The Project Gutenberg eBook of Anghel-eno, by Panait Istrati

Tänä alkuhuhtikuun iltana vietettiin Baldovinestin pienessä kylässä, noin viiden kilometrin päässä Brailasta, Kristuksen ylösnousemisen ensimmäistä muistopäivää. Jokaisella pihatolla sytyteltiin ruokokokkoja, kaikkialta kajahteli iloisia laukauksia, joilla oikeauskoinen rahvas kunnioitti hänen muistoaan, joka oli ihmisistä parhain.

Perheen nuorimman, Dimi-enon luo olivat kaupungista saapuneet pääsiäisen viettoon Zitza-äiti, vanhin neljästä sisaruksesta, ja hänen kahdeksantoistavuotias poikansa Adrien. Hän oli jäänyt leskeksi muutamia vuosia lapsensa syntymän jälkeen eikä ollut mennyt uusiin naimisiin, ja elätti nyt itsensä kättensä töillä.

Dimin luona ei ollut liiaksi tilaa. Vaikka olikin vielä nuori, oli hänellä jo ympärillään lukuisa perhe, mutta tuo kelpo sisar tyytyi pieneen kolkkaan huoneesta, kun taas Adrien, jolle kaikki vaihtelu oli mieleen, kävi muitta mutkitta nukkumaan enon kanssa ullakon heinille, missä kuunteli ilomielin hänen kaskujaan ja kertoili vuorostaan enolleen kaupungin asioita.

»Sinä nukut ullakolla ja vaimosi nukkuu lasten kanssa… Mitä elämää sellainen on?»

»On pakko, poikani, muuten, hm, kuinka sanoisin? Lapsia tulee liian tiheään…»

Heti kun oli syöty tavanmukainen päivällinen, jona oli borchia, paistettua lammasta, cozonac'ia ja »punaisia munia», lähti Dimi pihamaalle, sytyttääkseen palamaan kokon ja ampuakseen asiaankuuluvat laukaukset. Koko lapsiliuta juoksi hänen perässään, ja sitten tulivat aikuiset.

Taivas oli tähtikirkas. Dimi kuunteli Galatziin päin kulkevan junan kohinaa ja sanoi:

Ja nyt hän sytytti ruo'ot. Heti hulmahtivat taivaalle liekit savun seasta, ja lapset päästivät korviasärkevän kirkunan ja hyppelivät tulen ympärillä kuin pienet punaiset paholaiset. Sitten hän ampui metsästyspyssyllään kaksi laukausta ilmaan, sanoen kunkin laukauksen jälkeen oikeauskoisen kristityn vakaumuksella:

Tällöin Adrienin äiti tarttui poikaansa käsipuolesta, vei hänet syrjään ja sanoi käskevällä ja hätäisellä äänellä:

»Juokse Stefan-serkun, papin, luo ja pyydä minun puolestani, että hän tulisi heti tänne. Ja jatka sitten matkaasi Anghel-enon asunnolle, ja tuo hänetkin tänne».

Adrien vavahti kuin äiti olisi käskenyt hänen tarttua paljain käsin käärmeeseen, ja sanoi:

»Mutta, äiti, sinähän tiedät, että Anghel-eno on vihoissaan eikä tahdo enää nähdä ketään!»

»Juuri siksi on hänen tultava. Sano hänelle, että minä, hänen vanhin sisarensa, kutsun häntä. Ja juokse nyt pian!»

Adrien vihelsi luokseen koiransa Sulttaanin, ja katosi pimeään, kenenkään huomaamatta hänen lähtöään.

Armoton kohtalo oli iskenyt häneen kovat kouransa ja tehnyt intomielisestä ja jumalaapelkäävästä miehestä juron ja jumalattoman. Bojaarin maata viljelevän talonpojan lapsia kun olivat, jäi näiden neljän sisaruksen ainoaksi omaisuudeksi lapsuuskodin seinähirret, hedelmäpuut ja viinitarha. Maa ei kuulunut heille. He hajaantuivat kodistaan, lukuunottamatta nuorinta, joka jäi leskiäidin tueksi. Ensiksi lähtivät sisaret, lyöttäytyen parin hyvinvoivan kreikkalaisen pariin, jotka välittivät vähät laillisesta avioliitosta. Anghel-poikanen lähti yhdeksänvuotiaana lähikaupunkiin Brailaan, missä joutui erään viinikauppiaan palvelukseen. Lapsuudesta saakka hänelle oli ollut perin vastenmielistä muokata vieraan maata.

Hän palveli kymmenen vuotta samaa isäntää, joka oli oikeamielinen mies ja palkitsi runsain käsin hänen palveluksensa. Kotikyläänsä palattuaan hän rakastui mielettömästi seudun kauneimpaan ja köyhimpään tyttöön ja meni tuota pikaa naimisiin hänen kanssaan. Likinäköisyyden vuoksi hänet hylättiin sotapalveluksesta, jolloin hän osti hiukan maata ja perusti kapakan kylän laitaan Galatziin vievän valtamaantien varrelle.

Liike menestyi hyvin. Vuonna 1877 Turkkia vastaan käydyn sodan suotuisat seuraukset olivat hänelle suureksi hyödyksi. Hänen onnistui kymmenenä vuotena koota omaisuus, millä hän saattoi ostaa toisen maa-alueen viidensadan metrin päässä hänen kaupastaan. Hän istutti sinne parhaimmat hedelmäpuut, ennenpitkää kuuluisan viinitarhan, ja rakennutti kauniin talon navettoineen ja rotulehmineen, kanalan, lammasnavetan ja sikalan.

Mutta hänen kotielämänsä oli vähemmän onnellista, vieläpä kurjaakin. Kului toiset kymmenen vuotta, ja taas oli kohtalo varannut hänelle onnettomuuden. Hänen vaimonsa oli typerä, salakavala, kykenemätön hoitamaan tällaista taloutta ja inhoittavan epäsiisti. Hän makasi tuntimäärin varjossa, avoin suu täynnä kärpäsiä, ja lapsi taaperteli likaisena hänen vierellään. Karja oli nääntyä janoon. Pihaan ja taloon ei pistäytynyt kukaan, jolla ei ollut aikeena varastaa. Adrien muisti, kuinka hänen enonsa oli eräänä kesäpäivänä lyönyt rikki kaikki talon ikkunat, jotka olivat niin kärpästen tahraamat, ettei päivänvalo päässyt sisään. Vaimo vaan ei tästä metelistä herännyt. Kulkiessaan hänen ohitseen ja nähdessään hänen makaavan siinä kuorsaten, mies sylkäisi häntä kasvoihin ja lähti. Vaimo nukkui yhä. Arvellen ankaruuden ehkä tepsivän, mies pieksi häntä usein. Tämä tylsistytti häntä vain yhä enemmän. Silloin mies möi karjan ja lähti talosta. Hän kävi siellä enää vain kerran kuukaudessa.

Säästääkseen lapsia, joita tämä nainen synnytti, näkemästä tällaista äitiä, hän riisti heidät häneltä, niin pian kuin he täyttivät viisi vuotta, ja sijoitti heidät hoidettavaksi erään sukulaisen luo Galatziin, missä kävi viisi kuusi kertaa vuodessa tervehtimässä heitä, seuraten tarkoin heidän kasvatustaan. Lopulta hän katkaisi viimeisenkin, ruumiillisen siteen, joka vielä yhdisti heitä. Talo, jonka olisi pitänyt olla seudun kukoistavin, oli vain ihmisnavetta.

Pettyneenä rakkaudessaan hän ensin otti rakastajattaria, ei sisäisestä taipumuksesta, vaan suoranaisesta kostonhalusta, tahtoen siten elvyttää, ravistaa hereille vaimoaan. Vaimo kuuli kerrottavan tästä, joutuipa silminnäkijäksikin, mutta ei ollut tietävinäänkään. Uni oli hänelle kalliimpi. Hän ei enää edes viitsinyt pestä kasvojaan, ja nukahti kesken syöntinsäkin.

Mutta ihmisille, jotka katselivat vihamielisinä ja kateellisina väsymättömän uurastajan menestymistä, ei riittänyt vain se, että hänen kotielämänsä oli surullinen, hänen onnettomuutensa puolisona ei ollut heille kylliksi. Eräänä yönä, kun ei ollut pelkoa ilmijoutumisesta, sytyttivät ihmiskädet kauniin talon tuleen. Takamyymälästä Anghel-eno katseli, kuinka hänen peltikattoinen kotinsa peittyi liekkeihin. Hän oli kuuro ihmisten huudoille, jotka kutsuivat häntä avuksi omaisuutensa pelastamiseen. Hän sanoi itsekseen:

Hän ei palanut, vaan jatkoi nukkumistaan sen turvissa, minkä naapurit pelastivat häviöstä, aina siihen päivään saakka, jolloin Jumala, joka oli pannut hänet maan päälle näyttääkseen miehille, mitä varjopuolia saattaa olla kauniissakin naisessa, löi hänet ankaralla keuhkokuumeella ja kutsui hänet luokseen peloitukseksi kiirastulessa katuville.

Hänen sisarenpoikansa Adrien, joka viidentoista vuoden ikään päästyään usein tuli pitämään hänelle intomielisiä luennoita »maailmoiden synnystä» tai »maan muodostumisesta», ja jota tuo kelpo mies rajattomasti rakasti, sai usein olla hänen surunsa todistajana.

Kuinka usein hän olikaan nähnyt hänen ottavan nenäliinansa ja kuivaavan kyyneleitään heidän kuljeskellessaan lumoavina kuutamoiltoina onnettomuuspaikalla. Rakennuksen luhistuneet puuosat mätänivät lätäköissä, joita sadevesi oli muodostanut huoneisiin. Huonekalujen jäännöksiä näkyi palaneiden hirsien joukossa. Vain osa seinistä oli jälellä. Iso navetta, joka oli säästynyt tuholta, näytti kaivaten huutelevan karjaa, jonka eloonjäämistä monet kadehtivat. Villit maapähkinäpensaat, kinsteri ja nokkoset rehoittivat miehenkorkuisina ennen niin kauniissa pihassa.

»Näetkö, Adrien», sanoi onneton mies tuskan tukahduttamalla äänellä, »näetkö tämän hautausmaan? Se on puolittain ihmisten, puolittain kohtalon työtä. Jos olisin perinyt tämän talon isältäni, ymmärtäisin ihmisten kateuden ja heidän hävittämishalunsa, vaikkakaan he eivät pistä tuleen suurten herrojen palatseja. Mutta minä rakensin tämän talon otsani hiellä, uurastaen kaksikymmentä vuotta. Se ei ollut mitään ylellisyyttä, vaan tarpeen vaatimaa, sellaista, mitä jokainen tarvitsee voidakseen elää vaimoineen ihmisenä eikä tyhmänä elukkana. Eikä kukaan voi syyttää minun koskaan olleen saita, vaan sai nälkäinen aina tyydyttää nälkänsä luonani, ja suurina juhlina muistin turvatonta leskeä lapsineen ja vein heille pääsiäisenä munia, leivoksia ja lampaan neljänneksen, samoinkuin silavaa ja kinkun jouluna. En antanut almua, vaan täytin velvollisuuteni. Olin saanut kaiken Jumalalta. Minä puolestani annoin yltäkylläisyydestäni enkä siitä ylpeillyt. Minulla ei ollut siihen oikeutta, sillä olen nähnyt monta minua anteliaampaa: ne, jotka jakoivat leipänsä ensimäisen nälkäisen kanssa, jonka kohtasivat tiellään…

»Eikä minua myöskään voi syyttää siitä, että olisin rikastuakseni nylkenyt ostajiani. Noudatin isäntäni oikeamielistä esimerkkiä. Jos liikevoittoni oli suuri, johtui se siitä, että noudin viinini ja viinani niiden kotiseudulta, aikoina, jolloin se juoksi jokena. Mutta kuorma-ajuri, joka talvella avasi oveni, parta kuurasta kimallellen, oli minulle kuin veli. Puristin hänen kohmettunutta kättään ja tein hänelle tilaa uunin viereen. Rakennutin hänen hevosiaan varten vajan, jonka vertaista ei ollut kahdenkymmenen peninkulman laajuudella; enkä koskaan suostunut ottamaan maksua heinätukosta, jonka heitin niiden eteen. Tarjoamani viini ja viina oli laadultaan parasta, ja vannon näköni kautta, etten koskaan lisännyt niihin pisaraakaan vettä, kuten tehdään kaikkialla. Ja kun näin, että mitta oli täysi ja mies tahtoi himon houkuttelemana ylittää sen, kaadoin hänelle lasin maksutta ja kehoitin häntä jatkamaan matkaansa. Täytyipä minun usein neuvoa hänelle tie. Näin olin tavallaan hänen palvelijansa, sillä olin valveilla hänen tähtensä aamunkoitosta puoliyöhön saakka. Ja jos joku kolkutti ovelleni sulkemisajan jälkeen, unohdin, että saattaisin kohdata pahantekijän, nousin vuoteesta ja menin avaamaan.

»Mutta hyvä esimerkki ei paljoa hyödytä, ja jos maailmassa on vain kiittämättömyyttä, tarvitsee paha palvelukseensa ainoastaan yhden ilkiön käden sataa hyveellistä vastaan, saadakseen aikaan hävitystä. Tämä käsi vaani minua salaa, valmiina iskemään. Se ei voinut antaa minulle anteeksi menestymistäni. Se ei sietänyt sitä, että käteni ei ollut hänen syyhyisen kätensä kaltainen, joka kelpasi vain kerjäämään tai lyömään. Ja se löi minua. Se kävi helposti: vaimoni nukkui.

»Voi, Adrien! Tässä ilkeä ihmiskäsi kohtasi hävittämistarkoituksessa kohtalon omalla tavallaan ilkeän käden, ja toisiinsa yhtyen he tekivät tuhon täydelliseksi!… Oliko väärin rakastaa kylän kauneinta tyttöä? Rakastuuko milloinkaan rumimpaan? En tiedä. Sen vain tiedän nyt, että rakkaus sokaisi minut, niin etten osannut katsoa, oliko hänen sänkynsä alusta lakaistu, olivatko hänen korvantaustansa puhtaat ja jalkansa pestyt. Adrien, kun tämä jumalainen liekki kerran polttaa rintaasi, niinkuin se poltti minun rintaani, muista sanani, ja ennenkuin antaudut ruumiinesi ja sieluinesi tämän ihmisruton valtaan, tee, mitä minä en tehnyt: katso kaunokaisesi sängyn alustaa, katso hänen korvantauksiaan ja jalkojaan, joissa on kiiltokengät. Ja jos sanani unohtuvat, muista hautausmaata, jonka näet tässä, anna katseesi syöpyä näihin raunioihin, katso rikkaruohoa, joka rehoittaa kuin inhimillistä laiminlyöntiä kiroten, tätä karjaansa kaipaavaa navettaa, näitä seinien jätteitä, jotka huutavat taivaalle epätoivoaan, näitä ruostuneita ja vääntyneitä laattoja, jotka ennen välkkyivät kuin peili auringonpaisteessa, peittäessään kattoa, joka kohosi uljaana matalien hökkelien yli, kuin julistaen ihmisen oikeutta elää hyvinvoinnissa ja siisteydessä, eikä kuin myyrä, joka pelkää valoa. Paina mieleesi tämä näky. Ja jos veresi tahtoo taivuttaa sinut kauniin tytön jalkoihin, vastusta, huuda avuksesi nämä rauniot, ja sano itsellesi:

»Anghel-eno turmeli elämänsä sillä, että rakasti sokeasti kylän kauneinta tyttöä eikä katsonut hänen sänkynsä alustaa, korvantauksiaan eikä hänen varpaitaan.

Vaimonsa kuoleman jälkeisinä vuosina Anghel-eno jätti talon oman onnensa nojaan. Hän päätti saattaa sen entiseen loistoonsa vasta sitten, kun hänen lapsensa kykenisivät hallitsemaan sitä. Vietyään sieltä pois kaiken, millä oli arvoa, ja kasattuaan sen kauppansa ympärille, hän alkoi viettää erakon elämää, mutta erakon, jolle tuli tavaksi kostutella kieltään kaupitsemillaan väkijuomilla.

Kauniina, kookkaana, jänteikkäänä miehenä, jolla oli kaunis parta ja kaunis kihara, harmahtava tukka, hän herätti kaikissa kunnioitusta. Hänen lyhytnäköisyytensä, joka pakoitti hänet tulemaan aivan lähelle puhuttelijaa voidakseen tuntea hänet, tehosti yhä tätä vaikutusta. Hän oli pohjaltaan hyvä, mutta ei sietänyt paljon vastaansanomista, kuten on laita kaikkien, jotka ovat päässeet eteenpäin omin voimin. Ja hän kymmenkertaistutti nämä voimat saavuttaakseen päämääränsä, — kuten hän itse sanoi »kohottaakseen raunioista palatsin», — sinä päivänä, jolloin hänellä olisi kunniaa lapsistaan. Niinpä häntä pidettiin rikkaana miehenä häviöstään huolimatta.

Mutta hänen todellinen rikkautensa, onnensa ja toivonsa oli hänen kolme lastaan, seitsentoistavuotias poika ja kaksi pikku tyttöä, joista toinen oli kahdeksan-, toinen kymmenvuotias. Pojan piti seuraavana vuonna valmistua ylioppilaaksi, ja Anghel-eno sanoi Adrienin äidille:

»Saammehan sitten nähdä. Heti koulusta päästyään hän palvelee yhden koevuoden armeijassa. Jos hänellä on taipumusta tälle alalle, olisi minulle mieluista, jos hänestä tulisi upseeri, jolla on vahva käsivarsi ja terävä äly puolustamaan maataan. Jollei, niin valitkoon itse mieleisensä alan».

Tyttäristään hän tahtoi vain »kelpo emäntiä», varustaen heille myötäjäisiä ja toivoen voivansa naittaa heidät kaupunkiin.

Eräänä talvisena pakkaspäivänä yksin mietiskellessään suunnitelmiaan ja tuulen lakaistessa autiota, laajaa tasankoa, astuu neljä tuntematonta miestä sisään ovesta. Tapansa mukaan hän kurottautuu eteenpäin paremmin nähdäkseen, mutta hänen sydämensä kutistuu kokoon, samoinkuin etana vaaraa vainutessaan vetää tuntosarvensa piiloon: tulijat eivät miellyttäneet häntä.

»Jos nuo ovat kunnon ihmisiä, en enää usko sydäntäni», ajatteli hän, tunnustellen taskussaan revolveria, jota ilman hän ei koskaan ollut.

»Hyvää päivää, Anghel!» toivottivat miehet, »sinun luonasipa on lämmintä!»

Mutta itsekseen hän lisäsi: »Olen satimessa! Tuollaisella äänellä puhuvat vain roistot».

»Anghel, olemme nälkäisiä, ja juodakin haluamme. Sanotaan viinisi voivan sulattaa vaikka jään».

»Hyvin mahdollista, ystäväni. Mutta onpa sellaistakin jäätä, jota se ei sulata».

»No, saattepa tietää: sitä sanotaan 'koiran sydämeksi', mutta se on pahasti sanottu, sillä se solvaisee noita eläin-parkoja, jotka ovat todellisia ystäviä», sanoi hän, osoittaen kahta isoa paimenkoiraa vierellään, jotka eivät hetkeksikään jättäneet häntä.

»Ehkä ei, mutta kun pitää kauppaa valtatien varrella, kuten minä, näkee kaikenlaista, ja nukkuukin vain toisella silmällä».

Tämä varuillaanolo antoi vieraiden tuta, kenen kanssa he olivat tekemisissä. Heille tarjottiin silavaa, leipää ja viiniä.

»Etköhän noutaisi meille kellarista raikasta viiniä?» kysyi eräs joukosta teeskennellyn hyväntahtoisesti.

Eno myhäili ja ajatteli: »Ah, te luulette pyydystävänne minut hiirenloukkuun!» Hän vastasi:

»Noudin sieltä hetki sitten viiden litran astian. Jos kielessänne on tuntoa, pitäisi sen maistua».

Tämä oli hiukan vastoin miesten suunnitelmia, mutta he olivat itsepintaisia roistoja. Hetkistä myöhemmin eräs heistä pistäytyi ulos, ja eno ymmärsi tämän olevan hyökkäysmerkin: mies lähti pitämään vartiota. Hän kalpeni ja valmistautui otteluun. Silmänräpäyksen ajan hän ajatteli laukaista aseensa ja huutaa: »kädet ylös!» Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että hän ehkä sittenkin saattoi erehtyä miesten aikeisiin nähden.

Hetkistä myöhemmin hän katui, ettei ollut sitä tehnyt. Miehet keskustelivat äänekkäästi muka jostakin kaupasta. He pyysivät tulitikkuja. Eno sanoi: »Kas tässä!»

Sydän ja jalka terästettynä hän astui heitä kohti, pidellen oikealla kädellä asetta taskussaan ja ojentaen vasemmalla laatikkoa. Vahvin noista kolmesta ojensi hitaasti kätensä ottamaan sitä, jatkaen samalla huolettomasti puhettaan, mutta juuri kun hänen sormensa olivat koskettamaisillaan laatikkoon, hän sieppasikin kuin rautapihdein kiinni ranteeseen, ja joskin hän siinä tuokiossa kaatui maahan laukauksesta, joka lennähti hänen uhrinsa taskusta, eivät toiset antaneet Anghelille enää aikaa vetää esiin asettaan. He murskasivat hänen pääkallonsa revolverinperillä, ja mies-parka lyyhistyi maahan, sillävälin kuin koirat iskivät kiukkuisesta mutta turhaan, hampain kiinni roistojen pohkeisiin. Ne lyötiin kuoliaaksi. Kassa tyhjennettiin kiireesti ja ilki työntekijät katosivat, jättäen jälkeensä näköjään hengettömän toverinsa.

Anghel-eno sai kiittää hengestään laukausta, joka oli haavoittanut yhtä rikoksellista, sekä koiriaan, jotka hän oli menettänyt. Ne olivat pidelleet niin pahoin kahden muun roiston sääriä, että nämä pelkäsivät, etteivät he enää kykenisi pakenemaan.

Ohikulkevat matkustajat tapasivat tuntia myöhemmin verityön uhrin ja rosvon verissään, edellisen pää murskattuna, jälkimmäisen vatsa luodin lävistämänä, mutta molemmat vielä hengissä. Heidät kuljetettiin Brailaan, missä kumpikin pelastui elämälle.

Maattuaan viisikymmentä päivää sairaalassa eno pääsi sieltä heikontuneena, mutta hän oli menettänyt vain verta. Puolta vuotta myöhemmin hän oli menettävä jotakin, joka oli hänelle elämää kalliimpaa: hän menetti molemmat pikku tyttönsä, onnettomuustapauksessa Tonavalla, jolloin suuri joukko ihmisiä hukkui purjehdusmatkalla.

Nyt hän näki läheltä säälimättömän kohtalon mustan käden. Mutta kohtalo oli valinnut tämän miehen antaakseen hänen tuntea kaiken sen kauheuden, mikä sisältyy romanialaiseen sananparteen: hyvä Jumala ei koskaan sälytä ihmisen hartioille raskaampaa taakkaa, kuin minkä hän jaksaa kantaa! Ja kuinka paljon onnettomuutta jaksaakaan voimakas mies kantaa hartioillaan!

Palattuaan kirkosta, missä oli antanut toimittaa messun haudatta jääneiden tyttöstensä sieluille, hän sulkeutui kauppaansa, ja käveli monta tuntia edestakaisin, kädet taskuissa. Sitten hän avasi oven selkoselälleen, astui kynnykselle, sylkäisi kiukkuisesti ikäänkuin jotakin kasvoihin, ja sanoi:

»Tuossa saat, sinä kurja kohtalo! Sinä painat minut maahan, mutta minäpä nousen ylös ja sylkäisen sinua päin naamaa, kas näin!»

Hänellä oli vielä jälellä poikansa, ainoa liekki, joka valaisi hänen sumusta ja väkijuomista turtuneiden aivojensa yötä. Kohtalo puhalsi liekkiin ja sammutti sen.

Yksitoista kuukautta senjälkeen, kun hänen poikansa oli liittynyt ratsuväenrykmenttiin, ja vuorokausi siitä, kun Anghel oli saanut häneltä kirjeen, jossa hän ilmaisi haluavansa jäädäkin sinne, tämä ihmisistä onnettomin sulki kauppansa, sittenkin onnellisena, ja nousi ratsunsa selkään, lähteäkseen kaupunkiin hankkimaan työmiehiä, jotka nostaisivat talon raunioista. Hän oli tuskin ehtinyt kahdensadan metrin päähän kotoa, kun ratsastava lähetti pysähdytti hänet tiellä ja ojensi hänelle sähkösanoman. Hänen sydämensä ei sanonut hänelle mitään. Hän avasi rauhallisena paperin ja luki:

»Poikanne Aleksanteri Anghel putosi hevosen selästä ratsastusharjoituksessa, ja kuoli vietäessä…»

Paperi heltisi hänen käsistään; hän parkaisi, nousten seisoalleen jalustimissa, ja suistui maahan kuin poikkilyöty pylväs.

Olisi luullut, että onnettomuuden mitta nyt oli täysi. Niin ei ollut. Kuolema, joka olisi ollut hänelle vapahdus, ei tullut, eikä kukaan tiennyt, miksi tämä mies ei itse päättänyt päiviään.

Hän ei sitä tehnyt. Mutta hän kuoli hiljalleen, nauttimalla lakkaamatta kaikkein väkevintä viinaa. Hänestä tuli kapakkansa paras vieras.

Tämän hellän isän, kunnon kansalaisen, jumalaapelkäävän miehen vähittäinen rappeutuminen on kaameimpia murhenäytelmiä, mitä näiden rivien kirjoittaja on nähnyt. Tämä on vain näytelmän alkua. Loppu — tarina surusta, joka tappaa sydämen — saa paikkansa toisaalla.

Pojan kuoltua hän pyysi, että tämä haudattaisiin kotikyläänsä. Kaikki kyläläiset saattoivat vainajaa, ja kun kunnialaukaukset pamahtivat kirstua hautaan laskettaessa, lankesivat kaikki kyynelsilmin polvilleen. Kunniavartiona seisovat sotilaat ja upseerit itkivät. Yksi joukosta ei vain itkenyt: isä. Hän seisoi avopäin hattu kädessä haudan partaalla, ja katseli kirstua sen pohjalla. Tällöin nousi kansanjoukosta mies, heittäytyi hänen jalkoihinsa, ja huusi, hänen polviaan syleillen:

»Anghel! Anghel! rukoilen sinua, anna minulle anteeksi! Minä se sytytin tuleen talosi!… Tee minulle, kuten oikeus vaatii! Mutta anna minulle ensin anteeksi!»

Anghel käänsi päätään ja katsoi pitkään jaloissaan makaavaan mieheen, joka vääntelehti kuin tulisilla hiilillä, ja huusi lakkaamatta:

Hän sanoi: »Minä annan sinulle anteeksi», ja lähti. Kukaan ei rohjennut seurata häntä.

Kotiin tultuaan hän otti seinältä pyhimyskuvan, joka esitti Neitsyt Mariaa Jeesus-lapsi sylissään, sekä kuninkaan, kuningattaren ja kruununperillisen kuvat. Sitten hän kaivoi lapiolla pienen kuopan puutarhaan, pani ne siihen ja hautasi ne multaan.

Tämän jälkeen hän sulkeutui kauppaansa ja heittäytyi sieluineen ja ruumiineen väkijuomien valtaan. Hautauspäivän jälkeen ei kukaan kokonaiseen vuoteen tietänyt, asuiko talossa ketään, vai oliko se autio. Kyläläiset koettivat ohikulkiessaan kurkistaa sisään alaslaskettujen ikkunaverhojen lomitse, ja menivät sitten menojaan. Öisin Anghel kuljeskeli koiransa seuraamana talonsa raunioilla, ja palasi jälleen sisään. Päivisin hän tyhjensi humaltumatta lasin toisensa jälkeen ja katseli, leuka kämmenen varassa, ikkunaverhojen raosta palaneen talon törröttäviä seiniä.

Kun tämä synkkä suruvuosi oli päättynyt, avasi hän jälleen kapakan, toisin sanoen, hän tarjoili yhdelle, mutta ei toiselle, kenenkään tietämättä, mihin hän perusti kieltonsa ja suosionsa. Ohikulkijat kunnioittivat hänen tahtoaan, sillä hänen onnettomuutensa tunnettiin viiden peninkulman laajuudella. Hän ei enää hankkinut uutta tavaraa, sillä kellari oli täynnä viini- ja väkijuomatynnyreitä.

Adrien ja hänen äitinsä olivat ainoat ihmiset, joiden kanssa hän suostui puheisiin. Kauhu sydämessä Adrien tuli pari kertaa tervehtimään häntä sinä vuonna, jolloin hän jälleen avasi myymälänsä. Eno istui aina ikkunan ääressä lukkojen takana, pullo ja pieni lasi edessään, koira vierellään, ja katseli ulos. Rattaat vierivät ohi, kaksi miestä astui maahan ja kolkutti ovelle. Hän ei hievahtanutkaan paikaltaan, ja miehet menivät tiehensä. Jälleen pysähtyivät rattaat ovelle. Mies huusi rattailta nousematta:

Mennessään äitinsä käskystä noutamaan Anghel-enoa Adrien muisteli hänen kovaa kohtaloaan ja tuumi:

Tehtävä ei ollut helppo. Ei ollut kysymys vain vierailusta, vaan sovinnonteosta. Äidin kuoltua kahdeksan vuotta sitten olivat molemmat enot riitautuneet vähäpätöisen perintöasian vuoksi. Kiistettäessä oli Anghel-eno sanonut, vastoin vanhemman sisarensa tahtoa, joka vastusti jakoa: »Tahdon vaikkapa vain yhden frangin äidin perintöä, jolla ostan helminauhan ja ripustan sen pyhimyskaappiini, vain tietääkseni, että se on äidiltä». Kiihtyneenä Dimi-eno vastasi solvaisten. Silloin veli sivalsi häntä korvalle, ja nuorempi hairahtui iskemään vanhempaansa päähän kepillä. Tämä poistui lapsuudenkodistaan, sanoen:

»En palaa tänne etkä sinä tule minun luokseni, ennenkuin suutelet kaikkien nähden kenkäni anturaa!»

Siitä lähtien heidän välinsä olivat olleet rikki. Ennen onnettomuustapausta, joka oli kuolettava isku Anghel-enolle, oli nuorin veli itsepintaisesti pysynyt kuurona sisarensa rukouksille, tämän kehoitellessa häntä pyytämään anteeksi veljeltään. Tuon julman tapaturman jälkeen ei kukaan enää uskaltanut tällaisilla pikkuasioilla häiritä Anghelin rauhaa.

Nyt Adrienin äiti tahtoi kaikin mokomin sovittaa veljekset keskenään. Kun hän kutsui sitä, jota oli lyöty, sensijaan, että hänen luokseen olisi menty, luotti hän siihen, että suru oli lannistanut hänen ylpeytensä sekä siihen vaikutusvaltaan, mikä hänellä aina oli ollut veljiinsä, etenkin häneen, joka oli perheen rikkain, silloinkin kun hän vastusti epäitsekkäästi hänen perinnönjakovaatimustaan.

Kello oli kahdeksan illalla Adrienin saapuessa enon asunnolle. Kylänpuolisesta ikkunasta näkyi valoa. Adrienia puistatti ajatellessaan noiden alaslaskettujen uudinten takana asustavaa miestä. Hän lähestyi ikkunaa ja painoi kasvonsa sitä vasten. Ei mitään elonmerkkiä, palavaa lamppua lukuunottamatta. Sulttaani alkoi kärsimättömänä haukkua. Enon koira haukahti vastaan, mutta uutimet eivät liikahtaneet. Adrien tiesi, ettei kolkuttaminen hyödyttäisi mitään. Hän painoi nenänsä ruutua vasten ja sanoi arasti:

Hetken kuluttua kohotettiin verhoa, ja eno viittasi häntä tulemaan ovelle, jonka hän avasi, pidellen lamppua kädessään. Adrien astui Sulttaanin kanssa sisään.

Hänen katsellessaan huonosti valaistua huonetta kutistui hänen sydämensä kokoon. Mikä syvä alakuloisuus puhuukaan esineistä, jotka ihmeitätekevä ihmiskäsi on jättänyt hoidotta! Ei enää laseja hyllyillä, ei leipää ruokapöydällä, ei savustettua kinkkua, joka ennen riippui orresta raskaina könkäleinä, ei enää rinkeleitä katossa vartaisiin pujotettuina. Tomua, unohdusta, laiminlyöntiä, kuoleman rauhaa…

Keskellä tätä hautausmaata seisoi Anghel-eno viitta hartioillaan, yhä kookkaana, mutta kumarana, niin kumarana, — Anghel-eno, joka ennen oli ollut pystypäinen ja ryhdikäs kuin leijona, — ja katseli rauhallisena sisarenpoikaansa. Tämä tarttui molemmin käsin hänen vapaaseen käteensä ja suuteli sitä, kuten on tapana. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Sanaa sanomatta eno vei hänet huoneeseensa. Täällä vallitsi sama autius. Paljaista ja kellastuneista seinistä ei enää levinnyt tuoreen kalkin miellyttävä haju. Peistottu ja epäsiisti sänky, oikea ryysykasa, näytti sekin ikäänkuin tehneen vastarintaa tuolle onnettomuuksien raskauttamalle ruumiille, jonka painosta se joka yö oli luhistua kokoon. Tiiliuunin halkeamat ammottivat savun mustaamina. Katon kurkihirret olivat niinikään mustuneet. Kaluston täydensi kaksi puutuolia ja pöytä sekä kaksipiippuinen pyssy, joka riippui naulassa kantohihnastaan. Pöydällä viinapullo ja lasi, raamattu, muistiinpanovihko, josta riippui nauhaan kiinnitetty lyijykynä, veitsi ja aloitettu leipä. Adrien puhkesi itkuun.

Eno istuutui tuolille, veti hänet luokseen ja suuteli häntä, mikä tapahtui ensi kerran hänen poikansa kuoleman jälkeen. Miehekkäällä, mutta murtuneella äänellä, jossa ei enää ollut entistä kantavuutta, hän sanoi lempeästi:

»Eno… onko se mahdollista?… Sinulla on pääsiäisenä pöydälläsi vain kuiva kannikka… Ei… Koiratkin syövät tänään mesileipää…»

Adrien pyyhki kyyneleitään, ja kun hän jälleen katsahti enon kasvoihin, hymyilivät ne hyvyyttä, tuota sietämätöntä hyvyyttä, mikä säteilee surun tappaman olennon kasvoista. Hänen päänsä oli melkein paljas ja tukka lumivalkoinen. Hänen paitansa ja vaatteensa olivat likaiset, napittomat. Hän vastasi sisarenpojalle entistä sammuneemmalla äänellä:

»Jos tuo yksin on syynä itkuusi, niin rauhoitu toki ja kerro minulle, mitä käyntisi tarkoittaa».

Enon ääni oli yhtä välinpitämätön, kuin jos hän olisi sanonut: »Leipä on pöydällä» tai: »Ulkona on pimeä».

»No niin», alkoi Adrien epäröiden, »äiti lähetti minut pyytämään, että tulisit tänä iltana enon luo».

»Äitisi lähettää sinut», toisti miesparka, kohottaen päätään. »Adrien, sinun äitisi on pyhimys».

»Minäkö, mutta sinähän arvaat sen, eno. Toivon sitä kaikesta sydämestäni».

Kuinka kaameilta kuuluivatkaan sanat: »Toivon samaa kuin tekin», noiden huulten lausumina, joilla väreili kuoleman hymy! Mikä täydellinen tahdon puutos! Adrienia kauhistutti.

Pappi Stefan, jonka luona Adrien oli pistäytynyt ohi kulkiessaan, oli kahdeksankymmenvuotias vanhus eikä enää hoitanut virkaansa. Mutta hän palveli yhä seurakuntaansa, ollen kyläläisten kesken riidanratkaisijana ja neuvonantajana. Hänen näkönsä oli heikentynyt, mutta hän liikkui vielä kuin nuori mies. Hän asui aivan lähellä Dimi-enoa. Hän otti keppinsä ja lähti siinä tuokiossa kolkuttamaan viimemainitun ovelle.

Kun hänen apostoliset, norsunluunkeltaisen parran kehystämät kasvonsa näyttäytyivät ovella, nousivat kaikki seisomaan ja riensivät suutelemaan hänen kättään, jota hän viidenkymmenen vuoden ajan oli ojentanut syntisten suudeltavaksi.

»Lapseni, Kristus on noussut kuolleista», sanoi hän totutulla saarnaäänellä.

