The Project Gutenberg eBook of Suomalaisia näyttelijöitä, by Aarni Kouta

Esisanat.
Ida Aalberg.
Kaarola Avellan.
Emelie Stenberg.
Aurora Aspegren.
August Aspegren.
Taavi Pesonen.
Axel Ahlberg.
Adolf Lindfors.
Knut Weckman.
Katri Rautio.
Aleksis Rautio.
Iisakki Lattu.
Olga Poppius.
Kaarle Halme.

Ihaillessamme jotakin suurta ja jo täyden kasvuvoimansa saavuttanutta puuta ei liene monenkaan meidän mieleemme juohtunut ne eri kehityskaudet ja -muodot, jotka tämä puu on elänyt ja taistellut muodostuessaan pienestä, tuskin maankamaraa ylemmästä idusta siksi korkeaksi kasviksi, joka majaamme varjostaa. Me näemme ihastuksella vain puun, joka työntää latvansa taivasta kohti, ojentaa oksansa ilman tuulien tuuditeltaviksi, mutta emme ajattele pientä tainta, joka maan uumenista kerran pyrki ja pääsi päivän valoon, juurrutti ja levitti juurensa tahdon rantavoimalla syvälle mullan mustaan helmaan, mistä sitten imi elämisen voiman ja tarmon. Ja lähemmin tarkastaessamme on tässä alkutilassa ja alkukamppailussa yhtä paljon mieltäkiinnittävää ja ihastuttavaa kuin myöhemmässä kypsyyden kaudessakin. Vieläpä tuon taimen kehitysilmaisuja tutkistellessamme voimme nähdä viittauksia vastaisuuteen, edellytyksiä, edellyttäviä luonteenominaisuuksia ja hentoja yhdyssiteitä tulevaisuuteen.

Edellinen on sovitettavissa ihmiseenkin, varsinkin voimakkaammin ja huomattavammin kehittyneeseen ja rakentuneeseen ihmiseen, joka on pystynyt luomaan itsestään jotakin, kyennyt kohoamaan ja kasvamaan johonkin tehtävään, joka on jättänyt jälkiä häntä ympäröivään elämään, vieläpä antanut parhaimmassa tapauksessa uusia sysäyksiä kehityksen yhä etenevään ja edistyvään kulkuun. —

— Nämä muutamat rivit vain sen sarjan esisanoiksi, jossa rupeemme kertomaan vanhempien näyttämötaiteilijaimme lapsuuden ja nuoruuden vaiheista ja muistoista sellaisina kuin ne haastattelujen muodossa olemme heidän omilta huuliltaan kuulleet. Heidän taiteellisen työnsä tulokset ovat jo täysin kypsinä meidän nähtävinämme ja arvioitavinamme; heidän varhaisimmat sielunliikuntonsa ensimmäisistä itsetiedottomista aavisteluista elämänuran ratkaisevaan ensi askeleeseen saakka ovat meille tuntemattomampia, ainakin jo paljon etäisempiä asioita, joihin kuitenkin kannattaa kerran vielä kääntää katseensa ja joiden muistelemisesta voi koitua paljon iloa, vieläpä sangen suurta mielenkiintoakin.

Mainitessamme vapaaherratar Ida Aalbergille aikeestamme ja pyytäessämme häntä kertomaan meille lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheista, väitti hän, että niistä ei pitkältä puhetta riittäisi. Hän muisti olleensa tavattoman paha lapsi, ainoa tyttö kolmen veljen joukossa, joille hänen olisi tullut olla hyvänä esimerkkinä, mutta muuttuikin joka kohdassa aina vain varoittavaksi esimerkiksi. Hänellä oli ollut hyvin paljon mitä pahimpia vikoja. Ensimmäinen, ja ehkä pahin, oli niistä tietysti ollut jokin vaarallisen itsetietoinen piirre luonteessa, minkä ilmenemismuotoja oli ollut itsepäisyys, jonkinlainen hallitsemishalu, tahto määräysten jakelemiseen. Myöskin oli ylpeyden raskas peri- ja helmasynti päässyt juurtumaan hänen jo niin aikaisin turmeltuneeseen luonteeseensa. Ei ollut voinut lainkaan pitää muita pikku tyttöjä vertaisinaan ja leikkitovereikseen kelvollisina, tuskinpa ikäisiään ja itseään vanhempia poikiakaan, joiden kanssa oli kuitenkin jonkunverran paremmin viihtynyt. Heissä oli sentään ollut hiukan voimakkaampaa ainesta, mutta sitäkin vain hiukan. Hyvinkin nuorena oli vitsaa koetettu vääntää, eikä oltu myöskään vähemmän ahkerasti käytetty tätä samannimistä pelottavaa asetta vääntökeinona. Mutta väännöstä ei syntynyt käännöstä — parempaan päin. Kaukana siitä. Vuosi vuodelta nämä huonot ominaisuudet yhä vain kasvoivat, vieläpä ilmestyi entisten lisäksi uusiakin turman tuumia nuoreen mieleen. Kaikkein pahin niistä oli mielikuvitus. Se oli pakottanut jättämään leikinlyönnin, unohtamaan leikkitoverit kokonaan. Ypöyksin nuori tyttö oli kiertänyt metsiä ja maita, koristellut itseään ruohoilla ja kukkasilla ja puhellut ääneen itsekseen. Synkästi uskonnollisen äidin vitsa oli yhä uutterammasti tehnyt työtään — olihan entisen itsepintaisuuden lisäksi nyt vielä tullut paha maailmallinen mieli, mikä ilmeni päälle päätteeksi muodossa, joka oli omiaan herättämään hämmästelyä ja naurua muissa ihmisissä. Näin "pahaksi" lapseksi suurin näyttämötaiteilijattaremme kuvasi itsensä, mutta lisäsi, että hän samalla oli ollut hyvin onneton. Lapsuus oli onneton, nuoruus oli onneton. Se oli yhtä ainoata kaipuuta, vaikka hän ei tiennyt kaipuun syytä eikä sen päämaalia. Yhtä ainoaa kuvittelua se myöskin oli, vaikka nämä mielikuvat eivät voineet milloinkaan kiteytyä miksikään selviksi näyiksi ja kuvasarjoiksi. Mutta kaikesta huolimatta ne kuitenkin elivät elämäänsä, eikä vitsa voinut niitä kuolettaa, yhtä vähän kuin hänen omat kärsimyksensäkään.

"Mutta pahuudestani huolimatta", huomautti taiteilijatar leikillisesti, "ovat ihmiset aina pitäneet hyvää huolta minusta, vieläpä minua rakastaneetkin." — Täten hän esim. oli joutunut kotiseudullaan siihen aikaan oleskelevan Minckwitzin perheen suojatiksi ja päässyt heidän mukanaan Helsinkiin ja täällä oppilaaksi neiti Tavaststjernan perustamaan ruotsalaiseen tyttökouluun, jonka koulun toiminta ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Kovin pitkäaikaiseksi ei taiteilijattaren kouluopillinen ura käynyt myöskään rouva Qvistin täkäläisessä oppilaitoksessa; keskeytymisen syynä oli tällä kertaa varojen puute, sillä kodin piti kustantaa etupäässä veljien kalliit opinnot. Rouva Qvistin koulussa käynnin huomattavin tapaus on mielestämme kuitenkin se, että siellä Ida Aalberg sai ensimmäisen hänen taiteensa osalle tulleen tunnustuksen. Kevättutkinnossa olivat oppilaat lausuneet runoja, heidän joukossaan myöskin Ida Aalberg "Adlercreutzin" Vänrikki Stoolin tarinoista. Tutkinnossa oli ollut läsnä rouva von Kothen, ja oli hän, silloisen Suomen kirjallisesti ja taiteellisesti sivistynein nainen, lausunut julkisesti ihailunsa mainitun runon lausumisen johdosta.

Tästä johduimme kysymään sitä kappaletta ja osaa, jossa taiteilijatar oli ensi kerran esiintynyt. Maalla, kotipuolessa se oli tapahtunut. Joululomaansa oli sinne tullut viettämään kuopiolaisia ylioppilaita, jotka olivat panneet toimeen pienet juhlat kansakoulun hyväksi. Siellä oli esitetty pieni näytelmäkappale "Kassan avain", jossa emännöitsijän osassa oli esiintynyt Ida Aalberg, silloin nuori, tuskin nelitoistavuotias tyttönen. Hän oli jo sitä ennen paljon uneksinut teatterista. Ensimmäisen mielenkiinnon tähän taidelaitokseen herättivät vanhat, äidin maitokamarin seiniin liisteröidyt ruotsinkieliset sanomalehdet, joissa oli julkaistuina teatterien ohjelmat. Kovin oli niissä kiihottanut mielikuvitusta se, että jonkin kuninkaan tai kuningattaren nimeä oli seurannut tavallisen kuolevaisen nimi. Kuningattarena kuolevainen ihminen jonakin iltana! Sellaiseksi hänkin tahtoi, niin mahdotonta kuin se olikin, sillä pitihän jumalaa pelkäävä koti teatteria synnillisimpänä, saastaisimpana ja turmiollisimpana laitoksena maan päällä. Kun nyt nämä ylioppilaat tulivat esiintymispyyntöineen, oli nuoren mielikuvittelijan ilo rajaton, mutta — sitä ei saanut näyttää. Lavalle hän kuitenkin näin kotitanhuvilla pääsi, mutta siihen sen piti pysähtyäkin.

Niin ei kuitenkaan käynyt, onneksi suomalaisen näyttämötaiteen. Rippikoulun käytyään, nelitoistavuotiaana, Ida Aalberg näki ensi kerran oikean teatterin Hämeenlinnassa, jonne Suomalaisen teatterin henkilökunta oli saapunut antamaan vierailunäytäntöjä. Silloin hänen päätöksensä kypsyi. Tämän jälkeen häntä ei voinut pidättää enää koti, ei rakkaus vanhempiin eikä sisaruksiin, vaan hän karkasi heidän luotaan eräänä kevättalvisena päivänä, joutui Helsinkiin ja pääsi Suomalaiseen teatteriin. Ensi kerran hän esiintyi jonkun rakastavan tytön osassa näytelmäkappaleessa "Lemun rannalla", ja sai senkin jälkeen esittää yhä edelleen pieniä vaatimattomia tytönosia, sillä tohtori Bergbomin mielestä Ida Aalberg oli luotu naiviksi näyttelijättäreksi. Mitään riemuvoittoja naivi näyttelijättäremme ei voittanut, hänen ainoa ilonsa oli pyrkimys eteenpäin, hänen ainoa murheensa se, ettei saanut oppia kyllikseen uutta, ei tarpeeksi edistyä, päästä eteenpäin, ja ihmetteli, kuinka toiset saattoivat olla niin levollisia, vaikka eivät olleet sen onnellisemmassa asemassa kuin hänkään. Mutta varmasti vakuutettu hän oli siitä, että eteenpäin hänen täytyi päästä, kaikista vastuksista huolimatta.

Näihin aikoihin oli taiteilijattaren veli matkustanut Dresdeniin opintojaan jatkamaan, ja kirjoitti sieltä usein sisarelleen ja kuvaili joka kirjeessään etenkin mainitun kaupungin teatteria, joka oli hänen mielestään maailman suurenmoisin taidelaitos. Sinne alkoi tietysti sisarenkin halu palaa. Siellä jos missä hänkin saattoi edistyä ja oppia jotakin uutta, ja saatuaan resetin Oulussa sekä hiukan yksityistä avustusta, hän läksi ylpeänä matkalle kukkarossaan seitsemisen sataa markkaa, mikä mahtava summa kestäisi tietysti vuosikausia. Mutta pitkälle eivät sellaiset rahat riitä, niistä kun sai luovuttaa jo opettajalleenkin 25 mk tunnista. Tästä samasta opettajasta, rouva Seebachista tuli kuitenkin taiteilijattaren suurin turva ja opastaja tällä hänen ensimmäisellä ja suorastaan ratkaisevalla opintomatkallaan. Rahat loppuivat tietenkin pian, mutta into ja tarmo eivät loppuneet. Aivan pennittömänä, perin pohjin nälkäisenä hän vain ponnisteli edelleen, vahvasti uskoen siihen, että kaikki käy hyvin, kaikki onnistuu vielä kerran. Nälkä tuli lopulta ilmi, mutta samalla myöskin taiteilijattaren suuret lahjat ja uupumaton tarmo, horjumaton tahdon lujuus. Kotimaasta toimitti rouva Seebach rahaa, joten jatkuva oleskelu ja opiskelu ulkomailla kävi mahdolliseksi ja hedelmöittäväksi. — Lopuksi mainittakoon vielä, että samainen rouva Seebach oli tohtori Bergbomille kirjoittanut kirjeen ja vakuuttanut, että tämä erehtyi toivoessaan Ida Aalbergista naivia näyttelijätärtä, hän itse oli huomannut tässä nuoressa naisessa piilevän syvät traagillisen näyttämötaiteilijan lahjat. Kun Ida Aalberg palasi sitten kotimaahan, oli tohtori Bergbom antanut hänelle koetteeksi osan Anzengruberin "Valapatosta", josta muodostui taiteilijattaren ensimmäinen suuri voitto. "Keväällä erosin naivista näyttelijättärestä, lokakuussa kohtasin traagillisen taiteilijattaren", oli tohtori Bergbom esityksen jälkeen huudahtanut.

Käydessämme haastattelemassa neiti Kaarola Avellania, puuttui hän itse ensinnä puheeseen. "Haastatella ei tulisi milloinkaan itse asianomaista henkilöä, jos mieli päästä perille hänen luonteenomaisimmista piirteistään", lausui taiteilijatar. "Tällaisia seikkoja olisi pikemmin tiedusteltava omaisilta ja lähimmiltä ystäviltä, joilla on ollut tilaisuus kaiken aikaa seurata toisen kehitystä ja tehdä huomioita sen eri ilmenemismuodoista, kuitenkin aina tarpeellisen välimatkan päästä. Itse tulee usein vaienneeksi monesta asiasta, jotta ei vain tekisi itserakkaan vaikutusta, usein taas tahtomattaankin ja itsetiedottomasti hairahtuu lausumaan jonkin pienen epätotuuden, sillä ihminen on liian lähellä omaa itseään." Myönsimme nämä mietteet suhteellisesti sangen oikeiksikin, mutta väitimme vastaan, että toiselta puolen vaikenemiset, toiselta pienet epätotuudet saattoivat nekin painaa osaltaan leimansa luonnekuvaan, jonka silti ei tarvinnut lainkaan olla väärä. Itsestään puhuessaan ihminen kaikesta huolimatta kuvastelee vain omaa sisintä itseään, tavalla tai toisella, ja ehkä lopultakin aina sattuvammin ja todemmin kuin syrjäinen.

"Itsetietoinen halu antautua taiteilijauralle heräsi minussa verrattain myöhään", alotti taiteilijatar kuvauksensa. "Monet syyt aiheuttivat sen. Olosuhteet ja kasvatus ennen kaikkea, mutta samassa määrin ehkä myöskin sisäänpäin vetäytyvä luonne ja melkein voittamaton kainous." Teatteri ainakin oli se viimeinen taidemuoto, jota neiti Avellan ajatteli, ellemme sanoisi — vihdoin viimeinen. Koko nuoruus, silloiset olosuhteet ja ankaran kristillismielinen kasvatus koettivat parhaansa mukaan saada häntä loittonemaan tästä synnillisestä laitoksesta, kunnes hän viimein kaikesta huolimatta heräsi Björnsonin "Kalastajatytön" lailla uneksimaan naisesta, joka näyttäisi maailmalle "hvordan en Kvinde er, naar hun er yndig, hvordan hun er, naar hun er syndig". Pitkät, aavistuksettomat taipaleet erottavat kuitenkin lapsuuden ja nuoruuden tästä heräämisestä, mutta itsetiedottomat sielunliikunnot ja niiden eri ilmestysmuodot täyttävät sittenkin nämä taipaleet, ja niitä nyt lähemmin tarkastellessamme ei suinkaan ole vaikea huomata, että ne ovat suoranaisessa ja elimellisessä yhteydessä taiteilijattaren myöhemmän elämänuran kanssa, ovat selviä ja suoranaisia viittauksia siihen.

Ensimmäisenä kuvaavana ja edellyttävänä piirteenä mainitsi taiteilijatar pukeutumishalunsa, tahdon esiintyä toisen henkilön hahmossa. "Lapsethan yleensä tahtovat pukea ja laitella itseään", hän sanoi, "mutta taiteilijanhan juuri täytyy olla lapsi, lapsi kehdosta hautaan saakka, jos hänen mieli jotakin uutta ja suurta luoda." — Ohimennen johtaa tämä ajatus mieleemme Nietzschen sanat: "Viattomuus on lapsi ja unhoitus, uudestaan-alkaminen, leikki, itsestään pyörivä pyörä, ensimmäinen liikunto, pyhä myöntäminen. Niin, luomisen leikkiin, veljeni, tarvitaan pyhää myöntämistä." Siinä ehkä kaiken suuren taiteen psykologia ja — lohdutus.

Tämä pukeutumishalu oli herännyt taiteilijattaressa jo varhain ja herättänyt samalla mielikuvituksen rajattoman maailman eloon. "Kalaretket isäni seurassa olivat tämän mieliteon ensimmäisenä virikkeenä", virkkoi neiti Avellan. "Kesät vietimme aina Ahvenanmaan saaristossa, jossa isäni ja hänen neljä tytärtään — minä yhtenä niistä — viettivät usein vuorokausiakin kalaretkillä." Perheessä ei ollut yhtään poikaa, senvuoksi tytöt puettiin kaikeksi kesäksi pojanpukuun, sillä "hameet eivät saaneet alukseen astua". Näin kului taiteilijattaren varhaisin lapsuus, kaksivuotiaasta aina yhdenteentoista ikävuoteen saakka, kesät merellä, talvet luistin- ja hiihtoretkillä Helsingin jäillä. Siis vapaata ja täyttä luonnonelämää, missä mikään ei häirinnyt mielikuvitusta ja nuoren raikasta mieltä. Mutta sitten tuli häiriö, vieläpä melkein naisluostarin muodossa.

Neiti Avellanin vanhempi sisar oli jo jonkun aikaa ollut Cecilie Foyxellen pensioonissa Kalmarissa, ja sinne nyt lähetettiin kesken purjehdus- ja luistinretkiä yksitoistavuotias Kaarolakin. Tässä laitoksessa muuttui kaikki synniksi, mitä kuolevainen ihminen teki. Kaunokirjallisuuden lukeminen oli syntiä, samoin jokainen oma ajatus. Synnillistä oli seurustelu toisen sukupuolen kanssa, jota syntiä kuitenkin harjoitettiin kaikessa viattomuudessa ja — pienten vuoroserenaadien muodossa, sillä tämän "luostarin" läheisyydessä oli maanviljelyskoulu, jonka oppilailla oli hyvä lauluääni. Kaikkein suurin synti oli sittenkin teatteri. Neiti Avellan muisti, miten hänkin oli ihmetellyt ja surrut ihmisten ääretöntä kevytmielisyyttä kulkiessaan tämän taidelaitoksen ohi Kalmarissa ja kuullessaan sieltä soiton säveliä. Muutoin oli hän taas itse puolestaan herättänyt paljon surua ja murhetta kelpo johtajattarensa hyvässä sydämessä. Hänet oli melkein joka päivä kutsuttu "ylös" nuhteita saamaan, "vaikka en suinkaan ollut mikään paha lapsi, kuten vapaaherratar Ida Aalberg on itsestään sanonut", lausui taiteilijatar. "Paha ehkä silloin, kun minua pahalla koetettiin taivuttaa, mutta taipuvainen ja hellä kuin vaha, silloin kun minua hyvyydellä Kohdeltiin." Tämän äärimmäisyydestä toiseen liikahtelevan luonteenominaisuuden oli neiti Foyxellekin huomannut, sillä eräässä kirjeessä neiti Avellanin vanhemmille hän oli ihmetellyt tyttöstä, "jonka silmät toisena hetkenä saattoivat säkenöidä kiivaudesta, toisena taas olla täynnä kyyneliä". "Luonteeni onkin aina ollut äärimmäisyyksiä rakastava", lausui taiteilijatar. "Näyttelijänä tahdoin ennen kaikkea esittää murtuvien osia, onnetonta rakkautta j.n.e., mutta toiselta puolelta myöskin ihan keveitä ranskalaisia salonkinäytelmiä. Ainoastaan jalojen ja tahrattomien luonteiden esittämistä olen taiteessani aina kammonnut ja tahtonut niitä väistää — silloisesta lapsellisuudestani huolimatta."

Mielikuvitustaan sai taiteilijatar tässä pensioonissa kuitenkin kehittää. Pukeutumishalu sai ensinnäkin tyydytyksensä voimistelutuntien urheilupuvuista sekä laajempi mielikuvituksen viljeleminen niistä pienistä juhlista, joita tytöt omin päinsä saivat panna toimeen. Niihin sommitteli Kaarola aina ohjelman. Historian opetus ja luku aukaisi hänen mielikuviensa maailmalle uusia ja tuntemattomia aloja. Hän tutustui mieltäkiinnittäviin personallisuuksiin ja tapahtumiin, joissa hänen silmänsä näki aina jotakin toimintaa ja käyntiä, ja joista hän sitten muodosteli draamallisia kohtauksia ja sarjoja. Niitä esitettiin laitoksen puistossa, vieläpä Kalmarin unioonin aikaisia tapauksia itse Kalmarin historiallisessa linnassa. Parempaa näyttämöä ja ympäristöä nuori kuvittelija ja luoja tuskin voi luomilleen toivoakaan. Tällaista elämää kesti aina taiteilijattaren seitsemänteentoista ikävuoteen saakka, jolloin hän palasi jälleen kotimaahan.

Täällä hän sitten ensi kerran elämässään kävi teatterissa, jotka käynnit alkoivat yhä tiheämmin uusiintua. "Paratiisissa sitä pienillä säästörahoilla istuttiin, sillä vanhemmat eivät siihen aikaan antaneet lapsilleen niin runsaita käsirahoja kuin nykyään", virkkoi taiteilijatar. — "Silloinko teissä heräsi halu antautua taiteilijauralle?" kysyimme. — "Kaukana siitä. Näytelmätaidetta ja näyttämötaiteilijoita kyllä rajattomasti ihailin, näin heissä suorastaan yliluonnollisen korkeita olentoja, mikä mielikuva sitten myöhemmin kyllä perinjuurin särkyi, mutta itse olin ihan liian nöyrä ja häveliäs moista ajattelemaankin. Neiti Foyxelle oli myös ihan Ruotsiin saakka kuullut näistä teatterissa käynneistäni ja sieltä hän kirjoitti asian johdosta pitkän varoituskirjeen vanhemmilleni ja pyysi heitä palauttamaan nuorta sielua pois synnin poluilta." — "Eihän sitäpaitsi ollut vielä olemassa suomenkielistä näyttämöä, joka olisi ollut ainoa, mihin minä olisin liittynyt, huolimatta siitä, että en osannut sanaakaan tätä kieltä. Sellainen oli aika silloin", lisäsi neiti Avellan.

Oli kuitenkin juuri siihen aikaan olemassa silloinen suomalainen ooppera, jonka lavalla Kaarola Avellan ensi kerran esiintyi, tosin vain muiden mukana kuorossa laulamassa. Hänen sisarensa, myöhemmin rouva Aura Thuring, kuului tämän laitoksen esiintyviin taiteilijoihin, ja tämän osat valmisti ja opetti hänelle aina Kaarola sisar. "Sain kuitenkin elää taiteessa, vaikkakin vain toisen henkilön hahmossa; itse olin liian arka, tässä oli minulle jo kylliksi. Siinä ehkä myöskin syyt luonteeni pedagoogisiin ominaisuuksiin." —

Kaarola Avellanin ollessa yksikolmattavuotias, piti Aura sisaren lähteä Tukholmaan lauluopinnoitaan jatkamaan ja Kaarolan seurata häntä sinne kaunolukua opiskelemaan. Kihlaus pidätti kuitenkin sisaren kotimaahan, ja Kaarola sai lähteä yksin matkalle. Opettajakseen hän sai rouva Betzy Almlöfin, joka sittemmin, oppilaansa uutteruuteen ja tarmoon sekä suuriin lahjoihin ihastuneena, tarjosi tälle paikan Tukholman kuninkaallisessa teatterissa. "Elämäni suurin tragedia on se, etten ottanut tätä tarjousta vastaan. Minun täytyi päästä suomenkieliselle näyttämölle, ja oppia yht'aikaa — vieras kieli ja tekotavan suuret vaikeudet!"

Seuraavaksi kesäksi asettui Kaarola Avellan ihan yksikseen Kangasalle, missä sanakirja kädessä, pelkkien talonpoikien joukossa opetteli suomea. Syksyllä hän sitten liittyi Suomalaiseen Teatteriin ja esiintyi ensi kerran Aleksis Kiven Leana Hämeenlinnassa marraskuun 26 p:nä 1876. —

Mitään unelmia taiteilijattarellamme ei näyttelijäurasta ollut milloinkaan ollut, sille jouduttuaan hän unelmoimatta ajatteli vain työtään. Suurimmat taiteelliset ilonsa hän tunsi kotona osiaan valmistellessaan ja niitä tutkistellessaan, lavalla hän ei koskaan voinut täydellisesti antautua, ei päästää temperamenttiaan valloille; vieraan kielen käyttö kytki kaiken rautakahleisiin. Kun neiti Avellan sitten myöhemmin erosi teatterista, tarjosi toht. Bergbom hänelle heti kaunoluvun opettajan toimen, "jossa toimessa sitten taas sain vapaasti elää elämäni taiteessa, jota vailla kaikki olisikin tyhjää", lopetti taiteilijatar haastattelun.

— Mitä minun pitäisi teille nyt oikeastaan kertoa? alotti neiti Stenberg haastattelun. Pelkäänpä melkein, että olette turhan tautta matkustanut tänne maalle saakka kuulemaan niitä vähiä muistoja, mitä minulla on lapsuudestani ja nuoruudestani. Syntynyt olen Turussa, jota tapausta en muista, yhtä vähän kuin sitäkään, että jo vuoden vanhana jouduin Poriin isoisäni ja -äitini silloin lapsettomaan perheeseen. Syystalvella sinne vanhempani matkustivat ja jättivät minut sitten sinne kovien pakkasten takia. Vuoden päästä kun palasivat noutamaan, eivät minua enää saaneet, niin olivat vanhukset pienen tyttärensä tyttären seuraan jo ehtineet kiintyä.

— Muistoja ei mitään. Olin aina vain täysikasvuisten seurassa, jossa hyvin viihdyinkin. Varsinaiset lapsuuden muistot liittynevät leikkitovereihin, ja sellaisina minulla oli vain kotitalon kanat ja kukot sekä naapurin koira.

— En sitä milloinkaan ole ajatellut. Ensikiintymykseni tähän laitokseen sain niistä kiertävistä seurueista, jotka silloin tällöin antoivat näytäntöjään Porissakin, ensi kiintymykseni ja ensimmäisen — korvapuustin. Kävelin näet isoäidin kera eräänä päivänä kaupungilla, ja vastaamme tuli muuan nuori näyttelijä, jonka esitystä olin juuri jonakin iltana ihaillut, 'katsokaahan, isoäiti, tuota kaunista näyttelijää', virkoin. 'Kauniin näyttelijän' palkaksi paukahti korvapuusti. "Vai sellaisissa mietteissä nuoret tytöt kulkevat!"

— Porissa esitettiin usein seuranäytelmiä. Kun minua pyydettiin niihin avustamaan, en milloinkaan kieltäytynyt. Noin yksikolmattavuotiaana esiinnyin siellä ensi kerran näytellen Rebekan osaa Topeliuksen kappaleessa "Ett skärgårdsäfventyr", ellen aivan väärin muista.

— Kuten sanottu, en ole sitä koskaan ajatellutkaan. Eihän minua koirat ja kanat sellaiseen voineet opettaa, eikä mokomaan ollut sitäpaitsi aikaakaan, sillä kahdeksantoistavuotiaana, jolloin vanhempani kuolivat, sain kaikki nuoremmat sisarukset hoidettavikseni.

— Mutta tästä kaikesta huolimatta jouduitte kuitenkin teatteriin. Mikä sitten aiheutti tämän jyrkän käänteen elämässänne?

— Veljeni Elis Oskar Stenbergin sairastuminen. Syksyllä 1874 hän kirjoitti minulle Helsingin klinikasta, jossa silloin makasi, ja pyysi minua saapumaan sinne seurakseen. Minä saavuinkin, ja eräänä kauniina päivänä Eos (= E.O.S.), kuten häntä toveripiirissä nimitettiin, ilmoitti minulle päättäneensä toht. Bergbomin kanssa, että minun oli liityttävä Suomalaiseen teatteriin. Suomalaiseen teatteriin — osaamatta sanaakaan suomenkieltä, siitä nyt ei milloinkaan tule mitään! Mutta siitä täytyi kuitenkin tulla jotakin, ja sitä mieltä olen aina ollut, että kaikki käy, mitä ihminen vain lujasti tahtoo. — Ja lujasti siinä täytyikin tahtoa, jatkoi taiteilijatar kertomustaan. Viisi viimeistä elinkuukauttaan veljeni opetti minulle suomea, jonka kielen opinnot hän itse oli alkanut sommittelemalla sanakirjojen avulla kokoon yksinkertaisen, mutta sitten koko lyhyen elämänsä johtotähdeksi käyneen lauseen: sinua rakastan, suloinen kieli. Ja se lause muuttui minunkin elämäni johtotähdeksi. Kun veljeni sitten seuraavana keväänä kuoli, matkustin yksin Hämeeseen kieliopinnoitani jatkamaan.

— Tiesikö veljenne sitten jo edeltäpäin näyttämölliset taipumuksenne? kysäisimme.

— Ei hän niistä mitään tiennyt. Parooni Troil oli nähnyt minun esiintyvän seuranäytelmissä Porissa ja toi siitä mieltymyksensä viestit Helsinkiin toht. Bergbomille ja veljelleni.

— Vuoden 1875 syyskesällä, heti Hämeestä palattuani. Elokuun 5 p:nä matkustimme Ouluun ja siellä esiinnyin sitten ensi kerran Guldborgin osassa "Sven Dyringin kodissa" nimisessä näytelmässä.

— Tietysti pidin sitä hyvin korkeana, mutta mitään unelmia minulla ei siitä ollut. Olin näet jo kolmenneljättävuotias, siis iässä, jolloin ihminen ei enää unelmoi, vaan ottaa tosiasiat sellaisina kuin ne ovat.

— Ei ollut ensimmäisiä eikä viimeisiäkään, sillä siinä iässä ei ihminen myöskään enää huolehdi eikä murehdi, hän tekee vain työnsä. Kieli tietysti oli haittana; usein sanoinkin, että työni teatterissa oli kuin halonhakkuuta, mutta kernaasti sitä kuitenkin tein, sillä yleisö oli minuun, kielitaitoni vajavaisuudesta huolimatta, tyytyväinen. Ja saikin luvan olla, sillä ei ollut ketään, joka minun paikkani olisi täyttänyt. Ja kun sellainen sitten 20 vuoden päästä ilmestyi, erosin minä empimättä teatterista.

— Ensimmäistä suurempaa iloaniko tällä uralla vielä tiedustelette? virkkoi taiteilijatar. Jotakin sentapaista tunsin teatterista erotessani, en senvuoksi, etten siellä olisi viihtynyt, vaan siksi, että silloin näin selvästi, kuinka tyytyväisiä kaikki olivat minuun ja miten tyytyväinen itse olin kaikkeen. Ja nyt olen palannut jälleen, kuten itsekin näette, takaisin lapsuuteni leikkitoverien, kukkojen, kanojen ja koirien pariin. Ja samalla on myös lyhyt tarinanikin lopussa.

Ja ikäänkuin vahvistukseksi kiekahti pihamaalla ylväänä astuskeleva kukko tähän komean kiekauksensa.

— Elämäni on ollut hyvin kirjava ja vaiherikas, alkoi rouva Aspegren häntä haastatellessamme kertoa, yhtä kirjava kuin minäkin tyytymätön. Minä suorastaan kadun, että ollenkaan antauduin näyttelijäuralle, toisissa olosuhteissa ja toisessa ympäristössä minusta olisi tullut paljon onnellisempi ihminen. Mihin ikänä olen päässytkin asettumaan, sieltä on heti kohta pitänyt siirtyä muualle. Jos jonkun päämaalin saavuttaminen on ruvennut tuntumaan mahdolliselta, niin on suunta aina ollut toisaalle käännettävä. Alati esteitä, yhäti vastuksia, milloin missäkin muodossa.

— Mutta tahdon kuitenkin alkaa alusta, jatkoi taiteilijatar kertomustaan. Syntynyt olen Helsingissä, vaikka ihmiset melkein yksimielisesti väittävät, että asian laita ei niin olisi, ties mistä syystä. Jotakuinkin suurella varmuudella ja nojautumalla sangen päteviin todistuskappaleihin luulen kuitenkin itse olevani lähinnä totuutta ja käytän nyt hyväkseni tilaisuutta tämän totuuden julistamiseksi. Ollessani kahdeksanvuotias isäni muutti Sipooseen, missä sain tietopuolisen sivistykseni rouva Olinin sikäläisessä pensioonissa. Pääasiallisesti olen kuitenkin opiskellut kotona isäni johdolla, sillä hän sai itse opettaa lapsensa varojen niukkuuden vuoksi.

— Joko elämässänne tällöin oli näyttäytynyt merkkejä, jotka olisivat viitanneet tulevaan elämänuraanne? Tai ehkäpä jo itsetietoinen halu antautua teatterialalle?

— Merkkejä mahdollisesti, jos sellaisina voi pitää lapsuuteni leikkejä. Muistan hyvin, kuinka äitini aina päivitteli, että mikähän ihminen tuostakin tytöstä tulee, joka alati vain kulkee ja kuvittelee olevansa milloin kreivitär, milloin markiisitar, milloin mikäkin outo olento. Itsetietoinen halu antautua näyttelijäuralle minussa heräsi vasta kolmetoistavuotiaana, jolloin jälleen olimme asettuneet Helsinkiin, asuttuamme sillä välin kuitenkin vielä Saimaan kanavalla. Helsingissä sitten näin Ruotsalaisessa Teatterissa Schillerin "Kavaluuden ja rakkauden", jonka Louisen osa tuli elämäni ensimmäiseksi ja suureksi unelmaksi.

— Tämäkin unelma kyllä toteutui, sillä kerran, vaikka paljon myöhemmin, sain todella esittää Louisen osan, mutta unelmalla tarkoittanette kai liittymistäni teatterin palvelukseen?

— Pitkät ajat kului senkin unelman toteutumiseen. Muutimme Helsingistä parin vuoden päästä Hämeenlinnaan, sieltä takaisin Helsinkiin 1856, ja toiminpa vielä kotiopettajanakin Kuortaneella, missä oppilaanani oli neiti Eva Vettberg, maisteri Heikki Klemetin tuleva äiti. Vasta vuonna 1862 pääsin silloiseen Ruotsalaiseen teatterikouluun, joka kuitenkin paloi seuraavan vuoden toukokuussa, ja siihen myös loppuivat ensimmäiset teatteriyritykseni.

— Joko teillä tähän mennessä oli milloinkaan ollut tilaisuutta esiintyä näyttämöllä?

— Juuri tämän koulun oppilaana esiinnyin ensi kerran talvella 1863 kappaleessa "De små fåglarna" näytellen siinä kamarineitsyen osaa.

— Olitteko sitten kokonaan ulkopuolella teatterielämän, kunnes suomalainen näyttämömme perustettiin?

— En ihan. Vuotta ennen Suomalaisen Teatterin perustamista liityin oppilaana Westermarkin ruotsalais-suomalaiseen käytännölliseen teatterikouluun, ja siellä ollessani esiinnyin ensi kerran Turussa 1872 Malinin osassa näytelmässä "Eevan sisaret". Samana vuonna tohtori Bergbom perusti sitten kansallisen näyttämömme, ja minä allekirjoitin ensimmäisenä naisnäyttelijänä näyttelijävälikirjan tähän teatteriin. Ensimmäinen kappale, jonka sitten esitimme, oli nimeltään "Kukka kultain kuusistossa" ja siinä minä näyttelin nimiosan. Ja tämän teatterin palveluksessa sitten pysyin, kunnes mieheni näyttelijä August Aspegrenin kanssa yhdessä perustimme oman teatterimme.

— Kysytte vielä unelmiani näyttelijäurasta. Nehän olivat tietysti minulla, kuten kaikilla muillakin, hyvin korkeat, mutta pettymykset sitten olivat vain sitä suuremmat. Mainitsinhan jo alussa, että olen aina ollut kovin tyytymätön — ja etupäässä omaan itseeni. Esiripun laskettua rupesin heti miettimään, miksi tein niin, miksi en näin, vaikka sen nyt aivan selvästi huomasin. Minulla oli ihan liian suuri itsekritiikki voidakseni iloisesti antautua tehtävääni, melkeinpä ainoana ilonani oli "Daniel Hjortissa" Katrin osa, jonka näyttelin sellaisella inspiratsioonilla, että en ennättänyt esitykseni vikoja mietiskelemään. Tyytymätön olin alussa myöskin osiini, sillä minä sain näytellä pelkkiä suloisia pikku tytön osia, ja kun siitä valitin toht. Bergbomille ja pyysin jotakin luonnetehtävää, hän vain naurellen selitti, että olin ihan mahdoton sellaiseen, olin kerta kaikkiaan vain suloinen pikku tyttö. Koetteeksi sain kuitenkin pitkien pyyntöjen perästä Johannan osan näytelmässä "Työväen elämästä", ja siinä osassa sain myöskin ensi kerran osoittaa mihin kykenin. Tyytymätön olen myöskin siihen, että en sitten myöhemmin enää voinut lainkaan kehittää taiteellisia lahjojani, sillä omassa teatterissamme oli minun hartioillani kaikki käytännölliset hommat mieheni ohjatessa näyttämön taiteellista puolta ja harjoittaessa kappaleet näyteltäviksi.

— Täydellisyyden vuoksi tahdon vielä mainita, että olen tehnyt kerran viisi kuukautta kestäneen opintomatkan Parisiin, lopetti taiteilijatar haastattelun.

Lukijamme ovat varmasti huolestuneina tehneet sen huomion, että eivät ole lehdessämme [Haastattelut ovat alkujaan julaistut Helsingin Kaiku nimisessä kuvallisessa viikkolehdessä] nähneet koko elo- ja syyskuun aikana haastattelua ainoastakaan näyttämötaiteilijasta. Viivästyksen syitä ei ole kuitenkaan sälytettävä lehden toimituksen eikä allekirjoittaneen niskoille, vaan ovat ne paljon kauempaa etsittävissä — aina Vaasan tuolta puolen. Kesäkuun alussa saimme sieltä näet seuraavat rivit:

Tunnustaen saaneeni vastaanottaa arvoisan kirjeenne kuin myös kaksi numeroa "Helsingin Kaikua", tahdon ilmoittaa että huomenna lähden pitemmälle matkalle joka ulottuu aina Helsinkiin asti.

Tultuani sinne, mikä tapahtuu noin 15 p. tienoilla, tahdon heti antaa
tietoja itsestäni eli itse käydä luonanne.

Runsaampia tietoja ei herra Aspegren kuitenkaan ole tahtonut meille itsestään antaa, sillä ei ainakaan toistaiseksi ole valjennut vielä sitä 15:ttä päivää, jolloin hän olisi meitä käynnillään kunnioittanut. Myöhemmin kesällä koetimme sitten kirjeellisesti häneltä urkkia uupuvia sanoja kirjoitustamme varten, mutta emme ole sanaakaan saaneet siihen vastaukseksi. Onpa siis käytävä tässä vain veikaten venehen veistäntään, kuten ennen muinoin vaka vanhan Väinämöisen, jonka pelkällä laulun mahdilla täytyi sotapursi suoria ja se käsin koskematta vesille viedä. Mutta pari, kolme sanaa puuttui meiltäkin, kuten tietäjältä iän ikuiselta ennen, ja niitä sitten läksimme etsimään, emme juuri Tuonelasta ja vanhan Antero Vipusen vatsasta, vaan — Yliopiston kirjastosta ja lehtemme julkaisijalta, joka on herra Aspegrenin vanhoja ystäviä.

"August Alfred Aspegren syntyi Uudessakaarlepyyssä ruotsalaisista vanhemmista ja sai myöskin kasvatuksensa tällä kielellä. Palveltuaan ensin aliupseerina ruotuväessä hän liittyi 1871 viisikolmattavuotiaana Westermarkin teatteriseurueeseen, joka laitos on jo ennen mainittu rouva Aspegrenin haastattelun yhteydessä. Täällä hän näytteli pääasiallisesti ruotsalaisia kappaleita, mutta kokeili toisinaan myöskin suomenkielisissä, josta myöhemmin oli sitten tuleva hänen yksinomainen näyttämökielensä. Seuraavana vuonna Aspegren siirtyi vasta perustettuun Suomalaiseen Teatteriin, jossa toimi vuoteen 1887, jolloin perusti vaimonsa kanssa Suomalaisen Kansanteatterin. Tämä aie oli Aspegrenissa jo kauan kytenyt. Yhdessä hän sitä oli pohtinut näyttelijä Vilhon kanssa, mutta tämän kuolema ja hänen oma sairautensa estivät aatteen aikaisemman toteuttamisen."

"Sitä en todellakaan tiedä. Mutta sen muistan varsin hyvin, että hän itse esiintyi oman teatterinsa avajaisnäytöksessä Tampereella syysk. 11 p:nä 1887 Topeliuksen kappaleessa 'Sotavanhuksen joulu'. Mitä hänen näyttelemiseensä muutoin tulee, niin saattoi todella sanoa häntä näyttelijäksi 'jumalan armosta'. Hänen osansa eivät olleet juuri koskaan harkinnan ja tarkkojen erittelyjen tuloksia eivätkä todistaneet myöskään suurempaa kouliintumista, mutta ne kumpusivat suorastaan ja välittömästi luontaisista lahjoista, ja varsinkin koomillisella alalla hän saavutti ennätyksiä, joiden yli meillä ei hevin ammuta. Hyvin tyypillisenä mainitsisin ennen kaikkea hänen juopon Sakeri enonsa Nummisuutareissa. — Myöskin oopperassa Aspegren esitti aikoinaan pienempiä sivuosia."

"Ennen kaikkea oli August Aspegren tarmokas mies. Teatterinsa hän perusti pelkästä harrastuksesta, hänen tulonsa siitä eivät vastanneet edes sitä pientä kuukausipalkkaa, jonka hän sai Suomalaisesta teatterista. Omin voimin, ilman valtionapua hän piti sitä pystyssä ja levitti siten taiteenrakkautta kansan keskuuteen. — Muistuu tässä sivumennen mieleeni pieni kasku, joka on omiaan sekin todistamaan Aspegrenin tarmoa ja sitkeyttä. Teatteri oli saapunut Kuopioon ja harjoitteli parhaillaan esitettäviä kappaleita. Silloin johtaja katoo äkkiä eikä edes näyttäydy kahteen päivään. Kiireelliset harjoitukset keskeytyvät. Miestä etsitään kaikkialta, ravintoloista, tuttavista, mutta turhaan. Vihdoin viimein hänet tavataan erään seppämestarin luota, jossa hän kiihtyneenä pelaa nakkia. Oli mies alussa hävinnyt siksi paljon, että oli uhallakin päättänyt voittaa rahansa takaisin. — Näyttelijöitään kohtaan Aspegren oli ankara, vieläpä toisinaan tyrannimainenkin, mutta ken pinnan alle pääsi tunkeutumaan, hän löysi sieltä hyvän sydämen, kuten asian laita yleensä on ihmisten joukossa."

Sen mekin kernaasti uskomme, vaikka hän meitä näin karusti kohteli haastatteluasiassa.

— Tiedättekö vieläkö lakitieteen professori Lang elää? kysäisi meiltä hra Pesonen hiukan aikaa istuttuamme ja Helsingin terveisiä lueteltuamme hänen pienoisessa huoneessaan Kirkkonummella.

— Oli kuin olikin. No niin, elääpä tai ei, sehän ei kuulu teidän tiedonhakuihinne, mutta minun alkuvaiheisiini tuo samainen professori kuuluu sangen läheisesti. Häntä saan suorastaan kiittää siitä, että jouduin sille uralle, johon aina olen ollut hyvin tyytyväinen.

— Ka miksei, sehän on tarkoituksenikin. — Vuonna 1863 pääsin Kuopion lukioon, josta minun kuitenkin täytyi erota jo seuraavana vuonna varojen puutteesta. Elätin sitten itseäni kotiopettajana, ensin eräässä Schwartzin perheessä, myöhemmin piirilääkäri Ringbomin luona Hollolassa, jonne edellämainittu perhe oli minua suosittanut. No niin, tässä ammatissa eleskelin sitten armon kesään 1874, jolloin silloisessa Lahden kauppalassa oli jonkinlaiset juhlat tai mitkä näyttelyt ne nyt olivat. Sinne tietysti minäkin. Illalla meitä sitten oli koolla eräs pienempi seurue, jossa saman totipöydän ääressä istui paitsi minua m.m. ruununvouti Palmgren ja jo mainitsemani prof. Lang. Siellä seuran ratoksi rupesin sitten lausuilemaan runoja ja esitin m.m. Frithiofin sadusta laulun Frithiof på sin faders hög. En tuota pitkää runoa kokonaisuudessaan muistanut ulkoa, mutta se ei ollutkaan esitykseni päätarkoitus, tahdoin vain humoristisesti matkia erään entisen opettajani deklamoimista, jota tämä suuresti harrasti. No, seurani mieltyi pikku karrikatyyriini niin kovin, että alkoivat heti toimittaa minua teatteriin, minkä seikan onnistumista suuresti helpotti se, että prof. Lang tunsi mieskohtaisesti toht. Bergbomin. Hän kirjoitti asiasta tohtorille, joka käski minun saapumaan Helsinkiin kokeilemaan. Silloin olin kahdeksankolmattavuotias.

— Ettekö sitä ennen ollut milloinkaan itse ajatellut näyttelijäksi antautumista?

— En. Minulla nähkääs on itsekritiikki aina ollut tavattoman suuri, jopa haitallisenkin suuri. Arvostelin alati itseäni, vieläpä liiankin ankarasti, ja se tietysti etupäässä oli omiaan tukahuttamaan noita halujani. Sitäpaitsi minua vaivasi hirvittävästi n.s. "ramppikuume", josta en milloinkaan päässyt vapaaksi, en edes viime vuosinanikaan. Ja se sairaus kesti esityksen alusta ihan loppuun saakka.

— Olettehan sanomalehdistä lukenut, että tuo tauti julmasti kidutti itse suurta Josef Kainziakin.

— Niinpä niinkin, ja olen sitäpaitsi kuullut erään etevän saksalaisen väittävän, että ilman tuota kuumetta ei synny yhtään suurta taideluomaa näyttämöllä. Mutta minä tunnen monta hyvin hyvää näyttelijää, jotka eivät ole poteneet tuota tautia milloinkaan. Siis ei sääntöä ilman poikkeusta, kuten on tapana sanoa.

— Lähdemme, lähdemme. Niin, sille minä sitten todellakin läksin syksyllä 1874. Tohtori Bergbom otti minut ystävällisesti vastaan ja antoi minun lukea ääneen kappaleen Yökausi Lahdella ja oli hän esitykseeni varsin tyytyväinen. "Onko teillä lauluääntä?" hän sitten kysäisi. — "Onpa tietenkin." — "No koetamme, koetamme." Ja niin sitä sitten pianon ääressä koetettiin ja kelvolliseksi havaittiin, ja minä pääsin kuin pääsinkin — oopperaan.

— En lainkaan, ennenkuin ooppera lakkasi 1878. Silloin tietysti siirryin suoraan puheosastolle, vaikkakaan se ei viehättänyt minua milloinkaan siihen määrin kuin ooppera. Lauluopintojani olisin kernaasti jatkanutkin, mutta ei vain ollut varoja kalliisiin ulkomaanmatkoihin.

— Se oli Fiorillon osa Sevillan parturissa, puheosaston jäsenenä taas esitin ensi kerran ruukinpatruunaa kappaleessa Hän ei ole mustasukkainen. Silloin oli seurueemme Turussa ja armon vuosi 1878 oli kulumassa.

— Näyttelinhän minä muutamia osia konventissa lukiota käydessäni.
Ensimmäinen niistä oli vanginvartijan osa kappaleessa Riita—asia.

— Mutta Kuopion lukiohan oli ruotsinkielinen oppilaitos, miten siellä suomenkielisiä kappaleita esitettiin?

— Ruotsalainenhan se lukio oli, kuten minäkin, mutta siihen aikaan nähkääs oltiin paljon suvaitsevampia kieliasioissa kuin nykyään. Kenessäkään ei herättänyt pahaa verta se, että ruotsalaisessa oppikoulussa suomenkieltä harrastettiin. Esitimme tietysti ruotsinkielisiäkin kappaleita, mutta niiden nimiä en nyt enää muista; Riita-asia oli joka tapauksessa ensimmäinen.

— No, ettekö lapsuutenne ajoilta muista mitään merkkejä tai luonteenominaisuuksia, jotka olisivat viitanneet tulevaan elämänuraanne?

— Enpä juuri, ellei sellaisena voi pitää pappina esiintymistäni. Lapsena lukea paukutin vanhemmilleni postillasta esiliina hartioilla. Jouduinpa sitten kerran aikamiehenä ihan kirkkoonkin saarnaamaan, mutta unohdin seurakunnan närkästykseksi isämeitästä pois jokapäiväisen leivän. Lukioaikana taas tulin huomatuksi humorististen taipumusteni vuoksi.

— No unelmathan ovat kaikilla suuret ja korkeat, ja minulla ne kyllä täyttyivätkin. Vastuksia ei milloinkaan ollut, ei ainakaan suurempia. Päinvastoin. Palkka oli alusta alkaen suhteellisesti hyvä, menestykset sangen nopeat ja ilahuttavat, kuten esim. oopperassa esittäessäni Papagenon osaa Taikahuilussa ja nimiosaa oopperassa Pasquale. Ääniasteikkoni laajuutta etenkin ihmeteltiin, sillä minä kykenin esittämään sekä tenori- että basso-osia. Se vain on murheeni, että en ollut tilaisuudessa jatkamaan rakkaita lauluopintojani.

— Lapsuudestaniko kertoa? alotti Axel Ahlberg haastattelun. Sehän on mahdotonta, sillä minä olen yhä vielä sama lapsi kuin vuosikymmeniä sitten. Eilen illalla istuin kauan keskustellen Kaarle Halmeen kanssa, ja hän ihmetteli moneen kertaan sitä, että en milloinkaan vanhene ja viisastu, pysyn aina vain lapsena, joka kulkee silmät ummessa muulle maailmalle.

— Mutta lapsuudessakin on eri asteita ja kehityskausia, koetimme lepytellä. Tahtoisimme kuulla lapsuutenne varhaisimmista vuosista, niistä, jolloin kaikki alkoi käydä, ensimmäiset liikunnot väreillä sielussa ja siitä edelleen kehittyä.

— Onnellisilla kansoilla ei ole milloinkaan mitään historiaa, keskeytti taiteilija jyrkästi.

— Olen tietysti aina ollut kuin orpo piru helvetissä, saanut kulkea rataani ihan yksin, mutta en kadu sittenkään. Äidilleni, joka jyrkästi vastusti teatteriin liittymistäni, sanoin aina: Me olemme kuin vallihautaan viskattavia risukimppuja, mutta näin me autamme kuitenkin tulevaisuuden peitsenkantajat rajan toiselle puolen. — Onnellinenhan minä olen ollut, sillä onnellista on näyttämöllä hetkeksi unhoittaa koko muu maailma, unhoittaa ja antaa. Antaa ja yhä vain antaa, siinä taiteilijan ainoa elämänmäärä ja onni. Harvat minua tietysti ovat täysin ymmärtäneet, mutta ken aikansa parhaille elää, hän elää myös tulevaisuudelle.

Hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi: "Älkää nyt kuitenkaan minua enempää kiusatko menneen muistelemisella, sillä nykyinen aika on niin harmaa ja ruma, että ei tee mieli enää kadonneeseen kauniiseen katsettaan kääntää.. Kaikki suuri ja kaunis käy perikatoaan kohti, lyriikka kuolee, jota vailla elämä on tyhjä ja alaston. Lyriikkahan yksin on se oikea, oleellinen elämä, ken sen sanomatonta, kummallista kieltä vain tajuaa. Tai oikeammin elämän kuva, hento, harsotettu elämä, joiden harsojen sisässä se suuri tuntematon asuu."

— Minkä tunnustähtien alla ensimmäisen huomattavan näyttämöllisen voittonne voititte? uskalsimme vielä pikku-viekkaasti kysyä.

— Tietysti romantiikan. Victor Hugon "Angelon" Rodolfon osan esitettyäni tunsin yleisön ensi kerran päässeen minua lähemmäksi. Romantiikan päivät näyttävät nyt muutoin olevan laskullaan, mutta ne valkenevat vielä kerran uudelleen, uskokaa minua. — Minun lapsuudenaikani yllä liihottelivat romantiikan hyvät henget kokonaan, lämpeni taiteilija sitten kertomaan. Tiedättehän nuo vanhat länsisuomalaiset herraskartanot ja sen gustavianisen hengen, mikä niissä asui. Isoisäni esimerkiksi oli ollut niin lähellä sen hengen alkuhetteitä, että hän, tosin viisitoistavuotiaana nuorukaisena, oli mukana niissä "mustissa naamiaisissa", joissa Kustaa III kuolettavasti haavoitettiin. Äitini äiti oli hänkin kasvatettu eräässä Tukholman hienoimmassa pensioonissa, ja häntä saan kiittää siitä rakkaudesta sanotun sanan selkeää ja kirkasta lausumista kohtaan, minkä hän jo hamasta lapsuudesta kylvi sydämeeni. Kieli tosin oli ruotsinkieltä, mutta ihan samahan se on, mikä kieli on ollut kasvattamassa kunnioituksen sanaa kohtaan, jonka avulla kaikki inhimilliset tunteet ja tunnelmat soitellaan. Jokainen huolimattomasti ja rumasti lausuttu sana ja ajatus tuotti varman tukkapöllyn. Ennenkuin opin lukemaan, sain myös jo oppia ulkoa runoja, etenkin Anna Maria Lenngreniä, jota sitten koko lapsuuteni laususkelin. Osaan vieläkin ne runot. Sitten lukemaan opittuani sain olla koko talon esilukijana, vanhemmistani aina palkkapiikoihin saakka; ei minua siis, hyvä kyllä, ole sanankäytöstä koskaan säästetty.

— Nämä palkkapiiat maksoivat kyllä vaivani runsaasti takaisin, jatkoi taiteilija muistelmiaan. Suuressa palvelijainsuojassa, matalan, avaran lieden ääressä me kaiket illat istuimme. Yhdeksän naista takkavalkean loimussa rukkejaan polkemassa, minä taruja lukemassa. Mutta niitä osasivat kehrääjätkin, eivät kirjasta, ulkomuistista vain, mutta satuja sellaisia, että niitä kuunneltuaan ei usein uskaltanut yksin poistua pimeiden huoneiden halki. Mutta pääasia oli se, että heiltä opin suomenkielen, Turun murteen tosin, mutta suomea on sekin suomi kuitenkin. Sitten myöhemmin ajatellessani näyttelijäuralle antautumista, sanoin aina äidilleni, että Suomen kansa on sivistettävä yksinomaan sen omalla kielellä. Ja nyt paljon myöhemmin asioita ajatellessani olen tullut siitä yhä vain varmemmaksi. Minun suomenkieleni ei mahdollisesti ole aivan sitä samaa suomea, jota synnyltään kokonaan suomalaiset näyttelijät puhuvat, mutta ajatellut olen myöskin, että Kaarola Avellanin ja minun kielenkäyttöni ovat ehkä jossakin määrin nekin olleet omiaan tämän kielen käyttelyä kehittämään. Ainakin ne ovat tuoneet joitakin sivistyneitä, länsimaisia lisiä ja piirteitä siihen. Sen on tulevaisuus näyttävä.

— Kuinka varhain ensimmäiset teatterielämään viittaavat piirteet alkoivat teissä ilmetä? kysyimme.

— Hyvin varhain, muistaakseni jo kuusivuotiaana. Näiden taipumusten ensi herätteen luulen saaneeni kirkossa, sillä kaiket päivät olin seisonut kartanomme yläkerroksen ikkunassa ja, selässä musta vaate, saarnannut pihamaalla liikkuville ihmisille. Mielikuvitukseni sai kuitenkin varsinaiseen toimintaansa vasta n.s. varjopeli, paperiin leikattujen kuvioiden varjojen liikkeet mustan, pingoitetun kankaan pinnalla, jolla leikillä me lapset huvittelimme professori Elfvingin perheessä, joka oli meidän perheemme lähimpiä tuttuja. Siitä alkoi mielikuvieni maailma sitten vähitellen kehittyä ja yhä suuremmassa määrässä vain kasvaa. Aluksi järjestin itsellenikin kotona samallaisen varjopelin, jonka "näytelmiin" itse aina sommittelin juonen; sitten, luullakseni noin 9 vuotiaana, rupesin itse kirjoittamaan näytelmiä, tietysti mukaelmia lukemistani ja näkemistäni kappaleista, toisinaan taas kansantaruista, joita seudun rahvas kertoi.

— Olinpa tietenkin. Ja innokas teatterissa kävijä olinkin, kuten äitinikin, vaikka hän ei voinut näyttelijän ammattia lainkaan käsittää, tuollaisten ihmisten, joista ei tiennyt tokko ne oikeita kunnon ihmisiä olivatkaan. Senvuoksi hän viime hetkeen saakka koetti minua pidättääkin tältä alalta. Minähän jouduin seitsemännellä ikävuodellani Turun kouluun ja siellä pääsin heti teatteria katsomaan. Ensi kerran siellä istuessani olin herättänyt suurta huomiota, koko yleisö oli minua katsellut. Katsokaahan tuota pikku poikaa, hänhän ihan vavisten seuraa kappaleen kulkua, kuulin ympärilläni kuiskailtavan.

— Saman kaupungin kimnaasioon päästyäni. Siellähän meillä oppilailla oli oikein vakinainen teatterimme ja orkesterimme. Noin 15 vuotiaana näyttelin tämän teatterimme jäsenenä Katinkan osan kappaleessa "Polen blöder", jonka kappaleen esitys sitten valtiollisista syistä kiellettiin. Etenkin tämän esiintymisen jälkeen minut valtasi ratkaiseva halu antautua teatterialalle, mutta äitini ehdoton vastahakoisuus ohjasi kohtaloni polut pitkiksi ajoiksi toisille urille. Ylioppilaaksi tultuani aloin opintoni korkeakoulussamme, mutta niitä harjoitin vain täkäläisten — näyttelijäin seurassa. Täältä siirryin mahdottomana ja kelvottomana tiedemiehenä takaisin Turkuun, kävin siellä kauppakoulun ja sain konttoristinpaikan. Pelkät numerot minua tympäisivät ja ajoivat minut "Åbo Underrättelser" nimisen lehden toimitukseen, minkä uran sitten teatteri ratkaisevasti katkaisi.

— Siihen aikaan käväisi silloinen suomalainen ooppera Turussa vierailullaan, jatkoi taiteilija kertomistaan. Eräänä päivänä tuli prof. Elfvingin sisar silloin luokseni ja sanoi: "Teillähän on hyvä lauluääni, oopperan kuoro tarvitsee lisävoimia, ryhtykää heitä avustamaan!" No niin, laulua, tuota hyvää ja kaunista taidetta vastaan ei äidillänikään ollut mitään muistuttamista, ja niin jouduin minä varsinaiselle näyttämölavalle. Ensimmäinen itsenäinen, vaikkakin pieni lauluosani oli Lord Elfordin osa Auberin oopperassa "Musta Domino". Samalla takerruin myös kokonaan teatterin lankoihin, mihin seikkaan ei vähimmän syyllinen suinkaan ollut toht. Bergbom. Kohtaloni ratkaisi kuitenkin oikeastaan neiti Lydia Lagus, oopperan silloinen primadonna ja ehkä suurin ja ihanin ihminen, mitä milloinkaan olen tavannut. Äitinikin hän pakotti suostumaan siihen, mikä ennen oli ollut niin perin mahdotonta ja muodotonta tästä kunnon naisesta. "Mene vain sitten, Axel, voit kyllä sinäkin toimia sellaisessa laitoksessa, missä Lydian kaltainen ihminen saattaa viihtyä." — Tämä ratkaisi kohtaloni, ja seuraavana syksynä, v. 1878, esiinnyin ensi kerran Porissa näytellen Heiliön osan kappaleessa "Maantien varrella".

— Siitä saakka on elämäni ollut pelkkää pyrkimystä yhä suurempia päämääriä kohti, ja minä uskon, että en, iästäni huolimatta, ole taiteeni viimeistä sanaa vielä sanonut. Taidehan ei lähde ulkoapäin, se kasvaa aina ja yksinomaan vain sisimmästä ihmisestä, lopetti taiteilija haastattelun.

— Ihan todenteolla, kyllä teidän täytyy sivuuttaa minut sarjassanne, väitti herra Lindfors häntä teatterilla erään harjoituksen jälkeen tavatessamme. Tiedättehän, kuinka paljon minulla on työtä, vaivaa ja vastuksia, enhän minä jaksa, pienen lepohetkeni tarvitsen niin hyvin itsekin.

— Saan ehkä tulla kotimatkalle saattamaan; voimmehan hiljalleen kävellessä jonkun sanan vaihtaakin, eihän se liiaksi rasittane, ehdotimme.

— Eipä tietenkään, kunhan emme vain noista haastatteluasioista puhu — niin, niin, te ette saa sanomalehteen mitään kirjoittaa — kaikkeen muuhun keskusteluun kyllä olen valmis… No, Tolstoihan on nyt siis lähtenyt, vetäytynyt pois kaikesta…

— Ja Strindberg selittää olevansa valmis tekemään samoin ensimmäisen sopivan tilaisuuden ilmestyessä, ja onhan hänen tuotannossaankin kohtia, jotka voimakkaasti viittaavat sellaiseen mahdollisuuteen, esim. "Damaskuksen" kolmas osa.

— Niinpä niin, ihmiset pitävät usein niin suurta melua itsestään tullakseen huomatuiksi, sitä mieltä minä olen. Ja kuitenkin te nyt kiven kovaan vaaditte, että minä rupeisin tässä kirjoittelemaan itsestäni, minä, joka olen saarnannut sitä vastaan, kun muista on ollut kysymys.

— Enhän toki sitä ole vaatinut. Minähän kirjoitan, ja tätä kirjoitusta varten pyydän vain muutamia tietoja, muutamia piirteitä elämästänne ja kehityksestänne, nostamatta siitä sen enempää melua.

— Ikäänkuin nuo tiedot ja pienet piirteet sitten kiinnittäisivät kenenkään mieltä. Minähän olen vain työmies, ei minulla ole mitään sanottavaa, ei mitään kerrottavaa. Tehkäämme vain työtä, älkäämme kirjoitelko itsestämme! Minä kertoisin, te kirjoittaisitte, sehän olisi aivan samaa kuin että itse kirjoittaisin. Tuollaisella ajanvietteellä ei ole mitään merkitystä, työllä vain on merkityksensä.

— Tuomionne on ehkä liian jyrkkä. Tekihän Benvenuto Cellinikin työtä, hän jos kuka, mutta siitä huolimatta hän istuutui kirjoittamaan neli-, viisisatasivuista kirjaa — itsestään ja elämästään. Ja tämän ajanvietteen tulokset kiinnittivät itse suuren Goethenkin mieltä siihen määrin, että hän omakätisesti käänsi kyseessä olevan teoksen saksaksi.

— Kaikki eivät ole Cellinejä eivätkä Goethejä, siinäpä se. No niin, nyt te vain ilmoitatte kauniisti lukijakunnallenne, että tämänkertaisella haastateltavalla ei ollut yhtään mitään sanottavaa, sitenhän pääsette itsekin paljon helpommalla ja jatkatte sitten vain seuraavasta.

— Sellaista en voi lukijakunnalle sanoa, sillä silloin en puhuisi totta, ja antaisin heille tietysti päälle päätteeksi vielä ihan väärän kuvan teistä.

— Siksi, että suunnitelmaamme kuuluu m.m. muutamien tosiasiain muistiin merkitseminen, jotka ihan varmasti voisitte mainita. Milloin ja missä osassa esim. ensi kerran eläissänne esiinnyitte?

— Siinäpä se, sitä nyt en todellakaan muista! Kyllähän me täällä pienokaisina hyvin paljon näyttelimme Reinin lapsien kanssa, jossakin Pikku-Roopertinkadulla, mutta kappaleita en vain muista, enkä niitä milloinkaan kirjoittanut muistiin.

— Niinkö varhain teissä heräsi jo näyttämötaiteelliset harrastukset, teatteri-into?

— Kaksitoistavuotiaana se innostus vasta heräsi, jolloin näin Arkadiassa erään kappaleen. Nimeä en tietystikään taas muista, mutta tonttuja siinä esiintyi paljon… Tästähän nyt näette, etten mitään muista. Aspelin esim. tahtoi minusta tietoja teatterin historiaansa varten, mutta ei hän minulta itseltäni ainakaan mitään muuta saanut kuin kolme valokuvaa. Vanhat muistiinpanotkin ovat sitäpaitsi jo kauan sitten poltetut.

— Seitsentoistavuotiaana allekirjoitin näyttelijäsopimuksen Ruotsalaisen teatterin kanssa.. Tietenkin tahtoisitte kuulla ensimmäisestä esiintymisestäni tämän laitoksen palveluksessa, mutta se ja jotkut seuraavatkin esitykset olivat siksi vähäpätöisiä, että ne eivät ole painuneet mieleeni eivätkä muodostaneet mitään ratkaisevaa kohtaa kehityksessäni.

— Mieluimmin tietysti kuulisimmekin jostakin merkittävämmästä esityksestänne.

— Sen kyllä muistan, ja se oli tavallaan merkillinenkin. Näyteltiin Frans Hedbergin kappaletta Dalkarlarne, jossa minulla oli muuan vähäpätöinen osa. Näytäntö alkoi klo 7, mutta silloin Engelbrektin osan esittäjä, hra Martinson, kieltäytyi näyttelemästä. Orkesterin soittaessa vielä alkusoittoa sain viittä yli seitsemän määräyksen esiintyä tässä pitkässä osassa, jota en milloinkaan ollut harjoitellut, en edes lukenut ulkoa. Roolikirja kädessä astuin näyttämölle, en vilkaissut kertaakaan siihen — olin kai harjoituksessa oppinut tämänkin osan kuulemalta ulkoa — ja onnistuin erinomaisesti, paljon paremmin kuin seuraavalla kerralla, johon mennessä olin jo ennättänyt osaa tutkia. Nähtävästi siis häikäilemättömyys on parhain hyveemme!

— Kauanko sitten olitte Ruotsalaisessa teatterissa, ennenkuin siirryitte Suomalaiseen?

— Ruotsalaisessa teatterissa olin kuusi vuotta, mutta sieltä läksin merille enkä suinkaan Suomalaiseen teatteriin.

— Kukapa ne kaikki asiat tietää. Tein kai itseni jollakin tavalla naurettavaksi, kyllästyin ja läksin tieheni, mutta emme nyt siitä puhu. Purjehdin sitten vesillä vuoden päivät ja jouduin Göteborgiin, jossa taas liityin erääseen sikäläiseen teatteriin. Siellä opin niin pian matkimaan ruotsalaisten lausumatapaa, että kaikki luulivat minua synnynnäiseksi ruotsalaiseksi, vaikka olin vallan yksinkertaisesti kunnon porvoolainen. Niiden kahden kuukauden aikana, jotka olin tässä teatterissa, esiinnyin ainakin viidessä osassa, jotka olen tietysti kaikki unohtanut.

— Sitten palasin kotimaahan ja liityin italialaiseen oopperaan, joka esiintyi täällä kokonaisen talven, ja jossa minäkin lauloin monta merkittävää osaa.

— Niin tein. Janakkalassa oleskelin suomea oppimassa, johon kieleen olisin paljon paremminkin perehtynyt, ellei minua olisi häirinnyt eräs ruotsalainen ja eräs böömiläinen, jotka harjoittivat paikkakunnalla samoja opintoja. Ne pojat heittivät kaikki leikiksi ja ehkäisivät vielä toisenkin ihmisen uutteruutta. Ensimmäinen merkittävämpi osani Suomalaisen teatterin palveluksessa oli sitten Didier'n osa George Sand'in kappaleessa "Sirkka".

— Tänään tyytyväinen, seuraavana päivänä tyytymätön, kuten lienee asianlaita muidenkin taiteitten harjoittajien kesken. Näyttelijäura se sittenkin hermostuttavin lie. Kirjailijat valitsevat mielensä mukaan työnsä ja aiheensa, maalarin ei tarvitse muovata marmoria, harpunsoittajan ei puhaltaa pasuunaa, mutta koomillisen näyttelijän täytyy näytellä traagillisia osia, traagillisen näyttelijän suorittaa salonkitehtäviä j.n.e. Ei ole vara valita, joukkomme on niin pieni ja rajoitettu.

— Älkää nyt olko minuun pahastunut, vaikka ette mitään tietoja saanutkaan; tavataan toiste ja jutellaan muusta, minun on niin raskasta puhua teatteriasioista, lopetti taiteilija kävelymme ja keskustelumme.

— Varsinainen teatteriharrastus heräsi minussa noin kaksitoistavuotiaana, alkoi herra Weckman ruvetessaan kertomaan nuoruutensa muistoista. Olin juuri päässyt Hämeenlinnan suomalaiseen normaalilyseoon, ja näihin aikoihin antoi vasta perustettu Suomalainen teatterikin moniahkoja näytäntöjä mainitussa kaupungissa. Tämä innostutti meidät koulupojatkin perustamaan oman pienen näyttämömme, jossa esiinnyin ensi kerran näytellen nuoren ylioppilaan osaa pienoisessa laulukappaleessa "Kalatyttö". Olin silloin kaksitoistavuotias, kuten sanottu.

— Ette tietenkään vielä ensiluokkalaisena ruvennut ajattelemaan näyttelijäuralle antautumista?

— Enpä tietenkään, ja kun sitten rupesin sitä todenteolla ajattelemaan, niin pani äitini jyrkän vastalauseensa näihin tuumiini. Nuorten näyttelijäin tila ei hänestä tosin niin perin toivoton ollut, mutta varoittavana esimerkkinä hän puhui aina vanhoista näyttelijöistä, jollaisia surkeita ilmiöitä harhaili todellakin niihin aikoihin kaupungista toiseen kiertävien ruotsalaisten teatteriseurueiden matkassa etsiskellen epätoivoisesti rahoja päästäkseen taas jatkamaan taivallusta toisille seuduille. Varoituksistaan ja vastustamisistaan huolimatta oli äitini kuitenkin itse mitä innokkain teatterissa kävijä, eikä hän estänyt muitakaan siellä käymästä, päinvastoin. Hän lähetti palvelijatkin usein katsomaan hyviä kappaleita, jotka hänen mielestään sivistivät suuresti näitä ihmisiä ja käänsivät heidän mielensä pois tanssista, tuosta kaiken pahan alkujuuresta. Tuntuupa näin ollen melkein siltä kuin näyttämölliset harrastukseni olisivat jonkun verran perittyjä, kuten rakkauteni taiteeseen yleensäkin.

— Muistanette ehkä vieläkin varhaisemmasta lapsuudestanne piirteitä, jotka olisivat mahdollisesti viitanneet tulevaan elämänuraanne?

— Kenties hiukan, mutta pari sanaa ensin vielä tuosta perinnäisyydestä, kun se nyt kerran sattui puheeksi tulemaan. Isäni, koulunkäymätön mies, kuten niin monet muutkin vanhan kansan ihmiset, toimi kaupungissamme olevan ruotuväen soittokunnan johtajana, ja ruotuväen hajottua hän sitten eli loppuikänsä Hämeenlinnan urkurina. Muistan, että hänellä oli mitä suurimmat soitannolliset ja taiteelliset lahjat. Minkä koneen hän ikänä käteensä saikin, heti hän haki asteikon ja käytteli sitten konetta jonkun ajan kuluttua kuin mikäkin mestari. Niin, ne varhaisimmat piirteet. Paljon en tietysti muista, mutta hyvin vilkas vain olin, puhuin ja paukutin aina, kuten Axel Ahlbergkin kertoo poikasena tehneensä; esiintymis- ja esityshalua sellainen tietenkin oli. Varsinkin maalaisia, jotka sattuivat luonamme käymään, koetin parhaani mukaan huvittaa; he kai tietäisivät kertoa paljonkin sellaista, minkä itse jo olen unohtanut.

— Paitsi jo mainitsemiani esiintymisiä omalla pikku näyttämöllämme, sain ahkerasti harjoittaa koulussa runonlausumista suomenkielen tunneilla. Minua ei kainostuttanut lainkaan, kuten muita poikia, mennä lausumaan luokan eteen runoläksyjä, löysin niissä päinvastoin suurimman iloni. Ja ahkerasti sainkin laususkella, sekä oppitunneilla että varsinkin aina kevättutkinnoissa. Muistan hyvin viimeisen tällaisen esitykseni keväällä 1878, jolloin myös erosin koulusta. Lausuin silloin Runebergin Sotilaspojan. Isäni oli hiljakkoin kuollut, ja muisto tästä oli vielä niin syvällä sielussani, että lausumiseni tapahtui entistään suuremmalla hartaudella ja tositunteella. Rehtori Geitlin sattui omin korvin kuulemaan tämän tutkiessaan viereistä luokkaa, josta hän kiirehti suoraa päätä minua ihan kädestä pitäen kiittelemään ja onnittelemaan, vaikka ei hän omasta puolestaan tahtonut minua kehottaa teatteriin liittymään.

— Ihan varmasti. Päätökseni oli jo kypsynyt edellisenä vuonna, jolloin olin kuusitoistavuotias nuorukainen. Ratkaisevimmin vaikutti tähän Suomalaisen teatterin näytännöt, joita silloin näin noin kymmenkunta. No niin, koulusta eroamisvuoteni syksyllä matkustin jo Helsinkiin toht. Bergbomin luo ja pyrin teatteriin. Hän tutki minua, luetti jo ennen esittämiäni osia, oli taitoihini tyytyväinen, mutta virkkoi: "Ei tämä ole mikään lasten laitos, menkää nyt vielä kotia miehistymään ja tulkaa sitten takaisin." Eikä teatteri tainnut siihen aikaan mikään lasten laitos todellakaan olla. Siellä ryypiskeltiin lujasti ja vietettiin muutoinkin iloista elämää, jota makeutta ei tohtori arvatenkaan tahtonut päästää lapsia maistamaan.

— Vielä mitä! Kun sitten vietin sen vuoden joulun Iitissä ja pääsin siellä taas esiintymään seuranäytelmässä "Kuinka anopeista päästään", niin ei minua voinut enää mikään pidättää, vaan matkustin seuraavassa tammikuussa taas Helsinkiin. Nytpä kai olin jo miehistynyt, koska toht. Bergbom otti minut muitta mutkitta teatteriin. Puheosasto vieraili silloin parhaillaan Turussa, mutta tohtori kehotti minua jäämään tänne niiksi pariksi viikoksi, jotka teatteri vielä viipyi poissa, ja lueskelemaan sillä aikaa rooleja hänen johdollaan. Ja niin sitä sitten lueskeltiin, opeteltiin Nummisuutarien Eskot ja Iivarit, joista osista en muutoin mieskohtaisesti lainkaan pitänyt. Nautin niistä tietysti taideteoksina, mutta en olisi vain mitenkään tahtonut näytellä koomillisia osia. Sanoinkin sen tohtori Bergbomille, mutta nauraen ja katsoen pitkään minuun hän vain virkkoi: "Vai ette pidä? Sitä te ette nyt todellakaan tiedä, sillä näyttelijä saa vuosikausia olla teatterin palveluksessa, ennenkuin hän todellakin pääsee selville siitä, mitkä osat häntä miellyttävät." No niin, palasi sitten puheosasto Turusta, ja esitettäväksi määrättiin Nummisuutarit, jossa minun tuli näytellä Eskon osaa. Siitäkös Benjamin Leino vainaja synkistyi, ja riisti kuin riistikin minulta osan. No, Iivarin tehtävä oli siihen saakka ollut aina huonoissa käsissä, naiset olivat sitä vain näytelleet, ja sen sain nyt minä, ja samalla siitä tuli ensimmäinen osa, jossa teatterin palveluksessa esiinnyin helmikuulla 1879.

— Mainitsitte äsken, että ette pitänyt koomiliisista osista. Kumpiko oli oikeassa, tekö vai tohtori Bergbom?

— Osittain hän, suurimmaksi osaksi minä itse kuitenkin. Ajatelkaahan, vaikkakin olen esiintynyt enimmäkseen koomillisissa tehtävissä, ja menestyksellä kylläkin, niin pidän kuitenkin enemmän vakavista osista. Ensi kokeeni tällä alalla sain suorittaa Jaakkona Anzengruberin "Valapatossa", ja onnistuin täydellisesti. Sanomalehdet ylistivät minua maasta taivaaseen, niin oli asian laita, en sano sitä itseäni kehuskellakseni. Elin niin syvästi ja täydellisesti tämän pienen osan, että se herpaisi voimani niin kokonaan, jotta toivoin johtokunnan jäsenetkin kauaksi luotani heidän käydessään minua kiittämässä. Ja tämä osa on vieläkin lempiosiani, kuten on toiseksi Nikitan osa "Pimeyden vallassa" ja prinssi Erikin osa Strindbergin "Kustaa Vaasassa". Tietysti pidän koomillisistakin osistani, kuten Reviisorista y.m. mutta en niin suuresti kuitenkaan kuin edellisistä.

— Millaiseksi sitten uneksitte näyttelijäuran, ja ovatko ne unelmanne toteutuneet?

— Unelmat tietysti olivat suuret, mutta kyllä todellisuus tuli sitten kuin korvapuusti. Aluksi arvostelu oli kovin ylevämielinen, pelkkää kiitosta vain, joka ehkä onkin hyvä nuoren miehen kannustukseksi, mutta vallan suhdatonta on se, että silloin kun mies itsetietoisesti jo tekee työtä, tietää jotakin luovansa ja antavansa kunnollista, niin saa tavan takaa lukea, että ei osaa puhua, ei kävellä, ei tehdä eleitä, ei edes hengittääkään. Turha minun sittenkin on moittia, sillä perin päivänpaisteinen on urani aina ollut, "Onnen Pekka" minä todellisuudessakin olen ollut, en vain näyttämöllä. Ensimmäiset tosi murheeni ovat tulleet — nyt vasta, kahtena viime vuotena, jolloin olen saanut vain pari osaa näytellä. Tällainen työttömyys voi tehdä miehen mielipuoleksi, ajatelkaahan vain, että teiltä kahdeksi vuodeksi, ja mahdollisesti vieläkin pitemmäksi aikaa ehdottomasti riistettäisiin kynä, eipä taitaisi niinkään hauskaa olla, lopetti taiteilija haastattelun.

— Minun elämäni, alkoi rouva Rautio haastattelun, on ollut sangen köyhävaiheinen, sen vähäiset muistot tuskin tuottavat kenellekään iloa.

— Koettakaamme nyt kuitenkin, ehdotimme. Tokko muistatte, minkä ikäisenä teissä heräsi halu antautua näyttelijäuralle?

— Ei se minussa varsin lapsena herännyt, sillä siihen aikaan ei lapsia päästetty milloinkaan teatteriin, he eivät edes saaneet kuullakaan mitään tuosta laitoksesta. Vallan hitaasti ja sangen myöhään minä pääsin selville tulevasta elämänurastani. Varhaisimman lapsuuteni ajoilta en tiedä ainoatakaan merkkiä, mikä viittaisi näyttämöllisiin taipumuksiin. Satukirjoja tosin luin hyvin suurella innolla, mutta sitähän tekevät tietääkseni melkein kaikki lapset; ei siinä siis mitään erikoista.

— Lukevatpa tietenkin, eikä lähimainkaan kaikista tule — näyttämötaiteilijoita. Mutta mitkä vaiheet sitten johtivat tienne teatteriin?

— Ensi aiheena on kai pidettävä siirtymistäni Pietarista, jossa olen syntynyt ja kasvanut. Äitipuoleni kuoltua muutin sieltä noin kaksitoistavuotiaana tätini luo Hämeenlinnaan, jonka kaupungin tyttökoulussa sain myös jatkaa Pietarin kirkkokoulussa alottamiani opinnoita. Tulevaisuudelleni tärkeintä oli kuitenkin se, että tätini luona asui samoihin aikoihin herrasväki Aspegren. Rouva Aspegrenilta sain eräänä päivänä lipun teatteriin, jonne tätikin minut laski, sillä olinhan jo kolmetoistavuotias tyttö, enkä siis mikään lapsi enää. Silloin näyteltiin Birch-Pfeifferin kappale Sirkka, johon, samoinkuin teatteriin yleensäkin, innostuin niin rajattomasti, että varmasti päätin kaikin voimin pyrkiä kohti tätä elämänmaalia.

— Tämä päämaali ei tietenkään nuoruutenne takia ollut vielä suinkaan lähellä?

— Ei lähellä, mutta ei niin perin kaukanakaan, sillä jouduin harvinaisen nuorena teatterin palvelukseen. Mutta paljon kovia sain kokea tällä väliajalla. Masentavimmin minuun vaikutti se ankara silmätauti, jota näistä ajoista alkaen sain potea noin kaksi vuotta ja joka uhkasi viedä minulta näön. Koulua en voinut käydä, viisi luokkaa olin juuri ennättänyt suorittaa, mutta suurin suruni oli kuitenkin se, etten sokeaksi tultuani tietysti voinut ajatellakaan näyttelijäuralle antautumista, jota aikomusta kunnon tätini muutoinkin murheekseni ankarasti vastusti.

— Viisitoistavuotiaana paranin tuosta vaikeasta silmävammastani, ja silloin sain myös tätini taipumaan ja kirjoittamaan rouva Aspegrenille, joka kutsuikin minut Helsinkiin toht. Bergbomin tutkittavaksi. Kaikki muutoin hyvin, mutta olin ihan liian nuori, enkä osannut sitäpaitsi niin nimeksikään suomenkieltä, ja sain palata suoraapäätä takaisin Hämeenlinnaan, jossa sitten jatkoin vuodenpäivät lukuja ja opinnoita, tällä kertaa yksityisopetusta nauttien.

— Sattuipa tulemaan kirje rouva Aspegrenilta, joka ilmoitti, että Suomalainen teatteri aikoi näytellä Tuhkimo nimisen kappaleen, jonka tekijää en muista, mutta jossa esiintyi paljon nuoria tyttöjä ja Ida Aalberg pääosassa. Tässä kappaleessa, kirjoitti rva Aspegren, saisin minäkin kokeeksi esiintyä, jos voisin Helsinkiin matkustaa. Sen teinkin ja kuusitoistavuotiaana esiinnyin siis ensi kerran teatterissa tuossa samaisessa Tuhkimo kappaleessa.

— Ei ollut. Ajatelkaahan, tuo Tuhkimotaru on ollut minulle ihan kohtalokas, sillä sitä olin esittämässä ensi kerran elämässäni esiintyessäni, mikä tapahtui sirkuksessa ollessani noin nelitoistavuotias. Tai ei nyt oikeastaan sirkuksessa, vaan eräässä Hämeenlinnaan saapuneessa akrobaattiseurassa, joka esitti Tuhkimotarun pantomiimina. Tähän tarvittiin avustamaan paljon nuoria tyttöjä, joiden joukkoon liittyi eräs meidänkin talossa asuva tyttönen. Hän vei minut salaa tädiltäni katsomaan harjoituksia, joissa erästä osanottajista ei saatu mitenkään tehtäväänsä oppimaan. Silloin johtaja kysyi, haluttaisiko ketään katselevista tytöistä astua tämän huono-oppisen tilalle, mutta kukaan ei ilmoittanut haluavansa. Johtaja silmäili parveamme ja valitsi siitä minut. Toisiin harjoituksiin en uskaltanut tätini vuoksi enää lähteä, mutta sitä seuraaviin tuli tuo naapurin tyttö minua etsimään. Sain siitä ankarat nuhteet tädiltä, joka kuitenkin laski hartaasti ja kauniisti rukoiltuani minut jatkamaan tätä hommaa. Siinä ensimmäinen esiintymiseni.

— Saitteko sitten heti tuossa toisessa Tuhkimossa esiinnyttyänne välikirjan teatteriin?

— Sain sen vasta saman vuoden syksyllä, jonka keväänä olin tuon ensi esitykseni suorittanut. Senjälkeen sain sitten näytellä sangen vähäpätöisiä osia, olla enimmäkseen vain statistina, mikä seikka kai johtui siitä, että en ollut harjoituksissa milloinkaan valmis, en tuntenut itseäni milloinkaan varmaksi, vasta lavalla julkisina ensi-iltoina tein osastani, minkä siitä saatoin tehdä. Aina vähitellen pääsin suurempia osia esittämään, ja varsinkin Ida Aalbergin erottua teatterista on ohjelmistoni ollut sangen laaja ja voimia vaativa.

— Kyselisin vielä ensimmäisiä ilojanne ja vastoinkäymisiänne tällä elämänurallanne.

— Nehän ovat oikeastaan yksityisiä, personallisia asioita, joista ei mielellään puhele. Paljonhan sitä elämässä katkeruutta on, täytyy oppia kantamaan ja kestämään. Eipähän minulla kai milloinkaan suunnattomia vastoinkäymisiä ole ollut, mutta ei niin äärettömiä ilojakaan. Jokaista osaani tutkiessani ja siihen syventyessäni olen elänyt sen niin kiihkeästi, ihan kuin kuumeessa, jotta ensi-iltoina, esiripun laskeuduttua viimeisen näytöksen jälkeen olen melkein joka kerran purskahtanut itkuun. Minusta on aina tuntunut siltä kuin olisin luopunut pyhimmästäni, kauneimmastani, ja heittänyt sen ihmisten tallattavaksi. Eihän tuota voi erikoiseksi iloksikaan sanoa, lopetti taiteilijatar haastattelun.

— Tiedättekö, alotti herra Rautio haastattelun, minä niin kovin iloitsisin, jos minusta puhuttaisiin ja kirjoitettaisiin niin vähän kuin suinkin. Sanomalehtiarvostelutkin ovat mielestäni niin perin joutavia, olisi paljon parempi, ellei niitäkään olisi olemassa …

— Elleivät ne yleensä miellytä, niin eikö niitä voi jättää kokonaan lukematta?

— Vielä mitä; aina niitä vartoo ja kun nimensä näkee, niin tietystikin lukee. Eräs meikäläinen taiteilija kertoi, että hän ei ole enää moniin vuosiin lukenut yhtään arvostelua eikä tahdokaan lukea; mutta olipa tässä eräänä päivänä hänestä moittiva kritiikki lehdessä, niin heti mies vastasi. Oli kai sittenkin lukenut…

— Siinäpä se! Kun kerran on julkiseksi henkilöksi ruvennut, niin on julkisuus myöskin kestettävä. Niinpä alotamme…

— Enpä minä itse niinkään siihen asemaan pyrkinyt, muiden tahto siinä suurimmaksi osaksi oli johtamassa.

— Oma tai muiden, mutta ei sitä nyt sentään miestä ihan väkisin viedä.
Saanemme kuitenkin tuosta ratkaisevasta askeleesta jotakin kuulla.

— Olen syntynyt ja kasvanut Viipurissa, jatkoi sitten hra Rautio, ja siellä olin vuoden 1881 loppupuolellakin, jolloin Suomalainen teatteri vieraili paikkakunnalla. Eräs ystäväni ja vanha työtoverini, farmaseutti Tilander, olen näet ollut pillerinpyörittäjänäkin, rupesi perin voimakkaasti vaatimaan, että pyrkisin teatteriin. Minä tietysti hankasin yhtä voimakkaasti vastaan, mutta kahden viikon kuluttua sai ystäväni minut kuitenkin toht. Bergbomin puheille, joka oli heti valmis kiinnittämään minut teatterin palvelukseen.

— Olihan hän nähnyt minun jonkun kerran näyttelevän. Viipuriin olin näet perustanut pienen iltaseuran, joka tuontuostakin esitti aina näytelmäkappaleita. Suomalaisen teatterin jäsenien sitten kaupungissa vieraillessa kutsuimme heidät näytännöitämme katselemaan, ja heidän mukanaan tuli toht. Bergbomkin silloin tällöin.

— Tässäkö seurassa esiinnyitte ensi kerran eläissänne näyttämölavalla?

— Tässä juuri, ja silloin olin jo kaksikymmenvuotias nuorukainen. Näyttelin janakkalalaisen rusthollari Lindin osan A. Oksasen suomentamassa "Riita-asia" nimisessä kappaleessa.

— Tietysti teissä oli jo ennenkin ilmennyt näyttämöllisiä harrastuksia tai ainakin viittauksia tulevaan elämänuraanne.

— Olihan niitä, vallankin ihan lapsena; koulunkäyntiajan olin paljon rauhallisempi. Pikku poikana etsin ja sain käsiini kaikenmoisia kappaleita, varsinkin ruotsinkielisiä, joita sitten näytellä tolitin tovereille; etupäässä yksin, kun en mitenkään tahtonut saada sisartani taipumaan vastanäyttelijäksi. "En minä tuollaista viitsi", hän tavallisesti vastasi.

— Mutta kertomus varsinaiseen teatteriin liittymisestänne jäi kesken, emmeköhän jatkaisi siitä?

— No, mikäpäs siinä. Niin varsinkin lauluääneni takia tahtoi toht. Bergbom kiinnittää minut teatteriin. Olimme kaikesta muusta yksimieliset paitsi palkasta, joka ei siihen aikaan ollut suinkaan näyttelijöillä suuri, korkeintaan 50 markkaa kuussa vasta-alkajilla. Mutta enhän minä mitenkään sellaisesta summasta suostunut jättämään paljon parempaa paikkaani. Viimein lupauduin 100 mk:n kuupalkasta teatterin palvelukseen, ja niin oli se asia järjestetty.

— Mikä sitten oli ensimmäinen osa, jossa teatteriin liityttyänne esiinnyitte?

— Kaupunginpalvelijan osa Tyko Hagmanin sommittelemassa pienessä "Kyökissä" nimisessä kappaleessa. Ensimmäinen laulukappaleeni oli "Laululintunen", sitten "Nürnbergin nukke" j.n.e.

— Sain sen sopimuksen mukaan seuraavana kevännä, v. 1882, jolloin olin täyttänyt 24 ikävuottani.

— Ohjelmistonne laajeni sitten tietysti vähitellen, sillä olettehan kuitenkin esiintynyt enemmän puhe- kuin lauluosissa.

— Pianhan se alkoi laajeta, ja Minna Canthin kirjallisuuteemme ilmestyminen sen etupäässä ja ensinnä aiheutti. Jo vuonna 1883 sain Hoppulaisen osan "Murtovarkaudessa", ja sitten hiukan myöhemmin niitin ensimmäisen suuremman taiteellisen voittoni Toppona "Työmiehen vaimossa". Arvostelut olivat kiittäviä, toht. Bergbom ylen tyytyväinen. Ja tyytyväinen olen itsekin ollut saadessani esittää koomillisia osia, sillä se on oikea alani. Milloinkaan en ole tahtonut traagillisia tehtäviä, kuten niin monet koomilliset näyttelijät, jotka niissä järjestään epäonnistuvat.

— Mitäpä niistä, ainahan niitä sattuu. Kaikkein ensimmäinen kohtasi minua heti Helsinkiin Viipurista uudenvuoden aattona saavuttuani. Menin täällä aterioimaan vanhaan Villensaunan mainioon ravintolaan, ja siellä minulta varastettiin uudet kalossit, jotka juuri Viipurista lähtiessäni olin ostanut, lopetti taiteilija haastattelun.

— Olen syntynyt Inkerinmaalla, Kolppanan pitäjän Lätinä nimisessä kylässä, alkoi Iisakki Lattu nuoruutensa muistoja kertoa. Isäni ja isoisäni olivat talonpoikia ja itseoppineita miehiä, joilla kummallakin oli sekä luku- että kirjoitustaito. Jos tunnette Matti Kurikan näytelmän "Viimeinen ponnistus", niin tunnette samalla kansamme sekä isoisäni historian, tämä kappale on näet miltei suoranainen kuvaus hänestä ja hänen ajastaan, tietystikin kirjailijan pienillä vapauksilla ja tyylittelyillä muovailtuna. Sellainen pohja oli minulla, josta sitten läksin tietäni eteenpäin taivaltamaan. Se tie johti ensin vaatimattomaan kyläkouluun, johon kukin oppilas sai tulla oppimaan mitä ainetta itse vain halusi. Minä aloin "kieliopinnoilla". "Meidän poika tahtoo lukea venättä", sanottiin minua kouluun vietäessä. Muiden pojat taas tahtoivat lukea mikä virsikirjaa, mikä katkismusta, mikä pipliaa. Pitkän pöydän ääressä kaikki lukivat — ääneen läksyjään, kukin eri ainettaan. Luvun jälkeen sitten opettaja, ankara, jostakin Suomen puolelta saapunut mies, vasta ilmestyi kuulustelemaan ja pääasiallisesti jakelemaan rangaistuksia, jotka olivat määräyksiltään seuraavanlaisia: "Sinä ansaitset kopranahkaisen myssyn" (s.o. saat kämmenellä pääkuoreesi), "sinä tarvitset patukkaa" j.n.e. Tämän, koulun loputtua ei lukuhaluni suinkaan loppunut, vaan vaadin, että isäni lähettäisi minut suurempaan kouluun. Vaatimustani piti ukko kuitenkin vallan merkillisenä ja sopimattomana. "Osaathan sinä jo lukea ja kirjoittaa, siinä sitä on jo ihan ihmeesti." Mutta siihen en kuitenkaan tyytynyt, vaan käännyin murheissani pappimme puoleen, joka sitten pehmitti isän kovan sydämen ja toimitti minun kansakouluun.

— Joko teissä siihen aikaan oli herännyt minkäänlainen mielenkiinto näyttämötaidetta kohtaan?

— Ei juuri silloin vielä, mutta hiukan myöhemmin oppiajallani kylläkin. Jouduin kansakoulusta näet seminaariin, jollainen, tosin vain yksiluokkainen, meidän maahamme oli perustettu jo ennen kuin Jyväskylän seminaari perustettiin Suomeen. Seminaarin kirjastosta me oppilaat näet lainailimme ja lueskelimme kirjoja, joista etenkin näytelmät vaikuttivat meihin syvästi. Loppujen lopuksi päätimme sitten yksin voimin esittää Oksasen suomentaman Molièren kappaleen "Väkinäinen naiminen". —

— Siinä kappaleessa varmaan tekin esiinnyitte ensi kerran elämässänne?
Minkä ikäinen silloin olitte?

— Siinäpä tietenkin. Näyttelin filosoofi Pancratiuksen osan, josta esityksestä sain johtajamme erikoiset kiitokset. Olin silloin noin viisi- kuusitoistavuotias.

— Varsinainen teatteri oli teille ehkä siihen aikaan vielä verrattain outo laitos.

— Olipa melkein. Hatsina nimisessä lähikaupungissa vieraili kuitenkin niihin aikoihin eräs venäläinen teatteriseurue, jota minunkin piti välttämättömästi päästä katselemaan. Siellä näin sitten ensi kerran eläissäni oikean teatteriesityksen. "Venäläiset häät" oli kappaleen nimi, tekijää en varmuudella muista.

— Se kyllä ja vielä enemmän Suomalaisen teatterin esitykset, joita satuin Pietarissa käydessäni näkemään. Näyttelijä Vilho toimi silloin johtajana, toht. Bergbom hoiteli Helsingissä pääasiallisesti oopperan asioita. Moserin "Yhdistysjuhla" oli ensimmäinen suomenkielinen kappale, jonka teatterilavalla esitettynä olen nähnyt. — Niihin aikoihin toimin jo opettajana kotipuolessa, jossa toimessa olin kokonaista kahdeksan vuotta. Parhaani mukaan koetin siinä tyydyttää näyttämöhaluani ja pian tempasin koko seudunkin mukaani. Eräs toverini, lukkari Suni, kirjoitti kappaleita, joita sitten koululla esitettiin. Paikkakuntalaiset kiintyivät näytöksiimme niin, että alkoivat napista, jos esityksiemme väliaika milloin rupesi käymään hiukan edellisiä pitemmäksi. Mutta ei tämäkään lopulta tyydyttänyt, varsinkaan ei opettajan toimi, sillä siitä koitui työtä ihan liiaksi. Oli näet koulussani aina vähintäin 140 oppilasta, vieläpä toisinaan satakuusikymmentäkin, joita ihan yksin sai ohjata ja valistaa. Tuumiskelin tointa jos jonkinlaista ja päätin lopulta ruveta lähetyssaarnaajaksi, mutta siihen ei Suni lainkaan suostunut, sanoi vaan "että kyllä me täällä näyttelemistäsi paremmin ymmärrämme kuin pakanat Ovambomaalla". Ja siihen se tuuma raukesikin.

— Juohtuihan se, vallankin kun veljekset Matti ja Tuomas Kurikka minua sinne kovin kehottivat lähtemään. Kirjoittipa Matti vielä asiasta toht. Bergbomille, joka kehotti vain tulemaan kokeille. Teatteri oli silloin Tampereella. Hankin itselleni viransijaisen ja matkustin sinne päätä pahkaa. Tämä tapahtui syksyllä 1883.

— En, vielä tässä hiukan juttua piisaa. Tampereella minut otettiin sangen kylmästi vastaan; kokimiksi sain lausua muutamia runoja, vieläpä lukien esittää toht. Bergbomille Nummisuutarien Eskoa, jonka kappaleen ensimmäisen näytöksen olin jo ennen kotipuolessa esittänyt. Näytteeni kyllä hyväksyttiin, mutta ei vain minua mielihyvällä. Palkattomana ja pääasiallisesti kuiskaajana sain sitten seurata teatteria Turkuun, jossa viivyimme pari kuukautta.

— Aivan vähäpätöinen muurilla seisovan sotilaan osa Topeliuksen Regina von Emmeritzissä. Siinä innostukseni minut muutoin sekoitti. Ruhtinas Emmeritz kysyi:

siinä muutoin koko osani, sai intoni minut tekemään lausuntoon noin kymmenkunnan väärää painostusta, loppusoinnun kerrassa kirkaisin, mikä toht. Bergbomia ei suinkaan miellyttänyt. Merkittävin osani tältä ajalta oli kuitenkin Karrin osa Nummisuutareissa. Sitä näytellessäni en kuitenkaan enää oikeastaan kuulunut teatteriin, sillä olin saanut toht. Bergbomilta jo lähtökäskyn. Turkulaiset innostuivat esitykseeni niin, että panivat näytöksen jälkeen toimeen oikein juhlaillatsut, joissa pidettiin puhe meille kahdelle Inkerinmaalaiselle, neiti Lilli Kurikalle (nyk. rva Robert Kajanus) ja minulle, johon sitten vastasinkin. Ja läksin takaisin omalle maalleni.

— En, tahto oli siksi luja. Matti Kurikka kirjoitti sitten taas toht. Bergbomille, joka käski minun saapumaan seuraavana syksynä 1884 Viipuriin. Otin silloin kerta kaikkiaan eron virastani, pistin tavarani kokoon, lähtöpäivä koitti ja paikkakuntalaiset pitivät juuri parhaillaan läksiäisjuhlia minulle, kun saapui kirje toht. Bergbomilta, jossa hän jyrkästi kieltäytyi vastaanottamasta minua teatteriinsa. Kiellosta huolimatta läksin kuitenkin Viipuriin, ja mitäpä muuta tekemistä virattomalla miehellä olisi ollutkaan. "Tehän kuitenkin tulitte", kivahti tohtori minut nähdessään, "enkö minä kieltänyt?"

— Siitä ei puhettakaan. Armosta ja palkatta sain sitten jäädä teatterin palvelukseen. Elätin itseäni puhtaaksikirjoitustyöllä, korjaamalla tovereiden kelloja, jonka ammatin opin rahattomana ensin omaani kuntoon laitellessa, j.n.e. Paras osani niihin aikoihin oli Nummisuutarien Antreas, jota tohtorikin oli tovereille kiitellyt, ei minulle kuitenkaan.

— Vasta seuraavana kevännä, ja noin vain sattumoisiltaan. Teatteriin kiinnitettiin paljon väkeä, minua ei vain. Miksi se ja se otetaan eikä minua, kyselin aina tohtorilta. "Hän osaa maalata", vastasi tohtori m.m. "Osaanhan minäkin." En ollut milloinkaan sivellintä pitänyt kädessäni. "Näyttäkää!" — "Pääsenkö sitten teatteriin?" — "Pääsette." Harjoittelin kovasti ja sain kuin sainkin koivun kankaalle. Se hyväksyttiin ja välikirja tuli, ei auttanut enää muu.

— Olihan niitä, mutta oli iloakin, kun aina keksin jotain uutta, joka vähitellen teki minut laitokselle välttämättömäksi. Oopperanuotteja rupesin monistelemaan hektograafilla, jota konetta tohtori ei tuntenut, ihmetteli vain, miten nopeasti nuottien kirjoittaminen sujui j.n.e.

— Korkeathan ne olivat, korkeammat kuin mitkään muut, ja suuri oli myöskin kunnioitus toht. Bergbomia kohtaan, vaikka hän usein melkein aiheettoman tylysti minua alussa kohteli.

Kysyessämme kirjeellisesti rouva Olga Poppiukselta suostuisiko tämä haastattelussa kertomaan lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheista ja muistoista, kirjoitti hän vastauksessaan m.m. seuraavaa:

"Arvoisan kirjeenne johdosta täytyy minun ilmoittaa, ett'en parhaimmalla tahdolla ja vilkkaimmalla mielikuvituksella voi pusertaa esiin mitään 'mieltäkiinnittävää' lapsuus- ja nuoruusvuosistani. Olin aivan tavallinen lapsi, leikin 'teatteria', kuten tietääkseni kaikki muutkin lapset, enkä edes hämärästi muista, koska näyttelemishalu minussa 'heräsi'. En myöskään jaksa muistaa, että nuorena tyttönä olisin ollut toisenlainen kuin nuoret tytöt yleensä. Jos jotain itsenäisempää on tullut luonteeseeni, niin se on siihen ilmestynyt vasta myöhemmällä ijällä, ja siitähän ei nyt ole kysymys. — — —"

Tämä ei ollut kuitenkaan vielä omiaan säikyttämään urhoollista haastattelija-sydäntämme, ja niinpä istuimme kuin istuimmekin eräänä kirkkaana syysaamuna savolaisissa kievarikärryissä, jotka sivumennen sanoen ajoimme säpäleiksi, myöhästyimme nokan ohi kiitävästä junasta ja vietimme umpioudolla rautatienasemalla pitkää pitemmän päivän hiljaisissa, ikävissä mietiskelyissä kohtalon omituisista ja säälimättömistä oikuista. Mutta tämähän nyt ei oikeastaan kuulu asiaan, riittänee vain se tieto, että eräänä seuraavana sateisena päivänä todellakin saavuimme ehjin nahkoin kaupunkiin Kallaveden rannalla ja riensimme saamaan lisätietoja seuraavia muistiinmerkitsemisiä varten.

— Tulittehan kuitenkin, alotti rouva Poppius keskustelun, varoitinhan teitä, minulla ei todellakaan ole mitään tiedossani, ei mitään kerrottavaa.

— Nähkäähän, jatkoi taiteilijatar, olisihan sitä aina jotakin, mutta syvimmät syynsä salaa, ei tahdo elämänsä ratkaisevimpia vaikuttimia kenellekään kertoa, siksi ovat tällaiset haastattelutiedot aina niin kovin pintapuolisia. Ehkäpä voisi joskus pohjemmaltakin ammentaa muistoja ja aavistuksia, mutta nyt ne kaikki ovat vielä liian lähellä, niin äsken elettyjä, että ei itsekään kykene niitä selkeästi ja tarkasti erittelemään ja tutkistelemaan, vielä vähemmin niitä muille valmiina tarjoamaan.

Olihan tämä jo kuitenkin jonkinlainen myönnytys, kävimme senvuoksi rohkeasti suoraan asiaan:

— Niin, milloinka tunsitte oikeastaan ensimmäisen harrastuksen heräävän näyttämötaidetta kohtaan; koulunpenkillä tai ehkäpä jo aikaisemminkin?

— Kirjoitinhan jo, että olin hyvin tavallinen lapsi, aivan muiden kaltainen, ei siis silloin. Koulunpenkillä? Vallan toiset harrastukset minulla silloin oli, teatteri oli liian maallista.

— Ei, ei lainkaan, pikemmin päinvastoin, mutta emme nyt niistä puhu, johan minä — — —

— Eihän se vaarallista lainkaan. Minä näet harrastin kokonaan toista taiteenhaaraa, maalausta, josta ei sitten tullut kuitenkaan mitään.

— Pääasiallisesti siihen. Hiukan sitä myös käytteli värejä ominpäinsä, mutta eihän tuloksettomasta työstä kannata puhua.

Olimme ihan samaa mieltä, varsinkin kun tahdoimme päästä taas käsiksi näyttämötaiteeseen. Tiedustelimme senvuoksi taiteilijattaren ensimmäistä näyttämöllistä esitystä ja sen tekemää vaikutusta häneen.

Eräässä tuttavaperheessä lapset olivat keskenään leikkineet ja näytelleet, ruotsinkielellä, Z. Topeliuksen pienen kappaleen "Ole armelias köyhille", jossa taiteilijattaremme 15-vuotiaana oli esittänyt Brita muorin osan. Hauskaahan se etupäässä oli ollut, mutta kovin vakavasti se oli otettu, täydellisellä hartaudella ja antaumuksella esitettiin esitettävä.

— Ei siis tämä johtanut ajatusta teatteriin, synnyttänyt edes hämärää aavistusta tulevasta toimialasta?

— Eipä tietenkään, koska vuotta myöhemmin koulusta erottuani rupesin erään suuren tamperelaisen liikkeen kassanhoitajattareksi ja siinä toimessa sitten pysyin kaksi vuotta.

— Esiinnyin, kuten nuoret ihmiset yleensä esiintyvät heitä sellaisiin tilaisuuksiin avustamaan pyydettäessä. Ensimmäinen osani tältä ajalta oli Alman osa kappaleessa "Tätä nykyä." Tekijän salanimeä en muista, mutta älkää kirjoituksessanne mainitko kuulemaanne oikeata nimeä, sillä en tiedä lainkaan, haluaako hän esiintyä julkisuudessa. Suomalainen teatteri kyllä esitti näytelmän aikoinaan, ja on se painettuna kirjanakin ilmestynyt. Nämä esiintymiset eivät suinkaan vaikuttaneet ratkaisevasti uranvaihdokseeni, päätös siitä kypsyi hiljalleen ensimmäisen siellä viettämäni vuoden kuluessa, ja luultavasti ikävän ja työalaani kyllästymisen aiheuttamana. Seitsentoistavuotiaana kirjoitin sitten äidilleni, että ehdottomasti tulen pyrkimään teatteriin ja että minua on turha kieltää siitä, sillä kaikesta huolimatta lähden kumminkin.

— Niin, siitä ja sen syistähän emme tosiaankaan puhu. Kyselisimme kuitenkin unelmistanne ja odotuksistanne tälle uudelle uralle astuessanne, tiedustelisimme noin vain ohimennen, sivuuttaaksemme tuon arkaluontoisen syntyjen syvien tutkimisen.

— Kahdeksantoistavuotiaan unelmathan ovat aina loistavat ja valoisat ja korkealle sitä tietysti taiteensa asetti, korkeammalle kaikkea muuta maallista. Muistan hyvin, kuinka syvästi säälin jokaista ihmistä, joka vain puhui tavallisista arkiasioista; ne raukat eivät mitään tiedä oikeasta, todellisesta elämästä, mietiskelin mielessäni. Nyt myöhemmin on sitten kyllä itsekin saanut paljon arkiasioita aprikoida, ja hyvinhän sitä siihenkin perehtyy ja tottuu.

— Oliko polkunne tällä uudella uralla sitten aivan ohdakkeeton? uskalsimme kysäistä.

— Eipä suinkaan, toista oli silloin kuin nykyään. Nykyisellä nuorella polvella on ihan liian hyvät päivät. Teatterikoulussa saadaan valmis näyttämötottumus ja tekotapa, ei tarvitse paljon itse ponnistella, vähälahjaisimmatkin voivat jo heti alussa esiintyä jonkinlaisella valmiudella ja suoriutua tehtävistään melkoisella menestyksellä. Me saimme väliin vuosikaudet olla statisteina ja vuorotellen hoitaa kuiskaajan tointa. Kuiskaajana oli kurjinta. Halu paloi näyttämölle, mutta kohtalo viskasi näyttämön alle. Muistan hyvin, kuinka kerran Turussa vierailtaessa näyteltiin "Kylän heittiö" nimistä laulukappaletta. Minulla oli tässä ilossa kuiskaajan onneton osa. Joku edellinen uhri, joka nyt luultavasti liikkui jo lavalla, oli piirtänyt suorin kirjaimin luukun eteen sanat: Sufflera, din fan (Kuiskaa, senkin piru)! Tämä tietysti ärsytti yhä enemmän jo ennestään ärtynyttä mieltä, ja laulukohtauksien aikana painuin aina kuiskaajan koppiin ja itkin kiukusta ja katkeruudesta. Varsinaisia vastuksia minulla ei kuitenkaan ollut, ei suuria suruja eikä pettymyksiä, olivathan kaikki muutkin ennen saaneet samaa kokea kuin minäkin, ei siis mitään valittamista. Ja siitä huolimatta oli koko teatterissaoloni minulle kuin uhkaava, pakottava ruoska.

— Siitä ankarasta kunnioituksesta työtä kohtaan, jonka minulle antoi neiti Avellan, joka sattui joutumaan opettajakseni. Siihen aikaan sai kukin vanhempi näyttelijä jonkun vasta-alkajan opastettavakseen, ja minä jouduin nauttimaan, osaksi hyvien tuttavienkin toimesta, neiti Avellanin nerokasta ja sytyttävää ohjausta. Häntä saan kaikesta kiittää. Ensinnäkin jo ehkä teatteriin pääsystäni. Tohtori Bergbom ei näet kiinnittänyt mitään erikoista huomiota minuun, mutta neiti Avellan uhkasi, että ei lukisi kenenkään alottelevan kanssa vastaisuudessa, ellei "Finneä oteta teatteriin". Ja sitten on hänen ansiotaan koko se kunnioitus taidetta ja vakavaa työskentelyä kohtaan, mikä minussa mahdollisesti on ollut ja vieläkin on.

— Tämä mainitsemanne neiti Avellanin lausuntoko aiheutti sitten pääsynne vakinaiseksi näyttelijäksi?

— Ehkäpä välillisesti, mutta oikeastaan sen aiheutti suoranainen sattuma. Muistattehan Molièren "Luulosairaassa" pienen Louison nimisen tytön, joka m.m. saa vitsaa isältään? No niin, minun tehtävänäni oli harjoittaa siihen osaan pieni kansakoulutyttö, joka oppikin sen hyvin, mutta oli niin kaino, että ei saanut sanaakaan suustaan ratkaisevana hetkenä. Harmistuneena toht. Bergbom määräsi minut näyttelemään oppilaani osaa, ja siinä onnistuinkin niin hyvin, että sain muitta mutkitta näyttelijävälikirjan, tarvitsematta antaa koenäytäntöä johtokunnalle. Tämä tapahtui kevättalvella 1886, siis oltuani jo kokonaisen vuoden teatterin palveluksessa.

— En, olin jo hiukan aikaisemmin näytellyt Sinipiikaa "Kullervossa" Kivi-juhlassa tammikuun 1 päivänä 1886. Se oli samalla minulle suuri ilonpäivä, sillä silloin oli nimeni ensi kerran painettu ohjelmaan.

Kysyimme sitten taiteilijattaren ensimmäistä suurta iloa taiteellisen voiton ja menestyksen johdosta.

Se oli tapahtunut hänen esittäessään Boriskan osaa samassa "Kylän heittiössä", jonka kappaleen kuiskaajana hän kerran Turussa oli niin katkerasti itkenyt.

— Aiotte siis lopettaa sarjanne ja tehdä minusta viimeisen miehen, virkkoi Kaarle Halme häneltä haastattelua pyytäessämme. Kiitos vain kunniasta! Mutta olettehan jo haastatellut niin monta suuruutta, että mitäs tällaisista pojista…

— Poika kuin poika — ja mitäs turhista masentua, voihan sitä miehestä vastaisuudessa vielä suuruuskin sukeutua, kuten kaikista muistakin… Ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi… Mutta tosissa puhuen olen valinnut juuri teidät viimeiseksi senvuoksi, että voisin lopettaa sarjan johonkin suurempaan, merkitsevämpään pisteeseen, jollaisella sen alotinkin…

— Minunko siis pitäisi ruveta menneitä miettimään; sehän on kuin testamentin tekoa, kuolemaa. Olen niin keskellä työtäni, näen kaiken vielä niin edessäni, etten tiedä mennyttä olleeksi, en mitään tähän saakka tapahtuneeksi.

— Mitä vielä. Kaikki kävi kuin itsestään, 23-vuotiaana menin
Suomalaiseen teatteriin…

— Menin vain, kuten jo sanoin. Olin siihen aikaan Turun lääninhallituksessa, jossa sain toimen v. 1883. Teatteri vieraili kaupungissa syksyllä 1887, minä menin tarjolle ja kelpasin.

— Täytyi tietysti ensin esiintyä Turussa ja antaa vielä koenäytäntö johtokunnalle Helsingissä, sitten oli kaikki sitä myöten valmista.

— Näyttelin Marokon prinssin osan Shakespearen Venezian kauppiaassa, Portian erään kosijan. Katsomossa istuivat kaikki virkatoverini virnistellen, mikä minua hermostutti niin, että ratkaisevassa silmänräpäyksessä unohdin koko osani. Kuiskaaja pani parastaan. Portia, rouva Rautio, koetti hänkin supattaa jotakin minulle, mutta mikään ei auttanut, ennenkuin ennätin rauhoittua ja itse muistaa vuorosanani. No niin, otin sitten viransijaisen kahdeksi viikoksi, lääninsihteeri Rydman, jonka täydellisessä suosiossa olin, antoi minulle oikeuden olla poissa kokonaista 2 vuotta paikkaani menettämättä, ja suori minut matkalle Helsinkiin, vaikka ei erittäin kehottanut teatteriin liittymään, mutta ei tahtonut estääkään.

— Sille jäin, aluksi 100 markan kuukausipalkalla, joka ei vieläkään niin ruhtinaallinen ole. Silloisista virkatovereistani istuu usea nyt 20000 vuosituloilla, jotka kai minullakin olisi, ellen olisi antautunut tuolle epäkiitolliselle taiteilijauralle. Olinhan jo nuoruudestani huolimatta ollut Liedon nimismiehen sijaisena; alku oli siis hyvä.

— Daniel Hjortin. Heti esityksen päätyttyä nousi Jaakko Forsman paikaltaan, muutoin vanha kotipitäjäläinen, Hämeenkyrön poika, ja lausui: "Tervetuloa Helsinkiin!" Tiesin sen kohtaloni ratkaisuksi, ja heti sitten sainkin välikirjan.

— Olitte tietysti näytellyt jo usein ennen teatteriin liittymistänne.
Minkä ikäisenä ja missä osassa ensi kerran eläissänne esiinnyitte?

— Hämeenkyrössä esiinnyin ensi kerran ja olin silloin kymmenvuotias. Joku vanhempi koulupoika oli kirjoittanut Saul nimisen kappaleen, jonka sai myös pitäjäläisten suureksi ihastukseksi lavalle, ja pisti sievät rahat taskuunsa. Tässä kappaleessa näyttelin Davidin osan. Muistan, että minulla oli m.m. pitkä yksinpuhelu, jonka tahdoin piirtää hiilellä esiripun yläosaan, mukavuutta rakastava kun olen aina vähin ollut, mutta siihen eivät muut suostuneet.

— Tästäkö sitten teatteri-intonne alkoi, vai oliko se jo ennenkin ilmennyt?

— Ei ennen, eikä tästäkään. Pääharrastuksenani oli kirjoitteleminen, joka ei vieläkään ole sammunut, kuten tiedätte. Turunkin sanomalehtien alakertoja täyttelin novelleilla, joista ei maksettu paljon mitään.

— Harrastinpa tietystikin, ja ihan teatterin ohjaajana. Nämä puuhat saivat alkunsa siten, että muuan Vankka niminen toveri oli puutteessa ja hänen hyväkseen panimme toimeen pienet näyttäjäiset. Useita muitakin köyhiä tovereita autettiin siten. Niin, ensi talvenahan vietän teatterinjohtajajuhlaani, jolloin näyttämölle asettamieni ja ohjaamieni kappaleiden luku nousee sataan, Turun näytännöt niihin luettuina.

— Kyselisin vielä ensimmäisiä näyttämötaiteellisia menestyksiänne ja voittojanne.

— Ensimmäinen suurempi merkkitapaus taiteessani oli tohtori Rellingin osa Ibsenin Villisorsassa. Silloin aloin hallita tekotapaani ja järkiperäisesti eritellä osiani. Toinen voittoni oli Ahman osa Santeri Ivalon Juho Vesaisessa, jolloin liitin pysyväisesti ohjelmistooni kotimaisten aiheitten esittämisen. Kenraalikuvernööri Mörnerin osa Arvid Järnefeltin Samuel Croëlissa merkitsi sitten viimein valmiutta taiteessani. Sitä esitystä oli muun muassa katsomassa kirjailija Birger Mörner, joka näytännön jälkeen tuli kiittämään minua siitä, että oli saanut nähdä sukunsa kantaisää niin hienosti ja sielukkaasti esitettävän. — Ja nyt kai pääsen rauhaan tärkeimmät tiedot saatuanne? lopetti taiteilija.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISIA NÄYTTELIJÖITÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Suomalaisia näyttelijöitä

SUOMALAISIA NÄYTTELIJÖITÄ

AARNI KOUTA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE