tekivät työtänsä, ja musketeillakin alettiin ampua.

Tästä kummallisesta myllerryksestä ei d'Artagnan ensin voinut eroittaa mitään, mutta sitten sekasorrosta äkkiä selkisi ikäänkuin näkyväinen tarkoitus, nimenomainen tahto.

Tuomitut oli riistetty vartijainsa käsistä, ja noita onnettomia laahattiin nyt Pyhän Neitsyen kuvan krouviin päin. Heihin käsiksi hyökänneet huusivat: "Eläköön Colbert!" Kansa epäröi; se ei tiennyt, pitikö estellä kaupunginvartiota vai tämän ahdistajia, kunnes Colbertin karjujat alkoivat selittää kantaansa toisilla huudoilla: "Ei tarvita nuoraa! Alas hirsipuu! tuleen, tuleen! Polttakaamme varkaat! roviolle kiristäjät!"

Tämä vankkojen kurkkujen julistama ohjelma herätti valtavaa mieltymystä. Väestö oli tullut vain katsomaan tuomion täytäntöönpanoa, mutta nyt sille tarjoutuikin tilaisuus olla itse siinä osallisena, ja parempaa ei katurahvas pyytänytkään. Se lyöttäysikin heti vartion hätyyttäjien puolelle ja kiljui vähemmistön mukana, josta täten tuli koko yleisön suuri enemmistö: "Niin, niin, roviolle varkaat! Eläköön Colbert!"

Toinen lieden luona hyörineistä miehistä lähestyi ikkunaa, palava kekäle kädessään.

"Kas, kas", virkahti hän, "tulee jo kiire!" Sitten hän kääntyi toveriinsa ja sanoi: "Tuo on merkki!"

Ja hän asetti roihuavan kekäleensä äkkiä seinälaudoitusta vasten. Pyhän Neitsyen kuvan krouvirakennus oli vanhuuttaan kuiva, ja tuli pääsi heti vauhtiin.

Sekunnissa alkavat ohuet sisustuslaudat rätistä, ja räiskyvä liekki kohoaa korkealle. Murhapolttajien huutoihin vastaa mieletön ulvonta ulkoa.

D'Artagnan on katsellut torille eikä tiedä kolttosesta mitään, ennenkuin tuntee yhtaikaa savun ja kuumuuden.

"Hohhoi!" huudahtaa hän kääntyen; "onko tuli irti? Mitä hornaa!
Oletteko te järjiltänne vai raivopäitä, hyvät ihmiset?"

"Sovittuako, että te poltatte taloni!" ärjäisee d'Artagnan temmaten murhapolttajalta kekäleen ja sohaisten sen hänen kasvoihinsa. Toinen aikoo tulla toverinsa avuksi, mutta Raoul tarttuu häneen, nostaa ilmaan ja heittää ulos ikkunasta, d'Artagnanin paiskatessa toisen alas portaita.

Ensimmäiseksi vapautuneena vastustajastaan Raoul kiskaisee laudoituksen irti ja heittää pirstaleet savuavina pitkin lattiaa. Yhdellä silmäyksellä näkee d'Artagnan, että tulipalosta ei ole enää vaaraa, ja hän juoksee ikkunaan.

Sekasorto on yltynyt äärimmäisilleen. Kiljutaan hellittämättömästi: "Ampukaa! murhaa! hirteen! roviolle! Eläköön Colbert ja eläköön kuningas!"

Ryhmä, joka on siepannut tuomitut kaupunginvartiolta, on lähestynyt taloa, joka näyttää olevan heidän aikeittensa määräpaikkana. Menneville on joukkueen etunenässä ja karjuu kaikuvammin kuin yksikään:

D'Artagnan alkaa käsittää. Tahdotaan polttaa tuomitut, ja hänen talonsa on suunniteltu heidän roviokseen.

"Seis!" kiljaisee hän miekka kädessä ja toinen jalka ikkunalaudalla.
"Mitä tahdotte, Menneville?"

"Lempo soikoon sitä alhaisuutta!" sanoo hän; "korvennettaviksiko nuo viheliäiset raukat, jotka on tuomittu ainoastaan hirsipuuhun!"

Portin edustalla seinää vasten tungettu uteliasten joukko sulloutuu sillävälin niin sankaksi parveksi, että se sulkee tien. Menneville ja hänen miehensä, jotka laahaavat tuomittuja, ovat ainoastaan kymmenen askeleen päässä portista. Menneville tekee äärimmäisen ponnistuksen.

"Polttakaamme! Polttakaamme!" kertaa joukko. "Kapakkatalo on tulessa. Polttakaamme varkaat! Polttakaamme kiristäjät Pyhän Neitsyen kuvassa!"

D'Artagnan muistaa sen huudon, jolla aina ennen on ollut suurta menestystä hänen seikkailuissaan.

"Tänne, muskettisoturit!…" hän karjaisee jylisevällä äänellä, joka pauhaa kovemmin kuin kanuuna, meri tai myrsky; "tänne muskettisoturit!…"

Ja laskeutuen käsivarsiensa varaan riipuksiin ulokkeelta hän pudottautuu ihmisjoukkoon; tämä alkaa loitota talosta, josta sataa ihmisiä. Raoul on maassa yhtä nopeasti. Kumpaisellakin on paljastettu miekka kädessään. Kaikki lähistön muskettisoturit ovat kuulleet kutsun, kääntyneet katsomaan ja tunteneet d'Artagnanin.

"Kapteenin luo! Kapteenin luo!" he luikkailevat, ja tungos avautuu heidän edessään niinkuin laivan keula halkoo vedenpintaa. Samassa d'Artagnan ja Menneville joutuvat vastatusten. "Tie auki!" huutaa Menneville nähdessään, että hänen tarvitsee vain ojentaa kätensä koskettaakseen ulko-ovea.

"Vai niin", äännähtää Menneville laskien pistoolin d'Artagnanin rintaa vasten. Mutta ennen kuin hän ehtii painaa liipasinta on d'Artagnan miekkansa kahvalla iskenyt Menneville käden ylöspäin ja survaissut terän hänen lävitseen.

"Sanoinhan sinulle, että sinun piti pysyä alallasi", hän lausuu
Mennevillen kierähtäessä jalkoihinsa.

"Antakaa tilaa! Raivatkaa pääsy!" huutavat Mennevillen toverit, jotka aluksi ovat säikkyneet, mutta hetimiten taas tyyntyvät huomatessaan, että heillä on vastassaan vain kaksi miestä. Mutta nämä kaksi miestä ovat satakätisiä jättiläisiä; kalpa heiluu heillä kuin arkkienkelin tulinen miekka. Se sohii kärjellä läimäyttelee lappeella, iskee terällä. Jokainen heilautus kellistää miehensä. "Kuninkaan puolesta!" huutaa d'Artagnan jokaisella surman viuhtaisullaan. "Kuninkaan puolesta!" kertaa Raoul.

Se huuto on tunnussanana muskettisotureille, jotka sen opastamina rientävät d'Artagnanin luo.

Kaupunginvartion miehet sillävälin tointuvat säikähdyksestään; he karkaavat hätyyttäjäinsä niskaan, he ruhjovat ja lyövät maahan järjestelmällisesti kuin muurinmurtaja kaikki tieltänsä. Nähdessään miekkain välähtelevän ja veren roiskuvan väkijoukko hajaantuu pakosalle, tallaten toisiansa ensi tungeksimisessa. Kuuluu viimeksi epätoivoisia kirahduksia ja huudetaan armoa; se on voitettujen esiintymisen loppuna.

Molemmat tuomitut ovat joutuneet takaisin vartiomiesten huostaan. D'Artagnan lähestyy heitä ja sanoo nähdessään heidät kalpeina ja kuolemantuskassa:

"Reipastautukaa, ihmisparat; te olette säästyneet siitä hirmusta, jolla nuo kurjat teitä uhkasivat. Kuningas on tuominnut teidät hirsipuuhun. Teidät hirtetään vain. No, viekää nyt heidät, ja sillä hyvä."

Pyhän Neitsyen kuvalla ei ole enää mitään hätää. Tuli on veden puutteessa sammutettu kahdella viinitynnyrillä. Eloonjääneet salaliittolaiset ovat paenneet puutarhan kautta. Vartiomiehet laahaavat tuomittuja hirsipuiden luo. Tuossa tuokiossa nyt lopetetaankin koko homma. Pyöveli välittää hyvin vähän taiteensa muodollisuuksista ja suoriutuu noista kahdesta onnettomasta yhdessä minuutissa.

Sillävälin tungeksitaan d'Artagnanin ympärillä; häntä onnitellaan ja ylistellään. Hän pyyhkii hikistä otsaansa ja hurmeista miekkaansa ja kohauttaa hartioitaan, kun näkee jaloissaan Mennevillen, joka vääntelehtii kuolonkamppauksen viimeisissä kouristuksissa. Ja säälittelevän Raoulin kääntäessä katseensa toisaanne d'Artagnan osoittaa muskettisotureille hirsipuiden kolkkoa taakkaa.

"Ihmispoloiset", hän sanoo; "toivoakseni he sentään siunasivat minua kuolinhetkenään, kun pelastuivat julmista kärsimyksistä."

Nämä sanat sattuvat Mennevillen korvaan hänen juuri itse vetäessään viimeisen henkäyksensä. Synkeä ivahymy väikkyy hänen huulillaan; hän tahtoo vastata, mutta siihen ponnistukseen ehtyy elinvoima. Hän heittää henkensä.

"Voi, tämä on ollut hirvittävä näytelmä!" jupisi Raoul; "lähtekäämme, chevalier."

"Hyvä juttu! Hiisi vieköön, oletpa reipas urho! Sinulla on isäsi pää ja Portoksen käsivarsi. Ah, olisipa Portos ollutkin täällä, niin olisi vasta saatu nähdä ihmeitä!"

"Maltas nyt vielä vain minuutti, ystäväiseni, jotta ehdin periä kolmekymmentäseitsemän ja puoli pistoliani; tulen heti takaisin. — Talo tuottaa hyvin", tuumi d'Artagnan mennessään takaisin Pyhän Neitsyen kuvaan, "mutta nyt silti mieluummin soisin sen olevan jossakin toisessa osassa kaupunkia, vaikkapa saisin hiukan vähemmänkin vuokraa."

Edelläkuvatun verisen melskeen kehittyessä loppuun Grève-torilla pistivät viimeiset puutarhaveräjän vartioksi jääneet miehet miekkansa jälleen huotraan ja auttoivat erään joukostaan ratsun selkään, joka valmiiksi satuloittuna odotti veräjän takana. Sitten he pakenivat joka suunnalle kuin lentoon säikytetty lintuparvi, toiset kavuten muurien yli ja toiset ilmeisesti hädissään syöksähtäen etäisemmille porteille. Ratsaille noussut kannusti hevostaan niin rajusti, että elukkaparka oli loikata yli muurin, ja karautti Baudoyer-aukion poikki lähikaduille kuin salama, ihmisvilinässä kaataen ja ruhjoen mitä tielle sattui, kunnes hän kymmenen minuutin kuluttua pujahti sisälle yli-intendentin kaupunkitalon portista vielä enemmän hengästyneenä kuin hevosensa.

Kavioiden kopseen kaikuessa katukiveykseltä ilmestyi abbé Fouquet erääseen pihanpuoliseen ikkunaan, ja ratsastaja ei ehtinyt hypätä maahankaan, kun hän puolittain ojentuen ulos ikkunasta tiedusti:

Samassa avautui sivuovi, ja Fouquet astui huoneeseen kalpeana, vääntynein kasvonpiirtein, huulet raollaan pidätellen tuskan ja kiukustuksen huudahdusta. Hän pysähtyi kynnykselle kuuntelemaan, mitä pihalta puhuttiin ikkunaan.

"Sata päättäväistä miekkamiestä vastaa yllätyksessä kymmentätuhatta kaupunginpalkkalaista. Missä Menneville on, se pöyhkeä kerskuri, joka ylvästeli palaavansa joko kuolleena tai voittajana?"

"Hornanhenki ihmisen hahmossa, — kymmenellä tulisella säilällä aseistautunut jättiläinen, joka yhdellä tempaisulla sammutti tulipalon, taltutti mylläkän ja polkaisi Grève-torin kiveyksestä esille sata muskettisoturia."

"Oi, Lyodot ja d'Eymeris kuolleet, kuolleet, kuolleet!" mutisi hän; "ja minä olen häväisty!"

Abbé kääntyi päin ja sanoi nähdessään veljensä murtuneena ja kalmankalpeana:

"No, no, se on kohtalon isku; meidän ei sovi vaikerrella. Kun yritys ei onnistunut, niin Jumalan tahto…"

"Vaikene, abbé, vaikene!" huusi Fouquet; "sinun puolustelusi ovat herjausta. Tulkoon tuo mies sisälle kertomaan, millä tavoin se kamaluus oikein tapahtui."

Abbé antoi merkin, ja puolen minuutin kuluttua kuuluivat miehen askeleet portaissa.

Samalla oli Gourville ilmestynyt yli-intendentin takaa kuin isäntänsä suojelusenkelinä; hän nosti sormen huulilleen muistutukseksi rahaministerille, että hänen tuli tuskansakin kiihtymyksessä esiintyä varovasti. Fouquet jännittikin toimintaan kaiken hillitsemistarmonsa, pakottautuen niin levolliseksi kuin ihminen ikinä voi sydämensä ollessa pakahtumaisillaan mielenahdistuksesta.

"Monsieur", aloitti sanansaattaja, "olimme saaneet määräyksen siepata vangit ja huutaa: 'eläköön Colbert!' viedessämme heidät pois."

"Niin, niin, sellaisen käskyn oli Menneville saanut. Menneville tiesi mitä piti tehdä, mutta hän on nyt kuollut."

Tämä tieto näytti tyynnyttävän Gourvilleä sen sijaan että se olisi häntä masentanut.

"Elävältä poltettaviksi?" toisti sanansaattaja ikäänkuin epäillen, tokko tämä hänelle ja hänen kumppaneilleen ilmoitettu ainoa ohje oli tarkoitettu toimeenpantavaksi.

"Niin, teidän piti laahata heidät suoraa päätä roviolle", uudisti abbé raakaluontoisesti.

"Aivan oikein, monsieur, aivan oikein", myönteli mies koettaen saada kahden puhuttelijansa kasvoista selville, olisiko hänen hyvä vai paha selostaa tapauksia täysin totuudenmukaisesti.

"Vankeja oltiin tuomassa Grève-torille", jatkoi Danicamp, "raivostunut kansa tahtoi, että heidät pitikin polttaa eikä hirttää."

"Mutta juuri kun kaupunginvartio oli hajoitettu ja rovioksi aiottu talo torin varrella sytytetty, heitti äsken mainitsemani raivohenkinen jättiläinen — jonka sanotaan olleen sen talon omistaja — erään nuoren miehen avustamana ulos ikkunasta tulen hoitelijat, huusi puolelleen ihmisjoukossa olleet muskettisoturit, hyppäsi itse alas torille ensimmäisestä huonekerrasta ja huiteli niin hurjasti miekallaan, että kaupunginvartio pääsi jälleen voitolle, vangit siepattiin takaisin ja Menneville monen muun mukana surmattiin. Uudestaan kiinni jouduttuaan tuomitut saivat kuolemansa kolmessa minuutissa."

Kaikesta itsehillinnästään huolimatta ei Fouquet voinut olla kumeasti voihkaisematta.

"Sitä en osaa sanoa, kun en häntä nähnytkään; minulle oli määrätty puutarhassa vartiopaikka, jonne ilmoiteltiin aseman kehityksestä. Ohjeenani oli kaiken päätyttyä rientää kiireimmän kautta tuomaan teille tieto tuloksesta. Käskyn mukaan karautin täyttä vauhtia liikkeelle, ja nyt olen tässä."

"Oikein tehty, monsieur; meillä ei ole enää muuta kysyttävää teiltä", sanoi abbé yhä ahdistuneemmalla mielellä nähden sen hetken lähenevän, jolloin hän joutuisi haastelemaan veljensä kanssa kahden kesken.

"Tässä on kaksikymmentä pistolia; menkää, monsieur, älkääkä unohtako puoltaa aina kuninkaan todellisia etuja kuten tänäänkin."

"Kyllä muistan, monsieur", vastasi mies kumartaen ja pistäen rahat taskuunsa. Hän poistui.

Fouquet oli tähän asti seisonut liikkumattomana, mutta nyt hän nopeasti astahti abbén ja Gourvillen väliin. Kumpainenkin avasi yhtaikaa suunsa puhuakseen.

"Ei mitään puolusteluja", kielsi rahaministeri, "eikä soimauksen sanaakaan ketään vastaan! Jos minä en olisi ollut huono ystävä, niin en olisi uskonut Lyodotin ja d'Eymerisin vapautusta kellekään toiselle. Minä yksin olen syypää; vain minua siis kohtaavat moitteet ja pahoittelut. Jätä minut, abbé."

"Et kuitenkaan", vastasi viimemainittu, "estäne minua etsityttämästä sitä riiviötä, joka Colbertin puolesta sekaantui hyvinsuunniteltuun hankkeeseemme, — sillä jos harras kiintymys ystäviinsä on hyvää valtioviisautta, en luule huonoksi sitäkään menettelyä, että hellittämättömästi ahdistaa vihollisiaan."

"Heitä sinä silleen valtioviisaus, abbé; mene nyt vain äläkä toimita minulle kuulumisia itsestäsi ennen kuin määrään toisin, — minusta tuntuu, että meidän on nyt asetuttava hyvin hiljaisiksi ja varovaisiksi. Sinulla on kamala esimerkki edessäsi. Ei mitään kostotoimia sinun ja väkesi taholta; sen kiellän jyrkästi."

"Ei mikään käsky", murisi abbé, "voi pidättää minua hyvittämästä sukuni kärsimää rikollista häväistystä."

"Kuules nyt", huudahti Fouquet äänellä, jonka jyrkkä sävy ei enää sallinut mitään vastaväitteitä, "jos haudot ainoatakaan ajatusta pienimmäksikään poikkeukseksi minun tahdostani, niin heitätän sinut Bastiljiin kahden tunnin kuluessa sen ilmenemisestä. Toimi sen mukaan, abbé!"

Fouquet viittasi Gourvilleä mukaansa ja suuntasi jo askeleensa työhuonettaan kohti, kun kamaripalvelija korkealla äänellä ilmoitti:

"Muuan hänen majesteettinsa muskettisoturien entinen luutnantti", vastasi tämä samaan tapaan.

Fouquet ei viitsinyt edes ajatella ilmoitetun käynnin tarkoitusta, vaan astui vain edelleen.

"Suokaa anteeksi, monseigneur", sanoi Gourville, "mutta mieleeni johtuu, että kun tuo urho on eronnut kuninkaan palveluksesta, hän nyt luultavasti tuleekin nostamaan neljännesvuoden osuutta eläkkeestä, joka hänelle lienee myönnetty."

"Sallikaa minun siis lausua hänelle epäys sievässä muodossa, sillä minä tiedän hänet mieheksi, joka nykyisissä olosuhteissamme on parempi saada ystäväksi kuin vihamieheksi."

"Äh, mon Dieu", puuttui puheeseen abbé mielensä karvautta nurkuakseen, "vastatkaa mutkattomasti, ettei ole rahoja, olletikaan muskettisotureille."

Mutta abbé oli tuskin ehtinyt virkkaa varomattomia sanojaan, kun raolleen jäänyt ovi ammahti selälleen ja d'Artagnan ilmestyi esiin.

"Niin, herra Fouquet", sanoi hän, "kyllä minä tiesinkin, ettei täällä ole rahoja muskettisotureille. En tänne tullutkaan saamaan rahoja, vaan ainoastaan kieltävän vastauksen. Se on nyt annettu; kiitos! Sanon vain hyvästi ja menen nostamaan herra Colbertilta, mitä muodon vuoksi pyysin teiltä."

"Gourville", virkahti Fouquet, "riennä tuon miehen perässä ja tuo hänet takaisin luokseni."

Gourville totteli, tavoittaen d'Artagnanin portaissa. Askeleita kuullessaan tämä kääntyi ja huomasi Gourvillen.

"Mordioux, hyvä herraseni", hän sanoi, "teillä rahamiehillä on ikävät tavat! Saavun herra Fouquetin luo nostamaan hänen majesteettinsa myöntämää rahaerää ja minut otetaan vastaan kuin almua ruinaava kerjäläinen tai hopeakaluja vaaniva veijari."

"Te mainitsitte herra Colbertia, hyvä herra d'Artagnan? Sanoitte lähtevänne herra Colbertin luo?"

"Tietysti menen sinne, vaikkapa vain vaatimaan häneltä selvyyttä miehistä, jotka tahtovat polttaa taloja huutaen: 'Eläköön Colbert!'"

"Hitto! Eikö muka minuun kuulu mitään se, että herra Colbert tahtoo käyttää taloani roviona?"

"Ja te olitte se urhoollinen soturi, se voimallinen miekkamies, joka hajoititte väkijoukon, kun se aikoi polttaa tuomitut?"

"Hyvä herra Gourville, asettukaa minun asemaani: minä olen esivallan väline ja yksityinen talonomistaja; sotilaana on velvollisuuteni puoltaa kuninkaan käskyjen toteuttamista, talonomistajana on etuni mukaista varjella kiinteimistöäni joutumasta tuhaksi. Niinpä noudatin sekä omakohtaisen hyödyn vaatimuksia että velvollisuuden ääntä, kun toimitin herrat Lyodotin ja Eymerisin takaisin kaupunginvartion huostaan."

"Kovasti pahoitellen", vastasi d'Artagnan kumartaen kuin onnittelusta kiittääkseen.

"Sen sijaan että heidät olisi elävältä poltettu, niin, monsieur, ja sen katson kunniakseni. Pelastin nuo poloiset julmasta kidutuksesta. Ajatella, hyvä herra Gourville, että heidät tahdottiin korventaa elävältä! Sellainen raakamaisuus on ihan käsittämätöntä."

"Menkää, hyvä herra d'Artagnan, menkää", sanoi Gourville tahtoen säästää Fouquetin näkemästä sitä miestä, joka oli tuottanut hänelle niin ankaran iskun.

"Ei", puuttui puheeseen Fouquet, joka oli eteisen ovelta kuullut koko keskustelun, "ei, herra d'Artagnan, tulkaa päin vastoin takaisin sisälle."

D'Artagnan pyyhki miekkansa kahvasta viimeisen veripisaran, joka oli välttänyt aikaisemman tarkastuksen, ja astui sitten huoneeseen. Jälleenkin hän seisoi vastapäätä noita kolmea miestä, joiden kasvoilla oli mitä erilaisin ilme: abbé näytti kiukkuiselta, Gourville tyrmistyneeltä, Fouquet apealta.

"Suokaa anteeksi, herra ministeri", virkkoi d'Artagnan, "mutta aikani on kallista; minun on mentävä intendentin luo vaatimaan selitystä ja noutamaan neljännekseni."

"Tiedän kyllä, että teille vastattiin aivan ajattelemattomasti, monsieur, — kuulin sen itse", jatkoi ministeri; "noin ansiokkaan miehen pitäisi olla jokaiselle tunnettu."

Hän viittasi Gourvilleä ja veljeänsä pysymään alallaan ja vei d'Artagnanin työhuoneeseensa.

"Viisituhatta livreä neljännekseltä!" virkahti Fouquet tähdäten tutkivan silmäyksen muskettisoturiin; "kuningas maksaa teille siis kaksikymmentätuhatta livreä vuodessa?"

"Niin, monseigneur, kaksikymmentätuhatta kyllä; tuntuuko se teistä liialliselta?"

"Minustako!" lausui Fouquet ja hymyili katkerasti. "Jos minä olisin osannut arvioida ihmisiä, jos minulla kevytmielisen, epävakaisen ja turhamaisen luonnonlaatuni sijasta olisi ollut ymmärtäväisyyttä ja harkintakykyä, — jos sanalla sanoen olisin älynnyt järjestää elämäni kuten jotkut muut, niin te ette saisi vuodessa kahtakymmentätuhatta livreä, vaan satatuhatta, ettekä kuuluisi kuninkaan saattueeseen, vaan minun lähimpään piiriini."

D'Artagnan punastui hieman. Ylistyksen sanamuodossa sekä kiittäjän sävyssä ja hivelevässä äänenpainossa saattaa olla niin hienoa myrkkyä, että se toisinaan huumaa väkevimmänkin.

Yli-intendentti veti puheensa lopuksi auki kaapinlaatikon ja otti sieltä neljä rahakääryä, jotka laski pöydälle d'Artagnanin eteen. Gascognelainen repäisi yhdestä kulman auki.

"Mutta tätenhän summa nousee kahteenkymmeneentuhanteen livreen, ja minulla on vain viisituhatta saatavaa."

"Teen mitä minun tulee tehdä, herra chevalier, ja toivoakseni ette nyt kanna kaunaa veljeni vastaanoton vuoksi. Hän on äkkipikainen ja oikullinen esiintymisessään."

"Monsieur", vastasi d'Artagnan, "uskokaa minua, pahoittelen ainoastaan sitä, että tulollani aiheutin tämän puolustautumisenne."

"Monsieur", hän sanoi, "tämän jalokiven olen saanut eräältä lapsuudenystävältäni, mieheltä, jolle te olette tehnyt suuren palveluksen."

"Palveluksen! Minä!" ihmetteli muskettisoturi; "olenko tehnyt palveluksen jollekulle ystävällenne?"

"Te ette ole voinut unohtaa sitä, monsieur, sillä se tapahtui juuri tänään."

"Niin, toinen noista uhreista… No niin, herra d'Artagnan, palkkioksi siitä, että pelastitte hänet hirveistä kärsimyksistä, pyydän teitä vastaanottamaan tämän timantin. Tehkää se minun tähteni."

"Ottakaa vain vastaan. Minulla on tänään murheen päivä, kuten teille kenties myöhemmin selviää. Olen tänään menettänyt ystävän — ja koetan saada sijalle toisen."

"Hyvästi, herra d'Artagnan, hyvästi!" huudahti Fouquet sydän tulvillaan; "tai oikeammin, näkemiin!" Ja ministeri poistui työhuoneestaan, jättäen muskettisoturin haltuun sekä sormuksen että kultakääryt.

"Hm hm", tuumi d'Artagnan tuokion ymmällä aprikoituaan, "ymmärränköhän tätä oikein? Mordioux, ellen erehdy, niin siinäpä vasta ritarillinen mies… Lähdenpä saamaan tähän selvitystä herra Colbertilta."

D'Artagnan havaitsee herra intendentin ja hänen ylhäisyytensä yli-intendentin välillä suuren eron.

Colbert asui Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella talossa, joka oli varemmin kuulunut Beautrulle. D'Artagnanin vireät sääret patikoitsivat matkan neljännestunnissa.

Hänen saapuessaan uuden suosikin luo piha kuhisi täynnänsä kaupungin vartion ja poliisilaitoksen miehiä, jotka tulivat joko onnittelemaan intendenttiä tai puolustelemaan itseänsä sen mukaan, mille tuulelle hän sattuisi. Imarteluhenki on riippuvaiseen asemaan tyytyvillä henkilöillä vaistomaista; heillä on siihen erityinen vainu niinkuin metsänelävällä tavallista tarkempi kuulo tai hajuaisti. Nämä miehet ja heidän päällikkönsä olivat niin ollen ajatelleet, että Colbert hyvillä mielin kuulisi kerrottavan, millä tavoin hänen nimeään oli huudeltu mellakan aikana.

D'Artagnan ilmestyi esiin juuri kun vartion päällikkö selosti kohtausta. Hän jäi ovisuuhun kaupungin aseellisten palvelusmiesten taakse. Upseeri otti Colbertin sivummalle erityisesti puhuteltavakseen tämän ilmeisestä vastahakoisuudesta huolimatta, joka ilmeni tuuheitten kulmakarvojen rypistyksenä, ja huomautti:

"Siinä tapauksessa, monsieur, että todellakin halusitte luovuttaa kansan huostaan nuo kaksi kavaltajaa, olisi ollut viisasta antaa meille siitä tieto, sillä meidänhän piti nyt panna täytäntöön ohjeemme, niin tukalaa kuin meidän olikin ajatella, että saatoimme siten tuottaa teille mielipahaa tai häiritä aikeitanne."

"Kolminkertainen pölkkypää!" ärähti Colbert raivoissaan ravistaen mustien suortuvainsa harjaa; "mitä järjettömyyttä siinä lavertelettekaan? Mitä! Minullako olisi ollut osuutta kapinassa? Oletteko hullu vai humalassa?"

"Mutta, monsieur, metelin tunnuslauseenahan oli: eläköön Colbert!" vastasi vartion päällikkö hölmistyneenä.

"Ohoo, niinkö?" äännähti Colbert paremmin mieltyen kertomukseen; "suuri yleisökö sitä huusi? Oletteko varma väitteestänne, monsieur?…"

"Eihän siinä tarvinnut muuta kuin avata korvansa, tai oikeastaan ummistaa, sillä hurraus oli niin huumaavan voimakasta."

"Ehdottomasti, monsieur, — mutta se todellinen kansa antoi meille aluksi selkään."

"Vai niin oli asia", jatkoi Colbert mietteissään. "Te siis oletatte, että kansa siinä vain tahtoi laahata tuomitut roviolle?"

"Kyllä aukiolle jäi muutamia metelöitsijöitä, joista yksi ei ollutkaan ihan tavallinen henkilö."

"Menneville!" huudahti Colbert; "se konna, joka Rue de la Huchettella surmasi siivon kansalaisen, tämän pyytäessä lihavaa kananpoikaa?"

Colbertin otsa meni pilveen ja rypistyi. Hänen kasvojaan oli kirkastanut jonkunlainen hyväillyn kunnianhimon sädekehä, mutta se sammui nyt kuin ruohikossa polkaistun kiiltomadon hohde.

"Miksi sitten sanoittekaan, että mellakka oli kansan aloite?" huomautti intendentti pettyneenä. "Menneville oli vihamiehiäni; olisin hirtättänyt hänet, ja hän tiesi sen hyvin. Hän oli abbé Fouquetin seurakumppaneita… koko juttu on lähtöisin Fouquetista — olivathan tuomitut hänen lapsuudenystäviään!"

—- Kas niin, — ajatteli d'Artagnan, — nythän olenkin selvinnyt kaikista epäilyksistäni! Sanonpa vain vieläkin, että olkoon herra Fouquet mitä muuta hyvänsä, hän on joka tapauksessa ritarillinen mies.

"Minä itse", vastasi muskettisoturi jämeästi. "Vai oli Menneville teille pikku vihamiehen tapainen?"

"Ei minulla ollut mitään vihamiestä, monsieur", vastasi Colbert, "vaan kuninkaalla kunnoton alamainen."

— Kaksinainen nauta! — ajatteli d'Artagnan; — näyttelet minulle sekä kopeutta että ulkokultaisuutta… "No niin", hän pitkitti, "olenpa kovin hyvilläni niin sopivan palveluksen tekemisestä kuninkaalle, — suvaitsetteko lausua sen hänen majesteetilleen, herra intendentti?"

"Minkä toimen te minulle annatte, ja mitä saan lausuakseni, monsieur? Selittäkää tarkemmin, pyydän", vastasi Colbert ynseästi ja yltyvää vihamielisyyttä ennustavalla äänellä.

"En anna teille mitään luottamustehtävää", sanoi siihen d'Artagnan säilyttäen tyyneytensä kuten sukkelat luonteet väittelyssä yleensä. "Arvelin teidän voivan vähällä vaivalla ilmoittaa hänen majesteetilleen, että minä se sattumalta paikalle osuneena toimitin Mennevillelle rangaistuksensa ja palautin järjestyksen."

Colbertin silmät revähtivät suuriksi, ja hän loi kysyvän katseen vartiopäällikköön.

"Miksette heti sanonut tulleenne kertomaan sitä, monsieur?" virkahti Colbert kateellisesti; "nythän kaikki selvisi ja edullisemmin teille kuin kellekään muulle."

"Te erehdytte, herra intendentti; minä en ollenkaan tullut tänne siitä kertomaan."

"Hoh, tottumus turruttaa mielen semmoisille tempuille" selitti muskettisoturi huolettomasti.

"Ahaa!" sanoi Colbert saaden jälleen jäykän ryhtinsä, kun näki d'Artagnanin vetävän taskustaan paperin; "teille on maksuosoitus?"

D'Artagnan kiepahti jokseenkin röyhkeästi kannoillaan, ja ensimmäisen kierroksensa jälkeen joutuessaan Colbertin kanssa vastakkain hän kumarsi tälle ylen juhlallisesti kuin ilveilijä, mutta käännähti sitten jälleen ovelle päin ja marssi suoraan sitä kohti.

Colbert ähmistyi tästä karskiudesta, jollaiseen hän ei ollut tottunut. Tavallisesti soturit hänen luoksensa tullessaan olivat niin kovassa rahan tarpeessa, että heiltä olisivat pikemmin jalat juurtuneet lattiaan kuin kärsivällisyys ehtynyt. Oliko d'Artagnan menossa niine hyvineen kuninkaan puheille — ja valittamaanko huonosta kohtelusta vai kunnostautumisestaanko kertomaan? Sitä asiaa sieti vakavasti miettiä. Joka tapauksessa hetki oli huonosti valittu d'Artagnanin palauttamiseksi tyhjin toimin, tulipa hän juuri nyt kuninkaan tahdosta tai omin päin. Muskettisoturi oli tehnyt niin suuren palveluksen ja niin äskettäin, ettei sitä sopinut heti palkita kylmäkiskoisuudella. Colbert katsoikin paremmaksi luopua kaikesta korskeudesta ja kutsua d'Artagnanin takaisin.

"Miksen lähtisi?" hän vastasi levollisesti; "eihän meillä liene sen enempää puhuttavaa?"

"Onhan teillä maksumääräys, monsieur! Ja samoin kuin te annatte kuninkaan puolesta miekaniskun silloin kun vaaditaan, samaten minä maksan, kun minulle esitetään hänen vahvistamansa määräys. Näyttäkää tänne."

"Ei hyödytä, hyvä herra Colbert", selitti d'Artagnan salaisesti mielissään siitä hämmingistä, jota hänen käyntinsä tuotti Colbertin mielessä; "tällä määräyksellä olen jo saanut rahat."

"Selittäkää siis", sanoi hän tukahtuneella äänellä; "jos olette perinyt rahanne, niin miksi näytättekään minulle paperianne?"

"Ohjeeni mukaan osoittaakseni sitä tottelevaisuutta, josta juuri puhuitte niin kauniisti, hyvä herra Colbert: kuningas sanoi minulle, että minun piti nostaa hänen myöntämänsä vuosirahan neljännes…"

"Ei aivan niinkään. Kuningas sanoi: 'Menkää herra Fouquetin luo; yli-intendentillä ei kenties ole rahoja, ja sitten käytte herra Colbertin luona.'"

Colbertin kasvot kirkastuivat hetkiseksi; mutta hänen katsantonsa oli kuin myrskytaivas, jota vuoroin salama valaisee, vuoroin pilvi pimittää.

"Oli toki aikalailla", vastasi d'Artagnan. "Näkyi olevan liiemmältikin, koska tahtoessani nostaa vain neljännesmaksuna viisituhatta livreä…"

"Neljännesmaksuna viisituhatta livreä!" huudahti Colbert hämmästyen kuten äsken yli-intendenttikin näin runsaasta soturin palkasta; "vuosirahaksenne on siis määrätty kaksikymmentätuhatta?"

"Ihan oikein, herra Colbert; peste, te laskette kuin edesmennyt
Pytagoras! Kaksikymmentätuhatta livreä, niin."

"Kymmenkertaisesti raha-asiain intendentin palkka. Minä onnittelen teitä", sanoi Colbert sapekkaasti hymyillen.

"Oh, kuningas pahoittelikin vuosirahani vähäisyyttä", vastasi d'Artagnan, "ja lupasi korjata asian päästyänsä parempiin varoihin… Mutta puhun loppuun, kun minulla on kiire."

"Enhän minä kieltäytynyt, monsieur, vaan pyysin odottamaan. Herra
Fouquet siis heti suoritti teille viisituhatta livreänne?"

"Sen olisitte te parhaassa tapauksessa tehnyt… mutta hän menetteli paremminkin, hyvä herra Colbert."

"Hän laski kohteliaasti eteeni koko vuotuissumman sanoen, että kuninkaan asioissa ovat kassat aina täynnä."

"Koko vuotuissumman! Suorittiko herra Fouquet teille kaksikymmentätuhatta livreä viidentuhannen sijasta?"

"Säästääkseen minulta kolme uutta käyntiä yli-intendentin virastossa, ja niinpä minulla nyt on taskuissani koko se komeus varsin koreina uutukaisina kultarahoina. Näette siis, että voin lähteä matkoihini, minä kun en lainkaan tarvitse teitä, vaan poikkesin ainoastaan muodon vuoksi."

Ja d'Artagnan napautti taskujaan leveästi hymyillen, mikä paljasti Colbertille kolmekymmentäkaksi yhtä virheetöntä ja valkoista hammasta kuin saattaa nähdä viidenkolmatta ikäisellä, ja ne näyttivät omalla tavallaan haastavan: "Tarjotkaa meille kaksineljättä pikku Colbertia, niin kyllä me ne näpsästi jauhamme."

Käärme on yhtä urhea kuin jalopeura, varpushaukka niin miehuullinen kuin kotkakin, sitä ei voi kieltää. Vasiten aroiksi sanottuja eläviä myöten saavat elolliset olennot rohkeutta puolustautumiseen. Colbert ei säikkynyt soturin uhkeita hampaita; hän suoristausi ja virkkoi äkkiä:

"Sanon, että teidän kaavakkeenne… suvaitsetteko näyttää sen minulle, valtuutuksenne?"

Muskettisoturi huomasi hiukan rauhattomasti, kuinka innokkaasti Colbert sieppasi paperin, ja häntä alkoi heti kaduttaa, että oli sen antanut.

"Kas niin, monsieur", muistutti Colbert, "kuninkaan määräys kuuluu: 'Näytettäessä maksettakoon herra d'Artagnanille viisituhatta livreä neljänneksenä vuosirahasta, jonka olen hänelle myöntänyt.' Sen summan oli siis kuningas teille antamassa, — minkätähden teille on suoritettu enemmän?"

"Sentähden että rahoja liikeni enemmän ja että minulle tahdottiin maksaa enemmän; se ei kuulu kehenkään."

"On kyllä luonnollista", sanoi Colbert huoletonta ylemmyyttä ilmaisevaan tapaan, "että te ette tunne tililaitoksen sääntöjä; mutta kun teillä on tuhannen livreä maksettavaa, monsieur, niin mitä teette?"

"No… no", huudahti Colbert tuohtuneena, "kun teillä on joku maksu suoritettavana, niin maksatte kaiketi ainoastaan sen määrän, mikä teiltä vaaditaan?"

"Tuo ei todista mitään muuta kuin että teillä on omat erityiset tapanne tilinpidossa ja herra Fouquetilla omansa", tuumi d'Artagnan.

D'Artagnanin silmistä leimahti salama. "Mitä en ollut vielä saamassa, tahdotte sanoa, herra Colbert, sillä jos olisin ottanut vastaan mitä en ollut laisinkaan saamassa, jos olisin syypää varkauteen."

Colbert ei vastannut tähän sattuvaan päätelmään, vaan sanoi kateellisen kiihtymyksensä kannustamana:

"Ei tule kysymykseenkään. Olen sitäpaitsi aina kuullut mainittavan tilitysjärjestelmästä, joksi sitä sanotte, että hyvä rahastonhoitaja ei annettua ota koskaan takaisin."

"Saammepa siis nähdä, mitä kuningas sanoo, kun näytän hänelle tämän määräyksen, joka todistaa, että herra Fouquet ei ainoastaan maksa mitä valtio ei ole maksamassa, vaan vieläpä ei huoli pitää kuittiakaan maksuistaan."

"Ahaa, nyt käsitän", huudahti d'Artagnan, "mitä varten otitte minulta tuon paperin, herra Colbert!"

Colbert ei ollenkaan oivaltanut uhkaa siinä erityisessä äänensävyssä, jolla hänen nimensä nyt lausuttiin.

"Huomaatte sen hyödyllisyyden myöhemmin", hän vastasi kohottaen paperisuikaletta hyppysissään.

"No, ei minun sitä odottaa tarvitse, kun olen asiasta jo ihan selvillä, herra Colbert", tokaisi d'Artagnan, nopealla liikkeellä siepaten maksumääräyksen, jonka pisti vikkelästi taskuunsa.

"Joutavia! Kannattaako ottaa huomioon sotilaan käytöstapoja!" vastasi muskettisoturi. "Vastaanottakaa sormisuukkoseni, hyvä herra Colbert!" ja nauraen tulevaiselle ministerille päin silmiä hän poistui huoneesta.

— Tuo mies mieltyy minuun ikihyväksi, — ajatteli hän; onpa vahinko, etten voinut pitempään viipyä hänen seuranaan.

Epälukuisten vaarojen karkaisemalle miehelle d'Artagnanin asema Colbertiin nähden oli vain hullunkurinen. Tyytyväisin mielin muskettisoturi myhäilikin intendentin nolostukselle Rue Neuve-des-Petits-Champsilta aina Rue des Lombardsille asti. Se oli pitkä taival, joten d'Artagnanilla oli kauan hupinsa. Hän hymyili vielä, kun Planchet niinikään naurusuin ilmestyi talonsa ulko-ovelle häntä vastaan. Entisen isäntänsä paluusta ja englantilaisten guineain ensimmäisestä helskeestä asti Planchet nimittäin oli enimmän aikaansa juuri siinä mielentilassa kuin d'Artagnan oli ollut nyt kävelynsä viimeisellä taipaleella.

"Saanpa siis vieläkin ilahtua seurastanne, rakas herrani!" virkkoi
Planchet vilpittömästi hyvillään.

"Ei, ystäväiseni", vastasi muskettisoturi, "minä erkanen sinusta ihan hetimiten: illastan vain ja sitten käyn suoraa päätä makuulle, nukun viisi tuntia ja aamun valjetessa hyppään satulaan… Onko ratsuni nyt saanut puolitoista annosta?"

"Kah, rakas herrani", vastasi Planchet, "tiedätte hyvin, että teidän hevosenne on taloni silmäterä, — että puotipojat hyväilevät sitä kaiken päivää ja syöttävät sille sokerini, pähkinäni ja korppuni. Kysytte, onko se saanut kaura-annoksensa runsaampana? Tiedustakaa pikemmin, eikö se ole jo kymmenesti ollut vaarassa revetä kylläisyyteensä."

"Valmis: höyryävä paisti, valkoista viiniä, krapuja, vereksiä kirsikoita. Se on uutta, isäntä."

Illallispöydässä d'Artagnan huomasi Planchetin tuon tuostakin hierovan otsaansa ikäänkuin hellitelläkseen lähtöön aistiinsa ahtautunutta aatosta. Hän silmäili sydämellisesti entisten koettelemustensa ansiokasta kumppania ja kilahuttaen lasiaan hänen pikarinsa syrjään, sanoen:

"No, Planchet veikkonen, mitäs nyt onkaan sinulla niin kiusallista ilmoitettavaa minulle? Mordioux, puhu suoraan, niin selviydyt joutuin."

"Seikka on semmoinen", aloitti Planchet, "että te näytte minusta olevan lähdössä johonkin erityiseen yritykseen."

"Sitten siihen saakin jälleen sijoitetuksi pääomaa? Panen likoon viisikymmentätuhatta livreä sen hankkeen hyväksi, jota lähdette kehittelemään."

"Siinä on vain yksi paha puoli, Planchet", vastasi d'Artagnan. "Se nimittäin ei ole minun aatokseni… en saa ottaa siihen osakkaita."

Planchetin sydämestä puhkesi raskas huokaus. Ahneus on voimallinen kannustin; se nostaa miehensä vuorelle niinkuin kiusaaja Vapahtajan, ja kerran näytettyään onnettomalle kaikki maailman aarteet se saattaa huoletta jättää silleen, hyvin tietäen kumppaninsa — tyytymättömyyden — nyt pysyvän hänen sydäntään jäytämässä.

Planchet oli saanut esimakua rikkauden mukavuuksista, hänen oli nyt tukala pidättyä ajattelemasta nopeimpia keinoja varallisuutensa kartuttamiseksi yhä laajemmassa mitassa. Mutta kun hän ahneudestaan huolimatta oli kunnon mies ja hartaasti kiintynyt ihailtuun isäntäänsä, ei hän myöskään voinut olla nyt lausumatta tälle alituisia neuvoja, jotka osoittivat hänen hyvää harrastustaan. Hän ei olisi ollut pahoillaan, jos olisi samalla saanut napatuksi pikku murusen siitä salaisuudesta, jota soturi niin visusti säilytti, mutta mitkään viekkaat vihjaukset, paulaan päättyvät kehoitukset, salakuopat ja näpsästi osutetut kompastuskivet eivät häilähdyttäneet d'Artagnania luottavaiseksi yli alkuperäisen selityksensä. Siten kului ilta. Aterian jälkeen antoi matkareppu d'Artagnanille puuhaa; sitten hän käväisi tallissa, silitteli ratsuaan ja tutki sen kenkiä ja vuohisia; luettuaan lopuksi uudestaan rahansa hän meni makuulle ja ummisti silmänsä viiden minuutin kuluttua lampun sammuttamisesta, nukkuen rauhallisesti kuin kaksikymmenvuotias, hänellä kun ei ollut mitään huolta mielessään eikä katumusta tunnollaan.

Monetkin tapaukset olisivat silti voineet pitää häntä valveilla. Muuttunut yleinen asema, johon hänkin oli joutunut likeisesti osalliseksi, antoi tilaisuutta kaikenlaisille arveluille, ja d'Artagnan oli mestari laskeskelemaan tulevaisuutta; mutta siinä järkkymättömässä tyynimielisyydessä, joka toiminnan miehille on hyödyllisempi kuin nerokkuus, hän jätti mietiskelynsä huomiseen, arvellen olevansa tällaisen päivän lopulla kenties hiukan väsynyt näkemään selvästi eteensä.

Päivä valkeni. Rue des Lombards sai osuutensa ruusunpunaisen aamuruskon hyväilystä, ja d'Artagnan nousi niinkuin aurinkokin.

Hän ei herättänyt ketään, vaan otti matkarepun kainaloonsa ja laskeusi alas portaita, kertaakaan narahduttamatta askelmaa ja häiritsemättä ainoatakaan kuorsausta siinä kaikuvassa sarjassa, joka hyvästeli häntä ullakolta kellarin tasalle asti. Satuloituaan hevosensa sekä suljettuaan tallin ja myymälän hän käymäjalkaa läksi Bretagnen-retkelleen.

Parempi olikin ollut hänen heittää mielestään edellisenä iltana kaikki huomioonsa tunkeutuneet valtiolliset ja diplomaattiset seikat, sillä raikkaassa aamuilmassa hän tunsi ajatustensa kehittyvän vapaasti ja hedelmällisinä. Ja ensi työkseen hän pistäysi ohimennen Fouquetin talon edustalle, työntäen yli-intendentin portinpielessä irvistävään isoon laatikkoon sen siunatun paperisuikaleen, jonka oli edellisenä päivänä niin täpärästi saanut pelastetuksi intendentin halukkaista hyppysistä. Sekaantumatta mihinkään kohtaukseen, joka olisi kenties hänen asemassaan ollut hankala, d'Artagnan siten niukavasti toimitti oikeaan paikkaan kuitin, niin että hänen ei tarvinnut vastedes moittia itseään tässä kohden.

— Nyt, — tuumi hän itsekseen, — hengittäkäämme täysin vedoin aamuilmaa huolettomuuden ja terveyden lähteeksi, antakaamme Zephyrenkin rauhassa tepastella itsensä vapaaksi savupöhöstä, ja olkaamme varsin näppäriä pikku harkitsemuksissamme. — On aika, — pitkitti d'Artagnan, — laatia taistelusuunnitelma. Herra de Turennella[39] on suuri pää täynnä kaikenkaltaisia hyviä ohjeita, ja hänen menetelmänsä mukaan on taistelusuunnitelman pohjaksi muodostettava ensin yleispiirteinen kuva niistä vihollispäälliköistä, joiden kanssa olemme tekemisissä.

— Ensimmäisenä esiintyy herra Fouquet. Mikä onkaan herra Fouquet miehiänsä? — Herra Fouquet, — vastasi d'Artagnan itselleen, — on pulska mies ja naisten suosikki; ritarillinen mies, johon runoilijat kiintyvät; lahjakas mies ja epattojen silmätikku. — Minä en ole nainen, en runoilija enkä epatto. Minä en niin ollen rakasta enkä vihaa herra yli-intendenttiä. Olen siis täydellisesti samassa asemassa kuin herra de Turenne Flandrian sotaretkellä. Hän ei vihannut espanjalaisia, mutta hän löylytti heidät perinpohjaisesti. — Ei, minä saan paremmankin esimerkin, mordioux: olen juuri sillä kannalla kuin samainen herra de Turenne silloin kun hänellä oli vastassaan Condén prinssi Jargeaussa, Gienissä ja Saint-Antoinen esikaupungissa. Hän ei ollut prinssille karsas, mutta hän totteli kuningasta. Herra prinssi oli ihailtava mies, mutta kuningas on kuningas; Turenne huokasi raskaasti, puhutteli Condéta serkukseen ja riisti häneltä armeijan. — Mitä nyt kuningas tahtoo? Se ei kuulu minuun. — Mitä herra Colbert tahtoo? Hoo, se on toista. Herra Colbert tahtoo kaikkea mitä herra Fouquet ei tahdo. — Mitä siis herra Fouquet tahtoo? Hohoi, se on varsin vakava kysymys. Hän tahtoo täsmälleen kaikkea mitä kuningaskin itselleen.

D'Artagnan puhkesi naurahdukseen, viuhauttaen raippaansa. Hän oli jo saapunut valtatielle, säikytellen lintuja pensasaidoissa ja kuunnellen jokaisella tärähdyksellä kultakolikkojen kilinää nahkatakkinsa taskusta, — ja tunnustakaamme pois, että d'Artagnan tuollaisissa olosuhteissa ei koskaan ollut pahoin hentomielinen.

— No, — mietti hän, — eipä tämä ole kovinkaan vaarallinen homma, ja matkani kehittynee kuten se näytelmä, jota katsomaan herra Monk vei minut Lontoossa ja jonka nimi oli muistaakseni: Paljon melua tyhjästä.[40]

Oli jo kenties viidettäkymmenettä kertaa, kun tämä pronssisydäminen ja teräslihaksinen mies nyt jätti kotinsa ja ystävänsä, sanalla sanoen kaikki, tavoittaakseen menestystä tai kuolemaa. Jälkimmäinen oli aina kuin peläten väistynyt hänen tieltään; menestys taasen oli vasta kuukausi sitten varsinaisesti asettunut hänen liittolaisekseen.

Vaikkakaan hän ei ollut mikään suuri ajattelija Epikurokseen tai Sokrateeseen verraten, oli hänellä kuitenkin harvinaista järkevyyttä, kun laaja elämänkokemus oli kypsyttänyt hänen harkintaansa. Ihminen ei voi olla niin miehuullinen, uskalias ja ovela kuin d'Artagnan, ellei tuollaiseen ominaisuuksien yhtymään kuulu myöskin jonkunlaista luontumusta mietiskelyyn.

Hän oli sieltä täältä poiminut herra de la Rochefoucauldin[41] elämänohjeista murusia, jotka olisivat kelvanneet Port-Royalin herrain kääntää latinaksi, ja Atoksen ja Aramiin seurassa hän oli tallettanut mieleensä paljonkin hyviä katkelmia Senecasta ja Cicerosta, kun ystävät olivat omalla kielellään sovelluttaneet niitä arkielämän käytäntöön.

Sitä rikkauden halveksumista, jota gascognelaisemme oli kolmekymmentäviisi ensimmäistä toimintavuottansa noudattanut uskonkappaleenaan, oli hän jo pitkän aikaa pitänyt urheuden lakikirjan ensimmäisenä pykälänä.

1. §, — sanoi hän: Mies on urhoollinen sentähden, että hän ei omista mitään; mies ei omista mitään sentähden, että hän halveksii rikkautta.

Näitä peruslauseita ojennusnuoranaan noin kauan pidettyänsä hän senvuoksi rikastuneena nyt näkikin tarpeelliseksi kysyä itseltään, vieläkö hän rikkaudestaan huolimatta yhä oli urhoollinen.

Jokaiselle muulle paitsi d'Artagnanille olisi Grève-torin seikkailu voinut kelvata vastaukseksi. Moni omatunto olisi tyytynyt siihen, mutta d'Artagnan oli kyllin miehuullinen tiedustaakseen itseltään suoraan ja tunnontarkasti, oliko hän todella miehuullinen. Itsetunto sanoi:

— Mutta minusta nähden paljastin miekkani varsin reippaasti ja heiluttelin sitä hyvinkin kunnollisesti Grève-torilla, jotta voin olla varma urhoollisuudestani.

— Maltas nyt, hyvä kapteeni, tuo ei ole mikään vastaus. Sinä päivänä olin urhoollinen sentähden, että taloni pistettiin tuleen, ja voisi veikata sata ja tuhannenkin yhtä vastaan, että jos noille metelöitsijöille ei olisi sattunut sitä onnetonta päähänpistoa, heidän hyökkäyssuunnitelmansa olisi onnistunut tai ainakaan en minä olisi puuttunut mylläkkään.

— Mitä nyt voidaan yrittää minua vastaan? Minulla ei ole taloa poltettavana Bretagnessa, eikä aarretta, joka voitaisiin ryöstää.

— Ei, mutta minulla on nahkani, d'Artagnanin kallis nahka, joka merkitsee minulle enemmän kuin kaikki maailman talot ja aarteet, — tämä nahka, johon olen kiintynyt yli kaiken, koska se kaiken kaikkiaan on kääreenä ruumiille, jossa lämmin sydämeni on hyvinkin tyytyväinen sykkimään ja siis elämään.

— Haluan siis elää, ja toden teolla elän paljon paremmin, paljon täyteläisemmin rikastumisestani asti. Kuka lempo väittikään, että rahat tärvelevät elämän? Kautta sieluni, siinä ei ole perää! Minusta päin vastoin tuntuu, että nyt imen itseeni kaksin verroin ilmaa ja aurinkoa. Mordioux, millaista sitten tulleekaan, jos vielä saan varallisuuteni kaksinkertaiseksi ja tämän raipan sijasta, jota nyt pidän kädessäni, jonakuna päivänä saan kouraista marskin sauvaa?

— Se ei totisesti ole mikään haave; kuka pentele voisi sitä estää, että kuningas tekee minusta herttuan ja marskin niinkuin hänen isänsä Ludvig XIII korotti Albert de Luynesin herttuaksi ja konnetabeliksi? Enkö minä ole yhtä urhoollinen ja toki toisen mokoman älykkäämpi kuin tuo de Vitryn tomppeli? Kas siinäpä juuri onkin vastus ylenemiselleni: minulla on liiaksi järkeä! — Onneksi, jos maailmassa on oikeutta, on minulla erityisiä vastaedellytyksiä: Onnetar on totisesti minulle velkaa palkkion kaikesta, mitä olen tehnyt Itävallan Annan hyväksi, ja korvauksen kaikesta, mitä hän ei ole tehnyt minun hyväkseni. — Tälläpä hetkellä nyt olen kuninkaan suosiossa, ja sellaisen kuninkaan, joka näkyy tahtovan hallita. Kannatelkoon Jumala häntä pysymään tällä loistavalla polulla! Sillä jos hän tahtoo hallita, hän tarvitsee minua, ja jos hän tarvitsee minua, täytyy hänen luonnollisesti antaa minulle mitä on luvannut. Lämpöä ja valoa! Suhteellisesti arvostellen samoan siis tänä päivänä aivan kuten entiseenkin aikaan tyhjästä kaikkeen. — Vain se on eroa, että nykyinen tyhjä oli entisen kaikki; ainoastaan tämä pikku muutos ilmenee elämässäni. — Ja nyt, katsotaanpa myös sydämen laitaa, kun kerran äsken puhuin siitä. Mutta totisesti puhuinkin siitä ainoastaan kuin entisen ajan muistona.

Gascognelaisemme laski käden rinnalleen ikäänkuin vasiten tunnustellakseen sydämen paikkaa.

"Voi sinua onnetonta!" jupisi hän karvaasti hymyillen. "Voi poloista! Olit hetkisen siinä toivossa, ettei sinulla sydäntä olekaan, ja onpa se sinulla vainkin, sinä epäkelpo hovimies, vieläpä se on mitä kapinallisinta lajia."

— Sinulla on sydän, joka puhuu herra Fouquetin puolesta, — hän ajatteli edelleen. — Mitä kuitenkaan herra Fouquet on kuninkaaseen verraten? Juonittelija, todellinen salavehkeilijä, joka ei edes välittänyt salata sinulta, että hänellä on luvattomia hankkeita. Mikä ase sinulla olisikaan häntä vastaan, ellei hänen kohtelias käytöksensä ja nerokkuutensa olisi tehnyt huotraa sille aseelle! — Aseellinen kapina!… sellaiseen on herra Fouquet tehnyt itsensä syypääksi!

— Kun siis kuningas aivan epämääräisesti aavistelee herra Fouqetin suunnittelevan salahankkeita, tiedän minä sitävastoin ja voin todistaa, että herra Fouquet on aiheuttanut verenvuodatusta kuninkaan alamaisten kesken.

— Katsokaammepa nyt: jos tämän kaiken tietäessäni olen vaiti, niin mitä enempää voikaan tämä sydän vaatia, niin pehminnyt kuin se onkin herra Fouquetin miehevästä menettelystä, viidentoistatuhannen livren etumaksusta, tuhannen pistolin arvoisesta timanttisormuksesta, hymyilystä, jossa oli yhtä paljon katkeruutta kuin hyväntahtoisuuttakin? Minä pelastan hänen henkensä.

— Toivoakseni, — jatkoi muskettisoturi, — tämä typerä sydän nyt vaikenee ja katsoo kaikki välit selvitetyiksi herra Fouquetin kanssa.

— Kuningas on nyt siis aurinkoni, ja koska sydämeni on selviytynyt vapaaksi herra Fouquetista, niin varokoon kukaan asettumasta aurinkoni eteen! Eteenpäin hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n puolesta, eteenpäin!

Nämä mietteet olivat ainoina pidäkkeinä, jotka saattoivat hidastuttaa d'Artagnanin kulkua. Niistä suoriuduttuaan hän hoputti hevosensa vauhtia.

Mutta niin verraton kuin Zephyre olikin, ei se kuitenkaan jaksanut juosta herkeämättä. Toisena päivänä se jätettiin Chartresiin erään vanhan ystävän luo, jonka d'Artagnan oli saanut kaupungin majatalonisännistä.

Sieltä lähtein muskettisoturi matkasi kyytihevosella pysähtymättömästi Chateaubriandiin saakka. Tämä oli vielä kyllin kaukana rannikosta, jotta kukaan ei voinut arvata d'Artagnanin pyrkivän merelle, ja niin etäällä Pariisista, että hänen ei voitu epäillä nimenomaan juuri sieltä tulevan. Ja Chateaubriandissa hänen majesteettinsa Ludvig XIV:n lähetti, joka oli sanonut lähettäjäänsä auringokseen ollenkaan aavistamatta, että tämä vielä varsin vähäpätöinen tähti kuninkuuden taivaalla aikanaan omaksuisi tuon taivaankappaleen vertauskuvakseen, — lakkasi käyttämästä kyytilaitosta ja osti kerrassaan kehnonnäköisen hevosen, jollaisen selkään ratsuväen upseeri ei olisi häväistyksen pelosta milloinkaan rohjennut nousta.

Mutta oikeastaan ei d'Artagnankaan lähtenyt tällä uudella ratsulla taipaleelle, vaan raudanharmaaseen ihokkaaseen ja kastanjanruskeihin housuihin pukeutunut kansalainen papin ja maallikon väliltä; kirkonmiestä muistutti varsinkin se, että d'Artagnan oli pannut päähänsä nukkavierun samettikalotin ja tämän päälle suuren, mustan hatun. Hän ei käyttänyt enää miekkaa, vaan ainoastaan sauvaa, joka oli nauhalla sidottu kyynärvarteen riippumaan, — mutta tarpeen tullen lupausi sille odottamattomaksi liittolaiseksi hyvä kuuden tuuman mittainen tikari, joka lymyili viitan alla.

Chateaubriandissa ostettu juoksija täydensi muodonvaihdoksen. Sen nimi oli — tai oikeastaan sille oli d'Artagnanilta tullut nimeksi — Furet.[42]

"Jos olen Zephyrestä tehnyt Furetin", sanoi d'Artagnan, "niin pitääpä minun muodostaa omastakin nimestäni joku typistysmuoto. D'Artagnanin sijasta minun sopiikin olla lyhyesti Agnan; se on luonnollinen myönnytys harmaalle ihokkaalleni, kupuhatulleni ja hivuneelle patalakilleni."

Herra Agnan siis ratsasti paljonkaan tärskymättä Furetilla, joka taivalsi tasaisesti kuin todellinen taiturihevonen ja hienoisella hölkällään silti vaivattomasti vähensi matkaa kahdentoista lieuen verran päivässä, ollenkaan uupumatta neljällä kuivalla koivellaan, jotka olivat hoikat kuin puikot, mutta d'Artagnanin tottunut silmä oli paksun takkukarvan alta heti keksinyt niiden vakaan jäntevyyden.

Taipaleella matkailija teki huomioitaan; hän tutki karua ja autiota seutua, miettiessään soveliainta veruketta lähteäkseen Belle-Isle-en-meriin ja siellä tarkastellakseen kaikkea epäluulojen heräämättä.

Tällä tavoin hän pääsi näkemään, että hänen asiansa sai suurempaa merkitystä, mikäli päämäärä läheni. Tässä syrjäisessä maakunnassa, muinaisessa Bretagnen herttuakunnassa, joka ei vielä ollut mikään ranskalainen seutu ja tuskin on sitä tänä päivänäkään, ei kansa tunnustanut Ranskan kuningasta varsinaiseksi valtiaakseen, ei ollut hänestä tietääkseenkään. Yksi ainoa valtiollinen suhde oli sille selvillä. Sen entiset herttuat eivät enää hallinneet, — mutta se oli vain täyttämätön paikka eikä merkinnyt muuta. Herttuain yksinvallan sijalle oli siirtynyt läänitysherrain valtius, ja näiden yläpuolella oli vain Jumala, jota ei ole milloinkaan unohdettu Bretagnessa, Noiden linnan- ja pitäjänvaltiaitten joukossa oli Fouquet Belle-Islen herrana rikkain ja enimmin suosittu.

Itse maakunnassakin, vieläpä tuon salaperäisen saaren näkösällä, ihannoitsivat sen ihmeitä monenmoiset tarinat ja muistotiedot. Sinne ei sallittu kenen hyvänsä tulla; tuo kuuden lieuen pituinen ja yhtä leveä saari oli linnoitettu läänitystila, jota kansa oli pitkät ajat pitänyt kunniassa, etenkin kun sen muistoihin liittyi paikkakunnalla niin pelätty nimi kuin de Retz. Vähän aikaa sen jälkeen kun Kaarle IX korotti tämän läänitystilan markiisikunnaksi, oli Belle-Isle joutunut herra Fouquetin haltuun.

Saaren kuuluisuus oli jo hyvin vanhaa juurta; sen nimi tai oikeammin nykyisen nimen merkitys ulottui taaksepäin vanhimpaan muinaisuuteen, jolloin se tunnettiin Kalonesoksena.[43] Tämä yli-intendentin maaomaisuus oli siis sellaisenaankin erikoinen, puhumattakaan sen asemasta kuuden lieuen päässä Ranskan rannikosta yksinäisenä meren valtiaana kuin majesteettinen laiva, joka sataman suojaa halveksien laskee ylpeästi ankkurinsa keskelle valtamerta.

D'Artagnan tutustui vähitellen Fouquetin poikkeukselliseen mahtiin tällä valtakunnan kolkalla, näyttämättä vähääkään hämmästyneeltä monesta merkillisestä kuulemastansa; hän sai myös selville, että paras keino lähempien tietojen saamiseksi oli pistäytyä La Roche-Bernardiin, Vilaine-joen suulla sijaitsevaan melkoisen isoon kaupunkiin.

Sieltä hän kenties saattoi poiketa laivamatkalle. Muussa tapauksessa hän aikoi taivaltaa suolarämeikön halki Guérandeen tai Croisiciin, siellä odottaakseen soveliasta tilaisuutta pujahtaa Belle-Islelle. Hän oli muuten Chateaubriandista lähdettyään huomannut, ettei mikään ollut Furetille mahdotonta herra Agnanin kannustamana ja että Furetin avulla ei mikään ollut mahdotonta herra Agnanille. Niinpä hän ennen pitkää valmistautuikin eräässä La Roche-Bernardin majatalossa syömään illallisekseen sorsaa ja öljykakkua, ja noiden kahden bretagnelaisen herkun huuhtelemiseksi alas kurkustaan hän tilasi kellarista omenaviiniä, jonka heti huulilleen laskiessansa havaitsi vielä äärettömästi enemmän bretagnelaiseksi.

D'Artagnan tutustuu runoilijaan, joka sepitelmiensä ilmestymiseksi on opetellut kirjanpainajan ammatin.

Ennen kuin istuutui pöytään d'Artagnan tapansa mukaan hankki tietoja olosuhteista; mutta uteliaisuuden selviönä on, että ken tahtoo toimittaa kyselynsä hyvin ja hedelmällisesti, hänen tulee ensin itse tarjoutua kuulusteltavaksi. Ainaisen taidokkaasti etsi matkamiehemme senvuoksi hyödyllistä utelijaa La Roche-Bernardin majatalosta.

Ensimmäisessä huonekerrassa osui parhaillaan kaksi matkustajaa olemaan niinikään illastamispuuhissa. D'Artagnan oli tallissa nähnyt heidän hevosensa ja yleisönhuoneessa palvelijansa. Toinen matkusti nimittäin lakeijan keralla kuten jonkun verran huomattavana henkilönä; tällä parilla oli ratsuinaan kaksi komeata ja lihavaa percheläistä tammaa. Toinen matkalainen oli vähäpätöisemmältä näyttävä pikku mies pölyttyneessä päällystakissaan, kuluneissa liinavaatteissaan ja enemmän katukiveyksen kuin jalustimien hivuttamissa saappaissaan. Hän oli tullut Nantesista kärryillä, joiden edessä oli niin Furetin näköinen hevonen karvaltaan, että d'Artagnan olisi saanut etsiä sadan lieuen piiristä parempaa täydennystä parivaljakoksi. Kärryissä oli useita isoja, vanhoihin vaatekaistaleihin käärittyjä myttyjä.

— Tämä matkamies on minun lajiani, — ajatteli d'Artagnan. — Hän kelpaa ja soveltuu minulle, ja minä kaiketi myös hänelle. Herra Agnan harmaassa ihokkaassa ja hivuneessa patalakissa ei ole arvoton illastamaan känttyräsaappaisen ja takkuluuskaisen herrasmiehen kanssa.

Hän kutsui luokseen isännän ja käski tämän toimittaa sorsansa, öljykakkunsa ja omenaviininsä vaatimattomalta näyttävän herrasmiehen huoneeseen. Hän itse kapusi lautanen kädessään ylös puuportaita ja kolkutti kamarin ovelle. "Sisään!" huusi tuntematon.

D'Artagnan astui sisään hymy huulilla, lautanen kainalossa, hattu toisessa kädessään ja kynttilä toisessa.

"Suokaa anteeksi, monsieur", hän haastoi, "olen matkustavainen kuten tekin, en tunne majatalossa ketään, ja pahana tapanani on ikävystyä aterioidessani yksin, niin että ruoka ei minulle maistu enkä siitä kostu. Te teitte minuun erittäin miellyttävän vaikutuksen, kun äsken kävitte alhaalla avauttamassa ostereita. Huomasin lisäksi, että teillä on ihan samanlainen hevonen kuin minulla ja että isäntä — epäilemättä tämän yhdennäköisyyden perusteella — on asettanut ne vierekkäin talliin näköjään peräti sopuisiksi kumppanuksiksi. Miksipä siis herrat olisivat erossa, monsieur, kun hevoset pitävät seuraa toisilleen? Sentähden tulin pyytämään teiltä sitä suosiota, että sallisitte minun istua pöydässänne. Nimeni on Agnan, Agnan teidän palvelukseksenne, monsieur, — olen ansiottomasti isännöitsijänä rikkaalla ylimyksellä, joka haluaa näillä tienoin ostaa suolakuivattamoita ja lähetti minut tarkastelemaan sopivia alueita. Soisin tosiaan hartaasti, monsieur, että minun olemukseni miellyttäisi teitä yhtä paljon kuin te herätätte minun mieltymystäni; se olisi minulle suuri kunnia."

Vieraalla — jonka d'Artagnan näki vasta ensi kertaa kunnollisesti, sillä hän oli varemmin päässyt silmäämään tätä vain vilahdukselta, — oli kirkkaat, mustat silmät, kellahtava hipiä ja viidenkymmenen ikävuoden painosta hiukan rypistynyt otsa; kasvonpiirteet kuvastivat vaatimatonta säyseyttä, mutta hänen katseissaan oli ilmeistä älykkyyttä.

— Voisipa sanoa, — ajatteli d'Artagnan, — että tämä veitikka on kaiken ikänsä työskennellyt vain päänsä yläosalla: silmillään ja aivoillaan. Hän lienee tiedemies; suu, nenä ja leuka eivät hänellä ilmaise yhtään mitään.

"Monsieur", vastasi täten tutkisteltu, "tulonne on minulle kunniaksi. Minä en kylläkään ole ikävissäni", hän lisäsi hymyillen, "minulla on seuraa, joka voi aina kiinnittää mieltäni. Mutta hyvillä mielin kuitenkin otan vastaan käyntinne."

Niin sanoessaan känttyräsaappainen mies silti loi levottoman katseen pöydälleen, jolta osterit olivat kadonneet, — jäljellä oli vain viipale suolaista sianlihaa.

"Isäntäni toimittaa minulle tänne sievän siivekäspaistin ja oivallisen öljykakun, monsieur", kiirehti d'Artagnan ilmoittamaan, uuden kumppaninsa pikaisestakin silmäyksestä luettuaan kuokkavieraan hyökkäyksen pelkoa. Toisen kasvot ilmaisivat selvästi huojennusta, ja samassa saapuikin isäntä mainittuine herkkuineen. Öljykakun ja sorsan lisäännyttyä käristetyn läskinviipaleen vierelle d'Artagnan ja toinen kumppanus kumarsivat, istuutuivat vastatusten ja jakoivat veljellisesti kaiken syötävän.

"Myöntänette, monsieur, että yhteenliittyminen on oiva ajatus", virkkoi d'Artagnan.

"No, senpä minä selitän", sanoi d'Artagnan. Vieraan leukapielet tekivät välirauhan, hänen kuullakseen paremmin. "Ensiksikin meillä on nyt kahden kynttilän herttainen valo, sen sijaan että meillä erikseen oli kumpaisellakin vain yksi."

"Toisekseen huomaan teidän pitävän parhaiten minun öljykakustani, kun taasen minulle tämä läskinviipaleenne maistuu mainiosti."

"Ja paremman valaistuksen ja makuni mukaisen aterioimien yläpuolelle vielä asetan seurustelun tuottaman mielihyvän."

"Ka, niin kai, — hilpeä kuten kaikki tyhjäpäiset ihmiset. Hoo, samaten ei ole teidän laitanne; näen silmissänne kaikenlaatuista neroa."

"Kas niin!" huudahti d'Artagnan ihastuneesti lyöden kätensä yhteen; "enpäs vainkaan erehtynyt! Jo on ihme, että minulla siis on onni viettää iltani kirjailijan parissa, — kenties kuuluisankin?"

"Ei", vastasi tuntematon punastuen, "sitä sanaa ei minä oikein voi käyttää."

"Vaatimaton!" huudahti d'Artagnan hurmaantuneena; "hän on vaatimaton!" Ja suorasukaisen sydämellisesti hän jälleen kääntyi virkkamaan vieraalle: "Mutta nimetkää minulle edes teoksenne, monsieur, sillä ettehän ole maininnut vielä omaa nimeänne, joka minulle selvittäisi kaikki."

"Kaunis nimi!" kehui d'Artagnan; "kaunis nimi, kautta kunniani, ja ties kuinka minusta — suokaa anteeksi erehdykseni, jos hairahdun — ties miten minusta tuntuukaan kuin olisin kuullut sitä jossakin mainittavan."

"Sitä en luule, sillä säkeitäni ei ole julkaistu", selitti runoilija punehtuen. "Sain sitten valmiiksi murhenäytelmän…"

Runoilija punastui entistä enemmän. "Erehdytte siinäkin, sillä Bourgogne-hotellin teatteriseurue ei ottanut sitä esittääkseen", tunnusti hän, huulillaan hymy, joka kaihossaan kuitenkin ilmaisi jotakin sisäistä ylpeyttä.

"Huomaatte siis, monsieur", jatkoi runoilija, "että olette hairahtunut minusta: kun olen vielä yleisölle tuntematon, ette tekään ole voinut kuulla puhuttavan minusta."

"Ihan minä olen ymmällä. Nimi Jupenet on kuitenkin niin soinnukas ja aivan kuin luonnostaan kuuluva herrain Corneillen, Rotroun ja Garnierin rinnalle. Toivoakseni suvaitsette ystävällisesti lausua minulle muutamia otteita murhenäytelmästänne, monsieur, myöhemmällä, jälkiruuaksi. Siitä tulee oikea sokerileivos paistimme päällisiksi, mordioux! Ah, pyydän anteeksi, monsieur, kun kieleltäni livahti herrani ja isäntäni lempisadatus, jonka tulen toisinaan lainanneeksi, koska se tuntuu niin säädylliseltä. Sen vapauden otan luonnollisesti vain hänen poissaollessaan, sillä käsitättehän, että kun hän saapuvilla — mutta tämä omenaviini on totisesti viheliäistä, monsieur, eikö teistäkin? Ja tuo peijakkaan ruukkukin on epämuotoinen, että se pyrkii keikahtelemaan kumoon."

Runoilija penkoi taskuaan ja sai hyppysiinsä pienen, nelitahkoisen metallipuikon, lähes puolentoista tuuman mittaisen. Mutta samassa hän nähtävästi katsoi olleensa varomaton ja aikoi pistää sen takaisin; silloin d'Artagnan ojensi kätensä sitä kohti, muskettisoturin huomiota kun ei mikään välttänyt.

"Kyllä vain", mukausi runoilija, joka ilmeisesti katui äskeistä päähänpistoaan, "katsella sitä sopii, mutta se katseleminen ei teitä hyödytä", hän lisäsi hieman turhamaisena, "sillä ellen teille sano, mitä sillä tehdään, ette voi aavistaakaan sen käyttöä."

D'Artagnan oli runoilijan hämmennyksestä heti johtunut arvelemaan, että tässä piili jotakin, ja huomionsa kerran käännyttyä tähän kohtaan hän sulkeusi itse mitä suurimpaan varovaisuuteen, joka hänelle kaikissa tilaisuuksissa turvasikin ylemmyyden. Herra Jupenetin kehaisusta huolimatta hän muuten oli esinettä silmätessään tuntenut sen ihan hyvin. Se oli kirjapainon kirjake.

"No, tämä pienoinen valettu tanko, monsieur", elähtyi mestari selittämään, "on painokirjain."

"Jopa nyt!" ja herra Agnanin suurenneet silmät ilmaisivat mitä yksinkertaisinta hämmästelyä.

"Taidan puhua kovin tyhmästi, mutta minä en vain käsitä, kuinka sana syntyy, jos tämä on kirjain."

"Se käy helposti. Voin sen kyllä selittää, jos asia herättää harrastustanne."

Jupenet otti taskustaan seitsemän tai kahdeksan tuollaista metallipuikkoa lisää, d'Artagnanin tähystäessä niitä peräti tarkkaavaisena.

"Ahaa!" huudahti d'Artagnan, "teillä siis onkin kokonainen kirjapaino taskussanne! Peste, onpas tämä ihmeellistä — kaikkea sitä matkustellessaan oppii, mon Dieu!"

"Teidän terveydeksenne, mordioux, teidän! Mutta odottakaas, älkäämme kilistäkö tällä omenaviinillä. Tämä on kurjaa juomaa ja arvotonta miehelle, joka on tottunut ammentamaan elvykkeensä Hippokreneesta — niinhän te runoilijat nimittänette lähdettänne?"

"Niin, monsieur, se on kylläkin alkulähteemme nimenä, joka johtuu kahdesta kreikkalaisesta sanasta: hippos on hevonen, ja…"

"Monsieur", keskeytti d'Artagnan, "toimitanpa eteenne nestettä, joka johtuu yhdestä ainoasta ranskalaisesta sanasta eikä sen takia ole huonompaa — se sana on rypäle. Tämä omenaviini sekä ellottaa että paisuttaa sisuksiani. Sallikaa minun tiedustaa isännältämme, eikö hänellä jossakin kellarinsa sopessa ole joitakuita kunnon pulloja Beaugencyn tai Ceranin mehua."

"Älkää huoliko, monsieur", esteli runoilija, "meillä ei ole enää aikaa juoda viiniä, ellemme tahdo erityisesti kiirehtiä, sillä minun on käytettävä korkeanveden hetkeä, lähteäkseni alukseen."

"Joutavia, — aikaa teillä on yltäkyllin, monsieur", viihdytti isäntä; "laiva lähtee vasta tunnin kuluttua, ja kun kuulette naapurinne lähtevän, silloin kerkiätte vielä hyvin tekin."

"Se herrasmies, jolla on lakeija mukanaan?" kysyi d'Artagnan. "Varmaan joku aatelinen?"

"En ollenkaan tiedä", vastasi isäntä, "mutta hän juo samaa viiniä kuin te nyt tilasitte."

"Lempo, sehän on meille suuri kunnia", virkkoi d'Artagnan isännän noutaessa pyydetyn pullon.

"Ette siis ole koskaan nähnyt mitään tekstiä painettavan?" aloitti runoilija sitten uuden viinilasillisen ääressä palaten vallitseviin ajatuksiinsa.

"Katsokaas, sanaan kuuluvat kirjakkeet pannaan vierekkäin, tällä tavoin: Ly, tuosta otan h:n ja e:n, kaksi nn:ää, loput kirjakkeet ovat y ja s", puheli runoilija pistäen kirjakkeet hyvin tottuneesti kokoon. "Lyhennys", hän lausui lopuksi.

"Mainiota!" tuumi d'Artagnan. "Siinä kirjaimet tosiaan ovat koolla, mutta mitenkä niitä voi pidellä?" ja hän kaatoi vieraalleen toisen lasillisen viiniä.

Jupenet hymyili tietävästi ja veti taskustaan nyt esiin pienen metalliviivoittimen, jossa sisäsyrjä ja oikeanpuolinen päätylaita kohosivat suorassa kulmassa ylöspäin ja keskikohdalla oli väliseinän näköinen kaide. Täten muodostuvan lokeron sisäpuolelle hän latoi kirjakkeita riviksi, pidätellen niitä koossa vasemmalla peukalollaan.

"Ja mikä tuommoinenkin kummallinen viivoitin lienee nimeltään?" ihmetteli d'Artagnan. "Arvattavasti silläkin on nimensä."

"Tämä on latomishaka", selitti Jupenet. "Tällaisen avulla muodostetaan rivit."

"Latomishaka!" tuumi muskettisoturi. "Sanonpa totisesti vieläkin, että ihan teillä on täysi kirjapaino taskuissanne", ihasteli d'Artagnan puhjeten sellaiseen naurunhörötykseen, että runoilija ei voinut ollenkaan aavistaa olevansa urkittavana.

"Ei", vastasi tämä kuitenkin pidättyvästi, "olen vain laiska kirjoittamaan, ja kun olen päässäni sepittänyt säkeen, ladon sen heti valmiiksi kirjapainoa varten. Tällä tavoin nyt aion saada tuotteeni helpommin painatetuiksi."

— Niin kai! — tuumi d'Artagnan itsekseen. — Mordioux! tästä pitää ottaa selko.

Ja nopsasti keksien soveliaan verukkeen muskettisoturimme poistui tuokioksi pöydästä, riensi alas portaita ja juoksi vajaan, missä kärryt olivat. Tikarinsa kärjellä tunnustellen yhden vaatepäällyksisen mytyn sisältöä hän varmistausi siitä, että koko kuorma oli latomotarpeita.

— Hyvä! — ajatteli d'Artagnan. — En vielä tiedä, linnoittaako herra Fouquet Belle-Isleä tuntuvasti; mutta tässä ainakin on henkisiä ampumatarpeita linnaan.

Tyytyväisenä havainnostaan hän palasi seuraansa. D'Artagnan tiesi nyt mitä tahtoikin tietää, mutta pysyi kuitenkin näyttelijäkumppaninsa parissa, kunnes viereisestä huoneesta kuului lähtöhälinää. Samassa kirjanpainajakin kiirehti jalkeille, jo aikaisemmin annettuaan käskyn hevosensa valjastamisesta. Ajoneuvot odottivat ulko-oven edustalla. Toinen matkustavainen nousi ratsaille lakeijansa kanssa pihalla.

D'Artagnan saattoi Jupenetia satamaan asti, missä tämä siirrätti kärrynsä ja hevosensa alukseen. Samaten otti varakas matkustavainen mukaan lakeijansa ja molemmat ratsunsa. Mutta kaikella oveluudellaankaan ei d'Artagnan saanut vihiä miehen nimestä; kasvonpiirteet hän kuitenkin painoi ainiaaksi mieleensä.

Muskettisoturillamme oli hyvä halu mennä laivaan noiden kahden matkustavaisen kanssa, mutta hänet peräytti rannalta takaisin majataloon tärkeämpi harrastus kuin uteliaisuus, nimittäin taatun menestyksen tavoittaminen. Hän astui huoaten huoneeseensa ja heittäysi heti vuoteelle, ollakseen hyvissä ajoin aamulla valmis käyttämään yön levon antamia vereksiä aatteita ja neuvoja.

Päivän valjetessa d'Artagnan itse satuloitsi Furetin, joka oli mässännyt kaiken yötä, yksinään ahmien kahden kumppaninsa apejäännökset.

Muskettisoturi otti täyden selvyyden isännästä, jonka huomasi ovelaksi ja epäluuloiseksi sekä kaikesta sydämestään ja sielustaan kiintyneeksi herra yli-intendenttiin. Ollakseen herättämättä hänen epäilyksiään pysyi d'Artagnan senvuoksi jutussaan, että hänen tehtävänään oli tarkastella muutamia suolakuivattamoita ostohankkeissa.

Lähteä La Roche-Bernardista laivassa Belle-Islelle olisi aiheuttanut huomaavaista tulkintaa, johon kenties jo muutenkin oltiin johtumassa, niin että hänestä milloin tahansa saatettiin ilmoittaa linnaan. Olihan sekin omituista, että tuo matkustavainen ja hänen lakeijansa olivat jääneet salaperäisiksi d'Artagnanille, vaikka hän kyllä oli koettanut urkkia heistä tietoja isännältä, joka näkyi hyvin tuntevan heidät.

Muskettisoturi kuulusteli siis lähitienoon suolapatoja ja lähti taivaltamaan rämeille, jättäen meren oikealleen ja tunkeutuen tuolle laajalle ja autiolle tasangolle, joka muistuttaa lieju-ulappaa, kun sen hopeisina aaltoina kohoilee siellä täällä muutamia suolaharjanteita.

Furetin pienet jäntevät koivet patikoitsivat vinhasti jalan levyisinä maavalleilla, joilla suolapadot jakausivat erilleen. Nähdessään ainoastaan kylmän kylvyn olevan seurauksena mahdollisesta kompastuksesta d'Artagnan huoletta antoi hevosen tepastaa tasaista menoaan ja tyytyi katselemaan taivaanrannan kolmea suippoa kellotornia, jotka tyyten kohottoman lakeuden helmasta pistäysivät ylöspäin kuin pystyyn isketyt peitset.

Piriac, Batzin kauppala ja Croisic, kaikki aivan toistensa näköisiä, etupäässä kiinnittivät hänen huomiotaan, mutta toisinaan kääntyessään silmäilemään muutakin näköpiiriä hän havaitsi toisella puolella taivaanrannan rajassa kolme muuta kellotornia, — Guéranden, Pouliguenin ja Saint-Joachimin. Koko näköpiiri tuntui siten keilaradalta, jolla Furet ja hän olivat palloina kierimässä.

Piriac oli ensimmäinen satama oikealla. D'Artagnan poikkesi sinne, huomattavimpien suolankeittäjäin nimet huulillaan. Juuri kun hän käväisi katsomassa pikku satamaa, läksi sieltä merelle viisi isoa lotjaa kivillä lastattuina.

D'Artagnanista tuntui kummalliselta, että kiviä vietiin seudulta, missä niitä ei ollut louhittavissa. Hän turvautui herra Agnanin kaikkeen herttaisuuteen, kysyessään satamassa näkemiltään miehiltä selitystä näin outoon ilmiöön. Muuan vanha kalastaja vastasi matkustavaiselle, että kivet eivät olleet Piriacista saatuja eivätkä tietysti myöskään ympäristön suolarämeiltä.

"Vai niin", virkkoi d'Artagnan samaan tapaan kuin oli ilmaissut harrastustaan kirjanpainajan kapistuksia kohtaan. "Belle-Islellä on siis rakennustöitä?"

"Niinhän tietenkin, monsieur. Joka vuosi herra Fouquet korjauttaa linnan muureja."

— Oikeastaan, — ajatteli d'Artagnan, — mikään ei ole luonnollisempaa, ja jokaisellahan on oikeus korjauttaa kiinteimistöään. Joutavanpäiväisesti voitaisiin tulla minulle sanomaan, että linnoitan Pyhän Neitsyen kuvaa, kun minun täytyy sitä paikkauttaa jossakin kohden. Totisesti luulenkin, että hänen majesteetilleen on annettu eksyttäviä tietoja, joten kuningas voi hyvinkin olla ihan väärässä.

"Eikö muuten teistäkin", hän jatkoi ääneen kalastajalle, sillä hänen retkensä päämääräänhän kuului epäluuloisen näytteleminen, "eikö teistäkin, hyvä mies, tunnu sentään merkilliseltä, että näitä kiviä kuljetetaan juuri tätä kautta?"

"Nehän tulevat Nantesista ja Paimboeufistä Loire-virran varrelta, eikö niin?"

"Se on mukavaa, sen myönnän; mutta miksei niitä viedä suoraan
Saint-Nazairesta Belle-Islelle?"

"Ka lotjat ovat huonoja aluksia ja kestävät kehnosti merenkäyntiä", vastasi kalastaja.

"Suokaa anteeksi, monsieur, kyllä kuulee, että te ette ole milloinkaan ohjaillut purjealusta", huomautti kalastaja, ja hänen äänessään oli jonkunlainen halveksimisen väre.

"Selittäkää minulle tuo seikka, minä pyydän, ystäväiseni. Tulla Paimboeufistä Piriaciin, lähteäkseen Piriacista Belle-Islelle — se on minusta nähden samaa kuin matkustaisin La Roche-Bernardista Nantesin kautta tänne."

"Se ei ole vastuksena tällä reitillä: Loiren vuolle työntelee aluksia melkein Croisiciin asti. Jos niissä on jotakin paikattavaa tai miehistö haluaa levähtää, ne tulevat sitten rantaa pitkin Piriaciin. Täältä lähtee merivirta vastakkaiseen suunaan, vieden alukset puolenkolmatta lieuen päähän Dumet-saarelle."

"No niin, monsieur, siltä saarelta Belle-Isleen on ihan suora matka. Bellekirkin molemmin puolin hyrskehtivä meri soluu kuin peilinä kanavana noiden kahden saaren välissä; jaalat lipuvat sen pinnalla kuin hanhet Loirella, — niin on sen asian laita."

"Yhdentekevää", väitti itsepintainen Agnan, "se on kuitenkin pitkä kiertotie."

"Ka, mutta joka tapauksessa herra Fouquet tahtoo niin", vastasi kalastaja lopettaakseen keskustelun, ja tuon kunnioitusta herättävän nimen mainitessaan hän otti villamyssyn päästänsä.

D'Artagnanin katse — nopea ja läpitunkeva kuin miekanterä — havaitsi ukon sydämessä vain yksinkertaista luottamusta, hänen kasvonpiirteissään pelkkää tyytyväisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Hän sanoi: "herra Fouquet tahtoo niin", aivan kuin olisi sanonut: "se on Jumalan tahto."

D'Artagnan oli yhteen menoon urkkinut liiankin pitkälle; jaalojen lähdettyä merelle jäi Piriaciin sitäpaitsi ainoastaan yksi kaljaasi, nimittäin tämän ukon, ja se ei näyttänyt merikelpoiselta ilman laajaperäisiä korjauksia. Niinpä d'Artagnan taputteli taas Furetia; joka uudeksi sitkeytensä todisteeksi lähti säveästi liikkeelle, kavioillaan velloen suolanevaa ja turpa ojennettuna navakkaan tuuleen, joka paineli lakoon seudun laihaa kasvullisuutta — vihvilätäpliä ja kanervakaistaleita.

Jos d'Artagnan olisi ollut runoilija, niin hän olisi varmaan ihastunut nähdessään avaran ranta-aukean, joka nousuveden aikana kuohuu ulappana, mutta luoteen jäljiltä jää harmahtavaksi erämaaksi, missä polyypit ja kuihtuneet levät haastavat hävityksen kieltä ja sinne tänne siroitellut valkoiset vierinkivet muistuttavat suunnattomalla hautuumaalla esiin tulleita ihmisluita. Mutta sotilaalla, politikolla, kunnianhimon kannustamalla miehellä ei ollut sitä suloista viihdykettä, että hän olisi katsellut taivaalta menestyksen enteitä ja varoituksen merkkejä. Punainen taivas merkitsee näille miehille myrskyä ja rajuilmaa. Valkoiset hattarat sinilakea vasten leijumassa vain ilmoittavat, että meri pysyy tyynenä ja rauhallisena.

D'Artagnan huomasi taivaan siniseksi, haistoi ilmassa maatuulen tuoksua rantarämeiltä ja päätti: Ensi korkeanveden aikana lähden ulapalle vaikka pähkinänkuoressa.

Croisicissa hän näki kuten Piriacissakin suunnattomia kiviröykkiöitä kasatuiksi rantaan. Nämä jättiläismuurit, joita jokaisessa korkeanveden käänteessä purettiin Belle-Islelle vietäviksi, olivat muskettisoturille kannustuksena edellisen havaintonsa aiheuttamaan arvailuun. Muuriako herra Fouquet korjautti näin suuressa määrin? Vai rakennuttiko hän linnoitusta? Päästäkseen selville hänen täytyi nähdä työmaa.

D'Artagnan toimitti Furetin talliin, illasti majatalossa ja kävi levolle. Päivän koittaessa hän asteli satamaan eli oikeammin vierinkivillä täytetylle rannalle.

Croisicin satama on viisikymmentä jalkaa mitaltaan, ja sen vartiotorni muistuttaa lautaselle asetettua piparkakkua. Laakea ranta on lautasena. Vartiotorni-kakku on muodostunut sadoista multakuormista, jotka mukulakivillä lujittaen on pyöristetty kartioksi, kiertoportaat kupeessaan. Sellainen se on nyt, ja sellainen se oli silloin, — kakku vain oli hiukan pienempi, eikä sen kyljissä nähty sitä säleaitaa, joka nykyään on sen koristeena, kun tuon köyhän ja hurskaan kauppalan rakennuslautakunta on nähnyt hyväksi laitattaa suojuksen kiemurtelevalle askelmapolulle, joka alhaalta johtaa ylimmälle pengermälle.

Rannalla jutteli kolme, neljä kalastajaa sardiineista ja äyriäisistä. Herra Agnanin silmät säihkyivät teeskentelemättömän hyväntuulisesti, ja hänen huulillaan väikkyi ystävällinen hymy, kun hän lähestyi miehiä.

"Kyllä, monsieur", vastasi muuan, "ja me odotamme vain nousuveden tasaantumista."

"Niin toki", pitkitti tämä yksinkertaisessa tietämättömyydessään, "sillä eikö neljän lieuen päässä merellä jo menetä maata näkyvistään?"

"Pitkä matka se vain on… liian pitkä minulle, kun ajattelin pyytää teitä ottamaan minut veneeseenne ja näyttämään, mitä en ole koskaan nähnyt."

Bretagnelainen kohautti olkapäitään, mutta tiedusti sitten: "Onko herra
Pariisissa nähnyt herra Fouquetia?"

"Ja minä olen nähnyt hänen linnansa Saint-Mandéssa ja Vauxissa, ja hänen hotellinsa[44] Pariisissa."

"Mutta niin komea se ei ole kuin Belle-Isle", puuttui puheeseen kolmas kalastaja.

"Pyh", äännähti herra Agnan purskahtaen hyvin halveksivaan nauruun, joka pahastutti kaikkia läsnäolijoita.

"Kyllä kuulee, ettei herra ole nähnyt Belle-Isleä", sanoi kalastajista uteliain. "Tiedättekö, että se on kuuden lieuen ala pitkin- ja poikkipäin ja että siellä on puita, joiden vertaisia ei näe edes Nantesin valleilla?"

"Puita kallioluodolla?" huudahti d'Artagnan; "sitäpä tosiaan haluaisin nähdä."

"Se käy helposti laatuun; me kalastamme Hoedic-saaren luona, tulkaa mukaan. Sieltä te näette kuin paratiisina Belle-Islen tummat puut kuvastumassa taivasta vasten; saapa herra nähdä linnankin valkoisen hahmon aivan kuin nousevan merestä."

"On kai se on komeata", myönteli d'Artagnan; "mutta tiedättekö, että herra Fouquetin linnassa Vauxissa on sata tornia?"

Bretagnelainen kohotti ihmetellen päätänsä, mutta hän ei luopunut käsityksestään.

"Sata tornia!" hän sanoi. "Olkoon vain, Belle-Isle on verrempi.
Tahdotteko nähdä Belle-Islen?"

"Jokainen pääsee Belle-Islelle", selitti kalastaja leveällä, puhtaalla murteellaan, "ellei hänellä ole mitään pahaa mielessään Belle-Isleä tai sen herraa kohtaan."

Muskettisoturi tunsi heikon väristyksen ruumiissaan, mutta virkkoi vain: "Kunhan olisin varma, etten tule merikipeäksi…"

"Tuossako?" virkahti kalastaja ylpeästi viitaten sievään, kaarevakupeiseen purteensa.

"No, hyvä! Te vaiennatte kaikki epäilykseni", huudahti herra Agnan. "Tulenpa tähystämään Belle-Isleä, vaikka luultavasti en saa nousta maihin."

"Herra Fouquet rakennuttaa parhaillaan kahta sellaista alusta, hätistelläkseen hollantilaisia tai englantilaisia, ja me myymme kaloja kutterien miehistöille."

— Kas, kas! — ajatteli d'Artagnan, — yhä parempaa ja parempaa! Kirjapaino, vallinsarvia ja kaappareita!… Herra Fouquet ei totisesti ole mikään tavallinen läänitysherra, kuten otaksuin. Kannattaapa liikkua hiukan, katsellakseni hänen puuhiaan likeltä.

D'Artagnan näkikin kalastajien vintturilla hinaavan purtensa vesille; meri nousi, ja lopuksi herra Agnan antoi miesten autella hänet veneeseen, hyvin esitetyllä pelollaan nauratellen pikku kalastajapoikia, jotka tähystivät häntä suurilla, älykkäillä silmillään. Hän heittäysi neljään taipeeseen käännetylle purjeelle katselemaan viimeisiä lähtövalmistuksia, ja kahden tunnin kuluttua alus halkoi ulapan pintaa ison, nelikulmaisen purjeensa varassa.

Kalastajat kohdistivat kaiken mielenkiintonsa pyyntihommaan, joten heidän huomiotaan ei herättänyt vieraan hyvä viihtyminen. Tämä ei kalvennut eikä voihkinut, ei näkynyt ollenkaan voivan pahoin. Kun kukaan ei ehtinyt ohjaamaa purtta, vaappui ja töyssähteli vene aivan kamalasti, mutta ensikertainen purjehtija säilytti kaiken uhalla hyväntuulisuutensa ja ruokahalunsa.

He kalastivat innokkaasti, ja saalis oli jotensakin runsas. Makrillit ja kampelat ihan hypähtelivät puraisemaan koukkuihin, joissa syöttinä oli äyriäisiä. Tavattoman isot meriankeriaat ja turskat olivat jo nykäisseet poikki kaksi peruketta, ja edellistä lajia oli kolme liejuisina kiemuroina sätkimässä purren varastolokeron seiniä vasten.

D'Artagnan toi onnea mukanaan, sanoivat hänelle kalastajat. Soturista tämä puuha oli niin hauskaa, että hänkin tarttui toimeen, nimittäin siimaan, ja päästeli kaikuvia ilonrähähdyksiä ja meheviä voimasanoja, jotka olisivat voineet hämmästyttää hänen muskettimiehiäänkin, aina kun paulaan mennyt saalis tempoilullaan jännitti hänen käsivoimiaan ja pani hänen taitonsa koetteelle.

Näin hupainen ajanvietto oli saanut hänet unohtamaan valtiollisen tehtävänsä. Hän rimpuili parhaillaan jäntevän meriankeriaan kanssa, toisella kädellään ottaen tukea veneen laidasta, voidakseen toisella kiskoa korjuuseen vastustajansa, jonka kita oli ammollaan pinnassa, kun venepäällikkö huomautti hänelle:

Noilla sanoilla oli d'Artagnaniin taistelupäivän ensimmäisen tykinluodin vingahduksen teho: häneltä kirposi sekä siima että ankerias, jotka toisissaan kiinni ollen palasivat syvyyteen. D'Artagnan havaitsi nyt korkeintaan puolen lieuen päässä Belle-Islen kallioiden siintävät ääripiirteet, joiden yli linnan valkoinen hahmo kohosi majesteettisena. Taampana häämöitti maata metsineen ja vehmaine niittyineen, jotka olivat karjan laitumina. Se näky kiinnitti muskettisoturin huomion ensiksi puoleensa. Aurinko oli nimittäin jo kohonnut taivaanlaen itäiselle neljännekselle, ja kultasäihkyänsä merelle valaessaan se kiehtoi lumotun saaren niin häikäisevään loisteeseen, että silmä eroitti ainoastaan tasaiset paikat; jokainen varjo piirsi jyrkän, synkän viirun niittyjen tai muurien hohtavaan pintaan.

"Kas, kas!" virkahti d'Artagnan katsellessaan mustia kalliomöhkäleitä; "tuossapa nähdäkseni on luonnonvarustuksia, jotka eivät tarvitse insinöörien työtä, tehdäkseen maihintulon vaikeaksi. Mistä hitosta voikaan poiketa koko maakappaleelle, jonka itse Luoja näyttää niin huolellisesti suojanneen?"

"Tuolta puolen", vastasi purren omistaja, kääntäen purjetta ja antaen peräsimelle työntäisyn, joka suuntasi veneen sievää pikku satamaa kohti; tottumaton ei voinut eroittaakaan tätä poukamaa vastarakennetun vallituksen juurelta.

"Mordioux, täällähän on kokonainen maailma! Kas vain, tuolla on sotamiehiäkin!"

"Belle-Islellä on seitsemäntoistasataa miestä, monsieur", ilmoitti kalastaja ylpeästi. "Tiedättekö, että piakkoisin linnoitusmiehistöön kuuluu kaksikolmatta komppaniaa jalkaväkeä?"

— Tuhat tulimmaista! — ajatteli d'Artagnan polkaisten jalkaa; — hänen majesteettinsa näkyy lopultakin olleen oikeassa. Laskettiin rantaan.

Lukija varmaan hämmästyy yhtä suuresti kuin d'Artagnankin tavatessaan vanhan tuttavan.

Vähäisimmänkin aluksen maihintulo tuottaa sen verran hämminkiä ja sekasortoa, että mieli ei saa tarvitsemaansa vapautta, voidakseen ensi silmäyksellä tutustua uuteen paikkaan, joka avautuu katseille. Kiikkerä laskusilta, merimiesten rauhaton eloisuus, veden loiske rantakiviä vasten, odottavain huudot ja hyörinä — kaikki tuollainen monijakoinen aistimus saa tuloksekseen epäröimisen sekavuutta.

Vasta penkereelle noustuaan ja muutaman minuutin seistyänsä sen kaltaalla d'Artagnan niin ollen huomasi, että satamassa ja etenkin kauempana kuhisi tavattomasti työmiehiä.

Alapuolellaan hän tunsi ne viisi lotjaa, joiden oli nähnyt lohkokivillä lastattuina lähtevän Piriacin satamasta. Näitä kiviä hilattiin rantaylänteelle viidenkolmatta tai kolmenkymmenen talonpojan muodostamalla ketjulla. Isot kivet sälytettiin työrattaille, jotka kuljetettiin samaan suuntaan kuin pienemmätkin kärrättiin, — tietenkin työmaalle, mutta niiden töiden merkitystä ja laajuutta ei d'Artagnan vielä voinut arvioida. Kaikkialla vallitsi yhtä vilkas tuoksina kuin Telemakhos näki noustessaan maihin Salentumissa.[45]

D'Artagnanilla oli hyvä halu tunkeutua edemmäksi, mutta vähäisimmänkin uteliaisuuden osoittaminen olisi herättänyt epäluuloa. Sentähden hän siirtyi eteenpäin vain vähin erin, tuskin mennen yli sen rajan, jonka kalastajat muodostivat rannalla; mitään puhumatta hän tarkkaili kaikkea ja ehkäisi yksinkertaisilla kysymyksillä tai kohteliailla tervehdyksillä kaikki ne oletukset, joita hänestä olisi muutoin saattanut syntyä. Sillaikaa kun hänen seuralaisensa hoitivat ammattiaan, kaupiten ja punniten kalojaan työväelle ja kyläläisille, ehti d'Artagnan kuitenkin hiljalleen loitommaksi, ja rauhoittuneena nähden, että häntä niin vähän huomattiin, alkoi hän tutkivasti ja pelottomasti tähystellä kaikkea etäämpänä ilmenevää. Tuotapikaa hän havaitsikin maisemassa piirteitä, joista soturin silmä ei voinut erehtyä.

Ristitulen aikaansaamiseksi lahdelmasoikion keskiviivan yli oli satamakaaren kumpaiseenkin päähän rakennettu kaksi patteria, nähtävästi järeitä kanuunia varten, sillä d'Artagnan näki työmiesten laittavan pohjaperustuksia ja sovittelevan kuntoon puoliympyrän muotoista puualustaa, jolla laventtipyörä käännetään tykinsuun tähtäämiseksi rintasuojan yli mihin suuntaan hyvänsä.

Sivummalla toiset työmiehet päällystivät mullalla täytettyjen vallivasujen avulla holvivarustusta uudeksi patteriksi, jossa näkyi ampuma-aukkoja. Työnjohtaja kutsui täsmällisin vuoroin työmiehiä, jotka puuvitsaksilla sitelivät risukimppuja mullan vahvikkeiksi, ja toisia, jotka lohkoivat turvesuunnikkaita ampumareikien peitteeksi.

Noita jo pitkälle joutuneita töitä viimeisteltiin niin voimaperäisesti, että ne olivat piammiten valmistumaisillaan; ampumareikien kohdalle ei ollut vielä asetettu tykkejä, mutta näiden alusiksi oli jo pantu tammilaahkoja kovaksi poljetun sorakerroksen tukevalle pohjalle, ja jos tykistöä jo oli saarella, saattoi satama parin kolmen päivän kuluttua olla täydessä puolustuskunnossa.

Kääntäessään katseensa rantapattereista sisempiin varustuksiin d'Artagnan suurimmaksi ihmeekseen huomasi Belle-Islen olevan linnoitettu aivan uuden järjestelmän mukaan, jota hän oli useinkin kuullut kreivi de la Fèren mainitsevan suurena edistysaskeleena, vaikka hän ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sitä käytännössä. Nämä linnakerakennus-suunnitelmat eivät kuuluneet Marollaisin hollantilaiseen eivätkä ritari Antoine de Villen ranskalaiseen järjestelmään, vaan noudattivat Manesson Malletin menetelmää; tämä etevä insinööri oli noin kuusi tai kahdeksan vuotta sitten siirtynyt portugalilaisesta armeijasta Ranskan palvelukseen. Varustustyöt olivat merkillisiä siinä suhteessa, että ne eivät kohonneet maan pinnasta kuten vanhanaikaiset puolustusvallitukset, vaan päin vastoin syventyivät maan sisään, niin että ylipääsemättömiä muureja vastasivat näissä rotkomaiset kaivannot.

D'Artagnan ei tarvinnut pitkääkään aikaa huomatakseen tämän järjestelmän paremmuuden, se kun ei myöntänyt ahdistajan tykeille mitään otetta. Merenpinnan alapuolelle ulottuvina voitiin kaivannot sitäpaitsi maanalaisten sulkujen avulla laskea tulvilleen. Nämä työt olivat muuten melkein lopulleen valmiina. Muuan ryhmä, jolle työnvalvoja jakeli käskyjä, oli juuri sijoittamassa päätekiviä paikoilleen.

Työntökärryjä varten oli laitettu kaivannon yli lankuista silta, joka yhdisti laitaseudun sisäosaan. Yksinkertaisen uteliaasti d'Artagnan tiedusti, oliko luvallista sivullisen mennä sillan yli, ja hänelle vastattiin, ettei siitä ollut mitään kieltoa. Niinpä hän astui sillalle ja lähestyi ryhmää, aluksi tarkaten äsken huomaamaansa määräilijää, joka näytti olevan heidän yli-insinöörinsä. Pöytänä palvelevalle isolle paadelle oli levitetty asemapiirros, ja muutaman askeleen päässä miehestä oli nostovipu käynnissä.

Insinööri käänsi puoleensa d'Artagnanin huomion muullakin kuin luonnollisella tärkeydellään. Hänen hieno ihokkaansa oudoksutti tässä toimessa, johon muurarimestarin asu olisi ollut käytännöllisempi kuin herrasmiehen. Hän oli sitäpaitsi harvinaisen kookas varreltaan, hartiat olivat valtavan leveät, ja päässä oli hattu, jossa komeasti heilui tavallista runsaampikin määrä töyhtösulkia. Hänen liikkeensä ilmaisivat mitä ylväintä majesteettisuutta, ja hän näytti — sillä hänestä näkyi ainoastaan roteva selkä — pärmänttäävän miehille laiskuudesta tai tarmottomuudesta.

D'Artagnan asteli likemmäksi. Silloin töyhtöhattuinen heitti viittilöimästä ja vaistomaisesti itse ponnistaen käsillään polviansa vasten katseli köyryisenä kuuden työmiehen punnerrusta ison lohkokiven kohottamiseksi sen verran maasta, että alle voitaisiin työntää kapula kannattimeksi, kunnes nostovivun köysi saataisiin pujotetuksi alitse. Hikisinä huohottaen yrittivät nuo kuusi paaden yhdelle sivulle kerääntyneinä pinnistää kaikki voimansa vääntääkseen kiven syrjää kahdeksan tai kymmenen tuumaa koholle maasta, seitsemännen seistessä valmiina kieräyttämään kulman alle telan, jonka varaan taakka olisi laskettu. Mutta kivi oli kahdesti hellinnyt heidän käsistään ennenkuin sitä oli saatu riittävän korkealle siten kiilattavaksi. On sanomattakin selvää, että miehet kiven luiskahtaessa alas hypähtivät taaksepäin säästääkseen jalkateriänsä rusentumasta, ja niinpä oli paasi vain mätkähtänyt syvemmälle pehmeään maahan, tehden seuraavan ponnistuksen yhä vaikeammaksi.

Kolmas koetus ei onnistunut paremmin, vaan aiheutti lisääntyvää toivottomuutta, vaikka töyhtöhattuinen noiden kuuden kumartuessa kiven yli oli itse komentanut mahtavalla äänellä: "Hii-jop!" kuten voimahankkeissa on tapana.

"Hohoi! Mitä tämä merkitsee? Olkipoikasiako olenkin työhön ottanut?… Corboeuf, pois tieltä, niin saatte nähdä, kuinka kiveä nostetaan!"

— Hitto! — tuumi d'Artagnan; — luuleeko hän saavansa yksin hievahtamaan tuon möhkäleen? Se olisi merkillistä!

Miehet peräytyivät insinöörinsä käskystä nyreinä ja päätänsä pudistellen; vain puukangen pitelijä jäi paikoilleen valmiina täyttämään tehtävänsä.

Töyhtöhattuinen lähestyi kiveä, köyristyi, työnsi molemmat kätensä alisyrjän alle, jäykisti voimalliset lihaksensa ja vähääkään tärisemättä nosti hitaasti kuin kone möhkäleen kokonaisen jalan verran maasta. Telamies otti tilaisuudesta vaarin ja työnsi kannattimensa kiven alle.

"Noin!" sanoi jättiläinen, päästämättä paatta putoamaan, vaan hiljaa laskien sen telalle.

"Mordioux!" huudahti d'Artagnan; "tunnen ainoastaan yhden miehen, joka pystyy tuollaiseen voimannäytteeseen."

Töyhtöhattuinen puolestaan tähysti valepukuista isännöitsijää ja tunsi hänet siinäkin asussa.

"D'Artagnan!" huudahti hän, ja veri nousi hänen kasvoihinsa. "Hst!" kuiskasi hän d'Artagnanille.

"Hst!" varoitti muskettisoturi yhtaikaa. Ja tosiaan, jos d'Artagnan olikin saanut ilmi Portoksen, oli hän itsekin paljastunut tälle.

Kumpaisenkin valtasi yksityisen salaisuutensa säilyttämisen tärkeys. Ensi työkseen he silti heittäysivät toistensa syliin. Ystävyyssuhdettaan he eivät tahtoneet salata läsnäolijoilta, vaan nimensä.

— Millä hiton lailla voikaan Portos olla Belle-Islellä kiviä nostelemassa? — ihmetteli d'Artagnan, mutta sen kysymyksen hän teki sielussaan. Vähemmin valtioviisaana Portos ajatteli ääneen.

"Miten penteleessä sinä olet joutunut Belle-Islelle?" hän tiedusti d'Artagnanilta; "mitä aiotkaan täällä tehdä?"

Tähän täytyi vastata vähääkään epäröimättä, sillä d'Artagnanin itserakkautta olisi iäti kaivellut se ajatus, että Portos oli saanut hänet ymmälle.

"Pardieu, veikkoseni, minä olen Belle-Islellä syystä että sinä olet täällä."

"Älä nyt!" virkahti Portos ilmeisesti ällistyksissään tästä perusteesta ja koettaen saada siitä tolkkua sillä harkintakyvyllä, jonka hänellä vanhastaan tunnemme.

"Niinhän tietenkin", jatkoi gascognelainen haluamatta suoda ystävälleen miettimisaikaa; "kävin tavoittamassa sinua Pierrefondsissa."

"Miksei hän olisi minulle sitä sanonut? Olenko kenties menettänyt
Moustonin luottamuksen?"

"Voi, veikkoseni, noin suuri herra jättää aina jälkiä matkoiltaan, ja vähäänpä luulisinkaan pystyväni, jollen osaisi seurata ystävieni ladulla."

"Mutta minä en ole voinut jättää mitään jälkiä, kun tulin valepuvussa", muistutti hän.

"Kykeneekö sinunlaisesi hieno mies jäljittelemään rahvaan esiintymistä siinä määrin, että koko ympäristö hairahtuisi?"

"Mutta minä vakuutan sinulle, ystäväiseni, että yksikään ei päässyt minusta selville, sillä niin hyvin näyttelin osaani."

"Äh, sitä Moustonin tomppelia!" sanoi Portos soukentaen kulmakarvojensa kaaripehkoja.

"Mutta maltas nyt, maltahan toki! Ei Moustonissa ole vikaa, kun hän ei itsekään tiennyt, missä sinä olit."

"No, siinä se juttu", sanoi d'Artagnan toivoen tämän perusteen riittävän Portokselle.

"Ahaa, kas, nyt ymmärrän! Kun Aramis pyysi minua tulemaan ennen kuin aequinoctium joutuu, sinä haistoit, että minun piti yhtyä hänen seuraansa. Sinä kuulustit, missä Aramis oli, tuumien itseksesi: 'Missä Aramis on, siellä tapaan Portoksen.' Sinä sait tietää, että Aramis oli Bretagnessa, ja silloin ajattelit: 'Portos on Bretagnessa.'"

"Oikeaan osattu! Sinusta olisi tullut oiva poppamies, veikkoseni. Nyt siis käsität aseman. La Rochs-Bernardiin saapuessani kuulin puhuttavan Belle-Islen erinomaisista linnoitustöistä. Kuvaus herätti uteliaisuuttani. Astuin kalastajapurteen ollenkaan aavistamatta, että sinä olit juuri täällä. Maihin noustuani näin rotevan peijoonin nostavan kiveä, jota itse Aias ei olisi saanut järkähtämään. Silloin minulle valkeni: 'Ei kukaan muu kuin parooni de Bracieux pysty tuollaiseen temppuun.' Sinä kuulit lausumani, käännyit katsomaan, tunsit minut, me syleilimme toisiamme ja kautta sieluni, jos haluat, rakas ystävä, syleilemmepä vielä toistamiseen."

"Se nyt on tosiaan sitä myöten selvää", myönsi Portos, ja hän syleili d'Artagnania niin sydämellisesti, että muskettisoturi haukkoi ilmaa viiden minuutin ajan.

"Kas, kas, väkevämpi kuin milloinkaan", änkkäsi soturimme, "ja onneksi juuri käsivarsissa yhä voima."

Niiden minuuttien aikana, jotka d'Artagnan tarvitsi hengähtääkseen, hän oli ajatellut esitettävän osansa vaikeutta. Piti alituiseen kysellä säästyäkseen vastailemasta. Tarpeeksi puhallettuaan hän oli selvillä suunnitelmastaan.

D'Artagnanin ensimmältä kovin hämmentyneet käsitykset alkavat hieman selvitä.

D'Artagnan asettui heti hyökkääväksi. "Nyt sanottuani sinulle kaikki, parahin ystävä, tai oikeammin sinun keksittyäsi kaikki, kerropas minulle sinä, mitä teet täällä noin pölyisenä ja savisena?"

"Mutta pitäisipä sinun helpostikin nähdä, mitä minulla on täällä tekeillä."

"Hoo, se tapahtui vain näyttääkseni noille vetelyksille, mihin mies pätee!" sanoi Portos halveksivalla äänellä. "Mutta käsität kai…"

"Niin, ethän varsinaiseksi hommaksesi harjoittane sellaista voimailua, vaikkakin moni nostelee kiviä toimeentulokseen ja tulee toimeen kuitenkin huonommin siinä kuin sinä. Siksipä äsken kysyinkin sinulta, mitä parooni täällä tekee."

D'Artagnan huomasi tehneensä virheen, lausuessaan ihmettelynsä ulkonaisesta esiintymisestä, joka johti Portoksen keksimään vastakysymyksen. Onneksi hän oli valmistautunut senkin varalta.

"Mutta tiedäthän", sanoi hän, "että minä toden teolla olen porvari.
Puvussani ei siis ole mitään merkillistä, kun se on asemani mukainen."

Portos kohotti käsivartensa korkeutta kohti kuten aivan tavattoman sanoman saaja hämmästystään ilmaisee. "Oh, se on ihan käsittämätöntä", virkahti hän.

"Kuningas alkoi karvastuttaa sisuani; Mazarin oli minulle jo kauan ollut vastenmielinen, kuten tiedät; niinpä heitin asetakkini orrelle."

"Sen, hiisi vieköön, tiedän; mutta eronpyyntöni oli tehty ja hyväksytty kaksi kuukautta aikaisemmin kuin hän jätti maailman. Vapaaksi mieheksi päästyäni riensin Pierrefondsiin tapaamaan rakasta Portos-ystävääni. Olin kuullut puhuttavan erinomaisesta ajanvietto-jaoituksestasi ja halusin kahdeksi viikoksi jakaa aikani samalla tavoin."

"Hyvä ystävä, tiedäthän, että taloni ei ole sinulle avoinna pariksi viikoksi, vaan vuodeksi, kymmeneksi vuodeksi, iäksesi."

"Mutta maltas — etköhän tarvitse rahaa?" jatkoi Portos helisyttäen viitisenkymmenen louisdorin pivollista taskussaan. "Siinä tapauksessa… tiedäthän?"

"Ei, minä en tarvitse mitään; olen tallettanut säästöni Planchetille, joka maksaa minulle korkoa niistä."

"Niin juuri", vastasi d'Artagnan; "miksen minä olisi pannut vähän säästöön kuten muutkin, Portos?"

"Minulla ei ole mitään muistuttamista sitä vastaan; päinvastoin olen sinusta aina epäillyt… tarkoitan, Aramis on aina arvellut, että sinä haalit jotakin kirstun pohjalle. Minähän en ikinä sekaannukaan taloudellisiin asioihin; otaksun vain, että muskettisoturin säästöt eivät voi olla kovinkaan tuntuvia."

"Eivät sinun säästöihisi verraten, Portos, joka olet miljoonamies; mutta annankin sen seikan nyt arvosteltavaksesi. Minulla oli eräässä paikassa kaksikymmentäviisituhatta livreä…"

"Ja siihen lisäsin", jatkoi d'Artagnan, "viime kuun kahdeksantenakolmatta päivänä kaksisataatuhatta livreä."

Portoksen silmät remahtivat suuriksi, kaunopuheisesti kysyen muskettisoturilta: — Mistä lemmosta kaappasit moisen summan, hyvä ystävä?

"Niin, ja kun vanhan säästön ohella otan lukuun ne kaksikymmentätuhatta, jotka minulla on nyt mukanani, pääsen kahteensataanneljäänkymmeneenviiteentuhanteen livreen."

"Älähän huoli, minä kerron sinulle koko jutun myöhemmin, ystäväiseni; mutta kun sinulla itselläsi on sitä ennen paljon sanottavaa minulle, niin jääköön minun selvitykseni oikealle vuorolleen."

"Mainiota!" ihasteli Portos; "nyt olemme kaikin rikkaitta. Mutta mitä kertomista minulla muka on sinulle?"

"Juuri niin", sanoi d'Artagnan, "Vannesin piispaksi. Hänpä on päässyt pitkälle — kelpo Aramis!"

"Mitä! Etkö luule hänen tyytyvän sinipunaisiin sukkiin, ja pitääkö hänen vielä saada punainen hattu?"

"Onhan kyllä. Kuningas Ludvig XIII:n aikana herttua de Richelieu, holhoushallituksen kestäessä Mazarin, Ludvig XlV:n hallitessa tietenkin herra…"

"Rakas ystävä", hän sanoi, "Jumala varjelkoon minua puuttumasta muiden asioihin ja olletikin ilmaisemasta salaisuuksia, joiden säilyttämistä heidän etunsa saattaa vaatia. Tavatessasi Aramiksen hän kyllä sanoo sinulle, minkä hän katsoo tarpeelliseksi."

"En; voin ainoastaan sanoa, että sen miehen on täytynyt tutkia kaikki järjestelmät ja nähdäkseni omaksua paras."

"Sinä siis oletkin keksinyt, piirtänyt ja suhditellut nämä vallinsarvet, välivarustukset, kaarivallit ja juuri valvottavanasi olevat katetut käytävät?"

"Sinä siis olet oivaltanut antaa kanuunaporteillenne tuon kaltevuuden, joka on niin tehokas suoja tykkimiehille?"

"Oi, Portos, Portos, sinun edessäsi täytyy kumartaa maahan, sinä olet ihailtava! Mutta sinä olet aina salannut minulta tuon merkillisen nerosi! Toivoakseni näytät minulle tätä kaikkea yksityiskohtaisesti, veikkoseni."

Portos vei kumppaninsa sen paaden luo, jota hän käytti pöytänä ja jolle pohjapiirustus oli levitetty. Sen alareunaan oli kirjoitettu Portoksen peloittavalla käsialalla:

"Tähän asti käytetyn neliön tai suorakaiteen sijasta otaksutte asemanne suljetuksi säännölliseen kuusikulmioon, kun nurkkausten ja sivujen lisääntyminen on oikein käytettynä etu suunnikkaaseen verraten. Paikallisten mittasuhteiden mukaan määräätte kuusikulmionne jokaisen sivun pituuden ja ja'atte kunkin kahtia, vetäen sitten leikkauskohdasta monikulmion keskipisteeseen päin kohtisuoran viivan, joka mitaltaan vastaa kuudettaosaa sivun pituudesta. Kunkin sivun päätepisteistä taasen piirrätte kaksi halkaisijaa, jotka leikkaavat kohtisuoran viivan. Nämä kaksi suoraa viivaa ovat puolustuslinjoina."

"Diable", virkkoi d'Artagnan pysähtyen tähän kohtaan selostusta, "tämähän on täydellinen järjestelmä, tämä, Portos?"

"Ei, olen lukenut tarpeeksi; mutta kun olet itse johtamassa näitä töitä, hyvä Portos, niin miksi käytät järjestelmääsi kirjallisesti laadittuna?"

Hän laski asemapiirustuksen takaisin kivelle. Mutta niin hetkellisesti kuin hänellä olikin se ollut käsissään, hän oli kuitenkin Portoksen jättiläiskirjaimien alta keksinyt paljon hienomman käsialan, ja tämä muistutti häntä eräistä Marie Michonille[47] sepitetyistä kirjeistä, joihin hän oli nuoruutensa päivinä tutustunut. Alkuperäistä kirjoitusta oli moneen kertaan hangattu kumipalalla, ja sen jäljet olisivatkin välttäneet vähemmän harjaantunutta silmää kuin muskettisoturimme.

"Ja nyt tiedät kaikki, mitä halusitkin kuulla, eikö niin?" kysyi Portos pöyhistellen.

"Voi, johan nyt toki; osoita minulle vain vielä viimeinen suosiollisuus, veikkoseni."

"Sano mielikseni tuon herrasmiehen nimi, joka käyskentelee tuolla alhaalla sotamiesten takana."

"Ahaa, sinä siis kuulut Fouquetin huonekuntaan, sinäkin, Portos?" huudahti d'Artagnan.

"Puhuthan talosta, tarkoittaessasi Belle-Isleä, niinkuin olisi kysymyksessä Pierrefondsin linna."

"Hyvä ystävä", hän sanoi, "Belle-Isle kuuluu herra Fouquetille, eikö niin?"

"Oletko nähnyt siellä herrasmiestä, jolla on tapana käyskennellä viivoitin kädessä?"

"Siinä nyt ollaan. Jos joku hänen kävellessään viivoitin kädessä kysyy minulta: 'mikä on herra Boulingrin?' niin minä vastaan: 'hän on talon arkkitehti'. No niin, herra Gétard on Fouquetin Boulingrin. Mutta hänellä ei ole mitään tekemistä linnoitussuunnitelmissa, jotka kuuluvat yksinomaan minulle, ymmärräthän. Ei yhtään mitään."

"Ah, Portos", huudahti d'Artagnan antaen käsivarsiensa vaipua kuten miekkansa luovuttava voitettu, "sinä et ainoastaan ole jättiläistopografi, vaan lisäksi ensimmäisen luokan väittelijä."

"Niin, enkö siinä todistanut paikalleen?" arveli Portos, ja hän puhalsi kuin ankerias, jonka d'Artagnan oli äsken hellittänyt.

"Entä tuo nahjukseksi mainitsemasi", jatkoi d'Artagnan, "herra Gétardin saattolainen, — onko hänkin talon väkeä?"

"Oh", selitti Portos halveksivasti, "hän on joku Jupenet tai Juponet, runoilijan tapainen."

"Luulisin herra Fouquetin saavan kyllikseen runoilijoista jo mantereella; siellähän hänen pöytäseuraansa alati kuuluu Scudéry, Loret, Pélisson, La Fontaine. Toden sanoakseni, Portos, tuo viisuniekka alentaa sinun arvoasi."

"Kirjanpainajana, ja siitäpä muistankin, että minulla on sananen virkettavana sille pahukselle."

Portos viittasi Jupenetille, joka oli tuntenut d'Artagnanin eikä huolinut lähestyä, mutta Portos uudisti viittauksensa niin käskevästi, että hänen täytyi totella.

"Kuulkaas, herraseni", sanoi Portos, "tulitte saarelle vasta eilen ja teette jo tekosianne."

"Käsipainimenne kolkkui kaiken yötä, monsieur, ja minä en saanut unta silmiini, corboeuf!"

"Teillä ei ole vielä mitään painettavaa, ja sentähden ei teidän tarvitse kilkutella konettannekaan. Mitä te muka yöllä painoitte?"

"Vai keveän! Mitä hulluja, monsieur, — painokone kitisi niin että se oli ihan surkeata. Sitä ei saa enää sattua, ymmärrättekö?"

"No niin, tuon hiturin nyt saatua ojennuksensa käykäämme aamiaiselle", esitti Portos.

"Minun on vain huomautettava", lisäsi Portos, "että meillä ei ole kahta tuntia enempää käytettävänämme ateriaan, veikkonen."

"Mikäpä siinä auttanee muu kuin että yritämme saada sen riittämään.
Mutta miksi vain kaksi tuntia?"

"Syystä että kello yhdeltä minä korkeanveden vaiheessa lähden matkalle Vannesiin. Mutta kun tulen takaisin aamulla, hyvä ystävä, niin jää sinä tänne ja ole kuin kotonasi. Minulla on oiva kokki ja hyvä viinikellari."

"Ei, ei", keskeytti d'Artagnan, "minulla on parempi esitys. Sanot lähteväsi Vannesiin?"

"Minun pitikin ensin käydä tervehtimässä Aramista ja sitten sinua. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Olen aloittanut sinusta ja lopetan Aramikseen."

"Kah, noin kuuden tunnin. Kolmessa tunnissa purjehtii Sarzeaun satamaan, ja samassa ajassa pääsee ratsastaen Sarzeausta Vannesiin."

"Sepä on mukavaa! Ja sinä tietysti käyt usein Vannesissa, kun olet niin lähellä piispankartanoa?"

Portos sieppasi pohjakaavansa, taivutti kartan huolellisesti kokoon ja pisti sen avaraan taskuunsa.

— Hyvä! — tuumi d'Artagnan; — luulenpa tietäväni, kuka Belle-Islen todellinen linnoitusmestari on.

Kahden tunnin kuluttua Portos ja d'Artagnan nousuveden mukana purjehtivat Sarzeauta kohti.

Matka Belle-Isleltä Sarzeaun satamaan luisti hyvinkin nopeasti toisella niistä pienistä kaapparialuksista, joista d'Artagnan oli Croisicissa kuullut puhuttavan; ne oli rakennettu pikapurjehdusta ja takaa-ajoa varten ja lymyilivät parhaillaan Locmaxian poukamassa. Toinen oli jo niin valmiissa kunnossa, että se neljänneksellä miehistöänsä kykeni välittämään Belle-Islen ja mantereen liikennettä.

D'Artagnan sai tälläkin kertaa tilaisuuden vakuuttautua siitä, että Portos insinööriksi ja topografiksi lyöttäytyessään ei silti ollut paljonkaan syventynyt valtiollisiin salaisuuksiin. Hänen täydellinen tietämättömyytensä olisi muuten kenen hyvänsä muun silmissä esiintynyt taitavana teeskentelynä. Mutta d'Artagnan tunsi niin hyvin ystävänsä olemuksen jok'ainoan lokeron, että hän kykeni keksimään tämän salaisuudet niinkuin järjestykseen kaavautuneet ja turhantyystät vanhatpojat osaavat ummessa silmin ottaa kirjastonsa hyllyltä sen ja sen niteen tai lipastostaan juuri tarvitsemansa vaatekappaleen. Jos siis ovela d'Artagnan perinpohjin penkoessansa Portostaan ei ollut löytänyt mitään, niin se oli vain varma todistus siitä, ettei mitään ollut saatavissakaan ilmi.

— Olkoon, — tuumi d'Artagnan, — puolen tunnin mittaan saan Vannesissa tietooni enemmän kuin Portokselle on kahdessa kuukaudessa selvinnyt Belle-Islellä. Sitä varten pitää minun vain estää Portos käyttämästä sitä ainoata sotajuonta, jonka olen jättänyt hänelle mahdolliseksi. Hän ei saa valmistaa Aramista minun tulooni.

Muskettisoturin ainoana huolena oli niin ollen pitää valppaasti silmällä Portosta. Oikeastaan Portos ei ansainnut tällaista epäluuloisuutta. Hänellä ei ollut mitään kierouden ajatusta. Kenties d'Artagnan oli ensi näkemällä herättänyt hänessä hiukan epäilyä, mutta hetimiten oli toveri saanut ainaisen sijansa tuossa kunnon sydämessä, eikä vähäisinkään pilvenhäivä sumentanut Portoksen suuria silmiä, jotka tuon tuostakin herttaisesti kiintyivät ystävään.

Maihin noustessa Portos tiedusti, olivatko hänen hevosensa valmiina, ja hän huomasikin ne tuotapikaa sen tien risteyksessä, joka Sarzeaun pikku kauppalaan poikkeamatta kiertää tämän laiteilta Vannesiin.

Ratsuja oli kaksi: herra du Vallonin ja hänen tallimestarinsa, sillä Portos oli pitänyt tällaista virkailijaa siitä saakka kun Mousqueton alkoi käyttää pyörälaatikkoa ainoana kulkuneuvonaan.

D'Artagnan odotti Portoksen tarjoutuvan lähettämään tallimestarinsa edeltäpäin hankkimaan lisähevosen, ja sitä esitystä hän aikoi asettua vastustamaan. Mutta hän laskeskeli suotta. Portos vain käskikin palkollisensa laskeutua alas ja odottaa Sarzeaussa hänen paluutansa, d'Artagnanin saadessa nousta tallimestarin sijalle.

"Oletpa tosiaan ennakoltanäkevä mies, hyvä Portos", virkkoi d'Artagnan ystävälleen, heidän lähtiessänsä ratsastamaan.

"Kyllähän, mutta tämä on Aramiksen kohteliaisuutta. Minulla ei ole omia hevosiani täällä, ja Aramis asetti tallinsa käytettäväkseni."

"Hyviä hevosia, mordioux, ollakseen piispan tallissa ruokittuja!" sanoi d'Artagnan. "On kyllä totta, että Aramis on aivan erikoinen piispa."

"Hän on pyhä mies", sanoi Portos melkein honottavasti ja kohottaen silmänsä taivasta kohti.

"Siinä tapauksessa hän on suuresti muuttunut", huomautti d'Artagnan, "sillä me olemme tunteneet hänet kutakuinkin maailmallisena."

"Mainiota!" ihastui d'Artagnan; "se yllyttää haluani tavata kunnon
Aramista", ja hän kannusti hevostaan, joka karkasi uuteen vauhtiin.

"Me olisimme saattaneet käyttää kanavatietä, veikkoseni, mutta hiiteen soutajat ja vetohevoset! Edelliset kuljettavat kilpikonnan kyydillä ja jälkimmäiset etanan, ja kun on tilaisuus puristaa hyvä juoksija polviensa väliin, niin ratsu on parempi kuin sekä soutajat että kaikki muut kulkuneuvot yhteensä."

"Sentähden, käsitäthän, minulle täytyykin valita suoria tanakkaselkäisiä hevosia, muutoin ne revähtyvät allani parissa tunnissa."

"Toverillisesti sanottu, ystäväiseni", vastasi insinööri sydämellisen majesteettisesti.

"Viehättävä, ainakin Aramiksen mielestä; minusta se kyllä on kovin tumma, mutta se väri tuntuu taiteilijoista olevan kaunis. Minua se pahoittaa."

"No, kun juuri annoin laastita valkoiseksi Pierrefonds-linnani, joka oli vanhuuttaan käynyt harmaaksi."

"Kyllä, mutta Aramiksen sanojen mukaan vähemmän arvokas. Onneksi saa mustaakin väriä ostaa: annan uudestaan sivellä Pierrefondsin mustalla, ja siten on se asia autettu. Jos harmaakin väri on arvokas, niin musta linna se kaiketi vasta oikein muhkealta näyttää arvostelijoista, vai mitä arvelet?"

"No niin, maltas", virkkoi Portos kohottautuen jalustimissa, mikä liike sai hevosen etupuolen horjumaan, "näetkö torninhuippua tuolla auringon suunnassa?"

"Saint-Pierre. Nyt, maltas, näetkö toista ristiä tuolla esikaupungissa vasemmalla?"

"Niin. Katsos, pyhä Paternus esitetään Vannesin ensimmäisenä piispana. Aramis tosin väittää, että siinä ei ole perää, ja kyllähän Aramis on niin laajatietoinen, että tuo käsitys saattaa olla vain para… vain paro…"

"Jatkahan mielenkiintoista selittelyäsi, veikkonen, minä pyydän", sanoi d'Artagnan. "Mikä tuo iso valkoinen rakennus on, joka on täynnä ikkunoita?"

"Sekö! No, siinä on jesuiittihallinto. Pardieu, sinäpä osaat onnellisesti johtaa: näetkö hallintotalon lähellä isoa, pikku torneilla koristettua rakennusta — kauniiseen goottilaiseen tyyliin suunniteltua, kuten Gétardin tuhrus määrittelee?"

"Ei, piispankartano on rappiolla. Se on sitäpaitsi itse kaupungissa, ja Aramis pitää enemmän esikaupungista. Sentähden sanoinkin sinulle, että hän on kiintynyt Saint-Paterneen, tämä kun käsittää esikaupungin. Ja samassa kaupunginosassa on keilaratakin, pallohuone ja dominikaaniluostari. Katsohan, juuri tuo, jonka kaunis kellotorni kohoaa pilviin."

"Lisäksi, näetkös, esikaupunki onkin erillinen yhdyskunta; sillä on omat muurinsa, torninsa, vallihautansa, — rantalaiturikin päättyy sinne, joten Saint-Paterneen pääsee suoraan mereltä. Jollei meidän pikku kaapparimme kulkisi kahdeksan syltä syvässä, niin olisimme täysin purjein päässeet ihan Aramiksen ikkunan alle."

"Portos, Portos, veikkoseni", huudahti d'Artagnan, "sinä ehtymätön tietojen lähde, syvien ja sukkelien aatosten tallettaja! Sinä et minua enää ihmetytä, Portos, vaan suorastaan saat minut häpeämään."

"Nyt olemme perillä", sanoi Portos, tavanomaisen vaatimattomana antaen keskustelulle toisen käänteen.

— Jo oli aikakin, — ajatteli d'Artagnan, — sillä Aramiksen hevonen sulaa kuin jäästä muovattuna.

He tulivat samassa esikaupunkiin, mutta olivat tuskin portilta edenneet sataa askelta, kun heitä hämmästytti havainto, että kaduille oli siroiteltu lehviä ja kukkasia. Vannesin vanhoille seinämuureille oli ripusteltu Ranskan vanhimpia ja harvinaisimpia kirjailtuja ryijyjä, ja rautaisilta ulokkeilta liehui pitkiä, valkoisia, kukkaskimpuilla koristeltuja hursteja. Kadut olivat autioina; koko väestö oli ilmeisesti kerääntynyt johonkin erityiseen paikkaan. Ikkunakaihtimet oli suljettu, ja raitista viileyttä tunkeutui huoneisiin koruverhojen suojasta, jotka loivat leveitä, mustia varjoja taaksensa seinille.

Eräässä kadunkulmassa osui vastatulleiden korviin äkkiä veisuuta. Pyhäpukuinen kansanjoukko vilahteli suitsutuskiehkuroista, jotka sinertävinä tuprahduksina kohosivat taivasta kohti, ja ruusunlehtipilviä leijui ilmassa talojen välikertain tasalle asti.

Kaikkien päiden yläpuolella näkyi ristejä ja lippuja uskonnon pyhinä vertauskuvina. Näiden alla ja ikäänkuin siunaavassa suojassa kulki parvi valkopukuisia ja sinikaunokkiseppeleillä somistautuneita nuoria tyttöjä. Molemmin puolin katua marssi kujana linnaväen sotilaita, kantaen kukkavihkoja muskettiensa piipuissa ja peitsiensä kärjissä. Se oli hengellinen juhlakulkue.

D'Artagnanin ja Portoksen katsellessa tätä kaikkea säädyllisyyden vaatimalla hartaudella, johon kätkeytyi äärimmäistä kärsimättömyyttä päästä eteenpäin, lähestyi kadunkulmaa upea kunniakatos sadan jesuiitin ja sadan dominikaanimunkin johtamana ja saattueenaan kaksi arkkidiakonia, rahastonhoitaja, penitentiarius ja kaksitoista kanunkia. Ilmaa järisytti ja kaikkien lähirakennusten ikkunoita helisytti jylisevällä äänellään esiveisaaja, joka oli varmaankin valikoitu Ranskan kaikista laulajista mahtavimpana, niinkuin keisarillisen kaartin eteisvartija etsitään valtakunnan jättiläisistä. Häntä seurasi neljä muuta, jotka näyttivät olevan mukana vain säestämässä täti elävää pitkäistä.

Kunniakatoksen alta näkyi kalpeat ja ylväät kasvot, mustat silmät, tumma, hopeahapsilla siroiteltu tukka, hieno ja sulkeutunut suu, ulkonevan kulmikas leuka. Tätä majesteettista päätä peitti piispan hiippa, joka hallitsevaisen ilmeen ohella antoi noille piirteille siveellisen ankaruuden ja hengellisen tutkistelun sävyä.

"Aramis!" huudahti muskettisoturi vastoin tahtoaan, kun tämä ylhäinen olento sivuutti hänet.

Kirkkoruhtinas hätkähti; hän näytti kuulleen tämän äänen niinkuin kuolleista heräävä virkoaa Lunastajan kutsulla. Hän kohotti suuret mustat silmänsä pitkien ripsien suojasta ja tähtäsi ne empimättä sille suunnalle, mistä huudahdus oli tullut. Yhdellä silmäyksellä hän näki Portoksen ja d'Artagnanin lähellään.

D'Artagnan puolestaan oli myös terävällä katseellaan pannut merkille kaikki. Kirkkoruhtinaan kuva kiireestä kantapäähän asti oli häipymättömästi painunut hänen mieleensä. Hänen huomiotaan oli etenkin muuan seikka herättänyt. Hänet havaitessaan oli Aramis punehtunut, ja melkein samassa silmänräpäyksessä oli ystävän jälleennäkemisen hillittyä ilahdusta kuvastavaan katseeseen yhtynyt valtiaan tutkivaisuutta. Ilmeisesti Aramis kysyi itsekseen:

— Miten on d'Artagnan täällä Portoksen kanssa, ja mitä tekemistä hänellä on Vannesissa?

Aramis tajusi kaikki, mitä d'Artagnanin sielussa liikkui, kohdistaessaan häneen katseensa ja huomatessaan, että tämä ei luonut silmiänsä alas. Hän tunsi ystävänsä oveluuden ja tarkkanäköisyyden; hän pelkäsi antavansa arvata sen salaisen syyn, mikä sai hänet punehtumaan ja hämmästymään. Aramis oli pysynyt entisellään; hänellä oli aina joku salaisuus.

Suoriutuakseen tuosta läpitunkevasta tähystyksestä, joka hänen täytyi kaikin mokomin saada painumaan niinkuin sotapäällikkö pyrkii ehdottomasti vaientamaan haitallisen patterin,[48] Aramis ojensi kauniin, valkoisen kätensä, jossa paimenen sormuksen ametisti kimalteli; hän teki ilmaan ristinmerkin, siunauksellaan pakottaakseen ystävänsä kumartumaan.

Kenties ajatuksiinsa syventyminen olisi tehnyt d'Artagnanista vastoin tahtoansa jumalattoman, niin että hän ei olisi taipunut pyhän siunauksen edessä; mutta Portos huomasi hänen mietiskelevän ilmeensä, ja ystävällisesti nojatessaan kätensä kumppanin selkään hän luhistutti tämän maata kohti. D'Artagnan huojui kyykkysillään ja oli kaatua nenälleen. Sillä välin Aramis ehti ohitse.

Niinkuin Antaios heti poukkosi maasta uusia voimia saaneena, samaten d'Artagnan oitis suoristausi, kääntyen Portokseen valmiina suutahtamaan. Mutta kunnon jättiläisen tarkoituksesta ei voinut erehtyä: hänen kasvoissaan kuvastui uskonnollisen sopivaisuuden vaikute, ja Portoksella sitäpaitsi aina sanat täydensivät ajatusta sen sijaan että olisivat sitä salanneet.

"Todellakin hienosti tehty", hän virkkoi, "että hän noin erityisesti antoi siunauksensa meille. Siinä on totisesti pyhä mies ja laupias sydän."

"Kas niin, veikkonen", pitkitti Portos, "hän on nyt nähnyt meidät, ja huomaatko, että hän ei enää jatkakaan kulkuansa tavallisin juhlasaaton askelin kuten äsken, vaan jouduttaa vauhtiaan: katsohan, kuinka jono soluu kaksin verroin nopeammin! Kunnon Aramiksella on kiire tavata meidät ja syleillä ystäviänsä."

Mutta juhlakulkue päättyi samassa, ja tie avautui. D'Artagnan ja Portos kiirehtivät suoraa päätä piispanpalatsiin, jota lukuisa ihmisjoukko piiritti nähdäkseen kirkkoruhtinaan paluun. D'Artagnan huomasi, että tämä yleisö oli suurimmaksi osaksi porvareita ja sotilaita. Tuollaisista puoluelaisista hän tunsi ystävänsä taidokkuuden. Aramis ei tosiaankaan hairahtunut tavoittamaan tyhjänpäiväistä kansansuosiota, hän valitti vähät sellaisen väen kiintymyksestä, joka ei voinut häntä mitenkään hyödyttää. Naiset, lapset, vanhukset, sielunpaimenten tavalliset seuraajat, eivät olleet hänen parveansa. Kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun ystävykset olivat astuneet piispalan kynnyksen yli, saapui Aramis kuin voitonjuhlija; sotilaat tekivät hänelle kunniaa kuin päällikölleen, porvarit tervehtivät häntä pikemmin ystävänä ja suojelijana kuin hengellisenä kaitsijanaan. Aramiksessa oli jotakin roomalaisista senaattoreista, joiden ovilla aina tunkeili suojatteja.

Portaiden juurella hän keskusteli puoli minuuttia jonkun jesuiitin kanssa, joka varovaisuuden vuoksi pisti päänsä kunniakatoksen alle. Sitten hän astui asuntoonsa, ovet sulkeutuivat hiljalleen, ja kansanjoukko hajaantui veisuun ja rukousten vielä kaikuessa.

Se oli ihana päivä. Maan tuoksuja sekoittui ilman ja meren leyhähdyksiin. Kaupunki huokui auvoa, iloa, voimaa.

D'Artagnan tunsi ikäänkuin näkymättömän käden luoneen kaikkivaltiaana tuon voiman, ilon, auvon ja levittävän hiveleviä tuoksuja sen ylitse.

— Ohoo, — sanoi hän itsekseen, — Portos on lihonut, mutta
Aramiksesta on tullut suuri.

Portos ja d'Artagnan olivat tulleet piispanpalatsiin sivuovesta, jonka ainoastaan ystävät tunsivat. Luonnollisesti oli Portos ollut d'Artagnanin ohjaajana. Arvokas parooni esiintyi jokseenkin joka paikassa kuin kotonaan. Mutta nyt oli kenties tikuttamassa jonkunlainen äänetön henkisen ylemmyyden kunnioittaminen, mikä ansiokas alistuvaisuus oli aina tehnyt Portoksesta soturin esikuvan ja erinomaisen kumppanin, — salaiset syyt, sanomme, saivat Portoksen noudattamaan hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispan luona jonkunlaista pidättyväisyyttä, jonka d'Artagnan ensiksi huomasi hänen käyttäytymisessään palvelijoita ja pöytävieraita kohtaan. Tämä pidättyminen ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle, että Portos ei olisi tehnyt kysymyksiä. Siten saatiin tietää, että hänen kunnianarvoisuutensa oli juuri palannut huoneisiinsa ja valmistautui tulemaan kotipiiriinsä vähemmän majesteettisena kuin oli näyttäytynyt seurakunnalleen.

Lyhyen neljännestunnin kuluttua, jonka d'Artagnan ja Portos viettivät katsellen toisiaan ja kierrellen peukaloitansa kaikille ilmansuunnille, avautuikin salin ovi, ja hänen kunnianarvoisuutensa nähtiin astuvan esille yksinkertaisemmassa, mutta täydellisessä kirkkoruhtinaan asussa.

Aramis käveli pää pystyssä kuin mies, joka on tottunut käskemään; sinipunaisen viitan lieve oli kiinnitetty ylös sivulle ja toinen kädenselkä laskettu lantiota vasten. Hän oli myös säilyttänyt hienot viiksensä ja Ludvig XIII:n aikuisen pujopartansa. Suojamaan astuessaan hän levitti ympärilleen hienoa tuoksua, joka ei koskaan muutu suuren maailman loisteliailla miehillä ja naisilla ja tuntuu kuuluvan heidän olemukseensa luonnollisena eritteenä. Tällä kertaa se tuoksu oli kuitenkin säilyttänyt suitsutuksen hengellisen ylevyyden aistimusta. Se ei enää huumannut, vaan tunkeusi läpi, — ei herättänyt halua, vaan kunnioitusta.

Tullessaan ei Aramis hetkeäkään epäröinyt, vaan virkkamatta sanaakaan — sentähden, että kaikkinainen haastaminen olisi kuulostanut kylmäkiskoiselta tällaisessa tilaisuudessa — hän astui suoraan herra Agnanin hyvään valepukuun laittautuneen muskettisoturin luo ja sulki hänet syliinsä niin hellästi, että epäluuloisinkaan ei olisi voinut siinä ajatella mitään tekeytymistä.

D'Artagnan puolestaan vastasi ystävyyteen yhtä lämpimästi. Portos puristi Aramiksen hienon käden karkeihin kouriinsa, ja d'Artagnan huomasi, että hänen kunnianarvoisuutensa sujauttikin tälle vasemman kätensä, luultavasti tottumuksesta, sillä Portos oli kaiketi usein litistänyt oikeata koristelevat sormukset lihaan, tervehtiessään ystävää näppinsä ruuvipihdeillä. Kärsimänsä tuskan muistaen piti Aramis senvuoksi varansa ja antoi hänen likistää paljaita sormia, jotta sormusten syrjät ja timanttien särmät eivät päässeet niitä leikkaamaan luuhun asti.

Kahden syleilyn välillä Aramis tarjosi d'Artagnanille tuolin ja istuutui itse varjoon, niin että valo lankesi jälkimmäisen kasvoille. Tämä valtiomiesten ja naisten temppu muistuttaa suuresti sitä puolustusasennon etua, jota kaksintaistelijat tavoittavat kiistapaikalla.

D'Artagnan kyllä älysi juonen, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan. Hän tunsi joutuneensa kiinni, mutta juuri siitä hän myös tiesi päätellä, että hänellä tosiaan oli tähdellistä ilmisaatavaa, ja vanhana sissinä hän ei paljon piitannut näennäisestä tappiosta, kunhan vain sai siitä toimitetuksi itselleen voittajan edut.

"Ah, paras ystäväni, hyvä d'Artagnan!" hän sanoi. "Tämä on onnellinen sattuma!"

"Sattuma, jota minä sanon ystävyydeksi, kunnianarvoinen kumppani", vastasi d'Artagnan. "Minä tavoitin sinua niinkuin olen aina tehnyt saadessani jonkun suuren yrityksen esitettäväksi sinulle tai muutamia lomahetkiä viettääkseni seurassasi."

"Kyllä, sinua hän etsi, parahin Aramis", vahvisti Portos, "ja siitä on vakuutena, että hän vainusi minut käsiinsä Belle-Isleltä. Se on herttaista kiintymystä, vai mitä?"

— Kas niin! — ajatteli d'Artagnan, — siinähän älyniekkani Portos jo aavistamatta pamautti ensimmäisen hyökkäyslaukauksen.

"Belle-Isleltä?" toisti Aramis; "sellaisesta loukosta, erämaasta! Se oli todellakin herttaista!"

"Ja minä hänelle ilmoitin, että sinä olit Vannesissa", jatkoi Portos samaan tapaan.

"Oliko vanha ystävyytemme yhä säilynyt, — kykenisikö jälleennäkeminen vuosien sieroittamista sydämistämme vielä nostattamaan sitä avomielistä ilonhuudahdusta, jolla tervehditään ystävän tuloa."

"Mitä enempää voitkaan vaatia, hyvä ystävä?" vastasi Aramis hymyillen; "se on kalleinta, mitä minunlaisellani köyhällä hengenmiehellä on tarjota."

"Pariisissa kuitenkin kerrotaan, että Vannesin hiippakunta on Ranskan tuottoisimpia."

"Hyvä ystävä, kun nyt kerran vaadit minua tilille, niin sanonpa sinulle, että Vannesin hiippakunnasta lähtee kahdenkymmenentuhannen livren vuositulot, ei enempää eikä vähempää. Sen piiriin kuuluu satakuusikymmentä seurakuntaa."

"Et kuitenkaan", lausui jälleen d'Artagnan terävästi katsellen
Aramista, "et kuitenkaan liene hautautunut tänne ikuisiksi ajoiksi?"

"Mutta minusta tällainen etäisyys Pariisista tuntuu todellakin hautautumiselta, tai paljonkaan ei puutu."

"Hyvä ystävä, minulle alkaa karttua ikää", sanoi Aramis, "suurkaupungin hälyä ja humua en enää siedä. Viidenkymmenenseitsemän vanhana täytyy jo etsiä rauhaa ja tutkistelun alaisuutta. Sitä olen saanut täällä. Mikä voisikaan olla kauniimpaa ja samalla vakavampaa kuin tämä vanha Armotica? Täältä, parahin d'Artagnan, minä löydän kaiken vastakohdan sille, mistä ennen pidin, ja elämänsä loppupuolella ihminen kaipaa juuri erilaista kuin sen alussa. Tuolloin tällöin saan vielä täälläkin entisistä iloistani jonkun tervehdyksen, sen kuitenkaan kääntämättä mieltäni pelastuksen tieltä. Olen yhä tästä maailmasta ja kuitenkin lähestyn jokaisella askeleellani Jumalaa."

"Kaunopuheinen, viisas, varova, — olet täydellinen kirkkoruhtinas,
Aramis, ja minä onnittelen sinua."

"Mutta", huomautti Aramis hymyillen, "ethän ole tullut pelkästään lausumaan minulle kohteliaisuuksia, rakas ystävä? Sano, mikä sinut on tuonut tänne? Olisiko minulla se onni, että sinä tavalla tai toisella tarvitsisit minua?"

"Ei, Jumalan kiitos, hyvä ystävä", vastasi d'Artagnan, "ei ole kysymys sellaisesta; minä olen rikas ja riippumaton."

"Niin, rikas omiin oloihini, mutta en tietystikään sinun tai Portoksen mittapuun mukaan. Minulla on viitisentoistatuhatta korkotuloja."

Aramis loi häneen epäluuloisen katseen. Hän ei voinut uskoa vanhan ystävänsä päässeen niin hyviin varoihin, semminkin kun näki hänet noin vaatimattomassa asussa.

Huomaten nyt selitysten hetken tulleen d'Artagnan kertoi Englannin-retkensä. Selostuksensa aikana hän näki ainakin kymmenen kertaa kirkkoruhtinaan silmien säkenöivän ja hänen hoikkien sormiensa nytkähtelevän. Portos taasen ei ilmaissut d'Artagnania kohtaan ihailua, vaan hurmiota, haltioitumista.

"Ka, huomaat nyt, hyvä ystävä", vastasi d'Artagnan, "että minulla on ystäviä ja omaisuutta Englannissa sekä aarre Ranskassa. Jos voit niitä käyttää, niin tarjoan ne sinulle. Sentähden tulin tänne."

Niin horjumaton kuin hänen katseensa olikin, ei se kuitenkaan sillä hetkellä kyennyt kestämään toverin silmäystä. Hän käänsi niin ollen kasvonsa Portokseen, niinkuin miekka läpäisemättömästä painostuksesta taipuu tavoittamaan muuta tietä.

"Joka tapauksessa", huomautti piispa, "olet ottanut kummallisen matkapuvun, parahin ystävä."

"Viheliäisen, — sen tiedän. Mutta kaiketi voit käsittää miksi minä en tahtonut matkustaa ritarina tai iloisena herrasmiehenä. Rikastuttuani olen käynyt itaraksi."

"Minut!" huudahti Aramis. "Minut! Koko vuoden kuluessa, jonka olen viettänyt täällä, en ole ainoatakaan kertaa mennyt merelle."

"Voi, hyvä ystävä, minun täytyy vieläkin muistuttaa, etten enää ole entisenlainen. Ratsastaminen on minulle vaivalloista, laivassa tulen merikipeäksi; olen raihnas pappiparka, valitan ja nurun alituiseen ja olen taipuvainen lihankuoletukseen, joka minusta tuntuu vanhuuden lepyttelyltä, sovinnonteolta kuoleman kanssa. Minä pysyn paikoillani, hyvä d'Artagnan, pysyn paikoillani."

"Jopa se olisi jotakin!" sanoi Aramis, edes yrittämättä salata oudoksumistaan; "sinäkö minun naapurikseni?"

"Olen aikeissa ostaa muutamia hyvin tuottavia suolakuivattamoita Piriacin ja Croisicin välillä. Ajattele, hyvä ystävä, kukin sato tuottaa kaksitoista prosenttia puhdasta; tavara ei laske milloinkaan polkuhintaan, ei milloinkaan tule ylimääräisiä kustannuksia: uskollinen ja säännöllinen valtameri jättää joka kuudes tunti osuuden kassaani. Olen ensimmäinen pariisilainen keksimään tällaisen keinottelun. Älä hiisku tästä mitään, minä pyydän, kunnes kaupat on vahvistettu. Saan kolmen lieuen maakaistaleen kolmellakymmenellätuhannella livrellä."

Aramis loi Portokseen silmäyksen kuin kysyäkseen, oliko tuo täyttä totta, — eikö kenties ollut jotakin ansaa kätkettynä tähän näennäiseen luontevuuteen. Mutta ikäänkuin häpeissään näin taitamattomaan liittolaiseen vetoamisesta hän taas heti keräsi kaikki voimansa uuteen hyökkäykseen tai uuteen puolustukseen.

"Minulle oli vakuutettu", hän sanoi, "että sinulla oli hovissa joku rettelö, josta suoriuduit niinkuin osaat suoriutua kaikesta, hyvä d'Artagnan, — sotaisella kunnialla."

"Rettelö!" toisti muskettisoturi remahtaen nauruun, joka ei kuitenkaan riittänyt peittämään hänen hämmennystään, sillä Aramiksen sanoista oli hänellä syytä arvella, että tämä kenties oli saanut vihiä hänen viimeisistäkin suhteistaan kuninkaaseen; "minulla? Oh, kerrohan toki, hyvä Aramis!"

"Niin, tällaisen nummien keskeen hukkuneen piispaparankin kuuluviin on tullut, että kuningas oli ottanut sinut uskotuksensa rakkausasioissaan."

"Kuningas kuuluu jonakuna aamuna vieneen sinut mukanansa saadakseen puhella kaunottarensa kanssa?"

"Se on totta", myönsi d'Artagnan. "Kas vain, sinä tiedät sen? Mutta niin ollen täytyy sinun myös tietää, että minä samana päivänä pyysin eroni."

"Ei; minä en tiennyt teidän olevan kiintyneitä toimiinne, tahdoin ottaa teidät retkelleni Englantiin."

"Niin, minä ymmärrän, ja sitten sinä ihmeellinen mies, teit yksin, mitä aioit esittää neljän yritykseksi. Minä aavistelinkin että sinulla oli jotakin osuutta kuningasvallan loistavaan palautumiseen, kun kuulin, että sinut oli nähty Kaarle-kuninkaan vastaanotoissa, jolloin hän oli puhutellut sinua kuin ystävä tai pikemminkin kuin kiitollisuudenvelkaan joutunut."

"Mutta miten hitossa olet saanut sen kaiken tietoosi?" kysyi d'Artagnan peläten, että Aramiksen tutkimukset ulottuivat pitemmällekin kuin hän olisi suonut.

"Hyvä d'Artagnan", vastasi kirkkoruhtinas, "minun ystävyyteni muistuttaa sen yövartijan valppautta, joka valvoo laiturin päähän rakennetussa pikku satamatornissamme. Se kelpo mies sytyttää joka ilta lyhdyn valaisemaan aluksille, jotka tulevat mereltä. Hän kätkeytyy vartiokammioonsa, ja kalastajat eivät häntä näe; mutta hänen katseensa seuraavat heitä myötätuntoisesti, hän etsii heidät esille, hän kutsuu heitä, ohjaa heidät satamaan. Minä olen tuon vartijan kaltainen; silloin tällöin saan joitakin tietoja, jotka tuovat mieleeni mitä kaikkea rakastin. Silloin tarkkailen entisiä ystäviäni maailman myrskyisellä ulapalla, minä tähystäjäparka, jolle Jumala on antanut suojaksi vartiokojun."

"Oh, sinä tahdot pakottaa näkemystäni!" lausui Aramis. "Paluusi jälkeen en tiedä mitään enempää, d'Artagnan; silmäni ovat sumenneet. Olen pahoitellut, että sinä et enää ajatellut minua. Unohduksesi on tuottanut kyyneleitä silmiini. Minä olin väärässä: näen sinut jälleen, ja se on minulle juhla, suuri juhla, sen vakuutan… Miten Atos jaksaa?"

"Hän näkyy perineen isänsä Atoksen taitavuuden ja holhoojansa Portoksen voiman."

"Katsos, Grève-torilla toimitettiin mestaus, joka aiheutti katumetelin. Me jouduimme mylläkkään, jossa ei auttanut muu kuin turvautua miekkaan; hän suoriutui leikistä mitä oivallisimmin."

D'Artagnan huomasi Aramiksen kasvojen kuvastavan täydellistä välinpitämättömyyttä Portoksen tehdessä kysymyksensä.

"Se oli raivostuksen purkausta", sanoi hän tarkastellen Aramista, "kun kuningas väärinkäytöksien johdosta otatti kahdelta verotulojen vuokraajalta takavarikkoon omaisuuden, — kahdelta herra Fouquetin ystävältä, jotka hirtettiin."

Piispan silmäkulmien tuskin huomattava rypistyminen oli ainoana merkkinä siitä, että hän kuunteli toisen sanoja.

"D'Eymeris ja Lyodot", vastasi d'Artagnan. "Tunnetko sinä noita nimiä,
Aramis?"

"En", vastasi kirkkoruhtinas halveksivasti; "he ovat kai kuuluneet rahaministeriön piiriin."

"Jos nuo onnettomat hirtettiin, niin se tapahtui kuninkaan käskystä. Ja raha-asiain yli-intendenttinäkään ei herra Fouqetilla liene määräysvaltaa hengen asioissa."

Aramis käsitti Portoksen aikovan sanoa jonkun tyhmyyden. Hän muutti puheenainetta.

"Kas niin, rakas d'Artagnan", hän virkkoi, "kylliksi nyt olemme puhuneet muista; haastakaamme hiukan sinusta."

"Mutta minustahan tiedät kaikki, mitä voin sanoa. Pakiskaamme päinvastoin sinusta, rakas Aramis."

"Yhtä vähän. Näet miehen, jota Jumala on ottanut kädestä taluttaen aseinaan, jota hän ei olisi saanut eikä rohjennut toivoa."

"Kuka sitä on sanonut?" tokaisi Aramis kykenemättä kaikella lujatahtoisuudellaankaan pidättämään keveätä punehdusta nousemasta poskipäihinsä.

"En häntä kyllä kiitä miksikään neropatiksi, mutta niin hän sanoi ja minä hänen perässään."

"En ole eläissäni nähnytkään herra Fouquetia", vakuutti Aramis, katse levollisena ja puhtaana kuin immellä, joka ei ole milloinkaan poikennut totuudesta.

"Mutta vaikka olisit nähnyt ja vieläpä tuntisitkin hänet", huomautti d'Artagnan, "niin eihän siinä olisi mitään pahaa. Herra Fouquet on peräti hyvä mies."

"Dame", selitti d'Artagnan mitä luonnollisimmalla äänellä, "minähän tulin huomauttaneeksi tästä vain senvuoksi, että herra Fouquetin nimi on täällä kaikkien huulilla. Koko tasangon täällä omistaa herra Fouquet; ne suolapadot, jotka aion ostaa, kuuluvat herra Fouquetille, saari, jolla Portos on ruvennut topografiksi, on Fouquetin omaisuutta, hänen on linnakin, hänen kaapparialukset. En siis ollenkaan ihmettelisi, jos sinäkin kuuluisit tai oikeammin hiippakuntasi kuuluisi Fouquetin läänitysherruuteen. Hän on eri valtias kuin kuningas, siinä kaikki, mutta aivan yhä mahtava kuin kuningas."

"Minä en, Jumalan kiitos, ole mitenkään alistettu läänitysvaltaan, hyvä ystävä", vastasi Aramis, joka oli keskustelun aikana tarkkaillut d'Artagnanin jokaista elettä ja Portoksen silmänräpäytyksiäkin. Mutta d'Artagnan oli rauhallinen ja Portos järkkymätön. Taitavasti annettuja iskuja väisteli taitava vastustaja, eikä ainoakaan osunut. Kumpainenkin alkoi väsyä tällaiseen voimien mittelyyn, ja koko seurue kuuli hyvillä mielin ilmoituksen, että illallispöytä oli katettu.

Ateria muutti keskustelun suunnan. He olivat sitäpaitsi oivaltaneet, että molemminpuolinen valpas puolustuskanta esti kumpaakin kiistapuolta saamasta tietoonsa sen enempää.

Portos ei ollut tuosta kaikesta käsittänyt mitään. Hän oli pysynyt
järkkymättömänä, syystä että Aramis oli antanut hänelle merkin.
Illallinen oli siis hänelle ainoastaan ruokavuoro. Mutta siinä olikin
Portokselle kylliksi.

Ateria siis sujui mitä parhaiten. D'Artagnan oli säihkyvän hilpeällä tuulella. Aramiin säveä herttaisuus ilmeni mitä viehättävimpänä. Portos söi kuin muinainen Pelops.

Juteltiin sodasta ja raha-asioista, kaunotieteistä ja rakkaudesta. Aramis näytteli tietämättömyyttä, milloin d'Artagnan vain yritti virkkaa jonkun sanasen politiikasta. Tämä pitkä ihmetyksien sarja lisäsi d'Artagnanin epäilyksiä, niinkuin hänen herkeämätön epäluuloisuutensa vahvisti samoja tunteita Aramiksessa. Lopulta d'Artagnan tahallaan lausui Colbertin nimen. Hän oli säästänyt tämän iskun viimeiseksi.

Oh, tämä on jo liikaa! — ajatteli d'Artagnan. — Olkaamme varuillamme, mordioux, visusti varuillamme!

Ja hän antoi Colbertista kaikki tiedot, mitä Aramis saattoi haluta. Aterioimista tai oikeammin d'Artagnanin ja Aramiksen keskustelua jatkui kello yhteen asti aamulla. Tasan kello kymmenen oli Portos nukahtanut tuolilleen ja kuorsasi kuin urut; kahdentoista aikaan hänet herätettiin ja lähetettiin vuoteeseen.

"Hm", murahti hän, "taisin hieman torkahtaa; keskustelunne oli kuitenkin kovasti mielenkiintoista."

Kello yhdeltä Aramis johti d'Artagnanin hänelle määrättyyn huoneeseen, joka oli koko piispankartanon paras. Kaksi palvelijaa annettiin hänen käytettävikseen.

"Aamulla kahdeksan aikaan", sanoi Aramis toivottaessaan d'Artagnanille hyvää yötä, "lähdemme ratsastusmatkalle Portoksen kanssa, jos tekee mielesi."

"Hyvää yötä, parahin ystävä!" ja hän syleili sydämellisesti muskettisoturia.

— Hyvä! — tuumi hän, kun ovi oli sulkeutunut Aramiksen jälkeen; — viideltä olen jalkeilla.

Sen päätöksen tehtyään hän paneutui levolle ja alkoi vetää hirsiä oikein voimaperäisesti.

Tuskin oli d'Artagnan sammuttanut kynttilänsä, kun Aramis, joka oli ikkunakaihtimiensa raosta vakoillut viimeistä kimmellystä ystävänsä huoneesta, varpaisillaan hiipi käytävään ja meni Portoksen huoneeseen.

Untuvapatjallaan röhöttävä jättiläinen, joka ei ollut vielä maannut täyttä puoltatoista tuntia, nautti yhä sen ensimmäisen unen autuaallista rauhaa, josta Portoksella olisi kellojen moike ja kanuunain jyske kilpistynyt; hänen päänsä oli kallistunut laivan hiljaista tuuditusta muistuttavaan asentoon. Pian olisi Portos jo alkanut nähdä unia.

Hänen kamarinsa ovi avautui hiljaa piispan käden kevyestä työnnöstä. Aramis lähestyi nukkuvaa. Paksu lattiamatto vaimensi hänen askeleensa; sitäpaitsi Portos kuorsasi niin väkevästi, ettei siinä jyrinässä olisi mikään kuulunut.

Puhujan ääni oli säveä ja sydämellinen, mutta siihen sisältyi enemmän kuin kehoitus, — siinä oli käsky. Hänen kätensä oli keveä, mutta se ilmaisi vaaraa.

Portos kuuli sikeän unensa syvyyteen Aramiksen äänen ja tunsi hänen kosketuksensa.

Portos hypähti ylös vuoteeltaan ja vaipui takaisin istuvaan asentoon, silmät pyöreinä tuijottaen puhujaan.

"Voi, hyvä Jumala!" huokasi Portos, laskeutuen jälleen pitkäkseen kuten lapsi, joka vastustaa hoitajaansa, saadakseen nukkua tunnin tai pari lisää.

"Kolmenkymmenen tunnin ratsastus", lisäsi Aramis päättävästi. "Sinä tiedät, että matkalla on hyviä vaihtohevosia varattuina."

"No, no, rakas ystävä!" hoputti kirkkoruhtinas jotenkuten kärsimättömästi.

"Ja on siis todellakin välttämätöntä, että minä lähden heti matkalle?" sanoi hän.

Portos nousi jalkeille ja alkoi huojuttaa lattiaa ja seiniä jyhkeällä tömistelyllään.

"Hiljaa, Luojan nimessä, hyvä Portos!" varoitti Aramis; "muutoin herätät jonkun."

"Ah se on totta!" vastasi Portos kuin pitkäisen jylinä; "minä unohdin, mutta ole huoletta, kyllä nyt osaan varoa."

Sen sanoessaan hän pudotti vyönsä miekkoineen, pistooleineen ja kukkaroineen, josta rahat kierivät ulos pitkään helisten. Se melu sai Aramiksen veren kiehumaan ja Portoksen puhkeamaan peloittavaan naurunremahdukseen. "Tämäpä hullunkurista!" sanoi hän sitten samalla äänellä.

Ja hän alensikin ääntänsä puolella askelmalla. "On hullunkurista, tahdoin sanoa", jatkoi hän, "että ihminen ei ole milloinkaan niin hidas kuin yrittäessään kiirehtiä eikä koskaan niin meluisa kuin koettaessaan olla hisahtamatta."

"Niin sanotaan, mutta näyttäkäämme se puheentapa vääräksi, Portos: kiirehtikäämme ja olkaamme hiljaa."

"Näethän, että teen parastani", sanoi Portos vetäessään housuja jalkaansa.

"Hän oudoksui vain puuhiani, ja minä vastasin tutkivani topografiaa. Olisin mieluummin käyttänyt toista sanaa, jonka kuulin kerran sinun suustasi."

"Mutta ole toki huoletta; minä olin kumilla pyyhkinyt pois sinun käsialasi. Hänen oli mahdoton aavistaa, että sinä olit antanut minulle neuvoja siinä työssä."

"Pelkään kaiken tulleen ilmi, Portos; on siis kysymyksessä suuren onnettomuuden ehkäiseminen. Olen antanut käskyn sulkea kaikki ulko-ovet. Ennen päivänkoittoa ei d'Artagnan pääse liikkeelle. Hevosesi on jo satuloitu, karautat sillä ensimmäiselle vaihtoasemalle; kello viiteen asti olet viidentoista lieuen päässä. Tule!"

Ja nopsasti kuin taitavin kamaripalvelija alkoi Aramis pukea Portoksen ylle vaatekappaleen toisensa jälkeen. Typertyneenä ja vähän säikähdyksissäänkin Portos alistui vilpittömästi päivitellen varomattomuuttansa.

Hänen tultuaan valmiiksi Aramis otti häntä kädestä ja talutti varovaisesti askel askelelta alas portaita, jotta hän ei päässyt toimimaan porraskäytävän ovipieliin; siinä käänneltiin miestä niinkuin Aramis olisi ollut jättiläinen ja Portos kääpiö. Se henki antoi elämää tälle ainemöhkäleelle.

Satuloitu hevonen tosiaan odotti häntä pihalla. Portos nousi ratsaille. Aramis itse tarttui suitsiin ja talutti hevosen olkikupojen päällitse, joita oli levitetty pihalle ilmeisesti kavioiden töminän tukahduttamiseksi. Samalla hän puristi ratsua sieraimista, ettei se olisi hirnunut. Portin ulkopuolelle tultu hän veti lähelleen Portoksen, joka oli lähtemässä taipaleelle edes tiedustelematta asiaansa.

"Nyt, hyvä Portos", hän supatti tämän korvaan, "ratsastat ihan pysähtymättömästi Pariisiin; syöt ratsailla, juot satulassa, nukut hevosen selässä, mutta et menetä minuuttiakaan."

"Tämän kirjeen toimitat herra Fouquetille; maksakoon mitä maksoi, hänen pitää saada se huomenna ennen puoltapäivää."

"Ja ota vielä huomioon, hyvä ystävä, että sinä nyt kiidät ansaitsemaan herttuan ja päärin arvoa."

"Hei!" lupasi Portos säihkyvin silmin, "siinä tapauksessa suoriudun neljässäkolmatta tunnissa."

Aramis ei enää suitsissa ollutkaan, mutta hän vapautti hevosen sieraimet. Portos ojensi kätensä ja iski kannukset ratsun molempiin kupeisiin; tämä porhalsi hurjaan laukkaan.

Aramis seurasi lähtijää katseellaan niin kauan kuin varjoakaan eroitti hämyssä; Portoksen häivyttyä näkyvistä hän palasi pihalle. D'Artagnanin huoneessa ei ollut ilmennyt mitään liikettä. Oven edustalle vartijaksi asetettu palvelija ei ollut nähnyt sieltä mitään valoa, ei kuullut vähintäkään narahdusta.

Aramis sulki huolellisesti ulko-ovet, lähetti lakeijan levolle ja paneusi itsekin nukkumaan.

D'Artagnan ei todellakaan aavistanut mitään; niinpä hän luulikin päässeensä voitolle, havahtuessaan puoli viiden aikaan aamulla. Hän riensi paitasillaan ikkunaan, joka oli pihan puolella. Aurinko juuri nousi. Piha oli tyhjillään, eivät edes kanat olleet vielä lähteneet orsiltaan. Ainoatakaan palvelijaa ei näkynyt. Kaikki ovet ja portit olivat suljetut.

— Kas, täällä vallitsee täydellinen hiljaisuus, — tuumi d'Artagnan itsekseen. — Mutta samapa se, kunhan toki olen ensimmäisenä talossa hereillä. Pukeutukaamme, niin se on tehtyä.

D'Artagnan laittausi kuntoon, mutta tällä kertaa hän ei koettanut antaa herra Agnanin asulle sitä porvarillista ja melkein kirkollista jämeyttä, jota hän oli aikaisemmin harrastanut. Vetämällä vaatetusta tiukemmin ruumiinmukaiseksi, pitämällä sitä erityiseen tapaan ja asettamalla hattunsa vähän kallelleen hän sai hiukan sitä sotilaallista ryhtiä, jonka puute oli oudoksuttanut Aramista. Sen tehtyään hän päätti kohdella isäntäänsä kursailemattomasi ja pistäysi äkkiarvaamatta tämän huoneeseen.

Aramis nukkui tai oli nukkuvinaan. Iso kirja oli avoinna yöpöydällä; vahakynttilä paloi vielä hopeisessa kynttilänjalassa. Siinä oli tarjolla d'Artagnanille todiste, että kirkkoruhtinas oli viettänyt yönsä viattomasti ja aikoi nousta hyvin aikein.

Muskettisoturi teki piispalle aivan kuten tämä varemmin Portokselle.
Hän napautti ystäväänsä olalle.

Ilmeisesti Aramis vain teeskenteli nukkuvansa, sillä ainiaan herkkäunisena hän ei nyt hätkähtänytkään, vaan antoi kosketuksen uudistua.

"Kas, kas, sinäkö siinä?" hän sanoi käsivarsiansa venytellen. "Sepä mieluisa yllätys! Toden totta, uni oli saanut minut unohtamaan, että minulla oli onni pitää sinua seuranani. Paljonko kello on?"

"En tiedä", vastasi d'Artagnan hiukan hämillään. "On vielä varhainen hetki, luulen, mutta minusta ei ole näin pian lähtenyt kiusallinen soturitottumus, joka panee minut heräämään auringon noustessa."

"Tahtoisitko kenties jo lähdettäväksi ratsastusretkellemme?" kysyi
Aramis. "Minusta tämä tuntuu kovin aikaiselta."

"Paljon mahdollista, mutta minä tunsin niin harrasta halua nähdä sinut, että sanoin itselleni: 'mitä pikemmin, sen parempi.'"

"Entä minun seitsentuntinen uneni?" muistutti Aramis' "Ota huomioon, että minä olin luottanut siihen, ja minun täytyy korvata, mitä siitä nyt puuttuu."

"Mutta entiseen aikaan sinä et suinkaan ollut unelias, hyvä ystäväni; olit virkku ja eloisa, eikä sinua milloinkaan tavannut vuoteesta."

"Ja juuri siitäpä syystä nykyään niin mielelläni käytän kohtuullisen ajan lepäämiseen."

"Myönnä myös, ettet sinä nukkuaksesi pyytänyt viivytystä kahdeksaan asti."

"No niin, minulla on tapana kuudesta kahdeksaan toimittaa hartaudenharjoitukseni."

"Piispan, rakas ystävä, täytyy paljon enemmän huolehtia ulkonaisesta arvonmukaisuudesta kuin tavallisten pappien."

"Mordioux, Aramis, siinäpä sana, joka jälleen lepyttää minut sinun kunnianarvoisuuteesi. Ulkonainen arvonmukaisuus, se on oikea muskettisoturin puheentapa. Oivallista! Eläköön esiintymistaito, Aramis!"

"Onnittelemisen sijasta suo minulle anteeksi, d'Artagnan. Tulin käyttäneeksi kovin maailmallista lauselmaa."

"Hyvä! Minä poistun, mutta pakana d'Artagnanin tähden pyydän sinua lyhentämään sitä; kaipaan kaikesta sydämestäni sinun haasteluasi."

"Puolitoista tuntia rukouksia? Voi, hyvä ystävä, sovita kohtuullisemmin. Pane mahdollisimman vinha vauhti."

"Aina leikkisä, nuorekas ja hilpeä!" sanoi hän. "Olet siis tullut hiippakuntaani viettelemään minua pois armon tilasta?"

"Ja sinähän tiedät, etten milloinkaan ole voinut vastustaa houkutuksiasi; tulet maksamaan minulle sieluni pelastuksen, d'Artagnan."

D'Artagnan puristi huulensa yhteen. "No, otanpa sen synnin tiliini", virkkoi hän; "tekaise pelkkä ristinmerkki, lasketa yksi paternoster, ja lähtekäämme matkaan."

"Hiljaa.", sanoi Aramis, "me emme ole enää kahden; kuulen vieraitten askelia portaissa."

"Mahdotonta; olen sopinut kohtauksesta eilen. Siellä ovat jesuiittikollegion päämies ja dominikaaniluostarin johtaja."

"Menen herättämään Portoksen ja odotan hänen seurassaan neuvottelunne päättymistä."

Aramis ei liikahtanut eikä silmää räpäyttänyt, ei eleellä eikä sanalla antanut ilmi mitään. "Tee se", mukausi hän vain. D'Artagnan lähestyi ovea.

Ja d'Artagnan läksi Aramiksen neuvomalle suunnalle. Ei ollut kulunut vielä kymmentä minuuttia, kun hän ilmestyi takaisin. Hän tapasi toverin istumassa dominikaani-apotin ja jesuiittikollegion päämiehen parissa, mutta se seura ei hämmennyttänyt muskettisoturia.

"Mitä nyt?" kysyi Aramis tyynesti. "Sinulla näyttää olevan jotakin sanottavaa minulle, hyvä ystävä?"

"On", vastasi d'Artagnan katsoen piispaan, "nimittäin että Portos ei ole huoneessaan."

"Että Portos useinkin lähtee aamusella ulos kellekään puhumatta, joten hän kai oli nytkin pistäytynyt liikkeelle."

Kuten huomaa, tämä keskustelu ei ollut aivan vapaa väkinäisyydestä muskettisoturin puolelta, jotavastoin Aramis esiintyi mitä luontevimmin.

"Ahaa, nyt ymmärrän!" virkkoi Aramis kotvasen mietittyään, "Portos on lähtenyt toimittamaan meille yllätystä."

"Vannesista mereen johtavan kanavan varressa on runsaasti sorsia ja kurppia. Se on Portoksen mieluisinta metsästystä; hän tuo sieltä tusinan aamiaiseksemme."

"Olen varma siitä. Minne hän olisi voinut muuallekaan mennä? Lyön vetoa, että hän on ottanut pyssyn mukaansa."

Aramis kilisti kelloa ja käski satuloida d'Artagnanille sen hevosen, jonka tämä valitsi. Muskettisoturi seurasi palvelijaa, jolle määräys annettiin. Ovelle saapuessaan palvelija vetäytyi sivulle, antaakseen d'Artagnanin astua edellä. Siinä silmänräpäyksessä hän kohtasi isäntänsä katseen. Keveä otsan rypistys ilmaisi terävänäköiselle vakoojalle, että vieraan oli annettava toimia vapaasti.

D'Artagnan nousi ratsaille; Aramis kuuli kavioiden kopsetta kivetyltä pihalta. Tovin kuluttua palvelija tuli takaisin.

"Monseigneur, hän rientää kanavan reunaa pitkin merelle päin." ilmoitti mies.

Ja kaikki epäilyksensä häätäen d'Artagnan ratsastikin rannikkoa kohti, yhä toivoen nummella tai hietikolla näkevänsä Portoksen jättiläisvarjon. Itsepintaisesti hän oli jokaisessa lätäkössä eroittavinaan kavioiden jälkiä, ja väliin hän oli kuulevinansa pyssynlaukauksen.

Tätä harhaannusta kesti kolme tuntia: kaksi tuntia d'Artagnan etsi
Portosta, kolmannen kuluessa hän palasi piispa talolle.

"Meidän on täytynyt ratsastaa loitolla toistemme ohi", hän tuumi; "tapaan toverukset odottamassa paluutani."

Hän erehtyi. Hän ei löytänyt Portosta piispalasta sen paremmin kuin kanavankaan varrelta. Lohduttoman näköisenä Aramis otti hänet vastaan porrassillakkeella.

"Eikö sinua ole tavattu, rakas d'Artagnan?" huusi hän heti kun kaukaa näki muskettisoturin.

"Olen peräti pahoillani, parahin ystävä, peräti pahoillani, kun toimitin sinut turhalle retkelle. Kello seitsemän aikaan tänne tuli Saint-Paternen saarnaaja; hän oli kohdannut du Vallonin, joka ilmoitti, että hän ei ollut tahtonut herättää ketään täällä, mutta pyysi pastoria sanomaan minulle, että hän pelkäsi herra Gétardin hänen poissaollessaan kenties tekevän jonkun kolttosen ja tahtoi käyttää aamullista nousuveden aikaa, pistäytyäkseen Belle-Islellä."

"Mutta ei suinkaan Goliat ole voinut lähteä mukaan neljän lieuen merimatkalle?"

"Niinpä Goliat nyt onkin tallissa, hyvä ystävä", ilmoitti kirkkoruhtinas leppeästi hymyillen, "ja voin vakuuttaa sinulla että se on hyvin tyytyväinen, kun sen ei enää tarvitse kantaa Portosta selässään."

Hevonen oli todellakin tuotu kotiin ensimmäiseltä vaihtoasemalta piispan toimesta, jonka huolenpito ulottui vähäisimpiinkin seikkoihin.

D'Artagnan näytti täydellisesti tyytyvän siihen selitykseen. Hän alkoi näytellä teeskentelijän osaa niiden epäluulojen mukaisesti, jotka yhä enemmän ja enemmän kehittyivät hänen sielussaan. Hän istuutui aamiaispöytään jesuiitin ja Aramiksen väliin; vastapäätä oli dominikaanimunkki, jolle hän erityisesti hymyili, koska tämän hyväntuuliset ja täyteläiset kasvot kovasti miellyttivät häntä. Ateria oli pitkällinen ja ylellinen; nautittiin oivallista sherryä, Morbihanin herkullisia ostereita, Loiren suun maukasta kalaa, Paimboeufin komeita äyriäisiä ja kanervakankaiden sulavaa riistaa. D'Artagnan söi paljon ja joi vähän. Aramis ei juonut vähääkään tai ainakaan ei muuta kuin vettä.

"Voi, hyvä ystävä, kyllä mieleni tekisi, mutta metsästys on piispalta kielletty."

"Niin, valitettavasti; mutta tulehan joka tapauksessa päivälliseksi takaisin."

D'Artagnan jätti isäntänsä, kumarsi vieraille ja otti pyssyn, mutta metsälle menemättä hän riensi suorinta tietä Vannesin pieneen satamaan. Hän pälyi ympärille nähdäkseen, oliko häntä seurattu, mutta ketään ei ollut havaittavissa. Hän vuokrasi kalastajapurren kahdestakymmenestäviidestä livrestä ja lähti matkaan puoli kahdeltatoista, varmana siitä, ettei ketään ollut hänen jäljillään. Eikä häntä tosiaan ollutkaan seurattu, mutta muuan kirkkonsa kellotorniin kavunnut jesuiittimunkki tarkkaili oivallisella kaukoputkella aamusta asti hänen jokaista askeltaan. Neljännestä vailla kaksitoista ilmoitettiin Aramikselle, että d'Artagnan purjehti Belle-Isleä kohti.

Muskettisoturin merimatka kävi nopeasti; navakka pohjoiskoillinen kiidätti hänet pian Belle-Islelle. Saarta lähestyessään hän yhä visummin vakoili sen satamaa. Hän etsi nähdäkseen joko rannalta tai sisäylänteeltä Portoksen prameata asua ja voimallista vartaloa kuvastumassa keveiden hattarain täplittämää taivasta vasten. Hän etsi turhaan, hän nousi maihin näkemättä mitään ja sai tietää ensimmäiseltä sotilaalta, että herra du Vallon ei vielä ollut palannut Vannesista.

Ainoatakaan silmänräpäystä menettämättä d'Artagnan silloin käski ohjata pikku aluksensa Sarzeauta kohti.

Kuten tiedetään, tuuli kääntyy eri vuorokaudenvaiheissa; se oli nyt pyörähtänyt pohjoiskoillisesta kaakkoon ja oli siis melkein yhtä edullinen Sarzeaun suunnalle palatessa kuin se oli ollut Belle-Islelle tullessa. Noin kolmen tunnin kuluttua d'Artagnan saapui mantereelle, ja kaksi tuntia riitti hänen ehtiäkseen Vannesiin.

Matkan nopeudesta huolimatta olisi purren kansi, jolla d'Artagnan seisoi ja tömisteli, voinut paljonkin kertoa hänen kärsimättömyydestään ja kiusaannuksestaan noiden kolmen tunnin aikana. Kuin tuulena hän kiiti piispantalolle. Hän oli päättänyt rivakalla paluulla häkellyttää Aramiksen ja aikoi soimata tätä petollisuudesta, maltillisesti kylläkin, mutta silti siksi pontevasti, että toinen tulisi tajunneeksi kolttosen seuraukset ja houkutelluksi paljastamaan jonkun osan salaisuudestaan.

Sanalla sanoen, hän toivoi jyrkällä suorasukaisuudella, joka salaisuuksiin nähden merkitsee samaa kuin pistinhyökkäys varustuksiin, pakottavansa salaperäisen Aramiksen jonkunlaiseen sisimpänsä ilmaisuun.

Mutta piispantalon eteisessä hän tapasi kamaripalvelijan, joka maireasti hymyillen sulki häneltä tien.

"Hänen ylhäisyytensä?" huudahti d'Artagnan, kädellään koettaen työntää häntä sivulle.

"En ollenkaan tiedä, mutta kenties hän itse ilmoittaa sen herra chevalierille."

"Tässä kirjeessä, joka minun piti jättää herra chevalierille." Ja kamaripalvelija otti kirjeen taskustaan.

"Anna tänne sitten, vintiö!" ärähti d'Artagnan tempaisten kirjeen hänen kädestään. "Ohoh, niin", jatkoi hän ensimmäisen rivin luettuaan, "niin, — minä ymmärrän."

Erittäin tähdellinen asia kutsuu minut erääseen piirini seurakuntaan. Toivoin näkeväni sinut ennen lähtöäni, mutta luovun siitä toivosta, kun tulin ajatelleeksi, että varmaankin viivyt nyt pari kolme päivää Belle-Islellä rakkaan Portoksemme luona.

Pidä hauskaa, mutta älä kilvaten koettele pääsi kestävyyttä hänen pöydässään; sen neuvon olisin antanut Atoksellekin hänen kauneimpina ja parhaina päivinään.

Hyvästi, paras ystäväni! Käsitäthän, että olen kovin pahoillani, kun en voinut paremmin ja pitempää aikaa nautti viehättävästä seurastasi.'

"Mordioux!" jupisi d'Artagnan; "minua on jutkautettu! minua nautaa, minua pässinpäätä ja kolminkertaista tyhmyriä! Mutta se nauraa parhaiten, joka nauraa viimeiseksi! Petetty, petetty kuin apina, jolle heitetään tyhjä pähkinä!"

Hän läimäytti yhä virnistelevää kamaripalvelijaa kädenselällä vasten suuta ja ryntäsi ulos piispantalosta.

Hyvänäkään ravaajana ei Furet ollut enää olosuhteiden tasalla. D'Artagnan riensi senvuoksi kyytiasemalle ja valitsi sieltä ratsun, jolle hän hyvillä kannuksilla ja keveällä kädellä osoitti, että peurat eivät ole luomakunnan kevytjalkaisimpia juoksijoita.

Oli kulunut puolitoista vuorokautta edelläkerrotusta kohtauksesta, ja herra Fouquet oli tapansa mukaan kieltänyt laskemasta ketään luoksensa, ahertaen siinä Saint-Mandén talon työhuoneessa, jonka jo tunnemme, kun pihalle rynnisti täyttä karkua nelivaljakko, jonka hevosista hiki valui virtanaan.

Tätä luultavasti odotettiin, sillä kolme tai neljä lakeijaa hyökkäsi heti avaamaan vaununovea. Kun Fouquet nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja itse riensi ikkunaan, astui vaunuista vaivaloisesti mies, joka lakeijain olkapäihin nojautuen laskeutui työläästi alas astinlaudan kolme askelmaa.

Hän oli tuskin ilmoittanut nimensä, kun se palvelija, jonka apua hän ei ollut käyttänyt, ryntäsi ylös ulkoportailta ja hävisi eteiseen. Hän kiirehti valmistamaan isäntäänsä, mutta hänen ei tarvinnut koputtaa ovelle; Fouquet seisoi jo kynnyksellä.

Sitten hän kumartui porraskaiteen yli, Aramiin jo noustessa ensimmäisiä askelmia, ja virkkoi:

"Niin, minä tässä tulen, monsieur, mutta murjottuna ja murtuneena, kuten näette."

"Voi, ystäväparkani!" säälitteli Fouquet ojentaen hänelle käsivartensa, johon Aramis nojautui, lakeijain kunnioittavasti poistuessa.

"Oh" vastasi Aramis, "eipä sillä enää ole väliä, kun nyt kerran olen täällä; pääasia oli, että pääsisin perille, ja se on nyt saavutettu."

"Kyllä, ja asia näyttää vakavalta, koska se on saanut teidät lähtemään
Pariisiin hetkellä, jolloin teitä niin tähdellisesti tarvittiin
Bretagnessa."

"Kiitän, kiitän kaikesta sydämestäni! Mistä on kysymys? Mutta Jumalan nimessä ja ennen kaikkea, hengähtäkää, rakas ystävä; tehän olette niin kalpea, että ihan hirvittää!"

"Voin todellakin pahoin; mutta minä pyydän, älkää nyt välittäkö minusta. Eikö herra du Vallon sanonut mitään, antaessaan teille kirjeeni?"

"Ei: minä kuulin kovaa jymyä, menin ikkunaan ja näin ulkoportaiden edessä mahtavaa marmoripatsasta muistuttavan ratsastajan; läksin alas, hän ojensi minulle kirjeen, ja samassa hevonen sortui maahan hengettömänä."

"Hän suistui tantereeseen hevosen mukana; hänet nostettiin ylös ja kannettiin huoneeseen. Luettuani kirjeen tahdoin mennä hänen luokseen, saadakseni lähempiä tietoja, mutta hän oli vaipunut niin sikeään uneen, että häntä oli mahdoton saada hereille. Minun tuli häntä sääli ja annoin käskyn vetää häneltä saappaat jalasta ja jättää hänet rauhaan."

"Hyvä! Kuulkaahan siis, mitä asia koskee, monseigneur. Te olette nähnyt
Pariisissa herra d'Artagnanin, eikö niin?"

"Olen kylläkin, ja siinä on mies, jolla on sekä päätä että sydäntä, vaikkakin hän on syypää rakkaiden ystäväimme Lyodot'n ja d'Eymerisin kuolemaan."

"Voi, niin, minä tiedän sen; kohtasin Toursissa pikalähetin, joka toi minulle Gourvillen kirjeen ja Pélissonin asiapaperit. Oletteko tarkoin ajatellut sitä tapahtumaa, monsieur?"

"Ja olette kai huomannut, että se oli suoranainen hyökkäys teidän valta-asemaanne vastaan?"

"No niin, tunnustanpa teille, että sama synkkä ajatus on minullakin asiasta ollut."

"Taivaan tähden, älkää siis antako sokaista itseänne, monsieur! Kuunnelkaa tarkkaan… minä palaan tuohon d'Artagnaniin, — missä tilaisuudessa tapasitte hänet?"

"Niin, hänen majesteettinsa oli omakätisesti vahvistanut sen hänen hyväkseen."

"Kas, siinäpä se! No niin, d'Artagnan on nyt käynyt Belle-Islellä; hän oli valepuvussa ja esiintyi isännöitsijänä, jonka tehtävänä oli ostaa suolakuivattamoja jollekulle kartanonherralle. Mutta d'Artagnanilla ei ole muuta isäntää kuin kuningas; hän oli siis kuninkaan lähettämä, ja hän tapasi Portoksen."

"Suokaa anteeksi, minä hairahduin: hän tapasi Belle-Islellä herra du Vallonin ja tietää nyt yhtä hyvin kuin te ja minä, että Belle-Isleä linnoitetaan ja että työ on juuri valmistumaisillaan."

"Ja te luulette todella, että kuningas vasiten lähetti hänet sinne?" kysyi Fouquet mietteissään.

"Jos olette arvostellut hänet Ranskan urhoollisimmaksi, ovelimmaksi ja taitavimmaksi soturiksi, niin olette päätellyt sattuvasti."

"Me olemme antaneet oikean hetken hukkaantua. Hänellä oli hovin kanssa rettelö, jota olisi tullut käyttää; sitten hän matkusti Englantiin, avusti tehokkaasti kuningasvallan palautusta, ansaitsi omaisuuden ja lopuksi ryhtyi jälleen kuninkaan palvelukseen. No, se käänne osoittaa, että hänelle nyt maksetaan hyvin."

"Oh, sallikaa minun huomauttaa, monseigneur, että d'Artagnan pitää sanansa pyhänä, ja kerran sitouduttuaan hän pysyy."

"Malttakaahan. D'Artagnan tulee tekemään kuninkaalle selvää havainnoistaan."

"Katsokaa noita pilviä, jotka kiitävät taivaalla, — pääskysiä, jotka halkovat ilmaa: d'Artagnan joutuu nopeammin kuin pilvet ja linnut; d'Artagnan on kuin tuuli, joka niitä kuljettaa."

"Sanon teille, että se mies on jotenkuten yli-ihminen; hän on minun ikäiseni, ja minä olen tuntenut hänet viisineljättä vuotta."

"Kuulkaahan laskelmani: lähetin herra du Vallonin matkalle luoksenne kello kahden aikaan yöllä; herra du Vallon sai kahdeksan tunnin etumatkan minusta. Milloin hän tuli perille?"

"Siitä näette itse, minä siis voitin neljä tuntia hänen ratsastukseensa verraten, ja herra du Vallon on kuitenkin niin hurja menijä, että hän ajoi kuoliaaksi kahdeksan hevosta, joiden raadot näin tien varressa. Minua kiidättivät kyytihevoset viidenkymmenen lieuen taipaleen, mutta minä poden nivelsärkyä, rakkokiviä ja ties mitä kaikkea, niin että sellaiset ponnistukset menehdyttävät minut. Minun täytyi laskeutua ratsailta Toursissa; sitten matkustin vaunuissa, heittelehtien puolikuolleena ajoneuvojen seinämiin ja selkämykseen milloin oikein päin, milloin nurin kääntyneenä, aina neljän huiman hevosen täydessä nelistyksessä, ja siten saavuin tänne, saavuin neljä tuntia voitolla du Vallonista. Mutta ottakaa huomioon, että d'Artagnan ei paina kolmea sentneriä, kuten du Vallon, d'Artagnanilla ei ole nivelkolotusta eikä kivitautia kuten minulla, ja hän ei ole ratsastaja, vaan ilmetty kentauri. Houkuttelin hänet vielä poikkeamaan Belle-Islelle ennen kuin lähdin Pariisiin, mutta vaikka siten sainkin kymmenen tunnin etumatkan, päätyy hän varmasti tänne vain kaksi tuntia myöhemmin kuin minä."

"Niin, siinä on mies, jota rakastan ja ihailen, — rakastan sentähden, että hän on hyväsydäminen, ylevämielinen ja uskollinen, ja ihailen hänessä inhimillisen kunnon korkeinta tasoa; mutta näistä tunteistani huolimatta pelkään häntä ja osaan ryhtyä varokeinoihin häntä vastaan. Toistan siis, monsieur: kahden tunnin kuluttua d'Artagnan on täällä; ehättäkää hänen edelleen, rientäkää Louvreen ja tavoittakaa puheillenne kuningas, ennen kuin d'Artagnan ilmestyy hänen eteensä."

"Oh herra d'Herblay, herra d'Herblay!" huudahti Fouquet; "tuo tietäisi, että suuri suunnitelma yhtäkkiä raukeaa!"

"Kun yksi suunnitelma ajautuu karille, on aina tarjolla toinen joka voidaan johtaa perille! Älkäämme milloinkaan masentuko, ja rientäkää nyt vain, monsieur, siekailematta."

"Mutta se niin hyvin valittu varusväki — kuningas toimittaa sen heti vaihdetuksi!"

"Se varusväki, monsieur, oli kuninkaan miehiä Belle-Islelle tullessaan; tänään se pitää valtiaanansa vain teitä, ja samoin käy kaikille linnoitusmiehistöille kahden viikon palveluksen jälkeen. Antakaa hänen tehdä mielensä mukaan, monsieur. Näettekö hankalaksi sen, että vuoden kuluttua on puolellanne kokonainen armeija parin rykmentin sijasta? Ettekö huomaa, että nykyinen varusväkenne hankkii teille puoluelaisia La Rochellessa, Nantesissa, Bordeauxissa, Toulousessa, kaikkialla, mihin sitä vain jaetaan? Kiirehtikää kuninkaan luo, monsieur, menkää; hetket kuluvat, ja sillävälin kun me menetämme aikaa, d'Artagnan kiitää kuin nuoli valtatiellä tänne päin."

"Herra d'Herblay, te tiedätte, että jokainen sananne on siemen, joka itää mielessäni; lähden Louvreen."

"Ottakaa huomioon, ettei d'Artagnanin tarvitse tulla Saint-Mandén kautta; hän suuntaa kulkunsa suoraa päätä Louvreen. Se vähentää tunnin siitä ajasta, mikä meillä on vielä jäljellä."

"D'Artagnanilla saattaa olla kaikki muut edut, mutta ei minun englantilaisia hevosiani; olen Louvressa viidenkolmatta minuutin kuluttua."

Ja sekuntiakaan menettämättä Fouquet antoi lähtökäskyn. Aramis ennätti vain virkkaa hänelle vielä:

"Tulkaa takaisin yhtä joutuisasti kuin menettekin, sillä minä odotan teitä kärsimättömästi."

Viisi minuuttia myöhemmin kiidätti virma valjakko yli-ntendenttiä
Pariisiin päin.

Sillaikaa Aramis tahtoi ottaa selon siitä huoneesta, jossa Portos lepäsi. Mutta jo Fouquetin työhuoneen ovella hänet tapasi syleiltäväkseen Pélisson, joka oli kuullut hänen saapumisestaan ja rientänyt toimistosta puhuttelemaan häntä. Aramis vastaanotti nämä yhtä kunnioittavat kuin sydämmellisetkin kohteliaisuudenosoitukset sillä ystävällisellä arvokkuudella, jonka hän niin hyvin osasi omaksua, mutta äkkiä suoristautuen portaiden juurella hän kysyi: "Mitä kuulenkaan tuolta ylhäältä?"

Välikerrasta tosiaan kaikui kumeata möryä kuin nälkäisen tiikerin tai maltittoman jalopeuran ärjyntänä.

"Tosiaan", sanoi Aramis, "ainoastaan hän kykeneekin tuolla tavoin tärisyttämään taloa. Suvaitsettehan, Pélisson, että tiedustan hänen vointiaan?"

He astuivat huoneeseen. Portos makasi vuoteella pikemmin sinipunaisena kuin punehtuneena kasvoiltaan, silmät turvoksissa ja suu ammollaan. Hänen valtavan rintansa syvistä onkaloista kohoava pauhu helisytti ikkunanruutuja, Jännittyneet ja koholle nousseet kasvolihakset, hiestä suorrukkeinen tukka, voimakkaasti kaareutuva leuka ja väkevinä heilahtelevat hartiat eivät voineet olla herättämättä jonkunlaista ihailua: noin tavattomassa rotevuudessa oli jotakin melkein jumalallista. Jättimäiset sääret ja jalat olivat pöhistyessään saaneet hänen nahkasaappaansa rakoilemaan, ja siinä hänen suunnaton ruhonsa nyt lojui kuin Agrigentumin tasangolla viruva graniittijättiläinen.

Pélissonin käskystä alkoi muuan kamaripalvelija leikata pois saappaita, sillä mikään voima maailmassa ei olisi voinut vetää niitä jalasta. Neljä lakeijaa oli sitä turhaan yrittänyt, kiskoen kuin vintturi. He eivät olleet onnistuneet edes saamaan Portosta hereille.

Häneltä siis otettiin saappaat siekaleina, ja hänen jalkansa putosivat takaisin vuoteelle; häneltä leikeltiin myös loputkin vaatekappaleet yltä, ja sitten hänet kannettiin kylpyyn, jossa hän sai maata tunnin. Viimein hänet puettiin puhtaisiin alusvaatteisiin ja laskettiin lämmitetylle vuoteelle. Kaikki tämä tapahtui sellaisella työllä ja tuskalla, että sen olisi luullut häiritsevän kuolluttakin, mutta se ei saanut Portosta edes raottamaan silmiänsä tai hetkeksikään pysàhdyttämään kuorsauksensa järisyttäviä urkuja. Ollen luonnostaan kuivakiskoisen jäntevä ja mieleltään lannistumaton Aramis tahtoi uhmata väsymystä ja työskennellä Gourvillen ja Pélissonin kanssa; mutta hän meni tainnuksiin tuolilla, jolla oli itsepintaisesti istunut. Hänet kannettiin viereiseen huoneeseen, missä vuoteen lepo voivutti rauhattomasti askartaneet aivotkin tyyntymään.

Sillaikaa kun Fouquet ajoi täyttä neliä englantilaisella valjakollaan Louvrea kohti kuningas työskenteli siellä Colbertin kanssa. Äkkiä hän kävi miettiväiseksi. Nuo kaksi kuolemantuomiota, jotka hän oli ensimmäisinä itsenäisinä hallitustoiminaan vahvistanut, palasivat useinkin hänen mieleensä. Avoimin silmin hän oli näkevinään ne kahtena surutahrana, ja kun hän ummisti silmänsä, kuvastuivat ne verilaikkuina.

"Monsieur", hän virkahti intendentille, "minusta väliin tuntuu, etteivät ne kaksi miestä, jotka te toimititte kuolemaan, olleet aivan suuria rikollisia."

"Kyllä, sire; niin hartaita, että he olisivat uhranneet henkensä herra
Fouquetin puolesta."

"Se on totta, mutta onneksi hyödyttömästi, mikä ei ollut heidän tarkoituksensa."

"Ja ne varat ovat minun rahastossani?" sanoi kuningas jonkunlaista vastenmielisyyttä ilmaisten.

"Niin ovat, sire; mutta se takavarikko ei ulottanut tehoansa herra yli-intendenttiin, vaikka se uhkasikin häntä."

"Että jos herra Fouquet teidän majesteettianne vastaan yllytti joukon metelöitsijöitä, riistääkseen ystävänsä vapaiksi pyöveleiltä, on hän valmis panemaan liikkeelle armeijan, kun tulee kysymykseen oman rangaistuksen välttäminen."

Kuningas leimahdutti uskottuunsa sellaisen katseen, joka muistuttaa hirmumyrskyn synkkää salamaa, — silmäyksen, joka valaisee syvimmänkin omantunnon pimentoa.

"Minua hämmästyttää", sanoi hän, "että te siten ajatellessanne herra
Fouquetista ette ole antanut minulle erästä neuvoa."

"Sanokaa minulle ensiksikin selvästi ja täsmällisesti, mitä oikein ajattelette herra Fouquetin käytöksestä, herra Colbert."

"Minun nähdäkseni, sire, herra Fouquet ei tyydy haalimaan haltuunsa rahoja kuten herra de Mazarin teki ja sen avulla riistämään teidän majesteetiltanne kuninkuuteen kuuluvaa valtaa, vaan vieläpä tahtoo voittaa puolelleen kaikkia mukavan ja nautintorikkaan elämän harrastajia, sellaiseen uraan mieltyneitä, jota vetelehtijät sanovat runollisuudeksi ja valtiomiehet tapainturmelukseksi; minä luulen, että hän hankkiessaan palkattua puoluetta teidän majesteettinne alamaisista loukkaa kuninkaallista etuoikeutta ja että jos tämä saa jatkua, hän viimein syrjäyttää teidän majesteettinne heikkojen ja huomaamattomien hallitsijain joukkoon."

"Oletteko ihan varma, että herra Fouquet ajattelee sellaista rikollisuutta, josta häntä syytätte?"

"Voin sanoa enemmänkin, sire: hän on jo alkanut toteuttaa erityisiä salahankkeita."

"No niin, minä palaan siihen, mitä äsken huomautin, herra Colbert: antakaa minulle neuvo."

"Suokaa anteeksi, sire, mutta sitä ennen on minulla vielä hiukan lisättävää."

"Olen juuri saanut tietää, että herra Fouquet linnoituttaa
Belle-Isle-en-meriä."

"Täydellisesti. Tiedättekö, sire, minkä verran Belle-Islellä on sotaväkeä?"

"En vielä minäkään, sire, ja sentähden tahtoisin esittää, että teidän majesteettinne lähettäisi sinne jonkun."

"Ottaisin lopullisen selvyyden siitä, varustaako herra Fouquet todellakin entisten läänitysherrain tavoin muurejansa vallinsarvilla ja tykistöllä."

"Mutta jos asiat ovat sillä kannalla, herra Colbert", sanoi Ludvig, "niin meidän täytyy heti tehdä, mitä äsken ehdotitte: vangituttaa Fouquet."

"Luulin jo huomauttaneeni teille, monsieur, että minä en suvaitse sitä sanaa palveluksessani."

"Teidän majesteettinne palvelus ei voi estää herra Fouquetia olemasta yli-intendentti. Ja sen asemansa johdosta hänellä on puolellaan koko parlamentti, niinkuin hän on anteliaisuudellaan saavuttanut koko armeijan suosion, suojeluksellaan kiinnittänyt itseensä kirjallisuuden edustajat ja lahjoillaan käännyttänyt puoleensa koko aatelin."

"Voi, en toki, sire, sillä minä en aio ainoastaan osoittaa vaaraa teidän majesteetillenne."

"No niin, kuinka voidaankaan horjuttaa jättiläispatsaan perustuksia?
Antakaa kuulla!" ja kuningas nauroi katkerasti.

"Hän on kohottautunut rahojensa avulla; murskatkaa hänet samalla keinolla, sire."

"Tilaisuuksia ei teiltä puutu; käyttäkää kaikkia mahdollisia tilaisuuksia, sire."

"Kas tässä alku: Hänen kuninkaallinen korkeutensa Monsieur menee naimisiin, ja hänen häittensä tulee olla loistavat. Tässä on erinomainen aihe teidän majesteettinne pyytää herra Fouquetilta miljoonaa; herra Fouquet, joka saattaa maksaa kaksikymmentätuhatta livreä kerrallaan, kun velotaan ainoastaan osamaksuna viittä, saa kaiketi helposti kokoon miljoonankin, kun teidän majesteettinne sitä pyytää."

"Jos teidän majesteettinne suvaitsee vahvistaa maksumääräyksen, niin minä itse haetutan rahat."

Colbert työnsi kuninkaan eteen paperin ja ojensi hänelle kynän. Samassa palatsinvartija raotti ovea ja ilmoitti herra yli-intendentin.

Ludvig kalpeni. Colbert pudotti kynän ja vetäytyi pois kuninkaan luota, jonka yli hän oli ikäänkuin pahana enkelinä levittänyt mustat siipensä.

Yli-intendentti astui sisään hovimiehen tavoin, jolle ensimmäinen silmäys riittää selvittämään tilanteen. Tämä ei ollut rohkaiseva herra Fouquetille, niin tietoinen kuin hän olikin mahdistaan. Colbertin pienet mustat silmät kateudesta laajentuneina ja Ludvig XIV:n kirkas, vihastuksesta leimuava katse ennustivat uhkaavaa vaaraa.

Ylimmissä piireissä väitetään oikeiden hovimiesten olevan herkkätajuisia kuin vanhat soturit, jotka tuulen ja lehtien suhinassa aistivat aseistetun joukon kaukaisen töminän; kuunneltuaan he kykenevät jotensakin tarkoin päättämään, kuinka monta miestä siellä marssii, mikä määrä aseita kalahtelee, montako tykkiä vierii laveteillaan. Fouquetin ei siis tarvinnut muuta kuin panna merkille se hiljaisuus, joka syntyi hänen saapuessaan: hän oivalsi sen olevan täynnä tuhoisia paljastuksia.

Kuningas antoi hänelle aikaa edetä keskilattialle. Hänen nuorekas ujoutensa sääsi hänelle tämän hetkellisen pidättyväisyyden. Fouquet otti rivakasti tilaisuudesta vaarin.

Vailla Fouquetin henkilöllistä suuruutta ja aulisluontoisuutta muistutti Colbert silti monessa kohden rahaministeriä. Hänellä oli sama huomiokyky, sama ihmistuntemus ja lisäksi se voimakas malttavaisuus, joka antaa teeskentelijälle aikaa harkitsemiseen ja vastaliikkeen valmistamiseen. Hän arvasi, että Fouquet oli ehättämässä sen iskun edelle, jonka hän aikoi tälle antaa. Hänen silmänsä säkenöitsivät.

"Kas, kas", lausui kuningas, "harrastatte siis myöskin sodankäyntitaitoa, herra Fouquet!"

"Harrastan kaikkea, mikä saattaa hyödyttää teidän majesteettinne hallitusta", vastasi Fouquet.

"Teidän majesteettinne kaiketi käsittää sen pääpiirteet", selitti Fouquet kumartuneena paperin yli; "tässä on kehämuuri, tuolla linnakkeet, täällä ulkovarustukset."

"Ja mikä paikka siis onkaan tämä, jonka linnoitustöitä näytätte minulle?"

Hänen siten vastatessaan Colbert teki niin huomattavan liikkeen, että kuningas kääntyi velvoittaakseen häntä pidättyväisyyteen. Fouquet ei näkynyt olevan millänsäkään Colbertin hätkähdyksestä ja kuninkaan antamasta merkistä.

"Niin, sire, ja tässä tuon teidän majesteetillenne sen työn piirustukset ja tilit", vastasi Fouquet; "olen kuluttanut siihen kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Mitä varten?" kysyi Ludvig kylmäkiskoisesti, saaden vihjettä intendentin yrmeästä katseesta.

"Varsin helposti käsitettävässä tarkoituksessa", selitti Fouquet.
"Teidän majesteettinne oli kireissä väleissä Ison-Britannian kanssa."

"Kyllä niin; mutta Kaarle II:n palattua valtaistuimelle olen tehnyt sen maan kanssa liiton."

"Kuukausi takaperin, sire, aivan oikein; mutta jo lähes kuusi kuukautta sitten aloitettiin Belle-Islen linnoittaminen."

"Sire, linnoitukset eivät milloinkaan ole tarpeettomia. Belle-Isle linnoitettiin kyllä Monkia ja Lambertia ja kaikkia niitä Lontoon porvareita vastaan, jotka leikkivät sotasilla; mutta siten se on myös vankka linnoitus hollantilaisia vastaan, joiden kanssa joko Englanti tai teidän majesteettinne varmasti joutuu sotaan."

Colbert tyrmistyi niinkuin olisi pohjaton syvyys auennut hänen jalkainsa juuressa. Ludvig säpsähti ihastuneena Fouquetin nerokkuudesta tai uhrautuvaisuudesta.

"Asia on aivan luonnollinen, sire. Belle-Isle on kyllä minun tiluksiani, ja minä olen omilla varoillani kustantanut sen linnoittamisen. Mutta kun mikään ei voi estää alamaista tekemästä kuninkaalleen tämänlaatuista vaatimatonta lahjoitusta, tarjoan teidän majesteetillenne omistusoikeuden tähän maaomaisuuteen, jonka nautinto-oikeuden te jätätte edelleen minulle. Belle-Islen täytyy sotilaallisena tukikohtana kuulua kuninkaalle; teidän majesteettinne voi siellä tästälähtein pitää taattua varusväkeä."

Colbert oli suistumaisillaan nurin liukkaalla lattialla; hänen täytyi nojautua seinäpilareihin, kun jalat pyrkivät hervottomina pettämään hänen allaan.

"Te olette tässä osoittanut suurta sotilaallista taitavuutta, monsieur", kiitti Ludvig XIV.

"Aloite ei ollut minun, sire", vastasi Fouquet; "useat upseerit esittivät sitä minulle. Itse suunnitelman on laatinut muuan etevimpiä insinöörejämme."

"Herra du Vallon?" toisti Ludvig; "en tunne häntä. On kovin ikävää, herra Colbert, että minä en nimeltään tiedä lahjakkaimpia miehiä, jotka tuottavat kunniaa hallitukselleni", hän lisäsi kääntyen Colbertiin päin. Tämä tunsi olevansa muserrettu; hiki valui hänen otsaltaan, eikä hän saanut sanaakaan suustansa, vaan kärsi kiduttavaa mielenkarvautta. "Teidän tulee muistaa se mies", lopetti Ludvig.

"Muuraustyö on tehty roomalaisella sementillä, jota arkkitehdit ovat minulle valmistaneet vanhanajan kuvausten johdolla."

"Oh, sire, se on teidän majesteettinne asia; minunhan ei sopinut hankkia tykistöä tilalleni, teidän majesteettinne ensin omaksumatta linnoitusaluetta."

Ludvig alkoi horjua tuon mahtavan miehen aiheuttaman vihan ja masennetun kilpailijan herättämän säälin vaiheilla, niin epäonnistuneelta edellisen jäljennökseltä kuin tämä tuntuikin. Mutta tietoisuus velvollisuudestaan kuninkaana voitti pelkästään inhimilliset tunteen. Hän ojensi sormensa paperin yli.

"Näiden suunnitelmien toteuttamisen on täytynyt käydä teille hyvin kalliiksi?" sanoi hän.

"Kuusitoistasataatuhatta livreä! Te olette äärettömän rikas, herra
Fouquet."

"Teidän majesteettinnehan on rikas", vastasi yli-intendentti, "koska
Belle-Isle on teidän."

"No minun tulee suoda nuorelle prinsessalle vastaanotto, joka soveltuu
Henrik IV:n tyttärentyttären arvolle."

Ludvig XIV epäröitsi. Summa, jota hän aikoi vaatia, oli juuri sama, joka hänen oli täytynyt evätä Kaarle II:lta. Hän kääntyi Colbertiin, jotta tämä antaisi suunnitellun iskun.

Fouquet oli seissyt selin intendenttiin, kuunnellakseen kuningasta. Hän ei nyt edes kääntynyt päin, vaan odotti, kunnes kuningas oli toistanut tai pikemmin mutissut:

"Oh, sire", vastasi Fouquet halveksivasti, "miljoona! Mitä teidän majesteettinne tekisi yhdellä miljoonalla?"

"Sellainen erä käytetään Saksan vähäpätöisimpien ruhtinasten häätilaisuuksiin."

"Teidän majesteetillenne tarvitaan vähintään kaksi miljoonaa. Yksistään hevoset nousevat viiteensataantuhanteen livreen. Minulla on kunnia lähettää teidän majesteetillenne tänä iltana kuusitoistasataatuhatta livreä."

"Silmänräpäys, sire", jatkoi Fouquet edes kääntymättä Colbertiin; "siitä siis puuttuu neljäsataatuhatta livreä, mutta intendentillä"; — ja hän viittasi yli olkansa peukalollaan Colbertiin, joka kalpeni hänen takanaan — "intendentillä on kassassaan yhdeksänsataatuhatta livreä, jotka kuuluvat minun hoitovaroihini."

"Tämä herra", pitkitti Fouquet yhä epäsuorasti puhuen Colbertille, "vastaanotti kahdeksan päivää sitten kuusitoistasataatuhatta livreä; hän on maksanut kaksisataatuhatta henkivartiolle, seitsemänkymmentäviisituhatta sairashuoneelle, satakaksikymmentäviisituhatta sveitsiläisille, kaksisataakolmekymmentätuhatta muonitukseen, kuusikymmentätuhatta aseisiin ja noin kymmenentuhatta pikku menoihin, joten en erehdy laskiessani, että hänellä on jäljellä yhdeksänsataatuhatta livreä." Kääntyen sitten puolittain Colbertiin niinkuin esimies puhutellakseen halpaa käskyläistä hän sanoi:

"Pitäkää huolta, monsieur, että ne yhdeksänsataatuhatta livreä toimitetaan tänä iltana hänen majesteetilleen kullassa."

"Mutta", huomautti kuningas, "siitähän tulee kaksi miljoonaa viisisataatuhatta livreä?"

"Sire, puoli miljoonaa tarvittaneen hänen kuninkaallisen korkeutensa taskurahoiksi. Te kuulette, herra Colbert, tänä iltana ennen kello kahdeksaa!"

Näin sanoessaan yli-intendentti kumarsi kunnioittavasti kuninkaalle ja poistui takaperin, kunnioittamatta ainoallakaan silmäyksellä kademielistä intendenttiä, jonka hän oli mitä murjovimmin lyönyt laudalta. Colbert repi raivoissaan rikki flandrialaiset pitsikalvosimensa ja puri huulensa verille.

Fouquet ei ollut vielä lähtenyt työhuoneen ovelta, kun palatsinvartija hänen sivulleen astuen ilmoitti:

"Herra d'Herblay oli oikeassa", jupisi Fouquet vetäen kellon taskustaan; "tunti ja viisikymmentäviisi minuuttia. Parahiksi tosiaan ennätin!"

Lukija tietää ennakolta, kenet palatsinvartija ilmoitti mainitessaan sanansaattajan tulleen Bretagnesta. Tomuttuneena, tulehtunein kasvoin, hikeä tippuvin hiuksin ja jäykistynein säärin d'Artagnan vaivalloisesti nosteli jalkojaan porrasaskelmilla, joita vastaan hänen veriset kannuksensa helähtelivät.

Juuri ovesta sisälle astuessaan hän huomasi kynnyksellä yli-intendentin. Fouquet tervehti hymyllä miestä, joka olisi tuntia aikaisemmin tulleena tuottanut hänelle häviön tai kuoleman. D'Artagnan sai hyväluontoisuudestaan ja tavattomasta ruumiillisesta joustavuudestaan vielä sen verran malttia, että muisti rahaministeriltä saamansa hyvän vastaanoton; hän vastasi senvuoksi tervehdykseen, mutta paljon enemmän suopeudesta ja säälistä kuin kunnioituksesta.

Mutta sen sanan lausuminen olisi ollut suuren asian kavaltamista, — ja kuninkaan työhuoneessa palatsinvartijan kuullen kuiskattuna se olisi ollut hyödytöntä itsensä uhraamista, tuottamatta varoitetulle pelastusta.

D'Artagnan tyytyi siis tervehtimään rahaministeriä äänettömästi ja eteni huoneeseen.

Kuninkaan hämmästykseen Fouquetin viime sanoista sekaantui juuri mielihyvää lähetin paluusta. D'Artagnanilla oli yhtä varma ja nopsa katse kuin hovimiehelläkin. Ensi silmäyksellä hän havaitsi Colbertin otsalla katkeran nöyryytyksen leiman, ja hän kuuli myös kuninkaan virkkavan tälle:

"Vai niin, herra Colbert, teillä siis oli yhdeksänsataatuhatta livreä, jotka kuuluivat yli-intendentin virastolle!"

D'Artagnan siis käsitti koko kohtauksen sekä silmin että korvin. Muskettisoturilleen Ludvig XIV ensi sanoikseen soi syyllisen tervetulotoivotuksen ikäänkuin siten vielä erityisesti tehostaakseen edellisen lauseensa päinvastaista sävyä. Sitten hän lyhyeen lausui hyvästi Colbertille, joka valjuna ja horjuen läksi kuninkaan työhuoneesta, d'Artagnanin kierrellessä viiksiään.

"Mielelläni näen palvelijani tuollaisessa epäjärjestyksessä", sanoi kuningas, ihaillen lähettinsä asun sotaista epäkuntoa.

"Todellakin, sire", vastasi d'Artagnan, "katsoin saapumiseni Louvreen siksi kiireelliseksi, että rohkenin esittäytyä tällaisena."

"Sire, asia on lyhyesti näin: Belle-Isle on linnoitettu, erinomaisesti linnoitettu; saarella on kaksinkertainen kehävallitus, vankka päävarustus ja kaksi ulkolinnaketta, satamassa on kaksi kaapparialusta ja rantapattereista puuttuu ainoastaan tykistö."

"Mitä! Teidän majesteettinne tietää kaikki?" virkahti muskettisoturi ällistyneenä.

"Totisesti, sire", myönsi d'Artagnan, "se on oikea, — minä näin itse paikalla alkuperäisen kappaleen!" Muskettisoturin otsa synkistyi. "Ah, minä ymmärrän, teidän majesteettinne lähetti jonkun toisenkin", lisäsi hän äänellä, joka oli täynnä nuhtelua.

"Mitäpä sillä on väliä, monsieur, millä tavoin olen saanut tietoni, kunhan vain tiedän?"

"Ei kaiketikaan, sire", vastasi muskettisoturi edes yrittämättä salata nyreyttään, "mutta rohkenen huomauttaa teidän majesteetillenne, ettei olisi kannattanut siten lennättää minua ja vähintään kahteenkymmeneen kertaan vaarantaa luitani, jotta palatessani saataisiin tervehtiä minua tällaisella uutisella. Kun palvelijoita epäillään, sire, tai pidetään taitamattomina, niin heitä ei käytetä."

Ja sotilaallisen terhakasti d'Artagnan polkaisi jalkaansa niin että tomu pöllähti lattiasta.

"Monsieur", virkkoi hän sitten heti, "Belle-Isle ei ainoastaan ole minulle tunnettu, vaan koko saari on omanikin."

"Hyvä, hyvä, sire; siinä on minulle selitystä tarpeeksi", tokaisi d'Artagnan. "Eroni!"

"Ehdottomasti. Olen liian ylpeä syömään kuninkaan leipää ansaitsemattomasti tai paremmin sanottuna ansaitsen sen huonosti. Eroni, sire!"

"Mordioux, kylläpä minulla on siihen syytäkin! Istun kolmekymmentäkaksi tuntia satulassa, ratsastan yötä päivää, näytän joutuisuuden ihmeitä, saavun tänne kankeana kuin hirtetty ja saan kuulla, että toinen on ehtinyt edelläni! No niin, minä olen epäpätö! Eroni, sire!"

"Herra d'Artagnan", virkkoi Ludvig XIV laskien valkoisen kätensä muskettisoturin pölyiselle käsivarrelle, "se, mitä teille vastikään sanoin, ei mitenkään vaikuta lupaukseeni. Annettu sana pysyy."

Ja nuori kuningas astui kirjoituspöytänsä luo, veti auki laatikon ja otti sieltä nelitaitteisen paperin.

"Tässä valtakirjanne muskettisoturien kapteeniksi; olette ansainnut sen hyvin, herra d'Artagnan", sanoi hän.

D'Artagnan avasi nopeasti paperin ja luki sen kahteen kertaan; hän ei ollut uskoa silmiään.

"Ja tätä valtakirjaa", jatkoi kuningas, "ei anneta teille tunnustukseksi yksin Belle-Islen matkasta, vaan myöskin teidän urhoollisesta väliintulostanne Grève-torilla. Siellä te tosiaan palvelitte minua sankarin tavoin."

"Kas vain", sanoi d'Artagnan kykenemättä pidättämään lievää punehdusta; "senkin te tiedätte, sire?"

"Kyllä, se kerrottiin minulle heti." Kuninkaalla oli läpitunkeva katse ja erehtymätön arvostelukyky, kun oli jonkun sydäntä tutkittava. "Teillä on jotakin ilmaistavana minulle", hän lisäsi, "ja te ette sano sitä. No niin, puhukaa vain avoimesti, monsieur; olettehan ennenkin saanut esiintyä edessäni aivan vapaasti."

"Olkoon menneeksi, sire: mielessäni on se ajatus, että olisi ollut mieluisampaa saada kapteeninarvo hyökkäyksestä komppanian etunenässä — patterin vaientamisesta tai kaupungin valloittamisesta, — kuin kahden onnettoman toimittamisesta hirsipuuhun."

"Miksi teidän majesteettinne epäilisikään vilpittömyyttäni, jos saan kysyä?"

"Ajattelin vain, että jos tunnen teidät oikein, monsieur, te ette juuri pahoittele paljastaneenne miekkaanne minun puolestani."

"No, siinä te erehdytte, sire, ja hyvin suuresti; pahoittelen todellakin miekkani paljastamista niiden tuloksien johdosta, mitä siitä koitui. Nuo ihmisparat, jotka siten menettivät henkensä, sire, eivät olleet teidän vihollisianne eivätkä minun, ja heillä ei ollut puolustautumisen tilaisuutta."

"En, sire", vastasi d'Artagnan punastuen ajatellessaan, että kuningas saattoi epäillä hänen tahtoneen yksinään omistaa kunnian, joka kuului myöskin Raoulille; "en, mordioux! Kuten teidän majesteettinne sanoo, minulla oli kumppani ja kelpo kumppani olikin."

"Niin, sire, nuori mies. Oh, minun täytyy onnitella teidän majesteettianne; teillä on yhtä hyvät tiedot loitolta kuin läheltäkin. Herra Colbert se varmaankin antaa teidän majesteetillenne näin täsmällisiä ilmoituksia?"

"Herra Colbert ei ole puhunut minulle muuta kuin hyvää teistä, herra d'Artagnan, ja paha olisikin hänen ollut haastaa toisin."

"Se nuorukainen tuntuu olevan kerrassaan urho", jatkoi Ludvig XIV kärjistääkseen d'Artagnanin oletettua nyreyttä.

"Urho? On totisesti, sire!" vakuutti muskettisoturi ihastuksissaan siitä, että sai tilaisuuden edistää Raoulin mahdollisuuksia kuninkaan silmissä.

"Sire", vastasi d'Artagnan, "teidän majesteettinne kyselemisen epäluuloisuudessa havaitsen ihan toisen luonteen kuin hallitsijani mielenlaadun. Onko herra Colbert noissa tuiki tarkoissa selvityksissään siis unohtanut mainita teille, että se nuori mies oli likeisimmän ystäväni poika?"

"Niin juuri, sire: varakreivi de Bragelonnen isä on kreivi de la Fère, joka niin tehokkaasti avusti kuningas Kaarle II:n paluuta valtaistuimelle. Bragelonne on uljasta sukua, teidän majesteettinne!"

"Hän on siis sen ylimyksen poika, joka kuningas Kaarle II:n puolesta tuli minun tai oikeammin herra de Mazarinin luo esittämään liittotarjousta?"

"Sire, se mies on useammin paljastanut miekkansa teidän kuninkaallisen isänne puolesta kuin vielä on kulunut päiviä teidän majesteettinne onnellisessa elämässä."

"On ollut lähes neljäkymmentä vuotta, sire. Teidän majesteettinne huomaa, etten arvostele häntä ihan eilispäivän kokemuksen perusteella."

"Hänellä on tänään vahtivuoro Louvressa Condén prinssin aatelismiesten keralla."

Samassa Raoul ilmestyi esiin, ja nähdessään d'Artagnanin hän tervehti tätä sillä viehättävällä hymyllä, jota näkee ainoastaan nuorten huulilla.

"Tulehan, tule", sanoi d'Artagnan tuttavallisesti, "kuningas kyllä sallii sinun syleillä minua, mutta kiitä hänen majesteettiaan siitä ensin!"

Raoul kumarsi niin soreasti, että Ludvig, jota miellytti kaikki hänen omaa suuruuttaan haittaamaton ylemmyys, ihaili tätä miehekästä kauneutta, voimaa ja vaatimattomuutta.

"Monsieur", hän sanoi kääntyen Raouliin, "olen pyytänyt herra prinssiä suosiollisesti luovuttamaan teidät minulle; olen saanut hänen suostumuksensa, te kuulutte tästä päivästä alkaen minun saattueeseeni. Herra prinssi oli hyvä isäntä, mutta toivoakseni ette häviä vaihdossa."

"Niin, niin, ole huoletta, Raoul, — kuninkaalla on hyvät puolensa!" tokaisi d'Artagnan, joka Ludvigin luonteeseen tutustuttuaan rohkeni laskea leikkiäkin hänen itserakkaudestaan, — määrätyissä rajoissa luonnollisestikin, aina pitäen silmällä soveliaisuutta ja imarrellen silloinkin kun tuntui tekevän pilaa.

"Sire", virkkoi Bragelonne säveällä ja miellyttävällä äänellä ja ilmaisten isältä perittyä luontevaa kaunopuheisuutta, "en vasta tästä päivästä alkaen kuulu teidän majesteetillenne."

"Oh, sen kyllä tiedän", lausui kuningas, "te tarkoitatte oivaa esiintymistänne Grève-torilla. Sinä päivänä tosiaan antausitte palvelukseeni, monsieur."

"Sire, en puhu siitäkään päivästä; minun ei sopisi ollenkaan muistuttaa niin vähäpätöisestä palveluksesta sellaisen miehen kuin herra d'Artagnanin läsnäollessa. Tarkoitin erästä kohtausta, joka tuotti käänteen elämälleni, kuusitoistavuotiaasta vannottaen minut teidän majesteettinne uskolliseksi palvelijaksi."

"Niin, teidän majesteettinne, lähtiessäni ensimmäiselle sotaretkelleni eli herra prinssin armeijaan, kreivi de la Fère vei minut Saint-Denisin kirkkoon, jossa kuningas Ludvig XIII:n maalliset jäännökset kuninkaallisen hautaholvin viimeisellä porrasaskelmalla odottivat seuraajaa — toivoakseni vielä hyvin monta vuotta. Silloin hän meidän valtiaittemme tomun ääressä vannotti minut palvelemaan kuninkuutta — teidän edustamaanne ja teissä ruumistunutta, sire, — palvelemaan ajatuksissa, sanoissa ja töissä. Minä vannoin, Jumala ja vainajat olivat todistajina. Kymmenen vuoden mittaan ei minulle ole ilmennyt valani toteuttamiseen tilaisuutta laisinkaan niin usein kuin olisin suonut; mutta olen teidän majesteettinne soturi enkä mitään muuta, ja kutsuessanne minut luoksenne en vaihda herraa, vaan palveluskuntaa."

Raoul vaikeni ja kumarsi. Hän oli lopettanut puheensa, kun Ludvig XIV vielä kuunteli.

"Hiton hyvin puhuttu, eikö ollutkin, teidän majesteettinne?" huudahti d'Artagnan. "Hyvää rotua, sire, ylevää sukua!"

"Niin", jupisi kuningas liikuttuneena, kehtaamatta sentään ilmaista heltymystään, joka johtui ainoastaan harvinaisen ylevän luonteen omasta hetkellisestä kosketuksesta, "niin, monsieur, te sanotte oikein; missä hyvänsä olette ollutkin, te olette palvellut kuningasta. Mutta uskokaa minua: siirtyessänne nyt toiseen palveluskuntaan havaitsette saaneenne ylennyksen, ja sen olette ansainnut!"

Raoul oivalsi, että kuninkaan sanottava hänelle supistui tähän, ja hienon luonteensa erehtymätöntä esiintymisvaistoa noudattaen hän kumarsi ja poistui huoneesta.

"Onko teillä vielä mitään ilmoitettavana, monsieur?" kysyi kuningas jäätyään kahden kesken d'Artagnanin kanssa.

"On sire, ja minä jätin tämän viestini viimeiseksi, sillä se on murheellinen ja toimittaa Euroopan kuningashuoneet surupukuun."

"Sire, ratsastaessani Bloisin kautta sattui korvaani sana, synkkä sana, kaikuna palatsista."

"Eikä minulle ole sitä ilmoitettu!" huudahti Ludvig, jonka kuninkaallinen herkkätuntoisuus loukkaantui virallisen tiedonannon puutteesta.

"Oh, älkää pahastuko", sanoi d'Artagnan, "Ranskan ja muunkaan maailman sanansaattajat eivät samoa niin nopeasti kuin teidän palvelijanne; Bloisin pikalähetti voi olla täällä aikaisintaan kahden tunnin päästä, ja hän tulee silti vinhasti, sen takaan, koskapa jätätin hänet vasta tällä puolen Orléansin."

"Setäni Gaston!" mutisi Ludvig laskien kätensä otsalleen ja sisällyttäen noihin kahteen sanaan kaikki, mitä tuon ristiriitaisia tunteita herättävän nimen muisto nyt johdatti hänen mieleensä.

"Ka, niinpä niin, sire", virkkoi d'Artagnan järkeileväksi vastaukseksi kuninkaan mietteisiin; "menneisyys haipuu."

"Se on totta, monsieur, se on totta; mutta meille kuuluu, Jumalan kiitos, tulevaisuus, ja yritämmekin olla tekemättä sitä liian synkeäksi."

"Sen asian jätän teidän majesteettinne huoleksi", sanoi muskettisoturi kumartaen. "Ja nyt…"

"Niin, aivan, monsieur, — unohdin teidän juuri rientäneen sadankymmenen lieuen matkalta. Menkää, monsieur; pitäkää huolta tuosta nuoresta miehestä, josta tulee parhaita sotureitani, ja levättyänne tulkaa ilmoittautumaan käytettäväkseni."

D'Artagnan kumarsi ja poistui. Sitten hän ikäänkuin vain Fontainebleausta tulleena alkoi harhailla Louvren suojamissa, etsiäkseen käsiinsä Bragelonnen.

Vahakynttilät levittivät hohdettaan Bloisin linnassa paarin ympärillä, joilla menneisyyden viimeinen edustaja Orléansin Gaston makasi hengettömänä ruumiina. Kaupungin porvarit sommittelivat hänestä puheissaan jälkimainetta, joka ei suinkaan muodostunut ylistyslauselmiksi; leskiherttuatar ei enää muistanut rakastaneensa nuoruudessaan tätä elotonta tomumajaa siinä määrin, että oli häntä seuratakseen karannut isänsä palatsista, vaan istui nyt kahdenkymmenen askeleen päässä surusalista hautoen omahyötyisiä laskelmia ja uhraten ylpeydelle, ja tällävälin antoivat muut pyyteet ja kunnianhimoiset pyrkimykset paljon vilkasta mietittävää linnan jokaisessa suojamassa ja sopessa, missä vain elämää esiintyi.

Eivät kellojen kolkot läppäykset, eivät kirkkolaulajain veisuu, vahakynttiläin kajastus ikkunaruutujen läpi tai muut hautausvalmistukset kyenneet vähääkään häiritsemään kahta sisäpihan ikkunaan asettunutta henkilöä; sen ikkunan jo tunnemme, se valaisi niin sanottuihin pikku huoneistoihin kuuluvaa kamaria. Heihin osui sitäpaitsi sädejuova hilpeästä auringosta, joka sekään ei näkynyt paljon välittävän Ranskaa kohdanneesta menetyksestä, vaan houkutteli kukkaset tuoksumaan hehkeimmillänsä ja antoi eloisuutta paljaille muureillekin.

Nämä kaksi henkilöä, jotka siten eivät olleet syventyneet murehtimaan herttuan kuolemaa, vaan keskustelemaan sen johdosta, olivat nuori neitonen ja nuori mies.

Jälkimmäinen oli lyhytkasvuinen ja tummaihoinen; hän näytti viiden- tai kuudenkolmatta ikäiseltä. Hänen kasvonilmeensä elähteli valppaana ja kavalana, saaden pitkien ripsien varjostamat tavattoman suuret silmät vilkkaasti välähtelemään; iso suu vetäysi usein leveään hymyyn, joka ilmaisi hammastarhan täydelliseksi, ja suippo leuka tuntui saaneen suurempaa liikkuvaisuutta kuin luonto tavallisesi myöntää tälle kasvojen osalle, niin että se toisinaan hyvin rakastavaisesti venyttäysi puhekumppaniin päin. On sanottava että tämä ei aina peräytynyt niin nopeasti kuin tiukka säädyllisyys olisi kohtuullisesti vaatinut.

Neitosen me tunnemme, jo nähtyämme hänet tässä samassa ikkunassa saman auringon hyväilemänä. Hänessä ilmeni omituinen vallattomuuden ja ajattelevaisuuden yhtymä: nauraessaan hän oli viehättävä, totiseksi käydessään kaunis — mutta pitänee huomauttaa, että hän useammin oli viehättävä kuin kaunis.

Haastelijat näkyivät joutuneen puolittain leikkisän ja puolittain vakavan keskustelun huippukohtaan.

"Kuulkaahan nyt, herra Malicorne", virkkoi tyttö, "suvaitsetteko jo vihdoinkin, että puhumme järkeä?"

"Luuletteko sen olevan helppoa, Aure-neiti", vastasi nuori mies. "Tehdä mitä tahdotaan, kun ei kyetä tekemään mitä osataan…"

"Voi, sen tiedän hyvin, ja te muserratte minut etäisyydellämme; en sentähden sanokaa mitään."

"Mutta enhän minä teitä mitenkään muserra: sanokaa, mitä teillä on minulle ilmoitettavaa, — sanokaa, minä tahdon!"

"Uh, vai sellainen uutinen! Ja mistä tulettekaan tuomaan meille sitä viestiä!"

"No, ei sentään… Tulin myös kertomaan teille, että Englannin
Henriette saapuu vihittäväksi hänen majesteettinsa veljen kanssa."

"Totisesti, Malicorne, te olette sietämätön viime vuosisadan kuulumisten tuojana; jos otatte pahaksi tavaksenne pilanteonkin, niin heitätän teidät ulos."

"Te tiedätte, että hartaasti haluan tuota hovineidon sijaa johon tyhmyyksissäni olen pyytänyt teidänkin välitystänne, ja te koetatte nyt nostaa arvoanne."

"Niinkö?" Malicorne loi silmänsä alas, liitti kätensä ristiin ja omaksui viekkaan sävynsä. "Ja mitä vaikutusvaltaa voisikaan olla köyhällä prokuraattorinapulaisella, minä kysyn?"

"Isällänne ei suotta ole kahdenkymmenentuhannen livren vuotuiset korot, herra Malicorne."

"Te imartelette minua, kun vastoin omaa vakuutustani väitätte, että voisin yläpiirissä saada jotakin toimeen."

"Niin." Ja nokkelan näköisenä Malicorne veti esille kirjeen, jonka nuori kreivitär sieppasi kuin haukka saaliin ja luki ahnaasti. Jokainen rivi lisäsi hänen kasvojensa säihkyä.

"Olisittehan voinut vaatia maksun tästä valtuutuksesta, ja te annoitte sen lunastuksetta!"

Ja hän purskahti nauruun, luullen nolostuttavansa lakimiehen, mutta
Malicorne kesti urheasti hyökkäyksen.

"En ymmärrä teitä", hän sanoi, ja Montalais tunsikin itse hämmentyvänsä. "Olen selittänyt teille tunteeni", jatkoi Malicorne, "kolmeen kertaan olette nauraen vakuuttanut minulle, että te ette rakasta minua, — mutta kerran olette nauramatta suudellut minua, ja muuta minä en kaipaa palkkiokseni."

"Ette enempää?" virkahti ylpeä ja keimaileva kreivitär, ja hänen äänensä ilmaisi loukkaantunutta turhamaisuutta.

"Minä olen täydellisesti tyytyväinen siihen suosiollisuuteen, mademoiselle", vakuutti Malicorne.

Tässä tavussa sointui yhtä paljon pahastusta kuin nuori mies olisi voinut odottaa kiitollisuutta huomaavansa. Hän pudisti tyynesti päätänsä.

"Kuulkaahan, Montalais", hän virkkoi huolimatta ajatella, miellyttikö tämä tuttavallisuus hänen rakastettuaan vai närkästyttikö, "älkäämme väitelkö tästä seikasta, sillä jollen miellyttäisi teitä, niin te olisitte jo kaksikymmentä kertaa osoittanut minulle ovea siitä saakka kun vuosi takaperin pääsin tuttavuuteenne."

"Näettekö nyt, teidän on pakko tunnustaa se", kiirehti Malicorne huomauttamaan.

"Älkäämme pahastuko. Kun siis olette sallinut minun pysyä seuralaisenanne, ei se ole tapahtunut ilman syytä."

"Ei tietysti. Voinpa sanoa olevani tällä hetkellä varma, että inhoattekin minua."

"Tehkää se. Minä olen teidän mielestänne raakamainen tyhmyri, minusta teidän äänenne kuulostaa ynseältä ja kasvojanne vääristää närkkäys. Tällä hetkellä te kiukkunne vallassa syöksyisitte tuosta ikkunasta alas pikemmin kuin sallisitte minun suudella sormenne päätä; minä puolestani viskautuisin maahan linnan ylimmän tornin huipulta ennen kuin koskettaisin hameenne palletta! Mutta viiden minuutin kuluttua te rakastatte minua ja minä palvon teitä. Sellaiset meidän välimme ovat!"

"Ja oikeana selityksenä suhteellemme on se seikka, että te tarvitsette minua, Aure, ja minä samaten teitä. Milloin mielenne tekee heittäytyä hilpeäksi, toimitan minä teidät naurutuulelle, ja kun minulle soveltuu armastelu, katselen vain teitä. Olen hankkinut teille haluamanne kunniasijan; te kohtsiltään annatte mitä minä puolestani haluan."

"Te juuri. Mutta ihan tällä hetkellä, rakas Aure, en kaipaa yhtään mitään; olkaa siis huoletta."

"Te olette inhoittava ihminen, Malicorne; olisin riemuinnut uudesta arvostani, mutta te riistättekin minulta koko ilon."

"Kyllä vain; mutta ensin vielä pikku neuvo: palautukaa kiireimmiten hyvälle tuulellenne, sillä jurottelu rumentaa teitä surkeasti."

"No, sanokaammekin toisistamme kaikki totuudet, kun kerran olemme päässeet alkuun."

Nuori mies nojasi vaieten kyynärpäänsä ikkunalautaan, Montalais otti kirjan ja avasi sen. Malicorne nousi seisaalle, harjasi hattuansa hihallaan ja silitti ihokkaansa poimuja. Neitonen oli lukevinaan, mutta tarkkasi häntä silmänurkasta.

"Kas niin!" huudahti hän äkkiä raivostuneena; "siinä se nyt ottaa arvokkaan katsantonsa ja äkäilee sitten viikon!"

Malicorne pyöritteli kunnioittavasti hattua hyppysissään, mutta antoi sen äkkiä pudota, tarttui nuorta tyttöä molemmista olkapäistä, veti hänet lähelleen ja painoi hänen huulilleen suudelman, jonka hehku ei ollenkaan vastannut noin välinpitämättömänä esiintyvän rakastajan sävyä. Kreivitär oli yrittänyt kirkaista, mutta ääni tukehtui myöhästyneenä. Hermostuneena ja ärtyisenä survaisi nuori tyttö Malicornen seinää vasten.

"Kas niin", arveli lakimies levollisesti, "siinä sitä olikin kuudeksi viikoksi. Hyvästi, mademoiselle, vastaanottakaa nöyrä tervehdykseni." Ja hän astui kolme askelta ovelle päin.

"Ei, te ette lähde niin!" huudahti Montalais polkaisten jalkaa; "jääkää, minä käsken!"

"Varokaa, Montalais, minä tunnen teidän olemuksenne", sanoi Malicorne; "teidät on valtaamaisillaan rakkauden puuska palvelijaanne kohtaan."

"No, niin onkin", myönsi toinen heittäytyen hänen kaulaansa pikemmin lapsekkaan raukeasti kuin intohimoisen antautuvasti; "niin, sillä täytyyhän minun toki lopultakin kiittää teitä."

"Tästä nimityksestäni; sehän tekee minun koko tulevaisuuteni toiveikkaaksi."

"On kamalaa", pahoitteli hän, "ettei voi koskaan arvata milloin olette tosissanne."

"Ei voi vakavammin puhua: minun piti siirtyä Pariisiin, jos siirrytte sinne, muutamme siis molemmin."

"No, totta puhuen ei minunkaan laitani ole toisin; mutta ilkeä mies te kuitenkin olette, se on tunnustettava!"

"Aure, rakas Aure, olkaa varuillanne; jos te jälleen horjahdatte soimauksiin, niin tiedättehän, mikä teho niillä on minuun, — ne nostattavat minussa ihmeellisen innon!"

Ja niin sanoessaan Malicorne toistamiseen veti tytön puoleensa. Samassa kuului portaista askelia. Nuori pari olisi yllätetty syleilyssä, ellei Montalais olisi rajusti työntänyt takaisin Malicornea, niin että tämä horjahti selkä edellä oveen, joka juuri avautui.

Kajahti kimakka parkaisu, kun rouva de Saint-Remy likistyi kovaonnisen
Malicornen vauhdista oven ja ulkoseinän väliin.

"Oi, madame", oikaisi Malicorne kunnioittavalla äänellä, "enhän ole käynyt lähelläkään kahdeksaan pitkään päivään."

Kertomuksemme varsinaisen sankarittaren nähdään vihdoinkin jälleen esiintyvän.

Rouva de Saint-Remyn takana nousi portaita neiti de la Vallière. Hän kuuli äidillisen kiivastuksen purkauksen, ja aiheen arvaten hän ihan vapisevana astui huoneeseen, jossa Malicornen surkea katsanto olisi kenessä hyvänsä puolueettomassa tarkkaajassa herättänyt sääliä tai naurua, asianomaisen luonteen mukaan.

Hän oli todella kiireesti peräytynyt ison lepotuolin taakse ikäänkuin väistääkseen rouva de Saint-Remyn ensimmäisiä hyökkäyksiä; ei ollut toivoa tämän lepyttämisestä sanoilla, sillä arvoisa rouva puhui äänekkäämmin kuin hän ja keskeytymättömästi, mutta Malicorne turvausi eleittensä kaunopuheisuuteen.

Vanha rouva ei kuullut eikä nähnyt mitään; lakimies oli jo kauan ollut hänelle sietämätön. Mutta hänen kiukustuksensa oli niin ylenpalttinen, että se Malicornesta tulvahti toiseenkin syylliseen, ja siten joutui Montalais vuorolleen.

"Ja te, mademoiselle, luuletteko te, etten minä ilmoita herttuattarelle, mitä hänen seuraneitinsä luona tapahtuu?"

"Vaiti, Louise, äläkä suotta vaivaudu arvottomien olentojen puoltajaksi. On jo totisesti itsessään surkeata, että sinunlaisesi kunniallinen tyttö joutuu näkemään huonoa esimerkkiä; mutta sitä en siedä, että hän vielä antaa sille tukea suvaitsevaisuudellaan."

"Mutta toden totta", virkahti Montalais viimein nousten vastarintaan, "minä en tiedä, millä perusteella te kohtelette minua täten; enhän tietääkseni ole tehnyt pahaa?"

"Hyvääkö tekemässä tämä suuri teeskentelijä on täällä, mademoiselle?" vastasi rouva de Saint-Remy viitaten Malicorneen. "Kysynpä teiltä sitä!"

"Hän ei ole hyvää eikä pahaa tekemässä, madame; hän käy tervehtimässä minua, siinä kaikki."

"Hyvä on, hyvä on", tuumi rouva de Saint-Remy; "hänen armonsa herttuatar saa päättää siitä asiasta."

"Missään tapauksessa en voi käsittää, minkätähden herra Malicornelle olisi luvatonta tulla tänne nimenomaisissa aikeissakin minun suhteeni", huomautti kreivitär, "jos hänen pyrkimyksensä on kunniallinen."

"Kunniallinen pyrkimys — tuon näköisellä miehellä!" huudahti kiivas rouva.

"Tule, tyttäreni, tule", pauhasi rouva de Saint-Remy; "lähtekäämme ilmoittamaan madamelle, että juuri silloin kun hän itkee puolisonsa menettämistä ja me valitamme vanhan Bloisin linnan valtiaan kadottamista, on murheen paikassa sellaisiakin henkilöitä, jotka huvittelevat ja antautuvat vallattomuuteen."

"Sellainen seuraneiti! Orléansin herttuattaren likeisimmässä piirissä!" päivitteli vanha rouva kohottaen kätensä taivasta kohti.

"Suokaa anteeksi, te erehdytte siinäkin, madame", virkahti Montalais tuskastuneena; "minä en enää ole seuraneiti, herttuattaren ainakaan."

"Te eroatte, mademoiselle? Sepä hyvä, — en voi muuta kuin kaikesta sydämestäni hyväksyä päätöksenne vetäytyä syrjään tällaisesta julkisesta kunnia-asemasta!"

"Porvarisperheeseenkö vai jollekulle lakimiehelle?" kysyi madame de
Saint-Remy halveksivasti.

"Suvaitkaa käsittää, madame", sanoi Montalais, "ettei minua voida ajatella sellaiseen palvelukseen; päin vastoin minä jätän tämän hovin, jossa te vietätte surkeita päiviä, muuttaakseni melkein kuninkaalliseen seurueeseen."

"Ohoh, vai ihan kuninkaalliseksi hovinaiseksi te tulettekin!" pilkkasi madame de Saint-Remy pakottautuen nauramaan; "hän lähtee johonkin kuninkaalliseen hoviin, kuuletko, Louise?" Ja hän kääntyi neiti de la Vallièreen, tahtoen väkisin työntää hänet loitolle kreivittärestä; mutta Louise ei mukautunutkaan äidin nyhjäilyyn, vaan katseli kauneilla ja lepyttelyä haastavilla silmillään vuoroin vanhaa rouvaa, vuoroin ystävätärtään.

"En sanonut lähteväni kuninkaalliseksi hovinaiseksi, madame", vastasi Montalais, "koska Englannin prinsessa Henriette ei hänen kuninkaallisen korkeutensa Filip-prinssin puolisona tule kuningattareksi. Mutta kuninkaan kälyn seuruetta voi pitää melkein kuninkaallisena, joksi sitä sanoin."

Bloisin linnaan iskenyt salama ei olisi niin tyrmistyttänyt rouva hovimestaritarta kuin tämä kreivittären selitys.

"Mitä puhuttekaan hänen kuninkaallisesta korkeudestaan prinsessa
Henriettestä?" sopersi hän.

"Kruununprinssin hovineidoksi!" huudahtivat yhtaikaa rouva de
Saint-Remy karvain mielin ja neiti de la Vallière ilahtuen.

Vanhan rouvan pää painui alas ikäänkuin isku olisi ollut hänelle liian ankara. Melkein heti hän kuitenkin kohotti sen, yrittääkseen viimeistä vastaliikettä.

"Hui hai", sanoi hän, "puhutaanhan kyllä paljonkin tuollaisista ennakkolupauksista, antaudutaan hupsuihin toiveisiin, ja viime hetkessä — kun tulee kysymykseen lupausten pitäminen ja toiveitten täyttyminen — saakin hämmästyksekseen nähdä suuren luottamuksensa haihtuvan utuhaaveena."

"Oh, madame, luotan ehdottomasti suojelijani vaikutusvaltaan; hänen lupauksensa vastaavat tekoja."

"Vai on niin mahtava suojelija? Olisiko sopimatonta tiedustaa hänen nimeään?"

"Eipä suinkaan; hän on juuri tämä herrasmies", selitti Montalais osoittaen Malicornea, joka oli koko kohtauksen ajan pysynyt mitä järkkymättömimmän kylmäverisenä ja mitä hullunkurisimman arvokkaana sävyltään.

"Hänkö!" huudahti rouva de Saint-Remy huojentuneesti puhjeten makeaan nauruun; "tämä herrasmies on suojelijanne! Se mahtavan vaikutusvallan edustaja, jonka lupaukset vastaavat tekoja, onkin herra Malicorne?"

Malicorne kumarsi. Montalais vastauksen asemesta veti povestaan valtuuskirjansa ja näytti sitä vanhalle rouvalle, sanoen:

Se oli naisten taistelun lopullinen survaisu. Silmättyään tuota Onnettaren pergamenttilahjaa kelpo rouva liitti kätensä ristiin, sanoin kuvaamaton kateuden ja mielenkarvauden ilme vääristi hänen kasvonpiirteitään, ja pyörrytyksestä toipuakseen hänen oli pakko istuutua.

Montalais ei ollut niin ilkeä, että hän olisi tahtonut liikanaisesti riemuita voitostaan ja ihan musertaa hävinnyttä vihollista, olletikin kun tämä oli hänen ystävättärensä äiti; hän kyllä nautti saavuttamastaan edusta, mutta pidättyi käyttämästä sitä sen pitemmälle. Malicorne oli vähemmän jalomielinen; hän omaksui lepotuolissaan ylväitä asentoja ja röyhisteli niin tuttavalliseksi tekeytyneenä, että sellainen ärsytys olisi vähän aikaisemmin raivostuttanut hovimestarittaren kutsumaan lakeijat huoneeseen keppeineen.

"Kruununprinsessan seuraneidiksi!" toisti rouva de Saint-Remy pääsemättä vieläkään oikein varmaksi tästä ihmeellisestä käänteestä.

"Se on ihan uskomatonta!" äännähti vanha rouva; "eikö totta, Louise, että se on uskomatonta?"

Mutta Louise ei vastannut mitään. Hän oli painunut kumaraan haavemielisenä, melkein murheissaan; kädellään pyyhkäisten kaunista otsaansa hän vain huoahti.

"Mutta miten olettekaan menetellyt sellaisen suosion saavuttamiseksi, monsieur?" kysyi rouva de Saint-Remy äkkiä.

"Ja teillä on hovissa niin vaikutusvaltaisia ystäviä, että he voivat tehdä teille tuollaisia palveluksia?"

"Peste, älkäähän nyt, hyvä rouva! Niin mahtavaa ystävää ei toki aseteta näytteille — siepattavaksi."

"Luulen tosiaan, että teidän kävisi hyvin vaikeaksi mainita ystävänne nimeä, monsieur!" pisti rouva de Saint-Remy pahastuneena.

"Joka tapauksessa", huomautti Montalais, "vaikka sellaista ystävää ei olisi olemassakaan, on kuitenkin valtuuspaperi, ja se riittää siitä asiasta."

"Huomaankin siis", virkkoi vanha rouva myhäillen herttaisena kuin kynsimään valmistautuva kissa, "että tavatessani herra Malicornen täällä hän olikin tuomassa nimitystänne?"

"Kerrassaan väärin, madame; mutta olen niin tottunut tönimiseenne, että annan äskeisen anteeksi keveällä sydämellä."

"Ethän ainakaan liene vihoissasi minulle, Louise?" huudahti Montalais puristaen hänen kättänsä.

"Mistä sinulle olisin pahastunut, rakas Aure?" vastasi neiti de la
Vallière puhtaasti heläjävällä äänellään.

"Kas, jos nyt lapsi-parka hiukan olisikin teille vihoissaan", tokaisi rouva de Saint-Remy, "niin eipä se olisi ihan kohtuutonta."

"Hän on minun nähdäkseni yhtä hyvää syntyperää ja yhtä sievä kuin tekin."

"Satakertaisesti sievempi, madame, joskaan ei suvultaan parempi. Mutta sehän ei minulle ilmaise, mitä valittamisen aihetta Louisella pitäisi olla minua kohtaan."

"Luuletteko siis hänestä olevan hauskaa hautautua Bloisin linnaan, teidän lähtiessänne Pariisiin loistelemaan?"

"Mutta, madame, enhän minä estä Louisea tulemasta mukaani Pariisiin; päinvastoin olisin aivan ihastuksissani, jos hänkin tulisi."

"Voi, valitettavasti kukin ajattelee omaa puoltaan tässä viheliäisessä maailmassa, madame", puuttui puheeseen Malicorne.

"Joutavia, Malicorne!" sanoi Montalais ja kumartui kuiskaamaan nuorelle miehelle: "Vallatkaa hänen huomionsa väittelyllä tai mukautumisella; minun on puheltava Louisen kanssa." Ja hento kädenpuristus palkitsi ennakolta Malicornea tottelevaisuudesta.

Lakimies lähestyi vanhaa rouvaa äänekkäin selityksin hoviteiden monimutkaisuudesta, samalla kun kreivitär kietaisi kätensä ystävättären kaulaan ja kysyi:

"Mikä sinun on? Sanohan! Onko totta, että sinä pahoitellen soisit minun loistelevan, kuten äitisi sanoo?"

"Oi, ei", vastasi nuori tyttö vaivoin hilliten kyyneleitään; "minähän olen kovin onnellinen menestyksestäsi."

"Ah, niin, minä käsitän: olen menossa Pariisiin, ja se sana johdattaa mieleesi erään ritarin."

Louise kohotti suloiset kasvonsa, joita nyt kierivät kyyneleet kirkastivat timantteina.

"Kyyneltesi aihe, sillä tyhjästä ei itketä. Olenhan ystävättäresi ja valmis tekemään mitä hyvänsä puolestasi. Malicorne on mahtavampi kuin voisi luullakaan, kuulehan! Tahdotko tulla Pariisiin?"

"Jäädä tänne yksin, tähän vanhaan linnaan, totuttuani kuulemaan sinun sydämellistä hyräilyäsi, puristamaan kättäsi, juoksentelemaan kanssasi puistossa — voi, minä kuolen pian ikävään!"

"Pikku jukuri!" sanoi Montalais; "sopiiko koskaan salata mitään ystävättäreltä! Tunnusta jo toki, että tahtoisit tulla Pariisiin, tunnusta riutuvasi Raoulin kaipuuseen!"

"Kas, onhan Malicorne saapuvilla, ja mitä hän on tehnyt minun hyväkseni, siihen hänen pitää kyetä sinunkin puolestasi."

Malicorne oli kahdesti kuullut nimeänsä mainittavan ja oli hyvillään, kun sai siitä aiheen lopettaa keskustelunsa rouva de Saint-Remyn kanssa, kääntyäkseen neitosiin päin.

"Tulkaa tänne, Malicorne", sanoi Montalais viitaten kärsimättömästi.
Malicorne totteli. "Toinen valtuuskirja!" tilasi kreivitär.

"Se on tietysti mahdoton pyyntö, eikö olekin, herra Malicorne?" virkkoi
Louise lempeällä äänellään.

"Ei mitään välttelevää vastausta. Louise de ja Vallière tulee olla madame Henrietten hovineito viikon kuluttua."

"Viikon kuluttua, tai saatte tämän valtuutuksen takaisi, herra
Malicorne: minä en jätä ystävätärtäni."

"Hyvä on, pitäkää te vain paperinne; neiti de la Vallièresta tulee hovineito."

"Oi, herra Malicorne, kiitän kiitän kaikesta sydämestäni!" Ja Louise liitti kätensä ristiin ja hypähteli riemusta.

"Pikku teeskentelijätär!" kuiskasi Montalais; "yritäpäs vielä saada minua uskomaan, että rakkaus Raouliin ei jäydä sydäntäsi!"

Louise punehtui kuin toukokuun ruusu, mutta vastaamatta hän riensi syleilemään äitiänsä.

"Herra Malicorne on valepukuinen prinssi", ihmetteli vanha rouva; "hänellä on kaikki valtuudet."

"Tahdotteko tekin päästä hovineidoksi?" kysyi häneltä Malicorne.
"Kerran alkuun jouduttuani voin yksin tein täyttää koko hovin."

Ja sen sanottuaan hän livahti tiehensä jättäen rouvaparan ihan tuppisuuksi, kuten Tallemant des Réaux sanoi.

"No, saan siis hellittää toisen tuhannen livren erän", jupisi Malicorne mennessään alas portaita, "mutta pitääpä sekin hankkia, kun kerran Manicamp-veikkoseni ei tee mitään ilmaiseksi."

Näiden kahden uuden henkilön esiintyminen tässä historiassa omituisesti samansointuisin nimin ja yhdistävin harrastuksin ansaitsee jossakin määrin kertojan ja lukijan erityistä huomiota.

Esitämme senvuoksi muutamia yksityisseikkoja herroista Malicornesta ja de Manicampista.

Malicornen jo tiedetään käyneen Orléansissa noutamassa kreivitär de
Montalaisille valtakirjan, joka herätti niin vilkasta hämmästystä
Bloisin linnassa. Orléansissa nimittäin herra de Manicamp sillähaavaa
oleskeli.

Siinä oli omaa lajiansa nuori mies: varsin lahjakas, mutta aina ahtaalla, vaikka hänellä oli mielinmäärin käytettävissään kreivi de Guichen kukkaro, joka siihen aikaan oli parhaiten varustettuja valtakunnassa. Kreivi oli saanut lapsuudenkumppanikseen tämän köyhän aatelispojan, jonka isä oli jotakin Grammont-suvun[50] sivuhaaraa, ja seuralainen oli älyllään luonut itselleen tulolähteen markiisin äveriäässä perheessä. Pienestä pitäin oli hän ikäisekseen harvinaista harkintaa osoittaen asettunut kreivi de Guichen kujeiden kyltiksi. Jos hänen ylhäinen kumppaninsa oli näpistänyt rouva markiisittarelle varatun hedelmän, rikkonut ikkunaruudun, iskenyt koiralta silmän puhki, niin de Manicamp se tunnustausi syypääksi ja vastaanotti rangaistuksen, joka viattomastikaan kärsittynä ei tuntunut keveältä. Mutta olipa tämä uhrautuvaisuusjärjestelmä osoittautunut kannattavaksi, niin että hän ei kotinsa varattomuuden mukaisesti nyt nähnyt pakolliseksi kulkea vaatimattomassa asussa, vaan sai esiintyä hienona ja loisteliaana kuin viidenkymmenentuhannen livren vuosituloja kuluttava nuori ylimys.

Tuo ura ei suinkaan johtunut halvasta luonteesta tai nöyrämielisyydestä. Ei, hän oli filosofi, tai oikeammin hän oli maailman menosta tyyten välinpitämätön, kunhan vain sai panna rahaa menemään. Se oli hänen ainoa elämänkutsumuksensa, ja sen harrastamisessa de Manicamp oli ihan pohjaton. Säännöllisesti kolme tai neljä kertaa vuodessa hän tyhjensi kreivi de Guichen, ja sitten kun tämä oli kääntänyt taskunsa ja kukkaronsa nurin hänen edessään ja selittänyt, että tarvittaisiin ainakin kaksi viikkoa ennen kuin isällinen anteliaisuus jälleen täyttäisi ne, menetti de Manicamp kaiken tarmonsa, viskausi makuulle ja loikoi siten vuoteessa syömättömänä ja vailla komeita vaatteitaan, sillä ne hän heti alussa myi sillä perusteella, että niitä ei lepäillessä tarvittu. Tänä ruumiillisena ja sielullisena herpaannuskautena kreivi de Guichen massi jälleen täyttyi ja valoi viljavuuttansa de Manicampille, joka nyt osti uudet tamineet, laittausi jälleen kuntoon ja aloitti entisen elostelun. Tuo uusien vaatekappaleittensa pilahintaisen rahaksimuuttamisen kiihko oli saattanut sankarimme hyvinkin kuuluiseksi Orléansissa; meidän on vain mahdoton sanoa, miksi hän yleensä tuli juuri tähän kaupunkiin katumuspäiviänsä viettämään. Muutamat maakunnan nuoret huvittelijat, joiden täytyi tyytyä kuudensadan livren vuosirahaan, jakoivat siellä hänen varallisuutensa rippeet. Noiden uhkeiden pukujen huomattavampana ihastelijana oli ystävämme Malicorne, kaupungin prokuraattorin poika; hänen isältään Condén prinssi — aina rahan tarpeessa kuten aito Condé — usein sai lainoja runsaalla korolla. Malicorne hoiti isän kassaa, ja silloiset laveat kunniakäsitykset sallivat hänen arvossapidettävänäkin herrasmiehenä noudattaa isän esimerkkiä: lyhytaikaisilla pikku lainoilla hän sai kahdeksantoistasadan livren vuositulot, joihin prokuraattorin anteliaisuus puolestaan lisäsi kuusisataa käyttövaroina. Niinpä Malicorne oli Orléansin hienostelijain kuningas, hänellä kun oli kaksituhattaneljäsataa livreä vapaasti tuhlattavana kaikenkaltaiseen hullutteluun.

Mutta — päinvastoin kuin de Manicamp — Malicorne oli äärettömän kunnianhimoinen. Hän rakasti kunnianhimosta, haaskasi varoja kunnianhimosta, syöksyi häviöön kunnianhimosta.

Malicorne oli päättänyt kohota hinnalla millä hyvänsä, ja kalliisti hän tässä tarkoituksessa olikin hankkinut itselleen rakastetun ja ystävän. Rakastettu, kreivitär de Montalais, on säälittömästi evännyt häneltä rakkauden viimeiset myönnytykset, mutta hän oli ylimyksen tytär, ja siinä oli kylliksi Malicornelle. Ystävä ei ollut kovinkaan ystävällinen, mutta tämän oli ottanut suosikikseen kreivi de Guiche, joka itse oli kuninkaan veljen ystävä, ja siinä oli kylliksi Malicornelle. Rahallisesti neiti de Montalais kuitenkin tuli vuosittain maksamaan hänelle tuhannen livreä, — nauhoihin, hansikkaihin ja makeisiin, — ja de Manicamp sai vuosittain kahdestatoista viiteentoista sataan käsilainoina, joita ei milloinkaan maksettu takaisin.

Malicornelle ei siis itselleen jäänyt mitään. Ei, me erehdyimme, jäihän hänelle isän kassa. Kaikessa hiljaisuudessa hän oli prokuraattorin rahoista jo maksanut itselleen usean vuoden määräerän ennakolta, itsekseen vannoen täyttävänsä vajauksen heti kun saisi siihen tilaisuuden.

Täksi tilaisuudeksi hän oli suunnitellut tuottoisaa virkasijaa kruununprinssin huonekunnassa, kun tämä järjestettäisiin Anjoun Filipin mennessä naimisiin. Se aika oli nyt tullut, alettiin vihdoinkin laittaa prinssille omaa taloutta. Hyvä toimi kuninkaallisen perheen jäsenen hovissa, kun se annettaisiin sellaisen ystävän kuin de Guichen takuulla ja suosituksella, merkitsi vähintään kahtatoistatuhatta livreä vuodessa, ja sovelluttaen siihen jo koettelemaansa tulojen korollakäyttöä saattoi Malicorne tuosta summasta tehdä kaksikymmentätuhatta.

Sellaiseksi virkailijaksi päästyään Malicorne siis saattoi mennä naimisiin neiti de Montalaisin kanssa, joka ei ainoastaan toisi miehelleen myötäjäisiä, vaan myöskin arvoa vanhan aatelisnimensä loistolla. Mutta ainoanakaan tyttärenä ei kreivittärellä ollut suurtakaan sukuperintöä, ja kunnollisten myötäjäisten saamiseksi oli tarpeellista, että hän pääsisi seuranaiseksi jollekulle suurelle ruhtinattarelle, joka oli yhtä antelias kuin leskiherttuatar oli itara. Ja jotta vaimo ei olisi toisaalla ja mies toisaalla, — jollainen asema tuottaa suurta hankaluutta liiatenkin sellaisille luonteille kuin tällä tulevalla pariskunnalla oli, — Malicorne oli ajatellut yhtymäkeskukseksi juuri kruununprinssin hovia. Neiti de Montalaisin piti tulla prinsessa Henrietten hovineidoksi, Malicornen toimiessa Anjoun herttuan huonekunnan virkailijana.

Suunnitelma oli hyvä, ja sitä oli rivakasti ryhdytty toteuttamaan. Malicorne oli kärttänyt Manicampia pyytämään kreivi de Guichelta hovineidon valtakirjaa, ja kreivin pyynnöstä oli Filip epäröimättä allekirjoittanut sellaisen.

Mutta eiväthän noin toimeliaan sielun laskelmat supistuneet näin ahtaisiin rajoihin, vaan ulottuivat jo paljon etäämmäksikin tulevaisuuteen. Henriette-prinsessan lähellä saisi sukkela, nuori, sievä ja vehkeilynhaluinen seuranainen tietoonsa kaikki nuoren huonekunnan naissalaisuudet, ilmoittaen ne uskollisesti miehelleen, joka puolestaan pitäisi ystävänsä Manicampin kanssa silmällä miehisen elämän kätkettyjä piirteitä. Tällä keinoin voitaisiin joutuisesti luoda suurikin omaisuus. Malicorne oli ruma nimi;[51] sen saaneella oli kylliksi älyä tämän totuuden myöntämiseen. Mutta sopihan sitten ostaa aatelistila, joka antaisi tälle nimelle jalosointuisemman lisän.

Ei ollut uskomatonta, että nimelle voitaisiin silloin löytää mitä ylhäisin alkuperäkin; se saattoi johtua jostakin muinaisesta tihutyöstä, jonka verestäminen tuottaisi Malicorne-suvulle uudenlaista loistoa.

Näissä suunnitelmissa tosin ilmeni vielä monenlaisia vaikeuksia, ja pahimpana itse neiti de Montalais.

Oikullisena, ailahtelevana, arvaamattomana, pikamielisenä, väliin vallattomana ja väliin liiankin tyystänä sovinnaisuuden noudattajana tämä omapäinen impi useinkin pelkällä valkoisten sormiensa näpäytyksellä tai hymyilevien huultensa puhalluksella suisti kumoon korttilinnan, jonka Malicorne oli kuukauden kärsivällisyydellä rakentanut. Mutta rakastajan kiusoja lukuunottamatta Malicorne oli kuitenkin onnellinen, ja joskaan hän ei kyennyt vieraantumaan rakkaudestansa, oli hänellä silti voimaa sen huolelliseen peittelemiseen siinä tiedossa, että niiden kahleiden vähäisinkin hellittäminen, joihin hän oli omituisella sävyllään kytkenyt valtiattarensa, päästäisi irti kiusanhengen, joka veisi häneltä merkityksen ja pilkkaisi hänen koko kosintaansa. Hän nöyryytti rakastettuansa ynseydellä. Halussaankin hehkuen, kun kreivitär viettelevänä lähestyi häntä, Malicorne osasi tekeytyä kylmäkiskoiseksi, kun oli varma siitä, että toinen ilkkuen pakenisi, jos hän avaisi sylinsä. Montalais puolestaan ei luullut rakastavansa lakimiestä, vaikka asian laita oli päin vastoin. Malicorne vakuutteli hänelle penseyttänsä niin alituiseen, että hän tuon tuostakin lopulta uskoi, ja silloin hän luuli vihaavansa mokomaa karhua. Kun neitonen jälleen yritti vallata häntä keimailulla, heittäysi Malicorne vielä keimailevammaksi, päästämättä rakastettuansa koskaan täydellisesti varmaksi hänen todellisista tunteistaan. Mutta enimmin ja ehdottomasti kiinnitti nuorta kreivitärtä Malicorneen se seikka, että tämä oli aina tulvillaan hovin ja suurkaupungin viimeisiä kuulumisia; hän toi Bloisin piiriin aina uuden kuosin, salaisuuden tai suuren maailman tuoksahduksen, ja niiden tärkeyttä lisäsi lakimiehen ovela menettely, kun hän ei koskaan pyytänyt kahdenkeskistä kohtausta, vaan päin vastoin antoi vain houkutella itsensä vastaanottamaan suosionosoituksia, joiden saamiseen hänellä kuitenkin hehkui halu. Ei kreivitärkään kitsastellut jutustelussaan; hänen välityksellään Malicorne tiesi kaikki linnan tapahtumat, joita hän mitä hupaisimpina kaskuina sitten kertoi Manicampille. Tämä ei huolettomuudessaan viitsinyt niitä enää parannella, vaan haastoi ne valmiissa kunnossaan kreivi de Guichelle, joka niillä hauskutti vuorostaan Filip-prinssiä.

Sellainen pikku pyyteiden ja vehkeiden vyyhti siis lyhyeen kerrottuna yhdisti Bloisin, Orléansin ja Pariisin, ja se nyt oli toimittamassa viimemainitun kaupungin suureksi mullistajattareksi pienoisen la Vallière-poloisen, joka äsken riemastuneena palatessaan äitinsä syliin ei voinut mitenkään aavistaa, mikä merkillinen tulevaisuus oli hänen osanaan.

Vanha Malicorne taasen, Orléansin arvoisa prokuraattori, ei nähnyt nykyisyyttä sen selvemmin kuin toiset tulevaisuutta. Päivittäin säännöllisesti kävellessään päivällisensä jälkeen kello kolmesta viiteen Sainte-Catherine-torilla, Ludvig XIII:n aikuiseen kuosiin valmistetussa harmaassa puvussaan ja isoruusukkeisissa kangaskengissään, ei kunnon kaupunginvirkailija olisi voinut uneksiakaan, että hän se maksoi nuo naurunremahdukset, salaiset suudelmat, supatukset ja juonet jotka viidenviidettä lieuen mittaisena ketjuna yhdistivät Bloisin linnan ja kuninkaallisen palatsin.

No niin, Malicorne siis läksi Bloisin linnasta, kuten sanottu, tavatakseen uudestaan Manicamp-ystävänsä, joka oli tilapäisesti vetäytynyt syrjäisempään eleskelyynsä Orléansin kaupunkiin. Oli tullut juuri se käänne, jolloin tämä nuori ylimys hommasi viimeisen kunnollisen pukunsa rahaksimuuttoa.

Hän oli kaksi viikkoa aikaisemmin nykäissyt kreivi de Guichelta viimeiset sata pistolia, joilla tämän piti lähteä Havreen vastaanottamaan Henriette-prinsessaa, ja kolme päivää sitten oli hän saanut Malicornelta viisikymmentä pistolia Montalaisin valtakirjan hintana. Tuntien kaikki muut apulähteensä tällähaavaa ehtyneiksi hän oli turvautunut irtaimistoonsa, jota lopuksi edustivat kaunis kullalla kirjailtu ja kultanauhainen verkatakki ja satiinihousut; ne olivat lyhytaikaisella loistollaan herättäneet hovipiirin ihastusta.

Niistä hepenistä hyötyäkseen oli Manicampin täytynyt käydä vuoteeseen, yrittäen pelkällä unella korvata lämmityksen ja aterioimisen puutetta, puhumattakaan kävelyiden ja kekkerien hauskuudesta, jota hänelle ei mikään hyvittänyt. Katkerinta oli vähintään viikoksi kieltäytyä pelistä ja tanssista. Manicamp oli siis suuren synkkyyden vallassa, ainoana toivonsäteenään juutalaiskaupustelijan odottelu. Tämän sijasta ilmestyessään Malicorne sai kiusaantuneen äännähdyksen tervehdyksekseen.

Ja hän ojensi kätensä, ei tervehtiäkseen, vaan vastaanottaakseen toiselta kukkaron; mutta Malicorne oli käsittävinään väärin ja pudisti hänen kättänsä.

"Ei muuta kuin nousta jalkeille ja lähteä suoraa päätä tavoittamaan kreivi de Guichea."

"Minäkö!" sanoi Manicamp venyttäytyen veltosti vuoteellaan. "Siitä ei tule mitään."

"No, mitäs muutakaan kuin laittaudutte oikein juhla-asuun, käskette satuloida hevosen ja painutte taipaleelle."

"Kas, luulin hänen olevan Pariisissa; kolmenkymmenen lieuen sijasta jouduttekin siis ratsastamaan vain viisitoista."

"Tepä herttainen olette! Jos siinä hienossa asussa teen sellaisen matkan, niin siitä ei ole enää mihinkään: sen sijaan että möisin sen kolmestakymmenestä pistolista saisin silloin lahjoittaa sen viidellätoista."

"Tehän niin tyydyttämätön olette: nielette kaksi omaisuutta, — minun ja kreivi de Guichen."

"Oikea muistutus kyllä, olkoon arvojärjestys kunniassa; mutta sen valtakirjan tarvitsen."

"Hyvä ystävä, prinsessalle kuuluu vain kaksitoista hovineitoa; olen jo hankkinut teille, mitä kaksitoistasataa naista on kilvan kärttänyt, ja siihen on minun täytynyt käyttää sellaista valtiotaitoa…"

"Niin, kyllä tiedän, että te olette tavattomasti kunnostautunut siinä puuhassa, rakas ystävä."

"Turha puhuakaan siitä minulle! Ja lupaankin, että kun minusta tulee kuningas, niin…"

"Ei, vaan nimitän teidät rahaministerikseni; mutta siitähän ei nyt ole kysymys."

"Ka", virkkoi Malicorne hiukan pahastuen, "vaikkapa vain lisäätte ne niihin viiteensataan, jotka jo olette minulle velkaa!"

"Olette oikeassa, voinhan ne siltä näkökannalta kelpoittaa", myöntyi
Malicorne ojentaen uudestaan kätensä. "Antakaa tänne."

"Malttakaa toki, lempo soikoon! Ei tässä sentään pelkkä käden ojentaminen riitä; saanko sen valtakirjan?"

"Ohoh, älkää sentään sitoutuko liikoihin, herra de Manicamp, kun en niin tavatonta joutuisuutta pyydäkään. Kolmenkymmenen lieuen taival päivässä tappaisi teidät."

"Mutta, hyvä herra Manicamp, teiltähän ne melkein kuluvat kyytihevosiin, jos aika sovitaan näin lyhyeksi."

"Suokaa anteeksi, seitsemän kyytiväliä täältä Ëtampesiin, neljätoista livreä, edestakaisin kahdeksankolmatta; ilman päivällistä ette voisi sieltä lähteä, ja varmaan teidän olisi lopultakin pakko jäädä myös yöksi, joten voin laskea siitä kuusikymmentä livreä kaikkiaan menoiksi, jos aloitatte yrityksen tällaiseen aikaan päivästä."

Manicamp venyttäysi vuoteellaan kuin käärme ja tähtäsi suuret silmänsä
Malicorneen.

"Lienette sentään oikeassa", hän myönsi, "en voisi palata ennen kuin huomenna." Ja samassa hän otti nuo kaksikymmentä pistolia. "Mutta siinä tapauksessa meillä onkin vielä aikaa."

"No, lyökäämme vetoa; veikkaan nämä kaksikymmentä pistolia kahtakymmentä vastaan."

"Minä selitän. Tarkimman määräyksen mukaan täältä on neljäntoista lieuen matka Étampesiin."

"Puhuitte vedonlyönnistä?" kysäisi Malicorne pistäen kellon nopeasti takaisin taskuunsa.

"Aivan oikein: tarjoudun lyömään vetoa kahdestakymmenestä pistolista, että te saatte kreivin kirjeen kahdeksassa tunnissa."

"No, hyvä, — minä lyön vetoa kahdestakymmenestä pistolista, että se on mahdotonta", päätti Malicorne uteliaana näkemään, miten lepäilevä aatelismies tästä sitoumuksesta suoriutuisi.

"On siis sovittu", määritteli de Manicamp vedonlyönnin vahvikkeeksi, "että te suoritatte minulle kaksikymmentä pistolia heti kun selviää, että toimitan teille kreivi de Guichen vastauksen kahdeksassa tunnissa niiden kuudentoista asemesta, jotka olemme laskeneet matkaan täältä Étampesiin ja takaisin? Ja että päinvastaisessa tapauksessa minä menetän saman summan?"

Huoaten Manicamp kohottausi vasemman kyynärpäänsä varaan ja piirsi sirosti seuraavat rivit:

'Osoitus kruununprinsessan hovineidon paikan täyttämiseen, johon herra kreivi de Guiche sitoutuu ensi tilassa toimittamaan nimityksen.

"Ei muuta kuin että jos teillä on kiire saada haltuunne kreivi de Guichen suosituskirje prinssille näytettäväksi, olen minä voittanut vetoni."

"Sen pitäisi olla selvää: te otatte tämän paperin ja lähdette minun sijastani."

"Kiidätte huiminta vauhtia ja olette kuuden tunnin kuluttua Étampesissa; tuntia myöhemmin teillä on kreivin kirje, minä olen voittanut vetoni makuulla. Tämä järjestely on minulle mukavin ja varmaan myös teille."

"Minä siis lähden Êtampesiin ja näytän kreivi de Guichelle tämän osoituksen?"

"Te siis saatte kreivi de Guichen myöntämään mitä vain tahdotte, hyvä
Manicamp!?"

"Diable, kiusallinen poikkeus! Mutta jos nyt pyytäisitte häneltä… jotakin muuta tärkeätä?"

"'Osoitus viran saantiin hänen kuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin hovissa.'"

"Ohoh!" sanoi Manicamp kohottaen kynän, "virka prinssin huonekunnassa viidestäkymmenestä pistolista?"

Manicamp ahmi katseillaan lakimiehen näyttämää kultakääryä, mutta tämä piti sitä nyt loitolla.

"Mitättömän huokeasta menee, ystäväiseni", vastasi Manicamp, "te käytätte luottoani kohtuuttomasti; mutta sanelkaa pois."

"Hyvä!" tuumi toinen saadessaan jälleen lappusensa. Manicamp alkoi laskea kultarahoja.

Malicorne antoi kaksikymmentä pistolia lisää. Manicamp alkoi koppoa kultaansa täysin kourin ja valutella sitä koskina peitteelleen.

"Siinä siis toinen valtuutus", jupisi Malicorne kuivatessaan paperinsa, "joka ensimmältä näytti käyvän minulle kalliimmaksi kuin edellinen; mutta…"

'Mademoiselle, ilmoittakaa ystävättärellenne, että hänen valtuutuksensa saapuu piammiten. Lähden juuri hankkimaan siihen vain allekirjoitusta, muu on kunnossa: kahdeksankymmenenkuuden lieuen matkan tulen samonneeksi rakkaudesta teihin!'

Kavalasti hymyillen hän sitten jatkoi äskeistä tuumailuaan: "Niin, luulinpa toisen valtakirjan käyvän minulle kalliimmaksi kuin ensimmäisen, mutta sepä heltisi huokeammallakin… ja neiti de la Vallière lisäksi näkyy tuottavan minulle enemmän hyvää kuin hänen ystävättärestäänkään toivoin, kunhan nyt vain tämä kaikki toteutuu — kuten tapahtuukin, taikka nimeni ei ole Malicorne! — Hyvästi, Manicamp!" hän lisäsi ääneen ja riensi tiehensä.

Mutta sitten illalla Êtampesiin ehtiessään hän kuuli, että kreivi de Guiche oli vastikään lähtenyt Pariisiin. Malicorne kuitenkin levähti vain kaksi tuntia ja lähti uudestaan taipalelle. Saapuen Pariisiin aamuyöstä hän poikkesi pieneen majataloon, jossa hänen oli tapana asustaa pääkaupunkikäynneillään, ja kello kahdeksaksi aamulla hän laittausi Grammont-hotelliin.

Tämä tarmokkuus osoittausi varsin tähdelliseksi, sillä kreivi de Guiche
oli juuri lähtemässä jäähyväisille prinssin luo ennen kuin matkaisi
Havreen, jonne Ranskan aatelisto oli kokoontumassa vastaanottamaan
Henriette-prinsessaa tämän saapuessa Englannista.

Kreivi de Guiche oli sukunsa kaupunkitalon pihalla tarkastamassa valjakoitansa, joita ratsaspalvelijat ja tallirengit taluttivat hänen ohitseen. Nuori ylimys kiitti tai laitti hankkijainsa ja palkollistensa kuullen hänelle osoiteltuja saattueen pukuja ja tamineita, hevosia ja valjaita. Kesken tätä tärkeätä hommaa mainittiin hänelle Manicampin nimi.

"Manicamp?" hän huudahti. "Tulkoon heti, parbleu!" ja hän astahti vilkkaasti portille päin.

Malicorne livahti sisään puoliavoimesta portista ja katsoi rohkeasti kreiviin, joka kummastui nähdessään tuntemattomat kasvot odotetun ystävän sijasta.

"Suokaa anteeksi, herra kreivi", aloitti lakimies, "luulen erehdyksen tapahtuneen: teille lienee ilmoitettu itse Manicamp, vaikka tuleekin vain hänen lähettinsä."

Malicorne ojensi kotelon ja piti tarkoin silmällä kreivin kasvoja, kun tämä huolettomasti sieppasi käteensä ensimmäisen osoituksen. Vilkaistuaan siihen de Guiche puhkesi nauruun.

"Taas!" hän huudahti; "jälleen hovineito? Jopa nyt! Se veitikka ottaa siis hoivaansa kaikki hovin seuranaiset?" Malicorne vain kumarsi.

"Äh lempo! Hänellä ei siis ole rahaa?" Kreivi kohautti olkapäitänsä.
"Mihin hän onkaan jo kaikki rahansa syytänyt?"

Malicornen liike ilmaisi, että hän oli siitä seikasta yhtä tietämätön kuin toinenkin.

"Hm, minä luulen, että Manicampilla ei ole luottoa muualla kuin teidän luonanne, herra kreivi", huomautti Malicorne vapaapuheisesti.

"Mutta niin ollen hän ei saavukaan Havreen? Mahdotonta, sinnehän pitää kaiken hienoston tulla!"

"Toivottavasti hän ei sentään lyö laimin niin loistavaa tilaisuutta, herra kreivi", yritti Malicorne lohduttaa.

"Hän kaiketi lähtee poikkimaitse suoraan Orléansista, voittaakseen menettämänsä ajan. Siihen matkaan hän lienee varustautunut."

"Monsieur", sanoi kreivi de Guiche kumartaen, "teillä näkyy olevan hyvää aistia."

Malicorne tosiaan näytti ulkonaisestikin esittelykelpoiselta herrasmieheltä puvussa, jonka hän oli aikaisemmin ostanut Manicampilta. Hän kumarsi vuorostaan.

Malicorne oli älykäs mies ja oivalsi, miten nyt oli käytettävä tilaisuutta. Hänen nimensä eteen ilmestynyt aatelistunnus sitäpaitsi tuntui kohottaneen hänet puhuttelijansa tasalle, niin että hän kykeni esiintymään luontevasti.

"Siinä näette", virkkoi de Guiche satulasepälle, "tämä pätevä aseiden tuntija vahvistaa äskeisen moitteeni, että olette tehnyt pistoolikotelot liian tukeviksi."

"Entä mitä sanotte tuosta hevosesta?" kysyi de Guiche. "Ostin sen vastikään."

"Päältä katsoen se näyttää minusta täydelliseltä, herra kreivi; mutta minun pitäisi koetella sitä, voidakseni antaa arvosteluni."

"No, nouskaa selkään, herra de Malicorne, ja kiertäkää ajorata pariin kolmeen kertaan." — Talon piha oli tosiaan järjestetty siten, että kehä kelpasi tarpeen tullen ratsastuskentäksi.

Malicorne sieppasi ripeästi ohjakset oikeaan käteensä, tarttui harjaan vasemmallaan, kohousi jalustimen varassa ja heilahti satulaan.

Ensin hän antoi ratsun kiertää pihan kertaalleen käymäjalkaa. Toisen hän ratsasti ravia ja kolmannella antoi juoksijan laukata. Sitten hän pysähdytti kreivin lähelle, hyppäsi maahan ja heitti ohjakset tallirengille.

"Hevonen on mecklenburgilainen, herra kreivi", sanoi Malicorne. "Vilkaistessani, olivatko kuolaimet hyvin paikoillaan, huomasin iän juuri seitsemäksi vuodeksi, josta alkaen sotaratsua on ryhdyttävä harjoittamaan. Etupuoli on keveä. Latuskapäinen hepo on ratsastajan kädelle lepo, sanotaan. Säkä matala. Lautasten pyöristys saa minut hiukan epäilemään saksalaisen rodun puhtautta; siinä on varmaan englantilaistakin verta. Elukka seisoo tanakasti, mutta pyrkii ravissa ristiastuntaan; parasta on panna hyvää huolta kengitykseen. Säyseä muuten, ja nopea vauhtia muuttaessa tai käänteissä."

"Oivallisesti arvosteltu, herra de Malicorne", kiitti kreivi. "Te olette todellinen tuntija." Kääntyen jälleen lähemmin tarkastamaan tulokasta hän jatkoi: "Teillä on peräti siro puku. Ei kai se ole maakunnasta saatu, — Toursissa tai Orléansissa en luulisi noin hyvällä aistilla vaateparsia sommiteltavan?"

"Kas, sen kyllä näki… Mutta palatkaamme asiaamme — Manicamp siis tahtoo nimityttää vielä toisen hovineidon?"

"Hyvin viehättävä neitonen", hän kiirehti vastaamaan, "kreivitär de
Montalais."

"Se on toista… Onnittelen tuhannesti!" sanoi kreivi de Guiche, jonka huulilla jo pyöri hovilaispila, mutta sai sijalleen kunnioittavan sävyn, kun Malicorne ennätti huomauttaa suhteensa laadusta. "Ja kelle tämä toinen valtuutus on aiottu?" jatkoi kreivi. "De Manicampinko kihlatulle?… Siinä tapauksessa surkuttelen kaunotarta. Tyttöparka saa hankalasti hoidettavan miehen."

"Ei, herra kreivi… toisen nimityksen saisi kreivitär la Baume le
Blanc de la Vallière."

"Hän en todella yleiseenkin tuntematon, monsieur", myönsi Malicorne hymyillen.

"Ei, monsieur; saavuin Orléansista kyytihevosella ja vaihdoin asuani ennen kuin esittäysin teille."

"Niin oikein, tehän jo sanoitte tulevanne Orléansista", tuumi kreivi ja rypisti de Manicampin kirjeen taskuunsa.

"Monsieur", huomautti Malicorne arasti, "te ette liene lukenut kaikkea — kotelossa oli kaiketi kaksi kirjettä."

"Oliko niin? Katsotaanpa." Ja kreivi avasi uudestaan kuoren. "Ahaa, aivan oikein, totta kyllä!"

"Jo sen arvasinkin", hän sitten sanoi, "taaskin paikanmääräys prinssin hovissa, — se mies on totisesti pohjaton. Sitä peijoonia, hän siis tekee kauppoja arvonimityksillä?"

"Kah, teihinhän sen loppulisäys todella viittaakin! Se muuttaa' asian, hyvä herra de Malicorne", lausui nuori ylimys armollisesti.

"Teidän hyväntahtoisuutenne on ansaitsemattoman suuri", rohkaistui nyt lakimies selittämään; "minun täytyy jo ottaa vapaudekseni oikaista käsitystänne eräässä kohdassa: minä en ole aatelismies. Minulla on rehti sydän, hiukan järkeäkin mutta nimeni on lyhyeen vain Malicorne."

"No", virkkoi de Guiche tähystellen puhekumppaninsa sukkelia ilmeitä, "te todella tunnutte minusta miellyttävältä mieheltä, monsieur. Minä pidän ulkomuodostanne, herra Malicorne, ja teillä täytyy olla ihan erinomaisia ominaisuuksia, kun olette voinut kiinnittää puolellenne niin itsekkään olennon kuin de Manicampin. Hiisi vieköön, suoraan sanoen te olette aivan yli-ihminen!"

"Morbleu, niin juuri, koska hän tekee teille lahjoituksen. Ettekö sanonut, että hän tahtoi lahjoittaa teille virkanimityksen prinssin huonekuntaan?"

"Suokaa anteeksi, herra kreivi, — jos saan sen viran, niin lahjoittaja ei ole hän, vaan te."

"Malttakaas, Orléansissahan on joku Malicorne, joka lainailee rahoja
Condén prinssille, parbleu!"

"Kas vain! Herra prinssillä on isä ja tuolla kamalalla de Manicampilla ahmatilla poika! Olkaa varuillanne, monsieur, minä tunnen hänet; mordieu, hän kalvaa teidät luihin asti."

"Minä vain lainaan korottomasti, monsieur", paransi lakimies asemaansa hymyhuulin.

"Sainkin teistä heti sen käsityksen, että te olette peräti säädyllinen herrasmies, herra Malicorne. Te saatte nimityksenne, tai menköön oma nimeni."

"Voi, herra kreivi, kiitän kaikesta sydämestäni!" huudahti Malicorne hurmaantuneena.

"Lähtekäämme kruununprinssin luo, hyvä herra Malicorne, lähtekäämme suoraa päätä."

Ja de Guiche suuntasi askeleensa portille, viitaten uutta tuttavaa mukaansa. Mutta samassa sen takaa ilmestyi nuori ritari, neljän- tai viidenkolmatta ikäinen, kalpeakasvoinen, ohuthuulinen, hohtavasilmäinen, ruskeatukkainen.

"Hei, hyvää huomenta!" toivotti hän, tulollaan peräydyttäen kreivin sisemmäksi pihalle.

"Kas, sinä täällä, de Wardes! Sinä, saappaissa, kannuksissa ja raippa kädessä!"

"Oikea asu Havreen lähtijälle. Eihän huomenna ole Pariisissa enää ketään." Ja uusi tulokas tervehti sovinnaisesti Malicornea, joka uhkeassa puvussaan olisi käynyt ruhtinaasta.

"Herra Malicorne — herra de Wardes", esitteli de Guiche, toisten kumartaessa uudestaan. "Kuulehan, de Wardes, sano meille, sinä kun olet selvillä tällaisista asioista: mitä virkoja nykyään on täyttämättä hovissa tai oikeastaan kruununprinssin huonekunnassa?"

"Kruununprinssin huonekunnassa?" toisti de Wardes tähystellen ilmaan, muistutellakseen mieleensä. "Maltahan… ylitallimestaria ei tietääkseni ole vielä määrätty."

"Oh", huudahti Malicorne, "älkäämme puhuko sellaisista sijoista, monsieur; minun pyrkimykseni ei ulotu neljännekseenkään sitä matkaa!"

De Wardesilla oli epäluuloisempi huomiokyky kuin de Guichella, ja hän oivalsi heti, mitä Malicorne oli miehiään.

"Niin, herttua ja pääri sen tarvitsee olla, joka siihen luottamusasemaan nimitetään", sanoi hän masentavasti.

"Minä en pyydä muuta kuin jotakin ihan vaatimatonta tointa", selitti
Malicorne; "olen arvoltani halpa enkä asetu oikeata tasoani ylemmäksi."

"Monsieur Malicorne on miellyttävä herrasmies, jonka ainoana haittana on aateluuden puute", puolsi nuori kreivi arvokumppanilleen. "Mutta minä puolestani en anna sellaiselle seikalle ehdotonta merkitystä."

"Vaikka niinkin", mukausi de Wardes; "mutta muistutan sinulle vain, hyvä kreivi, että ilman aatelisarvoa voi tuskin toivoa pääsyä prinssin esittelyyn."

"Se on totta, hovisääntö on muodollinen!" muisti kreivi. "Diable! diable! sitä emme olleet ajatelleet."

"Voi, se on minulle kova isku", sanoi Malicorne hiukan kalveten, "kova isku, herra kreivi!"

"Pardieu!" huudahti de Wardes; "korjaus on kyllä tiedossa, kun teistä vain tehdään aatelismies, hyvä herra. Hänen ylhäisyytensä kardinaali Mazarin ei juuri muuta tehnytkään aamusta iltaan."

"No no, de Wardes!" kielsi kreivi; "ei mitään huonoja piloja. Meidän keskemme ei sellainen leikkipuhe sovellu; on kyllä totta, että aateluutta voi ostaa, mutta se on niin ikävä ilmiö etteivät aatelismiehet hevin voi sitä tehdä naurun asiaksi.

"Herra varakreivi de Bragelonne!" ilmoitti kamaripalvelija pihalla ikäänkuin salonkiin astuen.

"Ah, rakas Raoul, sinuapa on hauska tavata! Ja saappaissa ja kannuksissa myös! Lähdet siis matkaan sinäkin!"

Bragelonne lähestyi nuorten miesten ryhmää ja tervehti luonteenomaisen vakaasti ja säveästi. Hänen kumarruksensa kohdistui etenkin de Wardesiin, jota hän ei ollenkaan tuntenut ja jonka kasvonpiirteet olivat käyneet omituisen kylmäkiskoisiksi Raoulin ilmestyessä.

"Hyvä ystävä", hän sanoi de Guichelle, "tulin pyytämään sinun seuraasi.
Olethan nimittäin arvatenkin lähtemässä Havreen?"

"No, mainiota, erinomaista! Me saamme hupaisen matkan. Herra Malicorne — herra de Bragelonne. Niin, ja tässä esittelen sinulle herra de Wardesin."

Nuoret aatelismiehet vaihtoivat jäykän tervehdyksen. Nämä kaksi luonnetta näkyivät alunpitäin luontuvan keskinäiseen vastakohtaisuuteen. De Wardes oli joustava, nokkela, salakavala, Raoul totinen, ylväs, suora.

"En tahdo kuulla kohteliaisuuksiasi, vaan kysyn mielipidettäsi. De Wardes väittää, että aatelisarvoja käytetään väärin; minä taasen olen sillä kannalla, että aatelisarvo sinänsä ei ole katsottava mitään merkitseväksi, jos mies ei osoita edustavansa sitä kunniakkaasti."

"Mutta minäkin voin esittää perusteen väitteelleni, herra varakreivi", virkkoi de Wardes omituisella äänenpainolla, "sanoessani, että Ranskassa kaikin tavoin halvennetaan ylimystöä: itse kuningas valitsee ympäristökseen miehiä, jotka eivät voisi luetella neljääkään esi-isää."

"Voin mainita esimerkin." De Wardes kääntyi erityisesti tähystämään Bragelonnea, mutta jatkoi sitten kreiville: "Tiedätkö, kuka on vastikään nimitetty muskettisoturien päällikkökapteeniksi, — arvoasemaan, joka vastaa enempää kuin päärin etuuksia ja asettaa haltijansa Ranskan marskienkin edelle?"

"En ole kuullut; kuka on nimitetty? Pitkää aikaa ei siitä missään tapauksessa ole, sillä vielä viime viikolla se paikka oli avoinna, kun kuningas epäsi sen kruununprinssiltä, jolla oli suojatti aiottuna toimeen."

"No, kas, hyvä ystävä, kuningas on sen evännyt veljensä suojatilta, antaakseen tuon aseman chevalier d'Artagnanille, gascognelaiselle pikkuaateliselle, joka on kolmekymmentä vuotta palvellut vartiosoturina eteissuojamissa!"

"Suokaa anteeksi, monsieur, että keskeytän", puuttui puheeseen Raoul, luoden ankaran silmäyksen de Wardesiin, "mutta te ette nähdäkseni tunne miestä, josta puhutte."

"Niiden, jotka hänet tuntevat, monsieur", sanoi Raoul yhä tyynemmin ja kylmäkiskoisemmin, "täytyy tunnollisina sanoa, että jos hän ei olekaan niin jalosukuinen aatelismies kuin kuningas, — mikä ei ole hänen vikansa, — hän joka tapauksessa on maailman kaikkien valtiaitten vertainen miehuullisuuden ja kunnon puolesta. Se on minun mielipiteeni, ja — Jumala kiitos — minä tunnenkin herra d'Artagnanin syntymästäni saakka."

De Wardes aikoi vastata, mutta de Guiche ehätti edelle, käsittäen keskustelun joutuneen pahalle tolalle. Bragelonne sävyssä oli ollut alunpitäin jotakin vaistomaista vastenmielisyyttä de Wardesia kohtaan, joka puolestaan esiintyi harkitun hyökkäävästi. Lähemmin miettimättäkään kahden ystävänsä outoa vastakohtaisuutta de Guiche oivalsi, että heistä oli jompikumpi tuotapikaa lausumassa toiselle hyvitystä vaativan loukkauksen, ja sitä ehkäistäkseen hän tokaisi:

"Hyvät herrat, meidän tulee erota, sillä minun on lähdettävä prinssin luo. Tule sinä minun kanssani Louvreen, de Wardes; sinua taasen pyydän jäämään tänne isännöimään, Raoul, pitääksesi silmällä matkavalmistusteni viimeistelyä, kun kerran tiedät, mitä kaikkea täällä on tekeillä."

Miehenä, joka ei etsinyt eikä pelännyt kaksintaistelua, Raoul vastustelematta nyökkäsi myöntymykseksi ja istuutui penkille päivänpaisteeseen.

"Hyvä on", sanoi de Guiche, "levähdä siinä, Raoul, ja näytätä itsellesi niitä kahta ratsua, jotka vastikään ostin; lausut niistä sitten mielipiteesi, sillä minä panin kaupan ehdoksi sinun hyväksyvän lausuntosi. Kah, suo anteeksi, — unohdinpa kysyä sinulta tietoja kreivi de la Fèrestä?"

Viime sanat virkkaessaan hän tarkkasi de Wardesia, nähdäkseen, olisiko
Raoulin isän mainitsemisella mitään vaikutusta häneen.

De Wardesin silmissä leimahti vihan salama, jota de Guiche ei ollut huomaavinaan; hän hyvästeli Raoulia kädenpuristuksella ja lisäsi:

"Kun täällä tulee valmista, niin mehän voimmekin tavata toisemme
Palais-Royalin pihalla." Hän viittasi mukaansa de Wardesia, joka
liikahteli kärsimättömästi. "Lähdemme", hän sanoi; "tulkaa, herra
Malicorne."

Tämä nimi säpsähdytti Raoulia. Hänestä tuntui kuin hän olisi jo kerran kuullut sitä nimeä mainittavan, mutta hän ei kyennyt muistamaan, missä tilaisuudessa. Hänen puolittain mietiskellessään sitä ja puolittain hautoessaan pahastustansa de Wardesin käyttäytymisestä astelivat toiset kolme herrassa Palais-Royalia kohti, missä Anjoun herttua asui. Malicorne käsitti kaksi seikkaa: ensiksikin, että aatelismiehillä oli jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa, ja toiseksi, että hänen ei muutenkaan sopinut kävellä heidän rinnallaan. Hän jättäysi taammaksi.

"Oletko järjiltäsi?" paheksui de Guiche edettyään kumppaninsa kanssa muutaman askeleen Grammont-hotellista; "teet hyökkäyksen herra d'Artagnania vastaan, ja vielä Raoulin kuullen?"

"Entä sitten?" kysyi de Wardes. "Onko herra d'Artagnanin arvosteleminen kiellettyä?"

"Mutta tiedäthän toki, että sen yhden miehen osalle tulee hyvinkin neljännes muskettisoturien kunniakkaan ja kuuluisan valioväen parhaasta toiminnasta!"

"Totta tosiaan, de Wardes, sinä hämmästytät minua: herra d'Artagnan ei ole lainkaan niitä miehiä, jotka tiliänsä kuittaamatta jättävät jälkeensä jotakin kaunaa. Isäsi taasen kuuluu puolestaan olleen ylväs mies, ja niin pahoja vihoja ei ole, ettei kelpo miekanmittely riittäisi sovitukseksi!"

"Minkäpä sille voi, veikkoseni, — isäni ja herra d'Artagnan pysyivät vihoissa; lapsuudestani asti hän haastoi minulle siitä, ja se vihamielisyys siirtyi minulle erityisenä säännöksenä muun perinnön ohella."

"Ja sinä voit sellaisella perusteella tuntea todellisia katkeruutta muiden kunnioittamaa miestä kohtaan?"

"Pidän perintöäni pyhänä enkä sitä suinkaan vähennä, ja se viha oli jo isälläni niin ylitulviva, että siitä riitti osa kohdistumaan d'Artagnanin kolmeen ystäväänkin, jotka niin läheisesti olivat yhtä puolta hänen kanssaan. Tilaisuuden sattuessa ei heidänkään tarvitse valittaa välinpitämättömyyttä minun puoleltani, sen takaan!"

De Guiche oli tähystänyt de Wardesia ja tunsi lievää väristystä, nähdessään nuoren miehen vaisun hymyn. Häntä hätkähdytti jonkunlainen aavistus; hän tuli ajatelleeksi, että aatelismiesten uljaitten asekiistain aika oli mennyt ja että isän viha pojalle periytyneenä saattoi kyllä olla syvästi tunnettua, mutta nyt etsiä tyydytystään viekkauden avulla, kun jo vältettiin käyttämästä avointa kaksintaistelua kunniakysymysten ratkaisemiseen. De Guichen huolestus koski oikeastaan vain Raoulia. Mutta kumppaninsa otsan täten synkistyessä ikävistä mietteistä de Wardes tointui hillitsemään sävyänsä.

"Minulla ei muuten ole omakohtaisesti mitään muistutettavaa herra de
Bragelonnea vastaan", lisäsi hän; "en tunnekaan häntä."

"Älä missään tapauksessa unohda, että Raoul on paras ystäväni, de
Wardes", varoitti de Guiche painokkaasti.

De Wardes kumarsi. Keskustelu jäi siihen, de Guichen onnistumatta saamaan tietoonsa toverin salaisuutta; de Wardes näkyi päättäneen olla sanomatta enempää ja asteli vain umpimielisenä eteenpäin. De Guiche arveli saavansa kenties Raoulilta parempaa selvyyttä asiaan.

Täten tultiin Palais-Royalin luo, jonka edustalla tunkeili utelias väkijoukko. Kruununprinssin huonekunta odotti käskyä nousta ratsaille ja lähteä saattamaan lähettiläitä, joiden tehtävänä oli noutaa nuori prinsessa Pariisiin. Kansat olivat siihen aikaan hyväluontoisia perityssä ja kunnioittavassa kiintymyksessään hallitsijoita kohtaan, joten hevosten, aseiden ja livreijain loisto korvasi ylimääräisillä veroilla kootut suhdattomat kustannukset. Mazarin oli sanonut: "Antaa niiden laulaa, kunhan maksavat." Ludvig XIV sanoi: "Antaa niiden katsella." Ja ääntä ei nyttemmin liioin saatukaan pitää, mutta nähtävää tarjottiin sitä enemmän.

Kreivi de Guiche jätti de Wardesin ja Malicornen odottelemaan pääportaiden juurella, lähtien itse suoraan kruununprinssin luo, hän kun oli tämän likeisimmässä suosiossa Lotringin junkkarin keralla, joka kateellisena ei voinut häntä sietää, mutta oli kuitenkin pitävinänsä kumppanuuden hyvänään.

Hän tapasi nuoren Filipin parantelemassa kasvojensa punaa ihomaalilla kuvastimen edessä. Pukuhuoneen nurkassa loikoi Lotringin junkkari pieluksilla ja leikki vastakäherretyillä pitkillä, vaaleilla kiharoillaan kuin nainen. Prinssi kääntyi kuullessaan oven avautuvan.

"Millä tavoin?" tiedusti de Guiche. "Eihän se ole chevalier de
Lorrainen tapoja."

"No, hän väittää, että mademoiselle Henriette on sievempi naiseksi kuin minä mieheksi."

"Olkaa varuillanne, monseigneur", sanoi de Guiche kulmiansa rypistäen, "te olette haastanut minut toden lausujaksi."

"Älä huoli vielä, Guiche", tokaisi prinssi; "tässä ei ole kiirettä. Katsele minua tarkoin ja muistuttele hyvin mieleesi prinsessan piirteitä, — ja tässähän muuten on hänen muotokuvansakin."

Hän ojensi kreiville pienoiskuvan, mitä taiteellisinta tekoa. De Guiche katseli sitä kauan.

"Kautta kunniani, siinäpä viehättävä olento, monseigneur", sanoi hän sitten.

"Mutta katsele jo minuakin vuorostani, katsele toki minua!" huudahti prinssi kääntääkseen puoleensa kreivin huomion, joka oli kokonaan kiintynyt muotokuvaan.

"Kas, voisipa luulla, että sinä et ole häntä ennen nähnytkään", sanoi prinssi.

"Olen tosin nähnyt, monseigneur, mutta siitä on viisi vuotta aikaa, ja kahdentoista ikäisen tytön varttuminen seitsentoistavuotiaaksi immeksi merkitsee suuria muutoksia."

"Niin, se ensiksikin on varmaa!" yhtyi prinssi hyvillään, "mutta otaksuen sen pysyvän totuudessakin lausu arvostelusi sen mukaan."

"Monseigneur, teidän korkeutenne voi tuntea itsenne hyvin onnelliseksi noin tenhoavan morsiamen saamisesta."

Lotringin junkkari puhkesi äänekkääseen nauruun. Kruununprinssi käsitti, että kreivi de Guichen arvostelma tarkoitti hänen ulkomuotonsa naisekasta hempeyttä ja sanoi kulmiansa rypistäen:

De Guiche tähysti muotokuvaa vieläkin, mutta hetkisen kuluttua hän ponnistautuen luovutti sen takaisin prinssille ja virkkoi:

"Ehdottomasti minä mieluummin kymmenesti katselen teidän korkeuttanne kuin enää kertaakaan madamea."

Junkkari epäilemättä oivalsi jotakin salaperäistä noissa sanoissa, jotka jäivät käsittämättömiksi prinssille, sillä hän huudahti:

Filip punasi kasvonsa kuntoon; sitten hänkin vielä silmäili muotokuvaa ja lopuksi myhäillen katseli jälleen piirteitään kuvastimesta. Hän näkyi olevan tyytyväinen vertailuun.

"Olipa muuten mieluista, että tulit", hän sanoi de Guichelle, "pelkäsin sinun lähtevän hyvästelemättä."

"Teidän korkeutenne tuntee minut liian hyvin, voidaksenne uskoa minusta sellaista säädyttömyyttä."

"Ja sinulla kaiketi onkin jotakin pyydettävää minulta vielä ennen kuin jätät Pariisin?"

"No, teidän korkeutenne on arvannut oikein; on minulla sattumalta pyyntökin esitettävänä."

Lotringin junkkari kävi äkkiä hyvin tarkkaavaksi; hänestä tuntui, että jokainen toisen saama suosionosoitus oli häneltä varastettu.

"Raha-asiako se on?" kysyi prinssi kreivin epäröidessä. "Se osuisi oivallisesti, minä kun olen nyt ylettömästi varoissani: herra yli-intendentti lähetti vasiten taskurahoikseni viisikymmentätuhatta pistolia."

"Pardieu, Guiche, sinustahan on tullut ihmeellinen suojelija!" virkahti prinssi halveksivasti; "etkö minulle siis enää muusta puhukaan kuin tyttösistä?"

Lotringin junkkari hymyili; hän tiesi, että prinssiä pahastutti naisten asioissa esiintyminen.

"Monseigneur", selitti kreivi, "minä en suoranaisesti suojele sitä henkilöä, josta tulin teille puhumaan; muuan ystäväni vain tahtoo tehdä hänelle tämän palveluksen."

"Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière, nykyään jo leskiherttuattaren saattueessa."

"Uh, hän ontuu!"[52] äännähti Lotringin junkkari venyttäytyen mukavampaan asentoon.

"Ontuuko!" ähmistyi prinssi. "Ja hän esiintyisi alituiseen madamen näkyvissä? Kautta kunniani, ei, se olisi liian vaarallista raskauden sattuessa."

"Herra chevalier", virkkoi de Guiche, "te ette menettele oikein, sekaantuessanne vastustamaan anomustani."

"Ah, suokaa anteeksi, herra kreivi", vastasi nuori junkkari huolestuen siitä erityisestä äänenpainosta, jonka kreivi oli sovittanut sanoihinsa, "se ei ollut tarkoitukseni, ja luulenkin tämän neidin vaihtuneen mielessäni toiseen."

"Olkoon menneeksi sitten; mutta älä pyydä enää kolmatta nimitystä, sillä paikkoja ei riitä."

"Oh, kreivi, kuinka yrmeästi te tänään kohtelettekaan minua!" vastasi junkkari sydämellisellä äänellä.

"Kautta kaiken hyvän, kreivi ja chevalier, älkää toki tuolla tavoin kinastelko", kielsi prinssi; "ettekö näe, että minä kiusaannun siitä?"

De Guiche haki valtakirjan kaavan ja ojensi sen prinssille toisella kädellään, toisella tarjoten kynän, joka oli ihan lionnut musteessa. Filip kirjoitti nimensä.

"Siitä saat", hän sanoi, "mutta sillä ehdolla, että sovit chevalier de
Lorrainen kanssa."

"Mielelläni", mukausi de Guiche, ja hän ojensi kätensä junkkarille niin välinpitämättömästi, että se tuntui ylenkatseelta.

"Menkää, kreivi", virkkoi junkkari olematta millänsäkään toisen sävystä, "menkää ja tuokaa meille prinsessa, joka ei liiaksi pidä lukua ulkomuodostaan."

"Niin, lähdehän ja taivalla tarmokkaasti", toivotti prinssi. "Keitä otatkaan kumppaneiksesi?"

"Heissä on miehekkyyttä enemmänkin kuin tarpeeksi", tokaisi Lotringin junkkari; "koettakaa saada heidät molemmat eheinä takaisin, kreivi."

"Ilkeä sielu!" jupisi de Guiche; "hän vainuaa pahaa kaikkialla ja etusijassa."

Kumartaen sitten kruununprinssille hän poistui huoneesta. Portaille tullessaan hän kohotti valtakirjansa näkyviin. Malicorne syöksähti esiin ja vastaanotti sen ilosta vapisten, mutta Guiche huomasi hänen sitten vielä jäävän odottelevaksi.

"Kärsivällisyyttä, monsieur, kärsivällisyyttä", sanoi hän suojatilleen; "chevalier de Lorraine oli saapuvilla, ja pelkäsin ajautuvani karille, jos pyytäisin kerrakseen liikaa. Odottakaa siis paluuseeni saakka. Hyvästi!"

"Hyvästi, herra kreivi, ja tuhannet kiitokset!" huudahti Malicorne tyyntyneenä.

"Ja lähettäkää minulle Manicamp. — Onko muuten totta, monsieur, että neiti de la Valliére on nilkku?"

Kreivin virkkaessa ne sanat hänen taakseen pysähtyi hevonen. Hän kääntyi ja näki Bragelonnen kalpenevan; ratsastajaparka saapui juuri pihaan ja osui kuulemaan kysymyksen, kun sitävastoin Malicorne oli jo vetäytynyt äänen kantamattomiin.

— Miten täällä voi Louise olla puheena? — kysyi Raoul itseltään. — Haa, älköön vain tuo de Wardes, joka tuolla nyt hymyilee, koskaan virkkako hänestä sanaakaan minun kuulteni!

Samassa prinssi ilmestyi ikkunaan, saatuaan ulkoasunsa lopullisesti huolitelluksi. Koko saattue hurrasi hänelle, ja kotvasen kuluttua liput, nauhat ja töyhdöt hulmusivat ratsujen laukan aaltoilussa.

Tämä loistava, hilpeä ja erilaisten mielipiteitten vilkastuttama hoviseurue saapui Havreen neljännen päivän ehtoopuolla kello viiden aikaan; prinsessasta ei ollut siellä vielä mitään kuulunut.

Suurella tuoksinalla alettiin etsiä asuntoja; herrat hajautuivat, ja lakeijain kesken syntyi kovaa suukopua. Keskellä vilinää oli kreivi de Guiche tuntevinaan Manicampin. Tämä oli tosiaankin saapunut kaupunkiin, mutta jo jälleen niin köyhäksi joutuneena, että hänen oli viime hetkessä onnistunut Orléansissa vain lunastaa takaisin muuan hopealla kirjailtu sinipunainen samettipukunsa. Siitä kreivi de Guiche tunsikin hänet varmemmin kuin kasvoista; hän oli usein nähnyt Manicampilla tämän kauhtuneen asun, joka oli tuhlarin viimeisenä hätävarana. Manicamp esittäysi ystävänsä näkyviin soihtukaaren alla, joka oli tulipaloa uhmaavasti sommiteltu valaisemaan Havren kaupunginporttia Frans I:n tornin lähellä. Nähdessään Manicampin surkean hahmon kreivi ei voinut pidättää nauruaan.

"Kas, Manicamp-poloiseni", hän sanoi, "sinäpä olet ihan sinipunaisessa, — olet siis saanut surua?"

"Sinistä ja kullalla kirjailtua asuani, joka on mennyt kaiken maailman tietä ja jonka sijalle en ole enää löytänyt muuta kuin tämän, — vieläpä häädyin säästämään, kyetäkseni lunastamaan tämänkään takaisin."

"Emme ole sitä seikkaa ajatelleetkaan. Havre on tietääkseni suuri kaupunki, ja kunhan on tallissa tilaa tusinalle hevoselle ja talo on säällinen ja hyvällä kulmalla…"

"Englantilaisille, lemmossa! Buckinghamin herttua on vuokrannut kaikki kunnolliset hotellit ja majatalot."

"Niin, herttua on ennättänyt edelle, veikkoseni. Hänen ylhäisyytensä kuriiri saapui tänne kolme päivää sitten ja pidätti kaikki kaupungin lukuuntulevat vuokra-asunnot."

"Ei kylläkään, koska hän ei ole vielä astunut maihin; mutta tultuaan hän ottaa huostaansa kaupungin."

"Kyllä näkee, että sinä et tunne englantilaisia; niillä on ihan haalimisraivo."

"Olkoon, mutta mies, joka saa kokonaisen rakennuksenkin, tyytyy siihen eikä ota kahta."

"Vaikkapa katsoisivat kaksi rakennusta tarvitsevansa, — neljä, kuusi, kymmenenkin taloa voisit arvella hänen seurueensa vaativan; mutta Havressa on toki satakin hyvää vuokrataloa."

"Sinua härkäpäätä, — vakuutan sinulle nimenomaan, että herttua on vuokrannut kaikki talot koko ympäristöstä, johon hänen majesteettinsa Englannin leskikuningatar tyttärensä kanssa asettuu tullessaan maihin!"

"No, siinäpä sitten on varsin vaatelias mies", virkahti de Wardes taputellen hevosensa kaulaa.

"Näytte olevan siitä hyvin varma, herra de Manicamp." Ja de Wardes loi kreiviin salavihkaisen silmäyksen ikäänkuin kysyäkseen, missä määrin saattoi luottaa hänen ystävänsä järkeen.

Oli tällävälin tullut pimeä, ja portin edusta kuhisi paashien, lakeijain, tallirenkien, hevosten ja vaunujen tungoksena; soihtujen loimu heijastui nousuveden täyttämässä kanavassa, ja laiturikadun toisella puolella näkyi tuhansien porvarien ja matruusien utelias joukko, joka hyvin kiinnostuneesti tarkkaili tulokkaiden parvea.

Tämän epäröimisen aikana oli Bragelonne ikäänkuin vieraaksi jättäytyen pysyttänyt hevosensa hiukan taampana kreivi de Guichesta, katsellen vedenpinnan valovälkähdyksiä ja nautinnokseen hengittäen mainingin suolaista tuoksua, kun se etäämpänä levien kattamalle rantasomerikolle kohahdellessaan siroitteli ilmaan vaahtoansa.

"Mutta mitä syytä olisi Buckinghamin herttualla voinut olla sellaiseen asuntojen takavarikoimiseen?" huudahti de Guiche.

"No, kuulin täytenä totena, että hänen kuninkaallisesta korkeudestaan
Anjoun herttuasta tulee mitä onnettomin aviomies."

"Kuuluu olevan mielettömästi rakastunut nuoreen prinsessaan eikä soisi kenenkään muun pääsevän lähellekään."

"Hyvä, hyvä, kiitos!" sanoi hän puristaen de Manicampin kättä. "Mutta Luojan nimessä, älä levitä sitä huhua ranskalaisten kuuluviin, sillä muutoin ilmaan välähtelee miekkoja, jotka eivät pelkää englantilaista terästä."

"Sitä rakkautta ei nähdäkseni sentään oikeastaan voi pitää todistettuna", huomautti Manicamp; "kenties se on vain tyhjänpäiväinen kasku."

"Ei", arveli de Guiche, "minä aavistan siinä totuuden." Ja nuoren miehen hampaat puristuivat väkisinkin yhteen.

"No, mitäpä sillä on sinulle tai minulle väliä, jos kruununprinssistä tuleekin samaa kuin kuningasvainajasta? Isä-Buckingham kuningattarella, poika-Buckingham kruununprinsessalla, — mitä me siitä!"

"Ja miksi siitä niin pitäisi vaieta?" tokaisi de Wardes; "juttuhan tuottaa suurta kunniaa ranskalaisuudelle. Ettekö te ole samaa mieltä, herra de Bragelonne?"

"Että englantilaiset siten ihailevat teidän kuningattarienne ja prinsessainne kauneutta."

"Suokaa anteeksi, en ole tarkannut edellistä keskustelua, vaan kaipaisin selitystä."

"No niin, isä-Buckinghamin tarvitsi tulla Pariisiin, jotta hänen majesteettinsa kuningas Ludvig XIII havaitsi puolisonsa olevan hovinsa tenhoavimpia kaunottaria; nyt pitää vuorostaan poika-Buckinghamin vahvistaa palvomisellaan ranskalaissyntyisen prinsessan viehkeys. Tästälähtein koituu kuninkaallisten sulojen todisteeksi se tieto, että ne ovat herättänet merentakaista rakkautta", haastoi englantilaissyntyinen aatelismies.

"Monsieur", vastasi Bragelonne, "en halua kuulla pilapuheita noista asioista. Me aatelismiehet olemme kuningattarien ja prinsessain kunnian puoltajia. Jos me nauramme heille, niin millaista esiintymistä voimmekaan odottaa lakeijoilta?"

"Ohoh, monsieur", tokaisi de Wardes punehtuen korvalehtiä myöten, "miten minun on tuo käsitettävä?"

"Herra de Wardes!" huudahti Manicamp nähdessään englantilaisen aatelismiehen kannustavan ratsunsa varakreivin vierelle.

"Hyvät herrat", sanoi de Guiche lujasti, "älkää antako tuollaista esimerkkiä julkisuudessa, kadulla. Sinä olet väärässä, de Wardes."

"Väärässä siinä, että aina puhutte pahaa jostakin tai jostakusta", sanoi
Raoul horjumattoman levollisena.

"Älkääkä tapelko ennen kuin olette levänneet", neuvoi Manicamp; "te ette kykenisi mihinkään kunnolliseen näytteeseen."

"No, hei, eteenpäin, hyvät herrat, eteenpäin!" huusi de Guiche, ja hajoittaen tieltään ratsut ja paashit hän tunkeutui väkijoukon keskessä olevalle aukiolle, saaden mukaansa koko ranskalaisen matkueen. Vastapäätä näkyi iso portti, joka oli avoinna tilavalle pihalle; de Guiche ratsasti tähän pihaan, kintereillään Bragelonne, de Wardes ja kolme tai neljä muuta aatelismiestä.

Siellä nyt pidettiin jonkunlaista sotaneuvottelua; harkittiin, millä keinoin lähetyskunnan arvo olisi pelastettava. Bragelonne oli sillä kannalla, että ensiksi ennättäneen oikeutta oli pidettävä kunniassa. De Wardes ehdotti kaupungin valtausta väkivoimin. Manicampista se esitys tuntui liian ripeältä; viisaampaa oli nukkua alustukseksi. Valitettavasti tähän tarvittiin asuntoa ja vuoteita, ja niitähän juuri puuttui.

De Guiche oli tuokion mietteissään, mutta sitten hän huusi kaikuvalla äänellä:

"Joka sielu!" vastasi tulinen nuori ylimys. "Hei, Manicamp, näytä meille se talo, joka on varattu prinsessalle!"

Kreivin suunnitelmasta tietämättöminä ystävät seurasivat häntä väkijoukon saattaessa; sen suosionhuudot ja iloinen hälinä kuulostivat hyvältä enteeltä tämän kiihkeän nuorison vielä tuntemattomalle hankkeelle.

Tuuli puuskahteli navakasti satamasta päin ja tuon tuostakin sekaantui remuun kohinallaan.

Seuraavana päivänä oli tyvenempi sää, vaikka yhä puhaltelikin. Aurinko oli noussut punaisessa pilvessä, jonka reunalta vain verenkarvaiset säteet viistoon osuivat mustille aallonharjoille.

Kallioilta tähysteltiin kärsimättöminä ulapalle. Kello yhdentoista aikaan aamupäivällä annettiin merkki aluksen näkymisestä. Se viiletti satamaa kohti täysin purjein, ja taampana seurasi puolen meripenikulman päässä kaksi muuta. Ne lähestyivät kuin voimakkaan jousimiehen sinkoamina vasamina, mutta merenkäynti oli kuitenkin niin raju, että vauhti ei heikentänyt vaarumista, joka kallisteli aluksia kumpaisellekin kyljelle. Rakenteesta ja lippujen väristä saattoi piankin tuntea englantilaisen laivasto-osaston. Etummaisena oli amiraalin lippua kantava alus, jossa arvattiin prinsessan saapuvan.

Kulovalkeana levisi viesti korkean vieraan lähestymisestä. Koko ranskalainen aateli riensi satamaan, ja kansaa keräytyi sivulaitureille ja aallonmurtajille. Kaksi tuntia myöhemmin olivat saattolaisalukset tavoittaneet amiraalilaivan, ja kaikki kolme asettuivat ankkuriin Havren ja Hèven väliselle selälle, nähtävästi uskaltamatta näin navakalla tuulella pistäytyä ahtaaseen satamasalmeen. Amiraalilaiva tervehti Ranskaa kahdellatoista kanuunanlaukauksella, joihin Frans I:n linnoitus vastasi samalla mitalla.

Heti työnnettiin vesille satakunta korukankailla verhottua purtta, joiden piti viedä ranskalaiset aatelismiehet tulijain luokse. Mutta kun näki niiden jo satamassa keikkuvan kuin lastuina ja aallonmurtajan takana korkeiden vesivyöryjen huppelehtivan sekä kumealla pauhinalla pirstoutuvan reunuskiviin, oli ilmeistä, että näistä veneistä ei yksikään pääsisi edes neljännesmatkaa kumoon kierähtämättä.

Tuulesta ja aallokosta huolimatta valmistausi kuitenkin muuan luotsivene vakaasti lähtemään satamasta, asettuakseen englantilaisen amiraalin käytettäväksi.

De Guiche oli veneiden paljoudesta etsiskellyt hiukankin vankempaa purtta, jolla olisi voinut toivoa pääsevänsä englantilaisiin aluksiin asti. Silloin hän huomasi luotsivenettä varusteltavan.

"Eikö sinusta, Raoul", hän virkkoi, "tunnu häpeälliseltä meidänlaistemme älykkäiden ja rivakkain olentojen peräytyä tuulen ja veden raa'an voiman tieltä?"

"No, tahdotko tulla mukaan, niin lähdemme tuohon veneeseen ja pistäydymme ensi tervehdykselle? Tahdotko sinä de Wardes?"

"Ja tyhjän päiten", huomautti de Wardes, "kun ottaa huomioon, että te ette vastatuuleen muutenkaan pääsisi aluksiin asti."

"Niin, totisesti! Mielellänikin menettäisin henkeni taistelussa ihmisiä vastaan", ja de Wardes loi syrjäsilmäyksen Bragelonneen, "mutta minulla ei ole vähäisintäkään halua kamppailla aironvedoilla suolaisten vesihyökyjen kanssa."

"Ja minä taasen", virkkoi Manicamp, "en perillepääsynkään toiveissa haluaisi tärvellä ainoata kunnollista pukuani; hyrske haalistuttaisi sen kirjavaksi."

"Mutta katsokaa toki; tuolla amiraalilaivan yläkannella naiset tähystävät tänne päin!" taivutteli de Guiche.

"Sitä suurempi syy varoa naurettavaa kylpyä heidän nähtensä, hyvä ystävä."

Raoulia ei kannustanut mikään intohimo, joten hän kykeni kylmäverisesti arvostelemaan vaaraa ja oivalsi sen suureksi; mutta hän yhtyi mielellään hankkeeseen, johon de Wardes ei uskaltautunut.

Luotsivene läksi matkaan; de Guiche huhusi peränpitäjälle. "Hei, me tarvitsemme kaksi sijaa!" huusi hän, kietaisi viisi tai kuusi kultarahaa paperinpalaan ja viskasi ne laiturilta veneeseen.

Luotsi lähensi venettä laiturin kyljelle, ja vikkelästi molemmat aatelismiehet peräkkäin hyppäsivät siihen.

"Hei, urheasti vain, miehet", rohkaisi de Guiche; "tässä kukkarossa on vielä kaksikymmentä pistolia, ja ne ovat teidän, jos pääsemme amiraalialukseen."

Soutajat köyristyivät airoissa, ja vene hypähteli aallonharjalla. Rohkea matka herätti koko yleisön mielenkiintoa; Havren asujamisto tunkeili laiturien partailla, kohdistaen kaiken huomionsa keveään purteen, joka toisin ajoin jäi hetkiseksi ikäänkuin riippumaan vaahtoiselle harjanteelle ja sitten taas äkkiä luisui syvään notkelmaan, näköjään upoten. Tunnin kamppailulla se kuitenkin pääsi amiraalilaivan luo, josta jo oli lähtemässä kaksi parkassia apuun.

Laivan peräkannelle oli pystytetty vankkojen pidäkkeiden varaan sametista ja kärpännahoista kunniakatos, jonka suojaan leskikuningatar Henriette ja nuori prinsessa olivat kutsuneet seuralaisekseen amiraalin, Norfolkin kreivin. Kauhistuneina tarkkasivat äiti ja tytär venettä, joka milloin kohosi taivasta kohti, milloin paiskautui syvyyteen; se käytti apunaan tummaa purjetta, ja tätä vasten kuvastuivat valoisina ilmestyksinä kahden ranskalaisen aatelismiehen ylväät hahmot.

Amiraalilaivan miehistö keräysi nojailemaan parraskaiteisiin tai kapusi vantteihin, huudahdellen hyväksyviä arvostelmiaan noiden kahden pelottomuudesta, luotsin taitavuudesta ja hänen väkensä rivakkuudesta. Huikea hurraus tervehti heidän tuloansa laivaan.

Norfolkin kreivi, pulska nuori mies kuuden- tai kahdeksankolmatta ikävuoden väliltä, kiirehti aatelismiehiä vastaanottamaan. De Guiche ja Bragelonne nousivat reippaasti ylös oikeanpuolen nuoratikkaita ja läksivät amiraalin johtamina tervehtimään kuninkaallisia naisia.

Kunnioitus ja olletikin jonkunlainen pelko, jonka laatua hän ei yrittänytkään selvittää itselleen, olivat tähän asti pidättäneet kreivi de Guichea tarkoin silmäilemästä nuorta prinsessaa. Tämä sitävastoin oli heti kiinnittänyt huomionsa häneen ja kysyi lopulta äidiltään: "Eikö tuo olekin Monsieur?"

Madame Henriette tunsi kruununprinssin paremmin; hän hymyili tyttären itseluuloisuuden erehdykselle ja vastasi: "Ei, se on vain herra de Guiche, hänen suosikkinsa."

Se vastaus pakotti prinsessan hillitsemään vaistomaista suosiollisuutta, jota kreivin uskallus oli herättänyt. Juuri sillä hetkellä, jolloin prinsessa virkkoi kysymyksensä, de Guiche vihdoin rohkeni kääntää katseensa häneen, päästen vertaamaan alkuperäistä muotokuvaan. Nähdessään nuo kalpeat kasvot, eloisat silmät, ihastuttavat kastanjanruskeat kutrit, värähtelevät huulet ja kuninkaallisen ilmeen, joka tuntui kiittävän ja rohkaisevan yhtaikaa, hän joutui sellaisen mielenkuohun valtaan, että ainoastaan Raoulin käsivarren tuki esti hänet horjahtamasta.

Ystävän kummeksuva katse ja kuningattaren suosiollinen ele toinnuttivat de Guichen. Muutamin sanoin hän esittäysi kruununprinssin lähettinä ja tervehti ympärille ryhmittyviä englantilaisia ylimyksiä siinä arvonmukaisessa järjestyksessä, jossa nämä astuivat esiin. Raoul esiteltiin vuorostaan ja sai armollisen vastaanoton; kaikki tiesivät, mikä osuus kreivi de la Fèrellä oli ollut Kaarle-kuninkaan kruunun palautukseen, ja olihan kreivi lisäksi ollut välittäjänä tälle naimaliitollekin, joka nyt toi Henrik IV:n tyttärentyttären takaisin Ranskaan. Raoul puhui englanninkieltä aivan sujuvasti ja asettui ystävänsä tulkiksi niiden nuorten englantilaisten aatelismiesten parissa, jotka eivät olleet riittävästi perehtyneet ranskaan. Samassa peräkannelle ilmestyi harvinaisen kaunis nuori mies, joka herätti huomiota pukunsakin ja aseittensa hienolla loistokkuudella. Hän lähestyi kuninkaallisia naisia näiden haastellessa Norfolkin kreivin kanssa ja lausui äänellä, joka ilmaisi huonosti salattua kärsimättömyyttä:

Sen kutsun kuullessaan nuori prinsessa kohousi istualta ja aikoi astua tarttumaan käsivarteen, jota aatelismies tarjosi hänelle monenlaisia mielenilmeitä kuvastavaa vilkkautta osoittaen. Mutta amiraali asettui väliin.

"Odottakaa hiukan, herttua", sanoi hän; "sallikaa minun huomauttaa, että naiset eivät voi lähteä veneeseen tällä säällä. Merenkäynti on liian ankara, mutta neljän tienoissa luulisin tuulen heikentyvän, joten sopisi illalla mennä maihin."

"Mutta minun täytyy muistuttaa, mylord", vastasi Buckingham yrittämättäkään peitellä ärtymystään, "että teillä ei ole mitään oikeutta tällaiseen määräilyyn. Naisistamme kuuluu valitettavasti toinen Ranskalle, ja näettehän, että Ranska on jo toimittanut lähettiläät noutamaan häntä!"

"En luule", arveli amiraali, "että näiden herrain aikeena on panna alttiiksi kuninkaallisten naisten henkeä."

"He ovat onnellisesti päätyneet perille vastatuuleen, mylord; sallikaa minun uskoa, että naisilla ei ole sen suurempaa vaaraa myötätuuleen purjehdittaessa."

"Nämä herrat ovat peräti urheita", sanoi amiraali. "Olette nähnyt, että satamassa oli paljonkin väkeä, kenenkään uskaltautumatta seuraamaan heitä. Sitäpaitsi halu esittää mahdollisimman pian kunnioituksensa tunteet Madamelle ja hänen korkealle äidilleen kannusti heitä uhmaamaan merta, joka on tänään arveluttavan raju tottuneellekin meriväelle. Mutta joskin saatan esittää nämä herrat esikuvina meripäällystölle, ei heidän sovi miehuullisuudellaan houkutella naisia nyt aaltojen armoille."

Prinsessan salavihkainen silmäys huomasi de Guichen poskipäihin kohonneen punan. Sitä katsetta ei Buckingham nähnyt, sillä hän piti silmällä vain Norfolkia. Hän oli ilmeisesti mustasukkainen amiraalille ja näkyi mitä kiihkeimmin haluavan temmata naiset pois tältä huojuvalta kamaralta, jolla amiraali oli valtiaana.

"Ja minä omaantuntooni ja vastuuseeni, mylord", vastasi amiraali. "Olen lupautunut viemään Madamen turvallisesti Ranskaan, ja sanani pidän."

"Aivan hyvin, ja uudistan vielä: minä yksin käsken täällä, mylord, ja kaikkien on minua toteltava."

Tämä lausuttiin arvokkaasti ja ylväästi. Raoul tarkkasi sen vaikutusta Buckinghamiin. Herttua vavahti ja nojasi teltankannattimeen, pysyäkseen pystyssä; hänen silmänsä alkoivat veristää, ja oikea käsi kouraisi rajusti miekankahvaa.

"Mylord", puuttui puheeseen kuningatar, "minun täytyy sanoa, että yhdyn ehdottomasti Norfolkin kreivin käsitykseen; ja vaikka sää nyt olisikin sees ja suotuisa, sen sijaan että tuulee ja nousee sumua, on velvollisuutenamme suoda jokunen tunti rauhalliseen jäähyväisseurusteluun upseerin kanssa, joka on niin onnellisesti ja harrasta huolenpitoa osoittaen tuonut meidät Ranskan rannikon näkyviin, missä hänen on meidät jätettävä."

Sanattomana Buckingham loi kysyvän silmäyksen prinsessaan. Mutta puolittain piiloutuneena kultaompeleisten samettiverhojen suojaan ei tämä enää kuunnellutkaan väittelyä, vaan oli kohdistanut huomionsa kreivi de Guicheen, joka keskusteli hiljaa Raoulin kanssa. Se oli uusi isku herttualle, joka oli Henriette-prinsessan katseessa näkevinään syvempääkin tunnetta kuin uteliaisuutta. Hän peräytyi hoippuen ja tuli silloin tölmänneeksi isoamastoa vasten.

"Herttuamme ei ole oikein varmakäyntinen laivan kannella", virkkoi sen nähdessään leskikuningatar ranskaksi, "siitä syystä hän varmaankin on niin hätäinen pääsemään maihin!"

Nuori ylimys kuuli vielä nuo sanat; hän vaaleni, antoi mielenkarvaudessaan käsiensä vaipua alas sivuilleen ja vetäytyi yksinäisyyteen, purkaen syvään huokaukseen entisen rakkautensa ja uuden äkänsä.

Amiraali ei sen enempää piitannut Buckinghamin pahantuulisuudesta, vaan johti naiset piankin peräsalonkiin, jonne oli katettu koko seurueen arvoa vastaava hieno päivällispöytä. Norfolkin kreivi istuutui prinsessan oikealle puolelle ja osoitti kreivi de Guichelle paikan vasemmalla, missä tavallisesti herttualla oli ollut sijansa. Ruokailusuojaan saapuessaan tämä sitten yhä lisääntyväksi mielipahakseen näkikin syrjäytyneensä alemmalle arvosijalle entisestään, joskin hänen oli myönnettävä, että sitä vaati hovisääntö, tuo toinen valtiatar, jota hänen oli pidettävä kunniassa.

Kreivi de Guiche puolestaan oli kenties vielä kalpeampi onnesta kuin hänen kilpailijansa oli vaalennut kiukusta, kun hän hätkähtäen istuutui prinsessan viereen, jonka silkkihame hänen ruumistansa hipaistessaan värisytti hänen koko olemustaan ennentuntemattomalla auvolla. Aterian päättyessä Buckingham kiirehti tarjoamaan käsivartensa prinsessalle. Mutta nyt oli de Guichen vuoro antaa herttualle opetus.

"Mylord", virkkoi hän, "suvaitkaa tästälähtein olla asettumatta hänen kuninkaallisen korkeutensa ja minun väliin. Hänen kuninkaallinen korkeutensa kuuluu nyt Ranskalle, ja tarjotessani hänelle käsivarteni minä esiinnyn kruununprinssin sijaisena."

Sen sanoessaan hän teki vastaavan liikkeen niin ilmeisen kunnioittavasti ja samalla niin uljaan ylevästi, että englantilaisten keskuudesta kuului ihailun sorinaa, herttuan väkisinkin huoatessa katkerasti.

Raoul rakasti, ja hän ymmärsi kaikki. Hän tähtäsi ystäväänsä sellaisen merkitsevän silmäyksen, jolla ainoastaan uskollinen toveri tai huolehtiva äiti kykenee varoittamaan mahdollisesta harha-askeleesta.

Ehtoopäivällä ilmestyi viimein aurinko esiin, tuuli laantui, meren pinta tyyntyi, ja hälvenevä usma paljasti jälleen näkyviin Ranskan myhäilevän rannikon tuhannet valkoiset rakennukset, jotka sievästi kuvastuivat vehmaiden puiden tai sinisen taivaan taustalta.

Englantilainen amiraali — kuten olemme nähneet — oli omaksunut pikamielistä herttuaa kohtaan sen sävyn, että hän ei ollut huomaavinaankaan tämän uhkaavia silmäyksiä ja ärtyneitä puuskahduksia. Matkan varrella hän oikeastaan oli siihen vähitellen tottunutkin. De Guiche ei ollut vielä havainnut, että tämä äkäisyys nyt oli kääntynyt häneenkin, mutta vaistomaisesti hän ei tuntenut mitään mieltymystä Kaarle II:n suosikkia kohtaan. Kokeneempi ja kylmäverisemmin tarkkaileva leskikuningatar oivalsi täydellisesti aseman ja päätti ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa ehkäistä sen ilmeisen vaaran, että nuoret ylimykset maltittomina riitaantuisivat prinsessan läsnäollessa. Se hetki kyllä tulikin pian.

Levollisuus oli palautunut koko seurueeseen, joka oli hälisten rientänyt ihailemaan vieraan maan maisemia. Ainoastaan Buckinghamin sydäntä myllersi vielä myrsky, kun hän kärsimättömyydessään hoki puoliääneen nuorelle prinsessalle:

"Madame, Madame, taivaan nimessä, lähtekäämme maihin, minä rukoilen teitä! Ettekö näe, että tuo Norfolkin tomppeli kiusaa minut kuoliaaksi mielistelevällä huolenpidollaan teistä?"

Henriette kuuli sanat ja hymyili; hän ei vastatessaan kääntynyt päin, mutta antoi vain äänelleen sen lievän nuhteen ja riuduttavan nenäkkyyden soinnun, jolla keimailu osaa kieltävässä muodossa lausua hyväksymisensä.

"Hyvä loordi", hän sanoi hiljaa, "olen teille jo sanonut, että te olette järjiltänne."

Lähellä seisova Raoul kuuli Buckinghamin pyytelyn ja prinsessan vastauksen; hän näki herttuan siirrähtävän nyt askeleen taaksepäin ja huoaten pyyhkäisevän otsaansa, ja häntä värisytti ajatella, mitä seurauksia saattoikaan koitua hillittömän hovimiehen intohimoisesta rakkaudesta tällaisissa olosuhteissa. Viimein amiraali tahallisen verkkaisesti antoi lopullisen määräykset veneiden vesillelaskemisesta, jolloin herttua ilmaisi niin maltitonta ihastusta, että vieras olisi voinut luulla hänen olevan päästänsä vialla. Norfolkin kreivin valvonnan alaisena laskettiin ensin varovasti alas amiraalilaivan kupeelta iso saima kauttaaltaan liputettuna; siinä oli tilaa kahdellekymmenelle soutajalle ja mukavasti viidelletoista matkustajalle. Tämän todella kuninkaallisen purren pääkoristeluna oli samettiverhoja, Englannin vaakunaompeluksilla somistettuja teljopeitteitä ja kukkakiehkuroita.

Tuskin oli saima koskettanut vettä ja soutuväki kohottanut aironsa, odottaen prinsessan tuloa, niinkuin sotamiehet tekevät kunniaa aseillaan, kun Buckingham kiirehti laskuportaiden luo, asettuakseen vastaanottajaksi purteen. Mutta kuningatar pidätti hänet.

"Mylord", hän sanoi, "ei ole sopivaa, että antaisitte tyttäreni ja minun mennä maihin asuntojemme tulematta varmaan kuntoon. Pyydän teitä siis lähtemään edellämme kaupunkiin, valvoaksenne siellä, että meidän saapuessamme on kaikki valmista."

Siinä oli taaskin kova kolaus herttualle, ja aavistamattomana se koski kahta kipeämmin. Hän sopersi, punastui, mutta ei kyennyt vastaamaan millään selvällä estelyllä. Hän oli luullut saavansa pysytellä prinsessan lähimmässä seurassa soutumatkalla, siten viimeiseen asti nauttiakseen kohtalon myöntämistä onnellisista hetkistä. Mutta kuningattaren pyyntö oli nimenomainen käsky. Amiraali oli kuullut sen ja huusi heti: "Pikkuvene vesille!"

Määräys pantiin täytäntöön sillä erityisellä vauhdikkuudella, jota harjoitellaan sotalaivastossa. Mielenkarvaudessaan herttua loi epätoivoisen silmäyksen prinsessaan, rukoilevan katseen leskikuningattareen, vimmaisen vihansalaman amiraaliin. Mutta prinsessa ei ollut näkevinään, kuningatar käänsi pois päänsä, ja amiraali puhkesi nauramaan. Tästä oli korskea herttua jo vähällä hyökätä häneen käsiksi, mutta samassa leskikuningatar nousi seisaalle.

Herttua malttoi mielensä, mutta katseli vielä ympärilleen ja teki viimeisen yrityksen.

"Entä te, messieurs", hän kysyi ristiriitaisista tunteista tukahtuvalla äänellä, "ettekö lähde kumppaneikseni, herra de Guiche ja herra de Bragelonne?"

"Olen kuningattaren käskettävissä kuten toverinikin", hän vastasi; "teemme niinkuin hän suvaitsee määrätä."

"Suokaa anteeksi, herttua", selitti leskikuningatar, "mutta kun herra de Guiche kerran edustaa täällä kruununprinssiä, tulee hänen isännöidä meille Ranskan puolesta niinkuin te olette tähän asti ollut englantilaisena seurueen johtajana. Hänen on senvuoksi saatettava meitä, ja meidän olisi muuten myönnettävä tämä pikku suosio sille urheudellekin, joka toimitti hänet vaikeana hetkenä luoksemme."

Buckingham avasi suunsa vastatakseen; mutta kenties hän ei saanut selvästi ajatelluksi tai tavannut sanoja mielipiteensä lausumiseksi, joten hän käännähtikin äänettömänä pois kuin huumautunut ja hyppäsi aluksesta suoraa päätä veneeseen. Soutajat hädin ehtivät pidättämään häntä tuiskahtamasta mereen ja kykenivät vaivoin itsekään pysymään veneessä, joka keikahteli kumoutumaisillaan.

"Mylord on ehdottomasti menettämässä järkensä", virkkoi amiraali
Raoulille.

Soutajiensa kiidättäessä venettä rantaan päin Buckingham kaiken aikaa hellittämättömästi tuijotti amiraalilaivaan niinkuin aarrekirstunsa äärestä temmattu saituri. Mutta mitään vastausta ei tullut hänen merkkeihinsä, eleihinsä ja surkeihin asentoihinsa. Viimein hän masentuneena vaipui teljolle ja repi tukkaansa, merimiesten huolettomina soutaessa rantaan, jonne herttua saapui yhä niin pökertyneenä, että jollei hän olisi satamassa kohdannut omaa lähettiänsä, joka oli majoitusmestarina ennakolta pidättänyt huoneistot, ei hän olisi kyennyt edes tietänsä kysymään. Tultuaan omaksi asunnokseen varattuun taloon hän sulkeutui sinne kuin raivostustaan hautova Akhilleus telttaansa.

Kuninkaallinen saima läksi liikkeelle amiraalilaivasta juuri silloin, kun Buckingham astui maihin. Sitä seurasi parkaasi täynnä upseereja, hovilaisia ja hartaita ystäviä. Laivaa vastaan riensi kiireesti suuri väenpaljous kalastajaveneillä, rannikkoruuhilla ja pitkillä normandialaisilla pinasseilla. Linnakkeiden kanuunat jyrähtelivät, amiraalilaiva ja molemmat toiset englantilaiset alukset vastasivat yhteislaukauksilla, ja ulapalle leijui ammottavista tulikidoista valkoisia savuhahtuvia, jotka vähitellen haihtuivat taivaan sineen.

Prinsessa astui laiturin portaille. Raikuva soitto toivotti hänet tervetulleeksi mantereelle ja saatteli hänen kulkuaan, kun hän keskikaupungille kävellessään polki sirolla jalallaan uhkeita mattoja ja kukkavihkoja, joita oli levitetty kaduille. Tällöin de Guiche ja Raoul englantilaisten keskestä sivulle pujahtaen lähtivät oikoteitse nopeasti samoamaan kaupungin läpi prinsessan asunnolle päin.

"Kiirehtikäämme", oli Raoul huomauttanut ystävälleen, "sillä Buckinghamin luonteesta päättäen hän tekee meille jonkun kolttosen nähdessään eilisiltaisen neuvottelumme tulokset."

"No, meillä on siellä de Wardes, joka kyllä osaa olla karski puolestaan", vastasi kreivi, "ja Manicamp torjuu kaikkea silkoisella sävyisyydellään."

Hän joudutti kuitenkin askeleitaan, ja viiden minuutin kuluttua he olivat kaupungintalon näkösällä. Heidän huomionsa kohdistui heti siihen ilmiöön, että aukiolle oli kokoontunut suuri joukko herrasmiehiä.

Kaupungintalon edustalla kohosikin kahdeksan mitä muhkeimmin varustettua telttaa, joiden viiritangoissa liehui Ranskan ja Englannin yhdistettyjä lippuja. Nämä komeat tilapäiset asumukset saarsivat koko kaupungintaloa väriloistoisena vyöhykkeenä, vartionaan kymmenen paashia ja kaksitoista lähettiläiden saattueeksi annettua jääkäriä.

Näky oli hyvinkin eriskummainen. Teltat oli pystytetty yöllä ja sitten päivän mittaan verhottu sisä- ja ulkopuolelta mitä kalleimmilla kankailla de Guichen määräysten mukaan, ja ne ympäröivät prinsessan asunnoksi varattua kaupungintaloa ihan täydellisesti, sillä vartio oli liittänyt ne toisiinsa silkkiköysillä, niin että Buckinghamin suunnitelma oli mennyt kerrassaan myttyyn, jos hänen aikeenaan tosiaan oli ollut pidättää omalle saattueelleen kaupungintalon koko lähistö. Nyt sensijaan pääsi rakennuksen portaille yhdestä ainoasta kohdasta, joka ei ollut ummistettu silkkiaidakkeella, nimittäin kahden huvimajoja muistuttavan teltan solasta, joiden oviaukot olivat tämän kujan kumpaisellakin sivulla.

Nuo kaksi telttaa oli varattu de Guichelle ja Raoulille, ja oli sovittu, että de Wardes kaiken aikaa oleskelisi edellisessä ja Manicamp jälkimmäisessä, estääkseen tungettelijoita käyttämästä tätä tietä. Kaikkien kahdeksan teltan lähettyvillä kuhisi satakunta upseeria, aatelismiestä ja paashia silkissä ja kultakirjailussa kuin mehiläiset pesänsä suulla. Tuo miekkamiesten parvi oli valmiina tottelemaan lähetystön kahden johtajan, de Guichen ja Bragelonnen, pienintäkin viittausta ja esiintyi varsin vaikuttavana mahtina.

Saapuessaan aukiolle päättyvän kadun kulmaan molemmat nuoret ylimykset samalla havaitsivat harvinaisen loisteliaan ratsastajan, joka toiselta kadulta tullen lasketti täyttä neliä aukiolle. Hän hajoitti ensin uteliaan yleisön rivit ja nähdessään nuo hetkelliset rakennukset huudahti nolostuksesta ja kiukusta. Se oli Buckingham; mielentylsyydestään tointuneena hän oli pukeutunut parhaisiinsa ja lähtenyt kaupungintalolle odottamaan kuninkaallisia vieraita. Mutta telttojen välikössä häneltä ehkäistiin pääsy; hänen täytyi pakostakin pysähtyä. Vimmastuneena kohotti ylpeä herttua ratsuraippansa, ja silloin kaksi upseeria tarttui hänen käteensä. De Wardes oli pistäytynyt ylös kaupungintaloon huolehtimaan muutamista de Guichen antamista ohjeista, mutta herttuan aiheuttama hälinä käänsi puoleensa Manicampin huomion, tämän laiskana lojuessa pääsyteltan pieluksilla. Melun jatkuessa hän kohousi huolettomana kuten tavallisesti ja ilmestyi oviverhojen edustalle.

"Mitä meteliä täällä pidetään?" kysyi hän säveästi. Sattumalta osui hiljainen tovi juuri siksi hetkeksi, jolla hän lausui kysymyksensä, niin että lähin ympäristö kuuli sen, vaikka hän puhuikin aivan hiljaisen rauhallisesti.

Buckingham kääntyi silmäämään puhujan pitkää ja laihaa vartaloa ja velttoja kasvoja. Yksinkertaisen asunsakaan johdosta ei tämä tuntematon aatelismies herättänyt hänessä paljon kunnioitusta, ja hän vastasi halveksivasti: "Kuka te olette, monsieur?"

Manicamp nojausi vantteran jääkärin käsivarteen, tämän seistessä suorana ja tukevana kuin kirkonpilari, ja tiedusti järkähtämättömän levollisena: "Entä te, monsieur?"

"Minä olen Buckinghamin herttua. Olen vuokrannut kaikki rakennukset kaupungintalon ympäristöstä, ja minulla on asiaa kaupungintaloon, jonne olen juuri itselleni pidättänyt vapaan pääsyn. Teillä ei ole oikeutta sulkea minulta tietä."

"Niin, kun pyritte portaille asti ratsain, monsieur, ja ohjeena on päästää ainoastaan jalankulkijoita."

"Kellään muulla kuin minulla ei ole oikeutta antaa täällä ohjeita", sanoi Buckingham.

"Kuinka niin, monsieur?" kysyi Manicamp lempeällä äänellään. "Suvaitkaa armollisesti selittää minulle se arvoitus."

"Oh, suokaa anteeksi, monsieur, siinä te olette väärässä. Meillä puhutaan kuninkaan turusta, ja aukio on siis hänelle omistettu, joten se kuuluu meille, kun olemme täällä kuninkaan lähettiläinä."

"Olen jo kysynyt teiltä, kuka olette, monsieur?" kivahti Buckingham katkeroituneena puhuttelijansa kylmäverisyydestä.

"Nimeni on Manicamp", vastasi nuori mies niin suloisella äänellä kuin olisi tuuliharppu soinnahtanut.

"Lyhyeen sanoen", hän virkkoi, "aukio oli vapaa silloin, kun vuokrasin rakennukset kaupungintalon ympäriltä; nämä parakit supistavat näköalaani, korjatkaa ne pois!"

Kuulijain keskuudessa nousi kumeata ja uhkaavaa sorinaa. Samassa saapui paikalle de Guiche; hän työnsi syrjään joukon, joka eroitti hänet Buckinghamista, ja Raoulin saattamana hän ilmestyi herttuan luo toiselta puolen, juuri kun de Wardes tuli toisaalta.

"Suokaa anteeksi, mylord", hän sanoi, "mutta jos teillä on mitään vaatimusta tehtävänä, suvaitkaa esittää se minulle, koska minä olen suunnitellut nämä asumukset."

"Minä sitäpaitsi tahtoisin huomauttaa, monsieur, että sana parakki kuulostaa pahalta", lisäsi Manicamp säveästi.

"Minä sanoin, herra kreivi", vastasi Buckingham, jonka äänenpainossa vielä tuntui kiukkua, vaikka vertaisen läsnäolo hillitsi sitä, "että on mahdotonta näiden telttojen jäädä tähän."

De Guiche ei voinut olla kärsimättömästi liikahtamatta, mutta Raoulin levollinen silmäys sai hänet malttamaan mielensä.

"Niistä täytyy olla teille vähemmän häiriötä kuin meille siitä ennakkotilauksen väärinkäyttämisestä, jonka te olette ottanut oikeudeksenne, monsieur."

"Niin, epäilemättä. Te toimitatte tänne asiamiehen, joka teidän nimessänne vuokraa koko kaupungin, ollenkaan välttämättä niiden ranskalaisten tarpeista, joiden täytyi olla tulossa prinsessaa vastaanottamaan. Se ei ole kovinkaan ystävällistä esiintymistä liittolaiskansan edustajalta, herttua."

"Mitä se merkitsee?" huudahti Buckingham niin tulistuneesti, että läsnäolijat peräytyivät odottaen yhteentörmäyksen heti tapahtuvaksi.

"Se merkitsee, monsieur", vastasi de Guiche vaaleten, "että minä olen rakennuttanut nämä asunnot itselleni ja ystävilleni Ranskan lähettiläiden ainoaksi suojaksi, mitä teidän vaateliaisuutenne on jättänyt meille kaupungissa, ja että me myös asumme näissä, ellei voimakkaampi ja hallitsevampi tahto kuin teidän lähetä meitä takaisin."

"Toisin sanoen, me emme ole häädönalaisia, kuten laissa lausutaan", tokaisi Manicamp leppoisesti.

"Minä toivoakseni tiedän sellaisen mahdin, jota kaipaatte, monsieur", vastasi Buckingham kreiville, laskien kätensä miekankahvaan.

Juuri kun Eripuraisuuden jumalatar mieliä tulistuttaen oli kääntämässä kaikki säilät vastakkain, Raoul laski kätensä sävyisästi Buckinghamin olalle.

"Teen vain yhden kysymyksen, ja te näette, ettei lyhyemminkään voi esittää asiaa."

"Tekö menette naimisiin kuningas Henrik IV:n tyttärentyttären kanssa vai prinssi Filip?"

"Siinäkin on vastausta, monsieur, ja se riittää minulle, siis myönnätte, että te tässä ette mene naimisiin Englannin prinsessan kanssa."

"Suokaa anteeksi, mutta käyttäytymisenne tuotti siihen seikkaan jo epäselvyyttä."

"Teillä on raivostuksen purkauksia, jotka muistuttavat mustasukkaisuuden riivaannusta", hän sanoi ääntänsä alentaen; "ettekö sitä huomaa, mylord? Mutta mustasukkaisuus ei tartu sivulliseen, vaan rakastajaan tai puolisoon; sitä suuremmalla syyllä uskon teidän käsittävän menettelynne sopimattomuuden, mylord, kun nainen tässä tapauksessa on prinsessa."

"Te häntä häpäisette, mylord", vastasi Bragelonne kylmäkiskoisesti, "ottakaa se huomioonne. Vastikään te amiraalilaivassa jo pahastutitte kuningatarta ja kiusasitte amiraalilta kaiken kärsivällisyyden. Pidin teitä silmällä, mylord, ja luulin ensin järjessänne olevan vikaa; mutta sitten olen oivaltanut tuon hullaannuksen todellisen laadun."

"Malttakaa, lisään vielä sanasen. Toivoakseni olen ainoa ranskalainen, jolle salaisuutenne on selvinnyt."

"Mutta ettekö käsitä, monsieur, että käyttämäänne puheenlaatua on mahdoton sietää?" virkkoi Buckingham väristen sekä kiukusta että rauhattomuudesta.

"Punnitkaa te sanojanne, mylord", vastasi Raoul korskeasti. "En ole sellaista sukua, jonka huomautteluja sopii ehkäistä; mutta te päinvastoin edustatte nimeä, jonka intohimot ovat epäiltyjä kaikille kunnon ranskalaisille. Toistan senvuoksi vieläkin: olkaa varuillanne, mylord!"

"Olen kreivi de la Fèren poika, herttua, ja minä en milloinhan uhkaa, vaan isken suoraan. Ollaksemme asemasta aivan selvällä kannalla, ilmoitan vain teille —"

Buckingham puristi kätensä nyrkkiin, mutta Raoul pitkitti ikäänkuin mitään havaitsematta — "että ensimmäisestä sopimattomasta sanasta, jonka sallitte kuulua huuliltanne hänen kuninkaallista korkeuttansa kohtaan… Oh, malttakaa mielenne, herttua, niinkuin minäkin… olen ollut vaiti, kun prinsessa oli englantilaisten hoivassa, mutta hänen nyt tultuaan Ranskan maaperälle kruununprinssin nimessä vastaanotettuna valittavakseni jää kaksi toimenpidettä, heti kun te oudossa kiintymyksessänne aiheutatte vähintäkin loukkausta Ranskan kuninkaalliselle huonekunnalle: minun joko täytyy julkisesti ilmoittaa, mikä hulluus teidät on vallannut, jotta teidät häpeällisesti lähetetään takaisin Englantiin, tai jos parempana pidätte, survaisen tikarini kurkkuunne koko yleisön nähden. Jälkimmäinen keino muuten näyttää minusta soveliaammalta, ja luultavasti turvautuisinkin siihen."

Buckingham oli kalvennut vaaleammaksi kuin hänen englantilainen pitsikaulurinsa.

"Niin, puhutellessaan villiintynyttä. Parantukaa, mylord, kuullaksenne minulta toisenlaista puheenlaatua."

"Oh, mutta näettehän, että ihan tukehdun tuskasta, herra de
Bragelonne!" sopersi herttua käheällä äänellä ja tarttuen kaulaansa.

"Jos niin kävisi tällä hetkellä, monsieur", vastasi Raoul järkkymättömän kylmäverisenä, "pitäisin sitä todella suurena onnena, sillä kuolemanne ehkäisisi kaikenlaisia pahoja puheita teistä ja niistä korkeista henkilöistä, jotka teidän kiintymyksenne niin silmittömästi panee alttiiksi häpeän vaaraan."

"Oi, te olette oikeassa, olette oikeassa", myönsi onneton nuori ylimys.
"Niin, niin, kuolla! Niin, parempi kuolla kuin kärsiä tätä kidutusta."

Ja hän vetäisi puolittain esille povestaan siron väkipuukon, jonka pää oli koristeltu välkkyvillä jalokivillä.

Raoul työnsi hänen kätensä takaisin. "Varokaa, monsieur", hän virkkoi; "jos ette sitten surmaa itseänne, niin olette menetellyt naurettavasti, mutta päätöksenne toteuttaminen synkistäisi verisellä muistolla Englannin prinsessan häitä."

Buckingham seisoi kotvasen läähättäen. Hänen huulensa vapisivat, kasvolihakset olivat jännittyneet, katseet hairahtelivat kuin houriossa.

"Herra de Bragelonne", hän sanoi sitten äkkiä, "en tunne ylevämpää miestä, — olette mitä täydellisimmän aatelismiehen arvoinen poika. Asukaa teltoissanne!" ja hän kietaisi molemmat kätensä Raoulin kaulaan. Kaikki läsnäolijat hämmästyivät tästä odottamattomasta käänteestä jännittyneinä tarkattuaan toisen kiistapuolen maltittomuutta ja toisen jäykkää itsepintaisuutta, ja innostuivat taputtamaan käsiänsä ja kohottamaan monia riemastuneita eläköön-huutoja.

De Guiche myös vuorostaan syleili Buckinghamia, joskin hiukan vastoin sydämensä ääntä. Tämä oli veljellisen tutustumisen merkkinä muille englantilaisille ja ranskalaisille, jotka siihen asti olivat levottomina tähystelleet toisiansa. Kohtauksen kehityttyä tälle asteelle saapui kuninkaallinen saattue, joka ilman Bragelonnea olisi tavannut kaksi sotaista joukkoa ottelussa ja nähnyt kukkaset veren tahraamina. Lippujen ilmestyminen näkyviin palautti kunnioittavan hiljaisuuden.

Sopu vallitsi jälleen telttojen ympäristössä. Englantilaiset ja ranskalaiset kilpailivat keskinäisessä kohteliaisuudessa ja samoin kilvaten ilmaisivat tunteitaan ylhäisten matkustavaisten parissa. Englantilaiset lähettivät ranskalaisille kukkia, joita olivat hankkineet varastoon nuoren prinsessan perilletulon juhlimiseksi, ja ranskalaiset kutsuivat kaikkia englantilaisia illalliselle, jota valmistelivat seuraavaksi päiväksi. Prinsessa sai pelkkiä yksimielisiä onnitteluja osakseen, ja koko yleisö osoitti hänelle kunnioitustaan kuin kuningattarelle, jopa jotkut palvoivat häntä kuin epäjumalaa. Leskikuningatar esiintyi ranskalaisia kohtaan mitä sydämellisimmin. Olihan hän nyt tullut kotimaahansa, ja hän oli ollut Englannissa liian onneton, voidakseen saarivaltakunnan tähden vieraantua Ranskasta. Omalla kiintymyksellään hän herätti tyttäressäänkin sen maan rakkautta, jonka vieraanvaraisuutta he olivat kumpikin nauttineet jo ennen kuin se tarjosi heille loistavaa tulevaisuutta.

Tulosaattueen johdettua korkeat vieraat heille varattuun asuntoon ja katselijain hiukan hajaannuttua kuului enää vain edempänä soittokuntain säveliä ja väkijoukon sorinaa, kun yö verhosi tähditetyllä hunnullaan meren, satamakaupungin ja maaseudun, joita yhä osittain kuohutti päivän suuri tapaus. Silloin de Guiche palasi telttaansa ja istu tuijottaen jakkaralle niin kärsivän näköisenä, että se herätti Bragelonnen huomiota, ja kuullessaan ystävänsä raskaasti huokailevan hän astui lähemmäksi. Kreivi oli heittäytynyt istuinta päin, nojaten olkaansa teltan kannattimeen, käsi otsalla, rinta huohottavana ja polvi rauhattomasti vavahdellen.

"Tämä on ollut tosiaan rasittava päivä", jatkoi nuori mies kiinteästi tähystäen kumppaniansa.

"Oh, nyt sinä erehdyt, Raoul! Olen selkeästi nähnyt sen tuskan hänen silmissään, liikkeissään ja koko olemuksessaan aamusta alkaen."

"Sanoppas, mikä sinut saattaakaan niin terävänäköiseksi", kysyi Raoul katsoen häneen tiukasti.

"Tahdon huomauttaa, veikkonen, että sinä tavallisesti olet vähemmän apealla tuulella kuin tänä iltana."

"Ei, kuulehan, me olemme yhdessä samonneet sotaretkelle, istuneet ratsailla kahdeksantoista tuntia yhteen menoon ja vielä naureskelleet, kun altamme on sortunut jo kolme ratsua uupumuksen tai nälän menehdyttäminä. Väsymys ei nyt noin painosta mieltäsi, kreivi."

"Niin kylläkin; eikö meille herraamme edustaville ranskalaisille ole suututtavaa nähdä englantilaisten liehittelevän tulevaista valtiatartamme?"

"Ei, mutta hän tuottaa häiriötä tungettelullaan. Eikö hän tänne saapuessaan ollut vähällä aiheuttaa rettelöä englantilaisten ja meidän kesken? Ilman sinun ihmeellistä ymmärtäväisyyttäsi ja lujuuttasi olisimmekin joutuneet miekkasille koko kaupungin nähden."

"Se on totta, mutta siitä käänteestä juuri olenkin ymmällä' Sinä puhelit hänen kanssaan hiljaa; mitä haastoitkaan hänelle? Uskoit hänen rakastavan prinsessaa ja huomautit siitä hänelle; mutta intohimo ei mukaudu noin helposti, — hän ei kai siis lopultakaan oikealla tavalla rakasta madame Henrietteä!"

De Guiche lausui viime sanansa niin hillittömän kiihtymyksen vallassa, että Raoul kohotti päätänsä. Varakreivin ylevät kasvot kuvastivat ilmeistä mielipahaa.

"Voin kyllä mainitakin sinulle, mitä hänelle lausuin, kreivi", sanoi hän. "Huomautin herttuan katselevan hallitsijansa sisarta suorastaan luvattomaksi kiihkoksi yltyneellä kiintymyksellä, jolla ei voinut olla mitään kunniallisesti tavoitettavaa päämäärää, niin että sellainen esiintyminen ehdottomasti loukkasi meitä, jotka olimme tulleet noutamaan nuorta morsianta kihlattunsa luokse."

"Aivan suoraan, ja menin pitemmällekin. Virkoinpa hänelle: 'Mitä te itse ajattelisitte meistä, jos havaitsisitte keskuudessamme jonkun niin riivaantuneeksi ja alamaistuntonsa menettäneeksi, että hän sallisi sydämessään syntyä muita tunteita kuin mitä puhtainta kunnioitusta hallitsijahuoneeseensa liittyvää prinsessaa kohtaan?'"

Nämä sanat kohdistuivat niin suoranaisesti de Guicheen, että tämä kalpeni, ja äkillisen väristyksen valtaamana hän saattoi vain koneellisesti ojentaa toisen kätensä Raoulia kohti, peittäessään toisella silmänsä ja otsansa.

"Mutta, Jumalan kiitos", pitkitti Raoul ystävänsä mielenliikutuksesta välittämättä, "ranskalaiset, joita huudetaan kevytmielisiksi, maltittomiksi, velvollisuuksiaan polkeviksi, osaavat käyttää tervettä harkintaa ja ankaraa kunniantuntoa korkean sopivaisuuden kysymyksissä. Tästä huomauttaessani lisäsin herttualle, että me Ranskan aatelismiehet palvelemme kuninkaitamme uhraamalla heille kaikki intohimomme niinkuin omaisuutemme ja henkemmekin, ja milloin sattumalta kiusaaja johdattaa mieleemme sellaisia pahoja ajatuksia, jotka sytyttävät tuleen sydämen, me heti sammutamme liekin vaikka verellämme. Tällä tavoin — sanoin — me pelastamme kolme kunniaa yhdellä kertaa: isänmaamme, valtiaamme ja omamme. 'Niin me toimimme, hyvä herttua', lopetin selittelyni, 'ja siten tulee jokaisen kunnon miehen menetellä'. Ja pätevää se todisteluni näkyy olleenkin, veikkoseni", jatkoi Raoul, "koska kuumaverinen ulkomaalainen vastustelematta alistui siihen."

De Guiche oli tähän asti yhä kumarampaan vaipuneena kuunnellut ystävänsä puhetta, mutta nyt hän nousi ylpein katsein ja tarttui kuumeisella kädellään Raoulin käteen; hänen poskipäänsä hehkuivat, äsken oltuaan kylmän verettömät.

"Sinä puhuit hyvin", tunnusti hän tukahtuneella äänellä, "ja olet kelpo ystävä, Raoul. Kiitos! Nyt pyydän sinua jättämään minut yksin."

"Niin, tarvitsen lepoa. Aivojani ja sydäntäni on tänä paljon koeteltu; kun huomenna palaat, en ole enää sama mies.

Kreivi astahti ystäväänsä kohti ja veti hänet sydämellisesti syliinsä. Mutta tässä ystävällisessä puristuksessa kykeni Raoul vielä tuntemaan suuren, lannistetun intohimon vavahtelua.

Yö oli raikas, tähtivaloinen, ihana; tuulen vaimennuttua oli auringon lämpö tuonut kaikkialle iloa, riemua ja rauhaa. Taivaalle oli muodostunut muutamia pitkiä pilvenlonkia, joiden villava valkoisuus lupasi useita itätuulahduksen lauhduttamia kauniita päiviä. Kaupungintalon aukiolla olivat suurten sädekimppujen katkomat pitkät varjot levinneet ikäänkuin jättimäiseksi mustien ja valkoisten paasien mosaiikiksi.

Piankin koko kaupunki vaipui uneen; jäi vain heikko valo pilkoittamaan prinsessan asunnosta öiselle turulle, ja tämä leppoisa alaskierretyn lampun hohde tuntui nuoren tytön tyynen unen heijastukselta, — immen, jolle elämä on vasta alkanut esittää ensimmäisiä ihmeitään ja jonka sielunliikkeet tyyten tasaantuvat ruumiin uinahtaessa.

Bragelonne astui tovin kuluttua telttansa ovelle hiljaa ja käyntiänsä pidätellen kuin ihminen, joka on utelias katselemaan ja haluaa itse jäädä näkymättömäksi. Paksujen verhojen suojasta hän sai yhdellä ainoalla silmäyksellä tarkatuksi koko aukiota ja havaitsi hetken kuluttua, että de Guichen teltan oviverhot niinikään puolittain avautuivat ja liehuivat. Raossa kuvastui nuoren kreivin hahmo, kun hän hämyssä hehkuvin silmin tähysti kiihkeästi prinsessan makuuhuoneesta tuikkivaan heikkoon kajastukseen.

Se ystävällinen pilkotus oli kreivin tähtenä. Hänen katseisiinsa ilmestyi koko sielun valtaava pyrkimys. Varjossa vakoillen Raoul käsitti, mitkä hehkuvat ajatukset kutoivat nuoren lähettilään teltasta prinsessan ulokkeelle myötätunnon ihmeellistä ja loihtuista siltaa, kun niitä nostatti niin harras tahto ja hellittämätön kiintymys, että ne varmaankin herättivät rakkauden unelmia laskeutumaan tuoksuiselle makuusijalle, jota kreivi sielunsa silmillä ihasteli.

Mutta de Guiche ja Raoul eivät olleet ainoat valveilla. Eräässä rakennuksessa aukion laidalla oli ikkuna avoinna, ja siitä tunkeutuvan valon häämyssä kuvastui selvin varjopiirtein Buckinghamin herttua, joka mukavasti nojautuen veistoksilla koristeltuun ja sametilla verhottuun poikkipienaan lähetti hänkin prinsessan ulokkeelle kuumia toivotuksia ja rakkautensa hullaannuksen näkyjä.

— Onpa siinä sydänparka pahoin piirityksessä, — tuumi hän prinsessaa ajatellen. — Ja ylkäpoloinen on kovasti uhattuna, — lisäsi hän itsekseen kruununprinssiä säälitellen, — vaikka onkin suuri valtias ja voi kokonaisella armeijalla varjella omaisuuttansa.

Bragelonne tähysti jonkun aikaa noiden kahden huokailijan hupsutusta, kuunteli Manicampin kaikuvan epäkohteliasta kuorsausta, kun hienosteleva aatelismies jyristeli niin korskeasti kuin hänellä olisi jo ollut se sininen pukunsa sinipunaisen vaateparren sijasta, — kääntyi tuulenhenkeen päin, joka toi hänen korviinsa satakielen etäistä säveltenhoa, ja huomasi sitten saavansa osuudekseen toisen taudin, kaihomielisyyden, niin että hän läksikin levolle, ajatellen omasta kohdastaan, että kenties neljä tai kuusi silmää yhtä kiihkeinä vartioitsi hänen epäjumalaansa Bloisin linnassa kuin de Guiche ja Buckingham täällä.

"Ja neiti de Montalais ei ole mikään vankka varjelus", huoahti hän itsekseen.

Seuraavana päivänä vietettiin varsinaiset vastaanottojuhlat niin prameasti ja riemukkaasti kuin kaupungin apuneuvot ja asukkaiden innostus kykeni saamaan aikaan. Viimeiset tunnit omistettiin samalla lähtövalmistuksiin.

Hyvästeltyään englantilaista laivastoa ja viimeisen kerran tervehdittyään isänmaatansa kumarruksella sen lipulle prinsessa nousi kaleeseihin loistavan saattueen keskellä.

De Guiche oli toivonut Buckinghamin herttuan palaavan Englantiin amiraalin mukana; mutta herttuan onnistui johtaa leskikuningatar siihen käsitykseen, että olisi ollut sopimatonta antaa prinsessan saapua Pariisiin melkein hylättynä omien kansalaistensa taholta.

Kun tuli sovituksi, että Buckingham saattaisi prinsessaa, valitsi nuori herttua omaksi seurueekseen joukon aatelismiehiä ja upseereja, niin että pääkaupunkia kohti taivalsikin kokonainen armeija, kylväen kultaa ja näytellen hämmästyttävää muhkeutta kaupungeissa ja kylissä, joiden kautta tämä uhkea parvi kulki.

Oli herttaiset ilmat. Ranska oli ihana katsella olletikin niillä seuduin, joiden halki kulkue riensi. Kevät esitti värikkäimpiä kukkiaan ja vehmainta lehvistöään tälle ylhäiselle nuorisolle. Koko Normandia myhäili kuninkaan kälylle kuin paratiisin puutarha, levittäessään hänen eteensä reheviä niittyjä, sinisiä näköpiirejä, hopeisia jokia.

Matka kului keskeytymättömässä juhlimisessa ja hurmiossa. Se vaikutti de Guicheen ja herttuaankin: edellinen ei enää niin kiivaasti pannut pahakseen englantilaisen uutta lähentelyä, ja jälkimmäinen pääasiallisesti tyytyi herättelemään prinsessan sydämessä isänmaan eloisampaa muistelua, johon liittyi onnellisten päivien ajattelua. Mutta herttuaparan täytyi havaita, että hänen rakkaan Englantinsa kuva himmentyi päivä päivältä prinsessan mielestä, sitä mukaa kun siihen yhä syvemmälle painui Ranskan rakkaus. Hän huomasi, että hänen pikku yrityksensä eivät saaneet osakseen minkäänlaista kiitollisuutta, ja vain sattumalta osuivatkaan prinsessan katseet häneen, niin uljaasti kuin hän ratsastikin mitä tulisimman yorkshireläisen juoksijan selässä. Kohdistaakseen puoleensa jonkunkaan noista avaruudessa harhailevista tai muuanne kiintyneistä katseista hän turhaan yllytti ratsuansa osoittamaan kaikkein suurinta voimaansa, reippauttansa ja vauhtiaan; vimmatusti kiihdyttäen raisua elukkaa lukemattomat kerrat täyteen karkuun esteiden yli, ja jyrkkiä rinteitä pitkin hän alituiseen oli vähällä suistaa sen ruhjoutumaan puita vasten tai kaivantoihin kierimään, — mutta se oli hyödytömtä tavoittelua: melu sai prinsessan hetkiseksi kääntämään päätänsä, muta sitten hän hienosti hymyillen palautti huomionsa uskollisiin suojelijoihinsa Raouliin ja de Guicheen, jotka tasaisesti ratsastivat hänen kaleesiensa oviverhojen rinnalla.

Silloin Buckingham tunsi mustasukkaisuuden kaikkia kidutuksia; repivä tuska kiehui hänen suonissaan ja kouri hänen sydäntään, — ja sitten hän osoittaakseen käsittävänsä hupsuutensa ja tahtovansa mitä nöyrimmällä alistuvaisuudella hyvittää sopimattomat ajattelemattomuutensa taltutti ratsun ja pakotti sen hiestä märkänä ja vaahdosta valkotäpläisenä pureskelemaan kuolaimiansa kaleesien lähellä, hovilaisten joukossa. Tällöin hän toisinaan sai palkkiokseen prinsessalta sanasen, joka sekin tuntui hänestä nuhteelta. "Hyvä!" saattoi madame Henriette virkkaa; "nythän te olette järkevä, herra Buckingham!"

Ja Buckingham kuunteli kärsivällisesti Raoulia, sillä hän tunsi vaistomaisesti, että Raoul oli saanut de Guichen tunteet malttumaan ja että ilman nuoren varakreivin vaikutusta olisi joku hillitön purkaus jommankumman kilpailijan taholta aiheuttanut pahan häiriön, josta olisi karkoitus voinut olla seurauksena. Siitä merkillisestä keskustelusta asti, jossa Raoul oli Havren telttojen edustalla niin suorasukaisesti huomautellut herttualle hänen käyttäytymisensä pahennuksesta, oli Buckingham ikäänkuin vastoin tahtoansa mieltynyt Raouliin. Hän antausi usein puheisiin tämän kanssa, ja melkein aina hän silloin jutteli hänen isästään tai d'Artagnanista, heidän yhteisestä ystävästään, jota Buckingham arvosteli miltei yhtä innostuneesti kuin Bragelonnekin.

Raoul oli halukas haastelemaan tästä aiheesta olletikin de Wardesin kuullen, joka oli koko matkalla tuntenut lisääntyvää äkää Bragelonnen ylemmyydestä ja etenkin hänen vaikutuksestaan de Guichen mielialaan. De Wardesilla oli häijyn luonteen tiukka ja tutkisteleva katse, ja hän oli heti päässyt selville de Guichen tunteista prinsessaa kohtaan. Noudattamatta tässä asiassa Raoulin varovaa pidättyväisyyttä ja antamatta arvoa soveliaisuuden ja oikean ystävyyden vaatimuksille de Wardes tahallaan soinnutteli kovakouraisesti tätä kreivin sielun jännettä, joka muutenkin on aina herkkä nuoruuden rivakkamielisyydessä ja itsekkäässä ylpeydessä.

Oli eräänä iltana pysähdytty Nantesissa. De Guiche ja de Wardes puhelivat kaksistaan nojautuneina katukaiteeseen, Buckingham ja Raoul kävelivät lähellä niinikään pakisten ja Manicamp hauskutteli kuninkaallisia naisia, jotka jo kohtelivat häntä aivan tuttavallisesti hänen joustavan mielenlaatunsa, säveän esiintymisensä ja leppoisan olemuksensa johdosta.

"Tunnusta pois", virkkoi de Wardes kreiville, "että olet pahoin sairaana etkä saa parannusta koulumestariltasi."

"Se olisi hupsuutta, myönnän, jos madame olisi välinpitämätön kärsimyksistäsi; mutta hän on tunteillesi siinä määrin huomaavainen, että hänen sävynsä voi herättää arveluita, ja ihan minä pelkään, että opettajasi herra de Bragelonne paljastaa teidät molemmat Pariisiin tullessamme."

"Kuulehan, jätä jo sikseen kaikki lapsellisuus", haastoi kreivin paha henki puoliääneen. "Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, mitä tahdon sanoa; näet sitäpaitsi selkeästi, että prinsessan katsanto heltyy lempeäksi hänen puhutellessaan sinua. Oivallat hänen äänensä soinnusta, että hän mielellään kuuntelee sinua; tunnet hänen tajuavan kaikki kauniit säkeet, joita hänelle lausuilet, etkä voine kieltää, että hän joka aamu sanoo sinulle nukkuneensa huonosti?"

Ja hän käännähti levottomasti prinsessaan päin ikäänkuin olisi de Wardesin vihjauksia vastustaessaankin tahtonut etsiä niille vahvistusta hänen silmistään.

"Kas, maltahan!" virkkoi de Wardes; "etkö näe, että hän kutsuu sinua luokseen? Hei, käytä tilaisuutta, kun koulumestari ei ole estämässä."

De Guiche ei kyennyt pidättymään; vastustamaton vetovoima pakotti hänet lähestymään prinsessaa. De Wardes katseli hänen lähtöään hymyhuulin.

"Te erehdytte, monsieur", sanoi Raoul yhtäkkiä kavuten kaiteen yli, johon nuoret miehet olivat vastikään nojailleet selin; "koulumestari oli saapuvilla ja kuulemassa."

De Wardesin ei tarvinnut vilkaistakaan Raouliin, tunteakseen hänet äänestä, ja hän veti kalpansa heti puoliväliin huotrasta.

"Työntäkää miekkanne takaisin", lausui Raoul; "tiedätte hyvin, että tällaisella matkalla kaikki tuommoiset mielenilmaukset ovat hyödyttömiä. Pidättäkää säilänne, mutta hillitkää myös kielenne. Miksi yritätte istuttaa oman sydämenne myrkkysappea mieheen, jota sanotte ystäväksenne? Minua te tahdotte johdattaa vihaamaan kunnon kansalaista, joka on isäni ja omaisteni ystävä, ja kreiviä koetatte houkutella rakastamaan herrallenne määrättyä naista. Totisesti, monsieur, te olisitte minun silmissäni kavaltaja ja kunniaton roisto, ellen katsoisi paljon todennäköisemmäksi, että järjessänne on vikaa!"

"Sattuvasti sanoinkin teitä koulumestariksi, monsieur!" kuohahti de Wardes. "Teidän omaksumanne äänilaji ja esiintyminen on ruoskaa pitelevän jesuiitin eikä aatelismiehen käyttäytymistä. Pyydän teitä ehdottomasti luopumaan siitä minun edessäni. Minä vihaan herra d'Artagnania siitä syystä, että hän on menetellyt kurjasti isääni kohtaan."

"Syytätte minua vääristelystä, ettekä samalla ole valmis puolustamaan väitettänne miekalla?"

"Olen tehnyt päätöksen, monsieur, etten surmaa teitä ennen kuin olemme toimittaneet prinsessan hänen sulhasensa luo."

"Tekö surmaisitte minut! Oh, teidän vitsakimppunne ei niin vain suomi minua hengiltä, herra koulumestari."

"Ei", vastasi Raoul järkkymättömästi, "mutta herra d'Artagnanin säilä pystyy siihen, ja minulla ei ainoastaan ole sitä asetta, monsieur, vaan hän on opettanut minut sitä käyttämäänkin, ja sillä miekalla minä ajan tullen kostan hänen nimensä häväistyksen."

"Varokaa, varokaa, monsieur!" karjaisi de Wardes. "Ellette heti paikalla anna minulle hyvitystä, niin kaikki keinot kelpaavat kostolleni!"

"Ohoo, monsieur", virkahti Buckingham äkkiä ilmestyen näyttämölle, "siinäpä uhkaus, joka haiskahtaa salamurhalta ja osoittaa kovin huonoa aistia aatelismiehessä."

"No, jos niin on asia, monsieur, niin sitä parempi!" huudahti de Wardes vimmastuksissaan; "siispä tapaan ainakin teissä miehen, joka ei livahda sormieni lomitse. Käsittäkää sanani niinkuin vain haluatte."

"Käsitän niinkuin ne on käsitettävä, monsieur", vastasi Buckingham luonteenomaisen korskeaan tapaansa, joka tavallisessakin keskustelussa antoi hänen haastelulleen erityistä uhmaa. "Herra de Bragelonne on ystäväni, te loukkaatte häntä, ja niinpä vaadin teiltä hyvitystä siitä."

De Wardes vilkaisi Bragelonneen, joka uskollisesti esittäen osaansa pysyi kylmäverisenä herttuan uhmankin edessä.

"Mutta näyttäähän siltä", hän sanoi, "että minä en loukkaa herra de
Bragelonnea, koska hän ei katso kannattavan tarttua miekkaansa."

"Minä vain arvostelin kehnoksi mieheksi herra d'Artagnania", vastasi de Wardes, joka oli pannut merkille, että hän ainoastaan tuon nimen polkemisella kykeni härnäämään Raoulia raivostuksiin.

"Eikö olekin?" vahvisti de Wardes. "Herra d'Artagnanin ystäville siis kuuluu hänen puolustamisensa."

"Olen täydellisesti yhtä mieltä teidän kanssanne, monsieur", vastasi englantilainen, joka oli saanut takaisin tyyneytensä. "Herra de Bragelonnen loukkaamisesta en olisi oikeammiten voinut esiintyä hänen sijassaan, koska hän on itse paikalla; kun asia taasen koskee herra d'Artagnania…"

"Niin jätätte meidät sitä selvittelemään, monsieur, vai miten?" täydensi de Wardes.

"En, vaan päinvastoin annan teille haasteen", oikaisi Buckingham sivaltaen miekan huotrastaan, "sillä jos herra d'Artagnan on tuottanut haittaa teidän isällenne, on hän tehnyt tai ainakin yrittänyt tehdä suuren palveluksen minun isälleni." De Wardes liikahti hämmästyneenä. "Herra d'Artagnan", pitkitti Buckingham, "on uljain aatelismies, mitä tunnen. Mitä suurimmalla mielihyvällä senvuoksi maksan teille miekallani, mitä kiitollisuudessani olen hänelle velkaa."

Ja Raoulille kumartaen Buckingham soreasti heittäytyi taisteluasentoon.
De Wardes siirrähti askeleen, heidän iskeäkseen aseensa ristiin.

"Hei, hei, hyvät herrat", sanoi Raoul astuen eteenpäin ja asettaen vuorostaan oman säilänsä paljastettuna kiistakumppanuksien väliin, "tämän asian vuoksi ei teidän kannata käydä verenvuodatukseen prinsessan nähden. Herra de Wardes kyllä puhuu pahaa herra d'Artagnanista, mutta hän ei edes tunne sitä miestä."

"Ohoo, enkö muka tunne d'Artagnania?" tiuskaisi de Wardes hammasta purren ja laskien miekkansa kärjen maata kohti.

"Ette ollenkaan, ettekä edes tiedä, missä hän oleskelee", vastasi Raoul levollisesti, "koska kerran hänen tähtensä haastatte riitaa vieraitten kanssa, sen sijaan että tavoittaisitte hänet itsensä."

"Mutta voin kyllä ilmoittaa teille, missä hän oleskelee, monsieur", jatkoi Raoul. "Herra d'Artagnan on Pariisissa; palvelusvuorollaan hän asuu Louvressa, mutta vapaina hetkinään Rue des Lombardsin varrella. Hän on aivan helposti tavattavissa jommastakummasta paikasta, ja kun teillä on niin paljon valittamista hänestä, niin ette menettele uljaan miehen tavoin, jättäessänne vaatimatta häneltä hyvitystä, jota tunnutte tahtovan kaikilta muilta paitsi juuri asianomaiselta."

"Hyi, herra de Wardes", morkkasi Raoul; "ei ole sopivaa rettelöidä tuolla tavoin, kun kaksintaisteluista on julkaistu ankaria kieltoja. Ajatelkaa toki: kuningas panisi tottelemattomuutemme kovin pahakseen, varsinkin tällaisena aikana, ja hänellä olisi siihen täysi syy."

"Jopa jotakin!" vastasi Raoul; "miksi puhutte tuollaisia päättömyyksiä, hyvä herra de Wardes? Tiedätte hyvin, että Buckinghamin herttua on kymmenenkin kertaa kunnostautunut miekkasilla eikä suinkaan karttele yhdettätoista. Hiisi vieköön, hänellä on nimi, joka velvoittaa! Ja tiedätte kyllä, että minäkin tappelen. Olen taistellut Sensin luona, Bléneaussa, Flandrian rannikolla, — tykkimiesten edellä, sata askelta edenneenä rintamasta, teidän muuten jättäytyessänne sata askelta rintaman taakse. Tosin siellä oli liian paljon väkeä, jotta urheutenne olisi voinut pistää silmään, niin että te ette sitä halunnutkaan näytellä; mutta täällä se kykenee aiheuttamaan häväistysjutun, ja te tahdotte saavuttaa huomiota millä tavoin hyvänsä. Älkää sentään luulko, että minä ryhdyn auttamaan teitä suunnitelmassanne, herra de Wardes. Sitä mielihyvää en teille suo."

"Tuo on silkkaa järkeä", arvosteli Buckingham pistäen miekkansa takaisin huotraan, "ja pyydän teitä suomaan anteeksi, herra de Bragelonne, että annoin ensi hetkenä houkutella itseäni maltittomuuteen."

Mutta de Wardes päinvastoin hypähti raivostuneena eteenpäin ja miekka koholla uhkasi Raoulia, joka hädin ehti turvautua neljännesväistöön.

"Varovammin, monsieur, — olitte puhkaista silmäni!" virkkoi Bragelonne rauhallisesti.

"En tällä hetkellä; mutta minä lupaan heti Pariisiin tultuamme viedä teidät herra d'Artagnanin luo, jolle sitten esitätte valituksenne. Herra d'Artagnan pyytää kuninkaalta lupaa käydä miekkasille kanssanne, kuningas suostuu siihen, ja saatuanne maistaa hänen säiläänsä te varmasti ajattelette alistuvammalla mielellä raamatun opetuksia vääryyksien unohtamisesta, hyvä herra de Wardes!"

"Haa!" kiljaisi de Wardes moisen kylmäverisyyden tuskaannuttamana: "kyllä näkee, että te olette puolittain lehtolapsi, herra de Bragelonne!"

Raoul kävi kasvoiltaan vaaleaksi kuin palttina; hänen silmistään leimahti salama, joka sai de Wardesin hätkähtämään taaksepäin. Se kauhistutti Buckinghamiakin, ja herttua heittäysi kiistaajain väliin, joiden hän odotti näkevänsä karkaavan käsiksi toisiinsa. De Wardes oli säästänyt tämän solvaisunsa viimeiseksi; hän kouraisi kiivaasti miekkansa kahvaa ja valmistausi otteluun.

"Olette oikeassa, monsieur", lausui Raoul, rajulla ponnistuksella malttaen mielensä; "tiedän ainoastaan isäni nimen. Mutta minä tunnen kreivi de la Fèren kunnon ja kunniallisuuden liian hyvin, hetkeäkään pelätäkseni, että syntymääni liittyy mitään tahraa, kuten te näytte vihjaavan. Äitini tuntemattomuus on minulle niin ollen vain murhe eikä häpeä. Mutta teiltä puuttuu säädyllistä inhimillisyyttä, monsieur, kun soimaatte minua seikasta, josta tunnen vain murhetta. Loukkaus on joka tapauksessa nyt lausuttu, ja tällä kertaa katson itseni loukatuksi! Olkoon siis sovittuna, että te välienne selviydyttyä herra d'Artagnanin kanssa hyvitätte minun asiani."

"Ohoh", vastasi de Wardes karvaasti hymyillen, "sitä tavatonta varovaisuutta, monsieur! Vastikään takasitte minun saavan herra d'Artagnanin miekasta iskun, ja vasta sen tapahduttua te tarjoudutte taistelemaan kanssani."

"Älkää olko siitä huolissanne", sanoi Raoul jäykän vimman vallassa; "herra d'Artagnan on taitava miekkamies, ja minä pyydän häneltä sitä suosiollisuutta, että hän menettelee teidän suhteenne kuten isällennekin kävi, — että hän ei suorastaat surmaa teitä, suodakseen minun nautinnokseni lopettaa teidät parannuttuanne, sillä te olette ilkimys, jonka juonia kävisi vastedes vaikeaksi varoa, herra de Wardes."

"Varomaan minäkin ryhdyn kaikkien teidän verukkeittenne osalle, monsieur", vastasi de Wardes.

"Sallikaa minun, monsieur", puuttui puheeseen Buckingham, "tulkita sananne herra de Bragelonnelle neuvona, että hänen on paras hankkia rintahaarniska."

De Wardes puristi kätensä nyrkkiin. "Ahaa, minä ymmärrän!" kähisi hän; "nämä herrat aikovatkin ensin varustautua sillä tavoin, sitten mitelläkseen miekkaa kanssani."

"No, monsieur", virkkoi Raoul, "koska ehdottomasti tahdotte, niin lopettakaamme tämä." Ja miekkansa ojentaen hän astahti de Wardesia kohti.

De Wardes otti asentonsa, ja säilät kalskahtivat ristikkäin. Riidanrakentaja syöksähti niin hillittömästi Raoulia vastaan, että Buckingham jo ensimmäisistä liikkeistä havaitsi Raoulin säästävän vastustajaansa. Herttua peräytyi pari askelta ja tarkkasi ottelua. Raoul oli levollinen niinkuin hän olisi vain harjoitussalissa käytellyt nuppikärkistä kalpaa. Hiukan peräytymällä hän vapautti miekkansa, jonka toinen oli saanut kytketyksi kahvaa myöten, ja torjui vastaiskuilla kolme tai neljä de Wardesin huitaisua; sitten hän survaisi alhaalta neljännespiston, jonka de Wardes väisti rannepyöräytyksellä, mutta silloin Raoul sai hänen säilänsä kammitsaan ja sinkautti sen kiivaalla nykäisyllä kahdenkymmenen askeleen päähän kaiteen taakse. Vastustajan siten jäädessä seisomaan aseettomana ja neuvottomana Raoul pisti miekkansa huotraan, tarttui vihamiestänsä kauluksesta ja vyöstä ja paiskasi hänet kaiteen yli tiepuoleen sätkivänä ja raivosta karjahtelevana.

"Näkemiin! näkemiin!" jupisi de Wardes kömpien jaloilleen ja siepaten säilänsä takaisin.

"Ka, pardieu", vastasi Raoul, "minä olen teitä jo tunnin ajan hyvästellyt." Buckinghamiin kääntyen hän sitten jatkoi: "Ei sanaakaan tästä, herttua, minä pyydän; minua hävettää, että johduin tähän äärimmäisyyteen, mutta kiivastus voitti malttini. Pyydän teitä suomaan anteeksi ja unohtamaan."

"Voi, hyvä varakreivi", sanoi herttua puristaen kovakouraisen ja voimakkuudessaan säyseän nuoren miehen kättä, "sallittehan minun toki päin vastoin muistella tätä mieleenpainuvaa kohtausta ja ajatella tulevaisuuttanne? Tuo mies on vaarallinen, hän voi surmata teidät."

"Isäni on elänyt kaksikymmentä vuotta paljon pelättävämmän vihollisen uhkaamana", vastasi Raoul, "ja hän on säilynyt. Jumala suosii sukuamme, herttua."

"Sitä älkää sanoko, minä pyydän, juuri nyt tarjotessani teille ystävyyttäni."

Ja Buckingham avasi sylinsä Raoulille, joka ilomielin vastaanotti esitetyn liiton.

"Minun suvussani", lisäsi Buckingham, "kuollaan niiden puolesta, joita rakastetaan, senhän tiedätte, herra de Bragelonne."

Mikään ei enää häirinnyt matkueen rauhaa. Keksien tekosyyn de Wardes pujahti edelle kenenkään kummastelematta. Hän otti mukaansa Manicampin, jonka tasainen ja mietiskelevä luonnonlaatu soveltui pitämään hänen mieltänsä tasapainossa. On huomattava seikka, että riidanhaluiset ja rauhattomat sielut aina helposti liittyvät säveihin ja arkoihin luonteisiin, ikäänkuin toinen etsisi vastakohdastaan lepoa kiihtymykselleen ja toinen turvaa heikkoudelleen.

Buckingham ja Bragelonne ottivat de Guichen kumppanuuteensa ja viettivät lopun matkaa yksimielisessä prinsessan ylistelyssä. Tällainen Bragelonnen ansiosta ääneen päässyt julkinen ihailukuoro sai aikaan hyvää sopusointua seurueessa sen yksinäisen jumaloimisen jälkeen, jonka herttua ja de Guiche olivat ensimmältä omaksuneet vaaralliseksi tavakseen. Tänä muutos miellytti suuresti leskikuningatarta, mutta ei näköjään ollut niin tervetullut nuorelle prinsessalle, joka oli hillittömin keimaileva ja maineensa puolesta pelkäämättä etsi kaikkinaisia mielistelyn vaaroja. Hänellä oli tuollainen rohkea ja huima sydän, joka tuntee mielihyvää äärimmäisen arkaluontoisista tilanteista ja leikkii täpäräin kommellusten taidokkaalla väistelyllä. Katseillaan, hymyilyllään, puvuillaan, ehtymättömillä viehättelyilmeillään hän nyt entistä innokkaammin ahdisteli noita kolmea nuorta miestä, ja samalla häneltä riitti salavihkaisia silmäyksiä, sormisuukkosia ja muita tenhottaren eleitä etäämmäksikin seurueen aatelismiesten keskuuteen, — ja vieläpä saivat osansa kaupunkien porvarit ja virkailijat, kansa, paashit, lakeijat: se oli yleistä pommitusta, ja tuho tuntui kaikkialla koko taipaleella. Pariisiin saapuessaan prinsessa oli matkansa varrella saanut satatuhatta rakastajaa ja toi mukanaan pääkaupunkiin puolikymmentä narria ja kaksi aivan hullaantunutta palvojaa.

Ainoastaan Raoul tajusi selvästi tämän kaunottaren lumouskiihkon, ja kun hänellä ei ollut tilaakaan sydämessään, kykeni hän sitä paremmalla onnella torjumaan tenhovasamat, päätyen perille kylmäkiskoisena ja epäluuloisen arvostelevana. Toisinaan hän oli taipaleella puhellut leskikuningattaren kanssa tästä prinsessan huumaavasta loihtuvoimasta, joka valloitti koko hänen ympäristönsä, ja kerran oli monista onnettomuuksista ja pettymyksistä elämänkokemusta saanut äiti virkkanut: "Henriettestä tulisi kuuluisa nainen, vaikka hän olisi syntynyt aivan huomaamattomissakin oloissa, sillä hänellä on harvinaisessa määrin mielikuvitusta, oikullista omapäisyyttä ja tahdonvoimaa."

De Wardes ja Manicamp olivat pikaläheteiksi tekeytyneinä ennättäneet viestiä prinsessan lähestymisestä. Niinpä tulikin matkuetta vastaan Nanterressa peräti loistava jono ratsastajia ja kaleeseja. Kruununprinssi siinä tuli tervehtimään kuninkaallista kihlattuaan Lotringin junkkarin ja muiden suosikkiensa saattamana, ja kulkueen jatkoksi oli liittynyt osa kuninkaan seurueeseen kuuluvia upseereja.

Jo Saint-Germainissa olivat prinsessa ja hänen äitinsä vaihtaneet hieman raskaat ja taipaleella vikaantuneet kaleesinsa siroihin ja keveämpiin matkavaunuihin, joita kuusi valkoista hevosta veti kullatuissa valjaissa. Näissä uhkeissa ajopeleissä näyttäysi nuori ja kaunis prinsessa kuin valtaistuimella, ja pitkillä sulkaripsillä reunustettu kirjailtu silkkinen päivänvarjo loi herttaista ruusunpunaista heijastusta hänen säteilevälle helmiäishipiälleen, kun kruununprinssi lähestyi. Saadessaan vastaansa tämän hurmaavan säihkyn hän ilmaisikin ihastustaan niin selvin sanoin, että Lotringin junkkari kohautteli olkapäitänsä hovilaisten ryhmässä ja kreivi de Guiche ja Buckinghamin herttua tunsivat vihlaisun sydämessään.

Kohteliaisuuksista ja muista muodollisuuksista suoriuduttua lähti koko joukkue verkkaisemmin taivaltamaan Pariisia kohti. Ohimennen tapahtuneessa esittelyssä oli Buckinghamin herttua tervehtinyt kruununprinssiä muiden englantilaisten aatelismiesten keralla. Mutta matkalla sitten nähdessään herttuan hyörivän innokkaana prinsessan vaunujen vierellä Filip tiedusti Lotringin junkkarilta, eriämättömältä kumppaniltaan:

"Hänet esiteltiin vastikään teidän kuninkaalliselle korkeudellenne", vastasi junkkari; "hän on pulska Buckinghamin herttua."

"Madamen ritari", lisäsi suosikki, sovittaen näköjään yksinkertaisen huomautuksen niin omituisesti sanoiksi ja lausuen sen min merkitsevällä äänenpainolla kuin ainoastaan kateelliset sielut kykenevät vihjailemaan.

"Dame, kai te sen näette kuten minäkin; katsokaahan vain kuinka he nauravat ja ilakoivat kaksistaan."

"Niin, tosiaankin… Mutta mitäpä se osoittaa muuta kuin että madamella onkin kaksi ritaria."

"Minussa ei ole mitään myrkkyä… tehän nyt olette kummallisella päällä, monseigneur: naisenne saa osakseen mitä suurinta huomaavaisuutta, mutta te ette vain ole tyytyväinen."

Kruununprinssi pelkäsi junkkarin ivanhenkeä, tuntiessaan sen alkavan päästä vauhtiin, ja keskeytti puheenaineen. "Prinsessa on sievä", virkkoi hän huolettomasti kuin vierasta arvostellen.

"Kyllä", vastasi junkkari samaan tapaan. "Lausut myönnytyksesi ihan kuin epäyksenä. Hänellä on kuitenkin mielestäni hyvin kauniit mustat silmät."

"Niitä saakin katsella — suu on siksi suuri, Jumala paratkoon! Olin ehdottomasti väärässä, monseigneur: te olette kauniimpi kuin morsiamenne."

"Oh, olettehan toki, ja näkyypä hänkin sen tuntevan: katsokaa, kuinka hän nyt yhä innokkaampana liehittelee Madamen parissa, jotta te ette riistäisi häneltä tehoa!"

Filip liikahti kärsimättömästi, mutta huomatessaan voitonriemuisen hymynhäiveen junkkarin huulilla hän pidätti ratsunsa käyntiin ja sanoi:

"Miksi muuten nyt puhuisinkaan yhä serkustani? Enkö tunne häntä ennestään? Emmekö ole yhdessä saaneet kasvatustamme, joka päivä seurustelleet keskenämme Louvressa?"

"Suokaa anteeksi, monseigneur, onhan hän siitä asti muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi", huomautti junkkari. "Mainitsemaanne aikaan hän oli vähemmän säihkyvä ja olletikin paljon vähäisemmässä määrin ylpeä. Muistanette senkin illan, jolloin nuori kuningas ei tahtonut tanssia hänen kanssaan, sanoen prinsessaa rumaksi ja huonosti puetuksi?"

Se muistutus sai kruununprinssin rypistämään silmäkulmiansa. Hänelle ei tosiaan ollut imartelevaa mennä naimisiin prinsessan kanssa, jota kuningas oli menneinä päivinä hylkinyt. Hän olisi kenties vastannut jotakin, mutta samassa de Guiche loittoni hovivaunujen äärestä, karauttaen Filipiä kohti. Kreivi oli tarkkaillut kruununprinssiä ja junkkaria ja näytti levottomalta aavistelemaan, mihin suuntaan heidän keskustelunsa kävi. Häijyydessään tai häpeämättömyydessään ei jälkimmäinen yrittänytkään sitä salata.

"No, no, tietysti teillä on mielipiteenne hänestä, ja ilmoittakaa käsityksenne vain avoimesti: hänen kuninkaallinen korkeutensa käskee", kiusasi junkkari nauraen.

"Tiedän kyllä, että aihe on arkaluontoinen", rohkaisi sulhanen, "mutta ainahan voit minulle huoletta ilmaista ajatuksesi. Miltä hän sinusta tuntuu?"

Salatakseen, mitä hänen mielessään liikkui, de Guiche turvautui ainoaan kiireisesti käytettävään puolustuskeinoon: hän sovitti arvostelmansa keskiteitse.

"En ole saanut madamesta hyvää enkä huonoa käsitystä", hän sanoi, "mutta paremminkin hän on sentään tehnyt edullisen vaikutuksen."

"Mutta, hyvä kreivi", huudahti junkkari, "teidäthän hurmasi hänen pelkkä muotokuvansa!"

De Guiche karahti punaiseksi hiusmartoa myöten. Onneksi hänen hiukan vauhko ratsunsa auttoi sivuhyppäyksellään häntä peittämään hämmennystään.

"Niin, se pienoiskuva", tiukkasi junkkari, hellittämättömästi tähystäen häntä; "eikö se siis vastannutkaan mielestänne todellisuutta?"

"Minä kyllä luulisin olevan", jatkoi junkkari, "sillä hän pitää Madamea naurutuulella ja näkyy esiintyvän mieluisana seuralaisena; älykäs nainen ei milloinkaan viihdy typerän miehen parissa."

"Kaiketikaan ei herttualta niin ollen puutu lahjakkuutta", mukausi de Guiche yksinkertaisesti; samassa hän saikin avukseen Raoulin, joka oli huomannut ystävänsä joutuneen puheisiin tuon vaarallisen luikertelijan kanssa ja ryhtyi nyt puolestaan haastattelemaan tätä, kääntäen keskustelun siten toiselle tolalle.

Tulo Pariisiin oli loistava ja riemullinen. Kuningas oli määrännyt, että hänen veljensä juhlimisessa ei ollut mitään muhkeutta säästettävä. Leskikuningatar asettui tyttärensä kanssa Louvreen, palatsiin, jossa he maanpakonsa aikana olivat niin tuskallisesti kärsineet laiminlyömistä ja puutetta. Henrik IV:n kovaonninen tytär oli silloin nähnyt kolkkona asuntonaan alastomat seinät, vajonneet lattiat, lukinverkkojen verhoama laet, kulmistaan lohkeilleet jyhkeät marmoritakat ja kylmät tulipesät, kun parlamentin almut eivät aina riittäneet lämmitykseenkään. Nyt oli kaikki muuttunut. Sijalla oli uhkeat seinäverhot, paksut lattiamatot, kiiltävät marmorilaatat, kultapuitteiset taulut — kaikkialla monihaaraisia kynttiläjalkoja, kuvastimia, ylellisiä huonekaluja, käytävissä ylpeäryhtisiä ja sulkatöyhtöisiä henkivartijoita, eteishuoneissa ja portaissa parvi palvelijoita ja hoviväkeä. Noilla pihoilla oli vielä äskettäin ruoho kasvanut, ikäänkuin kiittämätön Mazarin olisi katsonut hyväksi näyttää pariisilaisille, että nöyryytettyyn kuninkuuteen soveltui parhaiten yksinäisyys ja epäjärjestys köyhyyden ja toivottomuuden keralla. Nyt olivat avarat, äänettömät ja autiot palatsiaukiot muuttuneet kokouspaikoiksi ritareille, joiden ratsut iskivät kipinöitä uusitusta kiveyksestä, ja vaunuissa odottelivat kauniit ja nuoret naiset tervehtiäkseen sen Ranskan tyttären tytärtä, joka leskeytensä ja pakolaisuutensa aikana ei väliin ollut saanut kalikkaakaan polttopuikseen tai leivän kannikkaa pöytäänsä, niin että linnan alhaisimmatkin palvelijat olivat häntä halveksineet. Niinpä paisuttikin äidin sydäntä katkerien muistojen murhe hänen jälleen saapuessaan Louvreen, kun sitävastoin tytär unohtavaisempana ja häilyväisempänä ei tuntenut juuri muuta kuin voitonriemua ja iloista ylpeyttä. Leskikuningatar tajusi hyvin, että loistava vastaanotto oli omistettu Euroopan toiselle valtaistuimelle palautetun kuninkaan onnelliselle äidille ja kauniille sisarelle, joita oli huonolla vieraanvaraisuudella rangaistu onnettomuudestaan, heidän esiintyessään pelkästään Henrik IV:n jälkeläisinä.

Kuninkaallisten naisten kotiuduttua asuntoonsa ensiksikin hiukan levähtämään matkastaan saivat ritaritkin tilaisuuden toipua ratsastuksen rasituksista ja ryhtyivät sitten tavallisiin puuhiinsa. Bragelonne meni ensin tavoittamaan isäänsä. Atos oli kuitenkin lähtenyt maataloonsa. Hän päätti nyt käydä tervehtimässä d'Artagnania, mutta tätä oli mahdoton saada käsiin, hän kun parhaillaan järjesteli kuntoon kuninkaan uutta sotilaallista saattuetta. Raoul olisi jo tyytynyt jälleen de Guichen kumppanuuteen, mutta kreivillä oli vaatturiensa ja Manicampin kanssa neuvotteluja aamusta iltaan. Buckinghamin herttua oli vielä tulisemmassa touhussa. Hän osteli hevosia ja jalokiviä aivan täyttymättömästi ja kiinnitti töihinsä kaikki ensiluokkaiset koruompelijattaret, kultasepät ja pukuliikkeet. Hänen ja kreivi de Guichen kesken oli syntynyt hienostelukilpailu, johon herttua ollenkaan surkeilematta varasi miljoonan; Grammontin markiisi taasen oli antanut pojalleen ainoastaan kuusikymmentätuhatta livreä mielestään runsaana määrärahana uusien hovitamineiden hankkimiseen.

"Miljoona!" hoki hän; "minä joudun alakynteen. Miksei markiisi jo voisi antaa minulle perintöosaani?"

"Mitä sillä on väliä! Jos pulassani kuolen tuskaan, niin enhän enää tarvitse mitään."

"Loisteliaisuus ei ole kallista, kreivi", huomautti Manicamp, "vaan hyvällä harkinnalla soviteltavaa aistikkuutta."

"Pardieu!" puuttui puheeseen de Wardes; "vähimmällä pulailulla pääset, jos suorastaan päätät käyttää saman verran varoja kuin herttuakin ja teet velkaa."

Tällainen opetus kiihdytti de Guichea päättömyyksiin, kun sitävastoin Buckingham vain ositteli määrättyä menoeräänsä. Pariisin kauppiaat hykertelivät käsiään ennenkuulumattoman tuhlaavaisuuden johdosta.

Kruununprinsessa lepäili useita päiviä, ja Bragelonne alkoi rauhassa kirjoitella neiti de la Vallièrelle. Hän oli kyhännyt jo neljä kirjettä minkäänlaista vastausta saamatta, kun tuli sen päivän aamu, jona korkean parin vihkiminen Palais-Royalin kappelissa oli määrätty tapahtuvaksi. Pukeutuessaan Raoul silloin kuuli kamaripalvelijansa ilmoittavan:

— Mitä hän minusta tahtonee? — ajatteli Raoul. "Odottakoon", hän sanoi lakeijalle.

Malicorne astui sisälle varsin hienossa asussa ja komea miekka kupeellaan. Hän tervehti soreasti ja aloitti:

"Minä tuon teille tuhannet terveiset eräältä naiselta, herra de
Bragelonne."

"Kah, kiitos, monsieur", vastasi Raoul hiukan pettyneenä. "Nyt muistankin, että olette kreivittären tuttavia. Ja mitä hänellä on muuta ilmoitettavaa minulle?"

"Nämä kirjeet eivät ole Bloisissa tavanneet henkilöä, jolle olette ne osoittanut, monsieur; sentähden sain palauttaakseni ne teille."

"Aure-neiti on hyvin herttainen", hän sanoi; "hän on aina hyväsydäminen ja avulias."

"Mutta hänen olisi sentään samalla sietänyt antaa minulle täsmällisempi tieto, missä voisin tavata neiti de la Vallièren. En tutkisi koko tätä suurkaupunkia läpikotaisin."

Raoul mursi nopeasti sinetin. Kirjelappu sisälsi Aure-neidin käsialalla vain sanat:

"Voinette ainakin ilmaista, onko se minulle ilahduttavaa tai surettavaa?" virkkoi hän sitten.

"Haluaisin kovin mielelläni nähdä vihkimistoimituksen, mutta millään keinoin en ole saanut hankituksi lupakorttia. Voisitteko te toimittaa minulle pääsyn?"

"Niin olenkin, mutta tänä aamuna katsellessani hänen pukeutumistaan tulin kaataneeksi liimapullon hänen uusille vaatteilleen, ja hän karkasi miekka kädessä päälleni, ja minun oli päätähavin paettava. En ollut vielä ehtinyt pyytää pääsykorttia, ja hän olisi vimmastuksissaan lävistänyt minut."

"Sen kyllä uskon", sanoi Raoul. "Manicamp hyvinkin kykenee surmaamaan miehen sellaisesta rikoksesta. Mutta vahinkonne ei nyt saa sen pahempia seurauksia: otan vain levätin ylleni ja lähden sitten heti oppaaksenne ja esittelijäksenne."

Palais-Royalin kappeliin oli varattu pääsy vain tarkoin valikoidulle hovipiirille. Raoul kuitenkin lupaukselleen uskollisena hankki tämän suuren suosion Malicornelle, joka hehkui halusta saada katsella maan loistavinta seuruetta.

Tästä tehtävästä selviydyttyään Raoul lähestyi de Guichea, joka säihkyvän asunsa vastakohdaksi esitti niin synkän tuskalliset kasvot, että ainoastaan Buckinghamin herttua kykeni herättämään yhtä suurta huomiota vaaleudellaan ja masennuksellaan.

"Hallitse toki itseäsi", varoitti Raoul valmistautuen tukemaan ystäväänsä arkkipiispan antaessa siunauksensa morsiusparille.

Kreivi terästikin koko olemustaan, kannustimenaan sekin havainto, että Condén prinssi uteliaasti silmäili häntä ja kärsimyskumppania, kun he seisoivat jäykkinä kuin veistokuvat kahden puolen keskikäytävää.

Juhlallisen toimituksen päätyttyä kuningas ja kuningatar siirtyivät loistosaliin, missä heille esiteltiin uusi kruununprinsessa seurueineen. Kuningas oli näyttänyt joutuvan ihmeisiinsä kälystään, ja hän lausui tälle nyt ilmeisen vilpittömiä kohteliaisuuksia. Itävallan Annan nähtiin luovan Buckinghamiin pitkän ja haaveksivan silmäyksen, ja hän kumartui supattamaan rouva de Mottevillelle: "Eikö hän teistäkin ole isänsä näköinen?" Kruununprinssin taasen havaittiin tähystelevän koko hoviyleisöä ja olevan jokseenkin tyytymättömällä päällä. Ruhtinaallisten henkilöiden ja lähettiläiden esitettyä yksitellen tervehdyksensä morsiusparille hän pyysi saada esitellä kuninkaalliselle pariskunnalle uuden huonekuntansa jäsenet.

"Tiedättekö, varakreivi", kysyi Condén prinssi hiljaa Raoulilta, "onko hovi muodostettu hyvällä aistilla ja saammeko nähdä mitään uusia kaunottaria?"

"Totta kyllä, monseigneur; mutta asia ei herättänyt harrastustani, en kysellyt sitä de Guichelta, eikä hänkään puolestaan ole sattunut muuten puhelemaan siitä."

"Herra de Manicampia olen viimeksi tavannut Havressa ja matkalla, mutta häneltä olen vielä vähemmän voinut kaivata mitään hoviuutisia, kun hänellä on vain toisarvoinen asema ylemmissä piireissä."

"Siltä kannaltako te vielä arvostelettekin asioita, hyvä varakreivi?" virkkoi prinssi; "toisarvoisilla henkilöillähän juuri on ratkaiseva osa tällaisissa kysymyksissä, ja niinpä onkin herra Manicamp muodostanut melkein koko seurueen esityksillään, joita de Guiche on puoltanut prinssille."

"Niinkö? Siitä olen ollut ihan tietämätön, monseigneur", sanoi Raoul; "teidän korkeutenne kertoo minulle siinä aivan uutta."

"Pitänee sitten uskoa teitä, vaikken olisi aavistanut noin harvinaista välinpitämättömyyttä. Ja nyt saammekin jo selvyyden, sillä tuoltapa lentävä eskadroona leijuu esiin, kuten kunnon Katarina-kuningatar sanoi. Pardieu, sieviä kasvoja!"

Joukko nuoria neitosia astui saliin rouva de Navaillesin johtamina, ja meidän on mainittava de Manicampin kunniaksi (jos hänellä tosiaan oli valinnassa niin suuri osuus kuin Condén prinssi luuli tietävänsä), että se näky kelpasi viehättämään prinssin kaltaisia kaikkinaisen kauneuden ihastelijoita. Etummaisena saapuen esiteltiin ensimmäisenä noin kahdenkymmenen tai yhdenkolmatta ikäinen vaaleaverinen impi, jonka suuret siniset silmät oikein avautuessaan huikaisivat loistollaan.

"Kreivitär de Tonnay-Charente", lausui vanha rouva de Navailles kruununprinssille.

Ja kruununprinssi toisti kumartaen puolisolleen: "Kreivitär de
Tonnay-Charente."

"Tämä näyttää varsin miellyttävältä", huomautti Condén prinssi Raouliin kääntyen. "Hyvä alku!"

"Sievä hän on todellakin", myönsi Raoul, "mutta sävyltään hiukan korskea."

"Hoo, se ilme kyllä tunnetaan, varakreivi: kolmen kuukauden kuluttua hän on jo kesyttynyt säyseäksi! Mutta kas, siinäpä astuu esiin toinenkin kaunotar!"

"Kreivitär Aure de Montalais", lausui rouva de Navailles.
Kruununprinssi toisti jälleen etu- ja sukunimen.

"Hyvä Jumala!" huudahti Raoul tuijottaen suurin silmin ovelle, jonka suulta hovineidot yksitellen ilmestyivät keskemmälle.

"Mikä nyt on?" kysyi prinssi; "tehoaako kreivitär de Montalais teihin niin voimakkaasti?"

"Sitten on kai aiheena tuo viehkeä vaaleaverinen tenhotar, joka saapuu seuraavana. Ihanat silmät, totisesti! Hiukan laiha, mutta hyvinkin suloinen ilmestys."

Tämän nimen kajahtaessa Raoulin sydämen pohjukkaan asti hänen silmänsä sumenivat. Hän ei enää nähnyt tai kuullut mitään, niin että prinssi havaitessaan nuoren ritarin tyrmistyneen tarkkaamattomaksi pikku rupattelulleen siirtyikin lähemmäksi katsastamaan niitä kaunottaria, jotka hän oli ensimmäisellä silmäyksellä arvostellut huomattavimmiksi.

"Louise täällä! Louise prinsessan seuranaisena!" jupisi Raoul, ja hänen oli yhä vaikea uskoa silmiään, kun hän sitten uudestaan antoi katseensa harhailla Louisesta tämän ystävättäreen.

Jälkimmäinen oli jo heittänyt silleen sen ujouden, jonka oli omaksunut vain esittelyä ja tervehdyksiä varten, ja seisoi nyt eräässä sopessa itsekseen varsin rohkeasti tähystellen kaikkia läsnäolijoita. Raoulin huomatessaan hän nautti ilmeisestä hämmästyksestä, johon hänen ja la Vallièren esiintyminen oli syössyt rakastajaparan. Raoul olisi mielellään välttänyt tuota vahingoniloista, ilkamoivaa katsetta, joka pahoin kiusasi häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pidättyä alinomaan vilkaisemasta häneen kysyvästi. Louise taasen — joko luontaisesta arastelusta tai muusta syystä, jota Raoul ei kyennyt selittämään — piti silmänsä hellittämättömästi luotuina alas ja kainona ja oudon loiston häikäisemänä tyttö rauhattomasti hengittäen vetäytyikin syrjään mahdollisimman pian, tointumatta ystävättärensä nyhjäisyistäkään.

Bloisin neitosten ilmestyminen tähän piiriin oli Raoulille arvoitus, johon hän kiihkeästi kaipasi selitystä. Mutta sitä ei ollut keltään saatavissa, kun Malicornekin oli joutunut hiukan hämilleen tällaisessa valiojoukossa ja huolestunut mielitiettynsä pilkallisista silmäyksistä, niin että hän oli laajassa kaaressa vähin erin kiertänyt muutaman askeleen päähän Condén prinssistä hovineitojen ryhmän taakse, melkein Aure-neidin äänen kuuluviin.

Paremmin tointuessaan oli Raoul kuulevinaan tuttuja ääniä vasemmallaan. Siellä puhelivatkin keskenään de Wardes, de Guiche ja Lotringin junkkari, — niin hiljaa kylläkin, että tarkkaavainenkaan korva tuskin eroitti heidän supatustaan avarassa salissa, eikä sanoja ensinkään. Tarvittiin melkoista tottumusta kyetäkseen siten haastelemaan suorana seisten ja millään liikkeellä tai ilmeellä osoittamatta, että mitään puhelua oli käynnissä vieruskumppanin kanssa, ja erityisesti oli harjaannuttava kuuntelemaankin, kun mikään katse tai ele ei apuna tulkinnut varovaista sipinää, vaan kaikkien oli ikäänkuin kuvapatsaina asetuttava ulkonaisesti tarkkaavaisiksi ja juhlallisen huomaavaisiksi heidän majesteettiensa johtelemalle viralliselle haastelulle. Kuninkaan ja kuningattarien ympärille muodostuneissa suurissa kehissä oli kuitenkin päässyt hyvään vauhtiin jo monta tällaista yksityistä keskustelua, joiden hiljaisessa kuiskeessa mielistely ei ollut vallitsevana sävynä.

Mutta Raoul oli jo saavuttanut taitavuutta tuossa hovitavan mukaisessa mielipiteiden vaihdossa ja kykeni usein huulten liikkeistä oivaltamaan sanojen merkityksen.

"Kuka tuo Montalais on?" kysyi de Wardes. "Ja la Vallière? Mitä maalaisneitosia meille lähetetäänkään?"

"Montalaisin minä tunnen", vastasi Lotringin junkkari; "hän on näpsä tyttö, joka tuottaa hoville hupia. Ja kyllähän la Vallière näkyy olevan viehättävä hiukan rampanakin."

"Älkää vähitelkö hänen tenhoaan, de Wardes; nilkuista kaunottarista on latinankielellä monta hyvin sattuvaa ja todenmukaista sanantapaa."

"Kiitos", vastasi de Wardes, "mutta minulle riittää se pelkkä huomio, että hänen käynnissään on tasapainon puutetta."

"Jättäkää jo tuollaiset huomautukset, hyvät herrat", pyysi de Guiche, luoden levottoman silmäyksen Raouliin. Mutta näköjään ei tähän huolestukseen ollut mitään aihetta. Raoul oli säilyttänyt katsantonsa aivan järkkymättömänä ja välinpitämättömänä, vaikka hän olikin tajunnut jokaisen sanan. Hän tuntui vain painavan mieleensä kaikki noiden kahden härnääjän hävyttömyydet, selvittääkseen tilinsä heidän kanssaan sopivan tilaisuuden tullen.

Raoul pisti käden poveensa ja kouraisi raivostuneesti rintaansa, voidakseen hillitä mielenkuohunsa. Mutta juuri tuo törkeys, jota tyttöpoloisia kohtaan käytettiin, sai vakavan päätöksen muodostumaan hänen mielessään.

— Louise-parka ei ole voinut tulla tänne muutoin kuin kunniallisessa tarkoituksessa ja säädyllisessä suojeluksessa, — ajatteli hän; — mutta on tarpeellista minun tietää se tarkoitus ja kuka hänen suojelijanaan esiintyy.

Esittelytilaisuus päättyi piankin, ja kuningas, joka oli kaiken aikaa ihaillen katsellut kälyään, poistui vastaanottosalista molempien kuningattarien seurassa. Lotringin junkkari asettui tavanomaiselle paikalleen kruununprinssin rinnalle, ja tätä saatellessaan hän valoi suosijansa korvaan muutamia pisaroita siitä myrkystä, mitä oli tunnin mittaan kerännyt katsellessaan uusia kasvoja ja aavistellessaan onnellisiakin sydämiä joukossa. Kuningas oli lähtiessään vienyt mukanaan osan yleisöstä, mutta ne hovimiehet, jotka tahtoivat esiintyä itsenäisinä tai tunsivat erityistä viehätystä mielistelyyn, alkoivat lähestyä naisia. Condén prinssi lausui kohteliaisuuksia neiti de Tonnay-Charentelle, Buckingham osoitti huomaavaisuutta rouville de Chalaisille ja de Lafayettelle, jotka näkyivät olevan prinsessan erityisessä suosiossa, ja kreivi de Guiche aloitti vilkkaan juttelun sisarensa rouva de Valentinoisin sekä neitien de Créquyn ja de Châtillonin kanssa, oivaltaessaan ainoastaan kruununprinssin nyt enää oikeutetuksi lähestymään madame Henrietteä yksinään.

Näiden rakastuneiden tai laskeskelevien keskustelujen yleisessä sorinassa aikoi Malicorne vallata osalleen Montalaisin, mutta tälle oli mieluisampaa päästä puheisiin Raoulin kanssa vaikkapa vain tehdäkseen pilaa hänen kysymyksistään ja nauttiakseen hänen ihmetyksestään. Raoul oli juuri astunut neiti de la Vallièren luo ja tervehtinyt tätä syvällä kumarruksella, kun Montalais kiirehti punastelevan ja sopertavan ystävättärensä avuksi.

"Niinpä näkyy", vastasi Raoul hymyillen, "ja siitä juuri tulinkin pyytämään hiukan selitystä."

"Siirtykää toki edemmäksi, herra Malicorne", käski Montalais. "Tehän esiinnytte tunkeilevasti!"

Malicorne puristi huulensa yhteen ja peräytyi sanattomana muutaman askeleen, mutta hänen hymynsä sai nyt pilkallisen sävyn.

"Selitystäkö kaipaatte, herra Raoul?" sanoi Montalais. "Niin, minusta tuntuu, että sitä sietää tiedustaa. Neiti de la Vallière Madamen hovineitona!"

"Minä onnittelen teitä, hyvät neidit", sanoi Raoul ollessaan huomaavinaan, että hänelle ei tahdottu vastata suoraan.

"Herra de Bragelonne kenties ajattelee, että tämä luottamussija on minun asemani yläpuolella", sopersi Louise jotakin sanoakseen.

"Enhän suinkaan, mademoiselle", kielsi Raoul vilkkaasti; "tiedätte kyllä, että se ei ole mielipiteeni. Minua ei hämmästyttäisi nähdä teidän kohoavan kuningattareksikin, mutta vain se seikka nyt oudoksuttaa minua, että vasta tänään ja näin sattumalta sain tietää tämän muutoksen."

"Niin, se on totta", vastasi Montalais elostuen tavalliseen puheliaisuuteensa, "sinä et ymmärräkään koko asiaa, Louise! Herra de Bragelonne oli lähettänyt sinulle neljä kirjettä, mutta kun ainoastaan äitini oli jäänyt kotiin, niin minä estääkseni kirjeitä joutumasta hänen käsiinsä sieppasin ne haltuuni ja palautin herra Raoulille kaikki yhdellä kertaa. Hän luuli sinun olevan Bloisissa, kun olitkin täällä, eikä ollenkaan tiennyt, mihin kunniaan sinä olit ylennyt."

