The Project Gutenberg eBook of Suorasanaisia runoelmia, by Jacob Tegengren

Kevätlintuja.
Iltalaulu.
Kaksi suorasanaista runoelmaa.
Kehtolaulu uinuville sieluille.
Käy mukaan, Marianne, nyt on metsissä kesä!
Unelma Iisasta.
Regina.
Yhä valkeammaksi, yhä äänettömämmäksi.
Tarina eräästä isästä.
Kuninkaan unelmia.
Joutsenet.

Kun hämy laskeutuu pumpulinkeveänä ja pehmosena kuten kevätpäivän vaikenevan soittimen viimeinen huokaileva sävel, kun se kietoo kalpeaan harsoonsa meren, joka väsyksiin on itsensä riemuinnut, silloin viimeinen lintuparvi kiertelee saaria ja kareja. Ne ovat meren aikaisia kevätlintuja, jotka etsivät itselleen lepopaikkoja yöksi tyvenien rantojen siimeksissä, mihin keinuilevat mainingit eivät tunnu.

Siellä on haahkatelkkä, meren kaunistus, upeana kirjavassa hohtavassa puvussaan, ja haahka, joka on lainannut kallioiden ruskean värin. Siellä on sotka, joka viheltävin siivin hakee saarien kaislanseppelöimiä lampia, ja arka varovainen koskelo, merirosvo, ensimäinen ryöstöissä ja rakkausasioissa, jolla on töyhtöinen ja urkkiva pää ja kurotteleva kaula. Siellä on herkkäuskoinen meriteiri, jolla on keltanen nokka, sysimusta puku ja punaset sukat.

Niiden ääni on yksitoikkoisen raskasmielinen ja soi niin surullisesti illassa. Se helkkyy niin suruisesti ja yksinäisesti, vaikka ne ovat rakkauden houkuttelevia säveleitä, joita ne laulavat. Mutta se sulautuu niin ihmeen hyvin meren kuiskailevaan leperrykseen ja taivaan yksitoikkoisen kalpeaan ja harmaansiniseen säveleeseen. Ja linnut kulkevat luodolta luodolle houkutellen ja siivet suhisten, milloin korkealla meren yläpuolella, mustina taivaan valkosta pohjaa vastaan, milloin matalalla, niin että siivet miltei lakasevat vedenpintaa, ja kun ne laskeutuvat alas, kuohahtaa pärske korkealle niiden notkeiden ruumisten ympärillä. Ne uivat kaulat ojennettuina kohti maata, missä vesi lepäilee suojelevan mustana rannan kalliolohkareiden ja pensaiden varjossa, ja missä kasteesta kostea maa ja tahmeat lepänummut tuoksuvat.

Minä istun ampumamajassa pyssy polvellani ja katselen hajamielisenä kulkevia lintuja. Monta iltaa olen istunut niin, monta ihanaa iltaa keväisin, jotka kauan sitte ovat kuihtuneet. Kaipaukseni on minut aina vetänyt tänne ulos: olen tuntenut sen kuin sairauden veressäni, kun olen kulkenut odottaen kevään tuloa saaristoon. Ja kun päivät kävivät pitkiksi ja hymyilevän valoisiksi, ja toukokuun aurinko lämmitti pikkukaupungin yksitoikkoisia rakennusten seiniä, menin minä joka aamu rantaan ja tähystelin yli hauraan ja likasenharmaan jään avoimen veden sinistä ja kaunista parrasta. Kunnes meri eräänä aamuna lepäili hohtavan sinisenä, nuorteanraikkaana ja valoisana, heränneenä vapauden iloon pitkästä ja tummasta talviunesta. Ja minä matkasin sinne ulos, missä linnut olivat suurissa parvissa kivien ja karien välissä, missä niiden äännähdykset ja leikit antavat elämää vielä alastomalle ja palelevalle saaristolle. Rakensin itselleni majoja litteistä kivistä, asetin ulos kuvalintuni ja makasin kärsivällisesti ja värisin vilusta jännittävässä odotuksessa.

Olin pieni poika, kun ensikerran sain seurata saaristolaista hänen tervatussa veneessään ampumaan kuvilta. Hän souti ulos sinne, missä kiviset saaret asettuvat suojelevaksi muuriksi meren mahtavia hyökkäyksiä vastaan ja murtavat myrskyäväin vaahtoharjaisten aaltojen raivon, missä saariston vihanta kuusi, joka on uskaltanut panna elämänsä alttiiksi taistelussa myrskyjä ja nälkää vastaan, käy matalaksi ja läpipääsemättömän tiheäksi, missä löytyy paljon tyveniä lahtia vesilinnun leikkiä ja hyviä munimapaikkoja suikertelevien katajien alla. Sinne saaristolainen rakensi ampumamajansa ja piilotti veneensä rannan lepikkoon. Niin minä sain maata painautuneena kovien kivien väliin odottaen, että kulku alkaisi. Ja kun linnut tulivat ja kiemailivat kuvien kanssa, silloin oli nautinto nähdä, miten ne pöyhistelivät ylpeästi itseään, miten ne kumartelivat notkeita kaulojaan täytettyjen lintujen edessä. Vaan kun laukaus kajahti ja lintu käänsi rikashöyhenisen vatsan ilmaan, sain minä juosta veneelle ja soutaa saalista noutamaan.

Ja kotimatkalla minä istuin ja leikin kuolleilla linnuilla. Niiden untuvat olivat niin silkinpehmoset ja niiden värit niin kauniit ja hienot. Siinä oli mustaa samettia ja valkosta samettia ja vihreätä shakia ja keltasta silkkiä ja hohtavaa hopeaa. Asetin ne uima-asentoon ja väänsin kaarelle niiden kuolonkankeita kauloja ja puhaltelin hiljaa niiden siipien alle, salaisesti ja arasti toivoen saavani nähdä niiden kohoutuvan pakoon, pois yli meren.

Vartuin sitte suuremmaksi, minutkin murhanhalu valtasi, ja minä kuljeksin joka kevät ympäri saaristoa. Rakensin itselleni majoja tyveniin lahdelmiin, asetin ulos kuvalintuni ja makasin saalista väijymässä varhain ja myöhään. Ja meri syöpyi minun sieluuni. Kun vain on äänetöntä ympärilläni ja kuuntelen, voin minä kuulla vesilintujen yksitoikkoiset houkutukset ja tuntea valoisien aamujen raittiin ja suolasen tuoksun ja yksinäisien iltojen ihmeellisen rauhan. Paljon ei tullut siellä ulkona nukutuksi. Pelko, ettei ennättäisi ajoissa ulos, piti valveilla köyhäin kalastajatupien kovilla vuoteilla. Ja matkalle ennen auringon nousua. Ja joskus saattoi tapahtua, kun aamu oli tyven ja meri lepäili läikkyvänä, ja linnut eivät kulkeneet, vaan makasivat uinaillen kaukana selillä, että uni voitti ja nukahdettiin pää kovaa kiveä vasten. Kunnes huutava kaakko herätti, kun tuuli havautui ja veteli tummansinisiä vakoja yli vedenpinnan…

Istun ampumamajassa niinkuin olen istunut niin monena kuluneena kuihtuneena keväänä. Aurinko on laskenut, ja meri kuiskannut hyvää yötä rososille kallioille. Linnut ovat kauan sitte laanneet kulkemasta. Ainoastaan rantaraukka kirkuu vielä lammella ylhäällä saaristossa, ja yksinäinen lokki lentää hiljaisin ja varovin siivenlyönnein maata kohti. Asettuu niin kivelle ja näyttää Valkoselta pumpulihöytyeltä tummanharmaata merta vastaan.

Yö on ylläni, kevään aikainen kylmä hiljainen yö. Saaristossa katajat ja lepät tuoksuvat sekä rannan lieko, joka höyryää valkosta ja läpikuultavaa savua. Mereltä huokuu raskas ja suolanen tuoksu. Yön suunnattoman suuri kukkanen siellä on avannut salaperäisen kupunsa. Ja sen tuoksu kuihtuu, kerjää ja houkuttelee. Kumarrun alas ja otan kourallisen kosteata ja haaleata maata. Minusta tuntuu kuin multa hengittäisi ja eläisi, kuin pitäisin itse elämän olemusta ja salaisuutta kädessäni, kuin tuntisin maan lämpimän ja suitsuavan veren hajun. Ja kuitenkin se on vain hyppysellinen multaa. Mutta sen tuoksu tekee minut surusta sairaaksi.

Taivas on hunnussa, sen väri pehmonen. Yksi ainoa kapea juova kulkee sen yli, ja se hohtaa niin kirkkaan valkosena. Se on kuin avaruuden halki jännitetty hopeakieli, joka väräjää yhtä ainoaa säveltä, joka syöpyy jokaisen olennon salaisimpaan piilopaikkaan ja jää sinne ja vapisee. Kevätyön kaipauksen sävel, maan kaipauksen ja surun yksinäinen sävel.

Minä istun- ja leikin kuolleilla aatoksilla niinkuin kerran leikin kuolleilla kevätlinnuilla ja koetin puhallella elämää niiden kangistuneiden siipien alle. Leikin kaikilla kuluneiden ja iloisien päivien vaihtelevilla aatoksilla, jotka yön surullinen yksinäisyys ja väijyvän synkkämielisyyden myrkytetyt nuolet ovat kuoliaaksi ampuneet. Tuntuu siltä kuin pitäisin niitä kaikkia helmassani — kuoliaaksi ammuttuja aatoslintu raukkojani.

Ja minä katselen kyynelsilmin niiden kalpenevia juhlapukuja. Ne olivat värejä, jotka valasivat kuin hehkuva aurinko. Purppuraa ja samettia ja silkkiä. Ja minä nostan ne helmastani — kuolleet aatoslintuni — yksitellen, ja puhallan henkeäni, niiden siipien alle.

— Sinä, joka kannoit onnen punasta väriä rinnallasi, sinä olit rakkauden riemuitseva lintu, joka leijailit päivän auringonkeltasissa avaruuksissa. Lennä! Sinä, jolla on hennot ja valkoset siivet, sinä olit puhtauden kaipuu ja totuuden ikävöiminen! Lennä! Sinä, joka kannoit smaragdin ihanaa väriä nostetulla päälläsi, sinä olit laulava toivo. Lennä! Sinä, joka olit puettuna kullattuun loistavaan pukuun, sinä olit säteilevä elämän rohkeus. Lennä!

Minä heitän ne pois, yksitellen, ja ne vaipuvat kaikki kangistunein siivin maahan — minun kuoliaaksiammutut, sammuvan päivän aatoslintuni. Ja kun minä katselen niiden kalpenevia värejä, itkee lapsi minun sydämessäni, lapsi, joka on menettänyt kaikki kauniit leikkikalunsa. — Ja minä olen surusta ja yön kummallisesta tuoksusta sairas.

Mutta sinä, aatokseni musta ja arka lintu, sinä, joka synnyit auringon laskussa, sinä asetut polvelleni ja kerjäät hyväilyjä, sinä ruma musta lintu. Sinä pyydät, että minä tuutisin ja hyväilisin sinua, sinä surun ja leinouden koditon ja harhaileva lintu, jolle ei ole rantaa eikä pesää ja jonka valittavat huudot hukkuvat yön suureen hiljaisuuteen.

Illansinisissä avaruuksissa valkeat tähdet kukkivat. Korkeuksien rajattomain kenttien lukemattomat valkeat kukkaset. Kukkivat maailmat, jotka ympäröivät ikuisen hengen istuinta.

Oi lapseni, miten ne loistavat! Rauhaa loistavat ne maailmaan, ne ikuista kevättä tuoksuvat. Lohtua ne luovat niille, jotka kulkevat kärsien himmeissä rotkoissa, missä riemu on kuollut ja mihin valo vain ylhäältä pilkottaa. Lämpöä ne paleleville säteilevät.

— Käy ikkunaan, lapseni. Minun helmani sinua odottaa. Polvellani minä sinua tahdon keinuttaa, minä poskeni vasten poskeasi tahdon painaa. Käteni minä tahdon sinun käsiisi ristiin liittää. Rukoukseen me ne liitämme, ylistykseen ja kiitokseen.

— Kiitos, sydämeni lapsi! Minä olen onnellinen nyt. Oi, sinun poskuesi pehmeyttä, sinun kätöstesi hentoutta. Oi olentosi lämpöä.

Tähdet kukkivat. Iäisen henki hymisee halki taivaiden. Tunnetko tuulahdusta ikuisen hengen. Tunnetko tuulahdusta sen hengen, joka kestää kaiken muun kadotessa, joka suurena palaa ja loistaa kunniassa maailmojen kuihtuessa ja tähtien tomuksi rauetessa?

— Katso, kaikki minun aatokseni ovat lapsia, lapsia, jotka polvellani soutavat, rukoilevia lapsia. Kätensä ne kohottavat, ja hartaat kyynelet täyttävät niiden silmät. Onnellisia lapsia, — sillä iäisen henki niiden ympärillä liehuu.

Kaikki minun aatokseni kukkivat. Ruman vaatetuksen ne yltään ovat heittäneet, ruman vaatetuksen, johon ne olivat puettuina maailman kuolonhämyisissä laaksoissa, kulonpolttamilla lakeuksilla, valkeilla talviteillä. Nyt kukoistavat ne kaikki, sillä ne henkivät tuoksua keväiden kevään. Poissa ovat nyt kurjat kahleet, joissa ne itkuun kiusaantuvat. Ne valkeita ovat nyt, nyt seppele niiden säteilevää otsaa vyöttää.

Minun aatokseni rukoilevat lapset, katso, ne kätensä ojentavat kohti sinun käsiäsi. Tartu niihin, ja käykäämme kuljeksimaan avaruuksien illansinisille kentille, joilla tähdet kukkivat! Yli äärettömien lakeuksien me tanssikaamme, leikkikäämme kukkivien maailmain keskellä!

— Lapseni, sydämeni kallein lapsi, kiitos, että luokseni saavuit! Minun polveni soutaa sinua, sinun hento ruumiisi minun helmaani lämmittää. Oi, miten onnellinen minä sinun rinnallasi olen, miten suurena minun onneni sinussa säteilee. Hennot ovat sinun kätesi, — hennot kuin kedoilla heiluvat yrtit. Sinun silmäsi ovat kirkkaat, — ne ovat kuin suvisen aamun kimmeltävät kastehelmet, kun tuuli ruusujen siimeksessä nukkuu.

Sinun silmäsi ovat niin loistavat. Usein ne vielä eivät viljaviin kyyneliin ole puhjenneet. Ne ehkä sen kerran tekevät, kun sinä huomaat, että ilo ei kuulu maailmaan, kun sinä huomaat, että ne helmet, jotka ojettuihin käsiisi saat, ovat vain vaahdon pärskeitä siitä merestä, joka kaukana katoavaisuuden rajoja hyrskyy.

Mutta kun sinä sen olet huomannut, rukoilen minä ikuista henkeä, että hän sinut vapahtaisi siitä pienestä ja sairaasta surusta, missä sinä silmäsi punasiksi itkisit. Minä rukoilen, että hän antaisi sinulle sen surun, joka on iäisen onnen ja kauneuden siemen.

Se suru ei itke, se ei vaikerra pää rinnoille painuneena, se ei kätke kasvojaan ihmisten katseilta, se valoa ei pelkää, sillä valo on sen elämä. Katse kohotettuna se kulkee läpi elämän hyrskyjen, ja sen silmät ovat ihmeellisen syvät ja ihanat, sillä ne näkevät kaiken ja ymmärtävät kaiken.

Se suru ei heittäydy maahan eikä kätke kasvojaan multaan. Kohti tähtiä kohottaa se äänensä yksinäisinä öinä, kun valo kukkivista maailmoista halki avaruuksien väräjöi. Kohti tähtiä kohoo sen hymni, kun äänettömyys on kätkenyt maailman ja sen väsyneet lapset huntuunsa, nukkuvat lapset, joiden huulille hymy on jäykistynyt. Ja tulisena kaipuuna sen jokainen sana hehkuu se palavana tuskana leimuaa, tuskana, jonka liekeistä ikuisesti säteilevä onni Feniks linnun tavoin kohoo kohti valoa.

— Lapseni, painaudu lähemmäksi vasten rintaani. Suutele minua, lapseni.
Kiitos!

Tänä iltana tahdomme nähdä vain korkeata. Me katseemme kohti kukkivia tähtiä kohotamme, iäisen hengen syvyyttä meidän sielumme juo. Matoa emme tänä iltana ruusun lehvillä näe, mustaa matoa, joka kukkivia maailmoja kalvaa.

Valkean kukoistavina kaihomme kirkastettu katse ne näkee, ja iäisen rakkauden tuulahdus virtaa niiden kruunuista.

Kahtena tulena meidän sydämemme palaa. Haarakynttilänä, joka leimuaa kahtena liekkinä. Kahtena kukkana kasvaa meidän sydämemme, kahtena kukkana, jotka korkeuksien valkeita tulia kohti kruunujaan kohottavat. Ken sytytti ne, ken tuskien mustasta mullasta ne kasvatti? Illan syvissä avaruuksissa kulkeva kuiskaus, päivän pihoilta harhaan lentänyt säde.

— Oi, ikuinen henki, sinä kuningas, jonka istuinta kukkivat maailmat kirjailevat, tähtitaivaita kohti meidän kaipuumme äänensä kohottaa, äänensä meidän kaipuumme kohottaa kohti korkeuksien valoa! Eikä se kaihossaan petykään. Viileyttä sinä puhelet sen huulille, etteivät ne huutamasta väsyisi. Sinä, joka tuet murheellisia mieliä, jotka huokaillen kaipaavat ikuisen huomenen koitteen viileätä tuulahdusta, anna meille pyhyyden ihana hedelmä, anna meidän juoda totuuden lähteen kristallikukasta vettä!

— Yli meren lentää lintu. Se etsii maata, mihin se vihannoivaan puuhun pesänsä jätti, mutta sen siivet käyvät raskaiksi ja rantaa ei missään näy. Sinä ojennat kätesi linnulle leposijaksi.

— Tuuli kantaa siemenen, ja se putoo erämaan hiekkaan. Jonakuna aamuna aavikolle nousee ruohonkorsi. Päivää kohti se hennon latvansa kohottaa. Mutta kuivuus polttaa sen juuren ja kärventää sen lehdet.

Sinä karistat kasteen… — Ylistys olkoon sinulle, joka kasteen ruohoon karistat, ettei se kuivetu!

— Lapseni, minun syntymätön lapseni, ikkunassa istuu isäsi ja hymyilee.
Ja se hymy on raskainta raskaampaa ja katkerinta katkerampaa.

— Lapseni, minun polveni ei souda sinua, sinun olentosi ei lämmitä minun helmaani. Sinun äitisi on iltaisten avaruuksien syvyydessä tuikkiva tähti ja isäsi yksinäinen sydän.

Hän eikö jo joudu, ilta? Minun sieluni häntä, äänettömän syvää ja hiljaista, ikävöi. Lauluja hän helmassaan tuo. Uusia, syntymättömiä iltalauluja minun sieluni ikävöi.

Oi joutuu — jo purjehtii hän halki kuultavankirkkaiden avaruuksien höyhenkevyessä venheessään, joka kaukaisessa, sinisien näköpiirien takana olevassa maassa on tehty, sen purjepuut ja mastot ovat ruusuilla koristetut ja perhosten siipien kimmeltävällä kullalla se on kirjailtu.

Jo näen minä meren kylmänvihreissä ja salaperäisissä syvyyksissä sen heleänpunasten purjeiden varjon; jo säteilevät venheen kulta-airojen ja kuparikeulan peilikuvat unisen raukeilla mainingeilla.

Hänen höyhenkevyt venheensä laskeutuu nyt halki avaruuksien maata kohti. Nyt laskee hän maihin väsyneen meren valkohiekkaiselle rannalle.

Sydämeni tervehdys, ilta! Minun hehkuvan sydämeni tervehdyksen ottaos sinä, joka halki valoisien avaruuksien purjehdit, sinä hiljainen ilta! Viileyttä sinä purppuraviittasi poimuissa tuot.

Vielä lemmittyni viimeisen laulun sävelet keinuvat sielussani, minun huuliani polttaa rakastettuni suudelman hehku vielä. Mutta minä ikävöin uutta laulua, sinun viileätä suudelmaasi minä ikävöin, oi ilta! Minun sieluni ikävöi laulua, jonka soinnut eivät vielä ennen ole syttyneet. Se anna minulle, ilta, sinulla, jolla tuhansia syntymättömiä lauluja helmassasi on!

Maihin ilta on laskenut meren valkoselle rannalle. Hänen kulta-airo venheensä on jo ankkurin laskenut, ja sen heleänpunaset purjeet loistavat lahdella.

Kevyin ja hiljaisin askelin hän kuparikirjatusta venheestään hiekalle astuu. Runsaita lahjoja hän, antelias ja rikas, tuo helmassaan. Suudelmiin hän saa kaihomielisten, rakastavain neitojen huulet värähtämään — sillä hän saapuu silloin, kun nuoret miehet, päivätyönsä päätettyään, kolkuttavat rakastettujensa oville. Hiljaisuutta ja rauhaa hän väsyneille tuo, viileyttä murheellisiin mieliin. Eikä hän untakaan ole unhottanut — unta valkohapsisille, raukeasilmäisille vanhuksille, unta, suurinta lahjaansa. Sillä uni on lahjojen lahja. Se on nälkäisten leipä, ja janoovain raikas vesipuro. Kärsiväin lääke se on, siinä nääntyneet mielet unhoa saavat.

Yli valkosien hietasärkkäin hiljainen ilta kulkee. Raskaiksi rannoilla liipottelevien lintujen siivet käyvät; äänettömiksi niiden keltaset ja punaset nokat. Maata kohti ilta liihottelee, hiljainen ja lempeä ilta, vieraillakseen harmaissa tuvissa merenrannalla. —

Eräässä rantatuvassa makaa kuoleva mies. Hän on ollut omituinen mies koko elinaikansa — yksinään istuileva ja äänetön on hän ollut. Mutta nyt ovat ystävälliset ihmiset ennen hänen lähtöään lähettäneet papin häntä lohduttamaan.

Ja tuon yksinäisen miehen vuoteen vieressä pappi istuu puhuen iäisistä asioista.

Mutta tuo yksinäinen mies häntä tuskin kuuntelee. Vuoteellaan hän lepää miltei selin pappiin kääntyneenä, omituisesti mustaa hämähäkkiä katsellen, joka hänen päänalasensa kohdalla verkkoaan kutoo.

Äkkiä seinä hänen päänsä yläpuolella leimahtaa veripunaseksi ja leveä kultavuo valuu peitteelle.

— Vaikene, pappi! — mies sanoo, kääntäen kalpeat kasvonsa papin puoleen. — Vaikene, mustavaippainen! — etkö näe, että ilta purppuraviitassaan on minun luokseni tullut — lempeä ja hiljainen ilta. Juuri hän yli meren on tullut: vielä leviää hänen viitastaan suolan tuoksu, ja hiljaiset tuulet hänen helmassaan leyhyvät viileyttä.

— Vaikene, pappi! — kuoleva sanoo, ja hänen valkoset kasvonsa jäykistyvät kummasti. — Sinä iäisistä asioista puhut! Etkö tiedä, että tahraiset ihmiskielet eivät voi iäisiä asioita puhua. Ilta on luokseni tullut. Sinä illan säveleitä et kuule. Minun sielussani hän soi, hän lempeä ja hiljainen. Etkö tiedä, että äänettömyys yksin voi iäisiä asioita puhua.

Pappi kauhuissaan vaikenee; mutta hiljalleen kuoleva ojentaa kätensä kultaista vuota kohti, joka peitteelle on virrannut. Musta hämähäkki kutoo verkkoaan, mutta kuoleva sitä enää ei näe. Silmät ummessa hän lepää kuunnellen äänettömyyden iäisiä säveleitä. — — —

Mutta lahdella venhe on purppurapurjeensa laskenut, ja ilta on retkensä päättänyt ja päänsä rannan valkosta hiekkaa vastaan uneen painanut.

Yö on — mutta valoisaa. Kuutamo seuloo utunsa niityille. Valkeina ne sen kylmässä hohteessa lepäävät ja kukkaset keinuvat hohtavissa hopeahunnuissa. Tummavarjoisten metsien takana aava meri kuutamon udussa uinuu — kuin autio talvinen lakeus.

Soivana minä yössä yksin yli niittyjen kuljen. Hopeapolkuja minun jalkani astuvat, yli himmeän hopean ja kuutamon kullan, sillä minun takanani, kaukana öisien avaruuksien sinisessä salissa hän istuu, kuu, uuttera öinen kehrääjä, kutoen maan hentoihin kirjovaippoihinsa yön hiljaisina hetkinä.

Yksin minä yössä yli niittyjen kuljen ja metsän siimekseen astun, missä varjo minun edelläni hiljaa pitkin mutkaista polkua kierii. Yhä kauemmaksi polku minut johtaa. Usein minä sitä olen kulkenut. Yöllä se kiemurtelee musta- ja valkeajuovaisen käärmeen kaltaisena, kun varjo ja kuutamo sen vuoroin vöihinsä kehrää.

Kohta kulkee minun tieni ohi valkean huvilan, joka uinuu puiden kätkössä, metsän jykevään syliin suljettuna. Jo seisoo polun varrella tuossa tuo vanhan rakennuksen muotoinen suuri kivi, jonka halkeamat kasvavat sammalta ja sananjalkaa.

Jo häämöttää huvila puunrunkojen välistä tuolla, kuutamon kultalankoihin kietoutuneena, yön kylmässä kuutamossa vieläkin valkeampana kuin päivän säteilevässä auringonpaisteessa.

Mutta kun olen astumaisillani metsästä avoimelle kentälle huvilan edessä, pysähdyn minä äkkiä ja jään seisomaan nukkuvien puiden varjoon.

Hiljaisin askelin yksinäinen mies hiipii ympäri huvilaa. Selvästi en saata häntä nähdä, sillä rakennuksen varjo vangitsee hänet hämäräänsä.

Sitte hän astuu varjosta ja hiipii portaiden luo. Hänen ruumistaan verhoo väljä, omituiseen vieraaseen kuosiin kudottu viitta. Hän seisahtuu ja katsoo ylös kohti ikkunoita, joita köynnösruusut kiemurrellen ympäröivät.

Ken on tuo omituinen äänetön öinen kulkuri? Lieneekö ryöstöretkellä kuljeksiva varas?

Huvilassa nukkuu kaksi nuorta ihmistä, mies ja vaimo. Tuo nuori mies on seudun synnynnäisiä. Vuosikausia hän oleskeli suurissa, kuumissa kaupungeissa poissa isänmaastaan. Ja kun hän palasi takasin ei hän enää ollut yksin. Hänen rinnallaan kulki kaunis, säteilevä nuori nainen, joka puhui vierasta, kummasti sointuvaa kieltä. He näyttivät niin onnellisilta, päivä ikäänkuin säteili heidän otsallaan. Ja mies vei sen nuoren naisen siihen valkeaan huvilaan.

Mutta tuo omituinen mies, joka portaiden edessä yössä seisoo — mitä miettii hän?

Kuutamo kietoo hänet hopeanvalkeaan harsoonsa, mutta hänen kasvojaan minä en näe: miltei selin hän minuun seisoo, seinään tuijottaen, missä köynnösruusut kiemurtelevat, köynnösruusut, jotka suurina, punssina kukkina ovat palaneet, kukkina, jotka suviauringon paisteessa veripisarain tavoin valkosta seinää vasten hohtivat, mutta nyt ovat kuihtuneet.

Äkkiä mies kääntyy minua kohden, ja kuutamo valasee hänen kasvonsa. Kalmankalpeina ne kuun kylmässä valossa loistavat. Muukalainen tuo mies on: en ole koskaan ennen häntä nähnyt, hän ei ole seudun synnynnäisiä. Hän ei ole toisten tavoin puettu — kaukaisesta, merten takaisesta maasta hän on tullut, tuo kalpea muukalainen, joka valkeaan huvilaan siinä tuijottaa.

Äänettöminä yön hetket tykkivät ohi. Kuu, uuttera öinen kehrääjä, kutoo hopeanvalkeita harsojaan. Haudan hiljainen on yö.

Äkkiä tuo outo mies heittäytyy polvilleen. Hän kumartuu alas ja suutelee jokaista porrasta — yksitellen. Hattu valahtaa hänen päästään, ja sysimustat kutrit aaltoilevat esiin yli hänen olkapäittensä.

— Kumma muukalainen, miksi värähtävät sinun hehkuvat huulesi kylmää kuollutta kiveä suutelemaan? Oi, kevyt pienonen naisen jalka sen yli on karkeloinut, kevyt pienonen jalka, joka sinulle varmaankin on kallis!

Mutta muukalainen ei vastaa minun äänettömään kysymykseeni. Hän tarttuu hattuunsa, joka on vierähtänyt valkealle hiekalle porrasten eteen ja rientää metsään, joka hänet tummaan helmaansa sulkee…

Minä jatkan matkaani ohi valkean huvilan, mutta minun mieleni on murheellinen ja askeleni raskaat. Minusta tuntuu vastenmieliseltä yön kuollut, kylmä valo — kuutamo, joka seuloo utunsa maahan. —

Seuraavana päivänä kulkee tieni taasen ohi valkean huvilan metsässä. Kietoiko minut uni viime yönä tällä hiljaisella paikalla hienoihin verkkoihinsa? Oliko minun näkyni vain tenhoovan yön ilvekuva?

Ei! — valkeilla marmoriportailla hohtaa muutamia ruskeita täpliä. Oi, veriin hän varmaan huulensa suuteli, tuo omituinen outo mies.

Ja hiljaa minä itsekseni mietin. Oi, äänetön ja valkea yö, jonka helmassa kuutamoutuiset niityt uinuvat, oi yö, sinä hehkuvain ihmissydänten houkuttaja, paljon sinun kylmät silmäsi näkevät, paljon, mistä valoisa, rauhainen, kevyt päivä ei tiedä. Oi ihmeellinen yö, jonka helmassa hehkuvat unelmat ja hurja kaipuu huokaa, sinun kylmät, kuolleet silmäsi näkevät niin paljon — kaiken salaisen, joka leimuten sairaassa ja yksinäisessä öisessä sydämessä palaa. Oi ihmeellinen yö, joka veriin saat miehen huulensa suutelemaan kylmiä kiviä vastaan, joiden yli pienonen naisen jalka on karkeloinut!

Väsyneitten lasten tavoin syntymättömät sielut äärettömissä avaruuksissa uinuvat, ja raskaana yö ja äänettömyys niiden suljettuja silmäluomia painaa. Tummaa unta ne nukkuvat, ja hiljaa avaruuksien aaltoilevat tuulivirrat niitä tuutivat.

Ja tuulet, jotka tohisevat kipenöivien tähtien ympärillä, laulavat kuiskaillen kehtolaulujaan syntymättömille sieluille.

— Nukkukaa, valkeat kukkaset, nukkukaa avaruuksien iäisessä rauhassa! Oi, kunpa kukaan ei maailmaan teitä konsanaan toisi, saastaiseen, tomuiseen maailmaan, oi, kunpa konsaan ette elämän kalpeaan aamunkoittoon silmiänne avaisi. Kalpea on elämän aamunkoitto ja kalpeampi vielä sen päivä. Ja sitä päivää seuraa synkin yö, yö, joka kamalain uniensa vaippoihin sitte kietoo.

Täynnä tomua on maailma, tomua, jota tuimat tuulet tupruttavat.
Valkeisiin sieluihin se tarttuu eikä mikään sade sitä poies huuhdo.

— Lukemattomat sielut maailmassa huokailevat. Joku on ne tahraiseen verhoon pukenut — joku on vanginnut ja sitonut ne. Joku on herättänyt ne: elämän kalpeaan aamunkoittoon ne silmänsä ovat avanneet. Mutta ne eivät koteudu täällä, vaan surevat ja kaipaavat sairaina.

— Ankarat myrskyt maailmassa myllertävät. Jäisien merien vinhat viimat ja kuumien järvien hehkuva henki. Myrskyt, jotka jäätävät, ja myrskyt, jotka polttavat. — Täynnä tiet ovat tomua, joka kaikkeen takertuu.

— Tummia ne yöt ovat, jotka tahraista maailmaa syleilevät, eivätkä päivätkään paljoa valoisampia ole. Harvoin jokunen tähti sen taivailla palaa, ja harvoin aurinko säteensä maailmaan heittää. Sillä summia sumuja sen sameista meristä nousee, sumuja, jotka maailman raskaihin vaippoihinsa kietovat. Niiden halki valo ei voi tunkeutua.

— Vangitut sielut huokailevat ja kaipaavat. Polttavina liekkeinä niiden kaipuu palaa. Ne eivät rauhaa löydä. Päivin ne ikävöivät yön lepoa. Ja yöt lähestyvät, mutta kauaksi uni on kaikkoontunut. Ja unettomat sielut ojentavat kaihoten kätensä kohti aamun sarastusta. Mutta kalpeana koittaa huomen, eikä sen valo lämmitä.

— Vangitut sielut kaipaavat. Kuluttavana tulena niiden kaipuu palaa. Sen tahraisen verhon se kuluttaa ja se riutuu ja näivettyy kuin kuivettunut, madonsyömä omenankuori. Kerran se raukeaa tomuksi. Ja tuulet hajottavat tomun yli maanpiirin.

Joku hivelee hengeltään uinuvien sielujen suljettuja silmäluomia. Joku viskaa ne maailmaan tomuun tahrattavaksi ja kahlehdittaviksi. Elämän kalpea aamunkoitto niiden valonarkoja silmiä kirveltää. Siksi ne itkevät syntyessään elämän tuulien tuiverrettaviksi, siksi ne ikävöivät uneen jälleen.

— Nukkukaa, valkeat kukkaset, nukkukaa avaruuksien viileässä rauhassa! Oi, kunpa kukaan teitä konsaan ei herättäisi! Hiljaa me teitä tuudimme keinuvilla aalloilla avaruuksien syvässä meressä. Hiljaisessa tanssissa palavien tähtien ympärillä.

— Nukkukaa, syntymättömät sielut, nukkukaa avaruuksien äänettömässä yössä! Viileyttä ja rauhaa me teidän suljettuihin silmäluomiinne puhelemme. Hiljaa, hiljaa me hymisemme, emme herättääksemme, vaan teitä uneen laulaaksemme, niinkuin maailman tuulet, jotka yli ihmisten hautojen puhaltavat — eivät herättääkseen, vaan nukkuvia syvempään uneen tuutiakseen, ettei multa raskaana niiden rintoja painaisi, etteivät ne nousisi ylös ja särkisi arkkujaan, ja nostaisi kumpua hartioiltaan, ja ojentaisi madonsyömiä käsiään vaikeroiden kohti taivaiden tähtiä; että ne nukkuisivat hiljaa, kunnes mahtava myrsky ne kerran herättää — myrsky, joka maailman kaikesta tomusta puhtaaksi lakasee.

Käy mukaan, Marianne, nyt on metsissä kesä! Maailman pyhä jumala on luontoa suudellut. Eloa hänen suutelonsa hehku on sytyttänyt, kaikki on herännyt kukoistukseen sen leimuvan voiman tulessa. Katso, niinkuin lempivä neito on luonto antautunut, katso, miten kauniiksi se on käynyt, miten kukkivaksi ja nuoreksi!

Oi, kunpa jokainen sanani hohtaisi sinua vastaan kuin värisevä veripisara lainehtien, hohtaisi kuin punanen timantti auringon kullassa. Etkö kuule minun kaipuuni heläjävän kellon säveleitä, Marianne, etkö tunne, miten ilma ympärilläsi väräjöi, soi ja värjyy! Etkö tunne, miten se valkeata hipiääsi hivelee! Niin pitkiä ja valoisia ovat päivät. Yksitellen ne tulevat ja kolkuttavat ovelleni. Aikaisin ne tulevat ja herättävät minut valkeiden unien harsosta. Minusta tuntuu siltä kuin sinun hieno kätesi siellä kolkuttaisi, ja minä avaan oveni ottaakseni sinut syliini ja sinut luokseni kantaakseni, mutta sinun sijastasi lainehtivatkin auringon säteet ja rastaan ensimäinen huomenvirsi vastaani.

Soi, kaipuuni kutsuva kello, soi, että Marianne minun ääneni kuulisi! Soi, niin että säveltesi hehkuvat aallot sytyttävät taivaan purppuraiseen paloon, sytyttävät kuin iltainen rusko auringon laskussa, jolloin kaihoovat ihmisrinnat etsivät toisiaan ja niiden uinuva kaipuu aukasee umpunsa kuin suuri ja ihmeellinen kukka.

Näetkö sinisiä varjoja tuolla, Marianne, sinisiä, kevyitä varjoja? Ne elävät nekin. Ne muuttavat asentoaan ja muotoaan auringon kulun mukaan, ja illalla ne käyvät pitkiksi ja hapuilevan epävarmoiksi, ikäänkuin ne etsisivät jotain, ikäänkuin ne ojentaisivat käsivarsiaan jotain tavoitellakseen, kunnes yö tulee ja sulkee ne suureen syliinsä, ja ne vaipuvat sen hiljaisen valon ja raukeiden värien helmaan sulaen harmaansiniseksi hämyksi, hauraaksi ja ohueksi hämyksi, joka kevyellä kädellään hivelee kaikki räikeät kuvat sointuvan pehmeiksi.

Niin hiljaisia ja leppeitä ovat yöt, oh Marianne, niin hiljaisia! Ei liverrä lintu, ei kahise lehti. Ja kuitenkin kuulen minä äänettömyyden huhuuvan, ja sen sävel on voimakkaampi päivän kaikkia vaihtelevia säveleitä, sillä ne keinuillen nousevat ja laskevat, ja vaihtavat sointuja ja väistyvät toinen toisensa tieltä. Mutta se sävel, jonka minä kuulen, hymisee mahtavana kuin ikuisen meren urkuinen soitto, ja sen soinnut ovat aina yhtä korkeat ja voimakkaat, ja se heläjää minun sielussani ja väräjää joka hermossani kunnes koko olemukseni valuu vapisevaksi virreksi.

Se ehkei olekaan yön sävel, sillä yö on hiljainen ja tyyni. Ehkä soikin minun sieluni, ja minä kuulen sen sävelet, siksi että ympärilläni on äänetöntä.

Taivas on tähdetön. Liian valoisa on yö. Ja kuitenkin näen minä haaveessa kaksi palavaa tähteä, kaksi suurta ja kaunista tähteä. Sinun silmäsi ne ovat, Marianne, sinun lämpimät, välkkyvät silmäsi, jotka päivän valoisassa riemussa puhkeevat niin säteilevän suuriksi ja öiden surussa ja kaipuussa himmenevät niin hämärhuntuisiksi. Ja minä rukoilen pyhää jumalaa, että hän antaisi niiden tähtien loistaa niin kauan kuin elän, etten eksyisi pimeässä. Sillä jos ne tähdet sammuvat, pelkään minä, että voisin loukata itseäni, pelkään, että pimeys liian suurena ja raskaana minun seudulleni laskeutuisi.

— Käy, Marianne, nyt yö on metsissä! Suviyö, lämmin kuin minun vereni, hiljainen yö, jonka helmassa sydämeni äänettömät laulut heläjävät. Metsät uinuvat, elämä uinuu. Niin yksinäistä. Syvinä soivat olentoni sisimmät, väräjävät kielet lähellä luonnon suurta, hellivää äidinsydäntä. Rauhattomuus vaikenee. Ilkeys on kaukana metsien pyhästä temppelistä. Katkerat kielet eivät puheellaan sinua täällä myrkytä. Täällä maailman polttavat kärsimykset eivät leimua, täällä pyyteet eivät riehu heikkoa ihmistahtoa vastaan.

— Polvistukaamme metsien hiljaisuudessa, Marianne. Polvistukaamme nöyrinä maailman ja elämän kauneuden edessä. Polvistukaamme rakkauden leimuvain liekkien edessä, rakkauden, joka on hiipinyt luoksemme hiljaa ja äänetönnä kuin hiipii lapsi luokse äitinsä, kun tähdet syttyvät taivaille ja se odottaa saavansa kuulla äidin kertovan taruja linnunradasta, enkelien sillasta.

