The Project Gutenberg EBook of Liika viisas, by Maiju Lassila This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.net Title: Liika viisas Viisaudenkirja eli kertomus Sakari Kolistajasta Author: Maiju Lassila Release Date: July 27, 2005 [EBook #16365] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK LIIKA VIISAS *** Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm. LIIKA VIISAS VIISAUDENKIRJA eli KERTOMUS SAKARI KOLISTAJASTA Maiju Lassila Ensimmäisen kerran julkaissut Arvi A. Karisto 1915. ENSIMÄINEN SANAKOLINA Sydänkesäinen kiireen työajan hiljaisuus vallitsi Sakari Kolistajankin talossa. Väki oli hävinnyt työmaille. Oli puolipäivä. Kukon kiekaisu leikkasi poutaista hiljaisuutta. Kartanolla, kaikkialla tyhjää, äänetöntä. Sillan alla hautoi kana ja valkoinen porsasparvi oli latoutunut karjapihan aitoviereen nukkumaan vieretysten, riviin, pyllyt yhtäänne päin niin siroina kuin taiten riviin asetetut valkoiset isot munat. Ja samaa tyhjää tuvassakin. Penkillä, pöydänpäässä nukkui istuallaan talon muonamies Issakainen, jonka peloittavan suuri, leilimäinen kähärä pää oli niin kauhistuttavan pörröinen kuin mikäkin pahaksi pöyhötelty iso villaläjä. Oli syötyään ja ruuat korjattuaan nojautunut vain ryntäät rehellään pöytää vastaan, kallistanut korvallisensa pöydälle ja nukkui nyt sikeästi kuorsaten, pöydälle jäänyt lusikka ihan nenän edessä. »Ala nousta jo siitä!» äsähti kovana jo emäntä, Sakarin vaimo Anna-Liisa, vesisankoa tupaan tuodessaan. Näkyi olevan taas äkeissään. Eikä ihme, sillä hermostutti tuo Sakarin tila jo häntä. Mutta ei Issakainen kuullut. Kuorsata jyrisytti vain ja nukkui kuin pölkky. »Hulluksi tässä jo itsekin koko miehen kanssa tulee», tuskitteli puuhaileva Anna-Liisa itsekseen Sakarinsa asian vuoksi. Mutta lopulta alkoi toki Issakainen tajuta, että häntä oli herätetty. Hän heräsi, haukotteli, haparoi pöydältä lusikan, nuoli sen unisena puhtaaksi, pisti seinänrakoon ja istahti keskemmä penkille. Mutta siihen hän taas nukahti, nukahti sikeästi, ihan kuorsasi. Iso, villainen pää nuokkui ja riippui kuin leili, uhkasi joka hetki ikäänkuin pudota ja viedä raskaalla painollansa koko miehen mukaansa. Mutta touhueleva Anna-Liisa näytti äkeältä. Porsaatkin nuo olisi ollut leikkuutettava, mutta mihin tässä enää ehtineekään. * * * * * Sillä oikeastaanhan Anna-Liisaa painosti miehensä Sakari Kolistajan odottamaton herääminen, se että Sakari oli herännyt oman vikansa tuntoon. Sillä kuten ihminen heräämisessään pääsee synnintuntoon, s.o.: huomaa syntinsä suuruuden ja kauheuden, ja alkaa etsiä siitä pelastusta, niin oli Sakarikin tullut viisautensa tuntoon. Tämän nykyisen papin, pastori Pöndisen järkyttävät saarnat ne olivat hänessä sen heräämisen vaikuttaneet. Pelkäämättä, lujasti oli se saarnoissansa Hebrealais-epistolan mukaan julistanut, että kaikki maallinen viisaus on perkeleestä ja johtaa ikuiseen vaivaan ja kadotukseen ja että kaikki asiat voidaan ymmärtää, käsittää ja selittää ainoastaan uskon kautta. Yhdellä ainoalla rohkealla iskulla oli pastori Pöndinen siten ratkaissut ihmiskunnan tärkeimmän ja suurimman kysymyksen: viisauskysymyksen. Ja sen ratketessa olivat samalla ratkenneet kaikki muutkin kysymykset uskonnon, tieteen, taiteen, urheilun, naisasian, rakkauskysymyksen ja kaiken muun alalla, sotkuisesta Balkanin kysymyksestä Suomen kansallisteatterin kysymykseen saakka. Koko ihmiskunnan päänvaivan oli Pöndinen höllännyt auki äkkiä, että se laukesi kuin poikki sivallettu viulunkieli, sillä uskon avulla ratkesi ikiliikkujakysymyskin, niin että huoleti voitiin uskon avulla todistaa siitäkin kuulun viisaan sanoilla jo että: »Mutta se pyörii sittenkin.» Niin oli siis ratkennut ihmiskunnan tärkein ja kipein kysymys, viisauskysymys. Se joka pahensi, s.o.: viisaus, oli Sanan mukaan leikattu pois ja heitetty pois tyköä ja päähän oli sen tuhatvuotisten humujen ja melun jälkeen jäänyt rauha ja hyvä olo kuten pahnaan, josta meluava ja alati nälkäänsä vinkuva porsas on lopultakin pellolle potkittu. »Pahanhengen Pöndinen!» oli Anna-Liisa sadatellut, sillä hän ei ollut vielä saarnasta herännyt. * * * * * No niin. Sillä juuri näitä pastori Pöndisen voimallisia saarnoja kuullessaan oli Sakari Kolistaja, kuten jo sanottu, herännyt. Kuultuaan pastorin julistavan viisauden kauheutta, oli hän alkanut tutkia itseänsä, huomannut olevansa liika viisas, kauhistunut tilaansa, tullut murheelliseksi ja alkanut etsiä apua ja pelastusta. Niin: viisaudentuntoon hän oli tullut. Rehellisesti, nöyrästi kuten ainakin viheliäisyytensä tuntoon herännyt, tunnusti hän nyt maailmalle, että hän on liika viisas. Ei hän enää sitä vikaansa keneltäkään salannut, ei yrittänyt sitä lievennellä, ei kaunistella, sillä hänen heräämisensä, viisaudentunnon synnintuntoon tulemisensa oli todellista, ei ulkokullaista. Turhia olivat ystävienkin lohdutukset. Turhaan koetti hänelle vakuuttaa se ja se lohduttaja, sukulainen ja muu, että hän ei ole liika viisas, tuskin kylliksikään viisas -- s.o. kylliksikään syntinen, -- ja että häntä ei siis viisauden takia uhkaa helvetti ja ijäinen kadotus. Sakari Kolistaja ummisti heille korvansa, ei sallinut viettelijöiden nukuttaa häntä uudestaan suruttomuuden uneen vaan todisti heille: »Ei... Ei sillä ... pastori Pöndinen on viisas mies.» Sopi sen saarnoja ja sanaa siis uskoa, sen jos kenen. Ja entistä nöyremmin etsi hän apua ja parannusta. Totisen kristityn alistuvaisuudella ja rehellisyydellä tunnusti hän, että hän on kauhein luoduista, että hän on suurin syntisistä ja tuomituista, että hän on liika viisas. Perkele, niin hän tunnusti, on pettänyt Luojan. Salavihkaa, Luojan sitä huomaamatta, on se antanut hänelle liiaksi viisautta. Siitä hänen surkeutensa. Helvetti on jo avoinna häntä odottamassa. Kamalaa! Ja apua ei, ei mistään! Ystävät ja sukulaiset ja kaikki lohduttajat olivat hänen suhteensa avuttomia, sillä mitäpä asia sillä parani, että he asiaa koristellakseen keskenänsä kuiskailivat, että Sakarin viisaudentunto on muka luulosairautta. Ja niin synkistyi ja synkistyi Sakari, tehden joskus jonkun sangen omituisen teon, josta voitiin sanoa, että sen suorittajan on todellakin täytynyt olla liika viisas, eikä ainoastaan jokapäiväisen viisauden mies. Niinpä oli hän kerrankin Anna-Liisan poissaollessa ruvennut täyttämään tupaa vedellä. Ämpärillä oli hän koko päivän kantanut vettä katolle ja sieltä kaatanut sen savutorven kautta tupaan. Toisen kerran oli hän palkannut väkeä vaihtamaan vettä; kaivosta oli vedättänyt vettä jonkun kilometrin päässä olevaan järveen ja järvestä kaivoon. Eräänä päivänä taas hän oli ilkoisen alastomana istahtanut katonharjalle veisaamaan, ilmoittaen olevansa David Israelin kuningas. Erittäin oli häntä huolestuttanut se, että heidän metsälampensa syttyisi näin kuumana kesänä tuleen ja niin palaisi kalavesi. Hän oli koettanut palovakuuttaa lampea, mutta vakuutusyhtiöiden asiamiehet eivät olleet suostuneet. Hän oli silloin ainakin varannut palosammutuskojeet lammin rannalle ja vedättänyt saavillisen vettä valmiiksi tulipalon varalta. Ja paljon muuta semmoista, jossa ilmeni selvä yli-inhimillinen viisaus. Ja niin oli hän elänyt ja julistanut vikaansa, liikaviisauttansa sanoilla ja todistanut sitä teoilla. Sukulaiset kehoittivat vaimoa, Anna-Liisaa silloin toimittamaan Sakarin hullujenhuoneeseen hoidettavaksi. Ja sitä se Anna-Liisa itsekin mieteksi, mutta asia vain jäi; maksamaankin se olisi siellä hoitaminen tullut ja lisäksi oli Sakari rauhallinen. Ei tarvinnut pelätä, että se tekee pahaa. Usein se juttelikin vielä niin tavallisen, vaatimattoman viisaan tavalla, että ei olisi mitenkään voinut luulla että mies onkin itse asiassa oikea viisauden ylimys ja kuningas, liika viisas. Ja niin olivat asiat jatkuneet. Koki Anna-Liisa toki kotona parannella Sakarinsa päätä. Vanhan hyvän tavan mukaan, oli hän silloin turvautunut oman metsäkylänsä viisaiden ja tietoniekkojen apuun; Sakaria oli kupattu, hierottu ja lyöty suonta, mutta mikään ei ollut auttanut. Sillä kun vaimo oli toivorikkaana niiden jälkeen Sakarilta kysynyt, että »yhäkö se jomottaa?» niin alakuloisena oli Sakari vain vastannut: »Yhä.» * * * * * Mutta niinkuin synnintuntoon herännyt alkaa herättää muita, kehoittaa heitä kavahtamaan syntiä, että eivät joutuisi siihen vaivan paikkaan, niin oli Sakari Kolistajankin laita: Viisautensatuntoon herättyänsä, tultuaan tuntemaan viisauden kauheuden ja oman viisautensa suuruuden, heräsi hänessä halu saarnata muillekin viisautta vastaan, kehoittaa ihmisiä sitä kavahtamaan, kuten ainakin perkeleen anninta, että eivät joutuisi samanlaiseen vaivan tilaan kuin hän. Hänellä oli melkoinen talo ja, kuten sanottu, kiire työaika oli kuumimmillansa, mutta uuden asiansa takia oli hän nyt luopunut talosta, pellosta, karjasta ja vaimosta, Anna-Liisasta, ja olisi luopunut lapsistakin, jos hänellä niitä olisi ollut. Rakkaudesta muita, viisauden vaivaamia kohtaan hän saarnata tahtoi. »Saakoot ne pahan porsaan pois pahnasta!» oli hän niille avun viemisestä huolehtiessaan sanonut ja niin oli hän nyt matkalla hakemassa saarnalupaa. Sillä tämä uusi pappi Pöndinen, tämä hänen herättäjänsä, joka saarnasi inhimillistä viisautta vastaan, oli todellakin heti ensiaikoinansa ihastunut Sakarin hurskauteen, niin että oli luvannut antaa hänelle tuon saarnaluvan. Oikeastaan hän oli kehoittanut Sakaria antautumaan saarnatyöhön. Sillä ratkaistuaan kerta suuren viisauskysymyksen halusi hän levittää tuon ratkaisun tuottamaa siunausta kaikille ja jokaiselle. Sakarin etäisestä metsäkylästä ei ollut vielä ehtinyt pappilaan asti tietoa siitä, että Sakari oli jo herännyt niin syvästi, että peittelemättä tunnusti jo maailmalle sen kauheuden, että hän on liika viisas. Se siitä. Joku sana toki vielä seurakunnan kirkollisista oloista. Sillä kuten tietty, oli tämä nykyinen uusi pappi Pöndinen, oikeastaan apulaispappi, armovuosien saarnaaja. Seurakunnan enemmistö tunnusti niinsanottujen vanhurskautuneiden uskonsuuntaa. Äsken kuollut rovasti Pöyhönen oli aikoinaan kitunut apulaispappina vuosikymmenisen, mutta jouduttuansa armovuosien saarnaajaksi tähän isoon pitäjään, oli hän herännyt, liittynyt vanhurskautuneisiin, jotka enemmistönä ollen olivat hänet äänestäneet rovastiksi. Hän oli nainut entisen papin tyttären Amalian, ja nyt kuollessaan jättänyt yli satatuhatta puhtaassa rahassa, lisäksi suuren puustellin talouden, kuusikymmentä lehmää ja kymmenen hevosta, talous- ja huonekalut, ison hopeahelaisen piipun, kaksi saarnakirjaa ja terveen lesken. Ei hänkään ollut saarnoissaan inhimillistä viisautta ylistänyt, mutta ei hän toki ollut sitä vastaan saarnannut niin kiivaasti kuin tämä hänen leskensä armovuosien saarnaaja, pastori Pöndinen. Se kiivaus, se järjen ja viisauden viha, oli oikeastaan Pöndisessä, kuten hän selitti Euroopassa äskettäin raivonneen järkeisuskon, ratsionalismin synnyttämää reaksioonia, nousemista tuota synnillistä järkeisuskoa ja sen lähdettä: ihmisjärkeä ja inhimillistä viisautta vastaan. Semmoinen oli Sakari Kolistajan herättäjä, pastori Ruudolf Pöndinen, eikä hänellä ollut syytä katua sitä, että oli hylännyt viisauden; seurakunnan enemmistön äänistä oli hän nyt varma. Lisäksi oli hän jo kihloissa edeltäjänsä rikkaan lesken Amalian kanssa, joka, ollen hurskautensa lisäksi taloudellinen ihminen, oli tähän nuoreen pappiin mieltynyt etenkin siitä syystä, että oli huomannut hänet viisaaksi ja toimelliseksi mieheksi, semmoiseksi, joka ei etsi mitään maallisen, s.o. synnillisen ja katoavan viisauden kautta, vaan iäisen kautta ja sen, joka on Herrasta. Ja juuri kihlajaisten jälkeisenä päivänä saapui nyt Sakari Kolistaja noutamaan saarnalupakirjaa, lähteäksensä sitte ja hajotaksensa kaikkeen maailmaan, siellä saarnatakseen viisautta vastaan ja tunnustaakseen oman liika-viisautensa, sekä todistaaksensa sen kauheuden. TOINEN SANAKOLINA Pappilassa oli nyt kesäisen puolipäivän hiljaisuus ylimmillään. Ei piikojakaan keittiössä. Kaikki olivat heinänteossa. Renki Tuomas makasi päivällisunta ihan keskellä pihamaata, sikeänä kuin säkki, mahallaan, aivan kuin nurmikon pintaan litistäytyneenä, oikea käsi rentonaan ojona. Toinen jalka vetelehti siellä takana suorana, mutta toinen oli hieman koukussa; hattu oli mukavasti pään viereen solahtanut ja suupielestä kihosi maukas unenvesi. Tienvieressä, selät pihamaan aidassa kiinni, makasi revityn nurmikon porokossa kaksi isoa sikaa. Toisen kärsä juuri tapasi toisen kippuraiseen saparoon, ja portin lähettyvillä seisoi tiellä pappilan vanha ruuna, huuli lerpallaan, seisoi ja torkkui pää niin nuokollaan, että se oli aivan tuossa paikassa kaulasta tielle tipahtamaisillaan. Ei mitään muuta ääntä, ei eloa. Sakarin saapuessa juosta piritti toki ruunan eteen pieni ison rotan kokoinen valkean-kirjava koiranpentu, jolla oli aivan suhdattoman isot luppakorvat. Ruunan torkkuminen huvitti sitä. Se pysähtyi ja katsoi tovin. Pudota tipahtaakohan ruunan pää? Ihan se huvitti. Ilosta haukahti penikka kertasen, riemastui ruunan lerppuvasta huulesta, hypähteli, haukahteli ja tapasi iloissaan kuin haukata ruunan huulta. Mutta silloin tavoittaa hampsasi ruuna unisena penikka-pahaa huulillaan, noin vain, sivumennen. Huulet lompsahtivat. Penikka säikähti ja juosta kieri pihan halki rappusien alle pakoon, juostessaan kauheasti uikuttaen ja erityisesti suojellen jalkojensa välissä häntäänsä, sillä tuntui kuin ruuna yhäti sitä huulillaan hapoisi. Mutta ruuna torkkui, torkkuen entistä unisempana. * * * * * Oltiin pappilan kamarissa. Virkahuone se oli samalla. Pastori Pöndinen istui vanhassa keinutuolissa ja poltteli sitä edelläkävijänsä -- sekä virassa että avioliitossa -- isoa hopeahelaista. Amalia oli Itse tuonut kahvit. Oli sopinut lähettää piiat heinätyöhön. Eivätpähän olleet silloin siinä häiritsemässä. »Sakari Kolistaja sieltä näkyy tulevan», huomasi pastori ja ilmoitti Amalialle, lisäten Sakarista: »Synnin tuntoon herännyt jo...» Molemmat jäivät katsomaan Sakarin tuloa. Tämä pysähtyi toviksi ja katsoi nukkuvien sikojen rauhallista oloa. Varsinkin kiinnitti mieltä sen etumaisen kippurainen saparo, se kun pisti aivan toisen kärsään. Hän tarkkasi, miten sian sierain huokuessa sen johdosta aina irvistyi auki. Kauvan hän sitä tarkkasi. Näky huvitti häntä, herätti mielenkiintoa. »Mitähän tuo niin pitkään tarkastaa?» arveli jo rouva Amalia uteliaana, akkunasta Sakarin menoa katsoen ja Pöndinen ilmoitti: »Sikoja eikö tuo katsone... Isot siat siellä näkyvät porokuopassaan nukkuvan.» Lopulta sai Sakari kyllänsä sen asian miettimisestä, käveli portin luo ja ruuna kun siinä torkkui, tarkasti sen lihavuuden, painellen sormillaan lautaslihoja. Painui niihin kuoppa. Hyvässä lihassa tuo siis oli. Mutta ruuna vain torkkui. Huomasi se kyllä epäselvästi, että siellä joku paineli lautasta ja tutki lihavuutta, mutta ei se viitsinyt siitä herätä... Tutkikoon! Tottapahan lakkaa! * * * * * Vanha seinäkello löi pitkään, verkkaan ja naristen kaksitoista, vaikka viisarit jo näyttivät kahta. Mutta sen lyönti kun oli jo rovasti-vainaan ajoilta jäänyt ajasta jälelle. Ja jo oli Sakari Kolistajakin saanut saarnalupakirjansa ja pastori oli hänen kanssansa puhunut sanan ja toisenkin Sanasta. Alistuvasti, heränneen nöyryydellä, oli Sakari kuunnellut. Rouva Amalia tuli aivan liikutetuksi. Olihan ihanaa, että hänen sulhasellansa on noin nöyriä ja alttiita opetuslapsia. Kiitollinen hän oli sisimmässään Sakarille, ja halusi sille jotain puhuakin ja sanoa. Ja olihan siinä sopivaa puhuttavaakin. Ikäänkuin ohjatakseen, saarnatyöhön valmistaakseen alkoi näet pastori puhella Sakarille: »Saa nyt nähdä, mitenkä te, isäntä Kolistaja, siellä onnistutte, kun se on niin surutonta ja...» Kirjaa hän kumartui siitä keinutuolista käsin työntäisemään pöydänreunalta keskemmäksi ja jatkoi: ... »surutonta ja heräämätöntä kansaa kun se on vielä se kansa siellä». Mutta ei Sakari Kolistaja epäillyt. Tyynenä hän puheli: »Ka mutta... Niin jotta tottapahan heräävät, kun minä kolkutan ja kolistan...» Rouva Amalian mieli oli aivan sulaa. Herkkä hän tämmöisenä kihlajaisaikana olikin kaikelle. Vakavana, mutta osanotolla, hän nyt puolestaan rohkaisi: »Niin... Ei sitä pidäkään semmoisessa asiassa kuin Herran asiassa ihmisen epäillä ja arkailla, vaan pitää vain kolkuttaa ja kolistaa rohkeasti.» Liikutettuna ja ujona pyöritteli Sakari hattuansa käsissänsä. »Jaa... Niin... No... Onhan se kallis asia ... Herran asia», puuttui pastori miettivänä tapailemaan, keinahteli mukavasti ja jatkoi: »Jos eivät uskonnon ja ... kirkon ja uskonnon tarkoitan... Niin jotta, jos eivät nämä kirkon ja uskonnon suuret henget, marttyyrit ja semmoiset olisi ihmiskuntaa hereille kolkuttaneet ja kolistaneet, -- käyttääkseni isännän omia sanoja --, niin me vaeltaisimme synkässä pimeydessä.» »Ka... Pimeydessähän sitä silloin sekä... Ei sitä maallisella viisaudella oikeassa pimeydessä mistään tulta raapaise», nöyrtyi Sakari ja rouva vieläkin rohkaisi ja kehoitti. »Niin että isäntä kolkuttaa vain ja kolistaa rohkeasti ja maailman vainosta ja pilkasta huolimatta. Kyllä se semmoinen kolistaminen ei sitte lopulta tyhjälle kumise.» Mutta nyt jo olisi rouva ja varsinkin pastori suonut Sakarin lähtevän, että he olisivat saaneet olla kahden kesken. Amalia sitä lähtöä jo ruotsiksi pastorilta peräsikin: »Eikö se jo lähde? Sinun saarnasikin näet on kesken kirjoituksen», näin kaunisteli hän asiaa ja peitteli oikean kiireen syytä. Mutta ei. Sakari vain viipyi ja puhui uskonasiasta, kunnes meni aivan sen ytimeen: viisauskysymykseen. Mieltynyt kun oli pastoriin, niin jotain aivan imartelevaa hän tahtoi sille sen hurskaudesta todistaa, varsinkin kun morsian, ruustinnakin, oli kuulemassa. Niinpä hän yhtäkkiä siinä mielessä pastorille kehasi: »Mutta sinulle sitä ei toki ole annettu liikaa viisautta.» Rouvan silmät lensivät ihan pyöreiksi. Seurasi pitkä vaitiolo. Pastori aikoi hämmästyksissään aluksi jotain sanoa, mutta sotkeutui. Amalia kun siinä vielä oli kuulemassa! Herra siunaa! Morsiamen kuullen solvaa häntä tuhmaksi ja hulluksi! Hän yskähti kertasen lyhyesti, neuvottomana. »Niin että ei tarvitse seurakunnan valittaa, jotta sai liika viisaan papin», jatkoi nyt Sakari imarteluaan tyytyväisenä. Amalia punastui ja yski. Ja taas uusi hiljaisuus. Sen vanhan kellon verkkainen raksutus kuului ruokahuoneesta selvästi kuin olisi se hakannut. Pastoria milteipä tukahdutti. Papinkaulus tuntui puristavan kaulaa. Hän venytti sitä isommaksi. »Amalia... Rakas Amalia... Tuo kaulus kun on... Kaulaa puristaa», tapaili hän pulassa neuvottomana. Mutta Sakari vain yhäkin jatkoi. Nyt se hyvitteli ja todisti: »Se on koko seurakunnassa, varsinkin meidän vanhurskautuneiden kesken ihan yleinen ajatus, jotta... Ei pastori ole liialla viisaudella lyöty...» »Herrasiunaa!» supisi jo Amalia itsekseen. Ahdisti häntäkin ja oli kuuma sekä tukahduttava olo. Ja taas vaiettiin. Neuvottomana nousi pastori keinutuolista, kurkisti ovelta ruokasaliin ja vaikka tiesi, että ei siellä palvelijoita ole, niin saadakseen morsiamensa poistumaan, valehteli sille. »Piiatkohan ne siellä kyökissä koluavat... Sinuakohan ne tarvitsevat, rakas Amalia?» Mutta ei Amalia lähtenyt. Heitäpä sen käteen sulhasesi! Ties millä vielä solvaa! Ja kun Sakari yritti vieläkin jatkaa, ehätti hän sulhastansa pelastaa Sakarilta, kysymällä, tapailemalla: »Tuota?... Mitä minun pitikään?» oli hän vallan sotkeutua, sai toki sanat ja kysyi kiireessä, erehdyksessä: »Niin että mitä se isäntä tuossa tiellä niin pitkään katsoi?» Asia oli nyt tyyten pilaantua. Sakari näet varustautui kuvaamaan sitä herkullista näkemystänsä: nukkuvia sikoja ja miten toisen saparo pujottelihe toisen sieraimeen. Pastori aavisti sen ja aivan jo hätäytyi. Sakarin poskille levisi jo tuon maukkaan näkemyksen hymy. Se leveni suupielestä yhä alemma, valtaili jo herkullisuudellansa koko kasvot. Sana varmaankin jo ihan kielellä pyöri. Pastori Pöndinen oli neuvoton kuin loukkausta odottaessaan. Mutta keksi hän toki, millä estää Sakarin sanansa sanomasta. Hän venytteli kaulustansa ja puheli Amalialle: »Se minun ensi pyhän saarnakirjoitukseni. Jäi sinne vinnikamarin... Jos, rakas Amalia, kävisit ja noutaisit sen...» Auttoi tuo sentään. Siunaillen Sakaria lähti Amalia noutamaan saarnaa ja pastori oli sikäli pelastettu ja ryhtyi nyt ojentamaan Sakaria. * * * * * Vaikea oli pastorista alkaa ikäänkuin nuhdella tätä seurakunnan hurskainta isäntää. Hän yski, kävelikin, koki löytää alkusanoja. Pulassa johtui hän jo katsahtamaan akkunastakin. Toropaisen keskenkasvuinen poika-rehvana näkyi ajavan työkärripahasissansa pihaan, sitoi hevos-luuskansa aitaan, pyyhki kohtuuttoman pitkällä nutunhihalla nenänsä ja jäi katsoa töllöttämään ylös aittarakennuksen pieneen, puolipyöreään ullakkoreikään. Kissan poikanen siinä reiässä, näet, näkyi istuvan ja kokevan käpälällään urkkia reiästä riippuvan nauhan päätä. Pojan mieltä näkyi näky kiinnittävän loppumattomasti. »Jaa tuota... Jos me», tapaili lopulta pastori. Ihan hänestä tuntui kuin olisi jumalanpalvelusta alottamassa. Sakari Kolistajastahan, varakkaasta isännästä ja hurskaasta miehestä riippui se, kelle seurakunnan uskovaiset papinvaalissa äänet antavat, hänellekö vai minulle. ... »alkaisimme», sotkeutui hän jatkaessaan. Sakarin kasvoilla paistoi vieläkin se sama taannoinen sikanäkemyksen mehevä hymy, vaikka jo tuo alkoi raueta ja vetäytyä takaisin suupieliin ja Toropaisen poika katsoi yhä kissanpoikaa, ylös sinne ullakkoreikään. * * * * * Mutta täytyihän siinä pastori-paran alkuun päästä. Hän lähti kiertoteitä asiaan johtumaan, puheli: »Toropaisen poika siellä näkyy... On luultavasti tullut ilmoittamaan Hiltusen lesken kuolemasta...» Niin päästiin alkuun. Puhelu sukeutui. Pastori johti vähä vähällä siihen arkaan asiaan ja niin kiertoteitse siihen päästyänsä nyt jo selitteli. »Ja mitä nyt taas minun viisauteeni tulee, niin...» Sanat puuttuivat. Nöyränä, kristityn alistuvaisuudella, vakavalla mielellä hän, loukkaantuneena jo sai jatketuksi: »Kiitän taivaallista Isää ja ... jos Hän ei olisikaan minulle antanut viisautta, niin paljon kuin niille...» Pistellä hän jo tahtoi, vaikka tekeytyi nöyräksi: ... »niille, jotka...» tapaili hän salaisella ilkeydellä ja jatkoi ihan myrkyllisesti: »jotka maallisella viisaudellansa ylpeilevät.» Aivan hän kuin huokasi hurskaasti. ... »ylpeilevät ja...» jatkoi hän hartaana kuuntelevalle Sakarille, sitte ihan yhtäkkiä pistävästi töksäisten: »Niin... Ylpeilevät!... Viisaudellaan, jotka ylpeilevät», hän milteipä jo juonitteli. Mutta kun hän sen juonittelunsa lopuksi aivan voitonilolla heittäytyi keinutuolin selkämystä vastaan rennommaksi ja alkoi, kuin maailman pilkasta muka välittämätön ollakseen, soutaa, rupesikin Sakari häntä lohduttamaan, vakuuttaen aivan varmasti. »Ei... ei tarvitse sinun surra sillä... Ei ole sinulle viisautta liiaksi lykätty.» Pöndisen pani sanattomaksi. Kasvoilla jumalan miehen hurskas rauha, jatkoi Sakari, mairitteli: »Koko seurakunta tietää että sinun päässäsi ei ole liikaa porsasta pahnassa.» Ei liikaa viisautta. Neuvoton Pöndinen katsoi kuin silmät älyttöminä. Mutta opetuslapsi jatkoi: »Ja papinvaalissa on päätettykin, että äänet annetaan sen hyväksi, jonka päässä on virheetön pahnaporsas.» Siis hänet on jo päätetty vaalissa syrjäyttää! Niin väärin käsitti Pöndinen Sakarin puheen. Pakostakin täytyi yskähdellä. Matrikkelin mukaan on seurakunnassa tuloja 10.973 markkaa, mutta todellisuudessa enemmän ja juuri Sakari oli -- Jumalan jälkeen -- ollut hänen suurin toivonsa! Herra-avita! Pöndinen ihan huokasi. Toropaisen poikarehvana työntyi lopultakin kansliaan, pysähtyi ihan ovenpielekseen, kokien siinä ovipielessään pitkähihaisella kädellään ottaa hattua päästään ja ilmoitti tervehdykseksi: »Se meidän mökkiläisen leski kuoli... Isä käski papinkirjaan merkitä!» Siinä oli toki hieman huoahdusaikaa Pöndiselle. Hän merkitsi lesken kuolleeksi ja ilmoitti pojalle: »Hyvä on.» »Ka» tapasi poika, erehtyi pulassansa niin että käväsi sylkemässä sylkiastiaan ja poistuessaan hihat pitkinä ilmoitti vasta ovesta ulos päästessään jäähyväisensä: »Hyvästi!» * * * * * Uusi selittely, sillä pastori koki puolustaa kipeintä kohtaansa, suurinta aarrettansa: maallista viisautta, joka tässä tapauksessa jo kirkollismatrikkelissakin oli arvioitu 10.973 markaksi vuodessa. Mutta Sakari Kolistaja vain mairitellessaan kehasi omaansa ja väitti että ei Pöndisellä ole viisautta liiaksi. »Levollinen saat olla siinä suhteessa sielusi puolesta», todisti hän. Aivan jo suututti. Kinattiin ihan, ei tosin Sakari, vaan Pöndinen. Hänet oli nyt viisautensa pettänyt: erehdyttänyt väärin ymmärtämään ja vieläpä juuri silloin, kun hän sitä samaista vihaamaansa viisauttansa nyt Sakarin edessä puolusti. Ei ollut hän siis syyttä sitä vastaan saarnannut. »Kiitä Herraa, että pahnasi on siitä pahasta tyhjä!» todisti hänelle Herran mies Sakari. Ihan se tuntui ilkkuvan. Tulipunaisena nousi jo pastori ja tiukkasi äreästi: »Mutta kuinka isäntä voi...?» Ja äkkiä hän alkoi kuohuksissaan astella huoneessa, ja todistellakseen, ettei hän mikään tuhma ja hullu ole, selitti kiivaasti: »Minä olen kyennyt suorittamaan papintutkinnon ja...» Hän kiihtyi selittelemään miten korkeilla arvolauseilla hän ne vielä on suorittanut. Selittikin oikein, ainoastaan yhden arvolauseen valehteli suuremmaksi. »No ... noo!» tarttui Sakari vain merkitsevänä ja jatkoi hyvittelyä, tenäten: »Ne ovat pieniä, ne, siihen isoon pääviisauteen verrattuna.» Ilmiriitaan oli pappi jo langeta. Voi hän toki hillitä itseänsä sen verran, että alkoi puhua papillisesti, juhlallisesti. Solvaajan kauheutta selittääksensä hän äkkiä lähti aivan raamatusta, alkaen teennäisen rauhallisesti: »Oli kerran mies, joka...» Ihan raamatullisella mielen varmuudella hän lähti. Parannukseen hän sillä salatulla juonittelulla koki herjaajaa johtaa, jatkaen: ... »joka tahtoi lähimmäistänsä solvata, ja...» yskähteli hän. Mutta kun hän ehti johtua siihen kipeään kohtaan: viisausasiaan, niin tenäsi Sakari sittenkin sitä omaansa ja vakuutti, että turhia ovat kaikki vakuutukset; Sakari näet vain oikasi, tenäsi: »Se mies on mies ... se joka lähimmäistään solvasi, mutta... Ei se pastorin viisaus hänen synnistään lisäänny.» Herrasiunaa! Pastori Pöndisestä tuntui kuin olisi Herra hänet hylännyt pilkkaajan käsiin. Ja Sakari ihan vielä todisti: »Minä olen suorapuheinen mies... En minä totuutta, niinkuin kissa kerää kierrä.» Mutta onneksi oli toki renki Tuomas lopultakin herännyt. Unentuhjakassa työntyi hän ovesta, hattu jotenkuten päässä, pyyhki hihalla suunsa, jonka pielessä vielä näkyi herkullisen unen vesi, ja pysähtyi aivan ovipieleen, sekä kysyi, mihin työhön hänen nyt on mentävä, selittäen: »Kun pastori jo kerran on isännänvaalissa talossa...» Ja samalla työntyi toisesta ovesta rouva, joka oli tuskaisena kuunnellut avaimen reiästä ja tuli nyt avuksi. Yritti hän Sakarille jo puhuakin, mutta tämä ehti ennen ja selitti: »Tää pastori tässä tahtoo sanoa, että hän on viisaudella pilattu niinkuin me seurakunnan muutkin syntiset, mutta minä hänelle tässä selvän totuuden syötin.» KOLMAS SANAKOLINA Tuomaan ja rouva Amalian tulo oli sotkenut asian niin, että Sakari Kolistaja joutui lupakirjoinensa ilman enempiä taipaleelle. Ruustinnakin sitä lähtöä siinä kun vielä hoputti, niin ei pastorikaan voinut enää jatkaa. Tyytyväisenä polki Sakari nyt saarnamaitansa kohti. Jäähyväisiä sanomatta hän oli kotoansa poistunut ja jo nyt hätäili hänen vaimonsa. Hän etsi miestänsä jo kylänväen avulla lähimetsistä. Hulluna hän luuli ukon karanneen ja hälinä oli sen johdosta kylässä yleinen. Ruununmiesten apua jo ajateltiin pyytää. Nehän ne voivat paremmin kauvempaakin etsiä. »Otappas ja pistä viisaan miehen päähän semmoinen hulluus! Uskoa olevansa liika viisas!» Niin siunailtiin ja valiteltiin. Mutta rauhallisena vaelsi Sakari Kolistaja saarnaseuduillensa. Toiseen seurakuntaan, sinne, josta tämä uusi pappi Pöndinen oli tullut, oli samainen pappi hänet ohjannut. Siellähän olikin kansa vielä enimmäkseen surutonta ja Sakari Kolistajan kautta oli hän nyt aikonut sinnekin kylvää tämän vanhurskautuneiden uskonsuunnan siemenen. Edeltäpäin oli hän sikäläistä kansaa jo valmistanut Sakarin tulolle. »Hän on viisas ja toimelias mies Herran viinamäessä», oli hän siitä niille jo selitellyt. Ei ihme, että Sakarin viisauden maine oli suuri jo silloin, kun hän seurakuntaan saapui. Mutta hänen vaimoansa kehoittivat sukulaiset kiireesti ryhtymään vaatimaan oikeudessa Sakaria holhouksen alaiseksi. Eikä syyttä. Voi vielä, selittivät sukulaiset, hulluudessaan myödä tai muuten menettää talon. Puhuivatpa toiset jo siitäkin, että vaimo saa miehestänsä laillisen eron silloin, kun mies on tullut hulluksi. Vaimoparan pää oli jo ihan sekaisin ja hän oli hermostuksissaan valmis ryhtymään vaikka mihin. * * * * * Pappilassa oli oikeastaan Sakarin käynti särkenyt koko kihlajaisonnen. Sekä pastori, että rouva hermostuivat hermostumistaan sitä mukaa, kun kokivat kiusallista mielialaansa toisiltansa salata. Seurakunta oli papin palkalla kahdentoistatuhannenkin arvoinen, vaikka matrikkeli osoitti vajaan yksitoista, eikä rouva Amalia olisi muutenkaan tahtonut muuttaa toiseen seurakuntaan. Ja ilkeintä ja kiusallista asiassa oli juuri se, että pastorista on seurakuntalaisten keskuuteen levinnyt se ajatus, että hän muka on tuhma. Jos nyt vielä sanottaisi, että hän on huono saarnamies, niin ei se niin loukkaavaa ja kiusallista olisi, mutta panna miehen viisaus epäilyksen alaiseksi... Ei. Ei sitä jaksanut kumpikaan tyynesti sulattaa. Ja sitte vielä Amalian kuullen! Hermostuneena yski ja yritteli jos mitä pastori ja Amalia touhusi aivan pää sekaisin, kiihtyneenä, kuumeisena. Oli pastori jo yrittänyt puhuakin, mutta ei siitä tullut mitään. Hermostuneena seisahtui hän nytkin akkunasta katsomaan. Se vanha ruuna siellä nyt lähti liikkeelle. Torkuksissa kävellä kopsi se ruokakellon patsaiden luo. Kellon nuora riippui siinä pitkänä, laiskana. Aluksi aikoi ruuna kuovaista kuvettaan, jossa joku kärpänen syyhytti, mutta laiskotti niin, ettei sitä viitsinyt. Sen sijaan hapasi se huulillaan kertasen kellonnuoraa. Sen hapuileminen tuo kun oli mukavampaa, helpompaa kuin kupeen kuopaisu, jota tehdessä olisi pitänyt kääntää päätä. Nuoraa hapaistessa kilahti ruokakello hieman, tuskin kuuluvasti, ja välinpitämättömänä ja laiskana lähti ruuna astua kapsuttamaan syöttömaata kohti. Amalia koki neuloa sukkaa, mutta hermostui. »Mitä sinä Ruudolf katsot?» hän jo aivan kuin kiihtyneenä kysyi. »Jaa...» tapaili pappi. Ei hän viitsinyt sanoa, että tarkkasi ruunan omituisia eleitä. Ja hermostuneena meni ruustinna toisesta akkunasta katsomaan. Koiranpenikka vekkuli siellä pihamaalla terhensi kissalle, joka laiskana nuoli käpäliään ja pesi silmiään. Se hypähteli, haukahteli iloisena. Isot korvat lupsahtelivat kuin mitkäkin. »Nal-le!... Nal-le hoi!» kiihtyi ruustinna jo torumaan penikkaa ja koputti sille akkunaan. Ei se näkynyt kuulevankaan. Yhä jännittyneemmin seurasi hermostunut rouva sen menoa. Aivan varmasti se kissa lopulta sähähtää ja repäisee siltä silmät. »Nyt... Nyt... Nyt se repäisee ja sylkäisee!» tuskaili hän pastorille: »Ruudolf... Rakas Ruudolf!» Jo silloin sähähtikin kissa äkkiä, raapaisi penikan silmiä ja kiipesi sitä samaa vauhtia aivan kuin nuoli lyhtypatsaan päähän, köyristyi siellä vihaisesti, ja jäi häntä pörhöllään istua kököttämään patsaan päähän, tuijottaen vihaisesti penikkaan, joka uikuttaen juosta lupsutteli keittiöön, valittaakseen siellä vaivojansa. »Herrasiunaa!» päivitteli kiihtynyt ruustinna ja pyöritteli keittiöön. Sinne saapuikin nyt piika Liisa heinämaalta hikisenä, huivi myssynä päässä ja rouva alkoi hänelle juonitella: »Kuinka