"Mutta — etkö siis toimittanutkaan herra Raoulille sanomaa niinkuin minä pyysin?" huudahti Louise.

"Ettäkö hän olisi päässyt saarnaamaan, selittämään periaatteellista puolta, repimään alas, mitä me olimme niin suurella vaivalla saaneet aikaan? Ei, sitä kyllä varoin!"

"Sitäpaitsi minulle sopi parhaiten sillä tavoin", selitteli Montalais. "Olin lähdössä Pariisiin, te ette ollut saapuvilla, Louise itki kuumia kyyneliä, — tulkitkaa sitä miten haluatte; minä silloin pyysin suojelijaani, joka oli minulle toimittanut nimitykseni, hankkimaan valtakirjan Louisellekin, ja se saapui. Louise läksi teettämään pukuja, mutta kun minulla jo oli se puoli kunnossa, jäin vielä linnaan; siellä otin talteen kirjeenne ja palautin ne teille lisäyksellä, joka lupasi teille yllätyksen. Sen olette nyt saanutkin, herraseni, ja se näyttää minusta kyllin hyvältä. No, herra Malicorne, nyt on meidän jo aika jättää nämä kaksi nuorta rauhaan, sillä heillä on varmaankin paljon puhuttavaa toisilleen; antakaa minulle käsivartenne, se on toivoakseni teille suuri kunnia, herra Malicorne."

"Suokaa anteeksi, mademoiselle", tokaisi Raoul pysähdyttäen nuoren tuulihatun, ja hänen vakava äänenpainonsa oli huomattavana vastakohtana Montalaisin keveälle sävylle, "voisinko saada tietää sen suojelijan nimen? Jos hän nimittäin esiintyykin teidän suojelijananne, mademoiselle, ja tietenkin hyvillä perusteilla" — Raoul kumarsi —, "niin en silti käsitä, miksi hän erityisesti valvoo neiti de la Vallièren asioita."

"Hyväinen aika, herra Raoul", virkkoi Louise teeskentelemättömästi, "asia on aivan yksinkertainen, ja sen voin kyllä minäkin heti ilmoittaa: suojelijani on herra Malicorne."

Raoul seisoi tuokion tyrmistyneenä ja kysyen itseltään, eikö hänestä tehty pilaa; sitten hän kääntyi tiedustamaan lähempää selitystä Malicornelta, mutta tämän oli Montalais jo vienyt loitolle. Neiti de la Vallière liikahti seuratakseen ystävätärtään. Raoul pidätti hänet lempeän käskevästi ja sanoi: "Pyydän saada virkkaa sinulle pari sanaa, Louise."

"Mutta, herra Raoul", vastasi Louise punehtuen, "me olemme kahden… Kaikki ovat jo hajaantuneet… tullaan levottomiksi ja johdutaan etsimään meitä."

"Älä ollenkaan pelkää", rauhoitti nuori mies hymyillen, "me emme kumpikaan ole niin tärkeitä henkilöitä, että kukaan huomaisi poissaoloamme."

"Saat olla aivan huoletta, minä tunnen hovin tavat; palveluksesi lasketaan alkavaksi vasta huomenna. Sinulta siis hyvinkin liikenee muutamia minuutteja selvitykseen, jota minulla on kunnia sinulta pyytää."

"Olet oikeassa", sanoi Raoul, ja tarjoten käsivartensa hän vei nuoren tytön vastaanottosalin viereiselle lehterille, jonka ikkunat olivat pihan puolella. Keskimmäisen ikkunan kohdalla oli ulkoparveke, jolle kaikki olivat kiirehtineet katselemaan kuninkaallisten vitkallisia lähtövalmistuksia. Raoul avasi sivuikkunan ja aloitti asettuessaan seisomaan sen ääreen neiti de la Vallièren kanssa:

"Louise, sinä tiedät, että olen lapsuudestani saakka hellinyt sinua kuin sisarena, uskoen sinulle kaikki huoleni ja toiveeni."

"Sinulla puolestasi oli tapana osoittaa minulle samaa ystävyyttä ja luottamusta. Minkätähden et ole enää tässä tilaisuudessa ollut ystävättäreni, vaan asettunut vieraammaksi?"

"Olen uskonut sinun rakastavan minua", pitkitti Raoul, jonka ääni alkoi yhä enemmän värähdellä; "olen ajatellut, että olit myöntynyt kaikkiin yhteisen onnemme suunnitelmiin, joista haastelimme kahdenkeskisillä kävelyillämme Cour-Chevernyn suuressa puistossa ja Bloisin poppelikujan siimeksessä. Sinä et vastaa, Louise? Olisiko todellakin niin", kysyi nuori mies tuskin hengittäenkään, "että sydämesi ei enää ole minun?"

"Oi, lausu minulle suoraan tunteesi, minä rukoilen; olen perustanut sinuun koko elämäni toivon, olen valinnut sinut herttaisen luonnollisuutesi viehättämänä. Älä nyt anna häikäistä itseäsi täällä hovissa, missä kaikki puhdas turmeltuu ja kaikki nuorekkuus väleen vanhenee. Sulje korvasi täkäläisiltä puheilta, ummista silmäsi näkemästä hienostomme antamia esimerkkejä, varo hengittämästäkään pahuuden myrkyttämää ilmaa. Sano minulle aivan kiertelemättä, Louise, onko minun uskottava neiti de Montalaisin vihjausta? Tulitko Pariisiin siitä syystä, että minä en enää ollut Bloisissa?"

"Niin, se sinulla sittenkin oli syynä, eikö totta?" huudahti Raoul innostuksen valtaamana. "Oi, minä rakastan sinua nyt vielä kiihkeämmin kuin koskaan! Kiitos, Louise, tästä hiljaisen elämänlaatusi uhraamisesta! Mutta minun täytyy tehdä päätökseni, saadakseni sinut suojelluksi kaikilta loukkauksilta ja varjelluksi mainettasi pienimmältäkin tahralta. Katsos, Louise, nuoren prinsessan hovineito on nykyisenä kevytmielisyyden ja huikentelevan rakastelun aikana altis alituisille hyökkäyksille, ihan turvattomassa asemassa. Se tila ei mitenkään sovellu sinulle: saadaksesi kunnioittavaa kohtelua, sinun tulee olla naimisissa."

"Käsitän empimisesi, Louise; mutta minä menen kyllä järjestämään kaikki lopulliseen kuntoon hänen kanssaan."

"Odottaa on mahdoton; harkitseminen olisi loukkaus sinulle, Louise! Kätesi, rakas Louise, — minä olen vapaa päättämään. Isäni ilmaisee täydellisen suostumuksensa, minä lupaan sen sinulle. Kätesi, — älä pane minua täten odottamaan, vaan vastaa pian yhdellä sanalla, yhdellä ainoalla, jotten johtuisi uskomaan, että sinut on kyennyt ainiaaksi muuttamaan ensimmäinen askeleesi palatsissa, pelkkä hovisuosion tuulahdus, kuningattarien tavanmukainen hymy, kuninkaan tervehdyskatse!"

Viime sanan virkkaessaan Raoul huomasi rakastettunsa käyneen kalmankalpeaksi, varmaankin pelästyneen hänen kiihtymyksestään. Nopealla liikkeellä hän laskikin molemmat kätensä Raoulin käsiin ja pakeni sitten sanaakaan lausumatta tai taaksensakaan katsahtamatta. Raoul tunsi koko ruumiinsa värisevän tuosta kosketuksesta, ottaessaan sen vastaan juhlallisena valana, jonka rakkaus oli kovistanut neitsyelliseltä ujoudelta.

Raoul oli lähtenyt Palais-Royalista sellaisin aatoksin, jotka eivät sietäneet siekailua toimeenpanossa. Hän heittäysi senvuoksi heti satulaan ja suuntasi kulkunsa Bloisin tielle, sillaikaa kun uuden Orléansin herttuan ja Englannin prinsessan häitä vietettiin suurella hoviväen remulla, mutta de Guichen ja Buckinghamin raskaana koettelemuksena. Varakreivi ratsasti niin rivakasti, että hän päätyi perille kahdeksassatoista tunnissa. Matkalla hän oli kypsytellyt perusteitansa, ja kuumekin on vääjäämätön todiste, jota Raoul saattoi käyttää hyväkseen tilansa kuvaamisessa.

Kreivi istui työhuoneessaan, lisäten moniaita sivuja muistelmiinsa,[53] kun Raoul astui sisälle Grimaudin ohjaamana. Terävänäköinen aatelismies huomasi heti ensi silmäyksellä poikansa sävyssä jotakin erikoista.

"Näytpä tulevan tärkeällä asialla?" sanoi hän osoittaen Raoulille tuolia, sitten kun oli syleillyt aavistamatonta tulijaa,

"Niin, monsieur", myönsi nuori mies, "ja pyydän teitä suomaan minulle samaa hyväntahtoista huomaavaisuutta kuin aina ennenkin olen saanut osakseni."

"Olisi arvotonta minun koettaa vaikuttaa teidänlaiseenne mieheen millään esipuheella, monsieur. Neiti de la Vallière on tullut Pariisiin Madamen hovineidoksi. Minä olen tarkoin tutkinut itseäni, tuntien rakastavani häntä yli kaiken ja katsoen tästä syystä mahdottomaksi jättää häntä yksinäiseksi asemaan, jossa hänen maineensa ja siveytensä voisi joutua vaaraan. Haluan senvuoksi naida hänet, monsieur, ja tulin pyytämään suostumustanne siihen, että liittomme solmitaan nyt heti."

Atos oli kuunnellut ilmoitusta aivan äänettömänä ja ilmeelläänkään osoittamatta mielialaansa. Raoul oli aloittanut puheensa väkinäisen levollisesti, mutta lopulta hänen jokainen sanansa ilmaisi harrasta liikutusta.

Kreivi tähtäsi nyt Bragelonneen syvän katseen, jota hiukan sumensi jonkunlainen kaiho.

"Totta kyllä, monsieur", vastasi Raoul hyvin hiljaa, "mutta te sanoitte myös, että jos pysyisin kannallani…"

"Kiintymyksesi täytyy todellakin olla tavattoman voimakas", jatkoi Atos levollisesti, "kun tietäessäsi minut niin peräti vastahakoiseksi sitä hyväksymään yhä katsot mahdottomaksi alistua."

Raoul pyyhkäisi vapisevalla kädellään otsaansa, jolle oli kihonnut hikihelmiä. Atos katseli häntä, ja sääli valtasi hänen koko sydämensä. Hän nousi.

"Hyvä", sanoi hän; "omat tunteeni eivät merkitse mitään, kun sinun onnesi on ratkaistavana. Vetoat minuun, ja minä tahdon asettua käytettäväksesi. Mitä minulta siis oikeastaan haluat?"

"Oi, suopeutta, monsieur, suopeutta ensiksikin", vastasi Raoul tarttuen hänen käteensä.

"Sinä erehdyt mielialastani, Raoul; sinulla on sydämessäni parempikin sija", lausui kreivi. Raoul suuteli pitelemäänsä kättä kuin kiihkeä rakastaja. "Kas niin, kas niin", jatkoi Atos, "olen valmis kuulemaan, Raoul: sanohan, mitä minun siis olisi nyt tehtävä asiassa?"

"Oh, ei mitään niin erityistä, monsieur — olisi vain hyvä, jos ottaisitte vaivaksenne kirjoittaa kuninkaalle ja pyytää minun puolestani hänen majesteettinsa suostumusta avioliitolleni, kun kuulun hänen seurueeseensa."

"Oikein, se on hyvä ajatus, Raoul. Kuninkaalla on nyt tosiaan sananvaltaa tulevaisuutesi järjestämisessä; menettelet kaikin puolin soveliaasti, alistuessasi kaksinkertaiseen koetukseen."

"Mutta monsieur", esteli Raoul melkein säikkyen tällaisesta isällisestä palvelevaisuudesta, "en pyydä teitä vaivautumaan niin pitkälle: voittehan yksinkertaisesti kirjeellä…"

"Olet erehdyksissä tärkeydestäni, Raoul; ei ole soveliasta tavallisen aatelismiehen kirjoittaa kuninkaalleen. Minä tahdon ja minun tulee puhua hänen majesteettinsa kanssa. Sen teen. Me lähdemme yhdessä, Raoul."

"Herra d'Artagnanin suosituksen perusteella, luullakseni, kun minulla oli ensin ollut onni käyttää miekkaani hänen majesteettinsa palvelukseksi eräässä Grève-torilla sattuneessa mellakassa. Ilman turhamaisuutta minulla on niin ollen syytä uskoa olevani hänen majesteettinsa suosiossa."

"Mutta minä ihan rukoilen teitä", jatkoi Raoul, "älkää kohdelko minua enää noin muodollisen vakavasti ja pidättyvästi, — muutoin jään pahoittelemaan, että tottelin tunnetta, joka on kaikkia muita vaikutteita voimallisempi."

"Jo toistamiseen huomautat minulle siitä, Raoul; se ei ole tarpeellista. Tahdot nimenomaista suostumustani, olen sen antanut: älkäämme puhuko siitä sen enempää. Tule nyt katsomaan uusia istutuksiani, Raoul."

Nuori mies tiesi, että kun kreivi kerran oli ilmaissut tahtonsa, ei siinä enää ollut sijaa vastaväitteille. Hän painoi päänsä alas ja seurasi isäänsä puutarhaan. Atos näytteli hänelle rauhallisesti oksastuksia, vesoja ja taimilavoja. Tämä tyvenyys kävi Raoulille yhä painostavammaksi. Se rakkaus, joka täytti hänen sydämensä, tuntui hänestä niin suurelta, että sen olisi tullut tehota kaikkeen myötätuntoiseen ympäristöön; miten saattoikaan isä sulkeutua kylmäksi sen vaikutukselle? Hän keräsikin kaikki voimansa ja huudahti äkkiä:

"Monsieur, teillä täytyy lopultakin olla joku erityinen syy vieroksua neiti de la Vallièreä; hän on niin hyvä, niin säveä ja sielultaan puhdas, että teidän harvinaisen etevä huomiokykynne muutoin ehdottomasti myöntäisi hänelle oikean arvonsa. Luojan nimessä, sanokaa, onko näiden kahden suvun kesken jotakin salaista vihamielisyyttä, perittyä vastakohtaisuutta?"

"Katsohan, Raoul, tuota kielolavaa", sanoi Atos vain, "kuinka edullisesti noihin kukkasiin vaikuttaa siimes ja kosteus, etenkin sykomorinlehvien suoja, joka läpäisee hyvin lämpöä, mutta pidättää auringon säteet suoraan porottamasta terälehdille!"

"Monsieur", hän sitten tiukkasi urheasti, "anon yhä selitystä; teidän tulee jo pitää poikaanne miehenä."

"Niinpä osoita minulle olevasi mies", vastasi Atos ankarana suoristautuen; "tähän asti olet vain näyttänyt puutteellista pojantunnetta. Pyytelin sinua odottamaan edullista loistavan avioliiton tilaisuutta, kun olisin hankkinut sinulle puolisoksi varakkaimman aatelin parhaimmistosta; tahdoin saada sinulle sen kaksinkertaisen loiston, jota kunnia ja rikkaus voivat antaa jalosukuisen syntyperän pohjalla."

"Monsieur", tokaisi Raoul äkilliseen kiihtymykseen taipuen, "minua herjattiin äskettäin siitä, etten tiedä äitiäni!"

Atos kalpeni, rypisti sitten kulmiaan uhkaavasti kuin muinaistaruston ylijumala ja lausui majesteettisesti:

"Monsieur, minulla oli miekka kädessäni, solvaisija seisoi puolustusasennossa; löin häneltä aseen aidakkeen yli ja sinkautin hänet samaa tietä."

"Hänen majesteettinsahan on kieltänyt kaksintaistelut, monsieur, ja minä esiinnyin silloin kuninkaan lähettiläänäkin."

"Hyvä", sanoi Atos; "mutta sitä suurempi syy on minun nyt mennä kuninkaan puheille."

"Pyydän oikeutusta miekkani paljastamiseen miestä vastaan, joka on tuottanut meille sen häväistyksen."

"Monsieur, jos en ole toiminut niinkuin minun olisi pitänyt, niin suokaa minulle anteeksi."

"Minä anon hänen majesteetiltaan vahvistusta avioliitollesi, mutta asetan ehdoksi, että ilmaiset minulle, kuka siten puhui äidistäsi."

"Mutta miksi teidän tarvitsee tietää sitä nimeä, monsieur? Minuahan hän tahtoi loukata, ja kun hänen majesteettinsa antaa luvan kaksintaisteluun, jää kosto minun asiakseni."

"Vai niin", sanoi Atos. "Hyvä on, minä tunnenkin hänet. Mutta hevosemme ovat valmiina. Kahden tunnin odotuksen asemesta lähdemmekin matkalle nyt heti. Ratsaille, varakreivi, ratsaille!"

Kreivi de la Fèren taivaltaessa Raoulin kanssa Pariisia kohti oli Palais-Royal näyttämönä kohtaukselle, jota Molière olisi pitänyt hyvänä huvinäytelmän piirteenä.

Oli kulunut neljä päivää Orléansin uuden herttuaparin häistä. Pikimmältään einehdittyään Monsieur siirtyi etuhuoneisiinsa huulet nyrpistyneinä ja silmäkulmat kureessa. Ateria ei ollut tuottanut mitään hauskuutta. Madame oli antanut tarjota aamiaisensa omassa huoneessaan, ja Monsieur oli saanut ainoiksi pöytäkumppaneikseen Lotringin junkkarin ja Manicampin. Murkinalla istuttiin kolme neljännestuntia kenenkään virkkamatta halaistua sanaa. Manicamp, vähemmän perehtyneenä hänen kuninkaallisen korkeutensa likeiseen seurusteluun kuin kumppaninsa, yritti turhaan lukea prinssin silmistä, mitä hänen nyreytensä merkitsi. Lotringin junkkari, jonka ei tarvinnut arvailla mitään, hän kun tiesi kaikki, söi sillä hyvällä ruokahalulla, jota hänelle aina antoi toisten vastoinkäyminen. Hän nautti sekä Monsieurin ärtyisyydestä että Manicampin kiusallisesta hämistä, vankalla aterioimisellaan vasiten pidätellen pöydässä kärsimätöntä prinssiä, joka kiihkeästi halusi nousta seurastaan.

Filip jo usein pahoitteli alkuaan sallineensakaan Lotringin junkkarin tulla niin likeiseksi seuralaiseksi, että tämä ei enää katsonut tarpeelliseksi noudattaa mitään muodollisuutta herraansa kohtaan. Sellaisella katumapäällä Monsieur nytkin oli; mutta hän pelkäsi teräväkielistä ritaria melkein yhtä paljon kuin hänestä toisin ajoin pitikin, ja hän tyytyi raivoamaan vain sisällisesti. Tuon tuostakin hän tähtäsi katseensa kattoon ja taasen vilkaisi alas piirakkaan, jota nuori junkkari ripeästi lohkoi; kiukunpurkauksen hillinnässä hänen kasvonsa elähtelivät yhä ihmeellisemmissä ilmeissä, joita ammatti-ilveilijä olisi kadehtinut. Viimein asema kävi hänelle kuitenkin aivan sietämättömäksi, ja hedelmiin päästäessä hän nousi äkäisenä, kuten sanottu, jättäen junkkarin lopettamaan murkinaa miten mielensä teki, samalla kun Manicamp heti poukkosi suoraksi kuin seiväs, lautasliina kädessä. Monsieur kiirehti melkein juosten etuhuoneeseen ja antoi lähimmälle palatsinvartijalle hiljaa käskyn, sitten kääntyen sivuhuoneiden kautta takaisin yksityispuolelleen, jotta hänen ei olisi tarvinnut uudestaan astua ruokasalin läpi. Hän tahtoi tavoittaa äitiänsä; leskikuningatar oleksi tavallisesti rukouskammiossaan tähän aikaan, kello kymmenen tienoissa aamupäivällä. Itävallan Anna istui kirjoittamassa, kun Filip astui sisälle.

Leskikuningatar rakasti sydämellisesti nuorempaa poikaansa, joka oli kaunis kasvoiltaan ja säveä luonteeltaan. Filip tosiaan olikin hellämielisempi ja vaikkapa naisekkaampikin kuin kuningas. Hän oli valloittanut äitinsä mieltymyksen pikku tunteilulla, joka tuntuu viehättävältä naisissa; Itävallan Anna, joka oli hartaasti toivonut tytärtä, huomasi tässä pojassaan paljon sellaista herkkää huomaavaisuutta, hienotuntoista huolenpitoa ja kujeellista mielistelyä, mikä on luonteenomaista kehittyvälle tyttöselle. Niinpä hän äidin parissa ollessaan ihaili tämän sieviä käsivarsia, antoi hänelle neuvoja uusista leivoslajeista tai hajuvesien valmistusohjeita, jolla alalla kuningatar oli jo ennestään hyvin laajatietoinen, suuteli hänen käsiänsä ja silmiään lapsekkaan herttaisesti, toi hänelle aina makeisia mukanaan, suositteli uusia koruja. Vanhemmassa pojassaan Itävallan Anna rakasti kuningasta tai oikeastaan kuninkuutta: Ludvig XIV edusti hänen silmissään Jumalan säätämää valtiutta. Hän oli kuninkaan parissa leskikuningatar, mutta Filipiä hän kohteli pelkästään äitinä, saaden nuoremman poikansa tuntemaan, että äidin helma on kaikista turvapaikoista suloisin ja varmin. Pienestä lapsesta asti hän olikin tottunut pakenemaan sen suojaan, kun veljen ja hänen välissään oli noussut rajuilma; useinkin olivat kuningas ja hänen läheisin, mutta tottelemattomin alamaisensa paitasilla joutuneet nyrkein ja kynsin kiistasille makuusijasta, kamaripalvelija Laporten ollessa tällaisen majesteettirikoksen ainoana ja voimattomana todistajana, ja voitollinen Filip oli menestyksensä säikyttämänä tullut pyytämään äidiltä lohdutusta ja välitystä anteeksiantoon, johon Ludvig taipui vain työläästi ja ensin puolinaisesti.

Anna ei siten ainoastaan ollut tottunut tyynnyttävällä sovittelulla tasoittamaan kaikkia poikiensa erimielisyyksiä, vaan oli samalla päässyt heidän luottamukseensa ja tunsi heidän kaikki salaisuutensa. Kuningas kyllä oli hiukan kateellinen äidillisen hellyyden erityisestä kääntymisestä nuoremman veljen osaksi, mutta hän oli äitiänsä kohtaan kuitenkin alistuvaisempi ja huomaavaisempi kuin hänen luonteeseensa muuten kuului. Erityisestikin oli leskikuningatar osannut saada vaikutuksensa tuntuviin nuoren kuningattaren suhteen. Hän hallitsi melkein itsevaltiaasti kuninkaan taloudessa, ja samanlaista tulevaista valta-asemaa hän oli jo monin tavoin valmistellut itselleen nuoremman poikansa kodissa. Niinpä hän oli melkein ylpeä, aina kun havaitsi Filip-herttuan saapuvan luokseen apean näköisenä, kalpein poskin ja punoittavin silmin, sillä hän käsitti silloin heti, että heikommuutensa huomannut tai kapinallinen tarvitsi nyt apua.

Leskikuningatar istui kirjoittamassa, kuten sanottu, kun Monsieur astui hänen rukouskammioonsa, — ei tällä kertaa itkettynein silmin ja vaalein kasvoin, mutta rauhattomana, kiusaantuneena ja äreänä. Hän suuteli hajamielisesti äidin käsivartta ja istuutui ennen kuin toinen viittasikaan. Itävallan Annan ehdottoman hovisäännöstelyn johdosta tämä sovinnaisuuden unohdus ilmaisi suurta sielullista rasitusta, ja etenkin Filipissä, joka muuten niin auliisti osoitti mitä mielistelevintä kunnioitusta.

"Tosiaankin näytät kovin vaivaantuneelta", sanoi kuningatar asettaen kynänsä kirjoitustelineelle. Filip rypisti silmäkulmiaan, muttei vastannut. "On kai kuitenkin joku asia enemmän mielessäsi kuin muut?"

Filip avasi suunsa purkaakseen kaikkia huoliaan, jotka raskauttivat hänen sydäntään ja tuntuivat pelkästään kaipaavan pääsyä ilmoille, haihtuakseen olemattomiin. Mutta yhtäkkiä hän pidättyikin, keventäen kuormaansa vain syvällä huokaisulla.

"No, no, Filip, lujuutta vain", reipastutti äiti. "Kun ihmisellä on valittamista, tuntuu melkein aina joku henkilö kiusalliselta, eikö niin?"

"Ahaa, kysymys onkin puolisostasi?" virkahti leskikuningatar ilmeisen uteliaasti. "No, ei sinun tarvitse siinä tapauksessa ollenkaan arastella, poikani. Minä olen äitisi, ja Madame on minulle vain vieras. Koska hän kuitenkin on miniäni, voit olla varma siitä, että sinunkin tähtesi kuuntelen täydellä harrastuksella, mitä sinulla hän hänestä puhuttavaa."

"Huomannut mitäänkö, Filip?… Sinä puhut hirmuisen epämääräisesti!
Mitä laatua sen havainnon pitäisi olla?"

"Ei, mutta varttuessaan hän saattaa yhä melkoisesti komistua. Olethan nähnyt, kuinka tuntuvasti hän on muutamassa vuodessa muuttunut edukseen. Hän kehittyy vielä paljonkin ollessaan vasta seitsemäntoista vanha. Kasvuiässä olin minäkin hyvin laiha. Mutta Madame on todella jo sellaisenaan sievä."

"Niin, sievä nainen vetää aina katseita puoleensa, ja sitä enemmän prinsessa."

"Äiti on hiukan kylmäluontoinen ja vaatelias, mutta kaikin puolin terveesti ajatteleva nainen. Nuoren prinsessan kasvatus on voinut jäädä hiukan puutteelliseksi, mutta perusteissa en luule olleen mitään vikaa. Sen käsityksen ainakin sain kuninkaallisten vieraittemme oleskellessa täällä; en tiedä, miten asiat lienevät kehittyneet sittemmin Englannissa."

"No, onhan tiettyä, että monetkin hiukan keveät luonteet helposti saavat haitallisia vaikutuksia myötäkäymisestä."

"Kas, tepä sen sanoitte, madame: minä todellakin luulen, että prinsessa on hiukan kevytmielinen."

"Sinun ei sovi toki liioitella, Filip: hänellä on vilkas mieli ja sen verran keimailuhalua kuin nuorelle naiselle on aivan luonnollista, — mutta korkeissa henkilöissä se pikku vika kääntyy hovin eduksikin, poikani. Jossakin määrin mielistelevä prinsessa tavallisesti saa muodostumaan loistavan hovin; hänen hymynsä sirottelee ympärille ylellisyyttä, henkevyyttä ja urheuttakin, ja aatelisto taistelee paremmin sellaisen ruhtinaan puolesta, jolla on viehättävä puoliso."

"Paljon kiitoksia, madame", vastasi Filip ärtyisesti. "Maalaatte eteeni todella peloittavia kuvia, äitini."

"Te tiedätte, madame", sanoi Filip apeasti, "että menin naimisiin hyvin vastahakoisesti."

"Mutta johan sinä alat ihan huolestuttaa minua! Sinulla on siis mielestäsi jotakin vakavaa muistuttamista puolisostasi?"

"Niinpä heitä jo silleen tuo murheellinen katsantosi. Jos omassa seurapiirissäsi näyttäydyt tuollaisena, niin sinua päätellään kovin onnettomaksi aviomieheksi."

"Tyytyväinen aviomies en olekaan", vastasi Filip, "ja se saakin tulla tunnetuksi."

"Ma foi, madame, sanon teille suoraan, että minä en ollut lainkaan ajatellut elämääni tällaiseksi."

"Vaimoni ei toden teolla ole minun; hän välttelee minua kaikin ajoin. Aamupäivät hän omistaa vastaanottoihin, kirjeenvaihtoon, pukeutumishommiin; iltaisin ovat tanssiaiset ja konsertit kaikkena."

"Minäkö? Jumala varjelkoon! Muut näytelkööt luulevaisen aviomiehen typerää osaa; mutta kiusaantunut olen."

"Sinä moitit vaimoasi ihan viattomista pikkuseikoista, Filip, ja niin kauan kun sinulla ei ole mitään tärkeämpää aihetta…"

"Mutta ilman rikkomuksiakin saattaa nainen aiheuttaa rauhattomuutta, äiti! Erityinen seurustelu ja joidenkuiden henkilöiden huomattavampi suosiminen nuoren aviovaimon taholta riittää useinkin kiukustuttamaan kaikkein luottavaisintakin miestä."

"Kas, nyt siis olemme päässeet itse asiaan, vaikka se oli vähän vaikeata. Vikana onkin erityinen seurustelu ja armollisuus joitakuita kohtaan! Vai tässä se kipeä kohta on!"

"Vakavampaa se on todellakin. Jo neljän päivän kuluttua häistä on vaimosi siis muka alkanut suosia jotakuta? Varo värittämästä asiaa, Filip; pelkällä luulemisella ei voi mitään todistaa."

Äitinsä totisuudesta hätääntyneenä prinssi aikoi vastata jotakin, mutta kykeni vain sopertamaan muutamia käsittämättömiä sanoja.

"No, sinä jo peräännyt", sanoi Itävallan Anna. "Se ilahduttaa minua, ja oikein on myöntää erehdyksensä."

"Ei!" huudahti Filip; "minä en ota takaisin sanojani, vaan aion todistaa. Olen puhunut erityisestä seurustelusta ja mieltymyksestä. No, kuunnelkaahan vain."

Leskikuningatar valmistausi kuuntelemaan; hänen ilmeensä kuvasti sitä juoruamisen mielihyvää, jota parahinkin nainen ja äiti — kuningatarkin — aina tuntee saadessaan sekaantua pikku aviokiistoihin.

"Sanokaa te minulle ensiksikin", aloitti Filip, "minkätähden vaimoni on yhä pitänyt englantilaisen saattueensa. Mistä se johtuu?" Ja Filip laski käsivartensa ristiin rinnalle, katsellen äitiään ikäänkuin varmana siitä, että tällä ei voinut olla mitään vastattavana siihen vihjaukseen.

"Mutta siinähän ei ole mitään merkillistä", selitti kuitenkin Itävallan Anna. "Englantilaiset ovat hänen maanmiehiänsä, he ovat uhranneet paljon varoja saattaakseen häntä Ranskaan ja olisi epäkohteliasta ja valtiollisestikin ajattelematonta lähettää äkkipäätä pois ritarijoukkoa, joka on kaikin tavoin tahtonut osoittaa uskollista kiintymystään."

"Onpa se kaunista uhrautuvaisuutta todellakin, äitiseni, — siirtyä kurjasta ilmastosta herttaiseen maahan, missä kultarahalla saa aikaan enemmän tehoa kuin saarivaltakunnassa neljällä! Kaunista kiintymystä lähteä pikku matkalle naisen tähden, johon on rakastunut!"

Itävallan Anna punastui, mutta hymyilikin samalla. Herättihän Buckinghamin nimi hänen mielessään muistoja, jotka olivat sekä suloisia että suruisia!

"Buckinghamin herttuat ovat uskollisia ja urheita", sanoi Itävallan
Anna rohkaistuen.

"Kas niin, oivallista! Siinä nyt äitikin asettuu miniänsä armastelijan puolelle!" huudahti Filip niin katkeroituneena, että hänen herkkä mielensä oli jo järkkyä kyyneliin.

"Poikani, poikani!" varoitti leskikuningatar; "tuollainen sanantapa ei sovi sinun arvollesi! Vaimollasi ei ole mitään armastelijaa ja missään tapauksessa ei Buckinghamin herttua joutuisi sille sijalle: sanon vieläkin, että se suku on uskollista ja kunniantuntoista; he eivät ikinä häpäisisi vieraanvaraisuuden lakeja."

"Oh, madame", kivahti Filip, "herttua on englantilainen, ja pitävätkö he suuressakaan kunniassa Ranskan ruhtinasten omaa?"

Kuningatar punastui toistamiseen hilkkansa suojassa ja oli kääntyvinään ottamaan kynäänsä kirjoitustelineeltä, salatakseen hämmennystään.

"Kyllä nyt osaatkin käyttää sanoja, jotka aivan oudoksuttavat, Filip", virkkoi hän, "ja suuttumuksesi sokaisee sinut, samalla peloittaen minua. Ole toki järkevä ja ajattele asiaa maltillisesti!"

"Näen selkeästi, että Buckingham ei tahtoisi ollenkaan väistyä vaimoni läheltä. Hän rohkenee tuoda lahjoja, ja toinen ottaa vastaan. Eilen Henriette tuoksui orvokeilta, mutta te tiedätte hyvin, madame, itse turhaan tavoittaneenne sitä hajuvettä meidän liikkeistämme. No, herttualla sitävastoin oli mukanaan orvokintuoksuinen hajuainekotelo. Hänestä siis on vaimoni hienostelu lähtöisin."

"Mutta jopa todella rakentelet pyramideja neulankärjille", sanoi Itävallan Anna; "jätä pois sellainen mielettömyys. Mitä pahaa, kysyn sinulta, siinä on, että maanmies antaa prinsessalleen uuden hajuaineen valmistusohjeen? Tuollaiset kummalliset päähänpistot herättävät mielessäni ikäviä muistoja isästäsi, joka usein tuotti minulle syyttömästi kärsimyksiä."

"Buckinghamin herttuan isä esiintyi varmaankin pidättyväisemmin ja kunnioittavammin kuin poikansa", tokaisi Filip pikaisesti, huomaamatta, kuinka tukalana survaisuna ne sanat koskivat äidin sydämeen.

Kuningatar kalpeni ja painoi kouristuneella kädellä poveaan, mutta nopeasti tointuen hän virkkoi:

"No niin, olet kai tullut luokseni jossakin erityisessä tarkoituksessa?
Mitä oikeastaan haluaisit?"

"Aikomuksenani on ilmoittaa teille, että minun täytyy puuttua asiaan tarmokkaasti, — en ota enää sietääkseni mitään kiusaannusta Buckinghamin taholta."

"Jos hän ei katso voivansa auttaa asiaa", lausui Monsieur, kasvoillaan tuiman päättäväisyyden ilme, joka oli harvinaisena vastakohtana niiden tavalliselle säyseydelle, "niin ryhdyn itse tekemään oikeutta!"

"Mutta mitä siis pidät oikeutenasi tässä kohden?" tiedusti Itävallan
Anna huolestuneena.

"Minä vaadin, että herttua jättää rauhaan vaimoni, — että hän poistuu
Ranskasta, ja sen voinkin ilmoittaa hänelle itselleen."

"Sinä et saa vihjatakaan hänelle mitään sellaista, Filip", kielsi kuningatar. "Jos todella ajattelet sellaista vieraanvaraisuuden loukkausta, niin kuninkaan on ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin kiivastuksesi taltuttamiseksi."

"Uhkaatteko minua, äiti, kun tulin valittamaan teille surkeata asemaani!" huudahti Filip itkunsekaisesti.

"Minun täytyy hillitä hätäännyttävää maltittomuuttasi. Vakuutan sinulle, että töykeys tai vain vähäinenkin kohteliaisuuden laiminlyöminen herttuaa taikka jotakuta hänen saattolaistaan kohtaan aiheuttaisi mitä arveluttavinta rikkoutumista Englannin ja Ranskan väleissä. Mitä! Prinssikö, Ranskan kuninkaan veli, ei kykenisi peittelemään vaikkapa todellistakin pahastuksen aihetta valtiollisen välttämättömyyden vaatimuksesta!" Filip liikahti äkäisesti. "Sitäpaitsi", lisäsi kuningatar, "tässä nyt ei ole kysymystäkään todellisesta tai mahdollisesta valitusperusteesta, vaan haittana on pelkästään naurettava luulevaisuus."

Kuningatar nousi seisaalle muodollisen jäykästi ja kylmäkiskoisesti.
"Selitä minulle siis lopullinen tahtosi", sanoi hän.

"Minun ei näköjään sovi tahtoa mitään, madame; mutta minä lausun toivomukseni. Jos herttua ei itsellään vetäydy loitommaksi, niin minä ainakin kiellän häneltä pääsyn huoneisiini."

"Jätämme sen asian kuninkaan ratkaistavaksi", päätti Itävallan Anna hieman värähtävällä äänellä.

"Mutta, madame", huudahti Filip lyöden kätensä yhteen, "olkaa nyt äitini älkääkä kuningatar, kun kerran puhuttelen teitä poikananne; eihän herttuan ja minun välien selvittämiseen tarvita kuin parin minuutin keskustelu."

"Sellaisen keskustelun minä ehdottomasti kiellän", vastasi kuningatar jälleen jyrkemmin; "se ei olisi arvosi mukaista."

"Oh", virkahti Itävallan Anna muistojen kaihon vallassa, "älä milloinkaan esiinny käskijänä vaimosi edessä, poikani. Voitettu vaimo ei aina ole kääntynyt."

"Kyllä kannattaisikin ottaa mukaan teeskentelevät neuvonantajasi, chevalierisi ja de Wardesisi! Ei, jätä asia minun haltuuni, Filip. Sinähän haluat vain, että Buckinghamin herttua vetäytyy loitommaksi?"

"No, lähetä hänet minun luokseni! Myhäile hänelle, älä anna mitään vihiä vaimollesi, kuninkaalle, kellekään. Älä ota vastaan neuvoja muilta kuin minulta. Voi, minä tiedän, mitä neuvojain häiritsemä koti on!"

"Hoo, se ei olekaan vaikeata, pardieu! Hän on tietysti Madamen ovella odottamassa aamupäivän ensimmäistä vastaanottoa."

"Hyvä!" sanoi Itävallan Anna levollisesti. "Sanohan herttualle, että pyydän häntä käymään tervehdyksellä luonani."

Leskikuningattaren kutsua noudattaen ilmestyi lordi Buckingham hänen luoksensa puolen tunnin kuluttua Orléansin herttuan lähdöstä.

Kuningatar oli nojannut kyynärpäitänsä pöytään, pää käsien varassa, mutta kun palatsinvartija ilmoitti herttuan, kohousi hän vastaanottamaan sydämellisellä hymyllä muukalaisen sorean ja kunnioittavan kumarruksen.

Itävallan Anna oli vielä kaunis. Tiedetään, että hänen vaaleat hiuksensa, sievät kätensä ja raikkaanpunaiset huulensa herättivät kaikkien näkijäin ihailua vielä tässä jo elähtäneessä ikävaiheessa.

Tänä hetkenä, ollessaan kokonaan antautuneena muisteluun, joka elvytti menneisyyttä hänen sydämessään, hän esiintyi melkein yhtä ihanana kuin nuoruutensa päivinä, jolloin hänen palatsinsa ovet avautuivat tämän toisen Buckinghamin nuorelle ja kiihkomieliselle isälle, tuolle kovaonniselle ritarille, joka oli elänyt vain häntä varten ja kuollut hänen nimeänsä lausuen.

Itävallan Anna suuntasi siis Buckinghamiin sellaisen hellän silmäyksen, jossa ilmeni yhtaikaa äidillistä suopeutta ja jonkun verran rakastajattarenkin keimailevaa mielistelyä.

"Teidän majesteettinne on halunnut puhutella minua?" lausui Buckingham kunnioittavasti.

Nuorta miestä liikutti syvästi tämä Itävallan Annan osoittama suosiollisuus, puhuttelu sen maan kielellä, josta hän nyt oli ollut eroitettuna. Hän oivalsi heti, että kuningatar aikoi pyytää häneltä jotakin. Toinnuttuaan ensi hetken ehdottomasta kaihomielisyydestä kuningatar omaksui jälleen hilpeän sävyn ja kysyi ranskaksi:

"Rakastan enemmän isänmaatani kuin ranskalaisten isänmaata", myönsi herttua; "mutta jos teidän majesteettinne kysyy minulta, oleskelenko mieluummin Lontoossa vai Pariisissa, annan jälkimmäiselle etusijan."

Itävallan Anna pani merkille, että nämä sanat lausuttiin erityisen lämpimästi.

"Minulle on kerrottu, mylord, että teillä on kotimaassanne uhkeita tiluksia, ja tehän asutte siellä komeassa ja ikivanhassa linnassa?"

"Ne ovat kallisarvoisia etuja ja rakkaita muistoja", virkkoi kuningatar, jonka mieltä menneisyys väkisinkin vallitsi.

"Kellä on vain sydäntä, hän tosiaan haaveksii yhtä paljon entisyydessä kuin tulevaisuudessakin tai ajattelee nykyhetkeä", myönsi herttua alistuen puhuttelijansa kaihoksuttavaan vaikutukseen.

"Se on totta", sanoi kuningatar hiljaa. "Ja lämminsydämisenä miehenä siis tekin, mylord, pian jälleen lähdette luotamme… sulkeutuaksenne rikkauksienne ja sukutunteittenne vaalimiseen."

Itävallan Anna ilmaisi suurta hämmästystä. "Mitä!" hän sanoi; "ettekö siis ole uuden kuninkaan suosiossa?"

"Hänen majesteettinsa kyllä osoittaa minulle rajatonta hyväntahtoisuutta, madame."

"Eihän omaisuutenne ole voinut vähentyä?" arvaili kuningatar; "sitä on sanottu tuottoisammaksi kuin kulutatte."

"Ei madame", selitti Buckingham vilkkaasti, "päätökselläni ei ole mitään salattavia vaikuttimia. Oleskelu Ranskassa miellyttää minua vastustamattomasti, olen kiintynyt hoviin, jossa vallitsee niin hieno aisti ja sivistys; sanalla sanoen tapaan täällä parempaa viehäkettä mielelleni kuin omassa maassani."

"Ei ole niin mieluisaa elämänlaatua", jatkoi kuningatar, "että se kelpaisi estämään teidän arvoistanne miestä…"

"Madame", keskeytti herttua, "teidän majesteettinne kiinnittää hyvin suurta huomiota tähän seikkaan."

"Teidän majesteettinne älköön pahastuko huomauttaessani, että nyt toistamiseen tehostatte Englannin vetovoimaa Ranskan viehätyksen kustannuksella."

Itävallan Anna lähestyi nuorta ylimystä ja laski kauniin kätensä hänen olkapäälleen, joka vavahti kosketuksesta.

"Monsieur", hän lausui, "uskokaa minua, mikään ympäristö ei vedä vertoja synnyinmaalle. Hyvin usein on minunkin täytynyt kaivata Espanjaa. Olen elänyt kauan, mylord, hyvin kauvan naiseksi, ja tunnustan teille, etten ole koskaan ollut vuottakaan yhtämittaa vapaana siitä kaihosta."

"Ette vuottakaan, madame!" sanoi nuori herttua häilymättä; "ettekö silloinkaan, kun olitte kauneuden kuningatar, — niinkuin muuten olette vieläkin?"

"Oh, jättäkää imartelu, herttua; minä voisin olla äitinne!" Mutta näiden sanojen lempeä sointu tunki Buckinghamin sydämeen. "Niin", jatkoi kuningatar, "ja sentähden annan teille hyvän neuvon."

Herttua liitti kätensä ristiin niin säikähtynein ilmein, että se ei voinut olla vaikuttamatta naiseen, jota hellät muistot liikuttivat tunteellisuuteen.

"Kuinka!" huudahti herttua; "minulle huomautetaan vakavasti, että minun on lähdettävä, mentävä maanpakoon, pelastauduttava!"

"Rakastuneen maa on se, missä rakastettu asuu, madame", virkkoi herttua pikaisesti.

"Ei enää sanaakaan pitemmälle, mylord", kielsi kuningatar; "te unohdatte, kelle puhutte!"

"Madame, madame, te olette niin viisas, hyvä ja armollinen, — te ette ainoastaan ole arvoltanne valtakunnan ensimmäinen, vaan maailman ensimmäinen ominaisuuksiltanne, jotka tekevät teidät jumalalliseksi; olenko minä sanonut mitään noin julman vastauksen ansainnutta?"

"Sitäpaitsi", keskeytti herttua kiihtyneesti, "kukaan ei tiedä teidän kuunnelleen minua."

"Päin vastoin tämän haastelumme aihe tiedetään, herttua; teillä on nuoruuden viat ja ansiot."

"Joku niistä, jotka jo Havressa pirullisen teräväkatseisina lukivat sydäntäni kuin avointa kirjaa."

"Nimen tunnen, mutta en henkilöä. Ei, hän ei ole esiintynyt tässä asiassa."

"Kuka siis? Haa, madame, jos joku on juljennut nähdä minussa mitä en itsekään rohkene selvittää sielussani…"

"Teidän salaisuutenne ilmisaaja — noin huimapäisen nuoren miehen esiintymisen oivaltaja — ei joudu pelkäämään miekkanne kostoa; hänellä on kaikki oikeudet puolellaan: hän on mustasukkaisuuteen johdettu aviomies, Ranskan toiseksi ylhäisin henkilö, minun poikani, Orléansin herttua."

"Te armoton olette äärimmäisessä tunnekiihkossanne, Buckingham", vastasi Itävallan Anna raskasmielisesti, "kun taistelette pilvenhattaroita vastaan, vaikka teidän olisi helppo päästä rauhaan itsenne kanssa."

"Jos käymme sotaa, madame, niin kuolemmepa myös taistelutantereelle", vastasi nuori mies värähtävällä äänellä, antautuen mitä murheellisimpaan masennukseen.

Anna riensi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. "Villiers", haastoi hän hillittömän kiivaasti englanninkielellä, "mitä te pyydätte? Äitiä uhraamaan poikansa, kuningatarta suostumaan sukunsa häväistykseen! Te olette lapsi, älkää ajatelkokaan sellaista! Minäkö säästääkseni teiltä jonkun kyyneleen tekisin nuo kaksi rikosta, Villiers? Te puhutte kuolleista; mutta he olivat ainakin kunnioittavia ja alistuvia, he noudattivat poistumiskehoitusta ja tallettivat epätoivoansa kuin aarretta sydämessään, koska se johtui rakastetusta naisesta ja koska kuolema siten petettynä saapui kuin lahjaksi ja suosiollisuudeksi."

"Te olette oikeassa, madame", myönsi hän. "Mutta ne, joista puhutte, ovat vastaanottaneet maanpakonsa rakastetuilta huulilta; heitä ei häädetty, vaan rukoiltiin lähtemään, ja heille ei naurettu."

"Ei, se kyllä on muistossa!" jupisi Itävallan Anna. "Mutta miksi sanotte, että teidät häädetään, tuomitaan maanpakoon? Mistä päätätte, että teidän harrasta kiintymystänne ei muistella liikuttunein mielin? Minä en puhu kenenkään valtuuttamana, Villiers, vaan pyydän ainoastaan omasta puolestani: matkustakaa! Tehkää minulle tämä palvelus, osoittakaa minulle näin suurta suosiollisuutta, jotta jään vieläkin kiitollisuudenvelkaan nimenne edustajalle."

"Taakseni ei jää ketään miestä naurajaksi, ketään ruhtinasta ylvästelemään: 'Tahtoni tapahtui!'"

"Vakuutan pyhästi, että kaikki tämä tapahtuu ainoastaan minun huolteni hälventämiseksi, kun tahdon ajoissa välttää mitä muutoin olisi varmasti tulossa", lausui vanha kuningatar hyvin vakavasti. "Ja luottakaa minuun, niinkuin minä olen luottanut teihin, herttua: lähtönne ei herätä minkäänlaisia haitallisia arveluita, vaan teille päin vastoin osoitetaan arvonne mukaista kunnioitusta."

"Sydämeni on raadeltu, sieluni pimentää epätoivo", valitti nuori ylimys; "esittämänne lohdutus kyllä hyvittää kunniaani, mutta se ei riitä antamaan minulle uuden elämän uskallusta."

"Oletteko tuntenut äitiänne, ystäväiseni?" kysyi kuningatar sydämellisesti myhäillen.

"Oi, hyvin vähän, madame; mutta minä muistan, että se ylevä nainen suuteli pois huoliani ja vuodatti kyyneleitä minun itkiessäni."

"Villiers!" sanoi kuningatar hiljaa, laskien kätensä nuoren miehen kaulaan; "minä olen teille äitinä, ja uskokaa minua, että kukaan ei tieteni saa pahoittaa poikani mieltä."

"Kiitos, madame, kiitos!" vastasi herttua heltyneenä ja liikutuksen tukahduttamalla äänellä. "Minä tunnen, että sydämessäni on vielä sijaa rakkauttakin suloisemmalle ja ylevämmälle tunteelle."

Leskikuningatar katseli häntä ja puristi hänen kättänsä. "Menkää siis", sanoi hän.

"Milloin teille mukavasti soveltuu, mylord", vastasi Itävallan Anna. "Te matkustatte, mutta päivän valitsette itse. Epäilemättä haluaisitte nyt lähteä heti, mutta parempi on odottaa ainakin ylihuomiseen; ilmoittakaa vain tänään, että se on tahtonne."

Itävallan Anna mietti tuokion, ja hänet sai jälleen valtaansa raskasmielisyys.

"Minulle olisi mieluista", vastasi hän, "jos palaisitte silloin kun minä muutan nukkumaan ikuista untani Saint-Denisin kappeliin puolisoni vierelle."

"Te olette suopean sydämen elähdyttämä, madame, edessänne on valoisa tulevaisuus, saatte kokea paljon uusia iloja, jotka lupaavat teille monen monta elonvuotta lisää."

"No, siinä tapauksessa paluunne pitkistyy", sanoi kuningatar yrittäen hymyillä.

"Minusta ei ole silloin palaamaan", virkkoi Buckingham kaihomielin, "niin nuori kuin olenkin. Kuolema ei lue vuosia; se on puolueeton nuorta kuten vanhaakin kohtaan."

"Sikseen kaikki synkät aatokset, herttua; tahdon ilahduttaa mieltänne: tulkaa kahden vuoden kuluttua! Näen elinvoimaisesta olemuksestanne, että se kaikki, mikä nyt painaa mieltänne, alkaa käydä vanhentuneeksi jo kuuden kuukauden kuluttua; määräämässäni ajassa te kehitytte ihan toiseksi ihmiseksi."

"Luulen, että äsken arvostelitte minua paremmin, madame", väitti nuori mies, "kun sanoitte, että Buckinghamit elävät muistoissaan. Ei, meidän sieluumme ei aika pysty!"

"Vaiti jo, vaiti!" kielsi kuningatar suudellen herttuaa otsalle, kykenemättä hillitsemään hellyytensä lämpöä. "Menkää, menkää, — älkää saattako minua liian heltyneeksi älkääkä unohtako itseänne enää! Minä olen kuningatar, te olette Englannin alamainen; Kaarle-kuningas odottaa teitä, — hyvästi, Villiers, farewell, Villiers!"

"For ever",[54] vastasi nuori mies ja kiirehti pois kyyneliään pidätellen. Anna painoi otsaansa käsillään; sitten hän kuvastimeen katsoen mutisi itsekseen:

"Oikein sanotaan, että nainen on ikuisesti nuori; jossakin sydämensä sopessa hän on aina kahdenkymmenen ikäinen."

Hänen majesteettinsa Ludvig XIV ei katso neiti de la Vallièreä kyllin sieväksi ja rikkaaksi Bragellonnen varakreivin arvoiselle aatelismiehelle.

Raoul ja kreivi de la Fère saapuivat Pariisiin saman päivää iltana, jona Buckinghamin herttualla oli ollut keskustelunsa leskikuningattaren kanssa. Heti perille tultuaan kreivi Raoulin välityksellä pyysi pääsyä kuninkaan puheille.

Tämä oli viettänyt osan päivästä Madamen ja hovinaisten parissa katsellen Lyonista saapuneita silkkikankaita, jotka hän oli valinnut kälylleen lahjaksi. Sitten oli oltu yhteisillä päivällisillä, ja lopuksi kerääntyi peliseurue, josta kuningas tapansa mukaan erkani kello kahdeksalta, siirtyen työhuoneeseensa järjestelemään asioita Colbertin ja Fouquetin kanssa.

Raoul oli eteissuojamassa, silloin kun molemmat ministerit poistuivat, ja kuningas näki hänet puoliavoimesta ovesta.

"Sire", vastasi hän, "anon pääsyä kreivi de la Fèrelle, joka on juuri saapunut Bloisista ja hartaasti haluaisi puhutella teidän majesteettianne."

"Minulla on tunti aikaa ennen kuin käyn illalliselle", sanoi kuningas.
"Onko herra de la Fère saapuvilla?"

Viisi minuuttia myöhemmin Atos astui Ludvig XlV:n huoneeseen. Hallitsija tervehti häntä sillä armollisella sydämellisyydellä, jolla Ludvig — ikäisekseen harvinaista ymmärtäväisyyttä osoittaen — kohteli huomattavia miehiä, kun oivalsi mahdottomaksi kiinnittää heitä puolelleen tavallisella suosiollisuudella.

"Sallikaa minun toivoa, kreivi", sanoi kuningas, "että tulette pyytämään minulta jotakin."

"Sitä en kiellä, teidän majesteettinne", vastasi kreivi; "tulen todellakin esittämään anomuksen."

"Se on ikävää! Mutta suojatillennekin, kreivi, teen sen, mitä ette suo minun myöntää omaksi hyväksenne."

"Teidän majesteettinne rohkaisee minua… Tulin puhumaan kuninkaan kanssa varakreivi de Bragelonnen puolesta."

"En aivan niinkään, sire… En ole omakohtaisesti mukana siinä, mitä toivon saavani hänelle teidän majesteetiltanne. Varakreivi ajattelee mennä naimisiin."

"Hän on vielä nuori, mutta samapa se… Hän on reipas soturi ja otan kyllä valitakseni hänelle puolison."

"Hän on itse tehnyt valintansa, sire, ja kaipaa nyt ainoastaan teidän majesteettinne suostumusta."

"Vai niin, kysymys koskeekin vain aviosopimuksen vahvistamista?" Atos kumarsi. "Onko hän valinnut rikkaan morsiamen ja sellaisesta säätyasemasta, joka tyydyttää teitä?"

Atos epäröitsi silmänräpäyksen. "Morsian on jalosukuinen", vastasi hän, "mutta varoja hänellä ei ole."

"Teidän majesteettinne saattaa minut ylenmäärin kiitolliseksi, mutta sallittakoon minun huomauttaa eräästä seikasta."

"Teidän majesteettinne tuntui viittaavan myötäjäisten antamiseen tälle nuorelle tytölle?"

"Ja tämä siis johtuisi minun käynnistäni Louvressa? Olisin pahoillani siitä, sire."

"Hän on kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière", vasasi Atos kylmäkiskoisena sävyltään.

"Kah", virkkoi kuningas muistellen, "minä tunnenkin sen nimen; muuan markiisi de la Vallière…"

"Ja leski meni uusiin naimisiin herra de Saint-Remyn kanssa joka on
Orléansin leskiherttuattaren hovimestarina?"

"Miten sattuu, miten sattuu… Niin, ja eikö tyttö nyt olekin nuoren
Madamen seurueessa?"

Kuningas mietti taas tovin ja tarkkasi vaivihkaa Atoksen jotensakin huolestuneita kasvoja.

"Kuulkaahan, kreivi", sanoi hän sitten, "tyttö ei muistaakseni ole mainittavan sievä?"

"Minä olen katsellut häntä, mutta hän ei ole minuun vaikuttanut erityisemmin."

"Kauneuden puolesta se liitto siis ei ole erinomainen. Siirtykäämme nyt varallisuussuhteisiin."

"Korkeintaan viisitoista- tai kaksikymmentätuhatta livreä myötäjäisiä; mutta rakastavaiset eivät ole itsekkäitä, enkä minäkään pane suurta arvoa rahoille."

"Ylellisyydelle, tarkoitatte kai; mutta ilman välttämätöntä ei voi tulla toimeen. Viidentoistatuhannen livren myötäjäisinä ilman eläkettä ei nainen voi esiintyä itsenäisesti hovipiirissä. Mutta me täytämme puutteen; sen tahdon tehdä Bragelonnen hyväksi."

Atos kumarsi. Kuningas pani jälleen merkille hänen kylmäkiskoisuutensa ja jatkoi:

"Se siis rahakysymyksestä; ajatelkaamme vielä säätyasemaa. Markiisi de la Vallièren tytär — se kyllä kelpaa; mutta tuo kunnon Saint-Remy esiintyy jossakin määrin pilaamassa sukua, naispuolelta vain, mutta haitta on sekin, ja te, kreivi, lienette suuresti kiintynyt sukunne arvoon?"

"Minä, sire, en nyt ajattele muuta kiintymystä kuin alamaisen uskollisuutta kuningastani kohtaan."

"Kuulkaahan, monsieur", hän sitten aloitti, "teidän sävynne on koko keskustelumme aikana ihmetyttänyt minua hyvin suuresti. Olette tullut pyytämään suostumustani avioliitolle, jonka esittäminen näyttää pahasti painostavan mieltänne. Oh, nuoruudestani huolimatta erehdyn harvoin, sillä toisten parissa panen ystävyyteni palvelemaan älyä ja toisia kohtaan käytän epäluuloisuuttani terävänäköisyyden elvykkeenä. Sanon vieläkin, että te ette esitä pyyntöänne halukkain sydämin."

"Ei, sire, rakastan Bragelonnea kaikesta sydämestäni; hän on hurmaantunut neiti de la Vallièreen ja haaveilee tulevaisuutta paratiisina, ja minussa ei ole luontoa nuoruuden kultaisten unelmien murskaamiseen. Tämä liitto ei minua miellytä, mutta anon kuitenkin hartaasti, että teidän majesteettinne vahvistaa sen, jotta Raoul saavuttaisi onnensa."

"Edelleenkin sanoakseni suoran totuuden en luota neiti de la Vallièren rakkauteen. Hän on nuori, melkein lapsi vielä, parhaillaan hurmaantunut elämänsä ensimmäisestä julkisuudesta. Hovissa esiintymisen ilo ja Madamen palvelemisen kunnia muodostunevat hänen mielessään vastapainoksi sille hellyydelle, mitä hänellä saattaa olla sydämessään, joten siitä nähdäkseni koituu sellainen muodollinen avioliitto kuin hovissa useinkin solmitaan; mutta Bragelonne tahtoo, ja olkoon siis niin."

"Te ette kuitenkaan tunnu sellaiselta mukautuvalta isältä, joka alistuu lapsensa orjaksi", huomautti kuningas.

"Olen kyllä luja pahuutta vastaan, sire, mutta hellämielisyydelle en voi mitään. Raoul kärsii, hän riutuu surusta; hänen tavallisesti hilpeä luonnollisuutensa on hävinnyt umpimielisen synkkyyden tieltä. En tahdo riistää teidän majesteetiltanne mitä palveluksia hän voi tehdä."

"Nyt käsitän asemanne", sanoi kuningas, "ja olletikin ymmärrän sydäntänne."

"Minun ei siis tarvitse huomauttaa teidän majesteetillenne", vastasi kreivi, "että päämääränäni on näiden lasten tai oikeastaan tämän lapsen saattaminen niin onnelliseksi kuin se nyt on mahdollista."

"Odotan siis vain teidän majesteettinne allekirjoitusta. Raoul saakoon kunnian esittäytyä vastaanottamaan suostumuksenne."

"Te erehdytte, kreivi", oikaisi kuningas lujasti. "Sanoin harrastavani varakreivin onnea, ja sentähden asetunkin tätä liittoa vastaan."

"Ei, kreivi, lopullista lupaustani en antanut, ja asia on selvinnyt soveltumattomaksi aikeisiini."

"Oivallan teidän majesteettinne ajatuskannan hyväntahtoisuuden ja jalomielisyyden minua kohtaan; mutta otan vapaudekseni muistuttaa, että olen lupautunut tähän puheluun puoltavaksi lähetiksi."

"Älkää olko levoton tästä asiasta. Minulla on omat aikeeni Bragelonnen suhteen. En sano, ettei hän saa mennä naimisiin neiti de la Vallièren kanssa; tahdon ainoastaan, että hän ei saa puolisoa noin nuorena, ja ensin on morsiamen aseman kehityttävä edullisemmaksi sekä sulhasen puolestaan ansaittava ne suosionosoitukset, joita hänelle suunnittelen. Sanalla sanoen, kreivi, minä tahdon, että annetaan vielä ajan kulua."

"Herra kreivi, tehän sanoitte tulleenne pyytämään minulta suosionosoitusta?"

"No, samaa pyydän vuorostani teiltä: älkäämme enää puhuko siitä. On mahdollista, että ennen pitkää joudun sotaan; tarvitsen vapaita aatelismiehiä ympärilläni. En mielelläni lähettäisi naineita miehiä — perheenisiä — musketti- ja tykkituleen. Ilman erityisempää aihetta en myöskään halusta varustaisi Bragelonnea varten myötäjäisillä tuntematonta nuorta tyttöä; se herättäisi kademielisyyttä aatelini keskuudessa."

"Niin, muuta ei ollut mielessäni, sire, ja minulla on nyt kunnia lausua hyvästi. Mutta pitääkö minun ilmoittaa Raoulille?"

"Säästäkää itseltänne se vaiva ja ikävyys. Sanokaa varakreiville, että puhun hänen kanssaan huomispäivän ensimmäisessä vastaanotossa, ja täksi iltaa te, kreivi, kaiketi yhdytte peliseurueeseeni."

"Toivon vielä senkin päivän tulevan, jolloin ette enää jätä minua. Läheisessä tulevaisuudessa kuningasvalta vaurastuu siinä määrin, kreivi, että se voi tarjota teidänlaistenne miesten ansioiden mukaista vieraanvaraisuutta."

"Sire, kunhan kuningas on suuri alamaistensa sydämissä, ei hänen asumansa palatsi paljon merkitse, koska häntä palvotaan temppelissä."

Niin sanoen Atos lähti kuninkaan työhuoneesta ja tapasi ulkopuolella
Bragelonnen odottamassa.

"Kuningas on hyvin suosiollinen meitä kohtaan, Raoul, kenties ei juuri sillä tavoin kuin nyt luulet, mutta joka tapauksessa hyväntahtoinen ja sukumme menestystä auliisti harrastava."

"Monsieur, teillä on ikävä uutinen ilmoitettavana minulle" virkkoi nuori mies kalveten.

"Hän tahtoo itse järjestää naimasopimuksen, Raoul, ja hän tekee sen niin laajaperäisesti, ettei hänellä nyt ole siihen aikaa. Epäile pikemmin omaa malttamattomuuttasi kuin kuninkaan hyvää tahtoa."

Raoul seisoi synkän tyrmistyksen vallassa; hän kyllä tunsi kreivin vilpittömyyden, mutta tiesi hänen osaavan sovittaa sanansa myös taitavasti, niin että hänen oli mahdoton heti häätää pahoja aavistuksiaan.

"Kyllä, suokaa anteeksi, monsieur, minä seuraan teitä", änkytti Raoul ja meni alas portaita Atoksen kintereillä.

"Kah, enköhän täällä ollessani voisikin tavata d'Artagnania?" virkkoi
Atos äkkiä.

He muuttivat suuntaansa; mutta suuren lehterin porrassillakkeella Raoul huomasi kreivi de Guichen livreijaan pukeutuneen lakeijan kiirehtivän perässään.

"Tämä kirje, monsieur. Kreivi tiesi, että olitte juuri tullut takaisin, ja kirjoitti teille kiireellisesti; olen nyt tunnin ajan tavoittanut teitä."

'Rakas Raoul, minulla on tärkeätä asiaa, joka ei siedä
viivytystä; tiedän sinun palanneen matkalta, tule joutuin.'

Samassa ilmestyi lehteriltä muuan kamaripalvelija Buckinghamin livreijassa ja Raoulin tuntiessaan lähestyi häntä kunnioittavasti.

"Kas vain", huudahti Atos, "näen sinun olevan jo asioissa kuin armeijan kenraali, Raoul. Jätänkin sinut ja tavoitan d'Artagnania omin neuvoin."

"Pätevä estehän sinulla on; hyvästi, Raoul. Tapaat minut asunnossani aamuun asti, mutta jokseenkin varhain lähden kotimatkalle, ellei mitään erityistä satu."

'Herra de Bragelonne, kaikista näkemistäni ranskalaisista olen enimmin mieltynyt teihin, ja nyt tarvitsen ystävyyttänne. Sain hyvällä ranskankielellä laaditun sanoman, ja englantilaisena pelkään, etten ymmärrä sitä aivan tarkalleen. Allekirjoituksena on hyvä nimi, sen kyllä tiedän varmaksi totuudeksi. Olkaa niin suosiollinen, että tulette tapaamaan minua, sillä kuulen teidän tulleen jo takaisin matkaltanne.

"Lähden puhuttelemaan herraasi", ilmoitti Raoul kreivin lakeijalle ja nyökkäsi hänelle hyvästiksi. "Ja tunnin kuluttua olen herttuan luona", hän lisäsi viitaten kädellään Buckinghamin lähetille.

De Guichen asuntoon tullessaan Raoul tapasi ystävänsä juttelemassa de Wardesin ja Manicampin kanssa. Katupuomin luona sattuneesta seikkailusta asti de Wardes kohteli varakreiviä vieraana. Heillä ei näennäisesti ollut mitään selvittämätöntä keskenään; he eivät vain olleet tuntevinaan toisiansa. Puristaessaan ystävänsä kättä tervehdykseksi Raoul loi nopean silmäyksen molempiin nuoriin miehiin. Hän toivoi näkevänsä kasvoista, mitä heidän sielussaan liikkui, De Wardes oli kylmäkiskoinen ja sulkeutunut. Manicamp näytti kokonaan syventyneen tutkimaan hypistelemäänsä korukudosta.

"Se on ihmeellistä", vastasi Raoul, "sillä minä en suinkaan ole iloisella tuulella."

"Taitaakin sitten olla sinun laitasi samaten kuin minun, Raoul? Rakkaus menestyy huonosti."

"Sitä parempi sinun asioillesi, kreivi; pahin tieto, jollainen minun kohdalleni olisi aivan masentava, olisi sinun jutussasi onnelliseksi katsottava käänne."

"Oh, älä siis ole huolissasi, sillä minua ei ainoastaan ole onnistanut kovin huonosti, vaan vieläpä näen toisia onnellisina ympärilläni."

"Kyllä pian ymmärrät. Olen turhaan taistellut tunnetta vastaan, jonka olet nähnyt syntyvän minussa, voimistuvan ja saavan minut valtaansa. Olen käyttänyt avukseni kaikkia hyviä neuvoja ja ponnistanut tahdonvoimaani äärimmäiseen asti. Olen tarkoin harkinnut, mihin onnettomuuteen olen sotkeutunut; tiedän kulkevani pohjattoman kuilun kaltaalla, mutta siinä ei auta mikään: samoan tietäni eteenpäin!"

"Sinua mieletöntä! Et voi astua askeltakaan edemmäksi, tahtomatta tänään turmiotasi ja huomenna kuolemaasi."

"En usko mitään, Raoul, mutta minä toivon, sillä toivon kipinä kytee ihmisessä kuolemaan asti."

"Mutta jos nyt olettaisi, että tavoittaisitkin toivomasi onnen, niin sehän olisi vain yhä varmempi tuho sinulle."

"Minä rukoilen sinua, älä tee enää vastaväitteitä, Raoul: et saa minua missään tapauksessa kääntymään, sillä sanonpa heti, että minä en sitä tahdokaan. Olen mennyt siksi pitkälle, etten voi peräytyä; olen kärsinyt niin kamalasti, että kuolema tuntuisi minusta huojennukselta. En enää ole ainoastaan hourioon asti rakastunut, Raoul, vaan myös aivan raivopäänä mustasukkaisuudesta."

Raoul löi käsiään yhteen sellaisessa mielentilassa, joka näytti suuttumukselta.

"Kuulehan, mitä nyt pyydän sinulta, — ystävältäni, veikoltani. Kolme päivää on Madame juhlinut kuin huumaannuksissa. Ensimmäisenä päivänä en rohjennut häntä katsellakaan, ja minä vihasinkin häntä, kun hän ei ollut yhtä onneton kuin minä. Toisena päivänä en kyennyt enää hetkeksikään hellittämään häntä näkyvistäni, ja hän puolestaan — niin, ainakin luulen huomanneeni, Raoul, että hän puolestaan silmäili minua jotenkuten lempeästi, ellei suorastaan osaaottavasti. Mutta meidän katseittemme väliin asettui varjo; toisen hymy nyt houkuttelee häneltä hymyilyjä, hänen ratsunsa vieressä laukkaa ikuisesti hevonen, joka ei ole minun, hänen korvissaan värähtelee taukoamattomasti liehittelevä ääni, joka ei haasta minun sydämestäni. Kolme päivää on pääni ollut tulessa, Raoul; veri kiehuu suonissani. Minun pitää saada se varjo kaikkoamaan; se hymy on sammutettava; sen äänen täytyy tukehtua."

"Kah, en suinkaan! Prinssille en ole mustasukkainen, — mitä minä aviomiehestä! Mutta rakastaja on kidutuksenani."

"Mutta etkö siis ole pannut häntä merkille täällä, kun matkalla olit niin terävänäköinen?"

"Oh, tällä kertaa toki voimme helposti selvittää välimme, minä olen ottanut aloitteen, lähettäen hänelle pikku kirjelmän.

Ja Raoul ojensi de Guichelle kirjeen, jonka oli vastikään saanut. De
Guiche luki sen jännittyneesti.

"Kelpo aatelismies hän todellakin on", vahvisti Raoul. "Minun ei tarvitse kysyäkään, kirjoititko sinäkin hänelle yhtä sopivin sanoin."

"Näytän sinulle luonnokseni, kun lähdet edustajanani järjestämään asiaa hänen kanssaan."

"Oh, kaiketi annat minulle etusijan! Kuulehan, mitä pyydän sinua lausumaan hänen armolleen… Asia on hyvin yksinkertainen… Tahdon vain kohdata hänet Vincennesissä jonakuna lähipäivänä, — tänään, huomenna, ylihuomenna, miten hänelle parhaiten sopii."

"Herttua on muukalainen ja lähettiläänä loukkaamaton. Vincennes on varsin lähellä Bastiljia."

"Mutta kaksintaistelun peruste? Mitä minun pitäisi esittää hänelle syyksi?"

"Ei hän kysy sinulta selitystä, ole huoletta… Herttuan on täytynyt kyllästyä minuun yhtä pahasti kuin hänkin tuskastuttaa minua; meidän vihamme on varmasti molemmin puolin yhtä kiihkeätä. Käy siis nyt vain tapaamassa herttuaa, ja jos minun on rukoiltava häntä suostumaan esitykseeni, niin olen valmis pyytämään sitä nöyrästi."

"Tämä on tarpeetonta… Herttuahan on ilmoittanut haluavansa puhutella minua ja on kaiketi nyt Louvren peliseurassa, — lähtekäämme sinne yhdessä, minä toimitan hänet hiukan etemmälle, missä sinä odottelet, ja parilla sanalla te sovitte asiasta keskenänne."

"No, niinkin käy laatuun. Otan mukaan de Wardesin, jotta esiintymiseni ei pistä silmään."

"Mikset Manicampia? De Wardes kyllä tunkeutuu joukkoon itsestään, vaikka hänet tahtoisimmekin jättää tänne."

"Ei, ei ollenkaan. Sinä siis olet yhä kylmäkiskoisella kannalla häntä kohtaan?"

"Minä en vain siedä sitä miestä nykyään senkään vertaa kuin ensimmäisellä kerralla tuntiessani vastenmielisyyteni heräävän."

"No, lähtekäämme. Koetan perillä pitää Manicampia läheisimpänä kumppanina."

Kotvasen kuluttua kaikki neljä astuivat alas portaita. Guichen vaunut odottelivat ulkopuolella, ja he ajoivat kuninkaalliseen palatsiin.

Matkalla Raoul pohti tehtäväänsä. Kahden salaisuuden ainoana syrjäisenä tallettajana hän uskoi saavansa selkkauksen sovitetuksi rauhallisesti. Hän tiesi kykenevänsä jossakin määrin vaikuttamaan Buckinghamiin, ja de Guiche ehdottomasti tunsi hänen ylemmyytensä; oli senvuoksi hyvinkin mahdollista, että kiistapuolet kelpoittaisivat jonkun tyydyttävän välitysmuodon.

Louvren kirkkaasti valaistussa lehterisalissa, missä hovin kauneimmat ja huomattavimmat naiset liikkuivat kuin tähtinä taivaan sädehehkussa, Raoul väkisinkin unohti hetkiseksi de Guichen, katsellakseen Louisea, joka kumppaniensa keskessä, herkeämättömästi tähysteli timanteissa ja kullassa loistelevaa kuninkaallista piiriä kuin lumottu kyyhkynen. Kaikki herrasmiehet seisoivat, ainoastaan kuningas istui. Raoul havaitsi sitten Buckinghamin asettuneen kymmenkunnan askelen päähän Monsieurista muutamien ranskalaisten ja englantilaisten aatelismiesten ryhmään, jotka ihaillen silmäilivät hänen ylvästä ryhtiään ja vaatepartensa verratonta muhkeutta.

Jotkut vanhat hovimiehet muistivat hänen isänsä, ja se vertailu ei kääntynyt pojalle haitalliseksi. Herttua jutteli Fouquetin kanssa, joka äänekkäästi kuvasi Belle-Isleä.

"Odota siis ja valitse tilaisuutesi, mutta koeta saada asia pikaiseen päätökseen; olen ihan suunniltani kärsimättömyydestä."

"Maltas, tuoltahan tuleekin auttajamme", sanoi Raoul huomatessaan d'Artagnanin, joka uudessa muskettisoturien kapteenin asussa astui saliin komeana kuin voiton sankari. Varakreivi suuntasi askeleensa häntä kohti.

Raoulille puhuessaan d'Artagnan samalla tähyili hajamielisesti oikealle ja vasemmalle ikäänkuin tavoitellen jotakin näkyviinsä. Äkkiä hänen katseensa tiukentui kiinteäksi kuin kotkan, jolla on saalis tiedossaan. Raoul seurasi hänen silmäyksensä suuntaa ja näki kyllä, että de Guiche ja d'Artagnan kumarsivat toisilleen, mutta hän ei päässyt selville, mihin kapteenin omituisen ylpeä tuijotus kohdistui.

"Herra chevalier", virkkoi Raoul, "ainoastaan te voisitte tehdä minulle erään palveluksen."

"Minun olisi lausuttava pari sanaa erikseen Buckinghamin herttualle, mutta kun hän parhaillaan haastelee herra Fouquetin kanssa, niin käsitättehän, ettei minun sovi mennä häiritsemään heitä, saadakseni herttuan siirtymään syrjemmälle."

"Aivan oikein, tosiaankin! Ja onko mielestäsi minulla suuremmat oikeudet kuin sinulla?"

"Niin, se on totta, — muskettisoturien kapteenina! Minulle lupailtiin tätä nimitystä niin kauan ja sain sen vasta niin äskettäin, että alituiseen unohdan muutoksen."

"Ei ollenkaan, mutta päin vastoin hän saattaa kylläkin katsella minua karsaasti. No, selvitettävä se kuitenkin olisi kerran…"

De Guiche ei ollut menettänyt Raoulia näkyvistään ja sai tältä nyt merkin, että asia oli edistymässä. D'Artagnan marssi suoraan ryhmää kohti ja tervehti kohteliaasti herra Fouquetia kuten toisiakin.

"Hyvää iltaa, herra d'Artagnan; me tässä juuri puhelimme Belle-Isle-en-meristä", sanoi rahaministeri osoittaen sitä maailmantuntemusta ja esiintymisvarmuutta, joiden kunnollinen omaksuminen vaatii puolen ihmisiän harjaannuksen, monenkaan pääsemättä sille tasolle millään opiskelulla.

"Belle-Isle-en-meristä? Ahaa!" virkkoi d'Artagnan, "Sehän kaiketi on teidän maahovinne, herra Fouquet?"

"Herra ministeri vastikään kertoi minulle, että hän on sen lahjoittanut kuninkaalle", huomautti Buckingham. "Nöyrin palvelijanne, herra d'Artagnan!"

"Olen vain kerran käväissyt siellä, monsieur", vastasi d'Artagnan huolettomasti.

"Jätänkin teidän ylhäisyytenne puhelemaan kapteenin kanssa, joka kykenee paljon paremmin kuin minä arvostelemaan vallinsarvia, kaivantokaltevuuksia ja miinakäytäviä; muuan ystäväni näkyy viittaavan minulle."

Herttua läksi ryhmästä ja lähestyi Raoulia; ohimennessään hän ei malttanut olla hetkiseksi seisahtumatta sen pelipöydän luo, jonka ääressä Henriette-prinsessa, leskikuningatar ja nuori kuningaspari istuivat.

"Kas niin, Raoul", sanoi de Guiche, "nyt hän tulee; ole vain päättäväinen ja joutuisa!"

Raoul astui häntä vastaan, kreivin jäädessä paikalleen tarkkailemaan. Kohtaus oli sovitettu siten, että molemmat nuoret miehet tapasivat toisensa tilavalla tyhjällä alalla, jonka toiselle puolelle oli keräytynyt peliseurueita pöytineen, muutamien vakavien hovimiesten käyskennellessä toisella sivulla edes takaisin, tuon tuostakin pysähtyen vaihtamaan keskenään joitakuita huomautuksia. Mutta juuri kun noiden kahden piti tervehtiä toisiaan, ilmestyikin väliin kolmas: Filip-herttua lähestyi Buckinghamia sivulta, maalatut huulet mitä maireimmassa hymyssä, ja lausui huolellisen kohteliaasti:

Buckingham kääntyi väkisinkin hätkähtäen, sillä hän ei ollut huomannut kruununprinssin tuloa, ja hänen poskipäänsä hieman vaalenivat.

"Mitä teidän korkeudellenne sitten onkaan niin hämmästyttävää ilmoitettu?" kysyi hän.

"Perin ikävä uutinen, joka surettaa syvästi minua kuten koko hoviakin, monsieur", vastasi prinssi.

"Ah, teidän korkeutenne on kovin ystävällinen", sanoi Buckingham, "sillä nähtävästi suvaitsettekin puhua matkastani.

"Voi, monseigneur, oltuani Pariisissa vasta viisi tai kuusi päivää ei lähtöni voi tuntua ikävältä muista kuin minusta itsestäni."

De Guiche kuuli tämän paikaltaan ja säpsähti ihmetyksestä. "Mitä kummaa!" jupisi hän; "puhuuko hän lähdöstään?"

Filip jatkoi äskeiseen suosiolliseen tapaansa: "Sen kyllä ymmärrän, että Ison-Britannian kuningas kutsuu teidät jo takaisin, monsieur, sillä hänen majesteettinsa Kaarle II, kyeten hyvin arvostelemaan aatelismiehiä, ei tietenkään tule toimeen ilman teitä. Mutta miten voittekaan sanoa, että me kaipuutta menettäisimme teidät! Kaikesta sydämestäni pahoittelen tätä käännettä."

"Monseigneur", lausui herttua, "voin vakuuttaa teille, että kun lähden
Ranskan hovista…"

"Niin syynä on ainoastaan hallitsijanne kutsu, sen uskon; mutta jos vain luulette minun toivomuksellani voivan olla mitään vaikutusta hänen majesteettiinsa, niin tarjoudun anomaan Kaarle-kuninkaalta, että hän sallii meidän pitää teitä täällä vielä jonkun aikaa."

"Olette ylenmäärin hyväntahtoinen, monseigneur", selitti Buckingham; "mutta saamani määräys on ehdoton. Oleskeluni Ranskassa oli ennakolta rajoitettu; olen sitä pitkittänyt armollisen hallitsijani pahastumisen uhalla. Minun olisi pitänyt lähteä jo neljä päivää sitten."

"Niin, mutta" — lisäsi Buckingham korottaen äänensä kuulumaan kuninkaallisiin naisiinkin asti — "minä olen sen itämaisen miehen kaltainen, joka kauniista unennäöstä menetti useaksi päiväksi järkensä, sitten eräänä aamuna heräten parantuneena. Ranskan hovissa on hurmioita, jotka voivat vaikuttaa sellaisen unennäön tavoin, monseigneur, mutta niistäkin havahdutaan matkustamaan. En siis katso voivani käyttää hyväkseni teidän korkeutenne suosiollista kehoitusta oleskeluni pitkittämiseen."

Orléansin herttua pudisti päätänsä ikäänkuin sanoakseen: — Koska päätöksenne on niin lopullinen, niin minkäpä sille mahtaa.

Buckingham käänsi katseensa kuninkaallisiin naisiin, kohdaten Itävallan Annan kiitollisen silmäyksen, jota vahvisti hyväksyvä ele. Herttua vastasi siihen sydämen kouristusta peittelevällä hymyllä.

Filip loittoni samalle suunnalle, mistä oli tullutkin, ja samassa de Guiche lähestyi englantilaista herttuaa toisaalta. Raoul luuli kärsimättömän ystävänsä kiirehtivän itse antamaan haastetta ja asettui hänen tielleen.

"Ei, ei, Raoul, se kaikki on nyt rauennut", sanoi de Guiche ojentaen molemmat kätensä herttualle ja vetäen hänet pilarin taakse. "Oi, herttua, herttua", pyysi hän, "antakaa minulle anteeksi, mitä teille kirjoitin; minä olin hupelo! Palauttakaa se kirje!"

"Niin, se on totta, — te ette voi enää olla katkeroitunut minua vastaan", virkkoi nuori herttua kaihomielisesti hymyillen.

"Voi, rakas herttua, pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi!…
Ystävyyteni, ikuinen ystävyyteni…"

"Miksipä tosiaankaan muistelisimme mitään ikävää välillämme, kreivi, kun nyt jätän hänet enkä sitten enää milloinkaan näe häntä?"

Raoul kuuli nuo sanat ja käsitti läsnäolonsa tarpeettomaksi noille kahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat heltymässä yhä hartaampaan sydämellisyyteen keskenään. Hän peräytyi muutaman askeleen ja joutui siten lähelle de Wardesia, joka puheli Lotringin junkkarin kanssa Buckinghamin lähdöstä. "Viisas väistyminen!" pisti de Wardes. "Miten niin?"

"Se säästää kunnon herttualta miekaniskun vaaran." Molemmat puhkesivat nauramaan.

Kiukustuen käännähti Raoul heihin päin otsa rypyssä, ohimot punehtuneina ja huulilla halveksiva sävy. Lotringin junkkari kiepahti kannoillaan ja vetäysi sivummalle, mutta de Wardes seisoi varmaryhtisenä paikallaan.

"Monsieur", sanoi Raoul kiusanhengelle, "te ette siis voi vieraantua panettelemasta ihmisiä selän takana? Herra d'Artagnanin häpäisemisestä olette nyt kääntynyt latelemaan herjauksianne herttuaakin vastaan."

"Hoo, monsieur", vastasi de Wardes, "tiedätte toki, että väliin loukkaan päin silmiäkin."

He seisoivat niin lähekkäin, että olkapäät osuivat vastatusten, kasvot kumartuivat toisiansa kohti ikäänkuin molemminpuolisesti polttaakseen vastustajaa hehkullaan. Toinen oli ehdottomasti raivostunut katkeruutensa huippukohtaan, toinen joutunut kärsivällisyytensä loppuun.

He käännähtivät päin ja näkivät d'Artagnanin, joka säteilevin silmin ja herttaisesti myhäillen oli laskenut kätensä de Wardesin olalle. Raoul siirtyi askeleen syrjään, suodakseen tilaa muskettisoturille. De Wardesin koko ruumista värisytti; hän kalpeni, mutta ei hievahtanut.

"Kiitos, rakas Raoul", sanoi hän. "Herra de Wardes, minulla on hiukan puheltavaa teidän kanssanne. Älä mene pois, Raoul; kuka hyvänsä saakoon kuulla, mitä lausun herra de Wardesille." Sitten hänen hymynsä häipyi, ja katse kävi kovaksi ja teräväksi kuin pistomiekan kärki.

"Monsieur", aloitti d'Artagnan jälleen, "jo kauan olen etsinyt tilaisuutta puhutellakseni teitä; vasta tänä iltana osuitte mukavasti tavattavaksi. Paikka vain on myönnettävä hankalasti valituksi; mutta jos viitsitte pistäytyä minun huoneeseeni, ei teidän tarvitse vaivautua pitemmälle kuin yhden porraskäytävän päähän tästä salista."

"Hyvä", sanoi d'Artagnan, "mutta kaksi on vähän. Kyllä kai saisitte käsille vielä joitakuita lisää?"

"Miksen!" arveli nuori mies tietämättä, mihin d'Artagnan tähtäsi. "Niin monta kuin haluatte."

"No niin, kerätkää niitä nyt minkä tähän kiireeseen ehditte, minä pyydän. Ja tule sinä myös, Raoul… Ei olisi hullumpaa, jos saisit suostutelluksi mukaan herra Buckinghaminkin.

"Hyväinen aika, kuinka perusteellista valmistelua, monsieur!" sanoi de
Wardes yrittäen hymyillä.

Ja d'Artagnan suuntasi kulkunsa huoneeseensa, missä kreivi de la Fère odotteli ikkunakomeroon istuutuneena.

"Niin", vastasi tämä, "herra de Wardes suvaitsee kunnioittaa minua pikku vierailulla muutamien läheistensä ja meidän ystäviemme seurassa"

Heti muskettisoturin perässä ilmestyivätkin de Wardes ja Manicamp. De Guiche ja Buckinghamin herttua seurasivat heitä hyvin ihmeissään, tietämättä mitä heistä tahdottiin. Lopuksi saapui Raoul kahden tai kolmen aatelismiehen seurassa. Hänen katseensa siirtyi sisääntullessa läsnäolijasta toiseen, kunnes hän huomasi isänsä ja asettui tämän viereen.

D'Artagnan tervehteli vieraitaan mitä kohteliaimmin; hän oli säilyttänyt tyynen ja sydämellisen sävynsä. Seurue edusti yksinomaan huomattavassa asemassa olevia hovimiehiä. Esitettyään erikseen kullekin anteeksipyynnön siitä, että oli vaivannut heitä, hän kääntyi de Wardesiin, joka lujasta itsehillinnästään huolimatta ei voinut salata levottomuuden sekaista hämmästelyä.

"Monsieur", aloitti hän, "kun nyt olemme kuninkaan salin ulkopuolella ja sovinnaisuuden sääntöjä loukkaamatta voimme puhella ääneen, tahdon selittää teille, minkätähden olen ottanut vapaudekseni pyytää teitä luokseni ja samalla kutsua koolle nämä herrat. Olen kuullut ystävältäni kreivi de la Fèreltä, millaisia häpäiseviä viittauksia te levittelette minusta, ja te olette sanonut pitävänne minua verivihollisena, koska muka olin isänne vihamies."

"Se on totta, monsieur, niin olen sanonut", vastasi de Wardes, jonka kalpeuteen ilmestyi heikkoa punaa.

"Te siis syytätte minua rikoksesta, hairahduksesta tai halpamaisuudesta? Pyydän teitä määrittelemään syytöksenne."

"Niin juuri, todistajien kuullen, ja näettehän, että he ovat erityistuntijoita kunniakysymyksissä."

"Te ette näy käsittävän hienotuntoisuuttani, monsieur. Olen syyttänyt teitä, mutta salannut asian, josta moitteeni johtuu. En ole puuttunut mihinkään yksityiskohtiin, olen tyytynyt lausumaan julki vihani niille henkilöille, joille minun oli melkein velvollisuutenani saattaa teidät tunnetuksi oikealta kannalta. Te ette ole pitänyt lukua vaiteliaisuudestani, vaikka etunne olisi sitä vaatinut. En tunne tässä teidän tavallista ymmärtäväisyyttänne, herra d'Artagnan."

D'Artagnan pureskeli viiksenpäitänsä ja sanoi: "Minulla on jo ollut kunnia pyytää teiltä selvitystä valituksistanne, monsieur."

"No niin, monsieur, ei ole kysymys mistään minulle tehdystä vääryydestä, vaan isääni kohdanneesta häväistysjutusta."

"Jos sellaista epäröimistä todella on olemassa, niin pyydän teitä voittamaan sen, monsieur."

Tämän kohtauksen todistajat alkoivat katsella toisiaan hieman levottomasti. Tyynnyttävää oli kuitenkin nähdä, että d'Artagnanin kasvot eivät ilmaisseet mitään jännitystä.

"Puhukaa, monsieur", tiukkasi muskettisoturi. "Tehän panette meidät suotta odottelemaan."

"No niin, kuulkaa siis! Isäni rakasti erästä naista, jalosukuista naista, ja tämä vastasi hänen rakkauteensa."

"Herra d'Artagnan sieppasi kirjeitä, joissa sovittiin kohtauksesta, asettui odotetun sijalle valepuvussa ja käytti väärin pimeyttä."

"Niin, minä todellakin tein sen huonon kolttosen. Teidän olisi tullut lisätä, monsieur, kun olette niin puolueeton, että minä en tuon tapauksen sattuessa ollut vielä yhtäkolmatta täyttänyt."

"Teko ei silti ole vähemmin häpeällinen!" lausui de Wardes, "ja järkevä ikä riittää pidättämään kunnon aatelismiestä siten polkemasta niin ehdotonta säädyllisyyden vaatimusta."

Kuului jälleen sorinaa, mutta se ilmaisi ihmettelyn ohella jo melkein epäilyäkin.

"Se oli kyllä häpeällinen petos", virkkoi d'Artagnan, "enkä minä olekaan odottanut, kunnes herra de Wardes moittisi minua, vaan olen jo aikaa sitten soimannut siitä itseäni, ja hyvin katkerasti. Karttuva ikä antoi minulle enemmän järkevyyttä ja etenkin rehellisyyttä, ja olen pitkäaikaisella katumuksella sovittanut sen rikkomukseni. Mutta minä vetoan teihin, hyvät herrat. Se tapahtui vuonna 1626, ja siihen aikaan — omaksi onneksenne tunnette te sen ainoastaan muiden muistelmista — ei oltu kovinkaan tunnollisia lempiseikoissa; säädyllisyyden ja kunniallisuuden käsitteet olivat tällä alalla silloin huomattavasti väljempiä. Me olimme nuoria sotureita, jotka yhtämittaa jaoimme tai saimme iskuja, miekka aina paljastettuna tai ainakin puolittain vedettynä huotrasta; alati häilyimme elämän ja kuoleman vaiheella, sota kovetti luontoamme, ja kardinaali piti meitä lujilla. Mutta katunut olen, ja sanonpa lisäksi, että kadun yhä vieläkin, herra de Wardes."

"Sen kyllä voin käsittää, monsieur; sellaisen teon täytyikin johtaa katumukseen. Mutta te olette silti syypää jalosydämisen naisen tuhoon. Asianomainen ei voinut kestää häpeäänsä ja kokemaansa törkeätä röyhkeyttä, hän pakeni Ranskasta, ja sen koommin ei ole kuultu, mihin hän joutui.,."

"Oh, on vainkin, monsieur", huomautti kreivi de la Fère, ja synkästi hymyillen hän ojensi kätensä de Wardesia kohti. "Hänet on nähty myöhemmin, ja täälläkin on henkilöitä, jotka muussa yhteydessä kuultuaan puhuttavan hänestä voivat tuntea hänet kuvauksestani. Hän oli viidenkolmatta ikäinen, hento, kalpea, vaaleaverinen, toistamiseen mennyt naimisiin Englannissa."

"Vai niin, te ette siis tiennyt, että hän oli ollut naimisissa? Huomaatte meidän olevan paremmin selvillä, herra de Wardes. Tiedättekö sitäkään, että häntä tavallisesti sanottiin myladyksi, lisäämättä mitään nimeä tähän säätyarvoon?"

"No niin, tämä nainen, joka oli tullut Englannista, palasi sinne, ensin kolmasti yritettyään salamurhaa herra d'Artagnania vastaan. Se oli tavallaan oikeutettua, sen myönnän, koska herra d'Artagnan oli häntä loukannut. Mutta tällä naisella ei sitten Englannissa ollut oikeutta vietellä pauloihinsa erästä nuorta miestä, joka oli lordi Winterin palveluksessa ja nimeltään Felton. Te kalpenette, lordi Buckingham, ja katseenne ilmaisee sekä vimmastusta että tuskaa. Jatkakaa te kertomusta, mylord, ja sanokaa herra de Wardesille, mikä oli se nainen, joka pani tikarin teidän isänne murhaajan käteen."

Kaikilta pääsi huudahdus. Nuori herttua pyyhkäisi nenäliinalla hikeä otsaltaan. Huoneessa syntyi jälleen syvä hiljaisuus.

"Te näette, herra de Wardes", aloitti sitten d'Artagnan, joka oli käynyt yhä totisemmaksi omien muistojensa herätessä Atoksen sanoista, "te näette, että minun hairahdukseni ei aiheuttanut ihmissielun turmiota, sillä se sielu oli jo aikaisemmin auttamattomasti turmeltunut. Katumukseni on vain omantunnon asia. Ja tämän tultua todetuksi on minun vain nöyrästi pyydettävä anteeksi häpeällistä rikkomustani teiltä, herra de Wardes, niinkuin olisin pyytänyt isältänne, jos hän vielä eläisi tai jos olisin tavannut hänet palattuani Ranskaan Kaarle I;n kuoleman jälkeen."

"Ei, hyvät herrat", sanoi kapteeni. "Ja nyt, herra de Wardes, toivon kaiken olevan kunnossa meidän välillämme, jotta teidän ei enää sovi puhua minusta pahaa. Olenhan nyt suoriutunut siitä jutusta, eikö totta?"

"Samalla toivon", jatkoi d'Artagnan lähestyen nuorta miestä, "ettette enää puhu pahaa muistakaan kunniallisista miehistä, mikä näkyy tulleen kiusalliseksi tavaksenne. Kun kerran olette niin tunnontarkka ja täydellinen mies, että soimaatte vanhaa soturia kolmekymmentäviisi vuotta sitten tapahtuneesta nuoruudenhairahduksesta, — kun tahdotte esiintyä sellaisena ankaran nuhteettomuuden edustajana, niin siihen sisältyy äänetön sitoumus olla itse mitenkään loukkaamatta omantunnon ja kunnian vaatimuksia. Ottakaa siis tarkoin huomioon, mitä minulla on vielä sanottavana teille, herra de Wardes. Varokaa toimittamasta kuuluviini mitään juttua, missä teidän nimenne esittää hankalaa osaa!"

"Oh, minä en ole vielä lopettanut", vastasi d'Artagnan, "ja teidän on pakko antaa minun haastaa suuni puhtaaksi."

"Te puhuitte vastikään ankarasti erään naisen ja isänne kunniasta; se puhe miellytti meitä, sillä on lohdullista ajatella, että tuollainen hienotuntoisuus ja oikeudenharrastus, joka ei näköjään johdellut meidän sieluamme nuoruuden päivinä, on kuitenkin saanut valtaa lapsissamme, ja on yleensäkin kaunista nähdä nuoren miehen siinä iässä, jolloin naisten kunnian ryöstäminen on ajattelemattomana tapana, ryhtyvän pitämään sitä arvossa ja puolustamaan sitä."

De Wardes puristi huulensa yhteen ja kätensä nyrkkiin, ilmeisesti hyvin levottomana tietämään, miten tämä puhe päättyisi, kun johdanto ei luvannut mitään hyvää.

"Mutta kuinka voittekaan te silloin", jatkoi d'Artagnan, "alentua sanomaan varakreivi de Bragelonnelle, ettei hän tuntenut äitiään?"

"Oh, herra chevalier!" huudahti hän syöksähtäen esiin, "se asia koskee vain minua!"

De Wardes hymyili häijysti. D'Artagnan työnsi käsivarrellaan Raoulin takaisin.

"Äläpäs keskeytä minua, nuori mies", sanoi hän ja pitkitti halliten katseellaan de Wardesia: "Käsittelen tässä kysymystä, jota ei voi selvittää miekalla. Käsittelen sitä kunniallisten miesten kuullen, jotka kaikki ovat montakin kertaa paljastaneet säilänsä kiistaseikoissa; he ovat päteviä asiantuntijoita ja tietävät, että jokainen salaisuus, josta taistellaan, lakkaa olemasta salaisuus. Toistan siis kysymykseni herra de Wardesille: millä perusteella olette loukannut tätä nuorta miestä, samalla herjaten sekä hänen isäänsä että äitiään?"

"Minun nähdäkseni", vastasi de Wardes, "ihmisellä on vapaa sananvalta, kun hän tarjoutuu puoltamaan lausumaansa kaikilla niillä keinoilla, jotka kunniallisella aatelismiehellä on käytettävissään."

"Kah, monsieur, sanokaapa siis minulle, millä keinoin kunniallinen aatelismies voi puoltaa pahaa puhetta?"

"Niin väittäessänne ette loukkaa ainoastaan tervettä järkeä, vaan myöskin uskonnon ja kunnian lakeja; te panette alttiiksi monen ihmisen hengen, paitsi omaanne, joka jo tuntuu vakinaisesti uhatulta. Kaikilla muodeilla on oma aikansa, monsieur, ja kaksintaistelut eivät ole enää muodissa, siitä puhumattakaan, että hänen majesteettinsa on nimenomaan kieltänyt ne. Ollaksenne johdonmukainen ritaruuskäsitteissänne tulee teidän vain koreasti esittää anteeksipyyntönne herra Raoul de Bragelonnelle, sanoa hänelle, että te pahoittelette kevytmielistä huomautteluanne ja että hänen syntyperänsä jalosukuisuus ja puhtaus eivät ilmene ainoastaan hänen sydämessään, vaan myöskin kaikessa toiminnassaan. Sen te teette, herra de Wardes, niinkuin minä — vanha kapteeni — äsken nöyristyin maitoparran edessä."

"Minkä te luulette voivanne estää", tokaisi de Wardes hymyillen; "seurauksena on, että teidän johdonmukainen sovittelunne kuitenkin kaikitenkin päättyy kuninkaan käskyjen rikkomiseen."

"Että minä menen puhuttelemaan kuningasta, jonka hyvässä suosiossa olen, — jolle minulla on ollut onni tehdä muutamia palveluksia jo silloin kun te ette vielä ollut syntynytkään ja joka juuri äsken lähetti minulle pyynnöstäni allekirjoitettuna täyttämättömän vangitsemislomakkeen Bastiljin kuvernööriä herra Baisemeaux de Montlezunia varten, — ja että sanon kuninkaalle: 'Sire, eräs mies on kehnosti solvannut herra de Bragelonnea kunniattomalla huomautuksella hänen äidistään. Olen kirjoittanut hänen nimensä lomakkeeseen, jonka teidän majesteettinne on suvainnut minulle antaa, niin että herra de Wardes on nyt lähetetty kolmeksi vuodeksi Bastiljiin.'"

Ja d'Artagnan otti taskustaan valmiiksi vahvistetun määräyksen ja näytti sitä de Wardesille.

Huomatessaan sitten, että nuori mies ei ollut täysin vakuuttunut, vaan piti varoitusta ainoastaan uhkauksena, hän kohautti olkapäitään ja astui kylmäkiskoisesti pöydän ääreen, missä oli kirjoitusneuvot ja kynä, jonka pituus olisi voinut peloittaa itse topografi Portostakin.

Nyt de Wardes tajusi että uhkaus oli aivan vakava. Bastilji oli jo siihen aikaan varma hauta. Hän astui askeleen Raoulia kohti ja sanoi melkein kuulumattomalla äänellä:

"Monsieur, pyydän teiltä anteeksi herra d'Artagnanin äskeisen sanelun mukaisesti ja siihen pakotettuna."

"Vielä silmänräpäys, monsieur", huomautti muskettisoturi mitä levollisimmin; "te hairahdutte sanoissanne. Täsmällisempää on lausua: 'ja kuten omatuntoni vaatii'. Uskokaa minua, nämä sanat ovat paremmat kuin oma ehdotuksenne; vielä parempi olisi, että ne myös sattuvammin ilmaisisivat mielialaanne."

"Olkoon menneeksi niin", mukausi de Wardes. "Mutta totta puhuen myöntäkää, hyvät herrat, että miekanpisto läpi ruumiin, kuten entiseen aikaan annettiin, oli parempi kuin tällainen mielivalta."

"Ei, monsieur", vastasi Buckingham, "sillä miekanpisto ei ratkaise, oletteko oikeassa vai väärässä; se osoittaa ainoastaan, oletteko enemmän tai vähemmän taitava kuin vastakumppaninne."

"Oh, te tahdotte lausua jotakin ilkeyttä", puuttui puheeseen d'Artagnan, "ja minä teen teille palveluksen, kun keskeytän teidät."

"Jo kerrassaan", vakuutti d'Artagnan; "ja nämä herrat ja minä olemme hyvin tyytyväisiä teihin."

"Mutta minäpä takaan teille, monsieur", uhkasi de Wardes, "että teidän sovinnonhieromisestanne ei tule onnellisia seurauksia."

"Minä lyön vetoa, että herra de Bragelonne ja minä erkanemme entistä vihamielisempinä."

"Mitä minuun tulee, niin te ehdottomasti erehdytte, monsieur", vastasi Raoul; "minä en nyt enää tunne vähäisintäkään kaunaa teitä kohtaan sydämessäni."

D'Artagnan kumarsi kohteliaasti herrasmiehille, jotka olivat hyväntahtoisesti olleet saapuvilla selvittelyssä, ja vieraat poistuivat puristaen hänen kättään.

Mutta yksikään käsi ei ojentunut de Wardesille. "Haa!" karjaisi nuori mies kykenemättä enää hillitsemään raivoa, joka kipeästi kuohutti hänen sydäntään; "minä en siis tapaa ketään, jolle voisin kostaa!"

"Kyllä sentään, monsieur, sillä minä olen paikalla", virkkoi uhkaava ääni hänen korvaansa.

Käännähtäessään de Wardes näki Buckinghamin herttuan, joka epäilemättä oli tässä tarkoituksessa jättäytynyt jäljellepäin ja lähestynyt häntä.

"Niin, minä. Minähän en ole Ranskan kuninkaan alamainen, enkä jää hänen alueelleen, koska olen lähdössä Englantiin. Minullekin on kasautunut yltäkyllin mielenkarvautta ja kiukkua, joten hehkun halusta saada kostaa jollekulle niinkuin tekin. Hyväksyn kyllä herra d'Artagnanin perusteet, mutta minua ei mikään sido sovelluttamaan niitä teihin. Olen englantilainen, ja esitän vuorostani nyt teille samaa, mitä olette turhaan ehdottanut muille."

"No, hyvä herra de Wardes, kun kerran olette niin talttumattoman vimman vallassa, niin ottakaa siis minut auttamaan sen purkautumista. Olen puolentoista vuorokauden kuluttua Calaisissa. Tulkaa mukaan, taival tuntuu meistä lyhyemmältä, jos matkaamme yhdessä. Vedämme sitten miekkamme rantahietikolla, jota vuoksi nousee peittämään, niin että se vuorotellen on kuusi tuntia Ranskan kamaraa ja kuusi tuntia Jumalan aluetta."

"Pardieu", sanoi herttua, "jos surmaatte minut, hyvä herra de Wardes, niin teette minulle erinomaisen palveluksen, sen takaan."

"Olen käytettävissänne. Totisesti tarvitsenkin kunnollista vaaraa ja kuolemanuhkaa tyynnytyksekseni."

"No, luulen teidän löytäneen, mitä olette tavoitellut. Palvelijanne, herra de Wardes; huomenna aamulla ilmoittaa lakeijani teille täsmälleen lähtöhetken, ja me matkustamme yhdessä kuin hyvät ystävykset. Yleensä taivallan hyvin kiireisesti. Hyvästi!"

Buckingham kumarsi de Wardesille ja palasi kuninkaan luo. De Wardes läksi rivakasti astelemaan asuintaloonsa.

De Wardesin saatua hiukan jyrkeän opetuksensa Atos ja d'Artagnan lähtivät yhdessä alas portaita, jotka johtivat kuninkaallisen palatsin pihalle.

"Kuulehan", virkkoi Atos ystävälleen, "kyllä Raoulille käy mahdottomaksi välttää joutumasta ennemmin tai myöhemmin kaksintaisteluun tuon de Wardesin kanssa; se mies on yhtä säikkymätön kuin pahanilkinenkin."

"Niin, tunnenhan ne penteleet", muisteli d'Artagnan, "oltuani tekemisissä isän kanssa. Sanonpa sinulle, että se pahalainen pani minut lujille, vaikka siihen aikaan olin joustavimmassa kunnossani ja julman sisukas. Olisi kuitenkin kannattanut katsella, kuinka minä hänet lopulta ratkoin. Voi, veikkonen, sellaisia kiistakoitoksia ei saakaan nähdä nykyään; minulla oli ikäänkuin elohopeaa suonissani, käteni ei kyennyt hetkeäkään pysymään alallaan, ja sen sinä tiedätkin, Atos, joka olet nähnyt minut pitelemässä miekkaa. Ei siinä enää ase ollutkaan pelkkä teräskalu, vaan kiemurteleva ja venyvä käärme tapaamassa otollisinta puraisuasentoa; otin välimatkaksi kuusi jalkaa, sitten kolme, tunkeusin ihan kiinni viholliseen ja taas kimmahdin kymmenen jalkaa sivulle. Ei pätenyt ihmisvoima vastustamaan sitä hurjaa reuhtomista. Ja kaikesta huolimatta tuo vanhempi de Wardes sukunsa sitkeydellä ja kiukkuisella urheudella piti puoliaan niin kauan, että muistan ottelun päättyessä sormieni tuntuneen puutuneilta."

"Poika siis tavoittelee Raoulia, kuten sanoin", virkkoi Atos, "ja Raoul onkin aina helposti käsillä. Varmasti de Wardes ärsyttää hänet ratkaisuun."

"Samaa arvelen minäkin, hyvä ystävä, mutta Raoul on harkinnut asemansa hyvin: hän on ympäristölleen sanonut, että hän ei kanna mitään kaunaa de Wardesia vastaan. Niinpä toinen joutuu yksinään riidanrakentajaksi, ja silloin Raoul jää edulliselle puolelle. Kuningas ei voi pahastua hänelle, ja pikku närkästyksestä me kykenisimme Ludvigin lepyttàmäänkin. Mutta mistä tämä pelko ja rauhattomuus sinussa, joka et hevin hätäänny?"

"Katsos, olen muutenkin ahdistuneella mielellä. Raoul menee huomenna kuninkaan luo, joka lausuu hänelle käsityksensä eräästä avioliitosta. Raoul tuskastuu kuten rakastavainen ainakin, ja jos hän pahimmoikseen kohtaa de Wardesin, niin pommi räjähtää heti."

"Ei minussa, sillä minä tahdon palata maalle. Kaikki tämä hovin tekoloisto ja viheliäinen vehkeily tympäisee sieluani. En ole enää siinä iässä, että voisin suopua uudenaikaisiin pikkumaisuuksiin. Olen lukenut Luonnon suuresta kirjasta niin paljon kaunista ja suurta, etten voi uhrata mitään harrastusta joutavanpäiväiseen supinaan, jolla tuo väki pyrkii pettämään itseänsä. Sanalla sanoen ikävystyn pilalle Pariisissa kaikkialla muualla paitsi sinun seurassasi, ja kun en voi lyöttäytyä eroamattomaksi saattolaiseksi, niin riennänkin takaisin kotipuoleeni."

"Oh, kuinka väärässä sinä olet, Atos, ihan kieltäen alkuperäisen olemuksesi ja sielusi tarkoitusperän! Sinunlaatuisesi miehet ovat luotuja säilymään täysissä sielunkyvyissään viimeiseen päiväänsä asti. Vanha espanjalainen säiläni, jonka muistanet La Rochellen päiviltä, palveli minua kolmekymmentä vuotta ihan täysikelpoisena; viime talvena satuin sen pudottamaan Louvren marmorilattiaan, ja se napsahti poikki, veikkoseni, mutta teetinpä siitä metsästyspuukon, joka kestää vielä sata vuotta. Sinä, Atos, noin uskollinen, rehellinen, järkkymättömän miehuullinen ja harvinaisen laajatietoinen ylimys, sinä olet mies, jota tarvitaan kuninkaitten neuvojaksi ja tueksi. Jää tänne: herra Fouquet ei ole pitkäaikainen."

"Kas vain", sanoi Atos hymyillen, "d'Artagnanko siten ensin kohottaa minut pilviin ja Olympon jumalain tasalle, sitten paiskatakseen minut maahan ryömimään? Minulla on suurempia pyrkimyksiä, ystäväiseni. Alistuisinko ministeriksi, orjaksi! Enkö ole korkeammalla, kun minua ei mikään ulkonainen riippuvaisuus kahlitse? Muistan sinun toisinaan sanoneen minua suureksi Atokseksi, mutta jos olisin ministeri, niin kyllä vainkaan et näkisi minussa aihetta siihen määritelmään. Ei, ei, minä en sillä tavoin astu valjaisiin."

D'Artagnan puristi lämpimästi Atoksen kättä. "Ei, ei, lähde kaikista huolista vapaana itsenäiseen yksinäisyyteesi. Raoul tulee kyllä toimeen, minä pysyn Pariisissa."

"Lausun sinulle siis vain hyvästi; huomenna aamun valjetessa nousen ratsaille."

"Ethän voi yksin palata hotelliisi; minkätähden et ole ottanut
Grimaudia mukaasi?"

"Grimaud nukkuu, veliseni; hän menee hyvissä ajoin makuulle. Vanhus-parka alkaa raihnaantua. Hän tuli mukanamme Bloisista, mutta minä pakotin hänet täällä pysyttelemään kotosalla, sillä jos hänen pitäisi lähteä riittämättömän levon jälkeen neljänkymmenen lieuen paluumatkalle, menehtyisi hän valituksen sanaa virkkamatta. Mutta ilman Grimaudiani en saa olluksi matkoilla."

"Minäpä annan sinulle soihdunkantajaksi muskettisoturin. Hei, tänne joku!" ja d'Artagnan kumartui alimman porrassillakkeen kullatun kaiteen yli.

Seitsemän tai kahdeksan muskettisoturia kiirehti heti näkyviin alakerran eteisestä.

"Kuka teistä tarjoutuu saattamaan herra kreivi de la Fèreä?" huusi d'Artagnan.

"Kiitän teitä huomaavaisuudestanne, hyvät herrat, mutta minä en mitenkään voi vastaanottaa palvelusvuorolla vartioitsevan aatelismiehen syrjäytymistä tällä tavoin virkavelvollisuuksistaan", kieltäysi Atos.

"Minun kyllä sopisi palata kreivin mukana", lausui joku, "mutta minulla on puheltavaa herra d'Artagnanille."

"Äh, minua epäkelpoa!" virkahti d'Artagnan; "teillehän tosiaan oli annettu tieto aiotusta vangitsemisesta. Ja tulittekin vielä itse, sen sijaan että olisitte lähettänyt jonkun virkamiehenne!"

"Minä jätän sinut. Hyvää yötä vain, d'Artagnan", toivotti Atos ystävälleen.

"Älä toki mene ennen kuin esittelen sinulle herra Baisemeaux de Montlezunin, Bastiljin kuvernöörin." Baisemeaux ja Atos kumarsivat toisilleen. "Mutta te olettekin kyllä tuttuja jo vanhastaan", lisäsi d'Artagnan.

"Niin, tiedätkös, hyvä ystävä, tässä on sama Baisemeaux, joka meidän vastustajanamme Richelieun henkivartiostossa palvellessaan toimitti meille tilaisuuden moneen kelpo otteluun suuren kardinaalin päivinä."

"Herra kreivi de la Fère, jolla oli salanimenä Atos", supatti d'Artagnan Baisemeauxin korvaan.

"Niin, niin, uljas mies, yksi niistä kuuluisista neljästä sankarista", muisti Baisemeaux.

"Mitä ensiksikin määräyksiin tulee, niin niitä ei olekaan. Kuningas on luopunut vangituttamasta asianomaista."

"Niinpä tietenkin", selitti vankilanpäällikkö, "sillä hoidokithan ovat minun pääomaani."

"Ei siis ketään liikene minulle?" Baisemeaux huokasi toistamiseen. "Teidän sitä kelpaa", sanoi hän sitten; "nyt olette muskettisoturien kapteeni!"

"Kyllähän tämä vetelee. Mutta enpä näe, mitä kadehtimista teillä olisi minussa: Bastiljin kuvernöörinähän olette Ranskan tärkeimmän linnan päällikkö."

"Tuon sanotte kuin olisitte omia kaittavianne, mordioux! Mielelläni minä vaihtaisin vuosirahani teidän palkkaetuihinne!"

"Älkäämme puhuko mitään palkkaeduista", sanoi Baisemeaux, "jollette tahdo kiusata minua ihan suunniltani."

"Mutta tehän katselette oikealle ja vasemmalle kuin vangitsemista peläten, vaikka itse hoidatte niitä, jotka siihen pinteeseen joutuvat!"

"En vain soisi, että meitä kuultaisiin; olisi taatumpaa puhella hiukan syrjässä, jos myöntäisitte minulle sen suosiollisuuden."

"Baisemeaux, Baisemeaux, unohdatte siis, että me olemme olleet tuttavuksia jo viidenneljättä vuoden aikana! Älkää nyt noin nöyristelkö edessäni, niinkuin tapanani olisi syödä Bastiljin kuvernöörejä nahkoineen karvoineen!"

"No, tulkaa siis pihalle, minä käyn käsikynkkäänne; kuu paistaa kirkkaasti, ja tuolla tammirivin reunassa käyskennellen te kerrotte minulle surullisen tarinanne. Tulkaa pois." Hän veti alakuloisen vankilanpäällikön mukaansa käsipuolesta, alkoi sitten kävelyttää häntä kuutamossa pihan laidalla ja virkkoi hänelle karskin suopeasti:

"Mieluumminko vain vaikertelette? Sitä taitaisi kestää vielä pitempään.
Kumma paikka tuo teidän surkeilunne — lyönpä kuitenkin vetoa, että te
korjaatte puoleenne viisikymmentätuhatta livreä puhdasta tuloa noista
Bastiljin kyyhkysistä."

"Te hämmästytätte minua, Baisemeaux; tokihan teidän kelpaa elellä hyvinkin, ystäväiseni. Tekö nyt muka myös heittäydytte valittamaan, mordioux! Jos vien teidät kuvastimen eteen, niin näette pyylevän, kukoistavan ja täyteläisen miehen kuin Hollannin juuston; te huomaatte, että silmänne loistavat kuin hehkuvat hiilet ja että te ilman tuota kolkkoa hymyä, jolla nyt vasiten vedätte otsanne kureeseen, ette vielä näyttäisi viidenkymmenenkään vanhalta. Mutta ikäähän teillä on kuusikymmentäkin vuotta, mitä?"

"Pardieu, hyvinhän siis jakselette noilla viidenkymmenentuhannen livren vuosituloilla."

"Ei suinkaan arviossani ole vikaa?" jatkoi d'Artagnan. "Oikeastaan te ansaitsette enemmänkin; se on helppo laskea. Te olitte tätä ennen, viimeksi herra de Mazarinin henkivartioston kapteeni, — kaksitoistatuhatta livreä vuodessa; sitä palkkaa nostitte kaksitoista vuotta, vaurastuitte siinä ja pääsitte sitten vielä paljon paremmille tuloille."

"Kaksitoistatuhatta livreä? Oletteko järjiltänne!" huudahti Baisemeaux kiusaantuneena. "Se vanha kitupiikki ei milloinkaan maksanut kuuttatuhatta enempää, ja menoja sain suorittaa samaisesta virasta aina jonkun verran yli kuudentuhannen. Herra Colbert suvaitsi antaa minun nostaa vuosittain vaivaiset viisikymmentä pistolia ylimääräisenä lahjapalkkiona, mutta ilman Montlezunin pikku läänitystilan tuottamia kahdentoistatuhannen livren vuosituloja en olisi mitenkään tullut toimeen."

"No, mutta nythän olette kerrassaan kissan päivillä Bastiljissa. Toivottavasti saatte vapaan asunnon ja ruuan, ja vakinainen vuosipalkka on tietääkseni kuusituhatta livreä?"

"Hyvät ja huonot vuodet lukuunottaen noin viisikymmentä vankia, jotka keskimäärin tuottavat tuhannen livreä kukin."

"Hyvinkin viisikymmentätuhatta livreä vuodessa, joten siis olette kolmen vuoden mittaan korjannut puoleenne sataviisikymmentätuhatta livreä ylimääräistä tuloa."

"Te ette ota huomioon erästä seikkaa, hyvä herra d'Artagnan, kun itse olette saanut suoranaisen virkanimityksen kuninkaalta: minä sain toimeni herroilta Tremblaylta ja Louvièrelta!"

"Totta kyllä, niin, — ja Tremblay ei ollut sellainen mies, joka olisi ihan lahjaksi jättänyt teille paikkansa."

"Hoo, ei sen paremmin Louviérekaan. Minun oli suostuttava suorittamaan
Tremblaylle lunastusta seitsemänkymmentäviisituhatta livreä."

"Ei toki, se olisi ollut mahdotonta. Kuningas lisäksi ei tahtonut — tai oikeammiten herra de Mazarin ei tahtonut — jättää noita kahta herraa näköjään huonoille päiville, ja niinpä he saivat vielä erikseen julkisesti vahvistetuiksi itselleen kerrassaan muhkeat peräytymisehdot."

"Mitä he vielä saattoivat tarvita teidän myönnettyänne heille noin suuren hyvityksen?"

"Älkää nyt perhanassa — niin ettäkö nuo sataviisikymmentätuhatta livreä ovatkin lisäksi luisuneet heidän taskuihinsa?"

"Niin, sitäpaitsi jäi maksettavakseni omista varoistani tuo erityinen korvaus kolmena eränä."

"Jos vähänkin viivyttelen sopimuksen täyttämisessä, niin nuo herrat saavat astua takaisin virkaan, jälleen hoitaakseen sitä yhteisenä etuutenaan. Tähän ehtoon on saatu kuninkaan vahvistus."

"Minä surkuttelen teitä, Baisemeaux-parka. Mutta, hyvä ystävä, miksi lemmossa herra de Mazarin siis myönsikään teille tällaista näennäistä suosionosoitusta? Yksinkertaisempaa olisi ollut säästää teidät mokomalta nylkemiseltä."

"Olisihan kyllä, mutta hänellä ei ollut vapaata toimintavaltaa asiassa, kun toiselta puolen oli suosikkeja hyviteltävä ja toisaalta suojelijani tahtoi toimittaa minut virkaan."

"Kuulkaahan ensin, kuinka kaikki kävi. Minä tahdoin kardinaalin palveluksesta päästä paremmille tuloille. Herra d'Herblay puhui puolestani Louvièrelle ja Tremblaylle; minun tekikin mieleni tätä paikkaa, jonka tiesin tuottoisaksi, mutta nuo herrat esittivät niin ylettömiä vaatimuksia, että valittelin mahdottomaksi haalia koolle niin paljon, kun vasta neljäntenä vuonna pääsisin varsinaisiin tuloihin käsiksi. Silloin hän tarjoutui vastaamaan jokaisesta maksusta."

"Häh? Aramis? Te pökerrytätte minut — Aramisko meni takuuseen puolestanne?"

"Mitä suurinta auliutta osoittaen. Hän hankki vahvistuksen virkavaihdolleni; Tremblay ja Louvière erosivat; minä olen vuosittain suorittanut kaksikymmentäviisituhatta livreä kumpaisellekin noista herroista korvauksena, ja aina toukokuussa on herra d'Herblay itse tuonut minulle Bastiljiin viisituhatta pistolia siten jaettaviksi krokotiileilleni."

"Ei, siitähän minulla nyt onkin tuska ja hätä, kun summa on vasta sadassatuhannessa."

"No, hän on tullut vasta kahtena vuonna. Mutta tänään on toukokuun viimeinen päivä, eikä häntä kuulunut, ja huomenna on lankeemispäivä. Ellen kello kahdeksitoista suorita viimeistä korvausmaksua, niin nuo herrat sopimuksen mukaan ovat oikeutettuja astumaan entiselle paikalleen, jonka kaikki ylimääräiset tulot he tähänkin asti ovat nauttineet. Minä joudun puille paljaille, uurastettuani kolme vuotta pienellä vuosipalkalla ja ihan tyhjän tähden maksettuani siitä lainavaroilla satatuhatta livreä, hyvä d'Artagnan."

"Joskin siis olen pyöreä kuin Hollannin juusto ja punoittava kuin persikka, — vaikka silmäni loistavatkin kuin hehkuvat hiilet, niin myöntänette olevan syytä ahdistavaan pelkoon, että piammiten en saa juustoa tai persikkaa nähdäkseni pöydällänikään, vaan joudun sammuttamaan silmieni loisteen kyyneliin."

"Sentähden olen tullut teidän luoksenne, herra d'Artagnan, sillä ainoastaan te voitte päästää minut pälkäästä."

"Te tietenkin voitte mainita minulle hänen nykyisen seurakuntansa, sillä Noisy-le-Secistä etsiessäni kuulin vain, että hän on muuttanut."

"Minua onnetonta!" vaikersi hän; "miten minä huomiseksi puoleenpäivään ehtisin siellä matkustaa!… Olen mennyttä miestä. Vannesissa! Vannesissa!"

"Epätoivonne koskee minuun kovasti. Mutta kuulkaahan, piispa ei aina asu hiippakunnassaan; hänen ylhäisyytensä ei kenties olekaan niin kaukana kuin pelkäätte."

"Mutta minun täytyy ihmetellä teitä, Baisemeaux! Kun Bastilji kerran kykenee tuottamaan viisikymmentätuhatta livreä, niin miksette ole pusertanut siitä sataatuhatta?"

"Syystä että minä olen rehellinen mies, hyvä herra d'Artagnan, ja annan vangeilleni niin hyvän ruokahoidon kuin he voivat toivoakin."

"No, te ansaitsette luottamusta… Luvatkaa vain kunniasanallanne, että te ette hiisku mitään yhdellekään sielulle, niin saatte minulta pikku vihjauksen."

"Vannes on samaa hiippakuntaa kuin Belle-Isle. Belle-Isle on herra Fouquetin lääniä, ja hän herra d'Herblaylle toimittikin piispannimityksen."

"Hyvä on. Menkää siis ihan yksinkertaisesti sanomaan herra Fouquetille, että te haluatte puhutella d'Herblayta."

"Aivan oikein — erinomainen aatos!" huudahti Baisemeaux innostuksissaan, varmana siitä, että muskettikapteeni tiesi enemmän kuin sanoi.

"Ja minulla siis on kunniasananne?" huomautti d'Artagnan pysähdyttäen hänet ankaralla silmäyksellä.

"Ei, hän on kuninkaan peliseurassa. Kunhan menette hänen asuntoonsa varhain aamulla, niin siinä kaikki, mitä voitte tehdä."

"Sepä oli kummallinen tarina", jupisi d'Artagnan, noustessaan verkkaan ylös portaitaan Baisemeauxin lähdettyä. "Mitä lemmon harrastusta Aramiksella voi olla hänen siten autellakseen Baisemeaux'ta? Hm!… sen me vielä jonakuna päivänä saamme tietoon."

Buckinghamin ilmoitettu lähtö näytti tuottaneen lievikettä kaikkiin kipeytyneihin sydämiin. Säteilevin kasvoin Monsieur alituisilla eleillä ilmaisi kiitollisuutta äidilleen. Kreivi de Guiche ei enää raskinnut erotakaan Buckinghamin seurasta, vaan pelatessaankin puheli hänen kanssaan monista matkaa koskevista seikoista. Buckingham seisoi kaihomielisenä, mutta ystävällisesti kuunnellen kreiviä ja luoden prinsessa Henrietteen tuon tuostakin katseita, joissa kuvastui syvä tunne ja toivoton ikävöiminen. Prinsessa taasen oli hurmaannuksissa ympäristöstään ja koetti yhtaikaa jakaa sydämellistä huomaavaisuutta kaikille kolmelle pöytäkumppanilleen, — kuninkaalle, joka vastapäätä istuen pelasi hänen puolellaan, Filipille, joka laski pikku leikkiä hänen melkoisista pelivoitoistaan, ja de Guichelle, joka nyt oli ilostunut niin vilkkaalle puhetuulelle. Mutta niinpä ei Henrietteltä enää näyttänytkään liikenevän paljoa huomiota Buckinghamille; tämä pakolaiseksi tuomittu alkoi jo olla pelkkä muisto eikä lukuunotettava ihmisenä. Sellaisia ovat keveät sydämet; kokonaan kiintyneinä nykyhetkeen ne voivat äkillisesti erkaantua kaikesta, mikä saattaisi häiritä niiden itsekkään nautinnonhalun pikku pyyteitä. Henriette oli saanut mielihyvää läsnäolevan Buckinghamin hymyilyistä, lähentelystä ja huokauksista; mutta meren takaa tämä ei hänelle hymyilisi eikä polvistuisi, ja mitä hauskuutta saattoi hänelle koitua huokauksistakaan, ellei jo ulapan tuuli niitä puhaltaisikin olemattomiin? Herttuan oli pakko huomata tämä muutos, ja se koski tuimasti herkkään, ylpeään ja syvästi kiintyvään luonteeseen; hän kirosi päivää, jolloin onneton intohimo oli saanut sijan hänen sydämessään. Ne katseet, joita hän loi Madameen, jäähtyivät vähitellen, järjen päästessä arvostelemaan rakastetun oikullisuutta. Hän ei kyennyt vielä halveksimaan, mutta sai jo paremmin taltutetuksi sydämensä kuohuvaa kaipuuta. Mikäli taasen Henriette havaitsi herttuan mielentilan kehittyvän tähän suuntaan, elpyi hän yhä tenhoavammin laajentamaan lumousvoimansa piiriä, joka oli siten toisaalta supistumassa; oltuaan alussa hiukan arasteleva ja epävarma, hänen esiintymisensä sai rohkeampaa vauhtia, ja hän pyrki nyt ehdottomasti saamaan säihkyvän olemuksensa huomatuksi kaikkien muiden edellä, syrjäyttämään johtavalta sijalta kuninkaankin.

Se onnistuikin hänelle. Kuningattaret joutuivat varjoon kaikessa arvokkuudessaankin, eikä hovisäännön määräämä kunnioitus pelastanut kuningastakaan osittain syrjäytymästä yleisestä huomaavaisuudesta. Hiukan jäykästi taipuivat edelliset alussa käänteeseen ja koettivat hymyillä. Leskikuningatar Henrietteä taasen huikaisi loistokkuus, jota Henrik IV:n tyttärentyttären sukkeluus tuotti hänen suvulleen. Ja niin arkatuntoinen kuin Ludvig sekä nuorena seuramiehenä että kuninkaana olikin kaikesta asemansa ylemmyydestä, ei hänkään voinut olla laskematta aseitaan tämän ranskalaisen miellytyshalun edessä, jolle englantilainen tarmokkuus antoi erityistä voimaa. Hieno henkevyys loi ulkonaiseen kauneuteen säihkyä, joka ihastutti häntä kuin lasta. Kruununprinsessan silmät väläyttelivät salamoita, ja tartuttava hilpeys tulvi ehtymättömänä hänen purppurahuuliltaan. Kuninkaallisten ympärillä alistui koko hovi tämän viehättelyn valtaan ja huomasi ensi kertaa, että maailman suurimman kuninkaan kuullen saattoi sydämellisesti nauraa ääneen, silti säilyttäen maailman hienotapaisimpien ja kohteliaimpien seuraihmisten maineen.

Tänä iltana Madame loi menestykselleen varman perustan, joka olisi sekaannuttanut onnistuneen esiintyjän päästään pyörälle, ellei hän olisi syntymästään asti kuulunut valtaistuimen likeisimpään ympäristöön, niin että häntä ei huimannut saavuttamansa tason korkeus. Ludvig XIV oli nyt havainnut Madamessa varsin mielenkiintoisen ja erikoisen henkilöllisyyden. Buckingham arvosteli häntä jo peräti vaaralliseksi keimailijattareksi, joka olisi ansainnut mitä kovimpia rangaistuksia. De Guiche ihasteli häntä kuin jumalallista olentoa, hovimiehet näkivät hänessä nousevan tähden, jonka valopiiristä oli piankin etsittävä kaikkea suosiota ja valtaa. Kuitenkin oli Ludvig muutamia vuosia aikaisemmin epäröinyt edes antaa kättänsä niin rumalle tanssikumppanille. Kuitenkin oli Buckingham polvillaan palvonut tätä keimailijatarta. Kuitenkin oli de Guiche pitänyt tätä jumalolentoa naisena. Kuitenkin olivat hovimiehet pidättyneet osoittamasta hyväksymistään tämän tähden ilmestymiselle, pelätessään pahastuttavansa kuningasta, jota hän ei ennen ollut miellyttänyt.

Ja niin sattui kuninkaan tämäniltaisessa peliseurassa muistettava kohtaus uusien kehitysten enteeksi. Nuori kuningatar rakasti sydämestään kuningasta eikä kyennyt teeskentelemään, vaikka olikin espanjatar ja Itävallan Annan veljentytär. Itse peräti vallanhaluisenakin katsoi Itävallan Anna järkevimmäksi mukautua miniänsä saavuttamaan huomioon; tämä havainto taasen ärsytti nuoren kuningattaren jo pahastunutta mieltä siinä määrin, että hän nousi seurasta ja vetäysi huoneisiinsa. Kuningas oli tästä tuskin millänsäkään, vaikka hänen puolisonsa tekeysi pahoinvointiseksi. Ludvig XIV oli jo alkanut saattaa voimaan hovissaan paljon uusia muodollisen käyttäytymisen sääntöjä eikä niihin nojautuen ottanut erityisemmin lukuun puolisonsa poistumista, ja samaten hän sitten veljestään välittämättä katsoi luonnolliseksi oikeudekseen tarjota Madamelle käsivartensa ja viedä hänet nuoren prinsessan asuman huoneiston ovelle asti. Siellä hänen majesteettinsa joko tunsi olonsa vapaammaksi tai tilanteen ylivoimaiseksi ja huokasi tavattoman raskaasti. Naisten huomiota ei mikään vältä, ja hovineitoset sipisivät toisilleen: "Kuningas huokasi!" "Madame huokasi!"

Se oli totta. Prinsessa oli huokaissut hiljaisesti, mutta sellaiseen tapaan, joka oli paljon vaarallisempi kuninkaan mielenrauhalle: sulkien kauniit mustat silmänsä, sitten avaten ne jälleen ja kohottaen sanomatonta kaihoa kuvastavan katseen kuninkaaseen, jonka kasvot huomattavasti punastuivat. Tästä kaikesta neiti Montalais ensimmäisenä kuiskasi ajattelemattoman huomautuksen, joka silminnähtävästi tehosi hovineitosiin, sillä neiti de la Vallière vaaleni, ja palvelusvuoronsa vaatiessa häntä prinsessan luo hän astui sisään valtiattarensa takana ihan vapisten ja muistamatta ottaa käsiinsä hansikkaita, niinkuin hovisääntö määräsi. Maalaisneitonen tosin saattoi puolustuksekseen vedota kuninkaallisen majesteetin aiheuttamaan hämmennykseen. Ja ovea sulkiessaan neiti de la Vallière tosiaan väkisinkin katsoi vain kuninkaaseen, joka takaperin kävellen loittoni kynnykseltä.

Kuningas palasi pelisaliin ja kääntyi puhuttelemaan useitakin henkilöitä, mutta selvästi havaitsi, että hänellä oli muuta ajatuksissaan. Hänen levoton olemuksensa tuotti suurta häiriötä illan pelierien tilinteossa, ja tätä käyttivät hyödykseen muutamat sellaiset aatelismiehet, jotka olivat ottaneet esimerkkiä Mazarinista, muistaen huonosti, mutta laskien hyvin. Olipa Manicamp — muuten tietysti mitä kunniallisimpana miehenä — niin hajamielinen, että korjasi puoleensa kaksikymmentätuhatta livreä, jotka jäivät veralle, kun kukaan ei nähtävästi ollut saanut niihin omistusoikeutta. Samaten de Wardes, jonka mielessä pyöri paljon asioita tämän illan tapausten johdosta, unohti pöytäänsä kuusikymmentä kaksois-louisdoria, jotka oli lopulla voittanut Buckinghamin herttualta; isänsä tavoin tämä taasen oli kykenemätön tahraamaan käsiään kenenkään rahoilla, joten hän koskemattomina jätti ne korttimaksuksi — kelle hyvänsä ne niin ollen joutuisivatkin.

Kuningas tointui hiukan tarkkaavaisemmaksi vasta sitten kun herra Colbert, joka oli tuokion ajan vaaninut ympärillä, lähestyi häntä ja kuiskasi hänen majesteettinsa vielä humisevaan korvaan jonkun neuvon — hyvin kunnioittavasti kyllä, mutta kuitenkin jotenkuten tunkeilevana. Hänen huomautuksensa johdosta Ludvig valpastui, katseli ympärilleen ja sanoi:

"Tässä olen, sire", vastasi yli-intendentti, joka oli puhellut
Buckinghamin kanssa ja lähestyi heti.

Kuningas astahti hyväntahtoisen näköisenä häntä kohti ja virkkoi huolettomasti:

"Anteeksi, yli-intendentti, että häiritsen keskusteluanne, mutta otan oikeudekseni pyytää huomiotanne kaikkialla, milloin vain tarvitsen teitä."

"Seikka on sellainen, monsieur, että aion panna toimeen juhlan Fontainebleaussa. Avoin talous kahden viikon ajaksi — siihen tarvitsen…"

"Neljä miljoonaa?" toisti Fouquet kumartaen syvään ja nirhaisten kynsillään verinaarmun rintaansa: hänen kasvojensa luontevassa rauhallisuudessa ei ilmennyt vähäisintäkään muutosta.

"Kah… miten vain teille sopii… ei, haluaisin kyllä niin pian kuin mahdollista."

"Kultarahojen laskemiseen", täydensi yli-intendentti majesteettisen halveksivasti; "ei voi pinota ja punnita enempää kuin miljoonan vaiheille päivässä, monsieur."

"Oh", virkkoi Fouquet kääntyen kuninkaaseen, "teidän majesteettianne palvellessaan saattavat virkamiehet tehdä ihmeitä: summa saataneen käytettäväksi kolmessa päivässä."

Colbert kalpeni vuorostaan. Ludvig katseli rahaministeriä ihmeissään. Fouquet vetäytyi pois pöyhkeilemättömästi, mutta lujan ryhdikkäänä, hymyillen lukuisille ystävilleen, joiden katseissa hän yksin näki todellista sydämellisyyttä ja sääliin asti elähtynyttä osanottoa, sillä Colbertin paisuva mahti oli nykyään hovin yleisimpiä puheenaineita.

Rahaministerin mielentilaa ei ollut arvosteltava tämän hymyilyn mukaan; hän tunsi kuolettavaa ahdistusta sydämessään. Muutamat veripisarat tahrasivat hänen ihokkaansa alla hienoa paidanrintamusta. Ihokas peitti veren, hymy kuohuvan raivon. Siitä tavasta, jolla hän lähestyi vaunujaan, arvasi hänen palveluskuntansa, että isäntä ei ollut hyvällä tuulella. Tästä havainnosta johtui, että hänen lähtökäskynsä pantiin täytäntöön niin täsmällisen rivakasti kuin sotalaivassa myrskyn sattuessa toteutetaan kaikki ärtyneen kapteenin määräykseen sisältyvät toimenpiteet. Vaunut eivät vierineet — ne lensivät ja matkalla Fouquet hädin ehti tointua pahimmasta järkkymyksestään. Kotiin päästessään hän heti riensi toiseen huonekertaan Aramiin luo.

Tämä ei ollut vielä mennyt makuulle. Portos oli varsin sopivasti nauttinut illallisekseen käristetyn lampaanreiden, kaksi paistettua fasaania ja kokonaisen vuoren krapuja; sitten hän oli muinaisten urhojen tavoin antanut voidella ruumiinsa hyvänhajuisilla öljyillä ja kietoa flanellikaistaleihin sekä täten kapaloituna päässyt lämmitettyyn vuoteeseen kantamalla. Aramis sitävastoin oli ottanut ylleen mukavan, samettisen yönutun ja kyhäili ahkerasti kirjeitä tuolla hienolla ja tiheällä käsialallaan, joka sai paperiarkin sivun sisällöksi melkein neljänneksen nidettä tekstiä.

Ovi avattiin kiivaasti, yli-intendentti astui sisään kalpeana, kiihdyksissä ja ahdistuksen vallassa. Aramis kohotti päätänsä.

"Hyvää iltaa, rakas isäntäni", sanoi hän, tutkivalla silmäyksellään heti oivaltaen rahaministerin huolestuksen merkitsevän arveluttavaa vastoinkäymistä. "Miten menestyi peli kuninkaan illanvietossa?" hän sitten kysyi vain saadakseen keskustelun käyntiin.

Fouquet istuutui ja viittasi mukanaan tulleelle lakeijalle, että häntä ei tarvittu. Miehen mennessä hän vastasi:

Pitäen silmällä hänen jokaista liikettään Aramis näki hänen kuumeisen kärsimättömästi paiskautuvan sohvalle lojumaan.

"Te kai hävisitte kuten tavallisesti?" kysyi hän, yhä pidellen kynää kädessään.

"Mitä! Olisiko muka Fouquet sellainen pelaaja, jonka mieli on jälkeenpäin masennuksissa!"

Fouquet jännitti itsehillintänsä, hallitakseen ääntänsä, ja ilmoitti sitten ihan rauhallisena sävyltään:

Mutta katkera naurahdus seurasi viimeistä sanaa. Aramis ei ollut odottanut kuulevansa niin yletöntä summaa; häneltä putosi kynä kädestä.

"Neljä miljoonaa!" toisti hän. "Olisitteko pelannut pois neljä miljoonaa? Mahdotonta!"

"Herra Colbert piteli korttejani", vastasi yli-intendentti, taaskin kolkosti naurahtaen.

"Hänen omasta suustaan. On mahdoton musertaa ihmistä sydämellisemmin hymyillen."

"Parbleu, on selvää, että teidät tahdotaan syöstä täydellisesti häviöön!"

"Ehdottomasti. Siinä ei muuten pitäisikään olla teille mitään ihmetyttävää, sillä olemmehan jo aikaisemmin ottaneet lukuun, että hyökkäys jatkuisi."

"Kyllähän, mutta minä en olisi uskonut, että voitaisiin vaatia yhdellä kertaa neljä miljoonaa."

"Summa on todellakin peräti suuri; mutta neljä miljoonaa ei lopultakaan vielä nujerra Ranskan nykyistä rahaministeriä."

"Jos tietäisitte, miten rahavarojen laita oikein on, niin olisitte vähemmän levollinen, hyvä d'Herblay."

"Mitä olisin voinut muutakaan? Niin pian kun minä kieltäydyn, hankkii Colbert, mistä haalineekin; varmasti hän toimittaa sillä kertaa puheeksi tulleen summan, ja silloin minä olen kukistunut suuruus!"

"Sitä ei kyllä voi kieltää. Ja kuinka pian lupasitte toimittaa nuo neljä miljoonaa?"

"Voi, ystävä", virkkoi Fouquet, "tuskastuttaapa ajatella, että kansa vastikään kadulla ajaessani huusi: 'Katsokaa, tuossa menee rikas Fouquet!' Totisesti, hyvä d'Herblay, tällaisessa asemassa ihan menettää järkensä!"

"Ei, monseigneur, malttakaa sentään, — ei tässä vielä niin pitkällä olla", sanoi Aramis tyynesti, ripoittaen hiekkaa viimeksi kyhäämälleen kirjeelle.

"Mutta minulla hädin on kaikkiaan käytettävissä koko summaa. Alan olla tyhjennetty käteisistä varoista. Belle-Isle nieli paljon; eläkkeiden maksu oli äskettäin; sen jälkeen kun veronkantajia alettiin ahdistaa, ovat rahat olleet tiukalla. Ja jos selviydynkin vielä tästä tarpeesta, niin mikä on edessä seuraavalla kerralla, sillä eihän kiristys pääty tähän? Kun kuninkaat pääsevät rahan makuun, niin he ovat kuin ihmislihaa maistaneet tiikerit: täyttymättömän himon vallassa. Jonakuna päivänä minun täytyy sanoa: 'Mahdotonta, sire!' Ja sinä päivänä olen mennyttä miestä!"

Aramis kohautti hiukan olkapäitänsä. "Teidän asemassanne, monseigneur", hän sanoi, "ei mies ole hukassa ennen kuin hän itse heittäytyy."

"Taistelin minäkin nuorina päivinäni Richelieuta vastaan, joka oli
Ranskan todellinen kuningas ja vielä kardinaali."

"Onko minulla armeijoita, aseita, aarteita? Olenhan menettänyt
Belle-Islenkin!"

"Hoo, kyllä hätä keinon keksii! Kun luulette häviön juuri tavoittavan teidät…"

"Te surmaatte minut kylmäverisyydellänne, d'Herblay!" sanoi yli-intendentti, pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa.

"Ettei teidän tarvitse olla levoton, jos teillä on rohkeutta. Onko teillä rohkeutta?"

"Onko niin ollen sovittu, että äärimmäisessä hädässä tulette avukseni, d'Herblay?"

"Rahamiehen tehtäviä on täyttää sellaisen miehen tarpeet kuin te olette, d'Herblay."

"Jos avuliaisuus on rahamiehen tehtäviä, on armeliaisuus kirkonmiehen hyve. Suorittakaa nyt vielä vain tällä kertaa, monseigneur. Sen summan yhä saatte koolle häviöön joutumatta; viime hetkellä saamme nähdä, mitä on tehtävissä."

"Paljon mahdollista! Pahoittelenpa muuten erityisestäkin syystä, että olette nyt vähissä rahoissa."

"Ainahan toki viisikymmentätuhatta livreä on saatavissa. Voi, miksei tuo Colbertin hylky sovittele rajoja kuten te! Silloin en paljonkaan välittäisi. Milloin tarvitsette rahat?"

"On Baisemeauxille maksettavaa viimeinen kolmannes hänen sadastaviidestäkymmenestätuhannesta livrestään."

"Niin oikein, se on totta; te maksatatte minulla sataviisikymmentätuhatta frangia tuolle miehelle."

"Lunastusmaksuna virasta, jonka hän osti tai oikeastaan me ostimme
Louvièresilta ja Tremblaylta."

"Se on hyvinkin luonnollista, kun teillä on niin paljon asioita hommattavina. En kuitenkaan usko, että teillä on mitään tärkeämpää kuin tämä."

"On hetkiä, jolloin on mieluista olla hyvissä väleissä Bastiljin kuvernöörin kanssa, monseigneur."

"Olen vielä niin onnellisessa asemassa, etten voi käsittää sitä riippuvaisuutta, d'Herblay."

"Monseigneur, meillä on omat runoilijamme, oma insinöörimme, oma arkkitehtimme, omat säveltaiteilijamme, oma kirjanpainajamme, omat maalarimme; meidän piti saada myös oma kuvernöörimme Bastiljiin."

"Ottakaamme kylmäverisesti lukuun kaikki mahdollisuudet, monseigneur!
Voimme helpostikin joutua tilapäiselle matkalle Bastiljiin, hyvä herra
Fouquet", lisäsi kirkkoruhtinas, hymyillessään näyttäen kalpeiden
huultensa raosta hampaita, jotka yhä vielä olivat yhtä kauniit kuin
Marie Michonin ihaillessa niitä kolmekymmentä vuotta aikaisemmin.

"Ja te luulette, d'Herblay, ettei sataviisikymmentätuhatta livreä ole liiallinen hinta sellaisesta tuttavuudesta? Vakuutan teille, että tavallisesti käytätte rahojanne paremmin."

"Kerran Bastiljiin joutuneella miehellä ei ole enää turvaa entisistä valmistuksistaan, hyvä d'Herblay. Hänen vaikutusvaltansa on mennyttä."

"Pätevällä tavalla laaditut sitoumukset eivät raukea, ja sitäpaitsi, uskokaa minua, tuolla kunnon Baisemeauxilla ei ole hovimiehen sydäntä. Olen varma siitä, että hän pysyy peräti kiitollisena näistä rahoista, ja varmemmaksi vakuudeksi minulla on kunnossa asiakirjat, kuten jo sanoin, monseigneur."

"Monseigneur, monseigneur, älkää sekaantuko tähän juttuun; jos siinä on kiristyksen ajatus, niin ainoastaan minulla on osuutta siihen, mutta meille molemmille se kääntyy suureksi voitoksi, niin on asia."

"Miksei! Huonompiakin välikappaleita käytetään. Mutta saanhan siis ottaa lukuun, että minulle varataan nuo viisituhatta pistolia huomiseksi?"

"Se olisi vielä parempi, sillä mieluummin lähden liikkeelle jo varhain; Baisemeaux-parka ei voi käsittää, mihin olen joutunut, ja hän on tietenkin nyt kuin tulisilla hiilillä."

"Saatte rahat tunnin kuluttua. Voi, d'Herblay, teidän sadanviidenkymmenentuhannen franginne hyöty ei ikinä voi korvata minulle neljää miljoonaani", pahoitteli Fouquet nousten.

"Hyvää yötä! Minulla on vielä puhuttavaa henkilökunnalleni, ennen kuin käyn levolle."

"Jos kerran saan viisikymmentätuhatta livreäni, niin takaanpa teille, että teidän kannattaa asettua aivan rauhalliseksi. Hyvää yötä vain, monseigneur."

Tästä vakuutuksesta ja puhujan varmasta äänensävystä huolimatta Fouquet poistuessaan pudisti päätänsä ja huokasi.

Paavalinkirkon torninkello löi seitsemän, kun Aramis ratsain ja porvarillisessa asussa — sinisessä verassa, jonkunlainen metsästyspuukko kupeellaan ainoana eroituksena — Rue du Petit-Muscia myöten tullen pysähtyi Rue du Tournellesia vastapäätä Bastiljin vankilan ulkoportille.

Sen kaksi vartijaa antoivat hänen estelemättä ratsastaa sisälle ja osoittivat viittauksella, että hänen tuli jatkaa kulkuansa kahden rakennusrivin kaitaa solaa pitkin nostosillalle, jonka takana linnan varsinainen kehä alkoi. Se oli laskettu alas, ja toimitettiin parhaillaan vartion vaihtoa. Ulomman vahtikopin etuvartija pysähdytti tulijan ja tiedusti karskisti, mitä hänellä oli asiana. Aramis kohteliaasti selitti haluavansa puhutella herra Baisemeaux de Montlezunia. Vahtisotilas huusi sisempään koppiin asettuneelle vartijalle, joka pisti päänsä tähystysluukkuun ja katseli vierasta hyvin tiukasti tämän astuessa nostosillalle. Aramis toisti toivomuksensa. Mies kutsui paikalle aliupseerin, joka käveli tilavalla etupihalla, ja asian kuultuaan tämä kävi noutamassa kuvernöörin esikuntaan kuuluvan upseerin. Viimemainittu jälleen kuulusti ratsumiehen asiaa, pyysi häntä odottamaan ja läksi päärakennukseen päin, mutta kääntyi pian takaisin kysymään hänen nimeänsä.

"Sitä en voi teille sanoa, monsieur", vastasi Aramis; "ilmoitan vain pyrkiväni sellaiseen puheluun herra kuvernöörin kanssa, että kykenen ennakolta vakuuttamaan hänen ilahtuvan kohtauksesta. Niin, teidän sopii kyllä huomauttaa herra de Baisemeauxille, että täällä on se henkilö, jota hän odottaa kesäkuun 1 päiväksi, — ja silloin hän varmasti itse saapuu minua vastaanottamaan."

Upseerin oli työläs ottaa uskoakseen tällaisen pikkuporvarin tärkeyttä mahtavan virkamiehen silmissä.

"Sattuukin juuri sopivasti", muisti hän; "herra kuvernööri on lähdössä kaupungille, — näette hänen valjakkonsa valmiina tuolla sisäpihalla. Häntä ei niin ollen tarvitse vaivata koska hän ajaa tästä ohi."

Aramis nyökäytti päätänsä myöntymykseksi, tahtomatta antaa itsestään kovin korkeata käsitystä; hän jäi siis kärsivällisesti ja äänettömänä odottamaan, kumartuen satulanupan yli. Kymmenen minuutin kuluttua kaleesit siirtyivät pääportaiden eteen, kuvernööri ilmestyi ulos, nousi vaunuihin ja läksi liikkeelle. Mutta paikan valtiaalla oli edessään sama tarkastus kuin tuntemattomalla vieraalla; nostosillan sisemmän vahtikopin etuvartija astui esiin, kun vaunut olivat pistäytymässä porttiholviin, ja kuvernööri avasi vaununoven, näyttääkseen kasvonsa vartiosoturin kysyessä tunnussanaa. Täten pidettiin huolta siitä, että kukaan ei päässyt pujahtamaan Bastiljista luvattomasti.

Vaunut vierivät nyt holviin, mutta ristikkoporttia avattaessa lähestyi upseeri niiden toistamiseen pysähdyttyä ja virkkoi hiljaa joitakuita sanoja kuvernöörille. Tämä pisti heti päänsä ulos vaununovesta ja näki vieraan istuvan ratsailla nostosillan lähemmässä päässä. Hän kiljaisi riemastuneesti, astui tai pikemmin viskausi ulos vaunuistaan ja juoksi tarttumaan Aramiksen käsiin, hokien katkonaisia anteeksipyyntöjä. Olipa hän vähällä painaa tervetulleen vieraan käden huulilleen.

"On hiukan vastuksellista päästä Bastiljiin, herra kuvernööri", sanoi Aramis. "Onko menettely samanlaista niidenkin suhteen, jotka tulevat tänne vastoin tahtoaan, vai ainoastaan vapaaehtoisiako kävijöitä täällä niin pidätellään loitolla?"

"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, monseigneur! Voi, kuinka hauskaa on nähdä teidän korkea-arvoisuutenne!"

"Hiljaa! Huomatkaa asema, hyvä herra de Baisemeaux! Mitä ajatellaankaan, jos huudatte julki, että piispa esiintyy tällaisessa asussa?"

"Oi, antakaa anteeksi, älkää pahastuko, minä en muistanut. Hei, toimittakaa herran ratsu talliin!" luikkasi Baisemeaux.

Kuvernöörin kasvot kirkastuivat niin säihkyviksi, että jos vangit olisivat sen nähneet, olisivat he voineet luulla jonkun täysiverisen prinssin joutuneen hänen hoidokikseen.

"Aivan oikein, niin, niin, viekää toimiston edustalle hevonen.
Nousemmeko vaunuihin, rakas herra d'Herblay, ajaaksemme asunnolleni?"

"Vain pihan yli, herra kuvernööri! Luuletteko minua niin raihnaaksi?
Ei, jalkaisin, herra kuvernööri, jalkaisin."

Baisemeaux tarjosi sitten käsivartensa piispalle tueksi, mutta toinen ei ottanut sitä vastaan, He saapuivat siten hallintotalolle, Baisemeaux hykerrellen kämmeniään ja vaivihkaa vilkuen hevoseen, Aramis silmäillen mustia ja alastomia muureja.

Avara pylväseteinen ja valkoisista paasista laskettu suora porraskäytävä johtivat Baisemeauxin asuntoon. Hän astui etusuojaman ja ruokailuhuoneen läpi, jossa katettiin aamiaispöytää, avasi pienen salaoven ja sulkeutui vieraansa kanssa tilavaan työhuoneeseen, jonka ikkunat antoivat viistoon pihoille ja talleille päin. Touhukkaasti Baisemeaux järjesti kirkkoruhtinaan olon niin mukavaksi kuin herttaisen huomaavainen tai kaikesta sydämestään kiitollinen isäntä vain kykenee; hän työnsi esiin nojatuolin, asetti kuntoon jalkatuen pieluksineen ja siirsi käsivaraksi pikku pöydän. Itse hän myös hartaan huolellisesti laski tälle pöydälle kultapussosen, jota muuan sotureista oli kantanut heidän kintereillään niin hellävaroin kuin pappi pyhää sakramenttilipasta. Sotamies poistui, Baisemeaux lukitsi oven hänen perässään, veti alas vastapäisen ikkunan kaihtimen ja katsoi Aramista silmiin, nähdäkseen, puuttuiko arvoisalta vieraalta mitään.

"No, kylläpä te, monseigneur", virkkoi hän istuutumatta, "olette ennen kaikkia muita sellainen mies, jonka sanaan saa luottaa!"

"Liikeasioissa ei säntillisyys ole erityinen ansio, vaan suoranainen velvollisuus, hyvä herra de Baisemeaux."

"Niin, kyllä liikeasioissa, sen käsitän; mutta niissä väleissähän me emme ole keskenämme, monseigneur, vaan te osoitatte minulle jatkuvaa suosiollisuutta."

"Myöntäkää kuitenkin, hyvä herra Baisemeaux, että te säntillisyydestäni huolimatta olitte jo käynyt jossakin määrin levottomaksi."

"Niin ollen pidättelen teitä", jatkoi Aramis läpitunkevasti tähystäen kuvernööriparkaa. "Jos olisin tämän tiennyt, en olisi valinnut näin hankalaa hetkeä."

"Voi, monseigneur, miten saatattekaan luulla, että te koskaan häiritsette minua, — te!"

"Vieläkö herra kuvernööri aikoo ajaa herra Fouquetin luo?" huusi aliupseerin ääni alhaalta.

"En, en", kiljaisi hän tuskastuneena. "Mitä lempoa siellä herra Fouquetista höpistään? Oletteko päissänne? Kuinka uskallatte häiritä, kun minulla on asioita?"

"Olitte ajamassa herra Fouquetin puheille", virkkoi Aramis puristaen huulensa yhteen; "abbén vai yli-intendentin?"

"Niinpä lopultakin olitte tavoittamassa rahaa, koska aioitte puhutella sitä miestä, jolta liikenee."

"Teidän korkea-arvoisuutenne, pelkästään epävarmuus, vain tietämättömyys siitä, missä te asutte…"

"Oh, te olisittekin kyllä saanut rahat herra Fouquetilta, hyvä herra
Baisemeaux; hän on avokätinen mies."

"Vakuutan pyhästi, että minä en olisi ikinä rohjennut pyytää herra Fouquetilta lainaa. Tahdoin kysyä häneltä teidän osoitettanne, siinä kaikki."

"Minun osoitettani herra Fouquetilta?" huudahti Aramis, jonka silmät väkisinkin remahtivat suuriksi.

"Niin, kyllä, häneltä tietenkin", myönsi Baisemeaux kirkkoruhtinaan katseen ahdistamana.

"Eipä siinä ole mitään pahaa, hyvä herra Baisemeaux; ihmettelen vain, minkätähden olisitte tiedustanut osoitettani herra Fouquetilta."

"Sen käsitän", sanoi Aramis hymyillen. "Siltä kannalta en puuhaanne kummastele; osoitteeni kaipuun oivallan hyvinkin, mutta kysyn teiltä, miten tulitte ajatelleeksi juuri yli-intendenttiä?"

"Hyvä herra de Baisemeaux, jos tiesitte minun olevan Vannesin piispa, niin eihän teidän olisikaan tarvinnut tiedustaa osoitettani herra Fouquetilta."

"Olenko siis ollut ajattelematon, monsieur?" sanoi Baisemeaux masentuneena. "Siinä tapauksessa pyydän nöyrimmin anteeksi."

"Mitä joutavia! Eihän siinä mitään haittaakaan ole, — pienessä harkitsemattomuudessa", virkkoi Aramis tyynesti ja hymyili kuvernöörille, samalla kuitenkin itsekseen pohtien, miten Baisemeaux oli nähtävästi saanut kuulla hänen saapuneen Vannesista rahaministerin vieraaksi.

"No niin, rakas kuvernööri", sanoi hän sitten ääneen, "ryhdymmekö heti laittamaan kuntoon pikku tilejämme?"

"Miten vain, monseigneur. Mutta sallikaa minun sentään ensin kysyä, ettekö entisen tavan mukaan soisi minulle sitä kunniaa, että jäisitte luokseni aamiaiselle."

"Kas vain, se on käytännöllistä! Mutta oikeinko te varustatte erityistä vastaanottoa minun varalleni, hyvä kuvernööri?"

"No, tottahan toki hiukan! Onhan alkeellisimpana velvollisuutenani osoittaa teille sellaista huomaavaisuutta kuin suinkin on vallassani."

"Siksi, että tässä maassa ei ole prinssiäkään, jolta olisin voinut saada niin aulista kannatusta kuin teiltä."

"No, siitä ei kannata puhua. Miten muuten asianne menestyvät täällä
Bastiljissa?"

"Niin, te tosiaan tarvitsisitte epäluuloista hallitusta, kardinaali
Richelieun kaltaista miestä ohjaksissa."

"Hänen aikanaan tämä ala kyllä oli tuottoisa. Hänen ylhäisyytensä veli sai täältä rikkautensa."

"Uskokaa minua, hyvä kuvernööri", sanoi Aramis kumartuen lähemmäksi, "nuori kuningas vastaa vanhaa kardinaalia. Nuoruudella on epäluulonsa, kiivastuksensa, intohimonsa, niinkuin vanhuudella vihansa, varovaisuutensa, pelkonsa. Oletteko jo suorittanut kolmannen vuoden ylimääräiset virkatulot Louvièresille ja Tremblaylle?"

"Teillä on siis nyt maksettavaa heille ainoastaan ne viisikymmentätuhatta livreä, jotka toin tässä?"

"Ei, monseigneur, asiani ovat tosiaan olleet niin surkealla kannalla, että kun nuo ylimääräiset tulot alkuaan arvioitiin viiteenkymmeneentuhanteen livreen, en ole luonnoltani kyennyt niitä lisäämään, jättääkseni itsellenikin osuutta. Sitä juuri herra d'Artagnan eilen illalla ihmetteli."

"Ahaa!" virkahti Aramis, silmissään välähdys, joka kuitenkin heti sammui; "te olette eilen puhellut d'Artagnanin kanssa!… Miten se rakas ystäväni jakselee?"

"Huomautin vain", jatkoi kuvernööri, oivaltamatta kavaltaneensa mitään salaisuutta, "että pidän vangeilleni liian hyvää ruokahoitoa."

"Ei oikeastaan, sillä minun sijassani voisi jokainen muu voittaa keskimäärin kutakin kohti sataviisikymmentä pistolia vuodessa."

"Dame, ajatelkaahan vain, että esimerkiksi täysiverisestä prinssistä saan viisikymmentä livreä päivältä ruokarahoiksi."

"Mutta teilläpä tietääkseni ei ole ainoatakaan prinssiä hoidossanne", huomautti Aramis hieman värähtävällä äänellä.

"Ei, valitettavasti; puhuin vain virallisen taksoituksen myöntämistä mahdollisuuksista. Täysiverisestä prinssistä siis viisikymmentä livreä."

"Mutta marskeja ei liene tällähaavaa vierainanne sen paremmin kuin prinssejäkään?"

"Ei, surullista kyllä; kenraaliluutnantteja ja prikaatipäälliköitä on toki kaksi, neljänkolmatta livren päivärahasta."

"Seuraavana ruokakuntana ovat parlamenttineuvokset, joiden osalta saan viisitoista livreä."

"Niin, tavallisesta tuomarista, asianajajasta ja kirkonmiehestä lähtee kymmenen livreä."

"No, katsokaas, enhän minä saa kohdelluksi noita poloisia herrasmiehiä sen kitsaammin kuin parlamenttineuvoksia, koska hekin ehdottomasti ovat säätyhenkilöitä."

"Olette tosiaan oikeassa; en minäkään näe niiden kahden ryhmän kesken viiden livren eroa."

"Te käsitätte, että minun on maksettava kauniista kalasta aina neljän tai viiden livren vaiheille; kunnollisen kanan hinnaksi täytyy laskea puolitoista livreä. Lihoitan kyllä itse siipikarjaa takapihalla; mutta vilja on ostosessa, ja te ette voi kuvitellakaan, millainen rottien armeija täällä asustaa."

"Ei kannata enää yrittää, — ne syövät suuhunsa kissat. Siitä voitte hiukan arvata, miten ne ahmivat viljaani. Minun on viimeksi täytynyt tilata Englannista rottakoiria, mutta niilläkin on julma ruokahalu; ne syövät yhtä kalliisti kuin viidennen luokan vanki, ja lisäksi ne toisinaan repivät kaniinejani ja kanojani."

Olisi ollut mahdoton sanoa, kuunteliko Aramis vai oliko ajatuksissaan; alasluodut silmät olivat tarkkaavaisuuden merkkinä, mutta levottomasti liikkuva käsi näytti ilmaisevan muuta miettimistä.

"Kuten sanoin", pitkitti Baisemeaux, "välttävä siivekäs tulee minulle maksamaan puolitoista livreä, ja kohtalainen kala nousee neljään tai viiteen livreen. Vangeille tulee kolme ateriaa; kun heillä ei ole mitään tekemistä, niin he syövätkin pitkin päivää, ja kymmenen livren miehestä on minulle keskimäärin kuluja seitsemän livreä kymmenen souta."

"Antaessanne kymmenen livren luokalle saman ruokahoidon kuin viidentoista väelle?"

"Mutta voitattehan siis kerrassaan puolet päivärahaa viidentoista livren miehistä?"

"Täytyy jostakin saada tilintasoitusta", sanoi Baisemeaux huomatessaan, että oli puhunut itsensä pussiin.

"Se on oikeus ja kohtuus, hyvä kuvernööri; mutta eikö teille ole vankeja kymmenen livren allekin?"

"Tottahan toki! Mutta tietysti heille ei joka päivä anneta kalaa tai kananpaistia eikä jokaiseksi ateriaksi portviiniä. Hekin sentään kolmasti viikossa näkevät kunnollisen lämpimän ruokalajin päivällisellään."

"Mutta tuo kaikki on suurenmoista ihmisystävyyttä, hyvä kuvernööri, ja te toimitatte itsenne häviöön."

"En ihan niinkään. Katsokaas, kun viidentoista livren mies ei ole kalunnut puhtaaksi kananpaistiansa tai kymmenen livren asukas on jättänyt jotakin maukasta tähteeksi, lähetän minä sen viiden livren poloiselle herkkupalaksi, joka virkistää hänen elinvoimiansa. Pitäähän ihmisen olla armelias."

"Kiitos, kiitos, monseigneur. Samaa alan jo lopulta itsekin uskoa. Mutta tiedättekö, missä kohdassa sydämeni tuntee aivan erityistä sääliä? No, kolmeen livreen taksoitettuja pikkuporvareja ja kirjureita ajatellessani. Eipä heille kuulu Reinin karppia tai la Manchen sampea."

"Oh, monseigneur, älkää luulko, että minä olen sellainen visukinttu. Minä toimitan pikkuporvarin tai kirjurin peräti onnelliseksi, kun lahjoitan hänelle peltopyyn siiven, kauriinpaistin viipaleen, palasen tryffelipiirakkaa — ruokalajeja, joita hän ei ole eläissään edes kuvitellut. Niin, hänelle olen varannut neljänkolmatta livren aterian rippeet. Hän syö, hän juo, jälkiruokaan päästessään hän huutaa: eläköön kuningas! ja siunaa Bastiljia, kun sunnuntaisin suon hänelle pikku hiprakan kahdella pullolla säällistä samppanjaa, joka maksaa minulle viisi souta pullo. He ylistelevät minua ja lähtiessään kaipaavat vankilaa. Arvatkaas, mitä olen pannut merkille?"

"No, olenpa ylpeydekseni pannut merkille, että monetkin vapautetut vangit ovat melkein heti toimittaneet itsensä uudestaan telkien taakse. Mistä se voisi muustakaan johtua kuin että heidän tekee mieli päästä takaisin Bastiljin nykyiseen ruokaan? Siinä oikea mainelause minun täyshoidolleni!"

"Minä vakuutan teille", innostui kuvernööri, "että olemme kolmeenkin kertaan kahden vuoden kuluessa saaneet merkitä luetteloomme saman nimen."

"Ka, kyllähän teille voi näyttääkin, vaikka nimikirjamme muuten on ankarasti salassa vierailta."

"Mutta teidän sietää päästä täysin selville Bastiljin nykyisestä hoidosta, monseigneur."

Baisemeaux astui kaapille ja otti sieltä jyhkeän tilikirjan. Aramis tarkkasi hänen liikkeitään jännittyneesti. Baisemeaux laski luetteloniteen pöydälle, selaili sitä hetkisen ja pysähtyi M-kirjaimen kohdalle.

"Katsokaa nyt esimerkiksi tuota", sanoi hän. "Martinier, tammikuu 1659. Martinier, kesäkuu 1660. Martinier, maaliskuu 1661. Häväistyslehtisiä, mazarinadeja j.n.e. Käsitättehän, että se on vain veruke; Mazarinin ivaamisesta ei ketään pidätetty teljettäväksi Bastiljiin. Ei, se miekkonen antoi itse ilmi tahalliset yrityksensä, vain päästäkseen tänne. Ja missä tarkoituksessa, monsieur? Saadakseen jälleen elellä meikäläisessä kolmen livren ruokahoidossa."

"Niin, monseigneur, runoilijat kuuluvat viimeiseen luokkaan, pikkuporvarien ja kirjurien ruokakuntaan; mutta, kuten sanoin, juuri heille minä suon hauskimpia yllätyksiä."

Aramis käänteli koneellisesti luettelon lehtiä ja luki edelleen, näköjään tuntematta mitään harrastusta silmiinsä sattuvia nimiä kohtaan.

"Vuonna 1661 näette yleisnumeron nousseen kahdeksaankymmeneen", virkkoi
Baisemeaux; "sama määrä vankeja oli vuonna 1659."

"Kah, Seldon!" sanoi Aramis; "sen nimen luulen tuntevani. Ettekö juuri te kerran maininnut häntä nuorena miehenä…"

"Niin, niin, ylioppilasrukka, joka sepitti… miksi taas sanotaankaan kahta latinankielistä säettä, jotka liittyvät yhteen?"

"Peste, älkää nyt niin sanoko! Tiedättekö, että hän sommitteli sen distikoninsa jesuiitteja vastaan?"

"Ei häntä kannata enää surkutella. Katsokaas, hän tuntui viime vuonna herättävän mielenkiintoanne…"

"Niin no, kun teidän harrastuksenne on täällä kaikkivaltias, monseigneur, olen siitä päivästä saakka kohdellut häntä kuin viidentoista livren miestä."

"Onko tuo Marchiali joku italialainen?" kysyi Aramis, sormellaan osoittaen nimeä, joka oli siten herättänyt hänen huomiotaan.

"Mikä siinä on vikana?" kysyi Aramis vastoin tahtoaankin kouristaen valkoista kättään.

"Hän on varmaankin joku vanha pahantekijä?" tiedusti Aramis yrittäen hymyillä.

"Kaukana siitä! Ei, hän on se, joka…" Ja Baisemeaux kiversi molemmat kätensä torvelle ja lähestyi kuiskaamaan sen välityksellä piispan korvaan: "Hän on se nuori mies, joka rohkenee ulkomuodollaan muistuttaa…"

"Ah, niin, niin", sanoi Aramis. "Viime kerralla tosiaan huomautitte siitä; mutta rikkomus näytti minusta vähäiseltä."

"Monseigneur, sellaisen yhdennäköisyyden kehittymisessä täytyy olla tahallinen tavoittelu takana!"

"No, unohtanut vain olin, että täällä on niinkin omituinen hoidokki. Mutta hei, hyvä isäntäni", sanoi Aramis lyöden kirjan kiinni, "tuo koputus lienee kutsu meille."

Baisemeaux otti luetteloniteen, vei sen joutuisasti takaisin kaappiin, lukitsi tämän ja pisti avaimen taskuunsa.

"Suvaitsetteko nyt pistäytyä aamiaiselle, monseigneur?" huomautti hän.
"Meitä ei nimittäin voitaisi häiritä millään muullakaan asialla."

"Kuten vain te haluatte, hyvä kuvernööri." He siirtyivät ruokailuhuoneeseen.

Aramis oli yleensä hyvin kohtuullinen, mutta nytkin nauttiessaan viiniä varsin säästeliäästi hän silti antoi aamiaisen maistua, ja oivalliseksi sen olikin kunnon kuvernööri järjestänyt.

Tämä puolestaan oli remuavan hilpeyden hurmiossa; hänen silmänsä kääntyivät tuon tuostakin rahamassiin, jonka hän oli kaapannut mukaansa, ja se näky elähdytti hänen sydäntään avomieliseen rupatteluun. Alituiseen hän myös ihan liikutttuneen huomaavaisena katseli kirkkoruhtinasta, joka nojaili taaksepäin tuolilla ja tuntijan näköisenä siemaisi lasistaan muutaman pisaran kerrallaan.

"Älköön tulko kukaan minulle moittimaan Bastiljin ruokalistaa", virkkoi hän silmiänsä siristäen; "kyllä niiden vankien kelpaa, jotka päivittäin saavat puolikaspullonkin tätä burgundia!"

"Kaikki viidentoista frangin miehet juovat sitä", sanoi Baisemeaux. "Se on hyvin vanhaa volnayta."

"Ylioppilasparkakin — Seldon — siis kulauttaa palansa painimeksi näin erinomaista kostuketta!"

"Luulin teidän sanoneen, että hänet oli siirretty viidentoista livren luokkaan."

"Ruokakuntaan, niin, mutta hittoako minä tällaisesta viinistä töhertäjälle, joka sepustaa distikkeja… mitä ne nyt olivatkaan?"

"Hänkö litkimään volnayta! Raja kaikella! Se hänen naapurinsa on täysi viidentoista livren hoitolainen."

"Suokaa anteeksi, hyvä kuvernööri, mutta täkäläinen sanasto vaatii jonkun verran opiskelua."

"Se on totta, minä unohdin. Bertaudièren kakkonen, nähkääs, merkitsee sen tornin toisen huonekerran asukasta."

"Niin, kuten kaikillakin täkäläisillä torneilla on oma nimensä. Tulkaahan katsomaan", juttusi Baisemeaux mennen ikkunan ääreen; "se on tämän pihan laidassa, toinen tuolla vasemmalla."

"Mutta olisin luullut Louvièresin tai Tremblayn tehneen teille selvää sellaisista seikoista."

"Oh, hyvä herraseni… anteeksi, anteeksi, — teidän ylhäisyytenne, piti sanomani."

"Ka, enpä luule, — samanlainen kaiketi kuin Bastiljin määräykset yleensäkin."

"Bertaudièren kakkosesta? Kah, enhän suuriakaan välitä vaivaisen distikonin laatijasta, mutta parasta on olla puuttumatta tuollaiseen yhdennäköisyyteen…"

"Niin, mutta vartijatkin tietysti haastelevat vankien kanssa, ja jos mies väittää istuvansa täällä ihan syyttömästi…"

"Ei niistä kukaan ota mitään syyksensä: viattomuus on yleisenä kaavana, jota kaikki alati veisaavat!"

"Oh, hyvä herra d'Herblay, vain teidänlaisenne hovimies saattaa keksiä tuollaista ajateltavaa pikku seikoista!"

"Lienette tosiaan oikeassa, hyvä herra de Baisemeaux. Vielä pisara tätä volnayta, pyydän."

"Ei, ei. Te olette pysynyt muskettisoturina kiireestä kantapäähän, sillaikaa kun minusta on tullut piispa. Pisara minulle, lasillinen teille."

"Niin, kenties", jatkoi Aramis tähdäten kirkkaan katseensa rubiininhohteiseen nesteeseen, jonka oli kohottanut kasvojensa tasalle ikäänkuin nauttiakseen kaikilla aisteilla yhtaikaa, "kenties toinen ei huomaisikaan mitään ilmeistä yhdennäköisyyttä tuossa vangissanne?"

"Eiköhän siinä ole mielikuvituksellanne tuntuva osuus, hyvä herra de
Baisemeaux!"

"Katsokaas", jatkoi Aramis, "olen nähnyt montakin miestä, jotka jossakin määrin muistuttavat häntä, mutta luonnollisen kunnioituksen tunne on estänyt ottamasta sitä puheeksi."

"Yhdennäköisyyttä on monenlaista; tässä tapauksessa se on aivan merkillisen silmäänpistävä, ja jos näkisitte vangin, niin myöntäisitte itsekin, että hänen liikkumisensa vapaalla jalalla tuottaisi ehdotonta häiriötä."

"Mahdollistahan se juuri on", sanoi Aramis keveästi; "mutta näkemättä hän minulta jää. Jos vain hetkeksikin astuisin tuollaiseen kamalaan koppiin, valtaisi minut heti ahdistava tunne, että olen ainiaaksi haudattu elävältä."

"No, älkää toki moittiko ainakaan Bertaudièren kakkosen oloja. Hitto, hänellä on sievä huone, hyvin hauskasti kalustettu ja matotkin lattialla!"

"On vainkin. Sen nuorukaisen totisesti kelpaa elellä; hänelle onkin luovutettu Bastiljin paras kammio. Ei tarvitse hänen nurkua!"

"No, no", sanoi Aramis kylmäkiskoisesti, "turha on minulle kiitellä Bastiljin kammioiden kodikkuutta, ja matot te lisäsitte vilkkaudessanne väritykseksi. Voin kuvitella hämähäkkejä, rottia, sammakoita…"

"Ettekö edes vakuuttautuaksenne tuosta yhdennäköisyydestäkään, jonka kiellätte kuten matotkin?"

"Tulkaa katsomaan! Pistäydymme pikku kierrokselle Bastiljiin, niin saattehan nähdä."

"Sillä ei nyt ole väliä. Kersantilla on lomapäivänsä, luutnantti läksi tarkastamaan vallikehää; meillä on vapaa tilaisuus."

"Ei, ei, hyvä kuvernööri; minua värisyttää jo ajatellakin sitä salpojen kirskettä!"

"Ja sattuisitte vielä unohtamaan minut johonkin Bertaudièren kolmoseen tai neloseen… huh!…"

"Te kieltäydytte ainoalaatuisesta tilaisuudesta. Tiedättekö, että eräät prinssit ovat tarjonneet viiteenkymmeneentuhanteen livreen asti suosiollisuudesta, jonka nyt myöntäisin teille ilmaiseksi!"

"Kielletty hedelmä, monseigneur, kielletty hedelmä! Kyllähän te kirkonmiehenä oivallatte, mikä vetovoima sillä on."

"En sitä oikein käsitä tässä tapauksessa. Pikemmin tuo kovaonninen runoilija-ylioppilas herättäisi minun uteliaisuuttani."

"No, katsastakaamme häntä; asuuhan hän juuri Bertaudièren kolmosessa. Kenties samalla lopultakin viitsisitte vilkaista naapurin kauniiseen kamariin."

"No, mitäpä minä nyt huonekaluista, jos niitä siellä onkin, ja turha on katsella jokapäiväistä henkilöä, joka asustaa siellä ihan ulkonaisella perusteella."

"Viidentoista livren mies, monseigneur! Viidentoista livren asukas on aina mielenkiintoinen."

"Mutta minun pitikin jo äsken kysyä, miksi hänen hoitoonsa on myönnetty viidentoista livren päiväraha, kun Seldon-poloinenkin virallisesti kuuluu vain kolmen frangin luokkaan."

"No, katsokaas, eroahan sitä pitää olla, ja tässä juuri näkeekin kuninkaan hyväntahtoisuuden…"

"No, kardinaalin sitten. 'Tämä onneton', on herra de Mazarin tuuminut, 'saa kohtalokseen jäädä pysyväisesti vankilaan…'"

"Dame, kaiketi hänen rikollisuutensa on ikuinen, joten rangaistuksenkin tulee olla yhtä pitkä."

"Epäilemättä. Jollei hän onnekseen sairastu isoonrokkoon, käsitättehän… ja sekin on varsin vähäinen mahdollisuus, sillä Bastiljin ilma on hyvin terveellinen."

"Tahdotte siis sanoa, että tuon onnettoman täytyy kärsiä sovittamattomasti ja loppumattomasti…"

"Niin, itse vapauden menetykselle ei todellakaan voi mitään, mutta se on tehty hänelle mahdollisimman keveäksi. Tottahan tekin myönnätte, että se veitikka ei ole tullut maailmaan syödäkseen kaikkia herkkuja, mitä hänelle nyt tuodaan eteen kuin ruhtinaalle. Pardieux, voitte itse nähdä, jos haluatte: tämä meiltä koskemattomaksi jäänyt piirakka, tämä röykkiö krapuja, joka ei ole meillä paljoakaan alentunut, — Marnen krapuja, isoja kuin kohtalaiset hummerit, — tämä kaikki lähetetään Bertaudièren kakkoseen, höysteenään pullo samaa volnayta, jota olette arvostellut niin maittavasti. Sen nähtyänne ette toivoakseni enää epäile."

"Uskonhan minä sen, hyvä kuvernööri; mutta te vain ajattelette onnellisia viidentoista livren miehiä ja unohdatte suojattini, Seldon-paran."

"Ei, olenhan viimeksi auliimmin kohdellut häntäkin, ja teidän tähtenne olkoon hänellä nyt erityinen juhlapäivä: saakoon hän leivokset ja makeiset sekä portviini-pullon."

"Lähtekäämme, lähtekäämme", touhusi kuvernööri hiukan huumaantuneena sekä viinistä että Aramiksen kiittelystä.

"Malttakaas, kun kutsun avaajan." Baisemeaux näpäytti kahdesti pöytäkelloa; vartija astui sisälle. "Lähden torneihin", ilmoitti kuvernööri. "Mutta vartiota älköön huudettako esiin, — ei mitään rummutusta tai muutakaan hälyä!"

"Ellen jättäisi tänne viittaani", virkkoi Aramis pelokkaasti, "niin kuvittelisinpa todella olevani nyt itse joutumassa telkien taakse!"

Avaaja kulki edellä, siepattuaan kuvernöörin viittauksesta vasullisen kannettavaa aamiaispöydästä; Aramis asteli vankilanpäällikön oikealla puolella. Muutamat pihalle hajaantuneet sotamiehet järjestäysivät jäykäksi riviksi kuin keilasarja kuvernöörin tien varteen. Baisemeaux vei vieraansa useita porrasaskelmia ylös pengermälle, jota myöten tultiin nostosillalle. Vahtisotilaat tekivät siellä kunniaa, heti kun tunsivat esimiehensä.

"Teillä on hyvä muisti, monsieur?" virkkoi silloin kuvernööri kumppaniinsa kääntyen ja puhuen niin kovasti, että vartiosoturien täytyi kuulla.

"Sitähän tarvitaan asemapiirteitten ja mittojen vuoksi", kiirehti kuvernööri selittämään, "kun kerran arkkitehditkään eivät ole vapautettuja siitä määräyksestä, että kukaan ei saa pitää mukanaan paperia, kynää tai piirrintä, käydessään vankien luona."

— Kas vain, — ajatteli Aramis, — täälläkin minä siis käyn arkkitehdistä! Ihan kuin d'Artagnan olisi tuon keksinyt pilaksi, nähtyään linnoitusrakennelmiani Belle-Islellä!

"Olkaa huoletta, herra kuvernööri; meidän alallamme pian oppii toimimaan tarkan silmän ja muistin varassa."

Baisemeaux ei edes rypistänyt kulmiaan, ja vartiosoturit kumarsivat luulotellulle vankilan-arkkitehdille.

"No niin, lähtekäämme ensin Bertaudièreen", oli Baisemeaux vasta esittävinään,

"Numero kolmelle myös osansa, hyvä herra de Baisemeaux, — numero kolmelle, jonka te aina unohdatte", muistutti Aramis.

Siellä oli niin runsaasti telkiä, ristikoita ja lukkoja avattavina, että pikku eteispihan ja sisäänkäytävän varokeinot olisivat riittäneet kokonaisen kaupungin turvaamiseen. Aramis ei ollut haaveellinen eikä herkkätuntoinen; hän oli nuoruudessaan sepittänyt säkeitä, mutta hänen sydämensä oli puutunut kuten ainakin viidenkuudetta ikäisen miehen, joka on rakastellut paljon tai oikeammin saanut osakseen monien naisten rakkauden. Mutta laskiessaan jalkansa kiviastuimille, joita epälukuisten onnettomien askeleet olivat hivuttaneet, ja tuntiessaan kyynelkosteiden synkkien holvien ilman tulvahtavan vastaansa, hän ilmeisesti pehmeni, sillä hänen otsansa painui alas, hänen silmänsä sumenivat, ja hän seurasi vankilanpäällikköä sanattomana.

Toiseen huonekertaan tultaessa oli vieras ihan hengästyksissään joko väsymyksestä tai mielenkuohusta. Hän nojasi seinään.

"Aloittaisimmeko tästä?" puheli Baisemeaux. "Kun kerran pistäydymme kumpaisenkin luona, niin eipä nähdäkseni ole väliä, käymmekö kakkosen pateilla mennessä vai tullessa! Tähänkin huoneeseen on suunniteltu korjauksia", kiirehti hän lisäämään avaajan kuultavaksi, joka oli portaissa jättäytynyt taammaksi.

"Ei, ei!" epäsi Aramis vilkkaasti; "parempi mennä ensin ylempään kammioon, herra kuvernööri, jos suvaitsette, — sen tarkastus on ensimmäisellä sijalla."

Baisemeaux otti avaimet ja päästi seurueen omin käsin kolmanteen kammioon. Vanginvartija astui sisälle ensimmäisenä ja laski pöydälle aterian ainekset, joita kunnon kuvernööri oli määritellyt makupaloiksi. Sitten hän vetäysi takaisin portaisiin.

Vanki ei ollut hievahtanutkaan. Baisemeaux astui vuorostaan koppiin, Aramiksen jäädessä kynnykselle. Siitä hän näki hennon nuorukaisen, ehkä kahdeksantoista vanhan, kun tämä outoa liikettä kuullessaan nosti päänsä, havaitsi kuvernöörin, hypähti samassa heti vuoteeltaan ja alkoi ristissä käsin valittaa:

Nuoren miehen äänensävyssä oli niin vihlovaa tuskaa, että Aramista väkisinkin värisytti.

"Rakas vieraani", virkkoi hänelle Baisemeaux yrittäen hymyillä, "minä tuon teille tässä yhtaikaa muutteen sekä ajatuksillenne että oloillenne, — sielun ja ruumiin virkistystä. Tämä herrasmies on tullut silmämäärällä mittaamaan huonettanne muutamia korjauksia varten, ja tästä saatte hiukan makeata jälkiruuaksenne."

"Voi, monsieur, monsieur", haastoi vanki, "jättäkää minut yksinäisyyteen vuodeksi, ravitkaa minua vedellä ja leivällä mutta sanokaa, että sen vuoden kuluttua pääsen täältä, sanokaa, että vuoden päästä näen jälleen äitini!"

"Mutta, hyvä ystävä", ihmetteli Baisemeaux, "olen kuullut teidän itse sanovan, että hän on hyvin köyhä vaimo, että asuitte ahtaasti ja puutteessa, kun sitävastoin täällä — hitto!"

"Jos hän onkin köyhä, monsieur, niin sitä kipeämmin hän tarvitsee minun tukeani. Asuinko ahtaasti kotona? Oi, monsieur, vapaudessa on aina mukava olla!"

"No, koska itse väitätte, että te ette ole tehnyt muuta kuin sepittänyt sen onnettoman distikonin…"

"Ja ilman tarkoitusta, monsieur, ilman minkäänmoista tarkoitusta, sen vannon; luin Martialista, kun aatos juolahti mieleeni umpimähkään. Voi, monsieur, rangaistakoon minua, minua yksin, hakattakoon minulta käsi, jolla kirjoitin, niin työskentelen toisella; mutta päästettäköön minut jo takaisin äitini luo!"

"Olkaa hyvissä toiveissa, lapsukaiseni", sanoi Baisemeaux; "mutta tiedättehän, että asia ei riipu minusta. Minä en voi muuta kuin lisätä annostanne, suoda teille ylimääräisen tilkan portviiniä, parantaa aterianne vaihtelua jollakulla leivoksella."

"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" parkaisi nuori mies heittäytyen taaksepäin selälleen ja kiemurrellen lattialla.

Aramis ei kyennyt enää sietämään tätä kohtausta, vaan peräytyi porrassillakkeelle.

"Ka, niin hän näkyy olevan, kovastikin", myönsi Baisemeaux seuraten; "mutta se on hänen vanhempiensa vika."

"Niinhän tietenkin… Miksi hänet pantiinkaan oppimaan latinaa?…
Liiallinen tieto, nähkääs, monsieur, yleensä kääntyy vahingoksi…
Minäpä osaan tuskin lukea ja kirjoittaa, ja niinpä en olekaan
vankilassa."

Aramis katseli hiukan ihmetellen miestä, joka Bastiljin kaitsijana ei mielestään ollut vankilassa. Baisemeaux taasen läksi poistumaan melkoisesti sekaannuksissa, nähdessään viihdyttelynsä ja portviininsä tehonneen noin huonosti.

"Hei, entä ovi, — ovi!" huomautti avaaja; "herra kuvernööri jätti oven auki!"

"Ja jos ette saa sitä toimeen", esitti Baisemeaux, "niin pyytäkää, että hänet edes siirretään virallisesti kymmenen livren luokkaan, jotta voin hyödykkäämmin kohditella häntä teidän toiveittenne mukaan."

"Jos tuo toinenkin vanki ikävöitsee äitiään", tuumi Aramis, "niin en tulekaan sisälle, vaan otan silmämääräiset mittani ulkopuolelta."

"Ka, herra arkkitehti olkoon vaan huoleti", puuttui puheeseen avaaja; "kakkonen on säveä kuin karitsa. Eihän semmoinen mies huuda äitiään, joka ei muutoinkaan puhu halaistua sanaa."

Aramis huomasi tarvitsevansa kaikkea itsehillintäänsä, jotta hänen esiintymisensä ei herättäisi epäluuloa.

Baisemeaux otti jälleen avaimet ja kiersi auki lukon. "Voit jäädä ulkopuolelle", sanoi hän avaajavartijalle; "odota meitä portaiden juurella."

Baisemeaux meni edellä sisään, avaten toisenkin oven. Ristikkoikkunasta tunkeutuvan valon neliössä näkyi silloin kaunis nuori mies, solakka varreltaan, lyhyttukkainen, viiksenalut huulilla; hän istui jakkaralla, kyynärpää leposohvalla, johon hänen koko yläruumiinsa nojautui. Hienon, mustan sametti-ihokkaansa hän oli heittänyt vuoteelle ja hengitti syvään raitista ilmaa, joka paisutteli hänen rintaansa mitä muhkeimman batistipaidan alla. Kuvernöörin astuessa huoneeseen nuori mies käänsi soreasti päätänsä, ja tuntiessaan tulijan hän nousi kohteliaasti tervehtimään. Mutta kun hänen silmänsä sitten siirtyivät piispaan, joka oli jäänyt varjoon, värisi tämä rajusti ja kalpeni; hattu kirposi hänen kädestään ikäänkuin lihaksien herpaannuttua. Baisemeaux sitävastoin oli tottunut vankinsa seuraan eikä näkynyt tuntevan minkäänlaista järkkymystä, vaan asetti pöydälle piirakkansa ja krapunsa kuin mitä palvelevaisin tarjoilija, siinä järjestelyssään jääden ihan tietämättömäksi kirkkoruhtinaan hämmennyksestä. Vasta suoriuduttuaan pöydänkattajan tehtävästä hän alkoi puhutella nuorta vankia:

Tämä ääni oli vähällä tuuperruttaa Aramiksen selälleen. Vastoin tahtoaankin hän vapisevin huulin astui askeleen eteenpäin. Liikahdus oli niin äkillinen, että touhuava kuvernöörikään ei voinut olla sitä huomaamatta.

"Tässä on arkkitehti, joka tarkastaa tulisijaanne", ilmoitti
Baisemeaux; "pyrkiikö se savuamaan?"

"Te väititte, että vankilassa ei voisi olla onnellinen", virkkoi kuvernööri vieraalleen käsiänsä hykerrellen; "tässä kuitenkin näette tyytyväisen vangin! Eihän teillä ole ilmennyt valittamisen syytä?" hän lisäsi jälkimmäiselle.

"Kai minun toki näin selviin todistuksiin täytyy luottaa, hyvä kuvernööri! Onko lupa esittää hänelle mitään kysymyksiä?"

"Tämä herra pyytää minua kysymään", virkkoi Baisemeaux, "onko teille tunnettua, miksi asustatte täällä."

"Mutta se on mahdotonta!" puhkesi vastoin tahtoa Aramiksen huulilta. "Jos pidätyksenne aihe olisi teille tuntematon, niin olisitte raivoissanne."

"Tulin tarkemmin ajatellen siihen vakaumukseen, että kun en ole tehnyt mitään rikosta, ei Jumala voinut rangaista minua."

"Voi", vastasi nuori mies, "en osaa sanoa muuta kuin että kaikki, mitä nyt voin teille puhua olostani, on kokonaan toista kuin olisin lausunut seitsemän vuotta sitten."

"Kun kuuntelee teitä ja näkee alistuvaisuutenne, monsieur, niin saattaisi tulla houkutelluksi uskomaan, että te pidätte vankilasta."

"Sellaista varmuutta ei ole käsityksissäni muodostunut, monsieur: toivonut vain olen, ja kuitenkin myönnän, että se toivo heikkenee päivä päivältä."

"Mutta miksette saisikin takaisin vapauttanne, kun olette jo ollut vapaa aikaisemmin?"

"Juuri se syy estää minua odottamasta vapautta", selitti nuori mies. "Minkätähden minua olisi vankilaan teljettykään, jos aikomuksena oli vapauttaa minut myöhemmin?"

"Minua tuli noutamaan muuan mies; minun piti astua vaunuihin, joiden ovet olivat lukittavia, ja niissä minut siirrettiin tänne."

"Mutta vielä ihmeellisempää on, että hän ei ole milloinkaan haastanut minulle niin paljon kuin nyt teille."

"Mahdollista kyllä", myönsi Baisemeaux, "sillä minä en ole yhtään utelias. Tässä nyt muuten näette kamarin: eikö ole sievässä kunnossa?"

Aramis kääntyi jälleen nuoreen mieheen päin ja jatkoi: "Onko luonanne tällaikaa käynyt ketään vierasta?"

"Oh, kyllä, — kolmasti eräs nainen; hän pysähdytti vaununsa alaovelle ja astui sisälle linnikossa, jonka siirsi sivulle vasta kun olimme kahden kesken."

"Hän kysyi minulta samaa kuin tekin äsken, — olinko tyytyväinen ja enkö alkanut ikävystyä."

"Kasvonpiirteet niin tarkoin, että jälleen nähdessänne tuntisitte hänet muuallakin?"

Tyytyväinen väläys kirkasti hetkiseksi Aramiksen katsetta. Samassa
Baisemeaux kuuli vartijan astuvan ylös portaita.

Tämä nähtävästi tiesi nyt mitä halusikin. "Kyllä minun puolestani", virkkoi hän.

Nuori mies näki heidän tekevän lähtöä ja hyvästeli kohteliaalla kumarruksella. Baisemeaux nyökkäsi vastaukseksi, mutta onnettomuus näkyi Aramiksen mielestä ansaitsevan erityistä kunnioitusta, sillä hän taivutti päänsä hyvin syvään.

He poistuivat. Baisemeaux lukitsi ovet heidän takanaan. "No, mitä sanotte tästä kaikesta?" kysyi kuvernööri portaissa.

"Se voisikin olla totta… Ettäkö siis tuo nuori mies olisi sellainen villitty?"

"Tuollainen rikos vain on tapahtunut talossa, se on selvää; kenties hän on nähnyt tapauksen ja pelätään hänen puhuvan."

"Diable, jos olisin siitä varma, niin järjestäisin vartioimisen kaksin verroin visummaksi."

"Mutta kardinaali on huomannut erehtyneensä, koska nolla on pyyhitty yli ja viitosen eteen lisätty ykkönen. Mutta, nyt muistankin…"

"Hyvin yksinkertaisesta syystä, hyvä herra de Baisemeaux: kun sitä ei ole olemassa."

"Tai jos onkin, se on teidän mielikuvituksessanne, taikka jos se esiintyy muutenkin, olisi mielestäni teidänkin parempi olla siitä puhumatta."

"Käsitättehän, että kuningas pahastuisi teille ikipäiviksi, jos kuulisi teidän avittavan sellaisen huhun leviämistä, että joku hänen alamaisensa julkeaa olla hänen näköisensä."

"Tuhannen tulimmaista, se on totta!" tunnusti Baisemeaux kauhistuen; "mutta minä en ole puhunutkaan koko asiasta muille kuin teille, ja saanhan täydellisesti luottaa teidän vaiteliaisuuteenne, monseigneur."

"Olkaa huoletta", rauhoitti Aramis katsomatta tarpeelliseksi muistuttaa, mitä kuvernööri oli äsken kerskannut prinssien tarjoamista lahjuksista.

"Ette taida välittää siitä kardinaalin kirjelmästä?" virkkoi Baisemeaux järkkyneenä.

Siten pakisten he olivat tulleet takaisin kuvernöörin huoneistoon. Baisemeaux otti kaapistaan samanlaisen vankan niteen kuin äskenkin oli vieraalle näyttänyt, mutta lukollisen. Sen avain kuului pieneen kimppuun, jota hän aina piti renkaassa mukanaan. Laskien kirjan pöydälle hän selasi esiin M-kirjaimen ja näytti vieraalleen siihen kohtaan liitetyn kirjeen loppupäätä:

'Ei mitään kirjoja, liinavaatteet hienointa lajia, puvut aistikkaita. Ei kävelyjä, ei vartijan muutoksia, ei minkäänlaista yhteyttä ulkopuolelle.

Soittokapineita; kaikkia viihdytyksen välineitä, joita ei edellä kielletä; päiväraha 15 livreä. Kuvernöörin sopii anoa lisää, ellei se riitä.'

"Kas tosiaan", virkahti Baisemeaux, "olinkin unohtanut, että pitää pyytää korotusta."

"Niin", sanoi hän, "Mazarinin käsialaa se epäilemättä on. No, hyvä kuvernööri", hän jatkoi ikäänkuin jo menetettyään kaiken harrastuksensa äskeiseen puheenaineeseen, "siirtykäämme väliemme loppuselvitykseen, jos suvaitsette."

"Turha panna määräaikaa; kirjoittakaa minulle pelkästään kuitti sadastaviidestäkymmenestätuhannesta frangista."

"Vaadittaessa, niin. Mutta ymmärrättehän, etten vaadi ennen kuin itse haluatte järjestää toisin."

"Oh, sitä en pelkää", sanoi Baisemeaux hymyillen; "mutta olen jo antanut teille kaksi kuittia."

Sellainen luottamuksen osoitus tehosi kuvernööriin erinomaisesti. Epäröimättä hän kirjoitti sadanviidenkymmenentuhannen frangin velkasitoumuksen, jonka kirkkoruhtinas oli oikeutettu jättämään perittäväksi miten hyväksi näki. Aramis oli tarkannut kynän kulkua kuvernöörin olan yli ja pisti paperin taskuunsa näköjään lukemattomana, mikä seikka antoi Baisemeauxille lopullisen takeen siitä, että saamamies piti koko lainamuotoa vain kohteliaisuutena, paljonkaan välittämättä rahoista.

"Ettehän toivoakseni pahastune minulle", virkkoi Aramis sitten, "jos vien teiltä jonkun vangin?"

"Hankkimalla hänelle armahduksen, tietysti. Olenhan jo huomauttanut teille, että tuo Seldon-parka herättää erityistä myötätuntoani."

"No, se on teidän asianne; toimikaa vain parhaanne mukaan. Minä tiedän, että teillä on pitkä käsivarsi ja avoin käsi."

Samaan aikaan kun de Baisemeaux näytti Aramikselle Bastiljin vankeja, pysähtyivät markiisitar de Bellièren ulko-ovelle ajoneuvot, ja tänä vielä verrattain varhaisena aamuhetkenä astui katuportaille nuori säätyläisnainen kahisevassa silkissä.

Kun rouva Vanel ilmoitettiin markiisittarelle, istui tämä syventyneenä lukemaan kirjettä, jonka hän kätki kiireimmiten. Hän oli hädin ehtinyt laittautua aamuasuun, kamarineidot olivat vielä viereisessä huoneessa. Markiisitar riensi ystävätärtä vastaan ja oli näkevinään hänen silmissään loisteen, joka ei kuvastanut terveyttä eikä ilahdusta. Vieras suuteli häntä, puristi lämpimästi hänen kättään eikä suonut hänelle puheenvuoroa, vaan aloitti vilkkaasti:

"Oletko ihan unohtanut minut, kultaseni? Olet siis kokonaan antautunut hovihuvituksiin?"

"Maalaiseksi heittäydyt! No, ehkä se on viisastakin, — näytät hiukan riutuneelta."

"No niin, — sanotaan, että… Voi, en tosiaankaan saa ilmaistuksi sitä sinulle."

"Älkäämme siis puhuko siitä enää", sanoi markiisitar, joka arveli, että tuohon empimiseen kätkeytyi joku häijyys, ja kuitenkin tunsi kiihkeätä uteliaisuutta.

"Niin, rakas markiisittareni, ihmiset arvelevat, että sinä nykyään jo vähemmän suret herra de Bellièreä, miesparkaa!"

"Se on ilkeätä huhua, Marguerite. Suren puolisovainajaani enkä voi koskaan lakata häntä murehtimasta; mutta hänen kuolemastaan on jo kaksi vuotta, olen vasta kahdeksankolmatta vanha, ja hänen menettämisensä tuska ei voi vallita koko elämääni, määrätä kaikkia ajatuksiani. Juuri sinä, Marguerite, joka ennen kaikkea olet todellisen naisellisuuden edustaja, et voisi minulta odottaakaan täydellistä lohduttomuutta."

"Samoin on sinullakin, Marguerite, enkä ole kuitenkaan nähnyt sinun sortuvan mielenkarvauteen, kun sydämesi on saanut vamman."

Nämä sanat olivat suoranainen viittaus rouva Vanelin ja yli-intendentin välien rikkoutumiseen. Niissä oli myös kätketty moite nuoren naisen sydämelle. Ikäänkuin olisi ainoastaan odottanut tätä merkkiä vasamansa ampumiselle huudahti ystävätär:

Ja hän tähysti tiukasti markiisitarta, joka ei voinut pidättää punastustaan.

"Me naiset olemme aina alttiita panettelulle", vastasi rouva de
Bellière tovin äänettömyyden jälkeen.

"Ensiksikin, jos se ei ole tyhjääkään puhetta, se ei silti ole panettelua, vaan pikku juoruamista; toisekseen — vaikka sinä et antanut minun lopettaa — sinun ei edes uskota antautuneen sen rakkautesi valtaan. Sinua päinvastoin kuvataan hyveelliseksi kaunottareksi, joka olet valmis käyttämään kynsiä ja hampaita siveytesi varjelemiseksi, sulkeutuen asuntoosi kuin linnoitukseen, joka on vielä vaikeapääsyisempi kuin Danaen varustus, niin vaskea kuin se torni olikin."

"Aina sinä imartelet minua, Elise… Sanalla sanoen, sinua ylistellään taipumattomaksi ja lähestymättömäksi. Siinä näet, panetellaanko sinua… Mutta mitä unelmoitkaan minun tässä lörpötellessäni?"

"Koetan miettiä", vastasi markiisitar kohottaen puhuttelijaan kauniit silmänsä, joissa säihkyi alkava suuttumus, "mihin saatoitkaan viitata, kun etevänä jumalaistaruston tuntijana vertasit minua Danaeen."

"Niin, etkö muista, että kun luostarikoulussa saimme ratkaistavaksi laskutehtävän… kas, minäkin tulen vuorostani puhuneeksi hiukan oppineesti… etkö muista, että kun toinen tekijä oli tiedossa, meidän piti löytää toinen? Sitä olen nyt etsimässä."

"No, eihän sanottane, että olen rakastunut ajatusperäiseen käsitteeseen. Kai siinä huhussa esiintyy toinenkin nimi?"

"Ei siis ole ihme, rakkaani, että minun pitää etsiä sitä nimeä, kun sinä et ilmaise."

"Rakas markiisitar, nähdessäni punastelusi luulin, ettei sinun tarvinnut erityisesti etsiä sitä."

"Oh, suo anteeksi, minähän olen ystävättäresi enkä aseta ketään nimesi yhteyteen."

Markiisitar puristi hienot kyntensä kämmeniin niinkuin potilas raudan lähestyessä.

"Se on hyvin äveriäs mies", jatkoi Marguerite, "kenties koko valtakunnan rikkain. Se on —" markiisitar ummisti hetkiseksi silmänsä — "Buckinghamin herttua!" lopetti rouva Vanel remahtaen nauramaan.

Juoni oli harkittu tavattoman taitavasti. Tämä nimi, joka ihan aiheettomasti lausuttiin markiisittaren odottaman sijasta, teki naisparkaan saman vaikutuksen kuin ne huonosti teroitetut kirveet, jotka surmaamatta olivat mestauslavalla nirhanneet de Chalaisin ja de Thoun kaulaa. Hän toipui kuitenkin.

"Minulla tosiaan olikin syytä sanoa sinua sukkelaksi naiseksi", virkkoi hän; "hauskutat minua erinomaisesti. Se on hupainen pila… En ole koskaan nähnyt herra de Buckinghamia."

"En ole liikkunut ulkosalla kertaakaan siitä asti kun herttua saapui
Pariisiin."

"Oh", tuumasi rouva Vanel ilkikurisesti ojentaen jalkansa paperia kohti, joka oli rypistyneenä heitetty matolle ikkunan luo, "ellei tavatakaan, voidaan toki kirjoitella."

Markiisitar vavahti. Se paperi oli ollut kotelona kirjeelle, jota hän oli lukenut ystävättärensä saapuessa. Sinettinä oli yli-intendentin vaakuna. Suoristautuen taaksepäin sohvallaan hän sai väljän silkkihameensa laskoksen heilahtamaan vaarallisen todisteen päälle.

"Kuulehan, Marguerite", sanoi hän sitten, "tuollaisia hupsutuksiako puhelemaan sinä vain pistäysitkin luokseni näin varhain?"

"Ei, tulin ensiksikin kuulustamaan vointiasi ja sitten muistuttamaan mieleesi entisiä virkistäviä ja hupaisia ajelujamme Vincennesin puistossa, missä saman tutun tammen siimeksessä juttelimme rakastetuistamme ja niistä, jotka rakastivat meitä."

"En ole pukeutunut, Marguerite, ja… jos haluat jutella rauhassa, niin Vincennesiinkin menemättä tapaamme omassa puutarhassani tuuheiden pyökkien varjoa, ruohikon kirjavanaan satakaunoisia ja orvokkien runsauden, jonka tuoksu tuntuu tänne asti."

"Rakas markiisitar, olen pahoillani, että kieltäydyt… Kaipasin saada tyhjentää sydämeni sinun osanotollesi."

"Sanon vieläkin, Marguerite, että sydämeni on sinun yhtä hyvin tässä huoneessa tai puutarhani lehmuksen alla kuin tuolla puiston tammen katveessa."

"Minulle se ei ole samaa… Vincennesissä olisin edes lähellä sitä paikkaa, johon huokaukseni ovat viime päivinä alituiseen pyrkineet." Markiisitar kohotti äkkiä päänsä. "Sinua kai ihmetyttää, että minä vielä ajattelen Saint-Mandéta?"

Ja kahden naisen katseet iskeytyivät ristiin kuin kaksi rauhatonta miekkaa ottelun alkuerässä.

"Niin, ylpeällä luonnollanikin!" vastasi rouva Vanel. "Sellainen olen… En voi antaa anteeksi unohdusta, en suvaita uskottomuutta, mutta tunnen houkutusta rakastamaan, jos erotessani jään kaivatuksi, ja rakastan ihan hillittömästi, jos minulle hylättynäkin hymyillään."

"Ja sinä olet siis", huomautti markiisitar, "hurjasti kiintynyt herra de Buckingh… yli-intendenttiin, piti sanomani?" Veri nousi hänen kasvoihinsa tästä kavaltavasta sanahairahduksesta. "Ja tahtoisit lähteä Vincennesiin… Saint-Mandé vetää sinua puoleensa!"

"En totisesti olisi kyennyt siihen tällä kertaa, sillä minä en ole niin anteeksiantavainen kuin sinä. Rakastan ehkä vähemmän, mutta loukkaantuessaan sydämeni pahastuu ainiaaksi."

"Mutta herra Fouquet ei ole loukannut sinua", huomautti Marguerite
Vanel neitsyellisen viattomasti.

"Ymmärrät ihan hyvin, mitä tarkoitan. Eihän herra Fouquet tietenkään ole loukannut minua, kun olemme vain muodollisesti tuttavuksia, mutta sinulla on valittamisen syytä häntä vastaan. Sinä olet ystävättäreni, ja senvuoksi en neuvoisi sinua siihen suuntaan kuin haluaisit."

"Voi, nyt sorrat minua!" pahaksui nuori nainen äkkiä kooten kaikki voimansa niinkuin taistelija valmistautuessaan antamaan viimeisen iskun; "sinä otat lukuun vain pahat intohimoni ja heikkouteni. Mitä minussa on puhtaita ja jalomielisiä tunteita, niistä et ole tietääksesikään. Jos herra yli-intendentti tällä hetkellä vallitseekin ajatuksiani, jos lähestyn häntä, kuten tunnustan olevan mahdollista, niin se johtuu siitä, että hän herättää syvää myötätuntoani, ollessaan nyt niin onnettomassa asemassa kuin ajatellakin voi."

"Oi, onko jotakin uutta tapahtunut?" äännähti markiisitar painaen kätensä sydämelleen.

"En mitään", vastasi rouva de Bellière vapisuttavan ahdistuksen lamaannuksessa.

"Kultaseni, ensiksikin kuninkaan suosio on tyyten siirtynyt herra
Fouquetilta herra Colbertille."

"Minulle oli kerrottu, että se linnoitusten ilmestyminen kääntyi herra
Fouquetin kunniaksi."

Marquerite puhkesi niin ilkeään nauruun, että markiisitar olisi sillä hetkellä ilomielin survaissut tikarin hänen sydämeensä.

"Nyt ei ole enää kysymyksessä herra Fouquetin kunniakaan, kultaseni, vaan hänen pelastuksensa", ilmoitti rouva Vanel. "Kolmen päivän kuluttua yli-intendenttiä kohtaa täydellinen tuho!"

"Sanoin kolmen päivän, kun väkisinkin tahdon pettää itseäni toivolla.
Mutta varmana voi pitää, että kaikki on lopussa jo huomenna."

"Rahamaailmassa, rakas Marguerite, saattaa tänään olla tyhjillään ja huomenna nostaa miljoonia."

"Niin saattoi käydä laatuun herra Fouquetille silloin kun hänellä oli kaksi rikasta ja taitavaa ystävää, jotka kokosivat hänen hyväkseen ja saivat rahoja heltiämään monista lähteistä, mutta ne ystävät ovat kuolleet."

"Kultakolikot eivät kuole, Marguerite; ne ovat kätköissä, joita tutkistellaan, ja niitä löytyy tarpeeksi."

"Näetpä kaikki ruusunhohteessa, Elise, — mutta ikävää vain on, että sinä et ole yli-intendentin Egeria, osoittaaksesi hänelle aarteiston, mistä hänen sopii ammentaa kuninkaan eilen pyytämät miljoonat."

"Kunnotonta!" mutisi rouva de Bellière tuon raivoisan ilakoimisen kiduttamana… "Kai yli-intendentiltä neljäkin miljoonaa riittää", vastasi hän miehuullisesti.

"Jos ihmeeksi vielä riittäisikin tähän vaatimukseen", tuumi Marguerite, "niin tuskinpa enää lähtee sitä erää, jota kuningas pyytää kuukauden kuluttua."

"Epäilemättä, ja siksi sanoinkin, että herra Fouquet-poloisen häviö on auttamattomasti ratkaistu. Ylpeyden kannustamana hän toimittaa rahoja niin pitkälle kunnes kukistuu köyhyyteen."

"Se on totta", myönsi markiisitar väristen; "suunnitelma on pätevä… Mutta sanohan, vihaako siis herra Colbert yli-intendenttiä niin katkerasti?"

"Ei uskoakseni rakastakaan… Herra Colbert muuten on mahtava mies, ja lähemmin tutustuessa hän esiintyy yhä enemmän edukseen: jättiläismoisia pyrkimyksiä, talttumaton tahdonvoima, maltillinen toiminta, — hän edistyy pitkälle."

"Luultavasti… No niin, tämän johdosta siis, hyvä markiisittareni, johduin kovasti säälittelemään miesparkaa, joka on minua rakastanut ja palvonutkin; nähdessäni hänet sellaiseen ahdistukseen syöstyksi annoin itsekseni anteeksi hänen uskottomuutensa… jota hän katuukin, kuten olen saanut aihetta uskoa. Sentähden tunsin kiihkeätä halua toimittaa hänelle viihdytystä, neuvoa häntä jotenkuten; ajattelin hänen käsittävän esiintymiseni vaikuttimen ja olevan minulle siitä kiitollinen. On suloista havaita olevansa rakastettu, katsos. Miehet pitävät rakkautta suuressa arvossa, silloin kun heitä ei enää mahtavuutensa sokaise."

Markiisitar ei nyt lopulta tiennyt mitä vastata ja mitä ajatellakaan, huumaantuneena ja murtuneena näistä säälittömistä hyökkäyksistä, jotka oli harkittu täsmällisiksi ja sattuviksi kuin tykistötuli. Luihun ystävättären ääni oli saanut mitä hellimpiä vivahduksia; hän haastoi kuin nainen ja piiloitteli pantterin vaistoja.

"No, miksi et siis lähde herra Fouquetin luo?" kysäisi rouva de Bellière viimein epämääräisesti toivoen, että Marguerite herkeisi murjomasta voitettua vihollista.

"Sinä olet saanut minut vielä ajattelemaan, markiisitar. Ei, olisi kai säädytöntä minun ryhtyä ensimmäiseen askeleeseen. Herra Fouquet kyllä rakastaa minua, mutta hän on hyvin ylpeä. En voi hevin asettua alttiiksi korskealle torjumiselle… Onhan minun sitäpaitsi säästeltävä mieheni tunteita. No, sinä et sano mitään? Pitäneekin sitten kysyä herra Colbertin neuvoa!" Hän nousi hymyillen kuin hyvästelläkseen. Markiisitar ei jaksanut noudattaa hänen esimerkkiään. Marguerite tämän havaitessaan siirtyi heti muutamia askeleita loitommaksi, yhä nauttiakseen kilpailijattarensa nöyryyttävästä masennuksesta, ja tokaisi sitten äkkiä: "Etkö saata minua ulos?"

Markiisitar kohoutui vaaleana ja jäykkänä, tuskassaan enää ollenkaan muistamatta kirjekuorta, josta hän oli keskustelun alussa ollut niin huolissaan; ensimmäisellä askeleella se nyt tuli näkyviin. Sitten hän avasi rukouskammionsa oven ja sulkeutui sinne, edes päätänsä kääntämättä Marguerite Vanelin taholle. Tämä lausui tai oikeastaan sopersi joitakuita sanoja, joita rouva de Bellière ei tarkannut. Mutta heti markiisittaren kadottua piti hänen kademielisen vihollisensa väkisinkin varmistautua siitä, että hänen epäluulonsa olivat osuneet oikeaan; hän ojentausi esiin kuin pantteri ja sieppasi kirjekuoren.

"Haa!" mutisi hän hammasta purren; "herra Fouquetilta tullutta kirjettä hän siis todellakin luki minun saapuessani!"

Tällävälin markiisitar ovensa suojaan päässeenä tunsi voimansa lopen ehtyneiksi; hetkisen hän seisoi kalpeana ja liikkumattomana kuin patsas, mutta huojui sitten kuin myrskyn horjuttama veistos jalustallaan ja kaatui tainnuksissa lattiamatolle. Se kumahdus kuului juuri samassa kun Marguerite Vanelin vaunut jyrisivät hotellin edustalta kadulle.

Isku oli ollut sitä kovempi, kun se oli aavistamaton; kesti senvuoksi jonkun aikaa, ennen kuin markiisitar toipui, mutta tajulle tullessaan hän heti alkoi pohtia asemaa sellaisena kuin se nyt ilmeni.

Suuria sieluntuskia tuottavalla ponnistuksella hän pakotti ajatuksensa seuraamaan sitä latua, jolle leppymätön ystävätär oli hänet johtanut puheillaan. Yleisen edun harrastamisen varjolla Colbert salakavalasti edisti omia pyrkimyksiään, jotka edellyttivät etevämmän kilpailijan tunnotonta tuhoamista. Sydämetön Marguerite Vanel kostonhaluisena riemuitsi lähestyvästä kukistumisesta, herkeämättömästi lietsoen menetetyn rakastajansa vihamiehen hankkeita ja samalla tahtoen musertaa entisen ystävättärensä. Ja markiisitarta enemmän suretti kuin vihastutti se tieto, että kuningas oli yhtynyt kolmanneksi noin arvottomaan kierouteen; moinen salajuoni osoitti Ludvig XIII:n viimeisten vuosien petollisuutta ja Mazarinin ahneutta siltä ajalta, jolloin hän ei ollut vielä kyllikseen ehtinyt täyttyä ranskalaisella kullalla. Mutta urhea nainen sai piankin takaisin kaiken tarmonsa ja heitti kokonaan sikseen tuskittelunsa siitä, mitä oli tapahtunut. Markiisitar ei ollut niitä, jotka vaikertavat silloin kun tulisi toimia ja viihdyttelevät mieltänsä onnettomuuden surkuttelulla, jos kykenevät sitä auttamaan. Hän paineli tovin kylmillä käsillään otsaansa, suoristausi sitten ja soitti kelloa lujalla kädellä ja varmana ryhdiltään. Hän oli tehnyt päätöksensä.

"Ovatko matkavalmistukset kunnossa?" kysyi hän kamarineidolta, joka astui sisään.

"Kyllä, madame; mutta luulimme rouva markiisittaren lähtevän maalle vasta kolmen päivän kuluttua."

"Niin, madame; mutta tapanamme on ollut jättää ne kaikki Pariisiin, kun rouva ei ole käyttänyt kalleuksiaan maalla. Arvoesineet ovat sullottuina talteen rouvan työhuoneessa."

Kamarineidon lähdettyä antamaan tiedon määräyksestä markiisitar siirtyi työhuoneeseen ja alkoi mitä huolellisimmin tarkastella lippaittensa sisältöä. Hän ei ollut koskaan suonut sellaista huomiota näille kalleuksille, jotka ovat naisen ylpeytenä; milloinkaan ei hän ollut katsellut koristeitaan muulta kannalta kuin valitakseen niistä kehyksien tai värien perusteella pukuunsa kulloinkin soveliaimmat. Tänään hän ihaili rubiinien kokoa ja timanttien kirkkautta, joutui syvästi pahoilleen jokaisesta täplästä tai muusta viasta, olisi suonut kultapohjien olleen paksumpia ja jalokivien yhä uhkeampia.

"Herra Faucheux", aloitti markiisitar, "tehän olette toimittanut minulle kaiken kultakalustoni?"

"Uudestako, madame, vai siitä, jonka herra de Bellière antoi teille huomenlahjaksi? Sekin oli nimittäin minulta tilattu."

"Se kaikki — kannut, pikarit ja kannelliset kulhot, maustekalustot rasioinensa, makeisvasut ja hedelmäveitset — maksoi rouva markiisittarelle kuusikymmentätuhatta livreä."

"Se on totta, se on totta! Nyt muistan, että se tuntuikin minusta ensin kalliilta; siinä oli kai työ arvioitu korkealle?"

"No, niissä ei tekotapa ole niin huoliteltua yksityispiirteiseksi.
Alkuperäiseksikin arvoksi jää vain kolmekymmentätuhatta livreä."

"Siis seitsemänkymmentä niistä!" mutisi markiisitar itsekseen. "Mutta minulla on vielä äidinperintönä pöytähopeita, herra Faucheux; tunnettehan ne jykevät lautaset ja muut astiat, joita en ole tahtonut vaihtaa, kun ne ovat muistokapineita?"

"Kah, madame, siinäpä olisi oiva apulähde sellaisille ihmisille, joilla ei ole tilaisuutta säilytellä kaikkia kalleuksiansa koskemattomina, kuten rouva markiisitar on voinut. Siihen aikaan ei valmistettu niin keveätä työtä kuin nykyään. Taottiin harkkoja. Se kalusto ei kyllä enää kelpaa esille, mutta sen paino edustaa kuitenkin halpumatonta omaisuutta."

"On siinä hyvinkin viidenkymmenentuhannen livren arvosta hopeaa. Erikseen vielä ne kaksi tavattoman juhlallista maljakkoa vastaavat viittätuhatta livreä kumpikin, — ne voi arvioida kymmeneentuhanteen yhteensä."

"Satakolmekymmentä!" jupisi markiisitar. "Oletteko varma laskelmistanne, herra Faucheux?"

"Nuo smaragdit tunnen hyvin", sanoi jalokivikauppias, "olen itse laittanut niihin kehykset. Sievimmät koko hovissa, — no, ei sentään ihan: kaikkein puhtaimmat ovat rouva de Châtlllonin, jolle ne joutuivat Guisen herttuoilta, mutta teidän smaragdinne ovat toisella sijalla, madame."

"Myyntiarvon juuri haluan saada selville. Ne siis olisivat muutettavissa rahaksi milloin hyvänsä?"

"Kaikki teidän jalokivenne menisivät joutuin kaupaksi, madame; on tunnettua, että teillä on Pariisin hienoin yksityinen kokoelma. Te ette ole niitä naisia, jotka vaihtavat korujaan; ostatte aina parasta ja pidätte mitä olette ostanut."

Markiisitar merkitsi lyijykynällä muistikirjaansa kultasepän mainitseman summan.

"Vaaleanpunaiset rubiinit… ovatpa ne muhkeita! Näitä jalokiviä en tiennyt teillä olevankaan, madame."

"Niin, niin, sitä olin ajatellutkin", sanoi markiisitar hyvillään. "Sitten timantit, timantit! Voi, niitä minulla on paljon: sormuksia, ketjuja, korvarenkaita ja helyjä, solkia, rintaneuloja! Tehkää niistä arvio, herra Faucheux, olkaa niin hyvä."

Kultaseppä otti suurennuslasinsa ja pikku vaakansa, punnitsi, tarkasteli ja mutisi itsekseen saadessaan yhteenlaskunsa valmiiksi:

"Siinäpä valikoima jalokiviä, jotka tulevat maksamaan rouva markiisittarelle neljäkymmentätuhatta livreä pelkkinä korkoina."

"Niin, ne erikseen. Jos minut kutsuttaisiin välittämään tällaisten kalleuksien myyntiä, niin tyytyisin pitämään palkkionani vain kehyksien kullan; saisin siten hyvinkin viisi kolmattatuhatta livreä."

"Sepä hauskaa! Otatteko siis ansaitaksenne sen hyvityksen sillä ehdolla, että muutatte jalokivet käteiseksi rahaksi?"

"Mutta, madame", huudahti kultaseppä säikähtyneenä, "ettehän toki myy korujanne?"

"Älkää nyt ollenkaan huolestuko, herra Faucheux, vaan antakaa minulle suora vastaus. Te olette rehellinen mies, kolmenkymmenen vuoden aikana olette ollut väleissä sukuni kanssa, tunsitte isäni ja äitini, jotka ensin käyttivät teidän isänne apua. Puhuttelen teitä senvuoksi kuin vanhana ystävänä; otatteko näiden kehyksien kullan palkkioksenne, toimittaaksenne minulle arvioitsemanne summan käteisenä?"

"Mutta ajatelkaa, madame, millaista melua seurapiirissänne herättäisi tieto jalokivienne myynnistä!"

"Kenenkään ei tarvitse saada siitä vihiä… Te valmistutatte minulle samanlaiset tekokorut. Älkää estelkö: se on tahtoni. Myykää yksitellen, pelkästään jalokivet."

"Mitä siihen tulee, niin myyminen kyllä on helppoa, kun Monsieur parhaillaan etsiskelee koolle hienoa valikoimaa paljaina jalokivinä Madamen kalleuksiksi. Siitä on syntynyt kilpailu. Voin helposti sijoittaa hänelle näitä rubiineja ja timantteja kuudensadantuhannen livren arvosta, kun hyvin tiedän, että kauniimpiakaan ei tule tarjolle."

"No niin, loput voitte saada menemään yksityishenkilöille. Niinpä voinettekin laatia kanssani suoranaisen kauppasopimuksen, jossa maksu määrätään suoritettavaksi neljän päivän kuluessa."

"Madame, madame, malttakaa toki hiukan, minä pyydän… Menetätte suotta satatuhatta livreä, jos pidätte kiirettä sen sijaan että antaisitte minun vain välittäjänä myydä jalokivet vähitellen."

"Uhraan kaksisataatuhatta, jos käy tarpeelliseksi. Tahdon saada kaikki kuntoon jo täksi illaksi. Tehkää päätöksenne."

"Suostunhan kauppaan, rouva markiisitar… En tahdo salata, että voitan tässä viisituhatta pistolia."

"Lähemmin ajatellessani voin haalia ne kokoon vielä tänään — osittain kullassa, mutta enimmäkseen on minun tarjottava Lyonin pankin seteleitä, jotka herra Colbert lunastaa."

"Olkoon seteleinä", vahvisti markiisitar. "Menkää nyt vain kiireesti järjestämään maksun suoritus."

"Ei enää sanaakaan siitä, herra Faucheux. Niin, unohdinpa ne pöytähopeat… Ostattehan nekin?"

"Siis runsaasti miljoona", mutisi markiisitar. "Herra Faucheux, te saatte haettaa täältä myöskin molemmat kultakalustot noiden hopeiden mukana. Sanon täällä selitykseksi, että ne sulatetaan miellyttävämpiä malleja varten… ja sulattaa teidän tuleekin ne. Smaragdit otatte omasta arviostanne, niinhän? Toimittakaa näistä kaikista rahat kullassa… kiireimmiten."

"Sekä setelit että kullan voitte asettaa kirstuun ja panna saattajaksi jonkun apulaisenne, joka odottakoon minua vaunuissa yhdenkään palkolliseni näkemättä."

"Vankkurit herra Faucheuxin käytettäviksi", määräsi hän. Kultaseppä toimitti aarteet kannetuiksi alas ja ilmoitti itse, että markiisitar oli jättänyt hänen tehtäväkseen muovata pöytähopeista aistikkaampi valikoima. Hän kumarsi syvään ja poistui, käskien vankkurien seurata kintereillään. Kolme tuntia myöhemmin markiisitar meni kultasepänliikkeeseen ja sai haltuunsa kahdeksansataatuhatta livreä Lyonin pankin seteleitä sekä kaksisataaviisikymmentätuhatta livreä kullassa, lukittuina kirstuun, jonka apulainen jaksoi vaivoin kantaa rouva Faucheuxin vaunuihin.

Kultasepän arvoisalla elämänkumppanilla oli nimittäin omat vaunut. Tilikonttorin johtajan tyttärenä hän oli tuonut kolmenkymmenentuhannen écun myötäjäiset miehelleen, kultaseppien ammattivanhimmalle. Ne kolmekymmentätuhatta olivat kantaneet hyvää hedelmää kahdenkymmenen vuoden aikana. Kultaseppä oli miljoonamies, mutta elämässään vaatimaton. Vaimolleen hän oli kuitenkin ostanut ylen juhlalliset kaleesit, jotka oli valmistettu v. 1648, kymmenen vuotta jälkeen kuninkaan syntymän. Tämä vierivä rakennus oli kaupunginosan suurena ihmeenä; se oli kauttaaltaan somisteltu vertauskuvallisilla maalauksilla ja kulta- ja hopeatähtisillä pilvillä. Näihin hieman eriskummaisiin ajoneuvoihin nyt asettui ylevä aatelisnainen, vastapäätä apulaista, joka markiisittaren hametta arastellen veti polvensa ihan näkymättömiin. Ylpeydestä paisuvin sydämin sai apulainen sitten antaa ajajalle käskyn: "Saint-Mandén tielle!"

Herra Faucheuxin hevoset olivat kunnon percheläisiä, mutta kuhmupolvisia ja muutenkin hiukan kankeakoipisia, ollen peräisin vuosisadan edelliseltä puoliskolta kuten ajopelikin; ne eivät siis kiitäneet niinkuin yli-intendentin englantilaiset juoksijat, vaan käyttivät taipaleelleen kaksi tuntia. Saattoi kyllä sanoa, että joskaan vauhtia ei voinut kiittää, ne marssivat majesteettisesti.

Markiisitar pysähdytti hyvin tutulle ovelle, vaikka hän olikin nähnyt sen vain yhden kerran, kuten muistetaan; olihan se ollut muistettava käynti, tuskin vähemmän tukalassa käänteessä tapahtuneena kuin nyt uudistuessaankaan. Hän otti taskustaan avaimen, painoi sen valkoisella kätösellään lukkoon, työnsi ovea, joka myötäsi narahtamatta, ja käski apulaisen kantaa kirstun ensimmäiseen huonekertaan. Mutta portaissa se osoittausi niin raskaaksi, että miehen täytyi kutsua ajaja kumppanikseen. Arkku laskettiin pikku eteiskammioon, jonka viereisessä vierashuoneessa herra Fouquet oli polvistunut markiisittaren jalkoihin. Rouva de Bellière antoi ajajalle louisdorin, apulaiselle herttaisen hymyn, ja hyvästeli heidät. Hän lukitsi oven ja jäi siten yksikseen odottelemaan turvassa. Ketään palkollista ei ilmestynyt näkyviin. Kuitenkin kaikki oli järjestettyä ikäänkuin näkymätön henki olisi arvannut tulijan tarpeet ja toiveet. Liedessä räiskyi iloinen tulennos, kynttilänjalkoihin oli asetettu valaistusneuvot valmiiksi, hyllypöydällä oli virvokkeita ja kirjoja, japanilaisissa maljakoissa vereksiä kukkasia. Se oli kuin lumottu asunto.

Markiisitar sytytti kynttilät, hengitti kukkien tuoksua, istuutui lepotuoliin ja vaipui piankin unelmiin, jotka kaihoisinakin sisälsivät myös viihdytystä. Hän näki edessään aarteen tuotuna tähän kamariin, miljoonan, jonka hän oli temmannut omaisuudestaan niinkuin niittokone sieppaa varresta kaunokin. Se antoi hänelle aihetta moniin suloisiin ajatuksiin, mutta ennen kaikkea hän mietti, miten saisi luovutetuksi yli-intendentille nämä rahat hänen kykenemättänsä tietämään, keltä lahja tuli. Se pulma oli heti juolahtanut hänen mieleensä ja näyttänyt piankin olevan yksinkertaisesti ratkaistavissa siten, että hän soittaisi yli-intendentin saapuville ja pakenisi ennen tämän tuloa, tuntien suurempaa onnellisuutta kuin jos olisi saanut miljoonan eikä menettänyt. Mutta perille päästyään hän johtui epäilyksiin. Tämä asumus oli huoliteltu niin kodikkaasti, että olisi voinut luulla kamarineidon juuri leyhyttäneen sieltä huiskullaan viimeisenkin tomuhiukkasen. Kaikki nämä valmistukset saivat hänestä tuntumaan kuin hän olisi vasta tulollaan häätänyt taikalinnan keijukaiset, joiden katseet olivat sitä ennen voineet vaivihkaa sattua häneen. Fouquet saattoi niin ollen päästä ainakin sen verran jäljille, että kykenisi arvaamaan asian oikean laidan, ja hän kieltäytyisi pitämästä lahjaksi minkä olisi kenties vastaanottanut lainaksi. Hyvää tarkoittava yritys raukeisi siten tuloksettomaksi. Oli kaiketi tarpeellista ryhtyä asiaan vakavasti käsiksi, jotta uhrauksesta olisi hyötyä. Piti saada yli-intendentti täydellisesti oivaltamaan asemansa täpäryys, jotta hän alistuisi naisen jalomieliseen päähänpistoon. Häntä oli suostuteltava kaunopuheisen ystävyyden kaikella teholla, ja ellei sekään riittäisi, oli otettava avuksi kiihkeän rakkauden tenho, jota mikään ei torjuisi ehdottomassa vakuuttamisen halussa. Eikö yli-intendentti ollutkin tunnettu peräti hienotuntoiseksi ja arvostaan pitäväksi mieheksi? Sallisiko hän naisen riistää itseänsä varattomuuteen hänen hyväkseen? Ei, hän taistelisi vastaan, ja jos mikään voima kykenisi sitä estelyä voittamaan, niin ainoastaan rakastetun naisen ääni saattoi tulla kysymykseen. Nyt rouva de Bellièren sydämessä heräsi toinen epäilys, joka vihlaisi julmasti kuin tikarin kylmä kärki. Rakastiko hän todellisesti? Rajoittuiko tuo joustava sielu ja herkkä sydän hetkeksikään kiintymään yhteen kohti, edes enkeliäkään ihaillakseen? Eikö Fouquetin laita hänen kaikesta nerokkuudestaan ja kunnostaan huolimatta ollut sama kuin noiden valloittajain, jotka loistavan voiton saatuaan vuodattavat kyyneliä taistelutantereella?

— No niin, siitä minun tulee saada selvyys, — tuumi markiisitar. — Kuka tietää, eikö tuo kiihkeästi tavoiteltu sydän ole pohjaltaan arkinen, — kuka tietää, eikö tuo sielu oikealla tavoin koeteltuna ilmene jokapäiväiseksi ja ala-arvoiseksi… "No, no!" huudahti hän itsekseen; "liian kauan tässä epäilen ja epäröin! Ryhdyn koetukseen!"

— Jo seitsemän, — ajatteli hän; — hänen täytyy nyt olla työhuoneessaan vahvistamassa asiakirjoja. Ja nousten kuumeisen kärsimättömästi hän astui kuvastimen luo, jonka pintaan ilmestyi hänen uhrautuvan rakkautensa päättäväisyyttä haastava hymy; hän painoi joustinta ja nykäisi näkyviin avautunutta nastaa. Ikäänkuin ennakolta voipuneena taistelunsa odotuksesta hän sitten hervottomasti heittäysi polvilleen ison lepotuolin eteen ja kätki vapiseviin käsiin päänsä.

Kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli joustimen kitkahduksen. Ovi kääntyi näkymättömillä saranoillaan, ja Fouquet ilmestyi esiin.

Hän oli kalpea ja kumarassa kuin ankean mietiskelyn painostamana. Hän ei rientänyt sisälle, vaan astui verkkaan. Peräti tärkeätä ongelmaa täytyi olla ratkaisemassa miehen, joka tällaista kutsua noudatti noin hiljaisesti, vaikka nautinto oli muuten niin vallitsevana vaikuttimena hänen elämässään. Tuskallisissa unissa vietetty yö olikin laihduttanut piirteitä, jotka tavallisesti ilmaisivat ylvästä huolettomuutta, ja painanut mustat juovat silmien alle. Hän oli yhä komea ja ylevä näöltään, ja hänellä kovin harvinainen apeuden juonne suupielissä antoi kasvoille uutta, nuorentavaa sävyä. Mustassa puvussa, rintamus ihan koholla hänen levottoman kätensä nyppimästä pitsiröyhelöstä, yli-intendentti haaveksivin katsein pysähtyi tämän kamarin kynnykselle, missä hänen silmäyksensä oli niin usein etsinyt odottelevaa onnea.

Tämä lempeä totisuus, ylenpalttisen riemastuksen sijalle tullut myhäilevä murheellisuus, vaikutti hyvin syvällisesti markiisittareen, joka katseli häntä syrjästä. Naisen silmä kykenee rakastetun miehen kasvonpiirteistä lukemaan kaikki itsetunnon tai kärsimyksen vihjeet, ikäänkuin Jumala heidän heikkoutensa tähden olisi tahtonut suoda naisille enemmän huomiokykyä kuin muille luoduille. Markiisitar tajusi ensi katseellaan ministerin koko ahdingon. Hänelle selvisi yön levottomuus, päivän pettymyksien sarja. Siitä hetkestä hän oli voimakas, hän tunsi rakastavansa Fouquetia yli kaiken. Hän nousi, astui rahaministeriä kohti ja virkkoi:

"Te kirjoititte minulle tänä aamuna, että saatte jo vähemmin muistelluksi minua, samalla kun arvelitte minun kokonaan lakanneen ajattelemasta teitä, kun emme ole niin pitkään aikaan tavanneet toisiamme. Tulin osoittamaan sananne vääriksi, monsieur, ja sen voin tehdä sitä varmemmin, kun näen silmistänne, että te ette ole minua koskaan rakastanut niin paljon kuin tällä hetkellä, samoin kuin te puolestanne voitte käsittää tuloni merkitsevän, etten suinkaan ole teitä unohtanut."

"Oi, te olette enkeli, markiisitar", huudahti Fouquet, jonka ylevää katsantoa ilahduksen salama hetkiseksi kirkasti, "ja yhdelläkään ihmisolennolla ei ole oikeutta antautua epäilyksiin teistä! Hänen on vain nöyrryttävä pyytämään armoa."

"Olkoon se siis suotu teille!" Fouquet aikoi polvistua. "Ei", kielsi markiisitar, "istuutukaa viereeni. Voi, näen synkän ajatuksen painavan sieluanne!"

"Hymystänne, joka väkinäisyydellään tärvelee koko ilmeenne. No, mitä nyt mietittekään? Sanokaa, olkaa avomielinen; eihän ystävysten välillä sovi olla salaisuuksia?"

"No niin, madame, selittäkää siis te minulle, mistä tämä pitkäaikainen ankaruus johtui."

"Oi, onhan siihen ollut syytä, hyvä ystävä!" sanoi rouva de Bellière syvään huoaten. "Jo viime käyntinne minun luonani on tuottanut teille paljon onnettomuutta. Asuntoani vakoillaan, ja samat silmät, jotka silloin näkivät teidät, olisivat voineet uudelleen saada katkeran kostonhalun aihetta. Pidän teille vähemmän vaarallisena, että minä tulen tänne; mutta tietäen teidän joutuneen jo muutoin ahdinkoon, en ole tahtonut yhä lisätä vastuksianne…"

Fouquet hätkähti. Nuo sanat palauttivat hänen mieleensä rahaministerin huolet, jotka olivat hetkiseksi häipyneet rakastajan toiveisiin.

"Ahdinkoon, — minä?" virkahti hän yrittäen hymyillä. "Mutta murheellisella sävyllänne tosiaan melkein saatte minut uskomaankin sitä, markiisitar. Ovatko nuo kauniit silmät siis kääntyneet minuun vain surkutellakseen? Oh, aivan toisia tunteita odotin niiden kuvastavan."

"Totta kyllä, olen hiukan kalpea, markiisitar, mutta se johtuu liiallisesta työstä: kuningas antoi eilen toimekseni hankkia ylimääräisiä rahavaroja."

"Te tiedätte sen!" huudahti Fouquet ihmeissään. "Miten se on mahdollista? Vasta peliseurueen hajaannuttua, kuningattarien poistuttua ja yhden ainoan henkilön läsnäollessa kuningas…"

"Näette kuitenkin, että tunnen asian, ja siinähän on kylliksi. No niin, jatkakaa, hyvä ystävä: kuningas siis pyysi…"

"Niin, käsitättehän, markiisitar, että summa oli koottava, sitten laskettava, merkittävä kirjoihin, ja se puuha on hyvinkin pitkällinen toimitus. Herra de Mazarinin kuoltua on raha-asiain virastossa ilmaantunut jonkun verran väsymystä ja häiriötä: henkilökuntani on saanut liian paljon tehtävää, ja minun täytyi yöllä valvoa apuna."

"Olisipa ihme, markiisitar", vastasi Fouquet hilpeästi, "jos rahaministerin kassoista ei löytyisi neljää vaivaista miljoonaa."

"Minusta tuntuu vuosisata siitä kuluneen, markiisitar. Mutta älkäämme enää puhuko rahoista, jos suvaitsette."

"Mutta mitä siis tahdottekaan sanoa?" tiedusti yli-intendentti, jonka katse ilmaisi rauhatonta uteliaisuutta.

"Te hämmästytätte minua, markiisitar, puhuessanne kuin luottamustehtäviä tarjoava."

"Asia on aivan yksinkertainen: aion tallettaa sijoitettavaksenne rahoja ja niin ollen haluan luonnollisesti tietää, onko asemanne taattu."

"Totisesti, markiisitar, olen ymmällä enkä voi käsittää mihin tähtäätte."

"Ihan vakavasti puhuen, hyvä herra Fouquet, minulla on kiusaa käteisistä varoistani. Olen kyllästynyt ostamaan tiluksia ja tahdon jättää jonkun ystävän tehtäväksi saada rahani tuottamaan tyydyttävää tuloa."

Markiisitar viittasi kirstuun ja avasi yli-intendentin nähtäviin setelitukut ja kultaläjän.

Fouquet oli noussut silloin kun markiisitarkin. Hän seisoi kotvasen ihmeissään; sitten hän yhtäkkiä peräytyi, kalpeni ja vaipui tuolille, kätkien kasvot käsiinsä.

"Te toitte nämä rahat sen johdosta, että tiesitte minun olevan pulassa.
Oi, älkää kieltäkö. Käsitän sen selkeästi. Enkö tunne sydäntänne?"

"No niin, jos tunnette sydämeni, niin huomaatte, että juuri sen tarjoan teille."

"Olin siis oikeassa!" huudahti Fouquet. "Voi, madame, en tosiaan ole koskaan antanut teille oikeutta loukata minua tällä tavoin!"

"Loukata teitä!" lausui rouva de Bellière kalveten. "Omituista inhimillistä herkkätuntoisuutta! Olettehan vakuuttanut rakastavanne minua? Olettehan sen rakkauden nojalla pyytänyt mainettani, kunniaani? Ja tarjotessani rahojani te kieltäydytte?"

"Hyvä markiisitar, te olette ollut vapaa varjelemaan mitä sanotte maineeksenne ja kunniaksenne. Jättäkää minulle omasta kohdastani sama vapaus. Jättäkää minut syöksymään häviöön, sortumaan niiden vihamielisten pyrkimysten painoon, jotka minua saartavat, tekemieni virheitten ja oman katumuksenikin raskautukseen; mutta taivaan tähden älkää musertako minua tällä viimeisellä iskulla, markiisitar!"

"Teiltä vastikään puuttui selvänäköisyyttä, herra Fouquet", huomautti toinen.

"Katsokaa minuun, herra Fouquet." Markiisittaren silmät säihkyivät.
"Tarjoan teille rakkauteni."

"Olen rakastanut teitä jo kauan, kuulkaa. Naisilla on väärä hienotunteisuutensa kuten miehilläkin; minua on hallinnut kiihkeä rakkaus, mutta sen täyttä voimaa en ole tahtonut teille ilmaista."

"No, nyt siis sanon sen teille. Te olette pyytänyt rakkauttani polvillanne, ja minä kielsin; olin sokea kuten tekin äsken. Nyt sen tarjoan."

"Oletteko onnellinen — sanokaa, sanokaa… jos minä tulen omaksenne, kokonaan omaksenne?"

"Ottakaa minut siis. Mutta kun minä uhraan teille ennakkoluulon, luopukaa tekin minun tähteni viimeisestä arvelevaisuudesta."

"Fouquet, evätkää vain sanalla, niin avaan tämän oven", ja hän viittasi kadulle päin — "ja sitten ette enää näe minua. Lausukaa vain sana myöntymykseksi, niin seuraan teitä minne tahdotte, ummessa silmin, estelemättä, empimättä, surematta."

"Se on teidän häviönne!" huudahti Fouquet survaisten nurin kullan ja setelipinkat; "tuossa on hyvinkin miljoona…"

"Sen verran juuri… Summa edustaa jalokiviäni, joita en tahdo enää käyttää, jos te ette minua rakasta, ja jos rakastatte minua niinkuin minä teitä, en enää tarvitse koruja!"

"Oi, tämä on liikaa, tämä on liikaa!" huudahti Fouquet. "Minä taivun, taivun, vaikkapa vain saattaakseni arvoonsa sellaisen uhrautuvaisuuden. Otan vastaan myötäjäiset…"

Tällävälin Buckingham ja de Wardes matkasivat hyvinä kumppanuksina ja täydessä sovussa Pariisin—Calaisin valtatiellä.

Buckingham oli jouduttanut jäähyväisiänsä siinä määrin, että ne pääosaltaan olivat jääneet pintapuolisiksi. Hyvästelykäynnit Filip-herttuan ja Madamen sekä nuoren kuningattaren ja leskikuningattaren luona olivat muodostuneet yhdeksi yhteiseksi tilaisuudeksi. Tästä tuli ansio leskikuningattaren pikku sovittelulle, joka säästi hänet antautumasta toiseen kiusalliseen kahdenkeskiseen haasteluun kruununprinssin kanssa ja pelasti hänet Madamen vaaralliselta taikomiselta. Buckingham oli hellästi syleillyt de Guichea ja Raoulia, vakuuttaen edelliselle suurta arvonantoaan ja jälkimmäiselle lujaa ystävyyttä, jota mitkään vastukset eivät voisi haitata, ei etäisyys eikä aika horjuttaa. Vankkurit olivat lähteneet jo ennakolta; itse hän nousi koko saattueensa keralla kaleeseihin illan tullen. De Wardes ei ollut suinkaan hyvillään siitä, että englantilainen siten otti hänet hinatakseen. Hän oli kekseliäässä mielessään pohtinut keinoja moisesta kytkyestä päästäkseen, mutta mitään soveliasta muotoa ei ollut ilmennyt verukkeeksi, jonka perusteella hän olisi saanut matkustetuksi erikseen ja voinut sopia siitä, että joutuisasti kulkeva herttua olisi perillä odottanut häntä. Hänen oli ollut pakko niellä äkänsä ja yrmeytensä. Ne huimapäiset tuttavat, joille hän olisi voinut avata sydämensä neuvon tarpeessa, olisivat ilvehtineet hänelle herttuan ylemmyydestä. Tasaisemmat, mutta järkevämmät olisivat vain kehoittaneet häntä luopumaan kaksintaistelun ajatuksestakin, muistuttaen kuninkaan kiellosta. Enimmät tuttavat taasen olisivat joko lähimmäisrakkaudesta tai kansallisesta itserakkaudesta suorastaan katsoneet parhaaksi avukseen ilmoittaa kiireimmiten ministereille matkasta, joka oli päättymässä verileikkiin. Niinpä oli tuloksena, että de Wardes peräti karvaalla mielellä sulloi matkareppunsa, otti kaksi ratsua ja lakeijan saattamana riensi tulliportille, missä Buckinghamin kaleesien piti ottaa hänet mukaansa.

Herttua tervehti vastustajaansa kuin parasta ystävää, sovitti hänelle mukavan istumasijan, tarjosi makeisia ja levitti hänen ylleen soopelinnahkaisen viitan, joka oli ollut heitettynä etuistuimelle. Sitten haasteltiin hovista, lukuunottamatta kruununprinsessaa; Monsieurista, puuttumatta hänen talouteensa; kuninkaasta, mainitsematta hänen kälyään; leskikuningattaresta, syrjäyttäen hänen miniänsä; Englannin kuninkaasta, kajoamatta hänen sisareensa; matkakumppanusten sydämenasioista, mitään vaarallista nimeä esittämättä.

Pikku päivämatkoina suoritettu retki muodostuikin hupaiseksi. Aito ranskalaisena mieleltään ja kasvatukseltaan Buckingham piankin oli ihastuksissaan siitä, että oli niin hyvin valinnut kumppaninsa. Ajanviettoon kuului hyvällä herkutteluhalulla soviteltuja aterioita, tilapäisiä kilparatsastuksia kauneilla kentillä tien varressa ja jäniksenpyyntiäkin, sillä herttua oli ottanut ajokoiria mukaansa. Buckingham hiukan muistutti kaunoista Seine-virtaa, joka tuhanteen kertaan syleilee Ranskaa hellässä polvittelussaan, ennen kuin saa laskeutuneeksi valtamereen. Mutta Ranskasta poistuessaan Buckingham ennen kaikkea kaipasi sitä uutta ranskatarta, jonka hän oli tuonut Pariisiin; hänen mieleensä tulvi aivan alituiseen muistoja, ainaisina kaihon aiheina. Toisinaan hän itsehillinnästään huolimatta vaipui näihin mietteisiinsä äänettömäksi, ja silloin ei de Wardeskaan häirinnyt häntä. Tämä huomaavaisuus olisi varmasti liikuttanut Buckinghamin sydäntä ja muuttanut hänen aikeitaan de Wardesiin nähden, ellei jälkimmäisen vaiteliaisuutta olisi pilannut sisukas katse ja väistymätön salakavala hymy. Vaistomaiset vihamielisyydet ovat talttumattomia; mikään ei sammuta niitä. Tuhkaa saattaa väliin kertyä verhoksi, mutta alla kytee sitkeä hehku.

Kun vastoin alkuperäisiä kiirehtimisen aikeita oli täten käytetty taipaleella tarjoutuvia huvikkeita, päädyttiin perille vasta kuudennen päivän ehtoopuolella. Herttuan palveluskunta oli ennakolta vuokrannut purren, jolla hevoset ja kuormasto kuten väkikin piti vähin erin toimittaa etäämmäksi asettuneeseen kutteriin. Hevoset laivattiin ensimmäisinä, vipuamalla ne purresta kutterin kannelle vasiten valmistetuissa vasuissa ja siten tuettuina täytteillä, että niiden raajat eivät rajuimmissakaan säikyn tai kärsimättömyyden setkissä päässeet karvaltaan kahnautumaan. Kahdeksan tällaista vierekkäin asetettua vasua täytti lastisuojan. Vapisevat hevoset eivät lyhyillä merimatkoilla ollenkaan tarvitse syödäkseen, vaan ihan kammoavat parastakin apetta, jota maalla halukkaasti pitäisivät hyvänään. Vähitellen saatiin kaikki kuormastokin siirretyksi kutteriin, kun työ oli aloitettu ennen herttuan tuloa. Palkolliset palasivat ilmoittamaan hänelle, että valmistuksista oli nyt suoriuduttu, joten odotettiin vain, milloin hänen ylhäisyytensä suvaitsisi tulla alukseen ranskalaisen aatelismiehen kanssa. Kukaan ei nimittäin aavistellut jälkimmäistä muuksi kuin herttuan äskettäin saamaksi peräti likeiseksi seuralaiseksi.

Buckingham käski vastata laivurille, että hänen tuli pysytellä valmiina, mutta kun meri nyt läikkyi niin kauniina ja näkyi tulevan komea päivänlasku, sanoi hän lähtevänsä purjehtimaan vasta hämärissä, käyttääkseen ihanaa iltaa kävelyyn rantahietikolla, olletikin kun hänellä oli luonnonkauneuksiin yhtä suuresti viehättynyt kumppani. Siitä huomauttaessaan hän kädenliikkeellä osoitti ympärillään seisovalle saattueelle uhkeassa purppurahohteessa rusoittavaa taivaanrantaa ja amfiteatteriksi kerääntynyttä pilvenhattarain sarjaa, joka hehkuvan auringon likettyviltä kohosi yläilmojen keskikohdalle asti kuin huippujansa limittäisesti kasannut vuorijono. Tätä valtavaa amfiteatteria reunusti alhaalta ikäänkuin veripunainen kuohu, joka ylempänä sulausi opaalin ja helmiäisen vivahduksiin. Merikin yhtyi samaan heijasteluun, ja jokaisella sinisellä aallolla kimmelteli kirkas harja kuin valonsäteitä taittava rubiini. Lenseä ilta, haaveelliselle mielelle herttaiset suolaiset tuoksut, leppoisasti huokuva ja säännöllisin kohahduksin humiseva itätuuli, ulapalla kutterin takilan mustat ääriviivat näköpiirin punaisella taustalla ja siellä täällä kalastajaveneiden kaarevia valkopurjeita kuin sukeltavan kajavan siipinä — sellaista iltaa tosiaan kannatti ihailla.

Uteliaitten sivullisten joukko saatteli kultanauhaisia palkollisia, joiden parissa se luuli tuntevansa herttuan intendentin ja sihteerin Buckinghamiksi ja hänen ystäväkseen. Herttua oli nimittäin pukeutunut yksinkertaisesti harmaaseen satiininuttuun ja sinipunaiseen sametti-ihokkaaseen, hattu painettuna silmille, ilman ritarimerkkejä ja koristenauhoja, niin että hän ei pistänyt silmään sen enempää kuin de Wardeskaan, joka mustassa asussaan näytti oikeuslaitoksen pikku virkamieheltä. Herttuan palkolliset olivat saaneet määräyksen pitää pikku venettä varalla aallonmurtajan päässä ja odottaa siellä, jättäen hänet ystävänsä keralla rauhaan, kunnes heitä kutsuttaisiin. "Jompikumpi meistä kyllä antaa sanan, milloin teitä tarvitaan", oli Buckingham lisännyt, varoen äänensävyllään ilmaisemasta, että nämä sanat sisälsivät enemmän kuin muodollisen huomautuksen.

"Luulenpa, monsieur", virkkoi Buckingham de Wardesille heidän asteltuaan jonkun matkaa sivulle rannalla, "että meidän on nyt hyvästeltävä toisemme. Vuoksi nousee, kuten näette kymmenen minuutin kuluttua se on siinä määrin imeytynyt tähän hietikkoon, ettemme enää tunne pohjaa jalkaimme alla."

"No, tulkaahan tänne päin. Tuolla on jonkunlainen saari, laajan lammikon keskellä, joka leviää hetki hetkeltä, niin että saari hupenee sikäli. Tuo saarelma on kaiketikin Jumalan aluetta, sillä sen eroittaa nyt meri Ranskasta eikä se esiinny millään kartalla. Näettekö sitä täältä?"

"Totta kyllä; mutta huomaatte keskuksen kohoavan ylemmäksi, niin että se kai olisi meidän esityksellemme nousuvedeltä rauhoitettu pikku näyttämö. Miltä teistä tuntuu?"

"Minua miellyttää mikä hyvänsä paikka, missä vain miekkani saa kunnian kohdata teidän säilänne, mylord."

"Lähtekäämme siis sinne. Olen kovin pahoillani, että jalkanne kastuvat, herra de Wardes; mutta muutoinhan tuskin voisitte sanoa kuninkaalle: 'Sire, minä en ole taistellut teidän majesteettinne alueella.' Tämä on kenties jossakin määrin viisastelua, mutta Port-Royalin oppineet miehet ovat saaneet hiuksenhalkomiselle merkitystä maassanne, joten olisi turhaa toimittaa kaksintaistelullemme hankalampia mahdollisuuksia kuin on pakollista. Jos suvaitsette, niin pidämmekin kiirettä, herra de Wardes, sillä meri nousee nopeasti ja hämy tekee tuloaan."

"En ole tahtonut astella joutuisammin, mylord, jotta vastoin säätyarvoani en sattuisi siirtymään teidän ylhäisyytenne edelle", selitti de Wardes niinikään mitä suurinta kohteliaisuutta osoittaen. "Oletteko kuivin jaloin, herttua?"

"Kyllä vielä tähän asti. Katsokaahan tuonne — nyt nuo palkollisten tolvanat pelkäävät meidän menevän hukuttautumaan, kun kahlaamme lätäkköön: he läksivät soutamaan veneellä lahdekkeen yli. Katsokaa, kuinka he keikkuvat aallonharjoilla — omituinen näky, mutta se saa minut merikipeäksi. Sallisitteko minun kääntyä heihin selin, ja silloin ei meidän tarvitsekaan heittää arpaa taisteluasennostamme?"

"No, sehän on jo himmeä ja tuotapikaa katoamaisillaan; älkää siis siitä välittäkö."

"Sen tiedän, herra de Wardes, ja pidän arvossa huomaavaisuuttanne.
Riisuisimmekohan nyt ihokkaamme tuolle kuivalle nyppylälle?"

"Sanokaa minulle nyt kursailemattomasi, herra de Wardes, tuntuuko teistä tukalalta näin vajottavalla hiekalla tai arveletteko vielä olevanne hiukan liiaksi ranskalaisella alueella? Voisimmehan juuri taistella Englannissakin tai kutterini kannella."

"Kyllä tässä kelpaa hyvin, mylord; minulla on vain kunnia huomauttaa teille, että kun vesi näkyykin nousevan joutuisasti, meillä on hädin aikaa…"

Buckingham nyökkäsi, riisui ihokkaansa ja heitti sen saarelman kutistuneelle kumpareelle. De Wardes noudatti esimerkkiä. Rannalta katsojille kuvastui kaksi valkoista haamua sinipunervassa hämyssä, joka laskeusi nousuveden vyöryille.

"Totta tosiaan, herttua, saammekin jättää väistöliikkeet vähemmälle", virkkoi de Wardes. "Jalat pyrkivät juuttumaan hiekkaan."

"Minä olenkin vajonnut nilkkaa myöten", vastasi Buckingham asentonsa ottaneena, "ja vesikin alkaa tavoittaa meidät."

"Minut se on jo saavuttanut… Olen valmis, herttua." De Wardes otti miekan käteensä. Herttua paljasti samoin aseensa.

"Herra de Wardes", haastoi sitten Buckingham, "viimeinen sana, sallikaahan… Taistelen kanssanne syystä että minä en pidä teistä, — syystä että te olette raadellut sydäntäni ilkkumisella intohimosta, jonka tällä hetkellä tunnustan todella vallitsevan minua siinä määrin, että hyvillä mielin kuolisin kunniallisesti sen tähden. Te olette ilkeämielinen mies, herra de Wardes, ja tahdon ponnistaa parhaani surmatakseni teidät, sillä minä tunnen, että jos te ette kuole tässä ottelussa, te saatte paljon pahaa aikaan ystävilleni vastaisessa elämässä. Se minulla oli sanottavaa teille, herra de Wardes."

"Ja siihen on minulla vastattavaa, mylord: Minä en vihannut teitä, mutta nyt oivallettuanne olemukseni minä vihaan, ja teen kaikkeni, saadakseni teidät hengiltä."

De Wardes kumarsi puolestaan. Samassa säilät sälähtivät ristiin kahtena väläyksenä illan sankkenevassa hämärteessä.

Kalvat tavoittelivat ja torjuivat, arvasivat liikkeitä ja kalahtelivat yhteen. He olivat taitavia miekkailijoita kumpainenkin; ensimmäiset liikesarjat eivät johtaneet minkäänlaiseen tulokseen. Sillävälin ilta pimeni niin nopeasti, että hyökkäily ja puolustus kävi vaistomaiseksi. Äkkiä de Wardes tunsi aseensa tapaavan vastusta; hän oli saanut sohaistuksi Buckinghamia olkapäähän.

"Se oli raudan kylmyyden ensimmäistä vaikutusta, mutta olen jo tointunut. Aloitamme jälleen, jos suvaitsette, monsieur."

Ja piankin herttua nopealla sivuheilautuksella sai vihlaistuksi markiisia rintaan.

"Suokaa anteeksi, mutta nähdessäni rintamuksenne punaisena…" selitti
Buckingham.

"Niinpä on teidän vuoronne!" huudahti de Wardes raivostuneena, ja alhaalta sujautetulla pistolla hän työnnälsi miekkansa Buckinghamin kyynär- ja värttinäluun väliin.

Herttua tunsi oikean kätensä herpautuneen; hän sieppasi säilän vasemmallaan, aseen ollessa kirpoamaisillaan voimattomasta kädestä, ja ennen kuin de Wardes osasi varoa hän lävisti vastustajan rinnan.

De Wardes huojui, hänen polvensa pettivät, ja jättäen kalpansa vielä kiinni herttuan käsivarteen hän suistui pitkäkseen veteen, jonka rusoittavaan heijastukseen nyt sekausi todellisempaa punaa.

Markiisi ei ollut täydellisesti menettänyt tajuntaansa. Hän oivalsi toisenkin kuolemanvaaran: vuoksi nousi rajuimmilleen. Herttuakin huomasi aseman täpäryyden. Tuimalla ponnistuksella, joka pakotti hänet voihkaisemaan kivusta, hän tempasi käsivarressaan killuvan säilän irti ja kysyi sitten de Wardesin puoleen kumartuen:

"Olen voipumaisillani", vastasi de Wardes; hänen ääntänsä tukahdutti veri, joka nousi keuhkoista kurkkuun.

"Mahdotonta", ähkäisi de Wardes ja vaipui jälleen alas. "Kutsukaa miehiänne, muutoin hukun", sopersi hän.

Veneessä alettiin vetää kaikin voimin airoilla, mutta meri nousi nopeammin kuin apu läheni.

Buckingham näki kuohahtavan aallon olevan peittämäisillään de Wardesin; hän tunki haavoittumattoman vasemman käsivartensa kaatuneen alle ja piti tätä koholla. Aalto vyörähti hänen vyötäisiinsä asti, mutta se ei saanut häntä menettämään jalansijaansa. Herttua alkoi heti ponnistella maalle päin, kannatellen kiistakumppaniaan. Mutta hän ei ollut edennyt kymmentäkään askelta, kun nousuvesi vyörähdytti rantaa kohti korkeamman aallon, joka uhkaavampana ja rajumpana tölmäsi häneen rinnan tasalle, löi hänet kumoon ja hautasi alleen. Peräytyessään se sitten jätti herttuan ja de Wardesin hetkiseksi makaamaan matalaan veteen. Markiisi oli pyörtynyt.

Samassa neljä herttuan miestä vaaran oivaltaessaan heittäysi mereen ja ennätti muutamassa silmänräpäyksessä herttuan luo. Kauhukseen he näkivät isäntänsä viruvan verissään sikäli kuin takaisin valuva vesi jätti hänet kuivalle. He aikoivat lähteä kantamaan häntä pois.

"Kurjia tomppeleita!" karjaisi Buckingham kohoutuen ylevällä liikkeellä; "totelkaa! Herra de Wardes maihin, herra de Wardes turvaan ennen kaikkea muuta, tai toimitan teidät hirteen!"

Vene oli sillaikaa tullut niin likelle kuin laakealla rannalla pääsi. Sihteeri ja intendentti hyppäsivät vuorostaan veteen ja lähestyivät markiisia. Tässä ei ilmennyt mitään elonmerkkiä.

"Jätän tämän miehen teidän hoivaanne, ja te vastaatte hänestä päällänne", sanoi herttua. "Kantakaa herra de Wardes rantaan!"

Uuden nousuaallon juuri ilmestyessä vietiin kaatunut kiireisesti rantatörmälle, jonne vuoksi ei koskaan ulottunut. Muutamia uteliaita kaupunkilaisia ja viisi tai kuusi kalastajaa oli kokoontunut rantaan merkillisen näytelmän houkuttelemina, kun oli huomattu kahden miehen miekkailevan keskenään polviin asti vedessä. Nähdessään miesten lähestyvän haavoitettua kantaen, kalastajat puolestaan kahlasivat veteen tulijoita vastaan. Englantilaiset luovuttivat heille kantamuksensa, juuri kun hän alkoi jälleen raottaa silmiään. Suolainen vesi ja hieno hiekka olivat tunkeutuneet hänen haavoihinsa ja tuottivat sietämätöntä kipua. Herttuan sihteeri veti taskustaan täyteläisen rahakukkaron ja ojensi sen sille miehelle, joka näytti joukossa olevan huomattavin.

"Tämä on isännältäni Buckinghamin herttualta korvauksena", sanoi hän, "jotta herra markiisi de Wardesista pidettäisiin mitä parhainta huolta."

Ja väkensä saattamana hän palasi veneelle, johon Buckingham oli päässyt suurella vaivalla, sitten kun havaitsi de Wardesin vapautuneen vaarasta.

Meri kohisi jo korkealla; aalloilla keikkui pari hattua. Herttuan ja de Wardesin ihokkaat toi seuraava vyörähdys rantaan. Haavoittunut sai mukaansa herttuan vaatekappaleen, jota luultiin hänen omakseen, ja häntä lähdettiin kantamaan kaupunkia kohti.

Buckinghamin matkustettua de Guiche kuvitteli päässeensä kaikista kilpailun kiusoista prinsessa Henrietten suosiollisuuden tavoittelussa.

Kruununprinssillä ei ollut enää vähäisintäkään mustasukkaisuuden aihetta, ja muutenkin hän suuressa määrin vietti aikaansa Lotringin junkkarin parissa. Siten hän soi kodissaan niin paljon seurusteluvapautta kuin vaativaisinkin olisi voinut toivoa. Kuningas puolestaan oli mieltynyt Madamen seuraan ja keksi herkeämättömästi huvikkeita Pariisissa oleskelun hauskuttamiseksi, niin ettei kulunut päivääkään ilman juhlaa Palais-Royalissa tai yleistä vastaanottoa Monsieurin luona. Ludvig laitatti samalla kuntoon Fontainebleaun huvilinnaa, pannakseen siellä toimeen maalaisjuhlia hoville, ja hänen koko ympäristönsä hyöri matkavalmistuksissaan. Prinsessa kulutti aikansa ainaisessa touhussa. Hänen äänensä tai kynänsä eivät hetkeksikään väsyneet. Keskusteluihin de Guichen kanssa tuli vähitellen erityistä harrastusta, jossa ei voinut olla havaitsematta suurten intohimojen oireita. Kun silmät saavat raukean ilmeen kankaitten värejä pohdittaessa, — kun käytetään tunti jonkun hajuveden tai kukan tuoksun herkkään selittelyyn, niin tämänlaatuisen puhelun sanat kyllä soveltuvat kaikkien kuultaviksi, mutta siihen liittyy eleitä ja huokauksia, joita syrjäiset eivät niin voi tarkata. Pitkään haasteltuansa kreivi de Guichen seurassa Madame sitten jutteli kuninkaan kanssa, joka pistäysi käynnille hänen luokseen säännöllisesti kerran päivässä. Pelattiin korttia, sepitettiin runosäkeitä, kisailtiin seuraleikeissä; ei ollut kevät ainoastaan luonnossa, kokonainen kansa oli nousunsa keväässä tämän hovinsa edustamana. Kuningas oli kaunis, nuorekas, ihastuvampi naisseuraan kuin kukaan. Hän rakasti kaikkia naisia, puolisoansakin. Mutta suuri kuningas oli myös valtakuntansa ujostelevin tai sulkeutunein mies, siinä määrin että hän ei itselleenkään tunnustanut halujansa. Se arkuus pidätteli häntä soveliaan kohteliaisuuden rajoissa, niin että yksikään nainen ei voinut kerskua kuninkaan erikoisesta suosiosta. Saattoi kyllä tuntea ennakolta, että uudenlainen valtius oli alkamassa, silloin kun hän pääsisi asettumaan kaikin puolin itsenäiseksi; mutta hän ei kyennyt vielä ilmaisemaan sisintänsä. Herra de Guiche käytti tätä vaihetta ollakseen koko rakastavaisen hovin kuningas.

Hänen oli sanottu olleen mitä parhaissa väleissä kreivitär de Montalaisin kanssa, ahkerasti oleskelleen neiti de Châtillonin parissa; nyt hän ei ollut edes kohtelias kellekään hovin naiselle. Hänellä ei ollut silmiä eikä korvia muille kuin yhdelle ainoalle. Huomaamattomasti hän ottikin sijansa Monsieurin likeisimmässä ympäristössä, kun kruununprinssi ennestään oli kiintynyt häneen ja aina tahtonut nähdä häntä lähellään mahdollisimman paljon. Luonnostaan yksinäisyyttä harrastavana hän oli ennen Madamen tuloa pysytellyt liiaksi loitolla; prinsessan ilmestyttyä hoviin hän ei enää malttanut pysyä kylliksi poissa.

Sivulliset sen muutoksen kyllä huomasivat, ja erityisesti sen pani merkille huonekunnan paha henki, Lotringin junkkari, johon Monsieur oli niin eriämättömästi kiintynyt sen ansion perusteella, että hän häijyyksissäänkin oli hauska sukkeluus ja aina valmis esittämään mieluisia aatoksia ajan kuluttamiseksi. Nähdessään de Guichen uhkaavan siirtyä sijalleen junkkari turvautui suurenmoiseen keinoon. Hän katosi, jättäen Filip-herttuan hankalaan pulaan.

Ensimmäisenä päivänä ei Monsieur häntä vielä pahasti kaivannut, sillä de Guiche oli saapuvilla ja omisti urheasti prinssille päivän ja iltayön hetket, mikäli suinkin liikeni aikaa keskusteluilta Madamen kanssa. Mutta kun Monsieur toisena päivänä ei tavannut likeistä kumppania, kysyi hän, missä junkkari oloksi. Kukaan ei sitä tiennyt. De Guiche tuli viihdyttämään prinssiä, vietettyään aamupuhteen korukudoksien ja tupsujen valinnassa Madamen kanssa. Mutta puolisen jälkeen oli vielä arvosteltava tulpaaneja ja ametisteja; de Guiche palasi Madamen vierashuoneeseen. Prinssi jäi yksikseen, ja juuri siksi aikaa, jolloin hänen piti laittautua seura-asuunsa; tällaisena tavallisesti parhaana rupatteluhetkenään hän tunsi olevansa ihmisistä onnettomin ja tiedusti taaskin, olisiko junkkarista kuulunut mitään.

Ikävystyminen kävi prinssille niin sietämättömäksi, että hän läksi väljässä pukeutumisnutussaan Madamen luo. Sinnepä olikin kerääntynyt lukuisa piiri, joka ilakoitsi ja supisi kaikissa sopissa. Ovipielessä seisoi ryhmä naisia kokonaan saartaen keskeensä jonkun miehen ja tyrskien hillitysti; Montalais, kreivitär de Tonnay-Charente ja kaksi muuta veitikkaa kiusoitteli sivummalla Manicampia ja Malicornea; edempänä istui Madame sohvapieluksilla, ja hänen lähelleen polvistuneena de Guiche levitteli kourallista helmiä ja jalokiviä, joista prinsessan hieno valkoinen sormi osoitteli mitä hän piti viehättävimpinä. Toisessa nurkassa kitaransoittaja hyräili espanjalaista seguedilloa, jollaisiin Madame oli hurmaantunut kuullessaan näitä kaihomielisiä sävelmiä laulettavan nuorelle kuningattarelle; englannitar vain itse liverteli helmiäishampaitaan paljastelevin hymyilyin samoja lauleloita, jotka espanjalaiselle olivat nostaneet kyyneliä silmiin.

Täten asutettuna esitti prinsessan vierashuone mitä rattoisimman näyttämön. Ovesta astuessaan Monsieur aivan tyrmistyi nähdessään ympäristöllään olevan niin hauskaa ilman häntä. Hänen kävi siinä määrin kateeksi, että hän ei voinut pidättyä valittamasta kuin lapsi:

"Vai niin, te täällä huvittelette, ja niinä saan olla ikävissäni ihan yksin!"

Hänen äänensä oli kuin ukkosen jyrähdys, joka keskeyttää lintujen visertelyn lehvistössä; syntyi syvä hiljaisuus. De Guiche ponnahti seisaalle.

Malicorne kyyristyi kreivitär Montalaisin taakse piiloon. Manicamp suoristausi ja omaksui muodollisen arvokkuuden sävyn. Laulaja työnsi soittimensa viereisen pöydän alle ja veti alas verhoa, kätkeäkseen sen prinssiltä, ainoastaan Madame ei hievahtanut; hymyillen hän vastasi puolisolleen: "Eikö teillä ole nyt pukeutumishetkenne?"

Tämä yrmeä huomautus oli yleisen hajaantumisen merkkinä: naiset pyrähtivät tiehensä kuin säikäytetty lintuparvi, kitaransoittaja häipyi kuin varjo, Malicorne hiipi seinäverhon taakse, käyttäen yhä suojana rakastettuansa, joka vasiten levitti hamettaan. Manicamp asettui auttamaan de Guichea, joka luonnollisesti pysyi Madamen lähellä, ja kahden he miehuullisesti jäivät kestämään hyökkäystä, säästääkseen prinsessaa loukkaantumasta. Kreivi oli liian onnellinen pahastuakseen aviomiehelle, mutta Monsieur oli ilmeisesti suutuksissaan vaimolleen.

Mielenkarvautensa purkamiseen hänelle kelpasi verukkeeksi se seikka, että ennen hänen tuloaan niin rattoisaksi näyttäytynyt seurue oli häiriintynyt hänen läsnäolostaan hätäiseen lähtöön.

"Minkätähden minun esiintymiseni karkoittaa ihmiset läheisyydestäni?" kysyi hän kopeana.

Prinsessa vastasi, että aina isännän ilmestyessä piti toki perheen vetäytyä kunnioittavasti syrjään. Hän sanoi sen niin hullunkurisen herttaisesti, että de Guiche ja Manicamp eivät voineet olla purskahtamatta nauruun. Madame yhtyi iloisuuteen, ja se tarttui itse prinssiinkin, jonka oli pakko istuutua, koska nauru olisi muutoin liiaksi haitannut hänen arvokkuuttaan. Saadessaan puuskansa sitten hillityksi hän tunsi vain yhä äkäisempää pahastusta. Häntä raivostutti vielä enemmän oma lankeamisensa nauramaan kuin äskeinen muiden hupaisuuden näkeminen. Hän katsoi Manicampiin suurin silmin, kun ei rohjennut osoittaa kiukustumistansa kreivi de Guichelle. Mutta molemmatkin aatelismiehet näkivät pakolliseksi poistua, kun Monsieur äreästi heilautti kättänsä. Siten jäädessään yksin alkoi Madame murheellisesti koota helmiään; hän ei enää hymyillyt eikä virkkanut sanaakaan.

"Annatte minun nähdä", sanoi prinssi, "että minua kohdellaan vieraana luonanne, Madame."

Ja katkeroituneena hän läksi huoneesta. Ovesta tullessaan hän kohtasi kreivitär Montalaisin, jolla oli palvelusvuoro etuhuoneessa.

"En oikein ymmärrä", hän vastasi, "mitä teidän kuninkaallinen korkeutenne suvaitsee sanoa minulle."

"Sanon, mademoiselle, että teidän pitäessänne yhteisiä iloja Madamen huoneissa on viisainta jättäytyä ulkopuolelle."

"Päin vastoin, mademoiselle, huomautukseni koskee juuri itseäni. Minun ei tosiaan kannata kiittää sitä vastaanottoa, mikä minulle suodaan täällä. Kun Madamen luokse — omiin huoneisiini — tullaan koolle kuulemaan soittoa ja huvittelemaan, niin hajaannutaan heti, jos vain nähdään minunkin kaipaavan hiukan hauskutusta!… Miksi pelästytän piiriänne?… Tehdäänkö poissaollessani jotakin luvatonta?…"

"Eihän suinkaan", selitti Montalais; "tänään ei ollut tekeillä sen kummempaa kuin muinakaan päivinä, monseigneur."

"Kitara oli vain tämänpäiväinen uutuus, monseigneur, mutta muulloin olemme käyttäneet viulua ja huilua, kun naisten on ikävä olla ilman soitantoa."

Prinssi palasi mietteissään huoneisiinsa. Hän heittäysi syvimpään lepotuoliinsa edes kuvastimeen vilkaisematta.

"Aina se vastaus!… Ajan tiehensä ensimmäisen, joka vielä sanoo minulle, että hän ei tiedä!"

Se uhkaus hääti Monsieurin luota kaikki läsnäolijat niinkuin häntä äsken oli Madamen luona vierottu. Silloin prinssi vimmastui silmittömästi. Muun kostettavan puutteessa hän potkaisi sisukkaasti lipastoa, joka jyskähti sirpaleiksi lattiaan. Ihan asian tehden hän sitten siirtyi saliin ja paiskeli peräkkäin seinään emaljimaljakon, porfyyrikannun ja pronssisen kynttiläkruunun. Se helske hälytti koko huonekunnan ilmestymään oville.

"Mitä monseigneur haluaa?" rohkeni päivystysvuorolla oleva upseeri arasti kysyä.

Vartiokapteeni lähetti kutsumaan hänen kuninkaallisen korkeutensa lääkäriä. Mutta ennen lääkärin tuloa saapui paikalle Malicorne ja ilmoitti prinssille: "Monseigneur, herra chevalier de Lorraine tulee perässäni."

Orléansin herttualta pääsi riemastuksen huudahdus hänen havaitessaan helmaystävänsä.

"Ah, miten osuitkin tulemaan niin parahiksi?" tervehti hän. "Etkö ollutkaan poistunut hovista, kuten väitettiin?"

"Jätä nyt silleen puhe kunnioituksestasi, jota kuitenkin lyöt laimin joka päivä. Annan sinulle kyllä anteeksi. Sano vain minkätähden läksit siten matkoihisi?"

"Teidän ylhäisyydellänne on tahollanne paljon mieluisampia miehiä kuin minä voin koskaan olla. En tunne pystyväni taisteluun; sentähden peräydyin."

"Tuossahan ei ole mitään järkeä! Keitä vastaan sinä et muka tahdo ryhtyä taisteluun? Guicheako?"

"Enhän sitä sano, monseigneur; älkää suotta tehkö päätelmiä: tiedätte hyvin, että de Guiche on parhaita ystäviämme."

"Sallikaa asian nyt jäädä sikseen, monseigneur, pyydän sitä kaikesta sydämestäni."

Junkkari tiesi hyvin, että selityksen viivyttäminen yllyttää uteliaisuutta niinkuin juoman pidättäminen janoa.

"Asia on hyvin yksinkertainen: Madame on kenties mustasukkainen siitä kiintymyksestä, jota te olette armollisesti osoittanut minua kohtaan."

"Siitä asti, kun herra de Guiche on paremmin alkanut häntä miellyttää, niin että kreivi saakin kaikin ajoin olla hänen seuralaisenaan."

"Kaikin ajoin!… Mitä se sanantapa merkitsee, chevalier?" kysyi hän ankarasti.

"Et pahastuta minua, mutta sinä värität hiukan asioita. Millä tavoin madame muka antaa etusijan Guichelle?"

"Älä toki noin murjottele. Kun tuon tähden vetäydyit syrjään, niin olitkin siis mustasukkainen?"

"Rakastaessa tulee mustasukkaiseksi, monseigneur. Eikö teidän korkeutenne ole mustasukkainen Madamesta? Eikö teidän korkeutenne tuntisi mielenkarvautta, jos näkisitte jonkun alituisesti pysyttelevän Madamen lähellä ja saavuttavan hänen erityisen suosionsa? Ystäviin kiinnytään samalla tavoin kuin rakastettuihinkin. Teidän kuninkaallinen korkeutenne on ansaitsemattomaksi kunniakseni toisinaan sanonut minua ystäväksenne."

"Kyllä, kyllä, mutta tuossa oli jälleen kaksimielinen lausuma; sinulla on hankala puheenlaatu, chevalier."

"Mitä yksinkertaisinta seikkaa, monseigneur", selitti junkkari hyvin sävyisästi. "Niinpä esimerkiksi, kun aviomies näkee vaimonsa mieluimmin kutsuvan luokseen sen tai sen miehen, kun se mies alati oleksii hänen makuuhuoneensa ovella tai vaunujensa vierellä; kun sen miehen jalalle on aina pikku sija varattu vaimon hameenlaahuksen kehässä; kun nämä kaksi tapailevat toisiaan tavallisen seurakeskustelun ulkopuolella; kun toisen kukkavihko on toisen koristenauhojen värinen; kun soitellaan sisähuoneissa ja pannaan toimeen illallisia kammioissa; kun aviomiehen ilmestyessä asetutaan hiljaisiksi vaimon luona; kun aviomies äkkiä havaitsee saaneensa uutterimmaksi ja sydämellisimmäksi seuralaisekseen miehen, joka viikkoa aikaisemmin oli harvinaisimpana vieraana hänen luonansa koko seurapiiristä… silloin…"

"Silloin, sanon, saattaa tuntea mustasukkaisuutta; mutta kaikki nämä yksityiskohdat ovat umpimähkäisiä, meidän keskusteluumme ne eivät kuulu."

Herttua oli kiihdyksissä ja nähtävästi taisteli itsekseen, "Et ole saanut minulle selväksi", lausui hän viimein, "minkätähden poistuit. Vastikään sanoit pelänneesi häiritseväsi, ja lisäsitpä vielä huomanneesi Madamen taipuvaiseksi erityiseen huomaavaisuuteen de Guichea kohtaan."

"Puhun aina totta, monseigneur, mutta aina myös epäröitsen, kun on toistettava muiden puheita."

"Monseigneur", sanoi hän, "te alistatte minut kuulusteluun, pidätte minua kuin syytettyjen penkillä… mutta monenlaiset huhut, jotka ohimennen sipaisevat aatelismiehen korvaa, eivät kannata muistelemista. Teidän korkeutenne tahtoisi minua suurentamaan pikku juorut todellisten tapausten tasolle."

"On siis kuitenkin tosiseikka", huudahti herttua pahastuneena, "että sinä peräydyit sellaisen juoruamisen takia?"

"Minun tulee ilmoittaa totuus: minulle on huomauteltu herra de Guichen ahkerasta hyörimisestä Madamen seurassa, ei muusta; huomautan vieläkin, että se on viatonta ja luvallista hupia. Älkää olko kohtuuton ja menkö äärimmäisyyksiin, monseigneur. Eihän se asia kuulu teihin."

"Eikö minuun kuulu, että puhutaan de Guichen oleksimisesta Madamen parissa?…"

"Ei, monseigneur, ei; ja mitä nyt olen sanonut teille, sen voisin kertoa itse de Guichellekin, — niin sovinnollisena näen hänen miellyttelevän Madamea, — hänellekin voisin tämän lausua. Mutta käsittänettehän, mitä pelkään? Pelkään tulevani epäillyksi suosion kadehtimisesta, kun olen vain mustasukkainen teidän kiintymyksestänne. Tunnen heikkoutenne; tiedän, että te rakastaessanne olette yksinomainen. Te rakastatte kiihkeästi Madamea, ja kuka ei häntä rakastaisikaan? Seuratkaa nyt ajatusjuoksuani: Madame on merkinnyt ystävistänne kauneimman ja miellyttävimmän; hän saa vaikutuksensa tuntuviin tässä kohden siinä määrin, että te lyötte laimin toiset. Teidän vieraantumisenne olisi minulle kuolettava onnettomuus; minun on jo kyllin raskas kestää Madamen kylmenemistä esiintymisessään minua kohtaan. Olen sentähden päättänyt ajoissa luovuttaa paikkani suosikille, jonka hyvää onnea kadehdin, samalla kun hänellä kylläkin säilyy vilpitön ystävyyteni ja ihailuni. No, onko teillä mitään sanottavana tätä järkeilyä vastaan? Enkö menettele kunnon aatelismiehen tavoin? Enkö ajattele asemaani todellisen ystävän kannalta? Vastatkaa te siihen, kun kerran olette kovistellut minut tähän selvitykseen."

Herttua oli istuutunut, pää käsien välissä, ja hypisteli hiuslaitelmansa pilalle. Hän oli vaiti niin pitkän tovin, että junkkari saattoi huoletta uskoa puhetaitonsa laskelmien tehonneen, ja nousi sitten äkkiä.

"Hyvä! Sinä tiedät, että olimme jo huomanneet jotakin erikoista tuon suuriluuloisen Buckinghamin oleskellessa täällä."

"Oh, monseigneur, älkää lausuko moitteen sanaa Madamesta, tai lähden heti tieheni! Mitä! Ihan järjestelmällisestikö te… epäilisitte…?"

"Ei, ei, chevalier, enhän epäile Madamea; mutta kuitenkin… näen… tulen verranneeksi…"

"Oli kyllä, mutta vasta sinä avasit silmäni käsittämään hänen mielettömyytensä."

"En toki", väitti junkkari vilkkaasti; "minähän en tiennyt silmiänne avata, vaan de Guiche. Älkäämme sotkeutuko asiasta!" Ja hän puhkesi käheään nauruun, joka muistutti käärmeen sihinää.

"Niin, niin tosiaan… sinä virkoit pikku vihjauksen, mutta Guiche osoittausi mustasukkaisemmaksi."

"Sen uskon", jatkoi junkkari samaan tapaan; "hän taisteli kodin ja konnun puolesta."

"Mitä nyt?" äännähti herttua käskevästi, suuttuneena salakavalasta sukkeluudesta.

"Epäilemättä — onhan herra de Guiche virallisesti teidän huonekuntanne ensimmäinen kamariherra?"

"No niin", sanoi herttua hiukan tyyntyneenä, "tuliko tuo Buckinghamin intohimo huomatuksi syrjäistenkin keskuudessa?"

"Mutta, monseigneur, taasko te eksytte samaan luuloon? Eihän de
Guichella puhuta erityistä intohimoa olevan!"

"Näette paremmaksi, satakertaisesti paremmaksi, monseigneur, jättää minut syrjäisyyteeni kuin ryhtyä minun arvelevaisuuteni johdosta hautomaan epäluuloja, joita Madame täydellä syyllä pitäisi rikoksena."

"En olisi huomaavinanikaan noiden uusien epikurolaisten huvittelua, ja siten huhut vähitellen raukeaisivat itsestään."

"Aikaahan onkin hyvin; missään tapauksessa ei ole mitään vaaraa vielä, jos vähäisiä intohimon oireita olisikin itämässä. Olen vain ilmaissut pelkääväni, että joudun näkemään ystävyytenne laimenevan minua kohtaan. Kun armollisesti vakuutatte minulle toisin, niin minulla ei ole enää mitään huolta mielessäni."

Mutta nyt oli tullut päivällisen aika, ja herttua lähetti sanan puolisolleen. Vastaukseksi tuli, että Madame ei voinut ilmestyä isoon pöytään, vaan halusi aterioida huoneissaan.

"Niin, sen käsitänkin", tuumi herttua; "satuin aamupäivällä pistämään nenäni heidän soitantoonsa, esiinnyin mustasukkaisena, ja nyt minulle ollaan nyreissään."

"Monseigneur!" huomautti junkkari äkkiä; "mieleeni juolahti tässä oiva aatos. Olen äskeisessä keskustelussamme saattanut karvastuttaa teidän korkeutenne mieltä ja herättää epäluuloisuutta häntä kohtaan. Minun pitäneekin nyt ryhtyä sovittamaan kaikkea — käyn tavoittamassa kreiviä ja tuon hänet seuraksemme."

"Olkoon niinkin; mutta tunnustakaa sentään, että kykenen korjaamaan tekemäni vääryyden."

"Teidän korkeutenne suvainnee hyväntahtoisesti odottaa täällä tuokion aikaa?"

"Mielelläni, — mene vain… Koettelen sillävälin pukua, jota aion käyttää Fontainebleaussa."

Junkkari läksi etuhuoneisiin, kutsui palvelijoita ja tuntui antavan heille erinäisiä määräyksiä. Kaikki hajausivat eri suunnille, mutta oman kamaripalvelijansa hän pidätti hiljaisella käskyllä:

"Toimita heti tietooni, eikö herra de Guiche ole Madamen luona. Miten ottaisit siitä selon?"

"Helposti, herra chevalier: kysyn vain herra Malicornelta, joka saa tiedon kreivitär de Montalaisilta. Mutta arvatenkaan ei kreivi voi siellä olla, koska hänen saattolaisensa ovat kaikki kuteneet."

Ei ollut kulunut kymmentä minuuttia, kun kamaripalvelija palasi. Salaperäisen näköisenä hän viittasi isäntäänsä tulemaan keittiön käytävään ja vei hänet pieneen kamariin jonka ikkuna oli puutarhan puolella.

"Kastanja… niin, sen näen. Kas, mitä Manicamp siellä seisonee odottamassa!"

"Sen saatte nähdä, jos maltatte… No, joko huomaatte? Soittoniekka, toinen… neljä, soittimet mukana. Ja herra de Guiche itse takana hoputtamassa heitä!"

"Hän odottaa hovinaisten portaiden takaoven avaamista; sitä kautta hän menee Madamen luo järjestämään uudenlaista päivällissoittoa."

"Lempo soikoon, hän ansaitsee sen. Paljonko hän antoi sinulle tästä vihjauksestasi?"

"Kiitoksia, monsieur… Näettekö nyt, takaovi avautuu, nainen kutsuu soittajat sisälle…"

"Hiljaa, monsieur, älkää huoliko huutaa sitä nimeä; se merkitsee jokseenkin samaa kuin Malicorne. Ken joutuu kieroihin väleihin toisen kanssa, hän ei saa puolelleen toistakaan.

"Enkä minä mitään saanut", sanoi kamaripalvelija ja sulki kukkaron taskuunsa.

Nähtyään de Guichen menevän sisälle viimeisenä Lotringin junkkari palasi Orléansin herttuan luo, tavaten hänet uhkeassa uudessa asussa ja säihkyvän hyvällä tuulella.

"Kuningas on pyrkinyt ottamaan auringon tunnuskuvakseen, monseigneur", huudahti ystävä, "mutta totisesti se paremmin soveltuisikin teille!"

"Tietymättömissä! Hän on pakosalla, hävinnyt jäljettömiin. Aamullinen yllätyksenne on säikyttänyt hänet. Tiedusteltiin kotoa ja kaikkialta turhaan."

"Olisikohan se jänishousu siepannut kyytihevoset ja lähtenyt päätähavin maatilalleen? Poikaparka! No, me kutsumme hänet takaisin. Käydään päivälliselle."

"Monseigneur, tämä näkyy olevan aaterikas päivä: olen taas keksinyt jotakin."

"Madame on teille nyreissään, monseigneur, ja hänellä on aihetta. Teidän tulee suoda hänelle hyvitys; lähtekää hänen luokseen päivälliselle."

"Hyvän aviomiehen. Prinsessa on ikävissään; hän on joutumassa vuodattamaan kyyneliä lautaselleen, saaden silmänsä itkettyneiksi. Mutta aviomies, joka toimittaa vaimonsa silmät punoittaviksi, herättää nurjaa mieltä. Lähtekää vain, monseigneur, lähtekää!"

"Mutta kuulkaahan, monseigneur, — me olemme nyt apealla mielellä; minun sydäntäni painostaa ajatus Madamen yksinäisyydestä, ja tahtoessanne olla karskikin ette tekään voisi pidättyä huokailemasta. Ottakaa minut mukaanne Madamen päivälliselle, niin siitä sukeutuu herttainen yllätys. Lyön vetoa, että meille tulee rattoisa hetki. Tehän lisäksi olitte väärässä aamupäivällä."

"Neuvon ehdottomasti parhaaksenne, ja nyt voitte esiintyäkin mitä edullisimmin: orvokinvärinen pukunne kultakirjauksineen komistaa teitä jumalallisesti. Madamea varmasti hellyttäisi vielä enemmän itse mies kuin hänen toimenpiteensä. Älkää nyt olko itsepäinen, monseigneur."

Herttua astui junkkarin keralla huoneistaan Madamen puolelle.
Jälkimmäinen sai tilaisuuden kuiskata kamaripalvelijansa korvaan:

Herttuan kintereillä hän saapui prinsessan etuhuoneisiin. Ovenvartijat olivat julistamaisillaan tulijat, mutta junkkari kielsi hymyillen:

"Älkää vaivautuko, hänen kuninkaallinen korkeutensa haluaa toimittaa yllätyksen."

Filip-herttua astui seurusteluhuoneeseen rivakasti kuin mies, joka hyvin aikein uskoo tuottavansa mielihyvää tai luulevaisuuden murheelliseksi tyydytykseksi toivoo äkillisellä tempulla saavansa ilmi jonkun salaisuuden.

Madame oli soitannon ensimmäisten sävelten hurmaamana jättänyt aloitetun aterian sikseen ja innostunut pyörähtelemään tanssissa kuin mieletön. Hänen kumppaninaan oli kreivi de Guiche; käsi koholla ilmassa, silmät puolittain ummessa, nuori ylimys oli notkistanut toisen polvensa tuollaisen espanjalaisen karkeloitsijan osassa, jonka kiihkeihin katseihin liittyy helliviä liikkeitä. Prinsessa leiskui hänen ympärillään niinikään rakkaasti hymyillen ja samoja kiihoittavia viehätyskeinoja esittäen. Montalais seisoi ihailevassa asennossa sivulla, ja la Vallière oli istuutunut nurkkaan, mistä hän unelmoiden katseli kohtausta.

On mahdoton kuvata Filipin äkillisen ilmestyksen vaikutusta näihin onnellisiin ihmisiin. Helpompaa ei myöskään olisi ilmaista, miten näiden onnellisten näkeminen tehosi tulijaan. Kreivi de Guichella ei ollut voimia nousta ylös; Madame kivettyi vilkkaaseen tanssiasentoon sanattomaksi. Lotringin junkkari nojausi selin pihtipieleen ja myhäili kuin mitä vilpittömintä ihastusta tuntien. Prinssin kalpeus ja hänen jäsentensä kouristunut vavahtelu olivat läsnäolijain ensimmäisiä huomioita. Karkelon hälyä seurasi syvä hiljaisuus, jota Lotringin junkkari käytti astuakseen tervehtimään Madamea ja de Guichea vuoron jälkeen, ollen kunnioittavassa sävyssään erehtyvinään pitämään heitä molempia isäntäväkenä.

"Tämähän on viehättävää", virkkoi hän kolealla äänellä. "Tulin tänne siinä uskossa, että tapaisin teidät huonossa voinnissa ja murheellisena, mutta huomaankin teidän saaneen uusia huvituksia; se on todellakin hauskaa! Kotini on maailman rattoisin paikka." Hän kääntyi de Guicheen. "En tiennyt teidän olevan niin tavaton tanssimestari", hän sanoi. Puolisolleen hän samassa lisäsi, äänessään apeutta, joka verhosi suuttumusta: "Olkaa suopeampi minua kohtaan: kutsukaa minutkin, silloin kun luonanne huvitellaan… Olen kovin yksikseni jäänyt prinssi."

De Guiche oli tällävälin saanut varman sävynsä takaisin ja huomautti, sävyssään luontaista ylpeyttä, joka soveltui hänelle hyvin:

"Monseigneur tietää kyllä, että koko elämäni on palvelukseenne omistettu. Olen valmis antamaan sen milloin vain tarvitaan; tänään ei ole kysymyksessä muuta kuin tanssiminen viulun säestyksellä, ja niinpä esitän tanssia."

"Se on oikein tehty", sanoi prinssi kylmäkiskoisesti. "Ja sitten, Madame", hän jatkoi Henriettelle, "te ette ota huomioon, että naisenne vievät minulta ystäväni: herra de Guiche ei kuulu teille, Madame, vaan on minun seuruettani. Jos tahdotte aterioida ilman minua, niin teillä on hovineidot kumppaneiksenne. Istuutuessani pöytään yksin kaipaan edes aatelissaattueeni mukanaoloa; älkää riistäkö minulta ihan kaikkea."

"Ranskan hoviin tullessani en tiennyt, monsieur", vastasi hän, "että minun arvoisteni prinsessain piti sulkeutua turkkilaisten naisten elämäntapoihin. En aavistanut, että miesten näkeminen oli kiellettyä; mutta kun se nyt on tahtonne, niin mukaudun siihen, älkääkä ollenkaan empikö, jos mielenne tekee toimittaa ristikot ikkunoihini."

Tämä letkautus sai Montalaisin ja de Guichen hymyilemään, mutta nostatti uudestaan prinssin sydämessä äkäännyksen, josta melkoinen osa jo oli hälvennyt sanoihin.

"Hyvä on!" hän virkkoi jämeästi; "tällä tavoin minua siis pidetään kunniassa kotonani!"

"Monsieur! Monsieur!" supatti junkkari Monsieurin korvaan siten, että kaikki hyvin oivalsivat hänen yrittävän hillitä herransa sopimatonta sävyä.

"Tule!" murahti prinssi kaikeksi vastaukseksi, siepaten häntä käsipuolesta ja kiepahtaen kannoillaan niin rajusti, että oli tölmätä Madameen.

Junkkari seurasi Filipiä tämän huoneisiin asti, ja heittäytyessään siellä istumaan jälkimmäinen päästi raivostuksensa pidättelemättömästi valloilleen. Suosikki kohotti katseensa taivasta kohti, liitti kätensä ristiin eikä hiiskunut sanaakaan.

"Totisesti onkin sattunut onnettomasti!" haastoi junkkari. "Toivoimme rauhallisuuden tulleen turvatuksi tuon virmapää Buckinghamin mentyä matkoihinsa."

"Mutta minäpä sanon, sillä Buckingham ei olisi koskaan rohjennut mennä lähimainkaan niin pitkälle häpeämättömyydessä kuin nyt olemme nähneet tapahtuvan."

"No, lymytä tanssiakseen, teeskennellä pahoinvointia, saadakseen kahdenkeskisen päivällishauskutuksen!"

"On, on!" huusi prinssi yllytellen itseään kuin itsepintaiset lapset. "Mutta minä en siedä tätä enää pitempään; minun tulee saada täysin selville, mitä on tekeillä!"

"Pardieu, pitäisikö minun arastella, kun minun suhteeni menetellään niin kursailemattomasti! Odotahan minua täällä, chevalier, odota!"

Prinssi katosi viereiseen huoneeseen ja kysyi palatsinvartijalta, oliko leskikuningatar palannut kappelista.

Itävallan Anna istui onnellisissa aatoksissa; perheen keskuuteen oli rauha palannut, koko kansaa ihastutti nuoren hallitsijan joutuminen itsenäiseen asemaan, joka lupasi suuria edistyksiä, valtion tulot olivat huomattavasti kasvaneet, ulkomaiden kanssa oltiin taatussa sovussa, — kaikki ennusti hänelle tyyntä tulevaisuutta. Toisinaan hän samalla vaipui muistelemaan nuorta miesparkaa, jonka hän oli ottanut vastaan äidillisesti ja häätänyt pois emintimän tavoin. Huokaus päätti sen ajatuksen.

Äkkiä Orléansin herttua astui hänen luokseen. "Äiti", huudahti hän vetäessään oviverhot kiivaasti kiinni, "asiat eivät voi mennä tätä menoaan!"

Leskikuningatar kohotti häneen kauniit silmänsä ja kysyi rauhallisen säveästi: "Mitä asioita tarkoitat?"

"Kas, varmaankin se hupsu Buckingham on siis kyhännyt hänelle jonkunlaisen hyvästelykirjeen?"

"Kuka sitten? Se poikaparkahan oli kylläkin aiheettomasti sinun mustasukkaisuutesi loukkauskivenä, ja minä luulin…"

"En suinkaan, en toki. Madame on sovittanut olonsa niin oivasti, että minun täytyy yhä pysyä mustasukkaisena.

"Ette ole nähnyt, että herra de Guiche on alati hänen luonansa, hänen ainaisena seuralaisenaan?"

Leskikuningatar löi kätensä yhteen ja puhkesi nauramaan. "Se mitä pidin sinussa satunnaisena vikana, Filip", hän sanoi, "onkin siis todellinen tauti!"

"Ja vaadit parannusta epäkohtaan, joka on vain mielikuvituksessasi? Tahdot kannatusta mustasukkaisille mieliteoillesi, kun luulevaisuuteesi ei ole minkäänlaista aihetta?"

"Kas niin, nyt te alatte puolustaa tätä niinkuin silloin asetuitte sen toisen puolelle!"

"Sinä, poikani", huomautti kuningatar kuivakiskoisesti, "aloitat herra de Guichen suhteen saman järjettömyyden, jolla kävit ahdistamaan pois läheltäsi edellistä."

Prinssi kumarsi hiukan pahastuksissaan. "Uskotteko tosiseikkoja, jos esitän tapahtunutta?" kysyi hän.

"Kaikessa muussa kuin mustasukkaisuuden vahvistelussa uskoisin sinua ilman minkäänlaisia todisteita, poikani, mutta tässä asiassa en lupaa mitään."

"Tuo on samaa kuin teidän majesteettinne käskisi minun vaieta ja tuomitsisi kanteessani heti ennakolta."

"En millään muotoa; sinä olet poikani, ansaitset kaikkea äidin kohdittelua."

"Oh, sanokaa ajatuksenne suoraan: ansaitsen mielestänne kaikkea hupsun suostuttelua."

"Älä nyt kiivaile, Filip, ja varo esittämästä minulle vaimoasi turmeltuneena sielultaan…"

"Herra de Guiche sillaikaa puheli kahden kesken hänen kanssaan. Niin, unohdin sanoa aluksi, että hän on jo viikon esiintynyt vaimoni eriämättömänä varjona."

"Hyvä Filip, jos heidän väleissään olisi mitään pahaa, niin he salaisivat seurusteluansa."

"Hyvä!" huudahti prinssi; "tuota juuri odotinkin! Antakaahan nyt minun vain puhua. Tänä aamuna yllätin heidät tuossa kohtauksessa ja ilmaisin selvästi tyytymättömyyteni."

"Ole varma siitä, että muuta ei tarvitakaan, — ja kenties jo menit hiukan liiankin pitkälle. Nuoret vaimot ovat herkkätuntoisia. Jos heitä moittii jostakin, mitä he eivät ole tehneet, niin se on toisinaan samaa kuin sanoa heille, että he voisivat sen tehdä."

"No, no, odottakaahan. Muistakaa myös sanoneenne juuri äsken, että tämänaamuisen ojennuksen olisi pitänyt riittää ja että jos he tekisivät pahaa, he seurustelisivat salaisesti."

"Mutta vastikään, katuen aamullista kiivastustani ja kuultuani de Guichen menneen nyreissään kotiinsa, minä läksin Madamen luo. Arvatkaa, mitä siellä tapasin? Uutta soitantoa, tanssia ja Guichen; häntä piiloiteltiin siellä."

"Että minua johdettiin harhaan — että Buckingham oli vain veruke todellisen syypään suojaksi, ja se on Guiche."

"Ehdoton tahtoni on, että Guichen on poistuttava piiristäni Buckinghamin tavoin, ja minä pyydän siinä kohden kuningasta toimimaan, ellette te ota sitä asiaksenne, äiti — te, joka olette niin sukkelajärkinen ja hyvä."

"Kuulehan, Filip, en ole joka päivä taipuvainen lausumaan tukalia huomautuksia aatelismiehille. Minulla on vaikutusvaltaa nuorisoon, mutta liiaksi vetoamalla siihen menettäisin sen. Ei sitäpaitsi ole todistettua, että herra de Guichessa on todellista vikaa."

Prinssi odotti julman uhkauksensa kauhistuttavan äitiä, joka kuitenkin vain virkkoi:

"Minua petetään, kukaan ei minusta välitä: äitinikin nyt siirtyy vastustajieni kannattajaksi!"

"Äitisi on selvänäköisempi kuin sinä eikä huoli antaa sinulle neuvoja, kun et ota niitä kuullaksesi."

"Samaa aioin sinulle esittää viimeisenä yrityksenäni. Mutta minä odotan hänen majesteettiansa tänne, hän käy luonani tavallisesti tähän aikaan. Voit selittää tilasi hetimiten."

Hän ei ollut vielä lopettanut lausettaan, kun Filip kuuli etuhuoneen oven meluisasti avautuvan. Hänet valtasi äkillinen säikky. Saattoi eroittaa kuninkaan askeleet, joissa anturat narahdellen riensivät lattiamattojen yli. Orléansin herttua pakeni sivuovesta, jättäen kuningattaren hoitamaan asiaa.

Itävallan Anna puhkesi nauramaan, ja hän nauroi vielä kuninkaan astuessa sisälle. Ludvig tuli sydämellisesti kuulustamaan äitinsä jo horjuvaa terveydentilaa ja samalla ilmoittamaan hänelle, että kaikki oli valmiina Fontainebleaun huvilinnaan siirtymiseksi. Nähdessään leskikuningattaren olevan iloisella tuulella hän tunsi huolestuksensa huojentuvan ja kysyi itsekin hymyillen, mitä hauskaa täällä mietittiin. Itävallan Anna tarttui hänen käteensä ja huomautti hilpeällä äänellä:

"Syystä että espanjalaiset ovat toki häiritsemättömämpiä ihmisinä kuin englantilaiset."

"Eihän teillä naimisiin mentyänne ole ollut ainoatakaan moitetta lausuttavana, kuningattaresta?"

"Ja te olette kuitenkin ollut aviomiehenä jo melkoisen ajan. Veljenne taasen vietti häitänsä vasta pari viikkoa sitten, ja nyt hän jo toistamiseen valittaa Madamesta."

"Oh, jos veljenne olisi kuulemassa, niin hän sydäntyisi salaliittoon teitä vastaan niinkuin setänne[55] julistausi itsenäiseksi isänne aikana."

"Ei, Filip ja minä olemme kiintyneitä toisiimme ja pysymme kyllä hyvinä ystävyksinä. Pitäisikö minun tehdä hänen mielestään jotakin asiassa?"

"Eikö muuta! Veljelläni on peräti korkea käsitys kuninkaallisesta mahdista… naisen luonteen ojentamisessa! Miehestä juuri sentään voi suoriutua."

"Guiche on mielevä nuorukainen, ja pari sanaa riittää kyllä hänelle vihjaukseksi, joka auttaa asian kuntoon hänen osaltaan."

"Niin, sen sovittaminen on vaikeampaa. Siinä ei pikku huomautus voisi mitään tehota, — pitänee sepittää perusteellinen esitelmä saarnattavakseni hänelle."

"Minä juuritan hänestä pois kerettiläisyyden joko suostuttelulla tai polttorovion uhalla."

"Miten vain haluatte, kunhan ette sekaannuta minua koko asiaan, sillä Madame ei ikinä antaisi minulle anteeksi, ja anoppina minun täytyy pysyä likeisissä väleissä miniän kanssa."

"Kuningas ottaa kaikki kantaakseen, madame. Niin, mutta nyt tulenkin ajatelleeksi, että olisi kenties parempi minun lähteä tapaamaan Madamea huoneissaan?"

"Kyllähän, mutta juhlallisuus ei olekaan soveltumatonta saarnamiesten esiintymisessä, ja sitäpaitsi baletin viulu saisi puolet todistelustani hukkaantumaan. On myös kysymyksessä veljeni mahdollisen väkivaltaisuuden pidättely… Parempi ehättää esille aikaisin… Onkohan Madame kotona?"

"Lyhyimmiten: alituinen soitantotilaisuuksien järjestäminen — Guichen ainainen läheisyys — salamyhkäisyyden ja vehkeiden epäileminen…"

Ja kuningas alkoi kuvastimesta tarkastaa upeata asuaan ja vilkastuneita kasvojaan, jotka säihkyivät kuten hänen jalokivensä. "Veljeni on siis hiukan syrjittynä?" virkahti hän.

"Kun en käytä asiamiestä", vastasi Ludvig, "niin kyllä varmastikin onnistun."

Hän poistui hymyillen ja pyyhki huolellisesti tomuhiukkasia vaatteistaan pitkin matkaa.

Kuninkaan ilmestyminen Henriette-prinsessan luo herätti mitä vakavinta huolestusta koko hoviväen keskuudessa, joka oli hajaantunut pitkin huoneistoja heti kun tieto levisi ehtoopäivän kotoisesta kohtauksesta. Oli ilmeisesti nousemassa myrsky, ja Lotringin junkkari kulki ryhmästä ryhmään tyytyväisesti selittelemässä tuon odotettavan rajuilman kaikkia perusteita, ilkeiden aikeittensa mukaisesti suurennellen vähäpätöisimpiäkin seikkoja, saadakseen ne tuntumaan mahdollisimman haitallisesti. Tällaisessa tilanteessa kuninkaan saapuminen tosiaan suuresti lisäsi pohditun tapauksen merkitystä, niinkuin leskikuningatar oli ennustanutkin. V. 1662 ei voitu pitää vähäisenä käänteenä hovielämässä sellaista ilmiötä, että kruununprinssi paheksui puolisonsa käyttäytymistä ja että kuningas puuttui veljensä yksityisasioihin. Niinpä nähtiinkin rohkeimpien, jotka ensimmältä olivat vielä keräytyneet kreivi de Guichen ympärille, loittonevan hänestä arastellen, ja yleinen säikky vaikutti itse kreiviinkin, niin että hän painostunein mielin vetäysi yksin asuntoonsa.

Astuessaan Madamen luo kuningas tapansa mukaan tervehti hovineitoja, jotka olivat järjestyneet saliin hänen kunniakujakseen. Niin ajatuksissaan kuin hänen majesteettinsa olikin, tähtäsi hän hallitsevan silmäyksen noihin nuoriin ja viehättäviin naisiin, jotka molemmin puolin loivat silmänsä kainosti alas. Kaikki punastelivat tuntiessaan olevansa kuninkaan katseltavina; yksi ainoa, jonka pitkät hiukset silkkisinä kutreina kiertyivät mitä valkoisimmalle kaulalle, oli kalpea ja kykeni tuskin seisomaan suorana, vaikka vieruskumppani antoi apuansa kyynärpään nyhjäyksillä. Kreivitär la Vallièrea siinä sillä tavoin pönkitteli hänen ainainen ystävättärensä, samalla yrittäen varovaisella kuiskeella kehoittaa häntä miehuullisuuteen, jota rohkaisijalla ei silti itselläänkään ollut riittävästi. Kuningas ei voinut pidättyä katsahtamasta sitten vielä taakseen. Kaikki otsat — jo nousseina — painuivat jälleen, mutta ainoa vaaleakutrinen pää jäi hievahtamattomaksi, niinkuin tytöltä olisivat voimat ja älynlahjat lopen ehtyneet.

Kälynsä luokse tullessaan Ludvig tapasi hänet nojailemassa sisäkamarin sohvapieluksiin. Hän nousi seisaalle ja niiasi syvään, sopertaen muutamia sanoja kiitokseksi hänelle osoitetusta kunniasta. Sitten hän jälleen vaipui istumaan ikäänkuin heikkoudesta hervottomana, mutta se voipumus oli epäilemättä teeskennelty, sillä hänen poskillaan hohti raikas puna, ja silmät olivat saaneet vain lisää loistoa muutamista äsken vuodatetuista kyynelistä. Kuningaskin istuutui, pantuaan nopealla havaintokyvyllään merkille huoneessa ilmenevän epäjärjestyksen ja prinsessan kasvoilla kuvastuvan kiihtymyksen, ja kysyi sitten hilpeäksi tekeytyen:

"Miksi hetkeksi, rakas kälyni, te tänään haluatte sovittaa balettiharjoituksen?"

"Voi, sire", vastasi hän, "suvaitkaa suoda minulle anteeksi, etten voi tällä kertaa olla mukana; olin juuri aikeissa lähettää teidän majesteetillenne sanan, etten jaksa tänään."

"Mitä!" kysyi kuningas hieman ihmettelevällä äänellä; "ettehän voine pahoin?"

"Puhun pakostakin vastoin sydäntäni, sire", vastasi Henrik IV:n tyttärentytär lujasti, ja hän sai kauniit mustat silmänsä salamoimaan. "Niin, minua surettaa tehdä teidän majesteettinne osalliseksi tämänlaatuisesta luottamuksesta, mutta tunnen itseni kovin onnettomaksi teidän majesteettinne hovissa, tahdon lähteä takaisin kotiini."

"Kuunnelkaa minua, sire", jatkoi nuori nainen omaksuen vähitellen puhuttelijansa suhteen sen ylemmyyden, jonka hänelle tuottivat kauneutensa ja tarmokas vallitsemishalunsa, "Olen tottunut kärsimään. Minua on lapsuudessani nöyryytetty ja halveksittu. Oi, älkää väittäkö sanojani vääriksi sire", virkahti hän hymyillen. Kuningas punastui. "Silloin, sanon, saatoin uskoa, että Jumala oli antanut minun syntyä sellaisiin kokemuksiin, vaikkakin mahtavan kuninkaan tyttärenä; niinkuin isältäni oli henki riistetty, samaten saattoi minun ylpeyteni olla lannistettavana. Minä alistuinkin kärsimään säyseästi ja rohkaisin siihen äitiänikin; mutta samalla vannoin, että jos Jumala koskaan antaisi minulle riippumattoman aseman, vaikkapa vain päiväpalkkalaisena, joka työllä ansaitsee leipänsä, en ottaisi enää sietääkseni minkäänlaista nöyryytystä. Se päivä on tullut. Olen perinyt jälleen syntyperälleni kuuluvan arvon, kohonnut takaisin valtaistuimen portaille asti, solminut ranskalaisen prinssin kanssa liiton ja luullut saaneeni hänestä omaisen, ystävän ja vertaisen; mutta nyt huomaankin saaneeni vain isännän, ja mieleni nousee kapinaan, sire. Äitini ei saa tästä mitään tietää, mutta teidän majesteettinne, jota kunnioitan ja… rakastan…" Kuningas hätkähti; milloinkaan ei ihmisääni ollut sillä tavoin hivellyt hänen korvaansa. "Te, sire, joka tiedätte kaikki, koska saavuitte nyt luokseni, kenties ymmärrätte minua. Jos ette olisi tullut tänne, niin minä olisin lähtenyt puhuttelemaan teitä. Tahdon valtuutusta vapaaseen maastamuuttoon. Teidän hienotunteisuutenne ottanee puhdistaakseen minut syyllisyydestä ja suojellakseen minua, te kun olette todellinen mies ennen kaikkia muita."

"Hyvä kälyni", sopersi kuningas luimistellen näin osuvasta hyökkäyksestä, "oletteko harkinnut aikeenne suunnatonta vaikeutta?"

"Minä en harkitse, vaan tunnen, sire. Ahdistettuna työnnän vaistomaisesti takaisin hätyytyksen, siinä kaikki."

Erityisellä naisten taistelutempulla oli prinsessa, kuten näkyy, välttänyt kaiken nuhteen ja esittänyt omasta puolestaan vakavamman moitteen, syytetystä muuttunut kantajaksi. Se on ehdoton syyllisyyden merkki, mutta tästä ilmeisestä varjopuolesta naiset — vähimminkin nokkelat — osaavat aina kiepauttaa itselleen voiton. Kuningas ei enää oivaltanut ajatella, että hän oli tullut tänne tiedustamaan: "Mitä olette tehnyt veljelleni?" ja että hän nyt kysyikin: "Mitä teille onkaan tapahtunut?"

"Mitäkö minulle on tapahtunut?" vastasi Madame. "Oh, sitä tajutakseen tulee olla nainen, sire: minua on itketetty!"

Ja sormella, jolla ei ollut vertaistaan siroudessa ja helmiäisvalkoisuudessa, hän osoitti kosteakiiltoisia silmiään ja alkoi uudestaan vuodattaa kyyneliä.

"Rakas käly, minä rukoilen teitä!" pahoitteli kuningas, lähestyen tarttumaan käteen, jonka toinen luovutti hänelle nihkeänä ja vavahtelevana.

"Minulta on ensiksikin riistetty veljeni ystävän seura. Lordi Buckingham oli minulle mieluisa vieras, hilpeäluontoinen, kaikki tapani tunteva maanmies, melkeinpä toveri, kun olimme viettäneet yhdessä ystäviemme kanssa niin monet päivät kaunoisilla Saint-Jamesin vesillä."

"Tekosyy! Mitä sillä on väliä, rakastiko lordi Buckingham minua vai eikö?" virkahti Henriette ihan vakavasti. "Onko mieltynyt mies siis vaarallinen minulle?… Ah, sire, se ei riitä, että mies rakastaa!"

Ja hän hymyili niin hellästi ja vienosti, että kuningas tunsi sydämensä pamppailevan halkeamaisillaan.

"No, siinä toki oli jonkunlainen peruste, sen myönnän, ja lordi
Buckingham ajettiin pois."

"Karkoitettiin, häädettiin, sai eronsa, — mitä sanantapaa vain pidätte parempana, sire. Muuan Euroopan etummaisia aatelismiehiä on nähnyt pakolliseksi poistua Ranskan kuninkaan hovista — Ludvig XIV:n hovista — kuin mikäkin säädytön tomppeli jonkun silmäyksen tai kukkavihon takia. Se on arvotonta loistokkaimmalle hoville… anteeksi, sire, unohdin täten puhuessani loukkaavani teidän hallitsijaoikeuttanne."

"Ma foi, ei, hyvä käly, minä en toimittanut lordi Buckinghamia matkalle… Hän miellytti minua suuresti."

Ja hän korosti viime sanat siihen tapaan kuin olisi todella lausunut: sen pahempi!

"Herra de Buckinghamin lähdettyä (nyt tiedän minkätähden ja kenen toimesta) luulin päässeeni taas rauhaan… Mutta ei! Nytpä Monsieur löysi toisen verukkeen; nytpä…"

"Esittäysi toinen mielistelijä", täydensi kuningas hilpeästi. "Ja se on luonnollista: te olette kaunis, madame, — herätätte aina rakkautta."

"Minun olisi siis saatettava ympäristöni yksinäiseksi!" huudahti prinsessa. "Oh, sitähän minulta tietenkin tahdotaan; siihen minua nähtävästi valmistellaan, — mutta ei, minä pidän parempana palata Lontooseen. Siellä olen tunnettu ja arvossapidetty. Saan seurustella ystävien parissa, joutumatta pelkäämään, että heitä rohjetaan mainita rakastajinani. Hyi, mikä arvoton epäluulo, ja etenkin aatelismiehelle! Oh, Monsieur on mielessäni menettänyt kaikki, sitten kun olen nähnyt hänet oikeassa valossa, — sitten kun hän on minulle paljastunut naisen sortajaksi!"

"Rakastaa minua? Hän! Ohoh, sire…" Ja hän purskahti pilkalliseen nauruun. "Monsieur ei voi milloinkaan johtua rakastamaan naista", väitti hän, "sillä hän rakastaa niin ylenpalttisesti itseään. Ei, minun kovaksi onnekseni Monsieur on pahinta lajia luulevainen: lemmetön mustasukkainen."

"Myöntänette kuitenkin", huomautti kuningas, joka alkoi elähtyä tästä vaihtelevasta ja kiihkeästä keskustelusta, "että Guiche rakastaa teitä."

"Minäkö? Mitä ihmettä! Oi, sire, onnettomuudestani ei enää muuta puuttunut kuin epäilys teidän taholtanne!"

"Ei, madame, ei", kielsi kuningas vilkkaasti, "älkää antautuko murheeseen. Voi, te itkette! Minä rukoilen teitä, — tyyntykää."

Prinsessa itki kuitenkin, ja raskaita kyyneliä kierähteli alas hänen käsilleen. Kuningas tarttui toiseen käteen ja suuteli pois yhden kyynelhelmen. Henriette katseli häntä silloin niin suruisesti ja hellästi, että se silmäys tunkeutui suoraan hänen sydämeensä.

"Guiche ei siis merkitse teille mitään erityistä?" kysyi hän levottomammin kuin välittäjän osaan soveltuikaan.

"Oh, sire, mikään ei voi saada häntä viihtymään. Älkää luulko, että hän on vain mustasukkainen. Monsieur on saanut huonoja neuvoja, ja hän on luonnostaan taipuvainen huolestumaan."

Prinsessa loi silmänsä alas ja jäi äänettömäksi. Kuningas teki samaten, yhä pidellen hänen kättään. Minuutin vaitiolo tuntui vuosisadalta. Madame veti sitten vitkallisesti pois kätensä. Hän oli nyt varma voitostaan, kilpatanner kuului hänelle.

"Monsieur valittaa", virkkoi kuningas arasti, "että te pidätte mieluisampina erityisiä ajanvietteitä kuin hänen keskusteluaan ja seuraansa."

"Sire, Monsieur kuluttaa päivänsä kuvastimen katselemiseen ja häijyyksien hautomiseen naisia vastaan herra chevalier de Lorrainen kanssa."

"Puhun ainoastaan niinkuin asia on. Pitäkää itse silmällä, sire, niin näette, enkö ole oikeassa."

"Siihen olen valmis. Mutta mitä tyydytystä nyt sillävälin on annettavissa veljelleni?"

"Ja siitä te puhutte vieläkin!" huudahti kuningas varomattomasti, ikäänkuin kymmenen viime minuutin kuluessa olisi sellainen muutos tapahtunut, että Madamen aatoksien oli täytynyt kääntyä aivan toiselle suunnalle.

"En voi enää olla onnellinen täällä, sire", vastasi Henriette, "Herra de Guiche tuntuu Monsieurista kiusalliselta, joten hänetkin kaiketi tahdotaan toimittaa syrjäytymään?"

"No niin, ja samoin kävisi taas jollekulle herra de Guichen jälkeen, jota minä muuten joudun kaipaamaan, sen sanon teille, sire."

"Epäilemättä; hän on herttainen, hän tuntee harrasta ystävällisyyttä minua kohtaan ja on erinomaisesti autellut aikani kulumista."

"Kuulisipa veljeni tuon!" virkkoi kuningas nyreästi. "Tiedättekös, siinä tapauksessa en suinkaan sitoutuisi solmimaan sovintoa välillenne enkä edes yrittäisi!"

"Nykyisen kehityksen päästyä kerran alkuun, sire, voitteko te estää Monsieuria hullaantumasta mustasukkaiseksi kelle hyvänsä likeiselle seuralaiselle? Tosin en tällä tarkoita sanoa, että herra de Guiche kuuluisi vain tavallisiin seuramiehiin."

"Vieläkin! Huomautan teille, että minä kunnon veljenä aion ruveta inhoamaan herra de Guichea."

"Voi, sire", virkkoi Madame, "minä rukoilen, älkää omaksuko Monsieurilta suosiollisia tai karsaita tunteita. Pysykää kuninkaana, se on parempi teille ja kaikille."

"Te olette ihailtava ivaajatar, madame, ja on käsitettävää, että nekin teitä palvovat, joita te pidätte pilkkananne."

"Ja sentähdenkö te, sire, jonka olisin tahtonut saada puoltajakseni, aiotte yhtyä niihin, jotka vainoavat minua?" kysyi Madame.

"Myöntykää siis pyyntööni", jatkoi prinsessa raukeasti, "sallikaa minun palata Englantiin."

"Sen sijaan että antaudutte jotenkin ajattelemattomiin läheisen tuttavuuden suhteisiin ja saatatte meidät levottomiksi eristäytymisellänne, näyttäytykää meille alinomaa, älkääkä luopuko seurastamme, eläkäämme yhtenä perheenä. Kyllähän herra de Guiche on herttainen mies, kuten sanotte, mutta ellei meillä toisilla olekaan hänen henkevyyttänsä…"

"Ei, minä vannon. Ihminen saattaa olla kuningas ja itsekseen silti tuntea saaneensa vähemmän miellyttämisen mahdollisuuksia kuin joku erityinen aatelismies."

"Olen valmis menemään valalle siitä, että te ette usko sanaakaan tuosta puheestanne, sire!"

"Että te ette enää hukkaa huoneissanne vieraitten parissa sitä aikaa, jonka olette velkaa meille. Solmikaammekin yhteistä vihollista vastaan hyökkäys- ja puolustusliitto!"

"No silloin, sire, takaankin teille ihmeitä; te olette hovin aurinko, ja teidän näyttäytyessänne minulle kirkastuu koko ympäristö."

"Voi, madame, madame", virkkoi Ludvig XIV, "hyvin tiedätte, että kaikki säihky tulee teistä ja että minä vain vertaukselliselta kannalta olen aikaisemmin omaksunut auringon tunnuskuvakseni."

"Te imartelette liittolaistanne, sire; niinpä pyrittekin pettämään häntä", sanoi Madame heristäen hänelle pientä, uhmailevaa sormeansa.

"Sanokaa — olenpa todella kovaonninen, jollen kykene pääsemään voitolle yhdestä ainoasta vastuksesta."

"En ymmärrä, madame", sopersi kuningas juuri siitä syystä, että hän oli oivaltanut asian liiankin hyvin. Prinsessa tarttui hänen käteensä.

"Sire", huomautti hän, "kovaksi onnekseni olen niin kauan ollut teille vastenmielinen, että minulla on melkein oikeus ihmetellä, kuinka olette voinut hyväksyä minua kälyksennekään."

"Liittomme astuu voimaan tästä päivästä", huudahti kuningas, ja hänen sävynsä lämmössä ei ollut mitään teeskentelyä; "älkäämme senvuoksi muistelko menneitä, vaan ajatelkaamme säteilevää nykyistä, joka minulla nyt on edessäni — ja teilläkin: katsokaa!"

Ja hän vei prinsessan kuvastimen eteen, jossa tämä näki itsensä niin punastelevan viehkeänä, että pyhimyskin olisi tullut tenhotuksi.

"Yhdentekevää", jupisi Henriette; "kovinkaan vankka liitto ei tässä nyt esittäydy."

"Pitääkö minun vannoa?" kysyi kuningas päihtyneenä keskustelun suuntautumisesta tälle lemmenkiihkoiselle tolalle.

Kuningas polvistui ja tarttui kruununprinsessan käteen. Henrietten huulilla leikki hymyily, jota maalari ei kykenisi kuvaamaan eikä runoilija kuvittelemaan, kun hän ojensi toisenkin kätensä kuninkaalle. Tämä kätki niihin polttavan otsansa. Kumpainenkaan ei saanut sanoiksi, mutta kuningas tunsi Madamen käsien silityksen poskillaan, kun hän veti ne pois. Ludvig nousi samassa ja astui ulos huoneesta.

Hovimiehet panivat merkille hänen punehduksensa ja päättelivät siitä, että kohtaus oli ollut myrskyisä. Mutta Lotringin junkkari kiirehti huomauttamaan:

"Kah, ei, hyvät herrat, olkaa vain huoletta. Vihapäissään hänen majesteettinsa on kalpea."

Kuningas erkani kälystään kiihtymyksen tilassa, josta hänen olisi itsekin ollut vaikea tehdä selvää. On tosiaan mahdoton selittää tuollaisten kummallisten myötätunnon ailahdusten salaista toimintaa, jotka kuohahtavat äkkiä ja aiheetta, sitten kun molemmat keskinäiseen rakkauteen määrätyt sydämet ovat vuosikausia olleet toisistaan ihan välinpitämättömiä, jopa tunteneet molemminpuolista vastenmielisyyttäkin. Minkätähden Ludvig oli entiseen aikaan halveksinut, melkein vihannutkin Madamea? Minkätähden hän nyt piti samaa naista niin kauniina, niin viehättävänä, eikä ainoastaan ajatellut häntä, vaan ajatteli niin vallitsevasti?

Ja miksi Madame, jonka katseisiin ja mieleen oli tahdottu tehota toisaalta, oli jo viikon ajan vihjaillut kuningasta kohtaan sellaista suosiollisuutta kuin olisivat olleet he kaikkein likeisimmissä väleissä keskenään? Ei sovi luulla, että Ludvig itsekseen suunnitteli viettelyä: se side, joka yhdisti Madamen hänen veljeensä, oli tai ainakin näytti hänestä olevan ylipääsemätön sulku, — olipa hän vielä liian loitollakin tästä sulusta, kunnolleen harkitakseen sen olemassaoloa Mutta noiden intohimojen kaltevalla pinnalla, joista sydän elähtyy ja joita kohti nuoruus meitä työntää, ei kukaan voi sanoa, mihin hän pysähtyy, — ei vaikka ennakolta laatisi laskelmansa kaikista menestyksen ja lankeemuksen mahdollisuuksista.

Mitä Madameen tulee, niin hänen kallistumisensa kuninkaan puoleen on osittain selitettävissä niillä perusteilla, että hän oli nuori, keimailevainen ja huiman halukas herättämään ihailua. Siinä oli tuollainen intomielinen luonne, joka näyttämöllä kohoaa voimallisiin hehkun purkauksiin, saaden katsomon huudahtelemaan hyväksymystänsä. Niin ollen ei ollut ihmeteltävää, että prinsessa edistyi: hän oli ensin viehätellyt Buckinghamia, sitten de Guichea, joka tuntui olevan edellisen yläpuolella ainakin ranskalaisuutensa johdosta, kun naiset pitävät uutuutta tavattomassa arvossa, ja seuraavana askeleena oli kunnianhimon kohottaminen kuninkaan tenhoamiseen, hän kun ei ainoastaan ollut valtakunnan ensimmäinen mies, vaan myöskin komeimpia ja henkevimpiä sukupuolensa edustajia. Ludvigin äkillistä intohimoa kälyänsä kohtaan selittelisi fysiologi joillakuilla kuluneilla sanantavoilla, mutta luonnossa todella on salaperäisiä yhteenkuuluvaisuuksia, joilla saattoi olla tässä merkitystä. Henriettellä oli mitä kauneimmat mustat silmät, Ludvigilla harvinaisen miellyttävät siniset. Prinsessa oli naurunhaluinen ja puhelias, kuningas raskasmielinen ja harvasanainen. Joutuessaan ensi kertaa kohtaamaan toisensa yhteisen harrastuksen ja uteliaisuuden alueella nämä kaksi vastakkaista luonnetta olivat leimahtaneet tuleen molemminpuolisen särmäisyytensä kosketuksesta. Omiin huoneisiinsa palatessaan Ludvig tajusi, että Madame oli hovin hurmaavin nainen. Prinsessa yksin jäädessään ajatteli peräti iloissaan, että hän oli syvästi vaikuttanut kuninkaaseen. Mutta tämän mielialan täytyi hänessä jäädä toimimattomaksi, kun sitävastoin kuninkaassa uusi tunne ei voinut olla työskentelemättä kaikella nuoren miehen herkälle sielunelämälle luonnollisella kiivaudella, — ja vielä sellaisen nuoren miehen, joka oli tottunut näkemään kaikkien toivomustensa kiireimmiten täyttyvän.

Kuningas ilmoitti nyt ensin veljelleen, että täydellinen rauha vallitsi jälleen: Madame tunsi miestänsä kohtaan mitä suurinta kunnioitusta ja sydämellistä hellyyttä, mutta Ludvig huomautti samalla, että prinsessalla oli korskea ja närkäskin luonne, jonka herkkyyttä tuli huolellisesti varoa ärsyttämästä. Filip vastasi siihen juron sävyisään tapaan, jonka hän yleensä omaksui veljensä seurassa, että oli vaikea käsittää tuollaista herkkyyttä naisessa, jonka käyttäytyminen hänen nähdäkseen hyvinkin haastoi vastaansa jonkun verran nuhdetta, ja että jos kellään oli nyt oikeutusta loukkaannukseen, se tunne kiistämättömästi kuului hellähermoisen prinsessan puolisolle. Mutta silloin kuningas vastasi kiivaalla äänensävyllä, joka selvästi ilmaisi, mitä harrastusta käly hänessä herätti: "Madame on kaikkien nuhteiden yläpuolella, Jumalan kiitos!"

"Muiden kyllä, siihen yhdyn", muistutti Monsieur, "mutta kaiketikaan ei minun."

"No, sinulle, veljeni, sanoinkin", virkkoi kuningas, "että Madamen esiintyminen ei ansaitse sinulta nuhtelua. Kyllähän hän on hieman tarkkaamaton ja omituinen, mutta haastelussaan hän ilmaisee mitä parhaita ominaisuuksia. Englantilaista luonnetta ei aina ymmärretä oikein Ranskassa, ja englantilainen vapaatapaisuus toisinaan hämmästyttää niitä, jotka eivät tiedä, kuinka viatonta se on."

"Ah!" äännähti Filip yhä enemmän pahastuksissaan; "koska teidän majesteettinne vapauttaa prinsessan syytöksistäni, niin hän ei tietystikään ole mitään korjattavaa tehnyt eikä minulla ole sen enempää sanottavana."

"Hyvä veli", tokaisi kuningas, joka tunsi omantunnon äänen kuiskaavan sydämessään, että Monsieur ei ollut aivan väärässä, "minä puhun ja etenkin toimin tässä asiassa sinun onneksesi. Olit valittanut luottamuksen tai huomaavaisuuden puutetta Madamen taholta; en tahtonut jättää levottomuuttasi pitkittymään. Velvollisuuksiini kuuluu valvoa sinun kotisi parasta niinkuin alhaisimmankin alamaisen, ja suunnattomaksi mielihyväkseni havaitsin, että huolestukseesi ei ollut minkäänlaista varsinaista aihetta."

"Teidän majesteettinne on ratkaissut asian Madamen hyviksi, ja minä kumarran teidän kuninkaallisen viisautenne edessä", sanoi Monsieur kysyvästi ja tähystäen veljeänsä suoraan silmiin; "sama virheettömyys on niin ollen tullut torjutuksi niidenkin suhteen, joita olen syyttänyt häväistyksen suoranaisiksi aiheuttajiksi."

"Olen tutkimassa asian sitä puolta ja päätän sittemmin, veljeni", vastasi kuningas.

Näihin sanoihin sisältyi yhtaikaa lohdutus ja käsky. Prinssi oivalsi sen ja vetäytyi pois.

Ludvig taasen läksi jälleen tapaamaan äitiänsä; hän tunsi tarvitsevansa täydellisempää hyväksymystä kuin oli veljeltään saanut.

Itävallan Annalla ei ollut samoja perusteita erityiseen suopeuteen kreivi de Guichea kohtaan kuin Buckingham oli tavannut hänen mielessään, ja huomatessaan ensi sanoista, että Ludvig ei ollut taipuvainen esiintymään ankarana, hän asettui kovaksi. Samalla se oli kunnon kuningattaren kujeita totuuden selvillesaamiseksi; mutta Ludvig oli jo suorittanut oppilaskautensa, hän oli ollut kuninkaana jo lähes vuoden ja siinä ajassa ehtinyt kunnolleen harjoitella teeskentelytaitoa. Kuunnellessaan äitiänsä, jotta tämä saisi kehitellä ajatuskantaansa loppuun, hän ilmaisi vain hyväksymistänsä katseilla ja nyökkäyksillä, mutta tuli tässä varovaisessa tarkkailussaan selvyyteen siitä, — johtonaan muutamat syvät silmäykset ja nokkelat vihjaukset, — että lempiseikoissa ylen tarkkanäköinen leskikuningatar oli ainakin epäillyt (ellei oivaltanut) hänen taipumustansa Madamea kohtaan. Kuningas tiesi, että äidistä oli saatavissa hänen kaikkein tärkein auttajansa, samoin kuin hänestä saattoi päin vastoin koitua vaarallisin vastustaja. Sentähden hän muutti menettelytapaa: syytti prinsessaa, puolusti veljensä esiintymistä ja kuunteli vastustelemattomasti, mitä äiti puhui de Guichesta, niinkuin hän oli kuunnellut leskikuningattaren selityksiä Buckinghamin asemasta. Sitten hän jätti kuningattaren nähdessään, että tämä luuli voittaneensa hänet täydellisesti.

Koko hovi kerääntyi illalla balettiharjoitukseen, nimittäin kaikki suosikit ja läheiset, ja heitä oli paljon, koska ohjaamassa oli kerrassaan viisi opettajaa. Tämä väliaika oli de Guiche-paralta mennyt muutamien vierailujen vastaanottamiseen. Erästä näistä hän toivoi ja pelkäsi yhdellä haavaa. Se oli Lotringin junkkarin käynti. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä junkkari pistäysi kreivin luo. Hänen ulkonäkönsä oli kerrassaan rauhoittava.

"Monsieur oli erinomaisella tuulella", hän sanoi de Guichelle, "eikä olisi voinut uskoa, että vähäisinkään pilvenhattara oli esiintynyt hänen avioelämänsä taivaalla."

Monsieur ei muuten ollut laisinkaan pitkävihainen. Jo kauan sitten oli Lotringin junkkari selvittänyt hovissa tosiasiaksi, että Ludvig XIII:n kahdesta pojasta nuorempi oli perinyt isänsä häilyvän ja epäröivän luonteen; hän oli suopea innostuessaan, häijy pohjaltaan, mutta totisesti yhdentekevän mitätön ystävilleen. Etenkin oli junkkari elvyttänyt de Guichea osoittamalla hänelle, että Madame oli piankin pääsemässä johtelemaan miestänsä, niin että se, jonka onnistuisi saada vallitseva asema Madamen suhteen, ohjailisi Monsieuriakin. Tähän oli de Guiche vastannut epäluuloisen sukkelasti: "Niin kyllä, chevalier; mutta minä pidän Madamea sangen vaarallisena."

"Hän oli nähnyt, että Monsieurin luonne ei kovinkaan intohimoisesti käänny naisiin…"

"Ja niinpä Madame valitsi ensimmäisen eteensattuvan, ollakseen osoittavinaan tälle erityistä suosiollisuutta ja kiinnittääkseen mustasukkaisuuden avulla puolison itseensä."

Eikä kumpikaan lausunut ajatustaan. Samalla kun de Guiche täten arvosteli Madamen luonnetta laskeskelevaksi, hän mielessään pyysi tältä sydämensä pohjasta anteeksi. Junkkari taasen johti sokaistua de Guichea kuilun partaalle, samalla silti ihmetellen hänen terävää kekseliäisyyttänsä. Kreivi kysyi häneltä sitten suoranaisemmin aamullisen kohtauksen vaikutusta sekä päivällisjupakan vieläkin arveluttavampaa tehoa.

"Olenhan jo sanonut teille, että sille naurettiin", vastas Lotringin junkkari, "ja Monsieur nauroikin kaikkein ensimmäisenä."

"Olen kuitenkin kuullut", uskalsi de Guiche lausua, "että kuningas on käynyt Madamen luona."

"Kyllä, aivan niin. Madame oli ainoa, joka ei nauranut, ja kuningas meni häntä puhuttelemaan saadakseen hänet nauramaan."

Nuorten miesten päästyä tähän kohtaan keskustelussaan astui Raoul huolestuneen näköisenä huoneeseen. Huomatessaan hänet junkkari, joka salaisesti vihasi häntä, kuten jokaistakin jaloa luonnetta, nousi paikaltaan.

"Minä taasen, de Guiche", virkahti Raoul, "annan sinulle aivan vastakkaisen neuvon."

"Että nouset ratsun selkään ja lähdet jonnekin tiluksillesi; sinne saavuttuasi voit kyllä noudattaa junkkarin neuvoa, nukkua niin kauan ja niin rauhallisesti kuin vain mielesi tekee."

"Mitä! Lähteäkö pois?" huudahti junkkari teeskennellen hämmästystä; "ja miksi de Guichen pitäisi lähteä?"

"Koska — ja juuri te ette voi olla siitä tietämätön — koska kaikki jo puhuvat selkkauksesta, joka kuuluu sattuneen Monsieurin ja de Guichen kesken."

"Eihän toki", vastasi junkkari, "ei millään muotoa; te olette saanut vääriä tietoja, herra de Bragelonne."

"Minulla on päin vastoin varsin tarkat tiedot, monsieur", vastasi
Raoul, "ja de Guichelle antamani neuvo lähtee ystävän sydämestä."

Tämän väittelyn aikana de Guiche hiukan säikähtyneenä katseli vuoroin kumpaakin neuvonantajaansa. Hän tunsi sielussaan, että tällä hetkellä pelattiin hänen koko loppuelämälleen tärkeätä peliä.

"Eikö niin", kääntyi junkkari kysymään itse kreiviltä, "eikö niin, de Guiche, että kohtaus ei ollut niin myrskyisä kuin herra varakreivi näkyy ajattelevan, hän kun muuten ei ollutkaan saapuvilla?"

"Monsieur", intti Raoul, "myrskyisä tai ei, en puhu suorastaan itse kohtauksesta, vaan sen arvattavista seurauksista. Tiedän Monsieurin uhanneen; tiedän Madamen itkeneen."

"Madameko itkenyt?" huudahti varomattomasti de Guiche ja liitti kätensä ristiin.

"Ah, kas vain!" sanoi junkkari hymyillen; "sitäpä seikkaa en tiennyt.
Olette tosiaankin paremmin selvillä asioista kuin minä, herra de
Bragelonne."

"Siksipä juuri, että tiedän asiat paremmin kuin te, chevalier, yhä kehoitan Guichea poistumaan."

"Ei toki, vielä kerran ei, niin ikävä kuin minun onkin vastustaa teitä, herra varakreivi; tällainen syrjäytyminen olisi aiheeton."

"Joutavia!" väheksyi junkkari; "kuningas pitää paljon kreivistä ja on erityisesti kiintynyt hänen isäänsä. Ajatelkaa myös, että kreivi matkustamalla ikäänkuin tunnustaisi tehneensä jotakin moitittavaa."

"Epäilemättä: eihän paon aiheeksi voi arvella muuta kuin syyllisyyttä tai pelkoa."

"Tai pahastusta väärästä epäluulosta", huomautti Bragelonne. "Antakaamme hänen lähdölleen tämä leima, — mikään ei ole helpompaa; sanomme vain molemmin yrittänemme pidätellä häntä parhaamme mukaan, ja te ainakin pysytte silloin tiukasti totuudessa. No, de Guiche, — sinä olet viaton, tämänpäiväinen kohtaus on luonnollisesti loukannut sinua; lähde, lähde, hyvä ystävä!"

"Oh, ei, de Guiche, jääkää", kehoitti junkkari, "jääkää juuri siitä syystä että — kuten herra de Bragelonne huomautti — te olette viaton. Pyydän vieläkin kerran anteeksi, herra varakreivi, mutta minä olen aivan toista mieltä kuin te."

"Siihen teillä on täysi vapaus, monsieur; mutta ottakaa huomioon, että esitän de Guichelle vain ihan lyhytaikaista syrjäytymistä. Hän voi lopettaa sen milloin tahtoo, ja palatessaan vapaaehtoisesta maanpaosta hän silloin tapaa hymyn kaikkien huulilla, kun sitävastoin kuninkaan ensi pahastus saattaa kreivin nyt näyttäytyessä aiheuttaa myrskyn, jonka pikaista tyyntymistä kukaan ei rohkenisi ennustaa."

"Sitäpä hiisi vieköön juuri tahdonkin", hän mutisi hiljaa itsekseen. Samalla hän kuitenkin kohautti olkapäitänsä. Tämä liike ei välttänyt kreivin huomiota; nuori ylimys pelkäsi, että hän jättäessään hovin näyttäisi raukkamaiselta.

"Kelpaan tässä profeetaksi", sanoi Raoul surumielin. "Onnettomuus kohtaa sinua, de Guiche, — soisit vielä menetelleesi toisin!"

"Profeettana voin minäkin esiintyä, mutta en onnettomuuden ennustajana; päin vastoin vakuutan ehdottomasti, että teidän tulee jäädä, herra kreivi."

"Oletteko varma siitä, että balettiharjoitus todella pannaan toimeen äskeisestä huolimatta?" kysäisi de Guiche.

"No niin, näethän, Raoul", vastasi de Guiche hymyillen väkinäisesti, "näethän, että hovi, joka näin uutterasti antautuu karkeloihin, ei ole kovinkaan kolkolla mielellä eikä varsin valmis sisäisiin kiistoihin. Kas niin, myönnäthän sen, Raoul?"

"Mutta muuten", kysyi junkkari uteliaana tietämään, mistä lähteestä Raoul oli ammentanut uutisia, jotka hänen oli itsekseen tunnustettava täsmällisiksi, "te sanotte olevanne hyvin selvillä asioista, herra varakreivi; miten sentään tietäisitte paremmin kuin minä, joka kuulun prinssin läheisimpiin?"

"Monsieur", vastasi Raoul, "sellaisen lausuman edessä minä taivun. Niin, täytyyhän teidän olla täydellisesti selvillä, sen myönnän, ja koska kunniallinen mies ei saata sanoa muuta kuin mitä tietää eikä puhua toisin kuin ajattelee, niin vaikenen tunnustaen tulleeni voitetuksi ja jättäen haltuunne kiistakentän."

Ja Raoul todellakin vaipui tilavaan nojatuoliin kuin mies, joka näytti kaipaavan vain lepoa, kun taasen kreivi kutsui palvelijoitaan pukeutuakseen. Junkkari tunsi ajan kuluvan ja halusi lähteä, mutta hän pelkäsi, että Raoul jäätyään kahden kesken de Guichen kera yhäkin saisi tämän purkamaan päätöksensä. Hän käytti senvuoksi viimeistä apukeinoaan.

"Madamesta tulee tänään ihana ilmestys", hän tokaisi; "hedelmäin jumalattaren osassa hän koettaa nyt Pomona-pukuaan."

"Niin", jatkoi junkkari, "hän on juuri antanut siitä määräyksensä.
Tiedättehän, herra de Bragelonne, että kuningas esittää Kevättä?"

"Siitä tulee verratonta", arveli de Guiche, "ja siinäpä on minulle pätevämpi syy jäädä kuin mikään muu mainitsemanne: enhän toki voi mennä tieheni ilman kuninkaan määräystä, kun minut on valittu Vertumnukseksi ja tanssin Madamen vastakumppanina; lähtöni aiheuttaisi balettiin häiriötä."

"Minä taasen", virkkoi junkkari, "esiinnyn tavallisena maahisena; olenkin huono tanssija ja jalkani kääntyy kankeasti. Näkemiin, hyvät herrat. Älkää unohtako hedelmävasua, joka teidän tulee tarjota Pomonalle, kreivi."

"Olen nyt varma siitä, että hän ei enää lähde", mutisi Lotringin junkkari mennessään.

Raoul ei junkkarin poistuttua yrittänytkään muuttaa ystävänsä mieltä; hän oivalsi, että se olisi ollut turhaa vaivaa.

"Sinä antaudut hirvittävän intohimon valtaan, kreiviseni", hän vain lausui murheellisella ja kaunissointuisella äänellään. "Minä tunnen sinut, menet kaikessa äärimmäisyyteen, ja samanlainen on nainen, jota rakastat… No niin, oletanpa hetkiseksi, että hän johtuisi rakastamaan sinua…"

"Sittenpä en enää pidäkään sinua huimapäänä, hyvä ystävä, vaan hupsuna, jos sallit minun arvostella niin."

"No, oletko ihan varma siitä — vastaappas nyt suoraan — että sinä et toivo itsellesi mitään häneltä, jota rakastat?"

"Kaiketi sinun sopii niin tehdä: mitä väliä on läsnä- tai poissaololla, kun kerran et tavoittele häneltä mitään? Rakasta muotokuvaa, rakasta muistoa."

"Rakasta varjoa, ihastele mielikuvaa, — rakasta rakkautta, antaen ihanteellesi nimen. Ah, sinä käännät pois pääsi? Ja palvelijasi tulevat, — en sano enää mitään. Luota kuitenkin minuun myötä- ja vastoinkäymisessä, de Guiche."

"No niin, olen puhunut kaiken sanottavani. Olkoon onni mukanasi, de
Guiche, — hyvästi!"

"En, minulla on vieraskäynti tehtävänä kaupungilla. Sylelle minua, de
Guiche. Hyvästi!"

Kokoontuminen tapahtui kuninkaan luona. Ensin tulivat kuningattaret, sitten Madame, joitakuita valittuja hovineitoja ja runsas joukko niinikään valittuja hovimiehiä, ja tanssiharjoitusten valmisteluksi ryhdyttiin sellaisiin taidokkaasti hoideltuihin keskusteluihin kuin siihen aikaan oli kehittynyt erityiseksi seuratottumuksen edellytykseksi. Vastoin Lotringin junkkarin vakuutusta ei yksikään kutsutuista naisista ollut ottanut ylleen uutta juhla-asua, mutta paljon haasteltiin uhkeista ja nerokkaista pukumalleista, joita eri taiteilijat olivat piirtäneet Puolijumalain balettia varten, — täten nimitettiin tanssikuvaelmaa, joka aiottiin esittää Fontainebleaun kuninkaallisessa piirissä. Monsieur saapui pidellen kädessään piirustusta, jossa hänet oli kuvattu siihen tilaisuuteen. Hänen otsansa oli vielä hiukan pilvessä; hän tervehti nuorta kuningasta ja äitiään erittäin kohteliaasti ja sydämellisesti, mutta taivutti päätänsä melkein ylväästi Madamelle ja kääntyi samassa heti toisaanne. Tämä kylmäkiskoisuus tuli hyvin huomatuksi läsnäolijain keskuudessa. Kreivi de Guiche hyvitti prinsessaa tulisella silmäyksellä, ja on sanottava, että Madame kohottaessaan silmäteränsä maksoi sen hänelle takaisin korkoineen. On myös lisättävä, että de Guiche ei ollut koskaan esiintynyt niin komeana nuorena ylimyksenä; Madamen katse oli jotenkuten kirkastanut markiisi de Grammontin pojan kasvot. Kuninkaan käly tunsi ukkosta ilmassa ja tajusi samalla, että hän oli tänä kohtalokkaana päivänä tehnyt vääryyttä sitä miestä kohtaan, joka rakasti häntä niin hehkuvan kiihkeästi, — vieläpä hän oli saattanut pahoin kavaltaakin nuoren kreivin. Hänestä tuntui hetki tulleen jonkunlaisen korvauksen antamiseen aamullisesta kohtuuttomuudesta kärsineelle. Madamen sydän haastoi silloin ja esitti de Guichen nimessä valituksen, joka antoikin hänelle etusijan kaikkiin muihin verraten. Ei liiennyt enää ajatustakaan Monsieurille, kuninkaalle, Buckinghamin herttualle; de Guiche vallitsi tällä hetkellä jakamattomasti. Olihan Filip-herttuakin hyvin kaunis mies, mutta häntä ei voinut verratakaan kreiviin. Kaikki naiset sanovat, että rakastajan ja aviomiehen hyvässä ulkomuodossa on aina yletön ero. Tilanne oli muutenkin tässä seurustelutilaisuudessa suotuisampi rakastajalle kuin puolisolle, kun Monsieur oli aikaisemmin poistunut vaimonsa luota vihapäissään ja nyt herttaisesti tervehdittyään kuningattaria oli vain muodollisen huolettomasti kumartanut Madamelle, niin että hänen sävynsä oli herättänyt hoviseurueenkin huomiota. Mutta Monsieur oli liian suurellinen havaitakseen puolisonsa erityistä elpymystä de Guichelle huomaavaiseksi. Vahvasti lujittunut usko omasta ylemmyydestä on tehokkain väline sen miehen suistamiseksi alakynteen, jolla on tuollainen käsitys arvostaan.

Sitten ilmestyi kuningas. Kaikki yrittivät lukea tapahtumien oikeata merkitystä hänen katseestaan, joka alkoi järkytellä maailmaa kuin Jupiter Jylistäjän silmäkulmien kuroutuminen. Ludvigissa ei ilmennyt rahtuakaan veljensä apeudesta, hän oli säihkyvällä tuulella. Hän otti tarkastaakseen piirustuksia, joita hänelle ojennettiin joka taholta, ja lausui neuvoja tai arvosteluja, yhdellä ainoalla sanalla tehden asianomaisista onnellisia tai onnettomia ihmisiä. Äkkiä hänen silmänsä, joka vaivihkaa hymyili Madamea kohti, keksi prinssin ja kreivin kesken solmiutuneen mykän yhteyden. Kuninkaalliset huulet puristuivat sitten lausumaan vain joitakuita jokapäiväisiä puheenparsia, kunnes Ludvig lähestyi kuningattaria ja virkkoi:

"Mesdames, olen juuri saanut ilmoituksen, että kaikki on nyt valmistettu määräysteni mukaiseen kuntoon Fontainebleaussa."

Ryhmistä kuului tyytyväistä sorinaa. Kuningas näki kaikilla kasvoilla kiihkeän halun tulla kutsutuksi juhliin.

"Ja minä pyydän kaikkia, jotka ovat tässä saapuvilla", lopetti kuningas, "valmistautumaan saattueekseni."

Mielihyvän hymyily kirkasti kasvoja hänen ympärillään; ainoastaan
Monsieur näytti yhä hiukan jurolta.

Sitten nähtiin ylimysten peräkkäin astuvan kuninkaan ja kuninkaallisten naisten ohitse kiittämään hänen majesteettiaan kutsun kunniasta. Kreivi de Guichen tullessa vuorollaan kuningas virkahti:

"Nythän onkin toisen kylvön aika, kreivi. Olen varma siitä, että vuokratilallisenne Normandiassa hyvillä mielin näkevät teidät tiluksillanne."

Kreivi vaaleni vuorostaan; hän astahti kaksi askelta kuningasta kohti, unohtaen että hänen majesteettiaan ei saanut omasta aloitteesta puhutella, ja sopersi:

Kuningas käänsi hiukan päätänsä ja loi puhujaan tuollaisen kylmäkiskoisen ja tiukan silmäyksen, joka oli kuin taipumattoman miekan survaisu epäsuosion kohtaamien sydämeen.

"Tiluksillanne, sanoin", toisti hän verkkaan, antaen painoa jokaiselle tavulle.

Kylmä hiki kohosi kreivin otsalle, hänen kätensä avautuivat hervottomasti ja pudottivat vapisevien sormien pitelemän hatun. Ludvig tavoitti äitinsä katsetta ikäänkuin osoittaakseen hänelle olevansa täällä valtias, ja sitten veljensä, niinkuin olisi tahtonut tältä kysyä, vastasiko kosto hänen toiveitaan. Lopuksi hän pysähdytti katseensa Madameen. Prinsessa haasteli hymyhuulin rouva de Noaillesin kanssa. Hän ei ollut kuullut mitään tai oikeastaan ei ollut kuulevinaan. Lotringin junkkari tarkkasi tätä näkyä sellaisella pahansuopaisuuden hellittämättömällä tähystyksellä, joka tuntuu antavan ihmisen katseelle voimaa kohottaa ja lingota pois tieltänsä esteen.

Kreivi de Guiche jäi yksikseen kuninkaan huoneeseen kaikkien muiden poistuessa. Hänen silmissään pimeni. Äkkiä hän tempausi irti musertavasta epätoivosta, joka oli hänet jähmetyttänyt, ja riensi suoraa päätä kotiinsa, missä Raoul vielä odotteli häntä pahoissa aavistuksissaan itsepintaisena.

"No?" äännähti hän nähdessään ystävänsä hoippuvan sisälle avopäin ja tyrmistynein ilmein.

Kreivi ei kyennyt sanomaan enempää, vaan vaipui voimattomana sohvapieluksille.

"Hän!" huudahti onneton kiukustuneena kohottaen nyrkkiin puristuneen kätensä taivasta kohti. "Hän!…"

Ja hysteerinen naurunpurkaus puistatti karkoitetun koko hermosatoa.
Samassa hän kaatui pyörtyneenä taaksepäin.

Jo neljänä päivänä olivat kaikkinaiset viehäkkeet Fontainebleaun upeaan puutarhaan varattuina tehneet tästä paikasta todellisen tenholan.

Herra Colbert hyöri ja hommasi… Aamuisin oli tehtävä laskut yön menoista, päivisin huolehdittava ohjelmista, harjoituksista, uusista esiintyjistä ja maksuista. Hänellä oli käyttövaroja neljä miljoonaa, ja hän piteli niitä viisaan säästeliäästi. Mutta häntä ihan kauhistutti, millaisiin kuluihin jumalaistarusto saattoikin johtaa. Jokainen metsänjumala, jokainen sinipiika maksoi vähintään sata livreä päivältä. Pelkkä pukukin nousi kolmeensataan livreen. Ilotulituksiin haaskattiin joka yö ruutia ja tulikiveä sadantuhannen livren arvosta, ja lammikon rantojen juhlavalaistukseen iltaisin meni aina kolmekymmentätuhatta livreä. Mutta muhkeiksi olivat nämä juhlallisuudet osoittautuneet, ja Colbert oli ilosta suunniltaan. Hän näki alituiseen kruununprinsessan ja kuninkaan lähtevän metsästysretkelle tai vastaanottamaan kaikenlaisten haaveellisten osien esittäjiä juhlallisuuksissa, joita oli sepitetty kahden viikon aikana; ne antoivat Madamelle tilaisuuden loistella henkevyydellään ja kuninkaalle anteliaisuudellaan. Madame nimittäin juhlien sankarittarena vastasi kaikkien näiden tuntemattomien kansojen — garamanttien, skyyttien, hyperborealaisten, kaukaasialaisten ja patagonialaisten — lähetystöjen puheisiin, kun ne ikäänkuin maasta poljettuina ilmestyivät onnittelemaan häntä, ja jokaiselle tällaiselle edustajalle kuningas lahjoitti jonkun timantin tai muun kalleuden. Nuo lähetit vertailivat enemmän tai vähemmän hullunkurisissa runoissa kuningasta Aurinkoon ja kruununprinsessaa tämän sisareen Phoebeen, ja kuningattarista ja Monsieurista ei enää ollut puhettakaan, ikäänkuin Ludvig olisi nainut Englannin Henrietten eikä Itävallan Maria Teresiaa. Pidellen toisiaan kädestä, huomaamatta puristaen toistensa sormia onnellinen pari nautti pitkin siemauksin imartelun suloista juomaa, joka elvyttää nuoruutta, kauneutta, valtaa ja rakkautta.

Jokainen ihmetteli Fontainebleaussa sitä vaikutusvaltaa, jonka Madame niin äkkiä oli saanut kuninkaan osalle. Jokainen kuiskaili hiljaa, että Madame todellisuudessa oli kuningatar. Ja kuningas tosiaankin julisti tätä merkillistä tosiseikkaa jokaisella ajatuksellaan, jokaisella sanallaan ja silmäyksellään. Hän ammensi tahtonsa, hän etsi innoituksensa Madamen silmistä, ja hän päihtyi riemusta, kun tämä suvaitsi hymyillä. Huumasiko kruununprinsessaakin puolestaan mahdin tunne, hänen nähdessään kaikki jalkojensa juuressa? Hän ei voinut sitä itsekään sanoa; hän vain tiesi, että hänellä ei ollut mitään toivomuksia, — että hän oli täysin onnellinen. Kaikista näistä kuninkaallisen tahdon aiheuttamista muutoksista johtui, että Orléansin herttua valtakunnan toisesta henkilöstä oli todellisuudessa siirtynyt kolmanneksi. Tämä oli paljon pahempaa kuin tilanne siihen aikaan, jolloin de Guiche soitatteli kitaroitaan Madamen luona. Silloin oli Monsieurin tyydytyksenä edes häiritsijänsä peloittaminen. Mutta vihollisen poistuttua, jonka hän kuninkaan kanssa liittoutuneena oli saanut häädetyksi, joutui prinssi Filip kantamaan hartioillaan verrattomasti raskaampaa iestä. Joka ilta Madame palasi kotiin ihan menehdyksissään. Ratsastus, kylvyt Seine-virrassa, näytelmät, päivälliset luonnon helmassa, tanssiaiset suuren kanavan partaalla, konsertit: tuo kaikki olisi riittänyt viemään hengen — ei hennolta ja heikolta naiselta, vaan linnan vankimmalta sveitsiläissoturilta. On kyllä totta, että nainen tansseissa, konserteissa ja huviretkillä on verrattomasti kestävämpi kuin tukevinkaan kolmentoista kanttonin kansalainen, mutta olkootpa hänen voimansa siinä suhteessa kuinkakin venyviä, niillä on silti rajansa, eivätkä ne ajan mittaan jaksa pysytellä sellaisen hyörinän tasalla. Mutta prinssi Filipillä ei ollut edes iloa nähdä Madamen iltaisin luopuvan kuningatararvostaan, sillä Henriette asui kuninkaallisessa huvimajassa nuoren kuningattaren ja leskikuningattaren kanssa. On sanomattakin selvää, että Lotringin junkkari ei jättänyt prinssiä, vaan tuli vuodattamaan sappensa pisaran jokaiseen tämän saamaan haavaan. Niinpä Monsieur, joka alussa oli de Guichen lähdön jälkeen tuntenut itsensä aivan hilpeäksi ja nuortuneeksi, vaipui jälleen apeuden valtaan kolmen päivän kuluttua hovin siirtymisestä Fontainebleaun huvilinnaan.

Sattui sitten eräänä päivänä kello kahden tienoissa, että prinssi Filip, joka oli noussut myöhään ja pannut tavallista enemmänkin huolta pukeutumiseensa, päivän ohjelmasta mitään puhetta kuulematta sai päähänsä kutsua koolle hovinsa ja viedä Madamen päivällisille Moretiin, missä hänellä oli kaunis maatalo. Hän asteli siis kuningatarten huvimajaan, mutta kummastui suuresti, kun ei tavannutkaan siellä ketään kuninkaallisesta palveluskunnasta. Hän huomasi olevansa aivan yksinään etuhuoneessa. Vasemmalle avautui ovi Madamen asuntoon, toinen oikealle nuoren kuningattaren huoneistoon. Hän sai puolisonsa kamarissa tietää eräältä työhön otetulta ompelijattarelta, että kaikki olivat lähteneet kello yhdeltätoista Seineen uimaan. Se oli järjestetty hauskaksi huviretkeksi, jolle osanottajat oli noudettu kaleeseissa puiston porteilta.

"Hyvä!" sanoi Monsieur itsekseen; "se on kyllä oiva aatos. Tällaisessa rasittavassa helteessä otan minäkin mielelläni kylvyn."

Ja hän kutsui väkeään… Ketään ei tullut. Hän meni tavoittamaan Madamen palveluskuntaa; kaikki olivat poissa. Hän kiirehti vaunuvajain luo ja kuuli eräältä tallirengiltä, että mitään vaunuja ei enää ollut, avonaisia sen enempää kuin katettujakaan. Silloin hän käski satuloida kaksi hevosta, toisen itselleen ja toisen kamaripalvelijalleen. Tallirenki vastasi kohteliaasti, että hevosiakaan ei enää ollut.

Suuttumuksesta kalpeana Monsieur palasi kuningatarten huvilaan ja marssi Itävallan Annan rukouskammion ovelle asti. Täältä hän raollaan olevan verhon läpi näki nuoren kälynsä polvistuneena leskikuningattaren edessä, silmät kyynelistä tulvillaan. Häntä ei kukaan ollut kuullut tai huomannut. Hän läheni hiljaa aukkoa ja kuunteli: tuollaisen murheen näky herätti hänen uteliaisuuttaan.

"Niin", haastoi hän, "kuningas ihan jättää minut syrjään, hän ajattelee pelkkää huvittelua, ja sellaista huvittelua, johon minä en ota osaa."

"Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä, tyttäreni", vastasi Itävallan Anna espanjankielellä.

Sitten hän samaten espanjaksi lisäsi joitakuita neuvoja, joita Filip ei ymmärtänyt. Kuningatar vastasi huokausten ja kyynelten keskeyttelemillä syytöksillä, joista Monsieurin korvaan usein sattui sana baños; Maria Teresia korosti sitä erityisellä pahastuksella.

— Kylpyjä, — ajatteli prinssi, — kylpyjä! Hän näkyy olevan närkästyksissään niistä kylvyistä.

Ja hän yritti liittää yhteen lauseenkatkelmia, ymmärtäenkin niitä toisten avulla. Oli joka tapauksessa helppo oivaltaa, että kuningatar pahoitteli katkerasti asemaansa ja että Itävallan Anna ainakin yritti häntä lohduttaa, joskin onnistumatta.

Monsieur pelkäsi tulevansa yllätetyksi ovella kuuntelemassa ja katsoi parhaaksi yskähtää. Molemmat kuningattaret kääntyivät ääntä kohti. Monsieur astui sisään. Prinssin nähdessään nuori kuningatar nousi äkkiä ja pyyhkäisi silmiään. Filip tunsi henkilönsä liian hyvin, kysyäkseen mitään, ja kohteliaisuus vaati häntä olemaan muutenkin vaiti. Hän siis vain tervehti. Leskikuningatar hymyili hänelle herttaisesti.

"Entä kuningas?" virkkoi prinssi äänellä, joka sai kuningattaren vapisemaan.

"Oh, minä", virkkoi nuori kuningatar, "minä olen kaikkien huvittelijain kammo."

Itävallan Anna antoi äänettömän merkin miniälleen, joka poistui kyynelehtien. Filip rypisti otsaansa.

"Onpa tämä surullinen talo", huomautti hän, "vai mitä te ajattelette, äitini?"

"Niin, minä kuuntelin, — sattumalta vain osuin kuulemaan… Niin, kylliksi kuulin hänen valittavan noista Madamen kuuluisista kylvyistä."

"Ei, ei, ei, kyyneleet eivät aina ole hupsuutta… Baños, sanoi kuningatar; eikö se merkitse kylpyjä?"

"Toistan sinulle, poikani", vastasi Itävallan Anna, "että kälysi on lapsellisen mustasukkainen."

"Siinä tapauksessa, madame", sanoi prinssi, "tunnustan nöyrästi itseni syypääksi samaan vikaan kuin hänkin."

"Miten kuningas menee uimaretkille vaimoni kanssa, ottamatta kuningatarta mukaansa? Ja Madame käy kylpemässä kuninkaan kanssa, eikä minulle suvaita edes ilmoittaa! Ja te tahtoisitte, että kälyni olisi tyytyväinen? Ja että minä olisin hyvilläni?"

"Mutta, rakas Filip", nuhteli Itävallan Anna, "sinähän puhut järjettömiä. Olet toimittanut herra de Buckinghamin poistumaan ja saanut herra de Guichen häädetyksi; aiotko nyt lähettää kuninkaankin pois Fontainebleausta?"

"Oh, niin korkealle en pyri, madame", sanoi Filip katkerasti. "Mutta minun sopii kyllä itse poistua, ja sen teen."

"Mustasukkainen veljelleni! kuninkaalle! Niin, madame, luulevainen, luulevainen, luulevainen!"

"Totisesti, monsieur", huudahti Itävallan Anna tekeytyen paheksuvaksi ja suuttuneeksi, "alan uskoa, että olet hullu ja vannoutunut rauhani vihollinen. Minä jätän sinulle tantereen, koska en kykene puolustautumaan moisilta houreilta."

Tämän sanottuaan hän nousi seisaalle ja jätti poikansa mitä raivokkaimman kiihtymyksen valtaan. Monsieur oli hetkisen aivan turtuneena. Jälleen toinnuttuaan hän läksi uudestaan alas vaunuvajoille, tapasi saman tallirengin, pyysi taas vaunuja, pyysi toistamiseen hevosta. Ja miehen uudistettua kaksinaisen epäyksensä, ettei ollut hevosta eikä vaunuja, Monsieur riuhtaisi ratsupiiskan erään tallipojan kädestä ja sydäntyi ahdistamaan miespoloista tuimilla sivalluksilla pitkin vaunupihaa tämän huudoista ja puolusteluista huolimatta. Sitten hän uupuneena, hengästyksissään, hiestyneenä ja vapisevin jäsenin palasi huoneisiinsa, löi pirstaleiksi kauneimmat porsliiniesineensä ja heittäytyi lopuksi vuoteelle saappaissaan, kannuksissaan, kirkaisten: "Auttakaa!"

Valvinsissa — kukkivien halavain ja vihreitä latvuksiansa siniaalloissa valelevien raitojen läpitunkemattomien lehtiholvien alla — oli pitkä ja matala saima sinisillä verhoilla suojattuine portaineen mukavana turvapaikkana kylpeville tenhottarille, joita heidän vedestä noustessaan vaani parikymmentä höyhentöyhtöistä ritaria, kiihkoisina ja halukkaina kirmaillen loitompana virran sammaltuneella ja hyvältä tuoksuvalla rannalla. Mutta itse neitsyellinen Diana pitkässä sotaviitassaan oli vähemmän siveä, vähemmän luoksepääsemätön kuin nuori ja jumalaisen kaunis prinsessa Henriette, sillä metsästävän jumalattaren kaavun alta pistäysi kuitenkin esiin pyöreä ja valkoinen polvi, eikä täyteläisen viinen onnistunut suurestikaan peittää hänen ruskeita olkapäitään, kun sitävastoin sataan kertaan kiedottu pitkä harso verhosi Madamea hänen jättäytyessään kamarineitojensa käsivarsille, niin että hän oli suojattu häikäilemättömimmiltä ja terävimmiltäkin katseilta. Hänen noustessaan jälleen ylös portaita kaikki saapuvilla olevat runoilijat — ja jokainen innostui runoilijaksi Madamen nähdessään —, nuo kaksikymmentä nelistävää runoilijaa pysähtyivät huudahtelemaan yhteen ääneen, että Madamen ruumiista valuvat pisarat eivät olleet vettä, vaan onnellisen virran uomaan uppoavia helmiä. Näiden runoilujen ja kunnianosoitusten keskuksena kuningas käski uupumattomien ylistelijäin vaieta ja käänsi hevosensa, jotta hän ei silkkiverhojenkaan taakse kenties loukkaisi naisen kainoutta ja prinsessan arvokkuutta. Siten tyhjentyi näyttämö, ja aluksessa syntyi syvä hiljaisuus. Vain verhojen häilyminen ja aaltoilu ilmaisi palvelevien naisten tuoksinaa työssänsä.

Kuningas kuunteli hymyillen hovimiestensä puheita, mutta häntä katsellessaan saattoi arvata, että hän ei ollenkaan kiinnittänyt huomiota heidän haasteluunsa. Ja tuskin olikaan renkaitten kiliseminen oviverhojen yläreunaa pitkin ilmoittanut, että Madame oli puettu, että jumalatar oli näyttäytymässä, kun kuningas heti kääntyi takaisin ja karautti rantaan, siten antaen merkin kaikille niille, joiden piti joko palvella tai hauskuttaa Madamea. Paasheja syöksähti esiin hevosia taluttaen, puiden siimekseen pysähtyneitä kaleeseja vieri teltan luo, ja niiden mukana parveili paikalle liuta palvelijoita, kantajia ja apunaisia, jotka herrasväen kylpiessä olivat sivummalla vaihtaneet huomautuksiaan, arvostelujaan, itsekkäitä laskelmiaan tämän ajanjakson tilapäisenä päiväkirjana, vaikka sitä ei ole kukaan säilyttänyt, ei edes virran kirkas kalvo, noiden henkilöiden kuvastin ja keskustelujen kaikupohja; todistajina olleet laineetkin on Jumala syössyt äärettömyyteen, kuten esiintyjät iäisyyteen. Tämä jokivarren tungos, kun siihen vielä yhtyi joukko maalaisia uteliaina näkemään kuninkaan ja prinsessan, kuhisi kahdeksan tai kymmenen minuutin ajan mitä sekavimpana ja rattoisimpana väenpaljoutena. Kuningas oli laskeutunut ratsailta, jota esimerkkiä kaikki hovimiehet noudattivat; hän oli tarjonnut kätensä Madamelle, jonka siroa vartaloa verhosi kallisarvoinen, hopealla kirjailtu ratsastuspuku hienosta villakankaasta. Hänen vielä kosteat, sysimustat hiuksensa hyväilivät puhtaan valkoista kaulaa. Ilo ja terveys loistivat kauneista silmistä; hän oli levähtänyt ja hengitti nyt kiihkeästi raitista ilmaa päivänvarjon alla, jota paashi piti koholla hänen ylitseen. Ei voinut kuvitella hellempää, viehkeämpää ja runollisempaa näkyä kuin nuo kaksi henkilöä esittivät päivänvarjon ruusunvärisessä siimeksessä. Kuninkaan valkoiset hampaat loistivat alituisessa hymyssä, Madamen mustat silmät hehkuivat kuin kaksi kiiltokiveä monivivahteisen silkin heijastuksessa.

Madame saapui hevosensa luo. Se oli upea andalusialainen tasajuoksija, jonka pitkä häntä lakaisi maata, — koko ruumiiltaan tahrattoman valkoinen, ehkä hiukan raskas, mutta älykkään näköinen ja hienopiirteinen pää ilmaisi arabialaista verta sopivimmassa suhteessa sekaantuneeksi espanjalaiseen. Kun prinsessa tekeysi veltoksi tavoittamaan jalustinta, sieppasi kuningas hänet syliinsä, niin että Madamen käsivarsi joutui tulikehänä kuumentamaan avustajan kaulaa. Peräytyessään ei Ludvig voinut olla huulillaan koskettamatta tuota käsivartta, joka ei vetäytynyt pois. Kun sitten prinsessa oli kiittänyt kuninkaallista tallimestariaan, nousivat kaikki hovimiehet satulaan samalla hetkellä, naisten sovittautuessa vaunuihin.

Kuningas ja Madame asettuivat sivulle, antaakseen kaleesien, peitsimiesten ja kuriirien kulkea ohi. Vapautuessaan hovitapojen painostuksesta monet nuoret ritarit päästivät hevosensa valtoimiksi ja karauttivat vaunujen perään, joissa hovineidot istuivat viehkeinä kuin Dianan seuraimmet, ja nauraen, lörpötellen ja hälisten loittoni tämä vilkas nuoriso. Kuningas ja Madame antoivat hevostensa kulkea käyden.

Hänen majesteettinsa ja prinsessan takana, mutta kunnioittavan matkan päässä, tulivat vakavat hovimiehet tai ne, jotka halusivat pysytellä kuninkaan tavattavissa ja näkyvissä; he hillitsivät kärsimättömien hevostensa kulkua kuninkaan ja Madamen ratsujen mukaan ja antautuivat siihen mieluisaan nautintoon, jota tuottaa hienostuneiden miesten säädyllinen tapa epälukuisten ilkeiden letkautusten sievässä sommittelussa lähimmäisensä tiliin. Pienissä varovissa naurahduksissa, kohteliaan hillityssä hilpeydessä ei säästelty poissaolevaa Monsieur-parkaa. Sensijaan sääliteltiin de Guichen kohtaloa, joka todella olikin niin surkuteltava, että se herätti vilpitöntä osanottoa. Sillävälin olivat sitten kuningas ja Madame saaneet hevosensa virmaan kuntoon ja sataan kertaan toistettuaan kaikki, mitä heitä puhutteluttavat hovimiehet heille sovittivat suuhun, he päästivät ratsunsa pikku laukkaan, ja silloin lehtokäytävät syvällä metsässä tömisivät koko ratsujoukon kavioiden kopseesta. Supatetut huomautukset, luottamukselliset keskustelut, salamyhkäisellä äänenpainolla lausutut vihjaukset muuttuivat remuavaksi huhuiluksi, ja naurun ja huudon hälinä levisi koko kulkueeseen. Harakat ja hohkanärhet pakenivat kimakasti kirkuen aaltoileviin holveihin, käki keskeytti yksitoikkoisen valituksensa metsän uumenissa, peipposet ja tiaiset pyrähtelivät parvina tiehensä, ja peurat, kauriit ja sarvaat loikkivat pelästyneinä tiheikköjen suojaan. Ennen tätä joukkoa, joka laahuksen tavoin levitti tielleen melua ja loistetta, ehti linnalle niin sanoaksemme sen oma kaiku. Kuningas ja Madame ratsastivat kaupunkiin kaiken kansan hurratessa. Prinsessa Henriette kiirehti etsimään puolisoaan. Hän käsitti vaistomaisesti, että prinssi oli liian kauan jäänyt osattomaksi hänen hauskuttelustaan. Ludvig läksi kuningattarien luo; hän tiesi olevansa velvollinen hyvittämään näitä pitkästä poissaolostaan — toista etenkin.

Mutta Madamea ei otettu vastaan Monsieurin asunnossa. Hänelle vastattiin, että herttua nukkui.

Ja sensijaan että olisi kohdannut aina hymyilevän Maria Teresian tapasi kuningas parvekkeella äitinsä, joka oli pitänyt varalla hänen tuloaan ja nyt kiirehti vastaan, tarttui hänen käteensä ja vei hänet luokseen. Mitä he haastelivat tai oikeammin mitä leskikuningatar sanoi Ludvig XIV:lle, sitä ei kellekään kerrottu. Mutta sen saattoi ympäristö arvatakin kuninkaan äkäisestä katsannosta, jolloin hän puhelun päätyttyä palasi äitinsä luota.

Ja kun meidän asiamme on tulkita kaikkea ja ilmaista tulkitsemisemme lukijalle, laiminlöisimme velvollisuutemme, jos jättäisimme hänet tietämättömäksi tämän keskustelun tuloksesta, joka toivoaksemme ilmeneekin riittävän selkeästi seuraavasta luvusta.

Palatessaan huoneisiinsa, antaakseen muutamia määräyksiä ja kootakseen ajatuksiaan, kuningas löysi pukeutumispöydältään pienen kirjelapun, jonka käsiala näytti muunnetulta.

Ei ollut kylliksi kauan siitä, kun kuningas ja Madame olivat eronneet, jotta nämä tuhat asiaa olisivat johtuneet niistä kolmestatuhannesta, jotka he olivat toisilleen virkkaneet Valvinsin ja Fontainebleaun välisellä tiellä. Kirjelmän sekavuus ja hätäisyys tuottikin kuninkaalle paljon päänvaivaa. Suorittuaan hiukan ulkoasuaan hän lähti käymään Madamen luona. Prinsessa ei ollut tahtonut näyttää odottavansa häntä, vaan oli mennyt alas puutarhaan kaikkine naisineen. Kuullessaan Madamen lähteneen huoneistaan kävelylle kuningas kokosi kaikki lähettyvillä olevat hovimiehet ja käski heidän tulla mukanaan puutarhaan.

Madame pyydysteli perhosia suurella auringonkukkain ja värihernepensaiden reunustamalla ruohokentällä. Kääntyneenä selin lehtimajaan ja katsellen rohkeimpien ja nuorimpien hovineitojensa juoksentelua hän odotti hyvin kärsimättömästi kuningasta, jolle oli tämän kohtauksen määrännyt. Useiden askelten narskuminen hiekalla sai hänet kääntymään. Ludvig XIV oli avopäin; hän oli kepillään sivaltanut maahan riikinkukko-perhosen, jonka herra de Saint-Aignan korjasi nurmelta pökertyneenä.

"Näette, Madame", virkkoi kuningas lähestyen, "että minäkin pyydän teille perhosia. Messieurs", hän jatkoi seurueeseensa kääntyen, "tuokoon nyt samoin jokainen näille naisille perhosen."

Tämä merkitsi, että kaikkien tuli vetäytyä loitommalle. Siitä syntyi varsin hullunkurinen näytelmä. Vanhat ja nuoret hovilaiset, pyylevät herrasmiehet ja hoikat keikarit säntäsivät keppi pystyssä kaahaamaan perhosia niin innokkaasti, että monet menettivät hattunsa hyökätessään hosumaan myrttejä ja värihernepensaita kuin ne olisivat olleet espanjalaisia. Kuningas tarjosi Madamelle kätensä ja valitsi tähystyspaikaksi sammalkattoisen penkin; jonkun puutarhurin kaino nero oli siinä sovittanut runollista haaveellisuutta ajan ankaraan kuosiin, yrittäen silloisen tarhuritaidon kaavamaisuuteen mukailla paimenmajaa. Tämä intialaisen krassin ja köynnösruusujen somistama katos suojasi selkänojatonta penkkiä sillä tavoin, että katselijat saattoivat eristettyinä ruohokentän keskellä nähdä kaikille tahoille ja pysyä muiden näkyvissä, kenenkään kykenemättä lähestymään huomaamattomiksi kuuntelijoiksi. Mieluisalta istuimelta, jolle kahdenkeskisen kohtauksen harrastajat olivat sijoittuneet, kuningas antoi rohkaisevan viittauksen pyydystäjille; sitten hän kääntyi ikäänkuin keskustelemaan Madamen kanssa perhosesta, joka neulalla lävistettynä oli kiinnitetty hänen hattuunsa.

"On kyllä, sire, sillä minun tarvitsi saada teidät ainoaksi kuulijaksi, mutta kaikkien näkyvissä pysyen."

"Pelästytti! Mutta se, mitä minulla on teille sanottavaa, on vielä tärkeämpää."

"Ah, madame, mutta silloinhan meillä molemmilla onkin sama asia toisillemme kerrottavana!"

"On siis minun vuoroni. Tietäkää, että saapuessani tapasin äitini, joka vei minut huoneeseensa."

"Sitä se onkin. Hän, katsokaas… Mutta sallikaa minulle ensin pieni johdanto."

"No niin, madame, nyt Monsieur on saanut päähänsä olla mustasukkainen minusta."

"Emme koskaan! En ainakaan minä… Mutta miten olette saanut tietää
Monsieurin luulevaisuudesta?"

"Äitini kuvaili minulle, miten Monsieur oli raivostuneena saapunut hänen luokseen, lausuen katkeria valituksia teidän…"

"Teidän keimailustanne. Monsieur näkyy tosiaan olevan taipuvainen kohtuuttomaan epäluuloisuuteen."

"Äitini rauhoitteli häntä; mutta Filip väitti, että häntä rauhoitellaan liian usein ja että hän ei enää tahdo tyytyä siihen."

"Eikö maailma olekin hirveän paha! Eivätkö siis edes lanko ja käly voi haastella keskenään, etsiä huvitusta toistensa seurasta, aiheuttamatta huomautuksia, epäluuloja? Sillä emmehän me, sire, tee väärin, — siihen ei meillä ole mitään halua?"

Ja hän loi kuninkaaseen sellaisen ylpeän ja kiihoittavan silmäyksen, joka voi sytyttää halujen hehkun kylmäkiskoisimpien ja viisaimpienkin povessa.

"Mutta teidän tulee tietää, sire, että jos tällaista jatkuu, täytyy minun ryhtyä johonkin ratkaisevaan. Ensiksikin arvostelkaa te käytöstämme: onko siinä mitään vikaa?"

"Kun yhteisissä harrastuksissa usein joudumme olemaan kahden, niin voisimme eksyä pahaankin; mutta olemmeko sitä tehneet?… Minulle te olette veli, ette mitään enempää."

"Kätenne, joka usein kohtaa omani, ei aiheuta minulle niitä vavahduksia, sitä liikutusta, jonka kerrotaan rakastavaisilla…"

"Oi, riittää, riittää, minä pyydän!" huudahti kuningas rukoilevasti.
"Te olette säälimätön ja surmaatte minut."

"No… ilmoitattehan te suoraan, että te ette tunne mitään erityistä ollessanne lähelläni."

"Henriette… riittää… pyydän vieläkin… Jos luulette minun olevan marmoria kuten tekin, niin luopukaa siitä luulosta."

"Kas niin", voihkaisi kuningas luoden silmänsä alas; "siis meidän kohtauksemme… kädenpuristuksemme… vaihtamamme silmäykset… Anteeksi, anteeksi… niin, te olette oikeassa, ja minä tiedän, mitä aiotte sanoa."

"Varokaa, sire", sanoi Madame nopeasti, "tuolla herra de Saint-Aignan katselee teitä."

"Se on totta!" huudahti Ludvig raivoissaan; "ei koskaan vapauden varjoakaan, ei koskaan suhteitten vilpittömyyttä… Luulee saaneensa ystävän, ja siinä onkin urkkija… ystävättären, ja puhutteleekin vain… sisarta!"

Madame oli vaiti, luoden katseensa alas. "Monsieur on mustasukkainen!" jupisi hän kuvaamattoman suloisella ja tenhoavalla äänellä.

"Käsitättehän aseman", jatkoi Henriette katsahtaen puhekumppaniinsa sydäntä kuumentavasti; "te olette vapaa; teitä ei epäillä, teiltä ei myrkytetä kaikkea koti-iloanne."

"Hulluuteen asti. Tuo Monsieurin luulevaisuus onkin siitä virinnyt. Kuningatar itki, valitteli äidilleni ja soimasi meitä näistä kylpymatkoista, jotka minulle ovat niin ihania."

"Äkkiä Monsieur kuunnellessaan eroitti sanan baños, jota kuningatar hoki katkeralla äänellä; se selitti hänelle asian. Hän astui kauhistuneena sisään, puuttui keskusteluun ja riiteli äitini kanssa niin tuimasti, että äidin täytyi poistua. Te siis olette saanut vaivaksenne luulevaisen aviomiehen, ja minä joudun alituiseen katselemaan vääjäämättömänä ilmestyksenä mustasukkaisuuden aavetta turvonneine silmineen, riutunein kasvoin ja suupielet kaameasti vääristyneinä."

"Kuningasparka!" kuiskasi Madame, silittäen Ludvigin kättä. Tämä pidätti prinsessan käden, ja puristaakseen sitä katselijain huomaamatta, jotka kärkkyivät uutisia valppaammin kuin perhosia ja olivat ylen halukkaita oivaltamaan jotakin salamyhkäisyyttä tässä kuninkaan ja kruununprinsessan kohtauksessa, Ludvig ojensi kuolevan perhosen kälyänsä kohti: molemmat kumartuivat kuin laskeakseen sen siipien tuhansia täpliä tai niillä kimaltelevia kultahiukkasia. Mutta kumpikaan ei puhunut; heidän hiuksensa koskettivat toisiaan, heidän hengityksensä yhtyi, heidän kätensä polttivat liittyneinä. Viisi minuuttia kului siten.

Molemmat nuoret istuivat siten hetkisen kumartuneina molemminpuolisesti heräävän rakkauden tunnossa, joka avaa monet umput kukkimaan kaksikymmenvuotiasten sielunelämässä. Henriette katseli Ludvigia sivulta. Hän oli niitä hyvin kehittyneitä luonteita, jotka voivat samalla kertaa katsahtaa omaansa ja muiden sieluun. Hän näki Ludvigin sydämen pohjalta rakkauden kuten taitava sukeltaja eroittaa meren hiekalta helmen. Hän käsitti, että Ludvig epäröitsi, ehkä epäilikin, ja että tätä hidasta tai pelokasta sydäntä oli työnnettävä eteenpäin.

"Se on onnettomuus vain minulle, sire", vastasi madame Henriette; "mutta se on välttämätön onnettomuus."

"Minä vakuutan, sire, etten ole sitä tehnyt kiivaasti taistelematta itseäni vastaan… Uskokaa minua, sire, minun täytyy palata Englantiin."

"Oi, ei koskaan, ei koskaan, minä en salli, että lähdette Ranskasta!" huudahti kuningas.

"Eikä kuitenkaan", virkkoi Madame teeskennellen lempeätä ja surumielistä lujuutta, "mikään ole välttämättömämpää, sire, — ja lisäksi olen nyt varma siitä, että se on äitinne tahto."

"Tahto!" kivahti kuningas. "Oi, rakas kälyseni, siinäpä lausuitte merkillisen sanan minun kuullakseni!"

"Mutta", vastasi madame Henriette hymyillen, "ettekö sitten ilomielin noudata hyvän äidin tahtoa?"

"Minä en ole syntynyt onnelliseksi, sire", vastasi prinsessa alakuloisesti, "ja varhaisesta nuoruudesta asti olen tottunut näkemään rakkaimpien ajatusteni kohtaavan vastusta."

"Puhutteko totta? Ja estääkö lähtönnekin jotakuta rakasta ajatusta toteutumasta?"

"Jos vastaisin myöntävästi, sire, niin kestäisittekö muka tämän muutoksen kärsivällisemmin?"

"Ei vielä", sanoi hän ja jatkoi Madameen kääntyen: "Katsokaahan, Henriette, sensijaan että koettaisitte taistella Monsieurin luulevaisuutta vastaan poistumisella, joka surmaisi minut…" Henriette kohautti keveästi olkapäitään naisellisen uskomattomuuden merkiksi. "Niin, joka surmaisi minut", toisti Ludvig, "sensijaan että pysyisitte tuossa hankkeessa, eikö teidän mielikuvituksenne… tai pikemminkin sydämenne keksisi mitään muuta?"

"No, sanokaahan, miten voi todistaa jollekulle, että hän on suotta luulevainen?"

"Ensiksikin, sire, olemalla antamatta hänelle mitään aihetta mustasukkaisuuteen, — siis rakastamalla vain häntä."

"Odotin teidän vastaavan aivan yksinkertaisesti, että mustasukkaisia tyynnytetään sen hellyyden salaamisella, jota tuntee heidän epäilystensä herättäjää kohtaan."

"Mutta voitettujen vaikeuksien kauttahan kaikkeen onneen päästään. Minä puolestani vannon teille, että tarpeen vaatiessa todistan luulevaisteni epäilykset vääriksi kohtelemalla teitä kuin kaikkia muita naisia."

"Huono keino, heikko keino", sanoi nuori nainen pudistaen viehättävää päätänsä.

"Teistä on nyt kaikki huonoa, rakas Henriette", pahoitteli Ludvig tyytymättömänä. "Te hylkäätte kaikki mitä ehdotan. Asettakaa siis edes jotakin sijalle. No, miettikää vain. Luotan suuresti naisten neuvokkuuteen. Keksikää te vuorostanne."

"Vielä kysytte! Sananne ratkaisevat minulle hengen asiasta, ja te kysytte, kuuntelenko!"

"No, minä arvostelen asemaa itseni mukaan. Jos olisi kysymyksessä minun mielipiteeni muuttaminen puolison suhtautumisesta toiseen naiseen, niin yksi seikka ennen kaikkea rauhoittaisi siinä kohden mieltäni."

"Vaikkakin, — mutta täydellisesti varmistuakseni olisi tarpeellista, että sitäpaitsi näkisin hänen välittävän jostakusta kolmannesta."

"Ahaa, minä ymmärrän!" vastasi Ludvig hymyillen. "Mutta, rakas
Henriette, vaikka se keino onkin nokkela, se tuntuu armottomalta."

"Sellainen haavan parantaminen luulevaisen sielussa tuottaa hänelle vamman sydämeen. Häneltä kyllä katoaa yksi pelko; mutta hän jää sairaaksi, ja se on mielestäni pahempaa."

"Kyllähän; mutta hän ei ainakaan yllätä, ei epäile todellista vihollista, ei häiritse rakkautta. Hän kohdistaa kaiken tarmonsa sellaiselle taholle, missä se ei tuota kellekään mitään vahinkoa. Sanalla sanoen, sire, minun järjestelmäni, jota ihmeekseni näen teidän vastustavan, tuottaa kylläkin tuskaa luulevaisille, mutta se on hyödyllinen rakastaville. Kysynpä teiltä, sire, onko teitä itseänne ehkä lukuunottamatta koskaan kenenkään mieleen juolahtanut säälitellä luulevaisia? Eivätkö ne ole surkeita olioita, aina yhtä onnettomia suotta kuin syystäkin? Mustasukkaisuuden aiheen poistaminen ei missään tapauksessa paranna heidän vaivaansa. Se tauti itää mielikuvituksessa ja on parantumaton kuten kaikki luulosairaudet. Muistanpa tässä, rakas sire, erään ohjeen, jonka minulle antoi lääkäriparkani, oppinut ja nerokas tohtori Dawley — ellei veljeni pitäisi häntä välttämättömänä, olisi hän nytkin luonani. 'Kun podette kahta kipua', sanoi hän, 'valitkaa niistä se, joka häiritsee teitä vähemmän; silloin annan teidän sen pitää, sillä se on totisesti aivan tarpeellinen onnistuakseni parantamaan toisen.'"

"Ja ne taitavat miehet kasvattavat hurmaavia oppilaita; tuo Daley,
Darley… mikä hänen nimensä olikaan?"

"Hyvä, huomisesta alkaen hän saakoon minulta eläkkeen tästä mietelmästään. Aloittakaakin siis nyt te, Henriette, valitsemalla pienempi vastuksistanne. Te ette vastaa, te hymyilette; minä arvaan, että vähäisempi kiusanne on oleskelu Ranskanmaalla, eikö niin? Minä jätän teille sen pahan, ja ryhtyäkseni toisen taudin parantamiseen tahdon heti tästä päivästä etsiä eksytyksen välinettä meitä ahdistelevien mustasukkaisten silmänlumeiksi."

"Sh, tällä kertaa varmasti tullaan tänne!" virkkoi Madame, ja hän kumartui poimimaan talvikin rehevästä ruohikosta. Hän oli oikeassa, sillä äkkiä syöksähti kunnaan laelta parvi nuoria naisia, joita ritarit seurasivat. Rynnäkön aiheutti komea viinitarhakorento, jonka etusiivet muistuttivat kissapöllön höyheniä ja takimmaiset ruusun terälehtiä. Tämä suurenmoinen löytö oli joutunut neiti de Tonnay-Charenten saaliiksi, ja hän näytteli sitä ylpeänä kilpailijattarilleen, jotka eivät olleet onnistuneet pyydystyksessään yhtä hyvin. Perhospyynnin kuningatar istahti parinkymmenen askeleen päähän Ludvigin ja Madamen penkistä, nojautui uhkeata, muratin kiertämää tammea vasten ja lävisti perhosen pitkän keppinsä kärkeen.

Neiti de Tonnay-Charente oli hyvin kaunis, ja sentähden herrat jättivätkin toiset naiset, rientäen piiriin hänen ympärilleen muka onnitellakseen häntä näppäryydestään. Kuningas ja prinsessa katselivat hiukan karsaasti tätä näytelmää, niinkuin toisen ikäkauden henkilöt väliin häiriytyvät lapsukaisten leikin hälinästä.

"On todellakin, sire; olen aina huomannut rattoisuutta siellä, missä on nuoruutta ja kauneutta."

"Minusta hän on hieman liian vaaleaverinen", vastasi Madame, tarttuen ensi iskulla siihen ainoaan vikaan, jota voitiin mainita vastaisen markiisitar Montespanin melkein täydellisessä kauneudessa.

"Oh, kyllä niin: ihailijoita liehuu hänen ympärillään. Jos perhosten asemesta olisimme pyytämässä armastelijoita, niin voisimme hänen lähistöltään suorastaan vetää nuottaa."

"Mitähän sanottaisiin, Henriette, jos kuningas lyöttäytyisi noiden ihailijain joukkoon, luoden katseensa sinne päin? Vieläköhän oltaisiin toisella taholla mustasukkaisia?"

"Hm, sire, neiti de Tonnay-Charente on hyvin tehokas lääke", virkkoi Madame huoahtaen; "hän varmasti parantaisi luulevaisen miehen, mutta voisi samalla luoda luulevaisen naisen lisää."

"Henriette! Henriette!" huudahti Ludvig; "te saatatte minut riemastuksiin! Niin, niin, te olette oikeassa, neiti de Tonnay-Charente on liian kaunis viitaksi."

"Oh, minä, mitäpä sanoisinkaan, sire? Sellainen suositus olisi samaa kuin aseen antaminen teille itseäni vastaan! Olisi hulluutta tai ylpeyttä neuvoa teitä ottamaan valherakkauden sankarittareksi kauniimpi nainen kuin se, jota kohtaan väitätte tuntevanne todellista rakkautta."

Kuningas etsi kädellään Madamen kättä, katseellaan tämän katsetta; sitten hän sammalsi muutamia peräti helliä sanoja, mutta lausui ne niin hiljaisesti, että historiankirjoittaja, jonka pitäisi kaikki kuulla, jäi niistä osattomaksi. Ääneen hän lisäsi:

"No niin, valitkaa itse se neitonen, jonka on parannettava mustasukkaisemme. Hänelle uhraan kaiken ulkonaisen harrastukseni, huomaavaisuuteni, aikani, mikäli valtion asioilta riittää; hän, Henrietteni, saa vastaanottaa kukkasen, jonka teille poimin, kuulla hellät ajatukset, joita minussa herätätte, — hänelle osoitan katseen, jota en uskalla teihin kohottaa ja jonka pitäisi havahduttaa teidät huolettomuudestanne. Mutta valitkaa hyvin, jotta tahtoessani ajatella häntä, tarjotessani hänelle sormieni taittaman ruusun, en tuntisi itseäni teidän voittamaksenne ja jotta silmä, käsi ja huulet eivät heti palaisi luoksenne silläkin uhalla, että koko maailma arvaisi salaisuuteni."

Näiden sanojen tulviessa rakkauden virtana kuninkaan huulilta kuunteli Madame punastuen, sykähtelevin sydämin, onnellisena, ylpeänä, huumaantuneena. Hän ei osannut vastata mitään; hänen kunnianhimonsa ja suosionhalunsa olivat tyydytetyt.

"Minä suostun", sanoi hän kohottaen jälleen kauniit silmänsä, "mutta en aivan siten kuin te haluaisitte; kaikki se suitsutus, jota tahdotte polttaa toisen jumalattaren alttarilla, pyrkii joka tapauksessa tekemään minut mustasukkaiseksi, ja minä haluan, että tunteenne minua kohtaan säilyvät menettämättä rahtuakaan lämmöstään. Teidän kuninkaallisella luvallanne, sire, siis valitsen sen, joka nähdäkseni vähimmin voi saada sijaa ajatuksissanne, jotta kuvani pysyy eheänä sielussanne."

"Uhkauksenne panisi minut vapisemaan", virkkoi kuningas, "mutta onneksi olemme tässä kohden olleet varovaisia: teidän seurueestanne kuten omastakin ympäristöstäni olisi vaikea löytää vastenmielisiä kasvoja."

Kuninkaan puhuessa oli Madame noussut tähystämään koko ruohokenttää, ja seikkaperäisen ja äänettömän tutkimuksen jälkeen hän kutsui kuningasta.

"Katsokaahan, sire", sanoi hän, "näettekö tuolla mäen rinteellä tuuhean lumipallopensaan lähellä tuota takimmaista kaunotarta, joka kävelee yksinään pää kumarassa ja käsivarret riipuksissa ikäänkuin etsien jotakin kukkanurmikolta kuten kaikki ajatuksiinsa vaipuneet ihmiset?"

"Mutta katsokaa toki sitä lapsiraukkaa, — hän on laiha, melkein näivettynyt!"

"Ihan varmaan. Näettehän, että hän on päästänyt kaikki ohitseen, jotta hänen vikaansa ei huomattaisi."

"No, sittenpä hän ei juokse niin virmasti kuin Dafne eikä pääse pakoon
Apollolta."

"Henriette! Henriette!" huudahti kuningas nyreästi; "te olette tosiaan etsinyt minulle hovineitosistanne virheellisimmän."

"Käydäksenne tätä uutta sulotarta katsomassa ette voi olla tulematta minun huoneisiini; ja kun sopivaisuus kieltää teitä erityisesti osoittamasta sydämenne hehkua jumalattarellenne, niin teidän on pakko tapailla häntä minun seurassani, puhutella minua hänelle haastaessanne. Tahdon kertakaikkiaan sanoa, että mustasukkaiset ovat silloin väärässä, jos luulevat teidän saapuvan luokseni minun tähteni, kun te tulettekin sinne tapaamaan neiti de la Vallièrea."

"No, minä olen tehnyt valintani; vaadin teitä hyväksymään sen.
Alistukaa sopimukseemme."

"La Vallière on säveä kuin lammas; älkää pelätkö, että hän koskaan sanoo teitä vastaan, kun vakuutatte rakastavanne häntä."

"Te säilytätte minulle veljen ystävyyden, veljen huomaavaisuuden, kuninkaan lemmellisyyden?"

"Ja Maria Thérèsia puhumasta espanjankieltä Monsieurin kuullen, jota vieraskieliset keskustelut kauhistavat, hän kun aina luulee tulevansa siten panetelluksi?"

"Ja lopuksi", virkkoi prinsessa, "syytettäneenkö kuningasta enää laittomien lemmensuhteiden tavoittamisesta, kun todellisesti emme tunne toisiamme kohtaan muuta kuin kaikista sivuajatuksista puhdasta myötätuntoa?"

"Varmastikin sanotaan", selitti kuningas, "että minulla on kovin huono maku; mutta mitäpä merkitsee minun turhamaisuuteni teidän mielenrauhanne rinnalla?"

"Minun kunniani, sire, ja perheemme kunnian rinnalla, tarkoittanette. Älkää muuten olkokaan niin kerkeä pahastumaan la Vallièresta; hän on tosin hieman nilkku, mutta häneltä ei puutu hyvää järkevyyttä. Ja muuttuuhan sitäpaitsi kaikki kullaksi kuninkaan kosketuksesta."

"Olkaa ainakin varma kiitollisuudestani, madame; te olisitte voinut antaa minun paljon kalliimminkin maksaa jäämisestänne Ranskaan."

"Nyt tänne tullaan, sire. Vielä viimeinen sana: te olette varovainen ja viisas, sire, mutta tässä teidän täytyykin täysin määrin käyttää niitä avujanne."

"No", huudahti Ludvig hymyillen, "tästä illasta alan esittää osaani, ja saatte nähdä, kykenenkö näyttelemään ihanteellisuutta. Illemmalla lähdemme suurelle kävelyretkelle metsään, ja onhan meillä balettikin kello kymmeneltä."

"Mutta minun rakkauteni liekki leimahtaa tänä samana iltana korkeammalle kuin ilotulitukset, loistaa kirkkaammin kuin ystävämme Colbertin sainiot; se huikaisee hehkullaan kuningatarten ja Monsieurin silmät."

"Minun täytyy tosiaan peruuttaa äskeinen ylistykseni… Tekö varovainen, tekö viisas, kuten pääsin kiittämästä?… Mutta tehän aloitatte tavattomalla hulluttelulla! Noinko intohimo syttyy, — silmänräpäyksessä kuin tulisoihtu? Lankeeko teidänlaisenne valtias ilman mitään valmistelua la Vallièren kaltaisen tyttösen jalkojen juureen?"

"Oi, Henriette, Henriette, Henriette, tämähän on luonnotonta, emme ole vielä alottaneet taistelua, kun te jo kytkette minut kammitsaan!"

"Sitä en tee, mutta minä palautan teidät järjellisiin ajatuksiin. Virittäkää liekkinne vähitellen, antamatta sen leimahtaa yhtäkkiä. Jupiter jyristää ja iskee salamaa ennen kuin hän sytyttää palatsit tuleen. Kaikella on johdantonsa. Jos kuumenette noin rutosti, niin kukaan ei usko teidän mieltymystänne, vaan kaikki pitävät teitä hupsuna. Saattaisivat vielä oivaltaa koko kujeen. Ihmiset ovat toisinaan vähemmän typeriä kuin miltä näyttävät."

Kuninkaan täytyi myöntää, että Madame oli laajatietoinen kuin enkeli ja ovela kuin paholainen. Hän kumarsi.

"Hyvä, olkoon niin", sanoi hän; "otan miettiäkseni hyökkäyssuunnitelmaa. Sotapäälliköt, esimerkiksi Condé-serkkuni, riutuvat strateegisten karttojensa ääressä ennen kuin siirtävät ainoatakaan niistä noppasista, joita nimitetään armeijakunniksi; mutta minä määrään tuotapikaa koko sotaretkelle selvät pääpiirteet. Tiedätte, että Hellyyden rajaseutu on jaoiteltu monenlaisiin osiin. No, minä pysähdyn Huomaavaisuuksien syrjäkylään Lemmenkirjeitten metsämökkiin, ennen kuin teen käännökseni Näkyväisen Rakkauden valtatielle. Suunta on hyvin viitoitettu, tiedättehän, ja neiti de Scudéry-parka[56] ei varmaankaan anna minulle anteeksi, että täten poltan hänen muonavarastonsa."

"Olemmepa päässeet jälleen oikealle tolalle, sire. Sallitteko nyt, että eroamme?"

"Niin", virkahti madame Henriette, "tässä tosiaan tuodaan meille neiti de Tonnay-Charenten loistokorentoa, ja oikein torvella toitottaen, niinkuin suurilla metsästäjillä on tapana."

"Asia on siis lopullisesti sovittu: tänä iltana kävelyretkellä ollessamme pujahdan metsään, tavatakseni la Vallièren ilman teitä…"

"Oivallista! Saarran hänet siten kumppaniensa keskeltä ja sinkautan ensimmäisen vasaman."

"Ampukaa taitavasti", varoitti Madame hymyillen, "älkää sivulle sydämestä."

Ja prinsessa sanoi kuninkaalle hyvästi, lähtien hilpeätä joukkoa vastaan, joka riemusaatossa kantoi metsästyksen kuningattareksi korotettua hovineitoa monin juhlamenoin ja kaikkien kurkkujen koettaessa parhaansa mukaan jäljitellä kunniasoiton torventoitotusta.

Kello viiden tienoissa noustuaan päivällispöydästä kuningas meni työhuoneeseensa, missä vaatturit odottivat häntä koetellakseen viimeisen kerran sitä kuuluisaa Kevään pukua, jonka sommitteleminen oli vaatinut ylettömästi mielikuvitusta ja päänvaivaa hovin piirtäjiltä ja koristetaiteilijoilta. Itse balettiin oli jo jokainen osanottaja harjoitellut kuntoon esiintymistapansa ja tanssiaskeleensa. Mutta kuningas oli päättänyt toimittaa tämän tanssikuvaelman esitetyksi yllätyksenä. Selvittyään juhla-asuaan koskeneesta neuvottelusta hän kutsutti luokseen molemmat juhlamenojen ohjaajat, Villeroyn ja Saint-Aignanin. Nämä selittivät, että oltiin valmiita aloittamaan milloin vain saataisiin määräys, mutta tämä tietenkin edellytti kaunista iltaruskoa ja selkeätä yötä.

Kuningas avasi ikkunan; auringon kultahohde tulvi taivaanrannalta metsän aukeamista, ja lumivalkoisena näyttäysi jo kuu taivaalla. Ei karettakaan näkynyt lammikon vihreässä kalvossa; itse joutsenetkin lepäsivät kokoonlasketuin siivin kuin alukset ankkurissa ja näyttivät tenhoutuneilta ihanan illan lenseydestä, veden raikkaudesta ja luonnon rauhaisasta hiljaisuudesta. Tätä viehättävää näkyä ihasteltuaan kuningas antoi hovimestariensa haluaman määräyksen. Ja jotta se voitaisiin toteuttaa oikein kuninkaallisesti Ludvig asetti heidän vastattavakseen vielä tärkeän kysymyksen:

"Niin, sire, ja herra Colbert ilmoitti saapuvansa teidän majesteettinne puheille heti kun teidän majesteettinne lausuisi tahtovanne juhlan alkavaksi."

Tuskin oli kuningas lausunut Colbertin nimen, kun hän ilmestyikin huoneeseen ikäänkuin olisi ovella kuunnellut keskustelua.

"Kah, parahiksi, herra Colbert", tervehti Ludvig. "Menkää siis paikoillenne, hyvät herrat!"

"Balettini esitetään tänä iltana, herra Colbert", aloitti hän.
"Huomenna minun on siis maksettava ne laskut, sire?"

"Olen luvannut tanssitarpeiden toimittajille suorittaa heidän tilinsä baletti-illan jälkeisenä päivänä."

"Hyvä on, sire; mutta maksuun, kuten herra de Lesdiguières sanoi, tarvitaan rahaa."

"Mitä! Eikö herra Fouquetin lupaamia neljää miljoonaa olekaan lähetetty? Olen unohtanut pyytää teiltä selostusta raha-asioistamme."

"Niin, sire, värilliset lasilyhdyt, ilotulitukset, musiikki ja keittiöt ovat viikossa nielleet ne miljoonat."

"Viimeistä penniä myöten. Joka kerta kun teidän majesteettinne on määrännyt ison kanavan rannat valaistaviksi, on siinä poltettu saman verran öljyä kuin lammikossamme on vettä."

"Ei kyllä minulla, mutta onhan herra Fouquetilla", ja Colbertin kasvoja kirkasti inha ilahdus.

"Olemme jo antaneet hra Fouquetin siirtää käsikassaamme kuusi miljoonaa, sire. Hän luovutti ne niin auliisti, että näki hänen olevan valmis tarpeen tullen toimittamaan lisääkin. Tänään on tarvis; hänen on siis ryhdyttävä jälleen lukemaan rahoja koolle."

"Herra Colbert", lausui hän korostaen rahastonhoitajansa nimeä, "sillä tavoin en ole tarkoittanut. En tahdo käyttää palvelijaani kohtaan painostusta, joka rasittaisi häntä ja haittaisi hänen virkatoimintaansa. Herra Fouquet on lyhyessä ajassa toimittanut käyttövaroiksemme kuusi miljoonaa, — se on varsin suuri summa."

"Tähän tapaan ei teidän majesteettinne kuitenkaan puhunut joku aika sitten", hän virkahti, "kun esimerkiksi saatiin tietoon Belle-Islen hanke."

"Mitä, sire, — eikö teidän majesteettinne enää usko, että suunniteltiin salajuonia?"

"Se on minun asiani, herra apulaisintendentti, ja olen teille jo sanonut, että aion sen itse hoitaakin."

"Minulla on siis ollut onnettomuus joutua teidän majesteettinne epäsuosioon, näen", sopersi Colbert vapisten raivosta ja pelosta.

"Kah, sire", huomautti ministeri omaksuen taitavan suorasukaisuuden sävyn, jonka tiesi vaikuttavan Ludvigiin, "mitä hyödyttää teidän majesteettinne tyytyväisyys, jos en enää ole teille hyödyllinen?"

"Varaan palveluksenne otollisempaan tilaisuuteen, ja uskokaa minua, se on silloin vain tehokkaampaa."

"Ja koska minusta tuntuu", jatkoi kuningas, "että teidän olisi vaikea säästäväisyydestänne huolimatta suoriutua siksi vähäisellä erällä menoista, joita toimitan vastattaviksenne, kirjoitankin teille kolmen miljoonan livren osoituksen."

Kuningas otti kynän ja täytti heti lupauksensa. Ojentaen sitten paperin Colbertille hän lopetti: "Olkaa huoletta, herra Colbert, — laatimani toimintaohje on kuninkaan suunnitelma."

Hän lausui nuo sanat niin ylvään majesteetillisesti kuin nuori kuningas osasi tarpeen tullen esiintyä, ja antoi Colbertin mennä, neuvotellakseen vieläkin vaatturien kanssa.

Kuninkaan antama määräys oli jo koko Fontainebleaun tiedossa; oli kuultu hänen majesteettinsa koettavan pukuansa ja ilmoittaneen tämän illan suotuisaksi baletin esittämiseen. Kulovalkean tavoin levitessään tämä uutinen taipaleellaan elvytti roihuamaan kaiken keimailun, kaikki halut, kaikki hupsut kunnianhimon pyyteet. Tuossa tuokiossa ja ikäänkuin taikavoimalla saatiin keikarien ja vallasnaisten ylimääräiseksi palveluskunnaksi jokainoa sielu, ken kykeni pitelemään neulaa, kaikki, jotka osasivat eroittaa takin housuista, kuten Molière sanoo.

Kuningas suoriutui pukeutumisestaan kello yhdeksäksi; hän näyttäysi avovaunuissa, jotka oli koristettu lehvillä ja kukkasilla. Kuningattaret olivat asettuneet muhkealle korokkeelle lammikon rantaan, jonne oli järjestetty ihmeellisen aistikas katsomoala ja näyttämö. Viidessä tunnissa olivat puutyön tekijät kyhänneet kokoon kaikki, mitä täksi teatteriksi tarvittiin; verhoilijat olivat kattaneet puuseinät ja päällystäneet istuimet, ja ikäänkuin loihtusauvan iskusta oli tuhannen kättä keskinäisessä auttelussa rakentanut tämän laitoksen aukiolle musiikin säestyksellä, sillaikaa kun ilotulittajat jo valaisivat teatteria ja lammenrantoja epälukuisilla sainioilla.

Koska pilvetön taivas tähdittyi eikä tuuheissa lehdoissa kuulunut tuulen henkäystäkään, ikäänkuin itse luonto olisi asettunut suopeaksi ruhtinaalliselle oikulle, jätettiin näyttämön tausta avoimeksi. Puita esittävien sivukulissien takana nähtiin niin ollen ihana tähtitaivas, keinotekoisia valolähteitä heijasteleva vedenkalvo ja pyöreälatvaisten puuryhmien sinertävät hahmot. Kuninkaan saapuessa paikalle oli koko katsomo täynnä ja esiintyi niin loistavana näkynä, että jalokivien ja kullan kimaltelusta ei voinut ensi silmäyksellä eroittaa ainoatakaan yksilöä. Vähitellen, silmän tottuessa hohteeseen, esittäysi toinen toistansa ihanampi katseltava niinkuin iltataivaalle tähdet tuikahtelevat.

Näyttämö esitti lehtoa, jossa hyppeli pukinsorkillaan muutamia fauneja siellä täällä. Näkyviin ilmestyi sinipiika, kiihdyttäen heidät takaa-ajoon; toisia parveili hätyytetyn puolustajiksi, ja esiintyjät kävivät kiistasille tanssien. Äkkiä piti Kevään tulla koko hovinsa kanssa palauttamaan järjestystä ja rauhaa. Mahtavan hallitsijansa jäljessä oli sitten alkuaineiden ja jumalaistaruston toisarvoisten voimien riennettävä tamineinensa. Muiden "vuodenaikojen" tuli yhtyä Kevääseen, muodostaakseen hänen kanssaan katrillin, joka tanssittaisiin imartelevan lausuntarunon selittämänä; sen musiikki kuvasi maalaisiloja oboeiden, huilujen ja viulujen sävelillä.

Kuningas oli jo astunut näyttämölle suosionmyrskyn tervehtimänä. Hänellä oli yllään kukikas tunika, joka ei ollenkaan vaikuttanut raskaalta, vaan päin vastoin sai paremmin näkyviin hänen solakan ja hyvinmuodostuneen vartalonsa. Hänen säärensä olivat hovin siroimpia ja esittäysivät nyt edullisesti ihonkarvaisissa sukissa, joiden silkki oli niin hienoa ja kuulakasta, että niitä ei voinut hipiästä eroittaakaan, ja pienissä jaloissa oli mitä siroimmat heleän sinipunervat atlaskengät kukka- ja lehväruusukkeisina. Yläruumis vastasi alaosaa: kauniit kiharat aaltoilivat raikkaiden kasvojen ympärillä, ja näitä elvyttivät myöskin sievät sinisilmät loisteellaan, joka suloisesti kuumensi sydämiä, samalla kun halukkaat huulet alinomaa vetäysivät viehkeään hymyyn. Sellainen oli hiljakkoin itsenäisyytensä saavuttanut ruhtinas, ja tänä iltana häntä olisi syystä voinut sanoa kaiken rakkauden kuninkaaksi. Hänen kepeässä käynnissään ihan kuin olisi jumalallista majesteettisuutta ilmennyt; hän ei tanssinut, vaan liiteli permantopalkeilla. Hänen esiintymisensä herätti näin ollen aivan tavatonta mieltymystä.

Prinsessa Henriette oli puettu pitkään kauhtanaan, läpinäkyvään ja keveään kuin näppärien mechelnittärien hienoimmat harsokankaat, niin että pyöreä polvi tosiaan kuvastui sen poimuissa. Silkkikengissään hän säihkyvänä lähestyi bacchantinnainsa saattelemana ja oli jo saapunut sille paikalle, joka oli määrätty hänen tanssiosalleen, kun kreivi de Saint-Aignan alkoi hätäisesti tunkeutua joukon läpi häntä tai kuningasta kohti. Suosionosoituksia kesti niin kauan, että kreivi sai tilaisuuden puhutella kuningasta, joka oli jäänyt varpailleen seisomaan.

"Hyvä Jumala, sire", vastasi hovimies ihan kalpeana, "on sattunut niin hullusti, että teidän majesteettinne ei muistanutkaan Hedelmien tanssia."

"Ei, sire, teidän majesteettinne ei ole antanut siitä nimenomaista määräystä, ja soittokunta on säilyttänyt sen."

"Sepä nyt kiusallista!" jupisi kuningas. "Sitä tanssia ei voi esittää, kun kerran herra de Guiche on poissa. Se on jätettävä silleen."

"Voi, sire, neljännestunti soittoa ilman tanssia vaikuttaa niin jäähdyttävästi, että koko baletti menee pilalle."

"Ja pahinta ei tässä olekaan se, sillä lopultakin orkesteri vielä jotenkuten voisi typistää sävelistönsä, jos kävisi välttämättömäksi; mutta…"

"Täällä?" toisti kuningas kulmakarvojaan kohauttaen; "täällä?…
Oletteko varma siitä?…"

Kuningas tunsi punehduksen nousevan poskipäihinsä. "Teidän on täytynyt erehtyä", sanoi hän.

"Niin vähän, sire, että jos teidän majesteettinne katsahtaa oikealle, näette kreivin odottavan."

Ludvig käännähti tälle suunnalle ja tosiaankin näki de Guichen siellä loistokkaassa Vertumnus-puvussaan odottavan hänen silmäystänsä, saadakseen puhutella häntä. Jätämme taitavampain tehtäväksi kuvata kuninkaan hämmästystä, Orléansin herttuan seuhtomista aitiossaan, katsomon supinaa ja päänpudistuksia, Madamen omituista hätkähdystä, kun hän aivan vastoin arveluansa näki miehen, jolle alkuperäisen suunnitelman mukaan kuului hänen tanssikumppaninsa osa, hänen esiintyessään Pomonana.

Kuningas jäi seisomaan avosuin, tuijottaen kreiviin. Tämä lähestyi ja virkkoi kunnioittavasti kumartaen:

"Sire, teidän majesteettinne nöyrin palvelija tulee täten suorittamaan tehtäväänsä tänä päivänä niinkuin hän on ollut taistelupäivinäkin paikallaan. Jos Hedelmäin tanssi jäisi pois, niin teidän majesteettinne menettäisi baletin viehättävimmän kohtauksen, jossa kuninkaan kauneus, taito ja soreus saavat parhaan esiintymistilaisuuden. Sellaista vahinkoa en ole voinut ottaa vastuulleni; olen jättänyt vuokratilalliseni, rientäen ruhtinaani avuksi."

Sanat sattuivat harkitun kaunopuheisina ja luontevasti lausuttuina kuninkaan korvaan. Häntä miellytti kreivin imartelu yhtä paljon kuin ihmetytti hänen rohkeutensa. Hän tyytyi vastaamaan; "En ollut kutsunut teitä takaisin, kreivi."

Kuningas tunsi ajan käyvän täpäräksi. Jatkuessaan tämä kohtaus olisi tuotapikaa saanut kaikki sekaannuksiin, ja yksi ainoakin varjokohta olisi auttamattomasti tärvellyt koko kuvaelman. Hänen sydämensä oli sitäpaitsi ehtinyt rauhoittua, ja Madamen kaunopuheisista silmistä hän luki uuden näkökohdan: "Koska te herätätte mustasukkaisuutta, niin jakakaa luulevaisuus; ken epäilee kahta kilpailijaa, hän ei epäile ketään!" Tällä nokkelalla katsantokannallaan Madame ratkaisi aseman. Kuningas hymyili de Guichelle, joka ei ymmärtänyt sanaakaan Henriette-prinsessan mykästä puheesta, vaan näki ainoastaan, että tämä koetti olla katsomatta häneen. Kreivi luuli kuitenkin voivansa päätellä, että hän sai kiittää Madamen välitystä armahduksestaan; Ludvig osoittausi hänelle nyt hyvin suosiolliseksi kaikkien nähden, ja Monsieur oli ihan ymmällä, mitä ajatella.

Baletti esitettiin kerrassaan muhkeana. Kun musiikki tempasi sävelkutsuilla mukaansa nuo ylhäiset tanssijat, — kun tämän aikakauden alkeellinen pantomiimi, jonka vaatimatonta eleilmaisua korkeiden näyttelijäin ei suinkaan onnistunut parantaa, oli päässyt vauhtiin, — kajahteli katsomosta alituinen suosion myrsky. De Guiche säteili niinkuin aurinko, mutta niinkuin hovilaisaurinko, joka alistuu toisarvoiseen osaan. Väheksyen tätä menestystä, jota Madame ei näköjään ollut huomaavinaankaan, hän ei enää muuta ajatellut kuin prinsessan ilmeisen suosiollisuuden urheata takaisinvalloittamista. Mutta hänen ei onnistunut tavoittaa rakastetultaan ainoatakaan katsetta. Vähitellen kaikki hänen riemunsa ja säihkynsä kuoleutuivat suruun ja levottomuuteen, niin että hänen raajansakin menettivät joustavuutta, käsivarret kävivät raskaiksi, pää sekavaksi. Silloin kuningas ehdottomasti oli katrillin etevin tanssija. Hän loi syrjäsilmäyksen voitettuun kilpailijaansa. De Guiche ei enää kyennyt esiintymään hovimiehenkään tavoin; hän tanssi huonosti ja haluttomasti, ja pianpa hän taukosikin tanssimasta. Kuningas ja Madame olivat voitollisia.

Kuningas seisahtui hetkiseksi nauttiakseen voitostaan, joka oli niin täydellinen kuin se vain voi olla. Sitten hän kääntyi Madameen, ihaillakseen tätä vuorostaan. Nuoret ihmiset rakastavat vilkkaammin, kiihkeämmin, kenties intohimoisemminkin kuin kypsyneempään ikään ehtineet rakastajat; mutta heillä on kaikki muut tunteet samalla kertaa kehittyneinä nuoruuden ja elinvoiman suhteessa, niin että kun itserakkaus on heillä melkein aina rakkauden veroinen, jälkimmäinen tunne täten painostettuna ei koskaan saavuta sellaista täydellisyyttä kuin neljännen vuosikymmenen ensi puoliskon miehillä ja naisilla. Ludvig siis kyllä ajatteli Madamea, mutta sitten vasta kun oli tyytyväisesti pohtinut omaa esiintymistänsä, ja Madame ajatteli itseään niin paljon, että hän kenties kokonaan unohti kuninkaan.

Mutta de Guiche oli ihan synkkyyteen sortunut keskellä tätä kuninkaallista armastelua ja itsetyydytystä, ja kaikki saattoivat havaita nuoren aatelismiehen sekä kiihtyneeksi että masentuneeksi. Olletikin herätti huomiota kreivin apeus, kun häntä ei muuten hevillä tavattu käsivarret riipuksissa, pää painuksissa, silmät sumeina. Koska hän oli luonnostaankin herkkä noudattamaan soveliaan käyttäytymisen ja hyvän aistin vaatimuksia, ei suuri enemmistö nyt voinutkaan päätellä muuta kuin että kreivin tappio ja turtumus oli vain tahallista hovimiehen taitavuutta kuninkaan täydelliseksi hyvittämiseksi. Selvänäköisempien oli sentään mahdoton uskoa, että tuo vaaleus ja voipumus ei merkinnyt väkisin ilmenevää sieluntuskaa, — että de Guiche näytteli imartelevaa ilvettä. Kaikki huomautukset hukkuivat kuitenkin mielihyvän pauhinaan, joka katrillin päättyessä täytti ilman. Kuningattaren lausuttua tyytyväisyytensä ja yleisön ilmaistua innostustaan kuningas vetäytyi aitioonsa vaihtamaan pukua. Tällävälin oli Filip-herttua laittautunut naisen asuun, kuten hänellä usein muulloinkin oli tapana, ja hänen vuoronsa oli nyt esiintyä tanssissa. Silloin de Guiche hiukan tointuneena lähestyi Madamea, joka näyttämön taustalla istuen odotti seuraavaa näyttäytymishetkeänsä ja oli toimittanut ympärilleen tyhjän piirin ikäänkuin kerratakseen mielessään vieläkin ennakolta uuden tanssinumeron yksityispiirteitä omalta osaltaan. On käsitettävää, että hän tällaiseen vakavaan mietintään vaipuneena ei nähnyt tai ollut näkevinään, mitä hänen lähellään tapahtui. Kaksi hamadryadeiksi pukeutunutta hovineitoa huomasi kreivi de Guichen lähestyvän, Madamen siten istuessa maalatun palttinapensaan suojassa yksinään, ja kunnioituksesta he vetäysivät vielä loitommaksi. De Guiche siis astui keskelle kehää ja tervehti hänen kuninkaallista korkeuttansa. Mutta tämä ei edes päätänsä kääntänyt. Onnetonta nuorta miestä värisytti; hän ei ollut pitänyt niin täydellistä välinpitämättömyyttä mahdollisena, hän kun ei ollut viime päivien hovielämästä mitään nähnyt tai kuullut, joten hän ei voinut aavistaa tapahtunutta kehitystä. Tervehdyksensä jäädessä vastaamattomaksi hän lähestyi vielä askeleen ja lausui, turhaan yrittäen pysyttää ääntänsä tyynenä:

Tällä kertaa hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsi kääntää raukeat silmänsä kreiviin.

"Kas, herra de Guicheko siinä!" hän sanoi; "hyvää iltaa!" Ja hän kääntyi jälleen pois.

Kreivi oli vähällä menettää malttinsa. "Teidän kuninkaallinen korkeutenne tanssi äsken hurmaavasti", kiitti hän kuitenkin.

"Niin; se osa todella soveltuukin erinomaisesti teidän kuninkaallisen korkeutenne luonteeseen."

Madame käännähti nyt kokonaan ja tähysti de Guichea kiinteällä ja kirkkaalla katseella.

"Te edustatte kauneutta, korskeutta ja kevytmielisyyttä", vastasi toinen rohkeasti.

"Tarkoitan sitä jumalatarta, jota teidän kuninkaallinen korkeutenne esittää."

"Mutta ettekö te itse, monsieur, ole niinikään täydellinen tanssija?" kysyi hän sitten pilkallisesti.

"Oh, minä, Madame, olen niitä, joihin ei luoda huomiota ja jotka unohdetaan, jos sattumalta pääsevätkin esille muusta joukosta."

Sanat päättyivät sellaiseen syvään huokaukseen, jotka tärisyttävät ihmisolemuksen sisimpiäkin säikeitä, — ja sydän täynnä tuskaa ja vavahtelua, pää tulessa, katse harhailevana, kreivi kumarsi peräytyen palttinapensaan taakse.

Vastaukseksi Madame vain keveästi kohautti olkapäitänsä ja kutsui takaisin katseellaan molemmat kamarineidot, jotka olivat hienotuntoisuudesta loitonneet keskustelun ajaksi. Nämä olivat neidit de Tonnay-Charente ja de Montalais, valtiattarensa toivomuksen oivaltaessaan he kiirehtivät paikalle.

"On todella merkillistä", jatkoi prinsessa surkuttelevasti, "kuinka pahasti karkoitus on koskenut kreiviparkaan." Ja vielä korottaen ääntänsä, jotta onneton ylimys ei vain sanaakaan menettäisi, hän lisäsi: "Ensiksikin hän tanssi huonosti, ja sitten hän tuli puhumaan pelkkiä kömpelyyksiä."

Samassa Henriette nousi, alkaen hyräillä säveltä, jonka säestyksellä hänen oli suoritettava seuraava tanssivuoronsa. Guiche oli kuullut kaikki. Vasama oli lävistänyt hänen sydämensä. Juhlaohjelman häiriytymisen uhalla hän raivostuksissaan syöksähti tiehensä, repi komean Vertumnus-pukunsa siekaleiksi ja siroitteli tielleen viiniköynnöslehvät, silkkiäislehdet ja mantelinkukkaset sekä muut jumaluutensa keinotekoiset tunnusmerkit. Neljännestunnin kuluttua hän kuitenkin pyörsi takaisin teatteriin. Oli tietysti tarvittu hyvin voimakasta järjen ponnistusta hänen siten toipuakseen silmittömästä mielenkarvauden puuskasta, tai kenties — sellainen on ihmissydän — hänen oli muutenkin mahdoton etääntyä pitkäksi aikaa henkilöstä, joka murjoi hänen sydäntään. Prinsessa oli juuri suoriutunut tanssinumerostaan. Hän näki tulijan, mutta ei katsellut tätä, — ja ärtyneenä, raivostuneena kreivikin vuorostaan käänsi hänelle selkänsä, kun prinsessa astui ohitse luonnottariensa ja monien mielistelijäin saattamana.

Tällaikaa oli muuan nainen istunut teatterin toisessa päässä lammikon lähellä, katse tähdättynä kuninkaallisen aition ikkunaan, josta tulvi kirkas valo. Poistuakseen teatterista, etsiäkseen raitista ilmaa, jota hän niin suuresti tarvitsi, de Guiche astui likeltä hänen ohitseen ja kumarsi. Hän puolestaan oli nuoren miehen huomatessaan noussut kuin yllätettynä aatoksista, jotka tahtoi itseltänsäkin salata. Samassa Guiche tunsi hänet ja pysähtyi.

"Oi, onpa hauskaa saada tavata teidät, neiti de la Vallière", jatkoi de
Guiche.

"Ja minäkin olen hyvilläni tästä sattumasta, herra kreivi", virkkoi nuori tyttö, liikahtaen kuitenkaan poistuakseen.

"Voi, älkää lähtekö", pyysi de Guiche ojentaen kätensä häntä kohti, "sillä siten tekisitte tyhjiksi vastikään lausumanne ystävälliset sanat. Jääkää, minun mielikseni; onhan mitä ihanin ilta. Te pakenette hälinää, te! Te pidätte yksinäisyydestä! No, sen voin käsittääkin; kaikki helläsydämiset naiset etsivät rauhallisuutta. Milloinkaan ei sellaista naista näe ikävissään loitolla kaikista meluisista huvituksista! Voi, mademoiselle, mademoiselle!"

"Mutta mikä teitä vaivaakaan, herra kreivi?" kysyi la Vallière hiukan säikkyneenä. "Näytätte kiihtyneeltä."

"Sallikaakin minun siis, herra de Guiche, tässä lausua teille kiitokseni, jonka aioin esittää ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Tiedän johtuneen teidän suosituksestanne, että minut otettiin Madamen seurueeseen."

"Kah, niin tosiaankin, — muistan sen ja olen siitä hyvilläni, mademoiselle. Oletteko rakastunut?"

"Oi, anteeksi, minä en tiedä mitä puhun, — pyydän tuhannesti anteeksi. Madame oli oikeassa, aivan oikeassa: tyly häätö hovista on ihan mullistanut mieleni."

"Se on totta, ja arvostelunne lienee kyllä oikea, mademoiselle. Mutta ettekö ole nähnyt täällä varakreivi de Bragelonnea?"

"Voi, hyvä Jumala, oudoksutanko teitä jälleen?" huudahti de Guiche.
"Siinä tapauksessa olen kerrassaan kovaonninen ja surkuteltava!"

"Niin, hyvin onneton ja säälittävä, herra de Guiche, sillä te tunnutte kärsivän julmasti."

"Teillä on ystäviä, herra de Guiche, — ja varakreivi de Bragelonne, jota juuri mainitsitte, lienee hyviä ystäviänne."

"Niin, niin tosiaankin, hän on hyviä ystäviäni. Hyvästi, mademoiselle, hyvästi! Vastaanottakaa vilpitön kunnioitukseni."

Ja hän kiirehti kuin mieletön edelleen lammikolle päin. Hänen musta varjonsa kiiti suurenevana marjakuusten terttuoksien alitse, joiden lomista vedenkalvo läikehti valoheijastuksineen. Kreivitär la Vallière katsoi säälivästi hänen jälkeensä.

"Oi, niin, niin", huoahti hän; "hän kärsii, ja alan käsittää minkätähden."

Samassa riensivät paikalle hänen kumppaninsa, kreivittäret de Montalais ja de Tonnay-Charente. He olivat vapautuneet palveluksestaan, riisuneet luonnotar-asunsa ja kiirehtineet tapaamaan ystävätärtänsä, hilpeällä mielellä yön kauneudesta ja illan ohjelmassa saavuttamastaan menestyksestä.

"Mitä! Jo täällä!" huudahtivat he. "Me luulimme saapuvamme ensimmäisinä kohtauspaikalle."

"Ei sen paremmin. Mieluisampana näytelmänä pidän näitä tummia lehtoja, kun niiden taustalla tuikahtelee siellä täällä valoja niinkuin punaisina silminä, jotka vuoroin avautuvat ja ummistuvat."

"Toisin sanoen sietämätön", pahoitteli Montalais. "Aina kun tahdotaan hiukan nauraa tai huvitella, Louise kyyneltyy; joka kerta kun me muut joudumme itkemään hukkaantuneesta korusta, loukatusta itserakkaudesta, tehottomaksi jääneestä somistuksesta, nähdään la Vallièren hymyilevän."

"Sellainen ei totisesti ole minun luontoni mukaista", sanoi neiti de Tonnay-Charente. "Minä olen nainen kiireestä kantapäähän, enemmän kuin te muut olettekaan; joka minua rakastaa, hän esiintyy imartelemassa itsetuntoani, imartelu herättää minussa mielihyvää, ja joka minulle tuottaa mielihyvää…"

"Se on liian vaikeata", vastasi vallaton hovineito purskahtaen heleään nauruun. "Lopeta sinä minun puolestani, kun olet niin sukkelan kekseliäs."

"Se ei kuulu kehenkään", vastasi nuori tyttö nousten sammalpenkiltä, jolla hän oli nojaillut koko tanssikuvaelman ajan. "Nyt, tytöt, olemme siis aikoneet huvitella tämän yötä kaikessa vapaudessa. Pitäkäämme hauskaa kolmisin, kun koko luonto suosii näitä lomahetkiämme: katsokaa, kuinka herttaisesti kuukin tuolla nousee taivaalle hopeoimaan kastanjain ja tammien latvoja! Voi, nytpä on ihanaa käyskennellä täysin häiritsemättöminä ihailemassa lumoavaa metsää, ystävyyden tunteen tukemina; lähtekäämme käsikkäin noiden suurten puiden tummentoon. Toiset hyörivät parhaillaan valmistaumassa juhla-ajelulle; siellä satuloidaan ratsuja, valjastetaan vaunuja, harjataan kuntoon kuningattaren muuleja ja Madamen neljää valkoista tammaa. Pujahtakaamme me joutuisasti sellaiseen soppeen, missä meitä ei yksikään silmä keksi ja minne yksikään vieras askel ei eksy. Muistatko, Montalais, Chavernyn ja Chambordin metsiä, Bloisin loputtomia poppelikujia, joissa niin paljon haaveilimme?"

"Minäkin usein mielelläni heittäydyn unelmiin", sanoi neiti de
Tonnay-Charente; "mutta pitäkää varanne…"

"Hän ei sano mitään", tokaisi Montalais, "niin että vain Athénais yksin tietää, mitä neiti de Tonnay-Charente unelmoitsee."

"Sh!" varoitti neiti de la Vallière; "kuulen tuolta askeleita. Hei, pian, pian tuonne kaislikkoon!" esitti Montalais; "paina pääsi alas sinä, Athénais, joka olet niin pitkä."

Neiti de Tonnay-Charente todella noudatti tätä varokeinoa ja melkein samassa lähestyi kaksi aatelismiestä, jotka pää kumarassa kävelivät käsikoukussa rantapolun hienolla hiekalla. Neitoset lyyhistyivät lymyyn.

"Täällä hän oli vastikään", virkkoi kreivi. "Jos olisin vain nähnyt hänet, niin voisin luulla kohdanneeni ilmestyksen; mutta minä puhuttelinkin."

"No, hyvä Jumala, olin vielä hulluna tuosta äsken kertomastani, niin että hän ei tietenkään ole ymmärtänyt puheestani mitään, vaan on pahasti säikähtänyt."

"Oh, älä ole huolissasi, veikkonen", rauhoitti Bragelonne. "Hän on hyväsydäminen ja antaa anteeksi, ja älykkäänä hän on kyllä oivaltanut tilasi."

"Niin, kunhan hän ei vain olisi oivaltanut liiankin hyvin! Hän voisi kertoa muille."

"Ei, sinä et tunne Louisea, kreivi", vakuutti Raoul; "Louisella on kaikki avut eikä ainoatakaan vikaa."

"Mitä ihmettä, la Vallière!" kummeksui neiti de Tonnay-Charente; "herra varakreivi de Bragelonne mainitsi sinua Louisena! Mistä se johtuu?"

"Me olemme kasvaneet yhdessä", vastasi neiti de la Vallière; "olemme tunteneet toisemme varhaisesta lapsuudesta asti."

"Ja onhan herra de Bragelonne sulhasesi, kuten kaikki tietävät", huomautti Montalais.

"Kas, en minä sitä tiennyt", sanoi toinen ystävätär. "Onko se totta, la
Vallière?"

"Kyllähän", selitti Louise punastuen, "kyllähän herra de Bragelonne on osoittanut minulle sen kunnian, että on pyytänyt kättäni… mutta…"

"Mitä kummaa! Ja miksi kuningas sekaantuu sellaiseen ollenkaan?" huudahti Aure vihaisesti. "Mitä tekemistä politiikalla on rakkauden kanssa? Jos siis sinä rakastat Bragelonnea ja hän sinua, niin ottakaa te vain toisenne! Minä annan teille suostumukseni."

"Puhun tosissani", vakuutti Montalais, "ja minun mielipiteeni on toki tässä tapauksessa yhtä pätevä kuin kuninkaankin. Eikö olekin, Louise?"

"No niin, nuo herrat ovat nyt poissa", vastasi la Vallière vain; "käyttäkäämme yksinäisyyttä, rientääksemme ruohikon yli metsään."

"Ja sitä pikemmin", yhtyi Athénais, "kun tuolla näkyy valoja lähenevän linnasta ja teatterista päin arvattavasti jonkun ylhäisen seurueen opasteluna."

"Juoskaamme", virkahtivat kaikki kolme yhteen suuhun, ja soreasti kohottaen pitkiä silkkilaahuksiaan Montalais ja Athénais kirmasivat aukion yli, joka eroitti puiston varjoisimman osan lammikosta — edellinen kiitäen nopsana kuin kauris ja jälkimäinen rynnäten kiivaana kuin nuori susi, niin että joku kurkisteleva Aktaion[57] olisi toisinaan voinut nähdä hämyssä siron, valkoisen säären vilahtavan atlashameen sankasta varjosta. Herkempänä ja häveliäämpänä la Vallière antoi hameensa liehua vapaana, ja kun hän oli hennompi jalaltaankin, täytyi hänen pian pyytää ystävättäriänsä hiljentämään vauhtia. Taammaksi jääneenä hän pakottikin edelliset odottamaan. Samassa joku pajunvesojen täyttämään kaivantoon lymynnyt mies kapusi vikkelästi ojanteen reunalle ja läksi kiirehtimään linnalle päin.

Neitoset saapuivat laidelehtoihin, joiden kaikki käytävät olivat heille tuttuja. Tuuheita, kukkivia puistokujia kohosi kaivantojen partailla; alaslasketut sulkupuomit suojelivat toiselta puolen kävelijöitä hevosten ja vaunujen tungettelulta. Etäältä jo kuuluikin kuningatarten ja Madamen kaleesien jytyä valtatien kovalta kamaralta. Lukuisat ratsumiehet seurasivat niitä niin säännöllisellä tömistelyllä kuin Vergiliuksen kuusimittaiset säkeet lausuttuina etenevät poljennossaan. Hälyyn sekautui etäisen soiton säveliä, joiden vaiettua ylpeä satakieli tunsi asiakseen tervehtiä laulualueensa hämyyn pistäytynyttä seuruetta peräti monisointuisella, suloisella ja puhtaasti esitetyllä sävelistöllään. Laulajan ympärillä hohtelivat isojen puiden tummalla taustalla muutamien kissapöllöjen silmäparit, ja muutenkin näkyi tämä hovijuhlan ylimääräinen numero samalla saaneen metsikköjen salaperäiset asukkaat kuulijoikseen, sillä hirvi ilmeisesti tuudittausi noilla sävelillä vesaikossaan, fasaani oksallaan ja kettu luolassaan. Tämän yöllisen ja näkymättömän elämän merkkinä häilähteli ja rasahteli tuon tuostakin lehvissä ja tiheiköissä. Silloin metsän luonnottaret hiukan kirahtivat, mutta rauhoittuivat samassa, tyrskähtivät nauruun ja samosivat edelleen. Siten he tulivat Kuninkaan tammen luo.

Tämä kunnianarvoinen metsän vanhus oli nuoruudessaan kuullut Henrik II:n huokauksia kauniin Poitiersin Dianan tähden ja myöhemmin Henrik IV:n samaten ilmaisevan tunteitaan Gabrielle d'Estréesin vuoksi. Puutarhurit olivat tammen tyven ympäri luoneet ruohopenkin, jonka sammalmättäillä kuningaskin saattoi tavata väsyneille raajoilleen mukavamman levon kuin samettipieluksilla. Puun runko oli selkänojaksi rosoinen, mutta kyllin leveä kaihtamaan neljääkin henkilöä, ja oksat kaareusivat holviksi, jonka lehvistöön puhujain äänet haipuivat noustessaan taivasta kohti.

Ilman lenseydessä, lehvien liikkumattomuudessa oli äänetön kehoitus näille nuorille naisille vaihtamaan äkkiä lepertelynsä vakavammaksi keskusteluksi. Ja juuri hilpeäluontoisin joukosta, Montalais, taipui siihen ensimmäisenä. Häneltä pääsi raskas huokaus.

"Mikä ilo", huudahti hän, "tuntea itsemme täällä vapaiksi, saada olla yksinämme ja avomielisiä, eritoten itseämme kohtaan!"

"Niin", myönsi neiti de Tonnay-Charente; "sillä kaikessa loistossaankin hovi aina kätkee valhetta sametin poimuihin ja timanttien hohteeseen."

"Minä", huomautti la Vallière, "en koskaan valehtele; ellen voi sanoa totuutta, niin olen vaiti."

"Et sillä keinoin pysy pitkää aikaa suosiossa, kultaseni", arveli Montalais; "täällä ei olla kuten Bloisissa, missä kerroimme vanhalle Madamelle kaikki kiusamme ja mielitekomme. Madamella oli hetkiä, jolloin hän muisti kerran olleensa nuori. Ken vain niinä päivinä puheli Madamen kanssa, hän tapasi vilpittömän ystävän. Madame kertoi meille rakkaudesta puolisoonsa, ja me juttelimme hänelle tämän rakkausseikkailuista muiden kanssa, tai ainakin huhuista, joita hänen armastelustaan levitettiin. Herttuatarparka, kaikessa viattomuudessaan hän nauroi niille, ja me myöskin. Mitenkähän hänen laitansa nyt lienee?"

"Kas, Montalais, naurunhaluinen Montalais", huudahti la Vallière, "johan sinä huokaat toistamiseen! Metsä herättää sinussa syvällisyyttä, ja tänä iltana olet melkein järkevä."

"Hyvät neidit", sanoi Athénais, "teidän ei sovi sillä tavoin kaivata Bloisin linnaa, ikäänkuin ette viihtyisi täällä. Hovi on paikka, jonne keräytyy miehiä ja naisia puhumaan äitien ja holhoojien sekä varsinkin rippi-isien ankarasti kieltämistä asioista. Hovissa haastellaan niistä kuninkaan ja kuningattarien oikeutuksella; eikö se ole hauskaa?"

"Athénais on tänä iltana avomielinen", sanoi Montalais. "käyttäkäämme sitä hyväksemme."

"Niin, se käy laatuun, sillä tänä iltana voisi sydämestäni saada heltiämään syvimmätkin salaisuudet."

"Sanon enemmänkin, — hän on kaikista täkäläisistä aatelismiehistä pulskin ja…"

"Mitä tuolta kuuluu?" havahtui la Vallière huomauttamaan, hätkähtäen sammalpenkillä.

"Lopeta jo se naljailu… Herra de Montespan osoittaa minua kohtaan huomaavaisuutta, mutta se ei mitään merkitse. Samoinhan herra de Guiche esiintyy Madamea kohtaan."

La Vallière pudisti surumielisesti päätänsä. "Rakastaessa", sanoi hän, "ei tule kysymykseen kauneus eikä ylhäisyys, hyvät ystävättäret: rakastaessa saavat merkitystä vain rakastetun sydän ja silmät."

"Yleviä mielipiteitä!" myönsi Athénais suojelevasti, mutta kylmäkiskoisesti.

"Kyllähän, — mutta miten voi surkutella miestä, joka mielistelee sellaista naista kuin Madamea? Jos tuossa on olemassa epäsuhdetta, niin se jää kreivin eduksi."

"Sen selitän. Madame ei edes halua tietää, mitä rakkaus on. Hän leikkii sillä tunteella kuin lapsi ilotulitustarpeilla, joista yksi ainoa kipinä sytyttäisi palatsin. Tuli hohtaa, se häntä viehättää. Kas, riemu ja rakkaus ovat ne loimet, joilla hän tahtoo kutoa elämänsä. Herra de Guiche rakastuu tähän korkeasäätyiseen naiseen, mutta tämän syytä ei ole, että kreivi ei voi herättää vastarakkautta."

Athénais puhkesi ylimieliseen nauruun. "Niinkö vainkin?" sanoi hän. "Missä nyt ovat äskeiset ylevät mielipiteesi? Eikö naisen hyveenä ole urhoollisesti torjua kaikkea lähentelyä, josta voisi koitua vakavia seurauksia? Järkevän ja hyväsydämisen naisen tulee katsella miehiä, antaa heidän rakastaa ja ihaillakin etäämmältä, ja sanoa itselleen korkeintaan kerran elämässään: 'Kas, ellen olisi ollut se mikä olen, niin olisin ehkä vähemmän inhonnut tuota miestä kuin muita.'"

"Tuollaista tulevaisuuttako", huudahti la Vallière liittäen kätensä ristiin, "sinä siis ajatteletkin herra de Montespanille?"

"Niin tietysti, hänelle kuten muillekin! Olenhan jo sanonut, että tunnustan hänelle jonkunlaisen etusijan; eikö se riitä? Kas, naisinahan me olemme kuningattaria kaiken sen ajan, minkä luonto sallii meidän pitää tätä valtiutta hallussamme, viidestätoista viidenteenneljättä ikävuoteen asti. Kyllä ehdimme sydämelle sitten suoda sijaa, kun meillä ei enää muuta olekaan."

"Juuri niin!" huudahti Montalais; "siinäpä hallitseva nainen! Sinä pääset pitkälle maailmassa, Athénais."

"No, minä en voi sitä teossa toteuttaa. Minulla on mitä täydellisimmät periaatteet; teen päätöksiä, joihin verrattuina Alankomaiden käskynhaltijan ja Espanjan kuninkaan säännökset ovat vain lasten leikkiä, — mutta kun koittaa täytäntöönpanon aika, niin siitä ei tulekaan mitään."

"En toden totta! Kohtalo suvaitsee vastustaa minua kaikessa: unelmoitsen keisareista ja tapaan vain…"

"Aure, Aure!" huudahti la Vallière, "älä pikku sukkeluuden hyväksi halvenna niitä, jotka rakastavat sinua niin hellän hartaasti!"

"Oh, enpä pidä sillä väliä: ne, jotka rakastavat minua, tuntevat itsensä jo kyllin onnellisiksi, kun en heitä aja tiehensä, kultaseni. Sitä pahempi minulle, jos olen heikko; mutta sitä pahempi heille, jos sen heille kostan. Ja totisesti minä kostan!"

"Olet oikeassa", virkkoi Athénais, "ja ehkä pääset siten samaan päämäärään kuin minäkin. Sitä, nähkääs, sanotaan keimailuksi; miehet, jotka ovat niin monessa suhteessa typeriä, osoittavat ymmärtämättömyyttään varsinkin siinä, että he keimailu-sanaan sisällyttävät naisen ylpeyden yhtä hyvin kuin hänen oikullisuutensakin. Minä olen ylpeä, tarkoitan valloittamaton; kohtelen tylysti tavoittelijoitani, ollenkaan yrittämättä pysyttää heitä lähelläni. Mutta miehet syyttävät minua keimailijattareksi, kun itserakkaudessaan luulottelevat, että kaipaan heitä. Toiset naiset, kuten Montalais, ovat antaneet mielistelyn vaikuttaa itseensä, ja he joutuisivat turmioon ilman vaistonsa onnellista kimmoisuutta; tämä pakottaa heidät äkkiä muuttamaan mielensä ja rankaisemaan sitä, jonka ihailun he vastikään ovat ottaneet vastaan."

"Oppinutta esitelmöimistä!" sanoi Montalais nautiskelevan herkuttelijan äänensävyyn.

"Tällaisen keimailun ansiosta, sillä se on todellista keimailua", pitkitti neiti de Tonnay-Charente, "äskeinen ylpeydestä pöyhistynyt rakastaja surkastuu tuossa tuokiossa, paisuneen itserakkautensa tyhjentyessä. Äsken hän jo röyhisteli voittajana, nyt hän perääntyy; hän aikoi meitä suojella, mutta heittäytyykin jälleen jalkoihimme. Seurauksena on, että mustasukkaisen, kiusallisen, omapäisen aviopuolison sijasta meillä on aina vapiseva, aina hehkuva, aina alistuvainen rakastaja, ja vain siitä syystä, että hän tapaa rakastajattaren, joka aina on uusi. Kas, se hyöty on keimailusta, hyvät neidit, ja sen saatte uskoa. Sen avulla pysyy kuningattarena naisten joukossa, vaikkei olekaan saanut Jumalalta sydämensä ja mielensä hillitsemisen kallisarvoista lahjaa."

"Oi, kuinka sinä olet älykäs!" kiitti Montalais; "ja hyvinpä sinä käsität naisten velvollisuuden!"

"Siten hankin itselleni erityistä onnea", sanoi Athénais kainosti; "minä pelastaudun, kuten kaikki heikot rakastavaiset, väkevämpäin sorrolta."

"Minä en sitä edes käsitä", lausui Louise. "Tehän puhutte kuin olennot, jotka eivät ollenkaan ole kutsutut tämän maan päälle asumaan."

"Maailma", tokaisi Athénais, "jossa mies suitsuttaa naiselle, saadakseen hänet huumaantuneena sortumaan, ja sitten häpäisee langennutta!"

"Ah, siinäpä uusi väitelmä, neitiseni! Suvaitsehan ilmoittaa minulle keinosi, miten voi välttää voitetuksi joutumista, jos antautuu rakkauden valtaan?"

"Oi!" huudahti nuori tyttö kohottaen kauniit, kosteat silmänsä tummalle taivaalle; "oi, jos tietäisit, mitä sydän on, niin selittäisin sinulle ja saisin sinut uskomaan; rakastavainen sydän on kaikkea keimailuanne voimallisempi ja vaikuttaa enemmän kuin teidän ylpeytenne. Naista ei luullakseni koskaan rakasteta, niin totta kuin Jumala minua kuulee, mies ei koskaan elähdy palvomaan oikealla rakkaudella, ellei hän tunne itseään rakastetuksi. Jättäkää vanhuksille se ilveily, että luulevat keimailijain heitä ihailevan. Nuori mies tuntee vaistomaisesti, häntä ei johdeta harhaan; siitä huolimatta saattaa keimailija hänessä herättää halua, kuumeista kiihkoa, raivoisaa intohimoa, — sitä, nähkääs, en tahdo kieltää. Sanalla sanoen keimailija voi saada hänet päästään pyörälle, mutta ei koskaan rakastumaan. Rakkaus, nähkääs, on minun käsittääkseni alituista, ehdotonta, täydellistä uhrausta; mutta se ei ole uhrausta vain jommankumman asianomaisen puolelta. Se on kahden sielun täydellistä itsekieltäytymystä, näiden tahtoessa sulautua yhdeksi ainoaksi. Jos koskaan rakastan, niin pyydän rakastajaani jättämään minut vapaaksi ja puhtaaksi; minä sanon hänelle, ja hän kyllä ymmärtää sen, että sieluni tulee revityksi, kun epään häneltä jotakin. Ja hän, joka minua rakastaa ja tuntee uhrini surullisen suuruuden, uhrautuu silloin puolestaan kuten minäkin. Hän kunnioittaa minua, hän ei koeta saada minua lankeamaan, loukatakseen minua niinkuin sinä äsken sanoit ivatessasi rakkautta sellaisena kuin minä sen käsitän. Kas sillä tavoin minä rakastan. Sanokaa minulle vain, että rakastajani johtuu halveksimaan minua; minä uhmaan sitä ajatusta, ellei hän ole miehistä kehnoin, ja sydämeni on minulle takeena, etten sellaista henkilöä valitse. Katseeni korvaa hänelle hänen uhrauksensa tai manaa häntä hyveisiin, joita hän ei ole koskaan luullut omistavansa."

"Mutta, Louise", huudahti Montalais, "sinä vain sanot niin etkä sitä käytännössä toteuta!"

"Raoul de Bragelonne jumaloitsee sinua, hän vaipuu polvilleen eteesi. Poikaparka on vielä onnettomampi sinun hyveesi uhrina kuin hän olisi minun keimailuni tai Athénaisin ylpeyden pauloissa."

"Tuo on aivan yksinkertaisesti vain keimailun muoto sekin", säesti Athénais; "minun nähdäkseni la Vallière on itse aavistamattaan ryhtynyt keimailuun."

"Niin, sitä voi sanoa vaistoksi: tavaton herkkyys, tunteiden hiottu hienous, alituinen intohimoisten ailahdusten esittäminen, joka ei koskaan johda mihinkään. Todella näppärää ja tehokasta sekin! Kun sitä nyt ajattelen, olisin taistelussa miehiä vastaan itsekin pitänyt tätä menettelyä parempana kuin ylpeyttäni, etenkin kun se tarjoo sen edun, että se voi saada toisinaan uskomaan vakaumukseenkin. Mutta joskaan en kokonaan tuomitse omaa tapaani, minä tästedes asetan Louisen menetelmän Montalaisin arkipäiväistä keimailua ylemmäksi."

Molemmat nuoret tytöt alkoivat nauraa. Ainoastaan La Vallière pysyi ääneti, pudistaen päätänsä. Tovin kuluttua hän sitten virkkoi:

"Jos sanoisitte minulle jonkun miehen kuulleen neljänneksenkään siitä, mitä olette tässä puhuneet, tai jos edes uskoisin, että todella ajattelette siten, niin kuolisin tähän paikkaan häpeästä ja murheesta."

"No, kuolehan siis, sinä hienosieluinen pienokainen", vastasi neiti de Tonnay-Charente, "sillä vaikka täällä ei olekaan miehiä, onhan ainakin kaksi naista, ystävätärtäsi, jotka vakuuttavat, että sinut on nyt todistettu syypääksi vaistomaiseen keimailuun, luonnolliseksi keimailijaksi, joka on lajiaan vaarallisin, mitä maailmassa tapaa."

"Voi, mesdemoiselles!" äännähti la Vallière punastuen ja kyyneltymäisillään.

"Niin, siltä suurelta pojalta, joka on urhoollinen kuin Caesar ja terävä ja nerokas kuin herra Fouquet, — poikaparalta, joka on tuntenut sinut jo kaksitoista vuotta, rakastaa sinua, eikä kuitenkaan — jos saamme sinua uskoa — ole koskaan edes sormenpäitäsi suudellut."

"Selitä meille se julmuus helläsydämisen naisen taholta!" sanoi
Athénais la Vallièrelle.

"Kuulehan, Louise, älä nyt valehtele", virkkoi Aure tarttuen hänen käteensä.

"Sanoa voit mitä hyvänsä, mutta mielipidettäni sinusta en muuta. Olet vaistomainen keimailija eli siis vaarallisin kaikista keimailijoista, sitä vakuutan vieläkin."

"Oh, kaksitoista vuotta sitten olin viiden vanha. Lapsen antaumusta ei sovi lukea nuoren tytön viaksi."

"No niin, nyt olet seitsemäntoista täyttänyt: sanokaamme siis, että nykyiselläsi olet vastuussa kolmesta vuodesta. Nämä kolme vuotta olet siis muka ollut herkeämättömän ja hellittämättömän julma? Mutta sinua vastaan haastavat Bloisin mykät siimekset, sovitut kahdenkeskiset kohtaukset, jolloin lasketaan tähtiä, öiset haaveilut plataanien alla, hänen kaksikymmentä vuottansa sinun neljäntoista vuotesi rinnalla, hänen silmiensä tuli puhumassa suoraan sieluusi."

"Edellyttäkäämme siis, edellyttäkäämme, että vain luulen rakastavani enkä rakastakaan."

"Minkäpä sille voi! Jos olen ollut toisenlainen kuin muut ovat rakastaessaan, niin se kaiketi merkitsee, että minä en rakasta, — että hetkeni ei ole vielä tullut."

"Louise, Louise", virkahti Montalais, "ole varuillasi, minä viskaan sinulle takaisin äskeiset sanasi. Raoul ei ole saapuvilla, älä ole paha poissaolevalle. Ole sääliväinen, ja jos hyvin tarkkaan asiaa miettiessäsi ajattelet, että sinä et rakasta häntä, niin sano se hänelle itselleen. Poikarukka!" Ja hän alkoi nauraa.

"La Vallière surkutteli juuri äsken herra de Guichea", sanoi Athénais: "eiköhän voisi löytää selitystä tähän välinpitämättömyyteen toista kohtaan siitä säälistä, jota toinen hänessä herättää?"

"Murjokaa minua, mesdemoiselles", huokasi la Vallière, "runnelkaa vain sydäntäni, kun ette minua ymmärrä."

"Oi, oi!" vastasi Montalais, "pahastusta, murhetta, kyyneleitä! Mehän laskemme leikkiä, Louise, ja vakuutan sinulle, ettemme sentään ole sellaisia hirviöitä kuin luulet. Katso Athénais ylpeätä, joksi häntä nimitetään; hän ei tosin rakasta herra de Montespania, mutta hän joutuisi epätoivoon, jos herra de Montespan ei rakastaisi häntä… Katso minua, joka leikittelen herra Malicornen kanssa, ja kuitenkin tuo pilkkaamani Malicorne-poloinen tietää hyvin, milloin hänen sopii nostaa käteni huulilleen. Eikähän vanhin meistä ole vielä kahtakymmentä täyttänyt… millainen tulevaisuus meitä odottaakaan!"

"Totta kyllä", sanoi Montalais, "ja sinä yksin olet puhunut viisauden sanoja."

"Myönnetään", lausui Athénais. "Onko siis ihan totta, että sinä et rakasta herra de Bragelonne-parkaa?"

"Kenties Louise ei vielä ole asiasta oikein varma", arveli Montalais. "Mutta kuulehan kumminkin, Athénais: jos herra de Bragelonne tulee vapaaksi, niin annan sinulle ystävättären neuvon."

"Että katsoisit hyvin eteesi, ennen kuin päätät herra de Montespanin suhteen."

"Oo, jos siitä puhut, ystäväiseni, niin herra de Bragelonne ei ole ainoa, jota voisi mielikseen katsella. Esimerkiksi herra de Guiche on hyvinkin katseltava mies."

"Hän ei ole loistanut tänä iltana", huomautti Montalais, "ja tiedän varmasta lähteestä, että hän kävi Madamelle vastenmieliseksi."

"Mutta herra de Saint-Aignan ainakin on loistanut, ja olen varma, että useampi kuin yksi niistä naisista, jotka ovat nähneet hänen tanssivan, eivät häntä varsin pian unohda. Eikö totta, la Vallière?"

"Miksi minulta sitä kysyt? Minä en ole häntä nähnyt, en häntä edes tunne."

"No, no, älä huoli teeskennellä tuimempaa hyveellisyyttä kuin meidän ylpeytemme on. Onhan sinulla silmät päässä?"

"No niin, ketä noista kaikista herrasmiehistä, jotka olet jokseenkin nähnyt, pidät miellyttävimpänä?"

"Niin", tokaisi Montalais, "niin, herra de Saint-Aignaniako, herra de
Guichea, herra…?"

"En anna etusijaa kenellekään, mesdemoiselles; minusta ne ovat kaikki yhtäläisiä."

"Koko tuosta loistavasta seurueesta tässä maailman upeimmassa hovissa ei siis kukaan ole sinua miellyttänyt?"

"En tosiaankaan ymmärrä tästä kaikesta mitään, mesdemoiselles", huudahti de la Vallière umpikujaan ahdistettuna. "Mitä! Teillä on sydän kuten minulla, silmät kuten minulla, ja te puhutte herra de Guichesta, herra de Saint-Aignanista, herra… kuka se nyt olisikaan? — vaikka kuningaskin oli siellä."

Nämä hämmentyneellä, kiihkeällä äänellä äkkiä lausutut sanat aiheuttivat silmänräpäyksessä nuoren tytön kummallakin puolella huudahduksen, joka säikähdytti häntä.

"Oi, niin, kuningas, kuningas!" mutisi hän; "oletteko sitten koskaan nähneet ketään kuninkaaseemme verrattavaa?"

"Olit oikeassa äsken sanoessasi, että sinä näet silmillä hyvin, Louise, sillä sinä katsotkin kauas, liian kauas. Ei kuningas ei ole niitä, joihin me rohkenemme luoda vaivaiset silmämme!"

"Oi, se on totta, se on totta!" huudahti de la Vallière; "kaikki silmät eivät kykene suoraan tähystämään aurinkoa; mutta minä teen sen, minä, vaikka näköni menettäisin."

Ikäänkuin innostuneelta immeltä kirvonneiden sanojen aiheuttamana kuului samassa kahinaa lähimmän pensaan takaa.

Nuoret tytöt kavahtivat pelästyneinä ja näkivät selvästi lehvien liikkuvan, mutta eivät voineet havaita, mistä se johtui.

"Hui! Susi tai metsäkarju!" parkaisi Montalais. "Paetkaamme, mesdemoiselles, paetkaamme!"

Ja kaikki kolme tyttöä nousivat sanomattoman säikyn vallassa, pakenivat ensimmäistä eteensä avautuvaa lehtokujaa pitkin ja pysähtyivät vasta metsän laidassa. Siellä he, hengästyneinä nojaten toisiinsa ja tuntien toistensa sydänten tykytyksen, koettivat rauhoittua, mutta onnistuivat siinä vasta muutaman minuutin päästä. Silloin he huomasivat valoja linnan puolelta ja päättivät rientää niitä kohti.

La Vallière oli menehtymäisillään uupumuksesta. Aure ja Athénais kannattelivat häntä.

"No, pääsimmehän sentään sievästi siitä pälkäästä!" huudahti Montalais.

"Mesdemoiselles, mesdemoiselles", valitti la Vallière, "pelkään sen olleen pahempaakin kuin susi! Vilpittömästi lausuen ajatukseni olisin mieluummin joutunut siihen vaaraan, että joku peto olisi saattanut syödä minut elävältä, kuin että joku olisi väijynyt siellä kuuntelemassa. Oi, mikä hupsu, mikä hupsu olinkaan! Miten olen saattanut ajatella, miten puhua sellaista!"

Ja samassa hänen otsansa painui alas kuin kaislan latva; hän tunsi polviensa notkuvan, ja menettäen kaikki voimansa hän luisui melkein tajuttomana toveriensa käsivarsista puistokujan ruohoiselle pyörtänölle.

Jättäkäämme la Vallière-rukka puolittain pyörtyneenä kahden ystävättärensä hoivaan ja palatkaamme Kuninkaan tammen ympäristöön.

Nuo kolme nuorta tyttöä olivat pakoretkellään loitonneet tuskin kahtakymmentä askelta, kun lehvistössä lisääntyi se kahina, joka oli heitä kauhistuttanut. Siirtäessään oksia syrjään kuvastui sillä taholla selvemmin haamu, joka sitten astui esiin pensastosta ja puhkesi nauruun, kun näki tammen ympäristön tyhjäksi. On tarpeetonta sanoakaan, että tämä ilmestys oli nuori ja kaunis aatelismies, ja hän antoi merkin toiselle, joka niinikään pistäysi näkyviin.

"No, sire", virkkoi jälkimmäinen arasti lähestyessään, "onko teidän majesteettinne ajanut nuoret rakastuneet immet pakosalle?"

"Kas, hyvä Jumala, niin tässä kävi", vastasi kuningas; "tule esille vain, Saint-Aignan."

"Sepä oli muuten onnellinen kohtaus, sire, ja jos rohkenen antaa teidän majesteetillenne neuvon, meidän pitäisi ajaa heitä takaa."

"Oh, heidät olisi helppo tavoittaa, varsinkin kun he sitten näkisivät, kutka heidän kintereillään kiirehtivät."

"Dame, kuuluihan niistä yksi olevan mieltymässä minuun, ja toinen vertasi teitä aurinkoon."

"Sitä suurempi syy meidän pysyä piilossa, Saint-Aignan. Aurinko ei näyttäydy yöllä."

"Teidän majesteettinne ei totta tosiaan ole utelias! Minä teidän sijassanne toki tahtoisin saada tietää, keitä nuo kaksi luonnotarta, sinipiikaa, hamadryadia olivat, joilla oli niin suotuisa mielipide meistä."

"Parbleu, äänestä. He kuuluvat hoviin, ja sillä immellä joka puhui minusta, oli hurmaava ääni."

"Se viehättyminen, jonka minulle äsken uskoitte, sire, — eikö se siis olekaan unohtunut?"

"Oh, ei suinkaan! Miten voisinkaan unohtaa niin kaunista silmäparia kuin neiti de la Vallièren!"

"No, enpä sentään olekaan pahoillani, vaikka uskot, että pidän suloisesta äänestä yhtä paljon kuin tenhoavista silmistäkin. Tunnen sinut, sinä olet kamala lörppö, ja huomenna saan maksaa luottamuksesta, jota olen sinulle osoittanut."

"Huomenna koko maailma jo tietää, että minulla on aatoksia pikku la Vallièren suhteen; mutta pidähän varasi, Saint-Aignan, — minä olen uskonut salaisuuteni ainoastaan sinulle, ja jos yksikään henkilö huomauttaa minulle siitä, niin tiedän, kuka sen on antanut ilmi."

"En laisinkaan, mutta minä en vain tahdo toimittaa ujoa tyttöparkaa puhuttavaksi."

— Hyvä! — ajatteli kuningas hymyillen itsekseen; — sitä varmemmin nyt huomenna supistaan, että minä olen tänä yönä juossut la Vallièren perässä. Tunnustellen sitten katseillaan ympäristöä hän virkkoi: "Kas, me olemmekin eksyneet."

"Niin, sire, ja kuulimme lopun tuosta keskustelusta, jossa minulla oli kunnia kuulla lausuttavan omaa nimeäni teidän majesteettinne nimen rinnalla."

"Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, mutta minua riemastuttaa tieto, että minua ajattelee tuntematon nainen, vaikka en ole tehnyt mitään sen huomaavaisuuden saavuttamiseksi. Teidän majesteettinne ei käsitä tällaista tyytyväisyyttä, kun arvonne ja ansionne vetävät ehdottomasti puoleensa huomion ja rakkauden."

"No, ei niinkään, Saint-Aignan", vastasi kuningas nojaten tuttavallisesti Saint-Aignanin käsivarteen ja kääntyen sille tielle, jonka luuli johtavan linnalle; "usko minua tai älä, mutta tuo yksinkertainen luottavaisuus, tuo aivan epäitsekäs kiintymys naisen taholta, joka ei kenties koskaan saa omakseen katsettani… sanalla sanoen, tämän seikkailun salaperäisyys elähdyttää minuakin, ja totisesti, ellen olisi niin viehättynyt la Vallièreen…"

"Oh, älköön se estäkö teidän majesteettianne, — teillä on vielä yltäkyllin aikaa muuhun."

"Sinä kannustat minua, Saint-Aignan, tahdon tavata hänet piammiten.
Kiirehtikäämme."

Sisällisesti ei kuningas tuntenut mitään kiirettä tällä asiallaan, mutta hänen oli näyteltävä osaansa, ja hän alkoi samota vinhasti eteenpäin. Saint-Aignan seurasi häntä lyhyen välimatkan päässä. Äkkiä kuningas pysähtyi, ja hovimies noudatti esimerkkiä.

Ja poiketen syrjäpolulle kuningas ja suosikki juoksivat nurmikon yli. Lähestyessään he kuulivat selviä huutoja. "Auttakaa! Auttakaa!" hätäili kaksi ääntä. Tulijat lisäsivät vauhtiaan, kunnes äkkiä erään kaivannon reunalla tuuhean halavan suojassa huomasivat naisen polvillaan kannattelevan toista, joka oli tainnuksissa. Muutaman askeleen päässä seisoi kolmas keskellä tietä huutamassa apua, ja noita kahta aatelismiestä tuntematta tämä heidät havaitessaan korotti ääntänsä.

Kuningas kiirehti kumppaninsa edelle, hyppäsi kaivannon yli ja ilmestyi ryhmän keskelle juuri silloin kun linnan taholta lähestyi puistokujan mutkasta kymmenkunta henkilöä samojen huutojen hälyttäminä.

"Kuningas!" huudahti neiti de Montalais, hämmästyksissään antaen ystävättärensä pään valahtaa nurmelle.

"Niin, kuningas. Mutta se ei sovi syyksi toverinne jättämiseen avuttomaksi. Kuka hän on?"

Mutta vaikka kuningas puhuikin hiukan kiihkeästi, hän ei kuitenkaan muistanut pitää kyllin hyvää huolta sävystään, niin että sekä sanat että niitä tehostanut ele tuntuivat hiukan kylmäkiskoisilta herra de Saint-Aignanista, jolle kuningas oli uskonut muka äkillisesti puhjenneen suuren intohimonsa.

"Saint-Aignan", jatkoi kuningas, "pitäkää te huolta neiti de la
Vallièresta, minä pyydän. Kutsukaa lääkäri. Minä riennän ilmoittamaan
Madamelle tästä hänen seuralaistansa kohdanneesta pahoinvoinnista."

Ja herra de Saint-Aignanin huolehtiessa neiti de la Vallièren siirtämisestä linnaan kuningas kiirehti pois paikalta, mielissään siitä, että sai erityisellä tekosyyllä mennä puhuttelemaan Madamea. Parahiksi sattuivat vaunut kulkemaan ohi; ajomies sai pysähtyä, ja kun vaunuissa istuneet henkilöt kuulivat tapauksen, luovuttivat he auliisti sijansa pyörtyneelle. Nopean vauhdin nostattama viima toinnutti tämän piankin. Linnalle tultaessa hän hyvin heikkonakin kykeni astumaan alas vaunuista ja kahden ystävättärensä avulla ponnistautumaan sisälle. Hänet vietiin istumaan alakerran salien viereiseen kamariin.

Sillaikaa oli kuningas tavannut Madamen eräässä pikku puutarhassa; hän oli istuutunut lähelle ja tapaili hellästi jalallaan prinsessan jalkaa hänen istuimensa alla.

"Varokaa, sire", sanoi Henriette hiljaa, "te ette esiinny välinpitämättömänä miehenä."

"Voi, minäpä pelkäänkin, että olemme tehneet ylivoimaisen sopimuksen!" vastasi kuningas samaan tapaan. Äänekkäämmin hän sitten lisäsi: "Oletteko kuullut onnettomuudesta?"

"Oh, hyväinen aika, teidät nähdessäni unohdin, että vartavasten läksin kertomaan siitä teille. Se vaikutti minuun kuitenkin murheellisesti; muuan seuralaisenne, la Vallière-parka, sai pyörtymiskohtauksen."

"Vai niin! Lapsipoloinen", virkkoi prinsessa tyynesti. "Mistä se lienee johtunut?"

"Mutta nyt ette ollenkaan ajattele asemaanne, sire: teidän olisi uskoteltava kiintyneenne tuohon tyttöön, ja nyt viivyttekin täällä, olematta hänen voinnistaan millännekään."

"Ah, madame, madame", huokasi kuningas, "kuinka paljon etevämpi te olettekaan osassanne kuin minä! Te ajattelette kaikkea!"

"Madame", lausui hän niin kovalla äänellä, että kaikki lähelläolevat saattoivat sen kuulla, "sallikaa minun jättää teidät, olen kovin huolissani ja tahdon itse varmistautua, onko kreivitär saanut mahdollisimman soveliasta hoitoa."

Ja kuninkaan lähtiessä uudestaan la Vallièren luo koko ympäristö ryhtyi pohtimaan kuninkaan huomautusta: "olen kovin huolissani."

Tiellä Ludvig kohtasi kreivi de Saint-Aignanin. "No, Saint-Aignan", kysyi hän teeskennellen, "miten sairaamme jaksaa?"

"Ah, sire", änkytti Saint-Aignan, "häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, etten tiedä."

"Mitä! Et tiedä?" virkahti kuningas ollen ottavinaan vakavasti tämän penseyden mielitiettyään kohtaan.

"Anteeksi, sire, mutta tapasin juuri erään kolmesta jutustajattarestamme, ja se tosiaan sai minut hajamieliseksi."

"Niin, — hänet, joka suvaitsi puhua niin edullisesti minusta, ja löydettyäni omani olin juuri tavoittamassa teidän ihailijatartanne, sire, kun minulla olikin onni kohdata teidän majesteettinne."

"Hyvä on; mutta ennen kaikkea neiti de la Vallière", sanoi kuningas uskollisena osalleen.

"Oh, kyllähän hän on mielenkiintoinen kaunotar", nurkui Saint-Aignan, "mutta liikanaista oli hänen pyörtyä, koskapa hän jo ennenkin niin suuresti herätti teidän majesteettinne huomiota."

"Sire, sen pitäisi olla salaisuus, vieläpä hyvin suuri salaisuus; mutta teidän majesteettinne tietää hyvin, että teille ei ole salaisuuksia."

"Sitä ennen kaikkea, sire, ja minä tunsin äänen, joka niin hellästi lausui nimeäni. Silloin astuin hänen luokseen, kyselin sen verran kuin siellä joukossa kävi päinsä, ja mitään aavistamatta hän ilmoitti minulle, että hän juuri äsken oli kahden ystävättären kanssa ollut suuren tammen alla, kun suden tai rosvon ilmestyminen oli heidät peloittanut pakoon."

"Sire", surkeili Saint-Aignan, "lähettäköön teidän majesteettinne minut
Bastiljiin."

"Siksi että olen itsekäs ja tyhmä. Ihmetykseni sellaisesta valloituksesta ja onnellisesta keksinnöstä oli niin suuri, että pysähdyin siihen. Sitäpaitsi en luullut, että teidän majesteettinne, joka oli niin ihastunut neiti de la Vallièreen, tämänkään vertaa välittäisi kuulemastanne. Sitten neiti de Tonnay-Charente äkkiä jätti minut, palatakseen neiti de la Vallièren luo."

"Lähtekäämme! Toivoakseni minua onnistaa yhtä hyvin kuin sinuakin.
Tule, Saint-Aignan."

"Kuninkaallani näkyy olevan kunnianhimoa, — hän ei tahdo sallia minkään voiton luisua käsistään. Hyvä, minä lupaan tunnollisesti etsiä, ja sitäpaitsi tuon yhden sulottaren kautta saa tietää molempain muiden nimet, ja nimien avulla salaisuuden."

"Oh", huudahti kuningas, "minunkaan ei tarvitse muuta kuin kuulla hänen äänensä, tunteakseni hänet. Mutta rientäkäämme nyt ensin la Vallière-paran luo."

— Haa, — ajatteli Saint-Aignan, — mutta onpa se todellakin voimakas intohimo, ja omituista on sellainen kiintymys tuohon tyttöseen; en olisi sitä koskaan uskonut.

Näissä mietteissään hän oli näyttänyt kuninkaalle kamarin, johon sairas oli viety, ja kuningas oli astunut sisään. Saint-Aignan seurasi häntä.

Matalassa huoneessa lepäili la Vallière asetettuna tilavaan nojatuoliin ison, kukkapenkereille antavan ikkunan ääreen. Hän hengitti täysin vedoin hyvältä tuoksuvaa yöilmaa. Puku oli avattu hakasistaan poven kohdalta, ja rypistyneet pitsit sekaantuivat kauneihin, vaaleihin kutreihin, jotka olivat hajallisina valahtaneet hartioille. Raukeat silmät, joiden hohto ei ollut kokonaan sammunut, kylpivät kyynelissä; hän eli enää vain kuin unelmiemme kauniit kuvat, jotka aivan kalpeina ja runollisina liitelevät nukkujan suljettujen silmien ohi, avaten hiukan siipiään niitä liikuttamatta, raottaen huuliaan äänettöminä.

Tällä la Vallièren helmiäiskalpeudella oli kuvaamaton tenho; sielullinen ja ruumiillinen kärsimys olivat antaneet hänen hempeille kasvoilleen ylevän murheen rauhallisuuden. Käsivarsien ja vartalon täydellinen hervottomuus muistutti enemmän kuollutta kuin elävää; hän ei näkynyt kuulevan toveriensa supattelua eikä etäisemmän ympäristön sorinaa. Hän oli vaipunut omaan itseensä, ja hänen kauniit, pitkät ja hoikat kätensä vavahtelivat tuon tuostakin kuin näkymättömistä kosketuksista. Kuninkaan tuloakaan hän ei huomannut, — niin syventynyt hän oli unelmiinsa.

Ludvig näki kaukaa nämä viehkeät kasvot, joille kirkas kuu valoi hopeasäteittensä puhdasta hohdetta.

"Ei, ei, sire", selitti Montalais hiljaa. "Hän voi päin vastoin paremmin. Eikö totta, Louise, voithan sinä paremmin?"

"Kuningas!" huudahti Louise kohoutuen äkkiä ikäänkuin liekehtivä valo olisi pulpahtanut hänen sydämensä pohjukasta. "Kuningas kysyy minun vointiani?"

"Kuningas on siis täällä?" virkkoi la Vallière rohkenematta katsoa ympärilleen.

"Kah, tosiaankin", myönsi Saint-Aignan, "teidän majesteettinne on oikeassa, siinä on auringon ihastelijatar."

"Sh!" varoitti kuningas. Sitten hän lähestyi la Vallièrea. "Te voitte pahoin, mademoiselle? Äsken puistossa näin teidät ihan tainnuksissa. Miten se sattui?"

"Sire", änkytti tyttöparka vapisten ja kalpeana, "sitä en tosiaankaan osaa sanoa."

"Ei, sire", ehätti Montalais selittämään ystävättärensä puolesta, "väsymyksestä se ei voinut johtua, sillä me olimme viettäneet osan iltakautta istuen Kuninkaan tammen alla."

"Kuninkaan tammen alla?" toisti hallitsija säpsähtäen, ja merkitsevästi iskien silmää kreiville hän kuiskasi: "En siis erehtynyt."

"Ah, niin", sanoi Saint-Aignan, "Kuninkaan tammen alla neiti de
Tonnay-Charenten kanssa."

"Silloin hän on varmaan ilmoittanut teille myöskin syyn la Vallièren pyörtymiseen?"

"Tosiaankin! Hän muistaakseni puhui sudesta tai rosvosta tai muusta hälytyksestä."

Louise de la Vallière kuunteli rävähtämättömin silmin ja povi huohottaen kuin hän olisi herkistyneellä käsityskyvyllä aavistanut osan totuutta. Ludvig piti tätä asentoa ja kiihtymystä seurauksena säikähdyksestä, joka ei vielä ollut kokonaan tasaantunut.

"Älkää pelätkö mitään, mademoiselle", haastoi hän, alkaen tuntea liikutusta, jota ei voinut salata; "se susi, joka teidät niin säikäytti, oli vain kaksijalkainen."

"No, mademoiselle, mitäpä suurta pahaa siinä näette, jos joku kuuntelikin? Luuletteko puhuneenne sellaista, mitä kenenkään muun ei sopisi tietää?"

La Vallière löi käsiään yhteen ja painoi ne sitten nopeasti otsalleen, koettaen täten salata punastustaan.

"Oi", kysyi hän, "kuka taivaan nimessä oli sinne kätkeytynyt? Kuka siis kuunteli?"

"Minä siellä olin, mademoiselle", ilmaisi hän kumartaen lempeän kunnioittavasti; "peloittanenko nytkin teitä?"

Potilas kiljahti; toistamiseen hänen voimansa pettivät ja kylmänä, voihkien, epätoivoisena hän lysähti takaisin nojatuoliinsa. Kuningas ehti ojentamaan käsivartensa, joten hän puolittain kannatteli tyttöä. Parin askeleen päässä kuninkaasta ja la Vallièresta seisoivat neidit de Tonnay-Charente ja de Montalais hievahtamattomina ja ikäänkuin kivettyneinä, muistellessaan keskusteluaan Louisen kanssa, eivätkä edes älynneet rientää apuun, niin hämmennyksissään kun olivat kuninkaan läsnäolosta. Tämä oli vaipunut toisen polvensa varaan ja piteli la Vallièrea vyötäisiltä.

Mutta kuningas ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt la Vallièren puoliksi ummistuneihin silmiin, ja hän piti tytön riippuvaa kättä omassaan.

"Parbleu!" vastasi Saint-Aignan, joka puolestaan odotti neiti de Tonnay-Charenten pyörtymistä ja jo levitti käsivartensa; "meiltä ei jäänyt ainoakaan sana kuulematta."

Mutta ylpeä Athénais ei ollut niitä naisia, jotka noin vain murtuvat.
Hän loi Saint-Aignaniin murhaavan katseen ja pakeni.

Rohkeampi Montalais kiirehti Louisen luo, ottaen hänet vastaan kuninkaan käsivarsilta. Tämä oli jo joutunut päästään pyörälle, tuntiessaan sairaan hyvältätuoksuvien hiuksien valuvan kasvoilleen.

"Kas vain", innostui Saint-Aignan, "tässäpä vasta seikkailu, ja ellen minä ole ensimmäinen sitä kertomaan, niin minulla ei ole ensinkään onnea."

Kuningasparka unohti, että hän tuntia aikaisemmin oli antanut saman varoituksen, mutta päin vastoin toivoen, että uskottu kielittelisi. Tämä kielto oli yhtä hyödytön kuin edellinen. Puoli tuntia myöhemmin koko Fontainebleau tiesi, että neiti de la Vallière oli jutellut Montalaisin ja Tonnay-Charenten kanssa Kuninkaan tammen alla ja tässä keskustelussa tunnustanut rakastavansa kuningasta. Tiedettiin myöskin, että kuningas ilmaistuaan suurta huolestusta neiti de la Vallièren tilasta oli kalvennut ja vapissut ottaessaan pyörtyneen kaunottaren käsivarsilleen. Senvuoksi oli kaikki hoviväki piankin yhtä mieltä siitä, että tämä oli vuoden suurin tapaus. Oli tullut ilmi, että hänen majesteettinsa rakasti neiti de la Vallièrea ja että siis Monsieur saattoi nukkua täysin levollisena. Sitä muuten leskikuningatar — yhtä kummastuneena kuin toisetkin tästä äkillisestä käänteestä — kiirehtikin kertomaan nuorelle kuningattarelle ja Orléansin Filipille. Mutta hän käytti erilaista puhetapaa näille kahdelle asianomaiselle.

"Nyt näette, Teresia", sanoi hän miniälleen, "kuinka väärin syytitte kuningasta: kas, tänäänhän huhu antaa hänelle uuden rakastajattaren. Miksi olisi eilinen juttu todenperäisempi kuin tämänpäiväinen, tai tämä taatumpi kuin edellinen?"

Mutta puhuessaan Monsieurille Kuninkaan tammen alla alkaneesta seikkailusta hän sanoi:

"Oletpa sinä järjetön mustasukkaisuudessasi, rakas Filip! On todettu, että kuningas on hullaantunut pikku la Vallièreen. Älä mene kertomaan sitä vaimollesi, muutoin kuningatar saisi sen heti tietää."

Tällä viimeisellä luottamuksella oli päinvastainen vaikutuksensa. Rauhoittuneena ja riemuissaan prinssi riensi tapaamaan puolisoaan, ja kun kello ei vielä ollut kahtatoista ja juhlan piti kestää kahteen aamulla, tarjosi hän Henriettelle käsivartensa ja vei hänet kävelylle. Mutta jo muutaman askeleen päässä hän jätti silleen äitinsä varoituksen.

"Älkää ainakaan menkö kertomaan kuningattarelle kaikkea, mitä kuninkaasta jutellaan", aloitti hän salaperäisesti.

"Kaikesta päättäen vain muutamia päiviä. Mutta näihin asti näkyi ainoastaan savua, ja vasta tänä iltana on liekki leimahtanut."

"Kuninkaalla on hyvä aisti", sanoi Madame, "sillä minun mielestäni tyttönen on viehättävä."

"Joka tapauksessa tämä rakastuminen tekee jonkun onnelliseksi, ainakin neiti de la Vallièren."

"Mutta", jatkoi prinsessa, "te, monsieur, puhutte aivan kuin olisitte lukenut hovineitoni sielun sisintä. Kuka teille on sanonut, että hän suostuu vastaamaan kuninkaan kiintymykseen?"

"No, kun tultiin pyytämään kuninkaalta lupaa avioliittoon, hän kieltäytyi sitä antamasta."

"Niin, vaikka pyytäjänä oli itse kreivi de la Fère, jota kuningas, kuten tiedätte, pitää suuressa arvossa sen osan vuoksi, mikä hänellä on ollut veljenne auttamisessa takaisin valtaansa sekä muutamissa muissa kauan sitten sattuneissa tapauksissa."

"Niin ollen poloiset rakastavaiset odottavat, kunnes kuningas suvaitsee muuttaa mielensä. He ovat nuoria, heillä on aikaa."

"Voi, armaani", virkkoi Filip vuorostaan nauraen, "näenpä, että te ette tiedä tämän jutun sievintä piirrettä."

"Tiedätte, että pidän paljon tuollaisista seikkailuista, ja kuitenkin annatte minun odottaa", sanoi prinsessa kärsimättömästi.

"Niin, luullen olevansa yksinään kahden ystävättärensä kanssa on neiti de la Vallière näille uskonut rakkautensa kuninkaaseen."

"Ei hänen majesteettinsakaan. Se pieni olento säilytti salaisuutensa sisimmässään, kunnes se yhtäkkiä kävi häntä itseään voimakkaammaksi ja kirposi hänen huuliltaan."

"De la Vallièren omasta suusta; hänhän tunnusti tämän rakkautensa tovereilleen Montalaisille ja Tonnay-Charentelle."

Madame seisahtui, irroittautuen äkillisellä liikkeellä puolisonsa käsivarresta.

"No, sehän asiassa juuri romanttisinta onkin, että kuningas oli Saint-Aignanin kanssa tammen takana ja kuuli jokaisen sanan tuosta mielenkiintoisesta keskustelusta."

Madame tunsi survaisun sydämessään. "Mutta minähän olen tavannut kuninkaan sen jälkeen", virkahti hän ajattelemattomasti, "eikä hän maininnut minulle sanaakaan tuosta kaikesta."

"Parbleu!" huudahti voitonriemuinen aviomies yksinkertaisesti; "hän tietenkin varoi siitä puhumasta, koska hän varoitti kaikkia muitakin siitä teille ilmoittamasta."

"Pelosta, että ystävyytenne saattaisi teidät ilmaisemaan jotakin nuorelle kuningattarelle, — siinä syy."

Prinsessa Henriette painoi päänsä alas; häntä oli kuolettavasti loukattu. Hän ei sitten saanut rauhaa ennen kuin tapasi kuninkaan. Kuningas tietysti saa valtakunnassaan viimeisenä tietää, mitä hänestä puhutaan, niinkuin rakastajakin viimeisenä kuulee, mitä ihmiset kertovat hänen armaastaan. Niinpä Ludvig huomatessaan Madamen häntä etsivän tuli hänen luokseen hiukan hämmentyneenä, mutta kuitenkin kohteliaana ja huomaavaisena. Madame odotti hänen alkavan haastaa la Vallièresta. Mutta kun kuningas ei virkkanut asiasta mitään, kysyi hän suoraan:

"Neiti de la Vallière… Ettekö sanonut minulle, sire, että hän oli mennyt tainnuksiin?"

"Hän on yhä kovin huonovointinen", vastasi kuningas teeskennellen mitä suurinta välinpitämättömyyttä.

Madame odotti vielä; hän tahtoi tietää, puhuisiko kuningas hänelle seikkailusta suuren tammen alla. Mutta tämä ei siitä hiiskunut sanaakaan. Madamekin puolestaan oli siitä vaiti, ja niin kuningas hyvästeli hänet uskomatta hänelle mitään koko asiasta.

Tuskin oli Madame nähnyt kuninkaan loittonevan, kun hän lähti tavoittamaan Saint-Aignania. Tämä oli helposti löydettävissä. Kreivi oli kuin saattajalaivat, jotka aina seuraavat suuria aluksia. Saint-Aignan oli juuri henkilö, jollaista Madame nykyisessä mielentilassaan tarvitsi. Keikari etsi vain korvaa, joka olisi arvokkaampi kuin muiden, kertoakseen sille tapauksen yksityiskohtia myöten. Eikä hän säästänyt Madamea ainoaltakaan tiedolta. Kun hän oli lopettanut, virkkoi tämä:

"Tarina tai kertomus, myöntänette toki, että se on juteltu teille niinkuin te sen nyt haastoitte minulle, itse sentään olemattanne saapuvilla?"

"Niinkuin neiti de Tonnay-Charenten sanat tehosivat minuun", vastasi Saint-Aignan. "Ajatelkaahan toki, madame, neiti de la Vallière vertasi kuningasta aurinkoon. Onhan se imartelevaa!"

"Madame, kuningas on ainakin yhtä paljon ihminen kuin hän on aurinkokin, — sen olen juuri äsken nähnyt, kun la Vallière vaipui hänen syliinsä."

"Oi, se oli mitä somin kuvaelma! Kuvitelkaahan, että neiti de la
Vallière kaatui taaksepäin ja…"

"Minä näin, mitä kymmenen muuta henkilöä näki samalla kertaa kuin minäkin; minä näin, että de la Vallièren vaipuessa hänen syliinsä kuningas oli vähällä pyörtyä."

Madamelta pääsi pieni parahdus. Se oli ainoa merkki hänen sielussaan kiehuvasta suuttumuksesta.

"Kiitos", sanoi hän väkinäisesti nauraen; "te olette erinomainen kertoja, herra de Saint-Aignan."

Kruununprinssi oli eronnut puolisostaan mitä parhaalla tuulella, ja päivän touhusta uupuneena hän oli vetäytynyt huoneisiinsa, jättäen kunkin viettämään yönsä miten halusivat. Tullessaan kotiin Monsieur oli laittautunut yöpukuunsa kaikella sillä huolittelulla, jota hänen elpynyt itsetyytyväisyytensä nyt erityisesti innosti. Kamaripalvelijansa siten työskennellessä hän hyräili itsekseen parhaita balettisävelmiä, joiden säestyksellä kuningas oli äskettäin tanssinut. Sitten hän kutsutti vaatturinsa näyttämään huomispäiväisiä pukujaan ja jakoi heille runsaita lahjapalkkioita, kun nämä tamineet osuivat hänen mielensä mukaisiksi. Lopuksi Monsieur osoittausi mitä suosiollisimmaksi Lotringin junkkarille, joka oli nähnyt hänen lähtevän kotiin ja pistäysi itse perässä. Tervehdittyään prinssiä suosikki seisoi hetkisen äänettömänä niinkuin ampujaosaston päällikkö, joka tarkastelee asemaa päättääkseen, mihin kohtaan hän ensin tähtäisi tulensa; kotvasen kuluttua hän näkyi olevan selvillä ja kysäisi:

"Sitä näennäisen tylyä vastaanottoa, jonka kreivi de Guiche sai hänen majesteetiltaan."

"Niinpä tietenkin, koska kuningas todellisuudessa palautti hänelle suosiollisuutensa."

"Mitä! Ettekö nähnyt, miten hänen majesteettinsa — sen sijaan että olisi lähettänyt hänet takaisin maanpakoonsa, kuten olisi ollut luonnollista — hyväksyi hänen kummallisen vastaanhangoittelunsa, salliessaan hänen ottaa paikkansa baletissa?"

"En ollenkaan, hyvä chevalier, vaan yhdyn kuninkaan kantaan siinä, että hän ei hellittämättömän ankarasti kohtele miestä, joka on menetellyt pikemmin hupsun tavoin kuin toiminut pahoin aikein."

"Ma foi!", väitti chevalier, "minä puolestani tunnustan, että se jalomielisyys ihmetyttää minua tavattomasti."

"Siksi, että olisin luullut kuninkaan osoittavan suurempaa kademielisyyttä", vastasi junkkari häijysti.

Filip oli suosikkinsa puheesta kaiken aikaa tuntenut jotakin ärsyttävää; viime sana tuli kipinäksi ruutitynnyriin.

"Kademielisyyttä!" kivahti prinssi; "kademielisyyttä! Mitä se sana merkitsee? Kademielisyyttä minkä takia, sanoppas, tai kenen tähden?"

Junkkari huomasi puhuneensa pahansuopaisuudessaan varomattomasti, kuten toisinaan tapahtui. Hän yritti senvuoksi ottaa takaisin sanansa niin kauan kuin se vielä oli hänen ulottuvissaan.

"Kademielisyyttä määräysvaltansa syrjäyttämisestä", vastasi hän teeskennellyn yksinkertaisesti; "mistä muusta voisi kuningas olla kateellinen?"

"Onko kenties teidän kuninkaallinen korkeutenne pyytänyt kelpo kreiville armoa?" jatkoi junkkari.

"Enhän toki!" sanoi Monsieur. "Guiche on älykäs ja miehuullinen poika, mutta hän on esiintynyt kevytmielisesti Madamen seurassa: en suo hänelle pahaa enkä hyvää."

Junkkari oli syytänyt myrkkyänsä Guichea vastaan kuten oli yrittänyt kuninkaankin suhteen menetellä; mutta hän luuli huomaavansa, että nyt oli suvaitsevaisuutta ja täydellistä välinpitämättömyyttäkin ilmassa ja että hän ei voisi saada asiaa valaistuksi muutoin kuin pitelemällä lamppua ihan aviomiehen nenän alla. Sillä keinoin saattaa toisinaan korventaa muita, mutta usein siinä polttaa omat hyppysensä.

— Hyvä on, hyvä on, — tuumi junkkari itsekseen; — minäpä odotan de Wardesia. Hän saa päivässä enemmän aikaan kuin minä kuukaudessa, sillä minä luulen — Jumala minua tai pikemmin häntä armahtakoon — että hän on vielä kateellisempi kuin minä. Eikä minulle de Wardeskaan ole välttämätön, kunhan vain tapahtuu jotakin, mikä paremmin selvittäisi minulle asemaa. Että de Guiche on häädettynäkin tullut takaisin, se kyllä on arveluttava seikka, mutta sen merkitys vähenee, kun toiselta puolen ottaa lukuun, että de Guiche palasi sellaiseen aikaan, jolloin hän ei enää herätä Madamen mielenkiintoa. On todella ilmeistä, että Madamen harrastus on kääntynyt kuninkaaseen. Mutta siitä puhumattakaan, että minun hampaani eivät pystyisi puremaan kuningasta, se ei olisi tarpeellistakaan, sillä Madame ei voi pitkääkään aikaa omistaa hänelle erityistä huomaavaisuutta, jos kerran kuningas ei enää ajattele Madamea, kuten nyt huhutaan. Niinpä siis pitääkin minun pysyä alallani ja odottaa uutta oikkua, jonka mukaan voin valita kantani.

Ja junkkari ojentausi alistuvasti lepotuoliin, johon Monsieur salli suosikin asettua hänen läsnäollessaan, ja kun hänellä ei enää ollut mitään ilkeyksiä sanottavana, ei Lotringin junkkari keksinyt muutakaan haasteltavaa. Onneksi Monsieur oli jo varemmin päässyt hyvälle tuulelle, kuten sanottu, ja siitä riitti kahdenkin osalle, kunnes hän lähetti pois palvelijansa ja virkailijansa sekä läksi makuuhuoneeseensa. Yksinäisyyteen vetäytyessään hän jätti junkkarin toimeksi lausua terveisensä Madamelle ja ilmoittaa tälle, että Monsieur ei hammassäryn pelosta enää aikonut pistäytyä ulos puiston raikkaaseen yöilmaan.

Junkkari saapui prinsessan huoneistoon juuri kun tämä palasi ulkoa. Hän suoritti tehtävänsä uskollisen sanansaattajan tavoin ja pani heti merkille, kuinka välinpitämättömästi ja melkein hämmentyneestikin Madame kuuli puolisonsa ilmoituksen. Hän vainusi tässä jotakin uutta. Jos Madame olisi tämän näköisenä ollut lähtemässä liikkeelle, niin junkkari olisi seurannut häntä. Mutta prinsessahan tuli kotiin, joten ei ollut mitään tehtävissä. Junkkari pyörähteli paikallaan kuin toimeton haikara, nuuski niin sanoaksemme ilmaa, maata ja vettä, pudisti päätänsä ja valitsi koneellisesti suuntansa kukkapenkereille päin.

Hän ei ollut edennyt sataakaan askelta, kun kohtasi kaksi nuorta miestä, jotka kävelivät käsikynkässä kallella päin potkiskellen hiekkapolun pikku kiviä tieltänsä ja tällä epämääräisellä huvikkeella säestäen ajatuksiaan. He olivat Guiche ja Bragelonne. Vaikka noiden ystävysten näkeminen aina herätti Lotringin junkkarissa ehdotonta tympeyttä, tervehti hän heitä kuitenkin juhlallisella kumarruksella, joka maksettiin hänelle korkoineen takaisin. Sitten nähdessään puiston tyhjentyvän väestä ja valojen alkavan sammua, samalla kun jo aamutuulikin kävi puhaltamaan, junkkari poikkesi vasemmalle ja palasi linnaan pikku pihan kautta, ystävysten kääntyessä oikealle isoon puistoon päin.

Junkkari oli juuri astumaisillaan ylös pikku portaita, jotka johtivat salaovelle, kun hän näki kahden naisen perätysten ilmestyvän holvikäytävään, joka yhdisti pienen linnanpihan isoon. He kiirehtivät niin nopeasti, että silkkihameiden kahina kuului jo tummentuneessa yössä. Tuollaiset viitat, soreat vartalot ja olletikin etummaisen sekä salamyhkäinen että korkea ryhti herättivät aatelismiehen huomiota.

"Tuon parin minä varmaankin tunnen", sanoi hän itsekseen, pysähtyen portaiden alimmalle askelmalle. Vainukoiran vaisto olisi saanut hänet hiipimään perässä, mutta hänet tavoitti lakeija, joka oli jo jonkun aikaa etsinyt isäntäänsä. "Monsieur", ilmoitti hän, "posti on tullut."

"Siinä vain on kiireellisiä kirjeitä, jotka herra chevalier kenties mielellään lukisi heti."

"Toinen Englannista ja toinen Calaisista; jälkimmäisen toi pikaviesti, ja se lienee hyvinkin tärkeä."

Hän riensi ylös portaita, sillaikaa kun molemmat tuntemattomat naiset katosivat toiselle puolelle pihaa. Me seuraamme heitä, jättäen junkkarin lukemaan kirjeitänsä.

Päästyään Viisikulmioksi nimitettyjen ristikkäisten puuistutusten luo etummainen seisahtui hiukan hengästyneenä ja kohotti varovasti linnikkoaan.

"Oh, madame, kyllä sinne on vielä runsaasti viisisataa askelta. Mutta Madamen tulisi hiukan levähtää; te ette voisi enää yhtämittaa rientää näin perille asti."

"No, mademoiselle", aloitti hän hetkisen hengähdettyään, "älkää salatko mitään, sanokaa minulle totuus"

"Voi, älköön Madame olko minulle kovin ankara", virkkoi nuori tyttö vapisevalla äänellä.

"Ei, rakas Athénais, en ole teille ollenkaan pahastuksissani; rauhoittukaa vain. Eihän koko asia oikeastaan minuun kuulukaan. Olette levoton siitä, mitä mahdollisesti olette tullut puhuneeksi tuon tammen alla; pelkäätte loukanneenne kuningasta, ja minä tahdon rauhoittaa mieltänne ottamalla selville onko teitä voitu kuulla."

"Mutta ettehän toki jutelleet niin äänekkäästi, ettei ainakin joitakuita sanoja olisi mennyt hukkaan?"

"Ja tekin omasta kohdastanne käytitte keveätä puheentapaa kuninkaan suhteen?"

"Niin pelkään tehneeni. Mutta siinä tapauksessa pyydän teidän kuninkaallista korkeuttanne armollisesti hankkimaan minulle hänen majesteettinsa anteeksiannon."

"Lupaan kyllä välitykseni, jos se käy tarpeelliseksi. On kuitenkin parempi, kuten sanoin, ensin täydellisesti varmistautua siitä, onko mitään ikävyyttä tapahtunut. Yö on sitäpaitsi hämärä ja täällä lehtojen keskellä melkein pimeä. Kuningas ei ole voinut tuntea teitä. Jos ensimmäiseksi menisi puhumaan hänelle asiasta, niin se voisi olla tarpeeton ilmianto teitä vastaan."

"Voi, Madame, Madame, jos hän kerran on tuntenut neiti de la Vallièren, olen minäkin tiedossa! Herra de Saint-Aignan ei sitäpaitsi jättänytkään minulle mitään epäilyksen sijaa siinä kohden."

"Emme suinkaan, Madame, — mutta kun toinen niin ihastellen puhui kuninkaasta, joutuivat minun sanani esiintymään hankalan vastakohtaisina."

"Oh, Montalais se ei ollut, — hän ei haastanut siitä mitään, vaan la
Vallière."

Madame hätkähti niinkuin hän ei olisi jo tiennyt koko asiaa. "No, ei, ei, kuningas ei kaiketikaan ole kuullut", vakuutti hän. "Mutta nyt menemmekin varmistautumaan siitä kokeella, jota varten olemme tänne tulleet. Näyttäkää minulle se tammi." Ja Madame lähti jälleen liikkeelle. "Tiedättekö nyt, missä se on?" lisäsi hän.

"Sitten sopiikin hyvin: te istuudutte samalle penkille, jolla silloin olitte, ja puhutte samalla äänellä ja samaan tapaan; minä asetun pensastoon ja ilmoitan teille, eroitanko sanojanne."

"Ja jos todella olette haastelleet niin äänekkäästi, että kuningas on selvästi kuullut, niin…"

"Niin… minä kyllä puolustan teitä", jatkoi prinsessa tukahtuneella äänellä, mikä varmaankin johtui kiivaasta kulusta. Mutta hän joudutti yhäkin vauhtiaan.

"Kyllä, etenkin jos hänelle saa sanoa, että Madame armollisesti esiintyy puolellani."

"Te vain sanotte kolmisin aivan hyvin tienneenne, että kuningas seisoi sen puun tai pensaan takana, mikä se nyt olikaan, ja että herra de Saint-Aignan oli hänellä seuralaisena."

"Sillä pitäähän teidän ottaa lukuun sekin, Athénais, että Saint-Aignan tahtoo käyttää edukseen muutamia hyvin imartelevia sanoja, joita te kuulutte hänestä lausuneen."

"Kas, madame, siinähän näette, että puheemme kuultiin, kun kerran
Saint-Aignan tarttuu minun sanoihini!" huudahti Athénais.

Madame huomasi olleensa ajattelematon; hän puraisi huultansa ja kiirehti huomauttamaan:

"Hoo, tiedättehän, millainen Saint-Aignan on! Kuninkaan suosio saattaa hänet hupsuksi, ja hän lörpöttelee ristiin rastiin, useinkin sepittäen omasta päästään. Siitä ei muuten olekaan kysymys. On ratkaistava, onko kuningas kuullut vai eikö."

"Niinpä menetelkää kuten sanoin: väittäkää lujasti, että te kaikki kolme — kuuletteko, kaikki kolme, sillä jos yhtä epäillään, ei toisiakaan uskota — tiesitte kuninkaan ja herra de Saint-Aignanin läsnäolon ja tahdoitte hiukan huvitella kuuntelijain kustannuksella."

"Mutta sehän oli ihan viatonta leikkisyyttä ja täysin luvallista naisille, joita miehet yrittävät yllättää. Sillä tavoin selviää kaikki hyvin. Montalais on laskenut leikkiä Malicornesta, te Saint-Aignanista, la Vallière…"

"No niin, sitä suurempi syy selittää kaikki leikinteoksi. Herra de Malicornella ei silloin ole mitään syytä pahastua. Herra de Saint-Aignan joutuu ymmälle, hänelle nauretaan eikä teille. Lopuksi kuningas saa rangaistuksen uteliaisuudesta, joka ei ollut hänen arvolleen sovelias. En usko, että hän panee pahakseen, joskin hänelle on hiukan ilvehditty tällaisissa olosuhteissa."

"Kysyttekö minulta, miten minun etuni vaatii säästämään seuranaisiani kokkapuheilta, ikävyyksiltä ja kenties parjauksilta! Voi, tiedättehän, lapseni, että hovi on armoton tällaisille pikku kompastuksille. Mutta nyt olemme jo kävelleet kauan; emmekö pian päädy perille?"

"Vielä viisi- tai kuusikymmentä askelta. Tästä käännymme vasemmalle,
Madame, jos suvaitsette."

"Se todella käy vaikeammaksi, Madame; totuudesta poikkeaminen on hänestä sietämätöntä."

"Niin, niin", sanoi Madame, "olen hänen olemuksestaan jo kuullutkin; hän on niitä tekeytyviä sievistelijöitä, jotka käyttävät Jumalaa nokkelasti kylttinään. Mutta jos hän ei tahdo taipua pikku viekkauteen, vaan jouduttautuu hovin naljailun aiheeksi siitä, että on yhtä naurettavalla kuin säädyttömälläkin tunnustuksella yllyttänyt kuningasta, niin kreivitär de la Baume le Blanc de la Vallière saakin kauniisti tyytyä siihen, että minä lähetän hänet takaisin kotiinsa kyyhkysten pariin, jotta hän tuolla Tourainen tai Blaisoisin seuduilla, mistä lieneekään tullut, saa mielensä mukaan haaveilla paimenidyllejään."

Nämä sanat lausuttiin niin kiivaasti ja sisukkaastikin, että neiti de Tonnay-Charente ihan vapisi. Hän lupasikin itsekseen valehdella niin paljon kuin vain tarvitsi.

"Sh!" varoitti nuori tyttö pidättäen valtiattarensa nopealla liikkeellä, jossa hovisääntö unohtui. Madame pysähtyi.

Madame pidätti hengitystään ja kuuli tosiaan seuraavat sanat, jotka lausuttiin lempeällä, murheellisella äänellä:

"Oh, sanonhan sinulle, varakreivi, sanonhan sinulle, että rakastan häntä rajattomasti, — rakastan kuollakseni!"

Prinsessa vavahti, ja linnikon alla kirkasti ilon säde hänen kasvojaan. Hän vuorostaan pysähdytti seuralaisensa ja vei hänet hiljaisesti parinkymmenen askeleen päähän loitommaksi, jonne puhelu tammen alta ei enää kuulunut.

"Jääkää te tähän, hyvä Athénais", sanoi hän, "ja pitäkää varalla, ettei kukaan yllätä meitä. Tuolla puhutaan luullakseni teistä."

"Teistä, niin… tai pikemmin teidän seikkailuistanne. Minä menen kuuntelemaan: kaksi joutuisi helpommin huomatuiksi. Käykää noutamassa Montalais ja odottakaa sitten hänen kanssaan minua metsänlaidassa." Athénais epäröitsi. "Menkää!" käski silloin prinsessa äänellä, joka ei suvainnut vastaväitteitä.

Kreivitär kokosi kahisevat hameenhelmansa ja palasi lehdon läpi johtavaa polkua pitkin puutarhaan. Madame taasen kyyristyi pensaikkoon jättiläismoista kastanjapuuta vasten, jonka alin haara oli katkaistu istumasijaksi. Jännityksen ja pelon vallassa hän ajatteli:

— Kas niin, koska täällä tosiaan saattaa kuulla, niin kuunnelkaamme mitä minusta sanoneekaan herra de Bragelonnelle tuo toinen hupsu rakastaja.

Syntyi hetkeksi hiljaisuus, ikäänkuin kaikki yön salaperäiset äänet olisivat vaienneet Madamen kera kuuntelemaan tätä nuorten sydänten luottavaista haastelua lemmenasioista.

Oli Raoulin vuoro puhua. Hän nojasi mukavasti suuren tammen runkoon ja virkkoi pehmeällä, sointuvalla äänellään:

"Sinä et kuuntele minua, de Guiche, tai oikeastaan et käsitä. Onnettomuutena ei ole se, että rakastat, vaan että sinä et osaa salata rakkauttasi."

"Niin, sinä et laisinkaan huomaa sitä seikkaa, että sinä et enää puhu vain ainoalle oikealle ystävällesi, miehelle, joka mieluummin antaisi surmata itsensä kuin pettäisi sinut, — et huomaa laisinkaan, sanon, että nykyisin et usko rakkauttasi ainoastaan parhaalle ystävällesi, vaan jokaiselle vastaantulijalle."

"Jokaiselle vastaantulijalle!" ähmistyi de Guiche. "Miten voitkaan väittää niin päättömiä, Bragelonne!"

"Tahdon sanoa, veikkonen, että silmäsi, eleesi, huokauksesi puhuvat, vaikka hillitsetkin kielesi. Jokainen liiallinen intohimo saa ihmisen suunniltaan. Sellainen ihminen ei enää ole omassa vallassaan, hän on hulluutensa uhri, joka kertoilee tuskaansa puille, hevosille, ilmalle, kun ei ole älyllistä olentoa hänen ääntänsä kuulemassa. Mutta ota huomioon, ystävä poloinen, kuinka ani harvoin sattuu, ettei ketään olisi kuuntelemassa sanojamme, varsinkin milloin, kun niitä ei saisi kukaan kuulla."

"Niin", jatkoi Bragelonne, "minun täytyy surkutella sinua. Palattuasi tänne olet sata kertaa ja sadalla eri tavalla kertonut rakkaudestasi häneen, ja kuitenkin jo pelkkä paluu oli itsessään hirveä varomattomuus. Teen siitä siis sen johtopäätöksen, että ellet paremmin hallitse esiintymistäsi, tapahtuu piankin räjähdys. Kuka sinut silloin pelastaa? Sanohan, vastaa minulle. Ja kuka pelastaa edes hänetkään? Sillä vaikka hän onkin aivan syytön rakkauteesi, antaa kuitenkin sinun kuohuntasi hänen vihollistensa käsiin aseen."

"Voi, hyvä Jumala!" jupisi de Guiche, ja raskas huokaus seurasi näitä sanoja.

"Minä vastaan, ystäväni, että sinä päivänä en ole kuolleempi kuin tänäänkään."

"Niin, alituiset jännityksen vaiheet ovat kuluttaneet minut loppuun. Tänään en enää ole ajatteleva, toimiva olento, tänään en enää vastaa tyhjänpäiväisintäkään miestä. Juuri tänään, näetkös, ovatkin viimeiset voimani ehtyneet, viimeiset päätökseni rauenneet, ja minä luovun taistelusta. Kun on sotajalalla, niinkuin me yhdessä olemme olleet, ja lähtee yksinään kahakoimaan, niin kohtaa toisinaan viisi- tai kuusimiehisen partiojoukon ja yksinäänkin ryhtyy puolustautumaan. Sitten saapuu kuusi lisää, mieli kiihtyy ja sisu sitkistyy. Mutta jos ilmestyy vielä kuusi, kahdeksan, kymmenen samaan leikkiin, niin silloin kannustaa hevostaan, jos hevonen vielä on, tai myöskin antaa surmata itsensä välttääkseen pakoa. No, siinä minä nyt olen. Olen ensiksi taistellut itseäni, sitten Buckinghamia vastaan. Nyt on kuningas tullut. Minä en aio taistella kuningasta vastaan, ja kiirehdinpä lisäämään, että vaikka kuningas peräytyisikin, en aio taistella pelkkää tuon naisen luonnettakaan vastaan. Oh, minä en petä itseäni: antauduttuani tämän rakkauden palvelukseen minä saan siinä loppuni."

"No, tiesithän ennakolta, että prinsessa on hiukan huikentelevainen, uutuuksiin viehättyvä ja herkkä ylistyksille, vaikkapa niitä lausuisi sokea tai lapsi, ja sinä sytyit sellaiseen hehkuun, että palat karrelle! Katsele sitä naista, rakasta häntä, sillä kukapa häntä voi rakastamatta katsella, ellei sydän ole toisaalle kiintynyt. Mutta rakastaessasikin kunnioita ensiksi hänen puolisonsa asemaa, sitten häntä itseään, ja ajattelepa myöskin omaa turvallisuuttasi."

"Siitä, että nähdessäsi minun kärsivän hänen tähtensä lohdutat minua sanomalla hänestä kaiken hyvän, mitä ajattelet, ja ehkä enemmänkin kuin ajattelet."

"Hoo!" virkkoi Raoul; "sinä erehdyt, Guiche, — aina en sano, mitä ajattelen, ja silloin en sano mitään. Mutta puhuessani en osaa teeskennellä enkä pettää, ja kuuntelijani voi minua uskoa."

Sillävälin Madame koetti kaula ojolla, korvat herkkinä, silmät laajenneina tähystää pimeään, kiihkeästi tarkaten pienintäkin kahahdusta lehvistössä.

"Oh, minä tunnen hänet sitten paremmin kuin sinä!" huudahti de Guiche. "Hän ei ole huikentelevainen, vaan pintapuolinen, ei vain tavoittele uutuuksia, vaan on muistamaton ja uskoton; hän ei ole ainoastaan herkkä ylistyksille, vaan myöskin harkitsevan keimaileva ja julma. Luonnottoman keimaileva, niin, niin, minä tiedän sen! Usko minua, Bragelonne, minä kärsin kaikkia helvetin tuskia, ja vaikka olenkin urhea ja intohimoisesti mieltynyt vaaroihin, niin tässä on vaara, joka käy yli voimieni ja miehuullisuuteni. Mutta usko vain, Raoul, että minä toimitan itselleni voiton, joka maksaa hänelle paljon kyyneleitä."

Raoul katseli ystäväänsä, ja kun tämä liikutukseensa tukehtumaisillaan painoi päänsä taaksepäin tammen runkoa vasten, kysyi hän: "Voiton! Millaisen?"

"Jonakuna päivänä minä astun hänen luokseen, jonakuna päivänä minä sanon hänelle: 'Olin nuori, olin hullu rakkaudesta, mutta minulla oli kylliksi kunnioitusta langetakseni jalkojenne juureen, ja olisin virunut siinä otsa tomussa, ellei katseenne olisi kohottanut minua ja rohkaissut suutelemaan kättänne. Minä luulin ymmärtäväni silmäyksenne, minä nousin, ja sitten, vaikka minä en muuta tehnyt kuin jos mahdollista rakastin teitä entistä enemmän, te aivan huolettomasti löitte minut maahan sydämettömän, uskottoman, lemmettömän naisen oikusta vain! Te ette ansaitse, niin täysiverinen kuninkaallinen prinsessa kuin olettekin, te ette ansaitse kunniallisen miehen rakkautta, ja minä rankaisen itseäni kuolemalla syystä että olen teitä liiaksi rakastanut, ja kuolen teitä vihaten.'"

"Oo", huudahti Raoul säikähtyneenä nuoren miehen sanoissa kaikuvasta syvästä todellisuuden sävystä, "sanoinhan sinulle, de Guiche, että olet hullu!"

"Niin, niin", äännähti de Guiche, jatkaen ajatustaan, "koska meillä ei täällä enää ole sotia, niin lähden pois pohjoiseen, tarjoutuakseni keisarikunnan palvelukseen, ja kaitpa joku unkarilainen, kroaatti tai turkkilainen armahtaa minua luodillaan."

De Guichen juuri lopettaessa joku rahina sai hänet säpsähtämään ja samalla Raoulin kavahtamaan jaloilleen; mutta kreivi jäi puheeseensa ja mietelmiinsä vaipuneena istualleen, puristaen molemmilla käsillään päätänsä. Pensaat taipuivat sivulle, ja nuorten miesten eteen ilmestyi kalpea nainen, puku epäjärjestyksessä. Toisella kädellään hän siirsi oksia syrjään, jotta ne eivät löisi häntä kasvoihin, ja toisella kohotti hartioitaan peittävän viittansa pussikaulusta.

Noista kosteina leimuavista silmistä, majesteettisesta käynnistä, ylväästä liikkeestä ja vielä paljon enemmän oman sydämensä sykinnästä de Guiche tunsi Madamen ja huudahtaen siirsi kätensä ohimoilta silmilleen. Vapisten ja hämmentyneenä Raoul pyöritti hattua käsissään, sopertaen epämääräisiä kohteliaisuuksia.

"Herra de Bragelonne", sanoi prinsessa, "tahdotteko olla niin hyvä ja mennä katsomaan, ovatko neitini jossakin tuolla lehtokäytävillä tai Viisikulmiolla. Ja jääkää te, herra kreivi, tarjotaksenne minulle käsivartenne, sillä minä olen väsynyt."

Jos salama olisi iskenyt onnettoman nuoren miehen jalkojen juureen, olisi se häntä vähemmän tyrmistyttänyt kuin nämä kylmät ja ankarat sanat. Mutta, kuten hän juuri pääsi sanomasta, hän oli rohkealuontoinen mies ja oli vakaalla mielellä tehnyt päätöksensä. Kreivi siis nousi, ja nähdessään Bragelonnen epäröimisen antoi hän tälle silmäniskun, joka kuvasti alistuvaisuutta ja harrasta kiitollisuutta. Sensijaan että olisi heti vastannut Madamelle hän astahti varakreiviä kohti, ja ojentaen hänelle prinsessan pyytämän käden puristi huokaisten toverinsa uskollista kättä, ikäänkuin uhratakseen ystävyydelle sen elonkipinän, joka hänen sydämensä pohjalla vielä kyti.

Madame odotti, — tuo ylpeä ja maltiton nainen tosiaankin odotti, kunnes tämä mykkä puhelu oli päättynyt. Hänen kätensä, hänen kuninkaallinen kätensä, pysyi ojennettuna ilmassa, ja Raoulin lähdettyä se painui ilman suuttumusta, mutta ei ilman liikutusta kreivin käsivarrelle.

He olivat yksinään synkässä, äänettömässä metsässä, jossa ei enää kuulunut muuta kuin Raoulin askeleet nopeasti etääntymässä puiden varjostamilla poluilla. Heidän yläpuolellaan levitti metsä tiheätä ja tuoksuvaa lehväholviaan, jonka lomitse siellä täällä taivaan tähtöset tuikkivat.

Madame vei de Guichea hiljaa satasen askelta tässä epäluotettavassa metsässä, joka illan mittaan oli kuullut ja muille ilmaissut niin paljon asioita. Näin he saapuivat läheiselle aukiolle, mistä saattoi nähdä jonkun matkaa ympärilleen.

"Minä tuon teidät tänne", virkkoi hän aivan kuohuksissaan, "koska sieltä, missä olimme, kuuluu joka sana."

"Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala! Se minulta vielä puuttui!" änkytti de Guiche, ja hän painoi päänsä alas niinkuin uupunut uimari laskee päänsä aaltoon, joka hänet nielee.

De Guiche kalpeni ja käänsi päänsä sivulle mitään vastaamatta. Hän tunsi olevansa pyörtymäisillään.

"Se on hyvä", jatkoi prinsessa mitä lempeimmällä äänellä; "minä pidän enemmän tuollaisesta haavoittavasta suorapuheisuudesta kuin petollisesta imartelusta. Olkoon menneeksi! Teidän mielestänne, herra de Guiche, olen siis keimaileva ja halpamainen."

"Halpamainen!" huudahti nuori mies. "Tekö halpamainen? Oi, sitä en suinkaan ole sanonut, en ole mitenkään voinut sanoa, että se mikä minulle on arvokkainta maailmassa olisi halpaa. Ei, ei, minä en sanonut niin."

"Nainen, joka näkee miehen menehtyvän sytyttämästään tulesta eikä sammuta sitä tulta, on minun mielestäni halpamainen nainen."

"Oh, mitäpä teitä liikuttaa, mitä olen sanonut?" vastasi kreivi. "Mitä olen minä, Herra nähköön, teihin verrattuna, ja miksi välitätte edes, onko minua olemassa vai eikö?"

"Herra de Guiche, te olette miehenä samaa kuin minä naisena, ja tuntien teidät niinkuin tunnen en suinkaan tahdo saattaa teitä kuolemaan. Minä muutan käytökseni ja luonteeni teitä kohtaan. En tahdo olla ainoastaan vilpitön, sillä sitä olen aina, vaan myöskin aivan avomielinen. Minä siis rukoilen teitä, herra kreivi, lakkaamaan minua rakastamasta ja kokonaan unohtamaan, että koskaan olen teitä puhutellut tai teihin katsahtanutkaan."

"Niin, tietysti; koska olen tehnyt teille pahaa, täytyy minun se korjata. Asia on siis sovittu, herra kreivi. Te suotte minulle kevytmielisyyteni, keimailuni anteeksi. Älkää keskeyttäkö minua. Minä annan teille anteeksi, että sanoitte minun olevan kevytmielinen ja keimailija, ehkä pahempaakin. Ja te puolestanne luovutte aikeestanne kuolla ja säästätte suvullenne, kuninkaalle ja naisille ritarin, jota kaikki pitävät arvossa ja monet rakastavat."

Viimeisen sanan lausui Madame niin vilpittömällä ja hellälläkin äänenpainolla, että nuoren miehen sydän oli ponnahtaa povesta.

"Kuunnelkaa vielä", jatkoi prinsessa. "Kun olette luopunut minusta, ensiksikin koska se on välttämätöntä ja myöskin siksi, että tahdotte täyttää pyyntöni, silloin tuomitsette minua paremmin, ja olenpa varma, että tämän rakkauden — anteeksi — tämän hulluuden asemesta tarjoatte minulle vilpittömän ystävyyden, ja sen vannon kaikesta sydämestäni ottavani vastaan."

Hiki otsalla, kuolema sydämessä, veri hyytyvänä suonissa de Guiche puri huultaan, polki jalkaa, sanalla sanoen kiehui sisällisestä tuskasta.

"Madame", ähkäisi hän, "se, mitä minulle tarjoatte, on mahdotonta, enkä koskaan suostu sellaiseen kauppaan."

"Ei, ei, en tahdo tietää ystävyydestä, Madame! Mieluummin kuolen rakkaudesta kuin elän ystävyydestä."

"Oi, Madame", kiihtyi de Guiche, "olen ehtinyt siihen suureen hetkeen, jolloin ei ole muuta ajatusta, muuta kunnioitusta kuin kunnon miehen ajatus ja kunnioitus jumaloimansa naisen suhteen. Ajakaa minut pois, kirotkaa minut, häväiskää minua, siihen teillä on oikeus. Minä olen valittanut teistä mutta valittanut niin katkerasti vain siksi, että rakastan teitä, olen sanonut teille tahtovani kuolla, ja minä kuolen. Elävänä te minut unohtaisitte, kuolleena ette, siitä olen varma."

Mutta Madame seisoi jo haaveisiin vaipuneena, yhtä liikuttuneena kuin nuori mieskin, ja käänsi hetkeksi päänsä pois, kuten tämä vähän aikaisemmin oli salannut ilmettään.

"Voi, mielettömästi! Kuollakseni, kuten sanoin. Kuolemaan asti, siitä huolimatta, häädättekö minut pois vai kuunteletteko minua vielä."

"Se on siis toivoton tauti", sanoi Madame nyt hilpeästi, "sairaus, johon on käytettävä vain lieventäviä lääkkeitä. Kas niin, antakaa minulle kätenne… Sehän on jääkylmä!"

De Guiche polvistui ja tyytymättä vain toiseen nosti Madamen molemmat polttavat kädet huulilleen.

Ja hän puristi melkein huomaamattomasti toisen sormia, täten kohottaen hänet maasta puolittain kuin kuningatar, puolittain kuin sen olisi rakastajatar tehnyt.

Madame tunsi vavistuksen nuoren miehen sormissa ja käsitti, että tämä todella rakasti häntä.

"Oi, madame", sanoi de Guiche hoippuen, häikäistyneenä ja tulinen pilvi silmissään. "Oi, te olette keksinyt kolmannenkin surmakeinon."

"Mutta onhan se kai onneksi pitkällisin?" vastasi toinen. Ja hän vei kreivin Viisikulmiota kohti.

Olemme nähneet de Guichen asiain, itse kreivin aavistamatta syytä tähän äkilliseen muutokseen, odottamattomasti kääntyneen parempaan päin. Oivaltaen Madamen kehoituksen oli Raoul poistunut välttääkseen häiritsemästä tätä selvitystä, jonka seurauksia hän ei laisinkaan arvannut, mennen puhuttelemaan puutarhaan hajaantuneita hovineitoja.

Tällävälin lueskeli kammioonsa palannut Lotringin junkkari kummissaan de Wardesin kirjettä, joka hänelle kertoi tai oikeammin kamaripalvelijansa kädellä kerrotutti Calaisissa saadusta miekaniskusta kaikkine seikkailuun kuuluvine yksityiskohtineen. Lisäksi häntä kehoitettiin siinä ilmoittamaan de Guichelle ja Monsieurille, mitä tässä seikkailussa saattoi olla erityisemmin ikävää näille kummallekin. De Wardes koetti varsinkin tehostaa, kuinka kiihkeästi Buckingham rakasti Madamea, ja lopetti kirjeensä vakuutuksella, että tämä intohimo varmastikaan ei ollut jäänyt vastatunnetta vaille.

Lukiessaan tämän viimeisen kohdan junkkari kohautti olkapäitänsä. Näyttipä de Wardes tosiaankin olevan asioista aivan jäljessä. Hän ei vielä ollut Buckinghamia edempänä!

Junkkari heitti paperin olkansa yli läheiselle pöydälle, halveksivasti ajatellen:

— Tämä on tosiaan ihan uskomatonta. Tuo de Wardes-rukka on kuitenkin älykäs mies, mutta eipä sitä tästä luulisi. Niin sitä maaseudulla homehtuu. Lempo periköön tuon houkkion, jonka piti kirjoittaa minulle tärkeistä asioista ja sepusteleekin tuollaisia typeryyksiä. Mokoman tyhjänpäiväisen kirjeen asemesta olisin hyvinkin keksinyt tuolla ulkona Viisikulmiolla jonkun pikku vehkeilyn, saattaakseni jonkun naisen puheenalaiseksi, toimittaakseni ehkä miekanpiston jollekulle herralle ja huvittaakseni jutulla Monsieuria kolme kokonaista päivää! Hän katsoi kelloaan.

"Nyt", jupisi hän, "on jo myöhäistä. Kello yksi aamulla: kaikki ovat varmaankin palanneet linnaan, viettääkseen lopun yötä kuninkaan luona. Olen haipunut jäljiltä, ja jollei ihan harvinaista onnenpotkausta esiinny…"

Ja niin sanoessaan junkkari ikäänkuin onnensa tähteen vedotakseen lähestyi kiusaannuksissaan ikkunaa, joka antoi puutarhan yksinäisempään osaan päin. Ja ikäänkuin joku paha henki olisi ollut hänen palveluksessaan keksi hän heti linnaa kohti palaavan naisen, jota mies saatteli. Edellisellä oli sama tumma silkkiviitta ja hallitseva ryhti, jotka puolisen tuntia sitten olivat herättäneet hänen huomiotaan.

— No ihme ja kumma! — ajatteli hän lyöden kätensä yhteen; — Jumala minut kirotkoon, kuten ystävämme Buckingham sanoisi, jollei tuossa olekin se salaisuuteni!

Ja hän syöksähti alas portaita, toivoen ehtivänsä ajoissa pihalle tunteakseen tummakaapuisen naisen ja hänen saattajansa. Mutta tullessaan pikku pihan portille hän melkein tölmäsi Madameen, jonka säteilevät kasvot kuvastivat hauskoja paljastuksia niitä suojaavan, vaan ei peittävän hilkan alla. Valitettavasti Madame oli yksinään. Junkkari käsitti, että koska hän vähemmän kuin viisi minuuttia sitten oli nähnyt hänet herrasmiehen seurassa, tämä saattolainen ei voinut olla kaukanakaan. Niinpä hän hädin tervehtien prinsessaa väistyi syrjään, ja kun tämä nähtävästi tuntemista peläten oli edennyt muutamia hätäisiä askeleita ja junkkari näki hänen olevan liiaksi omiin ajatuksiinsa vaipuneena, jotta olisi hänestä välittänyt, kiirehti hän puutarhaan, vilkaisten nopeasti kaikille suunnille ja kooten katseeseensa niin laajan näköalan kuin saattoi.

Hän tuli parahiksi: Madamea seurannut herrasmies oli vielä näköpiirissä, mutta pyrkimässä erästä linnan sivurakennusta kohti, jonka taakse hän oli juuri häviämäisillään. Ei ollut minuuttiakaan menetettävissä. Junkkari ryntäsi perässä, aikoen lähemmäksi tultuaan hiljentää vauhtiansa; mutta kaikesta hänen kiirehtimisestään huolimatta tuntematon ehti kääntyä ulkoportaiden mutkasta ennen häntä. Mies käveli kuitenkin verkalleen, mietteissään ja pää painuneena surun tai onnen taakan alla, joten oli selvää, että jos hän kulmasta käännyttyään ei hetimiten astuisi sisälle jostakin ovesta, täytyi junkkarin vielä saavuttaa hänet.

Niin olisi varmasti tapahtunut, jollei junkkari juuri kulmauksessa olisi kohdannut kahta muuta henkilöä, jotka kääntyivät sieltä päinvastaiseen suuntaan. Junkkari oli pahasti ärähtämäisillään näille kahdelle kiusankappaleelle, mutta päätänsä kohottaessaan hän tunsi yli-intendentin. Fouquetin seuralaista ei junkkari ollut ennen tavannutkaan; se oli hänen kunnianarvoisuutensa Vannesin piispa. Kohtaamansa henkilön tärkeyden pysähdyttämänä ja sovinnaisuuden pakottamana esittämään anteeksipyyntöjä, missä hän itse muuten olisi sellaisia odottanut, junkkari peräytyi askeleen. Ja koska herra Fouquet toki nautti kaikkien kunnioitusta, elleipä ystävyyttä, ja koska itse kuningas, joka pikemmin vihasi häntä kuin rakasti, kohteli rahaministeriä hyvin huomattavana henkilönä, menetteli junkkari niinkuin kuningas olisi menetellyt: hän tervehti herra Fouquetia, joka vastasi tervehdykseen hyväntahtoisen kohteliaasti, nähdessään että herrasmies oli loukannut häntä epähuomiosta ja ilman minkäänlaista pahaa tarkoitusta. Melkein samassa hän sitten tunsikin tulijan ja lausui muutamia kohteliaisuuksia, joihin toisen ei sopinut olla vastaamatta. Vaikka keskustelu olikin varsin lyhyt, näki Lotringin junkkari suureksi mielipahakseen tuntemattoman hahmon pienenemistään pienenevän ja lopuksi häipyvän varjoon. Hän alistui kohtaloonsa, ja kerran alistuttuaan antautui kokonaan herra Fouquetin seuraan.

"Kah, monsieur", sanoi hän, "te saavutte hyvin myöhään. Täällä on teitä suuresti kaivattu, ja olen kuullut Monsieurin ihmettelevän, että kuninkaan lähettämästä kutsusta huolimatta pysyitte poissa."

"Minun oli mahdoton tulla, monsieur, mutta heti kun suoriuduin asioista, läksin matkalle."

"Ahaa, te halusittekin varmentua pariisilaisten hyvästä tahdosta, ennen kuin tulitte ottamaan osaa juhliimme."

"Tulen kuitenkin tosiaan hiukan myöhään. Käännynkin teidän puoleenne kysymyksellä, onko kuningas ulkona vai linnassa ja voinenko tavata häntä tänä iltana vai pitääkö odottaa huomiseen."

"Olemme kadottaneet kuninkaan näkyvistämme puolisen tuntia sitten", selitti junkkari.

"Madamen luona? Sitä en luule, sillä tapasin juuri Madamen, joka meni huoneisiinsa pikku portaista; ja jollei se herrasmies, joka juuri äsken kulki ohitsenne, ollut kuningas itse…"

Junkkari odotti, toivoen täten saavansa tietää takaa-ajamansa herrasmiehen nimen.

Pettyneenä junkkari kumarsi hyvästiksi, mutta samalla vielä kerran vilkaistuaan ympärilleen ja huomattuaan herra Colbertin eräässä ryhmässä, hän lisäsi:

"Kas, herra yli-intendentti, tuolla puiden alla on joku, joka voi antaa teille tarkempia tietoja kuin minä."

"Sepä mainiota. Tuoko henkilö tuolla, joka puhuu noiden soihtuja kantavain miesten kanssa, hänkö on herra Colbert?"

"Hän juuri. Antaa määräyksiään juhlavalaistuksen toimeenpanijoille huomista varten."

Ja päänliikkeellä herra Fouquet ilmaisi saaneensa kaikki haluamansa tiedot. Junkkari puolestaan, joka päinvastoin ei ollut saanut mitään tietää, vetäytyi pois syvään kumartaen. Tuskin oli hän lähtenyt, kun Fouquet kulmiaan rypistäen vaipui äänettömänä mietteisiinsä. Aramis tarkasteli häntä hetkisen jonkunlaisella surumielisellä säälillä.

"Kah", virkkoi hän, "johan pelkkä tuon miehen nimikin saa teidät järkkymään! Hyväinen aika! Vastikään oltuanne voitonvarma ja iloinen te synkistytte tuon keskinkertaisen aaveen näkemisestä. Kuulkaahan, monsieur, uskotteko onneenne?"

"Siksi että olen tällä hetkellä liian onnellinen", vastasi toinen väräjävällä äänellä. "Ah, hyvä d'Herblay, te, joka olette niin laajatietoinen, tunnette varmaan kertomuksen eräästä Samoksen tyrannista. Mitä voin minä heittää mereen torjuakseni uhkaavan onnettomuuden? Voi, toistan vieläkin, ystäväni, että olen liian onnellinen! Niin onnellinen, etten mitään enempää toivo… Olen noussut niin korkealle… Tiedätte tunnuslauseeni: Quo non ascendam. Minä olen noussut niin korkealle, että nyttemmin voin vain laskeutua. Mahdotonta on siis minun uskoa jatkuvaa menestystä, se kun jo on inhimillisestä edistyksestä poikkeava."

"Jos tuntisin onnenne, johon viittaatte", virkkoi hän, "niin ehkä pelkäisin teidän joutuvan epäsuosioon; mutta te pidätte minua todellisena ystävänänne, nimittäin vain onnettomuudessa hyvänä apuna. Se on jo paljon ja kallisarvoista, sen tiedän; mutta minulla on tosiaan oikeus pyytää teitä aika-ajoin uskomaan minulle onnellisiakin kokemuksianne, joihin tiedätte minun ottavan hartaammin osaa kuin jos ne sattuisivat minulle itselleni."

"Hyvä kirkkoruhtinas", nauroi Fouquet, "minun salaisuuteni ovat liian lihallisia, uskoakseni niitä piispalle, olkoon hän kuinkakin maailmallinen."

"Oh, minä punastelisin liikaa, jos te olisitte rippi-isäni!" Ja Fouquet huokasi.

Aramis katseli häntä jälleen ilmaisematta ajatuksiaan muulla tavoin kuin mykällä hymyllään.

"Hiljaa!" varoitti Fouquet. "Myrkyllinen matelija on nyt tuntenut minut ja tulee tänne päin."

"Niin; väistykää syrjään, hyvä d'Herblay, — en tahdo, että se myyrä näkee teidät seurassani. Hänessä syntyisi nurjaa mieltä teitä kohtaan."

"Tarvitsenko minä hänen ystävyyttään", virkkoi hän, "kun minulla on teidät!"

"Sinä päivänä, jos se päivä koskaan koittaa", lausui Aramis tyynesti, "me kyllä osaamme tulla toimeen ilman herra Colbertin ystävyyttä tai uhmata hänen epäsuosiotaan. Mutta sanokaa minulle, hyvä herra Fouquet, miksi ollenkaan neuvottelette tuon myyrän kanssa, kuten häntä suvaitsette nimittää? En käsitä siitä olevan mitään hyötyä. Miksi ette sensijaan mene kuninkaan tai edes Madamen puheille?"

"Muistattehan", jatkoi Aramis, "että meille on ilmoitettu Madamen päässeen kuninkaan suureen suosioon pari kolme päivää sitten. Olisi luullakseni teidän valtioviisautenne ja minun suunnitelmieni mukaista, että uutterasti mielistelisitte hänen majesteettinsa ystävättäriä. Tällä tavoin voitte vastustaa herra Colbertin kasvavaa vaikutusvaltaa. Käykää siis mahdollisimman pian Madamen luona ja hankkikaa hänestä liittolainen."

"Mutta", epäröi Fouquet, "oletteko aivan varma, että kuninkaan silmät tällä hetkellä todellakin ovat iskeytyneet häneen?"

"Jos viisari olisi kääntynyt, on sen täytynyt tapahtua vasta eilisaamusta lähtien. Tiedättehän, että minulla on urkkijani."

"Hyvä, minä lähden sinne suoraa päätä, ja kaiken varalta osuu minulla olemaan esittelyvälinekin — kaksi komeata vanhanaikaista kameaa timanttikehyksessä."

"Herra yli-intendentille", virkkoi kuriiri äänekkäästi, antaen
Fouquetille kirjeen.

"Hänen ylhäisyydelleen Vannesin piispalle", sanoi lakeija hiljaa, pistäen kirjelapun Aramiksen käteen.

Ja kun palvelijalla oli soihtu, asettui hän yli-intendentin ja piispan väliin, jotta molemmat saattoivat lukea samaan aikaan.

Nähdessään hienon ja tiheän käsialan kotelon osoitteessa Fouquet säpsähti ilosta. Vain ne, jotka rakastavat tai ovat rakastettuja, käsittävät sen levottomuuden, jota hän aluksi tunsi, sekä sitä seuranneen onnen. Hän mursi kiihkeästi sinetin. Kirje sisälsi ainoastaan seuraavat sanat:

'On tunti siitä kun lähdin luotasi; on kulunut vuosisata siitä kun sinulle viimeksi sanoin: Minä rakastan sinua.'

Madame Bellière oli tosiaankin lähtenyt Fouquetin luota tuntia aikaisemmin, viivyttyään tämän seurassa kaksi päivää. Ja peläten muistonsa häipyvän kaivatusta sydämestä hän lähetti kuriirin tuomaan tätä tärkeätä asiakirjaa.

Aramis taasen, kuten jo sanoimme, luki soihdun toisella puolella — mutta kylmempää harkintaa kuvastavin kasvoin — seuraavan tiedonannon:

'Kuningas on tänä iltana joutunut omituiseen seikkailuun. Eräs nainen rakastaa häntä. Hän sai sen sattumalta tietää kuunnellessaan tuon nuoren tytön keskustelevan toveriensa kanssa. Näin on kuningas kokonaan joutunut uuden oikkunsa valtaan. Naisen nimi on neiti de la Vallière, ja hän on siksi keskinkertainen kauneudeltaan, että kuninkaan mielistyminen ei voine kasvaa suureksi intohimoksi.

Aramis käänsi verkalleen kirjeen kokoon ja pisti sen taskuunsa. Fouquet taasen yhä ahmi kirjeensä tuoksua.

"Niin, monseigneur, sen tyttösen luona teidän pitääkin käydä tänä iltana."

"Se on minun asiani. Nopeasti vain tekemään oikein kohtelias vierailu la Vallièren luokse, monseigneur. Minä menen takuuseen rouva de Bellièren edessä, että käyntinne on kokonaan valtiollista laatua."

"Mitä sanottekaan, hyvä ystävä", huudahti Fouquet vilkkaasti; "minkä nimen lausuittekaan!"

"Nimen, jonka täytyy teille todistaa, herra yli-intendentti, että tietäen niin hyvin teidän asianne minun täytyy olla hyvin selvillä myöskin muiden toimista. Menkää mielistelemään pikku la Vallièrea."

"No, no, astukaahan jo takaisin maan päälle, te seitsemännen taivaan matkalainen", hillitsi Aramis. "Tuossa tulee herra Colbert. Kas, hänen joukkonsa näkyy lukiessamme karttuneen. Ne ympäröivät häntä, ylistävät ja onnittelevat; ehdottomasti hän on mahtimies."

Colbert todellakin lähestyi kaikkien puutarhaan vielä jääneiden hovimiesten saattamana, ja jokainen kehui häntä juhlan järjestelystä, niin että hän ihan haljetakseen pöhistyi.

"Jos Lafontaine olisi saapuvilla", huomautti Fouquet hymyillen, "niin tässäpä hänellä olisi oiva tilaisuus lukea satunsa Sammakosta, joka tahtoi pullistautua härän kokoiseksi."

Colbert saapui häikäisevässä valokehässä; Fouquet odotti häntä tyynenä, keveän ivallinen hymy huulillaan. Colbert myhäili hänelle. Jo neljännestunti sitten oli hän huomannut vihollisensa ja lähestyi kierrellen. Colbertin hymy ennusti jotakin uutta vihamielisyyttä.

"Ohoh", kuiskasi Aramis hiljaa yli-intendentille, "se hylky aikoo pyytää teiltä vielä muutamia miljoonia ilotulitustensa ja värillisten lyhtyjensä maksamiseksi."

Colbert tervehti ensimmäisenä, koettaen tehdä sävynsä kunnioittavaksi.
Fouquet vain hiukan nyökäytti päätänsä.

"No, monseigneur", kysyi Colbert, "mitä sanovat silmänne? Onko meillä hyvää aistia?"

"Erinomaisesti", vastasi Fouquet, ilmaisematta sanoissaan vähäisintäkään ivaa.

"Oh", virkkoi Colbert ilkeästi, "te osoitatte suopeutta… Me olemme köyhiä, me kuninkaan väki, eikä Fontainebleau ole Vauxin linnaan verrattavissa."

"Totta kyllä", myönsi Fouquet, joka tyyneydellään hallitsi kaikkia läsnäolijoita.

"Minkäpä sille voi, monseigneur", jatkoi Colbert. "Olemme puuhanneet vähäisten varojemme mukaisesti."

"Mutta", pitkitti Colbert, "teidän loistonne arvoista, monseigneur, olisi tarjota hänen majesteetilleen juhla ihmeellisissä puutarhoissanne… noissa puutarhoissa, jotka ovat teille maksaneet kuusikymmentä miljoonaa."

"Mutta luuletteko, monsieur", kysyi Fouquet, "että kuningas suvaitsisi ottaa kutsuni vastaan?"

"Kah, sitä en epäile", vakuutti Colbert innokkaasti; "menenpä siitä takuuseenkin."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Fouquet. "Voin siis luottaa kannatukseenne?"

"Niin", vastasi Fouquet, "harkita, milloin olisi soveliainta esittää kutsuni kuninkaalle."

"Sovittu", virkkoi yli-intendentti. "Messieurs, haluaisin kutsua teidät; mutta te tiedätte, että kaikkialla, mihin kuningas menee, on hän kotonaan. Teidän on siis hankittava itsellenne kutsu kuninkaalta."

"Viheliäinen öykkäri!" jupisi Colbert. "Suostut sellaiseen, vaikka tiedät saavasi maksaa siitä huvista kymmenen miljoonaa."

"Minä pelastin teidät", vastasi tämä, Fouquetin noustessa ylös linnan portaita kysymään, oliko kuningas vielä tavattavissa.

Haluten olla yksinään, tutkiakseen oman sydämensä tilaa, oli kuningas vetäytynyt huoneisiinsa, jonne herra de Saint-Aignan Madamen kanssa keskusteltuaan oli tullut häntä tapaamaan. Sen keskustelun olemme selostaneet. Kaksinkertaisesta tärkeydestään ylpeänä ja ajatellessaan kaksi tuntia takaperin päässeensä kuninkaan uskotuksi alkoi suosikki kaikesta kunnioittavaisuudestaan huolimatta käsitellä hovin asioita hiukan ylimielisesti, ja siitä asemasta, johon sattuma oli hänet sijoittanut, hän ei nähnyt ympärillään muuta kuin rakkautta ja seppeleitä. Kuninkaan rakkaus Madameen, tämän hellät tunteet kuningasta kohtaan, de Guichen hullaantuminen Madameen, de la Vallièren kuninkaaseen, Malicornen Montalais-neitoseen ja vihdoin neiti de Tonnay-Charenten mieltymys häneen, Saint-Aignaniin itseensä — eikö siinä ollut tosiaan yltäkyllin aihetta hoviherran joutumiseksi pyörälle päästänsä? Ja Saint-Aignan oli kaikkien entisten, nykyisten ja tulevaisten hovimiesten perikuva. Sitäpaitsi hän osoittautui niin eteväksi kertojaksi ja nokkelaksi lemmenseikkain arvostelijaksi, että kuningas kuunteli häntä silminnähtävän kiinnostuneesti, olletikin hänen kuvatessaan, kuinka kiihkeästi Madame oli häneltä urkkinut neiti de la Vallièren seikkailua. Joskin kuninkaan aikaisemmat tuliset tunteet Henriette-prinsessaa kohtaan olivat laimentuneet, oli tässä Madamen innokkaassa tiedustelussa jotakin imartelevaa, mikä ei voinut olla hivelemättä kuninkaan itserakkautta. Sitä tyydytystä hän siis tunsi, mutta siinä olikin kaikki, eikä hänen sydämensä hetkeksikään käynyt levottomaksi siitä, mitä Madame mahdollisesti ajatteli tai oli ajattelematta yllämainitusta seikkailusta.

Mutta kun Saint-Aignan oli lopettanut kertomuksensa, kuningas yöasuunsa laittautuessaan kysyi:

"Tarkoitan, että hän on kaikkea, mitä nainen saattaa toivoa olevansa, nimittäin teidän majesteettinne rakastama. Ja tarkoitan, että hänestä tulee mitä teidän majesteettinne vain haluaa."

"Sitä en kysy… En tahdo tietää, mitä hän on tänään tai mitä hänestä tulee huomenna. Sinä olet sen sanonut, ja se jää minun asiakseni. Mutta tahtoisin tietää, mitä hän on ollut eilen. Sanohan siis, mitä hänestä puhutaan."

"Sellainen huhu on hovissa niin harvinainen, että sitä voi uskoa, kun sitä kerran levitellään."

"Ehdottomasti, — markiisi de la Vallièren tytär ja oivan herra de
Saint-Remyn tytärpuoli."

"Kah, niin, tätini hovimestarin… Nyt muistankin ohimennen nähneeni hänet Bloisissa, kun hänet esiteltiin meille. Täytyypä minun myöntää viakseni, etten silloin osoittanut hänelle ansionmukaista huomaavaisuutta."

"En ainakaan usko, että teidän majesteettinne tarvitsee pelätä kilpailijoita."

"Pyydän teitä suomaan sen anteeksi, sire. Ja tunteeko teidän majesteettinne sen sulhasen?"

"Pardieu, tulihan hänen isänsä pyytämään minulta vahvistusta avioliittosopimukselle! Hän on…"

Kuningas oli epäilemättä lausumaisillaan Bragelonnen varakreivin nimen, mutta pysähtyi rypistäen kulmiaan.

"En enää muista", vastasi Ludvig XIV, koettaen salata liikutusta, jota oli vaikea peitellä.

"Voinko auttaa teidän majesteettianne oikealle tolalle?" kysyi
Saint-Aignanin kreivi.

"Et, sillä minä en enää itsekään tiedä, ketä hetkellisesti ajattelin, — en tosiaankaan. Muistelen hämärästi, että jonkun hovineidon piti mennä naimisiin… mutta nimi ei tule mieleeni."

"Oliko se ehkä neiti Tonnay-Charente, jonka piti mennä naimisiin?" kysyi Saint-Aignan.

"Sitten sulhasen nimi oli de Montespan; mutta neiti de Tonnay-Charente mainitsi häntä sellaiseen tapaan, jonka ei tarvitse peloittaa toisia tavoittamasta hänen suosiollisuuttaan."

"No niin", virkkoi kuningas, "minä en tiedä mitään neiti de la Vallièresta. Annan sinun toimeksesi, Saint-Aignan, hankkia hänestä tietoja."

"Hyvä, sire, ja milloin saan kunnian jälleen tavata teidän majesteettianne, tuodakseni ne tiedot?"

"Ne kyllä pian hankin, jos tiedustelu sujuu yhtä nopeasti kuin haluni nähdä kuningasta on kiihkeä."

"Hyvin puhuttu! Mutta kuulehan, osoittiko Madame tätä tyttöparkaa kohtaan mitään nurjamielisyyttä?"

"Hyvä on. Mutta luulenpa kuulevani ääntä etuhuoneista; varmaankin tullaan ilmoittamaan jonkun lähetin saapumisesta."

"Sire", sanoi hän palatessaan "siellä on herra Fouquet, joka sanoo juuri saapuneensa kuninkaan käskystä. Hän on esittäytynyt, mutta myöhäisen hetken tähden hän ei tahdokaan päästä puheillenne tänä iltana; hän tyytyy ilmoittamaan olevansa täällä."

"Herra Fouquet! Minä kirjoitin hänelle kello kolmelta, pyytäen häntä tulemaan tänne huomisaamuksi, ja hän tuleekin jo kello kahdeksi yöllä. Sitäpä voi sanoa virkainnoksi!" huudahti kuningas säteillen mielihyvästä, kun näki käskyään niin nopeasti toteltavan. "Ei, päin vastoin, herra Fouquet pääsee heti puheilleni. Olen hänet kutsunut, otan hänet vastaan. Tulkoon hän sisälle. Sinä, kreivi, mene tiedustelullesi. Huomenna tapaamme!"

Kuningas kohotti sormen huulilleen, ja Saint-Aignan livahti tiehensä iloisin sydämin, antaen palatsinvartijalle määräyksen saattaa herra Fouquet sisälle.

Fouquet siis astui kuninkaan kammioon. Ludvig XIV nousi häntä vastaanottamaan.

"Hyvää iltaa, herra Fouquet", virkkoi hän herttaisesti hymyillen. "Säntillisyytenne ilahduttaa minua. Ja kuitenkin saitte kai sanani vasta myöhään?"

"Te olette ahertanut uutterasti näinä päivinä, herra Fouquet, sillä minulle on vakuutettu, että te ette ole poistunut työhuoneestanne Saint-Mandéssa kolmeen, neljään vuorokauteen."

"Olen tosiaankin ollut sulkeutuneena kolme päivää, sire", vastasi
Fouquet kumartaen.

"Tiedättekö, herra Fouquet, että minulla on teille paljon puhuttavaa?" jatkoi kuningas ystävällisimmällä tavallaan.

"Teidän majesteettinne tekee minut perin onnelliseksi, ja koska osoitatte minulle niin suurta suopeutta, sallitteko minun muistuttaa eräästä puheillepääsystä, jonka olette luvannut suoda?"

"Aivan oikein, joku kirkonmies, jonka on mielestään tultava minua kiittämään, eikö niin?"

"Aivan, sire. Hetki on ehkä huonosti valittu, mutta seuralaiseni aika on kallis, ja koska Fontainebleau on tien varrella hänen hiippakuntaansa matkustettaessa…"

"Vannesin uusi piispa, jonka teidän majesteettinne kolme kuukautta sitten minun suosituksestani suvaitsi nimittää virkaansa."

"Mahdollista", virkkoi kuningas, joka oli lukematta allekirjoittanut paperin. "Ja onko hän nyt siellä?"

"Kyllä, sire. Vannes on tärkeä hiippakunta; tämän paimenen seurakuntalaiset tarvitsevat hänen jumalallista sanaansa. He ovat raakalaisia, joita täytyy alati siloittaa opetuksella, ja herra d'Herblaylla ei ole vertaistaan tämänlaisissa tehtävissä."

"Herra d'Herblay!" äännähti kuningas etsiskellen muististaan, ikäänkuin tämä kauan sitten kuultu nimi ei olisi ollut hänelle aivan outo.

"Oh", huomautti Fouquet vilkkaasti, "teidän majesteettinne ei tietenkään tunne tätä eräälle uskollisimmalle ja arvokkaimmalle palvelijallenne kuuluvaa vähäpätöistä nimeä."

"Asian laita on niin, että hän on tänään saanut kirjeitä, jotka ehkä tekevät hänen lähtönsä välttämättömäksi. Ennen kuin aloittaa paluumatkansa syrjäiseen Bretagneen haluaisi hän siis esittää alamaisen uskollisuutensa ja kunnioituksensa tunteet teidän majesteetillenne."

Kuningas antoi hänen lausua kohteliaan tervehdyksensä ja loi pitkän silmäyksen noihin kasvoihin, joita kukaan kerran nähtyään ei voinut unohtaa.

"Eipä meille bretoni-paroille, sire", selitti Aramis; "kuuden lieuen taival on päin vastoin pitkä maitsekin, ja vesiteitse se tuntuu äärettömältä matkalta. Ja minulla oli kunnia sanoa kuninkaalleni, että rannikolta Belle-Isleen lasketaan kuusi meripenikulmaa."

"Tosiaankin, herra Fouquet, minun on tunnustettava ihmetteleväni erästä seikkaa."

"Että teillä on pitäjienne päänä herra d'Herblayn kaltainen mies, ettekä ole hänelle näyttänyt Belle-Isleä!"

"Oh, sire", piispa ehätti Fouquetin vastauksen edelle, "me poloiset
Bretagnen hengenmiehet pysyttelemme kotosalla."

"Herra piispa", sanoi kuningas, "minäpä rankaisen herra Fouquetia hänen välinpitämättömyydestään."

"Hyväinen aika, niinkö vähän! Mutta teillä lienee omia varoja, herra piispa?"

"Minulla ei ole mitään, sire; mutta herra Fouquet suorittaa minulle kaksitoistasataa livreä vuodessa kirkonpenkistään."

Aramis kumarsi. Kuningas puolestaan tervehti häntä melkein kunnioittavasti, kuten hänen tapansa olikin naisia ja kirkonmiehiä kohtaan. Aramis ymmärsi, että puhuttelu oli päättynyt. Hän virkkoi hyvästiksi yksinkertaisen lauselman todellisen maalaispastorin tapaan ja poistui.

"Hänellä on merkilliset piirteet", huomautti kuningas, seuraten häntä silmillään niin kauan kuin voi hänet nähdä, vieläpä tavallaan sittenkin, kun hän jo oli kadonnut.

"Jos tällä piispalla olisi tarpeelliset alkutiedot, sire", vastasi Fouquet, "ei yksikään valtakunnan kirkkoruhtinas ansaitsisi ylimpiä arvosijoja niin hyvin kuin hän."

"Hän on vaihtanut miekan messukasukkaan, ja jokseenkin myöhään. Mutta jos teidän majesteettinne silti sallii minun jälleen puhua herra d'Herblaysta ajan ja tilaisuuden tullen…"

"En tosiaankaan osaa ilmaista sitä iloa, jota teidän majesteettinne ystävällisyys minulle tuottaa."

"Niin, herra Fouquet, kyllä käsitän. Niin, minä olen ollut ennakkoluuloinen teitä kohtaan."

"Mutta siitä väärinymmärryksestä on nyt päästy. Te siis huomasitte olevanne epäsuosiossa?…"

"Kyllä, sire, mutta odotin alistuvasti totuuden päivää. Se näkyy nyt koittaneen?"

"Tai pikemmin keskinkertaisena hallintomiehenä. Teidän majesteettinne ainakin luuli, että kun kansalla ei ollut rahaa, ei kuninkaallakaan riittäisi varoja."

"Niin, te olette toimittanut minulle ylenpalttisesti varoja viime kuukauden kuluessa."

"Minulla on vieläkin, ei ainoastaan kaikkiin teidän majesteettinne tarpeisiin, vaan satunnaisten oikkujennekin tyydyttämiseksi."

"En — Jumalan kiitos — pane teitä koetukselle, herra Fouquet", vastasi kuningas vakavasti. "Kahteen kuukauteen en aio pyytää teiltä mitään."

"Käytänkin sitä aikaa kootakseni kuninkaalle viisi tai kuusi miljoonaa alkurahastoksi sodan varalta."

"Minä uskon, että Luoja on antanut kotkalle nokan ja kynnet, jotta se niiden avulla osoittaisi kuninkuutensa."

"Olemme kuluttaneet paljon rahaa näinä päivinä, herra Fouquet. Ettekö nuhtele minua siitä?"

"Sire, teidän majesteetillanne on vielä kaksikymmentä nuoruuden vuotta jäljellä ja miljaardi kulutettavana näiden kahdenkymmenen vuoden aikana."

"Saan rahat kyllä säästetyksi koolle tarpeen mukaan, sire… Teidän majesteetillanne sitäpaitsi on herra Colbertissa ja minussa kaksi pätevää miestä. Toinen auttaa teitä kuluttamaan rahojanne, ja se olen minä, niin kauan kuin teidän majesteettinne tyytyy palvelukseeni. Toinen hoitelee varojanne visusti, ja se on herra Colbert."

Tämä vihamiehen ylistäminen herätti kuninkaassa syvää luottamusta ja ihailua. Rahaministerin äänessä ja katseessa ei nimittäin ilmennyt mitään lausuttujen sanojen epuutusta; hän ei kiittänyt päästäkseen kaksin verroin laittamaan.

Kuningas käsitti sen, ja laskien aseensa tällaisen ylevämielisyyden edessä hän virkahti: "Te kiitätte herra Colbertia?"

"Niin, sire, minä kiitän häntä, sillä paitsi että hän on ansiokas mies, uskon hänen täydellisesti harrastavan teidän majesteettinne parasta."

"Siksikö, että hän usein on törmännyt teidän suunnitelmianne vastaan?" kysyi kuningas hymyillen.

"Asia on hyvin yksinkertainen. Minä olen mies, jota tarvitaan rahoja hankkimaan, hän taasen on pätevä järjestämään niiden säästeliästä käyttöä."

"No, no, herra yli-intendentti, — mitä hittoa! Tokihan vielä sanotte minulle jotakin, mikä kumoaa tämän hyvän arvostelunne?"

"Vakuutan kunniasanallani, etten tunne Ranskassa etevämpää virkamiestä kuin herra Colbert on."

Sanalla "virkamies" ei vuonna 1661 ollut sitä toisarvoista vivahdusta kuin nykyään. Mutta Fouquetin lausumana, jota kuningas oli juuri puhutellut herra yli-intendentiksi, liittyi siihen jotakin halpa-arvoista ja pientä, mikä sattuvasti sijoitti Fouquetin paikalleen ja Colbertin omalleen.

"Mutta", sanoi Ludvig XIV, "hänpä kuitenkin kaikesta säästäväisyydestään huolimatta pani toimeen juhlani Fontainebleaussa. Ja vakuutan teille, herra Fouquet, että hän ei suinkaan ole estänyt rahojani tulvimasta ulos."

"Minun nähdäkseni, sire", vastasi puhuteltu, "herra Colbert on toiminut erinomaisena järjestäjänä ja ansaitsee siinä suhteessa teidän majesteettinne kaiken kiitoksen."

Sana "järjestäjä" oli sopiva täydennys "virkamiehelle." Ja kun kuninkaalla oli erittäin herkkä aistimuskyky, tajusi hän heti vaistomaisesti, että virkamies oli Fouquetin mielestä ollut liiaksi piintynyt järjestykseen, joten Fontainebleaun loistavat juhlat olisivat itsenäisemmällä alotteiden miehellä voineet koitua vielä loistavammaksikin. Kuningas tunsi siis, että joku saattoi havaita vikaa hänen huveissaan. Häntä pahastutti hiukan tämä yläpuolelle asettuminen, mutta Fouquetin peräti vaatimattomasti ilmenevä ylemmyys herätti kuninkaassa vieläkin suurempaa kunnioitusta miehen luonnetta ja ministerin kyvykkyyttä kohtaan.

Kello oli kaksi, kun Fouquet lausui hyvästelynsä, ja kuningas meni vuoteeseensa hiukan levottomana ja hämillään rahaministerin verhotusta opetuksesta. Runsaasti puoli tuntia hän ajatuksissaan kertasi koko juhlallisuuksien järjestelyä — korukirjauksia, upeita verhokankaita, ateriain ruokalistoja, riemukaarten sommittelua, juhlavalaistusten ja ilotulitusten käyttöä sekä mitä kaikkea muuta virkamies Colbert oli saanut toimeen. Seurauksena oli, että kuningas johtaessaan mieleensä viime viikon hauskutukset löysikin muutamia puutteellisuuksia juhlissaan.

Näin oli Fouquet kohteliaisuudellaan, herttaisuudellaan ja jalomielisyydellään saanut nirhaistuksi Colbertiin syvemmän naarmun kuin tämä koskaan oli vastustajalleen tuottanut pahuudellaan ja hellittämättömällä vihallaan.

Kuten sanottu, Saint-Aignanin kreivi oli lähtenyt kuninkaan kammiosta samalla hetkellä kun yli-intendentti saapui sinne. Hänelle oli uskottu tärkeä tehtävä, ja niinpä hän tahtoikin käyttää aikaansa mahdollisimman hyvin. Tämä mies, jonka olemme esitelleet kuninkaan ystävänä, oli erikoinen lajiansa, — niitä sen ajan merkillepantavia hovilaisia, joiden valppaus ja nokkeluus saattoivat varjoon jokaisen entisen ja tulevaisen suosikin, ja säntillisyydellään hän voitti Dangeaun matelevaisuuden. Mutta Dangeau ei ollutkaan kuninkaan suosikki, vaan suvaittu liehittelijä-kätyri.

Saint-Aignan pohti nyt pikaisesti asemaa ja tuli ajatelleeksi, että alustavat tiedot varmaankin saisi parhaiten de Guichelta, ja hän kiirehti etsimään kreiviä.

De Guiche ei ollutkaan palannut huoneisiinsa, kuten olisi voinut luulla hänen käännyttyään linnan sivurakennuksen kulmasta, ja Saint-Aignan läksi vainuamaan häntä muualta. Kierreltyään kaikkialla ja kuulusteltuaan jos jostakin Saint-Aignan huomasi jotakin ihmishahmon näköistä nojaamassa puuta vasten liikkumattomana kuin patsas ja näköjään kiintyneenä tähystämään erästä ikkunaa, vaikka tämän uutimet olivat kokonaan vedetyt verhoksi. Koska se oli Madamen ikkuna, päätteli Saint-Aignan nyt päässeensä etsityn jäljille. Hän lähestyi hiljaa ja huomasi arvanneensa oikein.

De Guiche oli keskustelustaan Madamen kanssa kuormannut itselleen sellaisen onnen taakan, että hänen kaikki sielunvoimansa eivät riittäneet sen maltilliseen kantamiseen; siksi hän oli täten jatkamassa yötänsä.

Saint-Aignan tiesi, että kreivillä oli ollut jotakin osaa neiti de la Vallièren toimittamisessa Madamen seurueeseen; hovilainen tietää kaikki ja muistaa kaikki. Mutta hän ei ollut koskaan kuullut, millä perusteella ja millä ehdoilla de Guiche oli antanut suojelustaan la Vallièrelle. Paljolla kyselemisellä saa tavallisesti vähän tai ei mitään tietää, mutta Saint-Aignan arveli saavansa selville edes jonkun verran, jos utelisi kreiviltä hienotuntoisesti ja varovasti, samalla turvautuen kaikkeen itsepintaisuuteensa. Hänen suunnitelmansa oli seuraava:

Jos tiedot olivat suotuisia, kertoisi hän kaunopuheisesti kuninkaalle, mikä helmi tälle oli joutunut saataviin, ja pyytäisi suosiokseen saada olla sovittamassa sitä kuninkaalliseen kruunuun. Mutta jos kuulustelu kääntyisi epäedulliseksi, mikä toki myöskin oli mahdollista, tutkisi hän, missä määrin kuningas oli kiintynyt la Vallièreen. Hän voisi laatia selostuksensa niin, että saisi tyttösen työnnetyksi syrjään, jälkeenpäin käyttääkseen tätä käännettä ansionansa kaikkien naisten silmissä, joilla saattoi olla vaatimuksia kuninkaan sydämeen, Madamesta ja kuningattaresta alkaen. Siinä tapauksessa taasen, että kuningas osoittautuisi vakavasti kiintyneeksi nuoreen kreivittäreen, salaisi hän huonot uutiset, mutta antaisi la Vallièren ymmärtää, millainen jalomielinen ritari hän oli, pitäen tyttöparkaa alituisesti jännityksissä kiitollisuuden ja pelon avulla, joten hän saisi taatun ystävättären hovissa. Tyttö pitäisi häntä silloin jonkunlaisena rikostoverina, jonka hyväksi oli toimittava samalla kun edisti omaakin onneansa. Siksi päiväksi taasen, jolloin menneisyyden pommi räjähtäisi, jos sitä koskaan tapahtuisi, Saint-Aignan uskoi jo ehtineensä ryhtyä kaikkiin varokeinoihin, näytelläkseen tietämätöntä kuninkaan edessä. Kreivittären silmissä hän vielä silloinkin säilyttäisi jalomielisyyden edullisen aseman.

Tällaisia ajatuksia oli ahneuden tuli puolessa tunnissa lietsonut hovimiehen sydämeen, kun hän vakain aikein läksi puhuttelemaan de Guichea, — häiritsemään tämän onnellisia unelmia, joista Saint-Aignan tosin ei tiennyt mitään.

Kello yksi aamuyöstä hän siten äkkäsi de Guichen hievahtamattomana nojaamassa puunrunkoa vasten, silmät tähdättyinä valaistuun ikkunaan, — aamun alkuhetkellä, vuorokauden hempeimmässä vaiheessa, jota taidemaalarit seppelöivät myrteillä ja avautuvilla unikoilla, — silmäluomien painumisen, sydämen raukean sykinnän, pään väsyneen kallistumisen hetkellä, joka luo kaihoisan katseen väistyneeseen päivään ja osoittaa lemmellisen tervehdyksen uudelle. De Guichelle se kajasti sanomattoman onnen aamuruskona. Hän olisi viskannut aarteen tiellään kohtaamallensa kerjäläiselle, jotta tämä ei vain olisi häirinnyt häntä haaveissaan. Hankalanpa tilaisuuden siis oli Saint-Aignan valinnut — niinkuin itsekkyys on aina huono neuvonantaja — tullessaan lyömään häntä olkapäälle, kun hän parhaillaan kuiskasi erästä sanaa tai oikeammin nimeä.

"Niin, ja tapaan teidät haaveilemassa kuutamolla. Olisiko teitä ehkä kohdannut runouden tauti, paras kreiviseni, ja sommitteletteko siinä säkeitä?"

Nuori mies pakotti kasvonsa hymyilemään, samalla kun hän sydämessään toivotteli tungettelijaa hornan kattilaan.

"Se on totta, en sitä kiellä", myönsi de Guiche nauraen. "Niin, hyvä kreivi, minä hyräilin lemmenlaulujani."

"Teille erityisesti, — jokaisen kauniin ja älykkään naisen pelottomalle suojelijalle."

"Tunnettuja totuuksia, sen kyllä tiedän. Mutta kuulkaahan, minä olen rakastunut."

Ja peläten — kenties liian myöhään — että Saint-Aignan huomaisi valaistun ikkunan, hän tarttui kreivin käsivarteen ja yritti viedä häntä syrjemmälle.

"Ei", sanoi tämä vastustaen, "älkäämme menkö noihin mustiin lehtoihin päin, siellä käy liian kosteaksi. Pysykäämme kuutamossa, jos suvaitsette."

Ja vaikka hän mukausikin de Guichen käsivarren painostukseen, pysytteli hän linnan läheisillä kukkapengermillä.

"No", vastasi de Guiche malttavasti, "käydään minne haluatte; asetun kernaasti käytettäväksenne."

"Olette peräti ystävällinen." Ja tovin äänettömyyden jälkeen Saint-Aignan aloitti jälleen: "Minun pitäisi saada teiltä, hyvä kreivi, joitakuita tietoja henkilöstä, joka on ollut suojattinanne."

"En sano niin enkä näin, paras… Käsitättehän, ettei sovi noin ilman muuta sijoittaa sydäntään epävarmalle pohjalle, vaan täytyy toki ensin hankkia vakuuksia."

"Olette oikeassa", myönsi de Guiche huoahtaen; "sydän on kallisarvoinen kapine."

"Ja minun sydämeni on kovin hellä, ja sellaisena jätän sen teidän ohjattavaksenne."

"Neiti de Tonnay-Charente — se teidän täytyy tietää paremmin kuin kukaan, hyvä kreivi — on kyllin hyvää sukua, ollakseen pikemmin haluttu kuin sallittu hoviin. Hän ei tarvinnut puoltajaa."

"Näin hänet ensi kerran silloin kun hänet esiteltiin Madamelle. Ja kun en siis ole häntä suojellut enkä lähemmin tunne, en voi antaa teille mitään erityisiä tietoja hänestä."

"Hei, hei!" ehätti Saint-Aignan; "vielä hetkinen, paras kreivi! Ette minusta noin pääse."

"Käytettävissänne olenkin, paras kreivi, mikäli teillä on minulle vielä jotakin puhuttavaa."

"Tuo on oikein, pardieu! Puolisen tuntia enemmän tai vähemmän, eivät pitsinne siitä sen pahemmin rypisty. Voitteko vakuuttaa minulle, että teillä ei ole mitään pahaa tiedossanne tuosta neidistä, joten siis se ei mitenkään ole syynä äänettömyyteenne?"

"Te riemastutatte minua. En silti soisi teidän luulevan, että olen aivan tietämätön asioista. Varmaa on, että te olette toimittanut neitosia prinsessan seurueeseen. Onhan siitä hankinnasta laulukin sepitetty."

"Ka, eihän se ole minkään Racinen tai Molièren sepittämä, vaan la Feuilladen, eikä voi vaatia aatelismiestä runoilemaan yhtä näppärästi kuin ammattiseppo sommittelee säkeitänsä."

"Pardieu, ja la Vallièren!" huudahti de Guiche kärsimättömänä ja oudostellen, mihin Saint-Aignan oikein tähtäsi.

"Montalaisin ja Vallièren, niin siinä sanotaan. Heitähän te olettekin suojellut." Ja Saint-Aignan puhkesi nauruun.

"Välillisesti. Häntä suojeli eräs Malicorne, jota taas Manicamp
auttelee. Manicamp pyysi minun välitykselläni hovineidon paikkaa
Madamen luona Montalaisille ja Monsieurilta hovivirkailijan tointa
Malicornelle. Minä annoinkin puoltolauseeni; tiedättehän heikkouteni
Manicampin hupeloa kohtaan."

"Montalaisin suhteen kyllä; Malicorneen nähden on asia epävarma, — toistaiseksi häntä vain suvaitaan. Tahdotteko tietää vielä mitään muuta?"

"No niin", myönsi de Guiche, "minä olen hänetkin toimittanut Madamen seurueeseen, se on totta."

"Mutta", jatkoi de Guiche mitä kylmäkiskoisimmin, "te teette minulle suuren palveluksen, hyvä kreivi, jos pidätytte leikittelemästä tällä nimellä. Kreivitär la Baume le Blanc de la Vallière käyttäytyy peräti järkevästi."

"En, ja olen teille kiitollinen, hyvä kreivi, jos jätätte sen huhun itsellenne ja niille, jotka sitä levittävät."

"Niin, kreivi", jatkoi de Guiche. "Ymmärrätte siis, kun olette Ranskan hienotapaisin mies, etten voi kuulteni suvaita ystävääni saatettavan naurunalaiseksi."

"No, luonnollisesti", myönsi Saint-Aignan pureskellen kynsiään puolittain pahastuksesta, puolittain tyydyttämättömästä uteliaisuudesta. De Guiche kumarsi soreasti hyvästiksi.

"Te ajatte minut pois", pahoitteli Saint-Aignan, menehtymäisillään halusta saada tietää ystävän nimi.

"Nelisäkeisen tunnelmalastun. Käsitättehän, että sellainen purkaus on jotakin pyhää."

"Ja koska minulta vielä puuttuu puolenneljättä säettä, tarvitsen kaiken harkintakykyni."

Saint-Aignanin täytyi nyt lopultakin eritä kumppanistaan, hän kumarsi vielä ja hävisi lehtimajan taakse.

Keskustelu oli vienyt de Guichen ja Saint-Aignanin jokseenkin loitolle linnasta. Jokaisella matemaatikolla, jokaisella runoilijalla ja haaveilijalla on hajamieliset hetkensä. Jättäessään de Guichen huomasi Saint-Aignan täten joutuneensa Viisikulmion laitaan sille alueelle, missä ulkorakennukset ja palvelijakunnan asunnot alkoivat, tuuheiden akasiapensaitten ja kastanjapuiden vankat lehvät hapuilivat siellä toisiaan muratin ja villiviinin rehevien köynnösten oksilla, niiden takana kohosi välimuuri eroittamassa hovipuiston ulkopihan rakennuksista. Yksikseen jäätyänsä Saint-Aignan suuntasi askeleensa näihin päin; de Guiche taasen kääntyi vastakkaiselle taholle. Toinen palasi siis kukkapengermille, toisen kulkiessa muuria kohti, samoten eteenpäin pihlajain, sireenien ja jättiläismoisten oratuomien läpitunkemattomassa lehväholvissa pehmeällä ja sammaltuneella hiekalla.

Hän hautoi kostoa, joka näytti hänestä vaikealta toteuttaa, aivan ähmissään siitä — kuten Tallemant des Réaux olisi sanonut —, että hän ei ollut saanut kuulla enempää neiti de la Vallièresta, vaikka olikin niin nokkelalla menetelmällä saanut puheen johdetuksi häneen.

Äkkiä hänen korvaansa kuului ihmisäänten sorinaa — ikäänkuin rauhoitteleviin kuiskauksiin sekoittuvaa naisen napinaa; mutta siihen liittyi pikku naurahduksiakin, huokauksia, tukahdutettuja ihmettelyn huudahduksia, aina naisen ääni ylinnä.

Saint-Aignan pysähtyi tarkkaamaan. Suureksi kummastuksekseen hän silloin huomasi, että äänet eivät tulleet maasta, vaan puiden latvoista.

Hän kohotti päätänsä, pujahtaessaan muurin varjoon, ja eroitti naisen kurkoittelemassa tikapuilla muurinharjan yli elein ja sanoin vilkkaasti keskustellen puussa kököttävän miehen kanssa, josta hän ei nähnyt muuta kuin pään, ruumis kun hävisi kastanjapuun lehvistöön.

Kreivi de Saint-Aignan oli lähtenyt vain hankkimaan tietoja ja kohtasikin seikkailun. Sitä saattoi sanoa onnenpotkaukseksi.

Uteliaana kuulemaan, minkätähden ja varsinkin mistä asiasta tuo mies ja nainen keskustelivat sellaisella hetkellä ja niin omituisessa asemassa, Saint-Aignan kyyristäysi alas ja hiipi melkein tikapuiden askelmain juurelle.

"Tosiaan, herra Manicamp", lausui hän äänellä, joka moittiessaankin säilytti omituisen keimailevan sävyn, "tosiaankin te olette hirveän varomaton. Me emme voi pitkääkään aikaa haastella tulematta yllätetyiksi."

"No, mutta mitä ihmiset siitä sitten sanovat? Oih, jos joku näkisi minut, niin varmaan kuolisin häpeään."

"Kunpa meillä edes olisi joitakin välejä! Mutta näin tyhjänpäiten tuottaa itselleen vahinkoa — olen todellakin ihan hupsu. Hyvästi, herra de Manicamp!"

— Hyvä, nyt tiedän miehen, ja pian saan nähdä naisenkin, — tuumi de Saint-Aignan itsekseen, keksien tikapuilla kaksi siroihin, taivaansinisiin atlaskenkiin ja ihonvärisiin sukkiin verhottua jalkaa.

"Oh, kuulkaahan, minä pyydän, rakas Montalais", huudahti Manicamp, "älkää paetko. Hitto, — minulla on vielä erittäin tärkeitä asioita teille sanottavana."

— Montalais! — ajatteli de Saint-Aignan; — yksi niistä kolmesta! Noilla kolmella toveruksella on siis kullakin seikkailunsa, mutta luulinpa, että hänen armastelijansa oli herra Malicorne eikä Manicamp.

Puhekumppaninsa pyytelyn johdosta Montalais pysähtyi keskivälille tikapuita, samalla kun Manicamp ponnistausi ylemmäksi kastanjapuussaan joko paremmin nähdäkseen tai korjatakseen väsyttävää, vaivalloista asentoaan.

"No", virkkoi hän, "kuunnelkaa nyt minua. Tottahan tiedätte, ettei minulla ole mitään pahoja aikeita."

"Eipä tietenkään… Mutta miksi siis lähetittekään minulle sen kirjeen, vedoten kiitollisuuteeni, ja miksi pyysitte tätä kohtausta tähän aikaan ja tällaisessa paikassa?"

"Olen vedonnut kiitollisuuteenne muistuttamalla teille, että minä se toimitin teidät Madamen seurueeseen, koska pidin sellaista vetoamista varmimpana keinona, saadakseni tämän hartaasti haluamani kohtauksen, jonka olettekin suvainnut minulle suoda. Miksikö olen teiltä pyytänyt sitä tällä hetkellä ja tällaisessa paikassa? Siksi että hetki tuntui minusta vaarattomalta ja paikka yksinäiseltä, sillä minun oli pyydettävä teiltä sellaista, mikä vaati näitä kahta edellytystä."

"Kuunnelkaa minua, muutoin hyppään pesästäni teidän puolellenne, ja varokaa uhmaamasta minua, sillä juuri tällä hetkellä minua kiusaa mitä hankalin oksa ja ärsyttää sietämättömästi. Älkää matkiko tätä oksaa, vaan kuunnelkaa minua."

"Suostun kuuntelemaan, mutta puhukaa lyhyeen, sillä jos teillä on ärsyttävä oksa, on minunkin haittanani kolmisärmäinen askelma, joka tunkeutuu jalkapohjiini. Kenkäni ovat painuneet loville, tietäkää se."

"En, mutta teidän tulee istuutua muurille. Noin! Siinä on hyvä ja tilava paikka, ja antaisinpa paljon, jos sallisitte minun istahtaa siihen viereenne."

"Olkoon sitten! Minä jään kastanjapuuhuni, vaikka oloni täällä on ihan liian tukalaa."

"Odottakaa toki… Tiedätte kai, että de Guiche-parka oli joutunut täydelliseen epäsuosioon?"

"Oli siis hirveätä uhkamielisyyttä hänen tulla tapaamaan Fontainebleaussa niitä, jotka olivat hänet karkoittaneet Pariisista, ja varsinkaan niitä, joiden luota hänet karkoitettiin."

"Mutta hän on itsepäinen kuin rakastunut ainakin; hän ei siis välittänyt mistään järkipuheistani. Minä pyysin, minä rukoilin häntä; hän ei ottanut kuullakseenkaan… Äh, lempo!"

"Anteeksi, mademoiselle, tämä kirottu oksa, josta minulla jo on ollut kunnia teille huomauttaa, on repinyt polvihousuni."

"No niin, de Guiche lähti siis ratsastaen täyttä karkua, ja minä seurasin häntä, mutta käymäjalkaa. Olisihan tyhmää ja hullua paiskautua päätähavin veteen heti ystävänsä kintereillä. Minä siis annoin de Guichen saada etumatkaa ja taivalsin viisaan verkallisesti siinä vakaumuksessa, että onnetonta ei otettaisi vastaan tai että hän kääntäisi hevosensa ensimmäisen solvaussanan kuultuaan. Arvelin näkeväni hänen palaavan vielä nopeammin kuin oli mennyt, minun tarvitsemattani matkata edemmäksi kuin Risiin tai Meluniin. Ja myöntänette, että sekin oli jo liikaa, yhdentoista lieuen taival tullen mennen."

"Naurakaa mielenne mukaan, mademoiselle; mutta jos ette istuisi tanakasti siellä tasaisella muurilla, vaan sensijaan olisitte harareisin tällaisella oksalla, niin kylläpä Augustuksen tavoin haluaisitte astua alas."

"Hiukan kärsivällisyyttä, hyvä herra de Manicamp! Kyllä hetkinen pian kuluu. Sanotte siis sivuuttaneenne Risin ja Meluninkin?"

"Niin, Risin ja Melunin kautta jatkoin yhä matkaani ihmetellen, kun en nähnyt häntä palaavaksi. Vihdoin päädyin tänne. Minä hain ja kuulustin de Guichea kaikkialta, mutta kaupungissa ei kukaan ole häntä nähnyt, ei kukaan puhutellut: hän oli saapunut täyttä laukkaa, poikennut linnaan ja kadonnut. Kello kahdeksasta illalla olen ollut Fontainebleaussa, kysellen de Guichea kaikilta kaiuilta; mutta häntä ei näy eikä kuulu. Ihan menehdyn levottomuuteen! Minä en tietysti mennyt heittäytymään suden kitaan, astumalla linnaan, kuten varomaton ystäväni on tehnyt; minä jäin tänne ulkopuolelle ja lähetin teille kirjeen. Päästäkää minut nyt taivaan nimessä huolestuksestani, mademoiselle."

"Se ei ole vaikeata, hyvä herra Manicamp. Ystävänne de Guiche on saanut erinomaisen vastaanoton."

"Madame on hänelle hymyillyt, Monsieur näkyy pitävän hänestä enemmän kuin koskaan ennen!"

"Kah, kah!" ihmetteli Manicamp; "se selittää, miksi hän on jäänyt! Eikö hän ole puhunut minusta?"

"Se rakas veikkoseni! Ja nyt anteeksi, mademoiselle, mutta minun täytyy tulla täältä teidän luoksenne."

"Ymmärrättehän, etten voi toivoa itselleni tällä hetkellä avattavan linnan ovia; ja vaikka muuten tyytyisinkin nukkumaan tällä oksalla, vakuutan sen olevan mahdotonta muulle kuin papukaijalle."

"Mutta, herra Manicamp, enhän minä voi tällä tavoin toimittaa miestä linnan alueelle muurin ylitse!"

"Meitä olisi kaksikin, mademoiselle", virkkoi toinen ääni, mutta niin arasti, että huomasi puhujan oivaltavan, kuinka hankalaa pyynnön toteuttaminen oli.

"Hyvä Jumala!" huudahti Montalais, koettaen tunkea katseellaan kastanjapuun juurelle. "Kuka siellä puhuu?"

Ja nämä sanat lausuessaan Malicorne hinasi itsensä maasta puun alimmille oksille ja siitä muurin tasalle.

"Herra Malicorne!… Taivaan nimessä, tehän olette molemmat ihan järjiltänne!"

"Oh, mademoiselle", sopersi Malicorne, "älkää olko niin tyly, minä pyydän!"

"Niin, mademoiselle", sanoi Manicamp, "mehän olemme ystäviänne, eikä kukaan saata toivoa ystävilleen turmaa. Mutta jättää meidät viettämään yömme täällä, missä olemme, olisi samaa kuin tuomita meidät kuolemaan."

"No", arveli Montalais, "herra Malicorne on roteva, yksi taivasalla vietetty yö ei häntä surmaa."

"Olkoon! Järjestäköön siis Malicorne asiansa teidän kanssanne miten tahtoo, mutta minä tulen ylitse", uhitteli Manicamp.

Ja taivuttaen oksaa, jota hän äsken oli niin karvaasti sadatellut, hän käsin ja jaloin ponnistausi Montalaisin viereen istumaan. Tyttö tahtoi työntää hänet pois, mutta toinen tarrasi vastaan. Tällä muutaman sekunnin kamppailulla oli hupainenkin puolensa, josta kreivi de Saint-Aignan kyllä osasi nauttia. Mutta Manicamp jäi voitolle. Päästyään käsiksi tikkaihin astui hän niille, tarjoten sitten ritarillisesti kätensä kauniille viholliselleen.

Sillävälin oli Malicorne asettunut kastanjapuuhun Manicampin tilalle, vakaasti aikoen seurata häntä edelleenkin. Manicamp ja Montalais laskeusivat muutamaa askelmaa alemmaksi, edellinen suostutellen, jälkimmäinen nauraen ja puolustautuen. Silloin kuului Malicornen rukoileva ääni.

"Mademoiselle", sanoi hän, "älkää jättäkö minua, minä pyydän! Asemani on epävarma, enkä yksinäni voi tapaturmatta päästä muurin toiselle puolelle. Vähätpä siitä, vaikka Manicamp repii vaatteensa: hänellä on käytettävissään herra de Guichen pukuvarasto; mutta minulle ei jää edes Manicampin vaatteita varalle, kun hän on ne repinyt tärviölle."

"Mielestäni on parasta", sanoi Manicamp, Malicornen valituksista välittämättä, "että menen ihan suoraa päätä tavoittamaan de Guichea. Myöhemmin en ehkä pääsisi hänen luokseen."

"Tuhannet kiitokset! Näkemiin, mademoiselle", virkkoi Manicamp hypäten maahan; "te olette kovin ystävällinen."

"Palvelijattarenne, herra Manicamp. Nyt koetan selviytyä herra
Malicornesta." Viimemainittu huokasi. "Menkää, menkää!" kovisti
Montalais.

"Ette näy olevan aivan varma. Koettakaahan muistella, mademoiselle, minä pyydän."

"Se on totta. Tiedän vain, että yksi niistä neljästä vie suoraan
Madamen asunnolle; sen tien minä kyllä tunnen."

"Se, joka vie Madamen asunnolle, on minulle siis hyödytön, ja haluaisin vaihtaa sen siihen, jota myöten pääsee de Guichen luo."

"Niin, tosiaankin, kyllä tunnen senkin. Täältä asti en vain osaa sitä neuvoa."

"Mutta, mademoiselle, jos nyt otaksuisimme, että löytäisin sen onnellisen käytävän."

"Ja jokseenkin monimutkainen; päivälläkin siihen joskus eksyy. Siinä on mutkia ja käänteitä loppumattomiin. On ensin tehtävä kolme käännöstä oikealle, sitten kaksi vasemmalle, sitten yksi… hm, yksi vai kaksiko käännöstä… No, joka tapauksessa, kun pääsette ulos siitä sokkelosta, niin tulette sykomorien reunustamalle käytävälle, ja se vie teidät suoraa päätä herra de Guichen asumaan huvilaan."

"Mademoiselle", virkkoi Manicamp, "onpa se mainio ohjaus, enkä epäile, että sitä opastusta seuratessani eksyisin aivan heti. Minun täytyy siis pyytää teiltä pientä palvelusta."

"Että tarjoatte minulle käsivartenne ja itse talutatte minut kuten… kuten… Noh, olenhan osannut jumalaistarustoni, neiti, mutta tapausten mylläkkä on saanut tähän soveliaan vertauskohdan haipumaan mielestäni. Tulkaa siis, minä rukoilen."

"Mahdotonta, monsieur!…" vastasi Montalais Manicampille. "Minut voitaisiin nähdä teidän mukananne tähän aikaan vuorokaudesta, ja ajatelkaa toki, mitä siitä sanottaisiin."

"Teillä olisi hyvä omatunto puolellanne, mademoiselle", rohkaisi
Manicamp mielevästi.

"Antakaa minun sitten auttaa Malicornea laskeutumaan tänne. Hän on nokkela poika, ja hänellä on hyvä vainu. Hän voi opastaa minua, ja jos eksymme, niin eksymme kahden ja pelastamme toisemme. Jos meidät tavataan molemmat, niin se ei näytä pahalta, mutta yksinäni ollen luulisivat minua rakastelijaksi tai varkaaksi. Tulkaa, Malicorne, tässä on tikapuut."

"Herra Malicorne", huudahti Montalais, "minä kiellän teitä ryömimästä muurin yli; muutoin suutun teille vakavasti!"

Malicorne oli jo ojentanut toisen jalkansa muurinharjaa kohti, mutta veti sen alakuloisena takaisin.

Epäillyt askeleet alkoivat tosiaan kuulua aivan selvästi, lehvät kääntyivät sivulle, ja Saint-Aignan ilmestyi näyttämölle, hymy silmänurkissa ja käsi ojennettuna, yllättäen kunkin siinä asennossa, missä he olivat: Malicornen puussa kaula ojolla, Montalaisin tikkailla ja Manicampin maassa jalka pystyssä valmiina lähtemään liikkeelle.

"Hei, hyvää iltaa, Manicamp!" huudahti kreivi. "Tervetuloa, rakas ystävä. Te ette ollut seurassamme tänä iltana, ja teitä kaivattiin. Neiti de Montalais, teidän… nöyrin palvelijanne!"

"Mademoiselle", virkkoi de Saint-Aignan, "rauhoittukaa; tunnen viattomuutenne ja annan hyvän todistuksen puolestanne. Seuratkaa te minua, Manicamp. Lehtokuja, tienristeys ja sokkelo tuntevat minut; minä olen Ariadnenne. Kas, siinähän löytyikin se teidän jumalaistarullinen nimenne!"

"Mutta viekää samalla myöskin herra Malicorne, hyvä kreivi", kehoitti
Montalais.

"Ei, ei", vastusti nyt Malicorne, "herra Manicamp on jutellut kanssanne mielensä mukaan, ja nyt on minun vuoroni, jos suvaitsette, mademoiselle. Minulla on puolestani teille paljon puheltavaa tulevaisuudestamme."

"Kuuletteko?" virkkoi kreivi nauraen. "Jääkää vain hänen seuraansa, mademoiselle. Tämä on oikea salaisuuksien yö."

Ja tarttuen Manicampin käsivarteen kreivi vei hänet nopeasti tietä kohti, jonka Montalais niin hyvin tunsi ja niin huonosti neuvoi.

Sillaikaa kun Montalais saatteli katseellaan kreiviä ja Manicampia, oli Malicorne käyttänyt hyväkseen nuoren tytön hajamielisyyttä ja sijoittunut siedettävämmin. Kun tyttö kääntyi, pisti siis Malicornen aseman muutos heti hänen silmäänsä. Malicorne istui kuin mikäkin apina, selkä muuria vasten ja jalat tikapuiden ylimmällä askelmalla. Villit viiniköynnökset ja kuusamat seppelöivät hänen päätänsä kuin faunin, jolle alempana kiertävät muratinoksat hyvinkin sattuvasti muodostuivat pukinsorkiksi. Montalais taasen oli kuin ilmetty metsänneito.

"Kas niin", pahastui tyttö nousten yhden askelman, "tahdotteko nyt tehdä minut onnettomaksi, — vainoatteko minua yhä, senkin julmuri!"

"Olette, kun saatatte minut alituisesti puheenalaiseksi, herra
Malicorne; te olette oikea häijyyden hirviö."

"Mitä tekemistä teillä on Fontainebleaussa? Eikö kotinne olekaan
Orléansissa, eikö?"

"Mitäkö minulla on täällä tekemistä? No, minähän tulin teitä katsomaan."

"Ei kenties teille, mademoiselle, mutta minulle kylläkin. Mitä taasen kotiini tulee, niin tiedätte hyvin, että olen sen jättänyt ja että minulla vastaisuudessa ei ole muuta kotipaikkaa kuin missä tekin oleksitte. Ja koska nykyisin asutte Fontainebleaussa, niin Fontainebleau veti minutkin mukaansa."

"Minä en tullut ainoastaan näkemään teitä, vaan jutellaksenikin kanssanne."

"Myöhemmin! Jumala tietää, tapaanko teitä myöhemmin toisessa paikassa!
Emme koskaan löydä suotuisampaa tilaisuutta kuin tämä on."

"Ei, ei, neiti de Tonnay-Charente odottaa minua huoneeseemme kuulemaan hyvin tärkeätä tiedonantoa."

"Te minut unohdatte, mademoiselle. Minua alkaa tuskastuttaa se osa, jota panette minut näyttelemään. Hiisi vieköön, mademoiselle, jo viikon päivät olen harhaillut teidän naisparvessanne, ja te ette ole ainoatakaan kertaa suvainnut huomata läsnäoloani."

"Niinkuin peikko. Milloin olen polttanut itseni ilotulituksissa, jotka ovat kärventäneet minulta kaksi tekotukkaa, milloin lionnut iltakasteesta tai suihkulähteiden vihmasta kosteissa pajupensaikoissa, — aina nälissäni, aina selkä kyyryssä, nähden edessäni milloin muurin, milloin kiikkuvat tikapuut. Morbleu, sellainen asema, mademoiselle, ei sovellu olennolle, jota ei ole luotu oravaksi, salamanteriksi tai saukoksi. Mutta koska te menette säälimättömyydessänne niin pitkälle, että pakotatte minut kieltämään ihmisyyteni, niin minäpä kohotan jo lippuni. Ihminen minäkin olen, mordieu, ja ihmisenä pysyn, mikäli en saa korkeampia määräyksiä!"

"No, mitä sitten oikeastaan haluatte, mitä tahdotte, mitä minulta vaaditte?" uteli Montalais alistuneena.

"Ettehän tahtone todella väittää, että te ette tiennyt minun olevan
Fontainebleaussa?"

"No, ettekö te viikon aikana olisi voinut tavata minua ainakin kerran päivässä?"

"Tiedättehän, että ajattelen teitä silloinkin kun ette ole näkyvissä", virkkoi Montalais mielistelevästi.

"Ah, paras herra Malicorne, hänen kuninkaallisen korkeutensa puheille ei ole ollut menemistä viime päivinä."

"Nyt on asian laita toinen. Eilisestä alkaen hän ei enää ole mustasukkainen."

"Levitettiin huhu, että kuningas oli iskenyt silmänsä toiseen naiseen, ja Monsieur heti rauhoittui siitä."

Montalais alensi ääntänsä. "Meidän keskemme", kuiskasi hän, "luulen
Madamen ja kuninkaan olevan yhdessä juonessa."

"Ha, ha", nauroi Malicorne, "se oli ainoa keino. Entä herra de Guiche, huokailija-poloinen?"

"Eivät suinkaan; kumpainenkaan ei ole viikkokauteen pitänyt kynää kädessään."

"Siksi että herra Raoul de Bragelonne surmaa hänet tai itsensä, jos saa asiasta vihiä."

"Naiset väittävät ymmärtävänsä rakkausasioita", sanoi Malicorne, "eivätkä he edes kykene lukemaan, mitä heidän omat silmänsä kuvastavat tai mitä he omassa sydämessään tuntevat. No niin, minä sanon teille: herra de Bragelonne rakastaa la Vallièrea niin suuresti, että jos tyttö osoittaa oirettakaan hänen pettämisekseen, niin hän tappaa joko itsensä tai hänet."

"Hyväinen aika!" parkaisi Montalais; "johan te puhutte hulluja, herra
Malicorne!"

"En ollenkaan; voitte päin vastoin vakavasti luottaa käsitykseeni, ystäväiseni, ja tiedänpä puolestani erään asian: minä kaikessa hiljaisuudessa ilmaisenkin Raoulille tämän pilan."

"Vaiti, onneton!" kielsi Montalais, nousten vielä yhden askelman lähemmäksi Malicornea. "Älkää hiiskuko sanaakaan Bragelonne-paralle."

"Niin, tänä iltana la Vallière Kuninkaan tammen alla lausui ääneen ja peittelemättä: 'Minä en käsitä, että kuninkaan nähtyään kukaan voisi ketään muuta miestä rakastaa.'"

"En hitossa! Kitkekäämme sensijaan paha heti oraalla. Ilmoittakaamme
Raoulille, kun vielä on aikaa."

"Siitä johtuu", valitti Malicorne, "että kuninkaan ja
Madamen suunnitelma tästälähin vierii rullapyörillä, kulkien
Bragelonne-poloisen ruumiin yli."

"Totisesti!" virkkoi Malicorne hetkisen äänettömänä mietittyään. "Älkäämme me vaivaiset työntykö ison tammen ja suuren kuninkaan väliin, muutoin murskaannumme, sydänkäpyseni."

"Miettikäämme nyt hiukan: herra de Guiche siis rakastaa Madamea, de la Vallière rakastaa kuningasta, kuningas rakastaa Madamea ja de la Vallièrea, ja Monsieur rakastaa ainoastaan itseänsä. Kaiken tämän rakkauden ristiaallokossa taulapääkin voisi luoda onnensa, saati meidänlaisemme järkevät ihmiset."

"En, vaan pohdin tosiseikkoja. Sallikaa vain minun johdattaa teitä, armaani; tähän asti ei teitä ole huonosti onnistanut, eihän?"

"No niin, tulevaisuus täyttää, mitä menneisyys lupaa. Mutta koska jokainen täällä ajattelee itseään, tehkäämme mekin niin."

"On pidettävä herkeämättä silmät ja korvat auki, koottava aseita muita vastaan, millään tavoin antautumatta alttiiksi vastustajillemme."

"Montalais, Montalais! Siinä nyt näkee, että tiesitte minun olevan
Fontainebleaussa."

"Mitä se todistaa? Vain että teitä ajatellaan enemmän kuin ansaitsette, kiittämätön!"

"Katsokaas, kun palasin juoksemasta teidän perässänne ja saavuin aivan hengästyneenä asuntooni, näin neljän talonpojan kantavan paareilla sairasta munkkia."

"Niin, vanhaa hallipartaista fransiskaania. Katsellessani tätä kituvaa hengenmiestä hänet viedäänkin majataloon. Minä menen perässä ylös portaita, ja niiden päähän päästessäni huomaan heidän vievän hänet omaan kamariini."

"Niin, asumaani huoneeseen. Luulen erehdyksen tapahtuneen ja kutsun isännän; tämä selittää, että kahdeksan päivää sitten vuokraamani huone oli ennakolta vuokrattu yhdeksännestä alkaen tälle fransiskaanille."

"Niin juuri minäkin sanoin: 'ohhoh!' Teinpä vielä enemmänkin. Olin suuttua. Menin huoneeseeni ja käännyin itse fransiskaanin puoleen. Tahdoin hänelle osoittaa, kuinka sopimatonta hänen menettelynsä oli. Mutta tuo munkki, vaikka näyttikin olevan ihan kuolemaisillaan, kohousi kyynärpäänsä varaan, suuntasi minuun kaksi liekehtivää silmää, ja äänellä, jolla olisi voinut komentaa ratsuväen hyökkäystä, hän karjaisi: 'Heittäkää se hupsu ovesta ulos!' Tämän käskyn panivat isäntä ja neljä kantajaa heti täytäntöön, toimittaen minut rappusia alas nopeammin kuin minulle oli mukavaa. Ja niinpä nyt, ystäväni, minulla ei ole kuhun pääni kallistaisin."

"Mutta kuka se fransiskaani sitten olikaan?" kysyi Montalais. "Joku veljeskunnan suurmestariko?"

"Juuri sitä arvonimeä luulen erään kantajista häntä puoliääneen puhutellessaan käyttäneen."

"Niin että nyt olen huoneetta, asunnotta, vuoteetta, ja olen yhtä varmasti päättänyt kuin äsken ystäväni Manicamp, etten rupea nukkumaan ulkosalla."

Montalais ja Malicorne älähtivät yhtaikaa. De Saint-Aignan ilmestyi näkyviin.

"Hyvä herra Malicorne", toimitti hän, "onnellinen sattuma tuo minut tänne päästämään teidät pälkäästä. Tulkaa, minä tarjoan teille huoneen luonani, ja sitä, sen vannon, ei mikään fransiskaani teiltä vie. Ja te, rakas neitiseni, rauhoittukaa. Minä tunnen jo neiti de la Vallièren ja neiti de Tonnay-Charenten salaisuuden. Te olette hyväntahtoisesti uskonut minulle omanne; kiitos. Säilytän niitä yhtä hyvin kolme kuin yhdenkin."

Malicorne ja Montalais katselivat toisiaan kuin kaksi omenatarhasta yllätettyä koululaista. Mutta kun Malicorne kumminkin näki tehdyn ehdotuksen hyvin edulliseksi, antoi hän Montalaisille alistumisen merkin, johon tämä nyökkäsi vastauksen.

Sitten Malicorne astui porras portaalta alas tikapuilta, mietiskellen joka askeleella keinoa, miten voisi vähin erin lypsää herra de Saint-Aignanilta kaikki, mitä tämä tiesi siitä suuresta salaisuudesta.

Montalais oli jo kaikonnut kepeänä kuin naarashirvi, eikä tienristeys eikä sokkelo kyennyt häntä eksyttämään. Saint-Aignan taasen todellakin vei Malicornen kotiinsa, lausuen hänelle satoja kohteliaisuuksia, hyvillään kun oli siitä, että hänellä nyt oli käytettävissään ne kaksi miestä, jotka de Guichen pysyessä mykkänäkin — voisivat parhaiten antaa hänelle tietoja hovineitosista.

Antakaamme lukijalle ensiksi yksityistietoja Komean Riikinkukon majatalosta, siirtyäksemme sitten kuvaamaan, millaisia matkustajia siinä asui.

Majatalo oli saanut nimensä kyltistään, kuten kaikkikin ravintolat. Tämä kyltti esitti riikinkukkoa, pyrstö levitettynä. Mutta niinkuin monet maalarit antavat kauniit pojan kasvot käärmeelle, joka vietteli Eevan, samaten oli kyltin sommittelija suonut komealle riikinkukolle naisen kasvonpiirteet.

Tämä majatalo — elävä letkautus sitä ihmissuvun puolikasta vastaan, joka herra Legouvén mukaan on elämän suloisuutena — sijaitsi vasemmalla Fontainebleaun ensimmäisen poikkikadun varrella Pariisista päin lukien; leikaten sitä suurta valtasuonta, joka yksistään muodostaa Fontainebleaun kaupungin, se poikkikatu oli silloin nimeltään Rue de Lyon, epäilemättä siitä syystä, että se maantieteellisesti suuntautui tätä maan toista pääkaupunkia kohti. Kadun varrella oli ainoastaan kaksi porvaristaloa; näitä eroitti toisistaan kaksi suurta pensasaidan ympäröimää puutarhaa.

Näköjään oli taloja kyllä kolme; tahdomme selittää, kuinka niitä silti oli kuin olikin vain kaksi. Komea Riikinkukko oli kulmatalo, varsinainen julkipuoli pääkadulle päin, mutta takana oli Rue de Lyonin puolella kaksi pihojen eroittamaa asuinrakennusta. Näissä oli tilavia huoneistoja kaikenkaltaisia matkustavaisia varten — jalankulkijoille ja ratsumiehille kuten vaunuissakin saapuville soveltuvia; täällä ei ollut tarjolla ainoastaan ruokaa ja asuntoa, vaan myöskin kävelypaikkoja ja yksinäisyyttä rikkaimmille hovimiehillekin, jotka esimerkiksi hovissa kohdanneen keikauksen jälkeen halusivat sulkeutua sulattamaan äkäänsä tai suunnittelemaan kostoa. Näiden takarakennusten ikkunoista näkivät matkustajat ensinnäkin ruohoittuneen Rue de Lyonin ja sitten kauniit selja- ja orapihlaja-aidat, jotka ikäänkuin vihreinä ja kukkivina käsivarsina syleilivät vastamainittuja porvarillisia rakennuksia. Lisäksi näkyi näiden talojen lomissa kuvan taustana ja ikäänkuin ylipääsemättömänä taivaanrantana jono tuuheita lehtipuita, etuvartijoina sille laajalle metsälle, joka levittäytyi Fontainebleaun ulkopuolella.

Majatalon kulmahuoneesta taasen saattoi tarkata sekä Pariisista johtavan valtakadun hyörinää hovijuhla-hommineen että Lyon-kadun rauhallista maisemaa, — puhumattakaan siitä hätätilassa ilmenevästä edusta, että pääoveen kolkutettaessa sopi livahtaa Rue de Lyonille takaovesta ja porvaristalojen puutarhain kautta metsänlaitaan.

Malicorne oli kyllä mielitietylleen valittanut, miten hänet oli pantu muuttamaan Komeasta Riikinkukosta, mutta omiin asioihinsa kiintyneenä hän ei ollut malttanut kertoa Montalaisille kaikkea, mitä hän muussa tilaisuudessa olisi tullut jutelleeksi tästä omituisesta majatalosta. Hän ei ollut tullut maininneeksi sitäkään, millä tavoin hän oli ensin saanut asettuneeksi tähän ravintolaan, ja vain lyhyimmiten oli hän huomauttanut fransiskaanimunkista, puhumatta mitään majatalon muista matkustavaisista. Silti häntä oli melkoisesti ihmetyttänyt se tapa, miten he olivat saapuneet, heidän elämänlaatunsa ja kaikkien muiden paitsi nähtävästi etuoikeutettujen henkilöiden työläs pääseminen majataloon; tähän näyttiin tarvitsevan erityistä tunnussanaa, ja asukkaaksi ei ketään hyväksytty ilman joitakuita valmistavia toimenpiteitä. Kaikki Komean Riikinkukon huoneistot olivatkin nyt luovutettuja ja pidätettyjä muukalaisille, jotka viettivät aikaansa aivan hiljaisesti. Heidän säveät kasvonpiirteensä olivat järjestään ventovieraita Malicornelle. Nämä matkustavaiset olivat kaikki saapuneet myöhemmin kuin hän ja esittelykseen lausuneet jonkunlaisen tunnussanan; tämä seikka oli heti oudoksuttanut Malicornea, ja hän oli tietysti kuulustanut syytä, saaden vastaukseksi, että isäntä piti tällaista varokeinoa välttämättömänä, koska kaupunki nyt oli täynnä rikkaita aatelismiehiä, joten sinne oli täytynyt keräytyä ovelia, saaliinhimoisia veijareitakin. Kunniallisen majapaikan mainehan vaati huolehtimaan, että matkustavaisten sekaan ei pääsisi pitkäkyntisiä.

Sentähden Malicorne joskus itsekseen ihmettelikin kotiin tullessaan ja majatalon oloja lähemmin ajatellessaan, miten hänet oli tänne päästetty, kun hänen jälkeensä oli niin monilta muilta asunto evätty. Erityisesti kummastutti häntä se havainto, että Manicamp, joka hänen mielestään oli koko maailman kunnioittama ylimys, ei kaupunkiin tullessaan ollut saanut edes tallitilaa hevoselleen, vaan tullut jokseenkin tylysti palautetuksi. Siinä oli Malicornelle ongelma, jota hän tosin ei ollutkaan käynyt kaikella nokkeluudellaan selvittämään, hänellä kun oli yltäkyllin ajateltavaa rakkautensa ja kunnianhimonsa asioissa. Mutta niin älykkääksi kuin olemmekin hänet myöntäneet, emme rohkenisi sanoa, että hän olisi siinä tehtävässä onnistunutkaan, vaikka olisi siihen kuinkakin syventynyt. Muutamat sanat valaisevat kyllä lukijalle, ettei kukaan muu kuin itse Oidipus olisi voinut ratkaista tätä arvoitusta.

Viikkoa aikaisemmin oli tähän majataloon ilmestynyt seitsemän matkustavaista, päivää myöhemmin kuin Malicorne oli onnellisesti päässyt livahtamaan Komean Riikinkukon vieraaksi. Nuo seitsemän henkilöä, jotka olivat saapuneet kohtalaisten saattueiden keralla, olivat:

Ensinnäkin saksalaisen armeijan prikaatikenraali, hänen kirjurinsa ja lääkärinsä sekä kolme lakeijaa, seitsemällä hevosella. Tämän kenraalin nimeksi ilmoitettiin kreivi von Wostpur. Espanjalainen kardinaali, mukanaan kaksi veljenpoikaansa, kaksi kirjuria, hovimestari ja kaksitoista hevosta. Kardinaalin mainittiin olevan señor Herrebia. Rikas bremeniläinen kauppias lakeijan ja kahden hevosen kanssa. Kauppias esittäysi herr Bonstettina. Venetsialainen senaattori puolisonsa ja tyttärensä kanssa, molemmat ilmeisiä kaunottaria. Tätä senaattoria puhuteltiin signor Mariniksi. Skotlantilainen aatelistilallinen seitsemän ylämaalaisen alustalaisensa kanssa, kaikki jalkaisin. Tämän lairdin nimi oli Mac Cumnor. Wienistä tullut itävaltalainen ilman arvonimeä tai vaakunaa; hän oli saapunut vaunuissa ja tuntui pappismieheltä, mutta hänessä oli jonkun verran sotilaallistakin ryhtiä. Häntä sanottiin neuvosherraksi. Lopuksi flaamilainen rouvashenkilö lakeijan, kamarineidon ja seuranaisen saattamana. Suuri kuormasto, suurellinen esiintyminen, paljon hevosia. Häntä määriteltiin flaamilaiseksi rouvaksi.

Kaikki nämä matkustavaiset olivat saapuneet samana päivänä, kuten sanottu, ja kuitenkaan ei heidän tulonsa ollut aiheuttanut mitään pulaa majatalossa eikä myöskään vähintäkään häiriötä kadulla, kun heidän huoneensa olivat ennakolta varattuja sanansaattajain tai kirjurien toimesta, jotka olivat ilmestyneet päivää aikaisemmin tai saman päivän aamuna.

Malicorne oli tullut päivää varemmin kuin he. Hoikalla matkarepulla sälytetyn laihan ratsunsa satulassa hän oli ilmoittanut Komean Riikinkukon isännälle odottavansa tänne ystäväänsä, ylimystä, joka oli utelias näkemään juhlallisuuksia ja aikoi saapua piammiten hänkin. Nämä sanat kuullessaan oli isäntä hymyillyt ikäänkuin hän olisi varsin hyvin tuntenut Malicornen tai tuon nimettömän ystävän ja vastannut:

"Valitkaa vain, monsieur, sellainen huoneisto kuin mukavaksi näette, kun kerran tulette ensimmäisenä."

Ja tämä majatalon isännille niin kuvaava palvelevaisuus ilmaisi selvästi kehoituksen: — Olkaa huoletta, monsieur, kyllä ymmärrämme yskän ja kohdittelemme teitä asemanne mukaisesti.

Isännän sanat ja sävy olivat Malicornesta tuntuneet hyväntahtoisilta, mutta jotenkin salaperäisiltä. Mutta hän ei tahtonut joutua suuriin kuluihin ja tiesi samalla, että jos hän olisi pyytänyt pientä kamaria, se olisi varmaankin evätty häneltä hänen vähäpätöisyytensä siten paljastuessa. Sentähden hän kiirehti tarttumaan isännän sanoihin ihan kirjaimellisesti, eksyttääkseen hänet oveluudellaan. Hymyillen vastaan kuten mies, jota on kohdeltu vain ansionsa mukaisesti, hän tyynesti sanoi;

"Niin oikein!" virkkoi isäntä ymmärtävän näköisenä. "Erityisistä syistä, jotka käsitätte myöhemmällä, minun on otettava asunnokseni vain pieni viereinen kamari."

"Ystävä asettuu sitten saliinsa ja hoitaa luonnollisesti sen perusteella oman tilinsä."

"Merkillistä!" mutisi Malicorne. "Asia on siis selvä", hän lisäsi isännälle.

"Kaikki hyvin sitten. Kun siis nyt käsitätte asian… sillä olemmehan selvillä, vai mitä?"

Komean Riikinkukon isäntä asteli Malicornen edellä lakki kädessä. Malicorne asettui huoneeseensa ja hämmästeli sittemmin itsekseen sitä havaintoa, että isäntä aina hänen mennessään ylös tai alas portaita iski hänelle ovelasti silmää, ikäänkuin he kaksistaan olisivat olleet jossakin juonessa.

— Jotakin väärinymmärrystä tässä nyt on, — tuumaili Malicorne; — mutta odottaessani sen selviämistä minä käytän sitä hyväkseni: niin on näissä oloissa parasta.

Ja kamaristaan hän karkaili kuin ajokoira uutisten ja hovinähtävyyksien jäljille, kärvennyttäen ja liotuttaen itseään tungoksissa niinkuin oli neiti de Montalaisille kuvannut.

Seuraavana päivänä hän oli nähnyt noiden seitsemän matkustavaisen peräkkäin saapuvan täyttämään koko majatalon. Katsellessaan noita seurueita hevosineen ja vaunuineen Malicorne hykerteli käsiänsä oivaltaessaan, että hän päivää myöhemmin saapuen ei olisi saanut kehnointakaan makuusijaa tutkimusretkiensä levähdyslomiksi.

Noiden kaikkien muukalaisten tultua tiloitetuiksi isäntä astui hänen kamariinsa ja aloitti entiseen suopeaan tapaansa:

"Teillä on jäljellä päärakennuksen iso huone, — tiedättehän, hyvä herra?"

"Niin että kun ystävänne tulee, hän epäilemättä on tyytyväinen, tai muutoin ei häntä voi millään kurin palvella."

"Jos nimittäin vähänkin epäilisitte, niin minä sanoisin teille, etten voi vastata hänen tulostaan."

"Niin kyllä, mutta ihminen päättää, Jumala säätää, ja samaten myös verba volant, scripta manent."

"Sanat hupenevat, kirjoitettu pysyy. Ja kun hän ei ole minulle kirjoittanut, vaan ainoastaan toimittanut suullisen viestin niin olisin jo valmis oikeuttamaan teidät, siihen kuitenkaan kehoittamattani… tämä on kiusallinen paikka, käsitättehän…"

"En ikinä, monsieur, sellaiseen jetkuun en ikinä ryhtyisi. Ellei hän olekaan kirjoittanut teille, niin minullapa on häneltä kirje!"

'Komean Riikinkukon majatalon arvoisalle isännälle: Tietänette jo kohtauksesta, jonka muutamat huomattavat henkilöt ovat järjestäneet teidän majataloonne; minä kuulun seurueeseen, joka siten kokoontuu Fontainebleaussa. Varatkaa siis yhdellä kertaa pieni kamari ystävälleni, joka saapuu luultavasti ennen minua.'

"Tehän olette tämä ystävä?" Majatalon isäntä keskeytti lukemisensa.
Malicorne kumarsi säveästi. Isäntä jatkoi:

'Ja iso huone minulle. Sali jää kokonaan minun asiakseni; mutta kamari on saatava huokeasta maksusta, se kun tulee vähävaraiselle kirjuriparalle.'

"Olemme siten selvillä asiasta: ystävänne vastaa oman huoneensa maksusta koko pidätysajalta, ja te olette vastuussa kamarista."

— Teilattakoon minut, jos tästä käsitän rahtuakaan! — ajatteli
Malicorne itsekseen. Ääneen hän lisäsi:

"Ei hän todellakaan liittänyt sitä kirjeeseen", vastasi isäntä, silmät kiiluvina salamyhkäisyydestä ja uteliaisuudesta.

"Hm, kyllähän käsitätte, että hänellä siis on siihen syynsä", virkkoi
Malicorne, omaksuen saman salaperäisyyden sävyn.

"Ja uskottuna ystävänä en voi mennä ilmaisemaan sitä, kun hän kerran tahtoo saapua tuntemattomana."

"Pidän arvossa hienotunteisuuttanne. Mitä minuun tulee, niin pidämme siis sovittuna, että minun kamarini ei kuulu samaan tiliin, kuten ystävänikin huomauttaa."

"Selvät tilit säilyttävät hyvän sovun: jos nyt siis tekisimme tilimme tätä myöten."

"Parempi kuitenkin. Kamari ja ruoka minulle, pilttuu ja rehu hevoselleni — paljonko päivältä?"

"Sentähden", selitti Malicorne ääntänsä alentaen ja salamyhkäisyyteen palautuen, koska näki tämän keinon päteväksi, "sentähden että jos tulisi äkkiä hajaannuttavaksi, ei menisi liikoja aikoja laskujen selvittelyssä."

— Kukaan muu kuin Guiche tai Manicamp ei ole voinut kirjoittaa isännälle, — Guiche tahtoen kaiken varalta pidättää itselleen hovin ulkopuolelta asunnon, tai Manicamp Guichen puolesta. Iso huone on silloin tietenkin aiottu mukavaksi asunnoksi jollekulle hunnutetulle naiselle, jolle on tahdottu varata kaksi käytävää, niin että hän pääsee suoraan melkein autiolle poikkikadulle, joka päättyy metsään. Kamari on tarkoitettu hetkelliseksi majapaikaksi joko Manicampille — Guichen uskottuna kumppanina ja valppaana ovenvartijana — tai itse kreiville, joka paremmaksi varmuudeksi saattaa esittää sekä isännän että apurin osaa yhtaikaa. Mutta entä tämä kokoontuminen, joka on määrätty tapahtuvaksi majatalossa ja jo tapahtunutkin? Varmaankin henkilöitä, joiden pitäisi tulla esitellyiksi kuninkaalle. Mutta kirjuripoloinen, jonka piti saada kamari? Kah, viekkautta Guichen tai Manicampin paremmaksi salaamiseksi. Jos niin on asia — ja muutakaan en osaa ajatella —, niin eipä tässä ole suurtakaan sekaannusta sattunut: Manicampilla ja Malicornella on vain kukkaron pulleus eroa.

Näiden mietelmien varassa oli Malicorne käynyt rauhallisesti levolle, olematta millänsäkään noista seitsemästä matkustavaisesta, jotka väkineen kuhisivat Komeassa Riikinkukossa. Aina kun hovihommiltaan jouti — kun oli väsyksissä retkeilyistään ja tiedustelustaan eikä jaksanut kyhäillä uusia kirjelappusiakaan, jollaisen sujauttamiselle Montalaisin käteen hän ei koskaan tavannut tilaisuutta — hän sulkeusi onnellisesti saatuun kammioonsa ja nojaili ulokkeensa kaiteeseen neilikkaruukkujen keskellä, tarkkaillen katuliikennettä ja itsekseen kummastellen, että talon matkustavaiset eivät näkyneet omistavan vähäisintäkään huomiota Fontainebleaun ilotulituksille ja juhlille.

Täten tultiin siihen seitsemänteen päivään, jota me yöllisine jatkoineen olemme niin laajaperäisesti selostaneet edellisissä luvuissa. Kellon lähetessä yhtä oli Malicorne jälleen yöllä sijoittunut ikkunaansa, kun Manicamp ilmestyi näkyviin ratsain, nenä pystyssä, huolestunut ja kiusaantunut ilme kasvoillaan.

— Kas niin! — ajatteli Malicorne tuntiessaan hänet ensi silmäyksellä; — siinä nyt miekkoseni tulee ottamaan huonettansa, minun kamariani.

Hän huhusi Manicampille. Tämä kohotti päätänsä ja tunsi vuorostaan hänet heti.

"Ah, pardieu, olipa hyvä, että tapasin teidät!" sanoi hän ilahtuen. "Olen jo kauan kierrellyt täällä Fontainebleaussa, etsien kolmea turhaan tavoiteltavaa: de Guichea, kamaria ja pilttuuta."

"Herra de Guichesta en voi teille antaa hyviä enkä huonoja tietoja", vastasi Malicorne, "kun en ole häntä nähnyt; mutta kamarinne ja tallitilan laita on toisin."

"Miltä päivältä?" urkki isäntä, Manicampin epäröimisestä epäluuloisena.

Manicamp raapi korvallistaan ja katsoi Malicornen ikkunaan, mutta toinen oli jo siitä poistunut, tullakseen alas portaita ystävänsä avuksi.

Samassa ilmestyi pääovelle pitkään, espanjalaiskuosiseen kauhtanaan verhoutunut matkustavainen, lähestyen siten keskustelun kuuluville. Hän oli kääntänyt korkean kauluksen kasvojensa suojaksi.

"Kysyn teiltä, minä päivänä lähetitte minulle sen kirjeen, jossa varasitte täältä asunnon?" tivasi isäntä.

"Toissa keskiviikkona", sanoi salaperäinen muukalainen säveällä ja kohteliaalla äänellä, koskettaen isäntää olkapäähän.

Manicamp peräytyi, ja kynnykselle tullut Malicorne vuorostaan raapi korvallistansa. Isäntä tervehti tulokasta sellaiseen tapaan kuin olisi heti tuntenut hänessä oikean vieraansa.

"Huoneenne on valmiina, ja tallissakin on varattu tilaa", sanoi hän tälle säyseästi. "Mutta…" Hän katseli ympärilleen. "Hevosenne?"

"Hevoseni tulevat tai eivät tule. Asia lienee teille yhdentekevä, kunhan teille maksetaan kaikesta, mitä olette varannut?" Isäntä kumarsi vielä syvempään. "Olette kai myös jättänyt vapaaksi sen pienen kamarin, jonka tilasin?"

"Se on ollut ystävällänne jo kahdeksan päivää, monsieur", ilmoitti isäntä osoittaen Malicornea, joka ihan kyyristyi kokoon.

Matkustaja alensi kauluksensa nenän tasalle ja loi pikaisen silmäyksen
Malicorneen.

"Mitä ihmettä!" huudahti ravintoloitsija Malicorneen kääntyen; "ettekö te olekaan samaa seuruetta?"

"Mitäpä sillä on väliä, kunhan saatte maksun", vastasi Malicorne majesteettisesti matkien vierasta.

"Sillä on niin paljon väliä", sanoi isäntä, oivaltaessaan seonneensa henkilöstä, "että pyydän teitä, monsieur, luovuttamaan huoneet, jotka toinen on tilannut aikaisemmin."

"Mutta lopultakaan monsieur ei yhtaikaa tarvitse salia yläkerrassa ja kamaria alakerrassa", vastusti Malicorne. "Jos monsieur ottaa kamarin, niin minulle soveltuu tilavampi huone, ja kamari kelpaa minulle edelleenkin siinä tapauksessa, että hän tahtoo salin."

"Olen kovin pahoillani, monsieur", huomautti matkustaja säveällä äänellään, "mutta minä todella tarvitsen molemmat asunnot."

"Katsokaa", vastasi matkustaja ojentaen kätensä omituista kulkuetta kohti, joka samassa tuli näkyviin. Siellä tuotiin paareilla sitä fransiskaanimunkkia, jonka esiintymisestä hänen kamarinsa valtiaana Malicorne on jo kertonut Montalaisille muutamin omin lisäyksin. Malicorne vain muitta mutkitta pidätettiin poissa Komeasta Riikinkukosta isännän ja niiden neljän talonpojan toimesta, jotka olivat fransiskaania kantamassa, hänen rohkenemattansakaan ryhtyä häiritsemään sairasta tai tämän seuralaista sen pitemmälti.

Lukijalle on jo esitetty tämän häädön seuraukset, — Manicampin keskustelu Montalaisin kanssa, jonka edellinen oli Malicornea nokkelampana osannut tavoittaa kuulustaakseen tietoja de Guichesta; sitten Montalaisin ja Malicornen haastelu ja lopuksi kreivi de Saint-Aignanin asettuminen kumpaisenkin suojattoman herrasmiehen isännäksi.

Nyt meidän on vain enää ilmoitettava, keitä nuo kaksi uutta esiintyjää olivat — kauhtanamies, joka tuli pääasukkaaksi Malicornen osittain valtaamaan huoneistoon, ja yhtä salaperäinen fransiskaani, joka edellisen lisänä oli toimittanut ystävykset niin hankalaan pälkääseen.

Ja jotta lukija ei kyllästyisi odotukseen, riennämme heti vastaamaan ensimmäiseen kysymykseen.

Kasvojensa alaosaa viitankauluksella verhonnut matkustaja oli Aramis, joka Fouquetista erottuaan oli lakeijansa avaamasta matkarepusta ottanut täydellisen ratsastusasun ja lähtenyt linnasta Komean Riikinkukon majataloon, mistä hän todellakin oli viikkoa aikaisemmin tilannut salin ja kamarin. Malicornen ja Manicampin tultua häädetyiksi hän lähestyi fransiskaanimunkkia ja kysyi, kumpaisen huoneen tämä tahtoi valita itselleen. Munkki tiedusti, missä ne sijaitsivat, ja sai kuulla, että kamari oli alakerrassa ja sali portaita ylempänä.

"Niin ollen otan kamarin", päätti hän. Aramis ei vastustanut, vaan sanoi isännälle aivan alistuvana:

Kunnioittavasti kumarrettuaan hän meni itse ylös isompaan huoneeseen. Fransiskaanimunkki kannettiin kamariinsa. Saattoi kyllä oudoksua tuota kirkkoruhtinaan arvonantoa yksinkertaista luostariveljeä ja vielä kerjäläismunkkia kohtaan, jolle siten edes pyytämättänsä toimitettiin niin monien matkustajain haluama huone. Ja miten onkaan selitettävissä Aramiksen odottamaton tulo Komean Riikinkukon majataloon, kun hän oli saapunut linnaan herra Fouquetin seuralaisena ja niin ollen olisi voinut majailla hänen parissaan?

Fransiskaanimunkki salli ilman pienintäkään valitusta siirrättää itsensä ylös portaita, vaikka hän ilmeisesti kärsi kovia tuskia ja aina paarien sattuessa seinään tai porraskaiteeseen vavahteli rajusti koko ruumiiltaan. Kamariin päästyänsä hän sanoi kantajille:

Miehet laskivat paarinsa lattialle, nostivat sairaan mahdollisimman hellävaroin ja asettivat hänet osoitettuun nojatuoliin makuusijan päänalusen viereen.

"Hyvä ystävä", sanoi fransiskaanimunkki, "pyydän teitä läksiäisiksi antamaan kestitystä näille kunnon miehille, jotka ovat Melunin varakreivin alustalaisia. He löysivät minut maantieltä pyörtyneenä helteeseen ja vaivojensa palkkaa ollenkaan ajattelematta tahtoivat kantaa minut kotiinsa. Mutta minä tiedän, mitä köyhälle maksaa sairaan majoitus, ja pidin senvuoksi parempana päästä majataloon, missä minua sitäpaitsi odotettiinkin."

Isäntä katseli munkkia hämmästyksissään. Fransiskaani teki peukalollaan erityiseen tapaan ristinmerkin rintaansa.

"Niin, se on totta", myönsi hän nyt, "teitä odotettiin, arvoisa isä, mutta me toivoimme saavamme nähdä teidät paremmassa tilassa."

Ja talonpoikien oudostellessa kopean isännän äkillistä muuttumista kunnioittavan nöyräksi kerjäläismunkkia kohtaan tämä kaivoi syvästä taskustaan pari kolme kultakolikkoa, näyttäen niitä heille.

"Te näette, hyvät ystävät", sanoi hän, "että saan täällä maksetuksi hoidostani. Olkaa siis huoletta älkääkä epäröikö jättää minua tänne. Veljeskuntani, jonka asioilla matkustan, ei tahdo, että kerjään; mutta teiltäkin saamani huolenpito ansaitsee palkkionsa, — ottakaa siis nämä kaksi louisdoria ja menkää rauhassa."

Talonpojat eivät rohjenneet ottaa vastaan; isäntä otti nuo kaksi louisdoria munkin kädestä ja pisti ne erään talonpojan kouraan. Miehet poistuivat yhä enemmän ihmeissään.

Oven sulkeuduttua ja isännän pysytellessä kunnioittavasti pihtipielessä munkki hetken aikaa kokosi ajatuksiaan. Sitten hän painoi kuumeesta kuivan kätensä kelmenneelle otsalleen ja vavahdellen siveli kouristuneilla sormillaan harmahtavaa partaa. Sairaudesta ja kiihtymyksestä kuoppiinsa vajonneet isot silmät tuijottivat avaruuteen ikäänkuin tuskallista ja vääjäämätöntä ajatusta seuraten.

"Meillä on kolme, pyhä isä. Ensiksikin herra Luiniguet, sitten karmeliittiveli Hubert, ja vielä eräs lääkäri nimeltään Grisart."

"Täällä on jesuiitteja, augustiinilaismunkkeja ja fransiskaaneja, mutta jesuiitit asuvat tässä lähimpänä, hyvä isä. Minä kai kutsun rippi-isän jesuiittiveljeskunnasta?"

On helppo arvata, että isäntä ja sairas keskenään vaihtamistansa ristinmerkeistä olivat huomanneet toisensa kuuluviksi peloittavaan jesuiittien veljeskuntaan.

Yksikseen jäätyänsä munkki otti taskustaan pinkan papereita ja luki muutamia niistä hyvin tarkkaavasti. Taudin voima voitti kuitenkin hänen urheutensa; silmät alkoivat harhailla, kylmä hiki helmeili otsalla, ja hän vaipui melkein tiedottomana taaksepäin, käsivarret riipuksissa molemmin puolin nojatuolia.

Hän ei ollut viiteen minuuttiin liikahtanut siitä asennostaan, kun isäntä palasi lääkärin seuraamana, jolle hän oli tuskin antanut aikaa pukeutua. Heidän askeleensa ja oven avautumisesta johtunut veto toinnuttivat sairaan taas tuntoihinsa. Hän kokosi nopeasti hajalliset paperinsa ja sulloi ne pitkällä, kuivettuneella kädellä nojatuolin pieluksen alle. Isäntä meni ulos ja jätti potilaan kahden kesken lääkärin kanssa.

"Kuulkaahan", sanoi fransiskaanimunkki lääkärille, "tulkaa lähemmäksi, herra Grisart, sillä tässä ei ole aikaa hukattavana; koettakaa valtimoani, tunnustelkaa sydäntäni, tutkikaa ja lausukaa päätelmänne tilastani."

"Isäntämme", huomautti lääkäri, "vakuutti minulle, että minulla on onni hoitaa veljeskuntamme jäsentä."

"Jäsentä, niin", vahvisti fransiskaanimunkki. "Sanokaa minulle siis totuus; tunnen vointini jokseenkin huonoksi ja luulen tämän kääntyvän kuolemakseni."

"Mitä tarkoitatte pahalla kuumeella?" kysyi sairas ja loi Grisartiin hallitsevan katseen.

"Ensimmäiseen tai toiseen luokkaan kuuluvalle veljeskunnan nuoremmalle jäsenelle", vastasi lääkäri luoden munkkiin kysyvän silmäyksen, "sanoisin sen olevan parannettava kuumetta."

"Katsokaa harmaita hiuksiani ja ajattelun uurtamaa otsaani", jatkoi potilas; "katsokaa koettelemusteni merkeiksi jääneitä vakoja ja ottakaa lukuun, että minä olen yhdennentoista luokan jesuiitti, herra Grisart."

Lääkäri hätkähti. Yhdennentoista luokan jesuiitti oli niitä veljeskunnan kaikkiin salaisuuksiin perehtyneitä miehiä, joille mikään muukaan inhimillinen tieto ei ollut salattua, ei veljeskunnan sääntöjen mukaan mikään luvatonta eikä maallisen esivallan tottelemisessa mikään pakollista.

"Minä siis", sanoi Grisart syvään kumartaen, "minä siis olenkin mestarin edessä?"

"No niin", selitti lääkäri, "teillä on aivokuume, toisin sanoen aivokalvontulehdus, äärimmäisilleen kehittyneenä."

"Sitä en sano", vastasi lääkäri; "mutta siihen nähden, että aivoihin on tullut vikaa, hengitys on lyhyttä, valtimo tykähtelee rajusti ja ankara kuume kuluttaa voimianne…"

"Niin, peräti ankaraksi sen huomaankin; on ihmeellistä, että te ette jäänyt taipaleelle."

"No, kaikkien näiden oireiden perusteella on minun lausuttava, että teidän tilanne on melkein toivoton."

"Tuo lausuntonne kenties riittää velvollisuutenne täyttämiseen veljeskunnan jäsentä ja vieläpä yhdennentoista luokankin edustajaa kohtaan, mutta minulle se on liian vajava tieto, mestari Grisart, ja minulla on oikeus vaatia täsmällisempää selvitystä. Olkaa vielä avomielisempi, niinkuin puhuisitte Jumalan edessä. Olen sitäpaitsi jo lähettänyt kutsumaan ripittäjää."

"Vastatkaa", vaati sairas, arvokkaalla liikkeellä osoittaen sormusta, jonka kanta oli tähän asti ollut käännettynä sisäänpäin ja johon oli kaiverrettu Jeesus-veljeskunnan tunnus.

"Hiljaa!" kielsi munkki. "Näettehän nyt, että teidän täytyy lausuu suoraan totuus?"

"Teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne, tarvitsettekin heti rippi-isää", sopersi Grisart, "sillä kahden tunnin kuluttua, seuraavan rajun kohtauksen tullessa, te joudutte hourioon, ja silloin alkaa kuolonkamppaus."

"Hyvä on", virkkoi sairas, jonka kulmat hetkeksi rypistyivät; "minulla on siis kaksi tuntia aikaa?"

"Niinpä nautin lääkkeenne, vaikka se olisi myrkkyä, sillä nämä tunnit eivät ole välttämättömiä vain minulle, vaan veljeskuntamme menestykselle."

"Yhden ihmisen menetys, siinä kaikki", vastasi fransiskaanimunkki, "ja Jumala pitää huolen siitä, että teidät jättävä munkkiparka saa ansiollisen seuraajan. Hyvästi, herra Grisart! Se oli jo Jumalan armo, että tapasin teidät. Pyhään veljeskuntaamme kuulumaton lääkäri olisi jättänyt minut epävarmaksi tilastani, ja luullen vielä päiviä olevan edessäni en olisi voinut ryhtyä välttämättömiin toimenpiteisiin. Te olette mies paikallanne, herra Grisart, ja siitä koituu kunniaa meille kaikille; minulle olisi ollut ikävää nähdä jonkun meikäläisen esiintyvän keskinkertaisena parantelijana. Hyvästi, mestari Grisart, hyvästi! Ja lähettäkää minulle pian se vahvistava lääkkeenne."

"Sielussani, kyllä… menkää… sielussani, sanon… Animo, mestari
Grisart… viribus impossibile".[58]

Hän valahti jälleen taaksepäin nojatuolissaan ja heikkoni melkein tajuttomaksi.

Tohtori Grisart oli kahden vaiheilla, antaisiko hänelle hetkellistä apua vai rientäisikö valmistamaan lupaamaansa elvykettä. Hän valitsi tuotapikaa jälkimmäisen keinon, syöksähti ulos kamarista ja katosi porraskäytävään.

Ripittäjä saapui tovin kuluttua. Munkki heti tähtäsi häneen syvän katseensa. Vaaleata päätänsä pudistaen hän sitten mutisi:

"Tällä on heikot sielunlahjat, ja toivottavasti Jumala antaa minulle anteeksi, jos näen pakolliseksi muuttaa iankaikkisuuteen ilman tämän pätemättömän apua."

Rippi-isä puolestaan silmäili kuolevaa hämmästyneenä ja melkein kauhuissaan. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt niin palavia silmiä viimeisen ummistumisen edellä, niin hirvittävää katsetta ikuisen sammumisen lähetessä. Fransiskaanimunkki viittasi ripeän käskevästi.

Jesuiittiripittäjä oli kunnon pappi, mutta yksinkertainen ja kokematon alokas, joka ei ollut vielä perehtynyt veljeskunnan korkeampiin salaisuuksiin, ja vaistomaisestikin hän alistui ripitettävänsä ylemmyyteen.

"Mutta minä luulin tulleeni kutsutuksi ripittämään", huomautti jesuiitti. "Kuuluuko tämä tunnustukseen?"

"Kaikki puhumani kuuluu rippiin; haastelen teille vaitiolovelvollisuutenne varassa."

"Hyvä!" sanoi pappi ja asettui nojatuoliin, josta fransiskaanimunkki oli suurella vaivalla siirtynyt pitkäkseen vuoteelle.

"Tahdon ensiksi puhutella heistä", jatkoi kuoleva, "erästä Wienin saksalaista, parooni von Wostpuria. Hakekaahan hänet käsille ja sanokaa, että hänen odottamansa on saapunut."

Ihmeissään rippi-isä katseli parannuksentekijää: tällainen synnintunnustus oli hänestä peräti omituinen.

Suopea pappi nousi täydellisesti nöyrtyneenä ja poistui huoneesta. Hänen mentyään munkki otti uudestaan esille paperit, joiden tarkastelu oli häneltä äsken keskeytynyt.

"Parooni von Wostpur! Hm!" jupisi hän: "kunnianhimoinen, tyhmä, ahdasmielinen!"

Hän taittoi jälleen kokoon paperit ja pisti ne päänalusensa alle. Nopeita askeleita kuului porraskäytävästä. Rippi-isä palasi huoneeseen parooni von Wostpurin saattamana, joka piti päätänsä pystyssä ikäänkuin tahtoen tavoittaa lakea töyhdöllään. Synkkäkatseisen munkin ja yksinkertaisen kamarin nähdessään kysyi saksalainen:

"Minä", vastasi munkki ja lisäsi rippi-isään kääntyen: "Hyvä isä, jättäkää meidät hetkeksi ja tulkaa takaisin tämän herrasmiehen poistuttua."

Jesuiitti meni ulos ja varmaankin käytti tätä karkoitushetkeä kysyäkseen isännältä lähempiä tietoja merkillisestä katuvaisesta, joka kohteli rippi-isäänsä kuin kamaripalvelijaa.

Parooni lähestyi vuodetta ja aikoi puhua, mutta fransiskaani vaiensi hänet kädenliikkeellä.

"Hetket ovat kalliita", sanoi jälkimmäinen pikaisesti. "Tehän olette tullut tänne yhtenä hakijana?"

"Te tiedätte, mitä välttämättömiä edellytyksiä vaaditaan tämän ylimmän arvon saavuttamiseksi, joka tekee ihmisestä kuninkaiden valtiaan ja paavin vertaisen?"

Munkki ei antanut hänen puhua loppuun, vaan ojensi laihtuneen kätensä, jonka sormessa suurmestaruuden tunnus kimmelsi.

Parooni hätkähti taaksepäin hämmästyksestä ja kumarsi heti sen jälkeen syvän kunnioituksen valtaamana.

"Kuinka!" huudahti hän; "te täällä, monseigneur, te näin kehnossa huoneessa, noin huonolla vuoteella, te täällä etsimässä ja valitsemassa tulevaista suurmestaria, seuraajaanne?"

"Älkää välittäkö siitä, parooni, vaan täyttäkää viipymättä pääehto: toimittakaa veljeskunnan tietoon niin tärkeä salaisuus, että joku Euroopan johtavista hoveista teidän välityksellänne ainiaaksi joutuu veljeskunnan vallittavaksi. No niin, onko hallussanne tuollainen salaisuus, kuten olette vakuuttanut suurelle neuvoskunnalle lähettämässänne hakemuksessa?"

Jesuiittien suurmestari otti pinkastaan paperin ja näytti sitä paroonille. Tämä vilkaisi siihen ja sanoi nyökäten:

"Ja te kykenette esittämään minulle suuren neuvoskunnan sihteerin vastauksen?"

Parooni ojensi fransiskaanille kirjeen, joka oli osoitettu hänen ylhäisyydelleen parooni von Wostpurille ja sisälsi ainoataan seuraavat sanat:

'Toukok. 15 p:stä 22 p:ään Fontainebleaussa Komean Riikinkukon majatalossa.

A.M.D.G.'[59]

"Minulla on viidenkymmenentuhannen miehen armeijakunnan päällikkyys; kaikki upseerit on saatu asian puolelle. Olen sijoittanut leirini Tonavan varteen. Voin neljässä päivässä syöstä valtaistuimelta keisarin, joka vastustaa veljeskuntamme leviämistä, ja asettaa hänen sijalleen samasta suvusta sen ruhtinaan, jonka veljeskunta hyväksyy."

"Hyvä on, herra von Wostpur; te saatte sittemmin vastaukseni. Menkää huoneeseenne ja lähtekää Fontainebleausta neljännestunnin kuluessa."

Parooni astui ulos takaperin ja niin nöyränä kuin olisi poistunut sen keisarin puheilta, jonka hän tahtoi kavaltaa.

"Tuo ei ole mikään salaisuus", mutisi fransiskaani, "vaan itsekeksitty hanke. Sitäpaitsi", lisäsi hän hetkisen mietittyään, "Euroopan tulevaisuus ei ole enää itävaltalaisesta hallitsijahuoneesta riippuvainen."

Ja kädessään pitelemällänsä punaisella kynällä hän pyyhkäisi luettelostaan parooni von Wostpurin nimen.

"Nyt kardinaali", sanoi hän; "espanjalaiselta taholta pitäisi meillä olla jotakin vakavampaa saatavissa."

Kohottaessaan silmänsä hän huomasi rippi-isän, joka odotti hänen määräyksiään kuuliaisena kuin koulupoika.

"Ahaa", virkahti hän havaitessaan tämän alistuvaisuuden, "te olette puhellut isännän kanssa?"

"Hyvä! Tarpeen tullen kutsun hänet. Nyt kaiketi käsitätte rippini suuren merkityksen, vai mitä?"

"Käykää siis noutamassa luokseni espanjalainen kardinaali Herrebia. Rientäkää! Mutta tällä kertaa, koska tiedätte mistä on kysymys, voittekin sitten jäädä luokseni, sillä minulle sattuu äkillisiä heikkouden kohtauksia."

"Ei vielä, ei vielä… Espanjalainen kardinaali, ei ketään muuta…
Menkää!"

Viisi minuuttia myöhemmin astui kardinaali kalpeana ja levottomana tuohon pieneen kamariin.

"Asiaan!" sanoi fransiskaani sammuvalla äänellä, ja hän näytti kardinaalille kirjettä, jonka tämä oli lähettänyt suurelle neuvostolle.

Kardinaali epäröitsi vastaamisessaan. Hänen purppuransa nousi kapinaan köyhän fransiskaanimunkin sarkaa vastaan. Kuolevainen ojensi kätensä ja näytti sormusta. Se teki tehonsa, sikäli valtavammin kuin sen henkilön asema oli korkeampi, jolle fransiskaani kulloinkin paljasti mahtinsa.

"Te tiedätte, monseigneur", aloitti kardinaali Kastilian murteella, "te tiedätte, että ehtona Espanjan prinsessan avioliitolle Ranskan kuninkaan kanssa oli täydellinen luopuminen sekä infantinnan perinnöllisistä oikeuksista että kuningas Ludvigin mahdollisista vaatimuksista Espanjan kruunuun?"

"Siitä johtuu", jatkoi kardinaali, "että rauha ja liitto näiden kahden valtakunnan välillä riippuu tämän sopimuspykälän noudattamisesta."

"Ei ainoastaan Ranska ja Espanja", pitkitti kardinaali, "vaan koko Eurooppakin järkkyisi, jos jommallakummalla puolella ryhdyttäisiin loukkaamaan tätä ehtoa."

"Siitä seuraa", selitti puhuja, "että se, joka voisi aavistaa tapaukset ja ilmoittaa varmana tulevaisuuden, joka vain hämäränä mahdollisuutena kuvastuu muiden sielussa, hän säästäisi maailmalta äärettömän onnettomuuden ja kykenisi erityisin valmistuksin kääntämään kehityskulun suotuisaksi veljeskunnan vaurastumiselle."

"Pronto, pronto!"[61] mutisi fransiskaani kalveten ja nojautuen eteenpäin pappia vasten.

"No niin, monseigneur", sanoi hän, "minä tiedän Ranskan kuninkaan päättäneen, että ensimmäisen aiheen sattuessa — kun esimerkiksi Espanjan kuningas tai joku prinsessan veli kuolee — Ranska sodan uhalla vaatii perintöä, ja minulla on valmiissa muodossa se valtiollinen suunnitelma, jonka Ludvig XIV on tässä tarkoituksessa miettinyt."

"Se on totta, te olette tehnyt veljeskunnalle suuren palveluksen. Mutta miten olette hankkinut tietoonne ne yksityiskohdat, joiden perusteella olette merkinnyt muistiin tämän suunnitelman?"

"Minulla on palkoissani Ranskan kuninkaan alhaisempia palvelijoita, ja heiltä saan kaikki ne hylkypaperit, jotka tulisija on säästänyt."

"Se on nerokasta, herra kardinaali" kuiskasi fransiskaani yrittäen hymyillä. "Lähtekää nyt tästä majatalosta neljännestunnin kuluessa; vastaus tulee jälkeenpäin. Menkää."

"Kutsukaa luokseni Grisart ja noutakaa venetsialainen Marini", määräsi sairas.

Rippi-isän totellessa käskyä munkki teki jälleen merkinnän luetteloonsa, mutta hän ei pyyhkäissyt pois kardinaalin nimeä, kuten oli paroonin poistanut, vaan veti hänen nimensä viereen ristin. Siitä ponnistuksestaan voipuneena hän kaatui pitkäkseen vuoteelle, sopertaen tohtori Grisartin nimeä.

Jälleen tointuessaan hän oli niellyt puolet vahvistusjuomasta, josta loppu jäi lasiin, ja häntä kannatteli lääkäri, venetsialaisen ja rippi-isän seistessä oven lähellä.

Venetsialainen joutui kokemaan samat muodollisuudet kuin hänen kaksi kilpailijaansakin, epäröi heidän laillaan kahden vieraan läsnäollessa, mutta ilmaisi suurmestarin käskystä rauhoittuneena, että paavi veljeskunnan mahtavuutta peläten suunnitteli jesuiittien yleistä karkoitusta ja taivutteli Euroopan hoveja hankkeensa puolelle. Hän ilmoitti paavin apurit ja toimintakeinot sekä mille Adrianmeren saarelle kaksi yhdennentoista luokan kardinaalia — veljeskunnan johtajina — ja kolmekymmentakaksi veljeskunnan huomattavampaa jäsentä aiottiin siirtää äkillisellä yllätyksellä.

Fransiskaanimunkki kiitti signor Marinia. Tämän paavillisen vehkeen paljastus ei ollut mikään pikku palvelus järjestölle. Venetsialainen sai sitten määräyksen lähteä jälleen matkalle neljännestunnin kuluessa ja poistui säteilevänä kuin olisi jo saanut suurmestaruuden sormuksen.

"Kaikki nämä miehet ovat joko vakoilijoita tai poliisipalvelijoita, ei yksikään ole luonnostaan suurmestari; kukin on ilmaissut jonkun juonen, mutta kellään ei ole tiedossaan mitään salaisuutta. Ei Jeesuksen veljeskuntaa ole johdettava sodalla ja hävityksellä ja väkivallalla, vaan henkisen ylemmyyden salaperäisellä vaikutuksella. Ei, vielä ei ole löytynyt miestä, ja kaiken onnettomuuden lisäksi minut kutsuu Jumala ja minä kuolen. Voi, pitääkö veljeskunnan sortua minun kanssani tukipylvään puutteessa? Saako kuolema, joka odottaa minua, samalla tehdä tyhjäksi veljeskunnan tulevaisuuden, jonka olisi ikuistanut kymmenen vuotta lisää minun elämässäni, sillä se avautuu hohtavana ja valoisana uuden kuninkaan hallitessa?"

Näitä puolittain ajateltuja ja puolittain lausuttuja sanoja kuunteli kunnon ripittäjä kauhuissaan kuten kuumesairaan hourailua, kun sitävastoin Grisart kypsyneempänä ajattelijana tarkkasi niitä ikäänkuin ilmestyksinä tuntemattomasta maailmasta, jonne hänen katseensa nyt sai tunkeutua, käden ulottumatta sinne.

"Valmistautukaamme", sanoi hän, "kuolema hoputtaa. Voi, äsken toivoin kuolevani levollisena… nyt joudun epätoivoon, ellen jäljelläolevain joukosta… Grisart! Grisart! Toimittakaa minulle vielä tunti elonaikaa!"

Grisart lähestyi kuolevaa ja antoi hänen niellä muutamia pisaroita, ei lasissa säilytettyä juomaa, vaan mukanaan olleesta pullosta.

"Kutsukaa skotlantilainen", huusi munkki, "kutsukaa Bremenin kauppias!
Noutakaa heidät, noutakaa! Armias taivas, minä kuolen, tukehdun!"

Rippi-isä ryntäsi etsimään apua niinkuin ihmistaidolla olisi voinut siirtää kuoleman kättä potilaan päältä; mutta kynnyksellä hän kohtasi Aramiksen, joka piteli sormea huulillaan kuten äänettömyyden jumalan Harpokrateen patsas ja katseellaan torjui hänet takaisin kamarin perälle. Silmäyksillä neuvoteltuansa keskenään liikahtivat kuitenkin lääkäri ja rippi-isä vaatimaan tulijan poistumista. Mutta kahdella eri tavoin tehdyllä ristinmerkillä hän naulitsi molemmat paikalleen.

Aramis astui hitaasti huoneeseen, jossa potilas taisteli kuolonkamppauksen ensimmäistä yritystä vastaan. Fransiskaani näkyikin toipuvan joko väkinesteen tai piispan ilmestymisen vaikutuksesta; hän teki liikkeen ja kohottausi vuoteellaan hehkuvin katsein, suu puolittain avoinna ja hiukset hiestä kosteina. Aramis tunsi huoneen ilman tukehduttavaksi; kaikki ikkunat olivat suljetut, samalla kun pesässä oli tulennos ja kaksi keltaista kynttilää valutti pöytäliinalle vahaansa vaskisista kynttilänjaloista, lämmittäen nekin ilmakehää sankalla käryllään. Hän avasi ikkunan, tähtäsi kuolevaan merkitsevän ja kunnioittavan katseen ja lausui:

"Pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi, että tulen täten kutsumattomana, mutta teidän tilanne on kovin arveluttava, joten pelkäsin teidän voivan kuolla ennen kuin olette puhutellut minua, koska olin vasta kuudennella sijalla luettelossanne."

"Te olette siis se, jota muinoin nimitettiin Aramikseksi ja sittemmin chevalier d'Herblayksi? Te olette Vannesin piispa?"

"Monseigneur, olen kuullut veljeskunnan kaipaavan tietoonsa suurta valtiosalaisuutta, ja tietäen teidät niin vaatimattomaksi, että olitte päättänyt erota asemastanne sen hyväksi, joka toimittaisi järjestön haltuun sellaisen salaisuuden, minä kirjoitin olevani halukas kilpailuun, kun yksinäni varjelen salaisuutta, jota pidän tärkeänä."

"Puhukaa", sanoi fransiskaanimunkki; "olen valmis kuuntelemaan teitä ja arvostelemaan salaisuutenne merkitystä."

"Monseigneur, niin kohtalokasta salaisuutta kuin minulla nyt on kunnia uskoa teille ei ilmoiteta sanoilla. Mikään mielle, joka kerran on tullut esille ajatusten syvyydestä ja ilmaantunut häviämättömässä muodossa, ei enää kuulu haltijalleen. Sana voi sattua tarkkaavaan vihamieliseen korvaan; niinpä ei sovi lausumaansa kylvää umpimähkään liikkeelle, sillä silloin ei salaisuutta voisi enää vakuuttaa salaisuudeksi."

Aramis viittasi lääkäriä ja rippi-isää siirtymään syrjemmälle ja ojensi toisella kädellään fransiskaanimunkille paperin, joka oli suljettu kaksinkertaiseen koteloon.

"Ei, monseigneur", vastasi Aramis, "sillä tästä kotelosta löydätte kirjaimia, joita ainoastaan te ja minä ymmärrämme."

"Se on samaa salakirjoitusta, jota te käytitte vuonna 1655", jatkoi Aramis; "ainoastaan teidän käsikirjuri-vainajanne Juan Jujan kykenisi kolmantena sitä tulkitsemaan, jos hän nousisi haudastaan."

Aramis lähestyi fransiskaania järkkymättömän tyynenä ja kunnioittavana. Sairas ojentausi polttamaan vahakynttilän liekissä hänen antamansa paperin, tarttui sitten piispan käteen ja veti hänet luoksensa.

"Miten ja keltä olette voinut saada tietää sellaisen salaisuuden?" kysyi hän.

"Rouva de Chevreuselta, kuningattaren likeiseltä ystävättäreltä ja uskotulta."

"Ja te lahjoitatte sen veljeskunnalle ilman kunnianhimoa, ilman omia laskelmia?"

"Minä luovutan sen järjestöllemme kunnianhimoisena ja hyvitystä ajatellen", vastasi Aramis, "sillä jos te saatte elää, monseigneur, niin te nyt tuntiessanne minut teette minusta sen, mihin pystyn ja mikä minun tulee olla."

"Ja koska nyt kuolen", huudahti fransiskaanimunkki, "niin teenkin sinusta seuraajani… Noin!"

Hän tempasi sormuksensa ja pani sen Aramiksen sormeen. Kääntyen sitten molempiin kohtauksen näkijöihin hän lausui: "Olkaa tarpeen tullen todistajina, että minä ruumiillisesti sairaana, mutta terveissä sielunvoimissa, vapaaehtoisesti ja pakottamatta luovutan tämän sormuksen rajattoman vallan merkkinä monseigneur d'Herblaylle, Vannesin piispalle, jonka nimitän jälkeläisekseni ja jolle minä vaivainen syntinen Jumalan tuomioistuimen eteen joutumaisillani ensimmäisenä taivutan pääni, ollakseni kaikille muille esimerkkinä."

Ja fransiskaani kumarsi juhlallisesti, lääkärin ja jesuiitin vaipuessa polvilleen.

Itse kuolemaa kalpeampana Aramis siirsi katseensa peräkkäin kaikkiin tämän kohtauksen henkilöihin. Tyydytetyn kunnianhimon riemu täytti hänen sydämensä.

"Kiirehtikäämme", sanoi fransiskaanimunkki; "minut hivuttaa loppuun kaikki se, mitä minulle jäi vielä tehtäväksi. En mitenkään kykene toteuttamaan viimeisiä päätöksiäni."

"Tuolla tunnuksella", jatkoi äskeinen suurmestari, "te olette mies tärisyttämään koko maailmaa; te revitte alas ja rakennatte sillä: In hoc signo vinces![63] — Sulkekaa ovi", kehoitti hän samassa.

"Paavi on vehkeillyt veljeskuntaa vastaan", ilmoitti sairas; "hänen pitää kuolla."

"Me olemme velkaa seitsemänsataatuhatta livreä bremeniläiselle kauppamiehelle nimeltä Donstett, joka on saapunut tänne pyytämään minun takaustani."

"Kuusi maltalaisritaria, joiden nimet näette tähän merkittyinä, ovat erään yhdennentoista luokan jäsenen varomattomuuden johdosta saaneet tietoonsa kolmannen asteen salaisuudet; on otettava selville, miten he ovat käyttäneet tietoansa, sekä peräännytettävä ja haudattava koko asia."

"Kolme vaarallista veljeskunnan jäsentä on lähetettävä Tibetiin menehtymään; he ovat jo tuomitut. Tässä heidän nimensä."

"Antwerpenissä asuu muuan rouvashenkilö, Ravaillacin[64] veljen tyttärentytär; hänellä on hallussaan papereita, jotka voisivat vahingoittaa veljeskuntaa. Jo viisikymmentäyksi vuotta on se suku nauttinut viidenkymmenentuhannen livren eläkettä. Eläke on rasittava; veljeskunta ei ole rikas… Olisi hyväksyttävällä kertamaksulla lunastettava ne paperit tai vastapuolen kieltäytyessä lopetettava eläkkeen maksaminen… joutumatta rettelöön."

"Eräs Limasta lähtenyt alus lienee jo viime viikolla saapunut Lissabonin satamaan; se on näennäisesti lastattu kaakaolla, mutta todellisuudessa kullalla. Harkot ovat kätketyt kaakaokerroksen alle. Alus kuuluu veljeskunnalle, lastin arvo nousee seitsemääntoista miljoonaan livreen. Te toimitatte sen vastaanotetuksi; tässä asiakirjat."

"Ellei satu vastatuulia, niin se on siellä kolmen viikon kuluttua.
Siinäkö kaikki?"

Fransiskaani nyökkäsi myöntävästi, sillä hän ei saanut enää puhutuksi; veri syöksyi kurkkuun ja päähän, tiukkui suusta, sieraimista ja silmistä. Onneton ehti enää vain puristaa Aramiksen kättä ja vierähti sitten kouristuksen kangistamana vuoteelta lattialle.

Aramis laski kätensä hänen sydämelleen; se oli tauonnut sykkimästä. Kumartuessaan hän huomasi, että palanen sitä paperia, jonka hän oli antanut munkille, oli säästynyt kynttilänliekistä. Hän otti sen ja poltti tuhaksi. Sitten hän kutsui takaisin rippi-isän ja lääkärin, lausuen edelliselle:

"Teidän ripitettävänne on Jumalan luona; hän ei nyt tarvitse muuta kuin rukouksia ja leposijan. Menkää järjestämään yksinkertainen hautaus, sellainen kuin köyhälle munkille soveltuu… Menkää."

Uusi suurmestari kääntyi lääkäriin päin ja sanoi hyvin hiljaa, nähdessään tämän kalpeat ja tuskaiset kasvot:

"Herra Grisart, tyhjentäkää tuo lasi ja pyyhkikää se; se sisältää vielä liian paljon sitä ainetta, jota suuri neuvosto käski teidän siihen sekoittaa."

Aramis kohautti säälivästi olkapäitänsä, otti lasin ja tyhjensi sen tulipesän tuhkaan.

Seuraavana eli oikeastaan samana päivänä, sillä edelläkerrotut tapahtumat päättyivät vasta kello kolmen aikaan aamulla, kuningas läksi aamiaisen edellä molempien kuningattarien kanssa messuun. Orléansin herttua taasen otti mukaansa Lotringin junkkarin ja joitakuita muita ystäviänsä ja ratsasti virralle koettelemaan noita paljonpuhuttuja kylpyjä, joihin naiset olivat niin hullaantuneet. Siten ei linnaan jäänyt muita kuin Madame, joka oli tekeytynyt huonovointiseksi, saadakseen olla yksinään. Silloin nähtiin tai oikeammin ei nähty Montalaisin hiipivän ulos hovineitien huoneesta, vetäen mukaansa la Vallièren, joka piiloutui niin hyvin kuin taisi; kahden he livahtivat puutarha-alueen läpi, varovasti vilkuen ympärilleen, ja saapuivat lopuksi Viisikulmiolle.

Oli pilvinen sää, ja kuuma tuuli taivutteli kukkasia ja pensaita, paahtavan pölyn lennellessä maanteiltä ryöppynä korkealle puiden yli.

Montalais oli kaiken aikaa erityisesti toiminut taitavana vakoojana; hän eteni nyt vielä muutaman askeleen ja sanoi kääntyen sitten takaisinpäin, ollakseen täysin varma, ettei kukaan kuunnellut tai lähestynyt heitä:

"No, nyt olemme toki rauhassa, Jumalan kiitosi. Eilisestä asti on koko hovipiiri innostunut urkkijoiksi ja kiertelee ympärillämme aivan kuin olisimme ruton saastuttamia."

"Tämä on ennenkuulumatonta!" jatkoi Montalais; "Malicornesta herra de
Saint-Aignaniin saakka kaikki ihmiset utelevat salaisuuttamme.
Kuulehan, Louise, puhelkaamme nyt hiukan, jotta voin tietää, miten
menetellä."

La Vallière kohotti kumppaniinsa kauniit silmänsä, puhtaat ja syvät kuin kevättaivaan sini.

"Ja minä", sanoi hän, "kysyn nyt sinulta, minkätähden meidät kutsuttiin Madamen luokse, miksi olemme nukkuneet hänen huoneissaan emmekä erikseen, mistä syystä sinä yöllä tulit niin myöhään, ja mistä se valvonta johtuu, jonka varokeinoihin meidät on joka askeleella alistettu?"

"Rakas Louise, sinähän vastaat minun kysymykseeni toisella tai kymmenelläkin kysymyksellä, mutta sellainen ei kelpaa. Minä selitän sinulle tuon kaiken myöhemmin; ne seikat ovat toisarvoisia, joten voit huoletta odottaa siksi. Minä kysyn sinulta — sillä siitä johtuu kaikki muu —, onko vai eikö ole mitään salaisuutta olemassa?"

"En tiedä, onko asiassa mitään salaisuutta", sanoi la Vallière, "mutta sen tiedän, että on tapahtunut joku varomattomuus siitä asti kun puhuin niin typerästi kuninkaasta ja vielä älyttömämpänä pyörryin; kaikki nyt lausuvat meistä huomautuksiaan."

"Sinusta, saat sanoa, kultaseni", oikaisi Montalais nauraen, "sinusta ja Tonnay-Charentesta, jotka molemmin teitte tunnustuksenne pilville ja onnettomuudeksi saitte sivullisia kuulijoita."

La Vallière taivutti päänsä alas. "Sinä todella muserrat minut", valitti hän.

"Kuulehan, kuulehan, Louise! En puhu piloja, vaan olen oikein vakavalla mielellä. En ole turhan takia siepannut sinua linnasta, jäänyt messusta, teeskennellyt Madamen tavoin päänsärkyä, jota hänellä oli yhtä vähän kuin minullakaan, ja kaiken kaikkiaan käyttänyt kymmenkertaisesti runsaammin valtioviisautta kuin herra Colbert on saanut perintönä Mazarinilta ja nyt sovelluttaa herra Fouquetia vastaan; tahtoessani täten päästä kertomaan sinulle seitsemän suruani ja kahdeksan murhettani ei kelpaa tulokseksi, että kun me lopultakin olemme rauhassa eikä kukaan kuule meitä, sinä silloin alkaisit teeskennellä minulle. Ei, ei, ole varma siitä, että kun kysyn sinulta, se ei tapahdu vain uteliaisuudesta, vaan todella arveluttavaksi käyneen asemamme vuoksi. Ihmiset tietävät tuon tunnustuksesi ja puhuvat siitä. Jokainen koristelee tarinaa parhaan taitonsa mukaan mielikuvituksen kukkasilla; sinulla on kunnia pitää koko hovin huomaavaisuutta vireillä, kultaseni, ja ne monet hellät ja henkevät lausumat, joita sinun tiliisi sepitetään, saisivat neiti de Scudéryn ja hänen veljensä pakahtumaan kateudesta, jos ne tunnollisesti selostettaisiin heille."

"Mutta, hyvä Montalais", sanoi tyttöpoloinen, "sinä tiedät paremmin kuin kukaan, mitä minä olen sanonut, kun lausuin sen juuri sinulle."

"Niin, tiedän kyllä. Mutta nyt ei ole siitä kysymys. En ole unohtanut ainoatakaan sanaasi; mutta ajattelitko myös todella mitä sanoit?"

"Yhä kyselyä!" huudahti hän. "Hyvä Jumala, antaisin koko maailman unhoittaakseni, mitä sanoin… Miksi ovatkaan kaikki liittoutuneet alati muistuttamaan minua siitä? Voi, on kamalaa, että ystävätärkin, jonka pitäisi säästää minua, — joka voisi minua neuvoa ja auttaa pelastukseen, päin vastoin surmaa minut, rääkkää hengiltä!"

"Kas, kas", lausui Montalais, "tähän asti sanottuasi liian vähän väitätkin jo liian paljon. Kellään ei ole aikomuksena surmata sinua eikä edes varastaa sinulta salaisuuttasi: sitä pyydetään omasta suosiostasi eikä muutoin, sillä se ei koske ainoastaan sinun asioitasi, vaan meidän muidenkin. Samaa huomauttaisi sinulle Tonnay-Charente, jos hän olisi täällä. Eilen illalla hän nimittäin olikin pyytänyt minua vasiten kamariimme keskustelemaan, ja minä läksin sinne herroista Manicampista ja Malicornesta selvittyäni; silloin kuulin, joskin hiukan myöhästyneenä, että Madame oli sijoittanut hovineidit erilleen toisistansa ja että meidän piti nukkua hänen huoneissaan eikä omassa asunnossamme. Tietysti Madame sillä erossapitämisellä tahtoi estää meitä haastelemasta mitään keskenämme, ja samassa tarkoituksessa hän on tänä aamuna sulkeutunut Tonnay-Charenten seuraan. Sano minulle siis, rakkahin, missä määrin Athénais ja minä voimme luottaa sinuun, jotta sinäkin saisit meidän tukemme."

"En oikein ymmärrä esittämääsi kysymystä", väitti Louise hyvin kiihtyneenä.

"Hm, sinä näytät päin vastoin käsittävän sen varsin hyvin. Mutta minä esitänkin kysymykseni täsmällisempänä, riistääkseni sinulta kaikki mahdolliset verukkeet. Kuule siis: Rakastatko herra Bragelonnea? Se kaiketi on selvä tiedustus, hä?"

Kysymys vavahdutti Louisea niinkuin piiritysarmeijan ensimmäinen pommi täräyttää saarrettua varustusta.

"Kah, ei, ei! Taaskin sinä livahdat minulta tai ainakin pyrit luikertamaan pois asiasta. En kysy sinulta, rakastatko Raoulia, lapsuutesi ystävää ja veljeäsi; minä kysyn, rakastatko herra varakreivi de Bragelonnea, kihlattuasi?"

"Voi, hyvä Jumala", valitti Louise, "kuinka ankarasti sinä kovisteletkaan, rakas Aure!"

"Tyhjää valitusta! En ole enemmän enkä vähemmän ankara kuin seurustelussamme yleensä. Esitän sinulle vain kysymyksen; tokihan vastaat siihen?"

"Varmastikaan", vakuutti Louise tukahtuneella äänellä, "sinä et puhu minulle kuin ystävätär, mutta vastaan sinulle kuitenkin vilpittömänä ystävättärenä."

"No niin, olen luonnostani kovin arasteleva ja naurettavankin ylpeä kaiken suhteen, mitä naisen tulee tallettaa sydämensä salaisuutena, ja siltä osalta ei vielä kukaan ole saanut lukea sisimpiä ajatuksiani."

"Sen kyllä tiedän, sillä jos olisin lukenut sieluasi, en kysyisi sinulta, vaan sanoisin ihan yksinkertaisesti: 'Hyvä Louise, sinulla on onni tuntea herra de Bragelonne, joka on pulska kunnon mies ja tarjoaa edullista liittoa varattomalle tytölle. Kreivi de la Fère jättää pojalleen viidentoistatuhannen livren verran vuotuisia korkoja. Tämän pojan puolisona saat siis ne tulot; sehän on erinomaista. Älä siis eksy oikeaan tai vasempaan vaan valitse suora tie alttarin ääreen, jonne herra de Bragelonne tahtoo sinut viedä. Ja mitä sitten? No, sitten sinusta tulee hänen luonteensa mukaan joko vapaa tai orjatar, jotta saat oikeuden heittäytyä kaikkiin niihin hullutuksiin, joihin liian vapaat tai liiaksi pidätellyt ihmiset tavallisesti joutuvat.' Näin minä heti sanoisin sinulle, hyvä Louise, jos voisin katsahtaa sydämesi syvyyteen."

"Ja minä kiittäisin sinua", sopersi Louise, "vaikka neuvosi ei tuntuisikaan minusta aivan sattuvalta."

"Odota, maltahan… Jatkoksi äskeiselle minä sitten kiirehtisin lisäämään: 'Louise, on vaarallista istua päivät päästään pää kumarassa, kädet toimettomina, harhailevin katsein; on vaarallista tavoitella hämyisiä puistokäytäviä ja lakata hymyilemästä huvikkeille, jotka virkistävät muiden nuorten tyttöjen mieltä; on vaarallista, Louise, sinun laillasi piirrellä kengänkärjellä hiekkaan kirjaimia, jotka häivytettyinäkin voivat hahmopiirteillään vielä ilmaista olleensa enemmän L:n kuin B:n näköisiä; ja vaarallista kaiken kaikkiaan on täyttää mieltänsä tuhansilla eriskummaisilla kuvitelmilla, jotka ovat yksinäisyyden ja päänkivistyksen hedelmiä. Tällaisissa haaveissa tyttöparka riuduttaa poskensa kuopille ja kuluttaa samalla aivonsakin pilalle, eikä olekaan tuollaisissa tapauksissa harvinaista nähdä maailman miellyttävimmän ihmisen muuttuvan ihan tympäiseväksi, peräti järkevän olennon aivan tylsistyvän.'"

"Kiitos, Aure-kulta", vastasi la Vallière säveästi; "sinun on luontaista puhua noin, ja kiitän sinua siitä, että puhuttelet minua teeskentelemättömästi."

"Ja puhunkin haaveilusta yleensä; älä siis omaksu sanoistani sen enempää kuin katsot osuvaksi. Mistä nyt muuten johtuneekaan mieleeni tarina nuoresta kaihomielisestä tytöstä, joka kuoli sappitautiin sen pettymyksen johdosta, että hän kuvitteli saavuttaneensa jonkun prinssin, kuninkaan tai keisarin rakkauden, vaikka tuo suuruus ilmeisesti rakastikin toista ja ainoastaan käytti edellistä tyttöä todellisen rakkautensa verhona; on kummallista, että tyttöparka ei sitä itse huomannut ajoissa, vaikka hänen ympäristönsä heti havaitsi juonen. Naurathan sille poloiselle hupsulle kuten minäkin, la Vallière?"

"Ja siinä teet oikein, sillä tapaus on todellakin hupainen. Tapaus tai tarina — miksi sitä sanoisikaan — painui sattuvana mieleeni, ja opettavaisuutensa vuoksi nyt kerroin sen sinulle. Ajattelehan, hyvä Louise, mitä häiriötä sellainen raskasmielisyys voisi tuottaa sinun aivoissasi! Jos sellaista sattuisi jollekulle meistä, niin asianomainen saisi siis olla varma siitä, että hän olisi tänään kuvalintuna, huomenna naurun aiheena ja ylihuomenna kuolisi häpeään."

"Kun kuningas iskee silmänsä meihin", jatkoi Montalais, "antaa hän sen kyllä huomata, ja jos me olemme se saalis, jota hän tavoittelee, osaa hän kyllä tavoittaa saaliinsa. Sinä näet siis, Louise, että sellaisissa olosuhteissa tulee nuorten tyttöjen, jotka joutuvat alttiiksi vaaralle, suoda toisilleen rajaton luottamuksensa, jotta turhia haaveksimattomat sydämet voisivat varjella niitä, jotka ovat luontuvia raskasmieliseen uneksimiseen."

"Niin, todellakin", sanoi Montalais; "mutta kuka se voi olla? Kaikkihan ovat menneet messuun kuninkaan saattueessa tai uimaretkelle Monsieurin kanssa?"

Melkein samassa näkivät nuoret tytöt lehtokujan päässä vehmaan lehväholvin alla uljasryhtisen ja solakkavartisen nuoren miehen, jolla oli miekka kainalossa ja viitta hartioilla. Ratsusaappaissaan ja kannuksissaan hän herttaisesti hymyillen tervehti heitä jo kaukaa.

"Voi, Montalais, Montalais, armahda!" hätääntyi la Vallière; "sinä olet jo ollut julma, älä kovene ihan järkkymättömäksi!"

Nämä palavana rukouksena lausutut sanat häivyttivät kaikki ivan jäljet
Montalaisin kasvoilta, elleivät sydämestä.

"Hei, te tulette pulskana kuin Amadis,[65] herra Bragelonne!" huusi hän
Raoulille; "ja täysissä varuksissa ja saappaissa kuten hänkin."

"Mutta sanokaakin, miksi olette laittautunut saappaisiin?" kysyi Montalais, la Vallièren pysyessä ääneti vaikka katselikin Raoulia yhtä paljon ihmeissään kuin toverinsakin.

Nuori tyttö tunsi itsensä jonkunlaisen taikauskoisen pelon yllättämäksi ja huojui.

"Rakas Louiseni", selitti nuori mies luontaisen sävyisästi, "minä lähden Englantiin."

"Kuningas!" huudahtivat yhtaikaa Louise ja Aure, tahtomattaankin vaihtaen keskenään katseen, jossa muistuttivat toisilleen juuri keskeytyneestä haastelusta. Raoul huomasi sen, mutta hän ei voinut oivaltaa sen merkitystä, vaan tulkitsi sitä niin ollen luonnolliseksi ilmaukseksi harrastuksesta, jota molemmat nuoret tytöt tunsivat häntä kohtaan.

"Hänen majesteettinsa", kertoi hän, "on suvainnut muistaa, että herra kreivi de la Fère oli mieluisa vieras Kaarle II:n hovissa. Kun siis kuningas tänä aamuna messuun mennessään tapasi minut tiellä, viittasi hän minulle. Astuin hänen luokseen. 'Herra de Bragelonne', sanoi hänen majesteettinsa minulle, 'poiketkaa herra Fouquetin luo, joka on saanut minulta kirjeen Ison-Britannian kuninkaalle; te saatte viedä sen kirjeen perille'. Minä kumarsin. 'Niin, ennen kuin matkustatte', lisäsi hän, 'kysykää Madamelta, mitä tehtäviä hänellä on annettavana teille, kun nyt olette lähdössä hänen kuninkaallisen veljensä luo'."

"Niin pian! Teidät on määrätty matkustamaan nyt heti", ihmetteli
Montalais kuohuksissaan tästä kummallisesta sattumasta.

"Hyvin totellakseen niitä, joita kunnioittaa", lausui Raoul, "on toteltava siekailematta. Kymmenen minuutin kuluttua käskyn antamisesta olin valmis. Saatuaan tiedon matkastani on Madame kyhäämässä kirjettä, jonka perilleviemisen hän suvaitsee uskoa minulle. Kun sillävälin sain neiti de Tonnay-Charentelta kuulla, että te varmaankin olitte jossakin Viisikulmiolla päin, pistäysin kiireimmiten tänne ja löysinkin teidät molemmat."

"Ja kumpaisenkin hiukan huonovointisena", sanoi Montalais auttaakseen
Louisea, jonka kasvot ilmaisivat silmäänpistävää tyrmistystä.

"Voitteko pahoin!" toisti Raoul, sydämellisesti puristaen Louise de la
Vallièren kättä. "Kas, kätesi on tosiaan ihan jääkylmä."

"Eihän tämä kylmyys ulotu sydämeen asti, vai kuinka, Louise?" virkkoi nuori mies hellästi hymyillen.

Louise kohotti nopeasti päänsä ikäänkuin kysymys olisi johtunut epäluulosta ja herättänyt hänessä tunnonvaivaa.

"Voi, te tiedätte hyvin", sai hän ponnistautuen sanotuksi, "että sydämeni ei milloinkaan kylmene sellaiselle ystävälle kuin te olette, herra de Bragelonne."

"Kiitos, Louise! Tunnen sekä sydämesi että sielusi ja tiedän kyllä, että pelkällä käden kosketuksella ei voi arvostella sinun hellyyttäsi. Ja sinä tiedät, Louise, kuinka rajattomasti minä rakastan sinua, millä luottamuksella ja alttiudella olen omistanut sinulle koko elämäni; annathan minulle siis anteeksi, että puhun sinulle hiukan lapsellisesti?"

"En voi nyt erota sinusta lausumatta, että mieltäni painaa ihmeellinen ankeus, jonka käsitän järjettömäksi, mutta se repii kuitenkin sieluani."

"Viivyttekö sitten kauankin poissa?" kysyi la Vallière ahdistuneesti,
Montalaisin kääntäessä pois kasvonsa.

La Vallière laski toisen kätensä sydämelleen, joka tuntui olevan pakahtumaisillaan.

"Se on kummallista", jatkoi Raoul ja katseli nuorta tyttöä surumielisesti; "olen monta kertaa jättänyt sinut, kohdatakseni vaarallisia seikkailuja, ja aina olen lähtenyt reippaana, kevein sydämin, mieli hurmaantuneena vastaisista riemuista ja valoisista tulevaisuuden toiveista, — ja kuitenkin oli silloin mentävä uhmaamaan espanjalaisia luoteja tai wallonien tapparakeihäitä. Tänään lähden ilman pienintäkään vaaraa, ilman vähintäkään huolestuksen aihetta, tavoittamaan mitä helpoimmalla tehtävällä sitä kallista palkintoa, jota hänen majesteettinsa suosio minulle lupaa, ja kenties voitankin sen, sillä mitä kallisarvoisempaa hänen majesteettinsa voisikaan suoda minulle kuin sinun kätesi! No niin, Louise, en todellakaan tiedä, mistä se johtuu, mutta kaikki tämä onnellisuus ja valoisan tulevaisuuden ilahdus haipuu näkyvistäni kuin tyhjänä utuna, kuin harhahaaveena, ja sydämeni syvyydessä tunnen karvasta murhetta ja sanoin kuvaamatonta apeutta, jotakin kaameata, elotonta, kuollutta kuin ruumis. Voi, kyllä tiedänkin miksi, Louise: se tulee siitä, etten ole milloinkaan rakastanut sinua niin hartaasti kuin nyt tällä hetkellä. Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!"

Tämä murtuneen sydämen viimeinen huudahdus hellytti Louisen kyyneliin, ja hän horjahti taaksepäin Montalaisin syliin. Jälkimmäinenkin, joka ei suinkaan ollut pahoin pehmeäluontoinen, tunsi silmänsä kosteiksi ja sydämensä kuin rautarenkaan puristamaksi.

Raoul näki morsiamensa kyyneleet. Hänen katseensa ei tunkeutunut syvemmälle, ei koettanutkaan tunkeutua näiden kyynelten taakse. Hän taivutti polvensa Louisen edessä ja suuteli hellästi hänen kättään. Saattoi nähdä, että hän vuodatti koko sydämensä siihen suudelmaan.

"Nouskaa, nouskaahan", sanoi Montalais, itsekin puhkeamaisillaan itkuun, "sillä tuolla tulee Athénais!"

Raoul pyyhki polvensa takinhihan käänteellä ja hymyili vielä kerran Louiselle, joka ei enää katsonut häneen. Puristettuaan sitten sydämellisesti Montalaisin kättä hän kääntyi tervehtimään neiti de Tonnay-Charentea, jonka silkkilaahus jo kuuluvasti lakaisi lehtokujan hiekkaa.

"Onko Madame saanut kirjeensä valmiiksi?" kysyi hän nuoren tytön ehtiessä lähemmäksi.

"On, herra varakreivi, kirje on sekä kirjoitettu että sinetöity, ja hänen kuninkaallinen korkeutensa odottaa teitä."

Sen kuullessaan Raoul pikaisesti kumarsi Athénaisille, loi viimeisen silmäyksen Louiseen, viittasi vielä Montalaisille jäähyväisiksi ja poistui linnalle päin. Mutta mennessään hän vielä kääntyi katsomaan taaksensa. Ison puistokujan käänteessä hän sitten katosi noiden kolmen nuoren tytön näkyvistä, jotka olivat hyvin erilaisin tuntein saattaneet häntä katseillaan.

"No, vihdoinkin olemme rauhassa", virkkoi Athénais ensimmäisenä keskeyttäen äänettömyyden; "nyt saamme vapaasti haastella eilisestä suuresta tapahtumasta ja neuvotella esiintymistavastamme. Jos nyt tahdotte olla tarkkaavaisia", jatkoi hän vilkuen joka taholle, "niin selitän teille mahdollisimman lyhyesti, mitä minä katson velvollisuudeksemme ja — ellette vähemmästä ymmärrä — mikä tässä asiassa on Madamen tahto."

Ja mademoiselle de Tonnay-Charente antoi viime sanoilleen eri painoa, joka ei jättänyt hänen kumppaneitaan epätietoisiksi siitä, että Athénais todella esiintyi virallisena edustajana.

"Hän tietää enemmän kuin me olemme hänelle sanoneet", vakuutti Athénais painokkaasti. "Olkaamme siis nyt yksimielisiä, hyvät neidit."

"Voi taivas! Hyvä Jumala!" surkeili Louise vapisevana, "saankohan enää elääkään tämän kamalan illan jälkeen?"

"Oh, älä toki noin säiky", tyynnytti Athénais; "meillä on keino käsissämme." Ja hän istuutui kahden kumppaninsa väliin, yhdistäen kumpaiseltakin käden omaansa, ja aloitti selittelynsä. Ensimmäisten sanojen kuisketta häiritsi vain laukkaavan hevosen kavioiden kopse valtamaantieltä linnan ristikkoporttien ulkopuolelta.

Linnaan palatessaan oli Bragelonne kohdannut de Guichen. Mutta ennen tätä kohtausta oli de Guiche tavannut Manicampin, joka taasen oli puhutellut Malicornea. Mutta miten oli Malicorne sattunut Manicampin tielle? Siinä ei ollut mitään merkillistä: hän oli odotellut tätä palaavaksi messusta, jonne Manicamp oli mennyt herra de Saint-Aignanin seurassa. Yhdyttyään he olivat onnitelleet toisiaan hyvästä sattumasta, ja Manicamp oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kysyen ystävältänsä, oliko tälle jäänyt jokunen lantti taskun pohjalle. Kummeksumatta kysymystä, jota hän ehkä odottikin, oli toinen vastannut, että jokainen tasku, josta aina ammennetaan, sinne koskaan mitään panematta, lopulta ehtyy niinkuin kaivo vielä talvella antaa vettä, kunnes puutarhuri tyyten tyhjentää sen kesällä. Malicorne sanoi taskuaan kyllä syväksi ja vakuutti auliisti ammentavansa siitä kylläisyyden aikana, mutta valitettavasti se oli liiallisesta käytöstä kuivunut. Tähän oli Manicamp hajamielisesti vastannut:

"Paras, paras ystävä", huokasi Manicamp, "toimen saaminen Monsieurilta on asemamme suuria vaikeuksia."

"Vielä mitä! Ja jos liehittelemme Madamea", sanoi Manicamp, "niin voimmeko sillä hyvitellä Monsieuria?"

"Totta kai! Jos osoitamme kohteliasta huomaavaisuutta Madamelle ja menettelemme siinä taitavasti, niin Monsieur varmaan kääntyy meille suopeaksi."

"Muutoin olemme pölkkypäitä! Kiirehtikää siis, herra Manicamp, te kun olette suuri politikko, sovittamaan herra de Guiche hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa."

"Suuri uutinen, jumaliste!" vastasi Malicorne ivallisesti; "jokainen huutaa sitä niin äänekkäästi, että se ei voine enää kellekään olla salaisuus. Mutta pyydän teitä nyt ensiksi tosiaan toimimaan neuvoni mukaan: puhukaa herra de Guichen kanssa ja koettakaa saada hänet lähenemään Monsieuria. Hitto, siihen hän on velvollinenkin hänen kuninkaallista korkeuttansa kohtaan!"

"Se ei nähdäkseni käy vaikeaksi. Tehkää kuten minä hain teidät esille: odottakaa häntä. Tiedättehän, että hän on luonnostaan innostunut kävelyihin."

"Miksi luulisittekaan minun erehtyvän? Oletteko huomannut, että hairahtuminen on minun tapaistani? Siinä näette: häntä ei tarvitse edes odottaa. Ja te olette rahapulassa?"

"Minä taasen olen virkaani vailla. Kun Malicorne astuu toimeen, niin
Malicornella on rahaa. Ei asema sen pulmallisempi ole."

De Guiche lähestyi. Malicorne läksi tiehensä, Manicamp takertui de
Guicheen. Kreivi näytti haaveilevalta ja synkältä.

"Sanoppas, mitä loppusointua etsit, kreiviseni", virkkoi Manicamp. "Minulla on mainio omasi pariksi, varsinkin jos sinulla loppusointunasi on sielu."

De Guiche pudisti päätänsä ja tuntien puhuttelijan ystäväksi tarttui hänen käsivarteensa.

"Ja sinäkö ryhtyisit auttamaan minua etsinnässäni", jatkoi kreivi, "tuollainen laiskuri, veltto veitikka?"

"Onko hänellä kolme kitaa kuten sillä valppaalla manalan vartijalla? Oh, älä kohauttele olkapäitäsi, paras kreivini; teen tämän kysymyksen täydellä syyllä, kun nimittäin runoilijat väittävät, että Kerberoksen suostuttamiseksi pitää tuoda kakku tullessaan. Jokapäiväisen todellisuuden näkökannalta sanon minä, että yksi kakku on liian vähän kolmeen kitaan. Jos sinun mustasukkainen aviomiehesi vastaa tuota petoa, kreivi, niin sinun on varattava mukaasi kolmin verroin lämpimäisiä."

"Saadaksesi parempia, hyvä kreivi", sanoi Manicamp leikkisän vakavasti, "ota käytäntöön selvempi kaava kuin äsken esitit pohtiakseni."

"Jos Raoul olisi täällä", virkkoi de Guiche, "niin hän kyllä ymmärtäisi minua."

"Sen uskon, varsinkin jos hänelle sanoisit: minulla olisi hyvä halu nähdä Madame lähemmältä, mutta pelkään mustasukkaista Monsieuria."

"Manicamp! huudahti kreivi suuttuneena ja koettaen musertaa naljailijaa katseellaan, mutta tämä ei ollut millänsäkään.

"Paras kreivi, nythän erehdyt ihmeellisesti; minä en ole lausunut valtakunnan ylhäisyyksistä yhtään mitään. Vastasin puheeseesi luulevaisesta aviomiehestä, jonka nimeä et maininnut, mutta jolla tietysti on vaimo — niin, minä vastasin sinulle: tavataksesi rouvan on sinun lähestyttävä herraa."

"Jos esimerkiksi on kysymys jostakusta herttuattaresta ja itse herttuasta", lisäsi Manicamp, "niin sanon sinulle: Lähentele sitä taloa, olkoon se mikä tahansa, sillä sellainen menettely ei missään tapauksessa voi vahingoittaa lemmensuhdettasi."

"Tekosyy, pardieu! Sata, tuhat! Jos Malicorne olisi saapuvilla, olisi hän jo esittänyt sinulle viisikymmentätuhatta oivallista aihetta!"

"Mikä Malicorne?" kysyi de Guiche silmiänsä siristäen, kuin muistellakseen. "Olen tuntevinani sen nimen…"

"Tuntevinasi! Tottahan toki, kun olet hänen isälleen kolmekymmentätuhatta écua velkaa."

"Jolle sinä olet luvannut Monsieurin luona viran — ei sen mustasukkaisen aviomiehen, vaan toisen monsieurin."

"No, koska se ystäväsi Malicorne on niin nokkela, niin keksiköön hän minulle keinon päästä Monsieurin suosioon, — jonkun tekosyyn rauhan rakentamiseksi hänen kanssaan."

"Niin, tavoitin sinua hyvästelläkseni, rakas ystävä!" vastasi Raoul puristaen kreivin kättä. "Hyvää päivää, herra Manicamp."

"Lontooseen. Nyt menen vain enää Madamen luo; hänen pitäisi antaa viedäkseni kirje hänen majesteetilleen Kaarle II:lle."

"Silloin, hyvä ystävä, sinä Monsieurin seurueeseen kuuluen ottanet esittääksesi hänelle minun anteeksipyyntöni. Olisin häntä odottanut kuulustaakseni hänen ohjeitaan, elleivät herra Fouquet ja hänen majesteettinsa olisi ilmaisseet haluavansa, että heti laittaudun matkaan."

Manicamp nyhjäisi de Guichea kyynärpäällään. "Siinä se veruke", kuiskasi hän; "herra de Bragelonnen anteeksipyyntö."

"Oivallinen, jos Monsieur ei enää ole sinulle vihoissaan; kehno, niinkuin jokainen muukin veruke, jos Monsieur vielä kantaa kaunaa."

"Oletpa oikeassa Manicamp. Jonkun tekosyyn minä vain tarvitsen, olkoon se sitten millainen hyvänsä. — Onnea siis vain matkalle, rakas Raoul!" Ja sitten ystävykset syleilivät toisiaan.

Viisi minuuttia myöhemmin Raoul astui Madamen luo, jonne neiti de
Tonnay-Charente oli käynyt häntä kutsumassa.

Saatuaan kirjeensä valmiiksi Madame istui vielä pöytänsä ääressä. Hänen edessään paloi ruusunpunainen vahakynttilä; syviin mietteisiin vaipuneena oli hän suljettuaan kuoren sinetillä unohtanut sammuttaa kynttilän.

Hän oli komea ja hieno mies, joka kerran nähtynä pysyi aina mielessä.
Ja Madame ei ollut häntä ainoastaan nähnyt, vaan muistamme de
Bragelonnen olleen ensimmäisinä häntä vastassa ja saattaneen häntä le
Havresta Pariisiin. Henriette siis muisti varakreivin varsin hyvin.

"Ah", virkkoi hän, "siinähän te olette, monsieur! Te matkustatte veljeni luo, joka tulee onnelliseksi saadessaan maksaa pojalle osan kiitollisuudenvelastaan isää kohtaan."

"Kuninkaan osoittama suosiollisuus kreivi de la Fèreä kohtaan, Madame, on runsaasti palkinnut hänet siitä vähästä, mitä hänellä on ollut onni tehdä kuninkaan hyväksi, ja minä menenkin viemään hänelle vakuutuksen isän ja pojan kunnioituksesta, hartaasta kiintymyksestä ja kiitollisuudesta."

"En, teidän korkeutenne; ensi kertaa nyt saan ilon nähdä hänen majesteettiansa."

"Te ette tarvitse suosituksia hänen luonaan. Mutta jos kuitenkin epäilette mieskohtaista arvoanne, niin vedotkaa rohkeasti minuun. Minä annan teille aina tukeni."

"Ei, herra de Bragelonne. Muistan, että matkasimme yhdessä ja panin merkille teidän suuren järkevyytenne niiden äärimmäisten mielettömyyksien keskellä, joihin oikeallanne ja vasemmallanne hairahtui kaksi tämän maailman suurimpia hupsuja, herrat de Guiche ja de Buckingham. Mutta älkäämme puhuko heistä, puhukaamme teistä. Matkustatteko Englantiin etsiäksenne jotakin virkatointa? Suokaa anteeksi kysymykseni: se ei johdu uteliaisuudesta, vaan halusta olla teille jossakin suhteessa avulias."

"En, Madame. Minä lähden Englantiin asialle, jonka kuningas on suvainnut uskoa toimitettavakseni hänen majesteettinsa luona, siinä kaikki."

"Heti kun tehtäväni on suoritettu, ellei hänen majesteettinsa kuningas
Kaarle II anna minulle muita määräyksiä."

"Varmasti hän ainakin pyytää teitä jäämään luoksensa mahdollisimman pitkäksi aikaa."

"Silloin, koska en voisi kieltäytyä, pyydän jo edeltäpäin teidän kuninkaallista korkeuttanne hyväntahtoisesti muistuttamaan Ranskan kuninkaalle, että hänellä siellä kaukana on eräs uskollisimpia palvelijoitaan."

"Varokaa vain, että saadessanne häneltä kutsun palata ette pidä sitä käskyä määräysvallan väärinkäyttönä!"

"Ranskan hovi on verraton, sen tiedän; mutta kauniita naisia on
Englanninkin hovissa."

"Kas", lausui Madame, "tuo hymy ei ennusta maani tyttärille mitään hyvää. Tuntuu siltä kuin sanoisitte heille tähän tapaan, herra de Bragelonne: 'Minä saavun luoksenne, mutta sydämeni jätin salmen toiselle puolelle.' Eikö myhäilynne sitä tarkoittanut?"

"Teidän korkeutenne kykenee katsahtamaan sielujen syvimpään. Te ymmärrätte siis, miksi jokainen pitempi oleskelu Englannin hovissa nykyisin tuottaisi minulle tuskaa."

"Eikä minun ole tarvis kysyäkään, vastataanko niin urhoollisen ritarin tunteisiin?"

"Madame, olen kasvanut yhdessä sen kanssa, jota rakastan, ja luulen, että hänellä on minua kohtaan samat tunteet."

"No, lähtekää pian, herra de Bragelonne, ja tulkaa joutuin takaisin, jotta palattuanne saamme nähdä kaksi onnellista ihmistä, sillä toivoakseni ei onnenne tiellä ole mitään estettä?"

"Kyllä, tai ainakin tahtoo siirtää sen tuonnemmaksi. Sain kreivi de la Fèren pyytämään hänen suostumustaan, mutta suorastaan epäämättä hän ainakin nimenomaa selitti, että saisimme odottaa."

"Hänen nimensä?" kysyi prinsessa levottomana; "jos nimittäin", lisäsi hän nopeasti peräytyen, "hänen nimensä ei ole salaisuus?"

"Ei, Madame; minun rakkauteni on kyllin puhdas, jotta minun ei tarvitse salata sitä keneltäkään, vieläkin vähemmän teidän korkeudeltanne, joka olette niin perin hyvä minua kohtaan. Rakastettuni on neiti Louise de la Vallière."

"Ja te sanotte", pitkitti Madame, koettaen säilyttää tyyneytensä, "että kuningas on… lykännyt tuonnemmaksi avioliittonne tuon lapsosen kanssa?"

"Se on omituista", virkkoi prinsessa, ja hänen kasvoillaan häilähti pilvi. "Jo kuukausi takaperin?" toisti hän.

"Olette oikeassa, herra varakreivi", sanoi prinsessa, ja Bragelonne olisi voinut huomata hänen hymyssään jotakin väkinäistä; "veljeni ei saa pidätellä teitä liian kauan. Matkustakaa siis nopeasti, ja ensi kirjeessä, jonka lähetän Englantiin, minä vaadin kuninkaan nimessä teidän paluutanne."

Ja Madame nousi laskeakseen kirjoittamansa kirjeen Bragelonnen käteen. Raoul ymmärsi puhuttelun päättyneen, otti kirjeen, kumarsi prinsessalle ja läksi.

"Kuukausi!" mutisi Henriette. "Olisinko siis ollut tässä suhteessa sokea, ja olisiko hän jo ollut kuukauden päivät häneen rakastunut?"

Ja koska Madamella ei ollut muuta tehtävää, ryhtyi hän aloittamaan veljelleen lähetettävää kirjettä, jonka jälkikirjoituksen oli kutsuttava Bragelonne kotiin.

Kreivi de Guiche oli, kuten olemme nähneet, mukautunut Manicampin kehoituksiin, sallien viedä itsensä tallien luo, missä he käskivät satuloida hevosensa. He karauttivat sitten pientä puistokäytävää pitkin, jonka jo olemme lukijalle kuvanneet, Monsieuria vastaan, joka kylvystä tullen palasi hyvin virkistyneenä linnaan. Hän oli heittänyt naisen harson kasvoilleen, jotta jo kuumana heloittava aurinko ei polttaisi hänen ihoaan.

Monsieurilla oli nyt niitä hyvän tuulen puuskia, joita hänen oman kauneutensa ihailu hänessä toisinaan sai aikaan. Uimaretkellä hän oli saanut verrata oman ruumiinsa valkoisuutta hovilaisten ihoon, ja sen huolenpidon ansiosta, jota hänen kuninkaallinen korkeutensa itselleen tuhlasi, ei edes Lotringin junkkari ollut kestänyt kilpailua. Sitäpaitsi Monsieur oli uinut melkoisella menestyksellä, ja hänen hermonsa, jotka terveellinen pulikoiminen raikkaassa vedessä oli jännittänyt reipastuttavan kimmoisiksi, pitivät hänen sieluansa ja ruumistaan onnellisessa tasapainossa.

Siksipä prinssi nähdessään de Guichen saapuvan ratsastaen pikku laukkaa uhkealla valkoisella hevosellaan ei voinut pidättää ilahtunutta huudahdusta.

"Minusta näyttää, että kaikki luistaa hyvin", sanoi Manicamp, joka luuli lukevansa pelkkää hyväntahtoisuutta hänen kuninkaallisen korkeutensa kasvoilta.

"Hei, hyvää päivää, Guiche! Hyvää päivää, Guiche-poloiseni!" huuteli prinssi.

"Tervehdys monseigneurille!" vastasi de Guiche rohkaistuneena Filipin äänensävystä. "Terveyttä, iloa, onnea ja menestystä teidän korkeudellenne!"

"Tervetuloa, Guiche, ja siirryhän oikealle puolelleni, mutta hillitse hevostasi, sillä minä tahdon kulkea käymäjalkaa näiden raikkaiden holvien alla."

"No, paras Guicheni", puhui Filip, "kerrohan minulle nyt vähän uutisia siitä ennen tuntemastani de Guichesta, joka mielisteli vaimoani."

De Guiche punastui hlusmartoa myöten, jotavastoin Monsieur purskahti nauramaan kuin olisi lausunut maailman nerokkaimman sukkeluuden.

Ne muutamat etuoikeutetut, jotka ympäröitsivät Monsieuria, pitivät velvollisuutenaan matkia häntä, vaikkeivät olleet kuulleetkaan hänen sanojansa, ja kohottivat meluavan naurunrähäkän, joka alkaen seurueen ensimmäisestä vaimeni vasta viimeiseen.

Punastellenkin de Guiche sentään kykeni säilyttämään malttinsa,
Manicampin katseen kannattelemana.

"Ah, monsieur", vastasi hän, "olkaa armelias onnettomalle älkääkä uhratko minua chevalier de Lorrainelle!"

"Jos hän kuulee teidän laskevan leikkiä, ylittää hän siinä teidän korkeutenne ja ivailee minua säälimättä."

"No. no, de Guiche, tunnusta pois, että olet luonut lemmekkäitä silmäyksiä Madameen!"

"Kunnioituksestako minua kohtaan? No, minä vapautan sinut siitä kunnioituksesta, de Guiche. Tunnusta kuin olisi kysymys neiti de Chalaisista tai neiti de la Vallièresta."

"Kas niin!" sanoi hän, alkaen uudestaan nauraa. "Näin minä leikin kaksiteräisellä miekalla. Isken sinuun ja isken veljeeni, Chalaisiin ja la Vallièreen, sinun kihlattuusi ja hänen uuteen rakastajattareensa."

"Tosiaan, monseigneur", virkkoi kreivi, "te olette tänään mainiolla tuulella."

"No, älähän nyt huoli kieltää. Sinä lähdit silloin prinsessan luota silmät raivosta hehkuvina. Se tuotti sinulle onnettomuutta, ystäväni, ja eilen tanssit juhlassa ylen kurjasti. Älä noin murra suutasi; tuollaiset karhun eleet vahingoittavat sinua. Jos prinsessa sinua eilen katseli, niin olenpa varma siitä, että…"

— Tosiaankin, — ajatteli Manicamp, — arvoaste ei siinä merkitse mitään, kaikki ovat samanlaisia.

Prinssi Filip jatkoi: "No, sinä olet siis tullut takaisin meidän miesten pariin, joten on toivoa, että junkkari jälleen suopuu herttaiseksi."

"Kuinka niin, monseigneur? Miten ihmeessä minulla voisi olla sellainen vaikutus herra de Lorraineen?"

"Ymmärräthän: kun sinä olet saapuvilla, mielistelee hän minua, mutta poissaollessasi hän kiusaa minua. Minä hallitsen hypinlaudan avulla. Ja arvaapas, minkä aatoksen olen saanut päähäni?"

"No niin, — kun sinä olit maanpaossa, — sillä karkoitettuna sinä olit, Guiche-poloiseni…"

"Pardieu, monseigneur, kenen syystä?" virkahti de Guiche nyreäksi tekeytyen.

"Hoo, et suinkaan minun, paras kreivi", vastasi hänen kuninkaallinen korkeutensa. "Minä en ole pyytänyt kuningasta sinua häätämään, sen vakuutan ruhtinaan sanalla!"

"Mutta Madame? No, sitä en mene kieltämään. Mitä hittoa sinä olet sitten hänelle tehnyt, Madamelle?"

"Naisilla on suutahduksensa, sen hyvin tiedän, eikä omakaan vaimoni ole äkäilystä vapaa. Mutta jos hän onkin karkoituttanut sinut, en minä yhdy hänen pahastukseensa."

Kreivin takana ratsastava Manicamp, joka tarkkaan kuunteli jokaista prinssin sanaa, taivutti olkapäänsä hevosensa kaulalle salatakseen naurua, jota ei voinut tukahduttaa.

"Kun nimittäin junkkari ei enää nähnyt sinua täällä ja arveli siis saavansa hallita yksinään, käytti hän suopeuttani väärin; tuon pahan nuorukaisen vastakohtana näin vaimoni herttaisena ja hyvänä minua kohtaan, joka löin häntä laimin, ja silloin sain päähäni ruveta mallikelpoiseksi aviomieheksi, hovin harvinaisuudeksi ja ihmeeksi. Mieleeni juolahti rakastaa vaimoani."

"Oo", sopersi hän väristen, "ettehän sentään sitä päätöstänne ihan tosissanne tehnyt, monseigneur?"

"Aivan vakaalla mielellä! Minulla on varoja veljeni antamana huomenlahjana; Madamella taasen on omaisuutta hyvinkin paljon, hän kun saa rahoja samalla kertaa sekä veljeltään että langoltaan, Englannista ja Ranskasta. No niin, me jättäisimme hovin. Minä vetäytyisin Villers-Cotteretsin linnaan. Se eläketilani sijaitsee metsän keskellä, ja siellä me kehräisimme ihanteellisimman rakkauden lankaa samalla seudulla missä aikanaan isoisäni Henrik IV eli kauniin Gabriellen kanssa… Mitä siitä sanot, de Guiche?"

"No, sehän panee ihan vapisemaan, monseigneur", vastasi de Guiche, joka todellakin vapisi.

"Ahaa, minä näen, että sinä et voisi toistamiseen sietää karkoitusta hovista!"

"Oi, monseigneur, mikäli se minusta riippuu, olen valmis seuraamaan teidän korkeuttanne maailman ääriin."

"Sinua älytöntä!" supatti Manicamp, kannustaen hevosensa de Guichea vastaan, havahduttaakseen hänet oikealle tolalle. Hän antoi sitten ratsunsa hypähdellä ihan kreivin vieressä, ikäänkuin ei olisi kyennyt sitä hillitsemään, ja lisäsi kuiskaten: "Ajattele toki, mitä puhut!"

"Asia on siis sovittu", virkkoi prinssi. "Koska olet minuun niin kiintynyt, niin vien sinut matkassani."

"Minne vain, monseigneur, minne vain", riemastui de Guiche, "vaikkapa heti paikalla! Oletteko valmis?"

Ja nauraen hän hellitti ohjia, niin että hevonen tempausi kaksi hypähdystä eteenpäin.

"Maltas, maltas", hillitsi prinssi; "meidän on mentävä linnan kautta, noutaaksemme vaimoni, parbleu!"

"Tietysti. Sanoinhan sinulle, että tämä on aviollisen rakkauden suunnitelma: puolisoni kuuluu hankkeeseen alunpitäin."

"Olen suuresti pahoillani, monseigneur", vastasi kreivi, "mutta silloin ei de Guichesta tule saattolaistanne."

De Guiche kalpeni hiukan, koettaen kuitenkin säilyttää näennäisen hilpeytensä.

"Jos rakastatte Madamea, monseigneur", sanoi hän, "niin sen rakkauden täytyy tuntua teistä riittävältä, joten ette enää kaipaa ystäviänne."

"Olen saanut kalliisti maksaa entisen tuttavuuden, kartellakseni naista, joka on toimittanut minut karkoitetuksi."

"Hyväinen aika, onpa sinulla paha sisu, de Guiche! Kuinka pitkävihainen oletkaan, ystäväni!"

"Varmaan sinä sentähden esititkin eilisen tanssisi niin huonosti; tahdoit kostaa eksyttämällä Madamen vääriin liikkeisiin. Äh, se on halpamielistä, de Guiche, ja minä kantelen Madamelle."

"Oh, saatte sanoa hänelle mitä vain haluatte, monseigneur. Hänen korkeutensa ei minulle siitä sydänny nykyistään tylymmäksi."

"No, no, sinä liioittelet! Mitä nyt niistä parista lyhyestä viikosta, jotka hän on toimittanut sinut viettämään maaseudulla!"

"Monseigneur, kaksi viikkoa on kaksi viikkoa, mutta kun ne viettää ikävään nääntymässä, niin ne venyvät ikuisuudeksi."

"Älähän nyt, de Guiche! Ole hyvä poika; minä rakennan rauhan välillenne, ja seurustellessasi hänen kanssaan tulet vielä tuntemaan, että hän ei ole laisinkaan häijy, ja vain viehätyt hänen sukkelaan älykkyyteensä."

"Saat nähdä, että hän osaa ottaa vastaan kuin prinsessa ja laskea leikkiä kuin porvarisnainen. Huomaat, että hän tahtoessaan saa tunnit kiitämään kuin minuutit. De Guiche, ystäväni, sinun pitää peruuttaa käsityksesi vaimostani."

— Tosiaankin, — tuumi Manicamp itsekseen, — siinäpä aviomies, jolle hänen vaimonsa nimi tuottaa onnettomuutta, ja edesmennyt kuningas Kandaules[66] oli oikea tiikeri monseigneuriin verrattuna.

"Sanalla sanoen", lisäsi prinssi, "sinä opettelet ajattelemaan toisin vaimostani, ja se käy helpostikin, de Guiche; menen siitä takuuseen. Minun täytyy vain näyttää sinulle tie. Hän ei suinkaan ole jokapäiväinen, eikä hänen sydämeensä pääse ken tahansa."

"Ei mitään vastustelua, de Guiche, muutoin jo riitaannumme", keskeytti prinssi.

— Kun hän kerran tahtoo, — kuiskasi Manicamp de Guichen korvaan, — niin taivu nyt ajoissa.

"Ja hyväksi aluksi", jatkoi monseigneur, "tänä iltana on soittoa Madamen luona; sinä olet päivällisellä minun seurassani, ja minä vien sinut hänen luokseen."

"Jopa siinä määrin, että hän ei vastannut, kun häntä puhuttelin. Saattaa olla hyvä, ettei ihminen ole itserakas, mutta liian vähä on aina liian vähä, kuten sanotaan."

"Kreivi, päivälliseltä menet asuntoosi pukeutumaan ja sitten tulet noutamaan minut; minä odotan sinua."

— Hän ei siitä hellitä, — ajatteli Manicamp, — ja tuollaisessa juuri aviomiehet ovatkin itsepintaisimpia. Ah, kunpa Molière olisi tätä kuulemassa; hän sepittäisi siitä oivallisia säkeitä.

"Muuten", sanoi de Guiche heidän seisoessaan ulko-ovella, "minulla oli tehtävä Teidän korkeutenne luona."

"Monsieur de Bragelonne lähti kuninkaan käskystä Lontooseen, ja hän lähettää kauttani terveisensä monseigneurille."

"Hyvää matkaa varakreiville, minä pidän hänestä paljon. Mene pukeutumaan de Guiche ja tule hakemaan minua. Ellet tule takaisin —"

"Toden totta", sanoi de Guiche nauraen, "hänen kuninkaallinen korkeutensa, monseigneur, on Madamen äärimmäinen vastakohta. Madame karkoituttaa minut, koska hän ei välitä minusta riittävästi; ja monseigneur vangituttaa minut, koska hän välittää minusta liian paljon. Kiitos, monseigneur! Kiitos, Madame!"

"Tule, tule, sinä hauska toveri, ja tiedä, etten tule toimeen ilman sinua. Tule pian takaisin."

"Olkoon menneeksi; mutta minuakin haluttaisi keimailla vuorostani, monseigneur."

"Olen velvollinen toimittamaan herra Malicornelle paikan teidän luonanne, monseigneur."

"Että monseigneur ei koskaan saisi parempaa kotitarkastajaa. Paljonko virka tuottaa?" kysyi kreivi prinssiltä.

"En tiedä; mutta minulle on aina sanottu, että hyvin hoidettuna sitä ei koskaan voi kylliksi palkita."

"Silloin luulen monseigneurin tulevan tyytyväiseksi, sillä Malicorne on ovela kuin paholainen."

"No, — siinä tapauksessa virka maksaa minulle paljon", vastasi prinssi nauraen. "Annatpa minulle oikean lahjan, kreivi."

"Oh, varsin hyvin kävisi myös laatuun Manicorne. Edellinen nimi johdattaisi minua sen verran."

"Sanokaa niinkin, monseigneur; minä takaan, että uusi katselmusherra ei siitä tule pahoilleen. Hänellä on mitä säysein luonnonlaatu."

"No niin, ilmoita siis, paras de Guiche, hänelle virkanimityksensä… Mutta, maltas, — tahdonkin sentään ensin nähdä hänet. Jos hän on yhtä ruma kuin nimensä, niin peruutan sanani."

"Epäilemättä. Monseigneur on jo nähnyt hänet Palais-Royalissa, vieläpä juuri minun esittelemänäni."

"Niin, niin, niin! Näetkös, de Guiche, minä en tahdo, että vaimollani tai minullakaan olisi rumia kasvoja silmäimme edessä. Vaimoni ottaa hovineidoikseen vain kauniita tyttöjä; minä taasen valitsen ympäristökseni pulskia herrasmiehiä. Täten, näetkös, de Guiche, jos minä siitän lapsia, on niihin siirtynyt edullista sielullista vaikutusta, samoin kuin niiden kehityksessä synnytyksen edellä tuntuu sekin, että vaimollani on ollut kauniita malleja nähtävissään."

"Erinomaisesti ajateltua, monseigneur", virkkoi Manicamp, osoittaen hyväksymistään sekä silmillään että äänellään.

De Guiche puolestaan ei kai pitänyt perustelua yhtä oivallisena, sillä hän ilmaisi mielipiteensä vain liikkeellä, ja siinäkin ilmeni tuntuvaa epäröimistä.

Manicamp läksi viemään juuri saamaansa hyvää uutista Malicornelle. De
Guiche oli vastahakoisesti lähtevinään pukuansa vaihtamaan.

Laulellen, nauraen ja peilaillen Monsieur vietti aikaansa päivällishetkeen asti mielentilassa, joka saattoi johtaa katsojan mieleen sadun onnellisen prinssin.

[1] "Monsieur" (hyvä herra; isolla alkukirjaimella ilman sukunimeä kirjoitettuna) sitä käytetään kuninkaan nuoremmasta veljestä (joka sittemmin saattaa olla hallitsevan kuninkaan setä). Suom.

[2] Madame = hyvä rouva; talon rouva. Isolla alkukirjaimella ilman sukunimeä kirjoitettuna sitä käytetään kuninkaan ja kruununprinssin tyttäristä sekä Monsieurin puolisosta. Suom.

[5] Tuli Ranskan kuningattareksi Henrik IV:n toisena puolisona ja oli sitten Ludvig XIII:n holhoojana, mutta jätti enimmäkseen hallinnon suosikeilleen, kunnes Richelieu syrjäytti hänet hallituksesta ja 1630 toimitti korkean vastustajansa maanpakoon. Suom.

[8] "Myladyn poika" (15. luku). Kreivi de la Fère, kuten muistettaneen, esiintyi vain kasvatti-isänä pojalleen, tämä kun oli syntynyt satunnaisesta kompastuksesta viehättävän, mutta kevytluontoisen madame de Chevreusen kanssa eikä tiennyt vanhempiansa, esiintyen kreivin laillistettuna ottopoikana. Suom.

[11] Aux Médicis merkitsee Medici-suvun kunniaksi nimitettyä ravintolaa, medici italiaksi "lääkärit", ja siihen on Cropole lisäävinään ranskalaisenkin monikkopäätteen, joka on s. Suom.

[12] Kuninkaallinen palatsi Lontoossa: sen ikkunasta Kaarlo I astui mestauslavalleen, viimeisenä seuralaisenaan kamaripalvelija Parry. Suom.

[13] Lotrinkilaisen hallitsijasuvun nuoremman haaran päämies Henri de Guise pyrki muuttamaan Ranskan vallanperimystä omaksi hyväkseen; Henrik III surmautti hänet vieraspidoissaan 1588. Suom.

[14] "Suojelija", Cromwellin arvonimi hänen hoitaessaan Yhdistettyjen Kuningaskuntain hallitusta. Suom.

[16] Ranskalainen kaivertaja (1592-1645), ensimmäinen yksinomaan graafikoksi antautunut luova taiteilija. Suom.

[19] Katolilaisten hengenmiesten on pidettävä päälaen keskikohta paljaaksi ajeltuna. Suom.

[24] Latinaa: "Tässä lepää kunnioitettava Peter William Scott, Newcastlen luostarin arvoisa kanunki. Kuollut 14. helmikuuta Herran vuonna 1208. Maatkoon rauhassa." Suom.

[30] Näemme muskettisoturien vakaisen kapteenin sotkeutuneen hänen liikkuvaisiin miehiinsä kardinaalin muistissa. Suom.

[32] Monista harvinaisista aineksista valmistettua orvietaania eli "venetsialaista siirappia" pidettiin vielä 1600-luvulla yleislääkkeenä kaikkia myrkkyjä vastaan. Suom.

[33] Valtiokonttorin rahastonhoitajaksi: yli-intendenttinä Fouquet vastasi nykyaikaista rahaministeriä. Suom.

[35] Itävallan keisarin Kaarle V:n. tultua naimissuhteen perusteella Espanjankin kuninkaaksi oli jälkimmäinen maa pitkät ajat Itävallan hovin varsinaisena asuinsijana. Suom.

[37] Abbé merkitsee ranskankielessä sekä apottia eli luostarinjohtajaa, yleensä hengenmiestä, pastoria. Suom.

[46] Portoksen hyväksymä hienompi muoto Mousquetonista, jota hänen uskottu palvelijansa katsoi karkean soturimaiseksi sukunimeksi ("Myladyn poika", 14. luku). Suom.

[47] Aramiksen rakastajattaren nuoruudessaan käyttämä salanimi, madame de Chevreusen, josta sittemmin tuli Raoul de Bragelonnen äiti. Suom.

[48] Viittaus tekijän nuoruudenvuosina toimineen ovelan valtiomiehen Talleyrandin lauselmaan, että sanat ovat parhaat peittämään ajatuksia. Suom.

[52] Louise de la Vallière nyrjäytti nuorena jalkansa niin pahoin, että hänen käyntiinsä jäi hiukan vikaa ("Myladyn poika", 15. luku). Suom.

[53] Nämä Mémoires du Comte de la Fère, joihin Dumas "Kolmen muskettisoturin" johdannossa kertoo tutustuneensa Pariisin kuninkaallisen kirjaston säilyttämänä käsikirjoituksena, ovat myöhemmälle tutkimukselle tuntemattomat: Koko muskettisoturi-sikermän päälähteenä on vuonna 1701 painettu teos, Mémoires de M. d'Artagnan, jonka tekijä Gatien Courtils de Sandraz esittäytyy kapteeni d'Artagnanin ystävänä. Lienee syytä tässä yhteydessä huomauttaa, että "Bragelonnen varakreiviin" ovat erityisesti Tallemant des Réaux'n Historiette ja madame de Lafayetten Henriette d'Angleterre antaneet runsaasti mukanaolleiden muistelopiirteitä. D'Artagnan esiintyy kaikissa laajemmissa Ranskan historioissa. Suom.

[55] Edellä esitelty Orléansin herttua Gaston, jonka arvon näimme vastikään periytyneen hänen nuoremmalle veljenpojalleen Filipille, otti hiljaisesti osaa useihinkin salaliittoihin Ludvig XIII:n tai oikeastaan Richelieun valtaa vastaan, toimittaen "tusinalta parhaalta ystävältänsä pään putoamaan" sillä arastelevalla menettelyllään, että hän juonittelua edistäessään ei tarpeen tullen rohjennut antaa puoluelaisilleen kannatusta. Suoranaiseen kansalaiskapinaan puhkesi tyytymättömyys "suurta kardinaalia" vastaan v. 1632; silloin Montmorencyn herttuan johtama kumouspuolue valloitti useita kaupunkeja ja toivoi saavansa apua sekä napolilaisilta että espanjalaisilta, mutta kärsi ennenaikaisessa Castelnaudaryn taistelussa ratkaisevan tappion, joka toimitti hänet ja monta muuta johtajaa mestauslavalle. Tällä kertaa olivat myöskin Orléansin Gaston ja itse leskikuningatar Maria Mediciläinen sekaantuneet vallankumoukselliseen liikkeeseen siksi julkisesti, että he eivät aluksi voineet välttää vankilaa. Suom.

[56] Senaikainen romanttinen kirjailijatar, esitelty "Myladyn pojan" 23. luvussa. Juuri hän eräässä perusteellisessa romaanissaan tuohon tapaan kartoitti rakkauden valtakunnan. Suom.

[57] Muinaiskreikkalaisessa tarustossa metsästäjä, joka yllätti Artemis-jumalattaren kylpemässä.

[59] Ad majoren Dei gloriam (Jumalan kunnian kirkastamiseksi), jesuiittien veljeskunnan tunnuslause. Suom.

[66] Manicamp liioittelee aika lailla. Lydian kuningas Kandaules oli niin ylpeä puolisonsa Nyssian kauneudesta, että hänen suosikkinsa Gygeksen piti hänen tahdostaan ehdottomasti nähdä Nyssia verhoamattomana. Kuningatar huomasi kepposen ja pahastui siitä siinä määrin, että pakotti Gygeksen surmaamaan hänen miehensä ja nousemaan hänen sijalleen. Suom.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BRAGELONNEN VARAKREIVI ELI MUSKETTISOTURIEN VIIMEISET UROTYÖT I ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.