The Project Gutenberg eBook of Anna Karenina

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Anna Karenina

Author: graf Leo Tolstoy

Translator: Eino Kalima

Release date: July 19, 2015 [eBook #49487]

Language: Finnish

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANNA KARENINA ***

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ANNA KARENINA

Kirj.

Leo Tolstoi

Suomentanut Eino Kalima

Eino Kaliman suomennos julkaistiin ensimmäisen kerran kahdessa osassa
WSOY:n kustantamana Porvoossa vuosina 1910 ja 1911.

ENSIMMÄINEN OSA

I

Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.

Kaikki oli sekaisin Oblonskien kodissa. Vaimo oli saanut tietää, että miehellä oli suhde talon entisen ranskalaisen kotiopettajattaren kanssa, ja oli julistanut miehelleen, ettei hän enää voi asua tämän kanssa saman katon alla. Tällainen tilanne jatkui jo kolmatta päivää ja se painoi tuskallisesti sekä itse puolisoja että kaikkia perheen jäseniä ja palvelusväkeä. Kaikki perheen jäsenet ja palvelusväki tunsivat, ettei heidän yhteiselämässään ollut mitään järkeä ja että missä hyvänsä majatalossa sattumalta toisensa kohdanneet ihmiset kuuluivat enemmän yhteen kuin he, Oblonskin perheen jäsenet ja palvelusväki. Vaimo pysytteli huoneissaan, mies oli kolmatta päivää poissa kotoa, lapset juoksentelivat kuin päättömät huoneesta toiseen. Englantilainen lastenhoitajatar oli riitaantunut taloudenhoitajattaren kanssa ja kirjoittanut kirjelapun ystävättärelleen pyytäen tätä hakemaan hänelle uuden paikan. Kokki oli jo eilen päivällisaikaan lähtenyt talosta, ja kyökkipiika ja kuski olivat pyytäneet lopputiliä.

Kolmantena päivänä riidan jälkeen ruhtinas Stepan Arkadjevitsh Oblonski — Stiva, kuten häntä seurapiireissä kutsuttiin — heräsi tavalliseen aikaan, klo 8 aamulla, mutta ei vaimonsa makuukamarissa vaan oman työhuoneensa safiaanisohvalla. Hän käänsi sohvan vietereillä lepäävän pullean, hyvinhoidetun vartalonsa kyljeltä toiselle niin kuin olisi tahtonut nukahtaa uudelleen pitkäksi aikaa, puristi toisella puolellaan olevan tyynyn tiukasti syliinsä ja painoi poskensa sitä vasten. Mutta samassa hän kavahti istumaan ja avasi silmänsä.

"Niin, niin, miten se olikaan?" hän ajatteli muistellen untaan. "Niin, miten se olikaan? Niin! Alabin piti päivälliskutsut Darmstadtissa; ei, ei Darmstadtissa, vaan jossain Amerikassa. Niin, mutta siinä Darmstadt oli olevinaan Amerikassa. Niin, Alabin piti päivälliskutsut, istuttiin lasipöytien ääressä, niin — ja pöydät lauloivat 'Il mio tesoro', tai ei 'Il mio tesoro', vaan jotain parempaa, ja siinä oli joitakin pieniä karahveja, jotka samalla olivat naisia", hän muisteli.

Stepan Arkadjevitshin silmiin syttyi iloinen välke ja hän jäi hymyillen miettimään. "Niin, mainiota se oli, mainiota. Siinä oli paljon muutakin erinomaista, mutta sitä ei saa sanoin eikä ajatuksin ilmaistuksi, ei hereillä ollessaankaan." Huomattuaan verkaisen ikkunaverhon sivusta sisään tunkevan valoviirun hän heilautti iloisesti jalkansa alas sohvalta, etsi niillä vaimon hänelle viime vuonna syntymäpäivälahjaksi ompelemat kullanhohteiset safiaanipäällyksiset tohvelit ja kurotti ylös nousematta, jo yhdeksän vuotta noudattamansa vanhan tavan mukaan, kättään sitä paikkaa kohti, jossa hänellä makuuhuoneessaan riippui aamutakki. Nyt vasta hän muisti yhtäkkiä, minkä tähden ei nukkunutkaan vaimonsa makuukamarissa vaan työhuoneessaan. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja otsa meni kurttuun.

"Voi-voi-voi-vooi!" mumisi hän muistellen kaikkea tapahtunutta. Ja hänen mieleensä palasi jälleen yksityiskohtia myöten riita vaimon kanssa, hänen asemansa koko tukaluus ja kaikkein kiusallisimpana hänen oma syyllisyytensä.

"Niin! Hän ei anna anteeksi eikä voi antaa. Ja kaikkein kamalinta on se, että kaikkeen olen syynä minä, — syynä olen minä, vaikka olen syytön. Siinä juuri koko draama", hän ajatteli. "Voi-voi-voi!" äänteli hän epätoivoissaan muistellen kaikkein raskaimpia vaikutelmiaan tästä riidasta.

Kaikkein ikävin oli ollut ensi hetki, kun hän oli palannut teatterista iloisena ja tyytyväisenä kädessään suuri päärynä vaimolleen, eikä ollut löytänytkään häntä vierassalista eikä ihmeekseen myöskään työhuoneesta, vaan vihdoin makuukamarista, kädessä tuo onneton, kaikki paljastanut kirjelippu.

Tuo ikuisesti huolehtiva ja puuhaileva ja hänen mielestään hieman keskinkertainen Dolly oli istunut liikkumattomana kirjelippu kädessään ja luonut häneen kauhua, epätoivoa ja vihaa ilmaisevan katseen.

— Mitä tämä on? Tämä tässä? oli hän kysynyt osoittaen kirjelippua.

Ja sitä muistellessa ei Stepan Arkadjevitshia, kuten useinkin sattuu, kiusannut niin itse tapaus kuin se, miten hän oli vastannut noihin vaimonsa sanoihin.

Hänelle oli sinä hetkenä käynyt niin kuin usein käy, kun äkkiarvaamatta joutuu kiinni jostain kovin häpeällisestä. Hän ei ollut osannut ottaa kasvoilleen sitä tilannetta vastaavaa ilmettä, mihin hän itse oli vaimonsa edessä joutunut, kun hänen syyllisyytensä oli tullut ilmi. Sen sijaan, että hän olisi loukkaantunut, väittänyt vastaan, puolustautunut, pyytänyt anteeksi tai vaikkapa pysynyt välinpitämättömänäkin — kaikki tuo olisi sopinut paremmin kuin se, mitä hän teki — olivat hänen kasvonsa aivan hänen tahtomattaan ("aivojen refleksiliikkeitä", ajatteli Stepan Arkadjevitsh joka rakasti fysiologiaa) yhtäkkiä vetäytyneet tavanmukaiseen, hyväntahtoiseen ja sen tähden tyhmään hymyyn.

Tuota tyhmää hymyä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi. Sen hymyn nähdessään Dolly oli värähtänyt kuin fyysisestä kivusta, syytänyt tyypilliseen kiivaaseen tapaansa suustaan tulvan armottomia sanoja ja syöksynyt huoneesta. Siitä asti ei hän ollut tahtonut nähdä miestään.

"Syynä kaikkeen on tuo tyhmä hymy", Stepan Arkadjevitsh ajatteli.

"Mutta mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä?" hän toisteli itsekseen epätoivoissaan eikä löytänyt vastausta.

II

Stepan Arkadjevitsh oli rehellinen omalle itselleen. Hän ei voinut pettää itseään uskottelemalla katuvansa tekoaan. Hän ei voinut nyt katua sitä, mitä oli katunut joskus kuusi vuotta sitten, kun oli ensimmäistä kertaa ollut vaimolleen uskoton. Hän ei voinut katua sitä, että hän, kolmenkymmenenneljän ikäinen kaunis, helposti syttyvä mies, ei enää ollut rakastunut vaimoonsa, viiden elossa olevan ja kahden kuolleen lapsen äitiin, joka oli häntä itseään ainoastaan vuotta nuorempi. Hän katui vain sitä, ettei ollut osannut pitää asiaa paremmin salassa vaimoltaan. Mutta hän tunsi asemansa koko raskauden ja sääli vaimoaan, lapsiaan ja itseään. Kenties hän olisi osannutkin paremmin salata syntinsä vaimoltaan, jos olisi tiennyt, että asian paljastuminen vaikuttaisi tähän niin rajusti. Ei hän ollut asiaa koskaan selkeästi pohtinut, mutta oli kuvitellut epämääräisesti, että vaimo oli jo kauan aavistanut hänen uskottomuutensa ja oli tottunut katsomaan sitä sormiensa läpi. Olipa hänestä tuntunut, että kuihtuneen, vanhentuneen, jo kauneutensa menettäneen naisen, jossa ei ollut mitään erityistä, joka vain oli tavallinen hyvä perheenäiti, olisi pelkästä oikeudentunnosta pitänyt olla näissä asioissa suvaitsevainen. Mutta näytti olevan aivan toisin.

"Oh, kauheata! Voi-voi-voi, kauheata!" toisteli Stepan Arkadjevitsh voimatta keksiä mitään. "Ja miten hyvin kaikki oli ennen tätä, miten hyvin me elimme! Dolly oli tyytyväinen, onnellinen lapsistaan, minä en häirinnyt häntä missään, annoin hänen hoitaa lapsia ja taloutta niin kuin hän itse tahtoi. On kyllä paha, että tuo nainen on ollut kotiopettajattarena meidän kodissamme. Se on paha, se. On jotain alhaista ja rivoa oman kotinsa opettajatarneidin liehittelemisessä. Mutta millaisen opettajatarneidin! (Hän muisti elävästi mademoiselle Rolandin veitikkamaiset silmät ja huulten hymyn.) Enhän minä sentään unohtanutkaan asemaani sinä aikana, jolloin hän oli meillä. Ja kaikkein pahinta on se, että hän on jo… Pitikin kaiken sattua kuin varta vasten, voi-voi-voi! Mitä ihmettä minun on nyt tehtävä?"

Ei ollut muuta vastausta kuin se yleinen vastaus, jonka elämä tarjoaa kaikkein monimutkaisimpiin ja ratkaisua vaille jääviin kysymyksiin. Se vastaus kuuluu: on karistettava yltään päivän huolet ja tarpeet, toisin sanoen, on haettava unohdusta. Enää ei voinut vaipua uneen ainakaan ennen ensi yötä; ei voinut enää palata kuuntelemaan sitä musiikkia, jota karahvinaiset olivat laulaneet. Oli siis vaivuttava elämän uneen.

"Sittenpähän nähdään", Stepan Arkadjevitsh sanoi itselleen, nousi seisomaan ja veti ylleen harmaan silkkivuorisen aamutakkinsa, heitti tupsut solmuun, veti leveän rintakehänsä täyteen ilmaa ja asteli pulleaa vartaloa kevyesti kantavilla, ulospäin sojottavilla jalkaterillään tavalliseen tapaansa reippaasti ikkunan luo, nosti verhon ylös ja soitti äänekkäästi kelloa. Huoneeseen tuli heti vanha ystävä, kamaripalvelija Matvei, tuoden mukanaan vaatteet, kengät ja sähkösanoman. Kohta Matvein jälkeen tuli myös parturi parranajovehkeineen.

— Onko virastosta tullut papereita? kysyi Stepan Arkadjevitsh ottaen sähkösanoman ja istuutuen peilin eteen.

— Pöydällä ovat, vastasi Matvei vilkaisten kysyvästi ja osaaottavasti herraansa ja lisäsi hetkisen kuluttua viekkaasti hymyillen: — Ajurivanhimman luota käytiin kysymässä teitä.

Stepan Arkadjevitsh ei vastannut mitään, vilkaisi vain peilin kautta Matveihin. Katseista, jotka he vaihtoivat peilissä, näkyi miten hyvin he ymmärsivät toisiaan. Stepan Arkadjevitsh ikään kuin kysyi: Miksi sinä tuommoisia puhut? Tiedäthän sinä.

Matvei pani kätensä takkinsa taskuihin, siirsi toisen jalkansa etuviistoon ja katseli herraansa ääneti, hyväntahtoisesti ja tuskin huomattavasti hymyillen.

— Minä käskin tulemaan ensi sunnuntaina ja olemaan siihen asti vaivaamatta teitä ja itseään turhanpäiten, hän sanoi nähtävästi edeltäpäin valmiiksi ajatellun lauseen.

Stepan Arkadjevitsh ymmärsi, että Matvei tahtoi hiukan laskea leikkiä ja kiinnittää itseensä huomiota. Repäistyään sähkösanoman auki hän luki sen, korjaten arvaamalla sähkösanomille tyypilliseen tapaan vääristyneet sanat, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Matvei, sisareni Anna Arkadjevna tulee huomenna, hän sanoi pysäyttäen hetkeksi parturin kiiltävän, turpean käden, joka paraikaa raivasi punertavaa jakausta pitkän, kähäräisen poskiparran keskelle.

— Luojan kiitos! sanoi Matvei osoittaen tällä vastauksellaan, että hän ymmärsi yhtä hyvin kuin herrakin tuon vierailun merkityksen, toisin sanoen sen, että Anna Arkadjevna, Stepan Arkadjevitshin rakas sisar, saattoi edistää miehen ja vaimon sovinnontekoa.

— Yksinkö hän tulee vai puolison kanssa? kysyi Matvei.

Stepan Arkadjevitsh ei voinut puhua, kun ylähuuli oli juuri parturin käsiteltävänä, vaan kohotti yhden sormensa. Matvei nyökäytti päätään peiliin päin.

— Yksin. Yläkertaanko käskette järjestämään huoneen?

— Ilmoita Darja Aleksandrovnalle; minne hän käskee.

— Darja Aleksandrovnalle? toisti Matvei ikään kuin epäillen.

— Niin, ilmoita. Ota tuo sähkösanoma ja vie hänelle, mitä hän siitä sanoo.

"Tahtoo kokeilla", ymmärsi Matvei, mutta sanoi vain: — Kyllä, herra.

Stepan Arkadjevitsh oli jo pesty ja kammattu ja valmiina pukeutumaan, kun Matvei narahtelevine kenkineen palasi verkkaisin askelin huoneeseen, sähkösanoma kädessä. Parturi oli jo mennyt.

— Darja Aleksandrovna käski sanomaan, että hän matkustaa pois. Käski tekemään miten te itse parhaaksi näette, Matvei sanoi tuijottaen herraansa kädet taskussa ja pää kallellaan, vain silmillään nauraen. Stepan Arkadjevitsh oli vaiti. Sitten hänen kauniilla kasvoillaan väreili hyväntahtoinen ja hiukan säälittävä hymy.

— Mitäs sanot, Matvei? hän sanoi heiluttaen päätään.

— Ei hätää, herra, kyllä tilanne setviytyy, Matvei sanoi.

— Setviytyykö?

— Niin tekee, herra.

— Niinkö arvelet? Kuka siellä on? Stepan Arkadjevitsh kysyi kuullessaan oven takaa hameen kahinaa.

— Minä vain, herra, kajahti miellyttävä naisääni, ja oven takaa pistivät esiin lastenhoitajan, Matrjona Filimonovnan, rokonarpiset kasvot.

— No mitä kuuluu, Matrjona? Stepan Arkadjevitsh kysyi mennen hänen luokseen ovelle.

Vaikka Stepan Arkadjevitsh oli vaimonsa edessä kiireestä kantapäähän syyllinen ja itsekin tunsi sen, oli melkein koko talonväki, yksinpä imettäjäkin, Darja Aleksandrovnan ylin ystävä, herransa puolella.

— No mitä? hän sanoi alakuloisesti.

— Menkää, herra, pyytäkää vielä antamaan anteeksi. Ehkä Jumala suo onnea. Hyvin on tuskainen, surku katsoakin, ja kaikki on talossa mullin mallin. Pitäähän, herra hyvä, toki lapsia sääliä. Menkää pyytämään, herra. Mitäpä sitä muutakaan voi tehdä? Ken leikkiin ryhtyy…

— Eihän hän päästä luokseen…

— Tehkää kuitenkin voitavanne. Jumala on armollinen, rukoilkaa
Jumalaa, herra, rukoilkaa!

— No hyvä, saat mennä, Stepan Arkadjevitsh sanoi äkkiä punastuen. — No niin, annahan vaatteet, hän kääntyi Matvein puoleen ja riisui päättäväisesti yltään aamutakin.

Matvei piteli paitaa jo valmiina, puhalteli jotain näkymätöntä sen kovetetulta rintamukselta, ja puki sen sitten ilmiselvää mielihyvää tuntien hyvin hoidetun vartalon ylle.

III

Pukeuduttuaan Stepan Arkadjevitsh pirskotti päälleen hajuvettä, veti suoriksi paidan hihat, pisti totunnaisin liikkein määrättyihin taskuihin savukekotelon, lompakon, tulitikut ja kellon kaksinkertaisina vitjoineen ja riippukoristeineen; sitten hän, tuntien onnettomuudestaan huolimatta olevansa puhdas, hyväntuoksuinen, terve ja fyysisesti pirteä, huiskautti nenäliinaansa ja lähti keveästi keinahtelevin askelin ruokasaliin, jossa häntä jo odotti kahvi ja sen vieressä kirjeet ja virastosta tulleet paperit.

Hän luki kirjeet. Yksi niistä oli hyvin ikävä, — kirje kauppiaalta, joka ostatteli hänen vaimolleen kuuluvan tilan metsää. Oli välttämätöntä myydä se; mutta nyt, ennen sovinnon syntymistä hänen ja vaimon kesken, siitä ei voinut olla puhettakaan. Kaikkein ikävintä tässä asiassa oli se, että rahakysymys pyrki näin sekaantumaan juuri alkavaan sovinnontekoon. Pelkkä ajatuskin, että tuo rahakysymys pääsisi siinä sanelemaan, että hän metsän myynnin vuoksi haki sovintoa vaimonsa kanssa, — se ajatuskin jo loukkasi häntä.

Lopetettuaan kirjeet Stepan Arkadjevitsh veti eteensä virastosta lähetetyt paperit, lehteili nopeasti läpi kaksi asiakirjaa, teki muutamia merkintöjä suurella lyijykynällä, siirsi sitten paperit syrjään ja ryhtyi juomaan kahvia. Kahvikupin äärellä istuessaan hän avasi vielä kosteahkon aamuisen sanomalehden ja alkoi lukea sitä.

Stepan Arkadjevitsh tilasi ja luki vapaamielistä sanomalehteä, ei äärisuuntauksien julkaisemaa, vaan enemmistön kannattamaa suuntaa edustavaa. Joskaan hän ei oikeastaan välittänyt tieteestä, taiteesta eikä politiikasta, hän oli niihin nähden lujasti samalla kannalla kuin enemmistö ja sen äänenkannattaja ja muutti mielipiteitään ainoastaan silloin, kun enemmistö muutti niitä, tai paremminkin hän ei muuttanut niitä, vaan ne muuttuivat huomaamatta itsestään.

Stepan Arkadjevitsh ei valikoinut suuntaa eikä mielipiteitä, vaan suunnat ja mielipiteet tulivat hänelle luonnostaan aivan samoin kuin hatun tai takin kuosit, joita hän ei myöskään valikoinut, vaan otti sen, mikä kulloinkin oli käytössä. Mutta koska hän eli määrätyssä seurapiirissä ja tunsi jonkinlaista ajatustoiminnan tarvetta, jollainen aikuisiässä tavallisesti kehittyy, hän tarvitsi mielipiteitä yhtä välttämättä kuin hattuakin. Jos hän jostain syystä pitikin vapaamielistä suuntaa parempana kuin vanhoillista, jota monet hänen seurapiirissään kannattivat, niin ei siksi, että tämä suunta hänen mielestään olisi ollut järkevämpi, vaan siksi, että tämä suunta paremmin soveltui hänen elämäntapaansa. Vapaamielinen puolue väitti, että Venäjällä oli kaikki huonosti, ja ihan niin — Stepan Arkadjevitshilla oli paljon velkoja eikä raha tosiaan tahtonut riittää. Vapaamielinen puolue sanoi, että avioliitto on vanhentunut laitos ja että sen uudistaminen on välttämätöntä, ja tosiaankin: perhe-elämä tuotti Stepan Arkadjevitshille vähän huvia ja pakotti hänet valehtelemaan ja teeskentelemään, mikä oli niin vierasta hänen luonteelleen. Vapaamielinen puolue puhui tai oikeammin antoi ymmärtää, että uskonto on vain suitset barbaariselle kansanosalle, ja tosiaankin: Stepan Arkadjevitsh ei voinut kestää edes lyhyttä hartaushetkeä tuntematta väsymyksen kipua jaloissaan eikä voinut käsittää, mitä varten kaikki nuo kamalat ja korkealentoiset sanat toisesta elämästä olivat olemassa, kun elämä täälläkin saattoi olla kovin hauskaa. Tämän ohella oli Stepan Arkadjevitshista, joka piti hupaisasta leikinlaskusta, joskus hauska ällistyttää rauhallisia ihmisiä sanomalla, että jos kerran syntyperällä kerskaillaan, niin ei saa pysähtyä Rurikiin, vaan on tunnustettava myös ensimmäinen kantaisä — apina. Niinpä vapaamielinen suuntaus kävi Stepan Arkadjevitshille tavaksi, ja hän piti lehdestään kuin sikarista päivällisen jälkeen sen kevyen sumun vuoksi, jonka se synnytti hänen päässään.

Hän luki pääkirjoituksen, jossa selitettiin, että aikanamme hälistään aivan turhaan radikalismista, joka muka uhkaa niellä kaikki vanhoilliset ainekset, ja puhutaan hallituksen velvollisuudesta ryhtyä keinoihin vallankumouksen lohikäärmeen tukahduttamiseksi, ja että päinvastoin "meidän mielipiteemme mukaan vaara ei piile luullussa vallankumouksen lohikäärmeessä, vaan edistystä jarruttavan vanhoillisuuden itsepintaisuudessa" jne. Hän luki toisenkin, raha-asioita koskevan kirjoituksen, jossa mainittiin Benthamin ja Millin nimet ja piikiteltiin ministeriötä. Nopean päättelykykynsä ansiosta hän ymmärsi jokaisen piston merkityksen: miltä taholta ja kenelle ja minkä asian johdosta se annettiin, ja tämä tuotti hänelle aina jonkinlaista huvia. Mutta tänään tämän huvin turmeli muisto Matrjona Filimonovnan neuvoista ja kodin onnettomasta tilasta. Hän luki myös, että kreivi Beist oli huhujen mukaan matkustanut Wiesbadeniin, että harmaitten hiusten aika on nyt ohi, että myynnissä on keveitä ajoneuvoja ja että eräs nuori henkilö tekee tarjouksen. Mutta nuo uutiset eivät tuottaneet hänelle, kuten ennen, hiljaista, ironista huvia.

Luettuaan sanomalehden ja juotuaan toisen kupin kahvia voidellun rinkelin kera hän pudisti rinkelinmurut liiviltään ja oikaisi leveää rintaansa hymyillen iloisesti, ei siksi, että hänen mielessään olisi ollut jotain erityisen hauskaa — iloinen hymy oli hyvän ruoansulatuksen ansiota.

Mutta tämä iloinen hymy palautti samassa hänen mieleensä kaiken, ja hän kävi miettiväksi.

Lasten ääniä kuului oven takaa, ja Stepan Arkadjevitsh tunsi ne pienemmän poikansa Grishan ja vanhemman tyttärensä Tanjan ääniksi. He olivat kuljettaneet jotain ja pudottaneet.

— Minähän sanoin, että kannelle ei saa panna matkustajia! huusi tyttö englanniksi; — saat itse korjata!

"Kaikki on sekaisin", ajatteli Stepan Arkadjevitsh "siellä lapset juoksentelevat yksinään". Ja hän meni ovelle ja kutsui heidät luokseen. He jättivät lippaan, joka oli olevinaan juna, ja lähtivät isän luo.

Tyttö, isän lempilapsi, juoksi rohkeasti sisään, syleili isäänsä ja riippui hänen kaulassaan iloiten kuten aina hajuveden tutusta tuoksusta, joka lemusi isän poskiparrasta. Suudeltuaan vihdoin isää tämän kumarasta asennosta punastuneille ja hellyyttä säteileville kasvoille tyttö irrotti kätensä ja aikoi juosta takaisin, mutta isä pidätti häntä.

— Miten äiti voi? kysyi hän hivellen kädellään tytön sileää, hentoista kaulaa. — Huomenta, hän vastasi hymyillen poikansa tervehdykseen.

Hän tunsi pitävänsä vähemmän pojasta ja koetti aina olla tasapuolinen. Mutta poika tunsi sen eikä hymyillyt vastaukseksi isän kylmään hymyyn.

— Äitikö? Hän on jo noussut, tyttö vastasi. Stepan Arkadjevitsh huokasi.

"Ei siis taaskaan ole nukkunut koko yönä", hän mietti.

— No onko äiti iloinen?

Tyttö tiesi, että isän ja äidin välillä oli riita ja ettei äiti voinut olla iloinen ja että isän kyllä piti tietää se ja että isä vain teeskenteli kysyessään sitä niin kevyesti. Ja hän punastui isän vuoksi. Isä heti käsitti sen ja punastui myöskin.

— En tiedä, tyttö sanoi. — Äiti ei käskenyt lukemaan, vaan käski mennä kävelemään neiti Hullin kanssa mummon luo.

— No mene, Tanjaseni. Ai niin, varrohan, hän sanoi pidättäen kuitenkin tyttöä ja silittäen tämän hentoa kättä.

Hän otti uunin reunukselta siihen eilen jättämänsä makeisrasian ja antoi tytölle kaksi tämän lempimakeista, suklaa- ja omenatäytteisen.

— Grishalleko tämä? tyttö sanoi osoittaen suklaamakeista.

— Niin, niin. — Ja vielä silitettyään tytön olkapäitä isä suuteli häntä hiusrajaan ja kaulaan ja päästi menemään.

— Vaunut ovat ovella, sanoi Matvei. — Ja eräs asialle tullut nainen odottaa, lisäsi hän.

— Onko jo kauankin odottanut? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

— Puolisen tuntia.

— Kuinka monesti sinun on käsketty heti ilmoittaa?

— Täytyyhän teidän nyt antaa rauhassa juoda kahvinne, sanoi Matvei sillä ystävällisen karkealla äänensävyllä, josta oli mahdoton vihastua.

— No pyydä sisään heti paikalla, sanoi Oblonski rypistellen nyrpeästi kulmiaan.

Tulija, alikapteenin rouva Kalinina, anoi mahdottomia ja järjettömiä. Mutta Stepan Arkadjevitsh pyysi tapansa mukaan hänet istumaan, kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä ja antoi seikkaperäisen neuvon kenen puoleen on käännyttävä ja miten, vieläpä kirjoitti hänelle nopeasti ja selvällä suurella, soikealla, kauniilla käsialallaan kirjelipun sille henkilölle, joka saattoi auttaa anojaa. Päästettyään alikapteenin rouvan menemään Stepan Arkadjevitsh otti hattunsa ja pysähtyi muistelemaan, eikö mitään ollut unohtunut. Ei tuntunut unohtuneen mitään paitsi se, minkä hän tahtoi unohtaa — vaimonsa.

"Hohhoi!" Hän painoi päänsä alas ja hänen kauniille kasvoilleen nousi tuskainen ilme. "Mennäkö vai ei?" kysyi hän itseltään. Ja sisäinen ääni sanoi hänelle, ettei pidä mennä, että siitä ei kuitenkaan voi tulla mitään muuta kuin teeskentelyä, että oli mahdotonta korjata tai parantaa heidän välejään, sillä olihan mahdotonta tehdä tuota naista jälleen viehättäväksi ja rakkautta herättäväksi tai muuttaa itseään ukoksi, joka ei enää kykene rakastumaan. Mitään muuta kuin petosta ja valhetta siitä ei voisi koitua. Ja petos ja valhe olivat vieraita hänen luonteelleen.

"Mutta joskushan sen täytyy tapahtua; eihän ole mahdollista jättää tilannetta ennalleen", hän sanoi koettaen rohkaistua. Hän oikaisi rintansa, otti kotelosta savukkeen, sytytti sen, puhalsi pari kertaa, heitti sen helmiäistuhkakuppiin, kulki nopein askelin vierashuoneen poikki ja aukaisi oven vaimonsa makuuhuoneeseen.

IV

Darja Aleksandrovna seisoi aamupuserossaan vaatekaapin edessä, sikin sokin ympäri huonetta heiteltyjen esineitten keskellä, ja valikoi jotakin. Hänen ennen kauniit ja sankat hiuksensa olivat sykkyrällä niskassa, kasvot olivat kuihtuneet ja laihat, silmät suuret, laihuuden avartamat ja pelästyneet. Kuullessaan miehensä askeleet hän pysähtyi ja katsoi oveen, koettaen turhaan ottaa ankaran ja halveksivan ilmeen. Hän tunsi pelkäävänsä miestään ja lähenevää kohtausta. Hän oli taaskin, jo kymmenennen kerran näin kolmena päivänä, yrittänyt valikoida erilleen omia ja lastensa tavaroita viedäkseen ne äitinsä luo, eikä nytkään ollut saanut aiettaan toteutetuksi. Mutta nyt hän vakuutteli itselleen kuten edellisilläkin kerroilla, ettei asia saanut jäädä sikseen, vaan että hänen täytyi ryhtyä johonkin, rangaista, häväistä tuota miestä, maksaa hänelle takaisin edes vähäinen osa sitä kipua, mitä tämä oli hänelle tuottanut. Hän vakuutteli yhä vielä muuttavansa pois miehensä luota, mutta tunsi, että se oli mahdotonta… Se oli mahdotonta siksi, ettei hän voinut olla pitämättä tuota miestä omana miehenään ja rakastamatta häntä. Sitä paitsi hän tunsi, että jos hän täällä, omassa kodissaan, töin tuskin ehti hoitaa viisi lastaan, niin lasten olisi vielä pahempi olla siellä, minne hän heidän kanssaan muuttaisi. Muutenkin jo näiden kolmen päivän aikana nuorin poika oli sairastunut, koska hänelle oli annettu huonoa lihalientä, ja toiset olivat jääneet eilen melkein ilman päivällistä. Hän tunsi että oli mahdotonta lähteä talosta; mutta pettäen itseään hän kuitenkin valikoi tavaroita ja oli valmistautuvinaan lähtöön.

Nähdessään miehensä tulevan hän laski kätensä kaapin laatikkoon ikään kuin hakien jotain ja katsahti tulijaan vasta silloin, kun tämä oli jo aivan hänen vieressään. Mutta hänen kasvonsa, joille hän oli tahtonut antaa ankaran ja päättävän ilmeen, kuvastivat vain neuvottomuutta ja tuskaa.

— Dolly! sanoi mies hiljaisella, aralla äänellä. Hän kyyristi niskaansa ja tahtoi näyttää säälittävältä ja nöyrältä, mutta silti hän säteili raikkautta ja terveyttä.

Darja Aleksandrovna vilkaisi nopeasti kiireestä kantapäähän miehensä raikkautta ja terveyttä säteilevää hahmoa. "Niin, hän on onnellinen ja tyytyväinen", ajatteli vaimo, "kun taas minä… Ja tuo inhottava hyväluontoisuus, jonka vuoksi kaikki niin pitävät hänestä ja jota kaikki niin kehuvat: minä vihaan sitä", hän ajatteli. Hänen huulensa puristuivat yhteen, ja kalpeiden, hermostuneiden kasvojen oikea poskilihas vavahteli.

— Mitä te tahdotte? hän sanoi nopeasti vieraalla rintaäänellä.

— Dolly! toisti mies, ääni värähdellen, — Anna tulee tänään.

— Mitä se minuun kuuluu? Minä en voi ottaa häntä vastaan, huudahti vaimo.

— Mutta täytyyhän sentään, Dolly…

— Menkää, menkää, menkää! huudahti Dolly katsomatta mieheensä, aivan kuin huuto olisi aiheutunut fyysisestä kivusta.

Stepan Arkadjevitsh oli voinut olla rauhallinen vaimoaan ajatellessaan, oli saattanut toivoa, että kaikki setviytyy, kuten Matvei oli sanonut, ja saattanut tyynesti lukea sanomalehtensä ja juoda kahvinsa. Mutta kun hän näki nuo tuskan näännyttämät marttyyrikasvot, kuuli tuon kohtaloonsa alistuvan ja epätoivoisen äänensävyn, hänen hengityksensä salpautui, jotain kohosi kurkkuun ja silmiin tuli kyyneleinen kiilto.

— Jumalani, mitä minä olenkaan tehnyt! Dolly! Jumalan tähden!…
Onhan… hän ei voinut jatkaa, itku takelteli hänen kurkussaan.

Darja Aleksandrovna paiskasi kaapin kiinni ja katsahti häneen.

— Dolly, mitä minä voin sanoa?… En muuta kuin: anna minulle anteeksi… Muista, eikö sentään yhdeksän vuotta elämässä voi hyvittää hetken, hetken…

Darja Aleksandrovna seisoi siinä katse maahan luotuna, kuunteli ja odotti miehen jatkavan, ikään kuin rukoillen miestään jotenkin selittämään kaiken perättömäksi.

— Hetken nautintoa…, lausui mies ja tahtoi jatkaa, mutta tämän sanan vaikutuksesta Darja Aleksandrovnan huulet puristuivat taas yhteen aivan kuin fyysisestä kivusta, ja oikea poskilihas värähteli taas.

— Menkää, menkää tiehenne täältä! huusi hän vieläkin kimeämmin, — älkää puhuko minulle nautinnoistanne ja inhottavuuksistanne.

Dolly aikoi lähteä huoneesta, mutta horjahti ja tarttui tuolin selustaan saadakseen tukea. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet, huulet turvonneet ja silmät täynnä kyyneliä.

— Dolly! sanoi Stepan Arkadjevitsh nyyhkyttäen jo hänkin. — Jumalan tähden, ajattele lapsia, ne eivät ole syyllisiä! Minä olen syyllinen, rankaise minua, käske minua sovittamaan tekoni. Olen valmis kaikkeen, mitä suinkin voin! Minä olen tehnyt väärin, en löydä sanoja ilmaisemaan, miten väärin olen tehnyt. Mutta Dolly, anna minulle anteeksi!

Darja Aleksandrovna istuutui. Stepan Arkadjevitsh kuuli hänen raskaan, kuuluvan hengityksensä ja tunsi sanomatonta sääliä häntä kohtaan. Darja Aleksandrovna yritti useampaan kertaan sanoa jotain, mutta ei voinut. Stepan Arkadjevitsh odotti.

— Sinä ajattelet lapsia, koska tahdot leikkiä heidän kanssaan, mutta minä tiedän heitä ajatellessani, että he ovat nyt hukassa, virkkoi Darja Aleksandrovna sanoen nähtävästi yhden niistä lauseista, joita hän näinä kolmena päivänä oli toistanut mielessään.

Hän oli sanonut miestään sinuksi, ja tämä katsahti häneen kiitollisena ja liikahti tarttuakseen hänen käteensä, mutta Darja Aleksandrovna vetäytyi inhoten loitommaksi.

— Minä ajattelen lapsiani ja tekisin siksi kaikkeni niiden pelastamiseksi. Mutta minä en tiedä, miten heidät paremmin pelastaisin: sitenkö, että vien heidät pois isänsä luota, vai että jätän irstailevan isän luo, — niin, irstailevan isän luo… No sanokaa itse, onko enää sen jälkeen… mitä on tapahtunut, meidän yhteiselämämme mahdollinen? Onko se mahdollinen? Sanokaa, onko se mahdollinen? toisti hän korottaen ääntään. — Sen jälkeen kun mieheni, minun lasteni isä, antautuu rakkaussuhteeseen omien lastensa kotiopettajattaren kanssa…

— Mutta mitä minä…? Mitä minä voin tehdä? sanoi syytetty surkealla äänellä, tietämättä itse mitä puhui ja painaen päänsä yhä alemmas.

— Kuinka minä inhoan teitä! huusi Darja Aleksandrovna yhä enemmän kiivastuen. — Teidän kyyneleenne ovat vettä! Te ette koskaan ole rakastanut minua; teillä ei ole sydäntä eikä kunniantuntoa! Te olette minulle iljettävän vastenmielinen, inhottava ja vieras; niin, tuiki vieras! Hän lausui kipeästi ja kiukkuisesti tuon hänelle itselleen kauhean sanan vieras.

Stepan Arkadjevitsh katsoi vaimoonsa ja pelästyi ja kummastui hänen kasvoillaan kuvastuvaa vihaa. Hän ei ymmärtänyt, että hänen säälinsä vain ärsytti tuota naista, joka näki hänessä rakkauden sijasta vain säälivää myötätuntoa. "Ei, hän vihaa minua. Hän ei anna anteeksi", ajatteli Stepan Arkadjevitsh.

— Tämä on kauheata, kauheata! virkkoi hän.

Samalla parahti viereisessä huoneessa lapsi, luultavasti kaatuessaan. Darja Aleksandrovna kuulosteli itkua, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä lauhkeamman sävyn.

Hän näytti hetkisen epäröivän ikään kuin ei olisi tiennyt, missä oli ja mitä oli tehtävä, mutta nousi sitten nopeasti ja lähti ovea kohti.

"Rakastaapas lastani", Stepan Arkadjevitsh ajatteli huomatessaan parahduksesta johtuneen muutoksen vaimonsa kasvoilla, "minun lastani. Kuinka hän sitten voi vihata minua?"

— Dolly, yksi sana vielä, virkkoi hän kulkien vaimonsa jäljessä.

— Jos te tulette jäljessäni, kutsun palvelusväen ja lapsen sisään! Tietäkööt kaikki, että te olette lurjus! Minä matkustan pois tänään, ja te saatte asua täällä rakastajattarenne kanssa!

Ja vaimo poistui läimäyttäen oven kiinni jäljessään.

Stepan Arkadjevitsh huoahti, pyyhki kasvonsa ja lähti hiljaisin askelin huoneesta. "Matvei sanoo, että setviytyy; mutta miten? Minä en näe edes mahdollisuutta. Voi voi tätä kauheutta! Ja miten ruokottomasti hän huusi", puhui hän itsekseen muistellen vaimonsa huutoja ja sanoja: lurjus ja rakastajatar. "Palvelustytöt saattoivat kuulla. Kauhean, kauhean säädytöntä." Stepan Arkadjevitsh seisoi hetkisen yksinään, pyyhki silmänsä, huoahti, oikaisi rintansa ja lähti huoneesta.

Oli perjantai ja saksalainen kelloseppä veti ruokasalin seinäkelloa. Stepan Arkadjevitsh muisti tuosta täsmällisestä kaljusta kellosepästä lausumansa sutkauksen, että tämä oli "itse vedetty koko eliniäkseen vetämään kelloja", ja hymyili. Stepan Arkadjevitsh piti paljon hyvästä pilasta. "Ja kentiespä setviytyykin! Hyvä sana se 'setviytyy'", hän ajatteli. "Se pitää panna mieleen."

— Matvei, huudahti hän, — laita sinä sitten Marjan kanssa kaikki järjestykseen sohvakamarissa Anna Arkadjevnaa vasten, hän sanoi ovesta ilmaantuneelle Matveille.

— Kyllä, herra.

Stepan Arkadjevitsh otti turkin ylleen ja astui kuistille.

— Ette taida tulla kotiin ruoalle? kysyi saattamaan tullut Matvei.

— Sittenhän näkee. Tästä saat menoihin, hän sanoi antaen lompakostaan kymmenruplasen. — Lieneekö tarpeeksi?

— Tarpeeksi tai ei, toimeen on tultava, sanoi Matvei työntäen kiinni vaunujen oven ja siirtyen takaisin kuistille.

Tyynnytettyään lapsensa palasi Darja Aleksandrovna sillä aikaa takaisin makuuhuoneeseen, arvaten vaunujen tärinän kuultuaan, että mies oli jo lähtenyt. Tämä huone oli hänen ainoa pakopaikkansa kotoisilta huolilta, jotka ympäröivät hänet heti kun hän vain poistui sieltä. Jo nytkin hänen käydessään lastenkamarissa olivat englantilainen neiti ja Matrjona Filimonovna ehtineet tuona lyhyenä hetkenä tehdä hänelle muutamia kysymyksiä, jotka olivat sangen kiireellisiä ja joihin hän yksin saattoi vastata: Mitä piti pukea lasten ylle kävelylle vietäessä? Pitikö antaa maitoa? Eikö pitäisi lähettää hakemaan uutta kokkia?

— Ah, jättäkää minut rauhaan! oli hän sanonut ja palattuaan makuuhuoneeseen istuutunut samalle paikalle, missä oli ollut miehensä kanssa puhuessaan. Hän puristi yhteen laihtuneet kätensä, joiden luisevista sormista sormukset tahtoivat valua pois, ja ryhtyi selvittelemään muistossaan koko äskeistä keskustelua. "Lähti jo! Mutta mitenhän heidän väliensä laita on?" mietti Darja Aleksandrovna. "Näinköhän hän yhä tapailee sitä naista? Miksi minä en kysynyt häneltä? Ei, ei, meidän on tämän jälkeen enää mahdoton palata yhteen. Jos me jäämmekin samaan taloon, niin pysymme vieraina. Iäti vieraina!" toisti hän taas erityisen merkitsevästi tuon hänelle hirveän sanan.

"Ja miten minä rakastin, Jumalani, miten minä rakastin häntä!… Miten minä rakastin! Ja enkö minä nytkin häntä rakasta? Kukaties vielä enemmän kuin ennen! Sehän se onkin kauheinta…" hän aloitti, mutta ei saanut lopetetuksi ajatustaan, sillä Matrjona Filimonovna pisti päänsä ovesta.

— Käskisitte hakemaan minun veljeäni, hän sanoi, — laittaisi edes päivällisen; muuten lapset jäävät kuuteen asti ruoatta kuten eilen.

— Hyvä on, minä tulen heti katsomaan. Entä onko haettu tuoretta maitoa?

Ja Darja Aleksandrovna syventyi päivän huoliin ja hukutti hetkeksi niihin surunsa.

V

Stepan Arkadjevitsh oli lahjakkuutensa turvin selviytynyt opinnoista hyvin, mutta laiskuutensa ja vallattomuutensa takia hän oli aina ollut häntäpään oppilaita. Hummailevasta elämäntavastaan, vaatimattomista oppiarvoistaan ja nuoresta iästään huolimatta hän oli päässyt kunniakkaaseen ja hyväpalkkaiseen päällikönvirkaan eräässä moskovalaisessa virastossa. Tämän paikan hän oli saanut Anna-sisarensa miehen Aleksei Aleksandrovitsh Kareninin avulla, jolla oli hyvin huomattava asema siinä ministeriössä, johon virasto kuului. Mutta jos ei Karenin olisi nimittänyt lankoaan tuohon virkaan, olisi Stiva Oblonski satojen muitten ihmisten, veljien, sisarten, omaisten, serkkujen, setien, enojen tai tätien avulla saanut saman tai toisen samanlaisen paikan, josta maksettiin palkkaa kuutisentuhatta ruplaa, mikä summa oli hänelle tarpeen, koska hänen raha-asiansa vaimon melkoisesta omaisuudesta huolimatta olivat rappiolla.

Puoli Moskovaa ja Pietaria kuului Stepan Arkadjevitshin sukulaisiin ja ystäviin. Hän oli syntynyt niiden ihmisten piirissä, jotka olivat päässeet tämän maailman mahtaviksi. Yksi kolmasosa valtiomiehistä, vanhukset, oli hänen isänsä ystäviä ja oli tuntenut hänet paitaressusta; toinen kolmannes oli sinutteluväleissä hänen kanssaan ja kolmas oli hyviä tuttavia. Siis kaikki maisen onnen kuten virkojen, vuokra- ja omistusoikeuksien sekä muiden etujen jakelijat olivat hänen ystäviään eivätkä voineet syrjäyttää omaa miestään. Eikä Oblonskin ollut tarvinnut erityisesti ponnistella hyvän paikan saamiseksi; oli vain tarvinnut olla kieltäytymättä, kadehtimatta, riitaantumatta ja loukkaantumatta, mitä hän harvinaisessa hyväluontoisuudessaan ei koskaan ollut tehnytkään. Hänestä olisi tuntunut naurettavalta, jos hänelle olisi sanottu, ettei hän saa niin hyväpalkkaista paikkaa kuin hän tarvitsi, semminkin kun hän ei vaatinutkaan mitään erinomaista; hän tahtoi vain saman verran kuin saivat hänen ikätoverinsakin, ja sellaista virkaa hoitamaan hän kykeni yhtä hyvin kuin joku toinenkin.

Kaikki Stepan Arkadjevitshin tuntevat henkilöt rakastivat häntä hänen lempeän, iloisen luonteensa ja ehdottoman rehellisyytensä vuoksi; ja hänen kauniissa, valoisassa ulkomuodossaan, sädehtivissä silmissään, mustissa kulmakarvoissaan, hiuksissaan, kasvojen valkoisuudessa ja punassa oli jopa jotain sellaista, mikä miellytti ja piristi hänen seuraansa sattuvia ihmisiä aivan fyysisesti. "Ahaa! Stiva! Oblonski! Siinähän se mies onkin!" sanottiin melkein aina iloisesti hymyillen, kun hänet tavattiin. Joskin välillä sattui, että keskustelu hänen kanssaan toi ilmi, ettei mitään erityisen ilahduttavaa ollut tapahtunut, — toisena tai kolmantena päivänä sen jälkeen kaikki jälleen iloitsivat hänet nähdessään.

Hoidettuaan kolmatta vuotta päällikön virkaa eräässä Moskovan virastossa Stepan Arkadjevitsh oli voittanut osakseen virkatoveriensa, alaistensa, päällikköjensä ja kaikkien hänen kanssaan asioissa olevien ihmisten rakkauden mutta myös heidän kunnioituksensa. Ne pääominaisuudet, jotka hankkivat hänelle tuon yleisen kunnioituksen virastossa, olivat ensinnäkin hänen kaikkia kohtaan osoittamansa lempeys, joka perustui tietoisuuteen hänen omista puutteistaan; toiseksi täydellinen vapaamielisyys, ei se, jonka hän oli saanut sanomalehdistä, vaan vapaamielisyys, joka oli hänellä verissä ja joka sai hänet aivan tasa-arvoisesti ja yhtäläisesti kohtelemaan kaikkia ihmisiä heidän arvostaan ja varallisuudestaan huolimatta; ja kolmanneksi — mikä oli tärkeintä — täydellinen välinpitämättömyys omaa työtä kohtaan, minkä vuoksi hän ei koskaan innostunut liikaa eikä tehnyt virheitä.

Tultuaan virastoon Stepan Arkadjevitsh astui kunnioittavan ovilakeijan saattamana salkku kädessä pieneen työhuoneeseensa, puki ylleen virkatakin ja meni virastohuoneeseen. Kirjurit ja kaikki virkailijat nousivat ja kumarsivat iloisesti ja kunnioittavasti. Stepan Arkadjevitsh astui kiireisesti, kuten aina, paikalleen, kätteli kaikki ja istuutui. Hän laski hiukan leikkiä, puhui juuri niin paljon kuin oli sopivaa ja aloitti työnsä. Ei kukaan osannut varmemmin kuin Stepan Arkadjevitsh löytää sitä vapauden, koruttomuuden ja virallisuuden rajaa, jota asioiden miellyttävä käsittely edellyttää. Sihteeri tuli papereineen hänen luokseen iloisena ja kunnioittavan näköisenä, kuten muutkin Stepan Arkadjevitshin viraston työntekijät, ja puhui sillä tuttavallisen vapaamielisellä äänensävyllä, jonka Stepan Arkadjevitsh oli täällä vakiinnuttanut:

— Saatiinpa viimeinkin tietoja Penzan lääninhallituksesta. Tässä näin, jos saan…

— Vai saatiin ne vihdoin! virkkoi Stepan Arkadjevitsh painaen sormellaan paperiin. — No niin, hyvät herrat… ja asiainkäsittely alkoi.

"Jos ne tietäisivät", hän ajatteli esitystä kuunnellessaan, pää kenossa ja kasvoillaan paljonpuhuva ilme, "mikä syyllinen koulupoika heidän esimiehensä oli puoli tuntia sitten!" Ja hänen silmänsä nauroivat esitystä luettaessa. Kello kahteen työn oli määrä kestää yhtäjaksoisesti, ja sitten oli aamiaistauko.

Kello ei ollut vielä kahtakaan, kun viraston suuret lasiovet äkkiä avautuivat ja joku tuli sisään. Ilostuen vaihtelusta kaikki katsahtivat muotokuvan ja peilin alta oveen päin; mutta ovella seisova vartija karkotti heti tulijan ja sulki lasioven hänen jälkeensä.

Kun asiakirja oli luettu, nousi Stepan Arkadjevitsh ojenteli jäseniään ja — vapaamielisen ajan tapoja noudattaen — otti virastossa esiin savukkeen ja lähti työhuoneeseensa. Kaksi hänen toveriaan, vanha virkamies Nikitin ja kamarijunkkari Grinevitsh seurasivat häntä.

— Ehdimme lopettaa aamiaisen jälkeen, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

— Ehdimme toki! sanoi Nikitin.

— Mahtaa se Fomin olla aika velikulta, sanoi Grinevitsh eräästä käsiteltävänä olevaan asiaan osallisesta henkilöstä.

Stepan Arkadjevitsh veti kulmansa ryppyyn Grinevitshin sanojen johdosta antaakseen tämän tuntea, että oli säädytöntä ennenaikojaan mennä lausumaan tuomioita, eikä vastannut mitään.

— Kuka kävi? kysyi hän vartijalta.

— Kuka lienee ollut, teidän ylhäisyytenne; luvatta tuppautui sisään, kun en sattunut katsomaan. Kysyi teitä. Minä sanoin että kunhan jäsenet tulevat aamiaistauolle, niin sitten…

— Missä hän on?

— Lieneekö mennyt eteiseen, äsken hän tuossa käveli. Tuolla näkyy tulevan, sanoi vartija osoittaen vahvarakenteista, leveäharteista ja kiharapäistä miestä, joka karvalakki päässä nopeasti ja kevyesti juoksi kuluneita kiviportaita ylös. Muuan laiha virkamies, joka salkku kainalossa laskeutui portaita, seisahtui paheksuen katsomaan juoksevan jalkoihin ja vilkaisi sitten kysyvästi Oblonskiin.

Stepan Arkadjevitsh seisoi portaiden ääressä. Virkatakin kirjaillun kauluksen yllä hyväntahtoisina sädehtivät kasvot kirkastuivat entisestään, kun hän tunnisti lähemmäs kiiruhtavan tulijan.

— Niinpäs on! Levin, vihdoin viimein! hän sanoi katsellen lähestyvää Leviniä ystävällisesti ja leikkisästi hymyillen. — Että sinä viitsitkin vaivautua hakemaan minua tästä luolasta! Stepan Arkadjevitsh sanoi ja tyytymättä pelkkään kädenpuristukseen suuteli ystäväänsä. — Oletko jo kauan ollut täällä?

— Saavuin vastikään, ja teki kovasti mieli tavata sinua, Levin vastasi katsellen ujosti ja samalla tuimasti ja levottomasti ympärilleen.

— No, menkäämme työhuoneeseen, sanoi Stepan Arkadjevitsh joka tunsi ystävänsä itserakkaan ja äreän ujouden, tarttui häntä käteen ja veti jäljessään, kuin opastaen läpi vaaranpaikkojen.

Stepan Arkadjevitsh oli tehnyt sinunkaupat melkein kaikkien tuttaviensa kanssa: kuusikymmenvuotisten ukkojen, kahdenkymmenen ikäisten poikien, näyttelijöiden, ministerien, kauppiaiden ja kenraaliadjutanttien kanssa, joten hyvin monet niistä, jotka olivat "sinuja" hänen kanssaan, olivat yhteiskuntatikapuitten kahdesta äärimmäisestä päästä ja olisivat suuresti hämmästyneet kuullessaan, että heillä Oblonskin kautta oli jotain yhteistä. Hän oli sinutteluväleissä kaikkien kanssa, joitten seurassa oli juonut samppanjaa, ja samppanjaa hän joi kaikkien kanssa, ja sen tähden kohdatessaan alaistensa läsnä ollessa häpeällisiä "sinujaan", kuten hän leikillä nimitti useita ystäviään, hän osasi aina lieventää tilanteen alaisissa synnyttämää kielteistä vaikutelmaa luontaisella tahdikkuudellaan. Levin ei ollut häpeällinen "sinä", mutta hienovaistoinen Oblonski tunsi Levinin ajattelevan, ettei hän alaistensa nähden kenties haluaisi osoittaa läheistä tuttavuuttaan Leviniin, ja kiiruhti sen vuoksi viemään Levinin työhuoneeseensa.

Levin oli melkein samanikäinen Oblonskin kanssa, eikä pelkän samppanjalasin takia "sinä" hänen kanssaan. Levin oli hänen toverinsa ja ystävänsä varhaisnuoruuden ajoilta. He pitivät toisistaan huolimatta luonteiden ja taipumusten erilaisuudesta, kuten varhaisen nuoruuden aikaiset ystävykset pitävät toisistaan. Mutta siitä huolimatta kumpikin heistä — kuten eri toiminta-aloilla työskentelevien ihmisten laita usein on — sydämessään ylenkatsoi toistensa toimintaa, joskin järkeilemällä etsi sille puolustusta. Kummastakin oma elämä tuntui ainoalta oikealta ja ystävän elämä pelkältä itsepetokselta. Oblonski ei voinut olla vetämättä huuliaan keveään pilahymyyn nähdessään Levinin. Monet kerrat hän oli tavannut Levinin tämän tultua käymään Moskovassa maalta, missä tämä puuhaili jotain, mutta mitä, sitä ei Stepan Arkadjevitsh koskaan oikein voinut käsittää eikä siitä välittänytkään. Levin tuli Moskovaan aina levottomana, hätäisenä, hieman ujostelevana ja tuon ujouden hermostuttamana, ja hänen näkemyksensä olivat useimmiten aivan uusia ja odottamattomia. Stepan Arkadjevitsh nauroi sille ja piti siitä. Aivan samalla tavoin Levinkin sydämessään halveksi sekä ystävänsä kaupunkilaista elämäntapaa että hänen virkaansa, jota piti tyhjäntoimituksena ja josta teki pilaa. Mutta erotus oli siinä, että Oblonski, joka toimi niin kuin muutkin, nauroi itsevarmaan ja hyväntahtoiseen sävyyn, kun taas Levin oli epävarma ja väliin vihainen.

— Kauan on sinua odotettu, Stepan Arkadjevitsh sanoi työhuoneeseen tultua ja päästi irti Levinin käden, siten ikään kuin osoittaen vaaranpaikkojen päättyneen. — Onpa oikein hauska taas nähdä sinua, hän jatkoi. — No, mitä sinulle kuuluu? Milloin tulit?

Levin vaikeni katsellen Oblonskin kahden toverin tuntemattomia kasvoja ja varsinkin hienon Grinevitshin käsiä, joitten pitkissä valkeissa sormissa oli niin pitkät, keltaiset, kärjistään käyristyneet kynnet ja paidankalvosimissa niin suuret välkkyvät napit, että nuo kädet nähtävästi anastivat koko hänen huomionsa eivätkä suoneet hänelle ajatuksen vapautta. Oblonski huomasi sen heti ja hymyili.

— Ai sallikaa minun esitellä, hän sanoi. — Toverini Filip Ivanovitsh Nikitin, Mihail Stanislavitsh Grinevitsh ja käännyttyään Leviniin päin: — Zemstvon toimimies, uusia zemstvomiehiä, voimailija, joka nostaa yhdellä kädellä viisi puutaa, karjanhoitaja, metsämies ja ystäväni, Konstantin Dimitrijevitsh Levin, Sergei Ivanovitsh Koznyshevin veli.

— Erittäin hauskaa, sanoi ukko.

— Minulla on kunnia tuntea veljenne Sergei Ivanovitsh sanoi
Grinevitsh ojentaen hienon pitkäkyntisen kätensä.

Levin rypisti kulmiaan, puristi kylmästi hänen kättään ja kääntyi samassa Oblonskin puoleen. Vaikkakin hän tunsi suurta kunnioitusta velipuoltaan, kaikkialla Venäjällä tunnettua kirjailijaa kohtaan, ei hän kuitenkaan voinut sietää, että häntä puhuteltiin kuuluisan Koznyshevin veljenä eikä Konstantin Levininä.

— Ei, minä en enää ole zemstvomiehiä. Olen kokonaan riitaantunut kaikkien kanssa enkä enää käy kokouksissa, hän sanoi kääntyen Oblonskiin päin.

— Jopas ehdit! sanoi Oblonski hymyillen. — No, miten ja mistä syystä?

— Pitkä juttu. Kerron joskus toiste, Levin sanoi, mutta alkoikin samassa kertoa. — Lyhyesti sanoen olen tullut siihen vakaumukseen, ettei mitään zemstvotoimintaa ole eikä voi olla, hän aloitti kuin joku olisi vastikään loukannut häntä: toisaalta se on leikkikalu, leikitään parlamenttia, mutta minä en ole tarpeeksi nuori enkä tarpeeksi vanha huvitellakseni leikkikaluilla; ja toisaalta se on (hän takelteli hiukan) — hyvä keino kihlakunnan rosvojoukolle hankkia sievoisia rahasummia. Ennen oli holhouslautakunnat ja oikeudet, nyt on zemstvo. Enää ei saada lahjuksia, vaan ansaitsematonta palkkaa, hän selitti niin kiivaasti kuin joku läsnäolijoista olisi väittänyt hänen mielipidettään vastaan.

— Jahaa! Huomaan, että olet taas uudessa vaiheessa, vanhoillisessa, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Mutta siitä voimme puhua tarkemmin toiste.

— Niin, joskus toiste. Mutta minun piti saada tavata sinua, Levin sanoi katsoen vihaisesti Grinevitshin kättä.

Stepan Arkadjevitsh hymyili tuskin huomattavasti. — Muistaakseni sinä puhuit, ettet koskaan pane eurooppalaista pukua yllesi? hän sanoi tarkastellen Levinin uutta, nähtävästi ranskalaisen räätälin valmistamaa pukua. — Niinpä, näkyy kuin näkyykin uusi aate.

Yhtäkkiä Levin punastui, ei kuten aikaihmiset keveästi, huomaamattaan, vaan kuten nuoret pojat, tuntien ujoutensa koomisuuden ja sen vuoksi häveten ja punastuen vieläkin enemmän, melkein itku kurkussa. Ja tuntui niin oudolta nähdä nuo viisaat, miehekkäät kasvot noin lapsellisessa tilassa, että Oblonski lakkasi katsomasta häneen.

— Niin, missä tapaisimme? Minun on hyvin, hyvin tärkeää puhua kanssasi, Levin sanoi.

— Kuulehan, lähdemme Gurinille aamiaista syömään ja puhumme siellä.
Minä olen kolmeen asti vapaa.

— Ei, Levin vastasi hetken arveltuaan, — minun on vielä käytävä muualla.

— No, syömme sitten päivällistä yhdessä.

— Päivällistä? Eihän minulla mitään erikoisempaa asiaa ole, sanoisin vain pari sanaa, kysyisin jotain, ja jutella voisimme myöhemmin.

— No sano sitten heti ne pari sanaa, juttelemme sitten päivällispöydässä.

— Ne pari sanaa olisivat vain… Levin sanoi, — ei se ole mitään erikoista.

Hänen kasvoilleen kohosi äkkiä äreä ilme hänen ponnistellessaan ujouttaan vastaan.

— Mitä Shtsherbatskeille kuuluu? Onko kaikki ennallaan? kysyi hän.

Stepan Arkadjevitsh joka oli jo kauan tiennyt, että Levin oli rakastunut hänen kälyynsä Kittyyn, hymyili tuskin huomattavasti, ja hänen silmänsä loistivat.

— Sinä sanoit pari sanaa, mutta minä en voi vastata parilla sanalla, sillä… Anteeksi, hetkinen…

Sihteeri oli astunut huoneeseen ja tullut tuttavallisen kunnioittavasti papereineen Oblonskin luo. Kaikkien sihteerien tapaan hän verhosi päällikköä paremman asiantuntemuksensa vaatimattomuuteen ja alkoi selittää tälle jotain pulmaa kysymyksen muodossa. Stepan Arkadjevitsh ei kuunnellut loppuun, vaan laski ystävällisesti kätensä sihteerin hihalle.

— Ei, tehkää te vain niin kuin minä olen sanonut, hän sanoi lieventäen huomautustaan hymyllä, ja selitettyään lyhyesti, miten hän asian käsitti, siirsi paperit syrjään ja sanoi: — Tehkää niin, Zahar Nikititsh, olkaa niin hyvä.

Nolostunut sihteeri poistui. Levin, joka sihteerin kanssa käydyn neuvonpidon aikana oli kokonaan tointunut hämmennyksestään, seisoi nojaten kyynärpäillään tuolinselkämykseen, ja hänen kasvoillaan oli pilkallisen tarkkaavainen ilme.

— En käsitä, en käsitä, hän sanoi.

— Mitä sinä et käsitä? kysyi Oblonski yhtä iloisesti hymyillen ja ottaen savukkeen. — Hän odotti Leviniltä jotain omituista päähänpistoa.

— En käsitä mitä te teette, Levin sanoi kohauttaen olkapäitään. —
Miten sinä voit tuota vakavasti tehdä?

— Miten niin?

— Siksi, että… se on kaikki turhaa.

— Niin sinä luulet, mutta meillä on työtä kurkkua myöten.

— Paperityötä. No niin, sinulla on taipumuksia siihen, lisäsi Levin.

— Sinä tarkoitat, että minulla on puutetta jostain muusta?

— Kenties, Levin sanoi. — Kuitenkin minä ihailen sinun mahtiasi ja ylpeilen siitä, että minulla on ystävänä niin mahtava mies. Mutta sinä et vielä vastannut kysymykseeni, lisäsi hän ponnistaen kaikki voimansa katsoakseen Oblonskia suoraan silmiin.

— Hyvä, hyvä. Odotas, niin joudut tähän tilanteeseen itsekin. Mikäs ollessa, kun on kolme tuhatta desjatinaa Karazinin kihlakunnassa ja tuollaiset lihakset ja raikkaus kuin kaksitoistavuotiaalla tytöllä, — mutta vielä sinäkin tulet meidän matkaamme. Niin, mutta mennäänpä asiaasi. Kaikki on ennallaan, vahinko vain, ettet ole niin pitkään aikaan käynyt.

— Miten niin? kysyi Levin pelästyen.

— Muuten vain, vastasi Oblonski. — Puhutaan sitten. Mitä varten sinä oikeastaan tulit?

— No puhutaan siitäkin myöhemmin, Levin sanoi punastuen taas korviaan myöten.

— Hyvä on, ymmärrän, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Niin, näetkös: minä kutsuisin sinut meille, mutta vaimoni on hieman sairas. Mutta kuulehan, jos tahdot nähdä heitä, niin he varmaankin ovat Eläintarhassa neljästä viiteen. Kitty luistelee siellä. Aja sinä sinne, minä tulen sitten myös ja menemme yhdessä jonnekin päivälliselle.

— No niin, näkemiin siis.

— Katsokin, ettet vain taaskin unohda tai lähde yhtäkkiä maalle — se olisi sinun tapaistasi! huusi Stepan Arkadjevitsh nauraen.

— Varmasti en.

Ja Levin lähti huoneesta muistaen vasta ovella, että oli unohtanut kumartaa Oblonskin tovereille.

— Varmaankin sangen tarmokas herra, sanoi Grinevitsh Levinin mentyä.

— Niin, ystäväni, Stepan Arkadjevitsh sanoi heiluttaen päätään, — siinä on onnenpoika! Kolme tuhatta desjatinaa maata Karazinin kihlakunnassa, kaikki edessäpäin, ja mikä raikkaus miehessä! Toista kuin meikäläinen.

— Mitäs teillä sitten on valittamista, Stepan Arkadjevitsh?

— Oh, paljon, paljon, Stepan Arkadjevitsh sanoi huoaten raskaasti.

VI

Oblonskin kysyessä Leviniltä, miksi tämä oikeastaan oli tullut, oli Levin punastunut ja suuttunut itseensä siitä, että oli punastunut ja ettei ollut voinut sanoa hänelle suoraan: "Olen tullut pyytämään vaimosi sisarta vaimokseni", vaikka oli tullut yksinomaan sitä varten.

Levinin ja Shtsherbatskin kodit olivat vanhoja moskovalaisia aateliskoteja ja olivat aina olleet keskenään läheisissä ystävyyssuhteissa. Tämä suhde oli vielä entisestään vahvistunut Levinin ylioppilasvuosina. Hän oli lukenut ja suorittanut ylemmän tutkinnon yhdessä nuoren ruhtinas Shtsherbatskin, Dollyn ja Kittyn veljen kanssa. Tähän aikaan Levin oli usein käynyt Shtsherbatskien kodissa ja rakastunut siihen. Niin oudolta kuin se kenties kuulostaakin, oli Konstantin Levin rakastunut juuri Shtsherbatskien kotiin, perheeseen, erityisesti sen naispuolisiin jäseniin. Levin itse ei muistanut äitivainajaansa, ja hänen ainoa sisarensa oli häntä vanhempi, joten hän näki Shtsherbatskien kodissa ensimmäisen kerran sellaisen sivistyneen ja vakaan aatelisperheen piirin, jota vaille hän oli jäänyt isänsä ja äitinsä kuoleman johdosta. Hän näki kaikki tämän perheen jäsenet, etenkin naispuoliset, eräänlaisen salaperäisen, runollisen verhon lävitse. Paitsi ettei hän nähnyt heissä mitään vikoja, hän kuvitteli lisäksi tuon runollisen verhon alla piilevän mitä ylevimpiä tunteita ja kaikkea mahdollista täydellisyyttä. Miksi näiden kolmen neidin piti päivät läpeensä puhua ranskaa ja englantia; miksi he määrätunteina soittivat vuorotellen pianoa, jonka ääni kuului veljen luo yläkertaan, missä ylioppilaat lueskelivat; miksi ranskalaisen kirjallisuuden, musiikin, piirustuksen ja tanssin opettajat kävivät talossa; miksi kaikki kolme neitiä ajelivat mademoiselle Linonin kanssa määrätunteina vaunuilla Tverin puistokadulle, atlasturkit yllään — Dollyllä pitkä, Nataljalla puolipitkä, Kittyllä lyhyt, niin että hänen soreat jalkansa kireine punaisine sukkineen jäivät näkyviin; miksi heidän piti kävellä Tverin puistokadulla kultakokardihattuisen lakeijan seuraamana, — kaikki tämä ja paljon muutakin, mitä heidän salaperäisessä maailmassaan tapahtui, oli hänelle käsittämätöntä, mutta hän tiesi, että kaikki, mitä siellä tapahtui, oli ihanaa, ja hän oli rakastunut juuri sen kaiken salaperäisyyteen.

Ylioppilaskautenaan Levin oli ollut rakastumaisillaan vanhimpaan sisareen Dollyyn, mutta tämä oli pian joutunut naimisiin Oblonskin kanssa. Sitten hän oli alkanut kiintyä toiseen. Hän oli ikään kuin tuntenut, että hänen oli rakastuttava johonkin sisarista, mutta ei ollut kyennyt tekemään itselleen selväksi, kehen heistä. Mutta Nataljakin oli kohta seuraelämään astuttuaan joutunut naimisiin lähettiläs Lvovin kanssa. Kitty oli vielä ollut lapsi Levinin päästessä yliopistosta. Nuori Shtsherbatski oli mennyt merisotaväkeen ja hukkunut Itämerellä, ja sen jälkeen olivat Levinin ja Shtsherbatskien välit vähitellen höltyneet, huolimatta Levinin ja Oblonskin ystävyydestä. Mutta kun Levin tänä vuonna alkutalvella oli tullut Moskovaan vietettyään vuoden maalla, oli hän Shtsherbatskit nähdessään ymmärtänyt, kehen kolmesta hänen todella oli määrä rakastua.

Olisi luullut, ettei mikään olisi ollut yksinkertaisempaa kuin hänen, hyväsukuisen ja pikemmin rikkaan kuin köyhän kolmekymmentäkaksivuotiaan miehen kosia ruhtinatar Shtsherbatskia: kaiken todennäköisyyden mukaan hänet olisi heti katsottu oivaksi aviomieheksi. Mutta Levin oli rakastunut, ja siksi Kitty näytti hänestä joka suhteessa niin täydelliseltä, kaikkea maallista ylemmältä olennolta, ja hän itse niin maalliselta, että tuntui mahdottomalta pelkkä ajatuskin, että muut ja Kitty itse katsoisivat hänet kyllin arvokkaaksi.

Oltuaan Moskovassa kaksi kuukautta kuin houreen vallassa ja tavattuaan Kittyä melkein joka päivä seuramaailmassa, jossa hän juuri Kittyn vuoksi oli alkanut viettää aikaansa, hän päätyi äkkiä siihen, ettei asiasta voi tulla mitään, ja matkusti takaisin maalle.

Levinin vakaumus asiansa mahdottomuudesta perustui siihen tunteeseen, että hän tytön sukulaisten silmissä oli epäedullinen, arvoton pari ihanalle Kittylle ja ettei Kitty itsekään voisi hänestä pitää. Omaisten mielestä hänellä ei ollut mitään tavanmukaista, määrättyä tointa eikä asemaa seuramaailmassa, kun taas hänen toverinsa olivat jo nyt, hänen ollessaan kolmenkymmenenkahden vuoden vanha, kuka everstinä ja sivuadjutanttina, kuka professorina, kuka pankinjohtajana, kuka rautatiehallituksen päällikkönä tai viraston esimiehenä, kuten Oblonski; itse hän oli vain (hän tiesi sangen hyvin, miltä hänen täytyi muiden silmissä näyttää) tilanomistaja, joka hoiti karjaa, metsästeli ja rakenteli jotain, siis lahjaton nuori mies, josta ei ollut tullut mitään ja joka puuhaili seurapiiriväen mielestä samaa kuin ne, jotka eivät kelpaa mihinkään.

Salaperäinen, ihana Kitty itse taas ei voisi rakastaa niin rumaa miestä kuin minä hän itseään piti, eikä varsinkaan niin tavallista miestä, jossa ei ollut mitään erikoista. Sitä paitsi hänestä tuntui, että hänen entinen suhteensa Kittyyn, joka oli ollut kuin täysi-ikäisen suhde lapseen sen johdosta, että hän oli ollut Kittyn isonveljen ystävä, tuli vielä uudeksi esteeksi hänen rakkaudelleen. Rumaa, hyväluontoista miestä, jollainen hän mielestään oli, saattoi, arveli hän, pitää ystävänään, mutta jos mieli saada osakseen sellaista rakkautta, jota hän itse tunsi Kittyä kohtaan, täytyi olla komea ja uljas mies ja ennen kaikkea jotain erikoista.

Hän oli kyllä kuullut, että naiset useinkin rakastavat rumia, tavallisia miehiä, mutta hän ei sitä uskonut, sillä hän arvioi asiaa oman itsensä mukaan, hän kun itse saattoi rakastaa vain kauniita, salaperäisyydellään ja erikoisuudellaan viehättäviä naisia.

Oltuaan kaksi kuukautta yksin maalla hän tuli kuitenkin vakuuttuneeksi, ettei tämä ollut niiden rakastumisten kaltaista, joita hän oli kokenut ensi nuoruudessaan, että tämä tunne ei antanut hänelle hetkenkään rauhaa, että hän ei voinut elää ratkaisematta kysymystä, tuleeko Kitty hänen vaimokseen vai eikö, että hänen epätoivonsa oli johtunut vain hänen mielikuvituksestaan ja ettei hänellä ollut mitään varmoja todisteita rukkasten saannista. Ja hän oli nyt tullut Moskovaan päätettyään lujasti lausua ilmi tunteensa ja mennä naimisiin, jos saa myöntävän vastauksen. Tai… hän ei voinut ajatella, miten hänen kävisi, jos hän saisi rukkaset.

VII

Saavuttuaan aamujunassa Moskovaan Levin ajoi velipuolensa Koznyshevin luo. Pukua vaihdettuaan hän astui veljensä työhuoneeseen aikoen heti paikalla kertoa hänelle tulonsa syyn ja kysyä neuvoa; mutta veli ei ollut yksin. Hänen luonaan istui eräs huomattava filosofian professori, joka oli tullut Harkovista varta vasten selvittämään väärinkäsitystä, joka oli syntynyt miesten välille eräästä sangen tärkeästä filosofisesta kysymyksestä. Professori oli antautunut kiivaaseen väittelyyn materialistien kanssa. Sergei Koznyshev oli seurannut innokkaasti tätä väittelyä ja professorin viimeisen kirjoituksen luettuaan esittänyt kirjeessä hänelle vastaväitteensä. Hän syytti professoria liian suurista myönnytyksistä materialisteille. Ja professori oli heti saapunut keskustelemaan kysymyksestä. Väittely koski muodissa olevaa kysymystä: onko ihmisen toiminnassa olemassa rajaa psyykkisten ja fysiologisten ilmiöiden välillä ja missä se on.

Sergei Ivanovitsh otti veljensä vastaan tapansa mukaan ystävällisen kylmästi hymyillen, esitteli hänet professorille ja jatkoi keskustelua.

Tämä pieni kellertäväihoinen ja kapeaotsainen mies, jolla oli silmälasit nenällä, irrottautui hetkeksi keskustelusta tervehtiäkseen Leviniä ja jatkoi sitten puhettaan kiinnittämättä tulijaan sen enempää huomiota. Levin istui odottamaan milloin professori lähtisi, mutta kiinnostuikin pian keskustelunaiheesta.

Levin oli nähnyt aikakauslehdissä kirjoituksia, joista oli puhe, ja oli lukenut niitä, ne kun kiinnostivat häntä — entistä luonnontieteen ylioppilasta — hänelle tuttujen luonnontieteen perusteiden kehittelynä. Mutta hän ei ollut koskaan yhdistänyt noita tieteen johtopäätöksiä ihmisen eläimellisestä syntyperästä, reflekseistä, biologiasta ja sosiologiasta niihin kysymyksiin, jotka koskivat elämän ja kuoleman merkitystä hänelle itselleen ja jotka viime aikoina yhä useammin olivat tulleet hänen mieleensä.

Kuunnellessaan veljensä ja professorin välistä keskustelua hän huomasi, että he yhdistivät tieteelliset kysymykset sisäisiin, olivatpa jo muutamia kertoja saapumaisillaan näihin kysymyksiin, mutta joka kerta kun he alkoivat lähestyä sitä, mikä hänestä tuntui pääasialta, he heti kiireesti peräytyivät takaisin ja syventyivät taas hienojen jaottelujen, sitaattien, viittausten ja auktoriteettien pariin, ja hän ymmärsi vaivoin, mistä oli kysymys.

— Minä en voi tunnustaa, sanoi Sergei Ivanovitsh jonka ilmaisutapa oli erityisen selvää ja täsmällistä ja ääntämys hienostunutta, — minä en voi missään tapauksessa yhtyä Keyesiin siinä, että koko minun käsitykseni ulkomaailmasta johtuisi vaikutelmista. Olemisen pohjimmaista peruskäsitettä en ole saanut aistimuksen kautta, sillä ei ole edes olemassa erityistä elintä, joka tämän käsitteen välittäisi.

— Niin, mutta Wurst, Knaust ja Pripasov vastaavat teille, että teidän tietoisuutenne olemisesta johtuu kaikkien aistimusten ykseydestä, että olemisen tajuaminen on aistimusten tulos. Sanoopa Wurst vielä suoraan, että heti kun aistimukset lakkaavat, ei myöskään olemisen käsitettä enää ole olemassa.

— Minä sanon päinvastoin, aloitti Sergei Ivanovitsh.

Mutta Levinistä näytti taas, että lähetessään pääasiallisinta he jälleen perääntyivät, ja hän päätti tehdä professorille kysymyksen.

— Jos siis minun tunteeni hävitetään, jos minun ruumiini kuolee, ei voi olla enää mitään olemassaoloa? kysyi hän.

Harmistuneen näköisenä, aivan kuin keskeytys olisi tuottanut hänelle älyllistä kipua, professori katsahti kummalliseen kysyjään, joka oli pikemmin maankiertäjän kuin filosofin näköinen, ja siirsi silmänsä Sergei Ivanovitshiin ikään kuin kysyen: kannattaako tässä puhua? Mutta Sergei Ivanovitsh joka ei puhunut läheskään niin vaivalloisesti ja yksipuolisesti kuin professori ja joka kykeni ymmärtämään sen yksinkertaisen ja luonnollisen katsantokannan, jonka pohjalta viimeinen kysymys oli tehty, hymyili ja sanoi:

— Meillä ei ole vielä oikeutta ratkaista tätä kysymystä.

— Ei ole faktoja, vahvisti professori ja jatkoi todistelujaan. — Ei, hän sanoi, — minä viittaan siihen, että jos aistimuksen perustana onkin vaikutelma, kuten Pripasov suoraan sanoo, niin meidän tulee tarkoin erottaa nämä kaksi käsitettä.

Levin ei enää kuunnellut, vaan odotti professorin lähtöä.

VIII

Kun professori oli lähtenyt, Sergei Ivanovitsh kääntyi veljensä puoleen: — Hauska että tulit. Voitko viipyä kauankin? Miten luistavat talousasiat?

Levin tiesi, ettei maatalous suuresti kiinnostanut vanhempaa veljeä ja että tämä oli kysynyt sitä vain ollakseen hänelle mieliksi, ja siksi hän vastasi vain kertomalla vehnän myynnistä ja rahoista.

Levin oli aikonut kertoa veljelleen naimahankkeistaan ja kysyä häneltä neuvoa, olipa hän lujasti päättänytkin tehdä sen; mutta kun hän taas oli nähnyt veljensä, kuullut hänen keskustelunsa professorin kanssa, kun hän sitten oli kuullut tuon vaistomaisesti holhoavan äänensävyn veljen tiedustellessa hänen talousasioitaan (heidän äidiltä perimänsä maatila oli jakamatta, ja Levin hoiti kummankin osaa), tunsi hän, että hänen jostain syystä oli mahdotonta ruveta puhumaan veljensä kanssa päätöksestään mennä naimisiin. Hän tunsi, ettei veli suhtautuisi asiaan niin kuin hän toivoi.

— No, miten teillä zemstvo toimii? kysyi Sergei Ivanovitsh joka oli hyvin kiinnostunut tästä uudesta maaseutuhallinnosta ja piti sitä hyvin merkittävänä.

— En yhtään tiedä…

— Mitä?… Olethan sinä hallituksen jäsen?

— Ei, en ole enää jäsen; olen eronnut, Levin vastasi, — enkä käy enää kokouksissa.

— Vahinko! virkkoi Sergei Ivanovitsh rypistäen kulmiaan.

Levin alkoi puolustuksekseen kertoa, millaisia kokoukset olivat olleet hänen piirissään.

— Sellaistahan se aina on! keskeytti hänet Sergei Ivanovitsh. — Me venäläiset olemme aina sellaisia. Kenties se on meissä hyväkin piirre, tuo kyky nähdä omat vikamme, mutta me liioittelemme, me huvittelemme ivalla, joka on aina valmiina kielellämme. Sen minä vain sanon sinulle, että jos sellaiset oikeudet kuin meidän maaseutuhallintomme olisi annettu toiselle Euroopan kansalle, olisivat saksalaiset ja englantilaiset tehneet siitä vapauden aseen, mutta me vain naureskelemme.

— Minkä sille voi! Levin sanoi syyllisen näköisenä. — Se oli minun viimeinen kokeeni. Ja minä koetin sieluni pohjasta. En mahda mitään, olen kyvytön siihen.

— Et ole kyvytön, sanoi Sergei Ivanovitsh — sinä et katso asiaa oikealta kannalta.

— Kenties, Levin vastasi alakuloisesti.

— Tiedätkö jo, että Nikolai-veli on taas täällä.

Nikolai-veli oli Konstantin Levinin vanhin oikea veli ja Sergei Ivanovitshin velipuoli, hunningolla oleva mies; joka oli tuhlannut suuren osan omaisuuttaan, joka pyöri hyvin oudoissa ja huonomaineisissa piireissä ja oli riidoissa veljiensä kanssa.

— Mitä sinä sanot? huudahti Levin pelästyen. — Mistä sinä sen tiedät?

— Prokofi oli nähnyt hänet kadulla.

— Täälläkö Moskovassa? Missä hän on, tiedätkö sitä? Levin nousi tuoliltaan ikään kuin aikeissa heti lähteä.

— Pahoittelen, että sanoin sen sinulle, sanoi Sergei Ivanovitsh pudistaen päätään nuoremman veljen mielenkuohulle. — Minä lähetin tiedustamaan, missä hän asuu, ja lähetin hänelle samalla Trubinin vekselin, jonka minä olen joutunut maksamaan. Näin hän vastasi.

Ja Sergei Ivanovitsh antoi veljelleen kirjelapun paperinpuristimen alta.

Levin luki omituisella, tutulla käsialalla kirjoitetut sanat: "Pyydän nöyrimmästi jättämään minut rauhaan. Ainoastaan sitä minä vaadin rakastettavilta veikoiltani. Nikolai Levin."

Lapun luettuaan Levin jäi seisomaan Sergei Ivanovitshin eteen pää painuksissa, kirjelappu kädessään.

Hänen sielussaan taistelivat keskenään halu unohtaa nyt tuo onneton veli ja tietoisuus siitä, että se halu oli väärä.

— Hän tahtoo nähtävästi loukata minua, jatkoi Sergei Ivanovitsh — mutta hän ei saa minua loukkaantumaan, ja minä tahtoisin sydämeni pohjasta auttaa häntä, mutta näen sen mahdottomaksi.

— Niin niin, toisteli Levin, — minä ymmärrän ja annan arvoa sinun suhtautumistavallesi; mutta minä menen hänen luokseen.

— Jos tahdot, niin mene, mutta minä en kehottaisi, Sergei Ivanovitsh sanoi. — Siis omasta puolestani en sitä pelkää; hän ei voi saada riitaa välillemme. Mutta minusta olisi sinulle itsellesi parempi olla menemättä. Ei siitä kuitenkaan apua ole. Mutta tee kuten itse tahdot.

— Kenties siitä ei ole apua, mutta minä tunnen, varsinkin tänä hetkenä — vaikka se on kyllä ihan toinen asia — minä tunnen, etten voi olla rauhallinen.

— No sitä minä en käsitä, Sergei Ivanovitsh sanoi. — Sen minä vain sanon, lisäsi hän, — että tässä opetetaan nöyrtymään. Minä olen toisella lailla, entistä suopeammin, alkanut suhtautua siihen, mitä sanotaan alhaisuudeksi, sen jälkeen kun Nikolai-veli on tullut siksi, mitä hän on… Sinä tiedät mitä hän on tehnyt…

— Oh, se on kauheata, kauheata! toisteli Levin.

Saatuaan Sergei Ivanovitshin lakeijalta veljensä osoitteen Levin aikoi heti lähteä hänen luokseen, mutta hetken mietittyään hän päätti jättää käyntinsä iltaan. Ennen muuta hänen oli sisäisen rauhan saavuttaakseen ratkaistava se asia, jota varten hän oli tullut Moskovaan. Velipuolensa luota Levin lähti Oblonskin virastoon ja saatuaan kuulla Shtsherbatskien olinpaikan ajoi sinne, missä tiesi saavansa tavata Kittyn.

IX

Neljän aikaan Levin nousi sykkivin sydämin ajurin rattailta Eläintarhan luona ja lähti kulkemaan kelkkamäkeä ja luistinrataa kohti tietäen varmasti löytävänsä Kittyn sieltä, sillä hän oli nähnyt portilla Shtsherbatskien vaunut.

Oli selkeä pakkaspäivä. Portin luona seisoi jonossa vaunuja, rekiä, ajureita ja santarmeja. Siististi pukeutunutta väkeä kuhisi portilla ja puhdistetuilla käytävillä pienten venäläistyylisten koristeharjaisten talojen lomassa, ihmisten hatut välkkyivät auringonpaisteessa. Puiston vanhat tuuheat koivut lumitaakan taivuttamine oksineen näyttivät kuin pukeutuneen uusiin juhlallisiin messukaapuihin.

Hän kulki käytävää pitkin luistinrataa kohti ja puheli itsekseen: "Ei pidä hätäillä, pitää rauhoittua. Mitä sinä nyt? Ole hiljaa, hölmö", kehotteli hän sydäntään. Ja mitä enemmän hän koetti tyyntyä, sitä epätasaisemmaksi kävi hänen hengityksensä. Tuttava tuli vastaan ja huusi häntä nimeltä, mutta hän ei edes tuntenut, kuka se oli. Hän meni kelkkaratojen luo, mistä kuului laskettavien ja nostettavien kelkkain ketjujen räminää, alas liukuvien kelkkojen jyryä ja iloisina kajahtelevia ääniä. Hän astui vielä muutaman askeleen, kunnes hänen eteensä avautui luistinrata. Hän tunnisti Kittyn heti kaikkien luistelijain joukosta.

Hän tunsi Kittyn olevan siellä siitä ilosta ja pelosta, mikä oli vallannut hänen sydämensä. Siellä tämä seisoi radan toisessa päässä keskustellen jonkun naisen kanssa. Hänen puvussaan eikä asennossaan ei oikeastaan ollut mitään erikoista. Mutta Levinin oli yhtä helppo erottaa hänet tuosta joukosta kuin ruusupensas nokkoskasasta. Kaikki sai valaistuksensa hänestä. Hän oli hymy, joka kirkasti kaiken ympärillään. "Voinkohan minä mennä tuonne jäälle hänen luokseen?" epäröi Levin. Paikka, jossa Kitty seisoi, tuntui hänestä luoksepääsemättömältä pyhätöltä, ja hetken hän oli jo kääntymäisillään takaisin, niin hirveältä hänestä tuntui. Hänen täytyi voittaa itsensä ja koettaa ymmärtää, että kulkihan siinä Kittyn ympärillä kaikenlaista muutakin väkeä ja saattoihan siis hänkin tulla sinne luistelemaan. Hän meni radalle mutta vältteli kauan katsomasta tyttöön, ikään kuin tämä olisi ollut häikäisevä aurinko, mutta näki tämän katsomattakin, kuten auringon.

Jäälle kokoontui tänä viikon päivänä ja tähän aikaan päivästä saman seurapiirin ihmisiä, kaikki tuttuja keskenään. Joukossa oli sekä taidollaan keikaroivia luistelijamestareita että nojakelkan varassa opettelevia arka- ja kömpelöliikkeisiä vasta-alkajia, pojannaskaleita ja terveydellisistä syistä luistelevia vanhuksia. Kaikki he tuntuivat Levinistä erikoisilta onnenpojilta, kun saivat olla siinä Kittyn lähellä. He näyttivät kaikki luistelevan aivan välinpitämättöminä hänen edessään ja takanaan, vieläpä puhuttelevankin häntä ja pitävän hauskaa kokonaan riippumatta hänestä, mainion jään ja hyvän sään innostamina.

Nikolai Shtsherbatski, Kittyn serkku, istui penkillä lyhyessä päällystakissaan ja tiukoissa housuissaan, luistimet jalassa, ja Levinin nähdessään huusi hänelle:

— Kas, Venäjänmaan paras luistelija! Milloin olette tullut? On mainio jää, pankaa luistimet jalkaanne.

— Eihän minulla poloisella ole luistimiakaan, Levin vastasi ihmetellen rohkeuttaan ja luontevuuttaan hänen läsnä ollessaan eikä hetkeksikään kadottanut häntä näkyvistään, vaikka katsoikin toisaalle. Levin tunsi, että aurinko lähestyi häntä. Kitty oli radan kulmassa. Korkeiden kengänvarsien tukemat pikkuiset jalat harallaan hän lähti selvästi arastellen luistelemaan Leviniä kohti. Muuan kansanasuun pukeutunut poika kiisi hänen ohitseen syvässä kumarassa, käsiään hurjasti huitoen. Kitty luisteli hiukan epävarmasti. Hän piti kätensä varuillaan jättäen muhvin nauhan varaan ja katsoi Leviniin hymyillen hänelle ja omalle arkuudelleen. Käänteen päässä hän potkaisi notkealla jalallaan vielä kerran vauhtia, liukui suoraan Shtsherbatskin luo, tarttui kädellään tähän kiinni ja nyökkäsi hymyillen Levinille. Kitty oli ihanampi kuin miksi Levin oli hänet kuvitellut.

Ajatellessaan häntä Levin oli nähnyt hänet elävänä mielessään, varsinkin tuon vaaleahiuksisen pikku pään, joka oli niin vapaasti pystyssä sirojen neidonhartiain yllä ja jonka ilme kuvasti lapsenomaista selkeyttä ja hyvyyttä. Ilmeen lapsellisuus ja vartalon siro kauneus yhdessä soivat hänelle erityistä viehätysvoimaa, jonka Levin hyvin muisti. Mutta kerta kerralta häntä hämmästytti Kittyn aina lempeitten, tyynten ja rehellisten silmien ilme ja varsinkin hänen hymynsä, joka aina vei Levinin lumottuun maailmaan, missä hän tunsi muuttuvansa helläksi ja lempeäksi, — sellaiseksi kuin hän muisti olleensa joskus varhaisen lapsuutensa parhaina hetkinä.

— Milloin olette saapunut? kysyi hän antaen Levinille kättä. —
Kiitos, lisäsi hän, kun Levin nosti muhvista pudonneen nenäliinan.

— Minäkö? Vastahan minä tulin eilen… ei vaan tänään… vastasi Levin, joka ei hermostukseltaan heti ymmärtänyt kysymystä. — Aioin käydä luonanne, hän sanoi ja muistettuaan samalla käyntinsä tarkoituksen kävi ujoksi ja punastui. — Minä en tiennyt, että te luistelette ja hyvin luistelettekin.

Kitty katsoi häneen tarkkaavasti, ikään kuin tahtoen tietää syyn hänen ujouteensa.

— Teidän kiitoksellenne on annettava arvoa. Täällä elää vielä legenda teidän luistelutaidostanne, Kitty sanoi pudistaen mustan hansikkaan verhoamalla kätösellään muhville pudonneita kuuran hileitä.

— Niin, ennen aikaan oli intohimoinen luistelija, halusin päästä taidoissani mestariksi.

— Te teette luullakseni kaiken intohimoisesti, Kitty sanoi hymyillen. — Minä katselisin niin mielelläni teidän luisteluanne. Pankaa luistimet jalkaan ja luistellaan yhdessä.

"Yhdessäkö! Onko se todellakin mahdollista?" Levin ajatteli katsoen häneen.

— Otan heti paikalla luistimet, hän sanoi. Ja hän lähti panemaan luistimia jalkaansa.

— Ette ole pitkään aikaan käynytkään, herra, puhui radanhoitaja pitäen hänen jalkaansa kädessään ja kiertäen kiinni kantaruuvia. — Teidän jälkeenne ei ole tullut herroista yhtään mestaria. Onko hyvä näin? hän sanoi vetäen kireälle hihnan.

— Hyvä on, kunhan vain kiiruhdatte, Levin vastasi pidättäen vaivoin onnen hymyn, joka väkisinkin pyrki hänen kasvoilleen. "Niin", hän ajatteli, "tämä on elämää, tämä on onnea! Yhdessä, hän sanoi, luistelkaamme yhdessä. Sanoisinko hänelle nyt? Siksihän minä juuri pelkään sitä sanoa, kun olen nyt niin onnellinen, onnellinen toivostani… Mutta sitten?… Ei, täytyyhän minun! Täytyy, täytyy! Pois heikkous!"

Levin nousi seisomaan, heitti päällystakin yltään ja juostuaan kopin edessä olevan rosoisen paikan yli tuli vauhdikkaasti sileälle jäälle ja liukui kevyesti eteenpäin, kiihdyttäen ja suunnaten kulkuaan kuin pelkällä tahdollaan. Hän lähestyi Kittyä arasti, mutta rauhoittui taas tämän hymystä.

Kitty antoi hänelle kätensä, ja he lähtivät luistelemaan lisäten vauhtia. Mitä nopeammin he menivät, sitä lujemmin Kitty puristi hänen kättään.

— Teidän kanssanne minä olisin oppinut nopeammin, minä tunnen luottavani teihin, Kitty sanoi hänelle.

— Ja minä itseeni, kun te nojaatte minuun, Levin sanoi, mutta säikähti samalla sanojansa ja punastui. Ja tosiaankin, tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun yhtäkkiä oli kuin aurinko olisi mennyt pilveen. Kittyn kasvoilta katosi äskeinen ystävällisyys, ja Levin näki niillä tutun väreilyn, joka merkitsi ajatusten ponnistusta: sileälle otsalle kohosi pieni ryppy.

— Teillä on jotain ikävää mielessänne? Niin, eihän minulla ole oikeutta udella, Levin sanoi.

— Miksikä ei?… Ei minulla mitään ikävää ole, vastasi Kitty kylmästi ja lisäsi samassa: — Oletteko jo nähnyt mademoiselle Linonia?

— En vielä.

— Menkää hänen luokseen, hän niin pitää teistä.

"Mitä tämä on? Minä olen katkeroittanut hänet. Herra, auta minua!" Levin ajatteli ja kiiti vanhan harmaakiharaisen ranskattaren luo, joka istui penkillä. Hymyillen niin että tekohampaat näkyivät otti tämä hänet vastaan vanhana ystävänään.

— Niin sitä kasvetaan, hän sanoi Levinille katsellen Kittyä, — ja vanhennutaan. Tiny bear on jo kasvanut suureksi! jatkoi ranskatar nauraen ja johdatti hänen mieleensä sutkauksen kolmesta neidistä, joita Levin oli kutsunut kolmeksi karhuksi erään englantilaisen sadun mukaan. — Muistatteko että aikanaan sanoitte niin?

Levin ei sitä lainkaan muistanut, mutta neiti oli naureskellut tuolle sutkautukselle jo kymmenkunta vuotta pitäen siitä.

— No, menkää, menkää luistelemaan. Eikö meidän Kitty jo luistele hyvin?

Kun Levin taas tuli Kittyn luo, oli ankaruus tämän kasvoilta kadonnut, silmien ilme oli yhtä rehellinen ja ystävällinen, mutta Levinistä tuntui, että tuossa ystävällisyydessä oli erikoinen, tahallisen rauhallinen sävy. Ja hänen mielensä kävi surulliseksi. Puheltuaan hiukan vanhasta kotiopettajattarestaan ja tämän omituisuuksista kysyi Kitty Levinin kuulumisia.

— Eikö teidän sentään ole talvella ikävä siellä maalla? kysyi hän.

— Ei laisinkaan; minä teen paljon työtä, Levin sanoi ja tunsi kuinka Kitty alisti hänet rauhallisella äänensävyllään, josta hän tiesi olevan mahdotonta päästä, niin kuin oli ollut laita alkutalvestakin.

— Viivyttekö täällä kauan aikaa? kysyi Kitty.

— En tiedä, vastasi hän ajattelematta mitä sanoi. Hänen mieleensä tuli, että jos hän antautuu tuon tyynen ystävyydensävyn valtaan, hän lähtee taaskin kotiinsa mitään päättämättä, ja hän päätti närkästyä.

— Kuinka ette tiedä?

— En vain tiedä. Se riippuu teistä, hän sanoi ja kauhistui sanojaan. Eikö Kitty kuullut hänen sanojaan vai eikö tahtonut kuulla, mutta hän näytti kuin kompastuvan, kopautti kahdesti jalkaansa jäähän ja luisteli pois Levinin luota mademoiselle Linonin luo. Sanottuaan tälle jotain lähti Kitty telttaa kohti, jossa naiset riisuivat luistimiaan.

"Jumalani, mitä minä tein! Voi hyvä Jumala! Auta minua, opeta minua!" puheli Levin rukoillen. Ja tuntien tarvetta voimakkaaseen liikuntaan hän otti vauhtia ja kiiti luistimillaan tehden voimakkaita kaarroksia.

Sillä aikaa eräs nuori herra, uusista luistelijoista paras, tuli savuke suussa kahvilahuoneesta ja lasketteli kovaa vauhtia kolisten ja nytkähdellen luistimet jalassa portaita alas. Hän kiiti jäälle ja muuttamatta edes käsien vapaata asentoa lähti luistelemaan rataa pitkin.

— Ahaa, tuo on uusi juttu! Levin sanoi ja juoksi heti ylös tehdäkseen tuon uuden tempun.

— Älkää tappako itseänne, täytyy olla tottunut! huusi Nikolai
Shtsherbatski hänelle.

Levin nousi portaiden päähän, otti ylhäältä niin kovan vauhdin kuin voi ja lasketteli alas koettaen säilyttää tasapainon tässä oudossa kyydissä käsiensä avulla. Viimeisen portaan kohdalla hän takertui kiinni, mutta hipaisi vain hiukan jäätä kädellään, teki voimakkaan oikaisuliikkeen, pysyi pystyssä ja luisteli nauraen edelleen.

"Herttainen poika", ajatteli Kitty tullessaan samaan aikaan teltasta mademoiselle Linonin kanssa ja katseli Leviniä kuin rakasta veljeä, hiljainen hellä hymy huulillaan. "Olenko minä tehnyt väärin, olenko tehnyt jotain pahaa? Ne sanovat sitä keimailuksi. Minä tiedän kyllä rakastavani toista. Mutta onhan minulla hauskaa hänen seurassaan, hän on niin herttainen. Miksi hänen piti se sanoa?…" hän ajatteli.

Kitty näytti tekevän lähtöä radan portailla odotelleen äitinsä kanssa. Levin pysähtyi ja mietti hetkisen, kasvot nopeasta liikunnasta hehkuen. Hän riisui luistimet ja tavoitti äidin ja tyttären puutarhan portilla.

— Hauska nähdä teitä, sanoi vanha ruhtinatar. — Torstaisin, kuten ennenkin, on meillä vierasilta.

— Tänään siis?

— On hyvin hauska saada nähdä teitä, sanoi ruhtinatar kuivasti. Tuo kuivakiskoisuus tuntui Kittystä ikävältä, eikä hän malttanut olla tasoittamatta äidin kylmyyttä. Hän käänsi päätään ja virkkoi hymyillen:

— Näkemiin.

Samaan aikaan tuli Stepan Arkadjevitsh puistoon kuin iloinen voittaja, hattu kallellaan, kasvot ja silmät loistaen. Mutta mentyään anoppinsa luo hän vastasi surullisena, syyllisennäköisenä tämän kysymyksiin Dollyn voinnista. Puhuttuaan hiljaa ja alakuloisesti anoppinsa kanssa hän oikaisi rintansa ja otti Leviniä käsikoukusta.

— No niin, me kai sitten lähdemme? kysyi hän. — Ajattelin koko ajan sinua ja olen hyvin, hyvin iloissani, että tulit, hän sanoi katsellen Leviniä vihjailevasti silmiin.

— Lähdetään, lähdetään, vastasi onnellinen Levin, yhä kuullen sen äänen soinnin, joka oli sanonut "näkemiin", ja yhä nähden hymyn, joka oli säestänyt tuota sanaa.

— "Angliaan" vaiko "Eremitage'iin"?

— Sama minulle.

— No menkäämme "Angliaan", sanoi Stepan Arkadjevitsh valiten "Anglian" siksi, että hän oli sinne enemmän velkaa kuin "Eremitage'iin". Juuri siksi hänestä oli väärin vältellä tuota ravintolaa. — Sinulla on ajuri? Hyvä on, minä lähetinkin vaununi pois.

Koko matkan ystävykset olivat vaiti. Levin mietti, mitä tuo ilmeen muutos Kittyn kasvoilla saattoi merkitä. Välillä hän uskotteli itsellään olevan toivoa, välillä taas lankesi epätoivoon ja näki selvästi toivonsa järjettömyyden. Hän tunsi kuitenkin olevansa aivan kuin toinen ihminen nähtyään tuon hymyn ja kuultuaan sanan: näkemiin.

Stepan Arkadjevitsh sepitti matkalla ruokalistaa.

— Sinähän pidät turbot'sta? Levin sanoi perille tultaessa.

— Mistä? kysäisi Levin. — Turbot'sta? Pidän, minä pidän kauheasti turbot'sta.

X

Kun Levin oli astunut Oblonskin kanssa ravintolaan, ei hän voinut olla huomaamatta Stepan Arkadjevitshin kasvoilla ja koko hänen olemuksessaan tiettyä erityistä, ikään kuin hillittyä loistetta. Oblonski riisui päällystakkinsa ja astui hattu kallellaan ruokasaliin, antaen käskyjä lautasliinat kädessä vastaan kiiruhtaville hännystakkisille tataareille. Hän kumarteli oikealle ja vasemmalle iloisesti tervehtiville tuttavilleen, joita oli aina ja joka paikassa, meni voileipäpöydän luo, haukkasi votkaryypyn kyytipojaksi kalaa ja sanoi korkean pulpetin ääressä istuvalle pitseihin ja rusetteihin sonnustautuneelle maalatulle ranskattarelle jotain, mikä sai tämän herahtamaan vilpittömään nauruun. Levin taas ei ottanut ryyppyä yksin siitä syystä, että häntä iljetti niin kovasti tuo ranskatar, joka näytti olevan kyhätty kokoon pelkistä tekohiuksista, puuterista ja hajuvesistä. Hän kiiruhti pois tämän läheisyydestä kuin saastaisen paikan luota. Koko hänen sielunsa tulvi Kittyn muistoa ja silmistä hohti onnen ja riemun hymy.

— Tänne, teidän ylhäisyytenne, olkaa hyvä, täällä ei teidän ylhäisyyttänne häiritä, puheli erityisen sinnikäs, vanha, kalpea ja leveälanteinen tataari, jonka hännystakin liepeet törröttivät ulos lanteiden molemmin puolin. — Tehkää hyvin, teidän ylhäisyytenne, hän sanoi Levinille, liehakoiden Stepan Arkadjevitshia kohtaan tuntemansa kunnioituksen merkiksi myös hänen vierastaan.

Levitettyään silmänräpäyksessä puhtaan liinan jo ennestään liinalla peitetylle pöydälle, pronssisen haaralampun alle, hän siirsi pöydän ääreen samettiset tuolit ja pysähtyi Stepan Arkadjevitshin eteen, odottaen lautasliina ja ruokalista kädessään käskyjä.

— Jos käskette, teidän ylhäisyytenne, niin erilliskabinetti vapautuu kohta… ruhtinas Golitsyn naishenkilön kanssa. Nyt on tuoreita ostereitakin.

— Ahaa, ostereita.

Stepan Arkadjevitsh mietti hetkisen.

— Emmekö muuta suunnitelmaa, Levin? hän sanoi pysäyttäen sormensa ruokalistalla. Ja hänen kasvoistaan kuvastui vakava neuvottomuus. — Ovatko osterit hyviä, kuulepas sinä?

— Flensburgilaisia, teidän ylhäisyytenne, ostendelaisia ei ole.

— No flensburgilaisia, mutta ovatko ne tuoreita?

— Eilen saatuja, herra.

— Mitäs sanot, jos alamme ostereista ja muutamme sitten koko suunnitelman?

— Minulle on yhdentekevää. Pitäisin eniten kaalikeitosta ja puurosta; mutta eihän täällä sellaista ole.

— Suvaitsetteko puuroa à la russe? sanoi tataari kumartuen Levinin eteen kuin lastenhoitaja hoidokkinsa puoleen.

— Ei, vakavasti puhuen: kaikki käy mitä valitset. Minä olen luistellut ja minun on nälkä. Äläkä luulekaan, lisäsi hän huomatessaan Oblonskin kasvoilla tyytymättömän ilmeen, — etten minä antaisi arvoa sinun valinnallesi. Mielellänihän minä vähän herkuttelen.

— Sitähän minäkin. Sano mitä sanot, se on sentään elämän parhaimpia nautintoja, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — No niin, tuopas meille veikkoseni, ostereita pari — ei taida riittää — kolmekymmentä kappaletta ja juurilientä.

— Printanière'ia oikaisi tataari. Mutta Stepan Arkadjevitsh ei nähtävästi tahtonut suoda hänelle huvia kutsua ruokia ranskalaisin nimityksin.

— Juurilientä, tiedäthän? Sitten turbot'a, kampelaa, sakean kastikkeen kera, sitten… paahtopaistia; mutta katsokin, että on hyvää. Ja sitten vaikka salvukukkoa, niin, ja säilykkeitä.

Tataari, joka muisti Stepan Arkadjevitshin tavan olla nimittelemättä ruokia ranskalaisen ruokalistan mukaan, ei toistanut hänen sanojaan, vaan salli itselleen huvin toistaa koko tilauksen ruokalistan mukaan: "Soupe printanière, turbot sauce Beaumarchais, poularde à l'estragon, macèdoine des fruits…" ja samassa pannen pois toisen kansiin sidotun listan ja temmaten toisen, viinilistan, lennätti sen Stepan Arkadjevitshille.

— Mitäs otamme juotavaksi?

— Mitä itse tahdot, mutta ei liikaa… vaikka samppanjaa, Levin sanoi.

— Hetikö jo aluksi? Vaikka miksipä ei. Pidätkö valkealeimaisesta?

— Cachet blanc, huomautti tataari.

— Niin, tuo sitä osterien kera ja sittenhän saamme nähdä mitä muuta otamme.

— Käskystä, herra. Mitä pöytäviiniä käskette tuoda?

— Tuo nuit'tä. Tai ei, klassinen chablis on parempaa.

— Tottelen, herra. Omaa juustoanneko käskette?

— Niin, niin, parmesania. Vai pidätkö sinä toisesta?

— Ei, minulle on yhdentekevää, Levin sanoi voimatta pidättää hymyään.

Ja tataari kiiti pois liepeet liehuen ja tulla pyyhälsi noin viiden minuutin kuluttua takaisin, pullo sormien välissä ja kädessään vadillinen ostereita avonaisine helmiäiskuorineen.

Stepan Arkadjevitsh rutisti tärkkelöidyn lautasliinan, pisti sen pään liivinsä reunan taa, asetti kätensä mukavaan tanaan ja ryhtyi nauttimaan ostereita.

— Eivät ole hullumpia, hän sanoi vetäen hopeisella haarukalla helmiäiskuoresta litiseviä ostereita ja nieleskellen niitä toinen toisensa jälkeen. — Eivät ole hullumpia, toisti hän suunnaten kosteina välkkyvät silmänsä milloin Leviniin, milloin tataariin.

Levin söi myös ostereita, joskin vehnäleipä juuston kanssa maistui hänestä paremmalta. Mutta hän ihasteli Oblonskia. Myös tataari, joka oli avannut pullon ja kaatanut helmeilevää viiniä hienoihin laakeisiin viinilaseihin, katseli Stepan Arkadjevitshia mielihyvän hymy huulillaan, toisella kädellään valkeaa solmukettaan korjaillen.

— Etkö oikein pidä ostereista? Stepan Arkadjevitsh sanoi lasistaan siemaisten, — vai oletko huolissasi? Kuinka on?

Hän olisi tahtonut, että Levin olisi ollut iloinen. Eikä Levin oikeastaan muutakaan ollut, ellei sitten hämmentynyt. Kaikki se, mitä hänen sielussaan liikkui, teki oudoksi ja tukalaksi olon ravintolassa, keskellä tätä kiirettä ja hälinää, lähellä kabinetteja, joissa syötiin naisten kanssa; sisustuksen pronssiesineet, peilit ja harsot sekä tataarit — kaikki ne tuntuivat hänestä häiritseviltä. Hän pelkäsi tahraavansa sen, mikä täytti hänen sielunsa.

— Minäkö? Niin, olen vähän huolissani. Mutta sen lisäksi kaikki tämä vaivaa minua, hän sanoi. — Sinä et voi käsittää miten hullua tämä kaikki on minusta, maalaisesta, vaikkapa nyt sen sinun virastosi herran kynnet…

— Niin, minä huomasin, että Grinevitsh-paran kynnet erityisesti kiinnittivät huomiotasi, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

— En mahda sille mitään, Levin vastasi. — Koetahan sinä asettua minun asemaani ja katsoa asioita maalaisen näkökannalta. Me koetamme maalla laittaa kätemme sellaiseen kuntoon, että niillä olisi mukava tehdä työtä: sitä varten leikkaamme kyntemme, käärimme toisinaan hihammekin ylös. Täällä taas ihmiset tahallaan päästävät kynnet kasvamaan niin pitkiksi kuin suinkin ja käyttävät kalvosinnappeina kokonaisia pieniä teevateja, ettei käsillä vain voisikaan tehdä mitään.

Stepan Arkadjevitsh hymyili iloisesti.

— Se on sen merkki, että hänen ei ole tarvis tehdä karkeaa työtä.
Hän tekee työtä järjellään…

— Kenties. Mutta sittenkin se on minusta hullua, samoin kuin minusta nyt on hullua se, että kun me maalaiset koetamme mahdollisimman nopeasti syödä vatsamme täyteen kyetäksemme tekemään tehtävämme, niin me molemmat nyt tässä koetamme olla mahdollisimman kauan täyttämättä vatsaamme ja sen vuoksi syömme ostereita…

— Tietysti, huomautti Stepan Arkadjevitsh. — Sehän se onkin sivistyksen päämäärä: muuttaa kaikki nautinnoksi.

— No jos se on päämäärä, tahtoisin minä olla villi.

— Sinä olet jo ennestään villi. Kaikki Levinit ovat villejä.

Levin huokasi. Hän muisti Nikolai-veljeään, ja hänen tuli paha olla ja hänen kulmansa rypistyivät. Mutta Oblonski alkoi puhua asiasta, joka heti veti hänen huomionsa toisaalle.

— No, menetkös tänä iltana meikäläisten luo, Shtsherbatskille nimittäin? hän sanoi siirtäen syrjään karheat tyhjät osterinkuoret ja vetäen juuston luokseen, silmät monimielisesti välkähtäen.

— Menen varmasti, Levin vastasi. — Vaikkakin minusta näytti, että ruhtinatar kutsui minua vastahakoisesti.

— Mitä sinä! Hullutusta! Sehän on hänen tapansa… No tuohan, veikkonen, liemi tänne!… Sehän on hänen tapansa, hän on grande dame, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Minä tulen myös, mutta minun on käytävä ensin lauluharjoituksessa kreivitär Bominan luona. No etkö tosiaan ole villi? Miten on muuten selitettävissä, että sinä yhtäkkiä hävisit Moskovasta? Shtsherbatskit kyselivät sinua minulta yhtä mittaa, ikään kuin minun olisi pitänyt tietää. Minä en tiedä muuta kuin että sinä aina teet mitä ei kukaan muu tee.

— Niin, Levin sanoi hitaasti, mieli kuohuksissa. — Sinä olet oikeassa, minä olen villi. Mutta minun villiyttäni ei todista se, että silloin matkustin tieheni, vaan se, että taas olen tullut takaisin. Minä tulin nyt…

— Voi sinua, onnen poikaa! virkkoi Stepan Arkadjevitsh katsoen
Leviniä silmiin.

— Miksi niin?

— Mä tunnen jalot ratsut omista merkeistään ja rakastuneet miehet mä tunnen silmistään, deklamoi Stepan Arkadjevitsh. — Sinulla on kaikki edessäpäin.

— Niin kuin sinulla sitten olisi kaikki takanasi.

— Vaikka ei takanakaan, mutta sinulle kuuluu tulevaisuus ja minulle nykyisyys, ja rippeinä sekin.

— Kuinka niin?

— Ei ole hyvin asiat. Mutta mitäpä minä itsestäni puhun, kaikkea on kuitenkin mahdoton selittää, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Sanohan, miksi oikeastaan tulit Moskovaan?… Hoi, saat ottaa! huusi hän tataarille.

— Etkö arvaa? Levin vastasi irrottamatta Stepan Arkadjevitshista syvästi säteileviä silmiään.

— Luulen arvaavani, mutta minun on vaikea sanoa sitä. Siitä voit päättää, arvaanko oikein vai väärin, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyn väreet huulillaan katsellen Leviniä.

— No mitäs sanot siihen? virkkoi Levin ääni väristen ja tunsi kaikkien kasvolihastensa vavahtelevan. — Mitäs arvelet asiasta?

Stepan Arkadjevitsh joi hitaasti lasin chablis'ta irroittamatta katsettaan Levinistä.

— Minäkö?… sanoi Stepan Arkadjevitsh — minä en toivoisi mitään muuta niin kuin sitä, en mitään! Se on parasta mitä voisi tapahtua.

— Ethän sinä vain ole erehtynyt? Tiedätkö mistä on puhe? virkkoi Levin katsoen kiinteästi keskustelutoveriaan silmiin. — Luuletko, että se olisi mahdollista?

— Luulen että on. Miksipä se mahdotonta olisi?

— Luuletko sen todellakin olevan mahdollista? Ei, sano sinä kaikki mitä ajattelet! Mutta jos, jos minua odottaa rukkaset!… Minä olenkin varma siitä, että…

— Miksi sinä niin luulet? kysyi Stepan Arkadjevitsh hymyillen hänen levottomuudelleen.

— Minusta väliin tuntuu siltä. Ja se tulee olemaan kauheaa sekä minulle että hänelle.

— No tytölle siinä ei missään tapauksessa ole mitään kauheaa. Kaikki tytöt ovat ylpeitä kosinnasta.

— Niin, kaikki tytöt, mutta ei hän.

Stepan Arkadjevitshin suu meni hymyyn. Hän tunsi niin hyvin tuon Levinin tunteen, tiesi, että hänen mielestään kaikki maailman tytöt jakaantuivat kahteen lajiin: toiseen kuuluivat kaikki maailman tytöt yhtä lukuunottamatta, ja näillä tytöillä oli kaikki inhimilliset heikkoudet ja ne tytöt olivat hyvin tavallisia: toiseen kuului yksi ainoa tyttö, jolla ei ollut mitään heikkouksia ja joka oli kaiken inhimillisen yläpuolella.

— Odotahan, otahan kastiketta, hän sanoi pidättäen Levinin kättä, joka työnsi pois luotaan kastikeastiaa.

Levin otti nöyrästi kastiketta lautaselleen, mutta ei antanut Stepan
Arkadjevitshin syödä.

— Ei, kuulehan sinä, kuulehan, hän sanoi. — Sinä et tiedä, että tämä on minulle elämän ja kuoleman kysymys. Minä en ole koskaan kenellekään puhunut siitä. Enkä voi kenellekään puhua siitä niin kuin sinulle. Mehän olemme, sinä ja minä, kaikissa asioissa toisillemme vieraita: eri maut, eri mielipiteet ja kaikki muukin; mutta minä tiedän, että sinä pidät minusta ja ymmärrät minua ja siksi minä pidän sinusta kauheasti. Mutta sano sinä Herran tähden kaikki suoraan.

— Olen sanonut mitä ajattelen, virkkoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen. — Mutta minä sanon sinulle vielä jotain. Minun vaimoni on ihmeellinen nainen… Stepan Arkadjevitsh huoahti muistaessaan oman suhteensa vaimoonsa ja oltuaan hetkisen vaiti jatkoi: — Hänellä on edeltä näkemisen lahja. Hän tuntee ihmiset perinpohjin; mutta sitä paitsi hän tietää tulevat tapahtumat, varsinkin mitä avioliittoihin tulee. Hän esimerkiksi ennusti, että Shahovskaja menee Brentelnille. Ei kukaan ottanut uskoakseen, mutta niinpäs kävi. Ja hän on sinun puolellasi.

— Miten sitten?

— Siten, että hän, paitsi että pitää sinusta paljon, sanoo suoraan, että Kitty ehdottomasti tulee sinun vaimoksesi.

Nämä sanat saivat Levinin kasvot yhtäkkiä säteilemään hymyä, sellaista hymyä, joka on jo lähellä liikutuksen kyyneliä.

— Sanooko hän niin! huudahti Levin. — Minä olen aina sanonut, että hän on ihana olento, tuo sinun vaimosi. Mutta jo riittää siitä aiheesta, hän sanoi nousten paikaltaan.

— Hyvä, hyvä, mutta istuhan paikallasi.

Levin ei voinut istua. Hän asteli varmoin askelin kahdesti pikku huoneen poikki, siristeli silmiään, jottei kyyneleitä näkyisi, ja istuutui sitten vasta pöydän ääreen.

— Käsitätkö sinä, hän sanoi, — tämä ei enää ole rakkautta. Minä olen ollut rakastunut, mutta tämä ei ole sitä. Minä en ole oman tunteeni, vaan jonkin ulkonaisen voiman vallassa. Minähän lähdin täältä tieheni juuri siksi, että tiesin, ettei siitä voisi tulla mitään, ymmärrätkö, ettei sellaista onnea voisi olla maan päällä; mutta minä olen kamppaillut itsekseni ja näen, että ilman sitä ei ole elämääkään. Ja täytyy tehdä ratkaisu…

— Mitä varten sinä sitten matkustit pois?

— Oi, odotahan! Oi, miten paljon ajatuksia mielessäni onkaan! Mitä kaikkea pitää kysyä! Kuulehan. Sinä et voi käsittää, mitä sinä teit minulle noilla äskeisillä sanoillasi. Minä olen niin onnellinen, että olen suorastaan inhottava; olen unohtanut kaikki. Sain tänään kuulla, että Nikolai-veli… tiedäthän,… on täällä… olen unohtanut hänetkin. Aivan kuin en olisi täysissä järjissäni. Mutta eräs asia on kauhea… sinä, joka olet naimisissa, sinä tiedät sen tunteen… on kauheaa, että me vanhat pojat, joilla on jo menneisyytemme… ei rakkauden, vaan syntien leimaama menneisyytemme… yhtäkkiä lähestymme puhdasta, viatonta olentoa; se on inhottavaa, ja siksi on mahdotonta olla tuntematta itseään arvottomaksi.

— No, sinulla ei paljon syntejä ole.

— Mutta minäkin, Levin sanoi, — saan inhottavaa elämääni selaillessani vavista, kirota ja katkerasti valittaa… Niin, niin.

— Mitäs tehdä, niin on maailma rakennettu, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

— Ainoana lohdutuksena on, samoin kuin siinä rukouksessa, josta olen aina pitänyt, ettei pyydäkään saada anteeksi omien ansioittensa tähden, vaan sulasta armeliaisuudesta. Vain sillä tavoin hänkin voi antaa anteeksi.

XI

Levin joi pohjaan maljansa ja molemmat olivat hetkisen vaiti.

— Eräs asia minun pitää sanoa sinulle. Tunnetko Vronskin? Stepan
Arkadjevitsh kysyi Leviniltä.

— En, en tunne. Miksi sitä kysyt?

— Tuo seuraava ruokalaji, huomautti Stepan Arkadjevitsh tataarille, joka täytteli maljoja ja pyöriskeli heidän ympärillään juuri silloin, kun häntä vähimmin tarvittiin.

— Sinun on hyvä tuntea Vronski siksi, että hän on sinun kilpailijoitasi.

— Mikä tämä Vronski on? kysyi Levin, ja se lapsekkaan riemun ilme, jota Oblonski oli vastikään ihaillen katsellut, muuttui yhtäkkiä äreäksi ja epämiellyttäväksi.

— Vronski on kreivi Kiril Ivanovitsh Vronskin poikia ja Pietarin kultaisen nuorison kaikkein parhaimpia edustajia. Minä tutustuin häneen Tverissä ollessani siellä toimessa ja hänen tullessaan sinne rekryyttien ottoon. Kauhean rikas, kaunis mies. Merkittävät suhteet, on sivuadjutantti ja kaiken lisäksi sangen miellyttävä poika. Enemmän kuin pelkkä hyvä poika. Kun nyt täällä olen oppinut tuntemaan hänet paremmin, hän näyttää olevan sekä sivistynyt että sangen viisas. Hän on mies, joka menee pitkälle.

Levinin otsa oli synkistynyt, ja hän oli vaiti.

— Niin, hän tuli tänne pian sinun lähdettyäsi, ja mikäli minä ymmärrän, hän on korvia myöten rakastunut Kittyyn, ja sinä käsität että äiti…

— Anteeksi vain, mutta minä en käsitä mitään, Levin sanoi synkkänä jurottaen. Ja samassa hän muisti Nikolain ja oman kelvottomuutensa, kun oli voinut unohtaa hänet.

— Odotahan, odotahan, veli, Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen ja koskettaen hänen kättään. — Olen sanonut sinulle mitä tiedän ja toistan, että sikäli kuin voi arvailla, näyttävät menestymismahdollisuudet tässä herkässä ja hienovaraisessa asiassa olevan sinun puolellasi.

Levin heittäytyi tuolin selustaa vasten ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.

— Mutta minä neuvoisin sinua ratkaisemaan asian niin pian kuin suinkin, jatkoi Oblonski täyttäen hänen maljansa.

— Ei kiitos, minä en juo enempää, Levin sanoi vetäen syrjään lasinsa. — Minä juovun… Mutta mitäs sinulle itsellesi kuuluu? jatkoi Levin nähtävästi haluten muuttaa keskustelun aihetta.

— Vielä sananen: neuvoisin sinua joka tapauksessa pikimmiten päättämään asian. Tänään en neuvo asiasta puhumaan, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Aja klassiseen tapaan huomenaamuna esittämään kosintasi, ja Herra sinua siunatkoon…

— Sinähän olet monesti sanonut tahtovasi tulla minun luokseni metsästämään. Tule nyt keväällä, Levin sanoi.

Hän katui nyt kaikesta sydämestään, että oli aloittanut tämän keskustelun Stepan Arkadjevitshin kanssa. Hänen erityislaatuista tunnettaan häpäisivät puheet jonkun pietarilaisen upseerin kilpakosinnasta sekä Stepan Arkadjevitshin neuvot ja ehdotukset.

Stepan Arkadjevitsh hymyili hiljaa. Hän tiesi, mitä Levinin sielussa liikkui.

— Kyllä joskus tulen, hän sanoi. — Niin, veliseni, nainen on akseli, jonka ympärillä kaikki pyörii. Huonosti ovat minunkin asiani, hyvin huonosti. Ja kaikki naisen tähden. Sano minulle peittelemättä, jatkoi hän otettuaan sikarin ja pidellen maljaa toisella kädellään, — anna minulle neuvo.

— Missä asiassa sitten?

— Minä sanon heti missä. Olettakaamme, että sinä olet naimisissa, sinä rakastat vaimoasi, mutta olet viehättynyt toiseen naiseen…

— Suo anteeksi, mutta minun on suorastaan mahdotonta ymmärtää sitä, samoin kuin… aivan yhtä mahdotonta kuin että minä nyt, syötyäni vatsani täyteen, menisin rinkelileipomon ohitse ja varastaisin rinkelin.

Stepan Arkadjevitshin silmät välähtivät.

— Miksikä ei? Rinkeli tuoksuu joskus niin, että on mahdoton pidättäytyä.

/p
    Himmlisch ist's, wenn ich bezwungen
    Meine irdische Begier;
    Aber doch wenn's nicht gelungen,
    hatt ich auch recht hübsch Plaisir![1]
p/

Tätä lausuessaan Stepan Arkadjevitsh hymyili viehkeästi. Levinkään ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn.

— Niin, mutta jos vakavasti puhutaan, jatkoi Oblonski. — Tajuatko, että se nainen on herttainen, lempeä, rakastettava olento, avuton, yksinäinen ja kaikkensa uhrannut. Nyt, kun teko on jo tehty, niin voinko hylätä hänet, sano? Erota kenties voi, ettei särkisi perhe-elämäänsä, mutta eikö häntä saisi sääliä, turvata hänen elämänsä ja helpottaa hänen osaansa?

— Kuule, suo anteeksi veli. Sinä tiedät, että minun mielestäni on kahta lajia naisia… tai ei… oikeammin: on naisia ja on… Minä en ole nähnyt ihania langenneita olentoja enkä tule näkemään, ja sellaiset kuin tuo maalattu pörrötukkainen ranskatar kassapulpetin ääressä ovat minusta iljettäviä, ja kaikki langenneet ovat samanlaisia.

— Entä evankeliumin syntinen vaimo?

— Oh, jätä se. Kristus ei olisi koskaan sanonut niitä sanoja, jos hän olisi tiennyt, miten niitä tullaan väärinkäyttämään. Koko evankeliumista tiedetäänkin vain ne sanat. Voin muuten sanoa, että minä en puhu sitä, mitä ajattelen, vaan mitä tunnen. Ja minä inhoan langenneita naisia. Sinä pelkäät hämähäkkejä, minä taas noita iljettäviä elukoita. Sinähän et ole tutkinut hämähäkkejä etkä tiedä niiden luonnetta, samoin en minäkään näiden.

— Hyvä sinun on noin puhua. Olet kuin se Dickensin kirjan herra, joka syytää vasemmalla kädellään oikean olan yli kaikki hankalat kysymykset. Mutta tosiasian kieltäminen ei ole mikään vastaus. Miten pitäisi toimia, sano sinä se? Vaimo vanhenee, ja sinä olet täynnä elämää. Et ehdi kuin vilkaista ympärillesi, kun jo tunnet, ettet voi rakastamalla rakastaa vaimoasi, niin paljon kuin häntä kunnioitatkin. Ja yhtäkkiä osuu tiellesi rakkaus, ja olet hukassa, hukassa! virkkoi Stepan Arkadjevitsh alakuloinen epätoivo äänessään.

Levin hymähti.

— Niin, mies on hukassa, jatkoi Oblonski. — Mutta minkäs teet?

— Olet varastamatta rinkeleitä. Stepan Arkadjevitsh purskahti nauruun.

— Oi, sinä moralisti! Mutta muistapas, on kaksi naista: toinen pitää vain kiinni oikeuksistaan, ja ne oikeudet vaativat sinun rakkauttasi, jota et voi hänelle antaa; toinen taas uhraa sinulle kaikkensa eikä tahdo mitään. Mitä sinun pitää tehdä? Miten pitää toimia? Se on kauhea draama.

— Jos sinä haluat kuulla minun uskontunnustukseni sen suhteen, niin sanon sinulle, etten usko siinä olevan mitään draamaa. Sanon heti miksi. Rakkaus on minun mielestäni… molemmat rakkaudet, jotka, kuten muistat, Platon määrittelee Pidoissaan, molemmat rakkaudet ovat koetuskivenä ihmisille. Toiset ihmiset käsittävät vain toisen, toiset toisen. Ja ne, jotka käsittävät vain ei-platonisen lemmen, puhuvat suotta draamasta. Sellaisessa rakkaudessa ei voi olla mitään draamaa. Kiitos kaunis nautinnosta, jääkää hyvästi, — siinä koko draama. Ja platonisessa rakkaudessa taas ei voi olla draamaa, sillä siinä rakkaudessa on kaikki selkeää ja puhdasta, siinä on…

Sinä hetkenä Levin muisti omat syntinsä ja kokemansa sisäisen taistelun. Ja hän lisäsi odottamatta:

— En tiedä, kenties sinä sentään olet oikeassa. Hyvin mahdollista…
Enhän minä tiedä, en tosiaankaan tiedä.

— Niin, näetkös, sanoi Stepan Arkadjevitsh — sinä olet hyvin eheä ihminen. Se on sinun vahvuutesi ja puutteesi. Sinä olet itse eheä luonne ja tahdot, että koko elämässä olisi pelkkiä eheitä ilmiöitä, mutta niinpä ei ole. Sinä puolestasi ylenkatsot yhteiskunnallista virkatoimintaa, sillä sinä tahdot, että työ aina vastaisi päämääräänsä, mutta se ei vastaa. Sinä tahdot myös, että yksityisen ihmisen toiminnalla aina olisi päämäärä, että rakkaus ja perhe-elämä kävisivät aina käsi kädessä, — mutta ne eivät käy. Elämän koko rikkaus, koko ihanuus ja kauneus syntyy varjon ja valon yhtymästä.

Levin huoahti eikä vastannut mitään. Hän ajatteli omia asioitansa eikä kuunnellut Oblonskia.

Ja yhtäkkiä he molemmat tunsivat, että vaikka he olivatkin ystäviä, vaikka he söivät päivällistä ja joivat viiniä yhdessä, minkä olisi pitänyt entistä enemmän lähentää heitä, kumpikin ajatteli omia asioitaan eivätkä toisen asiat auttaneet toista. Oblonski oli usein ennenkin kokenut vastaavaa: päivällisen jälkeen kumppanukset lähentymisen sijasta loittonivat usein äärimmäisen kauas toisistaan, ja hän tiesi, mitä tämmöisissä tapauksissa oli tehtävä.

— Lasku, huudahti hän ja meni viereiseen saliin, missä heti tapasi tutun adjutantin ja ryhtyi keskustelemaan tämän kanssa eräästä näyttelijättärestä ja tämän ylläpitäjästä. Ja heti adjutantin kanssa juttelemaan päästyään Oblonski tunsi kevennystä ja lepoa; keskustelu Levinin kanssa oli nyt, kuten aina, kiihottanut häntä liian suureen henkiseen ja sielulliseen ponnisteluun.

Kun tataari oli tuonut laskun, joka teki yli kaksikymmentäkuusi ruplaa ja jonka lisäksi tuli vielä votkasta aiheutuva lisä, maksoi Levin, joka maalaisena tavallisesti olisi kauhistunut neljäntoista ruplan suuruista osaansa, koko laskun kiinnittämättä siihen sen suurempaa huomiota. Sitten hän lähti kotiin vaihtaakseen pukua ja lähteäkseen Shtsherbatskeille, missä hänen kohtalonsa oli saava ratkaisun.

XII

Ruhtinatar Kitty Shtsherbatskaja oli kahdeksantoistavuotias. Hän otti ensimmäistä talvea osaa seuraelämään. Hänen menestyksensä seurapiireissä oli suurempi kuin kummankaan vanhemman sisaren ja vielä suurempi kuin vanha ruhtinatar oli arvannut odottaa. Ei siinä kyllin, että melkein kaikki Moskovan tanssiaisten nuorukaiset olivat rakastuneet Kittyyn, — jo ensimmäisenä talvena ilmaantui kaksi merkitsevää sulhasmiestä: Levin ja heti hänen lähdettyään kreivi Vronski.

Levinin ilmaantuminen kaupunkiin alkutalvella, hänen tiheät käyntinsä ja silminnähtävä rakkautensa Kittyyn antoivat aihetta ensimmäisiin vakaviin keskusteluihin Kittyn vanhempien kesken tytön tulevaisuudesta ja ruhtinaan ja ruhtinattaren välisiin väittelyihin. Ruhtinas itse oli Levinin puolella, sanoi, ettei hän voinut toivoa Kittylleen mitään parempaa. Ruhtinatar taas, joka osasi naisten tavoin kiertää kysymyksen, sanoi, että Kitty oli liian nuori, että Levin ei millään ollut osoittanut, että hänellä oli vakavat aikomukset, että Kitty ei tuntenut kiintymystä häneen, ja milloin mitäkin; mutta hän ei sanonut pääasiaa — sitä, että hän odotti tyttärelleen parempaa sulhasmiestä, että Levin ei häntä miellyttänyt ja että hän ei ymmärtänyt Leviniä. Kun Levin yhtäkkiä matkusti pois, oli vanha ruhtinatar hyvillään ja puheli voitonriemuisesti miehelleen: "Nyt näet, enkö puhunut totta." Kun Vronski ilmestyi, iloitsi hän vieläkin enemmän saaden varmuutta ajatukselleen, että Kittyn piti päästä ei vain hyvään, vaan suorastaan loistavaan avioliittoon.

Äidin mielestä mikään vertailu Vronskin ja Levinin välillä ei voinut tulla kysymykseen. Äitiä eivät miellyttäneet Levinin kummalliset, jyrkät arvostelmat, hänen ujoutensa seuramaailmassa, minkä ruhtinatar katsoi johtuvan ylpeydestä, eikä myöskään tuo ruhtinattaren käsityksen mukaan villi maalaiselämä karjan ja talonpoikien parissa. Eikä sekään oikein ollut vanhan ruhtinattaren mieleen, että Levin hänen tyttäreensä rakastuttuaan oli käynyt talossa puolentoista kuukauden ajan ja ikään kuin odottanut ja tarkkaillut jotain, kuin olisi pelännyt suovansa talolle liian suuren kunnian kosinnallaan, ymmärtämättä, että kun hän yhtämittaa kävi talossa, missä oli naimaikäinen tytär, hänen olisi pitänyt lausua julki tunteensa. Ja yhtäkkiä hän oli lähtenyt tiehensä tekemättä tunnustusta. "Hyvä on, että hän on niin vähän puoleensavetävä, ettei Kitty ole rakastunut häneen", ajatteli äiti.

Vronski täytti äidin kaikki toiveet: hän oli rikas, viisas ja ylhäistä syntyperää, hänellä oli edessään loistava sotilas- ja hovimiesura; sen lisäksi hän oli hurmaava mies. Ei voinut toivoa mitään parempaa.

Tanssiaisissa Vronski liehitteli Kittyä ilmiselvästi, tanssi hänen kanssaan ja kävi talossa; hänen aikeittensa vakavuutta ei siis ollut syytä epäillä. Mutta siitä huolimatta äiti oli koko tämän talven ollut hyvin rauhaton ja jännittynyt.

Ruhtinatar itse oli kolmekymmentä vuotta sitten joutunut naimisiin tätinsä välityksellä. Sulhanen, josta jo edeltäpäin tiedettiin kaikki, oli tullut taloon näyttämään itseään ja katsomaan morsiantaan; puhemiestäti oli ottanut selvän saadusta vaikutelmasta ja kertonut sen molemmin puolin; vaikutelma oli ollut hyvä; sitten määräpäivänä oli vanhemmille tehty odotettu aviotarjous ja se oli hyväksytty. Kaikki oli käynyt hyvin kevyesti ja yksinkertaisesti. Siltä ainakin ruhtinattaresta tuntui. Mutta antaessaan omia tyttäriään miehelään hän oli saanut kokea, miten vaikea ja monimutkainen tuo yksinkertaiselta näyttävä asia oli. Millaista levottomuutta hän olikaan saanut kestää, kuinka paljon oli joutunut miettimään, mitä rahasummia tuhlaamaan, kuinka monesti oli ollut yhteentörmäyksiä oman miehen kanssa vanhempia tyttäriä, Darjaa ja Nataliaa, miehelään annettaessa! Nyt, nuorimman ollessa kysymyksessä, toistui sama pelko, samat epäilykset ja vielä entistä suuremmat riidat tytön isän kanssa. Vanha ruhtinas oli, kuten isät yleensäkin, erityisen arkatunteinen tyttäriensä maineesta ja puhtaudesta; hän oli lapsekkaan mustasukkainen tytöistään, varsinkin Kittystä, joka oli hänen lemmikkinsä, ja piti yhtä mittaa nuhdesaarnoja ruhtinattarelle siitä, ettei tämä ollut kyllin tarkka tyttärensä kunniasta. Ruhtinatar oli tottunut siihen jo vanhempien tyttöjen ajoilta, mutta nyt hän tunsi, että ruhtinaan arkatunteisuudella oli enemmän perusteita. Hän oli huomannut, kuinka viime aikoina oli tullut muutoksia seuraelämän tapoihin ja kuinka äidin velvollisuudet olivat käyneet entistä vaikeammiksi. Hän oli huomannut, kuinka Kittyn toverit muodostelivat joitakin seuroja, menivät joillekin kursseille, seurustelivat vapaasti miesten kanssa, ajelivat yksinään kaduilla, kuinka monet eivät enää niianneet ja kuinka jokainen heistä oli lujasti vakuuttunut siitä, että miehen valitseminen oli heidän eikä vanhempien asia. "Nykyään ei enää anneta miehelään niin kuin ennen", ajattelivat ja sanoivat kaikki nuo nuoret tytöt, vieläpä kaikki vanhemmatkin ihmiset. Ranskalaista tapaa, jonka mukaan vanhemmat ratkaisevat lastensa kohtalon, ei hyväksytty, vaan tuomittiin. Englantilainen tapa — tytön jättäminen täydelliseen vapauteensa — ei myöskään ollut saanut hyväksymistä ja oli mahdoton Venäjän seurapiireissä. Venäläistä puhemieskosintaa pidettiin hullunkurisena, sille nauroivat kaikki, ruhtinatar itsekin. Mutta miten oli mentävä naimisiin ja naitettava, ei kukaan tiennyt. Kaikki, joitten kanssa ruhtinatar sattui puhelemaan tästä, sanoivat samalla tavoin: "Mutta onhan toki aika jättää nuo ikivanhat tavat. Nuorethan ne itse naimisiin menevät eivätkä heidän vanhempansa; hoitakoot siis nuoret itse ne asiat kuten parhaaksi näkevät." Ja hyvähän niin oli puhua niiden, joilla ei itsellään ollut tyttäriä, mutta ruhtinatarpa ymmärsi, että lähestyessään miehiä vapaasti tyttö saattoi rakastua ja rakastua sellaiseen, joka ei tahtoisikaan mennä naimisiin, taikka sellaiseen, josta ei olisikaan aviomieheksi. Ja miten ikinä ruhtinattarelle toitotettiinkin, että meidän aikanamme on nuorten itse pidettävä huoli kohtalostaan, ei hän mitenkään voinut uskoa sitä, yhtä vähän kuin sitä, että ladatut pistoolit olisivat minään aikana voineet olla viisivuotiaiden lasten parhaita leikkikaluja. Ja siksi ruhtinatar oli Kittystä enemmän huolissaan kuin vanhemmista tyttäristään aiemmin.

Nyt hän pelkäsi, että kunhan Vronski ei vain rajoittuisi hänen tyttärensä pelkkään liehittelyyn. Hän näki, että tyttö oli jo rakastunut Vronskiin, ja lohdutteli itseään sillä, että Vronski oli rehellinen mies eikä voinut siis tehdä niin. Mutta samalla hän tiesi, miten nykyisten vapaiden seurustelutapojen vallitessa oli helppo saattaa tytön pää pyörälle ja kuinka vähän miehet välittivät sentapaisista pahoista teoistaan. Viime viikolla Kitty oli kertonut äidilleen, mitä Vronski ja hän olivat puhelleet masurkkaa tanssiessaan. Se oli jonkin verran rauhoittanut ruhtinatarta; mutta täysin rauhallinen hän ei voinut olla. Vronski oli sanonut Kittylle, että he, veljekset, olivat kaikessa niin tottuneet alistumaan äitinsä tahtoon, etteivät koskaan saattaneet ottaa tärkeää askelta neuvottelematta ensin äitinsä kanssa. "Ja nyt minä odotan äitini tuloa Pietarista aivan erikoisena onnen tapauksena", oli hän sanonut.

Kitty oli kertonut tästä antamatta mitään merkitystä noille sanoille. Mutta äiti käsitti asian toisin. Hän tiesi, että Vronskin äitiä odotettiin joka päivä, tiesi, että tämä ilostuisi pojan valinnasta, ja hänestä tuntui omituiselta, ettei poika äitinsä loukkaamisen pelosta tehnyt tunnustustaan. Mutta hän toivoi siinä määrin sekä itse avioliittoa että ennen kaikkea rauhaa omista huolistaan, että hän uskoi siihen. Niin katkeralta kuin ruhtinattaresta nyt tuntuikin vanhimman tyttären Dollyn onnettomuus, tämä kun aikoi jo jättää miehensä, hänen huomionsa vei kuitenkin kokonaan jännitys ratkeamaisillaan olevasta nuorimman tytön kohtalosta. Levinin tämänpäiväinen ilmaantuminen kaupunkiin aiheutti vielä uuden huolen: hän pelkäsi, että tytär, jolla hänen nähdäkseen oli yhteen aikaan ollut lämpimiä tunteita Leviniä kohtaan, voisi liiasta rehellisyydestä antaa rukkaset Vronskille ja että Levinin tulo yleensä sekoittaisi ja viivyttäisi asiaa, joka oli niin lähellä ratkaisuaan.

— Koska hän on tullut kaupunkiin? kysyi ruhtinatar tarkoittaen
Leviniä, kun he olivat palanneet kotiin.

— Tänään, maman…

— Minä vain tahtoisin sanoa jotain… alkoi ruhtinatar, ja hänen vakavan eloisasta ilmeestään Kitty arvasi, mitä asia koski.

— Äiti, hän sanoi säpsähtäen ja nopeasti kääntyen häneen päin, — älkää, äiti rakas, puhuko mitään siitä. Minä tiedän, minä tiedän kaikki.

Hän toivoi samaa kuin äitikin, mutta äidin toivomusten syyt loukkasivat häntä.

— Minä vain tahdoin sanoa, että kun on antanut toivoa yhdelle…

— Äiti, kulta äiti, älkää Jumalan tähden puhuko. On niin kauheaa puhua siitä.

— En, en, sanoi äiti nähdessään kyyneleet tyttärensä silmissä; — mutta kuulehan, rakas lapsi: sinä olet luvannut minulle, ettet salaa minulta mitään. Muista ettet salaa, etkös?

— En koskaan, äiti, en koskaan, vastasi Kitty punastuen ja katsoen äitiään suoraan kasvoihin. — Mutta minulla ei ole mitään sanomista nyt. Minä… minä… vaikka tahtoisinkin, niin en tiedä mitä sanoisin ja miten… minä en tiedä…

"Ei, valehdella hän ei voi tuonnäköisin silmin", ajatteli äiti hymyillen hänen mielenkuohulleen ja onnelleen. Ruhtinatar hymyili ajatellessaan, miten suurelta ja merkittävältä tyttöparasta näytti se, mikä nyt liikkui hänen mielessään.

XIII

Kitty oli päivällisen jälkeen, ennen illanvieton alkua, samantapaisen tunteen vallassa, jota nuorukainen tuntee taistelun edellä. Hänen sydämensä sykki kovasti ja ajatukset harhailivat.

Hän tunsi, että tämä ilta, jolloin molemmat miehet ensimmäisen kerran tapaisivat toisensa, olisi ratkaiseva hänen kohtalolleen. Ja hän kuvitteli lakkaamatta mielessään milloin kumpaakin erikseen, milloin molempia yhdessä. Ajatellessaan menneitä aikoja hän muisteli suhdettaan Leviniin ilomielin ja hellyyttä tuntien. Muistot lapsuudesta ja Levinin ystävyydestä velivainajan kanssa antoivat hänen ja Levinin väliselle suhteelle runollisen erityishohteen. Levinin häntä kohtaan tuntema rakkaus, josta hän, Kitty, oli varma, herätti hänessä iloa ja ylpeyttä. Ja hänen oli helppo muistella Leviniä. Muistoihin Vronskista taas sekoittui jotain kiusallista, vaikka tämä olikin mitä suurimmassa määrin tyyni maailmanmies. Oli kuin olisi ollut jotain väärää, ei Vronskissa, — tämä oli hyvin suora ja herttainen, — vaan Kittyssä itsessään, kun hän taas Levinin seurassa tunsi olevansa täysin suora ja kirkas. Mutta kun hän vain ajatteli tulevaisuuttaan Vronskin vaimona, avautui hänen eteensä säteilevän onnekas näkymä; Levinin toverina tulevaisuus taas näytti sumuiselta.

Noustuaan yläkertaan pukeutumaan iltaa varten ja katsahdettuaan peiliin hän huomasi ilokseen, että tämä oli hänen parhaita päiviään; hän tunsi täysin hallitsevansa kaikkia voimiaan, ja se oli hänelle aivan välttämätöntä tänä iltana: hän koki olevansa sisäisesti tyyni ja liikehtivänsä sulokkaan vapautuneesti.

Puoli kahdeksalta, juuri kun hän oli tullut alas vierassaliin, ilmoitti lakeija: "Konstantin Dmitrish Levin". Vanha ruhtinatar oli vielä omassa huoneessaan, eikä ruhtinaskaan ollut vielä tullut. "Niin se kävi", arveli Kitty, ja kaikki veri pakeni sydäntä kohti. Hän kauhistui kalpeuttaan vilkaistessaan peiliin.

Hän tiesi nyt varmasti, että Levin juuri siksi tuli aikaisemmin, että tapaisi hänet yksin ja tekisi tunnustuksensa. Ja vasta nyt hän näki asian ensimmäisen kerran kokonaan toiselta, uudelta puolelta. Nyt vasta hän käsitti, että kysymys ei koskenut yksin häntä, — kenen kanssa hän tulisi onnelliseksi ja ketä rakasti, — vaan että hän tuossa tuokiossa loukkaisi miestä, josta piti. Ja loukkaisi syvästi… Minkä vuoksi? Siksi että tuo miespoloinen rakasti häntä, oli rakastunut häneen. Mutta mikäs auttoi, niin täytyi käydä.

"Hyvä Jumala, pitääkö minun itse sanoa se hänelle? — Voinko minä sanoa hänelle, etten rakasta häntä? Sehän olisi valetta. Mitä minä sanon hänelle? Sanonko, että rakastan toista? Ei, se on mahdotonta. Minä menen pois, minä menen pois."

Hän oli jo oven luona, kun kuuli Levinin askeleet. "Ei, se ei ole rehellistä. Mitä minä pelkään? Enhän ole tehnyt mitään pahaa. Tuli mitä tuli! Sanon suoraan. Hänen seurassaan ei voi syntyä kiusallista tilannetta. Siinä hän on", hän sanoi itsekseen nähdessään Levinin voimakkaan ja ujon olemuksen sekä välkkyvät, häntä kohti suunnatut silmät. Hän katsahti Leviniä kasvoihin ikään kuin rukoillen armoa ja ojensi kätensä.

— Tulen nähtävästi liian aikaisin, Levin sanoi vilkaisten yli tyhjän salin. Kun hän huomasi, että hänen toiveensa oli toteutunut, ettei mikään estänyt häntä lausumasta julki aikeitaan, hän kävi synkän näköiseksi.

— Oi ei, Kitty sanoi ja istuutui pöydän ääreen.

— Minä tahdoinkin juuri tavata teitä yksin, aloitti Levin istuutumatta ja katsomatta Kittyyn, jottei kadottaisi rohkeuttaan.

— Äiti tulee heti. Hän väsyi eilen niin. Eilen…

Kitty puhui, tietämättä itse mitä huulet sanoivat ja irrottamatta
Levinistä armoa anovaa ja hellää katsettaan.

Levin katsahti Kittyyn; tämä punastui ja vaikeni.

— Minä sanoin teille, etten tiedä, kauaksiko aikaa olen tullut… että se riippuu teistä.

Kitty painoi päänsä yhä alemmaksi ja alemmaksi tietämättä itse, mitä vastaisi siihen, mikä oli tulossa.

— Että se riippuu teistä, toisti Levin. — Minä tarkoitan… tarkoitan… Olen tullut sitä varten… että… Tulla minun vaimokseni! sai hän sanotuksi, tietämättä mitä puhui; mutta kun hän tunsi sanoneensa kaikkein kauheimman, hän pysähtyi ja vilkaisi Kittyyn.

Kitty hengitti raskaasti eikä katsonut häneen. Kitty tunsi riemua. Hänen sielunsa oli täynnä onnea. Hän ei ollut voinut odottaa, että Levinin rakkaudentunnustus tekisi häneen niin voimakkaan vaikutuksen. Mutta sitä kesti vain hetkisen. Hän muisti Vronskin. Hän loi Leviniin valoisat, rehelliset silmänsä ja nähdessään tämän epätoivoiset kasvot vastasi kiireesti:

— Se on mahdotonta… antakaa minulle anteeksi.

Miten läheinen Kitty hetki sitten oli ollut Levinille, miten tärkeä hänen elämälleen! Ja miten vieraaksi ja kaukaiseksi tämä nyt muuttui!

— Toisin ei voinut käydä, Levin sanoi katsomatta Kittyyn. Hän kumarsi ja aikoi poistua.

XIV

Mutta juuri samaan aikaan tuli ruhtinatar. Hänen kasvoistaan kuvastui kauhu, kun hän huomasi heidän olevan yksin ja näki heidän hämmentyneet kasvonsa. Levin kumarsi eikä sanonut mitään. Kitty oli vaiti ja katsoi alas. "Luojan kiitos, rukkaset antoi", päätteli äiti, ja hänen kasvoilleen puhkesi se päivänpaisteinen hymy, jolla hänen oli tapana ottaa vastaan vieraansa torstai-iltaisin. Hän istuutui ja alkoi kysellä Leviniltä hänen elämästään maalla. Levin istuutui taas ja odotteli vieraiden saapumista voidakseen huomaamatta poistua.

Viiden minuutin kuluttua tuli Kittyn ystävätär, viime talvena naimisiin mennyt kreivitär Nordston.

Tämä oli luiseva, kellertäväihoinen, sairaalloinen ja hermostunut nainen, jolla oli mustat kiiluvat silmät. Hän piti Kittystä ja hänen rakkautensa tätä kohtaan, kuten naimisissa olevien naisten rakkaus tyttöjä kohtaan yleensäkin, ilmeni haluna saada Kitty onnenihanteensa mukaisiin naimisiin: hän toivoi Kittyn menevän Vronskille. Levin, jonka hän usein alkutalvella oli tavannut Shtsherbatskeilla, oli hänestä aina ollut epämiellyttävä. Hänen erityisenä mielityönään oli laskea leikkiä Levinistä, mihin hän ryhtyi aina tämän nähdessään.

— Minusta on niin hauskaa, kun hän katsoo minuun majesteettisesta korkeudestaan: joko hän katkaisee viisaat puheet kanssani alkuunsa, koska minä olen tyhmä, tai sitten hän alentuu puhumaan kanssani. Se huvittaa minua kovasti, tuo hänen alentuvuutensa. Olen hyvin iloinen siitä, ettei hän voi sietää minua, hän sanoi Levinistä.

Hän oli oikeassa, sillä Levin ei tosiaankaan voinut sietää häntä. Levin halveksi hänessä juuri sitä, mistä tuo nainen itse ylpeili ja minkä hän katsoi erityiseksi ansiokseen, — hänen hermostuneisuuttaan, hänen hienostunutta ylenkatsettaan ja välinpitämättömyyttään kaikkea karkeampaa ja tosielämään kuuluvaa kohtaan.

Kreivitär Nordstonin ja Levinin kesken oli muodostunut sellainen seuramaailmassa varsin tavallinen suhde, että kaksi ihmistä pysyttelee ulkonaisesti ystävällisissä väleissä, mutta ylenkatsoo toisiaan siinä määrin, ettei voi vakavasti seurustella toistensa kanssa eikä voi edes loukkaantua toisilleen.

Kreivitär Nordston syöksähti heti Levinin kimppuun.

— Aa! Konstantin Dmitrish! Olette taaskin tullut meidän irstaaseen Babyloniimme, — hän sanoi ojentaen Levinille pienen keltaisen kätensä ja muistellen tämän kerran alkutalvella lausumia sanoja, että Moskova on Babylon. — Onko Babylon parantunut vai oletteko te turmeltunut? lisäsi hän ivan hymy kasvoillaan Kittyyn vilkaisten.

— Minulle on hyvin mairittelevaa, kreivitär, että te niin muistatte minun sanani, vastasi Levin, joka oli ehtinyt toipua ja tavoitti heti vanhasta tottumuksesta leikillisvihamielisen sävynsä suhteessaan kreivitär Nordstoniin. — Varmaankin ne syvästi vaikuttavat teihin.

— Oo, kuinkas muuten! Minä kirjoitan kaikki muistiin. Oletko, Kitty, taas käynyt luistelemassa?

Ja hän alkoi puhua Kittyn kanssa. Niin nololta kuin Levinistä tuntuikin lähteä nyt pois, hänen olisi kuitenkin ollut helpompi tehdä niin kuin jäädä koko illaksi näkemään Kittyä, joka väliin vilkaisi häneen ja vältteli hänen katsettaan. Hän aikoi nousta, mutta vanha ruhtinatar kääntyi hänen puoleensa huomatessaan hänen olevan vaiti.

— Oletteko tullut pitkäksi aikaa Moskovaan? Tehän muistaakseni toimitte zemstvon rauhantuomarina ja teidän on mahdoton olla kauan pois.

— Ei, ruhtinatar, minä en enää toimi zemstvossa, Levin sanoi. —
Tulin muutamaksi päiväksi.

"Mikähän hänen tänään oikein on", mietti kreivitär Nordston tarkastellen hänen ankaria, vakavia kasvojaan, "hän ei näy antautuvan arvostelemaan kaikkea tavalliseen tapaansa. Mutta minäpä suututan hänet. On hirveän hauskaa saada hänet narriksi Kittyn nähden, ja sen minä teen."

— Konstantin Dmitrish, hän sanoi Levinille, — selittäkäähän minulle, olkaa hyvä, mitä se merkitsee, — tehän sen kaiken tiedätte, — kun Kalugan alueen tilamme kaikki talonpojat, ukot ja akat, ovat juoneet kerrassaan kaiken, mitä heillä oli, eivätkä nyt maksa meille mitään. Mitä se semmoinen on? Te olette aina niin kehunut talonpoikia.

Samaan aikaan uusi naisvieras tuli huoneeseen, ja Levin nousi.

— Suokaa anteeksi, kreivitär, minä en todellakaan tiedä siitä mitään enkä voi teille mitään sanoa, Levin sanoi ja katsahti vallasnaisen jäljessä tulevaan sotilashenkilöön.

"Se on varmaankin Vronski", arveli Levin ja päästäkseen varmuuteen asiasta vilkaisi Kittyyn. Tämä oli jo ehtinyt katsahtaa Vronskiin päin. Hänen silmänsä kirkastuivat tahtomattaan, ja tuosta katseesta Levin ymmärsi hänen rakastavan tuota miestä, ymmärsi yhtä varmasti kuin jos Kitty olisi sen hänelle sanonut. Mutta millainen tuo mies oli?

Nyt Levin ei enää — olipa se sitten hyvä tai paha — voinut lähteä; hänen oli pakko saada tietää, millainen oli mies, johon hän oli rakastunut.

On ihmisiä, jotka tavatessaan onnekkaamman kilpailijansa, olipa ala mikä hyvänsä, ovat heti valmiit kääntämään selkänsä kaikelle hyvälle, mitä hänessä on, ja näkevät hänessä pelkkää pahaa; on taas ihmisiä, jotka päinvastoin ennen kaikkea haluavat havaita onnellisessa kilpailijassaan ominaisuuksia, joilla tämä on voittanut heidät, ja etsivät hänestä, tuskan kaiherrus sydämessään, pelkkää hyvää. Levin kuului sellaisten ihmisten joukkoon. Eikä hänen ollut vaikea havaita, että Vronskissa oli paljonkin hyvää ja miellyttävää. Se pisti heti silmään. Vronski oli keskikokoinen, tanakkarakenteinen, tummaverinen mies, kasvot hyväntahtoisen kauniit, äärimmäisen tyynet ja lujapiirteiset. Hänen kasvoissaan ja koko olemuksessaan, lyhyeksi leikatusta mustasta tukasta ja vasta-ajellusta leuasta leveään uudenuutukaiseen sotilastakkiin saakka, oli kaikki korutonta ja samalla hienostunutta. Annettuaan tietä sisään astuvalle vallasnaiselle Vronski astui vanhan ruhtinattaren ja sitten Kittyn luo.

Hänen lähestyessään jälkimmäistä hänen kauniit silmänsä saivat erityisen hellän välkkeen, ja tuskin huomattavasti, onnellisesti ja vaatimattoman voitonriemuisesti hymyillen — niin Levinistä ainakin näytti — hän ojensi Kittylle pienen, mutta leveän kätensä kunnioittavasti ja varovasti kumartaen.

Tervehdittyään kaikkia ja sanottuaan muutaman sanan hän istuutui katsahtamatta kertaakaan Leviniin, joka ei hellittänyt hänestä katsettaan.

— Sallikaa minun esitellä, sanoi vanha ruhtinatar viitaten Leviniin:
— Konstantin Dmitrish Levin. Kreivi Aleksei Kirillovitsh Vronski.

Vronski nousi ja katsoen ystävällisesti Leviniin puristi tämän kättä.

— Jos muistan oikein, minun piti kerran tänä talvena syödä päivällistä kanssanne, hän sanoi vilpittömästi ja avomielisesti hymyillen, — mutta te lähdittekin yhtäkkiä maalle.

— Konstantin Dmitrish halveksii ja vihaa kaupunkia ja meitä kaupunkilaisia, sanoi kreivitär Nordston.

— Varmaankin minun sanani vaikuttavat teihin syvästi, kun te muistatte ne niin hyvin, Levin sanoi ja punastui muistaessaan jo sanoneensa saman lauseen.

Vronski katsahti Leviniin ja kreivitär Nordstoniin ja hymyili.

— Asutteko vakinaisesti maalla? kysyi hän. — Eikö siellä talvella sentään ole ikävä?

— Ei ole, jos on työtä, eikä muutenkaan, Levin vastasi korottaen ääntään.

— Minä pidän maalaiselämästä, Vronski sanoi huomaten Levinin äänensävyn, mutta olematta sitä huomaavinaan.

— Mutta toivoakseni te, kreivi, ette suostuisi jatkuvasti asumaan maalla, sanoi kreivitär Nordston.

— En tiedä, en ole koettanut pidempää aikaa. Minulla on ollut omituinen kokemus, jatkoi hän. — En ole missään niin kaivannut maalaiselämää, venäläistä maalaiskylää virsuineen ja talonpoikineen, kuin viettäessäni äitini kanssa talven Nizzassa. Nizzahan on oikeastaan ikävä paikka, kuten tiedätte. Ja Napoli ja Sorrentokin viehättävät vain lyhyen ajan. Ja juuri siellä muistuu erityisen elävästi mieleen Venäjä ja varsinkin sen maaseutu. Ne ovat aivan kuin…

Hän puhui sekä Kittylle ja Levinille luoden vuoroin kumpaankin tyynen ja ystävällisen katseensa ja sanoi nähtävästi, mitä mieleen johtui.

Huomatessaan, että kreivitär Nordston halusi sanoa jotain, hän keskeytti puheensa ja paneutui kuuntelemaan tätä.

Keskustelu ei vaiennut hetkeksikään, joten vanhan ruhtinattaren, jolla oli aina varastossa keskustelunaiheen puutteen varalta kaksi jykevää tykkiä, klassinen ja reaalisivistys ja yleinen asevelvollisuus, ei tarvinnut tuoda niitä tuleen, eikä kreivitär Nordston saanutkaan tilaisuutta Levinin härnäämiseen.

Levin ei voinut yhtyä yleiseen keskusteluun, vaikka olisi tahtonut. Hän toisteli itselleen joka hetki: "Lähde nyt", ei hän kuitenkaan lähtenyt, vaan ikään kuin odotti jotain.

Keskustelu osui itsestään pyöriviin pöytiin ja henkimaailmaan, ja kreivitär, joka uskoi spiritismiin, alkoi kertoa näkemiään ihmeitä.

— Voi, hyvä kreivitär, viekää minut Herran tähden ihmeessä sinne! Minä en ole koskaan nähnyt mitään ihmeellistä, vaikka olen etsinyt kaikkialta, Vronski sanoi hymyillen.

— Hyvä, ensi lauantaina, vastasi kreivitär Nordston. — Entä te,
Konstantin Dmitrish, uskotteko te? kysyi hän Leviniltä.

— Miksi te sitä minulta kysytte? Tehän tiedätte minun vastaukseni.

— Minä tahdon kuulla teidän mielipiteenne.

— Minun mielipiteeni on vain se, Levin vastasi, — että nuo pyöreät pöydät todistavat, ettei niin sanottu sivistynyt säätyläisluokka ole talonpoikia korkeammalla. He uskovat pahaan silmään, taikoihin ja loihtimisiin, me taas…

— Te ette siis usko?

— En saata uskoa, kreivitär.

— Entä jos olen itse nähnyt?

— Maalaismuijatkin kertovat, kuinka he ovat itse nähneet kummituksia.

— Teidän mielestänne minä siis valehtelen?

Ja hän naurahti katkerasti.

— Ei, Masha, Konstantin Dmitrish sanoo, että hänen on mahdoton uskoa, Kitty sanoi punastuen Levinin puolesta; ja Levin käsitti sen, hermostui enemmän ja aikoi vastata, kun Vronski samassa avomielisesti ja iloisesti hymyillen puuttui keskusteluun, joka uhkasi muuttua ikäväksi.

— Ettekö myönnä minkäänlaista mahdollisuutta? kysyi hän. — Miksi ei? Mehän myönnämme sähkön olemassaolon, vaikka emme tunne sitä; miksi ei voisi olla olemassa jokin uusi voima, jota emme tunne ja joka…

— Kun sähkö keksittiin, keskeytti Levin nopeasti, — niin keksittiin vain ilmiö eikä tiedetty, mistä se johtui ja mitä se tuotti, ja vasta vuosisatojen kuluttua ruvettiin ajattelemaan sen soveltamista käytäntöön. Spiritistit taas päinvastoin aloittivat siitä, että pöydät kirjoittavat heille ja henget tulevat heidän luokseen, ja sitten vasta rupesivat puhumaan, että se on tuntematon voima.

Vronski kuunteli Leviniä tapansa mukaan tarkasti, seuraten hänen sanojaan silminnähtävästi kiinnostuneena.

— Niin, mutta spiritistit sanovat nyt: me emme tiedä, mikä voima siinä on, mutta on olemassa voima, joka toimii niissä ja niissä olosuhteissa. Ja selvittäkööt oppineet, mikä se voima on. Ei, minä en käsitä, miksi siinä ei voisi olla uusi voima, jos se…

— Siksi, keskeytti Levin taas, — että sähkössä ilmenee määrätty ilmiö joka kerta, kun hierotaan pihkaa villaista vasten, mutta tässäpä ei tapahdu joka kerta, se ei siis ole luonnon ilmiö.

Vronski koki luultavasti, että keskustelu kävi vierassalongin tyyliin liian vakavasävyiseksi, mutta ei väittänyt vastaan, vaan hymyili iloisesti ja kääntyi naisten puoleen vaihtaakseen puheenaihetta.

— Emmekö koettaisi heti, kreivitär, alkoi hän; mutta Levin tahtoi sanoa ajatuksensa loppuun.

— Minä luulen, jatkoi hän, — että spiritistien yritys keksiä jokin uusi voima ihmeittensä selitykseksi on aivan epäonnistunut. He mainitsevat suoraan henkisen voiman ja tahtovat koetella sitä aineellisin menetelmin.

Kaikki odottivat milloin hän lopettaisi, ja hän tunsi sen.

— Minäpä luulen, että teistä tulee mainio meedio, sanoi kreivitär
Nordston, — teissä on jotain innoittuvaa.

Levin avasi suunsa, aikoi sanoa jotain, punastui eikä sanonut mitään.

— Ryhtykäämme heti kokeilemaan pöytiä; olkaa niin hyvät, Vronski sanoi. — Sallittehan ruhtinatar?

Ja Vronski nousi etsien silmillään pientä pöytää.

Kitty nousi pöydän äärestä ja ohi kulkiessaan kohtasi Levinin katseen. Hänen oli sydämen pohjasta sääli Leviniä, sitä enemmän, kun hän tunsi itse olevansa syynä toisen onnettomuuteen. "Jos minulle voi antaa anteeksi, niin antakaa" — sanoi Kittyn katse, — "olen niin onnellinen".

"Vihaan kaikkia, sekä teitä että itseäni", Levinin katse vastasi, ja hän tarttui hattuunsa. Mutta kohtalo ei sallinut hänen poistua. Juuri kun aiottiin asettua pöydän ympärille ja Levin teki lähtöä, astui vanha ruhtinas saliin ja tervehdittyään naisvieraita kääntyi Levinin puoleen.

— Ahaa! alkoi hän iloissaan. — Koskas sinä olet tullut? En ole tiennytkään sinun olevan kaupungissa. Erittäin hauska tavata teitä.

Vanha ruhtinas milloin sinutteli, milloin teititteli Leviniä. Hän syleili tätä ja puhellessaan tämän kanssa ei huomannut Vronskia, joka oli noussut seisomaan ja odotti tyynesti ruhtinaan kääntyvän häneen päin.

Kitty tunsi, kuinka raskasta isän suuri ystävällisyys oli Levinille kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Hän näki myös miten kylmästi isä viimein vastasi Vronskin kumarrukseen ja miten Vronski, ystävällinen neuvottomuuden ilme kasvoillaan, katsahti isään koettaen turhaan ymmärtää, kuinka ja minkä vuoksi tämä saattoi olla nurjamielinen häntä kohtaan; ja Kitty punastui.

— Päästäkää, ruhtinas, Konstantin Dmitrish tänne, sanoi kreivitär
Nordston. — Me tahdomme kokeilla.

— Mitä kokeilla? Pöytiä pyörittää? Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki, mutta minusta sormusleikkikin on hauskempaa, sanoi vanha ruhtinas ja katsoi Vronskiin arvaten hänen keksineen tämän. — Sormusleikissä on sentään vielä jotain järkeä.

Vronski loi ruhtinaaseen lujan, ihmettelevän katseen, hymyili hieman ja ryhtyi heti keskustelemaan kreivitär Nordstonin kanssa tulevalla viikolla pidettävistä suurista tanssiaisista.

— Toivoakseni tekin tulette? kääntyi hän Kittyn puoleen.

Heti kun vanha ruhtinas kääntyi pois Levinin luota, tämä poistui huomaamatta, ja viimeisenä vaikutelmana tästä illasta hänen mielessään välkkyivät Kittyn hymyilevät, onnelliset kasvot, kun hän vastasi Vronskille tämän kysymykseen tanssiaisista.

XV

Illanvieton jälkeen Kitty kertoi äidilleen keskustelustaan Levinin kanssa, ja huolimatta kaikesta säälistä, jota hän tunsi Leviniä kohtaan, häntä ilahdutti ajatus, että häntä oli kosittu. Hän ei epäillyt lainkaan, ettei hän ollut menetellyt niin kuin pitikin. Mutta vuoteeseen mentyään hän ei pitkään aikaan saanut unta. Muuan vaikutelma vainosi häntä hellittämättä: Levinin kasvot rypistyneine kulmineen ja niitten alta synkän alakuloisesti katsovine luotettavine silmineen, kun hän isän puheita kuunnellen oli seisonut siinä ja silmäillyt häntä ja Vronskia. Ja hänen tuli niin sääli tuota miestä, että kyyneleet kohosivat silmiin. Mutta samassa hän muisti tuon toisen, johon oli vaihtanut Levinin. Hän muisti elävästi nuo miehekkäät, lujat kasvot, jalon tyyneyden ja miehen koko olemuksesta heijastuvan hyvyyden kaikkia kohtaan. Muisti hänen ja oman rakkautensa, ja ilo pulpahti taas hänen sieluunsa, ja onnen hymy kasvoillaan hän painautui tyynyä vasten. "Sääli on, sääli on, mutta minkä sille voi? Eihän se ole minun syyni", puheli hän itsekseen; mutta sisäinen ääni hän sanoi hänelle toista. Katuiko hän sitä, että oli herättänyt toiveita Levinissä, vaiko sitä, että oli antanut rukkaset, ei hän itse tiennyt. Mutta hänen onneensa sekoittui epäilyksen karvas pisara. "Herra armahda, Herra armahda, Herra armahda!" puheli hän itsekseen kunnes vaipui uneen.

Samaan aikaan alhaalla, ruhtinaan pienessä työhuoneessa, vanhemmat ottivat jälleen kerran yhteen rakastetun tyttärensä tähden.

— Mitäkö? Sitä! huusi ruhtinas huitoen käsiään ja leiskautti samassa kiinni oravannahkaisen aamuviittansa. — Sitä, ettei teissä ole ylpeyttä eikä arvokkuutta, että te häpäisette ja turmelette tytön tuolla alhaisella, narrimaisella kosiskelullanne!

— Mutta Jumalan tähden, ruhtinas, mitä minä sitten olen tehnyt? kysyi ruhtinatar miltei itkien.

Keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän oli onnellisena ja tyytyväisenä tullut tapansa mukaan ruhtinaan luo sanomaan hyvää yötä, ja vaikka hän ei ollutkaan aikonut kertoa miehelleen Levinin kosinnasta ja Kittyn kieltävästä vastauksesta, puhui hän kuitenkin jotain sensuuntaista, että hänestä Vronskin asia näytti nyt päätetyltä ja ratkaisu saataisiin varmaan heti, kun vain tämän äiti saapuisi. Enempää ei tarvittu, kun ruhtinas jo tulistui ja alkoi kiljua sopimattomia sanoja.

— Mitäkö te olette tehnyt? Kas sitä, että ensiksikin te viekoittelette luoksenne sulhasen, niin että kohta koko Moskova puhuu siitä, ja syystä kyllä. Jos te pidätte illanviettoja, niin kutsukaa kaikki eikä vain valittuja sulhaskokelaita. Kutsukaa kaikki nuo pipanat, — niin nimitti ruhtinas moskovalaisia nuoria herroja, — kutsukaa soittaja, ja sen kuin tanssivat, eikä niin kuin tänään, että vain sulhaskokelaat tulevat paritusta varten. Minua iljettää jo nähdäkin moista. Ja te olette saanut tyttöparan pään pyörälle, niin kuin olette tahtonutkin. Levin on tuhat kertaa parempi mies. Tuollainen pietarilainen keikari, niitä on tusinoittain, ne ovat kaikki yhtä maata ja kaikki roskaa. Ja vaikka hänessä olisi prinssin verta, minun tyttäreni ei ole sellaisen tarpeessa.

— No, mitä minä sitten olen tehnyt?

— No sitä… ärjähti ruhtinas vihaisesti.

— Tiedän kyllä, että jos sinua rupeaa kuuntelemaan, keskeytti ruhtinatar, — ei tyttäremme koskaan pääse naimisiin. Jos tarkoitus on se, niin on parempi muuttaa maalle.

— Niin onkin.

— Kuulehan. Olenko minä sitten mielistellyt. En ole vähääkään mielistellyt. Nuori mies, ja sangen kunnollinen, on rakastunut ja tyttö näyttää…

— Aina teistä näyttää! Entä kun tyttö todenteolla rakastuu, ja miehellä ei ole niitä aikeitakaan enemmän kuin minulla tässä? Oi! kun pääsisin näkemästä sitä ilveilyä! "Ah, spiritismi! Ah, Nizza! Ah, tanssiaisissa…" — Ja ruhtinas kyykisteli joka sanan kohdalla matkien vaimoaan. — Ja silloin me vasta teemme Katjenkamme onnettomaksi, kun tyttö tosiaan rupeaa kuvittelemaan…

— Miksi sinä niin luulet?

— Minä en luule, vaan tiedän: sitä varten meillä on silmät, toisin kuin akkaväellä. Minä näen miehen, jolla on vakavat aikeet: sellainen on Levin; ja näen peltopyyn, sellaisen kuin tuo vätys, joka vain etsii huviaan.

— Kaikkea sinä kuvittelet…

— Kyllä vielä saat nähdä, vaikka sitten on myöhäistä; mitenkäs kävi
Dashenkamme!

— No hyvä, hyvä, jättäkäämme siihen, keskeytti ruhtinatar muistaessaan onnettoman Dollynsä.

— Parasta onkin, ja hyvää yötä!

Ja siunattuaan toisensa ristinmerkein ja suudelmaan toisiaan erosivat puolisot kumpikin haaralleen, tuntien kumpikin pysyvänsä omassa mielipiteessään.

Ruhtinatar oli alkuun ollut lujasti vakuuttunut siitä, että tämä ilta oli ratkaissut Kittyn kohtalon ja ettei Vronskin aikeista voinut olla epäilystäkään. Mutta ruhtinaan sanat olivat saaneet hänet rauhattomaksi. Tuntematon tulevaisuus kauhistutti häntä, ja palattuaan huoneeseensa hän toisti Kittyn lailla sielussaan useita kertoja: "Herra armahda, Herra armahda, Herra armahda!"

XVI

Vronski ei ollut koskaan saanut viettää perhe-elämää. Hänen äitinsä oli nuoruudessaan ollut loistava maailmannainen, jonka lukuisat rakkaustarinat avioliiton ja varsinkin sen jälkeisten vuosien ajoilta olivat yleisesti tunnetut. Isävainajastaan Vronskilla ei ollut juuri mitään muistoa, ja kasvatuksensa hän oli saanut paashikoulussa.

Päästyään koulusta sangen nuorena ja loistavana upseerina hän oli heti joutunut rikkaiden pietarilaisten sotilaitten tavanmukaiselle ladulle. Jos hän joskus olikin käynyt Pietarin hienoston seurapiireissä, olivat kaikki hänen lempiharrastuksensa kuuluneet seuraelämän ulkopuolelle.

Moskovassa hän oli ensimmäisen kerran ylellisen ja karkean Pietarin-elämänsä jälkeen saanut kokea, miten viehättävää oli lähestyä suloista ja viatonta seurapiirityttöä, joka lisäksi oli kiintynyt häneen. Hänen päähänsä ei ollut lainkaan pälkähtänyt, että hänen suhteessaan Kittyyn olisi voinut olla mitään paheksuttavaa. Hän oli pannut parastaan tanssiessaan Kittyn kanssa tanssiaisissa ja käynyt vieraisilla hänen kotonaan. Hän oli jutellut Kittylle kaikenlaista, mitä seuramaailmassa tavallisesti puhutaan: enimmäkseen lorua, mutta tämä loru oli hänen tahtomattaan saanut Kittyn mielessä erityisen arvon. Vaikkakaan hän ei ollut sanonut Kittylle mitään sellaista, mitä ei olisi voinut sanoa kaikkien kuullen, tunsi hän Kittyn tulevan yhä riippuvaisemmaksi hänestä, ja mitä selvemmin hän sen tunsi, sitä mieluisampaa se hänestä oli, ja hänen tunteensa Kittyä kohtaan tulivat yhä hellemmiksi. Hän ei tiennyt, että hänen käyttäytymisellään oli oma määritelty nimensä, että se oli neitosten viekoittelemista ilman avioliittotarkoitusta ja että tuollainen viekoitteleminen oli hänen kaltaistensa komeitten nuorten herrojen tavallisimpia pahoja tekoja. Hän luuli ensimmäisenä keksineensä tuon huvin ja nautti löydöstään.

Jos hän olisi saanut kuulla, mitä tytön vanhemmat puhuivat tuona iltana, jos hän olisi voinut asettua perheen kannalle ja saanut tietää, että Kitty tulee onnettomaksi, jollei hän mene naimisiin tämän kanssa, hän olisi hämmästynyt kovasti eikä olisi voinut uskoa, että se, mikä tuotti niin suurta ja mieluisaa huvia hänelle ja varsinkin Kittylle, oli jotenkin pahaa. Vielä vähemmän hän olisi voinut uskoa, että hänen oli mentävä naimisiin.

Avioliittoa Vronski ei ollut koskaan katsonut mahdolliseksi itselleen. Paitsi että hän ei välittänyt lainkaan perhe-elämästä, hänen kuten koko häntä ympäröivän poikamiesmaailman katsantokannan mukaan perheessä ja varsinkin aviomiehessä oli jopa jotain vierasta, vastenmielistä ja ennen kaikkea naurettavaa. Mutta vaikka Vronski ei aavistanutkaan, mitä vanhemmat puhuivat, tunsi hän lähtiessään tuona iltana Shtsherbatskeilta, että se henkinen side, joka oli olemassa hänen ja Kittyn välillä, oli sinä iltana tullut niin vahvaksi, että jotain olisi pitänyt tehdä. Mutta mitä hän olisi voinut ja mitä hänen olisi pitänyt tehdä, sitä hän ei keksinyt.

"Se se onkin ihanaa" hän ajatteli palatessaan Shtsherbatskeilta, mielessään suloinen puhtauden ja tuoreuden tunne, joka hänellä oli joka kerran heillä oltuaan ja joka johtui osaksi siitä, ettei hän ollut tupakoinut koko iltana, ja samalla myös uusi hellyyden tunne, jonka Kittyn rakkauden muisto hänessä herätti, — "se se on ihanaa, ettemme kumpikaan, en minä eikä hän, ole mitään sanoneet julki, mutta olemme kuitenkin niin hyvin ymmärtäneet toisiamme tuossa katseitten ja äänenpainojen näkymättömässä keskustelussa, että hän tänään selvemmin kuin koskaan ilmaisi minulle rakastavansa minua. Ja miten suloisesti, suoraan ja luottavaisesti! Tunnen itse tulleeni paremmaksi ja puhtaammaksi. Tunnen, että minulla on sydän ja että minussa on paljon hyvää. Nuo suloiset rakastuneet silmät! Kun hän sanoi: paljonkin…"

"No entä sitten? Mikäpä siinä! Minun on hyvä ja hänen on hyvä." Ja hän alkoi miettiä, missä viettäisi lopun iltaa.

Hän ajatteli mielessään niitä paikkoja, jonne olisi voinut mennä. "Klubi, bésigue-peli ja samppanja Ignatovin seurassa? Ei, en mene. Château des fleurs, Oblonski, kupletit, cancan? Ei, kyllästyttää. Juuri siksi minä pidän Shtsherbatskeista, että heidän luonaan tulen itse paremmaksi. Ajan kotiin." Majapaikassaan hän käveli suoraan huoneeseensa, käski tuoda illallista ja sitten riisuuduttuaan ehti tuskin painaa päänsä tyynyyn, kun jo vaipui sikeään uneen.

XVII

Seuraavana päivänä yhdentoista aikaan aamulla Vronski ajoi Pietarinradan asemalle äitiään vastaan, ja ensimmäinen ihminen, jonka hän pääportaissa näki, oli Oblonski, joka odotti sisartaan tulevaksi samassa junassa.

— Kas! Teidän kreivillinen ylhäisyytennekö täällä! huudahti
Oblonski. — Ketä sinä odotat?

— Äitiäni, vastasi Vronski, puristi hänen kättään hymyillen kuten kaikki, jotka tapasivat Oblonskin, ja lähti hänen kanssaan portaita ylös. — Pitäisi tänään tulla Pietarista.

— Minä kun odotin sinua kahteen asti. Minne sinä menit
Shtsherbatskien luota?

— Kotiin, vastasi Vronski. — Totta puhuakseni minun oli niin hyvä mieli eilen Shtsherbatskeilta tullessani, ettei haluttanut enää mikään.

— Mä tunnen jalot ratsut omista merkeistään ja rakastuneet miehet mä tunnen silmistään, deklamoi Stepan Arkadjevitsh samoin kuin eilen Levinille.

Vronski hymyili sen näköisenä kuin ei tahtoisi väittää vastaan ja käänsi heti keskustelun toisaalle.

— Entä ketä sinä olet vastassa? kysyi hän.

— Minäkö? Sievännäköistä naista, sanoi Oblonski.

— Vai niin!

— Honni soit qui mal y pense! Anna-siskoani.

— Ahaa, Kareninaa! Vronski sanoi.

— Sinä varmaan tunnetkin hänet?

— Luullakseni! Vai enkö… En tosiaan muista, vastasi Vronski hajamielisesti, kuvitellen hämärästi Kareninan nimen yhteydessä jotain korskeaa ja ikävää.

— Mutta Aleksei Aleksandrovitshin, minun kuuluisan lankoni, sinä varmaan tunnet. Hänet tuntee koko maailma.

— Niin, tunnen kyllä hänen kuuluisan nimensä. Tiedän, että hän on viisas, oppinut, jumalainen, mikä liekin… Mutta tiedäthän etten minä semmoisesta… not in my line.

— Niin, hän on sangen huomattava mies; hieman vanhoillinen, mutta kunnon mies, huomautti Stepan Arkadjevitsh — kunnon mies.

— No sen parempi hänelle, Vronski sanoi hymyillen. — Jaa, olethan sinäkin täällä, hän huomasi oven luona seisovan äitinsä pitkän ja vanhan lakeijan; — tule sisään.

Stepan Arkadjevitsh miellytti Vronskia kuten yleensäkin kaikkia, mutta viime aikoina hän oli tuntenut tätä kohtaan erityistä kiintymystä siksi, että Oblonski hänen mielessään yhdistyi Kittyyn.

— No niin, sunnuntaina siis tarjoamme illalliset diivalle, vai kuinka? hän sanoi ottaen hymyillen häntä käsikoukusta.

— Ehdottomasti. Minä kokoan nimiä listaan. Tutustuitko muuten eilen ystävääni Leviniin? kysyi Stepan Arkadjevitsh.

— Kyllä. Mutta hän lähti kovin pian pois.

— Hän on herttainen poika, jatkoi Oblonski. — Eikö olekin?

— En tiedä, vastasi Vronski, — minkä tähden kaikissa moskovalaisissa, tietysti lukuun ottamatta niitä, jolle tässä puhun, — pisti hän leikkisästi väliin, on jotain jyrkkää. He kavahtavat alinomaa takajaloilleen, ovat suutuksissaan, ikään kuin tahtoisivat ilmaista mieltään.

— Taitaapa olla, taitaapa tosiaankin olla… Stepan Arkadjevitsh sanoi iloisesti nauraen.

— Joko tulee? kysyi Vronski rautatievirkailijalta.

— Juna on tulossa, vastasi virkailija.

Junan tulosta kertoi yhä kiireisempi touhu asemalla, tavarankantajien juoksu, santarmien ja virkailijain ilmaantuminen ja vastaanottajien saapuminen. Pakkassumun läpi näkyi lyhyisiin turkkeihin ja pehmeisiin huovikkaisiin sonnustautuneita työmiehiä kulkemassa kaartelevien raiteiden yli. Kauempaa kiskoilta kantautui veturin vihellys, ja jotain raskasta kuului vyöryvän eteenpäin.

— Ei, sanoi Stepan Arkadjevitsh jonka teki kovasti mieli kertoa Vronskille Levinin aikeista Kittyn suhteen. — Sinä et arvioinut oikein minun Leviniäni. Hän on hyvin hermostunut ihminen ja sen tähden joskus ikävä, mutta toisinaan hän taas on hyvin herttainen. Kovin rehti ja vakaa luonne, ja sydän kultaa. Eilen oli erityisiä syitä, jatkoi Stepan Arkadjevitsh merkitsevästi hymyillen ja unohtaen kokonaan sen vilpittömän myötätunnon, jota hän eilen oli tuntenut ystäväänsä kohtaan — nyt hän tunsi samaa Vronskia kohtaan. — Niin, oli olemassa syy, jonka vuoksi hän saattoi olla joko erityisen onnellinen tai erityisen onneton. Vronski pysähtyi ja kysyi suoraan:

— Mikä niin? Vai kosiko hän eilen kälyäsi?

— Kenties, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Jotain sentapaista minä eilen vainusin. Niin, jos hän lähti aikaisin pois ja lisäksi vielä huonolla tuulella, on asia selvä… Hän on jo kauan ollut rakastunut, ja minun on sääli häntä.

— Vai niin!… Luulen muuten, että kälysi voisi toivoa parempaakin naimakauppaa, Vronski sanoi, oikaisi rintaansa ja jatkoi matkaa.

Toden totta, veturi vihelsi jo etäällä. Muutaman minuutin kuluttua alkoi asemasilta vapista, ja veturi vieri asemalle pakkasen alas painamaa höyryä puhkuen, keskirattaan vipu koukistui ja ojentui hitaasti ja tahdikkaasti; yhä hitaammin, tärinää voimistaen, läheni hiilivaunun jälkeinen matkatavaravaunu, jossa vikisi koira; ja viimein, ennen pysähtymistään nytkähdellen, saapuivat matkustajavaunut.

Uljaan näköinen junailija vihelsi vauhdissa pilliinsä ja hypähti pois junasta, ja sen jälkeen siitä alkoi yksitellen laskeutua kiirehtiviä matkustajia: suoraryhtinen kaartin upseeri, joka pälyili ankarasti ympärilleen; iloisesti hymyilevä ketterä pikku kauppias laukku kädessä; talonpoika säkki olalla.

Vronski katseli vaunuja ja tulijoita Oblonskin rinnalla seisten ja unohti kokonaan äitinsä. Se, mitä hän juuri oli kuullut Kittystä, sai hänen mielensä iloiseen vireeseen. Hänen rintansa oikeni kuin itsestään ja silmät välkkyivät. Hän tunsi itsensä voittajaksi.

— Kreivitär Vronskaja on tuossa osastossa, sanoi uljaannäköinen junailija tullen Vronskin luo.

Junailijan sanat herättivät hänet haaveista ja palauttivat mieleen äidin sekä lähestyvän kohtaamisen hänen kanssaan. Vronski ei sydämensä sisimmässä kunnioittanut äitiään eikä — syistä hän ei ollut tehnyt selkoa itselleen — pitänyt hänestä. Silti hänen tuli omien piiriensä näkökannan ja saamansa kasvatuksen nojalla suhtautua äitiinsä mitä suurimmassa määrin nöyrästi ja kunnioittavasti, vieläpä sitä enemmän, mitä vähemmän hän tätä sydämessään kunnioitti ja rakasti.

XVIII

Vronski lähti junailijan jäljessä vaunuun, mutta pysähtyi vaunuosaston ovelle antaakseen tietä ulos tulevalle naishenkilölle.

Tottuneena maailmanmiehenä Vronski huomasi heti, luotuaan yhden ainoan silmäyksen tuon vallasnaisen ulkoasuun, hänen kuuluvan korkeimpaan seurapiiriin. Vronski pyysi anteeksi ja oli jo menossa vaunuun, mutta tunsi pakottavaa tarvetta katsahtaa häneen vielä kerran — ei niinkään hänen harvinaisen kauneutensa eikä hänen olemuksensa hienostuneisuuden ja koruttoman sulouden vuoksi kuin siksi, että noiden suloisten kasvojen ilmeessä oli jotain erikoisen hyväilevää ja hellää. Vronskin katsoessa häneen käänsi hänkin päänsä sinnepäin. Välkkyvät, tiheitten ripsien vuoksi tummilta näyttävät harmaat silmät pysähtyivät ystävällisinä ja tarkkaavaisina katsomaan Vronskia ikään kuin tunnustellen häntä, mutta kääntyivät pian ohikulkevaa joukkoa kohti kuin etsien jotain. Tuosta pikaisesta katseesta Vronski ehti huomata, että naisen kasvot väreilivät pidätettyä vilkkautta, joka lehahteli välkkyvien silmien ja hienoiseen hymyyn kaartuvien punaisten huulten välillä. Hänen koko olemuksensa näytti olevan tulvillaan eräänlaista yltäkylläisyyttä, joka hänen tahtomattaankin pulpahteli esiin milloin silmien välkkeessä, milloin hymyssä. Hän sammutti tahallaan valon silmistään, mutta se kajasteli hänen tahtomattaankin hiljaisessa hymyssä.

Vronski meni vaunuun. Hänen äitinsä, mustasilmäinen ja tekokiharainen luiseva vanha rouva, tarkasteli poikaansa silmät sirrillään ja ohuet huulet kevyessä hymyssä. Noustuaan vaununsohvalta ja annettuaan matkalaukkunsa kamarineitsyelleen hän ojensi pojalleen pienen luisevan kätensä, jota tämä suuteli. Itse hän suuteli poikaansa poskelle.

— Sinä sait sähkösanoman? Oletko ollut terve? Luojan kiitos.

— Hyvinkö matka meni? sanoi poika istuutuen hänen viereensä ja tahtomattaan kuulostellen oven takaa kuuluvaa naisääntä. Hän tiesi äänen kuuluvan samalle vallasnaiselle, jonka hän oli tavannut vaunun oven luona.

— En ole kuitenkaan yhtä mieltä kanssanne, sanoi naisääni.

— Se on pietarilainen katsantokanta, hyvä rouva.

— Ei pietarilainen, vaan yksinkertaisesti naisen kanta, vastasi nainen.

— No hyvästi sitten. Sallikaa minun suudella kättänne.

— Näkemiin, Ivan Petrovitsh. Katselkaahan, eikö veljeni ole siellä, ja lähettäkää hänet minun luokseni, sanoi vallasnainen aivan oven vieressä ja tuli uudelleen vaunuosastoon.

— Oletteko löytänyt veljenne? kysyi Vronskaja kääntyen vallasnaisen puoleen.

Vronski huomasi nyt, että se oli Karenina.

— Veljenne on täällä, hän sanoi nousten seisomaan. — Suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä, mutta olihan meidän tuttavuutemme niin lyhytaikainen, Vronski sanoi kumartaen, — ettette varmaankaan enää muista minua.

— Oi ei! sanoi Karenina, — minä kyllä olisin teidät tuntenut, mehän olemme teidän äitinne kanssa puhuneet koko matkan melkein yksinomaan teistä, hän sanoi ja antoi esiin pyrkivän eloisuuden viimeinkin näkyä hymyssään. — Mutta veljeänipä ei näy.

— Käy hakemassa hänet, Aljosha, sanoi kreivitär. Vronski meni asemasillalle ja huudahti:

— Oblonski! Täällä!

Mutta Karenina ei odottanut veljensä tuloa, vaan nähtyään tämän astui varmoin, kevein askelin ulos vaunusta. Ja heti kun veli saapui hänen luokseen, hän kietoi vasemman kätensä kaulaan, taivutti tämän nopeasti luokseen ja suuteli tätä kiihkeästi. Vronski katseli häntä hellittämättä, hämmästeli hänen liikkeidensä varmuutta ja siroutta ja hymyili, syytä siihen tietämättä. Mutta muistaessaan äitinsä odottavan hän meni takaisin vaunuun.

— Eikö hän tosiaankin ole hyvin herttainen? sanoi kreivitär Kareninasta. — Hänen miehensä ohjasi hänet vierustoverikseni, ja minä olen hyvin hyvilläni siitä. Me olemme puhelleet koko matkan. No niin, sinunhan sanotaan… vous filez le parfait amour. Tant mieux, mon cher, tant mieux.

— En tiedä, mitä te tarkoitatte, maman, vastasi poika kylmästi. —
No emmekö lähde, maman?

Karenina tuli vielä kerran vaunuun sanoakseen hyvästi kreivittärelle.

— No niin, kreivitär, te olette tavannut poikanne ja minä veljeni, hän sanoi iloisesti. — Ja kaikki minun tarinani ovat loppuneet, ei olisi enää mitään kerrottavaa.

— Eikö mitä, sanoi kreivitär tarttuen hänen käteensä, — matkustaisin teidän kanssanne vaikka maailman ympäri ikävystymättä. Te olette niitä viehättäviä naisia, joitten kanssa on hauska sekä puhua että olla vaiti. Älkääkä turhaan huolehtiko pojastanne: täytyyhän sentään voida erota edes vähäksi aikaa.

Anna Karenina seisoi liikkumatta, vartalo harvinaisen suorana, ja hänen silmänsä hymyilivät.

— Anna Arkadjevnalla, kreivitär selitti pojalleen, — on pikku poika, kahdeksanvuotias muistaakseni, eivätkä he ole koskaan olleet erossa toisistaan, ja Anna Arkadjevnan on nyt paha olla, kun jätti hänet.

— Niin, me olemme koko ajan kreivittären kanssa puhuneet: minä omasta pojastani ja hän omastaan, sanoi Karenina, ja taaskin hänen kasvonsa valaisi hymy, hellä, Vronskille suunnattu hymy.

— Luultavasti se on kyllästyttänyt teitä kovasti, Vronski sanoi tavoittaen heti lennosta hänelle heitetyn liehakoinnin pallon. Karenina ei nähtävästi kuitenkaan tahtonut jatkaa keskustelua siinä äänilajissa, vaan kääntyi kreivittären puoleen: — Suuri kiitos teille. Eilinen päivä kului aivan huomaamatta. Näkemiin, kreivitär.

— Hyvästi, ystäväiseni, vastasi kreivitär. — Antakaa minun suudella suloisia kasvojanne. Sanon suoraan, kursailematta, niin kuin vanhojen on tapana, että olen kiintynyt teihin.

Niin virallinen kuin tuo lause olikin, Karenina uskoi siihen nähtävästi sydämestään ja iloitsi siitä. Hän punastui, kumartui kevyesti ja painoi kasvonsa kreivittären huulia vasten, ja kun hän sitten nousi ojentaen kätensä Vronskille, huulten ja silmien vaiheilla karehti jo tuttu hymy. Tämä tarttui pieneen käteen ja ilostui aivan erityisesti havaitessaan, miten tarmokkaasti, lujasti ja rohkeasti tuo käsi pudisti hänen kättään. Karenina poistui nopein askelin, jotka niin kumman keveästi kannattivat hänen melko täyteläistä vartaloaan.

— Hyvin suloinen, sanoi vanha rouva.

Samaa ajatteli poikakin. Vronski seurasi Kareninaa silmillään, kunnes tämän siro vartalo katosi, ja hymy pysähtyi hänen huulilleen. Ikkunasta hän näki, miten Karenina meni veljensä luo, tarttui tämän käteen ja alkoi vilkkaasti puhua jotain, jolla ei nähtävästi ollut mitään yhteyttä hänen, Vronskin, kanssa, ja se tuntui hänestä ikävältä.

— Oletteko, maman, ollut aivan terve? toisti Vronski kääntyen äitinsä puoleen.

— Kaikki olemme voineet mitä parhaiten. Alexandre on ollut hyvin herttainen. Ja Marie on niin kaunistunut. Hän on hyvin miellyttävä.

Ja hän alkoi taaskin puhua siitä, mikä eniten kaikesta huvitti häntä: pojanpoikansa ristiäisistä, joita varten hän oli tehnyt matkan Pietariin, ja hallitsijan erityisestä suosionosoituksesta hänen vanhempaa poikaansa kohtaan.

— Tuossa on Lavrentikin, Vronski sanoi katsoen ikkunaan, — lähtekäämme nyt, jos suvaitsette.

Talon vanha hovimestari, joka oli matkustanut kreivittären mukana, tuli vaunuun sanomaan, että kaikki oli valmiina, ja kreivitär nousi lähteäkseen.

— Menkäämme, nyt on vähän väkeä, Vronski sanoi. Kamarineiti otti käsilaukun ja sylikoiran, hovimestari ja kantaja muut tavarat. Vronski talutti äitiään käsikoukusta; mutta juuri kun he tulivat ulos vaunusta, juoksi muutamia miehiä säikähtyneen näköisinä ohitse. Myös asemapäällikkö oudonvärisessä virkalakissaan juoksi. Nähtävästi oli jotain erikoista tapahtunut. Junassa saapunut yleisö kiiruhti takaisin.

"Mitä?…Mitä?…Missä?…Heittäytyi!… Jäi alle!…" kuului ohikulkijain joukosta.

Stepan Arkadjevitsh palasi myös käsikoukussa sisarensa kanssa, ja säikähtyneen näköisinä he pysähtyivät äskeisen vaunun viereen vältellen väkijoukkoa.

Naiset menivät vaunuun, ja Vronski lähti Stepan Arkadjevitshin kanssa väkijoukon perään tiedustellakseen onnettomuuden yksityiskohtia.

Ratavahti oli kenties ollut juovuksissa tai suojannut päänsä liiankin tiiviisti pakkaselta eikä ollut kuullut takaperin tulleen junan tärinää, vaan jäänyt alle.

Jo ennen kuin Vronski ja Oblonski palasivat, olivat naiset saaneet hovimestarilta tietää nämä yksityiskohdat.

Oblonski ja Vronski olivat kumpikin nähneet silpoutuneen ruumiin. Oblonski kärsi silminnähtävästi. Hän rypisteli kasvojaan ja näytti olevan itkemäisillään.

— Oi, miten kauheaa! Oi, Anna, jos sinä olisit nähnyt! Voi, miten kauheaa! puheli hän.

Vronski oli vaiti, ja hänen kauniit kasvonsa olivat vakavat, mutta aivan tyynet.

— Oi jos te olisitte nähnyt, kreivitär, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Hänen vaimonsakin oli siinä… Kauheaa oli nähdä häntä… Hän heittäytyi ruumiin päälle. Kuuluu olleen suuren perheen isä. Kauheata!

— Eikö voitaisi tehdä mitään vaimoraukan hyväksi? kuiskasi Karenina kiihtyneenä.

Vronski katsahti häneen ja lähti samassa ulos vaunusta.

— Minä tulen heti, maman, virkkoi hän kääntyen ovessa.

Kun hän muutaman minuutin kuluttua palasi, keskusteli Stepan Arkadjevitsh jo kreivittären kanssa uudesta laulajattaresta, ja kreivitär vilkuili kärsimättömästi ovea kohti odottaen poikaansa.

— Lähtekäämme nyt, Vronski sanoi tullen vaunuun.

He lähtivät yhdessä. Vronski kulki edellä äitinsä kanssa. Karenina veljineen kulki jäljessä. Aseman ulko-ovella Vronskin tavoitti asemapäällikkö, joka oli kiiruhtanut hänen jäljestään.

— Te annoitte apulaiselleni kaksisataa ruplaa. Olkaa niin hyvä ja merkitkää, kenelle te ne määräätte.

— Leskelle, Vronski sanoi kohauttaen olkapäitään, — minä en käsitä mitä kyselemistä siinä on.

— Tekö annoitte? huudahti Oblonski takaapäin ja puristaen sisarensa käsivartta lisäsi: — Se oli hyvin tehty, oikein hyvin tehty! Eikö ole kunnon mies? Jääkää hyvästi, kreivitär.

Ja hän pysähtyi sisarensa kanssa etsiskelemään tämän kamarineitoa.
Kun he tulivat aseman edustalle, Vronskin vaunut olivat jo menneet.
Kulkijat puhelivat yhä äskeisestä tapahtumasta.

— Siinä vasta kamala kuolema, sanoi muuan herra ohi kulkiessaan. —
Sanovat menneen kahdeksi kappaleeksi.

— Minä taas luulen, että se on kaikkein helpoin ja pikaisin, huomautti toinen.

— Kuinka niillä ei ole varokeinoja, sanoi kolmas

Karenina istuutui vaunuihin, ja Stepan Arkadjevitsh huomasi hämmästyksekseen hänen huultensa vapisevan ja hänen olevan itkuun purskahtamaisillaan.

— Mikä sinun on, Anna? kysyi hän, kun he olivat ajaneet muutamia satoja sylejä.

— Paha enne, sanoi sisar.

— Mitä hullutusta, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Sinä pääsit perille, vähät muusta. Et voi kuvitella, miten paljon toivoa panen sinuun.

— Oletko sinä jo kauan ollut tuttu Vronskin kanssa? kysyi sisar.

— Olen. Tiedätkö, me toivomme hänen naivan Kittyn.

— Niinkö? Anna sanoi hiljaa. — No niin, puhutaanpa nyt sinusta, lisäsi hän ravistaen päätään ikään kuin olisi tahtonut karkottaa ruumiistaan jotain vierasta ja häiritsevää. — Miten sinun asiasi ovat? Sain kirjeesi, ja tässä olen nyt.

— Niin, olet ainoa toivoni, sanoi Stepan Arkadjevitsh.

— Kerro minulle kaikki.

Ja Stepan Arkadjevitsh alkoi kertoa.

Kun oli tultu perille, auttoi Oblonski sisarensa ulos vaunuista, puristi hänen kättään ja lähti virastoonsa.

XIX

Kun Anna astui sisään, istui Dolly pienessä vierashuoneessa, sylissään valkotukkainen, pullea poika, joka jo nyt oli isänsä näköinen, ja kuulusteli pojan ranskanläksyä. Poika luki nypläten kädellään puseronsa putoamaisillaan olevaa nappia ja koettaen nyhtää sitä irti. Äiti oli jo useita kertoja vetänyt käden pois, mutta pullea kätönen kävi taas napin kimppuun. Äiti nyhtäisi napin irti ja pani sen taskuunsa.

— Koetapa pitää kätesi aloillaan, Grisha, hän sanoi ja ryhtyi taas jatkamaan peitettään, jota hän oli jo kauan kutonut ottaen sen aina esille vaikeina hetkinään. Nyt hän kutoi hermostuneesti, sormi nytkähdellen, ja laski silmukoita. Vaikka hän olikin eilen käskenyt sanomaan miehelleen, ettei häntä liikuttanut, tuliko tämän sisar vai oli tulematta, oli hän pannut kaikki kuntoon kälynsä tulon varalta ja odotteli tätä jännittyneenä.

Dolly oli surunsa masentama ja kokonaan sen vallassa. Mutta hän muisti sentään, että Anna, hänen kälynsä, oli hyvin huomatun pietarilaisen henkilön puoliso ja pietarilainen grande dame. Ja sen vuoksi hän ei tehnyt niin kuin oli miehelleen uhannut eikä unohtanut kälynsä tuloa. "Ja eihän Anna oikeastaan ole mihinkään syypää", ajatteli Dolly, "minä en tiedä hänestä mitään muuta kuin hyvää, ja minua kohtaan hän on aina osoittanut pelkkää hyvyyttä ja ystävällisyyttä." Totta kyllä, mikäli hän saattoi muistaa vaikutelmaansa Kareninien luota Pietarista, itse heidän kotinsa ei häntä miellyttänyt: koko heidän perhe-elämänsä luonteessa oli jotain valheellista. "Mutta miksi minä en ottaisi häntä vastaan? Kunhan hän vain ei rupeaisi lohduttelemaan minua!" ajatteli Dolly. "Kaikki lohduttelut, neuvot ja kristilliset anteeksiannot, — kaiken sen olen jo tuhannesti miettinyt, eikä niistä ole iloa."

Kaikki nämä päivät Dolly oli ollut yksin lastensa kanssa. Surustaan hän ei tahtonut puhua, mutta tuo suru sydämessä hän ei voinut puhua muustakaan. Hän tiesi tavalla tai toisella sanovansa Annalle kaiken, ja väliin häntä ilahdutti ajatus, miten hän sen sanoisi, väliin kiukutti, että hänen oli pakko puhua nöyryytyksestään miehensä sisarelle ja kuulla tältä neuvon ja lohdutuksen valmiita korulauseita.

Dolly oli, kuten usein sattuu, kelloa katsellen odottanut Annaa joka hetki tulevaksi ja herpaantunut juuri siksi hetkeksi, jolloin vieras oli tullut, niin ettei ollut huomannutkaan soittoa.

Kuultuaan vaatteiden kahinaa ja keveitä askelia ovelta hän katsahti sinnepäin, ja hänen riutuneille kasvoilleen sävähti väkisinkin hämmästys eikä ilo. Hän nousi ja syleili kälyään.

— Joko sinä olet tullut? hän sanoi suudellen Annaa.

— Dolly, miten hauska nähdä sinua!

— Ja minusta sinua, Dolly sanoi kevyesti hymyillen ja koettaen päätellä Annan ilmeestä, tiesikö tämä. "Varmaankin tietää", arveli hän huomatessaan myötätuntoisen ilmeen Annan kasvoilla. — Mennään, minä saatan sinut huoneeseesi, jatkoi hän koettaen lykätä selvittelyn hetkeä mahdollisimman pitkään.

— Onko tämä Grisha? Hyvänen aika, kuinka hän on kasvanut! Anna sanoi ja suudeltuaan poikaa katsoi Dollyä pitkään ja punastui. — Ei, kuule, salli minun olla täällä.

Hän otti liinan ja hatun päästään, ja kun hattu takertui mustien, kaikkialla kiemurtelevien hiusten kiharaan, hän irrotti sen pään pudistuksella.

— Ja sinä se vain loistat onnea ja terveyttä! Dolly sanoi miltei kadehtien.

— Minäkö?… Niin, Anna sanoi. — No hyvänen aika, Tanja! Minun Serjozhani ikätoveri, lisäsi hän kääntyen sisään juoksevan tytön puoleen. Hän otti tämän syliinsä ja suuteli. — Suloinen tyttö, voi kuinka suloinen! Näytä minulle heidät kaikki.

Hän mainitsi heidän nimensä, muisti jopa kaikkien lasten syntymävuodet ja kuukaudet, luonteet ja sairaudetkin, eikä Dolly voinut olla antamatta arvoa sille.

— No menkäämme katsomaan, hän sanoi. — Vahinko, että Vasja nukkuu.

Katseltuaan lapsia he istuutuivat kahden vierassaliin kahvia juomaan.
Anna tarttui tarjottimeen ja siirsi sen sitten kauemmaksi.

— Dolly, hän sanoi, — hän kertoi minulle.

Dolly katsoi kylmästi Annaan. Hän odotti nyt saavansa kuulla teeskennellyn myötätuntoisia korulauseita; mutta Anna ei sanonut mitään sellaista.

— Dolly rakas! hän sanoi, — minä en tahdo puhua sinulle hänen puolestaan enkä lohdutella sinua; se on mahdotonta. Mutta minun on vain niin sääli sinua, niin sydämen pohjasta sääli sinua, rakas ystävä!

Hänen loistavien silmiensä tiheitten ripsien lomasta kihosi kyyneleitä. Hän siirtyi lähemmäksi kälyään ja otti hänen kätensä omaan pieneen tarmokkaaseen käteensä. Dolly ei vastustanut, mutta hänen kasvojensa kuiva ilme ei muuttunut. Hän sanoi:

— Minua on turha lohduttaa. Kaikki on mennyttä sen jälkeen, mitä on tapahtunut… kaikki on hukassa!

Mutta heti kun hän oli sen sanonut, hänen kasvojensa ilme lauhtui.
Anna otti Dollyn kuivan, laihan käden, suuteli sitä ja sanoi:

— Mitä olisi tehtävä, Dolly, mitä olisi tehtävä? Miten olisi parasta menetellä tässä kauheassa tilanteessa? — Sitä pitäisi miettiä.

— Kaikki on lopussa eikä siitä enää muutu, Dolly sanoi. — Ja pahinta kaikesta on se, ymmärrätkö, että minä en voi jättää häntä: olen sidottu lasten vuoksi. Ja hänen kanssaan minä taas en voi elää, minun on tuskallista nähdäkin häntä.

— Dolly, kultaseni, hän on kertonut minulle, mutta minä tahtoisin kuulla sen sinulta, kerro sinä minulle kaikki.

Dolly katsahti häneen kysyvästi.

Annan kasvoista kuvastui teeskentelemätön osanotto ja rakkaus.

— Jos tahdot, hän sanoi äkkiä. — Minä kerron alusta asti. Sinä tiedät millaisena minä menin naimisiin. Sen kasvatuksen ansiosta, jonka maman antoi minulle, en ollut ainoastaan viaton, vaan suorastaan tyhmäkin. Minä en tiennyt mitään. Aviomiehet kuuluvat kertovan vaimoilleen entisen elämänsä, mutta Stiva — hän korjasi — Stepan Arkadjevitsh ei puhunut minulle mitään. Et varmaan usko, että minä tähän saakka olin luullut olevani ainoa nainen, jonka hän on tuntenut! Niin olin elänyt kahdeksan vuotta. Voitko käsittää, etten ollenkaan aavistanut minkäänlaista uskottomuutta ja että pidin sitä suorastaan mahdottomanakin! Ja sitten, voitko kuvitella, millaista on, kun sellaisessa luulossa oltuaan saa yhtäkkiä tietää asian koko kauheuden ja koko iljettävyyden… Koeta ymmärtää minua. Olla varma onnestaan ja yhtäkkiä…, jatkoi Dolly pidättäen itkuaan, — ja saada kirje… hänen kirjeensä hänen rakastajattarelleen, kotiopettajattarellemme. Ei, se on liian kauheata! Hän otti kiireesti nenäliinansa ja peitti kasvonsa. Minä käsitän vielä ihastuksen, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, mutta ruveta nyt harkitusti, kavalasti pettämään minua… ja kenen kanssa sitten!… Olla minun mieheni ja samalla elää hänen kanssaan… se on kauheata! Sinä et voi sitä ymmärtää…

— Voi ei, minä ymmärrän! Ymmärrän, rakas Dolly, ymmärrän, puheli
Anna puristaen hänen kättään.

— Ja sinä luulet hänen käsittävän minun asemani koko kauheuden? jatkoi Dolly. — Ei ollenkaan. Hän on onnellinen ja tyytyväinen.

— Ei, ei keskeytti Anna nopeasti, — hän on onneton ja katumuksen musertama…

— Osaako hän katua? keskeytti Dolly katsoen tarkkaavasti kälyään silmiin.

— Kyllä, minä tunnen hänet. En voinut katsoa häntä säälimättä. Me tunnemme hänet kumpikin. Hän on hyväluontoinen, mutta samalla ylpeä ja ymmärtää nykyisen alennuksensa. Mikä minua eniten liikutti… (ja Anna arvasi oikein, mikä eniten liikuttaisi Dollyä) häntä näkyi kiusaavan kaksi asiaa: häpeä lastensa edessä ja se, että hän rakastaessaan sinua… niin, niin, rakastaessaan enemmän kuin mitään maailmassa, hän torjui kiireesti Dollyn vastaväitteet, on tuottanut sinulle kipua, on musertanut sinut. "Ei, ei, hän ei voi antaa anteeksi", hän sanoi minulle vähän väliä sinusta.

Dolly katsoi mietteissään kälynsä ohi kuunnellen hänen sanojaan.

— Minä kyllä käsitän, että hänen asemansa on kauhea: syyllisen on pahempi kuin syyttömän, hän sanoi, — jos hän tuntee, että koko onnettomuus on hänen syytään. Mutta kuinka voin antaa anteeksi, ruveta jälleen hänen vaimokseen sen toisen jälkeen? Elämä hänen kanssaan tulee minulle tästä lähin olemaan tuskaa juuri sen vuoksi, että minä rakastan entistä rakkauttani häneen…

Ja nyyhkytykset katkaisivat hänen sanansa.

Mutta aina kun hän oli heltymäisillään, alkoi hän taas, ikään kuin tahallaan, puhua siitä, mikä oli omiaan hermostuttamaan häntä.

— Se nainenhan on nuori ja kaunis, jatkoi hän. — Ja sinä tiedät, Anna, että minun nuoruuteni ja kauneuteni ovat menneet… ja kenelle? Hänelle ja hänen lapsilleen. Minä olen palvellut häntä aikani, ja siinä palveluksessa on minulta mennyt kaikki, ja nyt tuo nuori, mauton olento on tietenkin hänelle mieleisempi. He ovat varmaan puhuneet keskenään minusta, tai, vielä pahempi, vaikenemalla sivuuttaneet… Ymmärrätkö sinä?

Taas syntyi hänen silmiinsä vihan hehku.

— Ja kaiken tämän jälkeen hän tulee puhumaan minulle… Ja minun pitäisi uskoa häntä? Ei koskaan. Ei, kaikki on mennyttä, kaikki, mikä ennen oli lohtuna ja palkkana työstä ja vaivoista… Voitko käsittää? Juuri äsken opetin Grishaa: ennen tein sen ilomielin, nyt se on minulle tuskaa. Mitä varten nuo lapset? On kauheaa, kun sydän tuntuu yhtäkkiä kääntyneen nurin, ja rakkauden ja hellyyden sijasta tunnen nyt häntä kohtaan vain vihaa, niin, vihaa. Minä tappaisin hänet ja…

— Kultaseni, Dolly, minä käsitän, mutta älä kiusaa itseäsi. Sinä olet niin syvästi loukkaantunut ja kiihkoissasi, ettet näe kaikkea oikeassa valossa.

Dolly vaikeni, ja he olivat parisen minuuttia ääneti.

— Mitä minun on tehtävä, sano Anna, auta minua. Minä olen miettinyt kaikkea moneen kertaan enkä käsitä mitään.

Anna ei voinut keksiä apua, mutta hänen sydämensä tulvi vastakaikua kälyn jokaiselle sanalle ja ilmeelle.

— Sen vain sanon, aloitti Anna, — minä olen hänen sisarensa ja tunnen hänen luonteensa, tuon kyvyn unohtaa kerrassaan kaikki (hän teki kädellään liikkeen otsansa editse), tuon kyvyn ihastua perinpohjin, mutta myöskin kyvyn katua sydämensä pohjasta. Nyt hän ei voi käsittää, kuinka hän on voinut tehdä niin kuin on tehnyt.

— Ei, hän käsittää ja on käsittänyt! keskeytti Dolly. — Mutta minä… sinä unohdat minut… onko minun silti sen helpompi olla?

— Odota hiukan. Kun hän kertoi minulle, minä en, tunnustan sen sinulle suoraan, vielä käsittänyt sinun asemasi kauheutta. Näin vain hänet ja rikkoutuneen perheen; minun oli sääli häntä. Mutta puhuttuani sinun kanssasi näen naisena asian toisen puolen; minä näen sinun kärsimyksesi enkä osaa sanoakaan miten sääli minun on sinua! Dolly, kultaseni, minä käsitän täydellisesti sinun kärsimyksesi, sitä vain en tiedä, onko sinussa… en tiedä paljonko sydämessäsi on vielä jäljellä rakkautta häneen. Sinä itse tiedät, onko sitä niin paljon, että voit antaa hänelle anteeksi. Jos on, niin anna!

— Ei, aloitti Dolly; mutta Anna keskeytti hänet suudellen vielä kerran hänen kättään.

— Minä tunnen maailmaa enemmän kuin sinä, hän sanoi. — Minä tunnen nuo Stivan kaltaiset miehet ja tiedän, miten he katsovat näitä asioita. Sinä sanoit, että hän on sen naisen kanssa puhunut sinusta. Niin ei ole laita. Ne ihmiset ovat uskottomia, mutta kotiliesi ja vaimo ovat heille pyhättö. Jollain tavoin he kuitenkin halveksivat noita naisia eivätkä anna niiden sekoittaa perhe-elämäänsä. He vetävät jonkin näkymättömän viivan perheen ja niiden välille. Minä en sitä käsitä, mutta niin on asia.

— Niin, mutta hän on suudellut tuota naista…

— Kuules, Dolly rakas. Minä muistan Stivan, kun hän oli rakastunut sinuun. Minä muistan tuon ajan, kun hän kävi luonani ja itki puhuessaan sinusta, ja sen millaista runoutta ja ylevyyttä hän sinussa näki, ja minä tiedän, että mitä kauemmin hän on sinun kanssasi elänyt, sitä korkeammalle hän on sinut asettanut. Mehän monesti nauroimme hänelle ennen, kun hän joka sanaan lisäsi: "Dolly on ihmeellinen nainen". Sinä olet aina ollut ja pysyt hänen silmissään jumalattarena, kun taas tuo ihastus ei ole sielullista…

— Mutta jos se ihastus uusiutuu?

— Se ei voi toistua, mikäli minä ymmärrän.

— Mutta antaisitko sinä anteeksi?

— En tiedä, en voi asettua asemaasi… Ei, voin kyllä, Anna sanoi hetken mietittyään, ja johdatettuaan mieleensä kälynsä aseman ja punnittuaan sitä sisäisessä vaa'assa hän lisäsi: — Ei, voin, voin, voin. Kyllä minä antaisin anteeksi. Minä en olisi enää sama, niin, mutta antaisin anteeksi ja niin täydellisesti kuin ei mitään olisi koskaan ollutkaan…

— Niin, tietysti, katkaisi Dolly nopeasti, ikään kuin olisi puhunut monesti ajattelemastaan asiasta, — muutenhan se ei olisi mikään anteeksianto. No niin, mennäänpä nyt, minä saatan sinut huoneeseesi, hän sanoi nousten tuoliltaan ja syleillen Annaa mennessään. — Rakkaani, kuinka minä olen iloinen, että tulit. Minulla on nyt paljon kevyempi olo.

XX

Koko sen päivän Anna vietti kotona, toisin sanoen Oblonskeilla, eikä ottanut ketään vastaan, vaikkakin jotkut hänen tuttavistaan saatuaan tietää hänen saapumisensa heti samana päivänä olivat kiiruhtaneet häntä tapaamaan. Anna oli viettänyt koko aamupäivän Dollyn ja lasten seurassa. Hän oli vain lähettänyt kirjelapun veljelleen, jotta tämä ehdottomasti tulisi kotiin päivälliselle. "Tule kotiin, Jumalan avulla kaikki käy hyvin", kirjoitti hän.

Oblonski söi päivällistä kotona; keskustelu liikkui yleisissä asioissa, ja Dolly puhui hänen kanssaan jälleen sinutellen häntä, mitä ei ollut viime aikoina tapahtunut. Miehen ja vaimon suhde oli edelleen etäinen, mutta enää ei ollut puhetta erosta, ja Stepan Arkadjevitsh näki mahdollisuuksia selvittelyyn ja sovinnontekoon.

Heti päivällisen jälkeen tuli Kitty. Hän tunsi kyllä Anna Arkadjevnan, mutta kovin pinnallisesti, ja tuli nyt sisarensa luo jännittäen hiukan sitä, miten tuo kaikkien kehuma pietarilainen seurapiirinainen ottaisi hänet vastaan. Mutta hän miellytti Anna Arkadjevnaa, sen hän huomasi heti. Anna ihaili silminnähtävästi hänen kauneuttaan ja nuoruuttaan, eikä Kitty ollut vielä ehtinyt toipua jännityksestään, kun hän jo tunsi joutuneensa Annan vaikutuksen alaiseksi, vieläpä suorastaan rakastuneensa häneen, kuten nuoret tytöt voivat rakastua naimisissa oleviin ja vanhempiin naisiin. Anna ei ollut sen näköinen kuin seurapiirinaisen ja kahdeksanvuotiaan pojan äidin olisi luullut olevan. Pikemminkin hän olisi muistuttanut kaksikymmenvuotiasta tyttöä liikkeittensä notkeuden, raikkautensa ja milloin hymyssä, milloin katseessa pilkahtavan eloisuutensa vuoksi, ellei hänen silmissään olisi ollut vakavaa, väliin surullista ilmettä, joka kummastutti ja viehätti Kittyä. Kitty tunsi, että Anna oli täysin suora eikä peitellyt mitään, mutta että hänessä oli jokin toinen, korkeampi, monimutkaisten ja runollisten intressien maailma, joka pysyi Kittyltä salassa.

Kun Dolly päivällisen jälkeen oli mennyt huoneeseensa, nousi Anna nopeasti sohvalta ja meni veljensä luo, joka sytytteli sikariaan.

— Stiva, hän sanoi iskien veljelleen iloisesti silmää, siunaten hänet ristinmerkillä ja viitaten katsellaan oveen, — mene, ja Herra sinua auttakoon.

Stepan Arkadjevitsh ymmärsi sisarensa tarkoituksen, pani pois sikarin ja katosi oven taakse.

Kun hän oli mennyt, Anna palasi takaisin sohvalle, missä oli istunut lasten ympäröimänä. Siksikö, että lapset olivat huomanneet äidin pitävän tuosta tädistä, vai siksikö, että he itse vaistosivat hänen erityisen viehätysvoimansa, molemmat vanhemmat lapset ja näiden perässä myös nuoremmat, kuten lasten usein oli tapana, kiintyivät jo ennen päivällistä uuteen tätiin eivätkä jättäneet häntä rauhaan. Ja heidän kesken sukeutui jokin leikin tapainen: kuka saisi istua lähimpänä tätiä, koskettaa häntä, pidellä hänen pientä kättään, suudella häntä, leikkiä hänen sormuksellaan tai koskettaa edes hänen hameensa reunaa.

— No niin, kuinkas me äsken istuimmekaan, sanoi Anna Arkadjevna istuutuen paikalleen.

Ja Grisha pisti taas päänsä tädin käsivarren alle ja nojasi hänen vaatteitaan vasten säteillen ylpeydestä ja onnesta.

— Niin, koska ne tanssiaiset nyt ovat? kääntyi Anna Kittyn puoleen.

— Tulevalla viikolla, ja hyvät ovatkin. Sellaiset tanssiaiset, joissa on aina hauskaa.

— On siis sellaisiakin, joissa aina on hauskaa? Anna sanoi kevyen pilkallinen hymy huulillaan.

— On, omituista kyllä. Bobrishtsheveillä on aina hauskaa, Nikitineillä samoin, mutta Mezkoveilla on aina ikävää. Ettekö te sitten ole sitä huomannut?

— En, kultaseni, minä en enää usko olevan tanssiaisia, joissa olisi hauskaa, Anna sanoi, ja Kitty huomasi hänen silmissään sen erikoisen maailman, joka ei vielä ollut avoinna hänelle. — Minä tiedän vain sellaisia, joissa on vähemmän kuivaa ja ikävää…

— Kuinka teillä voisi olla ikävää tanssiaisissa?

— Miksi sitten ei minulla voisi olla ikävää tanssiaisissa? kysyi
Anna. Kitty huomasi, että Anna tiesi, millaisen vastauksen kuulisi.

— Siksi, että te olette aina kaikkein kaunein.

Annalla oli kyky punastua. Hän punastui ja sanoi:

— Ensinnäkään, en koskaan; ja toiseksi, jos niin olisikin, niin mitä iloa siitä minulle olisi?

— Tuletteko näihin tanssiaisiin? kysyi Kitty.

— Luulen, että on mahdotonta jäädä pois. Ota tämä tästä, hän sanoi Tanjalle, joka veti helposti liikkuvaa sormusta hänen valkeasta, kapeapäisestä sormestaan.

— Olen hyvin iloissani, jos tulette. Minä niin tahtoisin nähdä teidät tanssiaisissa.

— No, jos minun täytyy lähteä sinne, niin saan lohdutusta siitä, että tiedän tuottavani teille huvia… Grisha, annahan niitten hiusten olla, ne ovat jo muutenkin pörröiset, hän sanoi työntäen paikoilleen alas valahtaneen hiuskiharan, jolla Grisha leikitteli.

— Minä kuvittelen teidän tulevan tanssiaisiin violetinvärisessä puvussa.

— Miksi juuri violetin? kysyi Anna hymyillen. — No lapset, menkäähän nyt. Kuuletteko? Neiti Hull kutsuu teetä juomaan, — hän sanoi, irrotteli lapset ympäriltään ja lähetti heidät sitten ruokasaliin.

— Minäpä tiedän, miksi te pyydätte minua tanssiaisiin. Te odotatte paljon noista kutsuista ja tahdotte, että kaikki olisivat siellä iloitsemassa kanssanne.

— Mistä te sen tiedätte? Niin odotankin.

— Oi, kuinka ihanaa aikaa te elätte, jatkoi Anna. — Muistan ja tunnen sen sinertävän autereen, samantapaisen kuin Sveitsin vuoristossa. Tuon autereen, joka verhoaa kaiken sinä onnekkaana aikana, jolloin lapsuus on juuri päättymässä; ja siitä suuresta, onnellisesta, iloisesta piiristä tie kapenee kapenemistaan, ja on hauskaa, mutta samalla jännittävää käydä sisälle tuohon huoneriviin, vaikka se näyttääkin valoisalta ja ihanalta… Kukapa ei olisi käynyt tätä läpi?

Kitty hymyili vaieten. "Mutta kuinka hän on mahtanut käydä sen läpi?
Miten mielelläni tahtoisinkaan tietää koko hänen tarinansa", ajatteli
Kitty muistellen hänen miehensä Aleksei Aleksandrovitshin arkista
ulkomuotoa.

— Minä tiedän yhtä ja toista. Stiva on kertonut minulle ja minä onnittelen teitä, hän miellytti minua kovasti, jatkoi Anna, — minä tapasin Vronskin rautatieasemalla.

— Oliko hän siellä? kysyi Kitty punastuen. — Mitä Stiva on sanonut teille?

— Hän on lörpötellyt minulle kaikki. Ja minä olisin oikein hyvilläni… Minä matkustin yhdessä Vronskin äidin kanssa, jatkoi hän, — ja äiti puhui minulle lakkaamatta hänestä, poika on hänen lemmikkinsä. Minä tiedän, että äidit ovat puolueellisia, mutta…

— Mitä hänen äitinsä kertoi teille?

— Oh, paljon! Minä tiedän, että hän on äidin lemmikki, mutta silti näkyi, että hänessä on ritaria… No, hän kertoi esimerkiksi, että poika oli tahtonut antaa koko omaisuutensa veljelleen, että hän jo lapsuudessaan oli tehnyt jotain ihmeellistä, pelastanut naisen hukkumasta. Sanalla sanoen, sankari, Anna sanoi hymyillen ja muistellen niitä kahtasataa ruplaa, jotka Vronski oli antanut asemalla.

Niistä kahdestasadasta ruplasta hän ei kuitenkaan puhunut. Mikä lienee ollut syynä, mutta hänestä tuntui pahalta muistella sitä. Hän tunsi, että siinä oli jotain joka koski häntä ja jota ei olisi pitänyt olla.

— Kreivitär Vronskaja pyysi hartaasti minua tulemaan luokseen, jatkoi Anna, — ja mukavaahan häntä on nähdä; menenkin huomenna häntä katsomaan. Luojan kiitos, Stiva näkyy viipyvän kauan Dollyn luona, lisäsi Anna vaihtaen keskustelunaihetta, nousi ylös, ja Kittystä näytti ikään kuin hän olisi ollut tyytymätön johonkin.

— Ei, minäpäs ensin! Ei, minäpäs! huusivat lapset päätettyään teenjuontinsa ja juosten takaisin Anna-tädin luo.

— Kaikki yhtaikaa! Anna sanoi, juoksi nauraen heitä vastaan ja sulki syliinsä ja kellahdutti kumoon koko tuon kihisevän ja vikisevän lapsilauman.

XXI

Aikuisille katettuun teepöytään tuli Dollykin huoneestaan. Stepan Arkadjevitshia ei kuulunut. Hän oli nähtävästi poistunut vaimonsa huoneesta takatietä.

— Minä pelkään, että sinun tulee kylmä ylhäällä, huomautti Dolly kääntyen Annan puoleen, — minä tahtoisin siirtää sinut alakertaan. Olisimme lähempänä toisiamme.

— Oi, älkää huolehtiko minusta, hyvät ystävät, vastasi Anna tarkkaillen Dollyn kasvoja ja koettaen arvata, oliko sovinto tehty vai eikö.

— Täällä on sinulle liian valoisaa, vastasi käly.

— Sanoinhan sinulle, että minä nukun aina ja kaikkialla kuin murmeli.

— Mistä on kysymys? kysyi vaimoltaan Stepan Arkadjevitsh joka astui työhuoneestaan saliin.

Hänen äänensävystään sekä Kitty että Anna heti huomasivat että sovinto oli tehty.

— Minä tahdon Annan tänne alas, mutta täytyy vaihtaa ikkunaverhot. Sitä ei osaa tehdä kukaan, teen sen itse, vastasi Dolly kääntyen mieheensä päin.

"Herra ties ovatko kokonaan sopineet", mietti Anna kuullessaan Dollyn kylmän ja tyynen äänensävyn.

— Aina sinä, Dolly, vaivaat itseäsi, sanoi mies. — Anna minun tehdä se…

"Kai ne sentään ovat sopineet", arveli Anna.

— Tiedän kyllä, miten sinä sen teet, vastasi Dolly, käsket Matvein tekemään jotain mahdotonta, ja itse lähdet tiehesi, ja hän sotkee kaikki ja entisenlainen pilkallinen hymy karehti Dollyn suupielissä, kun hän sanoi tämän.

"Täysi, täysi sovinto, täysi sovinto", päätteli Anna. "Luojan kiitos!" ja iloiten siitä, että hän oli saanut sen aikaan, hän meni Dollyn luo ja suuteli tätä.

— Ei sinne päinkään: miksi sinä niin ylenkatsot Matveita ja minua? Stepan Arkadjevitsh sanoi tuskin huomattavasti hymyillen ja katsoi vaimoonsa päin.

Koko illan Dolly oli tavalliseen tapaansa hieman ivallinen miehelleen, Stepan Arkadjevitsh taas tyytyväinen ja iloinen, ei kuitenkaan niin paljon, että olisi näyttänyt, että hän anteeksi saatuaan oli heti unohtanut syyllisyytensä.

Puoli kymmenen tienoissa erityisen hauskaa ja kodikasta perheen iltakeskustelua Oblonskien teepöydän ääressä häiritsi näennäisesti aivan tavallinen tapaus, joka kuitenkin tuntui kaikista oudolta. Keskusteltaessa parhaillaan yhteisistä pietarilaisista tuttavista, nousi Anna nopeasti paikaltaan.

— Hänen valokuvansa on minun albumissani, hän sanoi, — ja samallapa näytänkin teille Serjozhani, lisäsi hän, äidin ylpeä hymy huulillaan.

Kellon lähestyessä kymmentä, jolloin hän tavallisesti sanoi hyvää yötä pojalleen ja pani hänet usein itse ennen kutsuihin lähtöään vuoteeseen, hänestä oli alkanut tuntua surulliselta, että hän oli niin kaukana pojastaan, ja mistä ikinä puhuttiinkin, palasivat hänen ajatuksensa alinomaa kiharapäisen Serjozhan luo. Hänen teki mielensä katsahtaa pojan valokuvaan ja puhua hänestä. Käyttäen hyväkseen ensimmäistä tekosyytä hän nousi ja lähti kevein, varmoin askelin hakemaan albumiaan. Hänen huoneeseensa yläkertaan noustiin lämpimän pääportaikon tasanteelta alkavia portaita pitkin.

Samaan aikaan kun hän lähti vierashuoneesta, kuului eteisen ovikellon soitto.

— Kuka se mahtaa olla? Dolly sanoi.

— Minun kotiinhakijakseni se on liian aikainen, muuksi tulijaksi liian myöhäinen, huomautti Kitty.

— Nähtävästi asiapaperien tuoja, sanoi Stepan Arkadjevitsh ja Annan mennessä porraskäytävän ohi juoksi palvelija ylös ilmoittamaan vieraan, joka seisoi itse alhaalla lampun luona. Anna vilkaisi alas ja tunsi tulijan heti Vronskiksi, ja omituinen mielihyvän ja samalla ikään kuin pelon tunne sykähti hänen sydämessään. Vronski seisoi päällystakki yllään ja otti jotain taskustaan. Annan noustessa portaita käytävän keskikohdan yli kohotti Vronski katseensa, näki hänet ja hänen ilmeessään sävähti jotain häpeän ja pelästyksen tapaista. Pää hieman kumarassa Anna jatkoi matkaa, ja kohta sen jälkeen kuului Stepan Arkadjevitshin kova ääni, joka kehotti Vronskia astumaan sisään, ja vastustelevan Vronskin hiljainen, pehmeä ja tyyni ääni.

Kun Anna palasi albumeineen, hän oli jo mennyt ja Stepan Arkadjevitsh kertoi hänen käyneen tiedustelemassa päivällisistä, jotka he aikoivat järjestää seuraavana päivänä Moskovaan saapuneelle merkkihenkilölle. — Eikä millään ehdolla tahtonut tulla sisään, lisäsi Stepan Arkadjevitsh — kyllä hän on outo.

Kitty punastui. Hän luuli ainoana käsittävänsä syyn, miksi Vronski oli käynyt ja miksi hän ei ollut tullut sisään. "Hän on ollut meillä", ajatteli Kitty, "ja kun ei tavannut minua kotona, arveli minun olevan täällä; mutta ei tullut sisään, kun ajatteli että on myöhä ja kun Annakin on täällä."

Kaikki katsahtivat toisiinsa ja alkoivat mitään sanomatta selailla
Annan albumia.

Ei ollut mitään tavatonta eikä outoa siinä, että mies puoli kymmenen ajoissa pistäytyi ystävänsä luo ottamaan tarkempaa selkoa tulossa olevista päivällisistä eikä tullut sisään; mutta siitä huolimatta se tuntui kaikista oudolta. Kaikkein oudoimmalta ja pahimmalta se tuntui Annasta.

XXII

Tanssiaiset olivat vastikään alkaneet, kun Kitty äitinsä kanssa astui suureen, kukkasilla koristettuun, kirkkaasti valaistuun portaikkoon, jossa vilisi puuteroituja lakeijoita. Saleista kuului keskeytymätön liikehdinnän humu, tasainen kuin mehiläispesän surina. Sillä aikaa kun äiti ja tytär korjailivat hiuksiaan ja vaatteitaan käytävän peilin ääressä, kajahtivat salista ensimmäistä valssia aloittavan orkesterin varovaisen selkeät viulunäänet. Siviiliasuinen hajuvedeltä lemuava vanha herra, joka oli korjaillut harmaita ohimohiuksiaan toisen peilin luona, lähti äkkiä salia kohti, mutta astui sivulle, ilmiselvästi ihaillen hänelle tuntematonta Kittyä. Parraton, harvinaisen avonaisiin liiveihin sonnustautunut nuorukainen — eräs niistä hienoista nuorista herroista, joita vanha Shtsherbatski nimitti pipanoiksi — tuli heitä kohti korjaillen kävellessään valkeaa solmukettaan, kumarsi heille, ja jo ohi kiiruhdettuaan kääntyi takaisin ja pyysi Kittyä katrilliin. Ensimmäisen katrillin Kitty oli jo luvannut Vronskille, tälle nuorukaiselle hänen täytyi luvata toinen. Hansikastaan napittava sotilashenkilö vetäytyi syrjään ovelta ja ihasteli viiksiään sivellen vaaleanpuna-asuista Kittyä.

Vaikka pukeutuminen, kampaus ja muut tanssiaisvalmistelut olivat vaatineet Kittyltä paljon vaivaa ja harkintaa, hän astui nyt taidokkaassa vaaleanpunaisessa tyllipuvussaan tanssiaisiin niin vapaasti ja luontevasti kuin mitkään solmukkeet, pitsit ja muut puvun yksityiskohdat eivät olisi tuottaneet hänelle ja hänen kotiväelleen hetkenkään huolta, kuin hän olisi syntynyt tuossa tyllipuvussa, ruusu ja pari sen lehteä päälaellaan.

Kun vanha ruhtinatar tahtoi ennen saliin menoa korjata hänen vyönsä sivulle kääntynyttä nauhaa, hän väisti kevyesti: hän tunsi, että kaiken täytyi itsestään näyttää sievältä ja sirolta hänen yllään ja ettei mitään tarvinnut korjata.

Tämä päivä kuului Kittyn parhaimpiin. Puku ei ahdistanut mistään, pitsinen olkareunus ei ollut painunut, solmukkeet olivat sileät ja paikoillaan; vaaleanpunaiset kengät korkeine, kaartuvine korkoineen eivät puristaneet, vaan ilahduttivat jalkaa. Tuuheat vaaleat tekosuortuvat kietoutuivat pienen pään ympärille kuin omat hiukset. Pitkävartisten hansikkaiden kaikki kolme nappia menivät kiinni irtautumatta, ja hansikas verhosi kättä tiukasti, vääristämättä sen muotoa. Medaljongin musta samettinauha ympäröi kaulaa erityisen viehkeästi. Tuo samettinauha oli ihana; jo kotona kaulaansa peilistä katsellessaan Kitty oli tuntenut tuon samettinauhan tehon. Kaikesta muusta saattoi vielä olla epäilystä, mutta samettinauha oli ihana. Täällä tanssiaisissakin Kitty hymyili vilkaistessaan siihen peilistä. Paljaissa olkapäissään ja käsivarsissaan Kitty tunsi kylmän marmorisuuden — tunteen, josta hän erityisesti piti. Silmät loistivat, ja punaiset huulet eivät voineet olla hymyilemättä oman viehättävyytensä tunnosta. Hän ei ollut vielä ehtinyt astua saliin ja päästä tanssikutsua odottavaan, tylleissä, nauhoissa, kukissa ja pitsissä kuhisevaan värikkääseen naisjoukkoon (Kitty ei koskaan joutunut seisoskelemaan tuossa joukossa), kun hänet jo pyydettiin valssiin, ja pyytäjä oli tanssimaailman paras kavaljeeri, tanssiaisten kuuluisa johtaja, seremoniamestari, kaunis, ryhdikäs, naimisissa oleva mies, Jegorushka Korsunski. Erottuaan vastikään kreivitär Baninasta, jonka kanssa hän oli tehnyt ensimmäisen valssikierroksensa, hän oli valtakuntaansa eli muutamia tanssiin lähteneitä pareja silmäillessään nähnyt Kittyn sisääntulon ja kiiruhtanut häntä vastaan erityisin, huolettomasti keinahtelevin askelin, jotka ovat ominaiset ainoastaan tanssiaisten johtajille. Kumarrettuaan hän kietoi kätensä Kittyn kapealle uumalle edes kysymättä, halusiko hän tanssia. Kitty vilkaisi taakseen etsien jotakuta, jolle antaisi viuhkansa, ja talon emäntä otti sen häneltä hymyillen.

— Kuinka hauskaa, että tulitte ajoissa, sanoi Korsunski pitäen häntä vyötäisistä, — miten tyhmää onkaan aina myöhästyä.

Kitty asetti vasemman kätensä hänen olalleen, ja vaaleanpunaisten kenkien verhoamat jalat lähtivät soiton tahtiin nopeasti, kevyesti ja tasaisesti kaartelemaan liukkaalla parketilla.

— On todellista lepoa tanssia kanssanne, Korsunski sanoi hänelle ottaessaan ensimmäisiä hitaita valssiaskeleita. — Ihastuttavaa tuo teidän keveytenne, precision, hän puhui Kittylle, kuten melkein kaikille hyville tuttavilleen.

Kitty hymyili hänen kiitokselleen ja tarkasteli yhä salia hänen olkansa yli. Hän ei ollut ensikertalainen, jonka silmissä kaikki kasvot sulautuvat yhdeksi lumoavaksi näyksi; hän ei myöskään ollut tanssiaisten kuluttama neitonen, jolle kaikki kasvot olivat ikävystyttävän tuttuja, vaan hän oli näitten kahden keskiväliltä, — hän oli ihastunut, mutta hallitsi kuitenkin siinä määrin omia tunteitaan, että saattoi tehdä huomioita ympäristöstään. Hienoimman seurapiiriväen hän näki ryhmittyneen salin vasempaan nurkkaan. Siellä oli mahdottoman paljastavassa puvussa kaunotar Lydia, Korsunskin vaimo, siellä oli talon emäntä, siellä seurapiirin kermaan takertunut Krivin kiiltävine kaljuineen; sinne katselivat nuorukaiset uskaltamatta lähestyä, ja siellä hän huomasi myös Stivan ja sitten Annan ihanan pään ja mustan samettipukuisen vartalon. Ja hän oli myöskin siellä. Kitty ei ollut nähnyt häntä sen illan jälkeen, jolloin oli antanut rukkaset Levinille. Tarkoilla silmillään Kitty tunnisti hänet heti, ja huomasi myös miehen katselevan suoraan häntä kohti.

— Kierros vielä? Vai oletteko väsynyt? sanoi Korsunski hiukan hengästyneenä.

— Ei kiitos!

— Mihin saan viedä teidät?

— Karenina on luullakseni tuolla… viekää minut sinne.

— Kuten käskette.

Ja Korsunski alkoi vauhtiaan hidastaen tanssia suoraan salin vasemmassa kulmassa olevaa joukkoa kohti lausuen yhtämittaa: "pardon, mesdames, pardon, pardon, mesdames"; ja pitsien, tyllien ja nauhojen lomitse luovien, hiventäkään takertumatta, hän äkkiä kiepautti pariaan, niin että tämän sorjat, läpinäkyvien sukkien verhoamat sääret vilahtivat näkyviin ja laahus lehahti viuhkan tavoin laskeutuen Krivinin polville. Korsunski kumarsi, suoristi valkean rintamuksensa ja tarjosi käsivartensa saattaakseen hänet Anna Arkadjevnan luo. Tulipunaiseksi lehahtanut Kitty vetäisi laahuksensa Krivinin polvilta ja katsahti hiukan pyörryksissä ympärilleen Annaa etsien. Anna ei ollut violetissa asussa, niin kuin Kitty oli kovasti toivonut, vaan mustassa syvään uurretussa samettipuvussa, joka paljasti täyteläiset, kuin vanhasta norsunluusta kaiverretut olkapäät ja rinnan sekä pyöreät käsivarret hentoine ranteineen. Koko pukua reunusti venetsialainen gipyripitsi. Hänen mustassa tukassaan, jossa ei ollut tekohiuksia, oli pieni kiehkura orvokkeja, samoin vyön mustassa nauhassa valkeiden pitsien välissä. Hänen kampauksensa ei ollut mitenkään huomiota herättävä. Hänen tukkansa kaunistuksena olivat nuo lyhyet, vallattomat kiharakiehkurat, joita aina soljahteli niskaan ja ohimoille. Hienopiirteistä, lujaa kaulaa ympäröi helminauha.

Kitty oli joka päivä nähnyt Annan, oli rakastunut häneen ja mielikuvituksessaan ehdottomasti pukenut hänet violettiin. Mutta nähtyään hänet nyt mustassa hän huomasi heti, ettei hän ollut ymmärtänyt Annan koko ihanuutta. Kitty näki hänet nyt aivan uudessa ja odottamattomassa valossa. Hän ymmärsi nyt, ettei Anna voinut olla violetissa ja että hänen ihanuutensa piili juuri siinä, että hän aina erottautui puvustaan, ettei puku koskaan saanut näkyä hänen yllään. Tuokaan musta puku komeine pitseineen ei näkynyt hänen yllään; se oli vain kehys, ja näkyvissä oli vain hän itse, koruttomana, luonnollisena, kauniina ja samalla iloisena ja vilkkaana.

Hän seisoi kuten aina harvinaisen suorana, ja Kittyn lähestyessä tätä ryhmää hän puheli talon isännän kanssa, pää hiukan häneen päin kääntyneenä.

— Ei, minä en heitä kiveä, vastasi hän johonkin isännän väitteeseen, — joskaan en voi ymmärtää sitä, jatkoi hän kohauttaen olkapäitään ja kääntyi samassa Kittyn puoleen hellän suojeleva hymy huulillaan. Silmäiltyään hänen pukuaan nopein naisenkatsein Anna soi sille sekä Kittyn kauneudelle pienen hyväksyvän nyökkäyksen, jonka Kitty ymmärsi. — Te astutte saliinkin tanssiaskelin, virkkoi hän.

— Ruhtinatar on minun uskollisimpia auttajattariani, sanoi Korsunski kumartaen Anna Arkadjevnalle, jota ei vielä ollut nähnyt. — Hänen avullaan saan järjestettyä hauskat ja mainiot tanssiaiset. Anna Arkadjevna, saanko kierroksen, hän sanoi kumartaen.

— Oletteko jo tuttuja, kysyi isäntä.

— Kenen kanssa me emme olisi tuttuja? Minä ja vaimoni olemme kuin valkeat sudet, meidät tuntevat kaikki, vastasi Korsunski. — Kierros valssia, Anna Arkadjevna?

— Minä en tanssi, jos vain saan olla tanssimatta, Anna sanoi.

— Mutta nyt ei saa, vastasi Korsunski. Samaan aikaan lähestyi
Vronski.

— No, jollei tänään saa olla tanssimatta, niin mennään sitten, Anna sanoi huomaamatta Vronskin kumarrusta ja kohotti nopeasti kätensä Korsunskin olalle.

"Miksikähän Anna on tyytymätön häneen", mietti Kitty, joka oli huomannut, että Anna oli tahallaan vastaamatta Vronskin kumarrukseen. Vronski tuli Kittyn luo muistuttaen häntä ensimmäisestä katrillista ja pahoitellen, ettei hänellä ollut pitkään aikaan ollut iloa nähdä häntä. Kitty katsoi ihastuneena Annan tanssia ja kuunteli Vronskin puheita. Kitty odotti, että Vronski pyytäisi hänet valssiin, mutta tämä ei pyytänyt, ja Kitty vilkaisi häneen ihmetellen. Vronski punastui ja pyysi hänet kiireesti valssiin, mutta oli tuskin ehtinyt laskea kätensä hänen hienoille vyötäisilleen, kun soitto äkkiä taukosi. Kitty katsahti häntä kasvoihin aivan läheltä, ja tämä rakkauden täyttämä katse, johon mies ei vastannut, kaihersi kauan, vuosikausien jälkeenkin, kirvelevänä häpeänä Kittyn sydämessä.

— Pardon, pardon! Valssia, valssia! huusi Korsunski salin toiselta puolen, sieppasi parikseen ensimmäisen tielle sattuvan neidin ja lähti itse tanssimaan.

XXIII

Vronski tanssi Kittyn kanssa muutaman kierroksen. Valssin jälkeen Kitty meni äitinsä luo ja oli tuskin ehtinyt vaihtaa muutaman sanan Nordstonin kanssa, kun Vronski jo tuli hakemaan häntä ensimmäiseen katrilliin. Katrillin aikana ei mitään sanottu mitään merkittävämpää, keskustelu oli katkonaista ja koski milloin Korsunskeja, sekä miestä että vaimoa, joita Vronski sangen hupaisasti kuvasi herttaisiksi nelikymmenvuotiaiksi lapsiksi, milloin perusteilla olevaa yhteiskunnallista teatteria, ja ainoastaan yhden kerran hipaisi se Kittyä lähempää, kun Vronski kysyi, oliko Levin kaupungissa, ja lisäsi pitäneensä hänestä paljon. Kitty ei ollut odottanutkaan enempää katrillista. Hän odotti sydän kurkussa masurkkaa. Hänestä tuntui, että masurkka oli ratkaiseva kaiken. Se, ettei Vronski katrillin aikana pyytänyt häntä masurkkaan, ei häntä huolettanut. Hän tiesi varmasti tanssivansa masurkkaa hänen kanssaan, kuten edellisissäkin tanssiaisissa, ja antoi rukkaset viidelle pyytäjälle sanoen, että hänellä oli jo pari. Viimeiseen katrilliin asti olivat tanssiaiset Kittylle pelkkää iloisten värien, sävelten ja liikkeitten taianomaista unta. Hän oli tanssimatta vain silloin, kun tunsi olevansa liian väsynyt ja pyysi lepoa. Mutta tanssiessaan viimeistä katrillia erään ikävän nuorukaisen kanssa, jolle oli ollut mahdoton antaa kieltävää vastausta, hän sattui joutumaan Vronskin ja Annan vastapariksi. Kitty oli joutunut Annan läheisyyteen vain tanssiaisten alussa ja näki hänet nyt äkkiä taas aivan uutena ja ennen aavistamattomana. Hän havaitsi tässä menestyksen synnyttämän huuman, joka oli niin tuttu hänelle itselleen. Hän näki Annan päihtyneen herättämänsä ihastuksen viinistä. Hän tunsi tunteen ja tiesi sen tuntomerkit ja näki ne nyt Annassa, näki silmien väräjävän, leimahtelevan loiston, huulilla väkisinkin kareilevan onnen ja innostuksen hymyn ja liikkeitten selkeän sirouden, varmuuden ja keveyden.

"Kuka?" kysyi hän itseltään. "Kaikkiko vai yksi?" Ja auttamatta parinaan olevaa nuorukaisparkaa keskustelussa, jonka langanpään nuorukainen oli hukannut ja josta hän ei saanut enää kiinni, ja ulkonaisesti alistuen Korsunskin iloisen äänekkäisiin käskyihin, jotka komensivat milloin isoon piiriin, milloin ketjuun, hän teki huomioitaan, ja hänen sydäntään kouristi yhä enemmän ja enemmän. "Ei, joukon ihailu ei ole päihdyttänyt häntä, vaan yhden ihastus. Ja se yksi — olisiko se todellakin hän?" Joka kerta kun Vronski puhui Annan kanssa, välähti Annan silmissä iloinen loiste, ja hänen punaisilla huulillaan väreili onnellinen hymy. Hän ikään kuin pinnisteli ollakseen paljastamatta noita ilon merkkejä, mutta ne tulivat itsestään hänen kasvoilleen. "Entä hän?" Kitty katsoi Vronskiin ja kauhistui. Sen, mitä Kitty niin selvästi oli nähnyt Annan kasvoilla, hän huomasi nyt Vronskissa. Mihin oli joutunut hänen alati tyyni ja varma käytöksensä ja kasvojen huolettoman rauhallinen ilme? Nyt hän joka kerta Annan puoleen kääntyessään taivutti päätään kuin tahtoen langeta tämän eteen, ja hänen katseessaan näkyi pelkän nöyryyden ja pelon ilme. "Minä en tahdo loukata", — tuntui hänen katseensa joka kerran sanovan, — "mutta tahdon pelastautua enkä tiedä miten". Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, jota Kitty ei ollut koskaan nähnyt.

He puhelivat yhteisistä tuttavista eikä heidän keskustelunsa ollut mitenkään merkillistä, mutta Kittystä jokainen heidän lausumansa sana näytti ratkaisevalta heidän ja hänen kohtalolleen. Ja — outoa kyllä — oli heidän sanoillaan, vaikka he puhuivat vain siitä, miten naurettava Ivan Ivanovitsh oli ranskankielineen ja että Jeletskajalle olisi voinut löytää paremman aviomiehen, sittenkin merkitystä heihin itseensä nähden, ja he tunsivat sen yhtä hyvin kuin Kittykin. Koko tanssisali, koko maailma sumeni Kittyn sielussa. Häntä piti enää pystyssä vain kasvatuksen ankara koulu, jonka hän oli käynyt; se pakotti hänet tekemään, mitä häneltä vaadittiin: tanssimaan, vastaamaan kysymyksiin, puhelemaan, vieläpä hymyilemäänkin. Mutta ennen masurkan alkua, kun jo alettiin järjestellä tuoleja ja muutamia pareja siirtyi pienemmistä huoneista tanssisaliin, yllätti Kittyn epätoivon ja kauhun hetki. Hän oli antanut viidelle kavaljeerille kieltävän vastauksen ja jäi nyt pois masurkasta. Ei ollut edes toivoa, että häntä enää pyydettäisiin, sillä hänellä oli seuraelämässä niin suuri menestys, ettei kenenkään mieleen olisi voinut juolahtaa, ettei häntä vielä ollut pyydetty tanssiin. Olisi pitänyt sanoa äidille, että oli sairas ja lähteä kotiin, mutta siihen ei hänellä ollut voimaa. Hän tunsi itsensä muserretuksi.

Hän meni pienen vierashuoneen perälle ja heittäytyi nojatuoliin; ilmava hame hulmahti pilvenä hänen hoikan vartalonsa ympäri. Toinen paljas, siro ja hento neidonkäsi vajosi voimattomana vaaleanpunaisen tyllin poimuihin; toisessa hän piti viuhkaa ja vilvoitteli nopein, pienin liikkein kuumentuneita kasvojaan. Mutta vaikka hän siinä istuessaan näytti perhoselta, joka juuri on istuutunut korren päähän ja on tuossa tuokiossa valmis levittämään sateenkaaren väriset siipensä ja pyrähtämään lentoon, kaihersi kauhea epätoivo hänen sydäntään.

"Kenties minä sittenkin erehdyin, kenties ei ollutkaan niin?" Ja hän muisteli taas kaikkea, mitä oli nähnyt.

— Kitty, mitä tämä merkitsee? — sanoi kreivitär Nordston tullen kuulumattomasti mattoa pitkin hänen luokseen. — Minä en ymmärrä tätä.

Kittyn alahuuli vavahti; hän nousi nopeasti pystyyn.

— Kitty, etkö sinä tanssikaan masurkkaa?

— En, en, Kitty sanoi itkusta värisevällä äänellä.

— Minä näin, kun hän pyysi toista masurkkaan, sanoi Nordston tietäen Kittyn ymmärtävän, kenestä oli kysymys. — Karenina sanoi: ettekö te sitten tanssikaan ruhtinatar Shtsherbatskajan kanssa?

— Oh, mitä minä siitä! vastasi Kitty.

Ei kukaan käsittänyt hänen asemaansa, kukaan ei tiennyt, että hän äskettäin oli antanut rukkaset miehelle, jota kenties rakasti, ja antanut ne siksi, että uskoi toiseen.

Kreivitär Nordston haki Korsunskia, joka oli pyytänyt hänet masurkkaan, ja käski tämän pyytää Kittyä.

Kitty tanssi ensimmäisessä parissa eikä onnekseen joutunut puhumaan, sillä Korsunski hoiteli koko ajan kiireisenä johtajan velvollisuuksiaan. Vronski ja Anna istuivat melkein häntä vastapäätä. Kitty näki heidät kaukaa tarkkanäköisillä silmillään ja myös lähempää parien yhtyessä, ja mitä enemmän hän näki, sitä varmemmin hän tiesi onnettomuuden tapahtuneen. Hän huomasi, että he tunsivat olevansa kahden tässä täydessä salissa. Ja hän näki Vronskin tavallisesti niin lujilla ja itsenäisillä kasvoilla hämmästyttävän ujouden ja nöyryyden ilmeen, joka muistutti syyllisyytensä tuntevan viisaan koiran ilmettä.

Anna hymyili — ja hymy tarttui Vronskiin. Anna vaipui miettimään — ja Vronski muuttui vakavaksi. Kitty ei saanut silmiään irti Annasta, vaan tuijotti tämän kasvoihin kuin noiduttuna. Anna oli ihastuttava koruttomassa mustassa puvussaan, hänen täyteläiset kätensä rannerenkaineen olivat ihanat, samoin luja kaula aitoine helmineen, ihanat kampauksesta irronneitten hiusten kiharat, ihanat pienten jalkojen ja käsien sirot kevyet liikkeet, ihanat nuo kauniit eloisat kasvot, mutta hänen ihanuudessaan oli jotain kaameaa ja julmaa.

Kitty ihaili häntä vielä enemmän kuin ennen ja kärsi yhä enemmän ja enemmän. Kitty tunsi itsensä murskatuksi, ja hänen kasvonsa kertoivat sen. Kun Vronski näki hänet yhtyessään hänen kanssaan masurkassa, ei hän heti tuntenut häntä, Kitty oli muuttunut niin kovasti.

— Ihanat tanssiaiset! Vronski sanoi hänelle jotain sanoakseen.

— Niin ovat, vastasi Kitty.

Masurkan keskivaiheilla, kun kerrattiin Korsunskin vastikään keksimää monimutkaista kuviota, Anna meni piirin keskelle, otti kaksi kavaljeeria ja kutsui luokseen Kittyn ja erään toisen neidin. Pelästyneenä Kitty katsoi häntä lähestyessään. Anna katsahti häneen siristetyin silmin ja hymyili puristaessaan hänen kättään. Mutta huomattuaan, että Kittyn kasvot vastasivat hänen hymyynsä pelkällä epätoivolla ja ihmetyksellä, hän kääntyi toisaalle ja alkoi iloisesti puhella toisen naisen kanssa.

"Hänessä on jotain outoa taikavoimaista ja ihanaa", ajatteli Kitty itsekseen.

Anna ei tahtonut jäädä illallisille, mutta isäntä alkoi pyytää häntä.

— Mitä joutavia, Anna Arkadjevna, Korsunski sanoi pistäen hänen paljaan käsivartensa hännystakkinsa alle. — Kuulkaahan millainen kotiljongi-idea minulla on! Un bijou!

Ja hän liikkui hiljaa eteenpäin koettaen saada Annaa jäämään. Isäntä hymyili hyväksyvästi.

— Ei, en minä jää, Anna vastasi hymyillen, mutta hymystä huolimatta sekä Korsunski että isäntä ymmärsivät hänen vastauksensa päättäväisestä sävystä, että hän ei jäisi. — Ei, olen muutenkin jo tanssinut teidän yksissä tanssiaisissanne Moskovassa enemmän kuin Pietarissa koko talvena, Anna sanoi vilkaisten vieressään seisovaan Vronskiin. — Täytyy levätä matkaa varten.

— Lähdettekö tosiaankin huomenna? kysyi Vronski.

— Luullakseni, Anna sanoi ikään kuin ihmetellen hänen kysymyksensä rohkeutta. Mutta Annan silmien ja hymyn hillitsemätön, väräjävä loiste poltti häntä Annan näin sanoessa.

Anna Arkadjevna ei jäänyt illallisille, vaan lähti pois.

XXIV

"Niin, minussa on jotain vastenmielistä, vieroittavaa", mietti Levin tullessaan Shtsherbatskeilta ja taivaltaessaan jalkaisin veljensä luo. "Enkä minä kelpaa muille ihmisille. Sanovat sitä ylpeydeksi. Mutta ei minussa ole ylpeyttä. Jos olisi ollut ylpeyttä, en olisi saattanut itseäni sellaiseen asemaan." Ja hän ajatteli Vronskia, joka oli niin onnellinen, hyvä, viisas ja tyyni ja joka ei ollut varmaan milloinkaan ollut niin kauheassa asemassa kuin hän tänä iltana. "Niin, hän ei voinut olla valitsematta Vronskia. Se on välttämättömyys ja minun on turha syyttää ketään tai mitään. Olen itse syypää. Mikä oikeus minulla oli ajatella, että hän tahtoisi yhdistää elämänsä minun elämääni? Kuka minä olen ja mikä minä olen? Mitätön mies, joka ei ole kenellekään eikä mihinkään tarpeellinen." Ja hän muisti Nikolai-veljensä ja pysähtyi hyvillään ajattelemaan häntä. "Eikö hän puhunut totta, että kaikki maailmassa on pahaa ja inhottavaa? Ja tuskinpa me olemme oikein arvostelleet Nikolai-veljeämme. Tietysti hän on kurja mies Prokofin näkökannalta, hän kun on nähnyt Nikolain repaleisessa turkissa ja juovuksissa, mutta minä tunnen hänet toiselta puolelta. Minä tunnen hänen sielunsa ja tiedän, että meissä, hänessä ja minussa, on jotain yhteistä. Mutta sen sijaan, että olisin mennyt häntä tapaamaan, menin syömään päivällistä ja sitten sinne." Levin meni lyhdyn luo, luki veljensä osoitteen, joka oli hänen lompakossaan, ja kutsui ajurin. Koko pitkän matkan veljensä asuntoon saakka muisteli Levin tapauksia Nikolai-veljensä elämästä. Hän muisteli, kuinka tämä oli yliopistossa ollessaan ja sen jälkeisenä vuotena, toveriensa pilkasta välittämättä, elänyt kuin munkki, ankarasti noudattaen kaikkia uskonnollisia menoja, jumalisuutta ja paastoja sekä karttaen kaikkia huvituksia ja varsinkin naisia; ja kuinka hän oli sitten ikään kuin särkenyt patonsa, kiintynyt kaikkein inhottavimpiin ihmisiin ja heittäytynyt mitä irstaimpaan hurjasteluun. Hän muisteli sitten, kuinka Nikolai-veli oli ottanut maalta pojan kasvatikseen ja vihan puuskassa piessyt tätä niin, että oli saanut haasteen fyysisen vamman tuottamisesta. Sitten hän muisteli selkkausta pelipetturin kanssa, jolle veli oli hävinnyt rahansa ja antanut vekselin ja jota vastaan sitten oli nostanut kanteen väittäen tämän pettäneen pelissä. (Juuri ne rahat oli Sergei Ivanovitsh saanut maksaa.) Hän muisti myös, miten veli oli saanut viettää yön poliisiosastossa meluisan käytöksensä takia; sen miten tämä oli nostanut häpeällisen oikeusjutun velipuoltaan Sergei Ivanovitshia vastaan, koska tämä muka ei ollut maksanut hänelle äidin maatilasta tulevaa osuutta, ja viimeisen oikeusjutun, kun hän oli saanut viran Länsi-Venäjällä ja siellä joutunut oikeuteen esimiehensä pieksemisestä… Tämä kaikki oli hyvin iljettävää, mutta Levinistä se ei tuntunut niin ilkeältä kuin olisi varmaankin tuntunut niistä, jotka eivät tunteneet Nikolaita, koko hänen elämäntarinaansa ja hänen sydäntään.

Levin muisti, miten sinä aikana, jolloin Nikolai oli jumalisuuden, paastojen, munkkien ja kirkollisten jumalanpalvelusmenojen ankara harrastaja, jolloin hän etsi uskonnosta turvaa, ohjaksia intohimoiselle luonteelleen, kukaan ei ollut tukenut häntä, vaan kaikki, myöskin Levin itse, olivat nauraneet hänelle. Häntä oli härnätty, sanottu Nooaksi, munkiksi; ja kun hän oli päästänyt itsensä valloilleen, kukaan ei ollut auttanut häntä, vaan kaikki olivat kauhistuen ja inhoten kääntäneet hänelle selkänsä.

Levin tunsi, ettei Nikolai-veli sielussaan, sen syvimmässä sopukassa, ollut viheliäisestä elämästään huolimatta tehnyt mitään sen pahempaa kuin ne ihmiset, jotka häntä halveksivat. Eihän hän ollut syypää siihen, että oli syntyessään saanut hillittömän luonteen ja ahdistusta tuntevan mielen. Ja hänhän oli aina tahtonut olla hyvä. "Sanon hänelle kaikki suoraan ja pakotan hänet tunnustamaan kaikki ja näytän, että pidän hänestä ja ymmärrän häntä", päätti Levin itsekseen; kun hän kellon käydessä yhdettätoista saapui osoitteessa ilmoitetun hotellin luo.

— Ylhäällä, kahdes- ja kolmastoista huone, vastasi ovenvartija
Levinin kysymykseen.

— Onko hän sisällä?

— Pitäisi olla.

Huoneen kaksitoista raollaan olevasta ovesta paistoi valoviiru; sieltä virtasi huonon tupakan sakeaa savua ja kuului tuntemattoman äänen puhetta; mutta samassa Levin huomasi veljensäkin olevan huoneessa: tämä kuului yskivän.

Hänen astuessaan ovelle tuntematon ääni sanoi:

— Kaikki riippuu siitä, miten järkevästi ja tietoisesti asiaa ajetaan.

Konstantin Levin vilkaisi ovenraosta ja näki, että puhuja oli suunnattoman tuuheatukkainen nuori mies, jolla oli talonpoikaisliivit yllään; sohvalla taas istui nuori, rokonarpinen nainen kalvosimettomassa ja kauluksettomassa villapuvussa. Veljeä ei näkynyt. Konstantinin sydäntä kouraisi kipeästi, kun hän ajatteli, millaisten ihmisten seurassa hänen veljensä eli. Kukaan ei kuullut hänen tuloaan, ja riisuessaan kalosseja jalastaan Konstantin kuunteli liiveihin pukeutuneen herran puhetta. Se koski jotain yritystä.

— Piru periköön nuo etuoikeutetut luokat, lausui veli selvittäen kurkkuaan. — Masha, hankihan sinä meille illallista ja tuo viiniä, jos vielä on; jollei, niin lähetä hakemaan.

Nainen nousi, meni väliseinän taakse ja huomasi Konstantinin.

— Täällä on eräs herra, Nikolai Dmitrish, hän sanoi.

— Ketä etsitte? kuului Nikolai Levinin vihainen ääni.

— Minä täällä olen, vastasi Konstantin Levin astuen valoon.

— Kuka minä? toisti Nikolain ääni vielä vihaisemmin. Kuului miten hän nousi nopeasti ylös ottaen jostain tukea, ja Levin näki edessään oviaukossa veljen tutun ja kuitenkin villiydessään ja sairaalloisuudessaan hämmästyttävän, suuren, laihan ja kumaraharteisen hahmon; silmät olivat suuret ja säikähtäneen näköiset.

Hän oli vielä laihempi kuin kolme vuotta sitten, Konstantin Levinin viimeksi tavatessa hänet. Hänen yllään oli lyhyt takki. Kädet ja leveät luut näyttivät siksi vielä tavallistakin suuremmilta. Hiukset olivat harvenneet, ylähuulta peittivät samaiset suorat viikset, samat silmät katsoivat oudosti ja lapsekkaasti tulijaan.

— Kas, Kostja! lausahti hän äkkiä tuntien veljensä, ja silmät välähtivät ilosta. Mutta samassa hän vilkaisi nuoreen mieheen ja teki päällään ja kaulallaan Konstantinille hyvin tutun, kouristuksentapaisen liikkeen, ikään kuin kaulaliina olisi häntä puristanut; ja hänen laihoille kasvoilleen jähmettyi kokonaan toinen — hurja, kärsivä ja säälimätön ilme.

— Minä olen kirjoittanut sekä teille että Sergei Ivanovitshille, etten tunne teitä enkä halua tuntea. Mitä sinä, mitä te täältä haette?

Hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin Levin oli kuvitellut. Ajatellessaan häntä Konstantin Levin oli unohtanut kaikkein raskaimman ja pahimman puolen hänen luonteessaan, sen, mikä teki kanssakäymisen hänen kanssaan niin vaikeaksi. Nähdessään nyt hänen kasvonsa ja etenkin tuon kouristuksentapaisen päännytkähdyksen hän muisti tuon kaiken.

— En minä minkään asian vuoksi ole tullut tapaamaan, vastasi hän arasti. — Tulin yksinkertaisesti katsomaan sinua.

Veljen arkuus tyynnytti Nikolaita silminnähden. Hänen huulensa vavahtivat.

— Tulit siis muuten vain? hän sanoi. — No, käy sisään, istu. Tahdotko illallista? Masha, tuo kolme annosta. Ei, odotahan. Tiedätkö kuka tämä on? — kysyi hän veljeltään viitaten liiveihin pukeutuneeseen herraan. — Hän on herra Kritski, minun ystäväni Kiovan ajoilta, sangen merkittävä mies. Asiaan kuuluu, että poliisi vainoaa häntä sen tähden, että hän ei ole roisto.

Ja hän katsahti tapansa mukaan kaikkiin huoneessa olijoihin. Nähdessään, että ovella seisova nainen aikoi lähteä, huudahti hän: "Odota, minä sanoin." Ja Konstantinille ennestään tutulla, kömpelöllä ja katkonaisella tavallaan, läsnäolijoita edelleen vilkuillen, hän alkoi kertoa veljelleen Kritskin elämäntarinaa: miten hänet oli erotettu yliopistosta köyhien ylioppilaiden avustusyhdistyksen ja sunnuntaikoulujen takia, ja miten hän sitten oli ruvennut kansakoulunopettajaksi ja kuinka hänet siitäkin oli erotettu ja sitten jostain syystä tuomittu.

— Te olette Kiovan yliopistosta? sanoi Konstantin Levin Kritskille keskeyttääkseen nolon äänettömyyden.

— Niin olen, virkkoi Kritski äkäisesti, rypistäen kulmiaan.

— Ja tuo nainen, Nikolai Levin keskeytti hänet osoittaen ovella seisovaa naista, — on elämäntoverini, Marja Nikolajevna. Minä olen ottanut hänet ilotalosta, ja hän nytkäytti kaulaansa puhuessaan. — Mutta rakastan ja kunnioitan häntä, ja pyydän jokaista, joka tahtoo tuntea minut, lisäsi hän korottaen ääntään ja käyden uhkaavan näköiseksi, — pitämään häntä arvossa ja kunniassa. Hän on kuin vaimoni, niin on asia. Tiedät siis nyt, kenen kanssa olet tekemisissä. Ja jos luulet alentuvasi, niin tuossa on ovi.

Ja taaskin hän pälyili kysyvin silmin huoneessa olijoita.

— Miksi minä alentuisin, sitä en käsitä.

— No, käske siis, Masha, tuoda illallista: kolme annosta, viinaa ja viiniä… Ei, odotas… Ei sentään tarvitse… Mene.

XXV

— No niin, jatkoi Nikolai Levin, otsa vaivalloisesti kurtussa ja koko ruumis nytkähdellen.

Hänen oli nähtävästi vaikea tietää, mitä sanoisi ja tekisi.

— Näetkös… hän osoitti huoneen nurkassa olevia nyöreillä yhteen sidottuja kovasimentapaisia rautoja. — Näetkös noita? Ne ovat alkua uudelle asialle, jota rupeamme ajamaan. Se asia on tuotanto-osuuskunta, artteli…

Konstantin ei juuri kuunnellut. Hän tarkasteli veljensä sairaita, rintataudin kalvamia kasvoja yhä suuremman säälin vallassa, eikä hän voinut pakottaa itseään kuuntelemaan veljensä esitelmää arttelista. Hän huomasi, että artteli oli tälle vain pelastava ankkuri, joka esti tätä halveksimasta itseään. Nikolai Levin jatkoi puhettaan:

— Sinä tiedät, että pääoma painaa työmiestä. Työmiehet, meillä siis talonpojat, ovat suunnattoman työtaakan painamia ja siinä asemassa, että tekivätpä miten paljon työtä hyvänsä, he eivät pääse elukan asemasta. Kaiken työn tuottaman voiton, jolla he voisivat hankkia vapaata aikaa ja sen myötä myös sivistystä, kapitalistit riistävät heiltä. Ja yhteiskunta on muodostunut sellaiseksi, että mitä enemmän he tekevät työtä, sitä enemmän kauppiaat ja maanomistajat lihovat, ja työväki jää iäkseen elukan asemaan. Mutta se järjestys on muutettava, lopetti hän ja katsahti kysyvästi veljeensä.

— Niin tietysti, Konstantin sanoi katsellen veljen korkeiden poskipäiden alle noussutta punaa.

— Ja me tässä nyt järjestämme lukkoseppäarttelia, jossa kaikki tuotanto, sekä voitto että suuremmat tuotantovälineet, kaikki tulee olemaan yhteistä.

— Missä se artteli tulee olemaan?

— Vozdremon kylässä Kazanin läänissä.

— Mutta minkä ihmeen tähden kylässä? Maalla on nähdäkseni paljon muutakin työtä. Mitä varten lukkoseppäarttelia maakylään?

— Sitä varten, että talonpojat ovat nykyisin yhtä lailla orjia kuin ennenkin, ja se sinua ja Sergei Ivanovitshia harmittaa, että heidät tahdotaan vapauttaa orjuudestaan, sanoi Nikolai Levin ärtyneenä vastaväitteestä.

Konstantin Levin huoahti luoden samalla silmäyksen synkkään ja likaiseen huoneeseen. Tuo huokaus näytti hermostuttavan Nikolaita vielä enemmän.

— Tiedän kyllä, millaisia aristokraatteja sinä ja Sergei Ivanovitsh olette mielipiteiltänne. Kyllä minä tiedän, että hän käyttää kaikki henkensä voimat keksiäkseen puolustuksia olemassa olevalle pahalle.

— Minkä takia sinä puhut Sergei Ivanovitshista? virkkoi Levin hymyillen.

— Sergei Ivanovitshista? No sen takia! kiljahti Nikolai äkkiä Sergei Ivanovitshin nimeä mainittaessa, — Sen takia juuri!… Mitä tässä puhumaan. Sitä minä vain, että… miksi sinä minun luokseni tulit? Sinä ylenkatsot tätä, ja sen kun teet niin. Ala jo mennä, herran nimessä, mene pois! huusi hän nousten tuoliltaan, — mene tiehesi, kuuletko!

— En ylenkatso yhtään, Levin vastasi arasti. — Enhän edes väitä vastaan.

Samassa Marja Nikolajevna palasi. Nikolai Levin vilkaisi häneen kiukkuisesti. Nainen astui nopeasti Nikolain luo ja kuiskasi jotain.

— Olen hiukan sairas ja hermostunut, Nikolai Levin sanoi tyyntyen ja raskaasti hengittäen, — ja sinä vielä puhut Sergei Ivanovitshista ja hänen kirjoituksestaan. Se on täyttä roskaa, valhetta ja itsepetosta koko kirjoitus. Mitä voi kirjoittaa oikeudentunnosta mies, jolla ei sitä ole? Oletteko lukenut hänen artikkelinsa? kääntyi hän Kritskin puoleen, istuutui jälleen pöydän luo ja tilaa raivatakseen siirsi puoleksi täytetyt savukkeet pois pöydältä.

— En ole lukenut, sanoi Kritski synkästi näyttäen haluttomalta keskusteluun.

— Mistä syystä? tiukkasi Nikolai Levin hermostuneesti Kritskiltä.

— Siitä syystä, etten katso tarpeelliseksi hukata aikaa siihen.

— Mistä te, hyvä herra, tiedätte, että aikanne siinä hukkaantuu?
Monista se artikkeli on käsittämätön, se menee yli ymmärryksen.

— Mutta minä, joka näen kaikki hänen ajatuksensa ja tiedän, miksi se on heikko, olen toista mieltä.

Kaikki vaikenivat. Kritski nousi hitaasti paikaltaan ja otti lakkinsa.

— Ettekö tahdokaan illallista? No, hyvästi. Tulkaa huomenna lukkosepän kanssa.

Heti kun Kritski oli lähtenyt huoneesta, Nikolai Levin hymyili ja iski silmää.

— Ei ole hänestäkään, virkkoi hän. — Kyllä minä näen. — Mutta samassa Kritski kutsui häntä ovelta.

— Mitä vielä? hän sanoi ja meni Kritskin luokse käytävään. Jäätyään kahden Marja Nikolajevnan kanssa Levin kääntyi tämän puoleen.

— Oletteko jo kauan ollut veljeni kanssa? kysyi hän.

— Jo toista vuotta. Nikolai Dmitrishin terveys on käynyt kovin heikoksi. Juo niin paljon, sanoi Marja Nikolajevna.

— Mitä juo?

— Viinaa, ja se on hänelle haitaksi.

— Oikeinko paljon? kuiskasi Levin.

— Paljon, sanoi nainen pälyillen arasti ovelle, jonne Nikolai Levin ilmaantui.

— Mistä te puhuitte? hän kysyi otsa kurtussa ja vilkuili pelästynein silmin vuoroin kumpaakin. — Mistä?

— Ei mistään, vastasi Konstantin hämillään.

— Jos ette tahdo sanoa, niin olkaa sanomatta. Vaikka suotta sinä hänen kanssaan puhut. Hänhän on piikatyttö ja sinä herra, virkkoi hän kaula nytkähdellen. — Sinähän olet muka ymmärtänyt kaiken, arvioinut tilanteen oikein ja suhtaudut säälien minun harhailuihini, kyllä minä sen näen, aloitti Nikolai Dmitrish uudelleen, korottaen ääntään.

— Nikolai Dmitrish, Nikolai Dmitrish, Marja Nikolajevna kuiskasi taas lähestyen häntä.

— No hyvä, hyvä!… Kuinkas on illallisen laita? Kas sieltähän se tulee, virkkoi Nikolai nähtyään lakeijan tarjottimineen. — Pane tänne, tänne, hän sanoi äkäisesti, tarttui heti viinapulloon, kaatoi ryypyn ja kulautti sen ahnaasti. — Otatko ryypyn? kysyi hän veljeltään tullen heti paremmalle tuulelle. Jättäkäämme Sergei Ivanovitsh sikseen. On sentään hauska nähdä sinua. Sano mitä sanot, mutta veri on vettä sakeampaa. No, ryyppäisit nyt sinäkin. Kerrohan hommistasi, hän jatkoi pureskellen ahnaasti leipäpalaa ja kaatoi uuden ryypyn. — Miten sinä elelet?

— Elelen yksin maalla, kuten ennenkin, ja hoidan taloutta, Levin vastasi, ja tarkkaili kauhistuneena, miten ahnaasti veli söi ja joi. Hän koetti salata kiinnostuksensa.

— Miksi et mene naimisiin?

— Ei ole tullut eteen, — sanoi Konstantin punastuen.

— Mistä syystä? Minä kyllä olen mennyttä, minä. Sanon sen minkä olen sanonut ennenkin, että jos minulle olisi annettu osani silloin, kun sitä tarvitsin, koko elämäni olisi muodostunut toisenlaiseksi.

Konstantin kiiruhti ohjaamaan keskustelua toisaalle.

— Tiedätkö sinä, että sinun Vanjushkasi on minulla Pokrovskojessa konttoristina? hän sanoi.

Nikolai nytkäytti kaulaansa ja vaipui mietteisiinsä.

— Niin, kerrohan minulle, mitä Pokrovskojeen kuuluu? Onko talo yhä paikoillaan ja koivut ja luokkahuoneemme? Ja vieläkö puutarhuri Filip on elossa? Miten hyvin minä muistan huvimajan ja puutarhapenkin!… Katsokin, ettet muuta mitään talossa, vaan menet pian naimisiin ja panet elämän entiselle tolalleen. Silloin tulen luoksesi, jos vain vaimosi on hyvännäköinen.

— Tulisit nyt heti, Levin sanoi. — Laittaisimme elämän oikein mukavaksi!

— Minä tulisin luoksesi, jos tietäisin, etten tapaa Sergei
Ivanovitshia.

— Sinä et tapaa häntä. Minä asun kokonaan erillään hänestä.

— Niin, mutta sano mitä sanot, sinun on valittava minun ja hänen välillään, sanoi Nikolai katsoen arasti veljeään silmiin.

Tuo arkuus liikutti Konstantinia.

— Jos tahdot tietää minun kantani siinä suhteessa, niin sanon sinulle, etten teidän riidassanne pidä kummankaan puolta. Te olette molemmat väärässä. Sinä olet väärässä enemmän ulkonaisella tavalla, Sergei Ivanovitsh enemmän sisäisesti.

— Ahaa! Sinä olet siis ymmärtänyt sen? huudahti Nikolai iloissaan.

— Mutta minä itse, jos haluat sen tietää, välitän enemmän sinun ystävyydestäsi, sillä…

— Miksi, miksi?

Konstantin ei voinut sanoa välittävänsä siitä siksi, että Nikolai oli onneton ja tarvitsi ystävyyttä. Mutta Nikolai ymmärsi hänen tarkoittavan juuri sitä ja tarttui taas synkkänä viinapulloon.

— Riittää, Nikolai Dmitrish sanoi Marja Nikolajevna ojentaen paljaan turpean kätensä pulloa kohti.

— Anna olla! Älä koske! Taikka lyön! kiljaisi Nikolai.

Marja Nikolajevnan lempeä ja hyväntahtoinen hymy tarttui myös
Nikolaihin, ja tämä antoi pois viinapullon.

— Luuletko sinä, ettei hän ymmärrä mitään? sanoi Nikolai. — Hän ymmärtää kaiken paremmin kuin me. Eikö hänessä olekin jotain sievää ja herttaista?

— Ettekö ole ennen koskaan ollut Moskovassa? sanoi Konstantin naiselle jotain sanoakseen.

— Älä sinä teitittele. Hän pelkää sitä. Häntä ei ole ikinä teititellyt kukaan muu kuin rauhantuomari, kun hän oli tuomiolla siitä, että oli aikonut karata ilotalosta. Hyvä Jumala sentään tämän elämän järjettömyyttä! kiljahti Nikolai äkkiä. — Nuo uudet laitokset, rauhanoikeudet, zemstvot — mitä järjettömyyttä ne kaikki ovat!

Ja hän alkoi kertoa selkkauksistaan uusien laitosten kanssa.

Konstantin Levin kuunteli häntä, ja se kaikkien yhteiskunnallisten laitosten järjellisyyden kieltäminen, jota hän itse kannatti ja usein saarnasi muille, tuntui hänestä nyt, veljen esittämänä, epämieluisalta.

— Toisessa maailmassa se kaikki selviää, hän sanoi leikillään.

— Toisessa maailmassa? Oh, minä en pidä toisesta maailmasta. En pidä, sanoi Nikolai kiinnittäen hurjan, pelokkaan katseensa veljensä kasvoihin. — Luulisi, että sitä kiittäisi onneaan päästessään kaikesta tästä viheliäisyydestä ja sekasotkusta, niin vieraasta kuin omastaan, mutta minäpä pelkään kuolemaa, pelkään kamalasti. — Hän vavahti. — Juohan nyt jotain. Tahdotko samppanjaa? Tai mennään jonnekin. Lähdetään mustalaisten luo! Tiedätkö, että minä olen kovasti ihastunut mustalaisiin ja venäläisiin lauluihin.

Hänen kielensä alkoi sammaltaa, ja hän alkoi hyppelehtiä asiasta toiseen. Mashan avulla Konstantin sai suostuteltua hänet jäämään kotiin ja paneutumaan vuoteeseen, johon hän juopuneena nukahti.

Masha lupasi kirjoittaa Konstantinille tarpeen vaatiessa sekä suostutella Nikolai Leviniä lähtemään maalle veljensä luo asumaan.

XXVI

Aamulla Konstantin Levin lähti Moskovasta ja saapui illalla kotiinsa. Junavaunussa hän puheli naapurien kanssa politiikasta ja uusista rautateistä ja — samoin kuin Moskovassa — tunsi taas sekaannusta käsityksissään, tyytymättömyyttä itseensä ja jotain epämääräistä häpeää. Mutta kun hän astui junasta omalle asemalleen ja huomasi silmäpuolen kuskinsa Ignatin odottamassa, kauhtanan kaulus pystyssä, ja kun hän näki aseman ikkunoista lankeavassa himmeässä valossa oman ryijyllä peitetyn rekensä ja omat hevosensa renkain ja helyin koristelluissa valjaissaan, hännät solmussa, ja kun Ignat-kuski heidän jo rekeen asettautuessaan alkoi kertoa uutisia maalta, urakoitsijan tulosta ja Paava-lehmän poikimisesta, — hän tunsi, että sekasorto alkoi vähitellen selvetä ja häpeä ja tyytymättömyys itseen haihtua. Jo pelkkä Ignatin ja hevosten näkeminen riitti synnyttämään tämän tunteen, mutta kun hän puki ylleen kotoa lähetetyn lammasnahkaturkkinsa, istuutui lämpimästi kääriytyneenä rekeen ja kun hän liikkeelle päästyään vaipui miettimään tulevia toimiaan ja katselemaan uupumuksestaan huolimatta raisua sivuhevosta, entistä donilaista ratsua, hän alkoi ymmärtää äskeisiä kokemuksiaan aivan uudelta näkökannalta. Hän tunsi olevansa oma itsensä eikä tahtonut olla muuta. Hän tahtoi nyt vain tulla paremmaksi kuin ennen. Ensinnäkin hän päätti tästä päivästä alkaen olla toivomatta avioliitolta mitään tavatonta onnea ja pitää enemmän kiinni nykyhetkestä. Toiseksi hän ei enää koskaan antautuisi sen inhottavan intohimon pauloihin, jonka muisteleminen oli niin kirvellyt häntä hänen valmistautuessaan kosintaan. Sitten hän muisteli Nikolai-veljeään ja päätti mielessään, ettei enää koskaan unohtaisi tätä eikä päästäisi tätä näkyvistään, ja olisi valmis auttamaan häntä hädän tullen. Ja hän tunsi sen hetken tulevan pian. Myös veljen puheet kommunismista, joihin hän ei ollut silloin suhtautunut vakavasti, saivat hänet mietteisiin. Hän piti taloudellisten olojen uudelleenjärjestelyä roskapuheena, mutta koki aina, että hänen oma yltäkylläisyytensä ei ollut oikeutettua rahvaan köyhyyden rinnalla, ja päätti nyt itsekseen, että hän asemansa täysin oikeaksi tunteakseen tekee entistä enemmän työtä ja hyväksyy elämässään yhä vähemmän ylellisyyttä, vaikkei hän ennenkään ollut laiskotellut eikä elänyt ylellisesti. Ja tuo kaikki tuntui hänestä niin helpolta, että koko matka vierähti mainioiden haaveiden merkeissä. Rinnassaan reipas toivo uudesta, paremmasta elämästä hän saapui illalla, kellon käydessä yhdeksää, kartanonsa pihaan.

Taloudenhoitajattarena toimivan entisen lastenhoitajattaren Agafja Mihailovnan ikkunasta lankesi valo pihamaan lumelle. Hän ei ollut vielä paneutunut maata. Hän herätti Kuzman, joka juoksi unisena ja paljasjaloin kuistin portaille. Lintukoira Laska hyppäsi myös esiin ja oli vähällä kaataa Kuzman kumoon; vinkuen se hieroi itseään Levinin jalkoihin ja hyppeli pystyyn tahtoen panna etukäpälänsä isäntänsä rintaa vasten, uskaltamatta kuitenkaan tehdä sitä.

— Pianhan te sieltä takaisin tulittekin, sanoi Agafja Mihailovna.

— Tuli jo ikävä kotiin, Agafja Mihailovna. Oma koti kullankallis,
Levin vastasi ja meni työhuoneeseensa.

Sisään tuotu kynttilä valaisi vähitellen huoneen. Tulivat näkyviin tutut esineet: hirvensarvet, kirjahyllyt, peili, uuni pelteineen, joka jo kauan sitten olisi kaivannut korjausta, isävainajan sohva, iso pöytä, pöydällä avoin kirja, rikkinäinen tuhkakuppi ja hänen omalla käsialallaan kirjoitettu vihko. Kaiken tuon nähdessään hän joutui hetkisen epäilemään kotimatkalla kuvittelemansa uuden elämän toteutumismahdollisuuksia. Tuntui siltä kuin nämä kaikki hänen elämänsä jäljet olisivat kietoneet hänet syliinsä ja sanoneet hänelle: "Ei, et sinä meistä pääse etkä muutu toiseksi, vaan pysyt sellaisena kuin olet ollutkin epäilyksinesi, ikuisesti tyytymättömänä itseesi, turhaan yrität tehdä parannusta, lankeat aina ja odotat ikuisesti onnea, jota et ole saavuttanut ja joka on sinulle mahdoton."

Mutta se oli hänen tavaroidensa puhetta; toinen ääni sielussa sanoi, ettei pidä alistua menneisyyden valtaan ja että ihminen voi tehdä itsestään mitä hyvänsä. Ja sitä ääntä kuunnellen hän meni nurkkaan, jossa hänellä oli kaksi puudan painoista punnusta, ja alkoi nostella niitä saadakseen itsensä virkeäksi. Oven takaa kuului askelten narinaa. Hän pani kiireesti painot pois.

Työnjohtaja tuli sisään ja kertoi, että luojan kiitos kaikki oli hyvin, vain tattari oli uudessa kuivurissa palanut piloille. Uutinen hermostutti Leviniä. Uusi kuivuri oli Levinin rakentama ja osaksi hänen keksimänsäkin. Työnjohtaja oli aina ollut tuota kuivuria vastaan ja julisti nyt salassa voitonriemua tuntien, että tattari oli palanut. Levin puolestaan oli varma, että jos tattari oli palanut, se johtui yksinomaan siitä, ett'ei ollut noudatettu niitä varotoimia, joita hän satoja kertoja oli käskenyt noudattamaan. Häntä harmitti, ja hän nuhteli työnjohtajaansa. Mutta oli yksi tärkeä ja iloinen tapaus: Paava, paras ja kallein näyttelystä ostettu lehmä, oli poikinut.

— Kuzma, anna lammasturkki. Ja te voitte käskeä tuomaan lyhdyn, minä menen vilkaisemaan lehmää, — hän sanoi työnjohtajalle.

Kalliiden lehmien navetta oli heti tallin takana. Kuljettuaan syreenipensaan luo kasaantuneen nietoksen ohitse pihan poikki hän tuli navetan ovelle. Huurteisen oven avautuessa lemahti vastaan lämmin lannanhajuinen höyry, ja lehmät alkoivat liikahdella oljillaan outoa lyhdynvaloa kummastellen. Yhtäällä vilahti hollantilaislehmän sileä, mustankirjava ja leveä selkä. Uljas Berkut-sonni makasi rengas sieraimissaan, aikoi nousta, mutta ei viitsinytkään ja ainoastaan huokasi kaksi kertaa, kun sen ohi kuljettiin. Punainen kaunotar Paava, suuri kuin virtahepo, oli kääntänyt tulijoille takamuksensa suojatakseen näiltä vasikkaansa, jota haisteli.

Levin meni karsinaan, katseli Paavaa ja nosti punaisenkirjavan vasikan seisomaan sen pitkien hintelien jalkojen varaan. Hätääntynyt Paava alkoi jo ynistä, mutta rauhoittui heti, kun Levin siirsi vasikan lähemmäs sitä, päästi syvän huokauksen ja alkoi nuoleksia sitä karhealla kielellään. Vasikka työnteli etsivästi turpaansa emän kupeen alle ja kieputti häntäänsä.

— Näytähän tänne tulta, Feodor, tänne lyhty, puheli Levin katsellen vasikkaa. — Emoonsa on tullut! Vaikka karvaltaan onkin isänsä värinen. Totisesti kaunis. Pitkä ja vahvakupeinen. Vasili Feodorovitsh eikö ole kaunis? kääntyi hän työnjohtajan puoleen, unohtaen vasikan tuottaman ilon vuoksi kokonaan tattarin kärventymisen.

— Kehenkäs siitä olisi voinut huono tulla? Niin, se urakoitsija Semjon tuli seuraavana päivänä lähtönne jälkeen. Pitäisi sopia hänen kanssaan, Konstantin Dmitrish, sanoi työnjohtaja. — Siitä koneestahan minä jo sanoin teille.

Tämä maininta johdatti Levinin taas suuren ja monimutkaisen talouden yksityiskohtiin, ja hän meni navetasta suoraan konttoriin, ja siellä työnjohtajansa ja Semjon-urakoitsijan kanssa jutelmaan hän palasi kotiin ja meni yläkerran vierashuoneeseen.

XXVII

Talo oli suuri ja vanhanaikainen, ja vaikka Levin asuikin yksin, piti hän lämpimänä ja käytössään koko taloa. Hän tiesi sen olevan tyhmää, jopa väärinkin ja vastoin hänen uusia suunnitelmiaan, mutta tämä talo oli hänen koko maailmansa. Se oli maailma, jossa hänen isänsä ja äitinsä olivat eläneet ja kuolleet. He olivat eläneet sitä elämää, joka Levinistä tuntui kaiken täydellisyyden ihanteelta ja jonka hän haaveili kerran uudistavansa vaimonsa ja perheensä kanssa.

Levin ei juurikaan muistanut äitivainajaansa. Etäinen käsitys äidistä oli Levinille pyhä muisto, ja hän kuvitteli tulevan vaimonsa äitivainajansa kaltaisen ihanan ja pyhän naisihanteen toisinnoksi.

Rakkautta naiseen hän ei voinut mitenkään kuvitella ilman avioliittoa, ja hän kuvitteli ensin mielessään perheen ja sitten vasta naisen, joka antaisi hänelle sen. Hänen käsityksensä naimisiinmenosta erosi siten suuresti hänen useimpien tuttaviensa käsityskannasta, jonka mukaan avioliiton solmiminen oli eräs inhimillisen yhteiselämän monista tehtävistä. Levinille se oli ollut elämän pääkysymys, josta riippui koko elämän onni. Ja nyt oli hänen luovuttava siitä.

Kun hän oli mennyt pieneen vierassaliin, jossa hän aina joi teensä, ja istuutunut kirja kädessä nojatuoliinsa, ja kun Agafja Mihailovna oli tuonut hänelle teetä sanoen tapansa mukaan: "Jos istuisin vähän minäkin", ja istuutunut tuolille ikkunan ääreen, tunsi Levin ihmeekseen, ettei hän vielä ollutkaan lopullisesti jättänyt haaveitaan ja että hän ei voinut elää ilman niitä. Samanko vai toisen kanssa, mutta kerran se sittenkin tapahtuisi. Hän luki kirjaa ja mietti lukemaansa, pysähdellen väliin kuuntelemaan kaiken aikaa lavertelevaa Agafja Mihailovnaa, ja hänen kuvitelmiinsa kohosi sekalaisia kuvia talous- ja tulevasta perhe-elämästä. Hän tunsi, että hänen sielunsa pohjalla jotain vakaantui, tyyntyi ja asettui pikkuhiljaa sijoilleen.

Hän kuunteli Agafja Mihailovnan juttelua siitä, miten Prohor-lurjus juopotteli lakkaamatta Leviniltä hevosen ostoon saamillaan rahoilla ja oli piessyt vaimonsa henkitoreisiin. Hän kuunteli ja luki kirjaa ja mietti sen herättämien ajatusten kulkua. Kirja oli Tyndallin teos lämmönsäteilystä. Hän muisti arvostelleensa Tyndallia, joka oli liiankin tyytyväinen kokeidensa näppäryyteen ja jolta puuttui filosofista katsomusta. Ja yhtäkkiä nousi mieleen iloinen ajatus: "Kahden vuoden perästä minun karjassani on kaksi hollantilaislehmää ja Paava itse luultavasti vielä elossa; kahdentoista Berkutin tyttären jonoon kun pistää loppukaneetiksi nuo kolme, niin kelpaa katsella!" Hän tarttui taas kirjaansa. "No hyvä, sähkö ja lämpö ovat siis yhtä ja samaa; mutta saako yhtälössä kysymyksen ratkaisemiseksi asettaa toisen suureen toisen sijaan? Ei. Entä sitten? Tunteehan kaikkien luonnonvoimien keskinäisen yhteyden jo vaistomaisesti… On hauskaa, kun Paavan vasikasta kasvaa punaisenkirjava lehmä, entäs koko karja, kun siihen pannaan jatkoksi ne kolme!… Siitä tulee mainio! Menen vaimon ja vieraiden kanssa karjaa vastaan… Vaimo sanoo: me olemme Kostjan kanssa hoitaneet tuota vasikkaa kuin lasta ikään. Miten se voi tuottaa teille niin suurta huvia? sanoo vieras. Kaikki mikä huvittaa miestäni, huvittaa myös minua. Mutta kuka vaimo on?" Ja hän muisti mitä Moskovassa oli tapahtunut… "Niin, minkä sille voi?… Ei ole minun syyni. Mutta tästä lähtien kaikki sujuu toisin. On turhaa puhetta, ettei elämä muka anna mahdollisuuksia, että menneisyys panee vastaan. Täytyy ponnistella elääkseen paremmin, paljon paremmin…" Hän kohotti päätään ja vaipui mietteisiinsä. Vanha Laska, joka ei vielä ollut ehtinyt sulattaa hänen saapumisensa iloa, vaan oli juoksennellut pihalla hiukan haukahdellakseen, tuli isäntänsä luo häntä heiluen ja ulkoilman tuoksun mukanaan tuoden, pisti valittavasti vikisten päänsä hänen kätensä alle ja kerjäsi hänen hyväilyään.

— Ei puutu kuin sanat, sanoi Agafja Mihailovna, — vaikka onkin vain koira… Ymmärtääpä sekin, että isäntä on tullut kotiin ja on ikävissään.

— Miten niin ikävissään?

— Niin kuin en minä näkisi, herra kulta? Jo on tässä aikakin tuntea herrasväet! Kun olen lapsesta asti herrasväissä ollut. Ei hätää, hyvä herra. Kun vain on terveyttä ja omatunto puhdas.

Levin katsoi kiinteästi häneen ihmetellen, miten Agafja Mihailovna saattoi ymmärtää hänen ajatuksensa.

— Tuon kai lisää teetä? sanoi Agafja Mihailovna, otti kupin ja meni. Laska puski yhä päätään Levinin kättä vasten. Kun hän silitteli sitä hieman, koira käpertyi heti keräksi hänen jalkojensa juureen ja painoi päänsä esiin pistävän takajalan päälle. Merkiksi siitä, että nyt oli kaikki hyvin ja onnellisesti, se raotti hiukan suutaan, maiskautti huuliaan ja saatuaan tahmeat huulensa mukavammin vanhojen hampaitten ympärille vaipui hiljaiseen, autuaaseen lepoon. Levin seurasi tarkkaavasti tuota sen viimeistä liikettä.

— Niin, sitä minäkin! hän sanoi itsekseen, — niin, sitä minäkin. Ei hätää… Kaikki on hyvin.

XXVIII

Tanssiaisten jälkeen varhain aamulla Anna Arkadjevna lähetti miehelleen sähkösanoman, jossa ilmoitti lähtevänsä Moskovasta samana päivänä.

— Ei, minun täytyy, on pakko lähteä, selitti hän kälylleen muuttuneita aikeitaan sellaisella äänensävyllä, kuin hän olisi vastikään muistanut lukemattoman joukon kiireellisiä asioita; — ei, parasta lähteä tänään!

Stepan Arkadjevitsh ei syönyt päivällistä kotona, vaan lupasi tulla saattamaan sisartaan seitsemän aikaan.

Kitty ei myöskään saapunut, vaan lähetti sanan, että hänen päätään kivisti. Dolly ja Anna söivät yksin lasten ja englantilaisneidin kanssa. Mahtoiko johtua siitä, että lasten mieli on epävakaa, vaiko siitä, että he suuressa herkkyydessään tunsivat Annan tänään olevan aivan toisenlainen kuin silloin, kun he olivat ihastuneet häneen, ja ettei tämä enää ajatellut heitä, — joka tapauksessa he olivat lakanneet leikkimästä tätinsä kanssa ja rakastamasta häntä, eikä heitä näyttänyt ollenkaan liikuttavan hänen lähtönsä. Koko aamupäivän Anna oli tehnyt matkavalmisteluja. Hän oli kirjoitellut kirjelappuja Moskovan-tuttavilleen, merkinnyt muistiin laskujaan ja järjestellyt kokoon tavaroitaan. Ylipäätään Dollystä oli näyttänyt, ettei Anna ollut rauhallisella tuulella, vaan sellaisen huolestuneen mielialan vallassa, jonka Dolly hyvin tunsi omasta kokemuksestaan ja joka ei tullut ilman syytä, vaan jonka alla useimmiten piili tyytymättömyys itseensä. Päivällisen jälkeen Anna lähti vaihtamaan pukua huoneeseensa, ja Dolly meni hänen jäljessään.

— Kuinka sinä olet tänään niin kummallinen? Dolly sanoi hänelle.

— Minä? Olenko sinun mielestäsi? Minä en ole kummallinen, vaan paha. Minulla on sellaisia tuulia. Tekee koko ajan mieli itkeä. Se on hyvin tyhmää, mutta meneehän se ohi, Anna sanoi kiireesti ja kumartui punastuen pienen matkalaukkunsa puoleen pannakseen siihen yömyssynsä ja batistiset nenäliinansa. Hänen silmänsä loistivat erikoisesti ja helmeilivät kaiken aikaa kyynelissä. — Oli niin vaikeaa lähteä Pietarista, ja nyt ei taas tekisi mieli lähteä täältä.

— Sinä tulit ja teit hyvän työn, Dolly sanoi tarkkaavasti tähyten häneen.

Anna katsahti häneen kyynelistä kostein silmin.

— Älä sano niin, Dolly. Minä en ole tehnyt mitään enkä ole voinut tehdä. Minä ihmettelen usein, miksi ihmiset ovat päättäneet pilata minut. Mitä minä olen tehnyt ja mitä voinut tehdä? Sinun sydämessäsi oli tarpeeksi paljon anteeksi antavaa rakkautta…

— Ilman sinua olisi käynyt herra ties kuinka! Miten onnellinen sinä olet, Anna, Dolly sanoi. — Sinun sielussasi on kaikki selkeää ja hyvää.

— Jokaisella on sielussaan omat skeletoninsa, kuten englantilaiset sanovat.

— Mikä skeleton sinulla sitten olisi? Sinussa on kaikki kirkasta.

— On minulla! väitti Anna, ja yhtäkkiä, kyynelten jälkeen, nousi ovela hymy hänen huulilleen.

— No, se on ennemminkin lystikäs tuo sinun skeletonisi kuin synkkä,
Dolly sanoi hymyillen.

— Ei ole, synkkä se on. Tiedätkö, miksi minä lähden tänään enkä huomenna? Tunnustan sinulle sen asian, joka minua painaa, Anna sanoi heittäytyen päättävästi nojalleen tuolin selustaa vasten ja katsoen Dollyä suoraan silmiin.

Ja Dolly huomasi ihmeekseen Annan punastuneen aina korvia ja kaulalla kiemurtelevia mustia kiharoita myöten.

— Niin, jatkoi Anna. — Tiedätkö, miksi Kitty ei tullut tänne päivälliselle? Siksi, että hän on mustasukkainen minulle. Minä turmelin… olin syynä siihen, että nämä tanssiaiset tuottivat hänelle ilon sijasta vain tuskaa. Mutta totta puhuen en minä ole syypää, tai kenties hiukan, hän sanoi venyttäen ohuella äänellä sanaa "hiukan".

— Miten sinä sanoit tuon Stivan tapaan, Dolly sanoi nauraen. Anna loukkaantui.

— Oi ei, oi ei! Minä en ole Stiva, hän sanoi synkän näköisenä. —
Siksi juuri puhun sinulle, etten tahdo hetkeäkään epäillä itseäni,
Anna sanoi.

Mutta heti nämä sanat sanoessaan hän tunsi hän ne vääriksi; hän ei ainoastaan epäillyt itseään, vaan tunsi jopa omituista kuohuntaa ajatellessaan Vronskia ja tiesi lähtevänsä aikaisemmin kuin oli aikonut juuri siksi, ettei enää tapaisi häntä.

— Niin, Stiva kertoi minulle, että sinä tanssit masurkkaa hänen kanssaan ja että hän…

— Sinä et voi kuvitella, miten hassusti kaikki sattui. Minun kun piti olla vain puhemiehenä, ja syntyikin aivan muuta. Kenties minä vastoin tahtoani…

Hän punastui ja vaikeni.

— Oo, ne tuntevat sen heti! Dolly sanoi.

— Mutta minä olisin aivan epätoivoissani, jos siinä olisi ollut jotain vakavampaa hänen puoleltaan, ehätti Anna, — ja minä olen varma siitä, että se kaikki unohtuu ja Kitty lakkaa vihaamasta minua.

— Muuten en minä, Anna hyvä, totta puhuen juurikaan toivoisi Kittylle tuota avioliittoa. Parempi olisikin ero, jos hän, Vronski, kerran saattoi rakastua sinuun yhtenä päivänä.

— Oh, hyvä Jumala, se oli niin tyhmää! Anna sanoi, ja kirkas mielihyvän puna kohosi hänen kasvoilleen, kuin hän kuuli miettimänsä ajatuksen sanoiksi lausuttuna. — Matkustan nyt pois tehtyäni vihamiehekseni Kittyn, johon olin niin kiintynyt. Oi, miten suloinen hän on! Lupaathan sinä korjata asia, Dolly? Eikö niin?

Dolly saattoi tuskin pidättää hymyään. Hän piti paljon Annasta, mutta hänestä tuntui hyvältä nähdä tälläkin olevan heikkouksia.

— Vihamieheksesi? Se on mahdotonta.

— Olisin niin suonut, että te kaikki olisitte pitäneet minusta, niin kuin minä pidän teistä; ja nyt olen yhä enemmän kiintynyt teihin, Anna sanoi kyynelsilmin. — Voi, miten tyhmä minä tänään olen.

Hän pyyhkäisi nenäliinalla kasvojaan ja alkoi pukeutua.

Juuri ennen hänen lähtöään saapui myöhästynyt Stepan Arkadjevitsh kasvot punaisina ja iloisina ja viinille ja sikarille tuoksahtaen.

Annan tunteellisuus tarttui Dollyynkin, ja syleillessään kälyään viimeisen kerran tämä kuiskasi:

— Muista Anna, minä en koskaan unohda, mitä sinä minulle teit. Ja muista, että minä olen rakastanut ja tulen aina rakastamaan sinua parhaimpana ystävänäni!

— Minä en ymmärrä mistä hyvästä, Anna sanoi suudellen häntä ja koettaen salata kyynelensä.

— Sinä ymmärsit minua ja ymmärrät nytkin. Jää hyvästi, rakas ystäväni!

XXIX

"No nyt se on kaikki ohi, luojan kiitos!" oli ensimmäinen Anna Arkadjevnan mieleen tullut ajatus, kun hän viimeisen kerran oli hyvästellyt veljeään, joka kolmanteen soittoon saakka oli seissyt vaununkäytävässä sulkien tien. Hän istuutui sohvalleen, rinnan Annuskansa kanssa, ja katseli ympärilleen makuuvaunun hämärässä. "Luojan kiitos, huomenna näen Serjozhan ja Aleksei Aleksandrovitshin ja elämäni lähtee kulkemaan vanhaa, hyvää, tuttua latuaan."

Samaisen, koko päivän kestäneen huolestuneen mielialan vallassa hän ryhtyi mielihyvin ja huolella laittamaan itseään matkakuntoon. Pienillä näppärillä käsillään hän avasi ja sulki punaisen laukun, otti esiin matkatyynyn, asetti sen polvilleen, kietoi jalkansa huolellisesti villaliinaan ja asettui rauhassa istumaan. Muuan sairas rouva paneutui jo nukkumaan. Kaksi muuta vallasnaista alkoi puhella Annan kanssa, ja eräs lihava vanha rouva kääri jalkojaan saaliin ja moitiskeli lämmitystä. Anna vastasi muutamin sanoin naisten kysymyksiin, mutta ei tuntenut halua enempään keskusteluun, vaan pyysi Annuskaa ottamaan esiin matkalyhdyn, kiinnitti sen kaiteeseen ja otti käsilaukustaan paperiveitsen ja englantilaisen romaanin. Aluksi lukeminen ei huvittanut häntä. Ensin häiritsi touhu ja kävely; sitten kun juna oli päässyt vauhtiin, ei voinut olla kuulostelematta ääniä; sen jälkeen hänen huomionsa kiinnittyi lumeen, joka pieksi vasemmanpuoleista ikkunaa ja takertui ruutuun kiinni, ja pakkastamineissa ohi kulkevaan, toiselta puolen lumettuneeseen junailijaan sekä keskusteluihin siitä, miten hirveä tuisku paraikaa oli ulkona. Sitten jatkui yhä yhtä ja samaa: sama tärinä kolahduksineen, sama lumiryöppy ikkunan takana, samat nopeat lämmön vaihtelut kuumasta kylmään ja taas äänet, ja Anna alkoi lukea ja käsittää mitä luki. Annuska jo torkkui punainen matkalaukku polvillaan, hansikkaat suurissa käsissään, reikä toisen käden hansikkaassa. Anna Arkadjevna luki ja käsitti lukemansa, mutta lukeminen tai oikeammin toisten ihmisten elämänkuvien seuraaminen ei miellyttänyt häntä. Hänessä oli itsessään liian suuri elämänhalu. Jos hän luki, miten romaanin sankaritar hoiti sairasta, hänen teki heti mieli kävellä kuulumattomin askelin sairaan kamariin, jos hän luki, miten parlamentin jäsen piti puhetta tai miten lady Mary ratsasti metsästyskoiraparven jäljessä ja ärsytti kälyään ja hämmästytti kaikkia rohkeudellaan, hän halusi itse tehdä samoin. Mutta mitään ei voinut tehdä, ja sileää paperiveistä pienillä käsillään hypistellen hän koetti lukea edelleen.

Romaanin sankari oli jo saavuttamaisillaan englantilaisen onnensa, paronin arvon ja maatilan, ja Anna toivoi jo pääsevänsä hänen kanssaan maatilalle, kun hän yhtäkkiä tunsi, että romaanin sankaria varmaankin hävetti, ja häntä itseään hävetti samoin. Mutta mikä häntä hävetti? "Mikä kumma minua hävettää?" kysyi hän itseltään loukkaantumisen sekaisen ihmetyksen vallassa. Hän jätti kirjan ja heittäytyi nojalleen istuimensa pehmeää selustaa vasten, puristaen lujasti molemmin käsin paperiveistä. Ei ollut mitään häpeän syytä. Hän kävi läpi kaikki Moskovan-muistonsa. Kaikki olivat hyviä ja mieluisia. Hän muisti tanssiaiset, muisti Vronskin ja hänen rakastuneet, nöyrät kasvonsa, muisti koko suhtautumisensa tähän eikä löytänyt mitään häpeällistä. Ja kuitenkin kasvoi häpeän tunne juuri sillä kohtaa, aivan kuin jokin sisäinen ääni olisi juuri siinä kohden, muistelojen saapuessa Vronskiin, kuiskannut: "Lämmittää, kuumentaa, polttaa." "Entä sitten?" hän sanoi itselleen päättävästi ja korjasi asentoaan. — "Mitä se sitten oli? Enhän vähääkään pelkää kajota siihen! No niin, no? Voisiko minun ja tuon upseerinulikan välillä nyt tai koskaan olla muuta suhdetta kuin tavallisten tuttavien?" Hän naurahti halveksivasti ja tarttui jälleen kirjaansa; mutta nyt hän ei enää ollenkaan käsittänyt mitä luki. Hän veteli paperiveitsellä ikkunaruutua pitkin ja painoi sitten sen sileän ja kylmän pinnan poskeaan vasten ja oli vähällä nauraa ääneen ilosta, joka yhtäkkiä ilman syytä oli vallannut hänet. Hän tunsi, että hänen hermonsa jännittyivät kuin soittimen kielet yhä kireämmälle ja kireämmälle joidenkin nappuloiden ympäri kiertyessään. Hän tunsi silmiensä aukenevan yhä suuremmiksi, sormiensa ja varpaittensa liikahtelevan hermostuneesti ja henkeään ahdistavan, ja hän huomasi kaikkien kuvien ja äänien käyvän hämmästyttävän selviksi vaunun häilähtelevässä hämärässä. Hänet valtasi tuon tuostakin epätietoisuus siitä, kulkiko vaunu eteenpäin vaiko taaksepäin vai seisoiko se kokonaan. Annuskako se oli hänen vieressään vai joku vieras? "Mitä tuolla sohvankaiteella lojuu, turkkiko vai jokin eläin? Ja onko varma, että minä itse olen tässä, minä eikä kukaan muu?" Häntä kammotti antautua tuon turtumuksen valtaan. Mutta jokin voima vietteli häntä siihen, ja hän saattoi mielensä mukaan joko antautua tai pidättyä. Hän nousi havahtuakseen, heitti pois matkaliinan ja riisui vaipan kappansa päältä. Hetkeksi hän tointui ja käsitti, että laiha talonpoika pitkässä nankin-päällystakissa, josta puuttui nappi, oli lämmittäjä, joka katsoi lämpömittaria, ja että tuuli ja lumi oli ryöpsähtänyt sisään tämän tullessa ovesta; mutta sen jälkeen meni taas kaikki sekaisin… Tuo pitkäselkäinen talonpoika ryhtyi järsimään jotain seinästä: vanha rouva alkoi venytellä jalkojaan koko vaunun yli ja täytti sen mustalla pilvellä; sitten alkoi ritistä ja ryskää hirveästi, kuin olisi revitty jotain palasiksi; sitten punainen tuli häikäisi silmät ja seinä peitti kaiken alleen. Anna tunsi vajonneensa syvyyteen. Mutta mikään ei ollut hirveää, päinvastoin, kaikki tuntui hauskalta. Vaatteisiin kääriytyneen, lumisen miehen ääni huusi jotain hänen korvansa juuressa. Hän nousi pystyyn ja tointui turtumuksestaan; hän käsitti, että oli tultu asemalle ja että tuo mies oli junailija. Hän pyysi Annuskaa antamaan hänelle takaisin vaipan ja liinan, puki ne ylleen ja lähti ovea kohti.

— Ulosko suvaitsette? — kysyi Annuska.

— Niin, tahdon vähän raitista ilmaa. Täällä on niin kuuma.

Ja hän avasi oven. Tuisku ja tuuli ryöpsähtivät häntä vastaan ja alkoivat riidellä hänen kanssaan ovesta. Sekin tuntui hänestä hauskalta. Hän sulki oven ja astui ulos. Oli kuin tuuli olisikin vain odottanut häntä: se vihelsi iloisesti aikoen temmata hänet syliinsä ja kiidättää pois, mutta hän tarttui kädellään kylmään pystytankoon ja pidellen toisella liinaansa laskeutui asemasillalle ja meni vaunun taakse. Vaununportailla kävi kova tuuli, mutta asemasillalla vaunujen suojassa oli tyynempää. Nautinnolla, täysin rinnoin, hän hengitti lumista pakkasilmaa ja katseli vaunun viereltä asemasiltaa ja valaistua asemaa.

XXX

Kauhea lumimyrsky ryöppyili ja vihelteli vaununpyörien välissä pyyhältäen aseman nurkan takaa. Vaunut, pylväät, ihmiset, kaikki mitä näkyi, oli toiselta puolen lumen peitossa ja lumeentui yhä enemmän. Hetkeksi myrsky hiljeni, mutta ryntäsi kohta uudelleen sellaisina puuskina, että näytti mahdottomalta vastustaa sitä. Siitä huolimatta juoksenteli muutamia miehiä narahtelevalla asemasillalla iloisesti puhellen ja suurta ovea yhtenään avaten ja sulkien. Kumartunut ihmishahmo livahti Annan jalkojen ohi, ja kuului vasaraniskuja rautaa vasten. "Tee ilmoitus!" kajahti kiukkuinen ääni toiselta puolen myllertävästä pimeydestä. "Tänne, olkaa hyvä! N:o 28!" huusivat eri äänet ja lumisia miehiä juoksi pitkin siltaa. Pari hevosmiestä, hehkuvat savukkeet suussa, kulki hänen ohitseen. Hän hengitti vielä kerran syvään saadakseen tarpeeksi ilmaa keuhkoihinsa ja veti jo käden muhvistaan tarttuakseen vaunun porrastankoon ja mennäkseen sisään, kun sotilastakkinen mies tuli aivan hänen viereensä ja peitti häneltä lyhdyn häilähtelevän valon. Hän vilkaisi sivulleen ja tunsi heti Vronskin kasvot.

Tämä kumarsi käsi ohimolla ja kysyi, eikö Anna tarvitsisi mitään, jotta hän saisi tarjota palvelustaan. Anna ei vastannut, vaan katsoi mieheen kauan ja kiinteästi, ja vaikkakin Vronski seisoi varjossa, hän luuli erottavansa tämän kasvojen ja silmien ilmeen. Hän näki taaskin saman kunnioittavan ihastuksen ilmeen, joka oli niin voimakkaasti vaikuttanut häneen eilen. Hän oli viime päivinä ja vielä aivan vastikään useat kerrat vakuuttanut itselleen, että Vronski oli hänelle vain eräs noita satoja iäti samanlaisia, kaikkialla tavattavia nuoria miehiä, ja ettei hän ikinä antaisi itsensä edes ajatella tätä. Mutta nyt, kohtaamisen ensi hetkellä, hänet valtasi riemukkaan ylpeyden tunne. Hänen ei tarvinnut kysyä, miksi mies oli täällä. Hän tiesi sen yhtä varmasti kuin jos mies olisi sanonut, että hän oli täällä ollakseen siellä missä Annakin.

— Minä en tiennyt teidän olevan matkalla. Mitä varten te matkustatte? kysyi Anna laskien alas kätensä, jolla oli tarttunut tankoon. Ja peittelemätön ilo ja eloisuus loisti hänen kasvoistaan.

— Mitäkö varten matkustan? toisti Vronski katsoen Annaa suoraan silmiin. — Te tiedätte, että minä matkustan siksi, että saisin olla siellä missä tekin, hän sanoi, — muuta en voi.

Ja samassa tuuli ikään kuin esteensä voittaen ravisti lumen vaunujen katoilta, rämisytti jotain irtaantunutta rautalevyä, ja edestäpäin kuului haikeana ja synkkänä veturin sakea, kiljahtava vihellys. Tuiskun koko kaameus tuntui Annasta nyt vielä entistä ihanammalta. Vronski oli sanonut sen, mitä hänen sydämensä oli halunnut, mutta mitä hän järjellään pelkäsi. Hän ei vastannut mitään, mutta Vronski näki taistelun väreitä hänen kasvoillaan.

— Antakaa minulle anteeksi, jos pahoitin mielenne sanoillani, hän sanoi nöyrästi.

Vronski puhui kohteliaasti ja kunnioittavasti, mutta niin lujasti ja horjumattomasti, ettei Anna pitkään aikaan voinut vastata mitään.

— Te sanoitte sopimattomasti, ja minä pyydän teitä: jos olette hyvä ihminen, niin unohtakaa, mitä sanoitte, niin kuin minäkin unohdan, Anna sanoi viimein.

— En koskaan unohda ainoatakaan sanaanne, en ainoatakaan liikettänne enkä voi…

— Lopettakaa, lopettakaa! Anna huudahti koettaen turhaan saada ankaraa ilmettä kasvoilleen Vronskin katsellessa häntä ahnaasti. Tarttuen kädellään kylmään tankoon Anna nousi vaununportaille ja meni nopeasti vaunun eteiseen. Siihen hän pysähtyi pohtiakseen mielessään, mitä oli tapahtunut. Hän ei muistanut omia sanojaan eikä miehen sanoja, mutta hän tunsi, että tuo hetken keskustelu oli hirvittävästi lähentänyt heitä; ja hän oli siitä sekä pelästyksissään että iloissaan. Seistyään siinä muutaman sekunnin hän meni vaunuun ja istuutui paikalleen. Jännittynyt olo, joka alussa oli vaivannut häntä, uudistui jälleen ja kasvoi niin voimakkaaksi, että hän pelkäsi joka hetki jotain liian kireää katkeavan sisimmässään. Hän ei nukkunut koko yönä. Mutta siinä jännityksessä ja niissä houreissa, jotka täyttivät hänen mielikuvituksensa, ei ollut mitään vastenmielistä eikä synkkää, vaan päinvastoin jotain ilahduttavaa, polttavaa ja kiihottavaa. Aamuyöstä Anna vaipui istuallaan unenhorroksiin, ja kun hän heräsi, oli jo valoisa ja juna läheni Pietaria. Ajatukset kodista, miehestä ja pojasta sekä tämän ja huomispäivän huolet saartoivat hänet heti.

Kun juna oli saapunut Pietariin ja Anna astunut ulos vaunusta, kiinnittyi hänen huomionsa kaikkein ensimmäiseksi hänen oman miehensä kasvoihin. "Voi hyvä Jumala, kuinka hänen korvansa ovat tulleet tuollaisiksi?" hän ajatteli katsellen miehensä kylmää ja edustavaa hahmoa ja varsinkin hänen oudonnäköisiä korviaan, jotka tukivat pyöreän hatun lierejä. Nähtyään Annan tämä tuli häntä vastaan, huulet tavanmukaisessa ivansekaisessa hymyssä ja katsoen suoraan häneen suurilla, väsyneillä silmillään. Jokin epämieluisa tunne kaihersi Annan sydäntä, kun hän kohtasi miehensä itsepintaisen ja väsyneen katseen, ikään kuin hän ei olisi odottanut tapaavansa tätä sellaisena. Erityisesti Annaa kummastutti se omaan itseen kohdistuva tyytymättömyyden tunne, joka häntä vaivasi heidän kohtaamisensa ensi hetkenä. Se oli kotoinen, tuttu tunne ja toi mieleen sen teennäisen mielentilan, jonka vallassa hän tavallisesti oli miehensä seurassa. Mutta hän ei ollut ennen huomannut tuota tunnetta. Nyt hän tajusi sen selvästi ja kipeästi.

— Kuten näet, on sinun hellä miehesi, hellä kuin toisena aviovuonna, palanut halusta saada taas nähdä sinut, sanoi Karenin ohuella äänellään sanoja venyttäen ja sillä äänensävyllä, jolla tavallisesti puhui vaimonsa kanssa, aivan kuin hän olisi tehnyt pilaa jostakin, joka tosiaankin puhui niin.

— Onko Serjozha terve? kysyi Anna.

— Ja tässäkö koko palkka, virkkoi mies, — minun tunteeni tulisuudesta? Terve on, terve…

XXXI

Vronski ei koettanutkaan nukkua koko tänä yönä. Hän istui pehmeällä sohvallaan tähyten suoraan eteensä ja katsahtaen silloin tällöin tulijoihin ja menijöihin, ja jos hän ennenkin oli kummastuttanut ja kuohuttanut vieraita ihmisiä järkähtämättömän tyynellä ilmeellään, näytti hän nyt vielä tavallista ylpeämmältä ja itsetyytyväisemmältä. Hän katseli ihmisiä aivan kuin elottomia esineitä. Nuori hermostunut piirioikeuden virkamies, joka istui häntä vastapäätä, alkoi vihata häntä tuon ilmeen vuoksi. Nuori mies sytytti savukkeensa hänen edessään, yritti päästä puheisiin hänen kanssaan, vieläpä tönikin häntä antaakseen tuntea, ettei ollut eloton esine, vaan ihminen hänkin, mutta Vronski katseli häneen yhä edelleen kuin hän olisi ollut puuta, niin että nuori mies tunsi kadottavansa itsehillintänsä ja suorastaan irvisteli kamppailussaan ihmisarvonsa pelastamiseksi.

Vronski ei nähnyt ketään eikä mitään. Hän tunsi olevansa kuningas, ei sen tähden, että olisi uskonut tehneensä Annaan vaikutuksen, — hän ei vielä uskonut siihen, — vaan siksi, että se vaikutelma, joka hänellä oli Annasta, antoi hänelle onnea ja ylpeyttä.

Hän ei tiennyt, mitä siitä kaikesta tulisi, eikä hän edes ajatellut sitä. Hän tunsi, että kaikki hänen tähän asti hajallaan olleet voimansa olivat nyt kokoontuneet yhteen ja suuntautuivat pelottavan tarmokkaasti samaa onnekasta päämäärää kohti. Ja hän oli siitä onnellinen. Hän tiesi vain sanoneensa Annalle totuuden: että matkusti sinne minne tämäkin, että koko hänen elämänsä onni ja sen ainoa tarkoitus oli nyt siinä, että sai nähdä ja kuulla häntä. Ja kun hän Bologojen asemalla oli astunut ulos vaunusta mennäkseen juomaan seltterivettä ja nähnyt Annan, oli hän ensi sanoikseen väkisinkin lausunut ajatuksensa julki. Hän oli sanomastaan iloinen, sillä nyt Anna tiesi asian ja ajatteli sitä. Hän ei nukkunut koko yönä. Palattuaan vaunuunsa hän lakkaamatta palautti mieleensä kaikkia niitä tilaisuuksia, joissa oli Annan nähnyt, kaikkia tämän sanoja, ja hänen mielessään liiteli tulevaisuudenkuvia, jotka saivat sydämen vapisemaan.

Kun hän Pietarissa astui ulos vaunusta, tunsi hän itsensä unettoman yön jälkeenkin yhtä virkeäksi ja raikkaaksi kuin kylmän kylvyn jälkeen. Hän pysähtyi vaununsa viereen odottamaan Annan tuloa. "Saan vielä kerran nähdä hänen kävelynsä ja hänen kasvonsa", mietti hän itsekseen, tahtomattaankin hymyillen; "kenties hän sanoo jotain, kääntää päätään, vilkaisee ja hymyileekin". Mutta ennen Annaa Vronski näki hänen miehensä, jota asemapäällikkö kohteliaasti saatteli väkijoukon halki. "Jaaha, niin! Hänen miehensä!" Nyt vasta Vronski käsitti ensimmäisen kerran, että Annan mies oli Annan kanssa yhteenkuuluva henkilö. Vronski oli kyllä tiennyt, että hänellä oli mies, mutta ei ollut uskonut tämän olemassaoloon ja tuli asiasta täysin vakuuttuneeksi vasta nyt, kun näki edessään tuon miehen, hänen päänsä, hartiansa ja jalkansa mustine housuineen, ja varsinkin kun hän huomasi, miten tuo mies varmana omistusoikeudestaan tarttui tyynesti Annan käteen.

Nähdessään Aleksei Aleksandrovitshin pietarilaiseen tyyliin virkeät kasvot ja ankaran itsetietoisen olemuksen, pyöreä hattu päässä ja selkä hiukan kumarassa, Vronski alkoi uskoa hänen olemassaoloonsa ja tunsi samantapaista ilkeää tunnetta kuin janon kiusaama ihminen, joka päästyään lähteen luo tapaa siellä koiran, lampaan tai sian joka on juonut ja sekoittanut veden. Vronskia loukkasi erityisesti Aleksei Aleksandrovitshin kävelytapa, tämä kun käänteli astuessaan koko lantiotaan ja töppöjalkojaan. Vronski katsoi, että vain hänellä oli oikeus rakastaa Annaa. Mutta Anna oli yhä sama kuin ennenkin, ja hänet nähdessään Vronski tunsi nytkin fyysisesti virkistyvänsä ja innostuvansa, ja sielu tulvahti täyteen onnea. Hän käski toisesta luokasta kiiruhtaneen lakeijansa ottaa matkatavarat ja ajaa kotiin ja astui itse Kareninien luo. Hän näki puolisoiden kohtaamisen, ja rakastuneen tarkkanäköisyydellä hän huomasi Annassa vähäisen vierastamisen merkkejä tämän puhuessa miehensä kanssa. "Ei, hän ei rakasta eikä voi rakastaa tuota miestä", päätteli Vronski itsekseen.

Lähestyessään Anna Arkadjevnaa takaapäin hän huomasi ilokseen, että Anna tunsi hänen tulevan ja halusi vilkaista taakseen, mutta nähtyään hänen jo olevan siinä kääntyi taas miehensä puoleen.

— Hyvinkö vietitte yönne? Vronski sanoi kumartaen samalla kertaa hänelle ja hänen miehelleen ja jättäen Aleksei Aleksandrovitshin asiaksi ottaa kumarruksesta osansa ja tuntea hänet tai olla tuntematta, miten tämä itse halusi.

— Kiitos, sangen hyvin, vastasi Anna Arkadjevna.

Hän kasvonsa näyttivät väsyneiltä eikä niissä nyt ollut tuota hymyyn ja silmiin pyrkivää eloisuuden väreilyä. Mutta hänen katsahtaessaan Vronskiin hänen silmissään välähti jotain, ja vaikka välähdys kesti vain silmänräpäyksen, Vronski oli siitä onnellinen. Anna vilkaisi mieheensä nähdäkseen, tunsiko tämä Vronskin. Aleksei Aleksandrovitsh katsoi Vronskiin ikävystyneen näköisenä miettien hajamielisesti, kuka tuo mies oli. Vronskin tyyneys ja itseluottamus kilpistyivät kuin viikate kivistä Aleksei Aleksandrovitshin kylmää itseluottavaisuutta vasten.

— Kreivi Vronski, Anna sanoi.

— Jaaha! Me taidamme olla tuttuja, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh välinpitämättömästi antaen kättä. — Menit äidin kanssa ja tulet pojan kanssa, hän sanoi lausuen joka sanan selvästi, kuin hopearuplaa kilauttaen. — Tulette varmaan virkalomalta? kysyi hän ja odottamatta vastausta kääntyi vaimonsa puoleen, taannoinen pilansävy äänessään: — No vuodatettiinko Moskovassa viljalti eronkyyneliä?

Hän tahtoi antaa Vronskin tuntea, että halusi jäädä yksin, ja käännähtäen häneen päin kosketti hattuaan. Mutta Vronski kääntyi Anna Arkadjevnan puoleen:

— Toivon saavani kunnian käydä luonanne, hän sanoi. Aleksei
Aleksandrovitsh vilkaisi Vronskiin väsynein silmin.

— Tehkää hyvin, hän sanoi kylmästi, — maanantaisin otamme vastaan vieraita. Päästyään Vronskista eroon hän sanoi vaimolleen: — Kuinka hauskaa, että minulla oli juuri puoli tuntia aikaa, joten saatoin tulla sinua vastaan ja osoittaa sinulle hellyyttäni, jatkoi hän samaan pilailevaan sävyyn.

— Sinä korostat jo liikaa hellyyttäsi, jotta minä oikein ymmärtäisin pitää sitä arvossa, Anna sanoi samaan sävyyn tahtomattaankin kuulostaen takana kulkevan Vronskin askeleita. "Mutta mitä minä siitä?" hän ajatteli ja alkoi kysellä mieheltään, kuinka Serjozha oli viettänyt aikaansa hänen poissa ollessaan.

— Oo, mainiosti! Mariette sanoo, että hän on ollut hyvin kiltti, eikä… minun täytyy pahoittaa mieltäsi… eikä ole ikävöinyt sinua niin kuin miehesi. Mutta kiitos vielä kerran, ystäväni, että lahjoitit minulle päivän. Meidän rakas samovaarimme tulee riemastumaan. (Samovaariksi hän sanoi kuuluisaa kreivitär Lidia Ivanovnaa siitä syystä, että tämä oli aina kuohuksissaan ja kuumeissaan.) Hän on kysellyt sinua. Ja tiedätkö, jos saan antaa neuvon, — menisit jo tänään käymään hänen luonaan. Hänhän ottaa kaikki asiat sydämelleen. Nyt hänellä on kaikkien omien asioittensa lisäksi mielessään Oblonskien saattaminen sopuun.

Kreivitär Lidia Ivanovna oli Annan miehen ystävä ja keskeinen hahmo siinä pietarilaisessa seurapiiriryhmittymässä, jota lähinnä Annakin miehensä kautta oli.

— Minähän olen kirjoittanut hänelle.

— Mutta hän tahtoo saada selvityksen kaikesta. Käy siellä jollet ole väsynyt, ystäväni. No, Kondrati tuo sinulle vaunut, minä lähden komiteaan. Minun ei siis tarvitse enää olla yksin päivällispöydässä, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh jo vakavampaan sävyyn. — Sinä et usko kuinka olen tottunut…

Ja puristaen pitkään vaimonsa kättä hän saattoi vaimon vaunuun, erikoista hymyään hymyillen.

XXXII

Ensimmäinen ihminen, jonka Anna tapasi kotonaan, oli hänen poikansa.
Tämä oli karannut portaikkoon äitiään vastaan kotiopettajattaren
kiellosta välittämättä ja huusi hurjan riemukkaana: "Äiti, äiti!"
Juostuaan äitinsä luo poika jäi hänen kaulaansa riippumaan.

— Johan minä sanoin teille, että äiti se on! huusi hän opettajatarneidille. — Tiesinhän minä!

Samoin kuin mies, myös poika herätti Annassa aluksi pettymyksen tapaisen tunteen. Hän oli kuvitellut poikansa kauniimmaksi kuin tämä oli. Hänen oli palattava todellisuuteen voidakseen nauttia pojastaan sellaisena kuin tämä oli. Mutta jo sellaisenakin oli poika kovin viehättävä vaaleine kiharoineen, sinisine silmineen ja kireitten sukkien verhoamine täyteläisine, siroine säärineen. Anna tunsi miltei fyysistä nautintoa hänen läheisyydestään ja hyväilyistään ja rauhoittui henkisesti nähdessään hänen suoran, luottavaisen ja rakastavan katseensa ja kuullessaan hänen lapsekkaita kysymyksiään. Anna otti esiin Dollyn lasten lähettämät lahjat ja kertoi pojalleen, millainen Tanja-niminen tyttö Moskovassa oli ja kuinka Tanja osasi lukea ja opettaa muita lapsia.

— Olenko minä sitten häntä huonompi? kysyi Serjozha.

— Minusta paras koko maailmassa.

— Sen tiedän, sanoi Serjozha hymyillen.

Anna ei vielä ollut ehtinyt juoda aamukahviaan, kun ilmoitettiin kreivitär Lidia Ivanovnan tulleen. Kreivitär Lidia Ivanovna oli pitkä, lihava nainen, jolla oli sairaalloisen keltainen ihonväri ja kauniit, mustat, mietteliäät silmät. Anna piti hänestä, mutta näki hänet tänään ikään kuin ensimmäistä kertaa kaikkine puutteinensa.

— No, ystäväni, saatoitteko perille öljypuun lehvän? kysyi kreivitär
Lidia Ivanovna pian huoneeseen tultuaan.

— Kaikki päättyi hyvin, mutta koko juttu ei ollutkaan niin merkittävä kuin me luulimme, vastasi Anna. — Minun kälyni on yleensä liian päättäväinen.

Mutta kreivitär Lidia Ivanovnalla, jota kiinnostivat kaikki vieraat asiat, oli tapana olla kuuntelematta sitä, mikä häntä kiinnosti; hän keskeytti Annan:

— Niin paljon on surua ja pahaa maailmassa, ja minä olen niin näännyksissä tänään.

— No mitä nyt? kysyi Anna koettaen pidättää hymyään.

— Minä alan väsyä turhaan peitsentaittoon totuuden puolesta ja välistä lamaannun kokonaan. Sisaruksien asia (kysymyksessä oli uskonnollis-isänmaallinen hyväntekeväisyyslaitos) oli jo hyvällä alulla, mutta sen herrasväen kanssa on mahdoton saada mitään aikaan, lisäsi kreivitär Lidia Ivanovna ivansekainen alistuneisuus äänessään. — He tarttuvat aatteeseen, silpovat sen ja pohdiskelevat sitä sitten niin typerästi ja alhaisesti. Pari kolme ihmistä, teidän miehenne niiden joukossa, käsittää asian koko merkityksen, muut vain alentavat sen arvoa. Eilen sain kirjeen Pravdinilta…

Pravdin oli tunnettu ulkomailla asuva panslavisti, ja kreivitär Lidia
Ivanovna kertoi hänen kirjeensä sisällön.

Sen jälkeen kreivitär kertoi vielä kirkkojen yhdistämispyrkimyksiä kohdanneista hankaluuksista ja vehkeilyistä ja poistui sitten kiireissään, sillä hänen oli vielä samana päivänä oltava erään seuran istunnossa ja slaavilaisessa komiteassa.

"Kaikkihan on niin kuin ennenkin; kuinka minä en ole sitä ennen huomannut?" mietti Anna itsekseen. "Vai oliko hän erityisen hermostunut tänään? Se on todellakin hullua; hänen päämääränään on hyve, hän on olevinaan kristitty, ja kuitenkin hän on aina harmissaan ja hänellä on aina vihamiehiä, ja kaikki vihamiehiä kristillisyyden ja hyveen alalta."

Kreivitär Lidia Ivanovnan jälkeen tuli muuan ystävätär, virastopäällikön rouva, ja kertoi kaikki kaupungin uutiset. Kolmen aikaan hänkin lähti luvaten tulla päivälliselle. Aleksei Aleksandrovitsh oli ministeriössä. Jäätyään yksin Anna käytti päivällistä edeltävän ajan ollen läsnä poikansa aterialla — poika söi erikseen — ja järjestäen tavaransa, lukien kirjoituspöydälle keräytyneet kirjeet ja kortit ja vastaten niihin.

Hänen matkalla tuntemansa aiheeton häpeän tunne ja kiihtymys olivat kokonaan hävinneet. Tutuissa oloissa hän tunsi taas olevansa luja ja nuhteeton.

Hän muisteli ihmetellen eilistä mielentilaansa. "Mitä se oikeastaan oli? Ei mitään. Vronski sanoi tyhmyyden, josta on helppo tehdä loppu, ja minä vastasin niin kuin pitikin. Siitä on tarpeetonta ja mahdotontakin puhua Alekseille. Puhua siitä on samaa kuin tehdä numero tyhjästä." Hän muisti miten oli kertonut miehelleen muutamasta tunnustuksen tapaisesta tunteen ilmaisusta, jonka kohteeksi hän kerran oli Pietarissa joutunut erään miehensä alaisen nuoren virkamiehen taholta, ja miten Aleksei Aleksandrovitsh oli vastannut, että seuramaailmassa jokainen nainen saattoi joutua siihen asemaan, mutta että hän luotti täydellisesti vaimonsa tahdikkuuteen eikä koskaan alentaisi tätä eikä itseään mustasukkaisuudellaan. "Ei siis ole mitään syytä puhua? Eikä Luojan kiitos ole mitään puhuttavaakaan", hän sanoi itselleen.

XXXIII

Aleksei Aleksandrovitsh palasi ministeriöstä neljän aikaan, mutta — kuten usein sattui, — ei ehtinyt käydä vaimonsa luona. Hän meni suoraan työhuoneeseensa ottaakseen vastaan asiakkaita, joita oli odottelemassa jo useampia, ja allekirjoittaakseen muutamia asianhoitajien tuomia papereita. Päivälliselle (Karenineilla oli aina pari kolme päivällisvierasta) oli saapunut Aleksei Aleksandrovitshin iäkäs naisserkku, ministeriön osastopäällikkö rouvansa kanssa sekä eräs nuori mies, jota oli suositeltu Aleksei Aleksandrovitshille virkailijaksi. Anna oli vierassalissa pitämässä seuraa. Tasan viiden aikaan, ennen kuin Pietari Suuren pronssikello oli ehtinyt lyödä viidennen lyöntinsä, astui Aleksei Aleksandrovitsh huoneestaan valkea solmuke kaulassa ja kahden kunniatähden koristama hännystakki valmiiksi yllään, sillä hänen oli lähdettävä kaupungille heti päivällisen jälkeen. Aleksei Aleksandrovitshin elämän joka hetki oli jollekin tehtävälle varattu, ja hänen aikansa oli tarkasti jaettu. Ja ehtiäkseen tehdä kaiken, mitä kunkin päivän ohjelmaan kuului, hän noudatti mitä ankarinta täsmällisyyttä. "Ilman hätäilyä ja ilman lepoa", oli hänen tunnuslauseensa. Hän astui saliin otsaansa kuivaillen, kumarsi kaikille ja istuutui kiireesti, vaimolleen hymyillen.

— Yksinäisyyteni on siis päättynyt. Sinä et usko miten noloa (hän korosti sanaa noloa) on syödä päivällistä yksin.

Päivällisen aikana hän tiedusteli vaimoltaan Moskovan kuulumisia ja kyseli ivansekaisesti hymyillen Stepan Arkadjevitshista. Mutta enimmäkseen oli keskustelu yleistä ja koski Pietarin virka- ja yhteiskunta-asioita. Päivällisen jälkeen hän vietti puoli tuntia vieraittensa kanssa ja puristettuaan taas hymysuin vaimonsa kättä poistui lähteäkseen virastoon. Anna ei mennyt sinä iltana ruhtinatar Betty Tverskajan luo, joka kuultuaan hänen saapumisestaan oli pyytänyt häntä tulemaan illalla, eikä myöskään teatteriin, jossa hänellä tänään oli aitionsa. Hän jäi kotiin pääasiassa siitä syystä, että puku, jota hän oli täksi iltaa ajatellut, ei ollut valmis. Vieraitten mentyä Anna ryhtyi tarkastelemaan vaatevarastoaan, ja harmistui kovasti. Ennen Moskovaan lähtöä Anna, jolla oli erityinen taito pukeutua niin, ettei se tullut kovin kalliiksi, oli jättänyt muotiompelijalle kolme pukuaan korjattavaksi. Puvut oli määrä muuntaa sellaisiksi, että niitä ei voisi tuntea entisiksi, ja niiden oli pitänyt valmistua jo kolme päivää sitten. Ja nyt olikin kaksi pukua kokonaan kesken ja kolmas oli korjattu eri tavalla kuin Anna oli tahtonut. Muotiompelija saapui selvittämään asiaansa ja vakuutteli puvun näyttävän tällaisena paremmalta, mutta Anna kiivastui niin, että hänestä tuntui jälkeenpäin pahalta muistella sitä. Tyyntyäkseen täydellisesti hän meni lastenkamariin ja vietti koko illan poikansa kanssa, pani itse hänet nukkumaan, siunasi ja peitteli hänet. Hän oli hyvillään, ettei ollut mennyt minnekään ja oli viettänyt iltansa niin mukavasti. Hän tunsi olonsa keveäksi ja rauhalliseksi ja näki selvästi, että kaikki, mikä hänestä rautatiematkalla oli tuntunut niin merkittävältä, oli vain noita seuraelämässä usein sattuvia pikkuseikkoja, joitten vuoksi ei kannattanut ruveta ujostelemaan muita eikä itseään. Anna istuutui takan ääreen lukemaan englantilaista romaaniaan ja odottelemaan miestään. Tasan puoli kymmenen kuului ovikellon soitto, ja Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään.

— Tulethan sinä viimeinkin! Anna sanoi ojentaen hänelle kätensä.
Mies suuteli vaimonsa kättä ja istuutui hänen viereensä.

— Ylipäätään näyttää siltä, että matkasi oli onnistunut, hän sanoi.

— Niin oli, oikein mainio, vastasi Anna ja ryhtyi kertomaan miehelleen alusta alkaen: matkastaan kreivitär Vronskajan kanssa, perilletulostaan, asemalla sattuneesta tapauksesta. Sitten hän kertoi säälintunteestaan ensin veljeään, sitten Dollyä kohtaan.

— Minun käsittääkseni on mahdotonta puolustaa sellaista miestä, vaikka hän onkin veljesi, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti.

Anna hymyili. Hän ymmärsi, että noin sanoessaan mies tahtoi näyttää, etteivät mitkään sukulaisuusseikat voineet estää häntä vilpittömästi lausumasta julki mielipidettään. Anna tunsi tuon piirteen miehessään ja piti siitä.

— Olen iloinen, että kaikki päättyi onnellisesti ja että sinä olet tullut kotiin, jatkoi mies. — No mitä siellä puhutaan uudesta ohjesäännöstä, jonka minä ajoin läpi neuvostossa?

Anna ei ollut kuullut mitään koko ohjesäännöstä, ja hänen mieltään pahoitti, että hän oli voinut niin kevyesti unohtaa sen, mikä oli niin suuriarvoista hänen miehelleen.

— Täällä se sitä vastoin on saanut aikaan paljon melua, sanoi mies itsetyytyväisesti hymyillen.

Anna näki, että Aleksei Aleksandrovitsh tahtoi kertoa jotain, joka oli hänelle itselleen erityisen mieluista tässä asiassa, ja kysymyksillään Anna johdatti hänet kertomaan siitä. Sama itsetyytyväinen hymy suupielissään mies jutteli suosionilmauksista, joita oli saanut osakseen voimaan tulleen ohjesäännön johdosta.

— Se ilahdutti minua kovasti. Se on todistuksena siitä, että siinä asiassa alkaa viimeinkin saada valtaa järkevä ja tiukka kanta.

Juotuaan toisen teelasillisen kerman ja leivän kera Aleksei
Aleksandrovitsh nousi pöydästä ja lähti työhuoneeseensa.

— Sinä et ole mennyt minnekään? Eikö sinulla ole ollut ikävä? kysyi mies.

— Oi ei! Anna vastasi, nousi miehensä tavoin seisomaan ja saattoi tämän salin läpi työhuoneeseen. — Mitä sinä nyt luet? hän kysyi.

— Nyt juuri luen Duc de Lille'in Poesie des enfers'iä, vastasi
Aleksei Aleksandrovitsh. — Oikein mainio kirja.

Anna hymyili, kuten hymyillään läheisten ihmisten heikkouksille, ja asettaen kätensä miehensä käsikoukkuun saattoi hänet työhuoneen ovelle. Hän tunsi tuon miehensä pakoksi käyneen tavan lukea iltaisin. Hän tiesi, että vaikka virkatehtävät nielivätkin melkein kaiken hänen aikansa, katsoi hän velvollisuudekseen seurata kaikkea hiemankin huomattavaa, mitä henkiseltä alalta julkaistiin. Hän tiesi myös, että oikeastaan hänen miestään kiinnostivat vain valtiolliset, filosofiset ja jumaluusopilliset kirjat ja että taide oli hänelle täysin vieras asia, mutta siitä huolimatta tai pikemminkin juuri sen vuoksi Aleksei Aleksandrovits ei laiminlyönyt mitään, mikä nosti kohua tällä alalla, vaan piti velvollisuutenaan lukea kaikki. Anna tiesi, että politiikan, filosofian ja teologian alalla Aleksei Aleksandrovitsh epäili tai haparoi; mutta taiteen ja runouden kysymyksissä ja varsinkin musiikissa, jota hän ei ymmärtänyt ollenkaan, hänellä oli mitä varmimmat mielipiteet. Hän puhui mielellään Shakespearesta, Rafaelista, Beethovenista sekä uusien suuntien merkityksestä runoudessa ja musiikissa ja osasi jaotella kaikki sangen selvästi ja loogisesti.

— No, hyvästi sitten, Anna sanoi lähtien työhuoneesta, jonne nojatuolin viereen oli jo toimitettu kynttilä varjostimineen ja vesikarahvi. — Minäpä menen kirjoittamaan Moskovaan.

Aleksei Aleksandrovitsh puristi hänen kättään ja suuteli sitä taaskin.

"Hän on kuitenkin hyvä mies: vakava, hyvä ja hyvin huomattava alallaan", päätteli Anna itsekseen palatessaan kamariinsa, ikään kuin puolustaen miestä jonkun toisen edessä, joka syytteli häntä ja väitti, että häntä oli mahdotonta rakastaa. "Mutta miksi hänen korvansa törröttävät niin omituisesti! Vai olisiko hän leikkauttanut tukkansa?…"

Tasan kello kaksitoista, kun Anna vielä istui kirjoituspöytänsä ääressä lopetellen Dollylle menevää kirjettään, kuului pehmeiden jalkineiden tasaisia askeleita ja Aleksei Aleksandrovitsh tuli hänen luokseen pestynä ja sileäksi kammattuna, kirja kainalossa.

— On jo aika, hän sanoi hymyillen erikoista hymyään ja meni makuuhuoneeseen.

"Ja millä oikeudella Vronski katsoi häntä sillä tavoin?" ajatteli Anna muistellen, miten Vronski oli katsahtanut Aleksei Aleksandrovitshin.

Riisuuduttuaan hän meni makuukamariin, mutta hänen kasvoillaan ei ollut merkkiäkään siitä eloisuudesta, joka hänen Moskovassa ollessaan oli virtanaan säteillyt hänen silmistään ja hymystään. Päinvastoin: tuli näytti nyt sammuneen hänestä tai kätkeytyneen jonnekin syvälle.

XXXIV

Lähtiessään Pietarista oli Vronski jättänyt Morskaja-kadulla olevan suuren asuntonsa ystävänsä ja hyvän toverinsa Petritskin käyttöön.

Petritski oli nuori, ei erityisen ylhäissukuinen, varattomuutensa lisäksi kauttaaltaan velkaantunut luutnantti, joka oli iltaisin aina juovuksissa ja sai usein olla päävahdissa monenmoisten hullunkuristen ja likaisten seikkailujensa takia, mutta josta sekä toverit että päällystö pitivät. Saapuessaan kahtatoista käydessä rautatieasemalta asunnolleen Vronski näki pääoven edessä tutut ajurinrattaat. Soitettuaan ovikelloa ja päästyään eteiseen hän kuuli miesten äänekästä naurua ja naisäänen ranskankielistä leperrystä sekä Petritskin huudon: "Jos se on joku lurjuksista, niin ei saa päästää!" Vronski kielsi ilmoittamasta tuloaan ja meni hiljaa ensimmäiseen huoneeseen. Paronitar Shilton, Petritskin ystävätär, istui pyöreän pöydän luona keittämässä kahvia. Hänen violetti atlaspukunsa ja vaaleiden hiusten kehystämät punatut poskensa hehkuivat, ja hänen pariisilaisääntämyksensä kaiku täytti koko huoneen. Petritski päällystakki yllään ja ratsumestari Kamerovski täydessä virkapuvussaan, nähtävästi vastikään palveluksesta tulleena, istuivat hänen ympärillään.

— Bravo! Vronski! huudahti Petritski ja hypähti pystyyn tuoli kolisten. — Isäntä itse! Paronitar, hänelle kahvia uudesta kahvinkeittimestä. No ei arvattu odottaa! Toivottavasti olet tyytyväinen kabinettisi kaunistukseen, hän sanoi viitaten paronittareen. — Olette kai tutut?

— Tottahan toki! Vronski sanoi iloisesti hymyillen ja puristaen paronittaren pientä kättä. — Vanha ystävä!

— Te tulette matkalta, sanoi paronitar, — minä menen pois. Oi, minä menen heti, jos minä häiritsen.

— Te olette kotonanne kaikkialla, paronitar, Vronski sanoi. —
Terve, Kamerovski, lisäsi hän puristaen kylmästi Kamerovskin kättä.

— Te sitten ette osaa koskaan sanoa noin kauniisti, sanoi paronitar
Petritskille.

— Minäkö? Miksen? Päivällisen jälkeen sanon minäkin yhtä kauniisti.

— Päivällisen jälkeen se ei ole konsti! Minä laitan teille kahvia, menkää peseytymään, sanoi paronitar istuutuen jälleen ja huolellisesti kiertäen uuden kahvinkeittimen ruuvia.

— Pierre, antakaa tänne kahvirasia, kääntyi hän Petritskin puoleen sanoen häntä Petritski-nimen takia Pierreksi ja salaamatta suhdettaan häneen. — Minä panen lisää.

— Turmelette!

— En turmele! No, mitenkäs teidän vaimonne? sanoi paronitar äkkiä katkaisten Vronskin ja tämän toverin keskustelun.

— Me olemme naittaneet teidät. Toitteko vaimonne mukananne?

— En, paronitar. Olen syntynyt mustalaiseksi ja kuolen mustalaisena.

— Sen parempi, sen parempi. Antakaa kätenne.

Ja päästämättä Vronskia luotaan paronitar alkoi kertoa hänelle uusimpia elämänsuunnitelmiaan ja kysellä hänen neuvoaan.

— Hän vain ei tahdo antaa minulle eroa! Mitä minun pitää tehdä? ("Hän" oli paronittaren aviomies.) Minä aion nyt ryhtyä oikeudenkäyntiin. Miten te minua neuvoisitte? Kamerovski, katsokaa kahvia! — menee yli; näettehän, että minulla on asioita! Minä tahdon oikeudenkäyntiä, sillä tarvitsen omaisuuteni. Ymmärrättekö moista hullutusta: sen vuoksi että minä muka olen hänelle uskoton, hän sanoi ylenkatseellisesti, — hän tahtoo käyttää hyväkseen minun omaisuuttani.

Vronski kuunteli ilokseen tuon hyvännäköisen naisen iloista lepertelyä, myönteli ja antoi puolileikillisiä neuvoja, tavoittaen heti sen vanhan totunnaisen sävyn, jota käytti seurustellessaan tämäntapaisten naisten kanssa. Hänen pietarilaismaailmassaan kaikki ihmiset jakautuivat kahteen täysin vastakkaiseen lajiin. Toiseen, alempaan, kuuluivat arkipäiväiset, tyhmät ja ennen kaikkia naurettavat ihmiset, jotka uskoivat siihen, että yhden miehen tuli elää yhden vaimon kanssa, johon oli vihitty, että tytön piti olla viaton, naisen ujosteleva ja miehen miehekäs, hillitty ja luja, että piti kasvattaa lapsensa, ansaita leipänsä, maksaa velkansa, ja muihin samanlaisiin tyhmyyksiin. Se oli vanhanaikaisten ja naurettavien ihmisten laji. Mutta oli myös olemassa toinen laji, oikeat ihmiset, johon luokkaan he kaikki kuuluivat ja jossa piti olla tyylikäs, komea, jalo, rohkea, iloinen, antautua intohimojensa valtaan ja nauraa kaikelle muulle.

Vronski oli ainoastaan hetkeksi joutunut hämilleen Moskovasta saamiensa kokonaan toisenlaatuisten vaikutelmien jälkeen; mutta samassa hän oli jo taas, ikään kuin pistäen jalkansa vanhoihin tohveleihin, kotiutunut entiseen iloiseen ja hauskaan maailmaansa.

Kahvista ei tullut sen valmiimpaa: se roiskui kaikkien päälle ja kuohui yli saaden aikaan juuri sen mitä pitikin: naurua ja hälinää; se valui kalliille matolle ja paronittaren vaatteille.

— No nyt jääkää hyvästi, muuten ette milloinkaan peseydy ja minun omalletunnolleni jää kunnollisen ihmisen suurin rikos — epäpuhtaus. Te siis neuvotte pistämään puukon kurkulle?

— Ehdottomasti, ja niin että teidän kätösenne tulee hänen huultensa lähelle. Hän suutelee kätöstänne ja kaikki päättyy onnellisesti, vastasi Vronski.

— Tänä iltana siis ranskalaisessa! ja hän hävisi vaatteet kahisten. Kamerovski nousi myös, mutta odottamatta hänen lähtöään Vronski antoi hänelle kättä ja lähti pesuhuoneeseen. Hänen peseytyessään Petritski kuvasi hänelle muutamin piirtein asioidensa tilan siltä osin kuin se oli muuttunut Vronskin lähdettyä. Rahaa hänellä ei ollut yhtään. Isä oli sanonut, ettei anna eikä maksa hänen velkojaan. Räätäli uhkasi panna hänet tyrmään ja toinen sanoi ehdottomasti tekevänsä samoin. Rykmentinkomentaja oli ilmoittanut, että jolleivät nuo skandaalit lopu, oli otettava ero. Paronitar tympäisi jo kuin karvas retikka, varsinkin sillä, että alati tyrkytteli rahaansa; mutta oli toinen, hän näyttäisi sen Vronskille, vietävän ihana, ankaraa itämaista tyyliä, "Rebekka orjattaren malliin, ymmärräthän." Berkoshovin kanssa hän oli myös eilen riitaantunut ja tämä aikoi lähettää sekundantit, vaikka ei siitä tietenkään mitään seuraisi. Ylipäätään kaikki oli loistavalla mallilla ja vietävän hauskaa. Ja antamatta toverinsa syventyä tilanteensa yksityiskohtiin Petritski ryhtyi kertomaan hänelle mielenkiintoisia uutisia. Kuunnellessaan Petritskin tuttuja kertomuksia kolmivuotisen asuntonsa tutun sisustuksen keskellä Vronski tunsi tyytyväisyyttä palaamisestaan totuttuun ja huolettomaan pietarilaiselämäänsä.

— Onko se mahdollista! huudahti hän lakaten valelemasta punaista tervettä kaulaansa vedellä. — Onko se mahdollista! huudahti hän kuullessaan, että Lora oli yhtynyt Milejeviin ja jättänyt Fertinghofin. — Ja se mies on yhä yhtä tyhmä ja tyytyväinen? No entä Buzulukov?

— Ai niin, Buzulukovista on mainio juttu! huudahti Petritski. — Hänen intohimonaanhan ovat tanssit, eikä hän laiminlyö ainoitakaan hovitanssiaisia. Lähtipä mies suuriin tanssiaisiin uudessa kypärässään. Oletko jo nähnyt uudet kypärät? Hyvin kauniit, entisiä kevyemmät. Seisoo mies… Ei, kuuntelehan sinä.

— Minä kuuntelen, vastasi Vronski kuivaillen itseään karhealla pyyhkeellä.

— Menee siitä suuriruhtinatar ohitse jonkun lähettilään kanssa, ja Buzulukovin onnettomuudeksi he puhuvat juuri uusista kypäristä. Suuriruhtinatarpa tahtoikin näyttää seuralaiselleen uuden kypärän… Näkevät miehen seisomassa. (Petritski esitti hänet seisomassa kypärä kädessä.) Suuriruhtinatar pyytää kypärää, tämä ei anna. Mitä ihmettä? Hänelle isketään silmää, nyökäytetään päätä, rypistellään kulmia. Anna herran nimessä. Ei anna. Seisoo kuin jähmettynyt. Voitko kuvitella! Se… mikä se nyt oli… aikoi jo ottaa häneltä kypärän… ei vaan anna!… Toinen tempaisee sen ja antaa suuriruhtinattarelle. Kas tällaisia ne ovat ne uudet, sanoo suuriruhtinatar. Käänsi kypärän toisin päin ja voitko kuvitella, sieltä putoaa kolisten lattiaan päärynä ja konvehteja, kaksi naulaa konvehteja! Se oli, veikkonen, sieltä koonnut kypäränsä täyteen!

Vronski remahti helisevään nauruun. Ja vielä pitkän ajan kuluttua, jo muusta puhuttaessa, remahti hän taas kypärän muistaessaan nauramaan tervettä nauruaan, niin että vahva, tiivis hammasrivi välkkyi.

Kuultuaan kaikki uutiset Vronski pukeutui lakeijansa auttamana univormuunsa ja meni ilmoittautumaan. Ilmoittauduttuaan hän aikoi mennä veljensä ja Betsyn luo ja tehdä muutamia velvollisuusvierailuja voidakseen aloittaa käyntinsä siinä seurapiirissä, jossa saisi tavata Anna Kareninaa. Kuten aina Pietarissa ollessaan lähti hän nytkin kotoa palatakseen sinne vasta myöhään yöllä.

TOINEN OSA

I

Lopputalvella pidettiin Shtsherbatskeilla lääkärien neuvottelu; tarkoituksena oli arvioida Kittyn terveydentila ja päättää, mihin oli ryhdyttävä, jotta heikkenevät voimat saataisiin entiselleen. Hän oli sairas, ja kevään lähetessä oli hänen tilansa yhä huonontunut. Kotilääkäri oli antanut hänelle kalanmaksaöljyä, sitten rautaa ja sen jälkeen laapista, mutta kun ei mikään niistä auttanut ja kun kotilääkäri neuvoi kevään tultua lähtemään ulkomaille, kutsuttiin sairaan luo toinen, kuuluisa lääkäri. Kuuluisa lääkäri, keski-ikäinen, komea mies, vaati sairaan tutkimista. Hän näytti pitävän kiinni vaatimuksistaan erityistä mielihyvää tuntien osoittaakseen, että neitseen kainous oli vain raakalaisajan perintöä ja ettei ollut mitään luonnollisempaa kuin että hän, keski-ikäinen mies, tunnusteli nuorta alastonta tyttöä. Hän piti sitä luonnollisena, koska oli tehnyt sitä joka päivä eikä mielestään ollut tuntenut eikä ajatellut mitään pahaa sitä tehdessään, ja sen vuoksi tytön ujostelu ei hänen mielestään ollut ainoastaan raakalaisuuden jäänne, vaan suorastaan loukkaus häntä kohtaan.

Täytyi alistua, koska ruhtinattaren talossa ja hänen piirissään jostain syystä oltiin sitä mieltä, että vain tämä kuuluisa lääkäri tiesi jotain erikoista ja yksin hän saattoi pelastaa Kittyn, vaikka kaikki lääkärit olivat käyneet samaa koulua, lukeneet samoja kirjoja ja tunsivat saman tieteen ja että useat sanoivat tätä kuuluisaa lääkäriä huonoksi lääkäriksi. Kun tutkimus oli suoritettu ja häpeästä musertunut ja tyrmistynyt potilas tarkkaan koputeltu, pesi kuuluisa lääkäri huolellisesti kätensä ja meni saliin puhuakseen ruhtinaan kanssa. Ruhtinas rypisteli naamaansa ja ryki kuunnellessaan lääkäriä. Elämää kokeneena, ymmärtäväisenä ja terveenä miehenä hän ei uskonut lääketieteeseen ja harmitteli sydämessään koko tätä ilveilyä, semminkin kun hän yksin koko talossa näytti täysin käsittävän Kittyn sairauden syyn. "On siinä yksi tyhjämaha", hän ajatteli soveltaen tuota metsämiehen sanastosta muistamaansa sanaa kuuluisaan lääkäriin, kuunnellessaan hänen lörpöttelyään tyttären taudin merkeistä. Lääkäri puolestaan kykeni vaivoin olemaan näyttämättä ylenkatsettaan tuota vanhaa aatelisherraa kohtaan ja tajusi vaivalloisesti hänen ahtaan näkökantansa. Hän ymmärsi, ettei maksanut vaivaa puhua ukolle ja että päänä tässä talossa oli perheen äiti. Tämän eteen hän aikoi levittää helynsä. Samassa ruhtinatar jo tulikin saliin kotilääkärin seuraamana. Ruhtinas poistui koettaen olla näyttämättä, miten hullunkurista tämä ilveily hänen mielestään oli. Ruhtinatar oli aivan masentunut eikä tiennyt mitä tekisi. Hän syytti itseään Kittyn tilanteesta.

— No tohtori, ratkaiskaa meidän kohtalomme, sanoi ruhtinatar. — Sanokaa minulle kaikki. — "Onko toiveita?" aikoi hän sanoa, mutta huulet alkoivat vavista eikä hän voinut lausua kysymystään. — No, kuinka on, tohtori?

— Aivan heti, ruhtinatar; neuvottelen ensin hiukan virkaveljeni kanssa ja sitten saanen kunnian esittää teille mielipiteeni.

— Jätämmekö teidät kahden?

— Miten itse hyväksi näette. Ruhtinatar huoahti ja poistui.

Kun lääkärit olivat jääneet kahden, alkoi kotilääkäri arastellen esittää arvelujaan siitä, että tauti oli tuberkuloosiprosessin alkua, mutta… jne. Kuuluisa lääkäri kuunteli häntä ja kesken hänen puhettaan katsoi suurta kultakelloaan.

— Niin, hän sanoi. — Mutta…

Kotilääkäri vaikeni kunnioittavasti kesken puhettaan.

— Kuten tiedätte, tuberkuloosiprosessin alkua me emme voi määritellä; kavernien ilmaantumiseen saakka ei ole mitään selviä tunnusmerkkejä. Mutta aavistaa me voimme. Ja oireita sinnepäin on: huono ruokahalu, hermoston kiihtymys ym. Kysymys kuuluu siis: mitä on tehtävä ruokahalun ylläpitämiseksi tuberkuloosiprosessia pelattaessa?

— Mutta tiedättehän, että tällaisessa piilee aina siveellisiä, henkisiä syitä, rohkeni kotilääkäri huomauttaa suu hymyssä.

— Jaa, se on itsestään selvä, vastasi kuuluisa lääkäri katsahtaen taas kelloonsa. — Anteeksi, onkohan Jauzan silta jo asetettu paikoilleen vai pitääkö vielä ajaa ympäri? kysyi hän. Jaha! Vai on jo paikoillaan. No, parissakymmenessä minuutissa kai tämän välin ajaa. Niin, mehän puhuimme siitä, että kyse on ruokahalun ylläpitämisestä ja hermojen parantamisesta, sillä ne ovat yhteydessä keskenään.

— Entä ulkomaanmatka? kysyi kotilääkäri.

— Minä vihaan ulkomaanmatkoja. Ja suvaitkaa huomata: jos on aluillaan tuberkuloosiprosessi, mitä me emme voi tietää, niin ei ulkomaanmatka auta. Täytyy käyttää sellaista keinoa, joka ylläpitäisi ruokahalua eikä vahingoittaisi sairasta.

Ja kuuluisa lääkäri esitti suunnitelmansa kivennäisvesiparannuksesta, jonka määräämisestä oli se silminnähtävä etu, ettei se ainakaan pahentaisi asiaa.

Kotilääkäri kuunteli tarkkaavasti ja kunnioittavasti.

— Mutta ulkomaanmatkaa puoltaa mielestäni tapojen vaihdos ja vapautuminen muistoja herättävistä olosuhteista. Ja toiseksi… äidin tekee mieli, hän sanoi.

— Vai niin! No, siinä tapauksessa he voivat lähteä, kun eivät vain ne saksalaiset puoskarit pahentaisi asiaa… Kun ne saisi tottelemaan… No niin, lähtekööt vain.

Hän katsoi taas kelloaan.

— Ohoo! Jo on aika, ja meni ovelle.

Kuuluisa lääkäri ilmoitti vanhalle ruhtinattarelle, — säädyllisyyden vaisto saneli hänelle sen —, että hänen piti vielä kerran saada nähdä sairasta.

— Kuinka! Vieläkö uusi tutkimus! huudahti äiti kauhuissaan.

— Ei, ei, ruhtinatar, tarvitsen vain muutamia yksityiskohtaisempia tietoja.

— Olkaa hyvä.

Ja äiti astui lääkärin edellä vierashuoneeseen Kittyn luo. Laihtuneena ja hehkuvin kasvoin Kitty seisoi keskellä huonetta, silmissään kärsityn häpeän synnyttämä omituinen kiilto. Kun lääkäri tuli sisään, sävähti hän vieläkin punaisemmaksi ja silmiin kihosi kyyneleitä. Koko hänen tautinsa ja sen hoito tuntui hänestä tyhmältä ja naurettavalta kujeelta! Hänen parantamisensa näytti hänestä yhtä hassulta kuin särkyneen maljakon sirpaleinen yhteenliittäminen. Hänen sydämensä oli särkynyt. Aikoivatko he tosiaan parantaa hänet pillereillä ja pulvereilla? Mutta oli mahdotonta loukata äitiä, semminkin kun äiti piti itseään syyllisenä kaikkeen tähän.

— Saanko pyytää teitä istumaan, ruhtinatar, sanoi kuuluisa lääkäri
Kittylle.

Hän istuutui itse suu hymyssä Kittyn viereen, tarttui valtimoon ja alkoi tehdä kuivia kysymyksiään. Kitty vastasi hänelle, mutta nousi samassa kiivastuneena pystyyn.

— Suokaa anteeksi, tohtori, mutta tämä ei toden totta hyödytä yhtään mitään. Te kysytte minulta kolme kertaa yhtä ja samaa.

Kuuluisa lääkäri ei loukkaantunut.

— Sairaalloista hermostuneisuutta, hän sanoi vanhalle ruhtinattarelle, kun Kitty oli lähtenyt huoneesta. — Olenkin muuten jo valmis…

Ja lääkäri määritteli ruhtinattarelle tieteellisen tarkasti, ikään kuin tunnustaen hänet poikkeuksellisen viisaaksi naiseksi, nuoren ruhtinattaren tilan ja antoi lopuksi ohjeita noitten tarpeettomien vesien juonnista. Kysymykseen, olisiko lähdettävä ulkomaille, lääkäri vastasi syventymällä mietteisiinsä, ikään kuin harkitakseen vaikeaa pulmaa. Lopullinen ratkaisu kuului seuraavasti: oli lähdettävä, mutta ei ollut uskottava puoskareihin, vaan kaikessa käännyttävä hänen puoleensa.

Oli kuin olisi tapahtunut jotain hauskaa lääkärin poistuttua. Äiti tuli entistä iloisempana takaisin tyttärensä luo, ja Kitty teeskenteli myös tulleensa iloisemmaksi. Hänen täytyi nyt teeskennellä niin usein, miltei alinomaa.

— Eihän minua mikään vaivaa, äiti. Mutta jos te tahdotte lähteä, niin lähtekäämme, hän sanoi ja alkoi puhella matkavalmisteluista koettaen vaikuttaa siltä kuin ehdotettu matka innostaisi häntä.

II

Lääkärin jälkeen tuli Dolly. Hän tiesi, että sinä päivänä pidettäisiin lääkärinneuvottelu, ja huolimatta siitä, että oli vasta äskettäin noussut lapsivuoteesta — hän oli lopputalvella saanut tytön — ja että hänellä itsellään oli paljon omia suruja ja huolia, jätti hän rintalapsensa ja sairastuneen tyttönsä kotiin ja tuli tiedustelemaan Kittyn kohtaloa, jonka oli tänään määrä ratketa.

— No mitä kuuluu? hän sanoi astuessaan saliin hattu päässä. — Te olette kaikki iloisia. Varmaan hyviä uutisia?

Hänelle yritettiin kertoa, mitä lääkäri oli sanonut, mutta vaikkakin lääkäri oli puhunut sangen sujuvasti ja kauan, näytti olevan aivan mahdotonta kertoa, mitä hän oli sanonut. Pääasia oli, että oli päätetty lähteä ulkomaille.

Dolly huoahti tahtomattaan. Hänen siskonsa ja paras ystävänsä aikoi lähteä pois. Hänen elämässään ei juuri iloja ollut. Sovinnon jälkeen välit Stepan Arkadjevitshin kanssa olivat käyneet nöyryyttäviksi. Annan aikaansaama juotos oli osoittautunut heikoksi, ja perhesopu oli taas rikkoutunut samalta kohtaa. Mitään erikoista ei ollut sattunut, mutta Stepan Arkadjevitsh ei juuri milloinkaan ollut kotosalla, rahasta oli myös melkein ainainen puute, ja epäilyt uskottomuudesta vaivasivat Dollyä alinomaa, vaikka hän taistelikin niitä vastaan peläten kokemiaan mustasukkaisuuden tuskia. Mustasukkaisuuden alkuräjähdys, joka kerran oli eletty, ei enää voinut palata, eikä uskottomuuden havaitseminenkaan olisi enää voinut vaikuttaa häneen sillä tavoin kuin ensimmäisellä kerralla. Sentapainen huomio olisi vain riistänyt häneltä hänen perheeseen liittyvät tottumuksensa, ja hän antoi pettää itseään ja halveksi miestään ja ennen kaikkea itseään tuon heikkoutensa tähden. Sen lisäksi huolet suuresta perheestä vaivasivat häntä jatkuvasti: milloin oli hankaluuksia rintalapsen ruokkimisessa, milloin oli etsittävä uusi lastenhoitaja, milloin taas, kuten nyt, joku lapsista oli sairaana.

— Miten sinun joukkosi jaksaa? kysyi äiti.

— Oh, meillä on surua paljon. Lili on sairas ja minä pelkään, että hänessä on tulirokko. Lähdin vähän liikkeelle saadakseni kuulla mitä tohtori sanoi, kun en tiedä, milloin taas pääsenkään, jos Lilissä on tulirokko, mistä luoja varjelkoon.

Tohtorin lähdettyä vanha ruhtinas tuli työhuoneestaan ja kurotettuaan poskensa Dollyn suudeltavaksi ja puheltuaan hiukan hänen kanssaan kääntyi vaimonsa puoleen:

— Mitä olette päättäneet, lähdettekö? Ja mitä aiotte tehdä minulle?

— Eiköhän sinun ole parasta jäädä kotiin, Aleksandr, sanoi ruhtinatar.

— Kuten tahdotte.

— Maman, miksi ei isä tulisi mukaan? sanoi Kitty. — Onhan se hauskempaa sekä hänelle että meille.

Vanha ruhtinas nousi ja hiveli kädellään Kittyn hiuksia. Kitty kohotti kasvojaan ja katsoi isäänsä väkinäisesti hymyillen. Hänestä oli aina tuntunut, että isä ymmärsi häntä parhaiten koko perheessä, vaikkakin he puhelivat keskenään melko vähän. Perheen nuorimpana hän oli isänsä lemmikki, ja hänestä tuntui kuin isän häntä kohtaan tuntema rakkaus olisi tehnyt isän niin tarkkanäköiseksi. Nytkin, kun Kittyn katse kohtasi isän rehelliset siniset silmät, jotka niin kiinteästi katsoivat häneen, hänestä tuntui kuin isä olisi nähnyt hänen lävitseen ja ymmärtänyt hänen vaivansa. Punastuen hän ojentautui isäänsä kohti odottaen suudelmaa, mutta isä vain taputti kevyesti häntä hiuksille ja virkkoi:

— Nuo tyhmät hiuslaitteet! Oikeaan tyttäreensä asti ei pääse ollenkaan, saa hyväillä vain kuolleitten ämmien hiuksia. No, Dollyseni, kääntyi hän vanhemman tyttärensä puoleen, — mitä sinun valtillesi kuuluu?

— Eipä mitään, isä, vastasi Dolly ymmärtäen, että oli kysymys hänen miehestään. — Hän on aina kaupungilla, minä en näe häntä juuri koskaan, ei hän voinut olla lisäämättä pilanhymy huulillaan.

— Eikö hän ole vielä käynyt maalla metsää myymässä?

— Ei, vaikka on aina matkahankkeissa.

— Vai niin! virkkoi ruhtinas. — Onko siis minunkin hankkiuduttava matkaan? Tottelen, hän sanoi vaimolleen ja istuutui. — Kuulepas, Katja, lisäsi hän nuoremmalle tyttärelleen, — sano sinä itsellesi herätessäsi jonain kauniina aamuna: minähän olen vallan terve ja iloinen ja me lähdemme isän kanssa varhain aamupakkasessa kävelemään. Eikö niin?

Eihän isän sanoissa ollut mitään kummempaa, mutta Kitty hämmentyi ja kävi ujoksi kuin paljastettu rikoksentekijä. "Niin, hän tietää ja ymmärtää kaikki ja tahtoo noilla sanoillaan sanoa minulle, että vaikka hävettääkin, niin on kestettävä oma häpeänsä." Kitty ei kyennyt kokoamaan voimiaan jotain vastatakseen. Hän aikoi sanoa jotain, mutta purskahtikin itkemään ja juoksi toiseen huoneeseen.

— Kaikenlaista leikinlaskua! torui ruhtinatar miestään. — Aina sinä… aloitti hän nuhdesaarnansa.

Ruhtinas kuunteli melko kauan ruhtinattaren nuhteita ja oli vaiti, mutta hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi.

— Hän on niin onneton, lapsiparka, niin onneton, ja sinä et käsitä, että häneen koskee pieninkin viittaus tämän kaiken syyhyn. Oi, miten äärettömästi voi erehtyä ihmisistä! sanoi ruhtinatar, ja äänensävyn muutoksesta Dolly ja ruhtinas ymmärsivät, että hän puhui Vronskista. — Minä en käsitä, miten ei ole olemassa lakeja tuollaisia ilkeitä, kiittämättömiä ihmisiä vastaan.

— Oi, en viitsi kuunnella, virkkoi ruhtinas synkästi nousten seisomaan ikään kuin mennäkseen pois, mutta pysähtyi ovelle. — On lakeja, äiti kulta, ja kun sinä kerran sait minut puhumaan, niin sanon sinulle, kuka on syynä tähän kaikkeen: sinä ja sinä, yksin sinä. Lakeja on aina ollut ja on sellaisia sankareita vastaan! Niin, jollei tähän asiaan olisi sekoittunut sitä, mitä siinä ei saisi olla, olisin minä — niin ukko kuin olenkin — asettanut sen keikarin aisoihin. Mutta nyt saatte itse lääkitä ja kuljettaa puoskareita luoksenne.

Ruhtinaalla näytti olevan vielä paljon sanomista, mutta niin pian kuin ruhtinatar oli kuullut hänen äänensä sävyn, nöyrtyi hän ja katui heti, kuten aina, kun tuli puhe vakavista asioista.

— Alexandre, Alexandre, kuiskasi hän levottomasti liikehtien ja hyrähti itkuun.

Heti kun hän oli ruvennut itkemään, vaikeni ruhtinaskin. Hän astui vaimonsa luo.

— No, älä nyt, älä nyt! Raskastahan se on sinullekin, tiedänhän minä. Minkäs sille voi! Ei tässä suurta hätää ole. Luojan avulla kaikki muuttuu kiitos… puhui hän, itsekään tietämättä mitä sanoi, ja vastasi ruhtinattaren suudelmaan, jonka tunsi kädellään. Ja ruhtinas poistui huoneesta.

Jo silloin, kun Kitty oli itkien kiiruhtanut huoneesta, oli Dolly perheenäidin vaistollaan nähnyt, että asiassa tarvittiin naisen apua, ja valmistautunut sitä antamaan. Hän oli ottanut hatun päästään ja ikään kuin henkisesti käärien hihansa ollut valmiina toimimaan. Äidin hyökätessä isän kimppuun hän oli koettanut hillitä äitiä siinä määrin kuin tyttären kunnioituksentunne sitä salli. Ruhtinaan mielenpurkauksen aikana hän oli ollut vaiti; hän oli tuntenut häpeää äitinsä tähden ja hellyyttä isäänsä kohtaan tämän pian palanneen hyvyyden vuoksi. Mutta kun isä oli lähtenyt huoneesta, hän päätti tehdä sen, mikä oli eniten tarpeen: mennä Kittyn luo ja viihdyttää häntä.

— Olen jo kauan aikonut kysyä teiltä, maman, tiedättekö te, että Levin aikoi kosia Kittyä, kun hän viimeksi oli täällä? Hän oli kertonut Stivalle.

— Entä sitten? Minä en käsitä…

— Kenties Kitty on antanut rukkaset? Eikö hän ole kertonut teille?

— Ei, hän ei ole puhunut mitään kummastakaan. Hän on liian ylpeä.
Mutta minä tiedän, että kaikki johtuu siitä…

— Mutta ajatelkaas, jos hän on antanut rukkaset Levinille. Kitty ei olisi sitä tehnyt, ellei olisi ollut sitä toista, minä tiedän sen… Ja tämä pettikin hänet niin kauhealla tavalla.

Ruhtinattarelle kävi liian kamalaksi ajatella, miten syvästi hän oli syypää onnettomuuteen, ja hän suuttui.

— Oi, minä en enää käsitä yhtään mitään! Nykyään tahdotaan vain elää oman pään mukaan, äidille ei puhuta mitään, ja sittenpä…

— Maman, minä menen Kittyn luo.

— Mene, mene. Kuka sinua on kieltänyt menemästä? sanoi äiti.

III!

Astuessaan Kittyn sievään kamariin, nuorteaan, ruusunpunaiseen ja iloiseen, samanlaiseen kuin Kitty itse oli ollut vielä pari kuukautta sitten, muisti Dolly, kuinka he viime vuonna olivat yhdessä, mieli täynnä iloa ja rakkautta, järjestäneet kuntoon tämän kamarin. Hänen sydäntään vihlaisi, kun hän näki Kittyn istumassa matalalla tuolilla oven vieressä, silmät tuijottaen lattiamaton nurkkaan. Kitty katsahti sisareensa, mutta hänen kasvojensa kylmä ja hieman kova ilme ei muuttunut.

— Minä lähden pian ja eristäydyn kotiin etkä sinäkään saa tulla luokseni, sanoi Darja Aleksandrovna istuutuen hänen viereensä. — Tekisi mieleni vähän puhella kanssasi.

— Mistä? kysyi Kitty nopeasti kohottaen pelästyneenä päätänsä.

— Surustasi, mistäpä muusta.

— Ei minulla ole surua.

— Älä viitsi, Kitty. Luuletko todellakin, etten minä sitä tiedä? Minä tiedän kaikki. Ja usko minua, se on niin vähäpätöistä… Me olemme kaikki kulkeneet sen kautta…

Kitty oli vaiti, ja hänen kasvoillaan oli ankara ilme.

— Hän ei ole sen arvoinen, että sinun kannattaisi kärsiä hänen tähtensä, jatkoi Darja Aleksandrovna käyden suoraan asiaan käsiksi.

— Niin, siksi että hän ylenkatsoi minua, Kitty sanoi värisevällä äänellä. — Älä puhu siitä! Älä, hyvä Dolly, puhu siitä!

— Kuka sen on sanonut? Sitä ei ole kukaan sanonut. Minä olen varma siitä, että hän oli ja on yhä sinuun rakastunut, mutta…

— Oh, kaikkein kauheimpia ovat minusta nuo surunvalittelut! kirkaisi Kitty suuttuen. Hän käännähti tuolillaan kasvot punaisina ja liikutteli nopeasti sormiaan, puristaen vuoroin kummallakin kädellään vyön solkea, jota piti käsissään. Dolly tunsi ennestään sisarensa tavan kouristella käsiään kiivastuessaan. Hän tiesi, miten Kitty saattoi kiivastuessaan menettää itsehillintänsä ja puhua harkitsemattomasti, ja Dolly tahtoi rauhoittaa häntä. Mutta se oli myöhäistä.

— Mitä, mitä sinä tahdot antaa minun tuntea, mitä? sopersi Kitty nopeasti. — Senkö, että minä olen ollut rakastunut mieheen, joka ei välittänyt minusta vähääkään, ja että minä kuolen rakkaudesta häneen? Ja sen sanoo minulle sisar, joka luulee, että… että… että ottaa osaa toisen suruun!… Minä en tahdo noita säälittelyjä ja teeskentelyjä!

— Kitty, sinä et ole oikeudenmukainen.

— Miksi sinä kiusaat minua?

— Minähän päinvastoin… Minä näen että katkeruus… Mutta Kitty ei kuullut häntä kiivaudessaan.

— Minulla ei ole mitään syytä murehtia eikä lohdutella itseäni. Minä olen siksi ylpeä, etten koskaan salli itseni rakastaa miestä, joka ei rakasta minua.

— Enhän minä sitä väitäkään… Sano minulle vain yksi asia, virkkoi
Darja Aleksandrovna tarttuen hänen käteensä, — sano totuus, onko
Levin puhunut sinulle?…

Levinin mainitseminen näytti vievän Kittyltä viimeisenkin itsehillinnän. Hän hypähti pystyyn, heitti soljen lattiaan ja sanoi, sanojaan nopein kädenliikkein säestäen:

— Mitä tekemistä tässä vielä Levinillä on? En käsitä, miksi sinun pitää kiusata minua. Olen sanonut ja toistan, että olen ylpeä, enkä koskaan, en koskaan tee niin kuin sinä, että palaat miehen luo, joka on pettänyt sinut ja rakastunut toiseen naiseen. Minä en sitä käsitä! Sinä voit tehdä niin, mutta minä en voi!

Sanottuaan nämä sanat hän vilkaisi sisareensa, ja nähdessään Dollyn istuvan äänetönnä ja pää painuksissa hän ei voinutkaan lähteä huoneesta, kuten oli aikonut, vaan istuutui oven luo, peitti kasvonsa liinaan ja painoi päänsä alas.

Äänettömyyttä kesti pari minuuttia. Dolly ajatteli itseään. Tunne omasta alennustilasta, joka aina oli Dollyn sydämessä, värähti erityisen kipeästi, kun oma sisar puhui hänen nöyryytyksestään. Hän ei ollut odottanut sisareltaan sellaista kovuutta ja oli siksi pahastunut siitä. Mutta äkkiä hän kuuli vaatteiden kahinaa ja pidätettyä, mutta kiihkeää itkun tyrskettä ja tunsi hentojen käsien kiertyvän alhaaltapäin kaulansa ympäri. Kitty oli polvillaan hänen edessään.

— Dolly rakas, minä olen niin onneton! kuiskasi Kitty anteeksipyytävästi.

Ja suloiset kyyneleiset kasvot kätkeytyivät Darja Aleksandrovnan hameen helmaan.

Oli kuin kyyneleet olisivat olleet välttämätön voide, jota vailla sisaruksia toisiinsa yhdistävä koneisto ei voinut kunnollisesti toimia. Itkettyään siskokset puhelivat muusta kuin siitä, mitä heillä oli mielessään, mutta he ymmärsivät toisiaan silti. Kitty käsitti, että hänen vihastuksissaan sinkauttamansa sanat miehen uskottomuudesta ja alennuksesta olivat kipeästi satuttaneet siskorukkaa sydämen pohjaan, mutta tämä oli antanut sen anteeksi. Dolly puolestaan pääsi selville kaikesta, mitä oli tahtonut tietää. Hän tiesi nyt aavistaneensa oikein, että Kittyn parantumattomaan suruun oli syynä se, että Levin oli pyytänyt häntä vaimokseen ja hän oli kieltäytynyt ja että Vronski oli pettänyt hänet ja että hän oli valmis rakastamaan Leviniä ja vihaamaan Vronskia. Kitty ei puhunut sanaakaan siitä; hän puhui vain mielentilastaan.

— Ei minulla ole mitään surua, hän sanoi tyyntyneenä, — mutta voitko ymmärtää, että kaikki on minusta muuttunut inhottavaksi, vastenmieliseksi ja raa'aksi, ennen kaikkea minä itse. Sinä et voi käsittää, miten inhottavia ajatuksia minulla on kaikesta.

— Mitä inhottavia ajatuksia sinulla voisi olla? kysyi Dolly hymyillen.

— Kaikkein raaimpia ja inhottavimpia; en osaa itsekään sitä selittää. Se ei ole ikävää eikä kyllästystä, vaan paljon pahempaa. Ikään kuin kaikki hyvä, mitä minussa on ollut, olisi kadonnut ja jäljelle jäänyt vain kaikki inhottava. Kuinka minä sen selittäisin? jatkoi hän nähdessään siskonsa kasvoista, että Dolly oli ymmällä. — Kun isä alkoi äsken puhua minulle, minusta tuntui heti, että hän vain ajattelee, että minun pitäisi päästä naimisiin. Äiti vie minua tanssiaisiin ja minusta tuntuu, että hän tekee sen sitä varten, että pikemmin saisi minut miehelään ja pääsisi minusta. Minä tiedän, ettei niin ole laita, mutta en voi karkottaa noita ajatuksiani. Niin sanottuja sulhasmiehiä en siedä nähdäkään. Minusta tuntuu kuin he ottaisivat mittaa minusta. Ennen aikaan oli minulle suoranainen ilo mennä jonnekin tanssiaispuvussa, minä ihailin itseäni; nyt minua hävettää ja nolostuttaa. Ja kaikki on samanlaista. Tohtori… No…

Kitty joutui hämilleen. Hän oli aikonut vielä sanoa, että siitä asti, kun tämä muutos hänessä tapahtui, on Stepan Arkadjevitsh ollut hänestä sietämättömän vastenmielinen ja ettei hän voi nähdä tätä mitä raaimpien ja säädyttömimpien mielikuvien nousematta hänen mieleensä.

— Niin, kaikki kuvastuu minulle mitä raaimmassa ja inhottavimmassa valossa, jatkoi hän. — Se se on minun tautini. Kenties se menee ohi…

— Älä sinä ajattele…

— En osaa olla ajattelematta. Vain lasten seurassa tunnen voivani hyvin, niin kuin aina sinun luonasi.

— Vahinko, ettet saa käydä meillä.

— Ei, minä tulen. Minussahan on ollut tulirokko, ja kyllä maman suostuu, kun pyydän.

Kitty piti oman päänsä ja muutti sisarensa luo ja hoiti lapsia koko tulirokon ajan, sillä se oli todellakin tullut taloon. Sisarukset saivat hoidettua kaikki kuusi lasta kuntoon, mutta Kittyn terveys ei parantunut, ja suuren paaston aikana Shtsherbatskit lähtivät ulkomaille.

IV

Pietarin korkein seurapiiri on oikeastaan yhtenäinen, kaikki ovat tuttuja keskenään, käyvätpä toistensa luonakin. Mutta tuossa suuressa piirissä on omat osastonsa. Anna Arkadjevna Kareninalla oli ystäviä ja läheisiä suhteita kolmessa eri piirissä. Yksi niistä, hänen miehensä piiri, oli virallinen virkamiespiiri, johon kuuluivat Aleksei Aleksandrovitshin virkatoverit ja hänen alaisensa, yhteiskunnallisten suhteiden mitä monimutkaisimmalla ja oikukkaimmalla tavalla keskenään yhdistämät ja erottamat ihmiset. Annan oli nyt enää vaikea muistaa, millaista melkein jumaloivaa kunnioitusta hän oli alkuaikoina tuntenut noita ihmisiä kohtaan. Nyt hän tunsi heidät kaikki yhtä hyvin kuin pikkukaupungin herrasväet tuntevat toisensa, tiesi kunkin tavat ja heikkoudet ja sen, mistä kenenkin kenkä puristi. Hän tiesi, miten he suhtautuivat toisiinsa ja valtakeskukseen, tiesi kuka minkin varassa seisoi ja ketkä missäkin asiassa olivat yhtä ja ketkä eri mieltä. Mutta tämä miesväelle kuuluvien hallinnollisten harrastusten piiri ei ollut koskaan, kreivitär Lidia Ivanovnan tuputuksesta huolimatta, voinut syvemmin kiinnostaa Annaa, ja hän karttoi sitä.

Toinen Annalle läheinen piiri oli se, jonka kautta Aleksei Aleksandrovitsh oli päässyt korkeaan virka-asemaansa. Sen piirin keskuksena oli Lidia Ivanovna. Se oli vanhojen ja rumien, hyveellisten ja jumalisten naisten sekä viisaitten, oppineitten ja kunnianhimoisten miesten piiri. Eräs tämän piirin viisaista sanoi sitä "Pietarin seuraelämän omaksitunnoksi". Aleksei Aleksandrovitsh piti tätä piiriä hyvin suuressa arvossa, ja Anna, joka viihtyi kaikkien seurassa, löysi Pietarin-elämänsä ensi aikoina ystäviä tästäkin piiristä. Mutta nyt, hänen Moskovan-matkansa jälkeen, oli tämä piiri käynyt hänelle sietämättömäksi. Hänestä oli alkanut tuntua että hän itse ja kaikki muut teeskentelivät, ja hänen tuli niin ikävä ja paha olla tuossa seurassa, että hän oli mikäli mahdollista käymättä Lidia Ivanovnan luona.

Kolmas ja viimeinen piiri, jossa Annalla oli ystäviä, oli varsinainen seuramaailma, — tanssiaisten, päivällisten ja loistavien pukujen maailma, joka toisella kädellään piteli kiinni hovista estyäkseen vajoamasta puolimaailmaan, jota tämän seurapiirin jäsenet luulivat halveksivansa, mutta jonka kanssa heillä ei ollut ainoastaan samalta näyttävä, vaan suorastaan yhtäläinen maku. Hänen yhteyttään tämän piirin kanssa piti yllä hänen ystävyytensä ruhtinatar Betsy Tverskajaan, joka oli hänen serkkunsa vaimo. Ruhtinattarella oli satakaksikymmentätuhatta ruplaa tuloja ja hän oli heti Annan ilmaannuttua seuramaailmaan erityisesti mieltynyt häneen, hemmotellut häntä ja vetänyt hänet seurapiiriinsä tehden pilaa kreivitär Lidia Ivanovnan piiristä.

— Kun tulen vanhaksi ja rumaksi, tulen kai samanlaiseksi kuin hänkin, — sanoi Betsy, — mutta teidän, nuoren, viehättävän naisen, on liian varhaista mennä siihen vaivaistaloon.

Anna oli ensi aikoina koettanut karttaa ruhtinatar Tverskajan seurapiiriä, ja muutenkin oli edellinen seurapiiri ennen ollut hänelle mieluisampi. Mutta Moskovan-matkan jälkeen suhde kääntyi päinvastaiseksi. Hän kartteli siveellisiä ystäviään ja otti osaa seuramaailman seuraelämään. Siellä hän sai nähdä Vronskia ja tunsi aina kuohuttavaa iloa tavatessaan hänet. Erityisen usein hän tapasi Vronskin Betsyn luona, joka oli omaa sukua Vronskaja ja Vronskin serkku. Vronski kävi kaikkialla, missä vain saattoi tavata Annaa, ja puhui hänelle rakkaudestaan aina kun sai siihen tilaisuuden. Anna ei antanut hänelle mitään aihetta sellaiseen, mutta joka kerran, kun hän tapasi Vronskin, hänen sielussaan virisi sama eloisuuden tunne, joka oli vallannut hänet silloin rautatievaunussa, kun hän ensimmäisen kerran näki tuon miehen. Hän tunsi itse, aina kun näki Vronskin, ilon välähtelevän silmissään ja hymynväreitten kareilevan huulillaan, eikä hän voinut sammuttaa noita ilonmerkkejä.

Ensi alkuun Anna oli lujasti uskonut paheksuvansa Vronskia siksi, että tämä oli uskaltanut seurata hänen jäljessään. Mutta vähän aikaa Moskovan-matkan jälkeen, kun Vronski ei tullutkaan erääseen illanviettoon, jonne hänen piti tulla, ymmärsi Anna tuntemastaan surusta, että tuo takaa-ajo ei ainoastaan ollut hänestä mieluisaa, vaan että siihen sisältyi koko hänen elämänsä viehätys.

* * * * *

Kuuluisa laulajatar esiintyi toisen kerran, ja koko seuramaailma oli teatterissa. Nähtyään nojatuolistaan serkkunsa ensimmäisellä parvella lähti Vronski väliaikaa odottamatta hänen aitioonsa.

— Miksi ette tullut päivälliselle? kysyi ruhtinatar Betsy häneltä. — Rakastuneitten kaukonäköisyys on muuten aivan ihmeellinen, lisäsi hän hymyillen, niin että Vronski yksin saattoi sen kuulla: — Hän ei tullutkaan. Mutta tulkaa oopperan jälkeen.

Vronski katsahti häneen kysyvästi. Betsy kumarsi. Vronski kiitti häntä hymyillen ja istuutui hänen viereensä.

— Miten hyvin minä muistan teidän entisen ivailunne! jatkoi ruhtinatar Betsy, josta oli erityisen hauskaa seurata tämän intohimon edistymistä. — Siinä se nyt on! Te olette pauloissa, poikaseni.

— Minä en muuta tahdokaan kuin olla pauloissa, vastasi Vronski, tavanomainen tyyni ja hyväntahtoinen hymynsä huulillaan. — Jos minä jotain valitan, niin ainoastaan sitä, etten ole tarpeeksi pauloissa, totta puhuakseni. Toivoni alkaa kadota.

— Mitä toivoa teillä sitten saattaisi olla? sanoi Betsy loukkaantuen ystävänsä puolesta — entendons nous… — Mutta hänen silmissään välähteli säkeniä, jotka ilmaisivat, että hän ymmärsi aivan yhtä hyvin kuin Vronskikin, mitä toivoa viimeksi mainitulla saattoi olla.

— Ei mitään, Vronski sanoi naurussa suin, niin että tiheä hammasrivi näkyi. — Anteeksi, lisäsi hän ottaen kiikarin ruhtinattaren kädestä ja ryhtyen tarkastelemaan vastapäätä olevaa aitioriviä tämän paljaan olkapään yli. — Minä pelkään käyväni naurettavaksi.

Hän tiesi varsin hyvin, että Betsyn ja muitten seuramaailman ihmisten silmissä hän ei ollut vaarassa joutua naurunalaiseksi. Hän tiesi varsin hyvin, että näiden ihmisten silmissä onneton rakkaus nuoreen tyttöön ja yleensä vapaaseen naiseen saattoi näyttää naurettavalta; mutta kiintyminen naimisissa olevaan naiseen ja kaikkensa alttiiksi paneminen tämän viettelemiseksi aviorikokseen, — siinä oli jotain kaunista ja suurta, mikä ei koskaan voinut olla naurettavaa. Ja siksi Vronski, ylpeän ja iloisen hymyn väreet viiksiensä alla, laski kiikarin alas ja katsahti serkkuunsa.

— Miksi ette tullut päivälliselle? sanoi Betsy katsoen häntä ihaillen.

— Minun täytyy selittää se teille. Minulla oli eräs tehtävä, ja arvatkaapas mikä? Lyön vetoa, ettette arvaa. Minä olen rakentanut sovintoa aviomiehen ja hänen vaimonsa loukkaajan välillä. Niin, toden totta!

— No syntyikö sovinto?

— Melkeinpä.

— Teidän pitää sitten kertoa se minulle, sanoi Betsy nousten. —
Tulkaa ensi väliajalla.

— En voi. Lähden ranskalaiseen teatteriin.

— Nielssonin vuoksiko? kysyi Betsy kauhistuen, hän kun ei millään huomannut Nielssonissa mitään tavallista kuorolaulajatarta kummempaa.

— Mikäs auttaa? Lupasin mennä sinne tämän saman rauhantekoni takia.

— Autuaat ovat rauhantekijät, sillä he saavat pelastuksen, sanoi Betsy muistellen jotain joskus kuulemaansa lausetta. — No istukaahan ja kertokaa, mitä se oli.

Ja hän istuutui jälleen.

V

— Se on hiukan karkeata, mutta niin kilttiä, että tekee kauheasti mieleni kertoa se, Vronski sanoi katsoen Betsyyn nauravin silmin. — Minä en sano nimiä.

— Minä arvaan ne kyllä, sen parempi.

— Kuulkaahan, kaksi iloista nuorta miestä ajaa…

— Tietystikin teidän rykmenttinne upseereja?

— Minä en sano keitä, yksinkertaisesti vain kaksi aamiaisen syönyttä nuorta herraa.

— Kääntäkää: ryypännyttä.

— Miksei. Ajavat toverinsa luo päivälliselle mitä iloisimman mielentilan vallassa. Ja näkevät ajurilla ohi ajavan nuoren naisen, joka vilkaisee heihin ja — ainakin he luulevat niin näkevänsä — nyökäyttää heille ja nauraa. He tietystikin hänen jäljessään. Ajavat täyttä laukkaa. Heidän hämmästyksekseen kaunotar pysähtyy saman talon pääoven eteen, jonne he olivat matkalla. Kaunotar juoksee ylös ylimpään kerrokseen. He näkevät vain lyhyen harson alta punoittavat huulet ja ihanat pienet jalat.

— Te kerrotte niin innostuneesti, että minusta tuntuu kuin olisitte itse toinen niistä kahdesta.

— Samantekevää, keitä he olivat. No niin, nuoret miehet menevät toverinsa luo, hän tarjoaa jäähyväispäivälliset. Siellä he tosiaan maistelevat kenties liikaa, kuten aina jäähyväispäivällisillä. Ja päivällispöydässä he kysyvät, kuka asuu talon yläkerrassa. Kukaan ei tiedä, mutta isännän lakeija, jolta kysytään, asuuko yläkerrassa neitosia, sanoo niitä olevan siellä paljonkin. Päivällisen jälkeen nuoret miehet menevät isännän kamariin ja kirjoittavat kirjeen tuntemattomalle. Kirjoittavat intohimoisen tunnustuskirjeen ja vievät sen itse yläkertaan antaakseen lisää selityksiä, jos kirjeessä olisi jotain hämärää.

— Mitä inhottavia asioita te puhutte minulle! No, entä sitten?

— Soittavat ovikelloa. Tulee palvelijatar, he antavat kirjeen ja vakuuttavat olevansa niin rakastuneita, että kuolevat oitis siihen ovelle. Ymmälle joutunut tyttö ei tiedä mitä sanoa. Yhtäkkiä siihen ilmaantuu herrasmies makkaramaisine poskipartoineen, punaisena kuin rapu, ja ilmoittaa, ettei siellä asu muita kuin hän ja hänen vaimonsa, ja ajaa heidät molemmat tiehensä.

— Mistä te tiedätte, että hänellä oli sellainen poskiparta kuin sanoitte?

— No, kuulkaahan. Tänään minä kävin sovittamassa heitä.

— No kuinkas kävi?

— Nyt se hauskin tuleekin. Ajatelkaas, että siellä asuikin nimineuvos ja neuvoksetar, onnellinen pariskunta. Nimineuvos tekee valituksen ja minusta tulee sovittaja. Ja millainen!… Uskokaa pois, ettei Talleyrand ollut mitään minuun verrattuna.

— Mikä siinä sitten on niin vaikeata?

— No niin, kuulkaahan edelleen… Me pyysimme anteeksi niin kuin tulikin: "Olemme epätoivoissamme ja pyydämme antamaan anteeksi tuon onnettoman erehdyksen"… Makkarapartainen nimineuvos alkaa sulaa, mutta tahtoo ilmaista tunteensa hänkin, ja ryhtyessään niitä selittämään hän alkaa kiivastua ja puhua karkeuksia, ja minun on taas pantava liikkeelle valtioviisauteni. "Minä myönnän, että heidän käytöksenä oli sopimatonta, mutta pyydän teitä ottamaan huomioon erehdyksen ja nuoruuden; olivathan nuoret miehet sitä paitsi vastikään syöneet aamiaisensa. Ymmärrättehän toki. He katuvat sydämensä pohjasta, pyytävät antamaan anteeksi tuon pahan teon." Nimineuvos lauhtuu taas. "Minä myönnän, kreivi, ja olen valmis antamaan anteeksi mutta ymmärrättehän, että kun minun vaimoni, minun vaimoni, kunniallinen nainen joutuu sillä tavoin takaa-ajon, raakuuksien ja hävyttömyyksien alaiseksi joittenkin nulikoitten, rois…" Ja käsitättekö, se nulikka on siinä vieressä ja minun on saatettava heidät sopuun. Taaskin panen valtioviisauteni liikkeelle ja taaskin, juuri kun asia on päättymäisillään, nimineuvos tulistuu, punehtuu, makkarat kohoavat ja minä päästän jälleen valtioviisauteni valloilleen.

— Ah, tämä minun pitää kertoa teille! kääntyi Betsy nauraen aitioon tulleen vallasnaisen puoleen. — Kuinka hän nauratti minua jutuillaan… No, bonne chance, lisäsi hän ojentaen Vronskille sormensa ja vetäisi hartioitaan nytkäyttämällä puvun kohoutunutta yläosaa alaspäin ollakseen asiaankuuluvaan tyyliin täysin paljashartiainen astuessaan esiin kaasuvaloon näyttämöpartaan luo kaikkien nähtäväksi.

Vronski lähti ranskalaiseen teatteriin. Siellä hänen oli todella määrä tavata rykmenttinsä komentaja, joka ei jättänyt katsomatta ranskalaisen teatterin ainuttakaan esitystä, ja puhua tälle rauhanhieronnastaan, joka jo kolmatta päivää oli ollut rykmentinkomentajan tiedossa ja huvitti tätä. Osallisia tähän juttuun olivat Petritski, josta hän niin paljon piti, ja toinen äskettäin rykmenttiin tullut kunnon poika ja oiva toveri, nuori ruhtinas Kedrov. Ja kyseessä olivat ennen kaikkea rykmentin omat edut.

Molemmat syylliset olivat Vronskin eskadroonasta. Virkamies, nimineuvos Venden oli käynyt rykmentinkomentajan luona tekemässä valituksen tämän upseereita vastaan siitä, että nämä olivat loukanneet hänen vaimoaan. Vendenin kertoman mukaan hänen nuori vaimonsa — hän oli ollut puoli vuotta naimisissa —, oli ollut kirkossa äitinsä kanssa ja tullut äkkiä pahoinvointiseksi, mikä johtui määrätystä tilasta, eikä ollut voinut seistä loppuun asti vaan lähtenyt kotiin ensimmäisellä eteen osuneella pika-ajurilla. Matkalla upseerit olivat alkaneet ajaa hänen jällestään, hän oli pelästynyt ja vielä entistä sairaampana juossut portaita ylös kotiinsa. Itse Venden oli virastosta tultuaan kuullut ovikellon soiton ja joitakin ääniä ja mentyään katsomaan nähnyt juopuneita upseereja kirje kädessä ja ajanut nämä ulos. Hän pyysi ankaraa rangaistusta.

— Ei, sanokaa mitä hyvänsä, oli rykmentinkomentaja sanonut Vronskille kutsuttuaan hänet luokseen, — Petritski käy mahdottomaksi. Ei mene viikkoakaan ilman skandaalia. Tuo virkamies ei jätä asiaa tähän, hän vetoaa ylemmäksi.

Vronski näki jutun koko sopimattomuuden kuten senkin, ettei kaksintaistelu voinut tulla kysymykseen, ja ymmärsi, että oli parasta koettaa kaikin keinoin saada nimineuvos lauhtumaan ja siten painaa asia villaisella. Rykmentinkomentaja oli kutsunut Vronskin luokseen juuri siksi, että tiesi hänet jaloluontoiseksi ja viisaaksi mieheksi, jolle rykmentin kunnia oli kallis. He olivat yhdessä neuvotelleet ja päättäneet, että Petritskin ja Kedrovin oli Vronskin kanssa mentävä nimineuvoksen luo pyytämään anteeksi. Rykmentinkomentaja ja Vronski ymmärsivät kumpikin, että Vronskin nimi ja sivusadjutantin solmu tulisivat paljon vaikuttamaan nimineuvoksen leppymiseen. Ja aivan oikein, nuo kaksi keinoa osoittautuivat jossain määrin tehokkaiksi. Mutta sovinnonteon tulos oli Vronskin kertoman mukaan silti kyseenalainen.

Tultuaan ranskalaiseen teatteriin Vronski meni rykmentinkomentajan kanssa lämpiöön ja kertoi hänelle menestyksestään tai tappiostaan. Harkittuaan tilannetta rykmentinkomentaja päätti jättää jutun seuraamuksitta, mutta ryhtyi sitten hyvin vuoksi kyselemään Vronskilta kohtauksen yksityiskohtia ja hohotti pitkään hillittömästi kuunnellessaan Vronskin kertomusta siitä, miten tyyntynyt nimineuvos äkkiä taas leimahti uudelleen asian yksityiskohdat muistaessaan ja miten Vronski luovi sovinnon viimeisen sananpuolikkaan ympärillä ja häipyi vähin äänin, Petritskiä edellään työntäen.

— Ilkeä juttu, mutta vietävän lystikäs. Eihän Kedrov voi tapellakaan hänen kanssaan… Niin kauheastiko kiivastui? puheli hän nauraen. — Mutta Clair on tänään verraton! Kerrassaan ihme! hän sanoi uudesta ranskalaisesta näyttelijättärestä. — Katsoipa kuinka usein hyvänsä, hän on joka päivä kuin uusi. Ainoastaan ranskalaiset kykenevät sellaiseen.

VI

Betsy lähti teatterista ennen viimeisen näytöksen loppua. Tuskin hän oli ehtinyt mennä pukeutumishuoneeseensa, puuteroida kalpeat pitkulaiset kasvonsa, pyyhkiä ylimääräisen puuterin pois, kohentaa kampaustaan ja käskeä tuomaan teetä suureen vierassaliin, kun vaunuja jo alkoi saapua hänen suuren talonsa edustalle Isolle Morskaja-kadulle. Vieraat astuivat leveään porraskäytävään, ja lihava ovilakeija, joka aamupäivisin luki ohikulkijoiden iloksi sanomalehtiä lasioven takana, avasi nyt ääneti tuon suuren oven ja päästi tulijat ohitseen.

Melkein samaan aikaan tulivat sekä emäntä hiukset kohennettuina ja raikkain kasvoin toisesta että vieraat toisesta ovesta suureen tummaseinäiseen, untuvamaisten mattojen koristamaan vierassaliin, jonka kirkkaasti valaistulla pöydällä kynttilöiden alla pöytäliina säihkyi valkeuttaan, hopeinen samovaari välähteli ja läpikuultavat teeastiat hohtivat.

Emäntä istuutui samovaarin ääreen ja veti hansikkaat käsistään. Lakeijat siirtelivät vaivihkaa tuoleja vieraiden toivomusten mukaan, ja koollaolijat asettuivat istumaan kahteen ryhmään, toinen samovaarin luo emännän läheisyyteen, toinen salin toiseen päähän, lähelle lähettilään kaunista puolisoa, jolla oli musta samettipuku ja mustat, silmäänpistävät kulmakarvat. Molemmissa keskuksissa keskustelu oli, kuten aina ensi hetkinä, haparoivaa: kohtaamiset, tervehdykset ja teen tarjoilu keskeyttivät sen tuon tuostakin, ja se ikään kuin etsi uomaansa.

— Hän on näyttelijättärenä erinomainen; näkyy, että hän on hyvin tutkinut Kaulbachia, sanoi muuan valtiomies lähettilään puolison piirissä, — huomasitteko, miten hän lankesi…

— Oh, jättäkää jo herran tähden Nielsson rauhaa! Hänestä on mahdoton sanoa mitään uutta, sanoi lihava, punakka vaaleaverinen seurapiiridaami, jolla ei ollut kulmakarvoja eikä hiuslaitteita ja jolla oli yllään vanha silkkipuku. Se oli ruhtinatar Mjahkaja, joka oli kuuluisa suoruudestaan ja käytöksensä karkeudesta ja oli saanut enfant terrible'in nimen. Ruhtinatar Mjahkaja istui molempien ryhmien keskivälillä, kuulosteli kummankin keskustelua ja otti osaa vuoroin kumpaankin. — Minulle on tänään kolme henkeä sanonut tuon saman lauselman Kaulbachista aivan kuin yhteisestä päätöksestä. En käsitä, miksi se on heitä niin miellyttänyt.

Keskustelu katkesi tähän huomautukseen, ja täytyi keksiä taas uusi aihe.

— Kertokaa meille jotain hauskaa, mutta ei ilkeää, sanoi lähettilään puoliso, kauniin, englanninkielellä small talkiksi nimitetyn keskustelutaidon suuri mestari, kääntyen valtiomiehen puoleen, joka ei myöskään tiennyt mistä alkaa.

— Sanotaan, että se on hyvin vaikeata ja että ainoastaan ilkeä naurattaa, sanoi diplomaatti hymyillen. — Mutta voinhan koettaa. Antakaa aihe. Kaikki riippuu aiheesta. Jos aihe on annettu, on siitä sitten helppo jatkaa. Minä olen usein ajatellut, että viime vuosisadan suuret pakinoitsijat joutuisivat nyt pulaan koettaessaan puhua viisaasti. Kaikki viisas on alkanut niin kyllästyttää…

— Jo aikoja sitten sanottu, keskeytti hänet lähettilään puoliso nauraen. Keskustelu oli alkanut kiltisti; mutta juuri siksi, että se oli aivan liian kilttiä, se taas pysähtyi. Täytyi turvautua varmaan keinoon, joka ei koskaan pettänyt — panetteluun.

— Eikö teidän mielestänne Tushkevitshissa ole jotain Ludvig XV:ttä muistuttavaa? sanoi valtiomies viitaten katseellaan pöydän luona seisovaan kauniiseen vaaleaan nuoreen mieheen.

— On kyllä! Hän on samaa tyyliä kuin koko tämä sali, siksi hän onkin niin usein täällä.

Tämä keskustelu ei päässyt sammumaan, koska puhuttiin viittauksilla juuri siitä, mistä tässä salissa ei olisi saanut puhua Tushkevitshin suhteesta talon emäntään.

Samovaarin ja emännän ympärillä käyty keskustelu haparoi niin ikään jonkin aikaa kolmen välttämättömän aiheen, viimeisen yhteiskunnallisen uutisen, teatterin ja lähimmäisen tuomitsemisen välillä, kunnes se vakavasti kiintyi viimeiseen, panetteluun.

— Oletteko kuulleet, että Maltishtsheva itse — ei tytär, vaan äiti — teettää itselleen, tulipunaisen, diable rose, puvun!

— Se on mahdotonta! Ei, sehän on hurmaavaa!

— Minä ihmettelen, ettei niin älykäs ihminen — sillä eihän hän ole tyhmä — näe, miten koomista se on.

Jokaisella oli jotain sanomista tuon onnettoman Maltishtshevan moitteeksi ja pilkaksi, ja keskustelu räiskähteli iloisesti kuin vauhtiin päässyt roihuvalkea.

Ruhtinatar Betsyn mies, hyväntahtoinen lihava herra, innokas metallipiirrosten kokooja, oli saanut tietää vaimollaan olevan vieraita ja poikkesi ennen klubiin lähtöään vierassaliin. Hän asteli äänettömästi pehmeää mattoa pitkin ruhtinatar Mjahkajan luo.

— Mitä piditte Nielssonista? kysyi hän.

— Ah, kuka nyt hiipii tuolla tavoin toisen luo? Miten te pelästytitte minut! vastasi ruhtinatar. — Älkää puhuko minulle oopperasta, tehän ette kuitenkaan ymmärrä ollenkaan musiikkia. Ennemminkin minä laskeudun teidän tasollenne ja puhun kanssanne teidän majolikoistanne ja gravyyreistänne. Minkä aarteen te nyt taas äsken ostittekaan romutorilta.

— Tahdotteko, niin näytän teille? Mutta te ette ymmärrä niitä asioita.

— Näyttäkää. Minä olen oppinut yhtä ja toista noitten, mikä niitten nimi nyt onkaan… pankkiirien luona. Heillä on mainioita kuparipiirroksia. He näyttivät meille.

— Kuinka, oletteko käynyt Schützburgilla? kysyi emäntä samovaarin luota.

— Olen, ma chère. He pyysivät meidät päivällisille, ja minulle kerrottiin, että kastike niillä päivällisillä maksoi tuhat ruplaa, puhui ruhtinatar Mjahkaja äänekkäästi, tuntien, että kaikki kuuntelivat häntä, — ja se kastike oli hyvin ilkeänmakuista, jotain vihreää. Piti kutsua heidät vastavierailulle, ja minä tein kahdeksallakymmenellä viidellä kopeekalla kastikkeen ja kaikki olivat hyvin tyytyväisiä. Minä en voi tehdä tuhannen ruplan kastikkeita.

— Hän on aivan verraton! sanoi emäntä.

— Ihmeellinen! sanoi joku vieraista.

Ruhtinatar Mjahkajan puheitten aikaansaama vaikutus oli aina yhtä pettämätön, ja hänen herättämänsä "efektin" salaisuus piili siinä, että hän puhui aina yksinkertaisista, järkevistä asioista, joskin useimmiten sanoi sanottavansa vähän odottamatta, kuten tälläkin kertaa. Siinä piirissä, jossa hän eli, tekivät sentapaiset sanat mitä nerokkaimman pilan vaikutuksen. Ruhtinatar Mjahkaja ei voinut käsittää, miksi hänen puheellaan oli sellainen vaikutus, mutta tiesi sen niin vaikuttavan ja käytti sitä hyväkseen.

Koska kaikki olivat ruhtinatar Mjahkajan puhuessa kuunnelleet häntä ja keskustelu toisessa päässä salia oli lakannut, tahtoi emäntä liittää yhteen koko seuran ja kääntyi lähettilään puolison puoleen.

— Ettekö ollenkaan ota teetä? Siirtyisitte tänne meidän luoksemme.

— Ei, meillä on niin hauskaa täällä, vastasi lähettilään puoliso hymyillen ja kääntyi jatkamaan juuri alkamassa olevaa keskustelua.

Asia oli erittäin hupaisa. Arvosteltiin Kareninin aviopuolisoja.

— Anna on kovasti muuttunut Moskovan-matkansa jälkeen. Hänessä on jotain kummallista, puhui hänen ystävättärensä.

— Suurin muutos on se, että hän toi mukanaan Aleksei Vronskin varjon, sanoi lähettilään puoliso.

— Entä sitten? Eräässä Grimmin sadussa puhutaan varjoa vailla olevasta, varjonsa menettäneestä ihmisestä. Ja se on siinä rangaistuksena jostain. Minä en koskaan voinut ymmärtää, mikä rangaistus siinä oli. Mutta naisen on varmaan ikävä ilman varjoa.

— Niin, mutta varjokkaiden naisten käy usein huonosti, sanoi Annan ystävätär.

— Jopas nyt kielet vertyivät, sanoi ruhtinatar Mjahkaja yhtäkkiä kuultuaan nuo sanat. — Karenina on oiva ihminen. Hänen miehestään en pidä, mutta Anna Arkadjevnasta pidän paljon.

— Miksi ette pidä hänen miehestään? Hän on niin huomattava henkilö, sanoi lähettilään puoliso. — Mieheni sanoo, että sellaisia valtiomiehiä on Euroopassa harvassa.

— Samaa sanoo minunkin mieheni, mutta minä en usko sitä, sanoi ruhtinatar Mjahkaja. — Jolleivät meidän miehemme niin puhuisi, niin me näkisimme paljon paremmin, miten asia oikeastaan on. Ja Aleksei Aleksandrovitsh on minun mielestäni yksinkertaisesti tyhmä. Minä sanon sen kuiskaten… On kummallista, miten kaikki käy lopulta selväksi! Ennen aikaan, kun aina puhuttiin hänen viisaudestaan, etsin etsimistäni ja pidin itseäni tyhmänä, kun en huomannut hänen viisauttaan. Mutta kun viimein olin uskaltanut kuiskaten sanoa: hän on tyhmä, niin kaikki selkeni. Eikö olekin niin?

— Miten paha te olette tänään.

— En vähääkään. Minä en näe muuta mahdollisuutta. Jompikumpi meistä kahdesta on tyhmä. Ja tehän tiedätte, ettei sitä voi omasta itsestään sanoa.

— Ei kukaan ole tyytyväinen varoihinsa, mutta järkeensä on jokainen tyytyväinen, lausui valtiomies ranskalaisen mietelmän.

— Juuri niin, juuri niin, huomautti ruhtinatar Mjahkaja hänelle nopeasti. — Mutta Annaa minä en anna teidän tuomittavaksenne. Hän on niin herttainen ja suloinen. Mitä hän sille voi, jos kaikki ovat häneen rakastuneita ja kulkevat kuin varjot hänen jäljessään?

— Minä en ole aikonutkaan tuomita häntä, puolustautui Annan ystävätär.

— Jos kukaan ei kulje meidän perässämme niin kuin varjo, ei se anna meille oikeutta tuomita toisia.

Annan ystävätärtä näin tölväistyään ruhtinatar Mjahkaja nousi paikaltaan ja siirtyi lähettilään puolison kanssa toisen pöytäkunnan luo, missä keskusteltiin Preussin kuninkaasta.

— Mistä te siellä väittelitte? kysyi Betsy.

— Karenineista. Ruhtinatar antoi Aleksei Aleksandrovitshista luonnekuvan, vastasi lähettilään puoliso istuutuen suu hymyssä pöydän luo.

— Vahinko, ettemme kuulleet, sanoi emäntä vilkaisten eteisen puoleiselle ovelle. — Siinähän tekin olette viimein! lausui hän hymyssäsuin sisään astuvalle Vronskille.

Vronski oli tuttu kaikkien täällä tapaamiensa vieraitten kanssa, hän kun näki heidät joka päivä, ja siksi hän astui saliin niin tyynin liikkein kuin tullaan sellaisten luo, joitten seurasta vastikään on poistuttu.

— Mistäkö tulen? vastasi hän lähettilään puolison kysymykseen. — Enpä voi muuta kuin tunnustaa: Buffin varieteeteatterista. Luullakseni sadannen kerran ja aina uutta nautintoa tuntien. Erinomaista kerrassaan! Minä tiedän sen häpeälliseksi, mutta oopperassa minä nukun, kun sitä vastoin Buffissa istun viime hetkeen saakka ja hauskaa on. Tänään…

Hän mainitsi ranskalaisen näyttelijättären nimen ja aikoi kertoa jotain hänestä, mutta lähettilään puoliso keskeytti hänet ollen piloillaan kauhistuvinaan:

— Tehkää hyvin ja jättäkää nuo kamalat asiat.

— Hyvä, minä jätän, semminkin kuin nuo kamalat asiat ovat kaikille tuttuja.

— Ja kaikki menisivät sinne, jos se olisi samalla lailla tapana kuin oopperassa käynti, vahvisti ruhtinatar Mjahkaja.

VII

Eteisen puoleiselta ovelta kuului askeleita. Tietäen, että tulija oli Karenina, Betsy katsahti Vronskiin. Tämä katsoi ovelle, ja hänen kasvoillaan oli omituinen ilme. Tulijan lähestymistä ilolla, hellittämättä ja kuitenkin arasti seuraten hän nousi hiljalleen tuoliltaan. Anna astui saliin. Kulkien kuten aina harvinaisen suorana ja muuttamatta katseensa suuntaa hän astui lähellä olevan emännän luo nopein, varmoin ja kevein askelin, tavalla joka erosi huomattavasti muitten seuramaailman naisten käyntitavasta, puristi hymyillen tämän kättä ja vilkaisi sama hymy huulillaan Vronskiin. Vronski kumarsi syvään ja nosti hänelle tuolin.

Anna vastasi vain pään kumarruksella, punastui ja kävi vakavaksi. Mutta samassa hän jo nyökäytteli päätään tuttavilleen, puristi ojennettuja käsiä ja sanoi emännälle:

— Olin kreivitär Lidian luona ja aioin tulla aikaisemmin, mutta jäinkin istumaan. Siellä oli sir John, hyvin mielenkiintoinen mies.

— Se lähetyssaarnaajako?

— Niin, hän kertoi Intian elämästä hyvin hauskasti. Keskustelu, jonka Annan tulo oli katkaissut, alkoi taas häilähdellä kuin sammuvan lampun tuli.

— Sir John? Niin, sir John! Minä olen nähnyt hänet, hän puhuu hyvin.
Vlasjeva on aivan rakastunut häneen.

— Onko totta, että nuorin Vlasjeva menee naimisiin Topovin kanssa?

— Sanotaan, että asia on jo päätetty.

— Minä ihmettelen vanhempia. Sanotaan, että siitä tulee rakkausavioliitto.

— Rakkausavioliitto? Mitä antediluviaalisia, vedenpaisumuksen aikaisia ajatuksia teillä onkaan! Kuka nyt enää puhuu rakkaudesta.

— Mitä sille voi? Tuo vanha tyhmä tapa ei vain tahdo kokonaan hävitä, Vronski sanoi.

— Sen pahempi niille, jotka sitä noudattavat. Minä en tiedä muita onnellisia avioliittoja kuin järkiavioliitot.

— Niin, mutta miten usein järkiavioliittojen onni hajoaakaan kuin tuhka tuuleen, kun juuri tuo torjuttu intohimo ilmestyy kuvaan, Vronski sanoi.

— Mutta järkiavioliitoiksi me nimitämme sellaisia, joissa kumpikin aviopuoliso on jo päässyt riivauksestaan. Sellainen riivaushan on kuin tulirokko, se täytyy jokaisen läpikäydä.

— Silloin täytyy oppia keinotekoisesti rokottamaan itsensä niin rakkautta kuin rokkoakin vastaan.

— Minä olin nuorena rakastunut kirkonpalvelijaan, sanoi ruhtinatar
Mjahkaja, — en tiedä, lieneekö se auttanut minua.

— Ei, vakavasti puhuen, minä luulen, että jos tahtoo tuntea mitä rakkaus on, täytyy ensin erehtyä ja sitten korjata erehdyksensä, sanoi ruhtinatar Betsy.

— Vieläkö avioliittoon mentyäkin? kysyi lähettilään puoliso leikkisästi.

— Katumus ei koskaan tule liian myöhään, sanoi valtiomies englantilaisen sananlaskun.

— Juuri niin, vahvisti Betsy, — täytyy erehtyä ja korjata erheensä. Mitä mieltä te olette siitä? kääntyi hän Annan puoleen, joka oli kuunnellut keskustelua suu tuskin huomattavassa, varmassa hymyssä.

— Minun käsittääkseni, Anna sanoi leikitellen kädestä vedetyllä hansikkaallaan, — minun käsittääkseni… jos on yhtä monta mieltä kuin päätäkin, niin on myös yhtä monta rakkauden lajia kuin sydäntäkin.

Vronski oli katsonut Annaan ja odottanut sydän kurkussa, mitä tämä sanoisi. Ja hän huoahti kuin vaaran jälkeen, kun Anna oli sanonut nuo sanat.

Anna kääntyi äkkiä Vronskin puoleen:

— Minäpä sain äskettäin Moskovasta kirjeen. Kirjoittavat, että Kitty
Shtsherbatskaja on hyvin sairas.

— Tosiaanko? Vronski sanoi synketen. Anna katsahti häneen ankarasti.

— Kenties se ei liikuta teitä?

— Päinvastoin, hyvinkin. Mitä he kirjoittivat teille, jos saan udella? kysyi Vronski.

Anna nousi ja meni Betsyn luo.

— Antakaa minulle kupillinen teetä, hän sanoi pysähtyen tämän tuolin taakse.

Betsyn kaataessa teetä Vronski tuli Annan luo.

— Mitä he sitten kirjoittivat teille? toisti hän.

— Minä luulen, etteivät miehet ymmärrä mikä on jaloa ja epäjaloa, vaikka aina puhuvat siitä, Anna sanoi vastaamatta hänelle. — Olen jo kauan aikonut sanoa sen teille, lisäsi hän, siirtyi muutaman askeleen sivumpaan ja istuutui nurkassa olevan albumipöydän ääreen.

— Minä en täysin käsitä teidän sanojenne merkitystä, Vronski sanoi antaen Annalle teekupin.

Anna katsahti viereensä sohvalle, ja Vronski istuutui heti.

— Niin, minä olen aikonut sanoa teille, Anna sanoi katsomatta häneen, — että te toimitte rumasti, hyvin rumasti.

— Niin kuin en minä itse tietäisi menetelleeni rumasti. Mutta kuka on syynä siihen, että minä niin toimin?

— Miksi te puhutte siitä minulle? Anna sanoi katsahtaen häneen ankarasti.

— Te tiedätte miksi, vastasi Vronski rohkeasti ja iloisesti, tavoittaen Annan katseen ja hellittämättä silmiään hänestä.

Hän ei hämmentynyt, mutta Anna hämmentyi.

— Se vain todistaa sitä, ettei teillä ole sydäntä, Anna sanoi. Mutta hänen katseensa ilmaisi hänen tietävän, että Vronskilla oli sydän ja että hän sen vuoksi juuri pelkäsi tätä.

— Se oli erehdystä eikä rakkautta.

— Ettekö muista, että minä olen kieltänyt teitä lausumasta tuota sanaa, tuota inhottavaa sanaa, Anna sanoi vavahtaen. Mutta samassa hän tajusi, että jo pelkästään lausumalla sanan kieltänyt hän tunnusti ottaneensa itselleen erinäisiä oikeuksia Vronskiin nähden ja juuri siten kiihotti häntä puhumaan rakkaudestaan. — Minun on jo kauan tehnyt mieleni sanoa se teille, jatkoi hän katsoen päättäväisesti Vronskia silmiin ja tuntien hehkuvan punan polttavan kasvojaan, — ja tänään minä tulin varta vasten, kun tiesin tapaavani teidät. Minä tulin sanomaan, että tämän täytyy loppua. En ole koskaan kenenkään edessä punastunut, mutta te pakotatte minut tuntemaan itseni syylliseksi johonkin.

Vronski katsoi Annaan ja hämmästyi hänen kasvojensa uutta henkistä kauneutta.

— Mitä te minulta tahdotte? kysyi hän suoraan ja vakavasti.

— Minä tahdon, että te menette Moskovaan ja pyydätte Kittyltä anteeksi, Anna sanoi.

— Sitä te ette tahdo, Vronski sanoi.

Hän näki, että Anna puhui sitä, mitä pakotti itsensä puhumaan, eikä sitä, mitä tahtoi.

— Jos te rakastatte minua, kuten sanotte, kuiskasi Anna, — niin älkää tehkö minua rauhattomaksi.

Vronskin kasvot säteilivät.

— Ettekö te tunne, että te olette minun elämäni ja kaikkeni; mutta rauhasta minä en tiedä mitään enkä voi sitä teille antaa. Koko itseni, rakkauteni… sen voin. Minä en voi ajatella teitä ja itseäni erikseen. Te ja minä on minulle yhtä. Enkä näe edessäpäinkään mitään rauhan mahdollisuutta, en itselleni enkä teille. Minä näen epätoivon, onnettomuuden mahdollisuuden… tai toiselta puolen onnen… ja millaisen onnen!… Eikö se olisi mahdollinen? lisäsi hän vain huulillaan kuiskaten, mutta Anna kuuli sen.

Anna jännitti kaikki henkiset voimansa sanoakseen sen, mitä piti sanoa. Mutta sen sijaan että olisi sanonut jotain, hän loi Vronskiin rakkautta säteilevät kasvonsa eikä vastannut mitään.

"Kas niin!" ajatteli Vronski riemuissaan. "Minä olin jo epätoivoissani ja luulin ettei sille tulisi loppua; mutta nytpä se päättyykin! Hän rakastaa minua. Hän tunnustaa sen."

— Niin, tehkää se minun tähteni, älkää koskaan puhuko minulle niitä sanoja, ja olkaamme hyviä ystäviä, kuiskasi Anna; mutta hänen katseensa puhui toista.

— Ystäviä meistä ei tule, tiedätte sen itse. Ja tuleeko meistä kaikkein onnellisimpia vai onnettomimpia ihmisiä, se on teidän vallassanne.

Anna tahtoi sanoa jotain, mutta Vronski keskeytti hänet:

— Minähän pyydän vain oikeutta toivoon ja tuskaan, sellaiseen kuin nyt. Mutta jollen sitäkään saa, niin käskekää minua katoamaan, ja minä katoan. Te ette tule näkemään minua, jos minun läsnäoloni vaivaa teitä.

— Enhän minä mihinkään voi teitä ajaa.

— Kunhan ette vain muuta mitään. Jättäkää kaikki entiselleen,
Vronski sanoi ääni väristen. — Miehenne tuli.

Aleksei Aleksandrovitsh astui tosiaankin samana hetkenä sisään levollisin, kömpelöin askelin.

Vilkaistuaan vaimoonsa ja Vronskiin hän meni emännän luo ja teekupin ääreen istuuduttuaan alkoi puhua maltillisella, aina kuuluvalla äänellään, tavanmukaiseen ivalliseen sävyynsä, kuin tehden pilaa jostakin.

— Teidän Ramboullet'nne on kokoontunut täysilukuisena, hän sanoi silmäillen koko seuraa, — sulottarineen ja runottarineen.

Mutta ruhtinatar Betsy, joka ei voinut sietää tuota Aleksei Aleksandrovitshin sneering-sävyä, kuten hän sitä nimitti, osasi viisaana emäntänä heti johdattaa hänet vakavaan keskusteluun yleisestä asevelvollisuudesta. Aleksei Aleksandrovitsh innostui heti ja alkoi vakavasti puolustaa uutta asetusta ruhtinatar Betsyn hyökkäyksiltä.

Vronski ja Anna istuivat yhä pienen pöydän luona.

— Tämä käy jo säädyttömäksi, kuiskasi eräs naisvieraista katsoen
Annaan, Vronskiin ja Kareniniin itseensä.

— Mitä minä sanoin, vastasi Annan ystävätär.

Eivätkä vain nämä vieraat, vaan melkein kaikki salissa olijat, yksinpä ruhtinatar Mjahkaja ja Betsy itse, vilkuilivat useamman kerran yhteisestä piiristä poisvetäytyneitä, ikään kuin tuo vetäytyminen olisi heitä häirinnyt. Ainoastaan Aleksei Aleksandrovitsh ei kertaakaan vilkaissut sinnepäin eikä hetkeksikään irrottautunut mielenkiintoisesta keskustelusta.

Huomatessaan yleisen mielialan käyvän rauhattomaksi Betsy sai huomaamatta järjestetyksi toisen henkilön sijalleen kuuntelemaan Aleksei Aleksandrovitshia ja meni itse Annan luo.

— Olen aina ihmetellyt miehenne lausuntojen selvyyttä ja täsmällisyyttä, hän sanoi. — Kaikkien transsendenttisimmatkin käsitteet tulevat hyvin ymmärrettäviksi hänen puhuessaan.

— Niin, niin! Anna sanoi säteillen onnen hymyä ja käsittämättä sanaakaan Betsyn puheesta. Hän siirtyi suuren pöydän ääreen ja alkoi osallistua yleiseen keskusteluun.

Istuttuaan puoli tuntia tuli Aleksei Aleksandrovitsh vaimonsa luo ja kysyi, eikö tämä lähtisi hänen kanssaan kotiin; mutta miestään silmiin katsomatta Anna vastasi jäävänsä illalliselle. Aleksei Aleksandrovitsh kumarsi hyvästiksi ja lähti.

Annan kuski, vanha, lihava, tänään kiiltävään nahkatakkiin pukeutunut tataari, saattoi vaivoin hillitä pääoven edessä kylmissään kärvistelevää harmaata sivuhevosta. Lakeija seisoi pitäen auki vaunun ovea. Ovenvartija piti auki ulko-ovea. Anna Arkadjevna irroitti ketterällä kädellään hihan pitsin lyhyen turkkinsa hakasesta ja kuunteli pää kumarassa, ihastuksen valtaamana, saattamaan tulleen Vronskin sanoja.

— Te ette ole oikeastaan sanonut mitään; enkä minä mitään vaadikaan, puhui Vronski, — mutta te tiedätte, etten minä ystävyyttä kaipaa, minulle on mahdollinen vain yksi onni elämässä, tuo sana, jota te niin kartatte… rakkaus, niin…

— Rakkaus… toisti Anna hiljaa, tukahtuneella äänellä, ja samalla kun sai pitsin irroitetuksi lisäsi yhtäkkiä: — en pidä siitä sanasta siksi, että se merkitsee minulle liian paljon, paljon enemmän kuin te voitte aavistaakaan, ja hän katsoi Vronskia silmiin. — Näkemiin!

Hän antoi Vronskille kättä, ohitti ovenvartijan nopein, joustavin askelin ja katosi vaunuihin.

Annan katse ja käden kosketus poltti Vronskia. Hän suuteli kämmentään siltä kohtaa, mihin Anna oli häntä koskettanut, ja ajoi kotiinsa onnellisena, tietoisena siitä, että hän oli tänä iltana lähestynyt päämääräänsä enemmän kuin kertaakaan kahden viime kuukauden aikana.

VIII

Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut nähnyt mitään erikoista ja säädytöntä siinä, että hänen vaimonsa oli istunut Vronskin kanssa eri pöydän ääressä ja jutellut jotain vilkkaasti: mutta hän oli huomannut toisten salissa ohjain pitävän sitä jollain tavoin erikoisena ja säädyttömänä ja siksi se alkoi hänestäkin tuntua säädyttömältä. Hän päätti sanoa siitä vaimolleen.

Tultuaan kotiin Aleksei Aleksandrovitsh meni tapansa mukaan työhuoneeseensa ja istuutui nojatuoliin, avasi sivujen väliin jätetyn paperiveitsen kohdalta paavinvaltaa käsittelevän kirjan ja luki tapansa mukaan kello yhteen asti; vain väliin hän hieraisi korkeaa otsaansa ja ravisti päätään, kuin ajaen pois jotain. Tavalliseen aikaan hän nousi ja laittautui yökuntoon. Anna Arkadjevnaa ei vielä kuulunut. Kirja kainalossa mies meni yläkertaan; mutta tänä iltana hän jäi tavanmukaisten virka-asioissa askaroivien mietteittensä sijasta ajattelemaan vaimoaan, ja hänen mieltään painoi tunne jostain ikävästä, joka oli kohdannut hänen vaimoaan. Tapojensa vastaisesti hän ei paneutunutkaan vuoteeseen, vaan ryhtyi kädet selän takana kävelemään edestakaisin huoneessa. Hän ei voinut mennä nukkumaan, koska tunsi, että hänen oli ensin ajateltava selväksi tämä juuri ilmennyt asia.

Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli päättänyt mielessään, että hänen täytyy puhua asiasta vaimonsa kanssa, se oli tuntunut hänestä varsin helpolta ja yksinkertaiselta. Mutta nyt, kun hän alkoi tarkemmin miettiä juuri ilmennyttä seikkaa, se alkoi tuntua hänestä kovin monimutkaiselta ja vaikealta.

Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut mustasukkainen. Hänen vakaumuksensa mukaan mustasukkaisuus loukkasi vaimoa, ja miehellä tuli olla luottamusta vaimoaan kohtaan. Minkä tähden miehen tuli luottaa, toisin sanoen, olla täysin varma siitä, että hänen nuori vaimonsa tulisi häntä aina rakastamaan, sitä hän ei ollut kysynyt itseltään. Hän ei ollut tuntenut epäluottamusta, siksi hän luotti ja katsoi oikeaksi aina luottaa. Mutta nyt, vaikkakaan hänen vakaumuksensa mustasukkaisuuden häpeällisyydestä ja luottamuksen välttämättömyydestä ei horjunut, hän tunsi seisovansa silmä silmää vasten jonkin epäloogisen ja sotkuisen edessä, eikä tiennyt mitä tehdä. Aleksei Aleksandrovitsh seisoi silmä silmää vasten elämän edessä, sen mahdollisuuden edessä, että hänen vaimonsa saattaisi rakastaa jotain toista kuin häntä, ja se se juuri näyttikin hänestä niin sotkuiselta ja käsittämättömältä, se kun oli elämä itse. Koko elämänsä Aleksei Aleksandrovitsh oli elänyt ja työskennellyt virka-asioiden piirissä ja ollut siten tekemisissä vain elämän heijastusten kanssa. Ja joka kerta kun hän oli joutunut kosketuksiin itse elämän kanssa, hän oli vetäytynyt siitä syrjään. Hänellä oli nyt sellainen tunne kuin ihmisellä, joka on tyynesti kulkenut kuilun yli siltaa pitkin ja on yhtäkkiä huomannutkin sillan puretuksi ja löytänyt itsensä syvyyden partaalta. Se syvyys oli itse elämä, ja silta oli se keinotekoinen elämä, jota Aleksei Aleksandrovits oli elänyt. Ensimmäisen kerran hänen mieleensä tuli kysymys sellaisestakin mahdollisuudesta, että hänen vaimonsa saattoi rakastua johonkin toiseen, ja hän kauhistui sitä ajatustaan.

Riisuutumatta hän asteli edestakaisin kaikuvalla parketilla yhden lampun valaisemassa ruokasalissa ja matolla pimeässä vierassalissa, missä valo kajasteli vain hänen äskettäin valmistuneessa, sohvan yllä riippuvassa muotokuvassaan, tasaisin askelin hän kulki myös Annan kirjoituskamarin läpi, missä kaksi kynttilää valaisi hänen sukulaistensa ja ystävättäriensä muotokuvia ja hänen kirjoituspöytänsä kauniita pikkukoruja, jotka olivat Aleksei Aleksandrovitshille kovin tuttuja. Vaimonsa huoneen poikki hän meni makuukamarin ovelle asti ja kääntyi jälleen takaisin.

Joka kerran tätä matkaa tehdessään hän pysähtyi, useimmiten valoisan ruokasalin parketilla, ja sanoi itselleen: "Niin, pitää ilman muuta tehdä päätös ja lopettaa se, ilmaista siitä mielipiteensä ja päätöksensä." Ja hän kääntyi takaisin. "Mutta mitä pitää lausua? Mikä päätös?" hän sanoi itselleen salissa eikä löytänyt vastausta. "Ja mitä sitten oikeastaan", kysyi hän itseltään ennen kuin kääntyi vaimonsa kamariin, "mitä sitten on tapahtunut? Ei mitään. He puhelivat kauan toistensa kanssa. Entä sitten? Saa kai nainen seuramaailmassa puhella kenen kanssa haluaa? Ja toiseksikin mustasukkaisuus on vain oman itsensä alentamista", puhui hän itselleen tullessaan Annan kamariin; mutta tämä selittely, jolle hän oli ennen antanut niin suurta arvoa, ei merkinnyt nyt mitään eikä vaikuttanut lainkaan. Makuukamarin ovelta hän kääntyi jälleen vierassalia kohti; ja kun hän oli tullut takaisin pimeään saliin, jokin ääni sanoi hänelle, että asia ei ollut niin, että jos kerran toiset huomasivat, niin jotain oli siis olemassa. Ja ruokasalissa hän taas sanoi itselleen: "Niin, pitää ilman muuta päättää, ja lopettaa se ja lausua mielipiteensä…" Ja salissa, ennen kuin kääntyi kamariin, kysyi hän taas itseltään, millainen päätös oli tehtävä. Ja kysyi sitten, mitä oli tapahtunut. Ja vastasi: ei mitään, ja muisti, kuinka mustasukkaisuus oli vaimoa alentava tunne, kunnes salissa tuli jälleen vakuuttuneeksi siitä, että jotain oli tapahtunut. Hänen ajatuksensa samoin kuin hänen ruumiinsakin kiersivät samaa umpinaista rataansa tavoittamatta retkellään mitään uutta. Hän huomasi sen, hieroi otsaansa ja istuutui vaimonsa kamariin.

Katsellessa siinä hänen pöytäänsä, sen malakiittista kirjoitusalustaa ja sillä olevaa aloitettua kirjettä, hänen ajatuksensa muuttuivat. Hän alkoi ajatella Annaa ja sitä, mitä tämä mahtoi ajatella ja tuntea. Ensimmäisen kerran tuli hänen mieleensä Annan henkilökohtainen elämä, hänen ajatuksensa ja toiveensa; ja ajatus siitä, että vaimollakin saattoi olla ja varmasti olikin erillinen elämänsä, tuntui hänestä niin kauhealta, että hän lakkasi sitä ajattelemasta. Se oli kuilu, jonne hän ei uskaltanut katsoa. Aleksei Aleksandrovitsh ei kyennyt siirtymään mielikuvituksessaan toisen ihmisen asemaan. Hän piti sitä vahingollisena ja vaarallisena haaveiluna.

"Ja kaikkein pahinta on se", mietti hän, "että juuri nyt, kun minun asiani lähenee ratkaisuaan (hän ajatteli paraikaa ajamaansa lakiehdotusta) kun minä tarvitsen kaiken malttini ja hengenvoimani, minun piti joutua tällaisen järjettömän rauhattomuuden valtaan. Mutta mitä minä voin? Minä en ole niitä ihmisiä, jotka tuntevat rauhattomuutta ja hätää eivätkä uskalla katsoa niitä silmiin."

— Minun täytyy harkita, päättää ja heittää se mielestäni, hän sanoi ääneen.

"Kysymykset hänen tunteistaan ja siitä, mitä hänen mielessään on liikkunut ja saattaa liikkua, eivät kuulu minulle, ne ovat hänen omantuntonsa asioita ja kuuluvat uskonnon piiriin", hän sanoi itselleen tuntien kevennystä tietoisuudesta, että oli löytänyt asetuskokoelmasta sen kohdan, jonka alaan tämä kysymys kuului.

"Siis", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh itselleen, "kysymykset hänen tunteistaan ja niin edespäin ovat hänen omantuntonsa kysymyksiä, ja sen kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Minun velvollisuuteni on selvästi määriteltävissä. Perheen päänä minä olen velvollinen ohjaamaan häntä ja sen tähden osittain myös vastuunalainen hänestä; minun täytyy osoittaa hänelle näkemäni vaara, varoittaa häntä, vieläpä käyttää valtaanikin. Minun pitää sanoa hänelle."

Aleksei Aleksandrovitshin päässä selkiytyi se, mitä hän nyt sanoisi vaimolleen. Harkitessaan sanojaan hän harmitteli sitä, että hän joutui aivan suotta hukkaamaan kallista aikaansa ja hengenvoimiaan joutavaan kotiasiaan. Siitä huolimatta pian pidettävän puheen muoto ja järjestys sukeutui hänen mielessään kirkkaaksi ja selväksi kuin virallinen selonteko. "Minun tulee sanoa ja tuoda ilmi seuraavat asiat: ensinnäkin selittää yleisen mielipiteen ja säädyllisyyden merkitys; toiseksi, valaista uskonnon kannalta avioliiton merkitystä; kolmanneksi, jos käy tarpeelliseksi, osoittaa, mikä onnettomuus uhkaa poikaamme; neljänneksi, osoittaa hänen oma onnettomuutensa." Aleksei Aleksandrovitsh pani kätensä ristiin, käänsi kämmenet alaspäin ja venytteli käsiään niin että sormet naksahtelivat nivelissään.

Tuo ikävä tapa — käsien yhteenliittäminen ja sormien naksutteleminen — rauhoitti häntä aina ja toi säntillisen olon, joka oli nyt niin tarpeen hänelle. Pääoven edestä kuului vaunujen tärinää. Aleksei Aleksandrovits seisahtui keskelle salia.

Portailta alkoi kuulua naisen askeleita. Aleksei Aleksandrovitsh seisoi valmiina puhumaan ja puristeli yhteenliitettyjä sormiaan koetellen, vieläkö jossain naksahtaisi. Yksi nivel naksahti.

Jo portailta kuuluvien keveitten askelien äänestä hän tunsi Annan lähestyvän, ja vaikkakin hän oli tyytyväinen puheeseensa, alkoi lähenevä selvittely pelottaa häntä.

IX

Anna käveli pää kumarassa, leikitellen talvipäähineensä tupsuilla.
Hänen kasvonsa sädehtivät; mutta niitten kirkkaus ei ollut iloinen,
— se muistutti tulipalon loimua pimeässä yössä. Nähdessään miehensä
Anna kohotti päätään ja veti kuin unesta heräten suunsa hymyyn.

— Sinä valvot vielä? Sepä ihmeellistä! hän sanoi, heitti huppupäähineensä päästään ja meni saman tien, pysähtymättä, pukeutumishuoneeseensa.

— Anna, minulla olisi sinulle puhuttavaa.

— Minulleko? Anna sanoi ihmetellen, tuli esiin oven takaa ja katsoi häneen. — Mitä niin? Mistä? kysyi hän istuutuen. — No, puhutaan sitte jos se on niin tärkeää. Viisainta olisi kyllä mennä nukkumaan.

Anna puhui, mitä sylki suuhun toi, ja omia sanojaan kuunnellessaan hän ihmetteli itsekin valehtelukykyään. Miten yksinkertaisia ja luonnollisia olivatkaan hänen sanansa ja miten selvältä näytti, että hänen vain teki mieli nukkumaan! Hän tunsi pukeutuneensa läpitunkemattomaan valheiden panssariin. Hän tunsi, että jokin näkymätön voima auttoi ja tuki häntä.

— Anna, minun tulee varoittaa sinua, sanoi mies.

— Varoittaa? Anna sanoi. — Mistä?

Hän näytti niin teeskentelemättömältä ja iloiselta, että se, joka ei olisi tuntenut häntä niin hyvin kuin hänen miehensä, ei olisi voinut huomata mitään luonnotonta hänen äänessään eikä hänen sanojensa sisällössä. Mutta Aleksei Aleksandrovitshille, joka tunsi hänet ja tiesi, että jo mies sattui valvomaan viisikin minuuttia yli tavallisen ajan, niin Anna huomasi sen välittömästi ja kysyi syytä, joka tiesi, että Anna tavallisesti heti kertoi hänelle kaikki ilonsa ja surunsa — hänelle merkitsi paljon kun hän näki, ettei Anna tahtonut havaita hänen tilaansa eikä sanoa sanaakaan itsestään. Hän näki vaimonsa ennen niin avoimen sydämen sulkeutuneen häneltä nyt kokonaan. Eikä siinä kyllin, Annan äänensävystä hän huomasi, ettei tämä edes ajatellut sitä, vaan ikään kuin sanoi aivan suoraan: niin, suljettu se on ja tulee tästä lähin olemaankin. Aleksei Aleksandrovitshin valtasi nyt samanlainen tunne kuin kotiin palanneen ihmisen, joka huomaa talonsa lukituksi. "Mutta kenties avain vielä löytyy", ajatteli Aleksei Aleksandrovitsh.

— Minä tahdon varoittaa sinua, hän sanoi hiljaisella äänellä, — ettet sinä ajattelemattomuudellasi ja kevytmielisyydelläsi anna seuramaailmalle aihetta puheisiin. Sinun tämäniltainen liian vilkas keskustelusi kreivi Vronskin kanssa (hän lausui tuon nimen varmasti ja tyynesti) herätti ikävää huomiota.

Hän katsoi puhuessaan Annan nauraviin, läpitunkemattomuudessaan pelottaviksi käyneisiin silmiin ja tunsi sanojensa koko hyödyttömyyden ja turhuuden.

— Niinhän sinä aina sanot, vastasi Anna ikään kuin ei olisi vähääkään käsittänyt miestään ja kuin olisi tahallaan ymmärtänyt tämän sanoista vain viimeiset. — Väliin sinä moitit, että minä olen liian totinen, väliin taas, että olen iloinen. Minulla oli hauskaa tänään. Sekö sinua loukkasi?

Aleksei Aleksandrovitsh vavahti ja taivutti kätensä naksutellakseen sormiaan.

— Oi, älä viitsi naksutella, tiedäthän, etten pidä siitä. Anna sanoi.

— Anna, oletko se sinä? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh hiljaa, koettaen pysyä tyynenä ja lakaten naksuttelemasta.

— Mitä kummaa tämä on? Anna sanoi näennäisesti aivan vilpittömän ja koomillisen ihmettelyn vallassa. — Mitä sinä minusta oikein tahdot?

Aleksei Aleksandrovitsh oli vaiti ja hieroi kädellään otsaansa ja silmiään. Hän huomasi, että sen sijaan, mitä hän oli aikonut tehdä, nimittäin varoittaa vaimoaan seuramaailman silmissä tehdystä virheestä, häntä kuohuttikin se puoli asiaa, joka koski hänen vaimonsa omaatuntoa, ja hän taisteli jotain kuvittelemaansa seinää vastaan.

— Minä sanon heti mitä minä tarkoitan, jatkoi hän kylmästi ja tyynesti, — ja minä pyydän sinua kuuntelemaan sanojani. Kuten tiedät, minä pidän mustasukkaisuutta loukkaavana ja alentavana enkä salli sen koskaan päästä määrääväksi tunteekseni. Mutta on olemassa määrättyjä säädyllisyyden rajoja, joiden yli kukaan ei voi astua tulematta rangaistuksi. Mitä tähän iltaan tulee, niin minä itse en huomannut mitään erikoista, mutta päätellen, seuran saamasta vaikutelmasta kaikki huomasivat, ettei sinun käytöksesi ollut aivan sellaista kuin olisi voinut toivoa.

— En ymmärrä yhtään mitään, Anna sanoi kohauttaen olkapäitään. "Hänelle se on yhdentekevää", hän ajatteli. "Mutta seurassa ovat huomanneet ja se vaivaa häntä.". — Sinä et varmaankaan ole terve, lisäsi hän, nousi tuoliltaan ja aikoi mennä ovesta; mutta Aleksei Aleksandrovits liikahti eteenpäin kuin haluten pysäyttää hänet.

Aleksei Aleksandrovitshin kasvot olivat niin rumat ja synkät, ettei Anna ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena. Anna pysähtyi, taivutti päänsä takakenoon ja alkoi ketterin käsin irrotella hiusneuloja tukastaan.

— No hyvä, minä kuuntelen mitä sieltä tulee, virkkoi hän tyynesti ja ivallisesti. — Ja kuuntelenpa oikein hartaasti, sillä haluaisin todellakin ymmärtää, mitä sinä tarkoitat.

Puhuessaan hän kummeksui itse luonnollista, tyyntä ja varmaa äänensävyään ja luontevia lauseitaan.

— Minulla ei ole oikeutta ja pidän ylipäätään turhana ja vahingollisenakin paneutua sinun tunteittesi kaikkiin yksityiskohtiin, aloitti Aleksei Aleksandrovitsh. — Liikaa sieluamme kaivellessamme vedämme usein esiin sellaistakin, joka olisi pysynyt siellä kätkössään. Sinun tunteesi ovat sinun omantuntosi asia; mutta minä olen sinun, itseni ja Jumalan edessä velvollinen osoittamaan sinulle velvollisuutesi. Meidän elämämme ei ole ihmisten, vaan Jumalan yhteensitoma. Sen siteen voi katkaista vain rikos, ja senlaatuinen rikos ei jää rangaistuksetta.

— En ymmärrä mitään. Oi Luoja, miten kaiken lisäksi vielä nukuttaa!
Anna sanoi sormeillen hiuksiaan ja etsien viimeisiä hiusneulojaan.

— Anna, älä Luojan tähden puhu noin, sanoi mies lempeästi. — Kenties minä erehdyn, mutta voit olla varma siitä, että sen, mitä minä tässä puhun, sanon yhtä paljon sinun kuin itseni tähden. Olenhan minä sinun miehesi ja rakastan sinua.

Hetkeksi Annan kasvot painuivat ja katseen ivallinen kipinä sammui. Mutta "rakastan" kiihotti taas hänen vastenmielisyyttään. "Hänkö rakastaa? Osaako hän rakastaa? Jollei hän olisi kuullut, että on olemassa rakkautta, hän ei koskaan olisi tullut käyttäneeksi sitä sanaa. Hän ei aavistakaan, mitä rakkaus on."

— Aleksei Aleksandrovitsh minä en tosiaan ymmärrä, hän sanoi. —
Selitä, mitä sinä pidät…

— Anna minun puhua loppuun. Minä rakastan sinua. Mutta minä en puhu itsestäni; päähenkilöt tässä asiassa ovat poikamme ja sinä. On paljon mahdollista, että minun sanani näyttävät sinusta aivan turhilta ja tilanteeseen sopimattomilta; kenties ne ovat minun oman harhakäsitykseni tuotteita. Siinä tapauksessa pyydän sinua antamaan minulle anteeksi. Mutta jos sinä itse tunnet niillä olevan pienintäkään perustetta, niin pyydän sinua miettimään, ja jos sydämesi niin käskee, sanomaan minulle…

Aleksei Aleksandrovitsh puhui huomaamattaan aivan toista kuin oli aikonut.

— Minulla ei ole mitään sanottavaa. Ja onhan… Anna sanoi nopeasti, vaivoin hymyään pidättäen, — toki aika jo mennä nukkumaan.

Mutta Aleksei Aleksandrovitsh huoahti ja lähti sanomatta enää sanaakaan makuukamariin.

Kun Anna tuli makuuhuoneeseen, oli mies jo vuoteessa. Huulet olivat ankarasti yhteenpuristetut eivätkä silmät katsoneet häneen. Anna paneutui vuoteeseensa ja odotti joka heti, että mies vielä alkaisi puhua hänelle. Mutta tämä oli vaiti. Anna odotti kauan hievahtamatta ja viimein jo unohti hänet. Hänen ajatuksensa olivat siirtyneet toiseen, hän näki tämän silmissään ja tunsi, miten sydän tätä ajatellessa tulvehti kiihtymystä ja rikollista iloa. Yhtäkkiä hän kuuli miehensä nenän viheltävän, tasaisesti ja rauhallisesti. Aluksi Aleksei Aleksandrovitsh ikään kuin pelästyi vihellystään ja pysähtyi; mutta parin henkäyksen jälkeen vihellys alkoi kuulua uudelleen, yhtä tyynenä ja tasaisena.

— Myöhäistä, on jo myöhäistä, kuiskasi Anna hymyillen. Hän makasi kauan liikkumattomana, avoimin silmin, ja hänestä tuntui kuin hän olisi itse pimeässä nähnyt silmiensä palon.

X

Siitä illasta alkoi Aleksei Aleksandrovitshille ja hänen vaimolleen uusi elämä. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Anna otti kuten ennenkin osaa seuraelämään, käyden varsinkin ruhtinatar Betsyn luona ja tavaten kaikkialla Vronskin. Aleksei Aleksandrovitsh näki sen, mutta ei voinut tehdä mitään. Joka kerta kun hän koetti selvitellä asiaa vaimonsa kanssa, tämä suojautui eräänlaisen iloisen ymmärtämättömyyden torjuvan muurin taa. Ulkonaisesti kaikki pysyi entisellään, mutta sisäisesti heidän suhteensa olivat kokonaan muuttuneet. Aleksei Aleksandrovitsh valtiollisessa toiminnassaan niin voimakas mies, tunsi olevansa tässä asiassa voimaton. Kuin härkä, pää nöyrästi kumarassa, hän odotti kirveen hamaraa, jonka tunsi olevan koholla päänsä yllä. Joka kerta, kun hän alkoi ajatella sitä, hän tunsi, että täytyisi yrittää vielä kerran, että hyvyydellä hellyydellä ja vakaumuksen voimalla Annan voisi kenties vielä pelastaa ja joka päivä hän aikoi puhua siitä Annalle. Mutta ryhtyessään keskusteluun tämän kanssa hän tunsi joka kerta, että se valheen ja petoksen henki, joka oli vallannut Annan, valtasi myös hänet, ja hän puhui kokonaan toista ja toisenlaiseen sävyyn kuin oli aikonut. Tahtomattaan hän puhui vaimonsa kanssa tavanomaiseen leikilliseen sävyynsä, kuin tehden pilaa jostakin toisesta, joka puhui niin. Eikä siihen sävyyn sopinut se, mitä hänen olisi pitänyt vaimolleen sanoa. — — — — —

XI

Se, mikä oli lähes vuoden ajan ollut Vronskin elämän ainoa, kaikki entiset toiveet korvannut pyrkimys; se, mikä Annalle oli ollut mahdoton, kauhea ja sen vuoksi sitä pyörryttävämpi onnen haave, — se kaipuu oli nyt tyydytetty.

Kalpeana ja leuka vavisten Vronski seisoi Annan edessä ja rukoili häntä rauhoittumaan, tietämättä minkä vuoksi ja miten.

— Anna, Anna! puhui hän ääni väristen. — Anna, luojan tähden…

Mutta mitä kovemmin hän puhui, sitä alemmaksi Anna painoi ennen ylpeän ja iloisen, mutta nyt häpeällisen päänsä, vaipui kokonaan sykkyrään ja putosi sohvalta istumasta lattialle miehen jalkojen juureen; hän olisi kaatunut matolle, ellei Vronski olisi pitänyt hänestä kiinni.

— Hyvä Jumala! Anna minulle anteeksi! hän sanoi nyyhkyttäen ja pusertaen Vronskin käsiä rintaansa vasten.

Hän tunsi itsensä niin rikolliseksi ja syylliseksi, ettei osannut muuta kuin nöyrtyä ja pyytää anteeksi; eikä hänellä tuota miestä lukuun ottamatta ollut koko elämässä ketään, ja siksi hän rukoili anteeksi tältäkin. Katsoessaan mieheen Anna tunsi alennustilansa fyysisesti eikä voinut enää sanoa mitään. Hän, Vronski, taas tunsi samaa mitä murhamiehen täytyy tuntea katsoessaan ruumista, jolta on riistänyt elämän. Ruumis, jolta hän oli riistänyt elämän, oli heidän rakkautensa, heidän rakkautensa alkuvaihe. Oli kauheaa ja inhottavaa muistella sitä, mistä oli saatu maksaa tämä häpeän kauhea hinta. Oman henkisen alastomuuden tunto painoi Annaa ja se tarttui Vronskiinkin. Mutta huolimatta kauhustaan murhaamansa ruumiin ääressä murhaajan täytyy paloitella ja piilottaa ruumis ja käyttää hyväkseen sitä, mitä on murhallaan hankkinut.

Ja vimmoissaan, ikään kuin intohimon kiihkosta, murhamies syöksyy ruumiin kimppuun, laahaa ja silpoo sitä; samalla tavoin Vronskikin peitti suudelmin uhrinsa kasvot ja olkapäät. Anna piteli hänen kättään eikä hievahtanut. "Niin, nuo suudelmat ne ovat tämän häpeän palkkana. Niin, ja tuo käsi, joka on aina oleva minun, on minun rikostoverini käsi." Hän kohotti kättä ja suuteli sitä. Vronski laskeutui polvilleen ja tahtoi nähdä hänen kasvonsa, mutta Anna peitti ne eikä puhunut mitään. Vihdoin hän nousi kuin pinnistellen ja työnsi Vronskin luotaan. Hänen kasvonsa olivat kauniit kuten ennenkin, mutta ennen kaikkea ne olivat säälittävät.

— Kaikki on lopussa, Anna sanoi. — Minulla ei ole mitään muuta kuin sinä. Muista se.

— Kuinka en muistaisi sitä, mikä on koko minun elämäni, vastasi
Vronski. — Tuon onnen hetken vuoksi…

— Minkälaisen onnen! Anna sanoi kauhun ja inhon vallassa, ja tuo kauhu tarttui väkisinkin myös Vronskiin. — Luojan tähden, ei sanaakaan, ei sanaakaan enää.

Anna nousi nopeasti ja vetäytyi syrjemmäksi.

— Ei sanaakaan enää, hän toisti ja lähti, kasvoillaan kylmän epätoivon ilme, joka ihmetytti Vronskia. Anna tunsi itsensä nyt kykenemättömäksi ilmaisemaan sanoilla sitä häpeän, ilon ja kauhun tunnetta, joka täytti hänet uuden elämän kynnyksellä, eikä tahtonut puhua siitä, jottei halventaisi tätä tunnetta epätäsmällisin sanoin. Mutta jälkeenpäinkin, seuraavana ja sitä seuraavana päivänä, hänen oli yhtä vaikea löytää sanoja, joilla olisi voinut ilmaista tunteittensa moninaisuuden, eikä häneltä puuttunut ainoastaan sanoja, — hän ei löytänyt edes ajatuksia voidakseen itsekseen miettiä sielunliikkeitään.

Hän sanoi itsekseen: "Ei, minä en voi nyt ajatella sitä; sitten toisen kerran, kunhan ensin rauhoitun." Mutta sitä ajatusten rauhaa ei koskaan tullut; joka kerran, kun hän alkoi ajatella, mitä oli tehnyt ja miten hänen käy ja mitä hänen olisi tehtävä, hänet valtasi kauhu ja hän karkotti mielestään nuo ajatukset.

— Joskus toiste, puheli hän, — kunhan tästä rauhoitun.

Sen sijaan unessa, kun ajatukset eivät olleet hänen vallassaan, hän näki tilansa peittelemättömänä, törkeässä alastomuudessaan. Sama uni vaivasi häntä melkein joka yö. Molemmat miehet olivat yhdessä olevinaan hänen miehiään ja molemmat tuhlasivat hänelle hyväilyjään. Aleksei Aleksandrovitsh itki suudellen hänen käsiään ja puheli: miten hyvin kaikki on nyt! Ja Aleksei Vronski oli siinä vieressä ja oli myöskin hänen miehensä. Ja Anna ihmetteli itse, miten oli ennen voinut pitää sitä mahdottomana, ja selitti heille nauraen, että näinhän oli paljon yksinkertaisempaa, ja he molemmat olivat nyt tyytyväisiä ja onnellisia. Mutta tämä uni ahdisti häntä kuin painajainen, ja hän heräsi siitä aina kauhun vallassa.

XII

Alkuaikoina Moskovasta paluunsa jälkeen, kun Levin ei voinut vavahtelematta ja punastelematta muistella rukkasten häpeää, hän puheli mielessään näin: "Niinhän minä punastuin ja vavahtelin ja ajattelin kaiken olevan hukassa silloinkin, kun sain ykkösen fysiikassa ja jäin toiselle kurssille; niinhän minä luulin olevani hukassa silloinkin, kun pilasin siskoni asian, joka oli uskottu minun harteilleni. Ja mitä vielä! Nyt, kun siitä on vierinyt vuosia, muistelen sitä ja ihmettelen, miten se niin saattoi katkeroittaa mieltäni. Samoin käy tämänkin surun. Kuluu vähän aikaa, enkä minä enää välitä koko asiasta."

Mutta kolme kuukautta oli kulunut, eikä hän ollut lakannut välittämästä, ja asia oli hänelle yhtä kipeä kuin ensi päivinäkin. Hän ei voinut rauhoittua, sillä olihan hän niin kauan perhe-elämästä haaveiltuaan ja tunnettuaan itsensä siihen niin kypsäksi kuitenkin jäänyt naimattomaksi ja oli nyt kauempana kuin koskaan haaveidensa toteutumisesta. Hän tunsi itse kipeästi sen, mitä kaikki hänen lähipiirissään tunsivat, ettei ihmisen ole hänen iässään hyvä enää olla yksin. Hän muisti, miten hän kerran ennen Moskovaan lähtöään oli sanonut lapsekkaalle karjarengilleen Nikolaille, jonka kanssa hän mielellään jutteli: "Mitäs sanot tähän, Nikolai: aion naimisiin!" ja miten Nikolai oli kiireesti vastannut, kuten asiaan, josta ei voinut olla mitään epäilyksiä: "Jo on aikakin, Konstantin Dmitrish." Mutta avioliitto oli nyt kauempana kuin koskaan. Paikka oli vallattu, ja kun hän mielikuvituksessaan asetteli samalle sijalle muita tuntemiaan tyttöjä, tunsi hän sen aivan mahdottomaksi. Lisäksi häntä kaiveli muisto rukkasista ja siitä roolista, jota hän itse oli kosiessa esittänyt. Vaikka hän vakuuttelikin itselleen, ettei se ollut hänen syynsä, sai tuo muisto toisten samantapaisten häpeällisten muistojen ohella hänet vavahtelemaan ja punastumaan. Kuten kaikki ihmiset, myös Levin oli menneisyydessään tehnyt pahoja tekoja, jotka hän hyvin tiedosti ja joitten olisi pitänyt tuottaa hänelle omantunnon nuhteita: mutta pahojen tekojen muisto ei vaivannut häntä läheskään niin paljon kuin nuo mitättömät mutta häpeälliset muistot. Ne haavat eivät koskaan umpeutuneet. Ja niiden muistojen rinnalla kaihersivat nyt rukkaset ja se, miten säälittävään valoon hän oli tuona iltana muiden silmissä joutunut. Mutta aika ja työ tekivät tehtävänsä. Raskaat muistot vetäytyivät yhä enemmän maalaiselämän näkymättömien, mutta merkittävien tapausten peittoon. Viikko viikolta Kitty tuli hänen mieleensä yhä harvemmin. Hän odotti kärsimättömänä tietoa tämän pian tapahtuvasta tai jo tapahtuneesta naimisiinmenosta toivoen tuon tiedon kokonaan parantavan hänet, aivan kuin kipeä hammas nyhtäistäisiin suusta.

Sillä välin saapui kevät, ihana ja ystävällinen kevät, joka ei herättänyt liian varhaisia toiveita eikä tuonut pettymyksiä, sellainen harvinainen kevät, josta iloitsevat sekä kasvit, eläimet että ihmiset. Tuo ihana kevät innosti Leviniä yhä enemmän ja lujitti hänen päätöstään irrottautua kaikesta entisestä tehdäkseen yksinäisen elämänsä vahvaksi ja riippumattomaksi. Vaikkakin monet niistä suunnitelmista, joita hänellä oli ollut mielessään maalle palatessaan, olivat jääneet häneltä toteuttamatta, hänen onnistui toteuttaa niistä tärkein, elämän puhtaus. Hän ei joutunut kokemaan sitä häpeää, joka tavallisesti kiusasi häntä lankeemuksen jälkeen, vaan hän saattoi katsoa ihmisiä rohkeasti silmiin. Jo helmikuussa hän oli saanut Marja Nikolajevnalta kirjeen, jossa kerrottiin, että Nikolai-veljen terveydentila huononi huononemistaan ja ettei tämä tahtonut lääkärin hoitoon. Sen vuoksi oli Levin matkustanut Moskovaan veljensä luo ja saanut aikaan sen, että tämä suostui neuvottelemaan lääkärin kanssa ja lupasi lähteä ulkomaille parantolaan. Hänen oli niin hyvin onnistunut saada veljensä suostumaan siihen kuten myös ottamaan häneltä lainaksi rahaa matkaa varten, että siinä suhteessa hän oli tyytyväinen itseensä. Paitsi taloutta, joka kevätaikaan vaati erityistä huolenpitoa, ja lukemistaan oli Levinillä talvesta saakka ollut tekeillä taloutta käsittelevä teos, jonka pohjana oli ajatus, että työntekijän luonne oli kansantaloudessa katsottava absoluuttiseksi edellytykseksi, kuten ilmasto ja maaperä, ja ettei taloustieteen tuloksia siis voida johtaa pelkän maaperän ja ilmanalan tunnetuista tosiasioista, vaan maaperästä, ilmanalasta ja työläisen muuttumattomasta luonteenlaadusta. Niinpä hänen elämänsä oli yksinäisyydestä huolimatta tai pikemminkin sen johdosta täynnä askareita; vain joskus hän kaipasi seuraa saadakseen kertoa päässään pyörivistä ajatuksista muillekin kuin Agafja Mihailovnalle, jonka kanssa hän usein päätyi keskustelemaan fysiikasta, talousteoriasta ja etenkin filosofiasta; filosofia oli Agafja Mihailovnan mieliaihe.

Kevät oli kauan puhkeamatta. Paastonajan viimeisinä viikkoinakin oli vielä kirkas pakkasilma. Päivisin aurinko sulatti maita, mutta öisin oli seitsemänkin astetta pakkasta. Hanki oli niin kova, että kuormia saattoi ajaa muuallakin kuin tiellä. Pääsiäinen oli talvinen. Mutta sitten yhtäkkiä toisena pääsiäispäivänä hengähti lämmin tuuli, nousi pilviä, ja kolme päivää ja kolme yötä valui vuolas ja lämmin sade. Torstaina tuuli hiljeni ja nousi sankka, harmaa sumu, joka ikään kuin kätki verhoonsa luonnossa tapahtuvien muutosten salaisuudet. Sumusäässä vedet lähtivät virtaamaan, jäälautat ryskyivät ja ajautuivat eteenpäin, sameat vaahtoutuneet purot kirmasivat nopeaan juoksuun, ja juuri 'punamäen'[2] vastaisena iltana sumu hajosi, sen repaleet karkasivat hattaroina tiehensä, taivas selkeni ja aukeni oikea kevät. Aamulla noussut kirkas aurinko sulatti nopeasti veden pinnalta ohuen jään, ja koko lämmin ilma väreili eloon vironneen maan tulvehtivia höyryjä. Vanha nurmi ja terävänä esiin puikahteleva nuori ruoho alkoivat viheriöidä, koiranheisipuun, viinimarjan ja tahmean, mahlaisen koivun nuput pullistuivat, ja kullankarvaisten kukkien peittämään raitaan ilmestyi suristen unestaan vironnut haalistunut mehiläinen. Kiurut livertelivät näkymättömissä sametinvihreiden, laihojen ja kirrestä vapautuvien sänkipeltojen yllä, ruskean veden peittämien rämeitten ja soitten yltä kuului hyyppien valitus, ja kurjet ja hanhet lensivät korkealla, keväthuutojaan kaiuttaen. Takkuinen, enää vain paikoin talvikarvassa oleva karja lähti ammuen laitumelle, vääräkoipiset karitsat hyppelivät määkivien, osaksi villansa menettäneiden emojensa ympärillä, ketteräjalkaiset pojat juoksentelivat pitkin kuivuvia polkuja, joilla näkyi paljaan jalan jälkiä, lammen rannalta kajahtelivat palttinoitaan valkaisevien eukkojen iloiset äänet ja pihoilta aurojaan ja karhejaan laittelevien miesten kirveeniskut. Oli tullut oikea kevät.

XII

Levin veti jalkaansa pitkävartiset saappaat, otti ensimmäisen kerran turkin asemesta ylleen verkatakin ja lähti taloustoimiin, harppaillen yli purojen, joitten aurinkoinen välke häikäisi silmää, ja astuen milloin jääpalaselle, milloin tahmeaan mutaan.

Kevät on suunnitelmien ja aikomusten aikaa. Ja samoin kuin nuori keväinen puu ei vielä tiedä, miten sen täyteläisissä nupuissa piilevät idut haarautuvat vesoiksi ja oksiksi, ei Levinkään pihalle tultuaan oikein tiennyt, mihin toimiin hän nyt ryhtyisi rakastamassaan taloudessa, mutta hän tunsi olevansa tulvillaan mitä parhaimpia aikomuksia ja suunnitelmia.

Ensin hän meni karjaansa katsomaan. Lehmät oli laskettu karjatarhaan, missä ne uusi karva välkkyen lämmittelivät auringossa, ammuivat ja ynisivät kedolle pyrkien. Ihailtuaan pikkupiirteitä myöten tuttuja lehmiä hetkisen Levin käski ajaa ne kedolle ja päästää vasikat karjatarhaan. Paimenpoika kipaisi iloisesti tupaan lähteäkseen kedolle. Karjakkojen paljaat, valkeat, vielä päivettymättömät jalat lätisivät kurassa, kun he juoksentelivat vitsat kädessä ja helmojaan pidellen ajelemassa kevätilosta hullaantuneita vasikoita tarhaan.

Ihailtuaan tämän vuoden karjasatoa, joka oli harvinaisen hyvä — aikaisin syntyneet vasikat olivat jo huonon lehmän suuruisia, Paavan kolmikuukautinen vasikka oli kooltaan kuin vuoden vanha —, käski Levin tuoda altaan ulos ja antaa heiniä häkeistä. Mutta karjatarhan häkit olivatkin rikki, vaikka ne oli tehty vasta syksyllä eikä niitä ollut talvella käytetty. Levin lähetti hakemaan kirvesmiestä, jonka piti määräyksen mukaan olla laittamassa puimakonetta. Mutta kirvesmies olikin korjaamassa karheja, jotka oli pitänyt korjata jo laskiaisviikolla. Se harmitti Leviniä kovasti. Häntä harmitti se, ettei ikinä tullut loppua taloudessa esiintyvästä epäjärjestyksestä, jota vastaan hän oli niin monta vuotta taistellut voimiensa takaa. Häkit, kuten hänelle kerrottiin, oli talveksi siirretty työhevosten talliin ja siellä ne olivat rikkoutuneet, sillä ne olivat kevytrakenteisia, vasikoille tarkoitettuja. Lisäksi ilmeni samalla, että karhit ja kaikki maanviljelystyökalut, jotka oli käsketty tarkastaa ja korjata jo talvella ja joita varten oli otettu työhön kolme kirvesmiestä, olivat jääneet korjaamatta ja karheja korjattiin kuin korjattiinkin juuri silloin, kun oli aika lähteä äestämään. Levin lähetti hakemaan työnjohtajaa, mutta lähti samassa itse häntä vastaan. Työnjohtaja tuli riiheltä lyhyessä karitsannahalla reunustetussa turkissaan, kasvot loistaen — sinä päivänä loisteli kaikki — ja oljenkortta sormissaan hypistellen.

— Miksei kirvesmies ole puimakonetta laittamassa?

— Niin, minun piti eilen sanoa teille, että karhit on korjattava.
Alkaa tässä kyntöaika.

— Mitäs talvella sitten on tehty?

— Mihinkäs te sitä kirvesmiestä sitten tarvitsisitte?

— Missä ovat vasikkatarhan häkit?

— Käskinhän minä panemaan ne paikoilleen. Mikä sen väen kanssa auttaa? sanoi työnjohtaja heilauttaen kättään.

— Ei väen, vaan työnjohtajan! Levin sanoi kiivaasti. — Mitä varten minä olen teidät ottanut? huudahti hän. — Mutta muistettuaan, ettei asia siitä parane, jätti hän sanottavansa siihen ja huoahti vain, hetken vaiti oltuaan: — No, joko kylvötyöt voi aloittaa?

— Turkinpeltoon saa kylvää huomenna tai ylihuomenna. — Entä apila?

— Lähetin Vasilin ja Miisan kylvämään. En vain tiedä, pääsevätkö yli, upottaa pahasti.

— Monenko desjatiinan alalle?

— Kuuden.

— Miksi ei koko alalle? ärjäisi Levin.

Se, että apilaa kylvettiin vain kuusi eikä kaksikymmentä desjatiinaa, harmitti häntä vieläkin enemmän. Apilasadosta tuli sekä teorian että Levinin oman kokemuksen mukaan hyvä vain silloin, kun siemen kylvettiin niin varhain kuin mahdollista, melkein lumelle. Eikä Levin milloinkaan päässyt tekemään niin.

— Ei ole väkeä. Mitä noiden ihmisten kanssa pitäisi tehdä. Kolme jäi nytkin tulematta. Ja tuo Semjonkin…

— No, olisitte jättäneet oljet sikseen.

— Niin ne jätettiinkin.

— Missä väki sitten on?

— Viisi henkeä sekoittaa lantaa. Neljä on kauroja mättämässä; kun ei vain pilaantuisi, Konstantin Dmitrish.

Levin tiesi varsin hyvin, että "kun ei vain pilaantuisi" merkitsi sitä, että englantilainen siemenkaura oli jo pilalla, ei siis taaskaan ollut tehty niin kuin hän oli käskenyt.

— Sanoinhan minä teille jo paastonaikaan, senkin kuurot!… ärjäisi hän.

Levin huitaisi vihoissaan kädellään, lähti aittaan katsomaan kauroja ja palasi sitten talliin. Kaura ei vielä ollut pilalla. Mutta työmiehet mättivät sitä lapioilla, vaikka se olisi voitu laskea suoraan ala-aittaan. Käskettyään tehdä niin ja lähetettyään kaksi miestä apilan kylvöön Levin leppyi työnjohtajalle. Ja päiväkin oli niin kaunis, että oli mahdotonta olla vihoissaan.

— Ignat! huusi hän kuskille, joka hihat käärittyinä huuhteli rattaita kaivon luona, — satuloi minulle hevonen.

— Minkä käskette?

— No, tuo vaikka liinakko.

— Tottelen, herra.

Hevosta satuloitaessa Levin käski lähettyvillä hääräilevän työnjohtajan taas luokseen ja — sovintoon päästäkseen — alkoi puhua hänelle alkavista kevättöistä ja taloussuunnitelmistaan.

Lannanajo oli aloitettava niin aikaisin kuin suinkin, jotta kaikki olisi heinänniiton alkuun mennessä tehty. Ja takapeltoa oli kynnettävä herkeämättä, jotta se pysyisi aina tuoreena. Heinää ei saisi teettää osapalkalla, vaan oli annettava oman väen tehdä.

Työnjohtaja kuunteli tarkkaavasti ja koetti nähtävästi parhaansa mukaan hyväksyä isäntänsä suunnitelmia; mutta siitä huolimatta hän näytti toivottomalta ja alakuloiselta, kuten aina isäntänsä ehdotuksia kuunnellessaan, ja se ei voinut olla hermostuttamatta Leviniä. Nuo kasvot ikään kuin sanoivat: hyväähän tuo kaikki on, mutta katsotaan, mitä luoja suo.

Mikään ei katkeroittanut Leviniä niin kuin tuo ilme. Mutta se oli ollut yhteinen kaikille työnjohtajille, niin monta kuin niitä hänellä oli ollut. Kaikki ne olivat suhtautuneet samalla tavoin hänen esityksiinsä, eikä hän siksi enää suuttunut, vaan tunsi katkeruutta ja entistä suurempaa intoa taisteluun tuota luonnonvoimaa vastaan, jota hän ei voinut nimittää muuten kuin: "mitä luoja suo" ja joka kaiken aikaa pani hänelle vastaan.

— Mitenkähän ehditään, Konstantin Dmitrish, sanoi työnjohtaja.

— Miksi ette ehtisi?

— Työväkeä pitää ehdottomasti ottaa vielä noin viisitoista henkeä. Niitä vain ei tule tarjolle. Äskettäin jokunen kävi, tahtoivat seitsemänkymmentä ruplaa kesästä.

Levin vaikeni. Taas oli sama voima vastassa. Hän tiesi, etteivät he kaikista yrityksistään huolimatta olleet voineet saada oikeaan hintaan kuin neljäkymmentä, kolmekymmentäseitsemän tai -kahdeksan työmiestä; neljäkymmentä oli tarjolla, ei enempää. Mutta hän ei sittenkään voinut olla taistelematta.

— Lähettäkää hakemaan Suryn ja Tshefirovkan kyliin, jollei tule.
Täytyy hakea.

— Voihan tuonne lähettää, sanoi työnjohtaja. — Hevosetkin ovat huonontuneet.

— Ostetaan lisää. Kyllä minä tiedän, lisäsi hän nauraen, — te antaisitte aina vain vähän ja huonoa; mutta minäpä en annakaan teidän tehdä oman mielenne mukaan. Minä katson itse.

— Ettehän te muutenkaan taida juuri nukkumaan joutaa. Hauskempaahan meillä on, kun on isännän silmä aina valvomassa.

— Siis Koivulaakson takana kylvetään apilaa? Ajan katsomaan, Levin sanoi hypäten kuskin tuoman pienen liinaharjaisen ratsun selkään.

— Laaksopuron yli ette pääse, Konstantin Dmitrish, huusi kuski.

— No, ratsastan sitten metsän kautta.

Niin Levin ratsasti sävyisällä, kauan seisseellä hevosellaan rivakkaa tasaravia pihamaan kuran poikki ja portista niitylle. Lammikkojen kohdalla hevonen pärskyi ja nyki ohjaksiaan.

Jos Levin oli viihtynyt karjapihalla, viihtyi hän niityillä vielä paremmin. Sävyisän tasa-astujansa selässä keinahdellen, rintaansa lämmintä ja raikasta lumen ja ilman tuoksua vetäen hän ratsasti metsän läpi murenevan, kokoon painuneen lumen jäänteitä ja puoliksi sulaneita, levenneitä jalaksenjälkiä pitkin, ja häntä ilahdutti jokainen puu kuoressa elpyvine sammalineen ja pulleine nuppuineen. Kun metsä päättyi, hänen eteensä avautuivat suunnattomat laihovainiot tasaisena vihreänä samettivaippana, ilman ainoatakaan ruosteläiskää tai painumaa, — vain siellä täällä notkelmissa välkkyi sulavia lumipilkkuja. Hän ei suuttunut, vaikka näki vieraan hevosen varsoineen tallaamassa laihoa (hän käski vastaan tulleen talonpojan ajamaan ne pois), eikä hermostunut siitä tyhmästä ja ikään kuin ivallisesta vastauksesta, jonka sai vastaan tulleelta talonpojalta kysymykseensä: "No, Ipat, joko pian pääsee kylvämään?" — "Pitää ensin kyntää, Konstantin Dmitrish", oli tämä vastannut. Mitä kauemmaksi hän ratsasti, sitä iloisemmaksi hänen mielensä kävi, ja taloutta koskevat suunnitelmat kiertelivät hänen päässään toinen toistaan parempina: kaikkien peltojen eteläsivuille pitäisi istuttaa pajuja, jotta lumi sulaisi niiltä pikemmin, pellot pitäisi jakaa kuuteen lannoitettavaan ja kolmeen kesantomaahan, pitäisi tehdä karjapiha kedon perimmäiseen päähän ja kaivaa lampi, ja lannoituksen helpottamiseksi pitäisi tehdä siirrettäviä aitoja karjaa varten. Ja silloin olisi 300 desjatiinaa vehnällä, 100 perunamaana ja 150 apilana, eikä ainoatakaan desjatiinaa näännytetty.

Sellaiset mietteet mielessään, ohjaten hevostaan varovasti pientareita pitkin, ettei oras tallaantuisi, hän saapui apilan kylvössä olevien renkien luo. Siemenrattaat eivät olleet pellon rajalla, vaan itse pellolla, ja syysvehnä oli pahasti tallautunut rattaiden painosta ja hevosten kuovinnasta. Molemmat rengit istuivat pientareella, luultavasti yhteistä piippua poltellen. Rattailla oleva multa, johon siemenet oli sekoitettu, oli kovina murentamattomina kokkareina. Nähdessään isäntänsä lähti Vasili-renki rattaitten luo ja Misa ryhtyi kylvämään. Kaikki ei siis ollut täälläkään niin kuin olisi pitänyt, mutta työmiehiinsä Levin suuttui harvoin. Kun Vasili tuli rattaiden luo, Levin käski taluttamaan hevosen pellon reunaan.

— Ei se mitään, herra, kyllä se siitä nousee, vastasi Vasili.

— Ole hyvä äläkä selittele, Levin sanoi, — vaan tee mitä käsketään.

— Kyllä herra, vastasi Vasili ja tarttui hevosen turpaan. — Kylläpä on hyvä siemen, Konstantin Dmitrish, hän sanoi mielistellen, — ei paremmaksi tule. Käveleminen vain on vietävän vaikeaa! Saa puudan painoa töppösissään laahata.

— Miksi multa ei ole seulottua? kysyi Levin.

— Kyllä se hierotaan, vastasi Vasili ottaen kouraansa siemeniä ja hieroen multaa kämmenissään.

Ei ollut Vasilin syy, että hänelle oli annettu seulomatonta multaa, mutta harmillista se sentään oli.

Levin tiesi erään keinon, jolla hän usein oli saanut harminsa haihtumaan ja kaiken pahalta näyttävän muuttumaan jälleen hyväksi, ja hän päätti nytkin käyttää samaa keinoa. Hän näki Miskan astellessaan laahaavan molempiin jalkoihinsa takertuneita suuria multakokkareita, hyppäsi alas hevosen selästä, otti Vasililta kylvövakan ja lähti kylvämään.

— Mihin kohtaan sinä pysähdyit?

Vasili osoitti jalallaan merkkiä, ja Levin ryhtyi taitonsa mukaan kylvämään siemensekaista multaa. Astuminen tuntui vaikealta kuin suolla, ja tultuaan saran päähän hän seisahtui hiostuneena ja antoi pois kylvövakan.

— No, herra muistaa, ettei sitten kesällä minua hauku, sanoi Vasili.

— Miten niin? Levin sanoi iloisesti tuntien keinonsa tehonneen.

— No käykäähän kesällä katsomassa, eikö ole eroa. Katsokaahan tuonne, minne minä viime keväänä kylvin. Siihen se vasta heinän puskee! Niin minä, Konstantin Dmitrish, parastani koetan kuin omalle isälleni ikään. Minä en itse tee huonosti enkä anna muittenkaan tehdä. Isännän on hyvä ja meidän on samoin hyvä. Kun vilkaisee tuonne, sanoi Vasili osoittaen kedolle, — niin sydän iloitsee.

— Kaunis on kevät, Vasili!

— No sellainen kevät, ettei kuulu miesmuistiin olleen. Kun kävin tässä tuonnoin kotonani, niin siellä isäukko oli niinikään kylvänyt vehnää kolme kahdeksannesta. Ihan on kuin ruista kuulemma.

— Oletteko jo kauankin viljellyt vehnää?

— Tehän sitä opetitte tässä toissa kesänä. Tehän minulle annoitte kaksi mitallista. Neljännes myytiin ja kolme kahdeksannesta kylvettiin.[3]

— No, katsokin, että hierot kokkareet hyviksi, Levin sanoi menne hevosensa luo, — ja vahdihan Misaakin. Jos oras tulee hyvä, saat viis kymmentä kopeekkaa desjatiinalta.

— Kiitän nöyrimmästi. Ei tässä ole muutenkaan valittamista. Levin nousi hevosen selkään ja ratsasti pellolle, johon viime vuonna oli kylvetty apilaa, ja toiselle, joka oli kynnetty kesäruista varten.

Apilan oras sängen lomassa oli ihana. Se oli kokonaan elpynyt ja nousi vankkana ja vihantana taittuneitten viimevuotisten vehnänkorsien alta. Hevonen upposi nilkkaa myöten, ja joka askelella sen jalat irtosivat kovalla lotinalla puoleksisulaneesta maasta. Kyntöpellolle oli aivan mahdoton ajaa; maa kantoi vain niillä kohdin, missä oli jäätä, mutta sulaneihin vakoihin jalka upposi nilkkaa syvemmälle. Kynnös oli erinomainen; kahden päivän perästä voisi jo äestää ja kylvää. Kaikki oli ihanaa, kaikessa tuntui iloa. Levin ratsasti takaisin puron kautta. Ja hän pääsi kuin pääsikin yli ja pelästytti kaksi sorsaa. "Varmaan on kurppiakin", hän ajatteli, ja tapasikin juuri talolle päin kääntyessään metsänvartijan, joka vahvisti todeksi hänen otaksumansa.

Levin ratsasti kotiin ehtiäkseen syödä päivällistä ja panna pyssynsä illaksi kuntoon.

XIV

Tullessaan iloisella mielellä kotipihaan Levin kuuli aisakellon äänen talon pääoven edestä.

"Varmaankin rautatieasemalta", hän ajatteli, "on parhaiksi voinut ehtiä Moskovan junalta… Kukahan se on? Entä jos se onkin Nikolai-veli? Hänhän sanoi: kenties lähden parantolaan, mutta voi käydä niinkin, että tulen luoksesi." Ensin hänen tuli paha olla, kun hän ajatteli, että Nikolai-veljen läsnäolo särkisi hänen onnellisen keväisen mielialansa. Mutta samassa hän häpesi tuota tunnettaan ja ikään kuin avasi sielunsa sylin, ja iloinen hellyys mielessään hän odotti ja toivoi nyt sydämensä pohjasta, että tulija olisi Nikolai-veli. Hän nykäisi hevostaan ja näki akasiapuun kohdalle päästyään rautatieaseman ajurin kolmivaljakon ja turkkiin pukeutuneen herran. Se ei ollut veli. "Kunpa se olisi joku hauska ihminen, jonka kanssa voisi puhella", hän ajatteli.

— Kas! huudahti Levin iloissaan kohottaen molemmat kätensä ylös. — No jopa on tervetullut vieras! Kylläpä olen iloissani! huusi hän tuntien tulijan Stepan Arkadjevitshiksi.

"Saan varmasti tietää, onko jo mennyt tai koska menee naimisiin", hän ajatteli.

Ja tänä ihanana kevätpäivänä hän tunsi, ettei tuo muisto enää kirvellyt häntä.

— Et tainnut odottaa? Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten reestä likapilkkuja nenällään, poskellaan ja kulmillaan, mutta iloa ja terveyttä uhkuen. — Tulin sinua katsomaan, hän sanoi syleillen ja suudellen Leviniä, — ja toiseksi linnustamaan ja kolmanneksi myymään metsän Jergushovista.

— Mainiosti tehty! Eikö olekin kunnon kevät! Miten sinä pääsit reellä kulkemaan?

— Rattailla on vielä hankalampaa, Konstantin Dmitrish, vastasi tuttu ajuri.

— Olet oikein, oikein tervetullut, Levin sanoi hymyillen vilpittömästi ja lapsellisen iloisesti.

Levin vei tulijan vieraskamariin, johon myös Stepan Arkadjevitshin tavarat, matkapussi, kotelossa oleva pyssy ja sikarilaukku kannettiin, ja jättäen hänet peseytymään ja vaihtamaan vaatteita meni Levin itse sillä aikaa konttoriin antamaan määräyksiä kynnöstä ja apilasta. Agafja Mihailovna, joka aina huolehti talon kunniasta, tuli eteisessä häntä vastaan ja kyseli päivällisestä.

— Valmistakaa mitä itse tahdotte, kunhan vain pian, Levin sanoi ja meni työnjohtajan luo.

Kun hän ehti takaisin, tuli Stepan Arkadjevitsh huoneensa ovesta peseytyneenä ja hiukset suittuina, kasvot hymystä loistaen, ja he lähtivät yhdessä yläkertaan.

— Että olen iloinen, kun pääsin luoksesi! Nyt minä ymmärrän, mitä sakramentteja sinä täällä hoitelet ja toimittelet. Toden totta ihan kadehdin sinua. Millainen talo, miten hienoa kaikki on! Valoisaa ja iloista, puhui Stepan Arkadjevitsh unohtaen, ettei aina ollut kevät ja kirkas ilma, kuten nyt.

— Ja miten herttainen hoitajamummo sinulla on! Parempi olisi sellainen sievännäköinen valkeaesiliinainen kamarineitsyt, mutta sinun munkinelämääsi ja ankaraan tyyliisi tämä kyllä sopii varsin hyvin.

Stepan Arkadjevitsh kertoi paljon mielenkiintoisia uutisia, joista Levinille kiinnostavin oli se, että Sergei Ivanovitsh aikoi ensi kesäksi tulla hänen luokseen maalle.

Stepan Arkadjevitsh ei puhunut sanaakaan Kittystä eikä Shtsherbatsekeista; hän kertoi vain vaimonsa terveiset. Levin oli kiitollinen hänen hienotunteisuudestaan ja iloitsi vieraastaan. Kuten aina yksinolon aikana oli hänen mieleensä nytkin kertynyt paljon ajatuksia ja tunteita, joita hän ei voinut kertoa kotiväelleen; ja nyt hän purki Stepan Arkadjevitshille kevään runollisen riemunsa, taloutta koskevat vastuksensa ja suunnitelmansa, ajatuksensa lukemistaan kirjoista ja varsinkin tuon tekeillä olevan teoksensa aatteen, jonka pohjana — tekijän itsensä sitä huomaamatta — oli kaikkien vanhempien taloutta käsittelevien teosten kritiikki. Aina herttainen Stepan Arkadjevitsh, joka jo pienestä vihjeestä käsitti kaiken, oli tällä kertaa erityisen herttainen, ja Levin huomasi tämän kohtelevan itseään tietyllä kunnioituksella ja hellyydellä, jota hän ei ennen ollut huomannut ja joka imarteli häntä.

Agafja Mihailovnan ja keittäjän ponnistelut hyvän päivällisen eteen johtivat siihen, että alkupalapöytään istuuduttuaan nälkäiset ystävykset söivät voileipää, kylmää paistia ja suolattuja sieniä vatsansa täydeltä, ja kun liemen aika tuli, käski Levin tuoda sen ilman piirakoita, joilla keittäjä oli aikonut erityisesti hämmästyttää vierasta. Mutta vaikka Stepan Arkadjevitsh oli tottunut toisenlaisiin päivällisiin, piti hän kaikkea erinomaisena: niin yrttiviina, leipä ja voi kuin kylmä lintupaisti, sienet, nokkosliemi, valkeakastikkeinen kananpaisti ja valkea krimiläisviini — kaikki oli erinomaista ja ihanaa.

— Oivallista, oivallista, hän sanoi sytyttäen paksun sikarin paistin jälkeen. — Aivan kuin olisin päässyt laivan kohinasta ja tärinästä hiljaiselle rannalle. Sinä siis arvelet, että työväen aines on tutkittava ja otettava huomioon taloudellisten menettelytapojen valinnassa. Minä tietysti olen tässä asiassa maallikko, mutta minun käsittääkseni teorialla ja sen soveltamisella on vaikutusta työväkeenkin.

— Niin, mutta odotahan. Minä en puhu valtiontaloudesta, vaan maataloustieteestä. Sen pitää niin kuin luonnontieteidenkin tutkia määrättyjä ilmiöitä ja työläistä taloudellisessa, kansatieteellisessä…

Samassa tuli Agafja Mihailovna sisään tuoden hilloa.

— Jaa-a, Agafja Mihailovna, Stepan Arkadjevitsh sanoi painaen keveän suukkosen pulleitten sormien päihin, — millaista kylmää paistia teillä on ja millaista yrttiviinaa!… Mitä arvelet, Kostja? Eiköhän ole jo aika? lisäsi hän.

Levin vilkaisi ikkunaan, metsän paljaitten latvain taakse laskeutuvaan aurinkoon.

— On kuin onkin, hän sanoi. — Kuzma saa valjastaa hevosen! ja juoksi alas.

Laskeuduttuaan alakertaan Stepan Arkadjevitsh veti itse varovasti purjekankaisen suojuksen kiiltävän kotelon yltä ja sen aukaistuaan alkoi panna kokoon kallista uudenaikaista pyssyään. Kuzma, joka jo vainusi hyvän juomarahan olevan tiedossa, pysytteli Stepan Arkadjevitshin lähistöllä ja veti kengät ja sukat hänen jalkaansa, minkä Stepan Arkadjevitsh mielellään salli tapahtua.

— Kuules, Kostja, jos kauppias Rjabinin tulee — minä käskin häntä tulemaan tänään — niin sanotko, että pyytävät odottamaan?…

— Rjabininilleko sinä sitten myyt metsää?

— Niin. Tunnetko sinä hänet?

— Tunnen hyvinkin. Olen hänen kanssaan asioinut "kerrassaan ja järkiään."

Stepan Arkadjevitsh nauroi. "Järkiään ja kerrassaan" olivat kauppiaan mielisanoja.

— Niin, hän puhuu merkillisen hullunkurisesti. Ymmärtääpäs mihin isäntä lähtee! lisäsi hän taputtaen Laskaa, joka vikisten kieppui Levinin ympärillä ja nuolaisi milloin hänen kättään, milloin hänen saappaitaan ja pyssyään.

Hevonen seisoi jo kuistin edessä, kun he tulivat ulos.

— Minä käskin valjastamaan, vaikkei tästä pitkä matka ole. Vai menemmekö jalkaisin?

— Ei, ajetaan mieluummin, sanoi Oblonski astuen rattaille. Hän istuutui, kääri jalkansa tiikerinnahkaan ja sytytti sikarin. — Kuinka sinä et polta! Sikari — se on enemmän kuin nautinto, se on nautinnon kruunu ja tunnus. Kas tämä on elämää! Kuinka mukavaa! Kas näin minä tahtoisin elää!

— Kukapa sinua estää? Levin sanoi hymyillen.

— Ei, kyllä sinä olet onnen poika. Sinulla on kaikki mistä pidät. Pidät hevosista — niitä on, koiria on, saat metsästää ja hoitaa maita.

— Kenties on niin, että minä iloitsen siitä, mitä minulla on, enkä valita sitä, mitä minulta puuttuu, Levin sanoi muistaen Kittyä.

Stepan Arkadjevitsh ymmärsi ja katsahti häneen, mutta ei sanonut mitään.

Levin oli Oblonskille kiitollinen siitä, että tämä huomattuaan Levinin karttavan keskustelua Shtsherbatskeista ei hienotunteisena miehenä ollut yrittänytkään puhua heistä mitään. Nyt Levinin teki kuitenkin jo mieli saada jotain tietoa asiasta, joka oli niin häntä kiusannut, mutta hän ei uskaltanut siitä puhua.

— No miten ovat sinun asiasi? kysyi Levin muistettuaan, ettei ollut kaunista ajatella aina vain itseään.

Stepan Arkadjevitshin silmiin nousi iloinen pilke.

— Sinähän sitä et tunnusta, että saisi pitää rinkeleistä, kun on saanut määränmukaisen annoksensa, sinun mielestäsi se on rikos; mutta minä en ymmärrä elämää ilman rakkautta, hän sanoi käsittäen omalla tavallaan Levinin kysymyksen. — Minkä minä voin, olen sellaiseksi luotu. Ja oikeastaanhan sillä ei tee juuri kenellekään pahaa, itselleen vain iloa…

— Onko sinulla sitten jotain uutta? kysyi Levin.

— On, veliseni. Niin, näetkös, sinä tiedät ossianilaisen naistyypin… naisen, jonka näkee unissa… Sellaisia naisia voi tavata valveillakin… ja ne naiset ovat kauheita. Nainen, näetkös, on jotain semmoista, mitä saa tutkia koko ikänsä, ja aina se on kokonaan uusi.

— Parempi on olla tutkimatta.

— Ei ole. Joku matemaatikko on sanonut, ettei nautintoa tuota totuuden löytäminen, vaan sen etsiminen.

Levin kuunteli äänettömänä eikä ponnistuksistaan huolimatta mitenkään voinut asettua ystävänsä kannalle ja ymmärtää hänen tunteitaan ja sellaisten naisten tutkimisen ihanuutta.

XV

Lintujen kulkupaikka oli lyhyen matkan päässä nuoressa tiheässä haavistossa joen rannalla. Kun oli tultu metsän reunaan, hyppäsi Levin rattailta ja saattoi Oblonskin äskettäin lumesta paljastuneen, sammaleisen ja upottavan aukeaman laitaan. Itse hän palasi toiselle sivulle kaksihaaraisen koivun luo ja asetettuaan pyssynsä kuivan alaoksan haarukkaa vasten riisui viittansa, vyötti itsensä ja tunnusteli liikkeittensä vapautta.

Vanha harmaa Laska, joka oli tullut hänen jäljestään, istuutui varovasti vastapäätä isäntäänsä ja höristi korviaan. Aurinko laskeutui ison metsän taakse, ja haavikon seassa kasvavat koivut piirtyivät iltaruskon valossa riippuvine oksineen ja täyteläisine, puhkeamaisillaan olevine nuppuineen selkeästi esiin.

Sankasta, vielä lumisesta metsästä virtasi vesi kapeina, mutkikkaina puroina, joiden solina oli juuri ja juuri kuultavissa. Pikkulinnut visertelivät pyrähdellen puusta toiseen.

Täydellisen hiljaisuuden hetkinä kuului viimevuotisten lehtien pehmeä kahina sulavan lumen ja kasvavan ruohon liikutellessa niitä.

"Kas vain! Kuuluu ja näkyy miten ruoho kasvaa!" Levin sanoi itsekseen huomatessaan harmaan märän haavanlehden liikahduksen nuoren ruohonkärjen vieressä. Hän seisoi kuunnellen ja katsoi milloin alas märkään sammaleiseen maahan tai ääniä kuulostelevaan koiraan, milloin edessään mäen alla leviävään puunlatvojen harmaaseen mereen, milloin himmenevän taivaan valkeisiin pilvenviiruihin. Tyynesti siipiään viuhtoen lensi poutahaukka kaukaisen metsän yllä; pian lensi toinen samaan suuntaan ja katosi. Yhä äänekkäämmin ja innokkaammin visersivät linnut tiheikössä. Jossain lähellä huhusi huuhkaja. Laska värähti, astui varovasti muutaman askeleen ja jäi kuulostelemaan pää kallellaan. Joen takaa kuului käen kukunta. Se kukahti kaksi kertaa tavallisella äänellään, mutta sitten ääni sorahti ja käki hätääntyi ja sekaantui.

— Kuulitko, millainen käki! Stepan Arkadjevitsh sanoi tullen esiin pensaan taa.

— Kuulin, Levin vastasi vastahakoisesti häiriten metsän hiljaisuutta itselleen vastenmielisellä äänellään. — Kohta ne tulevat.

Stepan Arkadjevitshin hahmo peräytyi jälleen pensaan taakse ja Levin näin vain tulitikun kirkkaan valon, joka pian sen jälkeen vaihtui savukkeen punaiseen hehkuun ja ohueen sinertävään savuun.

Tsik! Tsik! naksahtivat Stepan Arkadjevitshin virittämät hanat.

— Mikä ääni tuo on? kysyi Oblonski kiinnittäen Levinin huomion kimeään yninään, joka kuului siltä kuin olisi varsa telmiessään hirnunut ohuella äänellä.

— Tuoko: etkö tunne sitä? Se on koirasjänis. Mutta ollaanpa nyt hiljaa! Kuule, lentää! Levin sanoi melkein kiljaisten ja viritti hanat.

Kuului kaukainen, ohut vihellys, ja juuri tuohon tavalliseen, metsästäjälle niin tuttuun tahtiin kahden sekunnin päästä toinen ja kolmas, ja kolmannen vihellyksen perästä alkoi jo kuulua kurahtelu.

Levin tähysteli oikealle ja vasemmalle ja yhtäkkiä hän huomasi edessään himmeän sinertävällä taivaalla, haapojen yhteensulautuvien, hentojen latvojen yllä lentävän linnun. Se lensi suoraan häntä kohti. Kurahtelu kuului jo aivan läheltä, kireän kankaan tahdikasta repimistä muistuttaen. Jo näkyi linnun pitkä nokka ja kaula, ja samalla kun Levin ojensi pyssynsä, välähti Oblonskin pensaasta punainen salama, ja lintu häilähti kuin nuoli, mutta singahti samassa taas ylöspäin. Välähti uusi salama ja kuului pamahdus; ja lintu pysähtyi räpytellen siipiään kuin koettaen pysytellä ilmassa, oli hetken paikallaan ja lysähti rämeiseen maahan.

— Ohiko taaskin? huudahti Stepan Arkadjevitsh joka ei savun tähden itse voinut nähdä kuinka oli käynyt.

— Tuossa se on! Levin sanoi osoittaen koiraansa, joka toinen korva pystyssä ja pörheä hännänpää korkealla heiluen toi lintua isännälleen hitain askelin, kuin koettaen vitkastelulla pidentää nautintoaan.

— Olen hyvilläni, että sinua onnisti, Levin sanoi tuntien samalla jo pientä kateutta, kun ei itse saanut ampua tuota lehtokurppaa.

— Eikös ollut surkea huti… tuosta oikeasta piipusta, vastasi
Stepan Arkadjevitsh ladaten pyssyään. — Sh-sh… lentää.

Kuului todellakin kimeitä, nopeasti toisiaan seuraavia vihellyksiä. Kaksi lehtokurppaa lensi leikitellen ja toisiaan vuoroin takaa ajaen suoraan metsästäjiä kohti, viheltäen, mutta kurahtelematta. Kajahti neljä laukausta, ja lehtokurpat tekivät kuin pääskyt nopean käänteen ja hävisivät näkyvistä.

— — —

Metsäonni oli mainio. Stepan Arkadjevitsh ampui vielä kaksi kappaletta ja Levin kaksi, joista toista ei löytynyt. Alkoi jo olla pimeä. Kirkas, hopeinen Venus säteili jo hempeää valoaan koivujen välitse alhaalta lännen taivaalta ja korkealla idässä liekehti punaisena synkkä Arkturus. Päänsä päältä Levin tapaili Otavaa ja kadotti sen aina uudelleen. Kurpat olivat jo lakanneet lentämästä; mutta Levin päätti odottaa vielä, kunnes koivun oksan alta näkyvä Venus kohoaisi sen yläpuolelle ja Otavan tähdet selkenisivät. Venus siirtyi jo oksan yläpuolelle. Otavan vaunut aisoineen näkyivät jo kokonaan tummansinisellä taivaalla, mutta hän odotteli yhä.

— Eikö lähdetä jo? sanoi Stepan Arkadjevitsh.

Metsässä oli jo hiljaista, ei ainoakaan lintu enää liikahtanut.

— Ollaan vielä hetkinen, Levin vastasi.

— Samantekevää.

He seisoivat nyt noin viidentoista askeleen päässä toisistaan.

— Stiva! Levin sanoi yhtäkkiä, — miksi et kerro minulle, onko kälysi jo mennyt naimisiin tai koska menee.

Levin tunsi itsensä niin varmaksi ja tyyneksi, ettei mikään vastaus, niin hän arveli, voisi häiritä hänen rauhaansa. Mutta hän ei voinut vähääkään odottaa sitä vastausta, jonka sai.

— Ei ole aikonutkaan eikä aio mennä naimisiin, vaan on hyvin sairas, ja tohtorit lähettivät hänet ulkomaille. Pelätään jopa hengen olevan vaarassa.

— Mitä sanot! kiljahti Levin. — Hyvin sairas? Mikä hänen on? Miten hän…

Heidän näin puhuessaan katsoi Laska korvat höröllään ylös taivaalle ja vilkuili nuhtelevasti heihin.

"Eikö niillä ole muulloin aikaa puhella", ajatteli se. "Ja tuolta tulee… Tuossa se nyt on kuin onkin. Päästävät ohi…" ajatteli Laska.

Mutta samassa silmänräpäyksessä kuulivat molemmat kimeän vihellyksen, joka ikään kuin sivalsi heitä korvalle, ja molemmat tarttuivat äkkiä pyssyihinsä, ja kaksi salamaa leimahti ja kaksi laukausta kajahti yhtaikaa. Korkealla lentävän lehtokurpan siivet herpaantuivat heti, ja se putosi tiheikköön painaen hennot vesat taivuksiin alleen.

— Sepä kävi mainiosti! Yhteinen saalis! huudahti Levin ja juoksi Laskan kanssa tiheikköön etsimään kurppaa. "Niin, mikäs se ikävä asia taas olikaan?" muisteli hän. "Niin, Kitty sairaana… Mitäpä sille voi, ikävä asia", hän ajatteli.

— Ahaa, löysitpäs sinä! Niinhän viisas koira tekee, puheli Levin ottaen Laskan suusta lämpimän linnun ja työntäen sen melkein täyteen metsästyslaukkuunsa. — Jo löytyi, Stiva! huudahti hän.

XVI

Kotiin palattaessa Levin kyseli tarkemmin Kittyn sairaudesta ja Shtsherbatskien suunnitelmista, ja vaikka hänen olisi ollut vaikea sitä itselleen myöntää, oli se, mitä hän sai kuulla, hänelle mieleen. Mieluisaa se oli jo siksikin, että oli vielä toivoa, ja vielä enemmän siksi, että nyt Levin tiesi hänen kärsivän, hänen, joka oli tuottanut niin paljon kipua hänelle itselleen. Mutta kun Stepan Arkadjevitsh alkoi puhua Kittyn sairauden syistä ja mainitsi Vronskin nimen, keskeytti Levin hänet:

— Minulla ei ole mitään oikeutta udella yksityisiä perheasioita enkä totta puhuen haluakaan.

Stepan Arkadjevitshin suu vetäytyi tuskin huomattavaan hymyyn, kun hän huomasi tuon hänelle niin tutun ilmeenmuutoksen Levinin kasvoilla: Levin oli nyt yhtä synkkä kuin oli hetki sitten ollut iloinen.

— Oletko jo lopullisesti päättänyt metsäkaupasta Rjabininin kanssa? kysyi Levin.

— Olen. Hinta on melko hyvä, kolmekymmentäkahdeksan tuhatta. Kahdeksan etukäteen ja loput kuuden vuoden kuluessa. Kauan olen saanut hieroa kauppoja. Ei kukaan ole luvannut enempää.

— Sinä siis lupasit metsän ilmaiseksi, Levin sanoi synkkänä.

— Miten niin ilmaiseksi? kysyi Stepan Arkadjevitsh hyväntahtoisesti hymyillen, sillä arvasi, ettei Leviniä nyt mikään tyydyttäisi.

— Koska metsä maksaa vähintään viisisataa ruplaa desjatiinalta.

— Voi teitä maalaisisäntiä! — Stepan Arkadjevitsh sanoi leikkisästi. — Miten ylenkatseellisesti te kohtelette meitä kaupunkilaisia… Mutta kun on kyse asian toimittamisesta, niin me hoidamme sen aina kuitenkin parhaiten. Saat uskoa, että olen ottanut huomioon kaiken, — ja metsä on myyty varsin edullisesti, niin että pelkään ostajan ehkä vielä peruuttavan. Eihän se ole mikään häävi metsä, Stepan Arkadjevitsh sanoi toivoen häävi-sanalla saavansa Levinin uskomaan, että hänen epäilyksensä ovat turhat, — pääosin halkometsää. Mahtaako tulla kolmeakymmentä syltäkään desjatiinalta, ja hän lupasi kaksisataa ruplaa desjatiinalta.

Levin hymyili ylenkatseellisesti. "Tunnen kyllä", hän ajatteli, "tuon kaupunkilaisen tavan: pari kertaa kymmenessä vuodessa käyvät maalla ja pari kolme outoa sanaa kuultuaan hyökkäävät käyttämään niitä oikeassa ja väärässä paikassa, luullen tietävänsä jo kaiken. Häävi, mahtaako tulla kolmekymmentä syltä. Lausuu sanoja ymmärtämättä niitä itse."

— Enhän minä koskaan neuvo sinua, mitä sinun siellä virastossasi tulee kirjoittaa, hän sanoi, — ja jos tulee tarvis, niin kysyn sinulta neuvoa. Sinä sitä vastoin uskot niin varmasti ymmärtäväsi kaikki metsäasiat. Se ei ole helppoa. Oletko laskenut puut?

— Laskenut puut? nauroi Stepan Arkadjevitsh koettaen yhä saada ystävänsä huonon tuulen karkotetuksi. — Yön tähdet, hiedan jyväset jos lukea vois henki ylhä…

— Niin, niin, mutta Rjabininin "henki ylhä" kyllä laskee puut. Eikä yksikään kauppias osta laskematta, jollei saa ilmaiseksi, niin kuin sinulta. Minä tunnen sen metsän. Olen joka vuosi käynyt siellä metsästämässä, ja sinun metsäsi hinta on viisisataa ruplaa käteisenä desjatiinalta, ja se lupasi sinulle kaksisataa ruplaa vähissä erin. Toisin sanoen, sinä lahjoitit hänelle kolmekymmentä tuhatta.

— Mitä sinä joutavia, Stepan Arkadjevitsh sanoi avuttomasti, — miksi ei sitten kukaan luvannut enempää?

— Siksi, että Rjabininilla on sopimus toisten kanssa. Hän on maksanut niille hyvän luovutusrahan. Minä olen ollut asioissa niitten kanssa ja minä tiedän. Ne eivät ole kauppiaita, vaan huijareita. Ne eivät ryhdy kauppoihin, joista saavat vain kymmenen, viisitoista prosenttia, vaan vaativat ja ostavat kahdellakymmenellä kopeekalla ruplan.

— Älä viitsi! Olet huonolla tuulella.

— En vähääkään, Levin sanoi synkästi heidän lähetessään kotitaloa. Kuistin edessä seisoivat tiiviisti raudalla ja nahalla päällystetyt rattaat ja niiden eteen levein rahkein tiukasti valjastettu, hyvin syötetty hevonen. Rattailla istui piukean verevä ja tiukasti vyötetty kauppa-apulainen, joka oli Rjabininilla kuskina. Itse Rjabinin oli jo sisällä ja tuli eteiseen ystävyksiä vastaan. Hän oli kookas, laihanpuoleinen, keski-ikäinen mies, jolla oli viikset ja paljaaksi ajeltu ulkoneva leuka ja pulleat, sameat silmät. Yllään hänellä oli pitkäliepeinen sininen takki ja jalassa korkeat, nilkan kohdalta kurttuiset ja pohkeesta sileät saappaat ja niitten päällä suuret kalossit. Hän hieroi kasvojaan joka puolelta nenäliinallaan, vetäisi kiinni takkinsa, joka pysyi kohentamattakin hyvin yllä, ja tervehti hymyillen tulijoita ojentaen Stepan Arkadjevitshille kätensä aivan kuin jotain tavoitellen.

— Johan tekin olette tullut, Stepan Arkadjevitsh sanoi antaen hänelle kättä. — Sepä hyvä.

— En rohjennut olla tottelematta teidän ylhäisyytenne käskyä, vaikka onkin liian huono keli. Ihan koko matkan sain kävellä, mutta pääsinpäs aikanaan perille. Konstantin Dmitrish, hyvää päivää, kääntyi hän Levinin puoleen tavoitellen hänenkin kättään. Mutta Levin ei ollut sitä huomaavinaan, vaan otti otsa rypyssä lehtokurppia ulos metsästyslaukustaan.

— Herrat ovat käyneet huvikseen metsästämässä. Mikäs se tämä lintu nyt taas onkaan? lisäsi Rjabinin katsoen halveksuvasti kurppiin. Ja hän pudisti päätään ikään kuin vahvasti epäillen, kannattiko haaskata ruutia moisiin harakoihin.

— Tahdotko mennä minun kamariini? kysyi Levin otsa kurtussa ranskaksi Stepan Arkadjevitshilta. — Menkää minun työhuoneeseeni, siellä voitte puhua.

— Hyvin käy päinsä, minne vain, lausui Rjabinin ylenkatseellisen arvokkaasti ikään kuin haluten osoittaa että muilla saattoi olla vaikeuksia tulla toimeen joidenkin ihmisten kanssa, mutta hänellä ei koskaan.

Työhuoneeseen päästyään Rjabinin pälyili tapansa mukaan ympärilleen kuin etsien pyhäinkuvaa, mutta löydettyään sen ei tehnyt ristinmerkkiä. Hän silmäili kaappeja ja kirjahyllyjä ylenkatseellisesti hymyillen, mielessään sama epäilys kuin äsken kurppien suhteen, ja pudisti paheksuvasti päätään varmana siitä, ettei moinen puuha ollut vaivan arvoista.

— No, toitteko rahat? kysyi Oblonski. — Istuutukaa.

— Ei meillä rahojen kanssa viivytellä. Tulin tapaamaan teitä ja neuvottelemaan.

— Mistä neuvottelemaan? Istukaahan.

— Käy kyllä päinsä, sanoi Rjabinin ja istuutui nojautuen kyynärpäillään kovin hankalasti tuolin selkämykseen. — Pitää tinkiä, herra ruhtinas. Syntihinta. Rahat ovat valmiina kerrassaan, ihan kopeekalleen. Rahoista ei tule viivytystä.

Levin, joka oli tuonut pyssynsä kaappiin, oli juuri menossa ulos ovesta, mutta pysähtyi kuultuaan kauppiaan sanat.

— Veitte metsän jo muutenkin ilmaiseksi, hän sanoi. — Hän tuli liian myöhään luokseni, muuten minä olisin määritellyt hinnan.

Rjabinin nousi seisomaan ja silmäsi äänettömänä hymyillen Leviniä alhaalta ylös.

— Te olette kovasti saita, Konstantin Dmitrish, hän sanoi hymyillen ja kääntyi Stepan Arkadjevitshin puoleen, — ei kerrassaan mitään saa ostetuksi. Ostattelin vehnää, hyvät rahat lupasin…

— Minkä vuoksi minä antaisin teille omaani ilmaiseksi? Enhän minä ole sitä maasta löytänyt enkä varastanut.

— Johan nyt! Tänä aikana onkin varastaminen käynyt järkiään mahdottomaksi. Se onkin nyt kerrassaan niin joka paikassa se julkinen oikeudenkäynti, nykyään kaikki hoidetaan jalosti eikä varastamalla. Kunniallisesti minä tässä siitä hinnasta sanoin. Paljon panevat hintaa, ei lyö leiville. Jos vaikka vähänkin helpottaisitte.

— Oletteko päättänyt asian vai eikö? Jos olette, niin ei ole mitään tinkimistä, mutta jollette, Levin sanoi, — niin minä ostan metsän.

Hymy katosi äkkiä Rjabininin kasvoilta. Kova ja petomainen haukanilme jäi sijaan. Hän avasi takkinsa napit ketterillä, luisevilla sormillaan, raotti takkiaan, jonka alta näkyi venäläinen paita, vaskiset liivinnapit ja kellonperät, ja veti nopeasti esiin vanhan paksun lompakon.

— Olkaa hyvä, metsä on minun, virkkoi hän tehden ketterästi ristinmerkin ja ojentaen toisen kätensä. — Tässä rahat, metsä on minun. Sillä lailla Rjabinin kauppansa tekee eikä riitele joka kopeekasta, hän sanoi heilutellen lompakkoaan kulmat kurtussa.

— Minä en olisi sinun sijassasi pitänyt mitään kiirettä, virkkoi
Levin.

— Mutta hyvä veli, kummasteli Oblonski, — minähän olen antanut sanani.

Levin poistui huoneesta läimäyttäen oven kiinni. Rjabinin katsoi oveen ja pudisti hymyillen päätään.

— Nuoruutensa tähden ne noin, järkiään vain pelkästä lapsellisuudesta. Kunniasanalla ostan metsän kerrassaan ihan vain maineen vuoksi, jotta sanottaisi, että Rjabinin se Oblonskilta sen metsän osti eikä kukaan muu. Ehkä se luojan avulla leiville lyö. Niin on, jumalan tähden! Olkaa hyvä. Kirjoittakaa sopimus…

Tunnin kuluttua oli kauppias kauppakirja taskussaan, avara kauhtana ja takin hakaset huolellisesti kiinni, lähdössä tiukasti raudoitetuilla rattaillaan kotiansa kohti.

— Voi noita herroja, hän sanoi kuskilleen, — yksiä hyväkkäitä ovat!

— Tietäähän sen, vastasi tämä antaen ohjaksen isännälleen ja vetäen kiinni rattaitten suojusnahan. — Kaupat taidettiin tehdä? Onneksi olkoon, Mihail Ignatjits…

— No, no…

XVII

Tasku pullollaan kauppiaalta etukäteen — kolme kuukautta sitten — saamiaan korkolippuja lähti Stepan Arkadjevitsh yläkertaan. Metsäkauppa oli päätetty, rahat olivat taskussa, ilta metsässä oli ollut ihana, ja Stepan Arkadjevitsh oli mitä parhaalla tuulella. Siksi hän nimenomaan halusi saada Levinin huonon tuulen karkotetuksi. Hän tahtoi päivän päättyvän illallispöydässä yhtä miellyttävästi kuin se oli alkanutkin.

Levin ei todellakaan ollut hyvällä tuulella, ja niin mielellään kuin hän olisi tahtonutkin olla ystävällinen ja kohtelias herttaiselle vieraalleen, ei hän kyennyt voittamaan itseään. Uutinen Kittyn naimattomuudesta alkoi vähitellen huimata häntä viinin tavoin.

Kitty ei ollut naimisissa, vaan sairaana, ja sairaana rakkaudesta mieheen, joka oli hänet hylännyt. Tuo loukkaus tuntui lankeavan hänen niskaansa. Vronski oli hylännyt Kittyn ja Kitty hänet, Levinin. Siis Vronskilla oli oikeus halveksia Leviniä ja siksi tämä oli hänen vihollisensa. Ei Levin tätä kaikkea ajatellut, mutta hän tunsi hämärästi, että asiassa oli jotain häntä loukkaavaa, ja kohdistamatta harmiaan vain siihen hän osoitti olevansa tyytymätön kaikkeen, mitä eteen sattui. Tyhmä metsäkauppa, petos, joka oli kohdannut Oblonskia ja joka tapahtui hänen talossaan, hermostutti häntä.

— No, joko asia on selvä? kysyi hän Stepan Arkadjevitshin tullessa yläkertaan. — Tahdotko illallista?

— Minä en pane vastaan. Minulla on aivan ihmeellinen ruokahalu täällä maalla. Miksi sinä et tarjonnut Rjabininille voileipää?

— Viis minä hänestä!

— Kovin ylpeästi sinä häntä kohtelit! sanoi Oblonski. — Et kätellytkään. Miksi teit niin?

— Siksi etten kättele lakeijoitakaan, ja lakeija on sata kertaa parempi kuin hän.

— Kylläpä sinä olet vanhoillinen! Entä säätyjen yhteensulautuminen? sanoi Oblonski.

— Ketä haluttaa sulautua, niin sulautukoon herran nimeen, mutta minua ei haluta.

— Sinähän olet hirveän taantumuksellinen.

— Minä en tosiaan ole koskaan ajatellut, mikä minä olen. Minä olen
Konstantin Levin ja sillä hyvä.

— Ja Konstantin Levin, joka on huonolla tuulella, Stepan
Arkadjevitsh sanoi hymyillen.

— Niin olenkin ja tiedätkö miksi? Sinun, suo anteeksi, tyhmän kauppasi tähden…

Stepan Arkadjevitsh rypisti otsaansa hyväntahtoisesti kuten ainakin mies, jota syyttä loukataan ja hermostutetaan.

— No, jätetään jo silleen, hän sanoi. — Onko kukaan koskaan myynyt mitään ilman että hänelle heti kaupan jälkeen on sanottu: "Se olisi ollut paljon enemmän arvoinen?" Mutta niin kauan kuin tavara on myytävänä, ei kukaan lupaa enempää… Ei, minä huomaan, että sinulla on jotain Rjabinin-parkaa vastaan.

— Kenties onkin. Tiedätkö mistä syystä? Sinä sanot taas, että minä olen taantumuksellinen tai minkä muun pelottavan sanan keksinetkin, mutta sittenkin minua harmittaa ja kaivelee, kun näen, mitä joka puolella tapahtuu, kuinka köyhtymistään köyhtyy se sääty, johon minä kuulun ja johon kuulumisestani iloitsen huolimatta säätyjen sulautumisesta ja sen semmoisesta… Ja jos se köyhtyminen olisi seurausta ylellisyydestä, niin vähät minä sitten. Herroiksi eläminen kuuluu aatelistolle, muut kuin aateli eivät siihen edes kykene. Nyt ostelevat talonpojat maita ympäriltämme, eikä se minua loukkaa. Herra ei tee mitään, talonpoika tekee ja työntää pois tieltään joutilaana olijan. Niin pitääkin. Ja minä iloitsen ja pidän kovasti talonpojasta. Mutta minua kirvelee nähdessäni, että aatelisto köyhtyy jonkinlaisen — sanoisinko yksinkertaisen viattomuutensa tähden. Tässä äskettäin eräs puolalainen maanvuokraaja osti polkuhinnalla ihanan maatilan rouvalta, joka asuu Nizzassa. Toisaalla taas kauppiaalle vuokrataan maata ruplasta desjatiinalta, vaikka se saisi maksaa kymmenen ruplaa. Ja nyt sinä ihan syyttä suotta lahjoitit tuolle roistolle kolmekymmentä tuhatta.

— Olisiko minun pitänyt laskea joka puu?

— Ehdottomasti. Nyt et sinä ollut laskenut, mutta Rjabinin oli. Rjabininin lapsilla tulee olemaan varoja toimeentuloon ja sivistykseen, mutta sinun lapsesi kenties jäävät ilman!

— No, suo anteeksi, mutta tuossa laskemisessa on jotain viheliäistä.
Meillä on omat työmme, heillä taas omansa, ja pitäkööt voittonsa.
Tehty mikä tehty, ja sillä hyvä. Kas, siinähän on sellaista
munakasta, josta minä erityisesti pidän. Ja antakaas, Agafja
Mihailovna, meille taas sitä erinomaista yrttiviinaa…

Stepan Arkadjevitsh istuutui pöytään ja alkoi leikkisästi vakuutella Agafja Mihailovnalle, ettei ollut pitkään aikaan syönyt sellaista päivällistä ja illallista.

— Te sentään kehuttekin, sanoi Agafja Mihailovna, — mutta Konstantin Dmitrish, antoipa hänelle mitä hyvänsä, vaikka leivän kuorta, ei edes huomaakaan, syö ja menee taas.

Vaikka Levin koettikin parastaan voittaakseen huonon tuulensa, pysyi hän yhä synkkänä ja vähäpuheisena. Hänen olisi pitänyt tehdä Stepan Arkadjevitshille eräs kysymys, mutta hän ujosteli eikä löytänyt tilaisuutta, miten ja milloin olisi sen tehnyt. Stepan Arkadjevitsh oli jo mennyt alas omaan kamariinsa, riisuutunut ja peseytynyt jälleen, vetänyt ylleen poimutetun yöpaidan ja paneutunut vuoteeseen, mutta Levin viipyi yhä hänen huoneessaan kaikenlaisista pikkuasioista puhellen, rohkenematta esittää kysymystään.

— Miten ihmeellisiä saippuoita tekevät, hän sanoi katsellen ja avaten paperistaan tuoksuvan saippuapalan, jonka Agafja Mihailovna oli toimittanut vieraan pesupöydälle, mutta jota Oblonski ei ollut käyttänyt. — Katsohan, eikö ole oikea taideteos.

— Niin, kaikessa näkyy nykyajan taidokkuus, sanoi Oblonski ja haukotteli autuaasti kostein silmin. — Teatterit esimerkiksi ja nuo huvittelu… aa-aa-a! haukotteli hän. — Sähkövalo kaikkialla… aa-a!

— Niin, sähkövalo, Levin sanoi. — Niin. Missä Vronski nyt on? kysyi hän äkkiä pannen saippuan pois.

— Vronski? kysyi Stepan Arkadjevitsh pysäyttäen haukotuksensa, — hän on Pietarissa. Matkusti kohta sinun lähdettyäsi eikä sen jälkeen ole kertaakaan käynyt Moskovassa. Ja tiedätkö, Kostja, minä sanon sinulle totuuden, jatkoi hän kyynärpäillään yöpöytään tukeutuen, pää käsien nojassa. Hänen kauniit, punakat kasvonsa loistivat, ja hyväntahtoiset, uniset, kuin rasvankiiltoiset silmät säteilivät kuin tähdet. — Sinussa itsessäsi oli syytä. Sinä säikähdit kilpailijaasi. Mutta ei ole ollenkaan sanottu, niin kuin jo silloin vakuutin, kenen puolelle onni olisi kallistunut. Mikset tehnyt rynnäkköä? Minähän sanoin sinulle silloin, että… hän haukotteli pelkin leukapielin, avaamatta suutaan.

"Tietääkö hän vai eikö hän tiedä minun kosinnastani?" Levin ajatteli katsoen häneen. "Hänen kasvoissaan on jotain viekasta ja sovittelevaa", ja tuntien punastuvansa hän katsoi Stepan Arkadjevitshia suoraan silmiin.

— Kittyn kohdalla oli silloin kyse pelkästä ulkonaisesta viehätyksestä, mikäli siitäkään, jatkoi Oblonski. — Tuo täydellinen aristokraattisuus, tiedäthän, ja tuleva asema seuramaailmassa vaikuttivat äitiin, mutta ei häneen.

Levin rypisti kulmiaan. Rukkasten tuottama loukkaus kirveli hänen sydäntään kuin veres haava. Mutta hän oli kotonaan ja sai siitä tukea.

— Odotahan, odotahan, hän keskeytti Oblonskin puheen. — Sinä puhuit aristokraattisuudesta. Saanko kysyä, millaista on se Vronskin — tai kenen hyvänsä — aristokraattisuus, jonka vuoksi voi syrjäyttää minut? Sinä pidät Vronskia aristokraattina, mutta minua et. Miestä, jonka isä on päässyt esille juonittelujen avulla ja äiti ollut salaisissa lemmensuhteissa ties kenen kanssa… Suo anteeksi, mutta minä pidän aristokraattina itseäni ja kaltaisiani ihmisiä, jotka voivat viitata taakseen kolmeen neljään kunnialliseen perhepolveen, sellaisiin, joilla on ollut aikansa korkein sivistystaso (lahjoista ja älystä en puhu), jotka eivät koskaan ole petkuttaneet ketään eivätkä koskaan tarvinneet kenenkään apua. Niin ovat eläneet isäni ja isoisäni. Ja minä tiedän paljon sellaisia. Sinusta tuntuu nololta se, että minä lasken puut metsässä, kun sinä itse lahjoitat kolmekymmentä tuhatta Rjabininille. Mutta sinä saat vuokrarahan ja ties mitä muuta, minä taas en, ja siksi pidän arvossa kaikkea perittyä ja työllä hankittua… Me olemme aristokraatteja eivätkä ne, jotka voivat tulla toimeen vain tämän maailman mahtavien almuilla ja jotka voi ostaa parillakymmenellä kopeekalla.

— Kenelle sinä ärhentelet? Minä olen samaa mieltä kanssasi, Stepan Arkadjevitsh sanoi vilpittömästi ja iloisesti, vaikka hän tunsi Levinin lukevan hänetkin kahdellakymmenellä kopeekalla ostettavien joukkoon. — Ketä sinä moitit? Vaikka siinä, mitä sanoit Vronskista, olikin paljon väärää, en puhu nyt siitä. Sanon sinulle suoraan, että tekisit viisaasti lähtiessäsi minun kanssani Moskovaan ja…

— Ei, en ole varma tiedätkö tätä vai etkö, mutta se on minulle yhdentekevää. Ja minä sanon sen sinulle: minä olen kosinut ja saanut rukkaset, ja Katerina Aleksandrovna on minulle nyt raskas ja kirvelevä muisto.

— Mistä syystä? Mitä hullutuksia!

— Jättäkäämme ne asiat. Suo minulle anteeksi, veli hyvä, jos olin karkea sinua kohtaan, Levin sanoi. Nyt, saatuaan kaiken sanotuksi, tuli hän taas entiselle tuulelleen. — Ethän ole vihoissasi minulle, Stiva? Ethän, veli hyvä, hän sanoi ja tarttui hymyillen ystävänsä käteen.

— En toki vähääkään, eikä ole syytäkään. Olen hyvilläni, että tuli jutelluksi. Mutta tiedätkö, aamuisin linnustus sujuu joskus mainiosti. Mitäpä jos lähdettäisiin? Jos en nukkuisikaan ollenkaan, vaan lähtisin metsältä suoraan asemalle.

— Mainio ehdotus!

XVIII

Vaikkakin Vronskin sisäinen elämä oli kokonaan hänen intohimonsa valtaama, hänen ulkoinen elämänsä kului muuttumatta ja herkeämättä vanhaan tapaansa seuramaailman ja rykmentin kiintymysten ja harrastusten piirissä. Rykmentin harrastuksilla oli tärkeä sija Vronskin elämässä — sekä siksi, että hän piti rykmentistään, että vieläkin enemmän siksi, että rykmentissä pidettiin hänestä. Eikä rykmentissä ainoastaan pidetty hänestä, vaan kunnioitettiin häntä ja oltiin hänestä ylpeitä, ylpeitä siitä, että tämä suunnattoman rikas, hyvän sivistyksen saanut, lahjakas mies, jolla tie oli avoinna kunnianhimon ja turhamaisuuden kaikkien houkutusten täyttämiseen, ei piitannut tuosta kaikesta, ja rykmentti ja toveruus olivat hänen sydäntään lähempänä kuin muut kiinnostuksen kohteet. Vronski tiesi, mitä toverit hänestä ajattelivat, ja sen lisäksi että hän piti tuosta elämästä, hän tunsi olevansa velvollinen pitämään yllä tovereiden vakiintunutta näkemystä hänestä.

On itsestään selvää, ettei Vronski kertonut rakkaudestaan kenellekään toverilleen, ei edes kaikkein kovimmissa juomingeissakaan — hän ei koskaan juonutkaan itseään niin päihdyksiin, että olisi menettänyt harkintakykynsä — vaan tukki suun niiltä kevytmielisiltä tovereiltaan, jotka sanallakaan vihjaisivat asiasta. Mutta siitä huolimatta koko kaupunki tiesi hänen rakkaudestaan: kaikilla oli enemmän tai vähemmän oikea aavistuksensa hänen suhteestaan Kareninaan. Useimmat nuoret herrat kadehtivat häntä juuri sen vuoksi, mikä oli hänen rakkaudessaan raskainta, — Kareninan korkean aseman vuoksi, koska tämä lemmensuhde siten herätti yleistä huomiota seuramaailmassa.

Useimmat nuoret naiset, jotka kadehtivat Annaa ja joita jo kauan oli vaivannut se, että häntä pidettiin niin moitteettomana, iloitsivat aavistuksistaan ja odottelivat vain yleisen mielipiteen kääntymistä purkaakseen julki koko halveksuntansa häntä kohtaan. He valmistelivat jo niitä mutakokkareita, joilla oikean hetken koittaessa heittäisivät häntä. Sen sijaan useimmat vanhemmat kuten myös korkeassa asemassa olevat ihmiset olivat huolissaan seuraelämää uhkaavan skandaalin vuoksi.

Vronskin äiti oli poikansa lemmensuhteesta kuultuaan alkuun ollut hyvillään sekä siksi, että hänen käsityksensä mukaan mikään ei antanut viimeistä silausta hienolle nuorelle herralle siinä määrin kuin salainen rakkaussuhde seurapiirinaiseen, että myöskin siksi, että Anna Karenina, johon hän oli niin mieltynyt ja joka oli puhunut niin paljon pojastaan, oli lopulta kuitenkin samanlainen kuin kreivitär Vronskajan käsityksen mukaan kaikki kauniit ja hienokäytöksiset naiset. Mutta viime aikoina hän oli saanut kuulla, että Vronski oli hylännyt virkauraan nähden sangen tärkeän paikkatarjouksen jäädäkseen rykmenttiin ja voidakseen siten yhä edelleen tavata Kareninaa, sekä saanut tietää, että korkea-arvoiset henkilöt olivat poikaan siitä syystä tyytymättömiä, ja kreivitär muutti mieltään. Eikä häntä miellyttänyt sekään seikka, ettei tuo lemmensuhde — päätellen kaikesta mitä kerrottiin — ollutkaan sellainen loistava, hieno seurapiirisuhde, jonka hän olisi hyväksynyt, vaan jonkinlainen hurja, wertheriläinen intohimo, joka — niin hän pelkäsi — saattoi johtaa Vronskin tyhmyyksiin. Kreivitär ei ollut nähnyt poikaansa sen jälkeen, kun tämä niin odottamatta oli lähtenyt Moskovasta, ja vaati nyt vanhemman poikansa välityksellä tätä saapumaan luokseen.

Vanhempi veli oli myös tyytymätön nuorempaan. Hän ei arvioinut rakkauden laatua: oliko se suurta vai pientä, intohimoista vai intohimotonta, synnillistä vaiko puhdasta — hän itse, niin perheen isä kuin olikin, ylläpiti tanssijatarta ja oli sen tähden suopea näissä asioissa, — mutta hän tiesi, että tämä rakkaus ei ollut mieleen niille, joille oli oltava mieleen, ja siksi hän ei hyväksynyt veljensä käytöstä.

Virkatoimien ja seuraelämän ohella Vronskilla oli vielä eräs mieliteko — hevoset. Hän oli intohimoinen hevosharrastaja.

Tänä vuonna oli päätetty järjestää upseerien välinen esteratsastuskilpailu. Vronski oli ilmoittautunut osanottajaksi kilpailuun ja ostanut itselleen puhdasrotuisen englantilaisen tamman, ja rakkaussuhteestaan huolimatta hän oli syvästi, joskin hillitysti innoissaan lähenevästä kilparatsastuksesta.

Nämä kaksi intohimoa eivät häirinneet toisiaan. Päinvastoin Vronski tarvitsi rakkaudestaan riippumatonta toimintaa ja innostusta virkistyäkseen ja levähtääkseen liiaksi mieltä kuohuttavien vaikutelmien lomassa.

XIX

Krasnoje Selon kilparatsastuspäivänä Vronski saapui tavallista aikaisemmin syömään pihviään rykmentin yhteiseen ruokasaliin. Hänen ei tarvinnut erityisesti hillitä ruokahaluaan, koska hänen painonsa ei ollut yli säädetyn neljän ja puolen puudan. Mutta hän ei myöskään saanut lihoa, ja siksi hän väitteli jauhoruokia ja makeaa. Hän istui takki auki, valkeat liivit sen rintamuksesta näkyen, odotteli pihviä ja silmäili lautaselle asettamaansa ranskalaista romaania pää käsien nojassa. Hän katsoi kirjaan vain välttääkseen puhumisen hänen ohitseen sisään ja ulos kulkevien upseerien kanssa, ja ajatteli muuta.

Hän muisti, että Anna oli luvannut tavata hänet tänään kilparatsastuksen jälkeen. Mutta hän ei ollut nähnyt Annaa kolmeen päivään eikä tiennyt, oliko tänäänkään mahdollista saada nähdä häntä, koska Karenin itse oli palannut ulkomailta. Viimeksi hän oli tavannut Annan Betsy-serkkunsa huvilalla. Kareninien huvilalla hän oli käynyt mahdollisimman harvoin. Nyt hän aikoi ajaa sinne ja mietti miten sen tekisi.

"Minä sanon tietysti, että Betsy lähetti minut kysymään, tuleeko hän kilparatsastusta katsomaan. Lähdenpä tietenkin", päätti hän itsekseen kohottaen päätään kirjastaan. Hänen mieleensä nousi elävästi Annan näkemisen tuottama onni, ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Lähetä sana minun asuntooni, että valjastavat heti kolmivaljakkorattaat, hän sanoi palvelijalle, joka toi pihvin kuumassa hopeavadissa, ja vedettyään vadin luokseen alkoi syödä.

Viereisestä biljardihuoneesta kuului pallojen kolahduksia, puhetta ja naurua. Ulko-ovesta tuli kaksi upseeria: toinen nuori, heikonnäköinen ja kalpeakasvoinen, äskettäin paashikoulusta rykmenttiin tullut, toinen turpea, vanha, tihrusilmäinen mies, jolla oli rannekoru kädessään.

Vronski vilkaisi heihin, veti kulmansa ryppyyn ja olematta huomaavinaankaan heitä jatkoi syömistään selaillen samalla kirjaansa.

— Taidat vahvistautua työtä varten? sanoi turpea upseeri istuutuen hänen viereensä.

— Kuten näet, Vronski sanoi otsa kurtussa suutaan pyyhkien ja katsomatta häneen.

— Etkö pelkää lihovasi? kysyi upseeri työntäen tuolin nuorelle toverilleen.

— Mitä? Vronski sanoi äkäisesti irvistäen vastenmielisyydestä, niin että tiivis hammasrivi näkyi.

— Etkö pelkää lihovasi?

— Viinuri, sherryä! Vronski sanoi vastaamatta ja jatkoi lukemistaan siirtäen kirjan toiselle puolelleen.

Turpea upseeri otti viiniluettelon ja kääntyi nuoren upseerin puoleen:

— Valitse sinä, mitä otamme juotavaksi, hän sanoi antaen luettelon kumppanilleen ja katsoen tätä.

— Kenties reiniläistä, sanoi nuori upseeri pälyillen arasti Vronskiin päin ja koettaen sykertää sormillaan tuskin näkyviä viiksenalkujaan. Nähdessään, ettei Vronski kääntynyt heihin päin, nuori mies nousi tuoliltaan.

— Mennään biljardihuoneeseen, hän sanoi.

Turpea upseeri nousi nöyrästi, ja he lähtivät ovea kohti.

Sillä aikaa oli huoneeseen astunut pitkä ja solakka ratsumestari
Jashvin, joka upseerikaksikolle ylenkatseellisesti nyökättyään tuli
Vronskin luo.

— Kas! Siinähän se mies on! huudahti hän läimäyttäen suurella kädellään Vronskia voimalla upseerinolkaimeen. Vronski katsahti vihaisesti olkansa yli, mutta hänen kasvonsa sulivat heti tavanomaiseen, tyyneen ja lujaan ystävälliseen säteilyyn.

— Viisaasti teet, Aljosha, sanoi ratsumestari kaikuvalla baritonillaan. — Syöt nyt ensin ja sitten otat ryypyn.

— Eipä oikein käy syönti.

— Nuo ne ovat erottamattomat, lisäsi Jashvin katsellen pilkallisesti äsken ovesta menneiden upseerien perään. Ja hän istuutui Vronskin viereen koukistaen tuolin korkeuteen nähden liian pitkät, kireitten ratsuhousujen peittämät jalkansa terävään kulmaan. — Miksi et eilen tullut Krasnojen teatteriin? Numerova ei ollut hullumpi. Missä olit?

— Minä jäin serkkuni Tverskajan luo istumaan.

— Jaaha! virkkoi Jashvin.

Jashvin — peluri ja ahmatti, ei ainoastaan kaikkia siveellisiä periaatteita vailla oleva, vaan suorastaan siveettömien periaatteiden mies — oli Vronskin paras ystävä rykmentissä. Vronski piti hänestä hänen harvinaisen fyysisen voimansa vuoksi, jota hän osoitti enimmäkseen siten, että saattoi juoda kuin tynnyri, olla nukkumatta ja pysyä silti entisenlaisena. Niinikään Vronskia kiinnosti se suuri henkinen voima, jota Jashvin osoitti suhteessaan päällikköihinsä ja tovereihinsa, saaden kaikki pelkäämään ja kunnioittamaan häntä sekä korttipelissä, jota hän pelasi kymmenistä tuhansista ja juomastaan viinistä huolimatta — aina niin älykkäästi ja varmasti, että häntä pidettiin englantilaisen klubin parhaana pelaajana. Vronski piti Jashvinista ja kunnioitti häntä varsinkin siksi, että tunsi Jashvinin pitävän hänestä hänen itsensä eikä vain hänen nimensä ja rikkautensa vuoksi. Hän oli ainoa ihminen, jolle Vronski olisi tahtonut puhua rakkaudestaan. Hänestä tuntui kuin vain Jashvin, vaikka itse näyttikin halveksivan kaikkea tunnetta, olisi voinut käsittää sen voimakkaan intohimon, joka täytti nyt koko hänen elämänsä. Lisäksi hän oli varma siitä, ettei Jashvin janonnut juoruja ja häväistysjuttuja, vaan ymmärsi tuon tunteen niin kuin pitikin, toisin sanoen tiesi ja uskoi, ettei rakkaus ole leikin eikä huvittelun asia, vaan vakavampaa ja tärkeämpää.

Vronski ei ollut puhunut hänelle rakkaudestaan, mutta tiesi hänen tietävän ja ymmärtävän kaiken niin kuin pitikin, ja tuntui hyvältä nähdä se hänen silmistään.

— Vai niin! virkkoi hän kuullessaan Vronskin olleen ruhtinatar Tverskajan luona, ja mustat silmät välähtäen hän ryhtyi pahaan tapaansa kiertämään vasenta viiksenkärkeä suuhunsa.

— Entä mitä sinä eilen teit? Voititko pelissä? kysyi Vronski.

— Kahdeksan tuhatta. Mutta kolme on kehnoissa kantimissa, tuskin saan niitä.

— No sitten voit vaikka hävitäkin vetosi minusta, Vronski sanoi nauraen. (Jashvin oli lyönyt suuren vedon Vronskin puolesta.)

— Sitä en häviä.

— Mahotin vain on vaarallinen.

Ja keskustelu siirtyi tämänpäiväiseen kilpailuun, josta Vronski ei saanut ajatuksiaan irti.

— Mennään, lopetin jo, Vronski sanoi, nousi ja lähti ovea kohti. Jashvin nousi myös ojentaen mittavat jalkansa ja pitkän selkänsä suoriksi.

— En viitsi vielä syödä, mutta ryyppy pitää ottaa. Tulen heti. Hoi, viiniä! huudahti hän kuuluisalla, karkealla komentoäänellään, joka sai ikkunaruudut tärisemään. — Ei tarvitsekaan, kiljahti hän samassa. — Minä lähden kanssasi, koska kerran menet kotiin.

Ja he lähtivät yhdessä.

XX

Vronski majaili avarassa ja puhtaassa väliseinän kahtia jakamassa inkeriläistuvassa. Petritski asui hänen kanssaan yhdessä leirilläkin oltaessa. Petritski nukkui, kun Vronski ja Jashvin astuivat tupaan.

— Nousetkos siitä, sanoi Jashvin väliseinän taakse mentyään ja nyki olkapäästä pörröpäistä Petritskiä, joka nukkui nenä tyynyyn painettuna.

Petritski hypähti äkkiä polvilleen ja tirkisteli ympärilleen.

— Veljesi kävi täällä, hän sanoi Vronskille. — Herätti minut, piru vieköön, ja sanoi tulevansa uudelleen. Ja vetäen peitteen suoraksi hän heittäytyi jälleen tyynylleen. — Älä viitsi, Jashvin, puheli hän harmissaan Jashvinille, joka kiskoi peitettä hänen päältään. — Sano mieluummin mitä minä joisin; on niin paha maku suussa, että…

— Votka on parasta, mörähti Jashvin. — Tereshtshenko! Votkaa herralle ja kurkkuja, hän karjaisi, nähtävästi nauttien äänestään.

— Votkaako? Mitä? kysyi Petritski otsa kurtussa hieroen silmiään. — Juotkos sinä? Juodaan yhdessä! Vronski, otathan sinäkin? sanoi Petritski nousten ja käärien tiikeriraitaisen peitteen kainaloittensa alle. Hän astui väliseinän ovelle, kohotti kätensä ja alkoi laulaa ranskaksi: "Oli kerran Thu-u-lessa kuningas." — Vronski, otathan sinäkin?

— Anna olla, Vronski sanoi, joka veti ylleen lakeijan tuomaa takkiaan.

— Mihin nyt? kysyi Jashvin. — Kas tuossahan tulee kolmivaljakkosikin, lisäsi hän huomatessaan ovelle ajavat rattaat.

— Tallille, ja sitten pitää käydä Brjanskin luona puhumassa hevosista, Vronski sanoi.

Vronski oli todellakin luvannut käydä Brjanskin luona kymmenen virstan päässä Pietarhovista viemässä hänelle rahat hevosista, ja hän aikoi ehtiä vielä sinnekin. Mutta toverit ymmärsivät heti, että hänen lähdöllään oli muitakin tarkoituksia.

Petritski, joka jatkoi lauluaan, iski silmää ja pani huulensa törölleen ikään kuin sanoakseen: Kyllä se sinun Brjanskisi tunnetaan!

— Katsokin, ettet myöhästy! huomautti Jashvin lyhyesti ja vaihtaakseen puheenaihetta kysyi: — Miten minun kimoni, oletko tyytyväinen? katsellen ikkunasta Vronskille myymäänsä aisahevosta.

— Seis! huusi Petritski Vronskille, joka jo hankki lähtöä. —
Veljesi jätti sinulle kirjeen ja lapun. Odotas, missäs ne ovat?
Vronski pysähtyi.

— No, missä ne ovat?

— Missä ne ovat? Kas siinä pulma! lausui Petritski juhlallisesti kohottaen etusormensa verkkaan ylöspäin nenänsä päältä.

— No sano nyt äläkä hulluttele! pyysi Vronski hymyillen.

— Kamiinaa en ole lämmittänyt. Jossain täällä.

— Jätä jo hulluttelu! Missä on kirje?

— En tosiaan muista. Vai näinkö minä unta? Odotas nyt! Älä nyt suutu. Jos sinä olisit minun laillani juonut eilen neljä pulloa veljenmaljoja, niin et muistaisi missä nukuit. Odota, kohta se muistuu mieleen.

Petritski meni väliseinän taa ja heittäytyi pitkäkseen vuoteelleen.

— Odotahan! Näin minä makasin, ja hän seisoi siinä. Niin, niin, niin… Täällä se on! — ja Petritski kaivoi kirjeen patjan alta, johon itse oli sen kätkenyt.

Vronski otti veljensä kirjeen ja kirjelapun. Ne olivat, niin kuin hän oli arvannut odottaakin, nuhdekirje äidiltä siitä, ettei hän ollut pitkään aikaan käynyt tätä katsomassa, ja kirjelappu veljeltä, joka ilmoitti haluavansa puhua hänen kanssaan. Vronski tiesi, että molemmat koskivat samaa asiaa. "Mitä se heille kuuluu!" ajatteli Vronski ja puristaen kirjeet kokoon pisti ne takinnappien väliin lukeakseen ne tarkemmin matkalla. Tuvan eteisessä tuli vastaan kaksi upseeria, toinen oman, toinen vieraan rykmentin miehiä.

Vronskin asunto oli aina kaikkien upseerien pakopaikkana.

— Mihin nyt?

— Täytyy käydä Pietarhovissa.

— Joko hevosesi on tullut Tsarskojesta?

— Jo, vaikka minä en ole vielä sitä nähnyt.

— Puhutaan, että Mahotinin Gladiator ontuu.

— Lorua se on! Mutta miten te tällä kurakelillä ratsastatte? sanoi toinen.

— Kas siinä pelastajani! huudahti Petritski tulijat nähdessään. Sotilaspalvelija seisoi hänen edessään kädessään tarjotin, jolla oli votkaa ja suolattuja kurkkuja. — Tuo Jashvin käskee juomaan, jotta virkistyisin.

— Kyllä te eilen piditte elämää, sanoi toinen tulijoista, — ette antaneet koko yönä nukkua.

— Mutta loppu vasta oli jotain! kertoi Petritski. — Volkov kiipesi katolle ja sanoi olevansa surullinen. Minä huusin: musiikkia tänne, soittakaa hautajaismarssi! Ja niin se mies nukahti katolle hautausmarssin soittoon.

— Juo, juo ehdottomasti votkaa ja sitten seltterivettä ja paljon sitruunaa, neuvoi Jashvin seisten Petritskin vierellä kuin äiti, joka pakottaa lastaan ottamaan lääkkeitä, — ja sitten vähän samppanjaa päälle, noin pullon verran.

— Tuo kuulostaa viisaalta. Odotahan, Vronski, otetaan ryyppy.

— Ei, hyvästi nyt, hyvät herrat, tänään en juo.

— Painoako pelkäät? No, juodaan me muut. Tuo seltterivettä ja sitruuna.

— Vronski! huusi joku hänen mennessään eteiseen.

— Mitä?

— Antaisit leikata tukkasi, muuten se painaa liikaa, varsinkin kaljun kohdalta.

Vronskin tukka alkoi tosiaan ennen aikojaan harveta. Hän naurahti iloisesti näyttäen tiivistä hammasriviään, painoi lakin kaljunsa päälle, meni ulos ja istuutui rattaille.

— Tallille! hän sanoi ja aikoi heti ottaa kirjeet esiin lukeakseen ne, mutta jättikin ottamatta, ettei huomio hajaantuisi ennen kuin hevonen olisi tarkastettu. "Myöhemmin!"…

XXI

Väliaikainen lautatalli oli rakennettu aivan kilparadan viereen, ja Vronskin hevosen oli eilen ollut määrä saapua sinne. Hän ei ollut vielä nähnyt sitä. Näinä viimeisinä päivinä hän ei ollut itse käynyt ratsastamassa sillä, vaan oli jättänyt sen valmentajalle, eikä nyt ollenkaan tiennyt, missä kunnossa hänen hevosensa oli saapunut. Tuskin hän oli noussut rattailtaan, kun hänen tallirenkinsä, niin sanottu hevospoika, groom, joka jo kauempaa oli tuntenut hänen rattaansa, haki valmentajan. Tämä kuivakka englantilaismies, jolla parran virkaa toimitti leuan alle jätetty pieni karvatupsu, keinahteli Vronskia vastaan kömpelöin jockeyn askelin ja kyynärpäät levällään, pitkävartiset saappaat jalassa ja lyhyt takki yllään.

— No miten Frou-Frou jaksaa? kysyi Vronski englanniksi.

— All right, sir, — vallan hyvin, herra, vastasi englantilainen jostain kurkkunsa sisältä. — Parempi on olla menemättä, lisäsi hän nostaen hattuaan. — Minä panin sille turpasuojan, ja hevonen on hermostunut. Parempi on olla menemättä, hevonen käy siitä levottomaksi.

— Ei, kyllä minä menen. Tahdon katsoa.

— Mennään sitten, sanoi englantilainen synkän näköisenä, kuten äskenkin suutaan avaamatta, ja lähti kulkemaan edeltä rennoin askelin, kyynärpäillään huitoen.

He tulivat lautamajan pihalle. Päivystäjä, puhdaspuseroinen, korea ja uljaannäköinen poika, tuli varsiluuta kädessä tulijoita vastaan ja seurasi heidän jäljessään. Tallissa oli viisi hevosta eri pilttuissa, ja Vronski tiesi, että siellä seisoi myös hänen tänään tuotu pääkilpailuansa, Mahotonin satakuusikymmentäneljä senttiä korkea punaruskea Gladiator. Omaa hevostaan enemmän Vronski olisi tahtonut nähdä Gladiatorin, jota ei ollut nähnyt. Mutta Vronski tiesi, ettei ratsumiehen arvolle sopinut kyselläkään siitä, puhumattakaan katsomisesta. Hänen kulkiessaan käytävää pitkin poika avasi toisen vasemmanpuoleisen pilttuun oven, ja Vronski huomasi suuren punaruskean hevosen ja valkeat jalat. Hän tiesi, että se oli Gladiator, mutta käännähti toisaalle ikään kuin toiselle tarkoitetun avatun kirjeen äärestä, ja kiiruhti Frou-Froun pilttuun luo.

— Tuolla on Mak… Mak… tin, hevonen, en koskaan opi lausumaan sitä nimeä, sanoi englantilainen olkansa yli, osoittaen suurella mustakyntisellä sormellaan Gladiatorin osastoa.

— Mahotinin? Niin, se on minun vaarallisimpia kilpailijoitani,
Vronski sanoi.

— Jos te ratsastaisitte sillä, sanoi englantilainen, — niin löisin vetoa teidän puolestanne.

— Frou-Frou on herkempi, se taas on voimakkaampi, Vronski sanoi hymyillen, kun kuuli ratsastustaan kiitettävän.

— Esteratsastuksessa riippuu kaikki ajosta ja "pluckista", sanoi englantilainen.

"Pluckia" eli tarmoa ja rohkeutta, tunsi Vronski omaavansa tarpeeksi, olipa hän — mikä oli paljon tärkeämpää — lujasti vakuuttunut, ettei kellään maailmassa voinut olla tuota "pluckia" enemmän kuin hänellä.

— Oletteko varma, ettei olisi tarvinnut hiostaa enemmän?

— Eikö mitä, vastasi englantilainen. — Olkaa hyvä, puhukaa hiljemmin. Hevonen hermostuu, viittasi hän päällään suljettuun pilttuuseen, jonka edessä he seisoivat ja josta kuului oljen kahinaa.

Hän avasi oven, ja Vronski astui pienen ikkunan himmeästi valaisemaan pilttuuseen. Turpakoppa päässään seisova tummanruskea hevonen siirteli jalkojaan tuoreella olkialustalla. Vilkaistessaan karsinan hämärään Vronski taas kerran tavoitti tahtomattaan yhdellä ainoalla yleissilmäyksellä rakastamansa hevosen kaikki piirteet. Frou-Frou oli keskikokoinen eikä nuhteeton rakenteeltaan. Se oli kauttaaltaan kapealuinen. Vaikkakin sen rintapuoli kaartui voimakkaasti eteenpäin, rinta oli kapea. Lautasilta se oli hiukan luisu ja sekä etu- että varsinkin takajalat olivat silmiinpistävän väärät. Taka- ja etujalkojen jäntereet eivät olleet erityisen vankat, mutta sen sijaan oli eturuumis harvinaisen leveä, mikä pisti erityisesti silmään nyt, kun hevosta oli pidetty vähemmällä ruualla ja se oli vatsan kohdalta hoikistunut. Sen sääriluut näyttivät polvien alapuolelta edestä katsoen tuskin sormea paksummilta, mutta sivulta ne sen sijaan olivat harvinaisen leveät. Sivuiltaan koko hevonen oli muualta paitsi kylkiluiden kohdalta kuin kokoon litistetty ja sen sijaan eteen- ja taaksepäin venytetty. Mutta sillä oli erityisen tuntuvana ominaisuus, joka saa unohtamaan kaikki viat ja puutteet; se ominaisuus oli veri, veri, joka ilmaisee itsensä, kuten englantilaiset sanovat. Hienossa, liikkuvassa ja silkinsileässä nahassa risteilevän suoniverkon alla kaartelevat lihakset näyttivät lujilta kuin luu. Laiha pää ulkonevine, välkkyvine ja iloisine silmineen leveni turvan alaosassa ulkoneviksi sieraimiksi, joitten välissä vavahteli verenkuultava kalvo. Hevosen koko hahmossa ja varsinkin sen päässä oli jotakin selväpiirteistä, tarmokasta ja samalla hellää. Se oli niitä eläimiä, jotka näyttävät olevan puhumatta vain siksi, ettei niitten suun mekaaninen rakenne sitä salli.

Ainakin Vronskista tuntui siltä, että se ymmärsi kaiken, mitä hän tunsi siinä katsellessaan sitä.

Heti kun Vronski astui pilttuuseen, se veti syvään ilmaa sieraimiinsa ja katsoi tulijoihin ulkonevilla silmillään pälyten, niin että valkuainen veristyi, helisti turpakoppaansa ja nosteli kevyesti jalkojaan.

— Siinä näette, miten hermostunut se on, sanoi englantilainen.

— Voi sinua, rakas! Voi! puheli Vronski astuen hevosen luo ja viihdytellen sitä.

Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä rauhattomammaksi hevonen kävi. Vasta kun hän oli tullut sen pään kohdalle, se äkkiä sävähti hiljaiseksi, ja lihakset vain värähtelivät ohuen, hienon karvan alla. Vronski silitti hevosen voimakasta kaulaa, työnsi erilleen joutuneen harjasuortuvan terävän niskan toiselle puolelle ja asetti kasvonsa sen laajentuneiden, lepakonsiivenohuiden sieraimien luo. Hevonen hengitti kuuluvasti, sieraimet jännittyneinä, painoi toisen korvansa värähtäen alas ja kurotti vahvan mustan huulensa Vronskia kohti, ikään kuin tahtoen ottaa häntä hihasta kiinni. Mutta muistettuaan turpakoppansa se ravisti sitä ja alkoi taas levottomasti nostella sileitä jalkojaan.

— Rauhoitu, rakkaani, rauhoitu! hän sanoi silittäen vielä sen lautasia ja poistui karsinasta mielessään iloinen tunne siitä, että hevonen oli mitä parhaimmassa kunnossa.

Hevosen jännitys oli tarttunut Vronskiinkin. Hän tunsi veren tulvahtavan sydämeensä, ja tunsi samoin kuin hevonen halua liikkua ja purra; häntä sekä pelotti että riemastutti yhtaikaa.

— No, minä luotan teihin, hän sanoi englantilaiselle, — puoli seitsemän olette siis paikalla.

— Kaikki tehdään täsmälleen, sanoi englantilainen. — Minne te nyt menette, my Lord? kysyi hän äkkiä, käyttäen nimitystä my Lord, jota hän ei juuri koskaan ollut käyttänyt.

Vronski kohotti hämmästyneenä päätään ja katsahti englantilaista silmiin ihmetellen tuon kysymyksen rohkeutta. Mutta ymmärrettyään, ettei englantilainen sitä kysyessään puhutellut häntä isäntänään vaan ratsumiehenä, hän vastasi:

— Täytyy käydä Brjanskin luona. Puolen tunnin kuluttua olen kotona.

"Monennenko kerran sitä jo kysytään minulta?" hän ajatteli ja punastui, mitä hänelle sattui harvoin. Englantilainen katsoi häneen tarkkaavaisesti. Ikään kuin olisi tiennyt, minne Vronski aikoi, hän lisäsi:

— Pääasia on pysyä tyynenä kilpailun edellä. Älkää pilatko tuultanne älkääkä hermostuttako itseänne millään.

— All right, vastasi Vronski hymyillen, hyppäsi rattaille ja käski ajaa Pietarhoviin.

Hän oli ajanut vasta muutaman askeleen, kun aamusta saakka uhanneesta ukkospilvestä lankesi rankka sade.

"Huono juttu", ajatteli Vronski nostaen ylös rattaitten kattosuojuksen, — "Ennestäänkin oli jo kuraa, ja nyt maa menee aivan velliksi." Istuessaan yksin rattaittensa kattosuojuksen alla hän otti esiin äitinsä kirjeen ja veljensä kirjelapun ja luki ne.

Niin, kaikki oli yhtä ja samaa asiaa. Kaikki, niin äiti ja veli kuin muutkin, katsoivat tarpeelliseksi sekaantua hänen sydämenasioihinsa. Tuo sekaantuminen herätti hänessä vihan tunteen, mikä oli hänelle harvinaista. "Mitä se heille kuuluu? Miksi jokainen katsoo asiakseen huolehtia minusta? Ja miksi he eivät jätä minua rauhaan? Siksi, että he näkevät siinä olevan jotain sellaista, joka menee yli heidän ymmärryksensä. Jos se olisi jokin seuramaailmassa tavallinen sukupuolisuhde, ei kukaan minusta huolehtisi. Mutta he tuntevat, että se on jotain muuta, että se ei ole leikittelyä, vaan että tuo nainen on minulle elämääkin tärkeämpi. Sitä he juuri eivät käsitä, ja se heitä harmittaa. Mikä kohtalo meitä odottaneekin, me olemme itse sen valinneet emmekä sitä valita", päätteli hän itsekseen, yhdistäen sanassa me itsensä Annaan. "Ei, heidän täytyy saada opettaa meille, miten on elettävä. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä on onni, he eivät tiedä, että ilman tätä rakkautta meillä ei ole onnea eikä onnettomuutta — ei ole koko elämää", hän ajatteli.

Häntä harmitti tuo kaikkien sekaantuminen juuri siksi, että hän tunsi sydämessään toisten olevan oikeassa. Hän tunsi, ettei rakkaus, joka sitoi hänet Annaan, ollut hetken viehtymystä, joka menee ohi kuten seuramaailman salaiset lemmensuhteet, jättämättä kummankaan elämään muita jälkiä kuin hauskoja tai ikäviä muistoja. Vronski tunsi oman ja hänen asemansa koko kiusallisuuden ja ymmärsi, miten vaikeaa heidän oli seuramaailmassa näkyvän roolinsa vuoksi salata rakkauttaan, valehdella ja pettää — valehdella, pettää, viekastella ja aina ottaa huomioon muut, kun heitä yhdistävä intohimo oli niin voimakas, että molemmat unohtivat kaiken muun paitsi rakkautensa.

Hän muisti elävästi ne valheet ja petokset, joihin hänen oli usein täytynyt turvautua ja jotka olivat niin vieraita hänen luonteelleen; erityisen elävänä mieleen palasi noiden valheiden ja petosten Annalle tuottama, usein silminnähtävä häpeä. Ja hänen mieleensä nousi omituinen inhon tunne: Aleksei Aleksandrovitshiako, itseäänkö vai koko maailmaa kohtaan — sitä hän ei itsekään tiennyt. Mutta hän karkotti aina mielestään tuon oudon tunteen. Ja nytkin hän ravisti sen pois ja jatkoi mietteitään.

"Niin, hän oli ennen onneton, mutta ylpeä ja levollinen, mutta nyt hän ei enää voi olla tyyni ja arvokas, vaikkakaan hän ei näytä sitä. Kyllä tästä tilanteesta on tehtävä loppu", päätti hän itsekseen.

Ja ensimmäisen kerran hänen mieleensä tuli selvänä ajatus siitä, että oli välttämätöntä lopettaa tuo valhe, ja mitä pikemmin, sen parempi. "Hänen ja minun on jätettävä kaikki ja meidän on paettava jonneki yhdessä rakkautemme kanssa", hän sanoi itselleen.

XXII

Sadekuuro meni pian ohi, ja aurinko tuli jälleen näkyviin, kun Vronski lähestyi Pietarhovia, aisahevosen ravatessa keskellä ja sivuhevosten nelistäessä ohjat valtoimina pitkin kuraista tietä. Huviloiden katot ja puutarhojen iäkkäät lehmukset pääkadun molemmin puolin välkkyivät kosteudesta, vesi tippui lehviltä iloisina pisaroina ja valui vuolaana kattojen räystäiltä. Hän ei enää ajatellut radan pilaantumista tuon sateen tähden, vaan iloitsi aavistaessaan, että nyt hän varmasti tapaisi Annan kotona ja yksin, koska äskettäin kylpylähoidosta palannut Aleksei Aleksandrovitsh ei luultavasti ollut vielä muuttanut Pietarista huvilalle. Vronski toivoi tapaavansa Annan yksin, ja ihmisten huomiota välttääkseen hän nousi jo kauempana, pienen sillan luona, rattailtaan ja käveli tapansa mukaan loppumatkan. Hän ei mennyt kuistin kautta, vaan astui pihalle.

— Onko herra jo tullut? kysyi hän puutarhurilta.

— Ei vielä. Mutta rouva on kotona. Menkää vain kuistin kautta; on siellä avaajia, vastasi puutarhuri.

— Ei, minä menen puutarhan kautta.

Tietäessään nyt varmasti Annan olevan yksin ja haluten hämmästyttää häntä tulollaan — hän kun ei ollut luvannut tulla tänään eikä Anna tiennyt odottaakaan häntä ennen kilparatsastusta —, hän lähti sapeliaan pidellen varovasti astelemaan kukkien reunustamaa hiekkakäytävää pitkin kohti puutarhan puolella olevaa kuistia. Vronski oli nyt unohtanut kaikki mietteensä oman asemansa vaikeudesta. Hän ajatteli vain sitä, että heti saisi nähdä hänet ei vain mielikuvituksessaan, vaan elävänä, kokonaisuudessaan, sellaisena kuin hän todellisuudessa oli. Hän tuli jo kuistin luo ja painoi astuessaan koko jalkapohjansa maahan, ettei ääntä kuuluisi; hän nousi ylös loivia portaita, kun hän äkkiä muisti sen, minkä aina unohti ja mikä oli kaikkein ongelmallisin puoli hänen ja Annan suhteessa: Annan pojan kysyvine ja — kuten Vronskista näytti — vastahakoisine katseineen.

Juuri poika oli häirinnyt heidän suhdettaan useammin kuin kukaan muu. Kun hän oli läsnä, Vronski ja Anna eivät katsoneet sopivaksi puhua mitään, jota he eivät olisi voineet toistaa kaikkien kuullen, eivätkä vihjata mitään sellaistakaan, mitä poika ei olisi ymmärtänyt. He eivät olleet sopineet niin, mutta se oli kuin itsestään selvää. Heistä olisi ollut loukkaavaa pettää tuota lasta. Hänen läsnä ollessaan he puhelivat kuin hyvät tuttavat. Mutta kaikesta varovaisuudesta huolimatta Vronski huomasi usein pojan suuntaavan häneen tarkkaavaisen, hiukan neuvottoman katseen ja havaitsi pojan käytöksessä omituista arkuutta ja epävarmuutta, väliin hellää ystävällisyyttä, väliin kylmyyttä ja ujoutta. Oli kuin poika olisi tuntenut, että tuon miehen ja hänen äitinsä välillä oli olemassa jokin tärkeä suhde, jonka merkitystä hän ei voinut ymmärtää.

Poika tunsi tosiaankin, ettei voinut ymmärtää tuota suhdetta, ja vaikka koettikin, hän ei päässyt selville siitä, mitä hänen olisi pitänyt tuntea tuota miestä kohtaan. Lapsen herkkyydellä hän huomasi, ettei kukaan — ei isä, kotiopettajatar eikä hoitaja — pitänyt Vronskista, vaan kaikki karttelivat ja pelkäsivät häntä, vaikka eivät hänestä mitään puhuneetkaan, kun taas äiti piti häntä parhaimpana ystävänään.

"Mitenhän se on? Millainen hän on? Kuuluisiko hänestä pitää vai eikö? Jos minä en sitä ymmärrä, se on oma syyni, olen joko tyhmä tai paha poika", lapsi mietti, ja siitä johtui hänen tutkiva, kysyvä ja hiukan epäystävällinen ilmeensä ja hänen arkuutensa ja epävarmuutensa, joka niin vaivasi Vronskia. Tuon lapsen läsnäolo herätti Vronskissa säännöllisesti sen omituisen aiheettoman inhontunteen, joka häntä oli viime aikoina vaivannut. Tuon lapsen läsnäolo synnytti Vronskissa ja Annassa samantapaisen tunteen kuin merenkulkijalla on hänen nähdessään kompassista, ettei valittu suunta ole lähimainkaan oikea, mutta voimat eivät riitä pysäyttämään vauhtia, että jokainen hetki kiidättää yhä kauemmas ja kauemmas oikeasta määränpäästä ja että tämän tunnustaminen olisi samaa kuin oman tuomionsa lausuminen.

Tuo poika lapsellisine elämänkatsomuksineen oli kompassi, joka osoitti heille, missä määrin he olivat poikenneet siitä minkä tiesivät, mutta mitä eivät tahtoneet tietää.

Tällä kertaa ei Serjozha ollut kotona, ja Anna istui yksin kuistilla odottaen poikaansa, joka oli mennyt kävelemään ja joutunut sateeseen. Anna oli lähettänyt renkipojan ja palvelustytön hakemaan häntä ja istuutunut odottamaan. Yllään valkea, väljä puku hän istui kukkien ääressä kuistin nurkassa eikä kuullut Vronskin askeleita. Mustahiuksinen pää oli painuksissa, otsa kaiteelle asetettua kylmää kastelukannua vasten, sirot kädet pitelivät kiinni kastelukannusta. Sormissa välkehtivät Vronskille kovin tutut sormukset. Koko hänen vartalonsa, päänsä, kaulansa ja käsiensä kauneus hämmästytti Vronskia joka kerta. Hän pysähtyi ihastuneena katselemaan Annaa. Mutta juuri kun hän aikoi ottaa askeleen astuakseen tämän eteen, Anna tunsi hänen lähestymisensä, työnsi kastelukannun syrjään ja käänsi hehkuvat kasvonsa Vronskiin päin.

— Mikä teidän on? Oletteko sairas? kysyi Vronski ranskaksi astuen hänen luokseen. Hän olisi tahtonut rynnätä Annan luo, mutta muisti, että syrjäisiä saattoi olla näkemässä, vilkaisi ovelle päin ja punastui kuten aina kun tunsi, että hänen piti pelätä ja vilkuilla ympärilleen.

— Ei, terve minä olen, Anna sanoi nousten istumasta ja puristaen lujasti Vronskin kättä. — Minä en odottanut… sinua.

— Taivas, miten kylmät kädet! Vronski sanoi.

— Sinä pelästytit minut, Anna sanoi. — Olen yksinäni ja odotan
Serjozhaa, hän on kävelemässä; he tulevat tätä kautta.

Mutta vaikka hän koettikin näyttää tyyneltä, vapisivat hänen huulensa.

— Antakaa minulle anteeksi, että tulin, mutta en olisi kestänyt tätä päivää teitä tapaamatta, jatkoi Vronski ranskaksi, jota hän aina puhui, kun tahtoi välttää heidän keskensä liian kylmää venäläistä teitittelyä ja vaarallista "sinä" sanaa.

— Mitä varten anteeksi? Olen niin hyvilläni tulostanne.

— Mutta te olette sairas tai pahoittanut jostain mielenne, väitti Vronski päästämättä Annan kättä ja kumartuen hänen puoleensa. — Mitä te mietitte?

— Aina vain yhtä ja samaa, vastasi Anna hymyillen.

Hän puhui totta. Olisipa häneltä milloin hyvänsä kysytty, mitä hän ajatteli, hän olisi erehtymättä voinut vastata ajattelevansa aina vain yhtä ja samaa, onneaan ja onnettomuuttaan. Juuri Vronskin tullessa hän oli ajatellut, miten muille, Betsylle esimerkiksi — Anna tiesi hänen salaisen suhteensa Tushkevitshiin — oli niin helppoa kaikki se, mikä hänelle oli niin tuskallista. Tänään tuo ajatus oli tietyistä syistä vaivannut häntä vielä tavallista enemmän.

Hän kysyi Vronskilta kilparatsastuksesta. Vronski oli huomannut Annan levottomuuden, ja koetti rauhoitella häntä kertomalla arkiseen sävyyn kilpailuvalmistelujen yksityiskohdista.

"Sanonko vai enkö?" Anna ajatteli katsoen hänen rauhallisia ja hyväileviä silmiään. "Hän on niin onnellinen, niin innostunut kilpailustaan, ettei hän ymmärtäisi sitä niin kuin pitäisi, ei käsittäisi asian koko merkitystä meihin nähden."

— Mutta te ette sanonut vielä, mitä ajattelitte äsken, kun minä tulin, Vronski sanoi keskeyttäen kertomuksensa, — sanokaa, olkaa hyvä!

Anna ei vastannut, vaan painoi päänsä alemmaksi ja katsoi Vronskiin kysyvästi kulmainsa alta kirkkailla, pitkien ripsien reunustamilla silmillään. Taitettua kukanlehteä hypistelevä siro käsi vapisi. Vronski näki sen, ja hänen kasvoilleen piirtyi se nöyryyden ja orjallisen uskollisuuden ilme, joka niin hellytti Annan.

— Minä näen, että jotain on tapahtunut. En voi olla hetkeäkään rauhallinen tietäessäni, että teillä on jokin suru, jota ette kerro minulle. Sanokaa, Jumalan tähden! toisti Vronski rukoilevasti.

"Mutta minä en voi antaa hänelle anteeksi, jos hän ei käsitä, mitä kaikkea se merkitsee. Parempi on olla sanomatta kuin ruveta kokeilemaan", ajatteli Anna katsoen mieheen yhä samalla tavoin ja tuntien kätensä yhä enemmän vapisevan.

— Jumalan tähden! toisti Vronski tarttuen Annan käteen.

— Pitääkö minun sanoa?

— Pitää, pitää…

— Minä olen raskaana, Anna sanoi hiljaa ja hitaasti.

Lehti hänen kädessään värisi entistä kovemmin, mutta hän ei hellittänyt katsettaan Vronskista saadakseen nähdä, miten tuo tieto tähän vaikuttaisi. Vronski kalpeni ja aikoi sanoa jotain mutta ei sanonutkaan, päästi Annan käden ja painoi päänsä alas. "Hän näkyy sentään käsittäneen, mitä asia meille merkitsee", ajatteli Anna ja puristi kiitollisena miehen kättä.

Mutta Anna erehtyi luullessaan Vronskin käsittäneen asian merkityksen samalla tavoin kuin hän itse sen naisena käsitti. Tuon uutisen johdosta Vronski koki nyt kymmenen kertaa voimakkaampana sen epämääräisen inhon tunteen, joka häntä usein ennenkin oli vaivannut, hänen tietämättä itse kehen se kohdistui. Mutta hän ymmärsi myös, että hänen toivomansa käännekohta oli nyt tullut, että heidän suhdettaan ei voinut enää salata Annan mieheltä ja että tuo luonnoton asetelma oli mitä pikimmin pakko rikkoa tavalla tai toisella. Sitä paitsi Annan levottomuus tarttui häneenkin. Hän loi Annaan hellän ja nöyrän katseen, suuteli tämän kättä, nousi ja alkoi ääneti kävellä kuistilla edestakaisin.

— Niin, hän sanoi astuen varmana Annan luo. — En minä ettekä te ole pitänyt suhdettamme leikintekona, ja nyt kohtalomme on ratkaistu. On tehtävä loppu, hän sanoi vilkaisten ympärilleen, — kaikesta siitä valheesta, jossa me elämme.

— Loppu? Miten sitten, Aleksei? kysyi Anna hiljaa.

Hän oli rauhoittunut ja hänen kasvoillaan hohti herkkä hymy.

— Teidän on jätettävä miehenne, jotta voisimme yhdistää elämämme.

— Meidän elämämme on yhdistetty jo näinkin, vastasi Anna tuskin kuuluvasti.

— Niin, mutta kokonaan, kokonaan.

— Mutta miten, Aleksei, neuvo minua, millä lailla? Anna sanoi, ja hänen äänessään värähti surullinen iva hänen oman asemansa toivottomuudesta. — Onko tällaisesta tilanteesta mitään ulospääsyä? Olenhan minä mieheni vaimo.

— Ei ole mitään tilannetta, josta ei olisi ulospääsyä. Täytyy vain uskaltaa, Vronski sanoi. — Mikä tahansa on parempi kuin se asema, jossa sinä nyt elät. Kyllä minä näen, miten sinä kärsit kaikesta, — seuramaailmasta, pojastasi ja miehestäsi.

— Mistä hyvänsä, mutta ei miehestäni, Anna sanoi naurahtaen. — En tiedä, minä en ajattele häntä. Häntä ei ole olemassakaan.

— Sinä et puhu vilpittömästi. Minä tunnen sinut. Sinä et voi olla ajattelematta häntä ja tuntematta tuskaa.

— Eihän hän edes tiedä, Anna sanoi ja äkkiä hänen kasvoilleen nousi kirkas puna; posket, otsa ja kaula punastuivat ja häpeän kyyneleet kihosivat silmiin. — Älkäämme puhuko hänestä.

XXIII

Vronski oli koettanut jo ennenkin, joskaan ei koskaan niin päättäväisesti kuin nyt, johdattaa Annaa harkitsemaan asemaansa, mutta hänen yrityksensä olivat joka kerta kilpistyneet samaan päätelmien pintapuolisuuteen ja keveyteen, jolla Anna nytkin vastasi hänen haasteeseensa. Oli kuin siinä olisi ollut jotain sellaista, jota Anna ei osannut tai tahtonut selvittää itselleen; kuin oikea Anna olisi alkaessaan puhua tästä aiheesta heti vetäytynyt jonnekin kuoreensa ja esiin tullut toinen, outo ja Vronskille vieras nainen, jota hän ei rakastanut, vaan pelkäsi, ja joka teki hänelle vastarintaa. Mutta tänään hän oli päättänyt sanoa kaiken.

— Tiesipä hän tai ei, Vronski sanoi tavalliseen tapaan varmalla ja tyynellä äänellä, — tiesipä hän tai ei, se ei kuulu meille. Me emme voi… te ette voi jäädä entiseen asemaanne, varsinkaan nyt.

— Mitä teidän mielestänne sitten pitäisi tehdä? kysyi Anna samaan ivansekaiseen sävyyn kuin äskenkin. Hän, joka oli niin pelännyt, ettei Vronski ottaisi hänen raskaudentilansa merkitystä kyllin vakavasti, oli nyt harmissaan Vronskin johtopäätöksestä, että oli tehtävä jotain.

— Ilmoittaa asia hänelle ja jättää hänet.

— No hyvä; oletetaan että minä teen niin, Anna sanoi. — Tiedättekö, mitä siitä seuraa? Kerron teille kaikki edeltä käsin, ja vihan hehku välkähti hänen hetki sitten niin hellissä silmissään. — "Vai niin, te rakastatte toista ja olette hänen kanssaan rikollisessa suhteessa?" Anna esitti miestään ja aivan Aleksei Aleksandrovitshin tapaan korosti sanaa rikollisessa. — "Minä olen varoittanut teitä huonoista seurauksista uskonnon, yhteiskunnan ja perhe-elämän kannalta. Te ette totellut minua. Nyt minä en voi antaa häväistä nimeäni"… ja poikani nimeä, hän aikoi lisätä, mutta pojastaan hän ei voinut tehdä pilaa… "häväistä nimeäni" ja jotain sen tapaista, jatkoi Anna. — Lyhyesti puhuen, hän sanoo tavalliseen valtiomiehen tapaansa selvästi ja täsmällisesti, ettei hän voi päästää minua, vaan ryhtyy kaikkiin käytettävissään oleviin keinoihin ehkäistäkseen häväistyksen. Ja tekee sitten tyynesti ja täsmällisesti kaiken, minkä sanoo. Se siitä seuraa. Hän ei ole ihminen, vaan kone ja vihainen kone, kun suuttuu, lisäsi hän muistellen tarkoin Aleksei Aleksandrovitshiä, hänen olemuksensa, puhetapansa ja käytöksensä kaikkia yksityiskohtia ja luki miehensä syyksi kaikki tässä havaitsemansa vastenmieliset piirteet, antamatta mitään anteeksi oman hirveän syyllisyytensä tähden.

— Mutta kuulehan, Anna, Vronski sanoi vakuuttavalla, pehmeällä äänellä, koettaen tyynnytellä häntä, — kyllä hänelle kuitenkin täytyy kertoa ja menetellä sitten sen mukaan, mitä hän tekee.

— Karatako?

— Vaikkapa karatakin. Minun ymmärtääkseni on mahdotonta enää jatkaa näin… En sano sitä itseni vuoksi, — minä näen, miten sinä siitä kärsit.

— Minun pitäisi siis karata ja ruveta rakastajattareksenne, Anna sanoi ilkeästi.

— Anna, Vronski sanoi nuhtelevan hellästi.

— Niin, jatkoi Anna, — ruveta rakastajattareksenne ja menettää kaikki…

Hän aikoi taas sanoa: poikani, mutta ei kyennyt lausumaan tuota sanaa.

Vronski ei voinut ymmärtää, miten Anna, jolla oli niin voimakas ja rehellinen luonne, saattoi sietää valheellista asemaansa edes haluamatta päästä siitä. Vronski ei arvannut, että pääasiallisimpana syynä siihen oli sana poika, jota Anna ei saanut suustaan. Kun Anna ajatteli poikaansa ja tämän tulevaa suhdetta isästä eronneeseen äitiin, kauhistui hän siinä määrin tekoaan, ettei uskaltanut ruveta miettimään asemaansa, vaan — nainen kun oli — koetti tyynnytellä itseään petollisin päätelmin ja sanoin, jotta kaikki saisi jäädä ennalleen ja hän voisi unohtaa tuon kauhean kysymyksen: miten kävisi hänen pojalleen.

— Minä pyydän sinua, minä rukoilen sinua, hän sanoi äkkiä aivan erilaisella, hellällä ja vilpittömällä äänellä, ottaen Vronskia kädestä, — älä koskaan enää puhu minulle siitä!

— Mutta Anna…

— Ethän puhu. Jätä se minun asiakseni. Minä tiedän asemani koko alhaisuuden ja kauheuden. Mutta se ei ole niin helposti ratkaistavissa kuin sinä luulet. Jätä se minun huolekseni, tottele nyt minua. Älä koskaan enää puhu minulle siitä. Lupaatko minulle?… Ei, ei, lupaa nyt!

— Minä lupaan kaikki, mutta minä en voi olla rauhallinen, varsinkaan sen jälkeen mitä äsken sanoit. Minä en voi olla rauhallinen, kun et sinä ole rauhallinen…

— Minäkö? kysyi Anna. — Niin, minulla on rauhattomuuden hetkiä; mutta ne katoavat, jollet sinä enää koskaan puhu minulle siitä. Kun sinä puhut minulle siitä, se vaivaa minua eniten.

— Minä en käsitä sitä, Vronski sanoi.

— Minä tiedän, keskeytti Anna, — miten raskasta sinun rehelliselle luonteellesi on valehdella, ja minä säälin sinua. Ajattelen usein, miten sinä minun tähteni olet hukannut oman elämäsi.

— Minä ajattelin juuri samaa, Vronski sanoi, — miten sinä olet voinut minun tähteni uhrata kaikkesi. En voi antaa anteeksi itselleni, että sinä olet onneton.

— Minäkö onneton? Anna sanoi lähestyen häntä ja katsoen häneen rakkauden riemukas hymy silmissään, — minä olen kuin nälkäinen ihminen, joka on saanut syödäkseen. Kenties hänen on kylmä ja vaatteet repaleiset, kenties häntä hävettääkin, mutta onneton hän ei ole… Minä onneton? Ei, ei, onhan minulla onneni…

Hän kuuli poikansa lähestyvän, vilkaisi nopeasti ympärilleen ja nousi äkkiä. Annan silmiin syttyi Vronskille tuttu tuli, hän kohotti nopeasti kauniit, sormusten peittämät kätensä, laski ne Vronskin ohimoille, katsoi miestä pitkään, painoi sitten kasvonsa avoimina hymyilevine huulineen lähemmäs, suuteli häntä nopeasti huulille ja molempiin silmiin ja työnsi hänet pois. Anna tahtoi mennä, mutta Vronski pidätti häntä.

— Milloin? hän kuiskasi katsoen riemuissaan Annaan.

— Tänään kello yksi yöllä, kuiskasi Anna, huoahti raskaasti ja lähti kevein ja nopein askelin poikaansa vastaan.

Sade oli yllättänyt Serjozhan isossa puistossa, ja hän oli hoitajansa kanssa istunut huvimajassa.

— No näkemiin sitten, Anna sanoi Vronskille. — Pian on aika lähteä kilparadalle. Betsy lupasi tulla minua hakemaan.

Vronski katsoi kelloaan ja poistui kiireesti.

XXIV

Kun Vronski katsoi kelloaan Kareninien kuistilla, hän oli siinä määrin hämmennyksissään ja omien mietteidensä vallassa, ettei kyennyt osoittimien suunnasta päättelemään, mitä kello oli. Hän tuli maantielle ja lähti varovasti astelemaan kuran halki vaunujaan kohti. Hän oli niin siinä määrin tunteensa vallassa, ettei ajatellutkaan, paljonko kello oli ja oliko enää aikaa käydä Brjanskin luona. Hänellä toimi — kuten usein on laita — vain ulkokohtainen muistamiskyky, joka sanoi, mitä piti tehdä minkin jälkeen. Hän tuli tuuhean lehmuksen varjossa pukillaan torkkuvan kuskinsa luo, pysähtyi ihastelemaan hikisten hevosten yllä vaappuvien hyttysparvien värähtelyä, herätti sitten kuskin, hyppäsi vaunuihin ja käski ajaa Brjanskille. Vasta seitsemän virstaa ajettuaan hän tointui sen verran, että katsoi kelloaan ja ymmärsi, että se oli puoli kuusi ja että hän myöhästyi.

Sinä päivänä oli useita kilparatsastuksia: vartioväen ratsastus, sitten upseerien kahden virstan ajo, neljän virstan ajo ja se, johon Vronski otti osaa. Oman kilpailunsa alkuun hän saattoi ehtiä, mutta jos hän kävisi Brjanskin luona, hän tulisi kilpailuun aivan viime hetkellä, kun jo koko hovi olisi saapunut. Niin ei olisi saanut käydä. Mutta hän oli luvannut Brjanskille tulevansa ja päätti siksi jatkaa matkaansa ja käski kuskinsa olla säästämättä hevosiaan.

Hän oli Brjanskin luona viisi minuuttia ja ajoi takaisin. Nopea ajo rauhoitti häntä. Kaikki painostava, mikä oli hänen ja Annan suhteessa, koko tuo äskeisestä keskustelusta jäljelle jäänyt epämääräisyyden tunne, kaikki karisi nyt mielestä. Jännitystä ja nautintoa tuntien hän ajatteli nyt kilparatsastusta, jonne ehtisi kuitenkin hyvissä ajoin, ja väliin hänen mielessään leimahteli kirkkaana valona odotus öisen kohtaamisen onnesta.

Kun hän matkallaan sivuutti useita Pietarista ja huviloilta kilparataa kohti ajavia vaunuja ja ajoi syvemmälle kilparatsastuksen ilmapiiriin, ajatus edessä olevasta kilpailusta valtasi hänet yhä voimakkaammin.

Hänen asunnossaan ei enää ollut ketään kotona, — kaikki olivat menneet kilparadalle, ja lakeija odotti portilla. Hänen pukeutuessaan lakeija ilmoitti, että toinen ajo oli alkanut ja että useita herroja oli käynyt häntä kysymässä ja tallilta oli poika juossut kaksikin kertaa.

Vaihdettuaan vaatteet kiirehtimättä — Vronski ei koskaan hätäillyt tai menettänyt malttiaan — hän käski ajaa lautavajalle. Sieltä hän näki radan ympärille keräytyneen kokonaisen vaunujen meren, jalkamiehiä, sotilaita ja kansaa kuhisevat parvekkeet. Toinen ajo oli nähtävästi menossa, koska hän kuuli kellonsoiton vajaan astuessaan. Tallin ovella hän kohtasi Mahotinin valkojalkaisen, punaruskean Gladiatorin, jota vietiin kilparadalle oranssinkeltainen, sinipäärmeinen loimi yllä, sinireunaiset korvasuppilot suurina törröttäen.

— Missä on Cord? hän kysyi tallirengiltä.

— Tallissa, satuloi ratsua.

Avoimessa karsinassa seisoi Frou-Frou jo satuloituna. Se oli juuri tarkoitus taluttaa ulos.

— Enhän myöhästynyt?

— All right! All right! Kaikki on kunnossa, kaikki on kunnossa, virkkoi englantilainen, — ei syytä huoleen.

Vronski silmäili vielä kerran kauttaaltaan vapisevan hevosen ihania, rakkaiksi käyneitä muotoja, sai vaivoin jätettyä tämän kauniin näyn ja poistui majasta. Hän saapui parvekkeiden luo juuri sellaiseen aikaan, jolloin sinne saattoi parhaiten päästä kiinnittämättä huomiota. Kahden virstan ajo oli juuri päättymässä ja kaikkien katseet suuntautuivat kahteen kilpailijaan, ratsukaartilaiseen ja hänen perässään ajavaan henkivartiohusaariin, joitten hevoset viime voimin lähenivät maalipylvästä. Piirin keskeltä ja ulkoa kaikki pakkautuivat pylvästä kohti, ja ratsukaartin sotamies- ja upseeriryhmä kajautti äänekkäin riemuhuudoin julki ilonsa oman upseerinsa ja toverinsa odotetun voiton johdosta. Vronski meni huomaamatta joukon keskelle juuri kun kilpailun loppusoitto kajahti, ja ensimmäisenä maaliin saapunut pitkä, kuraan ryvettynyt ratsukaartilainen laskeutui satulansa varaan ja hellitti harmaan, hiestä tummenneen, raskaasti huohottavan orinsa ohjaksia.

Ori sai pinnistellen, jalkojaan töksäyttelemällä, suuren ruhonsa kiivaan vauhdin hiljenemään. Ratsukaartin upseeri katsahti ympärilleen kuin unesta heränneenä ja sai vaivoin vedettyä suunsa hymyyn. Tuttujen ja tuntemattomien joukot ympäröivät hänet.

Vronski vältteli tahallaan sitä seuramaailman valiojoukkoa, joka hillitysti keskustellen liikkui sinne tänne parvekkeiden edustalla. Hän huomasi, että siellä olivat Anna ja Betsy ja hänen kälynsä, mutta pysytteli tahallaan erillään heistä, jottei hajottaisi voimiaan. Vastaan tuli kaiken aikaa tuttavia, jotka pysähtyivät kertomaan hänelle kilpailujen yksityiskohtia ja kyselemään, miksi hän oli myöhästynyt.

Kun ratsastajat kutsuttiin parvekkeelle ottamaan vastaan palkintoja ja kaikki kääntyivät sinnepäin, tuli Vronskin vanhempi veli Aleksander hänen luokseen. Hän oli esikuntaeversti, lyhyehkö ja vanttera kuten Alekseikin, mutta kauniimpi ja verevämpi. Hänen nenänsä oli punainen, kasvot avoimet ja juopumuksesta kertovat.

— Oletko saanut kirjelappuni? kysyi hän. — Sinua ei tapaa enää missään.

Aleksander Vronski oli täydellinen hovimies huolimatta vallattomasta elämästään ja varsinkin juopottelustaan, josta hän oli kuuluisa.

Nyt veljensä kanssa varsin ikävästä asiasta puhuessaan hän muisti monien silmäparien tarkkailevan heitä ja näytti siksi hymyilevää naamaa, ikään kuin olisi vain laskenut leikkiä jostain vähäpätöisestä asiasta.

— Olen saanut enkä totta tosiaan ymmärrä, mistä sinä niin huolehdit, sanoi Aleksei.

— Minä huolehdin siitä, että minulle juuri huomautettiin sinun olevan poissa ja että sinut oli maanantaina tavattu Pietarhovissa.

— On asioita, joita eivät kykene arvostelemaan muut kuin ne, joita asia koskee, ja se asia, mistä sinä pidät niin suurta huolta, on sellainen…

— Niin, mutta silloin ei palvella eikä…

— Minä vain pyydän sinua olemaan sekaantumatta minun asioihini, ja siinä kaikki.

Aleksei Vronskin synkentyneet kasvot kalpenivat ja ulkoneva alaleuka vavahti, mikä oli harvinaista. Hyväsydämisenä miehenä hän suuttui harvoin, mutta kun hän suuttui ja kun hänen leukansa tutisi, hän oli vaarallinen. Aleksander Vronski tiesi sen ja hymähti iloisesti.

— Minä vain tahdoin toimittaa sinulle äidin kirjeen. Vastaa hänelle äläkä hermostuta itseäsi ennen kilpailua. Bonne chance, lisäsi Aleksander hymyillen ja poistui veljensä luota.

Mutta hänen mentyään Vronskin pysäytti jälleen iloinen tervehdys.

— Et halua tuntea ystäviäsi! Terve, mon cher! huudahti Stepan Arkadjevitsh. Hän oli täällä pietarilaisen komeuden keskellä yhtä kukoistava kuin Moskovassakin punoittavine kasvoineen ja välkkyvine, huolellisesti kammattuine poskipartoineen. — Tulin eilen ja iloitsen suuresti, että saan nähdä voitonriemusi. Koska voimme tavata?

— Tule huomenna upseerikunnan ravintolaan, Vronski sanoi, puristi anteeksi pyytäen toveriaan hihasta ja siirtyi sitten radan keskelle, jonne alettiin jo tuoda hevosia suurta esteratsastusta varten.

Tallirengit kuljettivat pois jo kilpailuosuutensa suorittaneita hikisiä, nääntyneitä hevosia, ja toinen toisensa jälkeen paikalle ilmaantui lähestyvää kilpailua odottelevia uusia, raikkaita, enimmäkseen englantilaisia hevosia, jotka sisäänvedettyine vatsoineen ja loimet yllään muistuttivat suuria outoja lintuja. Oikealle tuotiin hoikka kaunotar Frou-Frou, jonka joustavat ja verrattain pitkät nilkat tekivät sen käynnin ihastuttavan joustavaksi. Vähän matkan päässä siitä vedettiin loimi pois lerppakorvaisen Gladiatorin yltä. Orin kookkaat, kauniit ja täysin säännölliset muodot, sen ihastuttavat lautaset ja omituisen lyhyet nilkat vetivät väkisinkin Vronskin huomion puoleensa. Hän aikoi lähteä hevosensa luo, kun muuan tuttava taas pidätti hänet pakinallaan.

— Kas, tuolla on Karenin, sanoi hänelle tuttava, jonka kanssa hän puhui. — Etsii puolisoaan, joka näkyy olevan parvekkeen keskellä. Oletteko nähnyt hänet?

— En, en ole nähnyt, vastasi Vronski ja edes vilkaisematta parvekkeelle päin, missä Kareninan sanottiin olevan, hän meni hevosensa luo.

Vronski ei ollut vielä ehtinyt tarkastaa satulaansa, josta hän oli unohtanut antaa ohjeita, kun ratsastajat jo kutsuttiin parvekkeelle nostamaan lähtönumeroaan. Kasvot vakavina ja ankarina, useat kalmankalpeina, kokoontui seitsemäntoista upseeria parvekkeella ja kukin nosti numeronsa. Vronski sai numeron 7. Kuului komento: "Selkään!"

Vronski tunsi, että hän ja muut kilpailijat olivat kaikkien katseiden keskipisteenä, ja astui hevosensa luo jännittyneessä mielentilassa, joka yleensä sai hänen liikkeensä vielä tavallistakin tyynemmiksi ja maltillisemmiksi. Cord oli ratsastusjuhlan kunniaksi pukeutunut paraatipukuun: mustaan, pitkään napitettuun takkiin, kankeaksi kovetettuun, poskiin asti ulottuvaan kaulukseen, mustaan pyöreään hattuun ja ratsusaappaisiin. Hän oli kuten aina tyyni ja arvokas ja piti itse kiinni hevosen suitsista, seisten sen edessä. Frou-Frou värisi yhä kuin kuumeessa. Sen leiskuva silmä tähyili sivulta lähestyvää Vronskia. Vronski pisti sormensa satulavyön alle. Hevonen pälyili vieläkin voimakkaammin, näytti hampaitaan ja luimisti korviaan. Englantilainen rypisti huuliaan koettaen näin hymyillä sille, että hänen satuloimistaan tarkastettiin.

— Nouskaa selkään, niin pysytte tyynempänä.

Vronski katsahti viimeisen kerran kilpailijoitaan. Hän tiesi, ettei enää näkisi heitä ratsastuksen aikana. Kaksi heistä ajoi jo lähtöpaikalle. Galtsin, eräs vaarallisimmista kilpailijoista ja Vronskin ystävä, kierteli vaaleanharmaata oriaan, joka ei päästänyt selkäänsä. Pieni kapeahousuinen henkivartiohusaari nelisti kyyryssä kuin kuristustautinen kissa, koettaen jäljitellä englantilaisia. Ruhtinas Kuzovljev istui kalpeana puhdasverisen grabovilaisen rotutammansa selässä, ja englantilainen ratsurenki talutti sitä suitsista. Vronski ja kaikki hänen toverinsa tunsivat Kuzovljevin, tämän heikot hermot ja hurjan itserakkauden. He tiesivät, että hän pelkäsi kaikkea, yksinpä ratsastusta rintamahevosellakin. Mutta hän oli päättänyt ottaa osaa kilpailuun juuri siksi, että se oli niin hirvittävää, että ihmiset taittoivat siinä niskansa ja että jokaisen esteen luona oli lääkäri ja sairasvaunut punaisine risteineen ja sairaanhoitajineen. Heidän katseensa sattuivat vastakkain, ja Vronski nyökkäsi hänelle ystävällisesti ja hyväksyvästi. Yhtä hän ei vain nähnyt — pääkilpailijaansa Mahotinia Gladiatoreineen.

— Älkää hätäilkö, sanoi Cord Vronskille, — ja muistakaa, ettette pidätä esteissä ettekä myöskään kehota. Antakaa sen mennä oman päänsä mukaan.

— Hyvä, hyvä, Vronski sanoi tarttuen suitsiin.

— Jos voitte, niin ajakaa etunenässä; mutta älkää hätääntykö, vaikka viime hetkeen saakka pysyisittekin jäljessä.

Hevonen ei ehtinyt liikahtaakaan, kun Vronski nousi notkeasti ja voimakkaasti teräksisen, hammaslaitaisen jalustimen varaan ja laski jäntevän vartalonsa kepeällä varmuudella satulan narahtelevalle nahalle. Työnnettyään toisenkin jalkansa jalustimeen hän tasoitti tottuneesti sormillaan kaksinkertaiset ohjakset, ja Cord irrotti kätensä. Frou-Frou kurotti pitkää kaulaansa ikään kuin epäröiden, kummalla jalalla ensin astuisi, tempoi ohjaksia ja lähti sitten liikkeelle joustavin askelin, ratsastajaa notkuvassa selässään keinuttaen. Cord kiiruhti jäljessä. Levoton hevonen tempoili ohjaksia vuoroin kummaltakin puolelta koettaen pettää ajajaa, ja Vronski koetti turhaan tyynnyttää sitä sekä äänellään että kädellään.

He tulivat jo vähän matkan päässä lähtöpaikasta olevan padotun joen luo. Monia kilpailijoita ratsasti edellä ja monia takana, kun Vronski äkkiä kuuli selkänsä takaa kuraiselta tieltä nelistävän hevosen töminää ja Mahotin ratsasti hänen ohitseen valkojalkaisella, lerppakorvaisella Gladiatorillaan. Mahotin veti suunsa hymyyn, niin että suuret hampaat näkyivät, mutta Vronski katsahti häneen vihaisesti. Hän ei yleensäkään pitänyt Mahotinista ja piti tätä nyt kaikkein vaarallisimpana kilpailijanaan, ja häntä harmitti tuo ohitus, joka sai hänen hevosensa tulistumaan. Frou-Frou singahdutti vasemman jalkansa neliin, otti pari hyppyä, mutta vaihtoi kireitten ohjasten suututtamana juoksunsa tärisevään raviin, joka hypitti ajajaa. Cordkin synkistyi ja miltei juoksi tasa-astunnallaan Vronskin jäljessä.

XXV

Tähän kilpailuun osallistui kaikkiaan seitsemäntoista upseeria. Kilpailun oli määrä tapahtua suurella, neljän virstan pituisella, ellipsinmuotoisella radalla parvekkeen edustalla. Tälle radalle oli rakennettu yhdeksän estettä: joki, suuri puolentoista metrin korkuinen umpinainen aita juuri parvekkeen kohdalle, kuiva hauta, vesihauta, jyrkkä törmä, irlantilainen banketti — tämä oli kaikkein vaikeimpia esteitä ja sen muodosti risuilla peitetty valli ja sen takana hevoselta näkymättömissä oleva kaivanto, niin että hevosen täytyi joko hypätä molempien esteitten yli tai ruhjoutua kuoliaaksi, — sitten vielä vesihauta ja kuiva hauta, ja matka päättyi parvekkeen kohdalle. Mutta kilpailu ei alkanut itse radalta, vaan sivulta noin kahdensadan metrin päästä, ja tällä välimatkalla oli ensimmäinen este — noin kahden ja puolen metrin levyinen padottu joki, jonka yli ratsastajat saivat antaa hevosensa joko hypätä tai kahlata, miten itse halusivat.

Kolme kertaa kilpailijat asettuivat rinnakkain, mutta joka kerta joku hevonen työntyi muita ulommaksi, ja täytyi siis lähteä uudelleen. Lähdön johtaja, eversti Sestrin, alkoi jo hermostua, kunnes viimein neljännellä kerralla kiljaisi "hei!" — ja ratsastajat lähtivät.

Kaikkien silmät ja kaikki kiikarit suuntautuivat ratsumiesten kirjavaan joukkoon sen lähtiessä liikkeelle tasaisena rintamana.

"Lähtivät! Ratsastavat!" kuului joka suunnalta odotuksen hiljaisuuden jälkeen.

Katsojia juoksenteli ryhmittäin ja yksitellen paikasta toiseen paremmin nähdäkseen. Heti alkuun ratsastajien tasainen rivi rikkoutui, ja toinen toisensa jälkeen, kaksi ja kolme rinnakkain, he lähenivät jokea. Katsojista näytti, että he kaikki ratsastivat yhdessä jonossa, mutta kilpailijoille sekunninkin erotus merkitsi paljon.

Kiihottunut ja liian herkkähermoinen Frou-Frou ei päässyt heti vauhtiin, niin että useita hevosia kirmasi alussa sen edelle. Mutta ennen jokea Vronski, joka sai kaikin voimin hillitä ohjasten nojaan heittäytynyttä hevostaan, sivuutti kolme ratsastajaa, ja edelle jäi vain Mahotinin punaruskea Gladiator, jonka takapuoli notkui tahdikkaasti aivan Vronskin nenän edessä, sekä etummaisena kiitävä ihana Diana, puolikuollut Kuzovljev selässään.

Ensi hetkinä Vronski ei vielä hallinnut itseään eikä hevostaan. Aina ensimmäiselle esteelle eli joelle asti hän ei kyennyt ohjaamaan hevosen liikkeitä.

Gladiator ja Diana saapuivat joelle yhdessä, kimmahtivat melkein samalla sekunnilla joen ylle ja lensivät sen toiselle rannalle. Huomaamatta, kuin siivillä, Frou-Frou ponnahti niitten perään. Mutta juuri tuntiessaan olevansa ilmassa Vronski näki yhtäkkiä miltei hevosen jalkojen alla Kuzovljevin, joka painiskeli Dianansa kanssa joen toisella puolen. Kuzovljev oli hellittänyt ohjakset hypyn jälkeen, ja hevonen oli lentänyt hänen kanssaan kuperkeikkaa. Nämä tiedot Vronski sai vasta jälkeenpäin, nyt hän näki vain sen, että siihen, mihin Frou-Frou näytti putoavan, saattoi alle jäädä Dianan jalka tai pää. Mutta kuin putoava kissa Frou-Frou teki ilmassa jaloillaan ja selällään ponnistavan liikkeen, lennähti hevosen yli ja kiiti eteenpäin.

"Oi sinua, rakas!" ajatteli Vronski.

Joen toisella puolen Vronski sai täyden vallan hevoseensa ja alkoi pidätellä sitä, sillä hän aikoi ratsastaa ison sulkuaidan yli Mahotinin jäljestä ja pyrkiä hänen edelleen vasta seuraavalla neljänsadan metrin esteettömällä välimatkalla.

Iso sulkuaita oli aivan tsaarin parvekkeen edessä. Keisari, koko hovi ja suuri kansanjoukko, kaikki katsoivat heihin, häneen ja hevosenmitan verran edellä olevaan Mahotiniin, kun he saapuivat pirunmerran luo (niin nimitettiin sulkuaitaa). Vronski tunsi nuo joka puolelta häneen suunnatut katseet, mutta ei nähnyt mitään paitsi oman hevosensa korvat ja kaulan, vastaan sinkoavat mullanmurut, Gladiatorin lautaset ja valkeat jalat, jotka löivät tahtia hänen edessään ja pysyivät yhä saman matkan päässä. Gladiator ponnahti ylös kolahduttamatta jalkojaan mihinkään, huiskautti lyhyttä häntäänsä ja katosi Vronskin näkyvistä.

— Hyvä! kuului joku sanovan.

Samassa silmänräpäyksessä vilahtivat Vronskin silmien alla, aivan hänen edessään, sulkuaidan laudat. Muuttamatta lainkaan kulkuaan hevonen kohosi ilmaan hänen allaan. Laudat katosivat, takana vain kolahti jotain. Edellä juoksevan Gladiatorin kiihdyttämä hevonen oli ponnistanut liian aikaisin ja kolauttanut toisen takajalkansa kavion aitaa vasten. Mutta kulkuaan se ei muuttanut, ja kasvoille lentäneestä kurapärskeestä Vronski huomasi taas olevansa saman matkan päässä Gladiatorista. Hän näki taas edessään sen lautaset, lyhyen hännän ja aina vain samat, loittonematta nopeasti liikkuvat jalat.

Tuskin Vronski oli ehtinyt ajatella, että nyt olisi koetettava päästä Mahotinin edelle, kun hänen ajatuksensa oivaltanut Frou-Frou lisäsi ilman pienintäkään kehotusta huomattavasti vauhtiaan ja alkoi lähetä Mahotinia kaikkein edullisimmalta puolelta, nuoran vieritse. Mahotin ei päästänyt nuoran luo. Vronski ajatteli juuri, että voisihan kiertää ulkopuolitsekin, kun Frou-Frou jo vaihtoi jalkaa ja porhalsi sille puolen. Frou-Froun hiestä tummuva lapa oli jo Gladiatorin lautasten rinnalla. Vähän matkaa ne kirmasivat rinnakkain. Mutta esteelle saavuttaessa Vronski alkoi liikaa kaartamista välttääkseen auttaa ohjillaan, ja juuri törmän kohdalla hän ratsasti nopeasti Mahotinin ohitse. Hän näki vilaukselta tämän kuran tahrimat kasvot. Vronskista näytti jopa kuin Mahotin olisi hymyillyt. Vronski oli nyt Mahotinin edellä, mutta tunsi tämän olevan kintereillään ja kuuli selkänsä takaa kaiken aikaa kaikuvan tasaisen kapseen ja Gladiatorin sierainten katkonaisen, vielä aivan virkeän hengityksen.

Seuraavat kaksi estettä menivät helposti, mutta nyt Vronski kuuli Gladiatorin huohotuksen ja kavioiden töminän entistä lähempää. Hän kiiruhti hevostaan huomaten ilokseen, että se lisäsi vauhtia kevyen tuntuisesti, ja Gladiatorin kavioiden kapse kuului taas entisen matkan päästä.

Vronski oli nyt päässyt johtoon, kuten hän itse oli tahtonut ja kuten Cord oli kehottanut tekemään, — ja nyt hän oli varma voitostaan. Hänen innostuksensa, ilonsa ja hellyytensä Frou-Frouta kohtaan kasvoi kasvamistaan. Hänen teki mieli vilkaista taakseen, mutta hän ei uskaltanut tehdä niin, vaan koetti rauhoitella itseään ja olla kiiruhtamatta hevostaan pitääkseen sen jäljellä olevat voimavarat yhtä suurina kuin otaksui Gladiatorilla olevan. Vaikein este oli vielä edessäpäin; jos hän pääsisi sen yli ennen muita, hän voittaisi. Vinhasti hän läheni irlantilaista vallitusta. Sekä hän että Frou-Frou näkivät jo kaukaa risuilla peitetyn vallin ja kummankin, niin hevosen kuin miehen, valtasi hetkeksi epäilys. Vronski huomasi epäröintiä hevosen korvien asennossa ja kohotti ruoskaansa, mutta tunsi samassa, että epäilys oli ollut aiheeton: hevonen tiesi mitä oli tehtävä. Se lisäsi vauhtia, nousi tasaisesti — juuri niin kuin hän oli ajatellut — pystyyn ja ponnistettuaan maasta antautui oman vauhtinsa valtaan, joka vei sen kauas kaivannon taakse. Ja samaan tahtiin, jalkaansa vaihtamatta, Frou-Frou jatkoi keveää juoksuaan.

— Hyvä, Vronski! kuului vallin luona seisovasta ihmisjoukosta. Hän tiesi huutajat rykmenttitovereikseen; hän ei voinut olla tuntematta Jashvinin ääntä, vaikkakaan ei nähnyt tätä.

"Oi sinua, ihanaiseni!" hän kiitti hevostaan ja kuulosteli samalla taakseen. "Ylitse on!" päätteli hän kuullessaan takaansa Gladiatorin laukan. Jäljellä oli enää puolentoista metrin levyinen vesihauta. Vronski ei edes katsonut siihen, vaan alkoi loistavan voiton toivossa heiluttaa ohjiaan, vetäen hevosen päätä ylös ja alas juoksun tahtiin. Hän tunsi, että hevonen jännitti viimeiset voimansa. Sen kaula ja lavat olivat likomärät, säkä, pää ja korvat helmeilivät hikipisaroissa ja huohotus oli lyhyttä ja terävää. Mutta Vronski tiesi, että sen voimat riittäisivät hyvinkin jäljellä olevalle neljänsadan metrin matkalle. Liikunnan pehmeydestä sekä siitä, että tunsi olevansa lähempänä maata, Vronski tiesi, miten paljon hänen hevosensa oli lisännyt vauhtiaan.

Ojan yli se kiiti kuin huomaamattaan. Se lensi kuin lintu; mutta juuri sinä hetkenä tunsi Vronski kauhukseen, ettei hän ollut seurannut hevosensa liikkeitä, vaan oli laskeutuessaan satulaan ajattelemattomuudessaan tehnyt ilkeän, anteeksiantamattoman liikkeen. Yhtäkkiä hänen asentonsa muuttui ja hän ymmärsi jotain kauheaa tapahtuneen. Hän ei ollut vielä päässyt selville, mitä oli tapahtunut, kun hänen vieressään jo vilahtivat punaisen orin valkeat jalat, ja Mahotin laukkasi nopeasti ohi. Vronskin toinen jalka osui maahan, ja hänen hevosensa kaatui sen päälle. Tuskin hän oli ehtinyt irroittaa jalkansa, kun hevonen keikahti raskaasti koristen kyljelleen ja kurotteli turhaan ohutta hikistä kaulaansa päästäkseen pystyyn; se värisi hänen jalkojensa juuressa kuin haavoittunut lintu. Vronskin tekemä äkillinen liike oli taittanut sen selän. Mutta sen hän käsitti vasta paljoa myöhemmin. Nyt hän näki vain sen, että Mahotin eteni nopeasti ja hän seisoi yksin horjuvin jaloin jähmettyneellä, rapaisella kentällä ja hänen edessään makasi Frou-Frou pää häneen päin kääntyneenä ja katsoi häneen ihanilla silmillään. Ymmärtämättä vieläkään mitä oli tapahtunut Vronski veti ohjaksista. Hevonen tempoili taas ruhoaan värähdellen kuin kala, niin että satula narisi, ja sai jo etujalkansa paikoilleen, mutta ei jaksanut nostaa takapuoltaan, vaan lyyhistyi samassa ja kaatui jälleen kyljelleen. Intohimon vääristämin kasvoin, kalpeana ja leuka vavisten Vronski potkaisi sitä kantapäällään vatsaan ja alkoi uudelleen kiskoa sitä ohjaksista. Mutta se ei liikahtanut enää paikaltaan, vaan makasi turpa maata vasten ja katsoi isäntäänsä ilmeikkäin silmin.

— Oo-oo! vaikeroi Vronski pidellen päätään. — Oo! Mitä minä tein? huudahti hän. — Hävisin! Ja oma syyni, oma häpeällinen, anteeksiantamaton syyni! Ja tuo rakas hevosparka, jonka minä murskasin! Oo-oo! Mitä minä tein!

Lääkäri ja välskäri, yleisöä ja Vronskin rykmenttitovereita juoksi hänen luokseen. Onnettomuudekseen hän tunsi olevansa terve ja vahingoittumaton. Hevosen selkä oli katkennut ja hevonen oli siis ammuttava. Vronski ei voinut vastata kysymyksiin eikä puhua kenenkään kanssa. Hän kääntyi pois ja — nostamatta maahan pudonnutta lakkiaan — lähti radalta, itse tietämättä minne. Hän tunsi olevansa onneton. Ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi syvän, korjaamattoman onnettomuuden tunteen, onnettomuuden, johon syypää oli hän itse.

Jashvin juoksi lakki kourassa hänen jälkeensä ja saattoi hänet kotiin, ja puolen tunnin kuluttua Vronski tointui. Mutta muisto tästä kilparatsastuksesta kaihersi pitkän aikaa hänen sielussaan hänen elämänsä raskaimpana ja tuskallisimpana tapahtumana.

XXVI

Ulkoisesti Aleksei Aleksandrovitshin suhde vaimoonsa oli pysynyt ennallaan. Ainoa ero oli siinä, että Aleksei Aleksandrovitsh oli vielä entistä enemmän hautautunut työhönsä. Kuten edellisinäkin vuosina hän oli nytkin kevään puhjetessa lähtenyt ulkomaille kylpylään hoitamaan talven ponnistuksissa heikentynyttä terveyttään. Ja kuten ennenkin hän oli palannut kotiin heinäkuussa ja ryhtynyt entistä tarmokkaammin tavanmukaiseen työhönsä. Kuten ennenkin oli hänen vaimonsa muuttanut kesäksi maalle ja hän itse oli jäänyt Pietariin asumaan.

Ruhtinatar Tverskajan illanvieton jälkeinen keskustelu ei ollut uudistunut. Aleksei Aleksandrovitsh ei sen jälkeen enää koskaan ollut puhunut vaimolleen epäilyksistään eikä mustasukkaisuudestaan, ja hänen omituinen, näyttelemistä muistuttava seurustelutapansa soveltui mitä parhaiten hänen nykyisiin perhesuhteisiinsa. Hän oli nyt hieman kylmempi vaimoaan kohtaan kuin ennen. Oli kuin hän olisi ollut vain hiukan nyreissään sen ensimmäisen yöllisen keskustelun takia, jonka Anna oli niin ylimielisesti torjunut. Hänen suhteessaan Annaan oli pieni nyrpeyden pilkahdus, ei muuta. "Sinä et tahtonut selvittää välejä" tuntui hän tahtovan sanoa, "sen pahempi sinulle. Nyt sinä saat pyytää selvitystä minulta, mutta minä en rupea selvittelemään. Sen pahempi sinulle", hän ajatteli sydämessään kuten ihminen, joka on turhaan yrittänyt sammuttaa tulipaloa ja turhista ponnisteluistaan vihastuneena huudahtaa viimein: "Vähät siitä! Pala kun tahdot!"

Hän, virka-asioissaan niin viisas ja ymmärtäväinen mies, ei käsittänyt, miten järjetön oli tuollainen suhde omaan vaimoon. Hän ei käsittänyt sitä, sillä hänen oli liian hirveätä huomata, missä asemassa hän oikeastaan oli, ja hän kätki syvälle sieluunsa sen lukitun ja sinetöidyn lokeron, jossa piilivät hänen tunteensa perhettä, vaimoa ja poikaa kohtaan. Lopputalvella hän oli muuttunut huomaavaisesta isästä erityisen kylmäkiskoiseksi poikaansa kohtaan ja kohteli tätä samalla tavoin ivansekaisesti kuin vaimoaankin. "Hoi, nuori mies!" hän aloitti halutessaan puhutella poikaa.

Aleksei Aleksandrovitsh väitti ja uskoi, ettei hänellä ollut koskaan ennen ollut niin paljon virkavelvollisuuksia kuin tänä vuonna. Mutta hän ei tiedostanut sitä, että hän oli itse haalinut itselleen niin suuren työtaakan päästäkseen avaamasta sitä lokeroa, jossa asustivat tunteet vaimoa ja perhettä kohtaan ja jonka sisällys kävi sitä pelottavammaksi, mitä kauemmin se pysyi suljettuna. Jos jollakin olisi ollut oikeus kysyä Aleksei Aleksandrovitshilta, mitä tämä ajatteli vaimonsa käytöksestä, ei leppeä ja sävyisä Aleksei Aleksandrovitsh olisi vastannut mitään, vaan olisi suuttunut kovasti sellaisen kysymyksen tekijälle. Siksi Aleksei Aleksandrovitshin ilmeessä oli jotain ylpeää ja ankaraa, kun häneltä kysyttiin hänen vaimonsa vointia. Hän ei tahtonut ajatella mitään vaimonsa tunteista tai käytöksestä eikä tosiaankaan ajatellut siitä mitään.

Aleksei Aleksandrovitshin vakituinen huvila oli Pietarhovissa, ja tavallisesti myös kreivitär Lidia Ivanovna asui kesäisin siellä Annan lähinaapurina ja alituisena toverina. Mutta tänä kesänä kreivitär Lidia Ivanovna ei ollutkaan muuttanut Pietarhoviin eikä kertaakaan käynyt Anna Arkadjevnan luona, vaan oli vihjauksin antanut Aleksei Aleksandrovitshin ymmärtää, miten sopimatonta Annan oli seurustella niin läheisesti Betsyn ja Vronskin kanssa. Aleksei Aleksandrovitsh oli keskeyttänyt hänet huomauttaen ankarasti, että hänen vaimonsa oli epäilysten yläpuolella, ja siitä saakka hän oli vältellyt kreivitär Lidia Ivanovnaa. Hän ei tahtonut nähdä eikä nähnyt, miten seurapiireissä jo monet katsoivat kieroon hänen vaimoaan; hän ei tahtonut ymmärtää eikä ymmärtänyt, miksi hänen vaimonsa oli erityisesti tahtonut muuttaa kesäksi juuri Tsarskojeen, missä Betsy asui ja mistä ei ollut pitkä matka Vronskin rykmentin leirille. Hän ei tahtonut ajatella sitä eikä ajatellut; mutta vaikka hänellä ei ollutkaan mitään varmempia todisteita eikä edes syitä epäluuloon ja vaikka hän ei koskaan tunnustanut sitä itselleen, tiesi hän sielunsa sisimmässä varmasti olevansa petetty aviomies ja oli siitä syvästi onneton.

Kuinka usein hän olikaan kahdeksanvuotisen onnellisen avioelämänsä aikana toisten uskottomia vaimoja ja petettyjä aviomiehiä katsellessaan sanonut itselleen: "Kuinka voi päästää asiat menemään noin? Miten voi elää selvittämättä noin vastenmielistä tilannetta?" Mutta nyt, kun kohtalonisku oli sattunut hänen omaan päähänsä, hän ei vain ollut ajattelematta, miten selvittäisi tilanteen vaan suorastaan tahtoi pysyä tietämättömänä siitä, — niin kamala ja luonnoton oli hänen asemansa.

Ulkomailta palattuaan Aleksei Aleksandrovitsh oli kaksi kertaa käynyt huvilallaan. Toisen kerran hän oli ollut siellä päivällisellä, toisen kerran viettänyt siellä illan vieraiden parissa, mutta ei ollut kertaakaan jäänyt yöksi, niin kuin hänen oli ollut tapana tehdä edellisinä kesinä.

Kilparatsastuspäivä oli Aleksei Aleksandrovitshille sangen kiireinen. Mutta jo aamulla suunnitellessaan päivän ohjelmaa hän päätti heti varhaisen päivällisen syötyään lähteä huvilalleen vaimonsa luo ja sieltä kilparadalle, jonne koko hovin tiedettiin saapuvan ja jonne siis hänenkin täytyi mennä. Vaimonsa luo hän aikoi poiketa siksi, että oli päättänyt käydä tämän luona kerran viikossa säädyllisyyden vuoksi. Sitä paitsi hänen piti tänään — ennen viidettätoista päivää — säännöksi tulleen tavan mukaan jättää vaimolleen rahaa talousmenoihin.

Aleksei Aleksandrovitsh hallitsi ajatuksensa hyvin eikä sallinut nytkään Annaa koskevia asioita harkitessaan mietteidensä liukua vähääkään pidemmälle vaimonsa henkilökohtaisiin suhteisiin.

Aamu oli sangen kiireinen. Edellisenä päivänä oli kreivitär Lidia Ivanovna lähettänyt Aleksei Aleksandrovitshille Pietariin saapuneen kuuluisan Kiinan-matkaajan toisen teoksen sekä kirjeen, jossa hän kehui kirjoittajaa monessa suhteessa erittäin mielenkiintoiseksi ja tärkeäksi henkilöksi ja pyysi ottamaan hänet vastaan. Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut eilen illalla ehtinyt lukea matkakirjaa läpi ja siksi hän lopetti sen aamulla. Sitten tuli anojia ja sen jälkeen alkoivat selonteot, vastaanotot, virkanimitykset, erottamiset, palkintojen, eläkkeiden ja palkkojen määräämiset, kirjeenvaihto — kaikki tuo arkityö, kuten Aleksei Aleksandrovitsh sitä nimitti, joka vaati niin paljon aikaa. Sitten oli yksityisiä asioita — lääkärin ja asiainhoitajan käynnit. Viimeksi mainittu ei vienyt paljon aikaa. Hän toi vain Aleksei Aleksandrovitshille tarvittavat rahat ja antoi lyhyen selonteon asiantilasta, joka ei ollut kovin hyvä, koska tänä vuonna matkoihin oli mennyt enemmän kuin ennen. Mutta lääkäri, pietarilainen merkkihenkilö ja Aleksei Aleksandrovitshin ystävä, vei paljon aikaa. Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut odottanut häntä tänään ja oli hyvin hämmästynyt hänen tulostaan ja varsinkin siitä, että tohtori hyvin tarkkaan kyseli hänen terveydentilaansa, kuunteli hänen rintaansa, koputteli ja tunnusteli maksaa. Aleksei Aleksandrovitsh ei tiennyt, että hänen ystävänsä Lidia Ivanovna, joka oli huomannut Aleksei Aleksandrovitshin terveyden tänä vuonna huonontuneen, oli pyytänyt tohtoria käymään katsomassa sairasta. "Tehkää se minun vuokseni", oli kreivitär sanonut.

— Minä teen sen Venäjän vuoksi, kreivitär, oli tohtori vastannut.

— Verraton ihminen! oli kreivitär Lidia Ivanovna sanonut.

Tohtori oli hyvin tyytymätön Aleksei Aleksandrovitshin terveydentilaan. Hän sanoi maksan huomattavasti laajentuneen ja ruoansulatuksen huonontuneen ja väitti kylpylähoidon jääneen kokonaan tehottomaksi. Hän määräsi mahdollisimman paljon liikuntaa, mahdollisimman vähän henkistä jännitystä ja kaikinpuolista mielipahan karttamista, toisin sanoen juuri sitä, mikä oli Aleksei Aleksandrovitshille yhtä mahdotonta kuin olla hengittämättä, ja Aleksei Aleksandrovitshille jäi hänen käynnistään ikävä tunne, että hänen laitansa oli jollain tavoin huonosti eikä paranemisesta ollut toivoa.

Poistuessaan Aleksei Aleksandrovitshin luota lääkäri kohtasi ulko-ovella Aleksei Aleksandrovitshin asiainhoitajan Sljudinin, jonka hän hyvin tunsi. He olivat ylioppilastovereita, ja joskin he harvoin osuivat yhteen, he pitivät toisistaan, ja siksi Sljudin ilmaisi tohtorille poikkeuksellisen avomielisen arvionsa sairaan tilasta.

— Olen kovin iloinen, että kävitte hänen luonaan, sanoi Sljudin. —
Hän ei voi hyvin, ja minusta näyttää… No, kuinka hänen laitansa on?

— Hjaa, kuinka sanoisin, lausui tohtori viitaten Sljudinin pään yli kuskilleen, jotta tämä ajaisi vaunut oven eteen, — hjaa, toisti hän tarttuen valkoisilla käsillään säämiskähansikkaansa sormeen ja venyttäen sitä. — Jos koetatte katkaista viulun kieltä, jota ei ole vedetty kireälle, niin huomaatte, että se on vaikeata. Mutta jännittäkää se niin kireälle kuin voitte ja painakaa sitä sormellanne, niin se katkeaa. Aleksei Aleksandrovitsh on ahkeruuttaan ja tunnollisuuttaan kiristänyt voimansa äärimmilleen; lisäksi on olemassa painetta sivusuunnasta, ja raskastakin, lopetti lääkäri kohottaen vihjailevasti kulmakarvojaan. — Tuletteko katsomaan kilparatsastusta? hän lisäsi noustessaan vaunuihinsa. — Niin tietenkin, vaatii paljon aikaa, vastasi lääkäri johonkin Sljudinin huomautukseen, jota ei tarkasti kuullut.

Kauan viipyneen lääkärin jälkeen saapui tunnettu matkamies, ja Aleksei Aleksandrovitsh joka osasi käyttää hyväkseen juuri lukemaansa matkakertomusta ja entistä asiantuntemustaan, hämmästytti matkailijaa syvillä tiedoillaan ja valistuneiden näkemystensä laajuudella.

Heti kohta kun matkailija oli tullut, lakeija ilmoitti, että maaseudulta oli saapunut lääninmarsalkka, jonka kanssa piti keskustella. Hänen lähdettyään Aleksei Aleksandrovitshin täytyi selvittää loput arkiset kysymykset asiainhoitajan kanssa ja käydä vielä erään huomattavan henkilön luona tietyn vakavan ja tärkeän asian vuoksi. Aleksei Aleksandrovitsh ehti sopivasti kotiin päivälliselle viideksi, ja asiainhoitajan kanssa aterioituaan hän pyysi tätä tulemaan mukaansa huvilalle ja sieltä kilparadalle.

Huomaamattaan Aleksei Aleksandrovitsh koetti nykyään vaimonsa luo lähtiessään aina saada seurakseen kolmannen henkilön.

XXVII

Kun Anna seisoi peilin edessä ja kiinnitti Annuskan avulla viimeistä solmuketta pukuunsa, hän kuuli pääoven puolelta soran rahinaa rattaanpyörien alla.

"Betsykö se näin aikaisin?" hän ajatteli, vilkaisi ikkunaan, näki vaunut ja niistä esiin pilkistävän mustan hatun ja tutut ulkonevat korvat. — "Oh, kuinka pahaan aikaan! Ei suinkaan hän jää yöksi?" hän ajatteli, ja niin kauhistuttavalta ja kammottavalta hänestä tuntui jo pelkkä ajatuskin, mitä kaikkea siitä voisi seurata, että hän riensi tulijoita vastaan iloisin ja hehkuvin kasvoin, hetkeäkään miettimättä. Hän tunsi joutuvansa tutuksi käyneen valheen ja petoksen hengen valtaan ja alkoi puhua tietämättä mitä sanoi.

— Sepä oli kiltisti tehty! hän sanoi antaen kättä miehelleen ja tervehti hymyillen kotoisen tuttua Sljudinia. — Toivottavasti sinä jäät yöksi? jatkoi hän valheenhengen kuiskaamin sanoin, — ja nyt ajamme yhdessä kilparadalle. Ikävää vain, että minä lupasin Betsylle. Hän tulee minua hakemaan.

Aleksei Aleksandrovitsh rypisti kulmiaan Betsyn nimen kuullessaan.

— Oo, enhän minä rupea erottamaan erottamattomia, hän sanoi tavalliseen pilkalliseen sävyynsä. — Me menemme yhdessä, Mihail Vasiljevitsh ja minä. Lääkäritkin käskevät minua kävelemään. Minä menen jalkaisin ja kuvittelen olevani parantolassa.

— Ei ole mitään kiirettä vielä, Anna sanoi. — Saanko tarjota teetä?
Hän painoi soittokellon nappia.

— Tuokaa teetä ja sanokaa Serjozhalle, että Aleksei Aleksandrovitsh on täällä. No, mitä sinulle kuuluu? Mihail Vasiljevitsh tehän ette ole ennen käynytkään täällä; katsokaahan, miten kaunis kuisti minulla on, puheli hän vuoroin kummallekin.

Hän puhui hyvin vapaasti ja luonnollisesti, mutta liian paljon ja liian nopeasti. Hän tunsi sen itse, varsinkin kun kohtasi Mihail Vasiljevitshin uteliaan ja — kuten hänestä näytti — tutkiskelevan katseen.

Mihail Vasiljevitsh lähti heti kuistille.

Anna istuutui miehensä viereen.

— Sinä et näytä oikein hyvinvoivalta.

— Niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh — tänään kävi lääkäri luonani ja viipyi kokonaisen tunnin. Aavistan, että hänet oli lähettänyt joku ystävistäni: niin kallisarvoinen on minun terveyteni…

— Niinkö, no mitä hän sanoi?

Anna kyseli miehen voinnista ja töistä ja pyysi häntä säästämään voimiaan ja tulemaan joksikin aikaa luokseen huvilalle lepäämään.

Kaiken tämän hän sanoi iloisesti ja nopeasti, silmissään erityinen välke. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei havainnut vaimonsa puheen sävyssä mitään sivumerkityksiä. Hän kuuli vain tämän sanat ja käsitti ne varsinaisessa merkityksessään. Ja hän vastaili suoraan ja teeskentelemättömästi, joskin leikillisesti. Koko keskustelussa ei ollut mitään erikoista, mutta jälkeenpäin Anna ei koskaan voinut muistella tätä lyhyttä puhetuokiota ilman kirvelevää häpeän tunnetta.

Serjozha tuli sisään opettajattaren seurassa. Jos Aleksei Aleksandrovits olisi ollut valmis panemaan asioita merkille, häneltä ei olisi jäänyt huomaamatta se arka ja neuvoton katse, jonka Serjozha loi ensin isäänsä ja sitten äitiinsä. Mutta hän ei tahtonut nähdä mitään eikä nähnyt mitään.

— Haa, nuori mies! Hän on kasvanut. Alkaa tosiaan olla aikamies.
Hyvää päivää, nuori mies.

Ja hän antoi kättä arastelevalle Serjozhalle.

Serjozha, joka oli aina ollut ujo isänsä seurassa, oli ruvennut suorastaan vierastamaan tätä sen jälkeen kun Aleksei Aleksandrovitsh oli alkanut sanoa häntä nuoreksi mieheksi ja kun hänen mieleensä oli noussut arvoitukseksi jäänyt kysymys, oliko Vronskia pidettävä ystävänä vai vihollisena. Ikään kuin turvaa hakien hän katsahti äitiinsä. Vain äidin seurassa hänen oli hyvä olla. Puhellessaan kotiopettajattaren kanssa Aleksei Aleksandrovitsh piti kättään poikansa olkapäällä, ja Serjozhan oli niin kiusallisen paha olla, että Anna näki hänen olevan itkuun purskahtamaisillaan.

Anna oli punastunut pojan astuessa huoneeseen. Poikansa kiusaantuneisuuden nyt huomatessaan hän nousi nopeasti tuoliltaan, nosti Aleksei Aleksandrovitshin käden Serjozhan olkapäältä, suuteli poikaa ja vei tämän kuistille palaten itse heti takaisin.

— Eiköhän olisi jo aika lähteä, hän sanoi katsoen kelloaan, — ihme, ettei Betsyä jo kuulu!…

— Niin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh nousten seisomaan ja pannen kätensä ristiin naksutellakseen sormiaan. — Minä tulin sitä paitsi tuomaan sinulle rahaa, sillä ei satakielikään saduista elä, hän sanoi. — Luulen, että se tulee tarpeeseen.

— Ei, en tarvitse… ei, tarvitsen sentään, Anna sanoi katsomatta häneen ja punastuen hiusrajaa myöten. — Mutta poikkeat kai sinä tänne kilpailujen jälkeen.

— Poikkean kyllä, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. — Siellähän tulee Pietarhovin kaunistus, ruhtinatar Tverskaja, lisäsi hän nähdessään ikkunasta pääoven eteen vierivät silavaljaiset, korkeat ja kapeat englantilaiset vaunut. — Miten keikarimaista! Sepä vasta hienoa! No, emmeköhän jo lähde mekin?

Ruhtinatar Tverskaja istui paikallaan, ja ainoastaan hänen puolisaappaisiin, peleriinitakkiin ja mustaan hattuun pukeutunut lakeijansa hyppäsi pääoven edessä alas vaunuista.

— Minä menen nyt, jääkää hyvästi! Anna sanoi ja poikaansa suudeltuaan meni Aleksei Aleksandrovitshin luo ja ojensi hänelle kätensä. — Olit hyvin kiltti kun tulit.

Aleksei Aleksandrovitsh suuteli hänen kättään.

— No, näkemiin sitten! Sinähän tulet sitten teetä juomaan? Se on hauskaa! Anna sanoi ja poistui hehkuen iloisena. Mutta heti miehensä näköpiiristä poistuttuaan hän aisti käsiselässään paikan, jota Aleksei Aleksandrovitshin huulet olivat koskettaneet, ja hän värähti vastenmielisyydestä.

XXVIII

Kun Aleksei Aleksandrovitsh saapui kilpailupaikalle, istui Anna jo Betsyn vieressä sillä parvekkeella, minne korkein hienosto oli kokoontunut. Hän huomasi miehensä jo kaukaa. Kaksi miestä — aviomies ja rakastaja — olivat hänen elämänsä kaksi keskipistettä, ja hän tunsi heidän läheisyytensä ilman ulkoisia aistihavaintoja. Jo kaukaa hän vaistosi miehensä lähestyvän ja seurasi tahtomattaan tämän kulkua aaltoilevan väkijoukon läpi. Anna näki hänen lähestyvän parveketta milloin mielisteleviin kumarruksiin suopeasti vastaten, milloin vertaisiaan ystävällisesti ja hajamielisesti tervehtien, milloin taas tarkkaavaisesti odottaen maailman mahtavien katseita ja nostellen suurta pyöreäkupuista hattuaan, joka painoi hänen korviensa päitä. Anna tunsi kaikki nuo tavat, ja ne olivat hänelle kiusallisen vastenmielisiä. "Hänen sielussaan on pelkkää kunnianhimoa ja menestymisenhalua", ajatteli Anna, "ja korkeammat käsitykset, rakkaus sivistystä kohtaan, uskonto ja muu semmoinen ovat vain aseita, joita hän käyttää menestyäkseen."

Hänen naistenparveketta kohti suunnatusta katseestaan — hän katsoi suoraan sinne, mutta ei löytänyt vaimoaan musliinin, silkkinauhojen, sulkien, päivänvarjojen ja kukkien merestä, — Anna ymmärsi miehen etsivän häntä. Mutta hän ei tahallakaan ollut huomaavinaan miestään.

— Aleksei Aleksandrovits! huudahti ruhtinatar Betsy hänelle, — te ette varmaankaan näe puolisoanne; täällähän hän on!

Aleksei Aleksandrovitsh hymyili kylmää hymyään.

— Täällä on niin paljon loistoa, että silmät sokenevat, hän sanoi ja nousi parvekkeelle. Hän hymyili Annalle kuten miehen tulee hymyillä tavatessaan vaimonsa, jonka on vastikään nähnyt, ja tervehti ruhtinatarta ja muita tuttaviaan, kutakin asianmukaisesti: laskien leikkiä daamien kanssa ja sanoen tervehdykseksi muutaman sanan herroillekin. Alhaalla parvekkeen vieressä seisoi älykkyydestään ja sivistyksestään kuuluisa kenraaliadjutantti, jota Aleksei Aleksandrovitsh suuresti kunnioitti. Aleksei Aleksandrovitsh ryhtyi heti keskustelemaan hänen kanssaan.

Oli eri kilpailujen väliaika, ja siksi ei mikään häirinnyt keskustelua. Kenraaliadjutantti puhui tuomitsevasti kilparatsastuksesta. Aleksei Aleksandrovitsh väitti vastaan puolustaen niitä. Anna kuunteli hänen ohutta, tasaista ääntään seuraten tarkkaan hänen puhettaan, ja jokainen sana, minkä hän sanoi, tuntui Annasta soraääneltä, joka viilsi korvaa.

Kun neljän virstan esteratsastus alkoi, Anna kumartui eteenpäin ja katseli hellittämättä Vronskia tämän astuessa hevosensa luo ja noustessa sen selkään. Koko ajan Anna kuuli miehensä vastenmielisen, keskeytymättömän äänen. Häntä vaivasi pelko ja jännitys Vronskin tähden, mutta vielä enemmän vaivasi häntä tuon ohuen äänen tympäisevän tuttu nuotti, joka ei näyttänyt vaikenevan enää koskaan.

"Minä olen huono nainen, minä olen turmeltunut nainen", hän ajatteli, "mutta minä en pidä valheesta, minä en siedä valhetta, ja hänen ruokanaan on valhe. Hänhän sietää kaiken ja näkee kaiken; eikö hän tunne mitään, kun voi jutella tuossa kaikessa rauhassa? Jos hän tappaisi minut ja tappaisi Vronskin, voisin kunnioittaa häntä. Mutta ei, hän pitää kiinni valheesta ja säädyllisyydestä", Anna ajatteli tietämättä itsekään, mitä oikeastaan tahtoi miehestään. Hän ei ymmärtänyt, että Aleksei Aleksandrovitshin tavaton puheliaisuus, joka niin hermostutti häntä, olikin juuri miehen sisäisen jännityksen ja rauhattomuuden ulkonaista värähtelyä. Kuten itsensä pahasti loukannut lapsi hyppelee koettaen tukahduttaa kipunsa lihasliikkeillä, myös Aleksei Aleksandrovitsh tarvitsi ehdottomasti älylleen liikettä tukahduttaakseen ne ajatukset vaimostaan, jotka tämän ja Vronskin läheisyydessä ja viimeksimainitun nimeä kaiken aikaa toistettaessa alinomaa pyrkivät tajuntaan. Ja aivan kuin hyppeleminen on lapselle luontaista, oli Aleksei Aleksandrovitshille luontaista hyvä ja viisas keskustelu. Hän puhui:

— Vaara on välttämätön ehto ratsuväen ja yleensä sotilaiden ratsastuskilpailuissa. Jos Englannin sotahistoria voi osoittaa meille loistavimmat teot, mitä ratsuväki maailman monilla taistelukentillä on suorittanut, näin on ainoastaan siksi, että tuo maa on historiallisesti kehittänyt eläimiinsä ja ihmisiinsä harvinaisen voiman. Urheilu on minun käsittääkseni hyvin merkittävää; mutta kuten aina me näemme siinäkin pelkkää pintapuolisuutta.

— Ei se pintapuolista ole, virkkoi ruhtinatar Betsy. — Sanotaan, että eräältä upseerilta on murtunut kaksi kylkiluuta.

Aleksei Aleksandrovitsh veti suunsa tyypilliseen hymyynsä, joka paljasti hampaat mutta ei ilmaissut mitään.

— Myöntäkäämme, ruhtinatar, että se ei ole pintapuolista, vaan sisäistä, hän sanoi, — mutta emme nyt puhu siitä, — ja hän kääntyi taas puhumaan kenraalille vakavaan sävyyn, — älkäämme unohtako sitä seikkaa, että kilpailijat ovat sotilaita, jotka ovat valinneet sen toimialan, ja täytyneehän meidän myöntää, että jokaisella kutsumuksella on myös varjopuolensa. Se kuuluu suorastaan sotilaan velvollisuuksiin. Sellaiset julmat urheilulajit kuin nyrkkeily tai espanjalaisten härkätaistelu kielivät raakalaisuudesta. Mutta jalo urheilu on merkkinä korkeasta kehitystasosta.

— Ei, minä en tule enää toista kertaa: tämä on liian jännittävää, sanoi ruhtinatar Betsy. — Eikö niin, Anna?

— Jännittävääpä hyvinkin, mutta siitä ei saa silmiään irti, sanoi eräs toinen nainen. — Jos minä olisin ollut roomalaisnainen, en olisi laiminlyönyt ainoatakaan sirkusnäytäntöä.

Anna ei sanonut mitään, katsoi vain yhteen paikkaan laskematta kiikariaan.

Samassa parvekkeen poikki kulki korkea-arvoinen kenraali. Aleksei Aleksandrovitsh keskeytti puheensa ja nousi nopeasti, mutta arvonsa tuntien seisomaan ja kumarsi syvään ohi kulkevalle sotilaalle.

— Te ette ole ratsastamassa, sutkautti kenraali.

— Minun ratsastukseni on vaikeampaa, vastasi Aleksei Aleksandrovits kunnioittavasti.

Ja vaikka tämä vastaus ei merkinnyt mitään, osoitti korkea sotilashenkilö ilmeellään kuulleensa viisaan sanan viisaalta mieheltä ja täysin käsittäneensä, mikä oli la pointe de la sauce.

— On kaksi eri puolta, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh jälleen, — kilpailijoiden ja katsojien puoli. Ja katsojien osalta viehtymys näihin näytäntöihin on varma merkki alhaisesta kehitystasosta, myönnän sen mutta…

— Lyökäämme vetoa, ruhtinatar! kuului alhaalta Betsyn puoleen kääntyvän Stepan Arkadjevitshin ääni. — Kenen puolella te olette?

— Anna ja minä olemme ruhtinas Kuzovljevin kannattajia, sanoi Betsy.

— Minä Vronskin. Pari hansikkaita.

— Hyvä.

— Katsokaa, eikö ole kaunista!

Aleksei Aleksandrovitsh pysyi vaiti, kun hänen vieressään puhuttiin, mutta aloitti pian uudelleen:

— Sen myönnän, mutta miehiset urheilulajit… yritti hän jatkaa. Mutta samassa ratsastajat saivat lähtömerkin ja kaikki keskustelut keskeytyivät. Aleksei Aleksandrovitskin vaikeni, ja kaikki nousivat seisomaan ja katsoivat joelle päin. Aleksei Aleksandrovitshia ei kilpailu huvittanut eikä hän siksi katsonut ratsastajiin, vaan silmäili katsomoa väsynein, hajamielisin katsein. Hänen silmänsä pysähtyivät Annaan.

Annan kasvot olivat kalpeat ja ankaran vakavat. Hän ei nähtävästi huomannut yhden ainoan lisäksi mitään eikä ketään. Hänen kätensä puristi kouristuksenomaisesti viuhkaa, ja hän pidätti henkeään. Aleksei Aleksandrovitsh katsahti häneen, mutta käänsi nopeasti katseensa pois silmäilläkseen muiden kasvoja.

"Onhan tuokin nainen tuossa jännittynyt, ja muutkin. Sehän on varsin luonnollista", arveli Aleksei Aleksandrovitsh itsekseen. Hän tahtoi olla katsomatta Annaan, mutta ei voinut estää katsettaan liukumasta tätä kohti. Hän tarkasteli jälleen noita kasvoja koettaen olla huomaamatta sitä, mitä ne niin selvästi kuvastivat. Mutta vasten tahtoaankin hän näki niistä kaiken sen, mitä ei ollut tahtonut nähdä, ja kauhistui.

Kuzovljevin kaatuminen kuohutti kaikkia, mutta Aleksei Aleksandrovitsh näki Annan kalpeista voitonriemuisista kasvoista, että se, jota hän katsoi, ei selvästikään ollut kaatunut. Kun sitten Mahotinin ja Vronskin päästyä onnellisesti suuren sulkuaidan yli seuraava upseeri suistui siinä päälaelleen murskautuen kuoliaaksi, ja kauhun humahdus kävi koko yleisön yli, Aleksei Aleksandrovitsh näki, ettei Anna edes huomannut sitä ja että hän vaivoin ymmärsi, mistä ympärillä puhuttiin. Ja hän tarkkaili Annan kasvoja yhä useammin ja kiinteämmin. Anna, joka oli täysin uppoutunut katselemaan Vronskia, aisti kasvoihinsa sivulta suuntautuvan kylmän katseen.

Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen, loi mieheensä kysyvän katseen, kurtisti kevyesti kulmiaan ja käännähti jälleen pois.

"Oh, vähät minä välitän", näytti hän tahtovan sanoa miehelleen eikä enää kertaakaan katsahtanut tähän.

Ei ollut onnea tässä kilpailussa. Seitsemästätoista osanottajasta kaatui ja rusentui enemmän kuin puolet. Kilpailujen päättyessä kaikki olivat kuohuksissaan, ja mieltenkuohu kasvoi vielä suuremmaksi, kun kuultiin, että keisari oli tyytymätön.

XXIX

Kaikki ilmaisivat äänekkäästi paheksuntansa, kaikkialla toistettiin jonkun sanomaa lausetta: "Ei puutu muuta kuin sirkusleijonat", ja kauhu oli yleinen, niin ettei siinä, että Anna Vronskin suistuessa voihkaisi ääneensä, ollut mitään tavatonta. Mutta heti sen jälkeen Annan kasvoissa tapahtui muutos, joka rikkoi kaikki säädyllisyyden lait. Hän hätääntyi siinä määrin, että unohti itsensä kokonaan. Hän alkoi vavahdella kuin kiinni otettu lintu, milloin nousten pystyyn ja aikoen lähteä johonkin, milloin kääntyen Betsyyn päin.

— Lähdetään, lähdetään, puhui hän.

Mutta Betsy ei kuunnellut. Hän puheli eteenpäin kumartuneena alempana seisovan kenraalin kanssa.

Aleksei Aleksandrovitsh tuli Annan luo ja tarjosi kohteliaasti käsivarttaan.

— Lähdetään vain, jos niin tahdotte, hän sanoi ranskaksi; mutta Anna kuunteli kenraalin sanoja eikä huomannut miestään.

— Sanovat myös taittaneen jalkansa, puhui kenraali. — Tämä on kerrassaan kuulumatonta.

Vastaamatta miehelleen Anna kohotti kiikarinsa ja katsoi sitä paikkaa kohti, missä Vronski oli kaatunut. Mutta se oli niin kaukana ja siellä liikuskeli niin paljon kansaa, ettei mitään näkynyt kunnolla. Hän laski tähystimensä alas ja aikoi mennä; mutta samassa eräs upseeri tuli ratsastaen täyttä laukkaa ja ilmoitti jotain keisarille. Anna kurottautui eteenpäin kuullakseen.

— Stiva, Stiva! huudahti hän veljelleen.

Mutta Stiva-veli ei kuullut, ja Anna päätti lähteä alas parvekkeelta.

— Vielä kerran tarjoan teille käsivarteni, jos tahdotte lähteä, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh koskettaen Annan kättä.

Anna väisti inhoten loitommaksi ja vastasi katsomatta häntä silmiin:

— Ei, ei, antakaa minun olla, minä en tule vielä.

Anna näki erään upseerin juoksevan radan poikki parvekkeen luo sieltä, missä Vronski oli kaatunut. Betsy huiskutti hänelle nenäliinaansa. Upseeri toi tiedon, että ratsastaja ei ollut pahemmin loukkaantunut, mutta hevonen oli taittanut selkärankansa.

Kuultuaan sen Anna istuutui nopeasti tuolilleen ja peitti kasvonsa viuhkalla. Aleksei Aleksandrovitsh näki hänen puhkeavan kyyneliin ja nyyhkyttävän, niin että rinta vavahteli. Hän asettui seisomaan Annan eteen suojatakseen vaimonsa vieraitten katseilta ja antaakseen tälle tointumisaikaa.

— Kolmannen kerran tarjoan teille käsivarteni, hän sanoi jonkin ajan kuluttua kääntyen Annan puoleen. Anna katsoi häneen tietämättä mitä sanoa. Ruhtinatar Betsy tuli hänen avukseen.

— Ei, Aleksei Aleksandrovitsh minä hain Annan tänne ja minä olen luvannut saattaa hänet takaisinkin, sekaantui Betsy asiaan.

— Suokaa anteeksi, ruhtinatar, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohteliaasti hymyillen, mutta katsoen samalla lujasti häntä silmiin, — minä näen, ettei Anna voi hyvin, ja toivon, että hän lähtee minun mukanani pois.

Anna katsahti arastellen ympärilleen, nousi nöyrästi ja tarttui hänen käsikoukkuunsa.

— Minä lähetän kysymään ja toimitan teille tiedon, kuiskasi Betsy salavihkaa Annalle.

Heidän laskeutuessaan parvekkeelta Aleksei Aleksandrovitsh puhutteli tapaamiansa tuttavia kuten aiemminkin, ja Annan piti vastata ja puhella kuten ennenkin, vaikka hän vaivoin tajusi mitä puhuttiin ja kulki kuin unissaan miehensä käsivarteen nojautuen.

"Loukkaantuiko hän vai eikö? Olisikohan se totta? Tuleekohan hän?
Saankohan nähdä hänet tänään?" hän ajatteli.

Sanaakaan sanomatta hän istuutui Aleksei Aleksandrovitshin vaunuihin ja ajoi pois lukemattomien vaunujen ja rattaitten keskeltä. Huolimatta kaikesta näkemästään Aleksei Aleksandrovitsh ei tahtonut nähdä vaimonsa todellista tilaa. Hän näki vain ulkonaiset tunnusmerkit. Hän katsoi vaimonsa käyttäytyneen säädyttömästi ja piti velvollisuutenaan huomauttaa tälle siitä. Mutta hänen oli hyvin vaikea tehdä se sillä tavoin, ettei sanoisi mitään enempää. Hän avasi suunsa huomauttaakseen Annalle, miten sopimatonta oli käyttäytyä sillä tavoin, mutta sanoikin tahtomattaan aivan toista.

— Omituista kuinka meitä kaikkia viehättävät nuo julmat näytelmät, hän sanoi. — Minä huomaan…

— Mitä? En ymmärrä mitä te tarkoitatte, Anna sanoi halveksuvaan sävyyn.

Aleksei Aleksandrovitsh loukkaantui ja alkoi heti puhua siitä, mistä oli aikonutkin.

— Minun täytyy huomauttaa teille… hän lausui.

"Nyt tulee selvittely", ajatteli Anna ja tunsi pelkäävänsä.

— Minun täytyy sanoa teille, että te olette tänään käyttäytynyt sopimattomasti, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ranskaksi.

— Millä tavoin minä olen käyttäytynyt sopimattomasti? kysyi Anna äänekkäästi, kääntäen nopeasti kasvonsa mieheensä päin ja katsoen tätä suoraan silmiin, ei enää niin kuin ennen peittelevän ilakoivin ilmein, vaan varman ja päättäväisen näköisenä, vaikka nyt peittelikin pelkoaan.

— Olkaa varovainen, huomautti Aleksei Aleksandrovitsh viitaten kuskin puolella olevaan avoimeen ikkunaan, nousi ja veti ruudun kiinni.

— Mitä te piditte säädyttömänä? kysyi Anna.

— Sitä epätoivon puuskaa, jota te ette osannut salata erään ratsastajan kaatuessa.

Aleksei Aleksandrovitsh odotti, että Anna väittäisi vastaan. Mutta tämä oli vaiti ja katsoi suoraan eteensä.

— Pyysin jo kerran aikaisemmin teitä käyttäytymään seuramaailmassa sillä tavoin, etteivät pahat kielet löytäisi teissä moitteen syytä. Siihen aikaan puhuin teille sisäisistä suhteista. Nyt en enää puhu niistä. Minä puhun nyt ulkonaisista suhteista. Te olette käyttäytynyt säädyttömästi, ja minä toivoisin, ettei se uudistuisi.

Anna ei kuullut puoliakaan hänen sanoistaan. Hän tunsi pelkäävänsä miestään ja ajatteli, olisiko totta, ettei Vronski ollutkaan vahingoittunut. Hänestäkö ne puhuivat sanoessaan, että ratsastaja pääsi loukkaantumatta, mutta hevoselta taittui selkä? Anna veti suunsa teennäisen ivalliseen hymyyn, kun Aleksei Aleksandrovitsh lopetti sanottavansa, eikä vastannut miehensä sanoihin mitään, sillä hän ei tiennyt, mitä tämä oli sanonut. Aleksei Aleksandrovitsh oli aloittanut puheensa rohkeasti, mutta ymmärrettyään itse sanojensa vakavuuden hän tunsi samaa pelkoa, joka liikkui Annassa. Hän huomasi tuon hymyn, ja hänen mieleensä tuli omituinen harhakuvitelma.

"Hän hymyilee minun epäluulolleni. Niin, kohta hän sanoo niin kuin silloinkin, ettei ole mitään aihetta epäluuloihin, että se on naurettavaa."

Nyt, kun kaiken ilmitulo oli ilmassa, hän ei odottanut mitään niin kuin sitä, että Anna vastaisi hänelle entiseen tapaansa ilkkuen, että hänen epäilyksensä olivat naurettavia ja kaikkea pohjaa vailla. Niin hirveää oli se, mitä hän tiesi, että hän olisi ollut valmis uskomaan kaiken. Mutta Annan säikähtynyt ja synkkä ilme ei luvannut nyt edes petostakaan.

— Kenties olen erehtynyt, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. — Siinä tapauksessa pyydän anteeksi.

— Ei, te ette ole erehtynyt, Anna sanoi hitaasti, luoden epätoivoisen katseen miehensä kylmiin kasvoihin. — Te ette ole erehtynyt. Minä olin epätoivoissani enkä voinut mitään muuta. Minä kuuntelen teidän puhettanne ja ajattelen häntä. Minä rakastan häntä, minä olen hänen rakastajattarensa, minä en voi sietää teitä, minä pelkään ja vihaan teitä… Tehkää minulle mitä tahdotte.

Hän lyyhistyi vaunujen nurkkaan ja puhkesi nyyhkyttämään kädet silmillä. Aleksei Aleksandrovitsh ei hievahtanut, hän tuijotti suoraan eteensä. Mutta nuo kasvot olivat äkkiä käyneet juhlallisen liikkumattomiksi kuin kuolleen kasvot, ja hänen ilmeensä pysyi muuttumattomana koko matkan huvilalle saakka.

— Vai niin! Mutta minä vaadin ulkonaisten säädyllisyysmuotojen noudattamista siihen asti, hänen äänensä värähteli, — kunnes olen ryhtynyt toimenpiteisiin kunniani turvaamiseksi ja ilmoittanut ne teille.

Hän nousi itse ensin ja auttoi sitten Annan ulos vaunuista. Palvelijain nähden hän puristi vaimonsa kättä, istuutui jälleen vaunuihin ja lähti Pietariin.

Hänen lähdettyään saapui ruhtinatar Betsyn lakeija ja toi Annalle kirjelapun:

"Lähetin tiedustelemaan Aleksein vointia, ja hän kirjoittaa minulle olevansa terve ja vahingoittumaton, mutta epätoivoissaan."

"Hän siis tulee ", ajatteli Anna. "Miten hyvin teinkään kun sanoin kaikki."

Hän katsahti kelloonsa. Oli vielä kolme tuntia odotusaikaa, ja edellisen kohtauksen seikkaperäiset muistot sytyttivät hänen verensä hehkumaan.

"Taivas miten valoisaa! Tämä on kauheata, mutta rakastan hänen kasvojensa näkemistä ja rakastan tätä fantastista valoa… Mieheni… oi, niin… Jumalan kiitos, että hänen kanssaan kaikki on nyt loppu."

XXX

Kuten yleensä kaikkialla, missä ihmisiä asettuu asumaan samalle seudulle, oli myös siinä pienessä saksalaisessa kylpyläkaupungissa, jonne Shtsherbatskit saapuivat, tapahtunut seurapiirin tavanomainen kiteytyminen, joka määräsi kullekin seurapiirin jäsenelle oman selvästi määritellyn ja varman paikkansa. Yhtä selvästi ja varmasti kuin vesihiukkanen kylmässä saa lumikiteen määrätyn muodon, yhtä järkähtämättä vakiintui jokaiselle uudelle kylpyläkaupunkiin saapuneelle henkilölle oma paikkansa kylpylävieraiden joukossa.

Fürst Stscherbatzky samt Gemahlin und Tochter kiteytyivät heti sekä asuntonsa, nimensä että tuttaviensa perusteella omaan määrättyyn, heille tarkoitettuun paikkaansa.

Kylpylässä oleskeli tänä kesänä oikea saksalainen ruhtinatar, minkä vuoksi seurapiirin kiteytyminen oli tapahtunut tavallista tarmokkaammin. Ruhtinatar Shtsherbatskaja tahtoi välttämättä esitellä tyttärensä saksalaiselle prinsessalle, ja hän suoritti tuon seremonian jo toisena päivänä. Kitty niiasi sirosti ja syvään Pariisista tilatussa sangen yksinkertaisessa, oikeammin sangen koreassa kesäpuvussaan. Prinsessa sanoi: "Toivoakseni ruusut palaavat pian noille suloisille kasvoille", ja Shtsherbatskit joutuivat heti määrättyyn uomaan, josta oli enää mahdoton päästä pois. Shtsherbatskit tutustuivat erääseen englantilaiseen ladyyn ja hänen perheeseensä, saksalaiseen kreivittäreen ja hänen viime sodassa haavoittuneeseen poikaansa, erääseen ruotsalaiseen tiedemieheen, sekä herra Canut'iin ja tämän sisareen. Mutta Shtsherbatskien tärkeimmiksi seuralaisiksi kävivät väkisinkin moskovalainen aatelisrouva Marja Jevgenjevna Rtishtsheva ja hänen tyttärensä, joka oli Kittystä vastenmielinen siitä syystä, että oli Kittyn tavoin sairastunut rakkaudesta, sekä moskovalainen eversti, jonka Kitty pienestä asti muisti nähneensä sotilaspuserossa ja joka täällä pienine silmineen, paljaine kauloineen ja kirjavine solmukkeineen oli hänestä tavattoman naurettava ja ikävystyttävä vallankin siksi, ettei hänestä pääsyt millään eroon.

Kun kaikki näin oli asettunut omiin vakiintuneisiin uomiinsa, Kittyn elämä kävi hyvin ikäväksi, semminkin kun ruhtinas itse matkusti Karlsbadiin ja hän jäi kahden kesken äitinsä kanssa. Tuttavat eivät kiinnostaneet häntä, sillä hän tunsi, ettei enää löytäisi heistä mitään uutta. Hänen päähuvinaan kylpylässä oli tehdä huomioita ja päätelmiä niistä ihmisistä, joita hän ei tuntenut. Luonteensa mukaisesti Kitty oletti ihmisissä aina olevan kaikkein parhaimpia ominaisuuksia, varsinkin niissä, joita ei tuntenut. Nytkin arvaillessaan, millaisia ihmisiä vieraat olivat ja millaiset olivat heidän keskinäiset suhteensa, Kitty kuvitteli mitä ihmeellisimpiä ja ylevimpiä luonteita ja oli saavinaan huomioistaan vahvistusta olettamuksilleen.

Näistä henkilöistä hän kiinnitti huomiota erityisesti erääseen venäläiseen tyttöön, joka oli saapunut kylpylään seuralaiseksi sairaalle venäläiselle aatelisrouvalle, madame Stahlille, kuten häntä kaikki kutsuivat. Madame Stahl kuuli korkeimpaan hienostoon, mutta oli niin sairas, ettei voinut kävellä, ja vain joskus kauniina päivänä hän ilmestyi kylpylän puistoon pyörätuolissaan. Enemmän ylpeytensä kuin sairautensa tähden — niin ainakin ruhtinatar väitti — ei madame Stahl ollut tehnyt tuttavuutta ainoankaan venäläisen kanssa. Nuori venäläinen neiti hoiti häntä, mutta seurusteli sen lisäksi — tämän Kitty pani merkille — kaikkein vaikeimmin sairaitten kanssa, joita kylpylässä oli paljon, ja autteli heitä mitä luontevimmin. Tämä venäläinen neiti ei Kittyn huomioitten mukaan ollut sukua madame Stahlille eikä hän myöskään ollut mikään palkattu hoitajatar. Madame Stahl kutsui häntä Varenkaksi ja muut neiti Varenkaksi. Puhumattakaan siitä, että Kittyä kiinnosti tehdä huomioita tuon tytön suhteesta madame Stahliin sekä muihin hänelle tuntemattomiin henkilöihin, Kitty tunsi, kuten usein sattuu, selittämätöntä myötätuntoa Varenka-neitiä kohtaan, ja kun heidän katseensa kohtasivat, tunsi hänkin olevansa neidille mieleen.

Neiti Varenkasta oli vaikea sanoa, kuinka vanha hän oli; häntä olisi voinut yhtä hyvin pitää yhdeksäntoista kuin kolmenkymmenen vuoden vanhana. Jos katseli hänen piirteitään, oli hän — kasvojen sairaalloisesta väristä huolimatta — pikemmin kaunis kuin ruma. Hän olisi ollut kaunis vartaloltaankin, jos ei olisi ollut aivan niin kuivakan oloinen ja pää ei olisi vaikuttanut suhteettomalta hänen keskimittaiseen kokoonsa nähden. Miehiä hän tuskin olisi miellyttänyt. Hän muistutti kaunista, tuoksutonta kukkaa, jonka kukoistus on jo ohi, vaikkakin terälehdet ovat vielä paikoillaan. Lisäksi hän ei olisi voinut miellyttää miehiä siitäkään syystä, että häneltä puuttui sitä, mitä Kittyssä oli liiankin paljon, — hillittyä elämän tulta ja oman viehättävyyden tuntoa.

Hän näytti tekevän kaiken aikaa jotain hyödyllistä, ja siksi oli mahdotonta kuvitella, että hän olisi voinut mistään muusta kiinnostuakaan. Varenka oli monessa mielessä Kittyn vastakohta, ja juuri siksi hän veti Kittyä puoleensa. Hänessä, hänen elämäntavassaan Kitty havaitsi sellaista, mitä oli kaivannut: toisenlaisia elämän kiinnekohtia ja arvoja kuin Kittylle niin inhottaviksi käyneet, naisten ja miesten seuramaailman suhteet, jotka nyt tuntuivat ostajaansa odottavan tavaran häpeälliseltä näytteillepanolta. Mitä enemmän Kitty tarkasteli tuntematonta ystäväänsä, sitä vahvemmin hän vakuuttui siitä, että tuo tyttö oli niin täydellinen olento kuin hän oli kuvitellutkin, ja sitä hartaammin hän halusi tehdä tuttavuutta tämän kanssa.

Molemmat tytöt kohtasivat toisensa useita kertoja päivässä ja joka kerta Kittyn silmät kysyivät: "Kuka te olette ja millainen? Olettehan te niin ihana olento kuin olen kuvitellut, eikö niin? Mutta älkää Luojan tähden luulko", — lisäsi hänen katseensa — "että minä koetan tungetella tuttavuuteenne. Minä vain ihailen teitä ja pidän teistä." — "Minäkin pidän teistä, te olette hyvin, hyvin herttainen. Ja pitäisin teistä vieläkin enemmän, jos minulla olisi aikaa", vastasi tuntemattoman tytön katse. Ja Kitty näki, ettei hän tosiaankaan koskaan ollut toimeton: milloin hän saattoi venäläisen perheen lapsia kotiin, milloin toi sairaalle naiselle lämpöisen villavaipan ja kääri tämän siihen, milloin viihdytteli sairautensa takia ärtyisää vanhaa herraa tai valikoi ja osti jollekulle pikkuleipiä kahvileiväksi.

Pian Shtsherbatskien saapumisen jälkeen ilmestyi aamukylvylle kaksi henkilöä, jotka saivat joka puolelta osakseen pahansuopaa huomiota. Toinen oli hyvin kookas, kumaraharteinen ja isokätinen mies, joka pukeutui kokoonsa nähden suhteettoman lyhyeen vanhaan päällystakkiin ja jonka mustat silmät olivat sekä lapsekkaat että pelottavat, toinen lempeännäköinen rokonarpinen, huonosti ja mauttomasti pukeutunut nainen. Huomattuaan nuo henkilöt venäläisiksi Kitty alkoi mielessään sepittää heistä kaunista ja liikuttavaa tarinaa. Mutta ruhtinatar, joka oli nähnyt kylpylistasta, että tulokkaat olivat Nikolai Levin ja Marja Nikolajevna, selitti Kittylle, miten huono ihminen tuo Levin oli, ja kaikki hänen haaveensa näistä kahdesta ihmisestä särkyivät. Ei niinkään sen vuoksi, mitä äiti oli kertonut, kuin siksi, että tuo herra oli Konstantin Levinin veli, molemmat tulokkaat alkoivat äkkiä tuntua hänestä äärimmäisen epämiellyttäviltä. Tuo kookas herra, jonka pää alituisesti nytkähteli, herätti hänessä nyt voittamatonta vastenmielisyyden tunnetta.

Kitty oli näkevinään tuon miehen suurissa, pelottavissa, häneen kiinteästi tuijottavissa silmissä vihaa ja ivaa, ja hän koetti vältellä miehen kohtaamista.

XXXI

Oli sateinen päivä, vettä oli tihkunut koko aamun, ja sairaat kävelivät sateenvarjot kädessä parvekekäytävällä.

Kitty kulki äitinsä ja moskovalaisen everstin kanssa, joka keikaroi iloisena Frankfurtista ostetussa eurooppalaistyylisessä pitkässä takissaan. He astelivat parvekkeen toista laitaa vältellen toisella puolen kulkevaa Leviniä. Varenka, jolla oli yllään tumma puku ja päässä musta hattu alas kaartuvin lierein, käveli edestakaisin parvekkeella sokean ranskattaren kanssa, ja joka kerta kun hän ja Kitty tulivat toisiaan vastaan, kumpikin loi toiseensa ystävällisen katseen.

— Saanko puhua hänen kanssaan, maman? kysyi Kitty nähdessään tuntemattoman ystävänsä menevän terveyslähteelle ja ajatellen tuota paikkaa sopivaksi kohtaamispaikaksi.

— No, jos mielesi tekee; mutta minä otan ensin selvää hänestä ja käyn itse häntä puhuttelemassa, vastasi äiti. — Onko hän mielestäsi niin erikoinen? Tavallinen seuranainen luullakseni. Jos tahdot, niin teen tuttavuutta madame Stahlin kanssa. Olen tuntenut hänen kälynsä, lisäsi ruhtinatar kohottaen ylpeästi päätään.

Kitty tiesi äitinsä olevan loukkaantunut siitä, että rouva Stahl ikään kuin vältteli tuttavuudentekoa hänen kanssaan. Kitty ei tahtonut kiusata.

— Voi miten herttainen! hän sanoi katsoen Varenkaan tämän antaessa ranskattarelle vesilasin. — Katsokaa miten yksinkertaisesti ja herttaisesti hän tekee kaiken.

— Minua naurattavat nuo sinun engouements'isi, sanoi ruhtinatar. — Ei, käännytään mieluummin takaisin, lisäsi hän huomatessaan Levinin tulevan vastaan naisensa ja saksalaisen lääkärin kanssa, jolle hän vihaisena puhui jotain suureen ääneen.

He kääntyivät juuri lähteäkseen takaisin, kun yhtäkkiä kuulivat suoranaista huutoa. Levin seisoi ja huusi ja tohtorikin oli kiihtynyt. Yleisöä kerääntyi heidän ympärilleen. Ruhtinatar ja Kitty poistuivat kiireesti, mutta eversti liittyi joukkoon saadakseen tietää mitä asia koski.

Muutaman minuutin kuluttua eversti tavoitti heidät.

— Mitä siellä oli? kysyi ruhtinatar.

— Mikä häpeä, kertoi eversti, — jos jotain on syytä pelätä, niin venäläisten tapaamista ulkomailla. Se pitkä herra haukkui tohtoria, puhui hänelle hävyttömyyksiä silmät suut täyteen siitä syystä, ettei tämä muka osannut hoitaa häntä oikein, ja uhkasi kepillään. Kerrassaan noloa!

— Sehän on ikävää! sanoi ruhtinatar. — No miten se päättyi?

— Hyvä että väliin tuli se… se kuperahattuinen neiti… venäläinen luullakseni, sanoi eversti.

— Varenka, neitikö? kysyi Kitty iloisesti.

— Hän juuri. Hän tiesi heti mitä oli tehtävä: otti herraa käsikoukusta ja veti pois.

— Siinä kuulette, äiti, sanoi Kitty. — Ihmettelettekö, miksi minä häntä ihailen?

Jo seuraavana päivänä Kitty huomasi tuntematonta ystäväänsä seuraillessaan, että tämä suhtautui Leviniin ja hänen naiseensa samalla tavalla kuin muihinkin suojatteihinsa. Varenka kävi heidän luonaan, puheli heidän kanssaan ja oli tulkkina tuolle naiselle, joka ei osannut sanaakaan ulkomaisia kieliä.

Kitty pyysi entistä hartaammin äidiltään lupaa saada tutustua Varenkaan. Ja niin epämiellyttävää kuin ruhtinattaresta olikin ottaa ensi askel tuttavuudentekoon Stahlin kanssa, joka katsoi jostain syystä voivansa ylvästellä, hän hankki tietoja Varenkasta, ja saatuaan selville, ettei tuossa tuttavuudessa ollut mitään pahaa, jollei paljon hyvääkään, meni itse ensin Varenkan luo ja teki tuttavuutta hänen kanssaan.

Valiten hetken, jolloin Kitty oli mennyt lähteelle ja Varenka seisoi leipurin luona, astui ruhtinatar hänen luokseen.

— Sallikaa minun tehdä tuttavuutta kanssanne, hän sanoi arvokkaasti hymyillen. — Tyttäreni on ihastunut teihin, hän sanoi. — Te ette kenties tunne minua. Olen…

— Se on siinä tapauksessa molemminpuolista, ruhtinatar, vastasi
Varenka kiireesti.

— Kuinka hyvän työn te eilen teittekään meidän onnettomalle maanmiehellemme! sanoi ruhtinatar.

Varenka punastui.

— En minä muistaakseni ole tehnyt mitään, virkkoi hän.

— Tehän olitte saanut Levinin rauhoittumaan eilen parvekkeella sattuneessa ikävässä kohtauksessa.

— Niin, sa compagne kutsui minua, ja minä koetin tyynnyttää häntä. Hän on hyvin sairas ja oli tyytymätön lääkäriin. Minulla kun on tapana liikkua noiden sairaiden parissa.

— Niin, olen kuullut, että olette asunut Mentonissa… tätinne madame Stahlin kanssa. Minä tunsin hänen kälynsä.

— Ei hän ole tätini. Minä kutsun häntä äidiksi, mutta minä en ole sukua hänelle. Olen hänen kasvattinsa, vastasi Varenka punastuen uudelleen.

Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja hänen kasvojensa vilpitön ja avoin ilme oli niin herttainen, että ruhtinatar ymmärsi, miksi Kitty oli niin kiintynyt häneen.

— No miten tuo sairas Levin täällä viihtyy? kysyi ruhtinatar.

— Hän lähtee pois, vastasi Varenka.

Samassa Kittykin tuli lähteeltä ja suorastaan säteili ilosta, kun näki äitinsä tehneen tuttavuutta hänen tuntemattoman ystävänsä kanssa.

— No Kitty, nyt sinulla on tilaisuus kauan toivomaasi tuttavuuteen neiti…

— Varenkan kanssa, sanoi Varenka hymyillen, — niin minua kaikki kutsuvat.

Kitty punastui ilosta ja puristi kauan ääneti uuden ystävänsä kättä, joka ei vastannut hänen puristukseensa, vaan lepäsi liikkumatta hänen kädessään. Käsi ei vastannut toisen käden puristukseen, mutta Varenkan kasvoilla säteili hiljainen, iloinen, joskin hiukan surunvoittoinen hymy, joka paljasti suuret, mutta kauniit hampaat.

— Minäkin olen kauan toivonut tätä, hän sanoi.

— Mutta teillä on niin paljon tehtävää…

— Päinvastoin, ei mitään, sanoi Varenka. Mutta samassa hänen piti jättää uudet tuttavansa, sillä kaksi pientä venäläistä tyttöä — erään sairaan lapsia — juoksi hänen luokseen.

— Varenka, äiti kutsuu teitä! huusivat he. Ja Varenka lähti heidän jäljestään.

XXXII

Tiedusteltuaan Varenkan menneisyyttä ja hänen suhdettaan rouva
Stahliin ruhtinatar Shtsherbatskaja oli saanut hänestä ja rouva
Stahlista seuraavat yksityiskohtaiset tiedot.

Madame Stahl, joka toisten kertomusten mukaan oli kiduttanut miehensä näännyksiin ja toisten mukaan taas oli itse saanut olla nääntymäisillään miehensä siveettömän elämän takia, oli aina ollut sairaalloinen ja herkkähermoinen nainen. Kun hän — jo miehestään erottuaan — synnytti ensimmäisen lapsensa, se kuoli heti. Rouva Stahlin omaiset, jotka tunsivat hänen herkkyytensä, pelkäsivät tämän tiedon tappavan hänet ja toimittivat salaa hänelle toisen lapsen, joka oli syntynyt Pietarissa samana yönä ja samassa talossa: hovikeittäjän tyttären. Hän oli Varenka. Madame Stahl oli sittemmin saanut tietää, ettei Varenka ollutkaan hänen tyttärensä, mutta oli ottanut hänet kasvatikseen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Varenka kovin pian jäi kokonaan orvoksi.

Jo toistakymmentä vuotta oli madame Stahl asunut yhtäjaksoisesti ulkomailla, etelän taivaan alla, ja ollut koko ajan vuoteenomana. Jotkut sanoivat, että hän oli seuraelämässä osannut hankkia itselleen hyveellisen ja vakavasti uskonnollisen naisen maineen; toiset väittivät, että hän todellakin oli sydämessään se ylevän siveellinen ihminen, jolta näytti ja joka eli vain toisten hyväksi. Kukaan ei tiennyt, mitä uskontoa hän tunnusti — katolilaista, protestanttista vaiko kreikkalaiskatolista, se vain oli varmaa, että hän oli mitä parhaimmissa ystävyyssuhteissa kaikkien kirkkojen korkeimpien henkilöitten kanssa.

Varenka asui hänen kanssaan vakinaisesti ulkomailla. Ja kaikki, jotka tunsivat madame Stahlin, tunsivat myös Varenka-neidin ja pitivät hänestä paljon.

Saatuaan nämä yksityiskohtaiset tiedot ei ruhtinatar katsonut olevan mitään moitittavaa siinä, että hänen tyttärensä lähestyi Varenkaa, semminkin kun Varenkan tavat ja kasvatus olivat nuhteettomat: hän puhui oivallisesti ranskaa ja englantia ja — mikä tärkeinä — hän oli välittänyt ruhtinattarelle rouva Stahlin pahoittelut sen johdosta, ettei hän sairautensa vuoksi saanut iloa tutustua ruhtinattareen.

Tutustuttuaan Varenkaan Kitty löysi hänestä joka päivä uusia viehättäviä puolia.

Kun ruhtinatar oli saanut kuulla, että Varenka lauloi hyvin, hän pyysi tätä tulemaan iltaisin heille laulamaan.

— Kitty soittaa ja meillä on piano, joskaan ei kovin kehuttava. Olisi hyvin hauskaa, jos te tulisitte, ruhtinatar sanoi teennäisesti hymyillen, mikä oli Kittystä erityisen epämieluisaa, sillä hän näki, ettei Varenkan tehnyt mieli laulaa. Kuitenkin Varenka tuli illalla nuottivihko mukanaan, ja ruhtinatar kutsui Marja Jevgenjevnan tyttärineen ja everstin häntä kuulemaan.

Varenka ei lainkaan näyttänyt välittävän siitä, että näki tuntemattomia kasvoja ympärillään, vaan meni heti pianon luo.

Hän ei osannut itse säestää itseään, mutta lauloi nuoteista mainiosti. Kitty, joka osasi soittaa hyvin, säesti häntä.

— Olette tavattoman lahjakas, sanoi ruhtinatar, kun Varenka oli lopettanut ensimmäisen laulunsa.

Marja Jevgenjevna ja hänen tyttärensä kiittelivät ja kehuivat.

— Katsokaahan, sanoi eversti katsoen ikkunaan, — kuinka paljon teille on kokoontunut kuulijoita.

Ikkunan alle oli tosiaan kokoontunut melkoisesti väkeä.

— Olen hyvin iloinen, sanoi Varenka, — että lauluni tuottaa teille huvia.

Kitty katsahti ylpeästi ystäväänsä. Hän ihaili tässä kaikkea: hänen taidettaan, hänen ääntään, hänen kasvojaan ja ennen kaikkea käyttäytymistapaansa, sitä, ettei Varenka nähtävästi kuvitellut mitään laulustaan eikä lainkaan piitannut kiitoksista; hän ikään kuin kysyi: pitäisikö laulaa vielä vai riittääkö jo?

"Jos minä olisin hänen sijassaan", ajatteli Kitty itsekseen, "kuinka ylpeilisinkään kaikesta tuosta! Kuinka iloitsisin katsoessani noita joukkoja ikkunani alla. Mutta hänelle se on yhdentekevää. Hänen vaikuttimenaan on vain halu täyttää kaikki, mitä häneltä toivotaan, ja tehdä äidille mieliksi. Mitä hänessä oikein on? Mikä antaa hänelle tuon voiman olla välittämättä mistään ja pysyä niin riippumattoman tyynenä? Oi kuinka minä tahtoisin oppia häneltä tuon taidon!" ajatteli Kitty katsellen noita rauhallisia kasvoja.

Kitty pyysi Varenkaa laulamaan vielä, ja Varenka lauloi toisen kappaleen yhtä tasaisesti, selkeästi ja kauniisti seisten suorana pianon luona ja lyöden tahtia laihalla tummaihoisella kädellään.

Seuraava kappale nuottivihossa oli italialainen laulu. Kitty soitti alkusävelen ja katsahti Varenkaan.

— Jätetään se väliin, sanoi Varenka punastuen.

Kittyn katse pysähtyi säikähtäneenä ja kysyvänä Varenkan kasvoille.

— No toinen sitten, hän sanoi kääntäen lehtiä ja ymmärtäen heti, että tuohon lauluun liittyi jotain.

— Ei, vastasi Varenka asettaen kätensä nuottiviholle ja hymyillen, — ei, otetaan vain se, ja hän lauloi senkin yhtä tyynesti, viileästi ja kauniisti kuin edellisetkin.

Kun hän oli lopettanut, kaikki taas kiittelivät häntä, ja sitten lähdettiin juomaan teetä. Kitty ja Varenka menivät talon vieressä olevaan pieneen puutarhaan.

— Varmaankin tuohon italialaiseen lauluun liittyy jokin muisto, eikö niin? kysyi Kitty. — Teidän ei tarvitse sanoa mikä, lisäsi Kitty nopeasti, — sanokaa vain, eikö olekin niin?

— Miksipä en voisi sitä teille sanoa, virkkoi Varenka teeskentelemättömästi, — niin, siihen liittyy muisto, joka on aikoinaan ollut rakas. Minä rakastin erästä ihmistä ja lauloin tuota laulua vain hänelle. Kitty katsoi Varenkaan silmät suurina, liikutuksesta vaiti.

— Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua; mutta hänen äitinsä vastusti liittoamme, ja hän meni toisen kanssa naimisiin. Hän asuu nykyään melko lähellä meitä, ja minä näen häntä joskus. Te ette aavistanut, että minullakin olisi romanssini? hän sanoi, ja hänen kauniilla kasvoillaan tuikahteli tuskin huomattavana se valo, jonka Kitty aavisti ennen valaisseen ne kokonaan.

— Ettenkö aavistanut? Jos olisin mies, en voisi teihin tutustuttuani enää koskaan rakastaa ketään muuta. Minä vain en ymmärrä, kuinka hän saattoi äitinsä vuoksi unohtaa teidät ja tehdä teidät onnettomaksi, — hän oli sydämetön.

— Oi ei. Hän on oikein hyvä ihminen. Ja enhän minä ole onneton; päinvastoin olen hyvin onnellinen. No niin, emme kai enää laula tänä iltana? lisäsi hän kääntyen kuistia kohti.

— Miten hyvä, miten hyvä te olette! huudahti Kitty, pysähdytti hänet ja suuteli häntä. — Jospa minä voisin olla hiukkasenkaan teidän kaltaisenne!

— Miksi teidän sitten pitäisi olla kenenkään kaltainen? Te olette hyvä sellaisena kuin olette, sanoi Varenka hymyillen nöyrää ja väsynyttä hymyään.

— Ei, minä olen kaikkea muuta kuin hyvä. Sanokaahan minulle… Kuulkaa, istutaan hiukan, Kitty sanoi vetäen hänet viereensä penkille istumaan. — Sanokaapa, eikö teitä loukkaa ajatus, että toinen on ylenkatsonut rakkauttanne, ettei hän ole…

— Eihän hän ylenkatsonut. Minä uskon, että hän rakasti minua, mutta hän oli kuuliainen poika…

— Niin, mutta jollei hän olisi tehnyt sitä äitinsä tahdosta, vaan omasta halustaan?… puhui Kitty tuntien salaisuutensa paljastuvan, sillä häpeästä hehkuvat kasvot antoivat hänet ilmi.

— Silloin hän olisi menetellyt pahasti enkä säälisi häntä, vastasi Varenka, joka nähtävästi käsitti, että asia koski nyt Kittyä eikä häntä.

— Mutta loukkaus? kysyi Kitty. — Loukkausta on mahdoton, mahdoton unohtaa, puhui hän muistellen omaa katsettaan viime tanssiaisissa, tanssien väliajalla.

— Mikä loukkaus? Ettehän te tehnyt mitään pahaa?

— Pahempaa kuin pahaa, se oli häpeällistä.

Varenka asetti kätensä Kittyn kädelle.

— Mitä tarkoitatte? hän virkkoi. — Ette kai te voinut sanoa ihmiselle, joka ei välittänyt teistä, rakastavanne häntä?

— En tietenkään. Minä en koskaan puhunut siitä sanaakaan, mutta hän tiesi sen. Onhan tietyt katseet, tietyt eleet… Ei, ei. Vaikka eläisin satavuotiaaksi, en unohda sitä.

— Minä en ymmärrä, mikä teitä siinä enää vaivaa. Kysymys on vain siitä, rakastatteko häntä vieläkin vai ettekö, sanoi Varenka puhuen asioista niiden oikealla nimellä.

— Minä vihaan häntä. Minä en voi antaa anteeksi itselleni.

— Mitä siinä sitten enää on?

— Häpeä ja loukkaus.

— Oi, jos kaikki olisivat niin arkatuntoisia kuin te, sanoi Varenka. — Ei ole tyttöä, joka ei olisi sitä kokenut. Ja eihän se ole niin kovin tärkeää.

— Mikä sitten on tärkeää? kysyi Kitty katsoen häneen uteliaan ihmettyneenä.

— Voi, tärkeitä asioita on paljon, sanoi Varenka hymyillen.

— Mitä sitten?

— On olemassa paljon tärkeämpiä asioita, vastasi Varenka tietämättä mitä sanoisi.

Mutta samassa kuului ikkunasta ruhtinattaren ääni:

— Kitty, siellä on viileätä! Ota liina tai tule sisään.

— On todellakin jo aika mennä! sanoi Varenka nousten penkiltä. —
Minun pitää vielä poiketa madame Berthe'in luo. Hän pyysi minua.

Kitty piti häntä kädestä ja kiihkoisen uteliain ja rukoilevin katsein ikään kuin kysyi: "Mikä on se kaikkein tärkein, joka antaa tuollaisen rauhallisuuden? Te tiedätte, sanokaa."

Mutta Varenka ei edes ymmärtänyt, mitä Kittyn katse uteli. Hän muisti vain, että hänen oli tänään vielä käytävä madame Berthe'in luona ja ehdittävä ennen kahtatoista kotiin iltateelle. Hän meni sisään, kokosi nuottinsa ja sanottuaan hyvästi kaikille aikoi lähteä.

— Sallikaa minun saattaa teitä, sanoi eversti.

— Niin, ettehän te yöllä voi yksin kulkea? vahvisti ruhtinatar. —
Minä annan palvelustyttöni tulla saattamaan.

Kitty huomasi, että Varenka saattoi vaivoin pidättää hymyään, kun puhuttiin hänen saattamisestaan.

— Ei, minä kuljen aina yksikseni eikä minulle koskaan tapahdu mitään, hän sanoi ottaen hattunsa. Hän suuteli Kittyä vielä kerran, jätti kuin jättikin sanomatta, mikä oli tärkeätä, ja katosi nuotit kainalossa keskiyön hämärään, vieden mukanaan salatun tietonsa siitä, mikä oli tärkeää ja mikä antoi hänelle tuon kadehdittavan tyyneyden ja arvokkuuden.

XXXIII

Kitty tutustui myös rouva Stahliin, ja tämä tuttavuus samoin kuin Varenkan ystävyys merkitsi hänelle paljon ja haihdutti tuntuvasti hänen suruaan. Tämän tuttavuuden avulla hänelle avautui kokonaan uusi maailma, joka ei ollut missään yhteydessä hänen menneisyyteensä — ylevä, ihana maailma, jonka korkeudesta saattoi tyynesti katsoa tuota menneisyyttä. Hänelle selvisi, että häntä tähän saakka pauloissaan pitäneen vaistoihin pohjautuvan elämän lisäksi oli olemassa toinen, hengellinen elämä. Se elämä avautui uskonnon kautta, mutta kokonaan toisenlaisen uskonnon kuin se, jonka Kitty tunsi lapsuudestaan ja joka ilmeni juhla-aattoiltoina ja pyhäpäivinä pidettyinä kirkonmenoina Leskentalossa, missä saattoi tavata tuttavia, sekä slaavilaisten tekstien ulkolukuna pitkätukkaisen papin johdolla. Se uskonto, johon Kitty nyt tutustui, oli ylevä ja salaperäinen, täynnä kauniita ajatuksia ja tunteita, eikä siihen uskonut vain siksi että käskettiin, vaan sitä saattoi myös rakastaa.

Kukaan ei puhunut Kittylle mitään tällaista. Madame Stahl puhutteli Kittyä kuin suloista lasta, jota ihaillaan, koska tämä tuo mieleen muistoja omista nuoruusajoista. Vain kerran hän oli maininnut, että kaikkien inhimillisten surujen ainoa lohtu on usko ja rakkaus ja että siihen, mitä Kristus on kärsinyt puolestamme, hukkuvat kaikki mitättömät surumme, ja vaihtanut sitten heti puheenaihetta. Mutta hänen jokaisessa liikkeessään, hänen jokaisessa taivaisessa, kuten Kitty sanoi, katseessaan ja ennen kaikkea koko hänen elämänsä tarinassa, jonka Kitty oli kuullut Varenkalta, — kaikessa tässä Kitty tunsi sen, mikä oli tärkeätä ja mitä hän ei tähän asti ollut tiennyt.

Mutta niin ylevä luonne ja liikuttava elämäntarina kuin madame Stahlilla olikin, niin ylevästi ja hellästi kuin hän puhuikin, Kitty havaitsi hänessä tahtomattaan sellaisia piirteitä, jotka vaikuttivat häneen häiritsevästi. Niinpä hän oli huomannut, että madame Stahl hänen sukulaisistaan kysellessään oli hymyillyt ylenkatseellisesti, mikä oli vastoin kristillistä hyvyyttä. Niin ikään Kitty oli kerran Varenkaa tapaamaan tullessaan nähnyt madame Stahlin katolisen papin seurassa ja pannut merkille, että rouva piti koko ajan kasvonsa lampunkaihtimen varjossa ja hymyili omituisesti. Niin vähäpätöisiä kuin nämä huomiot olivatkin, ne oudoksuttivat Kittyä, ja hänellä oli epäilyksen hetkiä madame Stahlin suhteen.

Sen sijaan Varenka — yksinäinen, sukulaiseton, ystävätön, surumielisen hillitty Varenka, joka ei toivonut mitään eikä ikävöinyt mitään, — oli hänestä niin ihanan täydellinen kuin hän ikinä oli saattanut kuvitella. Varenkalta Kitty oli oppinut sen, että tarvitsi vain unohtaa itsensä ja rakastaa muita tullakseen rauhalliseksi, onnelliseksi ja hyväksi. Ja sellaiseksi Kitty tahtoi tulla. Opittuaan näin ymmärtämään, mikä oli kaikkein tärkeintä, Kitty ei tyyntynyt pelkästään ihastelemaan sitä, vaan antautui heti koko sielullaan tuohon löytämäänsä uuteen elämään. Varenkan kertomukset rouva Stahlin ynnä muitten elämäntyöstä laskivat perustan Kittyn tulevaisuudensuunnitelmille. Samoin kuin madame Stahlin veljentytär Aline, josta Varenka oli niin paljon puhunut, Kittykin tahtoi, minne ikinä joutuisikin, alati etsiä onnettomia, auttaa heitä voimiensa mukaan, jakaa uusia testamentteja ja lukea evankeliumia sairaille, rikollisille ja kuoleville. Ajatus evankeliumin lukemisesta rikollisille — Varenka oli kertonut Alinen tekevän niin — viehätti Kittyä erityisesti. Mutta ne olivat kaikki vain salaisia ajatuksia, joita Kitty ei ilmaissut äidilleen eikä edes Varenkalle.

Mutta ennen kuin Kitty saattoi ruveta laajemmin toteuttamaan suunnitelmiaan, tarjoutui hänelle täällä kylpylässä, jossa oli niin paljon sairaita ja onnettomia, hyvä tilaisuus soveltaa käytäntöön uusia elämänohjeitaan ja toimia samoin kuin Varenkakin.

Alussa ruhtinatar ei huomannut muuta kuin että Kitty oli täysin rouva Stahlin ja varsinkin Varenkan hurmaama. Hän huomasi Kittyn jäljittelevän Varenkaa niin toimissaan, kävely- ja puhetavassaan kuin myös silmiensä vilkkeessä. Mutta sittemmin ruhtinatar huomasi, ettei tuo kaikki ollut pelkkää hurmaantumista, vaan että Kittyssä oli paraikaa meneillään jokin vakava sielullinen muutos.

Ruhtinatar näki, että Kitty luki iltaisin ranskankielistä uutta testamenttia, jonka rouva Stahl oli hänelle lahjoittanut; sitä Kitty ei ollut ennen tehnyt. Samoin hän huomasi Kittyn välttelevän seurapiirituttaviaan ja seurustelevan Varenkan suojatteihin kuuluvien sairaiden, etenkin erään Petrov-nimisen sairaan taidemaalarin köyhän perheen kanssa. Kitty oli ilmeisesti ylpeä siitä, että hän täytti tuossa perheessä laupeudensisaren velvollisuuksia. Se oli hyvä asia, eikä ruhtinattarella ollut mitään sitä vastaan, semminkin kun rouva Petrov oli täysin kunnollinen nainen ja kun prinsessakin oli kiinnittänyt huomiota Kittyn toimintaan ja kiittänyt häntä sanoen häntä lohdutuksen enkeliksi. Kaikki se olisi ollut hyvää ja kiitettävää, jollei olisi mennyt liioitteluksi. Mutta ruhtinatar huomasi tyttärensä menevän liiallisuuksiin ja koetti hillitä häntä siitä.

— Il ne faut jamais rien outrer, muistutti hän.

Mutta tytär ei vastannut mitään. Hän ajatteli vain sydämessään, että kristillisyyden asiassa on turhaa puhua liioittelusta. Voisiko koskaan mennä liiallisuuksiin seuratessaan sitä oppia, joka käskee kääntämään toisen poskensa, kun lyödään toiselle, ja antamaan ihokkaansa, kun vaippa viedään? Mutta ruhtinatarta ei tuo liiallisuus miellyttänyt, ja vielä vähemmän hän iloitsi siitä, että tunsi Kittyn salaavan häneltä jotain. Ja tosiaankin oli niin: Kitty salasi äidiltään uudet ajatuksensa ja tunteensa. Ei niin, ettei Kitty olisi kunnioittanut ja rakastanut äitiään. Mutta juuri äidille hän ei voinut puhua niistä. Kenelle muulle hyvänsä, mutta ei äidille.

— Miksihän Anna Pavlovna ei ole moneen päivään käynyt meillä, sanoi ruhtinatar eräänä päivänä ihmetellen rouva Petrovan pysymistä poissa. — Minä kutsuin kyllä häntä. Hän näytti minusta hiukan nyrpeältä.

— Eihän, maman, en minä ole sitä huomannut, Kitty sanoi sävähtäen punaiseksi.

— Ethän sinäkään ole käynyt heillä äskettäin?

— Me aiomme huomenna tehdä huviretken vuorille, vastasi Kitty.

— Niin, tehkää vain, vastasi ruhtinatar tarkastaen tyttärensä hämmentyneitä kasvoja ja koettaen arvailla hämmennyksen syytä.

Kohta sen jälkeen tuli Varenka, jota oli pyydetty päivälliselle, ja ilmoitti, ettei Anna Pavlovna tulekaan huomenna vuoristoon. Ja ruhtinatar huomasi Kittyn taaskin punastuvan.

— Kitty, eihän sinun ja Petrovien kesken vain ole sattunut mitään ikävää? kysyi ruhtinatar heidän jäätyään kahden. — Miksi ei Anna Pavlovna anna enää lastensa tulla meille eikä käy itsekään?

Kitty vastasi, ettei heidän välillään ollut sattunut mitään ja ettei hän voinut käsittää, miksi Anna Pavlovna näytti olevan tyytymätön häneen. Kitty ei valehdellut. Hän ei tiennyt syytä Anna Pavlovnan muuttuneeseen käytökseen, mutta hänellä oli aavistuksensa siitä. Hänellä oli siitä sellainen aavistus, jota hän ei voinut sanoa äidilleen, sillä hän ei uskaltanut myöntää sitä itsellekään. Se oli niitä arkoja asioita, jotka tietää, mutta joita on mahdotonta itselleenkään tunnustaa: niin kauheaa ja häpeällistä erehtyminen on.

Uudelleen ja yhä uudelleen hän ajatteli suhdettaan tuohon perheeseen. Hän muisti lapsellisen iloisuuden, joka päilyi Anna Pavlovnan pyöreillä kasvoilla joka kerta, kun he tapasivat toisensa. Hän muisteli heidän kahdenkeskisiä keskustelujaan sairaasta ja salaisia suunnitelmiaan saada sairas luopumaan työstä, joka oli häneltä kielletty. Ja erittäin elävästi hän muisti Petrovin nuoremman pojan kiintymyksen häneen, poika kun oli kutsunut häntä "minun Kittykseni", eikä ollut tahtonut mennä nukkumaan, ellei Kitty saattanut häntä vuoteeseen. Miten hyvin kaikki oli ollut! Sitten hän näki edessään laihan, pitkäkaulaisen Petrovin pitkässä ruskeassa takissaan, muisti tämän harmaantuneet kiharaiset hiukset ja kysyvät siniset silmät, joita hän aluksi oli pelännyt, ja tämän sairaalloiset yritykset näyttää virkeältä ja eloisalta hänen läsnä ollessaan. Kitty muisti, miten oli alussa joutunut pinnistelemään voittaakseen sen vastenmielisyyden, jota oli tuntenut Petrovia, kuten kaikkia keuhkotautisia kohtaan, ja miten oli saanut vaivata päätään keksiäkseen, mistä puhuisi tämän kanssa. Hän muisti Petrovin aran ja hellän katseen ja sen herättämän omituisen tunteen, jossa yhtyivät sääli ja ujous ja johon pian sekaantui myös oman hyväntekeväisyyden tunto. Kuinka hyvin kaikki oli ollutkaan! Mutta niin ei ollut nyt enää. Muutama päivä sitten oli kaikki muuttunut. Anna Pavlovna kohteli häntä nyt teennäisen ystävällisesti ja piti kaiken aikaa silmällä miestään ja häntä.

Olisiko mahdollista, että se liikuttava ilo, jota sairas oli osoittanut hänen läheisyydessään, olisi syynä Anna Pavlovnan kylmenemiseen?

"Niin", muisteli Kitty, "jotain luonnotonta Anna Pavlovnassa oli, ja oli kokonaan hänen hyväluontoisuudelleen vierasta, kun hän toissapäivänä sanoi harmistuneena: — Koko aamun on odottanut teitä, ei tahtonut juoda kahviaan ennen kuin te tulisitte, vaikka on ihan näännyksissä".

"Niin, kenties oli sekin epämieluisaa Anna Pavlovnalle, että minä autoin villavaipan sairaan hartioille. Eihän siinä mitään ollut, hän vain otti sen vastaan niin vaivautuneena ja kiitteli niin kauan, että minusta tuntui vähän nololta. Ja sitten se minun muotokuvani, jonka hän sai niin hyvin onnistumaan. Ja ennen kaikkea tuo arkaileva, hellä katse!…Niin, niin, niin se on!" toisti Kitty kauhistuneena. "Ei, ei, sehän on mahdotonta! Hän on niin säälittävä!" vakuutteli hän itselleen heti jäljestäpäin. Tuo epäilys myrkytti Kittyn uuden elämän viehätyksen.

XXXIV

Vasta vähän ennen kylpykauden loppua palasi ruhtinas Shtsherbatski omaistensa luo käytyään Karlsbadista päästyään venäläisten tuttaviensa luona Badenissa ja Kissingenissä kartuttamassa venäläistä henkeä, kuten hän sanoi.

Ruhtinaan ja ruhtinattaren mielipiteet elämästä ulkomailla olivat täysin vastakkaiset. Ruhtinatar piti kaikkea erinomaisena ja — huolimatta vakaasta asemastaan venäläisessä seuramaailmassa — koetti ulkomailla näyttää eurooppalaiselta hienostorouvalta, mitä hän ei ollut, koska oli venäläinen "barynja", ja sen tähden hän teeskenteli, mikä ei kuitenkaan aina onnistunut. Ruhtinaasta taas kaikki ulkomaalainen oli huonoa, hän piti eurooppalaista elämää painostavana ja noudatti omia venäläisiä tapojaan koettaen ulkomailla tahallaan näyttää vähemmän eurooppalaiselta kuin oikeastaan olikaan.

Ruhtinas palasi matkaltaan laihtuneena, raskaat ihopoimut poskillaan, mutta mitä iloisimmassa mielentilassa. Hänen hyvä tuulensa lisääntyi yhä, kun hän näki Kittyn kokonaan parantuneen. Tieto Kittyn ystävyydestä rouva Stahlin ja Varenkan kanssa samoin kuin uutiset jostain Kittyssä tapahtuneesta muutoksesta, josta ruhtinatar kertoi, oudoksuttivat ruhtinasta ja herättivät hänessä vanhan mustasukkaisuuden kaikkea sitä kohtaan, mikä kiinnosti tytärtä hänen itsensä ohella, ja pelon siitä, että tytär pakenee hänen vaikutuspiiristään joillekin vieraille aloille, jonne hän ei voisi seurata. Mutta nuo ikävät uutiset upposivat siihen hyväntuulisuuden ja iloisuuden mereen, joka hänessä oli aina väreillyt ja jonka Karlsbadin vedet olivat saaneet läikkymään entistäkin vilkkaammin.

Toisena päivänä tulonsa jälkeen ruhtinas lähti tyttärensä kanssa kylpylään kovin iloisella mielellä, pitkä päällystakki yllään ja venäläiset rypyt turpeilla, kovan kauluksen tukemilla poskillaan.

Aamu oli ihana: siistinnäköiset, iloiset, pienet puutarhojen ympäröimät talot, iloiset, askartelevat, punaposkiset, punakätiset, oluenhohtoiset saksalaiset palvelustytöt ja kirkas aurinko ilahduttivat mieltä. Mutta mitä lähemmäksi kylpylää he tulivat, sitä useammin he tapasivat sairaita, jotka hyvin järjestetyn saksalaisen elämän tavanomaisten olojen keskellä näyttivät vieläkin surkeammilta. Kittyä tuo vastakohtaisuus ei enää hämmästyttänyt. Hän oli tottunut pitämään kirkasta aurinkoa, lehvien iloista välkettä ja orkesterin soittoa asiaankuuluvana kehyksenä kaikille noilla tutuille ihmisille, heidän paranemiselleen ja huononemiselleen, jota hän kaiken aikaa seurasi. Mutta ruhtinaasta kesäaamun valo ja välke, muodikasta valssia soittavan orkesterin helkytys ja varsinkin noiden rehevien palvelustyttöjen näkeminen tuntui jotenkin sopimattomalta ja pahalta näiden eri haaroilta Eurooppaa kokoontuneitten, alakuloisina liikkuvien vainajien ympärillä.

Huolimatta ylpeydestä, jota tunsi astellessaan siinä rakkaan tyttärensä kanssa käsikoukkua uljaana ja ikään kuin nuortuneena, hän ikään kuin nolosteli ja häpesi voimakasta käyntiään ja lihavia jäseniään. Hänestä tuntui melkein samalta kuin muiden seuraan puolialastomana joutuneesta ihmisestä.

— Esittele, esittele minut uusille ystävillesi, hän sanoi tyttärelleen pusertaen kyynärvarrellaan tämän kättä. — Olen melkein ruvennut pitämään tästä sinun inhottavasta Sodenistasi, kun se on tehnyt sinut noin terveeksi. Mutta surullista, surullista täällä on… Keitä nuo ovat?

Kitty kertoi hänelle tuttujen ja tuntemattomien vastaantulijoitten nimet. Juuri kylpylän portilla he tapasivat sokean madame Berthe'in saattajattarineen, ja ruhtinas ilostui nähdessään ilmeen, joka nousi vanhan ranskattaren kasvoille hänen kuullessaan Kittyn äänen. Hän alkoi heti ranskalaiseen tapaan puhella ruhtinaan kanssa liioitellun ystävällisesti kiitellen tätä siitä, että tällä oli niin ihana tytär, ylistäen Kittyä tämän itsensä kuullen taivaisiin saakka ja nimittäen häntä oikeaksi aarteeksi, helmeksi ja lohdutuksen enkeliksi.

— Hän on siis toinen enkeli, sanoi ruhtinas hymyillen. — Sillä enkeli numero 1 kuuluu olevan neiti Varenka; niin ainakin Kitty väittää.

— Oo, Varenka neiti on todellakin enkeli, se on selvä, lisäsi madame
Berthe.

Kylpylän parvekkeella he tapasivat Varenkan itsensä. Hän kiiruhti heitä vastaan hieno punainen laukku kädessään.

— Nyt isä on vihdoin saapunut, Kitty sanoi hänelle.

Koruttomasti ja luonnollisesti kuten aina Varenka taivutti vartalonsa kumarruksen ja niiauksen väliseen liikkeeseen ja alkoi heti puhella ruhtinaan kanssa yhtä luontevasti ja koruttomasti kuin muidenkin kanssa.

— Tietysti minä tunnen teidät ja oikein hyvin tunnenkin, sanoi ruhtinas hänelle hymyillen, mistä Kitty ilokseen huomasi, että hänen ystävänsä miellytti isääkin. — Minne te niin kiiruhdatte?

— Maman on täällä, hän sanoi kääntyen Kittyyn päin. — Hän ei nukkunut koko yönä, ja tohtori neuvoi häntä olemaan ulkoilmassa. Kävin hakemassa hänen käsityönsä.

— Se oli siis enkeli n:o 1, sanoi ruhtinas Varenkan mentyä.

Kitty näki, että isä olisi tahtonut laskea leikkiä Varenkasta, mutta ei voinut sitä tehdä, sillä Varenka oli miellyttänyt häntä.

— Pian saan kai nähdä kaikki ystäväsi, lisäsi hän myöskin, madame
Stahlin, jos hän suvaitsee enää tuntea minua.

— Oletko tuntenut hänet, isä? kysyi Kitty, joka pelokseen huomasi ivan kipinän pilkahtavan isän silmissä.

— Tunsin hänen miehensä ja hänet jo ennen rouvan pietistiksi tuloa.

— Mitä se pietisti on, isä? kysyi Kitty säikähtyneenä jo siitäkin, että sillä, mitä hän oli niin kunnioittanut ja ihaillut rouva Stahlissa, oli erityinen nimensä.

— En tiedä sitä oikein itsekään. Tiedän vain, että hän kiittää Jumalaa kaikesta, jokaisesta onnettomuudesta… siitäkin että hänen miehensä kuoli. Se on hupaisaa, kun tietää, miten huonossa sovussa he elivät… Kukas tuo on? Miten onnettoman näköinen! kysyi hän huomatessaan penkillä istuvan sairaan, jolla oli ruskea päällystakki ja laihuuden poimuttamat valkeat housut. Sairas nosti olkihattuaan, ja sen alta tuli näkyviin harvan, kiharaisen tukan paljastama korkea otsa, jolla oli sairaalloinen puna.

— Se on taidemaalari Petrov, vastasi Kitty punastuen. — Ja tuo nainen tuolla on hänen vaimonsa, lisäsi hän osoittaen Anna Pavlovnaa, joka heidän lähestyessään aivan kuin varta vasten lähti tiellä leikkivän lapsensa luo.

— Miten säälittävä hän on ja miten herttaisen näköinen! sanoi ruhtinas. — Miksi et mennyt puhuttelemaan häntä? Hän näytti tahtovan sanoa jotain.

— No, menkäämme sitten! Kitty sanoi kääntyen päättävästi ympäri. —
Miten jaksatte tänään? kysyi hän Petrovilta.

Petrov nousi seisomaan keppinsä nojaan ja katsoi arasti ruhtinaaseen.

— Tämä on minun tyttäreni, sanoi ruhtinas. — Sallitteko tehdä tuttavuutta?

Maalari kumarsi ja hymyili paljastaen oudosti välkkyvät valkeat hampaansa.

— Me odotimme teitä eilen, ruhtinatar, hän sanoi Kittylle.

Hän horjahti sitä sanoessaan ja toistamalla saman liikkeen koetti osoittaa tehneensä niin tahallaan.

— Minä olisin tullut, mutta Varenka kertoi Anna Pavlovnan lähettäneen sanan, ettette te lähdekään.

— Kuinka niin! sanoi Petrov punastuen ja samassa rykien ja haki silmillään vaimoaan. — Aneta, Aneta! lausui hän korottaen ääntään, ja hänen ohuen, valkean kaulansa paksut suonet vetäytyivät kireälle kuin nuorat.

Anna Pavlovna tuli.

— Kuinka sinä olet voinut lähettää ruhtinattarelle sellaisen sanan, ettemme me lähdekään? kuiskasi hän hermostuneesti soinnittomaksi käyneellä äänellään.

— Päivää, ruhtinatar, Anna sanoi Pavlovna teennäisesti, mikä oli niin vierasta hänen aikaisemmalle käytökselleen. — Erittäin hauska tutustua, lisäsi hän kääntyen ruhtinaan puoleen. — Teitä on jo kauan odotettu, ruhtinas.

— Kuinka sinä lähetit ruhtinattarelle sellaisen sanan, ettemme me lähdekään? sähisi maalari toisen kerran vielä vihaisemmin, yhä enemmän hermostuen siitä, että hänen äänensä petti ja ettei hän voinut antaa puheelleen sitä sävyä kuin olisi tahtonut.

— No mutta hyvä Jumala! Minä luulin, ettemme lähtisi, vastasi rouva harmissaan.

— Kuinka sinä niin… kun kerran, mies alkoi rykiä ja huitaisi kädellään.

Ruhtinas nosti hattuaan ja lähti tyttärensä kanssa jatkamaan kävelyään.

— Oo, oh! huokasi hän raskaasti, — voi onnettomia ihmisraukkoja!

— Niin, isä, vastasi Kitty, — mutta täytyy muistaa, että heillä on kolme lasta, ei yhtään palvelijaa eikä myöskään juuri mitään varoja. Hän saa jotain akatemialta, kertoi Kitty vilkkaasti, koettaen tukahduttaa sitä sisäistä kuohuntaa, jonka Anna Pavlovnan omituinen käytös oli hänessä nostanut. — Kas, tuollahan on madame Stahl, virkkoi Kitty osoittaen suurta pyörätuolia, jossa päivänvarjon alla, tyynyjen ja jonkin harmaan ja sinisen keskellä könötti jotain.

Se oli rouva Stahl. Hänen takanaan seisoi roteva, synkännäköinen saksalainen työmies, joka työnteli häntä. Sivulla seisoi vaalea ruotsalainen kreivi, jonka nimen Kitty oli kuullut. Muutamat sairaat viipyivät pyörätuolin ympärillä katsellen istujaa kuin jotain outoa ikään.

Ruhtinas lähti hänen luokseen, ja Kitty huomasi taas isänsä silmissä tuon oudon ivallisen pilkahduksen. Ruhtinas meni madame Stahlin luo ja lausui oivallisella ranskankielellä, jota niin harvat enää nykyään taitavat, erittäin kohteliaasti ja herttaisesti:

— En tiedä, tunnetteko enää minua, mutta rohkenen vaivata muistojanne kiittääkseni teitä hyvyydestänne tytärtäni kohtaan, hän sanoi nostaen hattuaan ja jääden seisomaan paljain päin.

— Ruhtinas Aleksander Shtsherbatski, sanoi madame Stahl luoden häneen taivaiset silmänsä, joissa Kitty huomasi tyytymättömän vivahteen. — Hauska tavata. Olen kovin kiintynyt tyttäreenne.

— Eikö terveytenne ole vieläkään parantunut?

— Minä olen niin tottunut tähän, sanoi madame Stahl ja esitteli ruhtinaalle ruotsalaisen kreivin.

— Mutta te olette muuttunut hyvin vähän sitten viime näkemän, sanoi ruhtinas. — Kymmeneen, yhteentoista vuoteen minulla ei ole ollut kunniaa nähdä teitä.

— Niin, Jumala antaa ristin ja antaa myös voimaa sitä kantaa. Usein saa kysyä itseltään, miksi tämä elämä yhä jatkuu… Ei siltä puolen! hän sanoi harmistuneen Varenkalle, joka ei osannut kääriä hänen jalkojaan hänen mielensä mukaan.

— Varmaankin hyväntekeväisyyttä varten, sanoi ruhtinas hymyilevin silmin.

— Sitä ette te voi arvostella, sanoi rouva Stahl huomaten ivanpilkahduksen ruhtinaan kasvoilla. — Te siis lähetätte minulle sen kirjan, rakas herra kreivi? Kiitän teitä suuresti, kääntyi hän nuoren ruotsalaisen puoleen.

— Kas! huudahti ruhtinas nähdessään moskovalaisen everstin seisovan muutaman askeleen päässä, ja rouva Stahlille kumarrettuaan hän lähti tyttärensä ja mukaan liittyneen moskovalaisen everstin kanssa astelemaan eteenpäin.

— Hän on meidän ylimystöämme, ruhtinas! virkkoi eversti haluten tehdä pilkkaa rouva Stahlista, jolle hän oli nyreissään siitä, ettei rouva Stahl ollut suvainnut tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.

— Aina samanlainen kuin ennenkin, sanoi ruhtinas.

— Oletteko tuntenut hänet jo ennen hänen sairastumistaan, ruhtinas… tarkoitan ennen kuin hän joutui vuoteenomaksi?

— Kyllä.

— Sanovat, ettei hän ole noussut kymmeneen vuoteen…

— Ei olekaan, sillä hän on lyhytjalkainen. Hänellä on hyvin ruma ruumiinrakenne…

— Isä, se on mahdotonta, huudahti Kitty.

— Pahat kielet niin puhuvat, ystäväni. Ja kyllä sinun Varenkasi saa kokea yhtä ja toista, lisäsi hän. — Oh, niitä sairaita rouvia!

— Eihän isä, väitti Kitty kiivaasti vastaan, — Varenka jumaloi häntä. Ja hänhän tekee niin paljon hyvää. Kysy keneltä hyvänsä. Varenkan ja Aline Stahlin tuntevat kaikki.

— Kenties, myönsi ruhtinas puristaen kyynärvarrellaan hänen kättään. — Mutta parempi on tehdä hyvää niin ettei kukaan tiedä, kysyipä keneltä tahansa.

Kitty oli vaiti — ei sen tähden, ettei hänellä olisi ollut mitään sanottavaa, vaan siksi, että hän ei tahtonut ilmaista isällensäkään salaisia ajatuksiaan. Mutta vaikka hän olikin päättänyt, ettei antaisi isänsä katsantokannan vaikuttaa itseensä eikä päästäisi häntä sydämensä pyhättöön, tunsi hän — ihmeellistä kyllä — että se rouva Stahlin jumalainen kuva, jota hän oli kokonaisen kuukauden kantanut sielussaan, häipyi auttamattomasti. Jäljelle jäi vain lyhytjalkainen nainen, joka makasi siksi, että oli ruumiltaan rujo, ja kiusasi turvatonta Varenkaa siitä syystä, ettei tämä osannut kyllin huolellisesti kääriä villavaippaa hänen jaloilleen. Eivätkä mitkään mielikuvituksen ponnistukset saaneet entistä madame Stahlia enää palaamaan.

XXXV

Ruhtinas tartutti hyvän tuulensa sekä omaisiinsa että tuttaviinsa, vieläpä saksalaiseen talonisäntäänkin, jonka luona Shtsherbatskit asuivat.

Palattuaan Kittyn kanssa kylpylästä ja pyydettyään sekä everstin, Marja Jevgenjevnan että Varenkankin luokseen kahvia juomaan ruhtinas käski kantaa pöydän ja tuoleja puutarhaan kastanjan suojaan ja kattaa aamiaisen sinne. Niin isäntä kuin palvelustytötkin vilkastuivat hänen iloisuutensa vaikutuksesta. He tunsivat hänen anteliaisuutensa, ja puolen tunnin kuluttua katseli yläkerrassa asuva sairas hampurilainen tohtori kateellisena kastanjan alle kokoontunutta tervettä ja iloista venäläistä seuruetta. Ruhtinatar istui violetti nauhakoriste hiuksissaan lehvien väreilevässä varjossa, valkealla liinalla peitetyn pöydän ääressä, jolle oli katettu leipää, voita, juustoa ja kylmää lintupaistia, ja ojensi kullekin täyden kuppinsa ja voileipänsä. Toisessa päässä pöytää istui ruhtinas syöden vankasti ja jutellen äänekkäästi ja iloisesti. Hän oli levittänyt eteensä ostoksensa; siinä oli pieniä kirjailtuja rasioita, soittopillejä, kaikenlaisia paperiveitsiä, joita kaikkia hän oli ostanut matkallaan eri kylpypaikoista ja joita hän lahjoitteli heille kaikille, muitten muassa Lischenille, talon palvelustytölle, ja isännälle, jonka kanssa hän laski leikkiä huonolla, huvia herättävällä saksankielellään, vakuuttaen tälle, ettei kylpylä ollut Kittyä parantanut, vaan isännän erinomaiset ruoat, varsinkin luumuliemi. Ruhtinatar naureskeli miehensä venäläisille tavoille, mutta oli vilkkaampi ja iloisempi kuin koko kylpylässä olonsa aikana. Eversti hymyili kuten tavallisesti ruhtinaan leikinlaskulle; mutta Euroopasta, jota hän oli tutkinut tarkasti, hän oli yhtä mieltä ruhtinattaren kanssa. Hyväluontoinen Marja Jevgenjevna hihitti sydämensä pohjasta kaikelle lystikkäälle, mitä ruhtinas jutteli, ja Varenkakin oli Kittyn ihmeeksi aivan voipunut hiljaisesta, mutta heleästä ja tarttuvasta naurusta, jota ruhtinaan sutkautukset hänessä herättivät.

Kaikki tämä ilahdutti Kittyäkin, mutta hän oli silti huolissaan. Hän ei osannut ratkaista ongelmaa, jonka isä oli tahtomattaan heittänyt hänen eteensä laskiessaan iloista pilaa hänen ystävistään ja siitä elämästä, jota hän niin rakasti. Tuohon ongelmaan liittyi vielä niin ilmiselvästi ja epämiellyttävästi tänään ilmi tullut muutos hänen ja Petrovien väleissä. Kaikilla oli hauskaa, mutta Kittyllä ei voinut olla hauskaa, ja se vaivasi häntä vielä enemmän. Hän tunsi jotakin samantapaista kuin lapsuusvuosinaan, kun oli lukon takana kamarissaan rangaistusta kärsimässä ja kuuli siskojen iloista naurua oven takaa.

— Mitä ihmettä varten sinä olet ostanut kaiken tuon? kysyi ruhtinatar hymyillen ja antaen kahvikupin miehelleen.

— No kun lähtee kävelemään ja joutuu jonkin pikkukaupan luo, kuulee heti huudettavan: "Erlaucht, Excellenz, Durchlaucht". No kun kerran sanovat "Durchlaucht", niin on vastustuskyvytön ja kymmenen taaleria mennyttä.

— Sinä teet sen vain ikävystyneisyyttäsi, sanoi ruhtinatar.

— Ikävystyneisyyttänipä tietenkin. Kun on niin ikävää, äiti kulta, ettei tiedä mihin päänsä pistäisi.

— Kuinka on mahdollista olla ikävystynyt täällä, ruhtinas?
Saksassahan on niin paljon mielenkiintoista.

— Minä tiedän kyllä kaiken sen mielenkiintoisen: tiedän luumuliemen ja hernemakkaran. Kaiken sen minä jo tunnen.

— Ei, sanokaa mitä tahdotte, ruhtinas, mutta heidän laitoksensa ovat sentään sangen mielenkiintoisia, väitti eversti.

— Mitä mielenkiintoista niissä on? Kaikki ihmiset ovat tyytyväisiä kuin kuparilantit; he ovat voittaneet ja kukistaneet kaikki. Mutta mitä syytä minulla on ruveta näyttelemään tyytyväisyyttäni? Minä en ole voittanut ketään, ja saappaatkin saan riisua itse ja panna vielä oven taakse. Aamulla nouse ja pue heti yllesi ja astu saliin juomaan kelvotonta teetä. Toista on toki kotona! Kun herää, niin ei ole kiirettä mihinkään, saa ärhennellä ja nurista mitä tahtoo ja toipua kunnolla unestaan ja miettiä ja harkita ennen kuin nousee.

— Mutta aika on rahaa, te unohdatte sen, sanoi eversti.

— Aikako? Miten sattuu. Väliin on aika sellaista, että kokonaisen kuukauden antaisit puolesta ruplasta, toisen kerran taas et puolta tuntia luovuta mistään hinnasta. Eikö niin, Katjenka? Miksi sinä olet niin totinen, mikä sinua vaivaa?

— Ei minua mikään vaivaa.

— Mihin te nyt? Istukaa nyt vielä vähän aikaa, kääntyi ruhtinas
Varenkan puoleen.

— Minun täytyy palata kotiin, sanoi Varenka nousten tuoliltaan ja herahtaen vielä kerran vilpittömään nauruun. Toinnuttuaan naurusta hän sanoi hyvästit ja meni sisälle hakemaan hattuaan.

Kitty meni hänen jäljestään. Varenkakin tuntui hänestä nyt toisenlaiselta. Hän ei ollut huonompi kuin ennen, mutta toisenlainen kuin Kitty aikaisemmin oli kuvitellut.

— Oi, minä en ole pitkiin aikoihin nauranut niin paljon! sanoi Varenka ottaen päivänvarjonsa ja käsityölaukkunsa. — Että hän on herttainen, tuo teidän isänne!

— Koska taas tapaamme? kysyi Varenka.

— Maman on aikeissa käydä Petrovien luona. Ettekö te aio mennä sinne? kysyi Kitty tutkiskellen Varenkaa.

— Minä menen pian, vastasi Varenka. — He aikovat lähteä pois, ja minä lupasin mennä auttamaan pakkaamisessa.

— Minäpä tulen myös.

— Mitä te siellä teette?

— Kuinka te noin sanotte? uteli Kitty silmät suurina ja otti kiinni Varenkan päivänvarjosta, jottei hän pääsisi menemään. — Ei, odottakaahan, miksi en minä saisi tulla?

— Muuten vain, kun isännekin on tullut kotiin… ja toiseksi he ujostelevat teitä.

— Ei, sanokaa minulle, miksi ette tahdo minun käyvän Petroveilla?
Tehän ette sitä tahdo, eikö niin? Minkä vuoksi?

— En minä sitä ole sanonut, vastasi Varenka tyynesti.

— Ei, sanokaa, olkaa hyvä.

— Tahdotteko, että sanon kaikki? kysyi Varenka.

— Kaikki, kaikki! pyysi Kitty.

— Ei siinä ole mitään erikoista, onpahan vain niin, että Mihail Aleksejevitsh (se oli maalarin nimi) oli aikonut matkustaa pois aikaisemmin, mutta ei tahtoisikaan nyt lähteä, sanoi Varenka hymyillen.

— Entä sitten? kiiruhti Kitty katsoen synkkänä Varenkaan.

— No, ja Anna Pavlovna oli jostain syystä sanonut, ettei hänen miehensä halua lähteä siksi, että te olette täällä. Tietysti se oli hyvin sopimattomasti sanottu, ja siitä sitten, teidän tähtenne, syntyi riita. Ja tehän tiedätte, miten ärtyisiä sairaat ovat.

Kitty oli vaiti ja kävi yhä totisemmaksi, ja Varenka puhui yksin koettaen tyynnytellä häntä, sillä näki sanojen tai kyynelten tulvan olevan pääsemässä valloilleen.

— Niin, että teidän on nyt parempi pysytellä poissa… Ymmärrättehän te sen ettekä siitä loukkaannu…

— Se on minulle oikein, se on minulle oikein! Kitty sanoi vetäisten päivänvarjon Varenkan kädestä ja karttaen katsomasta ystäväänsä silmiin.

Varenkan teki mieli hymyillä, kun hän katseli ystävänsä lapsellista vihastusta, mutta hän pelkäsi loukkaavansa.

— Mitä tarkoitatte sanoessanne "oikein"? Minä en ymmärrä, hän sanoi.

— Sen tähden oikein, että se kaikki on ollut teeskentelyä, sillä se on kaikki ollut keksittyä eikä sydämestä tullutta. Mitä nuo vieraat ihmiset minua liikuttavat? Minä olen vain antanut aihetta riitaan ja tehnyt sellaista, mitä kukaan ei ole pyytänyt minua tekemään. Sen tähden, että kaikki on ollut teeskentelyä, teeskentelyä ja teeskentelyä!…

— Mitä syytä siinä olisi teeskentelyyn? kysyi Varenka hiljaa.

— Oh, miten se kaikki on ollut tyhmää ja inhottavaa! Eihän minua mikään pakottanut… Pelkkää teeskentelyä! hän sanoi aukaisten ja sulkien päivänvarjoa.

— Teeskentelyä? Missä tarkoituksessa sitten?

— Että näyttäisi paremmalta ihmisten, itsensä ja Jumalan edessä, petkuttaisi kaikkia! Ei, nyt minä enää rupea sellaiseen! Parempi on pysyä pahana kuin ruveta viekastelijaksi ja petturiksi.

— Kuka sitten on viekastelija? kysyi Varenka nuhtelevasti. — Te puhutte ikään kuin…

Mutta Kitty oli kiivautensa puuskassa. Hän ei antanut Varenkan lopettaa lausettaan.

— Minä en puhu teistä, en ollenkaan. Te olette täydellisyys. Niin, niin, minä tiedän, te olette kaikki täydellisyyksiä. Mutta mitä sille voi, että minä olen paha. Näin ei olisi käynyt, ellen olisi paha. Antaa minun olla mikä olen, kunhan ei minun vain tarvitse teeskennellä. Mitä tekemistä minulla on Anna Pavlovnan kanssa! Eläkööt niin kuin itse tahtovat, ja minä elän niin kuin itse tahdon. Minä en voi olla muuta… Kaikki on ollut typerää!

— Mikä on ollut typerää? kysyi Varenka tyrmistyneenä.

— Ei mikään. Minä noudatan elämässäni vain sydämeni ääntä, te taas elätte sääntöjen mukaan. Minä olen rakastanut teitä siksi, että olen niin pitänyt teistä, mutta te olette luultavasti kiintynyt minuun vain pelastaaksenne minut ja opettaaksenne minua!

— Te ette ole nyt oikeudenmukainen, sanoi Varenka.

— Enhän minä nyt muista puhukaan kuin itsestäni.

— Kitty! kuului ääni huutavan, — tule tänne. Näytä isälle korallihelmesi.

Kitty otti pöydältä korulaatikon ja lähti äitinsä luo koppavin ilmein, tekemättä sovintoa ystävänsä kanssa.

— Mikä sinun on? Miksi olet niin punainen? sanoivat isä ja äiti yhtaikaa hänen tullessaan puutarhaan.

— Ei mikään, vastasi hän, — tulen heti paikalla, ja juoksi takaisin.

"Hän on vielä siellä", ajatteli Kitty. "Mitä minä sanon hänelle? Hyvä Jumala! Mitä minä olen tehnyt ja sanonut! Mistä syystä loukkasin häntä? Mitä minä teen? Mitä minä sanon?" mietti Kitty ja pysähtyi ovelle.

Varenka istui pöydän luona hattu päässä ja katseli päivänvarjonsa jännettä, jonka Kitty oli taittanut. Hän kohotti päätään.

— Varenka, antakaa minulle anteeksi, antakaa anteeksi! kuiskasi Kitty mennen hänen luokseen. — Minä en tiedä mitä puhuin. Minä olen…

— En olisi tahtonut noin pahoittaa mieltänne, sanoi Varenka hymyillen.

Rauha oli tehty.

Silti isän tulo oli saanut Kittyn katselemaan ympäristöään nyt kokonaan toisin silmin. Hän ei ollut luopunut oppimastaan, mutta ymmärsi nyt pettäneensä itseään luullessaan voivansa tulla sellaiseksi kuin tahtoi. Hän oli ikään kuin tointunut lumouksesta ja tunsi nyt selvästi, kuinka vaikeaa oli ilman teeskentelyä ja ylvästelyä pysytellä siinä korkeudessa, johon hän oli tahtonut nousta. Lisäksi hän ymmärsi nyt, kuinka äärettömän raskas oli tuo surun, sairauden ja kuoleman ilmapiiri, jossa hän eli; ja nyt hänestä tuntuivat piinallisilta kaikki ne ponnistukset, joita hän oli tehnyt oppiakseen pitämään kaikesta siitä. Hänet valtasi halu päästä raittiiseen ilmaan, Venäjälle, Jergusovon vanhaan aateliskartanoon, jonne hän tiesi sisareensa Dollyn lapsinensa jo muuttaneen.

Mutta hänen rakkautensa Varenkaan ei ollut heikentynyt. Sanoessaan jäähyväisiä Kitty pyysi häntä tulemaan luokseen Venäjälle.

— Minä tulen, kunhan ensin menette naimisiin, sanoi Varenka.

— Minä en koskaan mene naimisiin.

— Sitten en minä tule koskaan luoksenne.

— No sitten minä menen naimisiin vain sitä varten. Muistakaakin pitää lupauksenne! sanoi Kitty.

Lääkärin ennustukset olivat toteutuneet. Kitty palasi kotiinsa Venäjälle kokonaan parantuneena. Hän ei ollut yhtä huoleton ja iloinen kuin ennen, mutta rauhallinen hän oli. Moskovan aikaiset surut olivat enää pelkkä muisto.

KOLMAS OSA

I

Sergei Ivanovitsh Koznyshev tahtoi levätä henkisestä työstä, ja sen sijaan, että olisi tapansa mukaan lähtenyt ulkomaille, hän tuli toukokuun lopulla velipuolensa luo maalle. Hänen mielestään mikään ei vetänyt vertoja maalaiselämälle, ja nyt hän tuli maalle siitä nauttimaan. Konstantin Levin oli hyvillään hänen tulostaan, semminkin kun oli luultavaa, ettei Nikolai-veli enää tänä kesänä tulisi. Mutta huolimatta rakkaudestaan ja kunnioituksestaan Sergei Ivanovitshia kohtaan Konstantin Levin tunsi maalla tämän seurassa olonsa hankalaksi. Leviniä häiritsi, jopa suorastaan vaivasi Sergei Ivanovitshin suhtautuminen maalaiselämään. Konstantin Levinille maaseutu vainioineen ja metsineen oli elämän varsinainen paikka, sen ilojen, surujen ja ponnistusten tanner; Sergei Ivanovitsh taas katsoi maalaiselämän olevan yhtäältä hyvää tekevää lepoa, toisaalta taas terveellistä turmeluksen vastamyrkkyä, jota hän nautti mielellään ja tietoisena sen tuottamasta hyödystä. Konstantin Levinin mielestä maalaiselämä oli oivallista sen vuoksi, että se tarjosi epäämättä hyödyllisen työkentän; Sergei Ivanovitshista maalaiselämän erityisviehätys oli siinä, että maalla saattoi ja tulikin olla tekemättä mitään. Lisäksi Leviniä harmitti Sergei Ivanovitshin suhde kansaan. Sergei Ivanovitsh sanoi rakastavansa ja tuntevansa kansaa ja puheli usein talonpoikien kanssa — sen hän osasikin tehdä hyvin, ilman teeskentelyä ja keimailua —, ja jokaisesta keskustelustaan hän johti yleisiä päätelmiä kansan hyväksi ja todisteeksi omasta kansantuntemuksestaan. Konstantin Levinille sellainen suhde kansaan oli vastenmielinen. Hänen näkemyksensä mukaan kansa oli vain keskeinen osakas yhteisessä työssä. Joskin hän tunsi kansaa kohtaan syvää kunnioitusta ja jonkinlaista heimolaisrakkautta, jonka hän uskoi saaneensa talonpoikaisen imettäjänsä maidosta, ja joskin hän väliin riemastui noiden ihmisten voimasta, lempeydestä ja oikeudentunnosta, saattoi hän, niin ikään osakas yhteisessä työssä, useinkin vihastua kansaan sen huolettomuuden, siivottomuuden, juoppouden ja petollisuuden johdosta, kun työ olisi vaatinut aivan toisenlaisia ominaisuuksia. Jos Konstantin Leviniltä olisi kysytty, rakastiko hän kansaa, hän ei toden totta olisi tiennyt, miten siihen vastaisi. Rakasti eikä rakastanut, samoin kuin muitakin ihmisiä. Tietysti hän hyvänä ihmisenä enemmän rakasti kuin vihasi ihmisiä ja samoin myöskin kansaa. Mutta hänen mielestään ei siinä ollut mitään erityisen rakastettavaa tai vihattavaa: hän sekä eli kansan parissa että kaikki hänen toimensa olivat sidoksissa siihen, ja niinpä hän katsoi olevansa osa kansaa. Hän ei nähnyt itsessään tai kansassa mitään erikoisia ominaisuuksia tai puutteita eikä siis voinut asettaa itseään sen vastakohdaksi. Ja vaikka hän isäntänä, välittäjänä ja neuvonantajana oli ollutkin pitkät ajat mitä läheisimmissä suhteissa talonpoikiin — talonpojat uskoivat häneen ja kävivät aina neljänkymmenenkin virstan takaa kysymässä häneltä neuvoa —, ei hänellä silti ollut mitään tarkkaa näkemystä kansasta, ja kysymykseen, tunteeko hän kansan, hänen olisi ollut yhtä vaikea vastata kuin kysymykseen, rakastaako hän sitä. Jos Levin olisi sanonut tuntevansa kansan, se olisi ollut sama kuin hän olisi väittänyt tuntevansa ihmiset. Elämää seuraillessaan hän oli tullut tuntemaan paljon sellaisia henkilöitä — niitten joukossa myös talonpoikia —, joita piti hyvinä ja mielenkiintoisina ihmisinä, ja huomasi heissä aina uusia piirteitä ja sai alinomaa muutella ja muokata mielipiteitään heistä. Sergei Ivanovitshin suhde oli kokonaan toinen. Niin kuin hän piti maalaiselämästä ja kehui sitä vastakohtana toiselle elämäntavalle, josta ei pitänyt, samoin hän piti myös kansasta vastakohtana sille ihmisluokalle, josta hän ei pitänyt, ja samoin hän sanoessaan tuntevansa kansan käsitti sen joksikin vastakohdaksi muille ihmisille yleensä. Tekemiensä huomioiden ja ennen kaikkea vastakkainasettelujen nojalla hän näki kansanelämän muodot määrätynlaisina ja selkeinä, eikä hän koskaan muuttanut mielipidettään kansasta eikä antanut minkään horjuttaa myötätuntoista suhdettaan siihen.

Veljesten väitellessä kansasta Sergei Ivanovitsh voitti aina veljensä siksi, että hänellä oli määrätyt käsityksensä kansasta, sen luonteesta, ominaisuuksista ja taipumuksista, kun taas Konstantin Levinillä ei ollut mitään määrättyä eikä muuttumatonta kantaa siinä asiassa, joten hänet oli helppo saada kiinni ristiinpuhumisesta.

Sergei Ivanovitsh piti nuorempaa veljeään kunnon miehenä, jolla oli sydän paikallaan, mutta joka melko nokkelasta älystään huolimatta oli liian riippuvainen hetken vaikutelmista ja sen vuoksi ristiriitainen. Vanhemman veljen suopeudella hän silloin tällöin selitteli Levinille asioiden merkitystä, mutta ei mielellään väitellyt tämän kanssa, koska tiesi helposti voittavansa hänet.

Konstantin Levin oli aina pitänyt veljeään sangen viisaana ja sivistyneenä miehenä, jalona sanan parhaassa merkityksessä ja kykenevänä toimimaan yhteiseksi hyväksi. Mutta mitä vanhemmaksi hän tuli ja mitä enemmän hän oppi tuntemaan velipuoltaan, sitä useammin hänen mieleensä silti nousi ajatus, ettei tuo kyky toimia yhteiseksi hyväksi, jonka hän tunsi itseltään kokonaan puuttuvan, kenties ollutkaan mikään vahvuus vaan päinvastoin jokin puute, ei hyvien, rehellisten, jalojen toimien ja taipumusten puute, vaan elämän voiman puute, sen puute, mitä sanotaan sydämeksi, pyrkimyksen, joka pakottaa ihmisen valitsemaan kaikista lukemattomista edessä olevista elämänteistä yhden ja haluamaan sitä. Mitä enemmän hän oppi tuntemaan velipuoltaan, sitä paremmin hän huomasi, ettei Sergei Ivanovitsh eivätkä monet muutkaan yleisen hyvän asianajajat olleet sydämensä pakosta kiintyneet yhteiseen hyvään, vaan että he olivat järjellään harkinneet hyväksi toimia sillä alalla ja siksi ottaneet sen työalakseen. Tätä otaksumaa lujitti sekin huomio, ettei Sergei Ivanovitsh kokenut kysymyksiä yhteisestä hyvästä ja sielun kuolemattomuudesta vähääkään läheisemmiksi kuin shakkipeliä tai jonkin uuden koneen taidokasta rakennetta koskevia kysymyksiä.

Lisäksi Konstantin Leviniä vaivasi se seikka, että hänen veljensä oli tullut maalle lepäämään, kun taas hänellä, Levinillä, oli varsinkin juuri kesäaikaan niin paljon kaikenlaisia taloustöitä, ettei pitkä kesäpäivä tahtonut riittää. Ja vaikka Sergei Ivanovitsh nyt lepäsikin eli ei kirjoittanut teostaan, hän oli niin tottunut henkiseen työhön, että halusi esitellä mieleensä tulleita ajatuksia kauniisti ja suppeasti muotoiltuina ja halusi niille myös kuulijan. Tavallisin ja luontevin kuulija oli hänen velipuolensa. Siksi Konstantinista tuntui nololta jättää hänet yksin, niin koruttoman veljelliset kuin heidän välinsä muuten olivatkin. Sergei Ivanovitsh paneutui mielellään pitkäkseen päivänpaisteiselle nurmikolle ja lojui siinä itseään paahtaen ja veltosti jutellen.

— Et usko, vakuutteli hän Levinille, — miten minä nautin tästä laiskiaisen elämästä. Ei ainoatakaan ajatusta päässä, usko pois.

Mutta Konstantinin oli ikävä istua ja kuunnella häntä, varsinkin kun hän tiesi, että lantaa ajettiin väärälle pellolle, jos hän oli poissa, ja kaadettiin ties miten, jollei hän ollut valvomassa, eikä väännetty kiinni auran terää, vaan päästettiin se löysäksi ja sanottiin sitten, että uudenaikaiset aurat ovat vain herrain metkuja ja että toista ne ovat vanhat sahrat jne.

— Pysyisit paikoillasi etkä hääräisi niin tässä helteessä, kehotti
Sergei Ivanovitsh.

— Minun täytyy kuitenkin pistäytyä konttorissa, Levin vastasi ja livistikin pellolle.

II

Kesäkuun ensi päivinä sattui, että Levinin vanha hoitajamummo ja taloudenhoitaja Agafja Mihailovna, joka piti talossa emännyyttä, liukastui viedessään kellariin vastasuolattuja sieniä, kaatui ja nyrjäytti ranteensa. Haettiin vastikään yliopistosta päässyt kunnanlääkäri, nuori ja puhelias mies. Hän tarkasti käden, sanoi, ettei se ole mennyt sijoiltaan, ja jäi sitten päivälliselle. Hän näytti nauttivan keskustelusta kuuluisan Sergei Ivanovitsh Koznyshevin kanssa ja — tuodakseen ilmi valistuneen näkökantansa — kertoi tälle kaikki ympäristön juorut valitellen kunnallisen asiainhoidon kehnoa tilaa. Sergei Ivanovitsh kuunteli tarkkaavasti, kyseli yhtä ja toista ja yltyi sitten uuden kuulijansa innostamana puhumaan enemmänkin. Hän teki useita osuvia ja merkittäviä huomautuksia, joihin nuori tohtori suhtautui kunnioittavasti ja arvoa-antavasti. Sergei Ivanovitsh muuttui veljelle tuttuun tapaansa kovin eloisaksi, kuten yleensäkin loistavan ja vilkkaan keskustelun jälkeen. Lääkärin mentyä hän halusi lähteä joelle onkimaan. Sergei Ivanovitsh piti paljon onkimisesta ja ikään kuin ylpeili siitä, että saattoi pitää niin tyhmästä työstä.

Konstantin Levin, jonka piti lähteä kyntöpellolle ja niityille, lupasi saattaa hänet hevosella joelle.

Oli juuri se sydänkesän aika, jolloin vuoden sadosta jo aletaan olla selvillä, jolloin ajatus yhä useammin siirtyy tulevan vuoden kylvöihin ja heinänkorjuu on edessä, jolloin ruis on jo heilimöinyt ja keinuu tuulessa harmaanvihreänä kevein, hentoisin tähkin. Viheröivät kauralaihot leviävät vielä epätasaisina ja keltakukkaisten rikkaruohokasvustojen täplittäminä, mutta toisaalla maa jo peittyy varhaisen tattarin lehtiin. Karjan kivikoksi tallaamat kesannot ovat jo puoliksi kynnetyt, ja auringonlaskun aikaan ilmassa tuntuu kuivettuneista lantatunkioista ja keltaisista simakukista lähtevä äitelä lemu. Koskemattomat, viikatetta odottavat heinäniityt leviävät alangoilla sankkana meriaavana, jolla kitketyt hierakanvarret tummuvat kasoissaan.

Oli se aika kesästä, jolloin maatöissä on lyhyt hengähdystauko ennen joka vuosi toistuvaa, kansan kaikki voimat vaativaa sadonkorjuuta. Sato oli hyvä, päivät olivat selkeitä ja kuumia ja yöt kasteisia ja lyhyitä. Veljesten oli ajettava metsän poikki tullakseen niityille. Sergei Ivanovitsh ihaili koko ajan sankkalehväisen metsän kauneutta kiinnittäen veljensä huomion milloin varjon puolelta tummaan, keltaisten verholehtien kirjavoimaan vanhaan lehmukseen, joka juuri oli puhkeamaisillaan kukkaan, milloin tämänvuotisiin smaragdinhohtoisiin vesoihin. Konstantin Levin ei pitänyt siitä, että puhuttiin luonnon kauneudesta. Sanat ikään kuin riisuivat kauneuden siltä, mitä hän näki. Hän myönteli veljensä puhuessa, mutta alkoi tahtomattaan ajatella muuta. Kun he olivat ajaneet metsän poikki, koko hänen huomionsa sai osakseen kummulla oleva kesanto. Sillä kasvoi paikoin keltaista ruohoa, paikoin maa oli rikottu ja jaettu ruutuihin, sinne tänne oli kaadettu lantakasoja, ja osaksi maa oli jo kynnettykin. Ketoa pitkin ajoi rivistönä joukko kärryjä. Levin laski, montako niitä oli, ja oli hyvillään siitä, että pelto tulee hyvään kuntoon; edessä olevat niityt veivät hänen ajatuksensa heinäntekoon. Heinänteko kiehtoi hänen mieltään aina erityisen voimakkaasti. Kun oli tultu niityn reunaan, Levin pysäytti hevosensa.

Alhaalla sakeassa heinikossa oli säilynyt vielä aamukaste, ja Sergei Ivanovitsh pyysi veljeään saattamaan hänet hevosella siihen pajupensaaseen saakka, jonka kohdalla hänen onkiapajansa oli, etteivät jalat kastuisi. Niin sääli kuin Konstantin Levinin olikin tallata heinää, hän ajoi niitylle. Korkea heinä kietoutui pehmeästi hevosen jalkoihin ja rattaanpyöriin, joiden rumpuihin ja puoliin takertui siemeniä.

Sergei Ivanovitsh istuutui pensaan juurelle selvittelemään onkiaan, ja Levin sitoi hevosensa puuhun ja astui avaran niityn tyyneen, harmaanvihreään mereen. Silkkinen siemenkypsä heinä ulottui keväisen tulvaveden alta vapautuneella maalla melkein vyötäisiin saakka.

Kuljettuaan niityn poikki hän tuli tielle ja tapasi mehiläiskoppaa kantavan ukon, jonka toinen silmä oli turvoksissa.

— Oletko saanut kiinni uusia mehiläisiä, Fomitsh? kysyi Levin.

— Vai uusia! Kunpa saisi entiset edes säilymään, Konstantin Dmitrish.

Toinen parvi karkasi jo toisen kerran. Saivat sentään pojat kiinni. Riisuivat tuon teidän kyntöhevosenne, joka tuolla pellolla kyntää, ajoivat perässä ja saivat kiinni…

— No mitäs sanot, Fomitsh, joko saa ruveta niittämään vai pitääkö odottaa vielä?

— Mikäpä väli tuolla lienee. Meikäläinen aina jättää Pietarin päivään, mutta tehän tuota aloitatte aikaisemmin. Kun Luoja suo, niin lykästää; heinä on hyvä. Pääseepähän karja väljemmälle.

— Mitäs ilmasta arvelet?

— Miten Luoja hyväksi nähnee. Saattaa pysyä poutanakin. Levin palasi veljensä luo.

Kala ei syönyt, mutta Sergei Ivanovitsh oli varsin tyytyväinen, näyttipä olevan mitä parhaimmalla tuulella. Levin huomasi, että Sergei Ivanovitsh oli aamupäiväisen keskustelun synnyttämässä vireessä ja tahtoi puhua. Levin sitä vastoin halusi päästä kotiin niin pian kuin suinkin saadakseen niittomiehet huomiseksi kokoon ja ratkaistakseen kysymyksen heinänniitosta, joka oli hänelle niin tärkeä.

— Emmeköhän lähde jo, hän sanoi.

— Mikäs kiire nyt on? Istutaan toki hetkinen. Oletpa sinä kastunut aika lailla! Mukavaa tässä on istua, vaikkei kala syökään. Kaikenlaiset pyyntihommat ovat sikäli hyviä, että saa olla tekemisissä luonnon kanssa. Katsohan tuota teräksenväristä vettä, miten se on kaunista! hän sanoi. — Nuo heinäiset niittyrannat, jatkoi hän, — tuovat aina mieleeni vanhan arvoituksen, — muistatko? Heinä sanoo vedelle: huojutaan ja keinutaan.

— En minä tunne sitä arvoitusta, Levin vastasi alakuloisesti.

III

— Tiedätkö, minä ajattelin tässä sinua, sanoi Sergei Ivanovitsh. — On aivan anteeksiantamatonta, miten teidän piirikunnassanne asioita hoidetaan; se tohtori näet kertoi minulle… hän ei ole lainkaan tyhmä mies. Olen sanonut sinulle ennenkin ja sanon, ettei ole hyvä, ettet sinä käy kokouksissa ja että vetäydyt syrjään kunnan asioista. Jos kaikki kunnolliset ihmiset vetäytyvät syrjään, menee kaikki tietysti päin honkia. Maksetaan veroa virkailijoiden palkkaamista varten eikä kuitenkaan ole kouluja, ei välskäreitä eikä kätilöitä, ei apteekkeja eikä mitään.

— Olenhan minä koettanut, Levin vastasi hiljaa ja vastahakoisesti, — mutta kun minä en voi! Mitä minä sille mahdan?

— Mitä sinä et voi? En totta tosiaan ymmärrä. Se ei voi olla vain välinpitämättömyyttä tai taitamattomuutta. Voiko se todellakin olla silkkaa laiskuutta?

— Ei mitään niistä kolmesta. Minä olen koettanut ja tullut huomaamaan, etten voi tehdä mitään, Levin sanoi.

Hän ei välittänyt syventyä veljensä sanoihin. Hän katseli joentakaiselle pellolle ja näki siellä jotain mustaa, mutta ei voinut erottaa, oliko siellä pelkkä hevonen vai ratsastava työnjohtaja.

— Miksi et voi tehdä mitään? Sinä olet yrittänyt, eikä yritys ole mielestäsi onnistunut, ja sinä alistut heti. Luulisi toki miehessä olevan enemmän itserakkautta.

— Itserakkautta, sävähti Levin veljensä sanojen satuttamana, — mitä se tähän kuuluu? Jos yliopistossa olisi minulle sanottu, että muut ymmärtävät integraalilaskun, minä vain en, niin se olisi loukannut itserakkauttani. Mutta tässä pitäisi olla edeltäpäin vakuuttunut siitä, että sentapainen työ vaatii joitakin erityisiä kykyjä ja että kaikki se puuhastelu on mahdottoman tärkeää.

— Eikö se sitten ole tärkeätä? sanoi Sergei Ivanovitsh jota loukkasi se, että Levin piti vähäarvoisina hänen kiinnostuksensa kohteita, ja varsinkin se, että tämä näytti niin vastahakoisesti kuuntelevan häntä.

— Minusta se ei tunnu tärkeältä, se ei innosta minua, sano mitä sanot… Levin vastasi, joka erotti nyt, että liikkuva musta kohde oli työnjohtaja ja että tämä nähtävästi oli päästämässä miehiä pois kyntämästä. He käänsivät sahrojaan nurin. "Joko ne nyt ovat lopettaneet kynnön?" hän ajatteli.

— Mutta kuulehan sentään, sanoi vanhempi veli vetäen kauniit, viisaat kasvonsa kurttuun, — kaikella on sentään rajansa. On varsin kiitettävää olla eriskummallinen ja vilpitön ihminen ja vihata valheellisuutta… sen minä hyvin tiedän; mutta se, mitä sinä äsken sanoit, on joko aivan järjetöntä tai kalskahtaa varsin pahalta. Kuinka sinä voit pitää vähäarvoisena sitä, että tämä kansa, jota sinä niin vakuutat rakastavasi…

"En ole koskaan vakuuttanut", ajatteli Konstantin Levin.

—… kuolee avun puutteeseen? Raa'at eukot näännyttävät lapsiraukkoja kuoliaaksi, kansa piintyy sivistymättömyyteensä ja on jokaisen kyläkirjurin vallassa, ja sinun käsiisi on annettu apukeinoja, mutta sinä et auta, sillä et pidä sitä tärkeänä.

Ja Sergei Ivanovitsh asetti hänen eteensä pahan ongelman; joko olet niin kehittymätön, ettet näe kaikkea, mitä voisit tehdä, tai et tahdo uhrata mitään rauhastasi, turhamaisuudestasi ja sen sellaisista ryhtyäksesi sitä tekemään.

Konstantin Levin tunsi, ettei hän voinut kuin alistua ja tunnustaa kylmäkiskoisuutensa yhteistä asiaa kohtaan. Ja se loukkasi ja katkeroitti häntä.

— Niin se on, hän sanoi päättävästi, — minä en näe mitään mahdollisuutta…

— Miten niin et? Onko esimerkiksi mahdotonta hyvän varainhoidon avulla hankkia tarvitseville lääkärinapua?

— Minusta se näyttää mahdottomalta… Meidän piirimme neljäntuhannen neliövirstan laajuisella alueella on luullakseni aivan mahdotonta saada joka paikkaan lääkärinapua, kun ottaa huomioon tämän seudun tulvavedet, lumituiskut ja työajat. Enkä minä yleensäkään usko lääketieteeseen.

— Suo anteeksi, tuo ei ole reilua… Voisin ottaa tuhat esimerkkiä… Ja entä sitten koulut?

— Mihin niitä tarvitaan?

— Mitä sinä puhut! Voiko olla epäilystä sivistyksen hyödystä? Jos se on hyvä sinulle, niin se on hyvä muillekin.

Konstantin Levin tunsi joutuneensa alakynteen, joten hän kiivastui ja tuli tahtomattaan sanoneeksi pääsyyn välinpitämättömyyteensä yhteistä asiaa kohtaan.

— Ehkäpä kaikki tuo on hyväksi. Mutta miksi minun pitäisi huolehtia lääkintäasemista, joita en koskaan käytä, ja kouluista, joihin en tule lähettämään lapsiani ja joihin eivät talonpojatkaan tahdo lapsiaan lähettää, kun en edes lujasti usko, että tarvitsee lähettää? hän sanoi.

Sergei Ivanovitshia kummastutti hiukan tämä odottamaton katsantokanta; mutta hän teki samassa uuden hyökkäyssuunnitelman.

Hän oli hetkisen vaiti, veti toisen onkensa vedestä, heitti uudelleen ja kääntyi hymyillen veljensä puoleen:

— Jahaa… No mitä ensinnäkin lääkintäaseman tärkeyteen tulee, tämänpäiväinen kokemus osoittaa sen tarpeellisuuden. Vastahan Agafja Mihailovna tarvitsi kunnanlääkärin apua.

— Minä vain luulen että käsi jää vääräksi.

— No, sehän nähdään…ja toiseksi lukutaitoinen talonpoika on kai sinullekin hyödyllisempi kuin lukutaidoton.

— Ei ole, kysy keneltä hyvänsä, Levin vastasi varmasti, — lukutaitoinen on työmiehenä paljon huonompi. Ei saa teitäkään korjatuksi; ja tuskin ovat saaneet sillan kokoon, kun jo varastavat.

Sergei Ivanovitsh rypisti kulmiaan, sillä hän ei pitänyt vastaväitteistä, varsinkaan sellaisista, joissa lakkaamatta hypittiin uusiin asioihin ja ilman mitään yhteyttä esiteltiin uusia todisteita, niin että oli vaikea tietää mihin vastata.

— Pysykäämme asiassa, hän sanoi. — On kysymys siitä, myönnätkö sinä, että sivistys tuo onnea kansalle?

— Myönnän, Levin sanoi arvelematta ja huomasi samassa sanoneensa hiukan toisin kuin ajatteli. Hän tunsi, että jos hän sen myöntää, veli todistaa hänen kaikki puheensa loruksi, jossa ei ole päätä eikä häntää. Hän ei tiennyt, miten tämä sen todistaa, tiesi vain, että hän tekee sen epäämättömän loogisesti, ja odotti sitä.

Ja todistelu tapahtui paljon yksinkertaisemmin kuin Konstantin Levin oli osannut odottaakaan.

— Jos sinä myönnät sivistyksen tuovan onnea, sanoi Sergei Ivanovitsh — niin et rehellisenä ihmisenä voi olla auttamatta eteenpäin sellaista asiaa sekä haluamatta työskennellä sen hyväksi.

— Mutta en minä vielä myönnä sitä hyväksi, sanoi Konstantin Levin punastuen.

— Miten niin et? Sinähän juuri sanoit…

— Niin, en tunnusta sitä hyväksi enkä mahdolliseksikaan.

— Sitä sinä et voi tietää, kun et ole nähnyt sen eteen vaivaa.

— No, oletetaan niin, sanoi Levin, joka ei ollenkaan olettanut niin, — oletetaan, että asia olisi niin. Mutta minä en sittenkään käsitä, miksi minun pitäisi ruveta sitä edistämään.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Kun me nyt kerran olemme ruvenneet tästä keskustelemaan, niin selitä sinä filosofiselta näkökannalta, Levin sanoi.

— Minä en käsitä, mihin tässä filosofiaa tarvitaan, sanoi Sergei Ivanovitsh sellaiseen sävyyn — niin Levinistä tuntui — kuin hän ei olisi myöntänyt velipuolellaan olevan oikeutta keskustella filosofiasta. Se ärsytti Leviniä.

— Minä sanon heti mihin! aloitti hän kiivaasti. — Minä luulen, että kaikkien meidän toimiemme perusteena on sittenkin henkilökohtainen onni. Nykyisissä kunnallisissa laitoksissa en aatelismiehenä näe mitään, mikä edistäisi minun hyvinvointiani. Tiet eivät ole parantuneet eivätkä parannu; ja minun hevoseni vetävät minua kyllä huonoillakin teillä. Lääkäriä ja lääkintäasemaa en tarvitse — en ole koskaan kääntynyt niitten puoleen enkä tule kääntymään. Koulut ovat minulle myös tarpeettomia, jopa vahingollisiakin, kuten äsken sanoin. Kaikista kunnallisista laitoksista ei minulla ole muuta iloa kuin että saan maksaa kahdeksantoista kopeekkaa desjatiinalta, viettää kaupungissa yöni lutikoitten seurassa ja kuunnella kaikenlaista roskaa ja ruokottomuutta, saamatta siitä pienintäkään henkilökohtaista tyydytystä tai etua.

— Kuulepas, keskeytti Sergei Ivanovitsh hänet hymyillen, — henkilökohtainen etu ei kannustanut meitä tekemään työtä talonpoikien vapauttamiseksi orjuudesta, mutta työtä tehtiin kuitenkin.

— Eipähän! keskeytti Konstantin yhä enemmän kiivastuen. — Talonpoikien vapauttaminen oli kokonaan toista. Ja siinä oli kysymyksessä henkilökohtainen etu. Täytyi päästä vapaaksi sen raskaan taakan painosta, joka niin pusersi meitä kaikkia hyviä ihmisiä. Mutta keskustella äänivaltaisena siitä, montako kultaajaa tarvitaan ja miten viemärit on johdettava kaupungissa, jossa minulla ei muuten ole mitään tekemistä, valamiehenä tuomita talonpoikaa sianlihavarkaudesta ja kuunnella kuusi tuntia puolustajien ja syyttäjien jaarittelua ja oikeuden puheenjohtajan kuulustelua, kun hän kysyy meidän vanhalta hölmö-Aljoshalta: "Myönnättekö te, herra syytetty, sianlihavarkauden tapahtuneeksi tosiasiaksi? — Häh?"

Konstantin Levin viehättyi esittämään oikeuden puheenjohtajaa ja hölmö-Aljoshaa; kaikki se tuntui hänestä kuuluvan asiaan. Mutta Sergei Ivanovitsh kohautti olkapäitään.

— Mitä sinä sillä oikeastaan tahdot sanoa?

— Minä tahdon vain sanoa, että niitä oikeuksia, jotka koskevat minua… minun intressejäni, olen aina puolustava kaikin voimin, niin kuin ennen ylioppilasaikanani, kun ylioppilaiden luona pidettiin kotitarkastuksia ja santarmit lukivat meidän kirjeitämme, olin kaikin voimin valmis puolustamaan meidän oikeuksiamme — sivistyksen ja vapauden oikeuksia. Olisi toista, jos olisi kysymys asevelvollisuudesta, joka koskee minun lasteni ja veljeni kohtaloa ja minua itseäni; minä olen valmis neuvottelemaan kaikesta, mikä tavalla tai toisella koskee minua. Mutta minulla ei ole mitään halua mennä päättämään siitä, mihin on määrättävä neljäkymmentätuhatta ruplaa rahoja, ja tuomitsemaan hölmö-Aljoshaa.

Konstantin Levinin sanat tulivat kuin murtuneesta padosta. Sergei
Ivanovitsh hymähti.

— Entä kun jonain päivänä itse joudut oikeuteen? Olisiko sinusta hauskempi, että sinut tuomittaisiin vanhassa rikosoikeudessa?

— Minä en joudu oikeuteen. Minä en tapa ketään, eikä minun ole tarvis mennä sinne. Koko meidän zemstvolaitoksemme, jatkoi hän hypähtäen taaskin kokonaan syrjään asiasta, — on kuin ainakin juhannuskoivut, joita täällä tökitään pystyyn että saataisiin jotain sen metsän tapaista, joka Euroopassa on kasvanut itsestään, enkä minä voi täydestä sydämestäni katsella noita koivuja ja uskoa niihin.

Sergei Ivanovitsh kohautti olkapäitään ilmaistakseen hämmästyksensä siitä, mistä nuo juhannuskoivut nyt yhtäkkiä ilmestyivät, joskin hän samassa ymmärsi, mitä hänen veljensä niillä tarkoitti.

— Eihän tuolla tavoin voi päätellä, huomautti hän. Mutta Konstantin Levin tahtoi vielä sanoa jotain puolustukseksi sille puutteelle, jonka hän tunsi itsessään olevan, — välinpitämättömyydelleen yhteistä hyvää kohtaan. Ja hän jatkoi:

— Minä en usko, että mikään toiminta voi vakiintua, jollei sillä ole pohjanaan henkilökohtainen intressi. Se on yleinen filosofinen totuus, hän sanoi toistaen varmasti sanan filosofinen, ikään kuin osoittaakseen, että hänellä oli yhtä suuri oikeus puhua filosofiasta kuin kenellä muulla hyvänsä.

Sergei Ivanovitsh hymyili jälleen. "Hänelläkin on oma filosofiansa omia taipumuksiaan palvelemassa", hän ajatteli.

— Parasta kun jätät filosofian rauhaan, hän sanoi. — Kaikkien aikojen filosofian päätarkoituksena on löytää se välttämätön yhdysside, joka on olemassa henkilökohtaisen edun ja yhteishyvän välillä. Mutta se ei nyt kuulu asiaan. Palatakseni siihen minun täytyy korjata sinun äskeistä vertaustasi. Koivut eivät ole maahan tökkäistyjä, vaan ne on osaksi istutettu, osaksi kylvetty, ja niitä täytyy käsitellä hellävaroen. Vain niillä kansoilla on tulevaisuus, vain niitä kansoja voidaan nimittää historiallisiksi, jotka kykenevät vaistoamaan, mikä heidän laitoksissaan on tärkeää ja merkitsevää, ja jotka ymmärtävät pitää laitoksiaan arvossa.

Ja Sergei Ivanovitsh siirsi kysymyksen filosofis-historialliselle alalle, jonne Konstantin Levin ei voinut häntä seurata, ja osoitti, miten väärä veljen kanta oli.

— Mitä tulee siihen, ettei se työ sinua miellytä, niin se johtuu vain — suo anteeksi — meidän tavallisesta venäläisestä laiskuudestamme ja herrasluonnostamme, ja minä olen varma siitä että se on sinussa vain ohimenevää harhaannusta.

Konstantin oli vaiti. Hän tunsi olevansa voitettu joka suhteessa, mutta samalla hän tunsi, ettei Sergei Ivanovitsh ollut ymmärtänyt hänen ajatustaan. Hän ei vain tiennyt, miksi niin oli käynyt: siksikö, ettei hän ollut osannut sanoa sitä selvästi, siksikö, ettei Sergei Ivanovitsh tahtonut sitä ymmärtää vaiko siksi, ettei tämä voinut häntä ymmärtää. Mutta Konstantin Levin ei ruvennut syventymään noihin ajatuksiin, vaan väittämättä enää vastaan vaipui miettimään jo aivan toista, omaa yksityistä asiaansa.

Sergei Ivanovitsh kääri kokoon toisenkin onkensa, irrotti hevosen, ja he lähtivät ajamaan.

IV

Se yksityinen asia, jonka parissa Levinin ajatukset askartelivat, oli seuraava: Levin oli kerran viime vuonna suuttunut heinäniityllä työnjohtajaansa ja käyttänyt tavallista itsetyynnytyskeinoaan — ottanut mieheltä viikatteen ja alkanut niittää. Se työ oli niin miellyttänyt häntä, että hän oli sittemmin tuon tuostakin tarttunut viikatteeseen; olipa hän yksin niittänyt koko lähiniityn ja tänä vuonna hän oli jo aikaisin keväällä suunnitellut, miten tulisi päiväkaudet niittämään miestensä kanssa.

Veljensä tulon jälkeen hän oli alkanut epäröidä, niittääkö vai ei. Hänestä tuntui pahalta jättää veli päiväkausiksi yksin kotiin, ja hän pelkäsi, että veli kenties nauraisi hänen innostukselleen. Mutta kulkiessaan niityllä hän oli saanut niiton vaikutelmat niin elävästi mieleensä, että oli jo melkein varmasti päättänyt ruveta niittämään. Ja hermostuneen onkikeskustelun jälkeen hän muisti taas tuon aikeensa.

"Täytyy saada liikuntaa, muuten minun luonteeni menee kokonaan pilalle", hän ajatteli ja päätti ryhtyä niittämään, niin nololta kuin se tuntuikin veljen ja työväen edessä.

Illan suussa Konstantin Levin meni konttoriin, antoi työmääräyksiä ja lähetti kyliin hakemaan huomiseksi niittomiehiä niittämään Kalinovin niittyä, suurinta ja parasta Levinin niityistä.

— Ja lähettäkää samalla minun viikatteeni Titille, jotta hän teroittaisi sen ja veisi huomenna niitylle. Kenties menen itsekin niittämään, hän sanoi koettaen olla ujostelematta.

Työnjohtaja veti suunsa hymyyn ja sanoi:

— Kyllä toimitan, herra.

Illalla teetä juotaessa Levin kertoi aikeestaan myöskin veljelleen.

— Nähtävästi tulee pysyvät poudat, hän sanoi. — Huomenna minä aloitan heinänteon.

— Minä pidän kovasti siitä työstä, sanoi Sergei Ivanovitsh.

— Minä pidän kauheasti. Olen joskus itse niittänyt talonpoikien kanssa ja huomenna aion niittää koko päivän.

— Mitä sinä tarkoitat? Koko päivän, talonpoikien kanssa?

— Niin, se on hyvin mukavaa, Levin sanoi.

— Se on hyvää ruumiinharjoitusta, mutta tuskinpa sinä sitä kestät, sanoi Sergei Ivanovitsh ilman pienintäkään ivaa.

— Minä olen koettanut. Ensin on raskasta, mutta vähitellen siihen tottuu. Minä luulen pysyväni perässä…

— Niinkö! No mitä talonpojat siitä arvelevat? Varmaankin naureskelevat herransa tempuille.

— En usko. Ja se on sitä paitsi niin hauskaa ja vaikeaa työtä, ettei ole aikaa ajatella, mitä he sanovat.

— Miten sinun päivällisesi sitten käy? Sinne on vähän nolo lähettää viiniä ja kalkkunapaistia.

— Ei, minä tulen kotiin vasta kun heillä alkaa lepo.

Seuraavana aamuna Konstantin Levin nousi tavallista aikaisemmin, mutta isännäntoimet pidättivät häntä, ja kun hän saapui heinäniitylle, olivat viikatemiehet tekemässä jo toista lakeista.

Jo mäeltä avautui hänen eteensä mäen alla varjossa oleva niitetty ala, sen harmahtavat lakeisrivit ja niittäjien ensimmäisen niittotaipaleen lähtöpaikkaan riisumat tummat kauhtanat.

Hänen lähetessään niittyä tuli vähitellen näkyviin niittäjien pitkä jono. Toiset kauhtanoissaan, toiset paitahihasillaan he astelivat peräkkäin heiluttaen viikatettaan kukin omalla tavallaan. Hän laski heitä olevan kaikkiaan neljäkymmentäkaksi miestä.

He liikkuivat hitaasti pitkin niityn epätasaista alaosaa, jossa oli ennen ollut patoallas. Levin tunsi jonossa muutamia omia miehiään. Tuossa ukko Jermil pitkässä valkeassa paidassaan heilutteli viikatettaan selkä kumarassa; tuossa nuori, lyhytkasvuinen Vasjka, Levinin entinen kuski vauhdikkaine otteineen; siellä oli myöskin Tit, Levinin niitonopettaja laiha ja pienikasvuinen talonpoika. Hän kulki suorana jonon etunenässä ikään kuin leikkien viikatteellaan ja jättäen jälkeensä leveän lakeisen.

Levin hyppäsi alas hevosen selästä, sitoi sen tienviereen ja meni
Titin luo, joka haki pensaasta toisen viikatteen ja toi sen hänelle.

— Tässä on herran viikate. Terävä on, leikkaa ihan itsestään, sanoi
Tit ottaen hymyillen lakin päästään ja antaen Levinille viikatteen.

Levin otti viikatteensa ja alkoi koetella. Taipaleen päähän päässeet niittäjät tulivat toinen toisensa jälkeen hiestyneinä ja iloisina tielle ja naureskellen tervehtivät herraansa. He katsoivat kaikki häneen, mutta kukaan ei sanonut mitään, ennen kuin joukkoon ehtinyt kookas, parraton ja ryppyinen lammasnahkatakkinen ukko virkkoi:

— Katsokin, herra, ettet jää muita huonommaksi, kun kerran urakkaan rupesit! — ja Levin kuuli hillittyä naurua niittomiesten joukosta.

— Minä koetan pysyä perässä, hän sanoi asettuen Titin seuraajaksi ja odottaen, milloin saisi alkaa.

— Katsokin, herra, toisti ukko.

Tit teki tilaa ja Levin lähti hänen jälkeensä. Heinä oli siltä kohden matalaa tienvierusruohoa, ja Levin, joka ei ollut pitkään aikaan niittänyt ja jota miesjoukon tarkkailu hämmensi, niitti alkuun huonosti, vaikka löikin voimakkaasti. Takaapäin kuului huomautuksia:

— On pantu pahasti kiinni, kahva liian korkealla, ei pääse kumartumaan, sanoi joku.

— Lyö enemmän tyvipuolella, neuvoi toinen.

— Hyvä tulee, kehaisi ukko. — Katsos kun sivaltelee… Kovin teet leveän lakeisen, väsyt, herra… Sitä isäntä aina näet omaksi hyväkseen koettaa! Mutta katsokaas sänkeä. Siitä sai meikäläinen ennen aikaan niskaansa.

Heinä muuttui pehmeämmäksi. Levin kuuli mitä takana puhuttiin, mutta asteli mitään vastaamatta Titin jäljessä koettaen niittää niin hyvin kuin suinkin. He olivat kulkeneet noin sadan askeleen matkan. Tit niitti yhä pysähtymättä ja osoittamatta pientäkään väsymyksen merkkiä; mutta Leviniä alkoi jo pelottaa, ettei hän kestä enää, niin väsynyt hän oli.

Hän tunsi heiluttavansa viikatetta viimeisin voimin ja päätti pyytää Titiä seisahtumaan. Mutta samassa Tit pysähtyikin itse, kumartui, otti heinää ja pyyhittyään sillä viikatteen terän alkoi hioa. Levin oikaisi suoraksi, huoahti ja katsoi taaksensa. Hänen takanaan oleva niittomies oli nähtävästi myös väsynyt, koska pysähtyi hiomaan aivan pian, Leviniin asti niittämättä. Tit hioi omansa ja Levinin viikatteen, ja he lähtivät taas eteenpäin.

Toisella otteella toistui sama juttu. Tit kulki sivaltaen sivaltamistaan ja väsymättä. Levin seurasi jäljessä koettaen pysyä kintereillä, ja hänestä tuntui yhä vaikeammalta ja vaikeammalta: tuli hetki, jolloin hän luuli voimiensa loppuvan, mutta samassa Tit pysähtyikin hiomaan.

Niin he pääsivät ensimmäisen taipaleen päähän. Ja tuo pitkä taival tuntui Levinistä erityisen vaikealta. Mutta kun se oli suoritettu ja Tit lähti viikate olalla hiljalleen kulkemaan takaisinpäin omien anturoittensa jälkiä, jotka näkyivät kaatuneessa heinässä, ja Levin lähti samalla tavoin astelemaan oman lakeisensa reunaa, Levinin oli erinomaisen hyvä olla huolimatta siitä, että hiki virtasi hänen kasvoillaan tippuen pisaroina nenältä ja koko selkä oli niin märkä kuin vedestä noustessa. Erityisesti häntä ilahdutti se havainto, että hän kestää.

Hänen iloaan myrkytti vain se seikka, ettei hänen niittämänsä lakeinen ollut hyvää. "Täytyy heiluttaa vähemmän kättä ja enemmän koko vartaloa", hän ajatteli verratessaan Titin ihmeellisen tasaista lakeista omaan hajanaiseen ja epätasaiseen lakeiseensa.

Ensimmäisellä taipaleella Tit oli Levinin huomion mukaan kulkenut erityisen nopeasti, luultavasti koetellakseen herransa voimia, ja taival oli sattunut olemaan pitkä. Seuraavat niittotaipaleet olivat jo helpommat, mutta Levinin täytyi silti jännittää kaikki voimansa pysyäkseen talonpoikien perässä.

Hän ei ajatellut mitään eikä toivonut mitään muuta kuin että pysyisi miestensä perässä ja tekisi hyvää jälkeä. Hän kuuli vain viikatteiden suihkeen ja näki edessään Titin eteenpäin liikkuvan, suoran hahmon, leikkauksen soikean kaaren ja verkkaisin aalloin nuokahtelevan, kukkien kirjoman heinän viikatteensa terän yllä, ja kauempana edessäpäin hän tiesi olevan taipaleen pään, jossa saisi kaivatun levon.

Kesken työtä hän aisti yhtäkkiä kuumilla hikisillä hartioillaan suloisen kylmän tunnun eikä ymmärtänyt ensin, mitä se oli ja mistä se tuli. Hiomaan pysähdyttäessä hän katsahti taivaalle. Pään päälle oli noussut sankka, alava pilvi, ja satoi rankasti. Jotkut talonpojista menivät kauhtanoittansa luo ja vetivät ne ylleen; toiset taas, samoin kuin Levin, kohauttelivat vain iloisesti hartioitaan hyvälle tuntuvasta virvoituksesta.

Lähdettiin taas uudelle taipaleelle. Ja niin tehtiin pitkiä ja lyhyitä, hyvä- ja huonoheinäisiä lakeisia. Levin oli kokonaan kadottanut tietoisuuden ajasta, hän ei tiennyt oliko varhainen vai myöhä. Hänen työssään alkoi tapahtua muutos, joka tuotti hänelle suurta nautintoa. Kun hän oli päässyt niitossaan vauhtiin, tuli hänelle hetkiä, jolloin hän unohti mitä työtä teki ja olo tuntui keveältä, ja juuri niinä hetkinä tuli hänen viikatteensa jäljestä melkein yhtä tasaista ja hyvää kuin Titinkin. Mutta heti kohta kun hän muisti mitä teki ja yritti tehdä vieläkin paremmin, tunsi hän työn koko painon ja niitosta tuli huonoa.

Päästyään jälleen taipaleen päähän hän aikoi ryhtyä taas aloittamaan uutta, mutta Tit pysähtyi, meni ukon luo ja sanoi jotain hiljaa hänelle. He katsahtivat kumpikin aurinkoon. "Mitähän he puhuvat ja miksi eivät aloita?" Levin ajatteli huomaamatta, että miehet olivat niittäneet yhtä mittaa jo noin neljän tunnin ajan ja että heidän oli jo aika ruveta aamiaiselle.

— Aamiaiselle, herra, sanoi ukko.

— Onko kello jo niin paljon? No niin, mennään vain.

Levin antoi viikatteensa Titille ja lähti hevosensa luo samaa matkaa talonpoikien kanssa, jotka menivät hakemaan eväsleipäänsä kauhtanoidensa luota. Kaadettu heinä välkkyi kosteuttaan, ja vasta nyt Levin huomasi, ettei ollutkaan arvannut säätä oikein ja että sade oli kastellut hänen heinänsä.

— Turmelee heinän, hän sanoi.

— Eikö mitä, herra, sateella niitä, poudalla haravoi! sanoi ukko.

Levin irrotti hevosensa ja lähti kotiin aamiaiselle.

Sergei Ivanovitsh oli juuri noussut vuoteesta. Syötyään ja juotuaan kahvia Levin lähti jälleen niitylle ennen kuin Sergei Ivanovitsh ehti pukeutua ja tulla ruokasaliin.

V

Aamiaisen jälkeen Levin ei enää joutunut entiselle paikalleen niittäjien joukkoon, vaan asettui tutun sutkailijaukon pyynnöstä tämän ja nuoren, syksyllä naineen ja ensimmäistä kesää niittotyössä olevan talonpojan väliin.

Ukko kulki edessä, selkä suorana ja sääret harallaan, siirteli tasaisesti ja tahdikkaasti vääriä sääriään ja kaatoi korkeaa heinää ikään kuin leikiten, täsmällisin ja tasaisin liikkein, osoittamatta työssään suurempaa voimainponnistusta kuin jos olisi heilauttanut käsiään kävellessään. Oli kuin terävä viikate olisi itsestään soljunut mehevään heinään jättäen siron ja tasaisen jäljen.

Levinin takana niitti nuori Misha. Hänen nuorilla, hauskannäköisillä kasvoillaan, joita ympäröi tuoreista heinistä päähän kietaistu suojus, kuvastui voimien jännitys. Mutta aina kun häneen katsoi, hän hymyili. Hän olisi nähtävästi ennemmin kuollut kuin myöntänyt työtään vaikeaksi.

Levin niitti heidän välillään. Helteisimpänä aikana niittäminen tuntui hänestä entistä keveämmältä. Ylt'yleensä valuva hiki tuntui vilvoittavalta, ja aurinko, joka paahtoi selkää, päätä ja kyynärpäähän asti paljasta käsivartta, toi työhön lujuutta ja sitkeyttä. Ja yhä tiheämmin ja tiheämmin sattui niitä tietoisuuden vaimenemisen hetkiä, jolloin voi olla ajattelematta työtään. Silloin viikate sivalteli itsestään. Ne olivat onnellisia hetkiä. Ja vielä sitäkin iloisempaa oli, kun saavuttiin joelle, johon taival päättyi, ja ukko, pyyhittyään viikatteensa terän märällä sakealla heinällä ja huuhdottuaan sen raikkaassa vedessä hämmensi sillä lakkisen kovasinsäiliönsä sisustaa ja tarjosi Levinille.

— Tässä olisi kaljaa. Herra maistaa. Hyvää on, hän sanoi iskien silmää.

Levin ei tosiaankaan ollut koskaan maistanut sellaista juomaa kuin tämä ruoholimainen, hiukan ruosteelta maistuva lämmin vesi. Ja kohta sen jälkeen seurasi onnellinen hiljainen kävely käsi viikatteella, jolloin saattoi pyyhkiä valuvaa hikeään, vetää henkeä täysin rinnoin ja silmäillä niittäjien pitkää jonoa ja kauempana ympärillä olevaa metsää ja ketoa. Mitä kauemmin Levin niitti, sitä useammin hän tunsi unohduksen hetkiä, jolloin kädet eivät enää heiluttaneet viikatetta, vaan viikate itse kuljetti perässään iloisen virkeää ja elämäntuntoista ruumista ja jolloin työ teki itse itsensä selkeästi ja säännöllisesti kuin taikavoimasta, ilman ajatuksen ohjausta. Ne olivat sanomattoman onnellisia hetkiä.

Vaikeaa oli vain silloin, kun täytyi keskeyttää tuo vaistomaisesti käynyt liikunta ja käyttää ajatustaan, kun tuli eteen mätäs tai kitkemätön hierakkatupsu. Ukko suoriutui niistä helposti. Kun sattui mätäs, hän muutti liikkeitään ja kaatoi heinän eri puolilta mätästä lyhyin lyönnein, milloin viikatteen tyvellä, milloin kärjellä. Näin tehdessäänkin hän tähyili ja tarkasteli kaiken aikaa, mitä edessäpäin oli; milloin hän nyhtäisi maasta kukonkannusyrtin, söi tai antoi Levinille, milloin heitti viikatteensa kärjellä oksan pois tieltä, milloin katseli peltopyyn pesää, josta naaras oli juuri pyrähtänyt lentoon, milloin taas tapasi tielle osuneen käärmeen, nosti sitä viikatteen kärjellä kuin haarukalla ikään, näytti Levinille ja heitti syrjään.

Sekä Leviniltä että hänen takanaan niittävältä nuorelta talonpojalta nämä liikkeiden muutokset sujuivat vaivalloisesti. Kumpikin oli jännittänyt voimansa tasaisen niiton vireeseen ja päässyt siinä vauhtiin, ja heidän oli vaikea muuttaa liikkeitään ja tähyillä eteensä.

Levin ei huomannut, miten aika kului. Jos häneltä olisi kysytty, kauanko hän on niittänyt, olisi hän sanonut: noin puoli tuntia — ja kuitenkin oli päivällisaika jo käsillä. Kun lähdettiin taas uutta lakeista tekemään, ukko kiinnitti Levinin huomion pieniin tyttöihin ja poikiin, jotka korkean heinän takaa tuskin näkyen tulivat eri suunnilta niittäjiä kohti kantaen hennoin, suoriksi ojennetuin käsin leipänyyttejä ja rievuilla peitettyjä kalaruukkuja.

— No johan sieltä ötököitä mönkii!! hän sanoi viitaten heihin ja katsahtaen kämmenensä varjossa aurinkoa kohti.

Niitettiin vielä kaksi lakeista, ja ukko pysähtyi.

— Nyt, herra, syömään! hän sanoi päättävästi.

Ja joelle saavuttuaan niittäjät lähtivät lakeisten poikki kauhtanoittensa luo, missä nuoret eväitten kantajat istuivat odottamassa heitä. Talonpojat kokoontuivat yhteen — pitempimatkaiset rattaittensa suojaan, toiset heinillä verhoamansa pajupensaan siimekseen.

Levin istuutui heidän joukkoonsa. Hänen ei tehnyt mieli lähteä kotiin.

Kukaan ei enää ujostellut herraa. Talonpojat valmistautuivat aterioimaan. Toiset peseytyivät, nuoremmat miehet uivat joessa, toiset järjestelivät itselleen lepopaikkaa, aukaisivat leipänyyttejään ja kala-astioita. Ukko murensi leipää kuppiin, paineli sitä lusikan varrella, kaatoi kovasinsäiliöstä vettä, leikkasi vielä lisää leipää, ripotti sille suolaa, kääntyi itään päin ja siunasi itsensä.

— No herra maistaa nyt minun muruvelliäni, hän sanoi asettuen polvilleen kuppinsa eteen.

Murennos oli niin hyvää, että Levin päätti olla menemättä kotiin päivälliselle. Hän söi yhdessä ukon kanssa tämän kotiasioista tarinoiden, kuunteli vilpittömästi osaa ottaen tämän puheita ja kertoi tälle kaikki omat asiansa, jotka suinkin saattoivat kiinnostaa ukkoa. Ukko tuntui hänestä läheisemmältä kuin hänen velipuolensa, ja tahtomattaankin hän hymyili hellyydestä tuota miestä kohtaan. Kun ukko jälleen nousi, siunasi ruokansa ja asettui pitkäkseen pensaan juureen kahmaisten heinää päänsä alle, teki Levin samalla tavoin; ja vaikka itsepintaiset kärpäset ja muut tahmeat pikkuhyönteiset kutkuttivatkin hänen hikisiä kasvojaan ja vartaloaan, hän nukahti heti ja heräsi vasta sitten, kun aurinko oli kulkenut toiselle puolen pensasta ja paistoi häneen. Ukko oli jo aikoja herännyt ja istui hiomassa nuorten poikien viikatteita.

Levin katseli ympärilleen tuntematta paikkaa samaksi, niin paljon kaikki oli muuttunut. Lakea ala niittyä oli niitettynä ja välkkyi iltapäiväauringon vinoissa säteissä, ja raikas heinäntuoksu täytti ilman. Jokirannan pensaat ja itse teräksenhohtoisena mutkitteleva joki, joka oli aiemmin pysytellyt piilossa, heräilevä ja puuhissaan liikuskeleva väki, niittämättömän alueen jyrkkä raja ja avartuneen niityn yllä leijailevat poutahaukat, — kaikki oli kokonaan uutta. Toinnuttuaan Levin alkoi miettiä paljonko oli niitetty ja paljonko tänään voisi vielä niittää.

Neljänkymmenen kahden miehen joukoksi työtä oli tehty harvinaisen paljon. Koko suuri niitty, jota kolmekymmentä viikatetta oli entisen päivätyöjärjestelmän aikana niittänyt kaksi päivää, oli jo niitetty. Niittämättä olivat vain kapeat kulmakaistat. Mutta Levinin teki mieli saada tänään niitetyksi niin paljon kuin suinkin, ja hänestä tuntui harmilliselta että aurinko aleni niin pian. Hän ei tuntenut mitään väsymystä; hän olisi vain halunnut saada tehtyä vieläkin enemmän ja niin nopeasti kuin suinkin.

— Mitä arvelet, jos panisimme Notkoniityn yhteen menoon? hän sanoi ukolle.

— Miten lienee, ei ole aurinko enää korkealla. Jos antaisi ryypyt pojille?

Kun oli taas istuuduttu välipalalle ja tupakoitsijat olivat sytyttäneet tupakkansa, ilmoitti ukko miehille, että "jos Notkoniityn panette poikki, niin ryypyt tulee."

— Etteikö mene! Nousehan, Tit! Sivautetaanpas miehen kädestä! Syödään sitten yöllä. Kiireesti, pojat! kuului ääniä, ja leipäpalojaan loppuun pureskellen miehet ryhtyivät niittämään.

— Pysykääpäs nyt perässä, pojat! sanoi Tit ja lähti niittämään melkein juoksujalkaa joukon etunenässä.

— Joudu, joudu! puheli ukko ehättäen hänen jälkeensä, ikään kuin koettaen saada hänet kiinni, — pois tieltä tai jalat poikki!

Sekä nuoret että vanhat niittivät kilvan. Mutta vaikka he kiiruhtivat, eivät he silti pilanneet heinää, ja lakeisista tuli yhtä puhtaat ja tasaiset. Jäljellä oleva kulmaus niitettiin viidessä minuutissa. Takimmaiset niittäjät eivät olleet vielä päässeet lakeistensa päähän, kun etumaiset olivat jo ottaneet kauhtanansa ja menivät tien poikki Notkoniitylle.

Aurinko painui jo puunlatvojen taakse, kun he tulivat Notkoniityn lehtonotkoon. Heinä ylettyi laakson pohjalla vyötäisiin saakka ja rehotti hentona, pehmeänä ja tuuheana molemmin puolin mäkeä, jokunen kukkiva horsma keskellään.

Kun oli hetkinen neuvoteltu siitä, oliko parempi niittää poikki- vai pitkinpäin, lähti Prohor Jermilin — niinikään tunnettu niittomies, isokasvuinen, tummaverinen talonpoika — ensimmäisenä avaamaan tietä. Hän teki lakeisen eteenpäin, kääntyi takaisin ja lähti taipaleelle, — ja toiset asettuivat hänen jälkeensä pitkin alamäkeä laaksoon ja sieltä nousevaa ylämäkeä aina metsän reunaan saakka. Aurinko painui metsän taa. Kaste oli jo maassa. Vain mäen laella niittäjät olivat enää auringossa; alhaalla laaksossa, josta nousi sumua, ja sen takaisen mäen rinteellä vallitsi kostea siimes.

Mehevästi suihkien kaatuva kirpeälemuinen heinä putosi sankoiksi lakeisiksi. Lyhyillä taipaleilla ahertelevat niittäjät ajelivat joka puolelta toisiaan takaa kovasinsäiliöt helkkäen ja viikatteet yhteen kilahdellen, ja hiottavien viikatteitten kilkkeeseen sekaantuivat niittäjien iloiset huudahdukset.

Levin kulki yhä nuoren talonpojan ja ukon välissä. Ukko oli entiseen tapaansa iloinen, leikkisä ja riuskaliikkeinen, nyt hän oli vain pukenut ylleen lammasnahkanutun. Metsän reunassa viikatteet viilsivät kaiken aikaa poikki mehukkaan ruohon sekaan puhjenneita tatteja. Mutta ukko kumartui joka kerta sienen nähdessään, poimi sen ja pisti nuttunsa alle. "Sainpas vielä eukolle viemisiä", hän lausahteli.

Vaikka olikin helppo niittää märkää ja hentoa heinää, oli vaikea laskeutua ja nousta notkon jyrkästi viettäviä rinteitä pitkin. Mutta ukkoa se ei pelottanut. Heiluttaen viikatettaan entiseen tahtiin hän kapusi isoine niinitöppösineen lyhyin, varmoin askelin hitaasti rinnettä ylös, ja vaikka koko ruumis vapisi ja housut riippuivat paidasta erillään, hän ei jättänyt tielle ainoatakaan heinänkortta eikä ainoatakaan sientä, vaan laski leikkiä kuten ennenkin toisten talonpoikien ja Levinin kanssa. Levin seurasi hänen jäljessään ja luuli tuon tuostakin varmasti kaatuvansa noustessaan viikate kädessään niin jyrkälle törmälle, että sinne olisi ollut vaikea kiivetä tyhjinkin käsin, mutta hän pääsi ylös ja teki mitä pitikin. Hän tunsi, että jokin ulkoinen voima kannatti häntä.

VI

Notkoniitty niitettiin loppuun, kauhtanat vedettiin ylle ja lähdettiin iloisina kotia kohti. Levin nousi hevosen selkään, sanoi kaihoisat jäähyväiset talonpojille ja lähti ratsastamaan kotiin. Mäeltä hän katseli taakseen; alavista paikoista nousevan usvan takia niittäjiä ei näkynyt; kuului vain iloisia, rehvakkaita ääniä, naurunhohotusta ja viikatteitten kalahduksia.

Sergei Ivanovitsh oli aikoja sitten syönyt ja istui kamarissaan juoden jäänsekaista sitruunavettä ja selaillen vastikään postista tuotuja sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, kun Levin ryntäsi huoneeseen puhetta pulputen, pörröiset, märät hiukset painuneina otsaa vasten ja takin selkä ja rinta mustuneina hiestä.

— Tiedätkö, me niitimme koko niityn! Et voi käsittää, miten ihanaa oli! No, miten sinä jaksat? puhui Levin unohtaen kokonaan eilisen ikävän väittelyn.

— Hyvä isä, minkä näköinen sinä olet! sanoi Sergei Ivanovitsh silmäillen veljeään ensi alkuun tyytymättömästi. — Vedä, vedä toki ovi kiinni! huudahti hän. — Päästit taas varmasti kymmenkunta kärpästä sisään.

Sergei Ivanovitsh ei voinut sietää kärpäsiä, joten hän avasi huoneensa ikkunoita vain öisin ja sulki aina tarkasti ovet.

— En sitten ainuttakaan. Ja jos päästin, niin otan heti kiinni. Sinä et usko millainen nautinto se oli! Miten sinä olet tämän päivän viettänyt?

— Hyvinhän minä. Mutta oletko sinä todellakin niittänyt koko päivän?
Kai sinulla on oikea suden nälkä? Kuzma on valmistanut sinulle ruokaa.

— Ei minun ole lainkaan nälkä. Minä söin siellä. Mutta nyt menen peseytymään.

— No mene, mene, minä tulen heti sinne, sanoi Sergei Ivanovitsh ravistellen päätään ja katsoen veljeään. — Mene nyt joutuin, lisäsi hän hymyillen ja kokosi kirjansa lähteäkseen hänkin. Hyvä tuuli oli äkkiä tarttunut häneenkin eikä hänen tehnyt mieli erota veljestään. — Missä sinä olit sateen aikana?

— Minkä sateen? Tuskin pisaroi! Minä tulen heti. Siis sinultakin on päivä mennyt hyvin. No sehän on mainiota. — Ja Levin lähti vaihtamaan vaatteita.

Viiden minuutin kuluttua olivat molemmat veljekset jo ruokasalissa. Vaikka Levin luulikin, ettei hänen ollut nälkä, ja istuutui syömään vain Kuzmalle mieliksi, ruoka maistui hänen makuun päästyään kerrassaan erinomaiselta. Sergei Ivanovitsh katseli häntä hymyillen.

— Ai niin! Sinulle on kirje, hän sanoi. — Olepas hyvä, Kuzma, ja hae se minun pöydältäni. Mutta muistakin vetää ovi kiinni!

Kirje oli Oblonskilta. Levin luki sen ääneen. Oblonski kirjoitti Pietarista: "Sain kirjeen Dollyltä, joka on maalla Jergusovossa eikä oikein saa asioita järjestymään. Ole hyvä ja käy hänen luonaan ja auta häntä neuvoillasi, sinä kun kaikki tiedät. Dolly ilostuu suuresti, kun saa tavata sinua. Hän raukka on aivan yksin. Appiukko on perheineen ulkomailla."

— Mainio asia! Käyn ehdottomasti heidän luonaan, Levin sanoi. — Vai lähdemmekö yhdessä? Hän on niin miellyttävä ihminen. Eikö olekin?

— Onko se Jergusovo kaukana täältä?

— Noin kolmenkymmenen virstan päässä. Kenties tulee nelisenkymmentä.
Mutta tie on hyvä. Helposti sen matkan tekee.

— Lähdetään vain, sanoi Sergei Ivanovitsh edelleen hymyillen.
Nuoremman veljen ulkomuoto oli saanut hänetkin iloiselle mielelle.

— Jopa sinulla on hyvä ruokahalu! hän sanoi katsoen Levinin lautasta kohti kumartuneita, ruskeanpunaisia päivettyneitä kasvoja ja kaulaa.

— Erinomainen! Sinä et usko miten mainio parannustapa se on kaikkea oikuttelua vastaan. Minäpä aion rikastuttaa lääketiedettä uudella termillä: Arbeitskur.

— Sinä et sitä luullakseni tarvitse.

— Niin, mutta kaikenlaiset hermosairaat.

— Täytyisipä koettaa. Minä aioin kyllä tulla niitylle katsomaan, mutta helle oli niin sietämätön, etten voinut mennä metsää kauemmas. Istuin siellä hetken ja menin sitten metsätietä kylään, jossa tapasin entisen imettäjäsi ja tiedustelin häneltä, mitä mieltä talonpojat ovat sinun työnteostasi. Mikäli minä ymmärsin, he eivät oikein hyväksy sitä. Se mummo sanoi: "Ei se ole herrain työtä." Ylipäätään minusta näyttää siltä, että rahvaalla on varmat ja vakiintuneet käsitykset siitä, mitä he nimittävät "herrain työksi". Eikä kansa suvaitse herroja, jotka rikkovat herroille vakiintuneen käsityksen mukaan sopivan toiminnan rajoja.

— Kenties. Mutta se on niin suuri nautinto, etten ole kokenut sellaista elämässäni. Eikähän siinä kai mitään pahaa ole. Vai onko? Levin sanoi. — Minkä sille voi, jolleivät he siitä pidä. Enkä minä muuten luule, että he sitä niin paheksuvatkaan.

— Joka tapauksessa, jatkoi Sergei Ivanovitsh — sinä näytät olevan tyytyväinen päivääsi.

— Hyvin tyytyväinen. Me niitimme koko niityn loppuun. Ja millaiseen ukkoon minä tutustuin siellä! Sinä et voi kuvitellakaan miten mainio ukko!

— Vai niin. Sinä olet siis tyytyväinen. Ja minä olen myös tyytyväinen päivääni. Ensinnäkin ratkaisin kaksi shakkiongelmaa, joista toinen on sangen hauska, — se ratkeaa sotamiehellä, minä näytän sen sinulle. Ja sitten ajattelin sitä eilistä keskusteluamme.

— Mitä eilistä keskustelua? kysyi ruokalepoon vajonnut Levin silmät autuaasti sirrillään. Hän ei mitenkään jaksanut muistaa, mistä eilisestä keskustelusta oli kysymys.

— Olen sitä mieltä, että olet osaksi oikeassa. Eri mieltä olemme siitä, että sinä asetat toiminnan vaikuttimeksi henkilökohtaisen mieliteon, kun minä taas oletan, että yhteisen onnen tavoite on olemassa jokaisen tietyllä sivistysasteella olevan ihmisen mieliteoissa. Kenties olet oikeassa siinä, että omiin etuihin perustuva aineellinen toiminta olisi toivottavampaa. Yleensä sinä olet luonteeltasi liian prime-sautière[4], kuten ranskalaiset sanovat; sinä tahdot joko kiihkeää, tarmokasta toimintaa tai ei mitään.

Levin kuunteli veljensä selitystä eikä ymmärtänyt yhtään mitään eikä tahtonutkaan ymmärtää. Hän vain pelkäsi, että Sergei Ivanovitsh kysyisi häneltä jotain, josta kävisi ilmi, ettei hän ollut lainkaan seurannut veljensä sanoja.

— Niin se on, poikaseni, sanoi Sergei Ivanovitsh koskettaen häntä olkapäähän.

— Niin tietenkin. Enhän minä sitä vastaan enää väitäkään, Levin vastasi hymyillen kuin syyllisyytensä tietävä lapsi. "Mistä ihmeestä minä mahdoin väitellä hänen kanssaan?" hän ajatteli. — "Tietysti olemme molemmat oikeassa, ja mitäpä muusta. Täytyy vain lähteä tästä konttoriin antamaan määräyksiä." Hän nousi seisomaan, oikoi jäseniään ja hymyili.

Sergei Ivanovitshkin hymyili.

— Jos tahdot lähteä kävelemään, niin mennään yhdessä, hän sanoi, sillä ei halunnut erota veljestään, josta suorastaan henki tuoreus ja virkeys. — Voimme samalla myös poiketa konttoriin, jos sinulla on sinne asiaa.

— Ai, hyvänen aika! huudahti Levin niin suureen ääneen, että Sergei
Ivanovitsh säikähti.

— Mitä nyt?

— Miten on Agafja Mihailovnan käden laita? kysyi Levin lyöden kämmenellään päähänsä. — Minähän unohdin hänet kokonaan!

— Paljon paremmin.

— Minä pistäydyn silti häntä katsomassa. Et ehdi panna hattuakaan päähäsi, ennen kuin tulen takaisin.

Ja hän juoksi portaita alas kengänkorot räikän lailla paukkuen.

VII

Kun Stepan Arkadjevitsh oli lähtenyt Pietariin täyttämään kaikkein luonnollisinta ja tärkeintä velvollisuuttaan, jonka jokainen virkamies tuntee, koska se viranhaltijalle on aivan välttämätön, joskin muille aivan käsittämätön: — muistuttamaan olemassaolostaan ministeriössä — ja tätä velvollisuutta suorittaessaan vietti aikaansa iloisesti ja hupaisasti kilpa-ajoissa ja huviloilla perheensä varoja tuhlaten, oli Dolly samoihin aikoihin muuttanut lasten kanssa maalle supistaakseen perheen menoja mahdollisimman paljon. Hän oli lähtenyt myötäjäismaatilalleen Jergusovoon, samalle tilalle, josta keväällä oli myyty metsää ja joka oli noin viidenkymmenen virstan päässä Levinin Pokrovskojesta.

Jergusovon suuri, vanha päärakennus oli aikoja sitten purettu ja ruhtinas Shtsherbatski oli aikoinaan antanut korjata ja laajentaa sivurakennuksen asuttavaan kuntoon. Noin parikymmentä vuotta sitten, Dollyn lapsuudessa, sivurakennus oli ollut tilava ja mukava, joskin sen pitkä sivu kaikkien sivurakennusten tapaan oli puistokujan suuntainen ja pääty etelään päin. Nyt samainen sivurakennus oli vanha ja laho. Keväällä Stepan Arkadjevitshin lähtiessä myymään metsää oli Dolly pyytänyt hänen tarkastamaan rakennuksen ja toimittamaan tarvittavat korjaukset. Stepan Arkadjevitsh joka — kuten kaikki syyllisyydentuntoiset aviomiehet — piti tarkoin huolta vaimonsa mukavuudesta, oli omin silmin tarkastanut rakennuksen ja antanut kaikenlaisia määräyksiä, jotka näyttivät hänestä tarpeellisilta. Hänen käsittääkseen oli tärkeintä päällystää huonekalut kretongilla, ripustaa ikkunaverhot, siistiä puutarha, rakentaa pieni silta lammelle ja istuttaa kukkia; mutta hän unohti paljon muita välttämättömiä uudistuksia, joiden puute myöhemmin tuotti Darja Aleksandrovnalle suuria hankaluuksia.

Vaikka Stepan Arkadjevitsh kaikin tavoin koettikin olla huolellinen isä ja aviomies, ei hän mitenkään jaksanut pitää mielessään, että hänellä oli vaimo ja lapsia. Hänellä oli paljon poikamiehen taipumuksia, ja ne ne ohjasivat hänen toimintaansa. Palattuaan Jergusovosta Moskovaan hän oli ylpein mielin ilmoittanut vaimolleen, että kaikki oli kunnossa, että talo oli kuin nukkekaappi ja että hän kehottaa Dollyä muuttamaan maalle niin pian kuin suinkin. Stepan Arkadjevitshille perheen maallemuutto oli monesta syystä mieluinen: lapset saisivat raitista ilmaa, menoja olisi vähemmän, ja hän itse saisi suuremman vapauden. Darja Aleksandrovna taas piti muuttoa kesäksi maalle välttämättömänä lapsille, varsinkin pikku tytölle, joka ei ollut kunnolla toipunut tulirokon jäljiltä, ja hän halusi maalle sitäkin varten, että pääsisi pienistä nöyryytyksistään, noista kiusallisista pikkuveloista halontuojalle, kalakauppiaalle, suutarille ynnä muille. Sitä paitsi hän iloitsi muutosta myös siksi, että toivoi saavansa maalle luokseen Kitty-siskonsa, jonka piti palata ulkomailta keskikesällä ja jota tohtori oli käskenyt ahkerasti uimaan. Kitty oli kirjoittanut kylpyläpaikastaan, ettei mikään ilahduttaisi häntä niin kuin pääsy kesäksi Dollyn luo Jergusovoon, jossa heillä oli niin paljon yhteisiä lapsuusmuistoja.

Ensi alkuun oli elämä maalla Dollylle hyvin hankalaa. Hän oli lapsena asunut maalla ja entisten muistojensa perusteella kuvitellut, että siellä oli hyvä turvapaikka kaupunkielämän ikävyyksiltä, että vaikka elämä siellä ei ollutkaan niin hienoa (se ei Dollylle paljoa merkinnyt), niin se oli huokeata ja mukavaa: kaikkea oli talossa, mikään ei ollut kallista, jos tarvitsi ostaa, ja lasten oli niin hyvä olla. Mutta tultuaan nyt emäntänä maalle hän huomasi, ettei mikään ollutkaan niin kuin hän oli ajatellut.

Toisena päivänä heidän tulonsa jälkeen tuli rankkasade, ja eteisen ja lastenkamarin katto alkoi vuotaa, niin että lasten vuoteet piti siirtää saliin. Talosta puuttui kyökkipiika. Kymmenestä lehmästä olivat karjakon sanojen mukaan toiset pian poikivia, toiset ensi kertaa poikineita, kolmannet vanhoja, neljännet kovavetimisiä; ei edes lapsille riittänyt talossa voita eikä maitoa. Munia ei ollut, kunnollista kanapaistia oli mahdoton saada; paistettiin ja keitettiin jotain vanhaa, sinertävää ja suonista kukonlihaa. Mistään ei saanut eukkoja lattioita pesemään, kun kaikki väki oli perunanpanossa. Ajelemaankaan ei päässyt, sillä toinen hevonen oli säikky ja vikuroi aisoissa. Sopivaa uimapaikkaa ei myöskään ollut; koko joenranta oli karjan tallaama ja avoinna tielle päin. Ei edes voinut mennä kunnolla kävelemään, sillä karja pääsi rikkonaisen aidan raoista puutarhaan, ja joukossa oli suuri sonni, joka mylvi pelottavasti ja olisi varmaan voinut puskeakin. Ei ollut kaappeja vaatteille. Jos jokin kaapintapainen olikin, ei sen ovi mennyt kunnolla kiinni vaan avautui aina ohikulkiessa. Patoja ja kattiloita puuttui; ei ollut edes muuripataa pesutuvassa eikä silityslautaa palvelijain kamarissa.

Darja Aleksandrovna oli alkuun epätoivoinen jouduttuaan levon ja rauhan sijasta moisen, omasta mielestään aivan kauhean kurjuuden keskelle. Hän antoi määräyksiä minkä jaksoi, mutta tunsi asemansa avuttomuuden, ja taisteli joka hetki silmiin kihoamaan pyrkiviä kyyneleitä vastaan. Talonhoitaja, entinen sotilas, johon Stepan Arkadjevitsh oli mieltynyt hänen kauniin ja arvokkaan ulkomuotonsa vuoksi ja joka aikaisemmin oli ollut Stepan Arkadjevitshin ovilakeijana, ei ollut tietääkseenkään Darja Aleksandrovnan onnettomuuksista. Hän sanoi vain kunnioittavasti: "Minkäpä sille voi, se on niin surkeaa tämä kansa", eikä auttanut hitustakaan.

Tilanne näytti epätoivoiselta. Mutta Oblonskien kodissa oli kuten kaikissa perheiden asuttamissa kodeissa yksi huomaamaton ja kuitenkin mitä tärkein ja hyödyllisin henkilö — Matrjona Filimonovna. Hän rauhoitteli emäntäänsä vakuutellen, että kaikki vielä setviytyy (se oli hänen sanansa ja häneltä oli Matvei sen oppinut), ja toimi itse tyynesti ja hätäilemättä.

Hän teki heti tuttavuutta työnjohtajan vaimon kanssa ja istui jo tulopäivän iltana akaasioiden alla juomassa teetä tämän ja työnjohtajan kanssa ja neuvotteli kaikista asioista. Pian muodostui akaasiapuitten siimekseen Matrjona Filimonovnan erikoinen "klubi", johon kuului työnjohtajan vaimo, kylänvanhin ja kirjanpitäjä, ja tämän klubin avulla alkoivat elämän hankaluudet vähitellen tasoittua, ja viikon kuluttua oli todellakin kaikki jo setviytymään päin. Katto korjattiin, kyökkipiika saatiin kylänvanhimman välityksellä, kanoja ostettiin, lehmät alkoivat lypsää paremmin, puutarhan aidan aukot tukittiin seipäillä, muuan kirvesmies teki mankelin, kaappien oviin pantiin säpit ja ne lakkasivat avautumasta itsestään ja palvelijainkamarissa nojatuolin käsinojan ja lipaston varassa lepäsi sotilasveralla päällystetty silityslauta, ja huoneessa tuntui jo silitysraudan haju.

— Siinä on nyt sekin, vaikka niin hätäilitte, sanoi Matrjona
Filimonovna osoittaen lautaa.

Tehtiinpä olkilevyistä uimahuonekin. Lili alkoi uida joka päivä, ja niin täyttyivät ainakin osaksi Darja Aleksandrovnan toiveet maalaiselämän mukavuudesta. Täysin rauhallinen ei Darja Aleksandrovna voinut olla kuuden lapsensa ympäröimänä. Yksi oli hiukan sairas, toinen olisi voinut sairastua, kolmannelta puuttui jotain, neljännessä näkyi merkkejä hankalasta luonteesta jne. Vain ani harvoin sattui lyhyitä rauhan hetkiä. Mutta kaikki nuo puuhat ja huolet antoivat hänelle sen ainoan onnen, jota hän enää saattoi kokea. Jollei niitä olisi ollut, olisi hän alinomaa ajatellut miestään, joka ei rakastanut häntä. Ja niin raskaana kuin äidin mieltä painoikin ainainen ajatus ja pelko lasten sairaudesta ja suru heissä ilmenevistä huonoista taipumuksista, palkitsivat jo itse lapsetkin pienillä iloilla hänen surunsa ja huolensa. Nuo ilot olivat niin pieniä ja huomaamattomia kuin kultahiukkaset hietikossa, ja vaikeina hetkinä hän näki vain pelkät murheet, pelkän hiedan; mutta oli hyviäkin hetkiä, jolloin hän näki pelkät ilot, pelkän kullan.

Täällä maalaiselämän yksinäisyydessä hän alkoi yhä useammin tuntea noita iloja. Usein hän lapsiaan katsellessaan koetti kaikin voimin vakuuttaa itselleen olevansa sokea ja äitinä puolueellinen lastensa suhteen; eikä hän sittenkään voinut olla myöntämättä itselleen, että kaikki kuusi olivat suloisia lapsia, suorastaan harvinaisia, — ja hän oli onnellinen ja ylpeä heistä.

VIII

Toukokuun lopulla, kun kaikki jo oli saatu välttävään kuntoon, sai Darja Aleksandrovna mieheltään vastauksen kirjeeseensä, jossa oli valittanut maalla kokemiaan vaikeuksia. Stepan Arkadjevitsh pyyteli anteeksi, ettei ollut tullut ajatelleeksi kaikkea, ja lupasi saapua heitä katsomaan niin pian kuin mahdollista. Mutta mahdollisuutta ei nähtävästi tullut, koska oli jo kesäkuun alkupuoli eikä häntä vain kuulunut.

Pietarin päivänä päätti Darja Aleksandrovna mennä kylän kirkkoon ja viedä kaikki lapsensa ehtoolliselle. Keskustellessaan syvällisesti ja periaatteellisesti sisarensa, äitinsä ja ystäviensä kanssa Darja Aleksandrovna hämmästytti heitä usein vapaa-ajattelullaan uskonasioissa. Hänellä oli oma omituinen uskontonsa, johon hän lujasti luotti välittäen vähät kirkon opinkappaleista. Mutta perheensä keskuudessa hän noudatti ankarasti kaikkia kirkollisia käskyjä, ei vain ulkonaisen esimerkin vuoksi, vaan oikein sydämensä pohjasta. Se seikka, etteivät lapset lähes vuoteen olleet käyneet ehtoollisella, vaivasi häntä kovasti, ja hän päätti viedä heidät ehtoolliselle nyt kesän tultua ja sai siihen Matrjona Filimonovnan täyden hyväksynnän ja kannatuksen.

Jo muutamia päiviä ennen pyhää oli Darja Aleksandrovna miettinyt valmiiksi, miten lapset puettaisiin juhlamenoa varten. Vaatteita ommeltiin, korjailtiin ja pestiin, ratkottiin pois liehukkeita, ommeltiin kiinni nappeja ja siliteltiin nauhoja. Tanjan puku, jonka talon englantilaisneiti oli ottanut ommeltavakseen, tuotti Darja Aleksandrovnalle suurta harmia. Englantilaisneiti oli ommellut hihat liian korkealle ja puku näytti olevan auttamatta pilalla. Puku ahdisti olkapäistä, niin että sitä oli ikävä katsoakin. Mutta Matrjona Filimonovna keksi keinon, millä asia korjautuisi, ja hänen neuvostaan ommeltiin olkapäille pieni lisäkaistale ja päälle tehtiin hartioille asti ulottuva kaulus. Darja Aleksandrovnan ja englantilaisneidin kesken oli vähällä syntyä riita tuon puvun tähden. Pyhäaamuna kaikki oli kuitenkin kunnossa, ja kellon lähetessä kymmentä johon asti pappia oli pyydetty odottamaan, seisoivat juhlapukuiset, ilosta säteilevät lapset pääoven edessä vaunujen ympärillä odottamassa äitiään.

Vikuroivan mustan sijasta oli Matrjona Filimonovnan pyynnöstä valjastettu työnjohtajan Rusko, ja nyt ilmaantui portaille pukeutumispuuhissaan viipynyt Darja Aleksandrovna valkeassa musliinipuvussaan ja nousi vaunuihin.

Darja Aleksandrovna oli tänään nähnyt kampauksensa ja pukeutumisensa eteen erityistä vaivaa. Ennen aikaan hän oli pukeutunut itseään varten, ollakseen kaunis ja miellyttääkseen; mutta mitä vanhemmaksi hän oli tullut, sitä ikävämmäksi oli pukeutuminen käynyt; hän näki aina kuinka oli rumentunut. Mutta nyt hän oli taas pukeutunut iloisin ja virein mielin, ei enää itsensä eikä oman kauneutensa vuoksi, vaan siksi, ettei noiden ihanien olentojen äitinä turmelisi yleisvaikutusta. Ja katsahdettuaan viimeisen kerran peiliin hän oli lähtenyt tyytyväisenä huoneestaan. Hän oli kaunis. Ei niin kaunis kuin oli tahtonut olla ennen aikaan tanssiaisissa, mutta kaunis sittenkin siihen tarkoitukseen, jota nyt tavoitteli.

Kirkossa ei ollut ketään muita kuin talonpoikia vaimoineen. Mutta Darja Aleksandrovna näki tai ainakin luuli näkevänsä, miten ihastuneita he olivat häneen ja hänen lapsiinsa. Kauniiden asujen lisäksi myös sievä käytös lisäsi lasten viehättävyyttä. Tosin Aljosha seisoi hiukan huolimattomasti ja käänteli vähän väliä päätään nähdäkseen millainen hänen puseronsa oli takaapäin, mutta oli silti kovin herttaisen näköinen. Tanja seisoi kuin täysikasvuinen ja piti silmällä pienempiä. Mutta pikku Lili vasta olikin herttainen lapsekkaassa ihmettelyssään, ja oli vaikea olla vetämättä suutaan hymyyn, kun hän ehtoollista saatuaan sanoi: "Please some more".

Kotimatkalla lapset tunsivat, että jotain juhlallista oli tapahtunut, ja olivat hyvin kilttejä.

Aluksi kaikki sujui hyvin kotonakin. Mutta aamiaispöydässä Grisha alkoi viheltää eikä — mikä pahinta — totellut englantilaista opettajatarneitiä ja sai siksi jäädä ilman jälkiruokaa. Darja Aleksandrovna oli omasta puolestaan koettanut välttää rangaistusta tällaisena päivänä, mutta hän ei ollut pöydässä läsnä; ja kun hän tuli, hänen täytyi tukea englannittaren määräystä ja vahvistaa päätös, jonka mukaan Grishalta evättiin jälkiruoka. Se pilasi jonkin verran yleistä iloa.

Grisha itki ja sanoi, että Nikolenjka vihelsi myös, mutta eipäs sitä rangaistu, ja ettei hän piirakan takia itke — se oli hänelle yksi lysti —, mutta minkä tähden tehdään sellaista vääryyttä. Asia kävi jo kovin surulliseksi, ja Darja Aleksandrovna päätti ehdottaa englantilaisneidille, että Grishalle annettaisiin tällä kertaa anteeksi. Mutta mennessään salin läpi neidin luo hän näki kohtauksen, joka täytti hänen mielensä sellaisella ilolla, että kyyneleet kihosivat silmiin, ja hän antoi heti anteeksi rikolliselle.

Grisha istui selin nurkassa ikkunan luona; hänen vieressään seisoi Tanja, lautanen kädessä. Tanja oli sanonut tahtovansa ruokkia nukkejaan ja pyytänyt neidiltä luvan saada viedä piirakka-annoksensa lastenkamariin, mutta olikin salaa tuonut sen veljelleen. Itkien yhä kärsimänsä rangaistuksen vääryyttä Grisha söi piirakkaa ja sopersi kesken nyyhkytystään: "Syö sinäkin, syödään yhdessä… sinä kanssa."

Tanjakin sai kyyneleitä silmiinsä, aluksi säälistä Grishaa kohtaan, sitten oman hyvän työnsä johdosta; eikä hän pannut vastaan vaan söi osansa.

Äidin nähdessään lapset säikähtivät, mutta katsottuaan tarkemmin äidin kasvoihin he ymmärsivät tekevänsä hyvää ja herahtivat nauramaan; suu täynnä piirakkaa he alkoivat hieroa käsillään huuliaan sotkien säteilevät kasvonsa kyyneliin ja marjahilloon.

— Herranen aika! Uudet valkeat vaatteet! Tanja! Grisha! huusi äiti koettaen pelastaa uusia vaatteita, samalla kyynelten läpi autuaan riemukkaasti hymyillen.

Uudet vaatteet riisuttiin ja vanhat puettiin sijaan, ja työnjohtajan käskettiin taas panna Rusko toisen hevosen pariksi valjaisiin, sillä päätettiin lähteä sieneen ja sieltä uimaan. Riemukas kirkuna ja melu nousi lastenkamarissa eikä lakannut, ennen kuin noustiin rattaille ja lähdettiin metsään.

Sieniä saatiin koko vakallinen: löysipä pikku Lilikin sienen! Ennen hän oli poiminut vain neiti Hullin osoituksesta, mutta nyt hän oli omin neuvoin löytänyt suuren tatin, ja se sai aikaan yleisen riemuhuudon: "Lili löysi tatin!"

Sitten ajettiin joelle, hevoset pysäytettiin rantakoivujen alle ja mentiin uimahuoneeseen. Terenti-kuski sitoi paarmoja huiskivat hevoset puihin kiinni, heittäytyi pitkälleen rehevälle nurmelle koivun siimekseen ja poltteli kessua; uimahuoneesta hänen korviinsa kaikui kaiken aikaa lasten iloinen kirkuna.

Vaikka ei ollutkaan helppoa pitää silmällä kuutta lasta, hillitä heidän vallattomuuttaan, muistaa kaikki eri sukat, alusvaatteet ja kengät sekoittamatta niitä keskenään, päästää auki ja vetää kiinni nauhoja ja nappeja, ei Darja Aleksandrovnasta, joka oli itse aina pitänyt uimisesta, mikään ollut hauskempaa kuin koko lapsijoukon uittaminen. Hän tunsi suurta nautintoa kun sai vetää sukkia pullukoihin jalkoihin, ottaa syliinsä ja kastaa veteen pikku nakupellejä, kuulla ilon ja pelon kimeää kirkunaa ja nähdä pikku kerubiensa polskuttavan vettä hengästyneinä, silmät pelosta ja ilosta loistaen.

Kun puolet lapsista oli jo puettu, uimahuoneen luo pysähtyi arkaillen muutamia pyhäpukuisia kylän akkoja, jotka tulivat metsästä keräämästä lääkeyrttejä. Matrjona Filimonovna huusi yhden heistä luokseen ja pyysi häntä viemään veteen pudonneen lakanan ja paidan kuivumaan, ja Darja Aleksandrovna ryhtyi akkojen kanssa puheisiin. Aluksi akat naurahtelivat kämmeneensä eivätkä ymmärtäneet mitä kysyttiin, mutta pian katosi ujostelu ja tarina virisi hyvään vauhtiin. Akat voittivat heti Darja Aleksandrovnan myötätunnon osoittaessaan vilpitöntä ihastusta hänen lapsiaan kohtaan.

— Herran terttu tuota tyttöä, niin on valkea hipiä kuin sokuri, sanoi eräs ihastellen Tanjaa ja heiluttaen päätään. — Mutta laihapa on…

— Oli talvella sairaana.

— Oikeinko sitä tuotakin kylvetettiin, sanoi toinen osoittaen rintalasta.

— Ei, tämä on vasta kolmen kuukauden vanha, sanoi Darja
Aleksandrovna ylpeänä.

— Voi kullan nuppu sentään!

— Eikö itselläsi ole lapsia?

— Oli neljä, mutta kaksi on enää elossa, poika ja tyttö. Viimeisen paaston jälkeen herkesin nuorinta imettämästä.

— Kuinka vanha se on?

— Toinen vuosi on menossa.

— Miten sinä niin kauan imetit?

— Kolme paastoa, se on meillä tavallinen aika.

Siitä syntyi Darja Aleksandrovnaa kovasti kiinnostava keskustelu:
Miten syntyi? Onko ollut sairaana? Missä mies?

Darja Aleksandrovna ei olisi halunnut erota puhetovereistaan, niin hauskaa hänestä oli jutella heidän kanssaan ja niin kokonaan samat olivat heidän mielenkiintonsa kohteet. Kaikkein mieluisinta oli Darja Aleksandrovnasta se, että hän näki selvästi, miten kaikki nuo naiset ihailivat ennen kaikkea sitä, että hänellä oli niin paljon lapsia ja niin kauniita lapsia. Ämmät saivat Darja Aleksandrovnan jopa nauramaan, mikä loukkasi syvästi englantilaisneitiä, joka oli tuon hänelle käsittämättömän naurun aiheena. Eräs nuoremmista naisista oli katsellut tarkkaan viimeisenä pukeutuvaa englannitarta, ja kun tämä oli pannut ylleen kolmannen hameen, ei hän voinut olla huomauttamatta: "Sekös vasta kieputtaa hametta päälleen!"… ja kaikki purskahtivat nauruun.

IX

Darja Aleksandrovna istui huivi päässä rattailla puhtaitten, märkätukkaisten lastensa keskellä, ja oltiin jo lähellä kotia, kun kuski sanoi: "Joku vieras näkyy tulevan vastaan; eikö liene Pokrovskojen herra."

Darja Aleksandrovna katsahti eteenpäin ja ilostui nähdessään
Levinin tutun hahmon, harmaa hattu ja harmaa päällystakki yllään.
Hän oli aina hyvillään tavatessaan Levinin ja varsinkin nyt, kun
Levin sai nähdä hänet koko kunniassaan. Kukaan ei ymmärtänyt hänen
mahtavuuttaan paremmin kuin Levin.

Nähdessään Dollyn Levin oli näkevinään kuvan tulevasta perhe-elämästään.

— Te olette kuin kana poikasineen, Darja Aleksandrovna. — Tervetuloa! Kuinka iloinen olenkaan! Dolly sanoi ojentaen Levinille kätensä.

— Miksi ette ole ilmoittanut mitään tulostanne? Veljeni asuu minun luonani Pokrovskojessa. Vasta Stivalta sain tietää, että te olette täällä.

— Stivalta? kysyi Darja Aleksandrovna ihmeissään.

— Niin, hän kirjoitti muutostanne ja arveli, että sallisitte minun auttaa teitä, Levin sanoi, mutta nolostui heti sen sanottuaan ja kulki tuppisuuna rattaiden rinnalla taitellen lehmuksen lehtiä ja pureksien niitä. Hän nolostui huomatessaan, että Darja Aleksandrovnasta saattoi tuntua ikävältä vieraan apu asioissa, jotka kuului hänen miehensä tehtäviin. Darja Aleksandrovna ei todellakaan pitänyt Stepan Arkadjevitshin tavasta jättää omia perheasioitaan vieraitten huoleksi. Ja hän huomasi heti, että Levin käsitti sen. Tuon hienon ymmärtämyksen ja hienotunteisuuden takia Darja Aleksandrovna pitikin Levinistä niin paljon.

— Minä ymmärsin tietysti, Levin sanoi, — sen merkitsevän vain sitä, että te halusitte nähdä minua, ja olin hyvilläni. Tietenkin teistä kaupunkilaisemäntänä täkäläinen elämä voi tuntua puutteelliselta, ja jos on tarvetta, olen valmis palvelukseenne.

— Eikö mitä! Dolly sanoi. — Ensi aikoina oli hankalaa, mutta nyt menee jo kaikki hyvin tämän minun vanhan lastenhoitajani avulla, selitti hän osoittaen Matrjona Filimonovnaa, joka ymmärsi, että puhuttiin hänestä, ja hymyili Levinille iloisesti ja ystävällisesti. Hän tunsi Levinin ja tiesi, että siinä oli Kitty-neidille hyvä sulhanen, ja toivoi asian toteutuvan.

— Nouskaa rattaille, herra, tehdään tähän tilaa, hän sanoi.

— Ei, minä kävelen mielelläni. Lapset, kuka teistä lähtee minun mukanani juoksemaan kilpaa hevosten kanssa?

Lapset tunsivat Leviniä hyvin vähän eivätkä muistaneet, milloin olivat hänet nähneet, mutta he eivät ujostelleet eivätkä vierastaneet häntä, kuten lapset niin usein tekevät teeskentelevien aikuisten seurassa, saaden siitä usein rangaistuksen. Teeskentely saattaa pettää kaikkein viisaimman, teräväkatseisimmankin ihmisen, mutta vähälahjaisinkin lapsi tunnistaa sen, olkoonpa se kätketty kuinka taitavasti tahansa, ja vieroksuu sitä. Niin monia vikoja kuin Levinissä kenties olikin, teeskentelyä hänessä ei ollut vähääkään, ja siksi lapset osoittivat häntä kohtaan samaa ystävyyttä, jonka näkivät kuvastuvan äitinsä kasvoilta. Levinin kutsusta kaksi vanhinta hyppäsi heti rattailta hänen luokseen ja lähti juoksemaan hänen kanssaan yhtä vilpittömästi kuin jos olisivat juosseet hoitajansa neiti Hullin tai oman äitinsä kanssa. Lilin rupesi myös tekemään mieli hänen luokseen, ja äiti antoi hänet Levinille, joka asetti hänet hartioilleen ja lähti juoksemaan.

— Älkää pelätkö, Darja Aleksandrovna! puheli hän iloisesti hymyillen, — en minä loukkaa enkä pudota.

Ja katsellessaan hänen vikkeliä, voimakkaita, varovaisen huolehtivia ja selvästi jännittyneitä liikkeitään äiti rauhoittui ja seurasi Leviniä iloinen ja hyväksyvä hymy huulillaan.

Täällä maalla lasten ja miellyttävän Darja Aleksandrovnan seurassa Levinin valtasi sellainen lapsellisen iloinen mieliala, joka oli hänelle useinkin ominainen ja josta Darja Aleksandrovna hänessä niin paljon piti. Juoksennellessaan lasten kanssa hän opetti heille voimistelua, nauratti neiti Hullia huonolla englanninkielellään ja kertoi Darja Aleksandrovnalle maatöistään.

Päivällisen jälkeen Levinin kanssa kahden parvekkeella istuessaan
Darja Aleksandrovna alkoi puhua Kittystä.

— Tiedättekö? Kitty tulee tänne ja viettää kesän minun kanssani.

— Niinkö? Levin sanoi punastuen ja lisäsi puheenaihetta vaihtaakseen: — Kai minä saan lähettää teille ne kaksi lehmää? Jollette huoli ilmaiseksi, niin voittehan maksaa minulle viisi ruplaa kuussa, jos se ei ole liian noloa.

— Ei, kiitos vain. Me tulemme kyllä toimeen.

— Minäpä katson teidän lehmiänne, ja jos sallitte, annan määräyksiä niitten ruokinnasta. Kaikki riippuu siitä.

Ja vetääkseen keskustelua yhä kauemmaksi syrjään esitti Levin Darja Aleksandrovnalle karjatalousteoriansa, jonka ydin oli siinä, että lehmä on vain kone, joka muuttaa ruoan maidoksi jne.

Hän puhui siitä ja halusi kiihkeästi kuulla lisää Kittystä, mutta myös pelkäsi sitä. Hän pelkäsi kadottavansa sen mielenrauhan, jonka oli niin suurella vaivalla saavuttanut.

— Niin, mutta kaikkea sitähän pitäisi valvoa, ja kuka sen täällä tekee? vastasi Darja Aleksandrovna haluttomasti.

Hän oli Matrjona Filimonovnan avulla saanut taloutensa sellaiseen kuntoon, ettei halunnut siihen mitään muutoksia. Eikä hän oikein luottanut Levinin maataloutta koskeviin tietoihin. Sen tapaiset väitteet kuin että lehmä on maidonvalmistuskone, tuntuivat hänestä arveluttavilta. Hänen ymmärtääkseen moinen käsitys oli vain haitaksi taloudelle. Hänestä asia oli paljon yksinkertaisempi; piti vain, kuten Matrjona Filimonovna oli selittänyt, antaa lehmille enemmän ruokaa ja juomaa ja katsoa, ettei kokki saanut viedä huuhdevesiä keittiöstä pesijättären lehmälle. Se oli selvää. Mutta kaikki selitykset jauho- ja heinäruoasta olivat epäilyttäviä ja hämäriä. Ja ennen kaikkea — hänen teki mieli puhua Kittystä.

X

— Kitty kirjoitti minulle, ettei hän mitään niin halua kuin yksinäisyyttä ja rauhaa, Dolly sanoi pienen vaitiolon jälkeen.

— Voiko hän jo paremmin? kysyi Levin mieli kuohuksissa.

— Hän on, Jumalan kiitos, kokonaan toipunut. Minä en ole koskaan uskonutkaan, että hänessä olisi rintatauti.

— Sehän on hauskaa! Levin sanoi, ja Dolly oli näkevinään hänen kasvoillaan jotain liikuttavaa ja avutonta, kun mies näin sanottuaan ääneti katsoi häneen.

— Kuulkaahan, Konstantin Dmitrish, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen hyväntahtoista, leikillistä hymyään, — miksi te olette vihoissanne Kittylle?

— Minäkö? En minä ole vihoissani.

— Olettepa. Miksi ette käynyt meillä ja Shtsherbatskeillä, kun olitte viimeksi Moskovassa.

— Darja Aleksandrovna, Levin sanoi punastuen hiusrajaa myöten, — minua ihmetyttää, että niin hyvä ihminen kuin te saattaa puhua noin. Ettekö te edes sääli minua, kun kerran tiedätte…

— Mitä minä tiedän?

— Tiedätte, että minä olen kosinut ja saanut rukkaset, Levin sanoi, ja koko se hellyys, jota hän hetki sitten oli tuntenut Kittyä kohtaan, muuttui hänen sielussaan kärsityn loukkauksen herättämäksi katkeruudeksi.

— Mistä te luulette minun sen tietävän?

— Kaikkihan sen tietävät.

— Siinä te ainakin olette erehtynyt; minä en ole tiennyt sitä, jos olenkin aavistanut.

— Niinkö? No nyt sen ainakin tiedätte.

— Olen vain tiennyt, että on ollut jotain, joka on kauheasti vaivannut Kittyä ja josta hän on kieltänyt minua enempää kysymästä. Ja kun hän ei kerran ole minulle siitä puhunut, niin ei hän ole puhunut kenellekään. Miten se kävi? Kertokaa minulle.

— Minähän sanoin jo.

— Milloin se tapahtui?

— Kun viimeksi kävin teillä.

— Kuulkaapas, mitä minä sanon, sanoi Darja Aleksandrovna: — Minun on kauhean sääli Kittyä. Te kärsitte vain loukatusta ylpeydestä.

— Kenties, myönsi Levin, — mutta… Dolly keskeytti hänet.

— Mutta Kitty-raukkaa minun on niin kauhean sääli. Nyt minä ymmärrän kaiken.

— Antakaa minulle anteeksi, Darja Aleksandrovna, Levin sanoi ja nousi. — Jääkää hyvästi, minun täytyy mennä.

— Ei, odottakaahan, Dolly sanoi tarttuen hänen hihaansa. — Istukaa rauhassa.

— Minä pyydän teitä, olkaa niin hyvä älkääkä puhuko siitä, Levin sanoi ja istuutui tuntien sammuneelta näyttäneen toivon syttyvän uudelleen ja värähtelevän sydämessään.

— Jollen minä pitäisi teistä, sanoi Darja Aleksandrovna, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, — jollen minä tuntisi teitä niin kuin tunnen…

Kuolleelta näyttänyt tunne virkosi yhä enemmän ja tuntui valtaavan koko sydämen.

— Niin, nyt minä ymmärrän kaiken, jatkoi Darja Aleksandrovna. — Te ette voi sitä ymmärtää; te miehet, joilla on täysi vapaus ja valta valita, tiedätte aina ketä rakastatte. Mutta odottamaan määrätty tyttö neitseellisessä ujoudessaan, — tyttö, joka näkee teidät miehet vain kaukaa, kuulee sanoja ja uskoo niihin — hän voi olla ja on usein sellaisessa asemassa, ettei tiedä mitä vastaisi.

— Niin, jollei sydän puhu.

— Vaikka puhuisikin, niin sittenkin. Ajatelkaahan: kun te miehet tavoittelette jotain tyttöä, te käytte hänen kotonaan, lähestytte häntä, tarkastelette ja väijytte, onko hän sellainen, josta pidätte, ja kun sitten tulette vakuuttuneeksi siitä, että rakastatte häntä, kositte häntä…

— Ei se ole aivan sillä tavoin.

— Yhdentekevää. Te kositte, kun rakkautenne on kypsynyt tai kun kahdesta valittavasta toinen on saanut sydämessänne voiton. Mutta tytöltä ei kysytä. Tahdotaan, että hän itse valitsisi, mutta hänhän ei voi valita, hän voi vain vastata myöntävästi tai kieltävästi.

"Se oli valinta minun ja Vronskin välillä", muisti Levin, ja sielussa vironnut vainaja kuoli taas ja painoi ahdistavasti sydäntä.

— Darja Aleksandrovna, hän sanoi, — niin valikoidaan vaatteita tai muita ostoksia, mutta ei rakkautta. Valinta on tehty ja sen parempi… Sitä ei voi tehdä toistamiseen.

— Oi, sitä ylpeyksien ylpeyttä! sanoi Darja Aleksandrovna ikään kuin halveksien tuon tunteen alhaisuutta siihen toiseen tunteeseen verrattuna, joka on mahdollista vain naisille. — Silloin kun kositte Kittyä, hän sattui juuri olemaan tilanteessa, jossa hänen oli mahdoton vastata. Hänessä oli epäröintiä. Epäröintiä siitä, tekö vai Vronski. Vronskin hän näki joka päivä, teitä hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt. Jos hän olisi ollut vanhempi… Minä esimerkiksi hänen sijassaan en olisi hetkeäkään epäröinyt. Vronski on aina ollut minusta vastenmielinen, ja niinpäs kävi.

Levin muisti Kittyn vastauksen. Hän oli sanonut: ei, se on mahdotonta.

— Darja Aleksandrovna, hän sanoi kuivasti, — minä pidän suuressa arvossa luottamustanne, mutta minä luulen, että te olette erehtynyt. Ja oli miten oli, se ylpeys, jota te niin halveksitte, saa aikaan sen, että jokainen ajatuskin Katerina Aleksandrovnasta on minulle mahdoton… ymmärrättehän, aivan mahdoton.

— Tahdon vain lisätä vielä, että puhun teille sisarestani, jota rakastan kuin lapsiani, ymmärrättehän. Minä en sano, että hän rakastaa teitä, minä vain tahdoin sanoa, ettei hänen silloin antamansa kieltävä vastaus todista mitään.

— En tiedä, Levin sanoi hypähtäen pystyyn. — Jos te tietäisitte, miten kipeästi te viiltelette minua! Aivan sama kuin jos teiltä olisi lapsi kuollut ja teille yhtenään puhuttaisiin, että nyt hän olisi sellainen ja sellainen, jos saattaisi elää teidän ilonanne. Mutta hän on kuollut, kuollut, kuollut…

— Olettepa te lystikäs, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen surullisesti Levinin kiihtymykselle. — Niin, minä ymmärrän nyt yhä paremmin, jatkoi hän mietteissään. — Te ette siis enää käy meillä, kun Kitty tulee?

— En. Minä en tietenkään rupea karttelemaan Katerina Aleksandrovnaa, mutta — mikäli voin — koetan vapauttaa hänet epämiellyttävästä seurastani.

— Te olette hyvin, hyvin lystikäs mies, toisti Darja Aleksandrovna tarkaten hellästi hänen kasvojaan. — No hyvä; ja olkaamme sitten kuin koko asiasta ei olisi puhuttu mitään. Mitä sinä, Tanja, täällä teet? kysyi Darja Aleksandrovna ranskaksi kuistille tulleelta tytöltä.

— Missä on minun lapioni, äiti?

— Minä kysyin ranskaksi, vastaa sinä samoin.

Tyttö aikoi sanoa, mutta oli unohtanut, mitä lapio oli ranskaksi; äiti kuiskasi sen hänelle ja sanoi sitten ranskaksi, mistä lapio oli haettava. Ja se tuntui Levinistä ikävältä.

Eikä mikään Darja Aleksandrovnan kodissa ja hänen lapsissaan ollut
Levinistä enää läheskään niin viehättävää kuin aluksi oli näyttänyt.

"Miksi hän puhuu ranskaa lapsilleen?" hän ajatteli. "Kuinka luonnotonta ja valheellista se on! Lapset tuntevat sen itse. Opettavat ranskaa ja hävittävät vilpittömyyden", hän ajatteli itsekseen eikä tiennyt, että Darja Aleksandrovna oli parikymmentä kertaa ajatellut ja pohtinut samaa asiaa ja — vilpittömyyden kustannuksellakin — katsonut tarpeelliseksi opettaa lapsiaan sillä tavoin.

— Mikä kiire teillä on. Istukaa toki hetkinen vielä. Levin jäi juomaan teetä, mutta hänen hyvä tuulensa oli kadonnut ja hänen oli paha olla.

* * * * *

Teen jälkeen Levin meni ulos käskeäkseen ajamaan vaununsa oven eteen, ja tapasi sisään palatessaan Darja Aleksandrovnan kuohuksissa, kasvot synkkinä ja kyyneleet silmissä. Levinin käydessä pihalla oli sattunut tapaus, joka yhtäkkiä murskasi Darja Aleksandrovnan äskeisen onnen ja ylpeyden lapsistaan; Grisha ja Tanja olivat ruvenneet tappelemaan pallosta. Kuultuaan huutoa lastenkamarista Darja Aleksandrovna oli juossut sinne ja saanut nähdä kauhean näyn: Tanja piti Grishaa tukasta ja Grisha löi vihasta hurjana Tanjaa nyrkillä mihin sattui. Jokin murtui Darja Aleksandrovnan sydämessä, kun hän näki sen. Oli kuin pimeys olisi astunut hänen elämäänsä: hän ymmärsi, että nuo lapset, joista hän oli ollut niin ylpeä, eivät olleet ainoastaan aivan tavallisia, vaan suorastaan pahoja, huonosti kasvatettuja, ilkeitä lapsia, joilla oli raakoja, petomaisia taipumuksia.

Hän ei voinut ajatella eikä puhua mitään muuta eikä voinut olla kertomatta Levinille onnettomuuttaan.

Levin näki, miten onneton hän oli, ja koetti lohduttaa häntä sanoen, ettei se todistanut mitään pahaa, sillä kaikki lapsethan tappelevat. Mutta puhuessaan Levin ajatteli mielessään: "Ei, minä en aio teeskennellä enkä puhua ranskaa lasteni kanssa; ja minun lapsistani tuleekin toisenlaisia: täytyy vain katsoa, ettei pilaa eikä turmele lapsiaan, niin niistä tulee mainioita. Niin, minun lapsistani ei tulekaan tuollaisia."

Hän hyvästeli ja lähti, eikä Dolly pidätellyt häntä.

XI

Heinäkuun puolivälissä Levinin luo tuli kylänvanhin Levinin sisaren maatilalta, joka oli noin kahdenkymmenen virstan päässä Pokrovskojesta, ja teki selkoa töitten kulusta ja heinänteosta siellä. Päätulo sisaren tilalla tuli luhtaniityistä. Ennen aikaan niityt olivat olleet vuokrattuina talonpojille kahdestakymmenestä ruplasta desjatiina. Kun Levin oli ottanut tilan hoitoonsa ja tarkastanut heinämaat, oli hän huomannut niiden arvon suuremmaksi ja määrännyt vuokraksi kaksikymmentäviisi ruplaa desjatiinalta. Talonpojat eivät olleet suostuneet maksamaan niin paljoa eivätkä olleet päästäneet muitakaan kauppoihin. Silloin oli Levin itse lähtenyt sinne ja päättänyt korjata heinän osaksi päiväpalkalla, osaksi osamaksulla. Oman kylän talonpojat olivat kaikin tavoin vastustaneet tuota uudistusta, mutta työt olivat menneet hyvin, ja heti ensimmäisenä vuonna niityistä oli saatu melkein kaksinkertainen tuotto. Toissa ja viime vuonna olivat kylän talonpojat jatkaneet entistä vastarintaansa, mutta heinänkorjuu oli hoidettu samaan tapaan. Tänä kesänä olivat talonpojat ottaneet kaikki heinämaat tehdäkseen sadon kolmanneksesta, ja nyt oli kylänvanhin tullut ilmoittamaan, että heinä oli korjattu ja että hän oli sadetta peläten kutsunut tilan kirjanpitäjän niitylle ja tämän läsnä ollessa jakanut ja ajattanut pois yksitoista heinäsuovaa. Kun kylänvanhimmalta tiedusteltiin parhaan niityn satoa, hän antoi kovin epämääräisiä vastauksia. Lisäksi hän oli pitänyt niin kiirettä jakaessaan heinät lupaa odottamatta, että Levin ymmärsi siitä ja koko hänen sävystään, että tässä piili jokin petos, ja päätti itse mennä ottamaan selvää asiasta.

Tultuaan päivällisaikaan kylään ja jätettyään hevosensa tutun talonpoikaisukon — veljensä entisen imettäjän miehen — pihaan Levin meni ukon luo mehiläistarhaan saadakseen häneltä tarkemmin kuulla heinänkorjuusta. Puhelias, jalomuotoinen Parmenitsh-ukko otti Levinin ilomielin vastaan, näytti hänelle koko taloutensa, kertoi hyvin tarkasti mehiläisistään ja tämän vuoden parveilusta. Mutta Levinin kysyessä heinänkorjuusta hän vastaili epämääräisesti ja vastahakoisesti, ja se antoi lisää vahvistusta Levinin oletuksille. Hän lähti heinämaalle ja tarkasti suovat. Niissä ei voinut olla enempää kuin viisikymmentä kuormaa kussakin, ja paljastaakseen petoksen Levin käski tuoda paikalle samat heinähäkit, joilla heinät oli vedetty, purkaa yhden suovan ja vedättää katokseen. Suovasta tuli vain kolmekymmentäkaksi kuormaa. Vaikka kylänvanhin selittelikin heinän kuohkeutta ja sitä, kuinka se painuu suovissa, vaikka hän vakuutti ja vannoi kaiken käyneen rehellisesti, Levin väitti sitkeästi, että heinät oli jaettu ilman hänen käskyään ja ettei hän hyväksynyt jaossa käytettyä laskutapaa. Pitkien väittelyjen jälkeen asia päätettiin niin, että talonpojat saivat ottaa yksitoista viidenkymmenen kuorman suuruisiksi laskettua suovaa omalle osalleen, ja omistajan osa oli mitattava uudelleen. Nämä keskustelut ja heinien jako kestivät iltapuolelle asti. Kun heinät oli loppuun jaettu, Levin jätti muun silmälläpidon kirjanpitäjälle ja istahti itse pajunvitsalla merkitylle heinäruolle katselemaan niittyä, joka kuhisi kirjavanaan kansaa.

Hänen edessään joen kaartamalla niemekkeellä, ruohikon takana, liikkui kirjavana jonona naisia, heleät äänet iloisesti raikuen, ja levällään olevasta luo'osta muodostui vaaleanvihreälle heinänsängelle nopeasti harmaita, mutkittelevia karhoja. Naisten jäljessä kulkivat miehet hankoineen ja karhoista nousi leveitä, korkeita ja pulleita rukoja. Vasemmalla, jo korjatulla niityllä, ajeli rattaita, ja toinen toisensa jälkeen ruot katosivat suurten hankojen nostamina raskaisiin, tuoksuviin heinäkuormiin, jotka ulottuivat hevosen takapuoleen saakka.

— Kaunis on korjuuilma! Ja hyvin tulee heiniä! sanoi tuttu ukko istuutuen Levinin viereen. — Ihan on kuin teetä eikä heinää. Niin heittelevät kuin siemeniä kanoille, lisäsi hän viitaten heinähäkkiin ja rukoihin. — Päivällisen jälkeen ovat vieneet hyvinkin puolet.

— Joko on viimeinen? huudahti hän nuorelle miehelle, joka seisoi rattailla ja ajoi ohitse heilutellen ohjasten periä.

— Viimeinen on! huusi nuori mies pidättäen hetkisen hevostaan, katsahti hymyillen rattailla niin ikään iloisesti hymyilevään punaposkiseen naiseen, ja jatkoi ajoaan.

— Kuka se oli? Poikanneko? kysyi Levin.

— Sehän se on minun nuorimpani, vastasi ukko hellästi hymyillen.

— Uljas poika!

— Eipä ole moittimista.

— Joko on naimisissa?

— Jo on ollut alun kolmatta vuotta.

— Onko lapsiakin?

— Vai lapsia! Kokonaisen vuoden oli, ettei ymmärtänyt mitään… ei muuta kuin ujosteli, vastasi ukko. — Kyllä ovat heinät hyviä. Totisesti kuin teetä! toisti hän haluten puhua muusta.

Levin katseli tarkkaavaisesti Vanja Parmenovia ja hänen vaimoaan, jotka vähän matkan päässä sulloivat heiniä rattaille. Vanja seisoi kuorman päällä ja otti vastaan, tasoitti ja polki suuria heinätukkoja, joita hänen nuori, kaunis emäntänsä ojenteli hänelle ketterästi, ensin sylyksinä ja sitten hangolla. Nuori vaimo teki työtä keveästi, iloisesti ja joutuisasti. Karheat, painuneet heinät eivät heti tarttuneet hankoon. Hän tasoitteli niitä ensin, työnsi hangon heiniin, sysäsi sitä notkeasti ja nopeasti koko vartalonsa painolla, kumarsi punaisen vyön kiristämän selkänsä syvään ojentautuakseen samassa suoraksi, ja täyteläinen rinta kaartui esiin ison valkean esiliinan alta, kun hän siirsi ketterin ottein kätensä alemmaksi hangon varteen ja heitti heinätukun korkealle kuorman päälle. Vanja tahtoi nähtävästi säästää vaimoaan turhalta työltä, kaappasi tarjotun sylyksen kiireesti avoimeen syliinsä ja levitti sen kuormalle. Annettuaan haravalla viimeiset heinänrippeet nainen ravisti niskastaan karisteet, korjasi valkean, päivettymättömän otsan ylle solahtaneen punaisen huivinsa asentoa ja ryömi sitten rattaiden alle sitoakseen kuorman. Vanja neuvoi, kuinka piti solmia kiinni, ja remahti nauramaan joillekin vaimonsa sanoille. Kummankin ilmeissä näkyi voimakas, nuori, äsken herännyt rakkaus.

XII

Kuorma oli sidottu. Vanja hyppäsi alas ja lähti taluttamaan hyvää, lihavaa hevosta ohjaksista. Vanjan vaimo heitti kuorman päälle haravansa ja meni reippain askelin piiriin kokoontuneitten naisten luo. Vanja ajoi tielle yhteen jonoon toisten kuormien kanssa. Naiset kulkivat kuormien jäljessä haravat olalla, kirkkaat värit välkkyen ja heleät äänet iloisina raikuen. Muuan nainen alkoi laulaa karkealla ja villillä äänellä, ja kun hän oli laulanut laulun kertaalleen, puolisensataa hiomatonta, kimeää ja tervettä naisääntä tarttui siihen yhtaikaa ja kertasi saman laulun yhteisvoimin.

Naiset lähestyivät Leviniä laulaen, ja hänestä tuntui kuin häntä kohti olisi tullut ilosta jyrisevä ukkospilvi. Tämä ukonilma yllätti hänet ja tempasi syliinsä, ja ruko, jolla hän makasi, samoin muut ruot, heinäkuormat ja koko niitty etäisine vainioineen — kaikki vaappui, värjyi ja vavahteli tuon villin riemukkaan laulun aallokossa, jossa huudot, vihellykset ja läiskähdykset temmelsivät sävelten seassa. Levinin kävi kateeksi tuo terve ilo, ja teki mieli ottaa osaa tuohon elämänilon ilmaisuun. Mutta hän ei voinut tehdä mitään, hänen täytyi vain maata ja katsoa ja kuunnella. Kun joukko lauluineen oli kadonnut näkyvistä ja kuuluvista, Levinin valtasi haikea kaipauksen tunne oman yksinäisyytensä ja fyysisen joutilaisuutensa tähden ja siksi, että hän oli vihamielisessä suhteessa tuohon maailmaan.

Monet niistä samoista talonpojista, jotka olivat kiistelleet hänen kanssaan heinistä, ne, joita hän oli loukannut, tai ne, jotka olivat tahtoneet pettää häntä — nuo samat talonpojat tervehtivät häntä iloisesti, ilmeisesti ilman vähintäkään kaunaa tai katumuksen tunnetta tai edes muistoa siitä, että he olivat aikoneet pettää häntä. Kaikki se oli hukkunut yhteisen iloisen työn mereen. Luoja antoi päivän, Luoja antoi voimia. Sekä päivä että voimat oli omistettu työlle, ja siinä oli palkkio itsessään. Kenen hyväksi oli aherrettu? Mitkä hedelmät työstä saadaan? Ne olivat vähäpätöisiä ja asiaan kuulumattomia mietteitä.

Levin oli usein ihaillut tuota elämää ja ajatellut usein kateellisena sen piiriin kuuluvia ihmisiä, mutta vasta tänään, varsinkin sen johdosta, miten hän oli nähnyt Ivan Parmenovin suhtautuvan nuoreen vaimoonsa, Levinin mieleen tuli ensimmäisen kerran selvänä ajatus, että painostavan, joutilaan, teennäisen ja yksilöllisen elämän vaihtaminen työteliääseen ja ihanaan yhteiselämään riippui hänestä itsestään.

Ukko, joka oli istunut hänen kanssaan, oli jo ammoin mennyt kotiinsa. Kaikki työväki oli hajaantunut. Lähellä asuvat olivat menneet koteihinsa, ja pitkämatkalaiset söivät illallistaan tai laittelivat makuusijojaan niityllä. Väki ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Levin makasi yhä ruollaan ja katseli, kuunteli ja ajatteli. Niitylle yöksi jäänyt heinäväki nukkui tuskin ollenkaan koko lyhyenä kesäisenä yönä. Ensin kuului aterioivien keskinäistä iloista tarinointia ja naurua ja sitten taas laulua ja naurua.

Koko pitkä työpäivä ei ollut jättänyt heihin muuta jälkeä kuin iloisuuden. Aamuruskon edellä, kaikki hiljeni. Rantarämeiköstä kuului vain sammakkojen herkeämätön öinen kurnutus ja hevosten pärskintä aamusumun verhoamalta niityltä. Noustuaan ruolta Levin vilkaisi taivaalle ja ymmärsi, että yö oli jo ohitse.

"Niin, mitä minä nyt teen? Miten minä sen teen?" hän sanoi itsekseen koettaen käsitteellisesti selvittää kaikkea sitä, mitä oli ajatellut ja tuntenut tuona lyhyenä yönä. Kaikki, mitä hän oli ajatellut ja tuntenut, jakaantui kolmeen eri ajatussarjaan. Yksi koski hänen luopumistaan vanhasta elämästään ja tuiki tarpeettomasta sivistyksestään. Tuo luopuminen tuotti hänelle nautintoa ja tuntui hänestä helpolta ja yksinkertaiselta. Toiset ajatukset ja mielikuvat koskivat hänen uutta elämäänsä tästä lähtien. Hän tunsi selvästi sellaisen elämän yksinkertaisuuden, puhtauden ja rehellisyyden ja oli varma siitä, että saisi siitä tyydytyksen, rauhan ja arvokkuuden, joita niin kipeästi tunsi olevansa vailla. Mutta kolmas ajatussarja kierteli sen kysymyksen ympärillä, miten tuo siirtyminen vanhasta elämästä uuteen oli tapahtuva. Siitä hän ei päässyt mihinkään selvyyteen. "Ottaa vaimo. Tehdä työtä ja tehdä sitä pakosta. Jättääkö Pokrovskoje? Ja ostaa maata? Ja kirjoittautua kyläkuntaan? Mennä naimisiin talonpoikaistytön kanssa? Miten minä sen teen?" kysyi hän taas itseltään eikä löytänyt vastausta. — "Niin, minähän en ole nukkunut koko yönä enkä voi täysin selvästi ajatella tätä asiaa", hän sanoi itsekseen. — "Minä selvitän sen myöhemmin. Se vain on varmaa, että tämä yö on ratkaissut kohtaloni. Kaikki minun entiset haaveeni perhe-elämästä ovat roskaa", vakuutti hän itselleen. — "Tämä on paljon yksinkertaisempaa ja parempaa…"

"Miten kaunista!" hän ajatteli katsellen omituista helmiäishohteista, näkinkengänmuotoista vaaleata pilvenhattaraa, joka näkyi hänen päänsä yllä keskellä taivasta. "Miten ihanaa kaikki on tänä ihanana yönä! Ja milloin tuo näkinkenkä on ehtinyt muodostua? Juuri äsken katsoin taivaalle eikä siellä vielä ollut mitään, oli vain pari valkeata viirua. Niin, yhtä huomaamattahan minun elämänkatsomuksenikin on muuttunut."

Hän lähti niityltä ja kulki maantietä kylää kohti. Tuuli nousi, ja kaikki sai harmaan ja synkän sävyn. Oli tullut harmaa hetki, joka tavallisesti edeltää aamunsarastusta ja päättyy valon täyteen voittoon ja pimeyden tappioon.

Levin hytisi kylmästä ja kulki nopeasti, katse maahan suunnattuna. "Mitä tuo on? Joku on tulossa", hän ajatteli kulkusten kilinää kuullessaan ja kohotti päätään. Noin neljänkymmenen askeleen päässä samalla ruohoisella maantiellä hän näki vastaansa ajavat nelivaljakkovaunut, matkakirstut katolla. Aisahevoset pyrkivät pois ajouralta väliaisan puoleen, mutta ketterä kuski, joka istui sivuttain pukillaan, ohjasi väliaisan uran kohdalle, joten pyörät pääsivät taas tasaiselle pohjalle.

Levin pani merkille vain tämän ja vilkaisi vaunuihin hajamielisesti, lainkaan ajattelematta sitä, kuka matkamies mahtoi olla.

Vaunun nurkassa torkkui vanha nainen, mutta ikkunan ääressä istui nähtävästi äsken unesta herännyt nuori tyttö, joka piti molemmin käsin kiinni valkean matkapäähineensä nauhoista. Hän katsoi Levinin yli auringon nousua kohti valoisan ja miettiväisen näköisenä, täynnä hienoa ja monivivahteista sisäistä elämää, jota Levin ei tuntenut.

Juuri sinä hetkenä, kun vaunut vierivät ohitse, rehelliset silmät katsahtivat Leviniin. Tyttö oli tunnistanut hänet ja ihmetys ja ilo oli välähtänyt hänen kasvoillaan.

Levin ei voinut erehtyä. Sellaiset silmät oli maailmassa vain yhdellä ainoalla. Maailmassa oli yksi ainoa olento, johon hänen sielunsa saattoi keskittää elämän koko valon ja tarkoituksen. Se oli hän. Se oli Kitty. Levin ymmärsi nyt hänen olevan matkalla Jergusovoon ja tulevan rautatieasemalta. Ja kaikki, mikä oli kuohuttanut Leviniä tänä unettomana yönä, kaikki ne päätökset, jotka hän oli tehnyt, — kaikki häipyi olemattomiin. Inhoten hän ajatteli äskeisiä haaveitaan avioliitosta talonpoikaistytön kanssa. Vain siellä, noissa nopeasti etenevissä ja toiselle puolelle tietä siirtyneissä vaunuissa, — vain siellä piili mahdollinen ratkaisu hänen elämänsä arvoitukseen, joka oli painanut häntä niin kipeästi viime aikoina.

Tyttö ei kurkistanut ulos toista kertaa. Rattaiden kolina lakkasi kuulumasta, kuului vain kulkusten heikkenevä kilinä. Koiran haukunta osoitti, että vaunut olivat menneet jo kylänkin ohi, — jäljelle olivat jääneet vain autiot kedot, edessäpäin oleva kylä ja hän itse, yksinäinen ja kaikesta irrallaan oleva ihminen, syrjäisen, nurmettuneen maantien yksinäinen taivaltaja.

Hän katsahti taivaalle toivoen löytävänsä sieltä sen näkinkengän, jota oli ihaillut ja jossa oli nähnyt tämänöisen ajatustensa ja tunteittensa kulun vertauskuvan. Taivaalla ei ollut enää mitään näkinkengän näköistä. Siellä, saavuttamattomassa korkeudessa oli jo tapahtunut salaperäinen muutos. Ei ollut jälkeäkään näkinkengästä, vaan kokonaisen taivaanpuoliskon peitti nyt tasainen, pienistä hattaroista kutoutunut ja toiselta laidaltaan tihenevä pilviverkko. Taivas kajasteli sinertävänä ja saavuttamattomana hänen yläpuolellaan.

"Ei", hän sanoi itsekseen, "olkoonpa tuo yksinkertainen työmiehen elämä kuinka hyvää tahansa, minä en voi palata siihen. Minä rakastan häntä."

XIII

Ainoastaan ne ihmiset, jotka olivat lähinnä Aleksei Aleksandrovitshia, tiesivät, että tällä niin kylmän ja järkevän näköisellä miehellä oli muuan heikkous, joka tuntui olevan ristiriidassa hänen yleisluonteensa kanssa: hän ei voinut välinpitämättömänä kuunnella eikä nähdä lapsen eikä naisen itkua. Nähdessään kyyneleitä hän joutui avuttomuuden tilaan ja kadotti kokonaan ajattelukykynsä. Hänen kanslianhoitajansa ja sihteerinsä tiesivät sen ja varoittivat virastoon tulleita naisanojia itkemästä, jotteivät nämä siten pilaisi asiaansa. "Hän suuttuu eikä rupea teitä kuuntelemaan", sanoivat he. Kyynelten aikaansaama sielullinen hämminki ilmeni tällaisissa tapauksissa tosiaankin hätäisenä vihana. "Minä en voi tehdä mitään. Olkaa hyvä ja poistukaa!" hän tällöin tavallisesti huusi.

Kun Anna kilparatsastuksesta palattaessa oli ilmoittanut hänelle suhteestaan Vronskiin ja purskahtanut samassa kasvonsa peittäen itkemään, oli Aleksei Aleksandrovitsh huolimatta vihastaan vaimoa kohtaan joutunut sen sielullisen hämmingin valtaan, jonka kyyneleet hänessä aina synnyttivät. Tietäen tämän samoin kuin senkin, että tunteiden ilmituominen ei sinä hetkenä olisi ollut hänen asemansa mukaista, hän koetti olla paljastamatta mitään elonmerkkejä eikä siksi liikkunut tai edes katsonut vaimoonsa. Juuri sen johdosta hänen oli kasvoilleen tullut se omituinen eloton ilme, joka oli niin oudoksuttanut Annaa.

Kotiin tultua Aleksei Aleksandrovitsh oli auttanut Annan alas vaunuista, pakottanut itsensä hyvästelemään tämän tavanmukaisen kohteliaasti ja lausumaan ne sanat, jotka eivät velvoittaneet häntä mihinkään; hän oli sanonut ilmoittavansa päätöksensä huomenna.

Vaimon sanat, jotka olivat vahvistaneet hänen pahimmat epäilyksensä, olivat viiltäneet kipeän haavan Aleksei Aleksandrovitshin sydämeen. Tuon haavan kipua oli lisännyt vielä se omituinen fyysisen säälin tunne, jota Annan kyyneleet olivat hänessä herättäneet. Mutta jäätyään yksin vaunuihinsa Aleksei Aleksandrovitsh oli ihmeekseen ja ilokseen huomannut vapautuneensa sekä tuosta säälistä että kiusallisiksi käyneistä epäilyksistään ja mustasukkaisuuden tuskista.

Hän tunsi samaa kuin hammassärkypotilas, jolta kipeä hammas on äkkiä vedetty pois. Kauhean kivun jälkeen, jolloin jotain hyvin suurta, itse päätäkin suurempaa tuntuu olevan lähtemässä leukapielistä, potilas tuntee äkkiä, uskaltamatta vielä uskoa onneensa, ettei sitä, mikä niin kauan on kaiken huomion niellen myrkyttänyt hänen elämäänsä, enää ole olemassa, ja että hän voi taas elää ja ajatella muutakin kuin pelkkää hammastaan. Sen tunteen vallassa Aleksei Aleksandrovitsh oli. Kipu oli ollut omituinen ja hirveä, mutta nyt se oli ohi. Hän tunsi taas voivansa elää ja olla ajattelematta yksinomaan vaimoaan.

"Ilman kunniantuntoa, ilman sydäntä ja ilman uskontoa! Turmeltunut nainen! Sen minä olen aina tiennyt ja nähnyt, joskin olen säälistä häntä kohtaan koettanut pettää itseäni", hän sanoi itselleen. Ja hänestä tosiaan tuntui kuin hän olisi nähnyt sen aina: hän muisteli heidän menneen elämänsä yksityiskohtia, joista ei ennen ollut huomannut mitään pahaa; nyt nuo yksityiskohdat taas osoittivat selvästi, että hänen vaimonsa oli aina ollut turmeltunut nainen. "Minä erehdyin yhdistäessäni elämäni hänen elämäänsä; mutta minun erehdyksessäni ei ollut mitään pahaa eikä minun sen vuoksi tarvitse olla onneton. Enhän minä ole syypää", hän sanoi itselleen, "vaan hän. Ja mitä hän enää minua liikuttaa. Minulle häntä ei enää ole olemassakaan."

Kaikki, mikä koski Annaa tai poikaa, jota kohtaan Aleksei Aleksandrovitshin tunteet myöskin olivat muuttuneet, lakkasi kiinnostamasta häntä. Häntä kiinnosti vain se, miten hän pääsisi puhtaaksi siitä loasta, jota tuo nainen langetessaan oli räiskyttänyt hänenkin päälleen, ja miten voisi taas esteettä jatkaa taivallustaan toimeliaan, kunniallisen ja hyödyllisen elämänsä ladulla, kaikkein parhaimmalla, säädyllisimmällä, itselleen sopivimmalla ja siksi myös kaikkein oikeudenmukaisimmalla tavalla.

"Minä en voi olla onneton siitä, että halpamainen nainen on tehnyt rikoksen; minun on vain löydettävä keino, miten parhaiten pääsisin tästä vaikeasta asemasta, johon hän on saattanut minut. Ja minä kyllä löydän sen", vakuutti hän itselleen rypistäen enemmän otsaansa. "En minä ole ensimmäinen enkä viimeinen". Ja Aleksei Aleksandrovitshin mieleen nousi kokonainen sarja tapauksia vaimon uskottomuudesta miestään kohtana, alkaen Menelaoksesta, jonka Offenbachin Kaunis Helena oli palauttanut kaikkien mieliin, nykyaikaisen seuramaailman lukuisiin uskottomuuksiin saakka. "Darjalov, Poltavski, ruhtinas Paskudin, Drahm… Niin, Drahm myöskin… niin kunnianarvoinen, toimelias mies… Semjonov, Tshagin, Sigonin", muisteli Aleksei Aleksandrovitsh. "Voi olla että näiden ihmisten ylle lankeaa jokin järjetön naurettavuuden varjo… ridicule, mutta minä en ole koskaan pitänyt sitä muuna kuin onnettomuutena ja olen aina ollut myötätuntoinen sitä kohtaan", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh mielessään, mutta se ei ollut aivan totta, sillä hän ei ollut koskaan osoittanut myötätuntoa sentapaisia onnettomuuksia kohtaan, vaan oli arvostanut itseään sitä enemmän, mitä useammin oli kuullut uusia tapauksia aviovaimojen uskottomuudesta. "Sellainen onnettomuus voi kohdata ketä hyvänsä. Ja nyt se on kohdannut minua. Kyse on vain siitä, miten tästä tilanteesta parhaiten selviäisi." Ja hän alkoi muistutella mieleensä samanlaisessa asemassa olleitten miesten eri menettelytapoja.

"Darjalov vaati kaksintaisteluun…"

Kaksintaistelu oli ennen nuoruusvuosina erityisesti kiinnostanut Aleksei Aleksandrovitshia juuri siksi, että hän oli fyysisesti arka mies ja tiesi sen hyvin itse. Hän ei voinut kauhistumatta ajatella häntä kohti ojennettua pistoolia eikä ollut koskaan elämässään käsitellyt mitään asetta. Tuo kauhun tunne oli usein nuoruusvuosina pakottanut hänet ajattelemaan kaksintaistelua ja asettamaan itsensä mielikuvituksessa sellaiseen asemaan, jossa henki oli vaaralle alttiina. Saavutettuaan elämässä menestystä ja vankan aseman hän oli unohtanut tuon tunteen. Mutta tunteen tottumus voitti vuosien välimatkat, ja pelko omasta arkuudesta heräsi hänessä vielä nytkin niin voimakkaana, että hän nytkin pitkään pohti ja helli mielessään ajatusta kaksintaistelusta, vaikka tiesi edeltä käsin, ettei missään tapauksessa tulisi siihen ryhtymään.

"Epäilemättä meidän seuraelämämme on vielä niin sivistymätöntä (toista on Englannissa), että varsin monet" — ja niiden monien joukossa oli paljon sellaisia, joitten mielipiteelle Aleksei Aleksandrovitsh antoi erityistä arvoa, — "näkevät kaksintaistelussa sen parhaan puolen. Mutta mitä siitä seuraa? Olettakaamme, että minä haastan hänet kaksintaisteluun", jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh itsekseen, ja saadessaan elävän mielikuvan yöstä, jonka viettäisi haasteen jälkeen, ja häntä kohti tähdätystä pistoolista, hän vavahti ja ymmärsi, ettei tule sitä koskaan tekemään, "olettakaamme, että minä haastan hänet kaksintaisteluun. Minua luultavasti neuvottaisiin ja minulle osoitettaisiin paikka, minä vetäisisin liipaisinta" hän pani silmänsä kiinni, "ja hän sattuisikin menettämään henkensä minun kuulastani", kuvitteli Aleksei Aleksandrovits ja ravisteli päätään karkottaakseen nuo tyhmät ajatukset. "Mitä järkeä olisi mennä ampumaan toista sitä varten, että saisi selväksi suhteensa rikolliseen vaimoonsa ja poikaansa? Eihän sillä ole vielä ratkaistu kysymystä, mitä minun on tehtävä uskottomalle vaimolleni. Ja mikä on vielä luultavampaa ja epäilemättä tapahtuisikin: minä voisin kuolla tai haavoittua. Minä, syytön ihminen, petoksen uhri, menettäisin henkeni tai haavoittuisin. Se olisi vielä järjettömämpää. Eikä siinä kyllin: kaksintaisteluvaatimus ei minun puoleltani olisi aivan rehellistä peliä. Tiedänhän varsin hyvin, etteivät ystäväni koskaan päästäisi minua kaksintaisteluun, — eivät sallisi sitä, että Venäjälle niin tarpeellisen valtiomiehen elämä joutuisi vaaraan. Miten siis kävisi? Kävisi niin, että minä hyvin tietäen, ettei henkeni joudu vaaraan, olisin taisteluvaatimuksellani vain tahtonut antaa omalle persoonalleni jonkin valheellisen kunnianhohteen. Se olisi epärehellistä, toisten ja itsensä pettämistä. Kaksintaistelu ei siis voi tulla kysymykseen eikä sitä kukaan minulta odotakaan. Minun tarkoituksenihan on vain turvata oma maineeni voidakseni esteettömästi jatkaa entistä toimintaani." Aleksei Aleksandrovitsh oli aina pitänyt virkatoimintaansa sangen suuressa arvossa, ja nyt se näytti hänestä aivan erityisen merkittävältä.

Harkittuaan ja hylättyään kaksintaistelun hän siirtyi ajattelemaan toista keinoa, avioeroa, johon myöskin monet hänen tuntemansa aviomiehet olivat turvautuneet. Muistellessaan kaikkia tuttuja avioerotapauksia (niitä oli sangen paljon hänen tuntemissaan ylhäisemmissä seurapiireissä) hän ei löytänyt niiden joukosta ainoatakaan, jossa eron tarkoituksena olisi ollut se, mitä hän tahtoi. Kaikissa noissa tapauksissa mies luovutti tai myi uskottoman vaimonsa, ja se puoliso, jolla ei syyllisyytensä vuoksi ollut oikeutta uuteen avioliittoon, antautui keksittyihin, näennällisesti laillisiin suhteisiin valepuolisonsa kanssa. Omasta avioliitostaan Aleksei Aleksandrovitsh ei uskonut saavansa laillista eroa, siis sellaista, jossa ainoastaan syyllinen vaimo erotettiin aviosäädystä. Hän käsitti heti, että häntä ympäröivän elämän moninaiset olosuhteet tekivät mahdottomaksi ne karkeat todisteet, joita laki vaati vaimon rikollisuuden todistamiseksi; hän käsitti, että seuraelämän tietty hienostuneisuus ei olisi sallinut moisten todisteiden soveltamista, vaikka niitä olisi ollutkin, ja että niiden käyttäminen olisi yleisön silmissä enemmän vahingoittanut häntä itseään kuin Annaa.

Avioerohanke olisi voinut johtaa vain häpeälliseen oikeudenkäyntiin, joka olisi antanut hänen vihollisilleen tilaisuuden solvauksiin ja hänen korkean asemansa tahraamiseen. Ja päätarkoitustaan — tilanteen selvittämistä ilman suurempia häiriöitä — hän ei voisi saavuttaa avioerollakaan. Sitä paitsi avioero — tai jo pelkkä hankekin — saisi aikaan sen, että vaimo rikkoisi kokonaan välinsä miehensä kanssa ja liittyisi yhä kiinteämmin rakastajaansa. Vaikka Aleksei Aleksandrovitsh luulikin tuntevansa vaimoaan kohtaan pelkkää halveksivaa välinpitämättömyyttä, ei hän mitenkään olisi sallinut tämän esteettömästi liittyä Vronskiin ja saada etua rikoksestaan. Pelkkä ajatuskin siitä hermostutti Aleksei Aleksandrovitshia niin että hän aivan voihkaisi sisäisestä tuskasta, kohottautui paikaltaan, siirtyi peremmäksi vaunuissa ja kääri sitten kauan aikaa ja synkän näköisenä viluisia, luisevia jalkojaan pehmeään matkavaippaan.

"Muodollisen avioeron välttäen voisi tehdä kuten Karibanov, Paskudin ja tuo hyväluontoinen Drahm, asua erossa vaimostaan", jatkoi hän tyyntyneenä mietteitään; mutta siinä keinossa piili sama häpeällisyyden vaara kuin varsinaisessa avioerossakin ja — mikä pahinta — se, samoin kuin muodollinen avioerokin, heitti hänen vaimonsa suoraan Vronskin syliin. "Ei, se on mahdotonta, mahdotonta!" hän sanoi ääneen ryhtyen taas peittelemään jalkojaan. "Minä en voi olla onneton, mutta eivät hekään saa olla onnellisia."

Mustasukkaisuuden tunne, joka häntä oli vaivannut epätietoisuuden aikana, oli mennyt ohi sinä hetkenä, jolloin Annan sanat olivat hetken tuskaa tuotettuaan riuhtaisseet irti kipeän hampaan. Mutta sen tunteen sijalle oli tullut toinen — halu estää Annaa riemuitsemasta voitostaan ja saada kostetuksi hänen rikoksensa. Vaikkakaan Aleksei Aleksandrovitsh ei myöntänyt sitä itselleen, hänen sielunsa pohjalla eli salainen toive, että Anna saisi kärsiä hänen rauhansa ja kunniansa rikkomisen tähden. Ja harkittuaan uudelleen kaksintaistelun, avioeron ja erillään elämisen eri puolia ja hylättyään ne uudelleen Aleksei Aleksandrovitsh vakuuttui siitä, että ainoa mahdollinen menettelytapa oli pitää vaimo luonaan, salata maailmalta mitä oli tapahtunut ja käyttää kaikkia mahdollisia keinoja laittoman lemmensuhteen lopettamiseksi ja ennen kaikkea — sitä Aleksei Aleksandrovitsh ei myöntänyt itselleen — vaimon rankaisemiseksi. "Minun täytyy ilmoittaa hänelle, että pohdittuani tarkoin sitä tukalaa asemaa, johon hän on saanut perheemme, olen huomannut, että kaikki muut keinot ovat molemmille osapuolille huonompia kuin se ulkonainen status quo, jota minä olen valmis noudattamaan, mutta sillä ankaralla ehdolla, että hän noudattaa minun tahtoani ja lopettaa täydellisesti suhteensa rakastajaansa." Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli jo tehnyt tämän päätöksensä, tuli hänen mieleensä eräs tärkeä ajatus, joka oli omiaan lujittamaan sitä. "Ainoastaan sillä tavoin minä menettelen uskonnonkin mukaisesti", hän sanoi itselleen, "minä en sysää luotani rikollista vaimoani, vaan suon hänelle tilaisuuden parannukseen ja — niin vaikeaa kuin se minulle onkin — uhraan osan voimistani hänen parantamisekseen ja pelastamisekseen." Vaikka Aleksei Aleksandrovitsh tiesikin, ettei hänellä vaimoonsa nähden voinut olla mitään siveellistä vaikutusvaltaa, ja ettei noista parannusyrityksistä tulisi muuta kuin valhetta, ja vaikka hän noina vaikeina hetkinään ei ollut kertaakaan ajatellut etsiä johdatusta uskonnosta, sai hän nyt, kun hänen päätöksensä näytti olevan sopusoinnussa itse uskonnonkin vaatimusten kansa, tuosta uskonnon antamasta pyhityksestä suurta tyydytystä ja mielenrauhaa. Hänestä oli miellyttävää ajatella, ettei kukaan pääsisi tässä tärkeässä, koko elämää koskevassa asiassakaan sanomaan, ettei hän menetellyt sen uskonnon sääntöjen mukaan, jonka lippua hän aina oli pitänyt korkealla yleisen kylmyyden ja välinpitämättömyyden keskellä. Harkitessaan asiaa yhä tarkemmin Aleksei Aleksandrovitsh ei enää nähnyt mitään syytä muuttaa suhdettaan vaimoonsa juurikaan toisenlaiseksi kuin mitä se oli ollut tähän asti. Totta kyllä hän ei voisi vastedes enää kunnioittaa vaimoaan entiseen tapaan, mutta eihän hänellä itsellään ollut mitään syytä turmella elämäänsä ja kärsiä sen vuoksi, että hänen vaimonsa oli ollut huono ja uskoton aviovaimo. "Ja kunhan aika kuluu, aika, joka tasoittaa kaiken, suhteemme palaavat taas entiselleen", hän sanoi itsekseen, "entiselleen siinä merkityksessä, etten enää tunne elämän kulun häiriintyneen. Hän on varmaankin onneton, mutta minä olen syytön enkä siis voi olla onneton."

XIV

Matkalla Pietariin Aleksei Aleksandrovitshin päätös oli ehtinyt lujittua ja hän oli suunnitellut valmiiksi jo kirjeenkin, jonka lähettäisi vaimolleen. Astuttuaan ovesta sisään Aleksei Aleksandrovitsh vilkaisi ovenvartijan pöydälle jätettyjä, ministeriöstä tuotuja kirjeitä ja papereita ja käski tuoda ne huoneeseensa.

— Tänään en ota vastaan ketään, hän vastasi ovenvartijan kysymykseen korostaen sanaa "ketään", mikä oli merkkinä hänen hyvästä tuulestaan.

Työhuoneessaan hän käveli pari kertaa edestakaisin ja pysähtyi sitten suuren kirjoituspöytänsä ääreen, jolle edellä kiiruhtanut kamaripalvelija oli sytyttänyt palamaan kuusi kynttilää, naksutteli sormiaan ja istuutui sormeilemaan kirjoitusvälineitään. Hän mietti vähän aikaa kyynärpäät pöytää vasten ja pää kallellaan ja alkoi sitten kirjoittaa hetkeksikään pysähtymättä. Hän kirjoitti ranskaksi, välttäen pidempiä puhuttelusanoja ja käyttäen "te"-sanaa, jolla ei ranskassa ole samaa kylmäkiskoisuuden vivahdusta kuin venäjän kielessä.

/#
    Keskustellessani viimeksi kanssanne sanoin aikovani pian
    ilmoittaa teille päätökseni asiassa, jota keskustelumme koski.
    Harkittuani tarkoin asiaa kirjoitan nyt teille täyttääkseni
    lupaukseni. Päätökseni on seuraava: Millainen teidän käytöksenne
    on ollutkin, en katso olevani oikeutettu rikkomaan niitä siteitä,
    jotka korkeampi maailmanjärjestys on välillemme solminut. Perhe
    ei voi rikkoutua toisen puolison oikun, mielivaltaisuuden tai
    edes rikoksen takia, ja meidän elämämme tulee kulkea niin kuin se
    on kulkenut tähänkin asti. Se on välttämätöntä minulle, teille
    ja pojallemme. Olen varma siitä, että olette katunut ja kadutte
    vieläkin sitä, mikä on ollut aiheena tähän kirjeeseen, ja että te
    olette auttava minua saamaan epäsopumme syyn juurineen kitketyksi
    pois ja menneet hairahdukset unohdetuksi. Päinvastaisessa
    tapauksessa voitte itse aavistaa, mikä teitä ja poikaanne
    odottaa. Kaikesta tästä toivon saavani puhua tarkemmin kasvoista
    kasvoihin tavatessamme. Koska huvilakausi on jo päättymässä,
    pyytäisin teitä muuttamaan Pietariin niin pian kuin mahdollista,
    ei ainakaan tiistaita myöhemmin. Huolehdin kaikesta, mitä
    muutossanne tarvitsette. Panen erityistä painoa tämän pyyntöni
    täyttämiseen.

A. Karenin

P.S. Kirjeen mukana seuraa rahaa, jota voitte tarvita menoihinne. #/

Hän luki kirjeen ja oli siihen tyytyväinen; erityisen hyvillään hän oli siitä, että oli muistanut panna rahaa mukaan. Kirjeessä ei ollut ainoaakaan kovaa sanaa eikä nuhdetta, mutta ei myöskään liikaa suopeutta. Ennen kaikkea siinä oli kultainen silta paluuta varten. Taitettuaan kirjeen kahtia ja silitettyään sitä suurella, jykevätekoisella norsunluuveitsellä hän pisti sen rahoineen kirjekuoreen ja soitti pöytäkelloa mielessä tyydytyksen tunne, jota taidokkaitten ja hyvin järjestettyjen kirjoitusvälineiden käsitteleminen hänessä aina herätti.

— Anna tämä lähetille ja käske toimittamaan se huomenaamuna Anna
Arkadjevnalle Pietarhoviin, hän sanoi ja nousi.

— Kyllä, teidän ylhäisyytenne; tännekö käskette tuomaan teen? Aleksei Aleksandrovitsh käski tuomaan teen työhuoneeseen ja meni norsunluuveitsellään leikitellen nojatuolin luo, jonka vieressä oli valmiina lamppu ja ranskalainen kirja eugubiolaisista kirjoituksista. Nojatuolin yläpuolella riippui kultaisissa kehyksissä kuuluisan taiteilijan maalaama soikea, sirotekoinen muotokuva Annasta. Aleksei Aleksandrovits katsahti siihen. Läpitunkematon katse kohdistui häneen ivallisena ja julkeana, kuten silloin yöllä, kun he viimeksi olivat selvitelleet välejään. Pään musta, erinomaisesti maalattu pitsikoriste, musta tuuhea tukka kaunis valkea käsi sormusten peittämine nimettömineen näyttivät Aleksei Aleksandrovitshista sietämättömän julkeilta ja uhmaavilta. Silmäiltyään hetkisen tuota taulua hän vavahti niin että huulet värähtelivät ja kääntyi pois. Hän istuutui kiireesti nojatuoliinsa ja avasi kirjan. Hän koetti lukea, mutta ei voinut mitenkään saada viriämään entistä mielenkiintoaan eugubiolaisia kirjoituksia kohtaan. Hän katsoi kirjaa, mutta ajatteli muuta. Hän ei ajatellut vaimoaan, vaan omassa valtiollisessa toiminnassaan viime aikoina ilmaantunutta pulmaa, johon keskitti nykyisin kaiken mielenkiintonsa. Hän tunsi, että tuo pulma alkoi selvitä ja että hänen päässään kehkeytyi — sen hän saattoi kerskumatta sanoa — valtavan suurenmoinen ajatus, jonka piti selvittää koko asia, ylentää hänen asemaansa virkauralla, kukistaa hänen vihollisensa ja tuottaa siis mitä suurinta hyötyä valtakunnalle. Heti kun miespalvelija oli tuonut teetarjottimen ja poistunut huoneesta, Aleksei Aleksandrovitsh meni kirjoituspöytänsä luo, nosti salkkunsa keskelle pöytää, otti kirjoitusvälineiden joukosta lyijykynän ja paneutui pulmaansa liittyvään visaiseen asiakirjaan ohut, itsetyytyväinen hymy huulillaan.

Tuo pulmallinen asia oli seuraavanlainen. Aleksei Aleksandrovitshin erityispiirre valtiomiehenä, se luonteenomainen piirre, joka on jokaisessa korkealle nousevassa virkamiehessä ja joka sitkeän kunnianhimon, itsehillinnän, rehellisyyden ja itseluottamuksen ohella oli vienyt Kareniniakin eteenpäin, piili siinä, ettei hän ollut takertunut kuolleen paperivirallisuuden ja asiakirjajäljennösten pauloihin, vaan oli koettanut kohdata tosiasiat mahdollisimman suoraan ja samalla olla säästeliäs. Oli kuitenkin käynyt niin, että kuuluisassa heinäkuun 2. p:n komiteassa oli otettu esiin kysymys Zaraiskin kuvernementin arojen kastelemisesta. Tämä Aleksei Aleksandrovitshin ministeriön alaan kuuluva kysymys oli räikeä esimerkki valtion varojen hedelmättömästä tuhlauksesta ja kuolleesta paperivirallisuudesta. Aleksei Aleksandrovitsh tiesi asian olevan niin. Hänen edeltäjänsä edeltäjä oli ensimmäisenä ottanut tämän kastelukysymyksen esille. Ja tähän asiaan oli todellakin tuhlattu ja tuhlattiin vieläkin sangen paljon rahaa ilman vähintäkään hyötyä. Koko juttu ei näyttänyt voivan viedä mihinkään tulokseen. Aleksei Aleksandrovitsh oli heti virkaansa astuttuaan ymmärtänyt sen ja aikonut käydä asiaan käsiksi; mutta pian hän oli huomannut, että asia koski siksi monien yksityisten etua, ettei siihen ollut viisasta kajota, kun hänen oma asemansakaan ei ollut vielä kovin vakaa; ja sittemmin hän oli muita asioita käsitellessään kokonaan unohtanut tämän asian ja antanut sen mennä menojaan. (Kyseisen asian varassa eli moni perhe, varsinkin muuan sangen siveellinen ja musikaalinen perhe, jossa kaikki tyttäret soittivat jouhisoittimia. Aleksei Aleksandrovitsh tunsi tämän perheen ja oli ollut vanhimman tyttären häissä kunniavieraanakin.)

Aleksei Aleksandrovitshin mielestä ei ollut aivan rehellistä peliä, että vieras ministeriö oli ottanut asian esille, koska jokaisessa ministeriössä oli paljon kummempiakin asioita, joihin kukaan ei tietyn virkamaailmassa noudatettavan kirjoittamattoman lain johdosta kajonnut. Kun taisteluhansikas nyt kerran oli heitetty hänelle, otti hän sen rohkeasti vastaan ja vaati että perustetaan erityiskomitea, joka tutkisi ja tarkastaisi Zaraiskin kuvernementin arojen kastelua käsitelleen komitean työt. Mutta samalla hän päätti panna tuon toisenkin ministeriön herrat lujille. Hän vaati, että määrättäisiin vielä erityiskomitea vierasheimoisten asiaa tutkimaan. Vierasheimoisten asia oli sattumalta otettu esille heinäkuun 2. p:n komiteassa, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli tarmokkaasti kannattanut sitä ja selittänyt asian erityisen kiireelliseksi vierasheimoisten surkean tilan vuoksi. Tämä kysymys oli komiteassa antanut aiheen useampien ministeriöiden kinasteluun. Aleksei Aleksandrovitshille vihamielinen ministeriö todisteli vierasheimoisten aseman olevan mitä parhaimmalla tolalla ja väitti suunniteltujen muutosten turmelevan heidän kukoistavan elämänsä, ja jos tässä asiassa oli jotain huonosti, se kaikki johtui — niin tämä ministeriö selitti — siitä, ettei Aleksei Aleksandrovitshin ministeriö täyttänyt niitä toimenpiteitä, joihin laki velvoitti. Nyt alkoi Aleksei Aleksandrovitsh vaatia: ensinnäkin, että perustettaisiin uusi komitea, jonka tehtävänä olisi vierasheimoisten tilan tutkiminen heidän asuinpaikoillaan; toiseksi, että jos vierasheimoisten tila olisi tosiaankin sellainen, jollaisena se näyttäytyi komitean hallussa olevissa virallisissa tiedonannoissa, perustettaisiin vielä erillinen asiantuntijakomitea, joka tutkisi tuon vierasheimoisten lohduttoman tilan syitä: a) valtiolliselta, b) hallinnolliselta, c) taloudelliselta, d) kansatieteelliseltä, e) aineelliselta ja f) uskonnolliselta kannalta; kolmanneksi, että vaadittaisiin tuolta vihamieliseltä ministeriöltä tietoja niistä toimista, joita sen on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana suorittanut vierasheimoisten epäedullisten elinolojen korjaamiseksi, ja vihdoin neljänneksi, että vaadittaisiin ministeriöltä selitystä siihen, miksi se, kuten käy ilmi komitean hallussa olevista asiakirjoista (n:o 17015 ja n:o 18308 joulukuun 5. pv:ltä 1863 ja heinäkuun 7. pv:ltä 1864), on toiminut suorastaan vastoin voimassa olevaa peruslakia, joka koskettelee tätä asiaa niteessä…, pykälässä 18 ja pykälän 36 muistutuksessa.

Innostuksen puna kohosi Aleksei Aleksandrovitshin kasvoille hänen kirjatessaan nopeasti näitä ajatuksiaan. Kirjoitettuaan arkin täyteen hän nousi, soitti ja antoi paperin kanslianhoitajalle tarpeellisten lisätietojen hankkimista varten. Noustuaan ja käveltyään huoneessa hän katsahti taas muotokuvaan, rypisti kulmiaan ja hymähti ivallisesti. Luettuaan vielä hetkisen eugubiolaisista kirjoituksista ja saatuaan kiinnostuksensa niihin jälleen heräämään hän meni klo 11 nukkumaan, ja kun hän vuoteessaan muisteli äskeistä kohtaustaan vaimonsa kanssa, ei se näyttänyt hänestä enää ollenkaan niin synkältä.

XV

Vaikka Anna olikin kiivaasti väittänyt vastaan, kun Vronski oli puhunut hänen asemansa mahdottomuudesta, hän tunsi syvällä sydämessään oman asemansa valheellisuuden ja epärehellisyyden ja toivoi siihen koko sielustaan muutosta. Palatessaan miehensä kanssa kilparatsastuksesta hän oli mielenkuohun hetkinä sanonut tälle kaikki, ja vaikka se oli tuottanutkin hänelle kipua, oli hän sentään hyvillään siitä. Erottuaan miehestään huvilan ovella Anna oli tuntenut iloa siitä, että nyt kaikki selviäisi ja ettei enää olisi entistä valhetta ja petosta. Hänestä näytti epäämättömän varmalta, että nyt hänen asemansa selviäisi ainiaaksi. Uusi asema saattoi olla huono sekin, mutta se olisi ainakin selvä ja varma eikä siinä olisi valhetta. Kipu, jota hän oli tuottanut itselleen ja miehelleen sanoessaan nuo sanat, tulisi siten palkituksi, hän ajatteli. Samana iltana hän tapasi Vronskin, mutta ei sanonut, mitä hänen ja hänen miehensä välillä oli tapahtunut, vaikka tilanteen selvittämisen vuoksi olisi pitänyt siitä puhua.

Kun Anna heräsi seuraavana aamuna, hän muisti ensimmäiseksi, mitä oli sanonut miehelleen, ja nyt se tuntui hänestä niin kauhealta, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka oli voinut lausua nuo kummalliset ja karkeat sanat, eikä käsittää, mitä tästä tulisi. Mutta ne sanat oli sanottu, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli poistunut mitään virkkamatta. "Minä tapasin Vronskin enkä kertonut siitä hänelle. Vielä hänen lähtiessään aioin pyytää hänet takaisin ja kertoa siitä, mutta en voinut, sillä olisi tuntunut omituiselta, että puhun siitä vasta nyt enkä heti ensi hetkenä. Miksi minä en sanonut, vaikka aioin?" Ja vastaukseksi tähän kysymykseen kuumeinen puna levisi hänen kasvoilleen. Hän ymmärsi, mikä häntä oli pidättänyt; häpeä oli estänyt häntä. Hänen asemansa, joka eilisiltana oli jo näyttänyt niin selvinneeltä, tuntui hänestä nyt ei ainoastaan selvittämättömältä, vaan suorastaan toivottomalta. Häntä kauhistutti häpeä, jota hän ei ennen ollut edes ajatellut. Ja kun hän ajatteli, mitä hänen miehensä nyt tekisi, hänen mieleensä tuli mitä kamalimpia asioita. Hänelle tuli mieleen, että tuossa tuokiossa asiainhoitaja tulee ajamaan hänet talosta, että hänen häpeänsä huudetaan koko maailman tietoon. Hän kyseli itseltään, minne hän menisi, kun hänet ajetaan kotoaan, eikä löytänyt vastausta.

Kun hän ajatteli Vronskia, hänestä tuntui, ettei tämä enää rakastanut häntä, että hän oli vain vaivaksi Vronskille, ja eihän hän voinut mennä tarjoamaan itseään tälle, ja hän tunsi melkein vihaavansa Vronskia sen vuoksi. Hänestä tuntui, että ne sanat, jotka hän oli sanonut miehelleen ja joita hän nyt koko ajan kertasi mielessään, että hän oli lausunut ne sanat kaikille ja kaikki olivat kuulleet ne. Hän pelkäsi katsoa silmiin niitä, joiden kanssa asui. Hän ei uskaltanut kutsua palvelustyttöä, vielä vähemmän mennä alas ja tavata poikaansa ja opettajatarneitiä.

Palvelijatar, joka jo kauan oli odottanut oven takana, tuli itsestään huoneeseen. Anna katsahti häntä kysyvästi silmiin ja punastui. Tyttö pyysi anteeksi, että oli tullut, ja sanoi luulleensa kellon soineen. Hän toi Annalle vaatteet ja kirjelapun. Kirjelappu oli Betsyltä. Betsy ilmoitti hänelle, että hänen luokseen olivat tänään aamupäivällä tulossa pelaamaan krokettia Liza Merkalova, vapaaherratar Stolz ja vapaaherrattaren ihailijat Kaluzshki ja ukko Stremov. "Tulkaa edes uteliaisuuttanne katsomaan millaisista henkilöistä on kyse. Minä odotan", kirjoitti Betsy. Anna luki kirjelapun ja huoahti.

— En tarvitse mitään, hän sanoi Annushkalle, joka siirteli yöpöydällä olevia pulloja ja harjoja, — saat mennä, minä pukeudun heti ja tulen. En tarvitse mitään apua.

Annushka meni, mutta Anna ei ryhtynyt pukeutumaan, vaan istui yhä samassa asennossa, kuin tehdäkseen tai sanoakseen jotain, ja jälleen turtuen. Hän toisti lakkaamatta: "Jumalani, Jumalani", mutta se jäi hänen suussaan pelkäksi merkityksettömäksi sanaksi. Vaikkei Anna koskaan epäillyt sen uskonnon totuutta, johon hänet oli kasvatettu, oli avun etsiminen uskonnosta hänelle yhtä vierasta kuin avun pyytäminen itse Aleksei Aleksandrovitshilta. Hän tiesi edeltäpäin, että uskonnon apu olisi ollut mahdollinen vain siinä tapauksessa, että hän olisi luopunut kaikesta, mikä oli hänen elämänsä varsinainen sisältö. Olo oli raskas, ja lisäksi hän tunsi nyt kasvavaa pelkoa tätä uutta, ennenkokematonta sieluntilaansa kohtaan. Hän tunsi, että kaikki alkoi kahdentua hänen sielussaan, kuten esineet joskus kahdentuvat väsyneissä silmissä. Hän ei aina tiennyt, mitä pelkäsi ja mitä toivoi. Pelkäsikö ja toivoiko hän entistä vaiko tulevaa, eikä hän itsekään tiennyt, mitä oikeastaan tahtoi.

"Oi, mitä minä teen!" hän sanoi itsekseen tuntien äkillistä kipua molemmin puolin päätään. Tointuessaan hän huomasi puristavansa molemmin käsin hiuksiaan ohimojen kohdalta. Hän hypähti pystyyn ja alkoi kävellä.

— Kahvi on valmista, ja neiti ja Serjozha odottavat, sanoi Annushka tullen uudelleen ja tavaten Annan vielä entisessä asussaan.

— Kuinka Serjozha voi? kysyi Anna äkkiä vilkastuen, muistaen ensimmäisen kerran koko aamuna poikansa olemassaolon.

— On tainnut olla vähän pahanteossa, vastasi Annushka hymyillen.

— Missä pahanteossa?

— Nurkkakamarissa oli persikoita, hän on tainnut käydä salaa syömässä yhden niistä.

Ajatus pojasta vapahti Annan siitä avuttomasta tilasta, jossa hän oli ollut. Hän muisti taas tuon poikansa hyväksi elävän äidin osaksi vilpittömän ja osaksi ylikorostetunkin roolin, jonka hän viime vuosina oli ottanut suorittaakseen, ja tunsi ilokseen, että hänellä nykyisessäkin tilassaan oli valtikka, joka oli riippumaton siitä, mihin asemaan hän joutui mieheensä tai Vronskiin nähden. Se valtikka oli poika. Joutuisipa hän mihin asemaan tahansa, poikaansa hän ei voisi jättää. Jos mies häpäiseekin hänet ja ajaa talostaan, jos Vronski kylmeneekin ja jatkaa vapaata elämäänsä (Anna hän ajatteli tätä karvain, nuhtelevin mielin), ei hän jättäisi poikaansa. Hänen elämällään olisi sentään oma päämääränsä. Ja hänen täytyi toimia lujan aseman hankkimiseksi poikaansa nähden, jottei tätä vietäisi häneltä. Täytyi ryhtyä toimiin niin pian kuin suinkin, ennen kuin ehtivät riistää häneltä pojan. Hänen täytyi matkustaa pois poikansa kanssa. Se hänen täytyi tehdä… Hänen piti saada rauhoittua ja päästä kiusallisesta asemastaan. Ajatus suoranaisesta poikaan liittyvästä toiminnasta ja pikaisesta matkasta tämän kanssa rauhoitti häntä toivotulla tavalla.

Hän pukeutui nopeasti, laskeutui alakertaan ja meni varmoin askelin vierashuoneeseen, jossa kahvipöytä ja Serjozha opettajattarineen odottivat häntä. Serjozha seisoi valkeassa puvussa pöydän luona ja hypisteli, tuomiaan kukkia selkä ja pää kumarassa, kasvot jännittyneen tarkkaavaisina, ja tuossa tarkkaavaisuuden ilmeessä, joka oli Annalle niin tuttu, oli jotain Aleksei Aleksandrovitshia muistuttavaa.

Opettajatar oli erityisen ankaran näköinen. Nähdessään äitinsä Serjozha kiljaisi kimeästi "Äiti!" kuten hänen tapansa oli, eikä oikein tiennyt, menisikö heti äitiä tervehtimään ja jättäisi kukat siihen, vai punoisiko seppeleen loppuun ja menisi sitten se kädessään.

Tervehdittyään opettajatar alkoi laajasti ja seikkaperäisesti kertoa
Serjozhan tekemästä rikkomuksesta, mutta Anna ei kuunnellut häntä;
Anna ajatteli, ottaisiko kotiopettajattaren matkalle mukaan. "Ei, en
ota", päätti hän. "Lähden yksin poikani kanssa."

— Niin, se oli hyvin pahoin tehty, Anna sanoi ja asettaen kätensä pojan olkapäille katsoi häneen arastelevin, lempein silmin, mikä oudoksutti ja ilahdutti poikaa, ja suuteli häntä. — Jättäkää hänet kahden minun kanssani, Anna sanoi ihmettelevälle opettajattarelle ja päästämättä poikansa kättä istuutui kahvipöydän ääreen.

— Äiti, minä… en minä… poika sopersi koettaen saada äitinsä ilmeistä selville, mikä häntä odotti persikan vuoksi.

— Serjozha, Anna sanoi heti kun opettajatar oli poistunut huoneesta, — sinä teit pahasti, mutta ethän sinä enää vastedes tee sitä?… Rakastathan sinä minua?

Anna tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. "Voisinko minä olla rakastamatta häntä?" hän ajatteli itsekseen katsoen syvälle pojan pelästyneisiin ja ilostuneisiin silmiin. "Tuleekohan hänkin tuomitsemaan minut yhdessä isänsä kanssa? Eikö hänkään sääli minua?" Kyyneleet valuivat jo kasvoja pitkin, ja salatakseen ne Anna nousi äkkiä ja meni melkein juosten kuistille.

Viime päivien ukkossateitten jälkeen oli tullut kylmä, selkeä sää. Vaikkakin taivas oli kirkas ja päivä välkähteli kosteissa lehdissä, oli ilma kylmä.

Anna värähti kylmästä ja sisäisestä kauhusta, joka valtasi hänet ulkoilmassa entistä voimakkaammin.

— Mene, mene Marietten luo, hän sanoi Serjozhalle, joka oli aikeissa seurata häntä, ja alkoi kävellä kuistin olkimattoa edestakaisin. "Eivätkö he voi antaa sitä anteeksi ja käsittää, ettei toisin voinut olla?" mietti hän itsekseen.

Pysähdyttyään katsomaan tuulessa huojuvien haapojen latvoja ja niiden sateen huuhtomia, kylmässä auringossa välkkyviä lehtiä hän ymmärsi, etteivät he anna hänelle anteeksi, että kaikki tulevat tästä lähin olemaan yhtä säälimättömiä häntä kohtaan kuin tuo taivas, kuin tuo välkkyvä vihreä luonto. "Ei pidä, ei pidä ajatella" hän sanoi itsekseen. "Täytyy vain valmistautua matkalle. Mutta minne? Ja koska? Ja ketä kaikkia mukaan? Niin, Moskovaan, iltajunassa. Annushka ja Serjozha ja kaikkein välttämättömimmät tavarat. Mutta ensin pitää kirjoittaa heille kummallekin." Hän meni nopeasti omaan kirjoitushuoneeseensa, istuutui pöytänsä ääreen ja kirjoitti miehelleen.

"Sen jälkeen mitä on tapahtunut, en enää voi jäädä teidän kattonne alle. Minä matkustan pois ja otan pojan mukaani. En tunne lakia enkä tiedä, kumpaako vanhemmista pojan on seurattava; mutta minä otan hänet mukaani, sillä ilman häntä en voi elää. Olkaa jalomielinen, jättäkää hänet minulle."

Alkupuolen hän kirjoitti nopeasti ja vapaasti, mutta vetoaminen jalomielisyyteen, jota Anna ei uskonut miehessään olevan, ja tunne siitä, että kirjeeseen pitäisi panna jotain liikuttavaa, pysähdytti hänet. "Syyllisyydestäni ja katumisestani en tässä puhu sillä…" Hän pysähtyi taaskin pystymättä ajattelemaan yhtenäisesti. "Ei", päätti hän itsekseen, "ei tarvita mitään sellaista", ja revittyään paperin kirjoitti uudelleen äskeiset lauseet, jättäen pois jalomielisyyteen vetoamisen, ja sulki kirjeen.

Toinen kirje oli kirjoitettava Vronskille. "Olen kertonut kaiken miehelleni", hän aloitti ja istui kauan voimatta jatkaa. Se oli niin karkeaa ja epänaisellista. "Ja mitä minä osaan hänelle sanoa?" hän ajatteli itsekseen. Taaskin häpeän puna peitti hänen kasvonsa, hänen mieleensä tuli Vronskin levollinen tyyneys, ja harmistus häntä kohtaan sai Annan repimään pieniksi palasiksi aloitetun paperiarkin. "Ei tarvita mitään", hän sanoi itsekseen, pani paperin pois ja meni yläkertaan. Hän ilmoitti kotiopettajattarelle ja palvelusväelle lähtevänsä tänä iltana Moskovaan ja ryhtyi heti panemaan kokoon tavaroitaan.

XVI

Huvilarakennuksen kaikista huoneista kannettiin tavaroita ulos; talonmiehiä, puutarhureita ja miespalvelijoita kulki edestakaisin. Astia- ja vaatekaapit olivat auki. Oli käyty kahdesti kaupassa hakemassa nuoraa. Lattialla ajelehti sanomalehtipaperia. Kaksi kirstua, matkalaukkuja ja matkakääröjä oli valmiina eteisessä. Vaunut ja kahdet ajurinrattaat odottivat pääoven edessä. Anna, joka oli tavaroita pakatessaan unohtanut sisäisen hätänsä, seisoi pöydän vieressä kamarissaan ja järjesteli matkalaukkuaan, kun Annushka kiinnitti hänen huomionsa pääovelle pysähtyvien rattaitten tärinään. Anna vilkaisi ikkunasta ja näki pääoven edessä Aleksei Aleksandrovitshin lähetin, joka painoi juuri ovikelloa.

— Mene kysymään, mitä asiaa hänellä on, Anna sanoi ja istuutui kädet ristissä nojatuoliin, valmiina rauhallisesti ottamaan vastaan mitä hyvänsä. Lakeija toi paksun kuoren, jonka osoitteen Aleksei Aleksandrovits oli itse kirjoittanut.

— Lähetin on tuotava vastaus mukanaan, sanoi lakeija.

— Hyvä on, Anna sanoi ja repäisi heti lakeijan mentyä vapisevin sormin kuoren auki. Tukku paperikaistaleella yhteensidottuja sileitä seteleitä solahti esiin. Anna vetäisi kirjeen erilleen ja alkoi lukea lopusta päin: "…muutossanne… huolehdin… panen painoa tämän pyyntöni täyttämiseen", luki hän. Hän selaili nopeasti eteenpäin, luki kaiken läpi ja vielä kerran uudelleen alusta loppuun. Kun hän oli lopettanut, tunsi hän vilunväreitä ruumiissaan ja huomasi, että onnettomuus, joka oli haudannut hänet alleen, oli kamalampi kuin hän oli arvannut odottaakaan.

Hän oli aamulla katunut sitä, mitä oli sanonut miehelleen, ja toivonut kipeästi, että nuo sanat olisivat jääneetkin lausumatta. Ja nyt, kun tuo kirje ei ollut tietävinään niistä ja antoi hänelle mitä hän oli toivonutkin, se oli hänestä kauheinta, mitä saattoi kuvitella.

"Tietysti oikeassa!" hän ajatteli. "Tietysti hän on aina oikeassa, hän on kristitty ja jalomielinen ja mitä kaikkea! Tuo alhainen, inhottava ihminen! Eikä sitä ole käsittänyt eikä käsitä kukaan muu kuin minä, enkä minäkään osaa sitä selittää. Sanovat uskonnolliseksi, siveelliseksi, rehelliseksi ja viisaaksi mieheksi, mutta eivät näe, mitä minä olen nähnyt. Eivät tiedä, miten hän kahdeksan vuotta on kuristanut minun elämääni, koettanut tukahduttaa kaiken elävän, mitä minussa on ollut, ajattelematta kertaakaan, että minä olen elävä nainen, joka tarvitsee rakkautta. Kukaan ei tiedä, miten hän on joka askeleella loukannut minua ja ollut tyytyväinen itseensä. Enkö minä ole koettanut tyytyä kohtalooni? Enkö minä ole pinnistellyt rakastaakseni häntä ja enkö ole rakastanut poikaani, kun on ollut mahdotonta enää rakastaa häntä? Mutta tuli aika, jolloin käsitin, etten voi enää pettää itseäni, että olen elävä ihminen enkä ole syypää siihen, että Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, että kaipaan rakkautta ja elämää. Ja entä nyt? tappaisi minut tai tappaisi hänet, — minä kestäisin kaiken, minä antaisin anteeksi, mutta ei, hän…"

"Kuinka minä en arvannut, mitä hän tekee! Hänhän tekee aina niin kuin hänen alhainen luonteensa käskee. Hän tekee oikein ja syöksee minut, tuhoon tuomitun ihmisen, vielä pahempaan, vielä syvempään turmioon…" "Te voitte itse aavistaa, mikä teitä ja teidän poikaanne odottaa", muisteli hän kirjeen sanoja. "Se on uhkaus, että hän ottaa minulta pojan, ja luultavasti heidän tyhmä lakinsa sen sallii. Ja kyllä minä tiedän, miksi hän niin kirjoittaa. Hän ei usko edes minun äidinrakkauteeni tai halveksii (kuten hän aina on ivaillut) sitä tunnettani, mutta hän tietää, etten minä jätä poikaani, en voi jättää häntä, että ilman poikaani elämä ei olisi minulle mitään rakastettunikaan kanssa ja että jättämällä poikani ja karkaamalla tämän luota minä tekisin kuin kaikkein viheliäisin ja alhaisin nainen… sen hän tietää ja tietää myös, etten minä sitä koskaan voisi tehdä."

"Meidän elämämme tulee kulkea kuten ennenkin", muisti hän toisen lauseen miehensä kirjeestä. "Se elämä on ollut piinallista jo ennenkin ja viime aikoina se on ollut kauheata. Millaista siitä mahtaisi nyt tulla? Hänhän tietää kaiken, hän tietää kyllä hyvin, etten minä voi katua sitä, että hengitän ja rakastan, ja ettei siitä voi tulla mitään muuta kuin valhetta ja petosta. Mutta hänen vain pitää yhä kiduttaa minua. Minä tunnen hänet hyvin, hän ui ja elää valheessa kuin kala vedessä. Mutta minä en suo hänelle sitä nautintoa, minä revin rikki hänen valheverkkonsa, johon hän tahtoisi minut kietoa. Tulkoon mitä hyvänsä. Eihän ole mitään pahempaa kuin valhe ja petos."

"Mutta millä lailla? Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Onko koskaan ollut niin onnetonta naista kuin minä…"

— Ei, minä revin sen rikki! huudahti hän kavahtaen seisoalleen ja pidätellen itkuaan. Ja hän meni kirjoituspöytänsä luo kirjoittaakseen vielä toisen kirjeen. Mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi jo, ettei jaksaisi repiä mitään, ei jaksaisi vapauttaa itseään entisestä asemastaan, niin valheellinen ja kunniaton kuin se olikin.

Hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja asetti kätensä pöydälle, mutta ei kyennyt kirjoittamaan vaan painoi päänsä käsiään vasten ja alkoi itkeä kuin lapsi, niin että koko rinta vavahteli nyyhkytyksistä. Hän itki sitä, että hänen haaveensa oman asemansa selvittämisestä oli iäksi sammunut. Hän tiesi jo edeltäpäin, että kaikki jäisi ennalleen ja muuttuisi vielä pahemmaksi kuin ennen oli ollut. Hän tunsi, että se asema, joka hänellä oli seuramaailmassa ja joka oli aamulla näyttänyt niin mitättömältä, oli hänelle kaikesta huolimatta rakas ja että hän ei jaksaisi vaihtaa sitä häpeään, joka lankeaa miehensä ja poikansa jättäneen ja rakastajaansa yhtyneen naisen ylle, sillä hän ei voisi olla voimakkaampi kuin oli. Hän ei koskaan saisi tuntea rakkauden vapautta, vaan tulisi aina olemaan ilmitulon pelon uhkaama rikollinen aviovaimo, joka pettää miestään ja on häpeällisessä suhteessa vieraaseen, riippumattomaan mieheen, jonka kanssa ei ole voinut yhdistää elämäänsä. Hän tiesi, että niin oli ja niin tulisi vastakin olemaan, ja se oli kuitenkin niin kauheata, ettei hän voinut kuvitella, miten se päättyisi. Ja hän itki hillittömästi kuin rangaistu lapsi.

Takaa kuuluvat askeleet saivat hänet toipumaan, ja hän veti nopeasti kasvonsa piiloon ja oli kirjoittavinaan.

— Lähetti pyytää vastausta, ilmoitti lakeija.

— Vastausta? Kyllä, kyllä, Anna sanoi, — odottakoon vähän aikaa.
Minä soitan sitten.

"Mitä minä voin kirjoittaa?" hän ajatteli. "Mitä minä voin yksinäni päättää? Mitä minä tiedän? Mitä haluan? Mistä minä pidän?" Hän tunsi taas, että hänen sielussaan alkoi kahdentuminen. Ja taas hän pelästyi tuota tunnetta ja tarttui ensimmäiseen mielijohteeseensa päästäkseen ajattelemasta itseään. "Minun täytyy tavata Aleksei (niin hän nimitti ajatuksissaan Vronskia), vain hän voi sanoa, mitä minun on tehtävä Lähden Betsyn luo, kenties näen hänet siellä", hän sanoi itsekseen unohtaen kokonaan, että oli itse eilen sanonut Vronskille jäävänsä tänään pois ruhtinatar Tverskajan luota, mihin Vronski oli lisännyt, ettei hänkään siinä tapauksessa tulisi. Hän painautui jälleen pöytää vasten ja kirjoitti miehelleen: "Kirjeenne olen saanut. A.", ja soitti ja antoi vastauksensa lakeijalle.

— Me emme matkustakaan, hän sanoi Annushkalle, joka myös tuli sisään.

— Eikö ensinkään?

— Ei, mutta antakaa tavaroitten olla huomiseksi, ja vaunut saavat odottaa siinä. Minä lähden ruhtinattaren luo.

— Mitkä vaatteet tuodaan?

XVII

Siihen krokettiseurueeseen, johon ruhtinatar Tverskaja oli kutsunut Annankin, kuului varsinaisesti kaksi seurapiiridaamia ihailijoineen. He olivat kumpikin uuden pietarilaisen seurapiirikerman edustajia, ja jotain mukaelmaa mukaillen heitä nimitettiin maailman seitsemäksi ihmeeksi, les sept merveilles du monde. Vaikka hekin liikkuivat seuramaailman huipulla, heidän piirinsä oli vihamielisissä väleissä sen piirin kanssa, jossa Anna seurusteli. Lisäksi Liza Merkalovan ihailija, vanha Stremov, oli sangen vaikutusvaltainen pietarilainen herra, Aleksei Aleksandrovitshin vastustaja ja vihamies. Tämän kaiken takia oli Anna ensin päättänyt olla menemättä, ja tästä hänen kieltäytymisestään johtui ruhtinattaren kirjelapun sävy. Mutta toivoen tapaavansa Vronskin Anna päättikin nyt lähteä.

Anna tuli ruhtinatar Tverskajan luo ennen muita vieraita.

Juuri kun hänen piti mennä ovesta sisään, tuli Vronskin lakeija, joka sileine poskipartoineen oli kuin kamarijunkkari. Tämä pysähtyi ovelle, otti lakin päästään ja teki tietä Annalle. Anna tunsi hänet ja samassa vasta muisti Vronskin eilen sanoneen, ettei hän tulekaan. Luultavasti toi lakeija siitä nyt ilmoituksen.

Riisuessaan eteisessä päällysvaatteitaan kuuli Anna miten lakeija — ääntäen kamarijunkkarin tavoin r:nkin — sanoi: "Kreiviltä ruhtinattarelle", ja antoi kirjelapun.

Annan teki mieli kysyä, missä hänen herransa oli. Hänen teki mieli kääntyä takaisin ja lähettää Vronskille kirje, että tämä tulisi hänen luokseen tai että hän itse tulee sinne. Mutta mikään sellainen ei käynyt päinsä; sisältä kuului hänen tulostaan ilmoittavan sähkökellon soitto ja ruhtinattaren lakeija asettui jo avatun oven viereen odottamaan hänen astumistaan sisään.

— Ruhtinatar on puutarhassa, ilmoitamme heti. Suvaitsetteko itse käydä puutarhassa? sanoi toinen sisällä oleva lakeija.

Hänen asemansa oli yhtä epävakaa ja epäselvä täällä kuin kotonakin; tai kenties vieläkin hankalampi, koska hän ei voinut tehdä mitään: ei saanut tavata Vronskia, vaan piti jäädä tänne vieraaseen seuraan, joka ei vähääkään soveltunut hänen nykyiseen mielialaansa. Mutta hänellä oli yllään puku, jonka hän tiesi pukevaksi: eikä hän ollut yksin; ympäröihän häntä tuo ylhäisen joutilaisuuden tutuksi käynyt juhlallisen ylellinen ilmapiiri. Ja hänen olonsa tuntui keveämmältä kuin kotona; ei tarvinnut miettiä mitä teki, kaikki meni itsestään. Tavatessaan Betsyn, joka tuli häntä vastaan hämmästyttävän hienossa valkeassa puvussa, Anna hymyili tavalliseen tapaansa. Ruhtinattaren vierellä kulki Tushkevitsh ja nuori sukulaisneiti, joka maalla asuvien vanhempiensa onneksi ja ihastukseksi oli päässyt viettämään kesää kuuluisan ruhtinattaren kanssa.

Luultavasti Annassa oli jotain erikoista, koska Betsy huomasi sen heti.

— Nukuin huonosti, vastasi Anna katsoen lakeijaa, joka tuli vastaan tuoden — kuten hän luuli — Vronskin kirjelappua.

— Kuinka hauska että tulitte, sanoi Betsy. — Olen hiukan väsynyt ja ajattelin juuri tulla juomaan kupin teetä ennen heidän tuloaan… Menkää te Mashan kanssa, hän kääntyi Tushkevitshin puoleen, — koettamaan krokettikenttää tuonne, mistä nurmi on leikattu pois, niin me saamme rauhassa jutella teetä juodessamme, we'll have a cosy chat; eikö niin? jatkoi hän Annalle puristaen suu hymyssä hänen kättään, joka piteli päivänvarjoa.

— Minä en ikävä kyllä voi jäädä pitkäksi aikaa, sillä minun on käytävä vielä vanhan neiti Wreden luona. Minä olen tuhansia kertoja luvannut, sanoi Anna, jolle valheesta, niin vieras kuin se hänen luonteelleen olikin, oli tullut luonteva ja mieleinenkin kanssakäymisen muoto. Hän ei mitenkään olisi voinut selittää, miksi sanoi niin, sillä hän ei ollut sekuntiakaan aikaisemmin ajatellut sitä. Hän sanoi sen vain muistaessaan, että Vronski ei tulekaan ja että hänen täytyi vapautua päästäkseen jollain tavoin tapaamaan tätä. Mutta miksi hän mainitsi juuri vanhan hovineiti Wreden, kun oli olemassa paljon muita, joiden luona hänen olisi pitänyt käydä, sitä hän ei osannut selittää. Ja kuitenkin kävi niin, että Anna — kuten pian kävi ilmi — ei olisi voinut keksiä mitään parempaa keinoa Vronskin tapaamiseksi kuin tämä oli.

— Ei, minä en päästä teitä millään ehdolla, sanoi Betsy tähyten Annaa tarkasti kasvoihin. — Minä aivan loukkaantuisin, ellen niin pitäisi teistä. Te aivan kuin pelkäätte, että minun seurapiirini voi saattaa teidät huonoon valoon. Tuokaa meille teetä vieraskamariin, lisäsi hän siristäen silmiään kuten aina lakeijalle puhuessaan.

Hän otti tuodun kirjelapun ja luki sen.

— Aleksei on tehnyt meille kepposen, hän sanoi ranskaksi: — Hän kirjoittaa, ettei voi tulla, lisäsi hän niin luonnolliseen ja yksinkertaiseen sävyyn kuin ei hänelle koskaan olisi voinut tulla mieleenkään, että Vronski voisi merkitä Annalle mitään muuta kuin krokettipelitoveria. Anna tiesi Betsyn tietävän kaiken, mutta kuunnellessaan, millä lailla Betsy puhui hänelle Vronskista, hän vakuuttui aina vähäksi aikaa siitä, ettei Betsy tiennyt mitään.

— Vai niin, Anna sanoi välinpitämättömästi, ikään kuin asia ei olisi häntä liikuttanut, ja jatkoi hymyillen: — Kuinka teidän seuranne voisi saattaa ketään huonoon valoon?

Tuo sanoilla leikittely, tuo salaisuuden peitteleminen tuotti Annalle suurta huvia kuten kaikille naisille. Eikä viehätys johtunut salaamisen välttämättömyydestä eikä edes sen tarkoituksesta, vaan se piili tuossa leikkivässä salailussa itsessään.

— Minä en voi olla katolisempi kuin paavi itse, sanoi Betsy. — Stremov ja Liza Merkalova ovat seuramaailman kerman kermaa. He ovat kaikkialle tervetulleet, enkä minä, hän korosti sanaa minä, — ole koskaan ollut ankara ja suvaitsematon. Minulla ei yksinkertaisesti ole ollut aikaa siihen. Ehkä ette tahdo tavata Stremovia? Taittakoon hän peistä Aleksei Aleksandrovitshin kanssa komiteassa niin paljon kuin tahtoo, eihän se meille kuulu. Ainakin seuraelämässä hän on mitä rakastettavin ihminen ja innokas kroketinpelaaja. Saattepa nähdä. Ja vaikka hän vanhana miehenä onkin koomillinen rakastuneen osassaan, hän osaa ihmeellisen hyvin selviytyä naurettavasta asemastaan! Hän on herttainen ukko. Entä tunnetteko Sappho Stolzia? Hän on uusi, kokonaan uusi sävel seuramaailmassa.

Betsy puheli näin, mutta Anna huomasi hänen iloisesta ja viisaasta katseestaan, että hän ymmärsi osaksi vieraansa tilan ja harkitsi jotain. He olivat ruhtinattaren kirjoitushuoneessa.

— Mutta täytyypä kirjoittaa Alekseille, ja Betsy istuutui pöydän ääreen, kirjoitti muutaman rivin ja pani kuoreen. — Minä kirjoitin, että hän tulisi päivälliselle. Muuten jää päivällispöydässä yksi naisista ilman kavaljeeria. Katsokaahan, luuletteko, että se vaikuttaa? Suokaa anteeksi, minun täytyy hetkeksi jättää teidät yksin. Olkaa hyvä ja sulkekaa kirje ja lähettäkää se, hän sanoi ovelta, — minulla on vähän asioita.

Hetkeäkään arvelematta istuutui Anna pöydän ääreen, avasi kirjeen ja lukematta mitä siinä oli kirjoitti alalaitaan: "Minun täytyy saada tavata teitä. Tulkaa Wreden puutarhaan. Minä tulen sinne klo 6." Hän sulki kirjekuoren, ja tultuaan takaisin Betsy otti kirjeen ja antoi sen viejälle Annan nähden.

Pöytätarjottimella viileään vieraskamariin tuodun teen ääressä näitten seurapiirinaisten kesken sukeutui tosiaan a cosy chat, niin kuin ruhtinatar oli luvannut. He arvostelivat odottamiaan vieraita, ja keskustelu oli pysähtynyt Liza Merkalovaan.

— Hän on hyvin sievä, ja minä olen pitänyt hänestä aina, Anna sanoi.

— Teidän täytyykin pitää hänestä. Hän on teihin suorastaan hullaantunut. Eilen hän tuli minun luokseni kilpailujen jälkeen ja oli epätoivoinen, kun ei saanut tavata teitä. Hän sanoi, että te olette todellinen romaanisankaritar ja että jos hän olisi mies, hän tekisi tuhansia mielettömyyksiä teidän tähtenne. Stremov sanoi hänen tekevän niitä jo muutenkin.

— Sanokaa, olkaa hyvä, minä en koskaan ole voinut sitä ymmärtää, Anna kysyi hetken vaiti oltuaan sellaiseen sävyyn, joka osoitti selvästi, ettei hän sanonut sitä turhan takia, vaan että tuo kysymys oli hänelle tärkeämpi kuin olisi voinut luullakaan, — sanokaa mikä on hänen suhteensa ruhtinas Kaluzhskiin, niin sanottuun Mishkaan? Minä olen niin vähän nähnyt heitä. Kuinka on asia?

Betsyn silmät hymyilivät, ja hän katsoi tarkkaavaisesti Annaan.

— Uusi tapa, hän sanoi. — Ne ovat nyt kaikki ottaneet käytäntöön uuden tavan. Ovat heittäneet hunnut hongikkoon. Mutta on siinä eroa, miten heittää.

— Niin, mutta mikä on Merkalovan suhde Kaluzhskiin?

Betsy purskahti äkkiä iloiseen ja hillittömään nauruun, mikä oli hänelle harvinaista.

— Te menette ruhtinatar Mjahkajan alueelle. Se on "kauhean lapsen" kysymys, ja Betsy tahtoi nähtävästi pidättää nauruaan, mutta ei voinut, vaan remahti siihen tarttuvaan nauruun, joka on ominaista harvoin nauraville ihmisille. — Pitää kysyä heiltä itseltään, lisäsi hän naurun kyyneleet silmissään.

— Te vain nauratte, Anna sanoi, johon nauru myöskin oli tarttunut, — mutta minä en ole koskaan voinut ymmärtää sitä. Minä en käsitä, millainen rooli siinä on aviomiehellä.

— Aviomiehelläkö? Liza Merkalovan aviomies kanniskelee hursteja vaimonsa kantapäillä ja on aina valmis palvelukseen. Ja mitä muuta sitten on takana, sitä ei kukaan utele. Eihän hyvässä seurassa puhuta tietyistä pukeutumisen yksityiskohdista. Niin ei tässäkään.

— Tuletteko Rolandakin juhlaan? kysyi Anna vaihtaakseen keskustelunaihetta.

— En luule, vastasi Betsy ja kääntäen päänsä pois alkoi kaataa tuoksuvaa teetä pieniin kuultaviin kuppeihin. Tarjottuaan Annalle teekupin hän otti ohuen pahitossavukkeen, pani sen hopeiseen varteen ja sytytti. — Te näette, miten onnellisessa asemassa minä olen, alkoi hän jälleen vakavampana ottaen teekupin käteensä. — Minä ymmärrän teitä ja ymmärrän Lizaa. Liza on niitä lapsellisia luonteita, jotka eivät käsitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Ainakaan hän ei ymmärtänyt sitä ennen, ihan nuorena ollessaan. Ja nyt hän tietää, että tuo ymmärtämättömyys pukee häntä. Nyt hän on kenties tahallaan sitä ymmärtämättä, puhui Betsy suu ohuessa hymyssä. — Eikä voi kieltää, että se pukee häntä. Näettekö, samaan asiaan voi suhtautua myös tyynesti, vieläpä iloisestikin. Kenties te olette taipuvainen näkemään asiat liian traagisessa valossa.

— Oi, kuinka minä tahtoisin tuntea toiset niin kuin minä tunnen itseni, Anna sanoi vakavasti ja mietteissään. — Olenko minä pahempi vai parempi kuin muut? Luultavasti pahempi.

— Kauhea lapsi, kauhea lapsi! toisti Betsy. — Kas siellähän toisetkin jo tulevat.

XVIII

Kuului askelia ja miesten ääniä, sitten naisten puhetta ja naurua, ja kohta sen jälkeen astuivat sisään odotetut vieraat: Sappho Stolz ja terveyttä ja hyvinvointia uhkuva nuori mies, jota sanottiin Vasjkaksi. Näkyi, etteivät veriset nautapaistit, tryffelit ja burgundilaiset olleet menneet häneltä hukkaan. Vasjka kumarsi naisille ja katsoi heihin, mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Hän oli tullut Sapphon jäljessä vierashuoneeseen ja seurasi tätä täälläkin ikään kuin olisi tähän sidottu ja katseli tätä herkeämättä välkkyvine silmineen kuin haluten syödä tämän suuhunsa. Sappho Stolzilla oli vaalea tukka ja mustat silmät. Hän astui lyhyin, vikkelin askelin korkeakantaisissa avonaisissa kengissään ja puristi miehekkäästi huoneessa istujien kättä.

Anna ei ollut vielä kertaakaan tavannut tätä uutta merkkihenkilöä ja hämmästyi hänen kauneuttaan ja hänen pukunsa ja käytöksensä rohkeutta. Hänellä oli omista ja tekohiuksista tehty kullankarvainen, suunnaton hiuslaite, niin että hänen päänsä oli samankokoinen kuin hänen sirosti kaartuva, edestä avoin rintansa. Hänessä oli niin paljon vauhtia, että vähimmästäkin liikkeestä polvet ja jalkojen yläosa piirtyivät näkyviin vaatteiden alta, ja väkisinkin tuli mieleen kysymys, missä kohtaa takanapäin tuossa kokoonkyhätyssä häilähtelevässä vuoressa oikeastaan päättyi hänen pieni ja siro vartalonsa, joka oli niin alaston ylhäältä ja niin verhottu alhaalta ja takaa.

Betsy kiiruhti esittelemään hänet Annalle.

— Voitteko kuvitella, me olimme vähällä ajaa kahden sotamiehen yli, alkoi hän heti kertoa vilkuttaen silmiään, hymyillen ja nykien laahustaan, jonka oli heittänyt liiaksi toiselle sivulle. — Minä ajoin Vasjkan kanssa… Ai niin, te ette olekaan tuttuja. — Ja hän esitti nuoren herran mainiten hänen nimensä ja nauroi heleästi ja punastuneena erehdykselleen kun oli vieraan kuullen kutsunut nuorta herraa Vasjkaksi. Vasjka kumarsi vielä kerran Annalle, mutta ei sanonut hänelle mitään, vaan kääntyi Sapphon puoleen:

— Te menetitte vedon. Me ehdimme perille ensin. Maksakaapa, hän sanoi hymyillen.

— Ei suinkaan nyt tässä, sanoi Sappho.

— Sama se, saanpahan sitten.

— Hyvä, hyvä. Ai niin! hän kääntyi äkkiä emännän puoleen, — olen minäkin hyvä… Unohdin kokonaan… Minä toin teille vieraan. Tuossa hän on.

Odottamaton nuori vieras, jonka Sappho oli tuonut ja unohtanut, oli kuitenkin siksi tärkeä henkilö, että — huolimatta hänen nuoresta iästään — molemmat naiset nousivat tervehtimään häntä.

Hän oli Sapphon uusi ihailija. Samoin kuin Vasjka kulki hänkin nyt epäjumalansa kintereillä.

Pian saapuivat ruhtinas Kaluzhski, Liza Merkalova ja Stremov. Liza Merkalova oli hoikka, tummatukkainen nainen, jonka kasvot olivat itämaisen veltot ja silmät ihanat ja — kuten kaikki sanoivat — selittämättömät. Hänen tumman pukunsa tyyli (Anna huomasi sen heti ja antoi sille arvoa) vastasi täydellisesti hänen kauneuttaan. Liza oli yhtä pehmeä ja veltto kuin Sappho oli jyrkkä ja ryhdikäs.

Liza oli paljon enemmän Annan makuun. Betsy oli kertonut hänen näyttelevän tietämättömän lapsen osaa. Mutta kun Anna näki hänet, hän tunsi, ettei se ollut totta. Liza oli kuin olikin tietämätön ja turmeltunut, mutta herttainen ja avuton nainen. Tosin hänessä oli samaa sävyä kuin Sapphossakin; samoin kuin Sapphoa seurasi häntäkin alinomaa kaksi ihailijaa, toinen nuori, toinen vanha, kumpikin ahmien häntä katseillaan. Mutta hänessä oli jotain, joka kohotti hänet tuota ympäristöä korkeammalle ja antoi hänelle jalohelmen väärentämättömän välkkeen lasihelmien keskellä. Se väreili hänen ihanista, todellakin selittämättömistä silmistään. Noiden tummien renkaiden ympäröimien silmien riutunut ja samalla palava katse valloitti ihmeellisellä vilpittömyydellään. Katsahdettuaan noihin silmiin jokainen luuli nähneensä hänen sielunsa pohjaan eikä voinut sen jälkeen olla kiintymättä häneen. Kun hän huoliasi Annan, hänen kasvojaan valaisi iloinen hymy.

— Oi, kuinka iloinen olen, kun saan nähdä teidät, hän sanoi tullen Annan luo. — Minun piti eilen kilpailuissa tulla tapaamaan teitä, mutta te olitte juuri lähtenyt pois. Minä olisin niin tahtonut nähdä teidät juuri eilen. Eikö se ollutkin kauheata? hän sanoi katsoen Annaan sieluun saakka avoimelta vaikuttavalla katseellaan.

— Niin, en ollenkaan luullut, että se saisi niin kuohuksiin, Anna sanoi punastuen.

Samassa seurue nousi lähteäkseen puutarhaan.

— Minä en lähde, sanoi Liza hymyillen ja istuutuen Annan viereen. —
Ettehän tekään mene? Mitä nautintoa nyt krokettipeli on?

— Minusta se on hauskaa, Anna sanoi.

— Kuulkaa, sanokaahan, miten te saatte ikävän karkotetuksi? Ihan ilostuu, kun katsoo teihin. Te elätte, mutta minä ikävöin.

— Kuinka niin? Tehän kuulutte Pietarin iloisimpaan seurapiiriin,
Anna sanoi.

— Kenties muualla on vieläkin ikävämpää, mutta ei meilläkään, ainakaan ei minulla, ole hauskaa, vaan kauhean, kauhean ikävää.

Sappho sytytti savukkeen ja lähti puutarhaan molempien nuorten herrojen kanssa. Betsy ja Stremov jäivät teetä juomaan.

— Ikävää! sanoi Betsy. — Sappho juuri kertoi, miten hauskaa heillä eilen oli ollut teidän luonanne.

— Oh, niin painostavan ikävää! sanoi Liza Merkalova.

— Kilparatsastuksen jälkeen ajoimme kaikki meille. Samat ja samat aina vain! Aina yhtä ja samaa. Koko illan vetelehdimme sohvilla. Mitä hauskaa siinä on? Ei, sanokaa, mitä te teette, ettei tulisi ikävä? kääntyi hän jälleen Annan puoleen. — Ei tarvitse muuta kuin vilkaista teihin, kun huomaa, että siinä on nainen, joka saattaa olla onnellinen tai onneton, mutta joka on vapaa tästä riuduttavasta ikävästä. Opettakaa minulle, miten te menettelette.

— En mitenkään, vastasi Anna punastuen noitten tungettelevien kysymysten vuoksi.

— Se juuri onkin paras keino, sekaantui Stremov keskusteluun. Stremov oli noin viidenkymmenen ikäinen, puoleksi harmaantunut, joskin vielä nuorekas mies, jolla oli hyvin rumat, mutta luonteikkaat ja viisaat kasvot. Liza Merkalova oli hänen vaimonsa veljentytär, ja hän vietti kaiken vapaan aikansa tämän seurassa. Tavatessaan Anna Kareninan hän koetti — kuten älykkään maailmanmiehen tulee — osoittaa erityistä kohteliaisuutta vihamiehensä vaimolle.

— Ei mitenkään, toisti hän suu hymyssä, — se onkin juuri paras keino. Sitähän minä olen aina sanonut, kääntyi hän Liza Merkalovan puoleen, — ettei pidä ajatella, että tulee ikävä, niin ei tule. Aivan sama juttu kuin ettei pidä pelätä ettei nuku, jos pelkää unettomuutta. Samaa sanoo teille nyt Anna Arkadjevnakin.

— Olisin hyvin iloinen, jos olisin niin sanonut, sillä se oli sekä viisaasti että oikein, Anna sanoi hymyillen.

— No, sanokaa sitten, miksi ei saa unta ja miksi aina on ikävä?

— Jos tahtoo saada unta, täytyy tehdä työtä, ja jos tahtoo pitää hauskaa, täytyy myös tehdä työtä.

— Mitä sellaisesta työstä, jota ei kukaan tarvitse. Enkä minä osaa enkä halua varta vasten edes teeskennelläkään.

— Te olette parantumaton, sanoi Stremov katsomatta häneen ja kääntyi taas Annan puoleen.

Koska hän tapasi Annaa harvoin, hän ei osannut puhua tälle muusta kuin varsin kuluneista asioista, mutta hän sanoi nuo kuluneet lauseensa Annan Pietariin-muutosta, kreivitär Lidia Ivanovnan kiintymyksestä Annaan ym. sellaisin ilmein, että selvästi näkyi, miten hän sydämensä pohjasta halusi tuottaa Annalle huvia ja osoittaa tälle kunnioitustaan, kenties ihailuaankin.

Tushkevitsh astui huoneeseen ja sanoi, että herrasväkeä odotettiin krokettia pelaamaan.

— Ei, älkää lähtekö pois, älkää lähtekö pois, pyyteli Liza Merkalova saatuaan kuulla, että Anna aikoi lähteä. Stremov yhtyi häneen.

— On liian suuri vastakohta, hän sanoi, — joutua tästä seurasta vanhan neiti Wreden luo. Ja hänelle te annatte vain tilaisuuden ihmisten panettelemiseen, täällä te taas herätätte aivan toisia, jaloja, panettelunvastaisia tunteita.

Anna epäröi hetkisen. Tuon viisaan miehen imartelut, Liza Merkalovan lapsellinen myötätunto ja koko tuo tuttu seuramaailman ilmapiiri — kaikki se tuntui niin kevyeltä ja edessäpäin oli niin vaikeaa, että hän pysähtyi hetkeksi epäröimään, eikö lykkäisi vielä raskasta välienselvittelyn hetkeä ja jäisi tänne. Mutta kun hän ajatteli, millaista olisi yksin kotona, jollei tekisi mitään päätöstä, ja kun hän muisti sen kauhean hetken, jolloin hän oli molemmin käsin tarttunut hiuksiinsa, hän hyvästeli ja lähti.

XIX

Vaikka Vronski viettikin kevytmieliseltä näyttävää maailmanmiehen elämää, oli hän silti järjestyksen mies. Nuorena, sotakoulussa ollessaan, hän oli kerran pulaan jouduttuaan pyytänyt rahaa lainaksi eikä ollut saanut, ja siitä lähtien ei hän enää koskaan ollut päästänyt itseään silloin kokemaansa alennustilaan.

Pitääkseen asiansa järjestyksessä hän syventyi aina tarpeen mukaan — keskimäärin noin viisi kertaa vuodessa — niitä selvittelemään. Hän sanoi sitä tilinteoksi eli — kuten hän sitä ranskaksi nimitti — faire la lessive.

Herättyään myöhään kilpailun jälkeisenä aamuna istuutui Vronski peseytymättä ja partaansa ajamatta pöydän ääreen, levitti sille rahansa, laskunsa ja kirjeensä ja ryhtyi työhön. Petritski tiesi, että Vronski tuossa askareessaan oli tavallisesti vihainen, ja kun hän herätessään näki toverinsa kirjoituspöydän ääressä, hän pukeutui hiljaa ja meni ulos tätä häiritsemättä.

Jokainen ihminen, joka tuntee pienimpiä yksityiskohtia myöten itseään ympäröivien asianhaarojen monimutkaisuuden, kuvittelee väkisinkin, että ainoastaan hänen asiansa ovat niin mutkikkaat ja vaikeaselkoiset, eikä mitenkään usko, että toisiakin ympäröi yhtä monimutkaisten asioiden verkko. Siltä näytti Vronskistakin. Ja hän tunsi pientä sisäistä ylpeyttä ajatellessaan, että kuka muu hyvänsä olisi samanlaisissa olosuhteissa jo aikoja sitten sekaantunut ja joutunut pahojen kiusausten pauloihin. Vronski sen sijaan tiesi, että tilanne piti välttämättä selvittää juuri nyt, jottei sotkeutuisi ikävyyksiin.

Ensin hän kävi käsiksi raha-asioihin, jotka olivat helpompia selvittää. Kirjoitettuaan pienellä käsialallaan postipaperiarkille kaikki velkansa hän laski ne yhteen ja huomasi olevansa velkaa seitsemäntoistatuhatta ruplaa ynnä muutamia satoja, jotka hän selvyyden vuoksi jätti pois laskuista. Laskettuaan yhteen käteiset rahat ja pankkikirjan hän huomasi jäljellä olevan vain tuhat kahdeksansataa ruplaa, eikä ollut mitään saatavia ennen uutta vuotta. Käytyään uudelleen läpi velkaluettelon Vronski kirjoitti sen puhtaaksi jakaen velat kolmeen sarjaan. Ensimmäiseen kuuluivat velat, jotka oli heti maksettava tai joitten maksamiseen tuli ainakin olla rahat valmiina, jottei vaadittaessa voisi sattua hetkenkään viivytystä. Sellaisia velkoja oli lähes neljä tuhatta: 1.500 hevosesta ja 2.500 takausmaksua nuoren Venjevskin puolesta, joka Vronskin läsnä ollessa oli menettänyt tämän summan eräälle peliveijarille. Vronski oli silloin heti aikonut maksaa tuon summan — hänellä sattui olemaan niin paljon lompakossaan, — mutta Venjevski ja Jashvin eivät olleet antaneet hänen maksaa, koska hän ei ollut mukana pelissäkään, vaan olivat sanoneet itse maksavansa. Se kaikki oli kyllä kaunista, mutta Vronski tiesi, että vaikka hänellä ei ollutkaan tuossa likaisessa asiassa muuta osuutta kuin että oli mennyt Venjevskin puolesta suulliseen takuuseen, hänen täytyi pitää varalla nuo 2.500 ruplaa voidakseen tarpeen tullen heittää ne tuolle veijarilurjukselle ja ollakseen siten hänen kanssaan sujut. Kaikkein tärkeimmän sarjan velkoihin meni siis 4.000 ruplaa. Toiseen sarjaan, joka teki yhteensä 8.000, kuuluivat "tärkeähköt" velat. Ne olivat etupäässä kilpatallin vuokraan, kauran ja heinän hankkijalle, englantilaiselle, satulasepälle ym. meneviä maksuja. Näistä veloista täytyi maksaa pois pari tuhatta, jotta saisi olla täysin rauhassa. Viimeinen velkasarja — kauppa-, ravintola- ja räätälivelat — ei antanut aihetta mihinkään ajatteluun.

Siis tarvittiin 6.000 ruplaa juokseviin menoihin, ja oli olemassa ainoastaan 1.800 ruplaa. Miehelle, jolla oli 100.000 ruplan tulot, jollaiseksi Vronskin varallisuus yleisesti määriteltiin, ei sellaisten velkojen olisi pitänyt tuottaa mitään vaikeuksia; mutta hänelläpä ei todellisuudessa ollut lähimainkaan sadantuhannen tuloja. Suuri perintötila, joka tuotti aina kahteensataantuhanteen vuotuista tuloa, oli jakamatta veljesten kesken. Kun vanhempi veli suuresti velkaantuneena oli mennyt naimisiin varattoman ruhtinatar Varja Tsirkovan, dekabristin tyttären, kanssa, oli Aleksei luovuttanut vanhemmalle veljelleen perintötilan kaikki tulot pidättäen itselleen vain 25.000 ruplaa vuodessa. Aleksei oli silloin sanonut veljelleen, että se summa riittää hänelle siihen asti, kunnes hän menee naimisiin, mitä luultavasti ei koskaan tapahdu. Ja kalliin rykmentin komentajana ja vastanaineena miehenä vanhempi veli ei ollut voinut jättää ottamatta tuota lahjaa vastaan. Vronskin äiti, jolla oli omat erilliset varansa, oli joka vuosi antanut Alekseille noin 20.000 ruplaa noitten 25 000:n lisäksi, ja Aleksei oli käyttänyt ne kaikki. Viime aikoina kreivitär oli poikansa rakkaussuhteen ja Moskovasta lähdön katkeroittamana lakannut lähettämästä tälle rahaa. Sen johdosta Vronski, joka oli tottunut käyttämään vuosittain lähes 45.000 ruplaa, oli joutunut vaikeaan asemaan saatuaan tänä vuonna vain 25.000. Eikä hän voinut pyytää rahaa äidiltään selvitäkseen tästä pulasta. Kreivittären viime kirje jonka hän oli toissa päivänä saanut, hermostutti häntä erityisesti juuri viittauksillaan siihen suuntaan, että äiti oli kyllä valmis auttamaan poikaansa tämän menestykseksi seuramaailmassa ja virkauralla, mutta ei seurapiirejä häpäisevässä elämässä. Äidin lahjomishalu loukkasi häntä syvimpään sieluun saakka ja teki hänet vielä entistä kylmemmäksi äitiään kohtaan. Mutta hän ei voinut perua jalomielistä lupaustaan, vaikka arvelikin muutamia rakkaussuhteestaan johtuvia tulevaisuuden seikkoja aavistellessaan, että saattaisi naimattomanakin tarvita koko sadantuhannen tulonsa. Mutta peruminen oli mahdotonta. Heti kun hän muisti veljensä vaimon, tuon herttaisen, viehättävän Varjan, joka huomautti jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistavansa hänen jalomielisyytensä ja ymmärtävänsä sen arvon, hän käsitti, kuinka mahdotonta tuota lahjaa oli perua. Se oli yhtä mahdotonta kuin lyödä naista, varastaa tai valehdella. Oli vain yksi mahdollisuus ja pakko, johon Vronski tarttui hetkeäkään epäröimättä: täytyi lainata koronkiskurilta kymmenentuhatta, mikä kävi helposti päinsä, myydä ratsuhevosensa ja vähentää menoja ylipäätään.

Päätettyään sen hän kirjoitti heti kirjelapun Rolandakille, joka oli monesti ostatellut hänen hevosiaan. Sitten hän kutsutti luokseen englantilaisen, lähetti sanan koronkiskurille ja jakoi laskujen mukaan ne rahat, jotka hänellä oli. Lopetettuaan nämä toimet hän kirjoitti äidilleen kylmän ja jyrkkäsanaisen vastauksen. Sitten hän otti esiin lompakostaan kolme Annan lähettämää kirjelappua, luki ne vielä kerran ja poltti: samassa hän muisti eilisen keskustelunsa Annan kanssa ja vaipui mietteisiinsä.

XX

Vronskin elämä oli sikäli onnellinen, että hänellä oli omat varmat sääntönsä, jotka tarkoin määräsivät kaiken, mitä piti ja mitä ei pitänyt tehdä. Säännöt koskivat vain harvoja tilanteita, mutta säännöt itsessään olivat järkkymättömät, ja Vronski, joka ei koskaan ollut joutunut säännöilleen soveltumattomiin tilanteisiin, ei ollut milloinkaan hetkeäkään epäröinyt toimia niiden edellyttämällä tavalla. Ne säännöt määräsivät järkähtämättömästi, että peliveijarille piti maksaa, mutta räätälille ei tarvinnut; että miehille ei saanut valehdella, mutta naisille sai, että ketään ei saanut pettää, mutta aviomiestä sai; että loukkausta ei saanut antaa anteeksi, mutta loukata sai jne. Kaikki nuo säännöt saattoivat olla järjettömiä ja huonoja, mutta ne eivät suoneet sijaa epäilykselle, ja niitä noudattaessaan Vronski tunsi olevansa rauhallinen ja voivansa kulkea pää pystyssä. Vasta aivan viime aikoina Vronski oli rakkaussuhteensa vaikutuksesta alkanut tuntea, että nuo säännöt eivät soveltuneetkaan kaikkiin tapauksiin, ja tulevaisuudessa häämötti vaikeuksia ja epäilyksiä, joihin nähden hän oli kokonaan ohjenuoraa vailla.

Hänen tähänastinen suhteensa Annaan ja Annan mieheen oli hänelle vallan selvä. Se oli selvästi ja täsmällisesti määritelty hänen elämänohjeissaan.

Anna oli kunniallinen nainen, joka oli antanut hänelle rakkautensa, ja hän rakasti Annaa ja piti häntä ainakin yhtä suuressa, jollei suuremmassa kunniassa kuin laillista aviovaimoa. Hän olisi ennemmin antanut nakata kätensä poikki kuin tahtonut pienimmälläkään sanalla tai viittauksella loukata häntä tai millään tavoin evätä häneltä sitä kunnioitusta, mitä nainen suinkin voi toivoa.

Suhteet seuraelämään olivat myös selvät. Tietäkööt mitä tietävät ja arvelkoot mitä arvelevat, mutta älköön kukaan uskaltako siitä puhua. Muussa tapauksessa hän oli valmis pakottamaan juoruilijat vaikenemaan ja kunnioittamaan hänen rakastamansa naisen olematonta kunniaa.

Suhde aviomieheen oli kaikkein selvin. Siitä hetkestä asti, jolloin Anna oli rakastunut häneen, hän katsoi omaavansa kiistämättä yksinomaisen oikeuden Annaan. Aviomies oli vain häiritsevä liikahenkilö. Epäilemättä hänen asemansa oli surkuteltava, mutta minkä sille mahtoi. Ainoa, mihin tuolla aviomiehellä oli oikeus, oli vaatia hyvitystä ase kädessä, ja siihen Vronski oli ollut ensi hetkestä asti valmis.

Mutta viime aikoina hänen ja Annan suhteessa oli ilmennyt uusia sisäisiä seikkoja, jotka pelottivat Vronskia epämääräisyydellään. Juuri eilen oli Anna ilmoittanut hänelle olevansa raskaana. Ja hän tunsi, että tuo tieto ja se, mitä Anna odotti häneltä, vaati jotain sellaista, mitä ei ollut selvästi määritelty hänen elämänohjeidensa lakikirjassa. Se oli tosiaankin tullut hänelle yllätyksenä, ja ensi hetkenä hänen sydämensä oli kuiskannut hänelle, että Annan olisi erottava miehestään. Hän oli silloin sanonut sen, mutta nyt miettiessään asiaa hän näki selvästi, että olisi parempi koettaa päästä tilanteesta ilman sitä, ja näin ajatellessaan hän kuitenkin pelkäsi, että oli ehkä väärin ajatella niin.

"Jos minä kerran neuvoin häntä jättämään miehensä, niin pyysin häntä yhtymään minuun. Olenko minä valmis siihen? Kuinka minä vien hänet pois, kun ei minulla ole rahaa? No, sen asian minä kenties kyllä saisin järjestetyksi… Mutta kuinka minä voin viedä häntä minnekään, kun olen virassa? Jos minä kerran sillä tavoin sanoin, niin minun täytyy olla valmis siihen… täytyy olla rahaa ja ottaa ero virasta."

Ja hän vaipui mietteisiin. Kysymys virkaerosta vei hänen ajatuksensa toiseen, salattuun asiaan, jonka vain hän yksin tunsi ja jossa piili hänen elämänsä kenties kipein kysymys.

Kunnianhimo oli hänen lapsuutensa ja nuoruutensa vanha haave — haave, jota hän ei koskaan ollut tunnustanut edes itselleen, mutta joka oli niin voimakas, että se nytkin kamppaili hänen rakkautensa kanssa. Hänen ensi askeleensa seuramaailmassa ja virkauralla olivat onnistuneet hyvin, mutta kaksi vuotta sitten hän oli tehnyt suuren virheen: osoittaakseen riippumattomuuttaan ja tullakseen huomatuksi hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänelle tarjottua virka-asemaa toivoen tuolla kieltäytymisellään vieläkin enemmän nostavansa arvoaan. Mutta hänen menettelynsä katsottiinkin liian rohkeaksi ja hänet jätettiin rauhaan. Jäätyään siten tahtomattaan riippumattoman miehen asemaan hän pysyi siinä kantaen osaansa viisaasti ja taitavasti, aivan kuin ei olisi ollut vihoissa kenellekään eikä loukkaantunut mistään, vaan olisi vain halunnut olla rauhassa, koska se oli hänestä hauskaa. Mutta tilanteen hauskuus oli kadonnut oikeastaan jo viime vuonna, ennen kuin hän lähti Moskovaan. Hän tunsi, että tuo kaikkeen kykenevän, mutta ei mitään haluavan vapaan miehen asema alkoi jo menettää hohdettaan, että monet alkoivat jo ajatella, ettei hän kenties voisi ollakaan muuta kuin rehti ja kelpo nuori mies. Hänen rakkaussuhteensa Kareninaan, joka oli nostanut niin paljon hälinää ja herättänyt niin suurta huomiota, oli antanut hänelle uuden hohteen ja tyynnyttänyt hetkeksi häntä kalvavan kunnianhimon toukan. Mutta viikko sitten tuo toukka oli alkanut kalvaa entistä voimakkaammin. Vronskin lapsuudenystävä ja koulutoveri, samoissa piireissä liikkuva Serpuhovskoi, yhtaikaa upseeriksi valmistunut kilpakumppani opinnoissa, voimistelussa, vallattomuuksissa ja kunnianhimohaaveissa, oli äskettäin palannut Keski-Aasiasta, jossa hän oli saanut kaksi virkaylennystä ja sellaisen kunniamerkin, jota harvoin myönnettiin niin nuorille kenraaleille.

Heti kun hän oli saapunut Pietariin, hän nostatti kohua ja sai nousevan kirkkaan tähden maineen. Vaikka hän oli Vronskin ikäinen ja tämän entinen luokkatoveri, hän oli jo kenraali ja odotteli virkanimitystä, jolla saattoi olla vaikutusta valtakunnallisten asioiden kulkuun, kun taas Vronski, kaikessa riippumattomuudessaan ja loistossaan ja ihanan rakkautensa onnessa oli vain ratsumestari, joka sai tyytyä täyteen riippumattomuuteensa. "Minä en tietysti kadehdi enkä voi kadehtia Serpuhovskoita; mutta hänen kohoamisensa osoittaa minulle, että pitää vain odottaa aikaansa, ja minunlaiseni mies voi kohota hyvinkin nopeasti. Kolme vuotta sitten hän oli samassa asemassa kuin minä nyt. Ottamalla virkaeron minä poltan kaikki sillat takanani. Jäämällä virkaani en kadota mitään. Sanoihan hän itse, ettei halua muuttaa asemaansa… Kun minulla on hänen rakkautensa, en voi kadehtia Serpuhovskoita." Ja verkkaisesti viiksiään kierrellen hän nousi pöydän äärestä ja alkoi kävellä edestakaisin. Hänen silmänsä välähtelivät erikoisen kirkkaasti, ja hän tunsi mielentilansa taas varmaksi, tyyneksi ja iloiseksi kuten aina, kun hän oli saanut selväksi asemansa. Kuten edellisenkin tilinteon jälkeen kaikki oli puhdasta ja selvää. Hän ajoi partansa, otti kylmän kylvyn, pukeutui ja lähti.

XXI

— Minä lähdin sinua hakemaan. Sinun pyykkisi kesti kauan tänään, sanoi Petritski. — Joko se päättyi?

— Jo, Vronski sanoi hymyillen vain silmillään ja kierrellen viiksiensä kärkiä niin varovaisesti kuin jokainen liian raju liike olisi uhannut rikkoa sen hyvän järjestyksen, johon hän oli asiansa saanut.

— Sinä olet aina sen jälkeen kuin saunasta tullut, sanoi Petritski. — Olin Gritskan luona (niin he nimittivät rykmentinkomentajaa), odottavat sinua sinne.

Vronski ei vastannut, vaan katsoi toveriinsa ajatellen muuta.

— Siellähän soitetaan? hän sanoi kuullessaan bassotorvien tuttujen sävelten raiunnan. — Mikä juhla siellä nyt on?

— Serpuhovskoi on tullut.

— Vai niin! Vronski sanoi. — Minä en sitä tiennytkään. Hänen silmiensä hymy kävi vieläkin kirkkaammaksi.

Kun Vronski oli kerran päättänyt olla onnellinen rakkaudestaan ja oli uhrannut sille kunnianhimonsa — tai ainakin ottanut suorittaakseen siltä näyttävän osan —, ei hän enää voinut tuntea kateutta Serpuhovskoita kohtaan eikä edes mielipahaa siitä, ettei tämä rykmenttiin saavuttuaan ollut ensiksi tullut hänen luokseen. Serpuhovskoi oli hyvä ystävä, ja Vronski oli hyvillään hänen tulostaan.

— Sepä hauskaa.

Rykmentinkomentaja Djeminillä oli hallussaan suuri maalaiskartano. Koko seurue istui tilavalla kuistilla. Pihamaalla Vronskin huomio osui ensiksi valkopuseroisiin laulajiin, jotka seisoivat viinatynnyrin luona, ja upseerien ympäröimän rykmentinkomentajan terveeseen ja iloiseen olemukseen; tämä oli astunut kuistin ensimmäiselle portaalle ja huusi jotain koettaen saada äänensä kuuluviin Offenbachin katrillia soittavan torviorkesterin yli ja viittoillen käsillään syrjempänä seisoville sotamiehille, joukko sotamiehiä, ratsuvääpeli ja muutamia aliupseereja lähti Vronskin edellä kuistin luo. Haettuaan pöydältä pikarinsa rykmentinkomentaja astui jälleen portaille ja huusi: "Meidän entisen toverimme, urhoollisen kenraalin, ruhtinas Serpuhovskoin malja! Eläköön!"

Rykmentinkomentajan jäljessä myös Serpuhovskoi tuli esiin, pikari kädessä ja hymyssä suin.

— Aina vain nuorrut, Bondarenko, virkkoi hän portailla seisovalle, toista kertaa palvelevalle, nuorekkaan punaposkiselle ratsuvääpelille.

Vronski ei ollut kolmeen vuoteen nähnyt Serpuhovskoita. Tämä oli miehistynyt ja parroittunut, mutta pysynyt yhtä sorjana kuin ennenkin. Hänen kasvonpiirteensä ja koko olemuksensa olivat enemmänkin herkät ja jalot kuin kauniit. Uutta hänessä oli tuo alituinen hiljainen säteily, joka hohtaa pelkkää menestystä kokeneitten ihmisten kasvoista, ihmisten, jotka itse ovat varmoja menestyksestään ja uskovat kaikkien muittenkin luottavan siihen. Vronski tunsi tuon säteilyn ja näki sen nyt Serpuhovskoin kasvoilla.

Laskeutuessaan portaita alas Serpuhovskoi huomasi Vronskin. Ilon hymy valaisi Serpuhovskoin kasvot. Hän nyökäytti päätään ja kohotti maljansa tervehdykseksi osoittaen tuolla liikkeellään, ettei voinut olla ensin menemättä ratsuvääpelin luo, joka odotti häntä selkä suorana, huulet valmiina suutelemaan.

— No, sieltähän hän tulee! huudahti rykmentinkomentaja. — Ja
Jashvin kun kertoi sinun olevan synkällä päällä.

Serpuhovskoi suuteli uljasta vääpeliä kosteille raikkaille huulille ja meni sitten nenäliinalla suutaan pyyhkien Vronskin luo.

— Onpa hauska tavata taas, hän sanoi puristaen Vronskin kättä ja vetäen hänet syrjään.

— Pitäkää huoli hänestä! huudahti rykmentinjohtaja Jashvinille osoittaen Vronskia ja meni itse alas sotamiesten luo.

— Miksi et eilen tullut kilpailuja katsomaan? Minä niin odotin tapaavani sinut siellä, Vronski sanoi katsellen ystäväänsä.

— Minä tulin, vaikka myöhään. Anteeksi, lisäsi hän ja kääntyi adjutantin puoleen: — Olkaa hyvä ja jakakaa minun puolestani niin paljon kun näistä riittää miestä kohti.

Hän otti nopeasti lompakostaan kolme sadan ruplan seteliä ja punastui.

— Vronski, tahdotko syödä vai juoda? kysyi Jashvin. — Hei, tuokaapas kreiville ruokaa! Ja tässä on juomista.

Kemut rykmentinkomentajan luona kestivät kauan.

Juotiin paljon. Serpuhovskoita keinutettiin ja heitettiin ilmaan ja hänen jälkeensä heitettiin rykmentinkomentajaa. Sitten alkoi itse rykmentinkomentaja laulajien edessä tanssia "venäläistä" Petritskin kanssa. Sitten istuutui rykmentinkomentaja jo hieman väsähtäneenä pihamaan penkille ja alkoi todistella Jashvinille Venäjän etevämmyyttä Preussin rinnalla, etenkin ratsuväen rynnäkössä, ja humu hiljeni hetkeksi. Serpuhovskoi meni sisään pesemään käsiään ja tapasi Vronskin siellä. Vronski valeli itseään vedellä. Hän oli ottanut takin yltään, asettanut karvaisen punakan niskansa pesukaapin torven alle ja hankasi kaulaansa ja päätään torvesta tulevassa vedessä. Lopetettuaan pesunsa Vronski istuutui Serpuhovskoin viereen pukuhuoneen pienelle sohvalle, ja heidän välillään syntyi keskustelu, joka kiinnosti kumpaakin.

— Minä olen saanut kuulla sinusta paljon vaimoltani, sanoi
Serpuhovskoi. — Hauska, että olet usein tavannut häntä.

— Hän on hyvä ystävä Varjan kanssa, ja he ovat ainoat pietarilaiset naiset, joiden seurassa viihdyn, vastasi Vronski hymyillen. Hän hymyili siksi, että aavisti, mihin keskustelu nyt kääntyisi, ja se oli hänestä hauskaa.

— Ainoatko? kysäisi Serpuhovskoi hymyillen.

— Olen minäkin saanut tietoja sinusta enkä ainoastaan vaimoltasi,
Vronski sanoi kieltäen ankaralla ilmeellään sentapaiset viittaukset.
— Olen iloinnut suuresti menestyksestäsi enkä ole vähääkään sitä
ihmetellyt. Olen odottanut enempääkin.

Serpuhovskoi veti suunsa hymyyn. Hänestä oli nähtävästi hauskaa kuulla itsestään sellaisia lausuntoja eikä hän pitänyt tarpeellisena salata sitä.

— Minä en taas odottanut itsestäni niin paljoa, voin sen suoraan tunnustaa. Mutta iloinen siitä olen, kovin iloinen. Minä olen kunnianhimoinen, se on minun heikkouteni, sitä en salaa.

— Ehkä salaisitkin, jollei menestyksesi olisi ollut niin suuri,
Vronski sanoi.

— En luule, sanoi Serpuhovskoi taaskin hymyillen. — En sano, ettei kannattaisi elää sitä ilmankin, mutta ikäväähän se olisi. Saatan tietysti erehtyäkin, mutta minusta tuntuu, että minulla on tiettyjä taipumuksia valitsemalleni alalle, ja luulen, että jos saan vallan käsiini, olkoonpa se sitten mitä lajia hyvänsä, tulen käyttämään sitä paremmin kuin monet tutuistani, sanoi Serpuhovskoi sädehtivän tietoisena menestyksestään. — Ja siksi olen sitä tyytyväisempi, mitä lähemmäksi päämäärää tulen.

— Kenties sinä ajattelet niin, mutta kaikki eivät ole samaa mieltä. Niin minäkin luulin ennen, mutta näin minä nyt elän ja olen sitä mieltä ettei kannata elää vain sen vuoksi.

— Vai niin! Vai niin! — sanoi Serpuhovskoi nauraen. — Minun pitikin äsken juuri puhua siitä sinun kieltäytymisestäsi. Tietysti hyväksyn menettelysi. Mutta onhan kaikessa oma toimintamuotonsa. Ja käsittääkseni sinun menettelysi oli oikea, sinä vain et tehnyt sitä niin kuin olisi pitänyt.

— Tehty mikä tehty: tiedäthän, etten minä koskaan peräydy siitä, mitä kerran olen tehnyt. Ja tunnen sitä paitsi voivani oivallisesti.

— Oivallisesti vähän aikaa. Mutta ei se ajan pitkään sinua tyydytä. Minä en puhu veljestäsi. Hän on herttainen lapsi, kuten myöskin tämä meidän isäntämme. Tuo tuolla, hän lisäsi kuullessaan ulkoa hurraahuudon, — hänellä on hauskaa, mutta sinua ei sellainen tyydytä.

— En sitä väitäkään.

— Niin, ja muutenkin. Sinunlaisiasi miehiä tarvitaan.

— Kuka niitä tarvitsee?

— Kukako? Yhteiskunta. Venäjä. Venäjä kaipaa miehiä, kaipaa puoluetta, muuten kaikki menee päin mäntyä.

— Mitä sinä tarkoitat? Et suinkaan Bertenjevin puoluetta venäläisiä kommunisteja vastaan?

— Ei, sanoi Serpuhovskoi, kulmat harmistuneessa rypyssä, kun häntä oli voitu epäillä moisesta tyhmyydestä. — Tout ça est une blague. Semmoista on aina ollut ja tulee olemaan. Ei mitään kommunisteja ole. Mutta ainahan juonittelunhaluisten ihmisten täytyy keksiä jokin vaarallinen puolue. Sehän on vanha juttu. Ei, tarvitaan puolue meidänlaistemme riippumattomien miesten vallan tukemiseksi.

— Mitä varten? Vronski mainitsi muutamien vallanpitäjien nimiä. —
Ja miksi he sitten eivät ole riippumattomia hekin?

— Ainoastaan siitä syystä, ettei heillä ole tai ei ole syntymästä asti ollut varallisuuden luomaa riippumattomuutta eikä sitä auringon läheisyyttä, jossa me olemme syntyneet. Heidät voidaan ostaa joko rahalla tai suosionosoituksilla. Ja voidakseen pysyä pystyssä heidän täytyy keksiä suuntauksia. He ovat ajavinaan jotain aatetta, jotain suuntausta, johon eivät itsekään usko ja joka tuottaa vain pahaa; ja koko heidän suuntauksensa on vain keino valtion kustantaman asunnon ja niin ja niin suuren palkan saamiseksi. Cela n'est pas plus fin que ça, kun vilkaisee heidän korttejaan. Kenties minä olen huonompi ja tyhmempi kuin he, vaikkakaan en ymmärrä, miksi minä olisin heitä huonompi. Mutta minulla ja sinulla on jo varmasti ainakin yksi tärkeä ansio — se, että meitä on vaikeampi ostaa. Ja juuri sellaisia ihmisiä tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Vronski kuunteli tarkkaavasti, mutta ei kiinnittänyt niin paljon huomiota itse sanojen sisältöön kuin Serpuhovskoin suhteeseen asiaan, tämä kun ajatteli jo taisteluaan vaikutusvaltaisten maailmassa, jossa hänellä oli omat sympatiansa ja antipatiansa, kun taas Vronski sai rajoittaa toimintansa ratsuväenosastonsa piiriin. Vronski ymmärsi myös, miten vakaan aseman Serpuhovskoi voisi saada erinomaisella harkinta- ja käsityskyvyllään, selkeällä älyllään ja puhelahjallaan, joka oli niin harvinainen niissä piireissä, joissa hän eli. Ja niin ikävää kuin se olikin, hänen kävi hiukan kateeksi.

— Mutta minulta puuttuu muuan tärkeä siihen vaadittava tekijä, hän vastasi, — vallanhalu. Ennen sitä oli, mutta se on kadonnut.

— Suo anteeksi, se ei ole totta, sanoi Serpuhovskoi hymyillen.

— On se. Totta se on… nyt, ollakseni vilpitön, lisäsi Vronski.

— Niin, totta nyt, se on toinen asia; mutta tuo nyt ei kestä ikuisesti.

— Kenties, vastasi Vronski.

— Sinä sanoit kenties, jatkoi Serpuhovskoi, ikään kuin arvaten hänen ajatuksensa, — mutta minä sanon: varmasti. Ja sen tähden tahdoin puhua kanssasi. Sinä olet menetellyt kuten on pitänytkin. Ymmärrän sen, mutta sinun ei pidä toiste enää osoittaa itsepäisyyttäsi. Minä vain pyydän sinulta carte blanche'ia. En tarjoa sinulle suojelustani… Vaikka miksipä minä en voisi toimia sinun hyväksesi, olethan sinä niin monet kerrat auttanut minua! Toivottavasti meidän ystävyytemme on noitten muodollisuuksien yläpuolella. Niin, hän sanoi hymyillen hellästi kuin nainen, — anna minulle carte blanche, jätä rykmentti, niin minä vedän sinut huomaamatta mukaani.

— Mutta minä en tahdo mitään muuta kuin että kaikki saisi olla niin kuin on, Vronski sanoi.

Serpuhovskoi nousi ja asettui seisomaan hänen eteensä.

— Sinä tahdot, että kaikki saisi olla niin kuin on. Minä tiedän, mitä se merkitsee. Mutta kuulehan. Me olemme lapsuudentovereja. Kenties sinä olet tuntenut useampia naisia kuin minä, Serpuhovskoin hymy ja liikkeet ilmaisivat, ettei Vronskin tarvinnut pelätä: hän osaisi kyllä koskea kipeää kohtaa hellävaroen. — Mutta minä olen naimisissa, ja saat uskoa minua, että opittuaan tuntemaan oman vaimonsa, jota rakastaa, oppii — kuten joku on sanonut — tuntemaan yleensä kaikkia naisia paremmin kuin jos olisi tuntenut niitä tuhatmääriä.

— Tulemme heti! huudahti Vronski upseerille, joka kurkisti ovesta kutsuen heitä rykmentinkomentajan luo.

Vronskin teki mieli kuulla loppuun, mitä Serpuhovskoi sanoisi hänelle.

— Ja minun mielipiteeni on se, että naiset ovat pahin kompastuskivi miehen toiminnassa. On vaikea rakastaa naista ja tehdä samalla jotain. On olemassa vain yksi keino rakastaa mukavasti ja ilman häiriötä — ja se on avioliitto. Miten minä sen oikein sanoisin, että sinä ymmärtäisit, mietti Serpuhovskoi, joka piti vertauksista, — varrohan. Niin, samoin kuin voi kantaa taakkaa ja tehdä jotain käsillään ainoastaan silloin, kun taakka on sidottu selkään. Niin on laita avioliitossa. Sen minä tajusin naimisiin mentyäni. Sain heti käteni vapaaksi. Mutta jos laahaa sitä taakkaa jäljessään naimisiin menemättä, ovat kädet niin täpösen täynnä, ettei voi tehdä mitään. Katsohan Mazankovia ja Krupovia. Kumpikin on turmellut virkauransa naisten takia.

— Ja vielä sellaisten naisten! Vronski sanoi muistaen ranskalaisen neidin ja näyttelijättären, joiden kanssa mainituilla upseereilla oli suhde.

— On sitäkin pahempi, mitä vakaampi asema naisella on seuramaailmassa, sitä pahempi. Se ei ole enää taakan hinaamista käsillään, se on samaa kuin sen riistäminen toiselta.

— Sinä et ole koskaan rakastanut, Vronski sanoi hiljaa katsoen suoraan eteensä ja ajatellen Annaa.

— Kenties en. Mutta pidä mielessäsi, mitä minä sanoin. Ja sen minä lisään, että naiset ovat aina aineellisemmin suuntautuneita kuin miehet. Me teemme rakkaudesta jotain äärettömän suurta, he taas ovat aina terre-à-terre.

— Ihan heti! nyökäytti hän huoneeseen tulleelle lakeijalle. Mutta lakeija ei ollut tullutkaan kutsumaan heitä uudelleen, kuten hän luuli, vaan tuomaan kirjelappua Vronskille.

— Ruhtinatar Tverskajalta, juuri tuotiin. Vronski avasi kirjeen ja sävähti punaiseksi.

— Minun päätäni rupesi kivistämään, lähden kotiin, hän sanoi
Serpuhovskoille.

— No, hyvästi sitten. Annatteko carte blanche'in.

— Puhutaan siitä enemmän ensi kerralla. Minähän tapaan sinut
Pietarissa.

XXII

Kello kävi jo kuudetta. Päästäkseen ajoissa ja kenenkään huomaamatta perille Vronski, jonka omat hevoset tunnettiin kaikkialla, otti Jashvinin ajurinvaunut ja käski ajaa niin nopeasti kuin suinkin. Vanhoissa neljän hengen vaunuissa oli hyvin tilaa. Vetäydyttyään vaunujen nurkkaan Vronski ojensi jalkansa etuistuimelle ja vaipui mietteisiin. Hämärä tietoisuus aamulla järjestykseen pantujen asioiden selvyydestä, hämärä muisto Serpuhovskoin ystävyydestä ja niistä mairittelevista sanoista, joita tämä oli lausunut hänen yhteiskunnallisesta tärkeydestään, ja ennen kaikkea jälleennäkemisen odotus — kaikki sulautui nyt yhteen iloiseksi elämäntunnoksi. Se tunne oli niin voimakas, että hän tahtomattaankin hymyili. Hän laski jalkansa alas istuimelta, nosti toisen jalan toisen polvelle ja tunnusteli eilen satuttamansa jalan joustavaa pohjetta. Sitten hän heittäytyi takanojaan ja hengitti muutaman kerran täysin rinnoin.

"Ihanaa, ihanaa!" hän sanoi itsekseen. Hän oli usein ennenkin iloinnut omasta kehostaan, mutta ei ollut koskaan pitänyt itsestään ja omasta kehostaan niin paljon kuin nyt. Hänestä oli miellyttävää aistia hivelevää kipua voimakkaassa jalassaan ja tuntea rintalihasten liikkuvan syvään hengittäessä. Sama kirkas ja kylmä elokuun päivä, joka oli Annassa herättänyt niin suurta toivottomuutta, tuntui hänestä kiihottavan virkistävältä, ja sen raikas huounta jäähdytti valelusta kuumentuneita kasvoja ja kaulaa. Viiksivoiteen haju tuntui hänestä raittiissa ilmassa erityisen miellyttävältä. Kaikki, mitä hän vaunujen ikkunasta näki, näytti tuossa kylmässä, raikkaassa ilmassa, auringonlaskun kalpeassa valossa yhtä virkeältä, iloiselta ja voimakkaalta kuin hän itse: painuvan päivän säteissä välkkyvät katot, lauta-aitojen ja rakennusten kulmien selvät rajaviivat, vastaantulevien jalkamiesten ja ajoneuvojen hahmot, puitten ja ruohikon liikkumaton vehreys, suoravakoiset perunamaat ja taloista, puista, pensaista ja jopa perunanvarsistakin lankeavat varjot — kaikki oli kaunista kuin sievässä, vastamaalatussa, lakalla sivellyssä maisemataulussa.

— Anna mennä! hän sanoi kuskille pistäen päänsä ulos ikkunasta, ja otettuaan taskustaan kolmen ruplan setelin hän ojensi sen taakseen katsovalle ajurille. Ajurin käsi hapuili jotain lyhdyn luota, kuului ruoskan vihellys, ja vaunut lähtivät vierimään vielä nopeammin tasaista viertotietä pitkin.

"Minä en tarvitse enkä kaipaa mitään, kun minulla on tämä onneni", hän ajatteli katsoen ikkunoitten välisessä seinässä olevaa luista kellon nappulaa ja näki sielussaan Annan sellaisena, jollainen hän oli ollut heidän viimeksi tavatessaan. "Minä olen aina vain yhä enemmän kiintynyt häneen. Tuossahan onkin jo Wreden kruunuhuvilan puutarha. Missähän hän täällä on? Ja mitä varten hän määräsi kohtaamispaikan juuri tänne ja ilmoitti sen Betsyn kirjeessä?" hän ajatteli nyt vasta. Mutta nyt ei ollut enää aikaa miettimiseen. Hän pysähdytti ajurin ennen lehtokujalle tuloa, avasi vaunujen oven, hyppäsi nopeasti vaunuista ja lähti lehtokujaa pitkin taloa kohti. Lehtokujalla ei ollut ketään; mutta oikealle katsahtaessaan hän näki Annan. Hänen kasvonsa olivat harson peitossa, mutta Vronskin katse tavoitti heti riemulla hänen erikoisen, vain hänelle ominaisen kävelytyylinsä, olkapäiden kaaren ja pään asennon, ja oli kuin sähkövirta olisi syössyt hänen ruumiinsa läpi. Hän tuli taas uudella voimalla tietoiseksi koko olemuksestaan, jalkojen notkeista askelista keuhkojen hengitysliikkeisiin saakka, ja hänen huuliaan kihelmöi omituisesti.

Kun he olivat tulleet toistensa luo, Anna puristi lujasti Vronskin kättä.

— Ethän ole vihainen, että kutsuin sinut? Minun täytyi saada tavata sinua, hän sanoi. Ja harson alta näkyvien huulten vakava ja ankara ilme muutti heti Vronskin mielentilan.

— Minäkö vihainen! Mutta kuinka sinä olet tänne joutunut?

— Yhdentekevää miten, Anna sanoi asettaen kätensä Vronskin käsikoukkuun, — kävellään, minun täytyy saada puhua kanssasi.

Vronski ymmärsi, että jotain oli tapahtunut ja että tämä yhdessäolon hetki ei tulisi olemaan iloinen. Annan ollessa läsnä hänellä ei ollut omaa tahtoa; tietämättä syytä Annan rauhattomuuteen hän tunsi sen jo tarttuvan itseensäkin.

— Mistä on kysymys? hän kysyi puristaen kyynärpäällään Annan kättä ja koettaen ilmeistä lukea tämän ajatuksia.

Anna kulki ääneti muutaman askelen kooten voimiaan ja pysähtyi äkkiä.

— Minä en sanonut sinulle eilen, aloitti hän hengittäen nopeasti ja raskaasti, — että palatessani kotiin Aleksei Aleksandrovitshin kanssa kerroin hänelle kaikki… sanoin, etten voi enää olla hänen vaimonaan, että… kerroin kaikki.

Vronski kuunteli ja hänen koko vartalonsa kumartui Annaan päin, ikään kuin koettaen siten lieventää tämän aseman tukaluutta. Mutta heti kun Anna oli sen sanonut, Vronski ojentautui suoraksi, ja hänen kasvonsa saivat ylpeän ja ankaran ilmeen.

— Niin, niin, se onkin parempi, tuhat kertaa parempi! Minä ymmärrän, miten vaikeaa se on ollut, hän sanoi.

Mutta Anna ei kuunnellut hänen sanojaan, vaan luki hänen ajatuksiaan hänen kasvoiltaan. Anna ei voinut tietää, että tuo ilme kuvastui ensimmäistä Vronskin mieleen tullutta ajatusta — kaksintaistelun välttämättömyyttä. Annalle kaksintaistelun ajatus ei ollut koskaan johtunut mieleenkään, ja siksi hän selitti toisin tuon ohimenevän ankaruuden ilmeen.

Luettuaan miehensä kirjeen Anna oli jo sielunsa syvimmässä tiennyt, että kaikki jäisi ennalleen, että hän ei jaksaisi luopua asemastaan eikä jättää poikaansa yhtyäkseen rakastajaansa. Aamupäivän vietto ruhtinatar Tverskajan luona oli saanut hänet yhä vakuuttuneemmaksi siitä. Mutta hänelle oli sittenkin ollut tärkeää saada tavata Vronski. Hän oli toivonut, että tuo tapaaminen muuttaisi heidän asemansa ja pelastaisi hänet. Jos Vronski kuullessaan, mitä on tapahtunut, sanoisi kiihkeästi, ilman hetkenkään epäröintiä: jätä kaikki ja pakene kanssani, hän jättäisi poikansakin ja lähtisi. Mutta tuo uutinen ei vaikuttanut Vronskiin sillä tavoin kuin hän oli odottanut: Vronski näytti vain ikään kuin loukkaantuneen jostain.

— Se ei ollut vähääkään vaikeaa. Se tuli itsestään, Anna sanoi hermostuneesti, — ja tässä on… hän otti hansikkaastaan miehensä kirjeen.

— Minä käsitän kyllä, keskeytti Vronski ottaen kirjeen, mutta jättäen sen lukematta ja koettaen vain tyynnyttää Annaa; — en ole muuta toivonutkaan enkä pyytänyt kuin entisen tilanteen rikkomista, jotta saisin omistaa elämäni sinun onnellesi.

— Mitä varten sinä siitä puhut? Anna sanoi. — Voisinko minä sitten epäillä sitä? Jos minä olisin epäillyt…

— Tuolta tulee joku, Vronski sanoi äkkiä, viitaten kahteen vastaantulevaan naiseen: — Jos vielä tuntevat meidät! ja hän kääntyi nopeasti sivukäytävälle vetäen Annan mukaansa.

— Oi, minä en siitä välitä, Anna sanoi. Hänen huulensa vavahtelivat ja Vronskista näytti kuin hänen silmänsä olisivat katsoneet häneen omituisen vihaisesti harson alta.

— Minä tahdoin vain sanoa, ettei ole kysymys siitä; enhän minä sitä voi epäillä. Katsohan, mitä hän minulle kirjoittaa. Lue se. Hän pysähtyi taas.

Kuten äsken, välienselvittelyn tultua Vronskin tietoon, hänet valtasi nytkin se luontainen suhtautumistapa, jonka suhde loukattuun aviomieheen hänessä herätti. Hänen pitäessään kädessään Kareninin kirjettä tuli väkisinkin mieleen se taisteluhaaste, jonka hän tänään tai huomenna kotoaan tapaisi, ja itse kaksintaistelu, jossa hän, itse ammuttuaan ilmaan, seisoisi kylmänä ja ylpeänä loukatun aviomiehen pistoolin edessä; ja hänen kasvonsa saivat taas saman ankaran ja ylpeän ilmeen. Mutta samassa välähti hänen päässään se, mitä Serpuhovskoi oli vastikään puhunut ja mitä hän itse oli aamulla ajatellut: että on parempi olla sitomatta itseään, ja hän tiesi, että sitä ajatustaan hän ei voisi sanoa Annalle.

Luettuaan kirjeen hän loi katseensa Annaan, ja siinä katseessa ei ollut lujuutta. Anna ymmärsi heti, että Vronski oli jo ennenkin yksikseen ajatellut asiaa. Ja hän tiesi, että mitä ikinä Vronski nyt sanoisikin, hän ei sanoisi kaikkea, mitä ajatteli. Ja hän ymmärsi viimeisen toiveensa pettäneen. Hän oli odottanut jotain muuta.

— Sinä näet, millainen mies hän on, Anna sanoi ääni väristen, — hän…

— Anna anteeksi, mutta minä olen siitä hyvilläni, keskeytti Vronski.
— Kuule, anna minun sanoa loppuun, lisäsi hän pyytävin katsein. —
Minä olen siitä hyvilläni, sillä nyt asia ei voi, ei mitenkään voi
enää jäädä sille kannalle kuin hän luulee.

— Miksi ei? Anna sanoi pidättäen kyyneliään. Hän ei nähtävästi enää antanut mitään merkitystä rakastettunsa sanoille. Hän tunsi kohtalonsa jo ratkaistuksi.

Vronski tahtoi sanoa, että kaksintaistelun, jonka hän käsitti nyt välttämättömäksi, jälkeen tilanne ei enää voisi jatkua ennallaan, mutta sanoikin jotain muuta.

— Ei voi. Minä toivon, että sinä nyt jätät hänet. Minä toivon, hän nolostui, ja tuli punaiseksi, — että sinä annat minun harkita ja järjestää meidän elämämme. Huomenna… alkoi hän.

Anna ei antanut hänen puhua loppuun.

— Entä poikani? huudahti hän. — Sinä näet, mitä hän kirjoittaa: täytyisi jättää hänetkin, mutta minä en voi enkä tahdo tehdä sitä.

— Mutta, Herran nimessä, kumpi on parempi: jättää poika, vai jatkaa tätä alennuksen tilaa?

— Kenen alennustilasta sinä puhut?

— Kaikkien ja ennen kaikkea sinun.

— Minun alennustilastani… Älä puhu niin. Sellaiset sanat eivät merkitse minulle mitään, Anna sanoi värähtelevin äänin. Hän ei nyt toivonut Vronskin sanovan mitään, mikä ei ollut totta. Annalla oli jäljellä vain Vronskin rakkaus, ja hän tahtoi rakastaa Vronskia. — Etkö sinä ymmärrä, että sinä päivänä, jolloin minä rakastuin sinuun, kaikki muuttui. Muu kuin sinun rakkautesi ei merkitse minulle mitään. Jos se on minun, tunnen olevani niin korkealla ja niin vakaassa asemassa, ettei mikään voi olla minulle alentavaa. Minä olen ylpeä asemastani, sillä… ylpeä siitä… ylpeä… hän ei saanut sanotuksi mistä oli ylpeä. Häpeän ja epätoivon kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Hän pysähtyi ja purskahti itkemään.

Vronski tunsi myös jonkin kohoavan kurkkuun ja kihelmöivän nenässä, — ja ensimmäisen kerran elämässään hän tunsi olevansa itkuun purskahtamaisillaan. Hän ei olisi voinut sanoa, mikä häntä niin liikutti; hänen oli sääli Annaa, hän tunsi, ettei voinut auttaa, ja tiesi kuitenkin olevansa syypää tämän onnettomuuteen ja tehneensä jotain pahaa.

— Eikö avioero sitten olisi mahdollinen? kysyi hän hiljaa. — Anna pudisti päätään, mutta ei sanonut mitään. — Eikö voisi ottaa poikaa mukaan ja jättää vain miehesi?

— Niin, se kaikki riippuu hänestä. Nyt minun täytyy mennä hänen luokseen, Anna sanoi kuivasti. Hänen aavistuksensa siitä, että kaikki jäisi ennalleen, ei ollut pettänyt häntä.

— Tiistaina minä tulen Pietariin, ja silloin kaikki päätetään.

— Niin, niin, Anna sanoi. — Mutta ei puhuta siitä enää.

Annan vaunut, jotka hän oli lähettänyt pois, olivat jo saapuneet.
Anna sanoi jäähyväiset Vronskille ja lähti kotiin.

XXIII

Maanantaina oli heinäkuun 2. p:n komitean tavanmukainen istunto. Aleksei Aleksandrovitsh meni istuntosaliin, tervehti komitean jäseniä ja esimiestä kuten ainakin ja istuutui paikalleen laskien kätensä valmiiksi tuotujen papereiden päälle. Noiden papereiden joukossa oli asia- ja numerotietoja ja sen puheen luonnos, jonka hän aikoi pitää. Oikeastaan nuo paperit olivat hänelle tarpeettomia. Hän muisti kaiken eikä katsonut tarpeelliseksi toistaa mielessään sanottavaansa. Hän tiesi, että kun aika tulee ja hän näkee edessään vastustajansa kasvot tämän turhaan koettaessa näyttää välinpitämättömältä, hänen puheensa käy itsestään sujuvammaksi ja vauhdikkaammaksi kuin mitä huolellisinkaan valmistelu voisi saada aikaan. Hän tunsi, että hänen puheensa sisältö oli niin painava, että joka sanalla tulisi olemaan merkityksensä. Siitä huolimatta hän oli aivan viattoman ja kiltin näköinen tavanomaista selontekoa kuunnellessaan. Kukaan ei olisi uskonut katsoessaan hänen kallellaan olevaa, väsähtäneen näköistä päätään ja hänen valkeita, pulleasuonisia käsiään, jotka pitkine sormineen niin hellävaroen tunnustelivat edessä olevan valkean paperiarkin reunoja, että kohta hänen suustaan virtaisi sanoja, jotka nostaisivat hirveän myrskyn, saisivat komitean jäsenet huutamaan ja keskeyttämään toisensa ja esimiehen vaatimaan järjestyksen noudattamista. Kun selonteko päättyi, Aleksei Aleksandrovitsh ilmoitti hiljaisella, ohuella äänellään, että hänellä olisi esitettävänä muutamia omia arvelujaan vierasheimoisten tilaa koskevassa kysymyksessä. Huomio kääntyi häneen. Aleksei Aleksandrovitsh rykäisi äänensä selväksi ja alkoi esittää asiaansa. Hän ei katsonut vastustajaansa, vaan valitsi — kuten aina puhuessaan — katseensa tueksi ensimmäisen edessä istuvan henkilön, pienen, kiltin ukon, jolla ei koskaan ollut mitään mielipidettä komiteassa. Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli päässyt niin pitkälle, että alkoi kosketella voimassa olevaa peruslakia, hypähti hänen vastustajansa pystyyn ja alkoi väittää vastaan. Stremov, joka myöskin oli komitean jäsen, loukkaantui ja alkoi puolustautua. Kokous muodostui mitä myrskyisimmäksi. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh suoriutui siitä voittajana. Kolme uutta komiteaa perustettiin, ja seuraavana päivänä eräissä pietarilaisissa piireissä puhuttiin yksinomaan tuosta istunnosta. Aleksei Aleksandrovitshin menestys oli ollut suurempi kuin hän oli osannut odottaakaan.

Seuraavana aamuna, tiistaina, Aleksei Aleksandrovitsh heräsi mielessään iloinen muisto eilisestä voitosta, ja vaikka hän tahtoikin näyttää välinpitämättömältä, hän ei voinut olla vetämättä suutaan hymyyn, kun kanslianhoitaja imartelunhalusta kertoi hänelle huhuista, joita oli saanut kuulla komitean eilisestä istunnosta.

Työskennellessään kanslianhoitajansa kanssa Aleksei Aleksandrovitsh unohti kokonaan, että tänään oli tiistai, — päivä, jonka hän oli määrännyt Annan tulopäiväksi, joten palvelijan tuoma sana Anna Arkadjevnan saapumisesta tuli hänelle odottamattomana ja ikävänä yllätyksenä.

Anna saapui Pietariin aikaisin aamulla. Häntä vastaan oli lähetetty hänen sähkösanomalla pyytämänsä vaunut, joten Aleksei Aleksandrovitshin piti siis tietää hänen tulostaan. Mutta kun hän saapui, Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut häntä vastaanottamassa. Annalle kerrottiin, ettei hän ollut vielä tullut työhuoneestaan, jossa hän työskenteli kanslianhoitajansa kanssa. Anna käski ilmoittamaan hänelle tulostaan ja meni omaan kamariinsa järjestämään tavaroitaan ja odottamaan miehensä tuloa. Mutta kului tunti, eikä tätä vain kuulunut. Anna meni ruokasaliin muka jotain tehdäkseen ja puhui tahallisen kovasti luullen miehen tulevan sinne. Mutta mies ei tullut ulos työhuoneestaan, vaikka kävikin, kuten Anna kuuli, aivan oven luona kanslianhoitajan lähtiessä. Anna tiesi, että pian Aleksei Aleksandrovitsh lähtisi virastoonsa, ja tahtoi sitä ennen tavata tämän, jotta heidän suhteensa olisivat selvät.

Hetken salissa edestakaisin käveltyään Anna meni päättäväisesti miehensä työhuoneeseen. Kun hän astui sisään, Aleksei Aleksandrovitsh istui virkapuvussaan, nähtävästi lähtövalmiina, pienen pöydän ääressä, kyynärpäät pöytää vasten, ja tuijotti alakuloisesti eteensä. Anna näki hänet ennemmin kuin hän Annan ja tiesi, mitä hän ajatteli.

Nähdessään Annan Karenin aikoi nousta, mutta jäi hetkeksi paikoilleen ja sävähti punaiseksi, mitä Anna ei koskaan ennen ollut nähnyt; samassa hän nousi ja astui Annaa vastaan. Hän ojensi Annalle kätensä ja pyysi häntä istumaan.

— Olen hyvin iloinen siitä, että tulitte, hän sanoi istuutuen vaimon viereen ja aikoi sanoa jotain muutakin, mutta keskeytti puheensa. Useampaan kertaan hän näytti tahtovan sanoa jotain, mutta ei saanut sitä suustaan. Vaikka Anna olikin tätä kohtausta odottaessaan opetellut halveksimaan ja syyttämään miestään, ei hän nyt tiennyt mitä sanoisi ja hänen tuli miestä sääli. Niinpä äänettömyyttä kesti melko kauan. — Kuinka Serjozha voi? kysyi mies ja odottamatta vastausta lisäsi: — Minä en tule tänään päivälliselle kotiin ja minun täytyykin heti lähteä. — Minä aioin matkustaa pois… Moskovaan, Anna sanoi.

— Ei, te teitte erittäin, erittäin hyvin, kun tulitte, sanoi mies ja vaikeni jälleen.

Huomatessaan, ettei Aleksei Aleksandrovitsh kyennyt aloittamaan selvittelyä, aloitti Anna itse.

— Aleksei Aleksandrovitsh hän sanoi katsoen mieheensä eikä laskenut katsettaan, vaikka mies piti sinnikkäästi silmänsä hänen kampauksessaan, — minä olen rikollinen ja huono nainen, mutta minä olen yhä sama, mitä olen ollut ja mitä silloin sanoin olevani, ja minä tulin sanomaan etten voi muuttaa mitään.

— Minä en ole kysynyt teiltä sitä, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh katsoen häntä äkkiä varmasti ja vihaisesti suoraan silmiin. — Niin minä luulinkin. Nähtävästi viha sai Aleksei Aleksandrovitshin hallitsemaan henkisiä voimiaan täydellisesti. — Mutta niin kuin minä silloin kirjoitin teille, alkoi hän kimeällä äänellä, — toistan nytkin, ettei minun velvollisuuteni ole tietää sitä. Minä "ignoroin" sen. Eivät kaikki vaimot ole niin hyviä kuin te, että kiiruhtaisivat heti kertomaan miehilleen niin hauskoja uutisia. Hän korosti erityisesti sanaa "hauskoja". — Minä tahdon olla tietämättä sitä niin kauan kuin seuramaailma on siitä tietämättä ja niin kauan kuin nimeni pysyy tahrattomana. Ja siksi pyydän saada huomauttaa teille, että meidän suhteemme tulee pysyä samanlaisena kuin aina ennenkin ja että ainoastaan siinä tapauksessa, että te saatatte itsenne huonoon valoon, minun on pakko ryhtyä keinoihin kunniani turvaamiseksi.

— Mutta meidän suhteemme ei voi olla sellainen kuin ennen, Anna sanoi aralla äänellä ja katsoi miestään pelästyneenä.

Kun hän oli taas nähnyt nuo tyynet eleet ja kuullut tuon kimeän, ivallisen ja lapsekkaan äänen, inhon tunne oli hävittänyt hänestä kaiken äskeisen säälin ja jäljelle oli jäänyt vain pelko; mutta hän tahtoi millä hinnalla hyvänsä saada asemansa selväksi.

— Minä en voi enää olla teidän vaimonanne, kun min… aikoi hän jatkaa.

Aleksei Aleksandrovitsh naurahti ilkeästi ja kylmästi.

— Nähtävästi se elämäntapa, jonka olette valinnut, on painanut leimansa teidän käsityksiinnekin. Kunnioitan ja halveksin teitä sen verran… kunnioitan menneisyyttänne ja halveksin nykyisyyttänne… että sanoillani ei suinkaan ollut sitä merkitystä, jonka te niille annoitte.

Anna huokasi ja painoi päänsä alas.

— Minä en muuten käsitä kuinka te, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh kiivastuen, — joka olette kylliksi riippumaton ilmoittaaksenne suoraan miehellenne uskottomuutenne ja ollaksenne näkemättä siinä mitään moitittavaa… kuinka te voitte pitää moitittavana aviollisten velvollisuuksienne täyttämistä miestä kohtaan?

— Aleksei Aleksandrovitsh! Mitä te minulta tahdotte?

— Minä tahdon, ettei se mies käy täällä ja että te käyttäydytte niin, ettei maailma eikä palvelusväki voi syyttää teitä… ja ettette tapaa häntä. Se ei luullakseni ole liikaa. Ja sen sijaan teillä on kunniallisen vaimon oikeudet, vaikka ette täytäkään sellaisen velvollisuuksia. Muuta sanottavaa minulla ei teille ole. Nyt minun on aika lähteä. Minä en tule päivälliselle kotiin. — Hän nousi ja lähti ovea kohti.

Anna nousi myös. Äänettömästi kumartaen Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi oven luo ja antoi vaimonsa mennä ensin.

XXIV

Yö, jonka Levin oli viettänyt heinäruolla, ei ollut mennyt jälkeä jättämättä: maataloustoimet olivat siitä lähtien käyneet hänelle vastenmielisiksi ja menettäneet kaiken mielenkiintonsa. Vaikka sato oli mitä oivallisin, hänestä tuntui kuin hänellä ei koskaan ennen olisi ollut niin paljon vastoinkäymisiä ja ikäviä selkkauksia työväkensä kanssa kuin tänä vuonna, ja noiden vastoinkäymisten ja ikävyyksien syy oli hänelle nyt täysin selvä. Viehätys, jota ruumiillinen työ oli hänelle tuottanut, siitä johtuva lähentyminen talonpoikiin, kateus, jota hän tunsi talonpoikia ja heidän elämäänsä kohtaan, halu sulautua tuohon elämään, halu, joka mainittuna yönä oli haaveesta muuttunut yksityiskohtaisemmin suunnitelluksi aikomukseksi, kaikki se oli siinä määrin muuttanut hänen näkemystään taloudenpidosta, ettei hän enää mitenkään voinut tuntea sitä kohtaan entistä mielenkiintoa eikä saattanut olla näkemättä ikävää suhdettaan työväkeen, joka oli koko hänen toimintansa perusta. Jalostetut karjat, lannoitetut ja auratut maat, yhdeksän piilipuuistutusten ympäröimää samankokoista peltoa, yhdeksänkymmentä desjatiinaa syvälle maahan kynnettyä lantaa, uudet kylvökoneet jne., — se kaikki olisi ollut oivallista, kun se vain olisi ollut hänen itsensä tekemää, ilman muitten apua tai myötätuntoisten ihmisten toverillisella avulla aikaansaatua. Mutta nyt hän näki selvästi — ja siinä hänen tekeillä oleva, maataloutta käsittelevä kirjansa, jossa talonpoika esitettiin talouden pääainekseksi, oli ollut hänelle suureksi avuksi —, että hänen taloustoimintansa oli vain kovaa ja sitkeää taistelua hänen ja työntekijäin välillä, hän kun hellittämättä pyrki muuttamaan kaikkea parhaana pidetyn mallin mukaiseksi ja nämä taas antoivat asioiden mennä omaa luonnollista menoaan. Ja tuosta taistelusta, jossa hän jännitti kaikki voimansa, kun taas toinen osapuoli ei ponnistellut hitustakaan, oli tuloksena vain se, että talous meni omaa menoaan ja hyvät työvälineet, oivallinen karja ja maa pilaantuivat aivan suotta. Ja mikä tärkeintä: paitsi että hän tunsi hukkaavansa siihen tarmoaan suotta, oli tuon hukatun tarmon päämääräkin mitä arvottomin nyt, kun taloudenpidon tarkoitus oli hänelle paljastunut. Mistä siinä oikeastaan taisteltiin? Hän piti kiinni jokaisesta äyristään — hän ei voinut muuta, sillä jos hän olisi hellittänyt, hänellä ei olisi ollut tarpeeksi rahaa työväkensä palkkojen maksuun —, työntekijät taas pitivät kiinni siitä, että saivat tehdä työnsä tyynesti ja miellyttävästi, kuten olivat tottuneet. Hänen etunsa vaati, että jokainen työmies tekisi niin paljon kuin mahdollista ja pitäisi ajatuksensa koossa: ei särkisi kylvökoneita, ajoharavia, puimakoneita, vaan ajattelisi mitä tekee. Työväki taas tahtoi tehdä työnsä mahdollisimman mukavasti, välillä levähtäen, ja ennen kaikkea ilman minkäänlaista huolta ja mietiskelyä. Tänä kesänä Levin oli saanut nähdä sen joka askeleella. Kun hän lähetti väkeä niittämään apilaa heinäksi ja valitsi sitä varten huonommat, rikkaruohoiset, siemeneksi kelpaamattomat sarat, niitettiin kuin niitettiinkin parhaat siemensarat, puolustukseksi sanottiin työnjohtajan niin määränneen, ja Leviniä lohduteltiin sillä, että tulipahan mainiota heinää; mutta Levin tiesi kaiken johtuneen siitä, että nuo sarat oli helpompi niittää. Kun hän lähetti heinänkääntökoneen kohentelemaan heinää, se rikottiin ensimmäisellä kierroksella, sillä ajajan oli ikävä istua pukillaan huitovien siipien keskellä. Ja Levinille sanottiin: "Ei pidä olla millänsäkään, pianhan se akkaväki heinää pöyhöttelee". Aurat osoittautuivat kelvottomiksi, sillä kyntäjän päähänkään ei pälkähtänyt laskea alas koholla olevaa terää, ja hän kiusasi suotta hevosia ja turmeli pellon, mutta Leviniä pyydettiin olemaan huoletta. Hevoset päästettiin vehnäpeltoon, sillä kukaan rengeistä ei tahtonut ruveta yövahdiksi, ja vastoin kieltoa he olivat alkaneet vuorotella tehtävässä, kunnes Vanjka, joka oli ollut koko päivän kovassa työssä, oli vahtiessaan nukahtanut ja tullut katumaan syntiään sanoen: "Mitäs sille mahtaa." Kolme parasta vasikkaa oli syötetty kipeäksi, kun ne oli juottamatta päästetty apilaodelmalle, eikä mitenkään tahdottu uskoa, että ne olivat sairastuneet apilan syönnistä, vaan kerrottiin lohdutukseksi, miten naapurin karjasta oli kolmessa päivässä tuupertunut satakaksitoista päätä. Eikä tätä suinkaan tehty pahansuopuudesta Leviniä ja hänen talouttaan kohtaan — päinvastoin Levin tiesi, että häntä pidettiin hyvänä ja mutkattomana isäntänä, mikä on paras tunnustus, minkä herra voi talonpojilta saada —; vaan kaikki johtui siitä, että työväki tahtoi tehdä työtään iloisesti ja huoletta ja että Levinin pyrkimykset olivat sille vieraat ja käsittämättömät ja kohtalokkaalla tavalla vastakohtaiset sen omille oikeutetuille pyrkimyksille. Levin oli jo kauan ollut tyytymätön taloudenpitoonsa. Hän oli nähnyt veneensä vuotavan, mutta ei ollut etsinyt vuotokohtaa, kenties tahallaan pettäen itseään. Mutta nyt hän ei enää voinut pettää itseään. Taloudenhoito kävi paitsi ikäväksi jopa suorastaan vastenmieliseksi, eikä hän enää voinut jatkaa sitä.

Tämän kaiken lisäksi kolmenkymmenen virstan päässä hänestä asui Kitty Shtsherbatskaja, jonka hän olisi tahtonut tavata mutta ei voinut. Darja Aleksandrovna Oblonskaja oli kyllä Levinin käydessä Jergusovossa kutsunut häntä pian taas tulemaan — tietenkin uudistamaan kosintansa, johon hän nyt, kuten vanhempi sisar oli antanut aavistaa, saisi myöntävän vastauksen. Ja olihan Levin itsekin Kitty Shtsherbatskajan nähtyään käsittänyt, ettei ollut lakannut rakastamasta häntä. Mutta Levin ei voinut mennä Oblonskien luo tietäessään Kittyn olevan siellä. Hänen kosintansa ja saamansa rukkaset olivat ylitsepääsemättömänä muurina hänen ja Kittyn välillä. "Minä en voi pyytää häntä tulemaan vaimokseni vain sen vuoksi, ettei hän voi saada sitä, jota on toivonut", Levin ajatteli itsekseen. Tuo ajatus teki hänet kylmäksi ja vihamieliseksi Kittyä kohtaan. "Minä en voisi puhua hänen kanssaan ilman moitteen sävyä enkä katsoa häneen ilman katkeruutta, ja hän tulisi tietysti vihaamaan minua vieläkin enemmän. Ja kuinka minä muutenkaan voisin mennä heidän luokseen saatuani kuulla, mitä Darja Aleksandrovna kertoi? Voisinko minä tekeytyä tietämättömäksi siitä, mitä hän sanoi? Ja minä tulisin sinne jalomielisesti antamaan anteeksi ja armahtamaan! Näytellä anteeksiantajan ja armahtajan osaa hänen edessään!… Miksi Darja Aleksandrovnan piti puhua siitä! Sattumalta olisin kyllä voinut tavata hänet, ja silloin olisi kaikki käynyt itsestään, mutta nyt se on mahdotonta aivan mahdotonta!"

Eräänä päivänä hän sai Darja Aleksandrovnalta kirjelapun, jossa pyydettiin Kittylle naistensatulaa. "Minulle on kerrottu, että teillä on satula", kirjoitti hän. "Toivoakseni tuotte sen itse."

Se oli Levinille jo liikaa. Miten viisas ja hienotunteinen nainen saattoikaan tuolla tavoin alentaa sisartaan! Levin kirjoitti kymmenen eri kirjelappua, mutta repi jokaisen niistä, ja lähetti satulan ilman mitään vastausta. Oli mahdotonta luvata saapuvansa, kun ei kerran voinut mennä sinne, ja jos taas sanoisi, ettei voisi tulla, koska oli joitakin esteitä tai oli lähdössä jollekin matkalle, olisi se vieläkin pahempi. Hän lähetti satulan ilman vastausta ja — tuntien tehneensä jotain häpeällistä — jätti ikäväksi käyneen isännäntoimen työnjohtajalleen ja lähti kaukana asuvan ystävänsä Svijazhskin luo koettaakseen metsäonneaan siellä olevilla hyviksi kehutuilla kurppasoilla ja täyttääkseen vanhan vierailulupauksensa, josta Svijazhski oli äskettäin häntä kirjeessä muistuttanut. Surovskin piirin kurppasuot olivat houkutelleet häntä jo kauan, mutta talousasioiden takia hän oli aina lykännyt matkaansa tuonnemmaksi. Nyt hänestä oli hauska päästä Shtsherbatskien naapuruudesta ja taloustoimista pois metsästämään, sillä metsästys oli aina ollut hänen parhaana lohdutuksenaan kaikissa murheissa.

XXV

Surovskin piirissä ei ollut rautatietä eikä majataloja, ja Levin ajoi omalla kolmivaljakollaan.

Puolivälissä matkaa hän pysähtyi syöttämään hevosia rikkaan talonpojan luo. Kaljupäinen reipas ukko, jolla oli leveä, poskien kohdalta harmaantunut punainen parta, avasi portin ja vetäytyi aidan viereen antaakseen tietä Levinin kolmivaljakolle. Osoitettuaan kuskille paikan uudessa, siistissä ja avarassa pihakatoksessa, jossa oli kärventyneitä sahroja, ukko pyysi Leviniä astumaan sisään. Siistiasuinen nuorikko pesi kyykkysillään uuden eteisen lattiaa hihat käärittyinä ja isot kalossit jalassa. Hän pelästyi Levinin jäljessä sisään tullutta koiraa ja kiljahti, mutta nauroi säikähdystään saatuaan kuulla, ettei se ollut vihainen. Näytettyään Levinille kamarin oven hän painoi taas kauniit kasvonsa alas ja jatkoi kyyryssä pesuaan.

— Samovaarin kai tahdotte? kysyi hän.

— Niin, olkaa hyvä.

Kamari hollantilaisuuneineen oli suuri ja väliseinällä jaettu. Pyhäinkuvien alla oli kukikkaaksi maalattu pöytä, penkki ja kaksi tuolia. Ovenpielessä oli astiakaappi. Ikkunaluukut olivat suljetut, kärpäsiä oli vähän, ja kaikkialla oli niin puhdasta, että Levin pelkäsi lätäköissä juosseen Laskan likaavan lattian ja komensi sen pysymään oven luona nurkassa. Katseltuaan kamaria Levin meni takapihalle. Sievä nuorikko juoksi hänen edellään kaivolle kalossit jalassaan ja tyhjä-ämpärinen korento hartioillaan.

— Kiireesti vain! kiljaisi ukko hänelle iloisesti ja tuli Levinin luo. — Nikolai Ivanovitsh Svijazhskin luoko herra matkustaa? Ovat ne joskus ajelleet tänne meillekin, alkoi hän puheliaasti nojaten kyynärpäillään porraskuistin kaiteisiin. Ukon kertoessa tuttavuudestaan Svijazhskin kanssa portti narahti taas ja pihalle ajoi peltotyöstä tulevia miehiä sahroineen ja karhineen. Sahrojen ja karhien eteen valjastetut hevoset olivat lihavia ja isoja. Kaksi työmiehistä kuului nähtävästi perheeseen: molemmat olivat nuoria ja kummallakin oli karttuunipaita ja lippalakki; rohdinpaitaiset taas, joista toinen oli nuori, toinen vanha, olivat palkkaväkeä.

Ukko meni portailta hevosten luo ja alkoi päästellä niitä valjaista.

— Mitä nyt on kynnetty? kysyi Levin.

— Perunoita mullattiin. On vähän maita vuokralla. Älä laske ruunaa,
Fedot, vaan pistä kaivonpylvääseen kiinni. Sitä tarvitaan.

— Muistitko, isä, tuoda niitä sahranluottimia? kysyi roteva nuori mies, nähtävästi ukon poika.

— Tuolla… reessä on, vastasi ukko kiertäen kokoon riisutut ohjakset ja heittäen ne maahan. — Laita vain kuntoon ennen kuin ruvetaan syömään.

Sievä nuorikko tuli takaisin ämpärit täynnä vettä, hartiat kireinä korennon alla, ja meni eteiseen. Jostain ilmaantui muitakin naisia, nuoria, kauniita, keski-ikäisiä, vanhoja ja rumia, lapset sylissä ja ilman lapsia.

Samovaari alkoi kohista liedellä; rengit ja talon miehet, jotka olivat jo vieneet hevosensa, lähtivät syömään päivällistä.

Levin haki vaunuista eväänsä ja pyysi ukon kanssaan teetä juomaan.

— Johan sitä on tänään tullut juoduksi, sanoi ukko, nähtävästi iloisena tarjouksesta, — vaan jospa tuota seuran vuoksi tulisi.

Teetä juodessa Levin sai kuulla ukon talouden historian. Kymmenen vuotta sitten ukko oli vuokrannut eräältä tilanomistajalta satakaksikymmentä desjatiinaa ja viime vuonna ostanut tuon maan ja vuokrannut vielä kolmesataa naapuritilan omistajalta. Pienen osan maasta, laadultaan huonoimman, hän antoi vuokralle, ja noin neljänkymmenen desjatiinan peltoalan hän viljeli itse perheineen ja kahden palkkalaisen avulla. Ukko valitti, ettei oikein vetele. Mutta Levin ymmärsi hänen valittavan vain säädyllisyyden vuoksi ja tiesi hänen viljelystensä olevan kukoistavassa kunnossa. Jos asiat olisivat olleet huonolla tolalla, hän ei olisi ostanut maata sadanviiden ruplan hinnasta desjatiinalta, ei naittanut kolmea poikaansa ja veljenpoikaansa eikä rakentanut kahdesti uudestaan tulipalon jälkeen ja aina entistä ehommin. Vaikka ukko valittelikin, kaikesta näkyi, että hän oli ylpeä hyvinvoinnistaan, ylpeä pojistaan, veljenpojastaan, miniöistään, hevosistaan, lehmistään ja varsinkin siitä, että koko hänen taloutensa oli tukevalla pohjalla. Keskustellessaan ukon kanssa Levin tuli huomaamaan, ettei tämä vältellyt uudistuksiakaan. Hän viljeli paljon perunoita, ja hänen perunamaansa, jonka Levin oli tullessaan nähnyt, oli jo kukkinut ja alkoi tehdä hedelmää, kun Levinin vasta alkoi kukkia. Perunanpanossa hän oli kyntänyt vaot tilanomistajalta lainaamallaan auralla. Hän viljeli myös vehnää. Se ukon kertoma pikkuseikka, että hän ruista kitkiessään antoi kitketyn rukiin hevosille, ihastutti Leviniä erityisesti. Kuinka monesti hän olikaan tahtonut koota tuon hukkaan menevän oivallisen rehun, ja aina se oli osoittautunut mahdottomaksi. Tämä talonpoika teki niin, eikä hän voinut kyllin kehua sitä tapaa.

— Mitäs muutakaan akkaväki sitten tekisi? Vievät kimpuittain tielle ja rattaat käyvät hakemassa.

— Meillä tilanomistajilla on pulaa työväestä, Levin sanoi antaen hänelle teelasin.

— Suuri kiitos, vastasi ukko, otti lasin, mutta kieltäytyi sokerista osoittaen jäljellä olevaa, joka puolelta purtua palaansa. — Ei pidä jättää asioitaan työväen hoteisiin, jatkoi hän, — se on vain tappioksi. Niin se on; tuossa Svijazhskinkin tilalla. Maa on kuin leipää, mutta eipä vain kovinkaan kehu satoaan. Mikäs niitten hommia aina katsoo!

— Mutta onhan sinulla itselläsikin vierasta työväkeä.

— Mikäs meillä talonpojilla! Itse ollaan aina mukana. Jos on huono niin jouti mennä — tullaan omillakin toimeen.

— Isä hoi, Finogen pyysi hakemaan tuohentervaa, sanoi kamariin tullut kalossijalkainen nainen.

— Niin se on, herra! sanoi ukko nousten tuoliltaan, teki monta kertaa ristinmerkin, kiitti Leviniä ja lähti huoneesta.

Kun Levin meni tupaan hakemaan kuskiaan, näki hän koko miehisen perhekunnan pöydän ääressä. Naiset palvelivat seisaaltaan. Terveennäköinen pikkupoika kertoi jotain hauskaa suu täynnä puuroa, ja kaikki nauroivat, varsinkin kalossijalkainen nainen, joka kaatoi kaalikeittoa vatiin.

Saattoi olla, että tuon naiset sievät kasvot olivat suurena syynä siihen edulliseen vaikutelmaan, jonka Levin sai tästä talonpoikaistalosta, mutta se vaikutelma oli niin voimakas, ettei Levin voinut sitä koskaan unohtaa. Ja matkalla ukon luota Svijazhskille tuo talo palasi tuon tuostakin hänen mieleensä, ikään kuin sen herättämässä vaikutelmassa olisi ollut jotain, mikä erityisesti vaati hänen huomiotaan.

XXVI

Svijazhski oli aateliston esimies Surovskin piirissä Hän oli viisi vuotta vanhempi kuin Levin ja oli jo kauan ollut naimisissa. Hänen luonaan asui hänen vaimonsa nuorin sisar, Levinin mielestä varsin miellyttävä tyttö. Ja Levin tiesi, että Svijazhski ja hänen vaimonsa toivoivat kovasti tuon tytön tulevan hänen vaimokseen. Hän tiesi sen aivan varmasti, kuten tietävät kaikki nuoret miehet, joita pidetään sulhasina, vaikka ei olisi voinut sitä koskaan kenellekään ilmaista, ja tiesi myöskin sen, että vaikka hän itse halusikin mennä naimisiin ja vaikka tuosta varsin miellyttävästä tytöstä olisi kaikesta päätellen tullut mitä oivallisin aviovaimo, hänen oli yhtä mahdoton mennä naimisiin tämän kanssa kuin lentää taivaaseen, vaikka hän ei olisi ollutkaan rakastunut Kittyyn. Ja tuo tieto myrkytti sen huvin, jota hän muuten toivoi saavansa tästä matkastaan.

Saatuaan Svijazhskin kirjeen ja metsästyskutsun Levin oli heti muistanut tuon tytön, mutta päättänyt siitä huolimatta lähteä, koska kaikki Svijazhskin laskelmat häneen nähden olivat aina perusteettomia oletuksia, joihin hän ei ollut antanut mitään aihetta. Sitä paitsi hän halusi salaa koetella itseään ja tutkiskella tunteitaan tuon tytön läheisyydessä. Svijazhskien perhe-elämä oli aina viehättänyt häntä, ja Svijazhski itse, eräs parhaita Levinin tuntemia kunnallisasiain harrastajia, oli sangen mielenkiintoinen ihminen.

Svijazhski oli niitä Levinin mielestä ihmeellisiä ihmisiä, joitten ankaran johdonmukainen, joskin epäitsenäinen ajatuksenjuoksu kulkee omaa rataansa, ja harvinaisen varmasti ja lujasti suuntautunut elämä taas omaansa, täydellisesti riippumatta järjen päätelmistä ja melkein aina suoraan vastoin niitä. Svijazhski oli harvinaisen vapaamielinen mies. Hän halveksi aatelistoa ja piti suurinta osaa aatelismiehistä salaisina orjuuden kannattajina, jotka ainoastaan pelkuruudesta eivät ilmaisseet oikeaa kantaansa. Hän piti Venäjää hukkaan menneenä, Turkin tapaisena maana ja Venäjän hallitusta niin huonona, ettei katsonut edes voivansa vakavasti arvostella sen toimia, ja kuitenkin hän oli valtion virkamies ja esimerkiksi kelpaava aateliston esimies, joka matkoillaan käytti aina punanauhaista virkalakkia. Hänen mielestään inhimillinen elämä oli mahdollista vain ulkomailla, jonne hän tilaisuuden sattuessa aina matkusti, ja kuitenkin hänellä oli Venäjällä sangen suurisuuntainen ja uudenaikainen talous ja hän seurasi kiinnostuneena kaikkea ja tiesi kaiken, mitä tapahtui. Hän katsoi venäläisen talonpojan olevan kehityksessään apinan ja ihmisen välisellä asteella, ja kuitenkin hän maakuntavaaleissa kaikkein mieluimmin puristeli talonpoikien kättä ja kuunteli heidän puheitaan. Hän ei uskonut kerrassaan mihinkään, mutta kysymystä papiston tilan parantamisesta ja seurakuntien supistamisesta hän ajoi hyvin hartaasti ja toimi innokkaasti siihen suuntaan, että kirkko jäisi hänen kyläänsä.

Naiskysymyksessä hän oli naisten vapauden ja varsinkin heidän työoikeutensa äärimmäisten kannattajien puolella, mutta eli vaimonsa kanssa niin, että kaikki ihailivat heidän sopuisaa lapsetonta elämäänsä, ja vaimonsa elämän hän oli järjestänyt sellaiseksi, ettei tämä tehnyt eikä voinut tehdä mitään, lukuun ottamatta heidän yhteistä huolenpitoaan siitä, miten he saisivat aikansa kulumaan mahdollisimman hyvin ja iloisissa merkeissä.

Jollei Levin olisi ollut taipuvainen näkemään ihmisistä parhaita puolia, Svijazhskin luonteeseen syventyminen ei olisi tuottanut hänelle mitään vaikeuksia. "Hölmö tai kehno", hän olisi päätellyt, ja kaikki olisi ollut selvää. Mutta hän ei voinut sanoa Svijazhskia hölmöksi, koska tämä; epäilemättä oli sekä sangen viisas että myöskin sivistynyt mies, vaikkei tahtonutkaan pitää hälinää sivistyksestään. Ei ollut asiaa, mitä hän ei olisi tuntenut; mutta hän osoitti tietojaan vain silloin, kun hänen oli pakko. Vielä vähemmän Levin saattoi sanoa häntä kehnoksi, sillä Svijazhski oli ehdottoman rehellinen, hyvä ja viisas mies, joka ajoi aina ilolla ja innolla koko ympäristönsä arvossa pitämiä asioita eikä luultavasti koskaan tietoisesti tehnyt eikä voinut tehdä mitään pahaa.

Levin oli turhaan koettanut päästä hänestä perille, ja Svijazhski ja hänen elämänsä olivat hänelle elävä arvoitus.

Levin ja Svijazhski olivat ystävyksiä, ja siksi Levin piti luvallisena tutkia häntä ja pyrki rohkeasti hänen elämänkatsomuksensa ytimeen. Mutta se ei onnistunut. Joka kerran kun Levin tällaista yritti, hän huomasi, kuinka Svijazhski hämmentyi; hänen kasvoistaan kuvastui omituinen arkuus, kuin hän olisi pelännyt, että Levin saa hänet kiinni, ja hän pani hyväntahtoisesti ja iloisesti vastaan.

Nyt, kun Levin oli väsynyt oman taloutensa hoitoon, hän viihtyi Svijazhskin luona erityisen hyvin. Häneen vaikutti miellyttävästi jo pelkästään noiden onnellisten, itseensä ja muihin tyytyväisten kyyhkyläisten ja heidän herttaisen pesänsä näkeminen, ja oma tyytymättömyys herätti hänessä lisäksi entistä suuremman halun selvittää se salaisuus, joka antoi Svijazhskin elämälle sellaisen selvyyden, varmuuden ja iloisuuden. Lisäksi Levin tiesi tapaavansa Svijazhskin luona tilanomistajanaapureita, ja hänestä oli nyt erityisen mielenkiintoista saada kuunnella noita tavallisia keskusteluja sadosta, työväen pestauksesta yms., joita hän tiesi kyllä pidettävän varsin mitättöminä asioina, mutta jotka hänestä nyt tuntuivat ainoilta tärkeiltä puheenaiheilta. "Se ei kenties ollut tärkeää maaorjuuden aikana eikä myöskään sellaisessa maassa kuin Englanti, koska kummassakin tapauksessa olosuhteet olivat vakiintuneet. Mutta nykyään, kun meillä kaikki entinen on käännetty nurin ja uudet olosuhteet ovat vasta muodostumassa, on koko Venäjän ainoa tärkeä kysymys se, millaisiksi ne muodostuvat", Levin ajatteli.

Metsästysonni oli huonompi kuin Levin oli odottanut. Suo oli kokonaan kuivunut, suokurppia ei näkynyt eikä kuulunut. Hän kulki kokonaisen päivän ja sai vain kolme lintua, mutta sen sijaan hän sai metsästä hyvän ruokahalun, oivallisen tuulen ja henkisen vireyden, joka aina seurasi reipasta liikuntaa. Ja hänen kulkiessaan metsässä mitään ajattelematta tuli hänelle tuon tuostakin mieleen hänen matkalla tapaamansa talonpoikaisukko perheineen, ja tämä muisto tuntui vaativan paitsi huomiota, myös jonkin siihen liittyvän asian ratkaisemista.

Illalla teepöydän ääressä, kahden holhousasioissa Svijazhskin luo saapuneen tilanomistajan seurassa, sukeutui mielenkiintoinen keskustelu, jota Levin oli odottanut.

Jouduttuaan istumaan emännän viereen Levin sai pitää seuraa hänelle ja hänen sisarelleen, joka istui suoraan vastapäätä. Emäntä oli pyöreäkasvoinen, vaaleaverinen, lyhyenpuoleinen nainen, jonka kasvot säteilivät täynnä hymykuoppia ja -väreitä. Levin koetti etsiä hänestä ratkaisua Svijazhskin sielun arvoitukseen, mutta ei saanut täyttä ajatuksenvapautta, sillä hänen oli kiusallisen hankala olla. Tuo kiusallinen nolouden tunne johtui siitä, että vastapäätä istui sukulaisneiti erikoisessa — kuten Levinistä tuntui — juuri häntä varten laitetussa puvussaan, jonka vinoneliön muotoinen kaula-aukko toi näkyviin osan valkeata rintaa. Huolimatta siitä, että rinta oli hyvin valkea, tai kenties juuri siksi, tuo kaula-aukko riisti Leviniltä ajatuksenvapauden. Hän kuvitteli, luultavasti väärin, että tuo aukko oli tehty hänen takiaan, eikä hän katsonut itsellään olevan oikeutta silmäillä siihen, ja hän koetti olla luomatta siihen katsettaan. Mutta hän tunsi syyllisyyttä jo yksistään siksi, että aukko oli tehty. Levinistä tuntui kuin hän olisi pettänyt jotakuta, kuin olisi pitänyt selittää jotain, mutta se oli mahdotonta, ja siksi hän yhtenään punasteli, oli rauhaton ja nolo. Hänen noloutensa tarttui pian neitiinkin. Mutta emäntä itse ei ollut sitä huomaavinaan, vaan veti tahallaan sisartaan keskusteluun.

— Te sanoitte, emäntä jatkoi aloitettua keskustelua, — ettei minun miestäni voi kiinnostaa mikään venäläinen. Päinvastoin. Jos hän on iloinen ulkomaillakin, niin ei koskaan siinä määrin kuin kotimaassa. Täällä hän tuntee olevansa oikeassa ilmapiirissään. Hänellä on niin paljon työtä ja hän havaitsee mielenkiintoista kaikessa. Ai, oletteko jo käynyt katsomassa meidän kouluamme?

— Minä näin sen… Se kai se oli… pieni köynnöskasvien verhoama rakennus?

— Niin. Se on Nastjan työtä, sanoi emäntä viitaten sisareensa.

— Opetatteko te myös? kysyi Levin koettaen katsoa kaula-aukon ohi, mutta tuntien että tyttöön päin oli mahdoton katsoa, niin ettei tuota aukkoa näkyisi.

— Kyllä, olen opettanut ja opetan vieläkin, vaikka meillä onkin erinomainen opettajatar. Meillä on voimisteluakin.

— Ei kiitos, minä en tahdo teetä enää, Levin sanoi, punastui ja nousi; hän tunsi olevansa epäkohtelias, mutta ei jaksanut enää jatkaa tuota keskustelua. — Siellä tuntuu olevan mielenkiintoinen keskustelu käynnissä, lisäsi hän ja meni pöydän toiseen päähän, missä isäntä vieraineen istui. Svijazhski istui sivuttain, nojaten kyynärvarrellaan pöytään ja käännellen kädellään teekuppiaan, ja toisella vapaalla kädellään hän kouri partaansa, vedellen sitä ylös nenää vasten ikään kuin nuuskiakseen, ja päästäen taas alas. Hän katsoi välkkyvine, mustine silmineen suoraan kiivastelevaan, harmaaviiksiseen tilanomistajaan, jonka puhe nähtävästi huvitti häntä. Tilanomistaja valitti työväkeään. Levin näki selvästi, että Svijazhski tiesi tilanomistajan valituksiin sellaisen vastauksen, joka heti paljastaisi noitten puheitten mielettömyyden, mutta hänen asemansa ei sallinut hänen sanoa tuota vastausta ja siksi hän vain huvikseen kuunteli tilanomistajan naurettavaa tarinaa.

Harmaaviiksinen tilanomistaja oli nähtävästi piintynyt orjuuden kannattaja ja innokas entisajan maalaisisäntä. Merkkejä siitä Levin huomasi hänen vanhanaikaisessa, kuluneessa pitkässä takissaan, jota hän näytti vierastavan, hänen viisaissa, synkistyneissä silmissään ja selkeästi soljuvassa venäjänkielessään, hänen käskevässä äänensävyssään ja käsiensä varmoissa liikkeissä, — kauniiden, ruskettuneiden käsien, joista toisen nimettömässä välähteli vanha vihkisormus.

XXVII

— Jollei vain olisi sääli jättää, mitä on rakennellut… vaivaa on nähty paljon… niin minä vähät välittäisin, myisin kaikki ja lähtisin kuten Nikolai Ivanovitsh Helenaa kuuntelemaan, sanoi tilanomistaja, vanhat viisaat kasvot hienossa, miellyttävässä hymyssä.

— Ette kuitenkaan jätä, sanoi Nikolai Ivanovitsh Svijazhski, — tottapa siitä jotain etua lienee.

— Se etu siitä on, että saa asua kotonaan, ei tarvitse ostella eikä vuokrata. Ja ainahan sitä toivoo kansankin viimein tulevan järkiinsä. Ei uskoisi, millaista juoppoutta ja ruokottomuutta… Kaiken ovat jakaneet maailmalle, ei hevoskaakkia, ei lehmänraatoa enää. Ovat nälkään nääntymässä, mutta ottakaapas ja pestatkaa työhön, niin tekevät tuhoa minkä kykenevät ja päälle päätteeksi valittavat rauhantuomarille.

— Valittakaa tekin, sanoi Svijazhski.

— Minäkö? En ikipäivänä! Tulee niin pitkä juttu, että saa kirota valitustaan. Mitenkäs kävi tuolla tehtaalla? Ottivat pestin ja lähtivät matkoihinsa. Ja rauhantuomari julisti syyttömiksi. Mikäli enää on jäljellä mitään järjestystä, niin saa siitä kiittää piirioikeutta ja kunnanvanhinta. Se antaa selkään kuten ennenkin. Jollei sitä olisi, saisi heittää hiiteen kaikki tyynni ja lähteä matkoihinsa.

Tilanomistaja ärsytti ilmeisestikin Svijazhskia, mutta tämä ei suuttunut, näyttipä päinvastoin nauttivan hänen puheistaan.

— Me kyllä saamme tilamme hoidetuksi ilman niitä, hän sanoi hymyillen, — minä, Levin ja hän.

Svijazhski viittasi toiseen tilanomistajaan.

— Kyllähän Mihail Petrovitsh hoidetuksi saa, mutta kysykääpäs miten. Onko se järkiperäistä taloutta sellainen? hän sanoi korostaen sanaa "järkiperäistä".

— Minun talouteni ei, Luojan kiitos, ole hyvin konstikasta, sanoi Mihail Petrovitsh. — Minä en tahdo muuta kuin että on raha valmiina syksyn veroihin. Minkäs sille mahtaa: talonpojat tulevat apua pyytämään, kaikki omaa väkeä, naapureita, sääliksi käy. Täytyyhän siinä antaa. Sanoo vain, että muistakaakin pojat tulla sitten avuksi, kun minulle tarvis tulee, kaurankylvöön, heinän- tai elonkorjuuseen, ja määrää paljonko kultakin tulee. Onhan niissäkin joitakin kelvottomia, se täytyy myöntää.

Levin, joka tunsi jo vanhastaan nuo patriarkaaliset tavat, vilkaisi Svijazhskiin ja keskeytti Mihail Petrovitshin kääntyen jälleen harmaaviiksisen tilanomistajan puoleen.

— Miten teidän mielestänne tilaa sitten olisi hoidettava?

— No siten juuri kuin Mihail Petrovitsh tekee: annettava puoliosalle tai vuokrattava talonpojille. Se käy kyllä päinsä, mutta valtakunnan varallisuus siinä kyllä häviää, saadaan tuskin kolmannes siitä, mitä maa ennen orjuuden aikana hyvin hoidettuna tuotti. Vapautus se on Venäjän perikato!

Svijazhski katseli hymyilevin silmin Leviniin, ilmaisten salaisin merkein ivallisen suhtautumisensa tuohon puheeseen. Mutta Levin ei pitänyt tilanomistajan sanoja naurettavina, — hän ymmärsi ne paremmin kuin Svijazhskin itsensä. Monet seikat, joita tilanomistaja toi esiin todistellessaan, miksi maaorjien vapautus oli Venäjälle tuhoisa, näyttivät hänestä hyvinkin uskottavilta, uusilta ja kumoamattomilta. Tilanomistaja esitti nähtävästi omia mietelmiään, mitä niin harvoin tapahtuu, ajatuksia, jotka eivät olleet syntyneet joutilaan mielen huvittelunhalusta, vaan jotka olivat kasvaneet hänen elinolojensa pohjalta ja joita hän oli hautonut ja harkinnut maalaiselämänsä yksinäisyydessä.

— Asianlaita on niin, että kaikkinainen edistys tapahtuu vain vallan välityksellä, hän jatkoi tahtoen nähtävästi osoittaa, että hänkin tietää jotain sivistyksestä. — Ajatellaanpa esimerkiksi Pietarin, Katariinan ja Aleksanterin reformeja. Samaa osoittaa koko Euroopan historia. Samoin on vielä suuremmassa määrin laita maanviljelyksen edistyksessä. Perunatkin on otettu meillä käyttöön mahtikäskyn perusteella. Eikä sahroillakaan ole aina kynnetty. En tiedä varmaan, koska ne lienevät tulleet käytäntöön, mutta varmasti ne ovat tulleet väkivoimalla nekin. Vasta äskettäin, orjuuden aikana, me tilanhaltijat juurrutimme käyttöön uudenaikaisen maatalouden menetelmät; niin kuivaus- kuin kylvökoneet, lannanajot ja kaikki työkalut me olemme käskyvallallamme ottaneet käyttöön, ja talonpojat olivat ensin vastaan, mutta alkoivat sitten matkia meitä. Nyt, kun orjuus on lakkautettu ja meiltä otettu valta pois, on meidän taloutemme sielläkin, missä se on ollut korkeatasoista ilman muuta laskeva alkukantaiseen villiyden tilaan. Niin minä asian käsitän.

— Miksi niin? Jos taloutenne on järkiperäistä, voitte hoitaa sitä palkkaväen avulla.

— Valta on poissa. Kuka sitä taloutta hoitaa, saanko kysyä?
"Työvoima, talouselämän pääaines", muisti Levin.

— Työväki.

— Työväki ei tahdo tehdä hyvää työtä eikä käyttää hyviä työkaluja. Meidän työväkemme ei osaa muuta kuin juoda itsensä sikahumalaan ja turmella kaiken, mitä sille annetaan. Tärvelee hevoset, katkoo hyvät valjaat, vaihtaa ja juo kumirenkaiset kärrynpyörät, päästää pulikan puimakoneeseen särkeäkseen sen. Se ei siedä nähdä mitään, mikä menee yli sen ymmärryksen. Siksi on koko maatalouden taso meillä niin alhainen. Maat ovat rappiolla, rikkaruohon vallassa tai talonpojille jaettuina, ja missä ne ennen tuottivat miljoonan, tuottavat ne nyt neljänneksen. Yhteinen varallisuus on vähentynyt. Jos olisi tehty sama asia järjellisesti…

Ja hän alkoi selittää omaa vapautussuunnitelmaansa, jonka mukaan nuo hankaluudet olisi vältetty.

Leviniä se ei kiinnostanut, mutta kun tilanomistaja oli lopettanut,
Levin palasi hänen ensimmäiseen väitteeseensä. Hän kääntyi
Svijazhskin puoleen ja koetti saada tätä lausumaan vakavan kantansa
asiasta:

— On kieltämätöntä, että maatalouden taso laskee ja että meidän suhteemme työväkeen tekee mahdottomaksi järkiperäisen viljelyksen, josta samalla olisi etua.

— En usko asian olevan niin, väitti Svijazhski jo vakavana, — minä vain huomaan, ettemme me pysty hoitamaan taloutta ja että meidän orjuudenaikainen taloutemme ei suinkaan ole ollut liian korkealla tasolla, vaan päinvastoin liian alhaisella. Meillä ei ole koneita, ei hyviä työjuhtia, ei oikeata työnohjausta eikä edes kunnollista kirjanpitoa. Kysykää keneltä isännältä hyvänsä, niin hän ei tiedä, mikä hänelle on edullista, mikä epäedullista.

— Ne italialaiset kirjanpidot! sanoi tilanomistaja pilkallisesti. — Pitipä kirjaa miten hyvänsä, kun kerran kaiken turmelevat, niin ei siitä voittoa tule.

— Miksi ne sitten turmelevat? Teidän tyhjänpäiväisen venäläisen puimakoneenne turmelevat, mutta minun höyryllä käyvää konettani eivät turmele. Venäläisen hevoskaakin — "hännästä raahattavaa rotua", vai miten sitä sanotaan? — kyllä tärvelevät, mutta ottakaa käyttöön persheronhevosia tai vain hyviä kuormajuhtia, niin niitä ei tärvellä. Sama asia joka alalla. Meidän täytyy kohottaa maataloutemme korkeammalle tasolle.

— Jos olisi millä hankkisi, Nikolai Ivanovitsh! Hyvähän teidän on, mutta kun saa kustantaa lapsilleen koulut ja yliopistot, niin persheronit jäävät ostamatta.

— Sitä vartenhan ovat pankit.

— Että loputkin joutuisi vasaran alle. Ei kiitos!

— Minä en usko, että olisi tarpeen tai edes mahdollista kohottaa enää talouden tasoa, Levin sanoi, — minä olen yrittänyt parhaani mukaan ja käyttänyt varoja, mutta en ole saanut aikaan mitään. En tiedä kenelle pankeista on hyötyä. Ainakin minä olen saanut tappiota kaikesta, mihin taloudessa olen tuhlannut rahaa, niin karjasta kuin koneistakin.

— Niin se on, vahvisti harmaaviiksinen tilanomistaja naurahtaen hyvästä mielestä.

— Enkä minä ole ainoa, jatkoi Levin. — Minä voin vedota kaikkiin isäntiin, jotka koettavat järjellisesti hoitaa viljelyksiään. Kaikki, ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, saavat tappiota taloudestaan. Sanokaapa te, tuottaako teidän tilanne voittoa? kysyi Levin ja huomasi heti Svijazhskin katseessa sen pelästyksen ilmeen, jonka oli ennenkin huomannut pyrkiessään Svijazhskin sielun vastaanottohuoneita kauemmaksi.

Tuo kysymys oli sitä paitsi Levinin puolelta hiukan asiaton. Olihan hän vastikään teetä juodessaan kuullut emännältä, että Svijazhskit olivat tänä kesänä kutsuneet Moskovasta erään saksalaisen kirjanpidon tuntijan, joka oli viidensadan ruplan palkkiosta tarkastanut heidän taloutensa tilit ja huomannut sen tuottavan yli 3.000 ruplaa tappiota. Saksalainen oli laskenut sen neljänneskopeekalleen, mutta emäntä ei enää muistanut summaa niin tarkasti.

Kun tuli puhe Svijazhskin voitosta, harmaaviiksinen tilanomistaja veti suunsa hymyyn nähtävästi tietäen, millaisen tuoton tämä naapuri ja esimies saattoi tilastaan saada.

— Mahdollisesti se ei tuota voittoa, vastasi Svijazhski. — Se vain todistaa, että joko minä olen huono isäntä tai tuhlaan pääomaa vuotuisen koron suurentamiseen.

— Koron! huudahti Levin kauhuissaan. — Kenties Euroopassa voidaan puhua korosta, siellä kun maa on parantunut siihen uhratusta työstä, mutta meillähän maa huononee työstä, se kun siten vain uuvutetaan, — ei siis ole olemassa mitään korkoa.

— Kuinka ei olisi korkoa? Sehän on laki.

— Sitten me olemme lain yläpuolella; se sana ei selitä meille mitään, päinvastoin vain sotkee. Ei, sanokaahan, kuinka voi puhua korosta…

— Tahdotteko viiliä? Masha, lähetä meille tänne viiliä tai vadelmia, pyysi Svijazhski vaimoltaan. — Tänä vuonna saa vadelmia ihmeen kauan.

Svijazhski nousi ja siirtyi pois näyttäen olevan mitä parhaimmalla tuulella. Hän oletti nähtävästi keskustelun päättyneeksi juuri siihen, mistä Levin katsoi sen vasta olevan alkamassa.

Väittelytoverin poistuttua Levin jatkoi keskustelua tilanomistajan kanssa koettaen todistaa hänelle, että kaikki vaikeudet johtuivat siitä, etteivät maanomistajat viitsineet ottaa selvää työväkensä ominaisuuksista ja tottumuksista. Mutta niin kuin kaikkien itsenäisesti ja yksinään ajattelevien ihmisten oli tilanomistajankin vaikea ymmärtää vierasta ajatusta ja irtautua omastaan. Hän piti kiinni siitä, että venäläinen talonpoika on sika, joka pitää vain sikamaisuudesta, ja että sen vapauttamiseksi sikamaisuudestaan tarvittaisiin valtaa, mutta sitä ei ole, tarvittaisiin keppiä, mutta on tultu niin vapaamielisiksi, että on vaihdettu tuhatvuotinen keppi joihinkin asianajajiin ja kuritushuoneisiin, joissa kelvottomia, löyhkääviä moukkia ruokitaan hyvillä keitoilla ja ilmaa mitataan kuutiometreissä.

— Miksi te luulette Levin kysyi koettaen palata aiheeseen, — olevan mahdotonta löytää sellaista suhdetta työvoimaan, että työ tulisi tuottavaksi?

— Venäjän kansasta ei koskaan tule kalua! Valta on poissa, vastasi tilanomistaja.

— Mitä uusia olosuhteita voisi löytyä, sanoi Svijazhski, joka oli syönyt viiliä, sytyttänyt savukkeen ja tullut taas väittelevien luo. — Kaikki mahdolliset suhteet työvoimaan on määritelty ja tutkittu, hän sanoi. — Raakalaisuuden viimeinen jäte, yhteiseen takaukseen perustuva alkuperäinen kyläyhdyskunta, hajoaa itsestään, maaorjuus on jo hävitetty, jäljelle jää vain vapaa työ, ja sen muodot ovat määritellyt ja valmiit. Palkolliset, päivätyöläiset, torpparit — ne ovat nyt välttämättömiä meilläkin.

— Mutta Eurooppa on tyytymätön niihin muotoihin.

— Tyytymätön ja etsii uusia. Ja luultavasti löytää.

— Sitähän minä juuri sanon, Levin vastasi. — Miksi sitten emme me puolestamme saa etsiä?

— Siksi, että se on sama kuin koettaa uudelleen keksiä keinoja rautateitten rakentamiseksi. Ne ovat jo valmiiksi keksityt.

— Jos ne eivät meille sovi, jos ne ovat typeriä? Levin sanoi.

Ja hän huomasi taas säikähdyksen ilmeen Svijazhskin silmissä.

— Ja me tahtoisimme heiluttaa lakkejamme ja huutaa löytäneemme sen, mitä Eurooppa etsii! Se on kaikki minulle vanhastaan tuttua, mutta suokaa anteeksi, tunnettekohan te, mitä kaikkea Euroopassa on tehty työväen kysymyksen suhteen?

— Enpä paljon.

— Sitä kysymystä pohtivat nyt Euroopan parhaat älyt. Ensinnäkin Schulze-Delitschiläinen suunta… Sitten kaikkein vapaamielisintä Lasalle'in suuntaa edustava suunnattoman runsas, työväenkysymystä käsittelevä kirjallisuus… Mühlhausenin järjestö on tosiasia, senhän te varmaan tunnette.

— Hyvin hämärästi.

— Te vain sanotte niin, te tunnette sen kaiketikin yhtä hyvin kuin minäkin. Minä en tietenkään ole mikään yhteiskuntatieteiden professori, mutta minua se on kiinnostanut, ja jos se teitä kiinnostaa, niin tutustukaa siihen.

— Mihin ne sitten ovat päätyneet?

— Anteeksi…

Tilanomistajat nousivat, ja Svijazhski lähti saattamaan vieraitaan torjuen taas kerran Levinin ikävät yritykset päästä kurkistamaan hänen sielunsa vastaanottohuoneita peremmälle.

XXVIII

Sinä iltana Levinillä oli naisten seurassa sietämättömän ikävää. Enemmän kuin koskaan ennen häntä vaivasi ajatus, että se tyytymättömyys, jota hän oli tuntenut isännäntoimessaan, ei johtunutkaan mistään poikkeuksellisesta tilanteesta, jossa tilanomistajat Venäjällä työskentelivät, ja että sellaisten olojen aikaansaanti, joissa työväki tekisi työtä niin kuin puolimatkan talonpojan talossa, ei ollut pelkkä haave, vaan tehtävä, joka oli ratkaistava. Ja tämän tehtävän ratkaiseminen tuntui mahdolliselta ja houkutteli yrittämään.

Sanottuaan naisille hyvää yötä ja luvattuaan jäädä vielä koko huomispäiväksi, jotta voitaisiin yhdessä ratsastaa kruunun metsään katsomaan siellä olevaa omituista maanhalkeamaa, Levin poikkesi ennen maatamenoa Svijazhskin työhuoneeseen ottaakseen luettavakseen tämän tarjoamat työväenkysymystä käsittelevät kirjat. Suuren huoneen seinävierillä oli kirjakaappeja, keskellä huonetta oli jyhkeä kirjoituspöytä ja nurkassa toinen pyöreä pöytä, jolle oli kasattu säteittäin lampun ympärille erikielisten sanoma- ja aikakauslehtien viimeiset numerot. Kirjoituspöydän luona oli asiakirjakaappi, jonka laatikot olivat varustetut kultakirjaimisilla otsakkeilla.

Svijazhski otti kirjat esiin ja istuutui keinutuoliin. — Mitä te katsotte? hän sanoi Levinille, joka oli pysähtynyt pyöreän pöydän luo selailemaan aikakauslehtiä. — Niin, siinähän onkin erittäin mielenkiintoinen artikkeli, sanoi Svijazhski nähdessään mikä lehti Levinillä oli kädessään. — On käynyt ilmi, lisäsi hän vilkkaasti, — että pääsyyllinen Puolan jakoon ei ollutkaan Fredrik. On käynyt ilmi…

Ja hän kertoi lyhyesti ja selvästi nuo uudet, erittäin tärkeät ja mielenkiintoiset huomiot. Vaikkakin Leviniä kaikkein eniten kiinnosti nyt ajatus maatilansa hoidosta, kysyi hän Svijazhskia kuunnellessaan itseltään: "Mikä hänen oikein on? Ja miksi, miksi häntä huvittaa Puolan jako?" Kun Svijazhski lopetti, kysyi Levin tahtomattaan: — Entä sitten? Eikä ollutkaan mitään. Oli vain mielenkiintoista se, että oli "käynyt ilmi". Mutta Svijazhski ei selittänyt eikä pitänyt tarpeellisena selittää, miksi se oli hänestä mielenkiintoista.

— Mutta sitä äkäistä tilanomistajaa oli hauska kuulla, Levin sanoi huoahtaen. — Viisas mies, puhui paljon totta.

— Mitä turhia! Piintynyt orjuuden kannattaja, kuten ne kaikki! sanoi
Svijazhski.

— Niiden johtaja te olette…

— Niin, mutta minä johdatan heitä toiseen suuntaan, sanoi Svijazhski nauraen.

— Kyllä se vain on totta, Levin sanoi, — että järkiperäinen maatalous ei meillä vetele, vetelee vain koronkiskuritalous tai sitten aivan vaatimaton talonpito… Kenessä lie syy? — Tietysti meissä itsessämme. Eikä se ole totta, ettei vetele. Veteleehän Vasiltshikovillakin.

— Hänellä on tehdas.

— En minä sittenkään käsitä, mikä teitä ihmetyttää. Rahvas on niin alhaisella asteella aineellisessa ja henkisessä kehityksessään, että sen täytyy nähtävästi vastustaa kaikkea, mitä se tarvitsee. Euroopassa järkiperäinen maatalous menestyy siksi, että kansa on sivistynyttä. Meilläkin on siis pyrittävä sivistämään kansaa — siinä kaikki.

— Mutta miten sen saa sivistymään?

— Siihen tarvitaan kolme asiaa: kouluja, kouluja ja kouluja.

— Mutta tehän itse sanoitte, että kansa on aineellisen kehityksen alhaisimmilla asteilla; mitä koulut siinä asiassa auttavat?

— Tiedättekö, te tuotte mieleeni pilajutun sairaan neuvojasta: "Koettakaa jotain ulostuslääkettä". Annetaan, ja tila käy vain pahemmaksi. "Koettakaa iilimatoja". Koetetaan; sekin on vain pahemmaksi. "Ei sitten muuta kuin rukoilkaa Jumalaa." Koetetaan; yhä vain pahemmaksi menee. Niin mekin tässä. Minä puhun valtiontaloudesta, te sanotte sen vain pahentavan. Minä puhun sosialismista — pahasta sekin. Sivistys — pahaksi myös.

— Mitä apua tässä on kouluista?

— Ne tuovat kansalle uusia tarpeita.

— Kas sitä minä en ole koskaan ymmärtänyt, Levin sanoi kiivaasti — millä lailla koulut auttavat kansaa parantamaan aineellista tilaansa! Te sanotte: koulut ja sivistys tuovat sille uusia tarpeita. Sen pahempi, sillä se ei kykene niitä tyydyttämään. Enkä minä ole koskaan ymmärtänyt, miten yhteen- ja vähennyslasku ja katkismus auttavat kansaa parantamaan aineellista asemaansa. Toissailtana tapasin rintalasta kantavan eukon ja kysyin, minne matka. Eukko sanoi käyttäneensä lasta kätilömummon luona, kun se oli huutanut aivan tikahtuakseen. Minä kysyin: "Millä lailla se mummo siitä pahasta parantaa", ja eukko sanoi, että "pistää lapsen kanojen viereen orrelle ja lukee loitsuja."

— No siinähän te sen itse näette! Etteivät eukot veisi lapsia kanaorrelle parannettavaksi, tarvitaan… sanoi Svijazhski iloisesti hymyillen.

— Vielä mitä! keskeytti Levin harmissaan, — tuo lääkitseminen oli minusta juuri samanlaista kuin kansan lääkitseminen kouluilla. Kansa on köyhää ja sivistymätöntä, — sen me näemme yhtä selvästi kuin eukko lapsensa sairauden, koska lapsi huutaa. Mutta miksi tuosta onnettomuudesta — köyhyydestä ja sivistymättömyydestä — päästään eroon juuri koulujen avulla, on yhtä käsittämätöntä kuin se, miksi lapsen itkuun auttavat orrella istuvat kanat… Pitää parantaa se, mikä tekee kansan köyhäksi.

— No, siinä te ainakin olette samaa mieltä kuin Spencer, jota te niin vihaatte. Hänkin sanoo, että sivistys voi olla seurauksena suuresta hyvinvoinnista ja elämän mukavuudesta, usein toistuvasta pesusta, kuten hän sanoo, mutta ei luku- ja laskutaidosta.

— No niin, minä olen hyvilläni tai oikeammin pahoillani siitä, että olen yhtä mieltä Spencerin kanssa. Sen olenkin jo kauan tiennyt. Koulut eivät siinä auta, vaan sellainen taloudellinen järjestys, jonka nojalla kansa vaurastuu ja saa joutoaikaa, ja silloin tulee koulujakin.

— Mutta onhan koko Euroopassakin koulupakko.

— Mutta tehän olette sanonut siinä olevanne Spencerin kannalla, huomautti Levin.

Svijazhskin silmissä välähti pelokas ilme, ja hän sanoi hymyillen:

— Se juttu siitä eukosta oli mainio! Itsekö te sen kuulitte?

Levin huomasi, ettei tuon miehen elämän ja ajatusten välillä ollut mitään yhdyssidettä. Nähtävästi hänelle oli aina yhdentekevää, mihin johtopäätöksiin hänen ajattelunsa hänet vei: hän kaipasi ainoastaan ajatteluprosessia, ja hänestä oli ikävää, kun tuo prosessi vei hänet umpikujaan. Siitä hän ei pitänyt, ja välttääkseen sellaista hän siirsi aina keskustelun johonkin miellyttävämpään aiheeseen.

Sen päivän monet vaikutelmat, alkaen puolimatkan talonpojan talosta joka oli ikään kuin taustalla päivän muille vaikutelmille ja ajatuksille, saivat Levinin mielen rauhattomaksi. Tuo kiltti Svijazhski, jolle ajatukset olivat vain seurusteluväline ja jolla nähtävästi oli joitakin muita, salaisia elämän peruspilareja, tuo tyyppi, joka kaltaistensa laumasielujen kanssa kaikesta huolimatta johtaa yleistä mielipidettä vieraiden ajatusten välityksellä; katkeroitunut tilanomistaja, jonka suoraan elämästä pusertuneet mietteet olivat täysin tosia, mutta joka oli väärässä vihatessaan kokonaista kansanluokkaa ja kaikkein parasta kansanluokkaa Venäjällä; tyytymättömyys omaan toimintaan ja hämärä toive parannuskeinon löytämisestä, — kaikki sulautui Levinin sielussa sisäisen rauhattomuuden ja ratkaisun odotuksen tunteeksi.

Mentyään vuoteeseen Levin makasi kauan unta saamatta joustinpatjalla, joka ponnahteli hänen käsiensä ja jalkojensa pienimmistäkin liikkeistä. Vaikka Svijazhski oli puhunut yhtä ja toista viisastakin, mikään hänen sanomansa ei kiinnostanut enää Leviniä; mutta vieraan tilanomistajan esiintuomat seikat vaativat pohdiskelua. Levin muisteli tahtomattaankin hänen sanojaan ja korjaili mielessään äskeisiä lausuntojaan.

"Niin, minun olisi pitänyt sanoa hänelle tähän tapaan: te sanotte, ettei meidän maataloutemme menesty siksi, että talonpoika vihaa kaikkia uudistuksia ja että siihen tarvitaan valtakeinoja; ja te olisitte oikeassa, jos maatalous ei ollenkaan voisi menestyä vain silloin, kun työmies saa toimia tottumustensa mukaan, kuten puolimatkan talonpojan talossa. Meidän yhteinen tyytymättömyytemme todistaa, että syy on meissä eikä työväessä. Me riuhdomme aina vain oman päämme mukaan eurooppalaisesti, välittämättä mitään työvoiman ominaisuuksista. Koettakaamme lakata pitämästä työvoimaa pelkkänä ihanteellisena voimana ja koettakaamme nähdä siinä venäläinen talonpoika sille ominaisine vaistoineen ja järjestää taloutemme sen mukaan. Ajatelkaahan, että te olisitte hoitanut tilaanne niin kuin se talonpoika ja keksinyt keinon, millä saa työväen innostumaan työn menestyksestä, sen uudistusten keskitien, jonka rahvas hyväksyy, niin te saisitte varmasti maaperää näännyttämättä kaksi, jopa kolme kertaa enemmän kuin ennen. Jakakaa maanne kahtia, antakaa puolet työvoiman käytettäväksi, niin te tulette kuitenkin saamaan enemmän kuin muuten, ja työvoima saa myös enemmän. Mutta sitä varten täytyy alentaa talouden tehoa ja saada työväki innostumaan talouden menestyksestä. Miten se tapahtuu, on yksityiskohtaisempi kysymys; mutta mahdollista se epäilemättä on."

Tuo ajatus kuohutti Levinin mieltä niin, ettei hän nukkunut puoleen yöhön, vaan mietiskeli keinoja sen toteuttamiseksi. Hän oli aikonut jäädä vielä huomispäivän yli, mutta nyt hän päätti lähteä jo aamulla pois. Lisäksi avokaulainen neiti oli herättänyt hänessä omituisen häpeän ja katumuksen tapaisen tunteen, kuin hän olisi tehnyt jotain pahaa, joka vaivasi häntä. Mutta ennen kaikkea hänen piti viipymättä joutua kotiin, jotta ehtisi esittää talonpojille uuden suunnitelman ennen syyskylvöjä ja saisi syyskylvöt suoritetuksi jo uuteen tapaan. Hän oli päättänyt kääntää koko entisen taloutensa päälaelleen.

XXIX

Levinin suunnitelma kohtasi paljon vaikeuksia sitä täytäntöön pantaessa. Mutta hän ponnisteli voimiensa takaa ja vaikka hän ei saavuttanutkaan sitä, mitä oli tahtonut, saavutti hän kuitenkin sen, että saattoi itseään pettämättä uskoa asiansa vaivan arvoiseksi. Suurta vaikeutta tuotti se seikka, että talous oli jo käynnissä eikä sitä voinut pysäyttää ja aloittaa alusta, vaan konetta täytyi korjailla käynnin aikana.

Kun Levin kotiin saavuttuaan kertoi työnjohtajalleen uudet suunnitelmansa, tämä hyväksyi ilomielin sen osan puheesta, joka osoitti, että kaikki, mitä tähän asti oli tehty, oli joutavaa ja epäedullista. Työnjohtaja sanoi jo kauan puhuneensa samaa asiaa, vaikka häntä ei ollut kuunneltu. Levinin ehdotukseen, että jokainen työntekijä ottaisi yhtiöosakkaana osaa koko talousyritykseen, työnjohtaja suhtautui jurosti, mitään selvää mielipidettä lausumatta, ja alkoi samassa puhua huomisesta ruislyhteitten ajosta ja kesannon kertaamisesta, mistä Levin tunsi, ettei nyt ollut sen asian aika.

Puhuessaan talonpojille samasta asiasta ja tehdessään heille ehdotuksiaan maiden vuokraamisesta uusilla ehdoilla hän huomasi tuon saman vaikeuden, että kaikki olivat niin kiinni päivän työssä, ettei heillä ollut aikaa harkita yrityksen etuja ja puutteita.

Yksinkertainen karjarenki Ivan näytti hyvin käsittäneen Levinin ehdotuksen, että hän perheineen pääsisi osalliseksi karjatarhan tuotosta, ja oli asialle täysin myötätuntoinen. Mutta kun Levin koetti selittää hänelle hänen tulevia etujaan, Ivanin kasvoista paistoi rauhattomuus ja ikään kuin sääli, ettei voinut kuunnella kaikkea loppuun, ja hän keksi kiireesti jonkun työn, joka ei sietänyt lykkäystä: piti mennä heittämään hangolla heiniä häkistä, kaatamaan vettä tai luomaan lantaa.

Toinen vaikeus johtui siitä, etteivät talonpojat voittamattomassa epäluulossaan herroja kohtaan voineet uskoa, että tilanomistajalla voisi olla muuta tarkoitusta kuin talonpojan mahdollisimman suuri nylkeminen. He olivat varmoja, että herra salasi heiltä varsinaisen tarkoituksensa, puhuipa hän mitä hyvänsä. Ja selittäessään kantaansa he puhuivat paljon, mutta eivät sanoneet koskaan todellista näkökantaansa. Lisäksi (Levin tunsi äkäisen tilanhaltijan olleen oikeassa) talonpojat asettivat jokaisen sopimuksen ensimmäiseksi ja muuttumattomaksi ehdoksi sen, ettei heitä pakotettaisi mihinkään uusiin työtapoihin ja uusien työkalujen käyttöön. He myönsivät auran kyntävän paremmin ja siemennysatran toimivan joutuisammin, mutta he löysivät tuhansia syitä, joiden vuoksi eivät tahtoneet käyttää kumpaakaan, ja vaikka Levin olikin varma siitä, että viljelytehoa oli alennettava, oli hänen sääli luopua uudistuksista, joiden etevämmyys oli niin silminnähtävä. Mutta kaikista näistä vaikeuksista huolimatta Levin sai aikeensa läpi, ja syksystä asiat näyttivät rupeavan luistamaan.

Ensin Levin oli aikonut antaa koko taloutensa sellaisenaan talonpoikien — työväkensä ja työnjohtajansa — huostaan uusilla yhtiöehdoilla. Mutta varsin pian hän oli tullut huomaamaan sen mahdottomaksi ja päättänyt jakaa taloutensa pienempiin osastoihin. Karjatarha, puutarha, kasvimaat, heinämaat ja pellot useampiin osiin jaettuina muodostivat eri osastoja. Yksinkertainen karjarenki Ivan, joka Levinistä näytti parhaiten ymmärtävän asian, kokosi arttelin etupäässä omasta perheestään ja tuli karjatarhan osakkaaksi. Kaukaisen peltomaan, joka oli ollut kahdeksan vuotta kesantona, otti kuusi talonpoikaisperhettä uusilla yhdyskuntaperusteilla haltuunsa viisaan puuseppä Feodor Rezunovin avulla, ja talonpoika Surajev otti samoilla ehdoilla kaikki kasvimaat. Muu oli vielä ennallaan, mutta nämä kolme osastoa olivat uuden yrityksen alkuna ja kiinnostivat Leviniä kovasti.

Totta kyllä asiat karjatarhassa eivät toistaiseksi sujuneet entistä paremmin. Ivan vastusti kovasti lehmien sijoittamista lämpimään ja kermavoin valmistamista, väittäen lehmien kylmässä tarvitsevan vähemmän ruokaa ja smetanavoin syntyvän joutuisammin, ja vaati palkkaa vanhaan tapaan välittämättä vähääkään siitä, että hänen saamansa rahat olivat etukäteen otettua voitto-osuutta eivätkä suinkaan palkkaa.

Totta sekin, että Feodor Rezunovin yhdyskunta jätti vastoin sopimusta takapellon kynnön ennen kylvöä kertaamatta puolustautuen sillä, että aika oli niin lyhyt. Ja vaikka tuon yhdyskunnan talonpojat olivatkin ottaneet pellon uusien perusteitten nojalla, he eivät sanoneet sitä yhteiseksi, vaan osapelloksi, ja niin Rezunov kuin muutkin arttelin miehet sanoivat Levinille useammankin kerran: "Ottaisitte pois rahat siitä maasta, niin itsellänne olisi vähemmän ajateltavaa ja meillä vapaampaa." Sitä paitsi talonpojat viivyttelivät sopimuksessa määrättyjen karjatarhan ja riihen rakentamista monenlaisilla tekosyillä talveen asti.

Totta, että myös Surajev aikoi mitättömästä maksusta jakaa ottamansa kasvimaat talonpojille. Hän oli nähtävästi aivan nurinkurisesti, kenties tahallisen nurinkurisesti, käsittänyt ne ehdot, joilla maa oli hänelle annettu.

Totta oli sekin, että Levin tunsi usein noiden talonpoikien kanssa jutellessaan ja selitellessään heille yrityksen etuja, että talonpojat kuuntelivat vain hänen äänensä sointia, ajatellen vakaasti, että mitä ikinä hän puhuikin, hän ei saisi heitä koukkuihinsa. Varsinkin hän tunsi sen puhutellessaan viisainta heistä, Feodor Rezunovia; hänen silmissään Levin huomasi sellaisen välkkeen, josta näkyi selvästi iva Leviniä kohtaan ja luja varmuus siitä, että jos jotakuta muuta vielä voidaankin pettää, niin ei ainakaan häntä.

Mutta siitä huolimatta Levin uskoi asian menestyvän ja toivoi tarkkaa kirjanpitoa pitäen ja lujana suunnitelmassaan pysyen saavansa tulevaisuudessa todistetuksi heille uuden järjestyksen edut, ja silloin asiat lähtisivät sujumaan omalla painollaan.

Nämä toimet, entisellään oleva muu talous sekä tekeillä oleva kirja nielivät Levinin ajan niin, ettei hän koko syksynä joutanut metsästelemäänkään kuin nimeksi. Syyskuun lopussa hän sai kuulla Oblonskien muuttaneen Moskovaan; sen kertoi mies, joka toi takaisin satulan. Levin tunsi, että jättäessään vastaamatta Darja Aleksandrovnan kirjeeseen hän oli epäkohteliaisuudellaan, jonka muisto vieläkin kohotti häpeän punan hänen kasvoilleen, tuhonnut kaiken ja ettei hän enää koskaan voisi käydä heidän luonaan. Samoin hän oli käyttäytynyt Svijazskeja kohtaan lähtiessään talosta hyvästiä sanomatta. Mutta hän ei enää koskaan menisi sinnekään. Vähän hän siitä nyt välitti. Talouden järjestäminen uusille perusteille kiinnosti häntä nyt enemmän kuin mikään koko elämässä. Hän oli lukenut Svijazhskin antamat kirjat ja useita muita ulkomailta tilaamiaan saman alan poliittis-taloudellisia ja sosialistisia kirjoja, mutta, kuten oli edeltäpäin arvannut, ei ollut löytänyt mitään sellaista, joka olisi koskenut hänen pyrkimyksiään. Poliittisen taloustieteen kirjoista, esimerkiksi Millistä, jota hän oli tutkinut hyvin innokkaasti toivoen joka hetki pääsevänsä monien tärkeiden kysymysten perille, hän oli löytänyt Euroopan talouden tilasta johdettuja lainalaisuuksia; mutta hän ei mitenkään voinut ymmärtää, miksi nuo Venäjälle soveltumattomat lait muka olisivat yleispäteviä. Saman asian hän näki sosialistisissakin kirjoissa; ne olivat joko kauniita, soveltamiskelvottomia haaveita, jommoisia hän oli ennen ylioppilasaikoinaan hautonut mielessään, tai yrityksiä paikkailla ja korjailla Euroopan tilannetta, jonka kanssa Venäjän maanviljelyksellä ei ollut mitään yhteistä. Kansantaloustiede selitti, että ne lait, joitten mukaan Euroopan varallisuus on kehittynyt ja kehittyy, ovat yleisiä ja horjumattomia. Sosialistien oppi taas väitti, että niiden lakien mukainen kehitys vie turmioon. Kumpikaan ei antanut pienintäkään vihjettä siitä, mitä hänen, Levinin, ja kaikkien Venäjän talonpoikien ja maanomistajien oli tehtävä miljoonilla käsillään ja desjatiinoillaan, jotta ne tuottaisivat mahdollisimman paljon ja kohottaisivat yleistä hyvinvointia.

Käytyään kerran asiaan käsiksi hän luki tunnollisesti kaiken, mikä koski hänen kiinnostuksensa kohdetta, ja aikoi myöhemmin syksyllä lähteä ulkomaille tutkimaan näitä asioita, jottei hänelle enää sattuisi tässä kysymyksessä kuten niin usein ennen, että aina kun hän oli ymmärtämäisillään väittelytoverinsa ajatuksen ja alkoi esittää omaa kantaansa, hänelle sanottiin: "Entä Kaufmann, entä Jones, entä Dubois, entä Miceli? Ettekö ole lukenut niitä? Lukekaa, niin näette, kuinka ne ovat sen kysymyksen ratkaisseet."

Hän näki nyt selvästi, ettei Kaufmannilla eikä Micelillä ollut hänelle mitään sanottavaa. Hän tiesi mitä tahtoi. Hän näki, että Venäjällä oli oivallisia maita, oivallista työväkeä ja että muutamissa tapauksissa, kuten puolimatkan talonpojan talossa, maa ja työväki tuottivat hyvin, joskin ne enimmäkseen, käytettäessä pääomaa Euroopan malliin, tuottivat huonosti, ja että se kaikki johtui vain siitä, että työväki tahtoi saada tehdä ja teki hyvin työtään vain omalla omituisella tavallaan ja ettei sen vastustus ollut satunnaista, vaan pysyvää ja kansan henkeen perustuvaa. Hän arveli, että Venäjän kansa, jonka kutsumuksena oli suunnattomien viljelemättömien alojen kansoittaminen ja muokkaaminen, pitäytyi tietoisesti sitä tarvetta vastaavissa työkaluissa ja että nuo työkalut eivät olleet läheskään niin huonoja kuin yleensä luultiin. Ja hän tahtoi todistaa sen teoreettisesti kirjassaan ja käytännössä omassa taloudessaan.

XXX

Syyskuun lopulla olivat karjapihan hirret valmiina arttelin alueella ja lehmistä saatu voi oli myyty ja voitto-osuus jaettu. Käytännössä asia sujui oivallisesti tai ainakin Levinistä näytti siltä. Selvittääkseen asian teoreettisesti ja saadakseen valmiiksi kirjansa, jonka tekijän haaveiden mukaan oli määrä saada aikaan täysi vallankumous kansantaloustieteessä, jopa suorastaan tuhota se ja olla alkuna uudelle kansan suhdetta maahan käsittelevälle tieteelle, Levin suunnitteli matkaa ulkomaille, missä voisi läheltä tutkia, mitä siellä oli tässä suhteessa saatu aikaan, ja löytää vakuuttavia todisteita siitä, että kaikki, mitä siellä oli tehty, oli toista kuin mitä tarvittiin. Levin odotti vain vehnän myyntiä saadakseen rahaa ja lähteäkseen matkalle. Mutta alkoivatkin syyssateet, jotka pysäyttivät kaikki ulkotyöt: viimeisillään olevan elonkorjuun ja perunannoston, ja estivät vehnänkin viennin. Tiet olivat läpipääsemättömän kuran vallassa, äkillinen tulvavesi vei kaksi myllyä ja ilma huononi huononemistaan.

Syyskuun viimeisen päivän aamuna aurinko pilkisti taas esiin, ja uskoen ilman nyt paranevan Levin alkoi valmistautua matkalle. Hän käski mitata vehnän valmiiksi, lähetti työnjohtajan kauppiaan luo hakemaan rahaa ja lähti itse taloustoimiin järjestämään asioita ennen lähtöään.

Toimitettuaan kaikki asiansa Levin palasi illan suussa kotiin märkänä sateesta, joka virtasi puroina sadetakin poimuja pitkin tunkeutuen kaulaan ja saappaanvarsiin, mutta sitä virkeämpi ja raikkaampi oli hänen mielensä. Iltapäivällä ilma oli muuttunut vielä entistä pahemmaksi: rakeet olivat niin pahasti ruoskineet läpimärkää hevosta, että se oli ruvennut kulkemaan syrjittäin, korvat ja pää vapisten; mutta Levinin oli hyvä olla sadehuppunsa alla, ja hän katseli iloisesti ympärilleen milloin sameisiin puroihin, jotka virtasivat raiteita pitkin, milloin alastomissa oksissa riippuviin pisaroihin, ja ihmetteli sillan laudoille jääneitten raeläjien valkeaa hohdetta ja varisseiden jalavanlehtien paksua, vielä mehevää kerrosta alastoman jalavan alla. Ympäröivän luonnon synkkyydestä huolimatta hän tunsi olevansa virkeä ja iloinen. Keskustelut talonpoikien kanssa kaukaisessa kylässä olivat osoittaneet, että he alkoivat tottua uusiin olosuhteisiinsa. Ukko, jonka luona Levin oli käynyt vaatteitaan kuivaamassa, näytti myöskin hyväksyvän Levinin suunnitelman, koska oli itsekin tarjoutunut tulemaan osakkaaksi yhteiseen karjan ostoon.

"Kunhan vain pidän pintani, niin pääsen päämäärääni." Levin ajatteli, "ja sen hyväksi kannattaa kyllä ponnistella. Sehän ei ole minun henkilökohtainen asiani, vaan siinähän on kysymys yhteisestä onnesta. Koko kansan taloudellisen aseman täytyy muuttua. Köyhyyden sijaan yleinen varallisuus ja tyytyväisyys; vihamielisyyden sijaan sopu ja harrastusten yhteys. Sanalla sanoen: veretön, mutta mitä vakavin vallankumous, aluksi meidän pienessä piirissämme, sitten koko meidän läänissämme, koko Venäjällä ja koko maailmassa. Sillä oikea, oikeudenmukainen ajatus ei voi olla hedelmätön. Niin, sen päämäärän hyväksi kannattaa tehdä työtä. Ja mitä tulee siihen, että sen sanon minä, Kostja Levin, sama mies, joka tuli tanssiaisiin musta solmio kaulassa ja jolle Shtsherbatskin neiti antoi rukkaset ja joka omasta mielestään on niin mitätön ja säälittävä, niin se ei merkitse mitään. Minä olen varma siitä, että Franklin tunsi itsensä yhtä mitättömäksi ja luotti yhtä vähän itseensä ajatellessaan pelkkää itseään. Se ei merkitse mitään. Ja hänelläkin oli varmaan oma Agafja Mihailovnansa, jolle hän uskoi salaisuutensa."

Sellaisissa ajatuksissa Levin saapui illan pimetessä kotiin.

Työnjohtaja oli palannut kauppiaan luota ja tuonut osan vehnärahoista. Matkallaan työnjohtaja oli saanut kuulla, että vilja oli kaikkialla vielä pelloilla, joten siis Levinin ajamatta jääneet 160 kuhilasta eivät olleet mitään verrattuna siihen, mitä muualla oli.

Syötyään päivällisensä Levin istuutui tapansa mukaan kirja kädessä nojatuoliin ja ajatteli lukiessaan tulevaa ulkomaanmatkaansa ja teostaan. Tänään hän näki erityisen selvästi työnsä merkityksen, ja hänen päässään muodostui itsestään kokonaisia lauseita, jotka ilmaisivat hänen ajatustensa ytimen. "Tämä pitää panna muistiin", päätti hän itsekseen. "Siitä on tuleva lyhykäinen johdanto, jota minä ennen pidin tarpeettomana." Hän nousi mennäkseen kirjoituspöytänsä luo, ja Laska, joka makasi hänen jalkojensa juuressa, nousi myös venytellen jäseniään ja katsoi häneen ikään kuin kysyen: minne nyt? Mutta ajatusten muistiinpanoon ei ollutkaan nyt aikaa, sillä samassa tulivat päällysmiehet ohjeita saamaan, ja Levin meni eteiseen heitä puhuttelemaan.

Kun ohjeet seuraavan päivän töistä oli annettu ja muut asiat Levinin puheille tulleitten talonpoikien kanssa selvitetty, Levin meni työhuoneeseensa ja istuutui kirjoittamaan. Laska paneutui pitkälleen pöydän alle; Agafja Mihailovna istui sukankutimineen tavallisella paikallaan.

Kirjoitettuaan vähän aikaa Levin muisti yhtäkkiä ihmeen elävästi Kittyn, hänen kieltävän vastauksensa ja viimeisen tapaamisen maantiellä. Hän nousi ja alkoi kävellä ympäri huoneita.

— Mitä te täällä kotona istutte ikävöimässä, sanoi Agafja Mihailovna. — Menisitte johonkin kylpyläkaupunkiin, kun kerran olette lähtöaikeissa.

— Lähdenhän minä, ylihuomenna. Täytyy saada työ loppuun.

— Se teidän työnne! Olette muutenkin jo hemmotellut talonpoikianne liikaa. Ilmankos ne puhuvat, että meidän herra saa siitä itse tsaarilta palkinnon. Ja mitä ihmettä te niistä talonpojista huolta pidätte?

— Enhän minä niistä huolta pidä, itseni vuoksi minä sen kaiken teen.

Agafja Mihailovna tunsi tarkkaan Levinin taloussuunnitelmat. Levin oli usein yksityiskohtaisesti esittänyt hänelle ajatuksensa ja monesti väitellyt hänen kanssaan niiden johdosta. Mutta nyt Agafja Mihailovna käsitti Levinin sanat kokonaan toisin.

— Niin kyllä, sieluansahan sitä pitää ihmisen eniten ajatella, hän sanoi huoaten, — jotta lähtisi täältä kuin tuo Parfen Denisitsh vainaja; ei lukea osannut, mutta niin kuoli, että suokoon Jumala jokaisen kuolla sillä tavalla, hän muisteli äsken kuollutta vanhaa palvelijaa. — Sai ehtoollisen ja pyhän voitelun.

— En minä sitä tarkoittanut, Levin sanoi. — Minä vain sanoin, että omaksi eduksenihan minä aherran. Minulle on enemmän etua, jos työväki tekee paremmin työtä.

— Ahertakaapa miten hyvänsä, jos työmies on laiska, niin ei se siitä parane, ja jos taas on tunnollinen, niin tekee se työtä muutenkin.

— Mutta sanoittehan te itsekin, että Ivan on ruvennut paremmin hoitamaan karjaa, eikö niin?

— Sen minä vain sanon, vastasi Agafja Mihailovna, eikä nähtävästi sattumoisin, vaan ankaran ja johdonmukaisen ajattelun tuloksena, — että naimisiin teidän olisi mentävä, niin, niin!

Leviniä loukkasi, että Agafja Mihailovna sanoi ääneen sen, mitä hän: oli vastikään ajatellut. Hän kurtisti kulmiaan ja istuutui taas min vastaamatta työnsä ääreen, kerraten mielessään äskeisiä ajatuksiaan teoksensa merkityksestä. Väliin hän vain kuunteli Agafja Mihailovnan sukkapuikkojen kilahtelua ja kurtisti uudelleen otsaansa, kun mieleen tuli sellaista, mitä hän ei olisi tahtonut muistella.

Yhdeksän aikaan likaiselta pihatieltä alkoi kuulua aisakellon kilinää ja keikkuvien rattaitten kolketta.

— No nyt ei teidän tarvitse ikävöidä, vieraita tulee, sanoi Agafja Mihailovna nousten ja lähtien ovea kohti. Mutta Levin kiiruhti edelle. Työ ei ollut ottanut sujuakseen, ja jokainen vieras oli nyt tervetullut.

XXXI

Juostuaan portaitten puoliväliin kuuli Levin eteisestä tutun yskinnän; mutta hän ei kuullut sitä selvästi omien askeltensa kolinan vuoksi, ja toivoi erehtyneensä. Sitten hän näki pitkän, tutun, luisevan hahmon eikä enää uskonut erehtyneensä, mutta toivoi kuitenkin, että se oli erehdys ja että tuo pitkä mies, joka riisui juuri ryiskellen turkkiaan, ei ollut Nikolai-veli.

Levin piti veljestään, mutta yhdessäolo tämän kanssa oli hänestä raskasta. Juuri tällä hetkellä, jolloin Levin oman äskeisen mielijohteensa ja Agafja Mihailovnan sanojen johdosta oli omituisen sekavassa mielentilassa, sairaan veljen tapaaminen tuntui hänestä erityisen vaikealta. Hänen toivomansa iloisen ja terveen vieraan sijasta, joka olisi tuonut virkistystä hänen sekavaan mielentilaansa, tulikin sairas veli, joka näki hänen lävitseen ja pakotti hänet ilmaisemaan kaikkein salatuimmatkin ajatuksensa. Eikä hän olisi tahtonut sitä.

Harmitellen tuota inhottavaa tunnettaan ja soimaten itseään Levin laskeutui kiireesti eteiseen; ja heti kun hän näki veljensä läheltä, pettymyksen tunne katosi ja vaihtui sääliin. Niin kammottavan laiha ja sairaalloinen kuin Nikolai-veli oli ollutkin, oli hän nyt käynyt vieläkin laihemmaksi ja huonommaksi. Hän oli kuin nahan verhoama luuranko.

Hän seisoi eteisessä irrotellen liinaa pitkän ja laihan, alinomaa nytkähtelevän kaulansa ympäriltä ja hymyili omituisen säälittävästi. Nähdessään tuon nöyrän, alistuvan hymyn Levin tunsi kurkkuaan kouristavan.

— Tulin sinua katsomaan, sanoi Nikolai kaiuttomalla äänellä, hellittämättä hetkeksikään katsettaan Levinistä. — Aioin tulla jo kauan sitten, mutta terveys on ollut vähän huono. Nyt olen tullut paljon terveemmäksi, puhui hän sivellen partaansa suurella laihalla kämmenellään.

— Niin, niin! Levin vastasi. Ja häntä kammotti vielä enemmän, kun hän suudellessaan veljeään tunsi tämän ruumiin luisevuuden ja näki läheltä hänen suuret, oudosti tuikahtelevat silmänsä.

Muutamia viikkoja sitten Konstantin Levin oli kirjoittanut veljelleen, että tämä oli saamassa häneltä lähes 2.000 ruplaa jakamatta olleesta pienestä talonosasta, joka äskettäin oli myyty. Nikolai sanoi nyt tulleensa noita rahoja hakemaan ja samalla viivähtämään entisessä pesässään, koskettamaan kotoista maata saadakseen siitä muinaisten sankarien tavoin voimaa tulevaa toimintaansa varten. Vaikka häh oli käynytkin entistä kumarammaksi ja pituuteensa nähden suorastaan oudon laihaksi, hänen liikkeensä olivat yhtä nopeat ja äkilliset kuin ennenkin. Levin saattoi hänet työhuoneeseensa.

Vastoin entisiä tapojaan Nikolai pukeutui erityisen huolellisesti, kampasi säntillisesti harvat suorat hiuksensa ja astui hymyillen yläkertaan.

Hän oli mitä sydämellisimmällä ja iloisimmalla tuulella, kuten ennen lapsena. Hän saattoi ilman kiukkua mainita Sergei Ivanovitshinkin nimen. Nähtyään Agafja Mihailovnan hän laski leikkiä tämän kanssa ja kyseli entisiä palvelijoitaan. Tieto Parfen Denisitshin kuolemasta vaikutti hänen pahasti. Hänen kasvoillaan kuvastui säikähdys, mutta hän toipui heti.

— Johan hänellä oli ikääkin, hän sanoi ja vaihtoi keskustelun aihetta. — No niin, elelenpähän täällä sinun luonasi kuukauden tai pari ja sitten Moskovaan. Tiedätkö, että Mjahkov on tarjonnut minulle paikkaa, ja minä otan sen vastaan? Nyt minä järjestän elämäni kokonaan toisenlaiseksi, jatkoi hän. — Tiedätkö, että minä olen ajanut sen naisen pois?

— Marja Nikolajevnan? Mistä syystä?

— Oh, hän on iljettävä nainen! Hän aiheutti minulle niin paljon ikävyyksiä. — Mutta Nikolai ei kertonut, mitä ikävyyksiä ne olivat. Hän ei voinut sanoa, että oli ajanut Marja Nikolajevnan luotaan siksi, että tee oli ollut laihaa, ja ennen kaikkea siksi, että tämä oli hoitanut häntä kuin sairasta ainakin. — Ja toiseksi minä aion nyt kokonaan muuttaa elämäni. Tietysti minä olen, kuten kaikki muutkin, tehnyt tyhmyyksiä, mutta vähät minä varoista, kunhan vain olisi terveyttä. Ja terveyteni on, Jumalan kiitos, nyt paljon parempi.

Levin kuunteli ja mietti, mutta ei voinut keksiä mitään, mitä olisi sanonut. Luultavasti Nikolai arvasi sen, koska alkoi kysellä veljensä töistä; ja Levin alkoi mielellään kertoa itsestään, koska silloin hän saattoi puhua teeskentelemättä. Hän kertoi veljelleen suunnitelmistaan ja toimistaan.

Nikolai kuunteli, mutta nähtävästi kuultu ei kiinnostanut häntä.

Nämä kaksi ihmistä olivat sukulaisia ja niin läheisiä toisilleen, että pieninkin ele tai äänensävy ilmaisi kummallekin enemmän kuin mitä sanat koskaan voivat ilmaista.

Nyt molemmilla oli yksi ajatus, joka vaimensi kaikki muut — Nikolain sairaus ja kuoleman läheisyys. Mutta kumpikaan ei uskaltanut puhua siitä, ja mitä ikinä he puhuivatkin, kaikki oli valhetta, koska kaikki oli sen peittelyä, mikä täytti heidän mielensä. Levin ei ollut koskaan ollut niin iloinen siitä, että ilta päättyi ja oli aika mennä nukkumaan. Eikä hän ollut koskaan kenenkään vieraan seurassa, edes kaikkein virallisimmalla vierailullaan, ollut niin luonnoton ja valheellinen kuin nyt oman veljensä kanssa. Luonnottomuuden tunne ja katumus tekivät hänet vieläkin luonnottomammaksi. Hän olisi tahtonut itkeä rakasta kuolevaa veljeään, mutta hänen täytyi kuunnella ja ylläpitää keskustelua siitä, miten tuo veli vastaisuudessa oli elävä.

Koska talossa oli kosteaa ja ainoastaan yksi huone oli lämmitetty, Levin käski laittaa veljelleen vuoteen omaan makuuhuoneeseensa, sermin taakse.

Nikolai paneutui maata ja kääntelehti tuon tuostakin vuoteessaan rykien ja muristen joka kerta, kun rykiminen kesti kauemmin. Väliin hän huokaisi syvään ja sanoi: "Oi, hyvä Jumala!" Väliin taas, kun yskä oli tukehduttaa hänet, hän ärisi kiukuissaan: "S-saakeli!" Levin valvoi kauan ja kuunteli. Hänen päässään kierteli monenlaisia ajatuksia, mutta kaikkien pääpisteenä oli yksi — kuolema.

Kuolema, kaiken väistämätön loppu, tuli ensimmäisen kerran torjumattomalla voimalla hänen mieleensä. Se kuolema, joka jo asusti tuossa unissaan voihkivassa, pelkästä tottumuksesta vuoroin Jumalaa, vuoroin saatanaa avukseen huutavassa rakkaassa veljessä, ei ollut läheskään niin kaukana kuin hän ennen oli luullut. Se oli hänessä itsessäänkin, hän tunsi sen. Jollei tänään, niin huomenna, jollei huomenna, niin kolmenkymmenen vuoden päästä, mitä väliä sillä oli! Ja mitä se oli, tuo väistämätön kuolema, sitä ei hän tiennyt eikä ollut koskaan ajatellut, ei ollut osannut eikä uskaltanut ajatella. "Minä teen työtä, tahdon saada jotain aikaan ja olenkin unohtanut, että kaikki loppuu — kuolema tulee."

Hän istui pimeässä vuoteeseensa kyyristyneenä, kädet polvien ympärillä, ja mietti, pidättäen henkeään ajatuksen jännityksestä. Mutta mitä enemmän hän jännitti ajatustaan, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että epäämättä oli niin: hän oli todellakin unohtanut, jättänyt ottamatta huomioon elämässään yhden pienen seikan — sen, että kuolema tulee ja kaikki loppuu, että oli vallan turhaa mitään aloittaakaan ja että asiaa ei voinut mitenkään auttaa. Niin, se oli kauheata, mutta niin se oli.

"Mutta olenhan minä vielä elossa. Mitä minä nyt sitten teen, mitä minä teen?" puheli hän epätoivoissaan. Hän sytytti kynttilän, nousi varovaisesti, meni peilin luo ja alkoi katsella kasvojaan ja tukkaansa. Niin, ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän avasi suunsa. Takahampaat alkoivat jo pilaantua. Hän paljasti lihaksekkaat käsivartensa. Voimaa oli kyllä paljon. Mutta olihan Nikolai-veikollakin, joka tuolla nyt hengitti keuhkojensa jäänteillä, ollut terve ruumis. Ja yhtäkkiä hän muisti, miten he aikoinaan lapsina olivat menneet nukkumaan yhdessä ja odottaneet vain kotiopettajan poistumista ryhtyäkseen taas heittelemään toisiaan tyynyillä ja saadakseen nauraa, nauraa oikein sydämen pohjasta, niin ettei edes tuon Feodor Bogdanovitshin pelko voinut hillitä ylitsevuotavaa ja poreilevaa elämänilon tuntoa. "Ja nyt tuo luhistunut ontto rinta… ja minä, joka en tiedä mitä varten elän ja miten minun käy…"

— K-hä! K-hä! Oh, saakeli! Mitä sinä hääräät etkä nuku? kuului veljen ääni väliseinän takaa.

— En tiedä, mistä lie unettomuus tullut.

— Minä olen nukkunut hyvin. Ei enää nouse hikeäkään. Tulehan koettamaan. Eikö paita ole kuiva?

Levin kävi koettamassa, palasi taas vuoteeseensa ja sammutti kynttilän, mutta ei saanut vieläkään pitkään aikaan unta. Juuri kun hänelle oli parhaiksi alkanut selvitä kysymys siitä, miten järjestäisi elämänsä, ilmaantui uusi ratkaisematon kysymys — kuolema.

"Niin, hän kuolee, hän kuolee ennen ensi kevättä, ja miten minä voin häntä auttaa? Mitä minä voin sanoa hänelle? Mitä minä tiedän siitä? Minähän en muistanut sitä ensinkään."

XXXII

Levin oli jo kauan sitten pannut merkille, että silloin kun ihmisten seura tuntui ensi hetkenä pahalta heidän ylenmääräisen myöntyväisyytensä ja nöyryytensä vuoksi, se muuttui pian sietämättömäksi heidän ylenmääräisen vaativaisuutensa ja oikullisuutensa vuoksi. Hän tunsi, että niin kävisi myös Nikolai-veljen suhteen. Ja tosiaankin: Nikolai-veljen lempeys loppui pian. Jo toisena aamuna hän kävi ärtyisäksi ja härnäsi tahallaan veljeään kosketellen hänen arimpia kohtiaan.

Levin tunsi tehneensä väärin eikä voinut sitä auttaa. Hän tunsi, että jollei kumpikin heistä olisi teeskennellyt, vaan lausunut suoraan ajatuksensa ja tunteensa, niin olisivat he vain katsoneet toisiaan silmiin ja Konstantin olisi vain hokenut: "Sinä kuolet, sinä kuolet!" ja Nikolai olisi vain vastaillut: "Tiedän kuolevani, mutta pelkään, pelkään, pelkään!" Eivätkä he olisi mitään muuta puhuneet, jos olisivat puhuneet, mitä sydän sanoi. Mutta eihän niin voinut elää, ja siksi Konstantin oli koettanut tehdä sitä, mitä oli elinikänsä yrittänyt eikä ollut oppinut ja mitä monet, mikäli hän oli huomannut, niin hyvin osasivat, ilman sitä kun näytti olevan mahdoton elää: hän oli koettanut puhua toista kuin ajatteli ja alinomaa tuntenut, että se kuulosti valheelliselta ja että veli huomasi sen ja kärsi siitä.

Kolmantena päivänä Nikolai yllytti veljensä kertomaan taas koko suunnitelman ja alkoi itse moittivasti arvostella sitä, tahallaan sekoittaen sitä kommunismiin.

— Sinä olet vain ottanut vieraan ajatuksen, silponut sen ja tahdot soveltaa sitä sellaiseen, mihin sitä on mahdoton soveltaa.

— Minähän sanoin, ettei niillä ole mitään yhteistä. Kommunistit kieltävät omaisuuden, pääoman ja perimisen oikeutuksen, mutta minähän en kiellä tuota päästimulaa, Levinistä oli vastenmielistä käyttää tuollaisia sanoja, mutta ryhdyttyään kirjoittamaan teostaan hän oli väkisinkin yhä useammin joutunut käyttämään vieraskielisiä sanoja, — minä tahdon vain luoda järjestystä työn käyttöön.

— Juuri niin, sinä olet omaksunut vieraan ajatuksen, silponut siitä pois kaiken elinvoimaisen ja uskottelet sen olevan jotain uutta, sanoi Nikolai kaula kiukkuisesti nykien.

— Minun ajatuksellani ei ole mitään yhteistä…

— Kommunismissa, Nikolai Levin jatkoi ivan hymy huulilla ja vihan välke silmissä, — on toki sentään jonkinlainen, sanoisinko geometrinen selvyyden ja varmuuden viehätys. Kenties se on vain haavekuva. Mutta olettakaamme, että koko menneisyydestä voidaan tehdä pelkkä tabula rasa: ei ole omaisuutta eikä perhettä, ja samalla järjestyy työkin. Mutta sinulla ei ole mitään…

— Miksi sinä sekoitat asiat? Minä en ole koskaan ollut kommunisti.

— Mutta minä olen ollut ja tiedän, että se on ennenaikaista, joskin järkevää, ja että sille kuuluu tulevaisuus, kuten ensi vuosisatojen kristillisyydelle.

— Minä olen vain tahtonut osoittaa, että työvoimaa on katsottava luonnontieteelliseltä näkökannalta, toisin sanoen, tutkittava sen ominaisuudet…

— Se on aivan turhaa. Se voima löytää kyllä itse kehitysasteensa mukaisen toimintamuodon. Kaikkialla on ensin ollut orjia, sitten puoliviljelijöitä; ja onhan meilläkin puoliosatyöt, arennit, päiväläistyöt, — mitä sinä sitten etsit?

Levin kiivastui yhtäkkiä veljensä sanoista, sillä hän pelkäsi salaa, että tuo väite oli totta, että hän haki tasapainoa kommunismin ja tiettyjen muotojen välillä ja että se tasapaino tuskin oli mahdollinen.

— Minä haen tuottavia työkeinoja sekä itselleni että työväelle. Minä tahdon järjestää…, vastasi hän kiivaasti.

— Vielä mitä; niin kuin aina ennenkin sinä tahdot nytkin olla erikoinen, talonpoikien nylkemisessäkin sinulla pitää olla aatteet ja muut.

— No niin, sinä ajattelet niin, ja jätä minut rauhaan.

— Niin jätänkin ja heti paikalla! Mene helvettiin! Olin hiton tyhmä, kun tulin ensinkään!

Vaikka Levin kuinka koetti rauhoitella veljeään, Nikolai ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan sanoi vain, että oli parasta erota. Konstantin näki, että koko elämä oli käynyt Nikolaille sietämättömäksi.

Nikolai oli jo lähtövalmiina, kun Konstantin taas tuli hänen luokseen ja esitti hänelle luonnottoman anteeksipyynnön, jos oli jollain tavoin loukannut häntä.

— Sinä jalomielinen! sanoi Nikolai ja hymyili. — Jos tahdot olla oikeassa, niin voin suoda sinulle sen ilon. Sinä olet oikeassa; mutta minä lähden sittenkin!

Juuri ennen lähtöään Nikolai suuteli veljeään ja sanoi katsahtaen häneen äkkiä omituisen vakavasti:

— Älä sentään muistele minua pahalla, Kostja! — ja hänen äänensä värähteli.

Ne olivat ainoat vilpittömästi lausutut sanat. Levin ymmärsi niiden tarkoituksen: "Sinä näet ja tiedät, miten huonosti minun laitani on, ja kenties emme enää tapaa toisiamme", ne merkitsivät. Levin ymmärsi sen ja kyyneleet herahtivat hänen silmistään. Hän suuteli veljeään vielä kerran, mutta ei voinut eikä osannut sanoa mitään.

Kolmantena päivänä veljensä lähdön jälkeen Levinkin lähti ulkomaille. Tavatessaan junassa Shtsherbatskin, Kittyn serkun, Levin hämmästytti häntä suuresti synkkyydellään.

— Mikä sinun on?

— Eipähän mikään, muuten vain on iloa vähän maailmassa.

— Vähänkö? Lähdepäs sinäkin Pariisiin, niin nähdään onko iloa.

— En minä enää sellaisesta välitä. Minä olen jo lähempänä hautaa.

— Sepä merkillistä! sanoi Shtsherbatski nauraen. — Minä olen vasta valmistautunut aloittamaan elämääni.

— Niin minäkin vähän aikaa sitten ajattelin, mutta nyt minä tiedän kuolevani pian.

Levin sanoi sen, mitä tosiaankin oli ajatellut viime aikoina. Hän näki kaikessa vain kuolemaa tai sen lähenemistä. Mutta hänen alulle panemansa asia kiinnosti häntä sitä enemmän. Täytyihän jotenkin elää elämänsä loppuun, kunnes kuolema tulisi. Pimeys verhosi häneltä kaiken. Mutta juuri sen vuoksi hän tunsi, että ainoana johtolankana tuossa pimeydessä oli hänen työnsä, ja viimeisillä voimillaan hän pysytteli siinä kiinni.

NELJÄS OSA

I

Kareninin puolisot asuivat yhä saman katon alla ja tapasivat toisensa joka päivä, mutta olivat tuiki vieraita toisilleen. Aleksei Aleksandrovitsh oli ottanut säännökseen tavata vaimoaan joka päivä, jottei palvelusväki saisi syytä minkäänlaisiin oletuksiin, mutta väitteli päivällisen syömistä kotona. Vronski ei koskaan käynyt Kareninin kodissa, mutta Anna tapasi häntä muualla ja Aleksei Aleksandrovitsh tiesi sen.

Asema oli kiusallinen kaikille kolmelle, eikä yksikään heistä olisi voinut elää päivääkään siinä asemassa, jollei olisi toivonut sen pian muuttuvan ja pitänyt sitä vain ohimenevänä hankalana vaiheena. Aleksei Aleksandrovitsh odotti, että tuo rakkaus menee pian ohitse niin kuin kaikki muutkin, että kaikki unohtavat sen ja hänen nimensä pysyy tahrattomana. Anna, jonka ympärille tilanne oli rakentunut ja jolle se oli kaikkein kiusallisin, kykeni kestämään sitä vain siksi, ettei ainoastaan odottanut, vaan oli lujasti vakuuttunut, että koko ongelma ratkeaa ja selviää aivan pian. Hän ei lainkaan tiennyt, mikä sen selvittäisi, mutta uskoi lujasti, että selviäminen tapahtuisi aivan pian. Vronski, joka tahtomattaan oli Annan vaikutuksen alaisena, odotti myös jotain hänestä itsestään riippumatonta, joka selvittäisi kaikki vaikeudet.

Keskitalvella Vronskilla oli yksi sangen ikävä viikko. Hänet oli esitelty Pietariin saapuneelle ulkomaalaiselle prinssille, jolle hänen oli määrä näyttää Pietarin nähtävyyksiä. Vronski oli itse komea mies, lisäksi hän osasi käyttäytyä arvokkaan kunnioittavasti ja oli tottunut seurustelemaan ylhäisimpienkin henkilöitten kanssa; siksi hänet olikin valittu prinssin seuratoveriksi. Mutta tämä velvollisuus kävi hänelle sangen raskaaksi. Prinssi ei tahtonut laiminlyödä mitään, mistä kotona olisi saatettu kysyä, oliko hän sen Venäjällä nähnyt; ja hän halusi itsekin hyödyntää venäläisiä huvituksia niin paljon kuin mahdollista. Vronskin piti kaikessa olla hänen oppaanaan. Aamupäivisin ajeltiin katselemassa kaupungin nähtävyyksiä; iltaisin otettiin osaa kansallisiin huvituksiin. Prinssillä oli kerrassaan harvinainen terveys; voimistelu ja huolenpito omasta kehosta olivat tehneet hänestä niin voimakkaan, että huolimatta liiallisuuksista, joiden valtaan hän huvitellessaan antautui, hän näytti aina raikkaalta kuin vihreä ja kiiltävä hollantilaiskurkku. Prinssi oli matkustanut paljon, ja hänen mielestään nykyaikaisten mukavien liikenneyhteyksien tarkempia ansioita oli se, että saattoi helposti päästä osalliseksi eri maiden kansallisista huvituksista. Hän oli ollut Espanjassa, laulanut siellä serenadeja ja rakastellut mandoliinia soittavaa espanjatarta. Sveitsissä hän oli tappanut gemssin. Englannissa hän oli punainen hännystakki yllään ratsastanut aitojen yli, lyönyt vetoa ja tappanut 200 fasaania. Turkissa hän oli käynyt haaremissa, Intiassa ratsastanut norsulla ja halusi nyt Venäjällä saada maistaa kaikkia aitovenäläisiä huvituksia.

Vronski, joka oli ikään kuin prinssin seremoniamestarina, sai nähdä paljon vaivaa järjestäessään ohjelmaksi eri henkilöiden prinssille tarjoamia venäläisiä huvituksia. Ohjelmassa oli vauhtiajoa, blinejä, karhunmetsästystä, kolmivaljakkoajoa, mustalaisia ja venäläisiä astiansärkemisjuominkeja. Ja ihmeteltävän helposti prinssi omaksui venäläisen hengen, löi kumoon tarjottimen astioineen, piteli polvellaan mustalaisnaisia ja näytti ikään kuin kysyvän, oliko vielä jotain muutakin vai siihenkö rajoittuikin koko venäläinen henki.

Itse asiassa prinssiä miellyttivät kaikista venäläisistä huvituksista eniten ranskalaiset näyttelijättäret, balettitanssijatar ja valkealeimainen samppanja. Vronski oli tottunut prinssien seuraan, mutta — siitäkö syystä, että hän itse oli viime aikoina paljon muuttunut, vaiko tuon prinssin liian suuresta läheisyyden johdosta tämä viikko oli tuntunut hänestä pelottavan raskaalta. Hänellä oli koko viikon ollut sen tapainen tunne kuin voisi kuvitella olevan vaarallisen mielipuolen seuraksi määrätyllä ihmisellä, joka pelkää mielipuolta ja tämän läheisyyden vuoksi myöskin omaa järkeään. Hän oli havainnut välttämättömäksi olla hetkeksikään höllentämättä ankaran virallisen arvonannon sävyä, ettei joutuisi loukatuksi. Prinssi kohteli halveksivasti niitä ihmisiä, jotka Vronskin ihmetykseksi olivat valmiit kaikkeen toimittaakseen prinssille venäläisiä huvituksia. Hänen arvionsa venäläisistä naisista, joita hän halusi tutkia, sai Vronskin usein punastumaan vihasta. Pääsyy, miksi prinssin seura tuntui Vronskista niin painostavalta, oli se, että Vronski näki hänessä tahtomattaankin itsensä. Eikä tuo kuvastin mairitellut hänen itserakkauttaan. Siinähän näkyi vain sangen tyhmä, sangen itsetietoinen, sangen terve ja sangen siisti herrasmies eikä mitään muuta. Hän oli gentleman — sitä ei Vronski voinut kieltää: sävyisä ja vaatimaton ylempien seurassa, vapaa ja suora vertaistensa parissa ja halveksivan hyväntahtoinen alemmilleen. Vronski oli itse ollut samanlainen ja pitänyt sitä suurena ansionaan. Mutta prinssin nähden hän oli alempi, ja tuo halveksivan hyväntahtoinen suhde raivostutti häntä.

"Tyhmä kuin nauta! Olenko minä tosiaankin tuollainen?" hän ajatteli.

Kun hän sitten seitsemäntenä päivänä sanoi jäähyväiset Moskovaan lähtevälle prinssille ja sai kiitokset toimestaan, hän oli onnellinen tietäessään vapautuneensa nolosta asemastaan ja epämiellyttävästä peilistään. Hän hyvästeli prinssin asemalla heidän palatessaan karhunmetsästyksestä, joka oli ollut läpi yön kestävää näytöstä venäläisestä uljuudesta.

II

Palattuaan kotiin Vronski löysi kirjelapun Annalta. "Olen sairas ja onneton", kirjoitti Anna. "En voi lähteä ulos, mutta en myöskään voi enää kauempaa olla näkemättä teitä. Tulkaa illalla. Seitsemän aikaan Aleksei Aleksandrovitsh menee neuvostoon ja on siellä kymmeneen asti." Vronski ihmetteli hetkisen, että Anna kutsui hänet suoraan kotiinsa huolimatta aviomiehensä kiellosta, ja päätti mennä.

Vronski oli tänä talvena ylennetty everstiksi, hän oli eronnut rykmentistä ja asui yksin. Syötyään aamiaista hän paneutui heti sohvalle pitkäkseen, ja viidessä minuutissa hänen viime päivinä näkemiensä inhottavien kuvien muistot sekoittuivat mielikuviin Annasta ja karhunajajatalonpojasta, jolla oli ollut tärkeä osa karhunajossa, ja hän nukahti. Hän heräsi pimeässä vavisten pelosta ja sytytti kynttilän. "Mitä, mitä ihmettä se oli? Mitä kamalaa unta minä näinkään? Niin, niin. Oli kuin joku pieni, likainen, pörröpartainen talonpoika — niin kuin se yöllinen karhunajaja — olisi tehnyt jotain selkä kyyryssä ja yhtäkkiä alkanut puhua ranskaksi joitakin omituisia sanoja. Eihän siinä ollut mitään muuta", mietti hän. "Miksi se sitten oli niin hirveätä?" Hän muisti taas sanat, jotka tuo mies oli lausunut, ja kylmän väreet karmivat hänen selkäänsä.

"Mitä järjettömyyksiä!" hän ajatteli ja katsoi kelloaan.

Oli jo puoli yhdeksän. Hän soitti palvelijan sisään, pukeutui nopeasti ja lähti ulos unohtaen kokonaan unensa ja harmitellen vain myöhästymistään. Saapuessaan Kareninin asunnon luo hän katsahti kelloaan ja näki sen olevan kymmentä minuuttia vailla yhdeksän. Korkeat ja kapeat vaunut harmaine hevosineen odottelivat pääovella. Vronski tunsi ne Annan vaunuiksi. "Hän on lähdössä minun luokseni", ajatteli Vronski, "ja se olisi ollutkin parempi. Minun on hankala mennä tuohon taloon. Mutta vähät siitä, enhän minä voi ruveta lymyilemään", päätteli hän ja — tottuneena lapsuudesta asti vapaaseen, ujostelemattomaan käytökseen — nousi reestä ja astui ovea kohti. Samassa ovi avautui ja ovenvartija, matkavaippa käsivarrella, antoi merkin kuskille. Vronski, joka ei ollut tottunut huomaamaan pikkuseikkoja, huomasi nyt kuitenkin omituisen hämmästyksen ilmeen ovenvartijan kasvoilla tämän katsahtaessa häneen. Vronskin astuessa ovesta sisään Aleksei Aleksandrovitsh tuli vastaan, ja he olivat vähällä törmätä. Kaasuvalo lankesi suoraan Kareninin mustan hatun alta näkyville värittömille ja elottomille kasvoille ja majavannahkakauluksen välistä hohtavalle valkealle solmukkeelle. Hänen liikkumaton, himmeä katseensa kohdistui suoraan Vronskin kasvoihin. Vronski kumarsi, Aleksei Aleksandrovitsh kohotti kättään hattua kohti ja meni huuliaan purren ohitse. Vronski näki, kuinka hän taakseen katsomatta istuutui vaunuihin, otti ikkunasta vaipan ja kiikarin ja katosi. Vronski meni eteiseen. Hänen kulmansa olivat rypyssä, ja silmissä välkähteli vihainen ja ylpeä loiste.

"Miten inhottava tilanne!" hän ajatteli. "Jos hän suostuisi taistelemaan ja puolustaisi kunniaansa, voisin minäkin tehdä jotain, jotenkin ilmaista tunteeni; mutta tuo kurjuus ja raukkamaisuus… oh! Hän tekee minusta petturin, vaikken minä ole koskaan tahtonut enkä tahdo ketään pettää."

Wreden puistossa tapahtuneen selvittelyn jälkeen Vronskin mieli oli kovasti muuttunut. Hän oli täysin alistunut Annan heikkouteen, tämä kun antautui hänelle kokonaan ja vain odotti häneltä kohtalonsa ratkaisua, ja lakannut kuvittelemasta, että tämä salainen lemmensuhde voisi päättyä, kuten hän silloin oli ajatellut. Kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat olivat taas siirtyneet taka-alalle. Hän tunsi joutuneensa pois siitä toimintapiiristä, jossa kaikki oli määriteltyä, ja antautui kokonaan tunteensa valtaan, joka sitoi häntä yhä lujemmin Annaan.

Eteisessä hän kuuli Annan loittonevat askeleet. Hän ymmärsi Annan odotelleen ja kuulostelleen häntä ja palaavan nyt takaisin vierashuoneeseen.

— Ei! Anna huudahti nähdessään Vronskin, ja heti ensi sanalla kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, — ei, jos tällainen jatkuu, niin se tapahtuu vielä paljon, paljon pikemmin!

— Mikä, ystäväiseni?

— Mikäkö? Minä odotan ja kidun tunnin, kaksi… Ei, ei, en minä, en minä!… Enhän minä voi torua sinua. Varmaankaan et päässyt ennen. En minä enää!

Hän asetti molemmat kätensä Vronskin olkapäille ja loi mieheen pitkän, riemua täynnä olevan ja kuitenkin tutkivan katseen. Hän tutki Vronskin kasvoja viime näkemän jälkeen. Kuten aina heidän tavatessaan hän vertasi nytkin omaa — verrattomasti ihannoitua ja todellisuudessa mahdotonta — mielikuvaansa Vronskista todelliseen Vronskiin sellaisena, kuin tämä oli hänen edessään.

III

— Tuliko hän vastaasi? kysyi Anna, kun he olivat istuutuneet kattolampun alla olevan pöydän luo. — Se oli sinulle rangaistukseksi myöhästymisestäsi.

— Mutta kuinka siinä niin kävi? Hänenhän piti olla neuvostossa.

— Hän oli ja tuli ja lähti taas jonnekin. Mutta vähät siitä. Ei puhuta siitä enää. Missä sinä olet ollut? Yhäkö vain prinssin kanssa?

Anna tunsi tarkkaan hänen elämänsä. Vronski aikoi sanoa, ettei ollut nukkunut koko yönä ja oli siksi nukkunut päivällä, mutta ei raaskinut puhua siitä, kun näki edessään Annan kiihottuneet ja onnelliset kasvot. Ja hän sanoi, että hänen oli täytynyt käydä tekemässä selkoa prinssin lähdöstä.

— No nyt se on loppunut? Hän on lähtenyt jo?

— Niin on, Luojan kiitos. Sinä et usko, miten sietämätöntä se on minulle ollut.

— Miten niin? Sellaistahan se on teidän nuorten miesten tavallinenkin elämä, hän sanoi rypistäen kulmiaan ja alkoi irrottaa koukkua pöydällä olevasta virkkuutyöstä.

— Minä olen jo kauan sitten jättänyt sen elämän, Vronski sanoi kummeksuen Annan ilmeen muutosta ja koettaen ymmärtää sen merkityksen. — Ja minä myönnän, lisäsi hän suu hymyssä, valkea tiivis hammasrivi välkkyen, — että kuluneen viikon aikana sitä elämää katsellessani olen nähnyt itseni kuin peilistä, eikä se ole ollut hauskaa.

Anna piti virkkuuta käsissään, mutta ei virkannut, vaan suuntasi
Vronskiin omituisen, välkkyvän ja torjuvan katseen.

— Tänä aamuna Liza kävi luonani, — ne käyvät yhä luonani huolimatta
Lidia Ivanovnasta, — ja kertoi minulle teidän ateenalaisillastanne.
Kuinka iljettävää!

— Minä aioin juuri sanoa, että… Anna keskeytti hänet.

— Oliko se sama Therese, jonka sinä ennen tunsit?

— Minä aioin juuri…

— Kuinka te miehet olette inhottavia! Kuinka te ette käsitä, ettei nainen voi sitä unohtaa, puhui hän kiivastuen yhä enemmän ja siten paljastaen hermostumisensa syyn. — Mitä minä tiedän, mitä minä voin tietää kaikesta siitä? En muuta kuin mitä sinä itse kerrot. Ja mistä minä tiedän, onko se aina totta?

— Anna! Sinä loukkaat minua. Etkö sinä sitten luota minuun? Enkö minä ole sanonut sinulle, ettei minulla ole ainoatakaan ajatusta, jonka salaisin sinulta?

— Kyllä, kyllä, myönsi Anna koettaen karkottaa pois mustasukkaiset ajatuksensa, — mutta jos sinä tietäisit, miten raskasta minulla on!… Luotanhan minä, luotan… Mitä sinä aioit sanoa?

Mutta Vronski ei voinut heti muistaa, mitä oli aikonut sanoa. Nuo yhä tiheämmin sattuvat mustasukkaisuuden puuskat kauhistuttivat häntä ja kylmensivät salaa hänen tunnettaan, vaikka hän tiesikin, että mustasukkaisuus johtui rakkaudesta häneen. Kuinka usein hän olikaan vakuutellut itselleen, että Annan rakkaus oli hänen elämänsä onni; ja nythän Anna rakasti häntä niin kuin voi rakastaa nainen, jolle rakkaus on merkinnyt enemmän kuin mikään elämässä, — ja hän oli paljon kauempana onnesta kuin seuratessaan Annaa tämän lähtiessä Moskovasta. Silloin hän oli pitänyt itseään onnettomana, mutta onni oli ollut edessäpäin; nyt hän tunsi parhaimman onnen olevan jo takana. Anna ei ollut ensinkään sellainen, jollaisena Vronski oli häntä ensi aikoina pitänyt. Sekä henkisesti että fyysisesti hän oli muuttunut huonoon suuntaan. Hänen vartalonsa oli levinnyt kovasti, ja kun hän puhui näyttelijättärestä, hänen kasvoillaan oli ilkeä, rumentava ilme. Vronski katseli häntä sellaisin silmin kuin ihminen katselee poimimaansa kuihtuvaa kukkaa, jossa hän vaivoin enää havaitsee sitä kauneutta, jonka vuoksi on taittanut ja turmellut sen. Ja kuitenkin hän tunsi, että rakkauden ollessa voimakkaimmillaan hän olisi kenties voinut nyhtäistä sen sydämestään, jos olisi vain kovasti tahtonut; mutta nyt, kun hän ei huomannut tuntevansa erityistä rakkautta, hän tiesi, että heidän suhdettaan ei voinut katkaista.

— No niin, mitä sinä aioit sanoa? Minä ajoin riivaajan pois, lisäsi Anna. Riivaajaksi he nimittivät keskenään mustasukkaisuutta. — Niin, mitä sinä aioit sanoa siitä prinssistä? Miksi sinun oli niin raskasta?

— Oi, aivan sietämätöntä! Vronski sanoi koettaen tavoittaa häipynyttä ajatuksen lankaa. — Hänelle ei ole eduksi se, että häneen tutustuu lähemmin. Jos hänet pitäisi määritellä, niin hän on mielestäni kuin hyvin ruokittu eläin, jollaiset saavat näyttelyssä ykkösmitalit, eikä mitään muuta, hän sanoi harmistuneesti, ja tuo hänen harminsa kiinnosti Annaa.

— Eihän, miten niin? väitti Anna vastaan. — Onhan hän sentään paljon nähnyt, sivistynyt.

— Se on kokonaan eri sivistystä tuo heidän sivistyksensä. Hän on nähtävästi sivistynyt vain siksi, että saisi halveksia sivistystä, niin kuin he halveksivat kaikkea, paitsi eläimellisiä huvituksia.

— Mutta tehän pidätte kaikki noista eläimellisistä huvituksista,
Anna sanoi, ja Vronski huomasi taas hänen karttavan, synkän katseensa.

— Miksi sinä oikeastaan puolustat häntä? kysyi Vronski hymyillen.

— Enhän minä puolusta, minulle se on aivan yhdentekevää; minä vain ajattelen, että jollet sinä itse pitäisi niistä huvituksista, olisit voinut kieltäytyäkin. Mutta sinua huvittaa katsella Thereseä Eevan puvussa…

— Taaskin, taaskin riivaaja! Vronski sanoi tarttuen Annan pöydällä lepäävään käteen ja suudellen sitä.

— Mutta minä en voi sille mitään! Sinä et tiedä, miten minä olen kitunut sinua odottaessani! Minä en usko olevani mustasukkainen. Ei se ole mustasukkaisuutta. Minä luotan sinuun, kun sinä olet siinä minun luonani; mutta kun sinä jossain yksinäsi vietät minulle käsittämätöntä elämää…

Anna veti päänsä kauemmaksi ja irrotti viimeinkin koukun virkkuutyöstään. Valkea villalanka välkkyi lampun valossa, kun silmukat alkoivat etusormen auttamina perä perää puikahdella päällekkäin, ja kirjaillun kalvosimen verhoama hento ranne käännähteli hermostuneen näköisesti edestakaisin.

— No kerrohan, missä Aleksei Aleksandrovitsh tuli sinua vastaan? kysyi hän äkkiä luonnottomasti helähtävällä äänellä.

— Me satuimme ovessa vastakkain.

— Ja hän tervehti sinua näin?

Anna venytti kasvonsa pitkiksi, ummisti puoleksi silmänsä, pani kätensä yhteen ja muutti nopeasti ilmettään. Vronski huomasi yhtäkkiä hänen kauniilla kasvoillaan saman ilmeen, joka Aleksei Aleksandrovitshilla oli ollut hänen tervehtiessään. Vronski hymyili, ja Anna herahti iloiseen, rinnasta tulevaan nauruun, joka oli hänen viehättävimpiä puoliaan.

— Minä en voi käsittää häntä, Vronski sanoi. — Jos hän olisi jättänyt sinut syksyisen tunnustuksesi jälkeen, jos hän olisi haastanut minut kaksintaisteluun, niin minä käsittäisin, mutta sietää sellaista asemaa… Hänhän kärsii siitä, näkeehän sen.

— Hän? Anna sanoi ivallisesti hymähtäen. — Hän on täysin tyytyväinen.

— Miksi me kaikki kidutamme toisiamme, kun kaikki voisi olla niin hyvin?

— Hän ei kidu. Kyllä minä tunnen hänet ja sen valheen, jonka läpitunkema hän on. Voiko ihminen, joka tuntee jotain, elää sillä tavoin kuin hän minun kanssani elää? Hän ei ymmärrä mitään eikä tunne mitään. Saattaako mies, joka jotain tuntee, elää rikollisen vaimonsa kanssa samassa kodissa? Ja vielä puhua hänen kanssaan? Sanoa sinuksi?

Ja taaskin hän tahtomattaan viehättyi esittämään miestään: "Sinä, ma chère, sinä, Anna!"

— Hän ei ole mies eikä ihminen, vaan nukke. Kukaan muu ei sitä tiedä, mutta minä tiedän. Oo, jos minä olisin hänen sijassaan, olisin jo kauan sitten tappanut, repinyt palasiksi sellaisen vaimon kuin minä olen, enkä enää puhuttelisi minua: "Sinä, ma chère, sinä, Anna." Hän ei ole ihminen, vaan ministeriökone. Hän ei ymmärrä sitä, että minä olen sinun vaimosi, että hän on vieras ja liikaa… Ei puhuta siitä!

— Sinä et ole oikeudenmukainen, ystäväni! Vronski sanoi koettaen rauhoitella häntä. — Mutta sama se, ei puhuta hänestä. Kerro minulle mitä olet tehnyt? Ja mikä sinua on vaivannut? Mitä tohtori on sanonut siitä?…

Anna katsoi häneen silmissään ivallinen ilo. Hän muisti nähtävästi vielä muitakin naurettavia ja rumia puolia miehestään ja odotti hetkeä niiden kertomiseen.

Mutta Vronski jatkoi:

— Minä arvaan, ettei se ole mitään tautia, vaan tilastasi johtuvaa.
Milloin se tapahtuu?

Ilakoiva välke katosi Annan silmistä, ja entinen ilme vaihtui uuteen, hiljaiseen, surumieliseen hymyyn, joka kätki jonkin toiselle tuntemattoman salaisuuden.

— Pian, pian. Sinä sanot aina, että meidän tilanteemme on kiduttava ja että se täytyy selvittää. Jos sinä tietäisit, miten raskas se minulle on, mitä kaikkea minä antaisin saadakseni vapaasti ja rohkeasti rakastaa sinua! Minä en kiduttaisi itseäni enkä sinua mustasukkaisuudellani… Ja niin on pian käyvä, joskin toisella tavoin kuin me olemme ajatelleet.

Ja ajatellessaan, kuinka oli käyvä, Anna tunsi itsensä niin säälittäväksi, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hänen täytyi hetkeksi vaieta. Hän laski Vronskin käsivarrelle sormusten koristaman valkean kätensä, joka hohti ja välkähteli lampun valossa.

— Se ei tapahdu niin kuin me olemme luulleet. Minä en olisi tahtonut puhua siitä, mutta sinä pakotit minut. Pian, pian kaikki ratkeaa, ja me rauhoitumme jokainen emmekä enää tuskittele.

— Minä en käsitä, Vronski sanoi käsittäen kuitenkin.

— Sinä kysyit, milloin. Pian. Ja minä en selviä hengissä. Älä keskeytä! Ja Anna kiiruhti puhettaan. — Minä tiedän sen ja tiedän varmasti. Minä kuolen, ja olen hyvilläni, että päästän siten vapauteen itseni ja teidät.

Kyyneleet vierivät hänen silmistään. Vronski kumartui hänen kätensä puoleen ja alkoi suudella sitä koettaen salata liikutuksensa, jonka tiesi vallan aiheettomaksi, mutta jota ei jaksanut voittaa.

— Niin, niin, parasta onkin niin, Anna virkkoi puristaen voimakkaasti Vronskin kättä. — Mitään muuta keinoa ei olekaan.

Vronski toipui ja kohotti päätään.

— Mitä lorua! Mitä järjetöntä lorua sinä puhut!

— Ei, totta se on.

— Mikä, mikä on totta?

— Että minä kuolen. Olen nähnyt sellaisen unen.

— Unen? toisti Vronski ja muisti samalla unissaan näkemänsä talonpojan.

— Niin, unen, Anna sanoi. — Minä näin sen jo kauan sitten. Olin juoksevinani makuuhuoneeseeni, josta minun piti hakea jotain tai saada kuulla jotain: sinähän tiedät miten unissa on, puhui hän silmät pyöreänä kauhusta, — ja makuukamarin nurkassa törrötti jotakin.

— Oh, mitä lorua! Kuinka voit uskoa…

Mutta Anna ei antanut keskeyttää itseään. Se, mitä hän puhui, oli hänelle siinä määrin tärkeää.

— Se kääntyi, ja minä huomasin, että se oli mies, pörröpartainen, pieni ja hirveännäköinen talonpoika. Minä aioin juosta pois, mutta se kumartui säkkinsä ääreen ja kopeloi sieltä jotain…

Hän näytti, miten mies oli kopeloinut säkkiään. Kauhu kuvastui hänen kasvoistaan. Ja oman unensa muistaessaan Vronski tunsi samanlaista kauhua.

— Se kopeloi ja puhui ranskaa nopeasti ja, tiedät kyllä, tavallaan keimailevan sorakielisesti: Il faut le battre le fer, le broyer, le pétrir… Ja minä tahdoin herätä pelosta ja heräsinkin, mutta ainoastaan unissani. Ja aloin kysellä itseltäni, mitä kummaa se saattaisi merkitä. Ja Kornei sanoo minulle: "Lapsivuoteeseen, lapsivuoteeseen kuolette, lapsivuoteeseen, rouva kulta"… Ja minä heräsin…

— Mitä lorua, mitä lorua! puheli Vronski, mutta tunsi itse, että hänen äänestään puuttui kokonaan vakuuttavuus.

— Mutta emme puhu siitä. Soitahan kelloa, minä pyydän tuomaan teetä.
Odota hiukan, ei kestä enää kauan…

Mutta hän pysähtyi äkkiä. Hänen kasvojensa ilme muuttui silmänräpäyksessä. Kauhu ja kiihtymys vaihtui yhtäkkiä hiljaisen, vakavan ja autuaan tarkkaavaisuuden ilmeeseen. Vronski ei voinut ymmärtää tuon muutoksen merkitystä. Anna kuulosteli uuden elämän liikehdintää sisällään.

IV

Kohdattuaan Vronskin asuntonsa portailla Karenin oli mennyt italialaiseen oopperaan, kuten oli aikonutkin. Siellä hän oli istunut kahden näytöksen ajan ja tavannut kaikki ne, joita oli tahtonut tavata. Tultuaan kotiin hän katseli tarkasti naulakkoa ja huomattuaan, ettei missään ollut sotilaspäällystakkia, hän meni tapansa mukaan työhuoneeseen. Mutta vastoin tapaansa hän valvoi ja käveli edestakaisin työhuoneessa kello kolmeen saakka yöllä. Vihan tunne Annaa kohtaan, joka ei tahtonut noudattaa säädyllisyyden vaatimuksia eikä täyttää ainoata hänelle määrättyä ehtoa: olla tapaamatta rakastajaansa kotona, ei antanut hänelle rauhaa. Anna ei ollut täyttänyt tätä vaatimusta, joten Aleksei Aleksandrovitshin tuli rangaista häntä ja panna uhkauksensa käytäntöön: hakea avioeroa ja riistää häneltä poika. Aleksei Aleksandrovitsh tunsi kaikki tähän tehtävään liittyvät vaikeudet, mutta hän oli sanonut tekevänsä niin, ja hänen täytyi nyt täyttää uhkauksensa. Kreivitär Lidia Ivanovna oli antanut hänelle viittauksia siitä, että se oli paras keino hänen asemansa selvittämiseksi, ja viimeaikainen avioerokäytäntö oli kehittänyt alan sellaiselle asteelle, että Aleksei Aleksandrovitshin arveli muodollisten vaikeuksien voittamisen olevan mahdollista. Sitä paitsi yksi onnettomuus oli tuonut mukanaan toisia, ja vierasheimoisten oloja ja Zaraiskin läänin peltojen kastelua koskevat asiat olivat tuottaneet Aleksei Aleksandrovitshille sellaisia ikävyyksiä viranhoidon parissa, että hän oli viime ajat ollut äärimmäisen hermostunut.

Hän ei saanut unta koko yönä, ja hänen vihansa kasvoi jonkinlaisessa suunnattomasti suurenevassa sarjassa, saavuttaen aamulla äärimmäisen rajansa. Hän pukeutui nopeasti ja lähti vaimonsa kamariin heti kun kuuli tämän nousseen ylös. Hän astui sisään ikään kuin kantaen täyttä vihan maljaa, varoen sen läikkymistä, ettei olisi vihan myötä kadottanut välienselvittelyyn tarvitsemaansa tarmoa.

Anna, joka luuli niin hyvin tuntevansa miehensä, hämmästyi Aleksei Aleksandrovitshin ulkonäköä tämän astuessa ovesta sisään. Otsa oli kurtussa ja silmät katsoivat synkästi eteensä Annan katsetta karttaen; suu oli lujasti ja halveksivasti kiinni. Hänen käynnistään, liikkeistään ja äänensävystään kuvastui päättäväisyys ja varmuus, jollaista Anna ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tervehtimättä vaimoaan hän meni suoraan kirjoituspöydän luo, otti avaimen ja avasi laatikon.

— Mitä te tahdotte? huudahti Anna.

— Teidän rakastajanne kirjeitä, sanoi mies.

— Niitä ei ole täällä, Anna sanoi työntäen laatikon kiinni. Mutta tästä liikkeestä Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi arvanneensa oikein ja tempaisi Annan käden raa'asti syrjään sysäten itselleen salkun, jossa tiesi vaimon pitävänsä arvokkaimpia papereitaan. Anna aikoi riistää sen pois, mutta Aleksei Aleksandrovitsh sysäsi hänet luotaan.

— Istukaa! Minun täytyy puhua kanssanne, hän sanoi asettaen salkun kainaloonsa ja puristaen sitä niin jäntevästi, että olkapää kohosi.

Anna katsoi häneen ihmetellen ja arkaillen eikä sanonut mitään.

— Minähän sanoin teille, etten salli teidän ottaa vastaan rakastajaanne minun kodissani.

— Minun täytyi tavata hänet, jotta… Anna pysähtyi keksimättä mitä sanoisi.

— En halua mitään yksityiskohtaisia tietoja siitä, miksi naisen täytyy tavata rakastajaansa.

— Minä aioin… minä vain… Anna sanoi sävähtäen punaiseksi.
Miehen raakuus hermostutti häntä ja antoi hänelle rohkeutta. —
Ettekö todellakaan tunne, kuinka helppo teidän on loukata minua? hän
sanoi.

— Loukata voi vain kunniallista miestä ja kunniallista naista, mutta jos sanoo varkaalle, että hän on varas, on se vain tosiasian toteamista.

— Tuollaista julmuutta minä en olisi teiltä odottanut.

— Te sanotte julmuudeksi sitä, että mies antaa vaimolleen täyden vapauden ja kunniallisen nimensä turvan sillä ainoalla ehdolla, että vaimo noudattaa säädyllisyyden vaatimuksia. Onko se julmuutta?

— Se on pahempaa kuin julmuus, se on alhaisuutta, jos tahdotte sen tietää! huudahti Anna vihan vimmassa ja nousi aikoen lähteä huoneesta.

— Ei! Aleksei Aleksandrovitsh huudahti vinkuvalla äänellään, joka oli nyt kohonnut kokonaisen sävelaskeleen tavallista korkeammalle; hän tarttui isoilla sormillaan Annan käteen niin lujasti, että siihen painui rannerenkaasta punainen jälki, ja työnsi Annan väkisin paikoilleen. — Alhaisuuttako? Jos te tahdotte käyttää sitä sanaa, niin alhaisuutta on hylätä rakastajansa vuoksi miehensä ja poikansa ja kuitenkin syödä miehensä leipää!

Anna painoi päänsä alas. Hän ei sanonut sitä, mitä oli sanonut eilen rakastajalleen: että Vronski oli hänen oikea miehensä ja että tämä toinen oli liikaa. Hän ei edes ajatellut sitä. Hän tunsi miehensä sanojen koko totuuden ja sanoi vain hiljaa:

— Te ette voi kuvata minun asemaani huonommaksi kuin miksi sen itse käsitän; mutta minkä vuoksi te puhutte minulle siitä?

— Minkäkö vuoksi puhun? jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh yhtä kiukkuisesta — Siksi että te tietäisitte, että minä ryhdyn keinoihin tehdäkseni lopun tästä tilanteesta, koska ette suostunut täyttämään tahtoani edes säädyllisyyden noudattamisessa.

— Pian se loppuu muutenkin, Anna sanoi, ja taas kihosivat kyyneleet silmiin hänen ajatellessaan läheistä, toivottavalta tuntuvaa kuolemaa.

— Se loppuu pikemmin kuin te rakastajanne kanssa olette ajatelleet!
Te kaipaatte vain eläimellisen intohimonne tyydyttämistä…

— Aleksei Aleksandrovitsh! En edes puhu mitään jalomielisyydestä, mutta onhan kunnotonta lyödä kaatunutta.

— Niin, te ajattelette vain itseänne, mutta vähät välitätte sen ihmisen kärsimyksistä, joka on ollut teidän miehenne. Teille on vallan yhdentekevää, onko hänen elämänsä romahtanut iäksi ja kuinka paljon hän on käl…kär…kälsinyt.

Aleksei Aleksandrovitsh puhui niin nopeasti, että sekosi sanoissaan, ei saanut sanottua tuota sanaa ja lausui sen lopultakin väärin. Annaa alkoi naurattaa, mutta samassa hän jo häpesi, että oli voinut pitää mitään naurettavana sellaisena hetkenä. Ja ensimmäisen kerran hän koki hetkisen ajan miehensä tunteita, kuvitteli olevansa tämän asemassa, ja hänelle tuli miestä sääli. Mutta mitä hän saattoi tehdä tai sanoa? Hän painoi päänsä ja oli vaiti. Aleksei Aleksandrovitsh oli myös jonkin aikaa vaiti ja jatkoi sitten vähemmän vinkuvalla, kylmällä äänellä, painottaen mielivaltaisesti sanoja, jotka eivät olleet erityisen tärkeitä.

— Minä tulin sanomaan teille… alkoi hän.

Anna katsahti häneen. "Ei, minusta vain näytti siltä", hän ajatteli muistellessaan miehen ilmettä silloin, kun tämä oli kompastunut sanaan kärsinyt', "ei, mitä voisikaan tuntea tuollainen sameasilmäinen, itseensä tyytyväinen ihminen?"

— Minä en voi muuttaa mitään, Anna kuiskasi.

— Minä tulin sanomaan teille, että matkustan huomenna Moskovaan enkä palaa enää tähän taloon, ja te saatte kuulla päätöksestäni asianajajalta, jolle uskon avioerohakemukseni. Ja poikani muuttaa sisareni luo, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh muistellen turhaan, mitä muuta oli aikonut sanoa pojastaan.

— Te tahdotte ottaa Serjozhan tuottaaksenne minulle kipua, Anna sanoi katsoen miestään kulmainsa alta. — Ettehän te rakasta häntä… Antakaa Serjozhan jäädä.

— Niin, minä olen kadottanut rakkauteni poikaanikin, sillä inhoni teitä kohtaan on ulottunut häneen asti. Mutta minä otan hänet kuitenkin.

Ja hän aikoi lähteä, mutta Anna pidätti häntä.

— Aleksei Aleksandrovitsh antakaa Serjozhan jäädä! kuiskasi hän vielä kerran. — Mitään muuta en pyydä. Antakaa Serjozhan jäädä minun. Minä synnytän pian, antakaa Serjozhan jäädä!

Aleksei Aleksandrovitsh sävähti punaiseksi, tempasi käsivartensa irti
Annan kädestä ja lähti äänettömänä huoneesta.

V

Kuuluisan pietarilaisen asianajajan odotushuone oli täynnä, kun Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään. Kolme naista: mummo, nuori neiti ja pyylevä kauppiaanrouva, ja kolme herraa: saksalainen pankkiiri, sormus sormessa, parrakas kauppias ja äkäinen virkapukuinen virkamies, risti kaulassa, olivat nähtävästi odottaneet jo kauankin. Kaksi apulaista kirjoitti eri pöytien ääressä, niin että kynät rapisivat. Kirjoitusvälineet, joiden innokas harrastaja Aleksei Aleksandrovitsh oli, olivat erityisen hyvät, sen hän huomasi heti. Toinen apulaisista kääntyi silmiään siristellen ja tylysti Aleksei Aleksandrovitshin puoleen nousematta paikaltaan:

— Mitä te haluatte?

— Minulla on asiaa asianajajalle.

— Asianajaja on varattu, vastasi apulainen viitaten odottajiin ja jatkoi kirjoittamistaan.

— Eikö häneltä liikenisi hetkinen? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.

— Hän ei ole koskaan vapaana, hän on aina kiireinen. Suvaitkaa odottaa.

— No, olkaa hyvä sitten ja antakaa hänelle minun korttini, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi arvonsa tuntien: hän huomasi, ettei voisi salata henkilöllisyyttään.

Apulainen otti kortin, vilkaisi sen sisältöä ja meni ilmeisen tyytymättömänä ovesta sisään.

Aleksei Aleksandrovitsh oli periaatteessa julkisen oikeuden puolella, mutta tuntemiensa korkeampien viranomaiskäytäntöjen johdosta hän ei voinut hyväksyä sen soveltamisen kaikkia yksityiskohtia, vaan arvosteli niitä sikäli kuin mitään korkeimmalla taholla vahvistettua yleensä saattoi arvostella. Koko hänen elämänsä oli kulunut hallinnollisessa toiminnassa, ja siksi hänen ankaraakin arvosteluaan lievensi huomattavasti se, että hänen mielestään virheitä ei voinut välttää missään asiassa ja että asiat olivat aina korjattavissa. Uusissa oikeuselimissä hän ei hyväksynyt asianajotoimen saamaa asemaa. Hän ei ollut kuitenkaan tähän päivään asti ollut kosketuksissa asianajotoiminnan kanssa ja oli sen vuoksi vastustanut sitä ainoastaan teoreettisesti; mutta nyt asianajajan vastaanottohuoneesta syntynyt vaikutelma lisäsi tuntuvasti hänen vastenmielisyyttään.

— Tulee heti, sanoi apulainen, ja parin minuutin kuluttua ovesta ilmaantui asianajaja itse ja jostain hänen kanssaan neuvotteleva vanha, kookas lakimies.

Asianajaja oli pieni, jäntevä, kaljupäinen herra, jolla oli tummanpunertava parta, vaaleat, tuuheat kulmakarvat ja voimakkaasti kaartuva otsa. Hän oli — valkeasta solmukkeesta ja kaksinkertaisista kellonvitjoista kiiltäviin kenkiin saakka — pukeutunut kuin sulhanen. Kasvot olivat viisaat ja talonpoikaiset, mutta puku keikarimainen ja epäaistikas.

— Olkaa hyvä, sanoi asianajaja kääntyen Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. Ja päästäen Kareninin juhlallisen näköisenä edelleen hän astui itse jäljestä ja sulki oven. — Olkaa hyvä, hän viittasi paperien täyttämän kirjoituspöydän vieressä olevaan nojatuoliin. Itse hän istuutui pieniä, vaaleakarvaisia, lyhytsormisia käsiään hykerrellen omalle valtaistuimelleen ja pani päänsä kallelleen. Mutta juuri kun hän oli ehtinyt ottaa rauhallisen asennon, lensi pöydän yllä pieni koi. Odottamattoman vikkelästi asianajaja kohotti kätensä, otti koin kiinni ja laskeutui taas entiseen asentoonsa.

— Ennen kuin alan puhua asiastani, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh joka oli ihmetellen seurannut asianajajan liikkeitä, — minun täytyy huomauttaa, että sen asian, josta tulin puhumaan kanssanne, on pysyttävä salaisuutena.

Tuskin huomattava hymy värähdytti asianajajan punertavia, riippuvia viiksiä.

— Minä en olisikaan asianajaja, jollen osaisi säilyttää minulle uskottuja salaisuuksia. Mutta jos te tahdotte vahvistuksen…

Aleksei Aleksandrovitsh katsahti häneen ja näki, että hänen viisaat, harmaat silmänsä nauroivat ja näyttivät jo tietävän kaiken.

— Tunnetteko minun nimeni? jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh.

— Tunnen teidät ja tiedän, hän sieppasi taas kiinni lentävän koin, — tärkeän toimintanne, kuten jokainen venäläinen, vastasi asianajaja kumartaen.

Aleksei Aleksandrovitsh huoahti rohkeuttaan kooten. Rohjettuaan kerran aloittaa hän jatkoi tavallisella vinkuvalla äänellään, arkailematta ja änkyttämättä, muutamia sanoja korostaen:

— Olen onnettomuudeksi joutunut petetyn aviomiehen asemaan ja tahdon katkaista kaikki suhteeni vaimooni, toisin sanoen, ottaa avioeron, mutta sillä tavoin, että poika tulee myös eroamaan äidistään.

Asianajajan harmaat silmät koettivat näyttää vakavilta, mutta vilkkuivat hillitöntä iloa, ja Aleksei Aleksandrovitsh näki, ettei se ollut pelkkää edullisen tilauksen synnyttämää iloa, vaan suoranaista voitonriemun välkettä, samantapaista kuin se pahaenteinen välke, jonka hän oli nähnyt vaimonsa silmissä.

— Te haluatte minun myötävaikuttavan eron saamiseen.

— Niin juuri. Mutta minun täytyy sanoa teille jo edeltäpäin, että tulen kenties paljonkin vaivaamaan teitä. Tulin nyt vain neuvottelemaan kanssanne asiasta. Minä toivon avioeroa, mutta minulle ovat tärkeitä ne muotoseikat, joita sen saamiseksi vaaditaan. Jolleivät ne sovellu yhteen minun vaatimusteni kanssa, jätän laillisen erohankkeen sikseen.

— Niinpä tietenkin, sanoi asianajaja, — no, sehän on aina teidän vallassanne.

Asianajaja loi silmänsä Aleksei Aleksandrovitshin jalkoihin, ettei loukkaisi vierastaan liian iloisella ilmeellään. Hänen kätensä nytkähti, kun hän huomasi koin vieraansa nenän edessä, mutta pidättyi sieppaamasta sitä kunnioituksesta Aleksei Aleksandrovitshin asemaa kohtaan.

— Joskin meidän tätä asiaa koskevat säädöksemme ovat pääpiirteittäin minulle tutut, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh — haluaisin tietää, kuinka sellaiset asiat käytännössä suoritetaan.

— Te tahdotte, asianajaja vastasi kohottamatta katsettaan ja mukautuen mielihyvin vieraansa äänilajiin, — että minä esittäisin teille ne tiet, joita päästään toivomaanne päämäärään?

Ja saatuaan vieraaltaan myöntävän nyökkäyksen hän jatkoi vilkaisten vain silloin tällöin Aleksei Aleksandrovitshin punaisten täplien peittämiin kasvoihin.

— Avioero on meidän lakimme mukaan, hän sanoi, äänessään pieni paheksunnan vivahde Venäjän asiaa koskevia säädöksiä kohtaan, — mahdollinen, kuten tiedätte, seuraavissa tapauksissa… Odottakaa vähän! huomautti hän ovesta kurkistavalle apulaiselleen, mutta nousi kuitenkin, sanoi muutaman sanan ja istuutui paikalleen. — Seuraavissa tapauksissa; kun puolisot ovat fyysisesti poikkeavia tai ovat asuneet viisi vuotta erossa toisistaan tietämättä, jatkoi hän koukistaen karvaisen pikkusormensa, — toiseksi haureussyistä (sen sanan hän lausui silminnähtävällä mielihyvällä). — Alijaotukset ovat seuraavat (hän koukisti yhä paksuja sormiaan, vaikka päätapaukset ja alijaotukset eivät voineet kuulua yhteen); miehen fyysiset viat ja vaimon fyysiset viat, sitten miehen aviorikos ja vaimon aviorikos. Koska sormet loppuivat, avasi hän ne kaikki suoraksi ja jatkoi: — Tämä on teoreettinen näkökanta; mutta minun käsittääkseni te soitte minulle sen kunnian, että käännyitte puoleeni saadaksenne selville, miten tätä lakia käytännössä sovelletaan. Ja sen tähden minun täytyy kokemukseni nojalla sanoa teille, että avioerotapaukset nojautuvat kaikki — mikäli minä ymmärrän, muuhun kuin fyysisiin vammoihin tai tietymättömissä oloon…

Aleksei Aleksandrovitsh nyökäytti myöntävästi päätään.

— Ne nojautuvat seuraaviin seikkoihin: toisen puolison aviorikokseen ja yhteisestä sopimuksesta tehtyyn rikollisen puolen paljastamiseen, tai — jollei yhteistä sopimusta ole — toisen syylliseksi todistamiseen vastoin hänen tahtoaan. Minun täytyy myöntää, että viimeinen tapaus on käytännössä sangen harvinainen, sanoi asianajaja vilkaisten ohimennen vieraaseensa ja vaikeni kuin pistoolikauppias, joka on kuvannut kummankin asemerkin edut ja odottaa ostajansa valintaa. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh oli vaiti, ja asianajaja jatkoi: — Tavallisin ja yksinkertaisin tapa on mielestäni yhteisestä sopimuksesta tehty aviorikos. En uskaltaisi ilmaista asiaa näin, jos en puhuisi sivistyneen henkilön kanssa, asianajaja sanoi, — mutta oletan teidän ymmärtävän, mitä tarkoitan.

Aleksei Aleksandrovitsh oli kuitenkin niin hermostunut, ettei heti ymmärtänyt yhteisestä sopimuksesta tehdyn aviorikoksen järkevyyttä, ja ilmaisi tuon neuvottomuutensa katseessaan. Mutta asianajaja tuli hänelle avuksi.

— Puolisot eivät enää voi elää yhdessä, pitäkäämme kiinni siitä. Ja kun molemmat ovat yhtä mieltä avioelämän mahdottomuudesta, eivät pikkuseikat ja muodollisuudet merkitse mitään. Ja samalla se on yksinkertaisin ja varmin keino.

Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi asian nyt täydellisesti. Mutta hänellä oli uskonnollisia periaatteita, jotka kielsivät tuon keinon käyttämisen.

— Tässä tapauksessa se ei voi tulla kysymykseen, hän sanoi. — Tässä on vain yksi tapaus mahdollinen: rikoksen todistaminen hallussani olevien kirjeitten avulla.

Kuullessaan kirjeistä veti asianajaja henkeään ja päästi ohuen, valittavan ja ylenkatseellisen äännähdyksen.

— Tämänlaatuiset asiat ratkaistaan, kuten tiedätte, hengellisessä virastossa ja papit ja esipapit pitävät kovasti mitä yksityiskohtaisimmista tiedoista näissä asioissa, hän sanoi osoittaen hymyllään, ettei esipappien maku ollut hullumpi. — Kirjeet voivat epäilemättä toimia osittaisena todistuskappaleena; mutta vaaditaan myöskin suoranaisia silminnäkijöiden todisteita. Jos te yleensä teette minulle sen kunnian, että uskotte minulle asianne, niin sallikaa minun valita ne keinot, joita on käytettävä. Se joka tahtoo tuloksia, rohkenee käyttää keinoja.

— Jos niin on… aloitti Aleksei Aleksandrovitsh äkkiä kalvenneena; mutta samassa asianajaja nousi ja meni taas ovelle puhuttelemaan apulaistaan, joka oli uudelleen tullut keskeyttämään.

— Sanokaa sille rouvalle, ettei meille halpa tavara kelpaa! hän sanoi ja palasi Aleksei Aleksandrovitshin luo.

Tullessaan hän sieppasi vielä yhden koin. "Minkähänlaiseksi minun sohvani käykään kesällä!" hän ajatteli otsa rypyssä.

— Jaaha, niin. Te suvaitsitte sanoa, että… alkoi hän.

— Minä ilmoitan teille päätökseni kirjeellisesti, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh nousten seisomaan ja koskettaen kädellään pöytää. Seistyään hetkisen vaiti hän jatkoi: — Teidän sanoistanne voinee siis päätellä, että eronsaanti on mahdollinen. Pyytäisin teitä myös ilmoittamaan, mitkä ovat ehtonne.

— Kaikki on mahdollista, jos te suotte minulle täyden toimintavapauden, sanoi asianajaja vastaamatta kysymykseen.

— Koska voin toivoa saavani teiltä tietoja? kysyi asianajaja siirtyen ovea kohti, silmät ja kengät välkkyen.

— Viikon kuluttua. Olkaa sitten hyvä ja ilmoittakaa minulle, otatteko asian ajaaksenne ja millä ehdoilla.

— Kyllä. Ehdottomasti!

Asianajaja avasi vieraalleen oven kunnioittavasti kumartaen. Yksin jäätyään hän päästi ilonsa valloilleen. Hän oli niin hilpeällä mielellä, että päätti vastoin sääntöjään hyväksyä kaupustelijarouvan tarjoukset ja lopetti koiden jahtaamisen päättäen nyt lopullisesti, että ensi talveksi hänenkin huonekalunsa päällystetään samanlaisella sametilla kuin Sigoninillakin oli.

VI

Elokuun 17. p:n komitean istunnossa oli Aleksei Aleksandrovitsh saanut loistavan voiton, mutta sen seuraukset olivat tulleet hänelle tuhoisiksi. Oli määrätty uusi komitea vierasheimoisten tilan kaikenpuolista tutkimista varten, ja se oli lähetetty matkaan tuotapikaa Aleksei Aleksandrovitshin ihmeellisen nopeuden ja tarmon ansiosta. Kolmen kuukauden kuluttua komitea oli antanut selontekonsa. Vierasheimoisten tilaa oli tutkittu valtiolliselta, hallinnolliselta, taloudelliselta, kansatieteelliseltä, aineelliselta ja uskonnolliselta näkökannalta. Kaikkiin kysymyksiin oli saatu selvät vastaukset, joissa ei voinut olla mitään epäilyksenalaista, koska ne eivät olleet erehdyksille alttiin ihmisajatuksen vaan täsmällisen virkatoiminnan tuloksia. Vastaukset perustuivat kaikki virallisiin tietoihin, kuvernöörien ja piispojen tiedonantoihin, jotka taas perustuivat piiripäällikköjen ja rovastien tiedonantoihin, ja ne taas kunnallishallintojen ja seurakuntapappien tiedonantoihin, ja siksi nuo vastaukset olivat ehdottoman varmat. Kaikki kysymykset esim. siitä, miksi sattuu katovuosia, miksi väestö pitää kiinni vanhoista menoistaan jne., — kysymykset, joita ilman virkakoneiston apua ei voida ratkaista vuosisadoissa, olivat saaneet selvän ja varman ratkaisunsa. Ja ratkaisu oli antanut tukea Aleksei Aleksandrovitshin mielipiteelle. Mutta Stremov, jota Aleksei Aleksandrovitsh oli piikitellyt edellisessä istunnossa, olikin äkkiä mennyt vastustajansa puolelle ja ryhtynyt innokkaasti puolustamaan Kareninin ehdottamien keinojen toimeenpanoa tehden uusia samansuuntaisia mutta vielä paljon jyrkempiä ehdotuksia. Ja niin olivat Aleksei Aleksandrovitshin ehdottamat toimenpiteet tulleet komiteassa hyväksytyiksi paljon jyrkemmässä muodossa kuin hän itse oli tahtonut. Ja sitä Stremov oli juonellaan tarkoittanutkin. Äärimmäisyyteen vietyinä nuo keinot osoittautuivat niin typeriksi, että niin valtiomiehet kuin yleinen mielipide, viisaat naiset ja sanomalehdet, — kaikki hyökkäsivät niitten kimppuun ilmaisten suuttumuksensa sekä itse keinoja että niiden kummisetänä tunnettua Aleksei Aleksandrovitshia kohtaan. Stremov puolestaan vetäytyi syrjään, ikään kuin hän olisi vain sokeasti seurannut Kareninin suunnitelmaa ja olisi nyt itsekin ollut hämmästyksissään siitä, mihin oli jouduttu. Se katkaisi Aleksei Aleksandrovitshin siivet. Mutta heikkenevästä terveydestään ja perhesuruistaan huolimatta hän ei sittenkään antautunut. Komiteassa syntyi hajaannus. Toiset jäsenet, Stremov etunenässä, puolustivat virhettään sillä, että olivat luottaneet Aleksei Aleksandrovitshin johtamaan tarkastuskomiteaan, joka oli antanut tiedot, ja sanoivat tuon komitean tiedonantojen olevankin pelkkää hölynpölyä ja suotta tuhrittua paperia. Aleksei Aleksandrovitsh sekä useat muut, jotka pitivät vaarallisena tuota kumouksellista suhtautumista asiapapereihin, pitivät yhä kiinni tarkastuskomitean hankkimista tiedoista. Tämä hajaannus sai aikaan sen, että ylimpien piirien ja yleisönkin keskuudessa syntyi sekaannusta, ja vaikka asia kiinnosti kaikkia suuresti, ei kukaan voinut päästä selville siitä, oliko vierasheimoisten tila tosiaan surkuteltava vai kukoistava. Tämän sekasotkun ja osaksi myös vaimon uskottomuudesta johtuvan ylenkatseen takia Aleksei Aleksandrovitshin asema kävi horjuvaksi. Tällöin hän teki tärkeän päätöksen. Komitean ihmetykseksi hän ilmoitti, että saatuaan asianomaisen luvan hän tulee itse matkustamaan vierasheimoisten asuinpaikoille tutkimaan asiaa. Ja kun lupa oli myönnetty, hän lähti matkalle etäisiin lääneihin.

Aleksei Aleksandrovitshin lähtö aiheutti paljon hälyä, jota vielä lisäsi se seikka, että hän oli juuri ennen lähtöään palauttanut virallisesti takaisin kahdentoista kyytihevosen varalle myönnetyt matkarahat.

— Minusta se oli jalo teko, sanoi Betsy puhellessaan siitä ruhtinatar Mjahkajan kanssa. — Miksi annetaankaan hevoskyytirahaa, kun kaikki tietävät, että kaikkialla on jo rautateitä?

Mutta ruhtinatar Mjahkaja ei ollut samaa mieltä, ja ruhtinatar
Tverskajan huomautus hermostutti häntä.

— Hyvähän teidän on puhua, hän sanoi, — kun teillä on miljoonia tie kuinka paljon, mutta minusta on hyvin hauskaa, kun mieheni pääse kesäisille tarkastusmatkoilleen. Hänelle on matkustaminen terveell