The Project Gutenberg eBook of Kullan voima, by Arthur Conan Doyle This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Kullan voima Kertomus Author: Arthur Conan Doyle Release Date: July 25, 2023 [eBook #71269] Language: Finnish Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULLAN VOIMA *** KULLAN VOIMA Kertomus Kirj. ARTHUR CONAN DOYLE Suomennos Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907. SISÄLLYS: I. Kaksoisarvoitus. II. Uusi tilanomistaja. III. Ihmeellinen talo. IV. Vyöhykkeestä vyöhykkeeseen. V. Lauran pyyntö. VI. Harvinainen vieras. VII. Kullan voima. VIII. Biljoneerin suunnitelmia. IX. Salaperäiset vaunut. X. Suuri salaisuus. XI. Kemiallinen näyte. XII. Eräs perhekohtaus. XIII. Yöllinen seikkailu. XIV. Turmio leviää. XV. Suurin salaisuus. I. Kaksoisarvoitus. "Minä pelkään, että hän ei tule", sanoi Laura Mc Intyre lohduttomalla äänellä. "Minkätähden ei?" "Oh, katsele ilmaa, se on vallan hirveä." Hänen niin sanoessaan löi lumipyörre tohisten ja rapisten ikkunaan, joka oli verhottu kodikkailla punaisilla akuttimilla, ja kiivas tuulenpuuska puski ulvoen ja sihisten puutarhaa ympäröivien suurien valkearunkoisten jalavien oksien kautta. Robert Mc Intyre nousi luonnoksensa äärestä, jossa oli askaroinut, ja ottaen yhden lampuista käteensä hän kurkisti ulos puutarhaan. Näkyi selvästi, kuinka lehdettömien puitten rungot taipuivat ja tutisivat lumituiskussa. Hänen sisarensa istui tulen luona ja katsoi veljen lampun valossa selväpiirteisesti näkyvää profiilia. Ne olivat kauniit kasvot, nuoret, iloiset ja puhdaspiirteiset, ylöskammattu tukka taipuen kiharoiksi tavalla, jota pidetään taiteilijasielun merkkinä. Oli jotakin hienoa noissa hiukan kokoonvedetyissä silmissä, sievissä, kultareunustaisissa silmälaseissa ja mustassa samettinutussa, jonka olkapään kohdalle valo täytenä lankesi. Ainoastaan suun seudussa oli jotain — vivahdus raakuutta, mahdollisuus heikkouteen — joka muutamien silmissä, ja niiden joukossa myöskin siskon, häiritsi hänen kasvojensa kauneutta ja miellyttäväisyyttä. Mutta jos ajatellaan, kuten hän itse tapasi sanoa, että polo kuolevainen on loppumattoman esi-isäjoukon jokaisen huonon piirteen, jokaisen ruumiillisen vajavaisuuden perillinen, niin täytyy totisesti sen olla onnen kultapoika, jonka muotoon luonto ei ole merkinnyt mitään vanhaa perhesyntiä. Ja siihen nähden oli tuo säälimätön velkoja todella mennyt niin pitkälle, että oli merkinnyt saatavansa nuoreen naiseen itseenkin, vaikka hänellä kasvojen ylemmän osan verraton kauneus esti huomaamasta jokaista heikkoa kohtaa alemmassa. Hän oli tummempi kuin veljensä — niin tumma, että hänen runsaat, kiharaiset hiuksensa näyttivät mustilta, kunnes valo lankesi viistoon niille. Hienot, hiukan juonikkaat kasvonpiirteet, sievästi merkityt kulmakarvat ja miettivät, mutta kuitenkin leikilliset silmät olivat täydellistä lajissaan, ja sentään siinä kaikessa oli jotakin toivomisen varaa. Tuntui kuin olisi ollut jokin virhe piirteissä tai ilmeessä, ja kun lähemmin tutki asiaa, osottausihe siksi pieni mutka ja jotakin velttoa alahuulessa; vähäpätöistä itsessään, mutta kylliksi kuitenkin muuttaakseen kauniit kasvot vain koreiksi. Hyvin alakuloiselta ja vähän suuttuneelta hän näytti siinä istuessaan taapäin nojautuneena nojatuolissaan kasa loistavaa silkkiä ja hollantilaista kangasta polvillaan ja kädet yhdessä pään yläpuolella, niin että valkeat kyynärvarret näkyivät ja hieman sieroittuneet kyynäspäät pistivät esiin kummallekin puolelle. "Minä tiedän ettei hän tule", toisti hän. "Lorua, Laura! Varmasti tulee hän. Merimies, pelkäisikö hän ilmaa?" "Ahah!" Hän kohotti sormeansa ja riemuitseva hymyily leikki hänen kasvoillaan sitten jälleen kuollakseen epävarmaksi, pettyneeksi katseeksi. "Se on vain isä", mutisi hän. Etehisestä kuului laahustavia askeleita ja pieni, laiha mies likaantunein kengin tuli ryhdittömästi käyden huoneeseen. Mr Mc Intyre vanhempi oli kalvas, luihu katseinen mies, jolla oli punainen ohut parta, korkea ja vähän harmaansekainen tukka ja alakuloiset, kuoppaiset kasvot. Huono terveys ja vastoinkäymiset elämässä olivat yhdessä lyöneet leimansa häneen. Kymmenen vuotta varemmin oli hän ollut Birminghamin rikkaimpia asetehtailijoita, mutta suuri joukko onnettomuuksia yrityksissä oli ottanut hänen suuren varallisuutensa ja vihdoin pakoittanut hänen tekemään vararikon. Hänen vaimonsa kuolema juuri sinä päivänä, jolloin hän oli julistettu maksukyvyttömäksi, oli kukkuroinut onnettomuudenpikarin, ja sen jälkeen oli hän kuljeskellut, tylsä, puolihämmentynyt ilme ohuissa, kalpeissa kasvoissaan todisteena sielusta, joka oli tärviöllä. Niin perinpohjainen oli hänen häviönsä ollut, että perhe olisi sortunut suurimpaan köyhyyteen, jollei eräs eno, joka oli koonnut itselleen omaisuuden Austraaliassa, olisi testamentissaan määrännyt lasten hyväksi kaksisataa puntaa vuodessa. Panemalla yhteen ansionsa ja vuokraamalla asunnon Tamfieldin rauhalliselta maalaispaikkakunnalta, joka oli noin neljäntoista penikulman päässä suuresta piirikuntakaupungista, he edelleen saattoivat elää kutakuinkin mukavasti. Mutta muutos oli yhtäkaikki katkera heistä kaikista, Roobertista, joka oli pakotettu luopumaan taiteelliselle maulleen niin mieluisasta loistosta ja käyttämään taidetta, siihen asti mieluisinta keppihevostaan, keinona ansaitakseen ja tullakseen toimeen, ja vielä enemmän Laurasta, joka vääntelehti vanhain ystäväinsä sääliväisyyttä ja piti Tamfieldin lehtokujat ja kedot sietämättömän ikävinä hälisevässä Edgbaston'issa vietetyn elämän jälkeen. Heidän huoliansa raskautti lisäksi isän käytöstapa. Hänen elämänsä oli nyt yksi ainoa jatkuva valitus vastoinkäymisestä, ja hän etsi lohdutusta kokemilleen onnettomuuksille milloin rukouskirjasta, milloin paloviinapullosta. Yksi vetovoima kuitenkin kiinnitti Lauraa Tamfieldiin, mutta sen oli hän nyt menettämäisillään. Pienen talonpoikaiskylän valitsemisen olinpaikaksi oli ratkaissut se seikka, että perheen vanha ystävä, hänen korkea-arvoisuutensa John Spurling oli nimitetty papiksi sinne. Hector Spurling, vanhin poika, kaksi kuukautta vanhempi Lauraa, oli ollut kihloissa tämän kanssa useita vuosia ja he olivat juuri menemäisillään naimisiin, kun äkillinen aineellinen sortumus tuhosi heidän suunnitelmansa. Alaluutnanttina laivastossa oli hänellä paraikaa loma ja tuskin iltaakaan kului, ettei hän tullut pappilasta Elmdeneen, jossa Mc Intyre't asuivat. Mutta sinä päivänä olivat he saaneet häneltä kirjelipun, että hänet oikopäätä oli kutsuttu palvelukseen määräyksellä olla laivassaan Portsmouthissa seuraavana iltana. Hän pistäytyi sentään edes vain puoleksi tunniksi sanoakseen hyvästit. "No, missä on Hector"? kysyi mr. Mc Intyre vilkuillen joka taholle. "Hän ei ole tullut, isä. Miten voit luulla, että hän tulisi tällaisella ilmalla! Varmaankin on kohta jalkaa paksulta lunta pappilan aukealla." "Ei tullut, mitä sanot", uikutti vanha mies heittäytyen sohvalle. "Jaa, jaa, se vielä puuttui, että hän ja hänen isänsä jättäisivät meidät; silloin olisi mitta täysi". "Kuinka saatat edes ajatella sellaista isä", huudahti Laura suuttuneena. "He kun ovat olleet uskollisia kuin kulta. Mitä he arvelisivat, jos kuulisivat sinua"! "Minä luulen, Roobert", sanoi hän, panematta huomiota tyttären muistutuksiin, "että minä tahdon saada pienen kulauksen, ainoastaan kaikkein pienimmän pikkukulauksen konjakkia. Niin paljon kuin sormustimeen mahtuu, sillä luulen ihan todella kylmettyneeni lumimyrskyn aikana tänään." Roobert edelleen väliä pitämättä piirusteli luonnoskirjaansa, mutta Laura katsahti ylös työstään. "Pelkään, ettei ole lainkaan konjakkia kotona, isä", hän sanoi. "Laura, Laura!" Hän ravisti päätään enemmän surullisesti kuin vihaisesti. "Sinä et ole enää lapsi, Laura, sinä olet nainen ja sinulla on talous hoidettavanasi, Laura. Me luotamme sinuun. Me uskomme itsemme kokonaan sinun huostaasi. Mutta sinä annat veliraukkasi kaivata konjakkia, puhumattakaan minusta, sinun isästäsi. Suuri Jumala, Laura, mitä olisi äitisi sanonut? Ajattele onnettomuutta, ajattele äkillistä pahoinvointia, ajattele apoplektista kohtausta, Laura. Se on hyvin suuri vas— hyvin suuri vastuu — hyvin suuri vaara, jonka alaiseksi meidät heität." "Minua ei liikuta sellaiset halvauskohtaukset", sanoi Roobert lyhyesti, "niin ettei Lauran tarvitse pitää konjakkia kotona minua varten". "Se on korvaamaton lääkkeenä, Roobert. Sitä on käytettävä oikein, ymmärrätkö sinä, ei väärinkäytettävä. Siinä on koko salaisuus. Mutta minä menen alas 'Kolmeen kyyhkyseen' puoleksi tunniksi". "Rakas isä", huudahti nuori mies, "eihän isän pidä mennä ulos tällaisena iltana. Jos isän pitää saada konjakkia, niin käyhän päinsä lähettää Saara, tai minä menen itse, tai —". Pam! pieni kokoonmytistetty paperilappu tuli siskon tuolilta suoraan alas luonnoskirjalle hänen eteensä. Hän suoristi sen ja piti sitä valoa vasten. "Herran tähden anna hänen mennä", oli kirjoitettu paperille. "No, pukeudu ainakin lämpimästi" jatkoi hän, ilmaisten äkillisen rintamamuutoksensa miesmäisellä kömpelyydellä, joka pelästytti sisarta. "Kenties ei olekaan niin kylmä, kuin näyttää. Sinä et voi eksyä, se on edes hyvä, ja eihän ole mentävä enempää kuin sata askelta". Kovin harmitellen ja sureskellen tyttärensä puuttuvaa toimekkuutta vanha Mc Intyre pujottausihe päällystakkiinsa ja kääri kaulahuivin pitkän, ohuen kaulansa ympärille. Tuima ja kylmä tuulenhengähdys pani lampunliekin loimottamaan, kun hän avasi eteisen oven. Hänen molemmat lapsensa kuuntelivat askeleiden tohisevaa ääntä ukon vitkalleen rämpiessä alas pitkin puutarhan koukeroista käytävää? "Hän tulee pahemmaksi — hän käy sietämättömämmäksi", sanoi Roobert vihdoin. "Meidän ei olisi pitänyt päästää häntä ulos; hän ehkä tekee itsensä naurun alaiseksi". "Mutta onhan viimeinen ilta jolloin Hector tulee", huomautti Laura. "Olisi ollut hirveätä, jos he olisivat tavanneet toisensa ja hän olisi huomannut jotakin. Sen vuoksi minä toivoin että hän menisi". "No, sitten meni hän juuri paraiksi", veli sanoa tokasi, "sillä minä kuulen portin avattavan, ja — näetkö?" Hänen puhuessaan kuului iloinen huudahdus ulkoa ja luja koputus ikkunaan. Roobert meni avaamaan ja päästi sisälle nuoren korkeavartaloisen miehen, jonka musta nukkanuttu oli aivan kimaltelevien lumikristallein peitossa. Ääneen nauraen ravisti hän itseään kuin newfoundlantilaiskoira ja löi pois lumen saappaistaan, ennenkun astui sisälle pieneen valaistuun huoneeseen. Hector Spurlingin ammatti oli kirjoitettu hänen kasvojensa jokaiseen piirteeseen. Puhtaaksi ajeltu huuli ja leuka, pieni poskiparta, suora, päättäväisyyttä ilmaiseva suu ja ahavoittuneet kasvot, kaikki tuo puhui kuninkaallisesta laivastosta. Viisikymmentä sellaista muotoa saa nähdä joka ilta vuoden läpeensä pöydän ympärillä upseerien yhdistyksessä kuninkaallisen laivaston kolleegiossa Portsmouthsin laivaveistämöllä — kasvoja, jotka ovat tavallisesti toistensa näköisiä enemmän kuin useinkaan veljen ja veljen. Ne ovat kaikki valetut samaan muotoon, tuloksia järjestelmästä, joka opettaa varhaista itseluottamusta, rohkeutta ja miehekkyyttä, kaiken kaikkiaan kaunis tyyppi, vähemmän hienostunut ja vähemmän henkevä ehkä kuin heidän veljiensä maalla, mutta täynnä totuutta, tarmoa ja sankaruutta. Hänen vartalonsa oli suora, pitkä ja hyvin muodostunut, silmät terävät, harmaat, käytöstapa varma ja reipas, kuin miehen, joka on tottunut sekä käskemään että tottelemaan. "Saithan toki lähettämäni lipun", sanoi hän astuessaan huoneeseen. "Minun täytyy mennä pois jälleen, Laura. Eikö se ole helkkarinmoista? Vanha Smithers tarvitsee väkeä ja tahtoo, että minun pitää heti tulla". Hän istahti tytön viereen ja laski ruskean kouransa hänen valkean kätensä päälle. "Mutta siitä ei synny pitkää matkaa tällä kerralla", hän jatkoi. "On kysymys lentävästä toimituksesta. — Madeira, Gibraltar, Lissabon ja kotiin. Minua ei lainkaan kummastuta, jos tulemme kotiin maaliskuussa." "Minusta tuntuu, kuin olisi vain pari päivää siitä, kun tulit", vastasi tyttö. "Pieni rakas! Mutta se ei tule pitkäksi. Pidä huolta hänestä hyvin, Roobert, ollessani poissa. Ja kun tulen takaisin, Laura, niin se on viimeinen kerta, muista se! Lemmon raha-asiat! On paljon niitä, jotka tulevat aikoihin vähemmällä. Meillä ei tarvitse olla taloa. Mitä me sillä tekisimme? Soutseassa saa vuokrata kelpo huoneita kahdella punnalla viikossa. Mc Dongell, meidän laivakasöörimme, on nyt juuri mennyt naimisiin ja hän maksaa vain kolmekymmentä shillingiä. Pelkäisitkö sitä, Laura?" "En suinkaan vähääkään!" "Kelpo isäukkoni on niin tavattoman varovainen. Odota, odota, odota, huutaa hän alinomaa. Minä sanon, että hänellä olisi pitänyt olla virka raskaassa tykistössä! Mutta minä puhun hänen kanssaan vielä tänä iltana. Saadaan nähdä eikö se onnistu. Ja sinun pitää puhua isäsi kanssa. Roobert saa luvan auttaa sinua. Tässä sinulle niiden satamien nimet, joissa tulemme käymään, ja päivämäärä, milloin se tapahtuu. Laita niin, että saan kirjeen, mihin tulen." Hän otti palan paperia nuttunsa taskusta, mutta sen sijaan, että olisi antanut sen nuorelle naiselle, tuijotti hän siihen tuijottamistaan suurimman kummastuksen kuvastuessa kasvoillaan. "Nyt on kumma", huudahti hän. "Katso Roobert, miksi kutsut sinä tätä?" "Pidä sitä valoa päin. No, sehän on englantilainen viidenkymmen punnan pankkiosoitus. Ei mitään erinomaista, mikäli minä voin nähdä." "Päinvastoin! Se on hullunkurisinta, mitä milloinkaan minulle on tapahtunut. Minä en lainkaan käsitä sitä". "Kuule Hector", huudahti neiti Mc Intyre kehoittavasti "Minullekin on sattunut jotakin hullunkurista tänään. Lyön vetoa parin sormikkaita, että minun seikkailuni oli oudompi kuin sinun, vaikka minulla ei olekaan niin oivallista näytettävää lopuksi". "Anna kuulua, sitä minäkin, mutta Roobert olkoon tuomari". "Esittäkää asianne". Nuori taiteilija sulki luonnoskirjansa ja nojasi päätään kädellään tekeytyen juhlalliseksi. "Naiset ensiksi! Aloita, Laura, vaikka minä luulen tuntevani sinun seikkailusi jo osaksi". "Se tapahtui aamulla, Hector", alkoi tyttö. "Oh, se on totta, tapaus saattaa sinut aivan raivoisaksi. Sen minä unohdin. Mutta kuitenkin, älä ole siitä milläsikään, se poika raukka oli varmaankin ihan hupsu". "Mistä hitosta on kysymys", huudahti nuori upseeri ja siirti katseensa pankkiosotuksesta kihlattuunsa. "Oi, se on varsin viatonta, ja sentään täytyy sinun myöntää, että se oli hyvin kummallista. Minä olin mennyt ulos kävelemään, mutta kun alkoi sataa lunta, etsin suojaa katoksessa, jonka työmiehet ovat rakentaneet tämänpuoleiseen päähän suurta taloa. Väki on mennyt pois, kuten tiedät, ja sanotaan että uusi omistaja tulee huomenna, mutta vaja on vielä paikoillaan. Istuin jonkun tavaralaatikon päällä, kun eräs mies tuli tietä ja pysähtyi saman katoksen alle. Se oli tyyni mies kalpein kasvoin, hyvin pitkä ja laiha, luullakseni vähän yli kolmenkymmenen vuoden, yksinkertaisesti puettu, mutta kasvojen ilme ja käytös olivat gentlemannin. Hän teki pari kysymystä kylästä ja väestöstä, joihin minä luonnollisesti vastasin, kunnes yks, kaks, aloimme jutella mitä hupaisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla mitä mistäkin. Aika kului niin nopeasti, että aivan unohdin lumisateen, kunnes hän sanoi, että se hetkeksi oli tauonnut. Kun silloin käännyin mennäkseni, mitä luuletkaan hänen tehneen. Hän astui askeleen minua kohden, katsoi surullisesti ja miettiväisesti minua kasvoihin ja sanoi: 'Tahtoisin ihmeekseni tietää, voisitteko pitää minusta, jos minä olisin köyhä?' Eikö se ollut kummallista? Minä pelästyin niin, että syöksyin ulos katoksesta ja kiirehdin tieheni, ennenkuin hän ehti sanoa sanaakaan. Mutta tiedätkö, Hector, ei sinun tarvitse näyttää niin raivostuneelta sen vuoksi, sillä kun nyt ajattelen asiaa ja muistan hänen äänensä ja käyttäytymisensä, olen varma, ettei hän tarkoittanut mitään pahaa. Hän ajatteli ylevästi, ilman pienintäkään aikomusta loukata minua. Minä olen vakuutettu siitä, että mies raukka oli hullu". "Hm! Hänen hulluudessaan oli kuitenkin johdonmukaisuutta", huomautti veli. "Olisi ollut johdonmukaisinta, että olisin saanut potkaista häntä", sanoi luutnantti kiivaana. "Eläissäni en ole kuullut mitään niin häpeämätöntä". "No, sanoinhan, että raivostuisit". Tyttö laski valkoisen kätensä hänen karkean merimiesnuttunsa hihalle. "Eihän se ollut mitään. Enhän minä milloinkaan tule uudestaan näkemään tuota onnetonta miestä. Hän oli nähtävästi vieras tällä paikkakunnalla. Se oli minun pieni seikkailuni, anna meidän nyt kuulla sinun". Nuori mies antoi pankkiosoituksen liukua peukalon ja etusormen välissä pyyhkäisten toisella kädellä otsaansa ikäänkuin muistellaksensa jotakin. "Sen täytyy olla hullunkurinen erehdys", sanoi hän. "Minun on koetettava oikaista se. Mutta en tiedä, kuinka menettelisin. Lähdin alas kylään pappilasta, kun jo oli hämärä, ja kohtasin miehen vaunuissa, jotka olivat joutuneet tukalaan asemaan. Yksi pyörä oli pudonnut alas lumen peittämän ojan reunalta, ja korkealla tiellä seisovat vaunut olivat pahasti kallellaan ylihangan puolelle, niin että mies oli luisua alas istuimelta. "Autoin hänet tietysti tienpuolelle ja sain pian pyöränkin ylös ojasta. Oli aivan pimeä, ja otaksun, että ihminen luuli minua talonpoikaislurjukseksi, sillä me emme vaihtaneet viittä sanaa. Kun hän ajoi edelleen, pisti hän tämän käteeni. Oli aivan sattuma, etten heittänyt pois sitä, sillä tuntiessani, että se oli kokoonrypistetty paperilappu, kuvittelin mielessäni, että se varmaankin oli jonkun kauppiaan osoitekortti tai jotakin sellaista. Onneksi pistin sen kuitenkin taskuuni, josta se tuli käteeni etsiessäni merkitsemääni luetteloa satamista, joihin matkalla tulemme poikkeamaan. Nyt tiedätte asiasta yhtä paljon kuin minäkin." Veli ja sisar tuijottivat kummastuksissaan mustan ja valkean kirjavaan, rypistettyyn pankkiosoitukseen. "No, sinun tuntemattoman matkamiehesi on täytynyt olla vähintääkin itse Monte Christo tai Rothschild", sanoi Roobert. "Luvalla sanoen, Laura, olen sitä mieltä, että sinä olet menettänyt vedon". "Oi, minä olen hyvin tyytyväinen menettäissäni sen. En koskaan ole kuullut moista onnensattumaa. Olisi mieltäkiinnittävää tuntea se mies". "Mutta enhän saata ottaa vastaan hänen rahojaan", sanoi Hector Spurling katsoen hiukan tuskallisesti pankkiosoitukseen. "Vähän juomarahoja saattaa käydä päinsä, mutta täytyy olla jokin raja. Sitäpaitsi se on erehdys. Ja kuitenkin täytyi olla tarkoitus antaa minulle jotakin suurta, sillä hän ei voinut erehtyä pankkiosoituksen ja rahalantin välillä. Saan luvan kuuluttaa suosiollista herraa". "Se olisi melkein synti", huomautti Roobert. "Minun täytyy sanoa, etten ajattele asiaa aivan samoin kuin sinä". "Niin, minusta tuntuu todellakin, kuin käyttäytyisit kuin Don Quixote, Hector", sanoi Laura Mc Intyre. "Miksi ei ottaa sitä vastaan samalla mielellä, kuin se on lahjotettu? Sinä teit oudolle palveluksen, — ehkä suuremman palveluksen, kuin tiedätkään — ja hän antoi sinulle tuon pieneksi muistoksi tapauksesta. Minä en näe pienintäkään syytä, miksi et voisi sitä pitää". "No jaa", sanoi nuori merimies neuvotonna nauraen, "mutta se ei kuitenkaan ole aivan oikein — minä en saattaisi kertoa tätä juttua yhdistyksessä". "Mutta joka tapauksessa sinun pitää matkustaa huomenna", huomautti Roobert. "Sinulla ei ole aikaa tiedustella tuota salaperäistä Kroisusta. Saat kun saatkin katsoa asiaa sen parhaalta puolelta". "Hyvä, kas tässä, Laura, pane se ompelukoriisi", huudahti Hector Spurling. "Sinä saat olla minun pankkiirini, ja jos oikea omistaja tulee tietooni lähetän hänet sinun luoksesi. Jollei niin tapahdu, arvelen, että meidän on pidettävä pankkiosotusta jonkinlaisena hätävarana, vaikka minun täytyy sanoa, etten ole siitä oikein mielissäni." Hän nousi ja heitti osoituksen ruskeaan koriin, joka oli Lauran vieressä värikkäine villalankoineen. "Nyt, rakastettu, pitää minun nostaa ankkuri, sillä lupasin ukolle olla kotona kello yhdeksäksi. Tällä kerralla emme tule kauvan olemaan erossa, Laura, ja tämä on viimeinen kerta. Hyvästi, Roobert, voi hyvin!" "Hyvästi, Hector! _Bon voyage_!" Nuori taiteilija viipyi paikallaan pöydän luona sisaren saattaessa rakastettuansa ovelle. Eteisen hämärässä valossa voi hän nähdä heidän vartalonsa ja kuulla heidän sanansa. "Ensi kerralla, kultaseni?" "Niin, ensi kerralla, Hector." "Eikä mikään voi eroittaa meitä?" "Ei mikään." "Ei koko maailmassa?" "Ei mikään." Roobert sulki oven. Silmänräpäystä myöhemmin ilmoitti ulkoa kuuluva ovenkolahdus ja nopeat, lumessa kohisevat askeleet, että vieras oli mennyt. II. Uusi tilanomistaja. Lumisade oli lakannut, mutta viikon ajan oli vallinnut ankara pakkanen pitäen maaseutua rautakahleissaan. Tiet natisivat hevosten kavioiden alla, ojat ja purot olivat jään peitossa. Laaja, mäkinen maisema näytti hauskalta punaisine tiilitaloineen kirkasta taustaa vastaan, ja harmaat savupylväät kohosivat suorina ylös tyyneen ilmaan. Taivas oli selkeä, vaaleansininen, ja aamuaurinko, joka häämötti Birminghamin etäisten usvahuntujen läpi, levitti avarain lumiaukioitten yli hillityn hehkun, joka oli omiansa ilahuttamaan taiteilijan silmää. Se ilahutti todella miestä, joka silloin aamulla katseli seutua Tamfieldin loivan kukkulan huipulta. Roobert Mc Intyre seisoi nojaten käsivarsiaan rauta-aitiota vastaan, leveäreunainen hattu vedettynä silmien yli ja lyhyt ruusupuinen piippu suussa, katsellen hitaasti ympärilleen, kasvoilla hajamielinen ilme, kuten konsanaan sillä, joka täysin siemauksin nauttii luonnosta. Pohjoisessa hänen edessään oli Tamfieldin kylä punaisine muureineen, harmaine kattoineen ja muutamine siellä täällä olevine puuryhmineen, ja hänen oma pieni Elmdenensä oli vähän piilossa leveän, valkean, kiertelevän Birminghamin tien varrella. Kun hän vitkaan vei katseensa toiselle suunnalle, näki hän siellä suunnattoman kivirakennuksen, valkoisen ja puhtaan, kuin olisi se lähtenyt rakennusmestarin kädestä. Korkea torni kohosi toisessa päässä, ja sadat ikkunat hohtivat punaisina aamuauringon paisteessa. Hiukan erillään siitä oli toinen, pienempi, nelikulmainen, matalalla oleva rakennus suuri savupiippu keskellä, josta korkea savupatsas kuin höyhentöyhtö nousi pakkasen kuulastamassa ilmassa. Koko suunnaton rakennusryhmä seisoi omalla pohjallaan kelvollisen muurin ja istutetun mäntyaidan ympäröimänä, joka aikaa myöten tulisi näyttämään komealta. Ulkoportin luona olevat suuret ko'ot tarve-ainejätteitä, rivit suojuksia työmiehille ja suunnattomat röykkiöt rakennustelineissä käytettyjä lankkuja todistivat, että rakennustyö vastikään oli saatu valmiiksi. Roobert Mc Intyre katseli uteliaana suuremmoista rakennusta. Se oli kauvan ollut salaperäisyytenä ja puheen aiheena koko seudussa. Tuskin vuosi oli kulunut siitä, kun huhu oli levinnyt, että joku miljoneeri oli ostanut kappaleen maata, jolle hän aikoi rakentaa herraskartanon. Sitten oli työskennelty päivät ja yöt, kunnes kaikki nyt pikkuseikkoja myöten oli valmiina lyhemmässä ajassa, kuin mitä menee monen ainoastaan kuusihuoneisen huvilan rakentamiseen. Joka aamu oli kaksi pitkää ylimääräistä junaa saapunut Birminghamista tuoden koko armeijan työväkeä, joiden sijalle illalla saapui toinen miehistö jatkamaan työtä läpi yön kahdentoista suunnattoman sähkölampun valossa. Työmiesten lukua näytti rajoittavan ainoastaan tila, missä heitä voitiin käyttää. Pitkät jonot vaunuja veivät valkeata Portlandista tuotua kiveä tavaralastaamolta rautatieaseman luota rakennuspaikalle. Sadat uutterat kädet kuljettivat kivet hakattuina ja muodostettuina varsinaisille muurareille, jotka hilasivat ne ylös höyryvipujen avulla rakennuksen yhä kohoaville seinille, jossa heidän toverinsa heti sovittivat ne paikoilleen ja kiinnittivät sementillä. Päivä päivältä yleni rakennus, pilareiden, koristeiden ja kuvanveistoteosten yhä ilmestyessä kuin loihdittuna. Eikä työ rajoittunut päärakennukseen. Suuri sivurakennus kohosi samanaikuisesti, kokonaisia laumoja kalpeita miehiä saapui Lontoosta monimutkaisine koneineen, suunnattomine sylintereineen, hiuluineen ja kaabeleineen, jotka he asettivat tuohon erilliseen rakennukseen. Suuri savupiippu, joka kohosi rakennuksen keskeltä, ja nuo omituiset laitteet tuntuivat osoittavan, että se oli määrätty työskentely- tai liikehuoneustoksi. Sillä huhu kävi, että se, joka oli välttämätöntä köyhälle, oli tämän rikkaan miehen keppihevonen, ja että häntä huvitti omin käsin askarrella kemikalioiden ja sulatusuunien kera. Tuskin oli toista kerrosta alettu rakentaa, kun puusepät, peltisepät ja kalustonhankkijat olivat täydessä toimessa alakerrassa toteuttamassa tuhansia omituisia ja kalleita suunnitelmia omistajan viihtymykseksi ja mukavuudeksi. Omituisia juttuja kerrottiin ylt'ympäri seudussa ja vieläpä itse Birminghamissakin siitä suunnattomasta loistosta ja siitä suoranaisesta kulunkien ylenkatsomisesta, mikä oli omituista kaikille noille hommille. Mikään summa ei näyttänyt liian suurelta maksettavaksi mitä vähäpätöisimmästäkään pikkuseikasta, jolla voisi poistaa tai vähentää joitakuita elämän pieniä vastahakoisuuksia. Vaunuja ja taas vaunuja mitä kalleimpine huonekaluineen oli vyörynyt töllistelevän kyläväestön keskitse. Kallisarvoisia nahkoja, loistovärisiä mattoja, harvinaisia vaippoja, norsunluuta, ebenholtsia ja metalliteoksia; jokainen silmäys niihin aarrevarastoihin antoi aihetta uusiin kertomuksiin. Ja kun vihdoin kaikki oli järjestetty, saapui nelikymmenhenkinen palvelijakunta, mikä osoitti itse omistajan, mr Raffles Haw'in pikaista tuloa. Ei ihme niin ollen, että Robert Mc Intyre jokseenkin uteliaasti silmäili suurta taloa ja huomasi savupiippujen tupruavan, ikkunoiden olevan verhoilla varustetut ja muut merkit, jotka osoittivat, että omistaja oli saapunut. Pitkä rivi kasvihuoneita loisti kuin järvi toiselta puolelta, ja niiden takana olivat suunnattomat talli- ja ulkohuonerakennukset. Viisikymmentä hevosta oli viikko sitten viety Tamfieldin läpi, niin että jos tilat olivatkin suuret, eivät ne kuitenkaan olleet suuremmat, kuin oli tarpeen. Kuka ja mikä oli tuo mies, joka syyti pois rahoja niin tuhlaavalla kädellä? Hänen nimensä oli outo. Birmingham oli yhtä tietämätön kuin Tamfield hänen alkuperästään ja hänen rikkautensa lähteistä. Roobert Mc Intyre mietiskeli pää pyörällä sitä probleemia, seisoen siinä nojallaan porttia vastaan, puhallellen sinertäviä savupilviä hiljaiseen, kirkkaaseen ilmaan. Äkisti osuivat hänen silmänsä tummaan vartaloon, joka tuli ulos puutarhan portista ja läheni pitkin kierteistä tietä. Muutamassa minuutissa saapui se kylliksi ylös hänen nähdäkseen hyvin tutut kasvot, joita reunusti alhaalta jäykkä kaulus ja yläpuolelta englantilaisen papin pehmeä, musta hattu. "Hyvää huomenta, hra Spurling." "Ah, hyvää huomenta, Roobert. Mitä kuuluu? Menettekö samaa tietä, kuin minä? Miten tiet ovat liukkaat!" Hänen pyöreät, ystävälliset kasvonsa säteilivät hyväntahtoisuutta, ja hän teki pieniä hypähdyksiä käydessään, niinkuin se, jonka on vaikea pysytellä paikoillaan iloissaan. "Oletteko kuullut jotakin Hectorista?" "Ihan todella. Hän lähti Spitheadista keskiviikkona ja ajattelee kirjoittaa Madeirasta. Mutta Te saatte tavallisesti tuoreempia tietoja Elmdenestä, kuin minä. "Minä en tiedä, onko Laura saanut kirjettä. Oletteko ollut tervehtimässä tulokasta?" "Olen, tulen juuri hänen luotaan." "Onko tämä Raffles Haw nainut?" "Ei, hän on nuorimies. Eikä hänellä tunnu olevan sukulaisiakaan, mikäli saatoin ymmärtää. Hän asuu yksinään lukuisine palvelijajoukkoineen. Mitä erinomaisimmin varustettu rakennus! Se sai minut ajattelemaan tuhatta ja yhtä yötä." "Ja herra itse? Millainen tuntui hän olevan?" "Hän on enkeli, suorastaan enkeli. En ole eläissäni koskaan nähnyt enkä kuullut sellaista hyvyyttä. Hän on tehnyt minut onnellisimmaksi ihmiseksi." Papin silmät säteilivät liikutuksesta ja hän niisti äänekkäästi nenäänsä suureen, punaiseen nenäliinaansa. Roobert Mc Intyre tarkasteli häntä ihmetellen. "Kuulen Teitä ihastuneena", hän sanoi. "Saanko luvan kysyä, mitä hän on tehnyt?" "Menin sopimuksen mukaan ylös hänen luokseen aamulla. Olen kirjoittanut ja pyytänyt saada tervehtiä. Puhuin hänen kanssaan pitäjästä ja sen tarpeista, pitkällisistä ponnistuksistani saadakseni kirkon eteläisen osan korjatuksi, ja meidän vaivaloisista hommistamme auttaaksemme puutteellisia pitäjäläisiäni tänä kovana talvena. Puhuessani ei hän lausunut sanaakaan, vaan istui ilmeettömin kasvoin, kuin ei olisi minua kuunnellutkaan. Kun olin lopettanut, tarttui hän kynään." "Paljonko tarvitaan kirkon perinpohjaiseen korjaamiseen", kysyi hän. "Tuhat puntaa", vastasin, "mutta olemme jo keskenämme itse saaneet kokoon kolmesataa. Sqvire on hyvin anteliaasti lahjoittanut viisikymmentä puntaa." "Hyvä", hän sanoi, "ja miten on köyhien laita? Montako perhettä niitä on?" "Noin kolmesataa", vastasin. "Ja hiilet maksavat, luulen, yhden punnan tonni", sanoi hän. "Kolme tonnia riittänee jälellä olevaksi talveksi. Sitä paitsi voidaan saada pari varsin hyvää peitettä kahdella punnalla. Se tekee viisi puntaa perhettä kohden ja seitsemän sataa kirkolle." Hän pisti kynänsä mustetolppoon, ja niin totta kuin elän, Roobert, kirjoitti hän siinä paikassa pankkiosoituksen kahdelletuhannelle kahdellesadalle punnalle. En tiedä, mitä sanoin, olin aivan huumaantunut, tuskin voin sammaltaa muutamia sanoja kiitokseksi. Kaikki huoleni ovat kohotetut hartioiltani yhdessä silmänräpäyksessä, ja totisesti, Roobert, tuskin saatan sitä uskoa". "Hänen täytyy olla hyvin hyväätekeväinen mies." "Suunnattomasti! Ja niin vaatimaton sitten. Olisi voinut luulla, että minä olisin tehnyt hänelle palveluksen ja hän ollut almunanoja. Minun täytyi ajatella sanoja, jotka saivat lesken sydämen sykkimään ilosta, sen saatan vakuuttaa. Tuletteko mukana pappilaan?" "Ei minä kiitän, herra Spurling. Minun täytyy mennä kotiin aloittamaan uutta tauluani. Se on viiden jalan pituinen kangas — roomalaisten maihinnousu Kentissä. Minun täytyy kerran vielä koettaa päästä akatemiaan. Hyvästi." Hän kohotti hattuaan ja jatkoi matkaansa tietä alaspäin papin poiketessa tielle, joka vei hänen kotiinsa. Roobert Mc Intyre oli muuttanut suuren, tyhjän huoneen Elmdenen yläkerroksessa atelieeriksi ja sinne vetäysi hän aamiaisen jälkeen. Oli hyvä, että hänellä oli joku olopaikka itselleen, sillä isä ei puhunut paljon muusta kuin pääkirjoistaan ja laskuistaan, ja Laura oli tullut hiukan äreäksi ja nurisevaksi sen jälkeen kuin oli kadonnut hänen ainoa vetovoimansa Tamfieldista. Huone oli alaston ja synkkä ilman seinäpapereita ja mattoja, mutta hauska tuli räiskyi kamiinissa, ja kaksi suurta ikkunaa varasi taiteilijalle tarpeeksi valoa. Hänen maalaustelineensä seisoi keskellä huonetta ja sille oli asetettu suuri kangas; kaksi viimeistä koetta, "Tuomas Canterburylaisen murha" ja "Magna chartan allekirjoittaminen", olivat seinän vierellä nojallaan. Roobert oli heikko suurille aiheille ja leveille vaikutuksille. Jos hänen kunnianhimonsa olikin suurempi kuin kykynsä, niin oli hänellä kuitenkin vielä kiintymyksessään taiteeseen ja kärsivällisyydessään vastoinkäymisissä edellytykset kehittyä taitavaksi maalariksi. Kahdesti olivat hänen taulunsa tehneet matkan kaupunkiin, kahdesti olivat ne tulleet hänelle takaisin, niin että kauniit kullatut puitteet, jotka olivat tehneet syvän loven hänen kukkaroonsa, alkoivat saada merkkejä palveluksistaan. Huolimatta niiden nöyryyttävästä seurasta Roobert kuitenkin kääntyi uuteen työhönsä kaikella sillä innolla, minkä vakaumus lopullisesta myötäkäymisestä voi antaa. Mutta sinä päivänä hän ei voinut työskennellä. Turhaan siveli hän taustaa johonkin kohtaan ja veteli ääriviivoja roomalaisten airolaivojen pitkille kaarille. Mitä hän tahtoikaan tehdä, hänen ajatuksensa irtaantuivat työstä kiintyäkseen aamuiseen haasteluun papin kanssa. Hänen mielikuvituksensa oli sidottu kun hän ajatteli tuota eriskummallista miestä, joka eli erakkona kokonaisen lauman keskellä ja jolla kuitenkin oli niin suuri valta, että yhdellä kynänvedolta voi muuttaa surun iloksi ja tehdä toiseksi tilan koko pitäjässä. Tapaus viidenkymmenen punnan pankkiosoituksen yhteydessä tuli takaisin hänen mieleensä. Ihan varmaan oli Hector Spurling joutunut tekemisiin Raffles Haw'in kanssa. Ei saattanut olla kahta miestä samassa seurakunnassa, joille sellainen summa oli niin vähäpätöinen, että se ohimennen heitettiin palkinnoksi mitättömästä avunteosta. Luonnollisesti oli se Raffles Haw; ja hänen sisarellaan oli hallussaan pankkiosoitus määräyksineen, että hän sen antaisi omistajalle, jos tämä tulisi tietoon. Hän heitti pois värilautansa, meni alas arkihuoneesen ja kertoi Lauralle ja isälleen aamuisesta kohtauksestaan papin kanssa ja vakuutuksestaan, että uusi tilanomistaja oli se mies, jota Hector etsi. "Katsos vain", sanoi vanha Mc Intyre. "Kuinka kuuluvat ne yhteen, Laura? Sitä en minä ymmärrä. Mitä tietävät naiset rahoista ja afääreistä? Anna sinä pankkiosoitus minulle ja minä olen vapauttava sinut kaikesta vastuunalaisuudesta. Minä pidän kokonaan huolta asiasta. "Se on mahdotonta, isä", sanoi Laura päättävästi. "Minä en ajattelekaan antaa sitä pois itseltäni". "Sellaisessako ajassa me elämme", huusi ukko ja kohotti vastaanlausuen käsiään. "Sinä unohdat velvollisuutesi päivä päivältä yhä enemmän, Laura. Ne rahat olisivat hyödyksi minulle — hyödyksi, ymmärrätkö sinä. Ne tulisivat olemaan kulmakivenä siinä suunnattomassa liikkeessä, jonka minä jälleen panen pystyyn. Minä tulen käyttämään ne, Laura — ja minä maksan sinulle korkoa — neljä, sanokaamme vaikka neljä ja puoli prosenttia — ja sinä voit saada ne takaisin milloin hyvänsä. Ja minä annan sinulle takuuden — takuuden — kunniasanalla." "Se on aivan mahdotonta, isä", vastasi tytär kylmästi. "Ne eivät ole minun rahojani. Hector pyysi minua niitä säilyttämään. Hän pyysi, että olisin hänen pankkiirinsa. Ei ole minun vallassani lainata niitä pois. Ja mitä tulee sinun ajatukseesi, Roobert, niin, olipa se oikein tai väärin, minä olen varma siitä, etten anna rahoja herra Haw'ille enkä kenellekään muulle ilman Hectorin nimenomaista käskyä." "Sinä teet aivan oikein siinä, ettet anna niitä herra Haw'ille", huudahti ukko nyökäyttäen hyväksyvästi päätään monta kertaa. "Minä en sallisi niiden joutuvan pois perheestä." "Hyvä; minä ajattelin vain sanoa teille arveluni." Roobert otti hattunsa ja meni ulos päästäkseen kuulemasta väittelyä isänsä ja sisarensa välillä, sillä näytti siltä, kuin he olisivat aikoneet sitä jatkaa. Hänen taiteilijasielunsa kärsi moisista pikkumaisista ja ikävistä sananväänteistä, ja hän koetti raittiissa ilmassa ja avaraa maisemaa katsellen rauhoittaa tunteitaan. Itaruus ei ollut hänen heikkouksiaan ja isän alituinen pakina rahoista herätti hänessä inhoa ja vastenmielisyyttä. Roobert kulki hitaasti mielitietään, joka koukerteli yli kukkulan, ja hänen ajatuksensa vaelsivat roomalaisten maahantulosta salaperäiseen miljoneeriin. Silloin huomasi hän edessäpäin pitkän, laihan miehen, joka piippu suussa koetti sytyttää tulitikkua lakkinsa suojassa. Mies oli puettu karkeaan merimiesviittaan ja hänellä oli kasvoissaan ja käsissään noen ja savun jälkiä. Tupakoitsijain välillä vallitsee jonkinlainen yhtenäisyydentunne, joka voittaa kaikki yhteiskunnalliset arvoeroitukset, jonka tähden Roobertkin pysähtyi ja ojensi tulitikkulaatikkonsa rikkitikkuineen. "Pitäisikö olla tulta?" sanoi hän. "Kiitoksia". Mies otti esille tulitikun, raappasi ja kumartui sitä kohden. Hänellä oli kapeat, kalpeat kasvot, iso, vanukkeinen parta ja hyvin terävä kyömynenä. Suorat, paksut kulmakarvat, jotka melkein yhtyivät, antoivat kasvoille päättävää ja lujaa luonnetta todistavan näön. Nähtävästi hän oli jokin työnjohtaja, mahdollisesti joku niistä, joilla oli ollut tekemistä uuden talonrakentamisessa. Siinä oli mahdollisuus saada jotakin selvikettä niihin kysymyksiin, jotka olivat herättäneet hänen uteliaisuuttaan. Roobert odotti, kunnes mies oli sytyttänyt piippunsa, ja kävi sitten edelleen hänen rinnallaan. "Oletteko menossa uudelle rakennukselle?" kysyi hän. "Olen." Miehen ääni oli kylmä ja hänen käytöksensä pidätetty. "Ehkä teillä oli tehtävää siellä, kun sitä rakennettiin?" "Kyllä, minulla oli sormi mukana pelissä." "Sanotaan, että sen sisusta on aivan ihmeellinen. Siitä on tavattomasti puhuttu paikkakunnalla. Onko kaikki niin upeaa, kuin sanotaan?" "Tosiaankin minä sen tiedän. Minä en ole kuullut, mitä puhutaan." Hänen käytöksensä oli kaikkea muuta kuin kehoittavaa ja Roobertista tuntui, kuin olisi outo toisinaan tarkastanut häntä syrjästäpäin, epäluuloinen katse terävissä, harmaissa silmissään. Mutta juuri siksi, että hän oli niin varova ja poisvetäyvä, näytti paljon enemmän uskottavalta, että hän voisi antaa tietoja, jos vain keksisi tavan, jolla saisi hänet sen tekemään. "Kas, tuolla se on", huomautti hän, kun he tulivat kukkulan korkeimmalle kohdalle ja taas katselivat suurta rakennusta. "Jaa, kyllä se lienee suunnattoman upea ja kallisarvoinen, mutta minä puolestani asuisin kuitenkin mieluummin omassa pienessä kamarissani tuolla alhaalla kylässä." Työmies veti muutamia vakavia savuja piipustaan. "Te ette niin muodoin suuresti ihaile rikkauksia", hän sanoi. "En. En toivoisi olevani rahtuakaan rikkaampi kuin olen. Luonnollisesti tahtoisin mielelläni saada myydyiksi taulujani. Täytyyhän elää. Mutta sen enempää en pyydä. Uskallan väittää, että minä, köyhä taiteilija, tai te, joka työskentelette jokapäiväisen leivän edestä, olemme onnellisempia kuin tuon suuren palatsin omistaja." "Se on todellakin hyvin mahdollista", vastasi toinen paljon suopeammalla äänellä. "Taiteessa", sanoi Roobert, jota keskustelu alkoi lämmittää, "on palkintonsa itsessään. Mitä rahalla ostettavissa olevia suorastaan ruumiillisia, nautintoja, voisi verratakaan siihen tyydytyksen värähdykseen, jota tuntee silloin, kun oivaltaa idean johonkin uuteen, johonkin kauniiseen, ja jokapäiväiseen iloon, kun näkee luomansa kasvavan käsissään, kunnes se on edessä täydellisenä kokonaisuutena? Taiteineni ja ilman rikkauksia olen minä onnellinen. Ilman taidettani tuntisin tyhjyyttä, jota eivät mitkään aarteet poistaisi. Mutta minä en todellakaan tiedä, miksi tästä kaikesta teille puhelen." Työmies oli pysähtynyt ja katsoi häneen vakavasti syvimmän mielenkiinnon ilmetessä hänen savun mustaamilla kasvonpiirteillään. "Minua ilahuttaa kovin se, mitä sanotte", hän virkki. "On hupaista tietää, että kultaisen vasikan palvelus ei ole aivan yleistä, ja että edes muutamia on olemassa, jotka kohoutuvat sen yläpuolelle. Tahdotteko ojentaa minulle kätenne?" Se oli vähän kummastuttava pyyntö, mutta Roobert tapasi hiukan ylvästellä rahvaanomaisuudestaan ja siitä, että niin helposti saattoi tulla ystäväksi kaikenlaisten ja kaikensäätyisten ihmisten kanssa. Hän puristi sydämellisesti tilapäisen tuttavansa kättä. "Te näytitte vähän uteliaalta tähän taloon nähden. Minä tunnen sen sangen hyvin ja voisin mahdollisesti näyttää teille yhtä ja toista vähäpätöistä, joka voisi huvittaa teitä. Täällä on portti. Tahdotteko käydä sisälle kanssani?" Se oli siis todellakin mahdollista. Roobert suostui halukkaasti ja kävi ylös koukertelevaa ajotietä istutettujen mäntyjen välitse. Mutta nähdessään siivottoman oppaansa oikaisevan suoraan yli leveän hiekoitetun alueen pääkäytävää kohden tunsi hän joutuneensa väärään paikkaan. "Ei millään ehdolla pääkäytävän kautta", kuiskasi hän ottaen seuralaistaan kädestä. "Mahdollisesti herra Raffles Haw ei pitäisi siitä?" "Ei mitään vaaraa siitä luullakseni", sanoi toinen rauhallisesti hymyillen. "Minun nimeni on Raffles Haw". III. Ihmeellinen talo. Tuon varsin odottamattoman selvityksen johdosta kuvastui Roobert Mc Intyren kasvoissa mitä suurin hämmästys. Hetkisen luuli hän seuralaisensa tekevän pilaa, mutta se huoleton varmuus, jolla tämä nousi ylös portaita, ja se syvä kunnioitus, jota osottaen komeanauhainen portinvartia eteisessä avasi hänelle oven, todisti, että kaikki oli silkkaa totuutta. Raffles Haw katsahti taakseen ja myhäili hiukan itsekseen huomatessaan nuoren taiteilijan olevan tavattomasti hämillään. "Suokaa anteeksi, etten aikaisemmin sanonut sitä", sanoi hän ystävällisesti, laskien kätensä toisen käsivarrelle. "Jos olisitte tuntenut minut, ette olisi puhuneet yhtä vapaasti, ja silloin en minä olisi ollut tilaisuudessa oppia tuntemaan teidän tosiarvoanne. Te tuskin esimerkiksi olisitte olleet niin avosydäminen puhuessanne rikkaudesta, jos olisitte tietäneet, että puhuitte talonomistajan kera." "Luulen etten koskaan eläissäni ole ollut näin hämmästynyt", sanoi Roobert. "Luonnollisesti. Miten olisitte voinut luulla minua miksikään muuksi kuin työmieheksi. Ja minä olen työmies. Kemia on yksi minun ajanvietteistäni, ja vietän joka päivä monta tuntia laboratoriossani tuolla. Olin juuri äsken lopettanut työskentelyn tänään, ja kun olin hengittänyt sisääni kokolailla kaasuja, arvelin, että pieni kävely pitkin maantietä ja jokunen savu piipustani ei tekisi minulle pahaa. Niin satuin kohtaamaan teidät, ja pelkään, että pukuni liiankin hyvin sopi yhteen mustuneiden kasvojeni kanssa. Mutta luulen tuntevani teidät nimeltä. Eikö se ole Roobert Mc Intyre?" "Kyllä, vaikka minä en käsitä, miten olette sen joutuneet tietämään?" "No, luonnollisesti otin vähäiseksi vaivakseni saada tietää jotakin naapureistani. Olin kuullut, että täällä asui sen niminen taiteilija, ja otaksun että taiteilijoita ei ole varsin lukuisasti Tamfieldissa. Mutta mitä pidätte te rakennuksen arkkitehtuurista? Toivon että se ei loukkaa teidän harjaantunutta aistianne?" "Se on todella ihmeellinen — hämmästyttävä. Teillä on tavaton silmä huomaamaan vaikutuksia." "Oh, minulla ei ole mitään aistia, ei vähintäkään aistia. En eroita hyvää pahasta. Tuskin on hienostumattomampaa siinä suhteessa kun minä. Mutta sain Lontoon ensimäisen arkkitehdin tänne ja toisen yhtä hyvän Wienistä. He selvittivät asian keskenään." He seisoivat aivan sivuovien sisäpuolella suunnattomalla bisoninnahka-matolla. Heidän edessään oli iso, nelikulmainen piha, joka oli laskettu monivärisillä marmorilaatoilla arapialaisen tavan mukaan. Keskeltä hakatusta nefriitistä valmistetusta korkeasta suihkulähteestä nousi ilmaan viisi korkeata, ohutta vesisuihkua, joista neljä kaatui ulospäin yksi pihan jokaiseen kulmaan, pudoten siellä suuriin marmorialtaisiin, viidennen syöstessä suoraan ylös suunnattoman korkealle pudotakseen alas keskisäiliöön takaisin. Pihan joka sivulla kasvoi upea, korkea hoikkarunkoinen palmu, levittäen riippuvalehtistä, vehreää latvustansa hyvinkin viisikymmentä jalkaa heidän päittensä yläpuolella. Ylt'ympäri kulki maurilainen, nefriitistä ja kirjavasta marmorista rakennettu holvikäytävä; raskaat, punaisimman purpuran väriset uutimet kätkivät ovet väliinsä. Suoraan edestä, oikealta ja vasemmalta veivät leveät, kallisarvoisilla, paksuilla smyrnalaisilla matoilla peitetyt portaat ylempiin kerroksiin, jotka olivat yltympäri keskellä olevaa pihaa. Ilma katolla oli lämmin ja kuitenkin raitis, kuin toukokuun ilma Englannissa. "Se on Alhambran jäljittelyä", virkkoi Raffles Haw. "Palmut ovat kauniit. Ne kohoavat ylös läpi koko rakennuksen altapäin maasta, niiden juuret ovat ympäröidyt kuumilla vesitorvilla. Ne tuntuvat viihtyvän varsin hyvin." "Miten erinomaisen hienoa messinkityötä", huudahti Roobert, katsellen ihmetellen kiiltävää ja tavattoman hienoa metalliverkko-aitiota, joka koristi maurilaisten kaarien välillä olevia huoneita. "Se on kylläkin varsin sievää. Mutta se ei ole messinkiä. Messinki ei ole kyllin sitkeätä, että sitä voitaisiin saada niin hienoksi. Se on kultaa. Mutta tulkaa nyt tätä tietä. Älkää pahastuko, että pyydän odottamaan siksi, kuin olen saanut noen pois kasvoistani." Hän meni edellä pihan vasemmalla sivulla olevaa ovea kohden, joka Roobertin hämmästykseksi vitkalleen käännähti saranoillaan heidän lähetessään. "Se on pieni parannus, jonka minä olen keksinyt", virkkoi talon isäntä. "Kun tullaan oven eteen, vapautuu eräs vieteri lattialautojen painosta, ja siitä seuraa, että saranat kääntyvät. Tehkää hyvin ja astukaa sisään. Tämä on minun oma pieni pyhäkköni, joka on kalustettu oman makuni mukaan." Jos Roobert odotti saavansa nähdä uuden näytteen rikkautta ja loistoa, niin hän pettyi pahasti, sillä nyt hän havaitsi avarassa, mutta melkein tyhjässä huoneessa pienen rautasängyn yhdessä kulmassa, siellä täällä joitakuita puutuoleja, tumman maton ja suuren pöydän, joka oli täynnään kirjoja, pulloja ja kaikellaisia "jätteitä", joita karttuu ahkeran, mutta huolimattoman ihmisen ympärille. Tarjoten vieraallensa tuolin otti Raffles Haw takin yltään, kietoi ylös karkean villapaitansa hihat ja alkoi kastella ja hieroa itseään lämpimällä vedellä, jota juoksi seinässä olevasta hanasta. "Te näette miten yksinkertainen minun makuni on", huomautti hän kuivatessaan vettävaluvia kasvojaan ja hiuksiaan pyyheliinalla. "Tämä on ainoa huone koko talossa, jossa kaikki on oikein minun mieleni mukaisesti. Täällä minä viihdyn. Täällä voin lukea ja rauhassa poltella piippuani. Kaikki ylellisyys on minusta vastenmielistä." "Sitä ei todellakaan uskoisi", huomautti Roobert. "Minä vakuutan, että se on totta. Katsokaas, teidänkin rikkauksia halveksivien mielipiteittenne mukaan, jotka varmaankin ovat hyvin järkeviä ja teille kunniaksi, täytyy teidän myöntää, että jos ihminen sattuu olemaan suunnattoman — hyvä, sanokaamme huomattavan — rahasumman omistaja, niin on hänen velvollisuutensa päästää rahat liikkeeseen, niin että ihmiskunta hyötyisi niistä. Nähkääs, siinä on minun loisteliaiden yritysteni salaisuus. Minun pitää ponnistaa koko terävänäköisyyteni päättääkseni keinoistani ja johtaakseni samalla rahat laillisia teitä. On esimerkiksi sanken helppoo lahjoittaa rahoja ja epäilemättä voisin käyttää tarpeettomat varani tai osan ylellisyydestäni sillä tavalla, mutta en tahdo antaa almuja enkä tehdä vahinkoa suoranaisella anteliaisuudella. Minun täytyy jossakin muodossa saada vastiketta siitä, mitä annan ulos. Ymmärrättekö?" "Täydellisesti, vaikka todellakin on harvinaista kuulla ihmisen valittavan vaikeutta varojensa kuluttamisessa." "Vakuutan että se on minusta vakava vaikeus. Mutta olen keksinyt suunitelmia — joitakuita varsin oivallisia suunitelmia. Tahdotteko pestä kätenne? Hyvä, ehkä teitä haluttaisi katsella taloa. Tulkaa tähän huoneen kulmaan ja istukaa tuolle tuolille. Juuri noin. Nyt istun minä tähän ja niin olemme valmiit lähtemään." Huoneen kulmaus, jossa he istuivat, oli maalattu noin kuuden jalan pituudelta joka puolelle tummasti suklaanruskeaksi ja oli varustettu kahdella punasella, seinästä ulkonevalla istuimella, jotka olivat aivan vastakohtaiset huoneen muille yksinkertaisille varustuksille. "Tämä", virkkoi Raffles Haw, "on elevaattori, vaikka se on niin tiiviisti sovitettu huoneeseen, että liikekohtia olisi vaikea huomatakkaan, jos värit eivät olisi erilaiset. Se on laitettu käymään sekä vaakasuoraan että pystysuoraan. Tämä rivi nappeja osoittaa eri huoneita. Täällä on merkittynä kuten näette 'Ruokasali', 'Tupakkahuone', 'Biljaardihuone', 'kirjasto' j.n.e. Minä näytän teille, kuinka se kulkee ylöspäin. Nyt painan tätä nappia, johon on merkitty 'Keittiö'." Tuntui tuskin huomattava liikahdus, kevyt hankaus, ja Roobert havaitsi, ilman että oli liikkunut paikaltaan, että huone oli kadonnut. Sen sijaan oli heidän edessänsä suuri, kaarenmuotoinen tammiovi. "Se on keittiön ovi" virkkoi Raffles Haw. "Minulla on keittiö ylinnä talossa. En siedä ruoanhöyryjä. Olemme tulleet ylöspäin kahdeksankymmentä jalkaa puolessatoista sekunnissa. Nyt painan jälleen nappia ja niin olemme taas minun huoneessani". Roobert Mc Intyre tuijotti häneen hölmistyneenä. "Tieteen ihmeet ovat suuremmat, kuin taikuuden", lausui hän. "Se on vain pieni, soma koneisto. Nyt koetamme kulkea vaakasuoraan. "Minä painan 'Ruokasalinappia' ja niin olemme me siellä kuten näette. Käykää ovelle, se aukenee edessänne". Roobert teki neuvon mukaan, ja huomasi tovereineen olevansa avarassa, korkeassa huoneessa, samalla kuin elevaattori heidän painostaan vapautuneena lennähti takaisin alkuperäiselle paikallensa. Hän tirkisteli ympärilleen seiniä koristaviin suuriin maalauksiin. Hänen jalkansa vaipuivat pehmeään, kallisarvoiseen mattoon, kuin olisi hän keträluihin asti vajoten käynyt sammalpeitteistä vallia. "Totisesti, totisesti, tuolla näen Raphaelin siveltimen jälkiä", huudahti hän viitaten erääseen tauluun edessään. "Jaa, se on Raphaelilta, ja luulen sen olevan yhden hänen parhaita maalauksiaan. Minua huvitti erinomaisesti tarjota enemmän kuin Ranskan hallitus. He halusivat saada sitä Louvreen, mutta huutokaupassa voittaa se, jolla on tukevin kukkaro". "Ja tämän 'Catilinan vangitsemisen' täytyy olla Rubens'in tekoa. On mahdotonta erehtyä hänen upeisiin miehiinsä ja ilkeännäköisiin naisiinsa nähden". "Jaa, se on Rubens'ilta. Ne kaksi muuta ovat Velasqvez'ilta ja Tenier'iltä, kauniita näytteitä espanjalaisesta ja hollantilaisesta koulusta. Täällä on minulla vain vanhoja mestareita. Uudenaikaiset ovat biljaardihuoneessa. Kalusto täällä on hiukan omituinen. Itse asiassa kuvittelen mielessäni, että se on ainoa laatuaan. Se on tehty ebenholtsista ja sarvivalaan sarvista. Se tuotti kalastajalle varsin paljon päänvaivaa, sillä niiden tarveaineiden saanti on jokseenkin rajoitettua. Kummallista kyllä oli Kiinan keisari tilannut jotenkin suuren määrän sarvivalaan sarvia korjatakseen erään vanhan pagoodin, jonka ympäri oli rakennettu aita sellaisista, mutta tarjosin markkinoilla enemmän kuin hän ja hänen taivaallisen majesteettinsa täytyi odottaa. Täällä kulmauksessa on myös elevaattori, mutta emme huoli nyt siitä. Tehkää hyvin ja menkää tästä ovesta. Tämä on biljaardihuone", jatkoi hän ja he siirtyivät viereiseen huoneeseen. "Kuten näette on minulla muutamia arvokkaita nykyaikaisia maalauksia seinillä. Täällä on yksi Corot'ilta, kaksi Meissonier'iltä, yksi Bouquerau'lta, yksi Millais'elta, yksi Orchardsson'ilta ja kaksi Alma Tademakselta. Oikeastaan minusta tuntuu vastenmieliseltä ripustaa tauluja näille leikatuille tammiseinille. Näettekö noita lintuja, jotka hyppivät ja laulavat oksilla. Eikö todella näytä, kuin ne oikein liikkuisivat ja visertelisivät?" "Se on suuremmoista. En milloinkaan ole nähnyt niin erinomaista työtä. Mutta miksi kutsutte tätä biljaardihuoneeksi, mr Haw? En näe lainkaan biljaardia". "Oh, biljaardi on niin kömpelö ja epäkäytännöllinen huonekalu. Se on aina tiellä, paitsi juuri silloin kun sitä halutaan käyttää. Biljaardi on tuon kiilloitetusta, vaahterasta tehdyn nelikulmion alla, jonka näette lattiassa tuossa. Nyt asetan jalkani tälle vieterille. Näettekös?" Hänen niin sanoessaan kohosi lattian keskusta ja mitä kaunein, kilpikonnan kuorella katettu biljaardi kohosi neljän jalan korkeuteen. Hän painoi toiseen vieteriin, ja lautapelipöytä näyttäysihe samalla tavalla. "Te saatte pelipöytiä tai mitä tahdotte asettamalla vipuja liikkeeseen", hän huomautti. "Mutta nämähän ovat vähäpätöisyyksiä. Ehkä on museossa jotakin, joka saattaa enemmän kiinnittää mieltänne." Hän osotti tietä toiseen huoneeseen, joka oli varustettu antiikkiseen tapaan mitä kalleimmilla ja harvinaisimmilla kudontatöillä verhotuilla kaluilla. Lattia oli laskettu erivärisistä marmorilevyistä, siellä täällä oli pieniä mattoja mitä kallisarvoisimmista turkiksista. Huonekaluja ei ollut paljon, vaan joukko pieniä mustallapuulla ja hopealla silattuja, hienoilla maalauksilla koristettuja kuppeja oli asetettu ympäri huonetta. "Kenties on liikaa sanoa tätä museoksi", virkkoi Raffles Haw. "Täällä on vain muutamia loistavia pikkuesineitä, joita olen poiminut sieltä täältä. Jalokivet ovat vahva puoleni. Luulen että niiden puolesta voin kilpailla kenen yksityisen keräilijän kanssa tahansa koko maailmassa. Pidän niitä lukittuina, sillä parhaimmatkin palvelijat voivat joutua kiusaukseen." Hän otti hopea-avaimen kellonvitjoistaan ja alkoi aukoa ja vedellä ulos laatikoita. Ihastuksen ja ihmetyksen huudahdus pääsi Roobert Mc Intyreltä, kun hän näki kotelon toisensa perään täynnä upeimpia jalokiviä. Rubiinien syvä, tyyni puna, smaragdien kirkas, hohtava vehreä, terävästi salamoivat timantit, beryllien monet vaihtelevat värivivahdukset, ametystit, onyxit, katinsilmät, agastit ja karneolit ikäänkuin täyttivät huoneen epämääräisellä, monivärisellä, kimmeltelevällä loistolla. Pitkiä kappaleita kaunista sinistä lapis lazulia, komeita verikiviä, heleitä ja punaisia ja valkosia koralleja, kourallisittain hohtavia helmiä kaateli omistaja esiin, kuin koulupoika huolimattomasti viskelee marmoripallosia taskustaan. "Tämä ei ole hullumpi", hän sanoi, kohottaen suurta, helottavaa, keltaista, päänsä kokoista möhkälettä. "Se on tosiaankin kaunis kappale meripihkaa. Sen lähetti asioitsiani Itämereltä. Se painaa kaksikymmentäkahdeksan naulaa. En ole milloinkaan kuullut puhuttavan, niin kauniista kappaleesta. Minulla ei ole varsin suuria briljantteja — ei ole suuria kaupan — mutta kokoelmani on ylipäänsä hyvä. Siroja leikkikapineita, vai kuinka?" Hän otti molemmat kätensä täyteen smaragdeja eräästä laatikosta ja antoi niiden sitten hiljalleen valua takaisin kassaan. "Suuri Jumala" huudahti Roobert nähdessään laatikon toisensa perästä. "Sehän on jo sinänsä suunnaton omaisuus. Satatuhatta puntaa tuskin riittäisi hinnaksi niin suuremmoisesta kokoelmasta." "Luulen, ettette kelpaa arvostelemaan jalokiviä", sanoi Raffles Haw nauraen. "Tämän yhden ainoan laatikon sisällystä ei voitaisi ostaa nimittämällänne summalla. Minulla on tässä muistiin pantuna tähän päivään asti kaikki, mitä olen kuluttanut kokoelmiini, mutta minulla on asioitsijoita liikkeellä, jotka luultavasti lähimpinä viikkoina tulevat toimittamaan minulle huomattavia lisiä. Mutta asiain nykyisillään ollessa olen antanut rahoja — katsokaamme — helmistä neljäkymmentätuhatta, smaragdeista seitsemän kertaa viisikymmentä tuhatta, rubineista kahdeksan kertaa neljäkymmentä, briljanteista yhdeksän kertaa kaksikymmentä, Onyxeista — minulla on muutamia hyvin kauneita onyxeja — kaksi kertaa kolmekymmentä. Mutta jalokiviä, agaatteja — hm! Jaa, karttuu vähän yli neljän miljoonan seitsemänsadan neljänkymmenen tuhannen. Uskallan sanoa viisi miljoonaa, sillä en ole ottanut laskuun epätasaisia rahoja. "Herra varjelkoon", huudahti nuori taiteilija tuijottavin silmin. "Tunnen ikäänkuin jonkinlaista vastuunalaisuutta tässä suhteessa. Näettekös hiominen, kiillottaminen, jalokivien koko kauppaan valmistaminen on kerrassaan rikkaudesta riippuvaa teollisuutta. Jos me emme tue sitä, täytyy sen hävitä, joka olisi samaa, kuin että suuri joukko ihmisiä joutuisi puutteeseen. Samoin on laita hienojen kultatöiden, jollaisia näitte ulkona. Rikkaudella on velvollisuutensa ja näiden ammattien elähyttäminen on yksi tärkeimmistä. Tässä on kaunis rubiini. Se on Birmasta ja on viides järjestyksessä suuruuden puolesta, mitä on olemassa. Luulenpa että se olisi lähinnä suurin, jollei se olisi hiottu, mutta hiominen vähentää kokoa luonnollisesti aika lailla." Hän otti välkkyvän, punaisen, melkein pähkinän kokoisen kiven pidellen sitä hetkisen peukalon ja etusormen välissä, jonka jälkeen hän välinpitämättömästi heitti sen takaisin laatikkoon. "Tulkaa tupakkahuoneeseen", hän virkkoi, "tarvitsette hiukan virkistymistä, sillä on tapana sanoa, ettei ole maailmassa väsyttävämpää kuin museoissa käynti." IV. Vyöhykkeestä vyöhykkeeseen. Huone, johon ällistynyt Roobert sen jälkeen saapui, oli ehkä loistavammin, joskaan ei juuri niin kallisarvoisesi sisustettu, kuin hänen ennen näkemänsä Bordeaux-värisiä, nukkapäällystäisiä, mataloita divaaneja oli taiteellisesti näennäisessä epäjärjestyksessä huoneessa sammalenvärisellä itämaalaisella matolla. Mukavia lepotuoleja, taapäin nojaavia sohvia, ameriikkalaisia kiikkutuoleja, kaikkia oli vara valita. Huoneen toinen pää oli varustettu lasiseinällä ja näkyi olevan komeaan kasvihuoneeseen päin. Toisessa päässä oli paljon kaikellaisia vasta ilmestyneitä aikakauskirjoja ja sanomalehtiä kullatuissa pitimissään. Ripustimissa kahden puolen majolikakamiinia oli pitkä rivi piippuja, joita oli kaikista seuduista ja kaikilta kansakunnilta — englantilaisia kirsikkapuupiippuja, ranskalaisia ruusupuusta tehtyjä, saksalaisia porsliinipesäisiä, leikattuja merenvahasta valmistettuja, hyvänhajuisia seetripuisia piippuja, itämaisia nargileoja, turkkilaisia tchibuk-piippuja ja suuria kultapäisiä hookah'eja. Oikeaan ja vasempaan oli pieniä lippaita ulottuen kolminkertaisessa rivissä yli huoneen pitkin sen pituutta; norsunluuhun niiden kannessa oli merkitty eri tupakkalajien nimet. Niiden yläpuolella oli suurempia, kiilloitetuista tammesta tehtyjä laatikoita sikareineen ja paperosseineen. "Koetelkaa tätä damaskolaista divania", sanoi huoneen isäntä heittäytyen kiikkutuoliin. "Se on sulttaanin kalustonhankkijalta. Turkkilaiset osaavat antaa arvoa mukavuuksille, voin sanoa. Olen innokas polttaja, herra Mc Intyre. Tauluista esimerkiksi en mitään ymmärrä, kuten kyllä pian näette. Mutta tupakasta saattaisin ehkä sanoa jotakin. Katsokaa näitä" — hän otti esille muutamia pitkiä, sirosti kierrettyjä, miedonvärisiä sikareja — "nämä ovat todella erinomaisia. Koettakaa niitä, tehkää hyvin." Roobert sytytti tarjotun sikarin ja heittäytyi mukavasti taapäin nojalleen patjojen väliin, sinisten, balsaminhajuisten savupilvien läpi tarkastellen tuota tavatonta, tahraiseen viittaan puettua miestä, joka haasteli miljooneista, kuin joku toinen puhuu muutamista punnista. Kalvakkaine kasvoineen, surullisine, alakuloisine ilmeineen ja kumaroine olkapäineen näytti hän siltä, kuin hänen kultansa olisi häntä painanut. Oli kuin koko hänen olemuksessaan olisi ollut äänetön anteeksipyyntö, hiljainen iltarukous, joka sangen vähän sopi yhteen sen suunnattoman vallan kanssa, joka hänellä oli. Roobertista oli koko tämä haaveellinen tapaus ollut erittäin mieltäkiinnittävä ja hauska. Hänen taiteilijaluontonsa leimahti eloisaksi siinä täydellisen loiston ja mukavuuden ilmakehässä ja hänessä vallitsi tyytyväisyyden ja suorastaan aistillisen mielihyvän tunne, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut. "Saapiko olla kahvia tai reiniläistä viiniä tai tokay'ilaista tai jotakin väkevämpää", kysyi Raffles Haw ojentaen kätensä kohden esinettä, joka oli hyvin avatun pianon näköinen ja ulkoni seinästä. "Voin suositella tokay-viiniäni. Saan sitä Itävallan keisarin hankkijalta, vaikka uskallan sanoa saavani parasta lajia." Hän painoi kahdesti yhteen tangettiin ja istui sitten hiljaa ja odottaen. Kuuluvasti paukahtaen lennähti kymmenen sekunnin kuluttua muuan vetoluukku auki ja pieni tarjotin, jolla oli kaksi pitkää venetialaista lasia, tuli näkyviin. "Se tekee aito hyvin tehtävänsä", virkkoi Raffles Haw. "Se on aivan uusi keksintö, mikäli tiedän. Täällä näette erilaisten viinien ja muiden nimet painettuina tangetteihin. Painamalla tangettiin suljen sähkövirran, joka vaikuttaa, että hana kellarissa alapuolella avautuu niin pitkäksi ajaksi, kuin tarvitaan sen alla alituisesti seisovan lasin täyttämiseen. Lasi tietysti seisoo pyörivällä levyllä, niin että aina on yksi paikalla. Lasit kulkevat sitten ylös ilmatorvea myöten, joka joutuu liikkeeseen viinin aiheuttaman lisääntyneen painon vaikutuksesta. Se on pieni oivallinen ajatus. Mutta pelkään rasittavani teitä kaikellaisilla pikku keksinnöilläni. Minun oikkujani on kehittää koneisto huippuunsa." "Päinvastoin minä ihmettelen ja ihailen", sanoi Roobert lämpimästi. "On kuin äkkiä olisin joutunut meidän vanhasta proosallisesta Englannistamme johonkin loihduttuun palatsiin, neron hengetärten kotiin. En olisi koskaan voinut uskoa, että maassamme löytyisi sellaista keinojen tarkoituksiin sovelluttamista, niin täydellistä valtaa kaikkien yksityiskohtain yli, että se voisi auttaa poistamaan elämältä joitakuita sen pieniä vaivaloisuuksia." "Minulla on vielä jotakin teille näytettävää", huomautti Raffles Haw, "mutta viivähtäkäämme täällä hetkinen, sillä tahtoisin sanoa teille jotakin. Mitä pidätte sikarista?" "Erinomainen." "Se kierrettiin Louisiassa orjuuden ajoilla. Nyt ei koskaan saada sellaisia. Mies, jolla niitä oli, ei tuntenut niiden arvoa. Hän möi ne muutamasta shillingistä kappaleen. Nyt pyydän, että tahtoisitte tehdä minulle palveluksen, herra Mc Intyre." "Suurimmalla mielihyvällä." "Te näette nyt kutakuinkin, miten minun laitani on. Olen kokonaan outo täällä. Varakkaitten säätyluokkien kanssa minulla ei ole paljon yhteistä. En ole vähääkään seuramies. En tunne lainkaan yhteiskunnallista kunnianhimoa. Ymmärrättekö?" "Täydellisesti." "Toiselta puolelta on kokemukseni maailmasta ollut se, että on perin vaikeata päästä ystäväksi köyhemmän ihmisen kanssa — tarkoitan sellaisen kanssa, joka haluaa jollakin tavalla lisätä tulojansa. Sellainen ajattelee enin rikkauttani ja vähin minua itseäni. Olen koettanut sitä, ymmärrättekö, ja tiedän sen." Hän vaikeni ja antoi sormiensa lipua pitkin harvaa partaansa. Roobert Mc Intyre nyökkäsi osoittaaksensa ymmärtävänsä hänen tilansa. "Nyt te tajuatte", hän jatkoi, "että kun minun luontoni pitää minua etäällä rikkaista ja epäluuloisuuteni niistä, jotka eivät ole rikkaita, niin tulee asemani kovin yksinäiseksi. Ei silti, että olisin huolissani erillisen elämän vuoksi, siihen olen tottunut. Mutta se rajoittaa toimintapiiriäni. Minulta aivan puuttuu luotettavia keinoja voidakseni tietää, milloin ja missä voisin olla hyödyksi. Olen jo tänään ilokseni kohdannut erään miehen, tämän pitäjän papin joka tuntuu olevan läpeensä omaavoittoa pyytämätön ja luotettava. Hän on tuleva yhdeksi yhdistysniveleeksi minun ja ulkomaailman välillä. Nyt kysyn teiltä, tahtoisitteko te tulla toiseksi?" "Suurimmalla mielihyvällä", virkkoi Roobert innoissaan. Ehdotus täytti hänen sydämmensä ilolla, sillä se tuntui tavallansa saattavan hänet julkiseen yhteyteen tuon paratiisinmoisen talon kanssa. Mr Haw ei olisi voinut pyytää mitään, joka olisi enemmän ollut hänestä mieluista. "Olin niin onnellinen keskustelusta teidän kanssanne havaitessani, kuinka korkealla te olette siinä suhteessa ja kuinka täydellisesti omaa etua pyytämätön te olette. Havaitsitte kenties kuinka lyhytsanainen ja melkein epäystävällinen teitä kohtaan alussa olin. Minulla on ollut syytä pelätä ja epäillä kaikkia tilapäisiä tuttavuuksia. Liian usein on käynyt seivästi ilmi, että ne ovat olleet jo ennakolta huolellisesti suunniteltuja toisessa tai toisessa halvassa tarkoituksessa. Suuri Jumala, millaisia historioita voisin kertoa teille! Erästä naista ajoi härkä — panin henkeni vaaraan pelastaakseni hänet ja sain sitten tietää, että kaikki oli äidin toimeenpanema näytelmä halusta tulla tutuksi vaikuttavalla tavalla, ja että härkä oli vuokrattu tunniksi. Mutta en tahdo järkyttää teidän uskoanne ihmisluontoon. Minä puolestani olen saanut joitakuita kovia kolauksia. Ehkä katson liian epäluuloisin silmin kaikkea, mikä tulee lähelleni. Sitä tarpeellisempaa on, että saan jonkun neuvonantajan, johon voin luottaa." "Jos vain tahdotte sanoa minulle, missä minun ajatukseni saattaisi olla teille hyödyksi, niin tuntisin itseni onnelliseksi", sanoi Roobert. "Sukuni on kotoisin Birminghamista, mutta tunnen kuitenkin useimmat ihmiset täällä, ja tiedän miten heidän laitansa on." "Juuri sitä tarvitsenkin tietää. Rahat voivat olla suureksi hyödyksi, mutta ne saattavat myös paljon vahingoittaa. Minä tulen kysymään teiltä neuvoa, jos muuten epäilen. Se on totta, yhden kysymyksen tahdon tehdä teille yksin tein. Voitteko sanoa, kuka on nuori nainen, jolla on hyvin tumma tukka, harmaat silmät ja hienosti muodostuneet kasvot? Hän oli sinisessä, astrakaninahkaisella kauluksella ja hihansuilla varustetussa puvussa." Roobert hymyili sydämmessään. "Sen puvun tunnen varsin hyvin", hän sanoi. "Te olette kuvailleet sisareni Lauran." "Teidän sisarenne! Todellako? Niinpä niin, teissä on jotakin yhtäläisyyttä, nyt kun olen saanut silmäni auki sitä huomaamaan. Näin hänet eräänä päivänä ja ihmettelin, kuka hän olisi. Hän asuu varmaan teidän kanssanne?" "Aivan oikein, isäni, hän ja minä asumme yhdessä Elmdenessä." "Siellä toivon saada tehdä tuttavuutta heidän kanssaan. Te olette lopettaneet sikarinne. Ottakaa uusi tai koettakaa piippua. Minulla on täällä useimmat tupakkalajit. Lippaat täytetään joka maanantaina ja lauvantaina lähetetään, mitä silloin on jälellä, vanhuksille köyhäintaloon; sillä tavalla onnistun aina pitämään tuoretta tavaraa. Hyvä, jollette halua nauttia enää mitään, niin ehkä tahtoisitte nähdä parisen kohtaa. Tällä sivulla on varushuone ja sen toisella puolella kirjasto. Kirjakokoelmani on rajoitettu; minulla on nahdisti satatuhatta nidosta. Mutta joukossa on harvinaisia teoksia. Minulla on länsigöötiläinen raamattu viidenneltä vuosisadalta, jonka melkein uskon ainoaksi laatuaan. "Sitten on eräs Biblia Pauperum vuodelta 1430, eräs mulperipuun lehdille kirjoitettu käsikirjoitus ensimäiseen Mooseksen kirjaan luultavasti toiselta vuosisadalta, 'Tristan ja Isolde' kahdeksannelta vuosisadalta ja parisataa vanhaa goottilaista munkkikäsikirjoitusta, joiden joukossa sangen kauniita kappaleita Schöfferiltä ja Fustilta. Niitä voitte huviksenne katsella jonakin sateisena päivänä, kun teillä ei ole parempaa tekemistä. Mutta minä olen keksinyt jotakin, joka on yhteydessä tämän tupakkahuoneen kanssa, ja joka ehkä huvittaisi teitä. Sytyttäkää nyt uusi sikari ja tulkaa sitten istumaan viereeni tälle chaiselonguelle huoneen perälle". Kysymyksessä oleva sohva oli komerossa, jota kolmelta sivulta ja yläpuolelta ympäröi täysin kirkas, läpinäkyvä kristalli. Heidän istuttuaan vetäisi talon herra eräästä nuorasta, jolloin kristalliluukku putosi alas heidän taakseen, niin että he joka puolelta joutuivat sulkeuksiin suureen kaappiin, jonka seinät olivat puhdasta ja niin hienoksi hiottua lasia, että sen olemassaolon hyvin helposti saattoi unohtaa. Joukko kullatuita, kristallikädensijoilla varustettuja nuoria riippui alas pieneen huoneeseen näyttäen olevan yhteydessä ulkopuolella olevan pitkän, loistavan aition kanssa. "No, missä nyt haluaisitte poltella sikarianne", sanoi Raffles Haw vakavat silmänsä loistaen. "Matkustammeko Intiaan vai Egyptiin vai Kiinaan tai minne haluatte?" "Etelä-Amerikkaan", sanoi Roobert. Tuntui jokin räpsähtävän, sorisevan ja liikkuvan. Nuori taiteilija katseli hämmästyksissään ympärilleen. Minne hän katsoikaan, joka puolella oli sanajalkoja, korkeita kuin puut, ja palmuja pitkine, riippuvine köynnöskasvineen, ja joukottain säteileviä orkideeoja. Tupakkahuone, talo, Englanti, kaikki oli kadonnut ja hän istui divaanilla Amazon-joen aarniometsän sydämessä. Se ei ollut näköhäiriö eikä silmänkääntäjätemppu. Hän saattoi nähdä kuuman höyryn kohoovan troopillisesta pikkumetsästä, raskaat pisarat, jotka putoilivat suunnattomista viheriäisistä lehdistä, vieläpä juomut ja lustot karkeassa kuoressa, joka takeltui runkoihin. Juuri hänen sitä kaikkea katsellessaan kiertäysi viheriä, täplikäs käärme äänettömästi hänen päänsä yläpuolella olevan oksan ympäri ja loistavasulkainen papukaija lennähti äkisti lehdikon läpi kadoten puiden runkojen joukkoon. Roobert katseli hämmästyksestä mykkänä ja kääntyi vidoin isäntänsä puoleen uteliain ja samalla rahtusen pelokkain kasvoin. "Ihmiset ovat olleet kummissaan vähemmänkin vuoksi, eikö totta", huudahti Raffles Haw sydämmellisesti nauraen. "Oletteko saaneet kylliksi Amazonjoesta? Mitä sanotte pienestä lepohetkestä Egyptissä?" Taasen sorina, nopea vilahdus jostakin ohijäävästä esineestä, ja silmänräpäyksessä levisi heidän ympärillään suunnaton erämaa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Etualalla yleni ilmaan ylähälle ryhmä palmuja, joukko ryhmyisiä, kaktuksentapaisia kasveja juurillaan. Toisella puolella kohosi korkea, epätasainen, harmaa muistopatsas, joka jalustalta oli hakattu jättiläiskuoriaisen muotoiseksi. Joukko sisiliskoja leikitteli vanhan, hakatun kiven pinnalla. Takana levisi keltainen hieta siintävään etäisyyteen, jossa utuinen kangastus näyttäysihe näköpiirin rajalla. "Herra Haw, en käsitä tätä!" Roobert tarttui kiinni sohvan selustimeen ja tuijotti hölmistyneenä ympärilleen. "Vaikutus on todella hämmästyttävä, eikö totta? Tämä egyptiläinen erämaa on minun lempipaikkani tahtoessani poltella hiljaisesti mietiskellen. On omituista, että tupakka on tullut eloisasta, käytännöllisestä lännestä. Se tuntuisi paremmin sopivan toimettomalle, uneliaalle idälle. Mutta ehkä vaihtelun vuoksi pitäisitte pikku pistäymisestä Kiinaan?" "Ei tänään", vastasi Roobert vieden käden otsalleen. "Tunnen itseni vähän sekanaiseksi kaikista näistä ihmeistä, luulenpa todella niiden käyneen hermolleni. Sitäpaitsi on aika minun palata proosalliseen Elmdeneeni, jos vain voin löytää tien ulos tästä erämaasta, johon olette minut siirtäneet. Mutta tahtoisitteko rauhoittaa mieltäni, herra Haw, selittämällä miten tämä kaikki on mahdollista?" "Se on pelkkää leikittelyä, monimutkaisesti laitettua leikkiä, ei mitään muuta. Sallikaa selittääni. Minulla on pitkä jono hyvin suuria kasvihuoneita, jotka alkavat toisesta päästä tupakkahuonetta. Eri kasvihuoneet ovat eri tavalla lämpimiä ja kosteita, niin että niissä tarkoilleen saadaan aikaan Egyptin, Kiinan tai muiden maiden ilmasto. Näettekös, meidän kristallikaappimme on raitiovaunu, joka kulkee pitkin terässylinteriä mitä pienimmällä hankauksella. Vetämällä toisesta tai toisesta nuorasta määrään, kuinka kauas on mentävä, ja liike tapahtuu, kuten olette nähneet, hämmästyttävällä vauhdilla. Vaikutus kasvihuoneissani tulee täydellisemmäksi sen kautta, että katon alati salaa pilvi, joka todella on ihmeteltävästi maalattu ja että sinne on viety lintuja ja muita eläimiä, jotka tuntuvat viihtyvän teennäisessä lämmössä yhtä hyvin kuin luonnollisessa". "Se selittää kuvan Etelä-Amerikasta, mutta ei egyptiläistä". "Ei, se on todella sangen kekseliäästi laitettu. Sain taitavimman miehen Ranskasta, tai ainakin sen joka parhaiten käsittää, miten saadaan aikaan suuria vaikutuksia, maalaamaan tuonne tuon ympyränmuotoisen taustan. Te ymmärrätte, palmut, kaktukset, obeliski j.n.e. ovat täysin todellisia, ja samoin on hiekka noin viidenkymmenen sylen mitalta, ja lyönpä vetoa terävänäköisimmän miehen kanssa koko Englannissa, että hän ei osaa sanoa, mistä petos alkaa. Se on tavallinen pyörömaalaustapa, jonka vaikutus useinkin varsin huonosti onnistuu, mutta tämä on tehty mitä täydellisimmästi. Oliko jotakin muuta?" "Kristallikaappi? Mihin se on tarkoitettu?" "Suojaamaan vieraitani lämmön vaihdosten vaikutuksilta. Tekisinpä heille huonon palveluksen, jos veisin heidät takaisin tupakkahuoneeseen läpihiestyneinä ja vilustuttaisin heidät ankarasti. Kristallikaappi myös on pidettävä jonkun verran lämpimänä, muuten höyry hiostaisi lasin ja pilaisi näköalan. Mutta pitääkö teidän tosiaankin mennä? No, sitten ollaan jälleen tupakkahuoneessa. Toivon, ettei käyntinne läheskään ole ainoa ja viimeinen. Jos saan luvan käydä Elmdenessä, on se minusta hupaista. Tätä tietä, museon kautta". Kun Roobert Mc Intyre tuli ulos suuren talon balsamisesta, hyvänhajuisesta ilmasta englantilaisen talvi-illan tuimaan, kylmään, purevaan säähän, tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut poissa pitkällä matkalla vieraissa maissa. Aikaa mitataan paraiten aistimuksilla, ja niin eloisat ja uudet olivat hänen havaintonsa olleet, että hänestä tuntui, kun olisi monta viikkoa kulunut keskustelusta nokisen, oudon miehen kera tiellä. Hän kulki eteenpäin aivan pyörällä päästään koko sielu huumauksissa ajatellen omituisen tuntemattoman rajattomia rikkauksia ja määrittelemätöntä valtaa. Pieneltä, rämältä ja matalalta tuntui hänestä Elmdene, kun hän lähestyi sitä, ja hän astui sen kynnyksen yli täynnä rauhatonta tyytymättömyyttä itseensä ja ympäristöönsä. V. Lauran pyyntö. Samana iltana illallisen jälkeen kertoi Roobert Mc Intyre isälleen ja sisarelleen kaikesta, mitä oli nähnyt. Se täytti niin hänen mielensä, että hänestä tuntui kevennykseltä saada kertoa siitä muille. Niin, hän pikemmin itsensä tähden kuin muiden kuvaili eloisasti kaikki ihmeet, mitä oli nähnyt: tuon rikkauksien yltäkylläisyyden, nuo kuninkaalliset aarrekamarit jalokivineen, kultineen, marmorineen, erinomaiset keksinnöt, tuhlaavaisuuden ja joka kohdassa ilmenevän täydellisen rahojen halveksimisen. Kokonaisen tunnin hän hehkuvin sanoin kertoili näkemistänsä ihmeistä, ja lopetti jokseenkin ylpeästi mainiten Raffles Haw'in hänelle tekemän pyynnön ja täydellisen luottamuksen, jota hän osoitti häntä kohtaan. Hänen sanoillaan oli sangen erilainen vaikutus, kumpaankin kuulijaan. Vanha Mc Intyre nojasi taapäin tuolissaan katkera hymy huulillaan, kapeat kasvot vääntyneinä tuhansiin poimuihin ja silmät loistaen kateutta ja ahneutta. Hänen laiha, keltainen kätensä lepäsi pöydällä niin lujasti nyrkkiin puristettuna, että rystöt hohtivat valkoisina lampunvalossa. Laura taas oli kumarruksissa eteenpäin, huulet avoimina imien veljen jokaisen sanan, hehkuva puna poskillaan. Milloin toiseen, milloin toiseen katsoessaan tuntui Roobertista, ettei hän koskaan ollut nähnyt isäänsä niin ilkeänä eikä sisartansa niin kauniina. "Kuka sitten on tuo ihminen", kysyi ukko pitemmän vaitiolon jälkeen. "Toivon vaan, että hän on saanut sen kaiken kunniallisella tavalla. Viisi miljoonaa jalokivissä, sanot. Jumala varjelkoon! Ja valmis lahjoittamaan pois niitä, mutta arkailee antaa almuja. Sano sinä hänelle, Roobert, että sinä tiedät tapauksen, jossa on varsin arvokasta ottaa vastaan almu". "Mutta, hyvät ihmiset, kuka voi hän olla, Roobert", huudahti Laura. "Haw ei saata olla hänen oikea nimensä. Hänen täytyy olla valepukuinen prinssi tai ehkä joku maanpaossa oleva kuningas. Oi miten halusta tahtoisin nähdä nuo timantit ja smaragdit. Minä luulen aina, että smaragdit pukevat tummia henkilöitä paraiten. Sinun pitää kertoa uudestaan kaikki siitä museosta". "Minä luulen hänen olevan sen, mikä hän sanoi olevansa", vastasi veli. "Hänen käytöksensä on tyyntä ja korutonta kuin tavallisen keskisäätyisen englantilaisen. Ei siinä ollut mitään erikoista pintakiiltoa, mikäli minä saatoin havaita. Hän tiesi vähän yhtä ja toista kirjoista ja tauluista, juuri tarpeeksi ymmärtääkseen niiden arvon, mutta ei enempää. Ei, minä ajattelen, että hän on saman säätyinen mies kuin me, mutta on tavalla tai toisella saanut periä suunnattoman omaisuuden. On tietysti vaikea sanoani mitään, mutta kuitenkin uskoisin, että sitä, mitä tänään olen nähnyt — rakennukset, maalaukset, jalokivet, kirjat j.n.e. — olisi mahdoton saada alle kahdenkymmenen miljoonan, ja olenpa varma, että arvioni on liian pieni". "Olen tuntenut ainoastaan yhden Haw'in" sanoi vanha Mc Intyre rummuttaen pöytää, "hän oli esimies patruunahylsytehtaassani. Mutta hän oli vanhahko, naimaton mies. Hyvä on, minä toivon, että hän on saanut ne kunniallisella tavalla. Toivon, että rahat ovat puhtaita". "Ja ajattele, ajattele, hän tulee tänne meidän luo", huudahti Laura ja taputti käsiään. "Oi, milloin luulet hänen tulevan, Roobert? Anna kaikin mokomin minun tietää se ennakolta. Luuletko hänen tulevan huomenna?" "Sitä en todellakaan tiedä". "Oh, miten hauska on saada nähdä häntä. En tiedä, milloin olisin ollut niin huvitettu". "Katso, täällä on sinulle kirje", huomautti Roobert. "Ja Hectorilta lisäksi, sen näen ulkomaalaisesta postimerkistä. Miten voi hän?" "Oh, se tuli nyt juuri. En ole vielä avannut sitä. Sanoakseni totuuden olen niin ollut kiihtynyt sinun puheisiisi, että olen kokonaan unhoittanut sen. Vanha Hector-raukka! Se on Madeirasta". Hän silmäsi mitä nopeimmin nuoren merimiehen rohkealla koulupojankäsialalla huolimattomasti kirjoittamat neljä sivua. "Hän voi hyvin", virkkoi hän. "Heillä oli myrskyistä matkalla sinne, mutta, mutta nyt voi hän hyvin. Hän luulee, että he palaavat maaliskuussa. Mutta ajattelen juuri, tuleeko sinun uusi ystäväsi huomenna — tuo lumotun linnan ritari". "Tuskinpa niin pian luullakseni". "Haluaisikohan hän sijoittaa vähän rahoja", puhui isä. "Älä unohda Roobert sanoa hänelle, kuinka hyvät liikesuhteet nyt vallitsevat aseiden kaupassa. Kokemuksellani ja muutaman tuhannen punnan pääomalla voisin hankkia hänelle kolmekymmentä prosenttia yhtä helposti kuin pankki. Kun kaikki ympäri käy, täytyy hänen kuitenkin asettaa rahojansa johonkin yritykseen. Eihän hän saata haudata niitä kaikkia kirjoihin ja jalokiviin. Olen varma siitä, että voisin hankkia hänelle parhaan koron." "On ehkä kauvan siihen, kun hän tulee tänne, isä", sanoi Roobert kylmästi, "ja kun hän tulee, luulen, etten saata käyttää hänen ystävyyttään keinona sinun harrastustesi edistämiseksi". "Me olemme hänen vertaisiaan, isä", huudahti Laura kiivaasti. "Aijotko tehdä meidät hänen edessään kerjäläisten kaltaisiksi. Hän luulisi, että me suosimme häntä ainoastaan hänen rahojensa tähden. Minua ihmetyttää, että voit ajatellakaan sellaista". "Jos minä en olisi ajatellut sellaista, niin ihmettelen, mistä neiti olisi saanut kasvatuksensa", matki vanhus suuttuneesti; ja Roobert hiipi hiljaisesti ylös huoneeseensa, jonne hän maalauksiensa keskelle yhä kuuli karkean ja heleän äänen, toisten alhaalla jatkaessa alituista perherutinaansa. Yhä nurjemmalta tuntui hänestä ympäristö, yhä arvokkaammalta se lepo, joka rahalla oli saatavissa. Aamiainen oli tuskin syöty seuraavana aamuna eikä Roobert ollut vielä lähtenyt työhönsä, kun heikko koputus kuului ovelta, ja siellä seisoi Raffles Haw matolla ulkopuolella. Roobert meni ulos ja toivotti hänet sangen ystävällisesti tervetulleeksi. "Pyydän anteeksi, että tulen näin varahin", sanoi hän, "mutta kävelen usein hiukan aamiaisen perästä". Hänessä ei nyt ollut merkkejä työstään, vaan hän oli pulska ja hieno mustassa puvussaan ja tukka oli huolellisesti harjattu. "Te puhuitte eilen työstänne. Ehkä te, vaikka onkin aikaista, sallisitte minun nähdä atelierianne?" "Varsin mielelläni, tehkää niin hyvin, herra Haw", huudahti Roobert aivan haltioissaan sellaisesta huomiosta moisen anteliaan taiteensuosijan puolelta. "Olen enemmän kuin onnellinen saadessani näyttää teille niitä vähäpätöisiä töitä, joita valmistelen, vaikkakin olen melkein arka ajatellessani, miten perehtynyt te olette suuriin mestareihin. Sallikaa minun esitellä: isäni ja sisareni Laura". Vanha Mc Intyre kumarsi syvään ja hieroi käsiään, mutta nuori neiti huudahti hämmästyksissään ja tuijotti avosuin miljoonamieheen. Haw meni ja puristi tyynesti hänen kättään. "Minä ajattelin, että se olitte te", sanoi hän. "Olen jo tavannut sisarenne, herra Mc Intyre, ensi päivänä, tänne tultuani. Me etsimme suojaa lumimyrskyltä eräässä vajassa ja kulutimme aikaa pienellä, hupaisella keskustelulla! "En vähääkään aavistanut puhuvani herraskartanon omistajan kera", sanoi Laura hiukan hämillään. "Niin hauskaa on tämä kaikki!" "Usein ajattelin, kuka lienee puhetoverini ollut, mutta vasta eilen sain sen tietää. Miten kodikkaasti te asutte täällä. Täällä on varmaankin erinomaisen kaunista kesällä. Jollei olisi tuota kukkulaa tuolla, voisi nähdä minun ikkunoistani suoraan tänne". "Niin ja silloin voisimme me nähdä kaikki teidän kauniit istutuksenne", sanoi Laura, joka seisoi hänen vieressään ikkunassa. "Viimeksi eilen minä toivoin, että kukkula olisi poissa". "Todellako? Suurimmalla mielihyvällä siirrätän sen pois, jos te niin haluatte". "Varjele", huudahti Laura. "Mihin sen sitten asettaisitte?" "Oh, senhän voisi viedä rautateitse mihin tahansa, Siinä ei olisi suuriakaan hommia. Muutama tuhat miestä soveliain konein ja pari kukkulan luo johdettua kiskojonoa, ja se olisi poissa parissa kuukaudessa". "Entä pappi-polon talo?" kysäsi Laura nauraen. "Oi, siitä ei olisi suurta vaaraa. Me voisimme hankkia hänelle toisen, ehkä paljon mukavamman kuin tämä. Veljenne voi sanoa teille, että olen oikea asiantuntija, kun on kysymyksessä talon rakentaminen. Mutta, vakavasti puhuen, jos se teidän mielestänne olisi parannus, katson, mitä voidaan tehdä". "Ei millään muotoa, herra Haw. Mitä kylässä minusta sanottaisiin, jos kehoittaisin sellaiseen tekoon. Kukkulahan on ainoa, joka antaa Tamfieldille rahtusen omituisuutta. Olisi suurinta itsekkyyttä uhrata se Elmdenen näköalan parantamiseksi". "Tämä on oikea pieni soppelo, herra Haw", puuttui haasteluun vanha Mc Intyre. Luulen että pian olette tukehtua täällä tullessanne suuresta palatsistanne, josta poikani on kertonut niin paljon ihmeellistä. Mutta meillä ei ole ollut näin aina, herra Haw. Niin vähäpätöinen kuin nyt olenkin, oli kuitenkin aika, jolloin voin kirjoittaa yhtä monta numeroa shekkiin, kuin kuka muu asetehtailija tahansa Birminghamissa. Se oli —". "Rakas vanha tyytymätön isä", huudahti Laura, kietoen hyväillen kätensä hänen ympärilleen. Vanhus päästi pienen kimakan kirkaisun ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta, mutta hän koetti salata sen tehdyllä yskällä. "Menemmekö portaita ylös", sanoi Roobert nopeasti, innokkaasti koettaen johtaa vieraan huomiota pois kotikohtauksesta. "Huoneeni on oikea atelieri, sillä se on heti kattotuolien alla. Minä näytän tietä, jos tahdotte tehdä niin hyvin ja seurata". Jättäen Lauran ja Mc Intyren menivät he peräkkäin ylös työhuoneeseen. Mr Haw seisoi kauvan "Magna chartan allekirjoittamisen" ja "Thomas Becket’in murhan" edessä, siristäen silmiään ja hermostuneesti hypistellen partaansa, Roobertin seisoessa vieressä levottomana odottaen. "Ja mitä maksavat nämä kaksi?" Raffles Haw vihdoin kysyi. "Määräsin niille sata puntaa kummallekin, kun lähetin ne Lontooseen". "Silloin on parasta, mitä voin toivoa teille, että se päivä tulisi, jolloin ilolla maksaisitte kymmenkertaisesti sen summan saadaksenne ne takaisin jälleen. Olen vakuutettu, että teillä on suuria mahdollisuuksia ja näen että ryhmityksessä ja suunnittelun rohkeudessa jo olette ehtineet pitkälle. Mutta teidän piirustuksenne on, anteeksi, että sanon, hiukan kovaa, ja teidän värityksenne ehkä liian ohutta. Nyt teen sopimuksen teidän kanssanne, herra Mc Intyre, jos suostutte siihen. Tiedän, että rahat eivät teitä viehätä, mutta, kuten ensi kohtauksessamme sanoitte, täytyy kuitenkin elää. Ostan nämä kaksi taulua teiltä ehdolla, että milloin tahansa voitte saada ne takaisin maksamalla saman summan". "Te olette liiaksi hyvä". Roobert ei tiennyt oikein ollako ihastunut saadessaan taulunsa myödyiksi, vaiko mielipahoillansa ostajan kummallisesta arvostelusta. "Saanko kirjoittaa shekin samalla", sanoi Raffles Haw. "Täällä on kynä ja mustetta. Lähetän pari palvelijaa noutamaan ne iltapäivällä. Säilytän ne teille. Kun kerran tulette kuuluisaksi, ovat ne arvokkaita näytteitä teidän aikaisemmasta työstänne". "Tunnen itseni sangen kiitolliseksi, herra Haw", sanoi nuori taiteilija pannessaan pankkiosoitteen lompakkoonsa. Hän vilkasi siihen kääntäessään sitä kokoon, toivoen heikosti, että tuo siekailematon mies ehkä olisi arvioinnut taulut korkeammin kuin hän oli sanonut. Mutta numerot olivat oikein. Roobert alkoi hämärästi käsittää, että rahojen halveksimisesta oli niin haittaa kuin etuakin, jonka käsityksen hän muuten oli antanut itsestään vain joillakuilla tilapäisillä sanoilla, ja nekin olivat johtuneet pikemmin isän ajatustavan vastustamisesta kuin hänen omasta todellisesta vakaumuksestaan. "Toivon, neiti Mc Intyre", sanoi Raffles Haw, kun taas olivat tulleet jokapäiväiseen huoneeseen, "että kunnioitatte minua tulemalla katsomaan kokoilemiani pieniä eriskummallisuuksia. Teidän veljenne varmaankin saattaa teitä. Tai ehkä vanha herra Me Intyre haluaisi tulla mukaan". "Minua suuresti ihastuttaa saada tulla sinne, herra Haw", sanoi Laura, hymyillen suloisimmasti, "vaikka suurin osa ajastani nykyään menee huolehtiessani köyhiä, jotka kärsivät kylmyyttä". Roobert kohotti kulmakarvojansa, sillä ensi kertaa hän kuuli puhuttavan sisarensa armeliaisuustoiminnasta, mutta mr Raffles Haw nyökäytti päätään hyväksyvästi. "Roobert kertoi teidän ihmeellisistä kasvihuoneistanne. Todella toivoisin voivani muuttaa sinne koko seurakunnan, että he saisivat oikein lämmitellä". "Mikään ei olisi helpompaa, mutta pelkään, että heille tuntuisi liian vaikealta tultuaan ulos sieltä takaisin. Minulla on eräs rakennus, joka juuri nyt on valmistunut. Veljenne ei ole sitä vielä nähnyt, mutta luulen, että se on paras kaikista. Se kuvaa intialaista suistomaata ja on tarpeeksi kuuma". "Kuinka minä ikävöin nähdä sitä", huudahti Laura ja löi käsiään yhteen. "Koko ikäni olen aina uneksinut saada nähdä Intian. Olen lukenut siitä niin paljon, temppeleistä, metsistä, suurista virroista ja tiikereistä. Te tuskin uskotte, mutta minä en ole koskaan nähnyt tiikeriä muuten kuin maalauksessa". "Se voidaan helposti auttaa", sanoi Raffles Haw rauhallisella tavallaan. "Huvittaisiko teitä nähdä tiikeri?" "Oh, hirmuisesti". "Minä lähetän tänne yhden. Sallikaa minun katsoa, kello on nyt kaksitoista. Voin sähköittää Liverpooliin kello yksi. Siellä on mies, joka myö villieläimiä. Luulisin sen voivan olla täällä huomisaamuna varhain. No hyvä, toivon saavani nähdä teidät kaikki ennen pitkää. Olen viipynyt melkein liian kauvan, sillä olen säntillinen mies ja olen aina määrätyt tunnit laboratoriossa". Hän kätteli jokaista ystävällisesti hyvästiksi ja virittäen piippunsa kynnyksellä, lähti menemään. "No, mitä pidätte hänestä", kysyi Roobert heidän katsellessaan menijää. "Yhtä hyvin voisi uskoa sellaisen rahamäärän lapselle kun hänelle", huudahti ukko. "Voin oikein pahoin kuullessani hänen puhuvan kukkulan muuttamisesta, tiikerien ostamisesta ja moisista hullutuksista, kun on olemassa kunniallisia ihmisiä ilman tointa ja suuria yrityksiä, jotka odottamalla odottavat hiukan pääomaa. Se on epäkristillistä — se on minun ajatukseni". "Minusta hän on ihastuttava, Roobert", sanoi Laura. "Muista, että sinä olet luvannut ottaa meidät mukaasi herraskartanoon. Ja näyttää todellakin siltä, kuin hän toivoisi meidän tulevan pian. Etkö usko meidän voivan mennä iltapäivällä". "Se tuskin käy päinsä, Laura. Jätä asia minun haltuuni, minä pidän huolta kaikesta. Ja nyt minun täytyy tehdä työtä, sillä päivää on niin lyhyeltä näinä talvikuukausina". Kun Roobert Mc Intyre sinä iltana oli mennyt levolle ja oli nukkumaisillaan, tunsi hän käden koskevan olkapäähänsä, ja kun hän nousi ylös, näki hän sisarensa verhottuna johonkin valkoiseen poimupukuun, saali olkapäiden yli heitettynä seisovan vieressään kuun valossa. "Rakas Roobert", kuiskasi hän kumartuen hänen puoleensa, "oli eräs asia, jota aijon sinulta pyytää, mutta isä oli aina tiellä! Tahdothan tehdä minulle mieliksi Roobert, eikö totta?" "Luonnollisesti, Laura. Mistä on kysymys?" "Minua suututtaa, jos joku puhuu minusta tai minun asioistani. Jos Raffles Haw sanoo minulle jotakin minusta tai kysyy jotakin, niin ole hyvä äläkä mainitse mitään Hectorista. Ethän tee sitä, Roobert, eikö totta, pikku siskosi tähden". "En, jollet sitä halua". "Oi miten sinä olet hyvä, rakas veli!" Ja hän kumartui ja suuteli häntä hellästi. Oli harvinaista, että Laura osoitti jotakin liikutusta, ja veli mietti sitä unisena, kuten hän oli, kunnes taas uupui keskeytettyyn uneensa. VI. Harvinainen vieras. Mc Intyren perheen jäsenet istuivat aamiaispöydässä aamulla Raffles Haw'in ensimäisen käynnin jälkeen, kun heitä hämmästytti kylätieltä kuuluva moniääninen melu. Lähemmäksi tuli hälinä, ja äkisti kavahti kaksi hevosta näkyviin puutarhan aidan taa korskuen ja polkien korvat takaluimussa ja silmät yhäti viistoillen johonkin hirmuiseen, joka oli niiden takana. Kaksi miestä laahusti huutaen ja pidätellen ohjaksissa ja kolmas syöksyi ylös koukeroista puutarhatietä. Ennenkuin Mc Intyret ennättivät käsittää aseman, tölmäsi palvelustyttö Mary huoneeseen kauhu pyöreillä, pisamaisilla kasvoillaan. "Neiti", kirkui hän, "teidän tiikerinne on tullut". "Suuri Jumala", huudahti Roobert syösten ovelle puolillaan oleva teekuppi kädessä. "Tämä menee liian pitkälle. Täällä on meillä iso, hyppivä tiikeri kärryillä rautahäkissä ja koko kylän väestö avosuin perässä". "Ihan täysi hullu", huusi vanha Mc Intyre. Näinhän sen hänen silmistään. Nyt on hän maksanut niin paljon tuon pedon vuoksi, että minä olisin sillä hyvin autettu jaloilleni jälleen. Onko kuultu mitään hullumpaa? Sano ajajalle, että hän vie sen poliisiasemalle". "Ei tule koskaan kysymykseen, isä", sanoi Laura nousten arvokkaasti ja kietoen saalin hartioilleen. Hänen silmänsä loistivat, hänen poskensa hehkuivat ja hän käyttäysi kuin kuningatar riemukulussa. Roobertin huomio, kun hän siinä seisoi teekuppi kädessä, kääntyi omituisesta vieraasta kauniiseen sisareensa. "Tämän on Raffles Haw tehnyt ystävyydestä minua kohtaan", sanoi Laura ylpeänä mennen ovea kohden. "Minä pidän sen suurena kohteliaisuutena hänen puoleltansa. Minä menen varmasti ulos katsomaan sitä". "Tehkää hyvin ja tulkaa ulos, sir", sanoi ajaja näyttäytyen ovella, "töin tuskin voimme pidellä hevosia". "No, menkäämme ulos kaikki", ehdotti Roobert. He menivät puutarhan aidan luo ja katselivat sen yli, koko kylän väen, koululapsista vanhoihin vaivaistalon harmaapäisiin ukkoihin asti, seistessä ympärillä mykkinä hämmästyksestä. Tiikeri, pitkä, notkea, häijyn näköinen eläin, jolla oli loistavat viheriät silmät, kääntelihe vilhuna ahtaassa häkissään piesten kylkiään hännällään ja hieroen kuonoansa ristikkoa vasten. "Mitä määräyksiä teille on annettu", kysyi Roobert ajajalta. "Se tuli suoraan Liverpoolista ylimääräisellä junalla, ja juna odottaa tuolla Tamfieldin luona valmiina viemään sen takaisin. Jos olisi ollut itse kuningatar kysymyksessä, ei rautatiehenkilökunta olisi osoittanut suurempaa arvonantoa. Me viemme sen takaisin, kun olemme saaneet siitä kylliksi. Se on ollut peijakkaan paha kuljetettava, sir, meidän kätemme ovat menneet aivan sijoiltaan pidellessämme hevosia". "Niin miellyttävä, kaunis eläin", huudahti Laura. "Niin notkea ja ihastuttava. En käsitä, kuinka voidaan pelätä noin siroa eläintä". "Jaa sen minä sanon teille, neiti", sanoi ajaja ja nosti korvalakkiaan, "eikö se tunkenut käpäläänsä ristikon välistä seisoessamme asemalla, ja jollen olisi vetänyt pois toveriani Billiä, niin loppu siinä olisi ollut hänelle. Se oli niin ja näin että hän pelastui, ma sanon!" "En koskaan ole nähnyt mitään niin hauskaa", jatkoi Laura ikäänkuin ei olisi kuullut ajajan huomautuksia. "Minusta on ollut hyvin hupaista saadessani nähdä sen, ja minä toivon että sanot sen mr Haw'ille, Roobert, tavatessasi hänet". "Hevoset ovat kovin levottomia", sanoi veli. "Jos olet katsellut kylliksesi, Laura, niin olisi ehkä paras antaa niiden mennä". Laura nyökkäsi kuningattarenmoisella tavalla, jonka hän äsken oli ottanut. Roobert huusi ajajalle, että he saisivat lähteä, tämä hyppäsi kärryille, hänen toverinsa päästivät hevoset, ja pois rämisivät kärryt häkkeineen puolen Tamfieldin väestöstä suotta pyrkiessä perästä. "Eikö ole ihmeellistä, mitä rahoilla saadaan aikaan", huomautti Laura, kun he eteisessä kolistelivat lumen kengistään. "Näyttää siltä, kuin ei olisi mitään toivomusta, jota Raffles Haw ei voisi täyttää". "Ei mitään toivomusta sinulla, tarkoitat", tokasi hänen isänsä. "Toinen asia on, kun on kysymyksessä vanha, ruma ukko, joka on uuvuttanut itsensä työssä lastensa hyväksi. Koskaan ennen en ole nähnyt kenenkään rakastuvan noin ensi näkemältä". "Kuinka saatat puhua niin tyhmästi, isä", huudahti Laura, mutta hänen silmänsä salamoivat ja hänen hampaansa välkkyivät, kuin ei hän lainkaan olisi pahastunut huomautuksesta. "Jumalan tähden, varo itseäsi, Laura", sanoi Roobert. "En ole tullut ajatelleeksi sitä ennemmin, mutta totisesti se näyttää siltä. Sinä tiedät, mikä asemasi on. Raffles Haw'in kanssa ei käy leikitteleminen". "Sinä rakas, vanha poika", virkki Laura laskien kätensä hänen olalleen, "mitä tiedät sinä sellaisista? Kaikki, mitä sinulla on tekemistä, on siinä, että valmistat taulusi ja muistat mitä eilen illalla minulle lupasit". "Mitä se oli?" kysäsi vanha Mc Intyre epäluuloisesti. "Älä huoli siitä, isä. Mutta jos unohdat sen, Roobert, niin en anna sinulle anteeksi, en elämässäni". VII. Kullan voima. On helppo arvata, että mikäli viikot kuluivat, sikäli salaperäisen tilanomistajan nimi kiiti ympäri rauhallista maaseutua ja maine hänestä levisi aina Warwickshiren ja Staffordshiren etäisempiin soppiin ja komeroihin. Birminghamissa toisaalla ja Coventryssä ja Leamingtonissa toisaalla puhuttiin hänen suunnattomista rikkauksistaan, hänen tavattomista päähänpistoistaan ja erinomaisesta elämästä, jota hän vietti. Hänen nimensä lensi suusta suuhun, ja tuhansia ponnistuksia tehtiin sen selville saamiseksi, kuka ja mikä hän oli. Mutta kaikista vaivannäöistä huolimatta olivat uutistenurkkijat kykenemättömiä saamaan hituistakaan tietoa hänen entisyydestään tai muodostamaan itsellensä edes minkäänlaista käsitystä hänen rikkauksiensa salaperäisistä lähteistä. Ei ollut ihme, että kaikellaisia arveluita tehtiin asiasta, sillä tuskin päivääkään kului ilman uusia todisteita hänen valtansa loppumattomuudesta ja sydämenhyvyydestään. Papin, Robertin ja muiden kautta oli hän oppinut paljon tuntemaan kuntalaisten elämää, ja usein tapahtui, että milloin mikin työssä äärimmilleen rasittunut ja uupunut perheenisä jonakuna kauniina aamuna löysi kädestään pienen lipun, jonka sisältö karkoitti kaikki hänen huolensa. Eräänä päivänä annettiin vuorilla varustettu merimiesnuttu ja pari hyviä, lujatekoisia saappaita jokaiselle köyhäintalon ukolle. Toisella kerralla annettiin miss Swirelle, joka oli ylhäinen, mutta köyhyyteen joutunut nainen ja enensi elinkorkoaan käsitöillä, uuden uutukainen ensiluokan neulomakone vanhan, kuluneen käsikoneen sijaan, joka oli niin rasittava hänen reumatismilleen. Kalpea opettaja, joka oli viettänyt vuosikaudet toisensa perään keskeymättä taistellen Tamfieldin nuorison kovapäisyyttä ja laiskuutta vastaan, sai eräänä aamuna postin kautta kiertopiletin kahden kuukauden matkaa varten Etelä-Europaan hotellikuponkineen ja kaiken kaikkineen. John Hackert, maatilanvuokraaja, oli viiden pitkän, huonosatoisen, vuoden jälkeen, joiden yli hän oli päässyt sitkeydellään, vihdoin kuudentena joutunut vararikkoon ja ulosmittaajat olivat jo talossa, kun kunnianarvoisa pappi ehätti paikalle heiluttaen pankkiosoitusta päänsä päällä ja sanoen hänelle, että se ei ainoastaan riittänyt hänen velkojensa peitteeksi, vaan vieläpä teki hänelle mahdolliseksi ostaa parannetut viljelyskoneet ja siten päästä vastaiseksi turvalliseen asemaan. Melkein loihtuinen tunnelma valtasi rahvaan, kun he katselivat suurta palatsia auringon kimmeltäissä suunnattomien kasvihuoneitten katoilla, tai ehkä vielä enemmän säteilevien sähkövalojen yöllä lähettäessä valkeata hohdettansa lukemattomien ikkunarivien läpitse. Heistä tuntui, kuin jonkinlainen kaitselmus olisi asunut tuossa suuressa palatsissa, näkymättömänä, mutta itse nähden kaikki, rajattomana vallaltaan sekä hyvyydeltään, yhä valmiina auttamaan ja tukemaan heitä. Raffles Haw itse pysyi alati kaikkien hyvientöittensä takana; papin ja Roobertin hallussa oli hupaisa työ toteuttaa hänen määräyksensä köyhien ja kärsivien parissa. Ainoastaan kerran esiintyi hän omassa persoonassaan, ja se tapahtui siinä kuuluisassa tilaisuudessa, jolloin hän pelasti Garnaweg-veljesten hyvin tunnetun pankin Birminghamissa. Veljekset Louis ja Rupert Garnaweg olivat läpeensä kunniallisia ja oikeinajattelevia miehiä. He olivat perustaneet pankkiliikkeen, jolla oli haaraosastonsa jokaisessa pienessä kaupungissa neljässä kreivikunnassa. Heidän Lontoossa olevan asioitsijansa vararikko oli äkkiä tuottanut heille suuria häviöitä, ja kun huhu siitä levisi, aiheutti se odottamattoman ja levottomuutta herättävän ryntäyksen heidän konttooreihinsa. Itsepäisiä sähkösanomia, jotka pyysivät kultaa, tulvasi kaikista heidän neljästäkymmenestä haaraosastostaan, samalla kun pääkonttoori oli ahdinkoon täynnä levottomia tallettajia, jotka kaikki kurottivat säästökirjojaan ja vaativat rahojaan. Urhoollisesti pitivät veljekset konttoriapulaisineen hymyillen ryhtinsä kiiltävän pöydän takana pikatietojen ja sähkösanomien sadellessa joka taholta vetääkseen puoleensa kaikki pankin saatavissa olevat vararahastot. Koko päivän aaltosi virta konttoorin kautta, ja kun kello löi neljä ja ovet suljettiin siksi päiväksi, oli katu vielä tungokseen asti täynnä odottavaa joukkoa, vaikka kultaa oli tuskin tuhat puntaa jälellä kellareissa. "Se on vain viivytystä Louis", sanoi Rupert-veli epätoivoissaan viimeisen kirjurin mentyä konttorista, kun he vihdoinkin saattoivat antaa hymyn kadota kalpeilta kasvoiltaan. "Noita luukkuja ei koskaan enää avata" huudahti veli Louis, ja leväten toistensa sylissä puhkesivat he äkisti nyyhkytyksiin — ei omien huoliensa tähden, vaan sen kurjuuden vuoksi, joka oli kohtaava heille luottamuksensa antaneita henkilöitä. Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei sille löydy toivoa, joka vain antaa maailman tietää murheistaan? Samana iltana sai rouva Spurling kirjeen vanhalta koulutoveriltaan Louis Garnaweg'in rouvalta, jossa tämä haasteli huolensa ja toiveensa ja koko heidän surullisen tarinansa. Nopeasti lensi tieto pappilasta herraskartanoon. Varhain seuraavana aamuna tuli mr Raffles Haw iso musta matkalaukku kädessä ja pyysi tavata Englannin pankin haaraosaston kasööriä kesken hänen aamiaissyöntinsä ja sai hänet avaamaan ovensa ennen konttoriaikaa. Puoli yhdeksän aikaan oli joukkoa alkanut tunkeilla Garnawegien edustalla, kun outo mies, kalpea ja laiha, kantaen tukevaa matkalaukkua, itsepäisestä pyynnöstään päästettiin sisälle pankin vastaanottohuoneeseen. "Ei maksa vaivaa sir", sanoi vanhempi veli nöyrästi heidän siinä seisoessaan kehoittamassa toisiaan urhoollisesti käymään onnettomuutta päin. "Me emme voi tehdä enempää. Meillä on vain vähäpätöinen määrä jäljellä ja olisi väärin muita kohtaan, että nyt maksaisimme teille. Voimme ainoastaan toivoa, että kun aktiiviset tallettajamme ovat saaneet rahansa, ei kukaan, paitsi me itse, tule menettämään mitään". "En tule ottamaan ulos rahoja, vaan päinvastoin panemaan sisälle", sanoi Raffles Haw nöyrällä, anteeksipyytävällä tavallaan. "Minulla on täällä laukussani viisisataatuhatta puntaa englantilaisissa pankkiseteleissä. Jos tahtoisitte olla niin hyvä ja merkitä hyväkseni summan, olisin kiitollinen". "Mutta taivaan Jumala sir", sammalsi Rupert Garnaweg, "ettekö ole kuulleet? Ettekö ole nähneet? Sitten emme voi sallia teidän tekevän sellaista silmät ummessa, emmehän saata Louis?" "Emme tietystikään. Emme voi suositella pankkiamme tällä hetkellä, sillä täällä on rynnäkkö rahojen kimppuun, eikä kukaan tiedä, kuinka pitkälle se voi mennä". "Ai, ai", sanoi Raffles Haw. "Jos rynnäkkö jatkuu, pitää teidän sähköittää minulle, ja minä teen pienen lisäyksen laskuuni. Tehkää hyvin ja lähettäkää minulle kuitti postissa. Hyvästi, hyvät herrat!" Hän poistui kumartaen, ennenkuin hämmästyneet pankkiherrat edes ymmärsivät, mitä oli tapahtunut, ja ennenkuin he edes olivat siirtäneet silmänsä suunnattomasta, mustasta matkalaukusta ja pöydälle jätetystä nimikortista. Suoritukset eivät tulleet tuhoisiksi sinä päivänä Birminghamissa, ja Garnawegin pankki on pystyssä vielä tänään, nauttien hyvin ansaitsemaansa menestystä. Sellaisilla teoilla teki Raffles Haw itsensä tunnetuksi koko sisämaassa, ja kuitenkaan ei hän kaikesta auliudestaan huolimatta ollut se mies, jota kävi pettäminen. Turhaan kumarteli työkykyinen kerjäläinen hätien portillaan, turhaan sepusteli petturi tuhannet tarunomaiset onnettomuutensa paperille. Esittäessään herraskartanossa jonkun kertomuksen hädästä ja huolista kummastui Roobert usein erakon nopeata havaintokykyä, kuinka täsmällisesti hän saattoi havaita joka virheen kertomuksessa ja osoittaa jokaisen kohdan, jossa oli väärä sointu. Jos ihminen oli kyllin vankka auttaakseen itse itseään, tai sellainen, ettei apu olisi häntä hyödyttänyt, silloin hän turhaan kääntyi tilanomistajan puoleen. Turhaan esimerkiksi vanha Mc Intyre yhtenään oli miljoneerin tiellä koettaen tuhansin elein ja ilmein selvittää hänelle, miten ankarasti kohtalo oli häntä runnellut ja kuinka hänen mennyt suuruutensa helposti voitaisiin palauttaa. Raffles Haw kuunteli kohteliaasti, kumarsi, hymyili, mutta ei milloinkaan näyttänyt vähintäkään halua jälleen asettaa äreätä asetehtailijaa hänen kunniajalustalleen. Mutta jos erakon rikkaudet houkuttelivat puoleensa kerjäläisiä läheltä ja kaukaa, niin kuin lampunvalo vetää koiperhosia, niin oli niillä sama vetovoima myöskin erääseen toiseen, paljon vaarallisempaan ihmisluokkaan. Eriskummallisia, julmia naamoja nähtiin kylätiellä, haamuja, jotka lähtivät ulos saaliinhakuun, havaittiin öiseen aikaan hiiviskelevän mäntyistutuksilla ja varoituksia saapui kaupungin ja kreivikunnan poliisivirastoilta, että pahamaineisten henkilöitten oli nähty lunastavan matkalippuja Tamfieldiin. Mutta jos, kuten Raffles Haw sanoi, tuskin mikään rajoitti rikkauksien valtaa, niin antoivat ne hänelle kyvyn myöskin suojella itseänsä, jonka yksi ja toinen sai harmikseen havaita. "Haluaisitteko tulla kartanoon", sanoi hän eräänä aamuna kurkistaessaan ovesta Elmdenen arkihuoneeseen. "Minulla on siellä jotakin, joka ehkä huvittaisi". Hän oli nyt ystävällisissä väleissä Elmdenessä eikä montaakaan päivää kulunut ilman että hän ja Mc Intyret näkivät toisensa. He seurasivat häntä mielellään kaikki kolme, sillä sellainen kutsumus tiesi tavallisesti jotakin aivan erinomaista, jota hänellä oli heille tarjottavana. "Olen näyttänyt teille tiikerin", virkkoi hän Lauralle viedessään heidät ruokasaliin. "Nyt näytän teille jotakin yhtä vaarallista, vaikka ei läheskään niin kaunista". Huoneen toisessa päässä oli peililaite, jonka huipussa oli iso, pyöreä lasi terävässä kulmassa. "Katsokaa tuonne ylempään lasiin", sanoi Raffles Haw. "Siunatkoon! niin hirmuisia miehiä", huudahti Laura. "Niitä on kaksi enkä tiedä sanoa kumpi niistä näyttää pahemmalta". "Mutta, totisesti, missä he ovat?" kysyi Roobert. "Näyttää siltä, kuin he istuisivat jonkinlaisen kellarin lattialla". "Sangen vaarallisia naamoja" sanoi vanhus. "Minä neuvoisin vakavasti teitä lähettämään noutamaan poliisia". "Sen olen tehnyt, mutta on melkein liikaa viedä heitä vankilaan, sillä itse asiassa ovat lie jo varsin mukavassa vankilassa. Kuitenkin ajattelen, että laki saa tehdä tehtävänsä". "Ja keitä he ovat, ja kuinka he ovat joutuneet tänne? Sanokaa meille, herra Haw". Laura Mc Intyrellä oli sangen mielistelevä tapa, joka vaikutti vastustamattomasti, kun hän lisäksi oli kaunis kuin kuningatar. "En tiedä siitä enempää kuin tekään. He eivät olleet siellä eilen illalla. Otaksun sen vuoksi varmuudella voitavan väittää heidän joutuneen sinne yöllä, varsinkin kun palvelijani tullessaan löysivät ikkunan avattuna täällä alhaalla. Mitä tulee heidän luonteesensa ja aikomuksiinsa, niin luulisin sen olevan kyllin selvästi kirjoitettuna heidän kasvoihinsa. Oikein kaunis pari, vai mitä arvelette?" "Mutta en lainkaan käsitä, missä he ovat", sanoi Roobert ja tirkisteli peiliin. Toinen heistä puskee päätään seinään. Ei, hän on kumarruksissa, niin että toinen voi asettua hänen selkäänsä. Nyt hän on ylhäällä ja valo lankeaa hänen kasvoihinsa. Mikä villiytynyt lurjuksen naama! Haluaisin piirustaa sen. Se olisi hyvä luonnos tauluun, jota ajattelin "Hirmuhallituksen ajalta". "Olen napannut heidät patentin saaneella varasloukullani", virkkoi Haw. "Nämä ovat ensimäiset lintuni, mutta eivät varmaankaan viimeiset. Nyt tahdon näyttää teille, kuinka laite työskentelee. Se on aivan uusi keksintö. Tämä lattia on nyt täysin pitävä, mutta joka ilta muutan sen pudotusluukuksi. Se tapahtuu yht'aikaisesti kaikissa huoneissa alakerrassa erään koneiston avulla, joka on yhteydessä niiden kanssa. Jos silloin astutaan kolme, neljä askelta eteenpäin ovelta tai ikkunalta, niin kääntyy se osa lattiata alas saranoilla, ja mies luisuu alas pehmitettyyn holviin, jossa hän saa raivota, kunnes hänet päästetään ulos. Keskilattialla on luja kohta, johon huonekalut nostetaan yöksi. Lattia menee heti taas entiselleen, niinpian kuin murtovaras on poissa painamasta, ja hän saa istuskella kellarissa minun katsellessani häntä tämän yksinkertaisen peililaitteen avulla. Ajattelin, että teitä huvittaisi nähdä vankejani ennenkuin jätän ne konstaapelille, jonka nyt näen tulevan puistokäytävää pitkin". "Varas-raukat", sanoi Laura. "Ei ihme, että he näyttävät niin puusta pudonneilta, herra Haw, sillä luultavasti he eivät tiedä, missä ovat tai kuinka ovat sinne tulleet. Olen oikein iloinen tietäissäni, että te niin hyvin ymmärrätte suojella itseänne, sillä usein olen ajatellut, että teidän turvallisuutenne on epävarma". "Ihanko todella", sanoi Raffles Haw hymyillen hänelle. "Luulen taloni olevan kylläkin suojatun sisäänmurtoja vastaan. Kuitenkin voitaisiin yhtä ikkunaa käyttää sisäänkäytävänä; se on keskimäinen kolmesta laboratoriossani. Olen asettanut sen niin syystä, että totuuden sanoakseni, itsessäni on yökulkijan vikaa, ja kun minua huvittaa kuljeskella tähtien valossa, tahdon mieluummin mennä ja tulla kenenkään huomaamatta. Mutta olisipa paikalle osattua, että varas sattuisi käyttämään juuri sitä yhtä varmaa sisäänpääsötietä sadasta, mutta jospa niinkin sattuisi, luultavasti joutuisi hän kuitenkin loukkuun. Täällä on konstaapeli, mutta te ette saa mennä, sillä minulla on vielä jotakin näytettävää pienessä valtakunnassani. Tehkää hyvin ja käykää biljaardihuoneeseen, minä tulen luoksenne silmänräpäyksen kuluttua." VIII. Biljoneerin suunnitelmia. Sen aamun ja monta muuta vietti Laura herraskartanossa katsellen museon aarteita, leikkien kallisarvoisilla leikkikaluilla, joita Raffles Haw oli kokoillut, tai kulkien kristallikaapissa tupakkahuoneesta lähtien pitkin upeita kasvihuoneita. Haw tavallisesti kulki vakavana hänen rinnallaan hänen liehuessaan perhosen tavoin paikasta toiseen. Hän kiinnitti salaisesti häneen huomionsa ja tunsi itsensä tyytyväiseksi hänen ihastuksestaan. Ainoa ilo, minkä rikkaudet hänelle tuottivat, oli se, että hän havaitsi muiden olevan huvitettuja niistä. Hänen huomaavaisuutensa Lauraa kohtaan oli nyt tullut niin selväksi, että tuskin saattoi erehtyä sen suhteen. Hänen kasvonsa kirkastuivat huomattavasti Lauran läsnäolosta, eikä hän milloinkaan väsynyt keksimästä uutta ja uutta hämmästyttääkseen häntä. Joka aamu, ennenkuin Mc Intyret olivat vielä ylhäälläkään, toi palvelija herraskartanosta kimpun harvinaisen kauniita kukkia aamiaispöydän koristeeksi. Lauran pieninkin pyyntö, oli se miten fantastinen tahansa, täytettiin heti, mikäli se rahoilla ja ihmisnerolla oli täytettävissä. Kun pakkanen jatkui, tukittiin joki ja muutettiin suunnastaan, niin että se tulvi kahden niityn yli ainoastaan luistinradan hankkimiseksi hänelle. Lauhan ilman ollessa saapui joka iltapäivä kuomureki kauniin, loistavan hevosen vetämänä, siltä varalta että neiti Mc Intyre olisi halunnut lähteä ajelemaan. Sanalla sanoen, kaikesta näkyi, että hän oli valloittanut herraskartanon erakon kiintymyksen. Laura puolestaan näytteli osaansa ihmeteltävästi. Naisellisella taipuvaisuudella omisti hän hänen ihanteensa ja katseli maailmaa hänen silmillään. Hän puhui vain köyhäinhuoneista ja kansankirjastoista, armeliaisuustoimista ja kaikellaisista parannuksista. Milloinkaan ei Haw mitään suunnitelmaa tehnyt ilman, että neiti Mc Intyre siihen osasi liittää jonkin sivuseikan, jonka kautta se tuli täydellisemmäksi ja tehokkaammaksi. Haw uskoi vihdoinkin tavanneensa sielun täydellisesti oman sielunsa mukaisen. Siinä olisi seuralainen, joka ei ainoastaan voisi seurata häntä, vaan myös johtaa häntä sillä tiellä, jonka hän oli valinnut. Roobert ei enempää kuin isänsäkään voinut olla huomaamatta, mitä tapahtui, mutta jälkimäiselle ei mikään saattanut olla tervetulleempi, kuin sukulaisuusside, joka edes epäsuorasti yhdistäisi hänet niin suunnattoman rikkaaseen mieheen. Kultapussien tenhovoima vaikutti myöskin Roobertiin pannen vastaväitteet jähmettymään hänen huulilleen. Oli sangen suloista pidellä noita rikkauksia, joskin vain asiamiehenäkin. Miksi tekisi tai sanoisi hän mitään, joka häiritsisi heidän jokapäiväistä, onnellista yhdessäoloansa. Sehän oli hänen sisarensa asia eikä hänen, ja mitä Hector Spurlingiin tuli, niin sai hän kestää tappionsa, kuten niin moni muu oli saanut tehdä. Ilminähtävästi oli paras olla tekemättä siihen asiaan nähden mitään sinne tai tänne. Mutta Roobertista itsestään tuntui työnsä ja ympäristönsä yhä vastenmieliseltä. Hänen mieltymyksensä taiteeseen oli vähentynyt senjälkeen kuin hän oli oppinut tuntemaan Raffles Haw'in. Oli niin vaikeata työskennellä ja orjailla ansaitakseen mitättömän rahasumman, kun itse asiassa oli tarpeen vain sana, ja sillä sai rahoja yllin kyllin. Tosin ei hän ollut pyytänyt mitään, mutta suuria summia kulki alituisesti hänen kättensä läpi niille, jotka tarvitsivat, ja jos hän nyt itse olisi tarvinnut, niin varmaankaan hänen ystävänsä ei olisi moittinut häntä siitä. Siten jäivät roomalaiset galeerilaivat pelkiksi epämääräisiksi ääriviivoiksi suurelle kankaalle Roobertin kuluttaissa päivänsä joko herraskartanon komeassa kirjastossa tai samoillessa ympäri seutua kuuntelemassa kertomuksia surusta ja kurjuudesta palatakseen pelastavana enkelinä tuoden Raffles Haw'in avun tarvitseville. Se ei ollut kunnianhimoista elämää, vaan se oli elämää, joka sopi erinomaisesti hänen heikolle, kevytmieliselle luonteelleen. Roobert oli huomannut että miljoneeri usein oli hyvin alakuloinen, ja sentähden pisti joskus hänen päähänsä ajatus, että ne suunnattomat summat, joita hän käytti, mahdollisesti olivat tuntuvasti vähentäneet hänen pääomaansa, ja hän oli huolissaan tulevaisuudesta. Hänen hajamielisyytensä, hänen synkkä otsansa ja kumarainen päänsä puhuivat huolien rasittamasta sielusta; ainoastaan Lauran läsnäolo tuntui vapauttavan hänet salaisesta levottomuudestaan. Viideksi tunniksi päivässä sulkeutui hän laboratorioonsa ja askaroitsi mieliharrastuksissaan, mutta niin omituinen oli hän, ettei kukaan, ei ainoakaan palvelija, ei Laura tai Roobert saanut astua yli sen rakennuksen kynnyksen. Joka päivä katosi hän sen oven taa, useita tunteja myöhemmin näyttäytyäkseen kalpeana ja väsyneenä. Koneiden jyminä ja savu, joka tuprusi ylös korkeasta savupiipusta, osoittivat, miten suurellaisia ne työt olivat, joita hän toimitti ypö yksinään. "Enkö voisi auttaa teitä jollakin tavalla", kysyi Roobert kun he eräänä päivänä aamiaisen jälkeen istuivat tupakkahuoneessa. "Ihan varmaan te rasitatte itseänne liiaksi. Tahtoisin niin mielelläni auttaa teitä ja tunnen myös hiukan kemiaa". "Todellako", sanoi Raffles Haw kohottaen kulmakarvojaan. Sitä en osannut aavistaa; on hyvin harvinaista nähdä yhdistettyinä tieteellisiä ja taiteellisia taipumuksia". "Ei juuri saata sanoa, että kummatkaan olisivat mainittavasti kehittyneet minussa. Olen käynyt läpi kurssin kemiassa ja kaksi vuotta työskennellyt laboratoriossa Sir Josiah Mason'in laitoksessa". "Olen iloissani kuullessani teitä", vastasi Raffles Haw painokkaasti. "Se saattaa olla tärkeätä meille. On paljon mahdollista — niin, itse asiassa melkein varmaa, että tulen ottamaan vastaan teidän tarjouksenne ja opettamaan teille muutamia metoodejani, jotka, se täytyy sanoani, poikkeavat tuntuvasti ortodoxisen koulun menettelytavoista. Aika ei kuitenkaan vielä ole tullut. Mitä sinulla on, Jonas?" "Kirje, sir". Pöytäpalvelija toi kirjeen hopeaisella tarjottimella. Haw mursi sinetin ja silmäsi sisältöä. "Ai, ai! Se on lady Morseleyltä, kutsumus maaherran tanssiaisiin. En voi ottaa sitä vastaan. He ovat sangen ystävällisiä, mutta toivoisin todellakin, että minut jätettäisiin rauhaan. Hyvä, Jones. Minä kirjoitan vastauksen. Tiedättekö, Roobert, olen toisinaan kovin onneton". Hän oli alkanut kutsua nuorta taiteilijaa ristinimeltä, olletikin tuttavallisempina hetkisiä. "Olen toisinaan pelännyt, että niin olisi laita", sanoi toinen osanottavasti. "Mutta se kuulostaa omituiselta, te kun olette nuori, terve ja kyvykäs nauttimaan ja sen lisäksi miljoneeri". "Oh, Roobert", huudahti Haw heittäytyen taapäin tuolillaan ja puhallellen paksuja, sinisiä savupyörylöitä piipustaan. "Te olette koskettaneet suoraan huolteni syyhyn. Jos olisin miljoneeri, silloin ehkä olisin onnellinen, mutta voi, minä en ole miljoneeri!" "Taivaan Jumala", huokasi Roobert. Jäinen puistatus tunki hänen läpitsensä, sillä hän ajatteli sen olevan esipuhetta tulevaan tunnustukseen edessäolevasta vararikosta, ja että koko tuo loistelias elämä, kaikki kiihoitus, komeus ja vaihtelu olisi luhistuva tyhjiin. "Ette miljoneeri?" sammalsi hän. "Ei, Roobert; minä olen biljoneeri — ehkä ainoa maailmassa. Juuri se painaa mieltäni, juuri siitä syystä toisinaan olen onneton. Tunnen, että minun täytyy käyttää rahojani, että velvollisuuteni on panna niitä liikkeeseen — mutta on niin vaikeata, ettei samalla epäonnistuisi; kun tarkoittaa tehdä hyvää, voi tehdä suorastaan vahinkoa. Tunnen syvästi edesvastuuni. Se masentaa minut. Onko minulla halua elää tätä hauskaa elämää, kun on olemassa miljooneja, joita voisin auttaa, pelastaa, jos vain minulla olisi tietoa heistä". Roobert päästi syvän helpotuksen huokauksen. "Ehkä otatte velvollisuutenne liian vakavasti", sanoi hän. "Kaikki tietävät teidän tekevän määrättömästi hyvää. Mitä voitte pyytää enempää. Jos todellakin haluaisitte laajentaa vielä hyväntekeväisyyttänne, niin onhan järjestettyjä armeliaisuusyhdistyksiä kaikkialla, jotka ihastuisivat teidän avustanne". "Minä olen hankkinut tietooni kaksisataaseitsemänkymmentä sellaista yhdistystä", vastasi Haw. "Saatte joskus katsoa läpi nimiluettelon niistä siltä varalta, että mahdollisesti voisitte esittää joitakuita lisää. Lähetän vuotuisen avustuksen jokaiselle niistä. Luulen ettei ole paljoa lisämahdollisuuksia sillä taholla. "No hyvä, te olette tehneet velvollisuutenne, ja enemmän kuin sen. Minä teidän sijastanne asettuisin rauhaan ja viettäisin onnellista elämää miettimättä enempää sitä asiaa". "Niin en minä voisi tehdä", vastasi Haw totisena. "En ole määrätty yksin omistamaan niin suunnatonta valtaa ainoastaan elääkseni onnellista elämää. Minun on mahdoton sitä uskoa. No Roobert, ettekö voi ponnistaa kekseliäisyyttänne ja oivaltaa jonkun keinon, miten mies, jolla on — sanokaamme lyhyesti — loppumattomat rikkaudet, mitenkä hän antaisi ihmiskunnan hyötyä siitä, vahingoittamatta samalla kenenkään itsenäisyyttä ja tekemättä millään tavalla sillä pahaa." "Jaa, kun sitä oikein ajattelee, on se todella hyvin vaikea tehtävä", sanoi Roobert. "Nyt haluan esittää muutamia suunnitelmia, ja toivoisin teidän lausuvan mielipiteenne niistä. Ajatelkaamme nyt, että tuo mies ostaisi neljä neliöpenikulmaa maata täältä Staffordshirestä ja rakennuttaisi siihen siistin kaupungin, jossa olisi ainoastaan pieniä kodikkaita taloja, jokaisessa neljä huonetta, yksinkertaisia ja kalustettuja, puoteineen j.n.e. mutta ei yhtään väkijuoma-anniskelua. Ajatelkaamme edelleen, että hän tarjoaisi yhden talon vapaasti jokaiselle varattomalle, jokaiselle irtolaiselle, jokaiselle kykenemättömälle ja työttömälle Suurbritanniassa. Antakaamme hänen sitten, koottuaan heidät sinne tarpeellisen tarkastuksen alaisina, käyttää heitä johonkin suunnattomaan työhön, joka kestäisi monta vuotta, ja joka olisi pysyväksi, todelliseksi hyödyksi ihmiskunnalle. Hän antaa heille hyvän päiväpalkan, pitää heidän työaikansa kohtuullisen pitkänä ja heidän vapaa-aikansa mieluisena. Eikö hän silloin tee hyvää heille kaikille ja samalla koko ihmiskunnalle?" "Mutta minkälaisen työn keksitte, joka niin pitkäksi ajaksi antaisi tehtävää sellaiselle suunnattomalle työmiesjoukolle, ilman että samalla joutuisitte kilpailemaan jonkun varsinaisen ammatin kera? Jos se tulisi tapahtumaan, olisi kaikki vain kurjuuden siirtämistä toisen ihmisluokan hartioilta toiselle. "Aivan niin. Minun ei pitäisi kilpailla kenenkään kanssa. Ajattelin, että sopisi kaivattaa tunneli maan läpi, joten saataisiin aikaan nopea yhteys vastassa olevan maanpuoliskon kanssa. Kun olisi tultu tiettyyn syvyyteen — mitenkä syvälle, se on mieltäkiinnittävä matemaatinen probleemi — tulisi painovoiman keskus olemaan alapuolella sivussa päin kulkulinjasta, jos nimittäin ei olisi kaivettu suoraan sitä kohden, ja silloin voitaisiin asettaa alas kiskot ja rakentaa tunneli aivan kuin tasaisella maalla". Silloin sävähytti Roobert Mc Intyreä ensi kerran se ajatus, että hänen isänsä satunnaiset sanat olivat olleet oikeat, ja että hänellä oli edessään hullu. Suuret rikkaudet olivat varmaankin panneet pyöräile miehen pään ja tehneet hänet päähänpistoja hautovaksi: Hän nyökkäsi hyväksyvästi, samoin kuin myönnytään lapsen oikkuihin. "Se olisi kyllä mainiota", sanoi hän. "Mutta olen kuullut, että maan sisus on sula, ja sen mukaan teidän työmiestenne pitäisi olla salamantereita". "Myöhemmät tieteelliset mielipiteet ovat luopuneet siitä, että maa olisi niin kuuma", vastasi Raffles Haw. "Totta ja varma on, että kohotettu lämpömäärä hiilenpolttimoissa johtuu ilmanpaineesta. Maassa on kaasuja, jotka voidaan sytyttää, ja siellä on palamaan syttyviä aineita, kuten näemme tulivuorista, mutta jos sellaisia sattuisi tielle kaivettaissa, niin voitaisiin yksinkertaisesti johtaa virta tai pari alas aukkoon ja siten päästäisiin siitä vaikeudesta". "Mutta kaikki kävisi hullusti, jos tunnelin toinen pää sattuisi avautumaan Suuren Valtameren alle", sanoi Roobert pidätellen naurunhaluaan. "Olen teettänyt kustannusarvion ja suunnitelmat aikamme parhailla insinööreillä — ranskalaisilla, englantilaisilla ja amerikalaisilla. Tunnelin aukeamiskohta voitaisiin määrätä matemaattisella tarkkuudella ihan pisteen päälle. Salkku tuolla kulmassa on täynnä läpileikkauksia, piirustuksia ja laskuja. Minulla on asiamiehiä, jotka ostavat minulle maata, ja jos kaikki käy hyvin, voidaan aloittaa työt syksyllä. Toinen aikeeni on kaivauttaa kanavia". "Oh, silloin tulisitte kilpailemaan rautateitten kanssa". "Ette ymmärrä minua oikein. Aijon kaivauttaa kanavia jokaisen maakannaksen poikki, missä vain sellainen yhdystie helpoittaisi kauppaa. Kun niissä ei kannettaisi lainkaan maksua läpikulkevilta laivoilta, olisi niiden kaivauttaminen luullakseni varsin hienosti ajateltu tapa auttaa ihmiskuntaa". "Ja mihin, jos saan luvan kysyä, aijotte rakennuttaa kanavia", kysyi Roobert. "Minulla on maailman kartta", vastasi Haw nousten ja ottaen kartan hyllyltä. "Näettekö sinisiä lyijykynäviivoja? Niihin kohtiin olen ajatellut kaivauttaa kanavia. Luonnollisesti olisi minun alotettava sillä, joka selvästi on minun velvollisuuteni: Panamakanavalla". "Luonnollisesti". Miehen mielettömyys tuli yhä selvemmin ilmi, ja kuitenkin oli niin paljon järkevyyttä ja johdonmukaisuutta hänen puheessaan, että Roobert vastoin tahtoansakin tunsi halua saada selvää hänen suunnitelmistaan. "Kysymyksessä on ollut maakannas Korintin luona. Se sentään on pikkuasia niin aineelliselta kuin insinööritieteen kannalta. Edelleen ehdotan suoran vesitien aikaansaamista Kielin luo Itämeren ja Pohjanmeren välille; se helpoittaisi liikettä Saksan ja Venäjän välillä. "Toinen silmiin pistävä parannus olisi yhdistää Forth ja Clyde vuonot, niin että Leith tulee välittömään yhteyteen irlantilaisen ja amerikalaisen liikenteen kanssa. Näettekö tätä sinistä viivaa?" "Kyllä näen". "Tästä teemme pienen läpileikkauksen. Se tulee ulottumaan Oulusta Vienan Kemiin ja yhdistämään Valkeanmeren ja Pohjanlahden. Mielestäni meidän ei sovi pitää silmällä ainoastaan omaa saartamme. Meidän tulee olla kosmopoliitteja pienine töinemme. Meidän on koetettava hankkia kunnon arkangelilaisille parempi kauppatie, jota myöten voivat kuljettaa turkiksiansa ja taliansa". "Mutta kanava tulee jäätymään". "Kuudeksi kuukaudeksi vuodessa, kyllä. Mutta se on kuitenkin jotain. Sitten voimme tehdä jotakin itämaitten hyväksi. Ei sovi unohtaa syrjään itämaita". "Se olisikin todella väärin", sanoi Roobert, joka oli herkkä huomaamaan asiassa hullunkurisia puolia. Mutta Raffles Haw istui hyvin vakavana ja piirusteli viivoja ja pisteitä karttaan sinisellä kynällään. "Tässä on kohta, jossa voimme tehdä hyvää. Jos kaivatamme kanavan Battemista Kura-jokeen, elvytämme kaupan Kaspian merellä ja saatamme kaikki siihen päättyvät joet yhteyteen meren kanssa. Te näette että niiden alue on tavattoman laaja. Sitten luulen, että voisimme tehdä pienen kaivoksen Beirutista Välimeren rannalta Eufratin lähteille ja niin päästä Persian lahdelle. Kas siinä pari kanavaa, jotka varmaankin edistäisivät ihmiskunnan yhdistymistä yhdeksi kokonaisuudeksi". "Teidän suunnitelmanne ovat todella hämmästyttäviä", sanoi Roobert epätietoisena nauraisiko vaiko olisi hämillään. "Te taukoatte olemasta ihminen ja tulette sen sijaan yhdeksi suurista luonnonvoimista, jotka muuttavat, muodostavat ja parantavat maailmaa". "Juuri siltä kannalta katson asiaa. Senpä vuoksi juuri niin syvästi tunnen edesvastuuni". "Mutta tehtyänne kaiken sen, voitte todellakin levätä. Se on suuremmoinen ohjelma". "Päinvastoin. Olen isänmaan ystävä ja tahtoisin tehdä jotain, jonka johdosta nimeni ansaitsisi tulla merkityksi maani vuosikirjoihin. Se saisi kuitenkin mieluummin tapahtua kuoltuani, sillä julkisuus ja kunnianosoitukset missä muodossa tahansa ovat minusta sangen vastenmielisiä. Olen senvuoksi asettanut kahdeksansataa miljoonaa varmaan talteen, joka tarkoin selitetään jälkisäädöksessäni ja ne rahat tahdon tarjota valtiovelan suoritukseksi. En mitenkään voi havaita, että jotakuta vahingoittaisi se, että se lakkaisi olemasta". Roobert oli aivan ällistynyt ja mykistynyt tuon omituisen miehen hämmästyttävistä puheista. "Sitten voimme puhua maanpinnan lämmittämisestä. Siinä on avara työala parannuksille. Ehkä olette lukeneet suunnattomista viljasadoista, jotka on saatu Jerseyssä sen kautta, että on laskettu kuumia vesiputkia maahan. Vuodentulo tulee kolmen, jopa neljänkertaiseksi. Tahtoisin tehdä kokeen suuremmassa määrässä. Mahdollisesti voisimme saada Man-saaren lämmitys- ja pumppuamis-asemapaikaksi. Päätorvet kulkisivat Englantiin, Irlantiin ja Skotlantiin, joissa ne heti jakaantuisivat pienempiin torviin, kunnes lopulta muodostaisivat torviverkon kaikkialla kaksi jalkaa maanpinnan alapuolella. Torvi yardia kohden riittäisi täydellisesti tarkoitukseen". "Pelkään, että vesi", keskeytti Roobert, "joka kuumana lähtisi Man-saarelta, kadottaisi runsaasti lämmöstänsä, ennenkuin se ehtisi Caithnessiin esimerkiksi". "Se ei tuota mitään vaikeuksia. Muutamien penikulmien päähän toisistaan rakennetaan lämmitysuuni pitämään yllä lämpömäärää. Niin, olette kuulleet muutamista aikeistani, Roobert, ja minä tulen kyllä tarvitsemaan omaavoittoa pyytämättömien miesten apua, sellaisten kuin te olette. Mutta kas miten päivä paistaa, miten kaunis on maisema! Maailma on sangen kaunis, ja minä tahtoisin jättää sen vähän onnellisempana kuin se oli siihen tullessani. Lähtekäämme yhdessä kävelemään, niin voitte jutella minulle, jos olisi joitakin muita mahdollisuuksia vielä, joissa apuni olisi hyödyksi". IX. Salaperäiset vaunut. Niin paljon kuin Raffles Haw'in rikkauksista olikin hyvää, vaikuttivat ne epäilemättä muutamissa suhteissa pahaa. Pelkästään niiden ajatteleminen teki monet levottomiksi ja vaikutti haitallisesti useihin. Niin oli varsinkin vanhan asetehtailijan laita. Tuo vanha, nuriseva, ahnas ukko oli tullut katkeraksi, mietiskeleväksi ja vaaralliseksi. Kun hän, niin sanoaksemme, näki rikkauden virran viikko viikolta juoksevan oman talonsa kautta, voimatta pikku puroistakaan siitä poikkeuttaa omaksi hyödykseen, tuli hän entistään ahneemmaksi ja itarammaksi. Vähemmän kuin ennen puheli hän kärsimistään "vääryyksistä", mutta mietiskeli enemmän ja saattoi tunnittain seisoa Tamfieldin kukkulalla katselemassa alhaalla olevaa palatsia, niinkuin janoa kärsivä katselee kangastusta erämaassa. Hän on nähnyt vaivaa, tarkastellut ja nuuskinut, kunnes yhdessä ja toisessa suhteessa tiesi enemmän kuin sekä poika että tytär. "Luulen ettet vielä tiedä, mistä ystäväsi saa rahansa", sanoa tokasi hän eräänä aamuna Roobertille heidän yhdessä kävellessään kylässä. "En, isä, sitä en tiedä. Tiedän ainoastaan, että hän käyttää niitä erinomaisen hyvin". "Hyvin", kähisi ukko. "Todellakin, saneen hyvin! Hän on auttanut jokaista irtolaista, renttua ja heittiötä koko paikkakunnalla, mutta hän ei tahdo antaa puntaakaan parasta varmuutta vastaan lainaksi auttaakseen kunniallista liikemiestä taistelussa onnettomuutta vastaan". "Rakas isä, siitä asiasta en todellakaan voi lausua mitään arvostelua", sanoi Roobert. "Olen jo useammin kuin kerran lausunut sinulle mielipiteeni. Mr Haw'in tarkoitus on auttaa niitä, jotka kärsivät puutetta. Meitä pitää hän vertaisinaan, eikä saattaisi tulla hänen mieleensä ottaa meitä hoiviinsa tai kohdella meitä niin, kuin emme itse voisi pitää huolta itsestämme. Olisi nöyryyttävää ottaa vastaan hänen rahojansa". "Puh! Onhan sitäpaitsi kysymys vain lainasta ja sitähän tapahtuu joka päivä liikealalla. Kuinka voit puhua niin tyhmästi Roobert?" Varhain päivällä, jolloin tämä tapahtui, voi kuitenkin poika isänsä äreästä, riidanhaluisesta käytöstavasta nähdä, että hän oli juonut. Se oli tullut hänelle tavaksi viime aikoina; harvoin oli hän enää täysin selvä. "Mr Raffles Haw voi itse paraiten tietää, mitä tekee siinä suhteessa", sanoi Roobert kylmästi. "Kun hän ansaitsee rahansa, saanee hän käyttääkin niitä, miten parhaiten haluaa". "Ja millä tavalla ansaitsee hän niitä? Sitä sinä et tiedä, Roobert. Sinä et tiedä, vaikka auttaisit ja yllyttäisit häntä rikokseen avustaissasi häntä tuhlailemisessa. Onko koskaan kuultu sellaisia rikkauksia ansaitun kunniallisesti? Ei, sanon minä. Ja sanon senkin, että kultamöhkäleillä ei ole hänen edessään enemmän arvoa kuin kivihiilillä kaivostyömiesten silmissä. Hän voisi rakentaa koko talon pelkästä kullasta ilman sen enempiä mutkia". "Tiedän, että hän on hyvin rikas, isä. Luulen kuitenkin hänen toisinaan liioittelevan ja antavan mielikuvituksensa viedä häntä harhaan. Olen kuullut hänen puhuvan suunnitelmista, joita maailman rikkaimman miehen olisi mahdoton toteuttaa". "Älä anna pettää itseäsi, poikani. Vanha isä raukkasi ei ole niin typerä, ei, vaikka hän on vain vanha, kunniallinen, aineelliseen ahdinkoon joutunut kauppias". Hän katsoi vinosti poikaansa ja iski silmää mitä ilkeimmästi irvistäen. "Minä haistan heti, missä on rahoja. Täällä löytyy rahoja, ja niin että riittää. Hän on maailman rikkain mies, se on minun luuloni, vaikka sanomatta jääköön, miten hän on siksi tullut. Minä en ole vielä aivan sokea, Roobert. Oletko nähnyt kuormavaunuja, jotka tulevat joka viikko?" "Vaunuja, jotka tulevat kerran viikossa?" "Niin, Roobert. Näetkö, voin kertoa sinulle vielä yhtä ja toista uutta. Ne tulevat juuri tänä aamuna. Joka lauvantai-aamu voit nähdä niiden tulevan. No, niin totta kuin elän, tuolla ne tulevat esille tien mutkasta." Roobert katsahti taakseen ja näki suurten, ruskeiden kuormavaunujen kahden vankan hevosen vetäminä vitkalleen vyöryvän herraskartanoa kohden. Hevosten ponnistuksista ja vaunujen verkkaisesta kulusta päättäen täytyi niiden sisällyksen olla hyvin raskaan. "Odota nyt tässä", huudahti vanha Mc Intyre temmaten poikaansa käsivarresta laihoilla sormillaan. "Odota tässä, kunnes ne menevät ohi. Sitten pitäkäämme silmällä, mihin ne menevät". He seisoivat tien vieressä, kunnes vaunut olivat heidän kohdallaan. Ne olivat kolmelta sivulta peitetyt tervavaatteella, mutta takaapäin saattoi vilahdukselta nähdä, mitä kuorma sisälsi. Mikäli Roobert saattoi havaita, oli kuormana suuri joukko yhdenmuotoisia noin kaksi jalkaa pitkiä ja kuusi tuumaa paksuja paketteja, jotka olivat asetetut sopusuhtaisesti toinen toisensa päälle. Jokainen paketti oli kääritty karkeaan säkkikankaaseen. "Mitä nyt luulet?" kysyi vanha Mc Intyre riemuiten, kuorman kulkiessa ohi. "Mikä on tarkoituksesi sitten, isä?" "Minä olen pitänyt tätä silmällä, Roobert. Olen pitänyt vaaria joka lauvantai ja ollut tilaisuudessa katselemaan sitä lähemmin. Muistatko sen päivän, jolloin tuuli kaatoi jalavan ja tie oli tukossa, kunnes puu ehdittiin sahata poikki? Se tapahtui juuri lauvantaina, ja kuorma sai pysähtyä, kunnes tie oli selvä. Silloin olin minä paikalla ja pidin vaaria. Hiivin kuorman taa ja tartuin yhteen pakettiin. Ne ovat hyvin pieniä, eikö totta? Ja kuitenkin vahva mies tuskin jaksaisi nostaa niitä. Ne ovat raskaita, Roobert, raskaita ja kovia, kuin metalli. Minä sanon sen sinulle, poika, nuo vaunut ovat lastatut kullalla!" "Kullalla!" "Suurilla kultaharkoilla, Roobert. Mutta tule mukaan istutuksille, niin saamme nähdä, mihin ne menevät". He kävivät puistoveräjän kautta vaunujen perässä ja kulkivat sitten mäntyjen välissä, kunnes tulivat paikalle, josta oli laaja näköala. Kuorma ei pysähtynyt päärakennuksen eteen, vaan suurella savupiipulla varustetun laboratorion portille. Joukko palvelijoita ja tallirenkejä seisoi valmiina rientäen purkamaan kuormaa ja kantamaan paketteja sisään portista. Ensi kertaa näki Roobert jonkun muun kuin itse isännän astuvan sinne sisälle. Nyt häntä ei näkynyt, ja puolen tunnin kuluttua oli vaunujen sisusta varmassa tallessa ja hevoset palasivat tyhjin kärryin nopeasti pois. "En käsitä tätä isä", sanoi Roobert mietteissään, kun he palasivat. "Edellyttäen että otaksumisesi olisi oikea, kuka lähettäisi hänelle niin suuria määriä kultaa ja mistä tulisi se?" "Ha, ha, on kuin onkin ukko viisain", hymisi hänen seuralaisensa. "Minä olen katsonut niitä korteista. Se on aivan selvää. Heitä on kaksi, ymmärrätkö. Toinen hankkii kullan. Saman tekevä, miten, toivokaamme, että se tapahtuu kunniallisella tavalla. Voimme esimerkiksi ajatella, että he ovat löytäneet tyhjentymättömän kultakaivoksen, josta voi ammentaa kultaa kuin kaivosta. No, jaa, hän lähettää sen tälle, jolla on uuninsa ja kemikalionsa. Hän puhdistaa ja siistii sen ja laittaa sen myyntikelpoiseksi. Se on minun selvitykseni, Roobert. "No, onko ukko oikeassa, mitä arvelet?" "Jos olisi niin laita, isä, niin täytyisi kulta lähettää takaisin jälleen". "Aivan niin, Roobert, mutta vain vähin erin. Ha, ha, minä olen pitänyt silmäni auki, näetkös. Joka ilta lähetetään sitä asemalle pienillä kärryillä, ja se menee Lontooseen klo 7.40 lähtevässä junassa. Ei harkoissa enää, vaan raudalla silatuissa laatikoissa. Minä olen nähnyt ne, poika, ja minä olen pidellyt niitä näillä omilla käsilläni". "Hyvä", sanoi nuori mies mietiskelevästä, "ehkä olet oikeassa. On mahdollista, että olet oikeassa." Isän ja pojan aprikoidessa hänen salaisuuksiaan oli Raffles Haw pistäynyt Elmdeneen, jossa Laura istui tulen edessä lukien sanomalehteä. "Oi, miten ikävää", sanoi hän, heittäen luotaan lehden. "Kaikki ovat poissa, paitsi minä, mutta olen varma, etteivät he viivy kauvan. Odotan Rooberttia joka silmänräpäys". "Tahtoisin puhutella teitä yksinänne", vastasi Raffles Haw tyynesti. "Olkaa hyvä ja istukaa ja jutelkaamme hetkisen". Laura palasi paikalleen punottavin poskin ja kiivaasti hengittäen. Hän käänsi pois kasvonsa ja tuijotti tuleen, mutta loiste hänen silmissään ei ollut tulen liekkien kajastusta. "Muistatteko ensi kertaa, jolloin tapasimme toisemme, neiti Mc Intyre", kysyi Raffles Haw seisoen matolla muurin edessä ja katsellen hänen tummaa tukkaansa ja valkean kaulan kaunista kaarevuutta. "Kuin eilisen tapauksen", vastasi Laura vienolla, verhotulla äänellänsä. "Sitten varmaankin muistatte ne rohkeat sanat, jotka sanoin silloin erotessamme. Tein hyvin tyhmästi. Olkaa varma siitä, että olin kovin pahoillani ajatellessani peloittaneeni teitä tai tehneeni teidät levottomaksi, mutta olen elänyt niin kauvan yksinäni, että olen oppinut ruman tavan ajatella ääneen. Teidän äänenne, teidän kasvonne, teidän käytöksenne, kaikki oli minun ihanteeni mukaan niin tosi naisellista, rakastettavaa, uskollista ja miellyttävää, että en voinut olla ajattelematta, voisinko, jos olisin varaton, toivoa saavuttavani sellaisen naisen kiintymyksen". "Teidän hyvä arvostelunne, herra Raffles Haw, ilahuttaa minua paljon", sanoi Laura. "Vakuutan teille, etten lainkaan pelästynyt, ja ettei tarvitse pyytää anteeksi sitä, mikä itsessään oli vain kohteliaisuutta". "Sen jälkeen olen havainnut kaiken, mitä silloin kasvoistanne luin, olevan totta. Että teidän sielunne todella on tosi naisen, täynnä jaloimpia ja suloisimpia ominaisuuksia, mihin ihmisluonto konsa saattaa kohota. Te tiedätte, että olen rikas mies, mutta toivon, että karkoitatte sen ajatuksen sielustanne. Luuletteko sen nojalla, mitä tunnette luonteestani, voivanne tulla onnelliseksi vaimonani, Laura?" Neiti ei vastannut, vaan istui pää poispäin käännettynä katsellen tuleen loistavin silmin. Pienellä jalallaan, joka pisti esiin hameen palteen alta, löi hän hiljaa mattoon. "On aivan oikeuden mukaista, että saatte tietää vähän enemmän minusta, ennenkuin teette päätöksenne. Minulla on siinä suhteessa vain vähän kerrottavaa. Vanhempia minulla ei ole, ja mikäli tiedän, olen ilman omaisia maailmassa. Isäni oli arvossa pidetty lääkäri eräässä kylässä Walesissa, ja hän halusi kasvatuttaa minut samaan ammattiin. Mutta ennenkuin ehdin suorittaa tutkintoni, kuoli hän, jättäen minulle pienen vuosirahan jälkeensä. Olin kovin mieltynyt kaikkeen, mikä kuuluu kemiaan ja sähköön, ja sensijaan että olisin jatkanut lääkeopillisia lukuja, antausin kokonaan mielitieteilleni ja rakennutin vihdoin laboratorion, jossa omin päin voin jatkaa tutkimuksiani". "Jotenkin siihen aikaan tulin suuren rahasumman omistajaksi, niin suuren, että tunsin suunnatonta vastuunalaisuutta sen sopivasta käyttämisestä. Vähän mietittyäni päätin rakentaa suuren talon johonkin rauhalliseen seutuun maalle lähelle suurta keskuspaikkaa, jossa saattaisin olla yhteydessä maailman kanssa ja kuitenkin levossa ja rauhassa kypsyttää ne suunnitelmat, joita mielessäni asui. Kohtalo tahtoi, että valitsin olinpaikakseni Tamfieldin. Nyt on jälellä vain toteuttaa suunnitelmiani ja koettaa vapauttaa maa jostakin sitä rasittavasta kurjuudesta ja puutteellisuudesta. Nyt kysyn teiltä, Laura, haluatteko jakaa kohtaloni ja auttaa minua elämäntyössäni, joka minua odottaa?" Laura katsoi häneen, hänen jäntevään vartaloonsa hänen kalpeihin kasvoihinsa, hänen teräviin, mutta kuitenkin lempeihin silmiinsä. Katsellessaan hänestä jollakin tavalla tuntui, kuin olisi siinä vieressä ollut Hector Spurlingin varjo, hänen miehekkäät piirteensä hänen jalomuotoinen, lujaa tarmoa ilmaiseva suunsa, hänen kunnialliset silmänsä. Nyt, itse voiton hetkellä, muisti hän selvästi, kuinka tämä hädän aikana oli lujasti seisonut heidän rinnallaan, ja kuinka hän oli rakastanut köyhää tyttöä yhtä kiintyneesti kuin omaisuuden perijätärtä. Viimeisen syleilynkin ovella tuolla muisti hän, ja hän oli tuntevinaan hänen lämpimien huuliensa painuvan omiinsa. "Se on suuri kunnia minulle, herra Haw". sammalsi hän, "mutta se tuli niin odottamatta. Minulla ei ole ollut aikaa ajatella. En tiedä, mitä sanoisin". "Älkää salliko minun kiiruhtaa päätöstänne", Haw vakavasti sanoi. "Pyydän teitä ainoastaan juurtajaksain ajattelemaan asiaa. Tulen takaisin kuulemaan vastaustanne. Milloin saan tulla? Illallako?". "Niin, tulkaa illalla". "Ja nyt hyvästi! Uskokaa minua, olen saanut teistä vielä ylevämmän ajatuksen sen johdosta, että epäröitte. Elän toivossa". Hän kohotti neidin käden huuliaan vasten ja jätti hänet yksikseen ajatuksineen. Ja minkälaiset ne ajatukset olivat, se ei kauvan ollut salassa. Yhä hämärämmäksi ja hämärämmäksi tulivat merimiehen etäiset kasvot, yhä selvemmäksi kuva suunnattomasta palatsista, kuningattarenmoisesta vallasta, timanteista, kullasta, loistavasta tulevaisuudesta. Tuo kaikki oli hänen jaloissaan odottaen, että hän ottaisi sen ylös. Kuinka oli mahdollista, että hän oli saattanut epäröidä edes minuuttiakaan. Hän nousi, meni pöydän luo ja otti esille arkin paperia ja kirjekuoren. Jälkimäiseen kirjoitti hän osoitteeksi: "Luutnantti Spurling H.M.S. Active, Gibraltar". Kirje tuotti hänelle vähän päänvaivaa, mutta vihdoin sai hän sen mielensä mukaiseksi. "Rakas Hector", kirjoitti hän — "olen vakuutettu, ettei isäsi koskaan ole oikein hyväksynyt kihlaustamme, muuten hän ei olisi estellyt naimisiinmenoamme. Olen myöskin varma siitä, että isäraukkani jouduttua onnettomuuteen ainoastaan kunnian ja velvollisuudentunto on pitänyt sinut minuun kiintyneenä ja että olisi arvaamattoman paljon parempi sinulle, ettet minua milloinkaan olisi nähnyt. Minä en jaksa kestää, Hector, sitä ajatusta, että sinä teet tulevaisuutesi epävarmaksi minun tähteni, ja kun perin pohjin olen ajatellut asiaa, olen päättänyt katkaista nuoruudenliittomme, niin että sinä nyt kokonaan olet vapaa. Mahdollisesti menettelyni sinusta nyt tuntuu epäystävälliseltä, mutta olen vakuutettu, rakas Hector, että sinä, tultuasi amiraaliksi ja kuuluisaksi mieheksi, muistat tätä ja olet sitä mieltä, että olen osoittautunut sinut tosi ystäväksesi, ehkäisemällä sinut väärästä askeleesta urasi alussa. Mitä minuun tulee, niin, meninpä sitten naimisiin tai en, olen päättänyt omistaa jälellä olevan osan elämääni hyväntekeväisyydelle, koettaen jos mahdollista jättää maailman onnellisempana, kuin se oli siihen tullessani. Isäsi voi hyvin ja saarnasi meille erinomaisesti viime pyhänä. Liitän mukaan pankkiosoituksen, jota pyysit minun tallettamaan sinulle. Hyvästi ainiaaksi, rakas Hector, ja usko minua sanoessani, että mitä tapahtuneekin, aina olen oleva tosi ystäväsi. Laura Mc Intyre". Hän oli tuskin sinetöinyt kirjeen, kun isä ja veli tulivat takaisin. Laura sulki oven heidän tultuaan ja kumarsi hiukan. "Odotan rakkaiden omaisteni onnitteluja", hän pystypäin sanoi. "Raffles Haw on ollut täällä ja pyytänyt minua vaimokseen". "Onko hän, mitä puhutkaan?" huudahti ukko, "Ja sinä sanoit —". "Minä odotan häntä, kunnes hän tulee uudestaan". "Ja mitä aiot vastata?" "Otan vastaan hänen tarjouksensa". "Sinä olet aina ollut kiltti tyttö, Laura", sanoi vanha Mc Intyre ja nousi varpailleen suudellakseen tytärtänsä. "Mutta Laura, Laura, kuinka käy Hektorin", Roobert lempeästi nuhdellen kysyi. "Oh, minä olen kirjoittanut hänelle", vastasi huolimattomasti sisar. "Ole niin hyvä ja vie tämä kirje postiin puolestani". X. Suuri salaisuus. Ja niin tuli Laura Mc Intyre asianmukaisesti kihloihin Raffles Haw'in kanssa, ja vanha Mc Intyre näytti vielä ahneemmalta nyt, kun hän tunsi tulleensa askeleen lähemmäksi rikkauden lähdettä, ja Roobert huoli työstään vähemmän kuin koskaan ennen, kiinnittämättä enää edes ainoatakaan ajatusta suureen tauluunsa, joka tomuttuneena yhä oli entisellään maalaustelineellä. Haw lahjoitti Lauralle kihlasormuksen vanhasta kullasta, jossa oli suuri, salamoiva timantti. Kuitenkaan ei asiasta puhuttu enempää, sillä Haw'in tarkoitus oli, että kaikki kävisi mahdollisimman hiljaisesti. Melkein joka illan vietti hän Elmdenessä, jossa Lauran kera tavallisesti teki mitä suunnattomimpia hyväntekeväisyyssuunnitelmia tulevaisuutta varten. Kartta edessään tapasivat nuo kaksi nuorta ihmistä sanalla sanoen liihotella kautta maailman, esittäen ehdotuksia, tehden keksintöjä ja suunnitellen parannuksia. "Jumala tyttöä varjelkoon", sanoi vanha Mc Intyre pojalleen; hän puhuu luonnostaan, kuin olisi syntynyt miljoneeriksi. Ehkei hän, kun ensin tulee naiduksi, sitten enää ole niin halukas heittämään rahoja kaikkiin hullutuksiin, joita Raffles Haw sattuu keksimään". "Laura on kovin muuttunut", vastasi Roobert, "hän on tullut paljon vakavammaksi viime aikoina". "Saa nähdä vain", myhäili ukko. "Hän on kiltti tyttö, Laura, ja kyllä hän tietää, mitä tekee. Hän ei ole sellainen tyttö, joka antaa vanhan isänsä käydä paljain jaloin, jos voi auttaa häntä". "Niin, se on todella oivallista" lisäsi hän katkerasti. "Tässä on tyttäreni menemässä naimisiin miehen kera, joka ei pane arvoa kullalle enempää, kuin minä panin arvoa vanhalle romulle, ja tässä on minulla poika, joka juoksee ympäri paikkakuntaa mukanansa niin paljon rahoja kuin itse haluaa, ja tekee hyvää jokaiselle lurjukselle Staffordshiressä, ja tässä on heidän vanha isänsä, joka on rakastanut heitä ja hoitanut heitä, ja kasvattanut heidät, ja nyt hänellä toisinaan ei ole sen vertaa rahaa, että saisi rahtusen konjakkia. Ajattelen, tokkopa teidän rakas äitiraukkanne olisi ollut hyvillään tällaisesta". "Tarvitseehan sinun ainoastaan sanoa, mitä haluat". "Niin, ikäänkuin olisin viisivuotias lapsi. Mutta sen sanon sinulle, minä tahdon oikeutta, ja jollen voi saada sitä tavalla, niin tottapa saanen toisella. En salli kohdella itseäni kuin olisin nolla. Ja vielä yksi asia, jos minä olen oleva tuon miehen appi, niin tahdon saada hänestä täyden selon ja ensisijassa hänen rahoistaan. "Tosin olemme me köyhiä, mutta me olemme kunniallisia kuitenkin. Nyt menen herrastaloon ja pyydän selitystä". Hän otti hattunsa ja poistui ovelle. "Ei ei, isä", huudahti Roobert tarttuen hänen käsivarteensa. "Jätä se asia. Mc Haw on äkkipikainen. Hän ei pitäisi siitä että tiedusteltaisiin hänen olosuhteitaan. Siitä saattaisi koitua vakavia seurauksia. Minä pyydän, älä mene". "Jaa, en minä anna menetellä kanssani sillä tavalla", kähisi ukko, joka oli juonut paljon. Minä teen, kuten haluan, nyt ja vast’edes". Hän tempasi kättään vapautuakseen poikansa otteesta. "Et saa mennä ainakaan Lauran tietämättä. Minä kutsun hänet sisälle, niin saamme kuulla, mitä hän ajattelee". "Oh, minä en pidä kohtauksista", sanoi Mc Intyre äreästi ja taukosi riuhtomasta. Hän pelkäsi tytärtään, ja hänen pahimmillaan ollessa riitti pelkkä Lauran nimen mainitseminen pitämään häntä aisoissa. "Sitäpaitsi", sanoi Roobert, "en vähintäkään epäile, ettei Raffles Haw pitäisi tarpeellisena antaa meille selvitystä, ennenkun asia pitemmälle kehittyy. Hänen täytyy ymmärtää, että meillä nyt on oikeus vaatia häneltä luottamusta". Tuskin oli hän ehtinyt sen sanoa, kun ovelle koputettiin, ja mies, josta oli puhuttu, astui sisään. "Hyvää huomenta, herra Mc Intyre", sanoi hän. "Roobert, tahtoisitteko tulla kanssani luokseni? Haluaisin keskustella kanssanne asioista". Hän näytti totiselta, ikäänkuin olisi ollut aikeissa toteuttaa jonkun ennalta tehdyn päätöksen. He menivät palatsille vaihtamatta montakaan sanaa kummaltakaan puolelta. Raffles Haw oli vaipunut ajatuksiinsa. Roobert oli hermostunut ja jännityksessään odotuksesta, sillä hän tiesi jotakin tärkeätä olevan kysymyksessä. Talvi oli jo melkein ohitse ja ensimäiset nuoret vesat alkoivat työntyä vihreänä esiin englantilaisen huhtikuun sateessa ja tuulessa. Lumi oli poissa, mutta maaseutu oli kolkko ja autio, kostean vetisistä niityistä nousevan sumun verhoama. "Apropos, Roobert", Raffles Haw äkisti virkki heidän kulkiessaan puistokujaa. "Oletteko lähettäneet suuren roomalaisen taulunne Lontooseen?" "En ole sitä vielä lopettanut". "Mutta tiedän, että työskentelette nopeasti. Sen täytyy pian kait olla valmis". "Ei, pelkään, ettei se ole paljoa edistynyt sen jälkeen, kun sen näitte. Paitsi muuta valaistuskaan ei ole ollut hyvä". Raffles Haw ei sanonut mitään, mutta tuskallinen ilme vilahti hänen kasvoilleen. Heidän saavuttuaan kartanolle osoitti hän tien museon kautta. Kaksi isoa metallilaatikkoa oli lattialla. "Olen saanut pienen lisäyksen jalokivikokoelmaani", huomautti hän mennessään niiden ohi. "Ne saapuivat vasta eilen illalla, enkä ole vielä ehtinyt avata niitä, mutta kirjeistä ja merkeistä voin päättää, että lähetys sisältää joitakuita oivallisia kappaleita. Voisimme järjestää ne jälkeen puolen päivän, jos haluaisitte auttaa minua. Menkäämme nyt tupakkahuoneeseen". Hän heittäysi sohvalle ja viittasi Rooberttia istumaan vastapäätä olevaan nojatuoliin. "Sytyttäkää sikari", kehotti hän. "Painakaa vieteriin siellä, jos haluatte jotakin virvoketta. Nyt, rakas Roobert, myöntäkää kaikkein ensiksi, että te usein olette luulleet minua hulluksi". Syytös meni niin suoraan asiaan ja oli niin totuuden mukainen, että nuori taiteilija epäröi, tuskin tietäen mitä vastasi. "Hyvä ystäväni, en moiti teitä. Se oli luonnollisin asia maailmassa. Minä puolestani olisin pitänyt höperönä jokaista, joka olisi puhunut minulle, miten minä olen puhunut teille. Mutta siitä huolimatta, Roobert, olette te väärässä, minä en nimittäin koskaan ole esittänyt teille keskustellessamme ainoatakaan aijetta, jonka toteuttaminenkin ei olisi vallassani. Sanon teille täydellä todella tulojeni riippuvan ainoastaan tahdostani, ja että kaikki pankkiirit ja raharuhtinaat yhteensä eivät voisi saada kokoon summia, joita minä voin vaivatta hankkia". "Olen nähnyt sangen vakuuttavia todistuksia teidän suunnattomasta rikkaudestanne", sanoi Roobert. "Ja te olette tietysti utelias tietämään, mistä moinen rikkaus tulee. Hyvä, saatan sanoa teille erään seikan. Rahat ovat aivan puhtaita. En ole varastanut, en pettänyt, en kiskonut enkä keinotellut, en saattanut ketään vararikkoon tulemalla niiden omistajaksi. Olen lukenut teidän isänne silmistä, Roobert, hänen arvostelevan minua väärin siinä asiassa. Hyvä, kaiketi ei voida häntä moittia. "Ehkä minäkin voisin hautoa pahoja ajatuksia, jos olisin hänen sijassaan. Mutta siitäpä syystä nyt annan selvikettä teille, Roobert, enkä hänelle. Te ainakin olette luottaneet minuun ja teillä on oikeus saada tietää kaikki, mikä minua koskee, ennenkuin tulen sukulaiseksenne. Myöskin Laura on luottanut minuun, ja tiedän hänen vast’edeskin sen tekevän". "En tahtoisi tunkea salaisuuksiinne, herra Haw", sanoi Roobert, "mutta luonnollisesti en kiellä, että tuntisin itseni ylpeäksi ja pitäisin itselleni kunniana sen, että te tahtoisitte osoittaa minulle sellaista luottamusta". "Ja sitä tahdon. En täydellisesti. En usko, että eläissäni sanon teille kaikki. Mutta olen jättävä jälkeeni selityksiä, niin että te siinä tapauksessa, että kuolen, kykenette täydentämään työni. Olen sanova teille, mistä löydätte ne selvitykset. Siihen asti saatte te tyytyä tuntemaan ne vaikutukset, joita saan aikaan, ilman että tiedätte jokaista yksityiskohtaa välikappaleisiin nähden". Roobert ojentausihen tuolillaan ja keskitti kaiken huomionsa isäntänsä sanoihin, Haw'in istuessa totisena, kumarapäin, kuten mies, joka tietää lausumiensa sanojen arvon. "Te tiedätte jo", hän huomautti, "että olen kauvan ja innokkaasti tutkinut kemiaa". "Sen olette sanonut minulle". "Aloitin opintoni erään kuuluisan englantilaisen kemistin johdolla, jatkoin niitä Ranskan taitavimman kemistin luona, ja päätin ne Saksan mainehikkaimmassa laboratoriossa. "En ollut rikas, mutta isäni oli jättänyt minulle niin paljon, että olisin voinut elää mukavasti, mutta kun elin säästeliäästi, sain kokoon rahasumman, joka teki minulle mahdolliseksi täydentää opintoni mitä perinpohjaisimmalla tavalla. "Palattuani Englantiin rakensin itselleni laboratorion erääseen rauhalliseen seutuun, jossa voin työskennellä keskeymättä ilman häiriötä. Siellä alotin sarjan tutkimuksia, jotka pian veivät minut sellaisille tieteen aloille, ettei koskaan kukaan niistä mainehikkaista miehistä, joiden opetusta olin nauttinut, ollut sinne tunkeutunut. "Te sanotte, Roobert, jossain määrin tuntevanne kemiaa, niin ollen olette helpommin ymmärtävä, mitä sanon. Kemia on suuressa määrin kokemukseen perustuva tiede; satunnainen koe voi siinä viedä suurempiin tuloksiin, kuin mitä nykyisin apuneuvoin voitaisiin saavuttaa tarkempienkaan tutkimusten, terävimpäinkään johtopäätösten avulla. Tärkeimmät kemialliset keksinnöt ensimäisestä lasin valmistuksesta aina sokerin puhdistamistapaan asti ovat onnellisen sattuman tuloksia, ja ne olisi yhtähyvin saattanut tehdä ken tahansa hutilus, kuin oppinut tiedemies. "No hyvä, sellaista sattumaa saan minäkin kiittää omasta suuresta keksinnöstäni — ehkä suurimmasta, mitä maailmassa on tehty — vaikka minulla on se kunnia, että annoin aiheen ajatukselle, joka sen tuotti. Olen usein mietiskellyt sitä vaikutusta, jonka sähkövirrat saavat aikaan aineissa, joita kohden ne pitkän ajan ovat suunnattuina. En tarkoita tässä sellaisia heikkoja virtoja, kuin sananlennätinlangoissa kulkevat, vaan puhun mahdollisimman voimakkaaksi kehitetystä sähköstä. "Sitä silmällä pitäen panin toimeen sarjan kokeita. Havaitsin juokseviin aineisiin tai aineyhdistyksiin suunnatulla voimalla olevan hajoittavan vaikutuksen. Tunnettu koe veden jakamisesta sähkön avulla on teille luonnollisesti tuttu. Mutta havaitsin lisäksi, että vaikutus oli aivan huomattava myöskin kiinteisiin alkuaineisiin. Perusaineen paino vähentyi vitkalleen ilman havaittavaa muutosta kokoomuksessa. Toivon teidän ymmärtävän, mitä tarkoitan". "Täydellisesti", sanoi Roobert, jonka mieltä kovin kiinnitti isännän selitys. "Kokeilin monilla eri alkuaineilla ja yhä samalla tuloksella. Aina aiheutti tunnin ajan vaikuttava sähkövirta aivan ilmeisen painon vähennyksen. Teoriani tällä asteella johtui siihen, että sähkövirta aiheutti ainehiukkasten eroittamisen, ja että määrätty luku ainehiukkasia irtaantui kappaleesta hienon hienona pölynä haihtuen sen ympärille, joten seurasi painon väheneminen niiden poistuttua. Olin kokonaan otaksunut sellaisen muutoksen tapahtuvan, kunnes omituinen sattuma kokonaan muutti mielipiteeni. "Eräänä lauvantai-iltana olin kiinnittänyt vismuttitangon ruuvipenkkiin ja molemmin puolin asettanut sen sähkölangan yhteyteen saadakseni selville, miten virta vaikuttaisi siihen. Olin kokeillut useilla eri metalleilla toisella toisensa perään, antaen virran vaikuttaa niihin yhdestä kahteen tuntiin. Olin paraiksi saanut kaikki järjestykseen ja johdot kuntoon, kun odottamatta sain sähkösanoman, että John Stillingflect, eräs vanha kemisti Lontoossa, joka oli ollut sangen hyvä ystäväni, oli vaarallisesti sairastunut ja sitten lausunut toivovansa saada nähdä minua. "Viimeinen juna oli lähtevä kahdenkymmenen minuutin perästä ja asuin täsmälleen penikulman (engl.) päässä asemalta. Sulloin muutamia tarpeellisia esineitä matkalaukkuun, suljin laboratorioni ja riensin kuin hengen edestä, ehtiäkseni matkaan. "Vasta Lontooseen tultuani muistin unohtaneeni sähkövirran, ja että se niinollen vaikuttaisi vismuttitankoon siksi kuin patteri olisi tyhjentynyt. Se oli minusta kuitenkin pieni seikka enkä enempää asiaa ajatellut. "Viivyin Lontoossa tiistai-iltaan, ja vasta torstaiaamuna palasin työhöni. Avatessani laboratorion oven muistin kesken jääneen kokeeni, ja se ajatus pisti päähäni, että vismuttitankoni silloin kaiken todennäköisyyden nojalla täytyisi olla kokonaan haihtunut ja hajaantunut alkuhiukkasiinsa. Asian oikea laita oli minulle aivan edeltä arvaamaton. "Lähestyttyäni pöytää näinkin metallitangon kadonneeksi ja ruuvialasimen tyhjäksi. Sen huomattuani olin ryhtyä johonkin muuhun, mutta silloin havaitsin alasimen alaisen pöydän olevan täynnä jotakin hopeamaista ainetta, joka oli siinä pieninä erillisinä pisaroina ja yhtyneenä suuremmiksi kellukoiksi. Muistin aivan selvästi, että olin puhdistanut pöydän ennen kokeen aloittamista, niin että aine oli jollakin tavalla tullut siihen sen jälkeen, kun olin matkustanut Lontooseen. Se herätti suurimmassa määrässä mielenkiintoani; hyvin huolellisesti kokosin kaiken astiaan ja tutkin aineen tarkoin. Ei ollut epäilemistäkään, mitä se oli. Se oli puhtainta elohopeaa, joka tutkimuksessa ei osoittanut jälkeäkään vismutista. "Heti älysin, että sattuma oli sallinut tehdäni mitä arvokkaimman kemiallisen keksinnön. Jos vismutti määrätyin edellytyksin asetettiin sähkön vaikutuksen alaiseksi, alkaisi sen paino vähetä ja vihdoin se muuttuisi elohopeaksi. Olin purkanut rajamuurin kahden alkuaineen väliltä. "Mutta prosessin täytyi olla yleislaatuisen. Se osoittautuisi luultavasti yleiseksi laiksi eikä vain yksityiseksi tapaukseksi. Se vismutti muuttui elohopeaksi, minkä muutoksen alaiseksi joutuisi elohopea? "En voinut ajatella lepoa ennenkuin olin ratkaissut kysymyksen. Uudistin käytetyt patterit ja annoin virran kulkea elohopea-astian kautta. Kuusitoista tuntia istuin pitäen silmällä metallia, ottaen vaarin, kuinka se vähitellen näytti ikäänkuin tulevan kiinteämmäksi, menetti hopeanhohtonsa sekä muuttui tummaksi ja himmeäksi. Kun vihdoin otin sen ylös pihdeillä ja laskin sen pöydälle, oli se kokonaan menettänyt elohopean ominaisuudet ja ilmiselvästi muuttunut joksikin toiseksi metalliksi. Muutamat yksinkertaiset kokeet riittivät osoittamaan minulle, että se uusi metalli on platina. "Kemistin oli helppo havaita se laki, jota noudattaen nämä muutokset keskinäiseen järjestykseensä nähden olivat tapahtuneet. Kenties te voitte nähdä niiden välillä vallitsevan suhteen, Roobert?" "Ei, minun täytyy sanoa, etten sitä oivalla". Roobert oli kuunnellut tuota omituista selitystä avosuin, silmät pystyssä. "Osoitan teille, mitä se on. Vismutti on raskain kaikista metalleista. Sen atoomipaino on 210. Seuraava järjestyksessä on lyijy 207, ja sitten tulee elohopea, jonka atoomipaino on 200. Mahdollisesti oli sähkövirta sinä pitkänä aikana, jonka viivyin poissa, muuttanut vismutin lyijyksi ja lyijyn vuorostaan elohopeaksi. Platinan ominaispaino taasen on 197,5, josta seurasi, että juuri sen vuorostaan täytyi muodostua jatkuvan sähkövirran vaikutuksesta. Onko seikka nyt teille selvä?" "Aivan selvä". "Ja niin johduin aatteeseen, joka sai sydämeni nousemaan kurkkuun ja teki minut aivan sekapäiseksi jännityksestä. Seuraava metalli järjestyksessä on kulta. Sen atoomipaino on 197. Nyt muistin ja käsitin ensikerran, minkä tähden vanhojen alkemistien sanottiin aina käyttäneen lyijyä ja elohopeaa kokeisiinsa. "Mielenliikutuksesta vapisevin sormin asetin taas johdot järjestykseen ja runsaan tunnin kuluttua — sillä prosessin pituus suhteutui yhä samoin kuin eri metallit — oli edessäni rosoinen metallimöhkäle, joka kaikissa kokeissa osoittausihe kullaksi. "Niin, Roobert, tämä on pitkä kertomus, mutta luulen teidän myöntävän, että sen tärkeys oikeuttaa minua menemään näin paljon yksityiskohtiin". "Sittenkun olin tullut vakuutetuksi siitä, että todella olin valmistanut kultaa, leikkasin pienen möhkäleen keskeltä kahtia. Toisen puoliskon lähetin eräälle kultasepälle, joka myöskin hioi jalokiviä, ja pyysin hänen lausumaan mielipiteensä metallin laadusta. Toisella puoliskolla jatkoin koesarjaani ja muutin sen järjestelmällisin astein läpi koko metallien pitkän joukon hopeasta sinkiksi ja magnesiumiksi, kunnes olin muuttanut sen lithiumiksi, joka on kevein kaikista metalleista". "Ja mitä tuli sitten siitä", kysyi Roobert. "Se mikä sitten seurasi, on varmaankin kemisteille mieltäkiinnittävin kohta keksinnöstäni. Lithiumi muuttui hienoksi, harmaaksi jauhoksi, joka ei enää muuttunut miksikään, vaikka sitä miten olisi käsitellyt sähköllä. Ja se tomupa juuri on kaikkien aineiden perusaine, kaikkien alkuaineiden äiti, se on lyhyesti sanoen se aine, jonka olemassaolon mahdollisuuden eräs tunnettu kemiantutkija äskettäin on esittänyt, antaen sille nimen protyli. Olen siis keksinyt tuon tärkeän lain metallien muuttuvaisuudesta sähkön kautta, ja olen ensimäinen, joka on todistanut protylin olemassaolon niin, että kaikkienkin muullaisten suunnitelmaini rauetessa tyhjiin, voin olla kuitenkin vakuutettu siitä, että nimeni on elävä kemian tutkijain joukossa. "Nyt minulla ei ole enää paljoa kerrottavaa. Sain kultakappaleen takaisin ystävältäni kultasepältä, ja hän varmensi ajatukseni sen luonnosta ja laadusta. Keksin pian erityisiä menetelmiä, joiden avulla prosessin voi tehdä yksinkertaisemmaksi ja erittäinkin muodostelman tavallisesta sähkövirrasta, joka oli paljoa tehokkaampi. "Valmistettuani riittävästi kultaa, möin sen summasta, jolla sitten saatoin hankkia parannettuja tarvekaluja ja voimakkaampia pattereita. Sitten laajensin hommiani, kunnes vihdoin pääsin niin pitkälle, että saatoin rakennuttaa tämän talon ja järjestää kuntoon laboratorion, jossa voin työskennellä suuremmassa määrässä. Kuten ennen olen sanonut, sen voin nyt todeksi toistaa, nimittäin että tulojeni suuruus riippuu ainoastaan tahdostani". "Se on ihmeellistä", ähkäsi Roobert. "Se on kuin lumotaru. Mutta tehtyänne sen suuren keksinnön te välttämättä tunsitte suurta houkutusta ilmoittaa siitä toisille". "Sitä todellakin ajattelin. Punnitsin asiaa joka puolelta. Selvästi oivalsin, että jos keksintöni tulisi tunnetuksi, riistäisi se heti niin sanotuilta jaloilta metalleilta kaiken niiden erikoisen arvon. Joku muu aine — sanokaamme merenpihka tai norsunluu — olisi silloin täytynyt valita maksuvälineeksi vaihtokaupassa, ja kulta olisi tullut halvemmaksi kuin kupari, koska se on raskaampaa eikä kuitenkaan niin kovaa. Kukaan ei silloin minun ajatukseni mukaan olisi tullut siitä sen onnellisemmaksi. Jos sen sijaan säilytin salaisuuteni sitä viisaasti hyödykseni käyttäen, saatoin tulla yhdeksi ihmiskunnan suurimmista hyväntekijöistä. Ne olivat tärkeimmät syyt, ja saanen sanoa, että ne eivät olleet halpamaisia syitä, jotka saivat minun tekemään tänään ensikerran rikkomani päätöksen". "Mutta teidän salaisuutenne on varmassa tallessa takanani", huudahti Roobert. "Minun huuleni tulevat olemaan suljetut, kunnes te sallitte minun puhua". "Jollen olisi tiennyt voivani luottaa teihin, ette koskaan olisi saanut sitä kuulla. Ja nyt, rakas Roobert, emme enää puhele teoriasta, käytäntö on paljon mieltäkiinnittävämpää. Jos tahdotte tehdä hyvin ja seurata minua laboratorioon, annan teidän olla mukana tässä jälkimäisessä". XI. Kemiallinen näyte. Raffles Haw osoitti tietä pääkäytävän kautta, ja astuttuaan yli hiekoitetun ajotien avasi hän laboratorion oven, saman, jonka kautta Mc Intyret olivat nähneet kuormavaunuissa tuodut paketit vietävän sisälle. Kun he olivat tulleet oven sisäpuolelle, näki Roobert, ettei vielä oltu itse rakennuksessa, vaan ainoastaan suuressa autiossa etuhuoneessa. Sen seinustoille oli ladottu ne esineet, jotka olivat herättäneet hänen uteliaisuuttaan ja saaneet hänen isänsä arveluihinsa. Ne olivat nyt kadottaneet kaiken salaperäisyytensä, sillä toisten vielä ollessa karkean verhovaatteensa peitossa, oli tämä toisilta poistettu, ja paketit osoittautuivat isoiksi lyijyharkoiksi. "Tuossa näette raaka-aineeni", sanoi Raffles Haw välinpitämättömästi, samalla kun viittasi pinoihin. "Joka lauvantai saapuu sitä kuorma, joka riittää viikoksi, mutta meidän on pitennettävä työaika kaksinkertaiseksi Lauran ja minun mentyä naimisiin, kun alamme toteuttaa suuria suunnitelmiamme. Minun täytyy olla hyvin tarkka lyijyn laatuun nähden, sillä jos lyijy ei ole aivan puhdasta, ei luonnollisesti kultakaan tule täysin hyvää". Raskas rautaovi johti sisempään huoneeseen. Hän avasi sen, mutta ainoastaan viedäkseen seuralaisensa toiselle samallaiselle ovelle, joka oli noin viiden jalan päässä. "Tästä otetaan lattia kokonaan pois yöksi", huomautti hän. "Luulen tästä lukitusta huoneesta palvelijain kesken puhuttavan paljon, ja minun täytyy olla varuillani, jos sattuisi joku heistä tulemaan liian uteliaaksi". Sisemmän oven kautta he tulivat laboratorioon, joka oli korkea, tilava, valkoiseksi maalattu, lasikatolla varustettu huone. Toisessa päässä oli sulatusuuni ja sen vieressä höyrypannu, jonka rautainen suupelti oli suljettu, mutta hehkuva, punainen lieska näkyi liitosten kautta, ja kumea jyrinä kuului kautta rakennuksen. Molemmilla sivuilla oli lukemattomia, riveihin asetettuja Leydenin pulloja, patteri patterin päällä, ja niiden yläpuolella Voltan sähköjaksoja. Ympärilleen katsellessaan näki Roobert suunnattomia vauhtipyöriä, yhdistettyjä teräslankaverkkoja, alustelineitä, koetinkauhoja, pulloja, astemittareita, Bunsenin paahtimia, posliini-isolaattoreita ja mitä tahansa, mikä saattaa olla tarpeen kemiallisessa ja sähköopillisessa työhuoneessa. "Tulkaa nyt tänne", sanoi Raffles Haw, tehden tietä metallikasojen, palaneiden röykkiöiden, tavaralaatikoiden ja tiiviisti suljettujen happoja sisältävien astioiden välitse. "Te olette ensimäinen, itseäni lukuunottamatta, joka on astunut jalallaan tänne, sen jälkeen kun rakentajatyömiehet täältä lähtivät. Väkeni kantavat lyijyn etuhuoneeseen, mutta kukaan ei tule sen etemmäksi. Uuni voidaan puhdistaa ja hoitaa ulkoapäin. Yksi mies on aina siinä työssä. Katsokaa nyt tänne". Hän tempasi auki oven vastaiselta puolelta ja antoi nuorelle taiteilijalle merkin astua sisään. Tämä seisoi hiljaa toinen jalka kynnyksellä ja tuijotti hämmästyksissään ympärille. Huoneen, joka lienee ollut kolmisenkymmentä neliöjalkaa laaja, lattia ja seinät olivat kullan peitossa. Isoja, tulikiven muotoisia harkkoja oli läjissä lattialla ja seinille oli niitä joka puolelle ladottu tiiviisiin pinoihin, jotka ulottuivat aina kattoon asti, yksi ainoa tuota ikkunatonta huonetta valaiseva sähkölamppu heitti himmeän, tummankeltaisen hohteen suunnattomiin kasoihin jaloa metallia ja antoi kultaiselle lattialle punertavan loisteen. "Tämä on minun aarrekammioni", sanoi omistaja. "Kuten näette on minulla nykyisin suuri varasto. Tuotanto on ollut vientiä suurempi. Te ymmärrätte minulla nyt olevan toisia ja tärkeämpiä velvollisuuksia kuin tehdä kultaa. Täällä säilytän valmiin tavaran, kunnes saan tilaisuutta lähettää sen pois. Melkein joka ilta tavallisesti lähetän Lontooseen laatikollisen. Seitsemäntoista asioitsijaa pitää huolta myömisestä. Jokainen heistä luulee olevansa ainoa, ja he jokainen ovat kuolla uteliaisuudesta saadakseen tietää, mistä minä saan niin mahdottomasti puhdasta kultaa. He sanovat sen olevan puhtaimpaa mitä konsanaan tavataan markkinoilla. Yleisesti pidetään minua luullakseni jonkun uuden etelä-afrikalaisen kaivoksen asiamiehenä, jonka olemassaoloa omistajat haluavat pitää salassa. Miten korkealle arvoisitte tässä huoneessa olevan kultaa? Sen arvon täytyy olla sangen suuren, sillä siinä on koko viikon työ". "Siitä tulee epäilemättä satumaisen suuri summa", sanoi Robert tarkastellen keltaisia kasoja. "Sanonko sataviisikymmentätuhatta puntaa?" "Eihän toki, kyllä saatte sanoa paljon enemmän", huudahti Raffles Haw nauraen. Katsokaamme. Jos ajattelemme 3,10 unssia kohden, joka on lähes kymmenen shillingiä liian vähän saamme sen alhaisen arvion mukaan viisikymmentäkuusi puntaa naulasta. Jokainen noista harkoista painaa kolmekymmentäkuusi naulaa, joka tekee rahassa kaksituhatta puntaa ja vähän päälle. Huoneen kolmella seinällä on jokaisella viisisataa harkkoa, neljännellä, jossa on ovi, ei ole muuta kuin kolmesataa, lattialla on ainakin kaksisataa, niin että pyöreissä luvuissa voimme sanoa kaksituhatta harkkoa. Toisin sanoen tekisi se välittäjä pienen, hyvän kaupan, joka saisi haltuunsa tämän huoneen sisustan neljällä miljoonalla punnalla". "Ja se on viikon työ", sopersi Roobert. "Se panee pääni pyörälle". "Nyt te saattanette ymmärtää minua, kun sanon ettei yhdenkään niistä suunnitelmista, joita yhtaikaisesti aijon ruveta toteuttamaan, tarvitse viivästyä varojen puutteen vuoksi. Tulkaa nyt laboratorioon katsomaan menettelytapaani". Työhuoneen keskellä oli ikäänkuin hyvin suuri ruuvipenkki, joka oli varustettu kahdella kuparinvärisellä metallilevyllä ja isolla teräsruuvilla, jolla levyt voi pusertaa yhteen. Lukemattomia, toisesta päästään suuriin dynamokoneisiin kiinnitettyjä metallilankoja juoksi levyjen läpi. Alla oli lasijalusta, joka keskeltä, oli onteva, kuin pitkä kaukalo. "Pian olette oivaltava kaiken", sanoi Raffles Haw riisuen takkinsa ja pukeutuen tahraantuneeseen liinaiseen nuttuun. "Ensin täytyy meidän vähän enentää kuumuutta". Hän painoi koko voimallaan suurta puhalluspurjetta ja pian kuului isompi kohina uunista. "Kas noin, mitä suurempi kuumuus, sitä voimakkaampi sähkövirta ja sitä nopeammin käy työmme. Nyt tarvitsemme lyijyä! Olkaa niin hyvä ja auttakaa minua kantamisessa". He kantoivat tusinan lyijyharkkoja lattialla lasitelineelle, ja asetettuaan levyt paikoilleen molemmin puolin ruuvasi Haw ruuvipenkin kiinni, niin että ne pysyivät paikallaan. "Ennen muinoin tämä tavallisesti oli pitkällinen processi", huomautti hän, "mutta nyt käy se hyvin pian, kun minulla on työssä erinomaiset apuneuvot. Nyt on jäljellä vain sähkövirran edistäminen ja niin se alkaa". Hän tarttui pitkään, lasiseen vipuun, joka kohosi metallilankojen välistä, ja veti sen alas. Kuului tuima paukahdus, jota seurasi voimakas, rätisevä ääni. Suuria tulikipunoita räiskähteli johdoista, ja lyijymöhkäleen ympäröi kultasäteinen kaarikehys, joka sähisi ja paukahteli, kuin olisi pistoolilla ammuttu taajaan. Ilmassa tuntui omituinen, hapan ozoonituoksu. "Se on summattoman suuri voima", virkkoi Raffles Haw tarkastaen ilmiötä kello kädessä. "Se muuttaisi jokaisen orgaanisen aineen heti protyliksi. Koneistosta pitää olla täysin selvillä, sillä pieninkin erehdys voisi tuottaa arvaamattoman vahingon työskentelijälle. Tässä pidellään jättiläismäisiä voimia. Mutta näettekö, lyijy alkaa muuttua". Hopeanhohtavia ikäänkuin kastepisaroita alkoi todellakin ilmestyä tumman lyijymöhkäleen pinnalle putoillen siitä metallinsoinnahtavalla äänellä lasikaukaloon. Vähitellen suli lyijy kuin jääpuikko auringon paisteessa, sähköjohdot liittyivät siihen yhä tiukasti sikäli kuin se suli kokoon, kunnes yhtyivät keskustassa kaiken kiinteän metallin muututtua elohopeaksi. Kaksi pienempää johtoa työnnettiin elohopeaan, joka vähitellen käpertyi kokoon ja tiivistyi, kunnes tuli aivan kiinteäksi, kellertäväksi, hiukan messingille vivahtavaksi kappaleeksi. "Se, mikä nyt on uurnassa, on platinaa", huomautti Raffles Haw. "Nyt on se otettava kaukalosta ja kiinnitettävä jälleen suurten johtojen yhteyteen. Katsokaa, nyt yhdistämme virran taas. Näettekö, miten se vähitellen ottaa tummemman värin. Nyt luulen sen olevan valmista". Hän veti ylös vivun, irroitti sähköjohdot, ja heidän edessään oli tusina tiilikiven muotoisia kappaleita, jotka eivät olleet mitään muuta kuin punaisinta, hohtavinta kultaa. "Näettekö, laskumme mukaan on aamutyömme arvo kaksisataa neljäkymmentä tuhatta puntaa, ja siihen ei ole mennyt aikaa enemmän kuin kaksikymmentä minuuttia", huomautti alkemisti, ottaen ylös uudet harkot ja heittäen ne toisten joukkoon. "Uhratkaamme yksi niistä erääseen kokeeseen", sanoi hän antaen viimeisen olla lasi-isolaattorilla paikallaan. "Se olisi maailman silmissä kallisarvoinen koe, koska se maksaa kaksituhatta puntaa, mutta meidän kannaltamme katsoen on se, kuten näette, toinen asia. Nyt me käymme läpi koko metallien sarjan". Ensimäisenä kaikista ihmisistä, paitsi keksijää itseään, näki Roobert, miten kultainen möhkäle, kun johdot taas oli yhdistetty, nopeasti asteettain muuttui bariumiksi, tinaksi, hopeaksi, kupariksi, raudaksi. Hän näki pitkien, valkeiden sähkösäteiden muuttuvan karmosiininpunaiseksi strontiumissa, purppuranpunaisiksi potaskassa, keltaisiksi magnesiumissa. Ja vihdoin, hyvinkin sadan muunnoksen jälkeen, hajaantui kaikki hänen silmiensä edessä, ja lasipöydällä oli jäljellä vain pieni kasa irtonaista, harmaata tomua. "Tämä on protyliä", sanoi Haw tunnustellen sitä sormillaan. "Tulevaisuuden kemistit ehkä hajoittavat sen vielä pienempiin aineosiin, mutta minulle on se Ultima Thule". "Ja nyt Roobert", jatkoi hän hetkisen kuluttua, "olen näyttänyt teille kylliksi saadakseni teidät tajuamaan järjestelmääni. Tämä on suuri salaisuus. Se on salaisuus, joka tuntijalleen tuottaa suunnattoman vallan, jollaista yhdelläkään ihmisellä ei koskaan ole ollut sitten maailman luomisen. Sydämeni ylin toive on voitu käyttää tätä salaisuutta hyvään ja vannon teille Roobert Mc Intyre, että jos luulisin sen johtavan johonkin muuhun kuin hyvään, luopuisin siitä ikiajoiksi. En käyttäisi sitä silloin omaksi hyödykseni, eikä liioin kukaan toinen ihminen kuulisi sitä huuliltani. Sen vannon kaiken pyhän nimessä". Hänen silmänsä salamoivat kun hän puhui, ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta. Kalpeana ja väsyneenä siinä seisoessaan sähköjohtojensa ja tislauslaitteittensa keskellä oli kuitenkin jotakin majesteetillista tuossa miehessä, joka kaikesta hämmästyttävästä myötäkäymisestään huolimatta voi säilyttää siveellisen tunteensa puhtaana kullan kimmellyksestä. Heikkoluonteinen Roobert ei koskaan ennen ollut niin elävästi käsittänyt, mikä voima kuvastui noissa ohuissa, kiinteissä huulissa ja noissa vakavissa silmissä. "Teidän käsissänne, herra Haw, se ei varmaankaan vaikuta muuta kuin hyvää", sanoi hän. "Toivon sitä. Pyydän ja rukoilen, että se ei vaikuttaisi toisin. Olen ilmaissut teille, Roobert, mitä en olisi ilmaissut omalle veljelleni, jos minulla olisi veli ollut, ja olen tehnyt sen, koska uskon ja toivon, että te olette mies, joka tämän vallan mahdollisena perijänä ette käyttäisi sitä itsekkäisiin tarkoituksiin. Mutta nytkään en ole sanonut teille kaikkea. Olen jättänyt ilmoittamatta yhden seikan, ja sitä että saa tietää ennen kuin kuoltuani. Mutta katsokaa tätä arkkua, Roobert". Hän vei hänet kookkaan, raudoitetun arkun luo, joka oli eräässä nurkassa, avasi sen ja otti esille pienen norsunluisen lippaan. "Tämä", virkkoi hän, "sisältää paperin, josta olette saava selvän kaikesta, mitä vielä ette ymmärrä. Tapahtuipa minulle niin ollen mitä tahansa, aina te voitte periä minun valtani, ja jatkaa suunnitelmaini toteuttamista, seuraamalla siihen kirjoitettua ohjausta. Ja nyt", hän jatkoi, laskien lippaan takaisin arkkuun, "aijon usein pyytää apuanne, mutta luulen, etten tarvitse tehdä sitä tänään. Olen jo liian paljon käyttänyt aikaanne. Jos menette takaisin Elmdeneen, pyydän teitä sanomaan Lauralle, että tulen sinne iltapäivällä". XII. Eräs perhekohtaus. Niin selkeni se suuri salaisuus ja Roobert meni kotiin aivan huumautuneena ja veren kiivaasti sykkiessä suonissaan. Herraskartanoon mennessään oli hän tuntenut vilun väristyksiä kosteassa tuulessa, katsellessaan sumun verhoomaa maisemaa. Palatessa olivat ne hänestä kaukana. Hän näki ajatuksissaan kaikki päivänpaisteisena ja häntä halutti laulaa ja tanssia kulkiessaan eteenpäin pitkin lokaista, ajettua kylätietä. Ihmeellinen oli Raffles Haw'in osalle tullut kohtalo, mutta itse asiassa ei ollut vähäpätöisempi se, joka oli hänelle itselleen sattunut. Hän oli osallinen alkemistin salaisuudesta ja oli perivä suuremman kuin kuninkaallisen rikkauden, saava vallan, joka tavallisesti on vain yksivaltiaille omituista. Se oli todellakin kohtalo! Tuhannet kullanhohtavat näyt vastaisesta elämästä häämöittivät hänelle, ja mielikuvituksessaan näki hän jo itsensä kohotetuksi korkealle ihmiskunnan yläpuolelle tuhansien ihmisten polvistuessa hänen eteensä pyytämään apua tai kiittämään häntä hyvistä teoista. Miten vähäpätöiseltä tuntui hänestä nyt tuo huonosti hoidettu puutarha koukeroisine pensaineen ja kummituksenmoisine jalavineen! Miten huonolta sileä tiilikivipääty viheriöine puuparvekkeineen! Se oli aina loukannut hänen taiteellista makuansa, mutta nyt oli sen rumuus vielä silmiinpistävämpi. Myöskin yksinkertainen huone ameriikkalaisella nahalla peitettyine tuoleineen, tumma matto lattialla ja tilkutettu kamiinivaippa olivat hänestä vastenmielisiä. Ainoa kaunis, mitä siellä oli, ja mihin hänen silmänsä mielihyvällä voivat kiintyä, oli hänen sisarensa, istuessaan siinä taapäin nojautuneena tuolissaan tulen edessä, kalpeat kauniit kasvot jyrkästi piirtyen tummaa taustaa vastaan. "Tiedätkö, Roobert", sanoi hän katsahtaen veljeen pitkien, mustien silmäripsiensä alta, "isä tulee sietämättömäksi. Minun on täytynyt puhua hänelle vakavasti ja selittää hänelle, että menen naimisiin itseni tähden enkä hänen tähtensä". "Missä on hän?" "Sitä en tiedä. Epäilemättä 'Kolmessa kyyhkysessä'. Siellä hän nyt viettää enimmän aikansa. Hän syöksi tiehensä aivan raivoissaan ja puhui paljon tyhmyyksiä avioliittosopimuksesta ja kuulutusten kieltämisestä j.n.e. Hänen mielestään avioliittosopimus tuntuu olevan sopimus, joka on tehtävä morsiamen isän hyödyksi. Kun hän edes rauhoittuisi, että nähtäisiin, mitä voitaisiin tehdä hänen hyväkseen". "Luulen, Laura", sanoi Roobert totisena, "että meidän täytyy pitää silmällä häntä. Olen viime aikoina huomannut hänen suuresti muuttuneen. En usko, että hänen laitansa olisi aivan oikein. Pitää kysyä neuvoa lääkäreiltä. Mutta minä olen ollut herraskartanossa nyt aamulla". "Oletko? Oletko nähnyt Raffleksen? Lähettikö hän jonkin sanan minulle?" "Hän sanoi tulevansa tänne lopetettuansa työnsä". "Mutta kuinka on laitasi, Roobert", huudahti Laura, naisen tavallisella nopealla, vaistomaisella käsityksellä huomaten jotakin erikoista. "Sinä olet niin kiihtynyt, silmäsi loistavat, ja olet todella sangen hyvän näköinen. Raffles on kertonut sinulle jotain! Mitä se oli? Oh, minä tiedän. Hän on sanonut sinulle, mistä hän saa rahansa, eikö totta?" "No jaa, kyllä. Hän on osaksi uskonut minulle sen. Toivotan sinulle onnea Laura, kaikesta sydämmestäni, sillä sinä tulet mahtavan rikkaaksi naiseksi". "Niin omituiselta tuntuu että hän on tullut meidän luoksemme, jotka olemme niin köyhiä. Siitä saamme kiittää sinua, rakas vanha Roobert, sillä jollei hän olisi kiintynyt sinuun, ei hän milloinkaan olisi tullut Elmdeneen eikä mieltynyt siellä johonkuhun toiseen". "Eikö mitä", vastasi Roobert istuen sisaren viereen ja ystävällisesti taputtaen hänen kättään. "Se oli kiintymys ensi näkemältä. Hän piti sinusta ennenkuin koskaan oli kuullut nimeäsi. Hän kysyi minulta sinua tavatessaan minut ensikerran". "Mutta kerro minulle hänen rahoistaan Roobert". sanoi sisko. "Hän ei ole vielä sanonut minulle mitään ja olen niin utelias. Kuinka on hän saanut ne? Hän ei ole perinyt isältään, sen hän on sanonut minulle. Hänen isänsähän oli vain maalaislääkäri. Miten hän sai ne?" "Olen luvannut säilyttää salaisuuden. Hän tahtoo itse sanoa sen sinulle". "Oi, mutta sano minulle vain, arvaanko oikein. Hän on saanut ne joltakin enolta, vai kuinka? No hyvä, joltakin ystävältä sitten? Tai on hän ottanut patentin jollakin erinomaiselle keksinnölle? Tai onko hän löytänyt kultakaivoksen? Tai öljylähteen? Oi, sano minulle, Roobert!" "Minä en todellakaan saa", huudahti veli nauraen. "Mutta minun ei ole hyvä puhua enemmän kanssasi. Olet liian ovela. Olen todellakin vastuunalainen tässä, ja sitäpaitsi täytyy minun alkaa työskennellä". "Miten epäystävällinen olet", sanoi Laura pahoillaan. "Mutta minun täytyy laittautua valmiiksi. Matkustan Birminghamiin junassa k:lo 1.20". "Birminghamiin?" "Niin, minulla on sata asiaa toimitettavana. Sieltä saa kaikkea. Te miehet unohdatte aina pikku seikat Raffles toivoo, että häät vietetään noin neljäntoista päivän kuluttua. Ne pidetään luonnollisesti hiljaisesti. Mutta kuitenkin tarvitaan yhtä ja toista". "Niin pian", sanoi Roobert ajatuksissaan. "No, ehkä on parasta siten". "Ehdottomasti, Roobert. Eikö olisi hirveätä, jos Hector tulisi takaisin ja saisi aikaan kohtauksen? Kunhan vain ensiksi olen naimisissa, en välittäisi siitä. Miksi siitä välittäisin? Mutta Raffles tietysti ei tiedä mitään hänestä, ja se olisi kamalaa, että he kohtaisivat toisensa. "Se täytyy estää, maksoi mitä maksoi". "Oh, minä en kestä sitä ajatusta. Hector raukka! Mutta mitä voin tehdä? Tiedät, että se oli vain nuoruuden mieltymys. Ja kuinka voisin evätä tällaisen tarjouksen? Velvollisuuteni omaisiani kohtaan oli ottaa se vastaan, eikö totta?" "Olit todellakin vaikeassa ristiriidassa, kovin vaikeassa", veli vastasi. "Mutta kaikki tulee kyllä hyväksi eikä ole epäilemistäkään, ettei Hectorkin vielä vastaisuudessa katsoisi asiaa samalta kannalta. Tietääkö kirkkoherra Spurling kihlauksestasi?" "Ei! Hän oli täällä eilen ja puheli Hectorista, mutta mitenkään en saanut sitä sanotuksi. Meidät vihitään Birminghamissa erityisesti, niin ettei ole mitään syytä, miksi hänen tarvitsisi sitä tietää. Mutta nyt minun täytyy rientää, muuten, myöhästyn junasta". Sisaren lähdettyä Roobert meni atelieeriinsa, ja valmistettuaan muutamia värejä värilaudalle hän seisoi hetken sivellin kädessä ison, tyhjän kankaan edessä. Miten hyödyttömältä hänestä se työ nyt tuntui. Mikä oli sillä tarkoitus? Työskentelikö hän ansaitakseen rahoja? Niitähän hän voi saada pelkästään pyytämällä ja pyytämättäkin, mikäli hän saattoi oivaltaa. Oliko hänen työnsä tarkoituksena saada aikaan jotakin kaunista? Olihan hänen taiteensa kovin puutteellista. Raffles Haw oli sen sanonut, ja hän tiesi, että jos hän miten huolellisesti maalasi taulun, kenties se ei olisi hyvä, ja saattoihan hän rahalla ostaa milloin tahansa kauniita ja erinomaisia tauluja. Miksi hän sitten työskenteli? Sitä hänen oli mahdoton käsittää. Hän viskasi siveltimen pois, ja viritettyään piippunsa lähti takaisin alas rappusia. Hänen isänsä seisoi tulen edessä, surkealla tuulella, sen näki selvään punaisista kasvoista ja rypistetystä otsasta. "No, Roobert", hän alkoi, "varmaankin olet tavallisuuden mukaan viettänyt aamusi miettien salahankkeita isääsi vastaan?" "Mitä tarkoitat, isä?" "Tarkoitan sitä, mitä sanon. Mitä ovat ne muuta, kuin salahankkeita, kun kolme henkilöä — sinä, Laura ja Raffles Haw — tissuttelee ja tassuttelee ja sopii kohtaamisista sanomatta minulle sanaakaan? Mitäpä minä tietäisin teidän aikeistanne?" "En voi ilmaista salaisuuksia, jotka eivät ole omiani, isä". "Mutta yhtä kaikki tahdon minäkin nyt sanoa sanan puolestani. Salaisuuksia tai ei, sinä saat nähdä, että Lauralla on isä, joka ei anna sysätä itseään syrjään. Olkoon, että olen kokenut menestystä ja vastoinkäymistä maailmassa, minä en kuitenkaan ole vajonnut niin syvälle, että olisin nolla omassa kodissani. Mitä tulee minun osakseni tässä kauniissa naimiskaupassa?" "Mitäkö tulee sinun osaksesi? Eikö Lauran onni ja menestys ole sinulle kylliksi". "Jos tuo mies todella rakastaisi Lauraa, osoittaisi hän hänen isälleen asianmukaista arvonantoa. Viimeksi eilen pyysin häneltä lainaa, alennuin todellakin pyytämään sitä — minä, joka olin aivan vähällä päästä pormestariksi Birminghamissa! Ja hän kielsi sen jyrkästi!" "Oi, isä, miten saatoit antautua sellaiseen nöyryytykseen?". "Kielsi sen jyrkästi" huudahti vanha mies vihaisesti. "Se oli hänen periaatteitaan vastaan, — onko kuultu moista hulluutta! Mutta minä olen maksava hänelle sen kaiken, saadaan nähdä, enkö sitä tee. Tiedän yhtä ja toista hänestä. Miksi kutsutaan häntä 'Kolmessa kyyhkysessä?' Vääränrahantekijäksi —juuri niin — mieheksi, joka tekee vääriä rahoja. Miksi hänelle muuten saapuisi tänne niin paljon metallia, ja miksi röyhyäisi tuo suuri savupiippu kaiken päivää". "Etkö voi antaa hänen olla rauhassa", vaikeroi Roobert. "Sinä et näy ajattelevan muuta kuin hänen rahojaan. Vaikka hänellä ei olisi äyriäkään, olisi hän yhtä hyvin hyväsydämminen, oivallinen ihminen". Vanha Mc Intyre päästi helakan naurun. "Kuinka hauska on kuulla sinun saarnaavan", hän sanoi. "Ilman äyriäkään, hui hai. Luuletko todellakin, että seisoisit varpaillasi hänen edessään, jos hän olisi köyhä? Luuletko että Laura olisi edes katsonut häneen? Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän ottaa hänet vain rahojen vuoksi". Roobert päästi hämmästyksen huudahduksen. Sillä alkemisti seisoi ovella kalpeana ja äänetönnä, katsoen toisesta toiseen tutkivin silmäyksin. "Pyydän anteeksi", sanoi hän. "Tarkoitukseni ei ollut kuunnella, mutta en voi auttaa sitä, että olen kuullut keskustelunne. Mitä tulee teihin, herra Mc Intyre, niin luulen teidän puhuneen vain omasta pahasta sydämmestänne. En tahdo välittää sanoistanne. Roobert on oivallinen ystäväni. Myöskin Laura pitää minusta minun itseni tähden. Te ette onnistu horjuttamaan minussa sitä uskoa. Mutta teidän kanssanne, herra Mc Intyre, minulla ei ole mitään tekemistä, ja lienee sen vuoksi parasta, että molemmat olemme siitä selvillä". Hän kumarsi ja poistui, ennenkuin kukaan ehti sanoa sanaakaan. "Voi, näetkö nyt", Roobert vihdoin sanoi". Mitä nyt olet tehnyt, sitä ei voi saada tekemättömäksi". "Minä olen maksava hänelle", kirkui ukko mielettömänä, pudistellen nyrkkiään ikkunan edessä tumman pitkän, etääntyvän vartalon jälkeen. "Odota vain, Roobert, saadaan nähdä, sopiiko vanhan isäsi kanssa leikitteleminen". XIII. Yöllinen seikkailu. Sanaakaan ei sanottu Lauralle, kun hän palasi, hänen poissaollessaan sattuneesta tapauksesta. Hän oli mitä iloisimmalla tuulella ja puheli hilpeästi ostoksistaan ja puuhistaan, ihmetellen silloin tällöin, miksei Raffles Haw tullut. Vihdoin illan saavuttua, kun ei mitään kuulunut, tuli hän levottomaksi. "Mitä on syynä, ettei hän tule", sanoi hän. "Ensikerran kihlauksemme jälkeen en ole nähnyt häntä; en ole nähnyt häntä koko päivänä". Roobert katsoi ulos ikkunasta. "On myrskyinen ilta ja sataa navakasti", huomautti hän. "Minä en häntä lainkaan odota". "Hector raukka, hän tuli ennen, satoipa lunta tai vettä tai olipa kaunis ilma. Mutta hänhän oli merimies. Sellaisista hän ei välittänyt. Mutta eihän Raffles vaan liene sairas?" "Hän voi varsin hyvin nähdessäni hänet aamulla", vastasi veli, ja huoneessa oli taas kaikki hiljaista, sade vain rapisi ikkunoita vastaan ja tuuli viuhui jalavien oksissa. Vanha Mc Intyre oli istunut eräässä nurkassa suurimman osan päivästä pureskellen kynsiään, tuijotellen tuleen, mietiskelevä, ilkeä ilme juonteisilla kasvoillaan. Vastoin tapaansa hän ei mennyt ravintolaan, vaan lähti aikaisin levolle sanomatta sanaakaan lapsilleen. Laura ja Roobert viipyivät vielä hetken ja istuivat jutellen kamiinin edessä. Laura kertoi tuhansista ihmeellisistä asioista, joita pantaisiin toimeen hänen tultuaan valtiattareksi herraskartanoon. Hänen puhelunsa liikkui vähemmän hyväntekeväisyydessä, kun hänen tuleva miehensä ei ollut läsnä, eikä Roobert saattanut olla huomaamatta, että ajoneuvot; puvut, vastaanotot ja ulkomaamatkat saivat osakseen kaiken sen innon, jonka hän ennen oli kuullut kohdistuvan armeliaisuuskoteihin ja yleishyödyllisiin harrastuksiin. "Luulen harmaiden hevosten olevan kauneimpia", Laura sanoi. "Ruskeat ovat kauniit kyllä myös, mutta harmaat ovat sentään kaikkein komeimmat. Me voisimme tulla toimeen pitämällä brougham-vaunut ja neljän istuttavat kuomivaunut ja ehkä korkeat metsästysvaunut Rafflekselle. Hänen vaunuhuoneensa on täynnä, mutta hän ei käytä niitä koskaan, ja olen vakuutettu siitä, että hänen viisikymmentä hevostansa kuolisivat liikunnonpuutteesta tai lihoisivat kuin strassburgilaishanhet, jos odottaisivat hänen ajavan tahi ratsastavan niillä. "Minä otaksun että edelleenkin tulette asumaan täällä" sanoi veli. "Meillä pitää olla talo myöskin Lontoossa voidaksemme oleskella siellä sesongin aikana. Nyt en pidä väliä enkä huoli tehdä mitään vaatimuksia, mutta myöhemmin se on toista. Olen varma, että Raffles tekee mielikseni, kun pyydän. On kyllä sangen hyvä, että Raffles sanoo olevansa välinpitämätön kiitoksista ja kunnianosoituksista, mutta minä tahtoisin tietää, mitä maksaa olla ihmiskunnan hyväntekijä saamatta siitä rahtustakaan hyvikettä. Olen varma siitä, että jos hän panee toimeen puoltakaan siitä, mitä hän puhuu, niin tehdään hänet paariksi — Tamfieldin lordiksi, ehkä — ja silloin tulen minä luonnollisesti lady Tamfieldiksi, mitä sanotaan siitä Roobert?" Hän niiasi syvään veljensä edessä ja hypelöi niskaansa, kuin olisi ollut syntynyt kantamaan kruunua. "Isän täytyy saada eläke", sanoi hän heti perään. "Hän saa määrätyn summan vuodessa ehdolla, että pysyy syrjässä. Mitä tulee sinuun, Bob, niin en tiedä, mitä sinun eduksesi olemme tekevä, mutta jos se on tehtävissä rahoilla, olet sinä tuleva kuninkaallisen akatemian presidentiksi". Oli myöhä, kun he lakkasivat rakentamasta ilmalinnojaan ja vetäytyivät makuuhuoneisiinsa. Mutta Roobertin aivot olivat liikkeessä, hän ei saattanut nukkua. Päivän tapahtumat olisivat riittäneet viemään unen vankemmankin ihmisen silmistä. Ensin salaisuuden perille pääseminen aamulla, eriskummalliset asiat, joille hän oli ollut todistajana laboratoriossa ja hänelle tiedoksi uskottu tavaton keksintö. Sitten iltapäivällä hänellä oli ollut keskustelu isänsä kera, väittely ja Raffles Hawin odottamaton ilmestyminen. Vihdoin oli haastelu sisaren kanssa kiihoittanut hänen mielikuvitustansa ja karkoittanut unen hänen silmistään. Turhaan hän vuoteellaan kääntelehti ja vääntelehti tai käyskenteli huoneessa. Hän ei ollut vain valveilla, vaan niin tavattomasti valveilla, että hänen jokainen hermonsa oli jännityksessä ja kaikki aistimet tavattoman herkät. Mitä hän tekisi saadakseen edes hiukan nukkua? Hän muisti, että oli hiukan konjakkia alakerrassa, karahvissa, ja ajatteli lasin sitä, ehkä vaikuttavan rauhoittavasti. Avattuaan huoneensa oven kuuli hän äkkiä hitaita hiiviskeleviä askeleita rappusista. Hänen oma lamppunsa oli sammutettu ja kuitenkin havaitsi hän heikon hohteen jostakin valosta, joka liikkui, ja pitkä, tumma varjo väikkyi alhaalla seinässä. Liikkumatta seisoi Roobert ja kuunteli tarkasti. Nyt kuului ääni etehisestä, ja hän kuuli heikon kitinän, kun avainta hiljaa väännettiin lukossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui kylmä ilmanveto, valo sammui ja kova paukaus ilmoitti, että ovi suljettiin ulkopuolelta. Roobert seisoi hämmästyksissään. Ken oli tuo yökulkija? Sen täytyy olla hänen isänsä. Mutta mikä sai hänet menemään ulos kello kolme aamulla? Ja sellaisena aamuna lisäksi! Joka tuulenpuuska pieksi sadetta ikkunaan kuin murskatakseen sen. Ruudut helisivät ja puut ulkopuolella ryskyivät ja suhisivat myrskyn tempoessa niiden oksia. Mikä voi saada isän lähtemään ulos sellaisena yönä? Nopeasti raapasi Roobert tulta ja sytytti lamppunsa. Isän huone oli hänen huoneensa vastapäätä ja ovi oli ravollaan. Hän avasi sen ja katseli ympärilleen. Huone oli tyhjä. Vuode oli koskematon. Ainoa tuoli oli ikkunan luona, ja siinä vanhus siis oli istunut lähtöönsä saakka. Ei näkynyt edes kirjaa tai sanomalehteä tai muuta, jonka kera hän olisi aikaansa kuluttanut istuessaan — ei mitään muuta kuin partaveitsen teroitushihna, joka oli ikkunalaudalla. Aavistus käsillä olevasta onnettomuudesta täytti Roobertin sydämen. Isän yömatka merkitsi jotakin pahaa. Hän ajatteli hänen mietiskelemiään edellisenä päivänä, hänen synkeyttään, hänen katkeria uhkauksiaan. Niin, jotakin oli hullusti siinä kaikessa. Mutta kenties hän vielä ajoissa ehtisi estämään sen. Ei hyödyttänyt tehdä Lauraa levottomaksi. Hän ei kuitenkaan voisi tehdä mitään asiassa. Roobert pukeusi kiireesti, heitti päällystakin hartioilleen, sieppasi lakkinsa ja keppinsä rientäen isänsä jälkeen. Kyläkadulla tuuli niin tuimasti, että hänen täytyi kääntää kylkensä eteen päästäkseen eteenpäin. Se kävi kuitenkin helpommin laatuun sittekuin hän oli päässyt ohi lehtokujan käänteen. Korkea valli ja aita suojasivat häntä toiselta puolelta. Mutta tie oli liejuinen ja satoi rankasti. Ei sieluakaan ollut liikkeessä, mutta hänen ei tarvinnut kysellä mitään, hän tiesi, mihin isä oli mennyt, yhtä varmasti kuin olisi sen nähnyt. Lehtokujan rautaportti oli raollaan, ja Roobert ponnisteli edelleen hiekoitettua kärrytietä vettätiukkuvien mäntyjen välissä. Mikä olisi isän aikomus saavuttuaan herraskartanoon? Halusiko hän vain nuuskia siellä, tähystellä ja vakoilla, vai aikoiko hän herättää tilanomistajan väitelläkseen hänen kanssaan vääryyksistään? Vai oliko mahdollista että harvinainen yömatka johtui jostakin mustemmasta ja vielä enemmän onnettomuutta tuottavasta aikomuksesta? Roobertin mieleen tuli äkisti teroitushihna ja hän läähätti kauhistuksesta. Mitä oli vanhuksella sen kanssa tekemistä? Hän alkoi juosta ja kiiti eteenpäin kunnes tuli herrastalon portille. Jumalan kiitos, siellä oli kaikki hiljaista! Hän seisoi jykevän portin edessä kuunnellen tarkkaavasti. Ei kuulunut muuta kuin sade ja tuuli. Missä oli sitten isä? Jos hän olisi tahtonut päästä sisään huoneisiin, niin ei hän voinut yrittää sitä niinkään ikkunan kautta, sillä hän oli ollut läsnä Raffles Hawin selittäissä käytäntöön panemiaan varovaisuustoimenpiteitä. Silloin tuli äkkiä uusi ajatus Roobertin päähän. Yksi ikkunoista oli jätetty suojelematta. Raffles oli ollut kylliksi varomaton sanoakseen sen. Se oli laboratorion keskimäinen ikkuna. Kun hän niin selvästi sen muisti, muisti sen luonnollisesti myöskin isä. Siinä oli vaarallinen kohta. Ja niin pian kun hän oli kääntynyt kulmasta, havaitsi hän otaksumisensa oikeaksi. Laboratoriossa paloi sähkölamppu, ja kolmen suuren ikkunan hopeamaiset neliöt loistivat kirkkaasti pimeässä. Keskimäinen oli auki, ja juuri kun hän katsoi sinne, näki hän mustan, apinamaisen vartalon hyppäävän ikkunalaudalta ja katoavan huoneesen. Ainoastaan silmänräpäyksen ajan näkyivät tumman muodon ääriviivat toisella puolella olevaa kirkasta valoa vastaan, mutta se riitti Roobert'ille ilmaisemaan, että se oli hänen isänsä. Varpaillaan hän hiipi avoimen ikkunan luo ja kurkisti sisään. Omituinen näky kohtasi hänen silmiään. Lasipöydällä huoneessa oli ehkä puolitusinaa edellisenä iltana valmistettuja suuria kultaharkkoja, joita ei vielä oltu ehditty korjata varastohuoneeseen. Vanhus oli heittäytynyt niiden päälle, kuin mies, joka anastaa itselleen täysin oikeutetun omaisuutensa. Hän oli poikittain pöydällä syleillen kultaharkkoja, painaen poskiaan niitä vasten, muristen ja myhäillen itsekseen. Kirkkaassa, tyynessä valaistuksessa, jättiläismäisten vauhtipyörien ja eriskummallisten koneiden keskellä näytti tuo pieni, tumma olento, joka kiinteästi takertui harkkoihin, sekä surkuteltavalta että kamalalta. Ainakin viisi minuuttia seisoi Roobert pimeässä ja sateessa, ja katseli eriskummallista näkyä, isän koko aikana tuskin muuta liikahtaissa kuin vielä lähemmältä syleilläkseen kultaa ja taputellakseen sitä käsillään. Roobert ei vielä tiennyt, mitä hänen piti tehdä, kun hänen silmänsä suuntausivat pääkuvasta johonkin muuhun, joka sai hänet heikosti hämmästyksestä huudahtamaan; tuulen ulvonnassa ei se toki mihinkään kuulunut. Raffles Haw seisoi huoneen yhdessä nurkassa. Mistä hän oli tullut, sitä Roobert ei voinut sanoa, mutta hän oli varma, ettei hän ollut siellä hänen ensin katsoessaan sisään. Haw seisoi hiljaa puettuna pitkään tummaan aamunuttuun, kädet ristissä rinnalla ja katkera hymyily kalpeilla kasvoillaan. Vanha Mc Intyre lienee huomannut hänet samassa silmänräpäyksessä, sillä hän päästi kirouksen ja takertui vielä takkelammin aarteeseensa, viistoillen talon herraa vilkuin, pahanilkisin silmäyksin. "Onko todellakin tultu näin pitkälle", Haw vihdoin sanoi astuen askeleen eteenpäin. "Onko herra Mc Intyre todellakin vajonnut niin syvälle, että tavallisen murtovarkaan tapaan hiipii huoneeseeni keskellä yötä. Te tiesitte, että tuo ikkuna oli vaaraton. Muistan sanoneeni sen. Mutta en sanonut teille, mitä muita keinoja minulla oli, saadakseni tiedon jonkun voron tunkeutuessa tänne. Mutta että te saatoitta tulla, te!" Vanha asetehtailija ei koettanutkaan puolustautua, vaan murisi käheästi joitakuita sanoja pidellen yhä kiinni aarteestaan. "Rakastan tytärtänne", sanoi Raffles Haw, "ja hänen tähtensä olen antamatta teitä ilmi. Teidän halveksittava ja alhainen salaisuutenne on varmasti pysyvä vain minun tietonani, yksikään korva ei ole kuuleva tämän yön tapahtumasta. En tahdo, kuten voisin, herättää väkeäni ja käskeä hakemaan poliisia. Mutta teidän on jätettävä huoneeni sanaakaan sanomatta. Minulla ei ole teille muuta sanomista. Menkää, kuten olette tullut!" Hän astui taas askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä ikäänkuin temmatakseen vanhan miehen pois kultaharkoilta. Tämä pisti kätensä povitaskuunsa ja heittäytyi kimeästi, mielettömästi kirkaisten alkemistin kimppuun. Niin äkkiarvaamatta ja kiivaasti kävi se, että Haw ei ehtinyt olla varuillaan. Laiha käsi tarttui hänen kurkkuunsa, ja partaveitsen terä välähti ilmassa. Iskiessä ase onneksi osui erääseen huonetta risteilevistä monista metallilangoista ja lentäen vanhan miehen kädestä putosi se kilahtaen kivilattialle. Mutta aseetonnakin oli hän vielä vaarallinen. Hirmuisella, äärettömällä tarmolla töytäsi hän tilanomistajan taapäin, ja tultuaan erään penkin lähelle kaatuivat he molemmat sen ylitse, Mc Intyre päällimmäiseksi. Toisella kädellään piti hän yhä alkemistiä kurkusta, ja tämän olisi käynyt pahoin, jollei Roobert olisi kiivennyt sisään ikkunasta ja raastanut isäänsä irti hänestä. Haw'in avulla sai hän pidellyksi ukon ja sidotuksi pitkän kaulahuivin hänen käsiensä ympärille. Vanhus oli hirveä nähdä, sillä hänen kasvonsa värähtelivät suonenvedon tapaisesti, silmät olivat pullistuneet päästä ja huulet valuivat vaahtoa. Haw nojasi läähättäen pöytään pitäen kättään kylkeään vastaan. "Te täällä, Roobert", huohotti hän. "Eikö se ole hirveätä? Kuinka tulitte te tänne? "Seurasin hänen jäljessään. Kuulin hänen lähtevän ulos". "Hän aikoi varastaa minulta ja olisi murhannut minut. Mutta hän on varmaan hullu, ihan hullu?" Siitä ei tarvinnut epäillä. Ukko, joka oli noussut istuvaan asentoon, purskahti äkkiä käheään, kaikuvaan nauruun heilutellen ruumistaan edestakaisin ja katsellen ylös kiiluvin, pahansuovin silmin. Molemmat ymmärsivät selvästi, että hänen järkensä, joka oli heikontunut saman ajatuksen alituisesta hautomisesta, nyt vihdoin oli aivan löyhtynyt. Hänen kolkko, aiheeton iloisuutensa oli melkein kamalampaa, kuin äskeinen raivonsa. "Miten menettelemme hänen kanssaan?" kysyi Haw. "Emme voi viedä häntä Elmdeneen, se olisi liian kova isku Lauralle". "Me voimme kääntyä lääkärin puoleen heti päivän valjettua. Emmekö saattaisi säilyttää häntä täällä siihen asti? Jos veisimme hänet kotiin, kohtaisi ehkä joku meidät tiellä, ja silloin syntyisi häväistysjuttu". "Nyt tiedän. Me viemme hänet yhteen verhotuista holveista, jossa hän ei kykene vahingoittamaan itseään eikä muita. Tarttukaa toisesta kädestä, minä otan toisesta". Puoliksi taluttaen, puoliksi laahaten onnistui heidän viedä vanha tehtailija pois hänen onnettomuutensa näyttämöltä ja sijoittaa hänet jälellä olevaksi osaksi yötä varmaan paikkaan. Kello viisi aamulla lähti Roobert keveillä ajopeleillä matkaan neuvotellakseen lääkärin kera asiasta, ja Raffles Haw käyskeli sill'aikaa edestakaisin palatsimaisessa talossaan huolestuneen näköisenä ja raskain sydämin. XIV. Turmio leviää. Laura tuskin piti isänsä poisviemistä suurenakaan onnettomuutena. Hän ei saanut tietää mitään siitä, mitä yöllä oli tapahtunut. Roobert vain ilmoitti hänelle aamiaispöydässä lääkärin neuvon mukaan pitävänsä parhaana, että hänet joksikin ajaksi asetettaisiin vartioitavaksi. Lauralle se tieto ei ollut odottamaton, sillä hän oli itse usein valittanut vanhuksen yhä lisääntyviä päähänpistoja. Ainakaan ei hänen ruokahalunsa aamiaispöydässä siitä kärsinyt mitä kahviin ja kananmuniin tuli, tai estänyt häntä puhelemasta edessäolevista haistaan. Mutta toisin oli Raffles Haw'in laita. Tapaus koski häneen syvästi. Hän oli usein peljännyt rahojensa vaikuttavan turmiollisesti, ja nyt ne olivat hänen omien silmiensä edessä olleet syynä rikokseen ja mielenvikaisuuteen. Turhaan koetti hän tukahuttaa tunteitaan ja saada itseänsä siihen käsitykseen, että vanhan Mc Intyren kohtaus oli jotakin, jolla oli syynsä itsessään, mutta ei yhteyttä hänen ja hänen rikkautensa kanssa. Hän muisti, millainen mies oli ollut, kun hän hänet ensin tuli tuntemaan, riidanhaluinen, itsepäinen, mutta ilman varsinaisia paheita. Hän ajatteli hänessä viikko viikolta tapahtunutta muutosta, hänen ahnasta silmäystään, pahansuopaa käytöstapaansa, hänen eleitään ja salaviittauksiaan, jotka ainoastaan päivää ennen olivat päättyneet nimenomaiseen pyyntöön saada rahoja. Oli liian ilminähtävää, että hänessä oli tapahtunut asteettainen kehitys, joka johti suoraan kauhistavaan kohtaukseen laboratoriossa. Hänen rahansa olivat tuottaneet kirousta, missä hän oli luullut niiden tuottavan siunausta. Mr Spurling, pappi, tuli hänen luokseen aamiaisen jälkeen, kuultuaan huhuja onnettomasta tapahtumasta. Haw'ille teki hyvää keskustella hänen kanssaan, sillä vanhan papin iloinen, tyyni käytöstapa vaikutti edullisesti hänen omaan synkeään ja mietiskelevään mielialaansa. "Ai, ai", virkkoi pappi, "se oli pahoin, sangen pahoin! Mielenvikainen, sanotte, ja luultavasti parantumaton. Oi voi, huomasin kyllä hänen muuttuneen viimeisinä viikkoina. Näytti kuin olisi hänellä ollut jotain huolta. Ja kuinka on Roobert Mc Intyren laita? "Hän voi hyvin. Hän oli täällä aamulla ukon saadessa kohtauksen". "Haa! Nuorimies on muuttunut. Minä näen, että hänessä on tapahtunut muutos. Anteeksi, herra Haw, jos sanon muutamia vakaita sanoja antaakseni teille neuvon. Huolimatta siitä, että olen hengellinen, olen kyllä vanha ollakseni teidän isänne. Te olette sangen rikas mies, ja te käytätte rikkauttanne jalosti — niin, sir, jalosti. Luulen ettei yksi tuhannesta tekisi, kuten te teette. Mutta eikö teistä toisinaan tunnu siltä kuin rahanne vaikuttaisivat turmelevasti ympäristöönne?" "Olen todellakin välisti sitä peljännyt". "Älkäämme puhuko ukko Mc Intyrestä. Tuskin kenties on oikein mainita häntä tämän yhteydessä. Mutta tässä on meillä Roobert. Hän tapasi olla niin kiintynyt taiteeseensa, hän oli niin innostunut tauluihinsa. Milloin tapasikaan hänet, koskivat hänen ensimmäiset sanansa aina hänen aiheitaan tai viimeisessä maalauksessa saavuttamaansa edistystä. Hän oli kunnianhimoinen, ahkera ja itseensä luottava. Nyt ei hän tee suorastaan mitään. Tiedän varmasti, että on kaksi kuukautta siitä, kun hänellä viimeksi oli sivellin kädessään. Hän on työteliäästä nuoresta miehestä muuttunut tyhjäntoimittajaksi ja vieläkin pahemmin, loiseksi, pelkään minä. Suokaa anteeksi, että puhun niin suoraan". Raffles Haw ei virkkanut sanaakaan, mutta levitti käsiänsä kuin tuskassa. "Ja sitten voin mainita yhtä ja toista kyläläisistä", jatkoi hengenmies. "Teidän hyväntekeväisyytenne siinä suhteessa on ollut ehkä hiukan liiallista. He tuntuvat tulleen haluttomammiksi töihinsä ja luottavat vähemmän itseensä. Esimerkiksi nyt vanha Blatton. Tuuli vei tässä eräänä päivänä katon hänen läävästään. Hän on ollut aina tarmokas ja neuvokas mies. Kolmisen kuukautta takaperin hän olisi ottanut tikapuut ja parissa päivässä laittanut katon kuntoon. Mutta nyt istui hän tyynesti alas ja hykersi käsiään ja kirjoitti kirjeen asiasta, koska hän tiesi, että te saisitte kuulla siitä ja teettäisitte kaikki ehommaksi entistään. Ja entäs Ellary-ukko! No, hän nyt tosin on aina ollut köyhä, mutta hän oli ainakin siksi työtelijäs, ettei pahimpaan hätään joutunut. Mutta nyt, ei rahtuakaan ukko puuhaa, vaan savuttelee piippuaan ja juoruaa aamusta iltaan. Ja pahinta on, ettei se vahingoita ainoastaan avunsaajia, vaan vaikuttaa turmiollisesti myös niihin, jotka eivät ole mitään saaneet. He ovat väsyneitä ja happamia, ikäänkuin toiset olisivat saaneet jotakin, johon heillä olisi yhtä hyvä oikeus. Se on todellakin mennyt niin pitkälle, että olen katsonut velvollisuudekseni puhua siitä. Minä puolestani olen saanut tässä uusia kokemuksia. Usein on minun täytynyt moittia seurakuntalaisiani hyväntekeväisyyden puutteesta, mutta kuka olisi luullut olevan tavattavissa jonkun, joka on liiaksi armelias. Se on jalo vika". "Kiitän sydämmestäni teitä siitä, mitä olette puhunut", vastasi Raffles puristaen kunnianarvoisan papin kättä. "Minä olen uudestaan tarkoin punnitseva menettelytapaani siinä suhteessa". Hänen kasvonsa pysyivät kylminä ja liikkumattomina, kunnes vieras oli mennyt, mutta sitten meni hän erityiseen huoneeseensa, ja heittäytyen vuoteelle puhkesi nyyhkytyksiin ja peitti kasvonsa tyynyihin. Kaikista Englannin asukkaista oli rikkain sinä päivänä onnettomin. Millä tavalla voisi hän käyttää hyvin suunnatonta valtaansa? Jokainen hänen yrittämänsä hyvätyö muuttui kiroukseksi. Hänen tarkoituksensa olivat niin hyvät, mutta tulokset niin turmiolliset. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut jonkin tarttuvan ruton myrkyttämä, joka saastutti jokaisen, ken vain tuli hänen vaikutuspiiriinsä. Hänen hyvää tarkoittavat ja huolellisesti mietityt armeliaisuusharrastuksensa olivat pilanneet koko maalaisväestön. Ja kun niin näkyi käyvän pienessä mitassa, mitan saattoi hän tietää, olisiko parempaa seuraava hänen aikomistaan suurista suunnitelmista? Jos ei hänen käynyt maksaa muutamien yksinkertaisten talonpoikain velkoja rikkomatta kaiken pohjana olevia, tärkeitä syitten ja seurausten lakeja, mitä hyvää oli hänellä silloin odotettavissa täyttäessään kokonaisten kansakuntien aarreaitat tai käydessään käsiksi kaupan ja liikkeen monimutkaisiin suhteisiin tai näytellessään kaitselmusta suurten kansanpaljouksien edessä? Hän värisi kauhusta mielikuvituksessaan nähdessään, kuinka suunnattoman vaikeita probleemeja hänellä oli edessään, probleemeja, joitten ratkaisussa tapahtuvaa virhettä oli mahdoton korjata kaikilla hänen rahoillaan. Kaitselmuksen tie oli suora ja oikea tie. Ja sentään aikoi hän, puolisokea olento, tarttua asioiden järjestykseen koettaakseen muuttaa ja parantaa niitä. Olisiko hän osoittautuva hyväntekijäksi? Eikö häntä pikemmin täytyisi sanoa pahimmaksi turmion tuottajaksi, jota maa oli päällänsä kantanut? Mutta pian hän taas tuli rauhallisemmaksi, nousi ylös ja pesi kasvonsa sekä polttavan otsansa. Kun kaikki kävi ympäri, niin eikö kuitenkin ollut olemassa yksi ala, jossa rahoja voitiin käyttää hyödyllisesti? Eihän hän tahtonut muuttaa luonnon teitä, vaan paljoa enemmän ihmisten teitä. Kaitselmuspa ei ollut määrännyt, että ihmiset eläisivät puolinälissään ja ahdettuina kolkkoihin luoliin. Sehän johtui vain keinotekoisista elämänehdoista ja oli kaiketi keinotekoisesti korjattavissakin. Mikseivät hänen aikeensa yhtä hyvin menestyisi ja tekisi maailmaa paremmaksi hänen keksintönsä kautta? Eikä toki sekään ollut totta, että hän olisi vaikuttanut turmelevasti kaikkiin, joiden kera oli tullut tekemisiin. Esimerkiksi Lauraan: kuka tunsi hänet paremmin, kuin Laura, ja hänpä oli kuitenkin aina niin hyvä, niin rakastettava, niin rehellinen. Laura ainakaan ei ollut menettänyt sillä, että oli oppinut hänet tuntemaan. Ja hän menisi heti tervehtimään häntä. Miten rauhoittavaa olisi kuulla hänen ääntänsä, kuulla hänen sanovan muutamia osaaottavia sanoja sinä elämän synkeimpänä hetkenä. Myrsky oli tyyntynyt, lauha tuuli puhalsi, lähestyvä kevät tuntui ilmassa. Hän hengitti sisäänsä havupuitten hyvänhajuista tuoksua käydessään alas kiertelevää ajotietä; vähitellen loiveni hänen edessään avara lakeus, täynnä talonpoikaistaloja ja pieniä, punaisia tupia; aamuauringon vinot säteet lankesivat harmaille katoille ja kimalteleville ikkunoille. Hänen sydämensä kutistui ajatellessaan kaikkia noita ihmisiä, heidän monellaisia huoliaan, pieniä, vähäpätöisiä surujaan, pyrkimyksiään ja toiveitaan, heidän henkeä kuolettavia murehtimisiaan. Miten voisi hän auttaa heitä? Kuinka menettelisi hän nostaakseen kuorman heidän hartioiltaan, estämättä kumminkaan heitä heidän elämäntarkoituksessaan? Sillä yhä selvemmin hän tajusi, että kaikki jalostuminen tapahtuu surujen kautta, ja että se elämä, joka ei jalosta, on elämää ilman päämäärää. Laura oli yksinään arkihuoneessa Elmdenessä, sillä Roobert oli lähtenyt saamaan lisää ohjeita isään nähden. Sulhasen astuessa sisään hypähti hän ylös ja riensi häntä vastaan siroin, lapsellisin liikkein. "Oi, Raffles", huudahti hän, "tiesin että tulit. Eikö ole hirveästi isän laita? "Älä ole suruissasi, rakkahin", vastasi lempeästi Raffles. "Ehkei kuitenkaan ole aivan pahoin laita". "Mutta kaikki on tapahtunut ennen kuin minä heräsin, minä en tiennyt lainkaan mitään, ennen kuin aamiaisaikana. He varmaankin lähtivät sinun luoksesi tavattoman varhain". "Jaa, se oli todella hyvin varhain". "Mikä sinun on, Raffles", huudahti Laura katsoen häntä ylös kasvoihin. "Sinä näytät niin surulliselta ja väsyneeltä". "Olen ollut vähän huonolla tuulella. Asia on sellainen, Laura, että minulla on tänä aamuna ollut pitkä keskustelu mr Spurlingin kera". Tyttö pelästyi ja kalpeni aina huulia myöten. Pitkä keskustelu mr Spurlingin kera! Merkitsikö se, että Raffles Haw oli saanut tietää hänen salaisuutensa? "No, entä sitten", huokasi hän. "Hän ilmoitti minulle, että hyvät työni ovat aikaansaaneet enemmän pahaa kuin hyvää, ja että minulla itse asiassa on ollut huono vaikutus jokaiseen, joka on joutunut kosketuksiin kanssani. Hän sanoi sen mitä hienoimmalla tavalla, mutta ajatus oli se joka tapauksessa". "Oh, siinäkö kaikki", virkkoi Laura helpotuksesta huoaten. "Älä mitenkään välitä siitä, mitä mr Spurling sanoo. Nepä vasta ovat tyhmyyksiä. Kaikki tietävät, että on tusinoittain henkilöitä kaikkialla paikkakunnalla, jotka olisivat joutuneet tukalaan tilaan ja tulleet ajetuiksi taloistaan ja tiloiltaan, jos sinä et olisi auttanut heitä. Kuinka olisi heille ollut haittaa yhteydestä sinun kanssasi? Minä ihan ihmettelen, että mr Spurling voi loruilla moisia typeryyksiä!" "Miten edistyy Roobertin maalaus?" "Oh, hän laiskottelee hiukan tilapäisesti. Hän ei ole kajonnut siihen pitkään aikaan; mutta miksi tiedustelet sitä? Nyt sinulla on taas tuo ryppy otsallasi. Pois se, sir!" Hän silitti kurtun pois pienellä valkoisella kädellään. "Hyvä, missään tapauksessa en usko, että ihan kaikki olisivat tulleet huonommiksi", sanoi Haw katsoen alas Lauraan, "yksi ainakin löytyy, joka on tahraton, yksi, joka on hyvä, puhdas ja rehellinen, ja joka rakastaisi minua yhtä paljon, vaikka olisin köyhä mies ja työskentelisin ansaitakseni jokapäiväisen leipäni. Tekisithän sinä sen, Laura, vai kuinka? "Sinä hupsu poika! Tietysti sen tekisin". "Miten omituista kuitenkin, että niin on. Että sinä, ainoa nainen, jota koskaan olen rakastanut, olisit se ainoa, jossa minäkin olisin herättänyt rakkauden, vapaan voitonhimosta ja omanvoitonpyynnöstä. Minä uskon että kaitselmus hyvin yksinkertaisesti on lähettänyt sinut minulle palauttaakseen uskoni ihmisyyteen. Miten maailma sentään olisi kolkko ilman naisen rakkautta. Kun aamulla kaikki ympärilläni oli synkkää, silloin, Laura, käännyin sinun ja sinun rakkautesi puoleen niinkuin ainoaan maailmassa, johon saatoin luottaa. Kaikki muu tuntui minusta haihtuvalta, epävarmalta, toisen tai toisen halvan tarkoitusperän vaikuttamalta. Sinuun, ainoastaan sinuun minä saatoin luottaa". "Ja minä sinuun, rakas Raffles! En koskaan ollut tietänyt, mitä rakkaus on, ennenkuin opin tuntemaan sinut". Hän astui askeleen häntä kohden ojennetuin käsin, ja lempi loisti hänen joka piirteestään, kun Raffles äkkiä näki värin katoavan hänen kasvoiltaan ja tavattoman kauhun kuvastuvan hänen silmistään. Sillä Lauran kalpeat, jäykistyvät kasvot olivat avoimeen oveen päin, hänen itsensä vastapäätä seisten, voimatta tietää, mikä häntä pelotti. "Hector", voihkasi hän kuivin huulin. Nopeita askeleita kuului eteisestä, ja sorea, ahavoitunut nuori mies tuli rientäen huoneeseen ja kohotti tytön käsivarsilleen kuin höyhenen. "Rakastettu", sanoi hän, "minä tiesin odottamatta hämmästyttäväni sinua. Tulin yöjunassa suoraan Plymouthista. Ja minulla on lomaa pitkiksi ajoiksi ja aikaa niin että piisaa pitää häät. Eikö se ole hauskaa Laura!" Hän pyöri ympäri hänen kanssaan hillittömästi iloissaan. Mutta kääntyessään ympäri näki hän äkkiä kalpean ja äänettömän vieraan, joka seisoi ovella. Hector punastui korviaan myöten ja teki kömpelön merimiehen kumarruksen, yhä edelleen pitäen Lauran kylmää, tunnotonta kättä kädessään. "Pyydän anteeksi, sir — en huomannut teitä", sanoi hän. "Antakaa anteeksi, että käyttäydyin kuin hullu, mutta jos olisitte ollut palveluksessa, tietäisitte, mitä merkitsee päästä kurin alta laivasta ja olla vapaa mies. Neiti Mc Intyre voi sanoa teille, että olemme olleet tuttuja lapsuudesta asti, ja että menemme naimisiin — sanonko — kuukauden kuluessa, toivoakseni; ehkä jo ymmärrämme toisiamme varsin hyvin". Raffles Haw seisoi edelleen kylmänä ja liikkumattomana. Hän oli kuin huumeessa siitä, mitä näki ja kuuli. Laura vetäysi pois Hectorista ja koetti irroittaa kättään hänen otteestaan. "Etkö saanut kirjettäni Gibraltarissa", hän kysyi. "Me emme käyneet Gibraltarissa. Meidät komennettiin kotiin sähköteitse Madeirasta. Herrat amiraalikunnassa eivät koskaan itsekään tiedä, mitä tahtovat. Mutta mitä välittäisin kirjeestäsi Laura, kun voin nähdä sinut ja puhua kanssasi? Sinä et ole esitellyt minua ystävällesi tässä". "Sananen, sir", puuttui puheeseen Raffles Haw väräjävin äänin. "Ymmärränkö teidät oikein? Sallikaa minun tulla vakuutetuksi, että se ei ole erehdys. Sanotteko olevanne kihloissa ja pian menevänne naimisiin neiti Mc Intyren kanssa?" "Niin, luonnollisesti. Olen juuri palannut neljän kuukauden risteilyltä, ja aijon mennä naimisiin, ennenkuin taas nostan ankkurin". "Neljän kuukauden", huudahti Haw. "Niin juuri neljä kuukautta on siitä, kun saavuin tänne. Vielä viimeinen kysymys, sir. Tiesikö Roobert Mc Intyre kihlauksestanne?" "Josko Bob tiesi siitä? Se on selvä. Minähän jätin Lauran hänen huostaansa lähtiessäni. Mutta mitä tämä kaikki on? Mikä sinun on, Laura? Miksi olet niin kalpea ja äänetön? Ja — tuhat tulimmaista! Mikä teitä vaivaa, sir? Mies on pyörtymäisillään!" "_All right_", oihkasi Haw nojaten ovenpieleen. Hän oli valkea kuin palttina ja painoi kädellään lujasti kylkeensä, kuin tuntien äkillistä kipua. Silmänräpäyksen horjui hän sinne tänne aivan tahdottomana, sitten kääntyi hän käheästi kirkaisten ja pakeni avoimesta ovesta. "Mies raukka", virkkoi Hector ja tuijotti kummastuneena hänen jälkeensä. "Hänen näkyi olevan vaikea olla. Mutta mitä tämä kaikki tarkoittaa, Laura?" Hänen kasvonsa synkistyivät ja huulet pusertuivat lujasti yhteen. Laura ei ollut lausunut sanaakaan, oli seisonut vain paikoillaan ilmeettömästi katsellen eteensä. Nyt riuhtasi hän itsensä irti ja heittäytyen sohvalle kasvot tyynyjä vasten alkoi kiivaasti nyyhkyttää. "Se merkitsee että olet saattanut minut turmioon", puhkesi hän sanomaan. "Että sinä olet turmellut — turmellut — turmellut minut! Etkö voinut jättää meitä rauhaan? Vain muutamia päiviä vielä, ja me olisimme olleet pelastetut! Ja sinä et koskaan saanut minun kirjettäni!" "No, mitä sisälsi se kirje sitten?" kysyi nuori mies kylmästi, seisten ja katsellen häntä kädet ristissä rinnalla. "Se olisi ilmoittanut sinulle, että minä annoin sinulle vapautesi. Minä rakastan Raffles Hawia ja olisin tullut hänen vaimokseen. Ooh, Hector, minä vihaan sinua ja olen vihaava sinua niin kauvan kuin elän, sillä sinä olet tunkeutunut minun ja sen ainoan onnen väliin, mikä milloinkaan on minua kohdannut! Jätä minut, ja toivon, ettet koskaan enää astu tämän kynnyksen yli!" "Onko se viimeinen sanasi, Laura? "Viimeinen, minkä sinulle milloinkaan tulen sanomaan". "Niinpä hyvästi sitten. Olen tervehtivä isääsi, ja sitten matkustan oikopäätä Plymouthiin". Hän odotti silmänräpäyksen, toivoen vastausta, ja poistui sitten surullisen näköisenä huoneesta. XV. Suurin salaisuus. Myöhään illalla kuului kova koputus Elmdenen ovelle. Laura oli oleskellut huoneessaan koko päivän, ja Roobert, joka oli pahalla tuulella, poltteli paraillaan piippuaan, kun hänen ajatuksensa siten tulivat kovasti ja äkkiä keskeytetyiksi. Ulkorappusilla seisoi Jones, herraskartanon vahvajäseninen pöydänkattaja, lakitta, pelästyneen näköisenä, märkänä niin että sadepisarat loistivat lampun valossa hänen sileältä, paljaalta päälaeltaan. "Pyydän anteeksi, herra Mc Intyre, mutta olkaa hyvä ja tulkaa ylös herraskartanoon", läähätti hän. "Olemme kaikki levottomia herran vuoksi". Roobert sieppasi hattunsa ja syöksyi tiehensä, pelästyneen pöydänkattajan juostessa hänen rinnallaan. Se oli ollut onneton päivä, täynnä mielenliikutusta. Nuoren taiteilijan sydän oli raskas, ja hänen tajunnassaan oli aavistus jostakin tapahtuneesta onnettomuudesta. "Mikä teidän isäntäänne vaivaa?" kysyi hän hiljentäen askeleitaan. "Emme tiedä, sir, mutta emme saa mitään vastausta koputtaissamme laboratorion oveen. Hänen täytyy olla siellä sisällä, sillä ovi on salvattu sisäpuolelta. Se on kovasti pelästyttänyt meitä kaikkia, sir. Ja miten hän on ollut rauhaton koko päivän". "Mitä merkitsee se?" "Ja, sir, hän tuli kotiin aamulla, kuin olisi hän ollut järjiltään, puheli itsekseen ja silmät tuijottivat niin, että oli oikein kamalata nähdä herra raukkaa. Niin käveli hän pitkät ajat edestakaisin käytävässä, ei katsonutkaan edes ruokaan, meni vihdoin museoon ja kokosi yhteen kaikki jalokivensä ja arvoesineensä ja kantoi ne laboratorioon. Mitä sen jälkeen on tapahtunut, siitä emme tiedä, sir, mutta uuni kohisee, ja hänen suuri, paksu savutorvensa syöksee savua, kuin joku Birminghamin tehdas. Yön tultua voimme valossa nähdä, kuinka hän työskenteli ja raatoi, kuin vimmattu. Päivällistäkään ei hän syönyt, ei laisinkaan, työtä vain teki, yhä vain työtä. Nyt on kaikki hiljaista, ja muuri on kylmä, eikä savua enää tuprua, mutta me emme saa mitään vastausta, sir, ja niin me rupesimme pelkäämään ja Miller on mennyt noutamaan poliisia ja minä juoksin teitä hakemaan". He saapuivat kartanolle, juuri kun lakeija lopetti selityksensä, ja siellä seisoi laboratorion ulko-ovella ryhmä tallirenkejä ja palvelijoita, Tamfieldista vastikään saapuneen poliisikonstaapelin pitäessä isoa, pyöreätä silmäänsä avaimenreijällä ja koettaissa katsoa sisään. "Avain on puolikierteessä", sanoi hän. "Minä en voi muuta nähdä, kuin lampun". "Täällä on herra Mc Intyre", huudahti puolitusinaa ääniä Roobertin lähestyessä. "Meidän täytyy murtaa ovi, sir", sanoi konstaapeli. "Me emme saa vastausta, ja jonkin täytyy olla hullusti". Kaksi, kolme kertaa heittäysivät he yhdistetyin voimin koko painollaan ovea vastaan, jonka lukko antoi perään ja vihdoin aukeni kovalla paukahduksella; sitten menivät kaikki porttikäytävään. Sisäovi oli raollaan ja laboratorio oli auki heidän edessään. Keskellä oli suunnaton läjä harmaata, hienoa tomua, joka ulottui puoliväliin kattoon asti. Lähellä vieressä oli toinen paljon pienempi koko jonkinlaista loistavaa, kimmeltelevää pölyä, joka hohti kirkkaasti sähkölampun säteilevässä valossa. Yltympärillä oli oikea sekamelska rikkilyötyjä pulloja, murskattuja lasiastioita, särjettyjä työkaluja ja sikin sokin kasattuja, käyristettyjä ja mustia metallilankoja. Ja siinä keskellä hävityksen kauhistusta, tuolillaan taapäin nojallaan, kädet ristissä polvella, lepäävässä asennossa kuin onnellisesti päätetyn ankaran työn jälkeen, istui Raffles Haw, talon herra, maailman rikkain mies, kalman kalpea väri kasvoillaan. Hän istui niin mukavasti ja luonnollisesti ja niin tyyni oli ilme hänen kasvoillaan, että kun he nostivat hänet ylös ja liikuttivat hänen kylmiä, jäykkiä jäseniänsä, eivät he ymmärtäneet hänen todella menneen pois. Kunnioittavasti ja hiljaa kantoivat he hänet hänen huoneeseensa, sillä kaikki, jotka olivat hänen palveluksessaan, rakastivat häntä. Roobert ja poliisikonstaapeli viipyivät laboratoriossa. Nuori mies käveli ympäri kuin unissaan ja ihmetteli yleistä hävitystä, iso leveäpäinen vasara oli lattialla; sillä oli Raffles Haw nähtävästi särkenyt kaikki koneensa, ensin sähkökoneittensa avulla muutettuaan protyliksi kaiken varastossa olleen kullan. Aarrekammiossa, joka niin oli häikäissyt Rooberttia, oli nyt ainoastaan neljä autiota seinää, kimmeltelevän tomun laboratorion lattialla puhuessa upean jalokivikokoelman kohtalosta, kokoelman, joka yksinään vastasi kuninkaallista omaisuutta. Koko koneistosta ei yksikään osa ollut jäänyt eheäksi, vieläpä lasipöytäkin oli lyöty kolmeksi kappaleeksi. Raffles Haw oli sinä päivänä todellakin suorittanut suunnattoman työn. Äkisti tuli Roobertin mieleen raudoitetun arkun lippaaseen säilöön pantu salaisuus. Se opettaisi hänelle viimeisen, tärkeän renkaan, joka tekisi täydelliseksi hänen tietonsa kullan valmistamisessa. Oliko se vielä siellä? Aivan vapisten hän avasi suuren arkun ja otti esiin norsunluulippaan. Se oli lukittu, mutta avain oli lukon reijässä. Hän kiersi sen ympäri ja avasi kannen. Siellä oli valkea paperiliuska, johon hänen oma nimensä oli kirjoitettu päälle. Vapisevin sormin hän kiersi auki paperin. Oliko hän Eldoradon aarteiden perillinen, vai oliko hänen kohtalonsa edelleenkin oleva köyhän taiteilijan? Liuska oli päivätty samana päivänä ja kirjoitus siinä oli seuraava: "Hyvä Roobert! Minun salaisuuteni ei koskaan enää ole käytettävä. En voi ilmaista Teille, kuinka hartaasti kiitän taivasta siitä, etten sitä kokonaan uskonut Teille, sillä silloin olisin jättänyt käsiinne perinnön, joka olisi tuottanut kurjuutta sekä itsellenne että muille. Mitä tulee minuun, minulla tuskin on ollut onnellista hetkeä keksittyäni sen. Olisin voinut kestää, jos olisin nähnyt saavani aikaan jotakin hyvää, mutta voi! ainoa tulos kokeistani on ollut se, että olen tehnyt uutterasti työntekijöistä vetelehtijöitä, tyytyväisistä miehistä ahnaita loiseläjiä, ja pahinta kaikista todellisista, puhtaista naisista ulkokullattuja ja pettureita. Kun tämä on ollut tulos toimistani pienessä mitassa, niin en voi toivoa parempaa, jos todellakin toteuttaisin usein keskustelemamme suunnitelmat. Kaikki elämäni aikomukset ovat rauenneet tyhjiin. Käyn takaisin entiseen tiedemiehen elämääni. Siinä en saata ainakaan tehdä vahinkoa, jollen hyötyäkään tekisi. Toivon, että kaikki kartanossa jäljellä olevat arvoesineet myödään ja tulot jaetaan kaikkien Birminghamin hyväntekeväisyyslaitosten kesken. Matkustan illalla, jos kykenen, sillä koko päivän olen tuntenut pistävää kipua kyljessäni. Rikkaus tuntuu yhtä vahingollisesti vaikuttavan terveyteen kuin mielenrauhaankin. Voikaa hyvin, Roobert, älköönkä sydämenne milloinkaan olko niin murheellinen, kuin minun tänä iltana. Teidän Raffles Haw". "Oliko se itsemurha, sir? Oliko se itsemurha?" huudahti poliisikonstaapeli Roobertin pistäessä paperin taskuunsa. "Ei", vastasi tämä. "Minä luulen, että se oli särkynyt sydän!" Ja niin herraskartanon kaikki ihmeet vedettiin verhoistaan, kuvanveistoteokset ja kulta, kirjat ja taulut, ja moni kärsivä mies ja nainen, joka ei koskaan ollut kuullut puhuttavan Raffles Hawista hänen eläissään, sai syytä siunata häntä hänen kuoltuaan. Talon osti eräs osakeyhtiö, joka muutti sen vesiparannuslaitokseksi, ja sen harvinaisen historian tuntevat vain jotkut harvat niistä monista, jotka sieltä terveyttä tai huvitusta etsivät. Raffles Hawin rikkauksien tuottama kirous tuntui jatkuvan yhä vielä hänen kuoltuaankin, Vanha Mc Intyre raivoaa vielä kreivikunnan hullujenhuoneessa ja kokoilee kaikellaisia vanhoja puu- ja metallipalasia, kuvitellen niitä kultaharkoiksi. Roobert Mc Intyre on äreä, pikaluontoinen mies ja etsii alati jotakin, joka aina häneltä välttyy. Hänen taiteensa on unohtunut ja hän uhraa mitättömät tulonsa kokonaan kemiallisiin ja sähköopillisiin kokeisiin, turhaan niiden kautta koettaissaan keksiä sitä ainoata puuttuvaa rengasta. Sisar hoitaa hänen talouttaan. Hänestä on tullut hiljainen, mietiskelevä nainen; vielä on hän ylpeä ja kaunis, mutta katkera ja tyytymätön luonteeltaan. Viime aikoina on hän kuitenkin alkanut antautua hyväntekeväisyysharrastuksiin, ja on ollut niin suureksi avuksi mr Spurlingin uudelle kappalaiselle, että ollaan tietävinään tuskin kestävän houkutusta, vaan ehkä varmistavan itselleen sen avun pysyväiseksi. Niin sanoo kyläjuoru ja sellaisissa pienissä yhdyskunnissa huhu harvoin on väärässä. Mitä Hector Spurlingiin tulee, hän edelleen on hänen majestettinsa palveluksessa ja näkyy mukautuvan isänsä viisaaseen neuvoon, ettei mieti naimisiinmenoa, ennenkun on tullut laivan komentajaksi. Kenties hän on ainoa Raffles Hawin loihtuvoiman yhteyteen joutunut, jolla on ollut syytä siunata sitä. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULLAN VOIMA *** Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact. Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.