— Käy, Marianne, nyt yö on metsissä ja minun sydämeni on niin yksinäinen!…

Minä tiedän tien vesien partaalle, missä keltasia liljoja heiluu, korkeita liljoja, joiden samettisissa silmissä kyyneleitä kimmeltää. Sille tielle minä satuin eräänä iltana kuullessani käen kukkuvan omalle kaiulleen, joka sinisien selänteiden kupeita kiiri. Se tie kulkee lomi korkeiden honkien, joiden latvat yhtyvät sinisen avaruuden korkeudessa holviksi kaareutuen. Metsälammelle se johtaa, missä paju tuutii pehmeitä oksiaan vedenpinnan yli, missä kaakko myrskyöinä itkee kuin harhaanjuossut lapsi, ja metsähanhi majailee matkatessaan etelään. Sen rannoilla kasvaa keltasia liljoja. Minä jouduin sinne eräänä iltana, kun aurinko oli laskenut ja uduttaret kietoivat valkeat käsivartensa tointoistensa ympärille yhtyen leijuvaan tanssiin lammen rannalla. Siellä heiluu keltasia liljoja, joiden kruunut palavat kuin suuret, kirkkaat kynttilät yössä.

Yö on nyt, Marianne, ja liljat palavat. Kaipuuna palaa minun rintani. Yön ja yksinäisyyden äänettömänä sävelenä heläjää minun sieluni. Niin paljon minä kuulen, jota sinä et voi kuulla, niin paljon minä näen, jota sinä et voi nähdä. Minä kuulen, miten Pan soittaa kiehtovaa pilliä yössä, minä näen hänen istuvan metsälammen rannalla ja soittavan keltasille liljoille.

Vanha hän on ja ruma, mutta hänen pillinsä säveleissä huokuu koko maailman kaipuu, hurjana ja uhmaavana, lapsellisen rukoilevana ja hellänä, säveleissä, jotka helkkyvät voitonvarmoina nauraen ja itkevät tuskallisina nyyhkien, säveleissä, jotka yhtyvät kuumeiseen tanssiin, säveleissä, jotka tuutivat lepoon ja rauhaan. Ne vyöryvät hänen pillistään ja kapuilevat ylös jyrkänteitä lammen rannalla; ne humisevat puiden latvoissa metsässä, ne kohoovat yön avaruuksissa taivasta kohti ikäänkuin tahtoen houkutella jumalan valkeita enkeliä tänne alas. Ne hiipivät esiin arkoina ja hapuilevan sokeina, ne ovat piilosilla pajupensaissa ja rannan kaislikoissa, ne värähtelevät vesien ylitse, ne kietovat kuiskien liljan lehdet harsoihinsa ja koskettelevat niitä hiljaa hennoilla sormillaan. Ja liljat henkivät ja vapisevat, ja kyynelinä yön kaste varisee mustaan veteen. — Itkuun liljat särkyvät, kun Pan soittaa.

Minä mielelläni antaisin silmäni sinulle, Marianne, että sinä minun laillani näkisit. En minä pimeyttä pelkäisi, en sokeuttani vapisisi, kun sinä vain kättäni kädessäsi pitäisit, kun sinä vain luonani olisit, Marianne. Valkeus minun sielussani asuisi. Valkeuden juhlassa minun henkeni riemuitsisi, ja minä rakkauden ihanuudessa lämmittelisin. Mutta sinä et saisi kättäsi irrottaa, Marianne, sillä silloin tuska minun valoni tukauttaisi ja pimeys kirvelisi tyhjissä silmäkuopissani. — Et saa jättää minua yksin, Marianne, yksin pimeään!

Sydämeni kaikki laulut minä sinulle annan, Marianne. Ne kaikki ovat sinun, sillä sinua kaivatessa ne rinnastani ovat puhjenneet. Sinä olet niiden äiti, Marianne, — ne lapsinamme vastaan ota!

Suruisia ovat minun lauluni, niissä yksinäisyyden alakuloisuus raskaana huokaa. Öisien metsäin humu niissä henkii, öisien metsäin, missä mullan tuoksu nousee väkevänä ja lämpimänä sammalvuoteesta; niissä kaikuu metsäsorsan huuto, kun se keväisin tulee ja lentää houkutellen yli järvien. Iloisia lauluja minulla on vähän, sillä harvoin läikkyvä päivänpaiste ja hymyilevät kukkaset eksyvät syviin metsiin.

Jos minulla olisi vähääkään ylpeyttä, Marianne, niin hohtavana timanttina minä asettaisin sen otsallesi loistamaan. Mutta minulla ei ole muuta kuin köyhä nöyryyteni ja sydämeni rakkaus vaan, ja ne lahjat minä lasken hentojen jalkaisi juureen.

Yö on, Marianne, ja minun sydämeni niin yksinäinen. Ojenna kätesi, sillä minä olen heikko! Kurota huulesi, sillä minä janoon! Avaa helmasi, sillä minä värjyn yksinäisyydessä! Tuudi minut uneen, sillä minä olen väsynyt! Hengi mullan tuoksua, hengi metsän tuoksua! Tuudi minut uneen, Marianne, tuudi, kun mullan ja yön tuoksu minut vaippoihinsa kietoo. Minä tahdon uneksia. Äitinsä helmassa uneksiva lapsi minä olen. Laajaan pimeään metsään eksynyt lapsi, jonka etsivä äiti on yön hämärtyessä löytänyt. — — —

Oi, Marianne, sinä olet hieno kaupunkilaislapsi. Konsaan sinun silkkikenkäsi eivät tule metsien pimeitä polkuja astumaan. Et sinä koskaan saa kuulla, miten Pan soittaa keltasille liljoille. Liian raskaana yksinäisyyden taakka hentoja hartioita painaa, liian surullisia ovat metsäsorsan huudot, kun se lähtee lammelta syysmyrskyjen riehuessa. Liian syvä on talvien valkonen lumi hentojen jalkojen kahlata, liian köyhiä ja tyhjiä pimeät illat.

Yksinäistä kevään kulkeissa yli maan, iloisen kevään, jolloin ihmiset nauravat tavallista useammin, — yksinäistä keväällä, kun erämaan metsät heräävät eloon ja kuovi viheltää soilla.

Yksinäistä suvella, yksinäistä syksyllä. Mutta yksinäisintä äänettömien, kuolleiden talvien pimeässä.

Kuolleiden talvien, jolloin kaipuu koleassa rinnassa palaa karrelle ja veri virtailee velttona ja raukeana.

— Lumi peittää poluttoman maan. Rämeet ja kankaat se kietoo valkeaan kuolinvaippaansa, jota metsäkanan kevyet jäljet päärmäävät, ja metsä, jonka varjot hiipivät yhä lähemmäksi hämärinä iltoina.

Pitkinä iltoina, jolloin pimeä kolkuttaa ikkunan takana ja hiipii sisään, kun hiillos on takassa riittynyt.

Hiillos, joka takassa on riittynyt, hiillos, missä onnen upein kaupunki on tuhkaksi palanut. Jokainen kylmä hiili on kuin rauennut unelma, jokainen karsta kuin sammunut lemmenliekki. Niin köyhää, köyhää, kaikki. Ja niin tyhjää.

Äärettömällä tasangolla meren rannalla, missä tuuli vinhasti vinkuu, lapsuuteni ikimuistoisella tasangolla, jonka yllä tähdet kylminä öinä suurina kimmeltävät, kohtaan minä Iisan, kohtaan elämäni lemmityn, eräänä yönä ikäni illalla.

Lapsuuteni päivänpolttama tasanko kutsuu minua. Tasanko, jonne meren hyrskyntä etäältä kuuluu, ja jota rantavehnä ja kuivunut kanerva peittää. Tasanko, jonka yllä suuret tähdet palavat kirkkaina öinä.

Eräänä yönä eloni ehtoolla, kun syksyn viimeiset päivät ovat käsissä, tulen minä lapsuuteni kaupunkiin, joka kohoo pitkine rakennuksineen meren rannalla.

Mieluimmin yöllä. Voisin ehkä tulla päivälläkin, sillä kukaan minua siellä tuskin enää muistaa. Joku vanha ystävä saattaisi siellä kuitenkin olla elossa, joka tuntisi minut. Ja minä tahtoisin mieluimmin tulla kenenkään näkemättä.

Sentähden tulen yöllä. Hämäriä katuja, joiden varsilla seisoo äänettömiä taloja, missä kelpo ihmisiä nukkuu, minä kuljen kaupungista tasangolle kohti merta.

Syysyön kirkkaat tähdet tuikkivat ylläni, lapsuuteni tasangon yllä kimmeltävät suuret tähdet, jotka eloni hennoimmissa unelmissa yhä olen nähnyt.

Meri hyrskyää tuolla — tiedän sen siellä olevan, vaikken näe sitä enkä kuule sen kuohua, sillä lapsuuteni tasanko on lakea ja suuri. Mutta minä tunnen ilmassa sen tuoksun, tunnen sen suolasen maun kieleeni, jonka tuulen suutelemille huulilleni vien.

Ja minä huudan Iisaa, huudan häntä, jonka olennoksi tasangon hennot kaarteet ja meren läikkyvät laineet sulautuivat, olennoksi, jonka kuva vuosikausia sitte painui sieluuni.

Korkeana sävelenä huutaa sydämeni kaipuu Iisaa. Äänensä se kohottaa valoisia muistoja kertomaan. Ja Iisa kuulee minun huutoni valkeaan, pensasaidan ympäröimään huvilaan, missä hän lepää vuoteellaan katsellen taivaan tähtiä.

Iisa nousee vuoteeltaan. Iisa hiipii luokseni, hiipii lokkien nukkuessa, kun tuuli yksin valvoo, mereltä leyhyvä tuuli, jonka siivistä leviää suolan tuoksu, tuuli, joka itkee kuivuneessa kanervikossa ja taittuneiden rantavehnäin korsissa.

Minä kuulen hänen astuvan takanani hiekalla, johon jalkani ovat vajonneet, ja minä käännyn käydäkseni Iisaa vastaan.

Hän kulkee hiljaa kuin haaveessa. Ja huomatessaan minut ei hän näytä lainkaan hämmästyvän. Hän lähestyy äänetönnä ja ojentaa kätensä minulle ikäänkuin eilen olisimme kohdanneet toisemme samalla paikalla. Ja minä huomaan, että eromme aika on tuntunut hänestä lyhyeltä unelta.

— Iisa, käykäämme meren rannalle, käykäämme särkille, joille aallot ovat valkeita simpukoita viskelleet!

Ja kulkeissamme yli tasangon meren rannalle elän minä uudelleen menneen elämäni, pitkän elämän jonka surunsynkeille poluille riemu harvoin on eksynyt.

Mutta Iisa kuiskaa hiljaa: mereltä ja tasangon yli tulevilta tuulilta ja suurilta tähdiltä olen sinua kysynyt ja niiden kautta olen sinua joka yö puhutellut valkeassa huvilassa.

— Sinun hiuksesi ovat valkeat, Iisa, valkeammat kuin lapsuuteni tasanko, kun öinen halla sen on hyytänyt.

Mutta hän pudistaa valkeata päätään: tähtien kelmeä tuike ne vain valkasee.

— Sinun selkäsi on kumara, Iisa, kumara kuin olisit raskaita taakkoja kantanut.

— Minun selkäni on vahva, hän sanoo ojentaen kumartunutta vartaloaan. —
Onneni vain on niin suuri ja raskas.

— Sinun katseesi on himmeä, Iisa, himmeä kuin pitkäin yksinäisten öiden itkun jälkeen.

— Minun katseeni on valoisa ja kirkas, hän sanoo, ja kauaksi se kantaa ihmeelliseen maahaan, missä aukenee vihreitä kenttiä, ja etäällä hyrskyilee meri, jonka pintaa valkeat purret puhkovat ja ruskeita luotoja aurinko kultailee. — Yön hämärä sen vaan himmentää.

— Minä olen niin iloinen ja niin nuortea on minun mieleni, hän sanoo, ja tasanko on niin juhlivan suuri ja lakea. Ja meri laulaa onnen riemuisia lauluja tuolla.

— Vaippansa syksy on levittänyt, Iisa, vaippansa lapsuutemme tasangon ja meren ylitse. Näetkö, miten suuria ja kirkkaita tähdet ovat. Lähestyvän talven kylmyyttä ne kimmeltävät.

— Sinä haastat niin kummasti, hän sanoo. En ymmärrä sinua. Keväthän nyt lähestyy. Minä tunnen ilmassa sen tuoksun, tunnen sen tuulten vihinän lainehtivan mereltä. Yöllä se jo loi jäänsä. Huomenna valkosiipiset lokit lentävät rannoille, ja ruskeat viklat juoksentelevat piipittäen viheltävässä kanervikossa.

— Vuosia siitä on vierinyt, Iisa, kun sinut lapsuuteni tasangolla viimeksi kohtasin. Kokonainen ihmisikä.

— Sinähän olit eilen luonani, hän sanoo. Me toimme valkeita simpukoita särkiltä ja leikimme niillä hiekkakäytävillä valkean huvilan edessä. Sinähän olit eilen luonani. Etkö muista, että menimme tasangolle ja rakensimme puutarhoja itsellemme, ja istutimme hopeanhohtavia tyrnipensaan oksia hiekkaan.

— Myrskyt, Iisa, suolasen meren mahtavat myrskyt, ovat hävittäneet lapsuutemme puutarhat ja peittäneet ne tupruavaan hiekkaan.

— Sinä haastat niin kummasti, en ymmärrä sinua. Miksi helkkyy äänesi niin raskaan suruisena? Niin kevyttä on elämä. Huomenna käymme kevättä vastaan, joka mereltä leyhyvän tuulen helmassa laulaa yli tasangon tullessaan. Aikaisin me lähdemme — auringon noustessa. Ilma on niin kevyttä, se kantaa kuin siivillä. Lokit lentävät mereltä, valkeat höyhenet päivänpaisteessa hohtaen. Parittain ne tulevat pesänpaikkaa itselleen etsimään hiekkaan mättäiden ja kanervain väliin. — Huomenna käymme yli tasangon kevättä vastaan.

Lapsuuteni tasangon halki me olemme kulkeneet särkille, joita meren hyrskyiset aallot huuhtelevat. Vinhana vinkuu viima meitä vastaan.

Iisa on väsynyt, raskaana huohottaa hänen rintansa. Pelkään hänen vaipuvan voimatonna siihen valkealle hiekalle, ja tuen lujasti häntä käsivarrellani.

Mutta hän ei kuule minua. — Et ole suudellut minua vielä, hän sanoo hiipien rinnalleni. Et ole suudellut minua vielä kuten eilen seistessämme meren rannalla. Mutta elä viskaa hattuasi ilmaan ja juokse nauraen matkoihisi. Minun on vaikeata tavottaa sinua särkkäin välissä; voin lanketa ja loukkautua.

Hän on sulanut lapseksi, joka lausuu: suutele minua. Neidoksi, joka kainoa kaipuutaan kuiskii. Suutele, suutele minua! Neidoksi, joka sulkee värjyvät silmäluomensa ja taivuttaa taappäin päätään huulet kainoina pyytäen. — Suutele, suutele minua!

— Oi, valkea sielu! Ollos siunattu! Siunattu sinun puhdas otsasi! Jumalan rauha sinun viattoman mielesi täyttäköön! Iisa, Iisa, lyhyeltä unelta on eromme sinusta tuntunut.

Ja minä suutelen Iisaa. Suutelen hänen sisäänpainuneita vapisevia huuliaan, suutelen hänen laihoja poskiaan ja himmeähohtoisia silmiään. Minä suutelen lapsuuttani — päivänpaistetta, joka valkeilla särkillä läikkyy. Lapsuuteni tasankoa minä suutelen ja merta, jotka sulautuivat Iisan olennoksi. Kuollutta onneani minä helmassani hellin ja suutelen sitä — — —

Olen saattanut Iisan valkeaan huvilaan. Portailla hän vielä kääntyi ja nyökkäsi hyvää yötä: huomenna käymme tasangolle kevättä vastaan.

Taitan muutamia hopeanhohtavia oksia tyrnipensasaidasta ja revin sen piikeissä sormeni verille.

Käännyn takasin lapsuuteni kaupunkiin pidellen kädessäni muutamia tyrnipensaan oksia. Suuret tähdet, jotka kimmeltävät kylminä yli tasangon, sammuvat taivailta.

Kuljen asemalle läpi kaupungin, jonka pitkissä rakennuksissa ihmiset vielä nukkuvat.

Ja junassa istuissani, joka vie minut lapsuuteni kaupungista, näen tasangon lepäävän aamulla kimmeltävän valkosena. Halla on yöllä sen hyytänyt. Nyt on koittanut syksyn viimeinen päivä. Lumisen raskaina näen pilvien kohoavan mereltä ja purjehtivan yli tasangon.

Ei hänelle sovi niin komea nimi. Ei hän ole kuningattaren näköinen. Ei hänellä ole kuningattaren ryhtiä eikä käytöstä, ei kuningattaren loistavaa pukua, Reginalla.

Ruma ja köyhä hän on. Koko harmaan kylärähjän rumin lapsipaha. Hänen tukkansa on vaalea ja väritön kuin syksyisellä kentällä törröttävä kuloheinä. Hänen sameat ja tuijottavat silmänsä vuotavat alituisesti vettä; ne ikäänkuin eivät oikein viihtyisi tuossa muodottomassa päässä — ne pistävät ulos niin suurina, että luulisi niiden putoavan tielle, kun hän kulkee sitä pitkin laahustellen jälessään suuria ja raskaita jalkojaan. Niin hoikat, kapeat ja väärät ovat hänen säärensä, että ihan kummastuttaa, miten ne voivat kannattaa ruumiin painoa. Mutta eipä tuo laiha ruumiskaan liene niin raskas. Päätään hän pitää aina etukumarassa ja sivulle kallistuneena. Hänen kätensä ovat kylmänsiniset, vieläpä kuumana suvisydännäkin. Löyhinä roikkuvat vaatteet pitkin hänen ruumistaan kuin rääsyt linnunpelottimen yllä.

Reginassa on ollut riisi, sentähden hän on tullut niin rumaksi. Eikä hänen paksussa päässäänkään ole älyä paljon jälellä. Suurimman osan on tuo ilkeä tauti imenyt, samoinkuin raateleva korppi imee tyhjäksi teiren munan, jättäen onton kuoren jälelle. Mutta ajattelee Regina kuitenkin toisinaan, ajattelee arkoja, kalpeita aatoksia, jotka eivät tosin koskaan oikein kypsy, vaan ovat kuin marjanraakilat metsässä.

Regina on kylän sepän tytär. Suuren, nokisen sepän, joka heiluttelee moukariaan hämärässä pajassa, missä ainoana valona miltei on ahjosta huohottavan liekin kajastava punerrus. Päivänvalo kyllä koettaa pilkistellä sisään pienestä akkunasta, joka on miltei kokonaan hämähäkinverkon, tomun ja noen peitossa, mutta huomattuaan miten pimeätä sisällä on, se pelästyy ja pysähtyy ulkopuolelle.

Talvella Regina istuu pajassa suurimman osan päivää. Hän ei ole koskaan tiellä, istuu vain äänetönnä vanhalla alasimella hämärimmässä loukossa ja leikkii raudanromulla. Tuo pimeä nurkka onkin sopivin paikka hänelle, muualla hän ikäänkuin ei oikein koteudu; siellä hämärässä ei kukaan näe hänen rumuuttaan. Sillä ulkona päivänvalossa ja auringonpaisteessa hän näyttää niin kodittomalta ja hämmentyneeltä: kaikki ikäänkuin vaalenee hänen ympärillään. Mutta Regina pitää kuitenkin auringosta ja kukkasista ja sinisestä taivaasta ja vihannoivista kentistä.

Kun kevät lentää seudulle kuin suuri ja laulava kultarintainen lintu, ja aurinko sulattaa likaisen, nokisen lumen pajan edustalta ja ilman lämpö imee kosteuden maasta, istuu Regina hiekalla ja leikkii vanhoilla hevosenkengillä. Hän rakentaa portteja niistä ja juoksuttaa vikkelää, metallinhohtavaa kovakuoriaista niiden lävitse. Ja hän luo korkeita valleja hiekasta, ettei se karkaisi häneltä, mutta se pujahtaa kuitenkin tiehensä ja katoo olkien ja lastujen väliin. Ja silloin Reginasta tuntuu niin yksinäiseltä ja hänen mielensä käy murheelliseksi.

Regina saa leikkiä aina yksin. Toiset kylänlapset eivät välitä hänestä. He vaiti nauravat, kun hän koettaa yhtyä heidän seuraansa. Kerran Regina tuli vanhalle, sammaltuneelle myllyntokeelle, jonka pinnalla kasvaa rehevää, vihreätä limaskaa ja jossa lapset uittavat kaarnalaivojaan. Ja hän pyysi niin kauniisti saadakseen leikkiä niillä pikku aluksilla. Mutta silloin eräs iso poika, joka onki kaloja tokeesta, otti ahvenen ja ojensi sen häntä kohti sanoen että leikkiköön sen kanssa, sen näköinenkin hän on. Ja sitte poika viskasi sen hänen päälleen ja nauroi niin ilkeästi. Silloin Regina juoksi säikähtyneenä pois, ja siitä päivin hän on kovin pelännyt kaloja. Hän ei uskalla milloinkaan enää syödä ahvenia, hän ei saata edes katsellakaan niitä, kun ne vadissa viruvat valkoset silmät suurina tuijottaen.

Regina leikkii hevosenkengillään. Ja vuodet vierivät. Mutta ei käy vain Regina vanhetessaankaan kauniimmaksi. Hänen hoikat jäsenensä eivät lainkaan pyöristy ja yhtä sisään painuneena ja litteänä piilee rinta kumarain hartiain välissä. Vaikka nythän hänelläkin pitäisi olla kukoistuskautensa, sillä Regina on varttunut neidoksi.

Ei tahdo riittää aikaa enää leikkiin. Reginan täytyy kantaa raskasta vesisankoa kaivolta ja pestä likaisia ruoka-astioita ja hoitaa laihaa lehmää vanhassa, ränstyneessä ometassa. — — —

Kevät on joutunut taas. Kottarainen viheltelee koivunlatvassa, ilosta huumautuneena, ja pilvenhattarat purjehtivat kuin valkeat lammaslaumat taivaanlaella. Päivät hupenevat kuin hiekka sormien lomista, ihanat, aurinkoiset, visertävät päivät. Tekisi mieli sulkea syliinsä ne välkkyvät kevätpäivät ja pyytää kauniisti, etteivät ne pitäisi niin ääretöntä kiirettä, sulkea helmaansa kuin sylellisen kukkia pyytäen, etteivät kuihtuisi niin nopeaan.

Lauantai-iltasin, kun aurinko suutelee kylän harmaita taloja toivottaen hyvää yötä, kun se painaa niihin viimeisen suutelonsa, joka sytyttää matalat ikkunat hohtamaan ja kimaltelemaan kuin kullassa, kokoontuvat kylän kaikki iloiset ja reippaat pojat ja tytöt leikkimään ja tanssimaan suurtilallisen pihamaalle. Ja Regina istuu käsirattailla, joille hän on kömpinyt syrjään aitan seinävierelle, ja kuuntelee viulujen vinkunaa ja vetopelin pitkäveteisiä säveleitä, ja hänen suuret sameat silmänsä ihan imeytyvät tanssijoihin. Hän näkee, miten pojat ojentavat kätensä tytöille ja pyörivät heidän kanssaan niin, että hameenhelmat kietoutuvat täyteläisten pohkeiden ympärille, miten posket hehkuvat ja huulet ovat hymyssä. Ja Regina on samalla sekä iloinen että murheellinen, yksinäinen ja onnellinen ja sydän sykkii hänen rinnassaan kuin rastaanpoikasen, joka tahtoo lähteä lentoon, mutta siivet eivät kanna ja hän tahtoisi niin mielellään päästä mukaan.

Kun tanssi alkaa väsyttää ja mielet käyvät illan tuoksuisessa rauhassa hennoiksi ja kaihoovan helliksi, saattaa tapahtua, että he hiipivät pois, parittain, pitkin polkua, joka vie vihannoivaan -koivikkoon. Ja pojat kiertävät käsivartensa tyttöjen vyötäisille ja kumartuvat alas kuiskien ja supatellen heidän herkkään korvaansa.

Reginakin hiipii pois, hiipii kotia ja käy vuoteelleen. Hän ei voi nukkua — aatokset häntä niin ahdistavat, nuo marjanraakilan kaltaiset aatokset. Hän alkaa uneksia valveillaan ihmeellisiä unelmia. Regina kulkee polkua, joka kiemurtelee koivikossa mättäiden ja tiheiden viitain lomi. Tuolta tulee joku häntä vastaan, Regina ei erota muuta, kuin että hän on kookas ja väkevä ja hymyilee ja hänen lakkinsa on urheasti niskaan valahtanut. Sitte ojentaa hän kätensä Reginalle. Mutta kauemmaksi eivät aatokset häntä kanna, hänen silmäinsä eteen lankee ikäänkuin suuri musta verho, ja kaikki unelmat raukeavat, ja Regina lepää vuoteellaan ja häntä paleltaa niin että hampaat kalisevat. —

Varhain aamulla on Reginalla kiire työhön. Hän kantaa raskasta vesisankoa kaivolta ja hän näyttää niin viheliäiseltä ja kutistuneelta välkkyvässä päivänpaisteessa.

Mutta kun ilta tulee, lauhana ja lempeänä kuin äidin hyväilevä käsi päivän vaivain ja raadannan jälkeen, — pehmosena ja rauhottavan ihanana, silloin Regina kulkee hakaan, missä iltarusko syleilee koivuin hoikkia runkoja ja sammuu niin hitaasti ja hennosti, että sen viimeinen vaalea punerrus lepää kuin haihtuva autere ilmassa ja vapisee. Siellä haassa on niin ihanaa — pehmeä sammal peittää kiviä, ja koivun puhkeavista urvuista leviää ihmeellinen tuoksu, tuoksu, joka tarttuu vaatteisiin, eikä haihdu niistä pitkiin aikoin. Regina istuutuu, ja aatokset liihottelevat hänen luokseen jälleen, arkoina kuin yöperhot. Ehkeivät ne olekkaan aatoksia: ne ovat niin murtuvan hauraita ja heikkoja ne kutistuneen sielun pimeistä kätköistä versovat tunnelmat, etteivät ne voi kehkiintyä oikeiksi aatoksiksi. Mutta jotain liikkuu Reginan sielussa, liikkuu hapuillen kuin itu mustan mullan uumennossa. Hän näkee taas vanhan näkynsä, miten joku tulee vastaan ja ojentaa kätensä — kunnes kaikki peittyy jälleen mustaan verhoon.

Regina istuu tuijottaen hämärään. Istuu siksi, että yökylmä hyytää hänen velton ruumiinsa, kostea yökylmä, joka värisyttää häntä niin, että hän tuskin saattaa nousta. Pakkanen on purrut sinisiksi hänen poskensa, ja jalat ovat niin raskaat, niin raskaat. —

Ketä sinä odotat, Regina? Etkö tiedä, ettei sinun uniesi väkevä ja hymyilevä sankari koskaan tule. Etkö tiedä, että rintasi on kutistunut ja sisäänpainunut, etkö tiedä, ettei sellaista vastaan kukaan päätänsä paina, eikä punertavia onnenunelmia sellaisella povella uneksi. Etkö tiedä, ettei rumain silmäisi tuikkeesta kukaan lue taruja kesästä ja kukkuvasta käestä ja vihreistä metsistä. Etkö tiedä, ettet koskaan saa riemuiten kiertää laihoja käsivarsiasi kenenkään vyötäisille, ja ettei sinun hiuksillasi kukaan huoli leikitellä. Ketä sinä vuotat, Regina?

Etkö tiedä, että odotus saa sinut nurjaksi ja kylvää vihaa kutistuneeseen sieluusi, vihaa kaikkia onnellisia ja hymyileviä kohtaan. Etkö tiedä, että vuodet käyvät sinulle katkeraksi myrkyksi. Ketä sinä vuotat sitte, Regina?

Jos osaisit rukoilla, Regina, niin rukoilisit hyvää jumalaa, joka asuu purjehtivien pilvien yläpuolia, että hän lähettäisi jonkun, joka olisi hyvä ja lempeä kaikille, jotka päämäärättä ovat viskatut elämän aaltojen ajeltaviksi ja joiden olemassa olo näyttää olevan ilman tarkotusta.

Jonkun, josta varmaan et koskaan ole uneksinut, Regina, mutta jonka kuihtuneella kädellään hivellessä nääntyneiden ihmisten otsia, kaikki käy niin oudon hiljaiseksi ja kaikki katkerat ajatukset sammuvat ja raukeavat ihmeelliseen, viileään rauhaan.

Rukoilisit, Regina, että hyvä jumala lähettäisi hänet luoksesi, kun sinä lepäät vuoteellasi tuijottaen kevätyöhön, joka suurena ja sinisenä ja korkean pyhänä tuolla ulkona lepää, ja kuunnellen leppälinnun laulua karviaismarjapensaassa tuvan nurkalla, laulua joka ei katkea koko vaIoisana ja lauhana kevätyönä.

Tai rukoilisit, että hän tulisi luoksesi jonakin talviyönä, kun on kuutamo ja hanki kantaa. Että saisit tanssia hänen rinnallaan yli valkeiden lakeuksien, sinisen taivaan alla, jolla tähdet palavat.

Raskaana painostaa erämaan talvi: raskaana rintaa, joka lintuna livertäen tahtoisi keinua koivujen kevätvihreillä oksilla, raskaana sitä, jonka kaipuu on avoin syli.

Tiedätkö millainen erämaan talvi, sen kuolettava valkeus ja tukauttava äänettömyys on? Oi, raskaana se sulkee nauravan suun, ja painaa rinnoille pään, joka ylpeästi riemuiten otsansa kohottaisi, ja kuolleena raukeutena se hiipii katseeseen, joka hymyillen tahtoisi loistaa. —

Kohta lumi kietoo maan valkeaan vaippaansa. Raskaina ja lyijynharmaina lepäävät pilvet yli seudun. Haavat metsänreunassa ovat pudottaneet punaset lehtensä — vuodattaneet viimeiset verikyynelensä kauneutensa katoamista itkien. Kaikki vainiot näyttävät minusta avoimilta haudoilta, niin mustina ja palelevan alastomina ne lepäävät. Raskas ja tympeä kalmanhaju nousee mullasta.

Niin oudon äänettömäksi käy talo. Ei kaiu enää laulu, ei helky nauru. Vaieten ihmiset menevät työhönsä. He ovat ääneti kaikki, ja heidän kasvonsa näyttävät jäykiltä kuin ne olisivat puuhun piirretyt, ja niin omituisen vanhoilta. He kulkevat kuin odottaen jotain raskasta, tukalaa, jota ei voi välttää.

Ikkunani edessä värjyy muutamia mustia, kuihtuneita orvokkeja, jotka halla on hyytänyt. Mutta niiden keltaset silmät tuijottavat mustan sametin keskellä niin polttavan surullisina; minusta tuntuu kuin kuolema ja onnettomuus heijastaisi niiden kasvoilta. Ja hallaöiden jälkeisinä aamuina ne seisovat valkoseen huntuun kietoutuneina — sellaiseen huntuun, joka peittää sokeita silmiä. —

Sitte rupee satamaan lunta. Sataa yötä päivää. Yhä valkeammaksi käy kaikki, yhä äänettömämmäksi. Hiuteita putoo putoamistaan lyijynraskaista pilvistä, taukoamatta leijailee tuhansia hiuteita. Tiet uupuvat umpeen; polut tuisku lakasee tietämättömiin, ja tuntuu siltä kuin lumi peittäisi seudun harvat ja köyhät talot vaippaansa.

Yhä valkeammaksi, yhä äänettömämmäksi käy kaikki — ja talon vanhukset painavat huokaillen harmaat päänsä rinnoille.

Harvoin tulee vieraita enää taloon. Ja jos joku tuleekin, kahlaten lumen halki pitkin polkua, jonka tuisku on näkymättömiin nietostanut, niin on se paleleva ja nälkäinen kerjäläinen.

— Oi niitä kerjäläisiä! Ne saattavat tulla jonakin iltana, kun väki istuu pirtissä katetun pöydän ääressä. Eteisestä kuuluu niiden laahustelevain askelten töminä. Sitte ne käyvät sisään, tuoden ulkoa pakkasen mukanaan, joka niiden roikkuviin ryysyihin on imeytynyt.

Heidän katseensa pistää miltei aina silmääni, ja toisinaan varvas, joka pilkistelee risaisesta kengästä, tai ammottavasta repeämästä näkyvä likainen ja siniseksi paleltunut polvi.

Niin omituinen tuike on heidän silmissään! Muutamat tuijottavat välinpitämättömän tylsinä, jäykkinä kuin lasista valetut. Toisilla on arka katse, josta kalvava nälkä vaanii. Toisten kalpeilla kasvoilla leimuaa viha. Ja ne, joilla on sellaiset silmät, astuvat sanaakaan sanomatta pirttiin. Heidän huulensa ei kerjää leipää, mutta heidän silmänsä säihkyvät vihaa niitä kohtaan, jotka istuvat katetun pöydän ääressä taittaen pehmeätä ruisleipää. Säihkyvät vihaa taivaan Jumalaa ja maailman hymyäviä lapsia kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita elämä hemmotellen polvellaan tuutii ja joiden käsiin se pyytämättäkin antaa onnen kauniita leikkikaluja. Ja vihaa ne säihkyvät siksi, kunnes armelias maa on kätkenyt ne multaansa — kuin viileään aamu-unoseen kuumeyön valvonnan jälkeen, kunnes armelias maa on täyttänyt mullalla heidän nälkäiset suunsa.

Talven palelevia lapsia he ovat, yön arkoja, eksyneitä lintuja. Loppumattomain teiden vaeltajia, yksinäisiä vaeltajia poluilla, jotka päämäärättä risteilevät. Ulkoa he astuvat yöstä ja pakkasesta lämpösiin pirtteihin, ja yöhön ja pakkaseen he taasen lähtevät ja heidän askelensa hukkuvat tupruavaan lumeen. Mutta pakkasen he jättävät jälkeensä pirttiin, ja minua paleltaa vielä kauan jälkeenkinpäin, kun ovi on sulettu ja kynttilät palavat himmeämmin ja pimeys ulkona näyttää tiheämmältä minusta. —

Näen ikkunastani torppaan, joka kohoo metsänlaidassa. Aamun harmaassa koitteessa tulee torppari vaimoineen taloon, pitkin polkua, jota he koettavat pitää auki, mutta jonka lumi aina nietostaa umpeen. — He menivät naimisiin keväällä, nuo nuoret. — Mies kävelee edellä ja vaimo seuraa jälessä, astuen kenkineen syviin jälkiin, joita miehen suuret saappaat jättävät lumeen. He kulkevat molemmat äänettöminä pää rinnoille painuneena.

Tahtoisin nähdä heidän kulkevan kuin mennä kevännä, kun he luulivat, ettei kukaan heitä nähnyt. Rinnan pilaa ja leikkiä laskien, onnellisina, nuorina, rinnatusten laulaen. Tahtoisin nähdä hänen leveiden hartiainsa nojaavan vaimon hentoja ja pyöreitä vastaan. Mutta nyt he kulkevat peräkkäin, ja heidän huulensa ovat sulettuina, lumen putoillessa heidän kumartuneelle päälleen. —

Valkeiksi käyvät metsät, valkeiksi ja äänettömiksi oksain alaiset holvit, missä suuri ja kuollut yksinäisyys lepää. Pitkin rämeikköjen laitoja, jotka kasvavat matalaa männikköä, kettu hiipii äänettömin askelin. Ja jos siellä samoillessa metso kahahtaa edestä lentoon, niin pelästyy sen ääntä — tuntuu siltä kuin kulkisi kalmistossa ja äkkiä kuulisi jonkun kuolleen alkavan puhua.

Asutuille seuduille ovat metsän harvat talvilinnut lentäneet. Keltavarpunen nokkii jyviä riihien lattian alta, punatulkku viheltelee kartanon pihlajissa, ja pakastiainen naputtelee terävällä nokallaan ikkunalautaa, nälän kuristaessa sen keltasta rintaa.

Mutta taloon ei tule vieraita enää, ja jos ystäviä kaipaat kanssasi istumaan, niin odotat turhaan.

Lunta on satanut kaiket päivät, jotka ruskotta ovat haihtuneet, ja yöt, jotka ovat hehkumatta valjenneet. Ja nyt talvi on niin valkea ja niin äänetön kuin se saattaa olla.

Talossa ihmiset liikkuvat ääneti, eivätkä toinen toisiinsa luo katsettaan. He ikäänkuin pelkäävät aukasta suutaan, etteivät lausuisi tylyjä sanoja toisilleen. Mutta vanhukset painavat huokaillen harmaat päänsä rinnoille.

Ja kun on lakannut satamasta lunta, alkaa pakkanen kumahdella yön sinertävissä avaruuksissa teräskovana kalskahdellen. Lakeuksilla peltopyy huutaa nälissään, lyhyesti ja vihlasevasti, turhaan koettaen paksun hangen alta kaivaa esiin maata, mistä kenties löytyisi vielä muutama syyssadosta varissut jyvä.

Raskas on talvi erämaassa, raskaasti se painostaa sitä, jonka rinta keväisenä kukkana keinuisi valoisassa haassa ja jonka kaipuu on avoin, huokaileva syli.

Läpi suuren metsän ajoi isä poikineen. Oli niin hirveän kylmä, että lumi valitteli reen jalaksien alla, ja joka kerta kun hevonen iski kavionsa maahan, parahti se niin kimakasti, että metsä kaikui. Koko luonto ikäänkuin valitti pakkasen kovuutta.

Mutta reessä heillä oli lämmin nahkasissa ja peitteissä. Ja niin monta oivallista esinettä sitte — joululahjoja kaikki. Huomenna kellot soittavat suuren rauhan maailmaan, sen rauhan, joka ylhäisistä taivaista laskeutuu alas huokailevien ihmisten luokse lapsen muodossa — pienen Jeesuslapsen, joka kolkuttaa kaikille oville.

Isä matkusti pienen poikansa ja kaikkien joululahjojen kera, jotka olivat ostetut suuresta kaupungista, kotia kohti, missä äiti istui ja odotteli saavansa kuulla reen kilisevine kulkusineen kääntyvän ulkohuonerivin takaa ja pysähtyvän portaiden eteen.

Mutta vielä isä ja poika olivat kaukana kotoa, vielä heidän oli kuljettava suuren metsän läpi ja yli kotojärven aukean valkean jään.

Tuli ilta ja tähdet paloivat kylmänsinisellä taivaalla. Suuret kirkkaat tähdet, jotka yhä vaihtoivat väriään, ja pienet kalpeat arat tähdet, jotka miltei piiloutuivat honkien lumenraskaiden oksien väliin. Metsässä puiden oksilla ja rungoilla paukkui pakkanen. Mutta korkeuksissa hiljaisuus lepäili suurena ja juhlallisena ja kaulaili taivaiden säihkyviä avaruuksia. Ja varjot lankesivat raskaina ja mustina.

Reessä istuva lapsi katseli ylös tähtiä kohden. Ja siellä kasvoi hänen silmissään suuri puu, jonka juurina, oksina ja latvana taivaan loppumattomassa sinessä olivat maailman kaikki kiemurtelevat varjot. Suuri joulupuu, missä kimaltelevat tähdet olivat kynttilöinä, jotka paloivat. Lapsi ajatteli kuusta kotona. — Isä, hän sanoi, minä tahtoisin muutamia tähtiä antaakseni ne äidille joulukuuseen pantaviksi. Ja isä hymyili lapsen aatoksille. — Ne ovat liian suuria meidän pieneen kuuseemme, hän sanoi.

Äkkiä hevonen syöksähti juoksuun kuin vinkuvan ruoskanlyönnin yllättämänä. Uh, tuolla tiepuolessa, nukkuvan metsän varjossa, juoksenteli tähtiä, vihreitä, säihkyviä — parittain! Se oli omituinen tähtirivi: pari ja pari, kylki kyljessä. Ne kohoutuivat ja laskeutuivat hankien kohopaikkojen ja notkojen mukaan, ja aina parittain kuin hehkuva hiili varjojen pimeydestä.

Isä tarttui ohjaksiin vapisevin käsin. Huuto kajahteli illassa, huuto niin terävä ja kimakka. Se vihlasi halki ilman, kunnes se kangistui kauhusta ja jähmettyi hiljaisuudessa jonnekin kauas lumelle alle metsän oksaholvin.

Hevonen juoksi. Jokainen lihas kuin viritetty kieli kauhusta jännitettynä. Lumi valitteli raivoisasti jalaksien alla ja uikutti kavioiden alla. Honkien jäykät varjot lensivät ohi, mutta ne vihreät hiilet pysyivät reen perässä. Ylös ja alas ne hetkahtelivat, rinnatusten.

Lapsi ei uskaltanut katsella. Silmät ummessa se istui isänsä rinnalla.
Mutta isä kääntelihe silloin tällöin.

Tuska istui heidän kummankin luona reessä — suurena ja mustana. Tuska oli tarttunut ohjaksiin kuumeisine käsineen ja ruoski hevosen lautaset vaahtoon. Se repi pitkillä sormillaan hevosen harjaa; ja kirkui kavioiden alla.

Isä alkoi viskellä joululahjoja pois reestä. Toinen toisensa jälkeen ne lensivät ulos ja putosivat tielle. Siellä oli äidin silkkisaali ja pojan pahvihevonen ja kuvakirja ja torvi.

Joka kerta kun jotakin putosi tielle, jäivät vihreät hiilet hetkeksi jälelle. Sudet kotoutuivat piiriin ja repivät äidin silkkisaalin repaleiksi ja lapsen pahvihevosen kappaleiksi.

Hevonen juoksi. Kauhu ratsasti sen selässä ja viilsi kannuksillaan sen kupeet verille. Ja takana tuska istui ja ruoski lautaset vaahtoon.

Metsä loppui. Reki lennähti aukealle jäätasangolle, joka oli valkea illan tähtien valossa. Kotirantaa kohti se lensi.

Mutta ne vihreät hiilet lähenivät — niin kamalan lähelle. Ne leimuilivat reen ympärillä ja tupsahtivat hevosen kavioihin.

Ulos reestä nahkaset lennähtivät, ja sudet heittäytyivät hurjalla raivolla niiden yli.

Uh, miten pakkanen oli tuima. Lasta palelsi ja hänen hampaansa kalisivat. Mutta isän ruumis oli kuumeenhehkuva. Hän tempasi yltään lakin ja turkit. Hevonen sai pillastua ohjien ollessa löyhällä. Hän repäsi yltään takin ja liivit, saappaat ja sukat ja istui puolialastomana reessä.

Mutta sudet lensivät heitettyjen esineiden ohi. Ne olivat nälän ja raivon hurjistamia. Ne tahtoivat tunkeutua rekeen ja näykkivät hevosen kavioita.

Isä katseli ympärilleen löytääkseen jotakin ulosheitettävää, mutta reessä ei ollut enää mitään.

— Minä luulen, että meidän täytyy kuolla, sanoi isä lapselle. Hän kangistui tuskasta, ja veri karahti hänen sydämeensä, missä se seisahtui ja jähmettyi kuin lyijy.

Mutta lapsi ei voinut ymmärtää, että hänen pitäisi kuolla. Hän ajatteli joulukuusta ja äitiä, joka istui kotona odottaen.

Silloin tuli tuikahti rannalla olevasta kylästä. Ja isä alkoi huutaa apua; hän kirkui ja huitoi käsivarsillaan kuin mielipuoli.

Mutta sudet karkasivat hevosen kimppuun, joka kavahti pystyyn, ja isä sulki silmänsä ja odotti kuolemaa.

Silloin saatana istuutui lapsen ja isän väliin ja hymyili. — Sinä rakastat vaimoasi, saatana sanoi isälle. Hän kuolee surusta, jos hän menettää teidät molemmat. Elä, lohduttaaksesi vaimoasi, elä, antaaksesi hänelle toisen pojan. Ja saatana kumartui isän puoleen ja kähisi hänen korvaansa: heitä poikasi reestä!

Saatana ryömi isän sieluun. Ja isä ajatteli vaimoaan, jota hän rakasti, ja hänen suruaan. Hän näki verta silmiensä edessä ja hän tarttui vapisevin käsin poikansa vyötäisiin ja veti hänet ylös.

Mutta lapsi ei ymmärtänyt. Hän ainoastaan tarttui käsillään isänsä käsivarteen, niin lujasti, että kynnet tunkeutuivat ohuen liinavaatteen läpi. Silloin se ymmärsi ja kirkasi —

Taas hevonen lensi eteenpäin. Mutta isä oli sokea verestä, joka oli asettunut hänen silmäinsä eteen, ja hän ei kuullut mitään myrskyltä, joka raivosi hänen korvissaan hän kuuli ainoastaan, miten saatana istui hänen sielussaan ja nauroi, ulvoi kuin nälkäinen susi.

Yli jään hevonen juoksi, ylös loivaa rantaäyrästä, ohi tumman ulkohuonerivin ja pysähtyi portaiden eteen vaikenevin kulkusin ja polvet väristen.

Ja vaimo riensi miestään ja lastansa vastaan ja poimiakseen joululahjat reestä.

Hän kohtasi ainoastaan yhden. Tämä oli paljain jaloin ja puolialastonna, yön synkkyys ympäröi hänen otsaansa, ja tuskan veriset liekit leimusivat hänen katseessansa.

Viikkoja vierähti ja kuukausia kului. Mies koetti lohduttaa surevaa vaimoansa. Mutta suru oli suuri. Nälkäisen korpin tavoin se oli asettunut hänen sydämeensä ja nokki sen verille.

Vaimo ei antanut lohduttaa itseään. Varmaankin siksi hän ei voinut unhottaa, että hän kuuli joka yö nukkuessaan vuoteella miehensä vieressä suden ulvovan tämän sydämessä.

Eräänä yönä mies heräsi siihen, että joku katseli häntä. Kuunvalo virtaili huoneeseen, ja vuoteella vaimo istui suorana, ja hänen ruumiinsa värisi kuin haavanlehti. Hän tuijotti mieheensä kauhulla. Ja kun tämä aikoi hyväillä ja rauhottaa häntä, kirkasi hän niin kimakasti, että miehen veri jähmettyi. — Sinähän olet susi, hän kirkui, näin unta, että susi makasi vieressäni! Ja miehen täytyi nousta sytyttämään kynttilä.

Jonkun ajan kuluttua oli vaimo synnyttävä. Mutta kun hän oli synnyttänyt lapsen ja se aiottiin laskea hänen käsivarsilleen, kangistui hän pelästyksestä tuijottaessaan pienokaiseen.

— Ota pois se! — hän kirkasi. Minähän olen synnyttänyt karvaisen suden. Ja hän ei huolinut lohdutuksista, lastaan hän ei tahtonut nähdä: hän raivostui kun he aikoivat tuoda sen hänelle.

Muutaman ajan kuluttua heidän täytyi viedä vaimo miehensä luota sairaalaan, ja jonkun viikon kuluttua hän kuoli, mutta aina kuolemaan asti hän värisi pelosta kuin haavanlehti. —

Siten mies, joka uhraamalla poikansa oli elämän ostanut, elääkseen vaimonsa hyväksi, menetti hänet sensijaan…

Maa talvenpainostama, vilusta värisevä, — suokoon Jumala, ettei koskaan löytyisi niitä, jotka tahtovat heittää sinun kalleimpaasi susille. Sillä mitä he, jotka niin tekevät, vastaisivat sinulle, kun sinä heiltä kysyt sydämesi kalleinta aarretta? Kenties he lähestyisivät sinua valhe huulilla. Mutta talviyön valkosten tähtien yläpuolella on Jumala, joka näkee.

Kirpeän pistelevänä puhuu pohjatuuli ja räiskyy myöhän, harmaansinisen talviaamun pakkanen. Lumihiuteet putoilevat hiljaa rasahdellen sälepuiden lomitse häkkiin.

Silloin tällöin räpyttelevät nuo mahtavat linnut siipiään, ikäänkuin tahtoisivat ajaa pakkasen pakosalle, torjua sitä luotaan ja karkottaa sen takasin pohjoseen, hiipivän pakkasen, joka tunkeutuu höyheniin ja siipien alle, niin että niiden täytyy painaa ne lähelle, lähelle ruumistaan, antaakseen sille niin vähän tilaa kuin mahdollista. Ylös orrelle ne ovat lentäneet ja istuvat liki toisiaan, miltei kylki kylessä, keltaset silmät suoraan kohti avaruutta tuijottaen. Ainoastaan visertävän tiaisen lentäissä häkin yli kääntävät ne hitaasti päätään ja seuraavat sitä katseellaan.

Mutta muuan lintu ei ole jaksanut nousta hataran katon alla olevalle orrelle. Se istuu häkin ulkosyrjässä, niin lähellä, että ylettyisin käsin siihen koskemaan. Niin se istui eilen ja niin se istuu vielä tänäänkin. Se ei ole liikahtanut, ei muuttanut asentoaan, ties kuinka moneen päivään. Sen toinen siipi on varmaan katkennut: hervotonna ja sulat hajallaan se roikkuu alas kuvetta pitkin.

Vangittu kuningasraukka. Kuningas! Oi, kaiken kuninkuuden ilkkukuva, sanoisin! Vapauden ja voiman, kuninkaan ensimäiset tuntomerkit, he ovat sinulta riistäneet. Missä on valtaistuimesi, korkea honka, jonka oksain alla-sinertävät avaruudet keinuvat?

Ruma ja likainen sinä olet. Takkuisiksi ovat höyhenesi siivottomuudesta hyytyneet. Valkea on selkäsi toveriesi ulostuksista. Sinä olet sairas, olet väsynyt, välinpitämättömän, toivottoman väsynyt. Kenen vuoksi sinäkin sitte pitäisit hienona itseäsi? Ehkä tyhmien ihmisten, jotka tulevat sinua töllistelemään ja joita sinä kylmästi halveksien katselet. Hienostella juuri nyt — se olisi ivaa. Pukeutuuko kuningas kruunajaispukuun kurjassa vankiluolassa? Toista oli ennen. Silloin siistit itsesi kevätauringon vuoksi, joka kuvasteli loistettaan selkähöyhenissäsi, siistit äänettömän, aution, uneksivan metsän vuoksi, jonka kaunistuksena ja elämänä sinä olit, siistit suvituulen vuoksi, joka viheltäen soitteli siipiesi kaarevain holvien alla, siistit siksi, ettei sen tarvitsisi hävetä sinua hyväillä.

Kuningas kuitenkin, mutta kuningas, jonka rosvojoukot ovat yllättäneet ja kukistaneet ja riisuneet loistavat vaatteet hänen yltään ja heittäneet hänet, likaan tahrattuna, maantienojaan. Kuningas kuitenkin, jonka jo otsan ylpeistä kaarteista ja silmäin valtiaskatseesta tuntee.

Sinä vapiset vilusta ja siipesi on katkennut, häkin ristikkoa vastaan olet sen murtanut, kun tuska ja vapaudentunne punasina silmissäsi paloivat. Raivoissasi sinä juoksit maata pitkin, siivet voimattomina sivulla laahaten, kun ahtaassa vankilassa ei ollut kylliksi ilmaa niitä nostamaan. Kunnes väsymys tukautti rintasi ja sinä vaivuit läähättäen maahan, suuret, vapisevat ja murskaantuneet siipesi levällään.

Nyt olet liian väsynyt ja sairas raivoamaan. Välinpitämättömyyden jäykkyys ja alistumisen äänetöin lepo on laskeutunut mieleesi. Sinä köyristyt kokoon pakkasessa, koetat painautua niin pieneksi kuin suinkin, sinä, joka ennen pöyhistelit voimaisi äärettömyyttä, ja tunsit kasvamistasi kasvavasi, kun lensit nuolennopeudella kohisevain avaruuksien halki. Mutta minä näen kuitenkin, että olet kuningas, kurjuudestasi ja liastasi huolimatta, näen kuninkuuden leiman otsallasi ja synnynnäisen valtiuden pääsi ominaisen uljaassa asennossa.

Olen katseestasi näkevinäni, ettet kaipaa enää, kaipaa mitään epämääräistä, mitään kutsuvaa vapaudenkangastusta, jonka kuitenkin täytyisi raueta — uneksit ainoastaan menneisyyttä.

Kevät on taasen valtakunnassasi, kevät synkeällä jylhällä salolla, kevät metsänaukeamilla, joiden tummanvihreästä sammalikosta ensi vuokot pistävät esiin, kevät mustien metsälampien rannoilla.

Sinä istut korkean honkan latvassa odottaen, sillä vielä ei ole aamu sarastanut. Valkeana lepää yö luhtaniittyjen ja rämeitten yllä, valkeana ja valoisana. Ei missään heleitä, räikeitä väriä, kaikki ovat sulautuneet tyveniksi, hillityiksi. Vuottaen uinuu maa, uinuu kuin impi, valkeisiin utuvaippoihin kietoutuneena. Suloinen on hänen tuoksunsa, vieno ja kevyt. Yhtenä eheänä sävelhuntuna se väräjää halki luonnon. Se ei ole suviyön riehuva tuoksujen soitto, jossa räikeät tuoksut pyrkivät toinen toisensa voittamaan — kosteasta maasta nouseva suloinen ja rauhaisa haju se on.

Katso, maa heittää valkean huntunsa aivankuin nöyrä orjatar ja paljastaa koko loistonsa aurinko-valtiaalleen. Syvempään hän henkii ja arkana odottaa sen suuteloita. Elämää ja voimaa kuohuu kaikkialla. Läpi metsän on varmaan haltiatar yöllä kulkenut ja sirotellut helmiä ja timantteja tuhansittain ympärilleen: niitä riippuu honkainoksissa, katajapensaiden hämähäkinverkoissa, hohtaen ne kirjaavat vihreätä sammalmattoa. Pajupensaista rämeenrannassa leviää simansuloinen tuoksu, ja niiden pehmoset silkkiumput hohtavat keltasina auringonpaisteessa. Palokärki hakkaa rakkaudenintoa hehkuen lahoa kantoa: toinen kiihkeä naputus seuraa toistaan, ja sen punanen niska kimaltelee auringonpaisteessa kuin tulinen hiili, jota nopeasti häilytetään edestakaisin.

— Olkaa varuillanne, nopsajalkaiset, arat jänikset! Hämärän suojelevat varjot ovat vetäytyneet pimeisiin rytöihin takasin, ainoina turvapaikkoina ovat nyt tiheät murrokset. Siellä asuu metsän lemmenkaihoiset sinipiiat ja pienet, somat, punalakkiset tontut, tontturaukat, jotka armoton aurinko muuttaa jäykiksi koreanpunasina loistaviksi rantakukiksi, jos ne eivät ennätä paeta sen valoa. Pimeistä rydöistä kuuluu niin omituisia rasahteluja, että te tuskin uskallatte ryömiä niihin, ja joka kerta kuin neulanenkin putoo, vavahtaa teidän ruumiinne.

— Olkaa varuillanne, kuhertelevat metsäkyyhkyset. Elkää soitelko rakkautenne huomenlauluja liian lujaa, ettei metsän valtias teitä mahdollisesti kuulisi, sillä hän pitää pienistä, vapisevista ruumiistanne, ja laskee ne mielellään antimina puolisonsa, kotkakuningattaren, jalkain juureen palatsissaan kallioseinän jyrkänteellä.

— Olkaa varuillanne, pienet, samettihienot metsähiiret, ettei pehmeä turkkinne houkuttaisi herraanne, kuningasta. Äkkinäinen päähänpisto voisi saada hänet tempaamaan teidät kurjista maanalaisista koloistanne, teidät, jotka kauhusta vikisten ryömitte männynjuurien alle, kun hänen siipiensä varjokin vain liitelee maata pitkin.

Nyt lentää kuningas kotka yli metsän. Avaruus soi hänen siivenlyönneistään, valoisana ilman aamuinen autere karkeloi hänen ympärillään. Allaan häämöttävänsiniset, äärettömät avaruudet. Eteenpäin hän lentää, suoraan eteenpäin, sillä hänen korviinsa on sattunut metsonsoitimen sävelet aavan rämeikön laidasta.

Oksalla komea koirasmetso istuu siellä. Pyrstö levällään, siivet velttoina sivulla riippuen, kaula kurotettuna. Hän on kuin humaltunut hekkumasta, hän pyörähtelee pikkusin tanssiaskelin, kurkku värähtää joka käännähdyksellä.

Kevätaamun kaikki kimmeltävät värit hohtavat hänen kaulassaan, auringonpaisteen keltasimmasta kullasta kaukametsäin syvään sineen. Kaunis hän on, upea onnensa tanssissa.

Koppelot istuvat kanervikossa kaulojaan kurotellen ja niiden silmät kiiluvat kuin tummat helmet. Ne ovat ihan hurmautuneina. Tuolla istuu vanha koppelo, hänen arvonsa vaatii hänet pysymään levollisena, hän ikäänkuin tahtoisi sanoa: tuo nyt ei ole mitään uutta minulle, olen nähnyt sen niin monena keväänä ennen, mutta odottava onni saa kuitenkin hänen sydämensä värisemään. Nuoret ovat tulisempia: ne tuskin voivat olla juoksematta esiin ja kotkottaen houkuttamatta koirasta luokseen.

Vanha koppelo kadottaa kokonaan arvokkuutensa. Nuoret ihan kyyristyvät kokoon kauhusta. Ensin ne painautuvat maahan, mutta kahahtavat sitte äkkiä lentoon ja syöksyvät siivet suhisten tiheään suojaavaan metsään.

Silloin kuningas kotka hänet äkkiä yllättää: hän näkee sen vihlasevan halki sinisien avaruuksien kuin mustan juovan, hän kuulee nuolennopeudella lähestyväin siipein suhinan. Sokeaksi hän käy kauhusta ja syöksyy sokeudessaan aukealle rämeelle. Siellä hän on auttamatta hukassa. Hän putoaa kuin kivi juolukanvarsien väliin, ja rautaiset kynnet kouristuvat hänen kurkkunsa ympäri. Kerran pari räpyttää tuo mahtava lintu kaarevia siipiään ja vanha koiraksen veri suihkahtaa esiin punasena kuin ympärillä hyllyvä sammal…

— Mitä uneksit, vangittu kuningas? Riemuitsetko muistellessasi voimaisi mahtavuutta.

Tuolla läikehtii kelmeä auringonsäde häkkiin; sinä siirryt hitaasti ja väsyneesti paikoiltasi ja annat sen leikitellä likaisella selälläsi.

Oletko nähnyt kotkaa sen omilla alueilla, oletko nähnyt sitä kaukana suurissa salometsissä, jotka uinuvat äänetöntä ja syvää rauhaa? Siellä on ihminen lähempänä itseään, lähempänä sielunsa sisintä kuin meluavissa, rumissa kaupungeissa. Jos olet nähnyt hänen uljaasti leijailevan valkeiden kesäpilvien alla, kun aamuisen auteren valkea vapiseva liina lepää autiomailla, ja kurjen huudot kuuluvat kuin huilun sävelet kaukaisilta valveutuneilta metsälammilta, — käy silloin näiden lintujen luota, käännä katseesi näkemästäsi kurjuudesta, ja riennä pois kiirein askelin, ettei halu temmata häkin ovea auki ja murtaa sen ristikoita voittaisi sinua kokonaan.

Ne saapuivat syysiltana, vähää ennen auringon laskua, ne valkeat, ihanat linnut. Minä kuulin siipien suhinan ylläni avaruudessa, kun seisoin lepikossa ulapan rannalla, missä kaislat hehkuivat kultaisina harmaansinistä vettä vasten.

Sydämeni paisui suuresta riemusta, kun näin niiden laskeutuvan alas veden pintaan. Sillä usein ne eivät saapuneet ne oudot linnut, lapsuuteni unelmain linnut, tarujen ja runojen valkeat linnut. Kerran ne vain tulevat keväällä, jäiden lähtiessä ja kerran syksyllä, vähää ennen kuin jää kattaa järvet. Ihanina niiden notkeat ruumiit hohtavat auringon kullassa, pehmosiin, sointuviin kaarteisiin taipuen, kun ne eloa hehkuen tulevat maan morsioksi pukeutuessa valoisan kevätaamun ruskossa. Ja kun ne tulevat myöhään syksyllä, jolloin maa lepää köyhänä ja mustana hämärtyvän illan suussa, huokuu pakkasen hyinen henki niiden suhisevain siipien alta, jotka ovat valkeat kuin lähenevän talven lumi.

Ja kun ne lentävät yli seudun kevään iloisina leikinlyönti päivinä, silloin matalat ja harmaat rakennukset silmissäni kasvavat ja syttyvät riemuitseviin väreihin, ja avaruudetkin kasvavat ja laajenevat sinertäviksi äärettömyyksiksi ja ilma aaltoillen hyväilee maan parmasta. Torppari, joka äestää laihaa kaurapeltoaan kuulee niiden laulun avaruudessa, ja hän kohottaa katseensa peltomaasta ylös valkeita lintuja kohti. Riemun vilaus kuvastuu hänen ryppyisille kasvoilleen. Iloisesti maiskauttaen hän käskee hevosta ja nyökkää ystävällisesti päätään ohikulkevalle vieraalle. Sillä hän tuntee, että Jumalan siunattu kevät on lupaavana ja toivehikkaana tullut. Ja kylänpojat, jotka leikkivät ulapan rannalla ja seilailevat jäälautoilla, heiluttavat repaleisia lakkiaan joutsenille tervehdykseksi. Ja he tuijottavat kädellään silmiään varjostaen, niitä suuria lintuja, kunnes avaruuden keltanen aurinko heidät sokaisee.

Mutta kun joutsenet syksyllä saapuvat etelänmatkalla, yhtä kauniina loistavassa puvussaan, vielä valkeampina kaiken mustan ja kuolleen keskellä, silloin tuntuu minusta kaikki häipyvän sakeaan usmaan, ja minä näen vain ne valkeat linnut, satujen ja tarujen linnut, leijailevan kuin lähestyvän talven suuret pehmeät lumihiuteet. Mutta minun sydämeni iloitsee nähdessäni ne kesken syksyn suurta kurjuutta, sillä silloin ne minun silmissäni ovat tuhatta vertaa kauniimpia luonnon rumana niitä ympäröidessä. —

Nyt oli taas niiden syysretken aika. Yhä alemmaksi ne laskeutuivat illan hämärää, tuhkanväristä vettä kohden. Ne pieksivät ilmaa suurilla siivillään, kohosivat suoraan ylös lentoaan pysäyttääkseen ja laskeutuivat sitte veteen, joka tervehdykseksi syleillen huuhteli niiden pehmeäkaarteisia ruumiita.

Ja seisoissani lepikkoon piiloutuneena ulapan rannalla, juohtui minun mieleeni, miten pikkupoikana näin ensikerran nuo ihanat linnut. Silloinkin oli syysilta, ja minä leikin kotorannan kuihtuneiden koivujen alla, ja poimin lakkini täyteen keltasia alaspudonneita lehtiä. Ne olivat kultarahoja, joilla minun piti ostaa kaiken maailman ihanuudet — talo ja valkosia hevosia ja vaunut naapuritöllin tummakutriselle tytölle. Silloin näin äkkiä suurten valkosten lintujen tulevan ulapan yli ja laskeutuvan vedenpinnalle lähelle rantaa, missä istuin. Ne tulivat niin hiljaa, ääntämättä ja laulamatta ja minä kuulin vain heikon kohauksen kuin laine olisi rantaan loiskahtanut, niiden laskeutuessa veteen. Minä ihan jäykistyin riemusta, ja sydämeni seisahtui hetkeksi ja alkoi sitte sykkiä niin kiivaasti, että luulin rintani särkyvän. Siinähän olivat ihan likelläni, ilmielävinä satujen linnut, joita koko lapsen hehkuvan sydämen kaipuulla aina olin toivonut näkeväni. En tiennyt, mistä ne tulivat, en tiennyt, minne niiden tie vei, — lapsuuden unelmain ihmeellinen loisto niiden valkeasta puvusta säteili. Minun sielussani oli vain hämärä aavistus oudosta maasta tuhanten korkeiden vaarain ja vesien takana, vihannoivasta maasta, missä onnelliset ihmiset kulkivat välkkyväin virtain rantoja ja katselivat riemuiten niitä ihania lintuja.

Minä kyyristyin ja ryömin rantaäyräälle, päästäkseni kuivuneiden keisojen suojassa niitä niin liki kuin suinkin. — Miten aavemaisen valkeita nuo oudot linnut olivat! Tuskin uskalsin henkiä, melkeimpä pelkäsin, että ne kuulisivat hengitykseni heikon huounnan ja säikähtyisivät pois. Ja tuijottaissani niihin, kun ne siinä illan harmailla vesillä uiskentelivat, häipyi kaikki ympäriltäni ikäänkuin siniseen usvaan — ulappa ja ranta ja keltanen iltataivas — ja minä näin vain ne valkeat linnut, — ne olivat minusta niin lähellä, että tietämättä kurotin käteni niiden pehmeitä kauloja silittääkseni. Mutta sitte pelästyin, että ne olisivat nähneet liikkeeni, ja aatoksissani pyytelin niitä mitä kauneimmin sanoin jäämään hetkiseksi, edes vähän ‒ vähäseksi hetkiseksi.

Silloin yksi lintu äkkiä nosti kaulansa ja äännähti niin oudon surullisesti, niin helkkyvän surullisesti, että minä vavahdin siinä maatessani. Ne levittivät suuret siipensä ja pieksivät vettä, kunnes se näytti kuohuvalta koskelta. Siten linnut saivat ilmaa siipiensä alle ja kohosivat pitkässä jonossa lentoon yli järven. Mutta kaikki valittivat niin surullisesti, että minun rintaani vihloi.

Hyppäsin isäni venheeseen, työnsin sen vesille ja lapsen tavalla soutaa molskin lintujen jälkeen, sille paikalle, missä ne olivat uiskennelleet, ja kurottausin laidan yli. Minä tuijotin alas syvyyteen, ikäänkuin odottaen, että joutsenien kuvaiset olisivat vielä siellä jälellä. Hohtavan valkonen untuva kellui vedenpinnalla. Otin sen käsiini ja laskin venheeseen, ja rannalle tultuani panin sen lakkiini keltasien lehtien sekaan ja juoksin kotia.

Sinä iltana ei teenjuonnistani tahtonut tulla mitään paljaasta ilosta. Poskeni hohtivat niin punasina, että äitini pelästyi luullen minun saaneen kuumetaudin. —

Seisoissani lepikossa ulapan rannalla ja aatellessani poikaa, joka ensikerran näki ne valkeat linnut, kohosivat joutsenet suunnaten lentonsa tuhkanharmaata, illanhämyistä kaukamaata kohti.

Nyökkäsin hiljaa niille päätäni jäähyväisiksi: valonpalvelijat, päivänlinnut, te asujat sinisten ja ikuisten suvijärvien maan, kiitos että saavuitte tähän harmaaseen ja syyskolkkoon seutuun, kiitos että herätitte lapsuusunelman eloon sielussani!

Ja niinkuin kerran täytin lakkini keltasilla lehdillä kuvitellen niitä kultarahoiksi, joilla saattoi ostaa kaiken maailman ihanuudet, etsin minä nytkin aarteita syksyn kuihtuneiden lehtien seasta, minä odottelen runojeni valkeita joutsenia, laulun joutsenia, joiden puvussa puhtauden kirkkaat kaarteet ja unelmain ihmeellinen loisto säteilee.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUORASANAISIA RUNOELMIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Suorasanaisia runoelmia

SUORASANAISIA RUNOELMIA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE