The Project Gutenberg eBook of Sudenmorsian, by Aino Kallas

Tämänkaltainen on tarina Aalosta, Priidik metsävahdin aviovaimosta, joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsänpetojen ja Diabolus sylvarum'in elikkä Metsändaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja sentautta maarahvaalta Sudenmorsiameksi kutsuttu.

Herra, hyvästi varjele meidän sielumme ja ruumiimme kaikelta vaaralta ja vahingolta, niinkuin hopiaisella haarniskalla, kusta Kiusaajan nuolet kilpistyvät, nyt ja hamaan ijankaikkisuuteen!

Siihen aikaan, kuin tämä tosi ja murheellinen tarina tapahtui, oli Suuremõisan perintövaltiaana Hiidenmaalla yhä vielä viimeisiä vuosiansa Valtamarski Jacobus de la Gardie, ja Pühalepan pappina Olaus Nicholai Duncan, tullut Jõelehtmestä mannermaalta. Niin Valtamarskilla oli palveluksessansa Suuremõisan vallassa Pühalepassa muudan taidollinen ja kaikkinaisessa metsän toimituksessa ulosoppinut metsävahti, Priidik nimeltänsä, maarahvaan sukua. Hänen pirttinsä oli lähellä Haavasuon krouvia, mutta tämä vuorostansa lähellä susien pyyntipaikkaa, laviata luhtaniittua, joka kreivin käskystä oli vasituisesti suuria sudenajoja varten varattu.

Sillä näihin aikoihin olivat sudet, kontiot, ilvekset ynnä muu metsänpetojen heimo luvultansa ylönpaltisesti lisääntynyt Viron- sekä Liivinmaalla, niin että muukalaisetkin matkamiehet sen ihmetyksellä tähdellepanivat. Vaan tämä oli tosin kaikki vielä vanhojen vaino-aikojen perua, sillä kirjoitettiin Anno 1650, ja maa hänen asukkaittensa lepäsi nyt Ruotsin rakkaassa rauhassa, ja meidän vahingollinen vihamiehemme, se ristimätöin moskovalainen, vain Narvajoen takana turhassa kiukussansa hammasta hioi.

Niin oli susien suku myöskin Hiidenmaalla käynyt ylön julkiaksi, sillä susi, koska nälkä hänen sisuksiansa kalvaa, on uhkarohkia ja pelkäämätöin peto, ehkä hän kylläisenä onkin luihu luonnostansa. Niin eivät sudet talvipakkasella enää kavahtaneet aituuksia, vaan taloihin tunkeutuivat ja veivät lampaan karsinasta elikkä piskin pihamaalta. Ja vaikka he kesäisin vain yksin elikkä kaksin vaeltivat, niin yhtyivät he talven tullen isoiksi laumoiksi ja pitivät vartiota metsäteillä kuin myös valtateitten vaiheilla, tienkäyjien kimppuun karaten, niin että monikahdat matkalle lähtiessänsä sitoivat seipään pitkään köyteen ja sitä rekensä perässä retuuttivat, pedoillen pelotukseksi.

Niin nämä korven pedot, joitten alku on Perkeleestä (sillä eiköstä olekin Perkele itse Archilupus elikkä Pääsusi?), ja jotka aina ovat olleet noituuden kätyreitä, eivät enää tytyneet asuskelemaan Kõpun ja Ristnan korvissa, kussa heidän tyyssijansa vanhastansa oli, vaan joukolla he tekivät pesueensa Kõrgessaaren kuusiryteikköön ja suosaarille keskelle itse Hiidenmaata. Siellä emosudet heittivät heidän penikkansa, ja koska syksy saapui, niin olivat jo nuoret sudet varttuneet vaeltaakseen vanhempainsa mukana pitkin saarta.

Näin heistä ja heidän heimostansa koitui koko Hiidensaarelle sangen ankara vitsaus, liiatenkin, koska he ahneudessansa ahmatin lailla raatelivat enemmän kuin syödä jaksoivat, niinkuin suden luonto käskee.

Niin vaikka Suuremõisan ja koko Hiidenmaan valtiaat, väkevät kreivi de la Gardiet sekä myöskin Ruotsin kruunu panivat toimeen suuria sudenajoja ja rahvasta kaikin keinoin suden surmaan yllyttivät, isot tapporahat luvaten, niin ei siitä tahtonut apua tulla. Eivät tepsineet sudenkuopat, ei ketunmyrkky eikä haaskalta väijyntä, eivätkä myöskään sudenajot opetettuin koirain kanssa, niin ylöttömästi nämä pedot sikiytyivät, niinkuin siinä olisivat Saatanan juonet tyköauttamassa olleet.

Niin talviöisin, mutta erinomattainkin Pyhinä Öinä joulun aikaan (sillä December on maarahvaan suussa Sudenkuu!), taisi kuulla heidän ulvovan nälkäänsä ja sydämensä kiukkua taivasta kohden niinkuin väkevät luihkaajat, niin että hevoset pilttuissansa hätkähtivät, ja maarahvas sanoi taivaantaaton susille pilviriekaleita elikkä myös tahkokiviä ravinnoksi viskelevän niinkuin koirille luita.

Mutta nämä julkiat susilaumat olivat vain niinkuin Helvetin esijoukot, jotka se Rietas Henki, kuin ihmisen kadotuksen jälkeen aina ankarasti seisoo, edellänsä lähetti.

Sillä ei kauvan senperästä, kun luonnolliset sudet näin riettaiksi riehastuivat, niin ettei missään tainnut heidän elkeiltänsä turvassa olla, niin jo alkoivat ihmisenlapsetkin susina juosta ja sudentekoja tehdä, niinkuin olisi häijy Daimoni heihin mennyt. Ja vaikka tämä noituuden villitys vasta nyt Hiidenmaalle ulottui, joka tosin on niinkuin Ultima Thule elikkä Herran silmältä sivuun jäänyt paikka, niin oli se jo itse kristikunnan vahvimmissa varustuksissa, niinkuin Saksanmaalla ynnä Böhmissä kuin myös Hispaniassa sekä Franskanmaalla jo aikoja sitten vallan päälle päässyt. Sillä kunnialliset ja säädylliset ihmiset, jotka hamaan tähän saakka olivat kirkossa käyneet ja armoaterian autuudeksensa nauttineet, raatelivat nyt raavas- ynnä lammaskarjaa verenhimoisen suden hahmossa, vaikka ennen eivät olisi edes verenhaikua sietäneet.

Näin oli Herra hetkeksi aukaissut selkoseljällensä Rumien Henkien rautahäkit. Eikä tästä voinut mitäkään epäilystä olla, vaan se todistettiin moninkertaisesti itsensä näitten viheliäisten Ihmissutten elikkä Lycanthropus'ten suulla, koska heitä tutkittiin per viam inquisitionis ja vesikokeen kautta, sillä Vesi, joka on puhdas Elementti, ei epäpuhdasta vastaanota, vaan riettaat ja saastaiset tyköänsä pois hylkää. Ja monikin Ihmissusi on noitana roviolla poltettu, niin että hänen sielunsa taidettaisiin puhtaana taivaalle tarita, vaikka ruumis tulelta tuhottiinkin.

Niin myös Hiidenmaalla usiat Herran laumasta lankesivat tähän uuteen loukkuun, kuin Saatana oli ulosfundeerannut. Sillä vaikka hän Liivinmaalla oli yhteen moision armolliseen Frouvaankin ruvennut, niin hän kuitenkin parhaasta päästä haukutteli oppimatonta yhteistä kansa parkaa, ettei sen olisi pitänyt osaksensa saaman sitä autuutta, kuin Kristus taivaasta Isänsä helmasta maan päälle alastoi.

Näin ei tosin yksikään voinut olla varma hänen häijyltä väijytykseltänsä, sillä siinä ei auttanut ei siveys eikä hurskaus, ei vanhuuden viisaus eikä nuoruuden uljuus eikä myöskään varuilla-olo.

Tapahtui sitten, että Priidik, Suuremõisan metsävahti, joka vielä nuorimies ja naimatoin, lähti yhtenä suvisena huomenena Kassarin saareen lampaita ostamaan, yli sen matalan salmen, kuin eroittaa Kassarin sekä Orjakun saaret Keinästä. Ja sattui sangen tyyni sää, niinkuin kaikki ilman tuulet olisivat Herran sapattia pitäneet, taivas oli rastaan rinnalla, ja maa hengitti hellettänsä, niinkuin palavaisen pätsin suu.

Niin Priidik metsävahti, koska hän oli ennättänyt mäenseljänteelle, joka Kassarin saaren halkaisee, ja koko saari ynnä hänen niemensä ja myös meren aava luotoinensa hänen edessänsä aukenivat, äkkäsi yhden niemen nenässä erinomaista elämätä, ja hänen korvansa eroittivat vaimoväen kirkunata ynnä lampaitten hätähistä määkimistä. Mutta koska hän mäeltä alas astui, niin hän näki parisataisen lammaslauman karkailevan pitkin kivikkorantaa, ja paljaskinttuisten lasten, joitten seassa oli aikuisiakin vaimonpuolia, niitä lehtivitsoilla hätyyttävän ja ajelevan kohti vedenrajaa, sillä tämä oli suvinen lampaanpeso. Niin lampaat alinomaa pääsivät karkuun heidän saarroksestansa ja juoksuttivat takaa-ajajiansa pitkin rantaa, kunnes Priidik metsävahdin saapuessa paikalle kaikki lampaat oli ahdettu aivan vedenrajaan, niinkuin vähään niemennokkaan. Ja karjalapset seisoivat ketjuna ympärillä, lampaita yhä kinttuihin hosuen, niin ettei heillä enää mitämaks pakoonpääsöä ollut.

Niin Priidik näki tämän kaksisatapäisen lammaslauman, joka vielä oli talvitakuissansa ja keritsemätöin, rynnistelevän niinkuin yhtenä vavahtelevana ruhona, sätkyttelevin jäsenin ja pahasti pelvoissansa. Ja luontokappaleet hengenhädässänsä ja typeryydessänsä pyrkivät toinen toisensa päälle, niinkuin susi olisi laumassa ollut, kaulojansa kurkotellen ja yhä viheliäisesti määkien, jäärät sekä uuhet ynnä karitsaistensa kanssa, jotka olivat toistensa jalkoihin sotkeutua, sillä sekasorto oli sangen suuri.

Niin Priidik metsävahti jäi tätä suvista lampaanpesoa katselemaan, ettei hänellä hoppua ollut, itse ison kiven varjossa lymyten. Mutta vaimot, joita oli kymmenkunta, sieppasivat lammaslaumasta milloin minkäkin lampaan, oman merkkinsä jälkeen, kuin hänen kinttuunsa elikkä korvaansa poltettu oli. Eivätkä he katsoneet, niistä kiireissänsä kiinni saivat, etukäpälistä elikkä takakintuista. Vaan armotta he avuttoman lampaan veteen laahasivat, sen kellellensä keikauttivat ja kaksin käsin alkoivat villoja viruttaa.

Silloin Priidik, ehkä hän taampana seisoi, äkkäsi vedessä seisoskelevain vaimonpuolten seassa yhden nuoren piikaisen, joka samalla muotoa oli vedessä uumiinsa saatikka, mutta vähän erillänsä muista, ja pesi vastahakoista emälammasta, joka kaiken aikaa oli karata hänen käsistänsä.

Niin Priidik tunsi hänet neitsykäiseksi hänen valloillisista hiuksistansa ja säppälistä. Mutta tämä piikainenpa ei riuhtonut lammasta niinkuin muut vaimonpuolet, eikä hän myöskään mielensä kiivauksissa kiroillut eikä sättinyt, vaan koetti luontokappaletta lauhduttaa säälivin sanoin ja armeliaasti, puhuen lampaalle lauhkiasti niinkuin lapselle.

Koska lammas oli pesty yltä sekä alta, niin piikainen sen irti käsistänsä päästi, ja lammas kohta kuivalle kahlasi, pudistellen vettä villoistansa, niinkuin uitettu koira.

Mutta samalla piikainen itsekin tuli vedestä rannalle läpimärjissä vaatteissansa, jotka tiukkuivat vettä.

Niin Priidik metsävahti kiven katveesta näki sangen selkiästi tämän nuoren piikaisen muodon, sillä eivät märjät vaatteet sitä varjella tainneet, sekä hänen kasvojensa katsannon, joka oli häneen päin käännetty. Hänen hiuksensa olivat ruskianpunertavat, niinkuin rantaruoho, kuhunka keväinen vesi punaisen ruosteen painaa, mutta silmät tummat, niinkuin suonsilmät, vetävät ja vajottavaiset, ja niitten kalvo liikkumatoin niinkuin suovesi.

Niin piikainen nyt tarttui toiseen, vähempään lampaaseen, sen hellävaroin helmaansa nosti ja alkoi astua veteen taakkaansa kantaen. Mutta Priidik metsävahti ei tainnut muuta kuin hämmästellä hänen nuoria voimiansa, että hän jaksoi raskasta lammasta näin kepiästi käsivarsillansa kantaa nuoresta ijästänsä huolimatta.

Niin Priidik seisoi hievahtamatta ison kiven takana, kunnes kaikki lampaat oli pesty.

Silloin lapset katkaisivat ketjunsa, ja lampaat hajautuivat joka taholle niinkuin surman suusta päässeet.

Mutta nyt vaimonpuolet vuorostansa alkoivat märjissä vaatteissansa mellakoida matalassa ja lämpimässä rantavedessä ja priiskoitella vettä toistensa niskaan ja silmännäköön.

Ja koska he olivat tästä ilakoinnista kyllänsä saaneet, niin he tulivat taas vedestä, vaihtaaksensa vaatteensa ja mennäksensä itsekukin kotiansa.

Mutta Priidikiin oli mennyt sisälle niinkuin iili, ettei hän paikalta päässyt, vaan hänen yhä katsoman piti.

Niin piikainenkin tuli rannalle, meni syrjemmälle, ja siellä häveliäästi hiekalle märjän hameensa ja aivinaisen paitansa pudotti, tuiki tietämättä, että vieraan miehen silmä hänen viattomuuttansa katseli palavin katsein.

Ja Priidik metsävahti tällöin näki, että piikaisella vasemman rinnan alla oli ruskia luoma, niinkuin piskuisen yöperhosen siipi, jota rahvas myös tulenkirjoiksi elikkä noidanluomaksi kutsuu.

Vaan piikainen kuivan hameen yllensä pujotti, märjät vaatteet nyytiksi yhteensitoen.

Ja koska he näin kaikin olivat valmiit, niin he yhdessä kylään päin lähtivät, jättäen lapset lampaita kaitsemaan.

»Totisesti, tämän piikaisen pitää oleman säyseä luonnoltansa, koska hän näin oli lauhkia ja pitkämielinen lammasten seassa eikä heitä riuhtonut elikkä muuten kiivastellut. Eiköstä siis mahtaisi hän myös miehensä ja lapsensa (jos Herra häntä siunaisi) hyvin ruokota ja hellästi hoitaa ja myös palkollisensa, karjansa ynnä koko talonsa lempiästi ja sopuisasti vallita, niin että hänen kanssansa olisi miehellä hyväolo ja rauha ratki?»

Mutta näin hän tosin suostutteli sydäntänsä eikä tahtonut panna merkille Saatanan puumerkkiä tässä piikaisessa, niinkuin ovat noidanluoma ynnä punaiset hiukset, vaan kovetti korvansa varoitukselta, sillä hän oli päätähavin langennut rakkauden loukkuun.

Eikä ehtinyt kulua kuin puoli ajastaikaa, ennenkuin jo tästä Kassarin saaren piikaisesta, Aalo nimeltänsä, joka saaren rannassa suvisena huomenena lampaita pesi, oli tullut Priidikin, Suuremõisan metsävahdin aviovaimo, ja Priidik näin valittunsa lammaslauman keskeltä toi, niinkuin kerran Jacob enonsa Labanin tyttären Rakelin Haranin maalta.

Mutta niinkuin vuorokaudessa on kaksi puolta, yksi päivänpuoli ynnä yönpuoli toinen, samalla muotoa ovat monikahdat tosin päivän lapset ja päivän tekoja tekevät, ja toiset taas yön lapset, jotka yön ajatuksissa askartavat, vaan kolmansissa vaihtuu niinkuin vuorokaudessakin yö sekä päivä. Ja kaikki tämä tutaan aikanansa, koska koettelemus sen ilmisaattaa.

Niin Suuremõisan metsävahdista Priidikistä ja hänen nuorikostansa Aalosta ei ollut alussa kellään mitäkään kertomista, ja suupalttien sekä kielilakkarien myllyssä ei ollut enempätä vettä kuin saarten joissa suviseen aikaan. Sillä he elivät hiljaisesti ja rakkaassa sovussa sekä yksimielisyydessä keskenänsä ja niin myös kylänmiestensä kanssa, kävivät sangen usiasti kirkossa ynnä P. Ehtoollisella, niinkuin kristityn tulee, ja myös maalliselle esivallalle ja moisiolle alamaisuutta ja sanankuuliaisuutta osoittivat kaikissa menoissansa. Eikä Aalosta tainnut kukaan laittavata sanaa sanoa, sillä hän oli aamunvirkku ja auttamaan altis, ei pikapuheinen eikä pensiä, ei myöskään närkästyvä, vaan hyvämielinen ja tavoiltansa tasainen kuin nurmennukka, vaikka toisia oudostuttikin hänen katsantonsa kalvakkuus ja hänen hiustensa väri. Sillä se oli niinkuin kulokatajan, ehkä ne kylläkin nyt lyhyiksi leikatut olivat, ja hän ne talvella villaiseen huppuun peitteli ja suviseen aikaan pitkällä ja kapialla liinaisella, jonka päät riippuivat pitsein kanssa kahden puolen hänen harteillensa, niinkuin naidun naisen sopii.

Niin koska Priidik metsävahti ja Aalo hänen nuorikkonsa olivat vajaan ajastajan aviosäädyssä olleet, syntyi heille esikoisena tyttölapsi, joka kannettiin kasteelle Pühalepan kirkossa ja sai nimeksensä Piret.

Vaan se Rietas Henki, joka rauhaa vihaa, oli jo valinnut tämän vaimonpuolen omaksensa, niinkuin lammas merkitään laumasta, ja vain ovelasti odotti, milloin hänet omaan formuunsa valaisi.

Sillä niinkuin savenvalaja samasta savenpalasta saattaa tehdä savikruukun elikkä myös uuninkaakelin, niin myös Perkele taitaapi yhdestä noidasta tehdä suden elikkä kissan elikkä myös vuohen, ilman että hän mitäkään hänestä poisottaa elikkä häneen tykölisää. Vaan se tapahtuu, niinkuin savi valetaan ensin yhteen, sitten toiseen formuun, sillä Perkele on savenvalaja, mutta noidat ovat savi.

Niin keväällä mahlakuussa (niinkuin maarahvas Martius'ta kutsuu) toimeenpantiin taas suuret sudenajot Suuremõisassa, niin pian kuin Soelan salmen jää heikkeni, ettei se enää hukan käpälätä kantanut, ja hänen pakotiensä näin tukittu oli.

Vaan tätä tapahtumata oli jo kauan valmistettu, niinkuin julkista juhlaa, ja Haavasuon krouviin maarahvasta varten varattu oltta ja kryyditettyä viinaa ja vielä säkkipillinpuhaltajia, sillä sudenpeijaisissa piti myös tanssattaman.

Ja samalla muotoa oli tähystäjät pantu soille ja rämeille, ja kaikki vanhat sudenkeihäät kylissä ruosteesta kirkastettu.

Mutta ei vain kylänrahvas näitä sudenajoja vartonut, vaan myöskin Saatanan leirissä oli niistä iso ilo, sillä ne tulivat hänelle perin otolliseen aikaan.

Niin yhtenä huomenena muudan väijystäjä, joka puun latvassa oli tähystänyt, toi tiedon, että susia oli nähty.

Ja kaikki Kereman, Värssun, Hagasten, Pulisten, Vahtrapään, Sarven ja Hillikesten miehet oli käsketty näihin sudenajoihin, kaksi elikkä kolme miestä itsekustakin talosta, yhteensä kahdeksatta sataa henkeä ynnä vaimoväen ja alaikäisten kanssa, samoin kaikki Suuremõisan metsävahdit, Priidik heidän joukossansa.

Niin koitti routainen kevätpäivä, joka päiväsessä tosin jo pälviä sulatteli, mutta alavilla mailla ja soilla vielä kirren kannatti.

Koska Priidik metsävahti anivarhain huomenella Haavakrouviin saapui, vilisi siellä väkeä, niinkuin messumarkkinoilla, ja itsekukin oli pannut parasta päällensä, niinkuin kalliina pitopäivänä.

Niin myöskin Aalo oli lähtenyt katsomaan sudenajoa ja peijaisia, ja hänellä oli yllänsä väljä ja leviähihainen nuttu, mutta sen alla lampaanruskia hame, alta poikkiraitainen ja yltäyleensä laskosteltu. Vaan että vielä pakasti, niin oli hänellä päässä ruskia huppu, kuin kutsutaan karbus, punapauloilla soriasti palisteltu. Ja vielä oli hänellä uumillansa vaskiset vyötäisketjut, kilisevistä rahoista kootut, ja toisella kupeella puukko tinaisine tuppinensa, mutta toisella neulikko.

Mutta koska hän näin täydessä pitoasussansa asteli, ei hän aavistanut paulaa, kuin hänen polullensa asetettu oli, vaan hän oli tänä huomenena hilpiä, niinkuin nuori naarashirvi, ja hänen kaunis katsantonsa oli iloksi ihmisille.

Niin ensin keihäsmiehet lähetettiin pyyntipaikalle verkkoinensa, ja he lähtivät suin päin ratsujensa seljässä, täyttä ravia ja keihäät ojossa, niinkuin kasakkain elikkä kalmukkein parvi.

Ja heidän jälkeensä lähtivät vasituiset sudenajajat elikkä loomarahvas kiertämään tätä Hiidensaarta isossa kaaressa, kirkuen kurkkunsa täydeltä ja paukutellen heidän tuliluikuillansa, näin peloittaen sudet piilopaikoistansa, jos he mitämaks älyisivät lymytä tiheikköön elikkä suosaareen.

Niin kävi suuri humu ja häly näillä Hiiden hettehillä, kussa muuten vain kurki ynnä kuovi huutaa, ja hukka ulvoo.

Mutta Priidik metsävahti kiiruhti pyyntipaikkaa kohden, jota varten oli varattu se lavia luhtaniittu. Niin sen toisessa päässä oli sangen korkia kiviaita, mutta kiviaidan takana piilossa susiverkot, ettei niitä näkymän pitänyt.

Ja Priidik sekä muut pyyntimiehet nyt vesaikkoon kahden puolen luhtaniittua lymysivät, näin vartoen ääntä päästämättä.

Niin yhtäkkiä kuului mustarastaan varoitus puusta, ja samalla tulivat molemmat sudet näkyviin, joita loomarahvas takaa-ajoi, ja huudot sekä kirkuna niitten kintereillä. Eikä heidän auttanut enää pensaikkohon piiloutua, sillä koirain äkiä haukku heidät sieltä heti eteenpäin hoputti. Niin he vain kumpikin vauhtiansa kovensivat, kita ammollansa, ja tummanpuhuva kieli kaukana riipuksissa.

Niin Aalo, Priidik metsävahdin vihitty vaimo, joka muun rahvaan seassa seisoi, näki ajetut sudet ohitsensa kuolemanahdistuksessa syöksyvän.

Ja vaikka he kruudinsauhuunkin peittyivät, koska laukaukset sivulta sekä takaa tihiästi pamahtelivat, niin hän ennätti nähdä, että etumainen susi oli vähempi varreltansa, mutta toinen sensijaan iso ja väkevä metsänpeto, korkia jalvoiltansa, ja sen ruho pitkä ja harmaa, kuono terävä, ja otsa leviä, ja sen vinot ja villit silmät täynnä korven vihaa.

Niin hän hätkähti, niinkuin olisi luotipanoksen kylkeensä saanut, sillä hän ei tainnut nähdä näitten sanojen sanojata. Vaan hänen sieluansa ja myös ruumistansa sysättiin sangen kiivaasti suuresta tuulispäästä, niinkuin voimallinen väki olisi hänet jalkainsa sijalta ilmaan irroittanut ja siinä yhdellä hirmuisella vauhdilla ympärinsä pyhässä pyörremyrskyssä pyörittänyt, niinkuin utuista linnun untuvata, kunnes hänen henkensä salpaantui, ja hän oli pyörtyä paikallensa.

Mutta kaikki tämä tapahtui nopiammin, kuin lokki meren yllä siipeänsä liikuttaapi.

Niin toinnuttuansa Aalo näki ensimmäisen suden koko ruumiinsa ponnistukseen pingoittavan, niin että pää, jalat ynnä häntä yhdeksi viivaksi suoristuivat, ja näin päätähavin loikkaavan yli kiviaituuksen mitämaks kahdesti aidan korkeudelta, koska hän luuli sen takana pelastuksen peittyvän, vaikka siellä väijyikin varma surma.

Mutta silloin isompi ja väkevämpi peto, joka jälkimmäisenä juoksi, koska kaikkien silmät hänen kumppaniinsa kiintyneet olivat, ottikin vuorostansa vauhtia sivullepäin ja metsään pakeni, miesten ketjun katkaisten.

Vaan Aalo juoksujalkaa kiviaidan tykö kiiruhti ja näki siellä suden jo verkossa rimpuilevan, joka oli peittänyt hänet huppuun, niin ettei hänellä enää irtipääsöä ollut. Niin tämä satimeen sattunut metsänpeto läähätti, niinkuin olisi hänen kylkensä halkiamaisillansa ollut, ja vaahti valui hänen mustanpuhuvasta kidastansa käyrien kulmahammasten välitse, koska kylänrahvas häntä ärsyttäen ähätteli.

Niin Aalo näki miehien jo seisovan keihäät ojossa valmiina iskemään ne suden kylkeen, ja miehensä Priidikin heidän seassansa.

Ja samalla Aalo taas kuuli, ehkä tällä kertaa etäämpää, niinkuin olisi kuka korvesta huikannut, mutta niin että se vain häneltä kuultiin:

Ja tämä Henki oli Diabolus sylvarum, Metsän ynnä Suden Henki, jolla suolla ja korvessa kotonsa on, rohkia ja pelvotoin, voiman ja vapauden henki, mutta myös raivon ja väkivallan, salattu yli kaiken ymmärryksen, siivekäs niinkuin myrskytuuli ja palava niinkuin maailman sydän, mutta kuitenkin Pimeyden kahleissa.

Mutta samassa tuokiossa Priidik metsävahti jo työnsikin keihäänsä verkossa viskelehtivän suden kylkeen, ja monta muuta miestä hänen kanssansa, niin että pedon veri korkialle priiskoitettiin.

Vaan eivät edes koirat sudenlihaan koskea tahtoneet, niin karkiata ja karvasta se on heidänkin kurkullensa, vaan se heitettiin haaskalintuin hävittää.

Ja myöhään yöhön kuului Haavasuon krouvista riemu ja remu, säkkipillin piipitys ynnä pyssyin pauke, koska rahvas olven ja viinan voimalla sudenpeijaisia vietti, ja poikaiset sekä piikaiset tanhujansa tanssasivat.

O noidat, jotka ennen ja jälkeen Meidän Herramme lihaksitulon Saatanan
sapattia juhlitte, kukas lukunne luetella taitaa: Simon P. Raamatussa,
Circe ynnä Medea, Roman keisareista Caracalla, Nero, Julianus Apostata,
Paaveista Sylvester II, Alexander VI, Julius II, ja viimeksi vielä
Faust ynnä Scotus! Kuinkas olisi siis pieni piikainen Aalo Pühalepassa
Hiidenmaalla tainnut Pimeyden Mahtia vastustaa?

Niin näistä Suuremõisan sudenajoista saakka Aalo, Priidik metsävahdin aviovaimo, alkoi ikävöidä suolle ja sutten seuraan, poies ihmisten ilmoilta ja kristillisen seurakunnan yhteydestä, kuhunka hänet P. Kasteen ja toisten Sakramenttien kautta oli liitetty. Sillä se Henki, joka oli häneen ruvennut, lietsoi niinkuin palkeilla liekin paloa hänen verissänsä, että hänen pitäisi Saatanan tahto täyttämän ja ihmishahmonsa sudenmuotoon muuttaman. Koska ehtoo joutui, ja sudet hämärän tullen alkoivat likemmäksi ihmisasumuksia liikuskella, niin että heidän ulvontansa korvan kuuluville ulottui, niin jo Aalokin pirtin kynnykselle kesken askareitansa unohtui kohti korpea tuijottamaan, ja sutten ulvonta kosketti hänen korvaansa niinkuin suloisin soitto, että hänkin heidän henkensä heimoa oli.

Mutta miestänsä Priidikiä hän päinvastoin rukoili laittamaan uudet lujat luukut navettaan ja vielä niihin rautakangenkin varmemmaksi vakuudeksi, ja hän myös hankkei uuden ja äkäisen pihakoiran. Eikä hän kertaakaan tänä keväänä päästänyt paimenta karjan kanssa kotilaidunta kauvemmaksi, vaikka tosin sudella suven tullen on muutakin riistaa ravinnoksensa kuin raavaskarjaa, niinkuin jäniksiä, kettuja, siilejä ynnä metsälintuja. Mutta tämäpä Susi ei himoinnutkaan hiehoja eikä lampaita eikä myös nuoria varsoja, vaan yhden nuoren kaunokaisen vaimonpuolen sielua ja ruumista se saaliiksensa tavoitteli, sillä se oli Helvetin lähetti.

Niin Aalo tänä keväänä myös visusti varoi itse yksin suolle menemästä elikkä etäämmäksi metsään, niinkuin siellä olisi mitämaks vaara väijynyt. Sillä vielä ei hän ollut Kasteen Liittonsa lupausta tyystin unhoittanut, vaan pyhitetyn veden vaikutus yhä varjeli hänen sieluansa. Mutta vaikka hän näin kauvan aikaa pelvon ja halun vaiheilla viipyi, niin hän kuitenkin kypsyi kaipauksensa tulessa, niinkuin laiho helteessä sitä tiimaa varten, kuin tuleva oli.

Ja kaiken aikaa, koska tätä kamppailua kesti, askartivat hänen ajatuksensa sangen usiasti kuoleman katveessa, niinkuin hän olisi ennenaikaisen ja murheellisen kuolemansa edeltäkäsin aavistellut. Sillä kaikki oli hänelle niinkuin enteitä ynnä tunnustähtiä täynnänsä, joista hän merkkejä ja varoituksia otti ja niitä omaan kohtaansa sovelti.

»Mustat muurahaiset tulivat portaan raosta ja kulkivat yli kynnyksen, — ei se toki hyvää tiedä.»

Eikä hän näille puheillensa niitäkään vastaukseksi odottanut, vaan omaksi huojennukseksensa hän ne saneli.

»Minäpä näin tänään metsässä merkillisiä: kalmanperho oli keltaisella hiedalla katajaisten keskellä. Niin sillä oli mustat siivet, niinkuin Pühalepan papin paras messukasukka, mutta reunat hunajankultaa ja pilkut taivaansineä. Kukapa nyt kuolee?»

Mutta Saatanan ja noituuden nuoli, joka häneen oli sattunut, näin jo salaa myrkyllänsä hänen mieltänsä hämmensi, niin että Daimonit ynnä heidän Herransa kanssa Helvetissä ratki riemastuivat, sillä heidän saaliinsa oli saarroksessa, ja voitto läsnä.

Niin Juhannuksen aikaan tapahtui, että Priidik metsävahdin oli mentävä kahdeksi vuorokaudeksi Emasteen halkolaivaa kuulostamaan, ja Aalo jäi yksin kotiin tyttölapsensa Piretin, yhden vanhan apuvaimon ja vähän paimenpojan kanssa.

Mutta Juhannusyö on jo pakanuuden ajoista ollut täynnänsä noituutta, sillä Daimonit silloin kaikki valloillansa vaeltavat, ja noidat mustia temppujansa tekevät yön varjossa. Sillä tänä yönä he käyvät tien risteyksissä sekä kolmen aidan nurkkauksissa ja taikavoitehella veräjiä ja tallinovia voitelevat elikkä kasvavan viljan korret taikasolmuun sitovat, loihtujansa lukien ja näin karjaa ynnä vuodentuloa vahingoittaen. Ja saaren rahvas sanoo, että myös Näkki Juhannusyönä nuoren naisen hahmossa upotettua lastansa etsii.

Niin tänäkin Juhannusaattona Suuremõisan ja lähikylien nuoret lähtivät kaikin kiikulle ja juhannustulillensa, elikkä nuoret neitoset naimaonneansa ennustelemaan yhdeksistä yrteistä. Vaan vanha väki taas valvoi ja talonsa vaiheilla vartiota piti, ettei kukaan taikoja tekemään pääsisi elikkä pahaa silmää muljauttaisi.

Mutta Aalolla, Priidik metsävahdin vaimolla, ei ollut tänä ehtoona menoa minnekkään, vaan hän istui aittansa kynnyksellä.

Niin ehtoo joutui aikanansa, ja mettiäiset lepäsivät mesipuissa, kussa heidän kullainen kuormansakin. Ja kaikki nukkui niinkuin unessa, apuvaimo vuoteellansa, lapsi kehdossa, ja paimenpoika uunin pankolla, niin myös käsikivi, kangaspuut ja kalaverkot seipäissänsä, eikä edes avonaisesta kesäkodasta enää sauhua kohonnut.

Vaan palttinakangas, jonka Aalo talvipuhteina oli raideiksi kutonut, oli levitetty valkaistumaan nurmikolle, ja juoksi pihamaan poikki suviyön valkeudessa niinkuin kellertävä polku.

Niin Aalo aitan kynnykseltä näki auringon, Luojan silmän, yhä alenemistansa alenevan, vihdoin marjanmatalaksi, ja senjälkeen tyystin katoavan, ja kohta ehtoo vilpeni.

Mutta ne eivät kaikuneetkaan nyt niinkuin kutsu elikkä houkutus, vaan niinkuin vääjäämätöin käsky, jota totella täytyi, vaikka se kuolemaan ja kadotukseenkin veisi.

Niin tällä erää ei Aalo enää vastustaa voinut, vaan tyyten unhoitti Kasteen Liittonsa, ja että Kristus, meidän Vapahtajamme, hänenkin takiansa on ristillä kärsinyt ja kuollut, samalla muotoa, niinkuin muinoin Herran kansa Israel unhoitti Jumalan ja pelastajansa, sen uljaan Sankarin Gideonin.

Vaan hän myötämielin heitti henkensä, sielunsa ja ruumiinsa Daimonin haltuun ja häneltä opastettaa.

Eikä edes hänen viattoman lapsensa vaikerrus häntä pidättää tainnut, sillä hän oli umpikuuro kaikelle muulle paitsi susien kutsulle.

Niin hän riisui kengät jalvoistansa, sillä oli jo myöhä, ja maassa vahva yökaste, ja näin lähti avojalvoin pitkin karjapolkuja suota kohden, jonne oli lähestulkoon kolme Ruotsin virstaa.

Vaan nämä polut olivat karjan polkemia ja kulkivat ristiin, rastiin, ja sydän liikahteli niinkuin lintu hänen rinnassansa.

Mutta tovin aikaa kuljettuansa Aalo saapui suuren suon laitaan, joka oli kukkivista suopursuista ja suomuuraimista sekä jäniksenvilloista niinkuin valkian sauhun sisällä. Eikä kuulunut tänne asti enää kylältä ei kukon kiekuna eikä koiran haukku, eikä myöskään pyhäisin kirkonkellot.

Ja suolla oli niinkuin sata silmää, hetteiden välissä, jotka kaikki tuijottivat tummin kalvoin ja vaieten tätä nuorta vaimonpuolta, joka yöllä vaelti.

Mutta Aalo hyppeli mättäältä mättäälle, ja vaivaiskoivujen vesat ynnä karpalojen lonkerot takertuivat hänen hameensa palteeseen, niinkuin kiinnipitäen.

Niin hän vihdoin saapui suosaarelle, keskelle suota, kussa kasvoi petäjiä ja tuomipuita sekä pihlajia, ja maa oli kovaa ja neulasia ynnä käpyjä täynnänsä ja myös isoja muurahaispesiä.

Silloin Aalo muisti vanhan taian, taittoi oksan tuomipuusta ja heilahutti sitä kolmasti yli suonsilmän.

Ja katso! kohta hän näki, kuinka sananjalka suon reunalla puhkesi siniseen kukkaan, joka siinti niinkuin sininen liekki.

Mutta maarahvas sanoo, että sananjalka kukkii vain kerran ajastajassa, aina Juhannusyönä.

Ja tämän sinisen sananjalankukan ympärillä, joka oli sinistä tulta, niinkuin suon sydän olisi syttynyt, tanssivat tarhakärmeet päät pystyssä elikkä myöskin niinkuin renkaat pyörien, ja heidän lukunsa oli monta sataa. Ja metsän menninkäiset ja tulihännät kumarsivat kukkaa kahden puolen, niinkuin se olisi uhrituli ollut.

Mutta susia oli suosaarella suuri joukko, vaikka oli suvinen aika, niinkuin olisivat kaikki Kõpun korvet ja Kõrgessaaren varjokätköt valvattinsa luovuttaneet, ja kaikki Muhun sekä Saarenmaan ja vielä mannermaankin sudet heidän laumaansa liittyneet. Ja he istuivat isossa piirissä, niinkuin neuvoa pitäen, tuuhea häntä kantapäillä, ja turkki takkuisena, vaan eivät ulvoneet.

Niin Aalo äkkäsi etumaisena istuvan ison suden, joka Suuremõisan sudenajoissa oli päässyt karkaamaan ketjun halki, ja hän tunsi sen kohta voimallisesta ruhosta ja silmien villistä vilkunnasta, ja ymmärsi, että se oli toisten susien päämies.

Ja samalla hän näki ison kiven kolossa uudenuutukaisen sudennahan, joka oli harmaankellahtava väriltänsä.

Niin tänä hetkenä Saatanan mahdista Aalolta tuiki pimennettiin hänen entinen elämänsä, niinkuin olisi suosyväri sen syliinsä upottanut iki-ajoiksi, kuin on: mies, lapsi, palkolliset, karja ja vielä Herran Sana ja Hänen Armoistuimensa.

(Sillä tainkaltaisen mahdin on Herra Daimoneille antanut, että heillä on valta rakeita, hallaa ja tuulispäitä matkaansaattaa ja myös myrkyttää ilman ja veden ja vielä ihmisiä susiksikin muuttaa.)

Vaan Aalo heitti sudennahan harteillensa, ja kohta hän tunsi ruumiillisen muotonsa tuiki tuntemattomaksi muuttuvan, niin että hänen ruumiinsa valkia iho peittyi takkuiseen karvaan, hänen piskuinen näköpäänsä soukkeni suden teräväksi kuonoksi, hänen vähät sorjat korvansa vaihtuivat suden pystykorviksi, hampaat raateleviksi torahampaiksi, ja kynnet metsänpedon käyriksi kynsiksi.

Mutta näin visusti tosin Perkele oveluudessansa sudennahan ihmisen ylle sovittaapi, että kynnet ynnä hampaat, niin myös korvat itsekukin tulevat heidän oikialle kohdallensa, niinkuin olisi ihminen jo äitinsä kohdusta Lycanthropuksena elikkä Ihmissutena maailmaan tullut.

Vaan suden hahmon mukana heräsivät Aalossa samalla muotoa myös kaikkinaiset suden himot ja halut, niinkuin verenjano ja raatelemisen riemu, sillä hänen verensä myöskin sudenvereksi vaihdettiin, niin että hän oli niinkuin yksi heistä.

Niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt, ja toiset kuorossa ulvoen häntä sisareksensa tervehtivät.

Niin tänä valkiana Juhannusyönä Priidik metsävahdin Aalo, vihitty vaimo, ensimmäistä kertaa ihmissutena juoksi.

Sillä tuskin hän oli ihmismuotonsa suden hahmoon vaihtanut ja susien seuraan liittynyt, niin jo sudetkin jättivät suosaaren ja alkoivat joukolla juosta halki korpien, hietanummien ja rahkasoitten luoteista kohti, Kõpuun ja Kõrgessaareen päin, Aalo heidän mukanansa.

Ja hän tunsi itsensä ynnä maailman ympärillänsä ratki muuttuneen, ja kaikki oli uppo-uutta, niinkuin hän olisi sen ensi kertaa ruumiillisilla silmillänsä selittänyt, samalla muotoa niinkuin esiäitimme Eva, koska hän Paratiisissa Hyvän ja Pahan Tiedon puusta kärmeen käskystä omenan söi.

Niin hänen jalkainsa jäntereitä ja kylkiensä lihaksia jännitti uusi, väkevä voima, niin ettei mikään välimaa ollut hänelle liian pitkä, vaan hän kepiästi ylitse suohautojen ynnä kaatuneitten metsänpuitten hyppäsi, ja hänen juoksussansa oli vinha vauhti, niinkuin länsituulen.

Vaan koko suo ja korpi oli täynnänsä hajuja, joita hän ei vielä milloinkaan ihmishahmossansa ollut tähdellepannut, ja nämä hajut tosin ärsyttivät häntä sangen kiivaasti, niinkuin olisi hänen ollut juostava itsekunkin jäljessä. Sillä ratki ihmeellisellä muotoa, jota ei selvittää taida, hän tarkoillensa tiesi, mikä haju millekin metsän elävälle kuului. Niin hän sieraimissansa vainusi jo kaukaa niinkuin tuiki tuttuna oravan elikkä ketun hajun, mutta myös kurpan, teirin elikkä metson ja vielä lisäksi siilin sekä jäniksenkin.

Mutta koska he yksinäisen metsätalon yöllisessä juoksussansa sivuuttivat elikkä kylää kaukaa kaartivat, niin tuli sieltä niinkuin uusien ja erinomaisten hajujen tulva, joka pani hänen verensä kiivaammin kiertämään, sillä hän oli tuntevinansa uuhien ja vohlien ja nuorten varsojen sekä raavaskarjan hajun, ja se pyörrytti häntä, niinkuin olisi veren villinnyt, että hän nyt suden heimoa oli.

Ja vielä muudan haju uhosi heitä vastaan niinkuin uhaten metsätalojen tanhuvilta, ja se oli outo, voimallinen ja peloittava, niin että hän tunsi uuden sudensydämensä rinnassansa hetkeksi hätkähtävän. Hän näki silloin muittenkin susien, sisartensa ynnä veljiensä, seisahtuvan juoksussansa, vainuuvan ilmaa ja taas kaksinkertaisella vauhdilla eteenpäin kiitävän, niinkuin olisi tästä hajusta uhonnut surmaa ja kuolemaa, ja se tietänyt verivihollista.

Sillä niinkuin kärmeen, sen vanhan madon, ja ihmisen, niin on myös Luoja säätänyt ikuisen vihan suden ja ihmisen välille, että heidän pitää toinen toistansa vainoaman.

Niin jostakin kylänkujalta hänen teräväiset sudenkorvansa eroittivat lyhyen naksahduksen, jota seurasi tulen leimaus ja pauke niinkuin pitkäisen jylinä, ja silloin he kaikki päätähavin ja pelvosta sokaistuina syöksyivät metsän pimeimpään pimentoon.

Ja hän oli myös tässä uudessa hahmossansa yhtäkkiä ratki varovaiseksi vaihtunut, niin että hän kaikkea epäili, niinkuin olisi joka taholla vaaran vainunnut. Niin hän nuuski sangen visusti risut ja oksat polulla, niinkuin olisi peljännyt petollisen sudenkuopan niitten alla peittyvän, elikkä paulan lehvien takana lymyyvän.

Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi. Sillä sen autuuden hekuma on arvaamatoin ja näin Saatanalta säätty, että hän senkautta ihmislapset kadotuksen kuljuun suistaisi.

Ja koska hän tarkemmin tovereitansa susia silmäsi, jotka hänen kanssansa tänä Juhannusyönä Hiidensaaren halki toisesta päästä toiseen juoksivat, niin hän isoksi ihmetykseksensä oli tuntevinansa heidän seassansa montakin muotoa, jotka olivat häneltä tunnetut hänen ihmishahmonsa ajoilta.

Sillä aivan tasavilkkaa hänen kanssansa juoksi ihmissutena vaimo Valber Tempan kylästä, ja vähän etäämpänä kirkkoväärti ja äveriäs isäntämies Suuremõisan vallasta, eikä hän heistä erhettyä taitanut, sillä hän näki sudensilmillä selkiämmin kuin ennen ihmisen silmillä. Ja vaimo Valber näytti hänelle käyrät ja teräväiset raateluhampaansa ohi juostessansa, niinkuin olisi tuttuansa tervehtinyt.

Mutta yhtäkkiä he kaikki kuulivat lehmän ammuntaa ja äkkäsivät karjasta eksyneen hiehon luhdan liepeellä.

Ja sinä silmänräpäyksenä Aalo tiesi, että hänen sudenluontonsa sen hiehon verta juodaksensa janosi.

Hän näki ison suden, joka oli niinkuin kaikkien susien päämies ja väkevämpi muita, karkaavan hiehon kimppuun ja sen kaulasuonet katkaisevan.

Ja senjälkeen tuli hänen ylitsensä suuri huume, niin ettei hän enää mitäkään selkiästi tajunnut, vaan viimeisetkin rippeet ihmisen luonnostansa ratki unhoitti. Vaan hän susien, siskojensa ja veljiensä mukana kaatuneen hiehon kimppuun karkasi, ja he sen yhteisesti repelivät.

Näin he vielä yön kuluessa repelivät monta uuhta ja nuorta varsaa sekä hiehoa.

Ja tämä verikaste on Saatanan Kaste, jolla hän liittonsa ihmisen kanssa lujittaapi.

Mutta koska he juoksussansa yhä luoteisempaan ennättivät, niin että jo vasemmalta Kõpun suuret korvet ja edestä Kõrgessaare sekä meren selkä alkoivat valkiasta yöstä kangastaa, niin sudet, jotka hamaan tähän asti olivat yhdessä pysyneet, nyt toisistansa erkanivat, yksin elikkä myös kaksin juostaksensa.

Niin myös Aalo äkkäsi juoksevansa kahden kesken susista suurimman kanssa, jonka hän Suuremõisan sudenajoissa oli karkaavan nähnyt.

Niin hän tiesi yhtäkkiä, että tämä susi oli häntä suolle kolmasti kutsunut ja häntä noutamaan tullut.

Ja hän tunsi hämmästyksellä olevansa tasaväkinen tämän väkevän metsänpedon kanssa ja jaksavansa hänen jokahista askeltansa seurata, vaikka hän vauhtiansakin vinhensi, niin että he nyt ikäänkuin lensivät yli nummien ja hetteitten.

Sillä sama veren villi palo poltti heidän sudensuonissansa, ja saman hengen hehku heidän sudensydäntänsä sykitti.

Ja nämä kaksi olivat ylpeimmät ja komeimmat kaikista metsänsusista ja
Pyhän Yrjänän pedoista.

Niin aamu-yöstä, ennen auringonnousua, he saapuivat öisellä retkellänsä Kõpun korpiin, keskelle ijänikuista kuusiryteikköä, jota ei ihmisen kirves koskaan ole kajonnut, ja kussa naavaiset aarnikuuset sammaleisen maan pimentoonsa kätkivät.

Metsän halki kulki elävä ja väkevä henkäys, niinkuin jättikeuhkot olisivat henkäisseet, ja koko korpi vavahti näkymättömäin askelten astunnasta, ja suuret siivet, joitten leveyttä ei kenkään kuolevainen vielä ole mitannut, kätkivät korven salatumpaan pimentoon kuin on aarnikuusien katve.

Sillä tämä susi oli Diabolus sylvarum elikkä Metsän Henki, vaikka hän nyt vasta oikian hahmonsa edestoi.

Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpaltinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.

Ja hän hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammaleen viheriäksi kosteudeksi, sillä hän oli Diabolus sylvarum'in oma ja Saatanan saalis.

Mutta koska Aalo jälleen havasi, näki hän lepäävänsä ison kiven kupeella, lähellä kotipirttiänsä Pühalepassa, ja sudennahka oli hänen vieressänsä. Niin aurinko juuri lyhyeltä yönlevoltansa nousi, ja Aalo silloin nopiasti sudennahan kiven koloon lymytti ja kotiansa vuoteellensa kiiruhti, ennenkuin kukaan ennättäisi hänen poissaoloansa tähdelle panna.

Mutta tästä yöstä lähtein oli Aalo kadotuksen oma ja liitossa Saatanan kanssa, ja hän alkoi juosta ihmissutena Loksperin noitain lailla, niin että hänellä oli niinkuin kaksi eri elämätä, koska hän vuoroin oli susi ja vuoroin ihminen.

(Vaan jos joku epäuskoinen epäilisi, kuinkasta tainkaltainen on mahdollista, niin lukekaan valistukseksensa, mitä ovat kirjoittaneet ja pränttiin antaneet philosophus Pomponatius kuin myös Theophrastus Bombastus Paracelsus ja Thomas Aquinus, ja vielä mitä Ancyran Concilium Anno 381 on päätöksessänsä julkijulistanut, joka näin alkaa: Quisquis ergo aliquid credit posse fieri…)

Niin hän päiväsaikaan yhä oli entisessä ihmishahmossansa, eikä kukaan olisi hänen katsannostansa mitäkään sen erinomaisempata havaita tainnut, paitsi että hän mitämaks oli kalvakampi entistänsä, ja hänen silmänsä kalvo liikkumattomampi, niinkuin se olisi salattuihin syvyyksiin tuijotellut. Ja koska hän ehtoisin pääliinansa hiuksiltansa päästi, niin oli niinkuin olisivat hänen hiuksensa palaneet entistä punaisemmalla hehkulla, niinkuin tuli mäntyhaloissa.

Mutta muuten ei hän laiminlyönyt yhtäkään askarrustansa, vaan ne kaikki niinkuin alati ennenkin toimellisena emäntänä toimitti, ensimmäisenä huomenella ja viimeisenä ehtoolla. Niin hän lehmät lypsi, käsikiveä väänti, lasta rinnoillansa ruokki ja vielä pellolla kynti ja äesti, niinkuin Hiidensaaren naisten tapa on. Ja näytti, niinkuin hän olisi ollut kahta virkumpi kaikessa vaelluksessansa, ja hänen kätensä ja jalkansa kahta vikkelämmät, ja samoin hänen sanansa miehellensä Priidikille entistänsäkin sulavammat. Niin monikin, joka näki hänen pihamaalla aittojen ja kaivon väliä edestakaisin pujottelevan niinkuin sukkulaisen kankaan loimien lomitse, sen miekkoisen sydämessänsä onnen myyräksi mainitsi, joka tämän tasaisen ja kaunokaisen vaimonpuolen omaksensa kutsua taisi.

Mutta koska yö saapui, ja Priidik metsävahti oli vaipunut uneen, joka oli raskas niinkuin raatajalla, niin alkoi hänen vaimonsa Aalon toinen elämä, joka päivällä visusti peitossa oli, niinkuin lepakot ja yöperhoiset vasta yön tullen horroksestansa heräävät, ja yön kukat yölle yksinänsä aukeavat.

Ja tämä oli hänen yöelämänsä, sillä se oli yöstä, pimeydestä ja
Perkeleestä.

Sillä tuskin Aalo havaitsi miehensä Priidikin uneen uupuneen, kun hän jo ihmissuden vaistot verissänsä tunsi, niinkuin toisen luontonsa, joka päiväsaikaan maahan masennettu oli ja nyt yöllä väkevästi vallan päälle pääsi.

Sillä hän, joka oli luonnostansa lempiä, oli nyt verenhimoinen ja julma; hän, joka oli arka, oli nyt julkia; hän, joka oli siviä, oli nyt himoja täynnä.

Ja jokaikinen yö Aalo, Priidikin vaimo, nyt tälle uudelle sudenluonnollensa vapaan vallan antoi ja miehensä nukkuessa suoraan aviovuoteeltansa metsiin ihmissutena juoksi.

Niin siellä hän niinkuin Juhannusyönäkin sydämensä halusta sutten öisiin retkiin osaa-otti, eikä ollut sitä verityötä, jota hänen luontonsa olisi kauhistunut, eikä sitä Daimonien karkeloa, kussa hän ei olisi mukana kierinyt niinkuin lumikide, jota Daimonin henkäys kiidättääpi.

Näin oli öisin Suden ja Metsän Henki väkevä hänessä, ja hän oli altis tekemään, mitä ikänänsä Diabolus sylvarum hänen käski, vaikka se olisi ryöstö elikkä murha ollut elikkä myös Kaikkein Korkeimman solvaisu.

Sillä hän kuului Diabolus sylvarum'ille salatulla ja ihmeellisellä tavalla ruumiinensa, sieluinensa, niinkuin olisi hänen kanssansa verenliiton tehnyt.

Vaan vaikka Aalo harva se yö näin noitien sapattia juhli ja metsänpetona korvessa juoksi, niin ei hänen katoamistansa alussa yksikään ymmärtänyt tähdellepanna, sillä hän ennätti aina ennen kukonlaulua vuoteellensa miehensä Priidikin viereen. Eikä kukaan kylän rahvaasta myöskään oivaltanut häntä syyttää vohlien elikkä karitsain katoamisesta, vaan se pantiin luonnollisten sutten syyksi.

Mutta joskin Herra joskus pitkämielisyydessänsä sallii Saatanan ja hänen trenkiensä juosta niin pitkälle kuin liekaa piisaa, niin hän kuitenkin ajallansa taas köyteen kourallansa tarttuu ja juuri väkevästi tempaisee.

Niin yhtenä huomenena tapahtui, että Haavasuon krouvari poikkesi
Priidik metsävahdin pirttiin ja pakinoidessansa sanoi:

»Nyt on minulta taas paras uuhi tiessään, sillä viime yönä raateli sen metsänhalli.»

»Viime yönä, koska tarhasta määkinätä kuulin, lähdin katsomaan ja näin metsänpennun lammasten kimpussa. Niin minä sangen nopiasti tuliluikkuni etsein ja sillä vainolaista tähtäsin ja lienenkin sitä jalkaan osannut, mutta lampaan peto sentään saaliiksensa sai ja nilkuttaen metsään juoksi.»

Vaan tuskin olivat nämä sanat hänen huuliltansa lähteneet, kun Aalo, Priidikin vaimo, tuli pihalta pirttiin vesikorvoa kantaen ja nilkuttaen vasenta jalkaansa, joka oli verissä.

Niin Haavasuon krouvarin silmät niin kuin käskystä Aalon jalkaan pysähtyivät, ja hän sanoi:

»Tosin olisi se senpuolesta voinut olla ihmissusikin, sillä sitä ei tapa muu kuin hopialuoti elikkä seljapuun sydän. Niin on ihmissuden villitys jo Hiidenmaallekin ennättänyt, koska Valber Tempan kylästä kuuluu ihmissutena käyneen, ja on nyt vankityrmään ja pyövelin käsiin heitetty.»

»Valber on tänä aamuna vesikokeessa kellunut pinnalla kepiästi niinkuin rasvahanhi elikkä kaisila, vaikka molemmat kädet ja jalat oli ristiin köytetty, ja koska senperästä pyöveli hänen peukalonsa kruuveihin kiristi, on hän tunnustanut sutena juosseensa ja Loksperillä käyneensä. Niin musta mies oli tullut hänen tykönsä metsässä, ensin heinäauman hahmossa, mutta senjälkeen saksain vaatteissa, koska hän parastaikaa luutia teki, ja on hänelle makiaista juurta syötäväksi tarinnut, joka ensin maistui hänen suunsa laelle imelältä niinkuin linnunmesi, vaan sitten karvaalta niinkuin pirunpihka, ja on mies senjälkeen hänelle myyränkolosta kiven alta sudenvyön antanut.»

Vaan koska Aalo Valberin nimen kuuli, niin hänen katsantonsa hetkeksi niinkuin kangistettiin, ja hän miehiin selin kääntyi.

»Nämä ovat tosin murheellisia asioita kristityn korvan kuulla, mutta vielä on Suuremõisan kreivillä haapapuuta metsissänsä Loksperin velhoin varalle. Vaan oletkos, krouvari, koskaan sudenvyötä nähnyt?»

»Kuullut olen, vaan nähnyt en. Mutta tehty se on toisen kerran metsänhallin, vaan toisen kerran hirtetyn nahasta, ja siihen kuvattu kaksitoistakymmentä taivaan tähtikuvaa. Ja se kiinnitetään mukamas ihmisen uumille soljella, jossa on seitsemän paljinta, mutta jos yhdenkään palkimen avasit, niin taikakin laukesi.»

»O, tätä perisynnin pinttymystä! Vaan toiset taas hokee, ettei ole tarvis muuta kuin kolmasti kontata puun juuren alitse elikkä kolmasti kiven ympäri juosta, loihdut lukien, ja jo ihmissusi valmis.»

»Koska Valberia roviolla ja tulensurmalla uhattiin, niin on hän vielä sanonut: jos minun pitää roviolla palaman, niin totisesti pitää vielä toistenkin kanssani palaman. Vaan mitäs tainkaltainen sana tietää? Eiköstä sitä, ettei Valber ole ainokainen ihmissusi Hiidenmaalla, vaan hänen siskojansa vielä vapaina juoksentelee?»

»Kuinkasta se ulosnäkyy, kuka ihmissutena käy, elikkä mitkä ovat hänen merkkinsä ja tunnustähtensä, että niitä kavahtaa tietäisi?»

»Tosin löytään ihmissudet katsannoltansa luonnollista ihmistä kalvakammiksi, ja ovat vielä monikahdoilla kulmakarvatkin yhteenkasvaneet, jota Saatanan sillaksi kutsutaan. Ja kuuluu heillä vielä olevan myös ruumiissansa noidanluomia, jotka ovat Saatanan kynnenjälkiä, koska hän ihmiseen iskee, eivätkä kipua tunne, vaikka parsinneulalla pistäisit. Ja jos joskus joku ihminen vuoteeltansa tapettuna tavataan, vähä purema vasemmassa kyljessä, niin se on ihmissuden tekoa, eikä ihmissusi silloin etäällä ole.»

Vaan kaiken aikaa, koska miehet näin keskenänsä pakinoivat, oli Aalo visusti vaiti, niinkuin vesi kannen alla.

Mutta ennenkuin Haavasuon krouvari lähtöä teki, niin hän vielä venytellessänsä hurskaasti huokaseikse ja sanoi:

»Auta, Isä Jumala, sillä me sanomme yhdessä Josaphatin kanssa: etkös tahdo tuomita heitä! Tämä maailma on tosin sangen pahasti kallellansa, niinkuin Mustapeksun riihen katto, ja kaikkien kappalten loppu käsissä, koska jo ihmislapsetkin metsän pentuina juoksee.»

Mutta koska Priidik metsävahti ja hänen vaimonsa Aalo kahden pirttiin jäivät, niin Priidik myös Aalon nilkkaa katseli, niinkuin jotain aivoissansa aprikoiden, ja sanoi:

»Iskin nilkkani kaivolla teräväiseen kivensyrjään, ja katso! se siitä verta vuotaa.»

Ja hän repi aivinaisen kankaankaistan, sillä haavoittuneen jalkansa sitoen, niin että verenvuoto tyrehtyi, eikä heillä ollut sen enempätä puhetta siitä tällä erää.

Vaan Aalon ympärillä oli yhäti niinkuin taikakehä, täynnä noituuden ja
Saatanan salaisuutta, jota ei vielä kukaan ollut katkaissut.

Mutta yhtenä yönä elokuussa, ei kauvan tämän perästä, koska jo elonkorjuu oli läsnä, ja yöt pimenivät, heräsi Priidik metsävahti vuoteellansa, että vilu puistatti häntä. Vaan koska hän aikoi sudenvällyihin käsiksi käydä, niin hän havaitsikin olevansa yksin ja vaimonsa Aalon sijan tyhjäksi vierellänsä.

Niin outo väristys kulki hänen sielunsa läpitse, niinkuin varjo kulkee huoneen läpitse, niin että se hetkeksi pimennetään, ja hän kolmasti siunasi ja sanoi:

»Olkoot Herra ja hänen P. Enkelinsä hänen vartiansa, ettei hänellen mitäkään vahinkoa tapahtuisi, ei ruumiin, ei myös sielun, sillä hän on tosin särkyväinen niinkuin kallis klasi, vaikka hänen ruumiinsa onkin nuori ja vahva.»

Mutta uni ei enää koskettanut hänen luomiansa, vaan hän silmät selkoselällänsä valvoi, vartoen, koska hänen vaimonsa Aalo palajaisi.

Niin vihdoin kukko kotipihalla lauloi, vaan kohta senperästä naapurin pihamaalla, ja vielä kolmas kauvempana yhdeksi merkiksi, että yö oli kulunut, ja aamu läsnä.

Ja samalla kertaa tuli Aalo, hänen vainionsa, ovesta pirttiin, ja aikoi suoraa päätä vuoteeseen käydä.

Niin Priidik metsävahti, joka teeskeli nukkuvansa, aukaisi silmänsä ja sanoi:

»Koivikossa kävin vastaksia saunavihdoiksi taittamassa, sillä huomenna on kyly ja lauantai.»

Ja hänen vaatteissansa, mutta myös hiuksissansa oli niinkuin metsän ja suopursuin elikkä myös kostian suosammaleen ja suomudan huoku, humaltava ja päätä huimaava, niinkuin suolla juopukan marjat.

Niin Priidik heti tunsi sieraimissansa tämän vieraan hajun, niinkuin metsä olisi sisälle tuotu ynnä asukkaittensa kanssa, tuvan täyttäen, ja hän sanoi:

»Päivät ovat päivän askarrusta, mutta yöt yön lepoa varten. Ethän ennen ole öisin metsiä käynyt?»

Vaan koska Aalo hänen vierellensä vuoteeseen heittyi, niin hän yhä väkevämmin tunsi metsän ja suon hajun hänen hiuksissansa, niinkuin olisi villi metsänpeto hänen vierellänsä maannut, eikä yksi nuori vaimonpuoli.

Ja hän tunsi yhden salaisuuden häntä ympäröivän, jota ei hän selvittää taitanut, ja hänen sielunsa vainusi tässä salaisuudessa vainolaista, niinkuin luontokappale uhkaavan ukonilman vainuaapi.

Niin hän työnsi vaimonsa Aalon loitommaksi, että hän tätä vierasta hajua oudoksui eikä omaksunut, ja se hänen luontoansa vastaan oli, niinkuin vieras Elementti.

»Minä suon laidassa kävin ja suopursuja helmaani kokosin, niistä kotona lääkevettä keittääkseni. Niin lienen jonkun oksan hiuksiinikin pistänyt.»

Vaan Priidik metsävahti tunsi tällöin sydämensä kivusta myrisevän, että hänen vaimonsa Aalo näin hänelle vasten kasvoja valehteli, ja hän nousi vuoteessa istuallensa ja sanoi:

»Sen varsin valehtelitkin, vaimo! Sudelle sinä tulet etkä suolle!
Kussas kävit?»

Vaan kun Aalo ei niitäkään vastannut, niin kävi niinkuin pitkäisen leimaus hänen sielunsa läpitse, ja hän huusi:

Mutta konsa nämä sanat oli sanottu, niin Aalo alkoi vapista, että hänen miehensä Priidik näin ankarasti totuutta takaa-ajoi.

Niin Priidik äkkäsi, että hän oli totuuden kiinnitavoittanut niinkuin paulaan, ja huusi:

»O, sinä onnetoin vaimo, oletkos joutunut sen saaliiksi, joka sielun villitsee? Sinäkös siis krouvarin uuhen veit? Oletkos mennyt ihmissutten ja Loksperin noitain pariin?»

»Vaimo, vaimo, et sinä ennen valhetella osannut, vaan sinun puhees oli niinkuin vanhurskasten jaa, jaa, elikkä ei, ei!»

»Ja jos minä sutena käynenkin, ja suden veri suonissani palaa, niin ei siihen muitten mitäkään tule, sillä minun sieluni autuus elikkä kadotus on minun.»

»Näin siis itse tunnustat, ettäs olet ihmissusi ja kaikkien pyhien ihmisten yhteydestä eroitettu, ja Kristus sinun takiasi turhaan ristinpuulla kuollut!»

»Kuule minua, Priidik, sillä minun poveani polttaa niinkuin miilutulella! Vaikka minä päiväsaikaan ihmisten ilmoilla viivyn, ja minulla on ihmisen muoto, niin halajoi minun henkeni sutten seuraan, konsa yö on läsnä, ja vain korvessa on minulla vapaus ja riemu ratki. Niin minun on mentävä, että sutten heimoa olen, vaikka minun sentautta noitana roviolla palaman pitäisi, sillä tainkaltaiseksi olen minä luotu!»

»Älä herjaa sinun Luojaas, vaimo, sillä Saatanan formussa sinua on käytetty!»

Mutta koska hän katsoi vaimoansa Aaloa ja juuri visusti etsei, ei hän kuitenkaan taitanut löytää tämän Saatanan lapsen katsannosta niitäkään riettautta elikkä paatumuksen julkeutta, vaan vaimo hänen vierellänsä oli paremminkin arka niinkuin metsänelävä ja sangen ihanainen miehen silmältä katsottaa.

Vaan hän muisti, että kasvojen kauneus on usiasti Saatanan syötti, niinkuin jo viisas Syrach varoittaapi: »käännä poies, poikani, kasvos kauniista vaimoista, sillä monta he ovat hulluiksi tehneet».

»Tätäkös se luoma rintasi alla tietää, joka on niinkuin yöperhosen siipi? Voi minua houkkoa, etten sitä ennen hoksannut enkä siitä varoitusta ottanut! Sillä totisesti se on noidanluoma ja sen Vanhan Vainoojan sormensija!»

»Ei ole se noidanluoma, vaan äitini suurta valkiata minua kantaissansa säikähti, koska riihi paloi, ja siitä tulenkirjat rintaani tuli.»

»Totisesti on Saatana sinut jo syntymästä poltinraudallansa merkinnyt, että hän omansa eroittaisi.»

»Ei ihmisen eikä myöskään suden, sillä ei hänellä ole muotoa eikä hahmoa, vaan hän on näkymätöin ja kaikkialla, niinkuin henki.»

»Kukas olet, vaimo? Onkos sinussa totisesti kaksi luontoa, aljo toinen, vaan toinen villi niinkuin metsänpedon, joista vuoronperään itsekukin on vallan päällä, niin että toinen verta janoo suden lailla, ja toinen on niinkuin siviän vaimonpuolen!»

Ja hänen sielunsa pimitettiin suurella pimeydellä, koska hän ajatteli, että nämä kaunokaiset jäsenet näin Saatanalta hänen riettaisiin tarkoituksiinsa väärinkäytettiin.

»Juotkos verta samoin huulin kuin miehes suuta annat ja P. Armoaterian nautitset?»

»Että minun silmääni piti näkemän saman vaimonpuolen, jonka ensi kertaa neitsykäisenä lampaitten seassa näin, nyt samaisten lampaitten kimppuun ihmissutena karkaavan ja näin viattoman verta juovan!»

Ja hän nousi nopiasti, seinältä luotipyssynsä sieppasi, sillä vaimoansa
Aaloa uhaten, ja huusi:

Niin Aalon kädet tällöin irtautuivat vuoteen laidasta, kuhunka hän hädissänsä oli kiinnitarttunut, niinkuin merihädällisen laudanpalasta, koska syvyyden vesi häntä kuljuunsa viedä alkaa, samalla muotoa kuin hänen sielunsakin irtautui nyt ja ijäksi kristillisen seurakunnan yhteydestä ja kirkon varjeluksesta.

Vaan hän ovesta miehensä ohitse pihamaalle kiiruhti ja sieltä metsiin siskojensa ja veljiensä susien tykö ja heidän kanssansa kauvas susien poluttomille poluille, niihin riemuihin, jotka eivät ihmisten ole, vaan susien, ja salatut ratki.

Mutta tältä retkeltänsä ei Aaloa enää takaisin kuulunut, senperästä kun hänen Priidik miehensä hänet vihapäissänsä korpiin ajoi, vaan hän oli ja jäi susien seuraan, niinkuin olisi Saatana tässä väkipainissa viimeisen voiton saanut, jota yhden nuoren vaimonpuolen sielun autuudesta painiskeltiin. Näin sai siis myös kaikille tiettäväksi sekä Pühalepan pitäjässä kuin myös koko Hiidenmaalla, että Suuremõisan metsävahdin vaimosta Aalosta oli tullut noita ynnä ihmissusi, ja rahvas alkoi siitä lähtien kutsua häntä Sudenmorsiameksi.

Niin oli nyt Aalo elikkä Sudenmorsian henkipatto ja kirkon kironalainen, niin että itsekukin taisi ajaa häntä takaa niinkuin metsänriistaa ja ilman rangaistusta hänet ampua, missä ikänä hänet tavoittaisi elikkä myös loukkuun sekä paulaan pyydystää niinkuin metsänpedon, sillä hän oli sekä lain että kirkon suojaa vailla.

Vaan aluksi oli niinkuin olisivat korvet ja suot hänet kitaansa nielleet, elikkä Diabolus sylvarum, hänen Herransa ja Mestarinsa, hänet visusti piiloittanut, sillä hänestä ei pitkään aikaan edes jälkeä nähty.

Mutta sangen pian alkoi ympäri Hiidenmaata kulkea kuulumisia erinomaisista enteistä, joita ei luonnollisella tavalla selvittää tainnut, vaan joista ulosnäkyi, niinkuin olisi Helvetin herhiläispesään tuikattu, ja sieltä tuhannen-tuhatta häijyä herhiläistä kiukuissansa kiiruhtanut.

Niin Pühalepassa ja samoin Keinassa ja Emastessa ja vielä etäämpänä Reigissäkin alkoi karjaa kadota laitumelta, ja yhä usiampia lehmiä sortua suohautaan, niinkuin olisi näkymätöin väki heidät hetteeseen vetänyt, vaikka paimen vieressä seisoi. Eikä heitä enää millään väellä saatu suomudasta nostetuksi, vaikka sarvista ja köysien kanssa kiskottiin, vaan heidän sorkkansa olivat suohon niinkuin kiinni juuttuneet noituuden mahdista, joka heitä alaskäsin veti. Ja samalla muotoa alkoi usiammilla paikkakunnilla lehmien maito muuttua tuiki ihmeellisellä ja murheellisella tavalla, niin ettei se enää ottanut pysyäksensä yhdessäkään astiassa, olipa se puukehlo elikkä savikruukku ja fati, vaan se heti alkoi pahentua ja mädätä ja oli eläviä toukkia ja sisiliskoja täynnänsä, niinkuin sen ylitse olisi kirot luettu.

Ja monta muutakin merkkiä Saatanan ja noituuden mahdista taidettiin tähdellepanna kristikansan kauhistukseksi.

Niin oli Suuremõisan vallassa yksi miehinen mies niin pahasti riehaantunut, että luuli kussakin katajapehkossa ilmielävän pirun piileskelevän, eikä ennen tosin raivostansa rauhoittunut, ennenkuin paljas miekka ynnä tikari oli pantu hänen ristiluillensa.

Ja vielä synnytti yksi lehmä Värssun kylässä härkävasikan, jolla oli kaksi päätä, mutta koipia kolme paria kahden puolen niinkuin koppakuoriaisella.

Niin niitä oli paljon Hiidenmaalla, jotka kaikessa tässä menossa vain tunnustähden näkivät, että yksi kadotettu ihmislapsi susien seassa viipyi, metsänpetojen kanssa kanssakäymistä pitäen, ja näin kristityn velvoitukset sekä armo-osallisuuden unhoittaen.

Sillä jo varhaissyksyllä alkoi kiertää huhuja, että Sudenmorsian oli näyttäytynyt siellä täällä yksinäisille eränkävijöille, jotka Kõpun korpiin eksyivät. Vaan ei yksikään heistä ollut nähnyt häntä läheltä eikä kiireestä kantapäähän, vaan ainoastansa väläykseltä, niinkuin päivänsäde metsässä läikähtääpi ja taas katoaa. Ja useimmiten hän oli ollut tosin ihmishahmossansa, mutta toisen kerran myös sutena, ja näin hänet oli nähty milloin laitumella karjan läheisyydessä, milloin metsissä ja soilla, mutta ei milloinkaan ihmisasumusten läheisyydessä, sillä niitä hän kaihti. Niin muudan hylkeenpyytäjä, joka elokuussa oli ammuskellut hylkeitä luodoilta, sanoi Kõrgessaaren rannassa vedenrajassa äkänneensä niinkuin nuoren hylkeen päivää paistattavan, vaan yhtäkkiä tämä mukamas vedenelävä olikin pystyyn ponnahtanut ja metsään hävinnyt, niin että hän tiesi Sudenmorsiamen nähneensä. Mutta monet metsänkävijät olivat pahasti pettyneet, sillä he olivat luulleet Sudenmorsiamen punaisten hiusten puitten lomasta puuntavan, vaan lähemmäksi tultuansa huomasivat ne hongan kyljeksi elikkä palaneeksi katajaksi. Elikkä he taas erhettyivät suon valkotuohista koivua yhden vaimon valkiaksi varreksi kuvittelemaan.

Niin monikahdat nuoret miehet Pühalepan kylistä koettivat useampaan erään ajaa takaa Sudenmorsianta opetettuin ajokoirain kanssa, niinkuin sutta elikkä kettua ajetaan. Mutta vaikka koirat vainusivatkin hänen jälkensä ja hänet juoksujalalle saivat, ei häntä kuitenkaan tavoitettu, sillä hän oli väleä jalvoistansa, ja Diabolus sylvarum elikkä Metsän Henki varjeli häntä niinkuin valvattiansa. Niin ne, jotka itse olivat nähneet hänen ajokoirain edellä juoksevan, kivenkovaan väittivät, että hän yhtäkkiä, koska hän ahtaalle joutui, sudennahan yllensä heitti ja näin sutena henkensä pelasti. Vielä toiset sanoivat, että Sudenmorsian yhtäkkiä taisi muuttua lahoksi kannoksi elikkä suohon porraspuuksi, niin että hän väijyjiänsä ilomielin ilkkui, koska he hänen ylitsensä astuivat. Ja tämän kaiken he olivat valmiit todistamaan, jos heidät laskettaisiin ad sacra elikkä P. Sakramentin tykö.

Mutta millä Sudenmorsian ruumiinsa ruokki ja vilulta varjeli ihmishahmossa viipyessänsä, sitä ei yksikään tiennyt. Niin toiset sanoivat hänen metsänmarjoista ja juurista hengenpitimensä ja särpimensä saavan ja vanhoissa kalkkiuuneissa ja tervahaudoissa yönsä viettävän. Vaan toiset (ja heidän lukunsa oli isompi!) arvelivat hänen sudenpesissä asuskelevan, ja susien hänelle sinne verekseltä ruokaa kantavan, samalla muotoa niinkuin omille penikoillensakin, milloin hän ei itse sitä ihmissutena itsellensä hankkimassa käynyt.

Näin oli koko Hiidenmaa täynnänsä tarinoita Sudenmorsiamesta, eikä kukaan niistä sen selvempätä tolkkua saanut, vaikka ihmisten kiihko ja kärsimättömyys oli suuri.

Mutta kerran, koska kaksi Hillikesten kylän miestä istui heinäladon edessä niitulla, niin tuli ladon takaa vesaikosta hiipien susi, jolla oli rinnan alla niinkuin vähä valkia laikka.

Vaan tämäpä susi ei ollut niinkuin luonnollinen susi hänen tavoiltansa, vaan jotain erinomaisempata oli hänen elkeissänsä, niin että miehet sen kumpikin kohta hoksasivat. Eikä tämä metsänpeto myöskään ihmisen näköä sen pahemmin karsastellut, vaan tuli sangen lähelle latoa, kussa miehet olivat, ja istuuntui matalan ja leviän kuusen juurelle niinkuin koira.

»Ei nyt ole oikein asiat, sillä totisesti tuo susi on metsävahdin Aalo elikkä Sudenmorsian! Eiköstä ollutkin Aalolla aina vähä hopiasolki rinnan kohdalla, missä sudella laikka?»

»Taritse sudelle leipää, niin piankin nähdään, tokko se on ihmissusi, elikkä muu metsänpeto.»

Vaan susi sieppasikin sangen nopiasti sekä leivän että veitsen hampaisiinsa ja loikki takaisin tiheikköön, kusta oli tullutkin.

Mutta toisen kerran nähtiin Sudenmorsian lähellä kotilaiduntansa, kussa vähä paimenpoika karjaa kaitsi.

Koska paimenpoika juuri parhaillansa puolukoita kivellä paistoi tulen ääressä, niin hän näki Aalon, emäntänsä, vieressänsä seisovan.

Ja koska paimenpoika pelvoissansa ei vastannut, niin Aalo povestansa rihman otti, kuhunka oli pujotettu sudenhampaita niinkuin paterhelmiä, ja sanoi:

Vaan paimenpoika säikähti, niinkuin olisi itse Mardus metsästä ilmestynyt (sillä Marduksesta ei ole kukaan kuolevainen kuullut muuta kuin äänen), ja hän häthätää karjansa kokosi ja sen päätähavin kotiveräjälle ajoi.

Mutta koska talvi tuli hänen lumiensa ja nietostensa kanssa, niin eivät sudet vielä ikänä olleet riehuneet Hiidenmaalla niinkuin tänä talvena. Niin oli niinkuin heidän sudenaivoissansa olisi mitämaks ihmisen ymmärrys asustanut, sillä koska he syvässä lumessa peräkkanaa kulkivat, niin he aina itsekukin astuivat edelläkävijänsä jälkiin, näin lukumääränsä salataksensa. Ja niin suuri oli heidän oveluutensa, että he kynsillänsä kaapivat loven lammaskarsinan seinän alustaan, ja sitä tietä kavalasti lampaan veivät, jos luukut oli lukittu.

Näin oli kaikissa heidän edesottamisissansa tänä talvena niinkuin erinomainen puhti, mutta myöskin järjenjuoksu, niin että sangen selkiästi taidettiin havaita, minkä mahdin kanssa he yhteyttä pitivät, ja kuka heidän oikia Päämiehensä oli.

Mutta Pühalepan sekä koko Hiidenmaan rahvas pani kaikki nämä erinomaiset enteet Sudenmorsiamen elikkä Aalon, Priidikin vaimon, syyksi, koska hänen sallittiin vapaana metsiä vaeltaa ja taikojansa tehdä, milloin sutena, milloin ihmisenä, ja näin olla pahennukseksi kaikille kristityille, Herran vihat ylitse Hiidensaaren vetäen.

Niin näihin aikoihin tapahtui myös, että vaimo Valber Tempan kylästä, jonka Jumala ja Veden Elementti julkisesti oli noidaksi ja ihmissudeksi todistanut, alkoi ynnä miehensä kanssa kivenkovaan väittää, että köysi, jonka varassa hän oli vesikokeessa kellunut, oli liian lyhyt, niin ettei hän ollut taitanut pohjaan painua, vaikka viatoinkin oli. Ja hän myös peruutti kaiken, mitä hän oli kidutuksessa ad oram julkitunnustanut, ja näin vaatimalla uutta vesikoetta ja Jumalan tuomiota vaatei.

Mutta Ruotsin Laista ja sen käyttömiehistä ei taitanut sanoa, niinkuin yksi Irvihammas ja Tomppeli:

»Kävin sen Duomaritten tykönä, Ahdistuksess' ja hylkynä, Siell' istui Valhe näädässä, Ja Vääryys ketunnahoissa», vaan ylhäiset sekä alhaiset piti Oikeuden vaa'alla ja punnuksilla punnittaman.

Ja ettei kenkään Hänen Armollisen Majesteettinsa Drotninki Christinan alamaisista voisi väärästä tuomiosta esivaltaa syyttää, niin tuli käsky, että vaimo Valber oli pantava toistamiseen vesikokeelle.

Mutta koska hän toistamiseen pinnalla kellui niinkuin suorsa, ja näin kaikilta nähtiin, ettei hänen roviosta pääsemän pitänyt, niin hän juuri julmistui ja huusi pyöveleillensä ynnä rahvaalle, joka oli tätä Jumalan tuomiota päältäkatsomaan tullut:

»Minut te poltatten, mutta kussa on Sudenmorsian, joka kanssani
Juhannusyönä ihmissutena juoksi!»

Ja tämän perästä alkoi ankara napina Sudenmorsianta vastaan rahvaan seassa, niin että monet kävivät valittamassa itse ijälliselle Valtamarskille Jacobus de la Gardielle, Hiidenmaan valtiaalle, kuin myös Olaus Duncanille, Pühalepan papille. Eikä näistä valituksista loppua tullut, vaan Olaus Duncanin piti vihdoin kirjoittaman itse Herra Piispa Iheringille Tallinnaan niistä eriskummallisista ja pöyristyttävistä asioista, kuin Hiidenmaalla Saatanan ja hänen Daimoniensa tahdosta tapahtui.

Mutta närkästys ja kiukku Sudenmorsianta kohtaan vain yhä kasvoi, koska aika kului, ja usiat kylänmiehet pitivät neuvoa keskenänsä, ettei Sudenmorsiamen totisesti pitänyt armahdusta saaman, jos hänet kiinni tavoitettaisiin, joko suden elikkä myös ihmisen hahmossa.

Vaan Sudenmorsian oli ja pysyi kadoksissa, niinkuin sateen kaste, joka rannan lentohiekkaan lankee.

Mutta yhtenä yönä vielä varhain syksyllä ennen lumen tuloa viinakuussa (näin kutsuu maarahvas October'iä!) heräsi Priidik metsävahti taas yksinäisellä vuoteellansa, koska piskit pihalla kävivät ylön levottomiksi.

Niin Priidik luuli susien lammaskarsinaan pyrkivän ja nousi vuoteeltansa. Vaan hän akkunasta näki taivaan vahvuudessa vain nuoren kuun, joka oli kapia ja käyrä niinkuin kynnen reuna, mutta kuitenkin heikosti valaisi, niin ettei aivan pimiätä ollut.

Niin hän arveli kuun sakarain terävyyden pakkasia ja talven tuloa tietävän ja muisti vaimoansa Aaloa, joka oli vilun ja pakkasen valtaan jäänyt, sillä hän ajatteli häntä yhä yötä päivää.

Vaan hetken päästä ärtyi taas uudellensa piskien äläkkä, niin että Priidik metsävahti vihdoin vuoteeltansa toista kertaa töytäisi ja aukaisi oven pihamaalle mennäksensä.

Silloin hänelle näkyi kuun himmiässä valossa, niinkuin olisi iso harmaja susi syöksynyt hänen ohitsensa pirttiin, piskien haukku kintereillä.

Niin hän sangen nopiasti sulki oven, etteivät ärhentelevät koirat sisään päässeet, ja vanha taika tuli äkkiä hänen mieleensä. Ja hän otti raudankappaleen liedeltä, sen suden ylitse heitti ja sanoi:

Mutta koska hän vaimoansa näin ristimänimeltä kutsui, joka hänelle kerran P. Kasteessa oli annettu, niin sudentaika laukesi, ja Aalo seisoi yhtäkkiä hänen edessänsä, ihmisen hahmossa, mutta ilkialastomana, niinkuin juuri kylystä tullut. Vaan suden nahka oli pudonnut sykkyräksi permannolle hänen jalkoihinsa, niinkuin perhosen kotelo.

Niin Aalo oli lempiän ja säyseän näköinen, niinkuin kerran nuorena piikaisena kesäisessä lampaanpesossa Kassarin saarella, koska Priidik metsävahti häntä ison kiven varjosta salaa katseli. Ja hän oli ihan ihmisen muotoinen, valkia ruumiiltansa, paitsi noidanluomaa vasemman rinnan alla, ja hänen hiuksensa ilman pääliinaa ja taas kasvaneet, vapaasti valloillansa niinkuin neitsykäisen, ja punertavat niinkuin tumma männynkaarna.

Ja hänen kulmillansa oli kummallinen hohto ja suuri valkeus, ja hänen suunsa hymystä raollansa niinkuin raakun kuori, ikäänkuin hänen huulensa eivät ikänä olisi vereen kajonneet.

Vaan Priidik oli taas olevinansa niinkuin köysin vuoteeseensa sidottu elikkä halpaantunut, niin ettei hän yhtäkään jäsentä liikuttaa tainnut eikä myöskään suutansa puhuaksensa aukaista.

Eikä hän myöskään tiennyt, oliko tämä unennäköä, jota hänelle näin näytettiin, vai oliko hän valveilla vallan ja tämän kaiken ruumiillisin silmin näki, mutta hänen oli sangen ihmeellistä ja ratki autuuttavaa ollaksensa.

Ja kohta Aalo jo kehdolle kumartui, otti lapsen kepiästi ja sen rinnoillensa asetti.

Niin Aalo istui akkunan alla lavitsalla, kussa hän ennen sadat kerrat oli istuskellut, ja lauloi lapsellensa:

    »Emoseni, emoseni,
    Ruoki lasta rinnoillasi,
    Juutas lastasi imetti:
    Hevosrieskaa huomenella,
    Keskipäivin kehrävartta,
    Itkuvettä illan tullen.»

»Kuinka hän taitaapi yhä lasta imettää, — eikö ole hänen rintansa ehtynyt?»

Mutta hän ei saanut sanaakaan suustansa, sillä hänen kielensä oli niinkuin hervotoin.

Vaan koska Aalo oli lapsen kylläiseksi ruokkinut, niin hän sen taas rinnoiltansa takaisin liekkuun laski.

Ja ennenkuin Priidik ennätti suutansa aukaista vastataksensa, niin Aalo jo otti neulikon ja siitä lankaa ja neulan ja alkoi paikata hänen paitaansa nuoren kuun valossa, yhä lavitsalla istuen.

Niin kuun himmiä säde, joka ei vielä varsin vahvasti valaissut, silasi hopialla hänen olkapäänsä ja rintansa, niin että koko hänen nuori ruumiinsa oli niinkuin silkkaa ja siliätä hopiata.

Mutta koska hän oli saanut paidan paikatuksi, niin hän sen lavitsalle käsistänsä laski ja katseli lempein silmin miestänsä Priidikiä, niinkuin olisi hämärissä hymynnyt, ja sanoi:

Ja koko yön hamaan huomenkoittoon asti he halasivat haikiasti ja rakkaasti toinen toistansa, niinkuin eivät ikänä olisi erossa olleet.

Mutta koska kukko ensimmäistä kertaa kiekaisi, oli Aalo kadonnut, niinkuin yönnäky.

Vaan tästä kaikesta ei Priidik metsävahti kenellekään sanaakaan luiskahtanut, sillä hän ei olisi tainnut käsi rinnalla sielunsa autuuden nimessä valallensa ottaa, etteikö se ollut vain unenharha ja hänen oman kaipuunsa kuvajainen.

»Mutta koska tästä viinakuisesta yöstä oli tasan yhdeksän kuunkiertoa kulunut, ja kevät ja senjälkeen suvi taas vuoronsa perään saapunut Hiidenmaalle, ja heinänkorjuu oli parhaillansa Pühalepassa, niin tapahtui yhtenä ehtoona, että apuvaimo, joka Priidik metsävahdin tykönä lasta korjasi, kuuli hiljaista vaikerrusta veräjän takaa.

Vaan koska hän lähemmäksi katsomaan lähti, niin hän näki veräjän takana vaimonpuolen, joka oli nääntyä väsymyksestä, niin että hän oli maahan lyykähtämäisillänsä, niinkuin taakan alla, ja myös sangen vaisusti valitti, kuten suuressa kivussa.

Niin hän tässä viheliäisessä vaimonpuolessa tunsi Priidik metsävahdin vaimon Aalon, entisen emäntänsä, ja näki, että hän oli ihmishahmossansa ja ilmielävänä eikä suinkaan sudennahassa, sekä myös, että hän paraikaa oli lapsenvaivassa, ja kivut jo alkaneet.

Mutta apuvaimo ei aluksi tiennyt, mitä tehdä, sillä Priidik metsävahti ei ollut kotosalla tällä erää, vaan oli heinänkorjuussa, niinkuin muukin kylärahvas.

»Kristuksen nimessä, armahda minua ja lämmitä sauna, sillä minulla on tosin suuri vaiva.»

Mutta Aalo oli ryysyissä yltäyleensä, niin että paljas iho paistoi, sillä vaateriekaleet olivat putoomaisillansa hänen yltänsä. Eikä hänen katsantonsa kauneudesta ollut mitäkään jäljellä, sillä vilu, tuiskut ja ahava olivat sen tyyten poiskuluttaneet, niinkuin sadevesi värin viruttaapi. Vaan hänen valkia hipiänsä oli sierettynyt ja pahkoilla, hänen jalkansa verihaavoissa, ja koko hänen muotonsa perin murheellinen katsottaa.

Niin apuvaimo, joka oli hurskas ja kammosi syntiä sekä noituutta, niinkuin louhikärmeen kähyä, kamppaili hengessänsä, sillä toinen ääni hänen tunnossansa kiivaasti käski hänen ajamaan tämän Ihmissuden päätähavin korpeen ja yön selkään, kusta hän oli tullutkin, ja kajoomasta käsillänsä Herran kirottuun. Mutta toinen ääni taas käski hänen armahtamaan lähimmäisensä raadollisuutta niinkuin laupias Samarialainen. Ja niin hän vihdoin lämmitti saunan, vaikka pelkäsikin näin noituutta ja Saatanan väkeä edesauttavansa.

Mutta tuskin oli Aalo saunan lauteille päässyt, ja apuvaimo ennättänyt ensimmäisen löylyn lyödä, kun jo kylästäpäin alkoi tulla tuhuttaa vaimonpuolta, mitä ikäloppuja heinänkorjuusta lie kotiin jäänyt, sillä karjalapsi oli kylään sanan vienyt.

Niin viisi, kuusi vanhinta kylänämmää pyrähti pihamaalle, niinkuin koikkuva korppiparvi, ja he siinä tovin aikaa neuvoa pitivät.

Ja senjälkeen monikahdat heistä tunkeutuivat saunaan, vaan toiset jäivät edelleen pihamaalle, etteivät he kaikin sisälle mahtuneet.

Niin he rupesivat heti ääneensä rähättämään ja lapsivaimoa vaivaamaan, joka saunan lavalla kivuissansa lepäsi.

(Mutta tämä on vanha maarahvaan tapa, että lapsivaimoa on vaivattava, niin että hän syntinsä tunnustaisi.)

»Miksistä et jäänyt sudenkuoppaan, kussa koko talven olit? Mitäs ihmisten ilmoilta etsit, ihmissusi?»

»Tunnustatkos hyvällä syntis, suden huora? Mistäs tulensikiös sait, suosta vai maasta?»

Mutta tätä hänen ei olisi pitänyt sanoman, sillä siitä vain yltyi akkojen kiukku, niinkuin olisi kipolla löylyä kiukaalle heitetty.

»Ellet puhu meille, niin kyllä vielä toisille puhut, jahka pyövelin käsiin ja vesikokeeseen pääset, Sudenmorsian. Eikös olekin Valber vielä roviolla vastaasi todistanut? Kuinkasta hän kuolinhetkellänsä valheella sieluansa kuormittaisi?»

»Muistakaat minun sanoneen! Mitästä tämä metsävahdin Aalo aina kirkkoon viimeisenä jätätteli, ellei siunattua öylättiä saadaksensa, joka on Kristuksen totinen ruumis, että sillä taikojansa tekisi!»

»Uskot elikkä et, vaan niin on, ettei lapsi ennen lanteistasi erkane, Aalo, etkä sinä kivuistasi kirvoitu, ennenkuin olet kaikki tyyten tunnustanut. Toki minä tämän tiedän, joka olen kolmen kylän lapset päästänyt ja monenkin kurjan syntisen tunnustuksen vastaanottanut. Tunnusta siis hyvällä, keneltä lapses sait, niin päästän sinut vaivastasi, sillä minä siihen sekä loihdut että temput tiedän.»

Ja toiset taas niinkuin kuorossa säestivät: »Tunnusta, kenenkä kanssa metsiä juoksit, ihmissusi! Suden sikiön saat, vaan et ihmisen lasta!»

Mutta tuskin oli hänen aikansa täyttynyt, ja lapsi syntynyt, kun Priidik metsävahti, joka oli heinäniitulta kotiin tullut, äkisti saunan oven aukaisi ja näki vaimonsa Aalon lauteilla ynnä vastasyntyneen kanssa lepäävän, ja kylänämmät hänen ympärillänsä.

Niin Aalo heikosti äännähti hänet nähdessänsä, vaan ei mitäkään sanonut.

Mutta Priidik hänen miehensä häneen tuiki tylysti ja ynsiästi tuijotti, niinkuin uppo-outoon ja muukalaiseen ratki, eikä hänen katsantonsa synkeydessä jälleentuntemusta eikä armahdusta ollut, sillä hänen muistinsa pimitettiin, ja hänen sydämensä perin paadutettiin tänä hetkenä vaimoansa Aaloa vastaan.

Niin hän tuiki unhoitti tänä hetkenä, että hän konsanansa oli tätä vaimonpuolta kalliina pitänyt ja omaksensa sanonut, niin suuri oli hänen kiukustuksensa katkeruus ja hänen häpiänsä, koska hän arveli vaimonsa Aalon metsästä ja susien tyköä lapsensa löytäneen.

Vaan Aalo kokotti vakahista lasta hänen puoleensa, niinkuin armoa anellen, ja sanoi:

»Priidik, sanostakin heille, että tämä lapsi, jonka tautta minä kivun kannoin, on sinun!»

Ja nämä sanat sanottuansa hän aikoi taas menojansa mennä, niinkuin oli tullutkin.

»Metsään sinä menit, metsän viemä ja metsän vihitty olet, ja metsästä lapsesikin etseit, Sudenmorsian!»

»Priidik, Priidik, etkös enää muista yötä viinakuussa, jonka tykönäsi lepäsin?»

»Jos minun nyt tähän lapsineni kuoleman pitää, Priidik, niin muista, etten minä rauhaa saa, etkä myöskään sinä, sillä minun henkeni pitää harhaaman.»

Mutta nämä olivat viimeiset sanat, mitkä hän tässä elämässä sanoa ehti.

Sillä koska kylänvaimot näkivät, että Aalo heidän armoillensa ylönannettu oli, eikä hänen mistäkään, ei edes oman miehensä tyköä, apua eikä armahdusta saaman pitänyt, niin heidän kiukkunsa ylön kiivaaksi kiristyi, sillä he tiesivät nyt voiton päällä olevansa ja tätä tiimaa ja hetkeä jo kauvan vartoneet olivat.

Ja samalla aikaa alkoi pihamaalle kerääntyä yhä uutta väkeä, sillä kylänrahvas oli ehtoon tullen palannut heinänkorjuultansa. Niin heidän joukossansa oli myös monta miehistä miestä ja nuorempata väkeä sekä lapsiakin, sillä sana oli levinnyt, että Sudenmorsian, Priidikin metsävahdin vaimo Aalo, oli tullut kotiin.

Vaan aluksi he vain seisoskelivat pihamaalla ja saunaa kohti tuijottivat eivätkä mitäkään edesottaneet.

Niin ulkona väkijoukossa, kuin yhä kasvoi, alkoi uhkaava mutina, joka ei niitäkään hyvää tiennyt. Sillä Saatanan elkeet, joilla hän talven mittaan Hiidenmaata oli vaivannut ja sen ristirahvasta julkisesti pilkkanansa pitänyt, olivat itsekullakin niinkuin muistiin präntätyt.

Eikä kenelläkään ollut niitäkään epäilystä, etteikös tämän kaiken erinomaisen villityksen perijuuri, josta kaikki pahuus oli putkahtanut, nyt Priidikin saunassa heidän kättensä ulottuvilla viipynyt.

Niin he nyt tihiänä joukkona pihalla parveilivat, vaivihkaa saunaa kohti pälyten, ja heidän katseissansa oli yhtäkkiä sekä pelkoa että vihaa.

Sillä he tiesivät tuiki tarkoin noitien ja heidän Helvetin isäntiensä konstit ja kommervenkit, ja ettei heille mitäkään mahdotonta ollut.

Niin monikahdat lapset heidän seastansa juosta piipersivät saunan tykö, sen akkuna-aukosta sisälle kurkistaaksensa, ja taas takaisin, niinkuin heillä olisi tulenliekit kintereillä ollut.

Vaan yhtäkkiä yksi saunaan jääneistä vaimoista aukaisi oven ja huusi miesten parveen pihamaalla:

»Se on synti ja häpiä, että tainkaltaista sallitaan Pühalepassa. Lapsella on noidanluoma rinnan alla niinkuin äidillänsäkin! Polttakaa ihmissusi penikkansa kanssa, ennenkuin hän ennättää enempätä tuhoa tehdä!»

»Ette toki salli suden vaihdokasta ihmisten seassa? Se, joka ihmissudeksi rupiaa, myy itsensä Saatanalle kynsiänsä myöten. Eikö olekin hän henkipatto? Muistakaa Valberia Tempan kylästä!»

»Hän on oikiassa. Tässä on vaarassa kirkko ja Kristuksen oppi ja koko
Hiidenmaan autuus!»

Ja yksi nuorista miehistä silloin huusi: »Polttakaa toki Loksperin noita! Sytyttäkää sauna tuleen!»

Niin kuului yksinäisiä huutoja: »Polttakaa ihmissusi», mutta vielä ei kukaan kättänsä kohottanut.

Vaan silloin samainen vaimo takaisin saunaan riensi ja juoksi taas pihamaalle, palavainen kekäle kädessänsä, jonka hän oli saunan kiukaasta siepannut, ja toiset kylänvaimot hänen kanssansa.

Niin hän heilutti kekälettä päänsä päällä kaikkien katsottaa, niin että kipinät sinkoilivat.

Ja niinkuin olisi tulen näky ihmisten mielet ilmivalkiaan sytyttänyt, niin he alkoivat nyt pihamaalla ympärinsä juosta ja samoin saunalle lähetä, monikahdain yhä kirkuessa:

(Mutta Priidik metsävahtia ei enää lähettyvillä ollut, sillä hän oli heti saunasta tultuansa mielensä kipeydessä lähtenyt kauvas metsiin.)

Niin jotkut nuoret miehet tällöin nopiasti saunan oven pönkittivät, ja yksi heistä tarttui kekäleeseen ja sen saunan rutikuivalle olkikatolle linkosi, joka syttyi palamaan suureen sauhuun ja ilmiliekkiin, niinkuin yksi ainoa iso olkilyhde.

Eikä kulunut kuin lyhyt tuokio, ennenkuin koko sauna niinkuin rovio tulessa roihusi.

Mutta tuskin oli sauna tuleen syttynyt, kun kaikki pihamaalla olijat olivat kuulevinansa niinkuin kaukaista suden ulvontaa, joka ensin oli heikkoa, vaan sitten sangen nopiasti läheni.

Ja tämä ulvonta oli pitkä ja perin haikia, niinkuin murheellinen ja valittava, ikäänkuin sudet olisivat suruansa ilmoille valittaneet.

Niin samalla nousi myös ankara myrsky, ja korvesta, kuin metsävahdin savupirttiä piiritti, kuului suuri kohina, niinkuin syvien vetten pauhu kosken kouruissa elikkä myös korpikuusien latvain humina, koska he hirmumyrskyltä sinne tänne riepoitetaan.

Ja tämä oli tosin Helvetin trumpalien pärrytystä ja Pimeyden sotajoukkojen päällekarkausta.

»Katso, Saatana saapuu seitsemän häijymmän henkensä kanssa, ja meidän viimeinen tilamme on oleva pahempi kuin ensimmäinen!»

Vaan tätä susien ulvontaa ja metsän kohinata kesti koko saunan palon ajan elikkä vajaan tiiman, sillä sen ajan sisällä oli sauna palanut poroksi perustuksiansa myöten, niin ettei siitä enää ollut muuta näkyväistä jäljellä kuin kiukaan kivet.

Vaan Aalo, Priidikin, Suuremõisan metsävahdin vihitty vaimo, Ihmissusi ja Sudenmorsian, näin vastasyntyneen lapsensa kanssa saunanpalossa tulensurmansa sai, joka noitia ja Saatanan lapsia varten on valmistettu, että heidän maallinen majansa tulen hehkulta puhdistettaisiin, eikä ruton siementä enää heidän eikä heidän perillistensä kautta eteenpäin kannettaisi.

Mutta vielä on Jumalan Gloria julkijulistettava, että se heliästi valollansa helottaisi, niinkuin joulukynttelit Pühalepan kirkon kruunussa, ja Daimonien ynnä heidän Herransa häviö kaikilta havaittaisiin, koska heidän julmalla porulla saaliinsa irtipäästämän piti, kuhunka he olivat atraimensa iskeneet.

Niin Priidik, Suuremõisan metsävahti, sai senperästä, kuin kaikki nämä tapahtuivat hänen pihamaallaan, iskun tuntoonsa. Ja hän tuli suureen vaivaan, ettei hän ollut aikanansa armahtanut vaimoansa Aaloa, vaan ensin karkoittanut hänet kotoansa ja sitälikin hyljännyt raivoisan rahvaan käsiin, ja näin sallinut hänen saunassa tuleen hukkua, itse metsiin lymyten.

Niin ei viattoman uni tästälähtein enää vieraillut hänen tykönänsä, että yöt läpeensä hänen tuntonsa valvoi eikä torkkunut, vaan sangen ahkerasti nakutteli niinkuin puutoukka hirrenpäässä. Ja hän oli öisin alinomaa näkevinänsä vaimonsa Aalon ja hänen punaiset hiuksensa, koska ne tulen liekkeihin sekaantuivat, saunan syttyessä, niin että ne kuin samaa tulta olivat.

Vaan samalla muotoa hän oli myös kaiken aikaa näkevinänsä hänet siinä ijäisessä tulessa, joka ei koskaan sammu, vaan ijankaikkisuudesta hamaan ijankaikkisuuteen kurjaa syntistä korventaa, niin että hänen pitää turhaan kielensä kostutukseksi vedenpisaraista anoman niinkuin rikas mies Latsarukselta Abrahamin helmassa.

Näin hän herkiämättä tämän sieluparan pelastusta elikkä kadotusta mielessänsä hautoi, niinkuin olisi hän siitä edesvastuun kantanut.

»Minä tosin vain oman haikian mieleni harhaksi kuvittelin, että Aalo, minun vaimoni, viinakuussa yönsä vierelläni lepäsi. Mutta jos lapsi, joka ynnä äitinsä kanssa yhdessä tuleen jäi, oli minun eikä Saatanan ja hänen susiensa, niin olen minä totisesti edesauttanut heidän surmaansa ja minut pitää murhamieheksi kutsuttaman.»

Näin oli hänen sielunsa hätä tosin sangen suuri, eikä hän tiennyt, mitä tehdä sen huojennukseksi.

Niin tapahtui, koska Priidik metsävahti taas tämän perästä Pühalepasta Kassarin saarelle lähti, että hän kuuli, niinkuin ennenkin kerran, sen harjun alta kuin halki saaren Säärelle päin kulkee, ison lammaslauman määkivän hädissänsä.

Mutta lähemmäksi astuttuansa hän ei selittänyt ei paimenta eikä koiraa, vaan näki, kuinka iso susi karkasi reunimmaisen lampaan kimppuun ja sen maahan murti. Niin toiset heidän typeryydessänsä pakenivat vain parin askeleen päähän ja siellä kääntyivät päin ja lampaan tapaan alkoivat tuijotella perivihollistansa, niinkuin lintu lumoojata kärmettä, mutta eivät älynneet kauvemmaksi mennä. Vaan susi siihen paikkaan ensimmäisen saaliinsa heitti, ennenkuin hän sitä raadella ennätti, ja laumasta toisen lampaan sieppasi, että heidät hänelle näin kerkiästi tarittiin. Eivätkä taaskaan lampaat pelvoissansa paeta hoksanneet, vaan kappaleen matkan päässä yhdeksi rykelmäksi yhteen sulloutuivat, niinkuin vihamiestänsä vartoen.

Niin Priidik metsävahti muisti muuatta suvista huomenta, koska tällä samaisella Kassarin saarella myöskin lammasten hätähinen määkinä oli hänen korviinsa kaikunut, ja yksi nuori ja ihana piikainen toisten vaimonpuolten seasta paistanut niinkuin rannan katajapehkojen keskeltä punainen orjanruusu.

Vaan hänellä ei totisesti ollut aikaa näin haaveitansa havitella, sillä susi aivoitteli paraikaa kolmannen lampaan kimppuun käydäksensä. Ja että Priidik metsävahdilla sattui olemaan luotipyssynsä mukanansa, niin hän empimättä tähtäsi ja lähetti laukauksen sutta kohden, juuri koska se päällekarkaukseen rupesi.

Mutta hänen käsivartensa varmuus tällä kertaa pahasti petti, sillä susi ei sortunutkaan maahan, vaan päästi irti lampaan ja pakeni kiiruusti Kassarin Säärtä ja Orjakua kohden, kussa kasvoi tihiätä sekametsää, sinne hänen silmistänsä kadoten.

Vaan Priidik metsävahti, koska hän yhä Kassarin mäen harjalla seisoi, luotipyssy kädessänsä, ajatteli nopiasti:

»Mistäs tiedät, mies, etteikös se ollut vaimosi Aalo? Tosin hänen ihmishahmonsa tulelta tuhottiin, vaan mitäs jos hänen henkensä yhä sudenhahmossa harhaa lepoansa löytämättä, ja hän tänne kotisaarellensa takaisin pyrkii, kussa hän lapsuutensa ja neitsyytensä kullaiset vuodet vietti ja vielä kihlattunsakin löysi? Sillä vaikka hän jo yhdellä kuolemalla kuoli, niin sutena hän yhä elää, että hänessä kaksi luontoa oli, yksi ihmisen, vaan toinen suden.»

Niin hän alkoi suuresti halajoida uudellensa saman suden nähdäksensä, joka Kassarin saarella oli hänen luodiltansa pakoon päässyt. Hän kaivoi teitten risteyksiin sudenkuoppia, peittäen ne kepiöillä ja notkuvilla risuilla ja metsänsammalilla, ja myös valvoi monta yötä läpeensä, haaskalla väijyen, mutta kaikki suotta.

Niin ei hänelle mikään enää mitäkään merkinnyt, ei menestys eikä maallinen onni, vaan öin ja päivin hän nyt vain tätä yhtä metsänsutta ajatteli, jonka hahmossa hänen vaimonsa Aalon sielu yhä harhasi, lumostansa pääsemättä. Sillä hän hengessänsä tunsi, ettei ollut senkaltaista tekoa, jota hän ei edesottaa taitaisi, jos se vain tämän kadotetun sielun kahleistansa kirvottaisi, vaan hän olisi ollut valmis P. Ehtoolliskalkinkin kirkon sakaristosta varastamaan.

Ja hän oli öisin unissansa usiasti näkevinänsä samaisen suden, joka seisoi hänen polullansa, koska hän metsiä vaelti, ja häneen sangen haikiasti tuijotti, niinkuin olisi vangittu sielu vapahdustansa vartonut.

Niin vihdoin viimein hän ei enää jaksanut tätä sielunsa hätää kestää, vaan se hänelle yli voimain kävi, niinkuin ylön raskas kantamus. Vaan yhtenä huomenena hän etsei esillen sen hopiaisen vihkisormuksen, jonka Pühalepan pappi kerran kirkon alttarin edessä oli hänen sormeensa sovittanut, yhdeksi merkiksi P. Aviosäädystä.

Niin Priidik metsävahti tästä sormuksesta murheellisella sydämellä salaa hopiaisen luodin valoi ja sen pyssyynsä pani.

Ja koska ensimmäinen kuudanyö tämän perästä saapui, niin hän taas lähti sudenväijyntään hevoshaaskalle, joka hänellä oli varattu Haavasuon krouvin vaiheilla.

Vaan sinne saavuttuansa hän itsellensä pyhästi lupasi, ettei hän ennen paikaltansa hievahtaisi, ennenkuin sen suden oli nähnyt, jota odotti.

Niin hän kaksi yötä näin yhtämittaa vartoi, krouvituvan akkunan alla istuen, ja pyssy ladattuna lavitsalla. Mutta tuvassa oli öisin tuli sammutettu ja pimiä, ja kylmä uho, joka hänen jäseniänsä jäisesti puisti, henki paatisista seinistä sekä multalattiasta.

Vaan koska kolmas yö oli läsnä, oli ulkosalla outo ja syksyinen sää, ja hän taisi nähdä kuun vuoroin vuodattavan hänen valoansa, vuoroin pilven lonkaan lymyävän. Eikä ollut vielä talvi, eikä myöskään enää kesä, ei valkia, eikä vallan pimiä.

Mutta hevoshaaska oli vain muutaman sylen päässä krouvituvasta isojen paljasten koivujen alla, ja se paistoi selkiästi silmään, joka kerta, koska kuu tuli näkyviin.

Niin tämä yö oli senkaltainen, konsa kuolleet ja vainajat vaeltavat yltympärinsä ja elävitten ajatuksia ahdistavat suurella ahdistuksella.

Niin Priidik metsävahti taas tunsi vanhan tuskan uudella puhdilla päällensä tulevan, niinkuin hänen vaimonsa Aalon sielun rauhattomuus olisi häneenkin ruvennut.

»Anna minun lentää ikuisesti niinkuin lentohiekan laakialla rannalla, jos se Sinun tahtos on, mutta hänelle suo lepo, niinkuin vesilinnulle rantatöyrän raoissa.»

Mutta tuskin hän oli näin rukoillut, kun hänelle näkyi, niinkuin olisi haaska koivujen katveessa hiljaksensa liikahdellut.

Ja taas hänelle näkyi, niinkuin olisi yksi harmaja varjo haaskan ympärillä hiiviskellyt, kuun juuri pilvenraosta kurkistaissa.

Niin Priidik metsävahti tunsi tässä sudessa vaimonsa Aalon, joka kerran
Juhannusyönä Daimonilta riivattiin ja sudeksi muutettiin.

Niin hän tarttui tuliluikkuunsa, kussa oli hopiainen luoti, ampuen suoraan akkunan läpitse, ja kohta kuului kimiä ulvonta, niinkuin olisi Saatana ja hänen Daimoninsa suurella riekunalla ja pahasti parkuen lentoon lähteneet, että heidän täytyi luopua saaliistansa.

Mutta koska kaikki taas oli tyyten vaiennut, niin ettei enää muuta kuulunut kuin korven humu ja ihmisen ijäti levotoin sydämen lyönti, niin Priidik metsävahti vyötti kupeensa rohkeudella ja lähti ulos koivujen alle haaskan tykö.

Niin ei siellä sutta itseänsä näkynyt, mutta ohuessa vitilumessa oli verijäljet, jotka johtivat koivikon laitaan.

Niin Priidik metsävahti niitä sykkivin sydämin seurasi, kunnes hän löysi suden kuolleena lumessa kyljellänsä lepäävän, sillä hopiainen luoti oli lävistänyt hänen sydämensä.

Vaan Priidik metsävahti ymmärsi rukouksensa kuulluksi tulleen. Niin hän paljasti päänsä niinkuin kirkossa ja näin sanoi:

»O, minun vaimoni Aalo, jolla oli yhtaikaa kyhkyläisen ja myös suden sielu, — oletkos nyt rauhan saanut? Koska nyt kahdesti kuolit, taitaako sielukultas taivaisen Isän helmaan lentää, jonka vaipan laskoksissa sillä on lepo ja rauha ratki. Koskas syntis poies pyhitään, taidatkos elävitten anteeks antaa?»

Niin ei hän tätä sutta kuopannut, sillä vanha käsky kuuluu, ettei ihmissutta, joka on P. Kasteen Liiton rikkonut, tohdi maahan haudata, ei siunattuun eikä siunaamattomaan.

Vaan hän keräsi risuja metsästä, ne rovioksi kooten, ja siinä suden poltti. Ja koska vain kypenöivä tuhka oli jäljelle jäänyt, niin hän senkin vielä kämmenillänsä yltäympärinsä hajoitti, ilman neljän tuulen viedä.

»Sielu, kahtia lohkaistu, joka olit yhtaikaa yöstä ynnä päivästä, Jumalasta ja Perkeleestä, nouse Luojas tykö, että hän taas sinut lempein sormin yhteen liittää!»

Vaan kaikki kuin näille lehdillen kirjoitettu on, todistettiin kunniallisten ja hyvämaineisten todistajain ja silminnäkijäin suulla Alioikeuden tutkinnossa, jonka piti Priidik metsävahdin saunan palosta sekä hänen vaimonsa Aalon kuolemasta Anno 1650 Pühalepassa Läänemaan Tuomari, luja ja totinen Herra Arend Aderkas, Kärblan perintöherra, yhdessä Kanssaistujiensa Thomas Gentschienin, Hiiumõisan herran, ja Wolmar Uexkullin, Essun herran kanssa, Vironmaan Herra Gubernatorin Erik Oxenstiernan käskystä.

Kavahtakaamme siis kaikki noituutta, joka on yksi hirmuinen ja kamala kappale, sekä Riettaan Hengen rienausta, joka ihmisen sukukuntaa riivaa ja ratki trakasseeraa.

Koska Daimonin henkäys ihmiseen tarttuu, eivät hänen kantapäänsä enää maankamaraan kajoa; niinkuin tuuliaisessa hänen henkeänsä lennätetään lepoa vailla; hänen sielunsa kiudut kirkkaasti palavat, niinkuin öljyllä valeltu valkia.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUDENMORSIAN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Sudenmorsian

SUDENMORSIAN

AINO KALLAS

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE