The Project Gutenberg eBook of Kaarle XII:n historia

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Kaarle XII:n historia

Author: Voltaire

Translator: O. A. Kallio

Release date: November 5, 2016 [eBook #53454]

Language: Finnish

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAARLE XII:N HISTORIA ***

E-text prepared by Tapio Riikonen

KAARLE XII:n HISTORIA

Kirj.

FRANÇOIS MARIE VOLTAIRE

Suomentanut ja johdannolla sekä selityksillä varustanut

O. A. Kallio

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1921.

SISÄLLYS:

Alkulause.

ENSIMÄINEN KIRJA.

Lyhyt Ruotsin historia Kaarle XII:een saakka. Hänen kasvatuksensa; hänen vihollisensa, Tsaari Pietari Aleksejevitshin luonne. Mielenkiintoisia yksityispiirteitä tästä ruhtinaasta ja Venäjän kansasta. Venäjä, Puola ja Tanska liittoutuvat Kaarle XII:tta vastaan.

TOINEN KIRJA.

Ihmeellinen ja äkillinen muutos Kaarle XII:n luonteessa. Kahdeksantoistavuotiaana hän käy sotaa Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan, päättää Tanskan-sotansa kuudessa viikossa, lyö kahdeksalla tuhannella ruotsalaisella kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä ja hyökkää Puolaan. Puolan ja sen hallinnon kuvaus. Kaarle voittaa useita taisteluja, pääsee Puolan herraksi ja valmistautuu nimittämään sinne uuden kuninkaan.

KOLMAS KIRJA.

Stanislaus Leszczinski valitaan Puolan kuninkaaksi. Kardinaali-primaksen kuolema. Kenraali Schulenburgin oiva peräytyminen. Tsaarin toimia. Pietarin perustaminen. Frauenstadtin taistelu. Kaarle samoaa Saksiin. Altranstädtin rauha. August luopuu kruunusta ja jättöä sen Stanislaukselle. Tsaarin lähettiläs kenraali Patkul teilataan ja revitään neljäksi kappaleeksi. Kaarle ottaa Saksissa vastaan kaikkien ruhtinasten lähettiläitä. Hän pistäytyy yksin Dresdenissä tapaamassa Augustia ennen lähtöään.

NELJÄS KIRJA.

Voittoisa Kaarle jättää Saksin, ahdistaa tsaaria, tunkeutuu Ukrainaan. Hänen tappionsa. Hänen haavoittumisensa. Pultavan taistelu. Tämän taistelun seuraukset. Kaarlen täytyy paeta Turkinmaalle. Hänen vastaanottonsa Bessarabiassa.

VIIDES KIRJA

Ottomanisen Portin tila. Kaarle oleskelee Benderin läheisyydessä. Hänen askartelunsa. Hänen vehkeilynsä Turkin hovissa. Hänen suunnitelmansa. August nousee jälleen Puolan valtaistuimelle. Tanskan kuningas hyökkää Ruotsiin. Kaarlen kaikkia muitakin valtioita ahdistetaan. Tsaari juhlii voittoa Moskovassa. Tapahtumat Pruth-joella. Tsaaritar, joka rahvaannaisesta kohosi keisarinnaksi.

KUUDES KIRJA.

Vehkeilyjä Turkin hovissa. Tataarien khaani ja Benderin pasha tahtovat pakoittaa Kaarlen lähtemään tiehensä. Hän puolustautuu neljänkymmenen palvelijansa kera kokonaista armeijaa vastaan. Hänet saadaan kiinni ja häntä kohdellaan vankina.

SEITSEMÄS KIRJA.

Turkkilaiset siirtävät Kaarlen Demirtashiin. Kuningas Stanislaus vangitaan samaan aikaan. Herra de Villelonguen rohkea teko. Vallankumous seraljissa. Taistelu Pommerissa. Ruotsalaiset polttavat Altonan. Kaarle lähtee vihdoin matkalle, palatakseen valtoihinsa. Hänen kummallinen matkustustapansa. Hänen tulonsa Stralsundiin. Kaarlen vastoinkäymisiä. Pietari Suuren menestyksiä. Hänen voittokulkueensa Pietarissa.

KAHDEKSAS KIRJA.

Kaarle naittaa sisarensa Hessenin prinssille. Hänet saarretaan Stralsundiin, josta hän pelastuu Ruotsiin. Parooni Görtzin, hänen pääministerinsä, puuhia. Suunnitelmia sovinnonteoksi tsaarin kanssa ja maihinnousuksi Englantiin. Kaarle piirittää Fredrikshaldia Norjassa. Hän saa surmansa. Hänen luonteensa. Görtz mestataan.

Muistutuksia ja selityksiä

Alkulause.

Suuri "valistusaika" 1700-luvulla on sangen merkitsevästi vaikuttanut myös historiankirjoituksen uudistumiseen. Silloiset historioitsijat eivät näet, kuten aikaisemmat, enää tyytyneet pelkkään tapausten ja valtiolaitosten ulkopuoliseen käsittelyyn ja historian esittämiseen pääasiallisesti kirkollisen ja uskonnollisen katsantokannan valossa, vaan ryhtyivät teoksissaan tutkimaan, selvittelemään ja arvostelemaan myös tapausten ja ilmiöiden syitä, vaikuttimia, keskinäistä yhteyttä ja seurauksia; valtiolliset laitokset, kansain luonne ja tavat, aineellinen ja henkinen kulttuuri, maan luonto ja näiden kaikkien suhde toisiinsa otettiin tutkimuksen esineeksi. Samalla itse esitystapa muuttuu. Entisen kuivan ja kronikkamaisen historiankirjoituksen sijaan tulee kuvaileva, värikäs, eloisa ja taiteellinen esitystapa. Lisäksi liittyy historiankirjoitukseen tietoinen pyrkimys tarkastella ihmiskunnan vaiheita filosofisesti, terveen järjen ja luonnontieteellisen maailmankatsomuksen kriitillisessä valossa, sekä harrastus käsitellä varsinkin siihen saakka miltei kokonaan laiminlyötyä sivistyshistoriaa.

Nämä historiankirjoituksen uudet puolet esiintyvät etenkin kuuluisan ja monipuolisen ranskalaisen valistuskirjailijan François Marie Voltairen (1694-1778) teoksissa, jopa siinä määrin, että häntä, eikä suinkaan aivan syyttä, on sanottu historian filosofian, vieläpä koko uudemman historiankirjoituksen isäksi. Voltairen mielestä näet koko historiankirjoitus on vain historiaan sovellettua filosofiaa, ja sentähden tuleekin ainoastaan filosofien kirjoittaa historiaa. Historioitsijan tulee ennen kaikkea koettaa selvitellä inhimillisen sivistyksen keskinäinen yhteys ja kehityskulku eikä rajoittua pelkkiin ulkonaisiin tapauksiin. Niinpä hän varsinkin historiallisissa pääteoksissaan (Ludvig XIV:n vuosisata, Kansakuntain tavoista ja hengestä) erikoisella mielenkiinnolla käsittelee ja kuvailee valtioiden sisäistä järjestystä, kauppaa ja teollisuutta, tieteitä, taiteita, tapoja, ajatuskantaa ja yleensä sivistyshistoriallisia seikkoja. Ja kun tämä tapahtuu erittäin pirteällä, omaperäisellä ja taiteellisella tyylillä, niin ei ole ihme, että Voltairen historialliset teokset olivat alallaan käänteentekeviä ja ovat säilyttäneet arvonsa meidän päiviimme saakka, vieläpä eräissä suhteissa, kuten varsinkin Kaarle XII:n historiassa, määräävästi vaikuttaneet myöhempien aikojen tietoihin ja käsityskantaan.

Voltaire ei ollut mikään arkistojen ja asiakirjain tutkija, ja siitä johtuu, että hänen teostensa yksityiskohtien luotettavuus ei ole aina taattu. Hän kertoilee mielellään kaikenlaisia juttuja, joita on sattunut kuulemaan tai lähteissään tapaamaan, kunhan ne vain ovat todennäköisiä ja kuvaavia asianomaiselle henkilölle tai tapaukselle. Itse sanoo Voltaire esipuheessaan Kaarle XII:n historian vuoden 1748 painokseen jyrkästi epäilevänsä kaikkea, mikä esiintyy ihmeen tavoin ja vastoin tervettä järkeä; silloin hän ei muka usko edes silminnäkijäinkään vakuutteluja. Mutta jos joku juttu tai lisäpiirre on vain todennäköinen ja terveen järjen mukainen sekä muuten sovelias, silloin Voltaire ei suinkaan malta olla sillä höystämättä esitystään, vaikkapa sen oikeaperäisyys ei olisikaan aivan varma.

Voltairen "Kaarle XII:n historia" on hänen esikoisteoksensa historiankirjoituksen alalla ja sinänsä paljoa vähempiarvoinen kuin hänen myöhemmät historialliset teoksensa. Mutta jo tässä esikoisessa ilmenevät selvästi Voltairen historiankirjoituksen sekä hyvät että heikot puolet, ja sen lisäksi, kuten sanottu, Voltairen antama kuva Kaarle XII:sta ja hänen merkillisistä vaiheistaan on suureksi osaksi nykypäiviin saakka määrännyt jälkimaailman käsityksen Kaarle kuninkaasta ja Pohjan sodasta. Mainitussa 1748 vuoden painoksen esipuheessa Voltaire vakuuttaa, että jos mikään historia on koskaan ansainnut lukijan luottamusta, niin juuri Kaarle XII:n historia on sellainen. Samalla hän mainitsee lähteinään herrojen Fabricen, Villelonguen ja Fiervillen muistelmat ynnä useiden silminnäkijäin kertomukset. Koska nämä kuitenkaan eivät olleet nähneet kaikkea tai olivat nähneet huonosti, niin myöntää hän erehtyneensä monestikin, tosin ei oleellisissa tosiasioissa, vaan verrattain mitättömissä jutuissa, joihin pikkumainen arvostelu oli halukkaasti iskenyt. Näitä erehdyksiään hän muka sitten oli korjaillut esitettyjen arvostelujen ja muistutusten mukaisesti, mikäli oli katsonut siihen syytä olevan, käyttämällä apunaan m.m. Adlerfeltin sotapäiväkirjaa ja Kaarlen rippi-isän Nordbergin historiateosta.

Suomalainen tutkija J.R. Danielson on ottanut tarkemmin selvitelläkseen Voltairen käyttämiä lähteitä ja menettelytapaa ja tuonut ilmi pääasiallisesti seuraavat seikat. [J.R. Danielson, Voltaire Kaarle XII:n historian kirjoittajana. Akateeminen väitöskirja, 1878.]

Oleskellessaan Englannissa 1727 Voltaire tapasi siellä Kaarle XII:n suosikin Turkissa, Holsteinin lähettilään E.F. Fabricen, ja tämä kertoi hänelle paljon mielenkiintoista Kaarlen vaiheista, jota Voltaire piti omituisimpana kaikista Euroopassa hallinneista ruhtinaista. Siitä sai Voltaire aiheen ryhtyä kirjoittamaan Kaarlen historiaa. Lisäksi hän teoksessaan ilmoittaa käyttäneensä lähteinään Ranskan lähettilästen Fiervillen ja Croissyn, herttuatar Sarah Marlboroughin, kenraali Schulenburgin, eversti Villelonguen y.m.m. tiedonantoja. Mutta lisäksi näkyy Voltaire, vaikkapa hän ei siitä itse suoranaisesti mainitse, hyvin runsaassa mitassa käyttäneen apunaan useita painettuja lähteitä. Sellainen suuri painettu lähdeteos on Voltairelle Danielsonin mukaan todistettavasti ollut varsinkin M. de Limiersin v. 1721 julkaistu kuusiosainen Histoire de Suède sous le regne de Charles XII, joka taas puolestaan enimmältä osaltaan, usein aivan sananmukaisesti, perustuu sen ajan hollantilaisten kuukauslehtien (Lettres historiques ja Mercure historique et politique y.m.) kertomuksiin, kuvauksiin ja tiedonantoihin.

Mutta myös useita muitakin kirjallisia, painettuja lähteitä näyttää Voltaire käyttäneen apunaan, ottaen niistä kaikenlaisia lisäpiirteitä, juttuja y.m.s. Sellaisia lisälähteitä näkyy olleen esim. erään Robinsonin muistelmateos, Memoires, contenant l'état present de Suède (Lontoo, 1718); Jean Perryn kirja Venäjän oloista, Etat present de la Grande Russie (1717), jossa tekijä — englantilainen insinööri, joka oli ollut Venäjällä tsaari Pietarin palveluksessa — kertoo kokemiaan ja näkemiään; Hannoverin lähettilään Weberin Venäjää koskevat muistelmat (Memoires, kaksi sarjaa, 1725); ranskalaisen matkailijan de la Motrayen matkakertomus Voyages en Europe, Asie et Afrique (Haagissa, 1727), jossa kerrotaan Kaarlen olosta Turkinmaalla, missä Motraye oli tutustunut Kaarleen; Limiersin teoksen ohella se näkyy olleen Voltairen toiseksi tärkein painettu lähde; edelleen Jean Roussetin kirja Memoires du Regne de Catherine (Haagissa 1728), y.m. pienempiä julkaisuja. Kun Voltairen käyttämissä lähteissä melkoisesti oli pieniä asiallisia virheitä, joiden todenperäisyyttä Voltaire ei voinut tarkistaa, jäivät ne enimmäkseen Voltairenkin historiaan, jonka erikoisuutena muutenkin oli suuri paljous varsinkin Kaarle kuninkaan luonnetta kuvaavia juttuja. Voltairen historia eroaa kuitenkin edukseen kaikista lähteistään itsenäisen, taiteellisen kokoonpanonsa ja eloisan, loisteliaan tyylinsä puolesta. Hän käyttelee lähteitään kirjallisella aistilla ja runollisella vapaudella, valikoiden niistä semmoisia kohtia, jotka soveltuivat hänen tarkoituksiinsa ja tekivät hänen teoksensa huvittavaksi ja mielenkiintoiseksi, "suuren yleisön" kirjaksi.

"Kaarle XII:n historian" ensimäinen osa painettiin Pariisissa 1729, mutta otettiin, painoluvasta huolimatta, takavarikkoon, koska se muka oli loukkaava Puolan kuninkaalle August II:lle. Voltaire painatti sen uudestaan Rouenissa ja kirjoitti siihen jatkoksi toisen osan. Koko teos oli sitten syksyllä 1731 saatavana Pariisin kirjakaupoissa ja saavutti pian tavattoman levikin ja suosion sekä käännettiin useille kielille, "melkein kaikille Euroopan kielille", kuten Voltaire itse kehuu, vastatessaan Kaarle XII:n edellämainitun sotapapin ja hovisaarnaajan Yrjö Nordbergin ankaraan arvosteluun. Yksin englantilaista käännöstä sanoo Voltaire ilmestyneen kahdeksan painosta. Saipa Voltaire teoksensa johdosta kiitoskirjeitäkin sen ajan kuuluisuuksilta (m.m. kardinaali Alberonilta).

Mutta ilmestyi arvostelijoitakin. V. 1732 julkaisi edellä mainittu tunnettu matkailija de la Motraye siitä muistutuksia (Remarques); samoin v. 1741 puolalainen kreivi Poniatowski, Kaarlen uskollinen seuralainen ja auttaja Turkissa (Remarques). Ankarin arvostelija oli vastamainittu Kaarle XII:n hovipappi Nordberg, joka v. 1740 oli ruotsiksi julkaissut lavean, mutta epätaiteellisen Kaarle XII:n historian; se ilmestyi ranskaksi käännettynä 1748. Nordberg sanoi Voltairea m.m. "päävalehtelijaksi" (archimenteur), joka muka lukemattomissa kohdissa lasketteli omiaan. Voltaire tietysti puolustelihe arvostelijoitaan vastaan, väittäen puhuvansa totta, joskaan ei kieltänyt pieniä erehdyksiäkin hänelle sattuneen. Paremmaksi vakuudeksi hän vetosi kuninkaallisen tuttavansa ja suosijansa, Puolan entisen kuninkaan, Lotringin herttuan Stanislaus Leszczinskin todistukseen, jonka kreivi de Tressan v. 1759 kirjallisesti kuninkaan puolesta antoi Voltairelle, ja jossa erityisesti vakuutetaan, että mikäli Stanislaus omakohtaisesti tunsi Voltairen kertomia asioita, ne kaikki olivat tosia, ikäänkuin Voltaire olisi itse ollut tapausten silminnäkijänä. Saamiensa muistutusten ja arvostelujen johdosta Voltaire, kuten jo edellä sanottiin, kuitenkin teki pienehköjä muutoksia, korjauksia, poistoja ja lisäyksiä myöhempiin painoksiin ja tarkisteli kertomustansa uusien tiedonantojen ja kirjallisten lähteiden perusteella. Mutta kun perinpohjaisempi korjailu olisi poistanut teoksesta paljon juuri sellaista, mikä sille antoi sen erikoisen viehätyksen, jäi se tekemättä. Siten vuoden 1751 painos pysyi teoksen lopullisena muotona.

Voltairen "Kaarle XII:n historia" on tähän päivään saakka lukemattomine painoksineen ja lukuisine käännöksineen ollut historiallisen kirjallisuuden enimmin luettuja teoksia. Sitä on melkoisen sattuvasti sanottu eräänlaiseksi historialliseksi romaaniksi, millä nimityksellä on tahdottu kuvata sen sekä esitystapaa että sisällyksen "romaanimaisuutta". Voltaire onkin epäilemättä etusijassa tahtonut huvittaa ja jännittää lukijoitaan eikä ole tavoitellut yksinomaan tieteellistä historiallista totuutta. Hän on menetellyt aiheensa pitelyssä ja käsittelyssä pikemmin kaunokirjailijan kuin tieteellisen historiantutkijan tavoin. Mutta siitä huolimatta näyttää "Kaarle XII:n historia" kokonaisuudessaan katsottuna olevan verrattain tosipohjainen teos. Onpa esiintynyt ääniä, jotka väittävät ja todistelevat, että Voltairen teos lopultakin on toistaiseksi paras kaikista lukuisista Kaarle XII:n historioista, ainakin mitä tulee Kaarlen persoonan ja luonteen oikein käsittämiseen ja kuvaamiseen. Tosin varsinkin Ruotsissa ovat useat historiankirjoittajat suuresti epäilleet Voltairen teoksen lukuisten juttujen todenperäisyyttä, mutta lainaavat niitä silti perin runsaasti omiin teoksiinsa, jolleivät voi varmasti osoittaa Voltairen olevan väärässä. Samoin ovat tehneet muidenkin maiden historiankirjoittajat Kaarlesta ja hänen vaiheistaan puhuessaan. Niinpä Voltairen "Kaarle XII" on edelleen pysynyt alallansa ikäänkuin keskeisenä teoksena, jopa tyylinsä ja kokoonpanonsa puolesta "klassillisena" kirjana, jonka tenhopiiristä kriitillinenkään historiantutkimus ei ole jaksanut ja voinut täysin vapautua.

* * * * *

Tietysti Voltairen teos jo itse aiheensa puolesta tarjoo mitä suurinta mielenkiintoa suomenkielisellekin lukijakunnalle — mainitaanhan siinä muuten Kaarlen yhteydessä usein Suomeakin. Ja kun meillä ei toistaiseksi ole suomen kielellä mitään laveampaa esitystä tuosta Pohjolan merkillisestä sankarikuninkaasta, joka tosin Suomelle aiheutti suunnattomia kärsimyksiä, niin soveltuu Voltairen teos — jolla samalla on oma yleisesti tunnustettu kirjallishistoriallinen arvonsa — hyvin sellaiseksi. Siinähän juuri tapaamme ne jutut ja kertomukset Kaarle kuninkaasta, joita ehkä olemme saaneet lukea erinäisistä historiallisista romaaneista, oppikirjoista y. m. teoksista. — Käännöksen loppuun on liitetty joukko selityksiä ja muistutuksia, joissa käsitellään erinäisiä Voltairen teoksen kohtia, asiavirheitä ja epäluotettavia juttuja. Kaikkiin epävarmoihin ja yleensä toisarvoisiin kohtiin ja tarinoihin ei ole katsottu olevan syytä puuttua. Apuna tässä on käytetty Danielsonin edellä mainittua väitöskirjaa, Samuel E. Bringin julkaisemaa teosta "Karl XII. Till 200-årsdagen av hans död" y.m. lähteitä. Joitakin virheitä, kuten esim. nimien väärinkirjoituksia, on korjattu suorastaan jo itse tekstissä, ja erinäisiä selityksiä ja huomautuksia on liitetty heti asianomaisen sivun alle. — Käännös on tehty kokoelmassa "Bibliothéque Nationale" julkaistun, vv. 1909-11 painetun alkutekstin mukaan.

O.A.K.

ENSIMÄINEN OSA

ENSIMÄINEN KIRJA.

Lyhyt Ruotsin historia Kaarle XII:een saakka. Hänen kasvatuksensa; hänen vihollisensa, Tsaari Pietari Aleksejevitshin luonne. Mielenkiintoisia yksityispiirteitä tästä ruhtinaasta ja Venäjän kansasta. Venäjä, Puola ja Tanska liittoutuvat Kaarle XII:tta vastaan.

Ruotsi ja Suomi ovat yhdessä kuningaskunta, jolla on laajuutta noin kaksisataa ranskalaista penikulmaa [vanha tiemitta, lieue, vaihteli pituudeltaan; tavallisesti noin 4 km (lieue de poste, postipenikulma)] ja pituutta kolmesataa. Etelästä pohjoiseen ulottuu se 55. leveysasteen paikkeilta aina 70. leveysasteeseen. Sillä on ankara ilmanala, vailla kevättä ja syksyä. Talvi vallitsee siellä yhdeksän kuukautta vuodessa; kesän helle seuraa siellä suoraan tavatonta kylmyyttä. Lokakuusta alkaen käy kaikki jäähän, eikä esiinny noita huomaamattomia vaihekausia, jotka muualla välittävät eri vuodenaikoja ja tekevät muutoksen mieluisemmaksi. Korvaukseksi on luonto tälle karulle ilmastolle suonut kirkkaan taivaan ja puhtaan ilman. Melkein alituisen auringonvalon lämmittämänä sen kesä tuottaa sangen lyhyessä ajassa kukkia ja hedelmiä. Talven pitkiä öitä taas sulostuttavat ruskotukset ja hämärät, joita kestää sitä kauemmin, mitä vähemmän aurinko loittonee Ruotsista. Kuutamoa taasen eivät mitkään pilvet pimennä, vaan maata peittävän lumen heijastus antaa sille lisäkirkkautta, jota vielä hyvin usein erityiset eläinradan hohteen tapaiset valoilmiöt tehostavat, ja se tekee matkustamisen Ruotsissa yöllä yhtä helpoksi kuin päivälläkin. Laidunten puutteessa on karja siellä kooltaan pienempää kuin Euroopan eteläisemmissä maissa. Ihmiset sen sijaan ovat kookkaita; kirkas taivas antaa heille terveyttä, ilmaston ankaruus karkaisee heitä. He elävät kauan, jolleivät heikonna itseään väkijuomien ja viinien kohtuuttomalla nauttimisella, joita pohjoiset kansat näyttävät rakastavan sitä kiihkeämmin, mitä enemmän luonto on ne heiltä kieltänyt.

Ruotsalaiset ovat hyväryhtisiä, voimakkaita, ketteriä, tottuneita kestämään mitä rasittavimpia töitä, nälkää ja puutetta. He ovat synnynnäisiä sotilaita, täynnä uljuutta ja pikemmin urhoollisia kuin toimeliaita. Kauppaa, joka yksin voisi antaa heille sen mitä heidän maaltaan puuttuu, he ovat jo kauan lyöneet laimin eivätkä vieläkään hoida sitä kelvollisesti. Pääasiallisesti juuri Ruotsista, josta yhtä osaa vieläkin nimitetään Gootinmaaksi, arvellaan niiden goottilaislaumojen lähteneen liikkeelle, jotka muinoin tulvivat yli Euroopan, riistäen sen Rooman keisarikunnalta, joka oli viisisataa vuotta ollut sen vallitsija, tyranni ja lainsäätäjä.

Pohjoismaat olivat siihen aikaan paljoa väkirikkaammat kuin meidän päivinämme, koska niiden uskonto salli asukkaiden monivaimoisuuden avulla antaa valtiolle enemmän kansalaisia; naiset itse eivät tunteneet suurempaa häpeää kuin hedelmättömyyden ja joutilaisuuden. Ollen yhtä työteliäitä ja rotevia kuin heidän miehensä he sekä aikaisemmin että kauemmin kykenivät äidin tehtäviin. Mutta nykyään on Ruotsilla yhdessä sille vielä jääneen Suomen osan kanssa vain neljä miljoonaa[1] asukasta. Maa on karua ja köyhää. Skoone on ainoa maakunta, jossa kasvaa vehnää. Koko maassa ei ole enempää kuin yhdeksän miljoonaa livreä hopearahaa. Yleinen pankki, joka on vanhin Euroopassa, perustettiin sinne välttämättömyyden pakosta, koska maksut suoritettiin kupari- ja rautarahalla, mikä suuresti vaikeutti rahaliikettä.

Ruotsi oli vapaa maa 14. vuosisadan keskivaiheille saakka. Tänä pitkänä ajanjaksona sen hallitustapa vaihtui useita kertoja, mutta kaikki nuo vaihdokset tapahtuivat vapauden hyväksi. Ylimmällä viranomaisella oli kuninkaan nimi, mikä arvo eri maissa liittyy perin erilaisiin valtuuksiin. Ranskassa ja Espanjassa se tarkoittaa rajatonta valtaa, Puolassa, Ruotsissa ja Englannissa vapaavaltion esimiestä. Ruotsin kuninkaat eivät mahtaneet mitään ilman senaattia,[2] ja senaatti taas oli usein kokoontuvien valtiosäätyjen alainen. Kansan edustajina näissä suurissa kokouksissa olivat aatelismiehet, piispat ja kaupunkien edusmiehet; myöhemmin päästettiin mukaan myös talonpojat, tuo muutoin oikeudettomasti halveksittu kansanosa, joka melkein kaikkialla muualla pohjoismaissa on orjan asemassa.

Vuoden 1492[3] vaiheilla tämä vapaudestaan niin arka kansa, joka vielä nytkin on ylpeä siitä, että se kolmetoista vuosisataa sitten nöyryytti Rooman,[4] joutui naisen ja ruotsalaisia heikomman kansan ikeen alle.

Valdemarin tytär Margareeta, Pohjolan Semiramis, Tanskan ja Norjan kuningatar, valloitti Ruotsin väkivallalla ja viekkaudella ja muodosti näistä kolmesta laajasta valtiostaan yhden ainoan kuningaskunnan. Hänen kuoltuaan Ruotsia raatelivat kansalaissodat; se pudisti yltään Tanskan ikeen ja otti sen taas takaisin; sillä oli vuoroin kuninkaita, vuoroin valtionhoitajia. Kaksi tyrannia sorti sitä hirmuisella tavalla vuoden 1520 vaiheilla: toinen oli Tanskan kuningas Kristian II, hirviö täynnä paheita, vailla yhtään ainoaa hyvettä; toinen oli Upsalan arkkipiispa, valtakunnan primas, yhtä julma kuin Kristian. Yksissä neuvoin nämä eräänä päivänä vangituttivat Tukholman pormestarit ja neuvosherrat ynnä 94 senaattoria ja teloituttivat heidät sillä tekosyyllä, että muka paavi oli julistanut heidät pannaan, koska olivat puolustaneet valtion oikeuksia arkkipiispaa vastaan.

Sillaikaa kun nämä kaksi miestä, jotka sorronhalu oli yhdistänyt, mutta saaliin jako jälleen riitaannutti, harjoittivat mitä tyrannimaisinta hirmuvaltiutta ja julminta kostoa, muutti uusi tapaus pohjoismaiden olotilan.

Kustaa Vaasa, maan vanhoista kuninkaista polveutuva nuori mies, astui esiin Taalainmaan metsien syvyydestä, missä hän oli piileskellyt, ja vapautti Ruotsin. Hän oli niitä suuria henkiä, joita luonto niin harvoin luo, ja hänellä oli kaikki ihmisten hallitsemiseen tarpeelliset ominaisuudet. Edullinen ulkomuoto ja ylevä olemus hankki hänelle puoluelaisia kaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hänen kaunopuheisuutensa, jolle jalo ilme antoi tehoa, oli sitä vaikuttavampi, kuta yksinkertaisempi se oli. Hänen neronsa ryhtyi tehtäviin, joita arkinen ihminen pitää uhkarohkeina, mutta jotka suurten miesten silmissä näyttävät vain uskaliailta; hänen väsymätön uljuutensa saattoi ne onnistumaan.

Hän oli peloton ja samalla varovainen, lempeäluontoinen keskellä julmaa aikaa ja lopuksi siinä määrin hyveellinen kuin puoluepäällikkö yleensä voi olla.

Kustaa Vaasa oli ollut Kristianilla panttivankina ja pidetty vankeudessa vastoin kansainvälistä oikeutta. Karattuaan vankilasta hän oli talonpojan valepuvussa harhaillut Taalainmaan vuori- ja metsäseuduissa. Täällä hänen oli ollut pakko työskennellä vaskikaivoksissa elääksensä ja piiloutuaksensa. Näihin maanalaisiin olopaikkoihin hautautuneena hän uskalsi unelmoida tyrannin syöksemistä valtaistuimelta. Hän ilmaisi itsensä talonpojille; he näkivät hänessä korkeampaa rakennetta olevan miehen, jota kohtaan tavalliset ihmiset uskoivat tuntevansa luontaista alistumista; vähässä ajassa hän näistä metsäläisistä teki kelpo sotamiehiä. Hän kävi Kristianin ja arkkipiispan kimppuun, voitti heidät monesti ja karkoitti heidät Ruotsista. Syystä kyllä säädyt nyt valitsivat hänet sen maan kuninkaaksi, jonka vapauttaja hän oli.

Tuskin oli hän saanut valtaistuimen vankasti haltuunsa, kun ryhtyi tehtävään, joka oli vaikeampi kuin maiden valloittaminen. Valtion todelliset tyrannit olivat piispat, jotka omistaessaan melkein kaikki Ruotsin rikkaudet käyttivät niitä alamaisten sortamiseen ja sotiakseen kuninkaita vastaan. Tämä mahti oli sitä pelottavampi, kun kansan tietämättömyys oli sen pyhittänyt. Hän rankaisi nyt katolista uskontoa sen pappien rikkomusten vuoksi; vajaassa kahdessa vuodessa hän muutti Ruotsin luterilaiseksi, pikemminkin valtiotaitonsa etevämmyyden kuin hallitsijavaltansa avulla. Valloitettuaan siten tämän kuningaskunnan, kuten hänen oli tapana sanoa, tanskalaisilta ja papistolta, hän hallitsi sitä onnellisesti ja yksinvaltiaasti aina 70. ikävuoteensa saakka ja kuoli kunnian loisteessa, jättäen valtaistuimelle sukunsa ja uskontonsa.

Hänen jälkeläisiään oli se Kustaa Aadolf, jota mainitaan myös Kustaa Suuren nimellä. Tämä kuningas valloitti Inkerinmaan, Liivinmaan, Bremenin, Werdenin, Wismarin ja Pommerin, puhumattakaan yli sadasta Saksan paikkakunnasta, jotka Ruotsi luovutti takaisin hänen kuoltuaan. Hän järkytti Ferdinand II:n valtaistuinta, hän suojeli Saksan luterilaisia, saaden siinä tukea itse Rooman vehkeistä, koska se pelkäsi enemmän keisarin kuin kerettiläisyyden mahtavuutta. Hän se voitoillaan silloin vaikutti Itävallan hallitsijasuvun nöyryyttämiseen, vaikkakin kunnia mainitusta tehtävästä on annettu kardinaali Richelieulle, joka osasi taidon hankkia itselleen kiitoksen, sillaikaa kun Kustaa tyytyi suorittamaan suuria tekoja. Hän oli jo aikeessa siirtää sodan Tonavalle saakka ja kenties syöstä keisarin valtaistuimelta, kun hän sai surmansa, 37 vuoden ikäisenä, Lützenin taistelussa, jossa hän löi Wallensteinin, vieden hautaan muassaan nimen "suuri", Pohjolan kaipauksen ja vihollistensa kunnioituksen.

Hänen tyttärensä Kristiina, harvinaisen lahjakas nainen, piti parempana keskustella oppineiden kanssa kuin hallita sellaista kansaa, joka harrasti vain sota-asioita. Hän sai yhtä paljon mainetta valtaistuimesta luopumisella kuin hänen esi-isänsä aikoinaan sen valloittamisella ja vakaannuttamisella. Protestantit ovat mustanneet ja parjanneet häntä, ikäänkuin ihmisellä ei voisi olla suuria avuja Lutheriin uskomattakin, ja paavit riemuitsivat liiaksikin tuon naisen kääntymyksestä, joka kuitenkin etusijassa oli filosofi. Hän vetäytyi Roomaan, viettäen lopun elämäänsä taiteiden keskellä, joita hän rakasti ja joiden vuoksi oli 27-vuotiaana luopunut kuningaskunnasta.

Ennen luopumistaan hän sai Ruotsin säädyt valitsemaan hänen sijaansa hänen serkkunsa Kaarle Kustaan, kymmenennen tätä nimeä, pfalzkreivin ja Zweibrückenin herttuan pojan. Tämä kuningas lisäsi Kustaa Aadolfin valloituksiin useita uusia. Ensiksi hän vei sotajoukkonsa Puolaan ja voitti kuuluisan Varsovan taistelun, jota kesti kolme päivää. Sitten hän kauan aikaa kävi menestyksellistä sotaa tanskalaisia vastaan, piiritti heidän pääkaupunkiaan, yhdisti Skånen Ruotsiin ja vakaannutti, ainakin vähäksi aikaa, Slesvigin omistamisen Holsteinin herttualle. Vihdoin, saatuaan kokea vastoinkäymisiä ja tehtyään rauhan vihollistensa kanssa, hän kohdisti kunnianhimonsa omiin alamaisiinsa. Hän aikoi saada Ruotsissa voimaan rajattoman kuningasvallan,[5] mutta kuoli jo 37 vuoden iässä kuten suuri Kustaakin, ennenkuin oli voinut viedä loppuun tätä itsevaltiuden työtä, jonka hänen poikansa Kaarle XI sitten saattoi päätökseen.

Kaarle XI, sotilas kuten kaikki hänen esi-isänsä, oli omavaltaisempi kuin he. Hän otti vallan senaatilta, joka nyt julistettiin kuninkaan senaatiksi, oltuaan ennen valtakunnan senaatti. Hän oli säästeliäs, toimelias, ahkera, niin häntä olisi rakastettu, jollei hänen itsevaltiutensa olisi saattanut hänen alamaisiansa tuntemaan pelkoa häntä kohtaan.

Hän nai v. 1680 Ulriikka Eleonooran, Tanskan kuningas Fredrik III:n tyttären, hyväavuisen prinsessan, joka olisi ansainnut suurempaakin luottamusta kuin hänen puolisonsa hänelle osoitti. Tästä avioliitosta syntyi kuningas Kaarle XII, kenties merkillisin mies, mikä koskaan on elänyt maan päällä. Hänessä näet yhtyivät esivanhempiensa kaikki suuret avut, eikä hänellä ollut muuta vikaa tai muuta onnettomuutta kuin se että hänellä oli ne kaikki liian pitkälle kehittyneinä. Juuri hänestä on tässä aikomus kertoa sikäli kuin on saatu hänen henkilöllisyyttään ja tekojansa koskevia varmoja tietoja.

Ensimäinen kirja, joka annettiin hänen luettavakseen, oli Samuel Puffendorfin teos, josta hänen tuli ajoissa oppia tuntemaan sekä omat valtionsa että naapuriensa maat. Pian hän oppi saksankielen, jota sitten puhui aina yhtä hyvin kuin äidinkieltänsä. Seitsenvuotiaana hän jo osasi pidellä hevosta. Rasittavat harjoitukset, joihin hän oli mieltynyt ja jotka ilmaisivat hänen sotaisia taipumuksiaan, karkaisivat ja voimistuttivat jo varhain hänen ruumiinrakennustaan, niin että se voi kestää vaivoja ja rasituksia, joihin hänen luonteensa veti häntä.

Vaikkakin hän lapsena oli hellämielinen, oli hän samalla tavattoman itsepäinen. Ainoa keino taivuttaa häntä oli hänen kunnianhimonsa kiihoittaminen; kunnia oli se sana, jolla hänet sai suostumaan kaikkeen. Hän tunsi vastenmielisyyttä latinaa kohtaan, mutta heti kun hänelle sanottiin, että Puolan ja Tanskan kuninkaat ymmärsivät sitä, hänkin oppi sitä pian ja siinä määrin, että myöhemminkin elämässään kykeni sitä puhumaan. Samaa keinoa käyttämällä koetettiin saada hänet oppimaan ranskaa, mutta hän väitti itsepäisesti, ettei hän koskaan elämässään aikonut käyttää mainittua kieltä, eipä edes Ranskan lähettilästen kanssa, jotka eivät mitään muuta kieltä osanneet.

Niin pian kuin hän oli jossakin määrin perehtynyt latinaan, annettiin hänen kääntää Quintus Curtiusta; hän tunsikin tätä kirjaa kohtaan mieltymystä, jonka vaikutti paljoa enemmän sen sisällys kuin sen tyyli. Kun opettaja, joka selitti hänelle tätä kirjailijaa, kysyi häneltä, mitä hän ajatteli Aleksanterista, vastasi prinssi: "Tahtoisinpa tulla hänen kaltaisekseen." — "Mutta", sanottiin hänelle, "hän pääsi vain kolmenkymmenen kahden vuoden ikäiseksi". — "Ah", virkkoi prinssi, "eikö siinä ole ikää kylliksi sille, joka on valloittanut kuningaskuntia". Näitä vastauksia ei jätetty saattamatta hänen isänsä, kuninkaan, tietoon, joka huudahti: "Kas siinä lapsi, josta tulee enemmän kuin minusta ja joka menee pitemmälle kuin suuri Kustaa." — Eräänä päivänä hän kuninkaan huoneessa katseli huvikseen kahta maantieteellistä karttaa, joista toinen esitti erästä turkkilaisten keisarilta valloittamaa Unkarin kaupunkia, toinen taas Liivinmaan pääkaupunkia Riikaa, minkä maakunnan ruotsalaiset olivat jo sata vuotta sitten valloittaneet. Unkarilaisen kaupungin karttapiirroksen alle oli kirjoitettu Jobin kirjasta otetut sanat: "Herra antoi, herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!" — Luettuaan nuo sanat nuori prinssi otti heti liidun ja kirjoitti Riian asepiirroksen alle: "Jumala antoi sen minulle, perkele ei voi sitä minulta ottaa." [Kaksi Ruotsissa ollutta Ranskan lähettilästä on kertonut minulle tämän tapauksen. — Voltairen huomautus.]

Sitten tuo hillitön luonne jo hänen lapsuutensa vähäpäisimmissäkin teoissa toi monesti ilmi piirteitä, jotka ovat ominaisia harvinaisille hengille ja antavat aavistaa, mitä heistä kerran tulee.

Yksitoista-vuotiaana hän kadotti äitinsä. Tämä ruhtinatar kuoli, niin väitetään, sairauteen, jonka hänelle oli tuottanut hänen puolisonsa menettelyn aiheuttama murhe ja ne ponnistukset, joilla hän oli koettanut sitä peitellä. Kaarle XI oli näet suurelta osalta alamaisiaan riistänyt heidän omaisuutensa eräänlaisen oikeusistuimen avulla, jolla oli nimenä Selvityskamari.[6] Suuri joukko tämän kamarin häviöön saattamia kansalaisia, aatelismiehiä, kauppiaita, tilanomistajia, leskiä ja orpoja täytti Tukholman kadut ja kokoontui joka päivä linnan portille päästämään ilmoille hyödyttömiä valituksiaan. Kuningatar avusti noita onnettomia kaikella omaisuudellaan. Hän antoi heille rahansa, jalokivensä, huonekalunsa, jopa pukunsakin. Kun hänellä ei enää ollut mitään annettavaa, heittäytyi hän itkien puolisonsa jalkoihin, rukoillen häntä säälimään omia alamaisiaan. Mutta kuningas vastasi hänelle tylysti: "Rouva, me olemme ottaneet Teidät puolisoksemme antamaan meille lapsia eikä antamaan meille neuvoja." — Tästä lähtien kerrotaan hänen kohdelleen kuningatarta ankaruudella, joka joudutti hänen kuolemaansa.

Kuningas kuoli neljä vuotta myöhemmin 42 vuoden ikäisenä, hallittuaan 37 vuotta, juuri kun Saksan valtakunta, Espanja ja Hollanti toiselta puolen ja Ranska toiselta olivat jättäneet riitansa hänen ratkaistavakseen ja hän jo oli ryhtynyt välittämään rauhaa näiden valtojen kesken.

Hän jätti viisitoista-vuotiaalle pojalleen perinnöksi ulkonaisesti lujan ja kunnioitetun valtaistuimen, köyhät, mutta sotaisat ja kuuliaiset alamaiset ja kykenevien ministerien hoitamat raha-asiat hyvässä kunnossa.

Valtaistuimelle noustessaan Kaarle XII ei ainoastaan ollut Ruotsin ja Suomen rajaton ja rauhallinen valtias, vaan hän hallitsi myös Liivinmaata, Karjalaa ja Inkerinmaata; hän omisti lisäksi Wismarin ja Viborgin ynnä Rügenin ja Saarenmaan saaret, lisäksi kauneimman puolen Pommeria sekä Bremenin ja Werdenin herttuakunnan. Kaikki nämä esi-isien valloitukset olivat pitkällisen omistuksen johdosta ja Münsterin ja Olivan juhlallisten — ruotsalaisten aseiden aiheuttaman pelon ylläpitämien — rauhansopimusten voimasta lujasti hänen kruununsa hallussa. Hänen isänsä välityksellä alettu Rijswijkin rauha saatiin päätökseen pojan avulla. Siten hän heti hallituksensa alussa esiintyi Euroopan rauhanvälittäjänä.

Ruotsin lakien mukaan tulee kuningas viidentoista vanhana täysikäiseksi. Mutta kaikessa omavaltainen Kaarle XI määräsi jälkisäädöksessään poikansa tulemaan täysikäiseksi vasta kahdeksantoista-vuotiaana.[7] Tällä määräyksellään hän suosi äitinsä — Holsteinin prinsessan Hedvig Eleonooran, Kaarle X:n lesken — kunnianhimoisia suunnitelmia. Tämän ruhtinattaren julistutti hänen poikansa, kuningas, hänen pojanpoikansa, nuoren kuninkaan, holhoojaksi ja valtakunnan hallitsijattareksi yhdessä viiden korkean virkamiehen neuvoston kanssa.

Hallitsijatar oli jo poikansa Kaarle XI:n hallitessa ottanut osaa valtion asioihin. Hän oli jo iäkäs, mutta hänen kunnianhimonsa, joka oli suurempi kuin hänen voimansa ja neronsa, saattoi hänet toivomaan, että hän vielä kauan saisi nauttia vallan makeutta pojanpoikansa ollessa kuninkaana. Sentähden hän niin paljon kuin mahdollista loitonsi tätä hallitustoimista. Nuori prinssi kulutti aikansa metsästyksellä tai sotaväen katselmuksilla; joskus hän itse otti osaa joukkojen harjoituksiin. Moiset huvitukset näyttivät olevan vain luonnollisena seurauksena hänen ikäkautensa vilkkaudesta. Hänen käytöksessään ei ilmennyt mitään sellaista, joka olisi voinut saattaa hallitsijattaren levottomaksi; päinvastoin oli ruhtinatar hyvillään siitä, että muka moisten harjoitusten suomat huvitukset tekisivät pojan kykenemättömäksi mihinkään vakavaan toimintaan, joten hän saisi hallita sitä kauemmin.

Eräänä marraskuun päivänä, samana vuonna, jona hänen isänsä oli kuollut, hän piti useiden rykmenttien katselmusta, seurassaan valtaneuvos Piper. Kuningas näytti vaipuneen syviin mietteisiin. "Rohkenenko tiedustaa", sanoi Piper hänelle, "mitä Teidän Majesteettinne miettii niin vakavasti?" — "Ajattelen", vastasi prinssi, "tuntevani, että olen kyllin arvokas johtamaan näitä kelpo miehiä, ja tahtoisin etteivät enemmän he kuin minäkään olisi naisen käskettävissä". — Piper käytti heti tilaisuutta onnensa ja menestyksensä turvaamiseen. Hänellä itsellään ei ollut kyllin arvovaltaa uskaltaakseen ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen kuin hallitsijattaren poistamiseen vallasta ja kuninkaan julistamiseen täysikäiseksi. Niinpä hän esittikin tämän tehtävän kreivi Aksel Sparrelle, joka oli tulinen mies ja halusi päästä korkeampaan asemaan. Sparre uskoi häntä, otti kaikki huolekseen ja puuhasi kuitenkin vain Piperin hyväksi. Holhoojahallituksen neuvosherrat saatiin pian asian puolelle, sillä he tiesivät, että he jouduttaessaan suunnitelman perille viemistä samalla voittaisivat kuninkaan suosion.[8]

Niinpä he menivätkin miehissä kuningattaren luo esittämään ehdotustaan. Tämä ei ollut odottanut moista julistusta. Valtiosäädyt olivat silloin koossa, ja holhoojahallituksen jäsenet esittivät niille asian. Yksikään ääni ei noussut vastustamaan. Kysymys kehittyi edelleen niin nopeasti, ettei sitä mikään voinut pidättää. Jo kolmen päivän kuluttua siitä, kun Kaarle XII oli toivonut saavansa hallita, säädyt siirsivät hallituksen hänelle.

Kuningattaren mahti ja arvovalta loppui heti. Hän vietti sittemmin yksityiselämää, joka sopi paremmin hänen iälleen kuin luonteelleen. Kuningas kruunattiin seuraavan joulukuun 24 päivänä. Hän saapui Tukholmaan ratsastaen hopeakenkäisellä raudikolla, valtikka kädessä ja kruunu päässä, koko kansan riemuhuutojen kaikuessa, joka aina palvoo kaikkea uutta ja suurin toivein tervehtii jokaista nuorta ruhtinasta.

Upsalan arkkipiispalla oli oikeus toimittaa voitelu ja kruunaus; se onkin hänellä miltei ainoa etuoikeus enää jälellä niistä monista, joita hänen edeltäjänsä olivat itselleen anastaneet. Voideltuaan prinssin tavanomaisin menoin hän piti nyt käsissään kruunua pannakseen sen hänen päähänsä, mutta Kaarle tempasi sen arkkipiispan käsistä ja kruunasi itse itsensä, katsellen ylpeästi kirkonmiestä. Väkijoukko, johon kaikkinainen suuruuden näkö vaikuttaa valtavasti, osoitti remuavaa suosiotaan kuninkaan teon johdosta. Vieläpä nekin, jotka enimmin olivat saaneet huokailla hänen isänsä mielivallan alla, viehättyivät ylistämään tuota pojan rohkeutta, joka oli enteenä heidän vastaisesta orjuudestaan.[9]

Yksinvaltiaaksi päästyään Kaarle antoi luottamuksensa ja valtion asiain johdon valtaneuvos Piperille, josta kohta tuli hänen pääministerinsä, joskin itse nimi häneltä puuttui. Muutamia päiviä myöhemmin kuningas korotti hänet kreiviksi, — Ruotsissa hyvin korkea arvo eikä mikään tyhjä arvonimi, joka voidaan ottaa muitta mutkitta kuten Ranskassa.

Kuninkaan hallituksen alkuaika ei synnyttänyt hänestä mitään suosiollista käsitystä; näytti siltä kuin hän olisi ollut enemmän kärsimätön kuin arvollinen hallitsijaksi pääsemään. Tosin hänellä ei ollut mitään vaarallisia taipumuksia, mutta hänen menettelyssään näkyi kuitenkin pelkkää nuoruuden intoilua ja itsepäisyyttä. Hän näytti huolimattomalta ja korskealta. Hovissa olevat vieraat lähettiläät pitivät häntä jopa vallan keskinkertaisena kykynä ja kuvailivat hänet sellaiseksi hallitsijoilleen. Ruotsissa oli hänestä sama käsitys. Kukaan ei tuntenut hänen luonnettaan; hän itsekään ei tuntenut sitä, ennenkuin myrskyt, jotka äkkiä puhkesivat pohjoismaissa, soivat hänen piileville lahjoilleen tilaisuuden kehittyä.

Kolme mahtavaa ruhtinasta, tahtoen käyttää hyväkseen hänen tavatonta nuoruuttaan, suunnitteli miltei samanaikaisesti hänen tuhoaan. Ensimäinen oli Tanskan kuningas Fredrik IV, hänen serkkunsa; toinen oli Saksin vaaliruhtinas, Puolan kuningas August; kolmas ja vaarallisin oli Venäjän tsaari Pietari Suuri. On tarpeellista ensin selvitellä näiden sotien alkuaihe, jotka ovat saaneet aikaan niin suuria mullistuksia, ja alottaa Tanskasta.

Kaarle XII:n kahdesta sisaresta vanhempi oli naimisissa Holsteinin herttuan, urhoollisen ja lempeämielisen nuoren ruhtinaan kanssa. Tanskan kuninkaan ahdistamana herttua puolisoineen saapui Tukholmaan heittäytymään kuninkaan turviin ja pyytämään häneltä apua, koska hän ei ainoastaan ollut lanko vaan myös sellaisen kansan kuningas, joka leppymättömästi vihasi tanskalaisia.

Holsteinin vanha suku, joka polveutuu Oldenburgeista, oli valittuna päässyt Tanskan valtaistuimelle v. 1449. Pohjolan kaikki kuningaskunnat olivat silloin vaalivaltioita; Tanska niistä pian muuttui perittäväksi. Eräs sen kuninkaista, nimeltä Kristian III, osoitti veljeään Aadolfia kohtaan sellaista hellyyttä tai hienotunteisuutta, jollaista ei liioin tavata ruhtinasten kesken. Hän ei tahtonut jättää veljeään ilman ruhtinaskuntaa, mutta hän ei voinut paloitella omaa valtiotaan. Niinpä hän omituisella sopimuksella jakoi tämän kanssa Holstein-Gottorpin ja Slesvigin herttuakunnat, määräten Aadolfin jälkeläiset vastedes hallitsemaan Holsteinia yhdessä Tanskan kuningasten kanssa. Molempien herttuakuntain tuli kuulua heille yhteisesti, eikä Tanskan kuningas saanut tehdä Holsteinissa mitään muutoksia herttuaa kuulematta, eikä herttua puolestaan kuninkaan suostumuksetta.

Tämä kummallinen yhteys, jollaisesta kuitenkin jo oli nähty esimerkki samassa suvussa muutamien vuosien aikana, oli sitten miltei 80 vuotta alituisten riitojen aiheena tanskalaisen ja holstein-gottorpilaisen sukuhaaran kesken. Kuninkaat näet koettivat aina sortaa herttuoita ja herttuat taas päästä riippumattomiksi. Viimeiselle herttualle oli sellainen yritys maksanut sekä vapauden että hallitusvallan. Molemmat hän oli saanut takaisin v. 1689 Altonan neuvotteluissa Ruotsin, Englannin ja Hollannin välityksellä, jotka olivat taanneet sopimuksen toimeenpanon. Mutta koska ruhtinasten välinen sopimus useinkaan ei ole muuta kuin välttämättömyyteen alistumista siihen asti kunnes vahvempi voi masentaa heikomman, niin nytkin riita leimahti kiihkeämpänä kuin koskaan ennen Tanskan uuden kuninkaan ja nuoren herttuan välillä. Herttuan ollessa Tukholmassa tanskalaiset jo ryhtyivät vihollisuuksiin Holsteinin alueella ja liittyivät salaisesti Puolan kuninkaaseen, nöyryyttääkseen itse Ruotsin kuninkaan.

Fredrik August, Saksin vaaliruhtinas, jota ei abbé de Polignacin kaunopuheisuus ja valtiotaito eikä Augustin kilpailijan Contin prinssin suuret avut olleet voineet estää tulemasta kaksi vuotta aikaisemmin valituksi Puolan valtaistuimelle, oli tunnettu yhtä paljon tavattomista ruumiinvoimistaan kuin urhoollisuudestaan ja hienosta aististaan ja käytöksestään.

Hänen hovinsa oli Euroopan loistoisin Ludvig XlV:n hovin jälkeen. Ei koskaan ole ollut ruhtinasta, joka olisi ollut ylevämielisempi ja anteliaampi ja osannut niin viehättävästi tarjota lahjansa. Hän oli ostanut puolet Puolan aateliston äänistä ja saanut toisen puolen väkisin saksilaisen sotajoukon marssittamisella maahan. Hän arveli vastakin tarvitsevansa joukkojansa, pysyäkseen vankemmin valtaistuimella, mutta niiden pitämiseen Puolassa tarvittiin jokin tekosyy. Niinpä hän määräsikin ne hätyyttämään Ruotsin kuningasta Liivinmaalla, seuraavain asiain johdosta.

Liivinmaa, Pohjolan kaunein ja viljavin maakunta, oli muinoin kuulunut Saksalaiselle ritarikunnalle. Venäläiset, puolalaiset ja ruotsalaiset olivat sittemmin kiistelleet sen omistamisesta. Ruotsi oli sen anastanut melkein sata vuotta sitten, ja se oli vihdoin juhlallisesti luovutettu sille Olivan rauhassa.

Kuningas Kaarle XI ei alamaisiansa kohtaan osoittamassaan ankaruudessa ollut suinkaan säästänyt liiviläisiäkään. Hän oli riistänyt heiltä heidän etuoikeutensa ja osan heidän perintötiluksiaan. Liivin aatelisto lähetti Patkulin, joka surkealla kuolemallaan sittemmin saavutti surullisen kuuluisuuden, saattamaan maakunnan valitukset valtaistuimen eteen. Hän haastoi hallitsijalleen kunnioittavasti, mutta samalla voimakkaasti ja sillä miehekkäällä kaunopuheisuudella, jonka onnettomuus rohkeuteen yhtyneenä puhujalle antaa. Mutta kuninkaat katsovat moisia julkisia puheita liiankin usein vain tyhjiksi juhlamenoiksi, joita on tapana suvaita, niistä sen enempää välittämättä. Kuitenkin Kaarle XI, joka osasi teeskennellä, milloin ei jättäytynyt vihastuksensa valtaan, taputti lempeästi Patkulia olalle sanoen: "Te olette puhunut isänmaanne puolesta kelpo miehen tavoin. Minä kunnioitan Teitä siitä. Jatkakaa!" — Mutta muutamia päiviä myöhemmin hän antoi julistaa Patkulin syypääksi majesteettirikokseen ja tuomita sellaisena kuolemaan. Patkul, joka oli piiloutunut, pakeni tiehensä. Hän vei suuttumuksensa Puolaan ja pääsi siellä kuningas Augustin puheille. Kaarle XI oli kuollut, mutta Patkulin tuomio ja tämän viha pysyivät voimassa. Hän esitti Puolan hallitsijalle, miten olisi helppoa valloittaa Liivinmaa: sen väestö oli muka epätoivoissaan valmis pudistamaan yltänsä Ruotsin ikeen, ja kuninkaana oli lapsi, joka oli kykenemätön puolustamaan itseään.

Tämän kehoituksen otti mieluisasti korviinsa sellainen ruhtinas, jota moinen valloitus oli jo kauan houkutellut. Kruunajaisissaan oli August luvannut tehdä kaikkensa voittaakseen takaisin ne maakunnat, jotka Puola oli kadottanut. Hän arveli nyt hyökkäämällä Liivinmaahan voivansa miellyttää puolalaisia ja lujentaa valtaansa; mutta hän pettyi kummassakin luulossaan, niin todenmukaisilta kuin ne hänestä näyttivätkin. Kohta olikin kaikki valmista äkilliseen hyökkäykseen; ei katsottu edes tarpeelliseksi turvautua sodanjulistuksen tyhjään muodollisuuteen tai manifestiin. — Samaan aikaan sakenivat pilvet myös Venäjän taholta. Sen silloinen hallitsija ansaitsee jälkimaailman huomion.

Pietari Aleksejevitsh, Venäjänmaan tsaari, oli jo saanut pelottavan nimen sillä taistelulla, jossa hän oli voittanut turkkilaiset v. 1697, ja Asovin valloituksella, joka avasi hänelle Mustanmeren herruuden. Mutta hän tahtoi hankkia "suuren" nimen paljoa hämmästyttävämmillä teoilla kuin voitoilla. Moskovan valta eli Venäjä käsitti jo tällöin pohjoisosan Aasiaa ja Eurooppaa, ulottuen Kiinan rajoilta Puolan ja Ruotsin tienoille saakka, 1,500 penikulman laajuisena. Mutta tämä ääretön maa oli ennen tsaari Pietaria melkein tuntematon muulle Euroopalle; moskovalaiset olivat vähemmän sivistyneitä kuin meksikolaiset Cortezin valloitusretkien aikana. Ollen jo synnyltään yhtä raakojen herrain orjia kuin he itsekin olivat, he olivat vajonneina tietämättömyyteen, kaikkien taiteiden puutteeseen ja edes tuntematta näitä puutteita, mistä oli seurauksena kaiken teollisuuden lamaannus. Vanha, pyhänä pidetty laki kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla lähtemästä maasta ilman patriarkan suostumusta. Tämä laki joka oli säädetty ehkäisemään heiltä tilaisuutta ikeensä painon tuntemiseen, miellyttikin tuota kansaa, joka tietämättömyytensä ja kurjuutensa pohjattomuudessa halveksi kaikkea liikeyhteyttä vieraiden kansain kera.

Moskovalaisten ajanlasku alkoi maailman luomisesta. Viime vuosisadan alussa he jo laskivat 7207 vuotta, kykenemättä lähemmin selvittämään tämän laskutavan syntyä. Heidän vuotensa ensimäinen päivä sattui meidän syyskuumme 13 päiväksi. Tämän järjestelmän perustukseksi he esittivät olevan todennäköistä, että Jumala oli luonut maailman syksyllä, siis sinä vuodenaikana, jolloin maan hedelmät ovat kypsiä. Siten heidän näennäinenkin tietämyksensä oli karkea erehdys: kukaan heistä ei aavistanut, että Moskovan syksy voisi olla vastakkaisen ilmanalan maassa kevät. Ei ole pitkälti aikaa siitä kun Moskovan rahvas tahtoi polttaa Persian lähettilään sihteerin, joka oli ennustanut auringonpimennyksen. He eivät tunteneet edes numeromerkkejä; luvunlaskuunsa he käyttivät pieniä metallilankaan pujotettuja kuulia. Muuta luvunlaskutapaa ei tunnettu edes missään veronkantovirastossa tai tsaarin rahastossa.

Heidän uskontonsa oli ja on vieläkin sama kuin kreikkalaisten kristittyjen, mutta täynnä taikauskoisia menoja, joihin he olivat sitä lujemmin kiintyneet, kuta mielettömämpiä ne olivat ja kuta raskaammin niiden ies painoi heitä. Harvat moskovalaiset uskalsivat syödä kyyhkysiä, koska Pyhä Henki on kuvattu kyyhkysen muodossa. He noudattivat säännöllisesti neljää paastoa vuodessa eivätkä Kaarle XII:n historia tänä kieltäymyksen aikana rohjenneet nauttia munia tai maitoa. Jumala ja pyhä Nikolaus olivat heidän palvontansa esineinä ja näiden jälkeen lähinnä tsaari ja patriarkka. Viimemainitun mahti oli yhtä rajaton kuin kansan tietämättömyys. Hän julisti kuolemantuomioita ja määräsi mitä julmimpia rangaistuksia, eikä hänen tuomiostaan voinut vedota. Kahdesti vuodessa hän teki ratsastusretken, koko papistonsa saattaessa häntä juhlallisin menoin, ja kansa heittäytyi maahan kaduilla aivan kuin tataarit suuren Lamansa edessä.

Rippi oli käytännössä, mutta vain suurinten rikosten sattuessa; silloin synninpäästö näytti heistä tarpeelliselta, mutta katumus ei. He uskoivat pappiensa siunauksen voimasta olevansa puhtaat Jumalan edessä. Niinpä he, tuntematta omantunnon soimauksia, saattoivatkin suoraan ripistä mennä varastamaan ja murhaamaan, ja se, mikä muille kristityille on pidättäjänä, oli heille rohkaisuna vääryyden tekoon. He arkailivat juoda maitoa paastopäivänä, mutta perheenisät, papit, vaimot ja tyttäret tulivat juhlapäivinä juovuksiin paloviinasta. Kuten muualla, niin tässäkin maassa kyllä väiteltiin uskonnosta; suurin riitakysymys koski sitä, tuliko maallikkojen tehdä ristinmerkki kahdella vai kolmella sormella. Muuan Jakob Nursuff oli edellisen hallituksen aikana tämän riitakysymyksen johdosta nostattanut Astrakanissa kapinan. Olipa kiihkoilijoitakin kuten noiden sivistyneiden kansain keskuudessa, missä kaikki ovat olevinaan jumaluusoppineita; ja Pietari, joka aina ajoi oikeuden julmuuteen saakka, poltatti roviolla muutamia noista kurjista, joita sanottiin vosko-jesuiitoiksi.

Lisäksi oli tsaarilla avarassa valtakunnassaan paljon muitakin alamaisia, jotka eivät edes olleet kristittyjä. Niinpä ovat tataarit, jotka asuvat Kaspianmeren ja Asovinmeren länsirannikolla, muhamettilaisia; siperialaiset, ostjakit ja samojedit, jotka asuvat Jäämeren puolella, olivat raakalaisia, toiset epäjumalain palvojia, toisilla taas ei ollut minkäänlaista käsitystä jumalasta. Heidän keskuuteensa sijoitetut ruotsalaiset sotavangit olivat kuitenkin tyytyväisempiä heidän kuin vanhain moskovalaisten tapoihin.

Pietari Aleksejevitshin kasvatus oli omiaan vielä lisäämäänkin tämän maailmanosan raakalaisuutta. Hänen luonteensa oli sentään saanut hänet pitämään muukalaisista, ennenkuin hän edes tiesikään, missä määrin nämä voisivat olla hänelle hyödyksi. Le Fort, kuten tietty, oli ensimäinen apulainen, jota hän käytti muuttaaksensa Venäjän muodon. Hänen mahtava neronsa, jota raakalaiskasvatus oli siihen saakka kahlinnut, kehittyi nyt miltei yhdellä iskulla. Hän päätti olla ihminen, hallita ihmisiä ja luoda uuden kansan. Ennen häntä olivat useat ruhtinaat kieltäytyneet kruunusta siihen liittyvien velvollisuuksien rasittavan taakan vuoksi, mutta kukaan ei ollut luopunut kruunusta oppiakseen ensin kunnollisesti hallitsemaan. Juuri niin teki Pietari Suuri.

Hallittuaan tuskin kaksi vuotta[10] hän jätti Venäjän v. 1698 ja matkusti varsin jokapäiväisen salanimen suojassa Hollantiin, ollen olevinaan tuon samaisen Le Fortin palvelija, jonka hän toimitti ylimääräisenä lähettiläänä Hollannin yleis-eduskunnan luo. Saavuttuaan Amsterdamiin hän kirjoittautui Intian amiraliteetin kirvesmiesten luetteloihin ja työskenteli muiden kirvesmiesten tavoin laivaveistämössä. Työnsä lomassa hän opiskeli sellaisia matematiikan haaroja, jotka voivat olla ruhtinaalle hyödyksi, nimittäin linnoitustaitoa, purjehdusoppia ja asemapiirroksien laatimista. Hän kävi työläisten työhuoneissa ja tutki kaikenlaisia teollisuuslaitoksia; mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Täältä hän lähti Englantiin, jossa täydensi tietojaan laivanrakennustaidossa; palasi sitten Hollantiin ja tarkasteli kaikkea, josta voi olla hyötyä hänen maallensa. Vihdoin hän kahden vuoden matkojen ja tehtävien jälkeen, joihin kukaan muu ihminen paitsi hän ei olisi halunnut alistua, palasi Venäjälle, vieden sinne mukanaan muun Euroopan taidot.

Kaikenlaisia taitureita seurasi häntä sinne joukoittain. Ensimäistä kertaa nähtiin suuria venäläisiä laivoja Mustallamerellä, Itämerellä ja Atlantilla. Moskovan hökkelien keskelle kohosi säännöllisesti ja kauniisti rakennettuja taloja. Hän perusti oppilaitoksia, akatemioita, kirjapainoja, kirjastoja; kaupunkien olot järjestettiin; puvut ja tavat muuttuivat vähitellen, joskin työläästi. Venäläiset oppivat asteittain tuntemaan, mitä tarkoitetaan seuraelämällä. Itse taikauskokin väheni, patriarkan arvo lakkautettiin. Tsaari julistautui itse uskonnon päämieheksi. Tämä viime yritys, joka jollekulle vähemmän itsevaltiaalle ruhtinaalle olisi maksanut valtaistuimen ja hengen, onnistui miltei vastuksetta ja takasi hänelle kaikkien muiden uudistuksien menestymisen.

Nöyryytettyään tietämättömän ja raa'an papiston hän uskalsi yrittää sen sivistämistä, vaikkapa siten olikin pelättävä, että se uudelleen kävisi vaaralliseksi, mutta hän uskoi olevansa kyllin mahtava pelätäkseen enää heitä. Hän antoi opettaa filosofiaa ja teologiaa niissä harvoissa luostareissa, jotka olivat jäljellä. Tosin tämä teologia vieläkin muistutti sitä raakalaisuuden aikaa, josta Pietari Aleksejevitsh oli vapauttanut isänmaansa. Muuan luotettava henkilö on vakuuttanut minulle olleensa läsnä eräässä julkisessa väittelyssä, jossa tahdottiin saada selville, oliko tupakanpoltto syntiä. Vastaaja väitti, että paloviinasta luopuminen oli luvallista, mutta ei tupakanpoltto, koska muka Pyhä kirja sanoo, että se, mikä tulee ulos ihmisen suusta, saastuttaa hänet, mutta ei suinkaan se, mikä menee sinne sisään.

Munkit eivät olleet tyytyväisiä näihin uudistuksiin. Tuskin oli tsaari perustanut kirjapainoja, kun he käyttivät niitä hyväkseen hänen parjaamisessaan. He painattivat, että hän oli Antikristus, ja todistelivat väitettään sillä, että hän ajatti parran eläviltä ja akatemiassaan antoi leikellä kuolleita. Mutta eräs toinen munkki, joka tahtoi kiivetä onneen, väitti kirjan vääräksi ja todisti, ettei Pietari voinut olla Antikristus, koska luku 666 ei sisältynyt hänen nimeensä. Häväistyskirjan tekijä teilattiin, mutta vastakirjan laatija korotettiin Rjäsanin piispaksi.

Venäjän uudistaja on muun muassa säätänyt erään viisaan lain, joka saattaa häpeään monet sivistyneet valtiot. Se näet kielsi ketään valtion virkamiestä tai porvariksi asettunutta taikka varsinkaan alaikäistä menemästä luostariin.

Tämä ruhtinas käsitti, kuinka on tärkeätä estää sellaisia alamaisia, jotka voivat olla hyödyksi, jättäytymästä joutilaisuuteen, samoin kuin sellaisia määräämästä vapaasti itsestään, jotka ikänsä vuoksi eivät vielä saaneet määrätä vapaasti omaisuudestaankaan. Kuitenkin munkkien oveluus osaa joka päivä kiertää tätä ihmisyyden hyväksi laadittua lakia, ikäänkuin munkeilla todellakin olisi hyötyä siitä, että maansa kustannuksella kansoittavat luostareja.

Tsaari ei Turkin sulttaanien tavoin ainoastaan alistanut kirkkoa valtion määräysvaltaan, vaan myös vielä suurempana valtiomiehenä hävitti janitshaarien tapaisen sotaväen. Sen, mitä ottomaanit ovat turhaan koettaneet tehdä, hän suoritti vähässä ajassa: hän hajoitti moskovalaiset janitshaarit, nimeltä streltsit, jotka pitivät tsaareja holhouksessaan. Tähän sotaväkeen, jota sen herrojen täytyi pelätä enemmän kuin naapurien, kuului noin kolmekymmentätuhatta jalkamiestä, joista toinen puoli majaili Moskovassa, toinen hajallaan rajaseuduilla. Jokaisella streltsillä oli palkkaa vain neljä ruplaa vuodessa, mutta heidän etuoikeutensa ja väärinkäytöksensä korvasivat sen heille runsaasti. Pietari muodosti kohta yhden komppanian muukalaista väkeä ja kirjoittautui siihen itsekin, pitämättä arvolleen alentavana aloittaa uraansa rummunlyöjänä ja palvella siitä asteittain ylöspäin, jotta kansa saisi hänestä hyvän esimerkin. Vähitellen hän kohosi upseeriksi. Hiljaisuudessa hän järjesteli uusia rykmenttejä, ja vihdoin, tuntiessaan olevansa kuriin tottuneiden joukkojen käskijä, hän lakkautti streltsit, jotka eivät uskaltaneet panna vastaan.

Ratsuväki oli miltei samanlainen kuin vieläkin on Puolan ratsuväki ja kuin muinoin oli Ranskan, silloin kun Ranskan kuningaskunta oli pelkkä rykelmä läänityksiä. Venäläiset aatelismiehet varustautuivat ratsain omalla kustannuksellaan ja taistelivat ilman kuria, joskus ilman muita aseita kuin sapeli tai nuolikotelo, kykenemättä noudattamaan komentoa ja siis myöskään voittamaan.

Pietari Suuri opetti heidät tottelemaan omalla esimerkillään ja ruumiinrangaistuksien avulla, sillä hän itse palveli tavallisena sotamiehenä ja alempana upseerina ja rankaisi tsaarina ankarasti pajareja eli aatelismiehiä, jotka väittivät aateliston etuoikeutena muka olevan palvella valtiota ainoastaan oman tahtonsa mukaan. Hän järjesti säännöllisen tykistöjoukon ja otti kirkoista viisisataa kelloa kanuunain valamiseen. Hänellä olikin v. 1714 jo tuhatkolmesataa metallikanuunaa. Samoin hän muodosti rakuunajoukon, mikä aselaji hyvin soveltui venäläisten luonteeseen ja heidän hevostensa pienikokoisuuteen: Venäjällä on nykyään (v. 1738) kolmekymmentä hyvin varustettua rakuunarykmenttiä, tuhat miestä kussakin.

Myöskin husaarit hän on järjestänyt Venäjälle. Vieläpä hän lopuksi perusti insinöörikoulun tuohon maahan, jossa kukaan ennen häntä ei tuntenut edes mittausopin alkeita.

Hän itse oli kelpo insinööri, mutta erityisesti hän kunnostautui kaikissa meriasiain taidoissa, ollen oivallinen laivakapteeni, taitava luotsi, hyvä merimies, kätevä kirvesmies, mitkä kaikki taidot olivat hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän luonnostaan kovasti pelkäsi vettä. Nuoruudessaan hän ei voinut vapisematta kulkea minkään sillan ylitse; hän antoi silloin sulkea vaununsa puiset ikkunaluukut. Mutta miehuudellaan ja neroudellaan hän masensi tämän vaistomaisen heikkoutensa.

Hän rakennutti Donin suulle Asovin luo kauniin sataman, pitääkseen siellä kaleerilaivansa. Kun hän sittemmin oli varma siitä, että nuo pitkät, matalat ja kepeät alukset voisivat kulkea Itämerelläkin, niin hän rakennutti niitä yli kolmesataa lempikaupunkinsa Pietarin luona. Hän opetti alamaisilleen taidon rakentaa niitä tavallisesta kuusipuusta ja näytti heille, miten niitä ohjataan. Vieläpä kirurgiaakin hän oli opiskellut; on nähty hänen tarpeen tullen päästävän pois vettä vesitautisesta. Hän oli hyvin selvillä myös mekaniikasta ja opetti sitä käsityöläisille.

Tsaarin rahavarat, hänen äärettömään valtakuntaansa verrattuina, olivat todella mitättömät. Hänellä ei ole koskaan ollut tuloja 24 miljoonan arvosta, jos lasketaan markan vastaavan noin viittäkymmentä livreä, kuten teemme vielä tänään, mutta emme kenties enää huomenna. Mutta siinäpä rikkaus onkin, että voi suorittaa suuria tekoja. Ei rahan puute tee valtakuntaa heikoksi, vaan miesten ja kykyjen puute.

Venäjän kansa ei ole lukuisa, vaikkapa sen naiset ovatkin hedelmällisiä ja miehet voimakkaita. Pietari itse, sivistyttäessään valtakuntaansa, on valitettavasti edistänyt sen väestön vähentymistä. Alituiset sotaväenotot hänen pitkän aikaa onnettomien sotiensa kestäessä, väestön siirtämiset Kaspianmeren rannoilta Itämeren partaille, niiden sortuminen töihin ja tuhoutuminen tauteihin, kolmen neljättäosan lapsista kuoleminen Venäjällä rokkoon, mikä tässä ilmanalassa on vaarallisempi kuin muualla, lopuksi pitkällisen ja raa'an, vieläpä sivistyspuuhissaankin väkivaltaisen hallinnon surulliset seuraukset ovat syynä siihen, että tässä suuressa mannermaan osassa on vielä paljon autioita aroja. Nykyään lasketaan Venäjällä olevan viisisataatuhatta perhettä aatelismiehiä, kaksisataatuhatta virkasäätyyn kuuluvia, vähän yli viiden miljoonan porvareja ja talonpoikia, jotka maksavat eräänlaista veroa, ja kuusisataatuhatta asukasta Ruotsilta valloitetuissa maakunnissa. Ukrainan kasakoita ja Venäjän vallan alaisia tataareja on noin kaksi miljoonaa. Kaiken kaikkiaan on näiden äärettömien maa-alueiden laskettu sisältävän ainoastaan neljätoista miljoonaa asukasta (v. 1727), mikä on vain vähän enemmän kuin kaksi kolmannesta Ranskan väkiluvusta.

Tsaari Pietari, muuttaessaan maansa tavat, lait, sotalaitoksen ja ulkoasun, tahtoi olla suuri myöskin kaupan alalla, mikä on yksityisen valtion rikkauden ja samalla koko maailman hyödyn lähteenä. Hän koetti tehdä Venäjästä Aasian ja Euroopan välisen kaupankäynnin keskustan; hän tahtoi kanavilla, joihin hän itse laati suunnitelmat, yhdistää Vienajoen, Volgan ja Donin toisiinsa ja avata uusia teitä Itämerestä Mustaanmereen ja Kaspianmereen sekä näistä kahdesta merestä Pohjoiseen Jäämereen.

Arkangelin satama, joka yhdeksän kuukautta vuodessa on jäiden sulkema ja jonne päästiin vain pitkää ja vaarallista kiertotietä myöten, ei näyttänyt hänestä kylliksi soveliaalta. Sentähden hän jo v. 1700 suunnitteli sataman rakentamista Itämeren rannalle, mistä satamasta oli tuleva pohjoismaiden varastopaikka, ja kaupungin perustamista, josta oli tuleva hänen valtakuntansa pääkaupunki.

Hän etsi jo kulkuväyliä koillisten merien kautta Kiinaan; Pariisin ja Pekingin teollisuustuotteiden tuli koristaa hänen uutta kaupunkiaan. Maantie, jonka pituus on 754 virstaa, tehtiin soiden keskitse, jotka ensin täytyi kuivata, johtamaan Moskovasta hänen uuteen kaupunkiinsa. Useimmat aikeistaan hän pani omakätisesti toimeen, ja kaksi keisarinnaa, jotka seurasivat häntä perätysten, ovat vielä jatkaneetkin hänen suunnitelmiaan, mikäli ne ovat olleet toteutettavissa, ja jättäneet sikseen vain mahdottomat.

Hän matkusteli alituisesti valtakunnassaan, mikäli hänen sotansa vain soivat siihen tilaisuutta. Mutta hän matkusteli sekä lainsäätäjänä että lääkärinä, tutki kaikkialla luonnonsuhteita, koetti niitä korjata tai täydentää, tarkasti itse jokien ja merien syvyyttä, järjesti sulkujen rakennustöitä, tarkasteli laivaveistämöitä, avautti vuorikaivoksia, tutki metalleja, teetti tarkkoja karttoja ja työskenteli siinä omin käsin.

Hän rakennutti erämaahan keisarikaupunkinsa Pietarin, jossa nykyään on kuusikymmentätuhatta taloa, jonne on syntynyt meidän päivinämme loistava hovi ja jossa lopuksi jo tunnetaan elämän hienotkin nautinnot. Nevan suulle hän rakennutti Kronstadtin sataman, Persian rajalle Sainte-Croixin, Ukrainaan useita linnoituksia, samoin Siperiaan; Arkangeliin, Pietariin, Astrakaniin ja Asoviin hän perusti merisotavirastoja; lisäksi asevarastoja ja sairaaloita. Kaikki tavalliset talot hän rakennutti pieniä ja jotenkin mauttomia, mutta julkiset rakennukset hän teetti sangen komeita ja suuria.

Tieteet, jotka muualla ovat olleet niin monien vuosisatojen hitaasti kypsyviä hedelmiä, ovat hänen huolenpidostaan tulleet hänen valtakuntaansa aivan täydellisessä muodossa. Hän perusti akatemian Pariisin ja Lontoon kuuluisain seurain malliin: Delisle, Bulfinger, Hermann, Bernouilli ja kuuluisa, kaikissa filosofian haaroissa etevä Wolf kutsuttiin suurin kustannuksin Pietariin. Tämä akatemia on vieläkin olemassa, ja siinä kehittyy jopa venäläisiä filosofejakin.

Hän pakoitti maansa aatelisen nuorison matkustelemaan, opiskelemaan, tuomaan Venäjälle ulkomaiden hienoja tapoja. Olen nähnyt sellaisia nuoria venäläisiä, jotka olivat erittäin henkeviä ja tietorikkaita. Siten on tämä yksi ainoa mies muuttanut aivan toiseen muotoon maailman suurimman valtakunnan. Paha vain, että tältä suurelta ihmisten uudistajalta itseltään puuttui kaikkein ensimäinen hyve, ihmisyys. Hänen huvitustensa raakuus, hänen tapojensa villeys, hänen kostonsa julmuus himmensivät hänen suuria avujansa. Hän sivistytti kansaansa, mutta oli itse raakalainen. Omin käsin hän pani täytäntöön rikollisille määräämiään rangaistuksia, ja remuavissa syömingeissään hän osoitti taitavuuttaan kaulojen katkaisussa. Afrikassa on kyllä hallitsijoita, jotka omin käsin vuodattavat alamaistensa verta, mutta näitä yksinvaltiaita pidetäänkin raakalaisina. Oman pojan surmauttaminen, silloin kun kuritus tai perinnöttömäksi tekeminen olisi riittänyt, tekisi Pietarin muiston vihatuksi, jollei se hyvä, mitä hän on tehnyt alamaisilleen, saisi miltei suomaan anteeksi hänen omaa vertansa vastaan osoittamaansa julmuutta.

Sellainen oli tsaari Pietari, ja hänen suuret suunnitelmansa olivat vasta alkuluonnoksia silloin kun hän liittyi Puolan ja Tanskan kuninkaihin heidän kaikkien halveksimaa lasta vastaan. Venäjän perustaja tahtoi samalla olla valloittaja; hän luuli voivansa tulla siksi ilman suurempaa vaivaa, varsinkin kun senlaatuinen sota olisi vain hyödyksi hänen muille suunnitelmilleen. Sotataito oli samoin uusi taito, joka hänen tuli opettaa kansalleen.

Sitäpaitsi hän tarvitsi satamaa Itämeren itärannalla, voidakseen panna kaikki aatteensa toimeen. Hän tarvitsi Inkerinmaata, joka sijaitsee koilliseen Liivinmaasta. Siellä olivat isäntinä ruotsalaiset; siispä se täytyi temmata heiltä pois. Hänen edeltäjillään oli ollut oikeuksia Inkerin-, Viron- ja Liivinmaahan; aika näytti suotuisalta saattaa uudelleen voimaan nuo oikeudet, jotka oli menetetty jo sata vuotta sitten ja rauhanteoissa julistettu mitättömiksi. Hän teki senvuoksi liiton Puolan kuninkaan kanssa, riistääkseen nuorelta Kaarle XII:lta kaikki ne alueet, jotka sijaitsevat Suomenlahden, Itämeren, Puolan ja Venäjän välissä.

TOINEN KIRJA.

Ihmeellinen ja äkillinen muutos Kaarle XII:n luonteessa. Kahdeksantoistavuotiaana hän käy sotaa Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan, päättää Tanskan-sotansa kuudessa viikossa, lyö kahdeksalla tuhannella ruotsalaisella kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä ja hyökkää Puolaan. Puolan ja sen hallinnon kuvaus. Kaarle voittaa useita taisteluja, pääsee Puolan herraksi ja valmistautuu nimittämään sinne uuden kuninkaan.

Kolme mahtavaa ruhtinasta uhkasi siten Kaarle XII:n nuoruutta. Sodan valmisteluja koskevat huhut levittivät Ruotsissa hämmästystä ja säikähdyttivät valtakunnanneuvostoa. Suuret kenraalit olivat kuolleet; oli täysi syy pelätä pahinta nuoren kuninkaan johdossa, joka siihen saakka oli osoittanut vain huonoja puoliansa. Neuvostossa hän ei tehnyt koskaan juuri muuta kuin nosti säärensä ristiin pöydälle; hajamielisenä, välinpitämättömänä hän ei näyttänyt ottavan mihinkään osaa.

Neuvosto harkitsi hänen läsnäollessaan vaaraa, johon oli jouduttu; muutamat neuvosherrat ehdottivat myrskyn kääntämistä neuvottelujen avulla; silloin yhtäkkiä nuori ruhtinas nousee pystyyn, kasvoillaan päätöksensä tehneen korkeamman ihmisen vakavuus ja varmuus. "Hyvät herrat", hän sanoi, "olen päättänyt olla koskaan käymättä väärää sotaa, mutta myöskin olla lopettamatta oikeaa, ennenkuin viholliseni ovat tuhotut. Päätökseni on tehty: käyn sen kimppuun, joka ensimäisenä julistaa sodan, ja hänet voitettuani toivon voivani hieman pelottaa toisiakin." — Nämä sanat hämmästyttivät kaikkia noita vanhoja neuvosherroja: he katselivat toisiaan tohtimatta vastata. Vihdoin he, kummissaan siitä, että heillä oli moinen kuningas ja häveten toivoa vähemmin kuin hän, ottivat ihmetellen vastaan hänen sotaa koskevat määräyksensä.

Yllätys tuli vielä suuremmaksi, kun nähtiin hänen heti paikalla luopuvan nuoruuden viattomimmistakin huvituksista. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän ryhtyi sotavalmistuksiin, hän aloitti aivan uuden elämän, josta hän sittemmin ei koskaan hetkeksikään poikennut. Ajatellen alituisesti Aleksanteria ja Caesaria hän päätti jäljitellä näitä kahta valloittajaa kaikessa muussa paitsi heidän vioissaan. Hän ei tahtonut enää tietää mitään komeudesta, leikeistä tai huvituksista; hän supisti ateriansa mitä suurimpaan kohtuullisuuteen. Hän oli rakastanut komeita pukuja; tästedes hän pukeutui aivan kuin halpa sotilas. Oli luultu hänen olleen kiintynyt erääseen hovinsa naiseen; olkoonpa tämän jutun laita miten tahansa, totta ainakin on, että hän nyt ainiaaksi kieltäytyi naisista, ei ainoastaan pelosta joutua heidän talutusnuoraansa, vaan myös halusta antaa siinä esimerkkiä sotilailleen, joita hän tahtoi pitää mitä ankarimmassa kurissa; kenties myös turhamaisuudesta olla ainoa kaikkien kuninkaiden joukossa, joka kykeni hillitsemään niin vaikeasti masennettavan taipumuksen. Samoin hän päätti pidättyä viinistä koko vastaisen elämänsä ajan. Jotkut ovat vakuuttaneet minulle, että hän teki mainitun päätöksen voittaakseen täydellisesti luontonsa ja lisätäkseen uuden hyveen sankarimaisuuteensa. Useimmat ovat kuitenkin vakuuttaneet minulle, että hän tahtoi siten rangaista itseään erään sopimattoman hurjistelun vuoksi ja häväistyksen johdosta, jonka hän pöydässä äitinsä, kuningattaren, läsnäollessa oli tuottanut eräälle naiselle. Jos asianlaita on sellainen, niin tämä itsensä tuomitseminen ja tämä kieltäytyminen, johon hän alistui koko elämänsä ajaksi, osoittavat sankaruutta, joka ei ole vähemmän ihmeteltävää.

Hän aloitti sodan vakuuttamalla langolleen, Holsteinin herttualle, apuansa. Heti lähetettiin kahdeksantuhatta miestä Holsteinin naapurimaakuntaan Pommeriin suojelemaan herttuaa tanskalaisten hyökkäyksiltä. Herttua tarvitsikin tukea, sillä tanskalaiset olivat jo havitelleet hänen maitansa, valloittaneet hänen linnansa Gottorpin ja piirittivät parhaillaan itsepintaisesti hänen kaupunkiaan Tönningeniä, jonka luo Tanskan kuningas oli mieskohtaisesti saapunut nauttimaan varmaksi luulemastaan valloituksesta. Tämä kipinä uhkasi sytyttää liekkiin koko Saksan valtakunnan. Yhdeltä puolelta marssivat Puolan kuninkaan saksilaiset joukot, Brandenburgin, Wolfenbüttelin ja Hessen-Kasselin rykmentit, yhtyäkseen tanskalaisiin; toiselta puolelta Ruotsin kuninkaan kahdeksantuhatta miestä ynnä Hannoverin ja Cellen joukot kiirehtivät herttuan avuksi.

Holsteinin pienen maan ollessa siten sotanäyttämönä ilmestyivät Englannin ja Hollannin laivastot Itämerelle. Nämä kaksi valtaa olivat tanskalaisten rikkoman Altonan sopimuksen takaajia; nyt he kiiruhtivat Holsteinin ahdistetun herttuan avuksi, koska Tanskan kuninkaan mahdin suureneminen ei soveltunut heidän kauppaetuihinsa. He tiesivät tanskalaisten Juutinrauman isäntinä tulevan raskaasti verottamaan kauppaa käyviä kansoja, kunhan vain tuntisivat itsensä kyllin voimakkaiksi, voidakseen tehdä sen rankaisematta. Tämä harrastus on pitkät ajat saattanut Englannin ja Hollannin, mikäli se heille on ollut mahdollista, pitämään yllä tasapainoa pohjoismaisten ruhtinaitten kesken. He liittyivät sentähden nyt Ruotsin nuoreen kuninkaaseen, kun tämä näytti olevan vaarassa joutua niin monien yhtyneitten vihollisten muserrettavaksi, ja auttoivat häntä siitä samasta syystä, jonka vuoksi häntä ahdistettiinkin, koska näet luultiin, ettei hän kykenisi puolustautumaan.

Hän oli metsästämässä karhuja, saadessaan tiedon saksilaisten hyökkäyksestä Liivinmaahan; hän harjoitti tätä urheilua yhtä uudella kuin vaarallisellakin tavalla. Siinä ei käytetty mitään muita aseita kuin haarukkamaisia seipäitä puihin kiinnitetyn verkon takana. Tavattoman suuri karhu hyökkäsi kerran suoraan kuninkaan kimppuun, joka pitkällisen ottelun perästä, verkon ja seipään avulla, kaatoi sen maahan. On myönnettävä, että kuullessaan moisista seikkailuista, kuningas Augustin ihmeellisistä voimista ja tsaarin matkoista, luulee siirtyneensä Herkuleen ja Theseuksen aikoihin.

Hän lähti ensimäiselle sotaretkelleen 8 päivänä toukokuuta, uutta lukua, v. 1700, jättäen Tukholman, jonne hän ei enää koskaan palannut. Ääretön kansanpaljous saattoi häntä aina Karlskronan satamaan saakka, toivottaen hänelle onnea, vuodattaen kyyneleitä ja ihastellen häntä. Ennen Ruotsista lähtöään hän asetti Tukholmaan useista senaattoreista muodostetun puolustusneuvoston. Tämän toimikunnan tuli pitää huolta kaikesta, mikä koski laivastoa, sotajoukkoa ja maan linnoituksia. Koko senaatin tuli väliaikaisesti johtaa kaikkia muita valtakunnan sisäisiä asioita. Saatuaan täten valtakunnassaan kaikki varmaan järjestykseen hän koko sielullaan, vapaana kaikista muista huolista, antautui yksinomaan sota-asioihin. Hänen laivastoonsa kuului neljäkymmentäkolme alusta; siinä, johon hän itse nousi ja jonka nimi oli Kuningas Kaarle, oli satakaksikymmentä kanuunaa. Kreivi Piper, hänen pääministerinsä, ja kenraali Rehnsköld astuivat laivaan hänen kanssaan. Pian hän tapasi liittolaisten merivoimat. Tanskan laivasto vältti taistelua ja salli noiden kolmen yhtyneen laivaston lähestyä niin likelle Köpenhaminaa, että he voivat ampua sinne muutamia pommeja.

On varmaa, että juuri kuningas itse nyt ehdotti kenraali Rehnsköldille maallenousua ja Köpenhaminan saartamista maan puolelta, samalla kun se oli saarroksissa merenkin puolelta. Rehnsköld hämmästyi moista ehdotusta, joka osoitti yhtä suurta taitavuutta kuin rohkeuttakin nuoressa ja kokemattomassa ruhtinaassa. Pian oli kaikki kunnossa maallenousua varten. Annettiin käsky viedä laivoihin viisituhatta Ruotsin rannikolla majailevaa miestä, jotka nyt liitettiin jo ennestään laivastossa oleviin joukkoihin. Kuningas jätti suuren laivansa ja astui kepeähköön fregattiin. Aluksi laskettiin kolmesataa krenatööriä pienissä pursissa kulkemaan edellä. Näiden pursien välissä matalakulkuiset veneet kuljettivat risukimppuja, hirsipaalustoja ja vallintekijäin työkaluja. [Suojuslaitteita, jotka vastaavat nykyajan piikkilanka-aitoja. Noin 5-6 m pituisen hirren läpi oli pistelty ristiin teräväkärkisiä, usein rautapiikeillä varustettuja paaluja ("espanjalainen ratsuri"). — Suom. muist.] Viisisataa valiomiestä seurasi toisissa pursissa. Sitten tulivat kuninkaan sotalaivat ynnä kaksi englantilaista ja kaksi hollantilaista fregattia, joiden piti kanuunoillaan suojella maallenousua.

Tanskan pääkaupunki Köpenhamina sijaitsee Seelannin saarella, keskellä kaunista tasankoa, kaakkoon Juutinraumasta ja länteen Itämerestä, missä silloin oli Ruotsin kuningas. Nähdessään laivojen odottamattoman liikehtimisen, joka ennusti maallenousua, asukkaat laivastonsa toimettomuudesta ja ruotsalaisten laivojen liikkeistä tyrmistyneinä katselivat pelon vallassa, mihin paikkaan hirmumyrsky purkautuisi. Kaarlen laivasto pysähtyi vastapäätä Humblebekiä, seitsemän penikulmaa Köpenhaminasta. — Tanskalaiset kokosivat heti ratsuväkensä tähän kohtaan. Nostoväkeä sijoitettiin paksujen rintasuojusten taa, ja ne tykit, jotka voitiin kuljettaa paikalle, suunnattiin ruotsalaisia kohti.

Kuningas jätti nyt fregattinsa asettuakseen ensimäiseen purteen kaartinsa etunenään. Ranskan lähettiläs oli silloin hänen seurassaan.

"Herra lähettiläs", sanoi kuningas hänelle latinaksi, sillä hän ei tahtonut milloinkaan käyttää ranskaa, "teillä ei ole mitään tekemistä tanskalaisten kanssa, suvaitkaa siis pysyä loitommalla". — "Sire", vastasi kreivi de Guiscard hänelle ranskaksi, "herrani kuningas on määrännyt minut oleskelemaan teidän majesteettinne läheisyydessä; rohkenen olettaa, että te ette juuri tänään karkoita minua hovistanne, joka ei milloinkaan ole ollut niin loistava".

Näin sanoen hän tarjosi kätensä kuninkaalle, joka hyppäsi purteen, johon myöskin kreivi Piper ja lähettiläs astuivat. Laivatykkien ammunnan suojellessa maihinnousua mentiin eteenpäin. Maihinnousuveneet olivat enää ainoastaan kolmensadan askeleen päässä rannasta. Kaarle XII, malttamatta odottaa, kunnes olisi ehditty päästä kylliksi lähelle rantaa, hyppäsi purrestaan mereen miekka kädessä, veden ulottuessa häntä vyötäisiin. Hänen ministerinsä, Ranskan lähettiläs, upseerit ja sotamiehet seurasivat heti esimerkkiä ja lähestyivät rantaa, huolimatta muskettitulen kuulasateesta. Kuningas, joka ei vielä koskaan elämässään ollut kuullut musketinkuulien vinkunaa, kysyi päämajoitusmestari Stuartilta, joka sattui olemaan hänen vieressään, mitä tuo hieno viuhina oli, jonka hän kuuli korvissansa.

"Se on niiden pyssynkuulien vinkunaa, joita ammutaan meitä kohti", vastasi majoitusmestari. — "Hyvä!" sanoi kuningas, "se on vastedes oleva minun musiikkiani". — Samassa tuokiossa majoitusmestari, joka juuri oli selittänyt musketinkuulien vinkunaa, sai niistä yhden olkaansa, ja eräs luutnantti kaatui hengetönnä kuninkaan toisella sivulla.

On tavallista, että ne joukot, joiden kimppuun käydään heidän varustuksissaan, tulevat lyödyiksi, koska hyökkääjät aina ovat täynnä hurjaa intoa, jota eivät voi tuntea ne, jotka vain puolustautuvat, ja koska vihollisen odottaminen vallitusten takana useinkin on vain oman heikommuuden ja vihollisen voimakkaammuuden tunnustamista. Tanskalainen ratsuväki ja nostoväki pakenivat heikon vastarinnan jälkeen. Päästyään heidän varustustensa herraksi kuningas heti heittäytyi polvilleen kiittääkseen Jumalaa aseittensa ensimäisestä menestyksestä. Hän laitatti heti varustuksia kaupungin puolelle ja merkitsi itse leiripaikan. Samalla hän lähetti laivansa Skooneen, joka on Kööpenhaminaa lähinnä oleva Ruotsin osa, hakemaan sieltä yhdeksäntuhatta miestä apuväkeä. Kaikki asianhaarat liittoutuivat suosimaan Kaarlen malttamattomuutta: nuo yhdeksäntuhatta miestä seisoivat rannalla valmiina astumaan laivoihin, ja jo seuraavana päivänä myötäinen tuuli toi ne hänelle avuksi.

Kaikki tämä oli tapahtunut tanskalaisen laivaston näkyvissä, joka ei ollut rohjennut lähestyä. Säikähtynyt Köpenhamina lähetti heti valtuutettuja kuninkaan luo pyytämään, ettei hän pommittaisi kaupunkia. Hän otti heidät vastaan ratsain kaartinrykmenttinsä etunenässä; valtuutetut laskeutuivat polvilleen hänen edessään. Hän määräsi kaupungin maksamaan 400,000 riikintaaleria pakkoveroa ja käski tuoda leiriinsä kaikenlaatuisia elintarpeita, jotka lupasi säntillisesti maksaa. Hänelle tuotiinkin elintarpeita, koska oli täytymys totella, mutta ei ollenkaan osattu odottaa, että voittajat suvaitsisivat niistä suorittaa korvauksen. Tuojat hämmästyivätkin kovin, kun armeijan halvimmatkin sotamiehet maksoivat heille kaikesta runsaasti ja viipymättä.

Jo kauan aikaa oli Ruotsin sotajoukoissa vallinnut sellainen kuri, joka melkoisesti oli edistänyt heidän voittojansa; nuori kuningas vielä kovensi sen ankaruutta. Sotamies ei olisi uskaltanut kieltäytyä maksamasta ostoksiaan, vielä vähemmän lähteä ryöstelemään, eipä edes poistua leiristä. Lisäksi hän tahtoi, että hänen joukkonsa eivät voiton jälkeen ryhtyisi ryöstämään kuolleita, ennenkuin olivat saaneet siihen luvan, ja helposti hän saikin aikaan, että tätä määräystä toteltiin. Kahdesti päivässä pidettiin hänen leirissään aina rukoushetki: kello seitsemän aamulla ja kello neljä iltapäivällä. Itse hän ei koskaan laiminlyönyt olla silloin läsnä ja siten antaa sotamiehilleen esimerkkiä hurskaudesta, joka aina vaikuttaa ihmisiin, kun nämä eivät epäile siinä mitään ulkokultaisuutta. Hänen leirissään, jossa vallitsi parempi järjestys kuin Köpenhaminassa, oli kaikkea yltäkylläisesti. Talonpojat möivät mieluummin ruokatavaransa ruotsalaisille, vihollisilleen, kuin tanskalaisille, jotka eivät niistä maksaneet niin hyvin. Kaupungin porvarien täytyikin useammin kuin kerran tulla Ruotsin kuninkaan leiriin etsimään elintarpeita, joita ei ollut saatavissa heidän toreiltaan.

Tanskan kuningas oli silloin Holsteinissa, jonne hän näytti lähteneen ainoastaan lakkauttamaan Tönningenin piiritystä. Hän näki vihollislaivojen peittävän Itämerta, nuoren valloittajan olevan jo Seelannin herrana ja valmiina valtaamaan hänen pääkaupunkinsa. Hän julistutti alueillaan, että ne, jotka tarttuivat aseihin ruotsalaisia vastaan, pääsisivät vapaiksi maaorjuudesta. Tämä julistus oli sangen tärkeäarvoinen maassa, joka aikaisemmin oli ollut vapaa ja jossa nykyään kaikki talonpojat, vieläpä paljon porvaristoakin ovat maaorjia. Kaarle käski ilmoittaa Tanskan kuninkaalle käyvänsä sotaa ainoastaan pakoittaaksensa hänet rauhantekoon; hänen tuli siis pian sallia Holsteinin herttuan päästä jälleen oikeuksiinsa, tai muutoin hän saisi nähdä Köpenhaminan tuhottuna ja kuningaskuntansa alttiina tulelle ja verelle. Tanskalainen oli kovin onnellinen siitä, että oli tekemisissä voittajan kanssa, joka näytti harrastavan vain oikeutta. Niinpä kokoonnuttiinkin neuvottelemaan Traventhalin kaupunkiin Holsteinin rajalle. Ruotsin kuningas ei suvainnut, että ministerien taito pääsisi viivyttämään asiain käsittelyä; hän tahtoi, että rauhanteko kävisi yhtä nopeasti kuin hänen maihinnousunsa Seelantiin. Todellakin saatiin sopimus aikaan 5 p:nä elokuuta Holsteinin herttuan eduksi, joka sai korvauksen kaikista sotakuluistaan ja vapautui ahdistajastaan. Ruotsin kuningas ei tahtonut mitään itselleen, hän oli tyytyväinen siihen, että oli pelastanut liittolaisensa ja nöyryyttänyt vihollisensa. Siten Kaarle XII, kahdeksantoistavuotiaana, aloitti ja lopetti tämän sodan vähemmässä kuin kuudessa viikossa.

Aivan samaan aikaan Puolan kuningas saartoi Liivinmaan pääkaupungin Riian, ja tsaari samosi idästä päin lähes sadantuhannen miehen etunenässä. Riikaa puolusti vanha ruotsalainen kenraali, kreivi Dahlberg, jossa kahdeksankymmenvuotiaana yhtyi nuorukaisen palavaan intoon kuudenkymmenen sotaretken kokemus. Kreivi Flemming, sittemmin Puolan ministeri, yhtä etevä soturina kuin hallitusmiehenä, ja liiviläinen Patkul jouduttivat yhdessä piiritystä kuninkaan nähden. Mutta useista piirittäjäin saavuttamista eduista huolimatta vanhan kreivi Dahlbergin kokeneisuus teki heidän ponnistuksensa tyhjiksi, ja Puolan kuningas olikin epätoivoinen kaupungin valloitukseen nähden. Vihdoin hän käytti tilaisuutta luopuakseen kunnialla piirityksestä. Riika oli näet täynnä hollantilaisille kuuluvia tavaroita. Hollannin yleis-eduskunta käski kuningas Augustin luona olevan lähettiläänsä tehdä asiasta hänelle esityksiä, ja Puolan kuningasta ei tarvittukaan kauan rukoilla. Hän suostui lakkauttamaan piirityksen mieluummin kuin tuottamaan pienintäkään vahinkoa liittolaisilleen, jotka puolestaan eivät ollenkaan hämmästyneet tätä hyväntahtoisuuden puuskaa, johon he itse olivat todellisena syynä.

Päättääksensä ensimäisen sotaretkensä Kaarle XII:lla ei siis enää ollut muuta tehtävää kuin marssia Pietari Aleksejevitshia vastaan, joka tahtoi kilpailla hänen kanssaan kunniasta. Hän oli tälle sitäkin enemmän suutuksissaan, kun Tukholmassa vielä oli kolme moskovalaista lähettilästä, jotka vastikään olivat vannoneet rikkomattoman rauhan uudistamisen. Hän, joka harrasti mitä ankarinta rehellisyyttä, ei voinut ymmärtää, miten tsaarin tapainen lainsäätäjä voi leikitellä niin pyhän ja korkean asian kanssa. Nuori ruhtinas oli kunniantunnossaan sitä mieltä, ettei kuninkaita varten saanut olla eri moraalia kuin yksityisille. Venäjän tsaari oli sillä välin julkaissut manifestin, jonka hän paremminkin olisi saanut jättää julkaisematta. Siinä hän mainitsi sodankäyntijulistuksensa syyksi, ettei hänelle ollut osoitettu kylliksi kunnioitusta, kun hän incognito [tuntematonna, salanimellä. — Suom. muist.] matkusti Riian kautta, ja että hänen lähettiläilleen oli myöty elintarpeita liian kalliista hinnasta. Nämä olivat ne valitukset, joiden vuoksi hän antoi kahdeksankymmenen tuhannen miehen hävittäen hyökätä Inkerinmaahan.

Hän ilmestyi Narvan eteen tämän suuren armeijan[11] etupäässä 1 p:nä lokakuuta, mikä vuodenaika tässä ilmanalassa on raaempi kuin tammikuun Pariisissa. Tsaari, joka sellaisessa säässä joskus matkusti postihevosilla neljäkinsataa penikulmaa, käydäkseen omin silmin tarkastamassa jotakuta kaivosta tai kanavaa, ei säästänyt sotamiehiään enemmän kuin itseäänkään. Sitäpaitsi hän tiesi ruotsalaisten Kustaa Aadolfin ajoista lähtien voivan käydä sotaa sydäntalvella yhtä hyvin kuin kesälläkin; hän tahtoi sentakia totuttaa myös venäläisensäkin olemaan riippumattomia vuodenajoista, tehdäkseen siten heidät kerran ainakin ruotsalaisten vertaisiksi.

Niinpä siis juuri sellaisena aikana, jolloin lauhkeammassa ilmanalassa jää ja lumi pakoittavat muut kansat keskeyttämään sodan, tsaari Pietari ryhtyi piirittämään Narvaa, joka sijaitsi kolmekymmentä astetta pohjoisnavasta etelään, ja Kaarle XII samosi sen avuksi. Tuskin oli tsaari saapunut kaupungin ääreen, kun hän jo kiiruhti panemaan käytäntöön kaikkea sitä, mitä oli matkoillaan oppinut. Hän suunnitteli leirin, varusti sen joka puolelta, rakennutti määrävälien päähän toisistaan linnakkeita ja kaivatti juoksuhautoja. Hän oli jättänyt armeijansa ylipäällikkyyden herttua de Croylle, taitavalle saksalaiselle kenraalille,[12] jota venäläiset upseerit eivät kuitenkaan silloin riittävästi avustaneet. Hänellä itsellään oli sotajoukossaan pelkkä luutnantin arvo. Hän tahtoi siten antaa esimerkin sotilaallisesta kuuliaisuudestaan siihen saakka kurittomalle aatelistolleen, joka kykeni vain ilman kokemusta ja järjestystä johtamaan huonosti asestettuja orjia. Ei ollutkaan mitään ihmeteltävää siinä, että se mies, joka Amsterdamissa oli ruvennut kirvesmieheksi, saadakseen itselleen laivaston, esiintyi Narvan luona luutnanttina, voidakseen opettaa kansalleen sotataitoa.

Venäläiset ovat voimakkaita, väsymättömiä, kenties yhtä rohkeita kuin ruotsalaisetkin; mutta vasta ajanmittaan sotajoukot tottuvat sotatoimiin ja vain kuri tekee heidät voittamattomiksi. Ainoat rykmentit, joilta voitiin odottaa jotakin, olivat saksalaisten upseerien komentamia; mutta niitä oli vain muutamia. Muu joukko oli metsistään ajettuja raakalaisia, puettuina petoeläinten nahkoihin, toiset varustettuina jousilla, toiset nuijilla; vain harvoilla oli pyssy; kukaan ei ollut nähnyt säännöllistä piiritystä. Koko armeijassa ei ollut yhtään ainoaa kelvollista tykkimiestä. Ne sataviisikymmentä tykkiä, jotka helposti olisivat voineet ampua Narvan pienen kaupungin mäsäksi, olivat tuskin saaneet syntymään aukkoa muuriin, samalla kun kaupungin tykistö joka hetki tuhosi kokonaisia rivejä juoksuhaudoissa. Narva oli melkein linnoittamaton; vapaaherra Hornilla, joka siellä oli päällikkönä, ei ollut käytettävänään täyttä tuhatta miestä säännöllistä sotaväkeä. Kuitenkaan tuo suunnaton armeija ei ollut kyennyt vielä kuudessa viikossa valtaamaan kaupunkia.

Oli jo marraskuun 15 päivä, kun tsaari sai kuulla Ruotsin kuninkaan kahdellasadalla kuljetuslaivalla tulleen meren yli ja marssivan parhaillaan Narvan avuksi. Ruotsalaisia oli ainoastaan kaksikymmentätuhatta, mutta tsaarilla olikin vain miesten paljous etunaan. Ollenkaan halveksimatta vihollistaan hän päinvastoin käytti kaiken taitonsa musertaakseen hänet.

Tyytymättä kahdeksaankymmeneentuhanteen mieheensä hän valmistautui asettamaan Kaarlea vastaan vielä toisenkin armeijan ja pidättämään häntä joka askeleella. Hän oli jo määrännyt siihen kolmekymmentätuhatta miestä, jotka nyt riensivät pikamarsseissa Pihkovasta käsin. Sitten hän teki tempun, joka olisi herättänyt halveksimista, jos sellainen olisi mahdollista lainsäätäjää kohtaan, joka on suorittanut niin suuria asioita. Hän jätti leirinsä, missä hänen läsnäolonsa oli välttämätön, muka hakeakseen tuon uuden joukko-osaston, joka ilman häntäkin olisi voinut varsin hyvin saapua, ja näytti siis ikäänkuin pelkäävän taistella linnoitetussa leirissään nuorta, kokematonta ruhtinasta vastaan, joka saapui häntä ahdistamaan.

Miten lieneekään, ainakin hän tahtoi sulkea Kaarle XII:n kahden armeijansa väliin. Eikä siinä kyllin: kolmekymmentätuhatta Narvan edustalla olevasta leiristä lähetettyä miestä oli asetettu penikulman päähän tästä kaupungista Ruotsin kuninkaan tielle; kaksikymmentätuhatta streltsiä seisoi kauempana samalla tiellä, ja viisituhatta miestä oli etujoukkona. Täytyi siis murtautua kaikkien näiden joukkojen läpi, ennenkuin pääsi venäläisten leirille, jota ympäröi suojusvalli ja kaksinkertainen vallihauta.

Ruotsin kuningas oli laskenut maihin Pernaussa, Riian lahden rannalla, noin kuusitoistatuhatta miestä jalkaväkeä ja hiukan yli neljätuhatta ratsumiestä. Pernausta hän samosi pikamarssissa Tallinnaa kohti, mukanaan koko ratsuväkensä ja ainoastaan neljätuhatta jalkamiestä. Hän marssi yhtämittaa eteenpäin, odottamatta muita joukkojaan. Pian hän, ainoastaan noiden kahdeksantuhannen miehensä kanssa, ennätti vihollisen etujoukkojen luo. Hän ei siekaillut käydä niiden kaikkien kimppuun perätysten, antamatta näille aikaa päästä selville siitä, kuinka pienen joukon kanssa he olivat tekemisissä. Nähdessään ruotsalaisten lähenevän venäläiset luulivat saavansa taistella koko armeijaa vastaan. Tuo viisituhantinen etujoukko, joka suojeli kallioiden välistä solaa, missä sata päätteliästä miestä olisi voinut pidättää kokonaisen armeijan, pakeni heti kun ruotsalaiset tulivat näkyviin. Kun ne kaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat taempana, näkivät kumppaniensa paon, joutuivat he kauhun valtaan ja lähtivät levittämään sekasortoa leiriin. Kaikki suojavartiot lyötiin tieltä kahdessa päivässä; ja se, mikä muunlaisissa olosuhteissa olisi vaatinut kolme voittoa, ei hetkeksikään viivyttänyt kuninkaan marssia. Niinpä hän vihdoin kahdeksantuhannen, niin pitkästä marssista väsyneen miehensä kera näyttäytyi kahdeksankymmenentuhannen venäläisen leirin ääressä, jota suojeli sataviisikymmentä tykkiä. Tuskin olivat hänen joukkonsa hiukan levähtäneet, kun hän, liikoja harkitsematta, antoi hyökkäyskäskyn.

Merkkinä oli kaksi rakettia ja saksankielinen huuto: "Jumalan avulla!" Kun eräs korkea upseeri huomautti kuninkaalle vaaran suuruudesta, sanoi tämä: "Kuinka! Te epäilette, etten minä kahdeksantuhannen urhoollisen ruotsalaiseni kanssa kykene tekemään selvää kahdeksastakymmenestätuhannesta moskovalaisesta?" Hetkistä myöhemmin, peläten sanainsa sisältäneen jonkun verran kerskailua, hän riensi samaisen upseerin luo, lisäten: "Ettekö siis ole samaa mieltä kuin minä? Eikö minulla ole vihollisiin nähden kaksi etua: ensiksi, heidän ratsuväkensä ei ole tässä heille miksikään hyödyksi, ja toiseksi, paikan ollessa näin ahdas heidän suuri lukunsa on heille vain haitaksi? Niinpä siis oikeastaan olenkin voimakkaampi kuin he." — Upseeri tietysti varoi olemasta eri mieltä, ja niin käytiin venäläisten kimppuun keskipäivällä, 30 p:nä marraskuuta 1700.

Heti kun ruotsalaisten tykistö oli tehnyt aukon vallituksiin, hyökkäsivät he pistimet tanassa eteenpäin, samalla kun heidän takaansa tuleva ankara lumipyry ryöppysi vihollisten silmiin. Venäläiset sallivat puolisen tuntia heitä surmattavan, poistumatta vallihaudoistaan. Kuningas kävi leirin oikean sivustan kimppuun, missä sijaitsi tsaarin päämaja; hän näet toivoi kohtaavansa tsaarin siellä, koska ei tiennyt tämän itsensä lähteneen hakemaan noita kolmeakymmentätuhatta miestä, joiden tuli piakkoin saapua. Vihollisen ampuessa musketeistaan ensimäisiä yhteislaukauksia kuningas sai kuulan kaulaansa; mutta se oli voimaton kuula, joka pysähtyi hänen mustan kaulaliinansa poimuihin, tekemättä hänelle mitään vahinkoa. Hänen hevosensa ammuttiin hänen altaan. Herra Sparre on kertonut minulle, että kuningas keveästi hypähti toisen hevosen selkään sanoen: "Nuo miehet panevat minut tekemään ratsastusharjoituksia." — Sitten hän jatkoi taistelua ja antoi määräyksiänsä yhtä tyynesti kuin ennenkin.

Kolmituntisen taistelun jälkeen olivat vallitukset joka puolelta murretut. Kuningas ahdisti vihollisen oikeaa sivustaa Narva-jokeen saakka vasemmalla sivustallaan, jos nyt voidaan siksi sanoa niitä noin neljäätuhatta miestä, jotka siinä ajoivat takaa lähes neljääkymmentätuhatta. Silta murtui pakenijain alta, ja siinä tuokiossa joki oli täynnä kuolleita. Jäännökset kääntyivät epätoivoisina takaisin leiriinsä, tietämättä minne menivät. He tapasivat muutamia parakkeja, joiden taakse asettuivat vielä puolustautumaan, koska eivät voineet enää minnekään pelastua. Vihdoin sentään heidän kenraalinsa Dolgoruki, Golovkin ja Fedorovitsh lähtivät kuninkaan luo ja laskivat aseensa hänen jalkoihinsa. Heitä kuninkaalle esiteltäessä saapui myös armeijan ylipäällikkö herttua de Croy ja antautui kolmenkymmenen upseerin kanssa.

Kaarle otti nämä tärkeät vangit vastaan niin luontevan kohteliaasti ja niin ystävällisin ilmein kuin olisi omassa hovissaan hoitanut juhlan isännän tehtäviä. Hän tahtoi pitää vankeinansa ainoastaan kenraalit. Kaikki alemmat upseerit ja sotamiehet riisuttiin aseista ja saatettiin Narvajoelle, jonka yli heidät toimitettiin veneillä ja laskettiin menemään kotiinsa. Sillä välin läheni yö; venäläisten vasen siipi taisteli vielä. Ruotsalaiset olivat menettäneet vain kuusisataa miestä; kahdeksantoistatuhatta venäläistä oli saanut surmansa vallitustensa keskellä; suuri joukko oli hukkunut; useat olivat päässeet joen yli. Leirissä heitä silti yhä oli tarpeeksi tuhoamaan ruotsalaiset viimeiseen mieheen. Mutta eipä kuolleiden lukumäärä taistelussa tappiota tuotakaan, vaan eloon jääneiden kauhu. Kuningas käytti lopun päivästä vihollisen tykistön valtaamiseen. Hän asettui sitten edulliseen asemaan leirin ja kaupungin välille. Siinä hän nukkui muutamia tunteja viittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, aikoen sitten päivän koitteessa hyökätä vihollisen vasemman siiven kimppuun, joka ei vielä ollut kokonaan murskattu.

Mutta kello kahden tienoissa aamusella kenraali Vede, joka komensi mainittua sivustaa ja oli kuullut, kuinka armollisesti kuningas oli kohdellut toisia kenraaleja ja kuinka hän oli päästänyt kotiinsa kaikki alemmat upseerit ja sotamiehet, lähetti pyytämään kuningasta osoittamaan hänelle saman armon. Voittaja ilmoitutti hänelle, että hänen tarvitsi vain lähestyä joukkojensa etunenässä ja laskea aseensa ja lippunsa maahan hänen eteensä. Kohtapa näyttäytyikin mainittu kenraali jäljellä olevien venäläisten kanssa, joita oli kolmisenkymmentätuhatta. He marssivat paljain päin, sotamiehet ja upseerit, vähemmän kuin seitsemäntuhannen ruotsalaisen rivien välitse. Mennessään kuninkaan ohi sotamiehet heittivät maahan kiväärinsä ja miekkansa, upseerien laskiessa hänen jalkoihinsa sotamerkkinsä ja lippunsa. Hän päästi koko tämän ihmispaljouden menemään joen yli, pidättämättä vangiksi yhtään ainoaa sotamiestä. Jos hän olisi ottanut ne vangiksi, olisi vangittujen luku ollut vähintään viisi kertaa suurempi kuin voittajain.

Sitten hän herttua de Croyn ja muiden venäläisten kenraalien seuraamana marssi voittajana Narvaan. Hän palautti näille kaikille heidän miekkansa, ja saatuaan tietää heidän olevan rahattomia ja Narvan kauppiaiden olevan haluttomia enää lainaamaan heille, hän lähetti tuhat tukaattia herttua de Croylle ja viisisataa jokaiselle venäläiselle upseerille. Nämä eivät voineet olla ihmettelemättä moista kohtelua, jollaisesta heillä ei ollut aavistustakaan. Narvassa laadittiin heti selonteko voitosta lähetettäväksi Tukholmaan ja Ruotsin liittolaisille; mutta kuningas pyyhki siitä omin käsin pois kaiken sen, mikä siinä oli liian edullista hänelle ja liian alentavaa tsaarille. Hänen vaatimattomuutensa ei kuitenkaan voinut estää, että Tukholmassa lyötiin useita mitaleja näiden tapahtumain muiston ikuistamiseksi. Valmistettiinpa tällöin sellainenkin, jonka toisella puolella nähtiin kuningas seisomassa jalustalla ja siihen kahlehdittuna venäläinen, tanskalainen ja puolalainen; toisella puolella nähtiin Herkules nuijineen tallaamassa jaloillaan Kerberosta, ympärillä kirjoitus: Tres uno contudit ictu.

Narvan taistelussa saatujen vankien joukossa nähtiin myös eräs, joka oli elävänä esimerkkinä onnen jyrkistä vaihteluista. Hän oli Georgian kuninkaan vanhin poika ja perillinen, tsarafis Artfshelu. Arvonimi tsarafis merkitsee kaikkien tataarien keskuudessa samoin kuin Venäjälläkin prinssiä eli tsaarin poika; sana tsaari näet merkitsi kuningasta vanhain skyyttalaisten keskuudessa, joista kaikki nuo kansat polveutuvat. Se ei siis johdu Rooman Caesareista, joita nuo raakalaiskansat eivät pitkiin aikoihin tunteneet. Hänen isänsä Mitteleskin, joka oli Araratvuoriston ja Mustanmeren itärannikon välisten maiden kauneimman osan valtias, olivat hänen omat alamaisensa karkoittaneet kuningaskunnastaan v. 1688, ja hän oli pitänyt parempana heittäytyä Venäjän keisarin armoille kuin turvautua turkkilaisiin. Kuninkaan yhdeksäntoistavuotias poika tahtoi seurata Pietari Suurta tämän sotaretkelle ruotsalaisia vastaan ja joutui taistelussa muutamain suomalaisten sotamiesten vangiksi, jotka jo olivat ryöstäneet prinssin ja juuri olivat aikeissa surmata hänet. Kreivi Rehnsköld pelasti hänet heidän käsistään, toimitti hänelle puvun ja esitteli hänet hallitsijalleen. Kaarle lähetti hänet Tukholmaan, jossa onneton prinssi muutamia vuosia myöhemmin kuoli. Kuningas ei voinut, nähdessään hänen lähtevän, pidättyä upseeriensa kuullen ääneen tekemästä luonnollista johtopäätöstä aasialaisen kuninkaanpojan kummallisesta kohtalosta, kun tämä Kaukasusvuorten juurella syntyneenä nyt lähti elämään vankina Ruotsin jäiden keskellä. "Sehän on", sanoi hän, "samaa kuin jos minä jonakin päivänä joutuisin olemaan Krimin tataarien vankina". — Nämä sanat eivät silloin saaneet osakseen mitään huomiota; mutta sittemmin, kun itse tapahtumat olivat tehneet niistä ennustuksen, ne kyllä muistettiin liiankin hyvin.

Tsaari eteni pikamarssissa neljänkymmenentuhannen venäläisensä kera, aikoen ympäröidä vihollisensa kaikilta puolilta. Mutta puolitiessä hän sai tiedon Narvan taistelusta ja koko leirinsä häviöstä. Hän ei tahtonut itsepintaisesti neljälläkymmenellätuhannella kokemattomalla ja kurittomalla miehellä käydä ahdistamaan voittajaa, joka juuri oli tuhonnut kahdeksankymmentätuhatta varustetussa leirissä. Hän kääntyi takaisin, mutta jatkoi kuitenkin edelleen joukkojensa totuttamista kuriin ja järjestykseen, samalla kun sivistytti alamaisiaan. "Tiedän hyvin", sanoi hän, "että ruotsalaiset vielä kauan voittavat meidät; mutta lopulta he itse opettavat meidät voittamaan heidät". — Hänen pääkaupunkinsa Moskova joutui kauhun ja hämmästyksen valtaan saatuaan tiedon tästä tappiosta. Tämän kansan ylpeys ja tietämättömyys oli niin suuri, että he uskoivat yli-inhimillisten voimien voittaneen heidät ja pitivät ruotsalaisia todellisina noitina. Luulo oli niin yleinen, että sen johdosta määrättiin julkisesti rukoiltavaksi Moskovan suojeluspyhimystä, pyhää Nikolausta. Tämä rukous on liian omituinen jäädäkseen tässä mainitsematta. Se kuului:

"Oi sinä, joka olet alituinen lohduttajamme kaikissa vastoinkäymisissämme, suuri, pyhä Nikolaus, suurivaltaisin! Millä rikkomuksella olemme loukanneet sinua uhritoimituksissamme, polvistumisissamme, kumartamisissamme ja hyvissä töissämme, jotta olet siten hylännyt meidät? Me olemme anoneet sinun apuasi noita kauheita, röyhkeitä, raivoisia, hirvittäviä ja voittamattomia hävittäjiä vastaan, kun he leijonien ja karhujen tavoin, jotka ovat menettäneet pentunsa, ovat käyneet kimppuumme, pelottaneet, haavoittaneet ja tuhansittain tappaneet meitä, jotka kuitenkin olemme sinun oma kansasi. Koska on mahdotonta, että tämä olisi voinut tapahtua ilman noituutta ja taikuutta, niin me rukoilemme sinua, oi suuri pyhä Nikolaus, olemaan meidän sankarinamme ja lipunkantajanamme, vapauttamaan meidät tästä noitajoukosta ja karkoittamaan heidät mahdollisimman kauas rajoiltamme, maksamalla heille ansionsa mukaan."

Venäläisten valitellessa pyhälle Nikolaukselle tappiotaan, Kaarle XII käski kiittää Jumalaa ja valmistautui uusiin voittoihin.

Puolan kuningas saattoikin hyvin odottaa, että hänen vihollisensa, tanskalaisten ja venäläisten voittaja, piakkoin ryhtyisi hyökkäämään hänen kimppuunsa. Hän liittyikin sentähden entistä lujemmin tsaariin. Nämä molemmat ruhtinaat sopivat kohtauksesta, keskustellakseen yhteisistä toimenpiteistä. He tapasivat toisensa Birsenissä, pienessä liettualaisessa kaupungissa, ilman mitään tavanomaisia muodollisuuksia, jotka vain ovat omiaan viivyttämään asiain kulkua eivätkä muutenkaan nyt soveltuneet heidän asemaansa tai mielialaansa. Pohjoismaiset ruhtinaat kohtelevat toisiaan yleensäkin niin tuttavallisesti, ettei se vielä ole tapana muussa Euroopassa. Pietari ja August viettivät yhdessä viisitoista päivää huvituksissa, jotka menivät liiallisuuksiin saakka; sillä tsaari, joka kyllä tahtoi uudistaa kansansa, ei koskaan voinut hillitä omaa vaarallista taipumustaan hurjisteluihin.

Puolan kuningas sitoutui toimittamaan tsaarille viisikymmentätuhatta miestä saksalaisia joukkoja, jotka oli ostettava eri ruhtinailta ja jotka tsaarin tuli palkata. Tämän taas tuli puolestaan lähettää viisikymmentätuhatta venäläistä Puolaan oppimaan sotataitoa; samalla tsaari lupasi maksaa Puolan kuninkaalle kolme miljoonaa riikintaaleria kahdessa vuodessa. Jos tämä sopimus olisi pantu täytäntöön, olisi se voinut olla tuhoisa Ruotsin kuninkaalle, sillä sehän oli nopea ja varma keino tehdä venäläisistä sotakuntoista väkeä. Kenties sen avulla olisi taottu kahleet osalle Eurooppaa.

Kaarle XII katsoi asiakseen estää Puolan kuningasta poimimasta hedelmiä tästä sopimuksesta. Vietettyään talvensa Narvan luona hän ilmestyi Liivinmaalle samaisen Riian kaupungin luo, jota kuningas August oli turhaan piirittänyt. Saksilaiset joukot majailivat pitkin Väinäjoen rantaa, mikä joki tällä kohtaa on sangen leveä. Niiden tuli sulkea ylimeno Kaarlelta, joka oli joen vastapäisellä rannalla. Saksilaisia ei komentanut heidän ruhtinaansa, joka silloin oli sairas, vaan heidän johtajanaan oli marsalkka Stenau [oikeammin Steinau, Adam Heinrich von. — Suom. muist.], joka hoiti ylipäällikön tehtäviä. Hänen alapäällikköjänsä olivat prinssi Ferdinand, Kuurinmaan herttua, ja sama Patkul, joka nyt miekka kädessä puolusti isänmaataan Kaarle XII:tta vastaan, suojeltuaan aikaisemmin henkensä uhalla sen oikeuksia kynällä Kaarle XI:ttä vastaan.

Ruotsin kuningas oli rakennuttanut suuria, uusimallisia veneitä, joiden laidat olivat tavallista korkeammat ja voivat nousta ja laskea nostosiltain tapaan. Noustessaan ne peittivät kuljetettavinaan olevat joukot, laskiessaan ne toimittivat maihinlaskusillan virkaa. Erään toisenkin keinon hän pani käytäntöön. Huomattuaan tuulen käyvän pohjoisrannalta, missä hän seisoi, etelärantaa kohti, minne viholliset olivat leiriytyneet, hän käski sytyttää joukon märkiä olkia, joiden sakea savu levisi pitkin rantaa ja esti saksilaiset näkemästä hänen joukkojaan ja niiden puuhia. Tämän savupilven suojassa hän käski veneitten edetä, niidenkin ollessa täynnä savuavia olkia; siten savupilvi yhä laajeni ja ajautui tuulen mukana vihollisten silmille, tehden näille mahdottomaksi tietää, menikö kuningas joen yli vai ei. Sillävälin hän itse yksin johti tämän sotatempun suoritusta. Ollessaan jo joen keskikohdalla hän sanoi kenraali Rehnsköldille: "Kas niin! Toivonpa, ettei Väinäjoki ole ilkeämpi kuin meri Köpenhaminan luona. Uskokaa minua, kenraali, me lyömme heidät." — Neljännestunnissa hän oli joen toisella rannalla, ollen kovasti närkästyneenä siitä, että hän vasta neljäntenä hyppäsi maihin. Kohta hän toimitti maihin tykistönsä ja asetti joukkonsa taistelujärjestykseen, savun sokaisemien vihollisten voimatta tehdä muuta vastarintaa kuin joillakin umpimähkäisillä laukauksilla. Kun tuuli oli hajoittanut savun, näkivät saksilaiset Ruotsin kuninkaan jo marssivan heitä kohti.

Marsalkka Stenau ei hukannut hetkeäkään; tuskin hän oli huomannut ruotsalaiset, kun ratsuväkensä parhaalla osalla jo kävi heidän kimppuunsa. Tämän joukon ankara hyökkäys, joka kohtasi ruotsalaiset juuri kun nämä järjestäytyivät taisteluun, saattoi heidät sekasortoon; heidän rivinsä murtuivat ja ne työnnettiin jokeen saakka. Ruotsin kuningas kokosi ne piankin keskellä vettä yhtä helposti kuin olisi pitänyt katselmusta. Nyt hänen sotilaansa, marssien suljetummassa rivistössä kuin äsken, työnsivät marsalkka Stenaun takaisin ja etenivät tasangolle. Stenau näki, kuinka hänen joukkonsa olivat tyrmistyksissään; taitavana päällikkönä hän peräyttikin ne kuivalle paikalle, jota sivulta suojeli suo ja metsä, missä oli hänen tykistönsä. Maaperän edullisuus ja aika, jonka saksilaiset olivat saaneet tointuakseen ensi hämmästyksestään, antoi heille jälleen kaiken heidän rohkeutensa. Kaarle ei siekaillut käydä heidän kimppuunsa; hänellä oli mukanaan viisitoistatuhatta miestä, Stenaulla ja Kuurinmaan herttualla oli noin kaksitoistatuhatta, mutta koko tykistönä heillä oli vain yksi ainoa lavetiton rautakanuuna. Taistelu oli kiivas ja verinen; herttuan alta ammuttiin kaksi hevosta; hän tunkeutui kolmasti kuninkaan kaartin keskelle, mutta vihdoin hän suistui hevosensa selästä pyssynperän iskusta, jolloin hänen joukkonsa joutui epäjärjestykseen eikä enää riidellyt voitosta. Hänen kyrassierinsa saivat hänet töin tuskin pahasti kolhittuna ja puolikuolleena vedetyksi pois tungoksen keskeltä ja hevosten alta, jotka tallasivat häntä kavioillaan.

Voittonsa jälkeen Ruotsin kuningas riensi Kuurinmaan pääkaupunkiin Mitauhun. Kaikki tämän herttuakunnan kaupungit antautuivat hänen armoilleen; koko sotaretki oli pikemmin matkustus kuin valloitus. Hän samosi pysähtymättä Liettuaan, alistaen kaikki matkan varrella valtaansa. Hän tunsi hivelevää tyydytystä ja tunnusti sen itsekin saapuessaan voittajana samaiseen Birsenin kaupunkiin, jossa Puolan kuningas ja tsaari olivat muutamia kuukausia aikaisemmin vannoneet tuhoavansa hänet.

Juuri tässä kaupungissa hän päätti puolalaisten itsensä avulla syöstä Puolan kuninkaan valtaistuimelta. Kun hän täällä eräänä päivänä istui ruokapöydässä, miettien yksistään tätä yritystä ja noudattaen tavallista ankaraa raittiutta syvässä äänettömyydessään, ikäänkuin hautautuneena suuriin aatteihinsa, niin eräs saksalainen eversti, joka oli aterialla mukana, sanoi niin äänekkäästi, että muutkin sen kuulivat, että tsaarin ja Puolan kuninkaan ateriat tässä samassa paikassa olivat olleet hieman erilaisia kuin hänen majesteettinsa. "Niinpä kyllä", sanoi kuningas nousten, "mutta sitä helpommin minä häiritsenkin heidän ruuansulatustaan". — Todellakaan hän ei liioin viivytellyt ajattelemansa suunnitelman toimeenpanoa, sekoittaen nyt hiukan politiikkaakin aseittensa voimaan.

Puola, muinaisen Sarmatian osa, on hieman suurempi kuin Ranska, köyhempi väestöstä kuin se, mutta rikkaampi kuin Ruotsi. Sen kansa kääntyi kristinuskoon vasta noin seitsemänsataaviisikymmentä vuotta sitten. On perin omituista, että roomalaisten kieltä, jotka eivät kuitenkaan koskaan ole tunkeutuneet näille seuduille saakka, puhutaan tätä nykyä yksistään Puolassa; kaikki siellä puhuvat latinaa, vieläpä palvelijatkin. Tämä suuri maa on hyvin viljavaa, mutta sen asukkaat ovat sitä vähemmän toimeliaita. Ne käsityöläiset ja kauppiaat, joita nähdään Puolassa, ovat skotlantilaisia, ranskalaisia ja varsinkin juutalaisia. Viimemainituilla on siellä lähes kolmesataa synagogaa, ja jos he täällä vieläkin lisääntyvät, niin heidät kai ajetaan kerran pois Puolasta, kuten aikoinaan Espanjasta. He ostavat halvasta hinnasta maan tuotteet, viljan ja karjan, kauppaavat ne Danzigiin ja Saksaan ja myövät sitten kalliista hinnasta aatelismiehille niitä ylellisyystavaroita, joita nämä tuntevat ja rakastavat. Siten tämä mitä kauniimpien jokien kastelema, laitumista ja suolakaivoksista rikas, viljan peittämä maa pysyy yltäkylläisyydestään huolimatta köyhänä, koska sen kansa elää maaorjuudessa ja sen aatelisto on ylpeä ja laiska.

Sen hallitus on mitä uskollisin kuva vanhasta kelttiläisestä ja goottilaisesta hallituksesta, joka muutoin kaikkialla muualla parannettiin tai muunnettiin. Puola on ainoa valtio, joka on säilyttänyt tasavallan nimen yhdessä kuninkaallisen arvon kanssa.

Jokaisella aatelismiehellä on oikeus äänestää kuninkaanvaalissa ja mahdollisuus päästä itsekin kuninkaaksi. Tämä kaikista oikeuksista kaunein on liitetty mitä suurimpaan väärinkäytökseen: valtaistuin on näet melkein aina ostettavissa, ja kun puolalainen on harvoin tarpeeksi rikas voidakseen sen ostaa, on se monesti myöty muukalaisille. Aatelisto ja papisto puolustavat vapauttansa kuningastaan vastaan ja riistävät sen kansan muulta osalta. Koko kansa on siellä maaorjuudessa; sellainen on ihmiskunnan kohtalo, että kaikkialla, tavalla tai toisella, suuri enemmistö elää pienen vähemmistön ikeen alaisena! Täällä ei talonpoika kylvä itseään, vaan aatelista herraansa varten, jolle hän itse, hänen peltonsa ja hänen kättensä työ kuuluvat, ja joka voi hänet myödä, jopa surmatakin yhdessä karjansa kanssa. Aatelismies sen sijaan on riippuvainen ainoastaan itsestään. Jos häntä tahdotaan tuomita rikosasiassa, tarvitaan siihen koko kansan kokous; hänet voidaan vangita vasta sitten, kun hänet on tuomittu; niinpä hän ei juuri koskaan joudu rangaistavaksi. Täällä on paljon köyhiä aatelismiehiä, jotka antautuvat mahtavampiensa palvelukseen, saavat palkkaa ja toimittavat kaikkein halvimpiakin tehtäviä. Kuitenkin he mieluummin haluavat palvella vertaisiaan kuin rikastua kaupankäynnillä, ja ruokotessaan herrojensa hevosia he kunnioittavat itseään kuninkaitten valitsijain ja tyrannien tuhoojain arvonimellä.

Kun näkee Puolan kuninkaan kaikessa kuninkaallisen majesteettisuutensa komeudessa, niin luuleepa häntä Euroopan täysivaltaisimmaksi ruhtinaaksi; mutta juuri hän on sitä kaikkein vähimmin. Puolalaiset tekevät todella hänen kanssaan sen sopimuksen, jonka muiden kansain kesken käsitetään olevan voimassa hallitsijan ja alamaisten välillä. Itse kruunajaisissaan ja vannoessaan pitävänsä pacta conventa-säädökset Puolan kuningas päästää alamaisensa uskollisuudenvalasta siinä tapauksessa, että hän loukkaa tasavallan lakeja. Hän nimittää kaikki virkamiehet ja jakaa kaikki arvosijat ja kunniamerkit. Puolassa ei mikään muu ole perinnöllistä kuin maat ja aateluus. Yhtä vähän palatinuksen [palatinus merkitsi Puolassa maakunnan (palatinaatin) käskynhaltijaa, maaherraa. — Suom. muist.] kuin kuninkaan pojalla on mitään oikeutta isänsä arvoon, mutta kuninkaan ja tasavallan välillä on se suuri ero, että edellinen ei voi riistää mitään kerran antamaansa virkaa, kun sen sijaan jälkimäisellä on oikeus ottaa kuninkaalta hänen kruununsa, jos hän rikkoo valtion lakeja.

Vapaudestaan arka aatelisto myö kyllä usein äänensä, mutta harvoin kiintymyksensä. Tuskin he ovat valinneet kuninkaan, kun jo pelkäävät hänen kunnianhimoansa ja vehkeilevät häntä vastaan. Ne suurmiehet, jotka hän on nimittänyt ja joita hän ei voi erottaa, muuttuvat usein hänen vihollisikseen sen sijaan, että pysyisivät hänen kätyreinään. Ne, jotka ovat kiinnitetyt hoviin, ovat muun aateliston vihan esineenä, mistä on aina seurauksena kaksi puoluetta: moinen jako on mahdoton välttää, jopa tarpeellinenkin sellaisissa maissa, joissa tahdotaan pitää kuningas ja samalla säilyttää vapaus.

Kaikki, mikä koskee koko kansaa, järjestetään eduskunnassa, jolla on nimenä valtiopäivät, ja jossa ovat koolla senaatti ja joukko aatelismiehiä. Senaattoreja ovat palatinukset ja piispat; toisena osana eduskuntaa ovat jokaisen palatinaatin erikoisten säätykokouksien edustajat. Näissä suurissa kokouksissa johtaa puhetta Gnesenin arkkipiispa, Puolan primas ja kuningaskunnan sijaishallitsija välihallituksen (interregnumin) aikana, valtakunnan ensimäinen arvohenkilö kuninkaan jälkeen. Harvoin onkaan Puolassa muuta kardinaalia kuin hän, sillä kun roomalainen purppuraviitta ei anna mitään etuoikeutta senaatissa, täytyisi piispan, joka samalla olisi kardinaali, joko istua siellä vain senaattorinarvonsa mukaan tai luopua sen arvon suurista etuoikeuksista, joka hänellä on isänmaassaan, voidakseen pitää pystyssä vieraan kunnian vaatimuksia.

Kuningaskunnan lakien mukaan on valtiopäiviä pidettävä vuorotellen Puolassa ja Liettuassa. Edustajat siellä useinkin ratkaisevat asiansa sapeli kädessä kuten muinaiset sarmaatit, joista he polveutuvat, joskus myös täydessä humalassa, mitä pahetta sarmaatit eivät tunteneet. Jokainen aatelinen edustaja näillä valtiopäivillä nauttii samaa oikeutta kuin kansantribuunit Roomassa, nimittäin panna vastalauseensa senaatin lakeja vastaan. Yksi ainoa aatelismies, joka sanoo: "Kiellän", estää tällä yhdellä sanalla kaikkien muiden yksimieliset päätökset; ja jos hän lähtee pois siltä paikkakunnalta, missä valtiopäiviä pidetään, täytyy niidenkin hajota.

Tästä laista johtuvia häiriöitä vastaan on tapana käyttää vielä vaarallisempaa keinoa.

Puolassa on näet tavallisesti kaksi puoluetta. Kun yksimielisyys valtiopäivillä siten on mahdoton, niin kumpikin puolue järjestää oman konfederationsa, jossa asiat ratkaistaan äänten enemmistöllä, välittämättä vähemmistön vastalauseista. Nämä kokoukset, jotka oikeastaan ovat laittomia, mutta jotka käytäntö on laillistuttanut, pidetään kuninkaan nimessä, vaikkapa usein vastoin hänen suostumustaan ja etujaan, melkein samoin kuin liiga Ranskassa käytti hyväkseen Henrik III:n nimeä hänen kukistamisekseen, ja samoin kuin Englannin parlamentti, joka surmautti Kaarle I:n mestauslavalla, menetteli, asettamalla tämän ruhtinaan nimen kaikkien niiden päätösten alkuun, joita se teki hänen tuhoamisekseen. Kun sitten levottomuudet ovat päättyneet, on yleisten valtiopäivien asiana hyväksyä tai hylätä konfederatioiden tekemät päätökset. Voivatpa valtiopäivät kumotakin kaiken sen, mitä edelliset ovat päättäneet, samojen järkisyiden nojalla kuin yksinvaltaisissa valtioissa kuningas voi peruuttaa edeltäjänsä, vieläpä itsensäkin säätämät lait.

Aatelisto, joka laatii tasavallan lait, on myös sen sotavoimana. Tärkeissä tapauksissa se nousee ratsaille ja voi saada koolle yli sadantuhannen miehen vahvuisen joukon. Tämä suuri armeija, nimeltään "pospolita", liikkuu vaikeasti eikä sitä ole helppo johtaa. Elintarpeiden ja rehun saannin vaikeus tekee sen kykenemättömäksi pysymään kauan koossa. Siltä puuttuu kuri, kuuliaisuus ja kokemus; mutta sitä elähdyttävä vapauden rakkaus tekee sen aina pelottavaksi.

Sen voi voittaa tai hajoittaa, vieläpä voi jonkun aikaa pitää sitä orjuudessa, mutta kohta se pudistaa ikeen niskoiltaan. Puolalaiset itse vertaavatkin itseänsä ruokoon, jonka myrsky taivuttaa maahan, mutta joka tuulen lakattua puhaltamasta nousee jälleen pystyyn. Juuri tästä syystä heillä ei ole mitään varustettuja paikkoja; he tahtovat itse olla tasavaltansa ainoina vallituksina. He eivät koskaan salli kuninkaansa rakentaa linnoituksia, koska pelkäävät hänen käyttävän niitä vähemmän heidän suojakseen kuin heidän sortamisekseen. Heidän maansa onkin aivan avoin, lukuunottamatta paria tai kolmea rajalinnoitusta. Jos he siis sisäisissä tai ulkoisissa sodissaan päättävät pitää hallussaan jonkin paikan, täytyy heidän kaikessa kiireessä luoda maavallituksia, korjata vanhoja puoleksi raunioituneita muureja, kaivaa auki miltei umpeen menneitä vallihautoja, ja tavallisesti on kaupunki jo ehditty valloittaa, ennenkuin sen varustelu on päätetty.

Pospolita ei aina ole sotavalmiina maan puolustamiseksi; se kokoontuu vain valtiopäivien määräyksestä tai joskus kovan vaaran uhatessa pelkästään kuninkaan käskystä.

Puolan tavallisena suojana on sitävastoin vakinainen armeija, jonka tasavalta kustantaa. Siinä on kaksi osastoa, kumpikin oman ylikenraalinsa komennossa. Ensimäinen on Puolan osasto, jossa tulee olla kolmekymmentäkuusituhatta miestä; toisessa eli Liettuan osastossa on kaksitoistatuhatta miestä. Molemmat ylipäälliköt ovat riippumattomat toisistaan; vaikkapa he ovatkin kuninkaan nimittämät, ovat he toimistaan vastuunalaisia ainoastaan tasavallalle, ja heillä on korkein käskyvalta joukoissansa. Everstit ovat rykmenttiensä rajattomia käskijöitä; heidän asianaan on huolehtia niistä niin hyvin kuin voivat ja maksaa niille palkka. Mutta kun he itse harvoin saavat palkkansa, niin he hävittävät maata ja saattavat talonpojat perikatoon, tyydyttääkseen omaa ja sotamiestensä saaliinhimoa. Puolalaiset ylimykset esiintyvät näissä joukoissa loisteliaammin kuin kaupungeissa; heidän telttansa ovat kauniimmat kuin heidän talonsa. Ratsuväkenä, jota on kaksi kolmannesta armeijasta, on miltei yksinomaan aatelismiehiä; sen tunnusmerkkinä on hevosten kauneus ja pukujen sekä varuksien rikkaus.

Erittäinkin santarmit, jotka jakautuvat husaareihin ja panssariratsureihin, ovat aina useiden palvelijain seuraamia, jotka taluttavat heidän käsihevosiaan. Näillä taas on hopeaheloilla ja -nastoilla kaunistetut suitset, korukirjaillut satulat ja satulapatjat, kullatut ja joskus raskashopeiset jalustimet ja suuret satulaloimet turkkilaisten tapaan, joiden prameilua puolalaiset matkivat niin hyvin kuin voivat.

Niin korea ja loistoisa kuin tämä ratsuväki onkin, yhtä rappiolla oli silloin jalkaväki, huonosti puettu, huonosti asestettu, ilman säännönmukaisia vaatteita tai univormuja. Niin oli asian laita ainakin vuoden 1710 vaiheille saakka. Nämä jalkamiehet, jotka näyttävät kuljeksivilta tataareilta, sietävät ihmeteltävän sitkeästi nälkää, kylmää, vaivaa ja kaikkea sodan rasitusta.

Puolalaisissa sotamiehissä on vieläkin nähtävänä heidän esi-isiensä, muinaisten sarmaattien, luonne: yhtä vähän kuria, sama raivokkuus hyökkäyksessä, sama valmius pakoon ja taas taisteluun palajamiseen, sama murhaamisen kiihko, kun he ovat voittajina.

Puolan kuningas oli aluksi otaksunut, että nämä kaksi armeijaa tarpeen tullen taistelisivat hänen puolestaan, että puolalainen pospolita asestautuisi hänen käskystään ja että kaikki nämä sotavoimat yhdessä hänen alamaistensa, saksilaisten, ja hänen liittolaistensa, venäläisten, kanssa olisivat sellainen miespaljous, jonka edessä ruotsalaisten vähäinen lukumäärä ei uskaltaisi näyttäytyäkään. Mutta pianpa hän, nähtyään niin paljon vaivaa saadakseen kaikki nämä sotavoimat yhtaikaa koolle, huomasikin päinvastoin jäävänsä niitä vaille.

Tottuneena perintömaissaan rajattomaan valtaan hän uskoi kenties liiaksi voivansa hallita Puolaa samoin kuin Saksia. Jo hallituksensa alussa hän aiheutti tyytymättömyyttä; hänen ensimäiset toimenpiteensä suututtivat sitä puoluetta, joka oli vastustanut hänen valintaansa, ja vieroittivat melkein kaikki muut. Puola nurisi nähdessään kaupungeissaan pelkkää saksilaista varusväkeä ja rajoillansa vieraita joukkoja. Tämä kansakunta, joka on paljoa kiihkeämpi säilyttämään vapauttansa kuin innostunut ahdistamaan naapureitansa, ei suinkaan pitänyt kuningas Augustin sotaa Ruotsia vastaan ja hyökkäystä Liivinmaahan tasavallalle edullisena yrityksenä. Vaikeata onkin pettää vapaata kansaa, kun se arvostelee todellisia etujaan. Puolalaiset tunsivat, että jos tämä heidän suostumuksettaan aloitettu sota päättyisi onnettomasti, heidän kaikilta puolilta avoin maansa joutuisi Ruotsin kuninkaan saaliiksi, mutta jos se loppuisi onnellisesti, heidän oma kuninkaansa orjuuttaisi heidät, kun hän silloin Saksin ja Liivinmaan valtiaana puristaisi Puolan näiden kahden maan väliin.

Niinpä he, kun heillä oli nyt vaihtoehtona joko joutua oman valitsemansa kuninkaan orjiksi tai syystä suuttuneen Kaarle XII:n tuhottaviksi, kohottivat aivan yksiäänisen huudon tätä sotaa vastaan, jonka luulivat julistetuksi enemmän heitä kuin Ruotsia vastaan. He näkivät saksilaisissa ja venäläisissä vain orjuutuksensa välikappaleita. Pianpa he, nähdessään Ruotsin kuninkaan murtaneen tieltään kaiken vastarinnan ja etenevän voittoisine joukkoineen Liettuan sydämeen, napisivatkin hädissään hallitsijaansa vastaan yhä julkisemmin.

Liettua oli tällöin jakautunut kahteen puolueeseen: Sapiehan ruhtinassuvun ja Oginskin. Näillä kahdella ryhmällä oli aluksi ollut yksityisiä riitoja, jotka sitten paisuivat kansalaissodaksi. Ruotsin kuningas liittyi Sapiehasuvun ruhtinaihin, ja Oginski, jota saksilaiset auttoivat huonosti, näki puolueensa joutuneen miltei perikatoon. Liettuan armeija, jonka nämä häiriöt ja rahanpuute olivat supistaneet sangen pieneksi, joutui voittajan edessä osittain hajalleen. Jäännös, joka piti Puolan kuninkaan puolta, oli eristetty pieniin pakolaisjoukkoihin, jotka harhailivat pitkin maata ja elättivät itseään ryöstöillä, August näki Liettuassa ainoastaan puolueensa heikkoutta, alamaistensa vihaa ja vihollisen armeijan, jota johdatti loukattu, voitollinen ja leppymätön nuori kuningas.

Puolassa oli tosin olemassa armeija; mutta lain määräämien kolmenkymmenenkuuden tuhannen miehen sijasta siinä oli tuskin kahdeksantoista tuhatta. Se ei ollut ainoastaan huonosti palkattu ja huonosti asestettu, vaan sen kenraalitkaan eivät vielä tienneet, mille puolelle kallistuisivat. Kuningas olisi tosin voinut käskeä aateliston avukseen, mutta hän ei rohjennut antautua alttiiksi kiellolle joka olisi liiaksi paljastanut ja siis myös yhä lisännyt hänen voimattomuuttansa.

Tässä häiriön ja epävarmuuden tilassa kaikki kuningaskunnan palatinaatit vaativat kuningasta kutsumaan valtiopäivät koolle, samoin kuin Englannissa vaikeina aikoina valtion kaikki yhdyskunnat jättävät kuninkaalle anomuksia, joissa pyytävät häntä kutsumaan parlamentin koolle. Augustille oli tarpeellisempi armeija kuin valtiopäivät, jotka vain punnitsevat kuningasten tekoja. Hän ei voinut kuitenkaan olla niitä kokoon kutsumatta, jottei kokonaan suututtaisi kansaa. Niinpä kutsuttiinkin valtiopäivät Varsovaan 2 päiväksi joulukuuta 1701. August huomasi pian, että Kaarle XII:lla oli tässä kokouksessa ainakin yhtä paljon vaikutusvaltaa kuin hänellä itsellään. Sapiehain puoluelaiset, Lubomirskit ja heidän ystävänsä, kruunun rahastonhoitaja, palatinus Leszczinski, jonka oli omaisuudestaan kiittäminen kuningas Augustia, ja varsinkin Sobieski-ruhtinaiden kannattajat, olivat kaikki salaa menneet Ruotsin kuninkaan puolelle.

Huomattavin näistä puoluemiehistä ja Puolan kuninkaan vaarallisin vihollinen oli kardinaali Radziejowski, Gnesenin arkkipiispa, kuningaskunnan primas ja valtiopäivien puhemies. Hän oli käytöksessään perin vehkeilevä ja hämäräperäinen mies, jota täydellisesti hallitsi eräs kunnianhimoinen nainen; ruotsalaiset sanoivat tätä "rouva kardinaaliksi", ja hän yllytti kardinaalia alituisesti juoniin ja puoluevehkeilyyn. Augustin edeltäjä, kuningas Juhana Sobieski, oli hänet ensin nimittänyt Warmian piispaksi ja kuningaskunnan varakansleriksi. Radziejowski, ollen silloin vasta piispa, sai kardinaalinarvon saman kuninkaan suosion avulla. Tämä arvo avasi hänelle kohta tien primasarvoon. Yhdistäessään siten persoonaansa kaiken sen, mikä vaikuttaa valtavasti ihmisiin, hän saattoi rankaisematta puuhata paljonkin.

Kuningas Juhanan kuoltua hän yritti vaikutusvaltansa avulla korottaa prinssi Jaakko Sobieskin valtaistuimelle; mutta se ankara viha, jonka alaiseksi isä, kaikesta suuruudestaan huolimatta, oli joutunut, syrjäytti siitä pojan. Kardinaaii-primas liittyi silloin Ranskan lähettilääseen, abbé Polignaciin, toimittaakseen kruunun prinssi Contille, joka todella valittiinkin. Mutta Saksin raha ja sotajoukot pääsivät lopulta voitolle hänen puuhistaan. Silloin hänet saatiin houkutelluksi siihen puolueeseen, joka kruunasi Saksin vaaliruhtinaan, mutta hän odotteli kärsivällisesti tilaisuutta saadakseen toimeen riitaa kansan ja uuden kuninkaan välillä.

Kaarle XII:n, prinssi Jaakko Sobieskin suojelijan, voitot, Liettuan kansalaissota ja kaikkien kansalaisten yleinen nousu kuningas Augustia vastaan saattoivat kardinaali-primaksen uskomaan ajan tulleen, jolloin hän voisi palauttaa Augustin Saksiin ja raivata kuningas Juhanan pojalle tien valtaistuimelle. Tämä prinssi, aikaisemmin puolalaisten vihan viaton esine, oli nyt pääsemässä heidän lemmikikseen sitä mukaa kuin kuningas August sai osakseen vihaa; mutta hän ei vielä uskaltanut ryhtyä ajattelemaan niin suurta mullistusta, vaikkapa kardinaali sitä jo huomaamatta valmistelikin.

Aluksi kardinaali näytti tahtovan saada toimeen sovinnon kuninkaan ja tasavallan välillä. Hän lähetteli kiertämään kirjelmiä, joista näennäisesti huokui sovinnollisuuden ja laupeuden henki — kulunut ja tunnettu ansa, johon ihmiset kuitenkin aina takertuvat. Hän kirjoitti Ruotsin kuninkaalle liikuttavan kirjeen, vannottaen häntä Hänen nimessään, jota kaikki kristityt palvovat yhtäläisesti, antamaan Puolalle ja sen kuninkaalle rauhan. Kaarle XII antoi vastauksen, joka paremmin soveltui kardinaalin tarkoituksiin kuin hänen sanoihinsa. Hän jäi kuitenkin voitollisine armeijoineen Liettuan suurherttuakuntaan ja selitti, ettei hän mitenkään tahtonut häiritä valtiopäiviä; hän muka kävi sotaa Augustia ja saksilaisia eikä puolalaisia vastaan, ja tasavallan hätyyttämisen asemesta hän päinvastoin tuli vapauttamaan sitä sorrosta. Nämä kirjeet ja vastaukset olivat tietysti tarkoitetut julkisuutta varten. Asiamiehet, jotka yhtä mittaa kulkivat edestakaisin kardinaalin ja kreivi Piperin välillä, ja edellisen luona pidetyt salaiset kokoukset olivat vaikuttimena, joka sai valtiopäivät liikkeelle. Ne esittivät, että toimitettaisiin lähetystö Kaarle XII:n luo, ja vaativat yksimielisesti kuninkaalta, ettei hän enää kutsuisi venäläisiä maan rajoille ja että hän lähettäisi pois saksilaiset joukkonsa.

Augustin huono onni oli jo saanut aikaan sen, mitä valtiopäivät vaativat häneltä. Tsaarin kanssa Birsenissä salaisesti tehty liitto oli jo käynyt yhtä hyödyttömäksi kuin se alussa oli näyttänyt pelottavalta. August oli vallan kykenemätön lähettämään tsaarille viittäkymmentä tuhatta saksalaista, jotka hän oli luvannut haalia kokoon Saksan valtakunnasta. Tsaari puolestaan, tuo Puolan vaarallinen naapuri, ei liioin kiirehtinyt kaikkine sotavoimineen auttamaan jakautunutta valtakuntaa, josta hän toivoi itse saavansa jotakin saaliiksensa. Hän tyytyi lähettämään Liettuaan kaksikymmentä tuhatta venäläistä, jotka tekivät siellä enemmän pahaa kuin ruotsalaiset, paeten tosin kaikkialla voittajan tieltä, mutta samalla hävittäen puolalaisten maatiloja, kunnes, ruotsalaisten kenraalien ahdistamina ja löytämättä enää mitään ryöstettävää, palasivat parvissa kotimaahansa. Riian luona voitetun saksilaisen armeijan jäännökset taas kuningas August lähetti talvehtimaan ja täydentämään lukuaan Saksista käsin siinä toivossa, että tämä uhraus, niin pakollinen kuin se olikin, voisi saada suuttuneen Puolan kansan jälleen hänen puolelleen.

Sodan sijaan tulivat nyt vehkeilyt. Valtiopäivät olivat jakautuneet miltei yhtä moneen puolueeseen kuin Puolassa oli palatinaatteja. Toisena päivänä olivat vallalla kuningas Augustin edut, toisena ne jo sysättiin syrjään. Kaikki huusivat vapautta ja oikeutta, mutta samalla ei tiedetty mitään siitä, mitä merkitsi olla vapaa ja oikeamielinen. Aika kului salakähmäisiin vehkeilyihin ja julkisiin korupuheisiin. Valtiopäivät eivät tienneet, mitä ne tahtoivat tai mitä niiden tuli tehdä. Suuret kokoukset eivät melkein koskaan kansallisten häiriöiden aikana ole tehneet hyviä päätöksiä, koska puoluemiehet niissä ovat julkeita ja hyväätarkoittavat henkilöt taas tavallisesti arkoja. Valtiopäivät hajosivatkin metelöiden 17 p:nä helmikuuta 1702 kolmikuukautisen juonittelun ja horjuvaisuuden jälkeen. Senaattorit, s.o. palatinukset ja piispat, jäivät Varsovaan. Puolan senaatilla on näet oikeus väliaikaisesti säätää lakeja, joita valtiopäivät harvoin julistavat mitättömiksi; tämä vähälukuisempi ja asioihin tottunut valtioelin oli paljoa vähemmässä määrin melskeinen ja ratkaisi nopeammin. Se päätti, että valtiopäiväin ehdottama lähetystö oli lähetettävä Ruotsin kuninkaan luo ja että pospolitan oli varustauduttava sotakuntoon ja oltava valmiina kaikkien tapahtumain varalta. Samoin se julkaisi useita määräyksiä Liettuan levottomuuksien hillitsemiseksi ja vielä useampia kuninkaan arvovallan heikentämiseksi, vaikkapa se olikin vähemmän pelättävä kuin Kaarlen mahtavuus.

Niinpä August tällöin pitikin parempana ottaa vastaan kovat ehdot voittajaltaan kuin alamaisiltaan. Hän päätti pyytää Ruotsin kuninkaalta rauhaa ja tahtoi tehdä hänen kanssaan salaisen sopimuksen. Tämä aie hänen oli tietysti salattava senaatilta, jota hän piti vieläkin vaikeammin suostuteltavana vihamiehenään. Asia oli arkaluontoinen; hän turvautui siinä kreivitär Königsmarckiin, ylhäissyntyiseen ruotsittareen, johon hän silloin oli kiintynyt. Kreivittären veli on tullut tunnetuksi onnettomasta lopustaan, ja hänen poikansa on suurella onnella ja kunnialla johtanut Ranskan sotajoukkoja.[13]

Tämä nerostaan ja kauneudestaan maankuulu nainen oli kykenevämpi kuin mikään ministeri saamaan neuvottelut onnistumaan. Kun hänellä lisäksi oli tiluksia Kaarle XII:n valtioissa ja kun hän itse oli kauan aikaa oleskellut Kaarlen hovissa, oli hänellä siten myös otollinen tekosyy käydä tämän ruhtinaan puheilla. Hän saapuikin siis ruotsalaisten leiriin Liettuaan ja kääntyi heti kreivi Piperin puoleen, joka liiankin keveästi lupasi hänelle puheillepääsyn herransa luo. Monien lahjojensa ohella, joiden vuoksi hän oli Euroopan rakastettavimpia naisia, kreivittärellä oli myös erityinen taito puhua useiden sellaistenkin maiden kieliä, joita hän ei koskaan ollut nähnyt, niin sulavasti kuin hän olisi ollut sieltä syntyisin. Vieläpä hän joskus huvitteli ranskankielisten runosäkeiden sepittämisellä, joita olisi voinut luulla jonkun Versaillesissa syntyneen henkilön tuotteiksi. Myös Kaarle XII:sta hän sepitti runon, jota historia ei saa jättää unhoon. Siinä hän toi esiin taruston jumalat, jotka kukin kohdaltaan ylistelivät Kaarlen eri hyveitä. Runo loppui seuraavasti:

Jokainen Kaarlen kunniata julki tuo ja hälle muiston temppelissä paikan suo, mut Venus vait' on, Bacchus mykkä myös.

Kaikki tämä nero ja sulo oli kuitenkin turhaa sellaiseen mieheen nähden, jollainen Ruotsin kuningas oli. Hän kieltäytyi itsepintaisesti ottamasta vastaan kreivitärtä. Tämä päätti silloin asettua hänen tielleen, kun hän teki tavallisia ratsastusretkiään. Todellakin hän eräänä päivänä kohtasi kuninkaan hyvin kapealla tiellä ja astui vaunuistaan heti hänet huomattuaan. Mutta kuningas tervehti häntä sanomatta sanaakaan, käänsi ratsunsa ympäri ja ajoi heti tiehensä, joten kreivitär Königsmarckille jäi matkastaan vain se tyydytys, että näytti siltä kuin Ruotsin kuningas pelkäisi yksinomaan häntä.[14]

Niinpä täytyi Puolan kuninkaan nyt heittäytyä senaatin syliin. Hän teki sille Marienburgin palatinuksen kautta kaksi ehdotusta: joko oli tasavallan armeijan käyttö jätettävä hänen valtaansa, ja hän puolestaan maksaisi sille omista varoistaan kahden vuosineljänneksen palkan etukäteen, tai olisi sallittava hänen tuottaa Puolaan kaksitoista tuhatta saksilaista. Kardinaali-primas antoi hänelle vastauksen, joka oli yhtä tyly kuin Ruotsin kuninkaan epäys. Kokouksen nimessä hän lausui Marienburgin palatinukselle, että oli päätetty toimittaa lähetystö Kaarle XII:n luo ja että hän ei neuvonut kuningasta tuottamaan maahan saksilaisiaan.

Tässä hädässä kuningas tahtoi säilyttää ainakin näennäisesti kuninkaallisen arvovaltansa. Eräs hänen kamariherroistaan lähti hänen puolestaan Kaarlen luo tiedustamaan, missä ja miten hänen ruotsalainen majesteettinsa tahtoisi ottaa vastaan hänen herransa ja kuninkaansa ja Puolan tasavallan lähetystön. Valitettavasti oli unohdettu pyytää ruotsalaisilta kamariherralle matkalupaa. Niinpä Ruotsin kuningas pistättikin hänet vankilaan puheillepääsyn asemesta ja sanoi kyllä haluavansa ottaa vastaan tasavallan lähetystön, mutta ei kuningas Augustia. Moinen kansainvälisen oikeuden loukkaus voi tulla kysymykseen vain väkevämmän oikeuden nimessä.

Nyt Kaarle, jätettyään taaksensa varusväkeä muutamiin Liettuan kaupunkeihin, eteni Grodnon toiselle puolelle, mikä kaupunki on tunnettu Euroopassa siellä pidetyistä valtiopäivistään, mutta on huonosti rakennettu ja vielä huonommin linnoitettu.

Muutamia penikulmia Grodnon toisella puolella hän kohtasi tasavallan lähetystön; siinä oli viisi senaattoria. Nämä tahtoivat ensin määritellä juhlameno-ohjeet, joista kuningas ei ymmärtänyt mitään; he vaativat, että tasavaltaa oli kohdeltava "hänen korkeutenaan", ja että heitä vastaan oli lähetettävä kuninkaan ja hänen senaattoriensa vaunut. Heille vastattiin, että tasavaltaa puhuteltaisiin "ylhäisyytenä" eikä "korkeutena", että kuningas ei milloinkaan käyttänyt vaunuja, että hänellä oli luonaan kyllä paljon upseereja, mutta ei yhtään senaattoria, että heille lähetettäisiin vastaan eräs kenraaliluutnantti ja että heidän tuli saapua omilla hevosillaan.

Kaarle XII otti heidät vastaan teltassaan, eräänlaisella sotilaallisella arvokkuudella. Heidän puheensa oli täynnä varovaisuutta ja hämäryyttä. Huomattiin, että he pelkäsivät Kaarle XII:tta eivätkä rakastaneet Augustia, mutta kuitenkin häpesivät riistää muukalaisen käskystä kruunua kuninkaalta, jonka itse olivat valinneet. Niinpä ei päätettykään mitään, ja Kaarle XII antoi heidän vihdoin ymmärtää aikovansa tehdä päätöksensä vasta Varsovassa.

Ennen lähtöään hän julkaisi manifestin, joka kardinaalin ja hänen puolueensa toimesta tulvan tavoin levisi viikossa ympäri Puolan. Tässä julistuksessa Kaarle kutsui kaikkia puolalaisia liittämään kostonsa hänen kostoonsa ja koetti saada heitä käsittämään, että heidän pyrkimyksensä olivat aivan samat kuin hänen. Tosin ne olivat hyvinkin erilaiset, mutta manifesti, jota suuri puolue, senaatin hämminki ja valloittajan läheneminen tukivat, teki perin valtavan vaikutuksen. Niinpä olikin pakko tunnustaa Kaarle Puolan suojelijaksi, koska hän tahtoi se olla ja koska voitiin vielä olla onnellisiakin siitä, että hän tyytyi tähän arvonimeen.

Augustille vihamieliset senaattorit levittivät manifestia julkisesti hänen nähtensä. Ne harvat, jotka vielä olivat hänelle uskollisia, pysyivät ääneti. Kun vihdoin saatiin tietää Kaarlen lähenevän pikamarsseissa, varustautuivat kaikki sekasorrossa pakoon; kardinaali oli ensimäisiä, jotka jättivät Varsovan. Enin osa kiiruhti pakoon joko odottelemaan maatiloillaan asiain edelleen kehittymistä tai kutsumaan aseihin ystäviään. Kuninkaan luo jäi vain Saksan keisarin lähettiläs ja samoin tsaarin, paavin nuntius ja muutamia hänen kohtaloonsa liittyneitä piispoja ja palatinuksia. Täytyi paeta, eikä vielä ollut päätetty mitään hänen hyväkseen. Ennen lähtöään hän kiirehti neuvottelemaan niiden vähälukuisten senaattorien kanssa, jotka vielä edustivat senaattia. Niin hartaita kuin nämä olivatkin palvelemaan Augustia, olivat he kuitenkin ensi sijassa puolalaisia. Heillä kaikilla oli niin suuri vastenmielisyys saksilaista sotaväkeä kohtaan, etteivät he rohjenneet antaa hänelle valtuutta tuottaa enempää kuin kuusituhatta miestä suojaksensa. Lisäksi he määräsivät, että tämän joukon tuli olla puolalaisen ylipäällikön komennossa ja heti rauhan tultua palata kotiinsa. Tasavallan omat sotajoukot he samalla jättivät hänen käytettävikseen.

Tämän tuloksen jälkeen kuningas jätti Varsovan, ollen liian heikko vastustamaan vihollisiansa ja melko tyytymätön omaankin puolueeseensa. Hän julkaisi heti yleisen kokoontumiskäskyn pospolitalle ja armeijoille, jotka olivat olemassa enää vain nimellisesti. Liettuasta, jossa ruotsalaiset vallitsivat, hänellä ei ollut mitään toivomista. Vähiin sulaneelta Puolan armeijalta taas puuttui aseita, muonavaroja ja hyvää tahtoa. Suurin osa arkaa, epäröivää tai suorastaan pahansuopaa aatelia pysyi maatiloillaan. Turhaan kuningas, valtion lakien suoman vallan nojalla, määräsi kuolemanrangaistuksen uhalla kaikki aatelismiehet nousemaan ratsaille ja tulemaan mukaansa. Alkoi olla epäiltävää, oliko häntä toteltava.

Hänen päävoimanaan olivat hänen vaaliruhtinaskuntansa joukot, koska täysin rajaton hallitusmuoto siellä suojeli häntä tottelemattomuudelta. Hän oli jo salaa käskenyt sieltä tulemaan kaksitoista tuhatta saksilaista, jotka lähestyivätkin rientomarsseissa. Lisäksi hän nyt vaati luokseen kahdeksan tuhatta, jotka oli luvannut keisarille keisarikunnan sodassa Ranskaa vastaan, ja jotka hänen oli nykyisessä hädässään pakko kutsua takaisin. Niin monien saksilaisten tuottaminen Puolaan oli samaa kuin nostaa kaikki ihmiset häntä vastaan ja loukata oman puolueensa säätämää lakia, joka myönsi hänelle vain kuusituhatta. Mutta hän tiesi hyvin, että jos hän voittaisi, häntä vastaan ei uskallettaisi napista, mutta jos hänet voitettaisiin, niin hänelle ei ikinä annettaisi anteeksi edes kuudentuhannen miehen tuomista.

Sillaikaa kun hänen sotamiehensä saapuivat vähin erin ja hän itse kulki palatinaatista toiseen kokoamassa uskollisena pysynyttä aatelia, saapui Ruotsin kuningas vihdoin Varsovan edustalle 5 p:nä toukokuuta 1702. Heti ensi vaatimuksesta avattiin hänelle portit. Hän lähetti pois puolalaisen varusväen, hajoitti porvarikaartin, pani kaikkialle vartiostoja ja määräsi asukkaat luovuttamaan kaikki aseensa. Mutta kun hänelle riitti heidän aseistariisumisensa ja kun hän ei tahtonut suututtaa heitä, vaati hän heiltä vain sadantuhannen frangin pakkoveron. Kuningas August kokosi sillä välin sotavoimansa Krakovaan; hän hämmästyi kovasti nähdessään myös kardinaali-primaksen saapuvan sinne. Tämä mies koetti nähtävästi viimeiseen saakka esiintyä luonteeltaan säädyllisenä ja karkoittaa kuninkaansa niin, ettei rikottaisi ulkonaista arvokkuutta vastaan. Hän huomautti Augustille, että Ruotsin kuningas muka näytti taipuvaiselta järjelliseen sovintoon, ja pyysi nöyrästi lupaa mennä tapaamaan Kaarlea. August myöntyi siihen, mitä ei voinut evätä, t.s. soi hänelle vapauden vahingoittaa häntä.

Kardinaali-primas kiiruhti heti tapaamaan Ruotsin kuningasta, jolle hän ei vielä ollut rohjennut esittäytyä. Hän tapasi tämän ruhtinaan Varsovan esikaupungissa Pragassa, mutta ilman niitä juhlamenoja, joita oli noudatettu tasavallan lähettilästen vastaanotossa. Valloittajalla oli yllään karkea siniverkainen ja kullatuilla vaskinapeilla koristettu takki, suuret saappaat jalassa ja käsissä puhvelinnahkaiset, kyynärpäihin ulottuvat hansikkaat, paperoimattomassa huoneessa, jossa olivat läsnä hänen lankonsa Holsteinin herttua, hänen pääministerinsä kreivi Piper ja useita esiupseereja. Kuningas astui jonkun askeleen kardinaalia vastaan; he keskustelivat keskenään seisoalta neljännestunnin ajan, jonka loputtua Kaarle virkkoi ääneen: "Minä en aio myöntää puolalaisille rauhaa, ennenkuin he ovat valinneet uuden kuninkaan." — Kardinaali, joka olikin odottanut tällaista selitystä, saattoi sen heti kaikkien palatinaattien tietoon, tosin samalla vakuuttaen sen olevan itselleen mitä vastenmielisimmän, vaikka muka käsillä oleva hätä pakotti tekemään voittajan mieliksi.

Sen kuultuaan Puolan kuningas havaitsi selvästi, että hänen täytyi joko menettää tai säilyttää valtaistuimensa taistelemalla; hän käyttikin kaikki apukeinonsa tätä suurta ratkaisua varten. Hänen kaikki saksilaiset joukkonsa olivat jo saapuneet Saksin rajoilta; Krakovan palatinaatista, jossa hän vielä oleskeli, kokoontui aatelisto joukoittain tarjoamaan hänelle palvelustaan. Hän rohkaisi itse jokaista näistä aatelismiehistä muistamaan valaansa; he lupasivatkin vuodattaa verensä hänen puolestaan viime pisaraan saakka. Heidän apunsa ja kruunun armeijan nimen kantavien joukkojen vahvistamana hän nyt ensi kertaa lähti mieskohtaisesti Ruotsin kuningasta vastaan. Hän kohtasikin pian Kaarlen, joka juuri marssi Krakovaa kohti.

Molemmat kuninkaat törmäsivät yhteen 13 p:nä heinäkuuta (1702) Klissowin luona laajalla tasangolla, Varsovan ja Krakovan välillä. Augustilla oli lähes kaksikymmentäneljä tuhatta miestä, Kaarle XII:lla vain kaksitoista tuhatta. Taistelun aloitti tykistötuli. Saksilaisten ensimäisestä yhteislaukauksesta sai Holsteinin herttua, nuori, urhoollinen ja hyväavuinen prinssi, joka komensi ruotsalaista ratsuväkeä, tykinkuulan lonkkaansa. Kuningas kysyi, oliko hän kuollut, mihin vastattiin myöntävästi; hän ei sanonut siihen mitään, mutta muutamia kyyneliä vuoti hänen silmistään. Hetkiseksi hän peitti käsillään kasvonsa, mutta sitten hän kannusti äkkiä ratsunsa täyteen laukkaan ja syöksyi kaartinsa etunenässä vihollisten keskelle.

Puolan kuningas teki kaikki, mitä voitiinkin odottaa kruunustaan taistelevalta ruhtinaalta. Hän johti itse kolmasti joukkonsa hyökkäykseen, mutta taisteli ainoastaan saksilaistensa avulla. Puolalaiset, jotka olivat hänen oikeana siipenään, pakenivat kaikki jo taistelun alussa, toiset pelosta, toiset ilkeydestä. Kaarle XII:n mieskohtainen kunto osoitti etevämmyytensä; hän sai täydellisen voiton: vihollisen leiri, liput, tykistö ja Augustin sotakassa joutuivat hänen käsiinsä. Hän ei viipynyt kauan taistelukentällä,[15] vaan marssi suoraan Krakovaa kohti, ajaen edellään pakenevaa Puolan kuningasta takaa.

Krakovan porvarit olivat kyllin rohkeita sulkemaan voittajalta porttinsa, mutta hän mursi ne. Varusväki ei uskaltanut ampua yhtään laukausta; se ajettiin kepeillä ja ruoskaniskuilla linnaan saakka, jonne kuningas tunkeutui yhdessä heidän kanssaan. Yksi ainoa tykistöupseeri rohkeni valmistautua laukaisemaan tykkiä, mutta kuningas ryntäsi hänen luokseen ja tempasi häneltä sytyttimen. Linnan päällikkö heittäytyi kuninkaan jalkoihin. Kolme ruotsalaista rykmenttiä majoitettiin porvarien luo, ja kaupungille määrättiin sadantuhannen riikintaalerin pakkovero.

Kun kaupungin kuvernööriksi nimitetty kreivi Stenbock sai kuulla, että Puolan kuningasten hautoihin, jotka ovat Krakovan P. Nikolauksen kirkossa, oli muka kätketty aarteita, käski hän avata ne. Mutta sieltä löydettiin vain kirkoille kuuluvia kulta- ja hopeakoristuksia. Osa niistä otettiin, ja Kaarle XII lähetti itse yhden kultaisen kalkin eräälle Ruotsin kirkolle, mikä seikka olisi saattanut kiihoittaa häntä vastaan Puolan katoliset, jollei olisi niin kovin pelätty hänen voittoisia aseitaan.

Kaarle lähti Krakovasta lujasti päättäneenä hellittämättä ahdistaa kuningas Augustia. Muutaman penikulman päässä kaupungista hänen hevosensa kaatui, jolloin häneltä katkesi toinen sääri. Hänet täytyi viedä takaisin Krakovaan, missä hän sai olla kuusi viikkoa kirurgien käsiteltävänä. Tämä sattuma antoi Augustille hengähdyslomaa. Hän levitytti heti Puolaan ja Saksan valtakuntaan huhun, että Kaarle XII oli kuollut ratsulta putoamisensa seurauksista. Tämä väärä uutinen, jota vähän aikaa uskottiin, aiheutti kaikkialla mielissä hämmästystä ja epävarmuutta.

August kokosi tänä lyhyenä väliaikana ensin Marienburgiin, sitten Lubliniin kaikki valtakunnan säädyt, jotka jo oli kutsuttu koolle Sandomiriin. Tungos olikin suuri; vain jotkut palatinaatit kieltäytyivät lähettämästä edustajia. Hän voittikin jälleen puolelleen miltei kaikkien sydämet runsailla lahjoilla, lupauksilla ja sillä ystävällisyydellä, joka on tarpeellinen rajattomille kuninkaille, jotta heitä rakastettaisiin, ja vaalikuninkaille, jotta he pysyisivät vallassa.

Valtiopäivät pääsivät pian selville siitä, että uutinen Ruotsin kuninkaan kuolemasta oli väärä; mutta tuo suuri kokous oli jo ennättänyt saada asianomaisen sysäyksen, ja niinpä se antautuikin uuden mielijohteen valtaan: kaikki jäsenet vannoivat pysyvänsä uskollisina hallitsijalleen — niin alttiita moiset kokoukset ovat mielenmuutoksille! Itse kardinaali-primas oli yhä olevinansa kuningas Augustin miehiä ja saapui valtiopäiville Lubliniin. Hän suuteli kuninkaan kättä eikä suinkaan kieltäytynyt muiden lailla vannomasta valaa. Tässä valassa vannottiin, — ettei oltu ryhdytty eikä ryhdyttäisi mihinkään Augustia vastaan. Kuningas vapautti kardinaalin valan alkuosasta, ja niinpä kardinaali punastuen vannoikin vain loppupuolen. Tuloksena valtiopäivistä oli päätös, että Puolan tasavalta panisi omalla kustannuksellaan pystyyn viisikymmentuhantisen armeijan hallitsijansa käytettäväksi, ja että ruotsalaisille annettaisiin kuuden viikon aika selittää, tahtoivatko he sotaa vai rauhaa, ja sama aika Sapieha-ruhtinaille, Liettuan levottomuuksien alkuunpanijoille, saapua pyytämään armoa Puolan kuninkaalta.

Mutta näiden neuvottelujen aikana Kaarle XII parani vammastaan ja kaatoi jälleen kaikki tieltään. Edelleen lujana päätöksessään pakoittaa puolalaiset itse erottamaan kuninkaansa valtaistuimelta hän kardinaali-primaksen vehkeiden avulla kutsutti uuden kokouksen Varsovaan Lublinin valtiopäivien vastapainoksi. Hänen kenraalinsa kyllä huomauttelivat hänelle, että tämä asia voi pitkistyä ja sitkistyä ja lopulta menehtyä pelkkiin lykkäyksiin, että sillaikaa venäläiset, taistellessaan hänen Liivin- ja Inkerinmaahan jääneitä joukkojaan vastaan, saavuttivat joka päivä lisää sotakokemusta, että mainituissa maakunnissa ruotsalaisten ja venäläisten välillä käydyt tiheät taistelut eivät aina päättyneet edellisten eduksi, ja että vihdoin hänen läsnäolonsa siellä olisi kenties piankin välttämätön. Mutta Kaarle, joka oli yhtä järkkymätön suunnitelmissaan kuin nopea toimissaan, vastasi heille: "Vaikkapa minun täytyisi viipyä täällä viisikymmentä vuotta, en lähde täältä pois, ennenkuin olen pannut Puolan kuninkaan viralta."

Hän antoi Varsovan kokouksen taistella puhein ja kirjoituksin Lublinin kokousta vastaan ja koettaa laillistuttaa menettelyänsä kuningaskunnan lakien avulla, jotka tosin aina ovat kaksimielisiä, niin että jokainen puolue tulkitsee niitä omaksi edukseen ja menestys yksin ratkaisee riidan. Itse hän, lisättyään voittoisia joukkojaan kuudellatuhannella ratsu- ja kahdeksallatuhannella jalkamiehellä, jotka hän sai Ruotsista, marssi Klissowin luona lyömänsä saksilaisen armeijan jäännöksiä vastaan, joilla oli ollut aikaa kokoontua ja saada lisäväkeä, sillaikaa kuin ratsun selästä putoaminen oli pidättänyt häntä vuoteessa. Tämä armeija vältti hänen lähestymistään ja vetäytyi luoteeseen päin Varsovasta Preussia kohti. Bug-joki oli hänen ja vihollisten välissä. Kaarle ui sen ylitse ratsuväkensä etunenässä; jalkaväki taas etsi kahlaamon ylempää joesta.

Hän saavutti saksilaiset Pultusk-nimisen paikan luona. Heitä oli noin kymmenentuhatta miestä, ylipäällikkönä kenraali Stenau. Myöskään Ruotsin kuningas ei ollut pikamarssissaan tuonut mukanaan enempää, varmana siitä, että vähempikin määrä riittäisi. Hänen aseittensa tuottama pelko oli todella niin suuri, että puolet saksilaisesta armeijasta pakeni hänen lähestyessään, ollenkaan ryhtymättä taisteluun. Kenraali Stenau piti hetkisen puoliaan kahdella rykmentillä, mutta pian hänen itsensäkin täytyi mennä pakenevan armeijan mukana, joka hajosi, ennenkuin se oli voitettu. Ruotsalaiset saivat tuskin tuhat vankia eivätkä kaataneet edes kuuttasataa miestä, nähden enemmän vaivaa vihollisen takaa-ajosta kuin sen tuhoamisesta.

Kaikilla suunnilla lyötyjen saksilaistensa jäännösten kanssa August peräytyi nopeasti Thorniin, Weikselin varrella olevaan vanhaan Preussin kuningaskunnan kaupunkiin, joka on Puolan suojeluksen alainen. Kaarle varustautui heti sitä piirittämään. Puolan kuningas ei luullut olevansa enää turvassa täälläkään, vaan peräytyi ja kiirehti kaikkiin sellaisiin Puolan seutuihin, joista hän vielä voi koota muutamia sotamiehiä ja joihin ruotsalaisten partioretket eivät vielä olleet ulottuneet. Sillä välin ei perin nopeasti marssiva Kaarle, kun hän kulki uiden jokien yli ja joudutti jalkaväkeänsä asettamalla heidät hevosten selkään ratsumiesten taakse, ollut voinut tuoda yhtään tykkiä Thornin edustalle. Hänen täytyi sentakia odottaa, kunnes niitä saapuisi meritse Ruotsista.

Odotellessaan hän asettui muutamien penikulmien päähän kaupungista, mutta eteni sangen usein liiankin lähelle valleja tiedustelutarkoituksessa. Hänen yksinkertainen pukunsa, jota hän alituisesti piti, oli hänelle näillä vaarallisilla retkillä suuremmaksi hyödyksi kuin hän oli koskaan aavistanutkaan. Se näet esti häntä joutumasta huomatuksi ja vihollisten maalitauluksi, jotka kyllä muutoin olisivat ampuneet häntä. Kerran hän läheni erään Liewen-nimisen, kullalla kirjailtuun, siniseen univormuun puetun kenraalinsa kanssa niin likelle valleja, että pelkäsi kenraalin voivan tulla huomatuksi. Sentähden hän luontaisen jalomielisyytensä puuskassa käskikin toisen asettua taaksensa, ollenkaan ajattelematta, että hän itse pani oman henkensä selvälle vaaralle alttiiksi, pelastaaksensa alamaisensa hengen. Liewen, joka liian myöhään huomasi tehneensä erehdyksen, pukeutuessaan niin silmäänpistävään uniformuun, mikä saattoi vaaran alaiseksi hänen ympäristönsäkin, pelkäsi samoin kuninkaan puolesta, olipa hän missä paikassa hyvänsä, ja epäröi totella. Mutta malttamatta enää odottaa kuningas tarttui hänen käsivarteensa, asettui hänen eteensä ja siten peitti hänet. Samassa silmänräpäyksessä eräs sivulta tullut tykinkuula kaatoi kenraalin kuoliaaksi maahan juuri sillä kohdalla, josta kuningas vastikään oli poistunut. Tämän miehen kaatuminen hänen sijastaan juuri senvuoksi, että hän itse oli tahtonut hänet pelastaa, vahvisti melkoisesti hänen uskoaan varmaan kaitselmukseen, ja se usko pysyi hänessä lujana koko hänen elämänsä ajan ja antoi hänelle varmuuden siitä, että kohtalo, joka niin erityisesti suojeli häntä, oli määrännyt hänet suorittamaan mitä suurimpia tekoja.

Kaikki onnistui hänelle: hänen neuvottelunsa ja hänen aseensa olivat yhtä menestykselliset. Hän oli ikäänkuin kaikkialla läsnä koko Puolassa, sillä hänen mainio marsalkkansa Rehnsköld oli suuren armeijakunnan kera tämän maan sydämessä. Lähes kolmekymmentätuhatta ruotsalaista, eri kenraalien johdolla, liikkui maan pohjois- ja itärajoilla ja pidätti siellä koko Venäjän valtakunnan ponnistuksia; Kaarle itse taas oli lännessä, toisessa päässä Puolaa, valiojoukkoineen.

Tanskan kuningas oli sidottu Traventhalin sopimukseen, jota hän voimattomuudessaan ei kyennyt rikkomaan, ja pysyi hiljaa. Tämä hallitsija oli liian viisas näyttääksensä julki kiukkuaan siitä, että Ruotsin kuningas liikkui niin lähellä hänen valtioitaan. Kauempana lounaassa aukaisi Elbe- ja Weser-jokien välissä Bremenin herttuakunta, Ruotsin entisten valloitusten viimeinen alue, jossa oli runsaasti varusväkeä, tälle valloittajalle vielä Saksin ja keisarikunnan portit. Niinpä nyt olikin Pohjanmerestä miltei Dnjeprin suulle, siis koko Euroopan leveydeltä ja Moskovan porteille asti, kaikkialla vallalla hämmästys ja täydellisen mullistuksen odotus. Kaarlen laivat, jotka hallitsivat Itämerta, kuljettivat yhtä mittaa Puolassa otettuja sotavankeja Ruotsiin. Ruotsi itse nautti täydellistä lepoa ja rauhaa keskellä kaikkia näitä suuria mullistuksia ja iloitsi kuninkaansa kunniasta, tuntematta siitä mitään rasitusta, sillä sen voittoisat sotajoukot palkattiin ja ylläpidettiin voitettujen kustannuksella.

Tässä Kaarle XII:n aseiden aiheuttamassa pohjoismaiden yleisessä hiljaisuudessa uskalsi Danzigin kaupunki tehdä hänelle kiusaa. Neljätoista fregattia ja neljäkymmentä kuljetuslaivaa toi kuninkaalle lisäväkeä kuusituhatta miestä ynnä tykistöä ja muona- ja ampumavaroja Thornin piiritystä varten. Tämän lisäväen oli kuljettava Weikseliä ylöspäin. Mainitun joen suussa on rikas ja vapaa Danzigin kaupunki, joka Thornin ja Elbingin keralla nauttii Puolassa samoja etuoikeuksia kuin Saksassa valtakunnankaupungit. Sen vapautta ovat vuoron perään uhanneet Tanska, Ruotsi ja jotkut saksalaiset ruhtinaat, ja se onkin säilyttänyt vapautensa vain näiden valtojen keskinäisen kateuden avulla.

Ruotsalainen kenraali, kreivi Stenbock, kutsui kuninkaan nimessä koolle maistraatin ja vaati siltä vapaata läpikulkua sotaväelle ja sotatarpeille. Epäviisaasti, kuten niiden on tapana, jotka neuvottelevat väkevämpänsä kanssa, maistraatti ei uskaltanut evätä, mutta ei myöskään suorastaan hyväksyäkään hänen vaatimustansa. Nytpä kenraali Stenbock pakoitti heidät enempään kuin hän aluksi oli vaatinutkaan. Hän määräsi kaupungin maksamaan sadantuhannen ecun [entinen ranskalainen kulta- ja hopearaha, arvoltaan noin 6 mk. — Suom. muist.] pakkoveron, jolla he nyt saivat korvata epäviisaan kieltonsa. Kun vihdoin lisäväki, tykistö ja ampumatarpeet olivat saapuneet Thornin edustalle, alkoi piiritys 22 p:nä syyskuuta.

Kaupungin kuvernööri Robel puolusti sitä viidentuhannen miehen suuruisella linnaväellä kuukauden ajan. Sitten hänen oli pakko antautua ilman ehtoja. Linnaväki otettiin sotavangeiksi ja lähetettiin Ruotsiin. Robel esitettiin aseettomana kuninkaalle. Tämä ruhtinas, joka ei koskaan laiminlyönyt tilaisuutta kunnioittaa vihollistensa osottamia ansioita, antoi hänelle omakätisesti miekan, lahjoitti melkoisen rahasumman ja laski hänet kunniasanaa vastaan vapaaksi. Mutta tuo pieni ja köyhä kaupunki tuomittiin maksamaan 40,000 ecutä pakkoveroa, joka oli sille liian raskas.

Weikselin erään haaran varrella sijaitseva Elbing, saksalaisten ritarien perustama ja samoin Puolalle kuuluva kaupunki, ei ottanut oppia Danzigin erehdyksestä; se viivytteli myös liian kauan antamasta ruotsalaisille läpikulkulupaa. Niilipä sitä rangaistiinkin ankarammin kuin Danzigia. Kaarle marssi sinne 13 p:nä joulukuuta neljäntuhannen miehen etunenässä, pistimet ojossa. Pelästyneet asukkaat heittäytyivät polvilleen kaduille ja rukoilivat armoa. Kuningas riisutti heidät kaikki aseista, majoitti sotamiehensä porvarien luo, kutsutti luokseen maistraatin ja määräsi samana päivänä maksettavaksi 260,000 ecutä pakkoveroa. Kaupungissa oli 200 kanuunaa ja 4,000 sentneriä ruutia, jotka hän anasti; ei edes voitollinen taistelu olisi tuottanut hänelle niin suuria etuja. Kaikki nämä menestykset olivat kuningas Augustin valtaistuimelta erottamisen edeltäjiä.

Tuskin oli kardinaali vannonut kuninkaallensa olevansa yrittämättä mitään häntä vastaan, kun hän lähti Varsovan kokoukseen, ollen edelleen puuhaavinaan rauhan hyväksi. Hän saapui sinne, puhuen yksinomaan sovusta ja kuuliaisuudesta, mutta mukanaan hän oli tuonut joukon omilta tiluksiltaan hankkimiaan sotamiehiä. Vihdoin hän paljasti oikean karvansa ja julisti kokouksen nimessä "Augustin, Saksin vaaliruhtinaan, kelvottomaksi kantamaan Puolan kruunua".

Yksimielisesti julistettiin, että valtaistuin oli vapaa. Ruotsin kuninkaan ja niinmuodoin valtiopäivienkin tahto oli antaa prinssi Jaakko Sobieskille hänen isänsä Juhanan valtaistuin. Jaakko Sobieski oleskeli tällöin Breslaussa Schlesiassa ja odotteli maltittomasti isänsä kantamaa kruunua. Eräänä päivänä hän oli metsästämässä muutaman penikulman päässä Breslausta, mukanansa muuan hänen veljistään, prinssi Konstantin. Silloin kolmekymmentä kuningas Augustin salaisesti lähettämää saksilaista aatelismiestä syöksyi äkkiä esiin läheisestä metsästä, ympäröi molemmat prinssit ja ryösti heidät ilman vastarintaa mukaansa. Ennakolta oli jo varustettu kyytihevoset, joilla heidät tuota pikaa vietiin Leipzigiin, ja heidät pantiin siellä tarkkaan säilyyn. Tämä äkkiyllätys sotki Kaarlen, kardinaalin ja Varsovan kokouksen suunnitelmat.

Kohtalo, joka leikittelee kruunattujen päiden kanssa, saattoi melkein samaan aikaan myös kuningas Augustin itsensä vangiksi joutumisen vaaraan. Hän istui aterioimassa kolmen penikulman päässä Krakovasta, luottaen vähän matkan päähän asetettuun kenttävahtiin, kun kenraali Rehnsköld äkkiä näyttäytyi, siepattuaan ensin valtaansa mainitun kenttävahdin. Puolan kuningas ennätti töin tuskin aivan yhdennellätoista hetkellä nousta ratsun selkään. Kenraali Rehnsköld ajoi häntä takaa neljä päivää, ollen saavuttamaisillaan hänet joka hetki. Kuningas pakeni Sandomiriin saakka; ruotsalainen kenraali seurasi häntä sinne asti, ja vain erityisen onnensattuman avulla kuningas pääsi pakoon.

Koko tänä aikana kuningas Augustin puolue kohteli kardinaalin puoluetta isänmaan pettureina ja sai tältä osakseen samanlaisen kohtelun. Kruununarmeija jakautui myös näihin kahteen puolueeseen. August huomasi vihdoin tarvitsevansa venäläisten apua ja katui nyt vain sitä, ettei ollut sitä jo ennemmin hankkinut. Vuoroin hän riensi Saksiin, missä hänen apulähteensä jo olivat tyhjentyneet, vuoroin taas palasi Puolaan, jossa ei uskallettu palvella häntä. Toiselta puolen taas Ruotsin voitollinen kuningas itse asiassa rauhallisena hallitsi Puolassa.

Kreivi Piper, jolla oli yhtä paljon valtiollista älyä kuin hänen herrallaan hengensuuruutta, esitti tällöin Kaarle XII:lle, että tämä itse panisi päähänsä Puolan kruunun. Hän kuvaili kuninkaalle, kuinka asia olisi helposti toimeenpantavissa voitollisen armeijan avulla ja hänelle jo kuuliaisen kuningaskunnan sydämessä olevan mahtavan puolueen myötävaikutuksella, ja houkutteli evankelisen uskon puolustajan arvonimellä, mikä kylläkin mairitteli Kaarlen kunnianhimoa. Hän sanoi, että olisi helppo suorittaa Puolassa sama työ, jonka Kustaa Vaasa oli tehnyt Ruotsissa, nimittäin tuoda maahan luterilaisuus ja katkaista aatelisten ja hengellisen säädyn maaorjuudessa olevan rahvaan kahleet. Kaarle tunsi hetkisen kiusausta, mutta kunnia oli hänen epäjumalansa, tälle hän uhrasi etunsa ja sen mielihyvän, jonka Puolan riistäminen paavilta olisi hänelle tuottanut. Kreivi Piperille hän sanoi olevansa enemmän huvitettu kuningaskuntain muille antamisesta kuin niiden hankkimisesta itselleen, ja lisäsi hymyillen: "Te soveltuisitte hyvin jonkun italialaisen ruhtinaan ministeriksi."

Kaarle oli vielä Thornin edustalla, siinä Preussin kuningaskunnan osassa, joka kuuluu Puolalle. Täältä käsin hän piti silmällä tapahtumia Varsovassa ja samalla vaikutti tarpeellista pelkoa naapurivalloissa. Prinssi Aleksanteri, Schlesiassa kiinni siepattujen Sobieskien veli, saapui tänne hänen luoksensa ja pyysi häntä kostamaan. Kaarle lupasikin niin tehdä sitä mieluummin, koska luuli asian helpoksi ja samalla voivansa kostaa omastakin puolestaan. Mutta haluten kärsimättömästi antaa Puolalle kuninkaan hän esitti prinssi Aleksanterille, että tämä itse nousisi sille valtaistuimelle, josta itsepäinen kohtalo oli syrjäyttänyt hänen veljensä. Hän ei tietysti odottanut epäävää vastausta. Mutta prinssi Aleksanteri selitti hänelle, ettei mikään voisi saada häntä hankkimaan itselleen etua vanhimman veljensä onnettomuudesta. Ruotsin kuningas, kreivi Piper, kaikki hänen ystävänsä ja erittäinkin Posenin nuori palatinus, Stanislaus Leszczinski, kehoittivat kaikin tavoin häntä ottamaan kruunun vastaan. Mutta prinssi oli taipumaton. Naapuriruhtinaat olivat hämmästyksissään tästä ennenkuulumattomasta kiellosta eivätkä tienneet, kumpaa ihmettelisivät enemmän, Ruotsin kuningastako, joka kahdenkolmattavuotisena voi lahjoittaa Puolan kruunun, vai prinssi Aleksanteria, joka sen hylkäsi.

KOLMAS KIRJA.

Stanislaus Leszczinski valitaan Puolan kuninkaaksi. Kardinaali-primaksen kuolema. Kenraali Schulenburgin oiva peräytyminen. Tsaarin toimia. Pietarin perustaminen. Frauenstadtin taistelu. Kaarle samoaa Saksiin. Altranstädtin rauha. August luopuu kruunusta ja jättöä sen Stanislaukselle. Tsaarin lähettiläs kenraali Patkul teilataan ja revitään neljäksi kappaleeksi. Kaarle ottaa Saksissa vastaan kaikkien ruhtinasten lähettiläitä. Hän pistäytyy yksin Dresdenissä tapaamassa Augustia ennen lähtöään.

Nuori Stanislaus Leszczinski oli tällöin lähetetty Varsovan kokoukseen hankkimaan Ruotsin kuninkaalle selkoa erinäisistä riitaisuuksista, jotka olivat sattuneet prinssi Jaakon ryöstämisen aikana. Stanislauksella oli miellyttävä, rohkeutta ja lempeyttä säteilevä ulkonäkö, rehellinen ja avomielinen olemus, mikä on suurin kaikista ulkonaisista eduista ja antaa sanoille enemmän pontta kuin paras kaunopuheisuus. Se järkevyys, jota hän osoitti puhuessaan kuningas Augustista, kokouksesta, kardinaali-primaksesta ja Puolaa hajoittavista erilaisista harrastuksista, tehosi Kaarleen. Kuningas Stanislaus on suvainnut kertoa minulle sanoneensa latinaksi Ruotsin kuninkaalle: "Kuinka me voimme pitää kuninkaanvaalin, kun molemmat prinssit, Jaakko ja Konstantin Sobieski, ovat vankina?" mihin Kaarle oli vastannut: "Kuinka sitten voidaan vapauttaa tasavalta, jollei vaalia pidetä?" — Tämä keskustelu oli ainoa juoni, joka vei Stanislauksen valtaistuimelle. Kaarle pitensi tahallaan neuvottelua, voidakseen paremmin koetella nuoren edusmiehen älyä.

Puheillepääsyn loputtua hän lausui ääneen, ettei hän ollut koskaan nähnyt ketään miestä, joka olisi yhtä sovelias sovittamaan kaikki puolueet. Sitten hän pian hankki tietoja palatinus Leszczinskin luonteesta. Hän sai kuulla, että tämä oli sangen urhoollinen, karaistunut kestämään rasituksia ja nukkui aina olkipatjalla, vaatimatta mitään mieskohtaista palvelusta palvelijoiltaan; että hän lisäksi osoitti tässä ilmanalassa harvinaista kohtuullisuutta, oli taloudellinen ja vasalliensa ihailema sekä kenties ainoa herra koko Puolassa, jolla sellaisena aikana, jolloin tunnettiin ainoastaan etujen ja puolueiden mukaisia liittoja, oli muutamia todellisia ystäviä. Tämä luonteenlaatu, joka jossakin määrin oli hänen omansa kaltainen, ratkaisi hänen päätöksensä. Neuvottelun jälkeen hän virkkoi ääneensä: "Kas siinä mies, joka aina tulee olemaan ystäväni", ja pianpa havaittiin näiden sanojen merkitsevän samaa kuin: "Kas siinä mies, josta tulee kuningas."

Kun Puolan primas kuuli Kaarlen maininneen palatinus Leszczinskiä melkein samalla nimellä kuin Aleksanteri aikoinaan Abdolonymosta, riensi hän Ruotsin kuninkaan luo ja koetti saada tätä muuttamaan päätöstään; hän näet tahtoi siirtää kruunun eräälle Lubomirskille. "Mutta mitä teillä on muistuttamista Stanislaus Leszczinskiä vastaan?" kysyi valloittaja. "Sire", vastasi primas, "hän on liian nuori". Kuningas virkkoi siihen kuivasti: "Hän on jokseenkin minun ikäiseni", kääntyi selin ylipappiin ja lähetti paikalla kreivi Hornin Varsovan kokoukseen ilmoittamaan, että heidän tuli valita kuningas viiden päivän kuluessa ja että siksi oli valittava Stanislaus Leszczinski. Kreivi Horn saapui perille 7 p:nä heinäkuuta ja määräsi vaalipäiväksi heinäkuun 12 päivän, aivan kuin hän olisi käskenyt jonkun pataljoonan lähteä leiristä. Kardinaali-primas, joka siten näki menettävänsä niin monien vehkeilyjen hedelmät, palasi kokoukseen ja pani siellä kaikkensa liikkeelle ehkäistäksensä vaalin, johon hänellä ei ollut mitään osaa. Mutta myös Ruotsin kuningas lähti itse salaa Varsovaan; silloin täytyi olla vaiti. Ainoa mitä primas voi tehdä oli jäädä pois vaalista. Hän pidättyi hyödyttömään puolueettomuuteen, koska ei voinut vastustaa voittajaa eikä myöskään tahtonut häntä avustaa.

Kun vaalipäiväksi määrätty päivä, lauantai 12 p. heinäkuuta, oli tullut, kokoonnuttiin klo 3 iltapäivällä tähän juhlatoimitukseen säädetylle Kolon kentälle; Posenin piispa johti kokouksessa puhetta kardinaali-primaksen sijasta. Hän saapui puolueensa aatelismiesten seurassa. Kenraali Horn ynnä kaksi muuta kenraalia olivat Kaarlen ylimääräisinä lähettiläinä tasavallan luona julkisesti tässä juhlallisuudessa läsnä. Istunto kesti klo 9:ään saakka illalla; Posenin piispa lopetti sen julistamalla valtiopäivien nimessä Stanislauksen valituksi Puolan kuninkaaksi. Kaikki lakit lensivät ilmaan ja suostumushuutojen melu tukahdutti vastustajain huudot.

Kardinaali-primasta ja niitä, jotka olivat tahtoneet pysyä puolueettomina, ei heidän vaalista poisjäämisensä hyödyttänyt vähääkään. Jo seuraavana päivänä heidän oli pakko tulla ja vannoa uskollisuudenvala uudelle kuninkaalle. Suurin nöyryytys kohtasi heitä siten, että heidän oli pakko seurata häntä Ruotsin kuninkaan majapaikkaan.

Tämä ruhtinas osoitti valtaistuimelle korottamallensa hallitsijalle kaikkea Puolan kuninkaalle kuuluvaa kunnioitusta ja, antaakseen suurempaa pontta hänen uudelle arvolleen, määräsi hänelle rahaa ja sotaväkeä.

Kaarle XII matkusti kohta pois Varsovasta saattaaksensa päätökseen Puolan valloituksen. Hän oli määrännyt joukkojensa yhtymäpaikaksi Lembergin, Venäjän suurpalatinaatin pääkaupungin, joka jo sinänsä oli tärkeä paikka, mutta oli vielä merkittävämpi niiden rikkauksien johdosta, joita se oli täynnä. Luultiin tämän paikan, kuningas Augustin sinne rakennuttamien linnoitusten avulla, kestävän viisitoista päivää. Valloittaja saarsi sen syyskuun 5 p:nä ja jo seuraavana valloitti sen rynnäköllä. Kaikki, jotka uskalsivat tehdä vastarintaa, saivat surmansa miekasta. Vaikka huhuttiin, että Lembergissä oli runsaasti aarteita, eivät voittoisat sotajoukot, kaupungin valtiaiksi päästyään, kuitenkaan hajaantuneet ryöstelemään, vaan järjestäytyivät rintamaan kaupungin päätorille. Täällä varusväen jäännökset antautuivat sotavangeiksi. Kuningas kuulututti torventoitotuksella, että kaikkien niiden asukasten, joiden hallussa oli kuningas Augustille tai hänen kannattajilleen kuuluvia arvoesineitä, tuli itsensä, kuolemanrangaistuksen uhalla, ennen päivän loppua ne luovuttaa. Toimenpiteet olivat niin tarmokkaita, että vain harvat rohkenivat olla tottelematta; kuninkaalle tuotiin neljäsataa arkullista kulta- ja hopearahaa, pöytäkaluja ja muita kalleuksia.

Stanislauksen hallituksen alussa sattui melkein samana päivänä aivan toisenlainen tapaus. Muutamat asiat, jotka ehdottomasti vaativat hänen läsnäoloansa, olivat pidättäneet häntä Varsovassa. Hänen luonaan olivat hänen äitinsä, vaimonsa ja molemmat tyttärensä; kardinaali-primas, Posenin piispa ja muutamat puolalaiset ylimykset olivat hänen uutena hovikuntanaan. Turvana oli kuusituhatta kruununarmeijan puolalaista, jotka vastikään olivat siirtyneet hänen palvelukseensa, mutta joiden uskollisuus ei vielä ollut joutunut koetukselle. Kaupungin kuvernöörillä, kreivi Hornilla, oli sitäpaitsi käytettävänään tuhatviisisataa ruotsalaista. Varsovassa vallitsi mitä syvin rauhallisuus, ja Stanislaus aikoi matkustaa muutaman päivän perästä ottamaan osaa Lembergin valloitukseen. Äkkiä hän sai kuulla lukuisan armeijan lähenevän kaupunkia: se oli kuningas August, joka uudella ponnistuksella ja mille kenraalille hyvänsä kiitosta tuottavalla oivallisella marssilla eksytti Ruotsin kuninkaan ja nyt samosi Varsovaa kohti saadakseen kilpailijan käsiinsä.

Varsova oli linnoittamaton eikä sitä puolustaviin puolalaisiin joukkoihin ollut liioin luottamista. Augustilla oli salaisia ystäviä kaupungissa; jos Stanislaus olisi jäänyt sinne, olisi hän ollut hukassa. Hän lähettikin sentähden perheensä niiden puolalaisten joukkojen turvissa, joihin hän enimmin luotti, Poseniin. Tässä hämmingissä hän jo luuli kadottaneensa toisen, vuoden vanhan tyttärensä. Imettäjä oli näet jättänyt hänet, mutta Stanislaus löysi hänet eräästä naapurikylän talliruuhesta, johon tyttönen oli heitetty; niin olen kuullut hänen itsensä kertovan. Se oli juuri sama lapsi, josta kohtalo, mitä suurimpien onnenvaiheiden jälkeen, teki Ranskan kuningattaren [Ludvig XV:n puoliso Maria Leszczinska (1703-1768). — Suom. muist.]. Useat aatelismiehet pakenivat eri teitä. Uusi kuningas itse lähti Kaarle XII:n luo, oppien siten ajoissa kärsimään vastoinkäymistä, jouduttuaan pakosta jättämään pääkaupunkinsa kuusi viikkoa sen jälkeen, kun hänet oli siellä valittu hallitsijaksi.

August marssi pääkaupunkiin vihaisena ja voitollisena hallitsijana. Asukkaat, joita jo Ruotsin kuningas oli paloverottanut, saivat kokea samaa vielä enemmän Augustin puolelta. Kardinaalin palatsi ja kaikki liittoutuneiden herrojen talot jätettiin ryöstettäviksi. Merkillisintä tässä ohimenevässä vallankumouksessa oli se, että paavin nuntius, joka oli saapunut kuningas Augustin seurassa, vaati herransa nimessä Posenin piispan jättämistä hänelle, koska tämä piispana ja luterilaisen kuninkaan aseitten valtaistuimelle asettaman ruhtinaan suosijana oli Rooman hovin tuomiovallan alainen.

Rooman hovi, joka aina on koettanut laajentaa maallista valtaansa hengellisen valtansa avulla, oli jo aikoja sitten perustanut Puolaan eräänlaisen oikeudenhoidon, jonka johdossa on paavin nuntius. Hänen palvelijansa eivät olleet laiminlyöneet mitään otollista tilaisuutta laajentaaksensa valtaansa, jota kyllä rahvas kunnioittaa, mutta viisaimmat miehet aina vastustavat. He olivat ottaneet itselleen oikeuden tuomita kaikki hengellisiä koskevat asiat ja varsinkin sekasortoisina aikoina anastaneet useita muitakin etuoikeuksia; näitä he ovat saaneet pitää vuoden 1728 vaiheille saakka, jolloin väärinkäytöksiä supistettiin, mutta parannus tapahtuu vasta silloin, kun ne ovat tulleet kerrassaan sietämättömiksi.

Koska kuningas Augustille oli perin mieluista rangaista Posenin piispaa säädyllisellä tavalla ja samalla olla mieliksi Rooman hoville, jota vastaan hän kaikkina muina aikoina olisi asettunut, niin hän jättikin puolalaisen piispan nuntiuksen käsiin. Nähtyään talonsa ryöstön piispa sotamiesten toimesta vietiin Italian ministerin luo; tämä lähetti hänet Saksiin, jossa hän kuoli. — Kreivi Horn kesti linnassa, johon hän oli sulkeutunut, jonkun aikaa vihollisten yhtämittaista tulta, mutta kun paikka ei ollut enää puolustettavissa, antautui hän sotavangiksi tuhannenviidensadan ruotsalaisensa kera. Tämä oli ensimäinen etu, jonka kuningas August vastoinkäymisiensä tulvassa saavutti vihollisensa voitollisia aseita vastaan.

Tämä viimeinen ponnistus oli vain pian sammuvan tulen leimahdus. Hänen kiireesti kootut joukkonsa olivat osaksi puolalaisia, jotka olivat valmiit hylkäämään hänet ensimäisen vastoinkäymisen kohdatessa, osaksi saksilaisia rekryyttejä, jotka eivät vielä olleet vähääkään nähneet sotaa, osaksi kuljeskelevia kasakoita, jotka paremmin kelpasivat ryöstämään voitettuja kuin itse voittamaan. Kaikki he vapisivat jo kuullessansa mainittavan Ruotsin kuninkaan nimeä.

Tämä valloittaja lähti nyt kuningas Stanislauksen seurassa ja valiojoukkojensa etupäässä tavoittamaan vihollistansa. Saksilainen armeija pötki kaikkialla pakoon hänen edestään. Kolmenkymmenen penikulman piiristä lähettivät kaupungit hänelle avaimensa; jokainen päivä toi mukanaan hänelle jonkun uuden voiton; menestykset kävivät liiankin tavallisiksi Kaarlelle. Hän itse sanoikin, että sellainen meno oli pikemmin metsästämistä kuin sodankäyntiä, ja valitteli sitä, että voitot olivat niin helppohintaisia.

August uskoi joksikin aikaa armeijansa ylijohdon kreivi Schulenburgille, erittäin taitavalle kenraalille, jonka nyt täytyi masentuneen armeijan etunenässä ottaa avukseen kaikki kokemuksensa. Hän koettikin enemmän säilyttää herransa sotajoukkoja kuin voittaa. Hän kävi sotaa taitavasti, molemmat kuninkaat sitävastoin kiihkeästi. Hän salasi heiltä liikehtimisensä, miehitti edulliset kulkutiet ja uhrasi joitakuita ratsumiehiä, antaakseen jalkaväelleen aikaa turvallisesti peräytyä. Hän pelasti joukkonsa kunniakkaalla peräytymisellä sellaisen vihollisen tieltä, jonka kanssa sotiessa silloin ei voinut muuta kunniaa saavuttaa.

Tuskin oli hän saapunut Posenin palatinaattiin, kun hän kuuli molempien kuningasten, joiden hän luuli olevan viidenkymmenen penikulman päässä, kulkeneen tämän matkan yhdeksässä päivässä. Hänellä oli ainoastaan kahdeksantuhatta jalka- ja tuhat ratsumiestä; näillä hänen oli puolustauduttava ylivoimaista vihollista, Ruotsin kuninkaan nimeä ja sitä luonnollista pelkoa vastaan, jonka niin monet tappiot herättivät saksilaisissa. Hän oli aina väittänyt, että jalkaväki voi avoimella kentällä, ilman hirsipaaluston apuakin, pitää puolensa ratsuväkeä vastaan. Nytpä hän rohkenikin koettaa väitettänsä käytännössä tätä voittoisaa ratsuväkeä vastaan, jota komensivat kaksi kuningasta ja ruotsalaisten valiokenraalit. Hän asettui niin edulliseen paikkaan, ettei häntä voitu saartaa. Hänen ensimäinen rivinsä laskeutui polvilleen; se oli asestettu piikeillä ja pyssyillä; sen kokoonpuristetut miehet olivat vihollisen ratsuja vastaan jonkinlaisena piikki- ja pistinharjaisena vallina. Toinen rivi hiukan kumartuneena ensimäisen olkapäiden yli, ampui sen päällitse, ja vihdoin kolmas ampui seisoaltaan samaan aikaan molempien edellisten takaa. Ruotsalaiset ryntäsivät rajusti kuten ainakin saksilaisia vastaan, jotka järkähtämättä odottivat heitä. Laukaukset yhdessä piikkien ja pistimien kera pelästyttivät hevosia, jotka nousivat pystyyn menemättä eteenpäin. Siten ruotsalaisten hyökkäys muuttui sekasortoiseksi, ja saksilaiset puolustautuivat horjumattomin rivein.

Sclulenburg järjesti väkensä pitkulaiseksi nelikulmioksi ja vetäytyi viidestä haavastaan huolimatta tässä marssimuodossa hyvässä järjestyksessä, keskellä yötä, pieneen Guhraun kaupunkiin, kolmen penikulman päähän taistelukentältä. Mutta tuskin hän oli täällä päässyt hiukan hengähtämisen alkuun, kun molemmat kuninkaat äkkiä näyttäytyivät jälleen hänen takanaan.

Guhraun toisella puolella Oderin suuntaan oli tiheä metsä, jonka taakse saksilainen kenraali pelasti väsyneen jalkaväkensä. Mutta ruotsalaiset eivät siitä pelästyneet, vaan ajoivat häntä takaa metsän läpi, edeten työläästi pitkin teitä, joita tuskin jalkamiehet voivat kulkea. Saksilaiset ennättivät metsän läpi vain viisi tuntia ennen ruotsalaista ratsuväkeä. Mainitun metsän laidassa juoksee Bartsch-joki Rützenin kylän vieritse. Schulenburg oli ennakolta vartavasten lähettänyt miehiä kokoamaan veneitä; sitten hän kuljetti jo puoleen määrään sulaneen joukkonsa joen poikki. Kaarle saapui paikalle juuri silloin, kun Schulenburg oli päässyt toiselle rannalle. Koskaan ei voittaja ole kiihkeämmin ajanut vihollistaan takaa. Schulenburgin maine riippui siitä, pääsisikö hän pujahtamaan Ruotsin kuninkaan käsistä; kuningas puolestaan luuli kunniansa vaativan, että Schulenburg armeijansa jäännösten kera joutuisi hänen vangikseen. Sentähden hän ei menettänyt hetkeäkään, vaan käski ratsuväkensä kulkea kahlaamosta joen poikki. Saksilaiset näkivät nyt olevansa suljettuja edellä mainitun Bartschin ja suuren Oder-virran väliin, joka lähtee Schlesiasta ja on tällä paikalla jo sangen syvä ja vuolas.

Schulenburgin perikato näytti välttämättömältä; kuitenkin hän, uhrattuaan hiukan väkeään, yöllä pääsi Oderin poikki. Siten hän pelasti armeijansa, eikä Kaarle voinut olla huudahtamatta: "Tänään on Schulenburg voittanut meidät!"

Tämä on sama Schulenburg, josta myöhemmin tuli venetsialaisten kenraali ja jolle mainittu tasavalta on pystyttänyt muistopatsaan Korfuun, koska hän oli puolustanut tätä Italian etuvarustusta turkkilaisia vastaan. Ainoastaan tasavallat osaavat osoittaa sellaista kunnioitusta; kuninkaat antavat vain palkintoja.

Mutta Schulenburgin saavuttama kunnia ei vähääkään hyödyttänyt kuningas Augustia. Tämä ruhtinas jätti vielä kerran Puolan vihollistensa käsiin. Hän peräytyi Saksiin ja korjautti kiireellisesti Dresdenin linnoitukset, ollen jo silloin, eikä suinkaan aiheettomasti, peloissaan perintömaittensa pääkaupungin puolesta.

Kaarle XII näki Puolan alistuneena. Hänen kenraalinsa olivat hänen esimerkkiään seuraten lyöneet Kuurinmaalla useita pieniä venäläisjoukkoja, jotka Narvan suuren taistelun jälkeen näyttäytyivät vain pienissä parvissa ja kävivät näillä seuduin sotaa kuljeksivien tataarien tavalla, ryöstäen, paeten ja taas ilmestyen paetakseen uudelleen.

Kaikkialla, missä ruotsalaiset esiintyivät, he arvelivat varmasti voittavansa, kunhan heitä oli vain kaksikymmentä sataa vastaan. Näin suotuisissa oloissa Stanislaus valmistautui kruunaukseensa. Kohtalo, joka oli toimittanut hänet kuninkaaksi Varsovassa ja sieltä jälleen karkoittanut, kutsui hänet vielä kerran sinne takaisin niiden aatelismiesten riemuhuutojen kaikuessa, jotka sotaonni sitoi häneen. Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Varsovaan; kaikki enteet murrettiin; ainoastaan Rooman hovi teki hänelle tenän.

Olihan luonnollista, että se pysyi kuningas Augustin puolella, joka protestantista oli siirtynyt katoliseksi voidakseen nousta Puolan valtaistuimelle, ja vastusti Stanislausta, jonka oli samalle valtaistuimelle asettanut katolisen uskonnon perivihollinen. Silloinen paavi Clemens XI lähetti kaikille Puolan prelaateille ja varsinkin kardinaali-primakselle kirjelmiä, joissa hän uhkasi näitä kirkonkirouksella, jos he uskaltaisivat olla läsnä Stanislauksen kruunauksessa ja toimia rahtustakaan kuningas Augustin oikeuksia vastaan.

Jos nämä kirjelmät olisivat saapuneet Varsovassa oleskeleville piispoille, oli pelättävissä, että jotkut heistä heikkoudessaan tottelisivat niitä, ja että enimmät käyttäisivät niitä hyväkseen, tehdäkseen sitä enemmän vaikeuksia, mitä tarpeellisempia he olivat. Senpätähden olikin ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta estettäisiin paavin kirjelmien joutuminen Varsovaan. Eräs fransiskaanimunkki otti salaa kirjelmät vastaan jättääkseen ne prelaattien omiin käsiin. Hän antoi ensiksi yhden Chelmin alipiispalle; tämä prelaatti, joka oli suuresti kiintynyt Stanislaukseen, toi sen avaamatonna kuninkaalle. Kuningas kutsutti munkin luokseen ja kysyi häneltä, kuinka hän oli uskaltanut ryhtyä moiseen tehtävään. Fransiskaani vastasi tehneensä sen kenraalinsa käskystä. Stanislaus käski hänen vastedes totella enemmän kuninkaansa kuin fransiskaanikenraalin määräyksiä ja karkoitti hänet heti kaupungista.

Samana päivänä julkaistiin eräs Ruotsin kuninkaan julistus, jossa sangen ankarain rangaistusten uhalla kiellettiin kaikkia Varsovassa oleskelevia sekä maallikko- että munkkisäätyisiä hengellisiä sekaantumasta valtion asioihin. Suurimmaksi varmuudeksi hän miehitytti vahdeilla kaikkien prelaattien portit ja kielsi kenenkään muukalaisen astumasta kaupunkiin. Hän otti omaksi huolekseen nämä pienet väkivaltaisuudet, jottei Stanislaus heti alussa joutuisi epäsopuun papiston kanssa. Hän sanoi levähtävänsä sotatoimiensa tuottamasta rasituksesta ja tekevänsä tyhjiksi Rooman hovin juonet, joita vastaan hän muka taisteli paperin avulla, kun hänen sen sijaan täytyi ahdistaa muita hallitsijoita todellisilla aseilla.

Sekä Kaarle että Stanislaus vaativat kardinaali-primasta saapumaan kruunaukseen juhlamenojen suorittajaksi. Mutta tämä ei katsonut olevansa velvollinen jättämään Danzigia kruunataksensa kuninkaan, jota hän ei ollut tahtonut valita; mutta kun hänen menettelyynsä kuului olla koskaan tekemättä mitään ilman tekosyytä, tahtoi hän hankkia pätevän puolustelun kieltoansa selittämään. Sentähden hän yöllä naulautti paavin kirjelmän oman talonsa ovelle. Danzigin maistraatti joutui tästä kuohuksiin ja haetti syyllisiä, joita ei tietysti löytynyt. Primas itse oli myös olevinaan suutuksissa, mutta oli perin tyytyväinen: olihan hänellä nyt syy olla kruunaamatta uutta kuningasta, ja samalla hän oli loukkaamatta Kaarle XII:sta, Augustia, Stanislausta ja paavia. Hän kuoli muutamia päiviä myöhemmin, jättäen isänmaansa mitä suurimpaan sekasortoon. Kaikilla vehkeillään hän ei ollut saavuttanut muuta kuin sotkenut välinsä samalla kertaa kolmen kuninkaan, Kaarlen, Augustin ja Stanislauksen, Puolan tasavallan ja paavin kanssa, joka viimemainittu oli käskenyt hänen saapua Roomaan tekemään käytöksestään tiliä. Mutta kun valtiomiehetkin joskus viime hetkinään tuntevat tunnonvaivoja, niin hänkin kuollessaan kirjoitti kuningas Augustille, pyytäen tältä anteeksi.

Kruunaus toimitettiin rauhallisesti ja hyvin komeasti Varsovassa, vaikka Puolassa muutoin on tapana kruunata kuninkaat Krakovassa. Stanislaus Leszczinskin ja hänen puolisonsa Charlotta Opalinskan kruunasi Puolan kuninkaaksi ja kuningattareksi Lembergin arkkipiispa useiden muiden prelaattien avulla. Kaarle XII katseli tätä juhlatoimitusta tuntematonna — se olikin ainoa hedelmä, jonka hän sai valloituksistaan.[16]

Sillaikaa kun hän antoi voitetulle Puolalle kuninkaan, kun Tanska ei uskaltanut häiritä häntä, kun Preussin kuningas etsi hänen ystävyyttään, ja kun kuningas August vetäytyi perintömaihinsa, tuli tsaari päivä päivältä yhä pelottavammaksi. Hän oli tosin heikosti auttanut Augustia Puolassa, mutta Inkerinmaalla hän oli suorittanut melkoisia häiritseviä sotaliikkeitä.

Tsaari alkoi jo olla oivallinen sodankävijä ei ainoastaan omasta puolestaan, vaan hän opetti saman taidon venäläisilleenkin. Kuri parani hänen joukoissaan; hänellä oli hyviä insinöörejä, hyvin varustettu tykistö, paljon kelvollisia upseereja. Hän oli myös oppinut suuren taidon muonittaa armeijoitaan. Muutamat hänen kenraaleistaan olivat jo harjaantuneet taistelemaan hyvin ja myös tarpeen tullen olemaan taistelematta. Lisäksi hän oli hankkinut merivoimankin, joka kykeni tekemään ruotsalaisille Itämerellä tenää.

Näiden kaikkien edullisten asianhaarain vahvistamana, jotka johtuivat yksinomaan hänen nerostaan ja Ruotsin kuninkaan poissaolosta, hän valloitti rynnäköllä Narvan säännöllisen piirityksen jälkeen ja estettyään sille avuntuonnin sekä maitse että meritse.[17] Kun hänen sotamiehensä olivat päässeet kaupungin herroiksi, ryhtyivät he ryöstämään ja antautuivat mitä kauheimpien raakuuksien harjoittamiseen. Tsaari riensi itse kaikille tahoille estääkseen sekasortoa ja verilöylyä; hän tempasi itse naisia sotamiestensä käsistä, jotka koettivat kuristaa heitä, raiskattuaan ensin heidät. Täytyipä hänen omin käsin tappaakin muutamia ryssiä, jotka eivät totelleet hänen käskyjään. Narvan raatihuoneessa näytetään vieläkin pöytää, jolle hän sisään astuttuaan laski miekkansa, ja kerrotaan hänen kokoontuneelle porvaristolle silloin lausuneen: "Se veri, joka punaa miekkaani, ei ole asukasten verta, vaan se on venäläistä verta, jota olen vuodattanut pelastaakseni teidän henkenne."

Jospa tsaari olisi aina osoittanut moista inhimillisyyttä, olisi hän ollut ensimäinen ihmisten joukossa, Hän pyrki todella suurempiinkin päämääriin kuin hävittämään kaupunkeja. Hän perusti tällöin itse uuden kaupungin vähän matkan päähän Narvasta, uusien valloitustensa keskelle. Se oli Pietarin kaupunki, jonka hän myöhemmin otti asuinpaikakseen, tehden siitä Venäjän kaupan keskuksen. Se sijaitsee Suomen ja Inkerinmaan välillä soisella saarella, jonka ympäri Neva jakautuu useihin suuhaaroihin ennen Suomenlahteen laskemistaan. Hän itse suunnitteli kaupungin asemakaavan, linnoituksen, sataman, rantakadut, jotka sitä kaunistavat, ja linnakkeet, jotka suojelevat sisäänpääsyä. Tällä autiolla ja viljelemättömällä saarella, joka sikäläisen ilmanalan lyhyen kesän aikana oli pelkkä lokakasa ja talvella jäätynyt lampi, jonne voitiin päästä maitse ainoastaan tiettömien metsien ja syvien soiden läpi ja jossa siihen asti vain karhut ja sudet olivat majailleet, asui v. 1703 jo enemmän kuin 300,000 ihmistä, jotka tsaari oli koonnut sinne kaikista maistaan.[18] Pietariin tuotettiin talonpoikia Astrakanin seuduilta ja kaukaa Kiinan rajoilta. Metsiä oli raivattava, teitä tehtävä, soita kuivattava, patoja rakennettava, ennenkuin voitiin laskea kaupungin peruskivet. Kaikkialla pakoitettiin luonto alistumaan. Tsaari tahtoi itsepintaisesti kansoittaa maan, joka ei näyttänyt olevan määrätty ihmisten olinpaikaksi. Eivät tulvat, jotka tuhosivat hänen työnsä, ei maaperän karuus, ei työmiesten tietämättömyys, eipä edes kuolevaisuuskaan, joka jo alkuaikoina surmasi 200,000 ihmistä, saaneet hänen päätöstään järkkymään. Kaikista luonnon, kansan mielialan ja onnettoman sodan tuottamista esteistä huolimatta kaupunki perustettiin. Jo v. 1705 Pietari oli kaupunki, jonka satama oli täynnä laivoja. Keisari houkutteli sinne muukalaisia kaikenlaisilla suosionosoituksilla, jakaen toisille maatiluksia, lahjoittaen toisille taloja ja suosien kaikkia sellaisia taitoja, jotka olivat soveliaat lieventämään tätä raakaa ilmanalaa. Erityisesti hän teki Pietarin luoksepääsemättömäksi vihollisten taholta. Ruotsalaiset kenraalit, jotka muutoin kaikkialla monesti löivät hänen joukkonsa, eivät olleet voineet vahingoittaa tätä alkavaa siirtolaa; se eli rauhallisena sitä ympäröivän sodan keskellä.

Luodessaan siten uusia valtioita tsaari yhä tarjosi kätensä Augustille, joka kadotti omat valtionsa. Hän kehoitti tätä kenraali Patkulin kautta, joka vähän aikaa sitten oli mennyt Venäjän palvelukseen ja nyt oli tsaarin lähettiläänä Saksissa, saapumaan Grodnoon vielä kerran neuvottelemaan hänen kanssaan asiainsa onnettomasta tilasta. Kuningas August tulikin sinne muutamien joukko-osastojen kera ja kenraali Schulenburgin seurassa, jolle hänen menonsa Oderin yli oli tuonut mainetta pohjoismaissa ja johon August pani viimeisen toivonsa. Tsaari saapui myös sinne, marssittaen jäljessään 70,000 miestä.

Nämä kaksi hallitsijaa laativat nyt uusia sotasuunnitelmia. Erotettu kuningas August ei enää pelännyt suututtavansa puolalaisia, vaikkapa jättäisikin heidän maansa venäläisille joukoille alttiiksi. Päätettiin, että tsaarin armeijan tuli jakaantua useihin osastoihin, pidättääkseen Ruotsin kuningasta joka askeleella. Tämän kohtauksen aikana muuten kuningas August uudisti Valkean kotkan ritarikunnan, koettaen tällä kehnolla keinolla kiinnittää itseensä muutamia puolalaisia ylimyksiä, jotka olivat halukkaampia ottamaan vastaan todellisia etuja kuin turhaa kunniaa, mikä saatuna sellaisen kuninkaan kädestä, joka oli enää kuningas vain nimeltä, tuntui naurettavalta. Hallitsijain neuvottelu päättyi omituisella tavalla. Tsaari näet matkusti äkkiä tiehensä, jättäen joukkonsa liittolaisensa haltuun, ja riensi mieskohtaisesti kukistamaan kapinaa, joka uhkasi häntä Astrakanissa. Tuskin oli hän mennyt, kun kuningas August vangitutti Patkulin Dresdenissä. Koko Eurooppa hämmästyi, että hän uskalsi vastoin kansainvälistä oikeutta ja, ainakin näennäisesti, vastoin omia etujaan, panettaa vankeuteen sen ainoan ruhtinaan lähettilään, joka vielä suojeli häntä.

Tämän tapauksen salaisena aiheena oli, kuten kuningas Augustin poika, Saksin marsalkka, on suvainnut kertoa minulle, seuraava seikka. Patkul, joka oli karkoitettu Ruotsista, koska hän oli puolustanut isänmaansa Liivinmaan etuoikeuksia, oli siirtynyt kenraalina kuningas Augustin palvelukseen. Mutta kun hänen tulinen ja ylväs henkensä sopi huonosti yhteen kuninkaan suosikin kenraali Flemmingin ylväyden kanssa, tämä kun oli vielä kopeampi ja kiivaampi kuin hän, niin hän oli siirtynyt tsaarin palvelukseen ja toimi nyt tsaarin kenraalina ja lähettiläänä kuningas Augustin luona.

Patkulilla oli terävä ymmärrys; hän oli saanut selville, että Flemmingillä ja Saksin kanslerilla oli aikomuksena ryhtyä rauhantekoon Ruotsin kuninkaan kanssa mistä hinnasta hyvänsä. Heti hän laati suunnitelman ehättää ennen heitä ja raivata viisaasti tietä tsaarin ja Ruotsin väliselle sovinnonteolle. Kansleri pääsi hänen hommansa perille ja sai aikaan, että hänet pantiin varmaan talteen. Kuningas August vakuutti tsaarille, että Patkul oli petturi, joka petti heitä molempia. Kuitenkaan ei häntä voitu syyttää muusta kuin siitä, että hän oli liian innokkaasti palvellut uutta herraansa; mutta sopimattomaan aikaan tehty palvelus rangaistaan useinkin petoksena.

Sillä välin nuo useihin osastoihin jakautuneet 70,000 venäläistä omalta osaltaan polttivat ja hävittivät Stanislauksen puoluelaisten maatiloja; toiselta puolen taas Schulenburg läheni uusine joukkoineen. Mutta vähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa ruotsalaiset onnellisesti hajoittivat nämä molemmat armeijat. Kaarle XII ja Stanislaus hätyyttivät venäläisten erillisiä osastoja toista toisensa jälkeen, mutta niin kiivaasti, että asianomainen venäläinen kenraali oli jo lyöty, ennenkuin hän edes sai tietää sotatoverinsa tappioista.

Mikään este ei voinut pidättää voittajaa. Jos sattui olemaan joki vihollisen ja hänen välillään, niin Kaarle XII ruotsalaisineen kulki uimalla sen ylitse. Eräs ruotsalainen partiojoukko anasti Augustin matkatavarat, joista löytyi 200,000 ecutä hopearahaa. Stanislaus sieppasi 800,000 dukaattia [dukaatti, vanha kultaraha, peräisin Venetsiasta, arvoltaan noin 10-12 mk. — Suom. muist.], jotka kuuluivat venäläiselle kenraalille, ruhtinas Menshikoville. Kaarle kulki ratsuväkensä etupäässä kolmekymmentä penikulmaa neljässäkolmatta tunnissa, jolloin jokainen ratsumies talutti toista hevosta noustakseen sen selkään, kun omansa oli väsynyt. Pelästyneet ja vähiin sulaneet venäläiset pakenivat epäjärjestyksessä Dnjeprin yli.

Kaarlen siten ajaessa edellään venäläisiä Liettuan sydämeen saakka, Schulenburg vihdoin kulki jälleen Oderin yli ja tarjosi 20,000 miehen etunenässä taistelua kuululle marski Rehnsköldille, jota pidettiin Kaarle XII:n parhaana kenraalina ja nimettiin pohjolan Aleksanterin Parmenioksi. Nämä kaksi kuuluisaa kenraalia, jotka näyttivät olevan osallisia herrojensa kohtaloihin, kohtasivat toisensa aivan lähellä Punitzia Fraustadt-nimisen paikan luona, joka jo kerran ennen oli ollut tuhoisa Augustin joukoille. Rehnsköldillä oli vain kolmetoista pataljoonaa ja kaksikymmentäkaksi eskadroonaa, yhteensä lähes 10,000 miestä; Schulenburgilla oli kaksinkertainen määrä.

On huomautettava, että Schulenburgilla oli armeijassaan myös kuusi- tai seitsemäntuhatta venäläistä, joita oli kauan totutettu kuriin ja joita sentähden pidettiinkin harjaantuneina sotamiehinä. Tämä Fraustadtin taistelu tapahtui 12 p:nä helmikuuta 1706; mutta sama kenraali Schulenburg, joka 4,000 miehellä oli tavallaan sotkenut Ruotsin kuninkaan sotaonnen, hävisi nyt kenraali Rehnsköldin onnentähden edessä. Taistelu ei kestänyt neljännestuntiakaan; venäläiset heittivät pois aseensa heti kun näkivät ruotsalaiset; kauhu oli niin äkillinen ja sekasorto niin suuri, että voittajat löysivät taistelukentältä 7,000 valmiiksi ladattua kivääriä, jotka laukaisematta oli viskattu maahan. Ei koskaan ole tappio ollut nopeampi, täydellisempi ja häpeällisempi; eikä kuitenkaan milloinkaan ole mikään kenraali laatinut parempaa taistelusuunnitelmaa kuin Schulenburg, kuten vakuuttivat kaikki saksilaiset ja ruotsalaiset upseerit, jotka tällöin näkivät, kuinka vähän inhimillinen viisaus voi ohjata tapausten kulkua.

Vankien joukossa oli kokonainen rykmentti ranskalaisia. Nämä onnettomat olivat v. 1704 kuuluisassa Hochstädtin taistelussa, joka oli niin tuhoisa Ludvig XIV:n mahdille, joutuneet saksilaisten joukkojen vangiksi. He olivat sittemmin siirtyneet kuningas Augustin palvelukseen, joka oli heistä muodostanut rakuunarykmentin ja antanut sen päällikkyyden eräälle Joyeuse-sukuun kuuluvalle ranskalaiselle. Päällikkö sai surmansa ruotsalaisten ensimäisessä tai oikeammin ainoassa hyökkäyksessä; koko rykmentti tehtiin sotavangeiksi. Jo samana päivänä nämä ranskalaiset pyrkivät Kaarle XII:n palvelukseen, ja todella he siihen pääsivätkin, vaihtaen siten vielä kerran omituisen onnenoikun johdosta voittajaa ja herraa.

Venäläiset puolestaan rukoilivat polvillaan armoa, mutta heidät surmattiin epäinhimillisesti kuusi tuntia taistelun jälkeen, jotta siten kostettaisiin heille heidän toveriensa väkivallantyöt ja päästäisiin vapaiksi vangeista, joiden suhteen ei tiedetty miten menetellä.

August huomasi nyt olevansa kaikkia apulähteitä vailla. Hänellä oli hallussaan enää vain Krakova, jonne hän oli sulkeutunut kahden venäläisen ja kahden saksilaisen rykmentin sekä muutamien kruununarmeijan joukkojen kera, joiden hän pelkäsi jättävän hänet voittajan käsiin. Hänen onnettomuutensa nousi huippuunsa vasta kun hän kuuli Kaarle XII:n vihdoin tunkeutuneen Saksiin saakka syyskuun 1 p:nä 1706.

Kaarle oli marssinut Schlesian läpi katsomatta edes tarpeelliseksi antaa siitä Wienin hoville tietoa. Saksa oli tästä hämmästyksissään; Regensburgin valtiopäivät, jotka edustavat Saksan keisarikuntaa, mutta joiden päätökset usein ovat yhtä hedelmättömät kuin juhlalliset, julistivat Ruotsin kuninkaan valtakunnan viholliseksi, jos hän armeijoineen kulkisi Oderin yli. Mutta sepä juuri panikin hänet sitä nopeammin hyökkäämään Saksaan.

Hänen lähestyessään kylät jäivät autioiksi ja asukkaat pakenivat kaikkiin suuntiin. Kaarle menetteli nyt samoin kuin Köpenhaminassakin. Hän naulautti kaikkialle julistuksia, ilmoittaen tulleensa vain rauhaa rakentamaan; kaikkia niitä, jotka tulisivat takaisin koteihinsa ja maksaisivat hänen määräämänsä pakkoveron, kohdeltaisiin aivan kuin hänen omia alamaisiaan; muita tultaisiin armotta ahdistamaan. Tämä sellaisen ruhtinaan selitys, jonka tiedettiin aina pitäneen sanansa, sai joukoittain palaamaan kaikki ne, jotka pelko oli ajanut pakoon. Hän asettui leiriin Altranstädtin luo, lähelle Lützeniä, Kustaa Aadolfin voitosta ja kuolemasta kuuluisaa taistelutannerta. Hän kävi katsomassa sitä paikkaa, jossa tämä suuri mies oli saanut surmansa. Kun hänet oli opastettu paikalle, sanoi hän: "Olen koettanut elää kuten hän; Jumala suo minulle kerran kenties yhtä mainion kuoleman."

Täältä leiristään hän käski Saksin valtiosäätyjen kokoontua ja lähettää hänelle hetimiten vaaliruhtinaskunnan veroluettelot. Saatuaan ne käsiinsä ja päästyään niistä selville, mitä Saksi voi suorittaa, hän verotti sitä 620,000 riikintaaleria kuukaudessa. Tämän pakkoveron lisäksi tuli saksilaisten hankkia jokaiselle ruotsalaiselle sotamiehelle päivittäin kaksi naulaa lihaa, kaksi naulaa leipää, kaksi ruukullista olutta ja neljä sou'ta [sou, ransk. vaskiraha, arvoltaan noin 5 penniä. — Suom. muist.] rahaa ynnä rehua ratsuväelle. Järjestettyään siten pakkoverotuksen kuningas asetti uuden poliisin turvaamaan saksilaisia sotamiestensä väkivaltaisuuksilta. Hän määräsi, että kaikissa niissä kaupungeissa, joihin hän asetti varusväkeä, jokaisen isännän, jonka luona sotilaita majaili, tuli kuukausittain antaa todistus näiden käytöksestä; muuten sotilas ei saanut palkkaansa. Lisäksi kulkivat tarkastajat joka viidestoista päivä talosta taloon tiedustelemassa, olivatko ruotsalaiset mahdollisesti tehneet jotakin vahinkoa; tarkastajain tuli korvata se isännille ja rangaista syyllisiä.

Se ankara kuri, joka vallitsi Kaarle XII:n joukoissa, on hyvin tunnettu; ne eivät saaneet ryöstää rynnäköllä valloitettua kaupunkia, ennenkuin olivat saaneet siihen luvan. Itse ryöstönkin he suorittivat järjestystä noudattaen ja lopettivat sen ensimäisestä merkistä. Vielä tänäänkin ylpeilevät ruotsalaiset siitä kurista, jota he noudattivat Saksissa, ja kuitenkin saksilaiset valittivat heidän siellä tekemiään julmia hävityksiä; — mikä vastakohta olisi muuten mahdoton ymmärtää, jollei tiedettäisi, kuinka ihmiset arvostelevat eri tavoin samoja asioita. On melkein mahdotonta, etteivät voittajat joskus käyttäisi väärin oikeuksiaan ja etteivät voitetut pitäisi kepeintäkin loukkausta raakana ryöstönä! Kun kuningas eräänä päivänä oli ratsastusretkellä lähellä Leipzigiä, niin muudan saksilainen talonpoika heittäytyi hänen jalkoihinsa ja anoi häneltä oikeutta erästä krenatööriä vastaan, joka muka oli riistänyt hänen perheeltään päivällismuonan. Kuningas kutsutti sotamiehen luokseen. "Onko totta", kysyi hän ankarin ilmein, "että sinä olet varastanut tältä mieheltä?" — "Herra kuningas", vastasi sotamies, "minä en ole tehnyt hänelle niinkään paljon pahaa kuin teidän majesteettinne on tehnyt hänen herralleen. Te olette häneltä riistänyt kuningaskunnan, kun minä sen sijaan olen tältä maamoukalta ottanut ainoastaan kalkkunan". — Kuningas antoi omakätisesti talonpojalle kymmenen dukaattia ja soi sotamiehelle hänen rohkean suorapuheisuutensa takia anteeksi, virkkaen kuitenkin hänelle: "Muistappa sentään, ystävä hyvä, että minä, jos kohta riistinkin kuningas Augustilta kuningaskunnan, en siitä ottanut mitään itselleni."

Leipzigin suuret messut pidettiin kuten tavallista; kauppiaat saapuivat sinne täysin turvallisesti. Markkinoilla ei nähty yhtään ainoaa ruotsalaista sotamiestä; olisi voitu luulla Ruotsin kuninkaan armeijan oleskelevan Saksissa yksinomaan valvomassa maan turvallisuutta. Hän vallitsi koko vaaliruhtinaskuntaa yhtä rajattomalla vallalla ja yhtä rauhallisesti kuin Tukholmassa.

Puolassa harhaileva kuningas August, menetettyään sekä kuningas- että vaaliruhtinaskuntansa, kirjoitti vihdoin omakätisesti Kaarle XII:lle kirjeen, pyytäen siinä häneltä rauhaa. Hän lähetti salaa parooni von Imhofin viemään tätä kirjettä perille yhdessä salaneuvoston esittelijän Pfingstenin kanssa. Hän antoi heille kummallekin täydet valtuudet ja allekirjoittamansa kaavakkeen. "Menkää", virkkoi hän heille omin sanoin, "ja koettakaa hankkia minulle järjelliset ja kristilliset ehdot". — Augustin oli pakko salata rauhanhankkeensa, turvautumatta minkään ruhtinaan välitykseen, sillä koska hän tällöin oli Puolassa ikäänkuin venäläisten armoilla, hän pelkäsi täydellä syyllä, että hänen vaarallinen liittolaisensa, jonka hän aikoi hylätä, kostaisi hänelle hänen alistumisensa voittajan armoille. Hänen molemmat valtuutettunsa saapuivat yöllä Kaarle XII:n leiriin ja saivat salaisen puheillepääsyn. Kuningas luki kirjeen. "Hyvät herrat", sanoi hän valtuutetuille, "te saatte kohta vastaukseni". — Hän vetäytyi heti työhuoneeseensa ja kirjoitutti siellä seuraavan vastauksen: ** "Minä suostun tekemään rauhan seuraavilla ehdoilla, joihin ei pidä enää odottaa mitään muutosta minun puoleltani:

1. Kuningas Augustin tulee ainiaaksi luopua Puolan kruunusta ja tunnustaa Stanislaus lailliseksi kuninkaaksi sekä luvata olla koskaan ajattelematta nousta jälleen Puolan valtaistuimelle, ei edes Stanislauksen kuoltuakaan.

2. Hänen on luovuttava kaikista muista sopimuksista ja erityisesti Venäjän kanssa tekemistään.

3. Hänen on kunniallisesti palautettava minun leiriini Sobieski-ruhtinaat ja kaikki muutkin mahdollisesti ottamansa sotavangit.

4. Hänen on luovutettava minulle kaikki karkurit, jotka ovat siirtyneet hänen palvelukseensa, nimenomaan Juhana Patkul; sen sijaan hänen on jätettävä kaikki oikeudenkäynti niitä vastaan, jotka hänen palveluksestaan ovat siirtyneet minun palvelukseeni."

Hän antoi tämän paperin kreivi Piperille, jättäen hänen tehtäväkseen neuvotella lopusta kuningas Augustin valtuutettujen kanssa. Nämä pelästyivät ehtojen kovuutta ja panivat liikkeelle kaiken sen taidon, joka voimattomalla on käytettävissään, koettaakseen lauhduttaa Ruotsin kuninkaan ankaruutta. Heillä oli useita neuvotteluja kreivi Piperin kanssa. Tämä ministeri vastasi kaikkiin heidän esityksiinsä ainoastaan: "Sellainen on herrani ja kuninkaani tahto; hän ei ikinä muuta päätöksiään."

Sillaikaa kun Saksissa salakähmää puuhattiin tätä rauhaa, näytti onni suovan kuningas Augustille tilaisuuden saada kunniallisemman rauhan ja neuvotella voittajansa kanssa tasa-arvoisemmalta kannalta.

Venäläisen armeijan ylipäällikkö ruhtinas Menshikov saapui 30,000 miehen kera tapaamaan häntä Puolaan aikana, jolloin hän ei ainoastaan ollut enää toivomatta hänen apuaan, vaan suorastaan pelkäsi sitä. Hänellä itsellään oli luonaan joitakuita puolalaisia ja saksilaisia joukkoja, kaiken kaikkiaan noin 5,000 miestä. Ollen nyt pienine joukkoineen ruhtinas Menshikovin armeijan ympäröimänä hänellä oli syytä pelätä pahinta, jos keksittäisiin hänen rauhanhankkeensa. Niinpä hän nyt näkikin yhtaikaa olevansa vihollisen erottama valtaistuimelta ja vaarassa joutua oman liittolaisensa vangiksi. Tässä pulmallisessa tilassa sattui lisäksi armeijalla olemaan Kalishin luona, lähellä Posenin palatinaattia, edessään ruotsalainen kenraali Meyerfelt,[19] 10,000 miehen kanssa. Ruhtinas Menshikov vaati kuningas Augustia ryhtymään taisteluun. Kuningas, jouduttuaan näin mitä tukalimpaan ahdinkoon, viivytteli hyökkäystä kaikenlaisilla tekosyillä; sillä, vaikka viholliset olivatkin kolme kertaa heikommat kuin hän, oli Meyerfeltin armeijassa neljätuhatta ruotsalaista, mikä kyllä riitti tekemään tuloksen epävarmaksi. Ryhtyä taisteluun ruotsalaisten kanssa neuvottelujen kestäessä ja joutua siinä tappiolle olisi ollut sen kuilun suurentamista, jossa hän jo oli. Hän lähettikin sentähden erään luottamusmiehensä vihollisen kenraalin luo tutustuttamaan häntä salaisiin rauhanhankkeihin ja kehoittamaan häntä vetäytymään pois. Mutta tällä tiedonannolla oli aivan päinvastainen vaikutus kuin hän oli odottanut: kenraali Meyerfelt luuli, että hänelle aiottiin pelottamiseksi virittää ansa, ja päätti siitä syystä itse uskaltautua taisteluun.

Mutta tänä päivänä venäläiset voittivatkin ensi kerran säännöllisessä taistelussa. Voitto, jonka kuningas August sai miltei vasten tahtoaan, oli täydellinen. Hän saapui riemukulussa, keskellä huonoa onneaan, Varsovaan, entiseen pääkaupunkiinsa, joka muurittomana ja hävitettynä silloin oli valmis ottamaan vastaan jokaisen voittajan ja tunnustamaan väkevimmän kuninkaaksensa. Hän tunsi kiusausta käyttää hyväkseen tätä onnenhetkeä ja lähteä Saksiin ahdistamaan venäläisellä armeijalla Ruotsin kuningasta. Mutta harkittuaan, että Kaarle XII seisoi siihen saakka voittamattoman ruotsalaisen armeijan etunenässä, että venäläiset hylkäisivät hänet, saadessaan vähänkin vihiä hänen aloittamistaan neuvotteluista, että silloin hänen perintömaansa Saksi, joka jo ennestään oli tyhjennetty rahasta ja ihmisistä, joutuisi sekä ruotsalaisten että venäläisten yhtäläisen hävityksen alaiseksi, että parhaillaan Ranskaa vastaan sotiva Saksan valtakunta ei kykenisi häntä auttamaan, että hän siten jäisi valtiotta, rahoitta ja ystävittä, hän käsitti, että hänen oli pakko alistua Ruotsin kuninkaan asettamiin ehtoihin. Nämä ehdot muuttuivat vielä ankarammiksi, kun Kaarle oli saanut tietää Augustin käyneen hänen joukkojensa kimppuun neuvottelujen aikana. Hänen suuttumuksensa ja mielihyvä siitä, että voisi vieläkin perinpohjaisemmin nöyryyttää vihollista, joka juuri oli voittanut hänet, tekivät hänet yhä taipumattomammaksi sopimuksen kaikissa eri kohdissa. Niinpä kuningas Augustin voitto ainoastaan yhä enemmän pahensi hänen asemaansa — mitä kenties tuskin koskaan oli tapahtunut kenellekään muulle kuin hänelle.

Hän oli juuri laulattanut Te Deum'in Varsovassa, kun hänen valtuutettunsa Pfingsten saapui Saksista mukanaan rauhansopimus, joka riisti häneltä kruunun. August epäröi, mutta kirjoitti alle ja matkusti Saksiin siinä turhassa toivossa, että hänen läsnäolonsa voisi saada Ruotsin kuninkaan myöntyväisemmäksi ja että hänen vihollisensa kenties muistelisi heidän sukujensa vanhoja liittosuhteita ja niitä yhdistäviä verisiteitä.

Nämä kaksi ruhtinasta näkivät ensi kerran toisensa ilman mitään juhlamenoja kreivi Piperin majapaikassa Gutersdorfissa. Kaarle XII:lla oli jalassa suuret saappaat ja kaulan ympärille kiedottuna musta silkkiliina. Hänen takkinsa oli, kuten tavallista, karkeaa sinistä kangasta, koristuksena kullatut vaskinapit. Kupeellaan hänellä oli pitkä miekka, jota hän oli käyttänyt Narvan taistelussa ja jonka kahvaan hänen oli tapana nojata. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan hänen suuria saappaitaan; Kaarle XII kertoi kuningas Augustille, ettei hän ollut kuuteen vuoteen riisunut niitä muulloin kuin maata pannessaan. Moiset tyhjänpäiväisyydet olivat ainoana puheenaiheena näillä kuninkailla, joista toinen riisti toiselta kruunun. Varsinkin August jutteli sillä miellyttävällä ja tyytyväisellä tavalla, jota ruhtinaat ja suuriin valtioasioihin tottuneet miehet osaavat noudattaa keskellä julmimpiakin loukkauksia. Molemmat kuninkaat aterioitsivat kahdesti yhdessä. Kaarle XII antoi tällöin aina varta vasten Augustille oikean puolen, mutta tinkimättä rahtuakaan vaatimuksistaan hän päinvastoin yhä kovensi niitä. Sekin oli jo paljon, että hallitsijan täytyi luovuttaa armeijan kenraali ja julkinen ministeri; kovin nöyryyttävää oli, että hänen oli pakko lähettää seuraajalleen Stanislaukselle kruunun jalokivet ja arkisto; mutta nöyryytyksen huippu oli kuitenkin se, että hänen oli lisäksi onniteltava valtaistuimelle nousun johdosta sitä, joka nousi sille juuri hänen sijastaan! Kaarle vaati Augustia tekemään sen kirjeellisesti; erotettua kuningasta piti käskeä moneen kertaan, mutta Kaarle tahtoi tämän kirjeen, ja Augustin täytyi se kirjoittaa. Se seuraa tässä semmoisena kuin äskettäin olen sen nähnyt, kopioituna tarkasti alkutekstistä, jota kuningas Stanislaus säilyttää vieläkin.

"Hyvä herra ja veli!

Olimme katsoneet tarpeettomaksi asettua erityiseen kirjeelliseen yhteyteen Teidän Majesteettinne kanssa. Jotta kuitenkin tekisimme Ruotsin kuninkaallisen majesteetin mieliksi ja jotta meitä ei voitaisi moittia siitä, että muka hangottelisimme hänen haluansa vastaan, me täten onnittelemme Teitä kruunun saavuttamisen johdosta ja toivomme, että löytäisitte isänmaassanne uskollisempia alamaisia kuin ne, jotka me sinne jätimme. Koko maailma on myöntävä meille oikeuden uskoa, että kaikista hyvänteoistamme olemme saaneet palkaksemme ainoastaan kiittämättömyyttä, ja että useimmat alamaisistamme ovat uurastaneet vain häviömme jouduttamista. Toivomme, ettei Teidän tarvitsisi joutua samanlaisiin onnettomuuksiin, ja jätämme Teidät Jumalan suojaan.

Dresdenissä, 8 p. huhtikuuta 1707.

Veljenne ja naapurinne August, kuningas."

Augustin täytyi itsensä käskeä kaikkia virkamiehiänsä lakkaamaan käyttämästä hänestä Puolan kuninkaan nimeä ja poistamaan julkisista rukouksista mainittu arvonimi, josta hän oli luopunut. Vähemmän tuskaa tuotti hänelle Sobieski-ruhtinasten vapauttaminen; kun nämä jättivät vankilansa, kieltäytyivät he häntä tapaamasta. Mutta Patkulin uhraaminen oli käyvä hänelle vielä raskaammaksi. Toiselta puolen vaati tsaari häntä takaisin lähettiläänänsä; toiselta taas kiristi Ruotsin kuningas uhaten, että hänet oli luovutettava. Patkul oli tällöin vankina Königsteinin linnassa Saksissa. Kuningas August luuli voivansa yhtaikaa tyydyttää sekä Kaarle XII:tta että omaa kunniaansa. Hän lähetti vahtisotilaita jättämään onnettoman miehen ruotsalaisille joukoille, mutta sitä ennen hän lähetti Königsteinin linnanpäällikölle salaisen määräyksen antaa vangin päästä karkuun. Mutta Patkulin huono onni teki tyhjäksi hänen pelastamispuuhansa. Linnanpäällikkö näet tiesi, että Patkul oli upporikas, ja tahtoi pakoittaa hänet ostamaan vapautensa. Vanki taas, joka vielä luotti kansainväliseen oikeuteen ja oli tietoinen Augustin tarkoituksista, kieltäytyi maksamasta mitään siitä, jonka arveli voivansa saada ilmaiseksi. Tämän välikohtauksen aikana saapuivat vankia haltuunsa ottamaan komennetut vartijat ja luovuttivat hänet muitta mutkitta neljälle ruotsalaiselle kapteenille, jotka veivät hänet päämajaan Altranstädtiin, missä hän sai virua kolme kuukautta raskain rautakahlein paaluun kytkettynä. Sieltä hänet vietiin Kazimierziin.[20]

Unohtaen, että Patkul oli tsaarin lähettiläs, ja muistaen ainoastaan, että hän oli syntynyt hänen alamaisenansa, Kaarle XII käski sotaoikeuden tuomita hänet mitä ankarimmin. Hänet tuomittiin elävältä teilattavaksi ja paloiteltavaksi neljään osaan. Eräs pappi saapui ilmoittamaan hänelle, että hänen täytyi kuolla, mainitsematta kuitenkaan rangaistuksen laatua. Kun tämä mies, joka oli uhmannut kuolemaa niin monissa taisteluissa, nyt oli kahden kesken papin kanssa, eikä kunnia tai viha, ihmisten pelottomuuden lähteet, enää olleet rohkaisemassa hänen miehuuttaan, vuodatti hän katkeria kyyneliä papin sylissä. Hän oli kihloissa erään synnyltä, lahjoilta ja kauneudelta huomattavan saksilaisen naisen, neiti von Einsiedelin kanssa, jonka hän oli aikonut naida melkein samaan aikaan, jolloin hänet jätettiin pyövelin käsiin. Hän pyysi pappia menemään mainitun neidin luo lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, että hän kävi kuolemaan täynnä rakkautta häneen.

Kun hänet vietiin teloituspaikalle ja hän näki pyörät ja paalut valmiina, sai hän kauhusta kouristuskohtauksen ja heittäytyi papin syliin, joka syleili häntä, peittäen hänet vaipallaan ja itkien. Nyt luki eräs ruotsalainen upseeri korkealla äänellä asiapaperin, jossa oli seuraavat sanat: "Hänen majesteettinsa, meidän sangen armollisen herramme nimenomaisesta käskystä tehdään tiettäväksi, että tämä mies on isänmaansa kavaltajana teilattava ja neljäksi paloiteltava rikoksiensa sovitukseksi ja muille esimerkiksi. Varokoon jokainen tekemästä kavallusta ja palvelkoon uskollisesti kuningastansa."

Kuullessaan sanat: "sangen armollinen herra", huudahti Patkul: "Millainen armo!" Ja mainesana "isänmaan kavaltaja" sai hänet virkkamaan: "Ah! minä olen palvellut sitä liiankin uskollisesti." — Hän sai kuusitoista iskua ja kärsi pisimmän ja kauheimman teloituksen, mitä voidaan kuvitella. Siten kuoli onneton Juhana Reinhold Patkul, Venäjän keisarin lähettiläs ja kenraali.

Ne, jotka näkivät hänessä ainoastaan kuningastaan vastaan kapinoineen alamaisen, sanoivat hänen ansainneen kuolemansa. Ne taas, jotka pitivät häntä liiviläisenä ja sellaisen maakunnan kansalaisena, jolla oli puolustettavanaan etuoikeuksia, ja jotka muistivat hänen lähteneen Liivinmaasta vain sentähden, että oli puolustanut sen oikeuksia, nimittivät häntä maansa vapauden marttyyriksi. Kaikki muutoin myönsivät, että tsaarin lähettilään arvonimen olisi pitänyt kyetä tekemään hänen persoonansa loukkaamattomaksi. Vain sortovaltiuden periaatteissa kasvatettu Ruotsin kuningas luuli suorittavansa ainoastaan oikeuden vaatiman teon, samalla kun koko Eurooppa tuomitsi vääräksi hänen julmuutensa.

Patkulin neljään osaan paloitellut jäsenet saivat jäädä kaakinpuuhun vuoteen 1713 asti, jolloin valtaistuimelleen jälleen noussut August käski koota nämä hänen Altrandstätissä kokemansa hädän todistuskappaleet. Ne tuotiin arkussa hänelle Varsovaan, jossa hän otti ne vastaan Ranskan lähettilään de Busenvalin läsnäollessa. Puolan kuningas osoitti arkkua lähettiläälle ja sanoi kuivasti: "Siinä ovat Patkulin luut", lisäämättä sanaakaan moittiakseen tai välittääkseen hänen muistoaan, ja kenenkään läsnäolevan uskaltamatta enää kajota niin arkaan ja surulliseen aineeseen.[21]

Samoihin aikoihin eräs toinen liiviläinen, nimeltä Paykul, saksilaisen armeijan upseeri, joka oli vangittu ase kädessä, tuomittiin Tukholmassa senaatin päätöksellä kuolemaan; mutta hänet oli tuomittu menettämään vain päänsä. Tämä rangaistuksen erilaisuus samanlaisessa asiassa osoittaa liiankin selvästi, että Kaarle, tuomitessaan Patkulin niin julmaan kuolemaan, ajatteli enemmän kostoansa kuin rankaisua. Miten lieneekin, Paykul pyysi tuomionsa jälkeen ilmoittamaan senaatille, että hän neuvoisi kuninkaalle salaisuuden tehdä kultaa, jos hänet armahdettaisiin. Hän antoikin vankilassa näytteen taidostaan eversti Hamiltonin ja kaupungin viranomaisten läsnäollessa. Joko hän sitten todellakin oli keksinyt jonkin hyödyllisen taidon tai, mikä on paljoa luultavampaa, osasi ainoastaan taitavasti pettää, joka tapauksessa se kultakappale, joka kokeen lopulla löytyi sulatuskauhasta, vietiin Tukholman rahapajaan ja siitä laadittiin senaatille niin täsmällinen ja niin tärkeältä näyttävä selonteko, että Kaarlen isoäiti, vanha leskikuningatar, käski lykätä tuomion täytäntöönpanon siihen asti, kunnes kuningas, saatuaan tiedon tästä ihmeellisestä asiasta, antaisi siitä määräyksensä Tukholmaan.

Kuningas vastasi, ettei hän edes ystäviensäkään pyynnöstä ollut armahtanut rikoksellista ja ettei hän ikinä oman etunsa tähden suostuisi siihen, mitä hän ei ollut myöntänyt ystävyydellekään. Tässä taipumattomuudessa ilmeni eräänlaista sankarillisuutta ruhtinaassa, joka muutoin kyllä uskoi tuon salataidon mahdolliseksi. Kuultuaan asiasta sanoi kuningas August: "Minua ei ihmetytä, että Ruotsin kuningas on niin välinpitämätön viisasten kivestä; hän on löytänyt sen jo Saksista."

Kun tsaari sai tiedon siitä omituisesta rauhasta, jonka kuningas August heidän sopimuksistaan huolimatta oli tehnyt Altranstädtissä, ja täysinvaltuutetun lähettiläänsä Patkulin luovuttamisesta Ruotsin kuninkaalle vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, antoi hän valituksiensa kuulua kaikissa Euroopan hoveissa. Hän kirjoitti Saksan keisarille, Englannin kuningattarelle, Alankomaiden yleiseduskunnalle ja nimitti halpamaisuudeksi ja uskottomuudeksi sitä tuskallista pakkoa, johon August oli alistunut. Hän vannotti kaikkia valtoja astumaan väliin ja toimittamaan hänen lähettiläänsä hänelle takaisin sekä ehkäisemään sen häpeän, joka hänen persoonaansa kohdistettuna kohtasi kaikkia kruunattuja päitä. Hän ahdisti heitä heidän kunniansa nimessä, etteivät alentuisi takaamaan Altranstädtin rauhaa, mihin Kaarle XII uhkauksillaan tahtoi pakoittaa heitä. Näillä kirjeillä ei ollut muuta vaikutusta kuin se, että Ruotsin kuninkaan mahtavuus näyttäytyi entistä selvemmin. Keisari, Englanti ja Hollanti kävivät paraikaa tuhoisaa sotaansa Ranskaa vastaan; he eivät katsoneet asianmukaiseksi suututtaa Kaarle XII:tta kieltäytymällä turhasta muodollisuudesta, jollainen mainitun rauhanteon takaaminen oli. Mitä onnettomaan Patkuliin tulee, niin ei yksikään valta tahtonut ryhtyä toimeen hänen hyväkseen; päinvastoin kaikki olivat todistuksena siitä, kuinka vähän alamainen voi luottaa kuninkaihin ja kuinka kaikki silloiset hallitsijat pelkäsivät Ruotsin kuningasta.

Tsaarin neuvoskunnassa esitettiin, että ryhdyttäisiin kostotoimenpiteihin Moskovassa vankeina olevia ruotsalaisia upseereja vastaan; mutta tsaari ei tahtonut suostua sellaiseen raakamaisuuteen, jolla olisi ollut niin tuhoisat seuraukset. Ruotsissa oli näet enemmän venäläisiä sotavankeja kuin ruotsalaisia Venäjällä.

Hän haki parempaa kostoa. Hänen vihollisensa suuri armeija majaili toimettomana Saksissa. Ruotsin kuninkaan kenraali Lewenhaupt, joka oli jäänyt Puolaan noin 20,000 miehen kera, ei voinut suojella kaikkia pääsyteitä linnoituksettomassa ja puolueita täynnä olevassa maassa. Stanislaus oli Kaarle XII:n leirissä. Venäjän keisari käytti tätä asiaintilaa hyväkseen ja tunkeutui Puolaan, mukanaan enemmän kuin 60,000 miestä. Hän jakoi ne useaan osastoon ja samosi yhden kera pikamarssissa Lembergiin saakka, jossa ei ollut mitään ruotsalaista linnaväkeä. Kaikki Puolan kaupungit kuuluvat sille, joka ilmestyy niiden porttien eteen sotajoukon kanssa. Hän kutsutti Lembergiin kokoon säätykokouksen, melkein samantapaisen kuin se, joka oli erottanut Augustin kuninkuudesta Varsovassa.

Puolalla oli tällöin kaksi primasta samoin kuin kaksi kuningastakin; toisen oli nimittänyt August, toisen Stanislaus. Augustin nimittämä primas kutsui Lembergin säätykokouksen kokoon, ja tänne saapuivat nyt kaikki ne, jotka mainittu ruhtinas oli jättänyt pulaan Altranstädtin rauhassa, ynnä ne, jotka tsaarin raha oli voittanut. Tehtiin esitys uuden hallitsijan valitsemisesta. Vähällä piti, ettei Puola tällöin saanut kolmea kuningasta, kenenkään voimatta sanoa, kuka niistä oli oikea.

Lembergin neuvottelujen aikana tsaari hankki salaisesti Saksan keisarilta, johon hänet liitti yhteinen etu, he kun molemmat pelkäsivät Ruotsin kuningasta, sitoumuksen, jonka mukaan hänelle lähetettiin paljon saksalaisia upseereja. Nämä vahvistivat päivä päivältä melkoisesti hänen sotavoimiaan, tuoden niihin mukanaan kuria ja kokemusta. Hän kiinnitti heidät palvelukseensa anteliaisuudellaan; ja rohkaistakseen paremmin omia joukkojaan hän antoi timanteilla runsaasti koristetun muotokuvansa niille kenraaleille ja eversteille, jotka olivat ottaneet osaa Kalishin taisteluun; alemmat upseerit saivat kultamitaleja, tavalliset sotamiehet hopeisia. Nämä Kalishin voiton muistomerkit valmistettiin kaikki hänen uudessa kaupungissaan Pietarissa, jossa taiteet alkoivat kukoistaa sitä mukaa kuin hän itse sai sotajoukkonsa harrastamaan sotaista kilpailua ja kunniaa.

Sekasorto, puolueiden runsaus ja alituiset hävitykset Puolassa ehkäisivät Lembergin valtiopäiviä pääsemästä mihinkään päätökseen. Tsaari siirrätti ne Lubliniin. Paikan muutos ei ollenkaan vähentänyt häiriötä ja epävarmuutta, johon koko maailma oli joutunut; kokous tyytyi siihen, ettei se tunnustanut enemmän valtaistuimesta luopunutta Augustia kuin vastoin sen tahtoa valittua Stanislaustakaan; mutta se ei ollut tarpeeksi yksimielinen eikä kyllin rohkea itse nimittämään uutta kuningasta. Näiden hyödyttömien keskustelujen aikana Sapieha-ruhtinasten ja Oginskien puolueet, jotka salaisesti pitivät kuningas Augustin puolta, ja Stanislauksen uudet alamaiset kävivät keskenään sotaa, ryöstelivät toistensa maatiloja ja täydensivät maansa perikatoa. Lewenhauptin komentamat ruotsalaiset joukot, joista osa oli Liivinmaalla, toinen Liettuassa, kolmas Puolassa, kulkivat kaikkialla venäläisten joukkojen jäljissä ja polttivat kaikkien Stanislauksen vihamiesten omaisuutta. Venäläiset taas tuhosivat samalla tavalla ystäviä ja vihollisia; nähtiin vain poroksi poltettuja kaupunkeja ja typötyhjinä harhailevia puolalaisia joukkoja, jotka sadattelivat yhtäläisesti sekä molempia kuninkaitaan että Kaarle XII:tta ja tsaaria.

Kuningas Stanislaus lähti liikkeelle Altranstädtistä, mukanaan kenraali Rehnsköld, kuusitoista ruotsalaista rykmenttiä ja paljon rahaa, lopettamaan kaikkia näitä häiriöitä Puolassa ja hankkimaan itselleen rauhallisesti tunnustusta. Hänet tunnustettiinkin kaikkialla missä hän kulki; hänen joukkojensa sotakuri, joka teki venäläisten raakuuden sitäkin tuntuvammaksi, voitti mielet hänen puolelleen. Hänen tavaton suopeamielisyytensä liitti häneen kaikki puolueet sitä mukaa kuin se tuli tunnetuksi; hänen rahansa saattoi hänen puolelleen suurimman osan kruununarmeijaa.

Peläten ruokavarojen puutetta maassa, jota hänen sotajoukkonsa olivat hävitelleet, tsaari vetäytyi Liettuaan, jonne hän kokosi eri armeijaosastonsa ja jonne hän aikoi varustaa muonamakasiineja. Tämän peräytymisen johdosta kuningas Stanislaus jäi rauhallisesti melkein koko Puolan hallitsijaksi.

Ainoa, joka vielä teki häiriötä hänen valtakunnassaan, oli kreivi Sieniawski, kuningas Augustin nimittämä kruunun ylikenraali. Tämä mies, jolla oli sangen suuret luonnonlahjat ja paljon kunnianhimoa, oli kolmannen puolueen johtaja. Hän ei tunnustanut Augustia eikä Stanislausta, ja yritettyään kaikkensa tullakseen itse valituksi valtaistuimelle hän tyytyi olemaan puoluepäällikkönä, kun ei ollut voinut päästä kuninkaaksi. Kruunun sotajoukot, jotka olivat jääneet hänen käskyvaltaansa, eivät saaneet juuri muuta palkkaa kuin vapauden rankaisematta ryöstää omaa maatansa. Kaikki ne, jotka pelkäsivät näitä rosvouksia tai kärsivät niistä, liittyivät piankin Stanislaukseen, jonka mahtavuus lujittui päivä päivältä.

Ruotsin kuningas sai tällöin ottaa leirissään Altranstädtissä vastaan melkein kaikkien kristikunnan ruhtinasten lähettiläitä. Toiset tulivat pyytämään häntä poistumaan keisarikunnan alueelta; toiset taas olisivat kernaasti nähneet hänen kääntävän aseensa Saksan keisaria vastaan. Olipa levinnyt kaikkialle jo sellainen huhu, että hän muka liittyisi Ranskaan masentaaksensa Itävallan hallitsijasuvun. Näiden monien lähettiläiden joukossa nähtiin myös kuuluisa Marlboroughin herttua Juhana, Englannin kuningattaren Annan puolesta. Tämä mies, joka ei koskaan piirittänyt mitään kaupunkia, samalla valloittamatta sitä, eikä koskaan ryhtynyt taisteluun, jota hän ei olisi voittanut, oli Saint-Jamesin linnassa sukkela hovimies, parlamentissa puoluepäällikkö, ulkomailla vuosisatansa taitavin neuvottelija. Hän oli tehnyt Ranskalle yhtä paljon pahaa nerollaan kuin aseillaan. Hollannin yleis-eduskunnan sihteerin Fagelin, joka on sangen ansiokas mies, on kuultu sanovan, että yleis-eduskunta useamman kuin yhden kerran oli päättänyt vastustaa Marlboroughin herttuan esityksiä, mutta silloin saapui herttua, puhui heille ranskaksi, mitä kieltä hän käytti sangen kehnosti, ja suostutteli heidät lopuksi kaikkeen. Näin on lordi Bolingbroke vakuuttanut minulle.

Yhdessä voittojensa osatoverin prinssi Eugenin ja Hollannin suurpensionaarin Heinsiuksen kanssa hän kantoi liittolaisten Ranskaa vastaan suuntaamain yritysten koko kuorman. Hän tiesi, että Kaarle oli vihainen Saksalle ja keisarille, että ranskalaiset salaa yllyttivät häntä ja että, jos tämä valloittaja menisi Ludvig XIV:n puolelle, liittolaiset silloin joutuisivat alakynteen.

Tosin oli Kaarle antanut sanansa siitä, ettei hän tulisi sekaantumaan Ludvig XIV:n sotaan liittolaisia vastaan; mutta Marlboroughin herttua ei uskonut, että kukaan ruhtinas olisi siinä määrin sanansa orja, ettei uhraisi sitä suuruutensa ja etujensa vuoksi. Hän matkusti sentähden Haagista aikoen lähemmin tutkia Ruotsin kuninkaan tarkoituksia. Herra Fabrice, joka tällöin oli valtuutettuna Kaarle XII:n luona, on vakuuttanut minulle, että Marlboroughin herttua ei perille saavuttuaan salaisesti kääntynyt pääministerin, kreivi Piperin, vaan parooni Görtzin puoleen, joka jo kuninkaan luottamuksessa alkoi päästä Piperin rinnalle. Hän saapuikin Kaarle XII:n päämajaan samaisen paroonin vaunuissa, ja siellä oli havaittavissa selvää kylmyyttä hänen ja kansleri Piperin välillä. Kun hänet sitten Piperin välityksellä esiteltiin Kaarlelle yhdessä Englannin lähettilään Robinsonin kanssa, puhutteli hän kuningasta ranskaksi. Hän sanoi kuninkaalle tuntevansa itsensä onnelliseksi voidessaan tämän johdolla oppia sotataidosta sen mitä ei vielä osannut. Kuningas ei vastannut tähän imarteluun millään kohteliaisuudella, näyttipä kokonaan unohtaneen, että puhuttelija oli itse Marlborough. Tiedänpä senkin, että hänestä tuo suuri mies oli puettu liian teennäisellä tavalla ja liian vähän sotilaallisen näköinen.

Keskustelu oli yleistä ja väsyttävää laatua; Kaarle XII puhui ruotsia ja Robinson toimi tulkkina. Marlborough, joka ei koskaan kiirehtinyt esityksiensä teossa, ja joka pitkällisen tottumuksen avulla oli saavuttanut taidon tutkiskella ihmisiä ja tunkeutua niihin suhteihin, jotka vallitsevat heidän salaisimpien ajatustensa ja heidän toimiensa, eleittensä ja puheittensa välillä, tarkasteli huolellisesti kuningasta. Puhellessaan hänen kanssaan sodasta yleisesti hän luuli huomaavansa Kaarle XII:ssa luonnollisen vastenmielisyyden Ranskaa vastaan; hän pani merkille, että kuningasta huvitti jutella liittolaisten valloituksista. Sitten hän mainitsi tsaarin nimen ja havaitsi kuinka kuninkaan silmät tätä nimeä mainittaessa aina säkenöivät, keskustelun hillitystä sävystä huolimatta. Näkipä hän eräällä pöydällä Venäjän kartankin. Hänen ei tarvinnut nähdä enempää oivaltaakseen, että Ruotsin kuninkaan sisin tarkoitus ja ainoa kunnianhimo oli tsaarin suistaminen valtaistuimelta Puolan kuninkaan jälkeen. Hän ymmärsi, että kuninkaan Saksissa viipyminen merkitsi ainoastaan muutamien ankarain ehtojen asettamista Saksan keisarille. Hän tiesi hyvin, ettei keisari vastustaisi niitä ja että asiat siten selviäisivät helposti. Hän jätti siis Kaarle XII:n luonnollisen taipumuksensa valtaan ja tyytyväisenä siitä, että oli päässyt hänen aikeittensa perille, eikä tehnyt minkäänlaisia ehdotuksia. Nämä yksityiskohdat on vakuuttanut minulle tosiksi hänen leskensä, vieläkin elävä Marlboroughin herttuatar.

Koska neuvottelut harvoin saadaan sujumaan ilman rahaa, ja koska joskus nähdään ministerejä, jotka myövät herransa vihan tai suosion, niin luultiin nytkin koko Euroopassa, että Marlboroughin herttuan oli onnistunut saavuttaa päämääränsä Ruotsin kuninkaan luona ainoastaan antamalla oikealla hetkellä suuren summan rahaa kreivi Piperille, mistä syystä tämän ruotsalaisen muisto onkin ollut tahrattu tähän päivään saakka. Minä puolestani olen koettanut parhaani mukaan tunkeutua tämän huhun alkulähteihin ja saanut selville, että Piper oli kuninkaansa ja herransa suostumuksella ottanut vastaan kohtalaisen lahjan keisarilta kreivi Wratislawin välityksellä, mutta ei mitään Marlboroughin herttualta. On varmaa, että Kaarlella oli järkähtämätön aikomus syöstä Venäjän tsaari valtaistuimelta, että hän ei silloin huolinut kenenkään neuvoista ja että hän ei kaivannut kreivi Piperin kehoituksia lähteäkseen toimeenpanemaan Pietari Aleksejevitshia vastaan sitä kostoa, jota hän jo kauan oli halunnut.

Lopullisesti puhdistaa kuitenkin syytöksestä tämän ministerin se kunnia, jota Kaarle XII kauan jälkeenpäin osoitti hänen muistolleen. Kun hän näet sai tietää Piperin kuolleen Venäjällä, määräsi hän hänen ruumiinsa tuotavaksi Tukholmaan ja hautautti sen juhlallisesti omalla kustannuksellaan.[22]

Kuningas, joka siihen saakka ei vielä ollut kokenut mitään vastoinkäymistä, eipä edes mitään viivytystäkään menestystensä tiellä, uskoi yhden vuoden riittävän tsaarin suistamiseksi valtaistuimelta. Sitten hän voisi palata ja asettua Euroopan riidanratkaisijaksi. Mutta ennen lähtöään hän vielä tahtoi nöyryyttää Saksan keisaria.

Ruotsin lähettiläs Wienissä, parooni von Stralheim, oli näet eräällä aterialla joutunut riitaan keisarin kamariherran, kreivi Zoborin, kanssa. Tämä oli kieltäytynyt juomasta Kaarle XII:n terveydeksi ja törkein sanoin väittänyt mainitun ruhtinaan kohtelevan huonosti hänen keisarillista herraansa. Stralheim oli väittänyt sitä vääräksi ja antanut hänelle lisäksi korvapuustin, vieläpä tämän loukkauksen perästä uskaltanut vaatia hyvitystäkin keisarilliselta hovilta. Peläten ärsyttävänsä Ruotsin kuningasta keisarin oli täytynyt ajaa alamaisensa maanpakoon, vaikkapa hänen oikeastaan olisi pitänyt kostaa tämän puolesta. Kaarle XII ei ollut vielä siihen tyytyväinen; hän vaati kreivi Zoborin luovuttamista. Ylpeän Wienin hovin täytyi taipua; kreivi jätettiin kuninkaan käsiin, joka laski hänet jälleen vapaaksi, pidettyään häntä ensin jonkun aikaa vankina Stettinissä.

Hän vaati lisäksi vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, että hänelle oli luovutettava ne puolitoista tuhatta onnetonta venäläistä, jotka olivat päässeet hänen aseiltaan pakoon ja pelastautuneet keisarikunnan alueelle. Myös tähänkin outoon vaatimukseen täytyi Wienin hovin suostua, ja jollei Wienissä oleva Venäjän lähettiläs olisi taitavasti auttanut näitä onnettomia pääsemään eri teitä pakoon, olisivat he kaikki joutuneet vihollistensa käsiin.

Kolmas ja viimeinen hänen vaatimuksistaan oli kaikista ankarin. Hän julistautui keisarin protestanttisten alamaisten suojelijaksi Schlesiassa, joka maakunta kuului Itävallan hallitsijasuvulle eikä keisarikunnalle. Hän tahtoi, että keisari myöntäisi heille ne vapaudet ja etuoikeudet, jotka todella olivat vahvistetut Westphalin rauhassa, mutta kumotut tai ainakin syrjäytetyt Rijswijkin rauhassa. Keisari, joka kaikin tavoin koetti päästä irti niin vaarallisesta naapurista, taipui vieläkin ja myöntyi kaikkeen, mitä Kaarle vaati. Schlesian luterilaiset saivat takaisin toistasataa kirkkoa, jotka katolisten täytyi tämän sopimuksen nojalla luovuttaa heille; mutta monet näistä myönnytyksistä, jotka heille hankki Ruotsin kuninkaan onni, riistettiin heiltä jälleen pois, sittenkun hän ei enää kyennyt säätämään muille lakeja.

Keisari, joka teki nämä pakolliset myönnytykset ja kaikessa taipui Kaarle XII:n tahtoon, oli nimeltä Josef. Hän oli keisari Leopoldin vanhin poika ja seuraajansa, Kaarle VI:n, veli. Paavin internuntius, joka tällöin oli valtuutettuna Josefin luona, lausui hänelle sangen kiihkeitä moitteita siitä, että hän, katolinen keisari, oli antanut oman uskontonsa etujen väistyä kerettiläisten etujen tieltä. "Voitte pitää itseänne sangen onnellisena", sanoi keisari hymyillen hänelle, "ettei Ruotsin kuningas ole vaatinut minua muuttumaan luterilaiseksi; sillä jos hän olisi tahtonut sitä, enpä todellakaan tietäisi, mitä minun olisi tehtävä."

Hänen Kaarle XII:n luona oleva lähettiläänsä, kreivi Wratislaw, toi herransa omakätisesti allekirjoittaman, schlesialaisten hyväksi tehdyn sopimuksen Leipzigiin. Kaarle vakuutti nyt olevansa keisarin paras ystävä; kuitenkin häntä suututti se, että Rooma oli voimiensa mukaan ehkäissyt hänen aikeitansa. Hän ylenkatsoi tätä heikkoa hovia, jolla nykyään on toinen puoli Eurooppaa leppymättömänä vihollisenaan, toisen puolen ollessa aina epäluotettavana ystävänä, ja joka sentähden pitää arvoansa pystyssä vain taitavain neuvottelujen avulla. Kuitenkin hän mietiskeli kostaa sillekin. Hän sanoi kreivi Wratislawille, että ruotsalaiset (gootit) jo kerran ennen olivat nujertaneet Rooman eivätkä olleet huonontuneet rodustaan niinkuin se. Hän ilmoitti paaville vaativansa tältä kerran vielä takaisin ne arvoesineet, jotka kuningatar Kristina oli jättänyt Roomaan. Todella on vaikea tietää, minne asti nuori valloittaja olisi ulottanut kiukkunsa ja aseensa, jos onni olisi suosinut hänen suunnitelmiaan. Mikään ei tällöin näyttänyt hänelle mahdottomalta; olipa hän salaa lähettänyt useita upseereja Aasiaan ja Egyptiin saakka tekemään asemapiirroksia sikäläisistä kaupungeista ja hankkimaan selkoa noiden valtioiden sotavoimista. Varmaa on, että jos joku olisi kyennyt kukistamaan Persian ja Turkin valtakunnat ja sitten samoamaan Italiaan, niin se oli juuri Kaarle XII. Hän oli yhtä nuori kuin Aleksanteri, yhtä sotaisa, yhtä yritteliäs, mutta väsymättömämpi, vankempi ja kohtuullisempi; ja hänen ruotsalaisensa olivat kenties etevämpiä kuin makedonialaiset. Mutta moisia suunnitelmia, joita pidetään jumalallisina, jos ne onnistuvat, pidetään vain pelkkinä houreina, kun ne epäonnistuvat.

Vihdoinkin, tasoitettuaan tieltään kaikki vaikeudet, pantuaan täytäntöön kaikki aikeensa, nöyryytettyään keisarin, säädettyään Saksalle lakejansa, suojeltuaan luterilaista uskoaan katolilaisten keskuudessa, erotettuaan yhden kuninkaan, kruunattuaan toisen ja nähtyään olevansa kaikkien ruhtinasten kauhuna, hän valmistautui lähtemään liikkeelle. Hyvät päivät Saksissa, jossa hän oli viettänyt toimettomana vuosikauden, eivät olleet rahtuakaan veltostuttaneet hänen elintapaansa. Hän nousi ratsaille kolmasti päivässä, heräsi aamuisin kello neljältä, pukeutui yksin, ei juonut koskaan viiniä, viipyi pöydässä vain neljännestunnin, harjoitti joka päivä sotaväkeänsä eikä tuntenut muuta huvia kuin vapisuttaa Eurooppaa.

Ruotsalaiset eivät vielä tienneet, minne kuningas tahtoi heidät johtaa. Armeijassa vain arveltiin Kaarlen voivan lähteä Moskovaa kohti. Muutamia päiviä ennen lähtöänsä hän käski päämajoitusmestarinsa antaa kirjallisen selonteon tiestä, joka vei Leipzigistä… tässä hän tuokioksi pysähtyi ja, peläten päämajoitusmestarin voivan saada vihiä hänen aikeistaan, lisäsi nauraen: "Euroopan kaikkiin pääkaupunkeihin." Päämajoitusmestari toi hänelle luettelon kaikista näistä teistä; sen alkuun hän oli suurin kirjaimin pannut: Tie Leipzigistä Tukholmaan. Useimmat ruotsalaiset eivät näet hallinneet muuta kuin saada kääntyä sinne, mutta kuninkaalla ei ollut vähintäkään aikomusta antaa heidän nähdä jälleen isänmaatansa. "Herra marsalkka", sanoi hän, "minä näen kyllä, minne te tahtoisitte johtaa minut, mutta me emme palaja Tukholmaan niin pian".

Armeija oli jo liikkeellä ja kulki läheltä Dresdeniä. Kaarle oli etunenässä ja ratsasti tapansa mukaan aina pari- tai kolmesataa askelta kaartinsa edellä. Äkkiä hän katosi näkyvistä; muutamat upseerit lähtivät täyttä laukkaa tiedustamaan, minne hän oli joutunut; riennettiin kaikille tahoille, mutta kuningasta ei löydetty. Heti hälytetään koko armeija; pysähdytään, kenraalit kokoontuvat yhteen, yleinen hämminki on jo vallalla, kunnes eräältä ohikulkevalta saksilaiselta saadaan tietää, minne kuningas oli joutunut.

Kulkiessaan niin läheltä Dresdenin ohi hän näet oli saanut halun käydä vierailulla kuningas Augustin luona. Hän oli ratsastanut kaupunkiin vain kolmen tai neljän kenraalin seuraamana. Portilla tiedustettiin heidän nimiänsä; Kaarle sanoi olevansa nimeltään Kaarle ja muuten henkivartija; jokainen mainitsi tekonimen. Nähdessään heidän saapuvan torille ennätti kreivi Flemming enää töintuskin ilmoittaa siitä herralleen. Kaikki, mitä sellaisessa tilaisuudessa voitiin tehdä, oli jo juolahtanut ministerin mieleen; hän puhuikin siitä Augustille; mutta Kaarle astui samassa huoneeseen saappaat jalassa, ennenkuin August oli ennättänyt tointua yllätyksestään. Hän oli tällöin sairas ja puettuna yönuttuun; ja nyt hän pukeutui nopeasti. Kaarle söi aamiaista hänen kanssaan kuten matkustaja, joka jättää hyvästi ystävälleen; sitten hän halusi nähdä linnoituksia. Sinä lyhyenä väliaikana, jonka hän käytti niiden nopeaan silmäilyyn, eräs Ruotsissa tuomittu liiviläinen, joka palveli Saksin sotaväessä, luuli, ettei koskaan enää tarjoutuisi hänelle niin suosiollista tilaisuutta saada armahdusta; hän rukoili Augustia pyytämään sitä hänelle Kaarlelta, ollen varma siitä, ettei kuningas kieltäisi tätä pientä palvelusta ruhtinaalta, jolta hän oli riistänyt kruunun ja jonka käsissä hän oli sillä hetkellä. August otti muitta mutkitta asian toimekseen. Hän oli hieman syrjässä Ruotsin kuninkaasta ja keskusteli ruotsalaisen kenraalin Hårdin kanssa.

"Luulenpa", virkkoi hän hymyillen tälle, "ettei herranne kiellä sitä minulta". — "Te ette tunne häntä", vastasi kenraali Hård, "hän kieltää sen teiltä täällä pikemmin kuin missään muualla". — Kuitenkaan ei August jättänyt mitä hartaimmin sanoin pyytämättä kuninkaalta armoa liiviläiselle. Mutta Kaarle epäsi sen niin, ettei tehnyt mieli enää pyytää toista kertaa. Vietettyään tällä omituisella vieraissakäynnillä muutaman hetken hän syleili kuningas Augustia ja lähti tiehensä. Saavuttuaan jälleen armeijansa hän tapasi kenraalinsa vielä täydessä hämmingissä. He sanoivat hänelle aikoneensa saartaa Dresdenin, jos hänen majesteettinsa olisi pidätetty sinne vangiksi. "Hyvä", virkkoi kuningas, "sitäpä he eivät olisi uskaltaneet tehdä".

Kun seuraavana päivänä kuultiin kuningas Augustin pitävän ylimääräistä ministerineuvoston kokousta Dresdenissä, huomautti parooni Stralheim: "Siinä näette, nyt vasta he neuvottelevat siitä, mitä heidän olisi tullut tehdä jo eilen." — Kun Rehnsköld muutamia päiviä myöhemmin saapui kuninkaan luo ja ilmaisi hämmästyksensä tästä Dresdenissä poikkeamisesta, virkkoi kuningas: "Minä luotin hyvään onneeni; huomasin kylläkin hetken, jolloin se ei näyttänyt aivan varmalta; Flemmingillä ei ollut vähintäkään halua päästää minua niin pian pois Dresdenistä."

NELJÄS KIRJA.

Voittoisa Kaarle jättää Saksin, ahdistaa tsaaria, tunkeutuu Ukrainaan. Hänen tappionsa. Hänen haavoittumisensa. Pultavan taistelu. Tämän taistelun seuraukset. Kaarlen täytyy paeta Turkinmaalle. Hänen vastaanottonsa Bessarabiassa.

Kaarle lähti vihdoin Saksista syyskuussa 1707, mukanaan 43,000 miehen armeija, joka oli ennen ollut raudankarvainen, mutta nyt loisti kullassa ja hopeassa, rikastuttuaan Puolasta ja Saksista ryöstämällään saaliilla. Jokaisella sotilaalla oli hallussaan viisikymmentä ecutä hopearahaa; kaikki rykmentit olivat täysilukuiset, vieläpä oli joka komppaniassa useita liikamiehiäkin. Paitsi tätä armeijaa odotti häntä Puolassa kreivi Lewenhaupt, eräs hänen parhaita kenraalejaan, 20,000 miehen kera. Vihdoin hänellä oli kolmaskin 15,000 miehen armeija Suomessa, ja uusia rekryyttejä saapui hänelle yhä Ruotsista. Kukaan ei epäillyt hänen kaikilla näillä sotavoimilla voivan syöstä tsaarin vallasta.

Tämä keisari oli silloin Liettuassa rohkaisemassa erästä puoluetta, jonka kuningas August näytti hylänneen. Hänen useihin osastoihin hajaantuneet joukkonsa pakenivat kaikille tahoille heti, kun kuulivat vähänkin huhua Ruotsin kuninkaan lähenemisestä. Hän oli itse antanut määräyksen kaikille kenraaleilleen, etteivät koskaan epätasaisin voimin asettuisi tätä valloittajaa vastaan, ja häntä toteltiin hyvin.

Kesken voittoisaa marssia saapui Ruotsin kuninkaan luo turkkilainen lähetystö. Sen otti majapaikassaan vastaan kreivi Piper, jonka luona tämäntapaiset juhlalliset toimitukset aina tapahtuivat. Hän näet piti yllä herransa arvokkuutta ulkonaisten menojen avulla, joihin liittyi silloin jonkun verran loistoa. Kuninkaan itsensä, joka aina oli huonommin majoitettu, huonommin palveltu ja yksinkertaisemmin puettu kuin hänen armeijansa halvin upseeri, olikin tapana sanoa, että hänen palatsinsa sijaitsi Piperin asunnossa. Turkkilainen lähettiläs esitti Kaarlelle sata ruotsalaista sotamiestä, jotka kalmukit olivat ottaneet vangeiksi ja myöneet Turkinmaalle, mutta jotka suurherra [suurherra on Turkin sulttaanin arvonimi. Suom. muist.] oli lunastanut vapaiksi; nyt lähetti mainittu keisari ne mieluisimpana lahjana, minkä voi tarjota, kuninkaalle, ei sentähden että turkkilainen ylpeys olisi tahtonut siten osoittaa kunnioitustaan Kaarle XII:n maineelle, vaan koska sulttaani, ollen Venäjän ja Saksan keisarien luonnollinen vihamies, tahtoi vahvistaa asemaansa heitä vastaan Ruotsin ystävyyden ja Puolan liiton avulla.[23] Lähettiläs toivotti Stanislaukselle onnea valtaistuimelle nousun johdosta. Siten vähässä ajassa Saksa, Ranska, Englanti, Espanja ja Turkki tunnustivat tämän kuninkaan. Paavi yksin tahtoi vielä lykätä tunnustuksensa siihen saakka, kunnes aika ehtisi lujittaa hänen päähänsä sen kruunun, jonka joku vastoinkäyminen saattoi siitä helposti pudottaa.

Tuskin oli Kaarle ehtinyt suoda puheillepääsyn Ottomanilaisen Portin lähettiläälle, kun hän jo riensi jälleen venäläisiä etsimään. Tsaarin joukot olivat sodan kestäessä vähintään parikymmentä kertaa lähteneet Puolasta ja jälleen tunkeutuneet sinne. Kun tämä maa oli avoin kaikille tahoille ja vailla linnoitettuja paikkoja, jotka olisivat voineet katkaista vihollisen peräytymistien, voivat venäläiset mielensä mukaan näyttäytyä jälleen monesti samalla paikalla, jossa heidät oli lyöty, jopa tunkeutua maahan yhtä syvälle kuin voittajakin. Kaarlen viipyessä Saksissa tsaari oli edennyt Puolan eteläiseen rajapaikkaan Lembergiin saakka. Nyt hän oli jo pohjoisessa Grodnon tienoilla Liettuassa, sadan penikulman päässä Lembergistä.

Kaarle jätti Stanislauksen Puolaan. Kymmenentuhannen ruotsalaisen ja uusien alamaistensa avulla hänen tuli suojella uutta kuningaskuntaansa ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Kuningas itse asettui ratsuväkensä etupäähän ja marssi Grodnoa kohti lumen ja jään keskitse tammikuussa 1708.

Hän oli jo kulkenut Niemen-joen poikki kahden penikulman päässä kaupungista eikä tsaarilla vielä ollut aavistustakaan hänen marssistaan. Heti kun uutinen ruotsalaisten lähestymisestä levisi, poistui tsaari pohjoisesta portista, Kaarlen saapuessa eteläisestä sisään. Kuninkaalla oli mukanaan ainoastaan 600 henkivartijaa, muut eivät olleet jaksaneet seurata. Tsaari pakeni enemmän kuin 2,000 miehen kanssa, luullen kokonaisen armeijan tulleen Grodnoon. Samana päivänä hän sai eräältä puolalaiselta karkurilla kuulla väistyneensä paikalta ainoastaan 600 miehen tieltä, samalla kun vihollisen armeijan kuormasto vielä oli yli viiden penikulman päässä. Hän ei menettänyt hetkeäkään, vaan lähetti yön tullen 1,500 ratsumiestä joukostaan yllättämään Ruotsin kuninkaan kaupungissa.

Nämä venäläiset pääsivät hämärän turvissa huomaamatta ruotsalaisten ensimäisen vartion luo saakka. Siinä oli kolmekymmentä miestä, jotka neljännestunnin ajan yksinään pidättivät puolentoista tuhannen miehen hyökkäystä. Mutta pian riensi kuningas, joka oli ollut toisessa päässä kaupunkia, heille avuksi kuudensadan henkivartijansa muun joukon kanssa, ja silloin venäläiset pötkivät kiireesti pakoon. Kohta yhtyi muu armeija häneen, ja nyt hän ahdisti ankarasti vihollista. Kaikki pitkin Liettuaa hajaantuneet venäläiset osastot peräytyivät nopeasti itään päin Minskin palatinaattiin, lähelle Venäjän rajaa, missä oli heidän yhtymispaikkansa. Ruotsalaiset, jotka kuningas myös jakoi eri osastoihin, ajoivat heitä lakkaamatta takaa enemmän kuin kolmenkymmenen penikulman matkan. Sekä pakenijat että takaa-ajajat suorittivat melkein joka päivä pakkomarsseja, vaikkapa oltiin keskellä talvea. Jo aikoja sitten olivat vuodenajat menettäneet merkityksensä niin Kaarlen kuin tsaarinkin sotamiehiin nähden; ainoastaan pelko, jonka Kaarle-kuninkaan nimi vaikutti, oli enää erotuksena venäläisten ja ruotsalaisten välillä.

Grodnosta itään päin Dnjepriin saakka leviää soita, erämaita ja äärettömiä metsiä. Asutuilla paikoilla ei ole saatavissa elintarpeita, sillä talonpojat kaivavat maahan kaiken viljansa ja muun sellaisen, mitä siten voi säilyttää. Sentähden täytyy pitkillä rautaseipäillä koetella maata, jotta löytäisi näitä maanalaisia varastoja. Venäläiset ja ruotsalaiset elivät vuorotellen näistä varastoista; mutta niitä ei aina ollut löydettävissä eivätkä ne riittäneet.

Ruotsin kuningas, joka ennakolta oli aavistanut tämän pulmallisen asian, oli kuljettanut mukanaan korppuja armeijansa elatukseksi. Niinpä ei mikään pidättänytkään hänen marssiaan. Samottuaan Minskin metsän halki, missä joka hetki täytyi kaataa puita tieksi hänen joukoilleen ja kuormastolleen, hän 25 p:nä kesäkuuta 1708 seisoi Beresinan rannalla vastapäätä Borisovia.

Tsaari oli tänne koonnut suurimman osan sotavoimiaan ja linnoittautunut edullisesti. Hänen tarkoituksensa oli estää ruotsalaiset pääsemästä joen yli. Kaarle sijoitti muutamia rykmenttejä Beresinan rannalle vastapäätä Borisovia, ikäänkuin hän olisi aikonut kulkea yli vihollisen näkyvissä. Samaan aikaan hän nousi armeijoineen kolme penikulmaa virran rantaa ylöspäin, laitatti sinne sillan, nujersi kolmentuhannen miehen suuruisen osaston, joka puolusti tätä paikkaa, ja marssi pysähtymättä vihollista armeijaa vastaan. Venäläiset eivät odottaneet häntä; he purkivat leirinsä ja vetäytyivät Dnjepriä kohti, turmellen matkansa varrella kaikki tiet ja hävittäen kaikki, siten ainakin viivyttääksensä ruotsalaisia.

Kaarle voitti kaikki esteet, edeten yhä lähemmäksi Dnjepriä. Hän kohtasi tiellään 20,000 venäläistä, jotka olivat linnoittautuneet Holowecin-nimisen paikan luo, suon taakse, jonne voitiin päästä vain kulkemalla erään joen yli. Kaarle viivytti hyökkäystänsä vain niin kauan, kunnes hänen koko jalkaväkensä oli saapunut; hän heittäytyi veteen jalkakaartinsa etunenässä ja kahlasi puron ja suon poikki, veden ulottuessa monesti olkapäihin saakka. Samotessaan siten itse vihollisia kohti hän oli käskenyt ratsuväkensä kiertää suon ympäri ja iskeä vihollisen kylkeen. Nyt kuningas, joka hyökkäsi jalan, ja ruotsalainen ratsuväki yhtaikaa mursivat venäläisten vastarinnan, jotka hämmästyen näkivät, ettei mikään este voinut suojella heitä.

Mainittu ratsuväki tunkeutui vihollisen rivien läpi ja yhtyi kuninkaaseen keskellä taistelua. Tämä nousi nyt ratsaille; mutta vähän ajan perästä hän tapasi taistelun temmellyksessä erään ruotsalaisen aatelismiehen, nimeltä Gyllenstierna, josta hän piti paljon, haavoitettuna ja kykenemättömänä marssimaan; hän pakoitti tämän ottamaan hänen hevosensa ja komensi itse edelleen jalan jalkaväkeään. Kaikista hänen siihen saakka voittamistaan taisteluista tämä oli kenties mainehikkain ja se, jossa hän oli alttiina suurimmille vaaroille ja osoitti suurinta taitavuutta. Sen muisto ikuistettiin mitalilla, jonka toisella puolella oli luettavana: Silvae, paludes, aggeres, hostes victi, ja toisella seuraava Lucanuksen säe: Victrices copias alium laturus in orbem.

Kaikkialta ahdistetut venäläiset menivät Dnjeprin yli, joka erottaa heidän maansa Puolasta. Kaarle ei hidastellut heitä takaa-ajaessaan; hän kulki tämän suuren joen yli heidän jäljestänsä Mohilevin, viimeisen puolalaisen kaupungin luona, joka, kuten on tavallisesti rajapaikkojen laita, on kuulunut milloin tsaareille milloin puolalaisille.

Tsaari, nähdessään nyt valtakuntansa, jossa hän juuri oli saanut taiteet ja liike-elämän elpymään, joutuvan alttiiksi sodalle, mikä vähässä ajassa voisi kumota kaikki hänen suuret suunnitelmansa, jopa kenties hänen valtaistuimensakin, arveli parhaaksi puhua rauhasta. Erään puolalaisen aatelismiehen välityksellä, joka lähti Ruotsin armeijaan, hän rohkeni tehdä asiasta muutamia ehdotuksia. Kaarle, joka oli tottunut myöntämään vihollisilleen rauhan vasta heidän pääkaupungeissaan, vastasi: "Minä aion neuvotella tsaarin kanssa Moskovassa." Kun tsaarille tuotiin tämä kopea vastaus, sanoi hän: "Veljeni Kaarle kuvittelee aina olevansa Aleksanteri, mutta toivoakseni hän ei tapaa minussa mitään Dareiosta".[24]

Jos Mohilevista, missä kuningas kulki Dnjeprin yli, noustaan pitkin tätä jokea ylöspäin pohjoista kohti yhä Puolan ja Venäjän välistä rajaa myöten, saavutaan kolmenkymmenen penikulman päässä Smolenskin kaupunkiin, jonka kautta kulkee päätie Puolasta Moskovaan. Tsaari pakeni tätä tietä; kuningas seurasi häntä rientomarsseissa. Osa venäläisten jälkijoukosta joutui useamman kuin yhden kerran otteluun ruotsalaisten etujoukon rakuunain kanssa. Voitto jäi melkein aina viimemainituille; mutta he heikonsivat voimiaan voittaessaankin näissä pikku kahakoissa, jotka eivät tuottaneet mitään ratkaisua, mutta kuitenkin veivät heiltä aina miehiä.

Syyskuun 22 p:nä 1708 kuningas kävi Smolenskin luona 10,000 miehen suuruisen ratsuväkijoukon ja 6,000 kalmukin kimppuun.

Nämä kalmukit ovat tataareja, jotka asuvat tsaarille kuuluvan Astrakanin kuningaskunnan ja uzbek-tataarien maan, Samarkandin, Tamerlanin nimellä tunnetun Timurin isänmaan, välisellä alueella. Kalmukkien maa ulottuu itään päin niihin vuoriin saakka, jotka erottavat Mongolian länsi-Aasiasta. Astrakanin puolella asuvat kalmukit ovat verovelvollisia tsaarille, joka tahtoo olla heidän rajaton valtiaansa. Mutta heidän paimentolaiselämänsä estää hänet käyttämästä valtaansa ja pakoittaa hänet suhtautumaan heihin samoin kuin suurherra arabialaisiin, t.s. hän milloin sietää heidän rosvoiluaan, milloin rankaisee heitä. Näitä kalmukkeja tavataan aina venäläisissä joukoissa; olipa tsaari saanut heidät jossakin määrin tottumaan sotakuriin, kuten muutkin sotamiehensä.

Kuninkaalla oli, käydessään mainitun armeijan kimppuun, ainoastaan kuusi rykmenttiä ratsuväkeä ja neljätuhatta jalkamiestä. Itägöötanmaan rykmentin etunenässä hän ensinnä kävi käsiksi venäläisiin, jotka lähtivätkin pakoon. Hän tunki heidän jälkeensä rotkoisia ja epätasaisia teitä myöten, joiden varrella kalmukit olivat piilossa. Nämä syöksyivät nyt esiin ja heittäytyivät sen rykmentin, jossa kuningas taisteli, ja muun ruotsalaisen armeijan väliin. Siinä tuokiossa venäläiset ja kalmukit ympäröivät tämän rykmentin ja tunkeutuivat kuninkaan luo saakka, tappaen kaksi ajutanttia, jotka taistelivat hänen sivullaan. Kuninkaan itsensä alta surmattiin hevonen; eräs tallimestari tarjosi hänelle toisen, mutta sekä tallimestarin että ratsun lävistivät kuulat. Kaarle taisteli jalan, ympärillään muutamia upseereja, jotka heti olivat rientäneet hänen avukseen.

Useat joutuivat vangeiksi, saivat haavoja tai surmansa tai tungettiin heitä puristavan miesjoukon voimalla kauas kuninkaasta. Lopuksi oli enää vain viisi miestä Kaarlen luona. Hän oli surmannut omin käsin yli kaksitoista vihollista, saamatta itse naarmuakaan sen ihmeellisen onnen turvissa, joka oli siihen saakka seurannut häntä kaikkialla ja johon hän aina luotti. Vihdoin eversti Dahldorf raivasi tien kalmukkien läpi, mukanaan ainoastaan yksi oman rykmenttinsä komppania; hän ehti perille oikeaan aikaan pelastamaan kuninkaan. Muut ruotsalaiset hakkasivat tataariparven maahan; armeija pääsi jälleen järjestymään, Kaarle nousi ratsaille ja väsymyksestään huolimatta ajoi venäläisiä takaa vielä kaksi penikulmaa.

Voittaja oli nyt yhä suurella, Venäjän pääkaupunkiin johtavalla valtatiellä. Smolenskista, jonka lähellä mainittu taistelu tapahtui, on Moskovaan vielä noin sata ranskalaista penikulmaa. Armeijalla oli enää tuskin mitään elintarpeita. Niinpä kuningasta pyydettiin kiihkeästi odottamaan, että kenraali Lewenhaupt, jonka piti tuoda muonavaroja ynnä viisitoistatuhatta miestä lisäväkeä, ennättäisi yhtyä häneen. Mutta kuningas, joka harvoin otti huomioon muiden neuvoja, ei ainoastaan ollut kuulematta tätä oikeutettua pyyntöä, vaan koko armeijansa suureksi kummastukseksi jätti Moskovan tien ja lähti marssimaan etelään päin Ukrainaa kohti, mikä kasakkain maa sijaitsee Pienen Tartarian [Pieni Tartaria tarkoittaa Krimin tataarilaista kaanikuntaa. — Suom. muist.], Puolan ja Venäjän välissä. Tämän alueen pituus etelästä pohjoiseen on noin sata meikäläistä penikulmaa ja leveys idästä länteen melkein saman verran. Dnjepr-joki, joka virtaa sen läpi luoteesta kaakkoon, jakaa sen kahteen miltei yhtä suureen osaan; pääkaupunki on pienen Sem-joen varrella oleva Baturin. Ukrainan pohjoisin osa on viljeltyä ja rikasta; eteläisin, 48. leveysasteen kohdalla oleva osa on maailman hedelmällisimpiä ja samalla autioimpia seutuja. Huono hallitus on siellä tukehduttanut sen hyvän, mitä luonto koettaa tarjota ihmisille. Näiden piirikuntien asukkaat, ollen Pienen Tartarian naapureja, eivät kylvä eivätkä istuta mitään, sillä Budziakin ja Perekopin tataarit sekä moldaulaiset, yhtä rosvoilevia molemmat, hävittäisivät pian heidän satonsa.

Ukraina on aina pyrkinyt vapauteen, mutta ollen Venäjän, suurherran ja Puolan maiden ympäröimänä sen on täytynyt etsiä suojelijakseen ja siis myös herrakseen jotakuta näistä kolmesta valtiosta. Ensin se asettui Puolan suojeluksen alaiseksi, mutta tämä kohteli sitä liiaksi kuin alamaista; sitten se etsi turvaa Venäjältä, joka, niin hyvin kuin taisi, hallitsi sitä orjanansa. Aluksi oli ukrainalaisilla oikeus valita itselleen kenraalin nimeä kantava ruhtinas; mutta pian heiltä riistettiin mainittu oikeus, ja Moskovan hovi nimitti heille kenraalin.

Tällöin oli mainitussa virassa eräs puolalainen, Podolian palatinaatissa syntynyt aatelismies, nimeltä Mazeppa. Hän oli saanut kasvatuksensa kuningas Juhana Kasimirin hovipoikana ja saavuttanut hänen hovissaan hieman kirjallistakin sivistystä.

Nuoruudessaan hänellä oli suhde erään puolalaisen aatelismiehen puolison kanssa. Se paljastettiin, ja aviomies sidotutti hänet alastonna erään hurjan hevosen selkään ja päästi hänet menemään siinä tilassa. Hevonen, joka oli kotoisin Ukrainasta, palasi sinne ja kantoi sinne selässään tuskasta ja nälästä puolikuolleen Mazeppan. Muutamat talonpojat ottivat hänet hoiviinsa; hän eli kauan heidän keskuudessaan ja kunnostautui useilla retkillä tataareja vastaan. Hänen neronsa etevämmyys antoi hänelle suuren merkityksen kasakkain kesken; hänen arvonsa kasvoi päivä päivältä ja saattoi vihdoin tsaarin tekemään hänet Ukrainan ruhtinaaksi.[25]

Kun hän kerran istui Moskovassa tsaarin kanssa aterialla, ehdotti tämä hänelle, että hän ryhtyisi totuttamaan kasakoita kuriin ja siten saattamaan heidät riippuvaisemmiksi kruunusta. Mazeppa vastasi, että Ukrainan tilanne ja mainitun kansan henki olivat voittamattomia esteitä. Tsaari, joka alkoi olla kiihottunut viinistä eikä aina voinut hillitä kiukkuansa, kutsui häntä petturiksi ja uhkasi seivästyttää hänet.

Palattuaan Ukrainaan Mazeppa alkoi suunnitella kapinaa. Ruotsin armeija, joka pian näyttäytyi hänen rajoillansa, teki sen hänelle mahdolliseksi. Hän päätti tekeytyä riippumattomaksi ja luoda itselleen Ukrainasta ja Venäjän keisarikunnan pirstaleista mahtavan kuningaskunnan. Mazeppa oli rohkea ja yritteliäs mies ja korkeasta iästään huolimatta väsymättömän toimelias. Hän liittoutui salaisesti Ruotsin kuninkaan kanssa, jouduttaaksensa tsaarin kukistumista ja siitä hyötyäksensä.

Kuningas suostui kohtaamaan hänet Desna-joen luona. Mazeppa lupasi saapua sinne 30,000 miehen, sotatarpeiden, muonavarojen ja äärettömien aarteiden kanssa. Ruotsalainen armeija marssi nyt tähän suuntaan suureksi mielipahaksi kaikille upseereille, jotka eivät tienneet mitään kuninkaan sopimuksesta mainitun kasakan kanssa. Kaarle lähetti Lewenhauptille käskyn tuoda hänelle pikimmiten joukkoja ja muonavaroja Ukrainaan, jossa hän aikoi viettää talven, jotta sitten, hankittuaan tämän maan ensin varmasti haltuunsa, voisi valloittaa Moskovan valtakunnan seuraavana keväänä. Sillä välin hän eteni Desna-jokea kohti, joka laskee Dnepriin Kiovan luona.

Siihen saakka kestetyt kulkuvaikeudet olivat leikintekoa niiden rinnalla, jotka kohtasivat heitä tällä uudella tiellä. Heidän täytyi kulkea viidenkymmenen penikulman laajuisen metsän halki, joka oli täynnä soita. Kenraali Lagercrona, joka marssi edellä viidentuhannen miehen ja pionieerien kera, vei armeijan liiaksi itään, kolmenkymmenen penikulman päähän oikeasta tiestä. Nelipäiväisen marssin jälkeen kuningas huomasi Lagercronan tekemän virheen, ja suurella vaivalla päästiin jälleen oikealle tielle. Mutta melkein koko tykistö ja kaikki kuormastovaunut juuttuivat soihin tai upposivat sinne.

Vihdoin kaksitoistapäiväisen perin rasittavan marssin jälkeen, kun oli syöty loppuun ne vähät korppuvarat, jotka vielä olivat jäljellä, saapui väsymyksen ja nälän riuduttama armeija Desnan partaalle siihen kohtaan, jonka Mazeppa oli määrännyt yhtymäpaikaksi. Mutta tämän ruhtinaan sijasta siinä tavattiinkin joukko-osasto venäläisiä, joka eteni joen vastakkaista rantaa kohti. Kuningas hämmästyi, mutta päätti kuitenkin heti mennä Desnan yli ja käydä vihollisten kimppuun. Mainitun joen rannat olivat niin jyrkät, että sotamiehet täytyi laskea köysillä alas. He kulkivat sitten totuttuun tapaansa joen yli, toiset kiireesti kokoonkyhätyillä lautoilla, toiset uiden. Venäläinen joukko-osasto, joka saapui paikalle samaan aikaan, oli vain 8,000 miehen suuruinen eikä tehnyt kauan vastarintaa. Niin oli tämäkin este vielä voitettu.

Kaarle tunkeutui nyt syvemmälle näillä aavoilla alueilla, ollen yhtä epävarma tiestä kuin Mazeppan uskollisuudesta. Vihdoin näyttäytyi mainittu kasakka, mutta pikemmin pakolaisena kuin mahtavana liittolaisena.

Venäläiset olivat näet keksineet hänen aikeensa ja ehättäneet ennemmin. He olivat hyökänneet hänen kasakkainsa kimppuun ja hakanneet ne kappaleiksi. Hänen etevimmät ystävänsä, jotka olivat ase kädessä joutuneet vangeiksi, tuomittiin, luvultansa kolmekymmentä, teilattaviksi; hänen kaupunkinsa oli poltettu tuhkaläjäksi, hänen aarteensa ryöstetty, hänen Ruotsin kuningasta varten varaamansa elintarpeet otettu pois. Töintuskin oli hän itse päässyt pakoon 6,000 miehen ja muutamien kullalla ja hopealla kuormattujen hevosten kera. Kuitenkin hän toi kuninkaalle toivon, että tämä, käyttämällä hyväkseen hänen tietojaan ja suhteitaan ja kaikkien kasakkain alttiutta, jotka, raivoissaan venäläisille, saapuivat joukoittain leiriin ja toivat muonavaroja, voisi pitää puoliaan tässä tuntemattomassa maassa.

Kaarle toivoi yhä vielä, että kenraali Lewenhaupt saapuisi korjaamaan tämän onnettomuuden. Hänenhän tuli tuoda noin 15,000 ruotsalaista, jotka merkitsivät enemmän kuin satatuhatta kasakkaa, ynnä sotatarpeita ja muonavaroja. Mutta hän saapuikin miltei samanlaisessa tilassa kuin Mazeppa.

Hän oli jo kulkenut Dnjeprin yli Mohilevin yläpuolelta ja edennyt sen toisella puolella kaksikymmentä penikulmaa Ukrainaan vievää tietä. Hän kuljetti kuninkaalle kahdeksantuhatta vaunua sisältävää kuormastoa ynnä matkallaan Liettuasta kokoon haalimiaan rahoja. Mutta hänen saapuessaan Ljesnan kauppalan luo, lähelle sitä paikkaa, missä Pronja- ja Soz-joet yhtyvät laskeakseen sitten koko joukon alempana Dnjepriin, näyttäytyikin tsaari lähes 40,000 miehen etunenässä.

Ruotsalainen kenraali, jolla oli tuskin 16,000 miestä, ei tahtonut linnoittautua. Monet voitot olivat antaneet ruotsalaisille niin suuren itseluottamuksen, etteivät he koskaan ottaneet selkoa vihollistensa luvusta, vaan ainoastaan siitä paikasta, jossa nämä olivat. Niinpä Lewenhaupt epäröimättä marssikin heitä vastaan iltapäivällä 7 p:nä lokakuuta. Heti ensimäisellä rynnäköllä surmasivat ruotsalaiset 1,500 venäläistä. Hämminki valtasi tsaarin armeijan; se pakeni kaikille tahoille. Venäläisten keisari näki hetken tulleen, jolloin hän joutuisi täydellisesti tappiolle. Hän tunsi valtakuntansa kohtalon riippuvan tästä päivästä ja olevansa hukassa, jos Lewenhaupt pääsisi voittoisine armeijoineen yhtymään Ruotsin kuninkaaseen.

Nähdessään joukkojensa alkavan väistyä hän sentähden riensi jälkijoukkonsa luo, jossa kasakat ja kalmukit olivat. "Minä käsken teitä", huusi hän näille, "ampumaan jokaista, joka pakenee ja tappamaan minut itsenikin, jos olisin kyllin pelkuri peräytyäkseni". Sitten hän palasi etujoukkojensa luo ja kokosi jälleen väkensä ruhtinas Menshikovin ja ja ruhtinas Galitsinin avulla. Lewenhaupt, jolla oli ankara käsky yhtyä nopeasti herraansa, piti parempana jatkaa marssiansa kuin ryhtyä uuteen taisteluun, luullen jo tehneensä kylliksi viedäkseen vihollisilta halun ajaa takaa.

Mutta jo seuraavana päivänä kello yhdentoista tienoissa tsaari kävi uudelleen hänen kimppuunsa erään suon partaalla ja levitti armeijansa saartaaksensa hänet. Ruotsalaiset järjestivät rintaman joka taholle; taisteltiin kaksi tuntia yhtä itsepintaisesti molemmin puolin. Venäläiset kadottivat kolme kertaa enemmän väkeä, mutta kumpikaan ei väistynyt, ja voitto jäi ratkaisematta.

Kello neljän aikaan kenraali Bayer toi tsaarille lisäväkeä. Taistelu alkoi nyt kolmannen kerran vielä suuremmalla raivolla ja kiihkolla ja kesti yöhön saakka. Vihdoin paljous pääsi voitolle; ruotsalaisten rivit murrettiin, puhkaistiin ja tungettiin kuormastonsa luo saakka. Lewenhaupt kokosi jälleen joukkonsa kuormavaunujen taakse. Ruotsalaiset olivat voitetut, mutta he eivät paenneet. Heitä oli vielä noin yhdeksäntuhatta miestä, joista yksikään ei väistynyt. Kenraali asetti heidät taistelujärjestykseen yhtä helposti kuin jos he eivät olisikaan olleet voitettuja. Tsaari puolestaan vietti yönsä aseissa; hän kielsi upseerejansa viraltapanon ja sotilaitansa kuolemanrangaistuksen uhalla poistumasta riveistä ryöstämään.

Seuraavana aamuna päivän valjetessa hän komensi uuteen taisteluun. Lewenhaupt oli peräytynyt muutamia penikulmia edulliseen paikkaan, naulattuaan osan tykkejään umpeen ja sytytettyään vaununsa palamaan.

Venäläiset ehtivät ajoissa estämään koko kuormaston joutumasta liekkien saaliiksi; he saivat vielä pelastetuksi käsiinsä yli kuusituhatta vaunua. Tsaari tahtoi tehdä ruotsalaisten tappion täydelliseksi ja lähetti sentähden erään Pflug-nimisen kenraalinsa käymään heidän kimppuunsa vielä viidennen kerran; mainittu kenraali tarjosi heille kunniakasta antautumista. Lewenhaupt hylkäsi sen ja ryhtyi viidenteen taisteluun, joka oli yhtä verinen kuin edellisetkin.

Yhdeksästätuhannesta sotamiehestä, jotka hänellä vielä oli, hän kadotti puolet; mutta toinen puoli ei ollut kukistettavissa. Kun yö vihdoin saapui, meni Lewenhaupt, kestettyään viisi taistelua 40,000 miestä vastaan, Soz-joen yli noin 5,000 soturin kera, jotka hänellä vielä oli jäljellä. Tsaari kadotti lähes 10,000 miestä näissä viidessä taistelussa, joissa hän saavutti sen kunnian, että oli voittanut ruotsalaiset, mutta Lewenhaupt sen, että kolme päivää oli tehnyt voiton kiistanalaiseksi ja peräytynyt voittamattomana viimeisestä asemastaan. Hän saapui vihdoin herransa leiriin kunniakkaana oivallisen puolustautumisensa takia, mutta ilman armeijaa ja muonavaroja.

Niinpä näki Ruotsin kuningas nyt olevansa vailla elintarpeita ja eristettynä Puolasta, vihollisten ympäröimänä, keskellä maata, missä hänellä ei ollut muita apulähteitä kuin oma uljuutensa.

Tätä hätää suurensi vielä vuoden 1709 talvi, joka näillä Euroopan rajoilla oli vielä kauheampi kuin meillä Ranskassa ja tuhosi osan hänen armeijaansa. Kaarle tahtoi uhmata vuodenaikoja kuten oli uhmannut vihollisiansakin; hän rohkeni antaa joukkojensa tehdä pitkiä marsseja tässä kuolettavassa kylmyydessä. Eräällä tällaisella marssilla kaatui kaksituhatta miestä pakkasen kourissa kuoliaaksi hänen silmiensä edessä. Ratsumiehillä ei enää ollut saappaita; jalkamiehet olivat ilman kenkiä ja melkein ilman vaatteitakin. Heidän täytyi, parhaansa mukaan valmistaa itselleen jalkineita eläinten nahoista; monesti heiltä puuttui leipää. Vetojuhtien puutteessa oli ollut pakko heittää melkein koko tykistö soihin ja jokiin. Ennen niin loistava armeija oli supistunut 24,000:een, nälkäkuoleman partaalla olevaan mieheen. Ruotsista ei enää saatu eikä sinne voitu myöskään lähettää mitään tietoja. Tässä tilassa nurisi yksi ainoa upseeri. "Kuinka!" huudahti kuningas, "te olette kai ikävissänne, koska olette niin kaukana vaimostanne? Jos olette todellinen sotilas, niin olette vaiti, vaikkapa veisin teidät niin kauas, että kolmessa vuodessa tuskin yhden kerran voitte saada uutisia Ruotsista."

Markiisi de Brancas, joka sittemmin oli lähettiläänä Ruotsissa, on kertonut minulle, kuinka eräs sotamies koko armeijan nähden uskalsi kerran tarjota napisten kuninkaalle palasen mustaa ja homehtunutta, ohrasta ja kaurasta valmistettua leipää, mikä silloin oli heidän ainoana ravintonaan, eikä sitäkään ollut riittävästi. Kuningas otti leipäpalan tyynesti vastaan, söi sen kaikki ja sanoi sitten kylmästi sotamiehelle: "Se ei ole hyvää, mutta sitä voi kyllä syödä." — Tämä piirre, niin pieni kuin se olikin, jos yleensä se voi olla pientä, mikä lisää kunnioitusta ja luottamusta, vaikutti enemmän kuin kaikki muu siihen, että ruotsalainen armeija kesti kurjuuden, mikä olisi ollut sietämätön jokaisen muun kenraalin johtaessa.

Asiain ollessa tällä kannalla Kaarle sai vihdoinkin uutisia Tukholmasta. Ne toivat hänelle tiedon hänen sisarensa, Holsteinin herttuattaren, kuolemasta; hän oli sortunut rokkoon joulukuussa 1708 seitsemännelläkolmatta ikävuodellaan. Tämä prinsessa oli yhtä lempeä ja helläsydäminen kuin hänen veljensä oli käskevä tahdonilmaisuissaan |a leppymätön kostossaan. Kuningas oli aina suuresti hellinyt häntä ja oli nyt sitä murheellisempi hänen menettämisestään, kun hänen alkava onnettomuutensa oli jo tehnyt hänet hieman tunteellisemmaksi.

Hän sai myös tietää, että hänen käskystään oli kutsuttu aseihin uusia joukkoja ja hankittu rahaa; mutta mitään niistä ei voinut saapua hänen leiriinsä saakka, koska hänen ja Tukholman välillä oli lähes viisisataa penikulmaa matkaa ja ylivoimaisia vihollisjoukkoja.

Tsaari, ollen yhtä toimelias kuin Kaarle, oli kenraali Sieniawskin johdolla Stanislausta vastaan yhtyneille Puolan liittoutuneille lähettänyt uusia apujoukkoja ja samosi nyt itse, keskellä ankaraa talvea, Ukrainaan, tekemään tenää Ruotsin kuninkaalle. Täällä hän jatkoi entistä menettelyään, heikontaen vihollistaan pikkutaisteluilla, koska arvasi hyvin, että ruotsalainen armeija, joka ei voinut saada mistään uutta väkeä, ajan oloon kokonaan tuhoutuisi. Pakkasen on muutoin täytynyt olla aivan tavatonta laatua, koska molempien vihollisten oli pakko sopia aselevosta. Mutta jo helmikuun 1 päivästä alkaen ryhdyttiin uudelleen taistelemaan jään ja lumen keskellä.

Useiden pienten ottelujen ja muutamien vastoinkäymisten jälkeen kuningas näki huhtikuussa ruotsalaisia olevan jäljellä enää vain 18,000 miestä. Kasakkaruhtinas Mazeppa yksin piti huolta heidän muonituksestaan; ilman hänen apuaan armeija olisi kuollut nälkään ja kurjuuteen. Näissä oloissa tsaari ehdotti Mazeppalle, että tämä taas alistuisi hänen ylivaltaansa; mutta kasakka oli uskollinen uudelle, liittolaiselleen, joko siksi, että hirveä teilausrangaistus, joka oli tuhonnut hänen ystävänsä, pani hänet pelkäämään omastakin puolestansa, tai siksi, että hän tahtoi kostaa heidän kuolemansa.

Kaarle ei vielä 18,000 miehensä kera ollut luopunut aikeestaan ja toivostaan tunkeutua Moskovaan saakka. Hän ryhtyi toukokuun lopulla piirittämään Pultavaa, joka sijaitsee Vorsklan varrella, Ukrainan itärajalla, runsaasti kolmentoista penikulman päässä Dnjepristä. Mainittu paikka on zaporogien, maailman kummallisimman kansan, alueella. Tähän kansaan kuuluu muinaisia venäläisiä, puolalaisia ja tataareja, jotka tunnustavat eräänlaista kristinuskoa ja harjoittavat rosvousta merirosvojen tapaan. He valitsevat itselleen päällikön, jonka useinkin sitten joko erottavat tai kuristavat. He eivät siedä luonansa naisia, mutta kyllä ryöstävät kaikki lapset kahden- tai kolmenkymmenen penikulman piiristä ja kasvattavat ne omiin tapoihinsa. Kesäisin he aina ovat sotaretkillä, talvisin he loikoilevat tilavissa ladoissa, joihin mahtuu neljä- tai viisisataa miestä. He eivät pelkää mitään, elävät vapaudessaan ja uhmaavat kuolemaa pienimmänkin saaliin vuoksi, yhtä pelottomasti kuin Kaarle XII uhmasi sitä lahjoittaaksensa kruunuja.

Tsaari maksoi heille 60,000 floriinia [alkujaan italialainen kultaraha, arvoltaan noin 12 mk. —Suom. muist.], toivoen heidän siten asettuvan hänen puolelleen. He ottivat hänen rahansa, mutta julistautuivatkin Mazeppan toimesta Kaarle XII:n puolelle. Heistä oli tosin sangen vähän hyötyä, koska he pitivät naurettavana taistella muun kuin ryöstämisen vuoksi. Oli jo paljon sekin, etteivät he tehneet haittaa; korkeintaan noin kaksituhatta miestä teki todellista sotapalvelusta. Eräänä aamuna esiteltiin kymmenen heidän päälliköistään kuninkaalle, mutta työlästä oli pitää heitä sen aikaa selvinä, sillä he aloittivat aina päivänsä juomingilla. Heidät vietiin juoksuhautoihin; täällä he osoittivat taitoaan pitkillä pyssyillään ampumisessa; he näet nousivat rintasuojuksen takapuolelle ja ampuivat kuudensadan askeleen päästä kuoliaaksi jokaisen maaliksi valitsemansa vihollisen. Kaarle liitti näiden rosvojen joukkoon muutamia tuhansia valakkeja, jotka Pienen Tartarian kaani möi hänelle. Siten hän nyt piiritti Pultavaa kaikilla näillä zaporogien, kasakkain ja valakkien joukoilla, jotka yhdessä hänen 18,000 ruotsalaisensa kanssa muodostivat noin 30,000 miehen suuruisen armeijan, mutta armeijan, joka oli aivan rappiolla ja kaiken puutteessa. Tsaarilla oli Pultavassa suuria varastoja. Jos kuningas valloittaisi sen, avaisi hän jälleen itselleen tien Moskovaan ja voisi ainakin, kun hänellä oli yltäkylläisesti kaikkia tarpeita, odottaa rauhassa niitä apujoukkoja, joiden hän vielä toivoi saapuvan Ruotsista, Liivimnaalta, Pommerista ja Puolasta. Koska Pultavan valloitus siis oli hänen ainoa pelastuksensa, kiiruhtikin hän kiihkeästi sen piiritystä. Mazeppa, jolla oli kannattajia kaupungissa, vakuutti hänen pian pääsevän sen herraksi. Uusi toivo elpyi armeijassa; sotamiehet pitivät Pultavan valloitusta kaikkien kärsimystensä loppuna.

Heti piirityksen alussa huomasi kuningas opettaneensa vihollisilleen sotataidon. Ruhtinas Menshikovin onnistui, kaikista hänen varokeinoistaan huolimatta toimittaa kaupunkiin apuväkeä, minkä johdosta varusväki kasvoi lähes 5,000 miehen vahvuiseksi.

Kaupungista tehtiin uloshyökkäyksiä, jotka joskus olivat menestyksellisiä, ja laukaistiin miinoja. Mutta kaupungin teki valloittamattomaksi tsaarin läheneminen 70,000 soturin kanssa.[26] Kaarle lähti kesäkuun 27 p:nä, syntymäpäivänään, tiedusteluretkelle heitä vastaan ja tuhosi yhden hänen osastoistaan. Mutta hänen palatessaan leiriinsä osui häneen pyssynlaukaus, joka lävisti hänen saappaansa ja musersi kantapääluun. Hänen kasvoissaan ei huomattu pienintäkään muutosta, josta olisi voitu aavistaa hänen haavoittuneen; hän antoi edelleen tyynesti käskyjään ja pysyi vielä lähes kuusi tuntia ratsun selässä. Eräs hänen seuralaisistaan huomasi vihdoin kuninkaan saappaan alaosan olevan veressä ja riensi hakemaan haavalääkärejä. Kuninkaan tuska alkoi jo olla niin polttava, että täytyi auttaa hänet alas satulasta ja kantaa telttaansa. Haavalääkärit tutkivat hänen vammansa ja olivat sitä mieltä, että jalka oli katkaistava. Armeijan hämmästys tämän johdosta oli kuvaamaton. Vain eräs haavalääkäri, nimeltä Neumann, ollen muita taitavampi ja rohkeampi, vakuutti syviä leikkauksia tekemällä voivansa pelastaa kuninkaan säären. "Ryhtykää sitten heti työhön", sanoi kuningas hänelle, "leikatkaa rohkeasti älkääkä pelätkö mitään". — Hän tuki itse molemmin käsin säärtänsä ja katseli leikkausta aivan kuin jos se olisi koskenut jotakuta toista.

Vielä silloin, kun hänen haavojansa sidottiin, hän antoi rynnäkkökäskyn huomispäiväksi. Mutta tuskin hän oli antanut tämän käskyn, kun hän sai tiedon koko vihollisarmeijan hyökkäyksestä. Täytyi siis tehdä toinen päätös. Kaarle, haavoittuneena ja kykenemättä toimimaan, näki olevansa Dnjeprin ja Pultavan ohi virtaavan joen välissä, autiossa ja linnoittamattomassa seudussa, ilman ampumatarpeita, vastapäätä armeijaa, joka sulki häneltä peräytymistien ja elintarpeiden tuonnin. Tässä tukalassa tilassa hän ei suinkaan kutsunut kokoon sotaneuvostoa, kuten monissa kertomuksissa on mainittu, vaan kutsutti heinäkuun 7 ja 8 päivän välisenä yönä telttaansa sotamarski Rehnsköldin ja käski hänen, lähemmin asiasta neuvottelematta ja osoittamatta mitään levottomuutta, ryhtyä kaikkiin toimenpiteihin tsaarin kimppuun käymiseksi seuraavana päivänä. Rehnsköld ei vastustellut vähääkään vaan lähti tottelemaan määräystä. Kuninkaan teltan ovella hän kohtasi kreivi Piperin, jonka kanssa hän jo kauan oli ollut huonoissa väleissä, kuten usein sattuu ministerin ja kenraalin kesken. Piper kysyi häneltä, kuuluiko mitään uutta. "Ei", vastasi kenraali kylmästi ja meni ulos antamaan määräyksiänsä. Piperin päästyä telttaan tiedusteli kuningas häneltä: "Onko Rehnsköld ilmoittanut teille mitään?" — "Ei", vastasi Piper. — "No hyvä, minä siis ilmoitan teille, että huomenna me taistelemme", virkkoi kuningas. — Kreivi Piper kauhistui niin epätoivoista päätöstä, mutta hän tiesi hyvin, ettei voitaisi ikinä muuttaa hänen herransa mieltä; niinpä hän osoittikin hämmästystään vain vaikenemisellaan ja antoi Kaarlen nukkua päivänkoittoon saakka.

Heinäkuun 8 p:nä v. 1709 suoritettiin sitten ratkaiseva Pultavan taistelu, jossa kaksi silloisen ajan merkillisintä hallitsijaa seisoi vastakkain: Kaarle XII, joka oli saanut maineensa yhdeksän vuoden voitoilla, ja Pietari Aleksejevitsh, jonka maine perustui yhdeksän vuoden vaivoihin hänen koettaessaan saattaa sotajoukkojansa ruotsalaisten joukkojen vertaisiksi; edellinen kunnian seppelöimä sentähden, että oli jaellut muille vieraita maita, jälkimäinen sentähden, että oli sivistyttänyt omiansa; Kaarle, vaarojen rakastaja, joka taisteli pelkästään kunnian vuoksi, Pietari Aleksejevitsh, joka ei suinkaan väistänyt vaaraa, mutta kävi sotaa yksinomaan etujensa vuoksi; Ruotsin yksinvaltias, antelias mielenjaloudesta, Venäjän itsevaltias, antelias ainoastaan määrätyssä tarkoituksessa; edellinen esimerkittömän kohtuullisuuden ja pidättyväisyyden mies, jo luonteeltaan ylevämielinen ja vain yhden ainoan kerran julma; jälkimäinen kasvatuksensa ja kansansa raakuuden tulos, yhtä hirvittävä alamaisilleen kuin ihmeteltävä muukalaisille ja liiaksi halukas hurjisteluihin, jotka ovatkin lyhentäneet hänen elämäänsä. Kaarlella oli lisänimi "voittamaton", jonka yksi ainoa hetki voi häneltä riistää; Pietari Aleksejevitshille olivat hänen kansansa jo antaneet nimen "suuri", jota mikään tappio ei voinut viedä häneltä, koska hän ei ollut saanutkaan sitä voittojensa vuoksi.

Saadakseen täsmällisen käsityksen tästä taistelusta ja sen tapahtumispaikasta, tulee kuvitella mielessään, että Pultava oli siitä pohjoiseen, Ruotsin kuninkaan leiri hieman eteläkaakkoon päin, ja hänen kuormastonsa noin penikulman päässä hänen takanaan, samalla kun Pultavan joki (Vorskla) juoksee kaupungin pohjoispuolella idästä länteen.[27] Tsaari oli kulkenut mainitun joen yli penikulman päässä Pultavan länsipuolella ja alkoi varustaa itselleen leiriä.

Päivän koittaessa lähtivät ruotsalaiset juoksuhaudoistaan. Heillä oli vain neljä tykkiä, muu tykistö jätettiin noin kolmentuhannen miehen kanssa leiriin, ja neljätuhatta miestä jäi kuormaston suojaksi. Siten oli vihollista vastaan marssiva ruotsalainen armeija 21,000 miehen suuruinen, siinä luvussa noin 16,000 ruotsalaista.

Kenraalit Rehnsköld, Roos, Lewenhaupt, Schlippenbach, Horn, Sparre, Hamilton, Württembergin prinssi, kuninkaan sukulainen, ja muutamat muut, joista useimmat olivat olleet mukana Narvan taistelussa, muistuttivat alemmille upseereille sitä päivää, jolloin 8,000 ruotsalaista oli tuhonnut 80,000 miehen suuruisen venäläisen armeijan näiden linnoitetussa leirissä; upseerit sanoivat sen sotamiehille, ja kaikki rohkaisivat marssiessaan mieltänsä.

Kuningas johti, kantopaareiltansa, taisteluliikkeitä jalkaväkensä etunenässä. Osa ratsuväestä eteni hänen käskystään, käydäkseen vihollisen ratsumiesten kimppuun. Näin alkoi taistelu kello puoli viiden korvissa aamulla. Vihollisen ratsuväki oli lännessä, venäläisten leiristä oikealla. Ruhtinas Menshikov ja kreivi Golovin olivat sijoittaneet sen useaan paikkaan tykeillä varustettujen linnakkeiden väliin. Kenraali Schlippenbach hyökkäsi ruotsalaisten etupäässä tätä ratsuväkeä vastaan. Kaikki ne, jotka ovat palvelleet ruotsalaisissa joukoissa, tietävät, että on miltei mahdotonta vastustaa heidän ensimäisen rynnäkkönsä raivokkuutta. Venäläisten eskadroonain rivit murrettiin ja puhkaistiin; tsaari itse riensi jälleen kokoamaan niitä; hänen hattunsa läpi lensi kiväärinkuula; Menshikovilta ammuttiin kolme hevosta alta; ruotsalaiset huusivat jo: voitto!

Kaarle ei epäillyt voiton saavuttamista. Hän oli keskellä yötä lähettänyt kenraali Creutzin viidentuhannen ratsumiehen eli rakuunan kera hyökkäämään vihollisten kylkeen, hänen itsensä ahdistaessa heitä edestä. Mutta hänen onnettomuudekseen eksyi Creutz eikä saapunut perille. Siten sai tsaari, joka jo luuli joutuneensa tappiolle, aikaa koota jälleen ratsuväkensä; hän hyökkäsi nyt puolestaan kuninkaan ratsuväen päälle, joka, saamatta tukea Creutzin osastolta, vuorostaan joutui epäjärjestykseen. Schlippenbach itse joutui tässä rytäkässä vangiksi. Samalla ampui seitsemänkymmentäkaksi kanuunaa leiristä ruotsalaista ratsuväkeä, ja venäläinen jalkaväki lähti liikkeelle asemistaan hyökätäkseen Kaarlen jalkaväen kimppuun.

Tsaari lähetti nyt ruhtinas Menshikovin osastoineen asettumaan Pultavan ja ruotsalaisten väliin. Mainittu ruhtinas suoritti herransa käskyn taitavasti ja nopeasti. Hän ei ainoastaan katkaissut ruotsalaisen armeijan yhteyttä sen Pultavan leiriin jääneiden joukkojen kanssa, vaan myös saarsi ja murskasi erään kohtaamansa ruotsalaisen, kolmentuhannen miehen vahvuisen varajoukon. Jos Menshikov suoritti tämän sotaliikkeen omasta aloitteestaan, niin tulee Venäjän olla hänelle kiitollinen pelastuksestaan; jos sen oli tsaari määrännyt hänen tehtäväkseen, niin hän sillä osoitti olevansa Kaarle XII:n arvokas vastustaja. Sillä välin oli venäläinen jalkaväki lähtenyt varustuksistaan ja samosi nyt tasangolle taisteluun. Toiselta puolen taas ruotsalainen ratsuväki kokoontui uudelleen neljännespenikulman päähän vihollisarmeijasta, ja kuningas järjesti sotamarski Rehnsköldin avulla kaikki yleiseen taisteluun.

Hän asetti joukkojensa jäännökset kahteen rivistöön, jalkaväen keskelle ja ratsuväen molemmille siiville. Tsaari järjesti armeijansa samalla tavalla, mutta hänellä oli etuna suurempi lukumäärä ja seitsemänkymmentäkaksi kanuunaa, joita vastaan ruotsalaiset voivat panna vain neljä, ja näiltäkin alkoi puuttua ruutia.

Venäjän keisarin paikka oli armeijansa keskustassa; hänellä oli vasta kenraalimajurin arvo, ja hän totteli näennäisesti kenraali Sheremetjevin johtoa. Mutta ollen keisari hän turkkilaisen ratsunsa selässä, joka oli suurherran lahjoittama, kiiti rivistä riviin, rohkaisten upseereja ja sotamiehiä ja luvaten kaikille palkintoja.

Kello yhdeksän aamulla alkoi taistelu uudelleen. Eräs venäläisen tykistön ensimäisiä laukauksia kaatoi Kaarlen paareja kantavat kaksi hevosta; hän käski valjastaa sijalle kaksi uutta. Toinen laukaus murskasi paarit ja heitti kuninkaan maahan. Neljästäkolmatta henkivartijasta, jotka nyt ryhtyivät häntä kantamaan, sai yksikolmatta surmansa. Ruotsalaiset hämmästyivät ja alkoivat horjua, samalla kun vihollisen tykistö jatkoi heidän murskaamistaan. Ensimäinen taistelurivistö väistyi toista kohti ja toinen lähti pakoon. Tässä viimeisessä kamppailussa riitti ainoastaan kymmenentuhatta miestä venäläistä jalkaväkeä musertamaan ruotsalaisen armeijan — siinä määrin olivat asiat muuttuneet!

Kaikki ruotsalaiset kirjoittajat sanovat, että heikäläiset olisivat voittaneet taistelun, jollei olisi tehty virheitä. Mutta kaikki upseerit väittävät, että koko taisteluun ryhtyminen sinänsä oli jo suuri virhe, ja vielä suurempi virhe oli asettua, vastoin mitä ymmärtäväisinten päällikköjen mielipidettä, tähän kadotuksen paikkaan sotaantottunutta vihollista vastaan, kun tämä oli kolme kertaa Kaarlea voimakkaampi sotamiesten luvulta ja apulähteiltä, joita ruotsalaisilla ei ollut. Narvan muisto oli pääsyynä Kaarlen onnettomuuteen Pultavan luona.

Jo olivat Württembergin prinssi, kenraali Rehnsköld ja useat muut korkeammat upseerit joutuneet vangeiksi, Pultavan leiri oli vallattu ja kaikkialla vallitsi sekasorto, josta ei ollut enää mitään pelastusta. Kreivi Piper oli lähtenyt leiristä muutamien kansliavirkailijain kanssa; he eivät tienneet, mihin ryhtyisivät ja mihin kuningas oli joutunut. He juoksentelivat kentällä puolelta toiselle, kunnes eräs majuri Bere (Berg?) tarjoutui viemään heidät kuormaston luo. Mutta pöly- ja savupilvet, jotka peittivät kentän, ja lohduttomasta asiaintilasta johtuva luonnollinen mielenhämminki johtivatkin heidät suoraan kaupungin vallihaudan ääreen, missä varusväki otti heidät kaikki vangiksi.

Kuningas ei tahtonut paeta, mutta ei voinut puolustautuakaan. Hänen luonaan oli tällä hetkellä kenraali Poniatowski, kuningas Stanislauksen ruotsalaisen kaartin eversti, erittäin ansiokas mies, joka kiintymyksestä Kaarlen persoonaan oli päättänyt seurata häntä ilman mitään päällikkyyttäkin Ukrainaan. Hän oli mies, joka kaikissa elämänsä tilanteissa ja vaaroissa, joissa muut osoittivat vain uljuutta, kykeni aina tuokiossa tekemään päätöksensä, vieläpä oikean ja onnellisen. Hän viittasi luokseen kaksi henkivartijaa, jotka tarttuivat kuninkaaseen kainaloista ja nostivat hänet hevosen selkään, hänen haavansa tuottamista kauheista tuskista huolimatta.

Poniatowskilla ei, kuten sanottu, ollut mitään päällikkyyttä armeijassa, mutta tässä tilanteessa hätä teki hänestä johtajan. Hän kokosi kuninkaan ympärille viisisataa ratsumiestä, joista toiset olivat henkivartijoita, toiset upseereja, muutamat pelkkiä ratsumiehiä. Tämä kokoontunut ja ruhtinaansa onnettomuuden elähdyttämä joukko murtautui toistakymmenen venäläisen rykmentin läpi ja kuljetti Kaarlen vihollisten keskeltä noin penikulman matkan verran, ruotsalaisen armeijan kuormastolle saakka.

Pakenevalta ja takaa-ajetulta kuninkaalta ammuttiin jälleen hevonen alta, mutta kuolettavasti haavoittunut eversti Gierta antoi hänelle omansa. Niinpä siis tämä valloittaja, joka taistelun aikana ei ollut kyennyt nousemaan ratsaille, nostettiin kahdesti ratsun selkään paetessaan.

Tämä kummallinen pakomatka oli jo paljon niin suuressa onnettomuudessa. Mutta oli paettava kauemmaksikin. Kuormastosta saatiin kreivi Piperin vaunut, sillä kuninkaalla itsellään ei Tukholmasta lähtönsä jälkeen enää ollut vaunuja. Hänet sijoitettiin näihin ajoneuvoihin, ja matka suunnattiin kiireesti Dnjepriä kohti. Kuningas, joka siitä hetkestä asti, jolloin hänet oli nostettu hevosen selkään, ei ollut virkkanut sanaakaan, kysyi nyt, miten oli käynyt kreivi Piperin. "Hän on joutunut vangiksi koko kansliahenkilökunnan kanssa", vastattiin hänelle. — "Entä kenraali Rehnsköld ja Württembergin herttua?" lisäsi hän. —- "Heidät on myöskin vangittu", virkkoi Poniatowski. — "Venäläisten vankeina!" huudahti Kaarle, kohauttaen olkapäitänsä; "matkalle siis, lähtekäämme sittenkin mieluummin turkkilaisten luo!" — Kuitenkaan ei hänen kasvoillaan huomattu mitään masentumisen merkkiä, ja se, joka olisi hänet nähnyt siinä eikä tiennyt hänen asemaansa, ei olisi voinut aavistaa, että hän oli voitettu ja haavoitettu.

Hänen poistuessaan valtasivat venäläiset Pultavan edessä olevasta leiristä hänen tykistönsä, kuormastonsa ja sotakassansa, jossa oli kuusi miljoonaa puolalaisilta ja saksilaisilta otettua puhdasta rahaa. Lähes 9,000 ruotsalaista ja kasakkaa sai taistelussa surmansa; noin 6,000 joutui vangiksi. Jäljellä oli vielä noin 16,000 miestä ruotsalaisia, puolalaisia ja kasakoita, jotka kenraali Lewenhauptin johdolla pakenivat Dnjepriä kohti. Hän marssi pakenevine joukkoineen toista tietä, kuningas kulki muutamien ratsumiesten kera toista. Kun ne vaunut, joissa hän istui, särkyivät tiellä, asetettiin hänet jälleen hevosen selkään. Onnettomuuden kukkuraksi Kaarle yöllä eksyi erääseen metsään. Täällä hänen miehuullisuutensa ei voinut enää korvata hänen voimiensa tyhjentymistä; hänen haavansa aiheuttamat tuskat kohosivat rasitusten johdosta korkeimmilleen, ja kun hänen hevosensakin oli kaatunut väsymyksestä, laskeutui hän muutamiksi tunneiksi levolle erään puun juurelle, ollen vaarassa joutua joka hetki häntä kaikkialta hakevien voittajainsa käsiin.

Vihdoin heinäkuun 9 ja 10 päivän välisenä yönä hän pääsi Dnjeprin rannalle. Myös Lewenhaupt saapui sinne armeijan jäännösten kera. Ruotsalaiset näkivät nyt jälleen, tuskansekaista riemua tuntien, kuninkaansa, jonka jo olivat luulleet kuolleeksi. Mutta vihollinenkin läheni eikä ollut siltoja kulkea joen yli eikä aikaa niitä rakentaa, ei ruutia puolustukseksi eikä ruokavaroja, joilla olisi voitu estää nälkään kuolemasta tämä kaksi päivää syömättä ollut armeija. Joka tapauksessa armeijan jäännökset olivat ruotsalaisia, ja voitettu kuningas oli Kaarle XII. Melkein kaikki upseerit uskoivat, että siinä nyt tehtäisiin viime tenä venäläisille ja joko voitettaisiin tai kuoltaisiin Dnjeprin rannalle. Epäilemättä Kaarle olisi niin päättänytkin, jollei hän olisi ollut ruumiillisen heikkouden masentama. Mutta hänen haavansa alkoi märkiä, hän sai kuumeen; ja on tehty se huomio, että pelottomimmatkin ihmiset menettävät haavakuumeessa sen vaistomaisen uljuuden, joka, kuten muutkin avut, vaatii vapaata päätä. Kaarle ei enää ollut oma itsensä; niin on minulle vakuutettu ja se näyttääkin todenmukaisimmalta. Häntä laahattiin mukana kuten sairasta, joka ei ole täydessä tajussaan.

Onneksi oli jäljellä vielä kehnot ajoneuvot, jotka sattumalta oli kuljetettu mukana tähän paikkaan saakka. Ne siirrettiin pieneen veneeseen; kuningas astui kenraali Mazeppan kera toiseen. Viimemainittu oli pelastanut useita täysinäisiä raha-arkkuja; mutta kun virta oli liian vuolas ja alkoi puhaltaa raju tuuli, heitti kasakkapäällikkö runsaasti kolme neljännestä aarteistaan jokeen, keventääksensä venettä. Kuninkaan kansleri Müllern, kreivi Poniatowski, jonka onnettomuuksissa valpas ja neuvokas henki nyt oli tarpeellisempi kuninkaalle kuin koskaan muulloin, ynnä muutamat upseerit kulkivat toisilla veneillä joen yli. Kolmesataa ruotsalaista ratsumiestä ja suuri joukko puolalaisia ja kasakoita uskalsivat, hevostensa oivallisuuteen luottaen, uimalla yrittää joen poikki. Heidän lujasti kokoon puristettu joukkonsa vastustikin virran vuolautta ja mursi aallot; mutta kaikki, jotka vähänkin jäivät muista erilleen, joutuivat aaltojen valtaan ja hukkuivat jokeen. Kaikista jalkamiehistä, jotka rohkenivat yrittää ylimenoa, ei yksikään päässyt toiselle rannalle.

Armeijan jäännösten ollessa tässä äärimmäisessä ahdingossa läheni ruhtinas Menshikov 10,000 ratsumiehen kera, joista jokaisella oli jalkamies ratsailla takanaan.[28] Tien varrella haavoihinsa, rasituksiin ja nälkään kuolleiden ruotsalaisten ruumiit osoittivat kyllin selvästi ruhtinas Menshikoville sen tien, jota pakenevan armeijan pääjoukko oli kulkenut. Ruhtinas lähetti ruotsalaisen kenraalin luo torvensoittajan ehdottamaan hänelle antautumista. Lewenhaupt lähettikin heti neljä kenraalia ottamaan vastaan voittajan käskyjä. Ennen tätä päivää olisi 16,000 kuningas Kaarlen soturia käynyt Venäjän valtakunnan kaikkien sotavoimien kimppuun ja mieluummin kaatunut viimeiseen mieheen saakka kuin antautunut; mutta menetetyn taistelun jälkeen, kaksipäiväisen paon perästä, kun he eivät enää nähneet kuningastaan, jonka itsensä oli täytynyt paeta, ja kaikkien sotamiesten voimain ollessa loppumaisillaan, samalla kun mikään toivo ei enää pitänyt pystyssä heidän miehuuttaan, — silloin rakkaus elämään pääsi voitolle heidän pelottomuudestaan. Ainoastaan eversti Trutfeder kävi venäläisten lähetessä yhden ruotsalaisen pataljoonan kera heitä vastaan, toivoen voivansa innostuttaa muunkin armeijan mukaansa. Mutta Lewenhaupt katsoi velvollisuudekseen pysähdyttää tämän hyödyttömän liikkeen.

Antautumiseen päätettiin suostua; koko armeija tehtiin sotavangeiksi. Muutamat sotilaat syöksyivät epätoivoissaan Dnjepriin, etteivät vain joutuisi venäläisten käsiin. Kaksi uljaan Trutfederin rykmentin upseeria surmasi toisensa; muut joutuivat orjuuteen. He marssivat kaikki ruhtinas Menshikovin ohitse, laskien aseensa hänen jalkoihinsa, samoin kuin 30,000 venäläistä oli tehnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin Ruotsin kuninkaan edessä Narvan luona. Mutta sen sijaan että kuningas oli silloin päästänyt kotiinsa kaikki nuo venäläiset vangit, joita hänen ei tarvinnut pelätä, tsaari puolestaan pidätti luonaan Pultavan luona vangitut ruotsalaiset.

Nämä onnettomat hajoitettiin sitten pitkin tsaarin valtioita, mutta erittäinkin ympäri Siperiaa, Suuren Tartarian avaraa aluetta, joka ulottuu itään päin Kiinan keisarikunnan rajoille saakka. Tässä raakalaisten maassa, jossa ei tunnettu edes leivän käyttöä, ruotsalaiset, jotka hätä teki kekseliäiksi, harjoittivat kaikkia niitä taitoja ja ammatteja, joissa heillä oli edes jonkinlaista kokemusta. Siinä karisivat pois kaikki eroavaisuudet, joita kohtalo asettaa ihmisten väliin. Upseerin, joka ei osannut mitään muuta ammattia, oli pakko halkoa ja kantaa puita sotamiehelle, josta oli tullut räätäli, kankuri, puuseppä, muurari tai kultaseppä ja joka siten ansaitsi elatuksensa. Jotkut upseerit rupesivat maalareiksi, toiset arkkitehdeiksi. Oli sellaisiakin, jotka opettivat kieliä ja matematiikkaa; nämä perustivat oikeinpa julkisia koulujakin, jotka aikaa myöten tulivat niin hyödyllisiksi ja niin tunnetuiksi, että niihin lähetettiin lapsia Moskovasta saakka.

Kreivi Piperiä, Ruotsin kuninkaan pääministeriä, pidettiin kauan aikaa vangittuna Pietarissa.[29] Tsaari kuten muukin Eurooppa oli varma siitä, että tämä ministeri oli myönyt herransa Marlboroughin herttualle ja kääntänyt Moskovan valtaa kohti Ruotsin aseet, jotka olisivat voineet rauhoittaa Euroopan. Sentähden tsaari pitikin häntä tavallista ankarammassa vankeudessa. Mainittu ministeri kuoli muutamia vuosia myöhemmin Venäjällä. Hänen Tukholmassa yltäkylläisyydessä elävä perheensä auttoi häntä sangen vähän, ja turhaan valitti hänen kohtaloaan hänen kuninkaansa, joka ei koskaan tahtonut alentua tarjoamaan ministeristään lunnaita, peläten kaiketi ettei tsaari hyväksyisi niitä, sillä Kaarlen ja tsaarin välillä ei milloinkaan ollut olemassa mitään vankienvaihtosopimusta.

Venäjän keisari, ollen riemun valtaama, jota hän ei yrittänytkään salata, otti itse taistelukentällä vastaan sotavangit, joita hänelle tuotiin joukoittain, ja kyseli vähän väliä: "Missä on veljeni Kaarle?"

Hän kunnioitti ruotsalaisia kenraaleja kutsumalla heidät pöytäänsä. Muun muassa hän tällöin kysyi kenraali Rehnsköldiltä, kuinka suuri oli hänen kuninkaallisen herransa sotavoima ollut taistelun edellä. Rehnsköld vastasi, että kuninkaalla yksin oli siitä luettelo, josta hän ei antanut kenellekään tietoa, mutta omasta puolestaan hän arveli, että koko sotavoima lienee ollut noin 30,000 miestä, nimittäin 18,000 ruotsalaista ja loput kasakoita. Tsaari näytti hämmästyvän ja kysyi, kuinka he olivat rohjenneet tunkeutua niin kaukaiseen maahan ja piirittää Pultavaa niin vähillä voimilla. "Ei siinä kysytty meidän mieltämme", vastasi ruotsalainen kenraali; "mutta uskollisina palvelijoina me olemme aina vastustelematta totelleet herramme käskyjä". — Kuullessaan tämän vastauksen tsaari kääntyi muutamiin hovimiehiinsä, joita aikaisemmin oli epäilty osallisuudesta salaliittoihin häntä vastaan, ja sanoi: "Ah! juuri siten täytyy palvella herraansa." — Sitten hän tarttui viinilasiin ja virkkoi: "Terveydeksenne, opettajani sotataidossa!" — Rehnsköld kysyi häneltä, keitä ne olivat, joita hän kunnioitti niin kauniilla arvonimellä. "Juuri te itse, herrat ruotsalaiset kenraalit", vastasi tsaari. "Teidän majesteettinne on siis perin kiittämätön", virkkoi kreivi, "koska on niin kovakouraisesti kohdellut opettajiansa!"

Aterian loputtua tsaari annatti kaikille kenraaleille takaisin heidän miekkansa ja kohteli heitä kuten ruhtinas, joka tahtoo pitää alamaisilleen luennon jalomielisyydestä ja kohteliaisuudesta, mikäli hän niitä tunsi. Mutta tämä sama ruhtinas, joka kohteli niin hyvin ruotsalaisia kenraaleja, teilautti kaikki valtaansa joutuneet kasakat.

Sitä ruotsalaista armeijaa, joka niin riemumielin oli lähtenyt Saksista, ei siis enää ollut olemassa. Toinen puoli oli sortunut kurjuuteen, toinen oli surmattu tai joutunut orjuuteen. Kaarle XII oli yhdessä päivässä kadottanut yhdeksän vuoden vaivannäköjen ja lähes sadan taistelun hedelmät. Hän pakeni kurjissa kääseissä, vierellään vaarallisesti haavoittunut kenraalimajuri Hård. Muu osa hänen väestään seurasi osaksi jalan, osaksi ratsain, jotkut myös kärryillä, halki erämaan, jossa he eivät nähneet majoja eikä telttoja, ei eläimiä eikä teitä; siellä puuttui kaikkea, yksinpä vettäkin. Oli heinäkuun alkupuoli. Tämä alue sijaitsee 47. leveysasteen kohdalla. Aron kuiva hiekka teki auringon helteen vielä sietämättömämmäksi; hevoset kaatuivat, ihmiset olivat kuolemaisillaan janoon. Mutavetinen puro oli ainoa huojennus, joka tavattiin yön tullessa. Nahkaleilejä täytettiin tällä vedellä, joka pelasti Ruotsin kuninkaan pienen joukon hengen. Viisipäiväisen marssin jälkeen päästiin Hypanis-joen partaalle, jota barbaarit nykyään nimittävät Bugiksi, muutettuaan nimetkin näissä maissa, joissa muinoin kukoistivat kreikkalaiset siirtokunnat. Mainittu joki yhtyy muutamien penikulmien päässä sieltä Dnjepriin ja laskee sen kanssa Mustaan mereen.

Bugin toisella puolella sijaitsee etelässä pieni Oczakovin kaupunki, eräs Turkin valtakunnan rajapaikka. Sen asukkaat, nähdessään luokseen saapuvan joukon sotaväkeä, jonka puku ja kieli oli heille tuntematon, kieltäytyivät päästämästä näitä Oczakoviin ilman kaupungin kuvernöörin Mehemed-pashan lupaa. Kuningas laittoi pikalähetin kuvernöörin luo pyytämään hänelle pääsylupaa. Tämä turkkilainen ei oikein tiennyt, miten hänen oli meneteltävä maassa, jossa väärä askel usein maksaa hengen; hän ei uskaltanut omasta kohdastaan ryhtyä mihinkään ilman Bessarabian Benderissä asuvan maakunnan käskynhaltijan suostumusta. Tätä suostumusta odoteltaessa ne venäläiset, jotka olivat ottaneet kuninkaan armeijan vangiksi, olivat jo menneet Dnjeprin yli ja lähenivät nyt ottamaan haltuunsa hänet itsensäkin.

Vihdoin Oczakovin pasha lähetti sanomaan kuninkaalle, että hän toimittaisi pienen aluksen häntä itseään ja paria tai kolmea hänen seurueeseensa kuuluvaa henkilöä varten. Tässä hädässä ruotsalaiset ottivat väkisin, mitä eivät voineet saada hyvällä. Jotkut menivät pienellä lautalla toiselle rannalle ja valtasivat muutamia veneitä, vieden ne omalle rannalleen. Se olikin heidän pelastuksensa, sillä turkkilaisten veneiden omistajat, peläten menettävänsä mainion ansaitsemistilaisuuden, saapuivat nyt joukolla tarjoamaan palvelustaan. Juuri samalla hetkellä saapui myös Benderin käskynhaltijan suotuisa vastaus, mutta suureksi surukseen sai kuningas vielä nähdä, kuinka viholliset vangitsivat viisisataa hänen seuralaistaan, ja kuulla heidän röyhkeitä kerskumisiaan. Oczakovin pasha pyysi häneltä tulkin avulla anteeksi viivyttelyään, joka oli syynä noiden viidensadan miehen vangiksijoutumiseen, ja rukoili, ettei kuningas vain mitenkään valittaisi siitä suurherralle. Kaarle lupasi sen, mutta samalla moitti häntä, ikäänkuin olisi puhunut jollekulle alamaisistaan.

Benderin komendantti, joka samalla oli seraskieri, mikä arvonimi vastaa kenraalia, ja maakunnan pasha, mikä taas merkitsee kuvernööriä ja ylintä hallinnollista viranomaista, lähetti kiireesti edustajansa tervehtimään kuningasta ja tarjoomaan hänelle komean teltan, elintarpeita, vaunuja, mukavuuksia, upseereja, yleensä kaikkea, mikä oli tarpeellista saattamaan hänet loistavasti Benderiin saakka. Turkkilaisilla on näet tapana kustantaa vapaasti ei ainoastaan lähettiläät heidän olopaikkaansa saakka, vaan myös varustaa heidän luoksensa paenneet ruhtinaat runsaasti kaikella koko heidän siellä oleskelunsa aikana.

TOINEN OSA

VIIDES KIRJA

Ottomanisen Portin tila. Kaarle oleskelee Benderin läheisyydessä. Hänen askartelunsa. Hänen vehkeilynsä Turkin hovissa. Hänen suunnitelmansa. August nousee jälleen Puolan valtaistuimelle. Tanskan kuningas hyökkää Ruotsiin. Kaarlen kaikkia muitakin valtioita ahdistetaan. Tsaari juhlii voittoa Moskovassa. Tapahtumat Pruth-joella. Tsaaritar, joka rahvaannaisesta kohosi keisarinnaksi.

Siihen aikaan hallitsi Turkin valtakuntaa Ahmed III. Hän oli v. 1703 päässyt valtaistuimelle veljensä Mustafan sijaan samanlaisen vallankumouksen avulla, joka Englannissa siirsi kruunun Jaakko II:lta hänen vävylleen Wilhelmille. Mustafa oli riippuvainen muftistaan, jota turkkilaiset inhosivat, ja nostatti siten vastaansa koko valtakunnan. Sotaväki, jonka avulla hän oli aikonut kurittaa tyytymättömiä, liittyikin heihin. Hänet vangittiin ja pantiin juhlallisesti viralta, ja hänen veljensä vedettiin esiin seraljista sulttaanin istuimelle tuskin yhtään veripisaraa vuodattamatta. Ahmed sulki viraltapannun sulttaanin Konstantinopolin seraljiin, jossa hän vielä eli joitakuita vuosia suureksi hämmästykseksi turkkilaisille, jotka ovat tottuneet näkemään kuoleman aina seuraavan ruhtinastensa viraltapanoa.

Uusi sulttaani toimitti kiitokseksi kruunusta, jonka hänelle olivat hankkineet ministerit, kenraalit, janitshaarien upseerit ja yleensä kaikki vallankumoukseen osaaottaneet, nämä kaikki hengiltä yhden toisensa perästä, koska pelkäsi heidän joskus yrittävän toista vallankumousta. Niin monien kelpo miesten uhraamisella hän tosin heikonsi valtakuntansa voimia, mutta samalla lujitti valtaistuintansa, ainakin muutamiksi vuosiksi. Nyt hän ryhtyi kokoamaan aarteita. Hän on ensimäinen ottomaneista, joka uskalsi hiukan muuttaa rahaa ja säätää uusia veroja. Mutta pian oli hänen pakko peräytyä näissä kahdessa yrityksessään, jottei nostattaisi kapinaa; suurherran ryöstönhalu ja sortovaltius näet tuskin koskaan ulottui muihin kuin valtakunnan korkeimpiin virkamiehiin, jotka, millaisia muuten lienevätkin, ovat sulttaanin kotiorjia. Muut musulmanit elävät mitä suurimmassa turvallisuudessa, tarvitsematta pelätä henkensä, omaisuutensa tai vapautensa puolesta.

Sellainen oli se turkkilainen keisari, jonka luota Ruotsin kuningas etsi turvapaikkaa. Kaarle kirjoitti hänelle heti, kun oli saapunut hänen alueellensa; tämä kirje on päivätty heinäkuun 13 p:nä 1709. Siitä on kierrellyt useita eri jäljennöksiä, joita kaikkia nykyään pidetään väärinä. Mutta kaikista näkemistäni ei ole ainoatakaan, joka ei todistaisi Kaarlen ylvästä mieltä ja olisi enemmän hänen miehuutensa kuin hänen silloisen tilanteensa mukainen. Sulttaani vastasi hänelle vasta syyskuun lopulla. Ottomanisen Portin kopeus antoi Kaarle XII:n ymmärtää, että se katsoi olevan sentään eroa Turkin keisarin ja erään Skandinavian osan kristityn, voitetun ja pakosalla olevan kuninkaan välillä. Muutoinhan kaikki moiset kirjeet, joita kuninkaat itse harvoin edes kirjoittavatkaan, ovat ainoastaan tyhjiä muodollisuuksia, joista ei käy ilmi enemmän hallitsijain luonne kuin heidän asiansa.

Kaarle XII oli Turkinmaalla todella ainoastaan kunniallisesti kohdeltu vanki. Kuitenkin hän ryhtyi suunnittelemaan ottomanisen valtakunnan asestamista omia vihollisiaan vastaan. Hän kuvitteli voivansa saattaa Puolan jälleen ikeensä alle ja kukistavansa Venäjän. Hänellä oli lähettiläs Konstantinopolissa; mutta se, joka enimmin avusti häntä hänen laajoissa suunnitelmissaan, oli kreivi Poniatowski, joka meni Konstantinopoliin ilman varsinaista tehtävää ja piankin teki itsensä tarpeelliseksi kuninkaalle, mieluisaksi Portille, vieläpä vaaralliseksi itse suurvisiireille.

Eräs niistä, jotka taitavimmin avustivat hänen suunnitelmiaan, oli lääkäri Fonseca,[30] Konstantinopoliin asumaan asettunut Portugalin juutalainen, oppinut, notkea ja asioihin pystyvä mies sekä kenties koko kansansa ainoa filosofi. Hänen ammattinsa hankki hänelle pääsyn Ottomanisen Portin luo ja usein visiirienkin luottamuksen. Olen tuntenut hänet hyvin Pariisissa; hän on vakuuttanut minulle tosiksi kaikki ne yksityiskohdat, jotka nyt aion kertoa. Kreivi Poniatowski on itse sanonut ja kirjoittanut minulle, että hänen oli onnistunut toimittaa kirjeitä sulttaanitar-validelle [hallitsevan sulttaanin äidin arvonimi. Suom. muist.], nykyisen keisarin äidille, jota hänen poikansa oli aikaisemmin kohdellut huonosti, mutta joka nyt alkoi saada vaikutusvaltaa seraljissa. Eräs juutalaisnainen, joka usein kävi tämän ruhtinattaren luona, kertoi hänelle lakkaamatta Ruotsin kuninkaan urotöistä ja lumosi hänet näillä tarinoillaan. Sulttaanitar, totellen salaista taipumusta, jota melkein kaikki naiset voimakkaasti tuntevat erinomaisten miesten puoleen, edes heitä näkemättäkään, ryhtyi innokkaasti pitämään seraljissa mainitun ruhtinaan puolta; hän nimitti häntä yksinomaan leijonakseen. "Milloin siis tahdot", virkkoi hän tuontuostakin pojalleen, sulttaanille, "auttaa leijonaani nielemään tuon tsaarin?" — Vieläpä hän siinä määrin poikkesi seraljin ankarista laeista, että omakätisesti kirjoitti useita kirjeitä kreivi Poniatowskille, jonka hallussa ne olivat vielä silloin, kun tämä historia sepitettiin.

Sillä välin oli kuningas kaikella kunnialla saatettu Benderiin sen erämaan halki, jota muinoin nimitettiin geettalais-aroksi. Turkkilaiset huolehtivat siitä, ettei häneltä matkan varrella puuttunut mitään kaikesta siitä, mikä voi tehdä hänen matkansa mahdollisimman mieluisaksi. Paljon puolalaisia, ruotsalaisia ja kasakoita, jotka olivat toinen toisensa perästä päässeet pakoon venäläisten käsistä, saapui eri teitä lisäämään hänen seuruettaan matkalla. Hänellä oli Benderiin saapuessaan mukanaan 1,800 henkeä; kaikki ne hevosineen päivineen ravittiin ja majoitettiin suurherran kustannuksella.

Kuningas halusi mieluummin leiriytyä Benderin lähelle kuin asua itse kaupungissa. Seraskieri Jussuf-pasha käski pystyttää hänelle muhkean teltan, ja samanlaiset varustettiin myös kaikille hänen seurueensa herroille. Hiukan myöhemmin kuningas rakennutti sinne varsinaisen talon; hänen upseerinsa tekivät samoin; sotilaat taas rakensivat parakkeja. Siten tästä leiristä vähitellen sukeusi pieni kaupunki. Kuningas ei vielä ollut täysin parantunut haavastaan; hänen jalastaan täytyikin vetää ulos muuan mädännyt luu. Mutta heti kun hän kykeni nousemaan satulaan, alkoi hän jälleen rasittaa itseään entiseen tapaan: nousi aina vuoteesta ennen aurinkoa, ajoi joka päivä kolme hevosta väsyksiin ja harjoitutti ahkerasti sotilaitaan. Ainoana huvituksenaan hän joskus pelasi shakkia. Jos pikkuseikoista voidaan tuntea ihmisiä, niin olkoon tässä mainittu, että hän tässä pelissä aina antoi kuninkaan käydä edellä; hän käytti sitä enemmän kuin muita pelinappuloita ja hävisi siten joka kerta.

Kaarlella oli Benderissä kaikin puolin sellaista yltäkylläisyyyttä, jota harvoin suodaan voitetulle ja pakosalla olevalle ruhtinaalle. Sillä paitsi runsaasti riittäviä elintarpeita ja viittäsataa ecutä päivässä, jotka hän sai anteliaalta Portilta, hän sai lisäksi rahoja Ranskasta ja lainasi Konstantinopolin kauppamiehiltä.

Osa näistä rahoista käytettiin juonien punomiseen seraljissa, visiirien suosion ostamiseen tai heidän kukistamiseensa; toisen osan hän tuhlasi upseereillensa ja janitshaareille, jotka vartioitsivat häntä Benderissä. Hänen suosikkinsa ja rahastonhoitajansa Grothusenin asiana oli jaella näitä hänen runsaita lahjojaan. Hän oli mies, joka vastoin sellaisessa asemassa olevain virkamiesten tapaa antoi yhtä mielellään kuin herransakin. Eräänä päivänä hän ojensi tälle 60,000 ecun laskun, jossa oli kaksi erää: "Kymmenentuhatta ecutä jaettu ruotsalaisille ja janitshaareille Hänen Majesteettinsa jalomielisen käskyn mukaan; loput olen kuluttanut itse." — "Juuri siten tahdon ystävieni esittävän minulle laskunsa", sanoi kuningas. "Müllern antaa minun lukea kokonaisia sivuja vaivaisten kymmenentuhannen frangin vuoksi; minä pidän enemmän Grothusenin lakoonisesta sanontatavasta." — Eräs hänen vanhoista upseereistaan, jota epäiltiin hieman saituriksi, valitti hänelle, että hänen majesteettinsa muka antoi kaikki Grothusenille. "Minä annan rahaa ainoastaan niille, jotka osaavat sitä käyttää", vastasi kuningas. — Tämä anteliaisuus johti usein siihen, ettei hänellä ollut mitään annettavaa. Suurempi säästeliäisyys tässä suhteessa olisi ollut yhtä kunniakasta ja hyödyllisempääkin; mutta tämän ruhtinaan vikahan olikin liioitella kaikkia hyveitä.

Paljon muukalaisia saapui Konstantinopolista näkemään häntä. Ympäristön turkkilaiset ja tataarit tulivat sinne joukoittain; kaikki kunnioittivat ja ihmettelivät häntä. Hänen itsepintainen pidättymisensä viinistä ja hänen säännöllinen tapansa olla kahdesti päivässä läsnä julkisissa rukouksissa saattoivat heidät sanomaan: "Hän on todellinen moslemi." Heissä paloi kiihkeä halu päästä hänen kanssaan valloittamaan Venäjää.

Oleskellessaan joutilaana Benderissä kauemmin kuin hän aluksi luulikaan, hän huomaamatta sai halun lukemiseen. Parooni Fabrice, Holsteinin herttuan aatelismies, nuori rakastettava herra, jolla olemuksessaan oli sitä iloisuutta ja kepeää käytöstapaa, mikä miellyttää ruhtinaita, sai hänet harrastamaan lukemista. Hänet oli lähetetty hänen luokseen Benderiin valvomaan Holsteinin nuoren herttuan etuja, ja hän onnistuikin siinä, voittaen samalla kuninkaan mieltymyksen. Hän oli lukenut kaikki ranskalaiset kirjailijat; hän luetti kuninkaalle Pierre Corneillen ja Racinen murhenäytelmät ja Despréauxin teokset. Kuningas ei tuntenut mitään mieltymystä viimemainitun satiireja kohtaan, jotka todella eivät olekaan hänen parhaita teelmiään, mutta piti sen sijaan paljon hänen muista kirjoituksistaan. Kun hänelle luettiin se kohta kahdeksannesta satiirista, jossa tekijä pitelee Aleksanteria kuten hullua ja raivopäätä, niin hän repi sen lehden.

Kaikista ranskalaisista murhenäytelmistä miellytti häntä enimmin Mithridates, koska tämän voitetun ja kostoa hautovan kuninkaan asema oli hänen oman asemansa kaltainen. Hän osoitti sormellaan Fabricelle sellaisia kohtia, jotka erityisesti koskivat häneen; mutta hän ei tahtonut lukea mitään ääneen eikä koskaan lausua yhtään ranskalaista sanaa. Vieläpä hän, tavatessaan myöhemmin Benderissä herra Désaleursin, joka oli Ranskan lähettiläänä Turkissa, erinomaisen ansiokkaan miehen, joka kuitenkin osasi ainoastaan äidinkieltään, vastasi tälle vain latinaksi; ja kun Désaleurs väitti, ettei hän ymmärtänyt edes neljää sanaa mainitusta kielestä, niin kuningas tuotti mieluummin paikalle tulkin kuin suostui puhumaan ranskaa.[31]

Sellaisia olivat Kaarle XII:n harrastelut Benderissä, jossa hän odotteli turkkilaista armeijaa avukseen. Hänen lähettiläänsä jätti hänen nimessään suurvisiirille siitä kirjeellisiä huomautteluja, ja Poniatowski tuki niitä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hänen onnistuikin kaikkialla saada huomiota; hän esiintyi vain turkkilaiseksi puettuna ja hankki siten itselleen pääsyn kaikkialle. Suurherra itse antoi hänelle lahjaksi tuhat dukaattia sisältävän kukkaron, ja suurvisiiri virkkoi hänelle: "Minä tahdon ottaa kuninkaanne toiseen käteeni ja miekan toiseen ja viedä hänet Moskovaan 200,000 miehen etunenässä".[32] Silloisen suurvisiirin nimi oli Tshurluli Ali pasha; hän oli erään Tshurlun kylästä kotoisin olevan talonpojan poika. Sellaista syntyperää ei turkkilaisten kesken pidetä minään häpeänä; siellä ei tunnetakaan mitään aatelia, ei viroista ja arvoista johtuvaa eikä pelkkiin arvonimiin perustuvaa. Omat ansiot yksistään merkitsevät siellä kaikkea; sellainen on tapa melkein kaikkialla itämaissa, muuten sangen luonnollinen ja hyvä tapa, jos vain ansiot aina palkittaisiin arvoilla; mutta visiirit ovat tavallisesti ainoastaan jonkun mustan eunukin tai jonkun lemmikkiorjattaren välikappaleita.

Pääministeri muutti pian mieltänsä, sillä kuningas voi ainoastaan neuvotella, mutta tsaari voi antaa rahaa; hän antoikin sitä, vieläpä juuri samaa rahaa, joka ennen oli kuulunut Kaarlelle. Pultavan luona vallattu sotarahasto hankki siten uusia aseita voitettua vastaan. Kohta ei ollut sodasta Venäjää vastaan enää mitään puhetta. Tsaarin vaikutusvalta Portin luona kasvoi sangen suureksi; hänen lähettiläällensä myönnettiin sellaisia kunnianosoituksia, jollaisia Venäjän ministerit eivät siihen saakka vielä olleet saaneet Konstantinopolissa; hänelle annettiin asuttavaksi seralji eli palatsi frankkilaiskorttelissa ja lupa olla yhteydessä vierasten ministerien kanssa. Jopa luuli tsaari voivansa vaatia, että kenraali Mazeppa luovutettaisiin hänelle, samoin kuin Kaarle XII oli aikoinaan luovututtanut onnettoman Patkulin. Tshurluli Ali pasha ei enää tiennyt, mitä hän voisi kieltää ruhtinaalta, joka säesti vaatimuksiansa miljoonien lahjoittamisella. Niinpä tämä sama suurvisiiri, joka vähää ennen oli juhlallisesti luvannut viedä Ruotsin kuninkaan Venäjälle 200,000 miehen kanssa, nyt rohkeni pyytää hänen suostumustaan kenraali Mazeppan uhraamiseen. Kaarle XII joutui vimmoihinsa moisesta vaatimuksesta. Eipä tiedetä, kuinka pitkälle visiiri olisi ajanut tätä asiaa, jollei Mazeppa seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä olisi kuollut juuri samaan aikaan. Kuninkaan tuska ja vihastus kasvoi vielä suuremmaksi, kun hän kuuli, että tsaarin lähettiläs Portin luona, Tolstoi, julkisesti palvelutti itseänsä ruotsalaisilla, jotka olivat joutuneet vangeiksi Pultavan luona, ja että näitä kelpo sotilaita oli joka päivä myötävänä Konstantinopolin torilla. Vieläpä Venäjän lähettiläs väitti julkisesti, että Benderissä majailevat turkkilaiset joukot olivat siellä enemmän kuninkaan vartioimista kuin hänen kunnioittamistansa varten.

Kaarle, jonka suurvisiiri oli hylännyt ja tsaarin raha voittanut Turkissa, sittenkun tsaarin aseet olivat jo voittaneet hänet Ukrainassa, näki Portin pettävän ja väheksyvän häntä ja olevansa miltei vankina tataarien keskuudessa. Hänen seurueensa alkoi joutua epätoivoon; hän yksin pysyi lujana eikä näyttänyt hetkeäkään masentuneelta. Hän arveli, ettei sulttaani tiennyt mitään suurvisiirinsä Tshurluli Alin vehkeilyistä; sentähden hän päätti paljastaa ne hänelle. Poniatowski otti tämän uskaliaan tehtävän huolekseen.

Suurherra menee aina perjantaisin moskeaan solakiensa ympäröimänä; ne ovat eräs laji henkivartijoita, joiden turbaaneja koristavat niin korkeat sulat, että ne peittävät sulttaanin kansan katseilta. Kun siis joku tahtoo jättää suurherralle anomuksen, koettaa hän pujahtaa henkivartijain sekaan ja pitää anomustansa korkealla ilmassa. Joskus sulttaani suvaitsee ottaa sen itse vastaan, mutta useimmiten hän käskee jonkun agan huolehtimaan siitä ja esityttää anomuksen itselleen vasta moskeasta poistuessaan. Eikä hänen tarvitse pelätä, että häntä uskallettaisiin vaivata hyödyttömillä ja vähäpätöisillä anomuskirjelmillä, sillä Konstantinopolissa kirjoitetaan vähemmän koko vuodessa kuin Pariisissa yhdessä päivässä. Vielä vähemmän rohjetaan esittää valituskirjoituksia ministerejä vastaan, koska sulttaani tavallisesti lähettää ne lukemattansa heille. Mutta Poniatowskilla oli tarjona vain tämä keino saattaaksensa Ruotsin kuninkaan valitukset suurherran tietoon. Hän sepitti suurvisiiriä syyttävän valituskirjelmän. Ranskan sikäläinen lähettiläs, herra de Fériol, joka on kertonut minulle tämän tapahtuman, käännätti sen turkinkielelle. Eräälle kreikkalaiselle annettiin rahaa, jotta hän jättäisi sen perille. Mainittu kreikkalainen tunkeutui suurherran vartijain sekaan, piti paperia niin korkealla ja niin kauan ja melusi samalla niin kovasti, että sulttaani käänsi siihen huomionsa ja otti itse kirjelmän vastaan.

Tätä keinoa on käytetty useita kertoja suurvisiirejä syyttävien anomuskirjehmäin toimittamiseksi sulttaanin käsiin. Eräs ruotsalainen, nimeltä Leloing, menetteli kohta senjälkeen myös samoin. Kaarle XII oli Turkinmaalla joutunut käyttämään sorretun alamaisen apukeinoja.

Muutaman päivän perästä sulttaani lähetti Ruotsin kuninkaalle, ainoana vastauksena hänen valituksiinsa, viisikolmatta arabialaista hevosta, joista yhdellä, joka oli kantanut itse hänen korkeuttaan, oli jalokivillä runsaasti koristettu satula ja loimi ja täyskultaiset jalustimet. Tätä lahjaa seurasi kohtelias, mutta yleisin puheenparsin laadittu kirje, joka saattoi epäilemään, ettei ministeri ollut tehnyt mitään sulttaanin suostumuksetta. Tshurluli, joka kyllä osasi teeskennellä, lähetti myös kuninkaalle viisi sangen harvinaista hevosta. Kaarle sanoi niiden tuojalle ylpeästi: "Palatkaa herranne luo ja sanokaa hänelle, etten minä ota vastaan lahjoja vihamiehiltäni."

Rohjettuaan jo toimittaa perille valituskirjelmän suurvisiiriä vastaan Poniatowski teki nyt rohkean päätöksen syöstä hänet vallasta. Hän tiesi, että tämä visiiri oli vastenmielinen sulttaanitar-äidille ja että kislar-aga, joka oli mustain eunukkien päällikkö, sekä janitshaarien aga vihasivat häntä. Hän yllytti sentähden heidät kaikki kolme puhumaan visiiriä vastaan. Olipa todella yllättävää nähdä, että kristitty, puolalainen, turkkilaisten luo paenneen Ruotsin kuninkaan valtuudeton asiamies, rohkeni melkein julkisesti vehkeillä seraljissa ottomanisen valtakunnan varakuningasta vastaan, joka lisäksi oli hyödyllinen ja mieluinen herralleen. Poniatowski ei ikinä olisi onnistunutkaan, ja pelkkä sellaisen puuhan ajatuskin olisi maksanut hänen henkensä, jollei voimakkaampi mahti kuin kaikki ne, jotka toimivat hänen hyväkseen, olisi antanut viimeistä iskua suurvisiiri Tshurlulin onnelle.

Sulttaanilla oli näet nuori suosikki, joka sittemmin hallitsi ottomanista valtakuntaa ja sai surmansa Unkarissa 1716 Peterwardeinin taistelussa, prinssi Eugen Savoijilaisen voittaessa siellä turkkilaiset. Hänen nimensä oli Kumurdshi Ali pasha. Hänen syntyperänsä oli jokseenkin samantapainen kuin Tshurlulin. Hän oli näet erään hiilenkantajan poika, kuten nimi Kumurdshi osoittaa, sillä kumur merkitsee turkiksi hiiltä. Keisari Ahmed II, Ahmed III:n setä, oli kohdannut Kumurdshin lapsena eräässä pienessä metsässä Adrianopolin lähellä; pojan erinomainen kauneus lumosi hänet siinä määrin, että hän vei hänet seraljiinsa. Hän miellytti myös Mustafaa, Muhammed IV:n vanhinta poikaa ja seuraajaa.[33] Ahmed III korotti hänet suosikikseen. Tosin hänellä oli vain seliktar-agan, kruunun miekankantajan, toimi; hänen tavaton nuoruutensa ei näet sallinut hänen pyrkiä suurvisiirin virkaan, mutta hänellä oli kunnianhimoa tehdä visiirejä.

Ruotsalaisen puolueen ei koskaan onnistunut voittaa puolelleen tämän suosikin mieltä; hän ei milloinkaan ollut Kaarlen tai minkään kristityn ruhtinaan tai yhdenkään heidän ministerinsä ystävä. Mutta tässä tapauksessa hän tahtomattansa palveli Kaarle XII:n asiaa. Hän liittyi sulttaanitar-valideen ja Portin suurupseereihin kukistaakseen Tshurlulin, jota he kaikki vihasivat. Tämä vanha ministeri, joka kauan ja kelvollisesti oli palvellut herraansa, joutui siten poikasen oikun ja muukalaisen vehkeilyjen uhriksi. Häneltä riistettiin hänen arvonsa ja aarteensa; vieläpä häneltä otettiin hänen vaimonsakin, joka oli viimeisen sulttaanin Mustafan tytär, ja hänet karkoitettiin Krimille Kaffaan eli muinaiseen Theodosiaan. Valtakunnan sinetti (byl) annettiin Numan Köprilille, Candian valloittajan, suuren Köprilin pojanpojalle.

Tämä uusi visiiri oli mies, jollaiseksi asioita tuntemattomat kristityt tuskin voivat kuvitella turkkilaista: hän oli näet horjumattoman oikeudentuntoinen, tunnontarkka lain noudattaja ja pani usein oikeuden vaatimukset sulttaanin tahtoa vastaan. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sodasta Venäjää vastaan, koska piti sitä vääränä ja hyödyttömänä. Mutta sama kiintymys lakiin, joka pidätti häntä julistamasta sotaa tsaarille vastoin vannottuja sopimuksia, saattoi hänet myös pitämään arvossa vieraanvaraisuuden velvoituksia Ruotsin kuningasta kohtaan. Hän sanoi herralleen: "Laki kieltää sinua käymästä tsaarin kimppuun, koska hän ei ole sinua loukannut; mutta se käskee sinua myös auttamaan Ruotsin kuningasta, joka onnettomana oleskelee suojassasi." — Hän maksatti tälle ruhtinaalle 800 kukkarollista (kukkarollinen tekee 500 ecutä) ja neuvoi häntä rauhallisesti palajamaan valtakuntaansa joko Saksan keisarin maiden läpi tai ranskalaisilla laivoilla, jotka silloin olivat Konstantinopolin satamassa ja jotka Ranskan lähettiläs Turkissa, de Fériol, tarjosi Kaarlelle Marseilleen purjehtimista varten. Kreivi Poniatowski neuvotteli enemmän kuin koskaan suurvisiirin kanssa ja pääsi vihdoin sen verran voitolle suhteessaan lahjomattomaan ministeriin, ettei venäläisten kulta enää voinut tätä etua häneltä riistää. Venäläinen puolue luuli parhaaksi apukeinokseen niin vaarallisen neuvottelijan myrkyttämisen. Eräs hänen palvelijoistaan palkattiin antamaan hänelle myrkkyä kahvissa, mutta rikos keksittiin jo ennen sen täytäntöönpanoa. Myrkky tavattiin palvelijan käsistä eräässä pienessä lasipullossa, joka vietiin suurherran nähtäväksi. Myrkyttäjä tuomittiin koko divaanin edessä lähetettäväksi kaleereihin, sillä turkkilainen oikeudenkäyttö ei koskaan rankaise kuolemalla rikoksia, joita ei vielä ole suoritettu.

Kaarle XII puolestaan, ollen yhä siitä varma, että hänen ennemmin tai myöhemmin onnistuisi saattaa Turkin valtakunta sotaan Venäjää vastaan, ei hyväksynyt ainoatakaan niistä ehdotuksista, jotka kehoittivat häntä rauhallisesti palajamaan omaan maahansa. Hän ei lakannut kuvailemasta turkkilaisille pelottavaksi samaista tsaaria, jota hän itse oli niin kauan halveksinut. Hänen asiamiehensä huomauttivat lakkaamatta, että Pietari Aleksejevitsh tahtoi päästä Mustanmeren valtiaaksi ja että hän kasakat kukistettuaan tahtoi alistaa valtaansa myös Krimin tataarit. Milloin saivat hänen esityksensä Portin sotakiihkoon, milloin taas venäläisten ministerien onnistui tehdä ne tehottomiksi.

* * * * *

Sillaikaa kun Kaarle XII näin jätti kohtalonsa riippumaan ministerien mielisuosiosta, otti vieraalta vallalta vastaan sekä hyviätöitä että loukkauksia ja toimitti valituskirjelmiä sulttaanille, joka anteliaasti elätti häntä erämaassa, heräsivät jälleen hänen kaikki vihollisensa ja ryhtyivät ahdistamaan hänen maitansa.

Pultavan taistelu oli ensiksi merkkinä vallankumoukseen Puolassa. Kuningas August palasi sinne, pannen vastalauseensa viraltapanoaan ja Altranstädtin rauhaa vastaan ja syyttäen julkisesti Kaarle XII:tta, jota hänen ei enää tarvinnut pelätä, ryöstöistä ja raakalaisuudesta. Hän vangitutti valtuutettunsa Pfingstenin ja Imhofin, jotka olivat allekirjoittaneet hänen kruunusta luopumisensa, ikäänkuin he olisivat siinä poikenneet valtuuksistansa ja kavaltaneet herransa. Hänen saksilaiset joukkonsa, jotka olivat olleet tekosyynä hänen erottamiseensa, veivät hänet jälleen Varsovaan, jonne häntä saattoivat useimmat Puolan palatiinit, jotka ennemmin olivat vannoneet hänelle uskollisuudenvalan, sitten vannoneet saman valan Stanislaukselle ja nyt taas vannoivat sen Augustille. Myöskin Sieniawski siirtyi hänen puolelleen, luopui kuninkaaksi pääsemisensä ajatuksesta ja tyytyi pysymään kruunun ylikenraalina. Hänen pääministerinsä Flemming, jonka oli täytynyt joksikin ajaksi jättää Saksi, jottei joutuisi luovutettavaksi yhdessä Patkulin kera, vaikutti nyt taitavuudellaan siihen, että suuri osa Puolan aatelia siirtyi jälleen hänen herransa puolelle.

Paavi päästi hänen alamaisensa siitä uskollisuudenvalasta, jonka he olivat vannoneet Stanislaukselle. Tämä oikeaan aikaan osunut ja Augustin sotavoimien tukema pyhän isän menettely vaikutti perin tehokkaasti. Se lujitti Rooman hovin arvoa Puolassa, jossa ei tällöin tunnettu mitään halua kiistää paavilta hänen luuloteltua oikeuttaan sekaantua kuninkaitten maalliseen valtaan. Kaikki alistuivat vapaaehtoisesti Augustin herruuteen ja ottivat vastustamatta hyödyttömän synninpäästön, jota paavin nuntius ei suinkaan jättänyt esittämättä perin tarpeelliseksi.

Kaarlen mahtavuus ja Ruotsin suuruus kallistuivat jo loppuansa kohden. Enemmän kuin kymmenen kruunattua päätä oli jo kauan peloissaan ja kateellisina katsellut, kuinka Ruotsin herruus levisi kauas yli luonnollisen rajansa, Itämeren, Väinä-joen varsilta Elbeen saakka. Kaarlen tappiosta ja poissaolosta virisivät jälleen näiden kaikkien ruhtinasten pyrkimykset ja keskinäinen kateus, oltuaan niin kauan uinuksissa sopimusten johdosta, joita he eivät olleet kyenneet rikkomaan.

Tsaari, mahtavampana kuin kaikki muut yhteensä, käytti hyväkseen voittoaan, valloitti Viipurin ja koko Karjalan, täytti Suomen sotajoukoillaan, piiritti Riikaa ja lähetti yhden armeijaosaston Puolaan auttamaan Augustia nousemaan jälleen valtaistuimelle. Tämä keisari oli nyt samassa asemassa, jossa Kaarle oli ollut aikaisemmin, nimittäin Puolan ja pohjoismaiden ylivaltiaana; mutta hän noudatti vain etujensa vaatimuksia, kun Kaarle sen sijaan ei koskaan ollut kuullut muuta kuin kostonsa ja kunniansa ääntä. Ruotsin hallitsija oli auttanut liittolaisiaan ja musertanut vihollisensa, vaatimatta vähintäkään korvausta voitoistaan; tsaari taas, ollen käytökseltään enemmän ruhtinas ja vähemmän sankari, ei tahtonut auttaa Puolan kuningasta muulla ehdolla kuin sillä, että tämä luovuttaisi hänelle Liivinmaan ja että mainittu maakunta, jonka tähden August oli sytyttänyt sodan, jäisi ainiaaksi Venäjän haltuun.

Myös Tanskan kuningas unohti Traventhalin rauhan, kuten August Altranstädtin sopimuksen, ja ajatteli jo tällöin Holsteinin ja Bremenin herttuakuntain valtaamista, joita hän jälleen vaati omikseen. Preussin kuninkaalla taas oli vanhoja oikeuksia Ruotsin Pommeriin, jotka hänkin nyt halusi saattaa jälleen voimaan. Mecklenburgin herttuaa suututti taas se, että Wismar, herttuakunnan kaunein kaupunki, vielä oli Ruotsin hallussa. Tämän ruhtinaan tuli mennä naimisiin Venäjän keisarin veljentyttären kanssa, ja tsaari etsi vain tekosyytä saadakseen Ruotsin tavoin Saksassa lujan jalansijan. Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö puolestaan tahtoi myös rikastua Kaarlen kustannuksella. Vieläpä Münsterin piispakin olisi halunnut saada voimaan joitakin oikeuksia, jos hänellä vain olisi ollut siihen mahtia.

Kaksi- tai kolmetoistatuhatta ruotsalaista puolusti Pommeria ja Kaarlen muita saksalaisia maita. Sota siirtyi nyt sinne. Tämä myrsky hälytti myös Saksan keisarin liittolaisineen. Sellainen on näet valtakunnanlaki, että jokaista, joka hätyyttää yhtä sen maista, pidetään koko Saksan valtakunnan vihollisena.

Mutta oli olemassa vielä suurempikin selkkaus. Kaikki nämä ruhtinaat, paitsi tsaari, olivat tällöin liitossa Ludvig XIV:ttä vastaan, jonka mahtavuus oli jonkun aikaa ollut yhtä pelottava kuin Kaarlen.

Saksanmaa oli vuosisadan alussa etelästä pohjoiseen ollut puristuksissa Ranskan ja Ruotsin armeijain välissä. Ranskalaiset olivat menneet Tonavan, ruotsalaiset Oderin yli. Jos niiden silloin voitokkaat sotavoimat olisivat yhtyneet, olisi valtakunta ollut hukassa. Mutta samanlainen kova onni, joka masensi Ruotsin, oli nöyryyttänyt myös Ranskan. Ruotsilla oli sentään vielä apukeinoja, ja Ludvig XIV jatkoi sotaa tarmokkaasti, joskin onnettomasti. Jos Pommeri ja Bremenin herttuakunta nyt joutuisivat sotanäyttämöksi, oli pelättävissä, että Saksan valtakunta kärsisi siitä ja olisi tältä puolelta heikontuneena vähemmän voimakas Ludvig XIV:ttä vastaan. Tätä vaaraa torjuakseen keisari, Saksan ruhtinaat, Englannin kuningatar Anna ja Hollannin yleis-eduskunta tekivät vuoden 1709 lopulla Haagissa erään kummallisimpia sopimuksia, mitä koskaan on allekirjoitettu.

Näiden valtojen kesken näet päätettiin, ettei sotaa Ruotsia vastaan saisi käydä Pommerissa eikä missään muussakaan Saksan maakunnassa, ja että Kaarle XII:n viholliset voisivat hätyyttää häntä kaikkialla muualla. Puolan kuningas ja tsaari liittyivät myös tähän sopimukseen; he lisäyttivät siihen vielä kohdan, joka oli yhtä kummallinen kuin itse sopimus: että nimittäin Pommerissa olevat 12,000 ruotsalaista eivät saisi lähteä sieltä, mennäkseen puolustamaan Ruotsin muita maakuntia.

Jotta tämän sopimuksen voimaanpano turvattaisiin, esitettiin koottavaksi armeija, joka suojelisi tätä näennäistä puolueettomuutta. Sen tuli olla leirissä Oderin varrella. Moisen, sodan estämiseksi tarkoitetun armeijan asettaminen olisi ollut omituinen uudistus. Juuri niillä, joiden tuli se kustantaa, oli enimmäkseen tärkeät syynsä käydä tätä sotaa, jota nyt tahdottiin karttaa; sopimus näet määräsi, että asianomainen armeija oli pantava kokoon keisarin, Preussin kuninkaan, Hannoverin vaaliruhtinaan, Hessenin maakreivin ja Münsterin piispan joukoista.

Kävikin juuri niin, kuin moisesta suunnitelmasta luonnollisesti sopi odottaa: se jäi täytäntöön panematta. Ruhtinaat, joiden tuli asettaa oma osuutensa mainittuun armeijaan, eivät antaneet mitään. Ei saatu kokoon kahtakaan rykmenttiä. Puhuttiin paljon puolueettomuudesta, mutta kukaan ei sitä noudattanut. Siten pohjoismaiden ruhtinaat, joilla oli ratkaistavana riitakysymyksiä Ruotsin kuninkaan kanssa, saivat täyden vapauden kiistellä tämän ruhtinaan peruista.

Asiain näin ollen tsaari, jätettyään joukkonsa majailemaan Liettuaan ja järjestettyään Riian piirityksen, palasi Moskovaan, antaakseen siellä alamaisilleen näytännön, joka oli yhtä uusi kuin kaikki muukin, mitä hän siihen saakka oli tehnyt valtakunnassaan: se oli voittokulkue vanhain roomalaisten tapaan. Hän saapui Moskovaan seitsemän kaduille pystytetyn riemukaaren alitse; kadut oli koristettu kaikella, mitä ilmanala voi tarjota ja hänen huolenpidostaan kukoistamaan ruvennut kauppa oli kyennyt sinne tuottamaan. Eräs kaartinrykmentti aloitti kulkueen; sitä seurasivat ruotsalaisilta Ljesnan ja Pultavan luona vallatut tykit, joista kutakin veti kahdeksan maahan saakka ulottuvilla, helakanpunaisilla satulaloimilla verhottua hevosta. Sitten tulivat liput, patarummut ja viirit, jotka oli vallattu näissä kahdessa taistelussa, niiden upseerien ja sotamiesten kantamina, jotka olivat ne ottaneet. Näitä sotasaaliita seurasivat tsaarin kauneimmat joukko-osastot.

Niiden kuljettua ohitse nähtiin vartavasten rakennetuissa vaunuissa Kaarle XII:n kantopaarit, jotka oli löydetty Pultavan taistelukentältä kahden tykinkuulan särkeminä. Kantopaarien jäljessä marssivat kaksittain kaikki sotavangit. Siinä nähtiin Ruotsin pääministeri kreivi Piper, kuuluisa marsalkka Rehnsköld, kreivi Lewenhaupt, kenraalit Schlippenbach, Stackelberg, Hamilton ynnä kaikki upseerit ja sotamiehet, jotka sitten hajoitettiin ympäri avaraa Venäjänmaata. Heidän jälkeensä esiintyi tsaari itse saman hevosen selässä, jolla hän oli ratsastanut Pultavan taistelussa. Muutaman askelen päässä hänestä nähtiin ne kenraalit, joilla oli ollut osuutensa mainitun päivän menestykseen. Sitten tuli eräs toinen kaartinrykmentti, ja lopuksi päättivät kulkueen ruotsalaisten ampumatarvevaunut. Tämän juhlasaaton aikana soivat Moskovan kaikki kirkonkellot, nahka- ja patarummut rämisivät, vaskitorvet toitottivat ja lukemattomat muut soittokojeet helisivät tovittain, samalla kun kaksisataa kanuunaa jymisi kunnialaukauksia ja viisisataatuhatta ihmistä purki ilmoille iloaan, huutaen joka askelella, jonka tsaari astui tässä voittokulkueessa: "Eläköön keisari, isämme!"

Tämä suurenmoinen näytelmä lisäsi tietysti alamaisten kunnioitusta tsaarin persoonaa kohtaan. Kaikki se, mitä hän oli tehnyt todella hyödyllistä heidän hyväkseen, teki hänet kenties vähemmän suureksi heidän silmissään.

Sillävälin hän jatkoi Riian saartoa. Hänen kenraalinsa valtasivat loput Liivinmaasta ja osan Suomea. Samaan aikaan Tanskan kuningas teki koko laivastollaan maihinnousun Ruotsiin, laskien sinne 17,000 miestä, joiden päällikkyyden hän uskoi kreivi Reventloville.

Ruotsin hallitusta hoiti tällöin muutamista senaattoreista muodostettu hallituskunta, jonka kuningas Tukholmasta lähtiessään oli asettanut. Senaatti, joka arveli hallituksen oikeuden mukaan kuuluvan itselleen, oli kateellinen hallituskunnalle. Valtio kärsi tästä eripuraisuudesta. Mutta heti kun Pultavan taistelun jälkeen Tukholmaan ennätti ensimäinen uutinen siitä, että kuningas oli Benderissä tataarien ja turkkilaisten käsissä ja että tanskalaiset olivat nousseet maihin Skoonessa, jossa olivat valloittaneet Helsingborgin kaupungin, lakkasi kaikki kateus. Ajateltiin vain Ruotsin pelastamista. Maa alkoi olla miltei tyhjä säännöllisistä joukoista, sillä vaikka Kaarle olikin aina suorittanut suuret sotaretkensä pienten armeijain avulla, olivat kuitenkin ne lukemattomat taistelut, joita hän yhdeksän vuoden kuluessa oli käynyt, ja välttämättömyys yhäti täydentää sotajoukkoja sekä elättää niitä varusväkiä ja armeijaosastoja, joita oli aina pidettävä valmiina Suomessa, Inkerissä, Liivinmaalla, Pommerissa, Bremenissä ja Werdenissä, vieneet Ruotsista sodan kestäessä kaiken kaikkiaan enemmän kuin 250,000 sotamiestä.[34] Jäljellä oli enää vain 8,000 miestä vanhoja joukkoja, jotka yhdessä vastakutsuttujen miesten kanssa olivat Ruotsin ainoana turvana.

Mutta Ruotsin kansa on sotainen, ja kaikki olivat vähitellen omaksuneet kuninkaansa hengen. Maan toisesta äärestä toiseen ei puhuttukaan muusta kuin Kaarlen, hänen kenraaliensa ja näiden johdolla Narvan, Väinä-joen, Klissowin, Pultuskin ja Holovezinin luona taistelleiden vanhain joukkojen ihmeellisistä urotöistä. Halvimmatkin ruotsalaiset täytti sen johdosta kilvoittelun ja kunnian henki. Siihen tuli lisäksi rakkaus ja sääli, jota he tunsivat kuningastaan kohtaan, sekä leppymätön tanskalaisviha. Monissa muissa maissa talonpojat ovat orjia, tai ainakin heitä kohdellaan sellaisna. Ruotsissa, ollen tärkeä osa valtioruumiista, he pitivät itseään täysarvoisina kansalaisina ja olivat ylevän mielenlaadun elähdyttämiä. Niinpä näistä nostomiehistä vähässä ajassa tulikin mitä parhaita pohjoismaiden sotajoukkoja.

Hallituksen käskystä kenraali Stenbock asettui 8,000 vanhan sotilaan ja noin 12,000 nostomiehen etunenään, lähteäkseen karkoittamaan maasta tanskalaiset, jotka hävittelivät Helsingborgin rannikkoa ja ulottivat jo pakko- ja paloverotusretkensä kauas sisämaahan.

Ei ollut aikaa eikä varoja antaa nostoväelle säännöllisiä pukuja. Enimmät talonpojista saapuivat puettuina liinamekkoihin, pistoolit paulalla vyöhön kiinnitettyinä. Tämän harvinaisen armeijan kera Stenbock kohtasi tanskalaiset kolmen penikulman päässä Helsingborgista. Hän halusi suoda joukoilleen muutaman päivän levon, linnoittautua ja antaa uusille sotamiehilleen aikaa tottua viholliseen; mutta talonpojat vaativat kaikki yhdestä suusta päästä taisteluun jo saapumispäivänään.

Mukana olleet upseerit ovat vakuuttaneet minulle nähneensä heidät silloin melkein kaikki vihan vimmassa; niin hirveä on ruotsalaisten kansallisviha tanskalaisia vastaan. Stenbock käytti hyväkseen tätä otollista mielialaa, joka taistelupäivänä merkitsee yhtä paljon kuin sotilaallinen harjaantumus. Hän kävi tanskalaisten kimppuun, ja siinä nähtiin perin harvinainen näky, kuinka aivan uudet nahkapojat jo ensimäisessä taistelussaan osoittivat vanhain soturien vertaista pelottomuutta. Kaksi rykmenttiä näitä kiireesti asestettuja talonpoikia murskasi Tanskan kuninkaan kaartinrykmentin, josta jäi jäljelle vain kymmenen miestä.

Täydellisesti tappiolle joutuneet tanskalaiset peräytyivät Helsingborgin tykkien turviin. Ruotsin ja Seelannin välimatka on niin lyhyt, että Tanskan kuningas jo samana päivänä sai Köpenhaminaan tiedon armeijansa tappiosta Ruotsissa. Hän lähetti laivastonsa hakemaan armeijansa jäännöksiä pois. Tanskalaiset jättivät Ruotsin kiireesti viisi päivää taistelun jälkeen. Mutta kun he eivät voineet viedä mukanaan hevosiaan eivätkä myöskään tahtoneet jättää niitä viholliselle, niin he tappoivat ne Helsingborgin ympäristössä ja polttivat muonavaransa, viljansa ja kuormastansa poroksi sekä jättivät Helsingborgiin neljätuhatta haavoitettua, joista enin osa kuoli tapetuista hevosista lähtevään löyhkään ja elintarpeiden puutteeseen, koska heidän maanmiehensä itse veivät ne heiltä, estääkseen ruotsalaisia pääsemästä niihin käsiksi.

Samaan aikaan Taalainmaan talonpojat, kuultuaan metsiensä keskuuteen kuninkaansa olevan turkkilaisten vankina, lähettivät edustajiaan Tukholmaan hallituksen luo ja tarjoutuivat omalla kustannuksellaan, 20,000 miehen voimalla, lähtemään vapauttamaan herransa hänen vihollistensa käsistä. Tämä tarjoumus, joka oli todistuksena enemmän rohkeudesta ja kiintymyksestä kuin varsinaisesti hyödyllinen, otettiin mielihyvällä vastaan, mutta sentään hylättiin. Kuitenkaan ei laiminlyöty ilmoittaa siitä kuninkaalle silloin, kun hänelle lähetettiin kertomus Helsingborgin taistelusta.

Kaarle sai nämä lohdulliset uutiset Benderin luona olevaan leiriinsä heinäkuussa 1710. Vähän aikaa sen jälkeen eräs toinenkin tapahtuma varmisti häntä hänen toiveissaan.

Suurvisiiri Köprili, joka vastusti hänen suunnitelmiaan, pantiin viralta kaksikuukautisen ministerinä olon perästä. Kaarle XII:n pieni hovi ja hänen kannattajansa Puolassa julistivat nyt, että Kaarle muka asetti ja erotti ministerejä ja hallitsi Turkin valtakuntaa Benderissä olevasta turvapaikastaan käsin. Mutta todellisuudessa hänellä ei ollut mitään osaa tämän suosikin epäsuosioon; visiirin ankara rehellisyys lienee ollut ainoana syynä hänen kukistumiseensa. Hänen edeltäjänsä ei näet ollut maksanut janitshaarien palkkoja keisarillisesta rahastosta, vaan niistä varoista, joita hän kokosi kiskomisillaan. Köprili taas maksoi palkat valtionrahastosta. Ahmed moitti häntä siitä, että hän piti alamaisten etua tärkeämpänä kuin keisarin. "Sinun edeltäjäsi Tshurluli", sanoi hän visiirille, "osasi keksiä toisia keinoja sotaväkeni palkkaamiseksi". Suurvisiiri vastasi: "Jos hän osasi taidon rikastuttaa sinun korkeuttasi ryöstöillä, niin minä puolestani pidän kunnianani olla tuntematta sitä taitoa."

Se syvä salaisuus, johon seralji on verhottu, laskee harvoin sellaisia keskusteluja pääsemään julkisuuteen. Mutta edellä oleva tuli tiedoksi Köprilin epäsuosioon joutumisen keralla. Tämä visiiri ei saanut päällään maksaa rohkeuttaan, koska todellinen hyve joskus hankkii itselleen arvonantoa, vaikkapa se ei miellyttäisikään. Hänen sallittiin vetäytyä Necroponten saareen. Minä tunnen nämä yksityisseikat sukulaiseni Brun kirjeistä, joka oli ensimäinen dragomani [tulkki. — Suom. muist.] Portin luona, ja minä mainitsin ne antaakseni käsityksen tämän hallituksen hengestä.

Suurherra kutsutti nyt Alepposta Syyrian pashan Baltadshi-Mehemedin, joka jo ennen Tshurlulia oli ollut suurvisiirinä. Seraljin baltadshit (nimi johtuu sanasta balta, joka merkitsee kirvestä) ovat orjia, jotka hakkaavat puita hallitsijasuvun prinssien ja sulttaanien tarpeeksi. Uusi visiiri oli nuoruudessaan ollut baltadshi (puunhakkaaja) ja edelleen säilyttänyt tämän nimen turkkilaisten tavan mukaan, jotka punastumatta ottavat nimekseen ensimäisen ammattinsa tai isänsä ammatin tai syntymäpaikkansa nimen.

Ollessaan vielä palvelijana seraljissa oli Baltadshi-Mehemedillä ollut onni tehdä muutamia pieniä palveluksia prinssi Ahmedille, joka silloin, veljensä Mustafan hallitessa, oli valtiovankina. Hallitsijasuvun prinsseille annetaan huvitukseksi niin iäkkäitä naisia, etteivät he enää voi saada lapsia (mikä ikäkausi alkaa Turkissa sangen varhain), mutta ovat vielä kyllin kauniita miellyttääksensä. Sulttaaniksi päästyään Ahmed antoi yhden noista orjattaristaan, jota hän oli suuresti rakastanut, vaimoksi Baltadshi-Mehemedille. Tämä nainen osasi vehkeilyllään tehdä miehestään suurvisiirin; toinen vehkeily kukisti hänet ja kolmas kohotti hänet jälleen visiiriksi.

Ottaessaan vastaan valtakunnan sinetin Baltadshi-Mehemed näki Ruotsin kuninkaan puolueen olevan vallitsevana seraljissa. Sulttaanitar-valide, Ali Kumurdshi, suurherran suosikki, kislar-aga, mustien eunukkien päämies, ja janitshaarien aga tahtoivat sotaa tsaaria vastaan. Myöskin sulttaani oli niin päättänyt. Hänen ensimäinen uudelle suurvisiirille antamansa käsky kuuluikin, että tämän tuli lähteä 200,000 miehen kera hätyyttämään venäläisiä. Baltadshi-Mehemed ei ollut ikinänsä käynyt sotaa, mutta hän ei suinkaan ollut mikään pölkkypää, jollaiseksi häneen tyytymättömät ruotsalaiset ovat hänet esittäneet. Hän sanoi suurherralle, ottaessaan tämän kädestä vastaan jalokivillä koristetun sapelin: "Sinun korkeutesi tietää, että minut on opetettu käyttämään kirvestä puiden halkomiseen, mutta ei miekkaa armeijan komentamiseen. Kuitenkin tahdon koettaa palvella sinua hyvin. Mutta jos epäonnistuisin, niin muista silloin minun pyytäneen, ettet lukisi sitä minun viakseni." — Sulttaani vakuutti hänelle ystävyyttänsä ja visiiri valmistautui tottelemaan.

Ottomanisen Portin ensimäinen askel oli sulkea Venäjän lähettiläs Seitsemän tornin linnaan. Turkkilaisten tapana on näet alkaa siten, että he panevat vankeuteen niiden ruhtinasten ministerit, joille he julistavat sodan. Ollen muutoin tarkkoja vieraanvaraisuuden noudattajia he tässä asiassa loukkaavat kansakuntien pyhintä oikeutta. He harjoittavat tätä vääryyttä kohtuuden varjolla; he näet kuvittelevat tai uskottelevat, etteivät he koskaan ryhdy muihin kuin oikeutettuihin sotiin, koska heidän muftinsa hyväksymys on ne pyhittänyt. Tämän periaatteen mukaan he uskovat tarttuvansa aseihin rangaistaksensa siten sopimusten rikkojia, vaikkapa he itsekin usein rikkovat niitä, ja arvelevat tarvitsevansa kurittaa myös viholliskuninkaiden lähettiläitä, muka heidän uskottomien herrojensa rikostovereina.

Tähän käsitykseen liittyy se naurettava halveksunta, jota he teeskentelevät kristittyjä ruhtinaita ja lähettiläitä kohtaan, joita he säännöllisesti pitävät vain kauppakonsulien veroisina.

Krimin tataarien ruhtinas, jota me nimitämme khaaniksi, sai käskyn olla valmiina 40,000 tataarin kanssa. Mainittu ruhtinas hallitsee Nogain aroa, Budziakia ynnä osaa tsherkessien maasta sekä koko Krimiä, mikä maakunta muinaisuudessa tunnettiin nimellä Taurialainen Khersonesos, jonne kreikkalaiset johtivat kauppansa ja aseensa ja perustivat mahtavia kaupunkeja ja jonne myöhemmin tunkeutuivat genovalaiset, ollessaan Euroopan kaupan valtiaita. Tässä maassa nähdään kreikkalaisten kaupunkien raunioita ja genovalaisten muistomerkkejä, jotka vieläkin pysyvät pystyssä keskellä hävitystä ja raakalaisuutta.

Khaania hänen alamaisensa nimittävät keisariksi; mutta tästä muhkeasta arvonimestä huolimatta hän on vain Poriin orja. Ottomanilainen veri, josta khaanit polveutuvat, ja se oikeus, joka heillä, suurherran suvun mahdollisesti sammuessa, on Turkin valtaistuimeen, tekee heidän perheensä kunnioitettavaksi sulttaanin itsensä silmissä ja heidän persoonansa pelottavaksi. Suurherra ei sentähden ole uskaltanutkaan tuhota tataarilais-khaanien sukua, mutta hän ei myös melkein koskaan päästä näitä ruhtinaita vanhenemaan valtaistuimella. Heidän käytöksensä on aina naapuripashain valvonnan alainen, heidän maitansa ympäröivät janitshaarit, heidän tahtoansa vastassa on suurvisiirin tahto, heidän aikeensa ovat aina epäluulon alaisia. Jos tataarit valittavat khaaniansa vastaan, niin Portti erottaa hänet tällä tekosyyllä; jos taas hänestä liiaksi pidetään, niin on se vielä suurempi rikos, joka heti rangaistaan. Niinpä melkein kaikki joutuvatkin valtaistuimelta maanpakoon ja päättävät päivänsä Rhodos-saarella, joka säännöllisesti on heidän vankilansa ja hautansa.

Heidän alamaisensa, tataarit, ovat maailman ryöstönhimoisimpia kansoja, mutta samalla (mikä ei näytä soveltuvan yhteen sen kanssa) vieraanvaraisimpia. He kulkevat viidenkymmenen penikulman päähän maastansa hätyyttämään jotakin karavaania tai hävittämään kyliä. Mutta kun muukalainen, olkoonpa kuka hyvänsä, saapuu heidän maahansa, niin häntä ei ainoastaan oteta kaikkialla hyvin vastaan, majoiteta ja kestitetä, vaan myös joka paikassa, missä hän liikkuu, asukkaat riitelevät keskenään kunniasta saada hänet vieraaksensa. Talon isäntä, hänen vaimonsa ja hänen tyttärensä palvelevat häntä kilpaa. Skyyttalaiset, heidän esi-isänsä, ovat jättäneet heille perinnöksi loukkaamattomana pidetyn kunnioituksen vieraanvaraisuutta kohtaan, jonka he ovat säilyttäneet, koska heidän luonaan käyvien muukalaisten vähäinen luku ja kaikkien elintarpeiden halpa hinta eivät tee tämän hyveen harjoittamista heille liian rasittavaksi. Kun tataarit lähtevät sotaan turkkilaisen armeijan kanssa, huolehtii suurherra heidän elatuksestaan; heidän saamansa saalis on heidän ainoa palkkansa; he ovatkin soveliaampia ryöstelemään kuin säännölliseen taisteluun.

Ruotsin kuninkaan lahjojen ja vehkeilyjen suosiolliseksi saattama khaani sai aluksi aikaan, että joukkojen yleiseksi yhtymispaikaksi määrättiin itse Bender, jotta siten Kaarle XII:n nähden voitaisiin paremmin osoittaa, että sotaa käytiin juuri hänen vuoksensa.

Mutta uudella suurvisiirillä Baltadshi-Mehemedillä ei ollut samoja velvoituksia eikä hän tahtonutkaan siinä suhteessa liehitellä vierasta ruhtinasta. Hän muutti määräyksen siten, että suuren armeijan tuli kokoontua Adrianopolin luo. Juuri näille Adrianopolin avaroille ja viljaville tasangoille kokoontuvatkin turkkilaiset armeijat säännöllisesti silloin, kun tämä kansa ryhtyy sotaan kristittyjä vastaan. Aasiasta ja Afrikasta saapuneet joukot levähtävät siellä ja virkistyvät muutamia viikkoja. Mutta tällä kertaa suurvisiiri, ehtiäkseen ennen tsaaria, antoi armeijan levähtää vain kolme päivää ja marssi sitten Tonavalle sekä sieltä Bessarabiaa kohti.

Turkkilaisten joukot eivät enää nykyään ole niin pelottavia kuin muinoin, jolloin he valloittivat niin paljon valtioita Aasiassa, Afrikassa ja Euroopassa. Silloin turkkilaisten ruumiinvoima, miehuus ja lukumäärä voittivat helposti heidän vähemmän voimakkaat ja huonommin harjoitetut vihollisensa. Mutta nykypäivinä, jolloin kristityt ovat paremmin perehtyneet sotataitoon, he melkein aina lyövät turkkilaiset säännöllisessä taistelussa, vieläpä epätasaisin voiminkin. Jos kohta Turkin valtakunta äskettäin on tehnytkin joitakuita valloituksia, on niin tapahtunut ainoastaan Venetsian tasavallan kustannuksella, joka onkin enemmän viisaan kuin sotaisan maineessa, ja jota muukalaiset puolustavat ja aina keskenään eripuraiset kristityt ruhtinaat huonosti auttavat.

Janitshaarit ja spahit [janitshaarit, jalkaväki; spahit, ratsuväki. — Suom. muist.] hyökkäävät epäjärjestyksessä, ollen kykenemättömiä kuulemaan komennusta ja jälleen kokoontumaan. Heidän ratsuväkensä, jonka, katsoen heidän hevostensa hyvyyteen ja kepeyteen, pitäisi olla oivallista, ei kykene kestämään saksalaisen ratsuväen iskua; jalkaväki taas ei tällöin vielä osannut edullisesti käyttää hyväkseen pistintä. Lisäksi turkkilaisilla ei maasodassa ole ollut joukossaan suurta sotapäällikköä Köprilin jälkeen, joka valloitti Candian saaren. — Seraljin toimettomuudessa ja hiljaisuudessa kasvanut orja, joka oli suosion oikusta päässyt visiiriksi ja vasten tahtoaan kenraaliksi, johdatti nyt hätäisesti koottua armeijaa, jolta puuttui sotakokemus ja -kuri, venäläisiä joukkoja vastaan, jotka jo kahdentoista vuoden aikana olivat tottuneet sotaan ja ylpeilivät ruotsalaisten voittamisesta.

Kaiken todennäköisyyden mukaan olisi tsaarin siis tullut voittaa Baltadshi-Mehemed, mutta hän teki turkkilaisiin nähden saman virheen, kuin Ruotsin kuningas taistellessaan häntä vastaan: hän halveksi vihollistaan liiaksi. Kuultuaan turkkilaisten varusteluista hän jätti Moskovan ja, käskettyään muuttamaan Riian piirityksen saarroksi, kokosi Puolan rajoille 80,000 miestä sotaväkeään. Tämän armeijan kera hän suuntasi kulkunsa muinaisten dakialaisten maan Moldaun ja Valakian kautta, missä nykyään asuu kreikkalaiskristittyjä, jotka maksavat veroa suurherralle.

Moldauta hallitsi tällöin ruhtinas Kantemir, sukuperältään kreikkalainen, jossa yhtyi muinaisten kreikkalaisten lahjakkuus, tieteitten harrastus ja sotataito. Hänen väitettiin polveutuvan kuuluisasta Timurista, joka on tunnettu Tamerlanin nimellä. Tämä alkuperä näytti kauniimmalta kuin kreikkalainen; mainittu polveutuminen todistettiin mainion valloittajan nimellä. Timur, sanottiin, on sama kuin Temir; arvonimi khaani (khan), joka Timurilla oli ennen Aasian valloittamista, tavataan nimessä Kantemir; niinpä siis ruhtinas Kantemir on Tamerlanin jälkeläinen. Sellaiset ovat muutoin useimpien sukujohtojen perusteet!

Polveutuipa Kantemir mistä suvusta hyvänsä, hän oli koko asemastaan kiitollisuudenvelassa Ottomaniselle Portille. Mutta tuskin oli hänet varustettu ruhtinuuden arvolla, kun hän jo petti hyväntekijänsä, turkkilaisten keisarin, tsaarin hyväksi, jolta hän toivoi vielä suurempia etuja. Hän kuvitteli itselleen, että Kaarle XII:n voittaja helposti voittaisi myös vähäpätöisen visiirin, joka ei koskaan ollut käynyt sotaa ja joka kiaia'kseen, toisin sanoen luutnantikseen, oli valinnut Turkin tullilaitoksen intendentin. Hän luotti siihen, että hänen kaikki kreikkalaisensa asettuisivat hänen puolelleen; myös kreikkalaiset patriarkat rohkaisivat häntä tähän luopumukseen. Tehtyään salaisen sopimuksen tämän ruhtinaan kanssa ja otettuaan hänet armeijaansa tsaari marssi hänen maahansa ja saapui kesäkuussa 1711 Hierasus-joen, nykyisen Pruthin, pohjoiselle rannalle, lähelle Moldaun pääkaupunkia Jassya.

Heti kun suurvisiiri oli saanut tietää Pietari Aleksejevitshin marssivan tähän suuntaan, jätti hän myös leirinsä ja seuraten Tonavan kulkua meni tämän joen yli laivasiltaa myöten Saccia-nimisen kauppalan luona, samassa paikassa, johon Dareios muinoin oli rakennuttanut hänen nimeään kantavan sillan. Turkkilainen armeija kulki niin nopeasti, että se kohta oli venäläisten näkyvissä, Pruth-joen ollessa molempien välissä.

Ollen varma Moldaun ruhtinaasta tsaari ei osannut aavistaakaan, että moldaulaiset karttaisivat häntä. Mutta usein ruhtinaalla ja alamaisilla on sangen erilaiset harrastukset. Jälkimäiset rakastivat turkkilaista yliherruutta, joka aina on uhkaava vain ylimyksille, mutta kohtelee lempeästi veronalaisia talonpoikia. He pelkäsivät kristittyjä, varsinkin venäläisiä, jotka aina olivat kohdelleet heitä epäinhimillisesti. Niinpä he veivätkin kaikki elintarpeensa turkkilaiselle armeijalle. Hankkijat, jotka olivat ottaneet toimekseen varustaa venäläiset muonavaroilla, suorittivat tsaarin kanssa tekemänsä sitoumukset suurvisiirin leirissä. Moldaulaisten naapurit, valakit, osoittivat turkkilaisille samaa alttiutta; siinä määrin vanha käsitys venäläisten raakuudesta oli vieroittanut heistä kaikkien mielet.

Tsaari, siten pettyneenä kenties liiankin helposti omaksutuissa toiveissaan, näki nyt äkkiä armeijansa olevan ilman elintarpeita ja rehuja. Sotamiehiä karkaili joukoittain, ja pianpa hänen armeijansa huomasi supistuneensa tuskin 30,000 mieheen, jotka olivat nääntymäisillään kurjuuteen. Pruthin luona sai tsaari, koska oli pannut luottamuksensa Kantemiriin, kokea samaa, mitä Kaarle XII oli kokenut Pultavan luona, luotettuaan liian paljon Mazeppaan. Sillä välin turkkilaiset menivät Pruthin yli, ympäröivät venäläiset ja varustivat heidän eteensä linnoitetun leirin. Kummallista on, ettei tsaari ollenkaan koettanut estää joen yli menoa tai ettei hän edes korjannut tätä virhettä ryhtymällä taisteluun turkkilaisia vastaan heti ylimenon tapahduttua, vaan nyt soi heille aikaa saattaa hänen armeijansa nälällä ja rasituksella perikatoon. Näyttää siltä kuin tämä ruhtinas olisi tällä sotaretkeltä tehnyt kaikkensa joutuakseen turmioon. Hän oli ilman elintarpeita, takanansa Pruth-joki, edessänsä 150,000 turkkilaista ja ympärillä 40,000 tataaria, jotka yhtä mittaa oikealta ja vasemmalta häiritsivät häntä. Tässä hädässään hän sanoikin julkisesti: "Kas nytpä olen ainakin yhtä pahassa pinteessä kuin veljeni Kaarle oli Pultavan luona."

Kreivi Poniatowski, Ruotsin kuninkaan väsymätön asiamies, oleskeli suurvisiirin armeijassa muutamien puolalaisten ja ruotsalaisten kanssa, jotka kaikki uskoivat tsaarin perikadon välttämättömäksi.

Heti kun Poniatowski näki armeijain aivan varmasti joutuvan yhteenottoon, tiedoitti hän sen Ruotsin kuninkaalle, joka viipymättä lähti Benderistä neljänkymmenen upseerin seurassa, ollen jo etukäteen mielissään siitä, että nyt taas saisi taistella Venäjän keisaria vastaan. Monien häviöiden ja tuhoisain marssien jälkeen tsaari, työnnettynä Pruthia kohti, ei enää voinut puolustaa itseänsä muuten kuin hirsipaalustoilla ja vaunulinnallaan. Jotkut osastot janitshaareja ja spaheja heittäytyivät hänen niin huonosti linnoitetun armeijansa kimppuun; mutta he hyökkäsivät epäjärjestyksessä, ja venäläiset puolustautuivat kaikella sillä tarmolla, jonka heidän hallitsijansa läsnäolo ja epätoivo antoi heille.

Turkkilaiset tungettiin kahdesti takaisin. Seuraavana päivänä Poniatowski neuvoi suurvisiiriä näännyttämään nälkään venäläisen armeijan, jonka täytyisi kaiken puutteessa yhden päivän perästä antautua keisareilleen voittajan armoille.

Tsaari on sittemmin tunnustanut useamman kuin yhden kerran, ettei hän koskaan elämässään ole tuntenut mitään niin julmaa kuin oli silloisen yön tuska ja levottomuus. Hänen mielessään pyöri kaikki se, mitä hän niin monen vuoden kuluessa oli tehnyt kansansa kunnian ja menestyksen hyväksi: niin monet suuret työt, jotka sota aina oli keskeyttänyt, joutuisivat nyt kenties hänen kerallaan perikatoon, ennenkuin olivat loppuun suoritetut. Hänen oli pakko joko kuolla nälkään tai käydä väsynein, puoleen määräänsä supistetuin joukoin, miltei ratsuttomin ratsumiehin ja nälän ja rasitusten riuduttamin jalkamiehin lähes 180,000 miehen kimppuun. Yön lähestyessä hän kutsui luokseen kenraali Sheremetjevin ja käski hänen epäröimättä ja kauan neuvottelematta valmistaa kaikki siihen kuntoon, että päivän koittaessa voitaisiin tehdä pistinhyökkäys turkkilaisten kimppuun.

Lisäksi hän antoi nimenomaisen määräyksen koko kuormaston polttamisesta; jokainen upseeri saisi säilyttää itselleen vain yhdet vaunut, jotta tappiolle jouduttaessa viholliset eivät ainakaan voisi saada toivomaansa saalista.

Järjestettyään kaikki kenraalinsa kera taistelun varalle, hän vetäytyi telttaansa tuskan masentamana ja kouristusten ahdistamana, mikä vaiva tapasi häntä usein ja aina kaksinverroin rajuna silloin, kun hän oli kovasti järkytetty. Hän kielsi ketään yöllä minkään tekosyyn varjolla astumasta telttaansa, koska ei tahtonut kuulla mitään väitteitä päätöstään vastaan, joka kyllä oli epätoivoinen, mutta välttämätön, ja vielä vähemmän halusi ketään todistajaksi siihen surkeaan asemaan, jossa hän tunsi olevansa.

Sillä välin poltettiin hänen määräyksensä mukaan suurin osa kuormastosta. Koko armeija seurasi tätä esimerkkiä, joskin vastenmielisesti; monet kaivoivat tärkeimmät kalleutensa maahan. Kenraalit antoivat jo lähtökäskyn ja koettivat virittää armeijassa luottamusta, jota ei ollut heillä itselläänkään. Rasituksen ja nälän riuduttamat sotamiehet marssivat innottomasti ja toivotta. Naiset, joita armeijassa oli liiaksikin, purkivat ilmoille valitushuutoja, jotka vielä enemmän masensivat mieliä. Kaikki odottivat huomispäivänä joko kuolemaa tai orjuutta. Tämä ei ole mitään liioittelua; juuri siten on kuultu niiden upseerien kertovan, jotka palvelivat tässä armeijassa.

Tällöin oli venäläisten leirissä eräs nainen, kenties yhtä merkillinen kuin tsaari itse. Hänet tunnettiin vielä ainoastaan Katariinan nimellä. Hänen äitinsä oli eräs viheliäinen talonpoikaisvaimo, nimeltä Erb-Magden,[35] Ringenin kylästä Vironmaalta, jossa rahvas on maaorjuudessa ja joka tähän aikaan oli Ruotsin herruuden alainen. Isäänsä hän ei ole koskaan tuntenut; kasteessa hän oli saanut nimen Martta. Seurakunnan pappi kasvatti säälistä häntä nelitoistavuotiaaksi saakka. Siinä iässä hän pääsi palvelijattareksi Marienburgiin eräälle paikkakunnan luterilaiselle, Glück-nimiselle pappismiehelle.

