The Project Gutenberg eBook of Laulu Hiawathasta, by Henry Wadsworth Longfellow

     I. Rauhanpiippu.
    II. Neljä tuulta.
   III. Hiawathan lapsuus.
    IV. Hiawatha ja Mudjekeewis.
     V. Hiawathan paasto.
    VI. Hiawathan ystävät.
   VII. Hiawathan purjehdus.
  VIII. Hiawathan kalastus.
    IX. Hiawatha ja Helmisulka.
     X. Hiawathan kosinta.
    XI. Hiawathan häät.
   XII. Iltatähden poika.
  XIII. Maissipeltojen siunaus.
   XIV. Kuvakirjoitus.
    XV. Hiawathan valitus.
   XVI. Pau-Puk-Keewis.
  XVII. Pau-Puk-Keewisin takaa-ajo.
XVIII. Kwasindin kuolema.
   XIX. Aaveet.
    XX. Nälkä.
   XXI. Valkoisen miehen jalka.
  XXII. Hiawathan pois meno.

Henry Wadsworth Longfellow, pohjois-amerikalainen runoilija, oli syntynyt Portland'issa, Mainen valtiossa 1807. Hän toimi elävien kielien professorina Harvardin yliopistossa ja kuoli 1882.

Kirjallisista tuotteistaan olivat mainittavimmat runokertomukset ja idyllikuvaukset, kuten "Evangeline", "The song of Hiawatha", "The Courtship of Miles Standish", draamat "The Spanish Stutent", "The Golden Leyend" ja romaani "Hyperion", joita paitsi hän kirjoitti koko joukon pienempiä runoelmia.

Longfellowista mainitaan, että hän oli monipuolisesti sivistynyt, hienotunteinen, romantillinen, haaveilevan uskonnollinen, jalo ja ihmisrakas personallisuus, kirjailijana etevä, kypsynyt muodon mestari, paljon luettu ja pidetty, oli saanut englantilaisen kasvatuksen ja monilla Europaan tekemillään kielien tutkimismatkoilla perehtyi hän europalaiseen kirjallisuuteen, tehden monista kielistä käännöksiä, rikastuttaen kotimaansa kirjallisuutta, m.m. etevällä käännöksellä Danten Divina Commediasta.

Kirjailijana oli hän vähemmän omaperäinen, uusia luova nero kuin muototaituri. Niinpä hänen teoksissaan voipi huomata esikuvallisia vaikutelmia Goethen, Tegnérin y.m. teoksista. Muutoin se tapa, jolla hän käsitteli aiheitaan, oli herttaisen runollinen ja saavutti laajoissa piireissä mieltymystä. Hän olikin henkisten muinaisuuksiensa ja runoilijaluonteensa puolesta varsin sopiva käsittelemään ja runoilemaan kansanrunousaiheita, joiden luonne ja sävy oli ikään kuin sukua hänen romantilliselle ja ihannoivalle hengelleen. Tutustuneena mielenkiinnolla pohjois-amerikalaisiin intiaanitaruihin, tuli hän luoneeksi kuuluisimman teoksensa, Hiawatha-runoelman, josta on viime vuosisadan lopulla sanottu, että se on alkuperäisin runoteos mitä Pohjois-Amerikassa siihen asti oli ilmestynyt.

Pohjois-Amerikassakin oli monen monta intiaaniheimoa eri kielineen ja kielimuotoineen, kullakin omat tarunsa ja sankarinsa. He ovat kyenneet luomaan verrattain rikkaan kansanrunouden, joka ihmetyttää kauneudellaan ja omaperäisyydellään.

Noilla vanhoilla, kautta monien sukupolvien periytyneillä taruilla ja kertomuksilla on omituinen viehätysvoima, kuten tiedämme. Nepä sytyttivät Longfellowinkin herkän, runollisen mielikuvituksen palamaan, kehkeytyen lopulla tuoksi runolliseksi luomaksi, "intiaani-Eddaksi", kuten hän itsekin nimittää Hiawatha-lauluansa runoelman jälkeen liitetyissä "Muistutuksissaan", tehden niissä m.m. selkoa aiheistaan ja käyttämistään lähteistä.

Tutustuttuaan Kalevalaan saksalaisena käännöksenä, selvisi Longfellowille jo kauan hautomansa ajatus intiaaneja käsittelevän runoelman suunnittelusta, kuten hän itse päiväkirjassaan selostaa. Kalevalasta lainasi hän teoksensa runomitan ja käytti kaiketi sitä esikuvanaan muutenkin kirjansa yleisessä suunnittelussa. Lieneepä sen joissakin yksityiskohdissakin havaittavana vaikutteita Kalevalasta, kuten molempia teoksia verratessa tulee mieleen. Mistään varsinaisesta Kalevalan jäljittelystä ei sitävastoin voi puhuakaan, vaikkakin Longfellowia aikoinaan siitäkin syytettiin. Nuo monet yhtäläisyydet aiheissa, kuten esim. Kullervoa muistuttavat Kwasindin voimanäytteet verkonrepimisineen — monta muuta mainitsematta — johtuvat intiaanitarujen ja suomalaisen kansanrunouden samankaltaisuudesta. Samankaltaisen luonnon ympäröimillä kansoilla alkuperäisillä asteillaan on ihmeteltävällä tavalla voinut sukeutua toisiaan muistuttavia hengen tuotteita. Tuo suomalaiselle runorakenteelle ominainen kertokin mainitaan ilmenevän intiaanien runoudessa, joskin se Kalevalassa lienee erikoisemmin olennaista ja siitä syystä siirtynyt Hiawatha-runon säkeistörakenteeseen. Samoin on yhteistä intiaani- ja suomalaisessa kansanrunoudessa kielen käytön laaja monisanaisuus, päinvastoin englanninkielen lyhyydelle. Senpä vuoksi vaikuttikin Hiawatha-laulun runoasu oudosti englantilaiseen lukijaan. Tuo vitkasteleva säekerto tuntui kovin pitkäveteiseltä ja hidastelevalta heistä, jopa herätti ivailuakin. Kotimaassaan Amerikassa otettiin teos kumminkin yleensä mieltymyksellä vastaan ja onpa se sisäisellä viehättäväisyydellään voittanut ulkomaillakin mieltymystä ja ihailua, tullen useille kielille käännetyksi.

Meille suomalaisille ei se ainakaan tuntune oudolta tuttuine kalevalaisine säkeineen, vaikkakin verrattain kauan on se pysynyt suomalaiselle lukijakunnalle selostamattakin. V. 1911 ilmestyi "Nuori Voima"-lehdessä — sekä eri painoksenakin — kirjailija Selma Anttilan, lapsia varten toimittama, lyhyehkö suorasanainen Hiawatha-sovitelma. Sitä ennen, v. 1909 oli "Valvojan" Kalevala-vihkossa tohtori Zach. Castrén'in kirjoitus Kalevalan suhteesta Hiawathaan, missä viimemainittua selostettuaan ja lausuttuaan toivomuksen sen suomenkielelle saannista, kirjoittaja m.m. lausuu: "— — runo vaikuttaa tuoreella, rikkaalla mielikuvituksellaan, omaperäisillä aiheillaan intiaanien tarumaailmasta sekä hellillä tunteillaan sillä tavoin kuin tosirunous aina mieleen vaikuttaa. Laulu Hiawathasta ei kyllä ole maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia runoteoksia, mutta puhdasta, kirkasta runoutta se kyllä on." Lopuksi lausuu hän — vielä toteutumattoman — toivomuksen, että joku suomalainen, joka on valinnut alakseen maailman kirjallisuuden historian, ottaisi suorittaakseen tutkielman Hiawatha-runosta kirjallishistoriallisessa suhteessa, osoittaisi yksityiskohtaisesti tuon "intiaani-Kalevalan" synnyn ja arvon, varsinkin sen suhteen Suomen kansaneepokseen.

Jos tahdot tarujen näiden, kummallisten kertomusten arvaella alkujuurta, kysellä kotiperiä, jotka tuoksuvat tutusti suviniittyjen sulolta, metsäsaunojen savulta virtavetten vieremillä, — kuulla, mistä kummat kaiut, virret viehkeät, väkevät kuni ukkosen kumina valtavina vyöryävät, kohta kertoisin sinulle mistä tarkkasin tarinat: Pohjan väljiltä vesiltä, synkiltä sydänsaloilta, ojibwain, dacotain mailta, nummimailta mahtavilta, valtavista vuoristoista, laajoilta lakeuksilta, suurimmilta suonseliltä, kurjen, laklan laitumilta; Nawadahan taikasoiton soman nää on soinnuttamat. Jos sa kuulija kysyisit, tarkoin tahtoisit tajuta, mistä suuri soittoniekka, Nawadaha tenhokieli villit virtensä tapasi, kohta vastaten sanoisin: Metsälintujen pesistä, majavain salamajoista, puhvelin jalanjäliltä, kotkan korkeista pesistä. Siellä sankassa salossa, rimpisoilla aukeoilla sinikurjet, villihanhet, hyypät, huuhkajat huhusi, villit virtensä viritti, laulut laajat huutelivat. Jospa vieläkin kysyisit, tuota tarkoin tiedustaisit: Kenpä oli Nawadaha, mikä ihme miehiänsä? Noinpa virkkaisin visusti, tarinoisin tiettäväksi: Tawasenthan notkelmassa,[1] rauhan laaksossa somassa, virran viehkeän ohella asuskeli Nawadaha. Siell' on seudussa somassa intiaaneilla kylänsä, pellot kiertäen kyleä, niityt vierellä vihannat, Takalolla metsä taaja, salo soittava sivulla, kesin keinuin vihreänä, talvin huuteisna humisten. Vesiväylät verrattomat löytäisit ne laaksomailta kevättulvain hyökyessä, kesäleppäin liekkuessa, syksyusmain sauhutessa, talvin tummana vetenä. Tuolla laulaja eleli Tawasenthan notkelmassa, viidakossa vihreässä, salossa sanattomassa. Siellä hän virret vieritteli, Hiawathasta hyreksi, soman syntymän saneli, kertoi kaunihin elämän, kuin tuo paastosi, rukoili, kuinka kärsi, työskenteli kansaheimonsa hyväksi, onneksi, edistykseksi. Sä kuin luontoa rakastat: kukkanurmien heloa, marjoa vakavan metsän, suvituulien suloa, lehdon lehvän heiluntoa, lumituiskun tuiverrusta talvisilla tanterilla, kuohuja vihaisen virran kautta honkakankahien, jylhintä ukonjymyä kaukovuorten kaikuessa, niinpä kuullos kaskut hurjat, Hiawatha-laulelmata! Sinä ystävä ylevä muinaisien muisteloiden, kansan kaunisten runojen, vienosti värähtävien, kuni henkien hyminä, luonnotarten laulelema satusaarien salasta, kuullos ääntä intiaanin, Hiawatha-laulelmata! Inehmo ihannemieli, sydän, sielu saastumaton, joka luotat luojahasi, luojan luontoa rakastat, sielun voimille syville annat arvonsa ikuisen, myönnät villinkin veressä, poljetuimmankin povessa kaihoa katoomatonta puolehen pyhän, ylevän, joskin heikosti tajuten haparoitsevat hämyssä, kättä luojan koskettaen saavat tiellensä tukea, askelillensa apua, vahvistusta voimillensa, kuullos kertomus koruton, laulelma Hiawathasta! Matkustanet maisemia, pensastojen peittämiä, missä pihlajat pyhäiset punamarjoin peittelevät allensa kivisen aidan, kuljet kumpujen ylitse, poljet paatta sammaleista, kussa kirjoitus kulunut, kömpelösti kaavaeltu kertovi koruttomasti vaipuneesta vainajasta. Lause, vaikka vaillinainen, sydäntuskat tulkitsevi, toki toivolla puhuvi, tunnokkaasti tulkitsevi vaiheista elon eletyn, tositoiveista paremman; viivy hetkinen, lukeos tämä kömpelö tarina, laulelma Hiawathasta!

Tuolla Prairievuoristossa,[2] Piippukivilouhimossa laskihe Gitche Manito mahtava, Elämän Herra, louhimon punakiville; ylevänä seistessänsä heimot kutsui hän kokohon. Hänen jalkainsa jälistä lähde pulpahti, purona vierien vuoren rintehille, aamun arinahan valossa loimuten kuin pyrstötähti, kunnes mahtava manaten sormen pienen piirtämällä uran niiityhyn nimesi. johtaen puron joeksi. Louhimon punakivestä lohkoi mahtava murusen, hyppysissänsä hykersi, kirjokopan kaavaeli; otti ruo'on rannikolta, varren pitkän valmisteli, pisti punakoppasehen. Täytti piippunsa pätevän kuorilla punapajujen, hengähti ylitse metsän, tuulenpyörtehen puhalsi, kunnes oksat kuumenivat, kitkavalkea välähti tuleksi tupakkamiehen, mahtavan Gitche Maniton, joka yksin ylvähänä iki vuoren harjanteella kansoille calumetista, rauhanpiipusta pyhästä merkkisauhut tuprutteli. Ilmassa ihanan aamun savu tyynenä kohosi, juova suora ja sinervä hitahasti hiipieli, tuosta sankaksi sakeni, nousi, taivahan tapasi, särkyi laajahan lakehen, pyöri pilvinä sivuille yhä laajeten, leviten, yltäen ylitse maiden. Tawasenthan notkelmassa, Wyomingin laaksomailla, Tuscaloosan lehdikoissa, Kalliovuorten rintehillä, Pohjan väljillä vesillä heimot merkin huomasivat, paksun Pukwanan näkivät kohoovan calumetista. Tuosta kaikki tietomiehet, profeetat pyhät puhuivat: Kautta merkin kaukaisimman Pukwanan puhaltamalla mahtava Gitche Manito kuni kutsuva kätönen kansat käskevi kokohon, opastaaksensa urohot. Joukoissa alas jokia yli aavojen tulivat delawaret ja mohawkit, tuli choctawit, chamanchet, shoshonit ja mustajalat, tuli pawneet ja omahat, tuli mandanit, dacotat, huronit ja ojibwaytkin. — raivoisa soturijoukko saipa sauhun johtamana tuonne Prairievuoristohon, Piippukivilouhimolle. Siellä seisoivat soturit kilpinensä, kalpoinensa, mahtavasti maalattuina, välkkyviiruin värjättyinä; salamoina silmät säihkyi, kiukku kasvoista kuvasti, sydämissä synkkä uhma, mielissä äkä ikuinen, sukuriidat suunnattomat, kaunat polvikautehiset. Mahtava Gitche Manito, kansojen ylevä luoja katsoi lempikatsehilla langenneita lapsiansa, katsoi heidän kiistojansa kuni lastensa toria; käden oikean ojensi joukon yrmeän ylitse, tyynti vihan tyrskehiä varjolla käden vakavan. Sanat koskena kohisi vakavan varoittaessa: "Oi te luomani omani, lapsiraukat, rakkahani, kääntykäätte, katsokaatte, opiksenne ottakaatte neuvo suusta Suuren Hengen, kaikkivallalta varoitus! Loinpa teille, lapsukaiset salot laajat saalismaiksi, korvet täydet kontioita, peuroja ja puhveleita, hongan oksille oravat, veden vierille majavat, kaunihit, kalaiset virrat, lintumaisemat lihavat; miksi ette noihin tyydy, toisianne metsästätte? Olen suuttunut sotihin, kiusoittunut kiistoihinne, veritöihinne väsynyt, kostoihinne kyllästynyt. Sovinnos' on suuri voima, riidassa vakava vaara; siksi tehkäätte sovinto, veljinä vaeltakaatte. Minä profeetan lähetän kansaini vapahtajaksi, johtajaksi, neuvojaksi, elonne avustajaksi. Neuvonsa jos noudatatte, suureksi sukeudutte, opin hyvän hyljännette, teidät häätävi hävitys. Sotamaali kasvoistanne, veripilkut sormistanne virrassa viruttakaatte, asehenne haudatkaatte! Lohkokaatte louhimosta paljolta punakiveä, rauhanpiiput laatikaatte, sulkavarret suorikaatte, polttakaa calumetia, eläkäätte veljeksinä!" Silloin riisuivat soturit peurannahkaiset pukunsa, sotaiset varustimensa, kilvan vierien vetehen sotamaalinsa pesivät. Kirkkahana virta vieri Elon Herran hettehistä yläpuolella pesijäin, vesi liikehti likaisna, sotkuisna sotaväreistä alapuolella urosten. Nousivat soturit veestä kaikin puolin puhtahina, hautasivat rannikolle kaikki taisteluasehet. Mahtava Gitche Manito, Suuri Henki, lapsillensa hyvänsuovasti hymyili. Hiljaisuuden vallitessa, lohkoi louhesta soturit rauhan piipuiksi kiveä, ruokovarret valmistivat, sulilla koristelivat, sekä kääntyivät kotihin. Samalla Elämän Herra eestä kasvojen katosi, pilviverhoihin vetihe taakse taivon pihtipielten, häipyi häilyvään savuhun, rauhanpiipun Pukwanahan.

Kunniakas Mudjekeewis! kehuivat soturit vanhat, kun hän riemuten palasi pyhä wampum-vyö mukana pohjatuulien tuvilta, valtakunnasta Wabasson, maasta valkoisen jäniksen. Varasti hän wampum-vyönsä, Mishe-Mokwan, tuon mokoman suuren karhun kaulanauhan, kun tuo kuulu kansan kauhu vaipui vuorelle unehen niinkuin kallio kamala, ruskopaasi sammaleinen, järkäle jäkäläturkki. Hiljakseen hän hiivittäysi konnan kynnen yltämille, kunnes sauhu sieramista kättä lämmitti läheltä. Mukavasti Mudjekeewis wampum-vyön pian pujotti yli korvan — kuulematta, sivu silmän — näkemättä, ohi kuonon — koskematta, sivu sieranten — hajutta, joista löyhki lämmin löyly vastahan varastajalle. Tuosta oitis Mudjekeewis yli päänsä pyörähytti kauhean sotakurikan, sotahuudon hurjan päästi, iski itse Mishe-Mokwan otsahan olan takoa. Kolahduksesta kovasta vuoriston väkevä otso voihki puolipyörryksissä, lailla vaimojen valitti, hoippui hontelin jäsenin, taipuen takasillensa. Mahtavana Mudjekeewis katsoi karhua pelotta, nauroi pitkän pilkkanaurun, kovin ilkkuen, ivaten: "Kuulehan, katala karhu, peto pelkuri peräti,[3] olit urho ollaksesi, lailla vaimojen valitat! Karhu, tiedäthän katala sukujemme suuret vainot; jopa sain nyt selvän voiton, suorin heimosi häviön! pakene, pahennus, kauas, metsävuorille vaella! Jos oisin sortunut sinuna, voihkisi en vaikerrellen, kuten nyt sä karhu kurja tuossa heimosi häpäset, itket lailla Shaugodayan, parut pelkurin tavalla!" Sitten taas hän nuijan nosti kumautti kurikallansa otsaluuhun Mishe-Mokwan, kallon rikki rauskahutti, särki kuin avannon jäähän norppanuotalla kalassa. Siten sortui Mishe-Mokwa, vuoriston väkevä karhu, kauhu kansojen kamala. "Mainio on Mudjekeewis!" joukko huutaen hälisi, "kunnia kukistajalle! Olkohon tämän jälestä länsituuli sun nimesi, ollos valtias alati tuulten taivaisten ylitse! Mainita ei: Mudjekeewis, vaan: Kabeyun, Länsituuli." Siten tehtiin Mudjekeewis taivon tuulien isäksi; itse piti länsituulen, toiset antoi lapsillensa: Wabunille itätuulen, etelän Shawondoseelle; armottoman pohjatuulen sai hurja Kabibonokka. Nuori, kaunis kaikin puolin, oli tuo valoisa Wabun, aamun armahan tekijä; hänpä se hopeanuolin kaiotti pimeyden kauas; hälläpä värin helein oli posket pilkuteltu, äänensä kylän herätti, kytät peurojen perähän. Kävi vaivaksi Wabunin, ikäväksi ilman mailla, vaikka lintuset liversi, kukat tuoksuivat tuhannet, metsät hartaina humisi, joet lempeinä lorisi; sittenkin sydän surevi yksin ollen taivahalla. Mutta aamuna eräsnä kylän kaiken nukkuessa, joen uoman usmapeiton harson lailla haihtuessa aamuauringon edestä, hänpä neitosen näkevi, alahalla astelevan, keltakukkia keräten. Aina aamun auertaissa kahli hänen katsehensa immyt sinisilmillänsä kutsuvilla, kiehtovilla; niinpä tottui toisihinsa kaksi ylen yksinäistä: taivon ylhäinen asuja, ahon armas astelija. Kosi korkeuden olento kukkanurmen kulkijata hymyllä, hyväelyillä, sulavimmilla sanoilla, lauluilla lumoavilla, vienoimmilla kuiskehilla lehdon lehvien lomitse, kunnes veti vierellensä, kääri punakaapuihinsa, nosti tytön tähtöseksi, vienosti väräjäväksi. Yhä käyvät yksin matkoin ilman pitkillä pihoilla Wabun sekä Wabun-Annung. Wabun kointähden keralla. Vaan hurja Kabibonokka otti ankaran asunnon tuolia jäävuorten välissä, kinoksissa kiljuvissa, valtakunnassa Wabasson, mailla talvisten jänisten. Hänpä syksyisin syleili punasiksi puiden lehdet, koivut keltahan koristi, löyhdytellen patjoistansa lumituprakat tuhannet, joet, järvet jäädytteli, lokin, lunnin lennätteli merikorpin, kurjen kanssa etelähän einemaille, Shawondoseen seutuville. Kerranpa Kabibonokka lähti lumilinnastansa jäisten vuorien välistä. Liehuivat lumiset hapset virran vyöryvän tavalla yli talvitanteritten etelähän entäessä. Sielläpä hän Shingebisin. Kuikan, löysi kaislistosta, kalakitkoja vetävän yli jäisten soiden, maiden, heimoistansa heittyneenä, ollen mennehet mokomat kauan sitten Shawondoseen. Karjaisi Kabibonokka: "Kenpä uhmin uskaltavi viivytellä viuhkoillani? kun jo lensi kauan sitten Shuh-shuh-gah, sinervä kurki pois jo vieri villihanhi, Wawa ammoin jo vaelsi, entivät etelän maille. Minä vieren wigwamiinsa. tuhoan tulensa kehnon." Yölläpä Kabibonokka vihan vimmassa ulisten kodan kierti nietoksilla, savuaukosta ävästi, ravisteli ruotehia, oviverhoja leputti. Eipä Shingebis pelännyt, sukeltaja suurin surrut. Neljä oli nöylkkyä varattu nuottamiehen nuotioksi, yksi kuukauden osaksi, kaloja evähiksensä. Miespä paistellen kaloja nuotiolla naureskeli: "Oi kurja Kabibonokka, kerran kuollahan molemmat!" Sydäntyi Kabibonokka, tuli tupruten sisähän. Shinsebis, sukeltelija tunsi hyiset henkäykset, vaan ei laulusta lakannut, herennyt ei nauramasta: korjasipa nuotionsa, hiukan hiilestä paransi, että kirkkahat kipenet lakeisesta leimusivat, hiipoen hiuslumia kallosta Kabibonokan. Tippui hiki hapsistansa, jäljet tuhkahan tulivat kuni konsana kevähin lumen suuren liuetessa alla puiden, räystähien kinokset koloille käyvät. Vilmeinpä Kabibonokan naurut, laulut lannistivat, kuuma kulmia pakotti, syöksyi ulos uksen tiestä, lunta tallasi lujasti, painoi jäitä paksummaksi. Sitten vaati Shingebisin paidatonna painimahan talvisilla tanterilla. Shingebis nyt sitkeästi talviyönsä taistelevi, paini pohjatuulen kanssa ihan ilkosen alasti, kunnes jo Kabibonokka läähätti läkähtyneenä, kuurat heltyi heikommaksi, hoippui, horjuen pakeni valtakuntahan Wabasson, maahan valkoisen jäniksen, Shingebisin laulaessa, pilkkanaurun pistäessä: "Oi kurja Kabibonokka, kerran kuollahan molemmat!" Shawondoseepa suvessa laiskana lihavin päivin eli ainaista keseä alla auringon etelän; joka vuosi vuorollansa pohjan pitkille perille lauman lintuja lähetti, hanhet, pulmut, pääskysetkin, Opeecheen sekä Owaissan, henki luontohon elämän, loi tupakat, viinimarjat, meloonit, monet hedelmät. Nousi sauhu piipustansa, täytti taivahan udulla, värähdytteli vesiä, tasoitti rosoiset vaarat, saapui aika armahainen, ihme-intiaanikesä kuuna tuona kirkasöisnä, autereisella ajalla. Veltolla Shawondoseella yks' oli elämän huoli, yksi ankea asia. Katsoi kerran pohjosehen. kauas aavikon ylitse. keksi siellä neidon nuoren ypöyksin seisomassa, hoikan, vehrytvartaloisen, kultakassasen, korean. Katsoi päivät kaihomielin hetket heltyvin sydämin, riehui rinta rakkautta, lempi sylkytti sydäntä impeä ihastellessa; ei vain jaksa jalka nousta miehen laiskan ja lihavan, kohottautua kosihin, käydä immen yltämille; hän vain katsoi kaihomielin tunnoin tuskanpolttavaisin tuota aavikon tytärtä. Kerran aamun auetessa, kun hän katsoi pohjoisehen keksi neidon keltakutrit valkeaksi vaihtunehen. "Ah! mun veli veikkoseni valtakunnassa Wabasson, sinä poika pohjalainen, vai jo neitoni varastit, noilla Pohjolan saduilla suositit sulottareni, laskit kourasi lumisen, kultakutrini anastit!" Siten kurja Shawondosee itki ilmahan surunsa; lämpöinen etelätuuli henki tuskanhuokauksin, yhä eestyen kulussa, kunnes ilmassa kuvasti hienot lumihiutalehet kuni unnut ohdakkeiden. Ja tuo päivänpäily-impi häipyi silmistä häneltä; eipä konsa Shawondosee nähnyt keltakutriansa. Olit narri Shawondosee! Eipä neito katsomasi, impi kauan kaivattusi, keltakukka aavikolla kesäkauden katsomasi, jolle huolin huokaelit. puhki rintasi puhelit, olit narri, Shawondosee! Niinpä neljä taivon tuulta, Pojat Mudjekeewis-taaton saivat kukin kulmallansa tilan taivahan talossa; itsellensä Mudjekeewis säästi lauhan länsituulen.

III

Läpi himmeän hämärän, iltana unohdettuna ammoin jo alas putosi tuo kaunis Nokomis-nainen, täysikuusta maahan tänne vaimo lapseton valahti. Kun hän naistensa keralla leikki kerran keinuellen viiniköynnöskiikussansa, nainen muuan, mustamieli Kosti kiikun katkomalla hälle viikkoiset vihansa; suistui säikkyvä sulotar alas kaaren kannikalta päälle niityn, Muskodayn, kukkaisalle aavikolle. "Tähden lento!" kansa katsoi, "tähti taivaasta putosi!" Siinä niityn sammaleella, aavikolla aukealla, liljan lehtien välissä, kuun ja tähtien valossa tytön synnytti Nakomis, Wenonahksi hän nimitti esikoisen armahaisen. Tytär kasvoi ja kehittyi kentän liljojen keralla, nousi kuin näre norosta, hohti kuin hopeinen kuudan, loisti tähtenä lumoten. Epäsi Nokomis neittä, kielsi aina ja alati: "Oi on tyttöni omani, varo, kulta, Länsituulta, Mudjekeewista kavahda, elä kuule kuiskeitansa, jää elä yksin aavikolle liljoille lepeämähän, ettei tulis Länsituuli, toisi turmoa sinulle!" Ei hän ottanut opiksi varotusta vanhempansa. Länsituuli lämminhuuli hipsutti kevein kengin, hiipi illoin heinän päitse, kuiski kukat kuulustellen, löysi liljojen välistä ihanaisen impyensä, kosi hempein hyväilyin, kosi kielin kiehtovaisin, kunnes vienoinen Wenonah synytti pojan surussa. Siten syntyi Hiawatha, saihe ilmi ihmelapsi. Vaan tytärpä Kokemisin, Hiawathan hellä äiti kuoli, tuskihin tukahtui Länsituulen jättämänä, petollisen pettämänä. Kauan kaihosi Nokomis, vaimo lastansa valitti. "Oi jospa minä olisin kuollut, sortunut sinuna! Tyyten on eloni tyhjä; Wahonowin! Wahonowin!" Partahalle Gitche-Gumeen, Suuren-Selän rantamalle, veden läikkyvän lähelle, Kuuttaren, Nokomis-vaimon oli wigwam valmistettu. Salo sankka sen takana, korpikuusikko kohosi, synkkä hongikko humisi, edessä silonen selkä, kirkas Suuri-Merivesi aallon hohteli hopeisin. Siellä ryppynen Nokomis vanhoillansa vaalieli Hiawatha-lapsukaista; liekku tehty lehmuksesta, pohja peuran jäntehillä, sideltynä sitkeäksi, vuotehena vihvilöitä, sammalpatja pehmykkäinen, Siinä viihti vienoistansa. "Elä karju, karhu viepi! Hush, mun pieni pöllöseni! Kenpä suurin silminensä valaisevi wigwamini? Ewa-yea mun tummaiseni, pikkarainen pöllöseni!" Neuvoi vanhus valvatille, tähtitaivoa opasti, näytti ihme-Iskoodahnkin, henkivarjot kun vaelsi, sulkatöyhtöiset soturit kirmasivat kirveinensä kohti Pohjan porttiloita, tien hän valkean osotti, polun pitkän ja leveän, yli taivahan menevän, ahdettuna aavelulla, Istui pieni Hiawatha kesäiltoina ovella, kuuli kuiskehet salosta, veden viehkeän lipinän, kuuli kummoa säveltä; männyt virkkoi: "minne-wawa! mudway-aushka!" aallot lauloi. Wah-wah-taysee kun vilahti, tunsi tulikärpäsensä, kun tuo pensaita valosti illan hiipivän hämyssä. Nokomisin neuvomana lauloi lapsi linnullensa: "Wah-wah-taysee, välkkeheni, valkotulikärpäseni, perho pieni, hohdollasi kirkastappas kasvojani, ennen kuin unehen uuvun vuotehelle vuottavalle!" Illoin kun kohosi kuuhut vedestä värehtivästä, kysyi hän Nokomisilta: "Mitkä on kuussa kummat pilkut?" Virkkavi Nokomis hälle, puhui muori pulmullensa: "Kerran suuttunut soturi isoäitinsä lähätti kuuta kohti taivahalle, jonne jäi se roikkumahan!" Näki hän kaaren taivahalla, kyseli Nokomisilta, joka kertoi ja selitti: "Se on taivas kukkasien, kukat kunne kuoltuansa, liljatkin lakastunehet ovat maasta muuttanehet yllämme heloittamahan!" Kun hän kuuli yösydännä huudot huuhkainten salosta, kyseli hän kauhuissansa syytä moisehen meluhun. Virkkavi hyvä Kokomis: "Se on huuto huuhkajien, siellä pöllöt poikinensa pakinoitansa pitävät." Niinpä pieni Hiawatha eläinten pakinat oppi, tuli nimet tuntemahan, niiden taidot hän tajusi, tiesi pesät, piilot, loukot, tunsi laumansa tuhannet; oppi kaiken metsän karjan tavat, tuumat ja tarinat, majavan rakennustoimet, käpykasnat oravien, peuran pitkät päivänretket, askelet aran kaniinin; kanoiksensa linnut kutsui, veljiksi otukset metsän. Saapuipa Iagoo kerran, taitava tarinaseppo, paljon matkoja mitellyt, Nokomiksen vanha tuttu. Hän teki Hiawathalle, suori jousen saarnipuusta nuolet tammen lastuloista piikärin, sulittamalla. Sitten neuvoi nuorukaista: "Suori poikani salohon, kussa peurat piehtaroivat, kaada kuulu härkäpeura, suurisarvinen nujerra!" Heti tuosta Hiawatha miesnä metsälle menevi jousinensa, nuolinensa. Linnut lauloi ympärillä: "Elä armas meitä ammu!" — lauloivat Opechee, kerttu, sinilintunen, Owaissa: "Ellös vainen meitä ammu!" Ylös tammehen hypähti oravakin, Adjidaumo, suikkelehti, puikkelehti, keinui, lehvillä livehti, virkkoi naurunsa lomassa: "Elä vaan minua ammu!" Tuolla valkoinen kaniini hiukan poikkesi polulta, istahti takasillensa, haastoi hiukan arkamielin, puolin leikillä puheli pienelle Hiawathalle: "Ethän vaan minua ammu!" Eipä hän välitä noista kupehella kuiskijoista, aatos peuroja ajavi, silmät seurasi jälillä, jotka johtivat joelle, kulettivat kaalamolle. Painui poika pehkon alle, vaani varjossa otusta. Jopa keksi sarvet suuret, parin silmiä erotti, peura polkua poleksi, astui lehvien alatse, varjot leikki lautasella. Kovin sylkytti sydäntä, veret urholla värähti, haavan lehtenä lepatti peuran astuissa alemma. Hiljaksensa Hiawatha nousi polvensa varahan, pidätellen henkäystä tarkoin tähtäsi otusta. Tarkoin vaani valpas peura iski kenttähän kaviot, — yksi valmisna, koholla kuunteli, heti hypähti… Oh! suhahti surmannuoli, rinnan lämpimän lävisti, kaatui peura kaalamolle, virran vierelle nukahti, heitti sydän sykkimisen. Mutta pieni Hiawatha riemulla rajattomalla peuran kantavi kotihin; Iagoo sekä Nokomis riemuin häntä tervehtävät. Nahkasta Nokomis neuloi haljakan Hiawathalle, peuran paksuista lihoista laativi Nokomis kestit. Kiitti kylä juhlivainen Hiawathan sankaruutta, kutsui kunnianimillä: Lujasydän, Soan-ge-taha, Urhomieli, Mahn-go-taysee.

Niinpä kasvoi ja kehittyi Hiawatha-poikasesta mies ja miesten ensimäinen; nuorten leikeissä ylinnä, miesten töissä miehen kunto; tiesi temput metsämiesten, taisi taiat ja tarinat, ikiluottehet isien. Nopeasti jalka nousi; ohi nuolen ampumansa juosten ennätti edelle, nuoli taaksensa tipahti. Kyllin voimia käsissä; ampui nuolta kymmenkunnan, ylös ilmahan lähetti, kymmenes jo pilvet kynti — Viel' ei maassa ensimäinen. Oli taikarukkasetkin, "Minjekahwun" mainittihin, peuran koivista kyhätyt; niillä lyöden paadet särkyi, kivet murskaksi mureni. Oli jalot jalkineetkin, moiset taika-mokkasiinit, peurankoipiset pätevät, virstan veivät askeleella. Nokomisilta hän urkki tiedot Mudjekeewisista, sai ilmi salat tuhoisat ihanuudesta emonsa, petturuudesta isonsa; tunsi tulta rinnassansa, sydän hiilenä kytevi. Tuumasi Nokomisille: "Luokse Mudjekeewisinpa lähden Länsituulen maille tuhdon taattoni oville, päivänlaskun portahille!" Läksi tuossa Hiawatha parahimmassa puvussa, päällä peurannahkapaita, peurannahkasäärystimet, metsäsian harjaksilla kirjaeltu, helmitelty, päässä kotkahöyhentöyhtö, wampum-vyöhyt vyötäreillä saarnijousensa kädessä, jänne peuran jäntereestä viinessänsä tamminuolet, sulitetut, piistä kärjet, taikarukkaset kädessä jaloissa lumotut kengät. Varoitteli vaimo vanha, kielsi nuortansa Nokomis: "Oi minun Hiawathani varo maita Länsituulen, Mudjekeewisin ovia. hän sun siellä sortanevi, taioillansa tappanevi!" Hiawatha uljasmieli huoli ei naisten neuvoloista läksi, metsähän menevi. astui virstan askeleella. Kaamealta taivas näytti tiensä synkältä kuvasti, tukalalta ilma tuntui, sydän tuskaisin, tukalin, ahjo alla rintaluiden. Hiinpä hän läheni länttä, astui ohi antiloopin, peurat, piisonit jätätti riensi poikki Esconaban mem poikki Mississippin, yli hyokkyjen hypähti, ohi Aavikon ylängön [Mountains of the Prairie] sivu kettujen, varisten. [Intiaaniheimoja] Kalliovuorille vaelsi, alueille Länsituulen, missä vanha Mudjekeewis, taivon tuulien isäntä istui vuoren kukkulalla Hämmästyen Hiawatha katsoi kunnioituksella isän ihmeistä näköä. Päässä pilviset hiukset lumituiskun tuiman lailla hurjimmasti hulmusivat, välkkyivät ja leimusivat komeana kuin komeetti. Hyvin mieltyi Mudjekeewis Hiawathan nähtyänsä, ilostui, ihastelihe; oli kuin viehkeä Wenonah oisi tullut Tuonelasta. Hiawathalle puheli: "Terve tullut, toivottuni kerran taattosi tuville! vuodet vuottelin sinua. Nuoruus kuin elämän riemu, vanhuus kuin väsymys kolkko; tuot sä päiväni eletyt, hetket tuskanhehkuvaiset, kaunokaisen Wenonahni!" Pyöri päivät, vieri viikot tuttavusten tuumiessa. Mahtavana Mudjekeewis kerskasi tekemistänsä rohkeista retkistänsä, urotöistä uljahista, rautaisesta ruumihista. Kärsivällisenä kuuli Hiawatha kerskaukset hymyhuulin istuskellen, ei väre vähäisinkänä, katse, ääni ilmi tuonut sydänpolttoja povensa. Viimein virkkoi: "Mudjekeewis? olleheko ollenkana sulle turmantuottajata, pelon syytä pientäkänä?" Kielsi suuri Mudjekeewis, kerskuissansa armollinen, virkkoi: "Ei mitänä konsa, muuta ei kuin musta Wawbeek. kallio tuhoisa tuolla!" Katsoi hän Hiawathaansa hyvänsuovalla hymyllä, ilmeellä isällisellä, ylevällä ylpeydellä; näkö sorja, varsi norja, ryhti reipas ja vireä. Tuostapa kysäsi viimein: "Oi minun Hiawathani, olleheko ollenkana sulle turmantuottajata, pelon syytä pientäkänä?" Hiawathapa varoen hetken tuossa tuumi, mietti, kuni päätöstä punoen, virkkoi viimein: "Ei mitänä paitsi tuota vihvilätä, isoa Apukwa-kortta." Mudjekeewis kun yritti maasta vihvilän vetäistä, heti huusi Hiawatha teeskennellyin kauhistuksin: "Kago! kago! elä koske!" "Kaween!" virkkoi Mudjekeewis, "enpä liikuta todella." Sitten tuosta tuummat jatkui Hiawathan velilöistä; Wabun ja Kabibonokokka, Itätuuli, Pohjatuuli, Myös Etelä, Shawondosee — kaikki siinä muistettihin. Viimein vierivi tarina kauniisen Wenonahnki, Hiawathan synnyntähän, äitikullan kuolentahan autiolla aavikolla, kuin oli kertonut Nokomis. Huudahtipa Hiawatha: "Kuulehan, oi Mudjekeewis, sinä surmasit emoni, Wenonahn sa viekastelit, nuoren, armahan elämän, aavikon ihanan liljan taitoit, tallasit lokahan; tunnustathan työsi tuhman!" Murtuneena Mudjekeewis tukat tuulehen hajotti, tuskamielin tunnustavi kuiskeetta, kumartamalla, Hiawatha hurjistuen heti hyppäsi, uhaten, tarttui taikarukkasilla tuohon turman kalliohon, mursi Minjekahwunilla Palat paksut Wawbeekista, vihan vimmassa kivitti katuvata taattoansa sydänpoltoissa povensa, ahjon rinnassa asuen. Länsituulen hallitsija puhalsi nyt parrastansa tuulentuprakan äkäsen, palat paukutti takaisin vihaselle viskojalle. Tarttui vielä vihvilähän, nyhti niitystä Apukwan, ulos mullisti mudasta jättiläisen juurillensa. Päästi tuosta Hiawatha ylen pitkän pilkkanaurun, silloin tappelu sukesi, kuolettava kamppaelu, jota kiljuen säesti Kenen, suuri sotakotka jyrkän kallion käreltä, viuhtoi vihvilä rajusti kuni honka myrskysäällä, tuli tuiskuna kiviä Wawbeekista valtavasta. Taiston tuimassa jymyssä vuoret järkkyi, maa vapisi, jyry ukkosen: "Baim-wawa!" virkki vuorien takoa. Viimein väistyi Mudjekeewis, painui läntehen pakohon; koko kolme vuorokautta Hiawatha heltymättä ajoi taistellen takoa, kunnes kumpikin tulivat Länsituulen kynnyksille, päivänlaskun portahille, viimeiselle vieremälle, aavan aukean rajalle, kunne aurinko aleten häipyvi hämärän tullen, laskevi flamingon lailla yöksi peittohon pesähän. Huusi vihdoin Mudjekeewis: "Pidätähän poikaseni, mahda et murhata minua, kukistaa et kuolotonta. Teinpä kanssasi kokeilen miehuuttas mitelläkseni; ota nyt palkka painistamme, käänny, käykösi kotihin, elä kansasi keralla, maasi puhdista pahoista, siivoa kala-apajat, noidat, hirviöt nujerra, jättiläiset, Wendigoet, matelijat, Kenabeekit, kukista, kuten minäkin Mishe-Mokwan, karhun kaasin. Ja kun kuulet Tuonen kutsut, Pauguk kun palavin silmin pimeästä pilkistävi, tule taattosi tuville valtakuntani jaolle! Luodetuulen, Keewaydinin olet ainainen isäntä." Niinpä taisto taisteltihin Shah-shahin sanattomina päivinä jo ammoisina alueilla Länsituulen. Yhä vieläkin näkevi metsästäjä melskehestä jälet laajat laaksomailla, joukot Wawbeekin jykevät, vielä suuren vihvilänkin vesiväylien sivulla. Kääntyi sitten Hiawatha kotihinsa kulkemahan. Hauskalta nyt taival tuntui, ihanalta ilma yllä; viha vieri mielestänsä, koston aatos aivoistansa, lauhtui polttava povensa. Vainpa kerran kesken matkan vauhti mieheltä väheni, osuessa ostamahan, noutaessa nuolenpäitä sepolta Dacotan maasta, missä kosket Minnehahan[5] naureskellen hyppelevät välkkyen välissä lehdon. Siellä vanha nuoliseppo nuolenpäitä valmistavi hiekkapaasista hioen, calcedonista kovasta, piistä sekä jaspiksesta, sileät, teräväsärmät, kallihit ja kiiltäväiset. Asui taattonsa keralla tummasilmä tyttärensä, oikukas kuin Minnehaha; mieli vaihdellen värehti, silmät synkkeni, hymyili, jalat vierivät jokena, hapset läikehti vetenä, pulppusi purona nauru. Vanhus neitosen nimesi veden nauravan mukahan, Minnehahaksi sanoen, Nauravaiseksi Vedeksi. Vaatiko käret vasaman Hiawatha-poikaseni taipaleensa taittamahan Dacotan tasankomailla? Eiköhän se impi ollut. Naurava Vesi vetänyt kasvojansa katsomahan, taakse verhojen vetänyt katsetta puvun kahina, hän kun välkkyi kuin vetonen. Minnehahan kuulu koski rannan lehdikon lomitse päivän päilyvän helossa. Aatokset ken arvannevi, nuorten miesten mielet tutki, kenpä kertovi unelmat, Hiawathan haaveksimat? Päivä päätyi, koti joutui; siellä hän Nokomisille kertoi Mudjekeewisista kiistat, taistot ja tarinat, ei vainen väheä virka nuolista ja neitosesta.

Kuulkaa kuinka Hiawatha paastosi sekä rukoili metsässä menestymistä! eipä onnea omoa, meren, metsän antimia, mainetta ei, mahtavuutta eikä taistojen iloa, mutta kansojen etua, yhteishyötyä ylintä. Ensin hän wigwamin kyhäsi, laati metsähän majansa, lehtikuussa sen rakensi kevähänä kukkeana, siellä pitkän viikkokauden paastosi, näki näkyjä. Ensi paastopäivänänsä läpi lehdon hän vaelsi, näkipä närehikössä peurojen hypähtelevän, kaniinin kolossa keksi, kuuli Benan rummutuksen, tammenterhojen rapinan Adjidaumon askartaissa, näki kyyhkysen, Omemen mäntyhyn pesän teossa, Wawa-parven vaelluksen pohjan soille aukeoille, nuo kun liiti korkealla, vienosti valittelivat. Huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Toissa paastopäivänänsä kulkeissa joen kuvetta läpi niityn, Muskodayn näki riisin Mahnomoneen, näki mustikan, Meenahgan, mansikan myös, Odahminin, vielä viiniköynnöksenkin, Bemahgutin kiertelevän lepän lehvien ylitse tuorehine tuoksuinensa. Toivonsa menettäneenä huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Saapui kolmas paastopäivä; istuipa hän mietiskellen rauhaisalla rannikolla katsellen veden kaloja. Hypähtipä sampi, Nahma, helminä pisarat pärskyi, kellui kouri keltaisena, särki hohteli hopeisna, näkyi hauki, Maskenozha, sekä silli, Okahahwis, krapu, Shawgashee kuleksi. Toivonsa menettäneenä huudahti: "Elämän Herra! riippuuko elomme näistä?" Joutui neljäs paastopäivä, mies lepäsi lehdeksillä majassa masentuneena haaveillen, näkyjä nähden, tuijotellen tummin silmin mahtavata maisemata, päivän väikettä vedessä, ihanuutta iltaruskon. Näkipä hän nuorukaisen kellanvihrein pukimin lähenevän, loistellessa iltaruskon ruusuhehkun; sulat varjosti somasti kultahapsikulmiaxisa. Kauan seisoi hän ovella Hiawathaa silmäellen säälillä, osanotolla muotoa masentunutta; sai viimein sanelemahan, Hiawathalle puheli: "Kaikki sun rukouksesi ovat kuullut taivahassa! Rukoillut sa muiden lailla etpä onnea omoa, meren, metsän antimia, mainetta et, mahtavuutta etkä taistojen iloa, mutta kansojen etua, yhteishyötyä ylintä. Luotapa Elämän Herran laskeudun mä, Mondamin ystävä inehmon, saavuin sulle neuvonantajaksi, miten tuskan, työn avulla saavutat rukoilemasi. Nouse oksavuotehelta kerallani painimahan!" Uros uupunut nälästä nousi oksavuotehelta, tuli wigwamin hämystä iltaruskon hohtehesen, Paini kanssa Mondaminin. Ensi kosketus elosti voimat miehen voipunehen, rohkeus, elämän tarmo täytti toivolla olennon. Niin he kahden kamppasivat iltaruskon loistehessa; minkä jatkui taistelunsa, vahvistui sen Hiawatha, kunnes piiritti pimeys, kunnes kurki kulkustansa päästi suolla suuren äänen, vaikean valitushuudon tuskissa nälän tuhoisan. "Riittää!" Mondamin sanovi Hiawathalle hymyten, "tulen huomisiltanakin sua taasen koittamahan!" Ja hän poistui ja hävisi kuin vetonen maan rakohon taikka usma taivahalle. Huomannut ei Hiawatha kumppanin katoamista, jääden yksin uupuneena, allansa utuinen järvi, yllä tähdet vaappuvaiset. Illan toisen saapuessa, auringon alentuessa niin kuin hehkuva kekäle Suuren Hengen hiiloksesta vierressä vesihin lännen, Mondamin sai kohtelulle Hiawathan wigwamille. Ilmestyi kuin illan kaste äänettä, älyämättä ilman mailla matkatessa; muodon sai kun maahan koski, ilmassa näkymätönnä, kulkunsa käsittämätön. Kolmasti he kamppasivat ilta-auringon helossa, kunnes taaskin kurki suolla päästi pitkän nälkähuudon Mondaminin kuultavaksi. Kaunisna hän seisoi tuossa kellan vihrein pukimin, sulkaseppel otsallansa läikkyi läähättäessänsä, hikikarpalot heruen päilyi päällä kastehena. Ja hän huusi: "Hiawatha, urhon lailla oot otellut nähdessä Elämän Herran, hänpä sulle voiton suopi!" Sitten virkkoi: "Huomennapa meill' on viime painipäivä, sulla viime paastopäivä, silloinpa minut sä voitat! Laita vuode maatakseni, siinä huuhdella satehen, päivän kyllin paistatella; kellanvihreät pukimet, sulat riistäös minulta, Pane maahan maatakseni, pelto päälle pehmittele. Ällös vierahan kätösen anna untani pilata, madot, rikkaruohot poista, korppi, Kahgahgee pois estä, häädä häiriön teosta, huolla, valvo, vartioitse, kunnes virkoan, kohotan pääni päivänpaistehesen!" Niin hän virkkoi ja erosi. Rauhoin nukkui Hiawatha; kuuli sentään Wawonaissan, whip-poor-willin valituksen katon harjalta kotansa, kuuli äänen Sebowishan, puron kuohuvan puhelun, tuumat kanssa tumman metsän, kuuli oksain huokaukset, kun ne keinui hiljallensa yötuulen ohitse mennen; vienot, kaukaiset puhelut kaikui korvahan unessa rauhassa levätessänsä. Joutui huomen, paastopäivä seitsemäs Hiawathalle. Silloinpa tuli Nokomis, ehätti evähinensä vaatien ja voivotellen, peljäten pahan perivän, nälän miehen näännyttävän. Mies ei koske, maista, tuumi vain: "Nokomis, vuota, Konsa päivä painunevi, yöhyt seudut ympäröipi, Shuh-shuh-gah kun suon selältä päältä rimmen raikahuvi päivän päättehen sanovi!" Itkien meni Nokomis kotihin, kovin peläten Hiawathan herpoavan, Paaston päättyvän pahasti. Istuskeli Hiawatha vuotellen väsynehenä Mondaminin saapumista, kunnes varjot viittilöivät yli kenttien itähän, lännen aurinko aleni, kelluen meren selällä kuni syksyn keltalehti vierivi, ulapat uipi siellä keinuen, kadoten. Katso, nuori Mondaminpa kiiltävine kutrinensa, kellan vihrein pukimin sulin somin, loistavaisin seisovi jo kynnyksellä, viittovi: lähemmäs käyös! Niin kuni unissa käypä, kalpeana, kuihtuneena, vaan muutoin masentumatta Hiawatha wigwamista tuli, käyden painisille. Maa ja taivas ympärillä pyöri yhtenä keränä, sydän rinnassa läpätti niinkuin verkossa vedessä sampi, silmiä repien; taivonranta tulta hohti, sata auringon keheä näytti katsovan kisoa. Äkkiä, odottamatta yksin seisoi nurmikolla Hiawatha, huohottaen ankarasta paininnasta. Elotonna eessä hällä maassa voitettu makasi hengettä, hajallahapsin, revityin sulin, pukimin, päivyen pimentyessä. Voittoisa Hiawathapa kuopan käsketyn tekevi, riisui verhot rikkinäiset, sulat yltä Mondaminin, hänet hautasi hyvästi, pellon päälle pehmitteli. Taaskin kurki kulkustansa kaihoisilta kankahilta, suruisilta suonseliltä vierähytti tuskanvirren, parkaisi pahan sävelen. Sitten läksi Hiawatha Nokomisin wigwamille. Siten päättyi pitkä paasto, loppui viikko vaivaloinen. Eipä jäänyt unholahan painopaikka, kiistakenttä, jäänyt ei hauta hoitamatta, missä Mondamin lepäsi alla paistehen, satehen, missä sulkansa, pukunsa ilman alla vaalenivat. Huolellisiin Hiawatha haudan hoiti, vartioitsi, tumman mullan mullosteli, kitki, hyönteiset hävitti, Kahgahgeen, kuningaskorpin pilkkahuudoin pois pelätti. Jopa viimein vehryt vihne alkoi nousta alta mullan, toinen, kolmaskin kohota. Niinpä kesän eestyessä seisoi maissi mahtavana kiiltävine kaapuinensa, pitkin, keltasin hiuksin. Ihastuen Hiawatha huusi: "Jalo Mondaminpa se on, ystävä inehmon!" Sitten nouti Nokomisin kera kerskurin Iagoon kasviansa katsomahan, näille jutteli näkynsä, painit, voittonsa; pakisi kasvistansa, lahjastansa, iki eineestä inehmon. Myöhemmin kun syksy muutti lehdet pitkät keltasiksi, jyvät pehmeät, mehuisat keltahelmiksi koviksi, kokosi hän kypsät tähkät, kuori lehdet kuihtunehet, riisuen kuin painijansa; ensi juhlan Mondaminin vietti, kansoille julisti Suuren Hengen uuden lahjan.

Hiawathalla on kaksi likimmäistä liittolaista, ylimmäistä ystävätä, joiden kanssa hän jakavi elonsa ilot, ikävät: Chibiabos, soittoniekka, sekä mies väkevä: Kwasind. Yhdistipä ystävykset polku ruohon peittämätön, eikä kierot kielikellot, rollit ja valehtelijat sopumieltä sotkenehet, rakkautta rikkonehet, vaan he aina myötämielin, suosiolla suunnitellen neuvotteli, tuumitteli Ihmisheimojen etua. Paljon myöskin Hiawatha piti Chibiabosista, laulajasta luontevasta, sulosointujen seposta. Mies oli kaunis, mieli puhdas, luonne uljahan urohon, sydän herkkä hennon naisen, notkea kuin viidan vitsa, arvokas kuin sarvipeura. Kun hän virtensä viritti, kävi kohti miehet, naiset, sai kyläjäs kuulemahan, soitto sielut innostuit, sävelin suli sydämet. Huilut ruo'osta rakensi, pillit pehmeäsävelet; pysähtyi puron lirinä, Sebowisha seisatteli, linnun laulut lakkasivat; oravakin, Adjidaumo heti heitti raksutuksen, jäi jänökin kuulemahan soittoa soman makuista. Seisattuen Sebowisha sanovi: "Oi Chibiabos, opettaos aaltoseni sävelinä soilumahan vienon virtesi tavalla!" Sinilintunen, Owaissa virkahti kateisin mielin: "Neuvo mulle, Chibiabos, virret kummat, villit, hurjat, raivosäihkyiset sävelmät!" Opechee ilolla pyysi: "Opeta, oi Chibiabos minulle sulosävelet, laulut armahat, iloiset!" Wawonaissa myöskin vaati nyyhkien: "Oi, Chibiabos, virka mulle murhevirret, kaihon ja surun sävelet!" Luonnon äänet sointujansa lainasivat laulustansa, syömmet ihmisten sulivat sävelistä taikasoiton, sillä hän viritti virret rauhasta, vapaudesta, kertoi kauneuden tarinat, lauloi kaikki lemmenkaihot, kertoi kuolosta, elosta Tuonensaarilla somilla, asunnoilla autuaitten, Ponemahn alustamailla, tulevaisessa elossa. Rakaspa Hiawathalla oli ystävä ylevä, lempimieli Chibiabos, tuo suloisin soittajista, paras laulajalajia; lempimieli, tenhokieli välit rakkahat rakensi. Rakaspa Hiawathalle oli myös väkevä Kwasind, kuolevaisista väkevin, urho, miesten ensimäinen; voiman ja hyvyyden vuoksi hän oli rakas toveri. Olipa Kwasind-nuorukainen: veltto, tuhma ja uninen, väisti lasten leikkilöitä, ei konsa kalalla käynyt, ei mennyt erän hakuhun, eli yksin ja erossa, piti aina pitkät paastot, haltiaansa haastatteli, maanitti Manitoansa. "Laiska Kwasind", äiti virkkoi, "kun et auta askareissa, kesät metsissä maleksit, jouten kiertelet ketoja, talvet kaiket kyyröttelet wigwamissa hiiloksella, kun minä kalassa käyden paukkuvilla pakkasilla jäitä rikki ryskyttelen, yksin verkkoja vetelen. Märät verkot on ovella valumassa, jäätyvänä, mene, väännä ne, vetelys, käännä päivän kuivatella!" Nousi poikanen porosta, kömpi töille kiistämättä, matkasi ulos majasta, ovenpielestä punalsi jäätyvät, vetiset verkot, väänsi nuo kuin heinävihkon, rihmat rikki rauskahutti; mitä koski, kohta mursi, voima vallaton käsissä. Taatto lausui: "Laiskurista metsän käynniss' ei apua, kosket jousta, kaaren poikki, nuolet rikki ripsahutat; tule kumminkin keralla, saatat saalihit kotihin!" Kulkivat puron kuvetta alas kautta kaidan rotkon, piisonin ja peuran tietä, liki rantaliejukkoa, kunes kulkunsa pysähtyi keloihin kupertuneisin, juuttuneihin juurakoihin, jotka tiensä tukkesivat. Taatto tahtovi takaisin, tuumi: "Tukkien lomitse mahdoton on mäyrän mennä oravan ylitse päästä." Istui ukko miettimähäu, pisti tulta piippuhunsa. Ei ehdi panos poroksi, kun on polku puhdistettu, Kwasind vahvoilla käsillä puita purki, murron särki, niinkuin nuolet männyt mätti, seipähinä seetripuutkin huiski helposti sivulle. Niityllä kun nuoret miehet kirmaten kisaelivat, virkkoivat he: "Kwasind, laiska, mitä jouten sä jorotat, katsot kallion sivulla, tules, painiksi panemme, käyös kiekon heitäntähän!" Vastannut ei Kwasind, laiska, veikallensa kääntelehti, käsin tarttui kalliohon, kiskoipa kiven syvästä, hetken heilutti koholla, syöksi virtahan syvähän, paiskasi sen Pauwatingiin, kussa nähdähän kesällä. Kerran kanssa kumppaneiden purjehti hän Pauwatingin, virran vaahtoisan uroa, siellä Ahmeekin näkevi, majavain kuninkahankin, joka kuohuissa kuleksi, hyppyreissä hyökyvissä nousten, vaipuen vaelsi. Äkkiä, pakisematta Kwasind harppasi jokehen, paiskahtihe pyörtehisin, alle aaltojen vihaisten, matkaten majavan teitä, syösten saarien lomitse, kauan viipyen vedessä. Kauhistuen kumppaninsa huutelivat säikkyneinä: "Jää hyvästi Kwasind-veikko, emmepä elävin silmin nähne konsana sinua!" Mutta kohta mies kohosi voitonriemulla vedestä, hartioilla hauska saalis: rumis mahtavan majavan. Nää oli kaksi, kertomani, Hiawathan ystäviä: Chibiabos, soittoniekka, sekä tuo väkevä Kwasind. Kauan rauhassa elellen alttiisti, avosydämin paljon he puheli, mietti, suutatuksin suunnitteli ihmisheimojen etua.

VII

"Anna mulle, koivu armas, joka kasvat juhlallisna virran vinhan rantamalla, anna keltatuohiasi! kevyen kanootin siitä, nopsan Cheemaunin laitan, purren purjehtiakseni, joka kelluvi joella kuni syksyn keltalehti, tai kesäinen keltakukka, kulta-ulpukka ihana. Laske vyösi vierellesi, vaippa valkoinen sivulle, ilman tuotakin tarennet, kun kesä jo kerkiävi, päivä lämmin läylentävi!" Noin puheli Hiawatha yksinäisessä salossa Taqwamenaw-virran luona, joen hyökyvän sivulla, lintujen ilosävelten lehtikuussa [toukokuu] helkkyessä, aamun auringon heräten, päiväsilmän pälkähtäen, aivan kun sanoen hälle: "Katso Geezistä, minua, katso suurta aurinkoa!" Puu puheli haaroinensa aamutuulessa humisten, kärsiväisenä saneli: "Ota vyöni, Hiawatha!" Hänpä viilsi veitsellänsä alta oksien alinten, päältä juurien, tyveltä, kunnes mahla maahan juoksi; puuta pitkin piirrätteli, tuohen tuohalti lävitse, nyhti puusta nylkimellä, rungosta sen rikkomatta kiskoi kiilalla erohon. Sanoipa hän seetripuulle: "Anna seetri oksiasi, luovutappas lehviäsi vakaviksi valitetuksi pienoisehen purteheni!" Kauhun huudahtus humahti, kaikui vastuksen mutina tuosta kautta seetrin latvan. Latva kumminkin kumarsi kuiskaten: "Oi Hiawatha, ota, ota oksiani!" Hänpä otti seetrin oksat, karsi kaariksi kanootin, käänsi käyriksi hyviksi niinkuin kaksi jousenkaarta. "Anna juuresi, Tamarack, luovuttaos lehtikuusi rihmasäie-juuriasi kanootin sitoakseni, ettei vuotaisi venoni, kulkijata kasteleisi!" Lehtikuusi juurinensa aamuilmassa värähti, tupsujansa heilahdutti, surun huokauksin saneli: "Ota juuret Hiawatha!" Hänpä kaivoi kuusen juuret, repi säikehet syvältä, levitti lujasti tuohen, kehyksehen kiinnitteli. "Anna kuusi pihkojasi, anna palsami parahin purren saumat sulkeani, ettei vettyisi venoni. joki uittaisi urosta!" Kuusi rohkea, vakava oihki, voihki oksinensa, viittoinensa vaikerehti, sorisi somerna rannan vastaten valittamalla: "Ota paras palsamini!" Otti hän kuusen kyyneleitä, pihkan, palsamin anasti, jolla saumoja siveli veden vuotamattomaksi. "Anna mulle, piikkisika, anna hyvät harjaksesi, niistä nauha tehdäkseni, kaulavyöhyt kaunolleni, tuohon tähtöset povelle!" Sika onton puun sisästä katsoen unisin silmin äkin heitti harjaksensa, unimielisnä mutisten parran takkuisen läpitse: "Vie ne villat Hiawatha!" Heti hän harjakset kokosi, nuolet kiiltävät keräsi, värjäsi ne välkkyviksi sini-, punakirjaviksi juurten, marjojen mehulla. Kanoottiinsa kaunihiksi kultavyöksi ne kutovi, kokkahan sen kaulanauhan, tähdet rintahan ihanat. Niinpä tehtihin kanootti, tuohilaita laadittihin laaksossa, joen lähellä, metsän mieluisan povessa. Siinä yhtyi metsän henki, tenhotaikansa salainen, koivun keinuvan keveys, sitkeys sorean seetrin. Ja se keinuili joella kuni syksyn keltalehti, tai kesäinen keltakukka. kulta-ulpukka ihana. Hiawathalla ei ollut airoja aluksessansa, oli aatos aironansa, melanansa mielenjohde, toive tiensä suunnittaja. Sitten virkkoi Hiawatha Kwasindille vantteralle: "Auta veikkoni minua, siivoa joki soaistu, raivaile haot ja haitat!" Kwasind vierähti vetehen syöksyi saukkona jokehen, majavaisena sukelsi; oli vettä vyötäreihin, kaalaella kainaloihin, uida umpisukkelossa. Haot hän ylös harasi, käsin kalvoi hietasärkät, jaloin mullisti mutia, limaheinät lievitteli. Sitten laski Hiawatha Taqwamenawia pitkin, purjehti sen polvekkehet, matkusti syvät, matalat, samalla kun vahva Kwasind ui syvät, matalat kaaloi. Niinpä kulkivat kumuten joka pohjukan joesta, saaret, salmet soutelivat, pohjan puista puhdistivat, haot haudasta vetivät, hiekkasärkät siivosivat. vesiväylät väljentivät, turvaisaksi tien tekivät, kaikkien kulettavaksi aina asti lähtehiltä vetosehen Pauwatingin, Taqwamenaw-lahdelmahan.

VIII

Gitche Gumeelle isolle, vedelle kimaltavalle seetrinkuorisiimoinensa kalojen kuningas sananen, Mishe-Nahman ongintahan läksi yksin Hiawatha, läksi veikaten vesille kanootilla koivuisella. Läpi välkkyvän vetosen kalat kaunihit erotti silmin altansa syvästä, siellä Sahwa, keltasäyne välkehti säteenä päivän, rapu, Shawgashee myös siellä hämähäkkinä kuleksi, valkohiekalla vaelsi. Hiawatha siimoinensa istui purtensa perässä; sulissansa aamutuuli leikki, kuni ritvakuusen lehväksissä läikkyvissä. Istui laidalla orava, Pysty häntä hangan päällä, turkissansa tuuli leikki kuni aavikon kulossa. Paras pohjassa makasi, Mishe-Nahma, sampi suuri, hirveä kuningaskala; pyörteinä vesi pyrehti kiduksissa ja evissä, pyrstö pohjoa lakasi. Siell' oli sampi mahtavana vankoissa varustimissa: kilvet suojana sivuilla, levyt luiset otsallansa, joka paikka pantsaroitu piikkilaita-luulevyillä; oli vielä viiruteltu sotamaalilla somasti täplät tummat, merkit mustat, punakeltaset pukimet, taikka taivahansiniset. Niin se pohjassa makasi eviänsä heilutellen, venhon vierressä ylitse, Hiawathan huovatessa seetrisiimansa keralla. Huudahtipa Hiawatha, sanoi sammelle syvähän: "Käy täkyhyn, käykkäleuka, tartu Nahma nauhanpäähän, astu aalloista esihin, voimankoittohon kohoa!" Laski lankansa vetehen, väkäsyötin välkkymähän, istui kotvasen, odotti veden alta vastausta, viimein karjasi kovemmin: "Käy täkyyn, kalojen herra!" Hitahasti vetten hirmu eviänsä heilutellen ylös käänsi katsehensa oudostellen onkijata, kuunnellen melua miehen, kunnekka väsyen viimein siitä hauille hokevi, Maskenozhalle puhuvi: "Syö syötti hävyttömältä, poikki siimansa purase!" Kohta tunsi Hiawatha ongessa nykäsyn oudon, siitä siimoa veteli; pursi pystyhyn kohosi kuni turta koivupölkky; orava kurahtelevi, keulan huipussa kapahui. Halveksuen Hiawatha kalan nousevan näkevi: tuopa hauki, Maskenozha, mikä koukussa kohosi! Ja hän karjaisi kalalle: "Häpeä hävytön hauki, mokomakin Maskenozha. viisi moisesta välitän, kuningastanne haluan!" Heti hauki hämmästyen vaipui vaappuen vetehen. Sampi aurinko-kaloa, Ugudwashia usutti: "Tartu kerskurin täkyhyn. poikki siimansa purase!" Nousi veestä verkallensa kala, kumma, kuun näkönen, kohti koukkua kohosi, iski siitä siiman päähän, tarttui kiinni täysin voimin, vieri, vehtasi vedessä, tuohipurtta pyöritteli. Lainehti vesi vetelä, aallot aavalle levisi, keinui kaislat kaukorannan, kurjenmiekat kuuristeli. Hiawatha, nähtyänsä kalan nousevan ylemmä. valkokiekkonsa kohoovan, pian pilkaten puheli: "Esa! häpeä hävytön, Ugudwashsa vain oletkin, et saalis haluamani, kalojen kuningas kuulu!" Taas kala vetehen vieri, vaipui vaappuen syvähän. Taaskin tuosta sampi Nahma Hiawathan huudon kuuli, taiston vaadinnan tajusi, tuon turhan melun, metakan, kautta rantain mi kajahui. Sampi suuri suuttuneena pohjahiekalta hypähti, jännitettynä, vapisten kolisti varuslevyjä, välkkyen sotaväreissä ylös ampaisi äkäisnä, veestä lieskahti valohon, laajat leukansa levitti, nieli miehen pursinensa. Alas synkkähän syvähän huiskahti nyt Hiawatha, tuiskahti kuin tukkipölkky kosken kuohuvan kitahan, löysi luolasta asunnon, haparoi ylen hämillä, kunnekka pimeydessä tunsi sykkivän sydämmen. Iski tuota nyrkillänsä, viimalti vihanväessä; silloin Nahma tuskan tunsi, tärähti tajuttomaksi, vesi korvissa kohisi, vaivoissaan kun viehkuroitsi kera syöminen särkynehen. Hiawatha tuosta oitis käänsi purren poikkipuolin, ettei mahtavan mahasta vierisi vesiajolle, hukuksihin huiskahtaisi. Orava ovelin kynsin hilpeästi hommaeli, puri, kiskoi ja kurisi, kunnes pursi poikkipuolin käättihin kalan mahassa. Sitten hälle Hiawatha virkkoi: "Oi mun ystäväni, hyvin autoit ja ahersit, ota kiitokset minulta, nimi uusi sen keralla. Nyt sinut nimettäköhön, pojat aina kutsukohot: pystyhäntä, Adjidaumo!" Taaskin Nahma, sampi suuri korahti, värähti veessä, siitä oikeni, ajausi liki rantahietikoita. Hiawatha hinkalossa korvin tarkaten tajusi kalan kuulun kuolleheksi, rantamalle rauenneeksi, kyljen kyntävän kiviä. Taas kuuli kuhinan kumman, siiveniskuja satoja, kirkunan ja kilpalennon, petolintujen rähäkän, näki valonvälkähdyksen. Läpi Nahman kylkiluiden lokit katsoi kiilusilmin, katsoi Kayoshkit, kajavat; näki niiden tirkistykset, kuuli keskiset tarinat: "Kas, veljemme Hiawatha!" Nyt hän kiljaisi kovasti, hihkaisi hyvillä mielin: "Lintukullat, kuomaseni, löin, voitin kuningas-sammen, repikäätte nyt rakoja, aukkoja avartakaatte, noukin, kynsin kiskokaatte pimennosta päästäkseni! Tästä lähtien alati hyvät työnne muistetahan, 'Kayoshkiksi' kutsutahan, 'jalokynsijä' kyvykäs." Kilvan kalvoivat kajavat, nokkivat kalan kuvetta, kynsin kylkeä repivät, veräjätä valmistivat. Niinpä pääsi Hiawatha vaikeasta vankilasta, veden vellovan sylistä, vatsasta kalan kamalan. Seisten rantaäyrähällä, aivan wigwamin lähellä huusi hän Nokomisille, viittoi muori-vanhukselle, osottaen saalistansa, joka rannalla rojotti lintujoukon järsimänä. "Minä kaasin Mishe-Nahman. kuuluisan kuningas-sammen", saneli hän, "katso tuota, miten lintu-ystäväni, parahat pelastajani sitä syövät ja repivät! Ellös sä pelota heitä, anna kyllin atrioida, kunnes päivän päättyessä soille siirtyvät pesihin! Kanna sitten kattilasi, talviöljyä varusta!!" Vartoi muori yön tuloa, kunnes illan-kuu kohosi yli tyynien vesien, kunnes kylläiset kajavat juhlaruualta meluten iltaruskon hohtehessa lensivät leposijoille sarasaarille pesihin. Sai levolle Hiawatha, nousi töillensä Nokomis, aherrellen kuun valossa, kunnes aamu autereinen saattoi päivän kuun sijalle, kunnes nälkäiset kajavat sarasaarilta samosi aamu juhla-atrialle. Koko kolme vuorokautta vuoroin linnut ja Nokomis riisti rasvaista lihoa, kunnes kyljykset kuluivat, aallot luita huuhtelivat, kunnes kaikkosi kajavat, luusto rannalla rojotti.

Rantamalla Gitche Gumeen, Suuren Veden välkehtivän seisovi Nokomis-muori, sormellansa länttä kohti, punapilvien pihoja yli vetten viittoellen. Illan aurinko aleten sytti taivahan takaisen, kuin joukot pakenevaiset sotatiensä suojeluksi polttavat kuloa kentän. Kuuhut, öinen aurinkoinen idästä esihin syöksi, seurasi sotaista tietä, vieri polkua punasta, liekin loimu kasvoillansa. Niin Nokomis, vaimo vanha länttä sormella osotti Hiawathalle sanellen: "Tuollapa asuvi noita, Helmisulka, Megissogwon, asuu Wampumin Manito, henki riistan, rikkauden, vartioina kyyt tuliset, pikijärvi suojanansa. Voit sä nähdä Kenaheekit vonkeroitsevan vedessä, tulikäärmehet kamalat, nähdä mustan tervajärven taakse, kauas yltäväksi ruskopilven reunamille. Tuopa tappoi taaton multa kavaloilla tempuillansa, kun hän saapui kuusta maahan mua täältä etsimähän. Hänpä, velhoista väkevin, sumut nostavi noroista, suon sylistä surman usmat, rimpilöistä ruttotaudit, valkoiset hävityshöyryt, herjat myrkkyhengitykset, kuolinkuumehet kamalat. Ota jousi, Hiawatha, ota nuolet jaspispäiset, sotanuijas, Puggawaugun, rukkasesi, Minjekahwun, kaunis tuohikanoottisi, Mishe Nahman liukas öljy, jolla voitele venosi; siten surmasta sukellat, pois pääset pikivedestä. Kukista vihainen velho, kansa kuumeesta pelasta, jota horna hengittävi; kosta mun isäni surma!" Heti tuosta Hiawatha suorihe sotasopihin, lykkäsi venon vesille, tuohilaitoa taputti, lempipurrelle puheli: "Cheemauni, lemmittyni, syöksy aukeinta, syvintä, läpi käärmeiden kähyjen mustassa pikivedessä!" Riensi riemulla venonen ja se uljas Hiawatha lauloi sotalaulunsa, villiä surusäveltä. Keneu, suuri sotakotka, ilman lintujen isäntä yllä kirkasi kovasti vierren pilvien pihoja. Pianpa hän Kenabeekit, tulikäärmehet tapasi. Madot väylällä makasi, loikoi konnat kiemurassa, hännät vieritti viriä, heltat hehkuivat koholla, tuliusmat suista suitsi; ei yli yrittämistä! Vaan peloton Hiawatha heille huuteli sanellen; "Väistykääpä Kenabeekit tietä kunnoin kulkeani!" Vaan ne suuttuen, suhisten tuiskivat tulisin kielin: "Saa takaisin, Shaugodaya, luoksi vanhan Nokomisin pian astu, arkamieli!" Hiawatha kiukustuen saarnijousensa kohotti, ampui ankarat vasamat käärmekonnien sekahan. Min järähti jousen jänne, se ol' sota-, kuolinhuuto, minkä nuolensa suhahti, kuolin on laulu Kenabeekin. Loikoen verivedessä madot raatona makasi Hiawathan ympärillä, joka huusi riemuissansa: "Riennä, lennä lempipursi mustahan pikivetehen!" Nahman öljyllä hän sitten sivut purtensa siveli, että pursi liukkahammin liukuisi pikivedessä. Kaiken yötä venho vieri rapakossa roskasessa, pinnalla ikihomehet, limat, lumpehet likaset, täynnä ruohoa, rytöä; taival kolkko, kuutamoinen virvatulten tuikkehessa, haudan haamujen valojen, Tuonen miesten leiritulten. Kuu valaisi ilman kaiken, vesi mustana makasi, sääsket ilmassa inisi soittaen sotasäveltä, tulikärpäset tuhannet hääri harhasoihtunensa. Sammakko, Dahinda tuolla kuutamohon pään kohotti katsoi keltasilmillänsä, kohta upposi, urahti. Rääkkyen räme avara virsin vastasi tuhansin, Shuh-shuh-gah, sinervä kura, ruokorannalla julisti suuren sankarin tuloa. Niin uros läheni länttä, Megissogwonin majoja, Helmisulan maata kohti, kunnes kuuhut taivonrannan häntä katsoi kalpeana, kunnes aurinko yleten takaraivoa tapasi, hartioitansa halasi. Eessänsä yläntehellä keksi majan kiiltäväisen, majan wampumin Maniton, velholoista mahtavimman. Virkkoi vielä venhollensa, purtta eellehen usutti; sepä yltyen uhemmin, riensi, riemuiten hypähti, kunnes kukkien ylitse, yli ruokoisen ryteikön pääsi rantapenkerelle Hiawatha kuivin kengin. Nyt hän otti saarnijousen, painoi kaarta polvellansa vasten tannerta tasaisia, kihisi jäntehen kovalle, otti nuolen jaspispäisen, kohti velhon wigwamia nuolen laulavan lähetti, työnsi tuiman tervehdyksen, valtavimman vaatimuksen: "Käy esihin, Helmisulka, Hiawatha vuottelevi!" Tuli kiiltowigwamista Megisogwon, mahtivelho, uros suuri, hartehikas, tumma, hirveän näköinen, varattuna wampumissa, asehin asestettuna; maalattu kuin aamutaivas kellalla, sinipunalla, suuri kotkansulkaheltta häilyi laskien, kohoten. Tuli ärjyi ukkosena, halveksuen haukuskeli: "Hyvin sun tunnen, Hiawatha saa takaisin, Shaugodaya, astu arka naiselahan, joudu luokse Nokomisin, tahikka tapan sun siihen, kuten muinoin sun isäsi!" Vastasipa Hiawatha, ilman pelkoa puheli: "Ei sanoin sotia käydä, kielenpistoilla tapella, nuija riidat ratkaiskohon, nuoless' on urohon usko!" Alkoi tappelun töminä, koitos ennen kuulumaton, sotakotkien kokema; kesti se kesäisen päivän, ajan iltahan edeten. Eipä nuolet Hiawathan Wampum-paitoa lävistä, pysty ei iskut iskemänsä Minjekahwun-kintahilla, nujerra ei nuijan heitot vaikka kalliot hajoitti, taioitellun Wampum-paida silmut, suomut ei murene. Illan tullen Hiawatha haavoista masentuneena saarnijousehen nojasi; sotanuija sirpaleina rukkaset räpälehinä, nuolta kolmisen jälellä. Painui juurella petäjän, alle lehvien lepohon; naavat lehvillä levisi, kaarna oli käävin kaunistettu, kuolleenmiehenkenkänahka [eräs sienilaji] peitti runkoa petäjän. Älysipä äänen moisen, tirskui tikka päänsä päällä: "Tähtää Megissogwonihin, pidä nuoli päätä kohti, tukan juuressa tuhonsa, suortuvissa surman paikka." Sulkanuoli, jaspiskärki heti vinhasti vilahti; Megissogwon kun kumarsi, kiven heittoa hepäsi, vasten kalloa vasama tukan juurehen jysähti ja hän hoippui, horjahteli, kuten piison aavikolla haavoitettuna hypähti. Yhä vinhemmin vilahti toinen nuoli toisen tietä, syvemmälle syöksähtäen kosketti kipeämmästi. Menehtyi jo Megissogwon, polvet vahvalla vapisi, niinkuin ruo'ot myrskysäällä. Kovimmasti kolmas koski, oli viimeinen vihaisin, Megissogwon maahan sortui, näki kummat kuolon silmät, silmät Paupukin palavat, pimeästä kutsun kuuli. Suisti surman suuren velhon Megissogwonin masensi Hiawathalle etehen. Kiitollinen Hiawatha Maman, lintusen mokoman, tikan, tietäjän tavoitti tuon suuren, suruisen männyn lehvältä, leposijalta; palkaksi parahan työnsä Maman pienen pääkkösessä höyhentöyhdön hurmehella värjäsi värilliseksi. Viel' on töyhtönsä punanen merkkinä hyvän tekonsa. Sitten Megissogwonilta pois nitisti wampum-paidan taistelunsa muistimiksi, voitonmerkiksi varasti. Jätti raadon rannikolle, pannen puoliksi vetehen, virui kasvonsa vedessä, hiekka jalkoja hiveli. Kenen, suuri sotakotka väijyi vaakkuen, meluten, teki yllä ympyröitä, laski, liikehti likemmä Wigwamista Hiawatha riisti velhon rikkaudet, Wampum-aartehet anasti, turkit piisonin, majavan, soopelin ja näädän nahkat, Wampumvyöt ja -nauhat, -pussit, viinet helmin kirjaellut nuoline hopeapäine. Riensi riemuiten kotihin läpi tervaisten vesien, yli käärmeröykkiöiden, meni voitonmerkkeinensä, laski laulellen, iloiten. Vartoi kotivalkamilla Nokomis ja Chibiabos, vartoi Kwasind, mies väkevä sankaria saapuvaksi, laulajaa lähestyväksi. Kylän kansa karkeloiden, kaikki riemuten, remuten juhlan hurmassa julisti: "Hiawathalle ylistys, Helmisulan sortajalle, taikurin kukistajalle, taikurin, mi taudit tuotti, soilta kuoleman kuletti, surman usmasta usutti." Mieluisa ol' Maman muisto Hiawathalle alati; osoitteeksi ystävyyden piipunvarren hän varusti tupsulla tulipunalla heltasta tikan heleän. Vaan varat Megissogwonin, suuret sotasaalihinsa kaikki kansalle jakeli, ositti osin tasaisin.

"Mitä jouselle on jänne, miehelle sama on vaimo, vaikka miestä taivuttavi, käypi kumminkin perästä; vaill' on toinen toisettansa." Noinpa nuori Hiawatha mietti illat, tuumi aamut, päivät, yöt yhä uneksi, mielessänsä Minnehaha, Naurava Vesi ihana Dacotan tasankomailta. "Naios heimosta omasta!" Nokomis varoittelevi, "elä maailman kyliltä, vedä vennonvierahia! Kuin kotoisen lieden loimu, tytär on kotikyläinen vaikka yksinkertainenkin, tähden tuike, kuun kumotus toisen on kansan kaunotarkin." Koin Nokomis neuvoskeli; Hiawatha vastaeli: "Ellös kiellä, muorikulta! Hauska on tulosen loimu, tähden tuike mieluisampi, armahampi kuun kumotus." Vakavammin vanhus kielsi: "Elä kuhnusta kuleta, vedä vennon joutiota, joll' on kankeat kätöset, jalat jäykät, saamattomat tuo vaimo sukevasormi, kevytkenkäinen kuleta!" Hiawatha vain hymyili: "Tuollapa Dacotan maassa tytär on nuolien tekijän, Minnehaha mielitietty, impi kaikista ihanin; tuonpa tuon ma wigwamiisi, käskyläiseksi kuletan, kuuksi, tähdeksi, tuleksi, kansan päivänpaisteheksi!" Nokomis yhä epäsi: "Tuo elä tupahan mulle vierasta dacotain naista, ylen on dacotat tuimat, käy vainot välillä meidän, kaunat mielissä kytevi, aueta voi vanhat arvet!" Hiawatha naurahtavi: "Siin' on syytä, jos ei muussa naida neitonen Dacotan. jotta vainot vaimeneisi, katoaisi vanhat kaunat, paraneisi vanhat haavat, heimot liittyisi likemmä!" Sitten lähti Hiawatha, taivalti Dacotan maille, maille naisten kaunokaisten; astui kautta numminiityn, metsien mitattomien salon hiljaisen hämyssä. Taika-mokkasiineillansa astui virstan askeleella; taival tuntui pitkistyvän, aatos eellä askelitten. Niin hän vieri viipymättä, kunnes kuuli kosken naurun, kuuli kuohun Minnehahan vetävän salon salahan. "Soma on sointu!" hän saneli, "ääni armas ja vetävä." Tuolla lehdon liepehellä, varjon, paistehen välillä polki kuusipeura-lauma, [Cervus doma] eivät häntä huomannehet. "Kanna!" kuiski kaarellensa, "satu!" nuolelle saneli, laski nuolen lentämähän rintahan pukin punasen. Olalle otuksen heitti, kiiti tietä kiihkeämmin. Wigwaminsa kynnyksellä dacotain eläntämailla istui vanha nuoliseppo, jaspiskärkiä näversi, valkopiitä valmisteli. Minnehaha, maan valio, immyt kukkea, ihana, istui vierellä isänsä kaislamattoa kutoen; vanhan mieli mennehissä, tulevissa nuoren tuumat. Mietti vanhus muinoisia, kuin hän nuolilla nujersi, piisonit ja peurat kaasi Muskodaylla, niittymailla, hanhet lennosta tapasi, Wawat siiviltä vajotti; muisti muinaiset soturit jotka hältä nuolet nouti, ilman ei tainnehet tapella Ah! ei löydy nyt eneä maassa moisia uroita, akkoja nykyiset miehet, kielin käyvät kiistojansa. Mietti neito metsämiestä, toisen heimon nuorukaista, kerran kun aamuna keväisnä saapui nuolen noudantahan. lepäeli wigwamissa, poistuessa pitkin silmin taakse tarkkasi ovelta; kuuli taattonsa kehuvan rohkeaksi, viisahaksi. Vieläköhän tuo tulevi täältä nuolen noudantahan! Käsi hervahti matolle, ruskosilmänsä uneksi. Heidät mietteistä herätti askel ja risun risahdus. Hikiposki Hiawatha — peura oikoisna olalla — vierähtävi viidakosta aivan äkkiä etehen. Nosti vanha nuoliseppo työstä katsehen vakavan, nuolet syrjähän sysäsi, pyysi käymähän sisälle, virkki, vastahan kohoten: "Terve tullut, Hiawatha!" Nauravan Veden etehen Hiawatha kuorman heitti, peuran seljästä pudotti. Neitonen kudoksestansa käänsi katsehen hänehen, ääni vienosti värähti: "Terve tullut, Hiawatha!" Maja oli väljäksi rakettu peuran valkeista nahoista, dacotain jumalankuvat oli verhoihin kuvatut. Korkea oven kamana, tuskin sulkia lupasi Hiawathan astuessa, miehen mennessä majahan. Nousi maasta Minnehaha, Naurava Vesi kohosi, mattonsa sivulle siirsi, ehätti etehen ruuat, vettä vihkaisi purosta; ruuat on kivikupissa, lehmustuopissa vetonen. Kuunteli kun vieras haastoi, tuumat taattonsa tajusi, ei vain itse ääntä virka, tartu juoksuhun tarinan. Kuuli kuin unessa ollen Hiawathan haasteilla, kun hän kertoi ja pakisi Nokomisista, se kuinka hänet hoiti, kasvatteli, kertoi Chibiabosista, väkevästä Kwasindista, rikkaudesta, runsaudesta, onnesta ojibwain maassa, hauskassa ja rauhaisessa. "Jälkeen viikkoisten vihojen verivainojen perästä, kansoilla on kaunis rauha ojibwain, dacotain mailla." Sitten jatkoi Hiawatha, tarina vakava vieri: "Että säilyisi sopumme, kädenlyönti kiintiäisi, sydän syömmehen sulaisi, antaos aviokseni Minnehaha, maan valio, dacotain ihanin impi!" Tuosta vanha nuoliseppo hetken viipyi virkkamasta, veti verkkahan savuja, katsoi ylpeesti urosta, hellin silmin neitoansa, sitten vastasi vakaasti: "Kuin haluat, Minnehaha? Anna syömmesi sanella!" Naurava Vesi ihana seisoi herttaisen somana, ei halukas eikä vasten, käyden vierelle kosijan; kuiskasi Hiawathalle, kasvoille veren kohoten: "Seuraan, mieheni, sinua!" Niin kosien Hiawatha, voitti impyen ihanan, sai sepon sydänkäpysen, tyttären Dacotan maasta. Sitten matkusti majasta, Naurava Vesi mukana, kulkivat käsikädessä läpi metsän, kautta niityn: jäipä vanhus seisomahan yksin wigwamin ovelle. Kuulivat he kulkiessa, kuinka koski Minnehahan heille kaukoa kohisi: "Jää hyvästi Minnehaha!" Siitä vanha nuoliseppo taaskin työhönsä rupesi eessä oven aurinkoisen, tuumi tuossa itseksensä: "Niin menevät tyttäremme, rakkahamme, vaalimamme, kun on vanhalle varaksi juuri joutunut tueksi, sulho sulkatöyhtöinensä ruokohuilua huhuten saapi soitellen kylähän, viehkeintä vihjoavi; saapi neito seurallansa, vierren vierahan mukana." Hauskapa kotihin kulku metsissä mitattomissa, yli vuoren, kautta niityn, joen poikki, rotkon päitse. Lyhyeltä taival tuntui, huvalta Hiawathasta, vaikka vauhtia vähensi Nauravan Veden mukahan. Yli virran vaahtokuohun sylissä kuletti kullan, kevyeksi kuorman tunsi kuni höyhenen hatussa. Poisti estehet polulta, oksat siirteli sivuhun, teki yöksi lehväteltan havuvuotehen varusti, tulen kuivista kävyistä laitteli oven etehen. Kaikki tuulet myöten tuuli kautta kaiken taipaleensa, öisin unta vartioivat yllä taivallan tuloset. Kätköstä, kolossa tammen pilkisti orava, valvoi avosilmin lempiviä. Kaniini, Wahossa myöskin pois polulta puikkelehti, istuen kolonsa suulla — lerpalla etukäpälät katseli rakastuneita. Hauskaapa kotihin kulku! Lauloi linnut lemmenvirttä, rinnanriemuja visersi; Owaissakin onnitteli: "Hyvä on, Hiawathan kera puolison parahan!" Kultarintakerttu kuiski: "Hyvän sait, jalon tavotit, Naurava Vesi ihana!" Paistoi armas aurinkoinen, läpi lehvien puheli: "Lempi on, lapset, päivänpaiste, viha varjoa elossa, vuorottain on kumpaistakin; lemmitellen vallitkosi Hiawatha armastasi" Katsoi kuuhut taivahalta, majan holvasi hopein, kuiski heille: "Lapsoseni, yö lepoisa, päivä työläs, käskevä mies, nainen heikko, vaikka puolta vartioitsen, menen sittenkin mukana; kärsi, nainen, kohtalosi!" Noin he kulkivat kotihin. Niinpä saattoi Hiawatha Nokomisille majahan kuuksi, tähdeksi, tuleksi, kansan päivänpaisteheksi Minnehahan, maan valion, Nauravan Veden ihanan, tuon dacotain kaunottaren maasta naisten kaunokaisten.

Kuulkaa kuinka Pau-Puk-Keewis kaunis Yenadizze kuinka Hiawathan häissä tanssi, kuinka soittaja suloisin, Cbibiabos lempimieii lauloi lemmet ja ikävät; Iagoo, iso kehuja, kuin tuo kertoja tavaton kummat seikkailut saneli juhlan kuulun kunniaksi, hetken hauskaksi huviksi, vieraiden viihdykkeeksi. Ylenpä komeat kestit, häiksi hankkikin Nokomis: kupit kaikki lehmuksesta. valkoiset, sironsileät, häränsarviset lusikat, mustat ja sironsileät. Oli käsketty kyläjäs, pantuna pajukapulat, kutsumerkit kulkemahan. Kävi vierahat kokohon mahtavasti maalattuina, pulskasti puetettuina wampumvöin ja turkisvaipoin, loistavin sulin ja helmin. Ensin söivät sampikeiton, haukipaistin haukkasivat, Nokomisin pyydystämät, sitten söivät pemmikaanin kera puhvelin ytimen, repäsivät peuran reittä, selkäherkut piisonilte, keltakakut Mondaminin, vielä päälle villiriisit. [Kasvaa vesiperäisessä mudassa, joen liejussa.] Hyvänsuopa Hiawatha, Minnehaha mielellinen, vanha, huolekas Nokomis ei murua maistanehet, palvelivat vierahia, ravitsivat rahvahia. Kun oli rahvahat ravittu, kohta ketterä Nokomis saukonnahkakukkarosta piiput nuo punakiviset tupakalla täyttelevi, ku oli kuorilla seatta, parkilla punapajujen, yrteillä ylen hyväksi. Sanoipa: "Oi Pau-Puk-Keewis tanssi meille hauskat tanssit, kiekuttele 'kerjäläinen' juhlan julkean iloksi, vierahien viihdykkeeksi'" Silloin kaunis Pau-Puk-Keewis joutolainen, Yenadizze. kuuluisa kurintekijä, huimapäiseksi hoettu piirin keskelle pirahti. Kyvykäs oli kisoissa, lumikenkätanssit taisi, kiekot, pallot pyöritteli, pelit uskalti uhaten, missä miestä tarvittihin, malja-, nappulapelissä, luumunsydänleikkilöissä. Vaikka moittikin soturit, parjasivat pelkuriksi, peluriksi, joutilaaksi, vähät hän vääjäsi pilasta, vähät huoli haukunnoista, häntä naiset kun rakasti, impyset ihastelivat. Paita vaatimen nahasta, [naaraspeura] pehmyt, valkoinen peräti, kärpännahkareunustalla, yltä, päältä helmet hohti; peurankoipisäärystimet kärpännahkareunustalla. Hirvas-nahka-mokkasiinit, [koiraspeura] kirjatut, helein helmin, harjaksilla kaunistetut, sulat päässä joutsenelta, ketunhännät kannoissansa kädessänsä sulkaviuhka, toisessa pätevä piippu. Pau-Puk-Keewisinpa naama viiruin hohti ja heloitti sinipunakeltasena. Valui otsalle hiukset, hajuheinin palmikoidut, kun hän huilujen helyssä, rumpuja rämistäessä joukon keskelle kohosi taitavasti tanssimahan. Ensin alkoi arvokkaasti, polki varpahin vakavin, eestakaisin taitavasti pehmein pantterin käpälin puiden varjoisten välillä siitä kiihtyen kovemmin pyöri piirissä, hyristi yli terästen vilahti, vieri, kierii wigwamia; ensi lehdet pyörtehenä, tomu tuulena perässä. Siitä rantoja ravasi, pursi pitkin hietikkoa, vieri niin kuin villikissa, somer kengissä kohosi, kieri hiekka kinterillä, lensi kuin lumi pyryllä, puhalti kuin puohtimessa; hiekan särkiksi hivutti,[6] kinoksiksi kiiätteli. Niin iloinen Pau-Puk-Keewis keikutteli "kerjäläisen", tanssin, juhlien huviksi, kunnes nauraen palasi, istui vierasten sekahan. Sittenpä Chibiabosta, Hiawathan ystävätä, sulavinta soittajata, laatuisinta laulajata pyyttihin pakisijaksi kumman laulun laulajaksi juhlan, kuulun kunniaksi, hetken herttaisen huviksi vieraiden viihdykkeeksi Lempeä Chibiabospa helähdytti soinnut hellät, soitteli syvin sävelin lemmen kaihot, kaipaukset; Hiawathaa silmäellen, Minnehahaa mielytellen virren vienoimman viritti: "Onaway! Oi rakkahani,[7] herää metsän kaino kukka, lintu arka aavikolta, joll' on katse kuin karitsan! Jospa soisit silmäyksen, oisin sangen onnellinen, kuni lilja aavikolla alla aamun kastehelmen. Suloinen on henkäykses kuni kedon kukkasien tuoksu aamuin, tuoksu illoin lehtien karisukuussa. [Syyskuussa] Vedä eikö mun vereni, sykähdä sinua kohti, kuni lähde aurinkoa kuussa öiden kirkkahien? [Huhtikuussa] Onaway, ilosydämin laulan sulle, vierelläni, kuni lehvät leyhkäväiset marjakuussa hansikkaissa. [Kesäkuussa] Kun liet, armas, angemieli, synkkä on sydämmenikin, kuni virran kuulas kalvo pimentävän pilven alla. Hyvin mielin kun hymyät, sydän synkkä kirkastuva kuin virinen virran kalvo, välkkyvä valossa päivän. Maat, vedet hymyelevi, hymyävi taivas kirkas, munpa hyytyvä hymyni, konsa et keralla liene! Itseä minua katso, katso, veri hehkuvainen! Oi heräjä, heräjä armas! Onaway, heräjä armas!" Niinpä lauloi Chibiabos lempi-, kaiholauluansa. Iagoo, kova kehuja, taitava tarinaseppo, Nokomisin vanha tuttu, katsellen kateisin mielin laulajan ylistelyä, keksi joukon katselusta, liikkehistä liiatenkin, tiesi heidän toivehensa saada kuulla kummat kaskut vallan huikeat valehet. Iagoo, kova kehuja eipä kuullut kamppailusta, ettei moista ois kokenut, uskonut urostekoa yli käyväksi omamsa, kertomusta kummallista, että ei enemmän tiennyt. Jos vain kuulit kerskuntaansa, häntä uskoa halusit, eipä toinen puolimäärin nuolta niin kauas lennättänyt, saanut saaliiksi kaloja, surmannut poron sukua, majavata maanitellut, pian juossut taivaltansa, syvälle sukeltanunna, ulapoita uiskennellut, tehnyt matkoja monia, nähnyt ihmeitä isoja kuin Iagoo ihmeellinen, taitava tarinaseppo. Niin tuli kuuluksi nimensä, sananparreksi satunsa, konsa kerskui metsänkäyjä taitonsa tavattomaksi, taikka suulla suurenteli sotatöitänsä soturi, varoitellen virkettihin: "Iagoo on tänne tullut!" Hänpä kätkyen koversi Hiawatha-poikaselle, laittoi rungon lehmuksesta, peuranjänteellä siteli, myöhemmin opasti miestä jouset, nuolet laatimahan, suorimahan saarnikaaren, nuolen tammisen tekohon. Nytpä häissä Hiawathan Iagoo, iso kehuja istui vanhana, rumana. Tuosta häntä pyydettihin: "Oi kerro, hyvä Iagoo meille joku outo juttu juhlan kuulun kunniaksi, hetken herttaisen huviksi, vieraiden viihdykkeeksi!" Iagoo heti lupasi: "Saatte kuulla kumman kaskun, oudon seikkailun sanelen tietäjästä, Osseosta, Iltatähtösen pojasta."

XII

Onko päivä painuvainen taakse veen tasasen kalvon, vaiko joutsen joikuvainen,[8] tapoama taikanuolen, josta pursuvi punainen, vedet värjäten verellä, ilman holvaten ihanan vedet värjäten verellä, ilman holvaten ihanan höyhenverhon välkkehellä? Aleneva aurinkoinen on se, vaipuva vetehen, taivas puuntavi punaisna, ruusuisena ruskottavi, veri värjäten vesiä. Senpä on yllä Iltatähti, välkkyvä, värähtelevä, läpi pilven purppuraisen häilyvi hämyssä illan. — Ei, se on heleä helmi Suuren Hengen wampumvyössä, kun hän kulkevi hämyssä yli taivon äänetönnä. Iagoo ilolla keksi sen, ja virkahti välehen: Katsokaahan, Iltatähti, Pyhä taivahan tulonen! "Kuulla kumman kertomuksen saatte, Osseon tarinan, kerron kaskun kaunihimman Iltatähtösen pojasta: Aikoinapa entisinä, ajan alkua lähellä, taivaat kun likemmä ylti, jumalat oli tutummat, elelipä pohjolassa moinen metsien kävijä tytön kymmenen keralla, pulskan, kaunihin, solakan. Vaan Oweenee, nnorin neito oli oikukas olento, hiljanen ja haaveksiva sisaruksista ihanin. Kaikki saivat puolisoiksi jalot, ylpeät soturit. Vaan Oweenee, nuorin heistä, hyljäten hyvätkin sulhot, otti Osseon omaksi, köyhän ja ruman rituksen, heikkorintasen rykijän. Vaikk' oli outo ulkomuoto, kaunis sielu on sisällä; Iltatähdestä kotoisin, tuosta naisten tähtösestä, kiihkon, hellyyden tulesta, tuonpa hehku rinnassansa, kauneus sen hengessänsä, sen salainen tenho, taika, loistavi olennostansa. Oweeneen hylätyt sulhot, miehet pulskat wampum-vöiset maalinensa, sulkinensa, ivaten osoittelivat, pilkkanauruin seurasivat. Hänpä heille vain saneli. 'Viisi vöistänne välitän, vähät huolin höyhenistä, maalistanne, nauruistanne; onni Osseon keralla!' Sai he kerran juhlakutsut, illan kostean hämyssä sisarukset kaikki neljä meni miestensä mukana, Osseo perästä hiipi kera Oweeneen ihanan, astuisivat äänetönnä toisten mennessä meluten. Läntiselle taivahalle usein Osseo pälyvi, kuni pyytäen pysähti kiintyen, kysyvä katse illan silmähän somahan, tähtösehen hellimpähän vienosti värehtivähän. Kuulivatpa kuiskehensa: 'Ah showain nemeshin, Nosa! sääli, taatto, armahtaos!' vanhin sisko virnisteli: 'Kuulkaa, kuinka taattoansa palvoopi pahainen ukko! kumma kun se ei kuperru nurinniskoin pois, polulta.' Nauru kaikui, metsä raikui turhantuhmasta jutusta. Makasipa metsätiellä tammi myrskyn taittelema, oudonsuuri ontto runko loikoi sammalten sisässä, Osseo kun tuon näkevi päästi tuiman tuskanhuudon syöksyi sydän-ontelohon. Työntyi kuiluhun tyvestä mies vanha, ruma rutukka leimahtipa latvapäästä uros, uljas nuorukainen, pitkä, kaunis ja verevä. Niin Osseo muutettihin nuoremmaksi saatettihin. Vaan voi Osseon omoa, Oweeneeta uskollista! Oudoksi Oweenee muuttui, vallan vanhaksi, rumaksi, ämmäksi ikäkuluksi, kepin kanssa kulkevaksi. Nauroi siskot miehillensä että metsikkö kajahui joukon tuhmasta melusta. Eipä Osseo hylännyt vanhennutta vaimoansa, hiljemmin sivulle hiipi, kättä kurttuista puristi, kutsui häntä kullaksensa, puhutteli pulmuksensa, kunnes pääsivät pitoihin, wigwamihin istumahan, mi oli pyhitettynä itse Iltatähtöselle, tuolle naisten lemmikille. Näkyihinsä vaipuneena istui Osseo kemuissa, muut remusi riemullisna, eipä Osseo iloinnut, hylki ruuat, hylki juomat, eikä kuunnellut, puhellut, istui, ollen aatoksissa, silmin hellin, haaveksien ensin katsoi Oweeneehen, sitten tähtitaivahalle. Kuulipa sitten kuiskauksen kaukotähdestä tulevan, äänen mailta äärettyyden, hellän, sointuvan, matalan. Kuului ääni: 'Oi Osseo, poikaseni, rakkahani, taittuivat jo velhon taiat sinua sitelemästä; tule luokseni, ylene, syö'ös eestäsi evähät! ne on siunatut, lumotut, taikavoimalla varatut, ne sun hengeksi tekevät. Ei kupit ja kattilasi toiste puuta ja savea, kuppisi sun wampumista, kattilas helohopeiset simpukan sinipunaisna läikehtien välkkyköhöt. Naiset olkohot vapahat työn tukalan tuomiosta, lintuina livehtiköhöt, tähtösinä välkkyköhöt, tummina tulivaloina kuin ihanin iltarusko.' Minkä Osseo älysi, kuuli, setvisi sanoiksi, oli muille outo soitto, kaukolinnun lauleloa, whip-poor-willin viserrystä, valitusta Wawonaissan metsän harmaassa hämyssä. Alkoi sitten suuri kumma: Maja alkavi täristä, kohta tuntui se kohoovan, ilmoille yleneväksi puiden lehvien hämystä, latvaoksien ohitse tähtitaivahan valohon. Puukupit punertelivat näkinkenkinä somina, kodan kaikki ruotehetkin hohti kuin hopeavarvat, loisti tumma tuohikatto kuni siivet kuoriaisen. Osseo kun päänsä käänsi, yhdeksän on ympärillä sisarusta miehinensä lintuina moniväreisnä, mikä närhi, ken harakka, kuka rastas, kottarainen, kaikki hyppi ja viserti, sulkiansa suoristivat, höyheniä pöyristivät, pyrstöä pyristelivät. Vain Oweenee, nuorin sisko muuttumatta, äänetönnä istui vanhana, rumana, katsoi muita murhemielin. Osseo ylös pälyen päästi toisen tuskanhuudon, kuten tuonnoin metsätiellä luona tammen taittunehen. Heti vaimon vanha muoto muuttui nuoreksi, somaksi, vaihtui verhonsa räsyiset kärpännahkaturkiksiksi, välkkyi sauvansa somana hopeaisna höyhenenä. Taasenkin maja vavahti, syöksyi ilmojen lävitse kautta pilvien, sumujen loistehesen taivaisehen, Iltatähtehen laseikse, hiipi kuin höytyvä lumelle, lehti aalloille aleten, untuva vetehen vierren. Osseon isä iloiten heti tervehti tulijat, hän, vanhus hopeahapsi katsehin vakavin, hellin sanoi oitis: 'Osseoni, poikani, hopeinen häkki koreoine lintuinensa ripustaos riippumahan wigwamisi pieluksehen.' Häkin hän ovelle kiinsi; siitä astuivat sisälle kuullen Osseon iseä, Iltatähden ruhtinasta, kuin hän virkki: 'Osseoni, olen säälinyt sinua, nuorentanut, kaunistanut, Muutin vaimosi sisaret miehillensä lintusiksi, kuin he pilkkasi sinua vanhan miehen haamussasi, nähnehet ei nuoruuttasi, tunteneet syömmes tulta, Oweenee vain uskollinen lempi, ymmärsi sinua. Vasemalta välkehtivän sumun siintävän sisässä elelevä häijyhenki kaukotähden kainalossa, kateinen Wabeno-noita, mi sun muutti vanhukseksi. Vältä sattumat sätehen joita hän sieltä heittelevi; nuo ovat taikanuoliansa, joiss on tenhot loihtimansa!' Monta vuotta rauhallisna Iltätähdellä eleli Osseo isänsä kanssa, monta vuotta linnut lauloi wigwamin oven ohella hopeaisessa häkissä. Ja Oweenee uskollinen pojan synnytti pätevän, kaunihin kuni emonsa, urhokkaan kuni isonsa. Poika kasvoi ja kehittyi, Osseo hyvillämielin laati hälle jouset, nuolet, aukasi hopeisen häkin, emot laski valloillensa, tädit lentohon lähetti, linnut kiiltohöyheniset maaliksi matalan miehen. Linnut ympäri livehti, lauluin tähden täyttelivät, ilon ja vapauden virsin, lumosivat loistollansa, sulkiansa pöyhistellen, kunnes poika, pieni kyttä kohta jousen jännitteli, lennätti nopean nuolen, joka linnun loistosiiven haavoitti, alas pudotti. Näkyi kumma kuulumaton: Linnun loistavan sijasta nainen nuori, nuolirinta kohta ilmestyi etehen. Vaan kun vuotavi verensä Iltatähdelle pyhälle, silloin taittui taian mahti, luopui jo lumojen voima, tuo peloton jousiurho aivan äkkiä älysi vaipuvansa, painuvansa läpi pilvien, sumujen, kunnes viimein vihreälle saihe saarelle somalle Gitche Gumeessa isossa. Nähtihin korean karjan, linnut loistavat, tulevan, liidellen kuin syksyn lehdet saarelle samoa tietä. Vieri wigwami hopeinen, katto kaunis välkkyväinen kuni siivet kuoriaisten. Tuli kuin tuulen kantamana, saapui, saarelle vajosi, tuoden Osseon ohella uskollisen Oweeneenkin. Sitten linnut muodon muutti kuolevisien kuvahan, mut ei muuttaneet kokoa, jäivät kaikki pikkusiksi, puk-Wudjie-kääpiöiksi. Hauskoina kesäisnä öinä, Iltätähden loistaessa käyvät he käsikädessä karkeloiden kalliolla, hietikolla hipsutellen. Kesäiltojen hämyssä vielä wigwami hopeinen siellä välkkyvi somasti, kuulevi kalastelija iltatähtien valossa tanssijain iloiset äänet." Kunpa taukosi tarina, pääsi päähän ihmejuttu, juhlallilisnapa Iagoo. katsoi kaikkia, lisäten: "Tunnen suuria uroita, joit' ei kansansa älyä, pojat pilkaten puhuvat, ikämiehet irvistellen; onpa pilkkakirvehille oppi Osseon jutusta." Vihkivierahat imehti, kuullen kummoa tarua, naureskellen ja kehuen, keskenänsä kuiskutellen: "Lie hän itse urho ylväs, muut muka tätiä tässä, enoja erehtyviä." Sitten lauloi Chibiabos soinnuin hellin ja suloisin, raskasmielisin sävelin, lauloi immen vaikerruksen Algonquin-rakastetulle: "Aattelenpa armastani,[9] muistan rakkahaisintani, häntä syömmeni halaapi, mun Algonquin-armastani. Rakkahin erotessamme pani helmet kaulallani, valan valko-wampum-merkit, mun Algonquin-rakkahani! Kuiski käyvänsä keralla tuonne synnyinseudulleni, pyysi päästä seurassani, mun Algonquin-rakkahani. Kaukana — sanelin hänelle, kovin on kaukana kotini, etäällä elosijani, mun Algonquin-rakkahani! Kun ma katsoin jälkehensä ikävin erotessamme, silmät seurasi minua mun Algonquin-armahani. Päällä kaatun kuusen rungon, haaralla vesihakosen, siellä seisoi armahani, Algonquin, rakastettuai. Aattelenpa armastani, muistan rakkahaisintani, sua syömmeni halaapi armahani, mun Algonquin!" Näin oli häät Hiawathalla, tanssi Pau-Puk-Keewis'illa, Iagoon oli ihmejuttu, Chibiabosin sävelmä. Niinpä loppui häät hupaiset, vieri vierahat kotihin, onnehen jäi Hiawatha yön ja armahan keralla.

XIII

Laula, oi Hiawathan laulu sen jälestä seuranneesta onnesta Ojibwain maassa, hauskassa ja rauhaisassa! salat laula Mondaminin,[10] maissipeltojen menestys! Haudattu sotainen kirves, kuopattu sotakurikka, kaikk' asehet alla mullan, sotahuudot unholassa, rauha kansojen välillä. Miehet metsissä samosi, tuohipursia tekivät, ampuivat majavat, peurat, vetivät kalat vedestä. Naiset rauhassa sokerin vaahterasta valmistivat kokosivat villiriisin, parkitsivat metsännahkat. Loisti ympäri kyleä maissipellot mahtavina heilui sulat Mondaminin, silkkisuortuvat värehti, hyvin kasvoi kaunis vilja. Naiset kylvivät kevähin pellot laajat ja satoisat Mondaminin peittelivät, riisuivat taas syksyn tullen kuoret keltaiset sadolta kuten neuvoi Hiawatha. Kerran kylvännän jälestä, maissin maahan peitettyä virkkoi viisas Hiawatha, Minnehahalle puheli, neuvoi nuorta vaimoansa: "Viljapellon varjeluksi vedä yöllä ympärille taikapiiri suojukseksi ruostehelta, hyönteisiltä Ja Wagemin-varkahilta, Paimosaideilta pahoilta. Yön hämyssä hiljaisessa pimeyden peittehessä Nepahwin, unelan ukko ovet kun on kiinni pannut, ettei kuule korva herkin, tai tapoa silmä tarkin; hiivi hiljaa vuotehelta, pukimesi pois pujota, kierrä pellot kylvämäsi, pitkät pientaret kävele, hapset vainen harsonasi, pimeys pukimenasi. Siten vainiot vaotut[11] hedelmöivät herttaisesti, jälki armas askeleisi, taikaympyrät tekevi suojaksi tuhon tulolta; ei astu mato alitse, ruoste, hyönteiset ylitse. Se suoja sudenkorennon, hämähäkin häätökeino, este oiva heinäsirkan, madon karvaisen manaus, Way-muk-kwanan, karhunkarvan, ukonkoirien kuninkaan!" Korpit puissa kornahteli, vaakkui nälkäiset varikset, Kahgahgee, kuningaskorppi mustan laumansa mukana. Nauroi nuo Hiawathalle, heilui metsä hirnunnasta, naurustansa katkerasta Hiawathan haastelulle. "Kuulkaahan" — he haastelivat "Hiawatha-taikuria!" Hiipi hiljainen hämärä, yö laski ylitse maiden, Wawonaissan murhevirsi kuului kuusikon takoa, Nepahwin, unelan ukko ovet kun kiinnitti majojen; silloin nousi Minnehaha, puvun päältä pois pujotti, pimeys pukimenansa astuvi arastamatta pitkin pellon pientaria, piirsi pyhän taikapiirin, pellon suuren suojusteli. Muut ei häntä huomannehet kauneutta keksinehet, yö yksin näöstä nautti, Wawonaissa yksin kuuli sydänsykkehen povensa; hämy heitti varman vaipan, pimeys pyhäisen peiton ett'ei kenkään kerskoaisi häntä nähneensä hämyssä. Aamulla, kun päivä alkoi, Kahgahgee, kuningaskorppi mustat korppinsa kokosi, kutsui vaakkuvat varikset jotka metsässä melusi, lentäen pelottomana Hiawathan viljamaille, Mondaminin haudan päälle. Aikoi, moiset, Mondaminin ylös haudasta harata, taian turhaksi tuhota, panna pyhän taikapiirin, Nauravan Veden vetämän aivan pilkaten pilalle. Huolellinen Hiawatha, aina valpas ja varova kuuli parven pilkkanaurun, puiden latvoista puhelun. "Kau!" hän virkkoi Kahgahgeelle, "kuule, korppien kuningas, laitan teille lemmon läksyn, mi ei hetkessä unohdu!" Aamulla hän aikaisehen ansat pelloille asetti, pani pyydykset pahoille, itse painui piilosalle viereisehen viidakkohon, vartoi korppia, varista, vuotti närhin näpsimistä. Kohta ryövärit rymyllä riensi raakkuen, rähisten, tulivat kuin tuulen pyörre halmetta hävittämähän, maasta kynsin kaivamahan Mondaminin, maissiviljan. Hairahti hyvätkin rosvot, viejät viekkahat erehtyi, välttyi vaara silmiltänsä, kunnes kynnet kiinni jäivät, kunnes tunsivat tuhonsa ansoissa avuttomina. Pian piilosta pölähti Hiawatha hirvittävä; kamalata katsettansa korpit kaikki kauhistuivat. Hänpä oitis heilumahan, kuolonarmot antamahan; kurjat ruumihit ripusti ruo'on päihin roikkumahan pelloille pyhitetyille merkiksi kamalan koston, varkaille varoitukseksi. Yksin joukon johtolinnun, Kahgahgeen, kuningaskorpin, senpä päästi surmansuusta, panttivangiksi varusti, wigwamillensa kuletti, niininyörillä niteli[12] kiinni päähän kurkihirren. "Kuule, korppi!" — hän puheli, "ryöstöjoukon johdattaja, pahan alkuhun panija, sinutpa sitehissäni pidän panttivankinani, ollos hirmu heimollesi, varoituksena väkesi!" Niin jätti sydämmin synkin aamupäivän paistehesen korpin harjalle kotansa mielipahoin parkumahan. Riuhtoi rietas pintehissä, turhaan huusi heimoansa, vaatien vapauttansa. Kesän kukkean ajalla lietsoi lämmintä etelä, Shawondoseen suudelmia huulin lämpimin lähetti, maissi kypsyi ja kehittyi, kunnes seisoi kukkeana kellanvihrein pukimin; sulkinensa, töyhtöinensä loisti tähkät täyteläiset ompuista avautuvista. Silloinpa Nokomis-vanhus Minnehahalle puheli: "Nyt on syksy jo sylissä, villiriisit on kerätyt, maissi vallan valmistunut, korjuulle kokoontukaamme, pian painihin ruvetun, riisukaamme kaapu kaunis, sulat, töyhdöt Mondaminin, verho keltasen viherä!" Ilomielin Minnehaha lähti riemuiten majasta keralla Nokomis-muorin. Tuostapa tulivat koolle vaimot, neidot, nuorukaiset kultaviljan korjuusehen, maissin tähkäin kuorintahan. Tuolla metsän laitehella, tuoksuvaisten puiden alla, istuivat soturit, äijät, varjossa savuja veellen. Hetkin pitkin, äänettömin sieltä silmät seurasivat vaimojoukon häärimistä, nuorukaisten leikkityötä, impien ilonpitoa, nuo kun nauroi kuin harakat, närhinä räkättelivät, rastehina rallattivat. Konsa impi onnellinen löysi tähkän täyteläisen, välkkyvän, veripunaisen, kohta kaikki huutamahan: "Nushka! saatpa sulhon sorjan, kullan kukkean, verevän!" "Uh!" urahti ukkosetkin, varjostansa vastasivat. Mutta milloin nuorukainen taikka neito keksi tähkän ruostunehen, ränstynehen, käyräksi käpertynehen, kaikui taaskin naurut, laulut, kävi toiset mutkitellen vallan vanhusten tavalla liikaten ja loilotellen: "Wagemin, sä maissin viejä, Paimosaid, sä piilorosvo!"[13] Kaikui pellot naurelosta, kunnes korppien kuningas, Kahgahgee vihassa karjui Hiawathan wigwamilta; puissa, peltojen lähellä mustat ryövärit rähisi. "Uh!" urahti ukkosetkin, vastaellen varjostansa.

XIV

Tuumi kerran Hiawatha: "Kaikki kalveten katoopi, vanhat miehet muistoinensa, suuretkin sukutarinat; jäävät urhot unholahan, metsäretket mainioimmat, kaikki Mendain viisauskin, taito varma Wabenojen profeettojen ihmenäyt, Jossakeedien unehnat. Suurten suut jo surma sulki. Tuoni viisasten tarinat, kaikki väistyi kallis tieto polven poistuvan keralla, unhoittuvat ulkomuistot tiedosta tulevan polven, syntyvuoron vuottavaisen pitkässä pimeydessä, synkässä, sanattomassa. Taattojemme hautamerkit kaikki on kuvittamatta, eipä selvillä eroitus, Toteminsa tiedossamme, Kotka, Karhu tai Majava, ken heistä esi-isämme; tiedämme ne taatoiksemme, vaan ei varmasti eroa. Parhaiten pakina käypi miesten seisten vastatuksin, vallan on vaikea jutella etäisille ystäville; saavu ei salainen tieto viestin viejän tietämättä, hänpä voi sen häivytellä, saattoa sivulliselle." Noinpa tuumi Hiawatha, ajatteli yksinänsä, mietti metsässä kävellen kaiken kansansa hyveä. Värit koppoi kontistansa, maalit laukusta lateli, kirjaeli koivun kyljen, maalasi monet kuviot, ihmeiset, salaperäiset. Aatos kullakin kuvalla, sanoin piirrokset puhuvat. Ensiksi Elämän Herra, mahtava Gitche Manito — hän munaksi maalattihin, joka on kalto kaikkialle. — Suuri Henki kaikkialla — tuota tarkoitti kuvio. Mahtava Mitche Manito, Paha Henki kauhistava oli käärmeeksi kuvattu; Kenabeek, se Suuri käärme viekas, taitava, kavala, mateleva Paha Henki, — tuota tarkoitti kuvio; Valkoympyrä: elämä, tumma: kuoleman kuvio, kalat, ihmiset, elukat, metsät, vuoret, järvet, virrat. Suora viiva maan on merkki, päällä kaari: taivon merkki, päivää valkoinen välissä, siinä pilkut, tähdet: yötä; vasen piste: päivän nousu, oikealla: päivän lasku; päällä piste: puolipäivä, senpä alla aaltoviivat: pilvisäätä ja sadetta. Jalan jäljet wigwamille kutsun merkkiä olivat vieraille kokoutuville; ylöspäin verinen kämmen hävityksestä puhuvi, virkkavi vihollisuutta. Näytti näitä Hiawatha eessä kansan kummaksuvan kaikki merkinnät selitti, sanoi: "Hautapatsaitamme kaikk' ovat kuvuttomia, maalatkaa nyt merkit niihin, jokainen kotikuvansa, oman heimonsa Totemin, niin että tulevat polvet Toteminsa tuntisivat!" Kohta merkit maalattihin; ken vainen vähänkin muisti, Toteminsa toimittivat, pannen hautapatsahasen päälle heimopäällikkönsä kullekin oman kuvion. Siinä Karhut, Kilpikonnat Porot, Kurjet ja Majavat maalatut ylösalasin, — merkki kunkin kuolemasta, kelle kuuluvi kuvio. Profeetatkin, Jossakeedit, sekä taikurit, Wabenot, myöskin Medat, lääkemiehet tuohelle, poronnahalle laativat he laulumerkit, kullekin oman kuvion, kuvat kummat ja koreat, oudot ja salaperäiset, jotka johtivat tajuhun loihdut ja lumouslaulut. Salamoivan Suuren Hengen välkky-valot taivahiset, Kenabeek, se Suuri Käärme, pystyssä verinen heltta ylös katse, luikerteli; päivänkehrä kuunteleva, kuuhut kuoleva, pimeten, pöllö, kotka, kurki, haukka, merimetso, taikalintu; kulki miehet taivahalla päättä, nuolten puhkomana, ylöspäin verinen kämmen; hautaliput, suur-soturit maata, taivasta pidellen. Kuvat moiset maalattihin tuohelle komean koivun, taikka päälle peurannahkan. Metsästys-, sotimislaulut, lääke- sekä loihtulaulut kaikki kuvin merkittihin, kullekin oma kuvio. Eipä jäänyt unholahan lemmenlaulelo ihana, somin taika tarvittaissa, kaiken mahtavin manaus, sodan uhkoa isompi. Näin sen merkit merkittihin kuvio sekä selitys: Ensin: seisova inehmo, heleimmän tulipunainen, se on lemmenlaulelija, merkiten: väri väkevä voimistaa mun yli muiden. Sitten: istuva inehmo, joka lauluja latovi taikarumpua takoen, sen selitys: kuule kaiku, äänekseni tää älyä! Kun tämä punakuvio seisovi majan sivulla, tuop' on merkitys kuvion: intohimon hehkuvaisen, salatunnelman tulessa vieren, istun vierellesi! Taas kuviot: mies ja nainen, seisoen käsikädessä, sormet sormien lomassa niinkuin liitos liikkumaton, sepä niille on selitys: näen syömmesi sisällön poskesi punastuessa. Seuraava on saaren neito, neito saaren keskustalla. Tuo selitys sen on laulun: Jos sa oisit kaukomailla, kaukosaaressa asuisit, taitaisin väkevin taioin, sydänlempeni lumolla luokseni sun luonnutella. Sitten neito nukkuvainen, lempijä lähettyvillä korvahan sen kuiskutellen: Vaikkapa vaelteleisit etäällä unien mailla, kuulet sinne lemmen kaiun! Oli viimeinen kuvista: sydän ympyrän sisällä, taikakehä keskuksessa; tuopa tarkoitus kuvalla: Eessäni sydämmes paljas, sillepä mä kuiskaelen! Niinpä viisas Hiawatha kaikki kansalle opetti, salamerkit, maalaukset, taidon kirjata kuvia tuohelle sileän koivun, päälle peuran valkovuodan, kylän hautapatsahille.

Kerran miettivät Manitot, pahat henget neuvotteli kademielisnä, peläten Hiawathan viisautta, ystävysten rakkautta, hänen ja Chibiabosin; teki liiton kehno liuta kummankin kukistukseksi. Usein viisas Hiawatha varoitti Chibiabosta: "Ellös poistu pois minusta kataloitten kaattavaksi!" Nauroi nuori Chibiabos, mustahapsi huoletonna lapsen luottavan tavalla: "Ellös veikkonen pelätkö, ei mua pahat lähesty!" Kerran kun Peboan, talvi kattoi jäällä Suuren Järven, kuivat lehdet kun kahisi tuiskutuulen tuprakassa, hanki hiljainen, levisi, peitti maat, majoja laati, muutti männyt wigwameiksi, vastoin veljen kiellänteä läksi yksin Chibiabos nuolilla asestettuna, lumikenkänsä jalassa sarvipeurojen perähän. Suuren Selän tuolle puolen rienti jo perästä peuran jäätä äsken jäätynyttä, kiihtyi, kiitäen uhemmin. Mutta alla, Ahtolassa katalat kateiset henget väijyksissä vuottelivat, alle aukoivat avannon, urhon suistivat sulahan. Unktahee, veden jumala, jumala Dacotan heimon hänet hautasi syvähän, peitti pohjahietikkohon. Gitche Gumeen, Suuren-Veden niemekkeellä Hiawatha nosti suuren tuskanhuudon, valtavan valitusvirren, että piisoni pysähti, itse ukkonen heräsi jyrähdellen; "uh, Baim-wawa!" Sitten naamansa nokesi, peitti päänsä viitallansa, istui surren itkemähän, wigwamiin valittamahan viikon seitsemän ajaksi; "Sortui soittaja suloisin, poistui laulaja parahin, meni meiltä ainiaaksi, muutti, matkusti likemmä soiton suurta mestaria, laulun herroa ylintä, oi, on veljyt, Chibiabos!" Kuiski tuosta tummat kuuset, puikutti punakäpyiset, vehrytlehväiset valitti. yltänsä ikävissänsä humisivat huoliansa; samat on huolet huolijoilla, saman vainajan valitus! Turhaanpa keväinen metsä, kaipasi Chibiabosta, puro, Sebowisha voihki, niityn vihvilät valitti, sinilintunen, Owaissa lauloi puiden latvuksilla. "Chibiabos! Chibiahos! kuoli soittaja suloinen!" Punakerttu, Opecheekin luona wigwamin valitti: "Chibiabos, Chibiabos! kuoli soittaja suloinen!" Kävi öisin kautta metsän whip-poor-will valitusäänin, awonaissa voivotellen: "Kuoli soittaja suloisin, laulajista kaunokaisin!" Tuli Medat, lääkemiehet, tuli noidatkin Wabonot, profeetatkin, Jossakeedit. saivat luokse Hiawathan katuvata katsomahan. Laativat he lohduksensa lähelle pyhän majasen; astuksivat äänetönnä. keralla parannuspussi nahkasta majavan, saukon, täynnä taikajuureksia, voimakkaita lääkkehiä. Askeleet ne kuultuansa, Hiawatha aivan oitis lakkasi valittamasta kuollutta Chibiabosta; ei kysellyt, vastaellut, päänsä paljasti surevan, kasvoista värit virutti, pesi äänettä, hitaasti, seuraeli hiljaksensa pyhän wigwamin sisälle, juoden siellä taikajuoman Nahma-wusk on valmisteesta sekä Wabeno-wuskista, yrteistä parantavista. Löivät velhot rumpujansa lauleskellen laulujansa, sanellen salaperäisnä: "Minä itse, katso mua, Harmaa Kotka — haastajata! Tulkaa valkoiset varikset, käykää häntä kuulemahan! Ukkonen, kovakitanen, henget kaikki auttelevat. minä kuulen kutsuäänet taivahan joka taholta; parannan sun, Hiawatha, väkeväksi sun puhallan!" "Hi-au-ha!" nyt kuoro vastas, "Way-ha-way!" soi noitajoukko, "Ystäväin on maan matajat, haukan kynttä heiluttelen; Mahngin myös voin surmaella, taidan tappaa valkolunnin, nuolin syömmesi sytytän, sinut vahvaksi puhallan, teenpä urhon terveheksi!" "Hi-au-ha!" taas kuoro vastas, "Way-ha-way!" jymisi velhot. "Kun ma, profeetta, puhelen, alkaa wigwami vapista, pyhä huone heilahdella näkymättömin kätösin, tanner taipuu astuissani, ääntä outoa pitävi; mä sun vahvaksi puhallan; nouse, haasta Hiawatha!" "Hi-au-ha!" taas kuoro huusi, "Way-ha-way!" jymisi velhot. Hiawathan pään ylitse pussejansa puistelivat; alkoi taikatanssiminen Hiawathan ympärillä ja hän houreesta heräsi, kalpeana kaihostansa, parani pahoista mielin. Kuten pilvet taivahalta poutatuuli pyyhkäisevi, huolet päästänsä hävisi; kutenpa keväinen virta jäänsä jättävi nopeesti, sydän selveni surusta. Sittenpä Chibiahosta Manan mailta maanittihin, Gitche Gumeen hietikosta vainajata vaadittihin. Kuuli hän kumman taikalaulun, mahtavan manauskutsun, oudon huudon hukkuneelle alla aaltojen, syvällä. Kuollut hiekasta kohosi, kuuli soitot, kuuli laulut, tuli kutsua totellen aina wigwamin ovelle, vaan ei laskettu sisälle, annettiin oven raosta kätehen tulikekäle, kuuma hiili hyppysihin. Kuninkaaksi kuollehille, tuomariksi Tuonelahan hänet tuosta määrättihin, nuotion sytyttäjäksi tään jälestä kuoleville öisten matkojen varalle, Ponemahn alustamaille itse Tuonelan isännän valtahan vaeltaville. Lapsuuden kotikylästä, armailta asuinmajoilta Chibiabos hiljallensa savurenkahan tavalla hitaasti etemmä häipyi. Eipä oksa eessä heilu, ruoho allansa rutistu, lehti kuivanut kahise poistuvan poleksiessa. Neljä päivää hän poleksi kuolleiden kinttuteitä, juhli kuolleen mansikalla, vieri poikki murhevirran pölkyn pyörivän avulla; sai Hopeajärvellekin, vietihin kivivenolla autuaitten saaristohon, aaveitten asuinsijoille. Matkalla maleksiessa näki hän monta kulkijata taakkoihin tukahtumassa, turkit, nuijat, nuolet, jouset, kupit, kattilat, evähät, lahjat on vainen vastuksina yksinäisellä polulla. "Ah kun antoikin elävät." — vaeltajat vaikeroivat — "meille moiset kantamukset! Parempi ois paastotenkin astella alastomana, kuin tää kulku kuormitettu, vallan vaikea vaellus!" Sitten läksi Hiawatha, vaelsi idät ja lännet, neuvoi siellä ihmisille tautien parannustavat, neuvoi kaikki lääkekasvit, vastamyrkyn valmistukset. Siten ensin saatettihin kaikkien tajuttavaksi salaisuudet Medaminin, pyhäinen parannustaito.

XVI

Kuules kuinka Pau-Puk-Keewis, kuinka kaunis Yenadizze, kansan hulluksi hokema, kiihoitti kylän pilalle. Kuulehan kujehistansa, äkki lähdöstä, paosta Hiawathan hyppysistä, sekä muodon muutannasta, seikkailustensa lopusta. Gitche-Gumeen rantamalla, Nagow Wudjoon särkänteillä, [Yläjärven hiekkasärkät] luona oli selän välkehtivän Pau-Puk-Keewisin asunto. Hän se hurja, vimmoissansa hiekat kieputti kokohon Nagon Wudjoon särkänteillä, keskellä kun vierahien Hiawathan hääkemuissa tanssi hypyn hurjanmoisen, "kerjäläisen" keikutteli. Taas hakien seikkailuita teki lähdön Pau-Puk-Keewis, tuli tuiskuna kylähän, löysi koolla nuorukaiset Iagoon majassa, jotka kuunteli hörölläkorvin hänen ihmejuttujansa. Hän oli heille kertomassa kun Ojeeg, Kesäntekijä ilman kaarelle kohoten teki reijän taivosehen kesän sieltä keinotteli, sai ulos ihanan ilman; kuin ensin yritti saukko, majava ja vyötiäinen ilves ihmehen tekohon; kuinka vuorenkukkulalla nyrkein taivasta takoivat, otsin halki hakkasivat, vaan ei murki murtanehet; kuin kohosi Wolverine, kovan koitoksen yritti, kyykisty! koni orava, kyynärpäänsä taivuttavi sirkan sirkeän tavalla. "Kerran rynkäsi rymyllä" — kertoi ihmettä Iagoo, "taipui kaari taivahinen jäänä järven tulvivaisen. Kahdesti kun karskahutti, taivas kahdeksi karahti, kohta kolmannen yritti: kappaleina taivon kansi, hän lovesta luisti sinne; kalakärppä, Ojeeg oitis myöskin suikahti jälestä!" "Hei!" hihkasi Pau-Puk-Keewis jo ovesta tullessansa, "väsyttää jo vanhat kaskut, Iagoon ikävät jutut, Hiawathan viisauskin; tuonpa teille hauskempata kuin tuo lörpötys loputon!" Heti hän otti juhlallisna sudennahkakukkarosta kuppi-, nappulapelinsä,[14] kolmitoistanappulaisen; yks' oli puoli valkeainen, toinen puuntavi punaisna. kaksi käärmehen kuvoa, kaksi Ininewugia, yksi suuri sotanuija, yksi hento kala, Keego, neljä pyörönappulata, sorsapoikia on kolme. Muut oli maalatusta luusta, vaskesta Ozawabeekit, toinen puoli kiilloitettu, toinen mustaksi jätetty. Pani ne pahkakupposehen, sotki, sylkytti sekaisin, sitten kaasi kaikki maahan sekä huusi ja selitti: "Ylöspäin punanen puoli kaikilla on nappuloilla, sekä käärme seisomassa päällä vasken kirkastetun, Ozawabeekin kiilloitetun, sata se, kymmeniä kolme, luku kahdeksan lisäksi." Sitten taaskin nappuloita puisteli ja sylkytteli, maahan heitälti eteensä, yhä huuteli, selitti: "Ininewug, Kenabeekit kuin on valkoiset molemmat, muut nopat punaiset kaikki, silloin viis on kymmeniä, luku kahdeksan lisäksi." Niin hän neuvoi ja opetti onnenpelin oikullisen, siten näytti ja selitti, neuvoi kaikki mutkat, metkut, toi tajuhun tarkoitukset. Silmää kaksikymmentäpä seurasi uteliaana. "Mont' olen nähnyt jo peliä", — tuumasi Iagoo vanhus — "eri kansojen seassa, pelannut monessa maassa. Kenpä käypi nyt pelihin, käyköhön kiverin sormin! Kilvon kanssas, Pau-Puk-Keewis, vaikka lienet kuinka varma, vielä oudon sun opetan kuppi-, nappulapelissä!" Sai ukot uskolla pelihin, nuoret miehet mielikiihkoin; puvut, wampumit, asehet pelattihin öitä myöten, kunnes kiero Pau-Puk-Keewis, kunnes kaunis Yenadizze kaikki aartehet anasti, puvut parhaimmat puhalti, riisti peurannahkapaidat, kaikki kärpännahkaviitat, wampum-vyöt ja höyhentupsut, piiput, kukkarot, asehet. Katsehia kymmenkunta suden silmin vaaniskeli. Tuumasipa Pau-Puk-Keewis: "Ikävä olo kotoinen; matkoilleni, retkilleni kunnon kumppanin haluan, Meshinauwon, palvelijan, piipunkantaja pätevän. Panen ehdolle pelihin kaikki voitetut tavarat, helmet, höyhenet, pukimet kertaheitolle asetan miehen nuoren vastineeksi, tuonp' on tuolla nuorukaisen, kuusitoista vuotiaisen, Iagoon sisaren pojan, 'kasvot usmassa' nimetyn!" Niin kuin hiilos tuhkan alla kytevi kopassa piipun, kiilui alta kulmakarvain Iagoon vihaiset silmät. "Uuh!" hän äissänsä urahti, "Uuh!" urahti kaikki miehet. Koppoi siitä luisin kourin ukko kupposen uhalla, maljan tempasi tuhoisan, puisti, riehälti rajusti; nappulat helisten soivat kun ne kentälle kopisti. Kenabeekit ol' punaiset, punaiset Ininewugit, sekä sorsat, Sheshebwugit mustat neljä vaskenmoista, kala, Keego valkeainen, viisi yhteensä tekivät. Hymyin sitten Pau-Puk-Keewis kupin puisti, nopat heitti, kautta ilman keikahutti, ympärillensä pudotti. Tummat, kiilto Ozawabeekit, toiset valkeat, punaiset, pystyssäpä keskustalla seisoi yksi Ininewug, kuten viekas Pau-Puk-Keewis keskellä pelurijoukon, virkkain: "viiden kympin voitto!" Silmää kymmenen paria häntä seivästi susina, kun hän kääntyi pois menohon senrassansa Meshinauwo, Iagoon sisarenpoika, pitkä, norja nuorukainen, joka voittoja kuletti, peurapeitot, kärppävaipat, piiput, vyöt sekä asehet, Pakisipa Pau-Puk-Keewis, viuhkallansa viittoellen: "Vie ne kauas wigwamiini Nagow Wudjoon särkänteille!" Pelistä punaisin silmin Pau-Puk-Keewis kuumenneena astui aamun autereisen, kesän kaunihin sulohon. Lintuset livertelivät, puroset pulahtelivat, sydän Pau-Puk-Keewisilla lauloi lintusten mukana rinnan riemut pulppuavat kulkeissa kylän lävitse aamuisessa autereessa kera viuhkan kalkkunaisen sulkinensa, tupsuinensa viimeiselle wigwamille asunnolle Hiawathan. Olipa autio asunto, tiellä ei tervehdyttäjätä, veräjällä vuottajata linnut siellä vain liversi ulkona sekä sisällä. Hyppien, rähisten, syöden harjavuolella rokotti Kahgahgee, kuningaskorppi Parkuun, palavin silmin Pau-Puk-Keewisin tavaten "Aivan autio asunto —" puhelevi Pau-Puk-Keewis, aikoellen konnantöitä. "Poissa varova Hiawatha, Naurava Vesi typerä Poissa on Nokomis-mummo maja vallan vartiaton." Koppoi tuosta korpin kiinni heitteli helistimenä, puisti taikapussinansa, korpin kaulasta kuristi, jätti raadon roikkumahan isännälle ilkeäksi, Hiawathalle häpeeksi. Meni rosvona majahan, kaikki kaateli kumohon heitti kalut mullin mallin, löi läjähän lattialle puukupit, padat saviset, puhveli-, majavaviitat, ilveksen ja saukon nahkat, loukaten Nokomis-muorin, Nauravan Veden häväisten. Sitten läksi Pau-Puk-Keewis laulellen lävitse metsän, vihelsi iloisin mielin oraville oksasilla, jotka terhoja tiputti; lauloi metsän lintusille, jotka lehdon siimeksestä riemuvirsin vastasivat. Sitten kalliot kapusi Gitche Gumeen niemekkkeillä, kunnes istui ilkamoiden kukkulalle korkeimmalle Sepäellen, loikoellen, Hiawathaa vuoteskellen. Etähällä aallot loiski, uinuivat utu-ulapat, yllä taivas kaarteleikse, ilma ääretön, avara, ympärillä pyöriskeli Hiawathan vuorikanat, linnut liki liitelivät, hiukan häntäkin hipoivat. Noita hän maassa maatessansa Monin kymmenin kuristi, viskoi raadot rannikolle kanat niemelle karisti kunnekka kajava, Kayoshk istuin kallion kärelle huusi: "Tuo on Pau-Puk-Keewis, meitä surmaa hän sataisin; viekää viesti veljellemme Hiawathalle varoitus!"

XVII

Hirmustuipa Hiawatha, kun hän, tultua kotihin, keksivi kylänsä kesken häiriön ja hämmennyksen Pau-Puk-Keewisin piloista, kehnon konnan koiruudesta. Kovin hän tulistui tuosta, väänti päätä, murti suuta, syyti synkkiä sanoja, ampui uhkan ankarimman: "Minä kärvennän kirotun, Pau-Puk-Keewisin kuristan, pieni on maailma hänelle eessä vierevän vihani, päätyy pitkäkin pakonsa kostoni kurottaessa!" Heti läksi Hiawatha metsämiestensä keralla ajantahan ankarahan, painuen pahan jälille, jotka johti korpimaille. Kadonnut oli katala niemen kallion käreltä; marjan varret vaipunehet, ruoho runneltu, rikottu näytti paikan poistunehen. Alangolla, alla vuoren, nurminiityllä pysähti Pau-Puk-Keewis katsomahan, uhmaten ajajiansa ylen ilkkuvin elein. Huusi hälle Hiawatha kukkulalta kuuluvasti: "Niin ei maailma lavea, polku pitkä ja kolea, ettei vierevän vihani kosto kohtoa sinua!" Poikki vuoren, poikki virran, tiuhan viidakon lomitse loikki karkuri kavala, kunnes pääsi hän purolle luokse vienon metsävirran, min oli sulku suurentanut, majavien laittelema, tehnyt tyynen lamparehen, puut miss' polvin veessä seisoi, leijui lehdet lumpehien, viittoi vihvilät vihannat. Pau-Puk-Keewis seisattuvi puusululle katsomahan, vesi min raoista pursui, ryöppy reunoilta valuvi. Nousi pohjalta majava, katsoi miestä kaksin silmin, katsehin kysyvin, kummin. Pau-Puk-Keewis puusululla seisovi, jalat vedessä, virran vieriessä hopeisen majavalle hän puheli, haasteli hymyten hälle: "Majavani, ystäväni, vesi on viileä, mukava, suo mun luonasi levätä, majavaisena majalla!" Varoin vastasi majava, virkkoi vältellen hänelle: "Vuota hiukan, kun kyselen, kera toisten neuvottelen!" Siitä vieri hän vetehen, painui paatena purohon pohjalehtien lomahan. Pau-Puk-Keewis pohkeinensa veessä seisovi sululla, vesi reijistä valuen syöksyi suihkuna kiville, suvantohon suollatteli; valot, varjot lankesivat täplin tummin, välkkyväisin metsän lehvien lomitse Pau-Puk-Keewisin puvulle. Päitä pohjasta kohosi toinen toisensa perästä, mustanaamaiset majavat äänetönnä töllistellen täytti lammin laitoinensa. Pau-Puk-Keewispä puheli majaville maanitellen: "Ylen on mainio majanne veikot, varma vaaran suoja; voisitteko viisahina taidollanne toimitella majavaksi nyt minutkin?" Kohta myönteli kuningas, Ahmeek antoi tietäksensä: "Kyllä, syöstyös sekaamme, vierähdä vetehen tänne!" Pian painui Pau-Puk-Keewis, alas lampihin laseikse; pian musteni pukunsa, peurapaidat, Mokkasiinit muuttui mustaksi, levisi ketunhäntä jäljessänsä: tuli miehestä majava. "Minut tehkäätte isoksi!" Pau-Puk-Keewis pyytelevi, "suorikaatte suurimmaksi!" "Kyllä!" päällikkö puheli, "astuhan asuntohosi, siellä sinut suurennamme kyllä kymmenkertaiseksi!" Sitten painui Pau-Puk-Keewis veden ruskean sisähän, löysi pohjan peitettynä puitten rungoilla, risuilla, löysi liukut ja lokerot, avarat asuntopaikat, valtavat eväsvarastot talven vietännän varalta. Täällä hänet suurettihin majavista laajimmaksi, kyllä kymmenkertaiseksi. "Ollosi kuninkahamme!" tuumasi majavat hälle. Eipä kauan Pau-Puk-Keewis vallassa kerinnyt olla, kunnes kuuluvi varoitus, vieri viesti valtialta lummekukkien lomasta: "Hiawatha sai jo tänne, metsämiehensä mukana!" Sitten kuulivat kohinan, puhelua päänsä päältä, oudon huudon ja huminan, kunnes laskeva vetonen ilmaisi sulun särynnän. Kytät karkasi katolle, majan rikki runtelivat, Päivän paistaen katosta uivat uksesta majavat painuin piilohon syvälle, kilvan virtahan kadoten, syöksyen syvintä kohti. Mutta suuri Pau-Puk-Keewis ei nyt mahtunut ovesta, hau oli ruuasta revennyt ylpeydestä pullistunut. Hiawatha huusi hälle, karjaisi katon kolosta: "Oi pahainen Pau-Puk-Keewis, turhat on tuumasi kamalat, monet muodonmuuttelusi, hyvin sun tunnen, hylkykoira!" Pau-Puk-Keewis pieksettihin, Kuoliaaksi nuijittihin, Puitihin kuin maissiriihtä, kons' oli kallonsa mäsänä. Kuusi metsästysurosta veivät paareilla kotia, kantoivat majavan raadon. Eipä kuollut Jeebi, henki, kaikki tunsi ja tajusi kuni konsa Pau-Puk-Keewis; nyt hän riehui rimpuellen sinne tänne heilahdellen kuin majan ovessa verhot peurannahkanauhoinensa talvituulten puskiessa, kons' kokohon kääriysi, kunnes ruumiista erosi, kunnes otti muodon, hahmon Pau-Puk-Keewisin kavalan, kauas metsähän kadoten. Hiawatha kohta keksi, Pau-Puk-Keewis kun pakeni, näki hahmon haihattavan, metsän helmahan menevän, varjohon vajoavaksi takalolle metsän taajan, kohti aukeita ahoja, työntyen kuin tuulen pyörre, puun vesoja puistatellen, Hiawathan seuratessa sadepilvenä perässä. Hengästynyt Pau-Puk-Keewis saapui järven saaristohon, kussa telkät teiskaroivat, vesilinnut laulelivat, Pishnekuhit piipittivät, nokkiansa nostelivat, salmissa sukeltelivat lummekukkien lomissa, ollen varjossa välihin, toiste välkkyen valossa. "Pishnekuh, oi veljyeni!" huusi heti Pau-Puk-Keewis, "telkäksi tekisittekö, linnuksi mun muutatteko kiiltonokin, höyhen verhoin, koolta kymmenkertaiseksi!" Ne hänet telkäksi tekivät, laati siivet suunnattomat, kuvun pyöreän, sileän, nokan kuin melan mokoman. Niin hän heti muutettihin koolta kymmenkertaiseksi juuri rannalle keriten Hiawathan hihkuvaisen. Parvi parkuen kohosi siiven iskuin ilman maille noilta ruokosaariltansa, kurjenmiekkakukkaisilta. Pau-Puk-Keewistä epäsi kaikki alas katsomasta, ettei turmio tulisi, välttyisi vahinko, vaara. Kauan, kauas lentelivät läpi paistehan, sumujen, syöden soilta, nummimailta, maaten yönsä ruoistoissa. Kun he huomenna menivät suvituulen tuutimana, edellä etelänhengen, hauskan, vilpoisan vihurin, nousi korvihin kohina altansa asuinmajoista, ihmisäänien hälinä päästä virstojen, kylistä: väki päällänsä imehti telkkäparvea parasta, Pau-Puk-Keewis pitkin siivin, lentimin leveänmoisin kun nyt kulki korkealla. Pian taaskin Pau-Puk-Keewis tunsi Hiawathan huudon, Iagoon ison möläkän; varoituksen unhoittaen katsoi alas kauloin lyhyin; tuulen purstohon puhuen, höyhenviuhkaa heiluttaen alkoi hän alas vajota. Turhaan koitti Pau-Puk-Keewis tasapainoa tavata painuessa pyöriskellen, vuoroen kylä vilahti, vuoroin parvi päänsä päältä, joka joutuen eteni. Kylä kiivaasti läheni äänten yhä yltyessä, naurun kuuluen kovemmin. Parvi päältänsä pakeni, maan nyt vainen hän näkevi, jossa joukko hihkuvainen kohta keksi keskellänsä rajun, raskahan ryminän, linnun raadon rikkonaisen. Mutta sielunsa elävi yhä Pau-Puk-Keewisinä; muutti muodon muinaisensa, kaunehimman Yenadizzen, pikimmältänsä paeten Hiawathan seuratessa, jälkehensä huutaessa: "Pieni on maailma sinulle eessä vierevän vihani, kohta sun perivi kosto!" Hiawatha, jo likeni, ollen oikoisin kätösin kiinni saamassa kavalan, kunnes viekas Pau-Puk-Keewis pyöri piiriä, hyristi, liehtoi ilman tuulispääksi, lehdet lennätti, pölisti. Siitä äkkiä solahti onton tammen onkalohon, muutti itsensä madoksi, käyden maahan käärmehenä juurten, roskien lävitse. Kädellänsä oikealla Hiawatha hirmuisena, tammen pirstasi paloiksi, maahan murskasi sälöiksi. Turha taaskin tuokin temppu, sillä silloin Pau-Puk-Keewis ihmishaamussa näkyen tuulispäässä pois pakeni. Gitche Gumeen rantamalla, Suuren-Selän länsipuolla hiekkakiviniemekkeillä tuli Kuvakallioille,[15] korkeelle kohoaville. Siellä itse Vuorenvanhus, vuoren mahtava Manito ovet aukoi ammollensa, kuilut kolkot, kallioiset, luolan luovutti, lupasi Pau-Puk-Keewisin asua, lausui tervetulleheksi kallioisehen kotihin. Hiawathan saapuessa vastass' on ovet suletut; Minjekahwun-rukkasilla löi hän kalliot koloille, ukkos-äänin ärjähteli: "Aukaise Hiawathalle!" Aukaise ei Vuorenvanhus, virka vastahan väheä kuilun synkästä syvästä, hämärästä hiljaisesta. Käänsi käden taivahalle, sieltä myrskyä manaten, Waywassimaa, salamata, ukkosta, Annemeekeeta, jotka yltyi yön keralla, tuulen myrskyssä tulivat, ulvoen ulapan päällä, ukkosvuorilta etäältä. Vapiseva Pau-Puk-Keewis keksi ukkosen kuminan, salaman punaiset silmät, painui kyyryhyn pelosta. Sitten säihkyvä salama iski onkalon ovia, ukonnuolinuijallansa kajahutti kallioita; pahoin ukkonen pamahti, alta kallion kyseli: "Missähän on Pau-Puk-Keewis?" Vaipui kalliot kasahan, raukesipa raunioihin viimein viekas Pau-Puk-Keewis, kuoli, kaunis Yenadizze, ihmismuodossa menehtyi. Siten loppui seikkailunsa, päättyi päivänsä pahaiset, loppui viimein viekastelut, konnankoukut ja kujehet, pelit, tanssit ja kosinnat, neitosien narraukset. Sitten uljas Hiawatha otti sielun ja saneli: "Etpä enää, Pau-Puk-Keewis ihmismuodossa ikinä seikkailuita suorittele ilveillen ja naureskellen, etkä tanssi tuulispäinä, lehden roskia levitä! Ylähällä ilman mailla lennä, liidä ympyröissä, muutan sinut Keneuksi, sotakotkaksi sovitan, lintujen kuninkahaksi, kanojeni päälliköksi!" Pau-Puk-Keewisinpa nimi säilyy kansojen keralla laulajain luetteloissa, sadunkertojain seassa. Talvisin kun tuulenpyörre milloin lunta lennättävi, vinkuu nurkissa vihuri, savutorvissa tohisten, sanotaan: "Kas, Pau-Puk-Keewis tanssivi läpi kylien kooten saalista, satoa!"

XVIII

Kauas, laajalle levisi Kwasindin nimi ja maine, ei kyennyt kilpomahan kenkään Kwasindin keralla. Pieni kansa, nuo Puk-Wudjiet, keijut, kääpiöt katalat vastahansa juonitteli. Tuumivat he: "mies mokoma, vihattava Kwasind-lurjus jos yhä tihut tekevi, rikki kaikki koskemansa mullin mallin murskoavi, meillekin tuhot tulevi; ken meistä välittänevi? Hänpä meidät talloavi tai vetehen viskoavi ruuaksi ruman olennon, Nee-ba-naw-baigin paloiksi, Vetehisen eineheksi." Pian laati pienten heimo liiton vasten Kwasindia, aikoen mokoman miehen, vastustajan vaarallisen surman suuhun suoritella. Voima suuri Kwasindilla oli päähän piiloitettu, päässä hällä heikoin paikka, sepä vain aseelle altis, muutoin mies ois murtumaton. asehin satuttamaton. Tuo oli turma ainokainen joka uhkasi urosta; käpy kuusen kukkalatvan, männyn heiluvan hedelmä. Tuo oli tuhonsa juuri, surmansaattaja salainen, jonka tiesi vainolaiset, pienet ihmiset älysi, taisivat tapantakeinon. Havupuita he hakivat Taquamenawn metsiköstä, kooten kuusista käpyjä veivät ne veden lähelle, rantakallion kärelle, kussa kalliot punaiset veden vierelle kohosi; siellä kääpiöt katalat Kwasindia vuottelivat. Kerran iltana kesäisnä, päivän kuuman päättyessä, veden tyynen välkkyessä, seistessä unisen varjon, perhot paisteessa kimalti, hyöri hyönteiset vedessä, siinä luistellen, suristen ininänsä ilman täytti, sotahuuto kauas kuului. Vahva miespä, Kwasind, kulki kanootilla tuohisella pitkin Taquamenaw-virtaa, lelluen levollisesti ilmassa unettavassa, lämpimän lamauttamana. Oksista vetosen yltä, koivupuiden urpuloista, Unenhenki heitältäysi, hyppäsi Nepahwin-tonttu kera joukon ilmamaisen, käskyläistensä salaisten, liki päätä liekaeli kuni kiilto- Dush-kwo-ne-she, sukkela sudenkorento. Kuului kumu korvihinsa kuten loiske lainehien, kosken kaukaisen kohina, taikka hongikon humina. Tunsi tuosta otsallansa iskut ilman keijukaisten, annit uniarmeijojen, Unenhengen hengityksen hienosti hiveleväksi. Heidän ensi iskustansa miestä tuntui raukaisevan, tuosta toisen saatuansa mela liikkeettä lepäsi, kolmannella silmissänsä pyöri maailma, pimeni — Kwasind vaipui jo unehen. Lellui hän alas jokea kuni istuva sokea, Taquamenawta menevi rantakoivujen alatse, alle metsäniemekkeiden, kääpiöiden, Puk-Wudjien sotaleirien lähellä. Sielläpä he vuottelivat kävyillä varustettuina, jotka heti heitältivät, pahoin päähän paiskasivat. "Kuolo, surma Kwasindille!" sotahuutonsa hurisi. Kwasind vierähti vetehen, suistui saukkona jokehen, Kanootti kumohon mennen, tuohipursi tuul'ajona ajelehtivi joella. Niin sai Kwasind vainajaksi, mutta muisto vahvan miehen pysyi kauan kansan kesken. Milloin myrsky talvisäinen läpi metsien melusi, oksat huojuen rutisi, kappaleiksi katkieli, huudettihin: "Kas kun Kwasind polttopuitansa kokoopi!"

XIX

Eipä konsa korppikotka saavu saaliille salossa, kaatuneelle piisonille, ettei tuota toinen keksi taivahalta tarkatessa, syöksy seuraten perästä, kohta kolmas toista nouda avaruuden aukeoilla; ensin pilkku pilven päällä, lähetessään lintuparvi pilvenä pimentävänä. Yksin ei vahingot ennä, vaan ne vaanien tulevat toinen toisensa jälestä, ensin yksi, sitten toinen, tullen jatkuissa tukulta uhrin uupuvan ylitse; ensin varjo, sitten murhe, tuska tappava lopulta. Taas ylitse kolkon pohjan mahtava Peboan, talvi, henkien ylitse vetten kaikki jäädytti koviksi. Lumi hapsista pölisi, peitti kentät valkosiksi, aavat aukeat tasoitti, kuni luoja kuurullansa ois' ne sormin suoritellut. Kyttä kautta laajan metsän lumikengillä kuleksi; kylän naiset askaroivat, maissia murentelivat, peurannahkat peittosivat; miehet palloa pelasi, lumikenkätanssiansa jäätiköllä pyörelivät. Kerran, päivyen pimeten, Naurava Vesi majassa Nokomisin kanssa vuotti Hiawathan askeleita, miehen metsästä tuloa. Lieden loimu kasvoillansa heiasti punasin viiruin, Nokomisin silmä loisti kuni kuutamo vetinen, välkkyi silmä Minnehahan kuni aurinko vetehen. Takanansa kyyröttivät varjot wigwamin sopessa, savu kieri renkahissa liidellen läpi lakeisen. Oviverho verkallensa ulkoa kohotettihin, hehkui hetkisen tulonen, savu häälyi hetken verran, jolloin kaksi naisenpuolta kävi kutsutta sisälle, hiljaa, ilman huomiota, ilman tervehdys-sanoja majan nurkkahan menivät. Näkö, verhot näytti, että ovat vieraita kylästä, istuksivat kalpeoina surumielin, hiljaisina, kera varjojen vapisten. Oliko huuhkajan humina, Koko-koho metsikössä? lauloiko lakeisen suulla tuuli, tunkien sisälle? Varmasti selosti ääni: "Vainajat ne, vaatteissansa, aaveet, on asukkaitanne, Ponemahn alusväkeä tulevan elämän maasta!" Sai kotihin Hiawatha, metsäretkeltä palasi, lumikuura kutreillansa, punapeura olkapäillä; Minnehahan jalkoihinpa heitti peuran hengettömän. Kaunihimpi, uljahampi mies nyt mielestä hänellä, kuni tullessa kosihin muinoisin majalle taaton, peuran hälle kun pudotti toivehittensa tueksi. Kohta keksi Hiawatha vierailut värisemässä, oudosteli itseksensä Minnehahan vierahia; ei hän liikoja udellut, lausui tervetullehiksi. Illallisen laitettua, peuran pantua paloiksi verettömät vierahatpa hypähtivät varjostansa, söivät parhaimmat palaset, valtasivat valkorasvat, jotk' oli siirretty sivulle Nauravan Veden varalle, Hiawathan vaimon syödä. Kysymättä, kiittämättä ahmivat palat parahat, taas takaisin pyörähtivät, sopen varjohon vajuivat. Puhu eipä Hiawatha, tee ei liikettä Nokomis, moitiskele Minnehaha, pienin piirre ei paheksu; Minnehaha kuiski vainen: "Kyll' on raukat nälkäisiä! Tehkööt tahtonsa mukahan, syököhöt ravinnoksensa!" Moni päivä nousi, laski, valon yöhyet karisti kuni kuusi huutehensa pimennossa oksiensa. Istui päivät liikkumatta oudot vierahat majassa, mutta öillä, myrskysäillä taikka tähtien valossa aina metsähän menivät polttopuita noutamahan, aina äänettä, suruisna. Konsa vainen Hiawatha tuli metsästä, kalasta, kun oli valmis illallinen, ruoka kullekin jaettu, naiset kalpeat kavahti kodan synkästä sopesta, ahmivat palat parahat, Minnehahan mieliruuat, moittehitta pois menivät taaskin varjohon takaisin. Moittinut ei Hiawatha katsehella karsahalla, sanoilla, sadattelulla, ei konsa Nokomis-muori tehnyt ynseetä elettä, eikä heille Minnehaha tympeillyt pahoista töistä. Kärsivät ne äänetönnä, ettei oudon oikeudet, onni ilmanantamisen kautta katsehen vähene, säry syytöksen sanalla. Keksi kerran keskiyöllä Hiawathan valpas silmä kodan vienossa valossa, kekäleiden hiiltyväisten liekin yhä riutuessa, kuuli pitkät huokaukset, monet nyyhkehet suruiset. Ylös nousi vuotehelta, päältä vuodan pitkävillan, siirsi peurannahkaverhot, haamut kalpeat havaitsi lavoillansa yösydännä istumassa, itkemässä. Virkkoipa hän vierahille: "Miks on syömmenne suruiset, yönne nyyhkitte yhäti? Oisikko Nokomis-vanhus taikka Minnehaha joskus pahoin vieraita pitänyt, teitä loukannut jotenkin!" Heti haamut lakkasivat itkusta, valituksesta, äänin leppoisin puhuivat: "Haudan haamuja olemme, ennen kanssanne elimme, mailta Chibiabosinpa saavuimme varoittajiksi, koittamiksenne kävimme. Kun vieri surujen viestit, elävien tuskanhuudot autuaitten saaristohon, tahtoen takaisin sieltä kuollehia ystäviä, saattaen murehet meille turhilla valituksilla, siks' sua saimme koittamahan. Hylyt, oudot täällä oomme, teille taakkana pahana, eipä meille, kuollehille elossa sijoa olle. Mieti tuota, Hiawatha, puhu kaiken kansan kuullen, etteivät valita vasta täältä pois jo muuttaneita, saata sieluja suruhan Autuaitten saaristossa. Älkää haudoille varatko kantamuksia kovia, wampumia, turkiksia, paljo kuppia, patoja, että henget herpouvat tavattoman taakan alla; ei kuin hiukkasen evästä, tulta tiellensä valoksi! Täält' on neljän päivän matka aaveitten asuinsioille, neljä yötä yksinäistä, neljästi tulen tekoa. Perätysten neljä yötä tehkää haudoille tulia, ettei haamu matkallansa vall' ois lämpöä, valoa. Hyvästi nyt Hiawatha! Kovan koitoksen panimme kärsivällisyydellenne, hävyttömän julkeata oli kaikki käytöksemme; ylenpä ylevä, suuri, jaloluontoinen olitkin. Pidä vastakin varasi kovemmassakin kokeessa!" Puhelujen päättyessä kodan peittävi pimeys. Hiawatha hiukan kuuli vaatteiden kahisemista, verhon siirtyvän ovella näkymättömin kätösin, tunsi kylmän ulkoilman, valon himmeän ovesta; vierahat vaeltavaiset, Manan herran matkamiehet, oudot aavehet hävisi.

Oi sitä kolkkoa, kovoa, tavatonta talvikautta, julman suurta, synkeyttä! Aina vain yhä syvemmin joet hyyti, järvet jääti, paksummalta, paksummalta. maita kattavi kinokset, lumi allensa anasti metsät ympäri kyliä. Kodasta kinostuneesta vaivoin uurtavat uransa kinnastettujen käsien, lumikenkien keralla miehet, metsälläkävijät. Turha vainen tuokin koitos, aivan on lopussa linnut, kadonneet kaniinit, peurat, metsät autiot, kamalat, jonne uupuivat urohot, vilu, nälkä näännytteli. Oipa hirmuista oloa, nälän, kuumehen tuhoa, ihmisrinnan riudutusta, vaimojen valittamista, lasten tuskaa ja tuhoa! Nälkä maatakin nujersi, nälissänsä ilmanpiiri, taivas tuskainen nälästä, taivon tähdet tuijotteli kuni karhun syövät silmät, suden nälkäiset näkimet. Hiawathan wigwamihin pari vierasta tulevi, synkät, oudot, aavemaiset, käyden käskyttä sisähän äänetönnä istahtivat Minnehahan vuotehelle, häntä kolkosti pälyen silmin oudoin ja palavin. Etupuolinen esitti: "Olen Nälkä, Bukadawin!" "Mua katso!" toinen tuumi, "olen Kuume, Ahkosewin!" Mielellinen Minnehaha, heidät nähtyä värähti, saatua sanoman kolkon vaipui hiljaa vuotehelle, peittäysi pakisematta alla katseiden vapisten, alla outojen sanojen kuumeisna, paleltuvana. Hiawatha raivostuen astui metsän autiohon, sydämessä murhe musta, lujuus kasvoissa kivinen; tuskan nostama hikikin jäätyi jääksi otsallansa. Päällä turkit ja asehet, mukanansa saarnijousi, nuoliviinet täysinäiset, Minjekahwun-kintahansa meni hän metsän autiohon, lumikengillä käveli. "Mahtava Gitche Manito!" kasvot käätyt taivahalle tulkitsi hän tuskiansa, "anna einettä, isäni, anna leipää lapsillesi, ah, pelasta Minnehaha!" Kieri kautta tyhjän metsän sangen kauas äänen kaiku, sointu synkeän sydämmen, mut ei muuta vastausta kuni kaiku kurjan huudon, kaiku kaukaisten salojen: "Minnehaha, Minnehaha!" Hiawatha pitkän päivän korvessa nyt harhaeli, jonka polkuja kävellen kerran päivänä kesäisnä, ikänsä ihanimpana toi hän kultansa kotihin dacotain tasankomailta. Silloin lauloi lehdon linnut, purot naurellen kimalti, ja tuo armas Minnehaha virkahti värähtämättä: "Seuraan, mieheni, sinua!" Majassa Nokomis-muorin. sekä vaimo-vierahien, nälän, kuumehen keralla rakastettunsa makasi, Minnehaha houraeli: "Kuule!" kertoi, "kuulen kuohun, kuulen kaukaisen kohinan, kuulen kosken Minnehahan. kaukaa kutsuvan minua!" "Lapsi!" vastasi Nokomis, "ei, se vain on öinen tuuli!" "Katso, taattoni näkyvi!" sanoi hän, "ovella seisten mulle viittovi majasta yksinään Dacotan maassa! Ah!" hän virkkoi ja valitti, "Paugughn palavat silmät pimeästä muljoittavat, tunnen hänet kolkoin kourin pimeässä kiinni käyvän; Hiawatha, Hiawatha!" Ja se koito Hiawatha keskellä avaran metsän kaukaisessa vuoristossa, pimeässä kuuli äänen, kuuli kutsun Minnehahan: "Hiawatha! Hiawatha!" Hiipi metsien lumisten, tiettömien aavikoiden Hiawatha kiiruhtavi kolkoin tuntehin kotihin, aivan saaliitta samosi, Nokomisin itkut kuuli: "Wahonowin! Wahonowin! miks' en sortunut sinuna, miksi en kerallas kuollut? Wahonowin! Wahonowin!" Kohta syöksyi hän kotahan, näkipä Nokomis-muorin eestakaisin huojetellen vainaata valittelevan, Minnehaha-armahaisen kuollehena, kylmenneenä! Sydämensä sortuessa päästi hän tuiman tuskanhuudon, metsä vastahan värähti, tähdet taivahan vapisi kera tuskansa tukalan. Sitten hän puhumatonna vaipui vainaan vuotehelle, liki jalkojen jalojen; eipä nuo kevein kengin viere vastahan ovelle, saa ei konsa saattamahan. Peitti kasvonsa käsihin, istui pitkän viikkokauden aivan kun tajuttomana, äänetönnä, tietämättä oliko päivä vai pimeä. Vihdoin sitten Minnehaha alle hangen haudattihin sydämmehen synkän metsän, ritvakuusten siimeksehen, [Hemlok-kuusi (Tsuga canadensis)] päällä parhaimmat pukimet käärittihin kärppäturkein valkoisien, pehmoisien lumiliinojen sisähän. Niinpä hänet haudattihin. Jäljetysten neljä yötä tulen haudalle tekivät sielun saattotaipaleelle asuinmaille autuaille, siunattujen saaristohon. Oveltansa Hiawatha näki nuotion palavan synkän kuusikon sylissä. Unetonna uksen tiestä, Minnehahan vuotehelta vartioitsi hän valoa, ettei sais se sammuksihin, jäisi vainaja valotta. Poistuneelle hän puheli: "Jää hyvästi Minnehaha, minun Naurava Veteni, sydänaatokset arimmat kerallasi kuopattihin! Saa elä takaisin toiste kärsimähän, raatamahan, kussa kuume kuihduttava, sydänjuuret nälkä syöpi! Pian päätän tehtäväni, pian seuraan ma sinua Autuaitten saaristohon, Ponemahn alustamaille, tulevaisehen elohon!"

XXI

Istuvi asunnossansa joen jäisen rannikolla mies vanha suruisna, yksin; hapsensa lumena hohti, tummana tulensa tuikki, vanhus Waubewyoniinsa, valkonahkavaippahansa kääriyneenä kun tutisi, kuulematta muuta, paitsi myrskyn ryskettä salossa, näkemättä muuta, paitsi pahinta lumipyryä. Riutuissa takan tulosen, hiilten hiutuissa poroksi, mies nuori kevein kengin astui uksesta sisälle; posket nuortean punervat, silmät kuin keväiset tähdet lempeänä loistelivat, päässä palmikko parahin hajuheinistä sidottu, hymy huulilla hupaisa, luoden hohtehen majahan, kädessänsä kukkakimppu, täyttäin tuoksulla tupasen. "Ah mun armas poikaseni!" ukko huudahti ilolla, "oli onni silmilleni saadessa sinua nähdä; istu viereeni matolle! Yhdessä nyt yöpykäämme hiilokselle hiutuvalle, kerro mulle matkoistasi, seikkailuistasi sanele! Pakisen ma puolestani uljaimmat urostekoni!" Kukkarosta kummanmoisen rauhan piipun hän vetävi. koppa sen punakivestä, sulitettu ruokovarsi; täytti sen pajunpurulla sekä hiilellä sytytti, ojentain sen vierahalle, tuosta alkavi jutella: "Kun ma huo'un, hengittelen, yli maisemain puhallan, joet kaikki jäykistyvät, vedet muuttuvat kiveksi." "Kun ma huo'un, kun puhallan", nuori mies hymyten virkkoi, "hengitän ylitse maiden, käyvät niityt kukkasihin, laulellen joet sulavat!" "Kun ravistan hapsiani", ukko synkästi saneli, "maa tää peittyvi lumihin. lehdet lehvistä karisten kuolevat ja kalpenevat, sillä, kun ma hengittelen, katso, kaikki nuo katoovat! Soilta, salmilta, vesistä hanhi, haikara tulevat, kaukomaille karkkoavat, sillä taas kun henkäelen, katso, kaikki ne katoovat! Kunne käyvät askeleeni, villit metsien elukat pian piilevät koloihin, maa kovovi piikiveksi!" "Kun pudistan hapsiani", nuorukainen naurahteli, "saapi lämpimät satehet, kasvit riemuiten kohoovat, haikarat ja villihanhet saavat soille ja vesille, pääsky kiitävi kotihin, punarintakerttunenkin, sinilintunen, Owaissa laulellen lirittelevät, niityt alla askelteni kaikki nuokkuvat kukista, metsät lauluin raikahuvat, lehdet puihin puhkeavat!" Puhellessa yöhyt häipyi; alueilta kaukaisilta, Wabunin valomajoilta lailla loistavan soturin viitassansa, maalattuna astui aurinko, sanoen: "Gheezistä, minua katso, katso suurta aurinkoa!" Silloin vanhus vaikenevi, ilma lämpeni hyväksi, kodan päällä lauleskeli punakerttu, sinilintu, purot alkoivat lorista, tuoksu ruohon kasvavaisen tuulahti majan lävitse. Segwun, nuori vieras, tuopa tarkemmin valossa päivän jäisen naaman nyt näkevi: se oli Peboan, talvi! Senpä silmistä vetoset vallan virtana valuivat, ruumis kuihtuvi kaveten auringon ylentyessä, kunnekka katosi maahan, tyyten ilmahan hävisi. Näki vielä nuorukainen edessänsä lieskivellä, kuss' oli tuikkinut tulonen, keksipä kevätesikon, kevätkaunokin tapasi, Miskodeedin miellyttävän. Niinpä vihdoin Pohjolahan tuon tukalan, kolkon talven, kylmän kauhean perästä kevät saapui kukkinensa, lehtinensä, ruohoinensa, laulavine lintuinensa. Purjehtipa pohjolahan parvet suuret taivahalla, lailla nuolten liitelivät joutsenetkin, Mahnahbezeet haastellen kuni inehmo; jousenkaaren katkennehen lailla riensivät rivissä. Tuli toisia perästä: Valkohanhi, Waw-be-wawa, siivin vinkuvin vilisti yksin, kaksin kaartelivat Manhng elikkä lunnilintu, Shuh-shuh-gah, sinerväkurki, arokana, Mushkodasa. Viidakoissa piipitteli sinilintunen, Owaissa, kotain huipuilla visersi punarintakerttunenkin, mäntymetsän siimeksessä Omemeekin, kyyhkynenkin kultasellensa kuhersi. Surumieli Hiawatha äänettä, puhumatonna kuuli niiden kutsuäänet, ulos uksesta käveli, seisten katsoi taivahalle, maata, vettä silmäeli. Matkoilta Wabunin mailta, etäältä idän ovilta, aamun mailta loistavilta ihmekulkija Iagoo, suuri kerskuri palasi. Ollut seikoissa sadoissa tiesi juttuja tuhansin, uudet kummat kertomukset. Kovin kuunteli kyläjäs julkeoita juttujansa, naurain vastaten hänelle: "Ugh! todella toisen kerran on se taas Iagoo itse, häll' on ihmehet isoimmat!" — Kertoi järven nähnehensä Gitche Gumeeta isomman, veden karvahan mokoman, juomaksi sopimattoman. Katsoi toisiinsa soturit, naiset vilkkui vierellensä, sanoivat hymyillen kaikki: "Kaw! se vallan on valetta!" "Ylitse mokoman seljän" jatkoi hän, "kanootti lensi, suuri, siivekäs kanootti, avarampi männikköä, metsän puita korkeampi." Ukot, eukot tirskahdellen vilkkui toisiinsa, sanoen: "Kaw! se vallan on valetta!" "Suusta sen," Iagoo jatkoi, "tuli hälle tervehdykset, sai salama, Waywassimo, ukkonenkin, Annemeekee." Nauroi naiset ja soturit hienolle äänellensä: "Kaw! mitä satuja kerrot!" "Siinä", jatkoi hän, "vaelsi kansoa kanootin täysi, sotamiehiä satoja, valkomaali kasvoissansa, leuat peitetyt hiuksin." Nauroi naiset ja soturit, hälle pilkaten puhuivat niin kuin korpit kuusikossa, metsän vaakkuvat varikset. "Kaw! mitä valeita kerrot, elä luule uskovamme!" Hiawatha ei ivannut mutta vastasi vakaasti joukon joutavan ivahan: "Totta kertovi Iagoo, kaikk' olen näyssä nähnyt: suurisiipisen kanootin, valkokasvoisen väestön, tulon joukon partasuisen purren puisen kantamana aamunmailta loistavilta, Wabunin valomajoilta. Mahtava Gitche Manito, itse luoja, Suuri Henki heidät eellehen opasti sanomaansa saattamahan. Kunne kulkevat, edellä käypi Ahmo, piikkipaarma, herttainen hunajaseppo, kussa maata polkenevat, outo kukkanen kohoopi, miehen valkeaihoisen jalanjälki[16] kaikkialle maasta nousevi kukassa. Konsa käyvät vierahille, saavat meitä katsomahan, tervehdykset lausukaamme, ystävinä kohdelkaamme! Mahtava Gitche Manito näyssä sen saneli mulle. Myöskin näin samalla silloin salat, vastaiset asiat päästä päivien etäisten, näin mä matkat lännen maille, kansain outojen kulennan, ahdettuin, ahertavien, monta kieltä haastavien, jotka tunsi rinnoissansa sydänsykkehet samaiset, raikui kirveensä saloissa, kylät, kaupungit kohosi, vierivät ylitse vetten ukkosilmakanoottinsa. Sitten silmäini editse kuva kulki synkeämpi, näky pilvinen, hämärä: heimomme hajoitettuna, neuvoni unohtaneena, heikkona, eripuraisna näin mä jättehet vähäiset kallihista kansastani lakaistuna lännen maille, kurjina repalehina, kuten pilvet myrskyn eessä, syksyn lehdet kuihtunehet!"

XXII

Rantamalla Gitche Gumeen Suuren Selän, välkehtivän kerran aamuna kesäisnä seisoi wigwamin ovella vuotteleva Hiawatha. Tuoreutta ilma henki, maa oli eloisa, kirkas, ensi päivän loistehessa lähimetsään, länttä kohti Ahmo kulki kultaparvin mehiläiset lauleskellen päivän paisteessa suristen. Yllä loisti kirkas taivas, eessä laakea vetonen, hyppi sampi sen sylistä välkkyen valossa päivän, partahalla suuret metsät veden kalvohon kuvasti, valot, varjot veen povessa lepäsivät liikkumatta. Hiawathan otsallapa jäljet huolen häipynehet oli kuin usva veen selältä, sumut niittynotkelmista. Riemun huumaavan hymyllä, ilon hauskan huumehessa, kuin jos aavistus sanoisi oven aukeevan etehen, Hiawatha nyt odotti. Oli kouransa koholla, kädet kohti aurinkoa, valo sormien lomitse lankesi olalle, päälle, pilkutellen pään ja kaulan, kuin tukevan tammen rungon oksain, lehvien lomitse. Kaukana veden selällä, etähällä himmeänä siinti pilkku pikkarainen aamun alkavan sumussa, väliin näytti veessä uivan, väliin lentävän lähemmä. Tuoko kuikka, Shingebiskö, vaiko Shoda, pelikaani, tai Shuh-shuh-gah, sinikurki, vai Waw-be-wawa, valkohanhi kuin vesi välähtelevä kiiltokaulasta valuvi? Eipä ollut hanhi, kuikka, kurki eikä pelikaani tuo vedessä kelluvainen, läpi usman liukuvainen, vaan aluspa airollinen tuo oli, tuohinen kanootti, nousten, laskien vedessä, välkähdellen auringossa. Tuossapa tuli väkeä Wabunin valomajoilta, aamun ääriltä etäältä, tuli munkki mustaviitta, vakoilija valjunaama kera oppahan, toverin. Jalo Hiawatha tuosta kätensä koholle nosti, tervetulleeksi osoitti, mielin riemuisin odotti, kunnes vierevä venonen raapi rannan hietikkoa, kunnes päämies Mustakaapu, valjunaama, ristirinta nousi hiekkarannikolle. Riemumielin Hiawatha heille ääneensä saneli: "Kaunis on päivän kultakehrä[17] kun te kaukovierahamme käytte meitä katsomahan! Rauhoin teitä vuottoilimme, auki on ovemme teille, käykää kaikkihin koteihin; vilpittömän ystävyyden teille täällä tarjoamme! Niin ei konsa maa kukoista, ihanammin päivä paista, kun nyt, meitä katsomahan kaukomailta tultuanne: kons' ei tyynemmät vetemme, selvemmät salakareista; kanoottinne kulkeissansa kaikki selvitti karikot; ei tuoksu tupakan konsa liene ollut mieluisampi, maissimaamme kukkeampi, kun tänä päivänä pyhäisnä, herttaisena huomenena, vieraisille kun tulitte!" Vastasipa Mustakaapu, outo päällikkö puheli muukalaisen murtehella, aivan oudoilla sanoilla: "Rauha olkohon sinulle Hiawatha, kansoinesi, rukouksen runsas rauha, anteheksiannon rauha, rauha Kristuksen, Marian!" Kohtelias Hiawatha vierahat vei wigwamiinsa, saattoi heidät istumahan kärpän, piisonin nahoille. Vanha huolekas Nokomis puukupilla ruoat kantoi, toipa vettä tuokkosella, calumetin, rauhanpiipun täytti ja sytytti heille. Kylän kaikki vanhat miehet, kaikki urhot ja soturit, profeetatkin, Jossakeedit, kaikki taikojat, Wabenot, Medat myöskin, lääkemiehet tuli tervehdyssanomin: "Hyvin veljet, tultuanne kaukaa meitä katsomahan!" Piirissä he piippuinensa istuivat oven lähellä vuottain hiljaa vierahia nähdäksensä, kuullaksensa, kunnes päämies, Mustakaapu, valkonaama, wigwamista tuli tervehdyssanomin, muukalaisen murtehella puhui outoja sanoja. Ukot tuumi: "hyvin veljet, kun tulitte kaukomailta meitä täällä katsomahan!" Sitten päällikkö puheli, Mustakaapu kertoeli tulentansa tarkoituksen, kertoi Neitsyt Mariasta, pojastaan, Vapahtajasta, miten hän muinoin kaukomaalla eli ihmisten keralla, paastosi, rukoili, toimi; kuinka kirotut juutalaiset kiduttivat, pilkkasivat, ristinpuussa surmasivat; kuinka nousi haudastansa, oli oppilapsinensa, viimein nousi taivahasen. Tuohon päälliköt sanoivat: "Kuulimme sanasi kummat, kaikki taitavat tarinat; niitä hetken harkitsemme. Hyvä on, oi veljyemme, kun kävitte kaukomailta tänne meitä katsomahan!" Sitten poistui päällysmiehet kotihinsa kertomahan naisille ja nuorisolle kaikki vierahan tarinat, lähetin Elämän Herran Wabunin valomajoilta. Tukalalta ilma tuntui, kummalta kesäinen ilta, kaikki metsä untelona kodan kuuman ympärillä, veden ranta raukeana alla metsikön lipatti, kirakasti Pah-puk-keena, sirkka, pellolla siritti. Hiawathan vierahatpa kesän kuumasta väsyen makasivat wigwamissa. Illan viileys, hämärä lankesi levollisesti yli seudun ja sumujen, pitkät auringon sätehet pitkin maata, metsikköä pitkin piikein puhkoellen loukot, rotkot retkeilivät Yhä vierahat viruivat hiljaisessa wigwamissa varista väsähtäneenä. Ylitse sumuisen seudun illan viileys valahti, päivän painuvan sätehet pistelivät peitsiänsä metsän varjoisen lävitse, sorkkivat joka solukan, tuohoen tureikot, rotkot: hiljaisessa wigwamissa vielä vierahat viruivat. Nousi sitten Hiawatha, heittäen hyvästiänsä kuiskutti Nokomisille vieraita herättämättä: "Minä lähden, oi Nokomis, matkalle mitattomalle, päivänlaskunportahille, kotituuleni tuville, vaan jätänpä jälkeheni vierahat nuo wigwamiini, huostaasi hyvä Nokomis. Pidä nyt visusti vaari että on elinvapaus, ruoka, juoma puuttumaton heillä mennehen majassa." Sitten kulki hän kylähän, jossa heittäen hyvästit sotureille nyt saneli, nuorisoa neuvoskeli: "Oi on kansani, menenpä matkalle mitattomalle; kuut monet, lukuisat talvet vielä vierevät ohitse, konsa teitä katsomahan taasen saapunen takaisin. Vaan jätänpä jälkeheni viisahat nuo vierahani, kuulkaa viisahat sanansa, tarinoimansa totuudet! Itse on Elämän Herra heidät tänne toimittanut aamun ja valojen mailta." Hiawatha rannikolla seisovi; erotessansa kääntyi, kättä heilahutti, tuosta tuohisen venonsa laski valkolainehille rannalta, somerikolta, kuiski, purrelle puheli: "Lähde länttä, länttä kohti!" Vauhdilla veno vaelsi; aurinko aletessansa pilviä punasi, poltti kuten liekit aavikkoa, jälen jätti järven päälle, väylän loistavan vetehen, jota kuin jokea pitkin Hiawatha länttä kohti purjehti punaista tietä pursin purppurautuhun, häipyen hymyhyn illan. Katsoi kansa rannikolta urohon etenemistä, nähden purren purjehtivan vierren, keinuen, kohoten, kulkien kuin uusi kuuhut, kunnes näytti nousevaksi, kultausvihin upoten, kaukaisuutehen kadoten. "Hyvästi!" sanoivat kaikki, "Hiawatha, jää hyvästi, jää hyvästi ainiaaksi!" Metsät tummat tuumasivat, salot heltyen saneli: "Jää hyvästi, Hiawatha!" Rannan aallot ankeasti soittivat somerikolla: "Jää hyvästi, Hiawatha!" Sinikurki suolla soitti, säisti kaipauksin sävelin: "Jää hyvästi, Hiawatha!" Siten läksi Hiawatha, rakastettu Hiawatha kultaruskon hohtehessa, illan purppurasumussa alueille kotituulen, luodetuulen, Keewaydinin, autuaitten saaristohon, Ponemahn alustamaille, tulevaisehen elohon.

[Nämä Longfellowin kirjoittamat "Muistutukset" ja loppuun liitetyn intiaani-sanaston selityksineen on suomentanut veljeni K.V. Ollilainen, joka myöskin on avustanut Hiawathan runo-suomennosta tulkitsemalla suomeksi englanninkielistä alkutekstistä. Suomentaja.]

Hiawathan Laulu. — Tämä intiaani Edda — jos sitä siksi saan nimittää — perustuu Pohj. Amerikan intiaanien keskuudessa yleiseen sukutarinaan ihmeellistä syntyperää olevasta henkilöstä, joka lähetettiin heidän sekaansa perkkaamaan heidän jokensa, metsänsä ja kalastuspaikkansa ja opettamaan heille rauhan askareita. Hän tunnettiin eri heimojen kesken eri nimillä: Michobou, Chiabo, Manabozo, Tarenyawagon ja Hiawatha. Mr. Schoolcraft antaa hänestä seuraavan selonteon kirjassaan "Algic Researches", Voi I, p. 134; ja hänen teoksessaan "History, Condition and Prospects of the Indian Tribes of the United States", Part III, p. 314 (Philadelphia, Lippincott Grambo & Co., 1854) löytyy sanotun tarinan irokeesi toisinto erään Onondaga päällikön suullisesta kertomuksesta saatu.

Tähän vanhaan tarinaan minä olen kutonut muita omituisia intiaani-satuja, ottaen ne pääasiallisesti mr. Schoolcraft'in monista ja arvokkaista kirjoitelmista, jolle kirjallinen maailma on niin suuressa velassa hänen väsymättömän intonsa takia pelastaessaan unhoon joutumasta niin paljon intiaanien tarustoa.

Runon tapahtumapaikka on ojibwain keskuudessa Ylöjärven etelärannalla
Grand Sablén ja Kuvakallioiden välisillä tienoilla.

[1] Tawasenthan notkelmassa, — Tämä laakso, nykyinen nimi Norman's Kill, on Albany County'sea, New Yorkin valtiossa.

[2] Tuolla Prairievuoristossa, — mr. Catkin, kirjassaan Letters and Notes on the Manners, Customs, and Condition of the North American Indians, Vol. II. p. 165, antaa mieltäkiinnittävän selostuksen Coteau des Prairies'ta ja Punaisen piippukiven louhimosta. Hän sanoo:

"Täällä (heidän kertomuksiensa mukaan) tapahtui punaisen piipun salaperäinen synty; piipun, joka on puhaltanut sodan ja rauhan savujaan mantereemme kaukaisempiinkin kulmiin, joka oli jokaisen sotilaan tuttu ja joka on laskenut punertuneen vartensa läpi sodan ja hävityksen peruuttamattoman valan. Ja täällä myöskin rauhaa henkivä calumet syntyi ja sulitettiin kotkan sulilla, joka on valanut hurmaavia savujaan yli maan ja tyynnyttänyt leppymättömän villin hurjuutta.

"Vanhaan aikaan kutsui Suuri Henki täällä intiaanien heimot yhteen ja punaisen piippukivi-kallion reunalla seisten lohkaisi sen seinämästä palasen ja sitä käsissään käännellen teki suunnattoman piipun, jota hän sauhutti heidän ylitsensä pohjoseen ja etelään ja itään ja länteen; ja sanoi heille että tämä kallio oli punaista, — että se oli heidän vertaan, — että heidän piti käyttää sitä rauhanpiipuikseen, — että se kuului heille kaikille ja että sotanuijaa ja nylkemisveistä ei saanut nostaa sen alueella. Viimeisellä savun vetäsyllä hänen päänsä piiloutui suureen pilveen ja koko kallion pinta, monen mailin alalta suli ja lasiutui; ja kaksi suurta uunia aukesivat alhaalla; kaksi naista (paikan hengettäret) kävivät sinne sisälle tulen lieskassa ja heidän kuullaan siellä vielä tänäänkin (Tsomeccostee ja Tsomeccostewondee), vastaavan ylimäisten pappien ja poppamiesten manauksiin, jotka neuvottelevat heidän kanssaan vieraillessaan tällä pyhällä paikalla."

Tämä juttu on Heckewalder'iltä. Hänen selostuksessaan "Indian Nations" (intiaaniheimot) hän kuvailee intiaani-metsästäjän puhuttelevan karhua melkein näillä sanoilla. "Minä olin läsnä", hän sanoo, "tämän omituisen sättimisen sattuessa. Kun metsästäjä oli tappanut karhun, kysyin minä miten hän luuli eläin paran ymmärtävän hänen sanojaan." "Oh, vastasi hän, karhu kyllä ymmärsi minua hyvin. Ettekö huomannut miten häpeissään hän oli minun häntä haukkuessani." — "Transactions of the American Philosophical Society", Vol. I. p. 240.

[4] Elä karju, karhu, viepi! — Heckewerlder, eräässä kirjeessä, joka on painettu Transactions of the American Philosophical Society, Voi. IV. p. 260, puhuu tästä tarusta Mohikanien ja Delawarein seassa yleisenä.

"Heidän kertomuksensa kulkee näin", hän sanoo. "Kaikista tässä maassa ennen olleista eläimistä tämä oli hirvittävin; että se oli paljon suurempi suurinta tavallista karhua ja erinomaisen pitkäruumiinen; ylt'yleensä (paitsi pientä valkoista karvatupsua seljässä) aivan paljas…

"Tämä eläin oli usein keskustelun aiheena intiaaneilla erittäinkin metsästysmatkoilla ollessa. Minä olen myöskin kuullut heidän sanovan lapsilleen: 'Hiljaa! Alaston karhu kuule sinut, tulee päällesi ja syöpi sinut'."

[5] Missä kosket Minnehahan — Fort Snelling'in seudut ovat kauniista maisemista rikkaat. St. Anthonyn putoukset ovat tuttuja matkustajille ja intiaani-kuvauksien lukijoille. Näiden putousten ja linnoitusten välillä on Pieni putous, 40 jlk. (12 m.) korkea eräässä Missisippiin laskevassa virrassa. Intiaanit nimittävät sitä Minehah-hah, s.o. "Nauravat vedet". — Mrs Eastman "Dacotah, or Legend of the Sioux", Introduction, p. u.

[6] — hiekan särkiksi hivutti, — Kuvaus Grand Sablésta eli Ylöjärven suurista hietasärkistä ja Foster ja Whitneyn Report on the Geology of the Lake Superior Land District, Part II. p. 131.

"Grand Sablén maisemat ovat tuskin vähemmän mieltäkiinnittävämmät kuin Kuvakallioiden (Pictured Rocks). Retkeilijä astuu äkisti kovettuneelta hietarannalta löysään hietikkoon ja vaikka edellisessä paikassa kalliot ovat vähemmän jyrkät, ovat ne sitä korkeammat. Hän näkee edessään pitkän rantaviivan, muistuttaen suunnatonta hietasärkkää, yli sata viisikymmentä jalkaa (45 m.) korkea ilman jälkeäkään kasvullisuudesta. Harjalle noustessa huomataan pyöreitä kumpuja tuulen puhaltamaa hietaa ja väliin puuryhmä, seisoen kuin kosteikko erämaassa."

[7] Onaway! Oi rakkahani — Tämä laulu löytyy alkuperäisenä Littells' Living Age'ssa, Vol. XXV, p. 45

[8] — vaiko joutsen joikuvainen, — Tämä omituinen taru Punajoutsenesta löytyy Schoolcraft'in Algic Researches, Vol. II, p. 9. Kolme veljestä oli metsällä veikaten kuka toisi kotiin ensiksi saaliin.

"He eivät saaneet ampua muuta otusta", niin satu kertoo, "kuin mitä heidän kunkin oli tapana tappaa. He läksivät eri suunnille. Odjibwa, nuorin, ei ollut kulkenut kauas ennenkuin hän näki karhun, eläimen, jota hänellä ei ollut lupa sopimuksen mukaan tappaa. Hän seurasi sitä läheltä ja ajoi nuolen sen lävitse joka sen kaatoi. Vaikka vasten vetoa hän alkoi sitä nylkemään, kun yhtäkkiä ilma värjäytyi punaiseksi hänen ympärillään. Hän hieroi silmiään, luullen mahdollisesti näkönsä pettävän, mutta ilman seurauksia, sillä punainen kajastus pysyi. Lopulta hän kuuli outoa ääntä kauempaa, Ensin se kuulosti ihmisääneltä, mutta vähän matkaa ääntä kohti mentyään hän saapui järven rantaan ja pian huomasi etsittävänsä. Etempänä järvellä ui mitä ihanin Punajoutsen, jonka höyhenpuku välkkyi auringossa ja joka silloin tällöin päästi samallaisen äänen minkä hän ensin oli kuullut. Hän oli pitkän jousenkantaman päässä ja vetäen jänteen aivan korvansa viereen tähtäsi tarkkaan ja ampui. Nuoli ei sattunut; ja hän ampui, ja ampui kunnes hänen viinensä tuli tyhjäksi. Joutsen yhä uiskenteli ympärinsä, ojentaen pitkää kaulaansa ja kastellen nokkaansa veteen aivan välittämättä sitä kohti ammutuista nuolista. Odjibwa juoksi kotiin, ottaen omansa ja veljensä nuolet ja ampui ne kaikki. Sitten hän seisoi ja katsoi kaunista lintu. Seisoessaan hän muisti veljensä sanoneen, että heidän isävainaansa taika-pussissa oli 3 lumottua nuolta. Heti hän läksi hänen joutsenen tappamishaluunsa tukahduttaen kaikki epäröimiset. Minä muuna aikana hyvänsä hän olisi pitänyt pyhyyden häväistyksenä isänsä taika-pussin avaamista; mutta nyt hän kiireesti sieppasi ne kolme nuolta ja juoksi takaisin, jättäen pussin muun sisällön hajalleen majaan. Joutsen oli yhä siellä. Hän ampui ensimäisen nuolen hyvin tarkasti ja osasi hyvin lähelle. Toinen sattui vielä lähemmäksi. Ottaessaan kolmannen nuolen hän tunsi käsivartensa vankemmaksi ja jännittäen jousensa voimakkaasti näki nuolensa lävistävän joutsenen kaulan vähän yläpuolelta rinnan. Sentään se ei estänyt lintu lentämästä pois, jonka se kumminkin teki alussa hitaasti, räpyttäen siivillään ja nousten vähitellen ilmaan ja sitten lentäen pois auringon laskua kohti."

[9] Aattelenpa armastani, — Tämä laulu löytyy alkuperäisenä "Oneotossa".

[10] — salat laula Mondaminin, — Intiaanit pitävät maissia suuressa arvossa. "He kunnioittavat sitä niin tärkeänä ja jumalallisena jyvänä", sanoo Schoolcraft, "että heidän sadunkertojansa keksi monia juttuja, joissa tämä aihe oli symbolisoituna Suuren Hengen erikoislahjaksi. Odjibwa — Algonquin'eilla, jotka nimittävät sitä Mon-da'-min, s.o. hengen-jyvä l. hengen marja, on sievä senlaatuinen satu, jossa täysikasvuinen maissi-kasvi esitetään taivaasta laskevaksi kauniin nuorukaisen muotoisena vastaukseksi erään nuoren miehen rukouksiin miehuuden ikään pääsemispaastonsa ajalla.

"On hyvin tunnettua, että maissin kylvö jo korjuu ainakin vielä hajallaan asuvien heimojen kesken jätetään tykkänään naisille ja lapsille ja muutamille yli-ikäisille vanhuksille. Ei ole yleisesti tiettyä kenties, että tämä työ ei ole pakollista, ja naiset omaavat sen vapaehtoisesti oikeuden mukaisena vastatyönä, heidän mielestään, toisen sukupuolen raskaaseen ja keskeytymättömään työhön yhteiseksi hyväksi toimittaessaan lihaa ja pukunahkoja metsästyksen kautta, sekä puollustaessaan kyliensä vihollisia vastaan ja pitäen tunkeilijat poissa alueiltaan. Hyvä intiaani-emäntä käsittää tämän osaksi erikoisoikeuksistaan ja pitää kunnianaan omata maissivaraston, voidakseen osoittaa vierasvaraisuuttaan, eli asianmukaisesti tuottaakseen kunniaa miehensä vieraanvaraisuudelle — vieraita kestittäessä." — Oneoto, p. 82.

"Erikoinen todistus molemmissa sukupuolissa löytyvästä uskosta, naisen askelten salaperäisestä vaikutuksesta kasvi- ja hyönteiskuntaan on vanhanaikuinen tapa, josta minulle kerrottiin, koskeva maissin kylvöä. Metsämiehen vaimon tapana oli, maissin kylvettyä, valita seuraava pimeä tai pilvinen ilta tehdäkseen salaa kierroksen, saus habillement, pellon ympäri. Sitä varten hän pujahti ulos majasta iltasella huomaamatta johonkin syrjäiseen piilopaikkaan, jossa hän riisuutui täydellisesti. Sitten ottaen matchecota'nsa [jonkunlainen väljä nahkoista tehty päällysvaate. Suom. muist.] eli tärkeimmän vaatetuskappaleensa toiseen käteensä hän veti sitä ympäri pellon. Tämän arveltiin takaavan runsaan sadon ja estäen hyönteisten ja matojen hyökkäykset viljan kimppuun. Luultiin etteivät ne voisi madella yli lumotun kehän." — Oneoto, p. 83.

"Nämä nauhat", sanoo mr. Tanner, "valmistetaan jalavan kuorista kiehuttamalla ja sitten upottamalla ne kylmään veteen… Sotajoukkojen johtaja tavallisesti kantaa useita vyötäisilleen kiinnitettynä ja jos taistelun kestäessä joku hänen nuorista miehistään ottaa vangin on hänen velvollisuutensa tuoda hänet heti päällikölle sidottavaksi ja jälkimäinen on vastuunalainen hänen säilymisestään." — Narrative of captivity and adventures, p. 412.

"Jos nuori nainen maissia kuoriessa löytää punaisen tähkän, ennustaa se urhoollista ihailijaa ja pidetään sitä sopivana lahjana annettavaksi nuorelle soturille. Mutta jos tähkä on käyrä ja suippukärkinen, olipa minkä värinen hyvänsä, koko piiri purskahtaa nauramaan huutaen: 'wa-ge-min'. Se merkitsee varasta maissipellossa. Sen oletetaan näyttävän ukolta, joka kumartuu mennessään peltoon. Praxiteleen taltan luoma luonnos ei voisi elävämmin tuoda tämän iloisen joukon mieleen heidän mieluisen mondamin'insa rosvoojan kuvaa…

"Sanan mukainen tämän sanan merkitys on pala, kappale (mass) tai käyristynyt maissin tähkä; mutta siten nimitetty tähkä on sovinnainen pikkuisen ukon tyyppi, joka on varastamassa tähkiä maissipellossa. Se on tällä tavalla kuin yksinäinen sana näissä oudoissa kielissä tulee monen mielteen hedelmälliseksi äidiksi. Ja me saatamme täten käsittää, miten sana wagein yksinään kykenee herättämään hauskuutta kuorijakehässä.

"Tämä sana on otettu pohjois-algonquin-heimojen viljalaulun pohjaksi. Se on yhdistetty paimosaid fraasin kanssa, joka on intiaanin substantiivin permutatiivi muoto, tehty verbistä 'pim-o-sa', kävellä. Sen sananmukainen merkitys on se joka kävelee eli kävelijä; mutta ne mietteet jotka se tuo esiin ovat 'se joka käy yöllä maissia varastamaan.' Se tarjoo täten eräänlaatuisen parallelismin edellä mainitulle sanalle." — Oneoto, p. 245.

Tämä kuppipeli on pääasiallinen uhkapeli pohjoisten intiaani-heimojen keskuudessa. Mr. Schoolcraft antaa siitä seikkaperäisen selostuksen Oneoto'ssa, siv. 85. "Tämä peli", hän sanoo, "on hyvin viettelevää joistakin intiaaneista. He pelaavat koristuksensa, aseensa, vaatteensa, veneensä, hevosensa, sanalla sanoen kaikki mitä he omistavat; tiedetäänpä asettavan panokseksi vaimonsa ja lapsensa, vieläpä uhraavat oman vapautensa. Sellaisista mielettömistä panoksista minä en ole nähnyt esimerkkejä, enkä minä luule pelin itsensä olevan yleisesti käytännössä. Se rajoittuu enimmäkseen visseihin henkilöihin, jotka vastaavat pelurien luokkaa intiaani-yhteiskunnassa, — miehiin, joita ei tunneta metsästäjinä eikä sotilaina, eikä perheensä toimeentulosta vakituisesti huoltapitävinä. Näiden joukossa on henkilöitä, jotka kantavat nimeä Yenadizzewug, se on vetelehtijöitä, sällejä, kerskuri, keikari. Se tuskin voidaan luokitella niihin tavallisiin huvileikkeihin, joiden kautta taitoa ja kätevyyttä saavutetaan. Minä olen yleensä huomannut päälliköiden ja vakavampien miesten, jotka kehoittavat nuorukaisia palloleikkeihin, ja varmasti ovat aina läsnä tavanmukaisissa kisoissa katselijoina, suosijoina ja kiittäjinä, puhuvan halveksuvasti tästä uhkapelistä. Silti ei voida kieltää, että jotkut päälliköt, huomattuja lännen sodissa ja metsästys-ajoissa, ovat antauneet sen viettelevän voiman alle."

Katso myöskin hänen "History, Condition, and Prospects of the Indian
Tribes", Part II, p. 72.

Lukija löytää pitkän kuvauksen Kuvakallioista Poster ja Whitney'n Report on the Geology of the Lake Superior Land District, Part II, p. 124. Siitä teen seuraavan otteen:

"Kuvakalliot voidaan määritellä ylimalkaisesti hietakivikallio-sarjoiksi pitkin Ylöjärven rantaa viiden mailin matkan nousten useimmissa kohden pystysuoraan vedestä, ilman minkäänlaista rannikkoa sen alla, ylös vaihdellen 50 aina liki 200 jalan korkeuteen. Jos ne olisivat yksinkertaisesti kallio-jono, ne tuskin olisivat korkeutensa tai pituutensa nojalla laskettavat suurten luonnon omituisuuksien joukkoon, vaikkakin sellainen kokoelma kalliokerroksia, suuren järven laineiden huuhtomina, ei olisi missään tapauksessa vailla suuremmoisuutta. Matkailijalle, joka laskee heikossa kanootissaan niiden juurella, ne olisivat aina kauhun esineenä: hyökyjen kimmahdus, kallioiden piirittämä ranta, joka ei suo mailimääriin turvapaikkaa, uhkaava taivas, kiihtyvä tuuli, kaikki nämät herättävät hänen levottomuuttaan ja kiihottaisivat häntä melomaan voimakkaasti kunnes pelättävä seinä olisi sivuutettu. Mutta Kuvakallioissa on kaksi piirrettä, jotka antavat maisemalle ihmeellisen ja melkein ainoalaatuisen luonteen. Nämät ovat, ensiksikin se outo muoto, jommoiseksi järven vaikutus on kalliot kuluttanut ja kovertanut vuosisatoja meren kaltaista hyökyään niiden juurta vastaan heitellen; ja toiseksi se yhtä omituinen tapa jolla suuret alat kallion pintaa on värjäytynyt kirkkaimman värisillä juovilla.

"Tästä jälkimäisestä piirteestä on näiden kallioiden amerikalaiselle matkustajalle tunnettu nimi johdettu, jota vastoin ranskalaisten purjehtijain antama nimitys 'Les Portails' johtuu ensimainitusta ja paljon enemmän silmäänpistävästä omituisuudesta.

"Nimitys Kuvakalliot (Pictured Rocks) on ollut käytännössä pitkän aikaa; koska se ensin annettiin me emme ole saaneet selville. Näyttää siltä kuin ensimäisiin matkustajiin vaikutti enempi tuo outo ja silmiinpistävä värien jakautuminen kallioiden pinnalla, kuin se muotojen kummastuttava moninaisuus, joihin ne olivat kulutetut…

"Meidän soutajillamme oli monta tarinaa kerrottavana Menni-bojou'n kujeista näissä luolissa, ja kyselyjemme vastaukseksi näyttivät laativan loppumattomia loruja tämän intiaani-jumalan teoista."

[16] Haavalehti, Plantago major, joka on seurannut europalaista Amerikassa kaikkialla, saaden intiaaneilta nimen: valkeaihoisen miehen jalan jälki. Suom. muist.

Tällä tavalla, ja samanlaisilla tervehdyksillä ottivat illinois't vastaan Isä Marquett'en. Kts. hänen Voyages et Decouvertes, V osa.

SANASTO

Adjidaumo = orava.
Ahdeek = peura.
Ahkosewin = kuume.
Ahmeek = majava.
Ahmo = mehiläinen.
Algonquin = ojibway-heimon ranskalainen nimitys.
Annemeekee = ukkonen.
Apukwa = vihvilä (Juncus effusus).

Baimwawa = ukon jylinä (onomatopoetinen sana).
Bemahgut = viiniköynnös.
Bena = fasaani.
Bukadawin = nälänhätä.

Cheemaun = tuohi-kanootti.
Chetowaik = hyyppä.
Chibiabos = soittaja; Hiawathan ystävä; valtias henkien maassa.

Dahinda = sammakko (Rana cotesbiana).
Dushkwoneshe eli Kwo-ne'-she = sudenkorento.

Gheezis = aurinko.
Gitche-Gumee = Suuri Merivesi, Yläjärvi (Lake superior).
Gitche Manito = Suuri Henki, Elämän Herra.
Gushkewau = pimeys.

Iagoo = eräs suuri kerskuri ja valehtelija, joka oli tarunomainen
henkilö.
Ininewug = "kiilamiehet", määrätyt pelinappulat "Kuppi-pelissä".
Ishkoodah = tuli; pyrstötähti.

Kabeyun = länsituuli.
Kabibonok'ka = pohjatuuli.
Kagh = piikkisika.
Kago = älä! et saa!
Kahgahgee = korppi.
Kaw = ei.
Kaween = eihän toki, ei suinkaan.
Kayoshk = kajava, lokki.
Keego = kala.
Keewaydin = luodetuuli, "kotituuli".
Kenabeek = käärme.
Keneu = kotka (Aquila chrysaetus).
Kenozha = hauki (Esox reticulatus).
Koko-koho = huuhkaja.
Kuntassoo = eräs luumun sydämmillä leikittävä leikki.
Kwasind = vahva mies.
Kwoneshe eli Dushkwoneshi = sudenkorento.

Mahnahbezee = joutsen.
Mahng = lunni.
Mahngotaysee = lunni sydän, urhoollinen.
Mahnomonee = villiriissi.
Mama = tikka.
Manito = henki.
Maskenozha = hauki (Esox lucius).
Meda = lääkemies, poppamies.
Medamin = parantamisen taito.
Meenahga = mustikka.
Megissogwon = suuri Helmisulka, velho ja rikkauden manito.
Meshinauwa = piipun kantaja.
Minjekahwun = Hiawathan rukkaset.
Minnehaha = nauravavesi; vasiputous eräässä Mississippiin laskevassa
joessa Fort Snelling'in ja St Anthonyn putouksen välillä;
Hiawathan vaimo.
Minewawa = miellyttävä humina, kuten esim. tuulen sohina puissa.
Miche-Mokwa = Suuri karhu.
Mishe-Nahma = suuri sampi.
Miskodeed = kevätkaunokki (Glaytonia vircinica).
Mitche Manito = paha henki.
Mondamin = maissi (Zea mais).
Mudjekeewis = länsituuli; Hiawathan isä.
Mudway-aushka = laineitten loiskutus rannalle (onomatopoetinen sana).
Mushkodasa = teiri.
Muskoday = niitty.

Nahma = sampi.
Nahma-wusk = minttu (Mentha viridis).
Nagow Wudjoo = Yläjärven hietasärkät.
Nawadaha = kaunolaulaja.
Neebanawbaigs = veden haltiat.
Nenemoosha = kulta, armas (hyväily-nimi).
Nepahwin = unen haltia.
Nokomis = isoäiti; Wenonah'n äiti.
Nosa = isäni.
Nushka = katso, katso!

Odahmin = mansikka.
Ojeeg = kalanäätä (Mustela canadensis).
Okahahwis = silli.
Omeme = kyyhkynen.
Onagon = malja; kuppi.
Onaway = herää,
Opechee = puna-rastas (Merula migratoria l. Turdus migratorius).
Osseo = Iltatäbden poika.
Owaissa = sinilintu (Sialia sialis).
Oweenee = Osseon vaimo.
Ozawabeek = pyöreä vaski- eli kupari-nappula kuppi-pelissä.

Pahpukkeena = heinäsirkka.
Paimosaid = varkain hiipivä; varas. (Kts. muistutuksia).
Pau-gug = kuolema.
Pau-Puk-Keewis = kaunis Yenadizze; Huimapää.
Pauwating = Sault Sainte Marie.
Peboan = talvi.
Pemican = kuivattu ja survottu puhvelin tai peuran liha.
Pezhekee = piisoni.
Pishnekuh = telkkä.
Ponemah = manala, tuonela.
Pugasaing = kuppipeli (kts. muistutuksia).
Pugagawaugun = sotanuija.
Pukwana = rauhanpiipun savu.
Puk-wudjies = metsän pienet villit miehet, menninkäiset, peukaloiset.

Sah-sah-je-wun = kosken kuohut.
Sahwa = Perca americana, eräs ahvenen sukuinen kala.
Sehowisha = puro.
Segwun = kevät.
Shoda = pelikaani.
Shabomin = karviaismarja.
Shah-shah = kauan sitte.
Shaugodaya = pelkuri.
Shaugoshee = krapu.
Shawondosee = etelätuuli.
Shau-shau = pääskynen.
Sheshebwug = sorsat: eräät kuppipelissä käytetyt nappulat.
Shingebis = kuikka.
Showain nemeshin = armahda l. sääli minua!
Shuhshuhgah = sinikurki (Ardea herodias).
Soangetaha = "vahvasydän", rohkea; urhoollinen.
Suhbekashe = hämähäkki.
Suggema = sääski.

Tamarack = lehtikuusi (Larix americana).
Tawasentha = Normans hill. Albany kaunti, New-Yorkin valtiossa.
Totem = perhevaakuna.

Ugh = kyllä; niin; merkitsee myöntymistä eli hyväksymistä.
Ugudwash = aurinkokala eli möhkäkala (Orthagoriscus).
Unktahee = veden jumala.

Wabasso = jänis; pohjonen.
Wabeno = taikuri; velho.
Wabenowusk = kärsämö.
Wabun = itätuuli.
Wabun Annung = "tähti idässä", aamutähti.
Wagemin = käyrä maissitähkä; viljan varas.
Wahonowin = intiaanien valitushuuto.
Wah-wah-taysee = tulikärpänen (usean-sukuisia hyönteisiä
    kuuluvia heimoon Goleoptera).
Wampum = simpukan kuorihelmiä.
Waubewyon = valkea nahkaviitta.
Wawa = villihanhi.
Wawbeek = kallio.
Wawbewawa = valkea hanhi.
Wawonaissa = "whip-poor-will" ("lyö Ville-raiskaa") niminen lintu.
    (Antrostomus cosiferus), saanut engl. nimensä laulustaan.
Waymukkwana = ukonkoira, karvamato.
Wendigoes = jättiläiset.
Wenonah = Hiawathan äiti Nokomis'in tytär.
Whip-poor-will = lyö Ville parkaa, eräs yökehrääjälaji. Nimi johtuu
    sen laulusta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAULU HIAWATHASTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.