Liisa voi tuolla tavalla unohtaa tehtävänsä! Nalle-raukastakaan ei pidä tuon parempaa huolta...» Liisa oudostui. Mitähän ihmettä se rouva tuolla tavalla! Mutta rouva hyvitteli penikkaa ja jatkoi juonitteluansa. Hiljakseen kiihtyi sananvaihto. »Lii-sa!» koveni jo rouva, mutta toinen vain tiukkeni. »On tässä muutakin tehtävää kuin koirien kanssa juosta!» ynseili hän jo vastaan. »Lii-sa!» varoitti ruustinna yhä, mutta vihaisena sysäsi Liisa kattilaa ja murisi yhä ynseämpänä: »Sillä ihmisiä ne ovat palvelijatkin... Ei niitä ihan iltikseen haukkua tarvitse...» Hepokaisen eukko toki tuli ukkoinensa. Toi, näkyi, lapsen kastettavaksi. Se keskeytti riidan sillä jumalaiseksi tekeytyen alkoi rouva kysellä eukolta lapsen ikää ja ukko vastaili, tökersi vaimonsa puolesta. »Ka siinähän se ... tässä heinänteon alussa ... saatiin...» * * * * * Oli jo illaksi kallistumassa. Ulkonakin oli sama omituinen kesäpäivän hiljaisuus. Viirinsalko venyttäytyi korkeuteen, seisten siinä, tojottaen niin omituisen, yksinäisen näköisenä. Ja sama hiljaisuus oli huoneissakin. Ruustinna oli keittänyt kahvit, mutta ei tuo senkään juominen nyt tuntunut entiseltä. Paksussa pumpulimyssyssä kykötti pannu pöydällä ja hermostuneena neuloi ruustinna sukkaa. Silloin tällöin sieppasi hän puikolla silmän niin kiivaasti kuin nälkäinen kana ohranjyvän, ja huoneessa oli niin hiljaista, että joskus ihan selvästi erotti sukkapuikkojen kilinän. Pastori käveli, yskähteli neuvottomana. Hermostunut ruustinna koki hillitä mieltään neulonnan kiireellä. Äkkiä kapsahti kissa pöydälle, pannunmyssyn viereen, köykistäytyi ja naukasi kermaa anoen. »As!» äsähti sille rouva, sieppasi sen pöydältä ja ihan viskasi lattialle. Mutta silloin työntyivät toki piiat keittiöön. Nyt ei rouva enää voinut pidättäytyä, vaan riensi niille juonittelemaan. Olivat, näet, rannassa pakanneet pestyt pyykkivaatteet lihavan rovasti-vainajan paitaan ja housuihin ja kantaneet niissä kotiin. Paita pullotti siinä muhkeana kuin iso jauhokuli ja housut kuin mitkäkin näkemykset. Siitä hän riiteli ja torui. Sukeutui taas tiukka sananvaihto. Tulipunaisena palasi rouva lopulta huoneeseensa. Mutta illalla, kun hän oli hyvääyötä sanoessaan suudellut pastoria hellästi, ja istui jo yksin makuuhuoneessansa, itki hän katkerasti. Samaan aikaan seisoi pastori oman makuuhuoneensa avonaisessa akkunassa ja tuijotti hiljaiseen kesäiseen yöhön. Jossain vilahti yölepakon hiljainen siipi. Viirinsalko seisoi yhä yksinäisenä ja ruispellosta kuului ruisrääkän tasainen kurnutus. Häntä painosti. Ajatukset turtuivat. Täytyi kertanen yskähtää ja sitte jatkoi hän ennallansa, tuijottaen hiljaiseen, yksinäiseen, lämpöiseen kesäyöhön. Ajatuksistaan hän heräsi vasta silloin, kun rupesi hieman syyhyttämään oikean jalan yläsäärtä. Mutta reittänsä syyhäytettyään hän ikäänkuin virkosi, turvautui viisauteensa; ryhtyi mietiskelemään miten oikaista ne näin vaalin edellä kamalat luulot, että hän muka ei olisi viisas, vaan tuhma. Hän istahti keinutuoliin pöydän ääreen ja koki miettiä. Pöydälle oli morsian varannut häntä varten yöksi aimo tertun viinirypäleitä. Niiden vieressä oli kaupungista lukkarin tuoma iso paketti rippileipiä. Hän maistoi vuoroon yhtä, vuoroon toista, alkoi rauhoittua, unohti asiankin. Söi vain, maiskutteli namusiansa, kunnes yö painui ihan syväksi ja uni alkoi painostaa. Hän riisuutui, ripusti sukkansa pellinnuoraan. Tuolille, sängyn viereen, huomasi hän nyt morsiamensa varustaneen hänelle rovasti-vainajan sukat. Oli pesuvaatteita tarkastaessaan huomannut, että pastorin sukat ovat kantapäistä rikki. Pöndinen tarkasti sukat. Ihan ne olivat kuin Herran lahja. Rauhallisesti toimitti hän maatamenon edelliset menonsa, kääntyi vuoteessa päin seinään, selin huoneeseen ja nukkui Herran turviin, sikeästi ja raskaasti kuin märkä hirsi. NELJÄS SANAKOLINA Siinä pitäjässä, johon Sakari Kolistaja nyt saarnamatkallaan vaelsi, oli jo ajanmukainen mielisairaala. Tähän asti oli sitä hoitanut yksin naishoitaja, Eulaliina, mutta nyt, potilaiden lisääntyessä, oli päätetty hänen avukseen ottaa mieshoitajakin. Juuri tämän Eulaliinan toimeksi oli pastori Pöndinen jättänyt Sakari Kolistajan vastaanoton ja avustamisen. Ja uskollisesti se Eulaliina asioita valmistikin ja Sakaria odotti. Kahdestakin syystä hän oli altis. Ensiksikin hän oli aikoinaan kiintynyt pastori Pöndiseen, tullut hänen opetuslapsekseen ja halusi nytkin häntä uskollisesti palvella. Pastori Pöndinen oli näet täällä apulaispappina ollessansa lainaillut velkojensa maksuksi Eulaliinalta, jolla oli pikku säästöjä. Ja juuri se seikka oli saanut Eulaliinan Pöndisen uskonoppiin erityisen mielistymään. Ei niin, että pastori Pöndinen olisi ollut epäritarillinen, kosinut ja pettänyt. Päinvastoin. Hän oli kyllä puhunut avioliitosta yleensä, mutta myös _ainoastaan_ yleensä, s.o.: oli vain selittänyt, että niin kalliissa asiassa, kuin avioliitossa on alistuttava Jumalan johtoon. Jumalan on annettava määrätä aika ja toimittaa puolison valinta. Mutta hän oli toivonut Eulaliinan ymmärtävän, että hän puhuu sitä ainoastaan papillista velvollisuuttaan täyttäen, valistaakseen ja lohduttaakseen. Ja sitte myöhemmin, kerran velan korkoja maksaessaan, oli hän jatkanut. Oli puhunut apostoli Paavalista, miten hänkin hillitsi itsensä ja pysyi naimattomana, voidakseen kokonaan antautua ja pyhittäytyä Herralle, ja miten Vapahtajakin käskee luopumaan vaimosta ja lapsista, pellosta, karjasta ja kaikesta. Ja Eulaliina oli alistunut, odotteli nöyränä korkojansa ja toimi nyt Pöndisen asian takia Sakarin vastaanottoa ja työmaata valmistellen. Ja hän toimikin nyt suurella hartaudella, sillä miten olikaan, oli hän alkanut johtokunnalle puhua siitä, että tuoksi aiotuksi mieshoitajaksi pyydettäisiin tulossa olevaa saarnamies Sakaria. Olihan pastori siitä puhunut niin paljon hyvää, ja -- toinenkin syy pani Eulaliinan siitä asiasta huolehtimaan. Hän olisi nimittäin mielellänsä mennyt naimisiin, mutta ei ollut onnistunut saamaan miestä, koska hänellä oli nenässä hyvin ruma syylä ja leuvassa muutamia partakarvoja. Sen pitäjän miehet eivät näet pitäneet naisista joiden nenässä oli ruma syylä. Sillä miten hän, Eulaliina näet lie erehtynytkin otaksumaan, että Sakari on naimaton mies. Mutta niinhän ne yleensä saarnamiehet olivat. Varakkaiden leskien ja vanhojen neitojen hurskaassa seurassa ne yleensä oleksivat ja olihan moni muukin nainen tässäkin pitäjässä saanut saarnamiehestä ikuisen elämäntoverin. Eikä johtokuntakaan ollut asiaa vastaan. Sekin luotti kyllä pastorin hyvään suositukseen ja niin oli asia miltei kuin aivan itsestään päätetty jo ennen Sakarin tuloa. * * * * * Oli kuuma, tyyni kesäpäivä, kun Sakari jo siellä seurakuntansa rajamailla yksinänsä taivalsi. Hän oli oikaissut matkaa, kulkien metsäpolkua. Polun varrella oikutteli purontapainen tuhansissa mutkissa, mutta ei tuossa siinäkään ollut nyt vettä muuta kuin nimeksi. Siellä täällä lirahteli se hiljaa kesäpäivän tyyneydessä, mutta toisin paikoin oli ihan kuiva. Ja kuumaa nyt oli ja hiottavaa. Selvät ukkosen oireet olivat ilmassa. Ainoastaan sisilisko kahahti kertasen kuivissa viimevuotisissa lehdissä. Sakari pysähtyi sitä tarkkaamaan. Nyt se oli aivan liikkumatta ja katsoa tuijotti Sakariin isoilla silmillänsä. Sakaria se huvitti. Hän alkoi katsoa vastaan ja puheli sisiliskolle: »Paistetaanpas särkeä!» Ja hän tarrasi sisiliskoon silmin; »paistoi särkeä». Kumpikohan nyt ensin lakkaa ja jättää voiton vastustajalle, uhitteli hän. Paikalle saapui Tippurisen veltto, lähes aikamies poika, yllä hyvin lihavan isänsä nuttu. Se kysyi mitä Sakari katsoo. Sukeutui puhelu. Saarnamiehenä puhui Sakari sisiliskon johdosta raamatun lohikäärmeistä ja kysyi pojalta. »Pelkäisitkö sitä?» »En minä lohikäärmeitä pelkää», vastaili poika-vetkale ihan tosissaan, mutta samalla kehasi: »Mutta tuota Horttanaisen isoa härkää pelkäisi vaikka kuka! Se syötävä on niin vihainen.» Mutta sitä ei Sakari myöntänyt. Raamatun miehenä hän heti tiukkasi, että jos ken Herraan luottaa, hän ei jalopeuraakaan pelkää. Sukeutui väittely, väittelystä kina. »Jalopeuraa!» ynseili laiska poika, kaivellen ison nuttunsa taskusta tupakkaa. Nyt tiukkasi hän jo tosissaan vastaan: »Mutta Horttanaisen härkää vain pelkäisi! Sekin, joka vaikka minkä turvissa istuisi.» »Poika hoi!» kiivastui Sakari moisesta jumalattomuudesta. Herran pilkkaa tuo moinen on. Hän ryhtyi selittämään miten vahva turva Herra on. Hän tenäsi: »Herran turva on niinkuin iso honka... Sen latvaan kun kerran kiipeät härkää pakoon, niin et tarvitse pelätä vaikka härkä miten möyryäisi.» »Elä kinaa!» kiivastui lopulta jo poika. Sakarikin varustautui jo riitelemään hurskaan asiansa puolesta, mutta tuskin sai suun vuoroa. »Iso honka!... Paholainen!» suuttui jo poika ja, kuin halveksuen, ynseili: »Et siellä hongan latvassa syömättä kuitenkaan montakaan viikkoa kykkisi... Jos sinulla siellä kerran on maha kaikkine nykyaikaisine suurine vaatimuksineen mukanasi...» Tosi tora. Riideltiin ihan rehdisti. Lopulla Sakari pojalle ynseili ja halveksui: »Sinulla, poika kuule, on päässä liiat kehrinpuut kierimässä... »Häh?» »Niin, jotta sinä olet liika viisas!» haukkui Sakari. »Paholaisen hongan kolistaja!» kiivastui poika moisesta loukkauksesta, kiroili, haukkui ja lähti astua vetkottamaan, pannen uhallakin ilkeäksi lauluksi. * * * * * Mutta edelleen vaelsi Sakari. Kesäiset metsiköt ja maisemat vaihtelivat ihanina, rauhallisina kuin ohi vaeltavat neitoset. Viidakon jälkeen avautui aho, sen jälkeen tuli koivikko, jonka puunrungot paistoivat lumivalkeina. Jänis syödä puputteli ruohoa ja oksalta katseli sitä pörhöhäntäinen orava, kuin olisi aikonut kävyllä viskata. Niin saapui hän lopulta taas tielle. Ukkospilvi alkoi kohota pelottavan synkkänä ja mustana. Kaikki vaikeni. Ja siinä tienvarrella, aidatulla kentällä seisoikin se Tippurisen pojan ennustama Horttanaisen kamalan iso ja vihainen härkä aivan yksinään. Se seisoi aivan liikkumattomana ja katsoa muljotti uhkaavasti. Sakari kiintyi sen mahtavaa muljotusta tarkkaamaan. Se huvitti vieläkin enemmän kuin äskeinen sisilisko. Näytti kuin olisi härkä pannut uhman uhmaa vastaan; sitä mukaa kuin ukkospilvi paisui ja kokosi voimia iskuun, mullisti myös härkä silmiänsä yhä uhmaavammin. Ei liikauttanut häntäänsäkään. Sakarilta pääsi jo mitä herttaisin nauru. Ja sitä mukaa muuttui koko luonto ikäänkuin tuon näyn taustaksi. Loitompana puhalsi jo ukkosen edellä omituinen salainen tuuli. Siellä rannalla kuivuivat nuoralla jonkun pyykit. Tuuli pakkautui isoon naisen paitaan ja pullisti sen ihan mahtavaksi näyksi. Varsinkin paidan mahan kohta kelletti siellä ilmassa keinuksissa isommoisena taivasta kohti. Ja yhä sitä mukaa paisui ja pullistui pilvi ja mullistuivat härän silmät. Isku valmistui. Sakari nauroi näylle kuin katketaksensa. Mutta silloin jyrähti äkkiä ukkonen niin, että taivaat repesivät. Härkä puhahti, hyppäsi aivan kohoksi ja häntä ojona syöksyi sitä kyytiä aitaa vastaan ja tielle. Aita rusahti. Aikamoinen kappale siitä tarttui härän sarviin ja semmoinen kantamus sarvissa syöksyi se tielle. Sakari älähti ja alkoi sitä suoraa painaa tietä pitkin härkää pakoon, minkä kintuista pääsi. Härkä tuntui seuraavan aivan kintereillä, ainakin tien levyinen kappale aitaa sarvissa. Elämä ja henki tuntui olevan kysymyksessä. Ja eteen osui vielä iso sikalauma. Se säikähti Sakarin julmaa tuloa ja syöksyi puhaltaen painamaan edellä pakoon. Eräässä paikassa oli olkia tiellä. Muuan iso sika oli kauhusta niin sekaisin, että siinä menon kiivaudessa sieppasi niitä aimo tukun suuhunsa. Kuin pitkät viikset törröttivät olet sen suussa ja yhä hurjempaa vauhtia painettiin edelleen. Omituista! Kauhusta sekaisin joutunut Sakari kiroili sioille. Ne tuntuivat olevan hänen tiellänsä, estävän pakoa. Aivan irvellä ikenin painoi hän päästäksensä edelle, mutta turhaan. Kauhistunut sikalauma lisäsi vain vauhtia. Ukkonen räjähteli kamalasti, mutta sadetta ei vielä ollut. Ja taas osui olkia olemaan tiellä. Toinen sika siinä kauhusta pökerryksissä yritti siepata niitä suuhunsa. Tottakai se kuului asiaan, koskapa toisellakin sialla oli. Mutta yrittäessään siinä menon kiivaudessa siepata, ei sika jaksanutkaan vauhtiaan sopivasti hallita ja niinpä siepatessaan tupertuikin kumoon ja menon vauhdilla syöksyi vesiseen ojaan. Toiset jatkoivat hurjaa menoansa. Ojaan pudonnut sika älähti pudotessaan, kömpi sitte ylös ja lähti surkeasti vingahdellen juosta painamaan toisten jälestä. Ukkonen jyrähteli hirmuisesti. Saavuttiin Tiilikaisen mökille. Mökin edessä teki tie äkkimutkan, joten mökki jäi suoraan tien eteen. Kauhuissaan syöksyi sika joukko vajaan, mutta Sakari painoi suoraan mökkiä kohti. Tikapuut siinä olivat aivan suoraan edessä. Liika viisaalle ja hullulle omituisella ketteryydellä ravasi hän suoraan tikapuita myöten mökin katolle nopeasti kuin kissa patsaan päähän. Vasta savutorven suojaan päästyänsä uskalsi hän taakseen katsahtaa. Härkää ei näkynyt, mutta kai se oli siellä räystään alla peitossa. Samassa alkoi raju ukkossade tulvia ihan virtanaan. Mutta härkä oli jo karistanut aidan sarvistansa ja möyrysi siellä kentällä vihaisena. Suututti se sitäkin tämä ukkonen. Sisua täynnä kuopi se maata, puhalteli vihaisesti ja koki puskea kantoa kumoon. Mutta ihmeissään oli Tiilikaisenkin mökin väki. Vasta sateen tauottua onnistui heidän saada Sakari uskomaan, ettei härkää ole räystään alla. Läpimärkänä laskeutui Sakari katolta. Mökin väki siunaili ja Sakari koki selitellä asiaansa ja vaivojansa. »Omituinen mies!» ihmetteli mökin väki Sakarin lähdettyä taas taipaleelle. Mutta matkalla poikkesi Sakari välipitäjän kirkkoon. Pappi saarnasi siitä, miten ihmisen on »luovuttava pellosta ja karjasta, vaimosta ja lapsista Minun nimeni tähden». Voimallisesti julisti hän, että, »joka kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo, ei se ole vielä sovelias». Se sattui Sakariin. Hänkin päätti nyt luopua vaimostansakin ja elää yksin asiallensa. Hänestä tuntui oitis, ettei hänellä enää vaimoa olekaan. Ero siitä on tullut ja hän on nyt vapaa kuten muinoin poika-miehenä ollessansa. Apostoli Paavalinkin hän muisti. Poika-miehenä tuo sekin oli aikoinaan lähetysmatkallaan samonnut ja saarnannut ja pyhästi hänkin nyt lupasi, ei enää koskaan katsovansa vaimon päälle himoitaksensa häntä. VIIDES SANAKOLINA Hän oli jo saapunut seurakuntaansa. Kohta sen rajalla oli hän alkanut toimintansa viisautta vastaan. Ei hän vielä julkisesti saarnannut, vaan puhutteli vain yksityisiä, koki niitä ohjata kahdenkeskisellä puhelulla. Samassa aikeessa päätti hän poiketa Jussi Punnitun mökkiin, Sanalla neuvomaan ja lohduttamaan. Kartanolla hyökkäsi häntä vastaan äkäinen, kissan kanssa tapellessaan vihastunut mökin koira. Mutta Sakariapa sattuikin huvittamaan koiran ylettömän tuuheaksi pörhistetty häntä. Hän alkoi koiraa mairitella ja pyydellä. Koira joutui ymmälle, sotkeutui vihassansa, aivan kuin nolostui, kuopasi nolouttansa peittääkseen joskus maata käpälällä ja haukahti kertasen, noin vain, ja lopulta lähti, juosta nulkutti nolona pois ja Sakari varustautui jo tupaan työntymään. Huomasi toki sitä ennen uteliaana kurkistaa kivijalan reiästä tuvan sillan alle, jonne kissa oli tappelun lopussa piiloon pujahtanut. Kissa sähähti reiästä, sylkäsi ja irvisti vihaisesti, kuin valmiina hyppäämään Sakarin silmille. Sakari suuttui, kirosi, sylkäisi vastaan, reiässä irvistävän äkäisen kissan silmille, niistäytyi, pyyhki suunsa ja niin työntyi mökkiin alkaaksensa lohduttamistyönsä. * * * * * Kotosalla se mökin väki, eukko ja mies, olikin. Itseään Jussi Punnittua pidettiin yhtenä pitäjän tuhmimmista. Tuhmaksi Jussiksi häntä jotkut haukkuivatkin. Sakari nyt siinä jo puhutteli, mutta mies tuntui aivan suruttomalta. Auraa vain korjaili, tupakoida tuhersi ja puheli noin vain. Tuntematon kulkija tämä Sakari hänelle, kuten kaikille muillekin näillä main olikin. Mutta parastansa koki Sakari. Hän meni jo asiansa ytimeen, tiedustaen mieheltä äkkiä: »Entäs... Mitenkä on sinunkin viisautesi laita?» Auraansa vain Jussi tarkkasi. Ihan oli kokonaan työnsä tuherrukseen kiintynyt. »Niin jotta onko sinulla viisautta liiaksi?» selvensi Sakari odotettuansa. Vaimo toki siinä leipoessaan nyt miehensä puolesta arveli: »Kellähän tuota sitäkään värkkiä tässä liiaksi olisi... Köyhissä olopahoissa.» Mutta nyt oli Jussi Punnittu itsekin jo asiaan herännyt ja siinä työntouhussa kysäsi. »Viisautta tätä», tapaili hän. Savut piti välillä lopauttaa. Nyt hän selitteli: »Niin jotta sitä viisautta, eli päävärkkiä, tarkoitan, on kullakin ihan paraiksi.» Hän tuhersi, sihtasi auraa, jatkoi: »Niinkuin nyt rikkautta ja rahaa. Jokainen luulee sitä saaneensa liika vähän ja nurkuu Herraa vastaan...» Suorassa se näkyi olevan. Nyt hän selitti: »Mutta tätä viisautta! Sitä on jokainen saanut niin kylliksi että... Ei kukaan valita saaneensa sitä Herralta liika vähän.» Hän takoi jotain auran naulaa. Ilmeisiä suruttomia nämä olivat. Sakari alkoi jo hiljaa asiansa puolesta loukkautua. Ja niinpä alkoikin hän jo saarna-asiansa puolesta loukkautuneen katkeruudella hakea toraa. Äkkiä hän näet alkoi Maijalle jurnata, riidellä: »Sinä, Jussi Punnitun akka, kuule, elä kehu!» Maija höristi korviaan. Ei hän ymmärtänyt, mitä Sakari tällä tarkoitti. Mutta Sakari jatkoi, juonitteli: »Sinä, akka, kehut, että ei ole kenellekään annettu viisautta liikaa, mutta...» Aivan hän jo tosivihassa ja katkerana sitä juonitteli. Maija meni ymmälle: »Häh?... Niin että mitä se nyt tää vieras?» koki hän siinä leipoessaan, mutta entistäkin katkerampana tenäsi Sakari: »Elä ylpeile!... Elä ylpeile, kuule Punnitun akka!» Herrasiunaa! Hämillään tapaili Maija: »Mistä tää vieras nyt suuttui. Ei tässä kuka ylpeile...» Mutta turhaan. Yhäti katkeroittuen riiteli Sakari: »Se on suruttomuutta, kuule sinä Jussi Punnitun akka, se että ylpeilet, ettei liika viisaita ole!... Pirun hierin, kuule akka, sinun sielussasi häklättää!» Maija oli aivan leipomisensa keskeyttää. »Niin liika viisastako?» tapaili hän ymmällä. Mutta aivan kämmensyrjällä varoittaen tenäsi ja torasi vain Sakari: »Elä ... elä ... ylpeile!... Elä ylpeile ja sano, ettei liika viisasta ole, sillä...» Lopulta alkoi jo Maijakin moisesta kiihtyä ja valmistua riitelykuntoon. Sakari riiteli jo ihan liiankin äänekkäästi. Pian hän kaiken lopuksi yltyi vielä niin, että ihan korkealla äänellä julisti ja todisti itsestään: »Tässäkin on yksi liika viisas.» Ja aivan vanhurskaan äänellä hän ikäänkuin nöyrtyneenä, mutta samalla varmana todisti: »En häpeä maailman pilkankaan edessä rehellisesti tunnustaa suurta vikaani... Sitä jotta minulla on päässä liikavarvas, eli että olen liika viisas...» * * * * * Mutta nyt puuttui toki Jussi Punnittu itse asiaan. Huomasi hän nyt jo lopullisesti Sakarin asiat ja siinä työssään hääriessään äkkiä kysäisikin: »Jaa, niin että liika viisasko olet?... Se tahtoo sanoa, oletko sinä hullu?» Mutta se oli Sakarille kuin neulanpisto. Hän hullu! Se oli verinen loukkaus. Aivan hän siitä pökertyi, ettei kyennyt yhtäkkiä suuttumaan, vaan oli vaiti, hautoi. Ei häntä oltu vielä koskaan loukattu näin verisesti. Hullu! Ei hän voinut sitä loukkausta anteeksi antaa. Punnittu jatkoi työtänsä. Vaiettiin. Mutta Sakari latautui nyt vihassaan itseään Jussi Punnittua varten. Ja kun hän oli valmistunut, ärähti hän Punnitulle yhtäkkiä vihaisen uhmaavana: »Elä kekkaa!» Ja kun Jussi Punnittu ei näyttänyt siitä mitään välittävän, vaan jatkoi vain työtänsä, niin ärtyi hän lopen ja äkkiä aivan karjasi: »Elä kekkaa, kuule!» »Jaa, että kekkaa?» Ja rauhallisena koki hän vain pysyttää piippunysäänsä tulessa. Sakari menetti malttinsa. Nyt hän riidellä tenäsi Punnitulle: »Kun Jaakopin kaivosta kerran loppui vesi niin ... Jordanista asti piti vetää juomavesikin, niin miten kävi?» Kumma mies! Sukeutui riita, sillä Maija oli aina riitelyvalmis. Riidan hengessä ynseili hän jo Sakarille: »Mistähän tuota sinäkin tiedät kaikki raamatun kaivo-asiat!» Kohta oltiin tositorassa. Kiihtynyt Maija leipoi niin, että takapuoli pyörähteli ja pyllähteli. Kuin halveksuen hän jatkoi, torasi: »Liika viisas!... Vaikka tokko lie päässäsi vingerporillisen vertaa sitä tavaraa!» Sakari yritti ihan kauhistua ja karjaisi, mutta Maija ehti ennen ja jo rähähti: »Sukkelaan lastaa siitä ne luuromusi niiden kahden kulkukojeesi varaan ja vie ne pellolle koko mökistä!» Siunaa ja varjele! Ja pois täytyikin Sakarin nyt lähteä. Reppu jo olalla, juonitteli hän toki vielä jäähyväisiksi Maijalle uhkaillen: »Mutta maltahan!... Maltahan, akka, kun Jordanin virrasta asti joudut juomavetesikin vetämään, niin...» Ja katkerana, loukkautuneena, painoi hän lakin syvemmälle päähänsä ja niin työntyi taas taipaleelle. Matkalla hän toki vähitellen alkoi rauhoittua, mutta ei sittenkään jaksanut unohtaa tämän Jussi Punnitun suruttoman väen veristä loukkausta. * * * * * Mutta ennenkuin jatkamme täytyy meidän selvyyden vuoksi heittää silmäys tämän samaisen pitäjän asioihin, jonka saarnaajaksi ja vaikuttavaksi henkilöksi Sakari oli jo alussa määrätty. Sen pitäjän vallesmanni Reinhold Kaksinainen, näet, aivan sairaloisen kiihkoisesti halusi päästä valtiopäiville. Siihen haluun oli luonnollisesti syynä se, että hänen enonsa oli arkkipiispa ja setä senaattori. Ei niiden arvolle sopinut että hän, sukulainen, on ainoastaan paljas vallesmanni. Ei. Niinpä olivatkin nuo sukulaiset ja muutkin hänelle vakuuttaneet, että jos hän pääsee valtiopäiville, tulee siten huomatuksi, niin hänelle, huonoista koulutodistuksistansa huolimatta on sedän ja enon avulla vallesmannista ruununvoudiksi pääsy yhtä helppo kuin kukolle hyppäys lattialta ruokakaukalon laidalle, ja ruununvoudista taas tulee väkisinkin senaattori, jos on kerran setä ja eno oikealla orrella. Ja yhtä hartaasti, jopa sairaloisesti odotti vallesmannin rouvakin tuota miehensä onnea. Hän oli aatelissukua, eikä hänen siis olisi sopinut sukulaistensakaan takia pelkän vallesmannin rouvana kuolla. Se senaattorin virka se oikeastaan kangasti sieltä valtiopäivämiestoimen takaa. Ja valtiopäivämiesvaalit olivat jo ihan tulossa. Vallesmanni oli myös mielisairaalan eli hullujenhuoneen johtokunnan jäsen. Kuultuaan, että tämä, hänelle tosin tuntematon, Sakari Kolistaja on tulossa saarnaamaan, oli hän heti päättänyt lyöttäytyä sen ystäväksi. Saarnaajillahan on suuri vaikutusvalta uskovaisiinsa vaaliasioissakin. Juuri siitä syystä oli hänkin heti suostunut johtajatar Eulaliinan ehdotukseen, että Sakaria pyydettäisiin mielisairaalan johtajaksi ilman hakemista. Hän sitä Sakarin pyytämistä oli sitte toisillekin johtokunnan jäsenille innokkaasti puolustanut ja jo virka-asemansa avullakin hän tietysti sai pyyntönsä näihin tehoamaan. Sakari Kolistajassa oli nyt vallesmannin suurin toivo. No niin. Nyt oli hän lähettänyt isäntämies Pietiläisen naapuripitäjääseen puolestansa puhumaan. Pietiläinenhän näet, kuten lukija jo itsekin tietää, oli sieltä kotoisin ja voi vaikuttaa sukulaistensa ja tuttujensa avulla. Se tuli Sakaria vastaan, pysähtyi ja alkoi puhella. »Mistäs isäntä on kotoisin?» peräsi hän ja saatuaan Sakarin kotipaikan tietää, jutteli: »Sieltähän ne odottavat tänne meidän pitäjään nyt suurta ja viisasta saarnamiestä... Meillä siellä kun on muutamia uskovaisia, niin... Se entinen Pöndisen pappi oli luvannut lähettää.» Sakari ilmoitti olevansa se odotettu ja samalla jyrkästi, vakuuttavasti lausui: »Mutta tämä onkin surutonta ja paatunutta pitäjää ... tämä teidän.» »Ka», mukaili Pietiläinen vakavana ja jatkoi: »Eihän täällä erityisesti herätystä ole ollut. Se tahtoo maailma vain meitä itsekutakin vetää.» Niinpä kyllä. Kuin vakavasti mietiskellen hän toki selitti: »Mutta joitakuita uskovaisia on toki täällä. Se Pöndisen pappi kun niitä vähän jo hereille kolkutti...» Ja vakavana hän omasta kohdastaankin jatkoi: »Minullakin siinä kun... Iso joukko on ja suuret verot eikä maantuotteilla kunnon menekkiä, niin... Ei siinä ole liiennyt aikaa Sanan viljelemiseen.» Ja niin edelleen. Sakari jo innostui. Hän tavallaan jo saarnasi: julisti tämän kansan pahuutta, varsinkin sen suruttoman Jussi Punnitun, jolle hän oli nyt ynseä. »Se on viisaus, väärä viisaus, siinäkin mökissä tehnyt hunsvotin työn», kiivastui hän, ja kun Pietiläinen myönteli ja mietiksi, uhkaili kostonhaluinen Sakari, ihan julisti: »Mutta minä kolistan senkin mökin... Hereille ja pois väärän viisauden kauheudesta kolistan.» Pietiläisen mieli painui yhä vakaammaksi. Hän tapaili: »Ka... Eihän se maallinen ja katoava viisaus kestä silloin, kun tiukka tulee.» Ei. Liiankin pian oli tämänkin seudun kansa saava sen kokea, nähdä, miten epämääräinen on viisaus yleensä. Ei siihen siis luottamista. Jussi Punnitulle kostonhaluisena jatkoi Sakari, uhkaili, kuin ankaran saarnaajan tavoin julisti: »Minä, jos ei muu auta, niin kiipeän Punnitun mökin katolle ja savutorven kautta kolistan ja kopistan sitä paatunutta paikkaa, niin että sen pitää herätä.» Raamatulliseksi vertaukseksi Pietiläinen käsitti sen savutorvesta kolistamisen, vaikka Sakari tarkoitti ihan sanasta sanaan, nyt vielä yltyikin ja uhkasi: »Kattilarämällä ja pitkällä puukangella kolistan yhtäkkiä savutorvesta ja kun säikähtävät, niin alan huutaa: Herää!... Herää!... Herää!... Ja silloin on aika armon sisälle tulla.» Pietiläinen kuunteli vakavana. Miten raamatulliselta tämä ankara puhe tuntuikin! Vakavana erosi hän Sakarista ja missä tapasi tutun, niin kertoi, että todellakin on Pöndinen lähettänyt uskovaisille voimallisen saarnamiehen. * * * * * Mutta edelleen vaelsi hengenmies Sakari Kolistaja. Varsinkin tämä Pietiläisen vakava puhelu uskovaisista ja Pöndisen herätyksestä oli hänen saarnahenkensä nostanut. Oli poutaista. Väkeä ei näkynyt missään. Kaikki olivat hävinneet ja hajonneet työmaillensa ja ahertelivat siellä kuin muurahaiset. Ja niinpä henkisesti altis Sakari Kolistaja ei lopulta siinä yksinäisyydessä jaksanutkaan saarnahenkeänsä hillitä. Tien viereen osui siinä rannalla näet nuottakatto. Kalamiesten hylyksi halennut kattilarämä oli siinä kumollaan. Hän innostui. Ja niin kiipesi hän kodan katolle, löi siellä kattilarämää palikalla aivan vimmatusti ja saarnasi ensimmäisen suuren saarnansa, niin sanotun kodankattosaarnan. Hän saarnasi, huutaen: »Herätkää!... Herätkää sillä minä kopisutan ja kolkutan... Minä rapisutan ja raksutan... Synnin unesta herätkää!» Kattila rämisi tyynessä poutaisessa kesäilmassa kuin taivaan kutsukello. Kauvas selkien taa ja salojen sydämeen kantoi sen rämisevä ääni ja yli kaiken kaikui kodan katolla palikoivan saarnaajan voimallinen herätyshuuto: »Herätkää tahi muutoin viisaus, se paha vekara, päässänne pahaksi paisuu!» Ja monet heräsivät. Usealla työmaalla kuunteli aherteleva heinäväki, haravat ja viikatteet pystyssä, outoa ääntä. Ei käsitetty mistä se tuli ja mikä ääni se oli. Mutta yhä vaan löi rämää Sakari ja saarnasi, huutaen: »Sillä viisaus paisuttaa ja pullistaa meidät niinkuin tuuli akan paidan ja ukkonen Horttanaisen härän silmät, ja paisunut on kamala nähdä, kepeä punnita ja köykäinen käsin pidellä. Ja niin johtaa viisaus pahoihin näkyihin ja hulluihin hankkeisiin ja tuhmiin tekoihin.» Se oli uusi sanoma ja voimallinen saarna heinäväelle. Kuunneltiin ymmällä. Saarna, se outo huuto, jatkui. Sakari julisti voimallisen totuuden: »Niinkuin mustalaisen pahankurinen ja likainen, repaleinen ja ruokoton kakara se, viisaus, alati päässä vehkeilee, huutaa ja itseään ilmoittaessaan pirunmelua pitää, mutta jos siltä mitä kysyt, niin ikeniään se vain älyttömänä ja ilkeästi vastaukseksi irvistää ja pitkää nenää sieltä pahnastaan näyttää...» »Hullukohan se on vai huutaakohan joku kurillaan?» arveltiin. Mutta Sakari julisti: »Sillä Johannes oli edelläkävijä, mutta minä olen jälkikolistaja.» Ja vuolaasti hän jatkoi, julisti, saarnasi totuutta: »Sillä ei tarvitse suomenkansa viisautta eikä turkkia se joka löylyssä kylpee. Ei, vaan usko ja sana, pelkkä sana on meidän voimamme aina ollut. Leivällä ja sanalla, eikä viisaudella on suomenkansa ennenkin elänyt. Sana aseena ja iso leipä eväänä on suomenkansa maailmassa uraa avannut ja siksi taomme me edelleenkin taettamme, valmistamme kuin sanasepät ilman esi- ja taka-ajatusta aina vain uutta ja uutta sanaa ja helyä Herralle, vääntäen kuin myyrät sanaa salasta irti ja siksi ääni kuuluu Pohjolasta ja ilmoittaa, että me olemme sanan kansa, emmekä viisausvillityksen ja teon kansa, ja meillä on usko sanan voimaan. Sillä sanalla lyö suomenkansa löylyt Herralle, sanalla löylyttää se lähimäistänsäkin ja kolistaa koko maailman hereille ja siksi on se kolistaja-kansa, se Herran herättäjäkansa. Amen! Herran nimeen ja selkiän sanan voimalla aamen.» Yli tyynien vesien kulki outo sanoma. Ja herätyskin jo tapahtui: Ahvenaisen laiska renki makasi, näet, varkain, työaikana, heräsi huutoon ja kattilanräminään ja tyytymättömänä kiroili: »Kukahan kehno siellä nyt on ottanut kattilarämän taivaanharpukseen ja huutaa ja kolisuttaa niin että ei nukkua saa!» KUUDES SANAKOLINA Vaikeiksi ne kävivät nyt Sakari Kolistajan vaimonkin, Anna-Liisan, päivät. Hermostuikin siinä tämmöisessä suuressa surussa. Hyvästi hän sen Sakarin kanssa oli siinä elänyt, eikä ollut tarvinnut puutteessa kitua. Ja ne porsaatkin siinä olivat yhäkin leikkaamatta. Sitä varten oli hän kutsunut Kikkiläisen ukon, odotteli häntä ja varasi jo niitä nassujansa. Oli ihana ilta. Karja märehti rauhallisena. Iloinen porsasparvi riensi Anna-Liisan luo, kihisi ympärillä, vinkui. Oli näet oppinut Anna-Liisalta aina jotain saamaan. Mutta ynseä oli miehensä katoamisen vuoksi elämäänsä tuskastunut Anna-Liisa niillekin nyt, hosasi, äsähti vihaisesti ja uhkaili sillä Kikkiläisen ukolla. Koko talossa oli elämä ihan kuin nurin. Ainoastaan muonamies, se suuripäinen Issakainen, oli tyytyväinen. Se näet oli lautamieheltä kuullut, että laki myöntää liikaa viisaan vaimolle avioeron ilman aviorikostakin. Lisäksi oli hän laskenut, että on taloudellisesti paljon edullisempaa olla talon isäntänä kuin sen muonamiehenä ja niinpä olikin hän jo alkanut valmistaa Anna-Liisaa varsinaista rakkauden tunnustusta varten. * * * * * Ja sitä hän nytkin kavalasti puhui. Kun murheellinen, tuskastunut Anna-Liisa tuvassa hääräili ja varasi pyttyjä iltamaitoja varten, tupakoi Issakainen rauhallisena, laiskan näköisenä, piti morsianta salavihkaa silmällä ja puheli: »Kyllä se taisi iäkseen mennä... Tää isäntä.» Ei Anna-Liisa vastannut. Issakainen pihautti savun oikeasta suupielestään, sillä vasemmassa lerppui piippu. »Ja mitäpäs siitä hyötyisi, jos palaisikin... Kun kerran tauti on parantumaton», jatkoi hän kavalaa valmistustansa, hyvin huolettomaksi tekeytyen. Huolissaan puuhaili Anna-Liisa. Issakainen pihautti nyt savut oikeasta sieraimestansa. »Viisaustauti, jos kehen syöpyy puoleen tai toiseen, niin et sitä kirveelläkään pois veistä!» Ja tyytyväisenä lojahti hän sänkyyn mahallensa. Puuhaileva Anna-Liisa näytti yhäkin huolestuneemmalta. Issakainen heittäytyi kavaluudessaan ikäänkuin asiaa itsekseen syvästi mieteksimään, imeksi puolisammunutta piippuaan ja tovin kuluttua, siinä mahallaan loikoessaan rauhallisena, muka ihmeissään oudosteli: »Niin, että on se todellakin ihme, kun niinkin pieni asia kuin viisaus, voi tään ihmisen elämässä pelata niin suurta osuutta!... Jos kellä sattuu olemaan heikko pää.» Ja yhä rohkeammin hän kavalasti lähestyi jo kosimispuheensa varsinaista puolta. Kuin pikku sukkeluudeksi, kuherteluksi hän siinä jo puhui, kuin kehasi: »Mutta minun pää tää kestäisi senkin voiman.» Siltä näytti. Ihan peloittavan iso ja luja oli hänen takkuinen päänsä. Hän imasi savut ja kertoi rauhallisena: »Kometiantti-joukko markkinoilla tahtoikin minut pestata joukkoonsa tätä päätä näyttelemään... Niin kovasti tähän mielistyivät, mutta ei sovittu hinnoilla.» Se oli totta. Hän tupakoi tyytyväisenä, mieteksi talon maiden arvoa ja muuta, kohottautui sitte, hapoi lakkinsa ja lähti lautamieheltä jotenkin urkkimaan, miten pian saa eron saanut leski mennä uusiin naimisiin. * * * * * Tuskallista! Eikä se Kikkiläisen ukkokaan vain vieläkään tullut! Missä tuo sekin nyt kuhninee! Kaikki nyt ärsytti Anna-Liisaa. Hän oli jo siivilöinyt maidon ja kaatanut kissalle pikku kuppiin sen osan. Se lipoi maidon rauhallisesti, nuolasi kertasen suupieltänsä ja pesi sitte silmänsä, aivan korvien takaa myöten. Mutta sitte tuntui siltä, että maitoa olikin ollut liika vähän, ja kun Anna-Liisa yhä hääräsi rainta kädessä, niin eikös päättänyt pyytää lisää, meni luo, naukasi, köyristyi ja kun ei sekään tehonnut, niin hierasi Anna-Liisan jalkaa ja taas naukasi ja taas köyristelihe. Mutta sillekin suuttui nyt Anna-Liisa ja äsähti vihaisesti: »Jopa tuota sait!» Mutta kissa vain naukui ja hieroi. Anna-Liisa ärtyi, sieppasi päreen ja hosasi sillä kissaa. Kissa säikähti, sähähti, syöksyi nuolena uunin korvalle, köyristäytyi siellä, nosti hännän porholleen, sähisi ja irvisti niin vihaisesti, että viikset näyttivät ihan kamalan pitkiltä ja suorilta. »Pahahenki!... Vieläkö sähiset ja irvistät siellä», raivostui Anna-Liisa. Kissa köyristi selkänsä ihan kykkyräksi ja irvisti entistäkin uhmaavammin ja aivan kihisi vihasta, kuin puikot pitkinä viikset, valmiina ihan silmille hyppäämään. »Pahuus!» Anna-Liisa jo uhkaili: »Mutta maltahan kunhan ukko Kikkiläinen puukkoineen tulee!» Omituista! Mutta sillä lailla päätti vaimoparka kostaa kissalle. Pää kun olikin siinä kaikesta ihan sekaisin, niin ei siinä enää kyennyt kaikkea laskemaan. »Sen tarpeessa sinä siinä oletkin vielä enemmän kuin porsaat», uhitteli hän touhutessaan. Ja niinpä hän, kun ukko Kikkiläinen lopultakin saapui, antoi ensimäiseksi ja ihan tarpeettomasti leikata kissan. * * * * * Oli poutaista, ihanaa. Saarnakodalta lähdettyään vaelsi Sakari Kolistaja taas rauhallisena määräänsä kohti. Kintturemelien päät vain näpsähtelivät joskus pieksunvarsiin. Ja omituista! Nyt hänestä tuntui, että hän todellakin oli poikamies, vapaa Anna-Liisasta, koska kerran oli »luopunut vaimosta ja lapsista ja pellosta». Siinä yksin taivaltaessaan mieteksi hän sitä asiaa ja ihmetteli, mikä hänet olikin aikoinaan vietellyt lankeamaan vaimoon. Ja hoksasikin hän sen viettelijän: »Se on liika viisaus, joka panee miehen silmän katsomaan himoitsevasti vaimoväkeen. Vehkeilee miehen päässä heikkoa lihaa vastaan kavalasti kuin piru paratiisissa, niin että vaimon viehätys on viisaalle niinkuin kissalle kerma», päätteli hän. Lujasti hän päätti uskon avulla taistella sitä kavalaa vihollista ja viettelijää vastaan, ettei se pääsisi häntä pettämään kuten käärme petti Eevan. Niin saapui hän lopultakin seurakuntansa hullujen talolle, jonne hän pastori Pöndisen neuvon mukaan ensiksi poikkesi neuvoja ja avustusta saamaan. Oli kuuma, tyyni puolipäivä. Aurinko paistaa lekotteli hartaana. Keskellä laitoksen ohi kulkevaa tietä makasi lammaskatras rauhallisena. Pesuvaatteet kuivuivat harvassa kaivokoivikossa, jossa koivujen varjot ikäänkuin puolipäivän rauhaa pitivät. Ja pihamaalla oli sama kesäinen puolipäivän hiljaisuus ja rauha. Ei eloa, ei ihmisiä. Ainoastaan kaksi vanhaa kanaa ja laiha kukko siinä kartanolla hääräili. Sakari pysähtyi niiden menoa tarkkaamaan. Miten mielenkiintoista! Vanhempi, laihempi kana oli löytänyt rikkojen seasta ohranjyvän ja varustautui sitä nokkaamaan aivan juhlallisesti. Se kaakatti, kiersi jyvää, piti sitä silmällä kuin kissa kiusattavaansa hiirtä. Nyt se jo kurotti kaulansa nokatakseen jyvän juhlallisesti. »Nokkaahan jo?» jännittyi Sakari ja odotti. Mutta ei se vielä nokannutkaan. Rapisteli vain välillä siipiänsä, kuin laittaaksensa juhla-ateriapukunsa kuntoon, kaakatti ja taas kurotti kaulansa nokatakseen juhlallisesti. »Nokkaakohan?» Mutta silloin huomasi laiha, ylpeä kukko asian. Se tallusteli ylpeänä kanan luo, antoi sille aika lähdön ja nokkasi itse jyvän. Kana parahti, juosta ryöhötti surkeasti kaakattaen pakoon ja tyynnyttyänsä ryhtyi kynimään muutoinkin jo surkean köyhää höyhenistöänsä, samalla vaivaloisesti äännellen, ikäänkuin huonoja olojaan nurkuen. Mutta ylpeänä saapasteli laiha kukko pihan halki, kaula ojona ja kiekasi korkealla äänellä, aivan kuninkaallisesti. Sakaria oli tapaus huvittanut ja tyytyväisenä työntyi hän taloon, kysellen sen hoitajatarta, Eulaliinaa. SEITSEMÄS SANAKOLINA Osuikin nyt Sakari Kolistajan saapuessa olemaan laitoksen johtokunnan kokous ja hyvin ne johtokunnan jäsenet Sakariin mieltyivätkin. Olihan se, näkyi, vaatimaton mies, ei mikään ylpeilijä. Ei se pastori Pöndinen ollut suotta sitä suositellut. Ja nyt kokouksen loputtua istui johtokunnan esimies Vihavainen, Sakarin ja Eulaliinan kanssa tämän huoneessa. Yhdestä ja toisesta siinä puheltiin ja Sakari osui huomauttamaan: »On tää tarpeellinen laitos olemassa... Tää hullujenhuone.» »Ka!» myönteli esimies, pyöritteli sikaria, liistaroiden sen irtautuneet lehdet sylellä kiinni ja alkoi puhella: »Niitä kun aina on hulluja maailmassa niin... On hyvä, että niilläkin raukoilla on kunnollinen hoitola.» Eulaliina aivan kainosteli. Tuskin uskalsi salavihkaakaan Sakariin katsahdella. Vihavainen jatkoi: »On koetettu tässä meidänkin kunnassa siinäkin asiassa pysytellä ajan vaatimusten tasalla, vaikka kunnan verot siitä kyllä yhä suurenevat.» Eulaliina nyppi esiliinaansa. Esimies jatkoi taas: »Näitä kun onkin tässä meidän kunnassa niitä hulluja niin kovin paljon, niin... Surkea niitä oli nähdä niiden omaisten puutteellisessa hoidossa.» Mutta silloin tarttui taas Sakari siihen viisaus-asiaansa ja huomautti: »Mutta viisaita niitä sittekin on enemmän.» Maailman kauheutta hän sillä tarkoitti todistaa, mutta Vihavainen ymmärsi sen toisin ja myönteli: »No... Eihän sitä toki elämästä mitään tulisikaan, jos hullut olisivat enemmistönä.» Ja kohta käänsi hän puheen toisaalle, kysäisten Sakarilta: »Mitä... Onko isännällä oma talo?» Sen myönsi Sakari. »Neljännesmanttaalin kontu», ilmoitti hän. Eulaliinaa aivan yskitti kainous. Puhuttiin nyt maanviljelyksestä, kunnes esimies taas kysäsi: »Ja ollaanko leskimiehiä vai naimisissa?» Ja siinä oli nyt Sakari asiansa, Herran asian puolesta valmis, todistaen: »Kun kerran käteni auraan lasken, niin... Ei ole enää kehen taaksensa katsoa.» Leski siis. Kaino Eulaliina levitteli ja virutteli esiliinaansa. Oli tämä kuin Herran lähettämä. Pastori Pöndiselle hän oli kiitollinen kaikesta. Esimies johtui puhumaan avioliittokysymyksestä, varsinkin irtaimen väen. »Varsinkin näin huonoina aikoina», puheli hän, »olisi hyvä, jos irtainväki ei niin kevytmielisesti menisi naimisiin ... ennenkuin on tietoa, voiko perheensä elättää... Vaivaishoitolaisia se vain lisää. Vaivaismaksut tässä meidänkin kunnassa nousevat jo kohta kuuteenkymmeneen tuhanteen.» Sen myönsi Sakarikin, ettei pidä kevytmielisesti naimisiin mennä. »Mutta se ... maallinen viisaus ja ylpeys vetää, ja johtaa sokeankin siihen paulaan», selitti hän syynkin, miksi köyhät kevytmielisesti naimisiin menevät. Viisaus se on turmellut maailman siinäkin. Ja niin jatkui rauhallinen juttelu. Eulaliina juotti aivan vehnäiskahvit. Kaikki tuntui nyt niin kodikkaalta ja valoiselta. Kissa kehräsi sängyssä sikeässä unessa. Palsami heloitti akkunalla ihan punaisena kukista ja ainoastaan silloin tällöin kuului niityltä heinäväen hiljainen viikatteen liippaus. Mutta jo seuraavana päivänä tarjosi johtokunta Sakari Kolistajalle hullujenhuoneen miesjohtajan tointa. Sakari suostui ja muutaman päivän kuluttua oli hänen määrä toimensa alkaa. Sitte myöhemmin, toimensa väliaikoina, päätti hän harjoittaa varsinaista tehtäväänsä, maallista viisautta vastaan saarnaamista. Mutta erityisesti oli vallesmanni Kaksinainen mielistynyt Sakariin. Oli hän sille jo puhunut siitäkin, miten tarpeellista olisi saada valtiopäiville enemmän hallinnollisiin tehtäviin perehtyneitä ja lakimiehiä. Ja Sakari puolestaan oli vallesmannin ystävyydestä liikutettuna ihan sulanut. Lapsen alttiudella suhtautui hän jo vallesmanniin ja myönsi sen jokaikisen sanan oikeaksi. Niin kirkastui vallesmannin senaattori-taivas. Sillä mitä ei voisikaan hänen hyväksensä valtiopäivämiesvaaleissa tehdä saarnamies, joka johtaa uskovaisiansa kuten paimen laumaa. Ja kirkkaaksi kirkastui Eulaliinallekin jo se avioliiton taivas, jolle Sakari oli äskettäin jäähyväiset sanonut. * * * * * Ihmeesti se nyt sotki Sakari Kolistajan kotona asioita. Kaikki kadonneen etsimiset olivat turhia. Hyvin ymmärrettävistä syistä ei pappilassa puhuttu Sakarista ja hänen matkastaan sanaakaan, niin että sitäkään tietä ei saatu vihiä siitä, minne päin mies oli hävinnyt. Ei siis ihme, että Anna-Liisan pää aivan sekoittui. Jos miten koetti, niin sittekin sitä vain tuskastui ja tuskastui, hermostui ja ärtyi kaikelle. Tänä iltana oli vallesmanni luvannut lähettää siltavoudin puhumaan etsinnän jatkamisesta. Varojakin se semmoinen vei. Ja sitä siltavoudin tuloa odotellessaan hän nyt taas hoiteli askareitansa. Härkävasikan oli hän päättänyt panna jo niitettyyn nurmeen lihomaan. Myödä tuo näet oli aikomus. Mistäpä siinä muutenkaan rahat otat, eivätkä laihasta vasikasta suuriakaan maksa. Ja taas oli ennallaan poutainen, kuuma ilta. Kukko oli kiivennyt aidalle, kurotti kaulaansa tavallista ylpeämmin, kiekasi itsetietoisen kiekaisun ja jäi sitte katsomaan miten Anna-Liisa taluttaa nyhti sitä härkä-vasikan jukeroa. Vasikka harasi ynseänä, itsepäisesti vastaan. Luuli näet Anna-Liisan taluttavan ansaan, ja uhallakin vastaan jurasi. Issakainenkin katsoi loitompaa menoa, seisoi aitaan nojautuneena ja tupakoi laiskana. Ja Anna-Liisa nyhti nuorasta, nyhti selkä ihan ojona. Vasikan kaula virui siitä nyhtämisestä pitkäksi. Hyvä jos ei katkea! Kukko katseli menoa päätään kallistellen ja joskus jonkun äänen kotkottaen. »Pahuuksen jura!» suuttui jo Anna-Liisa. Kukko innostui näystä, aivan kiihtyi. Nyt ne olivat jo aivan siinä luona ja innoissaan kukko silloin kurotti kaulansa, kiekaisten ihan täysin voimin. Mutta siitä ärtyi Anna-Liisa. Äkeästi hosasi hän nuoranpäällä kukkoa ja äsähti: »Vieläkö sinäkin siinä rääyt!» Kukko parahti, rypsähti karkuun, suuttui, kiipesi tavattoman laajan, kumoon suulleen kaadetun ammeen pohjalle ja alkoi siinä ylpeästi, uhallakin saapastella, kotkottaa ja kiekua. Aitaan yhä nojaten ja iso piippu ikenessä, hoihki nyt Anna-Liisalle kosimisasiaansa ajaen ja kuherrellen Issakainen: »Siitäkin sen nyt näet, että miehen tässä apunasi tarvitset... Ei se viisas ja itsepäinen härkävasikka naisväen suostutteluista taivu.» Onneksi saapui toki siltavouti. Vallesmanni oli käskenyt ehdottaa, että lähetettäisiin lähiseurakuntien kirkkoihin kuulutus ja lisäksi ilmoitettaisiin sanomalehdissä. Ja täytyi se tehdä, sillä mikäpäs siinä auttoi. Tuskastuneena päivitteli Anna-Liisa: »On tuota yksi ja toinen maailmassa viisaudestaan uskonut ja todistanut, mutta ei nyt ole vielä ennen nähty, jotta kukaan uskoisi olevansa liikaa viisas.» »Ka», arveli siihen siltavouti ja selitteli: »Sitä ei, uskoa enemmän kuin viisauttakaan anneta kellekään ihan tarkalleen mitattuna, vaan toisille annetaan liika paljon ja toisille liika vähän.» Ja vakavana hän jatkoi: »Ja viisauden mittana kun on usko niin... Sitä on silloin viisautta kullakin sen mukaan onko tuo mitta jo kyynärä, heikko tai vahva.» Mutta vielä siltavoudin poistuessakin tepasteli loukkautunut kukko ammeen pohjalla ylpeän-vihaisena, kotkotti ja vihoitteli ja ylpeili uhallakin. Siltavoudin poistu jäisiksi kiekasi se näyttämishaluisena täysin voimin. Kirkkaassa, kepeässä ilmassa kantoi heleä kiekaisu uskomattoman kauas, aina sinne salojen yksinäisyyteen. Ja niin rauhoittui ilta. Issakainen oli siinä rakkaus-asiaansa hautoessaan venähtänyt nurmikolle ja onnettomuudeksensa oitis nukahtanut sikeään uneen. Eräs lehmä katsoi kukon menoa ihmeissään. Keskellä karjapihaa imetti lammas vuohiansa, yhtä kummaltakin puolen, mutta kun ne liiaksi alkoivat määkäistä, pöpäytti imettäjä kertasen lyhyesti, pyöräytti kärsimättömästi saparoansa ja teki lopun imemisestä. Porsaat nukkuivat rauhallisina aitovierellä kuivissa pehkuissa. Olivat jo tyyten unohtaneet äskeisen onnettomuutensa. Kissa istua kökötti porttipatsaan päässä, naama äskeisten surullisten tapausten johdosta surkean happamena. Sen pitkät viikset kuvastuivat tavallistakin pitemmiltä ja suoremmilta kuulaassa iltailmassa. Vanhalta koulumestarilta se siinä happamana istua kököttäessänsä nyt jo näytti, kiitos oman sukupuolensa pahimman kauhun ja vihollisen, ukko Kikkiläisen. Mutta ei mitään muuta ääntä, ei melua. Rauhallisena ylpeili tuuliviirin kohtuuttoman pitkäkaulainen kukko, loppumattoman pitkän riukunsa päässä ja äänettömänä katseli se sieltä ihanan, kesäiltaisen, viisaan maailman rauhallista ja vakavaa menoa. * * * * * Ja yhtä tuskallista se oli pappilassakin olo ja elämä. Yksinpä palvelusväen olotkin oli Sakarin herääminen sotkenut. Sillä renki Tuomas oli kuullut vihiä, että Sakari muka on kuollut jossain matkalla. Hän kyllä salasi tuon tietonsa, mutta kuitenkin jo hautoi mielessään Sakarin rikasta leskeä ja uhkasi morsiamellensa, pappilan piialle Iidalle, että hän kylmenee. Mukavasti, laiskan näköisenä tupakoidessaan, hän sen kerran sanoi, imasi savut ja lisäsi rauhallisena, välinpitämättömästi: »Onkinhan tätä jo rakastettu yhdeksi kylläkseen.» Mutta Iidan mielestä ei oltu. Siitä sukeutui uutta katkeruutta. Vaaliaika lähestyi. Hermostunut rouva juonitteli. Piiat vuorostaan siitä ärtyivät. Koko pappila oli kuin ampiaispesä. Iida teki joskus suorastaan ilkeyksiä. Niin nytkin. Hän oli koonnut kuivamassa olleet pesuukset pois nuoralta ja aidalta, mutta oli ilkeyksissään jättänyt yhdet pastori Pöndisen alushousut aidalle. Niissä oli paljosta henkisestä työstä: istumisesta aiheutunut aikamoinen reikä sopimattomalla paikalla. Toinen lahe riippua rempotti aidalla, toinen oli osunut suoraksi pitkin aidanselkää ja se rikki kulunut kohta näkyi selvästi. Herrasiunaa! Rouva oli punastua. Hän riensi riitelemään Iidalle, mutta kun ei ilennyt siitä oikeasta asiastaan, sulhasensa housuista riidellä niin, sekavana siinä alkoi haukkua piikoja siitä, että ne ruokkivat kanoja niin huonosti, että kanat eivät muni muuta kuin nimeksi. Sukeutui aimo riita. Uhallakin nyt Iida torasi vastaan. Rouvalta oli jo siinä vihassa päästä itku ja lopulta jo Iidaltakin. Ja silloin tekasi taas Iida ilkeyden. Kun näet kanat etsiskelivät pihamaalta syötävää, niin sieppasi hän patukan ja alkoi sillä, rouvalle kostaaksensa, hosua ja lyödä kanoja. »Vai ette muni siinä pahuukset!» riiteli hän ja hosui patukalla. Kanat huutamaan. Rouva juoksi hätään, huusi ja aikoi riistää patukan Iidalta. Mutta sepä ei hellittänytkään, vaan uhkasi, ilkiö, piiskata kanoja siksi kunnes suostuvat munimaan. Alkoi kissanhännänveto. Patukkaa rouvalta nyhtäessään tenäsi vain Iida ilkeyksissään, muka tosissaan ja viattomana. »No mitäs ne eivät muni muuta kuin... Jonkun munan vain viikossa tipauttavat!» Pastorin täytyi rientää eroittamaan. Koiranpentu huomasi nyt ne aidalla niin mukavasti riippuvat papin alushousut. Näky huvitti sitä. Ihmeellisen isot korvat hipallaan juoksi se niiden ääreen ja alkoi niille vallattomana haukkua. Vieraiksi ajoi vielä vallesmannin herrasväki. Ei sopinut rouvan edes mennä housuja pois ottamaan, vaan ihan salaisuudessa punastuen täytyi kärsiä ja sietää koko juttu. Mutta onneksi sattui Pöndinen katsahtamaan akkunasta, huomasi asian, tunsi housut reiästä omikseen ja hoksasi morsiamensakin pahan pulan. Todellisen uskovaisen nöyryydellä, eikä ainoastaan ulkokultaisella kainoudella alkoi hän silloin häpeillä tuota henkisen työnsä näkyvintä tulosta, housunreikää. Ja oitis käytti hän maallista viisautta hyväkseen. Hän näet kielsi housunsa ihmisten edessä, huutaen akkunasta kavalasti, vierasten kuultavaksi renki Tuomaalle: »Tuomas... Ottaa sen koiran sieltä pois ja vie kyökkiin. Minkä vanhan vaaterievun lienevät piiat viskanneet sinne aidalle ja se nyt sille haukkuu!» KAHDEKSAS SANAKOLINA Kerrassaan tuskalliseksi kävi pappilassa elämä. Sakarin asioitten oikeasta laadusta ei tietty mitään. Asian arkaluontoisuuden vuoksi ei liioin uskallettu keneltäkään tiedustaa mitään, varsinkaan sitä miten yleinen on se usko, että pastori Pöndinen muka on tuhma. Piinallista! Viisaan mainettansa nostaaksensa oli pastori ryhtynyt jatkamaan hepreankielen opinnoitansa ja vississä tarkoituksessa puheli hän nyt, hepreankielinen raamattu kädessä, äkkiä siinä lukunsa lomassa ruustinnalle: »Mutta se on ihme!» puheli hän, »että kun lukee raamattua sen alkukielellä, niin siitä ikäänkuin tuoksahtaa toinen ... miten minä sanoisin ... toinen tuntu ja tuoksu...» Ruustinna neuloi kiihtyneenä. Yhäti oppineemmin jatkoi pastori: »Vanha raamatuntutkimus on lausunut yhdestä ja toisesta asiasta eriäviä ajatuksia, mutta...» Hän koki tekeytyä huolettomaksi, nojasi keinutuolin selkämään, keinui ja taas jatkoi oppineesti: »Niin... Mitä niihin tieteen uusimpiin aloihin tulee, niin... Niinkuin nyt useat huomattavatkin tiedemiehet väittävät, että uskonnollisten asioiden selitystä voidaan etsiä esimerkiksi semmoisen tieteenhaaran kuin orientologian avulla, niin minä en usko, että sen avulla voitaisiin valaista uskonnon sitä sisintä kysymystä.» Taas hän keinui ja tarkkasi ruustinnaa. Täytyi tämän vaikuttaa. Hän jatkoi: »Uskonnon historiallista puolta kyllä voidaan valaista orientologiankin avulla, mutta mitä tulee sen ydinkysymykseen, niin siinä on voimaton kaikki muu, paitsi varsinainen raamattutiede...» Mutta sittekin, kaiken lopuksi, alkoi sittekin taas lopulta sama tuskastuttava, kiusallinen olo. Vaiettiin. Ruustinnan sukkapuikot ihan kuin tanssivat ja kilpailivat. Kello löi niin ilkeän vaivaloisesti naristen ja vitkaan. Sen lyöntiluoti laskeutui aimo matkan ja jäi sitte taas tyhmänä siihen riippumaan. Ruustinna venytteli puseronsa kaulusta väljemmäksi ja valitteli kuin yksin: »Tuokin kaulus kun ihan hengitystä ahdistaa...» Pastori masentui. Hyvän tovin keinui hän aivan ääneti. Mitäpä siinä puhuisikaan! Viimein poistui rouva ihan tuskaisena. Niin painui taas päivä illaksi. Nyt oli työt lopetettu. Pastori seisoi ja katsoi akkunasta. Miehet palasivat saunasta alusvaatteillansa, joku ilman paitaa. Verkkaan ja rauhallisina ne siinä astelivat. Renki Tuomas ei näy olleen saunassa, koska istui väentuvan rappusilla vetelänä, hattu jotenkuten korvallisella. Lienee hautonut yöjalkamatkaa. Eräs piikatyttö sipsutteli hänen ohitsensa paljain jaloin väkitupaan. Kurillaan syläistä ruikkasi Tuomas veltosti sen eteen. »Etkö siinä... Syleksit!» ärähti tyttö, mutta ei Tuomas ollut kuulevinaankaan. Istua vetkotteli vain ja sammunut piippu ikenessä yhtä veltosti ja mukavan näköisenä kuin lakki korvallisella. Pastori Pöndinen katsoi ja katsoi, lopulta aivan jo siinä kuin murheen alla huokasikin. Mutta tuli toki yö. Näyt hävisivät ja pappila alkoi painua kesäyön salaperäiseen hiljaisuuteen ja hämyyn. * * * * * Mutta ihmeen pian selvisivät ja tulivat valmiiksi Sakari Kolistajan asiat. Eulaliina otti asiastansa kiinni oitis, jo ensi päivinä ja tarmolla. Ei niitä neljännesmanttaalin isäntiä olekaan aina tarjolla. Ja nyt hän istui Sakarin kanssa kamarissansa. Oli hän jo ennenkin antanut Sakarin ymmärtää, ettei hänellä mitään vastaan ole, mutta vasta nyt hän ajoi asiaa loppuun. Hän oli puhunut ensin Sanasta ja sitte siitä, kuinka saarnamies Tuppinen oli nainut erään lesken, selittäen ettei saarnaajan sovi olla yksinäisenä, sillä silloin alkavat pahat kielet puhua... »Sitä kun saarnaajan on pakko seurustella naistenkin kanssa, niin...» selitteli Eulaliina, ujoksi tekeytyen ja jatkoi: »Yksinäistenkin naisten kanssa täytyy saarnatessaan ja lohduttaessaan seurustella ihan kahdenkesken, niin...» Sehän nyt oli luonnollista. Eulaliina jatkoi: »Vaikka siinä ei silloin mitään pahaa olekaan, sillä kuka sitä nyt herännyt saarnamies semmoista mutta... Sittekin pahat kielet saavat siitä maitoa kirnuunsa.» Yhä selvemmin hän puhui ja vihjaili, selitti ja koki punastuakin, sekä hämmästellä. Ja Sakarikin lopulta huomasi asian. Liika viisaan alttiudella oli hän oitis valmis kauppaan. »Kyllähän se on parempi, että on vaimo... Kaikilla patriarkoillakin ja muilla raamatun miehillä oli vaimo», selitteli ja myöntyi hän jo. Asia oli kohta ihan valmis. Kun hän vielä siinä kuitenkin viivytteli kosimista, niin Eulaliina alkoi maireasti, ikäänkuin kuherrella, kiihdyttää. Hän tekeytyi ujoksi, hymyili lämpimästi ja nyt pyyhki esiliinaansa siitä polvilta. »Ja jos kerran patriarkoilla», jatkoi hän kuhertelua, nosti toisen jalkansa toisen polven päälle, heilutteli sitä siinä kuin hermostuneena, pyyhki ja venytteli taas esiliinaansa ja vilkaisi maireasti hymyillen Sakariin kuin salavihkaa. Ja silloin Sakari kosi, sai myöntävän vastauksen ja niin oli sekin asia valmis. Vasta kosittuansa hän tunnusti vikansakin, ilmoittaen: »Mutta on ne minullakin omat vikanikin... Että etkö pelkää niitä?» »Niin no... Mitäpä minä niistä», tapaili Eulaliina onnellisena. Sakari ilmoitti silloin äkkiä: »Minä olen liika viisas.» Eulaliina hymyili. Leikkiä hän uskoi semmoisen puheen olevan ja oli onnellinen, kun Sakari oli hänelle näin hyvä ja läheinen, että jo tuolla tavalla leikitteli. »Se on, kuule Eulaliina, vähän kauhea vika ihmisessä, että on liika viisas. Se on kuin olisi paha liikavarvas päässä kolottamassa», tenäsi Sakari toistamiseen. Sitä leikkisää! Eulaliina hymyili yhä onnellisempana. »Kun ei maailmassa sen pahempaa vikaa olisi, niin ei täällä silloin hätää olisi», vastasi hän ja Sakari vakuutti: »Mutta muuta maallista vikaa minussa ei ole.» Palvelija tuli ja katkaisi puheen. Eräs hullu, jo kuukauden ajat laitoksessa oleksinut viisaustieteen tohtori Tarkkilainen oli saanut uuden päähänpiston: oli alkanut uskoa ja julistaa, että hänellä oli seitsemän päätä ja joka päässä seitsemän suuta. Eulaliina siunaili, mutta Sakari tuli uteliaaksi ja jo peräsi: »Mitähän tuo niin monella päällä tekee?» Mutta jo huomenna otti Eulaliina virkavapauden ja lähti kotiinsa, Sakarin kotipitäjään ja tämän seurakunnan välipitäjään valmistamaan myötäjäisiänsä. Sakarin oli määrä tulla myöhemmin ja viedä hänet kotiinsa, jossa päätettiin pitää häät. Hänen poissaollessansa jäi nyt Sakari yksin hoitamaan hullujenhuonetta. * * * * * Ja siinä asiatkin alkoivat noin hiljakseen mennä. Ei hän vielä ollut erityisemmin ryhtynyt toimeensa, hullujen hoitoon, vaan palvelusväki oli ne tehtävät suorittanut. Mutta nyt osui Jussi Punnittu myllymatkallaan poikkeamaan hullujenhuoneelle. Ymmälle hän joutui huomatessaan Sakarin olevan laitoksen johtajana. Se sotki koko asian. »Ei se hylky sittekään tainnut olla hullu, koskapa se kelpasi johtajaksi», sekoittui Jussin äly pakostakin. Ihan ajatuksiinsa vaipuneena imeksi hän piippunykeröänsä. Merkillistä! Sotki se viisaankin moinen vyyhti. Ja silloin joutui siihen Sakari. Oitis hän tunsi tämän suruttoman Jussi Punnitun. Hän muisti, miten karkeasti se oli häntä loukannut, oli haukkunut hulluksi. Ajatelkaa sitä solvausta! Ei Sakari jaksanut sitä sulattaa. Hän ihan kiehahti. »Jussi Punnittu!» alkoi hän oitis kiivaasti, ihan uhkaavasti: »Jussi Punnittu hoi!» Jussi tupakoi yhä syvällisemmin. Nyt Sakari jo juonikkaasti ihan ilkkui: »Niin että mitäs siihen sanot, Jussi Punnittu, jos sinun täytyisi vetää vesipuolikossa viisautta Jordanin virrasta asti! Häh?» Syvällisiä raamatullisia vertauksia siis! Jussi oli pulassa. Sakari yltyi ja juonitteli, ilkkuen: »Niin että vetäisikö sinun ruunasi täyden vesitynnyrin viisautta Jordanista? Jaksaisiko laiha ruunasi vetää? Häh, Jussi Punnittu?» Ei siinä Punnittu tiennyt mitä sanoa, mitä ajatella. »Jaa että viisauttako täyden vesitynnyrin?» tapaili hän, mutta viisaasti ilkkui silloin Sakari, yltyi aivan: »Nähdään! Nyt se, Jussi Punnittu, nähdään, että onko ihmisen viisaus mitattu omalla mittapuulla, vaiko Herran antamalla kyynärällä!» Ja hän ryhtyi ihan riitelemään, juonitteli: »Omalla viisaudellasi kehut, mutta muista, Jussi Punnittu, jotta liika viisaaksi paisunut ihminen on kuin vihasta pörhistynyt kissan häntä... Karvat siinä vain ovat pörhöllään, mutta jos puhallat niin paljas ja ilkeä ruoto näkyy.» Jussi Punnittu masentui lopen. Herrana ja virkamiehenäkin sitä hullujenhuoneen johtajaa yleensä pidettiinkin. Äkkiä tiukkasi Sakari lujasti: »Niin että vieläkö haukut hulluksi?... Seisotko sanojesi takana mies?... Häh, Punnittu?» Ja aivan kuin kutsuttuna osui siihen tulemaan lautamieskin. Kostonhaluinen, loukkautunut Sakari oli heti valmis ja käski manata Punnitun oikeuteen vastaamaan siitä, että on hulluksi haukkunut. Lautamies teki tehtävänsä ja masentuneena koki silloin Jussi Punnittu selittää: »Enhän minä siinä mitä erityistä... Satuin vain kysymään asiaa.» Mutta tyynesti selitti hänelle lautamies: »Jaa, jaa, mutta mikä on sopimatonta, niin se on sopimatonta. Ei sitä sovi toista niin krouvisti loukata.» Jussi masentui maan tasalle. Lautamies jatkoi Sakarin poistuttua rauhallisena, vakavana selittäen: »Ja varsinkin juuri se asia ... tää viisaus ... se on meille itsekullekin arka asia, sillä... Viisaus on Jumalan meille antama kallis lahja, joka on elämässä niinkuin kynttilä kädessä... Että ei semmoisessa asiassa sovi järin krouvia leikkiä laskea.» »Ka!» Sen myönsi Jussi Punnittu siinä sakkojen pelosta masentuneena ja selitteli: »Se eukkohan se sanoa hökäsi niitä sopimattomia tälle johtajalle. Vahingossa tuo siinä lie sen suusta läikähtänyt ... koko liemi.» Koki hän jo puolustautumistakin hapuilla. Oli painostavaa, ihan kuin siellä pappilassa. Mutta sitte käänsi lautamies toki puheen toisaalle. Ikäänkuin tätä Punnitun ikävää asiaa piiloon painaaksensa alkoi hän kysellä ja jutella kylvöistä ja lopulta jos mistä. * * * * * Jussi Punnitun elämä oli nyt kuin myrkytetty. Sakot peloittivat. Kärripahasissansa kotia kohti synkkänä ajaa kyhnätessään hän tietysti syytti vaimoansa, kuten aina Aadam Eevaansa. »Sehän se akka sillä kielipaholaisellaan kaikki hämmentää!» manaili ja sadatteli hän omaa Maijaansa. Ja mökissä sitte alkoivat samat tuskalliset olot kuin pappilassa ja yleensä kaikkialla, missä vain Sakari Kolistaja oli lähetystyötänsä harjoittanut. Maija huolestui. Kaikki kamsut nyt sakoista menevät. Riita ja epäsopu oli valmis. Oli ilta. Mökissä oli nyt hiljaista. Koira nukkui käppyrässä keskellä lattiaa. Sen ainainen tappelutoveri, kissa istua kykötti nukuksissa uuninkorvalla. Jussi itse tupakoi kumarassa, riidanalkajaishiljaisuuden synkeyteen vaipuneena. Kiihtynyt Maija jo rähätti: »Sekö sinun käskikin mennä ketään hulluksi haukkumaan!» Hän tousi ja riiteli: »Ainoat lehmät siitä vielä sakoista menevät.» Jussi imeksi nykeröänsä vakavana. Sukeutui riita. Jussi Punnittu jo ihan karjaisemalla ärjäsi: »Itsehän sinä sille siinä rallatit...» »Räkä, käkä, käkä!» rähähti Maija siihen ilkeästi, matkivasti. Oli jo kylvetty. Eri aikoina he olivat nyt kylpeneetkin, vaikka aina ennen yhdessä. Punnittu imeksi nysäänsä kumarassa. Koira siinä keskilattialla nukkui käppyrässä ihan sikeässä unessa. Kiukkuinen Maija potkasi sitä ja äsähti: »Ja etkö sinäkin siinä muualla kestä!» Koira älähti, käveli ovensuuhun, pysähtyi siinä ja asettui unisena istua kököttämään. Ensin vain haukotteli kertasen, pitkään, ihan kuin haikeasti ulahtaen. Kärpänen kiusotteli, sen kuonon ympäri lennellen ja joskus kuonosta nipistäenkin. Kuin unissaan tavoitti koira lopulta haukata sen suuhunsa. Ei onnistunut. Leuvat vain siinä unessa loksahtivat vastatusten tyhjinä. Keveästi kuin kiepahtava neitonen pyrähti kärpänen Jussi Punnitun otsalle ja puri sitä ja pisti ja imi verta, mutta uhallakaan, vaimon uhalla, ei nyt Jussi ollut sitä huomaavinaankaan. Tupakoi vain synkkänä, hievahtamatta. Ei kiusallakaan rypistänyt otsanahkaansakaan vaikka kärpänen pisti ilkeästi kuin neulalla. Hiljaista, painostavaa. Lopuksi riisuutui Maija ja jotain ynseästi muristen laskeutui sänkyyn. Jussi imeksi nysäänsä synkeänä vielä hyvät tovit, kopisteli sen lopulta tyhjäksi ja meni hänkin makuullensa. Mutta ei hän nyt Maijan viereen. Yksinäisenä kyykähti hän penkille, vetäisten vain takkipahasensa päänaluseksi. Ensi kertaa nukkuivat nämä aviopuolisot nyt näin yksinäisinä, kumpikin eri vuoteellansa. Mutta yhä istua kykötti koira ovensuussa kuin siihen nukahtanut. Laiskotti. Ei viitsinyt paremmalle makuulle paneutua. Vasta puoliyön tienoossa voitti se laiskuutensa, haukotteli pitkään ja huomattuaan sängyssä nyt olevan kylliksi tilaa hypähti sinne ja nukahti Maijan selän taa kuin korvaukseksi Punnitusta. YHDEKSÄS SANAKOLINA Tänään oli hullujenhuoneella taas johtokunnan kokous. Se oli ylimääräinen, satunnaisen asian aiheuttama. Oli päätettävä uuden hoidokkaan ottamisesta. Vallesmanni sitä vastusti. Laitoksen menot kun yhä vain nousivat, niin sen vuoksi hän jo kehoitti johtokuntaa olemaan yleensäkin varovainen uusia potilaita ottaessaan. »Ainoastaan vaaralliset raivohullut pitäisi ottaa», selitti hän hikisenä, nenäliinaan pyyhkiytyen ja lihavuuttansa ähkien. »Ne rauhalliset hullut eivät oikeastaan olekaan muuta kuin toista lajia viisaita», puheli hän lopuksi. Asiasta oli puheenjohtaja viime viikolla pyytänyt jo täältä juurikään pois muuttaneelta lääkäriltäkin lausuntoa, mutta se oli sattunut olemaan sekä ryyppytuulella, että pahalla päällä ja oli siis vain, lurjus, ilkeyksissään, siinä muuttokiireessä ärähtänyt että: »Viisaustieteentohtorin alaan ne semmoiset sairaudet kuin hulluudet ja muut pää- ja viisausviat kuuluvat, eikä ruumiinlääkärien ja hammastohtorien.» Ja niinpä pohdittiin asiaa. Varmuuden vuoksi kutsuttiin tarjokas tutkittavaksi. Mies tuotiin. Se pureksi ovipielessä hattuansa. »No oletko sinä hullu?» kysyi puheenjohtaja mieheltä. »En... Enhän minä mikä hullu ole», ilmoitti mies alttiisti. »Vai et!» koki silloin sukulainen sekavana parantaa asiaa, ja saadakseen hullun myöntämään puheli sille: »Etkö muista silloin saunassakin... Kun meni pääsi niin sekaisin, jotta löit lauteilla löylyä ja menit saunankarsinaan kylpemään?» Johtokunta punnitsi. Vallesmanni, joka taas säästäväisyyshyveellä ajoi valtiopäivämiesasiaansa, pani vastaan, arveli: »Jos tätä menoa jatketaan, niin kohta ovat kaikki pitäjän asukkaat täällä, hyvissä oloissa, elätettävinä, niin ettei enää omasta kunnasta jäisi lopulta viisasta sen vertaa, että edes johtokuntaan...» Todellakin! Haluttiin kuulla mitä uusi johtaja, Sakari Kolistaja, miehestä arvelee. Kysäistiin. »Ei siinä mitään järkivikaa ole ... jos hänenkin viisautensa punnitaan sillä oikealla puntarilla, jonka Herra on meille antanut», ilmoitteli Sakari ja omaa liika-viisauttansa tarkoittaen lisäsi: »On niitä maailmassa pahempiakin vikoja.» Sakarin lausunto tulikin ratkaisevaksi. Johtokunta ei suostunut ottamaan sairasta hoidettavaksi, vaan neuvoi koettamaan tulla toimeen kotoisilla avuilla. * * * * * Kokouksen loputtua istuttiin ja tarinoitiin nyt tavallisista asioista. Tämän viisauden-kirjan varsinainen päähenkilö, kunnia, ylpeys ja ainoa ansio, eheä persoonallisuus, ja tavoistansa ja viisaudestansa kuuluisa vallesmannin koira, Pudde makasi ovensuussa mahallaan, etukäpälät ja kuono ojoina lattialla. Tarkasti piti se siinä silmällä varsinkin isäntänsä liikkeitä ja puuhia. Tämä Pudde oli koirasuvun oikea kukka, sen kaikista kunniakkain ja viisain edustaja. Aluksi siinä tietysti puhuttiin hulluista, mutta kohta koki vallesmanni johtaa puhetta valtiopäivämiesasiaa koskeviin kysymyksiin. Hän tarjosi Sakarille sikarin ja samalla kysäisi: »No! Kuinka johtaja nyt viihtyy tässä uudessa toimessaan?» Sakari siitä ihastui vallesmanniin, sekä sikarin, että kysymyksen takia: »Ka, siinpä sitä... Miten vain itse herra vallesmanni?» tapaili hän kiitollisena. Vallesmanni kääntyi ottamaan pöydältä veistä, leikatakseen sikarin pään ja samalla kuin rohkaisuksi selitteli Sakarille: »Kun niitä vain osaa puhutella, hulluja ja...» Välillä hän jo koetti imaista sikaria. Näkyi tuo vetävän savun. Hän jatkoi: »Puhutella ... puhutella kun vain osaa hulluja, niin kyllä niiden kanssa toimeen tulee... Ne eivät ole silloin tavallista viisasta kummempia... Se riippuu puhuttelijoista onko mies hullu vai viisas.» Nopein askelin kävellä köpitteli ja väännätteli hän syläistä töpäyttääksensä sikarista irtautuneen lehden uunin eteen. Lihavan miehen kepeiden kesähousujen väljät takapuolukset lökkäsivät ja vaappasivat silloin kävelyn tahdissa niin mukavasti, että Sakarissa se näky herätti mielenkiintoa. * * * * * Ja nyt jo johduttiin pää-asiaan. Valtiopäivämies-asiastansa huolehtien, näet, puheen mielisairaaloista jatkuessa, vallesmanni jo selitti: »Pitäisi vain saada valtiopäiville kyvykkäitä miehiä, jotka saisivat aikaan sen, että valtio avustaisi hullujenhoitoa niin, ettei se jäisi yksistään kunnan verotuksen rasitukseksi.» Se oli oikea naula. Kukapa ei toivoisi kunnanverojen pienenevän, varsinkin näin, kun se käy päinsä edullisella tavalla: lisäämällä ruununveroja. Oikea mies olisi vallesmanni valtiopäiville. Hänen ehdokkuuttansa sitä olikin jo ennenkin miehissä puollettu. »Meillä on aikomus esittää tämä meidän vallesmanni valtiopäivämiesehdokkaaksi», selitti johtokunnan puheenjohtaja asiaa jo Sakarille. Vallesmanni keinahteli sangen asianmukaisella tavalla. »Vai mitä meidän uusi johtaja siitä asiasta arvelee?... Tästä vallesmannin ehdokkuudesta?» kysäistiin jo Sakarin ajatusta. Ja Sakari oli valmis. Kiitollisena, alttiina hän vallesmannin parasta tarkottaen todisti varmuudella: »No jos kerta tahtoo valtiopäiville miehen, joka ei ole liialla viisaudella pilattu, niin sen sopivampaa kuin tää vallesmanni on, ei voi etsimälläkään löytää.» Syntyi sangen pulmallinen äänettömyys. Vallesmannin silmät seisoivat päässä suurina, aivan kuin älyttömän silmät. Isku tuntui sattuneen ihan ruununvouti-ja senaattori-unelmien sydämeen. Mutta tyytyväisenä hymyili Sakari ja vieläkin vallesmannia mairitellakseen todisti hän: »Minä olen suorakielinen mies ja näkövoimiltani semmoinen, että tunnen miehen pimeässäkin. Ja vääriä todisteita en sano vaikka näkisin kenen päässä ei ainoastaan raiskan, vaan myös sen ison malan.» Huoneessa tuskin kuului huokaustakaan. Vallesmannin Pudde tapaili käpälällä kärpästä, joka pyrki nipistämään kuonosta. Kärpänen ehti pyrähtää pakoon. Pudde jätti käpälänsä siihen kuonon päälle ja piti nyt visusti silmällä kärpäsen puuhia ja eleitä ja vallesmanni souteli keinutuolissa nyt ihan toisella tavalla kuin äsken. Mutta vain joskusti hän, kuin salavihkaa vilkaista muljautti Sakariin niin vihaisesti, että silmänvalkuaiset välähtelivät. * * * * * Kiusallista! Sillä jos häntä olisi soimattu kansan kiskojaksi ja ryöstäjäksi, maailman kelvottomimmaksi vallesmanniksi, niin ei hän siitä olisi niin suuria välittänyt, mutta tämä haukkuu häntä tuhmaksi, hulluksi, eli, toisin sanoen: väittää ettei hänelle ole annettu liikaa viisautta. Lähimmäisensä arimpiin, ihanimpiin kansallisen uskon juuriin sitä mies Suomessa sillä väitteellä iskunsa iskee. Sillä kukapa aina Pöndisestä lähtien, ei pitäisi tässä maassa verisimpänä solvauksena sitä että sanotaan, että hänelle ei -- kuten Sakari Kolistajalle -- ole annettu liikaa viisautta. Sakarin usko se sittenkin osottautui nytkin olevansa uskojen ihanin ja kansallinen usko. Masentavaa! Vallesmanni parka! Ja kun vielä sanoi ja solvasi kaikkien kuullen ja aikana, joka vaalien takia oli hänen elämänsä tärkein! Sappi oli haleta! Ja hän kun vielä oli erikoisesti kokenut johtaja-asiassa ajaa Sakarin asiaa! Hänen lihavasta niskastansa valui hiki virtanaan. Hän tuskastui lopen, viskasi vihansa koiraansa ja ärjäisi sille ihan hirmuisesti. »Pudde pahuus! Hiiteen siitä ruoja!» Pudde, kuten aina viisas, piti edullisena tunnustaa ruununmiehen ja yleensä vahvemman oikeudet, nousi ja kaappasi oven auki, luikki ulos, tullasi keittiön eteisessä laitoksen paistit, nuuhkasi nuuhkaistavat paikat ja alkoi hieroa kavalaa tuttavuutta laitoksen koiran kanssa. Hikisenä, ihan ähkien puheli vallesmanni siinä pulassa, kuin Puddeansa soimaten, toisille: »Se on sen entisen ruununvoudin nartun pentuja ja emänsä kaikki pahat tavat on perinyt.» Yhä tuskallisempaa! Puheenjohtaja siinä pulassa ja pinteessä erehtyi jo yrittämään sovittelua, puhellen Sakarille: »Ei suinkaan johtaja nyt sitä tarkoittanut niin ihan puustaimelleen sanoa?» Mutta se vain pilasi asiaa, sillä vallesmannin hyväksi nyt Sakari vakavana, ihan kuin loukkautuneena puheli: »Minä olen jo Herran avulla synnintuntoon päässyt ihminen, enkä siis valetta puhu, enkä ystävästä, enemmän kuin vihamiehestäkään väärin todista.» Aivan kävi olo raskaaksi. Jumalan miehen vakavuudella jatkoi Sakari vallesmannin hyväksi yhäkin: »Vaikka Luojan kaikkivaltiaan eteen pitäisi astua ja sormet kirjan päälle panna, niin omantunnon mukaan todistaisin, että tämän vallesmannin päähän ei ole liikaa leiviskää pantu.» Istuttiin kuin piinapenkillä. Erästä siinä pulassa jo ihan kuin yskitti. Mutta vallesmanni oli jo hiestä kuin likomärkä. Pulassa siinä kävellä väännätteli hän akkunasta katsomaan ja ärjyi siitä Puddelle sinne ulos: »Kärrin luo meni Pudde!... Sinä saatanan elävä!» Mutta äänettöminä alkoivat johtokunnan jäsenet poistua tästä piinan huoneesta. Vallesmanni aivan odotti sitä. Kostaa hän tahtoi nyt Sakarille, muljautteli vihaisesti ja varustautui. * * * * * Ja nyt he olivatkin kahden kesken. Vallesmanni kävi aivan omin käsin sulkemassa oven, vaikka kiinni se enneltäänkin oli. Sen tehtyään hän oitis kähisi kaikella vallesmannin virkamahdilla Sakarille vihasta: »Sinä saatanan lurjus!» Hän puhui hiljaa, kähisemällä, etteivät vain seinän takana kuulisi. Sakari oudostui ja yritti jotain sanoa, mutta vallesmanni tiuskasi: »Suu kiinni!» Ja ihan kuin olisi aikonut lyödä Sakaria, kähisi hän: »Kuinka sinä uskallat solvata ja sanoa, että minä en olisi normaali![1]» [1] Täysjärkinen. Se normaali-sana sotki nyt Sakarin ajatukset. Ei hän sitä ymmärtänyt. »Normaali ja», kähisi vallesmanni, puhuen siitä, miten hän oli äänellään ja puoltamisellaan auttanut Sakarin johtajan virkaan, ja soimasi: »Että ilkeätkin!» Sakari ei saanut suunvuoroa, eikä hän siinä pökerryksissään olisi kyennytkään liikoja selittämään. Vallesmanni käväsi varmuuden vuoksi vielä uudelleen sulkemassa oven ja uhitteli: »Mutta minä tahdon asiassa revanshe'in.[1] Oikeudellisen ja moraalisen revanshin minä tahdon.» [1] Koston. Silmäterät välähtelivät vihasta. Hän uhkaili aikovansa ruveta johtokunnassa rettelöimään, hakemaan jos mitä Sakaria vastaan, eikä helpottavansa ennenkuin oli saanut Sakarin viralta. Kuumeisena ja kuohuvana työntyi hän ulos, haukkui kartanolla koiransa pahanpäiväiseksi ja niin ajoi nyt kiihtyneenä kotimatkalle. * * * * * Sakari Kolistajasta oli nyt tämän vallesmannin asian johdosta yhdellä iskulla tullut koko tämän pitäjän suosituin mies. Rahvas ihastui, kuullessaan, että hän, vaikka onkin johtaja ja siis herra ja virkamies, on sittekin noussut herroja, vieläpä itseään ruununmiestä vastaan. Eivät ne muut virkamiehet sillä tavalla. Kaikki ne vain kokevat olla herrojen joukkoa ja niiden ystäviä. »Saatiinpas kerrankin oikea mies, täksi nyt hullujenhuoneen johtajaksi», puheli tyytyväisenä yksi ja toinen, ja toiset siihen arvelivat: »Kunpa kaikkiin muihinkin virkoihin saataisiin niin oikeat miehet. Toista se olisi silloin täänkin alamaisen kansan elämä...» Kansa alkoi aivan valveutua, herätä, ryhtyi jo Sakarin antaman esimerkin mukaan ja Sakarin turvin arvostelemaan virkamiehiänsä. Sakari Kolistaja oli siten kolistellut hereille koko kunnan kansan. Uusi aika oli nyt alkanut, sillä oikeuksiensa tuntoon herännyt kansa tuli myös myöhemmin pyrkimään käytännöllisiin tuloksiin. »Viisas mies», todistettiin Sakarista kylillä ja toiset järkeilivät: »Kukas tuo sitte viisas olisi, jos ei hullujenhuoneen johtaja, jonka täytyy kaikista hulluista vastata.» * * * * * Mutta sitä huonommiksi kehittyivät olot vallesmanni Kaksinaisen kodissa. Kun hän, näet, tältä kovanonnen matkaltansa palasi, kiroili ja sadatteli ja rouva peräsi sen vihan syytä, niin erehtyi vallesmanni siinä vihan kuumeessansa ilmaisemaan koko kauheuden. Uutta johtajaa, Sakaria, kiroillen hän rouvallensa ilmaisi: »Hän väitti kaikkien kuullen, että minä en muka ole normaali.» »Herra siunaa!» Rouvan pää meni ihan pyörälle. Aluksi hän ei kyennyt selvästi käsittämään asian koko kauheutta, mutta jo ennen iltaa selvisi se hänelle. Senaattori- ja ruununvouti-ihanteet, ihan pimenivät. Hätäytyneenä valitti hän silloin miehellensä: »Ja itse hullujenhuoneen johtaja kun vielä sanoo, niin uskoohan sen nyt koko pitäjän väki!» Vasta nyt huomasi vallesmannikin asian koko kauheuden. Jos nyt vielä joku muu olisi hänestä moista todistanut, mutta itse ammattimies, hullujen asiantuntija, jommoisena kansa tietysti hourujen hoitajaa pitää! Tomuna tuntuivat häviävän valtiopäivämies-ja senaattoriunelmat ja häpeähän siinä on se suurin onnettomuus. Menepä ja esiinny virkamiehenäkin kansan edessä, kun se luulee häntä hulluksi! Ei. Kostaa hänen täytyi, maksoi mitä maksoi. * * * * * Omituista. Vallesmanninkin perheessä alkoi näet sama piinallisuus kuin siellä pappilassa ja Punnitun mökissäkin. Asia oli niin arka, ettei rouva, enempää kuin vallesmannikaan uskaltanut siihen enää suorastaan kajota. Mutta sen sijaan, ja ehkäpä juuri sen välttelyn ja arkailun johdosta; kehittyi elämään joku yhäkin piinallisempi lisä. Rouva tavallaan ikäänkuin häpeili miehensä vuoksi, tai ... ei sitä osannut edes selittääkään, sitä piinaa. Ja aivan samanlaista kiusaa kärsi vallesmanni itse. Ja muutenkin oli koko talon väen elämä kärttyisää. Hyvästi keski-ikäinen palvelijatar, Kaisa-Liisa oli kihloissa vielä hieman iäkkäämmän talonmies Kakkilaisen kanssa. Mutta Kakkilainen oli jo aikoinaan alkanut Pöndisen saarnoista hieman herätä. Ja kun hän yö; aikamatkoillansa sitte oli luullut huomanneensa, että Karoliina ehkä on nuoruudessaan kerran erehtynyt, oli hän alkanut sille kylmetä. Oli Karoliinalla kyllä sulhaseksi tarjolla toinenkin, kotieläinten leikkaaja-ukko Tirinen, ja sillä kyllä oli oma mökki-pahanen, mutta kun ei ollut muuta varallisuutta kuin nimeksi, niin ei hän olisi halunnut ukkoon suostua. Hän oli tullut ärtyisäksi, toraili joskus jo rouvallekin, jos uskalsi, mutta eniten toki viskasi vihansa Puddeen. Ja niin oli talossa kaikki altista äreälle mielialalle. Ja nyt oli rouva vielä kaiken lisäksi saanut kirjeen itseltään arkkipiispan rouvalta ja täti Rosaliinalta. Ne onnittelivat jo valtiopäivämies-asian johdosta ja lupasivat piakkoin tulla ihan suullisesti ilonsa ilmaisemaan. Ja nyt tämä häpeä! Otappa nyt ja elä ja ole! Hän ompeli hermostuneena, aivanpa kuumeisena. Vaiettiin. Lopulta vallesmanni hermostuneena, kiusaantuneena, jotain sanoakseen umpimähkään tapaili: »Onkohan siellä, tuolla sillan alla hiiriä... Vai mikä se rapisee!» Sanomalehden rapinasta tai rouvan neulan rapinasta, se asia lie päähän osunut. Tovin ompeli rouva vielä ääneti, kuumeisena. Pudde oli siinä lattialla kelletellessään avannut takakäpälänsä rumasti auki ja nuuski ja pureksi niiden välistä jotain, kirppuja kai hävittäen. Ja viimein ei rouva enää jaksanut kiusaansa ja hermostuneisuuttaan hillitä vaan huusi keittiöön sinne: »Kaisa-Liisa... Kaisa-Liisa hoi!» Palvelijatar saapui ja rouva alkoi sille aivan riidellä: »Kuinka Kaisa-Liisakin ja kaikki piiat ovat niin huolimattomat!... Sillan alla rapisevat hiiret, mutta niitä ei vaan hävitetä.» Kaisa-Liisa ymmälle ja jo äkeänä tapaili: »Hiiret!... Mitkä hiiret...» »No hiiret ... hiiret ... hiiret», tankkasi rouva kiihtyneenä: »tavalliset nelijalkaiset hiiret... Eikö Kaisa-Liisa nyt sen vertaa ymmärrä», torasi hän, Kaisa-Liisa loukkaantui. »Senköhän hiiriä tuolla on... Tyhjän sillan alla!» pani hän jo äkeästi vastaan. Rouva ärtyi ja tenäsi: »Mutta kun vallesmanni itse on kerran sen sanonut jo... Kaisa-Liisan ei pidä ollenkaan tekeytyä liika viisaaksi. Kyllä se vallesmanni asiat aina paremmin ymmärtää!» Itsensä vallesmannin täytyi sekaantua asiaan. Ihan kuin tuskaisena, asiasta eroon päästäkseen, käski hän Kaisa-Liisaa: »Mene, Kaisa-Liisa, Juppurisen puotiin ja osta hiirenloukkuja vaikka joku tusina ... vaikka parikin tusinaa ... ja asettaa niitä sillan alle, joka paikkaan.» Vaiettiin hyvin kauvan. Vallesmanni jo ujoili vaimoansakin. Oli äärimmäisen kiusallista. Taas pureksi Pudde niitä rumasti hajoitettuja reisiänsä. Vallesmanni sai siitä toki aiheen purkautua sille ja niinpä huusikin hän aivan vihan vallassa: »Pudde sinä skoijari... Niin siivottomastiko sinä siinä kuovit!...» Pudde nousi, hyppäsi ovea vastaan, avasi siten oven ja poistui keittiöön. Siellä yritti se pöydän luona jatkaa samaa rumaa, siveydentunnetta loukkaavaa kaivelemistansa, mutta muutoinkin kiukustunut Kaisa-Liisa ei sitä rivoutta nyt sietänyt, vaan sylkäsi inhosta, potkasi ja ärähti: »Siinäkö kuovit!» Mutta Pudde ärähti vihaisesti ja tapasi puraista. Ei hän toki ole piikojen alainen. Ikenet ja hampaat hyvin uhkaavina ärisi se pitkään ja katsoi Kaisa-Liisaa uhmaavasti, nousi sitte, käveli aivan keskelle lattiata ja ihan uhalla ryhtyi siinä jatkamaan säädytöntä menoansa. Uhallakin. Eikä Kaisa-Liisa uskaltanutkaan enää häiritä, ei liioin nyt välillä joutanutkaan Pudden kuopimisien säädyllisyydestä huolehtimaan. Hän kuorasi helmoja hieman ylemmä, laski sukanvarren alas ja siinä, äskeisestä vielä vihaisena, ynseästi mutisi itsekseen: »Syöpäläinen vai senkö pahuus hänessä syönee, kun niin kupisuttaa!» Kakkilainen, se sulhanen, siihen tuli. Ollen sen olettamansa Kaisa-Liisan erehdyksen takia epäluulon myrkyttämä, asettui hän Puddea puolustamaan, tupakoi synkkänä ja jurasi: »Siitä sen näkee!... Kun joku on kerran horjahtanut, niin sitä ei voi enää koirankaan menojen suhteen sanoa, apostolien sanoilla, että puhtaalle ovat kaikki puhtaat!» Kaisa-Liisa rähähti siveytensä puolesta jo hyvin pahasti, mutta yhä synkemmin jatkoi epäluuloinen sulhanen: »Häh?... Vai?... Sillä kun on kerran kiellettyä syönyt, niin siitä ovat avautuneet silmät, niin että tietää, mikä on hyvä ja mikä paha, ja ei tuo kummalta kuulosta, jos silloin koiran kuopimisellakin punastumisen tarvitsee fiikunalehdekseen...» »Paholainen», jaksoi toki Kaisa-Liisa hillitä itsensä ihan rehellisesti kiroamasta. Mutta rakkaus tuntui murtuvan. Kaisa-Liisa jo uhitteli, että kyllä hän miehen saa: ukko Tirisenkin, jolla on oma mökki ja mies vielä mestari, eläinten leikkaaja. Ja niin alkoi nyt Sakari Kolistajan vaikutuksesta, Pudden välityksellä, kehittyä Tirisen, Kaisa-Liisan ja Kakkilaisen elämästä jännittävä juoninen rakkausromaani. Mutta kun Kaisa-Liisa illemmalla pyysi Juppurisen kaupassa saada kaksi tusinaa hiirenloukkuja, ja kun Juppurinen ihmeissään kysyi, mitä hän niin paljolla tekee, niin selitti hän vallesmannin vain käskevän ja tiuskasi vihaisena: »Hulluksi tuo lie tullut koko mies.» Ja samoihin aikoihin levisikin sitte jo vallesmannin kotikyläänkin tieto siitä, että hullujenhuoneen uusi johtaja oli ihan kivenkovaan väittänyt vallesmannia hulluksi. Outo sanoma kiihdytti mielet herkiksi. Pienikin asia suureni isoksi. Muisteltiin jo, että eräs vallesmannin sukulainenkin on juoppohullu. Ja niinpä sovitettiin jo tämäkin viaton hiirenloukkujen yletön ostaminen samaan yhteyteen. Ei sitä koskaan ollut kukaan ostanut kuin yhden loukun, hyvä jos kaksi, eikä vallesmannin talossa ollut edes hiiriäkään. Asia suureni, tieto levisi. Nyt jo ihmeteltiin Sakarista: »Mutta onkinpas hylyllä tarkka silmä, kun huomasi tään vallesmanninkin asian niin varmasti, vaikka muut eivät silloin vielä huomanneet mitään erikoista!» »Ilmankos hän olisikaan hullujenhoitaja, jos ei niiden asioissa olisi tarkka silmä», oikaisivat toiset ja maine Sakari Kolistajan viisaudesta levisi rinnan sen odottamattoman tiedon kanssa, että vallesmannin järki on sekoittunut. Mutta onneksi keksi hän, vallesmanni, jo yhden keinon, millä kostaa Sakarille: Yksi lautamiehen virka oli avoinna ja hän päätti Sakarin uhalla ehdoittaa tuomarille siihen toimeen Sakarin vihamiestä, Jussi Punnittua. Punnittuhan kyllä, kuten jo sanottu, kulki »tuhman Jussin» nimellä, mutta hän oli kuullut, että tänne määrätty uusi tuomari, josta asian ratkaisu riippui, ei liioin pitänytkään suurta väliä lautamiesten viisaudella, kunhan niitä vain oli laillinen luku. Ja niin päätti hän nyt lähteä oitis tuomarin saavuttua puhumaan sille Jussi Punnitun puolesta. Vaikutusvaltaiseksi mieheksi kohottuaan voisi Punnittu, Sakarin vihamies kun oli, olla hänelle vuorostaan apuna Sakaria kukistaessa. KYMMENES SANAKOLINA Olikin se Sakari Kolistajan oikea vaimo, Anna-Liisa, jo saanut sen holhousasian alulle. Talon isännyys oli siirtyvä hänelle. Jonkun päivän kuluttua oli siltavouti luvannut vierasmiesten kanssa tulla toimittamaan asiaa varten tarpeellisen pesänkirjoituksen. Ja omituista asiassa oli, että pappilan herrasväellä ei vieläkään ollut pienintäkään tietoa siitä, että Sakari oli liika viisas, että hän oli kadonnut ja että häntä etsitään. Se johtui siitäkin, että sekä ruustinna, että pastori olivat tämän suuren surun takia eristäytyneet kaikista ihmisistä, sulkeutuneet itseensä. Siinä oli pohjalla ujostelukin ja häpeily. Kukapa sitä ilkeää näyttäytyä siellä, missä pidetään tuhmana, ehkäpä hulluna. Mutta koki pastori toki hiljaa ajaa asiaansa, sillä vaaliaikahan oli täpärällä. Hiljaisella, oppineella puheella koki hän saada kirkkoväärti Takasta käsittämään, että hän on täysin normaali ja henkisesti täysin kykenevä tehtäväänsä. Jonkun asian varjolla oli hän nytkin kutsunut samaisen kirkkoväärtin ja puheli nyt sille, ikäänkuin muka noin vain sattumalta: »On muutoin ilahduttavaa», sanoi hän, »on ilahduttavaa, että täällä turmeltumattoman kansan keskuudessa on uskonto säilynyt olemukseltaan niin puhtaana, yksinomaan raamattuun pohjistuvana ja...» Hän tekeytyi sopivaksi ja jatkoi: »Nykyajan tiede, nimittäin, pyrkii tuomaan uskontoon vieraita lisiä, koettaen selittää uskonnon yksinpä sisäistäkin olemusta uskonnolle aivan vieraiden tieteiden, kuten historian, luonnonfilosofian, orientologian, assyrialogian ja monen muun semmoisen tieteen kautta, joista kuitenkin, kun on kerran uskonnosta puhe, voidaan korkeintaan sanoa: _Non erat his locus._»[1] [1] Sen paikka ei ole tässä. Kirkkoväärti kuunteli yhtä hartaasti kuin ruustinnakin. Pastorin oppineisuus painoi hänet aivan nöyräksi. Kertasen mukavasti taas keinahdeltuansa jatkoi pastori: »Niinkuin nyt minäkin aikoinani. Etsin uskonnon selitystä maallisistakin tieteistä, kuten filosofiasta ja monista muista, mutta...» Aivan hän käsisyrjällä apuna viittoen varmisti: »Mutta mitä syvemmälle minä syvennyin filosofiaankin ja muihin maallisiin tieteisiin, sitä elävämmin tulin minä vakuutetuksi siitä, että: _Non erät his locus._ Ei näet koskaan, ei koskaan voi maallinen tiede valaista uskonnon ydinasiaa, ei edes sen negatiiviseen suuntaan.» Kirkkoväärti yskähteli nöyränä näppeihinsä. »No niin!» käänsi pastori äkkiä ja ilmoitti: »Ja silloin minä aloin vain yhä syvemmin ja syvemmin syventyä yksinomaan raamattuun. Suoritin perinpohjaiset opinnot raamatun alkukielissä hepreassa ja kreikassa ja...» »Soo... Vai taitaa pastori raamattua ihan niiden omilla pyhillä kielillä», ihastui kirkkoväärti. Ruustinnalta pääsi silloin syvä helpoituksen huokaus ja siinä jo ihan ilon ja toivon vallassa riensi hän pastorin puolesta selittämään: »Pastori lukeekin pyhiä kieliä niin että helisee.» »Jaa no... Mitäpä niistä ... maallisista viisauksista», tekeytyi pastori vaatimattomaksi ja jatkoi: »Niidenkin, raamatun pyhien alkukielien taidosta, ei nimittäin ole juuri mitään hyötyä, jos niitä opetellaan ainoastaan pintapuolisesti, ainoastaan virkatutkinnon takia, kuten yleensä tehdään. Minäkin tulin niiden kielten suuren ja oikean arvon tuntemaan vasta sitte, kun olin niihin syventynyt perinpohjin.» »Ja se onkin raamatussa ihan toinen tuoksu, kun sitä luetaan niiden omalla kielellä», tarttui taas asiaan rouva ihan rohkeasti, sillä hän ei voinut enää kiihtymystään hillitä. Nöyränä, aivan kuin neuvottomana kohenteli kirkkoväärti takkinsa kaulusta. Ei siinä tämmöisessä oppineessa seurassa tiennyt mitä muutakaan tekisi. Huokaillen jatkoi ruustinna: »Rovasti-vainaja taas... Hän niin monta kertaa surullisena puhui siitä, ettei osaa pyhiä kieliä eikä siis voi antaa seurakunnalle niin paljon kuin pitäisi.» Huoneessa oli niin omituinen pappilan tunnelma. »Jaa no!» puolusti pastori tietysti rovasti-vainajaa, kuten uskovaisen tulee, puhellen: »Muuhan se sittekin on se pää-asia seurakunnan hoidossa, ei kielet ja maallinen viisaus yleensä... Sillä kuten sanoin niin: _linguæ cessabunt et sapientia abolebitur_,[1] sillä: _solum per fidem intelligimus_[2]. Uskon, ja ainoastaan uskon avulla voidaan kaikki tehdä, sillä esimerkiksi: _per fidem mænia Jericho conciderunt_[3]. No niin!» [1] Kielet lakkaavat, häviävät ja viisaus katoaa. [2] Me ymmärrämme ainoastaan uskon avulla. [3] Uskolla, uskon avulla kukistettiin Jerikonkin muurit. Ja tavallaan kuin takaisin asiaan tarttuneella äänensävyllä, hän jatkoi: »Niin että mitä tieteisiin tulee, niin sanotaan kyllä yhdeltä puolen: _Nam et ipsa scientia potestas est_,[1] jokahan kyllä todistaisi, että kaikki tiede on voimaa ja tarpeellista, mutta toiselta puolen ei meidän liioin sovi unohtaa erästä toista lausetta, joka kuuluu että: _Nec scire fas est omnia_.»[2] [1] Tarkoittaa: Tiede on voimaa. [2] että: ei ole oikein tietää liika paljon. Syntyi äänettömyys. Tyytyväisenä, kuten voittaja, keinahteli pastori. Kirkkoväärti puhui nöyränä: »On se kallis lahja, se että Herra on jollekin antanut hyvän lukupään.» Hän yskähteli näppeihinsä. Mutta hänen lähdettyänsä, vallitsi pappilassa suloinen rauha ja toivo. Pöndinen suuteli morsiantansa ja aikoi sille sanoa jotain jumalista, mutta silloin naukasi kissa ihan ylettömän haikeasti. Se oli nukkunut sohvatyynyllä, oli juuri herännyt, köyristeli, venytteli ja ryhtyi sitte pesemään silmiänsä, jos parempiansakin. * * * * * Mutta palaamme Sakariin. Monet Pöndisen uskovaiset olivat jo poikenneet hänen puheillensa, vaikka ei hän vielä ollut julkisesti saarnannut. Yksityisesti hän oli niille lohdutusta kyllä jonkun sanan puhunut. Maine hänen viisaudestansa oli vallesmannin asian johdosta levinnyt uskovaistenkin keskuuteen entistä suurempana. Jotkut jo hänelle huomauttivat, että hän taitaa olla ainakin yhtä hyvä saarnamies kuin itse Pöndinenkin. Mutta nöyränä, Pöndiselle uskollisena, torjui Sakari sen kunnian. Hengenmiehen varmuudella todisti hän: »Ei. Pöndinen on suurempi minua.» Kunnia hänelle! ja Pietiläisellekin hän Pöndisen uskon suuruudesta todisti: »Pöndisen usko on niinkuin iso rautaharkko... Syvimmänkin syvyyden pohjaan se vajoaa ja mitattavat asiat selviksi perää.» Ja tämä hänen totisen kristityn nöyryytensä ja uskollisuutensa mestariansa kohtaan, miellytti uskovaisia. Monet uskoivatkin siis Sakariin jo ennen sen ensimäistä saarnaa. Elo oli valmis. Hänen tarvitsi vain mennä sitä korjaamaan. * * * * * Nyt hän touhusi jo johtajatoimissansa. Tänään oli sumuinen, tyyni ja hyvin harmaa päivä. Kaikki näytti laiskistuneen. Hullujenhuoneen vastapäisellä mäellä ryhjöttävän Kojosen talon viirisalko vetäytyi korkeuteen niin laiskana kuin mikäkin joku suolimato. Hoitolan palvelusväki hääri hoitolan pellolla. Heiniä panivat kuivaus-seipäisiin ja Sakari Kolistaja johti nyt työtä. Ja silloin ajoi siihen hullujenhuoneen ja Kojosen talorähjän välisessä notkossa jonottavalle tielle hirsikuorma. Malisen poika-rehvana sitä näkyi ajavan. Oli pannut kuormaksi kaksi jumalattoman pitkää hirttä ja hevoskaakki oli yhtä avuttoman ja köyhän näköinen kuin poika itsekin ja sen vanhat kärryrähjät. Ainoastaan ne kaksi jumalattoman pitkää hirttä olivat koko matkueessa katsomisen arvoiset. Ja Sakari kiintyi siihen näkyyn. Kärryn pyörät upposivat syvälle syrjätien pehmeään poroon ja jos kaakki kuin koetti nyhtää, niin ei vain kuorma näyttänyt kulkevan vetämälläkään. Hirret vain olla jonottivat siinä yhtä laiskoina ja pitkinä kuin se viirinsalko siellä Kojosen talorähjän yllä. Sakarilta pääsi jo altis nauru. Ja silloin huusi hän koko työväen siihen luoksensa koolle ja käski: »Heitetään pois työnteko ja katsotaan tuota tuon poika-rehvanan pitkän-kiskomista.» Käsittämätöntä! Väki oudostui, mutta totteli toki ja ryhtyi katsomaan. Taas nauroi Sakari näylle ja selitti: »Se sen pitkän-kiskominen on niin pitkä, jotta sillä ei ole loppua, eikä hirrellä ole takapäätä ollenkaan.» Vaimot vilkuivat Sakariin. Poika siinä kuorman vierellä koki nykiä kaakkia ja lyödä räpsytellä sitä ohjasperillä. Kaakki nyhti ja nyhti, jos kiskoikin, mutta ei vain edennyt mataminen. »Poika!... Poika! Kisko-pitkää! Kisko-pitkää!» hoikki Sakari ja nauroi katketakseen. Ja lopulta suuttui poika koko peliin, varsinkin katsojiin ja Sakarin huuteluihin. Hän viskasi rukkasensa tielle äkeissään ja huusi Sakarille vihaisena: »Mikä sinä luulet olevasi! Niinkö luulet, ettei niitä muita viisaita olekaan kuin sinä koko kunnassa!» Ja katkerana, ihan kuin itku kurkussa, lähti hän tallustelemaan pois koko paikalta, jättäen kuorman ja kaiken oman onnensa nojaan. Koni alkoi torkkua. Hirsi näytti pötköttavän entistäkin pitempänä, laiskana makkarana, ja nyt jos koskaan riitti Sakarille ja sen väelle pitkän-kiskomista ja uskollisesti sitä kiskottiinkin siinä iltaan asti. Mutta iltasella eräs eukoista arveli toiselle: »Mitenkähän, tuota... Että onkohan se ihan oikealla hollilla, se tää uuden johtajan äly, kun se kiireenä työpäivänä panee katsomaan sitä pitkän-kiskomista?» Joku mieskin taisi samaa asiaa mieteksiä. Mutta päivätyöläinen, Hippiläisen Antti, joka yleensäkin mieluummin »kiskoi-pitkää», kuin teki varsinaista työtä, alkoi heti: »Ei hän silloin olisi johtajana... Jos nimittäin ei olisi viisauden puolesta oikealla hollilla.» Ja niin painuikin se asia. Epäselväksi se tosin vaimoväelle jäi, mutta vähänkös on elämässä muutakin selittämätöntä. Mutta Hippiläisen Antti oli mielistynyt Sakariin. Hän koki toimia, että asia ei joutuisi johtokunnan ja muiden tietoon, niin ettei hän menettäisi tätä johtajaa, joka työn asemesta teetätti hänen luillensa niin mieleistä pitkän-kiskomista. * * * * * Oikeastaan oli Sakari alkanut ikävöidä Eulaliinaansa. Oli sille jo kirjoittanutkin, ilmoittanut että hän tuleekin jo nyt heti, vie katsomaan kontua ja ehkä jo vihityttääkin, jos vain kuulutus asiasta ehtii selvitä. Ja nyt puuhaili hän varsinaisessa hoitajatoimessansa, tarkasti potilaitansa. Hän oli erityisemmin mieltynyt niistä yhteen: siihen, joka uskoi itsellänsä olevan seitsemän päätä. Uteliaana oli Sakari kysellyt mieheltä, missä ne kuusi päätä ovat. »Piilossa», oli mies vastannut. Sakari oli kokenut aivan salavihkaa vaania, että näkisi ne päät, kun mies ne piilosta ottaa ja niin oli heistä tullut hyvät ystävykset. »Oletko sinä hullu?» kyseli nyt Sakari mieheltä kopissa. »En. Oletkos sinä?» »En», kielsi Sakari ja ilmoitti: »Minä olen liika viisas.» Mies nauroi alttiisti, niin että hammasrivit valkeina paistoivat ja kysyi: »Mikä se liika viisas on?» Ja Sakari selitti ihan kuin murheellisena: »Se on semmoinen, jonka päähän piru on lyönyt liiat löylyt.» »Elä valehtele.» Mutta Sakari koki saada miestä uskomaan, selitti ja ilmoitti: »Ei maailmassa olekaan muita kuin liika viisaita, vaikka sitä ei kukaan itsestään tunnusta, ennenkuin tiukka paikka tulee.» Taas nauroi mies, nauroi ihan katketakseen. Sakari jatkoi, kysyi: »Ja tiedätkö miten liika viisaille käy?» Ei mies tiennyt. Täytyi selittää: »Niille käy niinkuin kävisi härälle, jos häntä taluttaisi härkää... Se vetäisi vain takaperin siksi kunnes putoaisi pirun hornaan.» Mies oli Sakariin vallan ihastunut. Kädet housurepaleiden taskussa alkoi hän nyt kiivaasti, miltei juosten kävellä kopissaan edestakaisin, sanella nopeasti, saarnata pajattaen: Puu poltti tulta. Vesi joi miestä. Pyssy ampui miehelle. Vesi ui kalassa. Pippelis, hippelis, tuuran, taaran... Puh! Ja rutosti tökkäsi hän sitä »Puh'»iansa puhahtaessaan Sakaria vatsaan, niin että Sakari säikähti ja hytkähti. Mies irvisti ja näytti kieltään. Sakari siitä näystä riemastui, nauroi onnellisena ja kehui: »Mutta osaanpa minäkin kieltäni näyttää.» Ja poistuttuansa hän avasikin äkkiä kopin pienen oviluukun, näytti siitä miehelle kieltään ja kehui: »Katso... Minullapa on suussa seitsemän kieltä.» Ja siitä päivin alkoikin hän uskoa, että hän on seitsemän kielen mies. Hän mainitsi siitä muillekin ja muut, varsinkin uskovaiset, ihan ihmettelivät sitä viisautta, sillä he käsittivät Sakarin sillä seitsemän kielen miehellä tarkoittavan sitä, että hän osaa puhua seitsemää eri kieltä. YHDESTOISTA SANAKOLINA Sakarin uskonsuunnallakin oli täällä jo valmista maaperää. Kertasen näet oli pastori Pöndinen käynyt täällä sen heräämisensä jälkeen saarnaamassa maallisen viisauden kauheutta. Eräässä syrjäkylässä oli silloin tapahtunut jo pieni heräys ja ne heränneet siellä jo ihan ikävöiden odottivat Sakarin tuloa. Siitä kun olikin heille jo monesti puhuttu. Mutta Sakaria ei kuulunut. Siksipä olivat he nyt jo lähettäneet yhden heränneimmän, isäntä Pykäläisen, häntä noutamaan. Erikoisesti he odottivat Sakarin tuloa sen vuoksi, että halusivat kuulla hänen neuvoaan valtiopäiväehdokasta koskevassa asiassa. Vallesmannia he kyllä olivat ajatelleet, kun ei sanoma sen hulluudesta ollut vielä heille ehtinyt, mutta olihan hyvä toki tiedustaa paimenenkin ajatusta. Ja niinpä ajoi nyt Sakari, isäntä Pykäläisen kyyditsemänä, kylää kohti. Varsinkin Haivenisen jumalinen leski Tiina, odotti Sakaria. Hän ei vielä tiennyt Sakarin ja Eulaliinan kihlauksesta, ja kun hänkin luuli Sakaria leskeksi, niin koki hän kiirehtiä. Ahkerina, kuten kottaraiset, he ahertelivat noissa kaikissa puuhissansa, niin työssä kuin muissakin, nämä viattomat ihmislintuset täällä. Ja siinä ajaa körötellessä alkoi Pykäläinen nyt puhella seurakunnan elämästä ja oloista, ja etenkin siitä valtiopäivämiesehdokasasiasta. »Herran avulla on täällä tässäkin kunnassa edistytty jo...» Hän koki pitää silmällä ruunan ilkeitä aikeita, sillä se aikoi vississä, säädyttömässä tarkoituksessa, nostaa häntäänsä, eikä hän ilennyt sitä sallia näin arvokkaan kyytivieraan nähden, sillä miten tuo liekin Sakari tuntunut hänestä ihan profeetalta. Hän jatkoi: »Edistytty on ja...» Taas se ruuna! Salavihkaa esti hän sen toki, kovistamalla sitä ohjaksista. Ruuna sen oivalsi ja alkoi puolestaan siinä menon ohessa pitää varaansa, voidakseen yhtäkkiä, varkain... Pykäläinen jatkoi vakavana: »Ennen täälläkin kyllä oli paljon pimeyttä ja...» Visusti piti hän silmällä ruunaa ja varoi samalla, ettei sitäkään vaarinpitoa Sakari huomaisi. Ruuna puolestaan unohti koko meno-asian ja hautoi uhallakin sitä omaa, kavalaa aikomustaan. Mutta pääsi Pykäläinen toki siihen ehdokas-asiaan. Vasta tällä matkalla oli hän kuullut, että Sakari oli ilmoittanut vallesmannin olevan hullun. Ruunan kujeita yhä silmälläpitäen, tiedusti hän nyt sitä asiaa, ja Sakari todisti vallesmannin puolesta: »Kyllä se totta on. Ennen löytää kalasta kirpun, kuin vallesmannin päästä viisauden vikaa.» Uskovainen Pykäläinen oli tulla vallesmannin sairauden takia ihan kuin jo murheelliseksi ja puheli: »Olisi hyvä, jos Herra armossaan osottaisi meille viisaamman miehen. Siellä valtiopäivillä kun kuitenkin täytyy maallisista asioista päättää.» »No Jussi Punnittu», riemastui siihen Sakari. Pykälä