Kahdeksantoistavuotiaana, v. 1702, hän meni naimisiin erään ruotsalaisen rakuunan kanssa. Häitten jälkeisenä päivänä venäläiset löivät sen ruotsalaisen joukko-osaston, jossa mainittu rakuuna palveli, eikä tätä enää sen koommin nähty. Hänen vaimonsa ei saanut tietää, oliko hän joutunut vangiksi eikä sittemmin enää milloinkaan kuullut rahtuakaan miehestään.

Muutamia päiviä myöhemmin hän itsekin joutui kenraali Bauerin vangiksi ja palveli nyt aluksi tätä sekä sittemmin marsalkka Sheremetjeviä. Tämä lahjoitti hänet ruhtinas Menshikoville, miehelle, joka on saanut kokea mitä äärimmäisimpiä onnenvaihteluja. Oltuaan ensin piirakkaleipurin oppipoika, sitten kenraali ja ruhtinas, hänet lopuksi erotettiin kaikista arvoistaan ja karkoitettiin Siperiaan, jossa hän kuoli kurjuudessa ja epätoivossa.

Eräillä illallisilla ruhtinas Menshikovin luona keisari näki hänet, rakastui häneen ja nai hänet salaisesti v. 1707; siihen eivät olleet syynä naisten metkut, vaan koska hän tapasi tässä naisessa sellaista sieluntarmoa, joka kykeni tukemaan hänen yrityksiään, vieläpä jatkamaankin niitä hänen jälkeensä. Hän oli jo aikoja sitten hylännyt ensimäisen vaimonsa Ottokefan,[36] erään pajarin tyttären; tätä syytettiin niiden muutosten vastustamisesta, joita tsaari teki valtakunnassaan. Tsaarin silmissä se tietysti oli törkein rikos. Hän näet suvaitsi perheessään vain sellaisia henkilöitä, jotka ajattelivat samoin kuin hän itse. Hän luuli nyt löytävänsä tässä muukalaisessa orjattaressa hallitsijattaren ominaisuudet, vaikkapa hänellä ei ollutkaan mitään sukupuolensa avuja. Hänen tähtensä tsaari ei välittänyt mistään ennakkoluuloista, jotka olisivat pidättäneet tavallista ihmistä, vaan kruunautti hänet keisarinnaksi. Sama nerollisuus, joka korotti hänet Pietari Aleksejevitshin puolisoksi, tuotti hänelle koko valtakunnan hänen puolisonsa kuoltua. Eurooppa näki hämmästyksekseen, kuinka tämä nainen, joka ei koskaan osannut lukea eikä kirjoittaa, korvasi kasvatuksensa ja puutteensa rohkeudellaan ja verhosi kunnialla lainsäätäjän valtaistuimen.

Mennessään tsaarin kanssa naimisiin hän luopui luterilaisesta uskosta, jossa hän oli kasvanut, ja siirtyi kreikkalaiseen kirkkoon. Hänet kastettiin uudelleen venäläisten kirkonmenojen mukaan, ja Martta-nimen sijaan hän nyt otti nimen Katariina, jolla hän sittemmin on tunnettu.

Ollessaan tällöin mukana leirissä Pruthin luona tämä nainen neuvotteli kenraalien ja varakansleri Shafirovin kanssa, sillaikaa kun tsaari oli yksin teltassaan. Tällöin päätettiin pyytää turkkilaisilta rauhaa ja tsaaria suostumaan sellaiseen menettelyyn. Varakansleri kirjoitti herransa nimessä suurvisiirille kirjeen. Kiellosta välittämättä astui tsaaritar tämä kirje kädessä tsaarin telttaan. Saatuaan monien rukousten, kinastelujen ja kyynelien jälkeen siihen hänen allekirjoituksensa hän heti keräsi kokoon kaikki jalokivensä, parhaat kalleutensa ja rahansa, lainasipa vielä lisää kenraaleilta ja saatuaan siten kootuksi melkoisen lahjan lähetti sen Venäjän keisarin allekirjoittaman kirjeen kera suurvisiirin luutnantille Osman-Agalle.[37] Mehemed-Balladshi osoitti aluksi visiirin ja voittajan ylpeyttä ja vastasi: "Tsaarin tulee lähettää luokseni pääministerinsä, sitten tahdon katsoa, mitä on tehtävä." — Heti saapuikin varakansleri Shafirov, mukanaan muutamia lahjoja, jotka hän itse julkisesti tarjosi suurvisiirille ja jotka olivat kylliksi melkoisia osoittamaan hänelle, että häntä tarvittiin, mutta liian pieniä lahjomaan häntä.

Visiirin ensi vaatimus oli, että tsaarin oli kaikkine armeijoineen ehdottomasti antauduttava. Varakansleri vastasi, että hänen herransa tulisi ryhtymään hyökkäykseen neljännestunnin kuluttua ja että venäläiset kaatuisivat mieluummin viimeiseen mieheen, kuin alistuisivat niin häpeällisiin ehtoihin. Osman puolestaan vahvisti esityksillään Shafirovin sanoja.

Mehemed-Baltadshi ei ollut soturi; hän oli nähnyt, kuinka janitshaarit edellisenä päivänä oli lyöty takaisin. Osman sai hänet helposti uskomaan, että varmoja etuja ei pitänyt panna alttiiksi yhden taistelun varaan. Niinpä hän aluksi suostuikin kuuden tunnin aselepoon, jonka kuluessa oli sovittava rauhanteon ehdoista.

Neuvottelujen aikana sattui pieni välikohtaus, josta voinee käydä ilmi, että turkkilaiset useinkin ovat arempia annetun sanansa puolesta kuin yleensä luullaan, Kaksi italialaista aatelismiestä, herra Brillon sukulaisia, joka oli everstiluutnanttina eräässä tsaarin krenatöörirykmentissä, oli poikennut leiristä rehuja etsimään ja joutunut tataarien vangeiksi; nämä veivät heidät leiriinsä ja tarjosivat kaupaksi eräälle janitshaarien upseerille. Turkkilainen, kiukustuneena siitä, että uskallettiin siten rikkoa aselepoa, vangitutti tataarit ja vei heidät itse molempien vankien kera suurvisiirin eteen.

Visiiri lähetti molemmat aatelismiehet takaisin tsaarin leiriin ja hakkautti päät poikki niiltä tataareilta, jotka olivat pääosallisia tähän rikkomukseen.

Sillä välin asettui tataarien khaani sellaisen sopimuksen tekemistä vastaan, joka riisti häneltä toivon saada ryöstää. Poniatowski kannatti siinä khaania mitä pakottavimmilla järkisyillä. Mutta Osman vei voiton sekä tataarin kärsimättömyydestä että Poniatowskin varoituksista.

Visiiri luuli tekevänsä kylliksi valtiaansa suurherran hyväksi, jos saisi toimeen edullisen rauhan. Hän vaati venäläiset jättämään takaisin Asovin, polttamaan sen satamassa olevat kaleerit, hävittämään Asovin meren rannoille rakentamansa tärkeät linnoitukset ja luovuttamaan näiden linnoitusten kaikki tykit ja ampumatarpeet suurherralle; lisäksi oli tsaarin vietävä joukkonsa pois Puolasta; hän ei saanut enää häiritä sitä pientä kasakkain joukkoa, joka oli Puolan suojeluksen alainen, eikä niitä, jotka tottelivat Turkin yliherruutta; lopuksi hänen tuli vastedes maksaa tataareille vuotuista veroa 40,000 sekiiniä, mikä kiusallinen vero oli jo aikoja sitten säädetty, joskin tsaari oli vapauttanut maansa sen maksamisesta.

Vihdoin allekirjoitettiin rauhansopimus, mainitsematta siinä sanaakaan Ruotsin kuninkaasta. Ainoa etu, minkä Poniatowski sai visiiriltä, oli erään pykälän lisääminen, jonka mukaan venäläinen sitoutui olemaan häiritsemättä Kaarle XII:n kotiinpaluuta; ja, mikä kuuluu perin omituiselta, samassa pykälässä säädettiin, että tsaari ja Ruotsin kuningas saisivat tehdä keskenään rauhan, jos heillä olisi siihen halua ja jos voisivat siitä sopia.

Näillä ehdoilla tsaari sai vapaasti poistua armeijoineen, tykistöineen, lippuineen ja kuormastoineen. Turkkilaiset varustivat hänet elintarpeilla, ja kahden tunnin kuluttua rauhanteosta, joka pantiin vireille heinäkuun 21 p:nä 1711 ja allekirjoitettiin elokuun 1:senä, oli kaikkea yltäkyllin tarjona hänen leirissään.

Juuri samalla hetkellä, jolloin tsaari pinteestä päästyään rumpujen päristessä ja liehuvin lipuin vetäytyi pois, saapui Ruotsin kuningas, haluten kärsimättömänä päästä taisteluun ja nähdä vihollisensa käsissään. Hän oli ratsastanut enemmän kuin viisikymmentä penikulmaa Benderistä lähelle Jassya ja tuli perille juuri kun venäläiset alkoivat rauhallisesti tehdä lähtöänsä. Päästäkseen turkkilaisten leiriin täytyi mennä Pruthin yli kolmen penikulman päässä siitä sijaitsevaa siltaa myöten. Kaarle XII, joka ei tehnyt mitään muiden ihmisten tavalla, kulki joen yli uimalla, ollen vaarassa hukkua, ja ratsasti sitten venäläisten leirin läpi, ollen vaarassa joutua vangiksi. Saavuttuaan turkkilaisten armeijaan hän hyppäsi ratsulta kreivi Poniatowskin teltan edessä, joka on itse minulle kertonut ja kuvannut tämän kohtauksen. Kreivi lähestyi häntä surullisena ja ilmoitti hänelle, että tilaisuus, jollaista hän ei kenties enää koskaan kohtaisi, oli mennyt häneltä hukkaan.

Vihan vimmassa kuningas suoraa päätä astui suurvisiirin telttaan ja moitti häntä leimuavin silmin hänen tekemänsä sopimuksen johdosta. "Minulla on oikeus käydä sotaa tai tehdä rauha", vastasi suurvisiiri rauhallisesti. — "Mutta sinullahan oli vallassasi koko venäläinen armeija!" intti kuningas. — "Lakimme käskee meidän antaa vihollisillemme rauhan, kun he vetoovat meidän laupeuteemme", vastasi visiiri vakavasti. — "Haa!" huudahti kuningas vimmastuneena, "käskeekö se sinua tekemään myös kehnon sopimuksen silloin, kun voit asettaa sellaiset ehdot kuin itse haluat? Eikö ollut sinun vallassasi viedä tsaari vangittuna Konstantinopoliin?"

Turkkilainen vastasi hädissään kuivasti: "Niin, mutta kuka sitten hallitsisi hänen valtakuntaansa hänen poissaolonsa aikana? Eihän käy laatuun, että kaikki kuninkaat ovat poissa maastansa." — Kaarle vastasi vain suuttuneella hymyilyllä; hän heittäysi eräälle sohvalle, tuijotti visiiriin perin vihaisin ja halveksivin katsein ja ojensi koipensa häntä kohti niin pitkälle, että tahallaan sotki kannuksensa turkkilaisen pukuun, repien sen. Sitten hän kavahti pystyyn, hyppäsi ratsunsa selkään ja palasi epätoivo sydämessä Benderiin.

Poniatowski jäi vielä vähäksi aikaa suurvisiirin luo, yrittääksensä lempeämmin keinoin saada hänet käyttämään edullisemmin hyväkseen tsaarin ahdinkoa; mutta sillä välin oli tullut rukouksen hetki, ja vastaamatta sanaakaan turkkilainen lähti peseytymään ja rukoilemaan jumalaansa.

KUUDES KIRJA.

Vehkeilyjä Turkin hovissa. Tataarien khaani ja Benderin pasha tahtovat pakoittaa Kaarlen lähtemään tiehensä. Hän puolustautuu neljänkymmenen palvelijansa kera kokonaista armeijaa vastaan. Hänet saadaan kiinni ja häntä kohdellaan vankina.

Ruotsin kuninkaan kova onni, joksi hänen entinen menestyksensä oli muuttunut, vainosi häntä pienimpiin seikkoihin saakka. Benderiin palatessaan hän tapasi pienen leirinsä ja koko majapaikkansa Dnjesterin tulvaveden vallassa. Hän vetäytyi nyt muutamien penikulmien päähän, lähelle Varnitzan kylää, ja rakennutti sinne, ikäänkuin olisi jo salaisesti aavistanut, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, suuren kivitalon, joka hätätilassa voi muutamia tunteja kestää rynnäkköäkin. Hän kalusti sen vastoin tapaansa komeasti, herättääksensä siten turkkilaisissa suurempaa kunnioitusta.

Sitten hän rakennutti kaksi muuta taloa, toisen kansliaansa, toisen suosikkiaan Grothusenia varten, joka valvoi yhtä hänen ruokapöydistään. Kuninkaan näin ollessa rakennushommissa Benderin lähellä, ikäänkuin hän aikoisi ainiaaksi jäädä Turkinmaalle, Baltadshi-Mehemed, joka nyt enemmän kuin koskaan ennen pelkäsi tämän ruhtinaan juonia ja valituksia Portin luona, oli lähettänyt Saksan keisarin lähettilään Wieniin pyytämään Ruotsin kuninkaalle vapaata pääsyä Itävallan hallitsijasuvun perintömaiden läpi. Kolmen viikon perästä mainittu lähettiläs toikin keisarillisen hallituksen lupauksen osoittaa Kaarlelle kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta ja saattaa hänet täysin turvallisesti Pommeriin.

Asiassa oli käännytty Wienissä olevan hallituksen puoleen, koska silloinen Saksan keisari Kaarle, Josef I:n seuraaja, oli parhaillaan Espanjassa taistelemassa kruunusta Filip V:n kanssa. Saksalaisen lähettilään suorittaessa tätä tehtävää Wienissä, suurvisiiri lähetti kolme pashaa Ruotsin kuninkaan luo ilmoittamaan tälle, että hänen tuli poistua Turkin valtakunnan alueelta.

Kuningas, joka tiesi heille annetun tehtävän, käski heti sanoa heille, että jos he uskaltaisivat esittää hänelle jotakin hänen kunniaansa solvaisevaa ja laiminlyödä hänelle tulevan kunnioituksen, hän paikalla hirtättäisi heidät kaikki kolme. Salonikin pasha, joka johti puhetta, verhosi tehtävänsä ankaruuden mitä kunnioittavimpiin korulauseihin. Kaarle lopetti puheillepääsyn suvaitsematta edes vastata. Hänen kanslerinsa Müllern jäi näiden kolmen pashan luo ja selvitti heille muutamin sanoin herransa kieltäytymisen, jonka olivat hyvin ymmärtäneet hänen vaitiolostansakin.

Suurvisiiri ei säikähtänyt; hän käski Benderin uuden seraskierin, Ismael-pashan, uhata kuningasta sulttaanin epäsuosiolla, jollei hän viivyttelemättä päättäisi poistua. Tämä seraskieri oli lempeäluontoinen ja sovinnollinen, saavuttaen siten Kaarlen suosiota ja kaikkien ruotsalaisten ystävyyttä. Kuningas ryhtyikin keskustelemaan hänen kanssaan, mutta ainoastaan sanoakseen hänelle, ettei hän lähtisi ennen, kuin Ahmed oli myöntänyt hänelle kaksi asiaa, nimittäin suostunut rankaisemaan suurvisiiriä ja antamaan hänelle satatuhatta miestä Puolaan palaamista varten.

Baltadshi-Mehemed tunsi hyvin, että Kaarle viipyi Turkissa vain hänen turmioksensa. Sentähden hän käskikin vartioida kaikkia Benderistä Konstantinopoliin vieviä teitä, siepatakseen käsiinsä kuninkaan kirjeet. Hän teki enemmänkin: hän vähensi Kaarlen thaimia, sitä elatusta, jonka Portti antaa luonansa turvapaikan saaneille ruhtinaille. Ruotsin kuninkaalle myönnetty avustus olikin suunnaton: siihen kuului viisisataa ecutä rahaa päivässä ja kaikkea muuta tavaraa, mitä hovin ylläpito vaati, upeasti ja yltäkylläisesti.

Heti kun kuningas sai kuulla visiirin rohjenneen supistaa hänen elatustaan, kääntyi hän ylihovimestarinsa puoleen ja sanoi hänelle: "Tähän saakka teillä on ollut vain kaksi ruokapöytää; minä käsken teidän pitää neljää huomisesta alkaen."

Kaarle XII:n upseerit olivat tottuneet pitämään mahdollisena kaikkea, mitä hän määräsi. Kuitenkaan ei kuninkaalla nyt ollut muonavaroja eikä rahaa; sentakia hänen täytyi lainata 20, 30 ja 40 prosentin korolla upseereilta, palvelijoilta ja janitshaareilta, jotka olivat rikastuneet kuninkaan tuhlaavaisuuden avulla. Holsteinin lähettiläs Fabrice, Englannin ministeri Jeffrey, heidän sihteerinsä ja ystävänsä antoivat, mitä heillä oli. Tapansa mukaan ylpeänä ja huomisesta huolimatta kuningas eli näistä antimista, jotka eivät olisi pitkälti riittäneet. Täytyikin sentähden pettää vartijain valppautta ja lähettää salaisesti Konstantinopoliin lainaamaan rahaa eurooppalaisilta kauppiailta. Kaikki kieltäytyivät lainaamasta kuninkaalle, joka näytti olevan kykenemätön koskaan maksamaan takaisin. Yksi ainoa englantilainen kauppias, nimeltä Cook, rohkeni vihdoin lainata noin 40,000 ecutä, tyytyen menettämään ne, jos Ruotsin kuningas sattuisi kuolemaan. Tämä rahasumma saapui kuninkaan pieneen leiriin juuri silloin, kun jo alkoi olla puute kaikesta eikä enää ollut mitään avun toivoa.

Sillä välin oli Poniatowski kirjoittanut suurvisiirin leiristä käsin selostuksen Pruth-joelle tehdystä sotaretkestä, syyttäen siinä Baltadshi-Mehemediä arkuudesta ja petollisuudesta. Eräs vanha janitshaari, joka oli suutuksissaan visiirin heikkoudesta ja lisäksi Poniatowskin lahjojen suostuttama, otti tämän selostuksen huostaansa ja lähti, lomaa saatuaan, itse viemään kirjeen sulttaanin käsiin.

Poniatowski matkusti leiristä muutamia päiviä myöhemmin ja lähti Turkin hoviin punomaan siellä tapansa mukaan juonia suurvisiiriä vastaan.

Olosuhteet olivatkin suotuisat; vapautunut tsaari ei näet kiirehtinytkään täyttämään sitoumuksiaan; Asovin avaimia ei kuulunut; suurvisiiri, joka siitä oli vastuunalainen, pelkäsi syystä herransa vihaa eikä uskaltanut hänelle näyttäytyä.

Seralji oli tällöin enemmän kuin koskaan täynnä vehkeitä ja puolueita. Moisia juonia tavataan kyllä kaikissa hoveissa, mutta meikäläisissä ne tavallisesti päättyvät ministerin vaihdokseen tai korkeintaan maanpakoon ajamiseen; Konstantinopolissa ne sen sijaan saattavat putoamaan useamman kuin yhden pään. Tällä kertaa maksoi asia vanhan suurvisiirin Tshurlulin ja Baltadshi-Mehemedin luutnantin Osmanin hengen, koska tämä oli ollut Pruthin rauhan pääpuuhaaja ja mainitun rauhan jälkeen saanut tärkeän valtioviran. Osmanin aarteiden joukosta löydettiin tsaarittaren sormus ja 20,000 Saksissa ja Venäjällä lyötyä kultarahaa. Se todisti selvästi, että raha yksin oli pelastanut tsaarin kuilusta ja tuhonnut Kaarle XII:n onnen. Suurvisiiri Baltadshi-Mehemed karkoitettiin Lemnos-saarelle, jossa hän kolme vuotta myöhemmin kuoli. Sulttaani ei ottanut hänen omaisuuttansa hänen lähtiessään maanpakoon eikä hänen kuoltuaankaan; hän ei ollut rikas, ja hänen köyhyytensä puhdistaa hänen muistonsa syytöksestä.

Tätä suurvisiiriä seurasi Jussuf, s.o. Josef, jonka kohtalo oli yhtä merkillinen kuin hänen edeltäjäinsäkin. Hän oli syntynyt Venäjän rajoilla ja joutunut perheineen kuusivuotiaana turkkilaisten vangiksi, jotka möivät hänet eräälle janitshaarille. Sitten hän oli ison aikaa palvelijana seraljissa ja kohosi vihdoin toiseksi henkilöksi siinä valtakunnassa, jossa hän oli ollut orjana; mutta hän oli vain varjoministeri. Nuori seliktar Ali-Kumurdshi nosti hänet tälle liukkaalle paikalle vain siksi aikaa, kunnes itse voisi asettua sille, ja Jussuf, hänen juhtansa, ei toimittanut muuta kuin vahvisti valtakunnan sinetillä tämän suosikin tahdonilmauksia. Ottomanisen hovin politiikka näytti kokonaan muuttuneen tämän visiirikauden ensi päivistä alkaen. Tsaarin Konstantinopolissa osaksi ministereinä, osaksi panttivankeina olevat valtuutetut saivat nyt osakseen parempaa kohtelua kuin koskaan ennen. Suurvisiiri vahvisti heidän kanssaan Pruthin rauhan. Mutta enimmin suututti Ruotsin kuningasta tieto siitä, että ne salaiset suhteet, joihin oli ryhdytty Konstantinopolissa tsaarin kanssa, olivat Englannin ja Hollannin lähettiläiden välitystoimen hedelmiä.

Kaarlen vetäydyttyä Benderiin oli Konstantinopoli muuttunut siksi, mikä Rooma on niin monesti ollut, nimittäin kristikunnan valtiollisten neuvottelujen keskustaksi. Ranskan lähettiläs kreivi Désaleurs kannatti siellä Kaarlen ja Stanislauksen pyyteitä; Saksan keisarin ministeri taas ehkäisi niitä. Ruotsalainen ja venäläinen puolue törmäsivät siellä kiivaasti yhteen, kuten on nähty ranskalaisen ja espanjalaisen puolueen kauan aikaa taistelevan keskenään Rooman hovissa.

Englanti ja Hollanti, jotka näyttivät puolueettomilta, eivät sitä kuitenkaan olleet. Se uusi kaupanlähde, jonka tsaari oli avannut Pietarissa, veti näet puoleensa näiden kahden kauppakansan huomion.

Englantilaiset ja hollantilaiset ovat aina sen ruhtinaan puolella, joka enimmin suosii heidän kaupankäyntiänsä. Tsaarin maassa oli paljon voitettavissa; ei siis ollut ihmeellistä, että Englannin ja Hollannin ministerit salaa edistivät hänen asioitansa Ottomanisen Portin luona. Tämän uuden ystävyyden ehtoja oli, että Kaarlen tuli heti poistua Turkin valtakunnan alueilta, joko sitten tsaari toivoi täten voivansa saada hänet matkalla käsiinsä tai arveli Kaarlen olevan vähemmän vaarallisen omissa valtioissaan kuin Turkissa, jossa hän aina helposti voi nostattaa turkkilaiset sotavoimat Venäjän valtakuntaa vastaan.

Ruotsin kuningas ahdisteli hellittämättä Porttia, vaatien sitä lähettämään hänet Puolan kautta kotiin lukuisan armeijan etunenässä. Divaani todella päättikin lähettää hänet kotiinsa, mutta vain seitsen- tai kahdeksantuhantisen saattoväen kanssa, siis ei kuninkaana, jota tahdottiin auttaa, vaan vieraana, josta haluttiin päästä irti. Tässä tarkoituksessa sulttaani Ahmed kirjoitti hänelle seuraavasti:

"Suurivaltainen kuninkaiden joukossa, jotka palvovat Jeesusta, vääryyksien ja loukkauksien kostaja, oikeuden suojelija Etelän ja Pohjan satamissa ja valtioissa, majesteettisuudessa, loistava, kunnian, maineen ja meidän Korkean porttimme ystävä, Kaarle, Ruotsin kuningas, jonka yritykset Jumala menestyksellä kruunatkoon!

Niin pian kuin korkea-arvoinen Ahmed, entinen salakabinettipäällikkö, on saanut kunnian jättää Teille tämän, meidän keisarillisella sinetillämme varustetun kirjeen, suvainnette tulla varmasti vakuutetuksi ja tietoiseksi siihen sisältyvien tarkoitustemme todenperäisyydestä. Vaikkapa näet olemmekin aikoneet antaa aina voittoisien sotajoukkojemme uudelleen marssia tsaaria vastaan, niin kuitenkin on mainittu ruhtinas, välttääksensä oikeutettua suuttumustamme, johon meidät on saattanut hänen hidastelunsa Pruthin rannalla tehdyn rauhan määräysten täyttämisessä, sittemmin Korkean Porttimme tykönä uudistanut mainitun rauhan ja luovuttanut valtakunnallemme Asovin linnan ja kaupungin, sekä Englannin ja Hollannin, meidän vanhain ystäviemme, lähettiläiden välityksellä pyytänyt kanssamme solmita pysyväisen rauhan siteet. Niinpä olemmekin sen myöntäneet hänelle ja antaneet hänen meidän luonamme panttivankeina oleville valtuutetuilleen keisarillisen rauhanvahvistuksemme, otettuamme ensin hänen antamansa vastaan heidän käsistään.

Me olemme antaneet korkeasti kunnioitetulle ja urhoolliselle Delvet Gheraille, Budziakin, Krimin, Nogain ja tsherkessien khaanille, ja sangen viisaalle neuvokselle ja Benderin jalolle seraskierille Ismaelille, joiden loistavuutta ja ymmärtäväisyyttä Jumala ikuistakoon ja lisätköön, loukkaamattoman ja hyödyttävän määräyksemme Teidän paluustanne Puolan läpi, Teidän ensimäisen aikomuksenne mukaisesti, joka Teidän puoleltanne on meille uudelleen tehty tiettäväksi. Teidän tulee siis valmistautua lähtemään Kaitselmuksen suojassa ja kunniakkaan saattojoukon kera ensi talvena, palataksenne omiin maakuntiinne, samalla kun suvainnette kulkea ystävänä Puolan maiden läpi.

Kaikkea, mikä on tarpeellista Teidän matkaanne varten, kuten rahaa, ihmisiä, hevosia ja vaunuja, hankitaan Teille Korkean Portin toimesta. Me kehoitamme Teitä erityisesti ja neuvomme Teitä antamaan mitä nimenomaisimmat ja selvimmät käskynne kaikille luonanne oleville ruotsalaisille ja muille ihmisille, etteivät he panisi toimeen mitään epäjärjestyksiä eivätkä ryhtyisi mihinkään sellaiseen tekoon, joka suorasti tai epäsuorasti pyrkisi loukkaamaan tätä rauhaa ja ystävyyttä.

Te tulette täten edelleen säilyttämään suosiollisuutemme, josta olemme koettaneet antaa Teille niin suuria ja niin monia todisteita, kuin suinkin on siihen ollut tilaisuutta. Teitä saattamaan määrätyt joukkomme tulevat saamaan meidän keisarillisia tarkoituksiamme vastaavat ohjeet.

Annettu Korkeassa Portissamme Konstantinopolissa rebyul eurech-kuun 14 päivänä 1214. (Huhtikuun 19 p:nä 1712.)"

Tämä kirje ei saanut Ruotsin kuningasta vielä menettämään kaikkea toivoa. Hän kirjoitti sulttaanille olevansa koko ikänsä kiitollinen niistä suosionosoituksista, joita hänen korkeutensa oli tuhlannut hänelle ylenmäärin; mutta piti sulttaania liian oikeamielisenä lähettämään hänet vain pelkän tavallisen saattojoukon kera sellaisen maan läpi, joka vielä oli tulvillaan tsaarin joukkoja. Todellakin Venäjän keisari, vastoin Pruthin rauhan ensimäistä pykälää, jossa hän oli sitoutunut viemään kaikki joukkonsa pois Puolasta, oli vielä lähettänyt sinne uuttakin sotaväkeä, ja, mikä näyttää ihmeelliseltä, suurherra ei tiennyt siitä mitään.

Portin huonosta politiikasta, joka turhamaisuudesta pitää aina kristittyjen ruhtinasten lähettiläitä Konstantinopolissa, mutta ei itse pidä yhtään ainoaa asiamiestä kristityissä hoveissa, johtuu se, että viimemainitut joskus saavat tietoonsa jopa ohjaavatkin sulttaanin salaisimpia päätöksiä, samalla kun divaani elää syvässä tietämättömyydessä siitä, mitä tapahtuu julkisesti kristittyjen keskuudessa.

Sulttaani, joka sulkeutuu seraljiinsa vaimojensa ja eunukkiensa kera, näkee kaikki asiat vain suurvisiirinsä silmillä. Tämä ministeri, ollen yhtä luoksepääsemätön kuin herransa ja tekemisissä vain seraljivehkeilyjen kanssa, ei pidä mitään kirjeenvaihtoa ulospäin ja tuleekin sentähden säännöllisesti petetyksi tai sitten itse pettää sulttaania, joka ensimäisen syyn sattuessa erottaa tai kuristuttaa hänet, valitakseen sijaan toisen, yhtä tietämättömän tai yhtä uskottoman, joka käyttäytyy edeltäjäinsä tavoin ja myös kukistuu pian kuten hekin.

Tämän hovin toimettomuus ja huolettomuus on todellakin niin suuri, että jos kristityt ruhtinaat liittyisivät sitä vastaan, niin heidän laivastonsa olisivat Dardanelleissa ja heidän maa-armeijansa Adrianopolin portilla, ennenkuin turkkilaiset ennättäisivät ajatellakaan puolustautumista. Mutta erilaiset harrastukset, jotka aina edelleenkin jakavat kristikunnan, pelastavat turkkilaiset kohtalosta, jota heidän heikko politiikkansa ja heidän tietämättömyytensä maa- ja merisodassa näyttävät heille nykyään valmistavan.

Ahmed tiesi niin vähän siitä, mitä tapahtui Puolassa, että lähetti sinne erään agan katsomaan, oliko totta, että tsaarin joukot vielä olivat siellä. Kaksi Ruotsin kuninkaan sihteeriä, jotka osasivat turkinkieltä, seurasi agaa, voidakseen sitten todistaa häntä vastaan, jos hän antaisi asioista vääriä tietoja.

Tämä aga näki omin silmin totuuden ja teki siitä selon sulttaanille itselleen. Vimmastunut Ahmed aikoi kuristuttaa suurvisiirin, mutta suosikki, joka suojeli häntä ja arveli häntä vastedeskin tarvitsevansa, hankki hänelle armon ja piti häntä vielä jonkun aikaa ministeristössä.

Venäläisiä suosi julkisesti visiiri, salaisesti Ali Kumurdshi, joka oli vaihtanut puoluetta; mutta sulttaani oli niin kiukustunut, rauhansopimuksen loukkaus niin ilmeinen, ja janitshaarit, jotka usein panevat ministerit, suosikit ja sulttaanit vapisemaan, vaativat niin äänekkäästi sotaa, ettei kukaan seraljissa uskaltanut ilmaista maltillisempaa mielipidettä.

Niinpä suurherra heti panettikin Seitsemän tornin vankilaan Venäjän lähettiläät, jotka jo olivat yhtä tottuneet vaeltamaan vankilaan kuin puheillepääsyyn. Sota julistettiin uudelleen tsaaria vastaan, hevosenhännät [hevosenhännät ovat turkkilaisilla sotalippuina. — Suom. muist.] pystytettiin ja käskyt annettiin kaikille pashoille koota 200,000 miehen vahvuinen taisteluarmeija. Sulttaani itse jätti Konstantinopolin ja siirsi hovinsa Adrianopoliin, ollakseen lähempänä sotanäyttämöä.

Samaan aikaan eräs Augustin ja Puolan tasavallan puolesta suurherran luo lähetetty juhlallinen lähetyskunta suuntasi kulkunsa Adrianopolia kohti. Masovian palatinus johti tätä lähetyskuntaa, johon kuului enemmän kuin kolmesataa henkeä.

Koko lähetyskunta kuitenkin pidätettiin ja vangittiin eräässä Adrianopolin esikaupungissa. Milloinkaan ei Ruotsin kuninkaan puolue ollut saanut parempia toiveita kuin nyt, mutta koko tämä suuri touhu jäi vielä kerran hyödyttömäksi, ja kaikki siihen liittyneet laskelmat menivät hukkaan.

Jos voidaan uskoa erästä viisasta ja kaukonäköistä julkista ministeriä, joka silloin toimi Konstantinopolissa, hautoi nuori Kumurdshi jo tällöin päässään toisenlaisia aikeita kuin aromaiden valloittamista Venäjän tsaarilta epätietoisen sodan avulla. Hän muka halusi riistää venetsialaisilta Peloponnesoksen, nykyisen Morean, ja tehdä itsensä Unkarin ylivaltiaaksi.

Voidakseen suorittaa nämä suuret tuumansa hän odotteli vain suurvisiirin virkaa, josta hänen nuoruutensa vielä pidätti häntä. Tämän suunnitelman takia hänelle oli tärkeämpi olla tsaarin liittolainen kuin vihamies. Ei siis ollut enemmän hänen etujensa kuin hänen tahtonsa mukaista suojella enää kauempaa Ruotsin kuningasta, vielä vähemmän saattaa Turkkia sotaan hänen tähtensä. Hän ei ainoastaan tahtonut lähettää kotiin tätä kuningasta, vaan myös avoimesti julisti, ettei vastedes enää olisi siedettävä ketään kristittyä ministeriä Konstantinopolissa. Kaikki viralliset lähettiläät olivat muka ainoastaan säädyllisiä vakoojia, jotka joko lahjoivat tai pettivät visiirejä ja jo liiankin kauan olivat panneet vireille vehkeilyjä seraljissa. Perassa ja Levantin kauppapaikoissa asuvat frankit olivat muka pelkkiä kauppiaita, jotka tarvitsivat vain konsulin eikä lähettilästä. Suurvisiiri, joka oli suosikille kiitollisuudenvelassa virastaan, jopa hengestäänkin, ja joka yhä pelkäsi häntä, mukautui sitäkin helpommin hänen tarkoituksiinsa, koska hän oli myönyt itsensä venäläisille ja toivoi siten voivansa kostaa Ruotsin kuninkaalle, joka oli tahtonut tuhota hänet. Mufti, Ali Kumurdshin juhta, oli samoin hänen oikkujensa orja; hän oli kehoittanut sotaan tsaaria vastaan, kun suosikki tahtoi sitä, ja hän huomasi sen vääräksi, heti kun tämä nuori mies oli muuttanut mielipidettä. Tuskin oli siis armeija saatu kokoon, kun jo ruvettiin puuhaamaan sovintoa. Varakansleri Shafirov ja nuori Sheremetjev, tsaarin lähettiläät ja panttivangit Portin luona, lupasivat monien neuvottelujen jälkeen, että tsaari veisi joukkonsa pois Puolasta. Suurvisiiri, vaikkapa hyvin tiesikin, ettei tsaari täyttäisi tätä sopimusta, kirjoitti kuitenkin sen alle, ja sulttaani, tyytyen siihen, että näennäisesti oli lukenut lakia venäläisille, jäi edelleen Adrianopoliin. Niinpä nähtiin, kuinka vähemmässä kuin kuudessa kuukaudessa oli vahvistettu rauha tsaarin kanssa, sitten jälleen julistettu sota ja vielä kerran uudistettu rauha.

Pääpykälänä kaikissa näissä sopimuksissa oli aina Ruotsin kuninkaan kotiinsa lähettäminen. Sulttaani ei suinkaan tahtonut vahingoittaa omaansa ja Turkin valtakunnan kunniaa sillä, että kuningas jätettäisiin alttiiksi vaaralle joutua matkalla vihollistensa käsiin. Sentähden määrättiinkin, että hänen tuli lähteä, mutta että Puolan ja Venäjän lähettiläiden tuli vastata hänen turvallisuudestaan. Mainitut lähettiläät vannoivat herrojensa nimessä, ettei tsaari eikä kuningas August häiritsisi hänen matkaansa, mutta Kaarle puolestaan ei saanut nostaa mitään levottomuutta Puolassa. Kun divaani oli näin järjestänyt Kaarlen kohtalon, niin Benderin seraskieri Ismael lähti Varnitzaan, jonne kuningas oli leiriytynyt, ja teki hänelle selvää Portin päätöksestä, antaen taitavasti hänen ymmärtää, ettei lykkäys enää ollut mahdollinen ja että hänen täytyi nyt lähteä.

Kaarle vastasi ainoastaan, että suurherra oli luvannut hänelle armeijan eikä saattojoukkoa ja että kuninkaiden tuli pitää sanansa.

Tällä välin oli kenraali Flemming, kuningas Augustin ministeri ja suosikki, salaisessa kirjeenvaihdossa tataarien khaanin ja Benderin seraskierin kanssa. Ranskalainen aatelismies La Mare, joka oli everstinä Saksin palveluksessa, oli tehnyt Benderistä Dresdeniin useita matkoja, jotka olivat kaikki epäiltävää laatua.

Juuri samaan aikaan Ruotsin kuningas vangitutti Valakian rajalla erään kuriirin, jonka Flemming oli lähettänyt tataarien ruhtinaan luo. Hänen kirjeensä tuotiin Kaarlelle; niistä nähtiin, että oli olemassa eräänlainen salainen sopimus tataarien ja Dresdenin hovin välillä; mutta ne oli laadittu niin kaksimielisin ja ylimalkaisin sanoin, että oli vaikea päästä selville, oliko kuningas Augustin tarkoitus ainoastaan vieroittaa turkkilaiset Ruotsin kuninkaan kannattajista, vai tahtoiko hän khaania luovuttamaan Kaarlen saksilaisille saattaessaan häntä Puolan kautta.

Näytti vaikealta ajatella, että niin jalomielinen ruhtinas kuin August tahtoisi Ruotsin kuninkaan vangitsemisella panna alttiiksi lähettiläittensä ja kolmensadan puolalaisen aatelismiehen hengen, jotka oli pidätetty Adrianopolissa panttivankeina Kaarlen turvallisuuden vakuudeksi.

Mutta toiselta puolen tiedettiin, että Flemming, Augustin täysivaltainen ministeri, oli hyvin ovela ja jotenkin arkailematon mies. Ruotsin kuninkaan vaaliruhtinas-kuninkaalle aiheuttamat loukkaukset näyttivät tekevän jokaisen koston anteeksiannettavaksi, ja voitiinhan ajatella, että jos Dresdenin hovi kerran osti Kaarlen tataarien khaanilta, se yhtä helposti voi Turkin hovilta ostaa vapauden puolalaisille panttivangeille.

Näitä järkisyitä punnittiin puoleen ja toiseen kuninkaan, hänen yksityiskanslerinsa Müllernin ja hänen suosikkinsa Grothusenin kesken. He lukivat yhä uudelleen noita kirjeitä, ja kun se onneton tilanne, jossa he olivat, teki heidät entistä epäluuloisemmiksi, päättivät he vihdoin uskoa mitä pahinta.

Muutamia päiviä myöhemmin kuningas sai vahvistuksen epäluulolleen erään hänen luokseen aikaisemmin paenneen kreivi Sapiehan pikaisesta poislähdöstä; tämä näet jätti hänet mennäkseen Puolaan ja heittäytyäkseen Augustin syliin. Jokaisessa muussa tapauksessa Sapieha olisi näyttänyt hänestä vain tyytymättömältä, mutta näissä pulmallisissa olosuhteissa hän ei epäröinyt luulla häntä kavaltajaksi. Se seikka, että alituisesti vaadittiin häntä lähtemään, muuttivat hänen epäluulonsa varmuudeksi. Kun vielä hänen luonteensa itsepäisyys yhtyi kaikkiin näihin todennäköisyyksiin, pysyi hän lujana siinä mielipiteessä, että tahdottiin hänet kavaltaa ja luovuttaa vihollisille, vaikkapa tätä salahanketta ei olekaan koskaan voitu varmasti todistaa.

Hän saattoi pettyä siinä luulossaan, että kuningas August oli tehnyt hänestä kauppaa tataarien kanssa; mutta hän pettyi vielä enemmän luottaessaan ottomanisen hovin apuun. Kuinka asian laita olikaan, hän päätti voittaa aikaa.

Hän sanoi Benderin pashalle, ettei hän voinut lähteä, ennenkuin oli saanut velkansa maksetuiksi; sillä vaikkapa hänelle jo aikoja sitten oli palautettukin hänen thaiminsa, oli hänen anteliaisuutensa yhä pakoittanut hänet lainaamaan. Pasha kysyi, paljonko hän tahtoi; kuningas vastasi umpimähkään: tuhat kukkarollista, mikä on miljoona viisisataatuhatta frangia meidän kovassa rahassa. Pasha kirjoitti Portille; sulttaani myönsi vaaditun tuhannen kukkarollisen sijasta tuhat kaksisataa ja kirjoitti pashalle seuraavan kirjeen:

Suurherran kirje Benderin pashalle.

"Tämän keisarillisen kirjeen tarkoitus on tehdä Teille tiettäväksi, että Teidän suosituksestanne ja esityksestänne ja samoin sangen jalon Delvet Gherain, Korkean Porttimme khaanin, meidän keisarillinen korkeutemme on myöntänyt Ruotsin kuninkaalle tuhat kukkarollista, jotka tullaan lähettämään Benderiin sangen korkea-arvoisen Mehemed pashan, entisen salakabinettipäällikön, johdolla ja hoidossa, olemaan siellä Teidän huostassanne, kunnes Ruotsin kuningas, jonka askelia Jumala ohjatkoon, sieltä lähtee, annettavaksi silloin hänelle yhdessä kahdensadan lisäkukkarollisen kera, joilla keisarillinen anteliaisuutemme on suvainnut ylittää hänen pyyntöänsä.

Mitä tulee tiehen Puolan kautta, jonka hän on päättänyt valita, niin olkoon Teidän ja khaanin huolena, joiden tulee saattaa häntä, ryhtyä niin järkeviin ja viisaihin toimenpiteihin, etteivät koko matkan aikana Teidän komennossanne olevat joukot eikä Ruotsin kuninkaan väki aiheuta mitään vahinkoa tai ryhdy mihinkään sellaiseen tekoon, jota voitaisiin pitää meidän Korkean Porttimme ja Puolan vapaavaltaisen kuningaskunnan välillä voimassa olevan rauhan loukkaamisena, niin että kuningas siis matkustaa ystävänä meidän suojeluksessamme.

Näin menettelemällä, kuten Teidän on nimenomaan kehoitettava häntä tekemään, hän on saapa puolalaisten puolelta kaikkia Hänen Majesteetilleen tulevia kunnian- ja huomaavaisuuden osoituksia, kuten ovat meille vakuuttaneet kuningas Augustin ja tasavallan lähettiläät, tarjoten tällä ehdolla itsensä ja muutamia muita jalosukuisia puolalaisia, jos sitä vaadimme, panttivangeiksi ja vakuudeksi hänen esteettömän läpimatkansa puolesta.

Kun sitten aika, josta olette mainittuun matkaan nähden sopinut sangen jalosukuisen Delvet Gherain kanssa, on tullut, tulee Teidän asettua urhoollisten soturienne etupäähän, joiden joukkoon myöskin tataarit saapuvat khaaninsa kera, ja sitten saattaa Ruotsin kuningas miehineen maasta pois.

Niinpä siis suvaitkoon ainoa ja kaikkivaltias Jumala ohjata Teidän ja heikäläisten askelia! Auloksen pasha jääköön Benderiin suojelemaan sitä Teidän poissaollessanne yhden spahi- ja yhden janitshaariosaston kanssa. Noudattamalla meidän keisarillisia käskyjämme ja tarkoituksiamme kaikissa näissä pykälissä ja kohdissa, Te tulette jatkuvasti ansaitsemaan meidän keisarillisen suosiomme kuin myös ne kiitokset ja palkinnot, jotka tulevat kaikkien niitä noudattavien osaksi.

Laadittu keisarillisessa pääkaupungissamme Konstantinopolissa, hevoskuun 2 päivänä, Hedshran vuonna 1214".[38]

Sillaikaa kun tätä suurherran vastausta odoteltiin, kirjoitti kuningas Portille, valittaaksensa kavalluksesta, johon hän epäili tataarien khaania syypääksi. Mutta kulkuteitä vartioitiin tarkasti; sitäpaitsi ministeristö oli vihamielinen häntä kohtaan, ja niinpä kirjeet eivät koskaan saapuneetkaan sulttaanin käsiin. Vieläpä visiiri esti Ranskan lähettilään Désaleursin matkustamasta Adrianopoliin, jossa hovi oleskeli, peläten tämän ministerin, joka puuhaili Ruotsin kuninkaan hyväksi, tahtovan häiritä kuninkaan matkaa varten tehtyä suunnitelmaa.

Kaarle, kiukuissaan siitä, että hänet siten ikäänkuin tahdottiin karkoittaa suurherran alueelta, päätti olla ylipäänsä ollenkaan lähtemättä.

Hän olisi voinut vaatia päästä palajamaan Saksan alueen kautta tai astua laivaan Mustallamerellä, mennäkseen Välimeren yli Marseilleen; mutta hän piti parempana olla vaatimatta mitään ja odottaa tapausten kehittymistä.

Kun nuo kaksitoistasataa kukkarollista olivat saapuneet, lähti hänen rahastonhoitajansa Grothusen, joka tänä pitkänä aikana jo oli oppinut turkinkieltä, tulkitta pashan luo, aikoen houkutella häneltä nuo kaksitoistasataa kukkarollista ja uudelleen panna vireille jonkin vehkeilyn Portin tykönä, ollen edelleen siinä väärässä luulossa, että ruotsalainen puolue lopultakin saisi Turkin valtakunnan sotaan tsaarin vastaan.

Grothusen sanoi pashalle, että kuningas ei voinut saada matkavarusteitaan valmiiksi ilman rahaa. "Mutta", sanoi pasha, "mehän suoritamme kaikki kustannukset teidän matkallelähdöstänne; teidän herranne ei tarvitse kuluttaa mitään, niin kauan kuin hän on minun herrani suojeluksessa".

Grothusen intti, että turkkilaiset matkavarusteet erosivat siinä määrin frankkilaisista, että täytyi turvautua Varnitzassa oleskelevien ruotsalaisten ja puolalaisten käsityöläisten apuun.

Hän vakuutti herransa olevan taipuvaisen lähtemään ja tämän rahasumman helpottavan ja edistävän hänen lähtöään. Liiaksi luottavainen pasha antoikin hänelle tuhatkaksisataa kukkarollista. Muutamia päiviä myöhemmin hän tuli sangen kunnioittavalla tavalla kysymään kuninkaalta lähempiä määräyksiä lähdöstä.

Hänen hämmästyksensä oli tavaton, kun kuningas sanoi hänelle, että hän ei vielä ollut valmis lähtemään ja että hän tarvitsi vielä tuhat kukkarollista. Pasha joutui niin ymmälle tästä vastauksesta, ettei vähään aikaan voinut puhua mitään. Hän vetäytyi erään ikkunan luo ja vuodatti siellä kyyneliä. Sitten hän kääntyi kuninkaaseen ja sanoi: "Minä saan maksaa päälläni sen, että olen tehnyt Sinun majesteettisi mieliksi. Minä olen antanut kaksitoistasataa kukkarollista vastoin hallitsijani nimenomaista käskyä." — Näin sanottuaan hän perin murheellisena vetäytyi pois.

Kuningas pysähdytti hänet ja sanoi hänelle tahtovansa puolustaa häntä sulttaanin edessä. "Ah!" vastasi turkkilainen mennessään, "herrani ei ollenkaan tunne virheiden puolustelua, hän tuntee vain niiden rankaisemisen".

Ismael pasha ilmoitti asian tataarien khaanille, joka oli saanut saman käskyn kuin pashakin olla sallimatta kahdentoistasadan kukkarollisen antamista ennen kuninkaan lähtöä ja nyt, koska hänkin oli suostunut mainitun rahamäärän luovuttamiseen, pelkäsi yhtä hyvin kuin pashakin suurherran vihaa. He kirjoittivat molemmat Portille, koettaen puhdistaa itsensä syytöksestä; he vakuuttivat antaneensa kaksitoistasataa kukkarollista ainoastaan erään kuninkaallisen ministerin nimenomaisen lupauksen johdosta, että kuningas lähtisi viivyttelemättä, ja he rukoilivat hänen korkeuttansa, ettei kuninkaan epäystä luettaisi heidän tottelemattomuutensa syyksi.

Kaarle, ollen yhä lujasti siinä luulossa, että khaani ja pasha tahtoivat luovuttaa hänet hänen vihollisilleen, käski suurherran luona olevan lähettiläänsä Funckin tekemään heitä vastaan valituksen ja vaatimaan vielä tuhat kukkarollista. Hänen suunnaton anteliaisuutensa ja rahaa kohtaan osoittamansa ylenkatse estivät häntä tuntemasta sellaiseen pyyntöön liittyvää häpeää. Hän esittikin sen muutoin vain saadakseen epäävän vastauksen ja siten uuden tekosyyn olla lähtemättä; mutta moisiin keinoihin turvautuminen olikin todistuksena jo aivan äärimmäiseen ahdinkoon joutumisesta. Hänen tulkkinsa Savari, taitava ja yritteliäs mies, kuljetti hänen kirjeensä, vaikka suurvisiiri pitikin kulkuteitä Adrianopoliin ankarasti vartioituna.

Funckin oli pakko mennä esittämään tämä vaarallinen vaatimus. Vastauksen asemesta hänet pistettiin tyrmään. Vihastunut sulttaani kutsui kokoon ylimääräisen divaanin ja puhui siellä itse, mitä hän muutoin teki perin harvoin. Hänen puheensa kuului silloin tehdyn käännöksen mukaan seuraavasti:

"Minä tunnen Ruotsin kuninkaan melkein yksinomaan Pultavan tappiosta ja siitä pyynnöstä, jonka hän silloin teki minulle, että antaisin hänelle turvapaikan valtakunnassani. Minä en luullakseni tarvitse häntä eikä minulla ole mitään syytä enemmän rakastaa kuin pelätäkään häntä. Pitämättä kuitenkaan lukua muusta kuin muhamettilaisten vieraanvaraisuudesta ja omasta jalomielisyydestäni, joka levittää suosionsa kasteen niin suurten kuin pienten, niin muukalaisten kuin omien alamaistenikin ylitse, minä olen ottanut hänet vastaan ja avustanut kaikin tavoin häntä, hänen ministerejään, upseerejaan ja sotamiehiään, enkä ole kolmeen ja puoleen vuoteen lakannut tuhlaamasta hänelle lahjoja.

"Minä olen myöntänyt hänelle melkoisen turvajoukon saattamaan häntä hänen valtioihinsa. Hän on vaatinut tuhat kukkarollista maksaaksensa erinäisiä kuluja, vaikkapa minä itse huolehdin kaikesta; tuhannen asemesta minä olen myöntänyt hänelle tuhatkaksisataa. Houkuteltuaan ne Benderin seraskierilta hän vaatii vielä lisäksi tuhat uutta eikä tahdo ollenkaan lähteä, sanoen tekosyyksi turvajoukon olevan liian pienen, vaikkapa se oikeastaan on liiankin suuri ystävällisen maan läpi kulkemiseen.

"Minä kysyn siis, onko vieraanvaraisuuden lakien loukkaamista, jos lähetän tämän ruhtinaan kotiinsa, ja voivatko vieraat vallat syyttää minua väkivaltaisuudesta ja vääryydestä siinä tapauksessa, että minun täytyisi väkisin pakoittaa hänet lähtemään."

Koko divaani vastasi suurherran menettelevän oikeuden ja kohtuuden mukaan. Mufti julisti, ettei muhamettilaisen tarvinnut osoittaa vieraanvaraisuutta uskottomia, vielä vähemmän kiittämättömiä kohtaan, ja hän antoi fetfansa, eräänlaisen hyväksymyksen, joka melkein aina seuraa suurherran tärkeitä käskyjä. Näitä fetfoja pidetään oraakkelilausumien arvoisina, vaikkapa niiden antajat ovat samanlaisia sulttaanin orjia kuin muutkin.

Käskyn ja fetfan veivät Benderiin bujuk-imraur eli ylitallimestari ja shiau-pasha eli ylihovimestari. Benderin pasha sai tämän käskyn tataarien khaanin luona; hän lähti heti Varnitzaan kysymään, tahtoiko kuningas lähteä ystävänä vai pakoittaa hänet panemaan sulttaanin käskyn toimeen väkivallalla.

Tämä uhkaus saattoi Kaarlen vihan vimmoihin. "Tottele herraasi, jos uskallat", huusi hän pashalle, "ja poistu heti näkyvistäni!" — Suuttunut pasha lähti vastoin turkkilaisten tapaa nelistäen tiehensä. Tiellä hän kohtasi Fabricen ja huusi ohi nelistäessään hänelle: "Kuningas ei tahdo kuulla mitään järkisyitä; nyt saat nähdä outoja asioita." — Vielä samana päivänä hän pidätti kuninkaalta elintarpeet ja otti pois hänen janitshaarivartionsa. Hän ilmoitti Varnitzassa oleville puolalaisille ja kasakoille, että jos he halusivat saada elintarpeita, heitän tuli jättää Ruotsin kuninkaan leiri ja asettua Benderiin Portin suojelukseen. Kaikki tottelivat ja jättivät kuninkaan vain talonsa upseerien ja kolmensadan ruotsalaisen sotilaan varaan 20,000 tataaria ja 60,000 turkkilaista vastaan.

Leirissä ei enää ollut mitään elintarpeita enemmän ihmisille kuin hevosillekaan. Kuningas määräsi tapettavaksi leirin ulkopuolella kaksikymmentä niistä kauniista arabialaisista hevosista, jotka suurherra oli lähettänyt hänelle, sanoen: "En tahdo heidän muonavarojaan enkä heidän hevosiaan." — Se oli juhlahetki tataareille, jotka, kuten tiedetään, pitävät hevosen lihaa herkullisena.

Sillä välin turkkilaiset ja tataarit saarsivat kaikilta tahoilta kuninkaan pienen leirin. Hämmästymättä siitä tämä ruhtinas antoi kolmensadan ruotsalaisensa luoda oikein säännöllisiä vallituksia. Hän itse oli työssä mukana; hänen rahastonhoitajansa, sihteerinsä, kamaripalvelijansa ja kaikki muut palvelijat ottivat osaa työhön: toiset rakensivat sulkuja ikkunoihin, toiset upottivat hirsiä maahan kaaritukipilarien muotoon ovien taakse.

Kun talo oli nyt turvattu varustuksilla ja kun kuningas oli tehnyt kierroksen luuloteltujen linnoitustensa kautta, asettui hän rauhallisesti pelaamaan shakkia suosikkinsa Grothusenin kanssa, ikäänkuin kaikki olisi ollut mitä varmimmassa turvassa. Onneksi Holsteinin lähettiläs Fabrice ei majaillut Varnitzassa, vaan pienessä Varnitzan ja Benderin välillä olevassa kylässä, jossa asui myös Englannin lähettiläs Ruotsin kuninkaan luona, Jeffreys. Nähdessään myrskyn olevan puhkeamaisillaan nämä kaksi ministeriä tarjoutuivat välittäjiksi turkkilaisten ja Kaarlen välille. Khaani ja varsinkin Benderin pasha, jolla ei ollut mitään halua tehdä tälle hallitsijalle väkivaltaa, ottivat molempien ministerien tarjouksen kiitollisina vastaan. He pitivät keskenään Benderissä kaksi neuvottelua; niissä olivat läsnä myös mainittu seraljin hovimestari ja ylitallimestari, jotka olivat tuoneet sulttaanin käskyn ja muftin fetfan.

Fabrice selitti heille, että Ruotsin kuninkaalla oli pätevät syynsä uskoa aiottavan jättää hänet hänen vihollistensa käsiin Puolassa. Khaani, pasha ja toiset vannoivat päittensä kautta ja ottivat Jumalan todistajaksi siihen, että he inhosivat moista hirveää petosta ja että he mieluummin vuodattaisivat viimeisen veripisaransa kuin sietäisivät edes vähintäkään kunnioituksen puutetta kuningasta kohtaan matkalla. He sanoivat, että heillä oli käsissään Venäjän ja Puolan lähettiläät, jotka saisivat hengellään maksaa heille pienimmänkin loukkauksen, joka tehtäisiin Ruotsin kuningasta vastaan. He valittivat katkerasti sitä, että kuningas epäluuloillaan loukkasi henkilöitä, jotka olivat ottaneet hänet niin hyvin vastaan ja häntä niin hyvin kohdelleet. Vaikkapa valat useinkin ovat vain petollisuuden kieltä, uskoi Fabrice kuitenkin niitä; hän luuli heidän vakuutteluissaan näkevänsä sen totuuden leiman, jota valhe kykenee aina jäljittelemään vain epätäydellisesti. Hän kyllä tiesi, että tataarien khaanin ja kuningas Augustin välillä oli ollut salainen kirjeenvaihto, mutta hän oli varma siitä, että heidän neuvotteluissansa oli ollut puhe ainoastaan Ruotsin kuninkaan toimittamisesta pois suurherran alueelta. Joko sitten Fabrice pettyi taikka ei, hän vakuutti heille esittävänsä kuninkaalle, että tämän epäluulot olivat aiheettomat. "Mutta tahdotteko todellakin karkoittaa hänet väkisin?" lisäsi hän. — "Kyllä", vastasi pasha, "sellainen on herramme määräys". — Nyt hän pyysi heitä vielä kerran vakavasti harkitsemaan, saattoiko tuo määräys valtuuttaa heidät vuodattamaan kruunatun pään verta. — "Totta kai", tiuskasi khaani vimmoissaan, "jos kruunattu pää kieltäytyy tottelemasta suurherraa hänen valtakunnassaan".

Kun sillä välin kaikki oli valmiina hyökkäykseen ja Kaarlen kuolema siten näytti välttämättömältä, ja kun sulttaanin käsky ei nimenomaan puhunut kuninkaan surmaamisesta, jos hän tekisi vastarintaa, niin pasha sai khaanin vielä suostutetuksi siihen, että heti lähetettiin pikalähetti Adrianopoliin, jossa suurherra silloin oleskeli, saamaan hänen korkeudeltansa tämän viimeiset määräykset.

Saavutettuaan tämän lyhyen lykkäyksen herrat Jeffreys ja Fabrice riensivät ilmoittamaan siitä kuninkaalle. He saapuivat innokkaina kuten ainakin ne, jotka tuovat hyvän uutisen, mutta heidät otettiin perin kylmästi vastaan. Kuningas nimitti heitä vapaaehtoisiksi välittäjiksi ja väitti sulttaanin käskyä ja muftin fetfaa väärennetyiksi, sillä muutoinhan ei olisi tarvinnut lähettää hakemaan uusia määräyksiä Portilta.

Nyt vetäytyi Englannin ministeri leikistä tiehensä, päätettyään jyrkästi olla enää sekaantumatta niin itsepäisen ruhtinaan asioihin. Fabrice taas, jota kuningas rakasti ja joka muutenkin oli tottuneempi hänen oikkuihinsa kuin Englannin ministeri, jäi hänen luoksensa ja rukoili häntä olemaan panematta niin kallisarvoista henkeä alttiiksi niin hyödyttömän asian vuoksi.

Vastauksen asemesta kuningas näytti hänelle vallituksiaan ja pyysi häntä käyttämään välitystään ainoastaan elintarpeitten hankkimiseen. Helposti saatiinkin turkkilaiset sallimaan elintarpeiden vientiä kuninkaan leiriin niin kauan, kunnes pikalähetti tulisi takaisin Adrianopolista. Itse khaanikin oli kieltänyt ryöstönhimoisia tataarejaan ryhtymästä mihinkään yritykseen ruotsalaisia vastaan ennen uuden määräyksen tuloa. Niinpä Kaarle voi joskus jopa lähteä leiristäänkin neljänkymmenen ratsumiehen kera ja karauttaa tataarilaisjoukkojen keskitse, jotka kunnioittavasti jättivät hänelle tien vapaaksi. Vieläpä hän ajoi suoraan heidän rivejänsä kohti, jolloin he mieluummin avasivat ne kuin ryhtyivät vastarintaan.

Vihdoin saapui suurherran käsky surmata miekalla kaikki ruotsalaiset, jotka tekivät vähintäkin vastarintaa, säästämättä edes itse kuninkaan henkeä. Pasha oli niin kohtelias, että näytti tämän käskyn Fabricelle, jotta tämä tekisi vielä viimeisen ponnistuksen Kaarlen luona. Fabrice lähtikin heti viemään tätä surullista sanomaa. "Oletteko nähnyt mainitsemanne käskyn?" kysyi kuningas. — "Kyllä", vastasi Fabrice. — "No hyvä, sanokaa heille minun puolestani, että se on jo toinen käsky, jonka he ovat väärentäneet, ja että minä en aio lähteä." — Fabrice heittäysi hänen jalkoihinsa, suuttui ja moitti häntä hänen härkäpäisyydestänsä, mutta kaikki oli turhaa. "Palatkaa turkkilaistenne luo", sanoi kuningas hänelle hymyillen; "jos he hyökkäävät kimppuuni, niin osaan kyllä hyvin puolustaa itseäni".

Myöskin kuninkaan papit heittäysivät polvilleen hänen eteensä ja vannottivat häntä, ettei hän panisi varmalle perikadolle alttiiksi Pultavasta säästyneitä onnettomia tähteitä eikä varsinkaan omaa pyhitettyä persoonaansa. Lisäksi he todistelivat hänelle, että moinen vastarinta oli väärä, että hän loukkasi vieraanvaraisuuden oikeuksia tahtomalla itsepintaisesti jäädä väkisinkin muukalaisten luo, jotka niin kauan ja niin jalomielisesti olivat auttaneet häntä. Kuningas, joka ei ollut vihainen Fabricelle, suuttui kovasti pappeihinsa ja sanoi heille ottaneensa heidät mukaansa pitämään rukouksia eikä tyrkyttämään hänelle mielipiteitään.

Kenraalit Hård ja Dahldorf, jotka puolestaan olivat aina vastustaneet sellaista taistelua, jonka seuraukset voivat olla ainoastaan tuhoisat, näyttivät kuninkaalle hänen palveluksessaan saamiensa haavojen peittämiä ruumiitaan ja vakuuttaen hänelle olevansa valmiit kuolemaan hänen puolestansa, rukoilivat häntä, että se saisi tapahtua edes tarpeellisemmassa tilaisuudessa. "Minä huomaan teidän haavoistanne ja omistani", virkkoi Kaarle XII heille, "meidän taistelleen urhoollisesti yhdessä. Te olette tehneet velvollisuutenne tähän saakka, tehkää se vielä tänäänkin." — Nyt ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin totella; jokainen häpesi olla tahtomatta kuolla kuninkaansa rinnalla. Tämä ruhtinas arveli varustautuneensa niin hyvin rynnäkön varalle, että oli salaisesti oikein hyvillään siitä huvista ja kunniasta, jonka hänelle tuotti kokonaisen armeijan ponnistusten uhmaaminen kolmellasadalla miehellä. Hän sijoitti kunkin omalle paikalleen: hänen kanslerinsa Müllernin, sihteerinsä Ehrenpreissin ja kirjurien tuli puolustaa kanslian taloa; parooni Feif pöytäpalvelijain etunenässä määrättiin toiselle paikalle; tallirengit ja kokit saivat kolmannen paikan suojellaksensa, sillä hänen luonansa olivat kaikki sotamiehiä. Hän ratsasti nopeasti varustuksiltaan taloonsa, lupasi kaikille palkintoja, nimitti uusia upseereja ja vakuutti korottavansa halvimmatkin palvelijat kapteeneiksi, jos he taistelisivat uljaasti.

Kohtapa nähtiinkin turkkilaisten ja tataarien armeijan kymmenen kanuunan ja mörssärin kera käyvän hyökkäämään pientä varustusta vastaan. Hevosenhännät hulmusivat ilmassa, torvet soivat ja Allah-huudot kaikuivat joka taholta.

Parooni Grothusen teki sen huomion, että turkkilaiset eivät sekoittaneet huutoihinsa mitään kuningasta solvaavaa ja että he mainitsivat häntä vain nimellä demirbash, rautakallo. Heti hän päätti lähteä yksin ja aseettomana ulos vallituksistaan. Hän astui janitshaarien rivejä kohti, jotka melkein kaikki olivat saaneet häneltä rahaa. "Kuinka, ystäväni!" huusi hän heille soveliain sanoin, "aiotteko te surmata kolmesataa aseetonta ruotsalaista? Te, urhoolliset janitshaarit, jotka olette armahtaneet viisikymmentätuhatta venäläistä, kun nämä huusivat teiltä amman'ia (armoa)? Oletteko jo kokonaan unohtaneet ne hyvättyöt, joita olette saaneet meiltä? Ja tahdotteko tappaa tämän suuren Ruotsin kuninkaan, jota te niin paljon rakastatte ja joka on antanut teille niin paljon lahjoja? Hyvät ystävät, hän pyytää ainoastaan kolme päivää, eivätkä sulttaanin käskyt ole niin ankarat kuin teille koetetaan uskotella."

Näillä sanoilla oli suurempi vaikutus kuin Grothusen itse oli odottanutkaan. Janitshaarit vannoivat partainsa kautta, etteivät he hätyyttäisi kuningasta ja että he antaisivat hänelle hänen pyytämänsä kolme päivää. Turhaan annettiin merkki hyökkäykseen; janitshaarit, tottelemisen asemasta, uhkasivat heittäytyä omien päällikköjensä kimppuun, jollei Ruotsin kuninkaalle myönnettäisi kolmen päivän aikaa. He tunkeutuivat meluten Benderin pashan teltan eteen ja huusivat, että sulttaanin käskyt olivat väärennetyt. Tätä odottamatonta kapinaa vastaan oli pashalla asetettavana vain kärsivällisyytensä.

Hän oli olevinaan tyytyväinen janitshaarien jalomieliseen päätökseen ja käski heidän vetäytyä Benderiin. Tataarien khaani, kiivas mies, tahtoi heti ryhtyä joukkoineen hyökkäykseen, mutta pasha, joka ei suonut tataarien yksinään saavan kunniaa kuninkaan vangitsemisesta, samalla kun häntä itseään kenties rangaistaisiin janitshaarien tottelemattomuudesta, kehoitti khaania odottamaan huomiseen.

Palattuaan Benderiin pasha kokosi kaikki janitshaarien upseerit ja vanhimmat sotamiehet; hän luki heille julki ja näytti heille sulttaanin nimenomaisen käskyn ja muftin fetfan. Kuusikymmentä vanhinta janitshaaria, joilla oli kunnianarvoisat valkeat parrat ja jotka olivat saaneet kuninkaan kädestä tuhansia lahjoja, ehdottivat, että he itse menisivät ja pyytäisivät häntä antautumaan heidän huostaansa ja sallimaan heidän olla hänen vartijoinansa.

Pasha suostui siihen, koska mieluummin tahtoi käyttää mitä muuta keinoa hyvänsä kuin joutua surmauttamaan tämän ruhtinaan. Nuo kuusikymmentä vanhusta vaelsivat siis seuraavana aamuna Varnitzaan, asestettuina ainoastaan pitkin valkoisin sauvoin, jotka ovat janitshaarien ainoat aseet silloin, kun he eivät käy taisteluun, sillä turkkilaiset pitävät raakalaisuutena kristittyjen tapaa kantaa aseita rauhan aikana ja astua asestettuina ystäviensä luo ja kirkkoihinsakin.

He kääntyivät parooni Grothusenin ja kansleri Müllernin puoleen ja sanoivat näille tulevansa palvelemaan kuningasta uskollisina vartijoina. Jos hän tahtoisi, niin he saattaisivat hänet Adrianopoliin, missä hän itse voisi puhella suurherran kanssa. Heidän tehdessä tätä ehdotusta kuningas luki kirjeitä, jotka tulivat Konstantinopolista ja jotka Fabrice, joka ei enää voinut tavata häntä, oli erään janitshaarin avulla salaa toimittanut hänelle. Ne oli lähettänyt kreivi Poniatowski, joka ei voinut avustaa häntä enemmän Benderissä kuin Adrianopolissakaan, koska hänet tuon julkean tuhannen kukkarollisen vaadinnan jälkeen oli Portin käskystä pidätetty Konstantinopolissa. Hän ilmoitti kuninkaalle, että sulttaanin käskyt hänen kuninkaallisen persoonansa vangitsemisesta tai surmaamisesta olivat liiankin oikeat; että sulttaanin todellakin olivat hänen ministerinsä pettäneet, mutta että hän, kuta enemmän häntä tässä asiassa oli petetty, sitä kiivaammin tahtoi itseään toteltavan. Sentähden oli muka parasta mukautua olosuhteihin ja taipua välttämättömyyteen. Hän rohkeni siis neuvoa kuningasta koettamaan saavuttaa tarkoituksensa ministerien avulla neuvottelujen tietä eikä osoittamaan taipumattomuutta siinä, missä vain myöntyväisyys voi merkitä jotakin, ja odottamaan politiikalta ja ajalta lääkettä tautiin, jonka väkivaltaisuus voisi tehdä parantumattomaksi.

Mutta eivät vanhain janitshaarien ehdotukset eivätkä Poniatowskin kirjeet voineet saada kuningasta uskomaan, että hän voi häpeättä taipua. Hän tahtoi mieluummin kuolla turkkilaisten käden kautta kuin olla missään muodossa heidän vankinsa. Hän lähetti sentakia takaisin janitshaarit, päästämättä heitä puheilleen, ja käski sanoa heille, että jolleivät he menisi tiehensä, hän leikkauttaisi heiltä parrat, mitä itämailla pidetään julkeimpana kaikista loukkauksista.

Täynnä mitä kiivainta suuttumusta vanhukset lähtivät tiehensä huutaen: "Oi tuota rautakalloa! Jos hän kerran tahtoo joutua perikatoon, niin joutukoon sitten!" — He tekivät pashalle selkoa tehtävänsä epäonnistumisesta ja kertoivat Benderissä oleville tovereilleen, miten oudolla tavalla heidät oli otettu vastaan. Kaikki vannoivat nyt tottelevansa viivyttelemättä pashan käskyjä ja osoittivat yhtä paljon kärsimättömyyttä päästä hyökkäämään kuin edellisenä päivänä haluttomuutta siihen.

Käsky annettiinkin siinä tuokiossa: turkkilaiset marssivat vallituksia vastaan; tataarit odottivat jo heitä, ja tykit alkoivat ampua. Janitshaarit toiselta, tataarit toiselta puolelta valtasivat hetkessä pienen leirin. Tuskin kaksikymmentä ruotsalaista paljasti miekkansa; kolmesataa miestä ympäröitiin ja tehtiin vastarinnatta vangeiksi.

Kuningas oli tällöin kenraalien Hårdin, Dahldorfin ja Sparren kera ratsain talonsa ja leirinsä välillä. Nähdessään kaikkien sotamiestensä antautuneen vangeiksi hänen läsnäollessaan hän sanoi kylmäverisesti näille kolmelle upseerille: "Käykäämme puolustamaan taloa", ja lisäsi hymyillen: "me saamme nyt taistella pro aris et focis".

Samassa hän nelisti heidän kanssaan taloansa kohti, jonne oli asettanut noin neljäkymmentä palvelijaa vartijoiksi ja joka oli varustettu niin lujasti kuin oli voitu.

Niin suuresti kuin nämä kenraalit olivatkin tottuneet herransa itsepintaiseen pelottomuuteen, eivät he nyt kuitenkaan voineet olla ihmettelemättä nähdessään, miten hän kylmäverisesti ja leikkiä laskien aikoi puolustautua kymmentä tykkiä ja kokonaista armeijaa vastaan. He seurasivat häntä muutamien henkivartijain ja palvelijain kanssa, joita yhteensä oli noin parikymmentä henkeä.

Mutta ovelle päästyänsä he huomasivat sen jo janitshaarien saartamaksi. Jopa oli lähes kaksisataa turkkilaista tai tataaria tunkeutunut sisään eräästä ikkunasta ja vallannut koko rakennuksen, paitsi erästä suurta salia, jonne kuninkaan palvelijat olivat vetäytyneet. Onneksi tämä sali oli lähellä sitä ovea, josta kuningas tahtoi työntyä sisään pienen, kaksikymmenhenkisen joukkonsa kera. Hän hyppäsi alas ratsultaan pistoli ja miekka kädessä, ja hänen seuralaisensa tekivät samoin.

Janitshaarit karkasivat joka taholta hänen kimppuunsa; heitä kannusti lisäksi pashan lupaus antaa kahdeksan dukaattia kultaa jokaiselle, joka kuningasta vangiksi otettaessa oli voinut koskea edes hänen pukuunsa. Mutta tämäpä haavoitti tai surmasi kaikki ne, jotka lähestyivät häntä. Eräs hänen haavoittamansa janitshaari ojensi pyssynsä hänen kasvojaan kohti, ja jollei turkkilaisen käsivarsi olisi heilahtanut tungoksen johdosta, joka aaltojen tavoin lainehti edestakaisin, olisi kuningas saanut surmansa. Kuula hipaisi hänen nenäänsä, sieppasi palasen hänen korvastaan ja musersi kenraali Hårdilta, jonka kohtalona oli aina joutua haavoitetuksi herransa sivulla, käsivarren.

Kuningas upotti miekkansa janitshaarin vatsaan, ja samassa hänen suureen saliin sulkeutuneet palvelijansa avasivat hänelle oven. Kuningas harppasi nuolena sisään, hänen pikku joukkonsa seurasi, ovi suljettiin jälleen heti ja teljettiin kaikella, mitä käsille sattui. Niin oli nyt Kaarle XII suljettuna tähän saliin koko seurueensa kera, johon kuului noin kuusikymmentä henkeä, upseereja, kaartilaisia, sihteerejä, kamaripalvelijoita ja kaikenlaatuista palvelusväkeä.

Janitshaarit ja tataarit ryöstivät muun osan taloa ja täyttivät sen huoneet. "Käykäämmepäs hiukan karkoittamaan luotani noita raakalaisia", sanoi kuningas, asettui väkensä etunenään ja avasi itse salin sen oven, joka vei hänen makuuhuoneeseensa. Hän astui sisään ja ampui ryöstäjiä.

Ryöstösaaliilla kuormitetut turkkilaiset säikähtivät samaisen kuninkaan äkillistä ilmestymistä, jota he olivat tottuneet kunnioittamaan, viskasivat pois aseensa, hyppäsivät ulos ikkunasta tai pakenivat kellareihin. Kuningas käytti hämminkiä hyväkseen ja ajoi menestyksen rohkaiseman joukkonsa kera turkkilaisia huoneesta huoneeseen, surmaten tai haavoittaen ne, jotka eivät paenneet, ja puhdistaen talon neljännestunnissa vihollisista.

Taistelun tuoksinassa kuningas huomasi kaksi janitshaaria piilossa vuoteensa alla; hän surmasi toisen miekanpistolla, toinen pyysi häneltä armoa, huutaen amman. "Minä lahjoitan sinulle henkesi", sanoi kuningas turkkilaiselle, "sillä ehdolla, että menet ja kerrot pashalle tarkasti kaikki, mitä olet nähnyt". — Turkkilainen lupasi täyttää mielellään hänen tahtonsa ja sai nyt muiden tavoin hypätä ulos ikkunasta.

Päästyään siten vihdoin talon herroiksi ruotsalaiset vielä sulkivat ja telkesivät ikkunat. Aseista ei ollut puutetta; eräs alakerran huone, joka oli täynnä musketteja ja ruutia, oli jäänyt janitshaarien meluisalta etsinnältä rauhaan. Se tuli nyt hyvään tarpeeseen: ruotsalaiset ampuivat ikkunoista aivan läheltä turkkilaisten tungokseen, josta he surmasivat kaksisataa vähemmässä kuin puolessa neljännestunnissa.

Nyt ampui tykistö taloa, mutta kun sen kivet olivat hyvin pehmeitä, teki se vain koloja eikä murtanut seiniä.

Koska tataarien khaani ja pasha, jotka halusivat vangita kuninkaan elävältä, pitivät häpeällisenä menettää siinä niin paljon väkeä ja käyttää kokonaista armeijaa kuuttakymmentä henkeä vastaan, päättivät he pistää talon tuleen pakoittaakseen kuninkaan antautumaan. He ammuttivat palavilla tappuroilla kiedottuja nuolia katolle, oviin ja ikkunoihin. Talo syttyi pian tuleen; palava katto oli jo putoamaisillaan ruotsalaisten päälle. Kuningas jakeli levollisesti käskyjänsä tulen sammuttamiseksi; hän löysi erään pienen, nesteellä täytetyn astian, tarttui siihen ja viskasi sen kahden ruotsalaisen avulla siihen paikkaan, missä tuli pahimmin raivosi. Sattuikin niin hullusti, että tuo astia oli täynnä paloviinaa; mutta kiireessä ja hälinässä ei sitä ehditty ajatella. Liekit alkoivatkin raivota entistä suuremmalla voimalla ja tuhosivat kuninkaan huoneen. Suuri sali, jossa ruotsalaiset pysyttelivät, oli täynnä hirveää savua, ja siihen sekaantuivat liekkien tulikielet, jotka leimahtelivat sisään viereisistä huoneiden ovista. Puoli kattoa oli syöksynyt itse talon sisään, toinen puoli putosi ulos, pirstautuen liekkeihin.

Eräs kaartilainen, nimeltä Walberg, rohkeni tässä äärimmäisensä hädässä huutaa, että olisi antauduttava. "Siinäpä kummallinen otus", sanoi kuningas, "joka luulee, että on kauniimpaa antautua vangiksi kuin palaa!" — Eräs toinen kaartilainen, nimeltä Rosen, huomautti nyt, että kanslian talossa, joka oli vain viidenkymmenen askeleen päässä, oli kivinen ja siis tulenkestävä katto. Oli siis tehtävä uloshyökkäys, päästävä siihen taloon ja puolustauduttava siellä. "Kas siinä oikea ruotsalainen!" huudahti kuningas. Hän syleili tätä kaartilaista ja nimitti hänet paikalla everstiksi. "Eteenpäin, ystäväni", sanoi hän; "ottakaa mukaanne niin paljon ruutia ja lyijyä kuin voitte, ja vallatkaamme sitten kanslia miekka kädessä!"

Turkkilaiset, jotka sillävälin ympäröivät parhaillaan palavaa taloa, huomasivat ihmetellen ja samalla kauhistuen, etteivät ruotsalaiset aikoneetkaan sieltä poistua. Mutta heidän kummastuksensa kasvoi vielä suuremmaksi, kun he näkivät ovien avautuvan ja kuninkaan miehineen epätoivon vimmalla syöksyvän heidän kimppuunsa. Kaarle ja hänen korkeimmat upseerinsa olivat asestetut miekoilla ja pistoleilla; kukin ampui ovea avattaessa kaksi laukausta yhtaikaa, samassa silmänräpäyksessä he heittivät pois pistolinsa, tarttuivat miekkoihinsa ja pakoittivat turkkilaiset peräytymään yli viisikymmentä askelta. Mutta hetkistä myöhemmin tämä pieni joukko joutui saarroksiin. Kuningas, jolla tapansa mukaan oli saappaat jalassa, sotkeutui kannuksiinsa ja kaatui. Yksikolmatta janitshaaria heittäytyi heti hänen päällensä; hän viskasi miekkansa ilmaan säästyäkseen siten sen luovuttamisen tuottamasta tuskasta. Turkkilaiset raahasivat hänet pashan majapaikkaan, toiset kannattaen häntä sääristä, toiset kainaloista, kuten kannetaan sairasta, jota pelätään muuten rasitettavan.

Heti kun kuningas huomasi joutuneensa kiinni, teki hänen luonteensa rajuus ja se raivo, johon niin pitkällinen ja hirveä taistelu oli hänet pakostakin saattanut, tilaa säveälle ja rauhalliselle mielialalle. Häneltä ei päässyt yhtään ainoaa kärsimättömyyden sanaa eikä vihastuksen silmäystä. Hän katseli hymyillen janitshaareja, jotka kantoivat häntä Allah-huudoin, kunnioituksen sekainen suuttumus mielessään. Hänen upseerinsa vangittiin samaan aikaan, ja turkkilaiset ja tataarit ryöstivät heidät puti puhtaiksi. — Tämä kummallinen tapaus, jolla oli lisäksi merkillisiä seurauksia, sattui helmikuun 12 p:nä 1713.

SEITSEMÄS KIRJA.

Turkkilaiset siirtävät Kaarlen Demirtashiin. Kuningas Stanislaus vangitaan samaan aikaan. Herra de Villelonguen rohkea teko. Vallankumous seraljissa. Taistelu Pommerissa. Ruotsalaiset polttavat Altonan. Kaarle lähtee vihdoin matkalle, palatakseen valtoihinsa. Hänen kummallinen matkustustapansa. Hänen tulonsa Stralsundiin. Kaarlen vastoinkäymisiä. Pietari Suuren menestyksiä. Hänen voittokulkueensa Pietarissa.

Benderin pasha odotti Kaarlea arvokkaasti teltassaan, tulkkinansa Marco. Hän otti ruhtinaan vastaan hyvin kunnioittavasti ja pyysi häntä laskeutumaan eräälle sohvalle. Mutta kuningas ei välittänyt vähääkään turkkilaisen kohteliaisuudesta, vaan jäi keskelle telttaa seisomaan.

"Kaikkivaltias olkoon ylistetty", sanoi pasha, "että sinun majesteettisi on hengissä! Epätoivoni on katkera siitä, että sinun majesteettisi on pakoittanut minut panemaan hänen korkeutensa käskyt täytäntöön." Kuningas, jota suututti ainoastaan se, että hänen kolmesataa sotamiestänsä oli antanut vangita itsensä keskellä varustuksiansa, sanoi pashalle: "Ah, jospa mieheni olisivat puolustautuneet kuten heidän tuli tehdä, ei meitä olisi masennettu kymmeneen päivään." — "Voi, sepä olisi ollut huonosti käytettyä uljuutta", vastasi turkkilainen. — Hän määräsi kuninkaan vietäväksi Benderiin loimilla runsaasti koristetun ratsun selässä. Ruotsalaiset olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangeiksi; koko kuninkaan kalusto, hänen huonekalunsa, hänen paperinsa, hänen välttämättömimmät vaatteensa oli joko ryöstetty tai poltettu. Tiellä nähtiin ruotsalaisten upseerien kulkevan miltei alastomina, kytkettyinä kaksittain yhteen, tataarien tai janitshaarien saattaessa heitä jalan. Kanslerin ja kenraalien kohtalo oli samanlainen; he elivät niiden sotilaiden orjia, joille he olivat joutuneet saaliin jaossa.

Saatettuaan Kaarle XII:n seraljiinsa Benderiin Ismael pasha luovutti hänelle oman huoneensa ja palvelutti häntä kuten ainakin kuningasta, asettaen kuitenkin varovaisuuden vuoksi janitshaareja vartijoiksi huoneen ovelle. Hänelle valmistettiin vuode, mutta hän heittäytyi sinänsä, saappaat jalassa, sohvalle ja nukahti heti raskaasti. Eräs upseeri, joka seisoi hänen luonaan, peitti hänen päänsä myssyllä, jonka kuningas ensi unesta herätessään heitti pois; ja turkkilainen katseli hämmästyksissään hallitsijaa, joka nukkui saappaat jalassa ja paljain päin. Seuraavana aamuna Ismael vei Fabricen kuninkaan huoneeseen. Fabrice tapasi ruhtinaan vaatteet riekaleina, saappaat, kädet ja koko miehen veren ja ruudin peitossa, kulmakarvat palaneina, mutta iloisella mielellä kauheasta tilastansa huolimatta. Hän heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen, voimatta lausua sanaakaan. Rauhoittuneena piankin siitä vapaasta ja suopeasta sävystä, jolla kuningas puhutteli häntä, hän alkoi jutella tämän kera entiseen tuttavalliseen tapaan, ja molemmat keskustelivat hymyillen Benderin tappelusta. "Väitetään", sanoi Fabrice, "teidän majesteettinne omin käsin surmanneen kaksikymmentä janitshaaria." — "Hyvä, hyvä!" sanoi kuningas, "sellaiset asiat suurennetaan aina puolella". — Keskustelun kuluessa pasha esitti kuninkaalle hänen suosikkinsa Grothusenin ja eversti Ribbingin, jotka hän jalomielisesti oli ostanut vapaiksi omalla kustannuksellaan. Fabrice otti toimekseen muiden vankien irti lunastamisen.

Englannin lähettiläs Jeffreys yhtyi häneen ollakseen apuna kulujen suorittamisessa. Eräs ranskalainen [nähtävästi johdannossa mainittu ranskalainen de la Motraye. — Suom. muist.], joka uteliaisuudesta oli saapunut Benderiin ja on kuvaillut osan tässä kerrotuista tapauksista, antoi myös mitä hänellä oli. Nämä muukalaiset, joita pasha auttoi huolenpidolla, jopa rahallakin, ostivat vapaiksi, ei ainoastaan upseereja, vaan myös heidän vaatteensakin turkkilaisten ja tataarien käsistä.

Jo seuraavana päivänä vietiin kuningas vangittuna helakanpunaiseen verhotuissa vaunuissa Adrianopolin tietä myöten; hänen rahastonhoitajansa Grothusen oli hänen mukanaan. Kansleri Müllern ynnä muutamat upseerit seurasivat toisissa vaunuissa. Useat muut olivat ratsain, ja katsahtaessaan niihin vaunuihin, joissa kuningas istui, he eivät voineet pidättää kyyneliään. Pasha oli saattueen etunenässä. Fabrice huomautti hänelle, että oli häpeällistä antaa kuninkaan olla miekatta, ja pyysi häntä ojentamaan Kaarlelle miekan. "Jumala minua siitä varjelkoon!" sanoi pasha; "hänhän leikkaisi sillä meiltä parran". — Kuitenkin hän muutamia hetkiä myöhemmin antoi kuninkaalle hänen miekkansa takaisin.

Samaan aikaan kuin tätä kuningasta, joka muutamia vuosia aikaisemmin oli laatinut lakejaan niin monille valtioille ja ollut pohjoismaiden riidanratkaisija ja Euroopan kauhu, siten kuljetettiin vankina ja aseettomana, nähtiin samassa seudussa toinenkin esimerkki inhimillisen suuruuden katoavaisuudesta.

Kuningas Stanislaus oli näet myös pidätetty Turkin alueella, ja häntä kuljetettiin vangittuna Benderiin juuri samaan aikaan kuin Kaarle XII vietiin sieltä pois.

Kun Stanislausta ei enää ollut tukemassa se käsi, joka oli tehnyt hänet kuninkaaksi, kun hänellä ei enää ollut rahaa, ja kun siis myös hänen puolueensa Puolassa hajosi, vetäytyi hän aluksi Pommeriin ja puolusti siellä, koska ei enää voinut säilyttää omaa kuningaskuntaansa, voimiensa mukaan hyväntekijänsä alueita. Olipa hän mennyt Ruotsiinkin kiirehtimään tarpeellisen apuväen lähettämistä Pommeriin ja Liivinmaalle. Hän oli tehnyt kaikki, mitä voitiin vaatia Kaarle XII:n ystävältä.

Tähän aikaan ajatteli Preussin ensimäinen kuningas, sangen viisas ruhtinas, jonka venäläisten naapuruus syystäkin teki levottomaksi, liittyä Augustiin ja Puolan tasavaltaan venäläisten työntämiseksi omaan maahansa. Hän tahtoi saada myös itse Kaarle XII:n tämän puuhan puolelle. Kolme suurta tapahtumaa piti saataman tämän liiton hedelmäksi: pohjoismaiden rauha, Kaarlen paluu omaan maahansa ja sulun nostaminen venäläisten eteen, jotka jo alkoivat käydä pelottaviksi Euroopalle. Alkuvalmistuksena tähän sopimukseen, johon perustui yleinen rauhallisuus, oli Stanislauksen luopuminen kruunusta. Stanislaus ei ainoastaan hyväksynyt sitä, vaan myös otti toimekseen olla tämän rauhan välittäjänä, joka riistäisi häneltä kruunun. Välttämättömyys, yleishyvä, uhrauksen tuottama kunnia ja Kaarlen etu, jolle hän oli kaikesta kiitollisuudenvelassa ja jota hän rakasti, määräsivät hänen päätöksensä. Hän kirjoitti Benderiin; hän selvitti Ruotsin kuninkaalle asiain tilan, vastoinkäymiset ja parannuskeinot; hän vannotti tätä olemaan vastustamatta hänen luopumistaan, joka oli olosuhteiden pakosta käynyt tarpeelliseksi ja oli vaikuttimiensa puolesta kunniallinen; hän rukoili olemaan uhraamatta Ruotsin etuja onnettoman ystävän etujen vuoksi, joka itse mielellään uhrautuisi yhteishyvän takia. Kaarle XII sai nämä kirjeet jo Varnitzassa; hän lausui useiden todistajien läsnäollessa kiukkuisesti pikalähetille: "Jollei ystäväni enää tahdo olla kuninkaana, niin osannen kyllä tehdä sijalle toisen."

Mutta Stanislaus pysyi lujana uhrauksessaan, josta Kaarle kieltäytyi. Nämä päivät oli määrätty todella harvinaisten tunteiden ja tekojen todistajiksi. Stanislaus tahtoi itse lähteä taivuttamaan Kaarlea, ja uskalsi enemmän luopuakseen valtaistuimelta kuin oli tehnyt sille päästäkseen. Eräänä päivänä hän kello kymmenen aikaan iltasella jätti salaa ruotsalaisen armeijan, jonka päällikkönä hän oli Pommerissa, ja lähti matkaan parooni Sparren kanssa, joka sittemmin on ollut lähettiläänä Englannissa ja Ranskassa, ja erään toisen everstin kera. Hän otti itselleen erään Haran-nimisen ranskalaisen nimen, joka silloin oli majurina Ruotsin palveluksessa ja myöhemmin kuoli Danzigin komendanttina. Hän matkusti pitkin vihollisten armeijan rintamaa ja saapui vihdoin, useasti pidätettynä ja Haranin nimelle annetun passin nojalla jälleen vapaaksi laskettuna, monien vaarojen jälkeen Turkin rajoille.

Saavuttuaan Moldauhun hän lähetti parooni Sparren takaisin armeijaansa ja meni Moldaun pääkaupunkiin Jassyyn. Luullen olevansa turvassa siinä maassa, jossa Ruotsin kuningasta oli pidetty niin suuressa arvossa, hän ei vähääkään aavistanut, miten asiat silloin olivat.

Häneltä kysytään, kuka hän on; hän vastaa olevansa erään Kaarle XII:n palveluksessa olevan rykmentin majuri. Pelkästään tämän nimen perusteella hänet pidätetään ja viedään Moldaun hospodarin eteen, joka jo oli saanut sanomalehdistä tietää Stanislauksen kadonneen armeijastaan ja sentähden heti alkoi epäillä häntä. Hänelle oli kuvailtu kuninkaan ulkonäkö, joka oli helposti tunnettavissa täyteläisistä ja rakastettavista kasvoistaan ja harvinaisen sävyisästä ilmeestään.

Hospodari kuulusteli häntä, teki hänelle useita kietovia kysymyksiä ja tiedusteli lopuksi, mikä toimi hänellä oli Ruotsin armeijassa. Stanislaus ja hospodari puhuivat latinaa. "Major sum", vastasi Stanislaus hänelle. "Imo, Maximus es"[39] virkkoi siihen moldaulainen. Heti hän tarjosi Stanislaukselle nojatuolin ja kohteli tätä kuten ainakin kuningasta, mutta samalla kuten vangittua kuningasta. Sen kreikkalaisen luostarin ympärille, jossa hänen täytyi oleskella, kunnes saataisiin lähempiä määräyksiä sulttaanilta, asetettiin erityinen vartiosto. Käsky saapui viedä hänet Benderiin, josta Kaarlea juuri kuljetettiin pois.

Pasha sai tästä tiedon juuri kun hän saattoi Ruotsin kuninkaan vaunuja ja ilmoitti asian Fabricelle. Tämä lähestyi nyt kuninkaan ajoneuvoja ja kertoi hänelle, ettei hän enää ollut ainoa vangittu kuningas turkkilaisten käsissä ja että Stanislaus oli muutamien penikulmien päässä hänestä, sotamiesten saattamana. "Rientäkää hänen luoksensa, rakas Fabrice", sanoi Kaarle hänelle, joutumatta sellaisesta sattumasta vähääkään hämilleen, "ja sanokaa hänelle, ettei hänen tule ikinä tehdä rauhaa Augustin kanssa, ja vakuuttakaa hänelle, että meidän asiamme piakkoin muuttuvat".

Niin horjumaton oli Kaarle kerran omaksumassaan mielipiteessä, että vaikka Puola jo oli kokonaan hylännyt hänet, vaikka häntä hätyytettiin jo hänen omissakin valtioissaan, ja vaikka häntä turkkilaisessa kantotuolissa vangittuna kuljetettiin herra ties minne, hän yhä luotti onneensa ja toivoi alati Ottomanisen Portin auttavan häntä 100,000 miehellä. Fabrice riensi pashan luvalla, erään janitshaarin saattamana, suorittamaan tehtäväänsä. Muutaman penikulman päässä hän tapasi joukon sotamiehiä, jotka saattoivat Stanislausta. Heidän keskessänsä hän huomasi ranskalaiseksi puetun ja jotenkin kehnoratsuisen herrasmiehen, jolta hän nyt saksaksi kysyi, missä oli Puolan kuningas. Kysytty oli Stanislaus itse, jota hän ei ollut tuntenut tässä valepuvussa. "Kuinka!" huudahti kuningas, "ettekö siis enää muista minua?" — Nyt Fabrice kertoi hänelle, missä surkeassa tilassa Ruotsin kuningas oli ja kuinka hän, joskin vallan turhaan, pysyi lujana ja horjumattomana suunnitelmissaan.

Stanislauksen lähetessä Benderiä lähetti pasha, joka oli palannut saattamasta Kaarle XII:tta muutamia penikulmia, Puolan kuninkaalle arabialaisen ratsun kaikkine komeine varusteineen.

Stanislaus otettiin Benderissä vastaan tykkien jyskeellä, eikä hänellä, jollei oteta lukuun vapautta, jota hänelle ei aluksi annettu, ollut mitään syytä valittaa hänelle osoitettua kohtelua. — Sillä välin kuljetettiin Kaarlea Adrianopolia kohti. Tämä kaupunki oli jo tulvillaan huhuja hänen viime taisteluistaan. Turkkilaiset sadattelivat ja ihmettelivät häntä; mutta vihastunut divaani uhkasi jo karkoittaa hänet jollekin Arkipelagin saarelle.

Puolan kuningas Stanislaus, joka itse on suvainnut kertoa minulle useimmat näistä yksityiskohdista, on myös vakuuttanut minulle, että divaanissa oli jo puhetta hänen itsensäkin karkoittamisesta eräälle Kreikan saarelle; mutta muutamia kuukausia myöhemmin leppynyt suurherra laski hänet menemään.

Désaleurs, joka olisi voinut käydä Kaarlen puolelle ja estää tekemästä moista häpeää kristityille kuninkaille, pidätettiin Konstantinopolissa samoin kuin Poniatowskikin, jonka neuvokas ja kekseliäs henki oli alituisena pelon aiheena. Useimmat Adrianopoliin jääneet ruotsalaiset olivat vankeina; sulttaanin valtaistuin oli joka taholta varustettu aivan luoksepääsemättömäksi Ruotsin kuninkaan valituksia vastaan.

Markiisi de Fierville, joka Ranskan puolesta oli ollut salaisesti lähetettynä Kaarlen luo Benderiin, oleskeli tällöin Adrianopolissa. Hän uskalsi kuvitella voivansa auttaa tätä ruhtinasta aikana, jolloin kaikki hylkivät tai sortivat häntä. Onneksi avusti häntä tässä puuhassa eräs ranskalainen aatelismies vanhaa champagnelaista sukua, nimeltä de Villelongue, peloton mies, joka ei ollut saanut onnen suosiota niin paljon kuin hänen miehuutensa olisi ansainnut, ja jonka muuten oli hurmannut Ruotsin kuninkaan maine niin, että hän oli vartavasten saapunut Turkinmaalle tarjoutuakseen tämän ruhtinaan palvelukseen.

Fierville laati mainitun nuoren miehen avulla Ruotsin kuninkaan nimessä sulttaanille osoitetun kirjelmän. Siinä Kaarle vaati hyvitystä häväistyksestä, joka hänen persoonassaan oli kohdistettu kaikkiin kruunattuihin päihin, ja khaanin ynnä Benderin pashan todellisesta tai luulotellusta kavalluksesta.

Samalla syytettiin suurvisiiriä ynnä muita ministerejä siitä, että he olivat ottaneet venäläisiltä vastaan lahjuksia, että he olivat pettäneet suurherran, estäneet kuninkaan kirjeet saapumasta hänen korkeutensa käsiin ja juonillaan viekoitelleet sulttaanilta sen muhamettilaista vieraanvaraisuutta niin kovasti häpäisevän käskyn, jonka nojalla sitten oli suurelle keisarille niin arvottomalla tavalla loukattu kansainvälisiä oikeuksia, kun oli 20,000 miehellä käyty kuninkaan kimppuun, jolla ei puolustuksenaan ollut muita kuin palvelijansa ja joka luotti sulttaanin pyhitettyyn sanaan.

Kun tämä kirjelmä oli saatu valmiiksi, täytyi se käännättää turkinkielelle ja kirjoituttaa erityisellä tavalla nimenomaan sellaiseen tarkoitukseen valmistetulle paperille, jollaista oli käytettävä kaikkeen sulttaanille luettavaksi annettavaan.

Käännyttiin siis muutamien kaupungissa oleskelevien ranskalaisten tulkkien puoleen; mutta Ruotsin kuninkaan asiat olivat jo niin toivottomalla kannalla ja suurvisiiri oli niin avoimesti julistautunut häntä vastaan, ettei yksikään tulkki rohjennut edes kääntää herra de Fiervillen kirjelmää. Vihdoin löydettiin eräs toinen muukalainen, jonka käsialaa ei tunnettu Portissa ja joka hyvän palkinnon ja varman vaitiolon lupauksen avulla saatiin kääntämään kirjelmä turkiksi ja kirjoittamaan se asianmukaiselle paperille. Parooni Arvidsson,[40] eräs ruotsalaisen armeijan upseeri, mukaili kuninkaan nimikirjoituksen. Fierville, jolla oli kuninkaan sinetti, kiinnitti sen kirjelmään ja sinetöi kaikki Ruotsin kuninkaan vaakunalla. Villelonque otti toimekseen itse jättää tämän käärön suurherran käsiin, kun tämä tapansa mukaan meni moskeaan. Oli jo usein käytetty samanlaista keinoa, kun oli tahdottu jättää sulttaanille valituskirjelmiä hänen ministerejänsä vastaan; mutta juuri se tekikin moisen yrityksen menestymisen sitä vaikeammaksi ja vaaran paljoa suuremmaksi.

Visiiri, joka aavisti ruotsalaisten vaativan oikeutta hänen herraltaan ja oli liiankin hyvin oppinut varovaisuutta edeltäjäinsä onnettomuudesta, oli nimenomaan kieltänyt päästämästä ketään suurherran läheisyyteen ja erityisesti määrännyt pidätettäväksi kaikki ne, jotka esiintyisivät anomuksineen moskean läheisyydessä.

Villelongue tunsi tämän määräyksen ja tiesi hyvin panevansa päänsä alttiiksi. Hän riisui sentakia ranskalaisen pukunsa, pukeutui kreikkalaiseen tapaan ja lähti sitten, piilotettuaan poveensa kirjelmän, jonka hän aikoi ojentaa esiin, oikeaan aikaan sen moskean läheisyyteen, jonne sulttaanin tiedettiin menevän. Siellä hän tekeytyi hulluksi ja tunkeutui tanssien janitshaarien rivien keskelle, joiden välitse suurherran oli kuljettava; samalla hän tahallaan pudotti taskuistansa muutamia hopearahoja, hyvitelläkseen niillä henkivartijoita.

Sulttaanin lähestyessä tahdottiin ajaa Villelongue pois, mutta hän heittäysi polvilleen ja piteli puoliaan janitshaareja vastaan. Hänen lakkinsa putosi, ja pitkistä hiuksistaan hänet heti tunnettiin frankkilaiseksi. Hän sai useita iskuja ja häntä pideltiin sangen pahoin. Suurherra, joka jo oli lähellä, kuuli metelin ja kysyi sen syytä. Villelongue huusi hänelle kaikin voimin: "Amman, amman, armoa, armoa!" vetäen samalla kirjeen povestansa.

Sulttaani käski laskea hänet lähemmäksi. Villelongue riensi heti hänen luoksensa, syleili hänen jalustimiaan ja jätti hänelle kirjelmänsä sanoen samalla: "Sued kral dan, se on Ruotsin kuninkaalta." Sulttaani pisti kirjeen poveensa ja jatkoi matkaansa moskeaa kohti. Sillä välin otettiin Villelongue kiinni ja vietiin vankina seraljin ulkorakennuksiin.

Palattuaan moskeasta ja luettuaan kirjeen sulttaani tahtoi itse kuulustella vangittua. Mitä nyt kerron tässä, näyttää ehkä sangen vähän uskottavalta, mutta minä en lopuksikaan tuo esiin mitään sellaista, mikä ei perustuisi herra de Villelonguen omiin kirjeihin. Kun niin uljas upseeri kerran kunniasanallaan vakuuttaa jonkin seikan todeksi, ansaitsee hän kai jonkun verran luottamusta. Hän on siis vakuuttanut minulle, että sulttaani riisui keisarillisen pukunsa, otti päästään erikoisen turbaaninsa ja pukeutui janitshaariupseeriksi, kuten hän muuten usein menetteli. Hänellä oli mukanaan eräs vanhus Maltan saarelta, joka palveli häntä tulkkina. Tämän valepuvun johdosta Villelongue sai nauttia kunniaa, joka ei koskaan ole tullut yhdenkään kristityn lähettilään osaksi: hänellä oli neljännestunnin pituinen kahdenkeskinen puhelu turkkilaisten keisarin kanssa. Hän ei suinkaan jättänyt selvittämättä Ruotsin kuninkaan valituksia, syyttämättä ministerejä ja vaatimatta sitä ujostelemattomammin hyvitystä, kun hän, puhellessaan itse sulttaanin kanssa, oli puhelevinaan vain vertaisensa kanssa. Vankilansa hämäryydestä huolimatta hän kyllä helposti oli tuntenut suurherran ja keskustelikin sentähden vain sitä rohkeammin. Luuloteltu janitshaariupseeri lausui Villelonguelle nämä omituiset sanat: "Kristitty, ole varma siitä, että herrallani sulttaanilla on keisarin sydän, ja jos sinun Ruotsin kuninkaasi on oikeassa, niin tapahtuu hänelle myös oikeus." — Villelongue pääsi pian vapaaksi, ja muutamia viikkoja myöhemmin nähtiin seraljissa äkillinen muutos, jonka ruotsalaiset lukivat tämän ainoalaatuisen keskustelun ansioksi. Mufti pantiin viralta, tataarien khaani ajettiin maanpakoon Rhodos-saarelle ja Benderin seraskieri-pasha karkoitettiin erääseen Arkipelagin saareen.

Ottomaninen Portti on tavallisesti niin altis moisille myrskyille, että on vaikea ratkaista, tahtoiko sulttaani todellakin lepyttää Ruotsin kuningasta näillä uhrauksilla. Se tapa, jolla mainittua ruhtinasta edelleen kohdeltiin, ei ainakaan todista Portin liiaksi kiirehtineen, ollakseen hänelle mieliksi.

Pikemminkin epäillään suosikki Ali Kumurdshin yksin panneen toimeen nämä muutokset omaksi edukseen. Sanotaan hänen karkoituttaneen tataarien khaanin ja Benderin seraskierin sillä tekosyyllä, että he olivat vastoin suurherran nimenomaista käskyä luovuttaneet kuninkaalle kaksitoistasataa kukkarollista. Tataarien valtaistuimelle hän asetti erotetun khaanin veljen, ikäisensä nuoren miehen, joka ei liioin rakastanut veljeään ja johon Ali Kumurdshi suuresti luotti aikomissaan sodissa. Mitä suurvisiiri Jussufiin tulee, pantiin hänet viralta vasta muutamia viikkoja myöhemmin, jolloin Soliman pasha sai pääministerin arvonimen.

Minun tulee mainita, että herra de Villelongue ja useat ruotsalaiset ovat vakuuttaneet minulle tuon pelkän, Ruotsin kuninkaan nimessä sulttaanille ojennetun kirjeen vaikuttaneen kaikki nämä suuret muutokset Portissa; mutta herra de Fierville puolestaan on väittänyt minulle aivan päinvastaista. Olenpa joskus tavannut samanlaisia ristiriitaisuuksia minulle uskotuissa asiakirjoissakin. Moisessa tapauksessa on historioitsijan ainoana tehtävänä kertoa asia semmoisenaan, pyrkimättä tunkeutumaan sen vaikuttimiin, ja rajoittua vain sanomaan se, mitä tietää, koettamatta arvata sitä, mitä ei tiedä.

Sillä välin oli Kaarle XII viety Adrianopolin läheiseen pieneen Demirtashin linnaan. Lukematon paljous turkkilaisia oli kokoontunut tänne näkemään kuninkaan saapumista. Hänet kannettiin vaunuistaan sohvassa linnaan; mutta Kaarle peitti tyynyllä päänsä, jottei väkijoukko näkisi häntä.

Muutamia päiviä myöhemmin Portti suostui siihen hänen pyyntöönsä, että hän saisi asua Demotikassa, joka on pieni kaupunki kuuden penikulman päässä Adrianopolista, kuuluisan Hebrus-joen, nykyisen Martizan, varrella. Kumurdshi sanoi suurvisiiri Solimanille: "Mene ja ilmoita Ruotsin kuninkaalle, että hän voi jäädä Demotikaan koko iäkseen; minä vastaan sinulle siitä, että hän jo ennen vuoden kuluttua itsestänsä pyytää saada lähteä sieltä; mutta ennen kaikkea älä anna hänelle rahaa."

Niinpä siirrettiinkin kuningas nyt pieneen Demotikan kaupunkiin, jossa Portti määräsi hänelle ja hänen seurueellensa huomattavan erän muonavaroja. Mutta rahaa myönnettiin hänelle vain viisikolmatta ecutä päivässä, jotta hän niillä voisi ostaa sianlihaa ja viiniä, joita kumpaakaan tavaraa turkkilaiset eivät hankkineet hänelle. Mutta viiden sadan ecun päiväraha, joka hänellä oli ollut Benderissä, pidätettiin häneltä.

Tuskin hän oli pienen hovinsa kera päässyt Demotikaan, kun suurvisiiri Soliman pantiin viralta. Hänen paikkansa sai Ibrahim Molla, rohkea, ylväs ja ylenmäärin karkea mies. Ei liene hyödytöntä tietää myös hänen vaiheitaan, jotta siten voitaisiin yksityiskohtaisemmin tuntea kaikki ottomanisen keisarikunnan varakuninkaat, joiden vallassa Kaarle XII:n kohtalo niin kauan oli.

Hän oli ollut pelkkä matruusi sulttaani Ahmed III:n noustessa valtaistuimelle. Tämä keisari pukeutui usein yksityismiehen, imamin tai dervishin [imami, muham. pappismies; dervishi, muham. munkki. — Suom. muist.] valepukuun. Sitten pujahti hän iltaisin Konstantinopolin kahviloihin ja muihin yleisiin paikkoihin kuuntelemaan, mitä hänestä sanottiin, ja omakohtaisesti tutustumaan kansan mielialoihin. Eräänä päivänä hän kuuli tämän Mollan valittavan, etteivät turkkilaiset laivat milloinkaan palanneet kotiin merisaaliin kera, ja vakuuttavan, että jos hän olisi laivakapteeni, hän ei koskaan palajaisi Konstantinopolin satamaan, tuomatta mukanaan jotakuta uskottomien laivaa. Suurherra määräsi heti huomispäivänä, että hänelle oli annettava laiva johdettavaksi ja hänet lähetettävä meriretkelle. Uusi kapteeni palasikin muutamia päiviä myöhemmin, mukanaan vallattu maltalainen parkkilaiva ja genovalainen kalerialus. Kahden vuoden perästä hän oli jo yliamiraali ja nyt vihdoin suurvisiiri.

Päästyään tälle paikalle hän arveli tulevansa toimeen ilman suosikin apua. Tehdäkseen itsensä tarpeelliseksi hän aikoi ryhtyä sotaan venäläisiä vastaan. Tässä tarkoituksessa hän pystytti telttansa sen paikan läheisyyteen, jossa Ruotsin kuningas oleskeli.

Hän kutsui tämän ruhtinaan tapaamaan häntä siellä yhdessä tataarien uuden khaanin ja Ranskan lähettilään kanssa. Kuningas, joka oli sitä kopeampi, mitä onnettomampi hän oli, piti mitä julkeimpana loukkauksena, että alamainen rohkeni pyytää häntä luoksensa. Hän käski kanslerinsa Müllernin mennä sinne hänen sijastaan; ja peläten, että turkkilaiset eivät osoittaisi hänelle tarpeellista kunnioitusta vaan pakoittaisivat hänet panemaan arvonsa vaaraan, tämä kaikessa äärimmäisyyksiin menevä ruhtinas paneutui vuoteeseen ja päätti olla lähtemättä siitä koko Demotikassa olonsa aikana. Kymmenen kuukautta hän siten pysyi makuulla, ollen olevinansa sairas.[41] Kansleri Müllern, Grothusen ja eversti Düben olivat ainoat, jotka aterioivat hänen kanssansa. Heillä ei ollut täällä mitään niistä mukavuuksista, joita frankit muutoin käyttävät; kaikki oli ryöstetty Benderin rytäkässä, niin että heidän aterioistaan puuttui kaikki tavanomainen komeus ja hienous. He palvelivat itse itseään, ja koko sinä aikana toimitti kansleri Müllern kokin virkaa.

* * * * *

Kuluttaessaan aikaansa vuoteessaan Kaarle XII:n täytyi kuulla, kuinka kaikkia hänen Ruotsin ulkopuolella olevia maakuntiansa hävitettiin.

Kenraali Stenbock, joka oli saavuttanut kunniaa karkoittamalla tanskalaiset Skoonesta ja voittamalla heidän parhaat joukkonsa talonpojilla, piti vielä jonkun aikaa yllä ruotsalaisten aseitten mainetta. Hän puolusti niin hyvin kuin voi Pommeria ja Bremeniä ja muita kuninkaan vielä jäljellä olevia saksalaisia alueita. Mutta hän ei voinut estää yhtyneitä saksilaisia ja tanskalaisia piirittämästä Stadea, vanhaa ja huomattavaa kaupunkia Elben lähellä Bremenin herttuakunnassa. Kaupunki pommitettiin tuhkakasaksi ja varusväki pakoitettiin ehdottomasti antautumaan, ennenkuin Stenbock ehti saapua sen avuksi.

Mainittu kenraali, jolla oli noin kaksitoistatuhatta miestä, niistä puolet ratsuväkeä, ajoi toista vertaa vahvempia vihollisia takaa ja saavutti heidät vihdoin Mecklenburgin herttuakunnassa, lähellä Gadebusch-nimistä paikkaa ja samannimistä pientä jokea. Hän saapui saksilaisten ja tanskalaisten vastapäätä joulukuun 20 p:nä 1712. Eräs suo erotti hänet näistä. Viholliset, jotka olivat leiriytyneet suon taakse, nojasivat myös erääseen metsään. Heille oli siis etua sekä lukumäärästään että suosta, ja heidän kimppuunsa voitiin käydä vain kulkemalla suon poikki heidän tykistönsä tulen alaisena.

Stenbock meni sittenkin joukkojensa etunenässä yli, marssi taistelujärjestyksessä ja aloitti yhden verisimpiä ja katkerimpia taisteluja, mitä koskaan oli taisteltu näiden kahden kilpailevan kansan välillä. Kolmituntisen peräti kiihkeän kamppailun jälkeen murtuivat tanskalaisten ja saksilaisten rivit, ja heidän täytyi jättää taistelutanner.

Eräs kuningas Augustin ja kreivitär Königsmarckin poika, sittemmin tunnettu nimellä Saksin kreivi [mainittu jo aikaisemmin. — Suom. muist.], sai tässä taistelussa ensimmäiset opinalkeet sotataidossa. Hän on samainen Saksin kreivi, jolla myöhemmin oli kunnia joutua valituksi Kuurinmaan herttuaksi, ja jolta ei puuttunut muuta kuin voimaa, päästäksensä käyttämään hyväkseen kiistämättömintä oikeutta, mitä kukaan voi omistaa valtaistuimeen nähden, nimittäin kansan yksimielistä vaalia. Hän se sittemmin hankki vielä tosiasiallisemman kunnian pelastamalla Ranskan Fontenoyn taistelussa, valloittamalla Flanderin ja ansaitsemalla aikamme suurimman sotapäällikön maineen. Hän komensi erästä rykmenttiä Gadebuschin luona, ja hänen altaan surmattiin siinä hevonen. Olen kuullut hänen kertovan, että ruotsalaiset aina pysyivät riveissään ja että ei vielä silloinkaan, kun voitto jo oli ratkaistu ja kuolleet viholliset viruivat näiden uljasten joukkojen ensi rivien jalkain edessä, yksikään ruotsalainen sotamies uskaltanut edes kumartua ruumiita ryöstämään, ennenkuin rukous oli pidetty taistelutantereella. Niin horjumattomasti he noudattivat sitä ankaraa sotakuria, johon heidän kuninkaansa oli heidät totuttanut!

Tämän voiton jälkeen Stenbock muisti tanskalaisten panneen Staden poroksi ja lähti sentakia kostamaan sen Altonalle, joka kuului Tanskan kuninkaalle. Altona sijaitsee Hampurin alapuolella, Elben varrella, joka voi päästää sen satamaan melko suuria laivoja. Tanskan kuningas oli monin etuoikeuksin suosinut tätä kaupunkia; hänen tarkoituksensa oli kehittää siitä kukoistava kauppakeskus. Jopa alkoikin altonalaisten ammattivireys, kuninkaan viisaiden toimenpiteiden rohkaisemana, kohottaa heidän kaupunkiansa rikkaiden kauppakaupunkien joukkoon. Hampuri tuli siitä kateelliseksi ja toivoi kiihkeästi sen hävittämistä.

Heti kun Stenbock oli saapunut Altonan eteen, lähetti hän torvenpuhaltajan ilmoittamaan asukkaille, että heidän tuli poistua kaupungista niine tavaroineen, jotka he voivat ottaa mukaansa, ja että heidän kaupunkinsa aiottiin perinpohjin hävittää.

Maistraatti lankesi hänen jalkoihinsa ja tarjosi lunnaita satatuhatta ecutä. Stenbock vaati kaksisataatuhatta. Altonalaiset rukoilivat häneltä lupaa saada edes lähettää edustajiansa Hampuriin, jossa heillä oli liiketuttavia, ja vakuuttivat seuraavana päivänä toimittavansa mainitun summan. Mutta ruotsalainen kenraali vastasi, että se oli heti suoritettava tai muuten Aitona viipymättä poltettaisiin poroksi.

Hänen joukkonsa olivat jo soihdut käsissä etukaupungissa; heikko puuportti ja jo täytetty vallihauta olivat altonalaisten ainoat puolustusneuvot. Näiden onnettomien oli pakko jättää talonsa kiireesti keskellä yötä. Oli tammikuun 9 p. 1713. Ulkona oli pureva pakkanen, jota raju pohjatuuli vielä lisäsi ja samalla levitti tulipaloa sitä suuremmalla vauhdilla kaupungissa, saattaa siten vielä sietämättömämmäksi sen surkean tilan, jossa ihmiset olivat ulkona kentällä. Miehet ja naiset pakenivat kantamiensa tavarain taakan painamina itkien ja ulvoen läheisille jään peittämille rinteille. Nähtiin useita nuoria miehiä, jotka kantoivat olkapäällään rampoja vanhuksia; muutamat naiset, jotka äskettäin olivat synnyttäneet, kantoivat lapsukaisiaan ja kuolivat niiden kanssa kylmästä kukkulalle, nähden kaukaa liekit, jotka tuhosivat heidän kotikaupunkinsa. Kaikki asukkaat eivät vielä olleet lähteneet kaupungista, kun jo ruotsalaiset sytyttivät sen palamaan.

Altona paloi keskiyöstä seuraavaan aamuun kello kymmeneen saakka. Miltei kaikki talot olivat puusta; niinpä paloikin kaikki, eikä seuraavana päivänä liioin voitu huomata, että sillä paikalla oli kerran ollut kaupunki.

Vanhukset, sairaat ja hennot naiset, jotka talojensa palaessa olivat paenneet jäiselle kentälle, raahautuivat Hampurin porteille saakka ja rukoilivat lupaa päästä sisään, siten pelastaakseen henkensä. Mutta heitä kieltäydyttiin ottamasta vastaan, koska Altonassa oli ollut joitakin tarttuvia tauteja ja koska hampurilaiset eivät siinä määrin rakastaneet altonalaisia, että heidän vastaan ottamisellaan olisivat panneet oman kaupunkinsa tartunnan vaaralle alttiiksi. Niinpä suurin osa noista onnettomista sortui Hampurin muurien eteen, huutaen taivaan todistamaan ruotsalaisten raakuudesta ja samoin hampurilaisten, jotka näyttivät yhtä epäinhimillisiltä.

Koko Saksanmaassa nousi huuto moista väkivaltaa vastaan. Puolan ja Tanskan ministerit ja kenraalit kirjoittivat kreivi Stenbockille ja moittivat häntä moisesta julmuudesta, joka, ollen aivan tarpeeton ja samalla anteeksiantamaton, nosti taivaat ja maat häntä vastaan.

Stenbock vastasi ryhtyneensä näihin äärimmäisiin toimenpiteihin vain opettaaksensa kuninkaallisen herransa vihollisia olemaan enää sotimatta raakalaisten tavoin ja kunnioittamaan kansainvälisiä oikeuksia; he olivat muka harjoittaneet kauheita julmuuksia Pommerissa, hävittäneet tämän kauniin maakunnan ja myöneet lähes satatuhatta sen asukkaista turkkilaisille; ne tulisoihdut, jotka olivat muuttaneet Altonan tuhkaläjäksi, olivat vain kostoa niistä tulipommeista, jotka olivat tuhonneet Staden.

Moisella raivolla kävivät ruotsalaiset ja heidän vihollisensa keskenään sotaa! Jos Kaarle XII olisi tällöin ilmestynyt Pommeriin, on hyvin luultavaa, että hän olisi voinut saavuttaa entisen onnensa. Hänen armeijoitansa, vaikkapa hän itse olikin kaukana, elähdytti yhä hänen henkensä. Mutta päällikön poissaolo on aina vaarallinen sota-asioissa ja estää käyttämästä voittoja edullisesti. Stenbock menetti pikkuseikoissa sen, mitä oli saavuttanut mainetöillä, jotka jonakin toisena aikana olisivat olleet ratkaisevaa laatua.

Vaikkapa hän olikin voittaja, ei hän kuitenkaan voinut estää venäläisiä, saksilaisia ja tanskalaisia yhtymästä. Hänen varusväkiänsä vangittiin; hän menetti miehiä useissa pikku kahakoissa; kaksituhatta miestä hänen joukoistaan hukkui pyrkiessään Eider-joen yli talvehtimaan Holsteiniin. Kaikki nämä tappiot olivat korvaamattomat maassa, jossa häntä joka taholta ympäröivät mahtavat viholliset.

Hän tahtoi puolustaa Holsteinin aluetta Tanskaa vastaan, mutta kaikista hänen sotajuonistaan ja ponnistuksistaan huolimatta tämä maa meni häneltä hukkaan, koko armeija joutui tuhon omaksi ja Stenbock itse vangiksi.[42]

Turvaton Pommeri joutui nyt, Stralsundin ja Rügenin saarta lukuunottamatta, liittolaisten saaliiksi; sen takavarikoi Preussin kuningas. Bremenin alueen valtasivat tanskalaiset varusväet. Samaan aikaan venäläiset tulvivat yli Suomen ja löivät siellä ruotsalaiset, jotka kadottivat luottamuksensa ja jotka, luvultaan vähempivoimaisina, nyt alkoivat myös sotakunnon etevämmyyden puolesta joutua alakynteen sotaantottuneiden vihollistensa rinnalla.

Ruotsin onnettomuuksien kukkuraksi sen kuningas itsepintaisesti pysyi Demotikassa ja pani yhäti toivonsa turkkilaisten apuun, johon hänen ei enää olisi pitänyt luottaa.

Ylpeä suurvisiiri Ibrahim Molla, joka vastoin suosikin suunnitelmia tahtoi ryhtyä sotaan venäläisiä vastaan, kuristettiin kahden oven välissä kuoliaaksi.

Suurvisiirin virka oli muuttunut niin vaaralliseksi, ettei kukaan uskaltanut ottaa sitä vastaan; se olikin täyttämättä kuusi kuukautta. Vihdoin suosikki Ali Kumurdshi itse otti suurvisiirin arvonimen; silloin tuhoutuivat kaikki Ruotsin kuninkaan toiveet. Hän tunsi Kumurdshin sitäkin paremmin, koska tämä oli avustanut häntä, niin kauan kuin hänen harrastuksensa olivat olleet sopusoinnussa Kaarlen pyrkimysten kanssa.

Kaarle oli nyt oleskellut Demotikassa yksitoista kuukautta, toimettomuuteen ja unhotukseen hautautuneena. Tämä täydellinen joutilaisuus, joka oli äkkiä seurannut mitä rajuimpia ponnistuksia, oli vihdoin todella hankkinut hänelle taudin, jota hän aluksi oli teeskennellyt. Koko Eurooppa luuli hänen jo kuolleen. Hallitusneuvosto, jonka hän pääkaupungistansa lähtiessään oli asettanut Tukholmaan, ei enää kuullut puhuttavan hänestä mitään. Senaatti meni sentähden kokonaisuudessaan pyytämään kuninkaan sisarta, prinsessa Ulriikka Eleonooraa, tarttumaan hallitusohjiin veljensä pitkällisen poissaolon aikana. Hän suostui siihen; mutta huomattuaan senaatin tahtovan pakoittaa hänet tekemään rauhan tsaarin ja Tanskan kuninkaan kanssa, jotka hätyyttivät Ruotsia joka taholta, tämä prinsessa, joka hyvin aavisti, ettei hänen veljensä koskaan vahvistaisi sellaista rauhaa, luopui hallituksesta ja lähetti Turkkiin pitkän selonteon tästä asiasta.

Kuningas sai sisarensa kirjeen Demotikaan. Itsevaltius, jonka hän oli imenyt itseensä syntymästänsä saakka, saattoi hänet unohtamaan, että Ruotsi muinoin oli ollut vapaa valtakunta, jota senaatti oli hallinnut yhdessä kuninkaitten kanssa. Hän piti tätä valtioelintä vain palvelijajoukkona, joka tahtoi komentaa talossa isännän ollessa poissa. Hän kirjoitti heille, että jos he pyrkisivät hallitsemaan, hän lähettäisi heille yhden saappaistansa, ja siltä tuli heidän sitten ottaa käskyjä vastaan.

Ehkäistäksensä siis luulotellut hyökkäykset Ruotsissa täysvaltiuttansa vastaan ja vihdoinkin puolustaaksensa itse maatansa, koska ei enää voinut toivoa mitään Turkilta ja voi luottaa ainoastaan itseensä, hän ilmoitti suurvisiirille haluavansa lähteä ja palata kotiinsa Saksan kautta.

Ranskan lähettiläs Désaleurs, joka oli ottanut huolehtiakseen Ruotsin eduista, esitti hänen puolestaan tämän pyynnön. "No niin", sanoi visiiri kreivi Désaleursille, "enkö minä sanonut, että ennenkuin vuosi on lopussa, Ruotsin kuningas haluaa matkustaa? Sanokaa hänelle, että hänellä on vapaus lähteä tai jäädä; mutta tehköön ainakin varman päätöksen ja määrätköön lähtöpäivänsä, jottei enää toista kertaa saata meitä samanlaiseen pulaan kuin Benderissä."

Kreivi Désaleurs esitti nämä kovat sanat kuninkaalle lievemmässä muodossa. Päivä määrättiin; mutta ennen Turkista lähtöään Kaarle tahtoi, vaikkapa olikin vain surkea pakolainen, rehennellä suuren kuninkaan komeudella. Hän antoi Grothusenille ylimääräisen lähettilään arvonimen ja lähetti hänet kahdeksankymmenen loisteliaasti puetun henkilön seurassa Konstantinopoliin ottamaan juhlalliset jäähyväiset.

Ne salaiset apukeinot, joita täytyi käyttää matkakuluihin tarvittavan rahan kokoamiseksi, olivat kuitenkin vähintään yhtä nöyryyttävät kuin lähetystö oli muhkea.

Désaleurs lainasi kuninkaalle 40,000 ecutä; Grothusenilla oli Konstantinopolissa asiamiehiä, jotka lainasivat hänen nimessään, 50 prosentin korolla, tuhat ecutä eräältä juutalaiselta, kaksisataa pistolia [alkujaan espanjalainen kultaraha, arvoltaan n. 20 mk. — Suom. muist.] eräältä englantilaiselta kauppiaalta ja tuhat frangia eräältä turkkilaiselta.

Siten koottiin ne varat, jotka tarvittiin ruotsalaisen lähetystön loistavaan näyttäytymiseen divaanin edessä. Grothusenin osaksi tuli Konstantinopolissa kaikki se kunnia, jota Portti osoittaa kuninkaitten ylimääräisille lähettiläille heidän puheillepääsynsä päivänä. Koko tämän touhun tarkoituksena oli kuitenkin kiristää suurvisiiriltä rahaa, mutta tämä ministeri oli järkähtämätön.

Grothusen pyysi saada Portilta lainaksi miljoonan. Visiiri vastasi kuivasti, että hänen herransa kyllä osasi antaa, jos halusi, mutta että lainaaminen oli alentavaa hänen arvolleen; kuninkaalle toimitettaisiin muka runsaasti kaikkea, mitä hän tarvitsi matkaansa varten, sillä tavalla kuin oli sen henkilön arvon mukaista, joka lähetti hänet matkalle; ehkäpä Portti antaisi hänelle jonkun lahjankin rahaksi lyömätöntä kultaa, mutta siihen ei ollut luottamista.

Vihdoinkin, 1 p:nä lokakuuta 1714, Ruotsin kuningas lähti matkalle jättääksensä Turkinmaan. Eräs kapidshi-pasha (hovimarsalkka) kuuden shiau'n (hovimestarin) kera saapui hakemaan hänet Demirtashin linnasta, jossa hän oli jo muutamia päiviä asunut. Kuninkaalle tuotiin suurherran puolesta avara, helakanpunainen kullalla kirjailtu teltta, sapeli, jonka kahva oli koristettu jalokivillä, ja kahdeksan erinomaisen kaunista arabialaista hevosta, joilla oli komeat satulat ja täyshopeiset jalustimet. Historian ei sovi jättää mainitsematta, että arabialainen tallimestari, joka huolehti näistä hevosista, antoi kuninkaalle niiden sukutaulun. Moinen tapa on jo kauan ollut voimassa näiden kansain keskuudessa, jotka näyttävät panevan paljoa enemmän arvoa hevosten aateluuteen kuin ihmisten, mikä itse asiassa ei lienekään niin järjetöntä, koska ne eläinrodut, joista erityisesti huolehditaan ja jotka eivät pääse sekoittumaan, eivät koskaan rappeudu.

Kuusikymmentä kaikenlaisilla elintarpeilla lastattua vaunua ja kolmesataa hevosta olivat saattueena. Kapidshi-pasha, joka tiesi useitten turkkilaisten lainanneen kuninkaan seurueeseen kuuluville henkilöille rahaa suurta korkoa vastaan, sanoi hänelle, että koronkiskonta oli vastoin muhamettilaisten lakia, ja pyysi hänen majesteettiansa selvittämään kaikki velkansa ja käskemään Konstantinopoliin jäävää valtuutettuansa maksamaan ainoastaan pääoman. "Ei", vastasi kuningas, "jos palvelijani olisivat asettaneet sadan ecun vekseleitä, tahdon maksaa ne, vaikka he olisivat saaneet niistä vain kymmenen ecutä".

Hän lähetti velkojilleen ehdotuksen, että he seuraisivat häntä, vakuuttaen heidän sitten saavan korvauksen kuluistaan ja lainoistaan. Useat lähtivätkin mukaan Ruotsin-matkalle, ja Grothusen piti huolta siitä, että he myös saivat täyden maksun.

Osoittaaksensa vieraalleen suurempaa arvonantoa turkkilaiset suorittivat hänen kerallaan vain lyhyitä päivämatkoja. Mutta moinen arvokas hitaus kiusasi kuninkaan maltittomuutta. Hän nousi matkallakin tapansa mukaan kello kolmelta aamulla. Pukeuduttuaan hän herätti itse kapidshin ja shiaut ja määräsi lähdettäväksi liikkeelle keskellä pimeää yötä. Turkkilainen arvokkaisuus häiriytyi kokonaan tämän uuden matkustustavan johdosta, mutta kuningasta huvitti saattaa heidät hämille, ja hän sanoi siten hiukan kostavansa Benderin seikkailun puolesta.

Sillaikaa kun Kaarle läheni Turkin rajoja, kulki Stanislaus niiden yli toista tietä ja vetäytyi Saksaan Zweibrückenin herttuakuntaan, mikä maakunta rajoittuu Rhein-Pfalzin kreivikuntaan ja Elsassiin ja kuului Ruotsille siitä saakka, kun Kristiinan seuraaja Kaarle X oli liittänyt tämän perintömaansa Ruotsin kruunuun. Kaarle määräsi Stanislaukselle tämän herttuakunnan tulot, jotka silloin arvioitiin 70,000 ecuksi. Tänne päättyivät toistaiseksi niin monet sotaisat yritykset, niin monet suunnitelmat ja niin monet toiveet. Stanislaus tahtoi ja olisi voinutkin tehdä edullisen sopimuksen kuningas Augustin kanssa; mutta Kaarle XII:n hillitön itsepäisyys saattoi hänet menettämään puolalaiset maatiluksensa ja kiinteimistönsä, säilyttääksensä hänelle kuninkaan arvonimen.

Tämä ruhtinas asui Zweibrückenin herttuakunnassa Kaarle XII:n kuolemaan saakka. Kun mainittu alue silloin palautui eräälle Pfalz-suvun ruhtinaalle, valitsi hän Ranskan Elsassissa olevan Weissenburgin asuinpaikakseen. Kuningas Augustin lähettiläs, Sum, valitti siitä Ranskan sijaishallitsijalle, Orléansin herttualle. Mutta mainittu herttua vastasi herra Sumille seuraavin merkillisin sanoin: "Hyvä herra, sanokaa kuninkaalliselle herrallenne, että Ranska on aina ollut onnettomien kuninkaiden turvapaikkana."

Saavuttuaan Saksan rajalle Ruotsin kuningas kuuli keisarin määränneen, että hänet oli kaikissa keisarin alaisissa maissa otettava vastaan asianmukaisin kunnianosoituksin. Kaupungit ja kylät, jotka majoitusmestarit olivat etukäteen merkinneet hänen matkansa pysähdyspaikoiksi, varustautuivatkin ottamaan häntä vastaan. Kaikkialla odottivat ihmiset malttamattomina tämän merkillisen miehen tuloa, jonka voitot ja tappiot, pienimmätkin teot, jopa joutenolokin olivat antaneet niin paljon puheenaihetta Euroopassa ja Aasiassa. Mutta Kaarlella ei ollut vähintäkään halua kokea kaikkea tätä komeutta eikä näytellä heille Benderin vankia; olipa hän päättänyt saapua Tukholmaankin vasta sitten, kun ensin oli paremmalla onnella korjannut vastoinkäymisensä.

Saavuttuaan Tergovitzaan Siebenbürgenin rajalle ja jätettyään siellä hyvästit turkkilaiselle saattoväelleen, hän kokosi seurueensa erääseen latoon ja sanoi heille kaikille, ettei heidän tarvinnut enää huolehtia hänestä, vaan että heidän tuli mahdollisimman pian pyrkiä Stralsundiin, joka sijaitsi Pommerissa Itämeren rannalla noin kolmensadan penikulman päässä siitä paikasta, jossa he nyt olivat.

Hän otti mukaansa vain Düringin ja jätti iloisena koko muun seurueensa hämmästyksen, pelon ja surun valtaan.[43] Hän pani mustan tekotukan päähänsä, ollakseen tuntematon, sillä muutoin hän aina piti luonnollisia hiuksiaan, puki ylleen kultareunaisen hatun, ohdakkeenvärisen takin ja sinisen vaipan, otti saksalaisen upseerin nimen ja ratsasti postihevosilla matkakumppaninsa kera tiehensä.

Hän vältti matkallaan, mikäli oli mahdollista, julkisten ja salaisten vihollistensa maita ja suuntasi tiensä Unkarin, Määrin, Itävallan, Baierin, Württembergin, Pfalzin, Westfalin ja Mecklenburgin kautta. Siten hän matkusti melkein koko Saksan läpi ja pitensi tietänsä puolella. Ensimäisen matkapäivän jälkeen, joka oli riennetty levähtämättä eteenpäin, nuori Düring, joka ei ollut tottunut sellaisiin ylenmääräisiin ponnistuksiin kuin Ruotsin kuningas, pyörtyi laskeutuessaan ratsulta. Kuningas, joka ei tahtonut hetkeksikään pysähtyä matkallaan, kysyi Düringiltä, kun tämä oli ennättänyt tointua, paljonko hänellä oli rahaa. Düring vastasi, että hänellä oli noin tuhat ecutä kullassa. "Anna puolet siitä minulle", jatkoi kuningas, "minä näen kyllä, ettet kykene seuraamaan minua; minä suoritan matkani aivan yksin." — Düring rukoili, että hän suvaitsisi levähtää ainakin kolme tuntia, ja vakuutti sen ajan kuluttua jälleen kykenevänsä nousemaan ratsaille ja seuraamaan hänen majesteettiansa. Hän pyysi hartaasti ajattelemaan kaikkia niitä vaaroja, jotka uhkasivat matkalla. Mutta kuningas oli järkähtämätön, otti haltuunsa nuo viisisataa ecutä ja vaati hevosia. Silloin Düring, jota kuninkaan päätös kauhistutti, turvautui viattomaan sotajuoneen. Hän veti postitalon isännän syrjään, osoitti hänelle Ruotsin kuningasta ja virkkoi: "Tuo mies on serkkuni; me matkustamme yhdessä samoissa asioissa; hän näkee, että minä olen sairas, mutta ei tahdo odottaa minua edes kolmea tuntia; minä pyydän teitä antamaan hänelle tallistanne kehnoimman hevosen ja hankkimaan minulle kääsit tai postivaunut."

Samalla hän painoi kaksi dukaattia postitalon isännän kouraan, ja tämä täytti täsmällisesti hänen pyyntönsä. Kuninkaalle annettiin vikuri ja ontuva hevonen. Niin lähti hallitsija nyt yksin kello kymmenen illalla, keskellä pimeää yötä, tällä kulkuneuvolla matkaan myrskyn, lumen ja sateen sekaan. Nukuttuaan muutamia tunteja, lähti hänen matkakumppaninsa myös matkaan väkevien hevosten vetämissä vaunuissa. Muutamain penikulmien päässä hän päivän koitteessa tapasi Ruotsin kuninkaan, joka, saamatta hevostaan enää kulkemaan, koetti jalkaisin päästä seuraavalle postiasemalle.

Kaarlen oli pakko nousta Düringin vaunuihin, ja hän nukahti niihin oljille. Sitten he jatkoivat matkaansa niin, että päivisin ratsastivat ja öisin nukkuivat vaunuissa, pysähtymättä missään.

Kuusitoistapäiväisen matkan perästä, jonka kestäessä he monesti olivat vaarassa joutua vangeiksi, he vihdoin kello yksi yöllä saapuivat Stralsundin kaupungin porttien eteen.

Kuningas huusi vahtisotilaille olevansa Ruotsin kuninkaan Turkinmaalta lähettämä kuriiri, jonka täytyi heti päästä linnoituksen kuvernöörin, kenraali Dückerin, puheille. Vahti vastasi, että oli jo liian myöhä, kuvernööri oli jo makuulla, hänen täytyisi odottaa, kunnes päivä valkenisi.

Kuningas väitti tulevansa erittäin tärkeissä asioissa ja selitti heille, että jolleivät he viipymättä menisi herättämään kuvernööriä, heitä kaikkia rangaistaisiin siitä huomispäivänä. Vihdoin eräs kersantti meni herättämään kuvernöörin. Dücker ajatteli, että siellä oli kenties joku Ruotsin kuninkaan kenraaleista; hän käski avata portin ja saattaa kuriirin huoneeseensa.

Dücker, joka vielä oli puolinukuksissa, kysyi häneltä uutisia Ruotsin kuninkaasta. Kuningas tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle: "Mitä nyt, Dücker! Ovatko jo uskollisimmatkin alamaiseni unohtaneet minut?" — Nyt kenraali tunsi kuninkaan; hän hyppäsi alas vuoteestaan, syleili herransa polvia ja vuodatti ilokyyneleitä. Uutinen levisi heti kaupungille, kaikki nousivat makuulta, sotilaat tunkeilivat kuvernöörin talon ympärille, kadut täyttyivät asukkaista, jotka kyselivät toisiltaan: "Onko totta, että kuningas on täällä?" — Kaikki ikkunat valaistiin; viini virtasi kaduilla tuhansien soihtujen loimottaessa ja tykkien jyristessä.

Sillä välin saatettiin kuningas vuoteeseen; hän ei ollutkaan nukkunut sängyssä kuuteentoista vuorokauteen. Hänen saappaansa täytyi leikata irti sääristä, jotka olivat turvonneet äärimmäisestä rasituksesta. Hänellä ei ollut liina- eikä muita vaatteita; hänelle hankittiin kaikessa kiireessä puvustoksi soveliaita vaatekappaleita kaupungilta. Nukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi ja lähti pitämään sotaväkensä katselmusta ja tarkastamaan linnoituksia. Samana päivänä hän jo lähetti kaikkialle määräyksiänsä, että sotaa oli jatkettava tarmokkaammin kuin koskaan ennen kaikkia hänen vihollisiaan vastaan. — Muuten, kaikki nämä erikoispiirteet, jotka ovat niin kuvaavia Kaarle XII:n omituiselle luonteelle, on ensinnä kertonut minulle herra Fabrice ja sitten vakuuttanut tosiksi kreivi de Croissy, joka oli lähettiläänä tämän ruhtinaan luona.

Euroopan valtiollinen tila oli tällöin vallan toinen kuin silloin, kun
Kaarle XII jätti sen v. 1709.

Sota, joka niin kauan oli raadellut koko sen eteläistä osaa, nimittäin Saksaa, Englantia, Hollantia, Ranskaa, Espanjaa, Portugalia ja Italiaa, oli sammunut. Tämä yleinen rauha oli tuloksena Englannin hovissa sattuneista vähäpätöisistä riitaisuuksista. Taitava ministeri Oxfordin kreivi ja lordi Bolingbroke, erittäin nerokas mies ja vuosisatansa etevin kaunopuhuja, veivät voiton kuuluisasta Marlboroughin herttuasta ja saivat kuningatar Annan tekemään rauhan Ludvig XIV:n kanssa. Päästyänsä siten sovintoon Englannin kera Ranska pian pakoitti muutkin vallat suostumaan rauhaan.

Ludvig XIV:n pojanpoika Filip V alkoi hallita rauhallisesti Espanjan
valtakunnan jäännöksiä. Saksan keisari, josta oli tullut nyt myös
Napolin ja Flanderin herra, vahvisti valtaansa laajoissa maissansa.
Ludvig XIV halusi taas enää vain päättää rauhassa pitkän elämänsä.

Englannin kuningatar Anna oli kuollut 10 p:nä elokuuta 1714 kansansa toisen puolen vihaamana siitä, että oli suonut rauhan niin monille valtioille. Kun hänen veljensä Jaakko Stuart, onneton, melkein jo syntyessään valtaistuimelta karkoitettu prinssi, ei tällöin näyttäytynyt Englannissa vaatimassa kruunua, jonka uudet lait olisivat hänelle myöntäneet, jos hänen puolueensa olisi ollut voitolla, tunnustettiin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö I yksimielisesti Suurbritannian kuninkaaksi. Valtaistuin ei siirtynyt tälle vaaliruhtinaalle sukuperän ansiosta, vaikkapa hän polveutuikin eräästä Jaakko I:n tyttärestä, vaan parlamentin päätöksen nojalla. Yrjö, ikämiehenä kutsuttuna hallitsemaan maata, jonka kieltä hän ei osannut ja jossa kaikki oli hänelle vierasta, piti itseään edelleen enemmän Hannoverin vaaliruhtinaana kuin Englannin kuninkaana. Koko hänen kunnianhimonsa kohdistui hänen saksalaisten valtioittensa suurentamiseen. Melkein joka vuosi hän saapui meren yli näkemään entisiä alamaisiansa, jotka jumaloivat häntä. Muutenkin häntä miellytti elää enemmän ihmisenä kuin hallitsijana; kuninkuuden loisto oli hänestä raskas taakka. Hän eli muutamain vanhain hovimiesten seurassa, joille hän soi luottamuksensa; ja joskaan hän ei ollut se Euroopan kuningas, joka esiintyi komeimmin, oli hän sitävastoin heistä viisaimpia ja ainoa, joka valtaistuimellakin osasi nauttia yksityiselämän ja ystävyyden suloja. — Sellaisia olivat huomattavimmat hallitsijat ja sellainen keskisen Euroopan tila.

Pohjoismaissa tapahtuneet muutokset olivat toista laatua. Sikäläiset kuninkaat kävivät sotaa ja liittyivät Ruotsin kuningasta vastaan.

August oli jo aikoja sitten noussut jälleen Puolan valtaistuimelle tsaarin avulla ja Saksan keisarin, Englannin Annan sekä Hollannin valtiopäivien suostumuksella, jotka yhdessä olivat taanneet Altranstädtin rauhan silloin, kun Kaarle XII oli määrääjänä, mutta luopuivat takauksestaan, kun häntä ei enää tarvinnut pelätä.

Mutta August ei saanut hallita rauhassa. Ottaessaan hänet jälleen kuninkaaksensa Puolan tasavalta samalla alkoi jälleen pelätä hänen mielivaltaista hallitustansa. Se nousikin aseihin pakoittaaksensa hänet tunnustamaan pacta conventa, kansan ja kuninkaan väliset pyhitetyt sopimukset, ja näytti kutsuneen herransa takaisin vain senvuoksi, että voisi julistaa hänelle sodan. Näiden häiriöiden alussa ei kuultu mainittavan Stanislauksen nimeä; hänen puolueensa näytti tuhoutuneen, ja Ruotsin kuningastakin muisteltiin Puolassa vain jonkinlaisena tulvavirtana, joka hetkiseksi oli läpikulkiessaan muuttanut kaikkien asiain juoksun.

Pultava ja Kaarle XII:n poissaolo olivat, kaataessaan Stanislauksen, aiheuttaneet myös Kaarlen sisarenpojan, Holsteinin herttuan, kukistumisen, jolta Tanskan kuningas riisti hänen maansa. Ruotsin kuningas oli hellästi rakastanut herttuan isää; pojan onnettomuus koski syvälti hänen sydämeensä. Kun hän sitäpaitsi oli koko elämänsä ajan puuhannut yksistään kunnian vuoksi, niin oli sellaisten hallitsijain kukistuminen, jotka hän itse oli tehnyt tai jälleen asettanut valtaistuimelle, hänestä yhtä katkeraa kuin niin monien maakuntien menettäminen.

Riita oli nyt siitä, kuka rikastuisi hänen häviöstään. Fredrik Wilhelm, joka äskettäin oli päässyt Preussin kuninkaaksi ja näytti yhtä sodanhaluiselta kuin hänen isänsä oli ollut rauhallinen, aloitti saaliinjaon ottamalla Stettinin ja osan Pommeria, joihin hänellä oli joitakin oikeuksia, koska oli Tanskan kuninkaalle ja tsaarille suorittanut 400,000 ecutä.

Samoin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö, josta oli tullut Englannin kuningas, oli ottanut haltuunsa Bremenin ja Werdenin herttuakunnat, jotka Tanskan kuningas oli jättänyt hänelle pantiksi 60,000 pistolista. Siten pideltiin Kaarle XII:lta anastettuja maita, ja niistä, jotka olivat saaneet ne huostaansa, tuli nyt omien etujensa vuoksi yhtä vaarallisia vihollisia kuin ne olivat, jotka olivat ne valloittaneet.

Mitä tsaariin tulee, oli hän epäilemättä kaikista pelättävin vihollinen. Hänen aikaisemmat tappionsa, hänen voittonsa, jopa hänen vikansakin, hänen sitkeytensä, jota hän osoitti omissa opinnoissaan ja jolla hän opetti alamaisilleen, mitä itse oli oppinut, hänen alituinen työskentelynsä olivat tehneet hänestä kaikissa suhteissa suuren miehen. Hän oli jo valloittanut Riian; Liivinmaa, Inkeri, Karjala, puolet Suomea — kaikki maakuntia, jotka Kaarlen kuninkaalliset esi-isät olivat aikoinaan valloittaneet, — olivat nyt Venäjän ikeen alaisia.

Pietari Aleksejevitsh, jolla kahtakymmentä vuotta aikaisemmin ei ollut yhtään alusta Itämerellä, näki nyt olevansa herrana mainitulla merellä, missä hänellä oli laivastona kolmekymmentä suurta linjalaivaa.

Yhden näistä laivoista hän oli rakentanut omin käsin; hän olikin pohjoismaiden paras kirvesmies, paras amiraali ja paras merimies. Pohjanlahdesta Atlantin valtamereen saakka ei ollut yhtään ainoata vaikeaa kulkuväylää, jota hän ei olisi itse tutkinut, yhdistäen siinä merimiehen työn filosofin kokemuksiin ja keisarin suunnitelmiin ja kohoten amiraaliksi asteittain ja voittojensa johdosta, samoin kuin hän oli tahtonut maalla vähitellen palvella kenraaliksi saakka.

Sillaikaa kun ruhtinas Galitzin, jonka hän itse oli kasvattanut kenraaliksi ja joka oli hänen parhaita apumiehiään hänen yrityksissään, lopetti Suomen valloituksen, valtasi Vaasan kaupungin ja löi ruotsalaiset, lähti keisari itse merelle, valloittaaksensa Ahvenanmaan saaren, joka sijaitsee Itämeressä, kahdentoista penikulman päässä Tukholmasta.

Hän lähti tälle retkelle heinäkuun alussa 1714, jolloin hänen kilpailijansa Kaarle XII pysyttäytyi vuoteessaan Demotikassa. Hän nousi laivaan Kronslotin (Kronstadtin) satamassa, jonka hän muutamia vuosia aikaisemmin oli rakennuttanut neljän penikulman päähän Pietarista. Tämä uusi satama, sikäläinen laivasto, upseerit ja merimiehet, jotka astuivat laivoihin — kaikki se oli hänen työtään, ja mille suunnalle hyvänsä hän loi katseensa, hän näki vain sellaista, minkä luomisessa hänellä jossakin muodossa oli osansa.

Venäläinen laivasto saapui heinäkuun 15 p:nä Ahvenanmaan kohdalle. Siihen kuului kolmekymmentä linjalaivaa, kahdeksankymmentä kaleeria ja sata puolikaleeria. Siinä oli 20,000 sotamiestä; päällikkönä oli amiraali Apraksin; Venäjän keisari palveli siinä kontra-amiraalina. Ruotsin laivasto, jota komensi vara-amiraali Ehrensköld, kohtasi sen 16 p:nä; se oli kahta kolmannesta heikompi; sittenkin se taisteli kolmisen tuntia. Tsaari kävi Ehrensköldin laivan kimppuun ja valtasi sen ankaran taistelun jälkeen.

Samana voittonsa päivänä hän laski maihin Ahvenanmaalle 16,000 miestä; ja otettuaan vangiksi useita ruotsalaisia sotamiehiä, jotka eivät vielä olleet ennättäneet astua Ehrensköldin laivastoon, hän vei heidät vankeina laivoihinsa. Hän palasi Kronslotin satamaan, mukanaan Ehrensköldin suuri laiva, kolme muuta vähän pienempää alusta, yksi fregatti ja kuusi kaleeria, jotka kaikki hän oli vallannut taistelussa.

Kronslotista hän saapui Pietarin satamaan, mukanaan koko voittoisa laivastonsa ja vihollisilta vallatut laivat. Täällä häntä tervehdittiin 150 tykin kolminkertaisella yhteislaukauksella. Sen jälkeen hän saapui kaupunkiin riemusaatossa, joka oli hänelle mieleen vielä enemmän kuin hänen juhlallinen tulonsa Moskovaan, koska hän nyt sai kunnianosoituksia lempikaupungissaan, siinä paikassa, jossa kymmenen vuotta aikaisemmin ei ollut yhtäkään majaa, mutta jossa nyt nähtiin 34,500 taloa; ja vihdoin, koska hän ei saapunut ainoastaan voittoisan laivaston etunenässä, vaan koska se oli ensimäinen venäläinen laivasto, joka milloinkaan oli nähty Itämerellä, ja sellaisen kansan luoma, jolle laivaston nimikin ennen häntä oli tuntematon.

Pietarissa saatiin nähdä melkein samat juhlamenot, jotka olivat koristaneet hänen riemukulkuettansa Moskovassa. Ruotsalainen vara-amiraali oli tämän uuden riemukulkueen pääkoristeena; Pietari Aleksejevitsh itse esiintyi siinä kontra-amiraalina. Venäläinen pajari Romanodowski, joka edusti tsaaria juhlallisissa tilaisuuksissa, istui valtaistuimella, sivullaan kaksitoista senaattoria. Kontra-amiraali ojensi hänelle selonteon voitostaan, ja hänet nimitettiin ansioistansa vara-amiraaliksi. Todellakin omituinen näytelmä, mutta merkityksellinen sellaisessa maassa, jossa sotilaallinen alistuminen oli juuri niitä uudistuksia, jotka tsaari oli pannut toimeen.

Venäjän keisari oli vihdoinkin voittanut ruotsalaiset merellä ja maalla, avustanut heidän karkoittamistaan Puolasta ja vallitsi nyt itse vuorostaan siellä. Hän oli ryhtynyt tasavallan ja Augustin välittäjäksi, mikä oli hänelle kenties yhtä mairittelevaa kuin jos hän olisi asettanut sinne kuninkaan. Kaarlen koko loisto ja onni oli siirtynyt tsaarille, ja hän nauttikin niistä hyödyllisemmin kuin hänen kilpailijansa, sillä hän käytti kaikki menestyksensä maansa hyväksi. Jos hän valloitti jonkin kaupungin, täytyi sen etevinten ammattitaiturien siirtää teollisuutensa Pietariin. Hän siirsi Venäjälle ruotsalaisilta vallattujen maakuntien ammatit, taiteet ja tieteet; hänen valtionsa rikastuivat hänen voitoistansa; ja niinpä hän lopulta olikin kaikista valloittajista se, jolle voitiin enimmin antaa anteeksi.

Ruotsilla sitävastoin, jolta oli riistetty miltei kaikki sen merentakaiset maakunnat, ei enää ollut kauppaa, ei rahaa eikä luottoa. Sen vanhat, ennen niin pelottavat sotajoukot olivat sortuneet taisteluihin tai kurjuuteen. Enemmän kuin satatuhatta ruotsalaista nääntyi orjina tsaarin laajoissa valtioissa, ja melkein yhtä paljon oli myöty turkkilaisille ja tataareille.[44] Ihmisistä oli tuntuva puute, mutta toivo elpyi jälleen, kun kuultiin kuninkaan olevan Stralsundissa.

Kunnioituksen ja ihmettelyn tunteet häntä kohtaan olivat vielä niin voimakkaat hänen alamaistensa mielissä, että maalaisnuoriso tarjoutui joukoittain sotapalvelukseen, vaikka maalla ei ollut tarpeeksi käsiä sitä viljelemään.

KAHDEKSAS KIRJA.

Kaarle naittaa sisarensa Hessenin prinssille. Hänet saarretaan Stralsundiin, josta hän pelastuu Ruotsiin. Parooni Görtzin, hänen pääministerinsä, puuhia. Suunnitelmia sovinnonteoksi tsaarin kanssa ja maihinnousuksi Englantiin. Kaarle piirittää Fredrikshaldia Norjassa. Hän saa surmansa. Hänen luonteensa. Görtz mestataan.

Kesken sotavalmistelujaan Kaarle antoi jäljelläolevan sisarensa Ulriikka Eleonooran puolisoksi Hessen-Kasselin prinssille Fredrikille. Leskikuningatar, Kaarle XII:n ja prinsessan isoäiti, joka jo oli kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, hoiti emännän tehtäviä tässä juhlassa, joka pidettiin huhtikuun 4 p:nä 1715 Tukholman linnassa, ja kuoli kohta sen jälkeen.

Kuningas ei lainkaan kunnioittanut näitä häitä läsnäolollaan; hän pysyi Stralsundissa täydentämässä tämän tärkeän, Tanskan ja Preussin kuninkaitten uhkaaman paikan linnoituksia. Kuitenkin hän nimitti lankonsa Ruotsissa olevan armeijansa ylipäälliköksi. Mainittu ruhtinas oli palvellut Hollantia Preussin vastaan käydyissä sodissa. Häntä pidettiin etevänä kenraalina, mikä ominaisuus osaltaan melkoisesti oli vaikuttanut siihen, että Kaarle XII naitti hänelle sisarensa.

Onnettomuudet seurasivat nyt Kaarlea yhtä nopeasti kuin ennen voitot Saman 1715 vuoden kesäkuussa saarsivat Englannin kuninkaan saksalaiset joukot yhdessä Tanskan joukkojen kanssa Wismarin vahvan kaupungin. Samaan aikaan marssivat yhtyneet tanskalaiset ja saksilaiset 36,000 miehen voimalla Stralsundia kohti, saartaakseen sen. Tanskan ja Preussin kuninkaat upottivat Stralsundin lähellä viisi ruotsalaista laivaa. Tsaari liikkui tällöin Itämerellä kahdenkymmenen suuren sotalaivan ja puolentoistasadan kuljetuslaivan kera, joissa oli 30,000 miestä, uhaten Ruotsia maihinnousulla. Milloin hän eteni Helsingborgin rannikolle saakka, milloin taas näyttäytyi Tukholman kohdalla. Koko Ruotsi seisoi aseissa rannikolla ja odotti joka hetki maihinnousua. Samaan aikaan hänen maasotajoukkonsa ahdistivat askel askeleelta ruotsalaiset joukot pois niistä paikoista, joita näillä vielä oli hallussaan Suomessa Pohjanlahden tienoilla. Mutta tsaari ei kuitenkaan ulottanut sotatoimiansa kauemmaksi.

Oderin suulla, joka virta jakaa Pommerin kahtia ja Stettinin ohi kuljettuaan laskee Itämereen, on pieni Usedomin saari. Tämä paikka on asemansa puolesta perin tärkeä, se kun vallitsee Oderia sekä vasemmalta että oikealta. Sillä, joka on saaren valtias, on vallassaan myös virran laivaliikenne. Preussin kuningas oli karkoittanut ruotsalaiset mainitulta saarelta ja ottanut sen haltuunsa, kuten Stettininkin, jonka oli myös takavarikoinut muka rauhanrakkaudesta, kuten hän sanoi. Ruotsalaiset olivat kuitenkin valloittaneet Usedomin saaren takaisin toukokuussa 1715. Heillä oli siellä kaksi linnoitusta: toinen oli Swinemünden linnoitus Oderin samannimisen suuhaaran varrella, toinen taas, huomattavampi, oli Peenemünde, toisen suuhaaran varrella. Ruotsin kuninkaalla oli näiden kahden linnoituksen ja koko saaren suojelemiseksi ainoastaan 250 pommerilaista sotamiestä, komentajana eräs vanha ruotsalainen upseeri, nimeltä Kuse-Slerp, jonka nimi ansaitsee säilyä muistissa.

Preussin kuningas lähetti 4 p:nä elokuuta 1,500 jalkamiestä ja 800 rakuunaa nousemaan saarelle maihin; he saapuivat ja astuivat vastarintaa kohtaamatta maihin Swinemünden linnoituksen puolelta. Ruotsalainen komentaja näet jätti heille mainitun linnoituksen, koska se oli vähemmän tärkeä, ja vetäytyi, tahtomatta hajoittaa vähiä miehiään, pienen joukkonsa kera Peenemünden linnaan, päättäen puolustaa sitä viimeiseen saakka.

Niinpä täytyikin häntä varsinaisesti piirittää. Sitä varten tuotettiin laivoilla tykistöä Stettinistä ja vahvistettiin preussilaisia joukkoja tuhannella jalka- ja neljälläsadalla ratsumiehellä. Elokuun 18 p:nä kaivettiin juoksuhautoja kahdessa paikassa ja alettiin ankarasti ampua linnaa tykeillä ja mörssäreillä. Piirityksen aikana onnistui erään ruotsalaisen sotamiehen, jolla oli salainen kirje Kaarle XII:lta, nousta maihin saarelle ja pujahtaa Peenemündeen. Hän jätti kirjeen komentajalle; sen sisällys kuului näin: "Älkää ampuko, ennenkuin vihollinen on vallihaudan partaalla; puolustautukaa viimeiseen veripisaraan saakka. Jätän teidät hyvän onnenne huomaan. Kaarle."

Nähtyään kirjeen Slerp päätti totella sitä ja kuolla, kuten siinä oli määrätty, herransa palveluksessa. Päivän koittaessa 22 p:nä viholliset ryhtyivät rynnäkköön. Piiritetyt eivät ampuneet, ennenkuin näkivät piirittäjät vallihaudan partaalla, ja surmasivat heitä siinä kosolti. Mutta vallihauta täyttyi, muurinaukko laajeni, ja ryntääjäin luku kävi ylivoimaiseksi; he työntyivät linnaan yhtaikaa kahdesta kohdasta. Linnanpäällikkö ajatteli nyt vain, kuinka voisi myödä henkensä mahdollisimman kalliista ja totella kirjettä. Hän jättikin muurinaukot, joista viholliset tunkivat sisälle, ja sijoitti pienen joukkonsa, jolla oli kylliksi rohkeutta ja uskollisuutta seurata häntä, lähelle erästä vallinsarvea siten, ettei sitä voitu saartaa. Viholliset hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja ihmettelivät, ettei hän pyytänyt armoa. Hän taisteli vielä kokonaisen tunnin ja sai luutnanttinsa ja majurinsa kera surmansa vasta sitten, kun hän oli jo kadottanut puolet sotamiehistään. Silloin yhden ainoan upseerin kera jäljellä olevat sata sotamiestä antautuivat ja joutuivat sotavangeiksi. Komentajan taskusta löytyi hänen herransa kirje, joka vietiin Preussin kuninkaalle.

* * * * *

Sillaikaa kun Kaarle menetti Usedomin ja sen läheiset saaret ja Wismar oli antautumaisillaan, eikä hänellä enää ollut laivastoa ja itse Ruotsi oli uhattu, viipyi hän yhä Stralsundissa, jota parhaillaan piiritti 36,000 miestä.

Stralsund, jonka Ruotsin kuninkaan siellä kestämä piiritys saattoi Euroopassa kuuluisaksi, on Pommerin lujin paikka. Se sijaitsee Göllen-salmen rannalla Itämeren ja Franken-järven välissä. Maan puolelta voidaan sinne päästä ainoastaan kapeaa tietä myöten, jota puolustivat luoksepääsemättöminä pidetyt vallitukset. Siinä oli varusväkenä lähes 9,000 miestä ja kaiken lisäksi itse Ruotsin kuningas. Tanskan ja Preussin kuninkaat ryhtyivät piiritykseen 36,000 miehen voimalla, jossa oli preussiläisiä, tanskalaisia ja saksilaisia.

Kunnia saada piirittää Kaarle XII:tta oli niin pakoittava syy, että kaikki esteet voitettiin ja saartokaivanto avattiin lokakuun 19 ja 20 päivän välisenä yönä 1715. Piirityksen alussa sanoi Ruotsin kuningas, ettei hän voinut käsittää, kuinka voitaisiin valloittaa lujasti linnoitettu ja riittävällä miehistöllä varustettu paikka. Entisiä valloituksia tehdessään hän itse oli ottanut useita linnoituksia, mutta tuskin koskaan säännöllisen piirityksen avulla; hänen aseittensa aiheuttama pelko oli silloin tehnyt kaikki. Muutoinkaan hän ei arvioinut muita itsensä mukaan eikä pitänyt vihollisiaan kyllin suuressa arvossa. Piirittäjät sen sijaan jouduttivat töitänsä erityisen uutterasti ja tarmokkaasti, ja lisäksi suosi heitä perin omituinen onnenoikku.

Kuten tiettyä, ei Itämeressä ole nousu- eikä pakovettä. Kaupunkia suojeleva vallitus, joka länsipuolelta nojautui läpipääsemättömään suohon ja itäpuolelta mereen, näytti kestävän kaikki rynnäköt. Kukaan ei ollut huomannut, että länsituuli, silloin kun se puhalsi tavallista rajummin, työnsi Itämeren vesiä itää kohti, niin että vallituksen juurelle, jonka oli luultu olevan läpipääsemättömän meren suojassa, jäi vettä vain kolmen jalan syvyydeltä. Eräs sotamies oli sattunut putoamaan vallilta mereen ja hämmästyi tavatessaan siinä pohjan. Hän käsitti voivansa tämän löydön avulla saavuttaa onnensa; niinpä hän karkasi ja lähti saksilaisten joukkojen päällikön kreivi Wackerbarthin majapaikkaan ilmoittamaan, että meren läpi voitiin kahlata ja vaivatta tunkeutua ruotsalaisten vallituksiin.

Preussin kuningas käytti tätä tiedonantoa viivyttelemättä hyväkseen.

Niinpä jo puoliyöstä seuraavana päivänä, kun länsituuli vielä puhalsi, everstiluutnantti Koppen 1,800 miehen keralla astui veteen, samalla kun 2,000 miestä eteni vallitukselle vievää tietä pitkin. Koko preussilaisten tykistö alkoi ampua, ja preussilaiset ynnä tanskalaiset tekivät eräältä toiselta taholta valehyökkäyksen.

Ruotsalaiset luulivat voivansa varmasti työntää takaisin nuo 2,000 miestä, joiden he näkivät lähenevän tietä myöten niin uhkarohkean näköisinä. Mutta äkkiä Koppen 1,800 miehensä kera tunkeutui vallituksiin meren puolelta. Ruotsalaiset, ollen saarroksissa ja hämmästyneitä, eivät voineet tehdä vastarintaa. Paikka valloitettiin suuren verilöylyn jälkeen. Osa ruotsalaisia pakeni kaupunkiin, piirittäjät seurasivat perästä ja tunkeutuivat sinne sekaisin pakenijain kanssa. Kaksi saksilaista upseeria ja neljä sotamiestä oli jo nostosillalla, mutta se ehdittiin vetää ylös; he joutuivat vangeiksi, ja kaupunki pelastui sillä kertaa.

Valloitetusta varustuksesta löytyi neljäkolmatta tykkiä, jotka nyt suunnattiin Stralsundia kohti. Piiritystä jatkettiin sitkeästi ja hyvässä luottamuksessa, mikä oli suoranaisena seurauksena ensimäisestä menestyksestä. Kaupunkia ammuttiin ja pommitettiin miltei lakkaamatta.

Vastapäätä Stralsundia on Itämeressä Rügenin saari, joka suojelee sitä ja johon varusväki sekä porvaristo olisi voinut vetäytyä, jos heillä olisi ollut kuljetusvälineitä. Tämä saari oli sentähden Kaarlelle erittäin tärkeäarvoinen. Hän näki hyvin, että jos viholliset pääsisivät sen herroiksi, hän joutuisi saarroksiin sekä maan että meren puolelta ja että kaiken todennäköisyyden mukaan hänen täytyisi joko hautautua Stralsundin raunioiden alle tai nähdä itsensä samojen vihollisten vankina, joita hän niin kauan oli halveksinut ja joille hän oli pannut niin ankaria ehtoja. Kuitenkaan ei hänen asiainsa surkea tila ollut sallinut hänen jättää Rügenille riittävästi varusväkeä; siellä oli hänellä vain 2,000 miestä.

Hänen vihollisensa olivat jo kolmen kuukauden ajan tehneet tarpeellisia valmistuksia noustaksensa maihin tälle sangen vaikeapääsyiselle saarelle. Vihdoin Anhaltin prinssi, rakennutettuaan riittävästi aluksia, laski siellä marraskuun 15 p:nä suotuisan sään avulla maihin 12,000 miestä. Kaikkialla läsnäoleva kuningas oli itse saarella; hän kokosi yhteen 2,000 sotamiestänsä, jotka olivat varustautuneet erään pienen sataman läheisyyteen, kolmen penikulman päähän siitä paikasta, missä vihollinen oli noussut maihin. Hän asettui heidän etupäähänsä ja marssi keskellä yötä syvimmässä hiljaisuudessa vihollista vastaan. Mutta Anhaltin prinssi olikin jo varovaisuuden vuoksi, joka näytti tarpeettomalta, vallittautunut miehineen. Hänen alapäällikkönsä eivät odottaneet hyökkäystä jo samana yönä ja luulivat Kaarle XII:n olevan Stralsundissa; mutta Anhaltin prinssi, joka kyllä tiesi, mihin Kaarle pystyi, oli käskenyt luoda syvän vallihaudan, jonka partaalla oli hirsipaalustoja, ja ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ikäänkuin hänellä olisi ollut ylivoimainen armeija vastassaan.

Kello kahden ajoissa aamulla Kaarle saapui vihollisten eteen, aiheuttamatta vähintäkään melua. Hänen sotamiehensä sanoivat toisilleen: "Temmatkaa pois hirsipaalustot!" — Vahtisotilaat kuulivat nämä sanat ja hälyttivät heti leirin jalkeille; viholliset tarttuivat aseihin. Poistettuaan hirsipaalustot kuningas näki edessään leveän vallihaudan.

"Ah!" sanoi hän, "onko se mahdollista? Enpä sitä odottanut". — Tämä yllätys ei masentanut häntä; hän ei tiennyt, kuinka paljon väkeä oli laskettu maihin; hänen vihollisensa puolestaan eivät tienneet, kuinka pienen joukon kera heillä oli tekemistä. Pimeys näytti suosivan Kaarlea; hän teki pian päätöksensä ja heittäytyi vallihautaan, johon ensin rohkeimmat miehet ja sitten kohta kaikki muutkin häntä seurasivat. Paikaltaan temmatut hirsipaalustot, kasaan luotu multa, saatavilla olevat puiden rungot ja oksat ja kiväärin kuulien sattumalta tappamat sotamiehet saivat tehdä risukimppujen virkaa. Kuningas, mukana olevat kenraalit, upseerit ja rohkeimmat sotamiehet kiipesivät toistensa olkapäille hyökätäkseen yli. Taistelu syntyy vihollisen leirissä; ruotsalaisten raivokkuus saattaa alussa tanskalaiset ja preussiläiset epäjärjestykseen; mutta lukumäärä on liian epäsuhtainen; neljännestunnin kuluttua heitetään ruotsalaiset takaisin ja heidän täytyy palata vallihaudan yli. Anhaltin prinssi ajoi nyt heitä takaa tasangolle saakka; hän ei tiennyt, että sillä hetkellä itse Kaarle XII pakeni hänen edellään. Kovaonninen kuningas kokosi jälleen joukkonsa avoimella kentällä, ja taistelu alkoi uudelleen yhtä itsepintaisena kummaltakin puolelta. Kuninkaan suosikki Grothusen ja kenraali Dahldorf kaatuivat hänen sivullaan. Taistelun tuoksinassa Kaarle astui viimemainitun ruumiin yli, joka vielä hengitti. Myöskin Düring, joka yksin oli seurannut häntä matkalla Turkista Stralsundiin, sai surmansa hänen nähtensä.

Tämän käsirysyn kestäessä eräs tanskalainen luutnantti, jonka nimeä en ole voinut saada tietooni, tunsi Kaarlen, tarttui toisella kädellä hänen miekkaansa ja tarrasi toisella kiinni hänen hiuksiinsa, huudahtaen hänelle: "Antautukaa, sire, tai minä tapan teidät!" — Kaarlella oli vyössä pistoli; hän laukaisi sen vasemmalla kädellään upseeria kohti, joka kuoli haavaansa seuraavana päivänä. Tanskalaisen lausuma kuningas Kaarlen nimi veti heti paikalle joukon vihollisia; kuningas ympäröitiin, ja hän sai pyssynkuulan vasemmalle puolen rintaansa. Haava, jota hän nimitti ruhjevammaksi, oli kahden sormen syvyinen. Kuningas taisteli jalkaisin ja oli vähällä saada surmansa tai joutua vangiksi. Kreivi Poniatowski taisteli tällä hetkellä hänen sivullaan; hän oli pelastanut Kaarlen hengen Pultavan luona, hänen oli suotu pelastaa se myös tässä Rügenin taistelussa, jossa hän toimitti kuninkaan ratsun selkään.

Ruotsalaiset vetäytyivät saarella erääseen paikkaan, nimellä Altefähr, jossa heidän hallussaan vielä oli linnoitus. Sieltä kuningas palasi salmen yli Stralsundiin, pakosta jättäen urhoolliset joukot, jotka niin uljaasti olivat avustaneet häntä tässä yrityksessä; ne tehtiin sotavangeiksi kahta päivää myöhemmin.

Näiden vankien joukossa oli myös se kovaonninen ranskalainen rykmentti, joka oli koottu Hochstättin taistelusta pelastuneista pirstaleista ja joka oli ensin palvellut kuningas Augustia ja sitten siirtynyt Ruotsin kuninkaan palvelukseen. Enin osa sen miehistöstä liitettiin uuteen rykmenttiin, jota komensi eräs Anhaltin prinssin poika, tullen nyt heidän neljänneksi isännäkseen. Tämän harhailevan rykmentin päällikkönä Rügenillä oli tällöin sama kreivi de Villelongue, joka niin jalomielisesti oli pannut alttiiksi henkensä Adrianopolissa Kaarle XII:n hyväksi. Hän joutui nyt joukkoineen vangiksi ja sai siis lopulta sangen huonon palkinnon niin monista palveluksista, vaivoista ja onnettomuuksista.

Kaikkien näiden ihmeellisten urotöiden jälkeen, jotka vain heikonsivat hänen voimiaan, kuningas, vaikkapa olikin suljettuna Stralsundiin ja antautumispakon uhkaamana, oli yhä samanlainen, jollaisena hänet oli nähty Benderissä. Hän ei säikähtänyt mitään: päivisin hän teetti kaivantoja ja vallituksia muurien taakse, öisin hän teki uloshyökkäyksiä. Sillä välin ammuttiin aukkoja Stralsundin muureihin, pommeja satoi talojen päälle; toinen puoli kaupunkia oli tuhkana. Porvarit, ollenkaan napisematta, vaan päinvastoin ihmetellen suuresti herraansa, jonka ponnistukset, kohtuus ja rohkeus hämmästyttivät heitä, olivat kaikki muuttuneet sotilaiksi hänen johdossaan. He seurasivat häntä uloshyökkäyksissä; he olivat hänellä toisena varusväkenä.

Kun kuningas eräänä päivänä saneli sihteerilleen Ruotsiin meneviä kirjeitä, putosi pommi talon kohdalle, lävisti katon ja räjähti kuninkaan huoneen vieressä. Puolet permannosta lensi pirstaksi, mutta se työhuone, jossa kuningas saneli, oli osaksi rakennettu paksuun muuriin eikä siis kärsinyt tärähdyksestä, ja kummallisen onnenoikun johdosta ei yksikään ilmaan lentelevistä pomminsiruista osunut sinne, vaikka ovi oli auki. Pommin räjähtäessä ja talon täristessä ikäänkuin kaatumaisillansa putosi kynä sihteerin kädestä. "Mikä on hätänä?" kysyi häneltä kuningas levollisin ilmein. "Miksi ette kirjoita?" — Sihteeri änkytti vastaukseksi ainoastaan: "Ah, sire, pommi!" — "No mitä pommilla on yhteistä sanelemani kirjeen kanssa?" vastasi kuningas. "Jatkakaa!"

Siihen aikaan oli eräs Ranskan lähettiläs suljettuna Ruotsin kuninkaan kanssa Stralsundiin. Hän oli nimeltään Colbert, kreivi de Croissy, Ranskan armeijan kenraaliluutnantti, kuuluisan valtioministerin markiisi de Torcyn veli ja sen mainion Colbertin sukulainen, jonka nimi ei koskaan kuole Ranskassa. Oli melkein yhdentekevää, lähetettiinkö joku mies juoksuhautaan vai lähettilääksi Kaarle XII:n luo. Kuningas keskusteli Croissyn kanssa tuntikausia mitä vaarallisimmissa paikoissa, kanuunankuulien ja pommien surmatessa väkeä heidän vieressään ja takanaan, kuninkaan huomaamatta vaaraa tai lähettilään tahtomatta edes antaa hänelle aavistustakaan siitä, että oli soveliaampiakin paikkoja puhella asioista. Mainittu ministeri teki jo ennen piiritystä kaikkensa saadakseen aikaan sopimuksen Ruotsin ja Preussin kuninkaitten välillä; mutta jälkimäinen vaati liikoja, ja Kaarle taas ei tahtonut luovuttaa mitään. Kreivi de Croissyn ainoana tyydytyksenä hänen lähettilästoimessaan oli siis ilo saada nauttia eriskummaisen miehen tuttavuutta. Hän nukkui usein samalla viitalla hänen vieressään; hän oli, jakaessaan hänen kanssansa vaarat ja vaivat, hankkinut itselleen oikeuden puhua hänen kanssansa vapaasti. Kaarle edisti tätä rohkeutta niissä, joita hän rakasti; hän sanoikin joskus kreivi de Croissylle: "Veni, maledicamus de rege, tulkaa, puhelkaamme hieman pahaa Kaarle XII:sta!" Näin on mainittu lähettiläs itse kertonut minulle.

Croissy viipyi kaupungissa marraskuun 13 päivään saakka. Vihdoin hän, saatuaan vihollisilta luvan lähteä matkatavaroineen, otti jäähyväiset Ruotsin kuninkaalta, joka jäi Stralsundin raunioiden keskelle kahdella kolmanneksella huvenneine varusväkineen, mielien kestää rynnäkön.

Kahta päivää myöhemmin tehtiin todellakin hyökkäys ulkovallitusta vastaan. Viholliset valtasivat sen kahdesti ja heidät lyötiin siitä kahdesti takaisin. Kuningas taisteli aina mukana krenatööriensä joukossa. Vihdoin ylivoima voitti; piirittäjät pääsivät varustuksen herroiksi. Kaarle viipyi vielä kaksi päivää kaupungissa, odottaen joka hetki yleistä väkirynnäkköä. Hän pysyi 16 p:nä puoliyöhön saakka pienellä, pommien ja tykinkuulien raunioittamalla raveliinilla; päivää myöhemmin korkeimmat upseerit rukoilivat häntä poistumaan linnoituksesta, jota ei enää voitu puolustaa. Mutta peräytyminen oli jo yhtä vaarallista kuin paikalla pysyminenkin. Itämeri oli täynnä venäläisiä ja tanskalaisia laivoja, kun sitävastoin Stralsundin satamassa oli vain pieni purje- ja soutualus. Ne monet vaarat, jotka tekivät tämän peräytymisen niin kunniakkaaksi, yllyttivät Kaarlea siihen ryhtymään. Hän astui laivaan yöllä 20 p:nä jouluk. 1715 ainoastaan kymmenen henkilön kanssa. Ensin täytyi rikkoa jää, joka satamassa peitti meren. Tämä rasittava työ kesti useita tunteja, ennenkuin alus vihdoin voi uida vapaasti. Vihollisten amiraalit olivat saaneet mitä jyrkimmät määräykset olla päästämättä Kaarlea ulos Stralsundista ja ottaa hänet vangiksi kuolleena tai elävänä. Onneksi he olivat tuulen alla eivätkä siis voineet päästä hänen kimppuunsa. Vielä suurempi vaara uhkasi Kaarlea hänen kulkiessansa Rügenin saaren ohi erään Habette-nimisen paikan läheltä, jossa tanskalaisilla oli 12-kanuunainen patteri. He ampuivatkin kuningasta kohti. Laivamiehet ponnistelivat kovasti purjein ja airoin, päästäkseen nopeasti ohi; eräs tykinkuula tappoi kaksi miestä Kaarlen vierestä, eräs toinen musersi aluksen maston. Näiden vaarojen alaisena kuningas vihdoin kohtasi kaksi omaa laivaansa, jotka risteilivät Itämerellä. Seuraavana päivänä Stralsund antautui, sen varusväki joutui sotavankeuteen. Kaarle nousi maihin Skoonessa Ystadin luona ja lähti sieltä Karlskronaan. Hänen asemansa oli nyt aivan toinen kuin silloin, kun hän viisitoista vuotta aikaisemmin oli lähtenyt sieltä 120-kanuunaisessa laivassa laatimaan lakeja pohjoismaille.

Odotettiin hänen, kun hän nyt kerran oli niin lähellä, saapuvan katsomaan pääkaupunkiansa pitkän poissaolon jälkeen. Mutta hänen tarkoituksensa oli palata sinne vasta uusien voittojen perästä. Hän ei voinut mukautua muutoin näkemään jälleen kansaansa, joka rakasti häntä ja jota hänen täytyi edelleen sortaa, voidakseen puolustautua vihollisiltaan. Ainoastaan sisarensa hän tahtoi nähdä ja kohtasi hänet Vetter-järven rannalla Itägöötanmaalla. Hän matkusti sinne yhden ainoan palvelijan kanssa postihevosilla ja palasi vietettyään yhden päivän sisarensa seurassa.

Karlskronasta käsin, jossa hän talvehti, hän määräsi uusia sotaväenottoja kuningaskunnassaan. Hän luuli kaikkien alamaistensa syntyneen yksinomaan seuraamaan häntä sotaan ja oli totuttanut heidät uskomaan samoin. Sotamiehiksi kirjoitettiin nuorukaisia viidestätoista ikävuodesta alkaen. Useimpiin kyliin jäi jäljelle vain vanhuksia, lapsia ja naisia; monin paikoin nähtiinkin pelkästään naisia maata muokkaamassa.

Vielä vaikeampaa oli hankkia laivastoa. Asian auttamiseksi annettiin lupakirjeitä kaappareille, jotka näiden tavattomien ja maalle vahingollisten etuoikeuksien nojalla varustivat muutamia laivoja. Nämä olivatkin Ruotsin viimeisiä voimanponnistuksia. Niin suurien kulujen peittämiseksi täytyi käyttää kansan viimeiset varat. Tuskinpa oli mitään kiskomisen lajia, jota ei olisi keksitty jonkun veron tai maksun nimellä. Kaikki talot tarkastettiin ja otettiin puolet niiden varastoista kuninkaan makasiineihin vietäväksi. Hänen laskuunsa ostettiin kaikki valtiossa oleva rauta, ja hallitus suoritti hinnan maksuosoituksilla, myödäkseen sen jälleen kovasta rahasta. Kaikki ne, jotka pitivät silkkisiä vaatteita, tekotukkia tai kullattuja miekkoja, saivat maksaa niistä veroa. Myös kamiiniuuneille pantiin ankara vero. Moisen nylkemisjärjestelmän rasittama kansa olisi varmasti kapinoinut jokaista muuta kuningasta vastaan, mutta kurjinkin Ruotsin talonpoika tiesi kuninkaansa viettävän vieläkin ankarampaa ja niukempaa elämää kuin hän. Niinpä kaikki nurisematta alistuivatkin näihin rasituksiin, joita kuningas itse ensimäisenä kesti.

Yleinen vaara saattoikin yksityiset onnettomuudet unhoon. Odotettiinhan näet joka hetki venäläisten, tanskalaisten, preussilaisten, saksilaisten, vieläpä englantilaistenkin maallenousua Ruotsiin. Tämä pelko oli niin hyvin perusteltu ja niin voimakas, että ne, joilla oli rahoja tai kalleuksia, kaivoivat ne maahan.

Todella olikin jo englantilainen laivasto ilmestynyt Itämerelle, kenenkään tuntematta sen toimintaohjeita, ja Tanskan kuninkaalla oli tsaarin lupaus siitä, että venäläiset yhdessä tanskalaisten kanssa hyökkäisivät Ruotsiin keväällä 1716.

Niinpä olikin mitä suurin yllätys koko Euroopalle, joka tarkasti seurasi Kaarle XII:n kohtaloa, kun tämä, sen sijaan että olisi puolustanut niin monien ruhtinaiden uhkaamaa maatansa, lähtikin maaliskuussa 1716 20,000 miehen kanssa Norjaan.

Sitten Hannibalin päivien ei oltu nähty kenraalia, joka, koska ei voinut puolustautua omassa maassaan vihollisiansa vastaan, lähti sotimaan heitä vastaan heidän valtioittensa sydämessä. Hänen lankonsa, Hessenin prinssi, seurasi häntä tällä retkellä.

Ruotsista voidaan kulkea Norjaan ainoastaan sangen vaarallisien solien kautta, ja niiden ohi päästyä kohdataan vähän väliä vesilammikoita, joita meri on sinne luonut kallioiden väliin. Niinpä täytyikin joka päivä tehdä siltoja. Pieni luku tanskalaisia olisi kyennyt pysähdyttämään ruotsalaisen armeijan, mutta ei oltu osattu aavistaa tätä äkillistä maahantunkeutumista. Vieläkin enemmän ihmetytti Eurooppaa se, että tsaari pysyi paikallaan näiden tapausten aikana eikä yrittänyt maallenousua Ruotsiin, kuten hän oli siitä sopinut liittolaistensa kanssa.

Tämän toimettomuuden syynä oli eräs kaikkein suurimpia, mutta samalla toimeenpanoltaan vaikeimpia suunnitelmia, mitä ihmisjärki on koskaan harkinnut.

Frankenissa syntynyt, välittömästi valtakunnan alainen vapaaherra, parooni Henrik von Görtz oli tehnyt Ruotsin kuninkaalle suuriarvoisia palveluksia, mainitun hallitsijan oleskellessa Benderissä, ja sitten päässyt hänen suosikikseen ja pääministerikseen.

Ei ole milloinkaan ollut miestä, joka olisi ollut notkeampi ja samalla rohkeampi, neuvokkaampi vastoinkäymisissä, suurisuuntaisempi aikeissaan ja toimeliaampi niiden toteuttamisessa. Hän ei säikähtänyt mitään suunnitelmaa, ei arkaillut mitään keinoa; hän tuhlasi lahjoja, lupauksia, valoja, totuutta ja valhetta.

Hän matkusti Ruotsista Ranskaan, Englantiin ja Hollantiin mieskohtaisesti koettelemaan niitä vaikutuskeinoja, joita hän aikoi käyttää. Hän olisi kyennyt järkyttämään koko Eurooppaa ja oli sitä jo suunnitellutkin. Mihin hänen herransa pystyi armeijan etunenässä, siihen hän pystyi kabinetissa. Hänellä olikin sellainen vaikutusvalta Kaarle XII:een, jollaista ei ollut yhdelläkään ministerillä ollut ennen häntä.

Tämä kuningas, joka kaksikymmenvuotiaana oli antanut vain käskyjä kreivi Piperille, otti nyt ohjeita parooni Görtziltä, ollen sitä enemmän kuuliainen tälle ministerille, mitä enemmän onnettomuus pakoitti hänet kuulemaan muiden neuvoja ja mitä enemmän Görtzin antamat neuvot sopeutuivat hänen rohkeuteensa. Görtz huomasi, että niin monista Ruotsia vastaan liittyneistä ruhtinaista Hannoverin vaaliruhtinas ja Englannin kuningas Yrjö oli se, jota Kaarle vihasi enimmin, koska hän oli ainoa, jota Kaarle ei ollut loukannut. Yrjö oli näet sekaantunut riitaan sen rauhoittamisen varjolla, mutta itse asiassa saadakseen pitää hallussaan Bremenin ja Werdenin, joihin hänellä ei näyttänyt olevan muuta oikeutta kuin se, että oli ne halvasta hinnasta ostanut Tanskan kuninkaalta, jolle ne eivät ollenkaan kuuluneet.

Hän huomasi myös ajoissa, että tsaari oli tyytymätön liittolaisiinsa, jotka yhdessä olivat estäneet häntä sijoittumasta Saksan valtakuntaan, missä tämä jo liiankin vaaralliseksi muuttunut hallitsija mielellään halusi saada jalansijaa. Wismar, ainoa kaupunki, joka vielä oli ollut ruotsalaisten hallussa Saksan rannikolla, antautui vihdoin preussilaisille ja tanskalaisille 14 p:nä helmik. 1716. Nämä eivät olleet tahtoneet edes sallia Mecklenburgissa olevien venäläisten joukkojen ottaa osaa sen piiritykseen. Moinen, jo kahden vuoden kuluessa usein uudistunut epäluottamus oli vieroittanut tsaarin mielen liittolaisista ja kenties pelastanut Ruotsin perikadosta. On olemassa monta esimerkkiä siitä, kuinka yksi ainoa valta on valloittanut liittoutuneet valtiot, mutta sangen vähän siitä, että useat liittoutuneet ovat valloittaneet suuren valtakunnan. Joskin heidän yhdistyneet voimansa ovat sen murskanneet, ovat heidän riitansa sen jälleen nostaneet pystyyn.

Vuodesta 1714 saakka olisi tsaari voinut nousta maihin Ruotsissa. Mutta joko hän sitten ei voinut sopia asiasta syystä kyllä kateellisten liittolaistensa, Puolan, Englannin, Tanskan ja Preussin kuninkaitten kanssa, tai hän ei vielä uskonut joukkojansa kyllin sotakuntoisiksi käymään omien kotiliesien ääressä sen saman kansan kimppuun, jonka pelkät talonpojat olivat voittaneet tanskalaisten valiojoukot; joka tapauksessa hän aina lykkäsi toistaiseksi mainitun yrityksen.

Lisäksi pidätti häntä vielä rahanpuute. Tsaari oli maailman mahtavimpia, mutta samalla köyhimpiä hallitsijoita. Hänen tulonsa eivät tällöin nousseet enempään kuin 24 miljoonaan livreen. Hän oli kyllä löytänyt kulta-, hopea-, rauta- ja vaskikaivoksia, mutta niiden tuottama hyöty oli vielä epävarma ja niiden käyttö kallishintainen. Hän oli pannut vireille suuren kaupankäynnin, mutta alku tuotti hänelle vain toiveita. Hänen vastavalloitetut maakuntansa kohottivat hänen mahtiaan ja kunniaansa, mutta eivät lisänneet hänen tulojansa. Tarvittiin aikaa, ennenkuin Liivinmaan haavat umpeutuivat, sillä tätä viljavaa maakuntaa olivat julmasti hävittäneet viisitoista sotavuotta, rauta, tuli ja ruttotauti; tyhjänä asukkaista se oli vain taakaksi voittajalleen. Hänen ylläpitämänsä laivastot, hänen alati suunnittelemansa uudet yritykset tyhjensivät hänen rahavaransa. Hänen oli ollut pakko ryhtyä huonoon keinoon, nimittäin rahan arvon kohottamiseen, mikä ei koskaan paranna valtion kärsimyksiä ja on epäedullinen varsinkin sellaiselle maalle, joka tuottaa ulkomailta enemmän tavaraa kuin vie sinne.

Nämä olivat osaksi ne perusteet, joille Görtz rakensi suunnitelmansa mullistuksen aikaansaamiseksi. Hän rohkeni esittää Ruotsin kuninkaalle, että tämä hankkisi rauhan Venäjän keisarilta mihin hintaan hyvänsä, saattoi hänet huomaamaan, että tsaari oli suutuksissaan Puolan ja Englannin kuninkaille, ja antoi hänen ymmärtää, että Pietari Aleksejevitsh ja Kaarle XII yhtyneinä kykenisivät vapisuttamaan koko muuta Eurooppaa.

Tsaarin kanssa ei voitu tehdä rauhaa luovuttamatta hänelle suurta osaa Itämeren itä- ja pohjoispuolella olevista maakunnista, mutta Görtz esitti kuninkaan harkittavaksi, kuinka hän, luovuttamalla nuo maakunnat, jotka jo olivat tsaarin hallussa ja joita ei voitaisi enää ottaa takaisin, voisi saada kunnian asettaa jälleen Stanislauksen Puolan ja Jaakko II:n pojan Englannin valtaistuimelle sekä palauttaa Holsteinin herttuan maahansa.

Kaarle, jota nämä suuret aatteet mairittelivat, vaikkapa hän ei liioin luottanutkaan niiden menestymiseen, antoi ministerilleen avoimet valtuudet. Görtz matkusti Ruotsista, mukanaan valtakirja, joka valtuutti hänet rajoituksitta kaikkiin neuvotteluihin ja nimitti hänet täysinvaltuutetuksi asiamieheksi kaikkien niiden ruhtinasten luo, joiden kanssa hän arveli tarpeelliseksi neuvotella. Ensiksi hän otti selvää Moskovan hovin aikeista, käyttämällä apunaan erästä skotlantilaista, nimeltä Areskins [oikeammin Erskine, Robert. — Suom. muist.], joka oli tsaarin ensimäinen henkilääkäri ja pretendentin puolueen kannattaja, kuten melkein kaikki sellaiset skotlantilaiset, jotka eivät eläneet Lontoon hovin suosiosta.

Mainittu lääkäri osasi painostaa ruhtinas Menshikoville tämän suunnitelman tärkeyttä ja suuruutta kaikella siihen kiintyneen ihmisen innokkuudella. Ruhtinas Menshikovia asia miellytti; tsaari antoi sille hyväksymisensä. Sensijaan että olisi noussut Ruotsissa maihin, kuten oli sopinut liittolaistensa kanssa, tsaari antoi joukkojensa talvehtia Mecklenburgissa, saapuipa itsekin sinne, muka tyynnyttämään riitaisuuksia, joita oli syntynyt Mecklenburgin herttuan ja samaisen maan aateliston kesken, mutta itse asiassa toteuttamaan lempiaiettansa saada itselleen Saksassa ruhtinaskunnan; hän näet toivoi saavansa Mecklenburgin herttuan myömään hallitsijavaltansa.

Liittolaisia moinen menettely suututti. He näet eivät lainkaan halunneet niin pelottavaa naapuria, joka, saatuaan kerran haltuunsa Saksan maita, voisi jonakin kauniina päivänä valituttaa itsensä sen keisariksi ja masentaa sen ruhtinaat. Mitä enemmän he olivat suutuksissaan, sitä enemmän parooni Görtzin suuri suunnitelma läheni toteutumistaan. Sillävälin hän neuvotteli kaikkien liittoutuneiden ruhtinasten kanssa, voidakseen paremmin peittää salaisen vehkeilynsä. Myöskin tsaari piti vireillä heidän kaikkien toiveita. Kaarle XII oli samaan aikaan Norjassa lankonsa Hessenin prinssin kanssa 20,000 miehen etunenässä. Mainittua maata oli puolustamassa vain 11,000 tanskalaista, jakaantuneina useaan osastoon, jotka kuningas ja Hessenin prinssi tuhosivat.

Kaarle samosi Kristianian, Norjan kuningaskunnan pääkaupungin, edustalle saakka. Onni alkoi jälleen muuttua hänelle suopeaksi tällä maailman kulmalla. Mutta kuningas ei koskaan pitänyt tarpeeksi huolta sotaväkensä muonituksesta. Tanskalainen armeija ja laivasto lähenivät puolustamaan Norjaa; Kaarle, ollen elintarpeiden puutteessa peräytyi Ruotsiin odottamaan tulosta ministerinsä laajoista suunnitelmista.

Tämä työ vaati syvää salaperäisyyttä ja suunnattomia alkuvalmisteluja, molemmat seikkoja, jotka huonosti soveltuivat toisiinsa. Görtz etsi Aasian meriltä saakka apua, joka, niin vastenmieliseltä kuin se näyttikin, olisi sentään ollut varsin hyödyllinen Skotlantiin aiottua maihinnousua varten ja joka ainakin olisi tuonut Ruotsiin rahaa, miehiä ja laivoja.

Kauan aikaa sitten olivat näet kaikkien kansain merirosvot, mutta erityisesti englantilaiset, tehneet keskenään liiton ja häirinneet Euroopan ja Amerikan meriä. Vainottuina säälittä kaikkialla he olivat vetäytyneet Afrikan itäpuolella olevan suuren Madagaskarin saaren rannikolle. Ne olivat epätoivoon joutuneita ihmisiä, melkein kaikki tunnettuja teoista, joilta puuttui vain oikeudellisuutta ollakseen sankarillisia. He etsivät nyt ruhtinasta, joka olisi ottanut heidät suojelukseensa; mutta kansainväliset lait sulkivat heiltä koko maailman satamat.

Saatuaan tietää Kaarle XII:n palanneen Ruotsiin he toivoivat, että tämä sodanhaluinen ja sotaan pakoitettu ruhtinas, jolta puuttui laivasto ja sotamiehet, tekisi heidän kanssaan suotuisan sopimuksen. Niinpä he lähettivätkin hänen luoksensa valtuutettunsa, joka saapui Eurooppaan eräässä hollantilaisessa laivassa ja joka ehdotti parooni Görtzille, että heille suotaisiin pääsy Göteborgin satamaan, jonne he tarjoutuivat saapumaan kuudellakymmenellä rikkauksin lastatulla laivalla.

Parooni sai kuninkaan suostumaan ehdotukseen; niinpä seuraavana vuonna lähetettiinkin kaksi ruotsalaista aatelismiestä, Cronström ja Mendal, lopullisesti päättämään asiasta noiden Madagaskarin merirosvojen kanssa. Sittemmin löysi Görtz säädyllisemmän ja vaikutusvaltaisemman auttajan kardinaali Alberonista, mahtavasta nerosta, joka on hallinnut Espanjaa kylliksi kauan kunniansa hyväksi, mutta liian vähän aikaa tämän valtion suuruuden hyväksi.

Alberoni liittyi innokkaasti suunnitelmaan, jonka mukaan Jaakko II:n poika oli asetettava Englannin valtaistuimelle. Koska hän kuitenkin vasta äskettäin oli päässyt ministeristöön, ja koska hänen oli ensin saatettava Espanja entiselleen, ennenkuin voi ajatella muiden kuningaskuntain mullistamista, niin näytti siltä, ettei hän vielä useaan vuoteen voisi ryhtyä tähän suureen työhön. Mutta vähemmässä kuin kahdessa vuodessa nähtiin, kuinka hän muutti Espanjan uuteen muotoon, antoi sille jälleen sen arvovallan Euroopassa, saattoi, kuten väitetään, turkkilaiset käymään Saksan keisarin kimppuun ja yritti samaan aikaan temmata Ranskan hallituksen Orléansin herttualta ja Suurbritannian kruunun kuningas Yrjöltä. Niin vaarallinen voi olla yksi ainoa mies, kun hän hallitsee rajattomalla vallalla mahtavaa valtiota ja hänellä on tarpeeksi rohkeutta ja hengensuuruutta!

Siroiteltuaan siten Venäjän ja Espanjan hoveihin sen tulipalon ensimäiset kipunat, jota hän hautoi mielessään, Görtz matkusti salaisesti Ranskaan ja sieltä Hollantiin, jossa hän tapasi pretendentin kannattajia. Hän otti mitä tarkimmin selkoa heidän voimistaan, Englannin tyytymättömien luvusta ja mielialasta, rahavaroista, joita he voivat hankkia, ja joukoista, joita he voivat asettaa jalkeille. Tyytymättömät vaativat ainoastaan 10,000 miestä apuväkeä ja arvelivat näiden joukkojen avulla voivansa suorittaa aivan varman vallankumouksen. Ruotsin Englannissa olevalla lähettiläällä, kreivi Gyllenborgilla, joka oli saanut ohjeita parooni Görtziltä, oli useita neuvotteluja Lontoossa tyytymättömien johtomiesten kanssa. Hän rohkaisi heitä ja lupasi heille kaikki, mitä he halusivat. Pretendentin puolue meni niin pitkälle, että hankki melkoisia rahamääriä, jotka Görtz otti huostaansa Hollannissa. Hän hieroi kauppaa muutamien laivojen ostosta ja ostikin niitä kuusi Bretagnesta kaikenlaatuisine aseineen.

Nyt hän lähetti salaa Ranskaan useita upseereja, muiden muassa ritari de Folardin, joka, tehtyään kolmekymmentä sotaretkeä Ranskan armeijoissa ja korjattuaan niistä kovin vähän palkintoa, vähän aikaa sitten oli tarjonnut palvelustansa Ruotsin kuninkaalle, vähemmän mistään etujen toivosta kuin halusta palvella sellaisen kuninkaan alaisena, jolla oli niin hämmästyttävä maine. Muutoinkin ritari de Folard toivoi saavansa tämän ruhtinaan mieltymään niihin uusiin aatteihin, joita hänellä oli sodankäyntiin nähden. Hän oli koko ikänsä filosofin tavoin tutkinut tätä taitoa ja julkaisi sittemmin keksintönsä Polybios-selityksissään. Kaarle XII, joka itse oli käynyt sotaa uudella tavalla eikä missään sallinut vanhain tottumusten johtaa itseään, mieltyi hänen mielipiteihinsä. Hän määräsi ritari de Folardin yhdeksi niitä välikappaleita, joita hän aikoi käyttää hyväkseen Skotlantiin suunnitellussa maihinnousussa. Tämä aatelismies pani nyt Ranskassa toimeen parooni Görtzin salaiset määräykset. Paljon ranskalaisia upseereja ja vielä suurempi luku irlantilaisia yhtyi tähän uudenlaatuiseen salaliittoon, joka samaan aikaan pantiin vireille Englannissa, Ranskassa ja Venäjällä ja jonka haarat salaisesti ulottuivat Euroopan toisesta päästä toiseen.

Nämä valmistelut olivat vielä itsessään vähäarvoiset parooni Görtzille, mutta jo niiden alkuunpano oli sinänsä paljon. Tärkein kohta, jota ilman mikään ei voinut onnistua, oli saada aikaan rauha tsaarin ja Kaarlen kesken; mutta siinä olikin vielä monet vaikeudet tasoitettavina. Venäjän valtioministeri parooni Ostermann ei aluksi ollut erityisemmin innostunut Görtzin ehdotuksiin; hän oli yhtä varovainen kuin Kaarlen ministeri oli yritteliäs. Hänen hidas ja harkitseva valtiotaitonsa tahtoi antaa kaiken ensin kypsyä; sen sijaan toisen malttamaton henki tahtoi jo heti kylvämisen perästä korjata sadon. Ostermann pelkäsi, että hänen herransa tsaari, tämän yrityksen loiston häikäisemänä, voisi myöntää Ruotsille liian edullisen rauhan; niinpä hän viivyttikin pitkäveteisyydellään ja vastaväitteillään tämän asian päättämistä.

Parooni Görtzin onneksi tsaari itse saapui Hollantiin vuoden 1717 alussa. Hänen tarkoituksensa oli mennä sieltä Ranskaan; hän ei näet vielä ollut nähnyt tätä kuuluisaa kansakuntaa, jota enemmän kuin sadan vuoden ajan sen kaikki naapurit ovat moittineet, kadehtineet ja jäljitelleet. Hän tahtoi siellä tyydyttää kyllästymätöntä tiedon- ja opinhaluaan ja samalla ajaa valtiollisia tarkoitusperiään.

Görtz näki tämän keisarin kahdesti Haagissa. Näissä kahdessa neuvottelussa hän pääsi pitemmälle kuin kuudessa kuukaudessa valtuutettujen kanssa. Kaikki kääntyi suotuisaan suuntaan; hänen suuret aikeensa näyttivät olevan läpipääsemättömän salaperäisyyden peitossa, ja hän luulotteli itselleen, että Eurooppa saisi ne tietoonsa vasta niitä toimeenpantaessa. Sillä välin hän puhui Haagissa yksinomaan rauhasta; hän mainitsi julki pitävänsä Englannin kuningasta pohjoismaiden rauhantuojana. Vieläpä hän näennäisesti puuhasi pidettäväksi Braunschweigissa kongressia, missä Ruotsin ja sen vihollisten edut voitaisiin ratkaista sovinnollisesti.

Ensimäisenä paljasti hänen vehkeilynsä Ranskan sijaishallitsija, Orléansin herttua; hänellä oli vakoojia kaikkialla Euroopassa. Tämä ihmislaji, jonka ammattina on myödä ystäviensä salaisuus ja joka elää ilmiannoista, jopa usein parjauksistakin, oli siinä määrin lisääntynyt Ranskassa hänen hallituksensa aikana, että kansan toinen puoli vakoili toista. Orléansin herttua, jota mieskohtaiset suhteet yhdistivät Englannin kuninkaaseen, paljasti hänelle häntä vastaan punotut vehkeet.

Samaan aikaan alkoivat hollantilaiset epäillä Görtzin käytöstä ja ilmoittivat epäilynsä Englannin lähettiläälle. Juuri kun Görtz ja Gyllenborg innokkaasti toimivat suunnitelmiensa hyväksi, vangittiin äkkiä heidät molemmat, toinen Deventerissä Geldernissä, toinen Lontoossa.

Koska Gyllenborg Ruotsin lähettiläänä oli loukannut kansainvälistä oikeutta salaliittoutumalla sitä ruhtinasta vastaan, jonka luo hänet oli valtuutettu, niin loukattiin nyt arkailematta samaa oikeutta hänen persoonaansa nähden. Mutta kummastusta herätti se, että Hollanti, ennenkuulumattomasta kohteliaisuudesta Englannin kuningasta kohtaan, oli pannut parooni von Görtzin vankeuteen. Vieläpä annettiin kreivi von Welderenin tehtäväksi kuulustella häntä. Tämä muodollisuus oli vain uusi loukkaus, joka jäi tuloksettomaksi ja päinvastoin saattoi hollantilaiset pulaan. Görtz näet kysyi kreivi von Weldereniltä, tunsiko tämä hänet. "Kyllä, hyvä herra", vastasi hollantilainen. "No hyvä", sanoi parooni von Görtz, "jos te kerran tunnette minut, niin tulee teidän tietää, että minä puhun ainoastaan sitä, mitä tahdon". — Kuulustelua ei jatkettu sen pitemmältä. Kaikki lähettiläät, mutta varsinkin Espanjan ministerinä Englannissa oleva Monteleonin markiisi, panivat vastalauseensa Görtzin ja Gyllenborgin persooniin kohdistettua väkivaltaa vastaan. Hollantilaiset eivät voineet mitenkään puolustella tekoaan; he eivät ainoastaan olleet loukanneet pyhitettyä oikeutta, vangitessaan Ruotsin kuninkaan pääministerin, joka ei ollut vehkeillyt mitään heitä vastaan, vaan myös siten suoranaisesti toimineet sen kallisarvoisen vapauden periaatteita vastaan, joka on houkutellut heidän maahansa niin paljon muukalaisia ja ollut heidän suuruutensa perustuksena.

Mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin hän oli menetellyt aivan oikein vangituttaessaan vihollisen. Hän painatti puolustukseksensa parooni Görtzin ja kreivi Gyllenborgin kirjeet, jotka oli löydetty jälkimäisen papereista. Ruotsin kuningas oli tällöin Skånen maakunnassa; nämä painetut kirjeet tuotiin hänelle, samalla kun hänelle ilmoitettiin hänen kahden ministerinsä pidättäminen. Kaarle kysyi hymyillen, eikö hänenkin kirjeitään oltu painettu. Samalla hän määräsi Tukholmassa olevan Englannin valtuutetun perheineen ja palvelijoineen vangittavaksi; Hollannin valtuutetulta hän kielsi pääsyn hoviin ja pani hänet valvonnan alaiseksi. Sillä välin hän ei tunnustanut julkisesti eikä myöskään kieltänyt parooni Görtzin puuhia. Ollen liian ylpeä kieltämään yritystä, jonka oli itse hyväksynyt, ja liian viisas myöntämään omakseen melkein jo syntymässään paljastettua suunnitelmaa, hän noudatti Englantia ja Hollantia kohtaan vain halveksivaa vaitioloa.

Tsaari menetteli aivan toisin. Koska häntä ei ollut mainittu nimeltä Görtzin ja Gyllenborgin kirjeissä, vaan ainoastaan hämärästi kosketeltu, niin hän kirjoitti Englannin kuninkaalle pitkän kirjeen, täynnä kohteliaisuuksia salaliiton paljastumisen johdosta ja vilpittömän ystävyyden vakuutuksia. Kuningas Yrjö otti hänen vakuuttelunsa vastaan niihin uskomatta ja oli antavinaan pettää itseänsä.

Yksityishenkilöjen punoma salaliitto menee myttyyn heti kun se on paljastettu, mutta kuningasten salaliitto saa siitä vain uusia voimia. Tsaari saapui Pariisiin toukokuussa samana vuonna 1717. Hän ei kuluttanut siellä aikaansa yksinomaan ihailemalla taiteen ja luonnon kauneuksia ja käymällä katsomassa akatemioita, yleisiä kirjastoja, merkillisten esineiden kokoelmia ja kuninkaallisia palatseja; hän ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle Orléansin herttualle sopimusta, jonka hyväksyminen olisi voinut kohottaa Venäjän suuruuden huippuunsa. Hänen tarkoituksensa oli liittyä Ruotsin kuninkaaseen, joka luovuttaisi hänelle suuria alueita, riistää tanskalaisilta kokonaan Itämeren herruus, heikontaa englantilaisia kansalaissodalla ja kääntää Venäjälle koko pohjoismaiden kauppa. Eipä hän edes arkaillut yllyttää kuningas Stanislausta jälleen kuningas Augustia vastaan, jotta sitten, tulen loimutessa joka taholta, hän voisi rientää sitä joko kiihdyttämään tai sammuttamaan sen mukaan kuin se soveltuisi hänen etuihinsa. Siinä tarkoituksessa hän ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle välittäjän tointa Ruotsin ja Venäjän välillä ynnä lisäksi hyökkäys- ja puolustusliittoa näiden kruunujen ja Espanjan kanssa.

Orléansin herttua ei kuitenkaan hyväksynyt tätä sopimusta, joka näytti niin luonnolliselta ja niin edulliselta asianomaisille kansoille ja antoi heidän käsiinsä Euroopan tasapainon. Hän ryhtyi aivan samaan aikaan vallan vastakkaisiin suhteihin: hän liittyi Saksan keisariin ja Englannin kuninkaaseen. Sellainen muutos, valtion todellista etua silmällä pitäen, oli tällöin tapahtunut asianomaisten ruhtinasten mielissä, että tsaari oli jo valmis julistautumaan entistä liittolaistansa kuningas Augustia vastaan ja menemään verivihollisensa Kaarlen puolelle, samalla kun Ranska oli saksalaisten ja englantilaisten hyväksi ryhtymäisillään sotaan Ludvig XIV:n pojanpoikaa vastaan, kannatettuaan häntä niin kauan samoja vihollisia vastaan niin suurella rahan ja veren hukalla. Kaikki, mitä tsaari epäsuorasti saavutti, supistui siihen, että sijaishallitsija käytti vaikutusvaltaansa parooni Görtzin ja kreivi Gyllenborgin vapauttamiseksi. Tsaari palasi valtakuntaansa kesäkuun lopussa, suotuaan Ranskan nähdä harvinaisen ilmiön, keisarin, joka matkusti oppiakseen. Mutta useimmat ranskalaiset näkivät hänestä vain hänen karkean ulkokuorensa, joka oli seurauksena hänen huonosta kasvatuksestaan; sensijaan lainlaatija, uuden kansakunnan luoja, suuri mies jäi heiltä huomaamatta.

Sen, mitä tsaari turhaan oli etsinyt Orléansin herttuasta, hän kohta löysi kardinaali Alberonista, joka oli päässyt kaikkivoivaksi Espanjassa. Alberoni ei toivonut mitään niin suuresti kuin pretendentin valtaanpalauttamista, sillä olihan hän Espanjan ministeri, jota maata Englanti oli kohdellut niin pahoin, ja Englannin kanssa Espanjaa vastaan liittoutuneen Orléansin herttuan persoonallinen vihamies sekä vihdoin sen kirkon pappi, jonka puolesta pretendentin isä oli niin sopimattomaan aikaan kadottanut kruununsa.

Ormondin herttua, jota Englannissa rakastettiin yhtä paljon kuin Marlboroughin herttuata ihailtiin, oli kuningas Yrjön valtaistuimelle noustessa jättänyt isänmaansa ja vetäytynyt Madridiin. Täältä hän matkusti Espanjan kuninkaan ja pretendentin täysinvaltuutettuna asiamiehenä, erään toisen englantilaisen, nimeltä Irnegan, taitavan ja yritteliään miehen kanssa Kuurinmaalle tapaamaan tsaaria tämän läpimatkalla Mitaussa. Hän pyysi tsaarin tytärtä, prinsessa Anna Petrovnaa, Jaakko II:n pojalle puolisoksi, toivoen, että tämä liitto entistä lujemmin kiinnittäisi tsaarin tämän kovaonnisen ruhtinaan etuihin. Mutta asiain kulun edistämisen asemesta tämä ehdotus oli vähällä viivyttää koko yritystä joksikin aikaa. Parooni Görtz oli suunnitelmissaan jo aikoja sitten määrännyt mainitun prinsessan Holsteinin herttualle, joka todella sittemmin naikin hänet. Saatuaan siis tietää Ormondin herttuan aikeista hän kävi kateelliseksi ja ryhtyi ehkäisemään niitä. Hän pääsi vankeudesta elokuun lopussa samoin kuin kreivi Gyllenborg, Ruotsin kuninkaan suvaitsematta tehdä vähintäkään anteeksipyyntöä Englannin kuninkaalle tai osoittamatta pienintäkään tyytymättömyyttä ministerinsä käytöksen johdosta.

Samaan aikaan päästettiin Tukholmassa perheineen vapaaksi Englannin lähettiläs, jota oli kohdeltu paljoa ankarammin kuin Gyllenborgia Lontoossa.

Vapautettu Görtz oli sama kuin irti päästetty vihollinen, jota entisten mahtavien vaikutinten lisäksi kannusti nyt myös kostonhimo. Hän riensi postihevosilla tsaarin luo, ja hänen kehoittelunsa vaikuttivat tähän ruhtinaaseen enemmän kuin koskaan ennen. Hän vakuuttikin heti vähemmässä kuin kolmessa kuukaudessa yhden ainoan Venäjän valtuutetun kanssa poistavansa tieltä kaikki esteet, jotka viivyttivät rauhantekoa Ruotsin kanssa. Hän otti käteensä tsaarin itsensä piirtämän maantieteellisen kartan, veti siihen viivan Viipurista Laatokan järven kautta Jäämereen saakka ja lupasi suostuttaa herransa luovuttamaan kaiken mainitun viivan itäpuolella olevan maan ynnä Karjalan, Inkerin ja Liivinmaan. Vihdoin hän ehdotti avioliittoa tsaarin tyttären ja Holsteinin herttuan kesken, kuvitellen tsaarille, että herttua voisi luovuttaa maansa hänelle samanarvoisesta aluekorvauksesta, ja että tsaarista siten tulisi Saksan keisarikunnan jäsen, samalla kun hän antoi tämän kaukaa nähdä keisarinkruununkin, joka helposti voisi joutua joko hänen tai jonkun hänen jälkeläisensä päähän. Täten hän imarteli Venäjän itsevaltiaan kunnianhimoisia aikeita, riisti pretendentiltä tsaarin tyttären, mutta avasi hänelle korvaukseksi tien Englantiin ja saavutti siten yhdellä kertaa kaikki tarkoituksensa.

Tsaari määräsi Ahvenanmaan saaren niiden neuvottelujen paikaksi, joita hänen valtioministerinsä Ostermann tulisi pitämään parooni Görtzin kanssa. Ormondin herttuaa pyydettiin palajamaan, jottei herätettäisi liiaksi epäluuloja Englannissa, jonka kanssa tsaari ei tahtonut rikkoa välejänsä ennenkuin hyökkäyksen alkaessa. Pietariin jäi vain Ormondin herttuan uskottu, Irnegan, jatkamaan salahankkeita; hän majaili kaupungissa niin varovaisesti, että lähti ulos vain öisin ja tapasi tsaarin ministeriä ainoastaan valepuvussa, milloin puettuna talonpojaksi, milloin tataariksi.

Ormondin herttuan lähdettyä tsaari antoi Englannin kuninkaan ymmärtää, kuinka suuren palveluksen hän oli tehnyt tälle lähettämällä matkaansa pretendentin innokkaimman kannattajan; niinpä parooni Görtz palasikin toivorikkain mielin Ruotsiin.

Täällä hän tapasi herransa 36,000:n säännöllisiin joukkoihin kuuluvan miehen etunenässä ja rannikot nostoväen suojelemina. Kuninkaalta puuttui vain rahaa; luotto oli käytetty loppuun valtakunnan sekä sisä- että ulkopuolella. Ranska, joka oli antanut hänelle Ludvig XIV:n viimeisinä vuosina jonkun verran apurahoja, ei nyt Orléansin herttuan hallitessa, joka noudatti aivan päinvastaisia näkökohtia, antanut enää mitään. Espanja tosin lupasi, mutta oli toistaiseksi kykenemätön tarjoamaan juuri mitään. Parooni Görtz pani nyt toimeen erään suunnitelman, jota hän oli koetellut jo ennen Ranskaan ja Hollantiin lähtöänsä. Hän näet aikoi antaa kuparille saman arvon kuin hopealle, siten että kupariraha, jonka oleellinen arvo oli puoli sou'ta, ruhtinaan leimalla varustettuna kävisi neljästäkymmenestä sou'sta; — siis melkein samoin kuin piiritetyssä kaupungissa vallanpitäjät usein ovat maksaneet sotamiehille ja porvareille nahkarahoilla odottaessaan, että voitaisiin jälleen saada oikeita rahoja. Moiset valerahat, jotka pakkotila on keksinyt ja joille vain luottamus yksin voi antaa pysyvän arvon, ovat vekselin tapaisia, joiden näennäinen arvo helposti nousee valtiossa olevien todellisten varojen yli.

Sellaiset apukeinot voivat olla erittäin hyödyllisiä vapaassa maassa; ne ovat joskus pelastaneetkin tasavaltoja, mutta monarkiat ne melkein varmasti tuhoavat. Kun näet kansa piankin menettää luottamuksensa niihin, täytyy ministerin turvautua epärehellisyyteen. Hän lisää näitä aatteellisia rahoja yli kaikkien määrien, yksityiset kätkevät rahansa, ja koko koneisto särkyy, aiheuttaen sekamelskaa ja usein mitä suurimpia onnettomuuksia. Niin kävi nyt Ruotsissakin.

Levitettyään aluksi varovaisesti yleisön keskuuteen näitä uusia rahoja parooni Görtzin oli pian pakko mennä siinä yli kaikkien rajojen, kun hän ei enää jaksanut hillitä alkuunpanemaansa liikettä. Kaikki kauppatavarat ja elintarpeet näet nousivat huimaaviin hintoihin, ja niin hänen täytyi yhä lisätä kuparirahojen määrää; mutta kuta enemmän ne lisääntyivät, sitä arvottomammiksi ne kävivät. Niinpä Ruotsi, ollen tulvillaan tätä väärää rahaa, nostikin suuttumuksen myrskyn parooni Görtziä vastaan. Kansa, joka yhä kunnioitti Kaarle XII:tta, ei liioin rohjennut vihata häntä, mutta antoi koko kiukkunsa painon kohdata ministeriä, joka muukalaisena ja raha-asiain hoitajana oli kahdenkertaisesi yleisen vihan esineenä.

Eräs hänen papiston maksettavaksi aikomansa vero saattoi hänet koko kansan kiroihin. Papit, jotka liiankin usein tekevät asiansa yhteiseksi Jumalan asian kanssa, nimittivät häntä julkisesti jumalankieltäjäksi, koska hän vaati heiltä rahaa. Uusiin kuparirahoihin oli leimattu muutamien vanhanajan jumalien kuvia; siitä saatiin aihe nimittää näitä rahoja "parooni Görtzin jumaliksi".

Häneen kohdistettuun yleiseen vihaan liittyi toisten ministerien kateus, joka oli sitä leppymättömämpi, kuta voimattomampi se silloin oli. Myös kuninkaan sisar ja hänen prinssi-puolisonsa pelkäsivät häntä, koska hän syntyperänsä vuoksi oli kiintynyt Holsteinin herttuaan ja kykeni jonakin kauniina päivänä laskemaan hänen päähänsä Ruotsin kruunun. Hänen ainoana tukenaan koko maassa oli Kaarle XII; mutta juuri tuo yleinen suuttumus oli omiaan vain lujittamaan häntä kohtaan kuninkaan ystävyyttä, sillä tämän tunteet tavallisesti kasvoivat vastarinnan johdosta. Hän osoitti Görtzille luottamusta, joka läheni miltei alistumista; hän antoi tälle maan sisäisessä hallinnossa rajattoman vallan ja jättäytyi aivan vastustelematta hänen johtoonsa kaikessa, mikä koski tsaarin kanssa vireillä olevia suunnitelmia; erityisesti hän kehoitti Görtziä kiirehtimään Ahvenanmaalla pidettäviä neuvotteluja.

Niinpä Görtz todellakin, saatettuaan Tukholmassa loppuun raha-asiain järjestelyn, joka oli vaatinut hänen läsnäoloaan, matkusti päättämään tsaarin ministerin kanssa suuren työnsä, jonka oli pannut alkuun.

Seuraavat olivat tämän liiton alustavat ehdot, jonka tuli muuttaa Euroopan olotila, sellaisina kuin ne on tavattu Görtzin papereissa hänen kuolemansa jälkeen:

Tsaari saisi pitää koko Liivinmaan sekä osan Inkerinmaata ja Karjalaa, mutta kaiken muun hän luovuttaisi takaisin Ruotsille. Hän liittyisi Kaarle XII:een palauttamaan kuningas Stanislauksen Puolan valtaistuimelle ja sitoutuisi tunkeutumaan tähän maahan 80,000 venäläisen kanssa syöksemään valtaistuimelta saman kuningas Augustin, jonka hyväksi hän oli käynyt sotaa jo kymmenen vuotta. Samoin hän toimittaisi Ruotsin kuninkaalle tarpeelliset laivat kuljettamaan 10,000 ruotsalaista Englantiin ja 30,000 Saksaan. Pietarin ja Kaarlen yhtyneitten sotavoimien tulisi käydä Englannin kuninkaan kimppuun hänen perintömaassaan Hannoverissa ja Werdenissä. Samojen sotajoukkojen oli myös asetettava Holsteinin herttua jälleen valtaansa ja pakoitettava Preussin kuningas hyväksymään sopimus, jonka nojalla häneltä otettaisiin pois osa hänen valloittamistaan alueista.[45]

Kaarle menettelikin heti aivan kuin hänen voittoisat, tsaarin joukkojen tukemat armeijansa jo olisivat suorittaneet kaiken sen, mitä aiottiin tehdä. Hän vaati kopeasti Saksan keisaria täyttämään Altranstädtin rauhan ehdot. Mutta Wienin hovi tuskin suvaitsi vastatakaan sellaisen ruhtinaan esitykseen, jonka puolelta se ei enää luullut olevan mitään pelättävää.

Puolan kuningas tunsi suurempaa epävarmuutta; hän näki myrskyn uhkaavan joka puolelta. Puolan aatelisto oli liittoutunut häntä vastaan, ja valtaan palaamisestaan saakka hänen oli täytynyt alituisesti joko taistella alamaisiaan vastaan tai neuvotella heidän kanssansa. Tsaarilla, hänen pelättävällä suojelijallaan, oli Danzigin edustalla sata kaleeria ja 80,000 miestä Puolan rajoilla. Koko pohjoismaat olivat täynnä kateutta ja sekasortoa. Flemming, ollen itse kaikkein epäluuloisimpia ihmisiä, jota naapurivaltain samalla tuli mitä huolellisimmin varoa, aavisti ensimäisenä, mitä tsaarilla ja Ruotsin kuninkaalla oli hankkeissa Stanislauksen hyväksi. Senpätähden hän tahtoikin vangituttaa tämän hänen herttuakunnassaan Zweibrückenissä, samoin kuin Jaakko Sobieski oli aikoinaan vangittu Schlesiassa. Eräs niitä yritteliäitä ja levottomia ranskalaisia, jotka lähtevät kokemaan onneansa vieraissa maissa, oli joku aika sitten vienyt muutamia itsensä tapaisia ranskalaisia seikkailijoita Puolan kuninkaan palvelukseen. Hän esitti ministeri Flemmingille suunnitelman, jossa hän sitoutui kolmenkymmenen päättäväisen ranskalaisen upseerin kanssa ottamaan kiinni kuningas Stanislauksen hänen palatsissaan ja tuomaan hänet vangittuna Dresdeniin. Suunnitelma hyväksyttiin, sillä moiset yritykset olivat silloin varsin yleisiä. Olivathan jotkut senlaatuiset miehet, joilla Italiassa on nimenä bravi, tehneet samantapaisia kolttosia Milanossa viimeisen Saksan ja Ranskan välisen sodan aikana. Sittemmin olivat useat Hollantiin paenneet ranskalaiset uskaltaneet tunkeutua Versaillesiin saakka ryöstääkseen sieltä mukaansa perintöruhtinaan, ja miltei Ludvig XIV:n linnan ikkunain alla ottaneet haltuunsa ensimäisen tallimestarin.

Tuo seikkailija järjesti nyt miehensä ja kyytihevosensa kuntoon yllättääkseen Stanislauksen ja viedäksensä hänet mukanaan. Mutta yritys tuli ilmi itse toimeenpanon aattona. Useat osanottajista pääsivät pakoon, muutamia otettiin vangiksi. He eivät tietysti voineet odottaakaan, että heitä kohdeltaisiin sotavankeina, vaan rosvoina. Mutta rankaisemisen asemesta Stanislaus tyytyi lausumaan heille muutamia hyväsydämisiä moitteita; vieläpä hän antoi heille rahaakin, jotta he voisivat tulla toimeen, ja osoitti tällä jalomielisyydellään, että hänen kilpaveljellään Augustilla oli todella täysi syy pelätä häntä.

Sillä välin Kaarle lokakuussa 1718 lähti toisen kerran valloittamaan Norjaa. Hän oli niin hyvin järjestänyt kaikki toimenpiteensä, että toivoi kuudessa kuukaudessa pääsevänsä mainitun kuningaskunnan herraksi. Hän tahtoi mieluummin valloittaa lumen ja jään peittämiä kallioita talvisen kylmyyden keskellä, mikä Ruotsissakin, jossa ilmasto on lauhkeampi, tappaa eläimiä, kuin riistää kauniit saksalaiset maakuntansa vihollistensa käsistä. Hän näet toivoi, että hänen uusi liittonsa tsaarin kanssa antaisi hänelle kohdakkoin tilaisuuden ottaa takaisin kaikki nuo maakunnat; sitäkin enemmän viehätti hänen kunniaansa riistää voittoisalta viholliselta kokonainen kuningaskunta.

Tistedal-joen suussa, lähellä Juutinraumaa, Bohusin ja Ansion välillä, sijaitsee tärkeä ja luja Fredrikshaldin linnoitus, jota pidettiin Norjan avaimena. Kaarle ryhtyi piirittämään sitä joulukuussa. Pakkasen kohmetuttamat sotilaat voivat tuskin ollenkaan kaivaa kovasti jäätynyttä maata; tuntui kuin olisi avattu juoksuhautaa johonkin kallioon. Mutta ruotsalaiset eivät voineet kieltäytyä työstä nähdessään etunenässänsä kuninkaan, joka jakoi vaivat heidän kanssaan. Milloinkaan ei Kaarle ollut kokenut kovempaa. Hänen kahdeksantoista vuoden ajan vaivaloisissa töissä karaistunut ruumiinsa oli niin vahvistunut, että hän nukkui Norjassa keskellä talvea paljaalla kentällä joko oljilla tai laudalla, vain viittaansa kääriytyneenä, saamatta siitä vahinkoa terveydelleen. Monet hänen sotamiehistänsä kaatuivat kylmästä kuoliaaksi vartiopaikalleen; toiset taas, puolipaleltuneina nähdessään kuninkaansa kärsivän heidän laillansa, eivät rohjenneet valittaa.

Joku aika ennen tätä sotaretkeä hän oli Skoonessa kuullut puhuttavan eräästä Johansdotter nimisestä naisesta, joka muka oli elänyt useita kuukausia nauttimatta muuta ravintoa kuin vettä. Koska hän koko elämänsä ajan oli koettanut kestää mitä äärimmäisimpiä rasituksia, joita ihmisluonto voi sietää, niin hän nytkin tahtoi koettaa, kuinka kauan hän voisi sortumatta kestää nälkää. Hän vietti viisi päivää syömättä ja juomatta. Kuudennen aamuna hän ratsasti kaksi penikulmaa ja poikkesi sitten Hessenin prinssin luo, missä söi tukevasti, tuon viisipäiväisen pidättyväisyyden häntä ollenkaan heikontamatta tai vankan aterian häntä rahtuakaan haittaamatta noin pitkän paaston perästä.

Kun hänellä oli moinen rautainen ruumis, jota hallitsi niin rohkea ja kaikissa tilanteissa niin järkähtämätön mieli, oli hän peräti vaarallinen vastustaja kaikille naapureilleen.

Joulukuun 11:ntenä, Pyhän Andreaan päivänä, hän kello yhdeksän illalla lähti tarkastamaan juoksuhautaa. Kun linnoituksen kanssa yhdensuuntainen kaivanto ei ollut hänen mielestään tarpeeksi edistynyt, näytti hän sangen tyytymättömältä. Ranskalainen insinööri Mégret, joka johti piiritystöitä, vakuutti hänelle, että linnoitus valloitettaisiin kahdeksassa päivässä. "Saammepahan nähdä", sanoi kuningas ja jatkoi töiden tarkastelua insinöörin kanssa. Hän pysähtyi erääseen paikkaan, jossa yhdyskäytävä leikkasi suorassa kulmassa saartokaivantoa. Tässä hän asettui polvilleen vallin sisärinnettä vasten, nojaten kyynärpäillään rintasuojukseen, ja jäi siihen hetkiseksi katselemaan työmiehiä, joka jatkoivat juoksuhaudan kaivamista tähtien tuikkeessa.

Pienimmätkin seikat ovat tärkeitä, kun on puhe sellaisen miehen kuin Kaarle XII:n kuolemasta. Niinpä minun täytyykin ilmoittaa, että se keskustelu, jonka niin monet kirjailijat ovat kertoneet tapahtuneen kuninkaan ja insinööri Mégretin kesken, on täysin perätön. Seuraavassa kerron, miten asian laita saamieni tietojen mukaan todella oli.

Kuningas oli asettanut melkein puolet ruumiistaan alttiiksi erään vihollisen tykkipatterin tulelle, joka oli suunnattu juuri sitä kulmausta kohti, jossa hän parhaillaan oli. Hänen luonaan oli tällöin vain kaksi ranskalaista: toinen oli hänen ajutanttinsa Siquier, taitava ja tarmokas mies, joka jo Turkinmaalla oli ruvennut hänen palvelukseensa ja oli erityisesti kiintynyt Hessenin prinssiin, toinen oli mainittu insinööri Mégret. Vihollisen tykistö ampui heitä kartesseilla, ja kuningas, joka muita enemmän paljasti itseänsä, oli sentähden enimmin alttiina vaaralle. Muutamia askeleita taempana oli kreivi Schwerin, joka komensi juoksuhaudassa. Kaartinkapteeni kreivi Posse ja ajutantti Kaulbars ottivat juuri vastaan hänen määräyksiään. Samassa Siquier ja Mégret näkivät Ruotsin kuninkaan raskaasti huokaisten vaipuvan rintasuojusta vasten. Kun he ehtivät paikalle, oli hän jo kuollut. Puolen naulan kuula oli osunut hänen oikeaan ohimoonsa ja tehnyt siihen kolmen sormen levyisen reiän. Hänen päänsä oli vaipunut rintasuojukselle, vasen silmä oli painunut sisään, oikea oli ajautunut kokonaan ulos kuopastaan.

Hän oli kuollut heti haavoittuessaan; kuitenkin hänellä, kesken äkillistä loppuaankin, oli vielä ollut voimaa vaistomaisella liikkeellä laskea kätensä miekankahvaan, ja tässä asennossa hän oli vieläkin.

Tämän nähdessään sanoi Mégret, joka oli omituinen ja välinpitämätön ihminen: "Kas niin, näytelmä on lopussa, käykäämme aterialle!" Siquier riensi heti ilmoittamaan kreivi Schwerinille tapahtumasta. He päättivät yhdessä salata sotamiehiltä kuninkaan kuoleman, kunnes Hessenin prinssi saisi siitä tiedon.

Ruumis käärittiin harmaaseen vaippaan; Siquier pani tekotukkansa ja hattunsa vainajan päähän; ja siten kannettiin Kaarle kapteeni Carlsbergin nimellä joukkojen keskitse, jotka näkivät kuolleen kuninkaansa kulkevan ohi, aavistamatta, että se oli hän.

Prinssi määräsi heti, ettei kukaan saanut lähteä leiristä, ja käski vartioida kaikkia Ruotsiin vieviä teitä, saadakseen aikaa ryhtyä toimiin, jotta kruunu joutuisi hänen puolisonsa päähän ja Holsteinin herttua, joka myös voisi vaatia sitä, syrjäytettäisiin valtaistuimelta.

Siten kuoli kolmenkymmenenkuuden ja puolen vuoden ikäisenä Ruotsin kuningas Kaarle XII, saatuaan kokea sekä suurinta onnea että kovinta onnettomuutta ja antamatta hetkistäkään edellisen veltostuttaa tai jälkimmäisen järkyttää itseään. Melkein kaikki hänen tekonsa, yksinpä hänen yksityiselämänsäkin piiriin kuuluvat, ovat poikenneet kauas todennäköisyydestä. Hän on kenties ainoa ihminen ja tähän saakka ainoa kaikista kuninkaista, joka oli vailla erinäisiä inhimillisiä heikkouksia; mutta samalla hän kohotti kaikki sankarin hyveet sellaiseen liiallisuuteen, jossa ne ovat yhtä vaarallisia kuin vastakkaiset paheet. Hänen lujuutensa, itsepäisyydeksi muuttuneena, tuotti hänelle onnettomuudet Ukrainassa ja pidätti häntä viisi vuotta Turkinmaalla; hänen anteliaisuutensa kasvoi tuhlaukseksi ja tuhosi Ruotsin; hänen uljuutensa yltyi uhkarohkeudeksi ja oli syynä hänen kuolemaansa; hänen oikeudentuntonsa viekoitteli hänet joskus julmuuteen saakka, ja viimeisinä vuosina hänen arvovaltansa ylläpitäminen läheni sortovaltiutta. Hänen suuret ominaisuutensa, joista yksi ainoa olisi voinut tehdä jonkun toisen ruhtinaan kuolemattomaksi, ovat tuottaneet onnettomuutta hänen maallensa. Hän ei koskaan ensinnä käynyt kenenkään kimppuun, mutta kostossaan hän oli pikemmin leppymätön kuin järkevä. Hän oli ensimäinen, jolla oli kunnianhimona olla valloittaja, haluamatta suurentaa valtioitaan; hän tahtoi voittaa valtakuntia, voidakseen lahjoittaa ne pois. Hänen kunniaan, sotaan ja kostoon kohdistuva intohimonsa esti häntä olemasta hyvä valtiomies, mitä ominaisuutta ei ole koskaan nähty puuttuvan valloittajalta. Ennen taistelua ja voiton jälkeen hän oli täynnä vaatimattomuutta, tappion jälkeen täynnä lujuutta. Hän oli ankara muita samoin kuin itseäänkin kohtaan ja piti alamaistensa vaivoja ja henkeä yhtä vähässä arvossa kuin omaansakin, ollen enemmän ainoalaatuinen kuin suuri mies, enemmän ihmeteltävä kuin jäljiteltävä. Hänen elämästään tulee kuninkaitten oppia, kuinka paljon rauhallinen ja onnellinen hallitus kohoaa niin suuren maineen yläpuolelle.

Kaarle XII:lla oli edullinen ja jalomuotoinen vartalo, sangen kaunis otsa, suuret lempeyttä säteilevät sinisilmät ja hyvin muodostunut nenä; mutta kasvojen alaosa oli epämiellyttävä ja liiankin usein alituisen naurun rumentama, joka lähti vain huulista; hänellä ei ollut juuri ollenkaan partaa eikä tukkaa. Hän puhui perin vähän ja vastasi useinkin ainoastaan tuolla tavaksi tulleella hymyllään. Hänen pöydässään noudatettiin mitä syvintä hiljaisuutta. Luonteensa taipumattomuudesta huolimatta hän oli säilyttänyt sen arkuuden, jota nimitetään vääräksi häveliäisyydeksi. Keskustelu olisi saattanut hänet hämille, koska hän oli omistautunut kokonansa työhön ja sotaan eikä ollut koskaan oppinut tuntemaan seuraelämää.

Turkkilaisten luona oloonsa saakka hän oli lukenut ainoastaan Caesarin kommentarioita ja Aleksanteri Suuren historiaa; kuitenkin hän kirjoitti itsekin muutamia mietelmiä sodasta ja sotaretkistään vuosina 1700-1709. Hän tunnusti sen ritari de Folardille ja sanoi hänelle kadottaneensa asianomaisen käsikirjoituksensa Pultavan onnettomana päivänä.

Jotkut ovat tahtoneet tehdä tästä ruhtinaasta etevän matemaatikon; epäilemättä hän olikin sangen teräväjärkinen; mutta se todistus, joka tuodaan esiin muka osoituksena hänen matemaattisista tiedoistaan, ei ole kovin sitova. Hän näet tahtoi muuttaa tavan laskea kymmenittäin ja ehdotti sijaan luvun 64, koska se sisälsi samalla kertaa sekä kuution että neliön, oli jaollinen kahdella ja lopuksi purkautui ykkösiksi. Tämä aate todisti vain, että hän rakasti kaikessa eriskummaisuutta ja vaikeutta.

Mitä hänen uskonnollisuuteensa tulee, niin täytynee, vaikkapa ruhtinaiden mielipiteet eivät saa vaikuttaa muihin ihmisiin ja vaikkapa niin vähäoppisen hallitsijan kuin Kaarlen katsantokannalla ei voi olla mitään merkitystä näissä asioissa, kuitenkin tyydyttää niin tässä seikassa kuten kaikessa muussakin niiden ihmisten uteliaisuutta, jotka tarkkaavaisesti ovat seuranneet kaikkea, mikä koskee tätä ruhtinasta. Minä olen saanut tietää häneltä, joka on ollut pääasiallisena lähteenäni tähän historiaan, että Kaarle XII oli harras luterilainen v:een 1707 saakka. Tällöin hän näki Leipzigissä kuuluisan filosofin Leibnitzin, joka ajatteli ja puhui vapaasti ja joka oli jo useampaan kuin yhteen ruhtinaaseen istuttanut vapaat mielipiteensä. En tosin usko, että Kaarle ennätti, kuten on väitetty, ammentaa tältä filosofilta, jolla oli kunnia keskustella vain neljännestunnin verran hänen kanssaan, välinpitämättömyyttä luterilaisuutta kohtaan. Fabrice, joka seitsemän vuotta yhtä mittaa seurusteli tuttavallisesti Kaarlen kanssa, on kertonut minulle, että kuningas, oleskellessaan joutilaana Turkissa, missä hän näki useita eri uskontoja, tuli uskonnollisesti kylmäkiskoisemmaksi.

Myös La Motraye vahvistaa tämän tiedon "Matkoissaan". Samoin luulee myöskin kreivi de Croissy, kuten hän onkin sanonut minulle monesti, että tämä ruhtinas säilytti aikaisemmista uskomuksistaan vain uskon täydelliseen ennaltamääräykseen, mikä uskonkappale miellytti hänen rohkeuttaan ja oikeutti hänet menettelemään hurjapäisesti. Tsaarilla oli samantapaiset mielipiteet uskonnosta ja kaitselmuksesta, mutta hän puhui niistä usein, sillä hän keskusteli kaikista asioista tuttavallisesti suosikkiensa kanssa, ja Kaarleen verrattuna hänellä oli enemmän tietoja filosofiassa ynnä kaunopuheisuuden lahja.

En voi jättää tässä mainitsematta erästä parjausta, joka liiankin usein uudistuu ruhtinaiden kuoleman yhteydessä, kun ilkeät tai herkkäuskoiset ihmiset aina väittävät, että heidät on joko myrkytetty tai salamurhattu. Niinpä tällöin Saksassakin levisi huhu, että juuri Siquier itse oli surmannut Ruotsin kuninkaan. Tämä kelpo upseeri oli kauan aivan epätoivoinen moisen parjauksen vuoksi. Puhellessaan asiasta kerran kanssani hän lausui aivan näillä sanoilla: "Olisin kylläkin voinut tappaa Ruotsin kuninkaan, mutta kunnioitukseni tätä sankaria kohtaan oli niin suuri, etten olisi uskaltanut tehdä sitä, vaikkapa olisin tahtonutkin."

Tiedän kyllä, että Siquier itse on antanut aiheen tähän surkeaan syytökseen, johon monet ruotsalaiset vieläkin uskovat. Hän tunnusti minulle itse, että hän kerran Tukholmassa ankarassa kuumetaudissa oli huutanut tappaneensa Ruotsin kuninkaan, ja että hän eräässä kuumekohtauksessa oli avannut ikkunan ja julkisesti pyytänyt armoa kuninkaanmurhan vuoksi. Kun hän sitten parannuttuaan sai kuulla, mitä hän sairaana oli puhunut, oli hän ollut kuolemaisillaan tuskasta.

En tahtonut julkaista tätä juttua hänen eläessänsä. Näin hänet vähän ennen hänen kuolemaansa ja voin vakuuttaa, että hän mieluummin olisi antanut tappaa itsensä tuhat kertaa Kaarle XII:n puolesta kuin tappaa hänet. Jos hän olisi ollut syypää moiseen rikokseen, olisi se tietysti johtunut halusta palvella sillä jotakuta valtaa, joka epäilemättä olisi palkinnut häntä siitä runsaasti. Mutta hän kuoli sangen köyhänä Ranskassa ja tarvitsi ystäviensä avustustakin. Jolleivät nämä järkisyyt riitä, niin muistettakoon, että se kuula, joka osui Kaarle XII:nteen, ei voinut mahtua pistoliin, ja että Siquier olisi voinut ampua tuon katalan kuulan ainoastaan pukunsa alle piilotetusta pistolista.[46]

Kuninkaan kuoltua lakkautettiin Fredrikshaldin piiritys; kaikki muuttui kuin silmänräpäyksessä. Ruotsalaiset, joita heidän ruhtinaansa maine enemmän masensi kuin ilahdutti, ajattelivat nyt vain kuinka saisivat aikaan rauhan vihollistensa kanssa ja voisivat omassa maassaan supistaa sitä rajatonta yksinvaltaa, jonka väärinkäyttöä parooni Görtz oli antanut heidän kokea.

Säädyt valitsivat vapaasti kuningattarekseen Kaarle XII:n sisaren, prinsessa Ulriikka Eleonooran, ja pakoittivat hänet juhlallisesti luopumaan kaikista kruununperimisoikeuksista; hän sai sen vain kansan suostumuksesta. Kerta toisensa jälkeen hän lupasi ja vannoi, ettei hän koskaan yrittäisi palauttaa mielivaltaista hallitusta. Myöhemmin hän uhrasi kuninkuuden arvoaseman aviollisen rakkauden hyväksi, luovuttamalla kruunun puolisolleen, ja sai säädyt valitsemaan tämän prinssin, joka nousi valtaistuimelle samoilla ehdoilla kuin hän.

Parooni Görtz vangittiin heti Kaarlen kuoltua, ja Tukholman senaatti tuomitsi hänet mestattavaksi kaupungin hirsipuun juurella; se oli kenties enemmän kostoa kuin oikeutta todistava teko ja julma loukkaus sellaisen kuninkaan muistoa kohtaan, jota Ruotsi yhä ihmettelee.

Tukholmassa säilytetään Kaarle XII:n hattua, ja siinä olevan kuulanreiän pienuus on yksi niiden perusteista, jotka tahtovat uskoa hänen saaneen surmansa salamurhaajan kädestä.

Muistutuksia ja selityksiä

[1] Tässä Voltaire liioittelee, nähtävästi käyttämänsä lähteen mukaan, Ruotsin ja Suomen sekä entistä että silloista väkilukua. Todellisuudessa se lienee v. 1730 ollut pari miljoonaa. Muutenkin Voltairen esityksessä on, kuten asiantunteva lukija huomannee, kohtia, jotka eivät ole oikein todenmukaisia.

[2] Senaatilla tässä kuten kaikkialla jäljempänäkin Voltaire tarkoittaa Ruotsin valtakunnanneuvostoa (valtaneuvostoa) ja senaattoreilla Ruotsin valtakunnanneuvoston jäseniä (valtaneuvoksia).

[3] Voltaire tarkoittaa n.s. Kalmarin unionia, joka tehtiin jo v. 1397.

[4] Tarkoittaa länsigoottien kuninkaan Alarikin retkeä Italiaan ja Rooman valloitusta (v. 410).

[5] Kaarle X ei kuollessaan ollut tehnyt rauhaa vihollistensa kanssa eikä pyrkinyt rajattomaan kuningasvaltaan.

[6] Tarkoittaa Kaarle XI:n toimeenpanemaa suurta reduktsionia eli aatelisläänitysten peruutusta, jota valvoi erityinen reduktsionitoimikunta.

[7] Oikeammin kuningas tuli Ruotsissa juuri lain mukaan täysikäiseksi 18-vuotiaana.

[8] Danielsonin mukaan ("Voltaire Kaarle XII:n historiankirjoittajana") Kaarlen ja Piperin keskustelu naisen (isoäidin) vallasta, samoin kuin monet muutkin teoksen tarinat ja jutut lienevät pantavat Voltairen tiliin. Samoin Sparren osuus ja täysikäisyyden julistaminen.

[9] Kruunauksen kuvaus nähtävästi osaksi Voltairen omaa keksintöä. Arkkipiispa lienee näet tiennyt asiasta jo edeltäkäsin, sillä uusi kruunaustapa oli määrätty jo ennakolta.

[10] Pietari tuli nimellisesti tsaariksi jo 10-vuotiaana v. 1682 yhdessä vallanhimoisen sisarpuolensa Sofian ja heikkomielisen velipuolensa Iivanan kanssa ja otti koko hallitusvallan omiin käsiinsä jo v. 1689, jolloin hän sulki Sofian luostariin. Lähti suurelle ulkomaanmatkalleen jo v. 1697, valloitettuaan turkkilaisilta Asovin v. 1696.

[11] Todellisuudessa lienee Pietarin armeijassa Narvan luona ollut vain noin 40,000 varsinaista sotamiestä ja Kaarlella noin 8,400, (niistä 3,200 suomalaisia).

[12] de Croy oli oikeastaan belgialainen upseeri, joka viimeksi oli ollut kuningas Augustin palveluksessa ja jonka August oli lähettänyt Pietarin sotilaalliseksi neuvonantajaksi. — Muuten Voltaire on lisäillyt Narvan taistelua omilla jutuillaan, jollaisia lienevät Kaarlen huudahdus hänen hevosensa kaaduttua, vertaus Georgian prinssin ja Kaarlen vankinaolosta ja Pietarin lausuma ruotsalaisista venäläisten opettajina voittamaan.

[13] Moritz Saksilainen, Saksin kreivi eli "Saksin marski", Augustin ja Aurora Königsmarckin poika, etevä sotapäällikkö. — Auroran veli, kreivi Filip von Königsmarck, yritti ryöstää mukaansa lemmittynsä, Braunschweig-Lüneburgin prinsessan Sofia Dorothean, mutta joutui vähää ennen neljän salamurhaajan uhriksi, jotka viskasivat hänen ruumiinsa erääseen likaviemäriin.

[14] Kreivittären ja kuninkaan kohtaus on nähtävästi melkoisesti Voltairen lisäilemä ja värittämä, kuten monet muutkin teoksen samantapaiset kohdat.

[15] Poniatowskin mukaan Kaarle viipyi taistelutantereella 8 päivää ja kuljetutti kaikki haavoitetut sieltä penikulman päässä olevaan Pinczowiin. Bringin ("Karl XII") mukaan Klissowin taistelu oli 9 p. heinäkuuta v.l.

KOLMAS KIRJA.

[16] Stanislauksen kruunaus tapahtui kaikessa kiireessä 24 p. syysk. (v. 1.) eli 4 p. lokak. (u. I.) 1705.

[17] Narva kukistui elokuussa 1704 monikuukautisen ankaran vastarinnan jälkeen.

[18] Tässä Voltaire nähtävästi liioittelee, sillä Pietarin kaupunki perustettiin juuri v. 1703 ja rakennettiin vähitellen seuraavina vuosina. Pietari Suuren kuollessa 1725 mainitaan asukkaita olleen vasta noin 75,000. Kaupunkia rakentamassa oli kyllä yhtaikaa tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia työmiehiä.

[19] Bringin mukaan Kalishin luona tappiolle joutuneen ruotsalaisen kenraalin nimi oli Marderfelt eikä Meyerfelt, jonka niminen everstiluutnantti kuului myös ruotsalaisiin päällikköihin.

[20] Danielsonin mukaan on kohtaus Königsteinin linnassa v. 1707 väärin esitetty tai on sattunut myöhemmin, sillä tunnettujen asiakirjain mukaan juuri Patkul, vangittuna, tahallaan rahoilla viekoitteli Sonnensteinin linnan päällikön Korveyn Venäjän palvelukseen, jos pääsisi vapaaksi. Patkul näet tahtoi siten vahingoittaa vihaamaansa Saksin maaherraa, ruhtinas Fürstenbergiä, jonka suosikki Korvey oli. Seurauksena oli Korveyn mestaus v. 1707.

[21] Danielsonin mukaan tarina Patkulin luista lienee Voltairen tavallisia juttuja, jos on luottamista virallisiin asiakirjoihin, sillä luutnantti Rauer, joka käskystä saapui Patkulia hautaamaan, ei löytänyt hänestä mitään jälkeä.

[22] Piper kuoli, kuten kerrotaan, vapaaehtoisesti v. 1716 nälkään (17 päivää syömättä oltuaan) Pähkinälinnassa (Schlüsselburgissa), koska ei tahtonut suostua tsaarin vaatimiin suunnattomiin lunnaihin. Ruumista kuuluu säilytetyn suolassa, kunnes se v. 1719 haudattiin Ruotsissa olevaan perhehautaan. — Ks. Oma Maa, III, s. 627.

[23] Poniatowskin mukaan asia oli päinvastoin niin, että Kaarle lähetti sulttaanille lahjaksi sata turkkilaista sotavankia, jotka hän oli vapauttanut Lembergissä puolalaisten orjuudesta. — Turkin lähettiläs kävi kyllä Kaarlen luona liittoa tarjoamassa, mutta Kaarle ei sillä kertaa ollut siihen taipuvainen, joskin kohteli lähettilästä anteliaasti.

[24] Pietarin puhe Aleksanterista ja Dareioksesta lienee Voltairen omaa sovittelua hänen lähteittensä (Limiersin ja Motrayen) käyttämien sanojen asemesta.

[25] Danielsonin mukaan Mazeppan lemmenseikkailu Puolassa ja pakollinen ratsastus Ukrainaan kuuluvat yksistään Voltairen tiliin; muut aikaisemmat kertojat eivät niitä ollenkaan tunne. Myöhemmät kirjoittajat ovat sitten lainanneet tämän, kuten niin monet muutkin todistamattomat jutut, Voltairelta. Varmaa on vain, että Mazeppa oli saanut kasvatuksensa Puolan hovissa. — Mazeppa oli syntynyt v:n 1640 paikkeilla.

[26] Bringin mukaan oli tsaarilla vain noin 45,000 miestä ja 70 tykkiä, Kaarlella kaikkiaan noin 23,000 miestä ynnä 10,000 kasakkaa sekä 30 tykkiä. — Voltairen päivämääräykset ovat uutta lukua, joka ei silloin vielä ollut käytännössä Ruotsissa.

[27] Voltairen kuvaus taisteluasemasta ei näytä olevan Bringin teoksessa olevan taistelukartan mukainen. Sen mukaan ruotsalaisten ja venäläisten asemat sijaitsivat luoteiseen ja pohjoiseen päin Pultavasta.

[28] Bringin mukaan oli Menshikovilla vain 9,000 ratsumiestä — siis vain hiukan yli puolet ruotsalaisten lukumäärästä — ja muutamia tykkejä.

[29] Piper oli ensin vankina Moskovassa, jossa yhdessä muiden kenraalien kanssa hoiti sotavankien asioita. Siirrettiin vasta v. 1714 Pietariin ja sieltä Pähkinälinnaan, missä, kuten edellä on mainittu, vapaaehtoisesti lienee kuollut nälkään.

[30] Poniatowskin tiedonannon mukaan Fonseca oli alkujaan ranskalainen uskonluopio, nimeltä Goin, seraljin ensimäinen haavalääkäri.

[31] Kaarle XII osasi kyllä tiettävästi aivan hyvin ranskaa — hänellä oli lapsena ollut sen opettajana erityinen kielimestari — mutta ylpeydessään hän ei tahtonut ranskaa puhua.

[32] Bringin mukaan suurvisiiri sulttaanin nimessä lupasi saattaa Kaarlen niin pian kuin mahdollista kotimaahan 50,000 miehen turvissa.

[33] Mustafa II seurasi oikeammin setäänsä Ahmed II:sta, joka vuorostaan oli seurannut Muhammed IV:ttä.

[34] Tämä luku on nähtävästi liian suuri.

[35] Erb-Magden on oikeastaan väännös saksal. sanasta Erb-Mädchen ja tarkoittaa perinnöllistä maaorjanaista; se ei siis, kuten Voltaire luulee, ole mikään henkilönimi. Katariinan sukuperästä on väitelty viime aikoihin saakka. Muutamat ovat väittäneet hänen olleen kotoisin Ruotsista; todennäköisesti hän oli kotoisin Liivinmaalta, Tietosanakirjan mukaan erään liettualaisen, Samuel Skavronskin, tytär.

[36] Pietari Suuren ensimäisen puolison nimi oli oikeastaan Eudoksia Fedorovna Lapuhin.

[37] Uusinten tutkimusten mukaan Katariinan ratkaiseva osuus Pruthin luona on myöhempää keksintöä ja nähtävästi vain Katariinan ylistämiseksi sepitetty juttu. Samoin ei näytä olevan mitään varmaa perää lahjusten käytössä suurvisiirin voittamiseksi.

[38] Tämä päiväys ei enemmän kuin aikaisempikaan käy oikein yhteen hedshran ajanlaskun kanssa, joka alkaa vuodesta 622 j.Kr.s. Vuosiluku on sen mukaan liian suuri. Oikea vuosiluku on 1124. Hedshra laskee kuuvuosien mukaan, jotka ovat lyhyempiä kuin aurinkovuodet. Mahdollisesti ransk. tekstissä on painovirhe.

[39] Sanaleikki: Major sum, olen majuri; mutta major merkitsee latinassa myös "suurempi" ja maximus "suurin". Hospodari tahtoi sillä osoittaa, että oli tuntenut vieraan kuninkaaksi.

[40] Oikeammin koko nimeltä Sten Arvidsson Natt och Dag, kenraaliajutantti.

[41] Bringin mukaan kuningas Benderin kalabaliikin jälkeen todella oli ruumiillisesti niin heikontunut, että tarvitsi lepoa. Hänellä oli kuumekohtauksia, ja Benderin rytäkässä saamansa säärivamman johdosta hän ei voinut seisoa, vaan hänen täytyi olla makuulla. Ehkäpä sairaus, kuviteltu tai todellinen, oli myös varokeinona, koska huhuiltiin, että turkkilaiset aikoivat muka siirtää kuninkaan joko Vähään-Aasiaan tai Kreikan saaristoon, mihin siirtoon Kaarlella ei tietysti ollut vähääkään halua.

[42] Tämä tapahtui Tönningenissä, johon Stenbock armeijoineen saarrettiin, keväällä 1713. — Muuten väittää Bring, ettei Stenbockin armeija, jolla hän oli saavuttanut Helsingborgin ja Gadebuschin voitot, suinkaan ollut pelkkää huonosti varustettua ja vähän harjoitettua nostoväkeä, vaan siinä oli alussa 50 % ratsuväestä ja 30 % jalkaväestä vanhoja harjaantuneita rykmenttejä, joita siihen saakka oli säästetty. Armeijaan kuuluva nostoväkikin oli jo sotilaallisesti järjestettyä ja jossakin määrin harjoitettua, miehiä paraassa iässä. Varustukset sensijaan olivat puutteelliset.

[43] Aluksi seurasi Kaarlea, joka kulki kapteeni Pietari Friskin nimellä, kaksi toveria: kenraaliajutantti G. Fr. von Rosen ("kapteeni Johan Palm") ja everstiluutnantti O. Fr. Düring ("kapteeni Erik von Ungern"), Rosen jäi pian jälkeen ja Kaarle jatkoi matkaansa vain Düringin kera.

[44] Nämä luvut tuntuvat liioitelluilta. Ihan varmoja tietoja tosin ei liene Ruotsin menetyksistä Kaarlen sodissa, mutta noin valtaviin määriin ne tuskin nousivat, jos lisäksi otetaan lukuun kaatuneet ja muuten kuolleet. Bringin mukaan tekivät Ruotsin sotavoimat Kaarlen sotaretkien alkuvuosina noin 100,000 miestä, joista Ukrainan retken jälkeen oli aseissa enää noin 60,000 miestä. Kaatuneiden, kuolleiden ja vangiksi joutuneiden sijat oli tietysti, mikäli mahdollista, täytetty uusilla miehillä. Kaikkiaan arvelee Bring joutuneen Venäjälle vankeuteen ruotsalaisia sotilaita koko sodan aikana ehkä noin 30,000.

[45] Görtzin diplomaattinen toiminta ja Kaarlen osuus siinä on vieläkin, tärkeiden asiakirjain puutteessa, monin kohdin hämärä. Useat tutkijat ovat erinäisissä seikoissa toista mieltä kuin Voltaire, mutta pääasiassa lienee Voltairen esitys jotakuinkin oikea.

[46] Kaarle XII:n äkillinen kuolema on antanut paljon päänvaivaa sekä historioitsijoille että lääketieteen edustajille. On kaikin mahdollisin keinoin koetettu saada selville, mistä Kaarle sai tuon kuolettavan kuulan päänsä läpi, vihollistenko vai omien miesten puolelta, mutta toistaiseksi siihen ei ole saatu varmuutta. Kolmasti on m.m. Kaarlen palsamoitu ruumis, jota säilytetään Tukholmassa Ritariholman kirkossa, ollut tutkittavana. Ensi kerran se tapahtui v. 1746, jolloin sangen pikaisen ja pintapuolisen tutkimuksen perusteella todettiin kuulan menneen sisään oikeasta ohimosta ja tulleen ulos vasemmasta, toisen kerran v. 1859, jolloin tultiin aivan päinvastaiseen tulokseen, ja kolmannen kerran heinäkuussa 1917, jolloin Ruotsin etevimmät lääketieteelliset auktoriteetit kaikin nykyaikaisin apuneuvoin (käyttämällä valokuvausta, röntgen-säteitä y.m. keinoja) tutkivat kuninkaan muumioitunutta päätä. Itse pääkysymykseen ei tämäkään tutkimus ole enää voinut antaa lopullista varmuutta. Sensijaan voitiin joltisenkin varmasti todeta, että kuolinhaavan on tuottanut yksi ainoa tuliaseesta ammuttu, silmänräpäyksessä tappanut pyöreä rauta- tai lyijykuula, jonka läpimitta on ollut noin 18-20 mm. Se on kokonaisena kulkenut jokseenkin vaakasuoraan hieman vinosti taaksepäin kuninkaan pään läpi, mennen sisään vasemmasta ohimosta ja tullen ulos oikeasta. Tutkimus ei voinut varmasti ratkaista, onko kuula ollut läheltä ammuttu, mutta totesi, että se on lujalla voimalla, särkien ja musertaen, läpäissyt kuninkaan pään.