The Project Gutenberg eBook of Wallenstein 2: Wallensteinin kuolema

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Wallenstein 2: Wallensteinin kuolema

Author: Friedrich Schiller

Translator: Vilppu Koskimies

Release date: May 17, 2014 [eBook #45669]

Language: Finnish

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK WALLENSTEIN 2: WALLENSTEININ KUOLEMA ***

Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

WALLENSTEIN II: WALLENSTEININ KUOLEMA

Runomittainen näytelmä

KIRJ.

FRIEDRICH VON SCHILLER

Suomensi Vilppu Koskimies

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1920.

SKS:n Kirjapainon O.-Y.

HENKILÖT:

 WALLENSTEIN.
 OCTAVIO PICCOLOMINI.
 MAX PICCOLOMINI.
 TERZKY.
 ILLO.
 ISOLANI.
 BUTTLER.
 RATSUMESTARI NEUMANN.
 AJUTANTTI.
 EVERSTI WRANGEL, ruotsalaisten lähettämä.
 GORDON, Egerin linnanvanhin.
 MAJURI GERALDIN.
 DEVEROUX, | Wallensteinin armeijan kapteeneja.
 MACDONALD. |
 RUOTSALAINEN KAPTEENI.
 KYRASSIERIEN LÄHETYSTÖ.
 EGERIN PORMESTARI.
 SENI.
 FRIEDLANDIN HERTTUATAR.
 KREIVITÄR TERZKY.
 THEKLA.
 NEITI NEUBRUNN, prinsessan hovineiti.
 VON ROSENBERG, prinsessan tallimestari.
 RAKUUNOITA.
 PALVELIJOITA. HOVIPOIKIA. KANSAA.

Kolmen ensimäisen näytöksen toiminta tapahtuu Pilsenissä, kahden viimeisen Egerissä.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Huone, joka on järjestetty astroloogisia töitä varten ja jossa on taivaanpalloja, karttoja,[1] neljänneskaaria[2] ja muita tähtitieteellisiä kojeita. Erään pyörökomeron esirippu on vedetty ylös, ja sieltä näkyy seitsemän omituisesti valaistua kiertotähdenkuvaa,[3] jokainen seinäsyvennyksessään. Seni tekee tähtihavaintoja, Wallenstein seisoo suuren, mustan taulun edessä, johon on merkitty kiertotähtien asento.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

WALLENSTEIN. SENI.

WALLENSTEIN.
Nyt riittäköön jo, Seni! Tänne tule!
Sarastaa päivä, nyt on Marsin hetki.
Ei hyvä enää työskennellä. Tule!
Kylliksi tiedämme jo.

SENI.
                      Saanko vielä
Venusta tarkastaa. Se juuri nousee
idässä, loistain lailla auringon.

WALLENSTEIN. Lähinnä maata on se aivan nyt, kaikilla voimillaan se tänne tehoo. (Silmäillen taululle piirrettyjä kuvioita.) Kas onnekasta tähtein asentoa! Viimeinkin kolmen suuren[4] yhtymys niin kohtalokas! Siunauksen tuojat, Venus ja Jupiter — ne viekkaan Marsin, tuhoisan, keskellensä ottavat ja pakottavat turmantuojan vanhan minua palvelemaan. Sillä kauan jo ampunut on pysty-, viistosätein se suora-, oikokulma-asennostaan[5] mun tähtiäni[6] punasalamoillaan, häirinnyt niiden siunaavata voimaa. Nyt voittivat ne vanhan vihollisen ja taivaalle sen vangittuna tuovat.

SENI.
Ja yksikään ei turmantuoja loukkaa
valoa kumpaistakaan! Tehotonna
Saturnus nyt on in cadente domo.[7]

WALLENSTEIN. Saturnuksen jo loppui valta tuon, jok' asiain on salasyntyin herra maan povessa[8] ja sielun syvyyksissä, vallitsee kaiken, mik' on valonarkaa. Ei enää arvelujen aika, sillä loistoisa hallitsee näät Jupiter ja vetää epäselvän hankkeeni jo valon valtakuntaan — Pian nyt on toimittava, ennenkuin taas poistuu ylhäältä onnellinen tähtisuhde, siit' aina muuttumass' on taivaankatto. (Ovelta kuuluu kolkutusta.) Ken siell' on, katso!

TERZKY (oven takaa).
Käske avaamaan!

WALLENSTEIN.
                On Terzky siellä.
Mit' on niin kiireellistä? Meill' on työtä.

TERZKY (oven takaa). Muu kaikki syrjään, pyydän, nyt ei aikaa enempään viivyttelyyn.

WALLENSTEIN.
                       Avaa, Seni!

    (Samalla kuin Seni avaa Terzkylle oven ja poistuu,[9]
    vetää Wallenstein esiripun kuvien eteen.)

TOINEN KOHTAUS.

WALLENSTEIN. KREIVI TERZKY.

TERZKY (astuu huoneeseen). Tiedätkö sen jo? Hän[10] on kiinni, hänet jo Gallas jättänyt on keisarille.

WALLENSTEIN (Terzkylle).
Ken kiinni saatu? Ken on luovutettu?

TERZKY. Se, joka tietää koko salaisuuden, neuvottelumme, joita meillä ollut on ruotsalaisten, saksilaisten kanssa, ja jonka kätten kautta kaikki kävi —

WALLENSTEIN (taapäin astahtaen).
Sesina eihän? Sano: ei, mä pyydän.

TERZKY. Kun Regensburgiin ruotsalaisten leiriin hän matkall' oli, Gallaan urkkijat sai hänet kiinni kauan vaanittuaan. Häll' oli kääröni, jotk' Oxenstiernan, Arnheimin, Kinskyn, Thurnin piti saada. Ne kaikki joutui sinne, nyt on niillä kaikesta tieto, mit' on tapahtunut.

KOLMAS KOHTAUS.

EDELLISET. ILLO tulee.

ILLO (Terzkylle).
Tietääkö hän?

TERZKY.
              Hän[11] tietää.

ILLO (Wallensteinille). Vielä rauhaan aiotko päästä kanssa keisarin ja saada hänen luottamustaan? Vaikka hylkäisit hankkeesi, niin tiedetään, mit' olet aikonut. Sun täytyy mennä edelleen, sillä takaisin et pääse.

TERZKY. Asiakirjat heill' on huostassansa, ne meitä vastaan selvään todistavat —

WALLENSTEIN.
Ei minun kynästäni. Valhettelet.

ILLO. Vai niin? Siis uskotko, ne ettei lue sinulle syyksi, mist' on nimessäsi tää lankos[12] sopinut? Saa ruotsalaiset sun sananasi pitää lankos sanaa, mut eivät wieniläiset vihamiehes!

TERZKY.
Et kirjoittanut mitään — Mutta mieti,
Sesinan kanssa mist' oot keskustellut?
Hän onko vaiti, jos hän pelastua
voi ilmi antamalla salaisuutes?

ILLO. Ja sit' et itse huomaa! Ja kun nuo saa tietää, kuinka pitkälle oot mennyt, niin mitä vuotat vielä? Et voi enää pysyä päällikkönä; ja jos luovut virastas, silloin olet turman oma.

WALLENSTEIN. Armeijaan turvaan. Se ei hylkää mua Ja tietäkööt ne vaikka mitä; valta on minulla, sen palan saavat niellä — Uskollisuuden takeet jos ma annan, niin täytyy heidän täysin rauhoittua.

ILLO. Armeija sinun on; on tällä kertaa. Vapise sentään ajan vitkallista, hiljaista voimaa! Tänään, huomennakin saat julki väkivaltaa vastaan turvaa joukkoisi suosiosta; vaan jos aikaa suot vihaajillesi, niin jäytävät he huomaamattas sitä suosiota, täält' yhden, tuolta toisen viettelevät — ja petollinen, hauras rakennus kukistuu, konsa tapahtuu tuo suuri maanjäristys.[13]

WALLENSTEIN.
              Se oli paha onni!

ILLO. Oi, hyvä onni on se, jos se sinuun vaikuttaa niinkuin pitää, oitis vaatii sun tekoon — Ruotsalainen everstipä —

WALLENSTEIN.
Hän onko tullut? Minkä viestin tuopi?

ILLO.
Vain sinulle hän uskoa sen tahtoo.

WALLENSTEIN.
Niin paha seikka tuo — Niin kyllä! Liiaks
Sesina tietää, hän ei pysy vaiti!

TERZKY. Hän böömiläinen pakolainen on, kapinamies ja henkipatto; jos hän sun vahingollas saattaa pelastua, niin epäröiskö? Ja jos kiduttavat, lujuutta onko sillä vennokkaalla?

WALLENSTEIN (mietteisiinsä vaipuneena). Ei luottamus voi enää rakentua. Teen niin tai näin, mä heidän silmissään maankavaltaja olen, muuks en muutu. Ja vaikka kuinka vilpitönnä palaan velvollisuuttani ma täyttämään, se minua ei yhtään auttais enää —

ILLO. Se pilais asiasi. Se ei heistä uskollisuutta ois, vaan heikkoutta.

WALLENSTEIN (kovin levottomana kävellen edestakaisin).
Se täytyiskö nyt todella mun tehdä,
siks että liioin sillä aatos leikki?
Kirottu, ken käy leikkiin pirun kanssa! —

ILLO. Jos leikkinäs sen pidit vain, niin sulle, saat uskoa, se tuiman toden maksaa.

WALLENSTEIN. Ja jos mun täytyis tehdä se, niin nyt se tehtäköön, kun mull' on vielä valta —

ILLO. Jos suinkin, ennenkuin nuo wieniläiset iskusta tointuu, ehtii ennen sua —

WALLENSTEIN (allekirjoituksia silmäillen).
Kenraalein sana mull' on kirjallinen —
Max Piccolomini — hän puuttuu. Miksi?

TERZKY.
Niin se — hän luuli —

ILLO.
                        Itserakkautta!
Ei tarvis sitä muka teidän kesken.

WALLENSTEIN. Ei tarvitakaan, hän on oikeassa — Rykmentit eivät tahdo Flanderiin,[14] sain niiltä kirjelmän, ne julkisesti vastustaa käskyä. On kapinaan jo astuttu nyt ensimäinen askel.

ILLO. Espanjalaisen luo ne vaikeammin saat viedyksi kuin vihollisen luokse.

WALLENSTEIN. Tahdonpa sentään ruotsalaisten viestin nyt kuulla.

ILLO (kiirehtien).
Kutsutaanko hänet,[15] Terzky?
Hän tuolla ulkona on.

WALLENSTEIN.
                      Vuota hiukan!
Tää yllätti mun — tuli liian pian —
En ole tottunut mä alistumaan
sokean, synkän sattumuksen johtoon.

ILLO.
Hänt' aluksi vain kuule, mieti sitten.

(Illo ja Terzky poistuvat.)

NELJÄS KOHTAUS.

WALLENSTEIN.

WALLENSTEIN (itsekseen puhellen). Siis vois en enää tehdä, niinkuin tahdon? En, milloin tahdon, palata? Mun täytyis siis tehdä työ, kun sit' oon ajatellut, kun houkutust' oon kuullut — sydäntäni täll' unelmalla ruokkinut, sen täyttöön, niin epävarmaan, varat säästänyt ja pitänyt vain tieni avoimina? — Jumala suuri tietää, täyttä totta ei ollut se, ei vakaa päätös koskaan. Vain aatoksissa miellytti se mua; mahdollisuus ja kyky viehättivät. Oliko väärin, että ihastuin mä kuninkuuden tyhjään haavekuvaan? Vapaaksi eikö mulla jäänyt tahto, vieressä enkö nähnyt hyvää tietä, jok' auki mulle jätti paluumatkan? Ja mihin äkkiä nään joutuneeni? Takana tiet' ei ole, rakentuu omista teoistani muuri, joka takaisin kääntymästä minut estää! (Jääpi syviin mietteisiin vaipuneena seisomaan.) Rikolliselta näytän, enkä voi, yritän vaikka kuinka, syystä päästä; eloni kaksinaisuus mua syyttää, minulta teon puhdasaikeisenkin myrkyttää pahennellen epäluulo. Jos pettur' oisin, jona pitävät, hyvyyden varjon oisin säilyttänyt, vaippaani kietoutunut, varonut tuomasta mielipahaa ilmi. Mutta mä syyttömänä, puhdastahtoisena heittäydyin mielijohteen, kiihkon valtaan — Senvuoksi puhuinkin ma rohkeasti, kun tarkoittanutkaan en täyttä totta. Mik' ilman harkintaa on tapahtunut, sen harkiten ne mua vastaan solmii, ja mitä vihastus tai uljuus mulla sanotti sydämeni kyllyydestä, sen taiten kutoen he yhdistävät, tekevät syytteen pelottavan, joka mun vaientaa. Niin on nyt oma verkko tuhoisna kietonut mun, ja sen voipi vain väkivallanteko rikki raastaa. (Taas seisahtuen.) Kuink' oli toista, milloin vapaa halu uljaaseen tekoon veti, jota vaatii minulta hätä nyt ja oma turva. On vakaa täytymyksen silmäys. Pimeään arpauurnaan kohtalon ei kammomatta kajoo ihmiskäsi. Poveeni piillen tekoni viel' oli mun omani; mut varman sydänsopen, maaperäns' äidillisen, suojasta elämän outoon maahan kun se syöstään, sen haltuuns' ottaa vallat oikukkaat, joit' ihmistaito taltuttaa ei saata.

(Astuu kiivain askelin huoneen poikki ja jääpi sitten taas mietteisiin vaipuneena seisomaan.)

Ja mihin ryhdyt? Tunnustitko suoraan sen itsellesi? Tahdot järkyttää rauhaista, varmaa hallitsevaa valtaa, niin, tuota valtaa, joll' on tottumuksen ja vanhan omistuksen pyhä pohja ja jok' on kansain nöyrään lapsenuskoon tuhansin sitkein juurin kiinnittynyt. Ei siinä voima sodi voimaa vastaan — semmoista taistoa en pelkää. Tohdin jokaisen vastustajan kimppuun käydä, silmäini eessä jok' on nähtävänä, jonk' uljuus omaa uljuuttani kiihtää. Näkymätöntä vihollista pelkään, jok' uhkaa mua rinnass' ihmisten, vain arkuudellaan mua pelottain — Mi nousee elävänä, voimakkaana, ei ole vaarallisen pelottavaa. Semmoista on vain mik' on tavallista, mik' ikieilist' on, mik' ain' on ollut ja aina palajaa ja mill' on arvo huomenna, syystä ett' on ollut tänään! Tavallisuuden laps on ihminen, imettäjäkseen sanoo tottumusta. Voi sitä, ken tuot' arvoesinettä, es'isäin perintöä, koskettaa! Vuosilla on niin pyhittävä voima; vanhuuttaan harmaa on jo jumalaista. Jos omistat, on sulla oikeus, pyhänä pitävä on omaas joukko ja sitä suojeleva. (Huoneeseen astuvalle hovipojalle.) Ruotsalainen eversti? Hänkö siell' on? No, hän tulkoon! (Hovipoika menee. Wallenstein on miettiväisenä kiinnittänyt katseensa oveen.) Tuo viel' on puhdas! Viel' ei ole tullut kynnyksen yli rikos — Kaita raja elämäntietä kahta erottaa!

VIIDES KOHTAUS.

WALLENSTEIN ja WRANGEL.

WALLENSTEIN (kiinnitettyään Wrangeliin tutkivan silmäyksen).
Siis Wrangel?

WRANGEL.
Kustaa Wrangel, everstinä
Södermanlandin sinirykmentissä.

WALLENSTEIN.
Eräspä Wrangel mulle paljon pahaa
Stralsundin luona tuotti, uljuudellaan
hän minut esti sitä valtaamasta.

WRANGEL. Vain elementit estivät sen teiltä, en, herra herttua, en suinkaan minä! Puolusti vapauttaan Itämeri myrskynsä voimalla, ei tullut samaa palvella meren sekä mantereen.

WALLENSTEIN.
Riistitte minult' amiraalinhatun.[16]

WRANGEL.
Kruununpa[17] päähänne ma tulen tuomaan.

WALLENSTEIN (viittauksella kehottaen häntä istumaan, istuutuu).
Ja valtakirja? Täydet valtuudetko?

WRANGEL (arvelevasti).
Viel' esteenä on monet epäilyt —

WALLENSTEIN (luettuaan). Kirjeellä täll' on kädet sekä jalat. Päämiehenne[18] on viisas, herra Wrangel. Kirjoittaa kansleri: hän täyttää muka kuningasvainajanne mielijohteen, kun auttaa mua saamaan Böömin kruunun.

WRANGEL. Hän toden sanoo. Arvoss' aina piti armonne viisautta suuri vainaa,[19] päällikkölahjojanne, usein sanoi: viisaimmin hallita ken voi, sen pitäis hallitsijana olla, kuninkaana.

WALLENSTEIN. Hän voi niin sanoa.[20] (Tuttavallisesti tarttuen hänen käteensä.) Eversti Wrangel, suoraan puhun — olen myös aina pohjalt' ollut ruotsalainen — sen Nürnbergissä näitte, Schlesiassa! Olitte usein vallassani, mutta ain' annoin teidän takatietä päästä. Sitäpä Wienissä ei anteeks suoda, ja se mun ajaa tähän tekoon — Koska etumme yhtyvät, niin olkoon meillä myös luottamusta toisiamme kohtaan!

WRANGEL. On kyllä tuleva myös luottamus, kun molemmill' on ensin vakuutensa.

WALLENSTEIN. Ei kansler' uskovan näy mua vielä. Ei ole peli aivan edukseni — sen myönnän — Koska olen pelannut — se miel' on hänen arvoisuudellaan — mä keisarini kanssa tuollatavoin, niin miks en vihollisen kanssa, sillä tää rikos pienemp' ois, kuin on tuo toinen. Niin eikö myöskin teistä, herra Wrangel?

WRANGEL.
Mull' on vain ohjeeni, ei omaa mieltä.

WALLENSTEIN. Ajanut keisar' on mun äärimmäisiin. En kunniallisesti häntä enää palvella saata. Vuoksi oman turvan mun ottaa täytyy, hätävarjeluksi, tää askel tuima, vastoin tuntoani.

WRANGEL. Sen uskon. Moist' ei tee se, kell' ei pakko. (Hetkisen vaiettuaan.) Armonne mikä saattoi tekemään herraanne keisaria kohtaan näin, sen toiset tuomitkoot ja selittäkööt. Puolustaa ruotsalainen puhtain tunnoin ja kelpo miekoin hyvää asiaansa. Asiain yhtymys ja tilaisuus nyt meitä suosii, sodassahan kelpaa jokainen etu, ja me empimättä otamme vastaan, mitä tarjoll' on; ja jos on kaiken laita aivan niin —

WALLENSTEIN. Mit' epäillään siis? Minun tahtoani? Vai voimiani? Olen kanslerille, jos miestä kuusitoistatuhatt' antaa, kahdeksantoistatuhantisen joukon luvannut siihen liittää —

WRANGEL. Tunnetaanhan armonne suureks sotaruhtinaaksi, toiseksi Attilaksi, Pyrrhokseksi.[21] Viel' yhä kummastellen kerrotaan, kuink' ennen, vastoin ihmisarveluita, te armeijan kuin tyhjäst' ihan loitte. Kuitenkin —

WALLENSTEIN.
             Kuitenkin?

WRANGEL. Lie helpompaa — se miel' on hänen arvoisuudellansa — kuuskymmentuhantinen joukko koota kuin yksi tuhat heistä saada —

(Keskeyttää.)

WALLENSTEIN.
                                Mitä?
Sanokaa suoraan!

WRANGEL.
                 — valanrikkojiksi.

WALLENSTEIN. Niin luuleeko hän? — Hänpä arvostelee näin protestanttina ja ruotsalaisna. Lutherilaiset, tehän taistelette puolesta raamattunne, aatteen vuoksi. Sydäminenne käytte, minne teitä lippunne vie. — Ken teistä eroo, kahdesta herrast'[22] eroo samall' aikaa. Kaikesta tuost' ei puhettakaan meillä —

WRANGEL. Oi Luoja! Eikö ole tässä maassa kotia, isänmaata, kirkkoakaan?

WALLENSTEIN. Sanonpa, kuink' on laita — Isänmaa kyll' itävaltalaisen' on, hän sitä rakastaa, syystäkin. Vaan tämä joukko, nimeltään jok' on keisarillinen ja Böömiss' asustaa, on isänmaaton; vierasten maitten on se hylkylaumaa, mennyttä kansanosaa, joll' on vain yhteinen aurinko, ei mitään muuta. Ja tämä Böömi, josta kamppailemme, ei luota herraansa, jonk' antoi sille aseiden onni eikä oma vaali. Se nurkuin sietää uskon sortovaltaa, mi pelkäämään sen sai, ei rauhoittumaan. Tääll' yhä kostonhehkuin muistetaan ne ilkiteot, joit' on nähdä saatu. Ja unhottaisko poika, että isää koirilla ajatettiin messuun? Kansa, tämmöistä kokenut, on pelättävä, se kostakoonpa taikka sietäköön semmoisen kohtelun.

WRANGEL. Vaan mitä sanoo täst' aatelisto sekä upseerit? Petosta moista, herra ruhtinas, ja luopumust' ei tunne aikakirjat.

WALLENSTEIN.
He täysin ovat minuun liittyneet.
Täss' omin silmin saatte varmuuden.

    (Hän antaa Wrangelille valankaavan. Wrangel lukee sen
    ja luettuaan laskee sen ääneti pöydälle.)

Kuink' on se? Ymmärrättekös?

WRANGEL. Ken voi, se ymmärtäköön! Pois nyt naamioni! Sopia kaikesta on mulla valtuus. Vain neljän päivämarssin päässä vuottaa viistoistatuhantisen joukon kanssa nyt Reinin-kreivi,[23] teihin liittyäkseen. Kun sovimme, niin hälle käskyn laitan.

WALLENSTEIN.
Ja mikä kanslerin on vaatimus?

WRANGEL (arvelevasti). Kakstoista ruotsalaista rykmenttiä saan myöntää oman pääni uhall'. Entäs jos pettäisitte —

WALLENSTEIN (kavahtaen seisomaan).
                   Herra ruotsalainen?

WRANGEL (rauhallisena jatkaen). Senvuoksi vaatia mun täytyy, että armonne eroaa nyt keisarista peruuttamattomasti, julkisesti; ei muutoin Ruotsin joukot teihin liity.

WALLENSTEIN.
Siis lyhyesti, mitä vaaditaan?

WRANGEL. Aseettomiksi keisarmieliset espanjalaiset rykmenttinne! Praagi vallatkaa, se ja rajalinna Eger on teidän jätettävä meille.

WALLENSTEIN. Liikaa vaaditte! Jos vain Eger! Mutta Praagi? Ei sovi. Saatte kaikki takeet, mitä järjellisesti multa pyytää voitte. Vaan Praagin — Böömin — suojella voin itse.

WRANGEL. Epäilemättä. Emmekä me katso vain suojeluksen puolta. Mutta emme väkeä, rahaa tahdo hukkaan käyttää.

WALLENSTEIN.
Se kohtuullist' on.

WRANGEL. Praagi meille jää, kunnekka korvattu on vahinkomme.

WALLENSTEIN.
Niin vähänkö siis luotatte te meihin?

WRANGEL (nousee seisomaan). Mies Ruotsin varoa saa saksalaista. Kutsuttiin meidät Itämeren takaa; tuhosta pelastimme valtakunnan — me verellämme uskonvapauden ja evankeliumin puhtaan opin vahvistaa saimme — Muisteta ei enää nyt hyväätyötämme, vain rasitus, vieraita meitä kohtaa karsas katse, mielellään meidät, pivon rahaa suoden, kotoisiin metsiimme ne lähettäis. Juudaksenpalkast' emme jättäneet me kuningasta taistotantereelle! Niin monen ruotsalaisen jalo veri hopean, kullan vuoks ei virrannut! Ja laihoin laakerein me emme tahdo purjeita nostaa kotimatkaa varten, vaan jäädä kansalaisiks maahan, jonka valloitti kuninkaamme kaatuen.

WALLENSTEIN. Yhteinen vihollinen yhdess' ensin lyökäämme, saatte kauniin rajamaan.[24]

WRANGEL. Yhteisen vihollisen sorruttua ken solmiva on uuden ystävyyden? Tiedämme kyllä — vaikka Ruotsin mies ei huomata saa sitä — ett' on teillä salaiset tuumat saksilaisen kanssa. Ken takaa, ettei meistä tule uhrit päätösten, joit' ei suoda meidän tietää?

WALLENSTEIN.
Valinnut kansleri on mieleisensä,
jäykempää miest' ei lähettää ois voinut.
    (Nousten seisomaan.)
Paremmin ehdoin tulkaa, Kustaa Wrangel!
Praagista sanaakaan ei.

WRANGEL. Siihen loppuu mun valtuuteni.

WALLENSTEIN. Siiskö jätettävä pääkaupunkini teille! Ennen palaan — luo keisarini.

WRANGEL.
               Jos on enää aikaa.

WALLENSTEIN.
Minusta riippuu nyt ja joka hetki.

WRANGEL. Kai joku päivä sitten, nyt ei enää. — Sesinan kiinni tultua ei enää. (Kun Wallenstein jää hämmästyksestä sanattomaksi.) Uskomme, ett' on teillä suorat aikeet; se meist' on varma — eilisestä asti — Ja koska tämä lehti takaa joukot, ei mikään enää estä luottamusta. Meit' erota ei Praagi. Kanslerimme vain vanhan puolen[25] tahtoo; armollenne hän jättää Ratschinin ja pienen puolen.[26] Mut Eger täytyy meille ensiks antaa, ei muutoin puhettakaan liitostamme.

WALLENSTEIN. Tuleeko minun luottaa teihin, mutta ei teidän minuun? Ehdotusta mietin.

WRANGEL. Mut älkää liian kauan, sitä pyydän. Neuvotteluit' on ollut toista vuotta; jos nytkään niist' ei mitään seuraa, pitää ne kansler' ainaiseksi katkenneina.

WALLENSTEIN. Te kovin ahdistatte. Moinen askel on punnittava.

WRANGEL.
               On, ja ennenkuin
sit' aikoo lainkaan, herra ruhtinas!
Ripeä teko vain sen voittoon vie.

(Poistuu.)

KUUDES KOHTAUS.

WALLENSTEIN. TERZKY ja ILLO palaavat.

ILLO.
Hyvinkö asiat?

TERZKY. Ja oletteko te yhtä mieltä?

ILLO. Tämä ruotsalainen niin tyytyväisnä läks. Siis liitto tuli.

WALLENSTEIN. Ei vielä tullut, ei, ja — oikeastaan mieluummin jätänkin sen tekemättä.

TERZKY.
No mitä?

WALLENSTEIN. Munko pitäis ruotsalaisten, ylpeiden, armoill' elää? Sit' en sietäis.

ILLO.
Tuletko avunpyyntöön karkurina?
Enemmän heille tuot, kuin heiltä saat.

WALLENSTEIN. Mitenkäs kävi herttua Bourbonille,[27] viholliselle joka palkkautui ja haavoja löi omaan isänmaahan? Kirous palkkans' oli, luonnottoman rikoksen kosti inho ihmisten.

ILLO.
Samoinko sinun laitas?

WALLENSTEIN. Ihmisellä uskollisuus on veriheimolaisna, jonk' kostajaks hän tuntee syntyneensä. Tekevät rauhan lahkokuntain viha, ja puolueiden raivo, kateus; ja mikä vimmoin riehuu turmaksensa, käy sopuun voidaksensa ahdistaa yhteistä ihmiskunnan vihollista, petoa, joka surmatakseen hyökkää ihmistä suojelevaan tarhaan — sillä ei riitä turvaks oma äly yksin. Vain otsaan luonto suonut ihmiselle on silmäin valon, selkää suojatonta uskollisuus on harras suojeleva.

TERZKY. Pahempaa älä mieti itsestäsi kuin vihollinen, joka tekoon tarjoo iloisna kättään! Niin ei ollut herkkä tään keisarhuoneen perustaja Kaarle,[28] jok' avosyliin sulki Bourbonin; vain hyöty maailmaa näät hallitsee.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

EDELLISET ynnä KREIVITÄR TERZKY.

WALLENSTEIN.
Ken kutsui teitä? Tääll' ei naisten paikka.

KREIVITÄR.
Tulenhan sua onnittelemaan. —
Lien tullut liian varhain? Sit' en toivo.

WALLENSTEIN.
Asemaas käytä, Terzky! Käske pois!

KREIVITÄR.
Böömille annoin kuninkaan jo kerran.[29]

WALLENSTEIN.
Olikin sitä mukaa.

KREIVITÄR. (toisille).
                   Mistä tämä?

TERZKY.
Ei tahdo herttua.

KREIVITÄR.
                  Ei, vaikka täytyy?

ILLO. Se teistä riippuu. Te nyt koittakaa; en minä mitään voi, kun vedotaan uskollisuuteen sekä omaantuntoon.

KREIVITÄR. Mitenkä? Kaikki kun ol' kauempana ja tiesi vielä näkyi loputonna, niin olit rohkea ja päättäväinen — ja nyt, kun piankin jo alkaa käydä unesi toteen ja kun menestys on taattu, alat sinä epäröidä? Vain suunnitelmiin sull' on rohkeutta, ei tekoihin? Siis myönnä vihollistes olevan oikeassa! Juuri sitä he odottavat. Kernaasti he uskoo kavallusaikeita sull' olleen. Voivat kirjeihin, sinetteihin vedoten sen todistaakin! Mutt' ei usko kukaan sun tositekoon käyvän, silloinhan sinua pelättäisiin, varottaisiin. Tää onko mahdollista? Kun oot mennyt niin pitkälle, kun pahin tiedetään, kun aikees luetaan jo rikokseksi, niin palaatko ja hedelmistä luovut? Se suunnittuna vain on rikos halpa, toteentuneena teko kuolematon; ja jos se onnistuu, se anteeks suodaan — jumalantuomiota ain' on päätös.

KAMARIPALVELIJA (astuu huoneeseen).
Eversti Piccolomini.

KREIVITÄR (nopeasti).
                     Saa vuottaa.

WALLENSTEIN.
En nyt voi häntä nähdä. Toisen kerran.

KAMARIPALVELIJA. Vain pari silmänräpäystä pyytää, asia häll' on kiireinen[30] —

WALLENSTEIN.
Ken tietää, mitä häll' on. Tahdon kuulla.

KREIVITÄR (nauraa).
Kiireinen hänest' on.[31] Voit sinä vuottaa.

WALLENSTEIN.
Mit' on se?

KREIVITÄR.
            Jälkeenpäin saat tietää sen.
Nyt mieti, mitä vastaat Wrangelille!

(Kamaripalvelija menee.)

WALLENSTEIN. Jos valita vois vielä ja jos löytyis lievempää keinoa — niin valitsisin ja keinot äärimmäiset välttäisinkin.

KREIVITÄR. Jos halua et muuta, keino on sun lähelläsi. Laita Wrangel pois! Unhota vanhat toiveet, jätä myös elosi entinen ja päätä alkaa nyt uutta elämää! On sankarinsa hyveellä, niinkuin maineell', onnellakin. Matkusta heti keisarin luo Wieniin, rahasto täysi ota mukaan, kerro koitellees alttiutta palvelijain ja pettää tahtoneesi ruotsalaista!

ILLO.
Jo sekin myöhäist' on. Ne liiaks tietää.
Hän surmapölkylle vain päänsä veisi.

KREIVITÄR. En usko. Lailliseenhan tuomioon ei niill' oo todisteita; mielivaltaa ne karttavat. Ja herttua saa mennä rauhassa pois. Nään, kuinka kaikk' on käyvä. Kuningas Unkarin[32] käy esiin,[33] silloin on luonnollista ero herttuan; ei selitystä siihen tarvitakaan. Kuningas antaa joukkoin tehdä valan, ja kaikki tulee jäämään uralleen. Jonakin aamuna jo matkustanut on herttua. Vaan hänen linnoissansa nyt puuha käy, hän rupee metsästämään, rakentaa, pitää hevoskartanoita, kamariherrat, hovikunnan määrää ja kulta-avaimia[34] jakelee, pitoja antaa vieraanvaraisena: hän suuri kuningas on — pienoiskoossa! Ja viisaasti kun tyytyy siihen, ettei todella merkitse hän enää mitään, niin näyttää saa hän vaikka miltä; hän on elonsa loppuun asti suuri prinssi. No, herttuahan silloin, näin jos käy, on nousukkaita, joit' on sota luonut; yksöinen taimi hovisuosion, mi vapaaherroja ja ruhtinaita luo yhtä helpoin kustannuksin.

WALLENSTEIN (nousee kiihtyneenä seisomaan). Tie täst' ahdingosta mulle osoittakaa, te auttavaiset vallat, semmoinen, sit' että minä käydä voin — En minä kuin sanaurho, hyvelörppö saata aikeista lämmetä ja aatoksista — selkänsä kääntävälle onnellekaan en kerskuin virkkaa: mene, tarpeeton! Hukassa olen, jos en enää toimi; en uhria, en vaaraa pelkää, jos viimeisen askeleen mä siten vältän. Mut ennenkuin mä vaivun tyhjyyteen ja piennä lopun, vaikka suurra aloin, ja ennenkuin mä täällä sekoitun raukkoihin, joita päivä luo ja kaataa, ennemmin nimeäni kammotkoon maailma, jälkimaailmakin; olkoon jokaisen ilkiteon tunnus Friedland.

KREIVITÄR. Mit' oisikaan siis tässä luonnotonta? En keksi, sanohan — oi, älä anna sä taikauskon öisten haamuin päästä kirkasta henkeäsi hallitsemaan! Maanpetoksesta olet syytettynä — kyseessä nyt ei, syystäkö vai syyttä — hukassa olet, jos et sitä valtaa, mi sull' on, pian käytä — Oi, miss' onkaan niin rauhallista olentoa, joka ei puoltais elämäänsä kaikin voimin? Työn rohkeimmankin sallii hengenhätä.

WALLENSTEIN. Niin suosiollinen ol' ennen mulle tää Ferdinand; mä hänest' olin rakas, hän arvon mulle antoi, minä olin likinnä hänen sydäntänsä. Onko hän mitään ruhtinasta sillä tavoin arvossa pitänyt kuin mua? — Näinkö kuitenkin lopulta nyt käyvä on!

KREIVITÄR. Uskollisesti muistat vähäiset sä suosiot, vaan loukkaust' et lainkaan? Täytyykö muistuttaa, ne kuinka maksoi uskollisuutes Regensburgiss'[35] ennen? Olithan säätyjä sä loukannut; sä hänen suuruuttansa varten otit maailman vihat, kirot hartioilles, sull' yhtään ystävää ei Saksass' ollut, kosk' elit keisarias varten vain. Hänestä luopunut et silloinkaan, kun Regensburgin päivillä tuo myrsky vastaasi nousi — silloin luopui hän sinusta! Sinusta hän luopui! Sinut vuoks ylvään baijerilaisen uhriks antoi! Takaisinsuotu arvo[36] oisko muka vääryyden sovittanut ankaran? Ei todellakaan sulle hyvä tahto, vaan kovan hädän laki antoi paikan, jonk' ois ne mielellänsä evänneet.

WALLENSTEIN. Niin — kyll' ei virkaa suonut hyvä tahto, ei mieltymys. Jos virkaa käytän väärin, niin ainakaan en mitään luottamusta.

KREIVITÄR. Vai luottamusta heillä? Mieltymystä? — Sinua tarvittiin! Vain hätä, joka on hurja pakottaja, jot' ei auttaa voi tyhjät nimet, apunäyttelijät,[37] tekoa joka vaatii yksistään, ei ulko-arvoa, ja peräsimeen suurimman, parhaan hakee, vaikka täytyis se alhaisosta ottaa — se vain saattoi sun virkaan sekä antoi valtakirjan. Se suku näät, niin kauan kuin se voi, nöyrillä orjasieluill' aikaan tulee ja keksimällään nukkekoneistolla — mut uhatessa pahimman, kun enää ei tyhjä näennäisyys teho, silloin se vaipuu luonnon käsiin voimakkaihin, sen jättihengen käsiin, joka kuulee vain itseään, ei sopimuksist' yhtään välitä sekä ryhtyy tekemisiin omilla ehdoillansa ainoastaan.

WALLENSTEIN. Se totta on! En heille teeskennellyt, en heitä kaupass' ole pettänyt; turhaksi katsonut mä olen pitää salassa heiltä laajayritteistä ja rohkeata mielenlaatuani.

KREIVITÄR. Pikemmin — aina olet esiintynyt pelottavana aivan avoimesti. Et sinä, joka pysyit itsenäsi, vaan he, jotk' antoi sulle vallan, vaikka pelätit heitä, hepä vääräss' ovat. On oikeassa erikoinen luonne, jok' itselleen on uskollinen, väärää ei ole muuta paitsi ristiriita. Olitko toisenlainen kulkeissasi kahdeksan vuotta sitten Saksan halki, tulella, miekalla kun turmaa toit, vitsaasi yli maiden heilutit, uhmailit valtakunnan järjestystä, vain voiman julmaa oikeutta käytit ja kaikki esivallat poljit maahan herruutta sulttaanisi levittääkses? Ois silloin tullut murtaa tahtos uhma, valtuutes piiriin sinut pakottaa! Vaan keisarista mieluist' oli, mikä hyödytti häntä, ja hän ilkityöt vahvisti vaitiolonleimallaan. Mik' oikein oli silloin, koska sen teit hänen puolestansa, oisko tänään se äkin tullut häpeälliseksi, kun on se suunnattu nyt häntä vastaan?

WALLENSTEIN (nousten seisomaan). En siltä puolen sitä punninnut — Todella, niin on laita! Keisarihan käteni kautt' on suorittanut töitä, joit' oikeastaan ei ois tullut tehdä. Myös vaippa ruhtinaallinen on suotu minulle töistä, jotk' on rikoksia.

KREIVITÄR. Siis myönnä, ettei teidän välillänne voi olla velvollisuus, oikeus puheena ees, vaan valta, tilaisuus! On hetki tullut, nyt sun tehdä pitää elämän suuren laskun lopputili. Ennustaa taivaanmerkit voittoasi, ja kiertotähdet onneasi vihjaa ja huutaa: nyt on aika! Ootko suotta mitannut tähtein teitä elinkauden, käytellyt harppia ja kaarimittaa, kuvannut eläinradan, taivaanpallon seinille tänne sekä ympärilles myös kohtaloiden vallitsijain kuvat, tuon mykän seitsenryhmän[38] pystyttänyt vain leikkiäkses niillä aivan turhaan? Mihinkään eikö johda tämä puuha, tää tyhjä taito onko ytimetön, niin ettei sinuun nähden teho eikä ratkaisun hetkellä voi vaikuttaa?

WALLENSTEIN (on tämän viime puheen aikana mieli kovin kiihdyksissä kävellyt edestakaisin ja nyt äkkiä seisahtuu keskeyttäen kreivittären). Nyt Wrangel tänne! Kolme lähettiä[39] paikalla satulaan!

ILLO.
No Luojan kiitos!

(Kiiruhtaa ulos.)

WALLENSTEIN. Se keisarin ja mun on paha henki. Se häntä rankaisuttaa mulla, joka aseena vallanhimon olin hällä, ja koston teräs kai myös mua varten hiottu on jo. Kuka kylvänyt on lohikäärmeen hampaita,[40] ei saa satoa riemuisaa. Ja joka rikos jo kantaa omaa koston-enkeliään, uhkaavaa aavistusta, poven alla. Ei hän voi minuun enää luottaa — siispä palata voi en. Tulkoon, mist' ei päästä! Ain' oikeus jää kohtalolle, sillä sen käskyt ikivääjäämättömästi täytäntöön aina panee sydämemme.

(Terzkylle.)

Työhuoneeseeni nouda Wrangel; tahdon myös viestinviejäin kanssa itse haastaa. Octavio nyt kutsukaa!

(Kreivittärelle, jonka kasvoilla näkyy riemuitseva ilme.)

Pois riemu! On kateelliset vallat kohtalon, niit' ärsyttää voi riemu ajaton. Nyt niiden haltuun siemen, loppu näyttää, menestys vaiko turma tähkän täyttää.

(Wallensteinin poistuessa laskeutuu esirippu.)

TOINEN NÄYTÖS.

Huone.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

WALLENSTEIN. OCTAVIO PICCOLOMINI. Pian senjälkeen MAX PICCOLOMINI.

WALLENSTEIN. Altringer Linzist'[41] ilmoittaa nyt mulle sairastavansa, mutta tiedän, että hän Frauenbergiss'[42] onkin Gallaan luona. Molemmat vangitse ja tänne laita! Espanjalaiset rykmentit sä ota, alati puuhaa, älä valmiiks joudu, ja jos ne mua vastaan vaatii sua, niin myönny vaan ja pysy paikallasi! Eduksi tiedän sinun katsovankin leikissä tässä olla joutilaana. Niin kauan säilytä sä ulkokuori, kuin voit; et tahdo jyrkkää askelt' ottaa, siks annoin tämän osan sulle, koska minulle nyt voit enin hyödyks olla toimettomuudellas — Jos sillä aikaa mun puolelleni kääntyy onni, silloin sä työsi tiedät. (Max Piccolomini astuu huoneeseen.) Ystäväni vanha, nyt mene pois! Jo tänä yönä lähde! Mun omat hevoseni ota! — Tämän[43] pysytän täällä — Pian hyvästelkää! Iloisna, onnellisna tapaammehan kai toisemme.

OCTAVIO (pojallensa).
              Me puhelemme vielä.

(Poistuu )

TOINEN KOHTAUS.

WALLENSTEIN, MAX PICCOLOMINI.

MAX (lähestyy häntä).
Kenraali —

WALLENSTEIN. Kenraalis en ole enää, jos sinä upseeri oot keisarin.

MAX.
Siis varmastiko jätät armeijan?

WALLENSTEIN.
Jo jätin keisarin mä palveluksen.

MAX.
Ja armeijanko hylkäät?

WALLENSTEIN. Entistäkin lujemmin nyt se minuun liittynee. (Istuutuu.) Niin, Max. En ennen sun ois tietää suonut, kuin lyönyt oisi toimimisen hetki. Nuoruuden terve vaisto valitsee helposti oikean, ja iloistapa on itse arvostella harkiten, kun ratkaisun voi tehdä epäilyttä. Vaan kahdesta jos pahast' ilmeisestä valita täytyy toinen, jolloin sydän velvollisuuden monen kamppaillessa ei ehjäks jäädä voi, on onni päästä valitsemasta, pakkokin on armo. — On pakko nyt. Äl' yhtään katso taakse! Apua siit' et saisi. Katso eespäin! Äl' arvostele! Ryhdy toimimaan! — Tuhoni on jo hovi päättänyt, ja siksi tahdon ehtiä sit' ennen. — Liitymme ruotsalaisiin. Kunnollista väkeä on ne, kelpo ystäviä. (Keskeyttää odottaen Piccolominin vastausta.) Sun yllättänyt olen. Älä vastaa! Suon aikaa sulle koota ajatukses.

(Nousee seisomaan ja astuu taustaa kohti. Kauan seisoo Max hievahtamatta, ollen mitä suurimmassa tuskassa; kun hän liikahtaa, tulee Wallenstein takaisin ja seisahtuu hänen eteensä.)

MAX. Oi kenraali! Sä täysivaltaiseksi mun tänään teet. En ole tähän saakka tarvinnut itse löytää tietä, suuntaa. Sinua tinkimättä seurasin. Kun katsoin sinuun vain, niin tiesin tien. Mun ensimäistä kertaa itseheni nyt neuvot vetoamaan, vaadit mua sinua kuulemaan tai sydäntäni.

WALLENSTEIN. Hellästi kohtalos on tuuditellut sinua tähän asti, leikkien sait täyttää tehtäväs ja tyydyttää kauniita taipumuksias ja aina sydämin ehjin toimia. Vaan toisin täst'edes käy. Tiet eroo vihamielin. Velvollisuudet joutuu ristiriitaan. Nyt alkaa sota, puolta ystäväs tai keisaris sun täytyy pitää.

MAX. Sota! Se kauhistaa kuin taivaan vitsaukset, myös hyv' on, kohtaloa niinkuin nekin. Hyv' onko sota, jolla keisaria nyt uhkaat käyttäin hänen armeijaansa? Oi taivaan Luoja, minkälainen muutos! Sopiiko näin mun haastaa sulle, joka pysyvän pohjantähden lailla[44] olet elämänohjeenani loistanut! Oi, mitä povessani rikki lyöt! Mun onko pakko sinun nimeltäsi evätä vanha kunnioitus, mikä on minuun juurtunut, ja jättää pyhä tää tottumus: ain' olla kuuliainen? Ei! Älä minuun käännä kasvojasi! Jumalan kasvoina niit' aina pidin, ne minuun tehoomast' ei heti lakkaa; viel' aistejani vallitset, vaikk' onkin vapaaksi sielu päässyt verta vuotain.

WALLENSTEIN.
Max, kuule!

MAX. Luovu aikeestas! Oi, luovu! Kas, puhtaat, jalot piirtees viel' ei tästä teosta tuhoisasta yhtään tiedä! Se tahrasi vain mielikuvitukses, viattomuus ei tahdo pakoon mennä yleväkatseisesta olennostas. Pois musta tahra, tuo sun vihollises! Se silloin ollut on vain paha uni, jokaisen varman hyveen varoittaja. Semmoiset hetket ihmisluonnoll' olkoon, vaan voitto täytyy jalon tunteen saada. Ei, niin et uraas päätä. Sehän saattais jo kaikki meille suodut suuret lahjat ja kaikki valtakyvyt häpeään ja myöntäis oikeaksi harhaluulon, jok' uskoo, ettei ole vapaudessa jaloutta, sekä heikkouteen vain turvaa.

WALLENSTEIN. Saan kovan moitteen varmaan maailmalta. Jo itselleni sanoin, mitä saatat sanoa sinä. Ken ei, jos vaan voisi, viimeistä tiukkaa välttäis! Mutta tässä valintaa muut' ei ole olemassa kuin: väkivaltaa tee tai sitä kärsi — On laita niin. Ei muuta tietä mulla.

MAX. No, hyvä! Paikkas pidä väkisin, rupea vastustamaan keisaria, tee, jos on pakko, julkikapinakin, en kiitä sitä, vaan voin anteeks antaa, voin, mit' en hyväksykään, kanssas jakaa. Vaan sinust' älköön tulko — kavaltajaa! Nyt sanoin sen. Ei kavaltajaa! Mihin hairahtuu voimassansa rohkeus, ei ole kohtuutont', ei virhekään. Oi, tää on aivan toista — tää on mustaa, oi, mustempi ei ole helvettikään!

WALLENSTEIN (otsa synkissä rypyissä, mutta maltillisesti). Valmiina nuorisoll' on heti sana, pidellä vaikea kuin veitsen terä; kuumasta päästään nuoret sieppaa mitan asiaan, jok' on oma tuomarinsa. On oitis inhaa taikka arvokasta ja pahaa taikka hyvää heistä kaikki — ja mitä tuopi mielikuvitus hämäriin nimiin näihin haaveellista, sen nuoret omistavat asioille ja olennoille. Maailma on ahdas, mut aivot avarat. Niin helpostihan asuvat rinnatusten ajatukset, mut asioill' on tungos päällä maan; saa toinen toisen tieltä syrjään mennä, ken pois ei tahdo, muita poistakoon; tääll' otellaan, saa voiton voima vain. — Niin, toiveitta ken kulkee elämänsä, päämäärät itseltään ken kieltää, hänpä keralla asuu salamanterin tulessa kevyessä,[45] puhdas on puhtaassa elementiss' eläen. Aineesta karkeemmasta loi mun luonto, maan puoleen mua vetää mielihalu. Pahalle hengellepä kuuluu maa, ei hyvälle. Vain yleis-antimia ylhäältä suovat meille jumalat; iloksi valo on, ei rikkautt' anna, ei tavaraa saa heidän valtiossaan. Vääriltä voimilta, jotk' ilkeöinä maan varjoiss' asuvat, on jalokivi ja kallis kulta meidän voitettava. Ei uhritta saa heidän suosiotaan, eik' ole heidän palveluksestansa palannut ketään puhdassieluisena.

MAX (painokkaasti). Oi, niitä valheen voimia sä pelkää! Ne syövät sanansa. Ne vilpin henget ne pettää sinut, vetää kadotukseen. Äl' usko niitä! Sua varoitan — Velvollisuutees palaa! Voit sen! Minut lähetä Wieniin! Solmia mun suo välillä sun ja keisarin tuo rauhas! Ei tunne sua hän, vaan minä tunnen, hän sua katsova on niinkuin minä ennakkoluuloitta, mä sulle tuon takaisin keisarimme luottamuksen.

WALLENSTEIN.
Se myöhäist' on. Et tiedä, kuink' on käynyt.

MAX. Ja jos ois myöhäistä ja kukistukses vain rikos estäis, tulkoon kukistus! Kukistu arvokkaasti, niinkuin seisoit! Päällikkyys jätä! Poistu näyttämöltä! Sen loistavasti tehdä voit, myös tee se viattomaksi jääden! Olet kyllin toisille elänyt sä, elä vihdoin myös itsellesi, minä seuraan sua, iäksi liityn sinun kohtaloosi —

WALLENSTEIN. Se myöhäist' on. Kun täällä turhaan puhut, jo taakseen jättää peninkulmapatsaan toisensa jälkeen pikalähetit sanaani vieden Praagiin, Egeriin. — Mukaannu siihen! Teemme niinkuin täytyy. Tehkäämme, mit' on pakko, arvokkaasti ja lujin ottein — Teenkö pahempaa kuin Caesar, jonka nimen vielä tänään maailman korkein[46] pitää omanaan? Hän Roomaa vastaan johti legioonat, jotk' oli Rooma hälle suojaks suonut. Hukassa ollut ois hän miekatonna; niin minäkin, jos aseet luovuttaisin. On minuss', uskon, hänen henkeänsä. Jos onnensa ma saan, niin syyni kestän.

(Max, tähän saakka oltuaan tuskallisessa kamppailussa, poistuu nopeasti. Wallenstein katselee poistuvaa kummastellen ja hämmästyneenä ja seisoo syviin ajatuksiin vaipuneena.)

KOLMAS KOHTAUS.

WALLENSTEIN. TERZKY. Kohta senjälkeen ILLO.

TERZKY.
Max Piccolominiko poistui juuri?

WALLENSTEIN.
Miss' onkaan Wrangel?

TERZKY.
                      Poissa.

WALLENSTEIN.
                              Niinkö pian?

TERZKY. Kuin maa ois hänet niellyt. Oli tuskin hän luotas lähtenyt, kun minä aioin tavata häntä, vielä haastaakseni, mut — oli mennyt pois, ei tietty minne. Se varmaan oli itse paholainen, kadota niin ei saata ihminen.

ILLO (tulee).
Pois lähetätkö siis sä vanhuksen?

TERZKY.
Octavionko? Mitä aattelet?

WALLENSTEIN. Hän Frauenbergiin menee ottaaksensa espanjalaisten, italialaisten rykmenttein päällikkyyden vastaan siellä.

TERZKY.
Niin tekemästä varjelkoon sun Luoja!

ILLO.
Väkeä suotko sille kavalalle?
Ja silmäis eestä hänen juuri nyt
ratkaisun hetkell' antaisitko mennä?

TERZKY.
Et niin voi menetellä. Älä suinkaan!

WALLENSTEIN.
Te kummalliset!

ILLO. Oi, vain tällä kertaa varoitus kuule! Älä päästä häntä!

WALLENSTEIN. Ja miks en tällä kertaa häneen luottais, kun aina niin oon tehnyt? Mikä nyt mun estäis hyvää hänest' uskomasta? Ei omasta, vaan teidän oikustanne siis vanha, koeteltu mielipide, mi mulla hänest' on, mun tulis muuttaa? En nainen ole. Kun siis tähän asti oon häneen luottanut, myös tänään luotan.

TERZKY.
Miks hänet juuri? Lähettäisit toisen.

WALLENSTEIN.
Ei toisia, ei, hänet valitsin.
Hän kelpaa toimeen, siks sen hälle soin.

ILLO.
Hän kelpaa, kun on italialainen.

WALLENSTEIN. Niin — ette pidä heistä kummastakaan.[47] Kun minä heitä ansionsa mukaan rakastan enemmän kuin teitä muita ja pidän parempina, senpä vuoksi he ovat teidän silmätikkunanne! Ei minuun eikä minun asiaani kateenne kuulu. Eipä heitä saata vihanne silmissäni huonommiksi. Vihatkaa, rakastakaa halun mukaan, mä kyllä tiedän, mihin kukin kelpaa.

ILLO. Ei lähde hän — Mä vaikka vaununpyörät murskaksi lyötän hältä.

WALLENSTEIN.
                        Taltu, Illo!

TERZKY. Myös Questenberg,[48] kun täällä oleskeli, yhäti seurusteli hänen kanssaan.

WALLENSTEIN.
Sen tiesin minä sekä luvan annoin.

TERZKY. Myös tiedän, että salaviestejänsä lähettää hälle Gallas.

WALLENSTEIN.
                       Sit' en usko.

ILLO.
Et näe näkevillä silmilläsi!

WALLENSTEIN. Et luottamustani saa järkkymään, sen perustana näät on syvin tiede. Jos pettää hän, on koko tähtitaito valhetta. Sillä kohtalo on taannut, hän ett' on uskollisin ystäväni.

ILLO.
Myös takeit' onko takuun varmuudesta?

WALLENSTEIN. Elämän hetki sattuu, jolloin on inehmo tavallista lähempänä maailmansielua ja kohtalolta vapaasti kysyä voi. Moinen hetki se oli, kun mä puuhun nojaten yöll' ennen taistelua Lützenin silmäilin mietteissäni tasangolle. Sumussa loimus synkät leiritulet, kumea asehäly, vahtein huuto ne yksin häiritsivät hiljaisuutta. Ohitse sielun silmäin kulki silloin minulla koko entiselämäni ja vastainen, ja aavistava henki yhdisti kaukaisimman vastaisuuden seuraavan aamun kohtaloon. Mä silloin puhelin itselleni: "Sinä käsket niin useita! Ne sinun tähtiäsi seuraavat, niinkuin suuren arvan varaan kaikkensa sinun varaas jättävät ja ovat nousseet sinun onnes laivaan. Vaan tulee päivä, jolloin nämä kaikki toisistaan kohtalo taas erottaa ja harvat pysyy sulle uskollisna. Tahtoisin tietää, ken on uskollisin kaikista, jotka leiriss' ovat nyt. Suo merkki, kohtalo! Se olkoon hän, huomenna joka mulle rakkautta ensiksi osoittaa!" Näin itsekseni mä ajattelin sekä uneen vaivuin. Uneksin joutuneeni taisteluun. Ahdinko oli suuri. Ampuivat minulta ratsun, suistuin maahan, suoraan mun ylitseni ajoi ratsumiehet, ja siinä ähkyin lailla kuolevan kavioniskuin aivan ruhjomana. Äkisti nosti minut käsivarsi, Octavion se oli — heräsin, päiv' oli jo — hän seisoi edessäni. Hän sanoi: "Veli, älä tänään käytä entistä papurikkoasi! Ota valitsemani varma ratsu tämä! Tee mulle mieliksi! Sain varoituksen unessa." Senpä ratsun nopeus Banérin huoveista mun pelastikin. Mun orpanani papurikoll' ajoi — en miestä, ratsua sen koommin nähnyt.

ILLO.
Vain sattumus.

WALLENSTEIN (painokkaasti). Ei ole sattumusta; mi meist' on sokeata sattumaa, lähteistä syvimmistä nousee. Mulla on vahvistettu varmuus, että hän on hyvä enkelini. Eikä nyt sanaakaan enää!

(Lähtee.)

TERZKY. Lohdutuksekseni jää pantiksemme tänne sentään Max.

ILLO.
Ei hengissä hän täältä hievahdakaan.

WALLENSTEIN (seisahtuu ja kääntyy takaisin). Älkäätte olko niinkuin naiset, jotka palaavat ensi sanaans' aina, milloin puhuttu järkeä on tuntikaudet! — Ei ole teot, aatteet ihmisen kuin aallot sokeat. Vaan maailmansa sisäinen — syv' on kaivos; ikuinen sen syvyydest' on niillä kuohuntansa. Niin välttämättömät kuin heelmät puun ne ovat, sattumus ei muuta niitä. Jos meist' on nähty sisin, kaiken muun, tahtomme, toimintamme, tietää siitä.

(Poistuvat.)

NELJÄS KOHTAUS.

    Piccolominin asuntoon kuuluva huone.
    OCTAVIO PICCOLOMINI matkaan valmiina. AJUTANTTI.

OCTAVIO.
Komennuskunta saapui?

AJUTANTTI.
                      Alhaall' ovat.

OCTAVIO.
Väkeä varmaa lie ne, ajutantti?
Kenenkä rykmentistä?

AJUTANTTI.
                     Tiefenbachin.

OCTAVIO. Se rykmentti on uskollinen. Olkoot ne takapihass' siellä rauhallisna, piilossa, kunnes kello kilskaa; silloin lukitkaa portit, tarkkaan vartioikaa! Ja kenen kohtaatte, se vangitkaa! (Ajutantti poistuu.) Kai tarvitse en heidän palvelustaan, niin toivon, laskut näät on mulla varmat. Vaan nyt on palveltava keisaria, on peli suuri, siis on liian pientä parempi liian suuri varovaisuus.

VIIDES KOHTAUS.

OCTAVIO PICCOLOMINI. ISOLANI astuu huoneeseen.

ISOLANI.
Täss' olen — Ketä muita tulee vielä?

OCTAVIO (salamielisesti).
Sananen teille, kreivi Isolani.

ISOLANI (salamielisesti).
No, joko? Käykö toimeen ruhtinas?
Te minuun saatte luottaa. Koetelkaa!

OCTAVIO.
Voi käydä niin.

ISOLANI. En, herra veli, kuulu semmoisiin, jotka sanoill' uljailee, vaan tekoon vaadittaissa pakoon pötkii. Kokenut herttualt' oon ystävyyttä, Jumala nähköön! Herttuaa saan kiittää kaikesta. Hänt' en petä.

OCTAVIO.
                         Saadaan nähdä.

ISOLANI. Varuilla olkaa! Kaikk' ei sitä mieltä. Tääll' useakin pitää hovin puolta eik' äskeist' allekirjoitusta, joka otettiin varkain, katso sitovaksi.

OCTAVIO.
Vai niin! Ne herrat mulle ilmoittakaa!

ISOLANI.
Hiis! Kaikki saksalaiset puhuu niin.
Myös Esterházy, Kaunitz, Deodati[49]
sanovat: hovia on toteltava.

OCTAVIO.
Iloitsen.

ISOLANI.
          Tekö?

OCTAVIO. Niin, kun ystäviä, palvelijoita viel' on keisarilla.

ISOLANI.
Pois pila! Huonoja ei oo ne miehet.

OCTAVIO.
Ei suinkaan. Enhän toki laske pilaa.
Todella iloitsen, kun voimakkaaksi
asian hyvän huomaan.

ISOLANI.
                     Piru! Mitä?
Siis ette ole?[50] — Mitäs minä täällä?

OCTAVIO (arvokkaasti). Selittämässä vain, te ystäväkö vai vihollinen ootte keisarin.

ISOLANI (uhmaten). Sen sille sanon, joll' on valta tehdä minulle tämänmoinen kysymys.

OCTAVIO.
Tää kirje sanokoon, mull' onko valta!

ISOLANI.
Mi — mitä? Tämä kirjoitus ja leima on keisarin.

(Lukee.)

    "Siis olkoon armeijamme päällikkö kukin kenraalluutnantin
    ja kreivin, rakkaan Piccolominimme käskyille niinkuin meidän"

— Hm — No — Niin!
Kenraaliluutnantti, saan — onnitella.

OCTAVIO.
Te alistutte käskyyn?

ISOLANI. Minä — mutta niin äkin yllätätte mun — Kai suodaan ajatusaikaa —

OCTAVIO.
               Kaksi minuuttia.

ISOLANI.
Mut asiahan on niin —

OCTAVIO. — selvä, suora. Herranne petättekö, vaiko hälle olette uskollinen, ilmoittakaa!

ISOLANI.
Petänkö — Taivas — Kyseess' onko petos?

OCTAVIO.
On kyllä. Ruhtinas on kavaltaja,
viholliselle tahtoo joukot jättää.
Sanokaa, luovutteko keisarista!
Viekkaasti liityttekö vihollisiin?

ISOLANI. Mit' aattelette? Majesteetistako luopuisin minä? Niinkö sanoin? Milloin sanonut oisin moista?

OCTAVIO.
                      Ette vielä.
Niin, ette. Odotan vaan, sanotteko.

ISOLANI. Mieluista kuulla teidän todistavan, semmoista etten ole sanonut.

OCTAVIO.
Siis eroatte kai te ruhtinaasta?

ISOLANI.
Jos petost' aikoo — Petos katkoo siteet.

OCTAVIO.
Päätätte taistoon käydä häntä vastaan?

ISOLANI. Hän hyvää mulle teki — vaan jos hän on konna, jumaliste, laskun revin.

OCTAVIO. Iloitsen, hyväll' että mukaannuitte. Tän' yönä hiljaa lähtekäätte kaikkein kevyiden joukkoin kanssa. Näyttäköön, kuin käsky olis itse herttualta. Kokouspaikkana on Frauenberg, siell' antaa Gallas teille lisäkäskyt.

ISOLANI. Mä tottelen. Vaan hoviss' ilmoittakaa, kuink' altis olen!

OCTAVIO.
                   Kiittäin ilmoitan.
    (Isolani poistuu. Saapuu palvelija.)
Eversti Buttlerko? No hyvä on.

ISOLANI (tullen takaisin).
Anteeksi suokaa jäyhä olentoni!
Oi, tiesinkö, ett' oli edessäni
niin suuri henkilö!

OCTAVIO.
                    Jo riittää.

ISOLANI. Olen iloinen vanha veikko, ja jos lie minulta viinin innoss' singahtanut hovia vastaan sana vinha, enpä, tiedätte, tarkoittanut pahaa.

(Menee pois.)

OCTAVIO.
                              Älkää
siit' olko huolissanne! — Onnistui!
Myös toisiin nähden olkoon sama onni!

KUUDES KOHTAUS.

OCTAVIO PICCOLOMINI. BUTTLER.

BUTTLER. Kenraaliluutnantti, ma ohjeitanne odotan.

OCTAVIO. Arvokkaana vieraanani ja ystävänä olkaa tervetullut!

BUTTLER.
On liikaa kunniaa tää mulle.

OCTAVIO (kumpaisenkin istuuduttua). Mun ystävällisyyteeni, jot' eilen osoitin teille, ette vastannut. Te muotoseikaksi kai turhaks sen erehtyin katsoitte. Tuo toivomus läks sydämestä, totta tarkoitin, sill' aika yhtyä on kelpo miesten.

BUTTLER.
Vain samanmieliset voi tehdä niin.

OCTAVIO. On samanmieliset kaikk' oiva miehet. Vastatkoon ihminen vain siitä työstään, johonka luonne hänet tyynnä ajaa. Sokeain erhetysten voima työntää parhaatkin usein tieltä oikealta. Tulitte Frauenbergin kautta. Eikö ilmaissut mitään Gallas ystäväni?

BUTTLER.
Vain sanoja, jotk' ovat hukkaan menneet.

OCTAVIO.
Se ikävää, tuo neuvo näät ol' oiva.
Minulla myös ois teille samanlainen.

BUTTLER. Se vaivaa teille tois — ja minut saattais huonosti ansaitsemaan hyvän luulon.

OCTAVIO. On aika kallis, puhukaamme suoraan! Tiedätte, kuink' on laita. Herttuahan petosta miettii, lisätä voin vielä: hän sen on tehnyt; joku tunti sitten on liittoon käyty vihollisen kanssa. Jo Praagiin, Egeriin käy viestit, meidät huomenna viedään vihollisen leiriin. Vaan hänpä pettyy, viisaus näät valvoo, viel' ystäviä tääll' on keisarilla, on luja niiden näkymätön liitto. Tää kirje hänet henkipatoks saattaa, armeijan kieltää häntä kuulemasta, kaikk' oikeuttaharrastavat kutsuu hän minun komentooni. Valitkaa asia hyvä meidän kerallamme tai pahain paha osa hänen kanssaan!

BUTTLER (nousee seisomaan).
On hänen osansa myös mun.

OCTAVIO. Se onko viimeinen päätöksenne?

BUTTLER.
                       On.

OCTAVIO. Vaan kuulkaa, eversti Buttler! Teill' on aikaa vielä. Sananne vinha pysyy haudattuna poveni kätkössä. Se peruuttakaa! Paremmin valitkaa, kuin valitsitte!

BUTTLER.
Kenraaliluutnantti, teill' onko muuta?

OCTAVIO.
Jo valkotukka ootte. Peruuttakaa!

BUTTLER.
Hyvästi!

OCTAVIO. Mitä? Uljas miekkanneko sellaiseen taistoon paljastuisi! Vaihtuis kiroihin kiitos, jonk' on teille velkaa jo vuotta neljäkymment' Itävalta?

BUTTLER (katkerasti nauraen).
Kiitosta sieltä!

(Tekee lähtöä.)

OCTAVIO (antaa hänen mennä ovelle asti, kutsuu sitten).
                 Buttler!

BUTTLER.
                          Tehkää hyvin!

OCTAVIO.
Mitenkäs kreivin kävi?

BUTTLER.
                       Kreivin? Mitä?

OCTAVIO.
Sen kreivinarvon?

BUTTLER (vimmastuneena).
                  Kuolema ja horna!

OCTAVIO (kylmästi).
Te haitte sitä, mutta ette saanut.

BUTTLER.
Pilkkanne maksaa saatte. Miekka esiin!

OCTAVIO. Pois miekka! Sanokaapa tyynnä, kuinka sen kävi! Sitten myönnän hyvityksen.

BUTTLER. Maailma tietää saakoon heikkouden, jot' itselleni en voi anteeks antaa! — Kenraaliluutnantti, mä kunniaa himoitsen, en voi sietää halveksuntaa. Minua loukkas, että synty, nimi ol' armeijassa eellä ansion. En huonomp' olla tahtonut kuin toiset mun toverini[51] ja niin tuohon tekoon pahalla hetkell' osuin — Olin hullu! Mut ansainnut en moista rangaistusta. — Evätä saattoi arvon — Miksi kielto tuon halveksunnan kautta kovennettiin, uskolliseksi nähty palvelija, iäkäs mies, niin pilkoin maahan lyötiin, mainittiin sukujuuren häpeästä,[52] kun hällä oli ollut heikko hetki? Vaan pistimenpä luonnolta sai mato, jot' ylväs mielivalta ilvein polkee —

OCTAVIO. Parjattu teit' on varmaan. Arvaatteko, ken tehnyt on niin huonon palveluksen?

BUTTLER. Olkoonpa vaikka ken! Vaan se on lurjus, espanjalainen, joku hovimies, sukua vanhaa, aatelista, jonka lien varjoon saanut, kateellinen konna, jot' itsehankkimani arvo loukkaa.

OCTAVIO.
Aikeenne hyväksyikö herttuakin?

BUTTLER. Hän yllyttikin mua, puolestani hartaana ystävänä puhui vielä.

OCTAVIO.
Vai niin! Siit' ootte varma?

BUTTLER.
                             Kirjeen luin.

OCTAVIO (painokkaasti).
Niin minäkin — vaan toisinpa se kuului.
    (Buttler säpsähtää.)
Minulla sattumalt' on sama kirje;
sanani totuuden siit' itse näätte.

(Antaa Buttlerille kirjeen.)

BUTTLER.
Haa! Mit' on tämä?

OCTAVIO. Varoin, että ootte, eversti Buttler, vehkeilyjen uhri. Siis herttua on teitä yllyttänyt? — Hän tässä kirjeessä teit' ylenkatsoo, ministeriä neuvoo kurittamaan teit' ylpeydestä muka.

(Buttler on kirjeen lukenut, hänen polvensa vapisevat, hän tapailee tuolia ja istuutuu.)

Ei vihamies teit' ahdista. Ei kukaan suo teille pahaa. Herttuapa vain on teitä solvannut. Hän selvään aikoi pois keisaristanne vaan teidät riistää — Hän kostoltanne toivoi, mit' ei taattu uskollisuutenne ois koskaan suonut, jos mielenne vaan pysyi rauhallisna. Aseena sokeana aikoi käyttää hän teitä sekä välikappaleena ilkeihin vehkeisiin. Hän määrään pääsi. Vähällä vaan vei teidät polultanne hyvältä, nelikymmenvuotiselta.

BUTTLER (ääni vavisten).
Saattaako keisar' anteeks antaa mulle?

OCTAVIO. Enemmän tekee hän. Hän hyvittää tuon syyttä kärsimänne solvauksen. Mielellään suo hän teille lahjan, jonka soi pahaan tarkoitukseen ruhtinas. Omaksi saatte vanhan rykmenttinne.

BUTTLER (tahtoo nousta seisomaan, mutta vaipuu takaisin. Hänen mielensä on kuohuksissa, hän koettaa puhua, mutta ei voi. Viimein hän irroittaa miekan kannikkeesta ja ojentaa sen Piccolominille.)

OCTAVIO.
No mitä?

BUTTLER.
         Ottakaa!

OCTAVIO.
                  Miks? Tyyntykää!

BUTTLER.
En tätä miekkaa kantamaan ma kelpaa.

OCTAVIO. Sen takaisin nyt annan. Puolustakaa sill' oikeutta aina kunnialla!

BUTTLER.
Niin armollisen keisarin mä jätin!

OCTAVIO.
Palatkaa! Joutuin irti herttuasta!

BUTTLER.
Hänestä irti!

OCTAVIO.
              Mitä? Epäröitte?

BUTTLER (pelottavasti karjaisten).
Vain irtikö? Oi, hänen täytyy kuolla!

OCTAVIO. Nyt tulkaa Frauenbergiin! Uskolliset luo Gallaan, Altringerin sinne rientää. Velvollisuuksiin mont' oon käännyttänyt, tän' yönä pakenee ne Pilsenistä.

BUTTLER (on järkytettynä kävellyt edestakaisin ja astuu katse päättäväisenä Octavion luo). Saaneeko, kreivi Piccolomini, mies rehti haastaa, jok' ol' luopiona?

OCTAVIO.
Saa, ken niin vakaasti on katunut.

BUTTLER.
Mun jäädä sallikaa!

OCTAVIO.
                    Mit' aattelette?

BUTTLER.
Mun suokaa jäädä rykmenttini kanssa!

OCTAVIO.
Voin luottaa teihin. Mit' on mielessänne?

BUTTLER.
Sen teko näyttää. Älkää tiedustelko!
Te minuun luottakaa! Te saatte luottaa!
Hänt' ette, jumaliste, jätäkään
hyvälle enkelilleen! — Voikaa hyvin!

(Poistuu.)

PALVELIJA (tuo kirjelapun).
Toi outo mies sen sekä poistui heti.
Pihalla on jo hevot ruhtinaan.

(Poistuu.)

OCTAVIO (lukee).
"Sielt' irti pääskää! Teidän Isolani." —
Kun pääsis ensin tästä kaupungista!
Näin liki satamaako ajaisimme
karille? Pois! En turvass' ole täällä.
Vaan missä poikani nyt viipynee?

SEITSEMÄS KOHTAUS.

MOLEMMAT PICCOLOMINIT.

MAX (tulee mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa, hänen silmänsä kierivät hurjasti ja hänen käyntinsä on epävarmaa; hän ei näytä huomaavan isäänsä, joka seisoo syrjässä ja säälivästi silmäilee poikaansa. Pitkin askelin astuu Max huoneen poikki, seisahtuu taas ja heittäytyy viimein tuoliin, tuijottaen suoraan eteensä).

OCTAVIO (lähenee häntä).
Matkalle lähden.
    (Kun hän ei saa mitään vastausta, ottaa hän poikaansa kädestä.)
                 Max, jää hyvästi!

MAX.
Hyvästi!

OCTAVIO.
         Kohta seuraat?

MAX (häneen katsomatta).
                        Sinuako?
Mutkainen ties ei ole minun tieni.

(Octavio laskee hänen kätensä irti ja astahtaa taapäin.)

Jos oisit ollut suora, rehellinen, näin pitkällä ei oltais, kaikk' ois toisin: ei hän ois tehnyt tätä kauheutta, hyvillä ihmisill' ois teho häneen, ei tarttunut hän oisi pahain ansaan. Miks salaa, kavalasti vaanien, kuin varkaat apureineen, hiivitään? Kirottu viekkaus, sa pahan äiti, sa tuskaatuova, meidät turmelet! Ois kaikki meidät pelastanut suoruus, tuo puhdas, maailmatasäilyttävä. Isäni, en voi sua puhdistaa. Minua herttua on pettänyt julmasti; sinun työs on yhtä huono.

OCTAVIO.
Ah, poikani! Suon anteeks surullesi.

MAX (nousee seisomaan, silmäilee isäänsä epätietoisennäköisenä).
Oletko, isä, kenties tahallasi
näin pitkälle sä vienyt asias?
Jos sortuu hän, niin sinä nouset. Siitä,
Octavio,[53] en pidä, en.

OCTAVIO.
                          Oi, taivas![54]

MAX. Voi mua! Luontoni on muuttunut. Kuink' epäluulo valtaa vapaan sielun? On mennyt luottamus ja usko, toivo, valhetta kaikk' on, mitä kunnioitin. Ei! Eihän kaikki! Armas elää vielä, hän vilpitön ja puhdas on kuin taivas. Vallitsee kaikkialla petos, murha ja myrkky, väärävala, kavallus; tää lempemme vain keskell' ihmissuvun on saari saastaton ja puhdas paikka.

OCTAVIO.
Viisaammin teet, jos heti seuraat mua.

MAX. Armaalle heittämättä hyvästiä viimeistä kertaa — Oi, en koskaan!

OCTAVIO. Säästä hyvästijätön tuskast' itseäsi, kun eronne on välttämätön! Tule! Pois tule, poikani!

(Aikoo vetää Maxin mukaansa.)

MAX.
                    En! Kautta Luojan!

OCTAVIO (kiihkeämmin).
Pois tule, isänäsi käsken sua.

MAX.
Niin — käske ihmiselliseen! Jään tänne.

OCTAVIO.
Nimessä keisarin, Max, seuraa mua!

MAX. Sydämet kumarra ei keisareita. Tahdotko riistää minult' ainoankin, mink' onnettomuus jättänyt on mulle: armaani säälin? Julmastiko pitää julmankin tapahtua? Mist' en pääse, sen halpamaisestiko tekisin ja pakenisin arasti ja salaa pois hänen luotaan kelvottoman lailla? Hän nähköön tuskani ja kärsintäni, hän kuulkoon huudot sielun raadellun, minua itkeköön — Oi, ihmiset on julmia, vaan hän on enkel' Luojan! Hän epätoivon riehun kauhean saa sielustani pois; tään kuolintuskan haihduttaa valittavin lohtusanoin.

OCTAVIO. Et pääse irti, niin — et voi. Sa tule, pelasta, poikani, oi, kunniasi!

MAX. Vain tuhlaat sanojasi; minä seuraan sydämen ääntä, siihen saatan luottaa.

OCTAVIO (suunnillaan, vavisten). Max! Max! Jos kauhea tuo sattuu mulle, jos sinä — poikani, mun vertain omaa — oi, aatella en saata — itses sille riettaalle myyt ja painat polttomerkin sukumme aatel'-arvoon, silloin näkee maailma kammoin, että pojan miekka juo isän verta hirmu-ottelussa.

MAX. Oi, aatellut jos oisit ihmisistä parempaa, paremmin sä oisit tehnyt! Kirottu, turmiokas epäluulo! Ei nää se mitään lujaa, pysyväistä; ja kaikki horjuu ilman luottamusta.

OCTAVIO. Ja vaikka luotankin sun sydämeesi, saatatko noudattaa sen ääntä aina?

MAX. Et sinä saanut sitä vaikenemaan, ja yhtä vähän saapi herttuakaan.

OCTAVIO.
Oi Max, en koskaan nää sun palajavan!

MAX.
Et koskaan nää mun sua häpäisevän.

OCTAVIO. Nyt lähden Frauenbergiin, sulle jätän sun pappenheimiläises; Tiefenbachin, Toscanan, Lothringenin rykmentit avukses jää. Ne sua rakastaa, valansa pitää, ennen kaatuvat kuin sinut hylkäävät ja kunniansa.

MAX. Saat luottaa siihen, että kaadun täällä tai heidät johdatan pois Pilsenistä.

OCTAVIO (lähtemäisillään).
Hyvästi, Max!

MAX.
              Jää hyvästi!

OCTAVIO. Ja eikö rakasta silmäystä? Eikö kättä jäähyväisiksi? Käymme veritaistoon, on epävarma, salattu sen loppu. Erota näin ei ollut tapanamme. Siis eikö mulla ole poikaa enää? (Max heittäytyy hänen syliinsä, kauan he viipyvät äänettömässä syleilyssä, sitten poistuvat kumpikin eri puolelle.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Friedlandin herttuattaren huoneistoon kuuluva sali.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

KREIVITÄR TERZKY. THEKLA. NEITI von NEUBRUNN.

Molemmat viimeksimainitut tekevät naistentöitä.

KREIVITÄR.
Minulta, Thekla, ette kysy mitään?
Teilt' olen sanaa kauan odottanut.
Mitenkä voitte olla lausumatta
näin pitkään aikaan hänen nimeänsä?
Tai lien jo liikaa, lie jo toiset polut
kuin minun kauttani teill' olemassa?
Sanokaa, oletteko häntä nähnyt!

THEKLA.
En tänään nähnyt ole enkä eilen.

KREIVITÄR.
Myös ette kuullut? Minuun saatte luottaa.

THEKLA.
En sanaa.

KREIVITÄR.
          Ja niin tyyni olla voitte!

THEKLA.
Niin olen.

KREIVITÄR.
       Neubrunn, meidät jättäkää!

(Neiti von Neubrunn poistuu.)

TOINEN KOHTAUS.

KREIVITÄR. THEKLA.

KREIVITÄR. Ei miellytä se mua, että hän niin hiljaa pysyttelee juuri nyt.

THEKLA.
Nyt juuri!

KREIVITÄR.
           Kun jo tietääkin hän kaiken!
Ois aika hällä mielensä jo näyttää.

THEKLA.
Puhukaa selvemmin, jott' ymmärtäisin!

KREIVITÄR. Senvuoksi lähetinkin neidin pois. Te ette, Thekla, ole enää lapsi. On sydämenne täysi-ikäinen, lemmitte, teidän lempenne ei pelkää. Isänne henkeä teiss' enemmän kuin äitinne on. Te siis voitte kuulla, mit' äidillänne ei ois voimaa kestää.

THEKLA.
Suvaitkaa lopettaa tää valmistelu!
Saa olla vaikka mitä! Tuokaa esiin!
Suurimman tuskan tuo tää johtopuhe.
Siis mit' on sanomista? Lyhyesti!

KREIVITÄR.
Mut älkää pelästykö —

THEKLA.
                       Sanokaa!

KREIVITÄR. On teidän vallass' isäänne nyt auttaa suuresti —

THEKLA.
            Minun vallassani! Voinko —

KREIVITÄR.
Max Piccolominista ootte rakas.
Isäänne voitte hänet iäks liittää.

THEKLA.
Miks mua tarvis? Eikös hän jo ole?[55]

KREIVITÄR.
Hän oli.

THEKLA. Miks ei viel' ois, miks ei jäisi iäksi?

KREIVITÄR.
       Hän myös keisarissa pysyy.

THEKLA.
Mikäli kunnia ja vala vaatii.

KREIVITÄR. Lempensä todisteet nyt vaaditaan, velvollisuuden ei, ei kunniankaan! Hänelle selittäkää nämä sanat: velvollisuus ja kunnia — ne ovat niin moniymmärteiset, kaksimielet; lemmessään nähköön tiensä kunniaan!

THEKLA.
Mitenkä?

KREIVITÄR.
         Keisarista pois tai teistä.

THEKLA. Isääni yksityiseen elämään hän mielellänsä seuraa. Kuulittehan, kuink' iloiten hän aseist' eroais.

KREIVITÄR. Erota niist' ei sais, vaan tulis käyttää isänne hyödyks niitä.

THEKLA. Ilomielin puolesta isän verensä hän antaa ja henkensä, jos isää loukataan.

KREIVITÄR. Nyt ette mua käsitä — Siis kuulkaa! Isänne keisarisi' on luopunut, hän aikoo liittyä nyt viholliseen armeijan keralla —

THEKLA.
                    Voi äitiäni!

KREIVITÄR. On suuri esimerkki tarpeen, että sais mukaan armeijan. Se kunnioittaa kumpaakin Piccolominia, nämä sen mieltensuuntaa ohjaavat, ja kaikki seuraavat heidän esimerkkiänsä. Isästä oomme varmat[56] pojan kautta — Niin paljon nyt on teidän vallassanne.

THEKLA. Voi äitiraukka! Mikä surman isku sinua odottaa! — Hän sit' ei kestä.

KREIVITÄR. Hän välttämättömyyteen alistuu. Tunnenhan hänet — Häntä pelottaa etäiset, vastaiset; vaan mist' ei pääse, mi tullut on, sen alistuin hän kestää.

THEKLA. Oi aavistava sieluni?[57] — Nyt juuri — nyt läsnä on tuo kylmä hirmukäsi, jok' ilontoivettani kouraisee. Tiesinhän sen — Oi, heti tultuani aavistus raskas sanoi mulle, että nyt kohdallani oli turmantähdet — Mut ensiks aattelenko itseäni — Oi armas äiti!

KREIVITÄR. Tyyntykää! Ei pidä valittaa suotta. Suokaa isällenne vain ystävä ja itsellenne armas, niin kaikki vielä saattaa käydä hyvin.

THEKLA.
Hyvinkö! Iäks oomme erotetut! —
Ei puhett' enää niistä asioista.

KREIVITÄR.
Ei jätä teitä hän. Ei saata jättää.

THEKLA.
Voi häntä onnetonta!

KREIVITÄR. Jos todella hän teitä rakastaa, niin pian ratkaisun hän tekee.

THEKLA. Pian, siit' olkaa varma. Ratkaisun! Täss' onko siis vielä ratkaistavaa?

KREIVITÄR.
                         Tyyntykää!
Äitinne saapuu — kuulkaa! —

THEKLA. Kuinka kestän mä hänen katsettansa?

KREIVITÄR.
                      Tyyntykää!

KOLMAS KOHTAUS.

HERTTUATAR. EDELLISET.

HERTTUATAR (kreivittärelle). Ken oli täällä, sisko? Minä kuulin vilkasta puhetta.

KREIVITÄR.
                  Ei ollut ketään.

HERTTUATAR. Niin arka olen. Joka risahdus ennustaa mulle turmansanomaa. Sanokaa, sisko, mulle, kuink' on laita! Taipuuko hän nyt tahtoon keisarin, lähettää kardinaalille[58] ne huovit? Ja saiko Questenberg, kun läksi pois, suotuisan vastauksen? —

KREIVITÄR.
                         Ei, ei saanut.

HERTTUATAR. Oi, hukassa siis kaikki! Näen nyt pahimman seuraavan. Ne päällikkyyden häneltä ottavat, taas kaiken käy kuin Regensburgiss' ennen.

KREIVITÄR.
                           Eipä niin.
Ei tällä kertaa. Siitä rauhass' olkaa!

    (Thekla ankaran mielenliikutuksen vallassa syöksyy
    äitinsä luo ja itkien sulkee hänet syliinsä.)

HERTTUATAR. Voi sitä jäykkää, hillitöntä miestä! Mit' olenkaan jo nähnyt, kärsinyt avioliitossani, joka täynnä onnettomuuksia on ollut! Sillä ikäänkuin tulipyörään kahlittuna, jok' iäti ja taukoomatta kiitää, mä hänen kanssaan olen viettänyt tuskaista elämää; hän mua raastoi huimaavan, jyrkän kuilun reunaa kohti. — Äl' itke, lapsi! Älä kärsintääni pahaksi enteeks katso, älä salli vastaista liittoas sen katkeroittaa! Vain yksi Friedland on; ei sinun, lapsi, pelätä tarvis äitis kohtaloa.

THEKLA.
Oi, pian paetkaamme, rakas äiti!
Tää olopaikk' ei ole meitä varten.
Jokainen uusi hetki synnyttää
tääll' uuden, suunnattoman kauhukuvan!

HERTTUATAR. Tyynemmän osan saat! — Myös meill' on ollut, minulla sekä sinun isälläsi, ihanat päivät; vielä muistelen iloisin mielin alkuvuosiamme. Viel' iloisna hän silloin ponnisteli ja maineenhimonsa ol' liekki, joka lämmitti vienosti, ei riehunut tulena tuhoovana. Keisarikin rakasti häntä sekä häneen luotti, ja mihin ryhtyi hän, se onnistui. Vaan jälkeen Regensburgin turmanpäivän, mi syöksi hänet korkeudestansa, on häneen tullut synkkä, harhaileva, epäileväinen, seuranarka henki. Pakeni rauha häntä; vanhaan onneen ja omaan voimaan enää luottamatta hän kiintyi salataitoihin, jotk' eivät harjoittajalleen onnea tuo koskaan.

KREIVITÄR. Sen omin silmin näätte — Mutta häntä me tämmöisinkö puhein odotamme? Hän heti tääll' on. Tuommoisnako hän nyt tapaa tyttärensä?

HERTTUATAR. Tule, lapsi, ja pyyhi kyyneleesi! Näyttäydy iloisna isälles — Kas, ruusukkeesi on irti — Hiukses on solmittava. Oi tule, älä itke — himmentyy suloinen silmäs — Mitä aioin virkkaa? Niin, onhan tämä Piccolomini arvoisa, ansiokas ylimys.

KREIVITÄR.
On kyllä, sisko.

THEKLA (tuskaisena kreivittärelle). Täti, ettehän pahastu? (Aikoo poistua.)

KREIVITÄR.
         Minne? Isännehän tulee.

THEKLA.
En nyt voi häntä nähdä.

KREIVITÄR. Vaan hän kaipaa ja kysyy teitä.

HERTTUATAR.
                Miksi menee hän?

THEKLA.
En kestää jaksa hänen näkemistään.

KREIVITÄR (herttuattarelle).
Hän pahoin voi.

HERTTUATAR (huolissaan).
Laps armas, mikä sull' on?

    (Molemmat seuraavat neitoa ja koettavat häntä pidättää.
    Wallenstein tulee puhellen Illon kanssa.)

NELJÄS KOHTAUS.

WALLENSTEIN. ILLO. EDELLISET.

WALLENSTEIN.
Viel' onko leiri tyynnä?

ILLO.
                         Kaikk' on hiljaa.

WALLENSTEIN. Voi jonkun tunnin jälkeen viesti tulla Praagista, että meidän on jo tämä pääkaupunki. Me silloin voimme heittää pois naamion ja täällä joukoillemme ilmaista hankkeemme ja kuink' on käynyt. Silloinpa esimerkki määrää kaiken. Kas, ihminenhän tekee toisten mukaan, ken etumaisna on, se lauman johtaa. Ei praagilaiset joukot tiedä muuta, kuin että muka väki Pilsenissä on meille valan tehnyt, siispä tehköön se valan meille, koska praagilaiset on sille esimerkin antaneet. — On Buttler, niinkö, meihin yhtynyt?

ILLO. Hän vaatimatta, vapaaehtoisesti rykmenttiänsä tuli tarjoomaan.

WALLENSTEIN. Ei kaikkiin ääniin, huomaan, tule luottaa, povessa jotka meitä varoittavat. Pettääkseen lainaa usein valheenhenki totuuden äänen, sitä jäljittelee ja lausuu perättömät ennustukset. Tält' arvoisalta, kelpo Buttlerilta salaisen vääryyden saan anteeks pyytää; sill' eräs tunne, jot' en voittaa saata — peloksi sit' en juuri katso — valtaa kauhistain mieleni, kun hän on läsnä, ja sepä rakkauden ilon estää. Tää oiva, josta henki varoittaa, nyt tarjoo ensimäisen onnentakeen.

ILLO. Arvoisa esimerkki tämä varmaan armeijan parhaimmiston sinuun liittää.

WALLENSTEIN. Käy käskemässä tänne Isolani, kiitollisuuteen hänet äskettäin velvoitin. Hänestä nyt alan. Mene!

(Illo menee ulos, toiset ovat sillävälin taas tulleet etualalle.)

Kas, äiti sekä rakas tyttäremme!
Puuhista levätkäämme hiukkasen —
Halunnut olen hetken valoisan
rakkaiden omaisteni seurass' olla.

KREIVITÄR.
On kauan, veli, yhdess'-olostamme.

WALLENSTEIN (syrjään, kreivittärelle).
Hän jaksaako sen kuulla? Onko valmis?

KREIVITÄR.
Ei vielä.

WALLENSTEIN. Tyttäreni, istu tänne! On hyvä henki sinun huulillasi, sun taitoas on äiti kiittänyt, sinussa sointuisuuden vieno ääni asuvan kuuluu, joka sielun lumoo. Semmoista ääntä nyt mä tarvitsen pois saamaan pahan hengen, joka lentää mun pääni ympärillä mustin siivin.

HERTTUATAR.
Miss' on nyt kitarrisi, Thekla? Tule!
Suo isäsi nyt joku näyte kuulla
sun taiteestas!

THEKLA.
                Voi, oma äiti! Taivas!

HERTTUATAR.
No tule, Thekla, isääs ilahduta!

THEKLA.
En saata, äiti —

KREIVITÄR.
                  Kuinka? Siskontytär!

THEKLA (kreivittärelle). Voi, armahtakaa — Nytkö — kun tää tuska kouristaa sieluani — laulaa hälle, jok' oman äitini nyt syöksee hautaan!

HERTTUATAR. No, Thekla, oikkujako? Käykö siis turhaksi hyvän isäs toivomus?

KREIVITÄR.
On tässä kitarri.

THEKLA.
                  Voi — Kuinka saatan —

    (Pitää soitinta vapisevassa kädessään, sielunsa ankarasti
    kamppaillessa, ja juuri kun hän on ryhtymäisillään laulamaan
    hän kauhistuu, viskaa soittimen pois ja rientää huoneesta.)

HERTTUATAR.
Oi lapsi-kulta — hän on sairas!

WALLENSTEIN.
No, mikä tytöll' on? Noin onko muulloin?

KREIVITÄR. Kun hän sen ilmaisi,[59] en minäkään jää vaiti.

WALLENSTEIN.
           Mitä siis?

KREIVITÄR.
                      Hän rakastaa.

WALLENSTEIN.
Rakastaa! Ketä?

KREIVITÄR.
                Piccolominia.
Sit' etkö huomaa? Eikö siskonikaan?

HERTTUATAR.
Oi, sekö painoi hänen sydäntänsä?
Siunatkoon Luoja lastani! Ei sua
häpäise valintasi.

KREIVITÄR. Tämä matka — Jos tät' et ole tarkoittanut, syytä täst' itseäsi! Sinun oisi tullut valita toinen teille saattajaksi!

WALLENSTEIN.
Tietääkö Max?

KREIVITÄR.
              Hän toivoo Theklaa.

WALLENSTEIN. Häntä omakseen — Onko poika hullu?

KREIVITÄR. Thekla sais itse kuulla!

WALLENSTEIN. Friedlandittaren hän uskoo saavansa? Tuo päähänpisto on hauska! Pojan tuumat maass' ei mada.

KREIVITÄR. Kun olet häntä aina suosinut, niin —

WALLENSTEIN. — tahtoo hän mun viimein periäkin. Rakastan poikaa, kunnioitan; vaan se merkitseekö tyttäreni kättä? Osoitetaanko suosiota juuri ainoilla lapsillaan ja tyttärillään?

HERTTUATAR.
Henkensä aateluus ja jalot tavat —

WALLENSTEIN.
Saa niillä sydämeni, tytärt' ei.

HERTTUATAR.
Ja sääty, esi-isät —

WALLENSTEIN.
                      Esi-isät!
Hän alamainen on, ja vävyn minä
Euroopan valtaistuimilta haen.

HERTTUATAR. Älkäämme liian ylös yritelkö, ettemme vajoaisi liian alas!

WALLENSTEIN. Sitäkö varten paljon uhrasin ylhäälle yli toisten noustakseni, jott' elonosan suuren päättää saisin vain halpaan sukulaisuussuhteeseen? — Olenko sitä varten —

(Pysähtyy äkisti, malttaen mielensä.[60])

Tytär yksin minulta jälkeen jääpi; hänen päässään haluan nähdä kruunun, taikka sitten en elää tahdo enää. Mitä? Kaikki — niin, kaikki alttiiks annan, että hänet suureksi voisin tehdä — nytpä juuri, kun puhelemme[61] — (Malttaa mielensä.) Pitäisikö mun, kuin heikon isän, porvarillisesti ne naittaa, jotka toistaan rakastavat? Ja juuri nyt, kun minä haluan valmiiksisaadun työni seppelöidä — Ei, hän on säästämäni kalleus, viimeinen, aarteistoni paras raha, todella sit' en halvemmasta anna kuin kuninkaallisesta valtikasta —

HERTTUATAR. Oi puolisoni! Aina rakennatte, edelleen yhä, aina pilviin asti, mut ette ajattele, ettei kestä horjakkaa rakennusta kaita pohja.

WALLENSTEIN (kreivittärelle). Sanoitko hälle, minne asunnon hänelle määrään?

KREIVITÄR.
                 Itse sanokaa!

HERTTUATAR.
Kuink'? Eikös palatakaan Kärnteniin?

WALLENSTEIN.
Ei.

HERTTUATAR.
   Taikka yhdellekään tilallenne?

WALLENSTEIN.
Ei siell' ois turvaa.

HERTTUATAR. Keisarinko maissa ei turvaa eikä hänen suojassaan?

WALLENSTEIN.
Friedlandin puolisolle sit' ei suoda.

HERTTUATAR.
Oi Luoja! Niinkö pitkällä te ootte!

WALLENSTEIN.
Te Hollannissa saatte suojaa.

HERTTUATAR.
                              Kuinka?
Luterisiinko maihin vietäis meidät?

WALLENSTEIN. Frans, Lauenburgin herttua,[62] on teitä seuraava sinne.

HERTTUATAR.
               Lauenburgilainen?
Hän Ruotsin liitoss' on, ei keisarin!

WALLENSTEIN. Ken keisarin on vihollinen, nyt ei ole mun.

HERTTUATAR (kauhistuneena katsellen herttuaa ja kreivitärtä).
            Siis totta? Ne siis teidät
kukisti? Päällikkyydest' eroittivat?
Oi taivaan Luoja!

KREIVITÄR (syrjästä herttualle).
Jääköön siihen luuloon!
Totuutta[63] näät ei jaksaisi hän kestää.

VIIDES KOHTAUS.

KREIVI TERZKY. EDELLISET.

KREIVITÄR.
Oi, Terzky! Mikä häll' on? Kauheaa!
Hän on kuin oisi nähnyt kummituksen!

TERZKY (vieden Wallensteinin syrjään, salavihkaa).
Kroaatit määräsitkö lähtemään?

WALLENSTEIN.
En.

TERZKY.
    Meidät on siis kavallettu!

WALLENSTEIN.
                               Mitä?

TERZKY. He ovat yöllä menneet, jääkäritkin; on autioina kaikki lähikylät.

WALLENSTEIN.
Ja Isolani?

TERZKY.
            Hänet lähetithän.

WALLENSTEIN.
Minäkö?

TERZKY. Etkö? Deodatiakaan et sinä käskenyt? He ovat menneet.

KUUDES KOHTAUS.

ILLO. EDELLISET.

ILLO.
Oletko[64] Terzkyltä —

TERZKY.
                        Hän tietää kaiken.

ILLO.
Maradas että myös ja Esterházy,
Colalto, Kaunitz, Götz on poissa? —

TERZKY.
                                     Piru!

WALLENSTEIN (viittaa).
Vait!

KREIVITÄR (on heitä tuskan vallassa syrjästä tarkannut ja astuu esille).
      Terzky! Taivas! Mit' on tapahtunut?

WALLENSTEIN (lähtemäisillään).
Ei mitään. Lähtekäämme!

TERZKY (aikoen seurata Wallensteiniä).
                        Ei se mitään,
Teresia.

KREIVITÄR (pidättää häntä).
         Vai ei! Mä enkö näe
kasvoinne elotonta kalpeutta?
Vain teeskenneltyä myös veljen[65] maltti.

HOVIPOIKA (tulee).
Teit' ajutantti kysyy, kreivi Terzky.

(Poistuu. Terzky seuraa hovipoikaa.)

WALLENSTEIN. Kuulusta viestinsä — (Illolle.) Tää salalähtö kapinaa tietää — Kenen sotamiehet on porttein vartijoina?

ILLO.
                        Tiefenbachin.

WALLENSTEIN.
Ne heti poistukoot ja sijaan tulkoot
nyt Terzkyn krenatierit — Kuule, Illo!
Tiedätkö Buttlerista?

ILLO.
                      Hänet näin.
Hän koht' on täällä itse. Hän ei luovu.

(Illo menee. Wallenstein aikoo häntä seurata.)

KREIVITÄR.
Hänt' älä päästä, sisko! Pidätä —
Onnettomuus se on —

HERTTUATAR.
                     Oi! Mitä on?

(Pysyttelee kiinni Wallensteinissä.)

WALLENSTEIN (Horjuen häntä luotaan). Rauhassa olkaa! Päästäkää nyt minut! Leirissä ollaan, sisko, rakas vaimo! Piankin täällä vaihtuu myrskyt, poudat, kiivaita luonteita on työläs johtaa, ei koskaan lepo suosi johtajaa — Jos haluatte minun tänne jäävän, niin teidän pitää mennä pois! Ei sovi näät miesten töihin vaimoin valitukset.

(Aikoo mennä. Terzky tulee takaisin.)

TERZKY.
Jää tänne! Ikkunast' on katsottava.

WALLENSTEIN (kreivittärelle).
Pois, sisko, pois!

KREIVITÄR.
                   En koskaan!

WALLENSTEIN.
                               Minä tahdon.

TERZKY (vie puolisonsa syrjään, tarkoittavasti viitaten herttuattareen).
                         Teresia!

HERTTUATAR.
Pois tule, hän kun käskee.

(Menevät.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

WALLENSTEIN. KREIVI TERZKY.

WALLENSTEIN (astuen ikkunan ääreen).
Siis mitä siell' on?

TERZKY. Kaikki juoksevat ja ryhmittyvät. Syyt' ei tiedä kukaan, vaan umpimielin, synkän-äännetönnä lippuinsa luokse käyvät joukkueet, on uhkaavina Tiefenbachin miehet, valloonit yksin leiriosastossaan erillään ovat, muit' ei laske luokseen, pysyvät vakavina niinkuin aina.

WALLENSTEIN.
Näkyykö siellä Piccolominia?[66]

TERZKY.
Hänt' etsitään, mut löydetä ei mistään.

WALLENSTEIN.
Millaisen viestin toikaan ajutantti?

TERZKY. Mun rykmenttini hänet lähettivät; uskollisuutta sulle taas ne vannoi ja taistoonkutsua vain ikävöivät.

WALLENSTEIN.
Vaan kuinka leirissä tuo melske syntyi?
Ei joukkoin tullut tietää mistään, kunnes
Praagissa onnemme ois ratkaistu.

TERZKY. Oi, miks' et uskonut? Me rukoilimme sinua eilen, että portist' ulos Octaviota, hiipijää, et päästäis; hänt' itse hevosillas autoit pakoon —

WALLENSTEIN. Entistä virttä! Kerta kaikkiaan: pois tykkönään tää hullu epäluulo!

TERZKY. Myös Isolaniin olet luottanut, ja hän on hylännyt sun ensimäisnä.

WALLENSTEIN.
Äskettäin nostin hänet kurjuudestaan.
Hän menköön! Toivonut en ole koskaan
kiitollisuutta.

TERZKY.
                Niin myös toisten laita.

WALLENSTEIN. Ja väärinkö hän tekee luopuissaan? Hän sitä jumalaansa seuraa, jot' on palvellut pelipöydäss' elinkauden. Onneeni liittyi hän ja eros siitä, ei minusta. Mit' olin hälle minä, hän minulle! Vain laiva olin, johon hän toiveensa ol' lastannut ja jossa vapaata merta tyytyväisnä kulki; hän näkee luotoin uhkaavan ja pian pelastaa tavaransa. Niinkuin lintu auliilta pesäoksaltansa, niinpä helposti hänkin lentää tyköäni; ei mikään side ihmisellinen[67] katkennut väliltämme. Pettyköön, ken etsii, ajattelemattomalta sydäntä! Viivoin pian haihtuvin elämän kuvat piirtyy silo-otsaan, ei mitään painu poven tyyneen pohjaan; iloisuus herkät nesteet liikuttaa, sisintä lämmitä ei mikään sielu.

TERZKY. Mieluummin sentään otsaan sileään kuin syväuurteiseen[68] mä turvaisin.

KAHDEKSAS KOHTAUS.

WALLENSTEIN. TERZKY. ILLO tulee raivostuneena.

ILLO.
Kavallus, kapina!

TERZKY.
                  Haa, mitä taaskin?

ILLO. Pois Tiefenbachin miehet käskin, vaan ne — velvollisuuden unhottaneet konnat —

TERZKY.
No?

WALLENSTEIN.
    Mitä siis?

ILLO.
               Ne eivät totelleet.

TERZKY.
Niin ammuta ne![69] Anna määräys!

WALLENSTEIN.
Pois kiihko! Minkä aiheeks sanovat?

ILLO. Kenraaliluutnanttia yksin muka he tottelevat, Piccolominia.

WALLENSTEIN.
Mitenkä?

ILLO. Hän niin kuuluu määränneen ja ohjeet saaneen suoraan keisarilta.

TERZKY.
Siis keisarilta, ruhtinas!

ILLO. Ja eilen everstit luopui, hänen yllytteestään.

TERZKY.
Kuuletko?

ILLO. Myöskin Montecuculia, Caraffaa, kuutta muuta kaivataan kenraalein joukosta — ne viekoittain hän mukaan sai. Häll' ammoin kuului olleen jo kirjallinen valtuus keisarilta. Sanotaan myöskin Questenbergin kanssa keskusteluita hällä äsken olleen.

(Wallenstein vaipuu tuolille ja peittää kasvonsa.)

TERZKY.
Voi, jospa oisit mua uskonut!

YHDEKSÄS KOHTAUS.

KREIVITÄR. EDELLISET.

KREIVITÄR.
En tätä tuskaa — en, en enää kestä.
Sanokaa, Luojan tähden, mit' on tää!

ILLO. Rykmentit luopuu meistä. Kavaltaja on tullut kreivi Piccolominista.

KREIVITÄR.
Sit' aavistin!

(Syöksyy huoneesta.)

TERZKY.
               Jos uskottu ois mua!
Nyt näet tähtein sulle valhetelleen!

WALLENSTEIN (nousee seisomaan). Ei tähdet petä, tämä tapahtunut on vastein tähtiä ja kohtaloa. Ei tähtitaito petä, viekas sydän vain petosta tuo taivaan varmuuteen. Totuuteen yksin nojaa ennustus; vaan missä luonto horjuu rajoistaan, siin' eksyy kaikki tiede. Harhaluulo jos oli ihmist' olla loukkaamatta moisella epäluulolla, niin koskaan en tätä heikkouttani mä häpee! On uskontoa vaistoss' eläinten; ei raakalainenkaan juo uhrin kanssa, jonk' aikoo miekallaan hän lävistää. Octavio, et tehnyt urhon tavoin! Ei älys voittanut mun älyäni; suorasta sydämestäni sun kehno sai voitonriemun häpeällisen. Ei kilpi ollut murhaniskus tiellä, häijysti pistit suojattomaan rintaan; aseita niitä vastaan oon vain lapsi.

KYMMENES KOHTAUS.

EDELLISET. BUTTLER.

TERZKY.
Kas! Buttler! Ystävä on siinä vielä!

WALLENSTEIN (astuu avosylin häntä vastaan ja syleilee häntä sydämellisesti). Syliini tule, vanha sotaveikko! Armaammat silmää kevätauringon hetkellä täll' on kasvot ystävän.

BUTTLER.
Kenraali — Minä tulen —

WALLENSTEIN (nojautuen hänen olkaansa). Tiedät siis? Kavalsi ystävä mun keisarille. No mitä sanot sinä? Olimmehan jo kolme vuosikymment' yhdess' olleet, samassa telttavuoteess' uinuneet, samasta lasista myös juoneet sekä ruokamme jakaneet ja häneen olin nojannut, niinkuin sinun uskolliseen olkaasi nyt ma nojaan; mutta juuri kun sydämemme sykki vastatusten, hän näkee etunsa ja vitkaan pistää, viekkaasti väijyin, puukon mulle rintaan.

(Painaa kasvonsa Buttlerin rintaa vasten.)

BUTTLER.
Se pettur' unhoon! Mik' on aikeenanne?

WALLENSTEIN. Niin, oikein! Menköön vaan! On mulla vielä runsaasti ystäviä; eikös niin? Rakastaa mua kohtalo viel' yhä, kosk' ihan teeskentelyn paljastaissaan toi mulle uskollisen sydämen. Hän jääköön sikseen! Älkää luulko, että mä suren hänen lähtöään, oi, suren petostaan. Pidin heistä molemmista, Max totisesti mua rakastikin, ei pettänyt hän mua, hän ei — Olkoon se sillään! Nyt on tarpeen nopsa neuvo — Praagista kreivi Kinskyn pikaviesti voi vaikka millä hetkell' olla täällä. Min tiedon tuoneekin, ei saa hän tulla kapinamiesten käsiin. Häntä vastaan lähetti varma jouduttakaa, joka mun luokseni tois hänet salatietä!

(Illo aikoo lähteä.)

BUTTLER. (pidättää häntä).
Päällikkö, sanokaa ket' odotatte?

WALLENSTEIN. Odotan viestiä, jok' antaa tiedon, mitenkä Praagin laita.

BUTTLER.
                       Hm!

WALLENSTEIN.
                           Mi teill' on?

BUTTLER.
Siis ette tiedä?

WALLENSTEIN.
                 Mitä?

BUTTLER. Miksi melu leirissä syntyi.

WALLENSTEIN.
                 Miksi?

BUTTLER.
                        Viestimies on —

WALLENSTEIN (toivehikkaana).
No?

BUTTLER.
    Tullut.

TERZKY ja ILLO.
            Tullut?

WALLENSTEIN.
                    Viestimiehenikö?

BUTTLER.
Siit' on jo tunteja.

WALLENSTEIN.
                     Ja min' en tiedä?

BUTTLER.
Pidätti hänet vahti.

ILLO (polkee jalkaansa).
                     Horna vieköön!

BUTTLER. Kirjeensä avattu, se juuri kiertää nyt kautta koko leirin —

WALLENSTEIN (jännittyneenä). Tunnetteko sisällön?

BUTTLER (epäröiden).
          Minult' älkää tiedustelko!

TERZKY.
Voi meitä, Illo! Kaikki sortuu maahan!

WALLENSTEIN. Ilmaiskaa kaikki! Jaksan kuulla vaikka pahinta. Mennyt meilt' on Praagi? Onko?

BUTTLER. On kyllä. Kaikki rykmentit, jotk' ovat Budweisiin, Taboriin ja Königgrätziin, Braunauhun,[70] Brünniin, Znaimiin[71] sijoitetut, on luopuneet, taas liittyin keisariin — nyt ootte te ja Kinsky, Terzky, Illo lain turvaa vailla.[72]

    (Terzky ja Illo näyttävät pelästyneiltä ja raivostuneilta.
    Wallenstein seisoo lujana ja tyynenä.)

WALLENSTEIN (lyhyen vaitiolon jälkeen). Selvyys saatu on — se minult' epäilyksen tuskat poistaa. Taas povi vapaa, henki varjoton. Friedlandin tähdet yöllä vain ne loistaa.[73] Vitkaillen, horjuin olen vetänyt mä miekan, pidätellen itseäni, kun noudattaa sain omaa päätöstäni! Nyt pakko on, nyt väistyy epäilyt, puolustan elämääni, henkeäni.

(Poistuu. Toiset seuraavat.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

KREIVITÄR TERZKY.

KREIVITÄR TERZKY (tulee sivuhuoneesta). En jaksa enää — Missä on ne? Kaikki on tyhjänä. Ne jätti minut yksin — näin hirvittävään tuskaan — Minun täytyi levolliselta näyttää siskolleni ja kaikki ahdistetun poven tuskat itseeni sulkea — En sitä kestä! — Jos petymme, jos ruotsalaisten luokse hän tyhjin käsin, pakolaisna saapuis, ei kunnioitettuna liittolaisna armeija mukanaan — Jos meill' ois pakko kuin Pfalzin Friedrichillä maita kiertää muistoina kaatuneesta suuruudesta — En sitä päivää sietäis, ja jos voisi hän itse kestää moisen alennuksen, sit' alennust' en jaksais minä nähdä.

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

KREIVITÄR. HERTTUATAR. THEKLA.

THEKLA (tahtoen herttuatarta pidättää).
Voi, rakas äiti, jääkää tänne nyt!

HERTTUATAR. Mi julma salaisuus tääll' onkaan vielä, jot' ilmaista ei mulle — Miksi karttaa minua sisko? Miksi tuskaisena hän harhailee ja sinä kauhuissasi? Ja mitä on nuo äänettömät vihjeet, joit' annatte te salaa toisillenne?

THEKLA.
Ei mitään, äiti!

HERTTUATAR.
                 Sisko, tahdon tietää.

KREIVITÄR. Auttaako tässä sitten salaaminen? Voidaanko salata se? Ennemmin tai myöhemmin hän saa sen kuulla, kestää! Ei nyt voi heikkoutta noudattaa, uljuutta tarvitsemme, tyyneyttä, ja harjaannuttava on lujuuteen. Siis paremp', että hänen kohtalonsa ratkaisee yksi sana — Teitä, sisko, petetään. Herttuaa ei erotettu, vaan — hän on —

THEKLA (astuen kreivittären luo).
                  Tahdotteko hänet hautaan?

KREIVITÄR.
Niin — herttua —

THEKLA (syleillen äitiään).
                   Oi, kestä, oma äiti!

KREIVITÄR. — on noussut kapinaan, hän viholliseen halusi liittyä, vaan sotajoukko ei seurannut, ja aie meni hukkaan.

(Näitä sanoja kuullessaan herttuatar horjuu ja vaipuu taintuneena tyttärensä syliin.)

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

Friedlandin herttuan asuntoon kuuluva suuri sali.

WALLENSTEIN (haarniskaan pukeutuneena). Octavio, nyt määrääs olet päässyt — Hylätty olen melkein niinkuin ennen, kun Regensburgin ruhtinastenpäivät mun oli tuominneet. Ei mulla muuta kuin itseni vain ollut — mutta nyt olette nähneet,[64] minkäarvoinen on mies. Te karsitte pois lehvät puusta, täss' seison runkona nyt alastonna! Mutt' ytimessä elää luova voima, jok' itsestään toi esiin maailman. Armeijan vertainen jo olin teistä mä yksityisnä. Oli armeijanne jo ruotsalainen voima tuhonnut, tukenne viimeinenkin, Tilly, mennyt Lech-virran luona; tulvi Kustaan joukot jo Baijeriin, ja hovilinnassansa Wienissä vapisi jo keisarikin. Soturit oli kalliit, sillä joukko se onnellista seuraa — Silloin minuun, hädässä avun tuojaan, silmät kääntyi, kumartui keisarin jo ylpeys solvaistun edessä: mun tuli muka luovalla sanallani tyhjät leirit kansoittaa. Minä tein sen. Rumpu soi. Nimeni kulki kautta maailman kuin sodanjumala. Niin hylättiin työhuoneet, aurat, riensi jokainen ennestään tuttuin onnenviirein luo — Samaksi tunnen itseni kuin silloin! Luo henki itsellensä ruumiin, samoin myös Friedland kokoo leirin ympärilleen. Te tuokaa tuhantenne mua vastaan; ne tottuneet on kyllä voittamaan mun kanssani, ei käyden mua vastaan. Toisistaan pää ja ruumis muu jos eroo, niin näkyy, kumpaisessa asui sielu.

(Illo ja Terzky astuvat huoneeseen.)

Uljuutta, ystävät! Ei olla lyödyt. On meillä Terzkyn viisi rykmenttiä ja Buttlerinkin kelpo joukot — Saamme kuustoistatuhatta myös ruotsalaista huomenna. Joukoll' yhtä suurellahan yhdeksän vuotta tätä ennen[65] läksin mä Saksaa keisarille valloittamaan.

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET. NEUMANN, joka vie kreivi Terzkyn
    syrjään ja puhelee hänen kanssaan.

TERZKY (Neumannille).
Ne mitä tahtoo?

WALLENSTEIN.
                Mitä?

TERZKY. Kymmenen nyt Pappenheimin kyrassieria nimessä rykmenttinsä haluaa puheilles.

WALLENSTEIN (kiireesti Neumannille).
           Päästä heidät sisään!
    (Neumann menee ulos.)
                                 Tästä
odotan jotain. Ne viel' epäröivät,
ne voidaan vielä voittaa puolellemme.

VIIDESTOISTA KOHTAUS.

    WALLENSTEIN. TERZKY. ILLO. KYMMENEN erään korpraalin johtamaa
    KYRASSIERIA marssii esiin ja asettuu komennon mukaan riviin
    herttuan eteen, tehden kunniaa.

WALLENSTEIN (heitä jonkun aikaa tarkasteltuaan, korpraalille). Sun tunnen. Flanderista Brüggest' olet, nimesi Mercy on.

KORPRAALI.
                 Niin, Heinrich Mercy.

WALLENSTEIN. Sun marssiessas saartoi hessiläiset,[66] vaan sinä heiltä, tuhannelta, pääsit sadalla kahdeksattakymmenettä.

KORPRAALI.
Niin juuri, kenraali.

WALLENSTEIN. Ja mitä tästä uljaasta työstäs sait?

KORPRAALI. Sen kunnian, jot' anoin: pääsin tähän rykmenttiin.

WALLENSTEIN (kääntyy toisen puoleen). Olithan niitä vapaaehtoisia, jotk' Altenbergiss'[67] saivat rynnistää valtaamaan ruotsalaista patteria.

TOINEN KYRASSIERI.
Niin olin, kenraali.

WALLENSTEIN.
                     Ne muistan kaikki,
joit' olen kerrankaan vain puhutellut.
Mik' asianne?

KORPRAALI (komentaa).
              Pyssy kädelle!

WALLENSTEIN (kolmannen puoleen kääntyneenä).
Sin' olet Risbeck Kölnistä.

KOLMAS KYRASSIERI.
                            Niin olen.

WALLENSTEIN. Nürnbergin leiriimme sä vankinasi toit ruotsalaisen Dübald everstin.

KOLMAS KYRASSIERI.
En minä, kenraali.

WALLENSTEIN. Niin, oikein! Teki vanhempi veljes sen — Sull' oli vielä nuorempi veli; minne hän on jäänyt?

KOLMAS KYRASSIERI.
Hän keisarin on väess' Olmützissä.[68]

WALLENSTEIN (korpraalille).
No, esiin asianne!

KORPRAALl. Tavattiin kirje keisarillinen, se meitä —

WALLENSTEIN (keskeyttää).
            Ken on teidät valinnut?

KORPRAALI.
Jokainen lippueemme arvall' yhden.

WALLENSTEIN.
Siis asiaanne!

KORPRAALI. Kirje tavattiin, se oli keisarilta, ja se käskee hylkäämään sinut, muka petturin.

WALLENSTEIN.
Ja mitä päätitte?

KORPRAALI. Ne toverimme, jotk' ovat Budweisissa, Olmützissä, Braunaussa, Praagissa, ne taipui, samoin Toscanan, Tiefenbachin rykmentit. — Vaan mepä emme sua petturiksi, viholliseksi usko, meist' on tämä espanjalaisten[69] valheit' yksistään. (Vilpittömästi.) Ilmaise meille itse, mitä puuhaat, sä aina olet ollut meille suora, on meillä sinuun korkein luottamus, ei vieras suu saa kelpo päällikköä erottaa hänen kelpo joukoistansa.

WALLENSTEIN.
Oikeita pappenheimiläisiäni!

KORPRAALI. Ja rykmenttisi sanoo sulle näin: Jos aiot vain tään sotavaltikkasi, jonk' uskonut sun huostaas keisar' on, säilyttää käsissäsi sekä olla vain Itävallan kunnon sotaherra, olemme valmiit sua auttamaan ja suojelemaan oikeuksiasi jokaista vastaan — Ja jos kaikki toiset rykmentit jättää sun, me uskollisna olemme sulle kuolemaamme asti. Kas, meitä käskee huovinvelvollisuus kernaammin kuolemaan kuin myöntymään sun kukistumiseesi. Vaan jos totta kirjoittaa keisar', että muka meidät vihollisleiriin aiot kavaltaa — siit' auta Luoja! — silloin mekin sinut jätämme kirjeen vaatimuksen mukaan.

WALLENSTEIN.
Kuulkaahan, lapset —

KORPRAALI.
                      Mont' ei sanaa tarvis.
Jos myönnät taikka kiellät, se jo riittää.

WALLENSTEIN. Kuunnelkaa! Tiedän teidät järkeviksi, te itse harkitsette, aattelette, te ette laumaa seuraa. Siksi aina armeijan joukoist' enin olen teitä arvossa pitänyt; vain lippueet voi sotaherran kiire katse nähdä, ei yksityistä — raudankova käsky sokeena, ankarana vallitsee, siin' ihmist' ihminen ei lukuun ota — Oon teihin nähden toisin menetellyt; kun raa'ass' ammatissa rupesitte jo talttumaan ja mulle ihmisaatos säteili otsaltanne, aloin teitä vapaina kohdella ja teille myönsin lausunto-oikeuden.

KORPRAALI. Kenraali, meit' olet arvokkaasti kohdellut ja meihin luottanut, meit' enemmän kuin muita rykmenttejä suosinutkin. Myös emme toimi suuren lauman mukaan, sen näet! Oomme sulle uskolliset. Vain sana sulta ja se meille takaa, petosta ettet mieti etkä aio viholliselle antaa armeijaamme.

WALLENSTEIN. Minua petetään! Mun keisar' onkin uhrannut vihamiehilleni, täytyy mun kukistua, jos ei mua auta mun kelpo joukkoni. Nyt turvaan teihin — Mun linnanani olkoon sydämenne! Kas, tähän rintaan, tähän vanhaan päähän nyt tähdätään! Niin, niinpä meitä kiittää espanjalaiset, sen me saamme heiltä taistoista Alte Festen, Lützenin! Siks avorinnoin pertuskoita vastaan me syöksyimme ja siksi jäinen maa ja kova paasi oli patjanamme; ei virrat vuolaimmat meit' estäneet, ei metsät ryteikköisimmätkään, mepä ajoimme Mansfeldiä väsymättä pakonsa kiemuroita seuraten, levotta marssimist' ol' elämämme, kuin tuulen humu niinpä koditonna kiisimme sodan kuohuttamaa maata. Ja nyt, kun raskas, epäkiitollinen, kiroinen asetyö on tehty sekä kätemme, aina altis, vierittänyt pois sodan kuorman, saisi nuorukainen,[70] tuo keisarillinen, siis helpon rauhan; oliivinlehvän, joka kuuluis meille, vaaleille pojankiharoilleen kietois —

KORPRAALI. Hän sit' ei tee, niin kauan kuin me voimme sen estää. Kukaan muu ei tätä sotaa, hirmuista, päättää saa kuin sinä, joka sit' olet kunnialla käynyt. Sinä kun veitkin meidät kuolintaistoon, itse saat tuoda meidät rauhan sulomaihin, yhdessä jakaa pitkän työmme heelmät —

WALLENSTEIN. Mitenkä? Luuletteko hedelmistä vanhuuden saapuessa nauttivanne? On turhaa luulla. Ette koskaan näe tään taiston loppua! Tää sota meidät jokaisen nielee. Itävalt' ei tahdo ensinkään rauhaa; siksi minun, joka juur' etsin rauhaa, täytyy kukistua. Mit' Itävalta huolii, hävittääkö armeijat, maailman tuo pitkä sota; vain kasvaa tahtoo se ja voittaa maata. Olette liikutetut — jalo viha sotaiset silmänne saa salamoimaan. Oi, jospa henkeni teit' innostaisi, uljaasti, niinkuin ennen taisteluissa! Tahdotte mua auttaa, aseillanne suojella oikeuttani. — Se kyllä jaloa on — vaan mahdotonta täyttää vähäisen joukon! Päällikkönne tähden tulette turhaan uhrautuneiksi. (Luottavasti.) Ei! Varmuus meillä olkoon, ystäviä nyt etsikäämme, lupaa ruotsalainen apua meille, heitä näön vuoksi vain käyttäkäämme, kunnes käsissämme, kauhuksi kummankin,[81] me kohtaloa Euroopan kannamme ja maailmalle, riemuitsevalle, leiristämme tuomme ihanaseppeleisen rauhan!

KORPRAALI. Puuhaat vain näön vuoksi ruotsalaisen kanssa? Et pettää aio keisaria etkä meit' tehdä ruotsalaisiks? Sitä yksin sinulta toivoimmekin saada kuulla.

WALLENSTEIN. Mitäpä mua koskee ruotsalainen? Kuin hornan liejukkoa vihaan heitä ja Luojan avull' ajan heidät kohta kotiinsa Itämeren taa. Ma katson vain yleisetua. Kas, mull' on sydän, säälittää mua kurjuus Saksan kansan. Vaikk' olettekin alhaisarvoisia,[82] niin alhaisesti ette ajattele. Te ansaitsette paremmin kuin toiset minulta sanan tuttavallisen — On sodansoihtu nyt jo leimunnut viistoista vuotta. Milloin aseet lepää? Ei ruotsalainen eikä saksalainen, ei paavilainen, luterinen kukaan toisensa tieltä väisty! Joka käsi on toista vastaan! Kaikkialla on vain riitapuolia, ei tuomareita! Mihinkä tämä päättyy, sanokaa! Ken purkaa kerän, joka yhä kasvaa — Se rikki lyötäköön![83] Mä tunnen, että sen työn on mulle suonut sallimus ja teidän avullanne täytän sen.

KUUDESTOISTA KOHTAUS.

BUTTLER. EDELLISET.

BUTTLER (kiihkeästi).
Kenraali, teko tää on huono.

WALLENSTEIN.
Mitä?

BUTTLER.
      Sen pahaks ottaa oivamieliset.

WALLENSTEIN.
No minkä?

BUTTLER.
Tämän julkikapinan!

WALLENSTEIN.
Mit' on nyt?

BUTTLER. Kreivi Terzkyn rykmentit paikalle kotkan keisarillisen sun merkkis lippuun nosti.

KORPRAALI (kyrassiereille).
                           Oikeaan!

WALLENSTEIN. Kirottu neuvo ja sen antajakin! (Poismarssiville kyrassiereille.) Seis, lapset — Se on erehdys — No kuulkaa — Rankaisen kovasti sen[84] — Kuulkaa! Jääkää! Ne eivät kuule. (Illolle.) Joudu jälkeen, kerro, tuo tänne heidät, maksoi mitä maksoi. (Illo kiiruhtaa ulos.) Se tuhoon syöksee meidät — Buttler! Buttler! Olette paha henkeni,[85] sen miksi sanoitte heidän kuullen! — Oli kaikki onnistumaisillaan —? He puoleks suostui — Ne raivoisat[86] ja niiden liika into, niin järjetön! — Mun kanssani nyt, onni, julmasti leikit! Into ystäväin mun tuhoaa, ei vihollisten viha.

SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET. HERTTUATAR syöksyy huoneeseen. Hänen
    jäljessään tulee THEKLA ja KREIVITÄR. Sitten ILLO.

HERTTUATAR.
Oi, Albrecht! Mitä teitkään!

WALLENSTEIN.
                             Tämä vielä!

KREIVITÄR. Anteeksi anna, veli! Min' en voinut,[86] he tietävät nyt kaiken.

HERTTUATAR.
                        Mitä teitkään!

KREIVITÄR (Terzkylle). Toivetta onko yhtään? Onko kaikki hukassa?

TERZKY. Kaikki. Keisarill' on Praagi, rykmentit taas on häneen liittyneet.

KREIVITÄR. Octavio, se katala! — Ja poissa myös kreivi Max?

TERZKY. No missä sitten? Hän isänsä kanssa liittyi keisariin.

    (Thekla syöksyy äitinsä syliin ja painaa
    kasvonsa hänen rintaansa vasten.)

HERTTUATAR (sulkien hänet syliinsä).
On onnes kova, kovempi on minun!

WALLENSTEIN (astuen Terzkyn kanssa syrjään). Huolehdi heti yhdet matkavaunut valmiiksi takapihaan (Naisia osoittaen.) näitä varten. Ja mukaan uskollinen Scherfenberg, hän Egeriin ne vieköön, mekin sitten seuraamme heitä. (Palaavalle Illolle.) Etkö niitä[87] saanut takaisin kääntymään?

ILLO. Sä kuuletkos metelin? Kaikki pappenheimiläiset tulevat. Ne nyt everstinsä Maxin takaisin tahtovat, hän tääll' on muka, niin väittävät he, sinun vallassasi, ja jos et häntä päästä, uhkaavat he hänet vapauttaa miekallaan.

(Kaikki seisovat hämmästyneinä.)

TERZKY.
Nyt mitä tehdään?

WALLENSTEIN. Enkö sanonut? Oi, totta puhui sydämeni! Täällä hän viel' on. Pettänyt ei ole mua, ei ole voinut — Siit' oon ollut varma.

KREIVITÄR. Jos hän on vielä täällä, kaikk' on hyvin; hänt' iäti mi pidättää, nyt tiedän!

(Syleilee Theklaa.)

TERZKY. On mahdotonta. Aattelehan! Vanhus kavalsi meidät, liittyi keisariin; kuink' uskaltaisi Max nyt olla täällä?

ILLO (Wallensteinille). Metsästysvaljakkonsa, äskeislahjas,[88] näin taanoin torin poikki kulkevan.

KREIVITÄR.
Lähellä hän siis on, oi siskon tytär!

THEKLA (on pitänyt silmällä ovea ja huudahtaa vilkkaasti).
Hän täällä on!

KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET. MAX PICCOLOMINI.

MAX (astuen keskelle salia). Niin! Hän on tääll'! En voinut tään talon ympär' enää hiiviskellä, ja otollista silmänräpäystä väjyä[89] — Tämä odotus ja tuska ne yli voimieni käyvät! (Astuen Theklaa kohti, joka on heittäytynyt äitinsä syliin.) Oi, katso minuun, enkel', älä poispäin! Tunnusta julki, ketään pelkäämättä! Ken tahtoo, kuulkoon, että rakastamme! Miks salaisimme vielä? Salaisuus onnellisille kuuluu; eipä kaipaa toiveeton onnettomuus verhovaippaa, tuhanten aurinkoinkin alla toimii se vapaasti.

(Huomaa kreivittären, joka riemu kasvoillaan silmäilee Theklaa.)

Ei, täti Terzky! Älkää odottain, toivoin mua silmäelkö! En jäämään tullut, tulin hyvästille — Lopussa kaikk' on. Thekla, minun täytyy nyt jättää sinut. Mutt' en mukaan ottaa voi sinun vihaas. Yksi säälin katse suo mulle; sano, ettet mua vihaa!

(Kovin liikutettuna tarttuen Theklan käteen.)

Oi Luoja! En voi jättää tätä paikkaa.
En voi — en tätä kättä saata päästää.
Oi Thekla, sano, että mua säälit,
ja usko, etten saata tehdä toisin!

(Karttaen hänen katsettaan Thekla viittaa isäänsä kohti; Max kääntyy herttuaan päin, jonka hän nyt vasta huomaa.)

Sinäkö täällä? — Hakenut en sua.
Ei minun tullut sua enää nähdä.
Vain hänen kanssaan[90] mull' on tekemistä.
Tää sydän[91] syyttömäks mun julistakoon,
en välitä nyt enää mistään muusta.

WALLENSTEIN. Luuletko, että olen mieletön ja antaisin sun mennä sekä sulle nyt jalomielisyyttä näyttelisin? On isäs minuun nähden menetellyt kuin konna, sinua en pidä muuna kuin hänen poikanaan, et ole turhaan käsiini joutunut. Äl' luule, että mä kunnioitan vanhaa ystävyyttä, jot' ilkeästi hän on loukannut. Nyt rakkauden, säälin aik' on mennyt, ja viha, kosto tulee vuorostaan. Minäkin, niinkuin hän, voin julmur' olla.

MAX. Voit mulle tehdä, niinkuin sull' on valta. Hyvinhän tiedät, etten vihaas uhmaa, en myöskään pelkää. Sinä tiedät, mikä pidättää mua täällä. (Tarttuen Theklan käteen.) Sinua toivoin saavani mä kiittää kaikesta, toivoin autuaitten osaa isällisestä kädestäsi. Sinä tuhosit kaiken, mut et siitä huoli. Kylmästi tomuun tallaat omais onnen. Jumala, jota sinä palvelet, ei ole armollinen Jumala. Laill' elementin, sokeen, tunteettoman ja pelättävän, jok' ei liittoon suostu, sä poves vaistoa vain seuraat hurjaa. Voi niitä, jotka sinuun luottaa, sinuun onnensa varman majan nojaa, viehtyin sun vieraanvaraisesta olennostas! Äkisti, yö kun vait' on, kuohahtaakin kavala tulikuilus, purkautuu raivoisin voimin, ja tuo hurja virta ihmisten istutusten yli ryntää hirvittävässä tuhon vimmassansa.

WALLENSTEIN. Kuvailet isäs sydäntä. Niin juuri, semmoinen povi sisimmältään sillä mustalla teeskentelijällä onkin. Oi, hornantaito minut petti! Nosti kadotus hengen salamielisimmän ja valhetaitoisimman, asettain sen ystäväksi sivulleni. Kenpä vastustaa saattaa voimaa helvetin! Povella basiliskia[92] ma hoidin, elätin häntä sydänverelläni, hän rakkaudestani voimaa imi, en koskaan pahaa hänest' ajatellut, avasin aatosteni portit, heitin avaimet viisaan varovuuden pois — Tähdistöt, avaruudet tähystelin hakien vihollista, jonka olin sisimpään sydämeeni kätkenyt. — Jos Ferdinandille[93] mä oisin ollut, Octavio mit' oli mulle — enpä ois häntä vastaan sotaa julistanut — en oisi voinut. Kova herra vain hän ol', ei ystäväni; keisarihan uskollisuuteeni ei turvannut. Jo hän ja minä sodimme, kun hän käsiini antoi sotaherransauvan; välillä vilpin on ja epäluulon[94] ikuinen taistelu, ja välill' uskon ja luottamuksen vain on rauha. Ken luottamuksen myrkyttää, oi, sepä jo äidin kohduss' surmaa jälkipolven.

MAX. En isääni mä tahdo puolustaa. Voi minua, kun niin en tehdä saata! Tekoja kohtalokkaita on tehty, rikokseen rikos liittyy kauhistain; toisistaan riippuu ne kuin vitjan renkaat. Vaan miksi me, jotk' oomme viattomat, jouduimme ilkityön ja turman piiriin? Murtuiko meiltä koskaan uskollisuus? Miks isäin kaksoissyy[95] ja rikos kietoo kuin käärmepari[96] meidät hirveänä? Miks isäin leppymätön viha riistää myös meidät, rakastavat, toisiltamme?

(Syleilee Theklaa katkeran tuskan vallassa.)

WALLENSTEIN (on ääneti häntä silmäillyt ja lähestyy nyt). Max, jää mun luokseni! — Max, älä poistu! Telttaani Praagin talvileiriss' ennen kun hentona ne poikana sun toivat ja Saksan talveen tottumattomana, kun kätes lipunvarteen kohmettui, vaan siitä miehekkäästi kiinni pidit, niin silloin vaipallani peitin sun ja hoitajattarenas olin itse; hävennyt tuot' en pientä palvelusta, kuin nainen sua hoidin huolekkaasti, kunnekka povellani lämmenneenä taas riemuin tunsit nuoren elämäsi. Miel' onko mulla sitten muuttunut? Rikkaaksi olen tehnyt tuhannet, heit' arvoasemilla, tiluksilla palkinnut — sua olen rakastanut, soin sulle sydämeni, itsenikin. Vieraita oli muut, vaan sinä olit huoneeni laps' — Et saata mua jättää! Et koskaan; uskoa en tahdo, että mun Max voi hylätä.

MAX.
                    Oi Jumalani!

WALLENSTEIN. Hoidellut olen sua lapsest' asti — Mit' isäsi on sulle tehnyt, jota minäkin runsaasti en ole tehnyt? Sun ympärilles rakkaudenverkon kutonut olen; revi se, jos voit — Yhdistää kaikki vienot sielunsiteet sun minuun, kaikki pyhät luonnonkahleet, jotk' ihmistä voi liittää ihmiseen. Pois mene keisarias palvelemaan, saa palkaks armonvitjat kultaiset, kultaisen oinaannahkan ritarmerkki, kosk' ystävääsi, nuoruutesi isää, pyhintä tunnettas et minään pidä!

MAX (ankarassa ristiriidassa).
Oi, Luoja! Voinko muuta? Eikö pakko?
Valani — velvollisuus —?

WALLENSTEIN. Velvollisuus! Ja ketä kohtaan? Kuka olet? Minä jos väärin teenkin keisaria kohtaan, on vääryys minun yksin. Kuulutkos itselles? Ootko oma käskijäsi, vapaana oletko sä maailmassa kuin minä, että voisit itse olla tekoisi tekijä? Niin, liittynyt oot minuun, olen keisarisi, mua totella, mulle kuuluakin, sepä on sinun kunnias ja luonnonlakis. Ja jos se tähti, jossa elät, asut, uraltaan suistuu, palavana sinkoo läheiseen maailmaan, sen sytyttäin, et valita voi, seuraatko vai et, lentonsa vauhdissa se sinut vie ja renkaansa ja kaikki kuunsa.[97] Helppo on syyllisyytes, kun käyt tähän taistoon; maailma moiti ei, vaan kiittää sua, kun ystävääsi muistit yli muun.

YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET. NEUMANN.

WALLENSTEIN.
Mit' on nyt?

NEUMANN. Siellä pappenheimiläiset tulevat jalan; ovat päättäneet kädessä miekka syöstä tähän taloon. Ne kreivin tahtoo vapauttaa.

WALLENSTEIN (Terzkylle.) Vitjat esille heti, tykit asentoon! Heit' aion vitjaluodeill'[98] ottaa vastaan. (Terzky menee.) Minulle miekkakäsky! Mene, Neumann: takaisin heti menkööt, vaadin sen, ja vaiti järjestyksess' odottakoot mihinkä toimeen ryhdyn.

(Neumann poistuu, Illo on mennyt ikkunan ääreen.)

KREIVITÄR.
                        Laske hänet![99]
Tee niin, mä pyydän!

ILLO (ikkunan ääressä).
Horna vie!

WALLENSTEIN.
           No mitä?

ILLO. Katolle raatihuoneen kiipeevät, paljastuu katto, tähän taloon päin ne kääntää tykit —

MAX.
                    Raivopäät!

ILLO. Ne ryhtyy meit' ampumaan —

HERTTUATAR ja KREIVITÄR.
                  Oi Luoja!

MAX (Wallensteinille). Laske minut, neuvoisin heit' —

WALLENSTEIN.
                   Ei askelt'!

MAX (Theklaa ja herttuatarta osoittaen.) Uhkaa heitä nyt kuolo! Sua myös!

WALLENSTEIN.
                     Mit' uutta, Terzky?

KAHDESKYMMENES KOHTAUS.

EDELLISET. TERZKY tulee takaisin,

TERZKY. Tuon uskollisten rykmentteimme sanan. Ei hillitä voi heidän rohkeuttaan, he pyytää lupaa päästä käymään kimppuun; on Praagilais- ja Myllyportti heillä, ja jos vain käskyn heille antaa tahdot, he takaa ahdistaisi vihollista, kaupunkiin sulkis sen ja siitä voiton sais helpon ahdingossa katujen.

ILLO. Oi, tule! Älä jäähtyä suo innon! Puoltamme pitää miehet Buttlerin, ja meit' on enemmän, me lyömme heidät ja täällä Pilsenissä kukistamme tään kapinan.

WALLENSTEIN. Ja pitäisikö tulla tään kaupungin siis tappotantereeksi, näidenkö katuin kautta valloillansa riehuisi tulisilmä veljesvaino? Kuurolle vihalleko, jok' ei kuulla voi johtajaa, siis suotais päätösvalta? Tapella tääll' ei voi, vaan tappaa vain. Ei raivottaria, jotk' irti pääsi, voi minkään hallitsijan ääni enää takaisin kutsua. No, hyvä on! Jo kauan olen minä arvellut, nyt heti verisesti lauetkoon! (Maxiin kääntyen.) Tahdotko kanssani nyt kamppaella? Vapaasti mennä saat. Ja vastapäätä minua asetu! Vie heidät taistoon. Ymmärrät sodan, olet oppinut minulta jotain, mun ei vastustajaa hävetä tarvis, koulus maksamiseen kauniimpaa päivää sull' ei ole.

KREIVITÄR. Joko niin pitkäll' ollaan? Siedättekö, serkku?[100]

MAX. Rykmentit, jotka sain, oon luvannut uskollisesti viedä keisarille; sen teen tai kuolen. Eihän enempää minulta vaadi mikään velvollisuus. Jos välttää voin, en sodi sua vastaan, vihollispääsikin on mulle pyhä.

    (Kuuluu kaksi laukausta. Illo ja
    Terzky kiiruhtavat ikkunan ääreen.)

WALLENSTEIN.
Mit' on se?

Terzky.
Hän kaatuu.

WALLENSTEIN.
            Kuka?

ILLO. Tiefenbachilaiset ampuivat.

WALLENSTEIN.
          Ketä?

ILLO. Neumannia, jonka lähetit —

WALLENSTEIN (kivahtaen).
           Horna vieköön! Siispä tahdon —

(Aikoo mennä.)

TERZKY.
Vimmaako sokeata vastaan käydä?

HERTTUATAR ja KREIVITÄR.
Ei, Luojan tähden!

ILLO.
                   Kenraali, ei nyt!

KREIVITÄR.
Pidätä häntä!

WALLENSTEIN.
              Päästäkää!

MAX. Sit' älä tee nyt! On veriteko vinha heidät vimmannut, vuota heidän katumustaan —

WALLENSTEIN. Pois! Liian kauan olen vitkastellut. Tuon ilkiteon tohtivat ne tehdä, kun minun kasvojani eivät nähneet — nyt saavat nähdä, ääneni myös kuulla — Eivätkös ole minun joukkojani? Ja enkös ole heidän käskijänsä? Nähkäämme, eivätkö he enää tunne mun kasvojani, taiston aurinkoaan! Aseita täss' ei tarvis. Parvekkeelta vain näyttäydyn kapinoitsijoille, ja kuohumieli, pian talttuen, taas kääntyy vanhaan alttiuden uomaan.

(Poistuu. Häntä seuraa Illo, Terzky ja Buttler.)

YHDESKOLMATTA KOHTAUS.

KREIVITÄR. HERTTUATAR. MAX ja THEKLA.

KREIVITÄR (herttuattarelle).
Jos hänet näkevät — ei toivo mennyt.

HERTTUATAR.
Minulta mennyt on.

MAX (joka viime kohtauksen aikana on ilmeisen sisällisen kamppailun vallassa seisonut taampana, astuu lähemmä). En tätä kestä. Lujasti päättäneenä tulin, uskoin mä oikein tekeväni, mutta tässä mun täytyy seista lailla vihattavan ja raa'an julmurin ja kirotun, rakastamaini kaikkein inhoomana, ja nähdä syytön tuska rakkaiden, sanalla jotka saatan onnellistaa — Mun sydämeni kapinoi, nyt nousee kaks ääntä taistelevaa rinnassani, minussa yö on, valita en osaa nyt oikeaa. Oi, totta puhuit, isä: liiaksi luotin omaan sydämeeni, ma horjun, enkä tiedä, mitä tehdä.

KREIVITÄR. Te ette tiedä? Eikö sydämenne ilmaise teille? Siispä sanon minä! Isänne onhan meidät kavaltanut, hän rikkonut on ruhtinasta vastaan ja häväistykseen syössyt meidät, siitä käy ilmi, mitä tulee teidän, pojan, nyt tehdä: rikokset tuon konnamaisen sovittaa, uskollisuus; näyttää, ettei sais Piccolominien nimi tulla häväistäväksi, Wallensteinin suvun iäti kiroomaksi.

MAX. Miss' on ääni totuuden, että sitä noudattaisin? Jokaista meitä ohjaa toive, kiihko. Voi jospa taivaan enkel' astuis alas ja puhtain käsin tosioikeuden puhtaasta valonlähteest' antais mulle!

(Katseensa osuessa Theklaan.)

Etsinkö enkeliä? Tarvitseeko mun toista odottaa?

(Lähestyy Theklaa ja kietoo käsivartensa hänen ympärilleen.)

Oi, tämä sydän erehtymätön, pyhänpuhdas saakoon ratkaista; kysyn rakkaudeltasi, mi syyttömän vain saattaa onnellistaa ja kääntyy siitä, jok' on syyllinen. Rakastaa voitko minua, jos jään? Jos sanot, että voit, niin olen teidän.

KREIVITÄR (painokkaasti).
Aatelkaa —

MAX (keskeyttää hänet). Älä mitään ajattele, vaan sano niinkuin sydämesi tuntee.

KREIVITÄR.
Isäänne aatelkaa —

MAX (keskeyttää hänet). En kysy nyt Friedlandin tyttäreltä, minä kysyn mun armaaltani! Ei nyt kruunun saanti kyseessä ole; sitä saattaisit älylläs ajatella. Kyseess' on sun ystäväsi rauha, kyseess' onni tuhannen uljaan sankarsydämen,[101] jotk' esimerkin hänest' ottavat. Täytyykö uskollisuusvala, jonka tein keisarille, rikkoa ja onko mun ammuttava luoti leiriin isän, Octavion? Kun näet luoti eroo putkesta, ei se ole kuollut ase, se elää, sielun saa ja siihen tarttuu rikoksen rankaisijat, kostottaret, häijysti vieden sitä pahimpaan.

HEKLA.
Oi Max —

MAX (keskeyttää hänet). Äl' ole liian kiireinenkään! Jalosta sydämestäs näyttää voisi läheisimmältä vaikein velvollisuus. Mik' ihmisellist' on, se tapahtukoon, mut älköön, mik' on suurta![102] Ajattele, mit' ain' on mulle tehnyt ruhtinas ja kuinka isäni sen maksoi nyt! Myös kauniit, vapaat vieraanvaraisuuden ja hartaan ystävyyden tunteet — nekin on pyhää uskontoa sydämestä, vaan loukattuina pöyristyttävät nuo tunteet luontoa, saa siten koston se raakalainen, joka niitä loukkaa. Se kaikki laske vaakaan, puhu, salli sydämen päättää.

THEKLA. Oi, sun sydämesi jo päätti sen. Tee niinkuin ensimäinen tunteesi käskee —

KREIVITÄR.
                   Onneton!

THEKLA. Oi, kuinka ois oikeata se, jot' ei ois heti tuo hieno sydän[103] ensiks älynnyt? Velvollisuuttasi käy täyttämään! Iäti sua rakastaisin. Minkä valinnan tehnet, ain' on tekos jalo ja itses arvoinen — vaan sielus rauhaa kaunista raastaa saa ei katumus!

MAX.
Siis täytyy, täytyy minun sinut jättää!

THEKLA. Jos itsellesi olet uskollinen, myös mulle olet. Meidät erottaa nyt kohtalo, vaan sydämemme pysyy yhdessä. Veriviha ikieroon vie Friedlandit ja Piccolominit. Vaan me, me emme kuulu sukuihimme. — Pois riennä! Joutuin hyvä asiasi erota meidän kovaonnisesta! Sukuni pääll' on taivaan kirous, se perikatoon vihitty on. Vetää minutkin tuhoon isän syyllisyys. Mut älä mua sure; kohtaloni saa pian ratkaisunsa.

(Kovassa mielenliikutuksessa Max ottaa Theklan syliinsä. Näyttämön takaa kuuluu sotasoittimien säestämänä kova, hurja, kauashäipyvä huuto: "Vivat Ferdinandus!"[104] Max ja Thekla pysyvät liikkumattomina toistensa sylissä.)

KAHDESKOLMATTA KOHTAUS.

EDELLISET. TERZKY.

KREIVITÄR (saapuvalle Terzkylle).
Mit' oli se? Miks siellä huudetaan?

TERZKY.
Hukassa ollaan, mennyttä on kaikki.

KREIVITÄR.
Ja hänen katseensa ei tehonnut?

TERZKY.
Ei. Kaikki turhaa.

HERTTUATAR.
                   Ne huus eläköötä.

TERZKY.
Niin, keisarille.

KREIVITÄR.
                  Oi, ne petturit!

TERZKY.
Ei sanaakaan ne suoneet hänen virkkaa.
Kun puhua hän alkoi, nepä heti
sotaisen soiton jymyyn puheen sotki. —
Hän tulee tässä.

KOLMASKOLMATTA KOHTAUS.

    EDELLISET. WALLENSTEIN ILLON ja BUTTLERIN
    seuraamana. Sitten KYRASSIEREJA.

WALLENSTEIN (tullessaan.)
                 Terzky!

TERZKY.
                         Ruhtinas?

WALLENSTEIN. Valmiina käske olla rykmentteimme; matkallelähtö niill' on vielä tänään: jätämme Pilsenin viel' ennen iltaa. (Terzky poistuu.) Te, Buttler —

BUTTLER.
               Kenraali?

WALLENSTEIN. Hyv' ystävänne Egerin linnanvanhin on ja myös maanmiehiänne. Pikaviestin kautta hänelle ilmoittakaa, että linna valmiina olkoon meille huomiseksi — Rykmenttinenne tekin seuratkaa!

BUTTLER.
Niin teen mä, päällikkö.

WALLENSTEIN (astuu Maxin ja Theklan väliin, jotka tämän ajan ovat olleet lujassa syleilyssä). Nyt ero!

MAX.
                                  Luoja!

    (Kyrassiereja paljastettu miekka kädessä astuu saliin,
    jossa kokoontuvat taustalle. Samalla kuuluu alhaalta
    pappenheimiläismarssin uljaita säveliä, jotka tuntuvat
    kutsuvan Maxia.)

WALLENSTEIN (kyrassiereille).
Täss' on hän, vapaana. En estä häntä.

    (Seisoo poiskääntyneenä ja siten, ettei Max voi
    lähestyä häntä eikä neitoakaan.)

MAX. Vihaten ajat minut luotas. Vanhan rakkauden siteen katketa nyt täytyy, ei lempeästi aueta; ja sinä tään katkeamisen, niin tuskallisen, tuskallisemmaksi teet mulle vielä! Tiedäthän, etten ole oppinut sinutta elämään — täält' erämaahan nyt käyn, ja kaikki, mistä pidän, kaikki jää tänne — Älä käännä silmiäsi minusta pois! Suo minun vielä nähdä iäti arvokkaat ja rakkaat kasvos! Oi, älä mua hylkää —

    (Tahtoo tarttua Wallensteinin käteen. Wallenstein vetää
    kätensä pois. Max kääntyy kreivittären puoleen.)

                      Eikö sääli
minua kukaan toinen — Täti Terzky —

    (Kreivitär kääntyy hänestä pois; Max kääntyy
    herttuattaren puoleen.)

Arvoisa äiti —

HERTTUATAR. Menkää, kreivi, minne olette velvollinen — Niinhän meille hyvänä ystävänä, enkelinä hovissa voitte olla —

MAX. Toivon suotte, toivottomaksi ette mua tahdo. Pois luotani ne tyhjät harhakuvat! Onnettomuuteni on varma; mutta, taivaalle kiitos, mull' on keino,[105] joka onnettomuudestani tekee lopun.

(Sotamusiikki alkaa taas kuulua. Sali täyttymistään täyttyy aseellisista miehistä. Max näkee Buttlerin seisovan salissa.)

Eversti Buttler, täällä — Ettekös minua seuraa? — Hyvä! Nykyherraa uskollisemmin palvelkaa kuin vanhaa! Luvatkaa kättä lyöden mulle, että te suojelette hänen henkeänsä!

(Buttler ei ojenna kättään.[106])

On hänet henkipatoks julistettu, se hänen päänsä ruhtinaallisen jokaisen murhamiehen käsiin jättää, ken ansaita vaan tahtoo verirahat; nyt ystävän on huolto hälle tarpeen ja rakastava silmä — vaan ne, joiden hänt' ympäröivän näen —

(Silmäilee epäilevästi Illoa ja Buttleria.)

ILLO. Kavaltajat isänne sekä Gallaan leiriss' ovat. Vain yksi tääll' on. Suokaa meidän päästä sit' inhottavaa näkemästä! Menkää!

(Max vielä kerran koettaa lähestyä Theklaa. Wallenstein estää sen. Max seisoo epäröivänä, tuskaisena; sillävälin sali täyttymistään täyttyy, ja alhaalla soivat torvet yhä kehoittavammin ja lyhenemistään lyhenevin väliajoin.)

MAX. Oi, soittakaa — Oi, jospa ruotsalaiset nyt soittaisi, ja eess' ois kuolon kenttä, ja kaikki miekat, jotka nyt mun täytyy paljaina tässä nähdä, syöksyisivät rintaani! Mitä haluatte? Poisko tempaista minut täältä? — Älkää mua nyt epätoivon vimmaan kiihdyttäkö! Sit' älkää tehkö! Sitä katuisitte!

(Sali on tullut aivan täyteen aseellisia miehiä.)

Enemmän vielä — Paino liittyy painoon, se raskas taakka vetää minut alas. — Aatelkaa, mitä teette! Hyv' ei varmaan valita päälliköksi toivoton. Riistitte minut sylist' onnen armaan — sielunne kostotar nyt saava on! Omaksi turmaks on tää valintanne — mun kanssani te saatte kuolemanne.

(Kun hän kääntyy taustalle, syntyy kyrassierien joukossa äkkiliikettä, he ympäröivät hänet ja seuraavat häntä hurjasti metelöiden. Wallenstein pysyy liikkumatonna. Thekla vaipuu äitinsä syliin. Esirippu laskeutuu.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Pormestarin talossa Egerissä.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

BUTTLER.

BUTTLER (joka juuri saapuu). Hän tullut on. Toi hänet kohtalonsa, ristikkosalpa[107] painui hänen taakseen, ja niinkuin silta[108] hänen saapuissaan herkästi vaipui sekä nousi taas, taittuivat hältä pelastuksentiet. Vain tähän, Friedland, mutt' et edemmäksi! Niin kohtalotar sanoo. Bööminmaasta nous ihmeellinen lentotähtes, viiltäin pitkälti halki taivaan loistotien, ja Böömin rajall' on sen vaivuttava! — Vanhoista lipuist' olet luopunut, sokaistu, mutta luotat vanhaan onneen! Asestat kätes rikoksellisen, jott' alueille voisit keisarin valmistaa hyökkäystä sekä suistaa kotoisten haltijoiden pyhän lieden.[109] Vaan varo, koston aaveen johdattama, sinua ettei kosto tuhoaisi!

TOINEN KOHTAUS.

BUTTLER ja GORDON.

GORDON.
Oi, tekö? Haluan niin kuulla teitä!
Siis herttuako petturi! Oi Luoja!
Ja pakolainen sekä henkipatto!
Kenraali, pyydän, kertokaa nyt tarkkaan,
tää kaikki kuinka kävi Pilsenissä!

BUTTLER. Kai saitte kirjeen, jonka ennakolta lähetin teille pikaviestin kautta?

GORDON. Sain. Käskynnehän mukaan juuri teinkin ja empimättä hänet linnaan päästin; vaatiihan kirje keisarillinen mun teitä sokeasti tottelemaan. Vaan — anteeks suokaa — kun nyt ruhtinaan itsensä näin, niin epäillä taas aloin. Ei todellakaan henkipaton lailla näät herttua nyt tullut kaupunkiin. Otsaltaan loisti hallitsijan mahti kuin ennen sekä vaati alttiutta, ja säännöllisten aikain tapaan tyynnä hän kuuli selonteon toimestani. Nöyrentää kova onni, syyllisyys, on kukistuneen ylpeyden tapa imartain halvempansa verraks käydä; mut niukan arvokkaasti ruhtinas ilmaisi suosionsa, niinkuin herra palvelijalleen, jok' on työnsä tehnyt.

BUTTLER. On käynyt niin, kuin teille kirjoitin. Viholliselle myönyt armeijan on ruhtinas ja sille halunnut avata portit Egerin ja Praagin. Tään huhun vuoks on hänet jättäneet rykmentit kaikki, paitsi Terzkyn viittä, jotk' ovat hänen kanssaan tänne tulleet. On henkipatto hän, on uskollisten käsketty hänet käsiin keisarimme elossa jättämään tai vainajana.

GORDON. Semmoinen herra — pettää keisarin! Niin lahjakas! Oi, mit' on ihmissuuruus! Sanoinhan usein: siin' ei hyvin käy; ansaksi tuli hälle suuruus, voima ja hämärä ja horjuvainen valta. Hapuilee ihminen, ja niinp' ei saata hänt' oman kohtuutensa varaan jättää. Vain selvä laki hänet hillitsee ja tottumusten syventynyt polku. Mut uudentapainen ja luonnoton tään miehen käsiss' on tuo sotamahti; tasalle keisarin se hänet nosti, unhotti ylväs henki taipumisen. Semmoista miest' on sääli, eihän kukaan vois seista, missä hän on kaatunut!

BUTTLER. Pois valitus, siks kunnes sääli tarpeen; nyt pelättävä viel' on mahtimiestä. Lähestyy Egeriä ruotsalaiset, ja jos sit' emme heti estä, yhtyy ne pian häneen. Niin ei käydä saa! Vapaana täält' ei ruhtinas saa päästä, hengellä, kunnialla olen taannut vangitsevani hänet, siihen tekoon odotan juuri teidän apuanne.

GORDON. Voi, jospa en ois nähnyt tätä päivää! Sain hänen kädestänsä tämän arvon,[110] ja linna tää, hän jonka mulle uskoi, mun tehtävä ois hänen vankilakseen! Meill' alemmilla tahtoa ei ole; mies vapaa, mahtava vain tottelee tunnetta ihmisellist', ihanaa. Vaan mepä olemme vain käskyläitä lain julman; nimi hyveen, johon tulee halvemman pyrkiä, on kuuliaisuus.

BUTTLER.
Valtaanne ahdast' älkää pahoitelko!
Vapaus suuri, suuret hairahdukset;
velvollisuuden kaita tie on varma.

GORDON. Siis kaikkiko on hänet jättäneet? Tuhanten onnen hän on perustanut, luonteeltaan oli kuninkaallinen, kätensä aulis oli antamaan — (Heittäen syrjäsilmäyksen Buttleriin.) Tomusta hän on monta poiminut ja kohottanut maineeseen ja arvoon, mut ostanut ei siten ystävää, ei ainoaakaan hädäss' uskollista!

BUTTLER.
Häll' yksi[111] täss' on, jota tuskin toivoi.

GORDON. En hältä saanut ole suosiota. Epäilen melkein, onko suuruudessaan nuoruudenystävää hän muistanut — Loitonsi hänestä mun virkatoimet, nää muurit vei mun hänen näkyvistään, ei minuun tänne armons' ulottunut, ja vapaana mun sydämeni säilyi. Kun asetti hän minut tähän linnaan, velvollisuuttaan vielä ajatteli; en häntä petä, jos sen säilytän uskollisesti, mikä mulle on uskollisuuden varaan jätettykin.

BUTTLER. Siis tahdotteko mulle apuanne tään henkipaton kiinniottoon suoda?

GORDON (mietteissään vaiti oltuaan, huolestuneena). Jos siit' on kysymys — jos niin on laita, kuin sanotte — jos petti keisarinsa, armeijan möi, maan linnoitukset tahtoi viholliselle jättää — niin ei enää hän pelastu — On kovaa sentään, että kaikista kohtalo on juuri minut valinnut aseeks häntä kukistamaan. Olimme Burgaun hoviss'[112] samaan aikaan me hovipoikina, mä vanhemp' olin.

BUTTLER.
Sen tiedän.

GORDON. Kolmekymmentä on vuotta jo siitä. Kaksikymmen-vuotinen hän oli, uljas, ikäisekseen vakaa, suurtöitä miehen lailla mietti vain. Hän hiljaisena kulki keskellämme, omana seuranaan; ei viehättynyt hän poikain lapsellisiin huveihin. Mut usein hänet valtas äkkikumma: rinnasta tuosta salaperäisestä lens älykäs ja kirkas aatossäde — Hämmästyin katselimme, tietämättä, hulluusko puhui niin vai jumaluusko.

BUTTLER. Hän siellä ikkunalle nukuttuaan toisesta kerroksesta suistui alas ja vahingoittumatta nousi taas. Hänessä kuuluu siitä päiväst' asti hulluudenoireit' aina huomatun.

GORDON. Syvällisemmäksi hän tuli kyllä, katoliseksi tuli. Hänet käänsi ihmeellisesti pelastuksen ihme. Vapaaksi tehtynä ja suosittuna hän itseään nyt piti, rohkeasti kuin se, ken horjahtaa ei voi, hän juoksi elämän keinuvata köyttä pitkin. Sen jälkeen kohtalo vei meidät eroon etäälle! Ja hän astui nopeaan suuruuden rohkeata tietä, näin huimaavan kulkunsa. Hän kohos sitten kreiviksi, ruhtinaaksi, herttuaksi, diktaattoriksi,[113] ja tuo kaikki nyt hänestä liian pient' on, nyt hän nostaa kuninkaankruunuun päin jo käsiänsä ja syöksyy äärettömään perikatoon.

BUTTLER.
Vaietkaa nyt! Hän tulee.

KOLMAS KOHTAUS.

WALLENSTEIN puheikkain EGERIN PORMESTARIN kanssa. EDELLISET.

WALLENSTEIN.
Tää ennen oli vapaakaupunkina?
On puoli kotkaa vaakunassa. Miksi
vain puoli?

PORMESTARI. Valtakunnankaupunkina[114] tää oli, mutt' on kaksisataa vuotta jo Böömin valtiolle pantattuna. Sen vuoksi meillä on vain puoli kotkaa. Sen alaosa ristikoitiin, kunnes lunastaa meidät ehkä valtakunta.

WALLENSTEIN. Ansaitsisitte vapauden. Olkaa vain kunnollisna! Älkää yllytystä kuunnelko! Kuink' on suuret teillä verot?

PORMESTARI (kohauttaa hartioitaan). Ne tuskin kokoon saamme. Linnaväki myös elää meidän kustannuksellamme.

WALLENSTEIN. Te saatte huojennusta. Sanokaa, kai protestantteja on kaupungissa?

(Pormestari säpsähtää.)

On kyllä. Tiedän sen. Nää muurit kätkee heit' useita — niin! tunnustakaa suoraan — te itse — Eikö niin?

(Katsoo kiinteästi häneen. Pormestari pelästyy.)

Pois pelko! Vihaan vain jesuiittoja — ne minä oisin jo aikaa sitten maasta karkoittanut — Ja raamattu tai messukirja![115] Sama minusta kaikki on. Sen osoitin — Glogaussa[116] itse olen teettänyt mä evankelisille kirkon. — Pyydän, pormestari — nyt nimenne mä tietää.

PORMESTAPI.
Pachhälbel[117] olen, jalo ruhtinas.

WALLENSTEIN. Kuulkaapas — Mutt' ei sanaa siitä muille, mit' ilmoitan nyt luottain teille.

(Laskien kätensä hänen olalleen, jonkinmoisella juhlallisuudella.)

Tullut pormestar', on nyt aikain täyttymys. Ylhäiset sortuvat, mutt' alhaiset kohoovat — Tämän sanon teille vain. Espanjalainen kaksoisherruus[118] vaipuu jo loppuansa kohti, sijaan tulee nyt uusi asioiden järjestys — Kai olette te juuri äsken nähnyt taivaalla kolme kuuta?[119]

PORMESTARI.
                       Kauhukseni.

WALLENSTEIN. Ja kaksi niistä veritikareiksi kapeni, muuttui. Yksin keskimäinen jäi eelleen selkeästi kumottamaan.

PORMESTARI.
Tuon sovitamme turkkilaisiin.

WALLENSTEIN. Kuinka? Veriinsä vaipuu kaksi valtakuntaa,[120] itäinen sekä läntinen, ja yksin pysyvä on vain luterinen usko.

(Huomaa molemmat toiset.[121])

Tän' iltana, kun tänne matkustimme, ammunta kova[122] kuului vasemmalta. Kuultiinko sitä tänne linnaankin?

GORDON. Kuulimme kyllä, kenraali. Toi tuuli sen kaiun tänne suoraan etelästä.

BUTTLER.
Neustadtista tai Weidenistä[123] ehkä.

WALLENSTEIN.
Sitäpä tietä saapuu ruotsalaiset.
Mitenkä lukuisa on miehistönne?

GORDON. Toimeensa kelvollista miestä sata kahdeksankymmentä on ainoastaan.

WALLENSTEIN.
Ja Jochimsthalissa?[124]

GORDON. Mä lähetin muskettisoturia kaksisataa lisäksi sinne ruotsalaista vastaan.

WALLENSTEIN. Kiitokset varovaisuudesta! Näin linnoituspuuhianne saapuissani.

GORDON. Kun Reinin-kreivi meit' on lähestynyt, kaks vallinsarvea viel' lisää teetin.

WALLENSTEIN. Säntilleen keisaria palvelette. Everstiluutnantti, mä olen teihin nyt tyytyväinen. (Buttlerille.) Väki menköön pois Jochimsthalista ja kaikki, jotka vastassa ovat vihollista! (Gordonille.) Jätän käsiinne uskollisiin, linnanvanhin, nyt vaimoni ja lapseni ja siskon. En voi näät tänne jäädä; odotan kirjeitä ainoastaan voidakseni keralla kaikkein rykmenttien jättää huomenna varhain tämän linnoituksen.

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET. KREIVI TERZKY.

TERZKY.
Mieluinen viesti! Ilosanomia!

WALLENSTEIN.
Tiedätkö jotain?

TERZKY.
                 Taistelu on ollut
Neustadtin luona, voitto — ruotsalaisten.

WALLENSTEIN.
Sä mitä sanot? Mist' on tämä tieto?

TERZKY. Sen Tirschenreitistä[125] toi talonpoika, yön tultua ol' alkanut se taisto, Tachausta[126] joukko keisarillisia rynnännyt oli ruotsalaisten leiriin, ammuttu oli kahden tunnin aika, tuhannen keisarillist' oli kuollut, eversti myös; mies tietänyt ei muuta.

WALLENSTEIN. Neustadtiin keisarillisetko tulleet? Altringer lentäin vain ois eilisestä nuo neljätoista peninkulmaa päässyt. Fraunbergiin Gallaan joukot kerääntyy, viel' eivät koossa ole. Oisko ehkä niin kauas uskaltanut mennä Suys?[127] Tää kaikk' on mahdotonta.

(Illo ilmaantuu.)

TERZKY. Heti kuullaan, täss' Illo näet iloisena rientää.

VIIDES KOHTAUS.

ILLO. EDELLISET.

ILLO (Wallensteinille).
Puheilles pyrkii eräs ratsumies.

TERZKY.
Todettu onko voiton viesti? Sano!

WALLENSTEIN. Min sanoman hän tuopi meille? Mistä hän tulee?

ILLO. Tulee Reinin-kreivin luota, ja tää on sanomansa: ruotsalaiset on viiden peninkulman päässä vain. Neustadtin luona Piccolomini huoveineen oli syössyt heitä vastaan, hirmuinen surmaaminen siin' ol' ollut, ol' ylivoima viimein saanut voiton, ja kaikki pappenheimiläiset sekä päällikkö, Max — ne oli kaatuneet.

WALLENSTEIN.
Miss' sanantuoja? Tahdon hänen luokseen.

    (Aikoo lähteä. Samalla syöksyy neiti Neubrunn huoneeseen jälessään
    muutamia palvelijoita, jotka juoksevat salin poikki.)

NEUBRUNN.
Apua! Apua!

ILLO ja TERZKY.
            Mit' on se?

NEUBRUNN.
                        Neiti! —

WALLENSTEIN ja TERZKY.
Tietääkö tästä hän?

NEUBRUNN.
                    Hän tahtoo kuolla.

(Kiiruhtaa pois. Wallenstein ja Terzky ynnä Illo hänen jälkeensä.)

KUUDES KOHTAUS.

BUTTLER ja GORDON.

GORDON (hämmästyneenä).
Tää kohtaus mit' oli? Selittäkää!

BUTTLER. Menetti hän nyt rakastetun miehen, tuo kuollut oli — Piccolomini.

GORDON.
Voi neitiraukkaa!

BUTTLER. Kuulitte, mit' Illo ilmoitti: ruotsalaiset voittain saapuu.

GORDON.
Sen kuulin.

BUTTLER. Kaksitoista rykmenttiä on heitä, sitäpaitsi lähistöllä on viisi suojellakseen herttuaa. Ja meill' on yksi vain, mun rykmenttini, ja linnuett' ei kahtasataa miestä.

GORDON.
Niin on.

BUTTLER. Niin vähin miehin mahdotonta säilyttää moinen valtakunnan vanki.

GORDON.
Sen arvaan.

BUTTLER. Lauma tuo se pian riistäis parvemme aseet, hänet pelastais.

GORDON.
Niin pelkään.

BUTTLER. Taannut olen tuloksen ja päälläni mä vastaan hänen päästään, uhalla kaiken täytyy sana pitää; ja eloss' ollen hän jos tääll' ei pysy, niin pysyy varmaan ollen — vainajana.

GORDON.
Vanhurskas Luoja! Kuinka? Voisitteko —

Buttler.
Ei saa hän elää.

GORDON.
                 Ja te saattaisitte?

BUTTLER.
Tai te. Häll' oli aamu viimeinen.

GORDON.
Mietitte hälle surmaa?

BUTTLER.
                       Niinpä juuri.

GORDON.
Hän luotti teihin!

BUTTLER.
                   Paha kohtalonsa!

GORDON.
Persoona pyhä päällikön!

BUTTLER.
                         Niin oli.

GORDON.
Mit' on hän ollut, sit' ei rikos poista!
Ja tuomiotta!

BUTTLER.
              Täytäntö sen sijaan.

GORDON. Se murhaa oisi eikä oikeutta, jonk' on myös syyllisintä kuuleminen.

BUTTLER. Syy selvä; keisari on tuominnut, täytämme nyt vain hänen tahtoaan.

GORDON. Ei veripäätöstä saa oitis täyttää, saa sanan takaisin, ei elämää.

BUTTLER.
Kuninkaat suosii nopsaa palvelusta.

GORDON.
Ei mestaajaksi pyri jalo mies.

BUTTLER.
Uljasta uljas työ ei kalvistuta.

GORDON. Alttiiksi antaa uljas uskaltaa elonsa, mut ei omaatuntoansa.

BUTTLER. Vapaaksi pääsiskö hän sodan liekin, sammuttamattoman, taas sytyttämään?

GORDON. Vangitkaa hänet, henki säästäkää, ei taivaan armoa saa estää murha.

BUTTLER. Jos keisarillisia ei ois lyöty, niin elävänä hänet ottaa voisin.

GORDON.
Miks avasin mä hälle linnoituksen!

BUTTLER.
Tuo surman hälle kohtalo, ei paikka.

GORDON. Ritarin lailla näillä valleill' oisin, puolustain keisarini linnaa, kuollut.

BUTTLER.
Ja tuhat kelpo miest' ois kaatunut!

GORDON. Velvollisuuttaan täyttäin miehen lailla; vaan murhan mustan kironnut on luonto.

BUTTLER (ojentain hänelle kirjoituksen). On tässä julistus, se meitä käskee valtaamme hänet saamaan. Se on teille lausuttu niinkuin mulle. Vastaatteko, jos vihollisen luo hän meiltä karkaa?

GORDON.
Minäkö, voimaton! Oi Jumalani!

BUTTLER. Vastatkaa seurauksista te juuri, vaikk' kuinka käy! Tään vastuullenne jätän.

GORDON.
Oi Luoja!

BUTTLER. Saatatteko toisin täyttää, mit' aikonut on keisari? En tahdo tuhota herttuaa, vaan kukistaa.

GORDON. Oi, selvään nään kuin tekin, kuink' on käyvä, vaan toisin sykkii minun sydämeni.

BUTTLER. Ei Illo enää eikä Terzkykään saa eloon jäädä, herttua jos kaatuu.

GORDON. Oi, heit' en sääli. Huono sydämensä se heitä veti eikä tähtein voima. He juuri hänen rintaansa niin tyyneen istutti pahan intohimon idun ja turmanheelmää hänessä he juuri kasvatti kirotulla puuhailullaan — Pahasta työstään saakoot pahan palkan!

BUTTLER. Hänt' ennen kuolkootkin! Jo sopinut kaikesta olen. Heidät iltasella aioimme pitoin iloss' elävältä pidättää sekä täällä säilyttää. Pikemmin käy se näin. Nyt menen heti ja annan tarpeelliset määräykset.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

EDELLISET. ILLO ja TERZKY.

TERZKY.
On toista pian! Saapuu aamull' uljas
kakstoistatuhantinen Ruotsin joukko.
Ja sitten Wieniin. Iloitsepas veikko!
Pois karvas naama iloviestin tullen.

ILLO. Nyt meidän vuoromme on säätää lait ja kostaa ilkiöille, jotka on eronneet meistä. Jopa rangaistuksen sai yksi heistä: Piccolomini. Kaikille pahansuoville niin käyköön! Mimmoisen iskun saa tuo vanha mies! Ikänsä vanhaa kreivinsukuansa hän puuhaillut on ruhtinaalliseksi ja ainoan nyt poikansa hän hautaa!

BUTTLER. Vahinko sentään sankarnuorukaista; se herttuaankin näytti koskeneen.

ILLO. Niin, vanha ystäväni, mua aina tuo herran ominaisuus loukkas, että hän italialaisist' enin piti. Nyt vielä, kautta sieluni sen vannon, hän meidän antais kymmenesti kuolla, jos siten ystävän tuon eloon saisi.

TERZKY. Vait', vait'! Jo riittää! Rauha vainajille! On tänään meillä pöydänallejuonti, kun rykmenttinne[128] meitä kestitsee. Tahdomme viettää hauskan laskiaisen, yö päiväks, odotamme täysin lasein tuloa ruotsalaisten etujoukon.

ILLO. Hyvällä mielell' olkaamme nyt tänään, tulossa näät on meille kuumat päivät. Tää miekka lepää vasta, kun on kyllin se itävaltalaisten veress' uinut.

GORDON.
Hyi sanojanne, herra sotamarski!
Miks raivostutte noin te keisariinne —

BUTTLER. Voitosta ensimäisest' odotatte nyt liikaa. Pian kääntyy onnen pyörä, on keisari näät vielä voimallinen.

ILLO. On hällä sotureit', ei päällikköä, ja sotaa ymmärrä ei Ferdinand, kuningas Unkarin — Ja Gallas? Hän ei menesty, tuo joukkoin menettäjä. Octavio, se käärme, hän voi salaa haavoittaa kantapäähän, mutt' ei pysty hän julkitaistoon Friedlandia vastaan.

TERZKY. Me emme harhaan lyö. On herttualla onnensa; tiedetäänhän, että voittaa vain Wallensteinin johdoll' Itävalta.

ILLO. On ruhtinaalla aivan heti koolla armeija suuri, kaikki kilvan rientää luo hänen vanhain kuuluin lippujensa. Entisten päiväin näen palaavan, hän suur' on oleva kuin ennenkin — Mitenkä silloin ällistyy ne hullut, jotk' ovat hänestä nyt luopuneet! Hän maita antava on ystävilleen ja keisarillisesti palkitseva uskollisuuden. Muistaa suosiollaan ensiksi meitä. (Gordonille.) Teitä myös hän muistaa, pesästä tästä ottaa, paikan suopi uskollisuudellenne loistavamman.

GORDON. Paikkaani tyydyn, ylemmä en tahdo: jos suur' on kukkula, on rotko syvä.

ILLO. Tääll' enää teill' ei ole määräämistä, huomenna saapuvat näät ruotsalaiset. Pois tulkaa, Terzky! Joutuu illallinen. Tulolle ruotsalaisten annammeko valaista kaupungin, ja ken lyö laimin, espanjalainen on ja kavaltaja.

TERZKY.
No, älkää! Herttua ei siitä pidä.

ILLO. On meillä herruus täällä, keisaria tunnustaa saa ei, missä meill' on valta. — No hyvää yötä, Gordon. Vielä kerta paikasta huolehtikaa, kiertovahdit nyt lähettäkää, tunnussanan voi varalta vaihtaa. Tuokaa kymmeneltä itselleen herttualle avaimet, pääsette silloin portin vahdinnasta, huomenna saapuvat näät ruotsalaiset.

TERZKY (mennessään Buttlerille).
Tullette linnaan tekin?

BUTTLER.
                        Aikanansa.[129]

(Illo ja Terzky poistuvat.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

BUTTLER ja GORDON.

GORDON (silmäillen poistuvia). Ne onnettomat! Kuinka arvaamattaan he sokeassa voitonhuumassaan kudottuun murhaverkkoon syöksyvät! — En surkutella saata heitä. Illo, tuo röyhkeä ja häpeemätön konna, jok' oman keisarinsa veress' uisi!

BUTTLER. Käskynsä mukaan tehkää. Kiertovahdit määrätkää, linnoituksen turvallisuus huoltoonne ottakaa; kun nää on täällä,[130] lukitsen linnan portit, ettei kuulu kaupunkiin työstämme!

GORDON (hätääntyneenä).
                      Oi, älkää vielä!
Ensiksi pyydän tietää —

BUTTLER. Huomen kuuluu jo ruotsalaisille, sen kuulla saitte. Tää yö vain meill' on. Ne on nopeat, me nopeammat vielä — Voikaa hyvin!

GORDON.
Katseenne eivät sano mitään hyvää.
Luvatkaa mulle —

BUTTLER. Päiv' on laskenut, ja maille saapuu kohtalokas ilta — Saa itserakkaus niin varmoiks heidät. Tähtensä paha heidät meille jättää suojattomina, pian heiltä teräs elämän leikkaa heidän juopuissaan onnensa harhauskoon. Ain' on ollut etevä laskuniekka ruhtinas, hän kaikki laski, osas ihmisiä päämääriänsä varten ottaa, siirtää kuin pelinappuloit', ei epäröinyt pelata toisten kunniallakaan. Hän laskemistaan vaan on laskenut ja viimein erehtyy; hän laskelmiinsa henkensä menettää ja niin hän kaatuu kuin Arkhimedes ympyräinsä keskeen.[131]

GORDON. Nyt hänen virheensä te unhottakaa! Aatelkaa suuruuttaan ja lempeyttään, piirteitä herttaisia sydämen ja elämänsä yleviä töitä, ja niiden suokaa lailla enkelin rukoillen estää miekka iskemästä.

BUTTLER. Se myöhäist' on. En sääliä saa häntä, vain veriaatokset saa mulla olla.

(Ottaen Gordonia kädestä.)

Niin, Gordon! Enhän minä herttuata rakasta, eikä siihen aihett' ole — mut viha ei tee mua murhaajaksi, vaan hänen paha kohtalonsa. Mua pakottaa seikkain tyly yhtymys. Vapaaksi luulee työnsä ihminen — hän pettyy! Hän on lelu sokeen mahdin, jok' ihmiselle hänen valinnastaan luo pian pelottavan täytymyksen. Mit' auttais sydämeni puolto häntä — Kuitenkin täytyy minun hänet tappaa.

GORDON.
Jos sydän varoittaa, niin sitä kuulkaa!
On sydän Luojan ääni; ihmistyötä
on kaikki älyn viisaat laskelmat.
Mink' onnen voitte saada verityöstä?
Oi, verestä ei verso mitään hyvää!
Se työkö portaana ois suuruuteenne?
Oi, älkää luulko — Kuninkaat voi joskus
murhasta pitää, mut ei murhaajasta.

BUTTLER. Te ette tiedä. Olkaa kysymättä. Miks saivat ruotsalaiset voiton, miksi niin joutuin lähenevät! Soisin hänet armoihin keisarin niin mielelläni. En vertaan tahdo. En, hän saisi elää. Vaan sanaani mun tulee kunnioittaa. Siis kuolkoon hän tai — kuulkaa! — mua kohtaa häpeä, hän jos pääsee käsistämme.

GORDON.
Semmoista miestä pelastaakseen —

BUTTLER (pikaisesti).
                                  Mitä?

GORDON.
Kannattaa uhratakin — Olkaa jalo!
Kaunistaa sydän miest', ei mielipide.

BUTTLER (kylmästi ja ylpeästi). On suuri herra ruhtinas — mut minä vain halpa henkilö, te tarkoitatte. On muka maailmasta sama, saako alhainen kunniaa vai häpeää, kun ruhtinaallinen vain pelastuu. — Arvonsa itselleen suo kukin itse. Minusta riippuu, kuinka korkealle arvostan itseni. Ei maailmassa niin ylhäist' ole, että itseäni mä häneen verrattuna halveksisin. Tahtomme meistä tekee suuren, pienen, ja koska minä olen uskollinen mun tahdolleni, täytyy hänen kuolla.

GORDON.
Oi, kalliota ryhdyn liikuttamaan!
Ei ihmiset teit' ole kasvattaneet.
En estää teitä voi, vaan pelastakoon
Jumala hänet hirmukädestänne!

(Poistuvat.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Herttuattaren huoneistoon kuuluva huone.

    THEKLA tuolissa, kalpeana, silmät ummessa. HERTTUATAR
    ja NEITI VON NEUBRUNN puuhailevat hoidellen häntä.
    WALLENSTEIN ja KREIVITÄR puheikkain.

WALLENSTEIN.
Kuink' oitis tyttäreni tiesi sen?

KREIVITÄR. Hän tuhon näyttää aavistaneen. Hän huhua säikkyi taiston, jossa kuului eversti kuolleen keisarillinen. Sen heti näin. Hän syöksyi ruotsalaisen sanomantuojan luo ja kysellen hält' onnettoman salaisuuden riisti. Riensimme jäljestä, vaan hän jo oli sylissä sanantuojan tajutonna.

WALLENSTEIN. Niin valmistumatonna lapsi-raukka sai tämän iskun! — Joko hän nyt toipuu?

(Samalla hän kääntyy herttuattaren puoleen.)

HERTTUATAR.
Hän avaa silmänsä.

KREIVITÄR.
                   Hän elää.

THEKLA (katsellen ympärilleen). Missä nyt olen?

WALLENSTEIN (astuu hänen luokseen ja kohottaa hänet käsivarsillaan pystyyn). Toivu, Thekla! Ole luja isäsi tytär! Hellää äitiäsi nyt katso sekä isäs sylin suojaa!

THEKLA (nousee seisomaan).
Miss' on hän? Poissako?

HERTTUATAR.
Ken, tyttäreni?

THEKLA.
Hän, joka virkkoi tämän turmansanan —

HERTTUATAR.
Oi, lapseni, sit' älä ajattele!
Kuvasta siitä käännä ajatukses.

WALLENSTEIN. Puhelkoon huolistaan ja valittakoon! Yhdessä hänen kanssaan itkekää! Hän kokea näät saapi suurta tuskaa; vaan hän sen kestää, sillä Theklallani isänsä voittamaton sydän on.

THEKLA.
En ole sairas. Mull' on voimaa seista.
Mit' itkee äiti? Pelätinkö häntä?
On nyt se ohi, mieleni taas maltan.

(Hän on noussut seisoalleen ja etsien silmäilee ympäri huonetta.)

Miss' on hän? Älköön häntä kätkettäkö!
On voimaa mulla, tahdon häntä kuulla.

HERTTUATAR. Ei, Thekla! Tämä turmansanan tuoja ei koskaan tulla saa sun silmäis eteen.

THEKLA.
Isäni —

WALLENSTEIN.
         Lapseni!

THEKLA.
                  En ole heikko,
virkistyn pian vielä enemmän.
Vain yhteen pyyntöön suostukaatte!

WALLENSTEIN.
                                   Sano!

THEKLA. Suvaitkaa, että tämän vieraan miehen saa kutsua nyt, että yksin saisin kuulustaa häntä, kysellä.

HERTTUATAR.
                          Ei koskaan!

KREIVITÄR.
Ei! Se ei viisast' ole! Älä salli!

WALLENSTEIN.
Miks, tyttäreni, häntä haastattaisit?

THEKLA. Paremmin tyynnyn kuultuani kaiken. En tahdo mitään salattavan. Äiti vain säästää tahtoo mua. Sit' en tahdo. On kauhein sanottu, sen kauheampaa en mitään enää kuule.

KREIVITÄR ja HERTTUATAR (Wallensteinille).
                      Älä suostu!

THEKLA. Min' olin säikähdyksen yllättämä, paljasti minut oma sydämeni oudolle miehelle, hän nähdä sai mun heikkouteni, niin, minä vaivuin hänelle syliin — sitä häpeän. On hänen mua kunnioitettava, mun täytyy hälle haastaa, ettei hän, mies outo, mua väärin ymmärtäisi.

WALLENSTEIN. Hän oikeass' on, huomaan — minä myönnyn pyyntöönsä tähän. Kutsukaa se mies!

(Neiti Neubrunn menee ulos.)

HERTTUATAR.
Vaan minä, äitisi, en luotas lähde.

THEKLA.
Mieluimmin yksin häntä haastattaisin.
Esiinnyn silloin sitä tyynemmin.

WALLENSTEIN (herttuattarelle). Suo siten käydä! Salli hänen yksin selvittää asia. On tuskaa, jota jokainen itse vain voi huojentaa, vain omaan voimaan luottaa luja sydän. Omasta povestaan saa tyttäreni tään iskun kestämiseen noutaa voiman. Mun lujaa tytärtäni kohdeltakoon kuin urhotarta eikä niinkuin naista.

(Aikoo mennä.)

KREIVITÄR (pidättää häntä). Mihinkä lähdet? Terzky sanoi, että huomenna varhain aiot täältä mennä, vaan meidät jättää tänne.

WALLENSTEIN. Niin, te jäätte uljaiden miesten turviin uskottuina.

KREIVITÄR. Oi, veli, mukaas ota meidät! Älä suo meidän synkäss' yksinäisyydessä odottaa huolissamme ratkaisua. Läheinen turma helppoa on kestää, kaukaisen kauheasti suurentaa epäily sekä odotuksen tuska.

WALLENSTEIN.
Ken turmasta nyt puhuu? Korjaa sanas!
On minull' aivan toiset toivomukset.

KREIVITÄR. Siis mukaas ota meidät! Älä jätä meit' tähän paikkaan, huonoenteiseen; ahdistaa sydäntäni nämä muurit, tuoksahtaa täällä kuolinhuoneen ilma, oi, kuinka tätä paikkaa kammoksun. Pois meidät vie! Myös, sisko, pyydä, että hän meidät ottais! Auta, siskontytär!

WALLENSTEIN. Tään paikan pahat enteet tahdon muuttaa: tää paikka olkoon kalleimpani turva?

NEUBRUNN (tulee takaisin).
Odottaa ruotsalainen herra.

WALLENSTEIN.
Jääkööt he kahden!

(Poistuu.)

HERTTUATAR (Theklalle). Kuinka kalpenet! Et häntä voi puhutella. Seuraa äitiäsi!

THEKLA.
Voi neiti Neubrunn jäädä lähelleni.

(Herttuatar ja kreivitär menevät pois.)

KYMMENES KOHTAUS.

THEKLA. RUOTSALAINEN KAPTEENI. NEITI NEUBRUNN.

KAPTEENI (lähestyy kunnioittavasti). Prinsessa — sana ajattelematon minulle anteeks suokaa — Kuinka saatoin —

THEKLA (jalon arvokkaasti). Olette nähnyt minut tuskassani, ja kovan onnen sattumus se teidät vieraasta uskotukseni on tehnyt.

KAPTEENI. Nähnette minut viha mielessänne, niin pelkään, sillä virkoin murhesanan.

THEKLA. Syy minun on. Sen minä teiltä riistin; te olette vain kohtaloni ääni. Aletun kertomuksen keskeytti muu säikähdykseni. Siis jatkakaa!

KAPTEENI (arvelevasti).
Prinsessa, tuskanne siit' uudistuu.

THEKLA.
Valmiina olen siihen — Tyynnä pysyn.
Kuink' alkoi taisto? Kertokaa nyt loppuun!

KAPTEENI. Odottamatta mitään hyökkäystä leirissä oltiin luona Neustadtin heikoissa varustuksissa, kun nousi metsästä iltapuoleen tomupilvi ja meidän etujoukkueemme syöksyi leiriimme, huutain: vihollinen tulee. Paraiksi ehdimme vain satulaan, kun täyttä laukkaa ajaa laskettivat murroksen[132] läpi pappenheimiläiset; ne rajut parvet pian syöksyivät ylitse leirin vallikaivannonkin. Vaan heidät oli uhkarohkeus edellä toisten tuonut, vielä oli etäällä jalkaväki,[133] urhokkaina vain pappenheimiläiset olivat seuranneet urhokasta johtajaansa. —

(Thekla liikahtaa. Kapteeni hetkeksi keskeyttää, kunnes Thekla viittauksella kehoittaa häntä jatkamaan.)

Edestä, sivuiltakin ryntäsimme me kohta koko ratsuväellämme, työnsimme heidät vallihaudan ääreen, miss' oitis järjestynyt jalkaväki ojensi heitä vastaan keihäsmetsän. He eivät eespäin, eivät taapäin päässeet — pusertuneina julmass' ahdingossa. Niin Reinin-kreivi heidän johtajaansa kehoitti sotavangiks antaumaan rehellisessä taistelussa, mutta eversti Piccolominipa —

(Theklaa pyörryttää, hän ottaa kiinni istuimesta.)

hänet ilmaisi kypärtöyhtö, pitkä tukka, jok' ajost' ankarast' ol' irrallaan — osoittaa vallihautaa, karahuttaa siit' ensimäisnä yli ratsullansa, ja sitten rykmenttinsä — mutta — nyt lävistää piikki hältä hevosen, se hurjistuu ja heittää selästään ratsastajansa, tämän yli karkaa nyt hillitönnä koko hevosjoukko.

(Theklaa, joka nähtävästi yhä yltyvän tuskan vallassa on viime sanoja kuunnellut, alkaa kovasti vapista ja on vaipumaisillaan maahan. Neiti Neubrunn kiiruhtaa hänen luokseen ja ottaa hänet syliinsä.)

NEUBRUNN.
Voi armas neiti —

KAPTEENI (liikutettuna).
                   Minä lähden pois.

THEKLA.
Se ohi on jo — Loppuun kertokaa!

KAPTEENI. Nähdessään johtajansa kaatuvan julmistui joukot epätoivon raivoon. He eivät mieti omaa pelastustaan, he taistelevat niinkuin tiikerit. Tuo jäykkä vastustus meit' ärsyttää, ja taistelu ei ennen päätykään, kuin kaatunut on heistä viimeinenkin.

THEKLA (ääni vapisten).
Ja missä[134] — Kaikkea en teiltä kuullut.

KAPTEENI (oltuaan hetkisen vaiti). Tän' aamuna me hänet hautaan veimme. Kakstoista ylhäissuku-nuorukaista hänt' oli kantamassa, saattueena armeija kaikki. Arkun laakereille toi Reinin-kreivi oman voitonmiekan. Vainaata kyynelinkin muisteltiin, meist' useahan hänen jalouttaan ja lempeyttään oli kokenut, ja kaikki sääli häntä. Reinin-kreivi mielellään oisi hänet pelastanut, mutt' itse hän sen teki tyhjäks, itse niin sanotaan — hän tahtoi kuolemaa.

NEUBRUNN (liikutettuna Theklalle, joka on peittänyt kasvonsa).
Oi armas neiti — mua silmätkää!
Mintähden vaadittekaan kuulla kaiken!

THEKLA.
Hautansa miss' on?

KAPTEENI. Hänet haudattiin lähelle Neustadtia luostarkirkkoon, kunnekka isältään on sana saatu.

THEKLA.
Mi luostar' on se?

KAPTEENI.
                   Pyhän Kaarinan.[135]

THEKLA.
Ja pitkältikö sinne?

KAPTEENI. Seitsemän on peninkulmaa.

THEKLA.
                Mistä sinne päästään?

KAPTEENI. Kautt' Tirschenreitin, Falkenbergin, jossa on etuvahtimme.

THEKLA.
                Ken johtaa niitä?

KAPTEENI.
Eversti Seckendorf.

THEKLA (astuu pöydän luoja ottaa jalokivilippaasta sormuksen). Te tuskassani mun näitte, säälitte — Nyt ottakaa (antaen sormuksen) hetkestä tästä muisto — Menkää nyt!

KAPTEENI (hämmästyneenä).
Prinsessa —

    (Thekla äänetönnä viittaa häntä poistumaan ja jättää hänet.
    Kapteeni vitkastelee ja tahtoo puhua. Neiti Neubrunn
    toistaa viittauksen. Kapteeni poistuu.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

THEKLA. NEUBRUNN.

THEKLA (heittäytyy neiti Neubrunnille kaulaan). Nyt, hyvä Neubrunn, näytä rakkaus, jot' olet mulle aina luvannut, ja ole ystävä ja seuralainen! — On täältä meidän vielä tänä yönä pois lähdettävä!

NEUBRUNN.
                 Täältä pois? Ja minne?

THEKLA.
Minnekö? Yksi paikk' on maailmassa!
Se paikka, missä hän on haudattuna!

NEUBRUNN.
Mit', armas neiti, sinne menisitte?

THEKLA. Mitäkö, onneton! Et kysyis siten, jos kerran oisit rakastanut. Siellä on kaikki, mitä hänestä on jäänyt, se yksi paikk' on koko maailmani. Oi, älä viivytä! Käy heti puuhaan! — Nyt miettikäämme, kuinka pakoon päästään!

NEUBRUNN.
Isänne vihaa myöskin ajatelkaa!

THEKLA.
Kenenkään vihaa min' en enää pelkää.

NEUBRUNN.
Maailman ivaa, moitteen pahaa kieltä!

THEKLA.
Haenhan sitä, jot' ei enää ole.
Syliinsä haluanko siis — oi Luoja!
Rakkaani hautaan vain mä tahdon päästä.

NEUBRUNN.
Kahdenko vain, me avuttomat naiset?

THEKLA.
Otamme aseet, käteni sun suojaa.

NEUBRUNN.
Synkässä yössäkö?

THEKLA.
                  Yö meidät kätkee.

NEUBRUNN.
Ja tässä myrskysäässä?

THEKLA.
Saiko hän leppoisan levon ratsuin kavioissa?

NEUBRUNN.
Ja vihollisen monet vartiot!
Meit' eivät päästä.

THEKLA. Ne on ihmisiä, on onnettomuus vapaa kaikkialla!

NEUBRUNN.
Tie pitkä —

THEKLA. Siitä huoliiko, ken kulkee kaukaista pyhäinkuvaa kumartamaan?

NEUBRUNN.
Voidaanko päästä tästä kaupungista?

THEKLA.
Aukaisee portit kulta. Mene, mene!

NEUBRUNN.
Jos meidät tunnetaan?

THEKLA.
                      Ei pakolaista,
ei epätoivon valtaan joutunutta
Friedlandin tyttäreksi arvaa kukaan.

NEUBRUNN.
Vaan mistä ratsut pakoamme varten?

THEKLA.
Ne seuraherra[136] hankkii. Kutsu hänet!

NEUBRUNN.
Tohtiiko hän näin salaa herraltansa?

THEKLA.
Oi, kyllä. Mene vaan nyt! Älä viivy!

NEUBRUNN. Ah, kuink' on sitten käyvä äidillenne, kun poissa olette?

THEKLA (arvelevasti ja tuskan vallassa eteensä katsoen).
                   Oi oma äiti!

NEUBRUNN. Niin paljon jo tuo hyvä äiti kärsii, kohtaako häntä vielä tämä isku?

THEKLA.
Hänt' en voi siitä säästää. Mene, mene!

NEUBRUNN.
Mut aatelkaa nyt sentään, mitä teette!

THEKLA.
On aateltu jo, mit' on aateltava.

NEUBRUNN.
Ja kuinka teidän käy, kun sinne tullaan?

THEKLA.
Saa sieluni siell' ohjeen Jumalalta.

NEUBRUNN.
Olette rauhaton nyt, armas neiti.
Ei tämä tienne teitä rauhaan johda.

THEKLA. Syväänkin rauhaan, jonka hänkin löysi. — Oi, riennä, älä enää mitään haasta! Vastustamattomasti mua vetää täält' outo voima hänen haudallensa! Saan siellä helpotusta, hetikohta! Sydäntäkouristava tuskan side siell' aukee — Kyyneleeni siellä juoksee. Oi, mene, voisimme jo matkall' olla. En rauhaan pääse, ennenkuin saan jättää nää muurit — päälleni ne lankeevat — Pois työntää mua täältä lähtemään hämärä voima — Mikä tunne on se? Minusta koko tämä talo täyttyy aaveista kalpeist', onttosilmäisistä — En sijaa saa — Ja toisia taas tulee! Vilinä tämä hirvittävä tunkee pois täältä mua, eloss' olevaa!

NEUBRUNN.
Saatatte, neiti, minut tuskaan, kauhuun,
niin etten itsekään nyt tohdi jäädä.
Mä menen, heti kutsun Rosenbergin.

(Poistuu.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

THEKLA.

THEKLA. Hänenpä henkensä se mua kutsuu. Ja uskolliset, jotka hänen eestään kaatuivat kostain, minua ne syyttää halvasta viivynnästä. Hepä eivät eronneet kuolossakaan johtajastaan — ne jäyheät, ja minun pitäis elää! — Ei! Minuakin varten solmieltu on seppele, mi hänen paarejansa nyt koristaa. Mit' elämämme on, jos puuttuu siltä rakkauden loiste? Sen sisällyksetönnä heitän pois. Niin, sinut, armaani, kun löysin, silloin elämä minust' oli elämää! Uus päivä mulle loisti kultainen! Näin unta hetkist' taivaanihanista. — Sä olit ovella sen maailman, johonka luostarista suoraan astuin, valaisi tuhannet sit' auringot; hyvältä enkeliltä näytit, joka lapsuuden satuajast' tulit mua elämän kukkuloille kantamaan. Tunteeni ensimäinen oli silloin taivainen onni. Sinun sydämeesi mun ensimäinen katseheni osui.

(Tätä sanoessaan hän vaipuu mietteisiinsä ja kavahtaa sitten kauhistuneennäköisenä seisomaan.)

— Niin tulee kohtalo ja kourallansa raa'alla, kylmällä se tarttuu kiinni olentoon ystäväni armaaseen ja hevostensa kavioiden alle survaisee hänet — Sepä maailmassa osaksi koituu kaiken ihanan.

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

THEKLA. NEITI NEUBRUNN ynnä TALLIMESTARI.

NEUBRUNN.
Hän tääll' on, neiti, ja hän tekee sen.

THEKLA.
Hankitko meille ratsut, Rosenberg?

TALLIMESTARI.
Ne hankin.

THEKLA.
           Seuraatko myös mukanamme?

TALLIMESTARI.
Maailman loppuun, hyvä neiti.

THEKLA. Etpä palata herttuan luo saata sitten.

TALLIMESTARI.
Jään teidän luoksenne.

THEKLA.
                       Sun palkitsen
ja suljen toisen herran suosioon.
Sa voitko meidät täältä salaa viedä?

TALLIMESTARI.
Voin.

THEKLA.
      Milloinka saan lähteä?

TALLIMESTARI.
                             Nyt heti. —
Ja minne?

THEKLA.
Niin — se sano hälle, Neubrunn!

NEUBRUNN.
Neustadtiin.

TALLIMESTARI.
             Hyvä, lähden matkapuuhiin.

(Poistuu.)

NEUBRUNN.
Ah, äitinne nyt tulee, neiti.

THEKLA.
                              Taivas!

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

THEKLA. NEUBRUNN. HERTTUATAR.

HERTTUATAR.
Se vieras meni, näytät tyynemmältä.

THEKLA.
Niin olen, äiti — Sallikaa mun pian
levolle käydä Neubrunn seuranani.
Lepoa kaipaan.

HERTTUATAR.
               Sitä saatkin, Thekla.
Rauhassa poistun, kun nyt isääs saatan
rauhoittaa.

THEKLA.
Hyvää yötä, rakas äiti!

    (Hän lankee äidilleen kaulaan ja syleilee
    häntä suuresti liikutettuna.)

HERTTUATAR.
Et vielä tyyni ole, tyttäreni.
Niin vapiset ja sydän kovin tykkii
omaani vasten.

THEKLA. Uni kyllä sen tyynnyttää — Hyvää yötä, armas äiti!

(Kun hän irroittuu äitinsä sylistä, laskeutuu esirippu.)

VIIDES NÄYTÖS.

Buttlerin huone.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

BUTTLER. MAJURI GERALDIN.

BUTTLER. Valitkaa kaksitoista rakuunata, reipasta, niille peitset, ei näät lainkaan saa ampua — Ja viereen ruokasalin ne kätkekää ja jälkiruuan tullen hyökätkää sisään sekä huutakaa: ken keisarin on miehiä? — Mä pöydän lyön kumoon — silloin käykää niiden kimppuun, molemmat[137] lävistäkää! Tarkkaan linna lukitaan, vartioidaan, ettei tästä saa vihiäkään ruhtinas. Nyt menkää — Saivatko teiltä käskyn tänne tulla kapteenit Deveroux ja Macdonald?

GERALDIN.
Tääll' ovat heti.

(Poistuu.)

BUTTLER. Asiaa ei suinkaan lykätä tohdi. Hänen puoltaan pitää kaupunkilaisetkin[138] — Mi hurmahenki vallannut lienee koko kaupungin! Ne herttuata rauhanruhtinaaksi ja uuden kulta-ajan tuojaks uskoo. Neuvosto aseita on jakanut; on vahtipalvelukseen herttualle jo sata tarjokasta. Meill' on tarpeen nyt kiire, sillä meitä uhkaavat sisäiset sekä ulkoviholliset.

TOINEN KOHTAUS.

BUTTLER. KAPTEENIT DEVEROUX ja MACDONALD.

MACDONALD.
Kenraali, kutsuit.

DEVEROUX.
                   Mik' on tunnussana?

BUTTLER.
Eläköön keisari!

MACDONALD ja DEVEROUX (astahtavat taapäin).
                 Sä mitä sanot?

BUTTLER.
Eläköön. Itävallan suku!

DEVEROUX. Eikös vannottu alttiutta Friedlandille?

MACDONALD.
Hänenhän suojakseen kai meidät tuotiin?

BUTTLER.
Meidätkö suojelemaan kavaltajaa?

DEVEROUX.
Otithan meidät palvelemaan häntä.

MACDONALD.
Ja hänen kanssaan tulit Egeriin.

BUTTLER.
Varmemmin tuottaakseni hälle tuhon.

DEVEROUX.
Vai niin!

MACDONALD.
          Se toist' on.

BUTTLER (Deveroux'lle). Kurja! Vähäll' luovut velvollisuudestasi, lipustasi!

DEVEROUX. No piru vieköön! Teinhän sinun laillas; jos sin' oot lurjus, mietin, miks' en minä?

MACDONALD.
Me emme mieti. Sinulle se kuuluu!
Kenraali olet, sinä komennat,
me seuraamme, vie vaikka helvettiin.

BUTTLER (sopuisasti).
Toisemme tunnemmehan.

MACDONALD.
                      Niinpä luulen.

DEVEROUX. Olemme onnettaren sotureita, olemme sen, ken enin tarjoo.

MACDONALD.
                              Aivan.

BUTTLER. Nyt kunniallisina sotureina tulette pysymään.

DEVEROUX.
                  Niin mielellämme.

BUTTLER.
Ja onnen tulette te saavuttamaan.

MACDONALD.
Sen parempi.

BUTTLER.
             Siis kuulkaa!

MOLEMMAT.
                           Kuuntelemme.

BUTTLER. On käsky keisarin: on vangittava hengissä taikka hengetönnä Friedland.

DEVEROUX.
Niin kirjeess' on.

MACDONALD.
                   Niin, vaikka hengetönnä.

BUTTLER. Ja ken sen tekee, sitä odottaa rahana, tiluksina runsas palkka.

DEVEROUX. Hyvältä soipi. Hyvält' aina sana soi sieltäpäin. Niin! Tiedämme jo sen! Kultaiset armovitjat kukaties, tai hevoskoni,[139] pergamentti.[140] — Maksaa paremmin Friedland.

MACDONALD.
                    Hän on suurenmoinen.

BUTTLER.
Hävinnyt mies. Sen onnentähti laski.

MACDONALD.
Varmaanko?

BUTTLER.
           Minä sanon.

DEVEROUX. Mennytkö on hänen onnensa?

BUTTLER.
                  On ainaiseksi.
Hän köyhä on kuin mekin.

MACDONALD.
                         Niinkö köyhä?

DEVEROUX.
Siis, Macdonald, on hänest' eroominen.

BUTTLER. Kakskymmentuhantinen joukko on jo eronnut. On meidän, maanmies, enemmän tehtävä. Niin, meidän on nyt surmattava hänet.

(Molemmat astahtavat taapäin.)

MOLEMMAT.
                      Surmattava!

BUTTLER. Niin, surmattava on. — Ja siihen olen valinnut teidät.

MOLEMMAT.
                 Meidätkö?

BUTTLER. Niin, teidät, kapteenit Deveroux ja Macdonald.

DEVEROUX (oltuaan hetkisen vaiti).
Valitkaa toinen!

MACDONALD.
                 Toinen valitkaa!

BUTTLER (Deveroux'lle). Pelkäätkö, arkailija? Tunnollasi jo kolmekymmentä on vainajata —

DEVEROUX.
Päällikköön kajota — se arveluttaa!

MACDONALD.
Valamme, sekin meitä häneen sitoo.

BUTTLER.
Se side murtui hänen petokseensa.

DEVEROUX.
Kenraali, tää on liian kauheaa.

MACDONALD.
Niin, se on totta! Meill' on omatunto.

DEVEROUX. Jos päällikkö hän ei ois, joka meitä on kuriin, arvonantoon totuttanut.

BUTTLER.
Siis sekö esteenä?

DEVEROUX. Niin! Jonkun toisen, vaikk' oman poikanikin, lävistäisin, jos keisarini palvelus niin vaatii — vaan sotilaana tappaa päällikkönsä, se meist' on synti, rikos, josta päästää ei saata ainoakaan rippimunkki.

BUTTLER.
Min' olen paavisi ja syntis kuittaan.
No päättäkää!

DEVEROUX (seisoo epäröiden).
              Ei sovi.

MACDONALD.
                       Ei, ei sovi.

BUTTLER.
No — lähettäkää mulle — Pestalutz!

DEVEROUX (säpsähtää).
Ah, Pestalutz — hm!

MACDONALD.
                     Miksi tahdot häntä?

BUTTLER.
Jos teistä työ on halpa, kyll' on muita —

DEVEROUX.
Jos täytyy hänen kuolla, voimmehan
palkinnon yhtä hyvin saada mekin. —
Vai mitä, veli Macdonald?

MACDONALD. Niin, jos on hänen kuoltava ja muu ei auta, en Pestalutzin salli sitä tehdä.

DEVEROUX (vähän arveltuaan).
Milloinka hänet surmataan?

BUTTLER. Tän' yönä; on huomenna näät täällä ruotsalaiset.

DEVEROUX.
Kenraali, vastaatko mun teostani?

BUTTLER.
Kaikesta.

DEVEROUX.
          Niinkö tahtoo keisarikin?
Tahtooko suoraan? Joskus rangaistaan
murhaajaa, vaikka mieluinen on murha.

BUTTLER.
On käsky: hengissä tai hengetönnä.
Ja hengissä ei voida, näätte itse —

DEVEROUX. Siis kuolleena! Niin — kuolleena — Vaan kuinka käsiksi häneen voidaan päästä? Onhan kaupunki täynnä Terzkyn sotilaita.

MACDONALD.
Ja sitten viel' on Terzky sekä Illo —

BUTTLEE.
Tietysti heistä juuri aloitetaan.

DEVEROUX.
Myös heidät surmataanko?

BUTTLER.
                         Heidät ensin.

MACDONALD.
Verinen ilta tulee, Deveroux.

DEVEROUX.
Ja kelle työks sen uskot? Usko mulle!

BUTTLER. Majuri Geraldin saa tehdä sen. On tänään laskiainen, pidetään linnassa syömingit ja niissä heihin käsiksi käydään, heidät lävistetään — mukana ovat Pestalutz ja Lesley —

DEVEROUX. Kenraali, sinä siit' et välittäne — suo mun ja Geraldinin vaihtaa toimet.

BUTTLER.
Vähemmän vaaraa sull' on herttuasta.

DEVEROUX. Vaaraako! Perhana! Mit' aatteletkaan minusta? Minä miekkaa herttuan en pelkääkään, vaan hänen katsettansa.

BUTTLER.
Kuink' katse tuo vois sua vahingoittaa?

DEVEROUX. Tiedäthän, hiis vie, etten pelkur' ole. Mutt' siit' on viikko vain, kun herttualta mä kaksikymmentä sain kultarahaa, niill' ostaakseni takin lämpöisen, jok' ylläni on ja jos hän mun näkee nyt peitsineni, katsoo takkiin — kas — niin — En, hiis vie, ole pelkur' ensinkään.

BUTTLER. Lämpöisen takkisi sait herttualta ja sinä, köyhä raukka, epäröit senvuoksi lyödä häntä kuoliaaksi. Vaan hälle lämpöisemmän keisar' antoi, nimittäin vaipan ruhtinaallisen. Kuink' kiittää hän? — Hän pettää, kapinoi.

DEVEROUX.
On totta. Piru vieköön kiitolliset!
Niin — minä — surmaan hänet.

BUTTLER. Ja jos tahdot tyynnyttää tuntoasi, riisu takki; niin saatat reippain mielin täyttää työn.

MACDONALD.
Niin! Mutta tässä vielä arveluttaa —

BUTTLER.
Mikäpä arveluttaa, Macdonald?

MACDONALD.
Mit' auttaa meitä aseet häntä vastaan?
Haavoittaa hänt' ei saata, hän on kova.

BUTTLER (pystyyn kavahtaen).
Mitenkä voi hän —

MACDONALD.
                   Luodit, iskut kestää!
On hornan taito hänet kovettanut;
läpäisemätön ruumis häll' on, tiedä.

DEVEROUX. Niin! Ingolstadtiss' oli myöskin moinen, ruumiiltaan teräskova; hänet täytyi lopulta pyssynperill' lopettaa.

MACDONALD.
Kuulkaapas, mitä aion!

DEVEROUX.
                       Sano!

MACDONALD. Tääll' on dominikaaniveli luostarissa, mun kansalaisiani, hän saa kastaa vihittyyn veteen aseeni ja niille lukea siunauksen voimakkaan; taikuutta vastaan varmasti se auttaa.

BUTTLER. Tee siten, Macdonald! Vaan menkää nyt! Valitkaa rykmentistä vahvaa miestä noin kaksi-, kolmekymmentä, ja tehkööt ne valan keisarille — Yksitoista kun lyönyt on — kun ensimäiset vahdit on menneet, viekää heidät aivan hiljaa talolle — Lähell' olen minä silloin.

DEVEROUX. Mitenkä päästään henkivartijoista, vahdissa jotka sisäpihass' ovat?

BUTTLER. Selvillä mull' on siellä joka soppi. Vien teidät erään takaportin kautta, jot' yksi mies vain puolustaa. Mun sallii mun arvoni ja toimeni jok' aika tavata herttuaa. Käyn edellänne, lävistän kurkun henkivartijalta tikarin iskulla ja tienne raivaan.

DEVEROUX. Vaan kun on sisään tultu, kuinka päästään huoneeseen, jossa nukkuu ruhtinas, niin ettei hoviväki herää, huuda? Hänellä saattue näät tääll' on suuri.

BUTTLER. Ne talon oikeassa päässä on; hän rauhaa tahtoo, vasemmass' on yksin.

DEVEROUX. Kun kaikk' ois ohi, Macdonald — Niin tuntuu oudolta minusta, sen piru tietää.

MACDONALD.
Niin minustakin. Hän on liian suuri.
Ja konnapariks meidät katsotaan.

BUTTLER. Loistossa, kunniassa ollen voitte tyhjäksi arvostella joukon huudot.

DEVEROUX.
Jos vain sen kunnian niin varmaan saa.

BUTTLER. Huoletta olkaa! Ferdinandin päähän te pelastitte kruunun. Suur' on palkka.

DEVEROUX.
Aikooko kukistaa hän keisarin?

BUTTLER.
Niin aikoo! Kruunun, hengen hältä viedä!

DEVEROUX. Siis hänet mestattaisiin, jos me vain hengissä hänet Wieniin puuhaisimme?

BUTTLER.
Ei välttää vois hän sitä kohtaloa.

DEVEROUX. Nyt tule, Macdonald! Hän päällikkönä soturinkäsiin kuolkoon kunnialla!

(He poistuvat.)

KOLMAS KOHTAUS.

Sali ja sen takana kauas taustalle etääntyvä käytävä. WALLENSTEIN istuu pöydän ääressä. RUOTSALAINEN KAPTEENI seisoo hänen edessään. Pian saapuu KREIVITÄR TERZKY.

WALLENSTEIN. Mun terveiseni viekää herrallenne![141] Iloitsen hänen onnestaan, ja jos en niin suurta iloa teist' osoittane, kuin tämä voitonviesti[142] ansaitsisi, niin olkaa varma: tahto mull' on hyvä, sill' onnemme nyt yhteiseks on tullut. Hyvästi! Kiitos vaivastanne! Aukee huomenna teille linnoituksen portit.

(Ruotsalainen kapteeni poistuu. Wallenstein istuu syviin ajatuksiin vaipuneena, jäykästi katsellen eteensä, pää käden varassa. Kreivitär Terzky astuu huoneeseen ja Wallensteinin huomaamatta seisoo jonkun aikaa hänen edessään. Vihdoin Wallenstein liikahtaa, näkee kreivittären ja paikalla herää todellisuuteen.)

Tuletko Theklan luota? Kuinka voi hän?

KREIVITÄR. Hän tyynempi on keskustelun jälkeen, niin sisko sanoo — Vuoteess' on nyt Thekla.

WALLENSTEIN.
Tuskansa lauhtuu. Hän käy itkemään.

KREIVITÄR. Et, veljenikään, ole ennelläsi. Sun iloisemmaks uskoin tulevan voitosta. Ole luja! Tue meitä, olethan valomme ja aurinkomme!

WALLENSTEIN.
Rauhoitu! Minua ei mikään vaivaa —
Vaan miss' on miehes?

KREIVITÄR.
Pidoiss' Illon kanssa.

WALLENSTEIN (nousee seisomaan ja astuu muutamia askelia salin poikki).
On synkkä yö jo — Mene huoneeseesi!

KREIVITÄR.
Oi, älä käske; suo mun luonas olla!

WALLENSTEIN (on astunut ikkunan ääreen). On taivaall' ahkerata liikuntoa, tuulessa tornin viiri lepattaa, kiiruhtaa pilvet, horjuu sirppi kuun, yöss' epävarma valo väräjää. — Ei tähtiryhmää näy! Tuon heikon loisteen, tuon ainoan, luo alas Kassiopeia, ja tuoll' on Jupiter — Vaan nyt sen peittää synkällä mustuudellaan ukonpilvet!

(Vaipuu syviin mietteisiin ja katsoo jäykästi ulos.)

KREIVITÄR (joka häntä surullisena silmäilee, tarttuu hänen käteensä).
Mit' aattelet?

WALLENSTEIN. Ois hyvä mulle nähdä se tähti, elämäni tähti, usein sain kumman voiman sitä katsoissani.

(Äänettömyyttä.)

KREIVITÄR.
Saat taaskin tähtes nähdä.

WALLENSTEIN (on taas käynyt hyvin hajamieliseksi, herää siitä ja käännähtää kreivittäreen päin). Hänetkö[143] nähdä? — Oi, en koskaan!

KREIVITÄR.
                                     Kuinka?

WALLENSTEIN.
On poissa hän — on multaa!

KREIVITÄR.
                            Kuka siis?

WALLENSTEIN. Hän onnen sai. Hält' elonmatka päättyi. Hän vaill' on vastaisuutta, kohtalotar ei hälle kehrää enää juoniaan — elonsa valoss' on ja tasallansa, ei himmeätä kohtaa siihen jäänyt, ei hänen luokseen pyri turmanhetki. Hän jätti toivon, pelon, hän on vapaa vallasta pettävien planeettain — Oi, häll' on hyvä! Vaan ken tietää, mitä tuo meille lähin hetki mustahuntu!

KREIVITÄR.
Max Piccolominista puhut. Kuinka
hän kuoli? Luotas lähti sanantuoja,
kun tulin nyt.
    (Wallenstein käden vihjauksella käskee häntä vaikenemaan.)
               Oi, älä taakses katso!
Kirkkaampiin päiviin eespäin katsokaamme!
Iloitse voitost', unhota sen hinta!
Ei tänään vasta viety ystävääsi;
jättäissään sinut hän jo kuoli sulta.

WALLENSTEIN. Tään iskun kyllä kestän, sillä mitä ei kestäis ihminen! Hän korkeimmasta kuin halvimmasta oppii vieraantumaan, saa voiton hänestä näät hetkein valta. Vaan mitä häness' olen kadottanut, sen tunnen. Elämäni kukka kuihtui, on kylmä, väritön nyt elontanner mun edessäni. Hän näät rinnallani nuoruutenani seisoi, unelmaksi todellisuuden teki mulle, kutoin selvyyteen esineiden tavalliseen kultaiset aamuruskon utuverhot — Ja hänen rakkauden liekissään yleni — sen ma tunsin ihmetellen — matalat elon arkiesineet. — Tästedes vaikka mitä saavutankin, niin kauneus on poissa, se ei palaa, ylempi näät kuin minkäänlainen onni on ystävä, jok' yhdess' samaa tuntein onnemme luo ja osaaottain lisää.

KREIVITÄR. Äl' epäile sä omaa voimaas! Onhan sun sydämesi siksi rikas, että se itse itsensä voi elähdyttää. Rakastat, kiität hänen hyveitänsä, jotk' itse istutit ja kehitit.

WALLENSTEIN (käyden ovella).
Ken meitä häiritsee näin myöhään yöllä? —
Tuo linnanvanhin tänne avaimia.
Nyt poistu, sisko; on jo sydänyö.

KREIVITÄR. Mun tänään vaikea on sinut jättää; ahdistaa mua pelko.

WALLENSTEIN.
                    Pelko! Miksi?

KREIVITÄR. Sä että äkin lähdet tänä yönä, ettemme aamull' enää löydä sua.

WALLENSTEIN.
Kuvitteluita!

KREIVITÄR. Oi, jo kauan ovat vaivanneet mua kolkot aavistukset, ja vaikka torjunkin ne valveillani, niin poveeni ne synkiss' uniss' syöksyy. — Näin sun ja ensimäisen puolisosi[144] toiss'yönä loistopuvuss' atrioivan —?

WALLENSTEIN. Suotuisaenteinen on unes; alkoi mun onneni näät siitä aviosta.

KREIVITÄR. Ja tänään unta näin mä, että etsin sinua huoneestas — Kun astuin sisään, niin silloin huone muuttui Gitschinin karteusiluostariksi, jonka sinä perustit, jonne tahdot hautasikin.

WALLENSTEIN.
Näin haaveilla on muutenkin sun tapas.

KREIVITÄR. Ja etkö usko varoituksen äänen unissa ennustaen puhuvan?

WALLENSTEIN. On semmoisia ääniä — On varmaan! Vaan varoituksiksi en sanois niitä, jotk' ilmoittavat vain mit' ei voi välttää. Aurinko kuvastuuhan ilmakehään nousunsa eellä; suurten kohtaloiden edellä samoin käyvät niiden aaveet, ja tässä päivässä jo kulkee huomen. Mietteihin omituisiin tulen, milloin kuolosta luen Henrik neljännen.[145] Tuo kuningas jo tunsi veitsen aaveen rinnassaan, ennenkuin sen murhamies, Ravaillac, käteens' otti. Eikä hälle Louvressa[146] rauhaa suonut tämä aave, se ulos ajoi; hautajaisilt' tuntui hänestä puolisonsa kruunajaiset,[147] aavistain kuuli hän ne askeleet, Pariisin kaduilla jotk' etsi häntä —

KREIVITÄR.
Sisäinen aavistukses eikö haasta?

WALLENSTEIN.
Ei mitään. Rauhoitu!

KREIVITÄR (synkkiin mietteihin vaipuneena). Ja kerran taas, kun jäljestäsi riensin, juoksit sinä niin pitkää käytävää ja loputonta salien sarjaa — ovet paukkui, ryski — Hengästyin seurasin, mut' enpä voinut saavuttaa sua — Silloin minuun tarttui äkisti kylmä käsi takaapäin, se sinä olit, mua suutelit, ja punapeite painui ylitsemme —

WALLENSTEIN.
Huoneeni seinäin punaverho vain.

KREIVITÄR (häntä katsellen). Jos niiksi tulisi — Jos minä sinut, eloa uhkuin joka tässä seisot —

(Vaipuu itkien Wallensteinin rintaa vasten.)

WALLENSTEIN. Tuon henkipattojulistuksen vuoksi sa olet tuskissas. Ei kirjaimet haavoita eikä käsiä hän löydä.

KREIVITÄR. Vaan käsiä jos löytyis surmaksesi, teen silloin, mitä olen päättänyt — mukana mull' on mistä lohdun saan.[148]

(Poistuu.)

NELJÄS KOHTAUS.

WALLENSTEIN. GORDON. Sitten KAMARIPALVELIJA.

WALLENSTEIN.
Rauhassa onko kaupunki?

GORDON.
                        On kyllä.

WALLENSTEIN. Pauhaava soitto kuuluu, linna on kirkkaasti valaistu. Kell' ilonpito?

GORDON. Pitoja kreivi Terzkylle nyt siellä ja sotamarskille[149] ne pitävät.

WALLENSTEIN (itsekseen). Ne voittoa nyt juhlii. — Tämä suku pöydässä vain voi näyttää iloaan. (Soittaa kelloa. Kamaripalvelija astuu sisään.) Pukuni riisu, tahdon mennä maata. (Ottaa avaimet[150] itselleen.) Vihollisilta turvassa siis ollaan ja varmat ystävät meit' ympäröivät; kaikesta erehdyn, jos kasvot nuo (Gordonia katsellen.) on naamiona teeskentelijän. (Kamaripalvelija on riisunut häneltä viitan, pyörökauluksen ja sotavyön.) No! Mikä putoaa?

KAMARIPALVELIJA.
Kultaiset vitjat ovat katkenneet.

WALLENSTEIN. Jo kauan kestivätkin. Anna tänne! (Vitjoja katsellen.) Se keisarin ol' ensi suosiota. Friaulin sodass'[151] antoi hän ne, oli viel' arkkiherttuana, siitä asti niit' tottumuksest' olen pitänytkin. — Lie taikauskoa se. Niiden tuli niin kauan olla suojakeinonani, kuin niitä pidin luottain niiden voimaan, ja liittää minuun häilyväinen onni, jonk' ensi suosiota olivat — No hyvä! Onneni siis uudistukoon, kun tämä taika nyt on voimaton.

(Kamaripalvelija poistuu vaatteet mukanaan. Wallenstein nousee seisomaan, astuu salin poikki ja jääpi vihdoin mietteissään seisomaan Gordonin eteen.)

Kuink' entisaika mua lähenee! Nään Burgaun hoviss' itseni mä jälleen; siell' oli meillä hovipojantoimi. Useinhan kiistelimme, tarkoitit parasta, olithan myös mielelläsi siveyssaarnaajana, mua toruit, kun luottain rohkeoihin unelmiin tähtäilin määrättömän korkealle, ja kehuit mulle oivaa keskitietä. — Oi, huonoks näyttäytyi viisautes, se varhain teki sinust' elähtäneen ja kurjaan soppeen antaisi sun kuolla, tähteini jalous jos sit' ei estä.

GORDON. Oi ruhtinas! Niin tyynnä rantaan kytkee ruuhensa pienen köyhä kalastaja, kun suuren merilaivan myrsky ruhjoo.

WALLENSTEIN. Oletko, vanha mies, jo satamassa? En minä. Elämäni aalloill' liitää tuoreena, uljaana viel' edelleen nuorekkaan murtumaton rohkeus, ja toivo viel' on jumalattareni. Nuor' on mun henkeni, ja itseäni jos sinuun vertaan, voisin kerskaella kiireisten vuotten voimatonna menneen ylitse ruskeoiden hiusteni.

(Astuu pitkin askelin huoneen poikki ja jääpi seisomaan toiselle puolelle, vastapäätä Gordonia.)

Ken vielä sanoo, että onni pettää? Se uskollinen oli mulle, nosti joukosta minut rakkaasti ja kantoi jumalankäsillänsä voimakkailla minua ylös elon astuimia. Eloni tiet ei ole tavalliset, ei kätenikään viivat.[152] Kuka voisi selittää elämäni ihmismitoin? Nyt näytän syvään suistuneelta, mutta kohoan taaskin; vankka nousuvesi piankin seuraa tätä pakovettä —

GORDON. Muistanpa sentään vanhan sananlaskun: ei päivää pidä kiittää ennen iltaa. En toivoani tahtois perustaa semmoiseen onneen, joka kauan kestää; onnettomuudelle on toivo suotu. Liihottaa pelko kohdall' onnellisen, iäti kohtalon näät horjuu vaaka.

WALLENSTEIN (hymyillen). No entinenpä Gordon haastaa jälleen. — Muuttuuhan kaikki, mikä maallist' on, veronsa[153] vaatii pahat jumalat; pakanakansat vanhat sen jo tiesi, senvuoksi itsellensä valitsivat onnettomuuden vapaaehtoisen kateista jumaluutta lepyttääkseen, ja Tyfon[154] veriset sai ihmisuhrit. (Hetkisen vaiettuaan, vakavasti ja hiljemmin.) Minäkin hälle olen uhrannut — Kaatuihan rakkain ystäväni, kaatui, ja minun oli syy. Ei mulle enää niin paljon iloa tuo mikään onni, kuin tämä isku tuottanut on tuskaa. — Kateus kohtalon on tyydytetty, se hengen hengest' ottaa: rakkaaseen, puhtaaseen päähän salama se sattui, jonk' oli määrä murskaks lyödä minut.

VIIDES KOHTAUS.

EDELLISET. SENI.

WALLENSTEIN.
Senikö tulee? Aivan suunniltaan!
Mik' asia sun tänne tuo näin myöhään?

SENI.
Sun tähtes pelkään, ruhtinas.

WALLENSTEIN.
                              Mit' uutta?

SENI. Pakene ennen päivää! Älä luota sa ruotsalaisiin!

WALLENSTEIN.
                  Mitä mielees sattuu?

SENI (ääntänsä koroittaen).
Äl' luota ruotsalaisiin!

WALLENSTEIN.
                         Mitä siis?

SENI. Äl' odota sa heidän saapumistaan! Kavalat ystäväs sun pian tuhoo; nyt taivaan merkit ovat kauheat, läheltä kiertää sua tuhon verkko.

WALLENSTEIN.
Uneksit, Baptista, sun pelko huumaa.

SENI.
Äl' usko tyhjästä mun pettyvän!
Oi, tule, kiertotähdist' itse lue,
sun että tuhoo väärät ystäväsi.

WALLENSTEIN. Vääristä ystävistä kokonaan onnettomuuteni on alkuisin. Ois neuvo saanut tulla aikaisemmin, en tähtiä nyt kaipaa tähän enää.

SENI. Käy katsomaan! Oi, omiin silmiis luota! Elämän huoneessa[155] on hirmumerkki, läheinen vihollinen[156] tähtes loisteen takana vaanii — Kuule varoitusta! Äl' yhdy noihin pakanoihin, jotka sotivat pyhää kirkkoamme vastaan!

WALLENSTEIN (hymyillen).
Kaikuuko ennuslause sieltäpäin? —
Niin! Nytpä muistan — Tästä ruotsalaisten
liitosta pitänyt et ole koskaan —
Käy maata! Niitä merkkejä en pelkää.

GORDON (näiden puheiden ankarasti järkyttämänä kääntyy
Wallensteinin puoleen).
Oi valtaruhtinas! Ma saanko haastaa?
Myös halvan sana saattaa hyödyks olla.

WALLENSTEIN.
Vapaasti puhu!

GORDON. Ruhtinas! Mut jospa ei tämä oiskaan turha kauhukuva, kaitselmus jospa teitä pelastaakseen ihmeellisesti käyttäis tätä suuta!

WALLENSTEIN.
Kuumeessa puhutte nyt kumpainenkin.
Tuhonko mulle toisi ruotsalaiset?
Liittooni pyrkivät he eduksensa.

GORDON. Jos sentään juuri ruotsalaisten tulo — jos juuri se nyt tuhon jouduttaisi päätänne luottavaista kohti — (heittäytyen maahan hänen eteensä) Vielä on aika, ruhtinas —

SENI (polvistuu).
                     Oi, kuule häntä!

WALLENSTEIN.
On aika; mihin? Nouskaa, tahdon.

GORDON (nousee seisoalleen). Viel' on etäällä Reinin-kreivi. Käskekää — ja tähän linnoitukseen hän ei pääse. Jos tahtoo piirittää, niin koittakoon! Sanonpa: ennen eessä näiden vallein hän joukkoinensa joutuu perikatoon, kuin povessamme uupuu urhokkuus. Hän nähköön, mihin pystyy sankarparvi, jot' innostuttaa sankarjohtajansa vakaasti ryhtyin syytään sovittamaan. Se keisaria liikuttais, hän leppyis, mielellään näät hän taipuu lempeäksi, ja Friedland katuvana palatessaan suuremman suosion on hältä saava kuin saanut ois hän koskaan luopumatta.

WALLENSTEIN (katselee häntä kummastellen ja hämmästyneenä sekä on jonkun aikaa vaiti, osoittaen voimakasta sisällistä liikutusta). Oi Gordon — kiihko johtaa teitä kauas, nuoruudenystäväll' on lupa siihen. — On verta juossut, Gordon. Koskaan mulle ei keisar' anteeks anna. Hän jos voisi, niin anteeksantoonsa en suostuis minä. Jos tiennyt oisin, kuink' on käynyt, että rakkaimman ystävän se mulle maksais, ja näin jos puhunut ois sydämeni — olisin kenties arvellut — tai kenties en olisikaan — Turhaa surku nyt! On alku vakava, ei tyhjään pääty. Siis menköön kaikki vaan nyt menoaan!

(Astuen ikkunan ääreen.)

Kas, yö jo on, jo hiljaa linnass' ovat —
Kamaripalvelija, näytä tulta!

(Kamaripalvelija, joka sillävälin on hiljaa astunut huoneeseen ja ilmeisen osanottavaisena seisonut taampana, astuu mieli kuohuksissa esille ja heittäytyy herttuan jalkoihin.)

Sinäkin? Tiedän kyllä, miksi sinä sovintoon toivot mun ja keisarin. Tuo ihmisparka! Häll' on Kärntenissä maatilkku, ja hän pelkää, että sen ne vie, kun hän on minun tykönäni. Olenko liian köyhä korvaamaan, min palvelijat menettää? No! Ketään en minä tahdo pakottaa. Jos luulet mun onneni jo menneen, jätä minut! Viimeisen kerran vaatteeni nyt riisu ja sitten liittyä saat keisariisi — No, Gordon, hyvää yötä! Nyt pitkään aion maata, sillä suuri on ollut viime päiväin tuska. Älkööt minua liian varhain herättäkö!

(Poistuu. Kamaripalvelija näyttää tulta. Seni seuraa. Gordon jää pimeään seisomaan, katseillaan seuraten herttuaa, kunnes tämä on kadonnut käytävän päähän; sitten hän ilmeillään osoittaa tuskaansa ja murheen vallassa nojautuu erästä pylvästä vasten.)

KUUDES KOHTAUS.

GORDON. BUTTLER, alussa näyttämön takana.

BUTTLER.
Täss' seiskaa hiljaa, kunnes annan merkin!

GORDON (kavahtaa pystyyn).
Hän on se, murhaajia tuo jo.

BUTTLER. Valot on poissa. Syvää unta nukkuu kaikki.

GORDON.
Mihinkä ryhdyn? Häntä pelastamaan?
Mä hälytänkö talon sekä vahdit?

BUTTLER (tulee näkyviin taustalta). On käytävässä valoa. Tie selvä nyt ruhtinaan on makuusuojaan.

GORDON. Mutta valani eikö rikkoudu, jonka tein keisarille? Jos hän pakoon pääsee, lisäämään vihollisen voimaa, eikö minulle koidu hirmuseuraukset?

BUTTLER (hiukan lähemmä tullen).
Vait! Kuule! Kuka haastaa?

GORDON. Ah, on sentään parempi niin, saa ratkaista sen taivas. Minäkö voisinkaan niin suurta tehdä? En minä ole hänen surmaajansa, jos kaatuu hän; vaan jos hän pelastuisi, työ minun ois ja raskaat seuraukset.

BUTTLER (esille astuen).
Tuon äänen tunnen.

GORDON.
                  Buttler!

BUTTLER.
                           Se on Gordon.
Mit' etsitte te täältä? Näinkö myöhään
tyköä herttuan te tulla saitte?

GORDON.
Siteessä kätenne on?

BUTTLER.
                     Siin' on haava.
Se Illo taisteli kuin hurja, kunnes
iskimme hänet maahan —

GORDON (kauhun vallassa).
                        Ne on kuolleet!

BUTTLER.
Niin kävi. — Vuoteess' onko hän?

GORDON.
                                  Ah Buttler!

BUTTLER (tiukaten).
No onko? Tämä työ ei salass' säily.

GORDON.
Hänt' ei saa tappaa. Te sit' älkää tehkö!
Ei teidän kättänne nyt taivas käske.
Se saihan haavan.

BUTTLER. Eipä tarvitakaan nyt minun kättäni.

GORDON.
                   On syylliset
jo kuolleet, oikeus on tyydytetty.
Voi nämä uhrit sen jo sovittaa.

(Kamaripalvelija tulee käytävää pitkin, sormi suulla käskien äänettömyyteen.)

Hän nukkuu. Säästettäköön pyhää unta!

BUTTLER.
Valveillaan saa hän kuolla.[157]

(Tahtoo mennä.)

GORDON. Sydämensä, ah, maallisiss' on vielä, eikä hän viel' ole valmis käymään Luojan eteen.

BUTTLER.
Armahtaa Luoja!

(Tahtoo mennä.)

GORDON (pidättää häntä).
                Yö vain hälle suokaa!

BUTTLER.
Voi lähin hetki antaa meidät ilmi.

(Tahtoo pois.)

GORDON (pidättää häntä).
Vain yks' hetki!

BUTTLER.
                 Minut päästäkää!
Mit' auttaa häntä lyhyt lykkäys?

GORDON. Oi, aik' on jumala, jok' ihmeit' tekee! Yhdessä hetkessä voi hietajyvät[158] tuhannet juosta, liikkuu yhtä joutuin aatokset ihmisen. Vain yksi hetki! Kentiesi muuttuu teidän sydämenne, tai hänen — Saattaa tulla tieto — taikka taivaasta onnen seikka ratkaisten, pelastain — Oi, mit' yksi hetki voikin!

BUTTLER. Te muistutatte mulle, kuinka kalliit minuutit ovat.

(Polkee jalkaansa lattiaan.[159])

SEITSEMÄS KOHTAUS.

    MACDONALD ja DEVEROUX astuvat esiin pertuskamiehiä
    mukanaan. Sitten KAMARIPALVELIJA. EDELLISET.

GORDON (heittäytyen Buttlerin ja toisten väliin).
              Julmuri, et saa!
Ruumiini yli vasta pääset, sillä
en tahdo nähdä sitä hirmutyötä.

BUTTLER (työntäen hänet tieltään).
Höperö ukko!

(Etäältä kuuluu torventoitotusta.)

MACDONALD ja DEVEROUX.
            Ruotsalaisten torvet!
Siis he jo porteill' ovat! Rientäkäämme!

GORDON.
Jumala!

BUTTLER.
        Paikallenne, linnanvanhin![160]

(Gordon syöksyy ulos.)

KAMARIPALVELIJA (kiiruhtaa huoneeseen).
Pois melu! Hiljaa, herttua nyt nukkuu!

DEVEROUX (kovalla, kauhistavalla äänellä).
Nyt, ystävä, on juuri melun aika!

KAMARIPALVELIJA (ruveten huutamaan).
Apua! Murhaajia!

BUTTLER.
                Surmaa hänet!

KAMARIPALVELIJA (Deveroux'n lävistämänä suistuen käytävän suulle).
Oi Jeesus Maria!

BUTTLER.
                 Nyt murskaks ovet!

(Menevät ruumiin yli käytävään. Kuullaan kahden oven taampana kaatuvan — Kumeita ääniä — aseidenkalsketta — sitten äkkiä syvä hiljaisuus.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

KREIVITÄR TERZKY.

KREIVITÄR TERZKY (kynttilä kädessä). On Theklan makuuhuone tyhjä. Missä hän lie — ja Neubrunn, joka hänen luokseen jäi valvomaan —? Hän paennutko lie? Minnekä lieneekään hän paennut? On jälkeen riennettävä, kaikki on liikkeelle pantava. Tää kauhuviesti mitenkä herttuaan on vaikuttava! Kun mieheni vaan oisi saapunut pidoista takaisin jo! Valvookohan nyt herttua? Niin tuntui, kuin ois täällä puheltu, kävelty. Käyn kuuntelemaan ovelle tuonne. Ken se? Nyt se rientää portaita tänne ylös.

YHDEKSÄS KOHTAUS.

KREIVITÄR. GORDON. Sitten BUTTLER.

GORDON (kiireissään, hengästyneenä syöksyen huoneeseen). Erehdys — ei ruotsalaisia ne ole. Älkää te pitemmälle menkö — Buttler — Luoja! Miss' on hän? (Samassa kun hän huomaa kreivittären.) Ilmoittakaa, kreivitär —

KREIVITÄR. Linnasta tuletteko? Missä on mun mieheni?

GORDON (kauhistuneena). Oi, miehenne! Ei pidä kysyä sitä! Menkää huoneeseen —

(Tahtoo poistua.)

KREIVITÄR (pidättää häntä).
En ennen kuin te mulle ilmaisette —

GORDON (mitä hartaimmin pyytäen).
Maailma riippuu tästä hetkestä!
Jumalan tähden, menkää — Sillävälin
kun puhumme — oi, taivas!
    (Kovasti huutaen.)
                           Buttler! Buttler!

KREIVITÄR.
Hän sekä mieheni he linnass' ovat.

(Buttler tulee käytävässä.)

GORDON (joka huomaa Buttlerin). On erehdytty — Eivät ruotsalaiset, vaan — keisarilliset ne ovat tulleet — Kenraaliluutnantti[161] mun käski tänne — hän itse tääll' on heti — Pitemmälle hän kieltää menemästä —

BUTTLER.
                         Tuli myöhään.

GORDON (heittäytyy seinää vasten).
Oi Luoja laupias!

KREIVITÄR (aavistusten vallassa).
                  Mi' myöhäist' on jo?
Ken itse tääll' on heti? Egeriin
Octavioko tullut? Kavallusta!
Miss' on nyt herttua?

(Kiiruhtaa käytävään.)

KYMMENES KOHTAUS.

    EDELLISET. SENI. Sitten PORMESTARI. HOVIPOIKA.
    KAMARIROUVA. PALVELIJOITA juoksee kauhun vallassa
    näyttämön poikki.

SENI (joka kovin kauhistuneen näköisenä tulee käytävästä). Oi verityötä hirmuista!

KREIVITÄR.
           Mit' on, Seni, tapahtunut?

HOVIPOIKA (tullen esiin).
Oi kauhistava näky!

(Palvelijoita soihtu kädessä.)

KREIVITÄR.
                    Mitä on se?
Jumalan tähden!

SENI.
                Kysyttekö vielä?
Huoneessaan ruhtinas on surmattuna,
miehenne linnassa on lävistetty.

(Kreivitär jää kauhun hyytämänä seisomaan.)

KAMARIROUVA (rientää huoneeseen).
Apua herttuattarelle!

PORMESTARI (tulee kauhuissaan). Mikä valitus tästä talost' unen häätää?

GORDON.
Sai talonne nyt ikikirouksen!
Surmansa tääll' on saanut ruhtinas.

PORMESTARI.
Varjelkoon siitä Luoja!

(Syöksyy ulos.)

ENSIMÄINEN PALVELIJA.
                       Paetkaa!
Ne surmaa meidät kaikki!

TOINEN PALVELIJA (kantaen hopea-astioita[162]).
                         Tästä ulos!
On alakäytävät jo miehitetty.

(Näyttämön takaa huudetaan.)

Kenraaliluutnantille tehkää tilaa!

(Tätä sanottaissa herää kreivitär kauhunkankeudestaan, tointuu ja nopeasti poistuu.)

(Näyttämön takaa.)

Portille vahdit! Kansa takaisin!

YHDESTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET, mutta ei kreivitärtä. OCTAVIO PICCOLOMINI astuu huoneeseen seurue mukanaan. DEVEROUX ja MACDONALD tulevat samalla taustalla pertuskamiesten kanssa. Wallensteinin ruumista kannetaan punaisessa peitteessä[163] taustan puolta näyttämön poikki.

OCTAVIO (joutuisasti astuen sisään). Ei niin saa käydä? Mahdotonta! En sit' uskoa voi! Buttler! Gordon!

GORDON (vastaamatta viittaa kädellään taustalle päin.
Octavio katsoo sinne ja seisoo kauhun valtaamana).

DEVEROUX (Buttlerille). Täss' on kultainen talja,[164] ruhtinaan myös miekka!

MACDONALD.
Käskette ehkä, että kanslian[165] —

BUTTLER (Octaviota osoittaen).
Vain häll' on valta käskyjä nyt jakaa.

    (Deveroux ja Macdonald astuvat kunnioittavasti taapäin;
    kaikki poistuvat hiljaa, niin että ainoastaan Buttler,
    Octavio ja Gordon jäävät näyttämölle.)

OCTAVIO (Buttlerin puoleen kääntyneenä).
Tätäkö tarkoitit, kun erosimme?
Vanhurskas Luoja! Käteni mä nostan:
en syypää ole tähän hirmutekoon.

BUTTLER. On teillä käsi puhdas. Käytittehän te minun kättäni.

OCTAVIO. Sa halpamainen! Pitikö sinun keisarisi käsky niin väärinkäyttää, julma salamurha tuon pyhän nimen syyksi vierittää?

BUTTLER (levollisena).
Vain keisarinhan tuomion mä täytin.

OCTAVIO. Oi kuningasten kirous, jok' antaa elämän julman heidän sanoilleen ja kytkee katoaviin ajatuksiin paikalla teon, jot' ei tyhjäks saada! Pitikö totella niin heti? Miks et armolliselle[166] armahtamis-aikaa sa suonut? Enkel' ihmisten on aika — päätöksen äkkitäytäntöhän sopii vain muuttumattomalle Jumalalle!

BUTTLER. Soimaatte mua! Miksi! Mitä rikoin? Tein hyvin, vapautin hirmuisesta vihollisesta tämän valtakunnan ja teostani vaadin palkintoa. Töillämme, teidän sekä minun, on vain tämä erotus: te teroititte sen nuolen, jonka minä lennätin. Kylvitte verta, pelästytte nyt, kun tuli verisato. Mutta minä ain' olen tiennyt, mitä olen tehnyt, ja siks en säiky seurauksiakaan. Mukaani muuten oisko asiaa? Paikalla lähden Wieniin laskemaan verisen miekkani mun keisarini istuimen eteen, vuottain suosiota, jommoista nopsa, tarkka kuuliaisuus voi oiva tuomarilta vaatiakin.

(Poistuu.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

    EDELLISET, mutta ei Buttleria. KREIVITÄR TERZKY
    astuu esiin kalpeana ja oudonnäköisenä. Hänen
    puhelunsa on heikkoa ja verkkaisaa, kiihkotonta.

OCTAVIO (mennen kreivitärtä vastaan).
Oi kreivitär, näin pitkällekö tultiin?
Tää seuraust' ol' onnettomain tekoin.

KREIVITÄR. Vain teidän työnne hedelmiä — Kuollut on herttua ja mieheni; jo on myös herttuatar liki loppuansa ja siskontyttäreni kadoksissa. Tää kunnian ja loiston huone on nyt autio, ja kaikkein porttein kautta pois syöksyy kauhistunut hoviväki. Min' olen viimeinen, sen lukitsin; täss' saatte avaimet.

OCTAVIO (suuren tuskan vallassa). Oi, kreivitär, minunkin huoneeni on autiona!

KREIVITÄR. Ket' uhkaa vielä surma, kidutus? On kuollut ruhtinas, voi tyytyväinen kostoonsa keisar' olla. Pyydän, että sais vanhat palvelijat armon, jott' ei myös heidän uskollista rakkauttaan tultaisi rikoksena pitämään! Ei voinut veljeni[167] heit' ajatella, kun kohtalo löi hänet yllättäin.

OCTAVIO. Ei sanaa pahoinpitelystä eikä kostosta, kreivitär! On raskas syy raskaasti rangaistu, on sovitettu nyt keisari, ei siirry tyttärelle isältään muu kuin ansio ja maine. Ja keisarinna pitää kunniassa onnettomuuttanne ja osaa ottain sylinsä äidillisen teille avaa. Ei pelkoa siis enää! Luottakaa, turvatkaa armoon keisarilliseen!

KREIVITÄR (katse taivasta kohti). Suuremman herran armoon turvaudun — Minnekä hautansa saa ruhtinas? Lepäähän kreivitärkin Wallenstein karteusiluostarissa, jonka on miehensä perustanut Gitschiniin; ja tämä aina tahtoi, kiitollisna onnensa perustajaa muistellen, hautansa saada hänen rinnallensa. Oi, sinne suokaa hälle hautapaikka! Ja miehenikin jäännöksille pyydän ma samaa suosiota. Keisar' onhan linnaimme herra,[168] meille suotakoon vain hauta viereen esivanhempaimme.

OCTAVIO.
Te vapisette — Olette niin kalvas!
Oi, mitä tarkoitatte,[169] kreivitär?

KREIVITÄR (ponnistaa viimeiset voimansa ja puhuu eloisasti ja ylevämielisesti). Te arvokkaammin minust' aattelette, kuin että uskoisitte minun jäävän sukuni sorruttua elämään. Me emme mielestämme olleet halvat kuninkaankruunuakin tavoittamaan — Ei ollut käyvä niin — Vaan mepä sentään ajattelemme kuninkaallisesti: parempi meist' on vapaa, uljas kuolo, kuin elämä ois vailla kunniata. — Niin, otin myrkkyä — —

OCTAVIO.
                         Oi, auttakaa!

KREIVITÄR. Se myöhäist' on. Kun silmänräpäys on mennyt, täyttyy minun kohtaloni.

GORDON.
Oi murhan, kauhun huone!

(Pikalähetti tulee tuoden kirjettä.)

GORDON (astuu häntä vastaan).
                         Mitä on?
Ah, keisarillinen on leima.

    (Luettuaan päällekirjoituksen hän katse
    moittivana[170] antaa kirjeen Octaviolle.)

                            Tämä
on ruhtinaalle Piccolominille.

    (Octavio pelästyy ja katsoo tuskan vallassa
    taivaaseen päin. Esirippu laskeutuu.)

(Poistuu.)

Loppu.

SELITYKSIÄ.

(Suomentajan kirjoittamat, etupäässä tohtori Albert Zipperin saksankielisen selitysteoksen nojalla.)

[1] karttoja — tähtitaivaankarttoja.

[2] neljänneskaaria — tähtien korkeuden määräämistä varten laadittuja, metallista tehtyjä kojeita, n.s. kvadrantteja (latinan 'quadrans' = neljännes).

[3] seitsemän … kiertotähdenkuvaa — Ptolemaioksen järjestelmän mukaan kuuluivat kiertotähtiin Saturnus, Mars, Venus, Mercurius, Jupiter, kuu ja aurinko. Maata pidettiin maailmankaikkeuden keskuksena.

[4] kolmen suuren — Jupiterin, Venuksen ja Marsin. (Jupiter oli muinaisroomalaisten ylijumala, Venus rakkauden ja Mars sodan jumala.)

[5] suora-, oikokulma-asennostaan — s.o. 90 ja 180 asteen etäisyydestä.

[6] mun tähtiäni — Wallensteinille onneatuottavia Jupiteria ja Venusta.

[7] in cadente domo — "kaatuvassa huoneessa". Niistä 12 huoneesta, joihin tähdistäennustajat jakoivat taivaankannen (kts. I osan "Selityksiä", 97), oli neljä "kaatuvaa", ja niihin joutuneet tähdet katsottiin ihmiskohtaloihin nähden tehonsa menettäneiksi.

[8] maan povessa — Kts. I osan "Selityksiä", 94.

[9] ja poistuu — Alkuteoksesta on tämä huomautus epähuomiosta jäänyt pois. (Kts. toht. Zipperin selit.)

[10] Hän — Sesina. Kts. I osan "Selityksiä", 84.

[11] hän — Wallenstein.

[12] lankos — Terzky.

[13] konsa tapahtuu tuo suuri maanjäristys — kun julkaistaan Wallensteinin eronsaanti.

[14] Rykmentit eivät tahdo Flanderiin, sain niiltä kirjelmän — Vrt. I osa, muist. 63.

[15] Kutsutaanko hänet — ruotsalaisten lähetti.

[16] Riistitte minult' amiraalinhatun — amiraalinarvon merkin. Kun Wallenstein oli 1628 valloittanut Pommerin, nimitti keisari hänet amiraaliksi eli "keisarillisen laivaston sekä valtameren ja Baltianmeren kenraaliksi". Wallensteinin suunnittelemat Itämeren valtaamisaikeet jäivät kuitenkin laivaston puutteen ja ruotsalaisten väliintulon vuoksi toteutumatta. Stralsundin piirityksen epäonnistuminen oli näiden Wallensteinin suunnitelmien tyhjiinmenon alkuna.

[17] Kruununpa — Böömin kuninkaankruunun.

[18] Päämiehenne — Akseli Oxenstjerna.

[19] suuri vainaa — Kustaa Aadolf.

[20] Hän voi niin sanoa — Kustaa Aadolfin lausumana tämä ei ollut tyhjää korupuhetta; sillä hän ei ainoastaan ollut hallitsija, vaan hän myös osasi hallita.

[21] toiseksi Attilaksi, Pyrrhokseksi — Wallenstein verrataan tässä "Jumalan vitsaksi" sanottuun hunnien kuninkaaseen, joka hävitti ja kauhistutti koko Eurooppaa, sekä uljaaseen, sotataitoiseen Epeiroksen kuninkaaseen.

[22] kahdesta herrast' — hallitsijastaan ja Jumalasta.

[23] Reinin-kreivi — Kts. I osan "Selityksiä", 99.

[24] rajamaan — Pommerin.

[25] vanhan puolen — Praagin Stare Mesto (saksaksi: Altstadt) nimisen kaupunginosan.

[26] Ratschinin ja pienen puolen — Praagin Hradzany ja Mala Strana (saksaksi: Kleinseite) nimiset kaupunginosat.

[27] herttua Bourbonille — Ranskan konnetabeli (maajoukkojen ylipäällikkö), Bourbonin herttua Kaarle (1490-1527) rupesi 1523 kuninkaan vastustajan, Kaarle V:n, palvelukseen, jolloin tuli tunnetuksi hurjista palkkasotureistaan. Kaatui Rooman muurien edustalla.

[28] tään keisarhuoneen perustaja Kaarle — keisari Kaarle V.

[29] Böömille annoin kuninkaan jo kerran — nim. pfalzkreivi Friedrichin ("talvikuninkaan"). Sen osallisuuden, mikä kreivi Terzkyn äidillä lienee ollut mainittua kreivi Friedrichiä Böömin kuninkaaksi valittaessa, on runoilija tässä siirtänyt Terzkyn puolisolle.

[30] asia häll' on kiireinen — Max tahtoi nim. heti saada Wallensteinin omasta suusta kuulla, oliko totta, että tämä aikoi tehdä valtiopetoksen.

[31] Kiireinen hänest' on — Kreivitär luulee, että Max maltitonna kiirehtii Wallensteinin luo pyytääkseen tältä Theklaa omakseen.

[32] Kuningas Unkarin — keisarin poika Ferdinand. Kts. I osan "Selityksiä", 79.

[33] käy esiin — tulee valtakunnan sotavoimien ylipäälliköksi.

[34] kulta-avaimia — kamariherranarvon merkkejä.

[35] Regensburgiss' — Regensburgin ruhtinastenpäivillä.

[36] Takaisinsuotu arvo — ylipäällikkyyden saanti 1632.

[37] apunäyttelijät — n.s. statistit, jotka näyttämöllä eivät puhu eivätkä toimi.

[38] mykän seitsenryhmän — Kts. edellä Selitys 3.

[39] Kolme lähettiä — nim. yksi Egeriin, yksi Praagiin ja yksi Oxenstjernan luo.

[40] Kuka kylvänyt on lohikäärmeen hampaita — Vertauskuva on kreikkalaisesta muinaistarustosta: Kadmos kylvi lohikäärmeenhampaita; kylvöksestä nousi aseellisia miehiä, jotka keskenään taistelivat, kunnes kaikki kaatuivat. Kadmoksen lailla teki myös Jason, ja seuraus oli samanlainen.

[41] Linzist' — Kts. I osan "Selityksiä", 151.

[42] Frauenbergiss' — Kts. I osan "Selityksiä", 152.

[43] Tämän — Maxin.

[44] pysyvän pohjantähden lailla — joka ei koskaan muuta asentoaan taivaalla.

[45] keralla asuu salamanterin tulessa kevyessä — Niinkuin satujen salamanterin kerrotaan eläneen tulessa, joka oli muka kevyin ja puhtain elementti, niin viihtyy pyyteetön, päämääriä tavoittamaton ihminenkin ihanteittensa kevyessä ja puhtaassa maailmassa.

[46] maailman korkein — nim. keisari, joka nimitys on johtunut Caesar-sanasta.

[47] ette pidä heistä kummastakaan — ette Octavio ettekä Max Piccolominista.

[48] Questenberg — Kts. I osan "Selityksiä", 21.

[49] Esterházy, Kaunitz, Deodat — Kenraaleja. Esterházy oli magyari, Kaunitz böömiläinen, Deodat (Deodati) italialainen.

[50] Siis ette ole? — nim. Wallensteinin kannattajia.

[51] kuin toiset mun toverini — nim. toiset everstit.

[52] mainittiin sukujuuren häpeästä — Vaatimatonta sukuperää niinä aikoina halveksittiin. Oikeastaan Buttler oli ylhäistä, vaikka köyhtynyttä irlantilaista sukua. Hänen elämänurastaan lähemmin kts. I osan "Selityksiä", 71.

[53] Octavio — Tämä Maxin käyttämä, perhesuhteeseen katsoen omituinen, puhuttelutapa esiintyy myös I osassa "Selityksiä", 143.

[54] Oi, taivas! — Kuinka sinulla voi olla semmoisia epäluuloja! Max meneekin tässä liian pitkälle.

[55] Eikös hän jo ole? — nim. isääni liittynyt.

[56] Isästä oomme varmat pojan kautta — Kun rakkaus Theklaan estää Maxia jättämästä Wallensteiniä, niin Octaviokaan ei muka Wallensteiniä jättäisi, koska hänen silloin täytyisi samalla erota pojastaankin.

[57] Oi aavistava sieluni — Vrt. Theklan yksinpuheluun I osassa PICCOLOMINIT III, 9.

[58] kardinaalille — kardinaali-infantille. Kts. I osan "Selityksiä", 109.

[59] Kun hän sen ilmaisi — nim. oudolla käyttäytymisellään.

[60] malttaen mielensä — Kiihtymyksessään oli Wallenstein unohtamaisillaan, että hänen puolisonsa ei vielä tietänyt, mihin toimiin hän oli ryhtynyt,

[61] nytpä juuri, kun puhelemme — Tähän voisi lisätä: ovat praagilaisrykmentit vannoneet minulle uskollisuutta ja kuninkuuteni on alkanut.

[62] Frans, Lauenburgin herttua — Hän eli ensin Wallensteinin, sitten Kustaa Aadolfin armeijassa,

[63] Totuutta — että Wallenstein oli nostanut kapinan keisaria vastaan.

[64] Oletko — nim. sinä, Wallenstein.

[65] veljen — sisaren miehen, Wallensteinin.

[66] Piccolominia — nim. Maxia.

[67] side ihmisellinen — sydämiä tai sieluja yhdistävä side.

[68] syväuurteiseen (otsaan) — nim. Octavio Piccolominiin.

[69] Niin ammuta ne — Anna sinä, Wallenstein, tämä käsky!

[70] Buchweisiin, Taboriin ja Königgrätziin, Braunauhun — näihin Böömin kaupunkeihin.

[71] Brünniin. Znaimiin — näihin Määrin kaupunkeihin.

[72] lain turvaa vailla — valtiokiroukseen julistetut.

[73] Friedlandin tähdet yöllä, vain ne loistaa — Tilanteen täytyy olla näennäisesti toivoton ja synkkä, että onneni täydessä loistossaan näyttäytyisi.

[74] olette nähneet — nim. keisari, Wienin hovi ja wieniläinen hallitus.

[75] yhdeksän vuotta tätä ennen — heinäkuussa 1625.

[76] hessiläiset — Hessin maakreivi oli ruotsalaisten liittolainen.

[77] Altenbergiss' — Nürnbergin luona olevassa linnoituksessa, jonka nimenä oli myös Alte Feste (Alte Veste). Taistelu 24/8 1632.

[78] Olmützissä — Olmütz on Määrin kaupunkeja.

[79] espanjalaisten — espanjalaisten habsburgien, Wallensteinin vastustajien.

[80] nuorukainen — keisarin poika. Unkarin kuningas.

[81] kauhuksi kummankin — sekä keisarin että Ruotsin.

[82] Vaikk' olettekin alhaisarvoisia — ette upseereja.

[82] Se rikki lyötäköön — niinkuin Aleksanteri Suuri miekkansa iskulla avasi Gordionin solmun.

[83] Rankaisen kovasti sen — nim. keisarillisen lipun repimisen.

[84] Olette paha henkeni — Suorastaan traagillista, sillä kuulija tuntee näiden sanojen merkityksen aivan toisella tavalla, paljoa voimakkaammin kuin Wallenstein,

[85] Ne raivoisat — Terzkyn rykmentit.

[86] Min' en voinut — enää jättää herttuatarta ja Theklaa epätietoisuuteen.

[87] niitä — pappenheimiläisiä.

[88] Metsästysvaljakkonsa, äskeislahjas — Vrt. I osan PICCOLOMINI II, 4 Maxin puhe.

[89] otollista silmänräpäystä väjyä — sanoakseni Theklalle jäähyväiset.

[90] Vain hänen kanssaan — Theklan kanssa.

[91] Tää sydän — Theklan sydän.

[92] basiliskia — Basiliski oli satueläin, jonka katse muka oli kuolettava.

[93] Ferdinandille — keisari Ferdinandille.

[94] välillä vilpin on ja epäluulon — kostonhimoansa pakosta salaavan Wallensteinin vilpin ja keisarin häntä kohtaan tunteman epäluulon välillä,

[95] isäin kaksoissyy — Octavio petti Wallensteinin, tämä taas keisarin.

[96] kuin käärmepari — Vihjaus Laokoon-taruun.

[97] renkaansa ja kaikki kuunsa — Saturnuksella on "rengas" ja 10 kuuta.

[98] vitjaluodeill' — Vitjaluodit olivat kaksi vitjoilla toisiinsa kytkettyä luotia. Tämän yhteydessä on myös edelläoleva Wallensteinin käsky: "Vitjat esille heti, tykit asentoon!"

[99] Laske hänet — niin Max.

[100] serkku — Näin nimittää kreivitär Terzky Maxia, joka rakkaudensuhteensa vuoksi Theklaan nimittää kreivitärtä tädiksi.

[101] tuhannen uljaan sankarsydämen — koko pappenheimiläisrykmentin, jonka päällikkönä Max oli.

[102] mut älköön, mik' on suurta — Älköön tapahtuko yli-inhimillistä, niinkuin esim. Brutukselle, joka ankarassa oikeudentunnossaan tuomitsi oman poikansa kuolemaan,

[103] tuo hieno sydän — Maxin sydän.

[104] Vivat Ferdinandus! — Eläköön Ferdinand!

[105] mull' on keino — Kts. näytöksen lopussa olevia Maxin sanoja ja ruotsalaisen kapteenin kertomusta Maxin kuolemasta IV näytöksen 10. kohtauksessa. Max tahtoo ruotsalaisia vastaan taistellen saada surmansa.

[106] Buttler ei ojenna kättään — Tämän käsittävät näyttämöllä olevat toisin kuin katsomon yleisö.

[107] ristikkosalpa — jolla linnoituksen portti teljettiin.

[108] silta — nostosilta.

[109] kotoisten haltijoiden pyhän lieden — Muinaisroomalaisten kodin suojelusjumalilla (lares) oli paikkansa kotilieden ääressä.

[110] tämän arvon — linnanvanhimman-arvon.

[111] yksi — nim. Gordon.

[112] Burgaun hoviss' — Augsburgin ja Ulmin välillä sijaitseva Burgau oli samannimisen rajakreivikunnan pääkaupunki.

[113] kreiviksi, ruhtinaaksi, herttuaksi, diktaattoriksi — Wallenstein tuli kreiviksi 1617, ruhtinaaksi 1623, Friedlandin herttuaksi 1625 ja jonkinlaiseksi diktaattoriksi ottaessaan toisen kerran vastaan ylipäällikkyyden 1632.

[114] Valtakunnankaupunkina — suorastaan ja yksinomaan koko valtakunnalle ja keisarille kuuluvana.

[115] raamattu tai messukirja — raamattu protestanttisen, messukirja katolisen uskon vertauskuvana.

[116] Glogaussa — Glogau on Schlesian kaupunkeja.

[117] Pachhälbel — Silloinen Egerin pormestari oli nimeltään Paul Juncker. Mutta Schiller nimittää pormestaria Pachhälbeliksi, koska tästä egeriläisestä suvusta kaupungilla oli ollut useita oivallisia pormestareita.

[118] Espanjalainen kaksoisherruus — habsburgien herruus Espanjassa ja Saksassa (Itävallassa).

[119] kolme kuuta — Omituinen valontaittumisilmiö.

[120] kaksi valtakuntaa — Itävalta ja Espanja, molemmat kiihkokatolisia maita.

[121] Runoilija ei ole maininnut, milloin pormestari poistuu.

[122] ammunta kova — taistelusta, jossa Max kaatui.

[123] Neustadtista tai Weidenistä — Neustadt ja Weiden ovat Baijerissa, Egeristä etelään.

[124] Jochimsthalissa — Jochimsthal (Joachimsthal) on Erzgebirgen vuoriseudussa, Egeristä koilliseen,

[125] Tirschenreitistä — Tirschenreit on Baijerissa, Neustadtista Egerin suuntaan.

[126] Tachausta — Tachau, pieni böömiläinen kaupunki, Egeristä lounaaseen.

[127] _Suys (äännettävä: Sois) — Kts. I osan "Selityksiä", 107.

[128] rykmenttinne — Buttlerin rykmentti.

[129] Aikanansa — Kaksimielistä. Kts. edellisen kohtauksen lopussa olevia Buttlerin sanoja.

[130] kun nää on täällä — Illo ja Terzky linnassa.

[131] kuin Arkhimedes ympyräinsä keskeen — Wallenstein osasi tehdä valtiollisia laskelmia ja ratkaista niitä, niinkuin kuuluisa kreikkalainen matemaatikko ja fyysikko Arkhimedes laski ja ratkaisi tieteellisiä probleemeja. Ja samoinkuin Arkhimedes kotikaupungissaan Syracusassa sai väkivaltaisen kuoleman keskellä mittausopillisia piirroksiaan, samoin muka Wallensteinkin saa loppunsa keskellä valtiollisia hankkeitaan.

[132] murroksen — kaadettujen puiden muodostaman suojavarustuksen.

[133] jalkaväki — Tiefenbachin, Toscanan ja Lothnugin rykmentit.

[134] Ja missä — nim. on Maxin hauta.

[135] Pyhän Kaarinan — Tämä on keksitty nimi.

[136] seuraherra — Theklan palvelukseen määrätty upseeri, tallimestari Rosenberg.

[137] molemmat — Illo ja Terzky.

[138] Hänen puoltaan pitää kaupunkilaisetkin — Wallensteinin pormestarille antamain lupausten tähden. Kts. IV, 3, alkupuolta.

[139] hevoskoni — jonkun vian tähden hylyksi tuomittu hevonen keisarin tallista.

[140] pergamentti — pergamentille kirjoitettu keisarillinen kunniakirje esim. aatelissäätyyn ylentämisestä t.m.s.

[141] herrallenne — Reinin-kreiville.

[142] voitonviesti — ilmoitus ruotsalaisten voitosta Neustadtin luona, jossa Max joukkoineen tuhoutui.

[143] Hänetkö — Maxin.

[144] ensimäisen puolisosi — Lucretia Nikessin von Landeck'in. Hänen rikkautensa oli Wallensteinin myöhemmän elämänuran perustuksena.

[145] Henrik neljännen — Ranskan kuningas Henrik IV sai surmansa 1610.

[146] Louvressa — Pariisissa sijaitsevassa kuninkaanlinnassa.

[147] puolisonsa kruunajaiset — Päivää ennen Henrik IV:n murhaa kruunattiin hänen puolisonsa kuningattareksi.

[148] mukana mull' on mistä lohdun saan — nim. myrkkyä.

[149] sotamarskille — Illolle.

[150] avaimet — linnanvanhimman tuomat linnoituksen avaimet.

[151] Friaulin sodass' — Alkujaan itsenäinen Friaulin herttuakunta käsitti (sittemmin Itävaltaan kuuluvat) Görzin ja Gradiskan kreivikunnat ynnä muutamia niihin rajoittuvia alueita. V. 1617 saavutti Wallenstein silloisen Steiermarkin herttuan Ferdinandin (myöhemmin keisarina Ferdinand II) suosion auttamalla "Friaulin sodassa" 200 palkkaamallaan ratsumiehellä venezialaisten ahdistaman Gradiskan linnoituksen puolustamista.

[152] kätenikään viivat — Jo vanhaan aikaan kädenkatsojat (kiromantit) käden juovista ennustivat ihmisen kohtaloa.

[153] veronsa — uhrinsa.

[154] Tyfon — muinaisegyptiläisten tuhoatuottava jumala.

[155] Elämän huoneessa — Kts. selitystä 3. Erästä taivaan "huonetta" nimitettiin "elämän huoneeksi", ja sen kohdalle joutunut tähti merkitsi jotain terveyteen ja ruumiilliseen hyvinvointiin nähden.

[156] vihollinen — pahaaennustava tähti.

[157] Valveillaan saa hän kuolla — s.o. hänet herätetään, ennenkuin hänet surmataan.

[158] hietajyvät — tuntilasissa.

[159] Polkee jalkaansa lattiaan — murhamiehille merkiksi.

[160] Paikallenne, linnanvanhin! — Viholliset ovat porttien edustalla, siis linnanvanhimman on mentävä pitämään huolta virkatehtävistään.

[161] Kenraaliluutnantti — Octavio Piccolomini.

[162] kantaen hopea-astioita — Halpamielinen palvelija käyttää hyväkseen yleistä hämminkiä rikastuakseen.

[163] punaisessa peitteessä — josta kreivitär oli nähnyt unta.

[164] kultainen talja — Wallensteinillä oli se ritarimerkki.

[165] kanslian — (lisäksi ajateltava:) suljemme, etteivät Wallensteinin siellä olevat paperit häviäisi.

[166] armolliselle — nim. keisarille, joka on armahtamiseen taipuvainen.

[167] veljeni — lankoni.

[168] linnaimme herra — Terzkykin oli valtiokirouksen alainen ja hänen omaisuutensa oli siis joutunut valtiolle.

[169] mitä tarkoitatte — Kreivittären kolkko ulkomuoto ja hänen sanansa saattavat Octavion aavistamaan, mitä kreivitär oli itselleen tehnyt.

[170] katse moittivana — Gordonissakin herää ajatus, jonka Max oli ilmaissut sanoilla: "Jos sortuu hän, niin sinä nouset. Siitä, Octavio, en pidä, en."