The Project Gutenberg eBook of Voimaihminen: Vaiheita Chilen vapaussodasta

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Voimaihminen: Vaiheita Chilen vapaussodasta

Author: Joseph Conrad

Translator: Väinö Hämeen-Anttila

Release date: September 9, 2014 [eBook #46819]

Language: Finnish

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOIMAIHMINEN: VAIHEITA CHILEN VAPAUSSODASTA ***

Produced by Juha Kiuru

VOIMAIHMINEN

Vaiheita Chilen vapaussodasta

Kirj.

JOSEPH CONRAD

Englanninkielestä ["Gaspar Ruiz"] suomentanut V. Hämeen-Anttila

Kariston 50 p:n romaaneja N:o 17.

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1913.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

Joseph Conrad on puolalaista sukujuurta, syntynyt jouluk. 6 p:nä 1857, ja varsinaiselta kansalaistoiminnaltaan kauppalaivan kapteeni. Alituisilla kiertelyillään maapallon etäisimmissäkin satamissa on hän harvinaisessa määrin tutustunut maailman eri seutuihin ja kansoihin, ja se tuntemus on luonut pohjan hänen v. 1895 alkaneelle jokseenkin tuotteliaalle kirjailijatyöskentelylleen. Hän on harvinaisen mielenkiintoinen kertoja, nykyään sillä alalla Englannin etumaisia, yleensä pyrkien esittämään keskinkertaisilta näyttävissä luonteissa olosuhteiden esillepakottamaa suuruutta, suuntautukoonpa se taholle tai toiselle. Hän osaa luontevasti eritellä ihmisissä ansiot ja viat, voimakkaat ja heikot piirteet, kuvaustensa näyttämöinä käyttäen enemmän tai vähemmän outoja oloja. Hän on julkaissut näytelmän, romaaneja ja novellikokoelmia, joiden viimeksimainittujen joukossa "Voimaihminen" on ilmestynyt "A Set of Six"-sikermään kuuluvana v. 1908.

I

Vallankumouksellinen sota nostaa monia omituisia olentoja esille huomaamattomuudesta, joka on tavallisten kansalaisten asemana häiriintymättömässä yhteiskunnassa.

Erityisiä yksilöitä kohoaa kuuluisuuteen paheittensa tai hyveittensä johdosta, taikka pelkästään tekojensa takia, joilla saattaa olla tilapäistä tärkeyttä, ja sitte he unohtuvat. Ainoastaan joidenkuiden johtajien nimet säilyvät aseellisen kiistan päätyttyä ja jäävät historiaan, niin että ne ihmisten suorasanaisesta muistista hävittyään esiintyvät yhä kirjoissa.

Kenraali Santierran nimi saavutti tuon kylmäkiskoisen, paperilla ja musteella ikuistetun kuolemattomuuden. Hän oli hyväsukuinen etelä-amerikalainen, ja hänen elinaikanaan julkaistut teokset lukivat hänet sen mannermaan vapauttajiin Espanjan sortovallasta.

Tuo pitkällinen kamppailu, jota käytiin riippumattomuuden hyväksi toiselta puolen ja vallan pelastamiseksi toiselta puolen, kehittyi vuosien kuluessa ja vuorottelevan onnen vaihteissa vimmatuksi ja epäinhimilliseksi ponnisteluksi elämästä. Kaikki säälin ja armeliaisuuden tunteet kuoleutuivat valtiollisen vihan kiihkoon. Ja kuten on sodassa tavallista, se kansanjoukko, jolla on vähimmin voitettavaa ratkaisusta, kärsi enintä raskautusta syrjäisessä elämässään ja vaatimattomassa asemassaan.

Kenraali Santierra alotti palveluksensa luutnanttina siinä isänmaallisessa armeijassa, jonka johdettavakseen keräsi kuuluisa San Martin, sittemmin Liman vallottaja ja Perun vapauttaja. Vastikään oli Bio-Bio-joen varrella ollut suuri taistelu. Saarretusta kuninkaallisesta osastosta saatujen vankien joukossa oli muuan sotamies nimeltä Gaspar Ruiz. Roteva rakenne ja iso pää tekivät hänet huomatuksi vankikumppaniensa parissa. Mies tunnettiin erehtymättömästi. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli hänet huomattu kadonneeksi tasavaltalaisten joukkojen riveistä tuollaisen kahakan jälkeen, joita sattui tiheään ennen suurta taistelua. Ja jouduttuaan nyt kiinni ase kädessä kuningaspuoluelaisten joukosta ei hän voinut odottaa muuta kohtaloa kuin tulla ammutuksi karkurina.

Gaspar Ruiz ei kuitenkaan ollut luopio; hänen mielensä saattoi tuskin olla kyllin vireä harkitsemaan kavalluksen etuja tai vaaroja. Miksi olisi hän vaihtanut puoluetta? Hänet oli vain siepattu vangiksi, hän oli kärsinyt kovaa kohtelua ja kaikenlaista puutetta. Kumpaisellakaan puolella ei osotettu hellätuntoisuutta vastustajia kohtaan. Tuli päivä, jolloin hänet muutamien muiden vangittujen kapinoitsijain mukana komennettiin kuninkaallisten joukkojen eturiviin. Musketti oli työnnetty hänelle käteen. Hän oli ottanut sen. Hän oli marssinut. Hän ei tahtonut julmaa rääkkäystä kuolintavakseen eikä senvuoksi kieltäytynyt marssimasta. Hän ei ymmärtänyt sankaruutta, mutta hänen aikomuksenaan oli heittää muskettinsa pois ensi tilaisuudessa. Sillävälin oli hän lataillut ja laukoillut, jotta joku Espanjan kuninkaan aliupseeri ei olisi ensimäisen vastaanhangottelun johdosta ampunut hänen päätänsä mäsäksi. Hän yritti selitellä näitä alkeellisia perusteita vartionsa kersantille, se piti silmällä häntä ja pariakymmentä muuta sellaista karkuria, jotka oli summamutikassa tuomittu ammuttavaksi.

Se tapahtui linnotuksen nelikulmaisella pihalla patterien takana, jotka vallitsevat Valparaison ulkosatamaa. Upseeri, joka oli todentanut hänet Ruiziksi, oli mennyt matkaansa hänen vastaväitteitään kuuntelematta. Hänen tuomionsa oli vääjäämätön; häneltä oli kädet kytketty tiukasti selän taakse; hänen ruumiinsa oli kauttaaltaan hellänä monista muskettien kolhaisuista, joilla häntä oli hoputeltu tukalalla taipaleella vangitsemispaikalta linnotuksen portille. Tämä oli ainoata järjestelmällistä huomaavaisuutta, mitä saattue oli osottanut vangeilleen nelipäiväisellä matkalla vedestä köyhän seudun halki. Satunnaisten jokien yli mentäessä sallittiin heidän hätäisesti lipoa janoonsa vettä kuin koirat. Iltasin viskattiin joitakuita lihanrippeitä heidän keskeensä, kun he ihan menehdyksissään lysähtivät pysähdyspaikkansa kivetylle kamaralle.

Seistessään linnan pihalla varhain aamulla, kun häntä oli tuimasti ajettu koko yö, tunsi Gaspar Ruiz kurkkuansa kurovan ja kielensä kummallisesti paisuneeksi.

Ja paitsi polttavan janon tunnetta tajusi Gaspar Ruiz sekavaa suuttumusta, jota hän ei kyennyt oikein ilmaisemaan, ikäänkuin ei hänen henkinen tarmonsa olisi mitenkään vetänyt vertoja hänen ruumiinsa voimakkuudelle.

Toiset tuomitun ryhmän vangit tuijottelivat pää painuksissa hellittämättömästi maahan. Mutta Gaspar Ruiz hoki yhä: "Minkätähden minä olisin kuningaspuoluelaiseksi karannut? Mitä varten minä olisin karannut? Sanokaa, Estaban!"

Hän oli kääntynyt kersanttiin, joka sattui olemaan kotoisin samalta tienoolta kuin hänkin. Mutta kersantti vain kerran kohautti laihoja olkapäitänsä eikä sen enempää välittänyt takanansa kumisevasta äänestä. Oli todellakin kummallista, että Gaspar Ruiz olisi karannut. Hänen omaisensa olivat liian halvassa asemassa, tunteakseen suurestikaan minkäänlaisen hallitusmuodon haittoja. Ei ollut olemassa mitään syytä, miksi Gaspar Ruiz olisi halunnut omalla toiminnallaan kannattaa Espanjan kuninkaan valtaa. Eikä ollut hän myöskään ollut erityisen innokas ponnistelemaan sen kukistamiseksi. Hän oli yhtynyt vapausmiehiin mitä järjestelmällisimmällä ja luonnollisimmalla tavalla. Joukko isänmaan ystäviä saapui eräänä aamuna varhain hänen isänsä maatilalle, saarsi talon, keihästi vahtikoirat ja pisti lihoiksi pulskimman lehmän ihan käden käänteessä, "Viva la Libertad!"-huutojen raikuessa. Pitkällisen ja virkistävän unen jälkeen puhui heidän upseerinsa innostuneesti ja kaunopuheisesti vapaudesta. Kun he poistuivat illalla, ottaen mukaansa muutamia isä Ruizin parhaita hevosia omien rampautuneiden ratsujensa sijalle, läksi Gaspar Ruiz heidän matkassaan, sitte kun kaunopuheinen upseeri oli painavasti kutsunut häntä samaan joukkoon.

Vähän jälkeenpäin tuli kuninkaallinen osasto rauhottamaan piirikuntaa, poltti maatalon, vei saaliinaan loput hevoset ja karjan ja siten riistettyään vanhalta pariskunnalta kaiken maallisen omaisuuden jätti heidät istumaan pensaan juurelle elämän arvaamattoman kalliin lahjan nautintoon.

II

Tuomittuna karkurin kuolemaan ei Gaspar Ruiz ajatellut syntymäseutuansa eikä vanhempiansa, joille hän oli ollut hyvä poika luonteensa säveyden ja raajojensa tavattoman voimakkuuden johdosta. Viimeksimainitusta tuotti hänen isälleen vielä suurempaa etua käytännössä hänen tottelevainen luonnonlaatunsa. Gaspar Ruizilla oli mukautuva sielu.

Mutta vastahakoisuus päiviensä päättämiseen kavaltajana oli nyt yllyttänyt sen jonkunlaiseen puolitajuiseen kapinaan. Hän ei ollut kavaltaja. Hän sanoi taas kersantille: "Te tiedätte, että minä en karannut, Estaban. Tiedättehän, että minä jäin jäljemmä puiden suojaan kolmen muun kanssa pidättelemään vihollista, osaston juostessa pakoon!"

Luutnantti Santierra, joka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin poika ja oli vielä tottumaton sotatilan verisiin järjettömyyksiin, oli viivyskellyt lähettyvillä ikäänkuin lumoutuneena katselemaan noita miehiä, jotka aiottiin piammiten ampua — "esimerkin vuoksi", kuten commandante oli sanonut.

Suomatta vangille katsettakaan puhutteli kersantti nuorta upseeria ylimielisesti hymyillen.

"Kymmenenkään miestä ei olisi riittänyt hänen vangitsemisekseen, mi teniente. Ja päällepäätteeksi palasivat ne kolme muuta osastoon pimeän tultua. Miksi olisi hän, haavottumattomana ja kaikista väkevimpänä, jättänyt sen tekemättä?"

"Minun voimani eivät merkitse mitään suopungilla varustettua ratsumiestä vastaan", intti Gaspar Ruiz kiihkeästi. "Hän laahasi minua hevosensa perässä puolen penikulman matkan."

Tälle pätevälle syylle kersantti vain nauroi halveksivasti. Nuori upseeri kiirehti tavottamaan commandantea.

Tovin kuluttua saapui paikalle linnan ajutantti. Hän oli risaiseen univormuun puettu karkea, luiseva mies. Änkkäilevä ääni soperteli latuskaisista, kelmeistä kasvoista. Kersantti kuuli häneltä, että tuomitut miehet ammuttaisiin vasta päivänlaskun aikana. Hän pyysi silloin määräystä, miten menetellä heidän suhteensa sillävälin.

Ajutantti tähysteli äkeästi pitkin pihaa ja sanoi sitte, viitaten pienen luolamaisen vartiohuoneen oveen — koppiin pääsi valoa ja ilmaa yhdestä tukevien rautakankien sulkemasta ikkunasta: "Ajakaa ne hylyt tuonne."

Kersantti puristi lujemmin sauvaa, jota hän kantoi arvonsa tunnuksena, ja pani toimeen käskyn rivakasti ja innokkaasti. Hän hosui Gaspar Ruizia, jonka liikkeet olivat hitaita, päähän ja hartioihin. Gaspar Ruiz seisoi tuokion alallaan iskujen sadellessa, miettivästi purren huultansa kuin aprikoimista antavaan pulmaan syventyneenä — sitte hän kiirehtimättä seurasi toisia. Ovi lukittiin, ja ajutantti vei mukanaan avaimen.

Puoleltapäivin oli kuumuus käynyt sietämättömäksi matalassa holvikomerossa, joka oli sullottu tukehduttavan täyteen. Vangit likistäysivät ikkuna-aukkoa kohti, rukoillen vartijoiltaan vesitilkkaa; mutta sotamiehet pysyivät veltoissa asennoissaan lojumassa, missä muuri soi hiukankin siimestä, vahdin istuessa selkä ovea vasten poltellen savuketta ja tuon tuostakin järkeilevästi kohautellen silmäkulmiaan. Gaspar Ruiz oli vastustamattomalla voimalla työntynyt ikkunan ääreen. Hänen tilava rintansa tarvitsi enemmän ilmaa kuin muiden; hänen leveät kasvonsa, leuka alipienaan painuneena, pistäysivät rautakankiin kiinni ja näyttivät kannattelevan muita kasvoja, jotka ahtautuivat ylös hengitystilan puutteessa. Vaikertavat pyytelyt olivat muuttuneet epätoivoisiksi huudoiksi, ja janoisten miesten surkea hälinä pakotti pihan poikki kulkevan nuoren upseerin huikkaamaan, saadakseen sanansa kuuluviin.

"Minkätähden ette anna vangeille vettä?"

Kummastuneen viattomaksi tekeytyen puolustausi kersantti huomautuksella, että olivathan kaikki nuo miehet tuomittuja kuolemaan muutaman tunnin kuluttua.

Luutnantti Santierra polki jalkaa. "Heidät on tuomittu kuolemaan, muttei kidutukseen", huusi hän. "Antakaa heille heti vettä."

Hänen suuttumuksensa sai sotamiehet jalkeille, ja muskettinsa siepaten nousi vahti asentoon.

Mutta kun oli saatu käsiin pari sankoa ja käyty kaivolla, huomattiin mahdottomaksi pujottaa niitä rautakankien liian ahtaista raoista sisälle. Janon sammuttamisen toiveiden esiintyessä kävivät niiden kirkaukset sydäntäsärkeviksi, jotka tallattiin maahan rynnistyksessä ikkuna-aukkoa kohti. Mutta kun sotamiehet, jotka olivat nostaneet sangot ikkunaan, taas neuvottomina laskivat ne maahan, oli pettymyksen ulvahdus vielä kamalampi.

Vapausarmeijan sotamiehet eivät olleet kenttäleileillä varustettuja. Saatiin käsille pieni tinapikari, mutta sen lähentäminen aukkoon aiheutti sellaisen rynnistyksen, sellaisen raivon ja kivun kirkunan ikkunaan sulloutuneiden kasvojen takana sätkivässä raajakasassa, että luutnantti Santierra huudahti hätäisesti: "Ei, ei — teidän täytyy avata ovi, kersantti."

Hartioitaan kohauttaen selitti kersantti, ettei hänellä ollut oikeutta avata ovea, vaikka hänellä olisi ollut avainkin. Mutta avainta hänellä ei ollut. Sitä talletti varusväen ajutantti. Nuo miehet tuottivat paljon tarpeetonta vaivaa, koska heidän täytyi kumminkin kuolla päivän laskiessa. Minkätähden heitä ei oltu ammuttu heti aamusella, sitä ei hän voinut käsittää.

Luutnantti Santierra seisoi vasiten selin ikkunaan. Hänen hartaasta pyynnöstäänhän commandante oli lykännyt telotuksen. Tämä suosionosotus oli suotu hänelle sen johdosta, että hän oli ylhäistä syntyperää ja että hänen isällään oli huomattu asema tasavaltalaisen puolueen johtajien joukossa. Luutnantti Santierra luuli ylipäällikön käyvän linnotuksessa johonkin aikaan ehtoopäivällä ja toivoi yksinkertaisesti, että hänen lapsellinen välityksensä saisi tuon ankaran kenraalin armahtamaan ainakin muutamia noista rikollisista. Tunteitten vastakuohussa ilmeni hänen auttamishalunsa nyt paheksuttavana ja joutavana sekaantumisena. Hänestä tuntui päivänselvältä, ettei kenraali suostuisi edes kuuntelemaan hänen anomustaan. Hän ei mitenkään voisi pelastaa noita miehiä, ja hän oli vain toimittanut vastuulleen kärsimykset, jotka olivat lisääntyneet heidän kovaan kohtaloonsa.

"Menkää siis heti hakemaan avain ajutantilta", sanoi luutnantti
Santierra.

Kersantti pudisti päätänsä ujonlaisesti hymyillen ja luoden syrjäsilmäyksen Gaspar Ruizin liikkumattomiin ja äänettömiin kasvoihin, jotka tuijottelivat rautakankien välitse toisten laihojen, vääntyneiden ja kirkuvien kasvojen alapuolelta.

Hänen arvoisuutensa ajutantti, jupisi kersantti, oli ottamassa ettonettaan; ja jos hänet, kersantti, päästettäisiinkin hänen arvoisuutensa luokse, saattoi hän odottaa tulokseksi ainoastaan hengellekäypää selkäsaunaa hänen arvoisuutensa levon julkeasta häiritsemisestä. Hän teki puolustelevan liikkeen käsillään ja seisoi hievahtamattomana, kainosti katsoen taas ruskeihin varpaihinsa.

Luutnantti Santierra hehkui suuttumuksesta, mutta epäröitsi. Hänen sievät soikeat kasvonsa, sileät kuin tytön, punehtuivat hävettävästä pulasta. Sen laatu tuntui hänestä kovin nöyryyttävältä. Hänen haiveneton ylähuulensa vapisi; hän näytti olevan puhkeamaisillaan joko raivonpurkaukseen tai masennuksen kyyneliin.

Viittäkymmentä vuotta myöhemmin kenraali Santierra, vallankumouspäivien kunnianarvoisa jäännös, kykeni hyvin muistamaan nuoren luutnantin tunteet. Luovuttuaan kokonaan ratsastuksesta ja havaittuaan työlääksi kävellä puutarhansa rajoja ulommaksi piti kenraali suurimpana hauskuutenaan kestitä talossaan satamaan ankkuroineiden ulkomaalaisten sotalaivojen upseereita. Englantilaisia hän suosi etusijassa, entisinä asekumppaneinaan. Kaikenarvoiset englantilaiset laivastomiehet vastaanottivat hänen vieraanvaraisuuttaan uteliaina, syystä että hän oli tuntenut loordi Cochranen ja tuon erinomaisen merisoturin johtamassa isänmaallisessa laivastossa ottanut osaa pidätys- ja sulkemistoimiin Callaon edustalla — nämä seikkailut ovatkin noiden vapaustaistelujen loistavimpia muistoja ja tuottivat loppumatonta kunniaa englantilaisten sotakunnolle. Hän tuli hyvänlaisesti toimeen kielissä, tämä viimeisiä vapausarmeijasta eloonjääneitä. Pitkän valkoisen parran silitys, aina kun häneltä puuttui joku ranskalainen sana, antoi hänen muistelmiensa sävylle huoletonta arvokkuutta.

III

"Niin, hyvät ystävät", kertoili hän vierailleen, "mikäs auttoi! Olin vasta seitsemäntoista täyttänyt, maailmallista kokemusta vailla, ja saanut arvoni yksinomaan isäni loistavan isänmaallisuuden ansiosta, Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon. Kärsin suunnatonta nöyryytystä, en niin suuresti tuon käskynalaiseni tottelemattomuuden takia, sillä kersantti oli lopultakin vastuussa vangeista, vaan etupäässä siitä kiusaannuksesta, että minua nuorella iälläni pelotti itse lähteä pyytämään ajutantilta avainta. Olin aikaisemmin kokenut hänen raakaa ja pisteliästä puhetapaansa. Ollen aivan jokapäiväinen mies, ainoana ansionansa hurjamielinen urheus, pani hän minut tuntemaan halveksumistansa ja vastenmielisyyttään ensimäisestä päivästä alkaen, jona yhdyin linnotuksen varusväkenä käytettyyn pataljoonaani. Siitä oli vasta kaksi viikkoa! Olisin astunut häntä vastaan miekka kädessä, mutta minua arkailutti hänen ivansa ilkkuva törkeys.

"En muista olleeni niin surkeana koko elämässäni, ennen tai jälkeen. Herkkätuntoisuuteni kidutus oli niin suuri, että minä toivottelin kersanttia kaatuvaksi kuolleena jalkoihini ja ällisteleviä sotamiehiä muuttumaan patsaiksi ja noitakin poloisia, joille pyytelyni olivat toimittaneet hetkellisen armahduksen, toivottelin nyt kuolleiksi, koska en voinut häpeättä katsella heitä. Heidän pimeästä säilytyspaikastaan tuli löyhkäävää kuumuutta kuin tuulahduksena helvetistä. Ne ikkuna-aukkoon tunkeutuneet, jotka olivat kuulleet mitä oli tekeillä, pilkkasivat minua epätoivonsa katkeruudessa, ja muuan mies, joka epäilemättä oli menettänyt järkensä, kehotti minua innokkaasti käskemään sotamiesten ampua ikkunaan. Hänen mieletön puheliaisuutensa särki sydäntäni. Ja jalkani olivat kuin lyijyä. Ei ollut saapuvilla ketään ylempää upseeria, johon olisin voinut vedota. Minulla ei ollut edes sen vertaa mielenlujuutta, että olisin muitta mutkitta mennyt matkoihini.

"Pahotteluni puuduttamana seisoin selin ikkunaan. Älkää luulkokaan, että tätä kaikkea kesti kauvan. Kuinka kauvan kenties? Minuutin? Jos mittasi sielullisen kärsimyksen mukaan, niin se tovi oli kuin sata vuotta — pitempi aika kuin on ollut koko elämäni siitä asti. Ei, varmaankaan ei sitä kestänyt edes minuuttia. Kurjien vankien käheä kirkuna kuoleutui heidän kuiviin kurkkuihinsa, ja sitten äkkiä puhui ääni, levollisesti mutiseva kumea ääni. Se pyysi minua kääntymään.

"Se ääni, senjores, läksi Gaspar Ruizin päästä. Hänen ruumiistaan en nähnyt mitään. Joitakuita vankikumppaneita oli kiivennyt hänen selkäänsä. Hän kannatteli heitä. Hän räpytteli silmiään, katsomatta minuun. Se ja huulten liikkuminen tuntui olevan hänen kaikkena mahdollisenaan noin kytketyssä tilassa. Ja kääntyessäni tämä pää, joka näytti inhimillistä kokoa isommalta monien muiden alapuolelta paistaessaan, kysyi minulta, halusinko todella sammuttaa vankien janon.

"Minä myönsin kiihkeästi ja astuin ihan lähelle ikkunaa. Olin kuin lapsi, enkä tiennyt mitä oli tulossa. Mieleni kaipasi viihdytystä avuttomuudessani ja tuskittelussani.

"'Onko teillä valta, senjor teniente, kirvottaa siteistä ranteeni?' kysyi minulta Gaspar Ruizin pää.

"Hänen kasvonpiirteensä eivät ilmaisseet mitään huolestumista, mitään toivoa; hänen raskaat silmäluomensa rävähtelivät silmille, jotka katselivat ohitseni suoraan pihalle.

"Puhuin kuin ilkeässä unessa sopertaen: 'Mitä tarkotatte? Ja miten voin ylttää käsiksi rannesiteisiinne?'

"'Yritän sovittaa', sanoi hän; ja sitte tuo iso tuijottava pää vihdoinkin liikkui, ja kaikki aukkoon sulloutuneet hurjat kasvot katosivat, sortuen alas. Hän oli pudistanut pois kuormansa yhdellä liikkeellä, niin väkevä oli hän.

"Ja hän ei ollut ainoastaan pudistanut sitä pois, vaan pääsi erilleen tungoksesta ja katosi näkyvistäni. Hetkiseksi ei ketään näkynyt ikkunassa. Hän oli heilahtanut ympäri, puskien ja hartioillaan työnnellen sekä siten raivaten itselleen tilaa ainoalla tavalla, jolla se kävi päinsä käsien ollessa sidottuina selän taakse.

"Lopulta hän, selkä edellä ikkuna-aukkoon työntyen, ojensi rautakankien lomasta minua kohti ranteensa, jotka oli köytetty monella kierroksella. Turvonneet ja solmusuoniset kädet näyttivät muodottomilta karhun käpäliltä. Näin hänen kumaran selkänsä. Se oli tavattoman leveä. Hänen äänensä oli kuin härän mörinää.

"'Leikatkaa, senjor teniente. Leikatkaa!'

"Vedin miekkani, uuden tylsymättömän miekkani, jota ei oltu vielä mihinkään käytetty, ja katkaisin nahkanuoran kierteet. Tämän tein ihan koneellisesti, ikäänkuin sen uskon pakottamana, jota mies oli herättänyt mielessäni. Kersantti näytti olevan huudahtamaisillaan, mutta hämmästys lamautti häneltä äänen, ja hän jäi seisomaan suu auki kuin äkillisen tylsämielisyyden yllättämänä.

"Pistin miekkani huotraan ja käännyin sotamiehiin. Peljästyneen odotuksen sävy oli tullut heidän tavallisen haluttoman unteluutensa sijalle. Kuulin Gaspar Ruizin äänen huutavan kopissa, mutta sanoja en erottanut selvästi. Luultavasti lisäsi hänen voimakkuutensa vaikutusta se, että hänet nyt nähtiin vapain käsivarsin: tarkotan sitä henkistä vaikutusta, joka tietämättömien ihmisten keskuudessa kuuluu poikkeuksellisiin ruumiillisiin voimiin. Itse asiassa ei hän ollut pahemmin peljättävä kuin ennen, käsivarsiensa ja käsiensä puutumisen takia, jota kesti jonkun aikaa.

"Kersantti oli saanut puhelahjansa takaisin. 'Kautta kaikkien pyhimysten!' huusi hän, 'meidän tulee pakko hankkia ratsumies taas kytkemään hänet suopungilla, jos tahdomme saada hänet telotuspaikalle. Häntä ei pysty taltuttamaan sen vähempi kuin hyvä enlazador hevosen selässä. Teidän arvoisuutenne suvaitsi tehdä kovin hullun tempun.'

"Minulla ei ollut mitään sanottavana. Olin itsekin ihmeissäni ja lapsellisen utelias näkemään, mitä tapahtuisi. Mutta kersantti ajatteli, miten vaikeaksi kävisi pitää kurissa Gaspar Ruizia sitte kun rangaistushetki oli käsissä.

"'Tai kenties', pitkitti kersantti kiusaantuneesti, 'joudumme ampumaan hänet, kun hän ryntää ulos ovea avattaessa'. Hän aikoi edelleen purkaa huoliansa tuomion kunnollisesta täytäntöönpanosta, mutta keskeytti puheensa äkillisellä huudahduksella, sieppasi viereiseltä sotamieheltä musketin ja seisoi valppaana, katse kohdistettuna ikkunaan."

IV

Gaspar Ruiz oli kohottautunut ikkunalaudalle ja istuutunut siihen, jalat paksua seinää vasten ja polvet hiukan koukussa. Ikkuna ei ollut aivan kyllin leveä hänen raajojensa pituudelle. Nolostuneelle havaitsemukselleni näytti siltä, että hän tahtoi pitää koko ikkunan yksin hallussaan. Hän näytti ottavan mukavan asennon. Sisäpuolelta ei kukaan uskaltanut lähestyä häntä nyt, kun hän kykeni iskemään nyrkeillään.

"'Por Dios!' kuulin kersantin jupisevan vieressäni, 'minä lasketankin luodin hänen kalloonsa nyt ja suoriudun koko pulasta. Hän on hengiltä tuomittu mies.'

"Vilkaisin häneen vihaisesti. 'Kenraali ei ole vahvistanut tuomiota', sanoin — vaikka sydämessäni hyvin tiesin, että ne olivat vain turhia sanoja. Tuomiohan ei kaivannut mitään vahvistusta. 'Teillä ei ole oikeutta ampua häntä, jollei hän yritä paeta', lisäsin lujasti.

"'Mutta sangre de Dios!' kiljaisi kersantti, kohottaen musketin olkaansa vasten, 'hän on juuri pakotouhussa. Katsokaa!'

"Mutta ikäänkuin olisi Gaspar Ruiz lumonnut minut löin minä musketin ylöspäin, ja luoti lensi kattojen yli jonnekin. Kersantti kolautti aseensa maahan ja tuijotteli. Hän olisi voinut käskeä sotamiesten ampua, mutta sitä hän ei tehnyt. Ja jos hän olisi käskenytkin, niin häntä ei olisi luullakseni toteltu juuri silloin.

"Jalat seinää vasten ja karvaiset kädet rautakankeen kiertyneinä istui Gaspar alallaan. Se oli huolellinen asento. Mitään ei tapahtunut vähään aikaan. Ja äkkiä valkeni meille, että hän oli suoristamassa kumaraa selkäänsä ja vetämässä käsivarsiaan kokoon. Huulet olivat vääntyneet irviin. Seuraavana ilmiönä havaitsimme, että takorautainen kanki oli alkanut verkalleen taipua hänen valtaisesta kiskomisestaan. Aurinko paahtoi täydeltä terältään hänen kyyristynyttä, vavahtelematonta vartaloaan. Hikipisarat pusertuivat ryöppynä hänen otsalleen. Katsellessani rautakangen käyristymistä huomasin hiukan verta tiukkuvan hänen kynsiensä alta. Sitte hän hellitti. Tuokion pysyi hän lyyhistyneenä, pää riipuksissa, uneliaasti katsellen jyhkeitä kämmeniään. Hän ihan näytti torkahtaneenkin. Äkkiä hän käännähti taaksepäin ikkunalaudalla, laski paljaat jalkapohjansa toista keskitankoa vasten ja taivutti senkin, päinvastaiseen suuntaan kuin edellisen.

"Niin suuri oli hänen voimakkuutensa, joka tässä tapauksessa huojensi tuskallisia tunteitani. Ja mies ei näyttänyt tehneen mitään. Lukuunottamatta jalkojen käyttämiseksi tapahtunutta asennonmuutosta, joka hätkähdytti meitä kaikkia nopeudellaan, jäi muistiini pelkkä liikkumattomuus. Mutta hän oli vääntänyt rautakanget leveälle toisistaan. Ja nyt saattoi hän työntyä ulos, jos tahtoi; mutta hän pudotti säärensä sisäpuolelle ja olkansa yli katsoen viittasi sotamiehille. 'Ojentakaa tänne vettä', hän sanoi. 'Minä annan heille kaikille juoda.'

"Hänen pyyntöään noudatettiin. Hetkiseksi arvelin miehen ja sangon katoavan kiihkeän rynnäkön painosta; luulin heidän repivän hänet maahan hampaillaan. Vangit tekivätkin rynnäkön, mutta pitäen sankoa sylissään torjui hän poloisten hyökkäyksen pelkillä potkuilla. Kivusta kiljuvina poukkoilivat he taaksepäin, ja sotamiehet nauroivat, tuijotellessaan ikkunaan.

"He nauroivat kaikin kylkiään pidellen, paitsi kersantti, joka oli synkkänä ja yrmeänä. Hän pelkäsi vankien nousevan kapinaan ja karkaavan ulos — ja se olisi ollut paha esimerkki. Mutta se oli turhaa huolta, ja minä seisoin itse ikkunan edessä, paljastettu miekka kädessä. Kun Gaspar Ruizin jäntevyys oli heidät riittävästi taltuttanut, saapuivat he yksitellen kurkottamaan kaulansa ja laskemaan huulensa sangon laidalle, jota väkevä mies kallisti heitä kohti sylistään erinomaisen armeliaana, hellänä ja säälittelevänä sävyltään. Tuo näennäinen suopeus johtui luonnollisesti siitä, että hän varoi läikyttämästä vettä, ja hänen istuvasta asennostaan ikkunalaudalla; sillä jos joku viipyi huulet kiinni sangon laidassa sitte kun Gaspar Ruiz oli sanonut: 'olet saanut kylliksi', ei tuntunut vähintäkään hellyyttä tai armahtavaisuutta jalan survaisussa, jolla hänet ähkyen ja kaksin kerroin väännähtäneenä sinkautettiin tyrmän taustalle, missä hän tölmäsi kumoon pari kolme muuta ennen kuin itse kellahti nurin. He tulivat hänen luokseen uudestaan ja yhä uudestaan; näytti siltä kuin olisivat he aikoneet juoda kaivon kuiviin ennen kuolonvaellustaan; mutta sotamiehiä huvitti niin suuresti Gaspar Ruizin järjestelmällinen puuha, että he reippaina kanniskelivat vettä ikkunaan.

"Kun ajutantti ilmestyi ruokalevoltaan, syntyi tästä jutusta metakkaa, sen takaan. Ja pahinta oli, että odottamamme kenraali ei laisinkaan saapunut linnotukseen sinä päivänä."

Kenraali Santierran vieraat lausuivat yksimielisesti pahottelunsa siitä, että noin voimakas ja kärsivällinen mies ei ollut pelastunut.

"Hän ei pelastunut minun välitykselläni", sanoi kenraali. "Vangit vietiin telotettavaksi puolta tuntia ennen päivänlaskua. Vastoin kersantin aavistelua ei Gaspar Ruiz tuottanut mitään pulaa. Ei tarvinnut toimittaa ketään ratsumiestä lannistamaan häntä suopungilla, niinkuin olisi hän ollut villi härkä. Luullakseni marssi hän kädet vapaina sidottujen kumppaniensa joukossa. Minä en nähnyt. Minä en ollut paikalla. Minut oli pantu arestiin siitä syystä, että olin sekaantunut vankivartion velvollisuuksiin. Hämärän tullen, kun surkeissani värjöttelin majassani, kuulin kolme yhteislaukausta ja luulin Gaspar Ruizin ainiaaksi hävinneen tietopiiristäni. Hän kaatui muiden mukana. Mutta kuitenkin jouduimme vielä kuulemaan hänestä, vaikka kersantti kerskui vihlaisseensa häneltä niskan poikki miekallaan, hänen maatessaan kasvot maata vasten henkitoreissaan tai hengettömänä teurastettujen kasassa. Tämän sanoi hän tehneensä varmemmaksi vakuudeksi, jotta maailma pääsisi eroon niin vaarallisesta petturista.

"Tunnustan teille, senjores, että ajattelin tuota rotevaa miestä jonkinlaisin kiitollisuuden ja ihailunkin tuntein. Hän oli käyttänyt voimakkuuttaan kunniallisesti. Hänen sielussaan ei siis ollut mitään rajuutta ruumiin jäntevyyden vastineena."

V

Gaspar Ruiz, joka kykeni helposti taivuttamaan erilleen vankilansa raskaat rautakanget, vietiin muiden mukana umpimähkäiseen telotukseen. "Jokaisella luodilla on maalinsa", sanoo sananlasku. Sananlaskujen kaikkena ansiona on suppea ja kuvannollinen ilmaisumuoto. Mielemme yllätys on niiden vaikuttavana tehona. Toisin sanoen, meidät saa uskotelluksi ällistys.

Meidät yllättää muoto, ei sisältö. Sananlaskut ovat taidon tuotteita — halvan taidon. Yleensä ne eivät ole tosia, elleivät satu suorastaan olemaan typeriä selviöitä, kuten: "parempi puoli kannikkaa kuin leivättömyys", tai: "nälkäinen syö jänistäkin". Jotkut sananlaskut ovat kerrassaan älyttömiä, toiset siveellisesti tuomittavia. Suuren venäläisen kansan yksinkertaisesta sydämestä sukeutunut väite: "ihminen laukaisee, Jumala kuulan kantaa", on hurskasta kataluutta ja jyrkässä ristiriidassa laupiaasta Jumalasta omaksutun yleisen käsityksen kanssa. Köyhien, viattomien ja avuttomien Suojelijalle olisi todellakin epäjohdonmukaista toimintaa kuulan kantaminen esim. jonkun isän sydämeen.

Gaspar Ruiz oli lapseton, hänellä ei ollut vaimoa, eikä hän ollut koskaan rakastunut. Hän oli tuskin milloinkaan puhutellutkaan naista, paitsi äitiänsä ja talon iällistä neekeripalvelijatarta, jonka kurttuinen hipiä oli tuhankarvainen ja kuihtunut vartalo vanhuuden koukistama. Jos jotkut noista musketeista viidentoista askeleen matkalta ammutut luodit olivat erityisesti aiottuja Gaspar Ruizin sydämeen, niin ne osuivat kaikki harhaan maalistaan. Yksi sentään sipaisi palan hänen korvastaan, ja toinen nirhasi olkapäätä.

Purppuraiseen valtamereen painuva punainen ja pilvetön aurinko katseli tulisella tuijotuksellaan Kordillerien vuoriston jättiläismuuria, joka oli sen loistavan sammumisen arvokkaana todistajana. Mutta mahdoton on ajatellakaan, että se olisi nähnyt noiden muurahaispienten ihmisten puuhailua heidän järjettömissä ja mitättömissä tappamis- ja kuolemiskoettelemuksissaan, joiden perusteet olivat yleensäkin lapsellisia, mutta lisäksi vaillinaisesti ymmärrettäviä. Se valaisi kuitenkin ampumajoukkueen selkiä ja tuomittujen kasvoja. Jotkut näistä olivat vaipuneet polvilleen, toiset pysyivät seisaallaan, muutamat käänsivät päänsä ojennetuista pyssynpiipuista poispäin. Gaspar Ruiz seisoi tanakasti, heitä kaikkia kookkaampana, iso pörröinen pää painuksissa. Alhaalla kilottava aurinko huikaisi häntä hiukan, ja hän piti itseänsä jo kuolleena miehenä.

Hän kaatui ensimäisestä laukauksesta. Hän kaatui syystä että ajatteli olevansa hengetön. Hän mätkähti raskaasti maahan. Tärähdys kummastutti häntä. "En taida kuollut ollakaan", tuumi hän itsekseen, kuullessaan telotusjoukkueen lataavan uudestaan aseitansa käskysanan johdosta. Silloin kajasti hänelle ensi kertaa pelastuksen toive. Hän jäi virumaan pitkin pituuttaan, kankein jäsenin, kahden ruumiin painamana, jotka olivat kaatuneet poikittain hänen selkänsä yli.

Sotamiesten ampuessa kolmannen yhteislaukauksensa teurastettujen hiukan liikahteleviin kasoihin oli aurinko kadonnut näkyvistä, ja melkein heti kun ulappa tummui, levisi iltahämärä nuoren tasavallan rannikolle. Alankomaan hämyn yläpuolella pysyivät Kordillerien lumiset huiput pitkän aikaa valoisina ja tulipunaisina. Sotamiehet istuutuivat tupakalle, ennenkuin marssivat takaisin linnotukseen.

Paljastettu miekka kädessään käyskenteli kersantti yksinään loitommaksi, pitkin ruumisriviä. Hän oli hyväsydäminen mies ja tähyili, näkyikö missään liikahdusta tai jäsenen värvähdystä, siinä sääliväisessä mielessä, että hän syöksee säilänsä kärjen vähintäkin elonmerkkiä osottavaan kaatuneeseen. Mutta näistä ei ainoakaan suonut hänelle tilaisuutta tämän armeliaan aikomuksen toteuttamiseen. Ei lihaskaan vavahtanut koko joukossa, eivät Gaspar Ruizinkaan lihakset, hänen yrittäessään näyttää muita elottomammalta naapuriensa veren tahraamana ja kuolleeksi tekeytyneenä.

Hän makasi kasvot maassa. Kersantti tunsi hänet koosta, ja ollen itse hyvin pienikasvuinen katseli hän kateellisena ja halveksivana noin suuren voiman loppua. Hänestä oli se erityinen sotamies aina tuntunut vastenmieliseltä. Vaistomaisen äkeyden valtaamana sivalsi hän Gaspar Ruizia niskaan pitkän haavan, epämääräisesti ollen siten varmistautuvinaan tuon väkevän miehen kuolemasta, ikäänkuin olisi voimakas ruumiinrakenne kyennyt paremmin vastustamaan luoteja. Sillä kersantti ei ollenkaan epäillyt, että Gaspar Ruiz oli saanut monta reikää ruumiiseensa. Sitte hän asteli edelleen ja marssi piankin pois miehinensä, jättäen ruumiit variksien ja korppien huostaan.

Gaspar Ruiz oli pidättänyt kiljahduksen, vaikka hänestä oli tuntunut kuin olisi häneltä pää isketty irti; ja pimeän tullen hän pudisti pois ruumiit, joiden paino oli ollut tukala ja ryömi matkaansa tasangon yli nelinkontan. Juotuaan matalasta purosta pitkin siemauksin kuin haavottunut peto kömpi hän pystyyn ja hoippui eteenpäin sekapäisenä ja tylsänä, ikäänkuin eksyneenä selkeän yön tähtien tuikkeeseen. Pieni talo näytti nousevan maasta hänen edessään. Hän kompuroi kuistille ja kolkutti oveen nyrkillään. Ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Gaspar Ruiz olisi voinut luulla asukkaiden paenneen sieltä, niinkuin monista muista ympäristön taloista, jollei hänen jyskytykseensä olisi vastattu sättivin huudahduksin. Hänen kuumeisessa ja heikontuneessa tilassaan tuntui tuo vihainen ärähtely kuuluvan kummalliseen, unimaiseen harha-aistimusten sarjaan, joka alkoi hänen aavistamattomasta kuolemantuomiostaan ja johti sietämättömän janontunteen jälkeen laukauksiin jotka oli tähdätty häneen viidentoista askeleen päästä, kunnes häneltä oli kaula katkaistu yhdellä iskulla. "Avatkaa ovi!" huusi hän. "Avatkaa Jumalan nimessä!"

Raivokas ääni ilkkui sisäpuolelta: "Tulkaa sisälle, tulkaa sisälle. Tämä talo kuuluu teille Koko tämä maa kuuluu teille. Tulkaa ja ottakaa se."

"Jumalan rakkauden tähden", mutisi Gaspar Ruiz.

"Eikö koko maa ole teidän isänmaanmiesten omaa?" kirkui ääni oven toiselta puolelta. "Ettekö ole isänmaanmies?"

Gaspar Ruiz ei tiennyt. "Olen haavottunut", sanoi hän tylsästi.

Talossa tuli hiljaista. Gaspar Ruiz menetti toivonsa sisällepääsystä ja laskeutui pitkäkseen kuistille ihan oven eteen. Hän ei huolehtinut rahtuakaan siitä, miten hänen kävisi. Kaikki hänen tietoisuutensa tuntui keskittyneen niskaan, jota säjöili tuimasti. Hänen välinpitämättömyytensä kohtalostaan oli todellista.

Aamu sarasti, kun hän havahtui kuumeisesta torkahduksesta; ovi, johon hän oli kolkuttanut pimeässä, oli nyt selki seljällään, ja kynnyksen yli kumartui nuori nainen, ojennetuin käsivarsin pysytellen tasapainossa. Seljällään lojuen tuijotti Gaspar Ruiz häneen. Kasvot olivat vaaleat ja silmät hyvin tummat; hiukset valuivat sysimustina suortuvina pitkin valkoisia poskia; huulet olivat täyteläiset ja punaiset. Hänen takanaan näki haavottunut toisen pään ja sen pitkät harmaat hiukset sekä laihat ryppyiset kasvot ja kädet, jotka olivat hätääntyneesti liittyneet ristiin leuan alle.

VI

"Minä tunsin ne ihmiset ulkonäöltä", kertoili kenraali Santierra vierailleen päivällispöydän ääressä. "Tarkotan sitä väkeä, jolta Gaspar Ruiz sai suojaa. Isä oli vanha espanjalainen, varakas mies, joka oli joutunut häviöön vallankumouksen takia. Hänen maatilansa, kaupunkitalonsa, talletuksensa, kaikki maallinen omaisuutensa oli otettu takavarikkoon julistuksen perusteella, sillä hän oli meidän itsenäisyytemme katkera vastustaja. Oltuaan suuressa arvossa pidetty ja vaikutusvaltainen varakuninkaan neuvoskunnan jäsen tuli hänestä vähäpätöisempi henkilö kuin hänen omat orjansa, jotka meidän kunniakas vallankumouksemme vapautti. Hänellä ei ollut edes varoja paetakseen maasta, kuten monien muiden espanjalaisten oli onnistunut tehdä. On mahdollista, että hän kuljeskelussaan perikadon kohtaamana ja kodittomana, ainoana rasituksenaan henkensä, jonka hän oli saanut pitää väliaikaisen hallituksen armosta, oli vain mutkattomasti kävellyt tuohon rapistuneeseen tiilikivirakennukseen. Se oli yksinäinen paikka. Taloon ei näkynyt kuuluvan edes koiraa. Mutta vaikka katossa oli aukkoja kuin parin kanuunankuulan puhkaisemina, olivat puiset ikkunaluukut tukevat ja kaikin ajoin tiukasti ummessa.

"Matkani vei minut usein pitkin polkua, joka sivuutti tuon viheliäisen ranchon. Ratsastin linnotuksesta kaupunkiin harva se ilta huokailemaan erään naisen ikkunan alla, jota rakastin, silloin. Kun on nuori — ymmärrättehän… Hän oli hyvä isänmaanystävä, sen vakuutan. Caballeros, uskokaa tai älkää, valtiollinen kiihtymys oli siihen aikaan niin suuri, että kuningaspuoluelaisen naisen sulojen olisi varmastikin ollut mahdoton tenhota minua…"

Pöydän ympäriltä kuuluva leikkisän epäuskoisuuden sorina keskeytti kenraalin, ja sen kestäessä hän siveli valkoista partaansa totisena.

"Senjores", intti hän, "kuningaspuoluelainen oli meidän ärtyneille tunteillemme hirviö. Tämän huomautan teille, jotta minua ei epäiltäisi vähäisimmästäkään hellyydestä tuon kuningaspuoluelaisen tytärtä kohtaan. Ja tunteenihan olivatkin suuntautuneet toisaanne, kuten sanottu. Mutta minä en voinut olla huomaamatta häntä niinä harvoina kertoina, jolloin hän seisoi kuistilla ulko-oven ollessa auki.

"Se vanha kuningaspuoluelainen, tietäkääs, oli pähkähullu. Valtiolliset vastoinkäymiset sekä täydellinen kukistuminen ja häviö olivat hämmentäneet hänen järkensä. Osottaakseen ylenkatsettaan meidän isänmaanmiesten saavutuksille oli hän nauravinaan vankeuttansa, tiluksiensa menetystä, talojensa polttamista ja sitä kurjuutta, mihin hän oli joutunut naisväkensä kanssa. Tämä naureskelu oli hänellä kehittynyt vallitsevaksi mieleenlyöttymäksi, niin että hän alkoi hohottaa ja hihkua heti kun vain näki jonkun vieraan. Se oli hänen hulluutensa muotona.

"Minä en luonnollisesti ollut millänikään mielipuolen hälystä, sillä asiamme menestys oli herättänyt meissä amerikalaisissa ylemmyyden tunnetta. Luulen tosiaan halveksineeni häntä syystä että hän oli vanha kastilialainen, Espanjassa syntynyt ja kuningaspuoluelainen. Ne eivät tietenkään olleet kunnollisia perusteita miehen huonoksumiseen, mutta kautta vuosisatojen olivat Espanjassa syntyneet osottaneet halveksivansa meitä amerikalaisia — yhtä hyvää syntyperää kuin hekin — pelkästään syystä että me olimme heidän määritelmänsä mukaan siirtolaisia. Meitä oli pidetty nöyryytetyssä asemassa ja pantu tuntemaan alemmuutemme seuraelämässä. Ja nyt oli meidän vuoromme. Turvallisesti saimme me isänmaanmiehet ilmaista samoja tunteita, ja ollen nuori vapaustaistelija ja vapaustaistelijan poika, halveksuin minä tuota vanhaa espanjalaista enkä senvuoksi ottanut huomioon hänen räiväystään, vaikka se loukkasikin tunteitani. Toiset eivät kenties olisi olleet niin suvaitsevaisia.

"Hän tapasi alottaa huikealla huikkauksella — 'minä näen isänmaanmiehen! Taas tulee yksi sellainen' — aikaa ennen kuin saavuin talon kohdalle. Naurunhohotusten keskeyttelemät järjettömät sättimiset kaikuivat väliin sähisevän käheinä. Sulaa hulluutta kaikki, mutta minä tunsin arvoni vaativan pidättämään hevoseni kävelyyn, vilkaisemattakaan taloon päin, niinkuin olisi tuon miehen herjaava häly kuistilla ollut mitättömämpää kuin rakin luskutus. Aina ratsastin ohi, säilyttäen korskean välinpitämättömyyden sävyn kasvoillani.

"Se oli kyllä sangen arvokasta; mutta minun olisi ollut parempi pitää silmäni auki. Sota-aikana ei soturi saisi koskaan ajatella olevansa vapaa palvelusvuorolta, ja olletikaan jos se sota on kapinaliikettä, jolloin vihollinen ei ole toisen ovella, vaan ihan huoneissa. Sellaisina aikoina poistaa vihaksi paatuva kiihkeiden vakaumusten hehku kunnian ja inhimillisyyden pidäkkeet monilta miehiltä sekä herkkätuntoisuuden ja pelon sulut joiltakuilta naisilta. Ja kun naiset kerran heittävät sukupuolensa arastelun ja eristäytymisen, tulevat he vilkkaan älynsä ja säälimättömän äkeytensä rajuuden johdosta vaarallisemmiksi kuin aseistetut jättiläiset."

Kenraalin ääni kohosi, mutta hänen iso kätensä siveli valkoista partaa kahteen kertaan, ja se kuvasti kunnianarvoisaa tyyneyttä. "Si senjores! Naiset ovat valmiita nousemaan meille miehille saavuttamattomaan hellän kiintymyksen korkeuteen tai vaipumaan sellaiseen alennuksen kuiluun, joka hämmästyttää miehisiä ennakkokäsityksiä. Puhun tietysti poikkeuksellisista naisista…"

Muuan vieraista huomautti, että hän ei ollut vielä milloinkaan tavannut naista, joka ei olisi kyennyt kääntymään aivan poikkeukselliseksi tunteisiinsa voimakkaasti vaikuttavissa olosuhteissa. "Tuollainen huimapäisyyden ylemmyys, mikä heillä on meihin verraten", lopetti keskeyttäjä, "tekee heistä ihmiskunnan mielenkiintoisemman puoliskon".

Vakavasti kuunnellut kenraali nyökkäsi kohteliaaksi myöntymykseksi. "Si. Si. Olosuhteiden johdosta … aivan. He voivat aikaansaada suunnattoman paljon pahaa joskus ihan aavistamattomalla tavalla. Sillä kuka olisi osannut kuvitella, että nuori tyttö, häviölle joutuneen ja ainoastaan vihollistensa ylenkatseen johdosta henkiinkään jääneen kuningaspuoluelaisen tytär, pystyisi tuottamaan kuolemaa ja hävitystä kahdelle vauraalle maakunnalle ja aiheuttamaan raskaita huolia vallankumouksen johtajille juuri heidän menestyksensä hetkellä!" Hän pysähtyi antaakseen sen ihmeen tunkeutua mieleemme.

"Kuolemaa ja hävitystä", jupisi joku kummastuneena; "sepä kamalaa!"

Vanha kenraali katsahti ympärilleen ja pitkitti kertomustaan, "Niin. Sotaa nimittäin — turmiota. Mutta minusta, joka olen nähnyt hänet ja puhellut hänen kanssaan, tuntuu vielä luonnottomammalta se keino, jolla hän sai vallan tuottaa tätä tuhoa eteläisellä rajallamme. Se seikka herätti minussa järkyttävää ällistystä, jota kaikki elämänkokemukseni runsaasti viidenkymmenen vuoden ajalta ei ole laisinkaan heikentänyt." Hän silmäsi vieraitaan kuin varmistautuakseen tarkkaavaisuudestamme ja jatkoi, äänensä sävyn muuttuessa: "Minä olen, kuten tiedätte, tasavaltalainen, vapausmiehen poika. Verraton äitini — Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon — oli ranskatar, kiihkeän tasavaltalaisen tytär. Poikana taistelin vapauden puolesta; aina olen uskonut ihmisten tasa-arvoisuuteen; ja heidän veljeytensä taasen on mielestäni vieläkin varmempi totuus. Katsokaa, miten tuimaa vimmastusta he osottavat erimielisyyksissään! Ja mitä tiedätte maailmassa katkeramman kiukkuista kuin veljesten riidat?"

Huomautuksessa ei ilmennyt vähäistäkään ivan sävyä, joten seurue ei saanut hymyillyksi tälle ihmiskunnan veljeyden käsitykselle. Päin vastoin tuntui puhujan äänessä kaihomielisyyttä, luonnollista miehelle, joka oli säveänä ja hyväsydämisenä joutunut velvollisuuden pakosta, vakaumuksen ja välttämättömyyden ajamana, esittämään osaansa armottoman väkivallan kohtauksissa.

Kenraali oli nähnyt paljon veljesvihoja. "Niinpä niin. Ei ole epäilystäkään heidän veljeydestään", vahvisti hän. "Kaikki miehet ovat veljeksiä ja sellaisina tuntevat toisensa melkein liiaksi. Mutta" — ja vanhassa patriarkallisessa päässä, jota verhosivat hopeanharmaat hapset, välähtivät mustat silmät leikkisästi — "jos olemmekin kaikin veljeksiä, eivät kaikki naiset ole sisariamme".

Nuoremmista vieraista kuultiin erään mutisevan tyytyväisyyttään sen tosiasian johdosta. Mutta kenraali jatkoi harkitun vakavasti: "He ovat kovin toisenlaisia! Tarina kuninkaasta [kuningas Kofetuan rakkaustarina on englantilaisen ritariromantiikan tunnetuimpia piirteitä. Suom.], joka otti kerjäläistytön valtaistuimensa jakajaksi, saattaa olla kylläkin kaunis siltä kannalta kuin me miehet ajattelemme itsestämme ja rakkaudesta. Mutta että nuori tyttö, ylväästä kauneudestaan kuuluisa ja vielä hiljakkoin varakuninkaan palatsin tanssiaisissa yleisesti ihailtu, ottaisi kumppanikseen guasson, tavallisen maalaisen, se on sietämätöntä meidän mielipiteellemme naisista ja heidän rakkaudestaan. Se on mielettömyyttä. Niin kävi kuitenkin. Mutta täytyy sanoa, että hänen tapauksessaan se oli vihan eikä rakkauden mielettömyyttä."

Ritarillisen oikeudentunnon nimessä esitettyään tämän puolustuksen vaikeni kenraali toviksi. "Ratsastin talon ohi melkein joka päivä", alotti hän taas, "ja tällaista tapahtui sisällä. Mutta miten se kehittyi, sitä ei yksikään ihminen kykene oivaltamaan. Tytön toivottomuuden täytyi olla tuskastunut yli kaikkien rajojen, ja Gaspar Ruiz oli mukautuva mies. Hän oli ollut kuuliainen soturi. Hänen voimakkuutensa oli kuin maassa makaava valtainen kivenjärkäle, valmis lingottavaksi suuntaan tai toiseen poimijansa kädellä.

"On selvää, että hän kertoi vaiheensa ihmisille, joilta sai tarvitsemansa suojan. Ja hän kaipasikin kipeästi apua. Hänen haavansa ei ollut vaarallinen, mutta hän oli henkipatto. Vanha kuningaspuoluelainen oli nauravan hulluutensa pimittämä, mutta molemmat naiset järjestivät haavottuneelle piilopaikaksi yhden niistä mökeistä, joita oli hedelmäpuiden joukossa talon takana. Se hökkeli, yltäkyllin raikasta vettä kuumekohtauksien ahdistaessa ja muutamia sääliväisiä sanoja — siinä kaikki, mitä he kykenivät antamaan. Arvatenkin sai hän osuutensa ruuasta, mitä oli tarjolla. Ja niukastihan sitä tietysti oli: hyppysellinen paahdettua maissia, kulhollinen papuja kenties, tai leivänkannikka ja muutamia viikunoita. Sellaiseen puutteeseen olivat nuo ylpeät ja ennen varakkaat ihmiset joutuneet."

VII

Kenraali Santierra osasi oikeaan oletuksessaan. Juuri senlaatuista oli apu, jota talonpoikainen Gaspar Ruiz sai kuningasmieliseltä perheeltä, sitte kun tytär oli avannut heidän viheliäisen turvapaikkansa oven äärimäiseen hätään ahdistetulle. Tyttären synkkä päättäväisyys hallitsi isän hulluutta ja äidin vapisevaa hämminkiä.

Hän oli kysynyt kynnyksen eteen sortuneelta tuntemattomalta: "Kuka teitä haavotti?"

"Sotamiehet, senjora", oli Gaspar Ruiz heikolla äänellä vastannut.

"Isänmaanmiehet?"

"Miksi?"

"Karkaamisesta", voihkasi toinen, nojautuen seinään tytön tummien silmien tarkastelemana. "Minut jätettiin kuolleeksi tuonne."

Tyttö ohjasi hänet talon läpi pieneen savesta ja ruo'oista kyhättyyn mökkiin, joka oli peittynyt metsittyneen hedelmäpuutarhan pitkään heinikköön. Haavottunut vaipui maissinolkikasalle nurkkaan ja huokasi raskaasti.

"Kukaan ei hae teitä täältä", sanoi tyttö, katsellen hänen avuttomuuttaan. "Yksikään ei tule lähellemme. Meidätkin on jätetty kuolleiksi — tänne."

Mies liikahti levottomasti likaisella olkiläjällään, ja niskan kirvellys pusersi häneltä houreisen voihkauksen.

"Näytän minä vielä Estabanille, että olen elossa", jupisi hän.

Hän vastaanotti tytön avun ääneti, ja monet kivun päivät kuluivat verkalleen. Tytön käynnit mökissä tuottivat haavottuneelle huojennusta ja liittyivät kuumeisiin unelmiin enkeleistä, jotka saapuivat hänen sairasvuoteensa ääreen, sillä Gaspar Ruiz oli saanut valaistusta uskontonsa salaperäisissä kysymyksissä — ja olipa kylän pappi yksin vaivoin opettanut hänelle hiukan luku- ja kirjotustaitoakin. Hän odotteli hoitajatartaan kärsimättömästi ja tunsi syvää mielipahaa, kun näki hänen poistuvan pimeästä hökkelistä ja katoavan kirkkaaseen päiväpaisteeseen. Siinä kovin heikkona viruessaan huomasi hän kykenevänsä melkoisen selvästi kuvittelemaan esille tytön kasvot, kun ummisti silmänsä. Ja tämän kyvyn keksiminen viehätti hänen toipumisaikansa pitkiä yksinäisiä hetkiä. Myöhemmin, alkaessaan saada voimansa takaisin, hiipaili hän hämärän tullen majastansa talon luo ja istuskeli puutarhan puoleisen oven kynnyksellä.

Sekapäinen isä käyskenteli omassa huoneessaan edes takaisin, katkonaisesti mutisten ja naurahdellen itsekseen. Käytävässä istui tuolilla äiti huokaillen ja voihkien. Karkeaan hiukioimeen vaatetukseen puettuna ja valjut laihat kasvot puolittain kätkeytyneinä halpaan mantaan seisoi tytär nojaillen oven pihtipieleen. Kyynäspäät polviin tuettuina ja pää käsien varassa puheli Gaspar Ruiz matalalla äänellä noille kahdelle naiselle.

Puutteen yhteinen kurjuus olisi kääntänyt katkeraksi ilveilyksi yhteiskunnallisen aseman erilaisuuden tahallisesti yritetyn ylläpitämisen. Gaspar Ruizin yksinkertainen sielu tajusi tämän. Oltuaan kuningaspuoluelaisten vankina tiesi hän uutisia ihmisistä, joita he tunsivat. Hän kertoili heidän vaiheitaan, ja kun hän kuvaili taistelua, jossa hänet oli toistamiseen otettu vangiksi, valittivat naiset puolueensa kärsimää iskua ja salaisten toiveittensa häviötä.

Gaspar Ruizilla ei ollut mitään puoluekantaa. Mutta hän tunsi syvällistä kiintymystä nuoreen tyttöön. Haluten osottautua hänen alentuvaisuutensa arvoiseksi kerskui hän hiukan ruumiillisista voimistaan. Hänellä ei ollut muuta ylvästeltävää. Tuon ominaisuuden johdosta kohtelivat kumppanit häntä yhtä suurella huomaavaisuudella, selitti hän, kuin olisi hän ollut kersantti, sekä leirissä että taistelussa.

"Sain aina miten monta vain halusin seuraamaan itseäni minne hyvänsä, senjorita. Minusta olisi pitänyt tehdä upseeri, koska osaan lukea ja kirjottaa."

Hänen takanaan äännähti vaitelias vanha rouva voihkaisevan huokauksen tuon tuostakin; järkensä menettänyt isä marssi kamarissaan jupisten ja hohotellen; ja Gaspar Ruiz kohotti tuolloin tällöin katseensa näiden ihmisten tyttäreen.

Hän silmäili tyttöä uteliaasti syystä että tämä oli elävä olento, mutta myöskin pelonsekaisen kunnioittavasti ja silti tuttavallisesti, niinkuin hän oli kirkoissa katsellut pyhimysten elottomia ja voimallisia patsaita, joiden suojelusta anotaan vaaroissa ja vaikeuksissa. Hänen asemansa oli kovin vaikea.

Hän ei voinut ikuisesti piileksiä puutarhassa. Hän tiesi myös varsin hyvin, että ennen kuin hän olisi päässyt puoltakaan päivämatkaa millekään suunnalle, sieppaisi hänet kiinni joku tienoolla parveilevista ratsuväen patrulleista ja toisi johonkin niistä leireistä, joihin Perun vapauttajaksi ryhtynyt isänmaallinen armeija oli kokoontunut. Siellä hänet lopulta tunnettaisiin Gaspar Ruiziksi — kuningaspuolueeseen yhtyneeksi karkuriksi — ja epäilemättä telotettaisiin tehokkaasti tällä kertaa. Maailmassa ei näkynyt olevan mitään sijaa viattomalle Gaspar Ruizille. Ja tätä ajatellessaan hänen yksinkertainen sielunsa antautui karvaaseen synkkyyteen ja katkeruuteen.

Hänestä oli tehty väkisin sotamies. Hän ei pitänyt sotilas-urasta. Ja hän oli ollut asialleen hyvä sotamies kuten vanhemmilleen hyvä poikakin säveytensä ja voimakkuutensa johdosta. Mutta nyt ei kumpaisellakaan ollut käytäntöä. Hänet oli riistetty vanhemmiltaan, eikä hän voinut enää olla sotamiehenäkään — ei ainakaan kunnon sotamiehenä. Kukaan ei tahtonut kuulla hänen selityksiään. Kuinka kohtuutonta! Kerrassaan kohtuutonta!

Ja murheellisesti mutisten selosti hän kiinnijoutumistaan ja uutta vangitsemistaan kahdenteenkymmenenteen kertaan. Sitte hän kohotti katseensa oviaukossa seisovaan äänettömään tyttöön. "Si, senjorita", pahotteli hän syvään huoaten, "vääryys on saattanut vaivaisen hengen ruumiissani ihan arvottomaksi minulle ja kaikille muillekin. Enkä pidä väliä, kuka sen riistää minulta."

Eräänä iltana, hänen siten huokuessa haavottuneen sielunsa valitusta, alentui tyttö huomauttamaan, että jos hän olisi mies, ei hän pitäisi arvottomana mitään elämää, jossa oli jäljellä koston mahdollisuus.

Hän näytti puhuvan itsekseen. Hänen äänensä oli matala. Gaspar Ruiz nautti vienosta, ikäänkuin haaveellisesta äänestä, tuntien siitä kummallista riemastusta, jotakin parhaan viinin lailla lämmittävää rinnassaan.

"Totta, senjorita", sanoi hän, hitaasti kohottaen kasvonsa häntä kohti; "Estabanille pitää näyttää, että minä en lopultakaan ole kuollut".

Hullun isän jupina oli aikaa tauonnut; huokaileva äiti oli vetäytynyt johonkin tyhjään huoneeseen. Talossa oli kaikki hiljaista kuten ulkopuolellakin, kirkkaana kuin päivä helotti kuutamo mustien varjojen täplittämässä pensastuneessa puutarhassa. Gaspar Ruiz näki donna Erminian tummien silmien katsovan alas häneen.

"Hm! Kersantti", äännähti tyttö vähäksyvästi.

"Ka, hän haavotti minua miekallaan", selitti toinen sen ylenkatseen hämmentämänä, joka näytti paistavan hänen valjuista kasvoistaan.

Tyttö musersi hänet katseellaan. Hänen tahtoessaan tulla ymmärretyksi oli tämä tahto niin voimakas, että se herätti Gaspar Ruizin tajuamaan lausumattomiakin asioita.

"Mitä muuta odotitte minun tekevän?" huudahti hän kuin äkkiä epätoivoon ahdistettuna. "Onko minulla voimia enempään? Olenko minä kenraalina johtamassa armeijaa? — minä vaivainen syntinen, jota lopuksi piti teidän ruveta halveksimaan."

VIII

"Senjores", kertoili kenraali vierailleen, "vaikka ajatuksissani silloin asui rakkaus lumouksineen, vaikutti tuon talon näkeminen minuun aina vastenmielisesti, etenkin kuutamolla, kun sen suljetut ikkunaluukut ja aution yksinäisyyden leima tuntuivat kaamealta. Silti käytin edelleenkin rotkon reunaa myöten kulkevaa polkua, koska se oli oikotie. Hullu kuningaspuoluelainen herjasi ja nauroi minua joka ilta suunnattomaksi mielihyväkseen; mutta jonkun ajan kuluttua hän lakkasi ilmestymästä kuistille, ikäänkuin kyllästyneenä välinpitämättömyyteeni. En tiedä, miten hänet saatiin herkeämään. Mutta Gaspar Ruizin oleskellessa talossa olisi ollut helppo pidättää hänet väkisinkin. Varovaisuus vaati heitä nyt välttämään kaikkea, mikä saattoi ärsyttää minua. Niin ainakin arvelen.

"Vaikka Chilen säihkyvin silmäpari olikin minut tenhonnut, niin huomasin vanhuksen poissaolon viikkokauden kuluttua. Näin meni taas muutamia päiviä. Aloin ajatella, että nuo kuningasmieliset olivat kenties lähteneet jonnekin muuanne. Mutta eräänä iltana, kiirehtiessäni kaupunkia kohti, näin taas jonkun kuistilla. Se ei ollut mielipuoli, vaan hänen tyttärensä. Hän seisoi pidellen puupylväästä, solakkana ja valjuna, isot silmät puutteen ja surun painamina syvälle kuoppiinsa. Katselin häntä tiukasti, ja hän kohtasi tuijotukseni omituisella, kysyvällä silmäyksellä. Kun sitten ohitse ratsastettuani käänsin pääni, näytti hän kokoavan rohkeutensa ja toden totta viittasi minua takaisin.

"Minä tottelin, senjores, melkein ajattelematta, niin suuri oli hämmästykseni. Vielä suuremmaksi kävi se kuullessani, mitä hänellä oli sanottavaa. Hän alotti kiittämällä minua isänsä heikkouden suvaitsemisesta, niin että minua hävetti. Olin tahtonut osottaa ylenkatsetta enkä suopeutta! Jokainen sana varmaankin poltti hänen huuliansa, mutta hän ei kertaakaan horjahtanut säveästä ja surumielisestä arvokkuudesta, joka vastoin tahtoanikin saavutti kunnioitukseni. Senjores, meissä ei ole naisen vastusta. Mutta tuskin uskoin korviani, kun hän pääsi varsinaiseen kerrottavaansa. Kaitselmus, lopetti hän, näytti säilyttäneen henkiin tuon vääryyttä kärsineen sotilaan, joka nyt luotti upseerikunniaani ja sääliväisyyteeni.

"'Vääryyttä kärsinyt mies', virkoin minä kylmäkiskoisesti. 'No, samaa ajattelen minäkin: ja te olette suojelleet puolueenne vihollista'.

"'Hän oli onneton kristitty, joka Jumalan nimessä rukoili apua ovellamme, senjor' vastasi hän yksinkertaisesti.

"Aloin ihailla tyttöä. 'Missä hän on nyt?' kysyin jäykästi.

"Mutta hän ei taipunut vastaamaan siihen tiedustukseen. Erinomaisen viekkaasti ja miltei pirullisen hienotuntoisesti sai hän muistutetuksi minulle ylpeyttäni loukkaamatta, miten onnistumattomasti olin yrittänyt pelastaa vartiohuoneeseen teljettyjen vankien henkeä. Hän tietysti tunsi koko jutun. Gaspar Ruiz, sanoi hän, rukoili minua hankkimaan nimelleen suojeluskirjan itse kenraali San Martinilta. Hänellä oli muka tärkeä ilmotus tehtävänä ylipäällikölle.

"Por Dios, hyvät herrat, hän pani minut uskomaan tuon kaiken, ollen esiintyvinään mies-paran pelkkänä puhetorvena. Kohtuuttoman menettelyn murjomana odotti muka Gaspar Ruiz saavansa minulta osakseen yhtä paljon jalomielisyyttä kuin oli hänelle osottanut kuningasmielinen perhe, jolta hän oli saanut turvapaikan.

"Haa! Se oli hyvin ja ylväästi sanottu minunlaiselleni nuorukaiselle.
Pidin häntä suurena. Voi, hän oli vain leppymätön!

"Lopuksi ratsastin matkaani hyvin innostuneena hommasta, vaatimatta edes nähdäkseni Gaspar Ruizia, jonka päättelin oleksivan talossa.

"Mutta tyynemmin harkitessani aloin nähdä muutamia vaikeuksia, joiden kohtaamiseksi minulla ei ollut kylliksi luottamusta itseeni. Ei ollut helppo lähestyä ylipäällikköä sellaisella kertomuksella. Pelkäsin huonoa menestystä. Vihdoin katsoin paremmaksi esittää asian oman divisionani kenraalille, Roblesille, perheeni ystävälle, joka oli hiljakkoin määrännyt minut ajutantikseen.

"Mutkattomasti otti hän sen heti käsistäni.

"'Talossa! tietysti on mies talossa', sanoi hän halveksivasti. 'Sinun olisi pitänyt mennä miekka kädessä sisälle ja vaatia häntä antautumaan, sen sijaan että pakisit kuningasmielisen tytön kanssa kuistilla. Nuo ihmiset olisi pitänyt häätää tiehensä aikaa sitten. Kuka tietää, kuinka monta vakoojaa on majaillut heidän luonaan ihan leirimme keskellä? Suojeluskirja ylipäälliköltä! Sen miekkosen julkeutta! Ha! ha! Nyt sieppaamme hänet tänä yönä, ja sitten otamme ilman mitään suojeluskirjaa selville, mitä hänellä on niin ylen tärkeätä sanottavaa. Ha, ha, ha!'

"Kenraali Robles — rauha hänen sielulleen — oli lyhyt, pönäkkä mies, tuima ja rattoisa, pyöreissä silmissä kova tuijotus. Surkeuteni nähdessään hän lisäsi:

"'No, no, chico — lupaan sinulle hänen henkensä, jollei hän tee vastarintaa. Ja se ei ole luultavaa. Emmehän toki nitistä hyvää soturia, jos asiasta muulla pääsee. Maltas! Olen utelias näkemään voimaihmistäsi. Veitikalle ei kelpaa vähempi kuin kenraali — hyvä, hän saakoon kenraalin puhutellakseen. Ha! ha! Lähdenpä itse pyyntiin, ja sinä tulet tietysti mukaan.'

"Ja se tehtiin samana yönä. Aikaisin illalla piiritettiin hiljaisesti talo ja puutarha. Myöhemmällä läksimme kenraali ja minä tanssiaisista, joihin olimme ottaneet osaa kaupungissa, ja ratsastimme kevyttä laukkaa taipaleelle. Pysähdyimme vähän matkan päähän talosta; palvelusupseeri piteli hevosiamme. Hiljainen vihellys varoitti pitkin rotkon reunaa vartioitsevia miehiä, ja me astuimme hiljaa kuistille. Saarrettu talo näytti kuutamossa autiolta.

"Kenraali koputti ovelle. Tuokion kuluttua kysyi sisältä naisen ääni, kuka koputti. Päällikköni tölmäsi minua lujasti kyynäspäällään. Minä ähkäisin.

"'Minä täällä olen, luutnantti Santierra', sopersin kuin tukehtumaisillani. 'Avatkaa.'

"Ovi avautui hitaasti. Nähdessään toisen miehen olevan mukanani alkoi ohutta vahakynttilää pitelevä tyttö peräytyä vitkallisesti edellämme, varjostaen valoa kädellään. Hänen jähmettyneet, valjut kasvonpiirteensä näyttivät aavemaisilta. Minä astuin sisään kenraali Roblesin perässä. Hänen katseensa olivat tähdätyt minuun. Tein päällikköni selän takana avuttoman liikkeen, yrittäen samalla kertaa antaa tyynnyttävää sävyä kasvoilleni. Yksikään meistä kolmesta ei äännähtänytkään.

"Olimme huoneessa, jonka lattia ja seinät olivat paljaat. Siellä oli järeätekoinen pöytä ja pari tuolia, ei yhtään mitään muuta. Vanha vaimo, jonka harmajat hiukset riippuivat hajallaan, väänteli käsiään meidän ilmestyessämme esille. Äänekäs naurun rähähdys kajahteli tyhjässä talossa kovin hätkähdyttävänä ja kaameana. Tällöin yritti vanha vaimo päästä ohitsemme.

"'Ketään ei ulos huoneesta', sanoi kenraali Robles minulle.

"Heilautin oven kiinni, kuulin säpin raksahtavan, ja nauru heikkeni korvissamme.

"Ennen kuin sen enempää ennätettiin virkkaa huoneessa kuulin hämmästyksekseni etäisen ukkosen jymyä.

"Huoneeseen tullessani oli minulla selvä vaikutelma kauniista ja selkeästä kuutamoyöstä; pilven hattaraakaan ei ollut näkynyt taivaalla. En voinut uskoa korviani. Minut oli aikaisin lähetetty ulkomaille opiskelemaan, joten en ollut tutustunut synnyinmaani kammottavimpaan luonnonilmiöön. Sanomattomaksi ihmetyksekseni näin päällikköni silmien kuvastavan kauhistusta. Äkkiä tunsin päätäni huimaavan! Kenraali horjahti raskaasti minua vasten; tyttö näytti huojuvan keskilattialla, vahakynttilä kirposi hänen kädestään ja sammui; korviani vihlaisi vanhan vaimon kimeä kirkaus: 'Misericordia!' Pilkkopimeässä kuulin laastin rapisevan seinistä lattialle. Onneksi ei katto ollut laastittu. Pidellessäni oven säpistä kuulin kattotiilien ryskeen taukoavan pääni yllä. Tärähdys oli päättynyt.

"'Ulos talosta! Ovi! Pakoon, Santierra, pakoon!' kiljui kenraali. Tiedättehän, senjores, etteivät meidän maassamme urhoollisimmatkaan häpeä pelkoa, jolla maanjäristys järkyttää ihmisen kaikkia aisteja. Siihen ei koskaan totu. Uudistunut kokemus vain kartuttaa tuon nimettömän kauhun valtaa.

"Se oli minun ensimäinen maanjäristykseni, ja olin levollisin heistä kaikista. Käsitin ulkopuolelta kuuluneen jyskähdyksen johtuneen siitä, että kuisti oli sortunut puupylväineen ja ulkonevine tiilikattoineen. Seuraava tärähdys kenties tuhoaisi talon. Tuo ukkosenjymy läheni taas. Kenraali ryntäili ympäri huonetta, tavotellen kai ovea. Hän rapisteli kuin yritellen kavuta ylös seiniä, ja selvästi kuulin hänen rukoilevan useitakin pyhimyksiä avukseen. 'Ulos, ulos, Santierra!' karjui hän.

"Ainoastaan tytön ääntä en kuullut.

"'Kenraali', huusin minä, 'en saa ovea hievahtamaankaan. Me olemme teljetyt huoneeseen.'

"En tuntenut hänen ääntään siinä sadatuksen ja epätoivon huudossa, joka puhkesi häneltä. Tiedän maassani — etenkin niissä maakunnissa, joissa maanjäristyksiä sattuu useimmin — monia ihmisiä, jotka eivät suostu syömään, nukkumaan, rukoilemaan tai edes istuutumaan korttipöytään suljetuin ovin. Vaarana ei ole ajan hukka, vaan se seikka, että seinien liikkuminen saattaa likistää oven kerrassaan avaamattomaksi. Näin oli meille käynyt. Me olimme loukussa, ja keneltäkään emme voineet odottaa apua. Maassani ei ole ainoatakaan, joka astuisi rakennukseen maan vapistessa. Ei ole koskaan ollut — paitsi yksi: Gaspar Ruiz.

"Hän oli tullut jostakin lymykolostaan talon ulkopuolelta ja kiivennyt luhistuneen kuistin hirsien yli. Tulevaista tuhoa ilmottavan kamalan, maanalaisen jyrinän yli kuulin mahtavan äänen huutavan jättiläiskeuhkoin: 'Erminia!' Maanjäristys on suuri säätyerotusten tasottaja. Keräsin kaiken päättäväisyyteni kohtauksen kauhua vastaan. 'Hän on täällä' huikkasin takaisin. Minulle vastasi ikäänkuin raivostuneen pedon karjahdus — sillävälin kun päätäni pyörrytti, hengitykseni salpautui ja tuskan hiki kihoili otsalleni.

"Hän jaksoi nostaa raskaan kannatuspylvään aseekseen. Pidellen sitä kainalossaan kuin peistä, mutta molemmin käsin, hän vimmatusti rynnisti muurinmurtajan voimalla heiluvaa rakennusta vasten, murtaen auki oven ja hyökäten päätäpahkaa sisälle meidän kuukertuneiden ruumiittemme yli. Kenraali ja minä kavahdimme jalkeille ja säntäsimme ulos yhtaikaa, katsahtamatta kertaakaan taaksemme ennen kuin pääsimme tien toiselle puolelle. Tarraten kiinni toisiimme näimme sitte talon äkillisesti muuttuvan muodottomaksi kasaksi miehen takana, joka hoippui meitä kohti, kantaen naista sylissään. Hänen pitkä musta tukkansa riippui kantajaa melkein jalkoihin. Kunnioittavasti laski hän kantamuksensa kohoilevalle maalle, ja kuutamo paistoi pelastetun ummistuneille silmille.

"Senjores, me pääsimme vaivoin ratsaille. Jaloilleen nousten hypähtelivät hevosemme rajusti, sotamiesten piteleminä, jotka olivat juoksujalkaa saapuneet joka taholta. Kukaan ei silloin ajatellut Gaspar Ruizin kiinniottoa. Ihmisten ja eläinten silmät kiiluivat hurjasta pelosta. Kenraalini lähestyi Gaspar Ruizia, joka seisoi liikkumattomana kuin patsas vartioiden tyttöä. Hän antoi pudistaa itseään hartioista, siirtämättä katsettaan tytön kasvoista.

"'Que guape!' huusi kenraali hänen korvaansa. 'Sinä olet maailman uljain mies. Olet pelastanut henkeni. Minä olen kenraali Robles. Tule asuntooni huomenna, jos Jumala armossaan sallii meidän nähdä sen päivän.'

"Toinen ei hievahtanutkaan — ikäänkuin kuurona, tunteettomana, tajuamattomana.

"Me ratsastimme pois kaupunkia kohti, huolissamme omaisistamme, ystävistämme, joiden kohtaloa tuskin uskalsimme ajatellakaan. Sotamiehet juoksivat hevostemme vieressä. Kaikki unohdettiin koko maata kohdanneen onnettomuuden lamaannuksessa."

Gaspar Ruiz näki tytön avaavan silmänsä. Silmäluomien kohoaminen näytti herättävän hänet horroksista. He olivat yksinään; kodittomien ihmisten kauhun- ja hätähuudot kuuluivat rannikkoalangoilta etäisenä ja suunnattomana kohuna, tunkeutuen kuiskeen tavoin heidän yksinäisyyteensä.

Pelastettu kohosi nopeasti seisaalle, luoden pelokkaita katseita joka taholle. "Mitä nyt?" huudahti hän heikosti ja tirkisti Gaspar Ruizia kasvoihin. "Missä olen?"

Sanaakaan hiiskumatta painoi toinen päänsä alas.

"… Kuka sinä olet?"

Gaspar Ruiz polvistui hitaasti hänen eteensä ja kosketti hänen karkean, mustan poijihameensa helmaa. "Orjasi", sanoi hän.

Tyttö sai silloin näkyviinsä rauniokasan, joka oli ollut talo; epäselvästi häämötti se pölypilvestä. "Voi!" parkaisi hän, painaen kädellään otsaansa.

"Minä kannoin sinut ulos tuolta", kuiskasi pelastaja hänen jalkainsa juuressa.

"Ja he?" kysyi tyttö tuskaisesti nyyhkyttäen.

Gaspar Ruiz nousi, tarttui häntä käteen ja talutti hänet hellästi rauniokasaa kohti jonka oli maanvieremä puolittain peittänyt. "Tule ja kuuntele", hän sanoi.

Rauhallinen kuu näki heidän kompuroivan kivien, hirsien ja tiilien kasaamalle röykkiölle, josta oli tullut hautakumpu. He painoivat korvansa rakoja vasten, kuullakseen jonkun voihkaisun tai huokauksen.

Viimein virkkoi Gaspar Ruiz: "He kuolivat nopeasti. Sinä olet yksin."

Tyttö istuutui katkenneen hirren pätkälle ja laski toisen käsivartensa kasvoilleen. Kumppani odotti — mutta lähensi sitte huulensa hänen korvaansa. "Menkäämme", kuiskasi hän.

"En koskaan — en koskaan lähde täältä", huudahti tyttö, kohottaen kätensä pään yli.

Gaspar Ruiz kumartui hänen ylitseen, ja tytön kohotetut käsivarret putosivat hänen hartioilleen. Hän kohotti tytön syliinsä, suoristi ryhtinsä ja alkoi kävellä, katsellen suoraan eteensä.

"Mitä teet?" kysyi toinen heikosti.

"Pakenen vihollisiani", vastasi sotilas, edes vilkaisematta keveään kantamukseensa.

"Minun kanssani?" huokasi tyttö avuttomasti.

"En ikinä ilman sinua", vastasi Gaspar Ruiz. "Sinä olet väkevyyteni."

Hän painoi tytön rintaansa vasten. Hänen kasvonsa olivat totiset ja askeleensa vakaat. Tuhoutuneiden kylien raunioissa puhkeavat tulipalot hohtelivat punaisina pilkkuina tasangolla, ja kolkkona sorinana kaikuivat hänen korvissaan etäiset valitukset, huudot: Misericordia! Misericordia! Hän asteli edelleen, juhlallisena ja maltillisena, ikäänkuin kantaen jotakin pyhää, haurasta ja kallisarvoista.

Aika-ajoin notkui maa hänen jalkainsa alla.

IX

Koneellisen huolellisin liikkein ja hajamielisen näköisenä sytytti vanha kenraali Santierra pitkän ja paksun sikaarin.

"Kesti monta tuntia ennen kuin saimme lähetetyksi patrullin takaisin rotkolle", jatkoi hän. "Olimme tavanneet kolmanneksen kaupunkia luhistuneena, muun osan järkkyneenä; yhteinen onnettomuus oli syössyt yhtäläiseen hätäännykseen kaikki asukkaat, rikkaat ja köyhät. Toisten teeskennelty reippaus oli räikeänä vastakohtana toisten epätoivolle. Yleisessä sekasorrossa joukko hurjaluontoisia varkaita, jotka eivät peljänneet Jumalaa tai ihmisiä, koitui vaaraksi niille, jotka olivat saaneet kotinsa häviöstä pelastetuksi joitakin arvokapineita. Huudellen 'Misericordia!' äänekkäämmin kuin kukaan muu jokaisen tärähdyksen tullessa ja lyöden rintojaan toisella kädellään nämä roistot rosvosivat onnettomia uhreja toisella, häikäilemättä murhaakaan.

"Kenraali Roblesin divisiona oli kaikin voimin ryhtynyt suojelemaan kaupungin tuhoutuneita osia noiden epäinhimillisten heittiöiden tihutöiltä. Käskyläisupseerin velvollisuuksien pidättelemänä pääsin vasta aamulla varmistautumaan oman perheeni turvallisuudesta. Äitini ja sisareni olivat hengissä pelastuneet tanssisalista, johon olin heidät jättänyt aikaisin illalla. Muistan nuo kaksi tyttöä — Jumala heidän sieluilleen rauhan suokoon — kuin näkisin heidät tällä hetkellä, tuhoutuneen talomme puutarhassa, kalpeina, mutta toimeliaina, auttelemassa muutamia kovaonnisia naapureitamme, tahrautuneissa tanssipuvuissaan ja sortuneiden seinien tomu hiuksille kerrostuneena. Äidilläni oli horjumaton sielu heikossa ruumiissaan. Puolittain verhoutuneena kallisarvoiseen shaaliin lepäsi hän puutarhalavitsalla koristealtaan ääressä, jonka suihkulähde oli sinä yönä ainiaaksi lakannut lirisemästä.

"Minulla oli tuskin ollut aikaa syleillä heitä kaikkia suunnattomassa riemastuksessani, kun päällikköni saapui paikalle ja lähetti minut muutamien sotamiesten kanssa rotkolle noutamaan voimaihmistäni, kuten hän sanoi, ja valjua tyttöä.

"Mutta siellä ei ollut ketään noudettavaksemme. Maanvieremä oli peittänyt talon rauniot; paikalla oli pelkkä multakumpu, josta siellä täällä näkyi hirrenpäitä.

"Siten olivat vanhan kuningasmielisen pariskunnan koettelemukset päättyneet. Valtainen ja vihkimätön hauta oli niellyt heidät elävältä, heidän onnettomassa niskuroimisessaan kansan vapautumistahtoa vastaan. Ja heidän tyttärensä oli tipo tiessään.

"Että Gaspar Ruiz oli vienyt hänet mukanaan, sen käsitin hyvin. Mutta kun tätä tapausta ei oltu ennakolta otettu lukuun, ei minulla ollut mitään määräystä heidän takaa-ajostaan. Eikä minulla totisesti ollut siihen haluakaan. En enää luottanut välitykseeni. Se ei ollut koskaan tuottanut menestystä eikä edes näyttänyt kunniakkaalta. Hän oli mennyt matkoihinsa. No, menköön. Ja hän oli vienyt mukanaan tuon kuningasmielisen tytön! Se sopi oivallisesti. Vaya con Dios. Nyt ei ollut aika piitata karkurista, jonka olisi syystä tai syyttä pitänyt olla kuollut, ja tytöstä, jonka olisi ollut parempi pysyä syntymättömänä.

"Marssitin siis mieheni takaisin kaupunkiin.

"Muutamien päivien kuluttua, kun järjestys oli palautettu, muuttivat kaikki huomattavammat perheet Santiagoon, minunkin. Meillä oli siellä komea talo. Samalla kertaa siirrettiin Roblesin divisiona uuteen asemapaikkaan lähelle pääkaupunkia. Tämä muutos soveltui hyvin minun kotoisiin ja lemmentunteisiini.

"Eräänä iltana, jokseenkin myöhään, kutsuttiin minut päällikköni luo. Tapasin kenraali Roblesin asunnossaan lepäilemässä, univormu riisuttuna, ja siemailemassa raakaa konjakkia pikarista — varokeinoksi, kuten hänellä oli tapana selittää, unettomuutta vastaan, jota moskiitojen puremat tuottivat. Hän oli kelpo soturi, ja hän antoi minulle käytännöllistä kuten tietopuolistakin sotataidon opetusta. Varmaankin on Jumala ollut armollinen hänen sielulleen, sillä hänen vaikuttimensa eivät milloinkaan olleet muuta kuin isänmaallisia, jos hän olikin kiivasluontoinen. Moskiitoverkkojen käyttämistä hän taasen piti hentomielisenä, häpeällisenä — soturille sopimattomana.

"Huomasin ensi silmäyksellä, että hänen jo melkoisesti punehtuneilla kasvoillaan oli erinomaisen hyväntuulinen ilme.

"'Ahaa, senjor teniente', huusi hän kovaa, kun tervehdin ovelta.
'Katsopas! Sinun voimaihmisesi on taas sukeltanut esiin.'

"Hän ojensi minulle kokoontaitetun kirjeen, jonka näin osotetuksi
'Tasavaltalaisten armeijan ylipäällikölle'.

"'Tämän', pitkitti kenraali Robles kaikuvalla äänellään, 'työnsi joku poika vartiosoturin kouraan pääkortteerin edustalla, miehen seistessä siinä kai hempukkaansa ajatellen — sillä ennen kuin hän älysi mitään oli poika kadonnut markkinaväen sekaan, ja hän väittää, ettei hän henkeänsäkään pelastaakseen kykenisi tuntemaan nulikkaa.'

"Päällikköni kertoi minulle edelleen, että sotamies oli antanut kirjeen vartion kersantille ja että se oli lopulta joutunut ylipäällikkömme käsiin. Hänen ylhäisyytensä oli suvainnut ottaa omin silmin huomatakseen sen sisällön. Sitten oli hän kahdenkeskisenä luottamuksena kertonut asian kenraali Roblesille.

"Kirjettä, senjores, en enää kykene tarkalleen muistamaan. Näin Gaspar Ruizin nimikirjotuksen. Hän oli häikäilemätön miekkonen. Maanjäristyksestä oli hän temmannut itselleen sielun, muistattehan. Ja se sielu nyt oli sanellut tuon kirjeen lauselmat. Sen sävy oli hyvin itsenäinen. Muistan sen tuntuneen minusta silloin erityisen ylväältä — arvokkaalta. Se oli ehdottomasti donna Erminian kirje. Nyt minua värisyttää kirjeen kaksimielisyyden oveluus. Gaspar Ruiz saatiin valittamaan vääryyttä, jonka uhriksi hän oli joutunut. Hän vetosi aikaisemmin osottamaansa uskollisuuteen ja urheuteen. Pelastuttuaan kuolemasta Kaitselmuksen ihmeellisellä välityksellä ei hän voinut ajatella mitään muuta kuin maineensa puhdistamista. Tähän — kirjotti hän — ei hän voinut toivoa kykenevänsä riveissä, yhä epäluulon alaiseksi jäävänä huonoon huutoon tulleena sotamiehenä. Hänellä oli tilaisuutta antaa vaikuttava todistus uskollisuudestaan. Ja hän lopetti ehdottamalla ylipäällikölle kohtausta puoliyön hetkellä vastapäätä rahapajaa sijaitsevalla torilla. Merkiksi piti kolmasti iskeä tuluksilla valkeata; se ei ollut liiaksi silmäänpistävä tunnus, mutta riitti kuitenkin tekemään asian selväksi.

"San Martin, suuri vapauttaja, piti rivakoista ja rohkeista miehistä. Sitäpaitsi oli hän oikeudentuntoinen ja sääliväinen. Kerroin hänelle mitä miehestä tiesin ja sain käskyn tulla hänen mukaansa määräyönä. Merkit vaihdettiin sovittuun tapaan. Oli keskiyö, ja koko kaupunki oli pimeänä ja hiljaisena. Levättiin verhoutuneina tapasivat molemmat miehet toisensa keskellä laajaa toria, ja hienotuntoisesti pysytellen loitompana kuuntelin heidän ääntensä sorinaa hyvinkin tunnin. Sitte kenraali kutsui minua lähemmäksi, ja tullessani kuulin San Martinin, joka oli kohtelias sekä ylhäisille että alhaisille, tarjoavan Gaspar Ruiz'ille pääkortteerin vieraanvaraisuutta siksi yötä. Mutta sotamies kieltäysi sanoen, ettei hän ansainnut sitä kunniaa, ennen kuin oli tehnyt jotakin.

"'Teidän ylhäisyytenne ei sovi ottaa tavallista karkuria vieraaksenne', huomautti hän naurahtaen, astui hitaasti takaperin ja hävisi yöhön.

"Ylipäällikkö virkkoi minulle, kun käännyimme pois: 'Hänellä oli joku matkassaan, Ruiz-ystävällämme. Näin vilahdukselta kaksi henkilöä. Se oli häiritsemätön kumppani.'

"Minäkin olin huomannut toisen haamun yhtyvän Gaspar Ruizin katoavaan varjoon. Se näytti lyhytkasvuiselta mieheltä, jolla oli yllään poncho ja päässään iso hattu. Ja minä kummastelin älyttömästi, kenen hän olikaan rohjennut ottaa uskotukseen. Minun olisi pitänyt arvata, ettei se saattanut olla muu kuin tuo kohtalokas tyttö — sen pahempi!

"Missä Gaspar Ruiz piilotteli häntä, sitä en tiedä. Hänellä oli — kuten tuli jälkeenpäin tiedoksi — eno pikku rihkamakauppiaana Santiagossa. Kenties sai orpo sieltä suojan ja hoivan. Joka tapauksessa oli hänen elämänsä kyllin köyhää, katkeroittaakseen hänen ylpeyttänsä ja pitääkseen vireillä hänen mielenkarvauttaan ja vihaansa. Varmaa on, että hän ei seurannut Gaspar Ruizia urotyössä, jonka tämä otti ensimäiseksi suoritettavakseen. Aikeena ei ollut sen vähäisempi yritys kuin sotatarvevaraston hävittäminen, jonka espanjalaiset viranomaiset olivat salaa keränneet etelässä Linares-nimiseen kaupunkiin. Gaspar Ruizille uskottiin vain pieni joukkue johdettavaksi, mutta he osottivat ansainneensa San Martinin luottamuksen. Vuodenaika ei ollut suotuisa. Heidän täytyi uida tulvineiden jokien yli. He näyttivät kuitenkin nelistäneen yötä päivää, edeten nopeammin kuin tieto heidän partioretkestään ja suunnaten kulkunsa suoraan kaupunkia kohti, sataviisikymmentä kilometriä syvälle vihollisen maahan, kunnes päivän sarastaessa karauttivat sen kaduille miekka kädessä, yllättäen pikku varusväen. Se pakeni ryhtymättä vastarintaan, jättäen useimmat upseerinsa Gaspar Ruizin haltuun.

"Suuri ruutiräjähdys lopetti varastohuoneiden tulipalon, jonka partioretkeläiset olivat siekailematta sytyttäneet. Vajaan kuuden tunnin kuluttua olivat he ratsastamassa takaisin samaa huimaa vauhtia; he eivät olleet menettäneet ainoatakaan miestä. Niin kelpo sotamiehiä kuin he olivatkin, ei sellaista tekoa saada suoritetuksi vielä paremmatta johtajatta.

"Olin päivällisellä pääkortteerissa, kun Gaspar Ruiz itse toi tiedon menestyksestään. Ja se oli raskas isku kuningaspuolueen joukoille. Todisteeksi näytti hän meille varusväen lipun. Hän otti sen viittansa alta ja heitti pöydälle. Mies oli kerrassaan muuttunut; hänen kasvojensa ilmeessä oli jotakin ylvästelevää ja uhkaavaa. Hän seisoi kenraali San Martinin tuolin takana ja katseli ylpeästi meitä kaikkia. Hänellä oli ympyriäinen sininen lakki päässä, hopeapäärmeellä reunustettu, ja me näimme kaikki leveän valkoisen arpijuovan hänen päivänpaahtamassa niskakuopassaan.

"Joku kysyi häneltä, miten hän oli menetellyt vangittujen espanjalaisten upseerien suhteen.

"Hän kohautti halveksivasti olkapäitään. 'Kannattaako sitä nyt kysyäkään! Sissisodassa ei oteta vankeja rasituksekseen. Annoin heidän mennä — ja tässä ovat heidän miekankannikkeensa.'

"Hän viskasi kimpullisen niitä pöydälle lipun päälle. Silloin kenraali Robles, jonka saattolaisena minä olin siellä, tokaisi kovalla, käreällä äänellään: 'Vai niin! Sittepä, uljas ystävä, ette vielä tiedä, millä tavoin tulisi johdella tällaista sotaa. Teidän olisi pitänyt tehdä näin.' Ja hän sivalsi käsisyrjällä kurkkuaan.

"Voi, senjores! Oli liiankin totta, että tätä kamppailua, laatuaan niin sankarillista, molemmin puolin tahrattiin julmuudella. Kenraali Roblesin sanojen herättämä sorina ei suinkaan kuulostanut yksimieliseltä. Mutta jalomielinen ja urhea San Martin kiitti tuota ihmisellistä toimenpidettä ja osotti Ruizille sijan oikealla puolellaan. Nousten sitte seisaalle, täysinäinen lasi kädessä, esitti hän maljan: "Caballeros ja asetoverit, juokaamme kapteeni Gaspar Ruizin terveydeksi.' Ja tyhjennettyämme lasimme jatkoi ylipäällikkö: 'Aion uskoa hänelle eteläisen rajamme vartioimisen, sillävälin kun me lähdemme vapauttamaan Perussa asuvia veljiämme. Hän, jota vihollinen ei kyennyt pysähdyttämään iskemästä vastustajiansa suoraan sydämeen, osaa kyllä suojella rauhallista väestöä, jonka jätämme taaksemme, kun lähdemme pyhään tehtäväämme.' Ja hän syleili Gaspar Ruizia, joka oli ääneti istunut hänen vieressään.

"Kun myöhemmällä kaikin nousimme pöydästä, lähestyin minä armeijan uusinta upseeria onnitteluineni. 'Ja, kapteeni Ruiz', lisäsin, 'kenties kerrotte miehelle, joka on aina uskonut nuhteettomaan kunniaanne, mihin donna Erminia sinä yönä joutui?'

"Hänen katsantonsa muuttui tästä ystävällisestä kysymyksestäni. Hän loi minuun silmäkulmiensa alta guasson, maalaisen, raskaan ja ilmeettömän katseen. 'Senjor teniente', sanoi hän käheästi ja ikäänkuin hyvin apeana, 'älkää kysykö minulta senjoritasta, sillä mieluummin olen laisinkaan ajattelematta häntä teikäläisten seurassa ollessani.'

"Otsaansa rypistäen katseli hän ympäri huonetta, joka oli täynnä tupakoitsevia ja juttelevia upseereja. Luonnollisesti mukauduin.

"Nämä olivat viimeiset sanat, mitä kuulin hänen lausuvan pitkän pitkään aikaan. Ja seuraavana päivänä me läksimme meritse vaivaloiselle retkellemme Peruun ja kuulimme sitte Gaspar Ruizin toimista ainoastaan omien taisteluittemme lomassa. Hänet oli määrätty eteläisen maakuntamme sotilassuojelijaksi. Hän keräsi itselleen sissijoukon. Mutta hänen leppeytensä voitettua vihollista kohtaan pahastutti siviilikuvernööriä, joka oli muodollisuuksiin piintynyt, rauhaton ja epäluuloinen mies. Hän lähetti hallitukselle epäedullisia raportteja Gaspar Ruizista; eräs sellainen ilmotti, että hän oli julkisesti ja prameasti viettänyt häitänsä kuningasmielisen naisen kanssa. Noin eriluonteisten miesten täytyi ehdottomasti riitaantua. Vihdoin alkoi siviilikuvernööri moittia hänen toimettomuuttaan ja vihjailla kavalluksesta, mikä ei muka olisi kummeksittavaa sellaisesta entisyydestä tunnetussa miehessä. Gaspar Ruiz sai tästä tiedon. Hänen raivonsa leimahti, ja hänen vierellään aina väijyvä nainen osasi kyllä kannustaa sitä kavalin sanoin. En tiedä, lähettikö hallitus todellakin käskyn vangita hänet, kuten hän jälkeenpäin valitti. Varmalta näyttää, että siviilikuvernööri alkoi houkutella juoniinsa hänen upseerejaan ja että Gaspar Ruiz huomasi sen.

"Eräänä iltana, kun kuvernöörin luona vietettiin tertulliaa, ilmestyi Gaspar Ruiz kuuden luotetun saattolaisen keralla ratsain kaupunkiin ja karautti kuvernöörintalon ovelle. Hän astui saliin aseissa, hattu päässä. Kun kuvernööri pahastuneena astui häntä vastaan, sieppasi hän onnetonta vyötäisistä, kantoi hänet pois tyrmistyneiden vieraitten joukosta kuin lapsen ja paiskasi hänet alas ulkoportaita kadulle. Gaspar Ruizin vihainen puserrus riitti nitistämään hengen jättiläiseltäkin; mutta hänen ratsumiehensä laukaisivat vielä pistoolinsa kuvernöörin ruumiiseen, sen viruessa hievahtamattomana portaiden juurella".

X

"Tämän — kuten hän sanoi — oikeudenmukaisen rankaisunsa suoritettuaan Ruiz meni Rio Blancon yli, mukanaan isompi osa väkeänsä, ja linnotti tyyssijakseen erään kukkulan. Häntä vastaan ajattelemattomasti lähetetty komppania säännöllistä sotaväkeä saarrettiin ja tuhottiin melkein viimeiseen mieheen. Toisia retkikuntia järjestettiin paremmin, mutta niilläkään ei ollut menestystä.

"Näiden veristen kahakkain aikana alkoi hänen vaimonsa ensin esiintyä ratsun selässä hänen oikealla puolellaan. Jatkuvasta onnestaan ylpistyneenä ja itseluottamusta saaneena ei Ruiz enää rynnännyt sissiensä etunenässä, vaan jäi korskeasti — niinkuin armeijan liikkeitä johtava kenraali — taamma jollekin ylänteelle vankan ratsun selkään ja liikkumattomaksi, sieltä lähetellen käskyjään. Donna Erminia nähtiin tuon tuostakin hänen vierellään, ja kauvan aikaa luultiin häntä mieheksi. Siihen aikaan puhuttiin paljon salaperäisestä valkeakasvoisesta päälliköstä, jonka ansioksi meidän joukkojemme tappiot luettiin. Hän ratsasti kuin intiaaninainen, kahareisin, käyttäen leveälieristä miehen hattua ja mustaa ponchoa, viittaa. Jälkeenpäin, heidän suurimman menestyksensä päivinä, tämä poncho kirjailtiin kullalla, ja hän kantoi silloin myöskin Don Antonio de Leyva-paran miekkaa.

"Tämä vanha chileläinen upseeri oli onnettomuudekseen joutunut saarroksiin pienen joukkonsa kanssa; ampumavarojen loppuessa oli hän saanut surmansa arauko-intiaanien käsissä, ne kun olivat Gaspar Ruizin liittolaisia ja auttajia. Sitä surullista tapausta muisteltiin kauvan jälkeenpäin 'Saaren verisaunana'. Kovaonnisen upseerin miekan lahjotti donna Erminialle arauko-päällikkö Peneleo, sillä noihin intiaaneihin oli niin suuresti tehonnut hänen katsantonsa, hänen kasvojensa kalmankalpeus, johon ei mikään sää näkynyt pystyvän, ja hänen tyyni välinpitämättömyytensä luotisateessa, että he pitivät häntä yliluonnollisena olentona tai ainakin noitana. Tämä taikausko suuresti lisäsi Gaspar Ruizin arvoa ja vaikutusvaltaa noiden tietämättömien ihmisten keskuudessa. Donna Erminia varmaankin tunsi maistavansa täydellisesti kostoansa sinä päivänä, jona hän ripusti kupeelleen Don Antonio de Leyvan miekan. Hän ei siitä milloinkaan luopunut, paitsi pukeutuessaan naisasuunsa — käyttää hän ei sitä kylläkään tahtonut tai voinut, mutta häntä miellytti sen heiluminen sivullaan tasavallan aseiden häväistyksen ainaisena muistuttajana ja vertauskuvana. Hänen oli mahdoton saada kylläänsä. Eikä käynytkään pysähtyminen sillä polulla, jolle hän oli johdattanut Gaspar Ruizin. Pelastuneet vangit — ja niitä ei ollut monta — kertoivat, miten hän kykeni muutamin harvoin sanoin muuttamaan miehensä kasvojen ilmeen ja elvyttämään hänen vaimentuvan äkänsä. He kertoivat, miten aina kahakan jälkeen, jokaisesta partioretkestä tai muusta menestyneestä hankkeesta suoriuduttua, Gaspar Ruiz ratsasti vaimonsa luo ja katsoi häntä kasvoihin. Näiden korskea tyyneys ei koskaan lientynyt. Hänen syleilynsä, senjores, oli varmaankin kylmä kuin patsaan. Ruiz yritti sulattaa hänen jäistä sydäntään lämpimässä verivirrassa. Muutamat englantilaiset meriupseerit, jotka kävivät hänen luonaan siihen aikaan, panivat tähdelle hänen lumoutumisensa omituisuuden."

Kuulijakuntansa kummastuksen ja uteliaisuuden havaitessaan pysähtyi kenraali Santierra toviksi.

"Niin — englantilaiset meriupseerit", toisti hän. "Ruiz oli myöntynyt vastaanottamaan heidät järjestääkseen joidenkuiden teidän kansallisuuteenne kuuluvien vankien vapauttamisen. Hänen vallitsemallaan alueella, merenrannikolta Kordillereille, oli lahti, johon laivat siihen aikaan poikkesivat noutamaan puita ja vettä, kierrettyään Kap Hornin. Siellä hän, houkutellen miehistön maihin, sieppasi ensin valaanpyyntipriki Hersalian ja jälkeenpäin valtasi yllätyksellä kaksi muuta laivaa, englantilaisen ja amerikalaisen.

"Hänen huhuttiin silloin haaveilevan oman laivaston perustamista. Mutta se oli tietysti mahdotonta. Kuitenkin hän miehitti prikin osalla sen entistä väestöä ja pani alukseen upseerin sekä useita omia miehiään, lähettäen heidät Chiloe-saaren espanjalaisen kuvernöörin luo, mukanaan selostus hänen asetöistään ja avunpyyntö sodan pontevammaksi jatkamiseksi kapinoitsijoita vastaan. Kuvernööri ei voinut paljoakaan tehdä hänen hyväkseen; lähetti hän sentään kaksi keveää kenttätykkiä, kohteliaan ylistyskirjeen, kuninkaallisten joukkojen everstinvaltuuden ja ison espanjalaisen lipun. Suurin juhlamenoin kohotettiin tämä lippu hänen talonsa katolle liehumaan arauko-maan sydämessä. Eiköhän vain lienekin donna Erminia sinä päivänä vähemmin jäykkänä hymyillyt guasso-puolisolleen.

"Rannikollamme liikkuvan englantilaisen laivaston vanhempi upseeri teki näiden anastusten johdosta huomautuksia meidän hallituksellemme. Mutta Gaspar Ruiz kieltäysi ryhtymästä sovitteluihin meidän kanssamme. Silloin saapui lahteen englantilainen fregatti, ja sen kapteeni, mukanaan lääkäri ja kaksi luutnanttia, matkusti suojeluskirjan nojalla sisämaahan. Heidät otettiin hyvin vastaan; kolme päivää olivat he sissipäällikön vieraina. Hallitustalossa pidettiin jonkunlaista sotilaallista raakalaisjärjestystä. Se oli sisustettu ja kalustettu rajakaupungeista tuodulla saaliilla. Ensin päästessään pääsuojamaan näkivät he hänen vaimonsa lepäilemässä — hän ei ollut silloin oikein terve — ja Gaspar Ruiz istui makuusijan jalkopäässä. Hänen hattunsa oli lattialla, ja kätensä oli hän laskenut miekankahvaan.

"Koko tuon ensimäisen keskustelun aikana ei hän ollenkaan siirtänyt isoja käsiään miekankahvasta, paitsi kerran järjestääkseen vaimonsa peitteitä hellin, huolellisin kosketuksin. He huomasivat, että milloin hyvänsä donna Erminia puhui, kiinnitti Gaspar Ruiz katseensa häneen ja oli jotenkuten odottavan ja jännittyneen tarkkaavainen, näköjään unohtaen maailman ja omankin olemassaolonsa. Jäähyväiskemujen aikana, joissa donna oli makuusijallaan leväten saapuvilla, puhkesi Gaspar Ruiz valituksiin saamastansa kohtelusta. Kenraali San Martinin lähdettyä oli hänet piiritetty urkkijoilla, siviilivirkamiehet olivat häntä panetelleet, hänen palveluksiaan ei oltu otettu lukuun, chileläinen hallitus oli uhannut hänen vapauttaan ja henkeänsäkin. Hän nousi pöydästä, asteli rajusti edes takaisin huoneessa sadatuksia jyräytellen ja istuutui sitte leposohvalle vaimonsa jalkojen viereen, rinta kohoilevana, katse lattiaan tähdättynä. Donna lepäsi puolittain istuvassa asennossa selällään, pää pieluksilla, silmät melkein ummessa.

"'Ja nyt minä olen kunnioitettu espanjalainen upseeri', lisäsi hän levollisella äänellä.

"Englantilaisen fregatin kapteeni käytti silloin tilaisuutta ilmottaakseen hänelle säveästi, että Lima oli kukistunut ja että espanjalaiset olivat tehdyn sopimuksen perusteella vetäytymässä pois koko mantereelta.

"Gaspar Ruiz kohotti päätänsä, ja epäröimättä, hillityn kiivaasti puhuen, vakuutti hän jatkavansa taistelua Chileä vastaan viimeiseen veripisaraan asti, vaikka koko Etelä-Amerikaan ei jäisi ainoatakaan espanjalaista sotilasta. Kun hän oli lopettanut tuon hullun sanelmansa, kohotti hänen vaimonsa pitkän valkoisen kätensä ja silitti juuri silmänräpäyksen ajan sormenpäillään hänen polveaan.

"Juhla-aterian jälkeen viipyivät upseerit enää puolisen tuntia, jollaikaa tuo hurjan sissijoukon tuima päällikkö osottausi ylenpalttisen herttaiseksi ja hyväntahtoiseksi. Hän oli ollut vieraanvarainen ennenkin, mutta näytti silti kuin ei hän olisi voinut kyllikseen pitää huolta vieraittensa mukavasta ja turvallisesta matkustamisesta takaisin laivaan.

"Mikään, sanottiin minulle, ei olisi voinut olla suurempana vastakohtana hänen äskeiselle rajuudelleen tai tavanmukaiselle harvapuheiselle jäykkyydelleen. Ikäänkuin odottamattoman onnen riemastuttamana yli kaikkien rajojen innostui hän leppeään ja sydämelliseen huomaavaisuuteen. Hän syleili upseereja kuin veljiään, melkein kyynelsilmin. Vapautetut vangit saivat kukin kultarahan. Viime hetkessä hän äkkiä ilmotti, että hänen piti toki luovuttaa kauppalaivojen kapteeneille kaikki heidän yksityinen omaisuutensa takaisin. Tämä aavistamaton jalomielisyys aiheutti jonkun verran viivytystä seurueen lähtövalmistuksissa, ja heidän ensimäinen päivämatkansa oli hyvin lyhyt.

"Myöhään illalla ratsasti Gaspar Ruiz vartion saattamaan heidän leiritulilleen, tuoden mukanaan viinilaatikoilla sälytetyn muulin. Hän sanoi tulleensa kulauttamaan piiskaryypyn englantilaisten ystäviensä kanssa, joita hän ei enää elämässään tulisi nähneeksi. Hän kertoili omia urotöitään, naureli kuin poika, lainasi englantilaisten muulikuormaston johtajalta kitaran, ja istuen jalat ristissä allaan ylen hienolla levätillään, joka oli levitetty hehkuvan nuotiohiiloksen eteen, lauloi hän vienolla äänellä talonpoikaisen lemmenlaulun. Sitte hänen päänsä painui rintaa vasten, hänen kätensä valahtivat maahan; kitara kierähti hänen polveltaan — ja syvä hiljaisuus seurasi leirissä leppymättömän sissipäällikön lemmenlaulua, miehen, joka oli syössyt niin monet meikäläiset itkemään hävitettyjä koteja ja tärveltyjä lemmentarinoita.

"Ennen kuin kukaan kykeni äännähtämäänkään kavahti hän jalkeille ja huusi hevostaan.

"'Adios, ystävät!' toivotti hän. 'Jumalan haltuun. Minä pidän teistä. Ja kertokaa Santiagossa, että Espanjan kuninkaan everstin Gaspar Ruizin ja Chilen tasavaltalaisten vareksien välillä vallitsee sota viimeiseen hengenvetoon asti — sota! sota! sota!'

"Hänen vartionsa huikkasi: 'Sota! sota! sota!' kun he ratsastivat matkaansa; äänten ja kavioiden kapseen kaiku kuoleutui piankin laakson etäisyyteen.

"Nuo kaksi nuorta englantilaista upseeria olivat vakuutettuja siitä, että Ruiz oli mielipuoli. Miten te sen sanottekaan? — kaira heltynyt? Mutta lääkäri, tarkkasilmäinen ja järkevä skotlantilainen, sanoi minulle, että se oli aivan erikoista lajia hullaannusta. Tapasin hänet useita vuosia jälkeenpäin, mutta hän muisti sen kokemuksensa elävästi. Hän mainitsi minulle myös mielipiteenään, että tuo nainen ei johtanut Gaspar Ruizia verisen petoksen tekoihin suoranaisella houkuttelulla, vaan herättämällä ja pitämällä vireillä hänen yksinkertaisessa sielussaan polttavaa korjaamattoman vääryyden tunnetta. Kenties, kenties. Mutta minä sanoisin, että hän valutti puolet kostonhimoista sieluaan tuon miehen vahvaan tomumajaan, niinkuin voipi tyhjään pikariin kaataa päihtymystä, hulluutta, myrkkyä.

"Jos Gaspar Ruiz halusi sotaa, niin sitä hän sai toden teolla, kun voitollinen armeijamme alkoi palata Perusta. Järjestelmällisiä toimia suunniteltiin tätä vaivalla saadun itsenäisyytemme kunnian ja menestyksen tahraa vastaan. Kenraali Robles johti, tunnetulla horjumattomalla ankaruudellaan. Julmia pelotuskeinoja käytettiin molemmin puolin, ja taisteluissa ei annettu ainoallekaan armoa. Voitettuani ylennykseni Perun tanterilla olin nyt esikunnassa kapteenina.

"Gaspar Ruiz joutui ahtaalle; samaan aikaan kuulimme eräältä pakolaispapilta, joka oli siepattu seurakunnastaan ja kiidätetty sataneljäkymmentä kilometriä vuoristoon kastetoimitukseen, että heille oli syntynyt tytär. Tapauksen kunniaksi, arvatenkin, Gaspar Ruiz suoritti pari loistavaa partioretkeä ihan joukkojemme takana ja hajotti osastot, jotka oli lähetetty katkaisemaan häneltä paluutietä. Kenraali Robles oli saada halvauskohtauksen raivosta. Hän sai muuta unettomuuden syytä kuin moskiittojen puremat, mutta sitä vastaan, senjores, eivät konjakkipikarilliset auttaneet sen enempää kuin silkka vesi. Hän alkoi piikitellä ja ahdistella minua voimaihmisestäni, ja kärsimättöminä lopettamaan tämän nolon sotaretken lienemme me kaikki nuoret upseerit käyneet huimaluontoisiksi ja taipuvaisiksi antautumaan tarpeettomiin vaaroihin tehtävissämme.

"Verkalleen, ikäänkuin tuuma tuumalta, olivat kolonnimme kuitenkin tunkeutumassa Gaspar Ruizin kimppuun, vaikka hän oli saanut nostatetuksi koko arauko-intiaanien kansan meitä vastaan. Sitte vuoden tai vähän enemmänkin kuluttua kuuli hallituksemme asiamiestensä ja vakoojiensa välityksellä, että hän oli lyöttäytynyt liittoon Carrerasin kanssa, joka niin sanottuna diktaattorina hallitsi niin sanottua Mendozan tasavaltaa vuorten toisella puolella. Oliko Gaspar Ruizilla kaukokatseinen valtiollinen tarkotus vai halusiko hän vain varata taatun turvapaikan vaimolleen ja lapselleen, hellittämättömästi jatkaessaan meitä vastaan käymäänsä yllätys- ja teurastussotaa, sitä en osaa sanoa. Liitto oli kuitenkin tositapaus. Joutuneena tappiolle yrityksessään meidän etenemisemme ehkäisemiseksi, tunkeutuessamme merenrannikolta päin, hän peräytyi vikkelästi kuten aina ja valmistausi uuteen ankaraan ja vaaralliseen koitokseen, ensi työkseen lähettäen vaimonsa ja pikku tyttärensä Pequenja-vuoriston yli, joka oli Mendozan etelärajana."

XI

"No niin, valtiollisten aatteiden ja vapaamielisyyden valepuvussa oli Carreras kunnoton roisto, ja Mendozan onneton valtio oli hänen puolueekseen keräytyneiden varkaiden, rosvojen, kavaltajien ja murhaajien saaliina. Hänellä oli ylevä ulkomuoto, mutta hän oli tyyten vailla sääliä, kunniallisuutta ja omaatuntoa. Hän ei tavotellut muuta kuin hirmuvaltaa, ja vaikka hän oli aikonut käyttää Gaspar Ruizia kataliin vehkeisiinsä, oivalsi hän kuitenkin pian, että Chilen hallituksen leppyminen vastasi paremmin hänen tarkotuksiaan. Minua hävettää sanoa, että hän teki hallituksellemme ehdotuksen hänen kunniaansa luottaneen soturin vaimon ja lapsen luovuttamisesta erinäisillä ehdoilla vihollisille ja että tämä tarjous otettiin vastaan.

"Ollessaan matkalla Pequenja-solan kautta Mendozaan kavalsi donna Erminian se saattue, joka oli Carrerasin miehistä annettu hänen suojeluksekseen, luovuttaen hänet upseerille, joka piti hallussaan chileläistä linnotusta ylängöllä, Kordillerien pääjonon juurella. Tämä tunnoton teko olisi voinut käydä kalliiksi minulle, sillä minä olinkin vankina Gaspar Ruizin leirissä, hänen saadessaan tiedon tapauksesta. Minut oli saatu kiinni eräällä tiedusteluretkellä; hänen henkivartionsa intiaanit olivat keihästäneet vähälukuisen ratsumies-saattueeni. Minä pelastuin samasta kohtalosta, kun hän tunsi viime hetkessä kasvonpiirteeni. Ystäväni varmaankin luulivat minut kuolleeksi, enkä koko aikana pitänytkään henkeäni suuren arvoisena. Mutta voimaihminen kohteli minua erittäin hyvin, syystä — sanoi hän — että minä olin aina uskonut hänen viattomuuteensa ja yrittänyt auttaa häntä, silloin kun häntä vääryys vainosi.

"'Ja nyt', takasi hän minulle, 'saatte nähdä, että minä puhun aina totta. Te olette turvassa.'

"En pitänyt oloani kovinkaan turvallisena, kun minut eräänä iltana kutsuttiin hänen luokseen. Hän harppoi edes takaisin kuin vimmastunut peto, karjuen: 'Petetty! Petetty!'

"Hän astahti kädet nyrkissä luokseni. 'Voisin katkaista kaulasi.'

"'Antaako se teille vaimonne takaisin?' sanoin niin levollisesti kuin kykenin.

"'Ja lapseni!' ulvahti hän kuin mielettömänä. Hän heittäysi tuolille ja nauroi kamalaan, meluisaan tapaan. 'Oh, ei, te olette turvassa.'

"Vakuutin hänelle, että myöskin hänen vaimonsa henki oli taattu, mutta minä en ilmaissut sitä vakaumustani, että hän ei ollut enää milloinkaan näkevä vaimoaan. Voimaihminen tahtoi sotia viimeiseen asti, ja sen sodan loppuna saattoi olla ainoastaan hänen kuolemansa.

"Hän loi minuun omituisen, selittämättömän katseen ja istui mutisten ajatuksettomasti: 'Heidän käsissään. Heidän käsissään.'

"Pysyin hisahtamattomana kuin hiiri kissan edessä.

"Äkkiä hän kavahti seisaalle. 'Mitä minä täällä teen?' hän huudahti, avasi oven ja kiljaisi ulos käskyn satuloida ja nousta ratsaille. 'Mitä se onkaan?' sopersi hän, astuen luokseni. 'Pequenja-linnotus — paaluvarustus! Ei mitään. Minä hankkisin hänet takaisin, vaikka hänet olisi kätketty vuoren sydämeen.' Hän hämmästytti minua lisäämällä väkinäisesti ponnistaen: 'Minä kannoin hänet pois sylissäni, kun maa järkkyi. Ja lapsi ainakin on minun. Lapsi ainakin on minun!'

"Ne olivat kummallisia sanoja, mutta minulla ei ollut aikaa ihmetellä.

"'Teidän pitää tulla mukaan', sanoi hän rajusti. 'Saattaa tulla tarpeelliseksi keskustella sovinnosta, ja kuka tahansa muu henkipaton Ruizin sanansaattaja menettäisi päänsä.'

"Se oli kyllä totta. Hänen ja muun tulistuneen ihmiskunnan välillä ei voinut olla mitään kunniallisen sodankäynnin tapojen mukaista neuvottelutietä.

"Vajaan puolen tunnin kuluttua olimme satulassa, huimasti karauttaen yön selkään. Hänellä oli päämajassaan vain kahdenkymmenen miehen saattue, mutta hän ei malttanut odottaa lisää. Kuitenkin lähetti hän sanan Peneleolle, alavuoristossa silloin liikuskelevalle intiaanipäällikölle, jotta tämä toisi soturinsa ylämaahan ja kohtaisi hänet Vedensilmäksi nimitetyn järven rannalla, jonka lähelle Pequenjan rajalinnotus oli rakennettu.

"Me samosimme alamaan halki niin väsymättömän vinhasti kuin Gaspar Ruiz teki kuuluisia partioretkiäänkin. Seurasimme laaksoja alhaalta päin niiden jyrkille ylärinteille asti. Ratsastus ei ollut vaaratonta. Kohtisuoraan basalttiseinämään hakattu tie kiersi mahtavan kalliokielekkeen kärjitse, ja vihdoin pääsimme syvän kuilun hämystä Pequenjan ylätasangolle.

"Tasanteella kasvoi sitkeätä vihreätä ruohoa ja kituliaita kukkivia pensaita, mutta korkealla yläpuolellamme riippui lumipälviä majesteetillisten vuorenseinien railoissa ja koloissa. Pikku järvi oli ympyriäinen kuin tuijottava silmä. Varusväki ajoi parhaillaan linnotukseen pikku karjaansa, kun me ilmestyimme esille. Silloin heilahtivat ison tammiportin puoliskot kiinni, ja tuo nelikulmainen aituus näytti autiolta, aivan asumattomalta, turvanaan leveät, mustuneet, kärjistään terotetut paalut, jotka tuskin kätkivät näkyvistä sisäpuolella olevien majojen ruohokatot.

"Mutta kun linnotusta vaati antautumaan muuan mies, joka Gaspar Ruizin käskystä ratsasti pelottomasti esiin, vastattiin sisäpuolelta yhteislaukauksella, joka tuiskautti tantereeseen sekä hevosen että miehen. Kuulin Ruizin vieressäni kiristelevän hampaitaan. 'Ei väliä', sanoi hän. 'Nyt te menette.'

"Univormuni rippeet tunnettiin, niin risaiset ja kauhtuneet kuin sen riekaleet olivatkin, ja minun sallittiin lähestyä puhelumatkan päähän; ja sitte minun täytyi odottaa syystä että muuan ampumareiästä iloa ja hämmästystä remuava ääni ei suonut minulle sananvuoroa. Siellä hälisi majuri Pajol, vanha ystävä. Hän oli muiden kumppanien tavoin luullut minun joutuneen surman suuhun jo aikaa sitten.

"'Kannusta ratsuasi, mies!' kiljaisi hän hyvin kiihtyneenä, 'me avaamme häthätää portin sinulle.'

"Annoin ohjasten pudota kädestäni ja pudistin päätäni. 'Olen antanut kunniasanani', huusin.

"'Hänelle!' huusi hän sanomattoman halveksivasti vastaan.

"'Hän lupaa teille henkenne.'

"'Se on meidän omamme. Ja neuvotko sinä, Santierra, meitä antautumaan mokomalle rastrerolle?'

"'En!' huikkasin. 'Mutta hän tahtoo vaimonsa ja lapsensa, ja hän voi katkaista teiltä vedensaannin.'

"'Silloin joutuisi hänen vaimonsa ensimäisenä kärsimään. Sano hänelle se. Kuules — tämä on pelkkää hullutusta: me teemme rynnäkön ja sieppaamme sinut kiinni.'

"'Ette ota minua elävänä', sanoin lujasti

"'Tyhmyri!'

"'Jumalan tähden', jatkoin hätäisesti, 'älkää avatko porttia.' Ja minä viittasin Peneleon intiaaneihin, joita järven rannat kuhisivat mustanaan.

"En ollut milloinkaan nähnyt noita villejä niin tavattomana liutana koolla. Heidän keihäänsä näyttivät lukuisilta kuin heinänkorret. Heidän käheät äänensä kuuluivat epäselvältä meren meurulta.

"Pajol-ystäväni kiroili itsekseen. 'No, mene sitte — hornan kitaan!' huusi hän tuskastuneena. Mutta käännähtäessäni pois hän katui, sillä minä kuulin hänen sanovan kiireisesti: 'Ampukaa sen hupsun hevonen ennen kuin hän livistää.'

"Hänellä oli hyviä ampujia. Kaksi laukausta pamahti, ja juuri kääntyessään horjahti hevoseni, kaatui ja makasi alallaan kuin salaman iskemänä. Ennätin vetäistä jalkani pois jalustimesta ja kierähdin syrjään; mutta minä en yrittänyt nousta. Eivätkä hekään uskaltaneet hyökätä laahaamaan minua varustukseen.

"Intiaaniparvet olivat alkaneet liikkua paalutusta kohti. He ratsastivat esille osastottain, laahaten pitkiä keihäitään maassa; musketinkantaman ulkopuolella he astuivat ratsailta, heittivät yltään turkisviittansa ja säntäsivät alastomina rynnäkköön, tömistellen jalkojaan ja hoilaten poljennon mukaan. Tuliviiru välähti kolmasti pitkin varustuksen julkipuolta, ehkäisemättä heidän tasaista juoksuaan. He parveilivat ihan paalujen juurelle, heilutellen leveitä puukkojaan. Mutta tätä vaajoitusta ei oltu tavallisuuden mukaan liitetty yhteen nahkaköytteillä, vaan pitkillä rautanauloilla, joita he eivät kyenneet katkomaan. Tavallisen murtautumismenettelynsä raukeamisesta nolostuneina hajaantuivat pakanat, jotka olivat niin horjumattomana rintamana marssineet luotisadetta vastaan, ja pakenivat piiritettyjen yhteislaukausten tavottelemina.

"Heti kun he varustusta kohti rynnätessään olivat sivuuttaneet minut, olin minä noussut jalkeille ja yhtynyt Gaspar Ruizin seuraan matalalla harjanteella, joka pistäysi tasangolle. Hänen omien miestensä muskettituli oli tukenut hyökkäystä, mutta nyt hän antoi merkin, ja torventoitotus keskeytti ampumisen. Yhdessä katselimme äänettöminä villien tappiota.

"'Siitä tulee siis piiritys', jupisi hän. Ja minä näin hänen salavihkaa vääntelevän käsiään.

"Mutta millainen piiritys saattoi siitä koitua? Minun tarvitsemattani kertoakaan Pajolin terveisiä ei hän rohjennut katkaista vedensaantia piiritetyiltä. Heillä oli yltäkyllin lihaa. Ja jos heidän varastonsa olisivat olleet vähissäkin, olisi hän ollut liiankin halukas lähettämään paalutukseen ruokavaroja, jos olisi voinut. Mutta niin olikin asia, että me tasangolla viivyskelevät sitä aloimmekin tuntea nälän kiristystä.

"Peneleo, intiaanipäällikkö, kyyrötteli nuotiomme ääressä väljään guanaco-nahkaiseen viittaansa kääriytyneenä. Hän oli harvinaisen vanttera villi; suunnaton nelikulmainen tukkatukko muistutti muodoltaan ja kooltaan olkista mehiläispesää, ja kasvonpiirteet olivat totiset, yrmeät ja runsasvakoiset. Murteellisella espanjankielellään hän hoki, muristen kuin puolikesy peto, että jos vaajoitukseen tehtäisiin vain pienen pienikin aukko, tunkeutuisivat hänen miehensä sisälle ja toisivat senjoran — muutoin olisi mahdotonta.

"Istuen vastapäätä häntä piti Gaspar Ruiz katseensa tähdättynä varustukseen melkein yötä päivää, kamalan vaiteliaana ja liikkumattomana. Sillävälin saapui jokseenkin joka päivä alamaasta pikalähettejä, ja heiltä kuulimme, että muuan hänen luutnanttinsa oli kärsinyt tappion Maipu-maassa. Kauvas lähetetyt vakoojat toivat tiedon, että muuan jalkaväen kolonni oli tulossa etäisten solien kautta linnotuksen avuksi. He olivat hitaita, mutta me saimme seuratuksi heidän vaivaloista samoamistansa pitkin alilaaksoja ylöspäin. Minua kummastutti, minkätähden Ruiz ei marssinut ahdistamaan ja hävittämään tätä uhkaavaa joukkoa jossakin väijytykselle sopivassa rotkopaikassa, sissiretkiin luontuvan lahjakkuutensa mukaan. Mutta hänen älynsä näytti hyljänneen hänet epätoivoon.

"Minulle oli ilmeistä, että hän ei kyennyt tempautumaan pois varustuksen näkyvistä. Vakuutan teille, hyvät herrat, että minun tuli melkein surku nähdessäni tuon voimattoman voimaihmisen istuskelevan harjanteella, pitämättä lukua päiväpaisteesta, sateesta, kylmästä, tuulesta — kädet liitettyinä polvien ympäri ja leuka niihin tuettuna: tuijotellen — tuijotellen — tuijotellen.

"Ja varustus, johon hän piti silmänsä suunnattuina, oli yhtä hiljainen ja äänetön kuin hän itsekin. Varusväki ei antanut itsestään mitään elonmerkkiä. He eivät edes vastanneet ampumareikiin tähdättyihin hajalaukauksiin.

"Eräänä iltana astellessani hänen ohitseen hän aavistamattomasti puhutteli minua, asentoansa muuttamatta. 'Olen lähettänyt noutamaan kanuunaa', sanoi hän. 'Ennätän ottaa vaimoni takaisin ja peräytyä ennen kuin Roblesinne saa ryömityksi tänne.'

"Hän oli toimittanut miehiä kuljettamaan alitasangoilta kanuunaa.

"Sitä kesti kauvan odottaa, mutta tuli se viimein. Se oli seitsennaulainen kenttätykki. Alusestaan irrotettuna ja poikittain köytettynä kahteen pitkään salkoon oli se kahden muulin välissä helposti saatu ylös soukkia polkuja. Korvissani kaikuu vieläkin hänen hurja riemuhuutonsa päivän koittaessa, kun hän näki kanuunasaaton pistäytyvän näkyviin laaksosta.

"Mutta, senjores, en voi sanoin kuvata hänen hämmästystään, raivoansa, epätoivoaan ja avuttomuuttaan, kun hän kuuli, että tykkilavaa kantava juhta oli edellisenä yönä jotenkuten suistunut jyrkänteeltä alas. Hän sydäntyi uhkailemaan kuolemaa ja kidutusta saattoväelle. Pysyttelin poissa hänen tieltään kaiken päivää, makaillen muutamien pensaiden takana ja kummastellen, mitä hän nyt aikoi tehdä. Peräytyminen oli jäljellä; mutta hän ei voinut peräytyä.

"Näin alapuolellani tykkimies Jorgen, vanhan espanjalaisen soturin, rakentavan jonkunlaista telinettä päällitysten pinotuista satuloista. Valmiiksi ladattuna nostettiin tykki kasalle, mutta laukaistaessa luhistui koko rakennelma, ja kuula lensi korkealta paalutuksen yli.

"Sen enempää ei yritetty. Ampumavaroilla sälytetyistä muuleista oli toinen niinikään joutunut hukkaan, ja heillä oli käytettävissään ainoastaan kuusi panosta — mikä kyllä hyvin riitti portin pommittamiseen mäsäksi, jos tykki tähdättiin tarkoin. Tämä oli mahdotonta kunnollisen alusen puutteessa. Ei ollut aikaa eikä keinoja tykkilavan rakentamiseen. Joka hetki odotin jo kuulevani Roblesin torventoitotusten kaikua vuorenhuippujen lomasta.

"Levottomasti kuljeskellen edes takaisin turkiksiinsa verhoutuneena istahti Peneleo hetkiseksi lähelleni murisemaan vanhaa virttänsä.

"'Tehdä entrada — aukko. Jos tehdä aukko, bueno. Jos ei tehdä aukko, silloin vamos meidän täytyy mennä pois.'

"Päivänlaskun jälkeen huomasin kummastuksekseni intiaanien valmistautuvan nähtävästi uuteen rynnäkköön. Heidän rivinsä olivat järjestyneet vuorten varjoihin. Tasangolla näin varustuksen portin edustalla miesryhmän häilyvän paikallaan.

"Astuin alas harjanteelta kenenkään ottamatta huomatakseen minua. Ylämaan kuulakassa ilmassa helotti kuutamo kirkkaana kuin päivänvalo, mutta sankat varjot häiritsivät näköäni, joten en kyennyt erottamaan, mitä he puuhasivat. Kuulin tykkimies Jorgen sanovan omituisella, epäilevällä äänellä: 'Ladattu on, senjor.'

"Sitte toinen ääni ryhmässä lausui lujasti sanat: 'Tuokaa riata tänne.' Puhuja oli Gaspar Ruiz.

"Syntyi hiljaisuus, jossa piiritetyn varusväen pamahtelevat laukaukset räiskyivät kovaa. Hekin olivat huomanneet ryhmän. Mutta välimatka oli liian pitkä, ja multaa ryöpsäyttelevien väsähtäneiden musketinluotien ropseessa ryhmä avautui, sulkeusi, huojui, vilahdukselta paljastaen minulle keskellään hyörivät kumaraiset olennot. Vetäysin lähemmä, epätietoisena ihmetellen, oliko tämä kummallista harhanäkyä, todelliselta tuntuvaa järjetöntä unta.

"Omituisen tukahtunut ääni käski: 'Vetäkää silmukat kireämmälle.'

"'Si, senjor', vastasivat useat muut äänet, kuulostaen pelonsekaisen vireiltä.

"Sitte sama tukahtunut ääni virkkoi: 'Sillä tavoin. Minun täytyy saada vapaasti hengittää.'

"Monta huolestunutta ääntä puhui sitten yhteen suuhun. 'Auttakaa häntä ylös, hombres. Riittää! Toisen kainalon alitse.'

"Tuo soinnuton ääni määräsi: 'Bueno! Astukaa syrjään, miehet.'

"Tunkeusin peräytyvän piirin läpi ja kuulin vielä kerran tuon rasittuneen äänen lausuvan vakaasti: 'Unohda olevani elävä ihminen, Jorge. Unohda minut tykkänään ja aja tehtävääsi.'

"'Olkaa huoletta, senjor. Ette ole minulle muuta kuin tykkilava, ja minä en haaskaa ainoatakaan laukausta.'

"Kuulin sytytinpuikon räiskettä ja haistoin salpietarin katkua. Äkkiä näin edessäni oudon olion nelinkontan kuin eläin, mutta miehen pää riippui niskakuopasta ulkonevan putkimaisen kohoneman alla, ja selässä kiilteli liereä pronssiryhmy.

"Miehet seisoivat sanattomana puoliympyränä, jonka edessä ampumakoje kyyrötti yksinään, takanansa Jorge ja vieressään torvensoittaja hievahtamattomana, torvi kädessä.

"Kaksin kerroin kyyristyneenä mutisi Jorge, sytytinpuikkoa pidellen: 'Tuuman verran vasemmalle, senjor. Liiaksi. Noin. Jos nyt laskeudutte hiukkasen alemmaksi, antaen kyynäspäittenne taipua, niin minä…'

"Hän hypähti syrjään, alentaen sytytinpuikkoansa, ja tulenleimaus leiskahti miehen selkään kytketyn tykin suusta.

"Sitte Gaspar Ruiz painui hitaasti alas. 'Hyvä laukaus?' kysyi hän.

"'Maaliin meni, senjor.'

"'Lataa sitten uudestaan.'

"Hän makasi siinä edessäni, rinta maassa, himmeästi kimmeltelevän luonnottoman pronssitaakkansa alla, jollaista minkään ihmisrakkauden tai -voiman ei ollut milloinkaan tarvinnut kantaa maailman surkeassa historiassa. Hänen käsivartensa olivat ojentuneet levälleen, ja hän muistutti maan tomuun heittäytynyttä katumuksentekijää kuutamoisella kamaralla.

"Taas näin hänet kohotettavan käsiensä ja polviensa varaan, miesten vetäytyvän syrjään ja vanhan Jorgen kumartuvan tähtäämään.

"'Pikkusen vasemmalle. Tuuma oikealle. Por Dios, senjor, lakatkaa tuosta vapisemisesta. Missä on vankkuutenne?'

"Vanhan tykkimiehen ääni oli sorruksissa mielenliikutuksesta. Hän astui sivulle ja painoi kipinän sankkireikään nopeasti kuin salama.

"'Oivallista!' huudahti hän kyynelsilmin; mutta Gaspar Ruiz makasi pitkän tovin hiljaa, maahan retkahtaneena.

"'Väsyttää', sopersi hän viimein. 'Riittäneekö kolmas laukaus?'

"'Varmasti', vastasi Jorge, kumartuen hänen korvaansa kohti.

"'No — lataa sitte', kuulin hänen lausuvan selvästi. 'Torvensoittaja.'

"'Täällä olen, senjor, odottaen sanaanne.'

"'Kun annan sanan, niin puhallakin sellainen tärähdys, että se kuuluu toisesta päästä Chileä toiseen', sanoi hän erinomaisen lujalla äänellä. 'Ja te muut seisokaa valmiina leikkaamaan poikki tämä kirottu riata, sillä silloin on aika minun johtaa teitä rynnäkköön. Kohottakaa minut nyt ylös, ja sinä, Jorge — tähtää joutuin.'

"Varustuksen muskettitulen räiske miltei kuolettanut hänen ääntänsä.
Vaajoitus peittyi savuun ja leimahduksiin.

"'Ponnistakaa voimanne eteenpäin takaisinpotkauksen varalle, mi amo', neuvoi vanha tykkimies vapisevalla äänellä. 'Kaivakaa sormenne maahan. Noin. Nyt!'

"Riemastunut huudahdus puhkesi hänen huuliltaan laukauksen jälkeen. Toitottaja kohotti torvensa ja odotti. Mutta makaavalta mieheltä ei kuulunut sanaa. Painuin toiselle polvelleni ja kuulin silloin kaikki mitä hänellä oli sanottavaa.

"'Katkesi jostain', kuiskasi hän, nostaen hiukan päätänsä ja kääntäen silmänsä minuun toivottoman rusentuneessa asennossaan.

"'Portti riippuu vain pirstaleiden varassa', kiljaisi Jorge.

"Gaspar Ruiz yritti puhua, mutta ääni kuoleutui hänen kurkkuunsa, ja minä olin apuna vierittämässä tykkiä hänen taittuneesta selästään. Hän oli tajuttomana.

"Minä luonnollisesti pidin suuni kiinni. Intiaanit eivät saaneet hyökkäysmerkkiä. Sen sijaan kajahtivat ilmoille apujoukon torventoitotukset, joita olin niin kauvan ja jännittyneenä odottanut kuullakseni — hirmustuttaen yllätetyt vihollisemme kuin kutsumus viimeiselle tuomiolle.

"Tuulispäänä, senjores, todellisena hirmumyrskynä pyyhälsivät säikähtäneet miehet, korskuvat hevoset ja ratsastavat intiaanit ohitseni, kyyristellessäni maassa Gaspar Ruizin vieressä, joka virui yhä ristin muotoiseksi levittäytyneenä kasvoillaan. Henkensä edestä nelistävä Peneleo sohaisi minua pitkällä keihäällänsä ohimennessään — vanhan tuttavuuden vuoksi varmaankin. Vaikeampi on selittää, miten pelastuin vinkuvilta luodeilta. Uskaltautuen polvilleni liian aikaisin olivat minut vähällä seivästää pistimiinsä muutamat 17:nnen Taltal-rykmentin sotamiehet, kiihkoissaan kun olivat tavottamaan jotakin elävää. He näyttivät hyvin pettyneiltä, kun jotkut paikalle karauttaneet upseerit karkottivat heidät miekkojensa lappeilla.

"Kenraali Robles siinä saapui esikuntansa kanssa. Hänen teki kovasti mielensä saada vankeja. Hänkin näytti hetkiseksi pettyneeltä. 'Mitä! Sinäkö siinä?' huudahti hän. Mutta hän laskeusi heti ratsailta, syleilläkseen minua, sillä hän oli perheeni vanha ystävä. Viittasin jalkojemme juuressa makaavaan ruumiiseen ja virkoin vain nämä kaksi sanaa:

"'Gaspar Ruiz.'

"Hän kohotti kätensä hämmästyneenä.

"'Vai niin! Sinun voimaihmisesi! Aina viimeiseen asti voimaihmisesi parissa. Eipä väliä. Hän pelasti henkemme, kun maan järkkyminen sai urheimmatkin pyörtymään pelosta. Minä silloin säikähdin ihan suunniltani. Mutta hän — ei! Que guape! Missä on se sankari, joka sai hänestä voiton? ha! ha! ha! Mikä hänet tappoi, chico?'

"'Hänen oma voimakkuutensa, kenraali', vastasin minä."

XII

"Mutta Gaspar Ruiz hengitti vielä. Toimitin hänet levätissään kannetuksi muutamien pensaiden suojaan samalle harjanteelle, jolta hän oli niin kiinteästi tähystellyt varustusta, näkymättömän kuoleman jo liihotellessa hänen päänsä päällä.

"Joukkomme olivat asettuneet leiritulien ääreen varustuksen ympärille.
En kummastunut aamupuhteella kuullessani, että minut oli määrätty
johtamaan vartiota, jonka piti hetimiten lähteä viemään erästä vankia
Santiagoon. Vanki oli luonnollisesti Gaspar Ruizin vaimo.

"'Olen valinnut sinut tunteittesi takia', huomautti kenraali Robles, — 'vaikka oikeastaanhan se nainen olisi ammuttava kaiken sen turmion tähden, mitä hän on tasavallalle tuottanut.'

"Ja kun minä tein kauhistuneen vastustuksen liikkeen, jatkoi hän:

"'Nyt ei hän merkitse mitään, kun Ruiz on mennyttä kalua. Ties miten nyt menetellä hänen suhteensa — mutta hallitus häntä kuitenkin haluaa haltuunsa.' Hän kohautti olkapäitään. 'Luultavasti on Ruiz haudannut suuret määrät saalistansa paikkoihin, jotka ainoastaan hänen vaimonsa tietää.'

"Päivän koittaessa näin hänen tulevan ylös harjanteen rinnettä, kahden sotamiehen vartioimana ja kantaen lastansa käsivarrellaan.

"Minä kävelin häntä vastaan.

"'Elääkö hän vielä?' kysyi vanki, kääntäen minuun nuo valkoiset, jähmettyneet kasvot, joita Ruizilla oli ollut tapana ihailevasti katsella.

"Minä kumarsin ja sanaakaan virkkamatta opastin hänet pensasryhmän taakse. Gaspar Ruizin silmät olivat auki. Hän hengitti työläästi ja lausui vaimonsa nimen suurella ponnistuksella.

"'Erminia!'

"Vaimo polvistui pääpuoleen. Isästään tietämättömänä ja suurilla silmillään katsellen ympärilleen alkoi pikku tyttö äkkiä leperrellä iloisella, hennolla äänellä. Hän viittasi pienoisella sormellaan, nousevan auringon rusohohteeseen, joka loisti mustien vuorenhuippujen takaa. Ja niin kauvan kuin tuota lapsen jokellusta — käsittämätöntä ja korvalle suloista — kesti, pysyivät nuo kaksi ääneti: kuoleva mies ja polvistunut nainen, katsellen toisiansa silmiin ja kuunnellen vienoa ääntä. Sitte laverrus lakkasi. Lapsi laski päänsä äidin rintaa vasten ja vaikeni.

"'Se tapahtui sinun tähtesi', alotti mies. 'Anna anteeksi.' Hänen äänensä petti. Pian kuulin taas mutinaa ja erotin surkeat sanat: 'En ollut kyllin voimakas.'

"Vaimo katseli häntä tavattoman kiinteästi. Toinen yritti hymyillä ja toisti nöyrästi: 'Anna anteeksi. Että jätin sinut…'

"Hän kumartui alas ja sanoi kuivin silmin, vakaalla äänellä: 'Koko maan päällä en ole rakastanut mitään muuta kuin sinua, Gaspar.'

"Kuolevan pää liikahti. Hänen silmänsä elpyivät. 'Vihdoinkin!' huokasi hän. Sitte tuskallisesti: 'Mutta onko se totta … onko se totta?'

"'Niin totta kuin että tässä maailmassa ei ole armoa eikä oikeutta', vastasi hänelle vaimo kiihkeästi. Hän kumartui puolisonsa kasvojen yli. Tämä yritti nostaa päätänsä, mutta se putosi takaisin, ja toisen suudellessa hänen huuliaan oli hän jo kuollut. Hänen lasittuneet silmänsä tuijottivat taivaalle, jolla leijui vaaleanpunaisia hattaroita hyvin korkealla. Mutta minä huomasin äitinsä rinnalle puristuneen lapsen silmäluomien painuvan ja ummistuvan hitaasti. Pikku tyttö oli uinahtanut.

"Gaspar Ruizin, voimaihmisen, leski antoi minun taluttaa hänet pois kyyneltäkään vuodattamatta.

"Matkustusta varten olimme järjestäneet hänelle sivusatulan hyvinkin istuimen tapaan, ja alapuolelle oli sidottu lauta hänen levähdyttääkseen jalkojaan. Ja ensimäisen päivän hän ratsasti virkkamatta sanaakaan ja tuskin hetkeksikään siirtäen silmiänsä pois pikku tytöstä, jota hän piteli helmassaan. Ensimäisessä leirissämme näin hänen käyskentelevän yöllä tuuditellen lasta käsivarsillaan ja katsellen sitä kuun valossa. Lähdettyämme toiselle päivämatkallemme hän kysyi minulta, kuinka pian olimme tulossa ensimäiseen asutun maan kylään.

"Vastasin tulevamme sinne puoleltapäivin.

"'Ja onko siellä naisia?' kysyi hän.

"Selitin hänelle, että se oli iso kylä. 'Siellä on miehiä ja naisia, senjora', sanoin, 'jotka ilahtuvat sydämensä pohjasta kuullessaan, että kaikki häiriö ja sota on nyt lopussa.'

"'Niin, se on nyt kaikki lopussa', toisti hän. Sitte tovin kuluttua: 'Senjor upseeri, mitä tehnee hallituksenne minulle?'

"'En tiedä, senjora', vastasin. 'Epäilemättä saatte hyvää kohtelua. Me tasavaltalaiset emme ole villejä emmekä kosta naisille.'

"Kuullessaan sanan 'tasavaltalaiset' hän loi minuun katseen, jonka kuvittelin olevan kuolematonta vihaa täynnä. Mutta noin tuntia myöhemmin, kun pysähdyimme antaaksemme kuormamuulin mennä edeltä pitkin syvän kuilun partaalla kiertävää ahdasta polkua, katsoi hän minuun niin valjuin, vaivautunein kasvoin, että minun kävi häntä suuresti sääliksi.

"'Senjor upseeri', hän sanoi, 'olen heikko, vapisen. Se on järjetöntä pelkoa.' Ja hänen huulensa tosiaan värisivät, hänen yrittäessään hymyillä, kun vilkaisi alkupäähän polkua, joka ei lopultakaan ollut kovin vaarallinen. 'Saattaisin pudottaa lapsen. Gaspar pelasti henkenne, muistattehan… Ottakaa hänet minulta.'

"Otin lapsen hänen ojennetuista käsistään. 'Sulkekaa silmänne, senjora, ja luottakaa muuliinne', kehotin.

"Hän teki niin, ja valjuna ja kasvoiltaan riutuneena näytti hän haamulta. Polun käänteessä, missä iso punainen porfyrihuippu sulkee näköalan alatasangoille, näin hänen avaavan silmänsä. Ratsastin ihan hänen takanaan, pidellen pikku tyttöä oikealla käsivarrellani. 'Lapsi on hyvässä turvassa', huudahdin rohkaisevasti.

"'Niin', vastasi hän heikosti; ja silloin näin suunnattomaksi kauhukseni hänen nousevan seisomaan jalkalaudalle, hirveästi tuijottaen, ja heittäytyvän eteenpäin oikeallamme ammottavaan kuiluun.

"En voi kuvata teille äkillistä ja lamaannuttavaa pelkoa, jolla se kamala näky minut herpaisi. Syvyys kammoksutti sieluani, kallionhuiput tuntuivat huojuvan päälleni. Päätäni huimasi. Puristin lapsen kylkeäni vasten ja istuin satulassa liikkumattomana kuin patsas. Kieleni oli kahlittu, kylmät väreet karmivat selkäpiitäni. Hänen muulinsa horjahti, astahtaen kallioseinämään kiinni, ja jatkoi sitte kulkuansa. Hevoseni vain heristi korviansa ja korskahti. Sydämeni oli salpautuneena, ja rotkon syvyyksissä kohisevaan virtaan vierivät kivet olivat tehdä minut mielettömäksi kolinallaan.

"Seuraavana hetkenä olimme käänteen takana, leveällä ja ruohoisella rinteellä. Ja silloin minä kiljuin. Mieheni juoksivat hätääntyneinä takaisin. Minun kerrotaan ensimältä vain parkuneen: 'Hän antoi lapsen minun käsiini! Hän antoi lapsen minun käsiini!' Vartio luuli minun tulleen hulluksi."

Kenraali Santierra lakkasi kertomasta ja nousi pöydästä. "Ja siinä kaikki, senjores", lopetti hän, kohteliaasti vilkaisten nouseviin vieraisiinsa.

"Mutta minne lapsi joutui, herra kenraali?" kysyimme me.

"Niin aivan — lapsi, lapsi."

Hän astui ikkunan ääreen, joka avautui hänen kauniiseen puutarhaansa, vanhuutensa turvapaikkaan. Se oli kuuluisa koko maassa. Kohottaen käsivartensa meidän pysyäksemme taampana huusi hän ulos: "Erminia! Erminia!" ja odotti. Sitte hänen varottava käsivartensa painui alas, ja me tungeksimme ikkunoihin.

Eräästä puuryhmästä oli nainen ilmestynyt leveälle kukkasien reunustamalle käytävälle. Kuulimme hänen kangistettujen alushameittensa kahinan ja panimme merkille hänen vanhanaikaisen mustan silkkihameensa laskoksien väljyyden. Hän katsoi ylös ja nähdessään monet tuijottavat silmät vastassaan hän pysähtyi, rypisti otsaansa, hymyili, heristi sormeansa kenraalille, joka nauroi täyttä kurkkua, ja veti päähineenänsä olevan mustan pitsikudoksen osittain peittämään ylväitä kasvonpiirteitään, kävellen jäykän arvokkaasti pois näkyvistämme.

"Olette nähneet vanhan miehen suojelusenkelin — ja hänet, jota saatte kiittää kaikesta siitä, mikä vieraanvaraisuudessani on säädyllistä ja mieluista. Vaikka rakkauden liekki on aikaisin syttynyt sydämessäni, senjores, niin olen jotenkuten jäänyt naimattomaksi. Ja siitä syystä kenties eivät sen pyhän tulen kipinät ole vielä sammuneet täältä." Hän löi leveään rintaansa. "Vielä vireillä, vielä vireillä", hän sanoi vakavan leikkisästi. "Mutta nyt en mene naimisiin. Hän on kenraali Santierran kasvattitytär ja perijätär."

Muuan vierastoverimme, nuori meriupseeri, kuvasi hänet jälkeenpäin "lyhyeksi, tanakaksi, noin neljänkymmenen vuoden ikäiseksi immeksi". Me olimme kaikin huomanneet, että hänen hiuksensa olivat alkaneet harmaantua ja että hänellä oli hyvin sielukkaat mustat silmät.

"Eikä hänkään ole koskaan tahtonut kuulla puhuttavankaan naimisiinmenosta kenenkään kanssa", pitkitti kenraali Santierra. "Vahinko kerrassaan! Sydämellinen, kärsivällinen, harras vanhan miehen seuralainen. Yksinkertainen sielu. Mutta minä en neuvoisi ketään teistä pyytämään hänen kättänsä, sillä jos hän ottaisi teidän kätenne omaansa, niin se tapahtuisi vain luittenne rusentamiseksi. Niin, niin, hän ei laske leikkiä siitä asiasta. Ja hän on isänsä oma tytär, voimaihmisen, joka sortui omaan voimakkuuteensa: ruumiinsa, yksinkertaisuutensa — rakkautensa voimakkuuteen!"