Adrienin äiti tarjosi papille paikkansa, johon tämä muitta mutkitta istuutui, kuin olisi se ollut aivan oikeutettua. Äiti jäi seisomaan, nojaten seinää vasten ja risti kätensä.

Läsnäolijat, joita tämä odottamaton vierailu hiukan hämmästytti, katselivat kysyvästi vanhinta sisarta, kuin selitystä pyytäen. Hän — laiha, ryhdikäs, kaitakasvoinen nainen — katseli huoneessaolijoita ystävällisin silmäyksin ja alkoi puhua:

»Olen kutsuttanut teidät tänne, isä Stefan, pyytääkseni teitä auttamaan minua sovittamaan tänä iltana keskenään veljeni Dimin ja Anghelin, joka toivoakseni on pian täällä. Kuten tiedätte, eivät he kahdeksaan vuoteen ole puristaneet toistensa kättä, vaan välttävät toisiaan ja pysyttelevät poissa kaikkein pyhimmistäkin juhlista, nauttimatta yhdessä pyhää leipää ja viiniä. Tällaista ei voi sietää. En tahdo esiintyä silmissänne tahrattomana. Olen tehnyt syntiä, ja raskain rikokseni on se, että olen antanut elämän isättömälle lapselle, elettyäni kymmenen vuotta yhdessä miehen kanssa ilman kirkon siunausta. Mutta kaikkein synkin synti on mielestäni viha, kaikki viha ihmisten kesken ja sitäkin enemmän veljesten kesken…

»Olen iloinen kuullessani sen», sanoi pappi, »mutta onhan sitä jo kestänytkin, Dimi».

»Niin, hän oli epäoikeudenmukainen», myönsi oikeuden palvelija, »mutta sinä solvaisit häntä, löit häntä ja vuodatit vanhemman veljesi verta. Olet unohtanut isiemme pyhän uskon, joka sanoo, että 'jos nuorempi veli lyö vanhempaansa, on hänen kannettava hänet selässään toiseen elämään'.»

»On totta, että Anghel oli epäoikeudenmukainen. Hän unohti, että Dimi jäi kotiin ja huolehti vuosikausia vanhasta äidistämme, sillävälin kuin me muut sisarukset jätimme hänet, kulkien kukin omaa tietään. Siksipä minä, vaikka olenkin köyhin meistä neljästä, vastustin jakoa. Tuo jako olisi saattanut nuorimman veljen vaimoineen ja lapsineen maantielle. Mutta Anghel, joka oli varakas, oli valmis auttamaan veljeään uuden kodin perustamisessa. Ja tässä alkaa Dimin syy. Hän oli ylpeä eikä tahtonut olla kiitollisuudenvelassa veljelleen. Luulen hänen jo silloin vihanneen veljeään. Niinpä tora ja tappelu jo uinui hänen sydämessään kuin tuli tuhkan alla, ja he kävivät käsiksi toisiinsa. Nyt on Anghel-parka sovittanut syntinsä, onnettomuudet ovat riistäneet hänestä kaiken, mikä meissä on inhimillistä, ja nyt häntä yhdistää elämään vain hänen ruumiinsa, joka vielä mataa maan päällä. Minulle olisi ollut mieluisempaa, jos hän olisi kuollut, sillä hänen nykyinen elämänsä on kuolemaa pahempi. Hän juo, mutta viina nieleekin hänet, sillä hän antautuu sille sieluineen päivineen. En ole käynyt hänen luonaan sitten joulun, eikä hän enää käy kenenkään luona. Kerran jo sanoinkin hänelle, että jollei hän vapaudu himostaan, olisi hänen parempi kuolla. Hän vastasi: 'Minä olenkin kuollut'. Mutta teidän avullanne toivon vieläkin voitavan pelastaa hänet. Ehkäpä isä Stefan voisi vaikuttaa häneen terveellisesti. Jos hän tulee tänä iltana, käymme useammin katsomassa häntä. Siksi pyydän Dimiä anomaan häneltä anteeksi mitä nöyrimmin…»

Juuri silloin ovi avautui kenenkään koputtamatta selkoselälleen, ja kynnyksellä seisoi Anghel-eno ja hänen takanaan Adrien. Hän koetti seistä suorana ja hymyillä. Hän oli kuin kerjäläisvanhus risaisissa vaatteissaan, hartioilla kulunut viitta, jalassa kuivuneen loan peittämät saappaat, kädessä lammasnahkalakki. Hän tervehti vanhanaikaiseen tapaan:

Näin yhtäkkiä ilmestyneenä järkytti hänen surullinen ulkoasunsa kaikkia. Dimi-eno ja hänen sisarensa purskahtivat itkuun. Edellinen heittäytyi onnettoman veljensä jalkoihin ja suuteli hänen kenkiään. Toinen kostutti kyynelillään hänen alkoholilta hajuavia käsiään.

Anghel-eno, jota kaikki tämä ei näyttänyt vähääkään liikuttavan, nosti veljensä seisomaan ja suuteli häntä, samoinkuin sisartaankin. Sitten hän meni suutelemaan kädelle pappia, puristi ikäistensä kättä, ja tarjosi kätensä nuorten suudeltavaksi.

Sitten hän istui hänelle osoitetulle paikalle pöydän päähän vastapäätä pappia. Nyt seurasi hiljaisuus, jota häiritsi vain yhä itkevän veljen ja sisaren nyyhkytykset.

Niinpian kuin hän oli istuutunut, häipyi hymy hänen kasvoiltaan ja katse kylmeni. Hän sanoi:

Tyynnyttiin, mutta kukaan ei uskaltanut puhua. Vanhan papin älykkäät silmät tarkastivat onnetonta serkkua, joka näytti melkein yhtä vanhalta kuin hänkin, ja hän sanoi lujalla, mutta hyvin ystävällisellä äänellä:

»Anghel, minä rohkenen huomauttaa sinulle, että astuit sisään pyhänä pääsiäispäivänä lausumatta jokaisen oikeauskoisen kristityn tervehdystä».

Nähtävästi ollenkaan tajuamatta näissä sanoissa piilevää moitetta eno kysyi, kuin jostakin kaukaisesta maasta tullut:

Anghel painoi alas päänsä, kosketti sormellaan pöydällä olevaa leivänmurua, kohotti sitten päätään ja vastasi:

»Anghel!… Sinä pilkkaat Jumalaa! Kristus ei ole 'kuollut', vaan Jumalan poika ja Jumala itse…!» huudahti kirkon mies yhä tyynellä, mutta hiukan värisevällä äänellä.

Ja näin sanottuaan hän veti päällystakkinsa taskusta puolen litran pullon ja toisesta pienen lasin, täytti sen muitta mutkitta kaikkien nähden, ja pisti pullon paikoilleen. Hän otti lasista pienen kulauksen, maisteli sitä hetkisen suussaan ennenkuin nielaisi sen, ja laski sitten lasin varovasti pöydälle kuin peläten sen kaatuvan.

Läsnäolijat hämmästyivät. Adrienin äiti peitti käsin silmänsä ja itki hiljaa. Kaikelle tunteettomana Anghel ei ymmärtänyt, minkä kauhean vaikutuksen tämä teki. Hän katseli rauhallisesti huoneessaolijoita, kuin olisi tämä ollut mitä luonnollisinta. Ja hänelle se tosiaankin oli luonnollista, sillä olihan hän kolmen vuoden ajan sata kertaa päivässä tehnyt samoin ollessaan yksin, kaukana moitteen ulottuvilta.

»Anghel-parka!» huudahti pappi. »Minä surkuttelen sinua. Sinä et ole lakannut olemasta vain kristitty, vaan olet lakannut olemasta edes ihminen!»

Anghel ei vastannut mitään, tarttuihan vain lasiinsa, vei sen huulilleen ja otti jälleen pienen siemauksen. Ikävystyneen näköisenä, äänessä tuskin huomattava vaikeroiva väre, hän sanoi sitten kuin itsekseen:

Silloin hänen sisarensa, joka istui hänen oikealla puolellaan, kuivasi kyyneleensä, tarttui hänen käteensä ja puhui kuin lapselle:

»Rakas veli, kutsuin sinua siksi, että tahdomme sinut keskuuteemme, että rakastamme sinua ja tahdomme, että sinunkin sydämesi rakastaisi… Etkö enää rakasta elämää? Eikö mikään enää ole sinulle rakasta?…»

»On yhdentekevää, rakastanko vai en… eihän se merkitse mitään. Mutta miksi huolehdit minusta, sisareni?»

»Kuinka, Anghel? Olen vanhin sisaresi, ja sinun onnettomuutesi on minun onnettomuuteni…»

»Se ei ole totta. Olet kärsinyt, ja kärsit yhä omasta onnettomuudestasi, vaan et minun».

»Ei ole veren siteitä: jos katkaisen poikki jalkani, vuotaa minun vereni, vaan ei sinun».

»Mitään sellaista ei ole. Olkoon vain tyhjää ilmaa, mitä nyt sanon, mutta jos sinä kadotat huomenna poikasi, tuottaa se minulle kärsimystä, mutta sinulle se on kuolema».

Sisar vaikeni, niin surullisen vakuuttava oli näiden sanojen johdonmukaisuus. Ja eno otti taaskin pienen kulauksen.

»Anghel, muistatko Jobia? Hänen koettelemuksensa veti vertoja sinun onnettomuudellesi, mutta hän pysyi järkähtämättömänä uskossaan. Muista, että Jumalan ajatukset ovat meiltä kuolevaisilta salatut. Ehkä Herramme on lähettänyt sinulle nämä koettelemukset johtaakseen sinut niiden kautta valittujen joukkoon».

Anghel suoristautui istuimellaan, ja hänen silmänsä loistivat. Hän näytti haluavan vastata, mutta ei löytänyt sanoja. Hän kutsui luokseen Adrienin, joka pysytteli huoneen nurkassa, ja istutti hänet vasemmalle puolelleen, molempien enojensa välille. Sitten hän sanoi hiukan voimakkaammalla äänellä:

»Stefan-serkku, teidän uskonnolliset tarinanne lienevät suureksi osaksi surkeaa valhetta. Aivoni eivät pysty vastaamaan sinulle hän sinutteli pappia, mutta tämä poikanen tässä, teidän veljenpoikanne, tietää enemmän kuin me…»

»Eno», keskeytti hänet Adrien, »en tahtoisi sekaantua teidän tämäniltaisiin väittelyihinne. En ole siinä iässä, ja minun vakaumukseni saattaisi loukata isä Stefania».

»Lapseni, sinä et loukkaa ketään. Olemme perheen piirissä. Ja sinun on minun vuokseni kerrottava, mitä olet oppinut kirjoista. Elän enää vain etsiäkseni totuutta. Mutta näinä kahtena vuotena, jolloin olen parhaani mukaan tutkinut raamattua, on kaikki käynyt vain sekavammaksi. Kuinka selität sen, Adrien, että tässä kirjassa on niin suuren viisauden ohella niin paljon taruja, kuten esimerkiksi tuo uskomaton tarina Jobista?»

»Se johtuu siitä, että raamatun henkilöt ovat historiallisen tutkimuksen ulkopuolella. Raamattu on uskon kirja, tarkoitettu uskovien käytettäväksi. Se vaatii sinua uskomaan, ei etsimään».

»Mutta sanohan, voitko uskoa Jumalaan, joka riistää isältä kaikki hänen lapsensa, vain koetellakseen häntä? Hänellä täytyy olla oikea rosvon sydän».

Kuullessaan nämä sanat pappi hypähti seisoalleen, kuin olisi häntä poltettu tulisella raudalla, ja sanoi:

»Minä lähden, sillä minun paikkani ei ole siellä, missä Jumalaa pilkataan!»

»Tässäkö kaikki tuki, mitä sinulla on tarjottavana minunlaiselleni Jobille?» kysyi Anghel-eno. »Kolme lasta on minulla ollut, ja kaikki kolme on minulta riistetty. Mikä on rikokseni, jotta Jumalasi minua näin rankaisee?»

»Sinä onneton! Armon Jumala oli valinnut sinut marttyyriensä joukkoon, joita odottaa iankaikkinen elämä!»

»Sinun armollinen Jumalasi olisi tehnyt paremmin, jos olisi antanut minun nauttia maallisesta elämästä, joka miellytti minua, sensijaan, että teki minusta juopon, jolla ei ole perhettä eikä Jumalaa».

»Anghel», sanoi hänen sisarensa, niin pian kuin serkku oli lähtenyt, »sinä et kohdellut kunnioittavasti isä Stefania, sinä unohdit, että hän on pappi».

»Päinvastoin, sisar, pidin hyvinkin mielessäni, että hän on pappi, sanoakseni hänelle, etten usko pappien puheisiin. On heidän syytään, ellen enää usko heidän Jumalaansa. Miksi he antavat meille kaikkivaltiaan arkkitehdin, joka sekaantuu alinomaa elämäämme? Tuossa tarinassa ei ole mitään totta. Mutta totuus on jossakin muualla. Missä? Sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että me elämme, kärsimme ja kuolemme typerästi, tietämättä miksi tai miten. Vielä tiedän, että suurin erehdyksemme on siinä, että ajamme liiaksi takaa onnea, elämän suhtautuessa välinpitämättömästi toiveisiimme. Jos olemme onnellisia, on se vain sattumaa, ja jos olemme onnettomia, on sekin vain sattumaa. Elämän merellä, joka on niin täynnä kareja, viskelevät tuulet venettämme, ja vähän hyödyttää meitä purjehdustaitomme. Ja on turhaa syyttää ketään tai kiinnittää toivoaan mihinkään. Jokainen on jo äitinsä kohdussa määrätty onneen tai onnettomuuteen. Onnellinen se, joka tuntee vähiten tai ei ollenkaan. Elämä antaa hänelle sen vähän, mitä hän pyytää. Ja onneton on se, joka tuntee ja tahtoo: hän ei koskaan saa kylliksi».

Adrien saatteli enonsa takaisin hänen hökkeliinsä. Ennenkuin he erosivat toisistaan, pysähtyi Anghel ovellaan ja sanoi Adrienille:

»Adrien! Minä kuolen pian, sillä alkoholi on polttanut sisukseni. Katsele minua tarkoin ja muista joka kerta, kun sinua haluttaisi sylkäistä juopunutta kasvoihin, että minusta, Anghel-enostasi, joka oli niin raitis ja rakasti raitista elämää, on tullut juomari, ja että kuolen juomarina, kenenkään olematta siihen syypää».

ANGHEL-ENON KUOLEMA

Brailasta Baldovinestin kylään vievällä kuoppaisella tiellä, jonka äskeiset kevätsateet olivat peräti liottaneet, hyppelehtivät Dimi-enon kaksivaljakon vetämät vankkurit vallan peloittavasti. Istuen laudalla enonsa vieressä Adrien valitteli vatsakipuja ja pyysi ajamaan käyden. Hevoset päristelivät virkeinä raikkaassa aamuilmassa, hyvillään siitä, ettei enää tarvinnut juosta, ja alkoivat astua käymäjalkaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kun rattaiden höllenneet rautaosat lakkasivat rämisemästä, Adrien suoristautui ja antoi katseensa mielihyvin kulkea alkukeväisen, tumman ja äänettömän lakeuden yli, jota talven pitkä uni vielä painosti.

Dimi-eno, vaikkakin kelpo maamies, suora ja rehti, oli harvapuheinen, ja hänellä oli tapana vilkaista salavihkaa ympärilleen. Hän oli utelias näkemään, miltä näyttäisi hänen sisarenpoikansa, jota hän oli kasvattanut seitsenvuotiaaksi saakka ja joka vastikään oli palannut kaksivuotiselta matkalta Egyptiin ja Vähään Aasiaan, ja tarkasteli nyt häntä salassa. Pian Adrien huomasi sen, ja se häiritsi hiukan hänen huviaan.

»Eno», hän sanoi hiukan happamesti, »jos tahdot tietää, mitä teen tällä haavaa, tarvitsee sinun vain kääntää päätäsi ja katsella minua mielin määrin eikä sivusilmäyksin kuin salapoliisi. Se on epämiellyttävää».

Vastaukseksi puhuteltu veti taskustaan sianrakosta tehdyn tupakkakukkaron, ja alkoi rauhallisesti kiertää itselleen savuketta. Sitten hän tarjosi kukkaron ivallisen näköisenä sisarenpojalleen, tietäen, ettei tämä voinut polttaa väkevää tupakkaa. Adrien kiitti ja sytytti miedon egyptiläisen savukkeen.

»Sinä et enää kuulu meikäläisiin», mutisi talonpoika, iskien tulta taulasta.

»Se johtuu siitä, että monet seikat häiritsevät mieltäni. Ensiksikin myrskyinen paluumatka, joka niin huolestutti äitiä, sitten tämä musta maa, jonka olin unohtanut, ja lopuksi ajatus, että pian näen Anghel-enon kuvailemassasi tilassa. Tiedätkö muuten, minkätähden hän kutsuu minua?»

»En tiedä… Hän lähetti eilen illalla sanan erään matkamiehen mukana, että hän tahtoo kaikin mokomin nähdä sinut tänä aamuna».

»Oletko mieletön? Kun kerran olen sanonut sinulle, että hän on ollut kolme vuotta vuoteen omana ja että madot jäytävät häntä elävältä, et kai tahtone, että hän nousee täyttämään laseja? Ensinnäkin hän on vain luuranko, ja sitten hän on juonut kaiken, juonut kaiken yksin».

Kauhu puistatti Adrienia ja hän kävi kalpeaksi. Rohkaistakseen häntä eno sanoi:

»Sinun on terästäydyttävä, jollet tahdo tulla sairaaksi siitä, mitä saat nähdä. Ei totisesti ole hauskaa katsella ihmistä tuollaisena. Hän on Jobia kurjempi. Jos on uskottava isä Stefanin puheita, toipui Job sairaudestaan ja tapasi hengissä kuolleet lapsensa ja sai takaisin varastetun karjansa, mutta Anghel ei saa takaisin mitään eikä hän enää koskaan nouse vuoteesta. Ajat ovat muuttuneet sitten Jobin aikojen eikä Jumala enää tee ihmeitä. Syy on nähtävästi meissä…»

»Ei kukaan… toisin sanoen, hänen luonaan on poikanen, jota sinä tuskin tunnet. Kuinka kauan on siitä, kun viimeksi kävit kylässämme?»

»Kerronpa, mitä tapahtui. Noin neljä vuotta sitten eräs lapsi eksyi kyläämme. Mistä hän tuli, sen Jumala yksin tietää, sillä hän änkyttää siinä määrin, että kymmenestä sanasta ymmärtää vain yhden. Hänen vaatteensa olivat rääsyiset ja ruumis täynnä sinelmiä. Kaikki säälivät häntä. Hyvät ihmiset antoivat hänelle asunnon ja ruokaa sekä tilaisuuden ansaita leipänsä. Mutta Jumala ei ole ollut kovin antelias häntä kohtaan, sillä lapsi ei kyennyt paimentamaan edes kahta vuonaa. Ne eksyivät häneltä, ja hän palasi parkuen kotiin keppineen ja huitoi kuin noiduttu. Kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan hänen sammaltelustaan. Näin hän kulki ovelta ovelle ja sai tuntea pakaroissaan monen puukengän suloisen kosketuksen. Viimein hän joutui maantielle. Anghel korjasi hänet sieltä ja vei kotiinsa. Hän koetti poliisin avulla päästä selville pojan syntyperästä, mutta turhaan. Nyt huhutaan, että hän olisi kaikessa hiljaisuudessa säätänyt pojalle kaiken jälelläolevan omaisuutensa, mikä ei liene paljoakaan, sillä tynnyrit ovat tyhjät ja kapakka raunioina. Pieni palvelija pystyy kuitenkin täyttämään isäntänsä vaatimukset, ja heidän elämänsä on ehkä aivan ainutlaatuista maailmassa. Kesät, talvet poikanen juoksentelee huvikseen ulkosalla, ehkäpä myöskin raitista ilmaa kaivaten, sillä muuten hän tukehtuisi veli-parkani ääressä, joka on vain elävä ruumis. Maaten siinä vuoteeseen kytkettynä, ruumis yhtenä ainoana turtuneena haavana, on Anghelin saatava joka neljännestunti pieni viinaryyppy. Hän ei enää jaksa nostaa pulloa. Ja arvaahan, mitä hän on keksinyt siltä varalta, ettei hän lapsen ulkona ollessa jaksaisi huutaa kyllin kovaa, saadakseen hänet luokseen? No niin, hän on yksinkertaisesti hankkinut vihellyspillin, jollaisia poliisit käyttävät, ja tarpeen tullen hän puhaltaa pilliin. Poika on tarkka kuin kello. Kun hetki lähestyy, tulee hän leikkimään avoimen ikkunan läheisyyteen, korva herkkänä kuulemaan. Näin on laita kesällä. Talvella ovat ikkunat naulatut kiinni ja tuketut, ja poikaviikari juoksentelee ulkosalla kuten ennenkin. Mitä nyt on tehtävä? Jos hän kulkee edestakaisin ovessa, jäähtyy huone, ja palvelija on aivan ymmällä. Mutta silloinpa sairas eräänä päivänä keksii ikkunan tasalla seinässä juomalasin suun kokoisen reiän. Mutta reiän tukkeena on aina olkituppu, ja tämän hoitaja tarpeen tullen vetää pois ulkona ollessaan.

»Kuten arvata saattaa, unohtuu poikanen usein leikkimään. Jätettynä oman onnensa nojaan saa Anghel silloin viheltää hiukan liikaa viinatilkkansa vuoksi. Mutta hän on anteeksiantavainen. Ja toisaalta hänen olisi mahdoton saada ketään pojan tilalle, vaikka hän tahtoisikin. Jumala on lähettänyt tämän kutsumattoman vieraan hoitamaan mädäntyvää miestä, ja veljeni sairaus tuottaa elatuksen pienelle, puhetaidottomalle kerjäläispojalle».

»Neuvon sinua olemaan varuillasi. Kun lähestyt taloa, on sinun ilmaistava tulosi, äläkä yritäkään mennä sisään kysymättä lapselta, sillä tuo vesa elämöi kuin kuuromykkä. Ennenkuin arvaatkaan, saat otsaasi kepistä, joka hänellä aina on kädessä».

»En, minulla on omia asioitani toimitettavana. Ja muutenkin on parempi, että menet yksin».

Adrien sanoi hyvästi enolleen ja lähti astumaan Anghel-enon kapakkaa kohti, jonka hän kuvitteli ruumishuonetta synkemmäksi.

Tie oli liejuinen, ja jalat upposivat siihen kuin livettävään taikinaan. Hänen edessään ja ympärillään levisi autio, tumma, kylmä, kostea tasanko ja vain siellä täällä näkyi joku valkoinen mökkipahanen sinertävine ikkunoineen. Joka katolta kohosi ilmaan korkeita savupatsaita.

Adrien oli tähän aikaan kaksikymmentäneljävuotias. Kuutena viime vuotena hän oli viettänyt synnyinkaupungissaan kaikenkaikkiaan muutaman kuukauden, oleskellen enimmäkseen Bukarestissa — missä oli ottanut kiihkeästi osaa vallankumoukselliseen liikkeeseen — ja ulkomailla, tuottaen seikkailevalla elämällään paljon huolta äidilleen ja Anghel-enolle, joka seurasi mielenkiinnolla sisarenpoikansa vaiheita.

Suuri alkoholisti oli koettanut usein päästä keskusteluun tuon kiihkokiertolaisen kanssa, joka yritti kaikkea eikä pysähtynyt mihinkään, mutta ei ollut siinä onnistunut. Adrien näyttäytyi ja katosi jälleen kuin haamu. Tällä kertaa tuli kutsu oikeaan aikaan. Dimi oli tullut rattaineen noutamaan häntä jo varhain aamulla. Hänen oli täytynyt suostua.

Niin, suostua. Hän ei suinkaan lähtenyt kevein sydämin tuon kovia kokeneen miehen luo. Hänen pelkonsa oli valtavampi kuin pääsiäisiltana, veljesten »sovintoiltana». Hänestä tuntui siltä, kuin olisi hänet kutsuttu oikeuden eteen, joka tuomitsi hänet syylliseksi.

»Hänen täytyy viheltää saadakseen ryyppynsä!» Hän pysähtyi, muistaessaan tämän yksityisseikan, joka oli hänen mielestään enon kurjuuden huippukohta.

Märehtien ajatuksiaan ja etenkin kysymystä, miksi sairas välttämättä tahtoi nähdä ja puhutella häntä, hän huomasi yht'äkkiä olevansa kylän toisessa laidassa, sadan askeleen päässä talosta, joka joskus oli ollut kapakka. Silloin hän hidastutti käyntiään ja tarkasteli seutua, mielenliikutuksen salvatessa hänen hengitystään. Hänen uteliaat katseensa etsivät ennenkaikkea tuota kummaa, lapsekasta sairaanhoitajaa ja Kerberosta, joka oleili aina ulkosalla. Hän tähysteli lyhytnäköisillä silmillään talon ympäristöä. Siellä ei liikkunut ketään. Etäällä, Galatziin vievällä maantiellä huutelivat ajajat toisilleen, ja lukemattomat korpit lentää vaapottelivat kehässä lyijynharmaan taivaan alla, tehden aution seudun vieläkin synkemmäksi.

Adrien lähestyi taloa kuin syyllinen tai varas. Hän huomasi, että kapakan katto oli osittain korjattu uudella ruokilla. Iso vaja, joka, ennen oli antanut suojaa matkamiesten hevosille, oli poissa. Sen paikalla oli nyt vain kostunut, maan tasalle painunut olkikasa. Talo itse oli laskehtinut matalammaksi entisestään, ovi ja molemmat ikkunat olivat kallistuneet vinoon, menetettyään pystysuoran asentonsa. Mitä ikkunaruutuihin tulee, olivat ne vieläkin likaisemmat kuin tuon kauniin, palaneen talon ikkunat, jotka Anghel-eno kerran oli rikkonut.

»Täällä tekee siis kuolemaa mies, joka rakasti niin suuresti siisteyttä!» ajatteli Adrien.

Kun lasta ei näkynyt missään, suuntasi Adrien askeleensa ovelle. Samassa tuo kummallinen vartia kohosi olkikasan takaa, huitoen kepillään ja lasketellen virtanaan käsittämättömiä sanoja, mikä oli kuin selkäänsä saaneen koiran ulinaa. Adrien jäi rauhallisena seisomaan tämän vähemmän tavallisen ilmiön eteen. Verhonaan polviin saakka ulottuva risainen liivi, seisoen siinä pitkäkoipisena kuin haikara, paljain, loan peittämin jaloin, tämä poikanen jaksoi vaivoin kannattaa ohuen ja ikäänkuin venyneen kaulansa varassa suunnatonta, kurpitsan muotoista päätään, joka heilahteli lakkaamatta hänen olkapäillään. Hän herätti Adrienissa vain ihmettelyä.

Vastaukseksi tuo epäsikiö sulki häneltä tien ja kohotti keppinsä lyöntiin, mutta nähdessään vieraan pysyvän paikoillaan hän avasi oven, pujahti sisään ja salpasi sen sisäpuolelta.

Adrien huomasi olkitukon, joka oli seinässä olevan reiän suulla, veti sen pois ja kuunteli. Sisältä kuului yhtämittainen, kirkuva, eläimellinen ääntely, mutta Anghelin ääntä ei eroittanut lainkaan.

Viimein ovi narahti, ja tuo outo olento kutsui nuoren miehen sisään, ojentaen käsivarttaan tavalla, joka oli naurettava ja samalla surullinen.

Adrien oli entisessä kapakassa, joka oli nyt vain polttopuiksi tarkoitettujen kuivien oksien säilytyspaikkana. Aikoinaan kiiltävä, tamminen myymäläpöytä oli liitoksistaan hajonneena työnnetty erääseen nurkkaan, jossa myöskin näkyi pulloja, maljakoita ja korvallisia laseja. Taivas katseli sisään ruokokaton suuresta halkeamasta. Viinikellarin katto oli pudonnut sisään ja ilmassa tuntui homeen haju. Sateet ja lumet olivat muuttaneet liejuvelliksi aikoinaan kovaksi poljetun maan. Nämä mykät esineet puhuivat niin äänekästä surun kieltä, että Adrien seisoi kuin naulittuna paikoillaan. Tämä tuhoutuneesta elämästä kertoileva näky jääti hänen sydäntään, ja hän ajatteli:

Voittaen voimakkaan pakenemishalun hän työnsi auki sairaan huoneeseen vievän oven.

Häntä vastaan tulvahti kauhea ruumiin ja lian löyhkä. Hän sulki kirvelevät silmänsä, mutta ehti sitä ennen nähdä selän, kiiltävän päälaen, joka muistutti pullistunutta rakkoa sekä luisen käsivarren, joka riippui ryysyisen vuoteen laidalta.

Adrien lyyhistyi tämän luurankomaisen käden yli ja painoi otsansa sitä vasten. Käsi oli jäinen.

Adrienia puistatti. Ääni ei ollut ihmisen, ei Anghelin miehinen ääni, vaan muistutti eniten tuberkuloosiin kuolevan lapsen vikinää.

Hän nousi ja jäi nöyränä, hattu kädessä, seisomaan keskelle huonetta, kasvot käännettyinä sairaaseen. Tuo mies ei ollut Anghel-eno, vaan vanhus, jolla oli muumion kasvot, suunnattoman suuret, loistavat, luonnottomat silmät, jotka katselivat kuopistaan kuin kuilun pohjalta, pitkä, veitsenteräksi ohentunut nenä, kuivettuneet huulet ja ammottava suu. Valkea hiuskiehkura kiersi niskaa korvasta toiseen. Parta, joka aikoinaan oli ollut kihara ja kiiltävän musta, oli nyt vain savunharmaa, takkuinen villakuontalo. Luurankomaiset käsivarret, jotka pistivät esiin likaisen liivin hihoista, oli kaikki, mitä näkyi peittojen, säkkien ja risaisten ghebain muodostamasta ryysykasasta. Siinä koko Anghel-eno… — — —

»Erehdyt, Adrien… En kärsi enää. Vain pääni elää; mitä muuhun tulee… en tiedä siitä mitään. Muu… on mennyttä. Mutta pää!… Mikä ihmeellinen laitos!»

Hän oli hetken vaiti, katsellen tiukasti sisarenpoikaansa, ja sanoi sitten täynnä vakaumusta:

»Minun piti kuolla jo kolme päivää sitten… sillä minulla ei enää ollut mitään ajateltavaa, kun Jeremias tulikin illalla kertomaan minulle, että sinä olit kotimatkalla… Ja silloin maltoin mieleni ja jäin odottamaan».

»Eno! Mitä sanotkaan? Kuolemaa ei voi pidättää, kun se tulee, eikä se myöskään tule, milloin halutaan. Vai aioitko itse lopettaa päiväsi?»

»Niin, niin», myönteli Anghel hyväntahtoisesti, »minäkin tunnen tuon luonnon lain. Mutta sanohan, Adrien, sinä, joka olet lukenut niin paljon kaunista kirjoistasi, oletko varma siitä, että maailma on jo kaiken oppinut?»

»Hyvä… Ja tässä saat Anghel-enoltasi yhden opin lisää: ajatus on yhtä voimakas kuin kuolema. Se ei sitä voita, mutta se voi kiusoitella sitä».

Nuori mies arveli sairaan olevan sekaisin, ja kuunteli häntä vain kohteliaisuudesta. Hän näki hänen paljaalla päälaellaan joka suunnalle haarautuvia arpeutuneita viiruja, jotka olivat peräisin tuosta kauheasta murhayrityksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut omassa myymälässään.

»Sinä katselet ruhjottua päätäni», sanoi Anghel. »No niin, miehelle, jonka ajatuksen voima on heikko, olisi siinä ollut kylliksi kuolla kahdestikin, sillä ajatuksesta riippuu kuolema. Kun tuho lähestyy, nousevat voimakkaat aivot vastarintaan, taistelevat, käyvät sotaa kuolemaa vastaan ja pitävät joissakin tilanteissa kuolinhetkeä loitolla, viivästyttävät sitä. Niinpä minäkin tuona päivänä, jolloin vuodatin vertani, olin tietoinen siitä, että tainnostila oli vastustamattomasti tulossa, uhaten uuvuttaa minut uneen. Ja vaikka näennäisesti olinkin tainnoksissa, pitivät aivoni puoliaan, ymmärsin kaikki, mitä lääkärit sanoivat enkä hetkeksikään antanut olemattomuuden saada ylivaltaa. Se olisi saattanut käydä ikuiseksi! Ajatukseni riippuivat lakkaamatta elämässä».

Anghel keskeytti hetkeksi puheensa vetäistäkseen henkeä. Adrienista tuntui siltä, kuin olisi hän katsellut palsamoitua faraota Kairon Bulac-museossa, faraota, joka ei enää räpäyttänyt selkoselälleen jääneitä silmiään. Kasvojen luusto näkyi selvään liikkuvan, kuivettuneen, kuultavan nahan läpi, joka peitti niitä kuin ohut pergamentti, uhaten repeytyä vähimmästäkin liikkeestä.

Ja kas, seinänpuolinen, piilossa ollut käsi kohosi hitaasti ja vei suulle tinapillin, joka oli kiinnitetty nuoranpätkällä pikkusormeen. Vakavana Anghel-eno puhalsi muutaman lyhyen vihellyksen. Saattoi hyvin huomata, ettei ilma tullut keuhkoista, vaan yksinkertaisesti suusta. Käsivarsi lepäsi rintaa peittävällä säkillä. Synkkinä ammottavat silmät tuijottivat Adrieniin kiihkeästi, kuin tahtoen naulita hänet seinään.

Nyt lennähti ovi auki kuin tuulen työntämänä, ja raju sairaanhoitaja syöksähti sisään. Isäntä ja palvelija katsoivat muutaman sekunnin toisiaan, sitten viimemainittu otti sängyn jalkopäästä viinapullon, täytti pienen lasin ja tyhjensi sen sairaan suuhun. Tämän tehtyään hän katosi jälleen!

Adrien oli katsellut näytelmää äänettömänä. Hän odotti enoltaan selitystä. Viimemainittu jatkoi hellittämättä samaa ajatuksenjuoksua, sanoen:

»Näen sinun kuuntelevan epäuskoisena ja kohteliaana puheitani. En siitä loukkaudu: on vaikea ymmärtää sellaista, jota ei ole kokenut. Kuulehan siis… Kolmeen vuoteen en ole noussut jaloilleni tältä vuoteelta. Kolme talvea, kolme kevättä, yhtä monta kesää ja syksyä olen selälläni maaten katsellut mustunutta kattoa. Tämä on kaikkein voimakkaimmin eletty ajanjakso elämässäni. Kokonaiseen vuoteen olen tuskin syönyt tai nukkunut, ja nyt puolena vuotena en lainkaan: ei leivän murua, ei unen hiventä. Mutta minä juon, juon viinaa. Päivisin lapsi kaataa sen kurkkuuni, kuten juuri näit. Jotta en menehtyisi öisin eikä minun tarvitsisi herättää poloista raukkaa, imen alkoholilla kostutettua sientä, jonka näet tuolla pöydällä. Aamuun mennessä ovat huuleni imeneet sen kuivaksi, polttaneet sen».

»Sanoitko kauheaa, poikaseni? Kauheaako? Ehkä … Mutta se on johdonmukaista, kohtaloni mukaista… Ajoin takaa täydellistä onnea, helppohintaista onnea, turhamaisen ja ylpeän lihan tyydyttämistä… Ja sen saavuttamiseksi taistelin kiihkeästi. Taisteltuani kaksikymmentä vuotta sain omakseni kauniin naisen, joka nukahti syödessään; komean talon, joka paloi poroksi kuin olkihökkeli; karjaa, joka katosi teille tietymättömille; lapsia, jotka kuolivat pois; rahaa, joka houkutteli kimppuuni murhamiehet, ja puhtaan paidan, joka on likainen seuraavana päivänä. Kaikki tämä vain tämän ruumiin vuoksi, joka on irtautunut päästäni, joka on minulle yhtä vieras kuin sitä peittävät rievut, tämän mätänevän ruumiin vuoksi, joka on vain haaska! Elin kokonaisen ihmisiän, neljännesvuosisadan, tämän ruumiin orjana, jota tahtoisin nähdä korppien raatelevan, niinkuin madot kalvavat sitä nyt, enkä hetkeäkään huomannut, että minulla oli pää, aivot, valo, johon mätä ja madot eivät pysty…»

Sairas oli ponnistuksesta uupuneena kauan vaiti. Adrien saattoi tuskin sietää hänen katsettaan, joka näytti kuin syyttävän häntä jostakin. Ja niin olikin.

»Adrien», sanoi eno, »olen kutsunut sinut luokseni, saadakseni sanoa sinulle, että olen sinuun tyytymätön!»

Tämä puhuttelu, joka oli kuin piiskan isku, sai Adrienin hätkähtämään ja hän huudahti:

»Siksi, että olet nautiskelija! Siksi, että unohdat valon, joka sinulla on päässäsi, ja muinaiset sanani! Tällainen on sallittu tuhansille ja tuhansille vähäpätöisille olennoille, jollainen minäkin olen, mutta ei sinulle, Adrien, ymmärrätkö? Ei sinulle, jonka aivot ovat tunteneet valon varhaisimmasta lapsuudesta saakka. Muistatko, kuinka sinä viisitoistavuotiaana — jolloin huvitellaan paperileijoilla — tulit Anghel-enon siistiin ja viihtyisään kapakkaan, kertoillaksesi hänelle tähtitieteestä ja antaaksesi ihailla itseäsi? Muistatko, kuinka hartaina minä ja työmieheni ahmimme jokaisen taivaallisen viisauden sanan, joka tuli huuliltasi. Ah! Tuo menneisyys! Näen sen edessäni kuin eilispäivän. Ulkona lunta ja tuulten temmellystä… Kapakassa miellyttävää lämmintä, pakinoivia, työtätekeviä miehiä, elämisen iloa… Leikkasin savustetusta kinkusta suuria kimpaleita, punnitsematta, laskematta, kitsastelematta, ja kaadoin viiniä anteliain käsin, kuullen sydämeni ääntä… Syötiin, juotiin, ylistettiin Jumalaa ja kuunneltiin, kuinka sinä kaadoit kumoon hänen rakennuksiaan, moninkertaistutit maailmoita, mittasit tähdet ja teit pilaa pappien typeryydestä!… Ha! ha!… Se miellytti minua! Työmiehiänikin se miellytti. Joku joukosta huudahti: 'Kuka on tuo poika, joka puhuu kuin kirja?' — 'Sehän on sisarenpoikani, tuhat tulimmaista!' minä vastasin, ylpeänä sinusta, ja itsestänikin, vaikka en mitään tietänyt. 'Hän on vanhimman sisareni ainoa poika, sisareni, jonka vertaista hempukkaa ei ollut toista, kun hän oli kaksikymmenvuotias!'…»

Ja tarttuen suureen viinikulhoon minä täytin omasta aloitteestani puolikkaanmitat, jotka olivat jälleen kuivat kuin kesäauringon paahtama maa… — — —

»Mutta seis! Pois, pois luotani, te julmat muistot! Ja sinä, Adrien, sisarenpoikani, kuuntele minua, tottele minua! Älä toivo mitään, älä odota mitään elämältä, joka lyö murskaksi ihmisen, turmelee ruumiin ja saa meidät unohtamaan pään. Mitä tarkoittaa tuo pöyhistely, johon antaudut? Tuo mitan mukaan tehty puku? Tuo vaatelias irtokaulus? Nuo kiiltävät kalvosimet? Mitä? Ovatko tuollaiset hepenet tarpeen nuorelle miehelle, joka tuntee taivaallisen valon ja jolle Anghel-enon turma ei ole tietymätön?»

Täynnä kunnioitusta Adrien antoi päänsä painua. Hänellä oli kielellään päteviä vastaväitteitä, mutta hän ei rohjennut tuoda niitä esiin. Ihmetellessään ääneti enonsa ankaruutta, tämä vei jälleen pillin kuihtuneille huulilleen ja alkoi kärsivällisesti ja hitaasti, ja tuon tuostakin henkeään vetäen, kutsua yltiöpäistä palvelijaansa, joka heti saapuikin, täytti lasin, nakkasi sen sisällön isäntänsä kurkkuun, ja meni menojaan käsivarsiaan ja päätään heilutellen.

»Kolme vuotta sitten tuli korviini niljainen juttu», jatkoi Anghel-eno. »Seurustelit hurjastelevien nuorukaisten kanssa, jotka eivät olleet arvoisiasi, ja menit eräänä iltana Brailassa tanssiaisiin, missä panit erään nuoren tytön pään pyörälle. Vietit yön tytön luona. Seuraavana päivänä houkuttelet hänet mukaasi Bukarestiin. Kaksi viikkoa myöhemmin sinut tuodaan poliisivoimalla tutkintotuomarin eteen. Kuukautta myöhemmin sinut viimein tuomitaan kaksiviikkoiseen häpeälliseen vankeuteen 'alaikäisen ryöstämisestä'.»

»En minä häntä 'ryöstänyt', eno. Tyttöhupakko nousi vaunuihin omasta tahdostaan, eikä se ollut hänen ensimäinen matkansa. Ilveilyn uhriksi jouduin minä… Muuten olisinkin lain mukaan saanut kolme vuotta vankilaa».

»Ehkä… Mutta sinä tiesit, ettei alaikäisellä ole 'tahtoa', ja että hän on vanhempiensa valvonnan alainen?»

»Kukaan ei mahtane mennä pyytämään vanhemmilta lupaa saada maata yönsä heidän tyttärensä kanssa».

»Se on selvää! Mutta ei myöskään ole maattava tytön luona, joka lähettää sinut seuraavana päivänä vankilaan».

»Enkä moiti sinua vain tästä. Tiedän, että äitisi sairastui häpeästä tämän seikkailusi jälkeen. Tytön vanhemmat tulivat hänen luokseen, vaatien avioliittoa. Ja sillävälin kuin sinä maleksit Bukarestissa, syyti koko kaupunginosa solvauksia irstailevan pojan äidille. Sinä välitit tuosta kaikesta niin vähän, että pulaan jouduttuasi kirjoitit äidillesi, pyytäen rahaa. Tuskin sairaudesta toipuneena hänen täytyi kyyristäytyä pesualtaan ääreen, saadakseen kokoon rahaa sinun hätäsi lieventämiseksi… Jos tämä on mielestäsi pojan rakkautta, niin kumarran. Mutta tässä ei ole kaikki, minulla on tarkat tiedot, kuten näet… Sinun pidättämisesi pakoitti äidin kokoamaan kimsunsa ja kamsunsa ja muuttamaan keskellä talvea toiseen kaupunginosaan, missä sai maksaa paljon kalliimman vuokran. Päästyäsi viimein vankilasta sinä kunnostauduit jälleen, sekaannuit työväenliikkeeseen, sinut pidätettiin ja sait raippoja kuin hevosvaras. Seuraukset: kuukausi parantolassa, häilyvä terveys ja tekosyy matkustaa Egyptiin, missä olet nääntyä nälkään ja muistat äitiäsi. Ah! Adrien, mitä sinulta puuttuu enemmän: sydäntäkö vai älyä? Tuohon aikaan tuli sisar-parkani käymään luonani. Heikkona kuin haamu hän tuli ensi kertaa eläessään pyytämään minulta rahaa, lähettääkseen pojalleen… En säälinyt sinua, vaan häntä, tuota marttyyriä, ja avasin hänelle kukkaroni».

Adrien purskahti itkuun, heittäytyi polvilleen löyhkäävän vuoteen viereen, tarttui enonsa luiseen ja kylmään käteen ja suuteli sitä kiihkeästi, huutaen:

»Hyvä on. Sinä kadut. Ja katumusta seuraa parannus. Koeta tehdä parannus, ja minä annan sinulle anteeksi jo nyt, ja olet jälleen minun Adrienini, minun sisarenpoikani, Anghel-enon henkevä poika, enon, jonka näet makaavan tällä kurjalla vuoteella siksi, että hän erehtyi tavoittelemaan liian kaunista naista, liian kukoistavaa taloa, liian puhdasta paitaa. Mutta riittäköön jo!»

»Eno, mitä minun sitten on tehtävä?» sopersi nuori mies, kuivaten kyyneleitään ja istuutuen entiselle paikalleen. Anghel kohotti vaivalloisesti luurankomaista käsivarttaan kuin lausuakseen kirouksen:

»Sinun on käännyttävä pois kaikesta, mikä sinua mairittelee, voitettava ylpeät halut, vaiennettava lihan ääni, joka jäytää meitä kuin mato, antauduttava koko sieluinesi hengen palvelukseen, joka on ainoa tukemme hädässä. Siinä kaikki, mitä minulla on sinulle sanottavaa…»

»Mutta, eno», uskalsi Adrien huomauttaa, »sinähän inhoat tänään kaikkea, mitä eilen rakastit…»

»Aivan niin… Kaikki se, mitä eilen rakastin, on saattanut minut siihen, missä näet minut tänään…»

»Mutta täytyyhän rakastaa sitä, mistä on nautintoa: kaunista naista, kukoistavaa kotia ja puhdasta paitaa. Intohimomme vaativat sitä ja aistimme huutavat sitä».

»Tuo on totta vain näennäisesti, Adrien!… Vain näennäisesti!… Intohimot ja aistit aiheuttavat myrskyn, joka ei ole oikeassa suhteessa niiden onnellistuttamiskykyyn».

»Sydämemme on pahantekijä!» huusi kuoleva, ponnistaen viimeiset voimansa. Hänen äänessään ei enää ollut inhimillistä sointua, se tuli vinkuen nenästä. Tätä lausetta seurasi pitkä äänettömyys. Seinään päin kääntynyt pää jäykistyi liikkumattomaksi, samoin käsivarret. Adrien luuli, että hänen enonsa siinä tuokiossa vetäisi viimeisen henkäyksensä.

Ei. Anghel-eno ajatteli yhä. Hän kääntyi jälleen Adrieniin päin ja tarkasteli häntä, ja hänen katseestaan kuvastui kauhu, joka paremmin kuin sanat ilmaisi hänen aivojensa surullisen taistelun. Hellittämättä katsettaan Adrienista Anghel vihelsi voimakkaasti, voimakkaasti ja kiirehtimättä, kuin osoittaakseen sisarenpojalleen, että hän kiusoitteli kuolemaa.

Poika tuli sisään juoksujalkaa, eno nieli annoksensa, nuolaisi valkoisia huuliaan ja hymyili, saatuaan jälleen voiton olemattomuudesta…

»Sydän! Sydän! Adrien… Itkekäämme sitä! Tuota nyrkinkokoista lihapalaa, joka ei lakkaa lyömästä. Tuota naurista, tuota palleroista artisokkaa, joka kätkee itseensä iäisyyden, joka saa ikuisen liikkumiskyvyn sinä hetkenä, jolloin se joutuu naisen lämpimään kohtuun, jolloin se varmastikaan ei ole neulankärkeä suurempi; joka kasvaa ja lyö; joka ailahtelee, riemuitsee, kärsii ja lyö pysähtymättä synnyinhetkestään kuolemaansa saakka. Kas niin!… Olkaamme oikeamielisiä tuota poloista pahantekijää kohtaan! Se tuottaa meille tosin paljon pahaa, mutta se tekee sen anteliaisuuttaan. Ah! Taasen muistoja!… Siunatut muistot!… Olkoon menneeksi… Eläkäämme vielä hetkinen kauheassa menneisyydessä!… — — —

»Jollei kyynelteni lähde jo olisi kuivunut, itkisin mielelläni sen nuorukaisen vuoksi, mikä olin kaksikymmenvuotiaana… Kiipesin siihen aikaan kohti onneni kukkulaa, ja kuohuva vereni pani minut elämään sataa elämää yht'aikaa. Mikään ympärilläni ei ollut minulle vierasta, yhtävähän ilo kuin surukaan. Anghel-eno oli mukana niin häissä kuin kiistassakin. Minä se tyhjensin ensimäisen ja viimeisen viinilasin ja minä niinikään olin viimeinen tappelussa! Sillä — kaikkivoipa Jumala! — on suloista kuulla ohimoittensa jyskyttävän 'Kristuksen veren' voimasta, samoinkuin on suloista iskeä pilantekijää, joka nauraa hohottaa päin naamaasi. Ja tiedetäänhän, että 'Herramme veri' usein juhlatilaisuuksissamme sekoittuu meidän kuolevaisten vereen.

»Luulisin sinun hiukan muistavankin sitä, sillä olit kuusivuotias ja olit näkemässä tuota ottelua… — — —

»Millaisia olivatkaan entisajan suuret kirkkojuhlat!… Totisesti on ihminen surkea nauta!… Elämä koettelee häntä, muuttaa perin hänen tunteensa ja turmelee hänen sielunsa paljon helpommin kuin eläinten, jotka pysyvät samanlaisina ajasta aikaan.

»Kun vertaa nuoruusaikani hurjia miehiä nykypäivien rujoihin, voisi heitä täydellä syyllä sanoa jalopeuroiksi. Heidän joukossaan oli heikkojakin, mutta sellaisista ei kukaan välittänyt, sellaisia ei otettu lukuun. Kun jossakin Petroin, Cazassun tai Nazirun kapakassa mainittiin kylämme nimi, johtuivat läsnäolijoiden mieleen heti muutamat miehet: ensinnäkin Jeremias, urhoollisista urhoollisin, sitten… kautta kunniani, niin, Anghel!… Sitten muistettiin ystävääni Nikolaita, Vladimiria, Pitkää Costaa ja monia muita vähemmän kuuluisia, koko tuota falangia, joka oli yhtä voittamaton työssä kuin pidoissakin, huvittelussa kuin tappelussakin!… Mutta nyt…

»He!… Adrien… sylkäise minun puolestani, sillä minä en enää jaksa sylkäistä! Nyt on olemassa vain kääpiöitä, jotka pelkäävät omaa varjoaan ja antavat vaimojensa piestä itseään!…»

»Tuon joulun aattona, joka oli remuava ja dramaattinen yht'aikaa, minä lähetin kotiin kymmenen dekalitran viinitynnyrin, kuusi suurta leipää ja yhtä monta porsasta hapankaalissa paistettavaksi.

»Sinun mielestäsi siinä oli liikaa niille kahdelletoista suulle, joiden piti kokoontua pöydän ympärille. Ehkä sinun aikaisillesi kalvetustautisille, jotka voivat pahoin kolmannesta suupalasta ja päihtyvät puolesta viinilasista. Meille… Hauska leikki!…

»Näen silmieni edessä Stefanin, papin, joka osasi ulkoa raamatun ja neljä evankeliumia ja joka kuoli viime vuonna… Tuohon aikaan, kuusikymmenvuotiaana, hänellä oli simpanssin hampaat ja kukon miehuus. 'Rovastinna', hänen vaimonsa — leveälanteinen nainen, jonka kasvot olivat punaiset kuin pioni — odotteli kahdeksattatoista lastaan, muut seitsemäntoista olivat elossa ja voivat hyvin. Ah! Olisitpa nähnyt tämän 'jumalaisen' parin leu'at heti asianomaisen pöytäsiunauksen tapahduttua, joka suoritettiin lyhyesti ja nopeasti, sillä vesi kihosi papin kielelle… Hänen leukansa murensivat kylkiä, luita ja rustoja kuin ne olisivat olleet auringonkukan siemeniä, ja hänen kunnianarvoisa partansa kieppui rinnalla kuin käynnissä olevan myllyn ratas…

»Äitini, joka istui papin vieressä, — tietoisena päivän pyhyydestä ja hurskaana sormenpäitä myöten — taisteli urheasti ruokalautasensa ääressä… Äkkipikainen ja ovela Dimi-veli valitsi taitavasti parhaat palat itselleen. Jeremias nieleskeli kaiken valikoimatta ja pureskelematta, sillävälin kuin Pitkä-Costa — pitkä raajoilta kuten sanoiltakin — ojenteli loputtomia käsivarsiaan ylt'ympäri pöytää, kahmaisi kaikkea, puhui vähän ja antoi toisten puhua, täyttääkseen heidän suunsa tyhjällä».

»Kuusi miestä ja kuusi naista istui pöydän pitkillä sivuilla. Pöydän päässä, kasvot itäänpäin, istui isä-Stefan, kohoten kuin jättiläinen yli seuran. Oltiin onnettomia siitä, että lukumäärämme oli kolmetoista, 'pirun luku', mutta lohduttauduimme lisäämällä seuraan kääpiön, joka täytti sarkkamme, iloisen ja teräväpäisen ukkelin, joka vaivoin jaksoi kierrättää pöydän ympäri suunnattoman suurta savikulhoa.

»Kun suut oli saatu tyhjiksi, kääntyi mieli huviin ja kurkut viinikarahveihin. Kuohuva viini virtasi jokena ja jutut sen mukana. Sitten Dimi otti ihmeellisiin sormiinsa pitkän paimenhuilunsa, ja kas, kaikki olivat jaloillaan, pappi mukaanluettuna. Ja nyt alkoi tanssin leiske astioiden ja maljojen peittämän pöydän ympärillä. Huudahdukset ja jalkojen töminä vapisuttivat koko taloa. Kasvot hikikarpaloissa pappi ja hänen vaimonsa lopettivat viimein tanssin, näyttääkseen esimerkkiä kohtuuden noudattamisessa. Ja juhlaa jatkettiin entistä ehommin…»

»Mutta minulle ei tuo ilta merkinnyt vain juhlimista. Jotakin tärkeää oli tekeillä, ja kaikki olivat siitä selvillä. Lisäksi tämä seikka kiihdytti mieliä ja jakoi läsnäolijat kahteen, melkein tasaväkiseen puolueeseen.

»Oli kysymyksessä äitisi uudelleen naittaminen, ja minä kannatin ystävääni Nikolaita, joka myöskin oli saapuvilla, ja oli melko varakas talonpoika ja lapseton leskimies. Jeremias ja Costa olivat läsnä tukeakseen hänen pyrkimyksiään ja avustaakseen minua. Mutta äitisi ei ollut aivan vapaa. Aikoja sitten oli Dimi, tuo veljellinen vekkuli, kaikessa hiljaisuudessa asettanut vaaliin oman suosikkinsa, joka niinikään oli nimeltään Nikolai, muuten perin miellyttävä mies, kalakauppias Brailasta, joka ansaitsi hyvin ja eli huolettomasti. Paitsi Dimiä, kannatti hänen ehdokkuuttaan saksalainen serkkumme Tudor, jota kaikki pelkäsivät hänen villin luontonsa ja herkulesmaisten voimiensa vuoksi. Tudor ja hänen Nikolainsa olivat kuin veljekset.

»Ja näin me istuimme pöydässä vastakkain vannoutuneina kilpailijoina, neljä minun puolellani ja kolme Tudorin, mutta Tudor vastasikin helposti kahta kaikkein voimakkainta miestä. Äitisi istui heidän puolellaan, mutta en tiedä, missä määrin heidän Nikolainsa miellytti häntä, enkä sitäkään, millainen heidän suhteensa oli. Kuitenkin tiedettiin, että hänen oli vaikeassa asemassaan usein täytynyt alistua ottamaan vastaan antimia, joita kalakauppias lakkaamatta tuhlaili hänelle.

»Ja mikä kummallinen olento olikaan tuo sisarparkani!… Kolmikymmenvuotiaana hän oli kaunis kuin vastikään naimisiin mennyt tyttö, luonteeltaan miellyttävä ja iloinen ja osasi laulaa ja tanssia viehkeästi, mutta kävi töykeäksi ja turmeli hauskimmankin seuran mielialan, niinpian kuin tuli kyseeseen hänen uudelleen naittamisensa. Ja tämä kaikki vain sinun tähtesi: ajatellessaan, että uusi aviomies saattaisi olla tyly sinua kohtaan, hän muuttui villiksi kuin naarasleijona. Sinun kauttasi hänet joko saavutti tai menetti, ja sinusta tuli kompastuskivi tuonakin iltana.

»Ystäväni Nikolai rakasti sinua ja tuli usein luoksemme vain leikkiäkseen kanssasi. Te olitte toverukset, ja se oli valtti meidän hyväksemme. Tuona jouluiltana Nikolai toi sinulle makeisia vuoteeseen, missä nukuit ja havahduit aina sen mukaan, kuinka huoneessa meluttiin. Tämä miellytti äitiäsi ja kiihdytti toisen mustasukkaisuutta, joka tietämättä, miten lopettaisi leikin, veti taskustaan kultarahan ja heitti sen sinulle, sanoen:

»Niinpä niin… mutta ne hajuavat kalalta!…» vastasi ystäväni, vihjaten hänen ammattiinsa, jota nuoret tytöt inhosivat.

»Se hajuaa kuitenkin paremmalta kuin lantatunkio!» vastasi edellinen, taputtaen talonpoikaa selkään.

»Nämä sapekkaat sanat putoilivat puoliyön maissa, kun viini yksin oli vastuussa puheista. Tudorin kiukku kuohahti helposti. Ja peloittavinta oli, ettei hän ollut lainkaan humalassa. Vakuuttautuakseni hänen tilastaan minä pistin taitavasti jalkani eteen, kun hän nousi lähteäkseen ulos: hän ei kaatunut». — — —

Anghelin henkeä salpasi. Kertominen uuvutti häntä. Hän vaikeni äkkiä. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet enemmän mielenliikutusta kuin väsymystäkään. Sama jähmettyneisyys, samat kaameina ammottavat silmät. Ja taas hän vihelsi elämänsä pidentäjää ja sai viinatilkan. Sitten hän jatkoi reippaammin:

»Kun nyt mietin ja tutkistelen rauhassa ihmiselämän intohimoja, kysyn itseltäni, emmekö sittenkin ole vain marionetteja paholaisen käsissä, joka pitelee nuoran päästä ja tanssittaa meitä mielensä mukaan. Sillä jos meillä tuona iltana olisi ollut järki hiukankin paikoillaan, olisi meidän täytynyt nähdä, että äidilläsi oli yhtä vähän halua mennä naimisiin kuin hirttää itsensä. Mutta viini ja sydäntemme rajuus veivät meistä voiton, ja sana sanalta kävi selvemmäksi, ettei enää ollutkaan kysymys jonkun naittamisesta, vaan että haluttiin yksinkertaisesti vain iskeä yhteen, iskeä sokeina ja kuuroina.

»Äitisi puolestaan — jolle tuotti pirullista huvia kiihoittaa miehet toisiaan vastaan, ja jonka vuoksi moni hänen nuoruudessaan oli puhkaisuttanut päänsä — avusti niin hyvin paholaista, että veremme syttyi tuleen, ja tuo tuli oli vähällä tuhota hänetkin. Tuntien kalakauppiaan mustasukkaisuuden hän kylvi hämminkiä molempien Nikolaiden mieliin laulamalla erästä tunnettua laulunpätkää, jossa nimi Nikolai toistui joka säkeen lopussa:

»Niin, suutele mua, Nikolai, mutta kumpi heistä?… Ja kun kukin pani parastaan jouduttaakseen kahakkaa, kiusoitteli minun Nikolaini kaimaansa, vilkutti silmää ja polki pöydän alla äitiäsi jalalle. Tudor ulvoi:

»Äitini nousi paikoiltaan. Ollen järjestelevinään pöytää hän kokosi kaikki veitset ulottuviltamme, mutta huomatessaan, että Tudorilla yksin oli kauhea puukko vyöllä, hän pyysi sitä häneltä, sanoen:

»Ylpeänä Tudor veti puukon tupesta ja heitti sen oveen. Vanhus nouti sen sieltä. Sitten hän toi vihkivettä, siroitteli sitä huoneeseen, poltti suitsutusta ja rukoili:»

»Kaikkivaltias Jumala! Aja pois saastuttaja tästä huoneesta, jossa se heiluttaa häntäänsä ja villitsee mielet!… Herra, karkoita se kauas erämaahan!… Armahda meitä syntisiä, Poikasi nimessä, joka on syntynyt meille tänään!»

»Lähde täältä, tyttäreni!… Mene kohentamaan tulta liedellä… Ja rukoile… Sillä sinä olet syynä pahaan, niinkuin Eva oli syynä kuoleman syntiin…»

»Anta-kaa — mei-dän — pi-tää kau-nis — pahen-nuk-sem-me! Mi-tä — oli-si-vat — mie-het il-man — kau-nis-ta — pa-hen-nus-ta?»

»An-ta-kaa mei-dän — saa-da — rei-kä — päähäm-me, jos — se mei-tä — hu-vit-taa!…»

Dimin huilu liritteli kuin noiduttuna. Sävelet ja sanat virtasivat hänen sormistaan ja huuliltaan:

Hu-huu, hu-huu, hu-huu, minä rakastan täyttä sarkkaa!… Hu-huu, hu-huu, hu-huu, minä rakastan nuorta, ei vanhaa!… Hu-huu, hu-huu, hu-huu…

Yhdellä hyppäyksellä olivat kaikki seisoallaan ja sarba vapisutti lattiaa. Tanssiessaankin Dimi soitteli ja mylvi:

Hypähdä, opinca! Iske lattiaan, niin että kajahtaa kauas metsän taa! Hu-huu…

Kuinka mieluista on lyödä, temmeltää, heittää vihollinen maahan makaamaan!…

»Me joimme veljenmaljan kaksitellen, käsivarsi käsivarteen pujotettuna, päät lähekkäin, maljat huulilla. Ja ehdin hädin tuskin nähdä äitisi juovan veljenmaljaa ystäväni Nikolain kanssa, — joka sattui olemaan hänen vieressään, — kun Tudorin malja lennähti ystäväni päähän, särky en sirpaleiksi.

»Se oli merkinanto, säkene… Siinä tuokiossa syntyi hirvittävä sekasorto. Maljoja, lautasia ja muita astioita lenteli ilmassa kuin ammuksia… Pöydät ja tuolit kaadettiin nurin, öljylamppu putosi maahan, särkyi ja sammui… Jäimme pilkkopimeään. Ja kelmeässä kajastuksessa, minkä lumi ja tuikkiva tähtitaivas loivat ruutuihin, olisi saattanut nähdä mitä vimmatuimman käsirysyn, kun seitsemän miestä, seitsemän ystävystä iski kiukkuisesti toisiaan, vuodatti vihamielin toistensa verta, sanaa sanomatta, ääntä päästämättä, edes tietämättä miksi — kunnes hetkellä, jolloin kukaan ei ajatellut hellittää otettaan, huoneessa kajahti vastapuolen Nikolain leikkisä ja moittiva ääni:

»Pyhän Pietarin nimessä! Ette kai aikone jatkaa tuota mukilointia aamuun saakka! Minun on jano!…»

Temmellys taukosi, kuin olisi sähköpanos lauennut. Väsähtäneen taistelijan odottamattomaan huudahdukseen vastattiin iloisesti nauraen ja innokkaasti myönnytellen…

»Valoa!… Valoa! Ja viiniä ennenkaikkea! Missä on naisväki? Missä on kääpiö?»

»Naiset, jotka olivat kauhuissaan paenneet, tulivat jälleen sisään tuoden kynttilöitä, mutta sinun äitisi oli kadonnut ja sinä hänen mukanaan. Kaikki etsiskely pihamaalta, vajasta ja navetasta oli turhaa. Kantaen sylissään sinua, — ainoaa aarrettaan ja ainoaa huoltaan, — hän läksi yön pimeydessä jalkaisin kulkemaan kohti Brailaa, uhmaten lunta, kylmää ja susia!… Hän palasi takaisin matalaan leskenmajaansa, arkana riippumattomuudestaan ja tietoisena vain yhdestä velvollisuudesta: ainoan poikansa kasvattamisesta!… Huvittelu oli nyt päättynyt… Vaivannäkö alkaisi huomispäivästä…

»Mutta se oli hänen asiansa. Meidän asiamme oli unohtaa nopeasti poissaolija, siistiä huone, pyytää viiniä ja virittää myrskyävä Kindia Dimin huilun säestämänä. Paitahihasillamme, kasvot verta vuotavina, vaatteet siekaleina, mielet lauhtuneina ja ilveilynhaluisina me tanssimme hurjan piiritanssin, välittämättä haavoistamme sekä kääpiöstä, joka tanssi hänkin piirin keskellä, toinen käsi lanteilla ja pidellen toisella kädellään tasapainossa isoa dekalitran viiniastiaa, joka hänellä oli päänsä päällä, ja varoen potkuja, joita suuntasimme hänen istuinpaikkaansa kohti… — — —

»Syönnistä tylsänä ja sikahumalassa läksin aamunkoitteessa, — yksin, chubaani kääriytyneenä, — taivaltamaan kotia kohti, kahlaten polvia myöten lumessa, lainkaan muistamatta viimeistä tuomiota, joka minulla nyt on edessä».

Sairas vaikeni… Sitten hän kutsui palvelijan ja nielaisi jälleen pienen viinatilkkansa, Adrienin etsiessä sillävälin syyn häivää kuulemastaan tarinasta.

»Eno», sanoi hän, »en käsitä, minkä synnin olisit tehnyt, joka oikeuttaisi Jumalan rankaisemaan sinua… Olet elänyt vain tunteittesi mukaisesti».

Anghel koetti nauraa, mutta hänen kauhea irvistyksensä peloitti hänen sisarenpoikaansa.

»Etkö näe syntiä?» tiukkasi hän. »Ystävä-parka, mitä sinun on sitten kuultava, nähdäksesi sen? Onko minun kerrottava sinulle vieläkin pahempaa? Siis kuuntele:

»Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin vielä toivoin voivani herättää vaimoni uneliaisuudestaan pettämällä häntä. Jeremias, joka tosiaankin oli intohimoisen Cosman poika, järjesti minulle siihen viehättäviä tilaisuuksia. Tämä mies, joka oli ollut pappien vannoutunut vihollinen aina siitä saakka, kuin hänen isänsä oli saanut surmansa papin kädestä, huvitteli etsimällä rakastajattarikseen kirkonpalvelijain puolisoita ja tyttäriä. Ja ollen kuusikymmenvuotiaana kaunis ja komea kuin nuori tammi, oli hänellä enemmän menestystä kuin kaksikymmenvuotiaalla nuorukaisella.

»Jeremias näytti minulle tien. Ja rakkauden pesän Cazassussa. Sinne oli vain puolen tunnin ratsastusmatka. Ensi kerralla teimme matkan ikäänkuin ilman aikojaan. Tulimmehan vain ammattiveljen luo saamaan 'naukun'; kapakoitsijat maistelevat ja arvostelevat huvikseen ammattitoveriensa viinejä.

»Oli syksy… Uutta viiniä, hyvää pastramaa. [Suolattua, kuivattua ja, haluttaessa, käristettyä lampaanlihaa.] Jeremiaan lähettämä asiapoikanen toi papinrouvalta sanan, että hänen jumalainen puolisonsa oli poissa. Hän oli usein poissa kotoa. Ollen Cazassun ainoa pappi, virkatehtävät kutsuivat hänet usein kauas kodista, ympäristön lukuisiin kyliin. Hurskaat, ennakkoluuloiset ja taikauskoiset seurakuntalaiset eivät voineet olla ilman häntä. Pappia haettiin jos jonkinlaisista syistä: häntä haettiin kastamaan, vihkimään tai ripittämään kuolevaa; karkoittamaan aaveet kummittelevista taloista, siunaamaan hedelmätöntä maata, jakamaan almuja kuolleiden puolesta, lukemaan liturgia harhateille joutuneen naisen, juoppouteen vajonneen aviomiehen, mielipuolen tai kaatuvatautisen puolesta. Ja tiedettiin, että heti näiden toimitusten päätyttyä pappi oli jälleen ratsailla, pyhät virkakalut kainalossaan, valmiina aloittamaan kiertokulkunsa, jolta hän palasi vasta yöllä, ja usein seurasivat ahdistetut sielut hänen jäljissään, kuljettaen häntä kodista kotiin, kuin olisi hän ollut koko seudun onnentuoja.»

»Minun ei tarvinne sanoa sinulle, Adrien, ettei tämä rehellinen, oikeamielinen ja väsymätön hengenmies ansainnut loukkaustamme… Että hän ansaitsi sitäkin vähemmän puolison ja tyttären, jotka kumpikin olivat yhtä irstaita.

»Tuota en ollenkaan ajatellut sinä päivänä, jolloin Jeremiaan opastamana, — jota taivas varmaan rankaisee ennen hänen kuolemaansa, — tulin taloon tyytyväisenä kuin kukko, nähdessäni kauniit silmäykset, joita tytär, niinikään alituisesti liikkeellä olevan postinkantajan vaimo, — loi mustaan partaani, kiharaan tukkaani, puhtaaseen paitaani ja kiiltäviin saappaisiini! En ajatellut pahaa, jota tein lähimmäiselleni, enkä turmaa, jota tuotin sielulleni… Ja vaikka sieluni ei ollutkaan luotu tämäntapaisia iloja varten, miellyttivät ne minua sittenkin. Löysin niistä sellaista viehätystä, että tulin toistamiseenkin.

»Muuten nuo molemmat kyykäärmeet olivat niin luodut, että heidän luonaan unohtui kaikki muu, paitsi lihan himo. Jumala yksin tietää, miksi hän oli lyönyt nämä aistillisuuden haavat erään hyveellisimmän palvelijansa ruumiiseen. Papinrouva itse väitti, asiastaan varmana, ettei Jumalakaan sitä tietänyt, ja hän antoi huvittavan selityksen tästä Jumalan taitamattomuudesta.

»Kuten tiedätte», sanoi hän, »ei Jumala ollut yksin luomispäivänä, vaan läsnä oli myöskin saastuttaja… Hän sekaantui kaikkeen, tahtoi olla kaikkialla, ja häiritsi lakkaamatta työnteossa Kaikkivaltiasta, joka puolustautui parhaansa mukaan. Katsellessaan sen jumalallisen taikinan häikäisevää valkeutta, josta Herra aikoi leipoa ihmisen, — ja josta hän ennen muita tahtoi täydellisen, — heräsi saastuttajassa vastustamaton halu tahrata se. Mutta Luoja valvoi tarkasti taikinaansa. Johtaen herkkäuskoisen Mestarin harhaan Paha kysyi silloin yht'äkkiä, osoittaen samalla pilven taa katoavaa aurinkoa: 'Kuinka, oi sinä, joka olet niin viisas, olet antanut heikolle pilvelle voiman himmentää niin loistavan tähden, synkistyttää maailman ja syöstä sen alakuloisuuteen?'

»'Olen tehnyt sen siksi', selitteli Luoja, 'että kaikki maallinen nähtäisiin eri valaistuksissa, että ihminen ei olisi mistään varma, vaan epäilisi kaikkea, paitsi minun väkevyyttäni'. Paholainen kuunteli, ollen ihmettelevinään, mutta onnistui samalla koskettamaan hännällään jumalalliseen taikinaan, joka muuttui heti harmaaksi. Herra huomasi sen ja hämmästyi. 'Miksi sinä hämmästyt?' ilkamoi Paha, 'taikinasi on harmaata siksi, että valaistus on muuttunut!' Jumala tunsi joutuneensa tappiolle, mutta ylpeä kun oli, tahtoi hän pysyä aiheessaan. Hän pani taikinan muottiin, antoi sille ihmisen muodon, puhalsi siihen ja loi Aatamin… Mutta, voi, tahra seurasi mukana!… Se on meissäkin, ja siinä koko juttu…»

»Niin, siinä koko juttu!… Tai paremmin, tässä koko juttu:… Kas tässä kosteina kimmeltävät silmät, joiden hehku lävistää sydämen kuin nuoli… Tässä kärsimättömät huulet, jotka odottavat vain viiksien hivelevää kosketusta ja miehistä puraisua… Tässä rinnat, jotka ovat hyvin peitetyt, vain paremmin näkyäkseen. Tässä kaksi naista ja kaksi miestä, joita saatana on koskettanut hännällään! Ei hämärintäkään muistoa meissä Jumalan tarkoituksesta!… Ei hyvettä, ei häveliäisyyttä, ei kunniantuntoa!… Vain kaksi naista ja miestä, jotka saastuttaja on vallannut kiireestä kantapäähän!…

»Ja minä purasin, Adrien, minä purasin kielletystä hedelmästä! Ja se maistui mielestäni hyvältä, niin hyvältä, että muutuin paremmaksi lähimmäisiäni kohtaan. Annoin vaimolleni anteeksi hänen uneliaisuutensa enkä lyönyt häntä enää. Olin kaksinverroin antelias tarvitseville, ja suvaitsevaisempi niitä kohtaan, jotka varastivat minulta. Ja sydämeni ailahteli ilosta aamusta iltaan…

»Mutta Salomon-saarnaaja sanoo: 'On aika tehdä kaikkea; on aika nauraa ja aika itkeä; on aika suudella, ja aika olla suutelematta…' Tuo aika tuli.

»Eräänä helteisenä kesäiltapäivänä Jeremias ja minä maistoimme jälleen kiellettyä ja häipyvää iloa pappilassa, joka sijaitsi etäällä kylästä, eristettynä ja yksinäisenä. Postinkantaja oli työssään ja pappi oli lähtenyt kastematkalle. Luulimme olevamme turvassa yllätyksiltä, ja tuo jumalallinen taikina, jota Piru oli koskettanut hännällään, hekkumoitsi, kun Jumalan kostava käsi avasi oven ja aukeamassa seisoivat pappi ja hänen vävynsä kuin kaksi hirmuista tuomaria! Suorina ja sotaisina he seisoivat siinä, tomun peittäminä ja kalpeina, edellisellä kädessä pieni kattila, jossa oli vihkivettä, jälkimmäisellä kyhmyinen keppi ja kirjesäkki.

»He pysähtyivät mykkinä kynnykselle, mutta me neljä syyllistä ponnahdimme ylös ja pakenimme nurkkaan, Jeremias puukkoonsa tarttuen, valmiina puolustautumaan, minä häpeästä kivettyneenä ja molemmat naiset päät tekopyhästi painuksissa. Ja Kaikkivaltias puhui loukatun, mutta onnettomuudessaan vahvan palvelijansa suun kautta.

»'Ja olkoon tämä rauha teidänkin kanssanne, te irstaat naiset! Sinä, Jeremias, heitä aseesi, sillä olkoonpa loukkaus millainen tahansa, pappi ei nouse kostoon omassaan eikä toisten talossa!… Jumalan asia on tuomita oikea ja väärä… Ja siinä kaikki, mitä minulla on sanottavaa sinulle, sinä sydämetön, häpeämätön ja säälimätön mies. Mutta sinulle, Anghel, haluan puhua enemmän, sillä sinulta ei puutu sydäntä, hävyntunnetta eikä sääliä. Anghel, minä tiedän, että olet onneton kodissasi… Mutta etsitkö lohdutusta toisten onnettomuudesta? En puhu itsestäni. Minä jaksan kantaa ristin, jonka Herra tekee päivä päivältä raskaammaksi, rangaistakseen heikkoa lihaani siitä, että himoitsin lihan nautintoa, muistuttaakseen minulle, että kaunis nainen, jolta puuttuu järkeä, on kuin kultarengas sian kärsässä. Mutta katso tätä nuorta miestä, josta Jumala vihassaan on tehnyt vävyni, ja joka vapisee kuin kuollut lehti, nähdessään että hänen avio-onnensa on saanut kuolettavan iskun, ja tuon iskun olet antanut sinä, jolta ei puutu sydäntä, häpyä eikä sääliä… Anghel, katso häntä, ja paina mieleesi, että ankara ojennus odottaa sitä, joka poikkeaa oikealta tieltä!… Minäkin poikkesin siltä tieltä, tahtoessani yksin omistaa tämän naisen, jonka Jumala oli tarkoittanut kaikkien yhteiseksi… Ja tässä minä saan ojennukseni… Tämä nuori mies on poikennut tieltä hylätessään kunniallisen rakkauden ja avatessaan sylinsä tytölle, jonka tulisi olla yleinen, minun tyttärelleni… Ja hän saa ojennuksensa. Sinä, Anghel, saat myöskin omasi! En toivota sinulle pahaa, mutta paha on sinussa itsessäsi, sillä joskin on inhimillistä langeta saastaan, jota luulee puhtaudeksi, ei ole sallittua heittäytyä ehdoin tahdoin sen saastutettavaksi. Lähtekää! Olkoon rauha teidän kanssanne, mutta peljätkää Jumalaa ja matoja, jotka eivät koskaan nuku… [Romaniankielellä: vermii cei neadormiti, valvovat, ikuisesti hereilläolevat madot.]

»Kuulitko, Adrien?… Valvovat madot! Kas täällä ne ovat!… Ne ovat täällä riepujen alla, jotka peittävät niitä ja elävää raatoani… Ne ovat jäytäneet minua hitaasti kokonaisen vuoden… Ja tuona vuotena on elänyt vain pääni, aivoni…

»Anghel-eno on mennyttä!… Kaikki on sortunut! Ei ole jälkeäkään enää hänen kauniista talostaan, kauniista lapsistaan, puhtaasta paidastaan ja kiiltävistä saappaistaan… Sortunut on ruumis, joka ei koskaan ollut tuntenut väsymystä eikä sairautta!… Ja mitä julmien murhamiesten ei onnistunut tuhota, sen tuhoavat nyt alati valvovat madot!…

»Vain aivot yksin pitävät puoliaan… Ne ovat minulle sammumattomana lyhtynä loputtomassa yössä, yössä, joka alkoi sinä iltana, jolloin poikani laskettiin hautaan… Mutta lyhty on alkanut loistaa… Eikä öljyä ole enää ollut muuhun… Kaikki vain tuota liekkiä varten… Ja näin olen löytänyt pelastuksen…

»Sataviisikymmentä naulaa arvotonta multaa, joka tahtoi hallita maata! Kas tässä se nyt makaa liikkumattomana!… Niin paljon tarpeita, niin paljon pyyteitä, niin paljon riehuntaa, ja niin vähän iäisyyttä!… Herra, kuinka oletkaan ollut taitamaton luodessasi taideteostasi! Pää yksin olisi riittänyt. Missä muualla paitsi aivoissa olen löytänyt äärettömyyttä? Ja kun ajattelen, että tuo äärettömyys, tuo ainoa, mikä meissä on iäistä, oli typistetty olemattomiin, poljettu kuin hiekkajyvä olemukseni uumeniin! Koko talo täynnä melua… Suuri kirstu, joka sulkee sisäänsä ihmisen yötä ja päivää… Olkivalkea, jonka pitäisi valaista koko temppeli, mutta joka vain savuaa, tukehduttaa ja tekee siellä asumisen mahdottomaksi…

»Näinä seitsemänä vuotena olen ajatellut kaikkea, mitä ajatella saattaa… Olen lukenut kolmeen kertaan Vanhan ja Uuden Testamentin.

»Salomon sanoo yhdessä ainoassa saarnassaan kaiken, mitä elämästä on sanottavaa. Ei voisi sanoa paremmin eikä enempää, vaikka puhuisi pysähtymättä kymmenentuhatta vuotta. Eikä kuitenkaan ole vähemmän totta, että sekin on turhuutta, ja tuulen takaa-ajamista! … Sitä vähäistäkään onnea, jonka tämä viisas löytää, ei ole olemassa. Elämässä ei ole kysymys onnen löytämisestä, vaan sen säilyttämisestä; mutta pysyväisyyttähän ei ole elämässä… Pääasia on muuten tietää, mitä hyötyä siitä olisi…

»Ja siksi minä olen luopunut elämästä ja kääntänyt katseeni kuolemaa kohti…

»Ihminen on kuollut siitä hetkestä lähtien, jolloin mikään ei enää tuota hänelle iloa… Olen ollut kuolleena jo kolme vuotta… Mutta vapaa olen ollut vain puoli vuotta, siitä päivästä alkaen, jolloin silmäni avautuivat iäisyydelle… Silloin löysin sen, mikä pysyy… Päivä ja yö on minulle yhtäkaikkista. Olen kaikkialla, näen kaiken, tunnen kaiken, eikä mikään koske minuun. Ilo ja suru ovat esteitä vapautemme tiellä…»

»Useammin kuin kerran olen ollut luisumaisillani olemattomuuteen, mutta olen aina huomannut sen ajoissa. Sen huomaa. Kun loppu tekee tuloaan, tuntee ylenannatusta, ja painostusta otsassa… Vain sekunti tarkkaamattomuutta ja kaikki on ohi…

»Kerran huvittelin omalla tavallani elämällä ja kuolemalla. Se sattui viime talvena. En tiennyt, oliko päivä vai yö; se ei ole pitkään aikaan merkinnyt minulle mitään… Annoin ajatusteni harhailla… Milloin jokin iloinen muisto entisajoilta sai mieleni kääntymään elämän puoleen, milloin taas jokin surullinen muisto työnsi minua kuolemaa kohti. Etäältä kuuluva tuskan parkaisu herätti minussa vastenmielisyyttä: kylässä teurastettiin jouluporsasta… Uh!… Muistin, kuinka usein itse olin painanut polveni sian päälle, kuinka usein olin taitavasti upottanut pitkän puukkoni sydämeen, joka sykähteli vasemman kainalon alla, tai pehmeään kurkkuun, aina sen mukaan, mihin tahdoin tulla… Usein lennähti lämmin veri suihkuna kasvoilleni… Elukka rimpuili vastaan, sitten sen silmät sumenivat, se oli kuollut; minä taputtelin sitä, samoin kuin taputellaan rakastettua naista, tahtoen siten ikäänkuin suoda itse elämälle ystävällisen taputuksen.

»Tämä synkistytti mieleni… Maailma kaikkineen häipyi pois… Ei enää muistoja, ei enää ilmaa… Unettava velttous valtasi aivoni… Kurkkuuni nousi pala… Raskas paino laskeutui silmieni ylle… Annoin kaiken mennä menojaan. Sanoin: on hyvä näin!…

    »Hyvää huomenta, joulu-ukko!…
    Hyvää huomenta, joulu-ukko!…
    Hyvää huomenta, joulu-ukko!…

»Sitten ovi avautui selkoselälleen, antaen pakkasen ja elämän tulvia sisään, ja hullu palvelijani, mukanaan kolme poikasta, tölmäsi huoneeseeni, missä vielä tuntui kuoleman siiven suhahdus. Hän se oli houkutellut synkkään kapakkaan lapset, jotka tavanmukaisesti kiertelivät pitkin kylää hyvää joulua toivottamassa… Seitsemään vuoteen eivät nuo iloiset äänet olleet lähestyneet ikkunoitani… Minulla ei ollut mitään, ei pähkinöitä, ei rinkeleitä eikä viikunoita, joita oli tapana antaa heille…

»Minä annoin heille viisipennisiä… He toivottivat minulle pikaista parantumista ja lähtivät, vieden mukanaan raikkaan ilman ja elämän…

»Katsellessani heidän menoaan unohdin kuoleman ja olisin tahtonut itkeä… Kylässä oli joulu… Eikä Anghel-enolla, tuolla kunnon kristityllä, ollut antaa ainoatakaan pähkinää, viikunaa eikä rinkeliä lapsille, jotka toivottivat hyvää huomenta joulu-ukolle.»

Anghel-enon suu ammotti selällään korvasta toiseen, paljastaen pääkallomaisen, keltaisenmustan hammasrivin. Adrien ei tiennyt, oliko sairas vetänyt viimeisen henkäyksensä vai tahtoiko hän vain itkeä. Vuoteen laidan yli riippuva käsi alkoi vavisten hapuilla lattialta viinapulloa. Adrien ymmärsi ja kysyi:

Adrien täytti pienen lasin ja tyhjensi sen avoimeen suuhun. Lasi kilahteli hampaita vasten, jotka löivät loukkua, kuin olisi ankara vilu puistattanut sairasta.

»Adrien, minä kuolen pian… Ainoaksi perinnöksi annan sinulle neuvon: vältä kevyttä iloa kaikin voimin, ja niin kauan kuin vielä on aikaa. Se tuottaa meille eniten kärsimystä… Ja mikä vahinko se onkaan! Kevyt ilo vaatii itselleen koko elämämme. Kuluttamansa öljytynnyrin asemesta se antaa meille oliivin. Se on vähän. Liian vähän. Koirat ovat kaltaisiamme intohimossa, mutta voittavat meidät viisaudessa.

»Inhimillisen hulluuden esimerkkinä olisin tahtonut kertoa sinulle Cosman, Jeremian isän ja etäisen sukulaisemme, elämäntarinan. Mutta voimani eivät riitä niin pitkään tarinaan… Jeremias itse saa joskus kertoa sen sinulle paremmin kuin minä…

»Mutta sitä, minkä annan anteeksi Cosmalle, en anna anteeksi itselleni ja kaikkein vähimmän sinulle. Cosmalla ei ollut aivoja. Minulla oli niistä puolet. Sinä tiesit kaksikymmenvuotiaana sen, mitä me emme tietäneet viisikymmenvuotiaina: sinä tiesit, että huvitukset saattavat meidät uskomaan, että ne ovat koko elämä, ettei niiden ulkopuolella ole mitään, ja asia onkin päinvastoin. Tämän tulin tietämään liian myöhään… Cosma ei ole sitä koskaan tietänyt».

»Eno, ei mikään tieto voi lannistaa suurta intohimoa, lannistamatta samalla itse ihmistäkin…»

»Sanon lannistuneeksi ihmistä, joka pakottautuu elämään toisenlaista elämää, kuin mihin hän tuntee olevansa määrätty».

»Sellainenko on lannistunut ihminen? Ja miksi nimität ihmistä, joka ei pakottaudu muullaiseen elämään, kuin mihin hän on määrätty?»

Adrien ei uskaltanut kiihdyttää sairaan mieltä, vaan vaikeni; mutta tämä kysyi uudelleen:

»Miksi nimität häntä, poikani? Etkö tahdo vastata?… Eikö ihminen, joka ei tahdo pakottautua muuhun elämään, kuin mihin hänet on määrätty, ole Anghel-enon kaltainen?… Tunnetko tuon Anghel-enon? Tahdotko tietää, kuinka hänelle kävi, eläessään elämää, johon hänet muka oli määrätty… No niin, Adrien, nosta peitto päältäni!… Kas niin, ota pois nämä rievut, ja katsele Anghel-enoa, joka ei ymmärtänyt pakottautua muuhun elämään, kuin mihin kohtalo oli hänet määrännyt! Ota pois peitot ja katsele, poikani! Näkemäsi tekee sinut vakuutetummaksi kuin tuhannet puheet! Ota peitot pois!»

»Käsken sinua ottamaan pois peitot ja katselemaan minua!» huusi Anghel viimeisillä voimillaan.

Vavisten sai Anghel vaivoin viedyksi vasemman kätensä huulilleen ja alkoi viheltää. Poika riensi heti saapuville ja aikoi täyttää lasin.

Hullu alkoi heitellä vimmatusti riepuja hänen yltään, ja sitä mukaa kuin ruumis paljastui, täytti ruton löyhkä huoneen. Kun viimeinen peitto oli poissa, huusi Anghel:

»Tule lähemmäs, Adrien, ja sen hellyyden nimessä, jota aina olen tuntenut sinua kohtaan, katso tänne!»

Adrien lähestyi kauhun valtaamana, ja mielipuoli väistyi syrjään, jääden kuin vartia seisomaan vuoteen jalkopäähän. Mutta Adrienin silmät ehtivät tuskin vilahdukselta nähdä luut, joiden paljaat päät pistivät esiin repeytyneen nahan alta, kun hän jo peitti käsin kasvonsa ja syöksyi ovelle, huutaen:

Samassa astui huoneeseen kaunis, vanha mies, jonka kasvot olivat synkät ja parroittuneet ja vartalo vanttera. Adrien töytäsi hänen leveää rintaansa vasten. Vieras sulki hänet syliinsä.

»Jeremias! Jeremias! Estä häntä!… Älä anna hänen mennä!… Rukoilen sinua… Täällä… täällä… heti… tahdon, että kerrot hänelle Cosman järkyttävän elämäntarinan… Tahdon kuulla sen, ennenkuin kuolen. Tahdon, että paljastat tälle nuorelle miehelle intohimojen hulluuden… Cosman pettävän ilon ja hänen todet kärsimyksensä… Hänen turhat huvinsa ja hänen hampaittensa kiristyksen… Osoita hänelle, kuinka järjettömän julma Jumala oli, kun hän loi lihan, saadakseen nauttia sen kiduttamisesta… Osoita hänelle, mikä tuho odottaa jokaista, joka antaa aistien huuman temmata itsensä pyörteisiinsä… Osoita hänelle, Jeremias… sano hänelle… Kerro hänelle Cosmasta!»

»Puhu, Jeremias… Kerro, kuka Cosma oli», lisäsi hän, katse yhä kattoon tähdättynä.

Adrien oli huutamaisillaan, mutta Jeremias painoi kätensä hänen suulleen. Peloittavasti mulkoillen hän sitten tarttui hänen käteensä, ja silmäillen vuoroin kuolevaa, vuoroin Adrienia, hän alkoi puhua kaikuvalla äänellä ja jokaista sanaa korostaen seuraavasti:

Cosma oli aikakautensa intohimoisin mies… Hänen elämänsä oli kuin rajuilma, jota salamat halkovat… Hänen sydämensä sai tuntea suurta iloa ja yli-inhimillisiä kärsimyksiä. Ja Cosma sai kuolemalla sovittaa tekemänsä vääryydet, väkivaltaisuudet ja erheet…

Jeremias pysähtyi, päästi Adrienin käden ja kumartui Anghel-enon jäykistyneiden kasvojen yli, joita hän hetkisen katseli. Kääntyen sitten katsomaan Adrieniin, hän kosketti kahdella sormellaan silmiä, jotka selkosellaan tuijottivat kattoon. Mutta Anghel-enon avoimet silmät katselivat jo salaperäistä Iäisyyttä.

COSMA

Jeremias veti kauhistuneen Adrienin muassaan ränsistyneeseen kapakkahuoneeseen. Täällä hän nosti pitkälle tomuttuneelle pöydälle täyteen ahdetun eväsreppunsa, jonka oli sisään tullessaan heittänyt lattialle, otti repusta kilon painoisen leivän, suuren kimpaleen rasvaista kinkkua, suunnattoman sipulin ja veitsen. Istuutuen sitten penkille, tuo uskomaton olento murskasi nyrkillään sipulin, halkaisi leivän, kikkasi kappaleen sianlihaa ja, kehoitettuaan Adrienia tekemään samoin, ryhtyi pistelemään suuhunsa suunnattomalla ruokahalulla.

Kutsua noudattamatta Adrien lyyhistyi penkille ja painoi otsansa käsiään vasten. Jeremias ei pyydellyt häntä sen enempää, vaan ahmi kaiken yksinään. Vain kerran hän keskeytti syöntinsä mennen kellariin, mistä toi viiden litran viiniastian ja kaatoi sitten itselleen juotavaa okaan, jota hän käytti lasinaan. [Oka = poltetusta savesta tehty astia, joka vetää 1,300 gr]

Puolen tunnin kuluttua oli leipä, sianliha, sipuli ja puolet viinistä kadonnut hänen kurkkuunsa. Kun Adrien nosti päätään, näki hän Jeremiaan polttelevan piippuaan ja hymyilevän tuuheiden viiksiensä takaa. Nuori mies katseli häntä kuin hirviötä konsanaan. Jeremias vastasi tähän katseeseen liikuttamalla vilkkaasti valkeita kulmakarvojaan, harmaata tukkaansa ja lakkiaan, joka kohosi sen yllä kuin pienoinen heinäsuova. Ainoa, mikä ilmaisi rakkautta kaiken tämän julmuuden keskellä, olivat hänen suuret mustat silmänsä, kirkkaat kuin lapsen silmät: ne puhuivat kaikkein luotettavinta, vilpittömintä ystävyyden kieltä. Kaikki muu oli hänessä vain eläimellistä, tuo villi parta, tahraiset, loan peittämät vaatteet, likainen paita, jonka kaulus oli sidottu kiinni nuoranpätkällä, ja nuo karhunkäpälät, joilla olisi voinut lyödä kuoliaaksi vaikka härän. Ja ikäänkuin antaakseen Adrienille lisätodisteen raakuudestaan Jeremias tarttui okaan, joka oli täynnä viiniä, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja, sensijaan että olisi vetänyt henkeä, iski hampaansa savimaljakon reunaan, puraisi siitä kappaleen kuin olisi se ollut leipää, pureskeli sitä ja sylki sirut pöydälle.

»Etkö tunne näitä kasvoja, poikani? Eivätkö ne johda mieleesi hämärintäkään muistoa menneiltä ajoilta? Oli ankara talvi, kun minä eräänä yönä tapaan tiellä lähellä kotikyläämme naisparan, jonka hameet ovat jäässä, ja nostan hänet rattailleni. Tiellä hän avaa minulle sydämensä ja kertoo huolensa: hän on leski ja hänen viisivuotias lapsensa menehtyy salaiseen tautiin, ilman paranemisen toivoa… Saavumme hänen asunnolleen; minä tartun poikasen luiseviin ranteisiin ja upottaen katseeni hänen silmiinsä, jotka katsovat tiukasti omiini, huudan sisässäni ukkosen voimalla: Minä tahdon, te elämän pimeät voimat! Minä tahdon, että tämä lapsi paranee! Pienokainen, sinä paranet, sinun ei enää tarvitse itkeä, saat nukkua, ymmärrätkö? Rauha, terveys, elämä tulevat osaksesi. Armen! Ja pieni mies vaipui unen helmaan, jota hän ei aikoihin ollut tuntenut. Ja hän parani, kasvoi suureksi ja kauniiksi pojaksi, jollaisena nyt näen hänet edessäni. Etkö tunne näitä kasvoja, poikaseni?…

Jeremias nyökkäsi myöntävästi. Adrien tarttui hänen karvaiseen käteensä ja suuteli sitä. Käsi hajusi kuin märkä koira. Ulkona ripsoi hienoa, sumuista kevätsadetta. Ruokokaton halkeamasta tunkeutui huuru ja vieno sade rauhallisena vihmana kapakkaan.

Rujo sairaanhoitaja syöksähti läähättäen sisään ja jäi hölmömäisesti katselemaan molempia miehiä. Jeremias sanoi hänelle:

»Nyt ei sinulla enää ole täällä mitään tehtävää. Mene, poika-parka, ja laske raskas pääsi ratakiskoille. Siten pääset elämästä, joka, kuten pääsikin, on liian raskas hartioillesi. Mene, ja tee niinkuin sanoin: se on sinulle parasta».

»Sinulle, Adrien, jonka hartiat ovat kyllin vahvat kantamaan elämää, minä kerron Cosman, isäni, tarinan».

Varhaisin muistoni vie minut maailman alkuun, varhaisimman lapsuuteni kaukaiseen maahan, seitsemänkymmenen vuoden taa. Ja kun muistaa eletyn seikan seitsemänkymmenen vuoden takaa, on siellä todellakin maailman alku.

Istuin puunrungolla ja katselin kuvaani järvestä kuin kolmiviikkoinen koiranpentu, joka katsella töllistelee kuononsa ympärillä lenteleviä hyttysiä. Ympärilläni oli korkeita puita, joiden latvat pitelivät pilviä. Näin ne vain selälläni maaten. Jostain lähistöltä kuului ryöppyävän kosken kohu. Edessäni oli mökki, johon kulki edestakaisin kookkaita miehiä, yllään roimahousut, ja juovikkaisiin hameisiin puettuja naisia, jotka puhuivat äänekkäästi ja käsiään huitoen. Yhtäkkiä kuuluu mökistä huutoa ja kaunishameiset naiset juoksevat sieltä pakosalle. Sitten miehet kiistelevät keskenään, kunnes paikalle saapuu kaikkein vahvin joukosta ja palauttaa rauhan. Kaikki poistuvat, lukuunottamatta väkevää ja erästä toista, jonka tunnen yhtä hyvin kuin hänetkin, ja nyt tapahtuu jotakin kummaa! Suurempi hyppää heikomman selkään ja antaa kantaa itseään ympäri pihaa, kunnes molemmat kierivät maassa. En ymmärrä tästä mitään ja katselen edelleen peilikuvaani järvestä. — — —

Kuva, joka seuraa tätä ensimäistä muistoani, on selvempi. Minä puhuin. Sanoin kookkaampaa miestä Cosmaksi ja toista Eliaaksi. He olivat minulle yhtäkaikkisia, paitsi milloin nostivat minut hevosen selkään ja antoivat minun ratsastaa. Silloin läimäyttelin heitä korville, sillä iloni oli liian valtava. Muuten elelin yksikseni. Oleskelimme nyt niin laajan veden partaalla, että toista rantaa tuskin näkyi. Puiden riippuoksat kostuttivat lehviään hiljalleen virtaavassa vedessä. Aika ajoin tuli luoksemme muukalaisia, joiden veneet olivat täynnä lastia, ja tämä tuotti minulle paljon ikävää: kukaan ei ymmärtänyt, että minäkin olisin halunnut nousta tuollaiseen näkinkenkään ja lipua pitkin veden pintaa, kuten hekin. Mutta eräänä aamuna livahdin kenenkään huomaamatta tyhjään veneeseen, katkaisin veitselläni köyden, jolla vene oli kiinnitetty puuhun, ja nyt viilettelin minäkin — ensin hiljalleen, sitten nopeammin, ja viimein virta tempasi minut mukaansa. Olin niin haltioissani, että taputin omia poskiani, kun ei minulla ollut ketä taputtaa. Edessäni oli ääretön ulappa, joka ulottui tuin jättiläisvyö toisesta taivaanrannasta toiseen. Se välähteli auringonpaisteessa hopealle ja kullalle. Minulla oli vain yksi toive siinä yksin lipuessani: liukua yhä nopeammin. Mutta silloin alkoi toinen vene ajaa minua takaa, ja Elias saavutti minut. Kun minut tuotiin Cosman luo, sanoi tämä jotakin, en tiedä mitä, sillä en kuunnellut häntä; mutta samassa tunsin hänen raskaitten käsiensä laskeutuvan takaapäin olalleni. Koetin kaikin voimin vastustaa niiden yhä enenevää painoa, sitten tunsin niskassani Cosman kuuman henkäyksen, sääreni notkahtivat, lyyhistyin kokoon ja olin pyörtyä. Koskaan tätä ennen en ollut tuntenut suudelmaa poskellani, mutta tuosta aamusta lähtien aloin rakastaa Cosmaa. Rakkauteni sai uutta virikettä tuon päivän jälkeisenä yönä, kun Cosma, Eliaan hälyytettyä meidät hereille, valoi paloöljyä mökin lattialle ja käski minun pistää siihen tulen, minkä heti teinkin. Kun hetkistä myöhemmin ajoin täyttä laukkaa Eliaan sylissä, Cosman hevosen kavioiden lennättäessä kasvoilleni lokaa, käännyin katsomaan paloa ja sanoin itsekseni: Tuo on minun työtäni. — — —

Kuu, joka loisti tyynenä kesäisellä taivaankannella suoraan päittemme päällä kuin pyöreä hopeatarjotin, valaisi kasvojamme ja korkeiden kuusten reunustamaa aukiota, kun Cosma yhtäkkiä näyttäytyi minulle sellaisena, jollainen hän aina oli: suojelijana ja hirmuvaltiaana. Olin ehkä yhdeksänvuotias, mutta vahva kuin villisorsa. Kaikkien vuodenaikojen ilmat, kuljeksiva elämä eri seuduissa ja ilmastoissa oli karaissut minut. Sairaus oli minulle tuntematon, kuten yhä vieläkin. Tämän sädehtivän ja ikimuistoisen yön jälkeisenä päivänä tapahtui jotain suurta. Ilman aihetta ja pienintäkään oikeutta Cosma oli antanut määräyksen poistua salakuljettajille erittäin edulliselta leiripaikalta, ja kuljetti meidät aseinemme ja tavaroinemme jylhään, vuoriseen ja yksinäiseen seutuun, jonne itse paholainen lienee hirttänyt isänsä. Kaikki olivat tyytymättömiä tähän mielivaltaiseen päätökseen, ja he olivat oikeassa: ei merkitse mitään olla tuulten tuttu, perhe-elämä juurtuu salakuljettajaan kuin sammal puun kupeeseen. Hän solmii tuttavuuksia, rakastaa, kiintyy. On luonnollista, että hän vaaran uhatessa heittää kaiken ja pelastautuu, mutta yhtä totta on myöskin, että hän kaikkialle jättää kappaleen vertavuotavaa sydäntään. Cosma yksin piti kiinni vain vapaudesta. Hän yksin, — vaikka olisikin ollut rakastunut hellyyteen saakka, — ei jättänyt jäljelle hiuskarvaakaan tuuheasta harjastaan. Elias oli niinikään sydämensä herra, mutta hänen sydämensä ei tuottanut hänelle paljoa vaivaa; hän rakasti vain viisautta; hän edusti joukkueessa järkeä, asettaen viisauden vapauttakin, salakuljettajan kalleinta aarretta, korkeammalle.

Lähtökäsky, joka tuli hetkellä, jolloin miehet naurattelivat naisiaan, otettiin vastaan melkein yksimielisen vastahakoisesti. Cosma laukaisi molemmat pistoolinsa ja jylisi kuin ukkonen:

»Korjatkoon naisväki luunsa täältä, ennenkuin olen kolmasti vetäissyt henkeä! Ja ken hyppää viimeisenä satulaan, saa seurata lemmittyään!»

Naiset katosivat, kieritellen pitkin jyrkänteen kuvetta. Miehet alistuivat. Ja me marssimme kahdeksan tuntia, pysähtyen matkalla vain kerran.

Nyt joukkue nukkui… Olimme juuri heränneet ensi unestamme metsän aukeamassa, joka kylpi kuun lempeässä hohteessa. Cosma odotti lähettiä… Hän saapui.

»No niin, olinko oikeassa», tiedusteli päällikkö, »vai olenko vain kurja jänis?»

»Olet oikeassa, Cosma… Seuraavan aterian aikana tuli Carc-Serdar [Carc-Serdar = kevyen ratsuväen kapteeni Turkin vallan aikana] leiripaikallesi monilukuisen poteran kanssa». [poter = palkkasoturijoukkue, joka etsiskelee rosvoja]

Voitonriemuisena Cosma silloin huusi Eliaalle: »Lue hänelle käteen kolmekymmentä dukaattia jaettavaksi jälkeenjääneille lemmityisille! Mitä miehiin tulee, olkoot he onnellisia saadessaan pitää nahkansa: rakastajattaria he löytävät kaikkialla!…»

Elias antoi rahat ja vaikeni… Hän vaikeni, mutta tuo äänettömyys oli kiusoittavaa, ilmaisten viisaalla olevan jotain sanottavaa, ja kun Elias ajatteli jotakin eikä sanonut mitään, tiesi Cosma ennakolta, ettei ollut oikeassa. Cosma oli loukkautunut. Tällaista ei Cosma voinut sietää!

»Elias! Sinun äänettömyytesi kiusoittaa minua … Puhu suusi puhtaaksi… Mutta ole varoillasi: jos olet oikeassa, niin muserran sinut alleni!…»

Elias nousi. Cosma hyppäsi hänen selkäänsä, ja kumaraisena noiden kahdensadan naulan painosta Elias alkoi kiertää ympäri aukeamaa. Piipun polttaman ajan hän piti puoliaan, mutta sitten alkoivat hikipisarat tipahdella hänen nenänpäästään. Kumpikaan ei hiiskunut mitään, vain kuu kierrätti heidän varjojaan nurmikolla. Viimein Eliaan hengitys alkaa käydä korahdellen, hän hoipertelee ja vaipuu maahan. Cosma jättää hänet rauhaan, istuutuu turkkilaisittain ja pistää tupakaksi, katsellen häntä. Mutta huomatessaan Eliaan liikahtavan, Cosma suuntaa kulkunsa kuusen luo ja asettuu pää alaspäin, sääret ja puolet ruumista ylöspäin puuta vasten, ja sanoo:

Kelmeänä Elias pyyhkii kasvojaan, sytyttää piippunsa ja alkaa hitaasti puhua:

»Cosma, raha ei paranna rakkauden haavoittamia sydämiä; se loukkaa niitä… Sinun anteliaisuutesi on samanlaista kuin Carc-Serdarin: kun hän tekee väkivaltaa neidoillemme, antaa hän heille dukaattikaulaketjun, ja neitsyt heittäytyy kaivoon kaulaketjuineen ja häpeineen.

»Sinun anteliaisuutesi, Cosma, on vieläkin inhoittavampaa kuin Carc-Serdarin: hän on hirmuvaltias, jolle kukaan neitsyt ei antaudu; sinä olet kapinoitsija, jota puhtaus lähestyy ypöyksin. Millä sinä palkitset sen? Dukaateilla, niinkuin Carc-Serdarkin! Cosma, olet voimakas, mutta et menettele oikein». — — —

Elias vaikeni, ja seurasi hiljaisuus. Yölinnun huuto värisytti hämärää kuusten latvoissa. Seutu painui puolipimeään, jolloin Cosman kasvot saivat sinipunertavan hohteen, ja hänen kaunis partansa katosi leuan alle, joka painui rintaa vasten.

En tietänyt, että olin Cosman poika. En myöskään tietänyt, että Elias oli hänen veljensä. Mutta eräänä päivänä paholainen koskettaa hännällään kaunista sopusointuamme ja vaiteliaisuus on mennyttä. Tämä tapahtui kaksi vuotta kuun hopeoimassa metsän aukiossa vietetyn yön jälkeen. Olin yksitoistavuotias. Cosma laski ikäni, ja vietti jokaista syntymäpäivääni juhlalla. Yhdestoista syntymäpäiväni oli raju, ja leukaperäni saivat maksaa sen kipeästi.

Tuona päivänä olimme kaikki kolme piilipuumetsikössä Tonavan rannalla. Cosma puki minut uusiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän, antoi paistaa karitsan vartaassa ja kostutti sen hyvällä punaviinillä.

»Jeremias, tänään täytät yksitoista vuotta!» sanoi hän aterioitaessa, »ja tänään saat näyttää, kelpaatko ratsastamaan minun hevosellani. Ensi vuonna saat piipun ja kahden vuoden kuluttua tästä päivästä oman pyssyn».

Ruokalevon jälkeen hän nosti minut satulaan, sovitti jalustimet pituuteni mukaisiksi, ja juuri kun hevosen piti lähteä liikkeelle, pisti pippuria sen peräpuoleen. Tuntiessaan kirvelyn eläin syöksähti nuolena eteenpäin, luullen varmaankin paarman ahdistavan itseään, kun minä taas ajattelin piippua ja pyssyä, jotka saisin tulevaisuudessa. Painautuen lujasti satulaan katselin maata allani — ja olin vakuutettu siitä, että se oli muuttunut juoksevaksi aineeksi. Selkäni takaa kaikui Cosman laukka, joka ratsasti Eliaan hevosella. Ja kuten kaikki pysähtyy väsyttyään, pysähtyi minunkin ratsuni huohottaen ja vavisten, tykkänään vaahdon peittämänä.

»Palattuamme piilimetsikköön, Cosma tarjosi minulle ploscan [= matkapullo], joka oli täynnä punaviiniä, ja sanoi:

Ja minä join. Ja kun hän oli laskenut kymmeneen, oli plosca tyhjä, minä täysi, ja me kellahdimme kumpikin sammalille. Maakin näytti kallistelevan. Sitten nukahdin.

Kun heräsin, oli aurinko mennyt mailleen. Cosman ja Eliaan välillä tuikahteli pieni nuotio, muuttaen heidän parroittuneet kasvonsa mustuneiksi, liikkumattomiksi pronssikuviksi. Istahdin turkkilaisittain, niinkuin hekin, ja katselin tuleen.

Cosma näytti hätkähtävän, hänen kasvonsa synkkenivät ja hän loi
Eliaaseen leimuavan katseen.

»Sanohan, senkin penikka, miksi minun on hyväksyttävä sinut. Mutta ole varuillasi: jos olet oikeassa, murskaan sinut alleni!»

»Murskaa vain, Cosma; ei ole vähemmän totta, että kolme päivää sitten tapasin metsässä vanhan sylkisuisen noita-akan, joka keräili oksia ja nähdessään minut syleili minua ja sanoi, että olen sinun poikasi ja hänen tyttärensä synnyttämä, ja että Elias on veljesi ja minun setäni».

»Kirottu olkoon tuo typerä noita! Ja koska korvasi ovat kuulleet sen, on sinun heti ammuttava ensimäinen laukauksesi! Mutta nojaa hyvin puuhun ja paina kaikin voimin pyssynperä olkaasi vasten: jos pyssy vie mennessään leukaperäsi, heitän sinut Tonavaan!»

Iloissani sivalsin Cosmaa korvalle, kohotin raskaan aseen ja ammuin ensi laukaukseni. Mutta pyssynperä iski leukaani ja paiskasi minut maahan. Toinnuin heti ja asetuin jälleen paikoilleni. Cosma tutki minua.

»Ei mitään vahinkoa», sanoi hän. »Tulehan, niin syleilen sinua, ei hellyydestä, — se on naisten asia, — vaan siksi, että olet pelastanut henkesi: jos tulisit rammaksi, hukuttaisin sinut, sillä kykenemättömät tekevät elämän ahtaaksi ja luovat turhan varjon maahan».

Ja hän suuteli minua molemmille poskille. Elias levitti minulle sylinsä riemastuksella, joka ei ollut hänen tapaistaan:

»Tule, niin minäkin suutelen sinua, sillä hän olisi aivan varmaan hukuttanut sinut!»

Tuli hiipui hiljalleen. Kasvot peittyivät pimeään. Piilimetsikkö ympärillämme tuntui hiipivän lähemmäs meitä, kuin peläten joutuvansa Tonavan pyörteisiin, joka vyörytteli vaahtoisia aaltojaan yön pimeässä.

Cosma heittäytyi pitkälleen, maaten kuin puunrunko maassa, ja puhui matalalla äänellä:

»Veli ja poika ovat merkityksettömiä sanoja, kuten isä, äiti ja sisar. Kysytäänkö koskaan, kuka on koiran isä? Me tulemme maailmaan, Jumala ties miten, siinä kaikki. Vain yksi varmuus on olemassa, ja se on äidillä, joka näkee lapsen syntyvän kohdustaan. Hän yksin voi sanoa: se on minun lapseni. Lapsi ei voi sanoa: se on minun äitini. Mistäpä hän tietäisi? Jokainen imettäjä on äiti lapsen silmissä, joka katselee häntä, tapaillen hänen rintaansa. Niinpä sanotaan Eliaksella ja minulla olleen saman isän, jolla oli kolme vaimoa, ja kaksi näistä oli äitejämme. Ja me olemme siis veljeksiä! Mutta mitäpä me tiedämme? Lapsina näimme miesten ja naisten kujeilevan kodissamme tavalla, mikä kummastutti palvelusväkeäkin. Eräs tomppeli, joka sanoi olevansa haaremin isäntä, levitti kaiken voin omalle leivälleen, korjasi itselleen kaikki rahat ja tahtoi yksin vallita talon koko naisväkeä. Meidän muiden hän käski rukoilla, ja hän rukoili itsekin, piru ties miksi. Eräänä päivänä minä lähestyin pikku tyttöä, joka sai vereni kuohuksiin; sain selkääni. Tyttö oli sisareni, sen ja sen naisen lapsi, sanottiin minulle. Isäksi mainittiin aina tuo sama hölmöläinen. Mutta mistä olisin sen tietänyt? Ja miksi minun piti välttämättä tietää se? Erään kerran Elias otti kahmalollisen rahaa ja antoi ne miehelle, jonka talo oli palanut eläimineen, työkaluineen ja kaikkineen; Eliasta piestiin veriin asti. Koko talo hyväksyi tämän rangaistuksen, pientä tulisilmäistä sisarta lukuunottamatta. Hän sai vuorostaan selkäsaunan siksi, että ajatteli toisin kuin muut. Mutta tuli päivä, jolloin ruumiini oli painava kuin lyijy. Silloin me yksissä neuvoin Eliaan kanssa panimme talon ylösalaisin, otimme rahat, annoimme aika löylyn niinsanotulle isällemme, ja painuimme metsiin. Niin, Jeremias, Elias on veljeni, ei siksi, että meillä on sama isä, vaan siksi, että elämme samoissa metsissä. Ja sinä olet poikamme ja veljemme, siksi että olet sen arvoinen: sinä, niinkuin mekin, rakastat raikasta ilmaa, joka pieksää kasvojamme; hevosta, joka lentää kohti vapautta; pyssyä, joka tuottaa tuhoa tyhmälle vihamiehelle; kuohuvaa viiniä ja mehukasta ruokaa; hyvää piippua ja kapinoitsijan kättä. Myöhemmin saat tuta vieläkin erään nautinnon, jonka sinulle tuottaa nainen, ja joka on edellisten veroinen. Silloin veresi liikahtaa ja sinä teet paljon pahaa ympärilläsi. Mutta sekä paha että hyvä ovat saman elämän voimia, ja elämä välittää vähät siitä, mitä ajattelemme tai mikä meille soveltuu. Sille ovat kärsimys ja nautinto vain saman sokean tuulen puhalluksia. Ohjaa venettäsi parhaan taitosi mukaan, elä ja kuole». — — —

Hevonen päästi äänekkään hirnahduksen. Cosma painoi korvansa maata vasten ja kuunteli; sitten hän nousi, otti pyssynsä ja lähti tarkastuskierrolle. Tanner vaikeroi hänen askeltensa painosta. Elias katseli hänen menoaan, otti piipun suustaan, sylkäisi ja alkoi kertoa osapuilleen seuraavasti:

»Saat kiittää sattumaa täälläolostasi. Ilman tuota sattumaa olisit jäänyt maan orjaksi, sorretuksi, kunnes sydämesi jonakin päivänä olisi noussut kapinaan, sillä sen se varmasti olisi tehnyt: suden pennusta ei ole talon vartiaksi. Cosma siitti sinut seurauksia ajattelematta, niinkuin hän aina tekee verensä kirouksesta. Mutta tämä kirous ei ole heikkoutta. Se on voimallinen kuin demoni, vastuunalainen kuin se, tietoinen kuin se. Eräänä päivänä olimme leiriytyneet metsäiselle kunnaalle ja olimme kumpikin tyytyväisiä elämään, kun alkoi kuulua paimenhuilun ääni. Me kuuntelimme ihastuneina. Sävel tuli lähemmäs, käyden yhä selvemmäksi, sitten puhkesi naisen ääni laulamaan, ja tämä saattoi meidät vieläkin tyytyväisemmiksi. Cosma huudahti. 'Se on nuori paimenpoika, ehkäpä paimentyttö'. Ja samassa tanner vapisi. Hypähdimme seisomaan. Edessämme seisoi nuori maalaistyttö, pidellen kädessään huilua ja mitellen meitä katseillaan. Aluksi hän ei sanonut mitään, katselihan vain meitä suurilla mustilla, pahanilkisillä silmillään. Näytti siltä, kuin olisivat pronssinruskeat kasvomme luoneet heijastuksen hänen ahavoituneille kasvoilleen. Hänen säärensä ja jalkansa olivat paljaat ja auringon paahtamat. Katselin häntä mielihyvin, mutta Cosman veri kuohahti, hänen leukansa värähteli halusta ja parta tutisi. Nuori paimentyttö pisti kädet selkänsä taa, otti askeleen eteenpäin ja sanoi, silmäillen uhmaavasti Cosmaa: 'Sinäkö olet Cosma?' Puhuteltu vastasi: 'Olen Cosma ystäville ja Cosma vihamiehillekin!' 'Oho!' huudahti tyttö halveksivasti, 'älähän ole niin kopea! Nuo kaksi Cosmaa ovat vain yksi, ja hänet on helppo saada ansaan!' Ja hän käänsi meille selkänsä nauruun purskahtaen, ja pujahti kuin jänis kuusikkoon. Silloin näin, että hänellä oli musta, käsivarren vahvuinen palmikko, joka ulottui hameen helmaan saakka. Samana iltana kaikui kuun valaisemassa kuusikossa Doina, Doina, joka on vanha kuin menneisyytemme ja nuori kuin keväinen silmu. Se hymisi kaukaa eikä tullut lähemmäs. Cosma jätti hevosensa ja pyssynsä ja alkoi luovia huilun ääntä kohti, ja minä seurasin häntä taluttaen hevosia suitsista. Mutta huilu oli kuin lumottu, sillä juuri kun sen luuli lähestyvän, kaikuihin se jo jostain kaukaa. Sitten itse paholainen tuli Cosman avuksi ja lumous oli poissa. Kadotin Cosman jäljet. Huilun ääntä ei enää kuulunut. Silloin yön alakuloisuus täytti metsän. Sidoin hevoset puuhun ja aloin poltella piippuani, jääden odottelemaan, että tummunut taivas lähettäisi meille hopeaviittaisen kuningattarensa. Ja kun sen lempeä hohde lankesi kuusikkoon, kaikui kaksi ääntä valkealta tieltä sen polun alapuolelta, missä polttelin piippuani. Heittäydyin vatsalleni ja katselin alas. Cosma piteli paimentyttöä vyötäröltä ja hyväili hänen palmikkoaan. Ja se, mitä Cosma tytölle sanoi, oli kuuntelemisen arvoista: Oi kaunis tshobanitzani! [= pieni paimentyttö, romaniankielellä] Hedelmä, joka uhkuu halua ja jota intohimo jäytää. Vihaan aurinkoa, joka saa omistaa sinut mielin määrin; kiroan tuulta, joka hyväilee sinua pelkoa tuntematta, ja kadehdin karitsaa, jota painat rintaasi vasten. Tahtoisin olla huilu, jota huulesi kaiken päivää suutelevat, ja mielelläni tappelisin yksin Poteraa vastaan vain huviksi sinulle! Huumautuneena tyttö pyyteli: Cosma, jätä Potera, jätä metsä ja ole minun omani, vain minun! Ja Cosma huudahti: Oi, tshobanitza-parkani! Sinä vaadit tammea kasvamaan vuoteen alla! Sinä pyydät ukkosta jyrähtämään kattilassa! Sinä pyydät Cosmaa olemaan vain sinun omasi. Se olisi liikaa sinulle, eikä minulle edes kylliksi! Kun Cosma oli sanonut nämä sanat, näin pienen paimentytön polkevan huilun jalkoihinsa, levittävän käsivartensa kuin lentoon pyrähtävä kyyhkynen, ja katoavan valkealle tielle, joka häipyi etäisyyteen. Cosma ei seurannut häntä, vaan pani kaksi sormea suuhunsa ja päästi sovitun vihellyksen. Minä vastasin, ja me jätimme seudun.

»Kolme vuotta myöhemmin samoilimme metsässä, joka oli melko etäällä tältä seudulta. Satoi. Ajamme käyden. Ja silloin näemme, kuinka eräs nainen edellämme asettaa tiepuoleen käärön ja häviää pensaikkoon. Hoputamme hevoset laukkaan. Siinä oli lapsi peittoon käärittynä. Sen kaulaan kiinnitetystä kastetodistuksesta kävi ilmi, että se oli kaksivuotias ja nimeltään Jeremias. Se ei itkenyt, vaan katseli meitä ihmeissään. 'Se näyttää olevan oikea tammen vesa, joka tahtoo kasvaa metsässä; otan sen hoitooni!' Näin sanoi Cosma ja pisti sinut reppuunsa. Sinua ruokittiin paahtolihan mehulla. Kolmevuotiaana joit viiniä. Kuusivuotiaana osasit uida. Tänään olet ampunut ensimäisen laukauksesi. Huomenna saat oman hevosen, omat pistoolisi, ja saat seurata kohtaloasi».

Oli tuskin kulunut vuottakaan tuosta löytöyöstä, kun jouduimme Poteran kanssa ensimäiseen kahakkaan, minkä saatan muistaa. Minulla ei vielä ollut pyssyä, mutta osasin viidenkymmenen askeleen päästä ampua pistoolillani seulaksi puuhun kiinnitetyn caciulan [=lampaannahkalakki]. Kun minulla ei ollut tilaisuutta ampua seulaksi vihollista, huvittelin ampumalla pistoolin tyhjäksi karvalakkeihin, kuuhun tai vaikkapa hevoseni korvaan. Se oli helppoa. Toista oli, kun maalitaulukseni ilmestyi vihollisen rinta.

Serethin suu oli tuohon aikaan kohtaamispaikkamme. Hiukan ylempänä oli tiheä, rehevä pensaikko, ja siellä meidän piti jakaa kolmenkymmenenkahden miehen kesken kaunis saalis, joka oli puolittain ostettu, puolittain anastettu Tonavalla. Mutta tullivartija, joka kantoi kaunaa kuin anoppimuori jostakin vahingosta, jonka Cosma oli aiheuttanut hänen lautalleen, vainusi meidän olevan lähellä ja möi meidät Brailan viranomaisille, jotka lähettivät paikalle monilukuisen Poteran. Onneksi miehillemme tämä saapui liian myöhään voidakseen yllättää ja saartaa meidät ja tuhota meidät tykkänään, mutta se tuli kuitenkin kyllin varhain sulkeakseen meiltä parhaat tiet.

Tiedettiin, ettei Cosma seurannut sitä tai tätä aikaisempaa menetelmää; hänellä oli sellaisia sadottain. Tiedettiin myöskin, että hänellä oli ympärillään joukko vaarallisia ja hyvin aseistettuja miehiä, joiden lukumäärä ei koskaan pysynyt samana. Tämä riitti järkyttämään palkkasoturien mieltä, jotka monilukuisuudestaan huolimatta olivat vain laiskureita ja hyvin haluttomia panemaan henkeään alttiiksi taistelussa lainsuojattomia miehiä vastaan, jotka olivat lujasti päättäneet elää vapaina tai myydä henkensä kalliista. Mitä Cosman päästä luvattuaan hintaan tulee, tiesivät he, missä määrin tämä syötti oli epävarma.

Heti päivällisaterian päätyttyä Cosma ensimäisenä tunsi lähenevän vaaran. Hän luotti suuresti hevosten aavistuskykyyn. Etenkään hänen omansa ja Eliaan hevonen eivät usein erehtyneet. Nämä kauniit elukat, joita oli vuosikausia opetettu, vainusivat kaukaa vihollistovereittensa läsnäolon ja ilmaisivat sen Cosmalle omalla tavallaan.

Oltiin elokuussa. Saaliinjako oli suoritettu, ja me odotimme vain illan tuloa, kulkeaksemme jälleen lautalla Serethin yli. Tällä hetkellä Cosman hevonen lakkasi pureksimasta ruohoa, sen korvat liikahtelivat, se hirnahteli, ja joskus se piti pitkän aikaa turpaansa maata vasten, kuin kuunnellen. Cosma, jonka silmät aina ja joka paikassa seurasivat eläintä, huomasi sen levottomuuden, nousi, silitteli sen päätä ja puheli sille:

»Raudikkoni, kelpo raudikkoni, sanohan, onko hirttonuora lähestymässä isäntäsi kaulaa?»

»Tyhjentäkää aseenne ja ladatkaa ne uudestaan tuoreella ruudilla.
Tehkää samoin pistooleille».

Nauru lakkasi. Ilmeet synkistyivät. Tiedettiin, että Cosma oli omavaltainen, mutta erehtymätön, ja häneen nähden siedettiin mitä tahansa juuri hänen selvänäköisyytensä vuoksi. Hän oli meidän Jumalamme ja isäntämme.

Läheisestä kylästä kuului iltakellon soitto; kaikki oli valmiina lähtöön, kun eräässä puussa vartiota pitävä mies ilmoitti näkevänsä talonpojan olevan tulossa rattaineen. Cosma antoi Eliaalle ja minulle merkin hävitä pensaikkoon. Talonpoika lähestyi ja pysähtyi joukon eteen.

»Vesimelooneja, kelpo miehet! Minulla on hyviä vesimelooneja», huusi hän, pyöritellen säikähtyneitä silmiään.

»Hyvä on», vastasi Cosma, »mutta ikävä kyllä, tulet liian myöhään: olemme lähtövalmiita».

»Ja minne päin lähdette niin monilukuisina, kysyisin nöyrimmin, jos sallitaan?»

»Sallitaanpa kyllä: olemme menossa samaan suuntaan, josta sinä tulet. Ja yhtä nöyrästi kysyn minä sinulta, etkö nähnyt sortajan kätyreitä leiriytyneinä metsän laitaan?»

»Mikä onni meitä suosii, ystäväni! Siis matkaan, ennenkuin aurinko menee mailleen!»

»Kiitos, hyvä veli. Ja vielä pyyntö: lautalle mennessäsi tapaat minun näköiseni miehen, jolla on mukanaan kaksi kertaa enemmän miehiä kuin minulla tässä. Hänen nimensä on Elias. No niin, sano hänelle, että olen käskenyt hänen liittyä minuun kaikkine miehineen. Ja jotta hän uskoisi sinua, on sinun näytettävä hänelle tämä kultaraha, jonka taivutan hampaissani. Rahan saat pitää muistona Cosmalta».

»Sinä olet siis Cosma?» huudahti tuo talonpoikaa näyttelevä, teeskennellen typerää hämmästystä, niinkuin hänen päänsäkin oli typerä; »Jumalalle kiitos ja siunattu olkoon matkasi!»

Poteran vakoilija lähti, niellen kaiken, mitä Cosma oli uskotellut hänelle.

Kun rattaat olivat loitonneet, ojentausi Cosma takakenoon, kasvot taivasta kohti ja ulvoi:

»Jeremias, kiipeä puuhun ja katso, mitä ajaja tekee päästyään tienkäänteeseen. Jos tuo on oikea vesimeloonin kaupustelija, ajelen partani».

»Hän jätti rattaat, nousi hevosen selkään ja ajoi täyttä laukkaa tiehensä».

Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Miehet puhelivat hiljaa keskenään. Elias ehdotteli:

»Olisi ehkä varovaisinta jättää saalis tänne ja kätkeä se pensaikkoon».

»Niin», vastasi Cosma, »mutta vain siinä tapauksessa, että meidän täytyisi oikaista soiden poikki, sillä ajattelen näin: tällä seudulla on kaksi tietä ja yksi polku. Polku ei kiinnitä mieltämme, olkoonpa se vartioitu tai ei, sillä jos lähdemme sitä kautta, teurastetaan meidät yksitellen kuin karitsat. Potera on jakautunut puoleksi sille tielle, joka kulkee Serethin yläjuoksuun päin, puoleksi sille, mistä vakoilija tuli. Saadessaan kuulla, että me lähdemme viimemainittuun suuntaan, päällikkö vetää joukkonsa pois joen vartta kulkevalta tieltä ja keskittää ne tänne. Nyt on vain saatava tietää, siirtääkö hän ne kokonaan vaiko osittain, ja montako miestä jää vartioimaan Serethin tietä. Tästä on Jeremiaan koetettava saada tieto. He, Jeremias! Näytähän, että olet vapaan elämän arvoinen! Puen sinut köyhäksi kalastajapojaksi, ja sinun on juostava paljain jaloin, paljain päin, keppi kädessä pitkin joen vartta. Jouduttuasi ampiaispesään, on sinun hengästyneenä kerrottava, että äitisi on kuolemaisillaan ja että olet menossa kylään noutamaan pappia, joka antaisi hänelle ehtoollisen; mutta sinun on puhuessasi nyyhkytettävä, niin että kyyneleet juoksevat pitkin poskiasi, ymmärrätkö? Et ole koskaan itkenyt. No niin, itke siis nyt kuin laiska nainen! Ja palaa heti takaisin pensaikon läpi pujotellen».

Enemmän kuin viisikymmentä tuliluikuilla ja käyrillä miekoilla aseistettua Poteran miestä lojui tupakoiden metsänlaidassa, kun minä kuljin aivan ohitse, nyyhkyttäen kuin »laiska nainen».

Itku sujui helposti, sillä kuvittelin näkeväni Cosman ja Eliaan tapettuina, hirtettyinä ja itseni tonkimassa maata orjana.

»Hei, vekkuli! Mihin olet matkalla noin itku suussa? Oletko kadottanut äitisi?»

»En vielä, mutta äitini on kuolemaisillaan ja minä olen menossa kylään pappia noutamaan».

»Olkoot hänen syntinsä anteeksiannetut! Mutta sanohan, lapsukainen, eikö vastaasi tullut ratsastava joukko talonpojan pukuun puettuja aseistettuja miehiä?»

»Siinä he ovat!» huudahti päällikkö tyytyväisenä, miestensä puoleen kääntyen. »Korkea päällikkömme oli oikeassa kootessaan joukot tuolle seudulle! Ah, sepä mainiota! Roistot pääsevät hengestään! Me voimme rauhassa jäädä tänne tupakoimaan».

»Mene Herran nimeen, pienokainen. Tahdotko ottaa hevosen, jouduttaaksesi matkaa?»

Auringon punertava kehrä kosketti taivaanrantaa, kun joukkomme lähti yksimielisenä liikehtimään pitkin Serethin rantaa, päätettyään hyökätä vihollisjoukon kimppuun, hajoittaa sen ja paeta ennen Poteran pääjoukon saapumista, jonka laukausten vaihto kutsuisi paikalle. Lähdön hetkellä Cosma sanoi miehilleen:

»Kahdeksan vuotta olemme eläneet vapaina yhdessä eikä meillä ole ollut syytä valittaa kohtaloamme, sillä tähän saakka on kestettävänämme ollut vain pikku kahakoita. Nyt saattaa yksi ja toinen päästä hengestään. No niin, muistakaamme siis, että yksi vapaudessa eletty vuosi on enemmän arvoinen kuin kokonainen elämä orjuudessa. Vapaalle miehelle on kaikki, mikä ei ole vapautta, kuolemaa, vieläpä loputonta kuolemaa. Katsokaa lastamme Jeremiasta, hän pani äsken itsensä alttiiksi samalle vaaralle kuin mekin; ja vain minä yksin tiedän, kuinka rakas hän on minulle, sillä hän on meidän vertamme. Toivon hänelle, kuten meille kaikille, mieluummin kuolemaa kuin orjuuteen joutumista».

Joukkueen vataffi, — joka Cosman määräysten ja suunnitelmien mukaan ohjasi ryöstöjen toimeenpanoa, — vastasi miestensä puolesta:

Näitä sanoja seurasi outo ratsastus. Vain seinä olisi voinut pysähdyttää sellaisen vyöryn. Varustettuja kun kaikki olimme puhvelinnahkaliiveillä, jotka suojelivat rintaamme, pelkäsimme enemmän hevosten kuin itsemme haavoittumista. Minun paikkani oli ratsujoukon etunenässä, Cosman ja Eliaan välissä.

Kädenkäänteessä olimme poterachien niskassa, ja aavistamatta, mistä oli kysymys, hypähtivät nämä kiireesti satuloihinsa. Me avasimme tulen heitä kohti puolihämärässä metsässä, ja pyssymme sylkivät kidoistaan korvia huumaavan raesateen, joka peitti kaiken savuun. Ja olimme jo, metsään hajaantuneina, jatkamassa matkaa, kun takaapäin ammuttu laukaus sattui niskaani ja pudotti minut hevosen selästä.

Viruen verissäni maassa näin joukkomme kääntyvän vihollista päin ja antautuvan ampuen ja käyriä miekkojaan heilutellen kauheaan ja uhkarohkeaan yritykseen minun vapauttamisekseni, pannen itsensä alttiiksi sille vaaralle, minkä Poteran saapuminen aiheuttaisi. Ja se olikin melkein tehty, päämäärä saavutettu, sillä Cosman, Eliaan ja vataffin käyrät miekat iskivät kuin salamat poterachien kalloihin, vapaus lähestyi minua ja polvilleni kohoten ojensin sitä kohti käsivarteni.

Mutta kohtaloni oli kirjoitettu toisin. Samassa maa vapisi avuksi rientävän vihollisjoukon ratsastuksesta. Rohkaistuneina poterachit ampuivat uusin innoin. Silloin kuulin Cosman huutavan hämärtyvässä yössä:

Heräsin kädet selän taa sidottuina, ympärilläni mustat palkkasoturit, ympärilläni yö yhtä musta kuin palkkasoturien sielu ja oma tulevaisuuteni. Sitten sytytettiin kaksi soihtua, ja niiden savuavassa valossa näin kuljetettavan kahta miestämme, sidottuina niinkuin minäkin ja vaikeasti haavoittuneina.

Toinen heistä kuoli matkalla. Toinen hirtettiin. Kadehdin heidän kohtaloaan, sillä minulle oli määrätty orjan osa rikkaan kreikkalaisen bojaarin, arkontti Samurakisin hovissa.

Se oli oikea korkeiden muurien ympäröimä linnoitus, jota jättiläiskokoiset albanialaiset vartioivat yötä ja päivää. Sijaiten puolitiessä Brailan ja Galatzin välillä, kauniilla kukkulalla, josta näki yli Serethin laakson, näytti tämä suuri, lumivalkoinen talo, aamusta iltaan avoimine ovineen, puistokäytävineen, monine jykevätekoisine parvekkeineen, hymyilevine ikkunoineen ja suunnattomine pylväskäytävineen kuin luodulta tarjoamaan suojaa ja onnea jokaiselle tulijalle.

Ja suojaa ja onnea se tarjosikin, mutta ei jokaiselle tulijalle. Neljän ja kuuden hevosen vetämiä vaunuja pysähtyi joka päivä sen pääportin eteen. Bojaareja, korkeita hallinnollisia arvohenkilöitä tai vain yksinkertaisia onnensuosikkeja, syntyperältään romanialaisia, kreikkalaisia tai turkkilaisia, astui niistä maahan naistensa seuraamina, ravistellen pois tomua tai lunta, joka peitti heidän ruhtinaallisia, kirjailtuja silkkikauhtanoitaan, sillävälin kuin albanialainen palkkaväki kumartui liehakoiden maahan saakka ja suuteli heidän liepeitään, ja mahtava isäntä, arkontti Samurakis, seudun kuvernööri ja muukalainen, toivotteli heitä tervetulleeksi.

Heti hoviin saavuttuani minut laahattiin arkontin eteen, yhä kädet selän taa sidottuina, kuin olisi minun pelätty tappavan kaikki ympärilläni. Lojuen yksin leposohvalla, jota varjosti viiniköynnös, arkontti käski päästämään irti käteni ja ajoi tylysti tiehensä molemmat pyövelini, jotka vetäytyivät syvään kumarrellen ulos huoneesta.

Me katsoimme toisiamme silmästä silmään, hän tyynenä, minä vihamielisenä. Arkontti oli ensimäinen arvohenkilö, jonka näin. Hänen musta partansa ei miellyttänyt minua, mutta hetalereunaiseen viittaan verhottu kookas vartalo oli notkea ja siro. Kauniiden sormusten koristama käsi piteli huolettomasti ambralle tuoksuvaa tshibukia. Hän kyseli minulta, ja minä vastasin kreikankielellä.

»Älä kujeile, vaikka oletkin rohkea! Tiedän, että olet valmis antamaan polttaa itsesi elävältä, mutta tahdon opettaa sinulle jotain muuta. Kuuntele siis: kun en tahdo lähettää sinun ikäistäsi hirsipuuhun, aion tehdä sinusta kamaripalvelijani».

»Metsän pojasta, niinpä niin. Odota, ei siinä kaikki. Aion sinun välitykselläsi hankkia tänne itse Cosmankin ja tehdä hänestä luottamusmiehen!».

Arkontti hypähti paikoillaan, niin että hänen tshibukinsa särkyi ja sohva rasahteli, mutta hän hillitsi heti itsensä ja sanoi kuin itsekseen:

»Sinun on hyvä tietää, pieni kotkanpoikani, että täällä leikataan kielen kärki suurisuisilta».

Näin sanoessaan hän löi yhteen käsiään. Kaksi aseistettua miestä tuli esiin kuin maasta nousseina.

He katosivat ja palasivat takaisin, mukanaan harmaatukkainen mies, jonka silmissä oli mielipuolen katse. Isännän viittauksesta hän avasi nähtäväkseni ammottavan suunsa, josta kieli oli poissa.

»Näitkö? Koeta puhua toisin todistajien läsnäollessa. Täällä on vain yksi mies, joka voi sanoa mitä tahtoo: se olen minä, arkontti Samurakis!»

»Sinä olet kurjimus, arkontti Samurakis, ja parasta on, ettet uskaltaudu metsään: siellä et ehkä sanoisi, mitä haluat».

»Hm, hm, hm! Karhunpentuni! Täälläkin on metsää, metsää ja lääniä, ja minä voin laatia lakejakin. Sitä paitsi en pane alttiiksi mitään».

»Niinkuin me? Ei koskaan! He ovat puhvelihärkiä, jotka kelpaavat vain vetämään vankkureitasi».

»Eivät kaikki. Henkivartioni on kokoonpantu oikeista rosvoista, ja tämän vartion päälliköksi tahtoisin saada Cosman, tuon hirmuisen rosvon, joka anastaa minulta kauneimmat kuparini, kauneimmat aseeni ja mattoni, kalleimmat silkkini ja villakankaani, ja myy ne sitten Unkariin, Ja miksipä hän ei tahtoisi olla joukkueeni päällikkö? Hän saisi kultaa, kauniita vaatteita, kauniita naisia, saisipa vuodattaa vertakin mielensä mukaan».

»Viekää tämä poika työhön sepän pajaan, ja tuokaa hänet luokseni, niinpian kuin hän pyytää sitä», sanoi arkontti heille. »Minä yksin rankaisen häntä, jos hän niskoittelee. Menkää!»

Seppämestari oli kookas, roteva mustalainen, entinen orja, josta oli tullut vain orjamaisempi, senjälkeen kun hän oli saanut vapautensa. Seisoen siinä verestävin silmin, hihat käärittyinä, harmaan karvan peittämä rinta paljaana, hän loi minuun leimuavan katseen ja ravisti minua käsivarresta, niin että lihaksiani särki. En hievahtanutkaan, mutta veri kohosi päähäni.

»Tämäkö siis on herramme 'kotkanpoikanen'? Ha, ha, haa! Näyttää siltä, kuin luulisit vielä istuvasi tammen latvassa! On hiukan leikattava siiventynkiä! Kas niin, karhunpentu, tartuhan tähän isoon vasaraani ja iske punaiseen rautaan, mutta iske voimaisi takaa!»

Pajassa olijat nauroivat. Iskin yhä voimakkaammin rautaa, jota hän lakkaamatta käänteli, ja kumarruin alasimen yli, sillä tiesin, että minun oli tehtävä työtä. Mutta yht'äkkiä seppä vetäisee raudan alta pois, vasarani sattuu paljaaseen alasimeen, kimmoaa kuin jousen ponnahduttamana ilmaan ja lennähtää otsaani vasten, johon heti nousee iso kuhmu. Ympärilläni nauretaan ivallisesti. Seppä kiusoittelee minua:

»Ja tällaista ei ole opissaolo», sanoin minä, ja lennätin vasaran suoraan hänen rintaansa.

»Juoskaa kertomaan herralle! Odota, roisto, niin saat sata raipaniskua paljaaseen selkääsi!»

»Taivaan enkelit!» sadatteli seppä. »Mitähän hänessä on, tuossa koiranpennussa, kun herramme on noin ottanut hänet suojelukseensa».

Siirryin vaununtekijän luo, mutta täälläkään ei elämäni ollut ruusuilla kulkemista. Kun hänen työpajansa oli yhteydessä sepän pajan kanssa, etsi viimemainittu heti tilaisuutta kostaakseen. Hän teki minulle pahan kepposen. Kun autoin mestaria kiinnittämään rautarengasta pyörännapaan, onnistui sepän yksissä neuvoin mestarin kanssa vaihtaa kylmän raudan sijalle sinipunertavaksi kuumennettu rauta, ja kun tartuin siihen, jäi siihen nahka käsistäni. Tuskasta raivoten syöksyin silloin mustalaisen kimppuun ja kaadoin alasimen hänen jaloilleen.

Hänen jalkansa murskaantui pahoin. Arkontti määräsi minulle rangaistukseksi »kolmekymmentä häränjänteen iskua vaatteen päälle, ihoa vahingoittamatta». Sitten minut siirrettiin hevosia hoitamaan, missä minulla ei ollut hätääkään, ja sinne jäinkin.

Kului kaksi vuotta, kaksi pitkää vuotta, jolloin jokainen aamu oli minulle kuin kuolema. Muistin Cosman sanat: »Loputon kuolema». Se oli totta. Minulla ei ollut iloa edes siitä, että olin päässyt hevosten hoitajaksi, sillä ne olivat luonteettomia elukoita, liiaksi syötettyjä ja melkein tylsiä, jotka torkkuivat seisoallaan. Niitä katsellessani päättelin, että toimeton ja hyvinvoipa elämä mahtoi olla ihmishengelle orjuutta turmiollisempi.

Ja totta oli, että albanialaiset vahtisotilaat nukkuivat seisoallaan, niinkuin hevosetkin, puettuina hullunkurisiin, pussihihaisiin illikeihin, nilkan kohdalta kokoonpuristettuihin chalvareihin, pumpuleilla koristettuihin housuihin ja pieneen valkeaan fetsiin, joka oli naurettavasti sijoitettu toiselle korvalle. Päällään tällainen paljous vaatteita, jotka olivat kuin naamiaispuvut kauttaaltaan kirjailujen, punottujen nyörien ja kultalankojen peitossa, vyöllä pistoolit ja jataganit, he olivat omiaan säikähdyttämään raskaanaolevia naisia. Nämä mukavan elämän ja unen tylsistyttämät laiskiaiset kävivät joskus luonani työpaikallani ja tekivät aina saman typerän kysymyksen:

»Eikö tämä ole parempaa kuin tuo vaarallinen elämä, jolloin olit kuin takaa-ajettu metsänotus?»

Orjat, työtoverini, eivät olleet uteliaita eivätkä julkeita; heidän päivänsä kuluivat työssä, rukouksessa ja paremman elämän toivossa, joka odotti heitä taivaassa. Surkuttelin ja halveksin heitä sydämessäni.

Tällävälin oli arkontti kutsuttanut minut kolme neljä kertaa luokseen, sanoakseen minulle, ettei ollut unohtanut minua, ja että hän yhä odotti suostumustani ruveta hänen kamaripalvelijakseen. Minä vastasin, että pidin orjuutta häpeää parempana. Kun viimeksi olin hänen luonaan, kehoitti hän minua kieltäytymisistä huolimatta pyytämään jotain suosionosoitusta. Suostuin, mutta lisäsin:

»Saada kävellä yksin iltaisin isäntäni puistossa, senjälkeen kun valot ovat sammutetut».

»En, siitä annan sanani. Mutta olen näinä kahtena vuotena ollut tukehtumaisillani työväen pihassa, tukehtumaisillani siksi, että olen pannut maata yht'aikaa kanojen kanssa, etten ole nähnyt ainoatakaan puuta, en kuuta taivaalla, enkä kuullut tuulen huminaa lehvistössä. Olen ollut kuin kuollut».

»Saat tehdä sen huomisesta lähtien. Lisäksi saat oman colibasi [= olkikattoinen maja], missä nukut yksin ja ateriasi saat noutaa vartioston keittiöstä».

Aluksi tämä lievennys sai rintani paisumaan hurjasta onnesta, mutta sitä ei kestänyt kauan.

Nämä lukemattomat viiniköynnöksen ja humalan peittämät kioskit, ruusu- ja liljatarhat, suunnattomat poppelit, — milloin tuuheita kuin tammet, milloin suoria kuin kuuset, — olivat nekin vain palvelijoita, jotka olivat menehtyä hyvinvoinnista, samoinkuin hevoset ja albanialaisetkin. Tämän pienen orjapuistikon ympäri kiersi ylipääsemättömänä viisitoista jalkaa korkea kivimuuri kuin uhmaava eläin. Ei muita lintuja kuin korppeja ja varpusia. Tuuli, — tuo huimapää matkamies, joka haastaa vapaalle miehelle kaikkia maailman kieliä, — ei alentunut laskeutumaan tähän onnettomuuden alhoon; se puheli vain poppelien latvoille, ja niillekin vain valittaen. Itse kuukin himmeni taivaanlaella ja kulki kalpeana kuin kärsivä sairas yli tienoon, jossa asusti teennäinen onni, sillävälin kuin yövartiat astelivat edestakaisin välinpitämättöminä kuin kellarissa, ja isännän pidoista kantautui yöhön viulujen valittava ääni värisevänä kuin nautinnonkylläinen ihmisliha, minun harhaillessa paljaiden puunrunkojen välillä, unelmoiden siitä, mitä oli tuon muurin takana, Cosmasta, Eliaasta ja muistoista, jotka herättivät mielessäni kuolettavaa kaipuuta.

Olin viidennellätoista. Eräänä synkkänä syyskuun päivänä oli hovissa liikettä kuin muurahaispesässä: arkontti oli lähdössä kuukauden kestävälle matkalle. Hän kutsutti minut luokseen. Ollen juuri nousemassa vaunuihin hän kuiskasi minulle, vetäen käsiinsä hansikkaita:

»Älä yritäkään paeta: se on mahdotonta. Sen varalta olen antanut ampumiskäskyn».

Palkkaväki nosti heti nenänsä pystyyn ja alkoi pöyhistellä, osoittaen todeksi sananlaskun: »Kun kissa on poissa kotoa, ovat hiiret pöydällä». He tanssivat, juhlivat ja juopuivat. Taloon jäi tosin kissa vahdiksi, — isännän iäkäs veli, — mutta hän oli vain vanha kuvatus, äreä, kaljupäinen äijärahjus.

Arkontin poissaollessa sain ensimäisen elonilmauksen Cosmalta. Eräänä iltapäivänä pysähtyi pääportin eteen vanha, valkopartainen turkkilainen, makeiskauppias ja tarjosi tavaraansa albanialaisille, jotka kilvan riensivät ostamaan. Oli vapaapäivä. Orjat lepäilivät mikä missäkin. Minä seisoskelin aitauksen luona, joka eroitti työväen pihan isännän pihasta. Kuullessani kauppiaan äänekkäästi huutavan: Alvitz! Alvitz! alkoi sydämeni kiivaasti lyödä. Kiipesin aidalle katsomaan. Niin, en ollut erehtynyt, siinä oli todellakin Ibrahim, kravustaja ja luottamusmiehemme.

Hän näki minut ja nosti käden suulleen, mikä oli vilpittömän ystävyyden merkki. Uskomattoman rohkeasti hän sitten raivasi itselleen tien sormiaan nuolevien vartiain läpi ja huudahti turkinkielellä: »Saanenhan viedä murenen alvitzia tuolle pojallekin. Hän katselee varmaankin vesi kielellä teidän syöntiänne».

Ja ällistyneiden albanialaisten nähden hän kulki joustavin askelin kuin nuori mies puiston poikki, ojensi minulle makeisen ja sanoi kaikuvalla äänellä:

»Kas tuossa, poikaseni, ota ja syö… Tiedän, ettei sinulla ole millä maksaa, mutta ensi keväänä sinulla varmaan on!»

»Mistä tiedät, että hänellä ensi keväänä on?» kysyi vartiopäällikkö uhkaavasti, hänen palatessaan portille.

»Hm!» hymähti Ibrahim huolettomasti. »Miksikä en tuottaisi iloa lapsen sydämelle, etenkään kun se ei maksa mitään? Orjillakin on oikeus toivoa».

Näin sanottuaan hän nosti tarjottimen päänsä päälle ja lähti pois huudellen:

Minä pakenin majaani, sillä päätäni huumasivat Ibrahimin sanat: ensi keväänä! Mikä taika noissa sanoissa! Ne leimusivat silmieni edessä yötä päivää kuin vapautuksen virvatuli. Mutta kuinka minut voisi vapauttaa? Kaksitoista albanialaista piti vartiota, vaihtuen joka kuuden tunnin kuluttua. Muut kuusikymmentä lepäilivät, huvittelivat tai nukkuivat kahdessa makuusuojassa, ja olivat hälytysmerkin kuullessaan valmiit hyökkäämään aseistettuina esiin. Kuinka Cosma uskaltaisi hyökätä tällaisen joukon kimppuun kolminekymmenine miehineen?

Kuukauden kuluttua saapui hoviin tieto, että arkontti, joka oleskeli Stambulissa, saapuisi vasta kuukauden kuluttua; ja toisen kuukauden kuluttua hän saapuikin suurella kohinalla.

Tämä kohu johtui siitä, ettei hän tullut yksin, vaan hänellä oli mukanaan nainen.

Palkkasoturit olivat asettuneet kahteen riviin, muodostaen kujanteen portilta pridvoriin, ja arkontti ja hänen rakastettunsa kulkivat kostutettua, tummaa puistokäytävää pitkin hymyillen kuin kuningaspari, seitsemänkymmenen pistoolin sylkiessä vaaratonta tultaan synkkää syksytaivasta kohti. Me muut vetojuhdat tähystelimme salavihkaa aitauksen raoista, mutta emme nähneet mitään.

Seuraavana päivänä toisteltiin suusta suuhun, että herramme rakastettu oli kaunis kuin joku noista kolmestasadasta cadanasta, jotka täyttävät sulttaanin haaremin. Tämän jälkeen seurasi kolme hiljaista päivää. Neljäs oli kylmä ja aurinkoinen keskimarraskuun päivä. Saimme käskyn peseytyä, pukeutua juhlavaatteisiin ja kokoontua, niin suuret kuin pienetkin, vieraspihaan. Kello kaksitoista olimme kaikki saapuvilla. Äänetön, pelokas odotus. Meitä ympäröi albanialainen vartiosto.

Palvelija avaa selkoselälleen oven molemmat puoliskot. Taluttaen käsipuolessaan rakastettuaan, arkontti astuu ulos, säteillen onnesta, ja yhdessä he kulkevat pridvoriin, josta näkee yli koko pihan. Arkontilla on yllään taivaansininen viitta, jonka hihat ja lieve ovat kullalla kirjaillut. Naisella kärpännahkaviitta, ja otsalla jalokivitiara. Hiukset mustat kuin ebenpuu, samoin kulmat, silmäripset ja suurten silmäin terät. Hipiä ruskean kalpea.

»Kaunis ruhtinatar, jonka näette vierelläni, on morsiameni, kahden viikon kuluttua puolisoni ja tästä päivästä lähtien herrattarenne. Hänen Armonsa on teidän maastanne; hänen nimensä on Floritchica [romaniankieltä ja merkitsee pieni kukkanen]. Olen Hänen Armonsa rinnalla unohtava kansani ja rakastava hänen kansaansa. Minusta tulee romanialainen. Ja nyt levätkää kolme päivää, syökää hyvin ja juokaa hänen terveydekseen!»

Ilman täyttivät huudot: »Eläköön Hänen Armonsa!» »Eläkää onnellisina!»
»Jumala suokoon teille terveyttä!»

Monet heittäytyivät kasvoilleen maahan ja suutelivat hiekkaa. Moni noista raukoista itki onnesta. Ja koko lauma lähti altailleen, missä heitä odottivat tavallista paremmat ruoka-annokset, neljännes pahanhajuista viinaa ja pullo vähemmän mieltäkeventävää viiniä. Lepo yksin oli täysiarvoista, mutta sekin hyödytti enemmän arkonttia kuin orjia, sillä näinä kolmena päivänä he eivät tehneet muuta kuin ylistivät isännän hyvyyttä ja rukoilivat hänen puolestaan.

Tämän armonosoituksen jälkeisenä päivänä tuli kamaripalvelija myöhään iltapuolella sanomaan minulle, että hänen isäntänsä kutsui minua.

Pienessä, matalassa huoneessa, jonka lattia ja seinät olivat kokonaan peitetyt romanialaisilla matoilla, lepäilivät arkontti ja Floritchica kumpikin karhuntaljallaan, nojaten päätään punaisiin samettityynyihin. Neljä hopeajalustoissa palavaa vahakynttilää loi huoneeseen himmeää valoaan ja niiden hunajainen haju sekoittui turkkilaisen kahvin ja itämaisen tupakan tuoksuun. Huoneeseen toi lämmintä ulkopuolella palava maalaismallinen soba. Kaikkialla tyynyjä ja matalia jakkaroita.

Minut otettiin vastaan vapaana miehenä. Onnellinen pari oli juuri polttanut loppuun vesipiippunsa, ja kun astuin sisään, tervehtivät he minua melkein yhteen ääneen:

Hänen kauneutensa häikäisi minua. Hän oli kuin täyteen kukoistukseensa puhjennut kukka. Hänen ruumiinsa, jota oranssinkeltainen villapuku taipuisana noudatti, sallien siron nilkan tulla näkyviin, uhkui huolettoman vapaasta asenteestaan huolimatta samalla arvokkuutta. Hänen kapeilla kasvoillaan ei näkynyt jälkeäkään ihomaalista; silkinkiiltävä tukka oli sileästi taapäin kammattu. Hän katseli minua kasvoillaan omituinen, melkein liikutettu ilme. Hänen avointen silmiensä tiukka katse vangitsi minut.

»Jeremias», sanoi arkontti, »sinulla on onni matkassasi: tarinasi on herättänyt morsiamessani mielenkiintoa sinua kohtaan. Hän tahtoisi tietää, tunnetko äitisi. Vastaa hänelle, ja ole kohtelias».

»Olen metsän poika… En tiedä äidistäni enkä isästäni… Cosma on kasvattanut minut».

Floritchica näytti kuin nielevän alas jotakin. Hän kysyi minulta värisevällä, mutta lempeällä ja sointuvalla äänellä:

»En tiedä. Hän löysi minut metsästä, ollessani vain kaksivuotias, pisti minut reppuunsa ja ruokki minua lihaliemellä».

Näin vastattuani tapahtui jotakin omituista. Floritchican sireenimäinen ruumis käännähti yhdellä ainoalla liikkeellä vatsalleen, ja kätkien kasvonsa patjoihin hän puhkesi nyyhkytyksiin. Tämä kohtaus liikutti arkonttia ja saattoi hänet ymmälle.

Floritchica oli hiukan kalpea ja hymyili minulle ystävällisesti. Arkontti käveli tyytyväisenä edestakaisin, kädet laajan viitan taskuissa. Hän sanoi minulle:

»Kas niin, Jeremias, nyt tahtoo morsiameni kiinnittää sinut henkilökohtaiseen palvelukseensa, tehdä sinusta yksityispalveluansa».

»Niin, Jeremias», sanoi Floritchica rakastettavasti, mutta samalla vakavasti, »tahdotko palvella minua?»

»Rouva», sanoin minä kärsimättömästi, »olen jo aikoja sitten vastannut arkontille, että mieluummin kuolen kuin palvelen ketään».

»Mutta sinua kohdellaan kuin lasta… metsän lasta», sanoi Floritchica lempeästi.

»En välitä kohtelemisistanne, ja jos tahdotte tietää kaiken, niin tietäkää sitten, että inhoan teitä. Olette vihollisiani».

»Olet, sinäkin. Olet miehen vaimo, joka tahtoo tappaa vapaat miehet. Millä oikeudella minua on pidetty täällä vankina yli kaksi vuotta, vaikka tahdon elää vapaana Cosman kanssa?»

Hän painoi päänsä alas ja nojasi otsansa kättään vasten. Arkontti huudahti vilkkaasti:

»Sanotko varkaiksi miehiä, jotka eivät tahdo palvella sinua? Vai luuletko ehkä, että koko maailma on luotu vain tuottamaan huvia sinulle?»

»Sanoinhan jo sinulle, rakkaani, ettei tuota itsepäistä nulikkaa voi taivuttaa mihinkään».

Minut lähetettiin pois. Ja tähän päättyivät arkontin yritykset tehdä minusta palvelija.

Pakkasta… Unen horrosta… Puut ja kioskit nuokkuivat kuuran ja lumen painosta. Hovi oli vaipunut ikävään, mutta tuo ikävyys ei johtunut yksinomaan kylmästä vuodenajasta. Arkontin uskotuilta palvelijoilta kuulimme, että hänen kotielämänsä oli muuttunut helvetiksi, että Floritchica paistoi isäntäämme hiljaisella tulella, ja ettei päivääkään kulunut ilman myrskyisiä kiistoja. Tämä selitti juhlien puutteen ja häiden siirtymisen epämääräiseen tulevaisuuteen.

Eräänä iltana istuin colibassani, jota ankara tuuli ravisteli, ja katselin risuvalkeaa, hekkumoiden omassa kurjuudessani. Järkeilin jo tähän aikaan kuin täysi mies, ja arvosteluni elämästä olivat niin selkeitä, etteivät myöhemmät kokemukseni ole niitä suinkaan kumonneet.

Arvostelin kylmästi asemaani, tuijottaen loimuaviin liekkeihin. Sain kiittää maailmaan tulostani Cosman satunnaista huvittelua, olin tulos yhdestä hänen tuhansista ilonpidoistaan. Ja minä vihasin Cosmaa. Riuduin raakalaisten parissa vain siksi, että Cosma tahtoi uhmata Poteraa, vaikka olisi ollut paljon viisaampaa noudattaa Eliaan ehdotusta, jättää saalis ja pelastautua soiden yli. Siksi inhosin Cosmaa. Nyt jäyti mieltäni vieläkin julmempi ajatus: epäilin, ettei Cosma kärsinyt kylliksi pidätyksestäni ja että hän jatkoi vapaata ja iloista elämäänsä, vähät välittämättä muiden kohtalosta, riistäen itselleen kaiken, mitä mieli teki, ja pitäen pilanaan niiden elämää, jotka hän murskasi ympärillään. Ja silloin kannoin kaunaa Cosmalle kuin viholliselle ainakin.

Katkera kyllästyneisyys sai minussa vallan. Elämällä ei ollut mitään tarkoitusta. Vankila tai vapaa metsä, ilo tai kärsimys, kaikki oli minusta yhtä mieletöntä.

Risuvalkea hiipui hiljalleen kuten elämänhalunikin. Tällä hetkellä avautui ovi. Floritchica astui sisään.

Hän oli puettu pitkään, ketunnahkaiseen chubaan, jossa oli pystykaulus. Päätä peittävän liinan alta tulivat näkyviin hänen kasvonsa, jotka muistuttivat Välimeren maiden madonnankuvia. Hänen riutunut katseensa ja kärsimystä kuvastavat piirteensä tekivät minuun oudon vaikutuksen.

Ravisteltuaan lumen vaatteistaan, hän vaipui istumaan vuoteeni laidalle… Kiiruhdin tarjoamaan hänelle jakkaraani… Hän vaikeni, ikäänkuin en olisi puhunut mitään, ja katseli minua… Minä katselin häntä… Katselimme näin toisiamme kauan… Sitten käänsin hänelle selkäni enkä enää välittänyt hänestä; unohdin hänet. Mitäpä välittää ketunnahka-chubaan puetusta kauniista madonnasta, kun on viisitoistavuotias ja menehtyy vankilassa?

Sitten kaksi sametinhienoa kättä laskeutui poskilleni. Floritchica puhkesi valittamaan Jumalan innoittamin sanoin, ja hänen äänensä tuntui tulevan taivaasta:

»Metsän lapsi!… Rakkauden lapsi!… Olet kuvitelman tulos. Olet kaunis; olet viisas; olet ylpeä, ja valitset kuoleman ennen orjuutta… Kalvistut korkeiden muurien ympäröimässä colibassa, sinä, jolla olisi oikeus asustaa vallihaudattomassa palatsissa, jonka tammet rakentavat vuorille… Silmäsi tuijottavat kurjaan risuvalkeaan, kun niiden pitäisi katsella metsien paloa… Ja korkeuksista, missä kotkat liitelevät, olet pudonnut maan tomuun… Mutta ehkä tämä onkin oikein: lapset saavat usein sovittaa vanhempiensa synnit».

»Kuka olet sinä, lumoojatar, joka uskot, että lasten on sovitettava vanhempiensa synnit?»

»Olen se, joka on etsinyt täydellistä onnea, joka on tahtonut uneksia silmät auki päin aurinkoa ja jonka silmät ovat häikäistyneet!»

Tuoksuva hengähdys kulki kasvojeni yli, kuumeiset huulet suutelivat otsaani, ja Floritchica katosi kuten oli tullutkin.

Kaunis maaliskuun loppupuoli… Haluaisi oikoa jäseniään, haukotella ja kuunnella leivoa. Mutta arkontti Samurakisin hovissa ei ollut leivosia. Maan matosista, orjista, hevosista ja albanialaisista alkaen aina itseensä arkonttiin ja Floritchicaan asti, kaikki halusivat tulla esiin koloistaan ja liikuskella ulkosalla. Arkontti ei paljoa liikkunut, vaan sulatteli ruokaa leposohvalla, joka oli nostettu ulos pridvoriin. Hän katseli puoliavoimin silmin selkoselällään olevaa pääporttia, jota aseistetut jättiläiset vartioivat. Floritchica kirjaili nenäliinoja, ja hänen vierellään istuen minä kertoilin vuorista, lakeudesta, metsästä, kaikesta, mikä herättää halua elää, sillä kärsittyäni vilua colibassani aloin ymmärtää, että oli parempi pitää seuraa arkontin rakastetulle ja nukkua palatsissa. Niin, olin talttunut: lopulta melkein aina talttuu, kun selkää liiaksi hyväillään hevospiiskalla.

Mutta minä en palvellut ketään tavalla enkä toisella. Olin itse pieni arkonttini, mikä raivostutti albanialaisia ja saattoi orjat aivan ymmälle.

»Mutta kerran hän kuitenkin joutuu ansaan, ja silloin peloittava Cosma saa valita joko hirsipuun tai minun palvelukseni».

»Mikä kirottu aasi! Ja miksi olisi vaikea palvella minunlaistani herraa? Kohtelisin häntä vapaana miehenä, vain saadakseni pitää Cosman hovissani».

»Arkontti, vapailla miehillä ei ole herroja eikä herroilla voi olla hovissaan vapaita miehiä, yhtä hyvin voisi vesimelonin panna pulloon».

Kostea maa höyrysi auringonpaisteessa. Portin aukeamaan ilmestyi kaksi miestä. Ne olivat kaksi Jerusalemista tai Athos-vuorelta kotoisin olevaa munkkia joita liikuskeli paljon maassa kerjäämässä rahaa luostarilleen. He olivat pitkiä ja tukevia kuin albanialaiset, parta ja hiukset pitkät ja punaisenruskeat, kasvot kuparinkarvaiset, yllä kastanjanruskeat repaleiset kaavut, jaloissa loan peittämät saappaat. Heillä oli reput selässä. Toisella oli kainalossaan sinetöity ja lukolla varustettu rautalipas, johon kootaan rahat, toisella kirja, johon merkitään lahjan suuruus ja armeliaan antajan nimi. Huomattuaan arkontin pridvorissa, huusi viimemainittu kreikankielisen tervehdyksen. Kuullessaan äänen Floritchica kalpeni. Minä tunsin Cosman ja Eliaan.

»Olkoon anteliaisuudestaan kuulu arkontti Samurakis onnellinen!» alkoi munkki puhua. »Olkoon onnellinen hänen puolisonsa, kaikkein hyveellisin nainen Romaniassa! Olemme halpoja Jumalan palvelijoita, — vietämme koko elämämme paastoten ja rukoillen Herran kunniaksi ja sielujen autuudeksi, — ja pyydämme nöyrästi saada suudella suuren arkontin viitan lievettä, sillä me tiedämme, ettei hädänalainen ole koskaan suotta vedonnut hänen hyvyyteensä!»

Vahti, joka oli tottunut munkkien käynteihin, seisoi välinpitämättömänä ja ihaili puhujan herkulesmaista vartaloa. Mairiteltuna arkontti nousi hymyillen seisomaan ja sanoi:

Cosma ja Elias heittäytyivät arkontin jalkoihin niin taitavasti teeskennellen, etten olisi luullut heidän moiseen kykenevän. Katselin heitä läheltä: heitä oli mahdoton tuntea. Luoden minuun merkitsevän katseen ja liikutellen viiksiään Cosma sanoi:

»Pyydän nöyrimmästi anteeksi ihaillulta pojaltanne, että unohdin onnitella häntä: olkoon hänkin onnellinen, ja suokoon Jumala hänelle isänsä viisauden ja pitkän iän sekä perillisiä, jotka vievät Samurakisin nimen läpi vuosisatojen!»

»Kiitos toivotuksistanne, kunnon miehet! Olkaa kolme päivää kunnioitettuja vieraitani, ja teidät majoitetaan ja teitä kestitään parhaan mukaan. Mille luostarille kokoatte lahjoja?»

»Pyhän Gerasimin luostarille Athos-vuorella», vastasi Cosma ahmien silmillään Floritchicaa, joka käänsi katseensa hänestä kuin auringosta.

»Onpa kumma», tuumiskeli arkontti. »En ole koskaan nähnyt teidän kaltaisianne munkkeja: eipä teidän luulisi viettävän elämäänne paastossa ja rukouksissa, vaan luulisi teidän paremminkin nielevän kokonaisia härkiä ja juovan joittain viiniä!»

»Sepä ihme! En tietänyt, että Pyhä Henki on niin ravitseva. Mihin sitten tarvitsette rahaa?»

»Oi, arkontti», mylvi Cosma. »Rakentaaksemme temppeleitä Herralle ja pitääksemme niitä yllä; oliviöljyyn, joka palaa lampuissa, kynttilöihin, suitsutukseen, samoinkuin kirkon marttyyrien kultavaatteisiin, — näin moniin pyhiin tarpeisiin, jotka ovat niin välttämättömiä sielumme rauhalle!»

»No niin, sieluni rauhan hyväksi annan teille neljä keisarillista dukaattia».

Ja hän pisti kultarahat lippaaseen, jota Elias piteli; sitten hän otti kirjan ja kirjoitti siihen nimensä.

»Kas vain!» huudahti hän, lukiessaan lahjoittajien nimikirjoituksia.
»Te näytte myöskin käyneen Carc-Serdar Mavromyckalisin ja arkontti
Cutzaridan luona. Ja he ovat antaneet teille vain kymmenen zlotesia
kumpikin. Mikä kitsaus!»

»Totta, jalo arkontti! Kukin ostaa taivaassa sen paikan, mikä hänelle sopii».

»Amen! Teidän nimenne yksin kaiverretaan kultakirjaimin luostarimme alttarin marmoriin, jonka yläpuolella on Pyhän Gerasimin ikooni kahdenkymmenenkahden karaatin kultaan valetuissa, kolmenkymmenen kilon painoisissa vaatteissa. Ja kiitollisuutemme osoitukseksi luen Kyriacodromionin». [Kreikankieltä ja merkitsee sunnuntaisaarnaa.]

Astuttuaan kolme askelta taapäin, — hän seisoi nyt rinta pystyssä, parta ja viitta tuulessa hulmuten, silmät liekehtien, — Cosman ääni jylisi ukkosena:

»Ihminen elää vain kerran maan päällä! Maa on meidän. Jumala on sen luonut meitä varten! Meitä varten kantaa puu hedelmää ja luo varjoa. Meitä varten säteilee aurinko, rypäle antaa mehunsa ja lammas lihansa. Meitä varten ovat kuusimetsät kauniine paimentyttöineen, joiden rinnat tuuli on karaissut, joiden silmänluonti on rohkea ja rakkaus mittaamaton. Meitä varten kaikki, mitä silmämme näkee, ja kaikesta on meidän otettava osamme: se on Jumalan tahto, ja ihmiselle tarpeellinen. Mutta voi sitä, ken ottaa enemmän kuin mitä hänen kaksi hammasriviään voi jauhaa! Hän riistää lähimmäisiltään heidän osansa ja vihastuttaa Jumalan. Silloin Hän lähettää ruton kristallipalatseihin, vapauttaa linnoituksista vangit, jotka sytyttävät tuleen kukoistavat kaupungit, ja antaa vuoriston rosvojen yön pimeydessä tunkeutua valtiaiden makuusuojiin, joita hampaita myöten aseistetut palvelijat vartioivat!…»

»Pysähdy!» huudahti arkontti seisoalleen nousten, »Kyriacodromionisi ei miellytä minua!»

»Jeremias, saata nämä munkit kasarmiin! Ja siunatkoot he mieluummin aseeni, niin että ne aina taistelisivat voitokkaasti rosvoja vastaan!»

Kuljin alas portaita, takanani molemmat munkit reput selässään. Albanialaiset seurasivat kintereillämme. Ja heti kasarmiin päästyämme hyökkäsi palkkaväki kyselemään munkeilta:

»Onko teillä pyhiä muistoesineitä Athos-vuorelta? Taikakaluja?
Onnentuottajia?»

»Meillä on kaikkea,» sanoi Cosma, reppuja penkoen. »Kas tässä on öljyä, joka on palanut Pyhän Gerasimin lampussa, ja joka parantaa kaikki sairaudet, niinpian kuin sillä voitelee kipeää paikkaa… Tässä on merikalojen vatsasta löydettyä korallia; se tekee lemmensairaaksi jokaisen naisen, joka kantaa sitä rinnallaan… Tässä kappale pyhästä ristinpuusta, jolla Herramme antoi henkensä; se on paras taikakalu rosvojen kuulia vastaan. Sitten minulla on ristejä helmiäisestä, norsunluusta ja…

»Antakaa tänne! Antakaa öljyä, pyhää puuta, koralleja ja Athos-vuoren ristejä!»

Joka mies kiiruhti raha kädessä ostamaan. Ja Cosma jakeli heille auliisti ihmeitätekeviä, typeriä esineitään.

Ilta-ateria kasarmissa oli ikimuistoinen. Arkontin sydämellinen vastaanotto oli jo tuottanut Cosmalle melkoista arvonantoa ja tätä enensi yhä albanialaisten silmissä hänen kumma kiihkomielisyytensä, huvittavat kaskunsa Athos-vuorelta, vieläpä hänen leikinlaskunsakin, jotka olivat kaikkea muuta kuin kirkollisia. Tapahtui ensi kertaa, että vartiosto unohti kurjan osansa ja muuttui inhimilliseksi: kaikki nauraa hohottivat täyttä kurkkua.

Ruokalaji seurasi toistaan. Viini vuoti virtana. Ilon ylimmillään ollessa Cosma kävi yhtäkkiä vakavaksi ja sanoi:

»Lapseni! Ennenkuin jatkamme edelleen, on velvollisuuteni muistuttaa, että isäntänne määräsi minun siunaamaan aseenne voitokkaiksi taistelussa rosvoja vastaan. Senvuoksi on teidän vietävä aseenne ulos, pantava ne yhteen kasaan arkontin ikkunain alle, ja heti kuun ilmestyttyä taivaalle luen siunauksen. Suorittakaamme ensin tämä työ ja viekäämme aseet ulos. Sitten annan teille maistiaisiksi Mastikha de Chio'a». [Erästä Itämailla hyvin haluttua likööriä.]

»Mastikha de Chioa? Onko teillä sitä? Oi, Chio! Oi, patrida Homyros!
Oi, verraton Mastikha, mitä hunajaa olet kielillemme!»

Lyhyemmässä ajassa kuin mitä menee savukkeen polttamiseen oli kaikki pyssyt, pistoolit ja jataganit heitetty sikin sokin kasaan arkontin ikkunoiden alle. Kuullessaan metelin hän avasi ikkunan ja huusi:

»Mitä helvettiä! Siunaaminen on tosin paikallaan, mutta tehän turmelette pyssyt kelvottomiksi!»

»Olkaa huoletta, arkontti! Kun pyssyt kerta on siunattu, tekevät ne tehtävänsä, vaikkapa ne lataisi sahajauhoilla ruudin asemesta!»

Ja nyt kerron, mitä sitten seurasi. Kun oli palattu kasarmiin, veti Cosma repuista esille kaksi isoa puuleiliä, jotka kumpikin vetivät kolme okaa.

»Kas tässä on mastikhaa, jota nimitetään Chion kyyneleeksi. Sitä on tuskin täyttä lasia mieheen, mutta meidän on tyydyttävä, sillä Jumala ei ole sallinut Chion kyynelten virrata jokena. No niin, ojentakaahan tänne lasinne!»

Ja hän kaatoi kuhunkin lasiin täsmälleen saman määrän. Kun kaikkien lasit olivat täytetyt, kohotettiin ne ilmaan ja huudettiin:

»Oikeauskoisuuden malja! Arkontin ja hänen henkivartionsa malja! Heidän voitokkaiden aseittensa malja — eviva!»

»Nouda pari hyvää sylillistä lastuja, saman verran puita ja kannu oliiviöljyä, ja pane ne asekasan viereen!»

Mikä helvetillinen kuoleman yö keskellä luonnon ylösnousemusta… Seitsemänkymmentä voimakasta miestä, jotka olisivat kyenneet kiskaisemaan puut juurineen maasta, kaatuili oikealle ja vasemmalle kuin poikkilyödyt pylväät. Kahdella mattojen peittämällä lavitsarivillä, jotka muodostivat kaksi pitkää, yhtenäistä vuodetta, sekä kasarmin lattialla vääntelivät ihmisruumiit, jotka olivat luodut nauttimaan elämästä, tuskan kouristuksissa, vaahtoavin suin, pullistunein silmin, keskellä aterian jätteitä ja ylenannatuksia. Heidän voihkeensa olisi voinut herättää kuolleet haudoissaan. Kosteat, lehdettömät poppelit näyttivät värisevän kauhusta. Palatsin eteisessä makasi verissään, tikarin lävistämänä, kaksi karskinnäköistä kreikkalaista, ainoat, jotka olivat kieltäytyneet juomasta tuhoisaa mastikhaa.

Cosma valeli öljyllä puut ja lastut ja pisti ne tuleen. Liekit tarttuivat aseisiin. Isännän ikkunat loistivat. Ja me tunkeuduimme arkontin yksityishuoneisiin.

Hän oli vuoteessa, vierellään Floritchica, jonka kasvot olivat kalpeat kuin liitu. Nähdessään meidän seisovan siinä suorina kuin oikeudenpalvelijat, arkontti luuli näkevänsä painajaisunta ja hieroi silmiään. Kohottautuen istumaan hän kysyi sitten:

»Sekin on Pyhän Hengen ihmetyö. Ja olemme tulleet lukemaan loppuun Kyriacodromionin», vastasi Cosma, vetäen esiin pistoolinsa.

»Sanoinhan teille: ja Hän antaa rosvojen yön pimeydessä tulla vuorilta ja tunkeutua valtiaiden makuusuojiin, joita vartioivat hampaita myöten aseistetut palvelijat, — ettekö muista, arkontti?»

»… Ja silloin herrat huutavat turhaan apua! Silloin he huomaavat, että kaikki apu, mikä tulee toisilta, katoaa toisten mukana».

»Tuona sysimustana yönä meidän neljä hevostamme pyrkivät vaivalloisesti eteenpäin syrjätiellä, joka kulkee mutkitellen kohti Calarasiin vievää valtatietä. Etunenässä ratsastava Cosma sanoi Floritchicalle:

»… Rintasi karaistuvat kaiken maailman tuulissa, jotka pieksävät niitä… Ruumiisi kylpee virroissa, paahtuu auringossa, ja kedon kukat lainaavat sille tuoksunsa… Ja Cosma rakastaa sinua…»

Sitten hän pysähdytti hevosensa, kääntyi katsomaan arkontti Samurakisin hoviin päin, joka oli kokonaan liekkien vallassa, ja mutisi julmasti:

Kokonaisen viikon ajan me vain laskeuduimme etelää kohti, seuraten Jalomitzaa ja muita jokia ja vältellen teitä. Hevosten kaviot upposivat sateen liottamaan tantereeseen kuin taikinaan. Keskeytymättömät tihkusateet pakoittivat meidät usein tuntikausiksi telttojen suojaan. Silloin olimme yrmeitä. Mutta aurinko tuli esiin, huhtikuun lauhat tuulet pullistivat viittojamme, ja me olimme jälleen iloisia ja tulvillaan elämänhalua.

Elias kävi paimeneksi puettuna kylissä hankkimassa leipää ja viiniä. Ammuimme jäniksiä, öisin pidimme vuorotellen vahtia, piilotellen sammalikossa tai soissa, ja hoitelimme telttojen edustalla palavia nuotioita.

Koko pitkän matkan aikana ei Cosma kertaakaan tiedustellut minulta elämääni arkontin hovissa. Hän hoiteli Floritchicaa yötä päivää. Minua suututti.

»Säälikö hän edes kohtaloani näinä kahtena vuotena?» kysyin eräänä iltana Eliaalta levähtäessämme.

»Onpa niinkin, mutta hänen hyvyytensä laita on sama kuin viinin: se lämmittää vain läsnäolijoita. Se lämmittää ja jäätää: siinä Cosman kaksoiskasvot».

Eliaan kurkkua tuntui kuristavan. Tuskin saatoin kuulla hänen ääntään. Cosman ääni, joka kumahteli viereisestä teltasta, ilmaisi sensijaan kaikkea muuta kuin ahdistusta:

Eliaan kasvoilla väikkyi surunvoittoinen hymy. Hänen silmänsä loistivat pimeässä, kuvastaen tulen liekkejä, joka paloi jalkaimme juuressa.

»Jeremias!» kuulin hänen sanovan synkällä äänellä, samalla kun hän tarttui käteeni, tuoden kasvonsa liki omiani, »Jeremias! Cosma on paholainen! Kuulitko, mitä hän sanoi naiselle? No niin, naisia, joille olen kuullut hänen vakuuttavan samaa, on legio. Ja, hyvä Jumala, tahdonpa kuolla tähän paikkaan, jos hän on koskaan valehdellut tai ollut vilpitön yhdellekään heistä! Niin, jokaista kohtaan hän on ollut rakastava ja hellä kuin tunturikyyhky, aulis kuin sade, joka kostuttaa auringon paahtaman maan. Kaikkia kohtaan hän on ollut kiittämätön kuin lurjus, ja välinpitämätön heidän kyynelilleen kuin kuolema. Kuuntelehan, Jeremias, niin kerron sinulle jotakin. Silloin ymmärrät paremmin».

»Noin vuosi taistelusta Poteran kanssa, jossa sinä jouduit vangiksi, lähdimme kauas Moldauhun kostamaan erään seudun asukkaiden puolesta, jossa julma isäntä hallitsi hirmuvaltiaana. Laatimaansa sääntöä noudattaen Cosma erosi miehistämme, ja kulkukauppiaiksi pukeutuneina me eräänä iltana saavuimme kaksin hirmuvaltiaan hoviin. Hänen varusväkensä oli liittynyt Poteran riveihin ajaakseen takaa erästä suunnattoman rohkeaa heitukkaa, joka kylvi kuolemaa Moldaun satraappien riveihin. Tiedustelijamme ilmoittivat: Tapaatte hovissa parikymmentä pelkurimaista palvelijaa, joiden vaarattomaksi tekemiseen saatte apua. Näin olikin asian laita, mutta vaarattomaksi tekemiseen nähden tapahtui mieluummin päinvastoin, sillä yksinkertainen, vilkassilmäinen maalaistyttö sytytti Cosman intohimon täyteen liekkiin ja sekoitti hänen suunnitelmansa. Saattaessaan meitä illalla, vajaan, missä meidän piti viettää yö, tyttö sanoi Cosmalle:

»Kulkukauppias, sinun kaapusi alta pistää esiin miekka, mutta älä tapa isäntääni, sillä hän on ollut minulle hyvä!»

»Sanohan minulle, oi lapsukaiseni, joka olet tullut maailmaan kirsikan kypsymisaikana, jolloin niityt kutsuvat meitä helmaansa ja linnutkin vaativat osansa rakkaudesta, — sano minulle, mitä hyvää hirmuvaltias on tehnyt sinulle, ja minä unohdan hänen tihutyönsä ja vieläpä senkin, että olen tullut tänne kostonaikeissa».

»Niin, Cosma, se sinun on unohdettava, sillä isäntäni pelasti minut haukan kynsistä ja pääsin koskemattomana jälleen vapauteen. 'Saat elää täällä mielesi mukaan, ja rakastaa, ketä haluat', hän sanoi minulle. Tuo haukka on hänen tilanhoitajansa, ja koska tänä iltana on uusi kuu, kulkee hän varhain huomenaamuna tästä ohi viemään herralleen kymmenyksiä ja neuvottelemaan hänen kanssaan. Hän ratsastaa yksin. Ehätä hänen tielleen, ja laske palvelijan sydämeen kuulat, jotka oli tarkoitettu hänen isännälleen! Ja ota hänen rahansa… Ja osta niillä rahoilla juhtia köyhtyneille talonpojille… Ja minä olen orjasi».

»Elias, aionpa todellakin, sillä rakastan tuota paholaista ja tahdon hänet omakseni».

»Ja panet henkesi alttiiksi iskeäksesi pahaa koipiin, sensijaan, että iskisit sitä päähän… Cosma, sinä olet voimakas, mutta sinä et ole järkevä…»

»Elias, sinä olet aina järkevä, mutta sinun järkevyytesi kiusaa minua.
Nouse seisomaan!»

Minä nousin, ja Cosma hyppäsi selkääni. Ja niin kiersin vajan ympäri, kunnes kaaduin hengästyneenä maahan. Silloin istuuduimme jälleen.

Ja minä puhuin näin, Cosman takoessa nyrkillään tuimasti rintaansa, kuunnellessaan minua:

»Cosma… Ei kukaan voi olla sankari puolittain… Sinua pidetään sankarina… Sinua ihaillaan… Mutta sinä et ole sankari, etkä ihaile mitään… Tai ihailet liiankin monia asioita… Huomenna, kun olemme lähteneet, sanovat seudun asukkaat: Cosma tuli tappamaan lohikäärmettä, mutta tappoikin vain tarhakäärmeen. Siksikö ehkä, että tarhakäärme tahtoi niellä kastemadon ja tuo kastemato miellytti Cosmaa? Niin seudulla sanotaan… Ja siinä he ovat oikeassa… Ja sinä olet väärässä… Mutta sankari ei saa koskaan olla väärässä».

Seuraavana aamuna päivänkoitteessa asetuimme väijyksiin karhunmarjapensaikon suojaan sen tien varrelle, jota pitkin tarhakäärmeen piti kulkea. Kastemato oli matkassamme. Cosma silitteli hänen päätään ja hänen leukansa värähteli pidätetystä intohimosta, sillä tuo kastemato oli auringonsäde, tulikipinä, joka sytyttää liekkiin miehisen ruudin. Tyttö puhui:

»Tapan, sillä korvani kohisevat ja ohimoni lyövät… Ja niinkauan kuin saatat korvani kohisemaan ja ohimoni lyömään, tapan syylliset ja syyttömät, kaikki, jotka vain haluat!»

Ja samassa mies ratsastaa käyden ohitse, säkkipilli satulannapissa. Hän on paitahihasillaan, paljain päin, ja laulelee ilmoille elämisen iloaan, kauniin ja terveen miehen iloa. Yht'äkkiä hän hätkähtää, pysähtyy, katselee puoleen ja toiseen ja tarttuu oikealla kädellä pistooliinsa: hän oli kuullut hevostemme korskuvan. Mutta hänen levottomuutensa ei kestänyt kauan, sillä tyttö peittää kasvonsa esiliinalla, sillävälin kun Cosma tähtää ratsastajaa ja laukaisee aivan läheltä.

Mies putoaa satulasta, hevonen pillastuu… Säikähtänyt eläin karkaa aamuauringon kuraamalla tiellä, laahaten mukanaan isäntänsä ruumista, jonka nilkka on tarttunut jalustimeen, murskautuneen pään lakaistessa tomuista tietä.

»Nainen, oletko tyytyväinen? Mitä tahdot vielä? Tahdotko, että surmaan veljeni? Tahdotko, että tapan hevoseni, joka värisee tuolla lehdossa? Sano, mitä tahdot!»

»Sinä saat minut, ikiomani! Olen sinun, niinkauan kuin korviani polttaa ja ohimoissani jyskää!»

Hetken kuluttua tuo vanha maalaisukko luoksemme molemmat hevosemme.
Cosma antaa hänelle neljä kultarahaa.

Nousimme satulaan… Cosma ratsasti edellä, yksipäiväinen ikiomansa sylissään. Seurasin heitä ääneti kahdenkymmenen askeleen päässä, ihmisen yksinäisyyttä mietiskellen.

Laskeuduimme Serethin suuta kohti milloin metsäisiä, kallioisia ja vaarallisia teitä pitkin, — missä hevosten kaviot luistivat irtautuvassa sammalikossa ja puut ravistelivat päällemme raskaita sadepisaroita, — milloin suunnattomien kenttien yli, missä lasketimme täyttä laukkaa.

Ensimäisenä iltana pysähdyimme tiheän metsän laitaan, jonka pimentoon oli uhkarohkeaa uskaltautua yöllä. Edessämme oli laaja, koskematon maa, jossa Luoja viljeli tuoksuvimpia kukkiaan kiitollisten perhostensa iloksi.

Ja nyt nousee taivaankannelle täysikuu täyttäen tiheikön salaperäisellä elämällä, kentät leivoilla ja Cosman sydämen julkeudella. Niin, tuona iltana Cosma oli mielestäni julkea, raaka kuin vihollinen, sillä hän pyysi minua soittamaan huilua pahalle haltijalleen, hyvin tietäen, että soitin vain Jumalalleni ja vapaudellemme.

»Jospa huilu nyt helähtäisi soimaan, aukenisi taivas ja Herran enkelit laulaisivat ylistysvirttä!»

Cosma vavahti ja käänsi minuun päin kasvonsa, joita iltatähti valaisi. Ne olivat punaiset ja pöhöttyneet, ikäänkuin hän olisi kauan puhaltanut tuleen. Ymmärsin hänen kiihkeän rukouksensa, mutta loin silmäni alas ja olin vaiti, vaikka vereni kuohuikin.

Otin huilun vyöltäni; kostutin reiät ja aloin soittaa… Ja ensi sävelten värähdyttäessä yötä taivas avautui ja enkelit lauloivat ylistysvirttä, — paha hengetär herkesi laulamaan, ja hänen metallinkirkas äänensä solui sointuvampana kuin satakielen. Hiukseni nousivat pystyyn hatun alla ja sormeni hyppelivät huilulla kuin noiduttuina. Ja aloin uskoa, että helvetti oli sittenkin jumalaisempi kuin paratiisi, ja että laulava paholainen on hurskaampi kuin rukoileva enkeli.

    Je suis celle qu'on ne prend pas,
    Je suis l'âme qui se livre.
    Il n'y a pas de Dieu tyran,
    Mon coeur ne connait poînt le péché…

    [Minua ei kukaan ota väkivalloin,
    sieluni antautuu vain vapaaehtoisesti.
    Jumala ei ole julma,
    eikä sydämeni tunne syntiä…]

Näin lauloi paha hengetär… Ja hänen äänensä voitti metsän kohinan ja leivojen laulun. Silloin unohdin päätökseni, petin Jumalani, ja soitin kuin mieletön. Soitin, kunnes suolaiset hikikarpalot kirveltivät silmiäni. Silloin lakkasin, kuivasin kasvoni ja huomasin, että Cosma oli poissa, poissa paha hengetär, ja että olin yksin keskellä yötä ja hiljaisuutta, — yksin, niinkuin olemme kaikki maan päällä.

Matkaamme vaikeutti lakkaamaton sadesää. Miehet ja hevoset olivat märkiä kuin uitetut rotat. Suojatakseen aarrettaan Cosma riisuutui paitahihasilleen ja sälytti kaikki vaatteensa naisen ylle, joka tällaisena näytti muodottomalta, kostealta kääröltä. Yöt vietettiin luolissa. Silloin Cosma oli pelkkää hyvyyttä. Hän nouti yksin kuivia puita, sytytti hyvän nuotion, kuivaili tavarat, keitti lämmintä juomaa, ja paljaana vatsaa myöten kuin mikäkin alkuasukas hän ryhtyi kiilloittamaan aseita ja lataamaan niitä kuivalla ruudilla.

Viimein saavuimme päämääräämme, Serethin suulle, tuohon kirottuun seutuun, jossa vuosi sitten olimme joutuneet kahakkaan Poteran kanssa tullivartijan kavaltamina. Tuolle roistolle koitti nyt tilinteon hetki.

Hänen laskunsa oli pian selvä, mutta asia sai omituisen käänteen ja näytelmä kaksinkertaistui, sillä kohtalo kutoi kankaaseen omiaan.

Olimme kaikki kolme piiloutuneet ojaan lähelle Moldaun puolista sillanpäätä, ja Cosma odotti petturin ilmestymistä ase ladattuna, hevosten kulkiessa irrallaan heinikossa sadan askeleen päässä meistä. Nainen, jonka rakkauden tähti oli vielä samana päivänä sammuva, kysyi:

Mies tuli kädet taskuissa, kulki oikeaan, kulki vasempaan, ja sitten suoraan kohti Cosman pyssyä, jotta täyttyisi, mitä oli kirjoitettu hänen otsaansa. Mutta juuri Cosman valmistautuessa ampumaan, nainen kalpeni, tarttui hänen käsivarteensa ja huusi:

Ja hän ampui tullivartijan, joka huomasi liian myöhään uhkaavan vaaran.
Ääneensä huutaen sisar riensi veljensä avuksi, joka ei enää häntä
tarvinnut, heittäytyi hänen ruumiinsa yli ja puhkesi valittamaan.
Meidän lähestyessämme hän nousi ja astui Cosman eteen.

»Hän pelasti minut tilanhoitajan kynsistä. Hän on tehnyt suuren hyväntyön».

Nuori nainen polvistui ruumiin viereen ja rukoili. Me lähdimme noutamaan hevosiamme. Palattuamme takaisin, Cosma laski maahan kukkaron, joka sisälsi joukon dukaatteja, ja sanoi yksiviikkoiselle lemmitylleen:

»Kun olet lopettanut rukoilemisen, saatat veljesi hautaan; sitten on sinun paras hautautua luostariin ja jatkaa rukoilemistasi, mikä sopii sinulle hyvin».

Hetkistä myöhemmin, kun jo ratsastimme pois, sanoi Cosma minulle vakuuttavasti:

»Naiset ovat luodut kääntämään miehet pois kohtalon heille määräämältä tieltä!»

Elias vaikeni. Hänen kasvonsa, joita tulennos tuskin valaisi, ilmaisivat lapsellista ihmettelyä.

»Ajattelehan, Jeremias, kuinka mutkainen on elämän tie», sanoi hän päätökseksi. Ja ghebaansa kietoutuen hän heittäytyi pitkäkseen oljille.

Olin yksin teltassa, jonka seinät lepattivat tuulessa, äännellen kuin loiskuvat laineet. Minulla ei ollut vähintäkään halua nukkua. Ajattelin kaikkea, mitä olin kokenut, samalla kuin teroitin kuuloani eroittaakseni jotain ääntä Cosman ja hänen Floritchicansa teltasta, mutta ympärilläni haastoi vain hiljaisuus. Tunteitteni ahdistamana lähdin teltasta, otin muutaman askeleen ulkoilmassa, ja siinä tuokiossa aika hävisi tietoisuudestani. Sopusointua… Loputonta yhteensulautumista… Kaislikon, saraheinän, karhunmarjapensaikon, tuhansien lumpeenlehdillä kyyröttävien sammakoiden ja yhdellä silmällä raukeasti katselevien hyyppien valtakunta nautti yöllisen olemisen onnea. Kuulin ruutanan hypähtävän yli veden rajan ja putoavan raskaasti takaisin asuinmailleen. Kuovi naksutteli pitkään nokallaan, ja varpushaukka halkoi voimakkain siivenvedoin näkymätöntä ilmaa. Ja lauhkea läntinen puhalsi liikkeelle niittyvillan lukemattomat höytyvät, jotka saattelivat sanatonta kiitosta kaiken luojalle.

Hätkähdin tuntiessani lyijynraskaan käden olallani: Cosma seisoi edessäni kuin mikäkin suunnaton, musta möhkäle. Paksu tukka, joka laskeutui pörröisenä kaulukselle, samoinkuin tuuheat viikset ja parta, sekä pensasmaiset kulmakarvat jättivät kasvoista näkyviin tuskin muuta kuin voimakkaan nenän ja kaksi suurta silmää, jotka näyttivät mielestäni hyviltä ja tyytyväisiltä. Hän sanoi minulle rauhallisella, matalalla äänellä, joka samalla oli vakava ja sointuva:

»Terve sinulle, Jeremias, sinä nuori, vapaa mies! Sinä vartioit Cosman onnea, mikä onkin hyvä… Mutta levon hetki on soinut sinulle… Mene! Cosma asettuu tilallesi».

»Sitä parempi! Kaksi hyvää yhdellä kertaa: ensin sinä, sitten minä!… Se on oikein. — Mutta sanohan, etkö kanna minulle hiukan kaunaa sydämessäsi?»

»Kun kantaa kaunaa jollekin, jota rakastaa, on paras keino, vapautuakseen pikkumaisesta vihasta ja voidakseen jälleen rakastaa, iskeä heti, sillä hiljalleen jäytävä viha saa aikaan enemmän pahaa kuin rakkaan nyrkin isku. Kas tässä on rinta, joka on niin tulvillaan onnea, ettei sitä voi vasarallakaan murskata: iske siis, Jeremias!»

Kohotin käteni… Mutta nuo lempeät kasvot, tuo karhun rinta… Ja etenkin nuo käsivarret, levitettyinä kuin siivet ja valmiina sulkemaan minut syleilyynsä… Ei!

Heittäydyin tuota rintaa vasten ja kätkin kasvoni sen karvaiseen peittoon. Cosma syleili minua ja silitteli tukkaani.

Hän ei vastannut mitään, mutta minä tunsin, kuinka hänen käsivartensa vaipuivat alas lyijyn raskaina, ja hänen sydämensä löi voimakkaasti kuin vasara ja säännöllisesti kuin kello. Sitten hän meni ja istuutui turkkilaiseen tapaan, kehoitti minua tekemään samoin, täytti piippunsa, sytytti sen, ja puhui suunnilleen näin:

»Poikani, Cosman onni on sellainen, että se jättää kaikki muut yksin ja osattomiksi. Se on kuin myrskytuuli, joka riistää paljaiksi lehteen puhkeavat puut, repii irti kukkien herkkinä värisevät terälehdet, pysähdyttää joen, joka lailattelee onnellisena uomassaan, tappaa eläimet. Se nielee kaiken… Kaiken, mikä elää. Sitten se puskee päänsä murskaksi kallionkylkeen, joka nousee sen vapauden tielle, tai syöksyy maan uumeniin, jonka pohjavesi kuvastelee taivaan äärettömyyttä. Mutta se on myöskin hyväätekeväinen, sillä missä se kulkee, siellä syntyy elämä uudella voimalla. Minä olen samanlainen. Ehkä hiukan kiittämättömämpi, ehkä vähemmän oikeudenmukainen. Vain vähäpätöisyyksiin päästämme muita osallisiksi, elämme ne yhdessä muiden kanssa. Niinpian kuin ihminen on onnellinen, on hän yksin; yksin hän on myöskin, ollessaan liian onneton. Pieneen ojaan hyppää kuka tahansa kanssasi, mutta kukaan ei seuraa sinua syvyyksiin. Täysipainoinen onnihan on kuin kurimus: eikö haaveesi äsken niellyt sinua niin kokonaan, että unohdit vaaran ja annoit minun yllättää itsesi? Kukahan vapautta rakastavista tovereistamme seuraisi sinua niin pitkälle? Kuka seurasi minua muuanna päivänä arkontti Samurakisin rotanloukkuun, kun minussa heräsi halu vapauttaa sinut siinä paikassa? Elias! Elias seurasi minua. Mutta Elias on suojelusenkelini, jota en koskaan kuuntele. Ja hän seuraa minua aina tahtomattaankin, isäni, tuo pukki, oli päähänsä, että hänen Se johtunee siitä, että luomispäivänämme saanut oli hedelmöitettävä haareminsa vain hulluuden siemenellä, ja tuloksena olin minä, Cosma, tai rakkauden hulluus, Elias, tai järjen hulluus, sisaremme Kira, tai keimailun hulluus ja lopuksi nuorin veljemme, joka oli täydellisesti hullu ja hirtti itsensä, kun ei luultavastikaan tietänyt, mitä tehdä elämällään. Lisäksi hän rakasti niin mielettömästi pähkinäkaakkuja, että ulvoi ilosta, kun ne otettiin uunista, ja luulenpa, että hänellä hirttäytyessäänkin oli suu täynnä kaakkua. On osattava kuolla hulluutensa vuoksi».

Näin sanoessaan Cosma katsahti telttaansa päin ja hänen silmänsä saivat hurjan loisteen: täysikuu oli kohonnut kolme peitsenvarren mittaa taivaanrannasta ja tarjosi hehkuvan kiekkonsa Floritchican nähtäväksi, joka seisoi teltan ovella, käsivarret ristissä rinnalla ja katseli sitä liikkumattomana. Hänellä oli hartioillaan valkoinen silkkiviitta, jolle valtoimet mustat hiukset olivat valahtaneet kuin terva.

Tämän kauniin näyn edessä Cosma heittäytyi kasvoilleen maahan kuin rukoileva muhamettilainen, ja jäi siihen pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi hitaasti seisomaan kuin uupunut, ja kohotti taivasta kohti paljaat, jäntereiset käsivartensa. Silloin Floritchica näytti minusta vähemmän vaikuttavalta, ja kaikki muu ympärilläni mitättömältä ja kutistuneelta; ja Elias, joka juuri tuli haukotellen ulos teltastaan, oli silmissäni vain köyhään ghebaan puettu miespoloinen.

Kaikki katsoivat häneen ja luulen heidän minun tavallani ajatelleen, että Cosma olisi voinut murskata meidät vain heittäytymällä ylitsemme. Mutta me emme pelänneet häntä.

Hän meni ja otti Floritchicaa vyötäröltä. Tämä antoi kantaa itseään kuin höyhentä. Hänen kirjokenkänsä tuskin koskettivat pehmeää ruohomattoa. Näin he kulkivat hetken matkaa yhdessä ja heidän käynnissään oli sama rytmi. Mutta kun katseli tuota hentoa linnanrouvaa rotevan salametsästäjän rinnalla, tuli ajatelleeksi metsänneitoa, jonka satyyri on lumonnut.

Kääntäen kasvonsa kuuhun päin ja painaen molemmin käsin rintaansa Cosma huusi ilmoille onnensa yltäkylläisyyden. Hän puhui, ja hänen äänensä oli kuin kimalaisen, jota kuullessaan hevoset nostavat päätään:

»Miksi tämä sydän tahtoo riistäytyä pois paikoiltaan? Miksi siitä tuntuu niin ahtaalta kuoressaan? Miksi sitä tukehduttaa?»

»Floritchica! Sinä olet kuilu, johon mies hukuttaa halunsa! Tietänetkö, mitä uskollisuus on? Lähdemme pian matkaan kuutamossa ja aamunkoitteessa saavumme leiriin. Kolmekymmentä miestä odottaa meitä siellä kärsimättömästi. He ovat kaikki lainsuojattomia, joille kuolemanpelko on tuntematon. He tuntevat vain yhden lain: halunsa tyydyttämisen, mikä on elämän korkein päämäärä. Ja he nousevat henkensä uhalla jokaista lakia vastaan, joka estää heitä saavuttamasta tätä päämäärää. Siksi pidän heitä sankareina. Vielä enemmän he ovat sankareita naisen silmissä, jonka he lumoavat katseillaan, noilla kiimaisen eläimen katseilla, suipoksi kierretyillä viiksillään, jotka kutittavat jo kaukaa, aaltoilevalla parrallaan, joka koskettaa hyväillen hipiää».

»Varo antamasta poimia itseäsi… En ole näiden miesten herra, olen heidän Jumalansa, mutta kun on kysymyksessä nainen, ei ole Jumalaa, joka kestää! Ja minä tahdon olla Cosma ja kuolla Cosmana. Floritchica, vanno, että olet minulle uskollinen!»

Floritchica puhkesi voitokkaaseen nauruun, joka helisi kuin kulkunen talvisäällä, ja kuu vastasi tähän nauruun, verhoten kasvonsa hopeaharsoon, joka kirkasti suon:

»Vaaditko salamaa iskemään kattilassa? Vaaditko tammea kasvamaan sängyn alla? Vaaditko, että maan on vastustettava auraa, joka kääntää sitä, vaaditko, että sen on kieltäydyttävä ottamasta vastaan hedelmöittävää siementä? Ha, ha, ha!…»

Levittäen laajahihaiset käsivartensa kuin lentoon lähtevä joutsen hän pakeni telttaa kohti ja katosi sinne, sillävälin kuin Cosma astui kalpeana ja raskain askelin suoraan Eliaan luo ja sanoi matalalla äänellä:

»Sanon vain, että nainen on oikeassa ja että hänen vastauksensa on oikeuden- ja ansionmukainen».

»Piru periköön sinut järkinesi ja oikeuksinesi! Sitä en tahtonut tietää!»

»Elias, etkö luule, että tuo nainen on kuusikon tshobanitza, jonka kohtasimme seitsemäntoista vuotta sitten?»

»Saattaapa olla, Cosma… Saattaapa olla… Mutta varma en siitä ole… Ja mitäpä hyödyttäisi tietääkään sitä? Jos se olisikin kuusikon tshobanitza, niin muistahan, kuinka ylpeä olit tuona yönä! Ja jos hän on mielestäsi parempi kuin seitsemäntoista vuotta sitten, niin on naisen laita sama kuin hevosen: kuta enemmän se juoksee, sitä paremmaksi se käy».

Ja kuun ehtiessä korkeimmilleen olimme jättäneet viimeisen pysähdyspaikan ja raivasimme itsellemme tietä kaislikon ja saraheinän läpi, joiden niljaiset varret kostuttivat meitä nesteellään. Ei puhuttu sanaakaan.

Kukaan ei puhunut, totta tosiaan! Ja kuitenkin olisi pitänyt puhua. Puhuako? Ei, vaan ulvoa, mellastaa, reuhtoa, raivota. Tällä hetkellä olisi tarvittu maanjäristystä, joka olisi reväissyt maahan ammottavia halkeamia; tai kalkkunanmunan kokoisia rakeita, jotka olisivat piesseet päämme kuhmuille; tai epätasaista taistelua Poteran kanssa, josta olisimme paenneet vertavuotavina; tai salamaa; tai ruttoa; tai mitä koettelemusta tahansa, vain päästäksemme tästä äänettömyydestä, jonka kestäessä Cosma hautoi mielessään menetystään.

Minä en tosin aavistanut mitään. Elias ehkä tiesi jotakin, samoin Floritchica. Mutta se selvisi meille niinpian kuin pimeys häipyi ja sarastava päivä heitti valkoisen käärinliinansa yli kasvojemme ja maan.

Olimme nyt aukealla kentällä ja ajoimme mutkittelevaa tietä rinnatusten ja käymäjalkaa. Floritchica, jota Cosma piteli sylissään, värisi viluisena puoliunissaan, niihin hiljainen keinunta oli hänet tuudittanut; ja Cosma, joka näytti unohtaneen maailman, katseli synkkänä ja julmin silmin aarrettaan. Hänen verestävät silmänsä pysähtyivät vuoroin katselemaan rauhallisia, neitseellisiä kasvoja kaunispiirteisine nenineen, vuoroin siron vatsan ääriviivoja, jotka kuvastuivat viitan alta, aaltoillen hevosen käynnin mukaan.

Ja yhtäkkiä Cosma pysähdyttää hevosensa ja päästää käsistään kallisarvoisen kantamuksensa. Floritchica vaipuu kuin tyyny rakastajansa polville. Hänen silmänsä hymyilevät selkoselällään. Hiukset hulmahtavat maata kohti. Olkapäät, rinnat ja lanteet ovat pelkkää kiusoittavaa sopusointua.

»Mitä? Ovatko kaikki aurat kyntäneet tätä maata, kaikki siemenet hedelmöittäneet sitä? Ja täytyykö minun, Cosman, joka tahdon pitää kaiken tämän yksin, täytyykö minun kuulla tätä, saamattani lyödä kädet poikki niiltä, jotka ovat loukanneet sitä, mikä on minun?»

Floritchica risti käsivarret päänsä taa ja sanoi suvaitsevan ylenkatseellisesti:

»Aivan niin, Cosma… Sinun täytyy kuulla se ja enemmänkin: kukaan ei huoli viljelemättömästä maasta, et edes sinäkään».

Cosma ei hievahtanutkaan, mutta veri kihahti hänelle päähän, sillä Floritchican vastaus sattui paikalleen. Tällaista oli Cosman mahdoton sietää päästämättä vihaa valloilleen, ja kun naisen hartiat ovat liian heikot kestämään tällaista purkautumista, suuttui hän itseensä. Ennenkuin arvasimmekaan, mistä oli kysymys, oli hän jo laskeutunut satulasta maahan, paneutunut pitkäkseen hevosensa alle, tarttunut lujin kourin sen kengitettyyn kavioon ja pannut sen rintansa päälle. Samassa hän potkaisi hevosta vatsaan, ja kun eläin ei ollut tottunut tällaiseen raakuuteen, hypähti se hirnahtaen isäntänsä ruumiin yli.

Juoksimme kaikki kolme pelästyneinä hänen avukseen. Cosman kasvot olivat kalpeat kuin vaha ja veri virtasi suusta ja nenästä. Mutta hänen silmänsä olivat lempeät ja tyynet. Kuullessaan Floritchican parkaisun hän näytti tahtovan vastata jotakin, mutta uusi verensyöksy esti sen. Hänen silmäluomensa painuivat hiljaa kiinni ja hän kadotti tajuntansa.

Luulimme hänen kuolleen ja kannoimme hänet kentälle. Huomatessamme, että hän vielä hengitti, pesimme veren hänen kasvoiltaan ja virvoittelimme hänet henkiin.

Floritchica, vieläkin kalpeana, otti hänen päänsä syliinsä, pyyhki hiukset hänen kasvoiltaan, suuteli häntä hellästi ja sanoi:

»Ystäväni… ystäväni… Ole hyvä! Älä ole epäoikeudenmukainen… Äläkä pyydä elämältä sellaista, jota se ei voi antaa meille».

»Vähät siitä, mikä on oikeaa, mikä väärää, tai mitä elämä antaa tai jättää antamatta. Rintani, siinä koko minun elämäni. Mitä se tahtoo, sitä tahdon minäkin, vaikkapa sitten tämän elämän hinnalla. Ja nyt tahdon lyödä poikki kädet, jotka ovat tahranneet minun omaani… Ja minä lyön ne poikki!»

Näistä viime sanoista palasi veri jälleen hänen kalpeille kasvoilleen. Aurinko, joka juuri kohosi taivaanrannan yli, heitti niille samassa kellertävän sädekimpun, niin että ne loistivat kuin kiilloitettu kupari. Cosma avasi silmänsä selkoselälleen ja katseli tuota häikäisevää kiekon neljännestä, joka kohosi kohoamistaan suoraan hänen edessään taivaan mittaamattomassa avaruudessa. Ponnistaen viimeiset voimansa hän silloin kohotti yläruumistaan, ruiskautti tähteä kohti verisen syljen ja huusi raivokkaasti:

Hän pysähtyi äkkiä, suu sulkeutui kuin hän olisi kuunnellut jotakin mutta esiinsyöksyvä veri pakoitti sen avautumaan, ja hurme valui hänen rinnalleen.

Cosma vaipui takaisin Floritchican polville, silmät selkoselällään, ja noista silmistä puhui kiihkeä viha elämää kohtaan. Kukaan ei rohjennut rientää hänen avukseen.

»Vietkö minut pois näkemästä hänen kuolemaansa?» kysyin Eliaalta, kun olimme hiukan loitonneet. Hän seurasi katsein suuren haaskalinnun majesteeteista lentoa ja sanoi sitten:

»En luule hänen kuolevan tuollaisesta haavasta; Cosmassa on seitsemän miehen henki. Mutta luulen, että hän kuolee huomenna, viikon kuluttua, kuukauden kuluttua, sillä hänellä on pääkallossaan yksi ruuvi liikaa, ja se on hänelle kuolemaksi… Se on sairaus joka ei anna armoa. Kerron sinulle, millainen se on. — Jokaisessa ihmissydämessä uinuu jäytävä mato. Velton ihmisen sydämessä se ei herää koskaan tai vain ani harvoin, ja silloinkin vain haukotellakseen ja nukahtaakseen jälleen. Tällainen ihminen kompastuu kymmenen kertaa päivässä samaan piikiveen, suutahtaa, sadattelee eikä heitä kiveä pois; jos hänen ovensa narisee saranoillaan, tyytyy hän sanomaan: kirottu ovi! — mutta ei voitele sitä öljyllä. Tämän ihmisen Jumala loi, — en tiedä mitä varten, viikon lopulla — kun hänen aivonsa jo olivat väsyneet monista ihmetöistä, jotka hän oli tehnyt ennen ihmistä. Mutta piru, joka oli nämä kuusi päivää vain maleksinut ja arvostellut Luojan töitä, käytti hyväkseen sunnuntaita ja lisäsi ihmisen pääkalloon yhden liikaruuvin, pirullisen ruuvin, joka panee ihmisen raivoamaan, niinpian kuin jokin seikka on vastoin hänen mieltään. On kyllä totta, että normaali-ihminen oli yön kuluessa ehtinyt kansoittaa maan nahjuksilla, ja siksi tapaakin niin harvoin sisukkaita ihmisiä. Kuitenkin kaikitenkin ilmestyi maailmaan tarpeeksi sellaisiakin, joilla oli kallossaan liikaruuvi, häiritsemään jumalaista rauhaa, jopa siinä määrin, että pyhä Pietari tuli eräänä päivänä valittamaan Luojalle, sanoen: 'Herra, minun paimeneni ei ole samanlainen kuin sinun paimenesi, tuo tyyni, nöyrä, hyvä poika. Minun paimeneni on yltiöpää: jos karitsa eksyy laumasta, lähtee hän kaikkine koirineen etsimään sitä ja jättää lauman alttiiksi susille; jos juusto on hiukan härskiintynyttä, heittää hän sen vasten naamaani; ja jos kirppu puraisee häntä yöllä, heittelehtii hän sinne tänne ja häiritsee minunkin untani. Herra, olen kovin pahoillani!» Luoja otti keppinsä ja lähti heti asiakkaan mukaan. Kun he saapuivat laitumelle, tapasivat he Kaikkivaltiaan paimenen vetämässä suu auki sikeää unta, mutta hän heräsi heti ja tervehti kunnioittavasti. Herra antoi hänelle siunauksensa. Pyhän Pietarin paimen istui kukkulalla ja soitti niin haltioissaan huilua, että Jumalan itsensäkin täytyi jäädä kuuntelemaan. Viimein hän kosketti poikaa olkapäähän ja sanoi: »Sanohan, ystäväni, miksi laiminlyöt koko lauman paimentamisen yhden eksyneen karitsan vuoksi?' — 'Siksi, että eksynyt karitsa on aina yksi niistä, joita eniten rakastan', vastasi paimen kaikkea muuta kuin kunnioittavasti, mikä seikka ei lainkaan miellyttänyt Jumalaa. 'Poikani, olet palkkalainen. Palkkalaisen ei sovi rakastaa eikä vihata!' Pojan viha kuohahti: 'Ja mikä minulle sitten sopii? Enkö olekaan ihminen?' Nähdessään, että poika oli pikavihainen, Herra vaivutti hänet sikeään uneen, tutki hänen kalloaan ja huudahti: Tämä on pirun tekoa! Hänellä on yksi ruuvi liikaa pääkallossaan'. Ja hän otti sen pois. Herättyään unesta paimen oli tyyni, nöyrä, kelpo poika. Hän pyysi vierailta anteeksi, että oli sattunut nukahtamaan, kumarsi kunnioittavasti, ei ajatellutkaan enää huiluaan eikä rakastanut eikä vihannut enempää, kuin mikä on soveliasta palkkalaiselle. Cosman liikaruuvi on koko hänen elämänsä. Jos olisin Jumala, en ottaisi sitä pois. Mutta hän kuolee… Hänen sydäntään jäytävä mato, jonka tuo nainen on herättänyt, tuottaa hänelle kuoleman. Jos hän olisi pelastettavissa vain sillä, että lyötäisiin poikki nuo korkea-arvoiset kädet, jotka ovat hyväilleet hänen omaansa, olisin valmis auttamaan…»

En tiennyt, mitä ajatella… Tiesin vain, että Cosma oli hyvin sairas, kuolemansairas. Tämä tuotti minulle suurta surua.

Olimme Cernavodan ja Calarasin välisellä alueella, tuskin peninkulman päässä metsästä, jossa urheilla miehillämme oli leirinsä. He odottivat kärsimättömästi päälliköitään, jotka olivat niin rohkeasti lähteneet vapauttamaan minua. He eivät tietäneet, elimmekö vai olimmeko kuolleet; ja ilman Cosman vihanpurkausta, joka naulitsi meidät tälle avoimelle tasangolle, olisimme jo nyt olleet ystävien leirissä.

Miten meille nyt kävisi? Seutu oli vaarallinen: ei kaukanakaan meistä kulki valtatie sen poikki, ja saatoimme millä hetkellä tahansa tulla yllätetyiksi, sillä Cernavodan lautta, joka välitti liikettä Tonavan yli, oli vain puolentoista peninkulman päässä.

Pelko ahdisti mieltäni… Katsoin Eliaaseen: hän oli vaipunut mietteisiin. Hänen tavallisesti niin tyyni otsansa oli vetäytynyt syviin vakoihin. Hänen askeleensa, jotka noudattivat omaa tahtiaan, näyttivät nekin mietiskelevän. Nilkkaan asti ulottuvassa ghebassaan hän näytti vakavalta kuin hurskas munkki. Ei lintuakaan äänettömässä avaruudessa… Lakeus hiljainen kuin hautausmaa… Vain jokunen harva ohdake, joka huojutteli surkeasti päätään, ja siellä täällä muutama hiekkakukkula, joka oli valvonut kuin vartia paikoillaan aina aikojen alusta, toi vaihtelua tähän kuivaan erämaahan.

Elias suuntasi äänettömän kulkunsa muuatta kukkulaa kohti, jonka laelle nousimme. Täältä Elias tähysteli Cosmaa ja Floritchicaa, joita tuskin saattoi eroittaa heidän yhä istuessaan maassa, veti pyssyn viittansa alta ja sanoi:

Ja samassa hän laukaisi aseensa. Seuraavana hetkenä oli Cosma jaloillaan, kasvot meihin päin, käsivarret kohotettuina taivasta kohti, mikä merkitsi: Uhkaako vaara?

Elias tarttui pyssynpiippuun ja piirsi renkaita päänsä yläpuolella, mikä vuorostaan merkitsi: Ei ole syytä levottomuuteen! Sitten rypyt katosivat hänen otsaltaan, ja hän huudahti:

»Jossakin lähistöllä pitäisi olla lammaslaumoja. Lähdemme etsimään juottovuonaa».

Ja aivan oikein. Tasangon laidassa olevalla laajalla niityllä, jota tulvavedet kostuttivat ja jossa kasvoi siellä täällä pajupensaikkoa, kävi suunnaton lammaslauma laitumella. Kun tulimme lähemmäs, hyökkäsi joukko kiukkuisia koiria meitä kohti. Kuullessaan paimenen huudon ne palasivat tottelevaisina hänen jalkoihinsa ja paneutuivat pitkäkseen, hakaten hännällään maata. Mies oli kooltaan kääpiö. Hän oli tummaverinen, hyvin parrakas, caciula painettuna syvään yli silmäkulmien, yllään pitkä sarica, joka peitti hänet kokonaan, ja näin hän seisoi ja odotti meitä, nojaten leukaansa tukevaan keppiin. Oli mahdoton sanoa, oliko hän aseistettu vai ei, mutta kasvojen lujat piirteet, jotka puhuivat monista kokemuksista, hänen olemuksensa tyyneys, ja ennenkaikkea nuo pienet, mustat silmät, joiden katse jo etäältä lävisti meidät, vaikutti jokaiseen, joka antaa arvoa inhimilliselle kauneudelle. Vain heittiö voi lyödä sellaista miestä, ja hänen kaatumisensa vapisuttaa koko maata.

»Tervetultuanne, matkamiehet, ja olkoot ajatuksenne yhtä hyvänsuovat kuin sananne».

»Jos niin on, niin sanohan, montako sfanzia on meidän maksettava karitsasta, jolla neljä tervettä miestä voi tyydyttää nälkänsä?»

»Ystäväni, lahjaa ei korvata sfanzeilla. Valitkaa. Koska kysymyksessä on vain nälän tyydyttäminen, niin ottakaa huonovillainen lammas. Ja nauttikaa se terveydeksenne, ja kiittäkää minua ajatuksissanne».

Aurinko oli kulkenut enemmän kuin neljänneksen matkastaan taivaankannella, kun jälleen olimme Cosman ja Floritchican luona. Eliaalla oli karitsa kainalossaan. He olivat pystyttäneet teltan ja lepäsivät äänettöminä sen suojassa. Hevoset, jotka oli vapautettu kantamuksistaan, pureskelivat ruohoa. Hyytyneisiin verilätäkköihin oli kerääntynyt vihreitä kärpäsiä. Elias heitti multaa niiden peitoksi ja poistui sitten kauas pensaikkoon, mistä palasi vasta pitkän ajan kuluttua takaisin, mukanaan paistettu, tuhkan ja tulen nokeama lammas.

Leipää ei meillä enää ollut. Viiniä tuskin puoli ploscaa. Elias levitti vaatekappaleen maahan ja laski sen päälle karitsan. Floritchica, joka nähtävästi oli nälissään, tuli ja istuutui maahan sen ääreen. Cosma teki samoin, mutta hänen käyntinsä oli laimeaa, koneellista ja hänen ajatuksensa harhailivat kaukana: hän ei ollut joukossamme. Elias koetti saattaa häntä järkiinsä.

Kääntäen häneen päin pitkänomaiset kasvonsa, joilla kuvastui apostolinen usko, hän sanoi:

Elias oli neuvoton. Täynnä suvaitsevaisuutta ei Elias enää tahtonut kiihdyttää Cosman mieltä, vaan ryhtyi ensimäisenä syömään. Mutta kun me jo olimme lopettaneet aterian, oli Cosma tuskin syönyt kolmea suupalaa ja juonut kolmea kulausta. Hän tuli itse siitä ensimäisenä levottomaksi.

»Veli Elias, tämä on minun kuolinvuoteni… Ei koskaan ennen ole viha vienyt minulta ruokahalua. Veli Elias, mitä ajattelet tästä?»

»Bade [= kunnioittava nimitys vanhemmalle henkilölle] Cosma, luulen, että todellakin pian kuolet…»

»Cosma, mitä sinä olet tehnyt niistä, jotka ovat tulleet luoksesi viattomina?»

»Minä olen unohtanut heidät seuraavana päivänä, mutta sehän ei ole minun, vaan Jumalan asia. Hänen asiansa on selittää miehen väärinkäytökset, sillä hän se on antanut miehelle väkevät vietit ja halun sammuttaa janonsa sekoittamattomista lähteistä».

»Totta, Cosma!… Jos Jumala on oikeudenmukainen, tuottaa tämä juttu hänelle päänvaivaa. Olet oikeassa hulluuksinesi. Ja jos voimme riistää sinut kuoleman kidasta kostamalla puolestasi, on käsivarteni heti valmis auttamaan sinua. Sano, kenelle kannat vihaa?»

»Mutta emmehän voi tapella Jumalaa eikä maailmaa vastaan. Ja jos
Floritchica on pahan alkujuuri, ei se ole hänen syynsä».

»En ole tehnyt Cosmalle mitään pahaa», vaikeroi Floritchica. »Muille kylläkin, kuten arkontti Samurakisille, jonka te poltitte elävänä…»

»Silistrian pashalle? Onko sekin koira saastuttanut sinut? Ja tässäkö minä syön lammasta, sensijaan, että menisin ja söisin pashalta korvat?»

Näin sanottuaan Cosma hypähti seisoalleen, ja se, mitä nyt tapahtui, oli silmissäni kuin valon leimahdus.

Me olimme kaikki seisoallamme. Cosma astui kalpeana luokseni, laski kätensä olalleni ja sanoi:

»Jeremias, minun mieleni on apea, olen loukkaantunut ja suruissani kuin pelaaja, joka on menettänyt koko omaisuutensa ja huomaa olevansa putipuhdas. Oletko jalomielinen? Tahdotko Eliaan tavoin tarjota nuoren käsivartesi avuksi halpamaiseen tekoon? Se on halpamainen, mutta se tuottaa minulle ehkä huojennusta: tahdon kaataa sulattaa lyijyä Silistrian pashan kitaan. Tule avukseni! Olet minun poikani, saat kiittää minua elämästäsi ja vapaudestasi».

Silloin Floritchica hypähti keskellemme kuin tiikeri ja työnsi meidät kiivaasti toisistamme.

»Valhetta!» huusi hän, silmät pullistuen ulos päästä. »Valhetta! Minua hän saa kiittää elämästään ja vapaudestaan. Hän on kuvitelman tulos, ja nytkö hänen pitäisi uhrata elämänsä haaveelle: olen hänen äitinsä!»

Peräydyimme kaikki kolme kuin saman luodin lävistäminä, Floritchican seisoessa suorana kuin oikeuden jumalatar.

»Kuka olet, sinä arvoituksellinen nainen? Ehkäpä olet kuusikon pieni tshobanitza?… Sinäkö ilmestyit metsästä lapsi sylissä, panit sen tielleni ja katosit jälleen?»

Floritchica pani kätensä ristiin rinnan yli ja vastasi kyynelöivällä äänellä, joka viilsi sydäntäni ja toi mieleeni hänen yöllisen käyntinsä surkeassa colibassani arkontin luona:

»Olen se, joka halusi täyttä onnea, ja jolta silmät huikenivat hänen tahtoessaan uneksia ja katsella avoimin silmin aurinkoa. Sinä, Cosma, olit aurinkoni yhden yöllisen hetken, ja sinä opetit minut ymmärtämään elämää. Senjälkeen olen matkannut maita, noussut Golgatalleni ja palaan luoksesi puhtaampana kuin koskaan ennen: en enää tahdo koko onnea vain itselleni. Voi, sinä et ole kulkenut samaa tietä kuin minä, ja siksi et tunne sääliä. Nouset vääryyttä vastaan vain silloin, kun se kohdistuu sinuun itseesi, ja kun on kyseessä mielitekojesi tyydyttäminen, hävität vaikka koko maailman. Mutta osoitan sinulle, että yhä vielä olet epäjumalani: luulet halpamaisen koston voivan vapauttaa sydämesi vihasta, joka sitä jäytää, ja tahdot häpeällisesti tahrata vereen kätesi, joiden tulisi katkoa kahleita. Lisäksi tahdot tehdä Jeremiaasta alhaisen murhamiehen, kun hänen sydämensä tulisi hehkua vain jaloille tunteille. Hyvä, minä tarjoudun saattamaan teidät Silistrian pashan luo, mutta vain sillä ehdolla, että minua totellaan. Vannokaa tottelevaisuutta!»

»Tottelevaisuuttako?» huudahti Cosma, antaen päänsä painua. »Olkoon menneeksi, Floritchica! Minä tottelen sinua, minä, joka tähän saakka olen totellut vain omaa tahtoani; mutta tämä todistaa jälleen, että olen saavuttanut kuolinvuoteni. Cosma, joka tottelee, ei enää ole Cosma!»

Naisen hameenlaskoksiin lienee jäänyt jotakin siitä salaperäisyydestä, joka vallitsi maailmaa luotaessa.

Tämä ajatus tuli mieleeni katsellessani Cosman vierellä ratsastavaa Floritchicaa, seuratessani Eliaan kanssa heidän kintereillään. Hän istui kahareisin. Hänen leveä hameensa salli hänen istua vaivatta miehen satulassa, mutta silkkisukkaiset sääret näkyivät polviin saakka, ja nuo sääret olisivat voineet panna pyörälle vaikkapa elämään kyllästyneen erakon pään. Hänen ryhdikäs, mukavaan, hihattomaan liiviin puettu vartalonsa keinahteli varmana ja joustavana hevosen astunnan mukaan, pään käännähdellessä lakkaamatta puoleen ja toiseen ja katseiden tähystäessä rannatonta lakeutta. Ja tietäessäni, että olimme vannoneet hänelle kuuliaisuutta, kysyin itseltäni, missä asusti tahto, joka sai meidät alistumaan; tuossa hennossa päässäkö vai salaperäisessä hameessa, joka peitti kokonaan ratsun selän?…

Hänen vierellään ratsastavan Cosman raskas ruho, jonka käsissä ei enää ollut johto, näytti mielestäni elottomalta. Mitä Eliaaseen tulee, ei hän ollut kadottanut eikä voittanut mitään. Mutta oli kummaa todeta, että tässä naisessa yht'äkkiä ilmeni Cosman tahto ja Eliaan järki.

Ja hän sanoi olevansa äitini! Ja Cosma sanoi olevansa isäni! Ja yhdessä he nyt olivat matkalla selvittämään asiaa, jota en oikein ymmärtänyt, vaatimaan Silistrian pashaa tilille siitä, että tämä oli rakastanut Floritchicaa ennenkuin Cosma tai Cosman jälkeen. Kummin sitten oli! Mikä oli pashan rikos? Ja missä Cosman oikeus? Ja miksi piti miestemme jäädä levottomina odottamaan meitä?

Tunsin kuitenkin oloni kevyemmäksi, kun tiesin Cosman alistuneen, sillä hän oli alkanut herättää minussa pelkoa. Eliaskin näytti tyytyväiseltä. Retkemme tarkoitus ei sittenkään mahtanut olla perin murheellinen, ja minua huvitti ajatus, että saisin tehdä tuttavuutta oikean pashan kanssa, koettuani, millainen oli arkontti.

Pyrittäessä Silistriaan, oli kuljettava lautalla Tonavan yli. Floritchica suuntasi kulkumme valtamaantielle, vaikka olisimmekin voineet seurata pientä paikallistietä, ja kun Cosma huomautti tien vaarallisuudesta, vastasi hameellinen päällikkömme nokkelasti:

»On tosin viisasta ja varovaista valita syrjäisempi tie, mutta tällaisella aukealla tasangolla, missä saattaa nähdä peninkulman päästä, kuinka metsärotta harjaa viiksiään, olisi sivutien valitseminen yhtä viisasta kuin strutsin piilottautuminen, ja vetäisimme siten vain puoleemme ratsupoliisien huomion. Parempi on oikaista suoraan valtatielle, missä kulkevat ne, jotka uskovat olevansa tahrattomia, ja luottaa 'onnen rahtuseen', joka joskus tekee ihmeitä. Tunnetteko tuon tarinan?»

»Kylläpä näkee, ettette ole käyneet koulua», sanoi hän. »Kerron sen teille. Kaksi miestä taivalsi yhdessä maantietä. Toisella oli'tonni viisautta', toisella 'gramma onnea'. Kun kesäinen yö yllätti heidät kahden kylän välillä, päättivät he nukkua taivasalla. Se, jolla oli 'gramma onnea', veti muitta mutkitta ghebansa pään yli ja heittäytyi maata keskelle tietä. Se, jolla oli 'tonni viisautta', arveli: Jos rattaat kulkevat tästä, ajavat ne ylitseni. Ja hän paneutui maata heinikkoon tien viereen. Myöhään yöllä ajoivat vaunut tietä pitkin. Kun hevoset näkivät tiellä mustan pilkun, pelästyivät ne ja hypähtivät syrjään, polkien jalkoihinsa pellolla makaajan. 'Parempi on hiukkanen hyvää onnea kuin rattaiden täysi viisautta', kuuluu romanialainen sananparsi. Hyvään onneen on meidänkin luotettava lautalle pyrkiessämme. Jos se kieltäytyy auttamasta meitä, voimme aina turvautua pyssyjemme lyijyyn ja ratsujemme koipiin».

Onneksi emme tarvinneet järkeä enempää kuin onneakaan, sillä meille ei tapahtunut mitään, mutta sydämessäni kapinoin tällaista seikkailua vastaan, joka olisi voinut saattaa meidät kahakkaan ratsupoliisien kanssa näin epäsuotuisassa maastossa. Ja, hyvä Jumala, miksi? Rakastimme kaikki Cosmaa. Mitä hän nyt oli saanut päähänsä pashaan nähden?

»Cosma on ehtinyt kuolinvuoteensa. Hän vaatii auringon kulkemaan taapäin ja tekemään tehdyn tekemättömäksi. Se ei käy päinsä. Ja Cosma kuolee pian. Mutta emme saa kieltäytyä mistään, vaikkapa meidän olisi pantava henkemme alttiiksi hänen hulluutensa vuoksi, sillä sanon sinulle, Jeremias, että hulluudella on elämässä suurempi sija kuin viisaudella».

En ollut lainkaan tyytyväinen Eliaan vastaukseen, eikä pashan näkeminenkään enää huvittanut minua, senjälkeen kun tiesin, että meidän ehkä oli uhmattava ratsupoliisia. Olin juuri päässyt orjuudesta ja nyt odotti minua jo ehkä Tonavan toisella puolen uusi orjuus, ehkä kuolemakin.

Minä murjottelin. Cosma huomasi sen pian, arvasi syyn ja näytti surumieliseltä, mutta samalla sankarilliselta. Hän pysähdytti hevosensa, tuli luokseni, ja hänen äänensä rauhallisuus hyyti vereni, kun hän sanoi:

»Vasta viime yönä selitin sinulle, kuinka me suuressa ilossa, samoinkuin suuressa surussakin, jäämme yksin; kukaan ei voi tulla kanssamme. Näethän, että olin oikeassa: Minua on kohdannut mitä suurin suru, ja minä olen yksin. No niin, ystäväni, en pakoita teitä olemaan mukana mielettömässä yrityksessäni. Menkää ja liittykää joukkoomme. Elias tuntee tien. Minä lähden yksin sinne, mihin onnettomuuteni minut johtaa, yksin hevosineni, mukanani vain kaksi pyssyä, neljä pistoolia, jatagaanini, paitani ja kohtaloni…»

En antanut hänen jatkaa. Hypähdin hänen kaulaansa ja suutelin häntä. Hän pysyi kylmänä, välittämättä intomielisestä tunteenpurkauksestani enempää kuin toisten sanoistakaan, heidän vakuuttaessaan hänelle alttiuttaan. Mutta hän ei jättänyt meitä. Ja me ryhdyimme jatkamaan matkaa.

Tasangon laitaan päästyämme oli Tonava yhtäkkiä edessämme jossain tuolla etäällä, harmahtavana, vuolaana, yksinäisenä ja vapaan miehen ystävänä.

Sen nähdessään Cosma kohosi seisoalleen jalustimissa ja alkoi laulaa miehekkäällä ja sointuvalla, mutta kärsimyksen murtamalla äänellä heitukan laulua:

    Approche ton bac, péager!
    Pour que je passe chez ce gospodar.
    Qui est pourri de richesses.
    Il est seul comme le coucou:
    Neïca est jeune et haidouc.
    Tire ton bac un peu en aval,
    ou je fenvoie un plomb dans les reins!

    [Tänne lauttasi, vartija,
    ja vie minut gospodarin luo,
    joka on menehtyä rikkauteensa.
    Hän on yksin kuin käki:
    ja minä olen nuori heitukka.
    Annahan lauttasi luistaa,
    tai saat lyijyä reisiluihisi!]

Hän oli tuskin lopettanut laulunsa, kun laakson pimennosta tulivat näkyviin ajopelit, alkaen nousta rinnettä, jota me laskeuduimme. Tulimme levottomiksi, mutta samassa huomasimme, että vaunuissa istuikin vain yksi mies, kuuluen näköjään seudun ylimystöön, puettuna länsimaisittain korkeaan hattuun, kovaan irtokaulukseen, housuihin, pitkään takkiin ja saappaisiin. Hänellä oli poskiparta, mutta oli muuten sileäksi ajeltu.

Aatelismies tuli lähemmäs, otti jo etäällä hatun päästään, pysähtyi ja tervehti Floritchicaa mitä huolitelluimmalla romaniankielellä:

Ja kun viimemainittu ojensi hänelle kätensä, suuteli mies sitä, jolloin Cosma iski kannuksensa niin kiivaasti hevosensa kupeisiin, että se kavahti takajaloilleen.

»Teitä ei ole pitkiin aikoihin näkynyt Konstantinopolissa. Teitä on siellä suuresti kaivattu!»

»Kautta kunniani! Metsänvartiat ovat kuten rosvotkin parroittuneita, aseistettuja ja pesemättömiä».

»Rosvoista puhuttaessa, oletteko kuullut, mitä hävitystä tekee maassa eräs heitukka, nimeltään Cosma? Se on valitettavaa, mutta 'meikäläiset' ovat myöskin väärässä, sillä heidän sorronhalunsa menee yli siedettäväisyyden».

Sitten hän jälleen suuteli Floritchican kättä, kumarsi hyvin syvään ja lähti hiljalleen ajamaan.

Mutta Cosma ei jatkanut matkaansa. Silloin huomasimme, että hän oli keskustelun aikana pureskellut viiksiensä päät ihan tasalle. Hän ei hievahtanutkaan paikaltaan, vaan katseli vaanien etenevää bojaaria. Kun viimemainittu oli ehtinyt noin viidenkymmenen askeleen päähän, hän tähtäsi ja ampui häntä selkään, mikä oli nopeammin tehty kuin sanottu. Mies kierähti maahan; ajoneuvot jatkoivat matkaansa peltojen poikki.

»Minä opetan sinut suutelemaan kädelle naisia, jotka ovat pesemättömien miesten seurassa…»

Ja Floritchican puoleen kääntyen hän lisäsi: »Oletko ollut tuonkin narrin oma? Onnettomuuksien onnettomuus! Onpa koko työ, jos lähden Stambuliin etsimään heidät käsiini ja tappamaan heidät kaikki».

»Mene katsomaan häntä, Jeremias, ja jollei hän ole kuollut, niin lopeta hänet pistoolillasi».

Tein kuten käsketty, mutta tulin tyhjin toimin takaisin: hän oli kuollut, luoti oli lävistänyt hänen päänsä.

»En enää kunnioita sinua, Cosma, vaikka rakastankin sinua yhä: olet luvannut totella minua ja olet…»

»Surmaamasi mies oli parhaimpia miehiä, joita olen tuntenut, ja hänellä oli vain yksi vika, nimittäin se, että oli syntynyt maailmaan rikkaana, ja uskoi, niinkuin kaikki hänen aikansa rikkaat, että Jumala itse on luonut ihmiset eri asemiin. Mutta hän erosi muista siinä, että oli poistanut orjuuden alueeltaan ja perustanut sairaaloita…»

»Niin, hän nylki ihmiseltä nahan ja tarjosi hänelle sen sijaan paidan!… Entä sitten… annan palttua koko asialle… Se ei minua ajatteluta, vaan…»

»Ei maksa vaivaa lähteä Silistrian pashan luo: aioin rangaista häntä, kun luulin hänen olleen ainoan rakastajasi. Sinulla onkin ollut niitä tusinoittain, ja aina Tzarigradia myöten. Siis: käy sokean kimppuun ja revi silmät hänen päästään! Ei. Mieluummin palaan leiriin. Saanhan sitten nähdä… Toisin sanoen, en tee mitään, vaan annan kaiken mennä menojaan».

Me saavuimme leiriin iltapuhteella, ja siinä tuokiossa minä unohdin sekä Cosman että kaunani, ja heittäydyin hulluna ihastuksesta luonnon syliin, jota ihminen ei vielä ollut raiskannut. Täällä kasvoi ikivanhoja piilipuita, suuria kuin tynnyrit, joiden onttojen runkojen sisään kaksi miestä mahtui seisomaan. Satakunta pientä kanavaa, — vuolaan Tonavan vuolaita suonia, — luikerteli joka suunnalle ja hedelmöitti kymmenien kilometrien laajuista suomaata, josta kukaan ei huolinut, ja jossa viihtyivät mehevyyttä pursuavat vesikasvit. Kalat, linnut, hyönteiset elivät susista ja ketuista huolimatta rauhassa, nauttivat elämästä ja kunnioittivat Luojan työtä.

Ihminen yksin, tuo julmin maan eläimistä, kylvää kulkiessaan kuolemaa, kurjuutta ja orjuutta sinne, missä meitä niin vähällä vaivalla ja vieläkin vähemmällä rikoksenteolla odottaisi niin paljon nautintoa.

Toverimme näyttivät mielestäni hiukan vanhentuneilta; minä olin heidän mielestään komea ja kaunis.

He olivat perustaneet pienen kyläsikermän keskelle laajaa saarta, kuuden tunnin matkan päähän lähimmästä ihmisasunnosta. Saatuaan vartioilta tiedon tulostamme ampui kymmenen pyssyä tervehdykseksemme kolme yhteislaukausta, ja huudettiin:

»Eläköön urhea päällikkömme ja hänen kaunis seuralaisensa! Ja eläköön viisas Elias ja kelpo Jeremias, joiden jo luulimme kuolleen!»

Minun täytyi nauraa, sillä joskin tämä mielenosoitus oli vilpittömämpi, muistutti se, kuten vesipisara toista, tuota tilaisuutta, jolloin arkontti saapui Konstantinopolista hoviinsa Floritchican seurassa. Ajattelin itsekseni:

»Olkootpa sitten vapaita tai orjia, on ihmisillä melkein samat tavat ja tunteet. Piru heidät periköön!»

Ja nyt aloin juoksennella ympäri kuin vasikka, aivan poissa suunniltani. Siihen olikin syytä!

Laakealla, puhdistetulla alueella kohosi teltta teltan vieressä, joiden ainoana sisustuksena oli kaisla- ja heinävuode peittoineen. Kaikki muut kojeet, samoinkuin aseetkin, säilytettiin piilipuiden onteloissa, missä ne riippuivat nauloissaan, ja kullakin salakuljettajalla oli oma puunsa. Ja melkein jokaisella heistä oli oma naisensakin, jotka kaikki olivat nuoria, vallattomia ja paljasjalkaisia, täynnä hyttysenpuremia.

Päivällisaikana oli liikettä kuin pienessä kasarmissa. Useissa suurissa kattiloissa kiehui _mamaligaa [maissileipää, jota keitetään vedessä], josta levisi makea maissijauhon tuoksu, ja kiehuvat liemipisarat hypähtelivät keittäjättärien jaloille. Toisissa kattiloissa valmistettiin hau'ista, sipulista ja persiljasta _ciorbaa [liemiruoka], ja hehkuvan hiilloksen yllä paistui kymmenen kilon painoisia, pippurilla maustettuja ruutanoita, jotka rimpuilivat vielä vartaissaan. Vielä oli paistumassa tusinoittain valkosipulilla, sipulilla ja savustetulla silavalla täytettyjä ankkoja ja metsälintuja. Ja niin ruokahalua kiihdyttävä oli savu, joka levisi yli seudun, että sudetkin ulvoivat mieliteosta.

Mutta tällainen ruoanpaljous, jonka kimppuun noin kuudenkymmenen suun piti käydä, vaati juotavaa, ja kuten tiedetään, »synnyttää suovesi vatsassa pieniä sammakonpoikasia». No niin, juotavaakin oli, ja millaista juotavaa!

Sadan vadran [vadran = 15 litraa] viinitynnöri, joka oli haudattu kosteaan saraheinärukoon, jotta se säilyisi raikkaana, oli kuin mikäkin salaperäisyyttä uhoava kappeli, ja kummallista tabernaakelia muistuttava, kahdenkymmenen vadran tynnyri sen vieressä oli täpötäynnä pyhää tshuicaa [päärynäviina], joka olisi voinut herättää kuolleetkin, jos sellaisia olisi ollut saapuvilla.

Mutta onneksi ei sellaisia ollut muistuttamassa meille kaiken katoavaisuutta. Itse Cosmakin, joka kantoi kuolemaa sielussaan, unohti sen tuona iltana, oli kaikessa mukana, ja antoi päällikkönä hyökkäyskäskyn.

Kaikki istuivat maahan hevosenkengän muotoiseen kaareen, ja kukin sai mennä ja leikata itselleen mamaligaa ja täyttää puulautasensa haluamallaan ruokalajilla, palata sitten paikoilleen ja syödä polviltaan, käyttäen ciorban syöntiin puulusikkaa ja paistoksiin sormiaan. Mitä viiniin tuli, kulkivat puiset, korvalla varustetut mitat tyhjennyttyään lakkaamattomalla toivioretkellä kappelissa, jossa Kristuksen pyhää verta säilytettiin.

Kasvot loistaen kuin halaistun vesimelonin sisus ja kädessä tshuica-malja, kuten muillakin aterioitsijoilla, Cosma puhkesi puhumaan:

»Ystävät!… Elämä ja kuolema ovat Luojan tamman ikuisia töitä; se se puhaltaa sieraimistaan elämän hengen ja sammuttaa sen. Emme ole pyytäneet syntyä maailmaan, eikä meillä siis ole ketään kohtaan velvollisuuksia. Ainoa velvollisuutemme on voida hyvin, ja voidaksemme hyvin on meidän syötävä ja juotava hyvin. Siis alkakaamme!»

Tämä puhe otettiin vastaan yleisellä riemulla. Maljat tyhjentyivät kurkkuihin ja tshurica kiihdytti ruokahalua.

Mamaligasta käsin puristellut pallot lentelivät taidokkaasti heiteltyinä suihin kuin mitkäkin ammukset. Puulusikat tyhjenivät, ehtimättä koskettaa huulia. Ja milloin paistetun hauen ja ruutanan selkäruodot antoivat syöjälle liiaksi purtavaa, sylkäistiin koko suuntäysi selän taa. Kasvot katosivat kokonaan juoma-astioihin ja pysyivät näkymättömissä, kunnes kaulat alkoivat paisua ja käydä sinisiksi. Ja juojalla oli mielessään vain yksi ajatus: hän soimasi Jumalaa siitä, että ihmisen hengenveto on niin lyhyt ja vatsa niin rajoitettu. Korjatakseen hiukan tätä jumalallista taitamattomuutta saattoi joku aterioitsevista, joka arveli jääneensä vähälle, nousta ja ryhtyä hyppelemään paikoillaan saadakseen ruoan laskehtimaan, ja jatkoi sitten syöntiään entistä tarmokkaammin.

Aterian kallistuessa lopulleen, tuli eräs mies häiritsemään ruokalepoamme. Hän ilmestyi soikion laitaan. Joukkueen alipäällikkö, joka istui hänestä oikeaan, nousi ja osoitti häntä Cosmalle, sanoen:

»Päällikkö, olet ehkä huomannut, että joukossamme on muukalainen. Hän on munkki, joka eräänä päivänä tuli vartiamme luo ja jolle annoimme väliaikaisesti pääsyn leiriin, havaitessamme hänen olevan kapinallisen, kuuliaisen ja rohkean. Hän tahtoo juoda terveydeksesi ja pyytää lopullista hyväksymistä».

Silloin astui esiin keskikokoinen, tukevatekoinen, nuorehko mies, jonka puhtauttaan kiiltäviä, mutta synkkiä kasvoja kehysti hyvinhoidettu, vaalea parta ja viikset, otsan kaareutuessa niiden yläpuolella kaljuna kuin meloni. Näitä kasvoja kirkasti kaksi suurta, avokatseista silmää. Nilkkoihin saakka ulottuva, aivan ryppyinen ja repaleinen munkkikaapu verhosi häntä.

»Niin, Cosma… Tahdon ensiksikin juoda sinun terveydeksesi ja sitten kaikkien läsnäolijoiden terveydeksi, ja pyydän päästä heitukoittesi joukkoon. Mutta sallinet minun sanoa, että äskeiset sanasi tuottivat minulle pettymystä. Olisiko elämä ja kuolema jonkun tamman työtä? Ei! Elämä ja kuolema on Jumalan itsensä työtä. Ja sitten solvaisit ihmistä, jonka ainoa velvollisuus sinun mielestäsi on syöminen ja juominen! Mikä sikamainen velvollisuus! Olen pettynyt. Kansa pitää teitä vapauttajinaan, ja sen ystävällistä apua saatte kiittää siitä, ettei teitä hirtetä vielä huomispäivänä. Se ei estä teitä syömästä ja juomasta, mutta jos se on ainoa velvollisuutenne, epäilen suuresti, oletteko ylhäisöä parempia. En voi sanoa teille tänä iltana, kuka olen, ja mitä teitä olen kulkenut tänne päästäkseni. Tämän vain sanon teille: olkaa vapauttajia niin minä avustan teitä!»

Tuskin hän oli lausunut viimeisen sanan, kun Floritchica hypähti paikoiltaan, riensi munkin luo ja suuteli häntä otsalle:

Muu naisväki nauraa tirskui, sillä tirskuminen korvaa naikkosilta puuttuvan ajatuksen; mutta miehet kävivät vakaviksi nähdessään, kuinka Cosman kasvot synkistyivät tämän välikohtauksen johdosta.

Elias näytti tyytyväiseltä. Cosma kysyi häneltä: »Mitä sinä sanot tuosta munkki-hupakosta?»

»Sanonpahan vain, että jokaisella munkilla on oma Kiriacodromioninsa, joka miellyttää naista; muistelehan omaa menestystäsi viime viikolla».

Päivä hämärtyi hämärtymistään. Tuskin saattoi eroittaa toistensa kasvoja. Ja pari toisensa jälkeen alkoi kadota telttoihin.

»Jos jatkamme tähän tapaan, käy kaikki hullusti. Kas niin! Lähtekööt naikkoset äitiensä luo. Ja miehet ratsaille, aseisiin ja matkaan!»

»Sinähän et ole naikkonen, vaan mies ja lisäksi heitukka. Kohtalo on lähettänyt sinut täyttämään minun paikkani ja vielä enemmänkin, kun minä kerran olen poissa. Ja se päivä on lähellä: näin viime yönä unta, että ensi kerralla ampuessani vihollista täydessä kuunvalossa, luotini lentää ohi. Tämä harhalaukaus on silloin kolmas elämässäni, ja ursitelini ovat päättäneet, että kuolen tämän viimeisen vihollisen kädestä. Niin on käyvä. Ja se on oikein: Cosma on elänyt».

Miehet ryhtyivät heti matkavalmistuksiin, ja heidän rakastettunsa, jotka laittelivat viimeistä ateriaa, pujahtivat aika ajoin itkeskelemään, milloin nojaten otsaansa piilipuun kupeeseen, milloin lähtevän ystävän olkapäähän.

Niin nainen kuin olikin, oli Floritchicalla kova sydän, oikea heitukan sydän, niinkuin Cosma oli päätellyt.

»On kyllä totta, että olette onnettomia», sanoi hän itkeville, »mutta se on oma syynne. Olette unohtaneet, että nämä miehet elävät lain ulkopuolella, että he nukkuvat hevosen selässä ja syleilevät naista ratsastaessaan. Rakastajattarella on heidän vierellään vain yksi tehtävä: ladata pyssy, jonka mies ampuu tyhjäksi. Jos te olisitte saaneet tehdä mielenne mukaan, olisitte pian rakentaneet kirkon, luoneet tuomioistuimen, perustaneet hallinnon, pystyttäneet linnoituksen».

»Antakaahan kun katson tuota rihkamaa. Tekö heitukoita? Kannattaapa nauraa! Kirjokankaita, helmiä, tylsiä tikareita ja leikkikaluiksi sopivia pistooleja, pelkkää naamiaishelyä, jollaista Stamtulin katukäytävät ovat tulvillaan — ha, ha, haa!»

Cosma katseli tätä omituista näytelmää, käänsi sitten selkänsä ja lähti yksin kaislapensaikkoon päin, mistä kuului heitukka Janco Jianon haikea laulu:

    La petite fleur de fève
    Sur la rive du Sereth
    Broute le cheval de Ianco,
    Broute l'herbe et hennit.
    Ianco s'est couché et songe;
    Et son rêve: une amoureuse!
    Amoureuse endiablée,
    Ourdit de la trame, à Ianco,
    Dans la vallée du Hanneton.
    Mais ce n'est pas de la trame
    Pour faire du linge de rechange:
    C'est un linceul pour couvrir
    Deux yeux noirs qui ont aimé!…

[Pieni herneenkukkanen! Serethin rannalla kulkee Jancon ratsu valloillaan ja hirnuu. Janco makaa unelmoiden ruohikossa. Mistä hän unelmoi? Säihkysilmäisestä rakastetustaan, joka kutoa helskytteli kangasta Hannetonin laaksossa. Mutta kangas ei joutunutkaan vaatteiksi, vaan siitä tehtiin käärinliina kahden mustan, iäksi sammuneen silmän peitoksi, jotka kerran puhuivat rakkaudesta…]

Laulu loittoni ja taukosi kokonaan. Minut valtasi yhtäkkiä sääli, ja lähdin varovasti seuraamaan Cosman jälkiä. Kuljettuani näin tunnin ajan, harveni metsä, ja kun minun oli edettävä yhä varovammin, luulin jo kadottaneeni hänet näkyvistä ja kiipesin puuhun nähdäkseni, missä päin kaislikko liikahtelullaan ilmaisisi hänen olevan. Hän ei ollut enää kaislikossa, vaan kirkkaan lammen rannalla, vain kahdenkymmenen askeleen päässä minusta. Ja nyt näin ja kuulin jotakin uskomatonta.

Cosma oli polvillaan ja rukoili. Hän makasi kauan otsa maahan painettuna, ja kun hän viimein alkoi puhua, oli se kuin valitusta:

»Jumalani! Olkaamme oikeudenmukaisia, jos vaadit oikeutta! Olenko rikkonut sitä lakia vastaan, jonka olet antanut rintaani? Jo aivan nuorena herätti omanvoitonpyynti ja itsekkyys minussa inhoa, ja silloin varastin isältäni ja annoin köyhille. Sitten lähdin metsiin ja elin ryöstöillä ja rikoksilla. Niin, ryöstöillä ja rikoksilla, bojaarien ja aatelisten esimerkkiä noudattaen, jotka elävät varastamisella ja rikoksilla ja rakentavat temppeleitä sinun kunniaksesi. Ja heitä sinä varot lyömästä. Nousin heitä, mutta en köyhiä vastaan. Ja jos joskus olenkin vihan vimmassa hypännyt Eliaan selkään ja nujertanut hänet alleni, on se tapahtunut vain siksi, että hän oli liian järkevä. Mutta etkö sinä tee samoin? Etkö lyö maan tomuun köyhää raukkaa, joka moittii epäoikeudenmukaisuuttasi? Ja jos näin on, niin kuinka uskallat lähettää minulle tällaisen surun, joka kääntää nurin sisukseni? Onko sinulla otsaa nousta tuomitsemaan minua, joka tunnen sinut».

Hetken kuluttua tuli pensaikosta esiin nainen, joka ajoi lehmäänsä juomaan. Elukan juodessa nainen tervehti Cosmaa, huokaili ja katseli häntä. Cosma ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Seisoen käsivarret ristissä rinnan yli ja pidellen varpua kädessään nainen alkoi pulina:

»Tiedän, että olet Cosma, ja että majailet tovereinesi tässä lähistöllä korvessa, kuten mekin. Kaikkivaltias suojelkoon sinua. Mutta sääli myöskin meitä, kohtalon vainoamia. Olemme yksinkertaista väkeä. Rikkaat vievät paidankin yltämme. Mutta mitäs voimme? Jumala rankaisee näin meitä synneistämme!»

»Mene tiehesi!… Olet inhoittava! O-lem-me yk-sin-ker-tai-sia!
Olette nautoja! Jumala rankaisee! Minä vähät Jumalastanne!»

»Anna hänelle anteeksi, rakas Jumala. Hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Ja hänen elämänsä on kovaa».

Ampumatta laukaustakaan muussa kuin riistan toivossa me kokonaista kaksi kuukautta laahauduimme eteenpäin kuin kuolemaan tuomitut pitkin Dobrudjan vartta Macinin vuoristoa kohden. Cosma oli kokonaan jättänyt meidät oman onnemme nojaan, pysytellen erillään ja suostuen harvoin ja vastenmielisesti edes minun ja Eliaankaan seuraan ja välittämättä lainkaan Floritchicasta, joka teki kaikkensa häntä lohduttaakseen. Alipäällikön johdolla miehet antautuivat halpamaisiin ryöstöihin, jollaista Cosma aina oli halveksinut.

Ja nyt olimme jälleen Brailan lähistöllä, vapaan elämän lempialueella, joka on täynnä väijytyksiä ja perin vaarallinen Poteralle.

Tuskin olimme saapuneet tänne, kun Cosma ja Elias eräänä iltana salaperäisesti jättivät meidät, menivät yli Tonavan ja viipyivät poissa viisi päivää. Kun he palasivat takaisin, huusi Cosma ensi sanoikseen:

»Olen kolmannen kerran ampunut miehen ohi täydessä kuutamossa. Älkää laskeko minua enää täst'edes elävien joukkoon».

Ja heitettyään kaikki aseensa maahan hän hyppäsi satulaan ja ajoi pois. Elias ja minä seurasimme häntä tuona ja seuraavinakin päivinä, jättäytymättä tuumaakaan jälkeen, peläten hänen päättävän päivänsä, mutta tulimme pian vakuutetuiksi siitä, että epäilyksemme oli aiheeton. Eikä hän ulottanutkaan retkiään kauas leirin ympäristöltä, vaan palasi takaisin, söi ja joi määräaikoina ja läksi jälleen. Hänen mielialansa ei ollut enemmän synkkä kuin iloinenkaan, mutta kysymyksiin hän vastasi vain olkapäitään kohauttaen. Joskus hän silitteli hyväillen Floritchican tukkaa, joka suuteli itkien hänen käsiään ja vakuutti hänelle rakkauttaan. Hän hymyili.

Oi tuon vuodenajan sanoinkuvaamatonta kauneutta! Kesä kallistui lopulleen, ja silloinpa auringon nousut ja laskut pakoittivat soiden pienintenkin eläjien huutamaan ilmoille ilonsa. Haudonnan aika on ohi… Uusi polvi ankkoja, metsälintuja ja hengissä säilyneitä hyyppiä risteilee loppumattomana pilvenä halki kuultavan ilman. Asuntojen lähistöllä hiiviskelevät susi ja kettu, jotka tuntee luihuista eleistään ja turkeistaan. Kimalaiset, kovakuoriaiset ja muut hyönteiset lentelevät kuin huumautuneina, kapsahdellen puita vasten. Kasvullisuus pysähtyy, levähtää ja nauttii. Elämä riemuitsee voitettuaan kuoleman.

Henkilökohtainen kostoretki, jonka Cosma ja Elias olivat tehneet Brailaan, ja jolloin Cosma oli ampunut harhalaukauksensa, oli saanut viranomaiset liikkeelle, ja me tiesimme, että mieslukuisa Potera oli kintereillämme. Olimme kaksinverroin valppaita. Nukuttiin vain toisella silmällä ja vaihdettiin lakkaamatta leiripaikkaa.

Tämä hermostutti kaikkia, paitsi Cosmaa, joka tuli ja meni edelleen, kuin olisi kaikki ollut mitä rauhallisinta.

Eräänä iltapäivänä hän nousi heti syötyään ja lähti tavanmukaiselle retkelleen.

Elias, joka makasi maassa kyynärpäähänsä nojaten, tekaisi laulun, ja hänen äänensä tuli syvältä kuin haudasta:

Cosma kääntyi katsomaan ja sepitti vastauksen, ja hänen äänensä tuli vieläkin syvempää:

Ja yhtäkkiä pisti pensaikosta esiin kaksi pyssynpiippua, suuntautuen
Cosmaa kohti, joka nosti käsivartensa ylös ja huusi:

Ja kaksi laukausta pamahti. Ehdimme tuskin vastata tulella pensaikkoon, kun näimme Cosman kumartuvan hevosen puoleen, kietovan käsivartensa sen kaulan ympäri ja lentävän nuolena pois. Seurasimme perästä, luullen hänen pelastuneen.

Niin ei kuitenkaan ollut, sillä kesken pakoa hänen ruumiinsa vierähti tielle, rinta lävistettynä, ja hevonen kiiti eteenpäin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANGHEL-ENO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Anghel-eno

ANGHEL-ENO

ADRIEN ZOGRAFFIN TOINEN KERTOMUS

PANAIT ISTRATI

SISÄLLYS

ANGHEL-ENO

ANGHEL-ENON KUOLEMA

COSMA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE