The Project Gutenberg eBook of Portugallian keisari, by Selma Lagerlöf

Sykkivä sydän.
Klara fina Gulleborg.
Kaste.
Rokotus.
Syntymäpäivä.
Jouluaamu.
Tulirokko.
Vieraskäynti talonpoikaistalossa.
Tutkinto.
Koulukilpailu.
Kalanpyynti.
Agrippa.
Kielletty hedelmä.

II.

Lars Gunnarsson.
Punainen leninki.
Uusi isäntä.
Storsnipa.
Lähtöilta.
Laiturilla.
Kirje.
Nolin August.
Lokakuun ensimäinen päivä.
Unen alkupuoli.
Perintökalut.
Silkissä.
Tähtiä.
Odottaessa.
Keisarinna.
Keisari.

III.

Keisarin laulu.
Elokuun seitsemästoista.
Anne ja Katrina.
Hautajaiset.
Kuoleva sydän.
Viraltapano.
Lukukinkerit.
Vanha peikko.
Juhannuksen jälkeinen sunnuntai.
Kesäyö.
Keisarinvaimo.

IV.

Tervetuliaistervehdys.
Pako.
Pidätetty.
Jäähyväissäkäynti.
Katrinan kuolema.
Keisarin hautajaiset.

SYKKIVÄ SYDÄN.

Niin vanhaksi kuin Skrolyckan Janne Andersson tulikin, ei hän koskaan väsynyt kertomasta siitä päivästä, jolloin hänen pikku tyttönsä syntyi maailmaan.

Jo varhain aamulla hän oli käynyt hakemassa kätilöä sekä muita auttajia, ja koko aamupäivän ja kappaleen iltapäivääkin hän oli istunut hakkuupölkyllä puuvajassa ja työttömänä vain odotellut.

Ulkona satoi niin rankasti kuin seipäitä olisi maahan viskelty, ja olipa hänkin vähällä saada osansa sateesta, vaikka oli istuvinaan katoksen suojassa. Kosteutena se tunkeutui sisään hatarien seinien raoista ja suurina pisaroina tipahteli ravistuneen katon lävitse, ja ennenkuin arvasikaan heitti tuuli ovettomasta vaja-aukosta sankan ryöpyn hänen ylitsensä.

»Luuleekohan kukaan, että minä iloitsen tuosta lapsesta», mutisi hän istuessaan siinä ja potkaisi samassa jalallaan lastua, jotta se lensi aina pihalle saakka. »Sen suurempaa onnettomuutta minulle tuskin olisi voinut sattua. Kun me menimme naimisiin, Katrina ja minä, niin teimme sen siksi, että olimme kyllästyneet palvelemaan renkinä ja piikana Fallan Erikin talossa, eikä suinkaan sen vuoksi, että saisimme tässä vielä lapsia.»

Hän painoi päänsä käsiinsä ja huokasi syvään. Selväähän oli, että kylmä ja kostea ilma sekä pitkä, ikävä odotus olivat lisänneet hänen pahaa tuultansa, mutta oli siihen toinenkin syy. Hän valitti aivan toden perästä.

»Työtä minä saan tehdä joka päivä aamusta iltaan», tuumi hän, »mutta tähän asti olen ainakin saanut viettää yöni rauhassa. Nyt lapsi rupeaa varmaankin öisin huutamaan, niin etten enää silloinkaan saa levätä.»

Nyt vieläkin suurempi tuska sai hänessä vallan. Hän poisti kädet kasvoiltaan ja väänteli niitä, niin että luut naksahtelivat.

»Tähän saakka olemme tulleet hyvin toimeen, kun Katrinakin on voinut olla työssä samoinkuin minä. Mutta tästä lähin hänen on pakko istua kotona ja hoidella lasta.»

Hän tuijotti niin synkkänä eteensä kuin olisi hän nähnyt nälkäkuoleman hiipivän pihan poikki ja tunkeutuvan hänen tupaansa.

»Niin», sanoi hän ja iski molemmat nyrkkinsä hakkuupölkkyä vasten vahvistaakseen sanojaan, »sen minä vain sanon, että jos olisin tiennyt silloin, kun Fallan Erik kehoitti minua rakentamaan hänen maalleen ja antoi minulle hiukan hylkyhirsiä tupaa varten, jos olisin tiennyt silloin, että siitä koituisi tällaisia seurauksia, niin kernaammin olisin kieltäytynyt kaikesta ja jäänyt asumaan tallikamariin koko iäkseni.»

Ne olivat kovia sanoja, nuo, sen hän tunsi, mutta hänen ei tehnyt mielensä peruuttaa niitä.

»Jos sattuisi jonkunlainen — —» alotti hän, aikoen näet tuskissaan sanoa, että olisi parasta, jos lasta kohtaisi jokin tapaturma, ennenkuin se pääsisi maailmaan syntymään. Mutta hän ei ennättänyt lopettaa lausettansa. Vikisevä ääni seinän toiselta puolen keskeytti hänen ajatuksensa.

Halkovaja oli rakennettu tuvan seinään kiinni, ja kun hän nyt kuunteli, kuului sisältä toinen vikisevä ääni toisensa jälkeen. Hän ymmärsi tietenkin heti, mitä se merkitsi, ja nyt hän istui kotvan aikaa aivan ääneti ilmaisematta surua tai iloa. Lopulta hän kohautti hiukan hartioitaan.

»No, nyt se kai on siis tullut», sanoi hän, »ja minun täytynee kai herran nimessä päästä tupaan hiukan lämmittelemään.»

Mutta sitä lievitystä ei hänelle suotu niinkään pian, ja taaskin hän sai istua ja odottaa tunnin toisensa jälkeen.

Sade vuosi virtanaan niinkuin ennenkin, tuuli kiihtyi, ja vaikka vasta okiinkin elokuun lopussa, niin oli ilma yhtä kolea kuin marraskuisena päivänä.

Kaiken lisäksi hänen ajatuksensa eksyivät uudelle suunnalle, mikä yhä lisäsi hänen suruansa. Hän tunsi olevansa halveksittu ja syrjäytetty.

»Kolme naista ja kätilö neljäntenä on sisällä Katrinan luona», puheli hän puoliääneen. »Voisivathan he toki vaivautua sen verran, että joku heistä pistäytyisi ilmoittamassa minulle, onko lapsi poika vai tyttö.»

Hän istui ja kuunteli, miten he virittivät tulen takkaan. Hän näki, että he juoksivat lähteelle vettä noutamaan, mutta ei kukaan ollut tietävinäänkään hänen olemassaolostaan.

Miten olikaan, niin hän kätki kasvonsa käsiinsä ja alkoi tuuditella itseään edes ja takaisin.

»Hyvä Janne Andersson», sanoi hän, »mikä sinua vaivaa? Miksi kaikki käy sinulta aina päin mäntyyn? Miksi sinun aina on niin ikävä? Miksi et saanut vaimoksesi jotakuta nuorta kaunista tyttöä, vaan tyydyit vanhaan Karja-Katrinaan, joka palveli piikana Fallan Erikin talossa?»

Hän oli kovin suruissansa. Tunkeutuipa pari kyyneltäkin sormien lomista esille.

»Miksi sinua ei pitäjälläkään pidetä paremmassa arvossa, hyvä Janne Andersson? Miksi sinut syrjäytetään joka paikassa? Tiedäthän sinä, että on toisiakin yhtä köyhiä ja huonotöisiä kuin sinäkin, mutta ei ketään halveksita niinkuin sinua. Mitähän vikaa sinussa oikein on, hyvä Janne Andersson?»

Tämän kysymyksen hän oli usein ennenkin tehnyt itselleen, vaikka turhaan. Eikä hän nytkään voinut toivoa saavansa siihen mitään vastausta. Ehkeipä hänessä mitään vikaa ollutkaan, kun kaikki ympäri kävi? Ehkäpä oikea selitys oli siinä, että sekä Jumala että ihmiset kohtelivat häntä vääryydellä?

Kun hänen ajatuksensa kääntyivät sille ladulle, otti hän kädet silmiltään ja koetti näyttää topakalta.

»Jos joskus vielä pääset tupaasi, hyvä Janne Andersson», sanoi hän, »niin älä edes vilkaise lapseen. Astu vain takan ääreen ja ala lämmitellä itseäsi sanaakaan sanomatta.»

»Tai entäs jos lähtisit tiehesi — — Mitäpä sinun tarvitsisi täällä sen kauemmin istua, kun tiedät, että kaikki on jo ohitse. Mitäs, jos näyttäisit Katrinalle ja kaikille noille toisille naisille, että olet mies puolestasi — —»

Hän aikoi juuri nousta pystyyn, kun Fallan emäntä ilmestyi halkovajan aukolle. Hän niiasi kauniisti ja pyysi Jannea tulemaan tupaan katsomaan lasta.

Jollei itse Fallan emäntä olisi ollut kutsumassa, niin kukapa tietää, tokko hän olisi mennytkään sisään, niin harmissaan hän oli. Mutta emännän mukana Janne seurasi, vaikkei kiirettä pitänytkään. Hän koetti parhaansa mukaan näyttää yhtä juhlalliselta ja happamelta kuin Fallan Erik, kun tämä astui pitäjäntuvan lattian poikki laskeakseen vaalilippunsa uurnaan, ja se onnistuikin häneltä aika hyvin.

»Janne on niin hyvä!» sanoi Fallan emäntä ja avasi hänelle oven.
Samalla emäntä astui syrjään ja antoi Jannen mennä edeltä.

Ensi silmäyksellä Janne jo huomasi, että tuvassa oli kaikki siistiä ja hienoa. Kahvipannu seisoi lieden reunalla jäähtymässä, ja ikkunanalaiselle pöydälle oli levitetty lumivalkea liina sekä Fallan emännän kahvikupit. Katrina makasi vuoteessa, ja kaksi muuta naista, jotka olivat olleet apuna, oli painautunut seinää vasten, jotta Janne voisi esteettä katsella kaikkia laitteita.

Janne ei mahtanut sille mitään, mutta hänestä tuntui siltä, kuin hän tällä kertaa olisi ollut tärkein henkilö koko joukossa. Katrina katsoi häneen lempeästi, ikäänkuin kysyen, oliko hän tyytyväinen häneen. Kaikki muutkin käänsivät katseensa häneen, ikäänkuin toivoen hänen kiittävän heitä kaikesta siitä vaivasta, jota he hänen tähtensä olivat nähneet.

Mutta ei ole niinkään helppoa tulla iloiselle mielelle, kun kokonaisen päivän on palellut ja ollut pahalla tuulella. Janne ei voinut karkoittaa kasvoiltaan Fallan Erikin ilmettä, vaan jäi seisomaan paikalleen sanomatta sanaakaan.

Silloin kätilö astui askeleen lähemmäksi. Tupa ei ollutkaan sen suurempi, kuin että hän yhdellä askeleella saattoi tulla aivan Jannen eteen ja laskea lapsen hänen käsivarrelleen.

»Tässä Janne saa nähdä pienen tytön, ja kyllä sitä kelpaakin katsella», sanoi kätilö.

Siinä Janne nyt seisoi ja piteli käsissään jotain lämmintä ja pehmeää, joka oli käärittynä suureen villahuiviin. Huivi oli sen verran työntäytynyt sivulle, että hän saattoi nähdä pienet ryppyiset kasvot ja kuivuneet kädet. Seisoessaan siinä ja tuumiessaan juuri, mitähän naisväki toivoi hänen tekevän tällä kääröllä, jonka kätilö oli laskenut hänen syliinsä, hän tunsi kovan täräyksen, niin että sekä hän itse että lapsi hätkähti. Sitä ei kukaan muu läsnäolevista aiheuttanut, mutta läksikö se pikku tytöstä häneen vai hänestä pikku tyttöön, sitä hänen oli mahdoton selittää.

Heti sen jälkeen sydän hänen rinnassaan alkoi sykkiä lujemmin kuin koskaan ennen, ja samassa hän ei tuntenut enää kylmää eikä pahaa mieltä, ei huolta eikä vihaa, vaan kaikki oli hyvin. Ainoa mikä teki hänen mielensä rauhattomaksi oli se, ettei hän käsittänyt, miksi sydän niin lujasti löi, vaikkei hän ollut tanssinut eikä juossut eikä kiivennyt vaaran rinnettä ylös.

»Hyvä ystävä», sanoi hän kätilölle, »tunnustelkaahan tästä kädellänne!
Minun mielestäni sydän lyö niin kummasti.»

»Oikeaa sydämentykytystä se on», sanoi kätilö. »Ehkäpä teille on joskus ennenkin sellaista sattunut?»

»Ei, en minä koskaan ole tällaista tuntenut», vakuutti Janne. »En koskaan tällä tavalla.»

Sitten ei kätilö voinut ymmärtää, mikä häntä vaivasi. »Minä otan nyt ainakin lapsen teiltä», sanoi hän.

Mutta samalla naisväki varmaan huomasi hänen silmissään tai äänessään jotain, joka ilahdutti heitä, sillä kätilö veti suunsa hymyyn, ja toiset oikein remahtivat nauruun.

»Eikö Janne ole koskaan pitänyt kenestäkään niin paljon, että olisi tuntenut sydämentykytystä sen johdosta?» sanoi kätilö.

Mutta samalla hän käsitti, mikä oli saanut hänen sydämensä näin kovaan liikkeeseen. Eikä vain siinä kyllin, vaan hän alkoi myös aavistaa, mikä häntä pitkin elämää oli vaivannut. Se, jonka sydän ei itseään ilmaise enemmän surussa kuin ilossakaan, se ei varmaan ole edes oikea ihminen.

KLARA FINA GULLEBORG.

Seuraavana päivänä Skrolyckan Janne seisoi ja odotti useita tunteja eteisessä, pikku tyttö käsivarrellansa.

Pitkällistä odotusta tämäkin oli, mutta kaikki oli nyt eilisestä muuttunut. Nyt hänellä oli niin hyvää seuraa, ettei häntä väsyttänyt eikä ikävystyttänyt lainkaan.

Hänen oli aivan mahdoton selittää, miten mieluisaa oli pidellä tuota pientä, lämmintä ruumista painautuneena itseään vasten. Hänestä tuntui, että hän tähän asti oli ollut varsin epämiellyttävä ja katkera omissa silmissäänkin, mutta nyt hänessä ei ollut muuta kuin onnen autuutta. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että voisi tulla niin onnelliseksi vain pitämällä oikein jostakin.

Hän ei ollut asettunut vain ilman aikojaan seisomaan tuvan kynnykselle, senhän voi käsittää. Hänen oli määrä koettaa saada siinä tärkeä asia ratkaistuksi.

Kaiken aamupäivää hän ja Katrina olivat koettaneet valita nimeä lapselle. He olivat tuumineet kauan sekä sinne että tänne, mutta he eivät olleet päässeet minkäänlaiseen ratkaisuun.

»Minä en tiedä muuta neuvoa, kuin että sinä asetut tytön kanssa kynnykselle», sanoi Katrina vihdoin. »Ja sitten saat kysyä ensimäiseltä ohikulkevalta vaimoihmiseltä hänen nimeänsä. Sen nimen, jonka hän sitten mainitsee, me annamme tytölle, olkoon se sitten hieno tai ei.»

Mutta mökkihän sijaitsi hiukan syrjässä tiestä. Ei siitä niinkään usein kulkenut ihmisiä ohi. Janne sai seisoa kotvan aikaa ovella näkemättä ketään. Nytkin oli harmaa ja pilvinen päivä, vaikkei satanutkaan, eikä ilma liioin ollut kylmää eikä tuulista, vaan pikemmin hiukan hiostavaa.

Jollei Jannella olisi ollut pikku tyttöä sylissään, olisi häneltä kaikki toivo kadonnut.

»Hyvä Janne Andersson», olisi hän sanonut, »etkö muista, että asut Duvsjön rannalla Askedalissa, jossa ei ole muuta kuin yksi ainoa oikea talo ja sen lisäksi vain mäkitupia ja kalastajamökkejä? Kelläpä täällä olisi niin hienoa nimeä, että se kelpaisi tälle pikku tytölle?»

Mutta kun tyttärestä kerta oli kysymys, niin ei Janne hetkeäkään epäillyt, että kaikki päättyisi hyvin. Hän antoi katseensa kulkea Duvsjön rantaan tahtomatta myöntää itselleen, miten eristettynä koko muusta seudusta tämä järvi päilyi vuorennotkossaan. Voisihan sittenkin sattua, että joku koreaniminen säätyläinen tulisi soutaen Duvnäsin tehtaalta, joka sijaitsi järven alapäässä. Vain pikku tytön vuoksi hän oli melkein varma siitä, että joku saapuisi.

Lapsi nukkui kaiken aikaa, niin että sen puolesta hän saattoi odottaa vaikka kuinka kauan. Mutta pahempi oli Katrinan laita. Hän ihmetteli ja kysyi vähä väliä, eikö ketään näkynyt. Sillä tuskinpa saattoi enää sen kauemmin seisoa ulkona tytön kanssa.

Janne käänsi katseensa Storsnipaa kohti, joka kohosi suoraan Askedalin helmasta pienten hakojen ja peltotilkkujen keskeltä ja vartioi heitä kuin linnoitettu torni, jotta ei kukaan vieras pääsisi heidän lähettyvilleen. Voisihan sittenkin tapahtua, että jotkut hienot neitoset, käydessään vaaralla katselemassa koreaa näköalaa, kulkisivat harhaan ja eksyisivät Skrolyckan maille.

Hän rauhoitti Katrinaa niin hyvin kuin taisi. Ei hänellä eikä lapsellakaan ollut mitään hätää. Koska hän nyt kerran oli seisonut näin kauan ulkona, saattoi hän kernaasti odottaa vielä hiukan.

Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt, mutta hän oli varma siitä, että jos hän vain kärsivällisesti odottaisi, niin apua saapuisi. Mikään muu ei ollut mahdollista. Hän ei olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka itse kuningatar olisi saapunut kultavaunuissaan vuorien ja salojen läpi antaakseen nimensä pikku tytölle.

Vieläkin kului hetki, mutta nyt alkoi Janne tuntea, että päivä kallistui jo iltaan, eikä hän sitten enää voinut viipyä ulkona.

Katrina saattoi nähdä kellon tuvassa, ja hän alkoi jälleen pyytää
Jannea tulemaan sisään.

»Maltahan vielä hetken aikaa mieltäsi», sanoi Janne, »minusta häämöittää jotain tuolla lännen puolella.»

Kaiken päivää oli ilma ollut pilvessä, mutta juuri samassa aurinko tunkeutui pilvien lomasta esiin ja pari sädettä laskeutui lapsen ylitse.

»Ei minua yhtään ihmetytä, että sinä tahdot katsella tyttöä, ennen kun menet makuulle», sanoi Janne auringolle. »Kyllä häntä kannattaakin katsella.»

Aurinko tunkeutui yhä voimakkaampana esille ja valaisi punertavalla valollaan sekä lasta että tupaa.

Aurinko ei vastannut suuresti mitään. Se säihkyi vain kerran vielä suurena ja punaisena, sitten se veti pilvihunnun ylitseen ja katosi.

Silloin kuului Katrinan ääni jälleen. »Kävikö siellä kukaan? Olin kuulevinani sinun puhuvan jonkun kanssa. Nyt saat tulla sisään.»

»Nyt minä tulenkin», sanoi Janne astuessaan tupaan. »Oikein hieno säätyläinen tästä kulkikin ohitse. Mutta hänellä oli niin kiire, että tuskin ennätin häntä tervehtiä, kun hän oli jo kadonnut.»

»Herranen aika! Olipa se ikävä, kun niin kauan olimme odottaneet. Et suinkaan sinä ennättänyt edes kysyä sen nimeä?»

»Kyllä, sen nimi oli Klara Fina Gulleborg, sen verran minä sain hänestä irti.»

»Klara Fina Gulleborg! Eikö tuo nimi ole liian hieno!» sanoi Katrina, mutta ei pannut sen enemmän vastaan.

Mutta Skrolyckan Janne ihmetteli mielessään, miten hänen päähänsä oli voinut pälkähtää jotain niin hienoa kuin valita itse aurinko tytön kummiksi. Niin, hänestä oli tullut kerrassaan toinen ihminen sinä hetkenä, jolloin pikku tyttö laskettiin hänen syliinsä.

KASTE.

Kun Skrolyckan pikku tyttö vietiin pappilaan kastettavaksi, käyttäytyi
Janne, hänen isänsä, niin tyhmästi, että hän oli saada nuhteita
Katrinalta sekä kummeilta.

Fallan Erikin emännän oli määrä olla sylikummina. Hän ajoi pappilaan pikku tyttö sylissään, ja Fallan Erik itse astui rattaiden rinnalla ohjaten hevosta. Ensimäisellä taipaleellahan, aina Duvnäsin tehtaalle saakka, oli tie niin huonoa, että sitä tuskin saattoi tieksi sanoa, ja Fallan Erik tahtoi olla varovainen, koska hänellä oli kastamaton lapsi rattaillaan.

Skrolyckan Janne oli seisonut vieressä ja katsellut heidän lähtöään. Hän oli itse kantanut lapsen tuvasta, eikä kukaan tiennyt sen paremmin kuin hän, miten kelpo väen huostaan hän jätti lapsensa. Hän tiesi, että Fallan Erik oli yhtä luotettava ajomiehenä kuin kaikessa muussakin, ja Fallan muori, hän oli synnyttänyt ja hoitanut seitsemän lasta, niin että Janne saattoi olla täysin huoleton.

Mutta kun he olivat lähteneet ja Janne oli jälleen alkanut kaivaa ojaa Fallan Erikin kesannolla, valtasi hänet hirveä tuska. Mitäs jos Fallan Erikin hevonen pillastuisi, tai jos pappi pudottaisi lapsen ottaessaan sen vastaan sylikummilta, tai jos Fallan emäntä käärisi liian monta huivia pikku tytön ympärille, niin että hän heidän pappilaan saapuessaan olisi tukehtunut!

Janne sanoi itselleen, että oli aivan väärin kiusata itseään tuollaisilla huolilla, kun Fallan Erik ja hänen vaimonsa olivat kummeina. Mutta levottomuus ei vain ottanut hävitäkseen. Ja miten olikaan, niin hän laski kädestään lapion ja läksi astumaan pappilaan aivan sellaisenaan kuin hän oli. Hän kulki oikotietä myöten vaaran yli ja riensi niin kovasti, että kun Fallan Erik ajoi pappilan pihalle, niin osuivat hänen silmänsä kaikkein ensinnä Janne Anderssoniin.

Ei ole lainkaan sopivaa, että isä tai äiti on läsnä lasta kastettaessa, ja Janne huomasi heti, että Fallan väki pani pahakseen sen, että hän oli juossut pappilaan. Erik ei kutsunut häntä auttamaan hevosta, vaan riisui sen itse valjaista, ja Fallan emäntä nosti lapsen käsivarrelleen ja sanaakaan sanomatta Jannelle nousi mäkeä, ylös pappilan keittiöön.

Kun kummit eivät olleet hänestä tietävinään, ei hän uskaltanut lähestyä heitä. Mutta hän kuuli heikkoa vikinää kääröstä, naapurin emännän astuessa hänen ohitseen, ja siitä hän ainakin sai tietää, ettei lapsi ollut tiellä tukehtunut.

Omastakin mielestään hän käyttäytyi tyhmästi, kun ei palannut heti kotiin, mutta nyt hän oli aivan varma siitä, että pappi pudottaisi lapsen maahan, ja siksi hänen pakostakin täytyi jäädä.

Hetken aikaa hän odotti pihalla, sitten hän läksi asuinrakennusta kohti ja astui eteiseen.

Ei mitään sen sopimattomampaa voi tapahtua, kuin että isä seuraa mukana pappilaan, varsinkin kun kummeina on sellainen pariskunta kuin Fallan Erik ja hänen emäntänsä. Ja kun papin virkahuoneen ovi avautui ja Skrolyckan Janne Andersson huonoissa työvaatteissansa työntäytyi hiljaa sisään heti sen jälkeen kun pappi oli alkanut toimituksen, niin ettei ollut mitään mahdollisuutta ajaa tulijaa ulos, niin päättivät molemmat kummit, että hän, heti heidän päästyään kotiin, saisi kuulla, miten typerästi hän oli käyttäytynyt.

Kastetoimitus meni tavallista menoaan ilman vähintäkään onnettomuuden uhkaa, eikä Janne Andersson voinut millään puolustaa tunkeilevaisuuttaan. Juuri ennenkuin toimitus oli loppunut hän avasi taas oven ja työntäytyi hiljaa eteiseen. Olihan hän nähnyt, että kaikki kävi hyvin ja onnellisesti hänen avuttaankin.

Hetken kuluttua tulivat Fallan Erik ja hänen vaimonsa myöskin eteiseen. Heidän piti mennä keittiön puolelle, jossa Fallan emäntä oli riisunut lapsen yltä kaikki liiat peitteet.

Fallan Erik astui edeltä ja avasi keittiönoven vaimolle, mutta samassa kun hän sen teki, hyökkäsi kaksi kissanpoikasta eteiseen kierien Fallan emännän jaloissa, jotta hän oli kompastua niihin ja kaatua kumoon. Hän ennätti parhaiksi ajatella: »Nyt minä menen lapsineni kumoon, ja lapsi lyö itsensä kuoliaaksi ja minä tulen elinajakseni onnettomaksi», kun samassa vahva käsi tarttui häneen ja esti häntä kaatumasta.

Ja kun hän katsoi ympärilleen, huomasi hän, että Skrolyckan Janne Andersson oli kiiruhtanut hänen avukseen, sillä hän oli jäänyt seisomaan eteiseen, aivan kuin hän olisi tiennyt, että häntä täällä tultaisiin tarvitsemaan.

Ennenkuin emäntä ennätti tointua ja sanoa hänelle mitään, oli Janne kadonnut. Ja kun hän miehineen ajoi kotiin, oli Janne jälleen kesannolla ojaa kaivamassa.

Mutta Fallan Erik ei, enempää kuin hänen vaimonsakaan, sanallakaan moittinut Jannea huonosta käytöksestä. Sen sijaan Fallan emäntä kutsui hänet sisään kahville, niin savisena ja likaisena kuin hän oli työskenneltyään syksyn hapattamalla kesannolla.

ROKOTUS.

Kun Skrolyckan pikku tyttöä piti rokotettaman, niin ei kukaan pannut kysymykseenkään sitä, ettei Janne, tytön isä, lähtisi mukaan, koska hän itse niin halusi. Rokotuksen piti tapahtua eräänä iltana elokuun lopulla, ja oli jo niin pimeä Katrinan lähtiessä kotoa, että hän oli hyvillään, kun matkassa oli joku, joka saattoi auttaa häntä porrasten ja ojien sekä kaikkien pahojen paikkojen yli tuolla kurjalla tiellä.

Rokotus tapahtui Fallan Erikin luona, ja Fallan emäntä oli virittänyt niin suuren tulen takkaan, ettei hänen mielestään tuvassa tarvittu enää muuta valaistusta lisäksi kuin pieni talikynttilä sille pöydälle, jonka ääressä lukkarin oli määrä suorittaa tärkeä tehtävänsä.

Skrolyckan väki, samoinkuin kaikki muutkin, arvelivat, että tuvassa oli tavattoman valoisaa, mutta sittenkin seisoi pimeys kuin harmaanmusta muuri seinävierustalla ja pienensi tupaa koko lailla. Keskellä tätä pimeyttä oli joukko naisia ja alle vuoden olevia lapsia, joita oli kannettava sylissä, heilutettava, syötettävä ja hoidettava kaikella tavalla.

Useimmat purkivat parastaikaa pienokaistansa esiin huiveista ja peitteistä. Sitten he riisuivat yltä kirjavat röijyt ja avasivat paidannauhat, jotta yläruumis olisi helposti paljastettavissa lukkarin kutsuessa heidät esille rokotuspöydän ääreen.

Huoneessa oli ihmeellisen hiljaista, vaikka niin monta porusuuta olikin koolla. He näyttivät olevan niin huvitettuja toistensa katselemisesta, että he unohtivat rähistä. Äidit taaskin olivat ääneti voidakseen paremmin kuulla lukkarin äänen. Hän teki työtä ja jutteli kaiken aikaa.

»Sen hauskempaa tointa tuskin voi ollakaan kuin käydä pitkin kyliä rokottamassa ja katsella kaikkia näitä kauniita pikkulapsia», sanoi lukkari. »Katsotaanpas, onko tämänvuotinen sato hyvä.»

Hän ei ollut ainoastaan lukkari, vaan myöskin koulumestari ja koko ikänsä hän oli asunut tässä pitäjässä. Hän oli rokottanut äidit, opettanut heitä lukemaan, ollut läsnä heidän ripille päästessänsä ja vihille mennessään, ja nyt hänen oli määrä rokottaa heidän lapsensa. Se oli ensimäinen toimitus, joka saattoi lapset tekemisiin hänen kanssaan, jolla sittemmin tulisi olemaan niin suuri vaikutus heidän elämäänsä.

Alku näytti hyvältä. Toinen äiti toisensa jälkeen astui esille, istahti tuolille pöydän viereen ja piteli lastaan niin, että valo lankesi vasemmalle, paljaalle käsivarrelle. Kaiken aikaa jutellen lukkari vetäisi kolme naarmua kiiltävään, valkeaan ihoon pienokaisen päästämättä vähintäkään ääntä.

Sitten äiti astui lapsineen takan luo ja pysytteli tulen läheisyydessä, jotta rokotus kuivuisi. Sillä välin hän tuumi mielessään, mitä lukkari oli sanonut hänelle ja hänen lapsellensa: että pienokainen oli suuri ja kaunis ja oli tuottava kunniaa talolle ja varttuva yhtä kelvolliseksi kuin isä ja isoisäkin, niin, ehkäpä vieläkin paremmaksi.

Siten kaikki kävi rauhallisesti ja tasaisesti, kunnes Skrolyckan
Katrinan tuli vuorossaan istuutua rokotuspöydän ääreen Klaransa kera.

Pikku tyttö ei tahtonut tietää vähääkään koko rokotuksesta. Hän huusi, hutki käsiään ja sätkytteli jalkojaan. Katrina hyssytteli häntä, ja lukkari puhui hänelle lempeästi ja ystävällisesti, mutta lapsi pelkäsi siltä yhtä päättömästi.

Katrinan täytyi viedä hänet pois ja koettaa saada häntä rauhoittumaan. Suuri, voimakas poika rokotettiin sen jälkeen, eikä tämä päästänyt ainoatakaan ääntä, mutta kun Katrina jälleen astui esiin tyttöinensä, alkoi sama juttu. Hän ei voinut pysyttää lasta edes sen vertaa hiljaa, että lukkari olisi saanut kertaakaan pistetyksi.

Kaikki muut olivat jo rokotetut paitsi Skrolyckan Klara, ja Katrina oli aivan onneton, kun hänen lapsensa käyttäytyi näin huonosti. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mutta samassa Janne äkkiä astui esille pimeästä oven suusta.

Hän otti lapsen syliinsä, ja Katrina nousi paikaltaan ja teki tilaa hänelle. »Niin, koetahan sinä, jos onnistuisit paremmin!» sanoi hän hiukan ivallisella äänellä, sillä hänen mielestään tuo halpa renkimies, joka Fallan Erikin palveluksessa oli vanhentunut ja jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin, ei ollut häntä itseään lainkaan parempi.

Mutta ennenkun Janne kävi istumaan, heitti hän takin yltään, ja silloin kävikin ilmi, että hän pimeässä nurkassaan oli käärinyt paidan hihan ylös, niin että vasen käsivarsi oli paljas.

Hän halusi myös tulla rokotetuksi, sanoi hän. Häntä oli vain kerran eläissä rokotettu, eikä hän pelännyt mitään niin pahasti kuin isoarokkoa.

Heti kun tyttö näki paljaan käsivarren, vaikeni hän ja tuijotti isään suurin, viisain silmin.

Hän seurasi tarkkaavaisena, miten lukkari piirsi kolme punaista naarmua käsivarteen. Hän katsoi isästä lukkariin ja huomasi kai, ettei isälle kovin pahaa tehty.

»Nyt tyttö on niin rauhallinen, että ehkäpä lukkari voi yrittää uudestaan.»

Niin, lukkari teki uuden yrityksen, ja tällä kertaa se onnistuikin. Tyttö katseli koko ajan rikkiviisaasti eteensä eikä päästänyt ainoatakaan ääntä.

Lukkarikin oli vaiti, kunnes oli lopettanut työnsä. »Jos Janne teki tämän vain rauhoittaakseen lasta», sanoi hän, »niin olisimmehan me voineet olla vain rokottavinammekin — —»

Mutta siihen vastasi Janne: »Ei, tietääkö lukkari, silloin se ei olisi onnistunut. Lapset ovat älykkäitä. On aivan turhaa luulla, että voisi uskotella heille sellaista, mikä ei ole totta.»

SYNTYMÄPÄIVÄ.

Sinä päivänä, jolloin pikku tyttö täytti vuotensa, kaivoi Janne, hänen isänsä, ojaa Fallan Erikin kesannolla.

Hän koetti muistuttaa mieleensä entisiä aikoja, jolloin hänellä ei ollut ketään, jota ajatella työskennellessään pellolla, jolloin hänellä ei vielä ollut sykkivää sydäntä rinnassaan, jolloin hän ei ikävöinyt mitään eikä koskaan ollut levottomalla mielellä.

»Kummallista, että ihminen voi sillä lailla elää!» sanoi hän halveksien itseänsä.

»Niin», jatkoi hän, »siitä yksin kaikki riippuu. Jos olisin rikas niinkuin Fallan Erik tai voimakas niinkuin Börje, joka luo ojaa viereisellä pellolla, niin ei se olisi minkään arvoista verrattuna sykkivään sydämeen.»

Hän vilkaisi toveriinsa, joka oli tavattoman vahva mies ja teki melkein kaksi sen vertaa työtä kuin hän. Samassa hän tuli huomanneeksi, ettei Börje tänään ollutkaan saanut niin pitkältä ojaa luoduksi kuin tavallisesti.

He tekivät työtä urakalla. Börje otti aina enemmän työtä tehdäkseen kuin Janne, ja sittenkin hän melkein aina sai työnsä valmiiksi miltei yhteen aikaan kuin hänkin. Mutta tänään Börjen työ oli sujunut hitaasti. Hän ei pysynyt Jannen rinnalla, vaan oli jäänyt pitkälle jälkeen.

Mutta Janne olikin tehnyt työtä oikein voimainsa takaa, jotta hän pian pääsisi kotiin pikku tyttönsä luo. Tänään hän ikävöi häntä vielä tavallista enemmän. Tyttö oli iltauninen, ja jollei Janne pitänyt kiirettä, niin voisi sattua, että tyttö hänen kotiin tullessaan olisi jo yöpuulla.

Kun Janne oli saanut työnsä valmiiksi, näki hän, että Börjen urakka oli tuskin puolitiessä. Sellaista ei ollut tapahtunut kaikkina niinä vuosina, jolloin he olivat työskennelleet yhdessä, ja Janne hämmästyi siinä määrin, että hän astui Börjen luo.

Börje seisoi ojassa ja ponnisteli turpeen kimpussa. Hän oli astunut jalkansa lasisiruun ja saanut syvän haavan jalkapohjaan. Jalka ei sietänyt saapasta, ja helppohan on ymmärtää, miten kurjaa oli painaa haavoittuneella jalalla lapiota maahan.

»Minun täytyy saada työ tänään valmiiksi», vastasi toinen. »En saa viljaa Fallan Erikillä, ennenkuin urakkatyö on suoritettu. Jauhot ovat meiltä lopussa.»

Börje ei vastannut. Hän oli niin väsynyt, ettei hän edes jaksanut toivottaa hyvää yötä Skrolyckan Janne astui pellon pientareelle, mutta pysähtyikin siihen. »Mitäpä hyötyä siitä on pikku tytölle, jos tulet kotiin hänen syntymäpäiväkseen?» tuumi hän mielessään. »Hänen on yhtä hyvä siltä. Mutta Börjellä on seitsemän lasta kotona eikä ruokaa heille. Sällitkö heidän nähdä nälkää, jotta itse pääsisit kotiin leikkimään Klara Gullan kanssa?»

Hän alkoi tehdä työtä Börjen rinnalla, mutta hän oli jo ennestään väsynyt, ja siksi työ ei sujunut nopeasti. Oli jo melkein pimeä, ennenkun he olivat valmiit.

»Nyt Klara Gulla on jo aikoja nukkunut», tuumi Janne, kun hän vihdoin heitti viimeisen lapiollisen maata.

»Hyvää yötä», sanoi Börje, »ja kiitoksia avusta! Nyt minä käyn heti ottamassa rukiini. Toisen kerran minä autan sinua, siitä voit olla varma!»

»Etkö sinä halua palkkaa siitä, että autoit minua? Mikä sinun sitten on, kun olet niin jalomielinen?»

Hän läksi nopeasti, voidakseen vastustaa kiusaustaan ilmaista sitä toistakin syytä. Sanat polttivat jo hänen huulillansa: »Ei ole vain Klara Gullan, vaan myöskin minun sydämeni syntymäpäivä.»

Mutta onneksi hän ei tullut sitä sanoneeksi, sillä varmaan Börje olisi luullut hänen kadottaneen järkensä.

JOULUAAMU.

Kun pikku tyttö oli vuoden ja neljän kuukauden vanha, otti Skrolyckan
Janne hänet mukaansa joulukirkkoon.

Katrina, hänen vaimonsa, arveli tosin, että tyttö oli liian pieni päästäkseen kirkkoon, ja pelkäsi, että hän rupeaisi huutamaan, samoin kuin hän oli tehnyt rokotuspaikassa. Mutta mies sai tahtonsa läpi, koska kuitenkin oli tapana viedä pikkulapsiakin joulukirkkoon.

He läksivät siis matkaan tyttöinensä kello viiden ajoissa jouluaamuna. Taivas oli pilvessä ja ulkona niin pimeä kuin säkissä, mutta ilma ei ollut kylmä, pikemmin leuto ja tyyni, niinkuin useasti joulukuun loppupuolella.

Aluksi heidän piti astua kapeaa polkua pitkin peltojen ja hakojen poikki. Sitten jyrkkää talvitietä myöten Snipavaaran ylitse, ja vasta sen jälkeen he saapuivat oikealle tielle.

Fallan suuressa kaksikerroksisessa asuinrakennuksessa oli valoa joka ikkunassa, se teki ikäänkuin majakan virkaa Skrolyckan väelle, jotta he löytäisivät Börjen tuvalle. Siellä he tapasivat muutamia naapureita, jotka edellisenä iltana olivat kirkkomatkaa varten valmistaneet soihtuja, ja he yhtyivät heidän seuraansa. Soihdunkantaja astui aina pienen joukon etunenässä. Useimmat kulkivat ääneti, mutta kaikki olivat iloisella mielellä. He mielestään vaelsivat aivan kuin tietäjät itäiseltä maalta tähden johdattamina, etsien vastasyntynyttä juutalaisten kuningasta.

Saavuttuaan harjulle tuli heidän kulkea suuren kiven ohitse, jolla Frykerudin jättiläinen oli heittänyt Svartsjön kirkkoa, vaikka se kaikeksi onneksi olikin lentänyt kirkontornin yli ja pudonnut Snipaharjulle. Kun kirkkomiehet nyt lähestyivät kiveä, oli se paikoillaan maassa, mutta kaikki tiesivät, että se yöllä oli kohonnut kahdentoista kultapilarin varaan ja että peikko oli syönyt ja juonut ja tanssinut sen alla.

Ei ollut niinkään hauskaa kulkea sellaisen kiven ohi jouluaamuna, ja Janne vilkaisi Katrinaan nähdäkseen, puristiko hän pikku tyttöä lujasti rintaansa vasten. Katrina astui levollisesti ja vakavasti niinkuin ainakin jutellen erään naapurin kanssa. Hän ei näyttänyt lainkaan huomaavan, miten vaarallinen paikka tämä oli.

Kuuset olivat ikivanhoja ja rosoisia harjun laella. Soihtujen valossa, lumen painostaessa oksia saattoi selvästi nähdä, että monet niistä, joita ennen oli luullut puiksi, olivatkin peikkoja, joiden terävät silmät kiiluivat vaikeitten lumihilkkojen alla ja joiden pitkät kynnet pistivät esiin paksuista lumikintaista.

Hätää ei ollut, niin kauan kuin ne pysyttelivät paikoillaan, mutta mitäpä, jos joku ojentaisi käsi vartensa ja tarraisi kiinni ohikulkevaan! Aikuisista ja vanhoista ei suinkaan ollut vaaraa, mutta Janne oli aina kuullut sanottavan, että peikko rakasti pieniä ihmislapsia, mitä pienempiä, sitä parempi.

Hänen mielestään Katrina piteli lasta kovin huolimattomasti. Miten helposti peikko olisikaan voinut riistää suurine, terävine sormineen lapsen hänen sylistään. Mutta Janne ei uskaltanut myöskään ottaa lasta häneltä tällä vaarallisella paikalla. Se juuri olisi voinut saada peikot liikkeelle.

Puupeikot alkoivat jo kuiskailla ja supista toinen toiselleen. Oksat narahtelivat, ikäänkuin ne olisivat yrittäneet lähteä liikkeelle.

Janne ei uskaltanut kysyä toisilta näkivätkö ja kuulivatko he samaa kuin hänkin. Sellainen kysymys juuri olisi voinut saattaa heidät liikkeelle.

Tuskissaan hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ruveta veisaamaan virttä keskellä metsää.

Hänellä oli huono lauluääni eikä hän koskaan ennen ollut laulanut toisten kuullen. Hänen oli niin vaikea pysyä oikeassa äänessä, ettei hän edes uskaltanut yhtyä lauluun kirkossa, mutta nyt hänen sittenkin täytyi yrittää, käyköön miten hyvänsä.

Hän huomasi, että naapurit hiukan ihmettelivät. Edelläkävijät nykäisivät toisiaan kylkeen ja katsoivat taakseen. Mutta se ei saanut estää häntä, hänen oli pakko jatkaa.

Mutta hetken kuluttua eräs naisista kuiskasi hänelle: »Odottakaahan hiukan, Janne, niin minä autan teitä!» Ja sitten hän alotti jouluvirren oikealla äänellä ja säveleellä.

Se kajahti kauniilta yössä puitten lomassa. Toisetkaan eivät malttaneet olla ääneti, vaan yhtyivät lauluun. »Enkeli taivaan lausui näin: Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt tulevan.»

Tuskan suhinaa oli kuuluvinaan peikkopuiden latvoissa. Ne painoivat lumihilkkansa alas, niin ettei niiden vihaisia peikonsilmiä näkynyt, ja vetivät piiloon ojennetut kyntensä kuusenhavujen ja lumen alle. Kun ensimäinen virren säkeistö oli laulettu, ei kukaan voinut huomata muuta kuin tavallisia vanhoja, vaarattomia kuusia harjulla.

Soihdut, jotka olivat valaisseet Askedalin asukkaiden tietä heidän kulkiessaan metsän halki, olivat palaneet loppuun, kun he pääsivät maantielle. Mutta täällä valaistut talonpoikaistalot opastivat heitä edelleen. Heti kun toinen talo hävisi näkyvistä, välähti toinen esiin jonkun matkan päässä. Kaikissa ikkunoissa oli tulta, jotta köyhät kirkkomiehet eivät eksyisi tieltä.

Lopuksi saavuttiin harjulle, josta kirkko näkyi. Kaikista ikkunoista virtasi voimakas tulivalo ulos, aivan kuin jättiläissuuruisesta lyhdystä. Kun kirkkomiehet näkivät sen edessään, täytyi heidän pysähtyä ja vetää henkeään. Kuljettuaan niin monien pikku tupien ja matalien ikkunoiden ohi tuntui heistä kirkko ihmeellisen suurelta ja loistavalta.

Kun Janne näki kirkon, tuli hän vaistomaisesti ajatelleeksi köyhää pariskuntaa Palestinassa, joka eräänä yönä oli kuljettanut mukanaan pientä lasta, ainoaa lohdutustaan ja iloaan. He saapuivat Betlehemistä ja olivat matkalla Jerusalemiin, sillä lapsi oli ympärileikattava Jerusalemin temppelissä. Mutta heidän oli pakko vaeltaa salassa ja keskellä yötä siksi, että monet uhkasivat heidän lapsensa henkeä.

Askedalin asukkaat olivat lähteneet kotoa varhain liikkeelle päästäkseen perille ennen ajomiehiä, mutta sittenkin kirkon lähettyvillä nämä saivat heidät kiinni. He saapuivat pärskyvin hevosin ja helisevin kulkusin ja ajoivat kovalla vauhdilla heidän ohitsensa, jotta jalkamiesten oli pakko väistyä lumikinoksiin.

Nyt Janne vuorostaan kantoi lasta. Hänen täytyi vähä väliä astua ajomiesten tieltä syrjään. Raskasta oli siten kulkea pimeällä tiellä, mutta loistava temppeli oli heidän edessänsä, ja kunhan he vain pääsisivät sinne saakka, olisivat he täydessä turvassa.

Takaa kuului kulkusten kilinää ja hevosten kavioiden kapsetta. Suuri reki lähestyi parihevosien vetämänä. Reen perällä istui nuori herrasmies mustassa turkissa ja korkea karvalakki päässä nuoren rouvansa rinnalla. Hän ajoi itse, mutta jaluksilla seisoi ajuri palava soihtu kädessä. Hän piteli sitä korkealla ilmassa ja liekki loimusi kauaksi taaksepäin heittäen jälkeensä pitkän kipinä- ja savupyrstön.

Janne seisoi korkean kinoksen harjalla tien reunassa lapsi sylissään. Se näytti peloittavalta, sillä hänen toinen jalkansa vaipui äkkiä syvälle lumeen ja hän oli vähällä kaatua. Ohi ajava herra kiinnitti äkkiä ohjaksiaan ja huusi niille, jotka hän oli karkoittanut tiepuoleen.

»Antakaa lapsi tänne, niin pääsee se minun kanssani kirkkoon!» sanoi hän ystävällisesti. »On vaarallista kantaa tuollaista pientä, kun on niin paljon hevosia liikkeellä.»

»Vai et sinä uskalla heittää lasta sylistäsi?» sanoi ajaja ja läksi nauraen matkaansa.

Jalkamiehet jatkoivat siis kulkuaan, mutta matka kävi yhä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi. Toinen reki seurasi toistaan. Ei ollut ainoatakaan hevosta koko pitäjässä, joka ei olisi ollut ajossa jouluaamuna.

»Olisit antanut tytön ajaa heidän kanssaan», sanoi Katrina. »Minä pelkään, että kaadutte vielä kumoon.»

»Olisiko minun pitänyt antaa lapsi heille? Et tiedä mitä puhut. Etkö nähnyt keitä he olivat?»

»Mikä vaara siinä olisi ollut, jos olisitkin antanut hänen ajaa
Duvnäsin patruunan kanssa?»

Skrolyckan Janne pysähtyi. »Oliko se Duvnäsin patruuna?» sanoi hän ja näytti ikäänkuin heräävän unesta.

Niin, missä Jannen ajatukset olivat kierrelleet? Mitä lasta hän oli ollut kantavinaan? Minne hän oli ollut matkaavinaan? Missä maassa hän oli ollut kulkevinaan?

Hän siveli otsaansa kädellään ja näytti hiukan nololta vastatessaan
Katrinalle.

»Minä luulin, että kuningas Herodes Juudanmaalta ja hänen vaimonsa
Herodias ajoivat meidän ohitsemme!»

TULIROKKO.

Kun Skrolyckan pikku tyttö oli kolmen vuoden paikkeilla, sairastui hän tautiin, joka varmaan oli tulirokkoa, sillä hänen ruumiinsa oli ylt'yleensä punainen ja se poltti kuin tuli, kun häneen kajosi. Hän ei tahtonut syödä mitään eikä voinut nukkuakaan, vaan houraili kaiken aikaa. Janne ei kyennyt poistumaan kotoa niin kauan kuin tyttö oli sairaana, vaan istui tuvassa päivät päästään, niin että näytti miltei siltä, kuin Fallan Erikin ruis olisi jäänyt puimatta tänä vuonna.

Katrina hoiti tyttöä ja kääri peitteen hänen ympärilleen joka kerta, kun hän potki sen yltään, ja antoi hänen juoda veteen sekoitettua mustikkamehua, jota Fallan emäntä oli hänelle lainannut. Tytön ollessa terveenä Janne enimmäkseen hoiteli häntä, mutta heti kun hän kääntyi sairaaksi, ei tämä uskaltanut tulla hänen lähelleenkään. Janne pelkäsi, ettei hän osaisi kyllin varovasti häntä pidellä.

Mutta tuvasta hän ei poistunut, vaan istui uunin nurkassa ja tuijotti pieneen potilaaseen. Tyttö makasi omassa vuoteessaan, mutta hänellä oli vain pari olkipatjaa allaan eikä lainkaan lakanoita. Vaikeaa ja epämukavaa oli pienen, hennon ruumiin, joka oli käynyt araksi rohtumista ja ajettumista, maata karheilla rohdinpäällisillä.

Omituista, joka kerta kun Janne näki hänen heittelehtivän vuoteessaan edestakaisin, täytyi hänen pakostakin ajatella hienointa, mitä hän tässä maailmassa omisti, nimittäin pyhäpaitaansa.

Hänellä oli vain yksi pyhäpaita, joka oli valkeaa, kiiltävää liinaa ja jonka etumus oli kovaksi kiilloitettu. Se oli niin hyvin ommeltu, että se olisi kelvannut vaikka Duvnäsin patruunalle, ja Janne piti sitä suuressa kunniassa. Muut alusvaatteet, joita hän käytti, olivat yhtä karheat kuin patjanpäällinen, jolla tyttönen makasi.

Mutta mieletöntähän oli ajatella tuota paitaa. Katrina ei koskaan sallisi hänen turmella sitä, sillä hän se oli antanut hänelle sen sulhaslahjaksi.

Tekihän Katrina minkä ikänä saattoi. Hän lainasi hevosen Fallan Erikiltä, kietoi pikku tytön huiveihin ja peitteisiin ja ajoi lääkäriin hänen kanssaan. Kiitettävä teko se oli, vaikkei Janne huomannut sen miksikään hyödyksi olleen. Ei mitään apua lähtenyt myöskään siitä suuresta lääkepullosta, jonka Katrina toi mukanaan apteekista, eikä liioin mistään muustakaan lääkärin antamasta neuvosta.

Ehkäpä ei tuollaista ihmeellistä lahjaa, kuin tämä pikku tyttö oli, saanutkaan pitää, jollei ollut valmis uhraamaan hänen puolestaan parasta omaisuuttaan. Mutta sitä ei ollut niinkään helppo saada Katrinaa käsittämään.

Vanha Tietäjä-Karin tuli tupaan eräänä päivänä tyttösen maatessa sairaana. Hän osasi parantaa eläinten tauteja, sillä hän oli suomalainen syntyperältänsä, osasipa loihtujen avulla karkoittaa naarannäppyjä ja paiseita ja pahoja puremiakin. Muihin tauteihin ei hänen apuaan kernaasti käytettykään. Ei ollut näet oikein luvallista pyytää noita-akan apua muuhun kuin pikkutautien parantamiseen.

Astuessaan tupaan hän huomasi heti, että lapsi oli sairas, ja Katrina kertoikin hänelle tytön sairastavan tulirokkoa, silti pyytämättä häneltä apua.

Hän näki kyllä, että vanhemmat olivat huolissansa, ja saatuaan Katrinalta kahvia sekä Jannelta palan rullatupakkaa, sanoi hän aivan itsestänsä:

»Tällaista tautia en minä kykene parantamaan. Mutta sen verran voin sanoa teille, että voitte te itsekin ottaa selkoa siitä, onko tauti elämäksi vai kuolemaksi. Pysytelkää hereillä kello kahteentoista saakka ja painakaa sitten vasemman käden etusormi pikkusormea vasten siten, että muodostuu silmukka, ja katsokaa sen läpi tyttöä! Pitäkää sitten silmällä sitä, joka makaa hänen vieressään vuoteella, niin saatte tietää, miksikä tauti kääntyy!»

Katrina kiitti kauniisti, sillä on parasta olla hyvissä väleissä sellaisten ihmisten kanssa. Mutta ei hän silti aikonut seurata hänen neuvoansa.

Ei Jannekaan kiinnittänyt huomiota tähän neuvoon. Hän ajatteli ainoastaan paitaansa. Kunpa hän vain Katrinan vuoksi olisi rohjennut! Mutta miten ihmeessä hän olisi voinut pyytää häneltä lupaa saada repiä halki sulhaspaitansa. Eihän se voinut parantaa pikku tyttöä, sen hän kyllä käsitti, ja jos hänen joka tapauksessa täytyi kuolla, niin menisihän silloin paitakin hukkaan.

Illalla Katrina pani maata tavalliseen aikaan, mutta Janne ei voinut nukkua, vaan istui nurkassaan tapansa mukaan. Hän näki miten Klara Gulla tuskitteli. Alus oli liian karhea ja kova. Miten kernaasti hän olisi tahtonut kohennella hänen vuodettaan ja levittää hänen alleen viileän ja hienon ja sileän aluksen.

Paita oli pestynä ja käyttämättömänä vaatekirstussa. Kovin kipeästi häneen koski sitä ajatellessansa, mutta tekisihän hän väärin Katrinaa kohtaan, jos käyttäisi hänen lahjaansa lakanaksi pikku tytölle.

Miten olikaan, niin kellon lähestyessä kahtatoista ja Katrinan nukkuessa aivan sikeästi, Janne astui arkun luo ja otti paidan esille. Ensin hän repi siitä jäykän rinnan pois ja sitten hän halkaisi sen kahtia. Toisen palan hän tunki pienen ruumiin alle ja toisen levitti tytön ja paksun, lämpimän peitteen väliin.

Sitten hän hiipi taas nurkkaansa ja piti tyttöä silmällä niinkuin ennenkin. Kauan hän ei ennättänyt siinä istua, ennenkuin kello löi kaksitoista. Ajattelematta sen enempää Janne kohotti vasenta kättänsä, painoi sormensa silmukaksi silmänsä eteen ja katsoi vuoteeseen.

Ja kas! Vuoteen reunalla istui pieni alaston Herran enkeli. Karheat vuodevaatteet olivat repineet ja raastaneet hänen ruumistaan, ja hän oli juuri poistumaisillaan vuoteesta. Mutta samassa hän käännähti, koetteli kädellään hienoa paitaa ja silitteli sitä, eikä aikaakaan, niin hän heitti jalkansa vuoteen laidan yli ja painautui alas vartioimaan lasta.

Mutta vuoteen päätyä pitkin ryömi samalla musta ja hirvittävä olento, ja kun se näki, että Herran enkeli oli poistumaisillaan, nosti se päänsä esiin ja irvisteli ilosta saadessaan ryömiä vuoteeseen ja asettua enkelin paikalle.

Mutta kun se näkikin, että Herran enkeli alkoi jälleen vartioida lasta, veti se ikäänkuin hirveän tuskan vallassa jäsenensä kokoon ja laskeutui taas lattialle.

Seuraavana päivänä pikku tyttö oli paranemaan päin. Ja Katrina oli niin mielissään, ettei hän hennonut sanoa mitään revityn sulhaspaidankaan johdosta, vaikka hän mielessään ajattelikin, että hänen miehensä oli aika tollo.

VIERASKÄYNTI TALONPOIKAISTALOSSA.

Kun Skrolyckan pikku tyttö kävi viidettä ikävuottaan, tarttui Janne Andersson eräänä sunnuntai-iltapuolena häntä käteen kiinni ja he astuivat yhdessä metsään päin.

He kulkivat varjoisan koivuhaan läpi, jossa heillä muulloin oli tapana levähtää. He astuivat mansikkamäen ohi, vieläpä pienen kiemurtelevan puronkin sivuitse pysähtymättä sen rannalle.

He astuivat käsi kädessä, he olivat ääneti ja vakavat, ikäänkuin osoittaakseen, että heillä oli jotain juhlallista mielessä.

He katosivat itäänpäin, kaikkein synkimpään metsään, mutta he eivät pysähtyneet sinnekään, vaan ilmestyivät hetken kuluttua eräälle Lobyn yläpuolella olevalle mäelle.

Sieltä he saapuivat tienristeykseen, missä maantie ja kyläntie tapasivat toisensa, ja nyt kai ainakin piti käydä selville, minne heillä oli matka.

Mutta he eivät poikenneet naapurien luo. Eivätpä edes vilkaisseet lähimpiin taloihin.

Yhä edelleen he jatkoivat matkaansa. Oli aivan käsittämätöntä minne he oikeastaan pyrkivät. Sillä ei suinkaan heillä ollut mielessä käydä Lobyssä tervehtimässä Björn Hindrikssonia!

Olihan tosin Björn Hindrikssonin vaimo Jannen äidin sisarpuoli, niin että Janne oli sukua pitäjän rikkaimmalle talolle ja saattoi nimittää Björn Hindrikssonia ja hänen vaimoaan enokseen ja tädikseen. Mutta tähän saakka ei Janne ollut koskaan ollut tietävinäänkään koko asiasta. Töin tuskin hän oli Katrinallekaan maininnut tästä korkeasta sukulaisuudestaan. Hän väistyi aina Björn Hindrikssonin tieltä. Ei edes mäntymäellä, kirkon edustalla, hänellä ollut tapana mennä häntä tervehtimään ja antamaan hänelle kättä.

Mutta sen jälkeen kun Janne oli saanut ihmeellisen tyttärensä, ei hän ollut enää vain köyhä päiväläinen. Nyt hänellä oli aarre, jota hän saattoi toisillekin näyttää, kukkanen, jolla koristaa itseänsä. Nyt hän oli rikas rikasten parissa ja mahtava mahtavien rinnalla. Nyt hän astui suoraan Björn Hindrikssonin asuinrakennusta kohti ja läksi ensi kertaa eläissään viemisille hienojen sukulaistensa luo.

Pitkäksi ei tämä vierailu talonpoikaistalossa kuitenkaan venynyt. Tuskin tuntiakaan oli kulunut, niin Janne ja pikku tyttö astuivat jälleen pihan poikki veräjää kohti.

Mutta kun Janne oli päässyt niin pitkälle, pysähtyi hän ja katsoi taaksensa, ikäänkuin hänellä olisi ollut halu palata takaisin.

Eihän hänellä ollut vähintäkään syytä katua käyntiänsä. Hyvin heidät joka suhteessa oli otettu vastaan. Björn Hindrikssonin vaimo oli heti vienyt pikku tytön siniseksi maalatulle kaapille, joka seisoi keskellä pitkää seinää, ja antanut hänelle korpun ja sokeripalan. Ja Björn Hindriksson itse oli kysellyt, kuinka vanha tyttö oli ja mikä hän oli nimeltään, ja sitten hän oli avannut suuren nahkakukkaronsa, jota hän kantoi housuntaskussaan, ja antanut hänelle kiiltävän hopearahan.

Jannelle oli tarjottu kahvia, ja hänen tätipuolensa oli tiedustellut Katrinan vointia ja kysynyt oliko heillä lehmä vai porsas, oliko tupa talvella kylmä ja maksoiko Fallan Erik hänelle niin suurta päiväpalkkaa, että hän saattoi tulla sillä toimeen tarvitsematta tehdä velkaa.

Ei, itse vieraskäynti ei tuottanut Jannelle minkäänlaista huolta. Kun hän oli hetken aikaa keskustellut Björn Hindrikssonin kanssa, olivat he ilmoittaneet hänelle — ja sekin oli aivan oikein — että he olivat kutsutut vieraisiin nyt iltapuolella ja että heidän täytyi lähteä puolen tunnin kuluttua. Siitä oli Janne ymmärtänyt, että he tarvitsivat sen verran aikaa valmistuksiaan varten, ja hän oli noussut lähteäksensä ja jättänyt hyvästi.

Mutta silloin hänen tätipuolensa oli kiiruhtanut ruokakaapille, ottanut esille voita ja silavaa, pannut suurimoita pussiin ja toiseen jauhoja ja käärinyt kaikki pieneen myttyyn, jonka hän oli antanut Jannelle käteen lähtiessä. Siinä oli hiukan tuliaisia Katrinalle, sanoi hän. Pitihän Katrinan toki saada hiukan palkkaa siitä hyvästä, että hän istui kotona taloa vahtimassa.

Olihan siinä paljon hyvää, sellaista, mitä ei heillä Skrolyckassa ollut, mutta sittenkin hänestä tuntui väärältä pikku tytön vuoksi ottaa se vastaan.

Kas, eihän hän ollut tullut Björn Hindrikssonin luo kerjäläisenä, vaan tervehtimään sukulaisiansa. Hän ei tahtonut, että he tässä suhteessa erehtyisivät.

Hän oli ajatellut sitä heti jo tuvassa, mutta hän tunsi niin suurta kunnioitusta Björn Hindrikssonia ja hänen vaimoaan kohtaan, ettei hän uskaltanut olla ottamatta myttyä vastaan.

Janne palasi takaisin veräjältä ja laski mytyn tallin nurkan viereen, missä talon väki alituisesti liikkui, niin ettei se voinut jäädä heiltä huomaamatta.

Hänen oli sääli jättää se siihen. Mutta pikku tyttö ei ollut mikään kerjäläistyttö. Ei kukaan saanut luulla hänestä ja hänen isästään, että he kulkivat kerjuulla.

TUTKINTO.

Kun pikku tyttö oli kuuden vuoden vanha, läksi Skrolyckan Janne eräänä kevätpäivänä Östanbyn koululle kuuntelemaan tutkintoa.

Se oli ensimäinen vakinainen koulu pitäjässä, ja kaikki olivat kovin mielissään siitä, että se oli saatu aikaan. Sitä ennen oli lukkari Svartling saanut kiertää oppilainensa talosta taloon.

Aina vuoteen 1860, jolloin uusi koulutalo valmistui, oli hänen ollut pakko vaihtaa koulutaloa joka kolmas viikko, ja usein hän oli pienine oppilaineen saanut istua samassa huoneessa, missä talon emäntä keitti ruokaa ja isäntä höyläsi ja nikkaroi, missä talon vanhukset makasivat kaiken päivää vuoteillaan ja kanoilla oli koppinsa penkin alla.

Opetus oli silti edistynyt hyvin, sillä lukkari Svartling osasi pitää arvostaan kiinni minne ikänä hän tuli, mutta varmaankin hänestä tuntui suloiselta saadessaan nyt työskennellä huoneessa, jota ei käytetty muuhun tarkoitukseen kuin opetukseen. Täällä ei seinäkoristeina ollut vuoteita, ei astiahyllyjä eikä työkaluja. Täällä ei kangaspuita pystytetty ikkunan eteen, valon tielle, eikä naapurinemäntä saanut tulla juttelemaan ja kahvia juomaan kesken tuntia.

Ei, täällä hän saattoi ripustaa seinille raamatullisia tauluja ja eläinten kuvia sekä kuninkaitten muotokuvia. Täällä lapsilla oli oikeat pienet pulpetit ja matalat penkit eikä heidän ollut pakko istua korkeiden sarapöytien ääressä, niinkuin ennen, jolloin nenät useinkaan eivät ulottuneet edes pöydän reunaan saakka. Ja täällä lukkari Svartlingilla oli oma kateederinsa hyllyineen ja lokeroineen, jossa oli tilaa suurille arvostelukirjoille ja jonka ääressä hän näytti paljoa arvokkaammalta kuin ennen istuessaan useinkin vain liedellä kuulustellessaan läksyjä, kelpo takkavalkea selkänsä takana ja edessään lattialla koko lapsiliuta. Täällä oli mustalla taululla vakituinen paikkansa ja koukkuja karttoja ja laskutauluja varten, joita ennen oli pakko pystyttää vain kaapinovia tai sohvankansia vasten.

Nyt oli hanhikynilläkin oma paikkansa, ja hän saattoi opettaa lapsia vetämään viivoja ja piirtämään soikioita, jotta koko pitäjä pian oppisi kirjoittamaan yhtä kauniisti kuin hänkin. Hän saattoi opettaa lapsia nousemaan yhtä aikaa ylös ja marssimaan ulos luokkahuoneesta kuin sotamiehet. Ei mitään määrää ollut kaikilla niillä uudistuksilla, joita oli helppo panna toimeen nyt, kun koulutalo oli valmis.

Niin suuresti kuin kaikki iloitsivatkin koulutalosta, niin tunsivat vanhemmat sittenkin hiukan vieraantuvansa lapsista sen jälkeen kun he alkoivat siellä käydä. Tuntuipa siltä, kuin lapset olisivat joutuneet uuteen ja hienoon ympäristöön, jonne vanhat eivät voineet päästä mukaan. Mutta olihan sellainen ajatus väärä. Pitihän heidän olla tyytyväisiä, kun lapset saivat osakseen niin paljon hyvää, jota heille itselleen ei oltu suotu.

Sinä päivänä, jolloin Skrolyckan Janne läksi tutkintoon, astui hän kaiken matkaa käsikädessä pikku Klara Gullan kanssa, niinkuin heillä oli tapana tehdä ja olivat kuin hyvät ystävät ja toverit ainakin. Mutta kun Klara Gulla tuli koulun läheisyyteen ja näki toisten lasten seisovan pihalla, veti hän kätensä pois ja siirtyi tien toiselle reunalle. Ja niin pian kun he olivat päässeet perille, jätti hän Jannen kokonaan ja yhtyi toisten lasten seuraan.

Tutkinnon aikana Skrolyckan Janne istui aivan lähellä opettajan kateederia, herrasväen ja koulunjohtokunnanjäsenten parissa. Hänen oli pakko istua siellä, sillä muussa tapauksessa hän ei olisi nähnyt muuta kuin Klara Gullan niskan, sillä tämä istui kaikkein ensimäisellä penkillä oikealla puolella kateederia, missä pienimmillä oppilailla oli paikkansa. Janne ei olisi ikänä valinnut itselleen niin korkeaa paikkaa, mutta eihän sen, joka oli sellaisen pikku tytön kuin Klara Gullan isä, tarvinnut tuntea olevansa muita huonompi.

Aivan varmaan Klara Gulla näki paikaltaan isänsä, mutta hän ei vilkaissutkaan häneen. Aivan kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan.

Sen sijaan Klara Gullan katse oli kiintynyt opettajaan. Tämä kuulusteli parastaikaa suuria lapsia, jotka istuivat kateederin vasemmalla puolella. He saivat lukea sisältä ja näyttää maita ja kaupunkeja kartalla ja laskea lukuja mustalla taululla, ja opettajalla oli töin tuskin aikaa luoda ainoatakaan silmäystä oikealla puolella oleviin pienokaisiin. Mitä se siis olisi merkinnyt, vaikka Klara Gulla olisikin vilkaissut isäänsä, mutta tämä ei edes kääntänyt päätään sille puolelle.

Hiukan lohdutusta oli sentään siitä, että muutkin lapset tekivät samoin. He istuivat kaikki kiinnittäen pienet kirkkaat katseensa opettajaan. Ja nuo pikku elävät olivat ymmärtävinään, kun hän lausui jonkun sukkeluuden, sillä silloin he työnsivät toisiaan kyynärpäillään ja nauroivat.

Vanhemmille oli todellakin yllätys, että lapset osasivat käyttäytyä niin taitavasti kuin nyt tutkinnossa. Mutta lukkari Svartling oli merkillinen mies. Hän sai heidät vaikka mihin.

Skrolyckan Janne puolestaan alkoi olla sekä hämillään että tuskissaan. Hän ei enää tiennyt istuiko hänen oma tyttärensä tuossa vai jonkun muun lapsi. Miten olikaan niin hän siirtyi koulun johtokunnanjäsenten parista lähemmäksi ovea.

Vihdoin suuret lapset olivat tutkitut ja nyt tuli pikkulasten vuoro, jotka töin tuskin olivat oppineet sujuvasti lukemaan. Suuret eivät tietenkään heidän tietonsa olleet, mutta jotakin heilläkin oli kysyttävä. Ja sitten heidän tuli tehdä hiukan selkoa luomisen historiasta.

Ensiksi he saivat vastata siihen kysymykseen, kuka maailman oli luonut, ja siitä he kyllä selviytyivät, mutta sitten opettaja kaikeksi onnettomuudeksi kysyi, tunsivatko he muuta nimitystä Jumalalle.

Silloin he joutuivat aivan ymmälle, kaikki nuo pienet vasta-alkajat. Heidän poskensa alkoivat punoittaa, ja he vetivät otsansa ryppyyn, mutta heidän oli aivan mahdotonta keksiä mitään vastausta sellaiseen järkeiskysymykseen.

Niiden penkkien ääressä, missä suuremmat lapset istuivat, alkoivat kädet kohota ilmaan ja kuisketta ja naurun tyrskinää kuulua. Mutta nuo kahdeksan pientä vasta-alkajaa purivat huulensa yhteen saamatta ainoatakaan sanaa suustansa, yhtä vähän Klara Gulla kuin kukaan muukaan.

»On olemassa rukous, jota me luemme joka päivä», sanoi opettaja. »Miten me siinä nimitämme Jumalaa?»

Nyt Klara Gulla sen keksii Hän ymmärsi, että opettaja toivoi heidän vastaavan, että he nimittivät Jumalaa isäksi, ja sitten hän alkoi viitata.

Klara Gulla nousi punoittavin poskin seisomaan ja hänen pieni saparonsa pyrki suoraan ylös niskasta. »Me nimitämme häntä Janneksi», vastasi tyttö kovalla ja selvällä äänellä.

Samassa kuului nauruntyrskettä yli koko kouluhuoneen. Herrasväki ja koulun johtokunnanjäsenet ja vanhemmat ja koululapset, kaikki he vetivät suunsa nauruun, vieläpä itse opettajakin näytti liikutetulta.

Klara Gulla punastui ja kyyneleet nousivat hänelle silmiin, mutta opettaja iski osoitinpuikkonsa pöytään ja huusi: »Hiljaa!» Sitten hän lausui pari sanaa selitykseksi.

»Klara Gulla aikoi kai sanoa isä», sanoi opettaja, »mutta sanoikin Janne siksi, että hänen isänsä nimi on Janne. Mutta meidän ei pidä ihmetellä tätä pikku tyttöä, sillä tuskinpa kellään koko koulussa on niin hyvää isää kuin hänellä. Minä olen nähnyt hänen odottavan häntä koulun ulkopuolella sateessa ja pahalla säällä, olen nähnyt hänen kantavan tyttöään kouluun, kun lumituisku on tupruttanut tien täyteen lunta. Ei pidä ihmetellä, että hän sanoi Janne, kun hänen piti mainita parasta mitä hän tiesi.»

Opettaja taputti pikku tyttöä päälaelle, ja ihmiset nauroivat ja olivat liikutetut samalla kertaa.

Klara Gulla katsoi maahan eikä tiennyt minne piiloutua, mutta Skrolyckan Janne iloitsi kuin kuningas, sillä hänelle oli äkkiä selvinnyt, että tuo pikku tyttö oli hänen omansa, eikä kenenkään muun.

KOULUKILPAILU.

Olipa tuon Skrolyckan tytön ja hänen isänsä laita varsin omituinen. Tuntui aivan siltä, kuin he olisivat olleet tehdyt yhdestä palasta, kuin he olisivat voineet lukea toistensa ajatuksia. ‒ ‒ ‒

Svartsjössä oli opettaja, joka ennen oli ollut sotilas. Hän opetti kaukana pitäjällä eikä hänellä ollut omaa koulutaloa niinkuin lukkarilla, mutta kaikki lapset olivat kovin mieltyneet häneen. He tuskin tiesivät käyvänsä koulua. Heistä tuntui vain, kuin olisivat he olleet yhdessä leikkimässä.

Mitä parhain ystävyys vallitsi näiden kahden opettajan välillä, mutta sattui joskus, että nuorempi koetti saada ukkoa seuraamaan aikaansa ja yritti perehdyttää häntä äänneoppiin ja muihin uusmuotisuuksiin. Ukko suvaitsi sitä enimmäkseen aivan rauhallisesti, mutta miten olikaan, kerran hän kuitenkin suuttui. — »Sinä olet niin ylpeä siitä, Svarding, kun olet saanut oman koulutalon», sanoi hän. »Mutta minäpä sanon sinulle, minun lapseni osaavat lukea yhtä hyvin kuin sinunkin, vaikkei meillä ole muunlaisia koulusaleja kuin tavallisia tupia.»

»Niin», sanoi lukkari, »sen minä kyllä tiedän, enkä ole koskaan muuta sanonutkaan. Minä arvelen vain, että jos lapset voivat oppia saman asian vähemmällä vaivalla — — —» »Entäs sitten?» sanoi ukko. Lukkari kuuli äänestä, että hän oli loukannut häntä, ja hän yritti peräytyä. »Sinähän teet lukemisen lapsille joka tapauksessa niin helpoksi, etteivät he koskaan valita läksyjään.» — »Ehkäpä minä teen sen heille liian helpoksi? Ehken opeta heille yhtään mitään?» sanoi ukko ja iski kätensä pöytään.

»Mikäs ihmeessä sinua tänään vaivaa, Tyberg?» sanoi lukkari. »Sinähän suutut kaikesta, mitä sinulle sanon.» — »Niin, sinä teet aina niin paljon salaisia viittauksia.»

Muita tuli nyt paikalle, ja koulumestarien välillä saatiin sovinto aikaan, niin että he erosivat yhtä hyvinä ystävinä kuin ennenkin. Mutta kun ukko Tyberg astui yksin kotiinsa, muistuivat lukkarin sanat jälleen hänen mieleensä ja hän suuttui melkein entistään enemmän. »Miksi tuo pojannulikka tulee sanomaan minulle, että voisin opettaa lapsille enemmän, jos seuraisin aikaani?» tuumi hän. »Hän arvelee varmaan, että olen liian vanha, vaikkei hän tahdo sanoa sitä suoraan.»

Hän ei voinut voittaa harmiaan, ja kun hän tuli kotiin, kertoi hän kaikki vaimolleen. »Ei sinun pidä välittää lukkarin puheista», sanoi vaimo. »Vara vanhassa parempi, vaikka nuori notkeampi, on minulla tapana sanoa. Te olette kumpikin taitavia, sekä lukkari että sinä.» — »Mitä se auttaa vaikka sinä niin sanot?» vastasi mies. »Muut ajattelevat sittenkin oman päänsä mukaan.»

Hän oli pari päivää niin synkkä mieleltään, että vaimon kävi häntä oikein sääli. »Etkö voi näyttää heille, että he ovat väärässä?» sanoi vaimo. — »Mitä minä voisin näyttää? Mitä sinä nyt tarkoitat?» — »Pyydäppä, että kummankin lapsia tutkitaan yhtä aikaa.»

Ukko ei näyttänyt panevan huomiota vaimon sanoihin, mutta tuuma alkoi silti kyteä. Parin päivän kuluttua sai lukkari kirjeen, jossa toinen opettaja ehdotti, että molempien koulujen lasten annettaisiin mitellä voimiansa.

Niin, eihän lukkarilla ollut mitään sitä vastaan, mutta hän toivoi, että kilpailu pantaisiin toimeen joululuvalla, sillä samalla siitä voisi tulla pieni huvitilaisuus lapsille eikä tarvitsisi pyytää siihen kouluneuvoston lupaa.

»Olipa se oiva keksintö», tuumi lukkari. »Nyt ei minun tällä lukukaudella tarvitse antaa laiskanläksyjä.»

Eikä hänen tarvinnutkaan. Kylläpä sitä nyt luettiin ja aherrettiin kummassakin koulussa.

Tapaninpäivänä oli suuren kilpailun määrä tapahtua. Koulusali oli koristettu kuusilla, ja niissä loistivat kaikki ne kynttilät, jotka joulukirkosta olivat jääneet käyttämättä. Omenia oli niin paljon, että niitä olisi riittänyt parikin joka lasta kohti, ja kuiskailtiin, että kahvia tarjottaisiin vanhemmille ja holhoojille, jotka olivat tulleet kuuntelemaan.

Mutta joka tapauksessa suuri kilpailu oli sittenkin pääasiana. Koulusalin toisessa päässä istuivat Tybergin lapset, toisessa lukkarin oppilaat. Ja nyt piti oppilaiden puolustaa opettajiensa mainetta, sillä opettaja Tybergin oli määrä kuulustella lukkarin lapsia, ja lukkarin Tybergin oppilaita. Jos toisen koulun oppilaat eivät voisi suoriutua jostakin kysymyksestä tai laskusta, niin annettaisiin se toisen koulun oppilaiden vastattavaksi. Ja jokainen sellainen kysymys pantaisiin muistun, jotta voitaisiin määrätä, kummanko oppilaat olivat etevämmät.

Lukkari sai alottaa, ja saattoi kyllä huomata, että hän aluksi oli hyvin varovainen, mutta päästyään selville siitä, miten taitavia ne lapset olivat, joiden kanssa hän nyt oli tekemisissä, alkoi hän panna heitä yhä kovemmalle ja kovemmalle. Olipa oikein komeaa kuulla Tybergin lasten vastaavan. He olivat niin varmat asiastaan, etteivät he antaneet ainoatakaan väärää vastausta.

Ukko ei ollut enää suutuksissaan, ja koska hänen lapsensa olivat jo kunnostaneet itseänsä, päätti hän panna toimeen pienen pilan. Hän asetti aluksi lukkarin oppilaille muutamia oikeita kysymyksiä, mutta kauan hän ei malttanut pysyä vakavana, vaan alkoi laskea leikkiä, niinkuin hänellä oli tapana tehdä omassakin koulussaan.

»Niin, tiedänhän minä, että te olette lukeneet paljon enemmän kuin me, jotka tulemme pitäjän perimmäiseltä kulmalta», sanoi hän. »Te olette lukeneet sekä luonnontiedettä että muuta. Mutta osaakohan kukaan teistä sanoa, millaisia kivet Motalan virrassa ovat.»

Ei ainoakaan lukkarin lapsista viitannut, mutta toisella puolella kohosi toinen käsi toisensa jälkeen.

Lukkarin puolella istui kuitenkin Olof Olsson, joka itsekin tiesi olevansa kaikkein sukkelapäisin koko pitäjässä, ja Hindrik Björnsson, joka oli vanhaa hyvää talonpoikaissukua, mutta kumpikaan ei osannut siihen mitään vastata. Ja siellä oli Karin Svens, reipas sotilaspuustellin tytär, joka ei ollut laiminlyönyt ainoatakaan tuntia koulussa, mutta hänkin, samoinkuin kaikki muut, saattoi vain ihmetellä, miksei lukkari ollut opettanut heille, mitä kummaa noissa Motalan virran kivissä oli.

Ja siellä istui Klara Fina Gulleborg, joka oli saanut nimensä itse auringon mukaan, mutta hänenkin aivonsa olivat yhtä pimitetyt kuin toistenkin.

Opettaja Tyberg näytti hyvin vakavalta seisoessaan luokkansa edessä, ja lukkari tuijotti huolissaan lattiaan.

»Näyttääpä siltä, kuin te kadottaisitte tämän kysymyksen», sanoi opettaja. »Kummallista, että näin monta sukkelaa poikaa ja tyttöä ei keksi vastausta näin yksinkertaiseen kysymykseen!»

Aivan viime hetkessä Skrolyckan Klara kääntyi taakseen ja katsoi Janneen, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, ollessaan jostakin asiasta ymmällä. Janne seisoi niin kaukana Klara Gullasta, ettei hän voinut kuiskata hänelle, mutta kun Klara Gullan ja isän katseet kohtasivat toisensa, tiesi tyttö mitä hänen tuli vastata.

Hän ei ainoastaan viitannut. Hän nousi pystyyn, pitkin pituuttaan, niin innoissaan hän oli.

Kaikki toverit kääntyivät häneen, ja lukkarin kasvot kirkastuivat, kun hänen oppilaansa eivät sittenkään kadottaisi tätä kysymystä.

»Ne ovat märkiä!» huusi Klara Gulla odottamatta edes kysymystä, sillä eihän siihen enää ollut aikaa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän luuli vastanneensa kovin typerästi ja pilanneensa siten koko jutun. Hän vaipui taas penkilleen ja piiloutui miltei pulpetin alle, jotta ei kukaan näkisi häntä.

»Kas niin, se oli oikein, tyttöseni», sanoi opettaja. »Mikä onni teille, lukkarinlapset, että edes yksi joukosta osasi vastata, sillä te olitte jo joutua pietiksi, niin topakkoja kuin te yritättekin olla.»

Kaikki lapset kummallakin puolen purskahtivat äänekkääseen nauruun, ja aikuiset myöskin. Muutamien täytyi nousta pystyyn voidakseen nauraa oikein sydämenpohjasta, toiset heittäytyivät suulleen penkille, eikä järjestyksestä ollut enää jälkeäkään.

»Emmeköhän siirrä penkkejä nyt pois huoneesta ja rupea tanssimaan joulukuusen ympärillä», sanoi Tyberg.

Näin hauskaa ei heillä koskaan ennen ollut koulussa ollut, eikä koskaan sen jälkeenkään.

KALANPYYNTI.

Ei kukaan ihminen voinut pitää niin paljon Skrolyckan pikku tytöstä kuin hänen isänsä. Mutta voihan sitä sittenkin väittää, että vanha Nuotta-Olli oli hänen oikein hyvä ystävänsä.

Ystävyys alkoi siten, että Klara Gulla eräänä keväänä oli laskenut polakoukkuja kotipuroon pyytääkseen pieniä taimenia, jotka siellä uiskentelivat. Hänellä oli parempi onni kuin olisi voinut olettaakaan. Jo ensi päivänä hän sai muutamia kaloja.

Hän oli ylpeä onnestaan, niinkuin sopiikin arvata, ja yksinpä äitikin kehui häntä, kun hän kykeni tuomaan ruokaa taloon, vaikkei ollut kuin kahdeksanvuotias. Ja hänen ilokseen Katrina salli hänen itse perata kalat ja paistaa ne, ja Janne maisteli niitä ja sanoi, ettei hän mokomaa kalaa koskaan ennen ollut syönyt. Ja totta se olikin, sillä kala oli niin ruotoinen, kuiva ja savuttunut, että pikku tyttö töin tuskin itsekään sai siitä mitään irti.

Mutta sittenkin hän oli yhtä innokas kalastamaan. Hän nousi yhtä varhain aamulla kuin Jannekin. Hän otti korin käsivarrelleen kantaakseen siinä kalat kotiin, ja pienessä läkkipurkissa hänellä oli matoja. Täten varustettuna hän astui puron rantaa pitkin, joka kisaillen ja monina jyrkkinä putouksina ja pitkinä pyörteinä kiiti alas vaaralta, mutta sillä välin muodosti myös tummia, tyyniä lampia ja kirkkaita kohtia, missä vesi hiljaisena ja läpikuultavana juoksi hiekkapohjan ja sileitten paasien yli.

Mutta kalaonni loppuikin ensi viikon jälkeen. Madot hävisivät koukuista, mutta kaloja ei vain niiden sijalle tarttunut. Tyttö siirsi vehkeensä koskipaikoista hiljaisiin vesiin ja lampipaikoista kuohuviin pyörteisiin, ja vaihtoi koukkujakin, mutta ei siitä mitään apua lähtenyt.

Hän tiedusteli Börjen ja Fallan Erikin pojilta, kävivätkö he auringonnousussa kokemassa hänen pyydyksiään, mutta nämä tuskin viitsivät vastata sellaiseen kysymykseen, sillä ei mikään poika alentunut kalastamaan niin pienessä purossa. Olihan heillä koko Duvsjö, jossa he kävivät ongella. Vain pikkutyttöjen, joilla ei ollut lupa mennä järven rantaan, kelpasi pyytää kaloja vaaranrinteeltä.

Niin topakasti kuin pojat vastasivatkin, ei tyttö kuitenkaan oikein ottanut heitä uskoakseen. Joku kalat koukuista korjasi, se oli varma, sillä olivathan hänen koukkunsa ihan oikeita eikä vain koukistettuja nuppineuloja.

Päästäkseen selville asiasta, nousi tyttö eräänä aamuna varhemmin kuin sekä Janne että Katrina ja juoksi puron rannalle. Tultuaan lähelle hän hiljensi vauhtiaan, astui pienin, pienin askelin ja varoi ettei kompastuisi kiviin eikä kallistelisi pensaita.

Ja kas vaan! Koko hänen ruumiinsa äkkiä jäykistyi, kun hän saapui puron reunalle ja huomasi, ettei hän ollutkaan erehtynyt. Tuossahan seisoi salakalastaja aivan sillä paikalla, jonne hän edellisenä aamuna oli laskenut koukkunsa, ja koki niitä.

Se ei ollut kukaan pojista, niinkuin hän oli olettanut, vaan täysi-ikäinen mies. Hän seisoi kumartuneena veden pinnan yli ja veti juuri kalaa vedestä. Hän näki miten kala kimalteli, kun mies irroitti sen koukusta.

Klara Gulla ei ollut kuin kahdeksan vuoden vanha, mutta pelkuri hän ei ollut, ja siksi hän hyökkäsi nyt esille ja sai varkaan verekseltä kiinni.

»Vai niin, tekö täällä käytte viemässä minun kalojani!» sanoi hän. »Sepä hyvä, että vihdoinkin sain teidät kiinni, jotta tästä varastelusta tulee loppu.»

Nyt mies nosti päätään, niin että Klara Gulla näki hänen kasvonsa. Se oli vanha nuotankutoja, joka asui eräässä naapurimökissä.

»Kyllä minä tiedän, että nämä ovat sinun kojeesi», sanoi mies aivan levollisesti vähääkään suuttumatta tai kiivastumatta, niinkuin ihmiset usein tekevät, kun heidät saadaan kiinni jostakin väärästä teosta.

»Mutta kuinka te kehtaatte ottaa sellaista, mikä ei ole teidän omaanne?» sanoi tyttö rukka.

Silloin mies katsoi häneen, eikä tyttö koskaan voinut unohtaa sitä katsetta. Mielestään tyttö näki edessään kaksi tyhjää, syvää kuilua, joiden pohjalla oli kaksi ilmeetöntä, puoleksi sammunutta silmää.

»Niin, katsos, minä tiedän, että sinä saat vanhemmiltasi mitä ikänä tarvitset ja että kalastat vain huviksesi. Mutta meillä kotona nähdään nälkää.»

Pikku tyttö punastui hiusjuuriaan myöten. Hän ei voinut selittää, mistä se johtui, mutta nyt hän puolestaan häpesi.

Nuotankutoja ei sanonut sen enempää. Hän otti maasta lakkinsa, joka oli pudonnut päästä hänen kumartuessaan koukkujen puoleen, ja meni matkoihinsa.

Klara Gulla ei sanonut myöskään mitään. Pari kalaa sätkytteli rannalla, mutta hän ei korjannut niitä. Katseltuaan niitä hetken aikaa hän potkasi niitä jalallaan, niin että ne pulskahtivat takaisin veteen.

Kaiken päivää pikku tyttö oli tyytymätön itseensä ymmärtämättä mistä se oikeastaan johtui. Eihän hän ollut tehnyt mitään väärää.

Hänen oli aivan mahdoton saada ajatuksistaan vanhaa nuotankutojaa. Ihmiset väittivät, että hän aikoinaan oli ollut rikas. Hänellä sanottiin olleen seitsemän taloa, jotka kukin erikseen olivat yhtä arvokkaita kuin Fallan Erikin. Mutta hän oli hukannut koko omaisuutensa jollakin merkillisellä tavalla, niin että hän nyt oli rutiköyhä.

Seuraavana päivänä tyttö sittenkin läksi puron rannalle katsomaan koukkujaan. Nyt ei kukaan ollut käynyt niitä kokemassa, vaan joka ainoassa oli kala. Hän irroitti ne koukuista ja laski ne koriin, mutta hän ei vienyt niitä kotiin, vaan astui suoraa päätä nuotankutojan luo.

Vanha ukko seisoi mäellä puita hakkaamassa, kun Klara Gulla saapui korineen paikalle. Hän pysähtyi portaalle ja katsoi ukkoon ennenkun astui ylitse. Ukko oli kovin huonoissa ja risaisissa vaatteissa. Ei Klara Gulla ollut koskaan nähnyt isäänsä sellaisissa.

Hän oli kuullut sanottavan, että varakkaat ihmiset olivat tarjonneet tälle ukolle asuntoa talossaan koko hänen loppuiäkseen. Mutta hän oli sen sijaan muuttanut miniänsä luo, joka asui täällä Askedalissa, auttaakseen häntä voimiensa mukaan. Miniällä oli monta pientä lasta, ja mies oli lähtenyt kauan sitten maailmalle, eikä hänestä sen koommin oltu kuultu mitään.

»Tänään läksi koukuista kaloja!» huusi pikku tyttö seisoessaan portaalla.

»Minä annan kernaasti kaikki kalat teille, kunhan saan itse kokea pyydykseni», sanoi pikku tyttö.

Hän astui ukon luo ja tyhjensi korinsa hänen eteensä ja odotti, että nuotankutoja tulisi iloiseksi ja kiittäisi häntä, sillä hän oli tottunut siihen, että Janne, hänen isänsä, iloitsi kaikesta, mitä hän sanoi tai teki.

»Pidä sinä vain omasi!» sanoi hän. »Me olemme niin tottuneet näkemään täällä nälkää, että kernaasti voimme tulla toimeen ilman muutamia pikkukaloja.»

Jotakin omituista tuossa vanhassa köyhässä ukossa oli. Klara Gulla tahtoi välttämättä voittaa hänen sydämensä.

»Saatte te käydä kokemassa ja laskea koukutkin, saatte ihan kaikki», sanoi tyttö.

Mutta Klara Gulla piti puoliaan. Hän ei tahtonut lähteä matkoihinsa, ennenkuin hän oli keksinyt jonkun keinon, millä ilahduttaa ukkoa.

»Tahdotteko, että tulen joka aamu teitä täältä hakemaan, niin että voimme kokea koukut yhdessä ja jakaa kalat keskenämme?» kysyi tyttö.

Silloin ukko lopetti hakkuunsa. Hän käänsi omituiset, sammuneet silmänsä tyttöön ja hymyn välähdys kirkasti hänen kasvojaan.

»Niin, nyt sinun onkeasi kala vihdoinkin nykäisi», sanoi hän. »Tähän ehdotukseen en vastaa kieltävästi.»

AGRIPPA.

Tuo pikku tyttö oli hyvin merkillinen. Hän ei ollut kymmentä vuotta vanhempi, kun hän tuli jo toimeen itse Agrippa Prästberginkin kanssa.

Kun ajattelemme vain miltä Agrippa näytti — hänellähän oli keltaiset, punareunaiset, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat silmät, monikyhmyinen nenä, suuri, pörröinen parta, joka törrötti kuin harja suun ympärillä, syväuurteinen otsa, pitkä, hontelo vartalo ja päässään repaleinen sotilaslakki, niin olihan pakko myöntää, että kuka hyvänsä olisi pelännyt, joutuessaan hänen kanssaan tekemisiin — — —

Eräänä päivänä pikku tyttö istui aivan yksin laakealla kivipaadella tuvan oven edessä ja söi voileipää iltasekseen.

Äkkiä hän näki pitkän miehen astuvan tietä pitkin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän tunsi hänet Agrippa Prästbergiksi.

Mutta ei hän siltä säikähtänyt. Ensiksi hän taittoi voileipänsä kahtia ja asetti puolet vastakkain, niin ettei se tahrisi häntä, ja sitten hän pisti sen esiliinansa alle.

Sen jälkeen hän ei yrittänyt juosta tiehensä eikä lukita tuvan ovea, sillä hän tiesi, ettei siitä mitään apua sittenkään olisi sellaisen miehen parissa, vaan jäi paikoilleen istumaan. Hän otti vain sukankutimen, jonka Katrina oli jättänyt jälkeensä kivelle lähtiessään hetki sitten viemään iltaruokaa Jannelle, ja alkoi kutoa, niin että puikot helisivät.

Hän oli istuvinaan aivan levollisena ja tyytyväisenä, ja vain salaa hän vilkaisi veräjälle. Aivan oikein, heille hän oli tulossa. Hän kohotti juuri portin säppiä.

Tyttö siirtyi hiukan ylemmäksi paadellaan ja levitti hameensa, sillä olihan hän nyt, sen hän selvästi tunsi, talon vartija.

Tietysti Klara Gulla oli sen verran asioista perillä, että hän tiesi, ettei Agrippa Prästberg ollut mikään varas eikä hänellä myöskään ollut tapana ruveta tappelemaan, jollei haukkunut häntä »Grepaksi» tai tarjonnut hänelle voileipää. Kauan hän ei missään paikassa myöskään viipynyt, jollei kaikeksi onnettomuudeksi talossa sattunut olemaan taalalaiskelloa.

Hän kierteli pitkin pitäjää korjaten kelloja, ja kun hän tuli tupaan, jossa oli tuollainen vanha, korkea kellokaappi, niin hän ei rauhoittunut, ennenkun hän sai irroittaa kellon sisustan ja katsoa oliko siinä jotain vikaa. Ja vikaa löytyi aina. Hänen oli suorastaan pakko hajoittaa koko kello. Sitten saattoi kestää useampiakin päiviä, ennenkun hän sai sen kokoon jälleen, ja sillä aikaa täytyi pakostakin antaa hänelle asuntoa ja ruokaa.

Pahinta oli se, että jos Prästberg sai käsiinsä jonkun kellon, niin ei se sen jälkeen enää koskaan käynyt yhtä hyvin kuin ennen. Ja ainakin kerran vuodessa oli pakko antaa hänen tarkastaa sitä, muuten se pysähtyi kerrassaan. Ukko koetti kyllä suorittaa työnsä niin huolellisesti ja rehellisesti kuin suinkin, mutta mahdotonta sitä oli välttää, kellot menivät aivan pilalle.

Siksi oli parasta, jollei hän koskaan sattunut kellon lähettyvillekään. Sen Klara Gulla tiesi varsin hyvin, mutta hän ei keksinyt myöskään mitään keinoa, millä hän olisi saanut pelastetuksi taalalaiskellon, joka käydä tikutti tuvassa. Prästberg tiesi heillä sellaisen olevan, ja kauan aikaa hän oli jo väijynyt sitä, mutta edellisillä kerroilla käydessään talossa oli Katrina aina ollut kotona ja saanut vaaran estetyksi.

Kun ukko tuli tuvan edustalle, pysähtyi hän pikku tytön eteen, työnsi lujasti keppinsä maahan ja lopotti:

»Tässä tulee Johan Utter Agrippa Prästberg, kuninkaallisen majesteetin ja kruunun rumpali. On ollut kuula- ja ruutisateessa, ei pelkää enkeleitä eikä piruja. Onko kukaan kotona?»

Klara Gullan ei tarvinnut mitään vastata. Ukko marssi hänen ohitseen suoraan tupaan ja ohjasi askeleensa heti suurta taalalaiskelloa kohti.

Tyttö kiiruhti hänen jäljissään sisään ja koetti vakuuttaa ukolle, että kello kävi erinomaisesti. Se ei jättänyt eikä edistänyt. Sitä oli aivan turha korjata.

»Mitenkä joku kello voisi käydä oikein, ellei Johan Utter Agrippa
Prästberg ole hoitanut sitä?» sanoi ukko.

Hän oli niin pitkä, että hän ylettyi avaamaan kellokaapin nousematta tuolille. Samassa hän irroitti kellotaulun ja koneiston ja laski ne pöydälle. Klara Gulla puristi nyrkkiään esiliinan alla ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hänellä ei ollut voimaa estää häntä.

Prästbergillä oli kiire ottaa selkoa kellon viasta ennenkuin Janne tai
Katrina ennättäisi tulla kotiin ja sanoa, ettei se kaivannut korjausta.
Hänellä oli matkassaan pienessä mytyssä työkaluja ja rasvapurkkeja. Hän
avasi mytyn kiireesti ja hädissään pudotti osan sisällyksestä lattialle.

Klara Gulla sai käskyn noukkia maasta kaikki pudonneet tavarat. Ja jokainen, joka on nähnyt Agrippa Prästbergin, käsittää kyllä, ettei hän voinut olla tottelematta. Tyttö laskeutui lattialle ja ojensi hänelle pienen sahan ja meisselin.

»Eikö ole muuta?» ärjäsi ukko. »Voit olla hyvilläsi siitä, että saat palvella kuninkaallisen majesteetin ja kruunun rumpalia, senkin kirottu torpparinvesa.»

»Ei minun luullakseni», vastasi tyttö ja näytti kovin onnettomalta. Hänenhän oli määrä vartioida tupaa isän ja äidin poissa ollessa, ja nyt kävikin näin hullusti.

Samassa välkähti pieni toivonkipinä hänen mieleensä. Mitäpä, jollei ukko voisikaan silmälaseitta tehdä mitään kellolle! Mitäs, jos ne olisivat kadonneet!

Samassa hänen silmänsä osuivat silmälasikoteloon. Se oli joutunut pöydän jalan taakse.

Ukko helisytteli vanhoja hammasrattaita ja vietereitä, joita hänellä oli mytyssä ja etsi niiden joukosta silmälasejaan. Ehkäpä kävisi niin onnellisesti, ettei hän niitä löytäisikään?

»Ei tässä suinkaan muu auta, kuin että itse saan polvistua lattialle etsimään niitä», sanoi ukko. »Ylös siitä, torpparinvesa!»

Pikku tytön käsi iski salaman nopeudella silmälasikoteloon ja kätki sen esiliinan alle.

»Ylös siitä!» murahteli ukko. »En minä sinuun luota. Mitä sinulla on esiliinan alla? Näytäppäs, kuuletko sinä!»

Tyttö ojensi heti kätensä esille. Toinen käsi oli koko ajan ollut esiliinan alla. Nyt hänen täytyi ojentaa sekin esille, ja silloin ukko näki voileivän.

»Hyi! Sinulla taitaa olla voileipä kädessä», sanoi Agrippa Prästberg vetäytyen kauaksi tytöstä, ikäänkuin hän olisi pidellyt kyykäärmettä.

»Minä söin voileipää parhaillani, kun te tulitte, ja silloin pistin sen piiloon, sillä tiedän kyllä, ettette te pidä voista.»

Joka tapauksessa hän ei voinut tehdä mitään kellolle, kun lasit olivat kateissa. Muuta neuvoa ei ollut, kuin kerätä tavarat myttyyn ja asettaa kello paikoilleen kaappiinsa.

Ukon kääntyessä selin seinää vasten tyttö pisti silmälasit takaisin myttyyn.

Ja sieltä ukko löysi ne tiedustellessaan niitä Lövdalan kartanosta, missä hän viimeksi oli työskennellyt. Hän oli avannut myttynsä näyttääkseen, etteivät ne olleet siellä, ja silloin silmälasikotelo olikin kaikkein päällimäisimpänä.

Ensi kerralla tavatessaan Jannen ja Katrinan mäntymäellä kirkon edustalla, meni hän heitä puhuttelemaan.

»Tuo teidän tyttönne», sanoi hän, »tuo teidän sukkela pikku tyttönne, hän tuottaa teille vielä paljon iloa.»

KIELLETTY HEDELMÄ.

Monet ennustivatkin Skrolyckan Jannelle, että hän saisi paljon iloa pikku tytöstään, hänen suureksi tultuaan. Ihmiset eivät varmaankaan uskoneet, että hän jo joka päivä ja joka hetki tuotti hänelle iloa. Vain yhden ainoan kerran tytön koko kasvinaikana Janne suuttui häneen ja häpesi hänen puolestaan.

Eräänä kesänä, pikku tytön käydessä kahtatoista, kulki Janne hänen kanssaan harjun poikki Lövdalaan; oli seitsemästoista päivä elokuuta, kartanon omistajan, luutnantti Liljecronan syntymäpäivä.

Elokuun seitsemästoista oli niin suuri ilonpäivä, että sekä Svartsjön että Bron asukkaat odottivat sitä pitkin vuotta. Eikä yksin herrasväki, joka sai ottaa osaa kaikkiin juhlallisuuksiin, vaan myös kansan lapset ja nuoriso. He tulvivat suurin joukoin Lövdalaan katselemaan koreapukuisia vieraita ja kuuntelemaan laulua, ja tanssimusiikkia.

Kaiken lisäksi viekoittelivat kaikki puutarhan herkut nuorisoa Lövdalaan elokuun seitsemäntenätoista päivänä. Olihan heitä muussa suhteessa kasvatettu ankaraankin rehellisyyteen, mutta pensaista ja puista saattoi huoleti poimia niin paljon kuin halutti, kunhan ei vain joutunut teosta kiinni.

Kun nyt Janne ja Klara Gulla tulivat puutarhaan, huomasi Janne heti, miten pikku tytön silmät kävivät suuriksi, kun hän näki niin paljon vihreitä raakaleita omenapuissa. Eikä Janne olisi kieltänytkään häntä hiukan maistelemasta, jollei hän olisi huomannut, että vouti Söderlind ja pari muuta kartanon miestä piti vahtia puiden alla, jotta ei mitään pahuutta harjoitettaisi.

Janne kuljetti Klara Gullan mukanaan pihalle, jossa ei ollut mitään viekoittelevaa. Mutta hän huomasi sittenkin, että tytön ajatukset olivat koko ajan kiintyneinä karviaismarjapensaisiin ja omenapuihin. Hän ei vilkaissutkaan hienopukuisiin nuoriin herroihin ja neiteihin eikä liioin koreihin kukkapenkereihin. Janne ei voinut saada häntä kuuntelemaan koreita puheita, joita Bron rovasti ja insinööri Boreaus, Borgin kartanon isäntä, pitivät luutnantti Liljecronalle. Niin, eipä hän huolinut edes kuunnella lukkari Svartlingin onnentoivotusrunoa.

Anders Osterin pillin ääni kajahti sisältä huoneista. Se soitti niin iloista tanssimusiikkia, että oli vaikea pysytellä alallaan. Mutta pikku tyttö koetti vain keksiä jotain veruketta voidakseen livahtaa takaisin puutarhaan.

Janne piti häntä uskollisesti kädestä kiinni kaiken aikaa. Hän ei hellittänyt otettaan, keksipä tyttö mitä tahansa päästäkseen irti. Kaikki kävikin hyvin kunnes ilta alkoi pimetä.

Silloin sytytettiin kirjavia lyhtyjä palamaan sekä puihin että maahan kukkien pariin ja rehevien köynnösten väliin, jotka kiemurtelivat talon seinää pitkin. Se oli niin kaunista, että Janne, joka ei koskaan ollut moista nähnyt, tuli aivan pyörälle päästään eikä tiennyt, oliko hän enää maan päällä.

Kirkonkylän kauppias ja hänen veljensä ja Anders Öster ja tämän veljenpoika rupesivat laulamaan, kun lyhdyt olivat sytytetyt, ja heidän laulaessaan tunsi Janne omituisen ilon täyttävän koko ilman. Se karkoitti kaikki painostavat ja tuskalliset ajatukset. Se valtasi mielen niin hiljaa ja suloisesti tänä leutona yönä, ettei Janne voinut olla antautumatta sen valtaan. Ja samoin kävi kaikkien muidenkin. Kaikki iloitsivat olemassaolostaan ja maailmasta, jossa oli niin hyvä elää.

»Kyllä nyt huomaa, että on seitsemästoista elokuuta», kuiskattiin hänen ympärillään.

»Tällaiselta sitä kai paradiisissa tuntui», sanoi eräs nuori mies näyttäen oikein juhlalliselta.

Janne oli aivan samaa mieltä hänkin, mutta vielä hänellä oli sen verran mielenmalttia, ettei hän päästänyt irti pientä lapsenkättä.

Laulun loputtua heitettiin muutamia raketteja ilmaan. Ja kun pienet tulikuulat kiitivät suoraan tummansinistä yötaivasta vasten ja pirstaantuivat sitten punaiseksi, siniseksi ja keltaiseksi tähtisateeksi, joutui Janne niin ymmälle ja tunsi samalla niin kummallista liikutusta, että hän hetkeksi unohti Klara Gullan. Ja kun hän jälleen tuli tajuihinsa, oli tyttö kadonnut.

»Niin, minkäs sille mahtoi», tuumi Janne. »Toivokaamme, että hänen käy hyvin niinkuin aina ennenkin, ja ettei vouti tai joku muu vahdeista saa häntä kiinni.»

Turhaa Jannen oli ruveta etsimään tyttöä suuresta, pimeästä puutarhasta. Viisainta oli pysytellä samalla paikalla ja odottaa hänen takaisin tuloaan.

Kauan häntä ei tarvinnutkaan odottaa. Vieläkin laulettiin laulu, ja tuskin se oli loppunut, kun vouti Söderlind astui pihalle Klara Gulla käsivarrellaan.

Luutnantti Liljecrona seisoi toisten herrojen kanssa ylimmällä portaalla ja kuunteli laulua. Vouti Söderlind pysähtyi hänen eteensä ja laski pikku tytön maahan.

Klara Gulla ei huutanut eikä yrittänyt paetakaan. Hän oli poiminut esiliinansa täyteen omenanraakaleita, ja hän piteli vain lujasti siitä kiinni, ettei suinkaan mitään putoaisi maahan.

»Tämä veitikka istui ylhäällä omenapuussa», sanoi vouti Söderlind. »Luutnanttihan sanoi, että jos saisin kiinni omenanvarkaita, niin toisin ne luutnantin puheille.»

Luutnantti Liljecrona tarkasteli pikku tyttöä ja sitten poimut hänen silmiensä ympärillä alkoivat nytkähdellä, niin ettei voinut lainkaan tietää, aikoiko hän ruveta nauramaan vai itkemään.

Hän oli varmaan aikonut sanoa pari vakavaa sanaa sille, joka yrittäisi varastaa hänen omeniansa, mutta huomatessaan, miten lujasti tyttö puristi esiliinaa, kävi hänen kovin sääli häntä. Hän ei vain tiennyt, mitä tehdä, jotta tyttö saisi pitää omenansa.

Sillä jos hän päästäisi tytön ilman muuta irti, niin voisi siitä olla seurauksena, että kaikki omenat katoaisivat hänen puutarhastaan.

»Vai niin, oletko sinä ollut varastamassa omenia», sanoi luutnantti. »Olethan sinä käynyt koulua ja lukenut Adamista ja Evasta, niin että pitäisihän sinun tietää, miten vaarallista omenien varastaminen on.»

Samassa Janne astui esiin ja asettui Klara Gullan viereen. Hän oli kovin harmistunut tyttöön, koska hän oli pilannut hänen ilonsa, mutta täytyihän hänen kuitenkin auttaa häntä.

»Älkää tehkö mitään tälle pikku tytölle, luutnantti», sanoi Janne.
»Sillä minä annoin hänelle luvan kiivetä puuhun ja ottaa omenia.»

Tuskin hän oli sen sanonut, niin Klara Gulla katsoi harmistuneena isäänsä ja alkoi puhua. »Se ei ole totta», sanoi hän. »Minä itse halusin saada omenia. Isä piteli minua koko ajan kädestä kiinni, jotta en lähtisi niitä ottamaan.»

»Kas se oli oikein, tyttöseni», sanoi hän, »se oli oikein, ettet antanut isäsi ottaa syytä päällensä. Tiedäthän, että kun Herra Jumala suuttui Adamiin ja Evaan, niin ei siihen ollut syynä se, että he varastivat omenia, vaan se että he olivat pelkurimaisia ja syyttivät toinen toistansa. Saat mennä ja viedä omenat matkassasi, koska et pelännyt tunnustaa totuutta.»

»Anna Jannelle lasillinen punssia!» sanoi hän. »Juokaamme hänen maljansa, koska hänen tyttönsä puolusti itseään paremmin kuin Eeva aikoinansa. Mikä onni meille kaikille, jos Klara Gulla olisi ollut paratiisin yrttitarhassa hänen sijallansa!»

II.

LARS GUNNARSSON.

Fallan Erik ja Skrolyckan Janne olivat eräänä kylmänä talvipäivänä metsässä hirsiä kaatamassa.

He olivat sahanneet paksun puunrungon poikki. Puu oli juuri kaatumaisillaan, ja he vetäytyivät syrjään, jotta eivät joutuisi oksien alle puun syöstessä maahan.

»Varokaa, isäntä!» sanoi Janne. »Minun luullakseni puu kaatuu teidän puolellenne.»

Erik olisi kyllä ehtinyt juosta pois tieltä sillä aikaa kun kuusi hoippui ja kallistui syrjälleen. Mutta hän oli kaatanut niin monta puuta eläissänsä, että hän mielestään ymmärsi tämän asian paremmin kuin Janne, ja siksi hän jäi paikoilleen seisomaan. Seuraavassa tuokiossa hän makasi kumossa maassa kuusen alla.

Hän ei päästänyt ainoatakaan ääntä kaatuessansa, ja kuusen oksat peittivät hänet kokonaan. Janne katseli ympärilleen eikä ymmärtänyt minne isäntä oli kadonnut.

Samassa hän kuuli äänen, jota hän koko elinaikansa oli totellut, mutta se oli niin heikko, että hän töin tuskin saattoi sanoja eroittaa.

»Enkö yrittäisi auttaa teitä ensin?» kysyi Janne. »Eikö teidän ole vaikea siinä olla?»

»Tee niinkuin sanon, Janne!» sanoi Fallan Erik. Ja Janne tiesi hyvinkin, että isäntä ennen kaikkea vaati kuuliaisuutta, ja siksi hän ei pannut sen kovemmin vastaan.

Janne juoksi siis Fallan taloon niin pian kuin pääsi. Mutta matka ei ollut kovinkaan lyhyt, hän tarvitsi koko runsaasti aikaa päästäkseen perille.

Kaikkein ensiksi hän talonväestä tapasi Lars Gunnarssonin, joka oli naimisissa Fallan Erikin vanhimman tyttären kanssa ja jonka oli määrä saada talo haltuunsa vanhan isännän kuoltua.

Niin pian kuin Lars Gunnarsson oli saanut tiedon asiasta, käski hän Jannen ilmoittamaan emännälle, mitä oli tapahtunut. Sitten hänen piti mennä hakemaan renkipoikaa. Itse Lars Gunnarsson juoksi talliin valjastamaan hevosta.

»Onkohan tarpeellista heti mennä ilmoittamaan onnettomuutta vaimoväelle», sanoi Janne. »Turhaan vain viivytellään, he kun ovat niin kärkkäät itkemään ja tuskailemaan. Isännän ääni kuului kovin heikolta, jotta olisi parasta pitää kiirettä.»

Mutta Lars Gunnarsson oli pitänyt arvostaan kiinni aina siitä saakka kun hän taloon tuli. Yhtä vähän hän peruutti käskyjään kuin appiukkokaan.

»Mene heti sisään äitimuorin luo!» sanoi hän. »Etkö ymmärrä, että heidän täytyy laittaa vuode kuntoon, jotta meillä olisi minne laskea hänet, kun palaamme takaisin?»

Jannen täytyi siis mennä sisään Fallan emännän puheille, ja vaikka hän koettikin kiirehtiä, niin aikansa se sittenkin kysyi, kun oli kerrottava koko tapaus juurta jaksain.

Kun Janne palasi takaisin pihalle, kuuli hän Larsin meluavan ja kiroilevan tallissa. Lars ei kohdellut hyvin eläimiä. Hevoset potkivat, niin pian kun hän tuli lähellekin. Nytkään hän ei ollut kyennyt saamaan ainoatakaan hevosta ulos pilttuusta koko sinä aikana, jolloin Janne oli puhunut Fallan emännän kanssa.

Siitä ei koituisi mitään hyvää, jos Janne yrittäisi auttaa häntä, sen hän ennestään tiesi, siksipä hän läksi toista asiaa toimittamaan, renkipoikaa hakemaan. Omituista, ettei Lars ollut käskenyt häntä pikemmin antamaan sanaa Börjelle, joka oli riihessä puimassa, vaan lähetti hänet poikaa kutsumaan, joka raivasi nuorta metsää koivikossa hyvän matkan päässä talosta.

Heikko ääni kuusen alta kaikui Jannen korvissa hänen toimittaessaan näitä turhia asioita. Se ei kuulunut enää niin käskevältä, vaan se rukoili ja pyysi häntä pitämään kiirettä. »Kyllä tulen, kyllä tulen», kuiskasi Janne vastaan, mutta samalla hänet valtasi samallainen tunne kuin unissa, painajaisen painostaessa, jolloin ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen eteenpäin, mutta ei sittenkään voi hievahtaa paikaltaan.

Nyt Lars oli saanut hevosen valjaihin, mutta sitten naisväki tuli sanomaan, että hänen pitäisi ottaa olkia ja peitteitä mukaan, ja sehän oli kylläkin hyvä, vaikka tuottihan sekin viivytystä, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä.

Vihdoin he läksivät liikkeelle, Lars, Janne ja renkipoika, mutta he eivät päässeet metsänreunaa pitemmälle, ennenkuin Lars pysähdytti hevosen.

»Sitä joutuu aivan pyörälle päästään saadessaan tällaisia uutisia», sanoi hän. »Nyt vasta muistuu mieleeni, että Börje on riihellä.» »Niin», sanoi Janne. »Hän olisi ollut hyvä matkassa. Hän on kahta vertaa voimakkaampi kuin kukaan meistä.»

Silloin Lars käski renkipojan juosta hakemaan Börjeä, ja taaskin oli odotettava.

Sillä välin kuin Janne istui toimettomana reessä, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen eteensä olisi avautunut suuri, tyhjä, jäisen kylmä kuilu, johon oli kamala katsoa. Mutta samalla se ei ollut mikään kuilukaan, vaan ainoastaan varma tunne, että he saapuisivat liian myöhään.

Börje ja poika tulivat vihdoin juoksujalkaa ja henki kurkussa, ja nyt he ajoivat metsään.

Mutta matka ei sujunut nopeasti. Lars oli valjastanut vanhan, jäykkäjalkaisen Ruskon reen eteen. Totta tosiaan, niinkuin hän itsekin sanoi, hän mahtoi olla aivan pyörällä päästään.

Hetken kuluttua osoittautui jälleen, että hän oli aivan sekaisin. Kesken kaikkea hän tahtoi ajaa väärää tietä. »Ei, jos me ajamme tuota tietä, niin me joudumme suoraan Snipavaaralle», sanoi Janne, »ja meidänhän on määrä päästä Lobyn tuolla puolen olevaan metsään.» — »Niin, kyllä minä sen tiedän», sanoi Lars, »mutta kauempana on toinenkin oikotie, jota on parempi ajaa.» — »Mikähän oikotie se mahtaa olla?» kysyi Janne. »Sitä en koskaan ole nähnyt.» — »Maltahan vaan, niin saat nähdä.»

Lars alkoi pyrkiä suoraan vaaraa ylös. Mutta Börjekin piti Jannen puolta, ja silloin Larsin täytyi antaa perään. Joka tapauksessa oli kulunut aikaa hukkaan heidän kiistellessään, ja Janne tunsi, miten tuo musta tyhjyys levisi koko hänen ruumiiseensa. Käsivarret ja kädet tulivat niin ontoiksi ja kohmettuneiksi, että tuskin saattoi niitä liikutella. »Samapa se», tuumi hän. »Me tulemme kuitenkin liian myöhään. Fallan Erik ei kaipaa enää meidän apuamme, kun pääsemme perille.»

Vanha hevonen ponnisteli eteenpäin metsätiellä niin hyvin kuin saattoi, mutta sillä ei ollut kylliksi voimia sellaista matkaa varten. Se oli huonosti kengitetty ja kompastui kerta toisensa jälkeen, ja ylämäissä täytyi miesten nousta pois reestä ja astua jalan. Poikettuaan raivaamattomaan metsään oli hevosesta melkein enemmän haittaa kuin hyötyä.

Vihdoin he kuitenkin tulivat perille ja huomasivat, ettei Fallan Erik ollutkaan kovin pahoin vioittunut. Ei mikään jäsen ollut murskautunut eikä taittunut. Oksa oli repäissyt toista reittä, ja siinä oli kyllä vaikea haava. Mutta ei sekään ollut kuolemaksi.

Seuraavana aamuna, kun Janne tuli työhön, sai hän kuulla, että Erikillä oli korkea kuume ja kovia tuskia.

Hän oli vilustunut maatessaan maassa niin kauan aikaa. Tauti kääntyi keuhkokuumeeksi, ja kahden viikon kuluttua hän oli kuollut.

PUNAINEN LENINKI.

Kun Skrolyckan nuori tyttö oli seitsemäntoista vuoden vanha, tuli hän eräänä kesäisenä sunnuntaipäivänä vanhempiensa kera kirkkoon.

Astuessaan tietä myöten oli hänellä hartioillaan saali, jonka hän riisui yltään saavuttuaan kirkkomäelle, ja silloin kaikki näkivät, että hänellä oli yllään leninki, jommoista ei kukaan koko pitäjässä ennen ollut nähnyt.

Kuljeksiva kauppias, joka kiertää pitkin pitäjiä laukku selässä, oli kerran eksynyt aina Askedaliin saakka, ja kun hän oli nähnyt Klara Gullan kukoistavan nuoruuden, oli hän ottanut repustaan esille kankaan, kehoittaen vanhempia ostamaan sen tytölle. Kangas oli punaista ja välkkyi aivan kuin silkki.

Kangas oli yhtä kallista kuin kaunistakin, eivätkä Janne ja Katrina mitenkään olisi kyenneet ostamaan sellaista leninkiä tyttöselle, vaikka varsinkin Janne olisi ohut hyvinkin halukas siihen.

Mutta ajatelkaahan, kun kauppias oli hyvän aikaa turhaan tyrkyttänyt sitä, joutui hän aivan suunniltaan, kun ei saanut tahtoaan läpi! Hän oli päättänyt, sanoi hän, että Jannen tyttären tuli saada tuo kangas.

Hän ei ollut nähnyt ketään koko pitäjässä, jota se niin hyvin olisi pukenut kuin häntä.

Ja sitten kauppias mittasi siitä sen verran kangasta kuin yhdeksi puvuksi oli tarpeen, ja lahjoitti sen Klara Gullalle. Hän ei huolinut mitään maksua siitä. Hän pyysi vain saada nähdä hänet puettuna punaiseen leninkiin ensi kerralla, kun hän saapui jälleen Skrolyckaan.

Sitten pitäjän paras ompelija oli sen ommellut, hän, joka muuten ompeli vain Lövdalan neideille. Ja kun Klara Gulla sai sen ylleen, näyttivät he yhdessä niin kauniilta, että olisi voinut luulla tytön puhjenneen esiin orjantappurapensaasta mäellä.

Sinä sunnuntaina, jolloin Klara Gullan oli määrä näyttäytyä uudessa puvussaan kirkolla, ei Janne eikä Katrina malttanut pysyä kotona, niin uteliaita he olivat kuulemaan ihmisten arvostelua.

Ja kävikin siten, että kaikki ihmiset huomasivat punaisen leningin, ja nähtyään sen kerran, he kääntyivät taaksensa ja katselivat sitä vielä uudestaan. Mutta toisella kertaa he eivät katselleet vain leninkiä, vaan myöskin nuorta tyttöä, jonka yllä se oli.

Toiset olivat kuulleet jo aikaisemmin tästä leningistä puhuttavan, toiset tahtoivat tietää, mitenkä mäkitupalaisen tytär saattoi esiintyä niin koreana mäntymäellä kirkon edustalla. Janne ja Katrina saivat kertoa koko jutun kauppiaasta ja kaikesta muusta moneen kertaan. Ja kun ihmiset saivat kuulla asian perin pohjin, eivät he voineet enää harmitella sen johdosta. He iloitsivat kaikki, että onni oli kerta eksynyt köyhään mökkiinkin kaukana Askedalissa.

Olipa joukossa rikkaiden talojen poikia, jotka sanoivat aivan suoraan, että jos tyttö olisi ollut sellaista sukua, että olisi käynyt päinsä naida hänet, niin olisi hän ollut jo kihloissa kirkolta kotiin palatessansa.

Ja olipa talontyttäriä, rikkaiden tilojen ainokaisia perijättäriä, jotka tuumivat itsekseen, että he olisivat olleet valmiit antamaan koko vuoden tulon väliä, jos he olisivat voineet saada omakseen tytön punoittavat, nuoruutta ja terveyttä loistavat kasvot.

Mutta sattuipa nyt siten, että sinä sunnuntaina olikin Bron rovastilla saarnavuoronsa Svartsjössä, eikä tavallisella papilla. Ja rovasti oli ankara vanhanajan mies, joka paheksui kaikenlaista ylellisyyttä, niin hyvin puvuissa kuin muussakin.

Kun hän näki nuoren tytön punaisessa leningissänsä, luuli hän varmaan sitä silkiksi, ja lähetti lukkarin kutsumaan sekä tytön että hänen vanhempansa puheillensa.

Huomasihan hänkin, että leninki ja tyttö sopivat erinomaisesti yhteen, mutta siitä huolimatta herätti se hänen paheksumistaan.

»Kuulehan, tyttöseni, minäpä sanon sinulle jotakin», sanoi hän Klara Gullalle ja laski kätensä hänen olkapäälleen. »Ei mikään estäisi minua pukeutumasta piispan pukuun ja ripustamasta kultaristiä kaulaani, jos mieleni tekisi. Mutta sitä minä en tee, sillä en tahdo näyttää enemmältä kuin mitä olen. Ja samoin ei sinunkaan pitäisi pukeutua yhtä hienoksi kuin herraskartanon neidit, koska olet vain köyhän mäkitupalaisen tytär.»

Ne olivat ankaria sanoja, ja Klara Gulla tuli niin ymmälle, ettei osannut vastata mitään. Mutta Katrina kiiruhti kertomaan, että tyttö oli saanut kankaan lahjaksi.

»Niin, voihan se olla», sanoi rovasti. »Mutta ettekö te vanhemmat ymmärrä, että jos te sallitte tyttärenne koreilla tuolla tavalla kerran tai kaksi, niin ei hän sitten enää tyydy sellaisiin yksinkertaisiin vaatteihin, joita te voitte hänelle hankkia?»

Rovasti kääntyi pois heistä, sillä nyt hän oli selvästi lausunut mielipiteensä. Mutta Jannella oli vastaus valmiina, ennenkuin rovasti ennätti poistua.

»Tämän tytön pitäisi olla hieno kuin aurinko, jotta hän olisi sopivasti puettu, sillä meidän aurinkomme ja ilomme on hän ollut aina syntymästään saakka.»

Rovasti palasi takaisin ja katseli vakavasti kaikkia kolmea. Sekä Janne että Katrina näyttivät vanhoilta ja kuihtuneilta, mutta heidän silmänsä loistivat keskellä ryppyisiä kasvoja, kun he kääntyivät katsomaan kukoistavaa tyttöä keskellänsä.

Silloin rovasti varmaan tuumi mielessänsä, että olisi sääli häiritä noiden vanhusten iloa.

»Jos sinä todellakin olet ollut köyhien vanhempiesi valona ja ilona, niin voit kantaa koreuttasi kunnialla», sanoi rovasti lempeällä äänellä. »Sillä lapsi, joka voi tuottaa onnea isälleen ja äidilleen, on parasta mitä me silmiemme edessä voimme nähdä.»

UUSI ISÄNTÄ.

Kun Skrolyckan väki palasi kotiin kirkosta sinä samana sunnuntaina, jolloin rovasti oli lausunut nuo kauniit sanansa Klara Gullalle, istui kaksi miestä aidan harjalla aivan veräjän luona.

Toinen oli Lars Gunnarsson, joka nyt oli perinyt isännyyden Fallan Erikin jälkeen, toinen kauppapalvelija eräästä Brobyn kauppapuodista, josta Katrinalla oli tapana ostaa sokeria ja kahvia.

He näyttivät niin välinpitämättömiltä ja vierailta istuessaan siinä, ettei Janne uskonut heillä olevan asiaa hänelle. Hän nosti vain lakkiansa ja astui heidän ohitseen tupaan sanaakaan sanomatta.

Miehet istuivat edelleen paikoillansa, ja Janne toivoi, että he pian olisivat valinneet jonkun muun istumapaikan, jotta hänen ei olisi tarvinnut nähdä heitä. Hän tunsi vaistomaisesti, että Lars Gunnarsson kantoi kaunaa häntä kohtaan metsässä tapahtuneen onnettomuuden jälkeen. Useampia kertoja hän oli kuullut hänen sanovan, että Janne alkoi jo olla vanha eikä tehnyt enää täyttä hyötyä päiväpalkastaan.

Katrina asetti esille päivällisruoan, ja pian syöminen olikin suoritettu. Lars Gunnarsson ja puotilainen viipyivät edelleen pihalla vilkkaasti keskustellen keskenänsä. Jannen mielestä he istuivat siellä kuin kaksi haukkaa. He odottivat siinä aikaansa ja tekivät pilaa pikkulinnuista, jotka luulivat voivansa päästä heitä karkuun.

Nyt he vihdoinkin laskeutuivat alas aidalta, avasivat veräjän ja lähestyivät tupaa. Jannelle heillä siis sittenkin oli asiaa.

Janne aavisti aivan selvästi, että heillä oli paha mielessä, ja hän katsoi ympärilleen ikäänkuin etsien paikkaa, jonne hän olisi voinut piiloutua. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat Klara Gullaan, joka myös katseli ulos ikkunasta, ja hän sai jälleen rohkeutta.

Mitäpä syytä hänellä oli pelätä, kun hänellä oli sellainen tytär? Klara Gulla oli viisas ja neuvokas eikä pelännyt mitään. Ja onni häntä kaikessa suosi, mihin ikänä hän tarttui. Lars Gunnarssonin ei olisi helppo saada häntä taipumaan.

Kun Lars ja puotilainen astuivat sisään, näyttivät he taaskin yhtä välinpitämättömiltä ja vierailta kuin äskenkin. Lars sanoi, että he istuessaan ulkona olivat niin kauan katselleet tuota sievää pikku mökkiä, että heidän lopulta teki mieli tulla sisään.

He kehuivat kaikkea, mitä siellä oli, ja Lars sanoi, että Jannen ja Katrinan tulisi olla kovin kiitollisia Fallan Erikille, sillä hän se kai oli pitänyt huolta siitä, että tupa oli tullut rakennetuksi ja että he olivat menneet naimisiin.

»Tulin ajatelleeksi erästä asiaa», sanoi hän heti sen jälkeen ja käänsi pois silmänsä, niin ettei hän nähnyt Jannea eikä liioin Katrinaa. »Kyllä kai Fallan Erik oli siksi viisas, että hän kirjallisesti luovutti teille tämän maan, jolla mökkinne seisoo?»

Ei Janne enempää kuin Katrinakaan vastannut tähän mitään. He ymmärsivät heti, että nyt Lars oli tullut varsinaiseen asiaansa. Parasta oli antaa hänen ensin selittää kaikki perin juurin.

»Olen kuullut sanottavan, ettei teillä ole papereita», sanoi Lars, »mutta en tahtoisi uskoa, että asiat olisivat niin huonolla kannalla. Sillä silloin voisi sattua, että koko tupa lankeaakin maan omistajalle.»

Janne ei sanonut vieläkään mitään, mutta Katrina suuttui niin silmittömästi, ettei voinut enää olla vaiti.

»Fallan Erik on antanut meille sen maan, jolla mökki seisoo», sanoi hän, »eikä kellään voi olla oikeutta anastaa sitä meiltä.»

»No, eihän se tarkoitus olekaan», sanoi uusi omistaja sovinnollisella äänellä. Hän tahtoi vain saada asian järjestetyksi. Ei mitään muuta. »Jos Janne voisi antaa hänelle sata riksiä lokakuun markkinoihin mennessä ‒ ‒ ‒»

Lars ei sanonut sen enempää. Hän kohotti vain päätään taakse ja puri huulensa yhteen.

»Sinä et sano sanaakaan, Janne!» sanoi Katrina. »Etkö kuule, että Lars tahtoo ottaa meiltä sata riksiä?»

»Ehkäpä ei Jannen ole niinkään helppoa saada sata riksiä irti», sanoi
Lars Gunnarsson. »Mutta täytyyhän minun tietää, mikä on omani.»

»Ei, sitä en minä suinkaan halua. Mökki on teidän. Minä tahdon vain saada maan takaisin.»

»No, silloinhan on mökki myös siirrettävä teidän maaltanne pois», sanoi Katrina. — »Tokko teidän kannattaa siirtää pois sellaista, jota ette kuitenkaan voi pitää.» — »Vai niin», sanoi Katrina, »te tahdotte siis sittenkin anastaa sen itsellenne?»

»Ei, en minä tahdo anastaa teidän mökkiänne, mitä vielä?» Olihan hän jo sanonut, ettei hän sitä halunnut tehdä, mutta Brobyn kauppias oli lähettänyt tänne puotilaisensa kera muutamia laskuja, jotka olivat vielä maksamatta.

Puotilainen otti nyt esille laskut. Katrina työnsi ne Klara Gullan eteen ja pyysi häntä katsomaan, minkä verran velkaa oli.

Velka ei ollut sen vähempi kuin sata riksiä, ja Katrina aivan kalpeni penkillänsä. »Teidän tarkoituksenne on karkoittaa meidät talosta, sen minä näen», sanoi hän. — »Ei suinkaan», vastasi Lars, »se ei ole lainkaan meidän tarkoituksemme, jos te vain maksatte velkanne ‒ ‒ ‒». — »Teidän pitäisi toki ajatella vanhempianne, Lars», sanoi Katrina. »Heillä ei ollut niinkään hyviä päiviä ennenkun te pääsitte talolliseksi.»

Katrina johti puhetta kaiken aikaa. Janne ei sanonut mitään. Hän katseli vain Klara Gullaa, katseli ja odotti. Hän oli aivan selvillä siitä, ettei koko tällä asialla ollut muuta tarkoitusta, kuin että tyttö saisi näyttää mihin hän kelpaisi.

»Kun köyhältä riistetään hänen tupansa, on hän myös mennyttä kalua», sanoi Katrina.

»Enhän minä tahdo ottaa tupaa», puolusteli Lars Gunnarsson itseään.
»Minä tahdon vain, että asia tulisi selväksi.»

Mutta Katrina ei kuunnellut häntä. »Niin kauan kuin köyhällä on mökkinsä, tuntee hän olevansa yhtä hyvä kuin kaikki muutkin. Mutta se, jolla ei ole omaa kotia, ei ole edes ihminen.»

Jannen mielestä kaikki, mitä Katrina sanoi, oli aivan oikein. Tupa oli rakennettu hylkyhirsistä ja oli kylmä talvella, sen perustus oli kallellaan, ja ahdas ja pieni se oli, mutta sittenkin heistä tuntui, että he olisivat mennyttä kalua, jos he sen menettäisivät.

Janne puolestaan ei hetkeäkään voinut epäillä niin huonosti käyvän. Tuossahan Klara Gulla istui, ja hän huomasi, miten tytön silmät alkoivat loistaa. Pian hän varmaankin sanoisi jotain, joka karkoittaisi pois nuo kiusanhenget.

»Niin, te tarvitsette kai aikaa tehdäksenne päätöksenne», sanoi uusi omistaja. »Mutta muistakaa, joko te muutatte pois täältä lokakuun ensimäisenä päivänä, tai maksatte velkanne Brobyn kauppiaalle! Ja minä olen saapa sata riksiä tontista!»

Katrina väänsi vanhoja, työssä kuluneita käsiänsä. Hän oli niin poissa suunniltaan, että hän puhui itsekseen välittämättä siitä, kuunteliko kukaan hänen sanojaan.

»Miten minä menen kirkkoon, miten minä näyttäydyn muitten ihmisten parissa, jos minun käy niin huonosti, etten omista enää omaa tupaakaan?»

Jannen ajatukset olivat muualla. Hänen mieleensä muistuivat kaikki ne kauniit muistot, jotka liittyivät tupaan. Täällä kätilö oli laskenut lapsen hänen syliinsä. Tuossa kynnyksellä hän oli seisonut, kun aurinko kurkisti esiin pilvien lomasta antaakseen tytölle nimen. Tupa oli kasvanut kiinni häneen, Klara Gullaan ja Katrinaan. He eivät voineet menettää sitä.

Hän huomasi, miten Klara Gulla puristi nyrkkiin toisen kätensä. Kyllä hän varmaan nyt aivan heti tulisi heidän avuksensa.

Lars Gunnarsson ja puotilainen nousivat penkiltä ja lähestyivät ovea. He heittivät hyvästit poistuessansa. Mutta ei kukaan tupaan jääneistä vastannut heidän tervehdykseensä.

Niin pian kuin he olivat menneet, heitteli nuori tyttö kopeasti päätään ja nousi ylös.

Katrina lakkasi mutisemasta ja vääntelemästä käsiään. Nuo sanat olivat herättäneet hiukan toivoa hänessä.

»Eiköhän sitä voisi ansaita kaksisataa riksiä lokakuun ensimäiseksi päiväksi», sanoi Klara Gulla. »Jos vain saan lähteä Tukholmaan ja hankkia itselleni palveluspaikan, niin lupaan teille, että saatte pitää tupanne.»

Kun Skrolyckan Janne kuuli nämät sanat, kalpeni hän ja pää painui taaksepäin, ikäänkuin hän olisi mennyt tainnoksiin.

Miten kaunista se oli pikku tytön puolelta. Tätä hän koko ajan oli odottanutkin. Mutta miten, miten hän saattaisi elää, jos tyttö lähtisi pois hänen luotaan?

STORSNIPA.

Skrolyckan Janne asteli samaa metsäpolkua pitkin, jolla hän pari tuntia sitten oli kulkenut naisväkensä kanssa iloisin ja onnellisin mielin palatessaan kotiin kirkosta.

Katrina ja hän olivat kauan neuvotelleet ja tulleet siihen päätökseen, että ennenkuin he lähettäisivät tytön pois kotoa tai ryhtyisivät johonkin muuhun toimenpiteeseen, lähtisi Janne Storvikiin kysymään valtiopäivämies Karl Karlssonilta, oliko Lars Gunnarssonilla oikeutta riistää heiltä heidän tupansa.

Ei kukaan koko Svartsjön pitäjässä tuntenut niin hyvin lakia ja säädöksiä kuin Storvikin valtiopäivämies. Ken vain ymmärsi pyytää hänen apuaan jakoasioissa ja kaupanteoissa, pesäkirjoituksissa ja huutokaupoissa sekä testamenttien laatimisessa, se saattoi olla varma siitä, että kaikki kävi laillisesti ja oikeudenmukaisesti, ja ettei jälkeenpäin ollut mitään mahdollisuutta rettelöihin eikä oikeudenkäynteihin.

Mutta Karl Karlsson oli ankara ja arvostaan kiinnipitävä mies, joka näytti kovin tylyltä ja puhui kovalla äänellä, eikä Jannesta ollut lainkaan mieluista mennä hänen puheillensa. »Kaikkein ensimäiseksi, kun astun sisään, pitää hän minulle nuhdesaarnan sen johdosta, ettei minulla ole minkäänlaisia papereita», tuumi hän. »Useita hän heti alussa on niin pahasti peloittanut, etteivät he ole lainkaan uskaltaneet tuoda esiin varsinaista asiataan.»

Janne oli lähtenyt kotoa niin kovalla kiiruulla, ettei hän ensinkään ollut ennättänyt ajatella, miten peloittavan miehen puheille hän aikoi mennä. Mutta astuessaan Askedalin hakamaiden poikki korpimetsää kohti, sai entinen pelko hänessä vallan. Miten tyhmää, ettei hän ollut ottanut Klara Gullaa mukanaan.

Hän ei ollut nähnyt koko tyttöä kotoa lähtiessään. Ehkäpä hän oli mennyt metsään johonkin yksinäiseen paikkaan itkemään suruaan. Hän ei koskaan tahtonut näyttäytyä kellekään ollessaan alakuloisella mielellä.

Juuri kun Janne aikoi poiketa metsään, kuuli hän jonkun rallattelevan ja laulavan vuorella hänen oikealla puolellaan.

Hän pysähtyi ja kuunteli. Nainen siellä lauloi. Mutta ei suinkaan se voinut olla se ääni, jota se hänen mielestään muistutti?

Joka tapauksessa hän tahtoi ottaa asiasta selkoa, ennenkun astui edemmäksi. Laulu kuului aivan selvästi, mutta laulaja oli metsän peitossa. Janne poikkesi tieltä ja tunkeutui pensaikkojen läpi tullakseen häntä vastaan.

Mutta hän ei ollutkaan niin lähellä kuin Janne oli luullut. Ei hän seisonut myöskään paikoillaan, vaan siirtyi yhä kauemmaksi pois, mitä pitemmälle Janne kulki. Yhä kauemmaksi ja korkeammalle, joskus Janne oli kuulevinaan laulun äänen aivan yläpuoleltaan.

Janne arvasi, että hän astui tietä myöten, joka nousi vaaran rinnettä pitkin melkein äkkijyrkkänä ylös. Tien reunoilla kasvoi niin tiheää koivumetsää, että sen takaa oli tietenkin aivan mahdotonta häntä nähdä. Mutta vaikka tie olikin kovin jyrkkä, niin reippaasti hän sittenkin astui ylöspäin. Jannen mielestä hän kohosi kuin lentävä lintu yhä ylemmäksi kaiken aikaa laulaen.

Janne sen sijaan kulki viistoompaan vuoren rinnettä ylös. Mutta innossaan hän oli eksynyt tieltä ja puut hidastuttivat hänen kulkuaan, niin että hän tietenkin jäi kauaksi jälkeen. Sitä paitsi hän tunsi raskaan painon rinnallaan ja hengitti yhä vaivalloisemmin kuunnellessaan tuota laulua.

Mutta ei ole niinkään helppoa tuntea ääniä, ja metsässä on se vieläkin vaikeampaa kuin muualla, sillä siellä on niin paljon suhisevaa ja rasahtelevaa, joka ikäänkuin laulaa mukana. Hänen täytyi välttämättä päästä niin pitkälle, että hän saattoi nähdä tuon nuoren ihmisen, joka oli niin iloinen, että miltei lensi jyrkkää rinnettä ylös, muuten ei hän ikinä voisi vapautua epäilyksistään.

Tiesihän hän pääsevänsä selvyyteen, niin pian kuin hän ennättäisi ylös vaaralle, sillä se oli aivan paljas ja tyhjä, siellä ei kukaan voinut hänen katseiltaan piiloutua.

Olihan aikoinaan Storsnipan laellakin kasvanut metsää, mutta parikymmentä vuotta sitten oli metsäpalo riehunut siellä ja sen jälkeen oli leveä vuorenharju paljaana. Kanervaa ja variksenmarjanvartta ja jäkälää oli hiljalleen levinnyt paasien yli, mutta ei ainoatakaan varjostavaa puuta ollut kasvanut sijalle.

Korea näköala avautui sieltä ylhäältä, sen jälkeen kuin metsä oli kadonnut. Sieltä näkyi Lövenin pitkä järvi koko pituudessansa, järveä ympäröivä vihreä laakso, kaikki laaksoa suojaavat sinertävät vaarat. Kun Askedalin nuoriso nousi ahtaasta laaksostansa Snipavaaralle, tuli heidän mieleensä se vuori, jolle kiusaaja johdatti Herramme Jeesuksen näyttääkseen hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden loiston.

Kun Janne vihdoin oli selviytynyt metsästä ja saapui vuoren laelle, näki hän heti laulajan. Kaikkein korkeimmalle nystyrälle, josta näköala oli avarin, oli pystytetty kivistä rajapyykki, ja korkeimmalla kivellä Klara Fina Gulleborg seisoi punaisessa leningissään. Hän kohosi selvästi vaaleaa iltataivasta vasten, ja jos ihmiset alhaalla laaksoissa ja metsissä hänen jalkojensa juuressa olisivat kohottaneet katseensa Storsnipaa kohti, niin olisivat he varmaan voineet nähdä hänet korkealta paikaltaan.

Tyttö silmäsi kauas avaruuteen peninkulmien laajuisten maitten yli. Hän näki valkeita kirkkoja järvien jyrkillä rantatörmillä, hän näki tehtaita ja herraskartanolta puistojen ja puutarhojen siimeksessä, talonpoikaistaloja pitkissä riveissä metsien reunassa, peltomaita, pitkiä, kiemurtelevia teitä, loppumattomia metsiä.

Aluksi hän lauloi, mutta pian hän vaikeni ja katseli vain lakkaamatta avaraa, aukeaa maailmaa edessään.

Lopulta hän levitti käsivartensa. Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut syleillä kaikkea, koko suurta, mahtavaa rikkautta, josta hän aina tähän saakka oli ollut erossa.

Vasta myöhään yöllä Janne palasi kotiin, eikä hän tullessaan kyennyt tekemään mistään selkoa. Hän väitti käyneensä valtiopäivämiehen luona ja puhuneensa hänen kanssaan, mutta minkä neuvon tämä oli antanut, sitä hän ei enää muistanut.

»Ei maksa vaivaa tehdä mitään», sanoi hän yhä uudestaan. Muuta ei
Katrina saanut hänestä lähtemään.

Janne kulki kumarassa ja näytti kuoleman sairaalta. Takki oli sammalten ja mullan tahrassa. Katrina kysyi oliko hän kaatunut ja loukannut itseään.

Mutta mikä oli pysähtynyt sinä hetkenä, jolloin hän käsitti, ettei pikku tyttö ollut tarjoutunut pelastamaan tupaa rakkaudesta heihin, vaan siksi, että hän ikävöi ulos maailmalle, sitä hän ei tahtonut sanoa.

LÄHTÖILTA.

Iltaa ennen kuin Skrolyckan Klara Gullan oli määrä lähteä Tukholmaan, oli Jannella, hänen isällänsä, niin paljon puuhaa, ettei hän mitenkään tahtonut saada kaikkia töitään tehdyksi. Palattuaan päivätyöstään hänen täytyi heti lähteä metsään polttopuita hakemaan. Sitten hän rupesi laittamaan uutta sälettä veräjään, joka puoli vuotta oli ollut rempallaan, ja kun se oli tehty, alkoi hän korjata ja järjestää kalakojeitaan.

Koko ajan hän ajatteli vain sitä omituista seikkaa, ettei hän tuntenut oikeaa surua. Nyt hänen laitansa oli aivan sama kuin kahdeksantoista vuotta sitten. Hän ei voinut iloita eikä surra. Aivan kuin kello saadessaan kovan sysäyksen, oli sydän pysähtynyt sinä hetkenä, jolloin hän näki Klara Gullan ojentavan käsivarsiaan Snipavaaralla ja syleilevän koko maailmaa.

Kaikki oli nyt aivan kuin kerran ennenkin. Sillä kertaa ihmiset tahtoivat, että hän iloitsisi pikku tytön tulosta. Mutta hän ei ollut välittänyt siitä hituistakaan. Ja nyt he kaikki odottivat, että hän olisi epätoivoissaan ja suruissaan. Mutta ei hän sitäkään ollut.

Sisällä tuvassa oli paljon väkeä, sillä kaikki tahtoivat jättää hyvästi Klara Gullalle. Janne suorastaan häpesi mennä sisään ja näyttää toisille, ettei hän itkenyt eikä valittanut. Parasta hänen olikin pysytellä ulkona.

Joka tapauksessa oli hänelle parasta, että näin oli käynyt. Jos kaikki olisi ollut ennallansa, niin mitenkä hän olisi kestänyt niin suurta surua ja ikävää.

Kulkiessaan äsken ikkunan ohi hän näki, että tuvan lattialle oli sirotettu lehtiä. Ja pöydällä oli ollut kahvikuppeja aivan kuin sinäkin päivänä, joka oli nyt hänen mielessänsä. Katrina oli tahtonut panna toimeen pienet kestit tyttärensä kunniaksi, jonka oli määrä lähteä maailmalle ja pelastaa kotinsa.

He itkivät varmaan tuvassa, sekä ne, jotka olivat tulleet jättämään hyvästi, että kotiväki. Janne kuuli Klara Gullan itkun aina pihalle saakka, mutta se ei liikuttanut häntä vähääkään.

»Hyvät ihmiset», mutisi hän seisoessaan ulkona, »kaikkihan on niinkuin pitääkin olla. Katsokaa linnunpoikasia! Heidät viskataan pois pesästä, jolleivät he lähde hyvällä. Ja oletteko nähnyt käenpoikasta? Ei mitään sen pahempaa ole olemassakaan, kuin tuollainen lihava ja suuri poikanen, joka huutaa ruokaa kasvatusvanhempien ahertaessa henkensä edestä hänen tähtensä.»

»Ei, kaikki on hyvin niinkuin nyt on. Nuoret eivät voi istua kotona ja jäädä vanhempiensa vaivaksi. Heidän täytyy lähteä maailmalle, hyvät ystävät.»

Vihdoin tuvassa hiljeni. Nyt varmaan kaikki naapurit olivat poistuneet,
Janne uskaltaisi siis yrittää sisään.

Kun hän ei hyvään aikaan kuullut sisältä minkäänlaista melua, hiipi hän hiljaa kuin varas tuvan edustalle.

Naisväki ei ollut kuitenkaan vielä mennyt levolle. Astuessaan avonaisen ikkunan ohi hän näki Klara Gullan. Tyttö istui kädet pöydälle ojennettuina ja pää oli painunut niitä vasten. Hän näytti itkevän.

Katrina seisoi peremmällä tuvassa. Hän kääri paraikaa saaliaan Klara
Gullan vaatteiden ympärille.

»Antakaa olla, äiti», sanoi nuori tyttö nostamatta päätään. »Näettehän te, että isä on matkastani pahoillaan.»

»Niin, sen te voitte sanoa, sillä te ette välitä hänestä», jatkoi Klara Gulla nyyhkyttäen. »Te ajattelette vain tupaa. Mutta nähkääs, isä ja minä olemme yksi. Minä en matkusta pois hänen luotaan!»

Janne poistui hiljaa ovelta ja istahti kynnykselle. Hän ei uskonut Klara Gullan jäävän kotiin. Ei, hän tiesi paremmin kuin kukaan muu, että hänen täytyi päästä lähtemään. Mutta sittenkin hänestä tuntui, ikäänkuin toistamiseen hänen syliinsä olisi laskettu pieni, pehmeä mytty. Ja sydän oli alkanut jälleen sykkiä. Se tykytti niin kiihkeästi, kuin olisi se ollut pysähdyksissä vuosikausia ja olisi tahtonut nyt ottaa takaisin kaiken kadotetun ajan.

Nyt suru ja ikävä lähestyivät häntä. Hän näki niiden piileksivän mustina varjoina puiden alla.

Hän ojensi käsivartensa ja levitti sylinsä, ja hänen kasvoilleen kuvastui onnellinen hymy.

LAITURILLA.

Kun höyrylaiva »Anders Fryxell» läksi Borgin kartanon laiturilta vieden mukanaan Klara Gullan, tuijottivat Janne ja Katrina sen jälkeen niin kauan, ettei laivasta eikä tytöstä näkynyt enää hitoistakaan. Kaikki muut ihmiset, joilla oli ollut asiaa laivarantaan, olivat jo menneet. Pehtori veti lipun alas ja sulki tavara-aitan, mutta he seisoivat yhä sillalla.

Olihan aivan luonnollista, että he seisoivat siellä niin kauan kuin he luulivat näkevänsä laivaa. Mutta miksi he eivät sen jälkeen lähteneet kotiinsa, sitä he tuskin itsekään tiesivät.

»Nyt ei tarvitse laittaa muille kuin Jannelle ruokaa», tuumi Katrina, »häntä yksin saan odottaa kotiin. Mutta mitä minä hänestä välitän? Hänkin olisi yhtä kernaasti voinut lähteä matkoihinsa. Tyttö ymmärsi häntä ja hänen lorujaan, mutta en minä. Parempi olisi olla yksin.»

»Helpompi minun olisi mennä kotiin suruineni, jollei tuo vanha, äreä Katrina istuisi tuvassa», tuumi Janne. »Tyttö tuli niin hyvin hänen kanssaan toimeen, hän sai hänet pehmenemään ja heltymään. Mutta tokkopa siltä taholta tämän jälkeen enää koskaan saa kuulla ainoatakaan ystävällistä sanaa.»

Kesken kaikkea Janne säpsähti. Hän kumartui eteenpäin ja löi polviinsa ihmeissään. Eloa syttyi hänen silmiinsä ja hänen kasvonsa alkoivat loistaa ja säteillä.

Hänen katseensa kiintyi veden pintaan, ja Katrinan täytyi väkisinkin uskoa, että Janne näki jotain ihmeellistä, vaikkei hän itse sitä eroittanutkaan. Hän ei nähnyt kerrassaan mitään, paitsi pieniä, harmaanvihertäviä aaltoja, jotka ajoivat toisiaan takaa vedenpinnalla, leikin koskaan lakkaamatta.

Janne astui niin lähelle laiturin reunaa kuin mahdollista ja kumartui alas, kasvoillaan samanlainen ilme, joka syttyi niihin joka kerta, kun hän puhui Klara Gullan kanssa, mutta jota ei kukaan muu voinut loihtia esille.

Suu avautui, huulet hytkähtelivät, mutta Katrina ei kuullut vähintäkään ääntä. Toinen hymyily toisensa jälkeen kulki kasvojen yli, aivan niinkuin joka kerta, kun tyttö piti peliään hänen kanssaan.

Heti sen jälkeen hän kohosi hiukan pystyyn, ja saattoi huomata, että hän katseellaan seurasi jotakuta, joka poistui aaltoja pitkin, mikä se nyt sitten mahtoikaan olla.

Se katosi nopeasti samaan suuntaan kuin laivakin äsken. Janne suoristi nyt myös selkänsä ja varjosti silmiään kädellään paremmin nähdäksensä.

Siten hän seisoi, kunnes hän varmaankaan ei nähnyt enää mitään. Silloin hän kääntyi Katrinan puoleen. Hän astui aivan hänen eteensäkin.

»Mitäpä muuta tässä olisi ollut nähtävänä kuin järven laineet?» kysyi
Katrina.

»Pikku tyttö palasi soutuveneellä takaisin», sanoi Janne ja alensi samalla äänensä kuiskaavaksi. »Kapteeni oli lainannut hänelle veneen. Siinä oli sama merkki kuin laivassakin. Hän sanoi unohtaneensa erään asian lähtiessänsä. Hän tahtoi puhua meille jostakin.»

»Hyvä ystävä, oletko sinä täysissä tajuissasi!» sanoi Katrina. »Jos tyttö olisi palannut takaisin, niin kai minäkin olisin nähnyt hänet.»

»Ole hiljaa, niin kerron mitä hän tahtoi!» kuiskasi Janne yhtä salaperäisesti ja juhlallisesti. »Niin, katsos, hän oli huolissaan siitä, miten meidän kahden nyt kävisi. Ennen aikaan, sanoi hän, oli hän kulkenut meidän keskellämme, taluttanut minua toisesta ja sinua toisesta kädestä, ja siten kaikki oli käynyt hyvin. Mutta nyt kun hän ei voinut enää kulkea meidän keskellämme ja pitää meitä yhdessä, niin hän ei tiennyt, miten tässä voisi käydä. Ehkäpä isä ja äiti astuvat nyt kumpikin omalle tahollensa, sanoi hän.»

»Kas kummaa, että hän tuli sitä ajatelleeksi!» sanoi Katrina. Nuo sanat, jotka paljastivat Katrinan omat ajatukset, iskivät häneen niin voimakkaasti, että hän unohti kerrassaan, ettei tyttö mitenkään ollut voinut palata laiturille ja puhua hänen kuulemattaan Jannen kanssa.

»Sen vuoksi minä tulin takaisin laskeakseni teidän kätenne yhteen, ettekä te saa päästää otettanne, vaan teidän täytyy pitää kiinni toisistanne minun tähteni, kunnes minä palaan kotiin ja tartun taas kummankin käteen, niinkuin ennen vanhaan», sanoi hän. »Ja niin pian kun hän sen oli sanonut, sousi hän taas pois.»

»Ja tässä on nyt minun käteni», sanoi Janne epävakavalla äänellä, ikäänkuin hän olisi sekä hävennyt että pelännyt, ja ojensi kätensä, joka oli pysynyt niin ihmeellisen pehmeänä, vaikka hän tekikin kovaa työtä. »Koska tyttö niin tahtoo», lisäsi hän.

»Ja tässä on omani», sanoi Katrina. »Minä en ymmärrä, mitä sinä näit, mutta jos sinä ja tyttö tahdotte, että meidän tulee pitää yhtä, niin kyllä minäkin tahdon.»

KIRJE.

Kun Skrolyckan Klara Gulla oli ollut pari viikkoa kotoa poissa, korjasi Janne, hänen isänsä, eräänä aamupäivänä laidunhaan aitaa lähellä korpimetsää. Metsä oli niin lähellä, että hän saattoi kuulla kuusten huminan ja nähdä koppelon kävelevän puiden juurella koko liuta poikasia perässään.

Kun hän oli saanut työnsä miltei valmiiksi, kuuli hän äkkiä mylvinää yläpuoleltaan. Se kuului niin kamalalta, että häntä miltei peloitti.

Hän seisoi hiljaa kuunnellen, ja pian mylvinä uudistui. Mutta kuultuaan sen toistamiseen, Janne käsitti, ettei siinä ollut mitään pelon syytä. Päin vastoin joku varmaan huusi apua.

Hän heitti vitsat ja seipäät maahan ja kiiruhti koivuhaan läpi synkkään kuusikkoon. Pitkälle hänen ei tarvinnutkaan samota, ennenkun hän huomasi mikä oli hätänä. Täällä oli suuri ja vaarallinen suo, ja aivan niinkuin hän oli pelännytkin, yksi Fallan lehmistä oli uponnut liejuun.

Lehmä oli paras koko karjasta, sen Janne huomasi heti, Lars
Gunnarssonille oli kerta tarjottu siitä kaksisataa riksiä.

Lehmä oli tarttunut niin lujasti liejuun ja oli niin peloissaan, että se pysytteli nyt aivan hiljaa ja ammui vain heikosti silloin tällöin. Mutta Janne saattoi nähdä, miten ankarasti se oli ponnistellut. Aina sarviin saakka se oli liejussa, ja vihreät turpeet yltympärillä olivat raastetut rikki.

Lehmä oli mylvinyt niin kovasti, että Jannen mielestä sen äänen olisi pitänyt kuulua kaikkialle Askedalissa. Mutta ei kukaan muu kuin hän ohut kiiruhtanut paikalle. Hän ei vitkastellut hetkeäkään, vaan heti kun hän oli selvillä asiasta hän kiiruhti taloon hakemaan apua.

Kauan siinä saatiinkin tehdä työtä, ennenkuin lautoja ja seipäitä oli saatu suohon ja nuora kiedottu lehmän alle ylösvetämistä varten. Se oli vajonnut aivan selkää myöten ja vain pää oli liejun yläpuolella väen saapuessa paikalle.

Kun se vihdoin oli saatu kuivalle maalle ja kuljetettu Fallan kartanoon, pyysi emäntä sisään kahville kaikkia niitä, jotka olivat olleet lehmää auttamassa.

Ei kukaan ollut niin innokkaasti ottanut osaa pelastustyöhön kuin Skrolyckan Janne. Hänen ansiotaan oli kerrassaan, että lehmä oli saatu pelastetuksi. Ja ajatelkaahan, että tuo lehmä oli vähintään kahdensadan riksin arvoinen!

Olipa se erinomainen onnenpotkaus Jannelle, sillä ei kenenkään mieleen voinut juolahtaakaan, ettei uusi isäntäväki kiinnittäisi huomiota sellaiseen urotyöhön.

Kerran oli tapahtunut jotakin samankaltaista entisen isännän aikana. Silloin hevonen oli pahasti loukannut itseään aitaa vasten. Se, joka oli löytänyt hevosen ja huolehtinut sen kotiin saattamisesta, oli palkakseen saanut Fallan Erikiltä kymmenen riksiä, vieläpä vaikka hevonen oli niin pahasti vioittunut, että Erikin täytyi se ampua.

Mutta tämähän lehmä eli eikä ollut saanut mitään vammaa. Olihan päivän selvää, että Janne huomispäivänä saisi mennä lukkarin tai jonkun muun kirjoitustaitoisen miehen luo ja pyytää häntä kirjoittamaan Klara Gullalle ja kutsumaan hänet kotiin.

Kun Janne astui Fallan suureen tupaan, niin hän hiukan oikaisi selkäänsä. Vanha emäntä hääräili tuvassa kahvia tarjoten, eikä Janne lainkaan ihmetellyt, että hän ojensi hänelle kahvikupin ennenkuin itse Lars Gunnarssonkaan oli saanut osansa.

Kahvia juodessa kaikki kehuivat Jannen reippautta. Isäntäväki yksin ei sanonut sanaakaan. Uusi omistaja ei enempää kuin hänen vaimonsakaan avannut suutaan lausuakseen kiittävää sanaa.

Mutta kun Janne nyt niin varmaan tiesi, että huono aika oli voitettu ja onni tulossa hänen mökkiinsä, niin ei hänen ollut vaikea keksiä jotain lohdutuksekseen. Ehkäpä Lars oli vaiti vain siksi, että hänen sanansa sittemmin tekisivät sitä suuremman vaikutuksen.

Kovin kauan Lars kuitenkin vitkasteli, ennenkuin hän lausui julki kiitoksensa. Muutkin vaikenivat ja näyttivät hiukan noloilta.

Kun Fallan vanha emäntä tarjosi lisätilkkaa, kursailivat monet ja Janne heidän mukanaan. »Juokaa te vain, Janne!» sanoi emäntä. »Jos te ette tänään olisi ollut sukkela toimissanne, niin me olisimme menettäneet lehmän, joka oli vähintään kahdensadan riksin arvoinen.»

Tämän jälkeen seurasi syvä hiljaisuus. Kaikkien silmät kääntyivät isäntään, sillä mitäpä sitä saattoi nyt muuta odottaa, kuin että hänkin kiittäisi.

Isäntä rykäisi pari kertaa, ikäänkuin voidakseen kyllin painokkaasti tuoda esiin sanottavansa.

»Minusta tämä asia tuntuu hiukan omituiselta», sanoi hän. »Kaikkihan tietävät, että Janne on minulle velkaa kaksisataa riksiä, ja kaikki tietävät myöskin, että keväällä minulle tarjottiin juuri saman verran tästä lehmästä. Olipa se melkein liian mukavaa Jannelle, että lehmä joutui suohon ja että hän sai pelastaa sen.»

Lars vaikeni ja rykäisi vielä kerran. Janne nousi pystyyn ja astui lähemmäksi, mutta yhtä vähän hän kuin kukaan muukaan osasi vastata siihen mitään.

»En tiedä miksikä juuri Janne sattui kuulemaan lehmän ammunnan suolta», jatkoi Lars Gunnarsson. »Ehkäpä hän onnettomuuden sattuessa oli lähempänä kuin mitä hän tahtoo myöntää. Ehkäpä hän arveli voivansa vapautua velastaan ja sen vuoksi itse ajoi lehmän — — —»

Samassa Janne iski nyrkkinsä pöytään niin kovalla voimalla, että kupit hypähtivät korkealle lautasiltaan.

»Sinä tuomitset muita itsesi mukaan», sanoi Janne. »Sellaista sinä voit tehdä, mutta en minä. Vaikka tiedä se, kyllä minä sinun ketunkonstisi huomaan. Kerrankin viime talvena ‒ ‒ ‒»

Mutta juuri kun Janne aikoi sanoa jotakin, joka olisi nostattanut leppymättömän vihan hänen ja isäntäväen välille, nykäisi Fallan vanha emäntä häntä takinhihasta.

Janne totteli, ja silloin hän näki Katrinan astuvan pihan poikki kirje kädessä.

Tuo kirje oli varmaan Klara Gullalta, jota he olivat odottaneet aina hänen lähdöstään saakka. Katrina tiesi, miten Janne siitä iloitsisi, ja siksi hän oli tullut sitä hänelle tuomaan.

Janne katsoi hämmentyneenä ympärilleen. Monet vihaa uhkuvat sanat polttivat hänen kieltään, mutta nyt ei sellaiseen ollut aikaa. Mitäpä hän olisi viitsinyt kostaa Lars Gunnarssonille? Mitäpä hän olisi huolinut puolustaa itseään? Kirje veti häntä vastustamattomalla voimalla puoleensa, ja hän oli hyökännyt ulos tuvasta Katrinan luo ennenkuin väki, joka kauhulla odotti, mistä rikoksesta Janne aikoi syyttää talon isäntää, oli ennättänyt pelostaan tointua.

NOLIN AUGUST.

Kun Skrolyckan Klara Gulla oli ollut poissa kotoa noin kuukauden verran, tuli Nolin August eräänä iltana Prästerudista Askedaliin.

Hän oli ollut Klara Gullan koulutoveri monta vuotta ja oli päässyt esille samana kesänä kuin hänkin. August oli vakava, kelpo ja hyvämaineinen poika. Vanhemmat olivat varakkaita, eikä kenenkään tulevaisuus voinut näyttää sen rauhallisemmalta ja paremmalta kuin hänen.

Viimekuluneena puolena vuotena hän oli ollut poissa paikkakunnalta, ja vasta kotiin palattuaan hän oli saanut kuulla, että Klara Gulla oli lähtenyt maailmalle ansaitsemaan kahtasataa riksiä.

Augustin äiti sattui tämän kertomaan hänelle, ja ennenkun poika oli
kuullut asiata loppuunkaan, oli hän ottanut lakkinsa ja lähtenyt ulos.
Hän kulki pysähtymättä kunnes saapui pienen vihreän pihamaan veräjälle
Skrolyckaan.

Mutta kun hän oli päässyt niin pitkälle, ei hän jatkanutkaan kulkuaan, vaan jäi siihen seisomaan katsellen tupaa.

Katrina huomasi hänet ja keksi asiaa lähteelle Mutta August ei tervehtinyt eikä vähimmälläkään tavalla osoittanut tahtovansa puhutella häntä.

Hetken kuluttua saapui Janne metsästä kantaen halkoja sylissään. Kun Nolin August huomasi hänen lähestyvän veräjää, vetäytyi hän syrjään, mutta niin pian kun Janne oli astunut pihalle, palasi poika entiselle paikalleen.

Hänen seisottuaan siinä hetken aikaa, avautui pienen mökin ikkuna, joka oli vain parin askeleen päässä hänestä. Hän näki Jannen istahtavan piippuaan polttamaan ikkunan ääreen ja Katrinan sukankutimineen hänen viereensä.

»Niin, Katrina hyvä», sanoi Janne, »näin illan suussa meidän on oikein hyvä olla. Yhtä ainoaa asiaa minä vain toivoisin.»

»Minä toivon paljon enemmän», sanoi Katrina, »ja vaikka kaikki toiveeni täyttyisivät, niin en sittenkään olisi tyytyväinen.»

»Minä toivoisin vaan, että nuotankutoja tai joku muu lukutaitoinen mies pistäytyisi meille», sanoi Janne, »ja lukisi Klara Gullan kirjeen ääneen.»

»Sitä kirjettähän on sinulle luettu niin monta kertaa siitä saakka kun sen sait, että varmaankin osaisit itse lukea sen ulkoa sanasta sanaan», vastasi Katrina.

»Voihan se olla», sanoi Janne, »mutta sittenkin sitä on niin hauska kuulla. Silloin tuntuu minusta aina, kuin pikku tyttö juttelisi minun kanssani ja minä näen hänen silmänsä koko ajan loistavan.»

»Niin, kyllä minä kernaasti kuulisin sen vielä kerran», sanoi Katrina ja katsoi ulos ikkunasta. »Mutta näin valoisana ja kauniina iltana ihmisten tiet kulkevat muuanne. Mitenkä joku eksyisi meidän mökillemme.»

»Paljoa paremmalta kuin vehnäleipä kahvin kanssa maistuisi minusta, jos tässä tupakoidessani saisin kuunnella Klara Gullan kirjettä», sanoi Janne. »Mutta varmaan olen väsyttänyt kaikki Askedalin asukkaat pyytämällä heitä lukemaan sitä kirjettä. En tiedä enää kenenkä puoleen kääntyä.»

Janne hätkähti hämmästyksestä. Tuskin hän oli saanut suustaan nuo sanat, niin ovi avautui ja Nolin August seisoi kynnyksellä.

»Jo nyt jotakin, sinähän tulet kuin käskystä, August hyvä», sanoi Janne tervehdittyään ja pyydettyään vierasta istumaan. »Minulla on täällä kirje, jota pyytäisin sinua lukemaan ääneen meille vanhuksille. Se on sinun entiseltä koulutoveriltasi. Ehkä Sinäkin kernaasti tahdot tietää, mitä hänelle kuuluu.»

Nolin August otti kirjeen ääneti käteensä ja alkoi lukea. Hän lausui sanat hitaasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut imeä itseensä joka ainoan niistä.

»Ihmeellistä, miten hyvin sinä luet, August hyvä. Eivät Klara Gullan sanat ole koskaan kaikuneet niin kauniina kuin sinun suussasi. Etkö tekisi minulle sitä iloa, että lukisit kirjeen vielä kerran?»

Poika luki kirjeen uudestaan yhtä suurella hartaudella. Aivan kuin hän janoon nääntymäisillään olisi saapunut lähteen reunalle.

Kun hän oli lopettanut, käänsi hän kokoon kirjeen ja silitteli sitä kädellään. Ja juuri kun hän aikoi antaa sen takaisin, huomasi hän varmaan, ettei se ollut kyllin tarkasti käännetty kokoon, vaan hänen täytyi tehdä se uudestaan.

Sitten hän jäi ääneti istumaan. Janne koetti saada keskustelua käyntiin, mutta se ei onnistunut. Vihdoin poika nousi lähteäksensä.

»On niin hyvä saada joskus hiukan apua», sanoi Janne. »Erästä toistakin asiaa minun tekisi mieleni pyytää. Se koskee tätä kissanpoikasta, joka on Klara Gullan oma. Varmaankin se kuolee nälkään, sillä meillä ei ole varaa pitää sitä, mutta en mitenkään henno ottaa sitä hengiltä, eikä Katrinallakaan ole sydäntä hukuttaa sitä. Me puhuimme tässä juuri, että meidän täytyy tarjota se jollekin vieraalle.»

»Panepas kissa koriin, Katrina», jatkoi Janne, »niin August ottaa sen mukanaan ja pitää huolta siitä, ettei meidän tarvitse sitä enää nähdä.»

Vaimo otti kiinni pienen valkean kissanpoikasen, joka makasi vuoteessa, pisti sen vanhaan koriin, sitoi kankaan sen yli ja antoi sen poika rukalle.

»Olen hyvilläni, kun pääsen tästä kissasta eroon», sanoi Janne. »Se on niin iloinen ja sukkela, aivan liiaksi Klara Gullan itsensä kaltainen. Parasta että se joutuu täältä pois.»

Nolin August astui ovelle sanomatta mitään, mutta äkkiä hän kääntyi takaisin, tarttui Jannea käteen ja puristi sitä.

»Kiitos!» sanoi hän. »Te annoitte minulle enemmän kuin te aavistattekaan.»

»Sitä sinun on turha luulla, August hyvä», mutisi Skrolyckan Janne itsekseen, kun poika oli lähtenyt. »Tuommoiset asiat minä ymmärrän. Kyllä minä tiedän, mitä minä sinulle annoin, ja minä tiedän myöskin, kuka minulle sen on opettanut.»

LOKAKUUN ENSIMÄINEN PÄIVÄ.

Lokakuun ensimäisenä päivänä Skrolyckan Janne makasi kaiken iltapäivää pukineissaan vuoteella kasvot seinään päin kääntyneinä, eikä hänestä parhaalla tahdollakaan voitu saada ainoatakaan sanaa.

Aamupäivällä hän oli Katrinan kanssa käynyt laivasillalla pikku tyttöä vastassa. Ei sen vuoksi, että tyttö olisi ilmoittanut tulevansa, sitä hän ei ollut tehnyt. Janne vain oli tuuminut, että niin pitäisi käydä.

Lokakuun ensimäisenä päivänähän rahat olivat maksettavat Lars Gunnarssonille, ja Klara Gullan piti siis niine rahoineen tulla sinä päivänä kotiin. Että hän saapuisi jo aikaisemmin, sitä Janne ei ollut odottanut. Täytyihän tytön viipyä Tukholmassa niin kauan kuin mahdollista saadakseen kokoon niin suuren summan. Mutta että hän viipyisi vielä senkin jälkeen, sitä ei Janne uskonut, sillä vaikka hänen ei olisikaan onnistunut haalia rahoja kokoon, niin eihän hänellä sitten enää olisi ollut mitään syytä olla poissa, kun määräpäivä oli mennyt ohitse.

Odottaessaan laiturilla tuumi Janne mielessään, että kun pikku tyttö näkisi heidät laivasta, niin hän varmaan katsoisi heihin surullisesti ja päästyään maihin sanoisi, ettei hän ollut saanut kylliksi rahoja kokoon.

Ja kun tyttö sen olisi sanonut, niin sekä Katrina että hän itse olisivat uskovinaan hänen sanojansa ja hän ihmettelisi, miten tyttö lainkaan oli uskaltanut palata kotiin, koska hän kuitenkin tiesi, ettei Katrina eikä Janne välittäneet mistään muusta kuin rahoista.

Janne oli varma siitä, että Klara Gulla vielä laiturilla vetäisi esille paksun lompakon taskustansa ja laskisi sen heidän käteensä.

Hän oli tuuminut, että silloin hän antaisi Katrinan ottaa vastaan setelit ja laskea ne. Hän itse ei tekisi muuta kuin katselisi Klara Gullaa.

Tyttö aivan varmaan huomaisi, ettei hän, Janne, välittänyt mistään muusta, kunhan hän vain saisi Klara Gullan takaisin, ja Klara Gulla sanoisi hänelle, että hän oli yhtä mieletön nyt kuin hänen lähtiessäänkin.

Siten Janne oli kuvitellut mielessään ensimäistä kohtausta. Mutta tuo unelma ei ollut täyttynyt.

Sinä päivänä ei heidän, Katrinan eikä Jannen, tarvinnut kovinkaan kauan odottaa laiturilla. Laiva oli tullut hyvissä ajoin. Mutta se oli ollut niin täynnä tavaraa ja väkeä, joiden oli määrä joutua Brobyn markkinoille, että ensi hetkessä oli ollut aivan mahdotonta huomata, oliko Klara Gulla mukana vai ei.

Janne oli odottanut, että Klara Gulla kaikkein ensimäisenä hyppäisi rantaportaalle, mutta laivasta tulikin vain pari miestä. Kun häntä ei sittenkään näkynyt, läksi Janne häntä laivasta etsimään. Mutta hän ei päässyt pitkälle tungoksessa. Joka tapauksessa hän oli niin varma siitä, että tyttö oli laivassa, että kun rantaporrasta alettiin vetää pois, hän huusi kapteenille, ettei hän mitenkään vielä antaisi laivan lähteä. Laivassa oli vielä eräs, jonka piti päästä maihin.

Kapteeni kysyi laivamiehiltä, mutta he vastasivat, ettei ollut sen useampia matkustajia Svartsjön laiturille, ja laiva läksi rannasta. Katrina ja Janne olivat saaneet astua yksin kotiin, ja niin pian kun Janne oli päässyt tupaan, oli hän heittäytynyt vuoteeseen. Hän oli niin väsynyt ja mennyttä kalua, ettei hän käsittänyt, miten hän koskaan jaksaisi enää nousta pystyyn.

Askedalin asukkaat olivat nähneet heidän palaavan rannasta ilman
Klara Gullaa, ja he alkoivat suuresti ihmetellä, miten asiat nyt
kääntyisivät. Naapureista toinen toisensa jälkeen keksi asiaa
Skrolyckaan kuullakseen miten siellä jaksettiin.

Oliko se totta, ettei Klara Gulla ollut laivalla? Ja oliko se totta, etteivät he olleet saaneet kirjettä eikä terveisiä häneltä koko syyskuun ajalla?

Janne ei vastannut sanaakaan kaikkiin näihin kysymyksiin. Hän makasi äänettömänä vuoteellaan, tulipa sitten kuka hyvänsä tupaan.

Katrina sai luvan antaa heille tietoja niin hyvin kuin osasi. Naapurit luulivat Jannen makaavan vuoteellaan tuolla tavalla siksi, että hän suri tupansa kadottamista. Luulkoot vain kernaasti hänen puolestaan. Siitä hän ei vähääkään välittänyt.

Vaimo itki ja valitti, ja ne, jotka kerran olivat tulleet tupaan, arvelivat velvollisuudekseen jäädä, voidakseen osoittaa surkutteluaan sekä lohduttaa heitä.

Eihän se ollut mahdollista, että Lars Gunnarsson saisi riistää heidän tupaansa. Vanha Fallan emäntä ei sitä sallisi. Hän oli aina ennen ollut oikeuttarakastava ja rehellinen ihminen.

Eikä päivä vielä ollut loppunut. Ehkäpä Klara Gulla antaisi kuulla itsestään ennenkuin oli liian myöhäistä. Kyllä kai se oli kovalle ottanut, jos hänen oli onnistunut ansaita kaksisataa riksiä vajaassa kolmessa kuukaudessa. Mutta hänellä oli aina niin sanomattoman hyvä onni, sillä tytöllä.

He punnitsivat asiaa puoleen ja toiseen. Katrina huomautti, ettei
Klara Gulla ensi viikkoina ollut voinut ansaita mitään. Hän oli asunut
erään Svartsjöstä kotoisin olevan perheen luona, joka oli muuttanut
Tukholmaan, mutta siellä hänen oli ollut pakko puolestaan maksaa.

Mutta sitten tyttö kaikeksi onneksi oli tavannut kadulla saman kauppiaan, joka oli lahjoittanut hänelle punaisen leninkikankaan, ja tämä oli auttanut häntä ja hankkinut hänelle paikan.

Eikö tuo kauppias mahdollisesti olisi voinut hankkia hänelle rahatkin?
Eihän se mikään mahdottomuus ollut.

Ei, mahdotonta se ei olisi ollut, sanoi Katrina, mutta eihän tyttöä itseään ollut kuulunut eikä hän myöskään ollut kirjoittanut. Siitähän saattoi päättää, ettei hän ollut onnistunut yrityksessään.

Kaikki tuvassaolijat kävivät yhä levottomammiksi ja pelokkaammiksi sitä myöten kuin aika kului. He tunsivat, että mökin asukkaille pian tapahtuisi jotain hirveää.

Kun surkeus oli kohonnut kaikkein korkeimmilleen, avautui ovi vielä kerran ja sisään astui mies, jota tuskin koskaan ennen oli nähty Askedalissa, sillä tällaisiin sopukkoihin ei hänellä ollut tapana ohjata askeleitansa.

Tuvassa vallitsi äkkiä yhtä syvä hiljaisuus kuin joskus metsässä talvi-öinä, ja kaikkien silmät kiintyivät häneen, paitsi Jannen, joka ei liikahtanut, vaikka Katrina kuiskasi hänen korvaansa, että valtiopäivämies Karl Karlsson Storvikistä oli tullut heidän luokseen.

Valtiopäivämiehellä oli kokoonkääritty paperi kädessään, ja kaikki pitivät luonnollisena asiana, että Fallan omistaja oli lähettänyt hänet ilmoittamaan Skrolyckan väelle, mikä heitä nyt kohtaisi, koska he eivät olleet kyenneet maksamaan hänen saataviansa.

Monet huolestuneet katseet kiintyivät Karl Karlssoniin, mutta tämä näytti yhtä arvokkaalta kuin tavallisestikin, eikä kukaan voinut arvata, miten kovasti hän tämän iskun singahuttaisi.

Hän ojensi kätensä ensin Katrinalle ja sitten kaikille muille. He nousivat ylös tervehtimään, kukin vuorossansa. Ainoa, joka ei liikahtanut, oli Janne.

»En ole erikoisen perehtynyt näihin seutuihin», sanoi valtiopäivämies.
»Mutta kai tämä paikka täällä Askedalissa on Skrolycka nimeltään?»

Niinhän se oli. He nyökkäsivät kaikki myöntävästi päätään, mutta ei kukaan koko tuvassa kyennyt saamaan ääntä suustaan. He ihmettelivät, että Katrinalla oli sen verran älyä, että hän nykäisi Börjeä, niin että tämä nousi paikaltaan, ja valtiopäivämies sai istua.

Valtiopäivämies nosti tuolin pöydän ääreen ja laski paperikäärönsä pöydälle. Sitten hän otti esille nuuskarasiansa ja asetti sen paperikäärön viereen. Sitten silmälasit otettiin ulos kotelosta ja pyyhittiin siniruutuisella nenäliinalla.

Kun hän oli päässyt näin pitkälle valmistuksissaan, katsoi hän vielä kerran toisesta toiseen. Tuvassaolijat olivat kaikki pikkueläjiä, niin ettei hän ollut oikein varma heidän nimistäänkään.

»Hän kulki tänään niin pitkältä ja väsyi», sanoi Katrina. Hänen mielestään oli parasta selittää asia sillä tavalla.

»Eipä hän taida odottaa hyviä uutisia, kun valtiopäivämies Karl
Karlsson tulee Storvikistä hänen luokseen käymään», sanoi nuotankutoja.

Valtiopäivämies käänsi päätään ja tarkasteli nuotankutojaa pienillä, punoittavilla silmillään.

»Tokkopa Ljusterbyn Ol’Bengtsa on aina pelännyt Storvikin Karl
Karlssonin käyntejä», sanoi hän.

Toiset olivat kovin ihmeissään. Hänen äänensä oli kuulunut ystävälliseltä, niin, voisipa melkein väittää hänen vetäneen suunsa nauruun.

»Asian laita on näet sellainen», sanoi valtiopäivämies, »että pari päivää sitten sain kirjeen eräältä Klara Fina Gulleborg Jannentyttäreltä Skrolyckasta, ja siinä kirjeessään hän mainitsee lähteneensä kotoaan ansaitsemaan kahtasataa riksiä, jotta hänen vanhempansa voisivat maksaa velkansa Lars Gunnarssonille, Fallan isännälle lokakuun ensimäisenä päivänä ja lunastaa omakseen sen maan, jolla heidän mökkinsä seisoo.»

»Ja nyt hän lähettää rahat minulle», jatkoi valtiopäivämies, »ja pyytää, että lähtisin Askedaliin järjestämään asiaa Fallan uuden isännän kanssa, jotta tämä ei jäljestäpäin voisi enää ruveta rettelöimään. Hän on viisas tyttö, tämä näin», sanoi valtiopäivämies kääntäen kirjeen kokoon. »Hän kääntyy alusta käsin minun puoleeni. Jos kaikki muutkin olisivat tehneet samoin, niin moni seikka tässä pitäjässä olisi paljoa paremmalla kannalla.»

Ennenkuin hän oli ennättänyt puhua loppuun, oli Janne noussut vuoteen laidalle istumaan.

»Ja nyt minä tahtoisin kysyä, ovatko vanhemmat samaa mieltä kuin tyttökin ja antavatko he minulle toimeksi saattaa päätökseen ‒ ‒ ‒»

»Missäkö hän on?» sanoi valtiopäivämies ja tarkasteli kirjettä. »Hän sanoo, ettei hän mitenkään ole voinut ansaita niin paljon rahaa parissa kuukaudessa. Mutta hänellä on paikka erään hyvän rouvan luona, joka on antanut hänelle rahaa etukäteen ja hänen luokseen hänen täytyy jäädä, kunnes hän on tehnyt selvän puolestansa.»

»Ei ensi hädässä, sen mukaan kuin voin ymmärtää», sanoi valtiopäivämies.

Mitä hän välitti tuvasta ja kaikesta muusta? Mitä hän välitti elääkään, kun hänen pikku tyttönsä ei palannut kotiin?

UNEN ALKUPUOLI.

Ensi viikkoina valtiopäivämiehen käynnin jälkeen ei Skrolyckan Janne voinut ryhtyä mihinkään. Hän makasi vain vuoteessa ja suri.

Joka aamu Janne nousi ylös, puki vaatteet yllensä ja aikoi mennä Fallan taloon työhön. Mutta ennenkuin hän oli päässyt ovesta uloskaan, tunsi hän niin suurta väsymystä ja voimattomuutta, ettei hän voinut muuta kuin heittäytyä jälleen pitkäkseen.

Katrina koetti kohdella häntä kärsivällisesti, sillä hän tiesi, että ikävöimisen laita oli aivan sama kuin muidenkin tautien, ja että se vasta aikansa oltuaan menee ohi. Mutta hän ihmetteli mielessään, kuinkahan kauan kestäisi, ennenkuin Janne, siinä määrin kuin hän ikävöi Klara Gullaa, voisi voittaa tämän surunsa. Ehkäpä hän täten makailisi aina jouluun saakka, niin, ehkäpä koko talvenkin?

Niin olisi varmaan käynytkin, jollei vanha nuotankutoja eräänä iltana olisi tullut Skrolyckaan tiedustelemaan vointia ja saanut kahvia.

Nuotankutoja oli aina harvapuheinen niinkuin ainakin ihminen, jonka ajatukset kulkevat hyvin kaukana ja joka ei seuraa tarkoin lähimpiä tapahtumia. Mutta kun kahvi oli kaadettu kuppiin ja hän jäähdytteli sitä teevadilla, arveli hän kai velvollisuudekseen sanoa jotakin.

»Tänään varmaan tulee kirje Klara Gullalta. Minulla on sellainen kummallinen tunne», sanoi hän.

»Mehän saimme häneltä terveisiä kaksi viikkoa sitten valtiopäivämiehen kautta», vastasi Katrina.

Nuotankutoja puhalsi kahviinsa pari kertaa ennenkuin jatkoi. Sitten hänen mielestään oli taaskin sopiva keskeyttää hiljaisuutta parilla sanalla.

»Olisihan hänelle voinut tapahtua jotain hauskaa, niin että hänellä olisi ollut syytä kirjoittaa.»

»Mitähän hauskaa se nyt voisi olla?» sanoi Katrina. »Kun ahertaa työssään, niin toinen päivä on toisensa kaltainen.»

Nuotankutoja puraisi sokeripalan kahtia ja nieli kahvinsa suurin kulauksin. Kun se oli tehty, vallitsi tuvassa niin peloittava hiljaisuus, että häntä suorastaan kammoksutti.

»Olisihan Klara Gulla voinut tavata jonkun ihmisen kadulla», sanoi hän tuijottaen välinpitämättömästi eteensä sammunein silmin. Hän näytti tuskin tietävän mitä hän sanoi.

»Voisihan olla mahdollista, että hän olisi tavannut jonkun vanhan huonojalkaisen rouvan, joka olisi kompastunut kadulla Klara Gullan kulkiessa hänen ohitseen», jatkoi nuotankutoja yhtä poissaolevana kuin äskenkin.

»Olisiko siinä nyt mitä kerrottavaa?» sanoi Katrina ikäänkuin harmistuen toisen itsepäisyyden johdosta.

»Niin, mutta ajatelkaahan, jos nyt Klara Gulla olisi auttanut hänet jalkeille», sanoi nuotankutoja, »ja vanha rouva olisi tullut niin iloiseksi tästä avusta, että hän heti paikalla olisi ottanut lompakkonsa esille ja antanut tytölle kokonaista kymmenen riksiä! Olisihan se sentään jotakin, josta maksaisi vaivaa puhua.»

»Olisihan kylläkin», sanoi Katrina kärsimättömällä äänellä, »jos se olisi totta. Mutta sehän on vain sellaista, jota te kuvittelette mielessänne.»

»Hyvä se on, niin kauan kuin ihminen voi ajatuksissaan pitää lystiä», sanoi nuotankutoja anteeksi pyytäen. »Sellaiset lystit ovatkin makeampia kuin oikeat.»

Heti sen jälkeen läksi nuotankutoja kotiinsa, eikä Katrina hänen lähdettyänsä ajatellut enää koko juttua.

Mitä Janneen tulee, niin ensimmältä hän piti sitä vain turhana puheena, hän myöskin. Mutta maatessaan toimettomana vuoteellaan alkoi hän ihmetellä mielessään, eikö siinä sittenkin olisi voinut piillä jotakin.

Eikö nuotankutojan ääni ollut kuulunut hiukan omituiselta hänen puhuessaan kirjeestä? Olisiko hän voinut keksiä koko tuon pitkän jutun vain jotakin sanoaksensa? Ehkäpä hän oli kuullut jotakin? Ehkä hän oli saanut kirjeen Klara Gullalta?

Olihan se mahdollista, että tyttöä oli kohdannut niin suuri onni, ettei hän uskaltanut sitä ilmaista suoraan vanhemmille. Ehkäpä hän oli kirjoittanut nuotankutojalle ja pyytänyt, että tämä valmistaisi heitä. Sitä hän kai oli yrittänyt tehdä tänä iltana, vaikkeivät he olleet sitä ymmärtäneet.

»Huomenna hän tulee uudestaan», tuumi Janne, »ja silloin me saamme kuulla koko totuuden.»

Mutta miten olikaan, nuotankutoja ei tullut seuraavana päivänä eikä sitä seuraavanakaan. Kolmantena päivänä kiihtyi ikävä niin suureksi, että Janne nousi vuoteeltaan ja läksi naapurin mökille saadakseen tietää, mitä hän sanoillaan oli tarkoittanut.

Ukko istui yksin korjaten vanhaa nuottaa, joka oli annettu hänen laitettavakseen. Hän kävi Jannen tulosta iloiseksi. Hänellä oli ollut niin kova luuvalo, sanoi hän, ettei hän ollut voinut liikkua kotoa viime päivinä.

Janne ei tahtonut kysyä häneltä suoraan, oliko hän saanut kirjeen Klara Gullalta. Hän luuli helpommin pääsevänsä tarkoituksensa perille, jos hän kulki samoja teitä kuin toinenkin.

»Minä olen ajatellut sitä, mitä te Klara Gullasta kerroitte viimeksi meillä käydessänne», sanoi Janne.

Ukko katsoi ylös työstään. Kesti hetken aikaa, ennenkuin hän ymmärsi mitä toinen tarkoitti.

»Sitä oli sittenkin hauska kuulla», sanoi hän. »Ehkäpä teillä olisi ollut enemmänkin kerrottavaa, jollei Katrina olisi lyönyt koko asiaa leikiksi.»

»No niin», sanoi nuotankutoja, »tuollaisia huvituksia on meillä täällä
Askedalissa kyllä varaa hankkia itsellemme.»

»Minä olen ajatellut», sanoi Janne, jonka rohkeutta tämä myönnytys suuresti lisäsi, »ehkei juttu vielä siihen päättynytkään, että vanha rouva antoi Klara Gullalle kymmenen riksiä. Ehkäpä hän kutsui hänet luokseen käymäänkin?»

»Ehkäpä hän oli niin rikas, että hän omisti kokonaisen kivitalon?» ehdotti Janne.

»Ehkä rikas rouva maksaa Klara Gullan velankin?» alkoi Janne, mutta samassa hän keskeytti puheensa, sillä ukon miniä tuli tupaan, eikä hän tahtonut hänelle salaisuutta uskoa.

»Vai niin, te olette tänään jalkeilla, Janne», sanoi miniä. »Sepä hyvä, että voitte paremmin.»

»Siitä minä saan kiittää Ol'Bengtsaa», sanoi Janne salaperäisellä äänellä. »Hän se minut on parantanut.»

Janne heitti hyvästi ja läksi samalla. Ukko istui kauan tuijottaen hänen jälkeensä.

»En ymmärrä, mitä hän saattoi tarkoittaa sillä, että minä olisin parantanut hänet, Liisa», sanoi ukko. »Ei suinkaan hän vaan ole tulossa ‒ ‒ ‒»

PERINTÖKALUT.

Eräänä iltana syksypuolella oli Janne lähdössä kotiin Fallan talosta, missä hän kaiken päivää oli puinut riihessä. Hän oli saanut taas entisen työhalunsa keskusteltuaan nuotankutojan kanssa. Hän arveli velvollisuudekseen koettaa pysyä pystyssä niin hyvin kuin taisi. Pikku tyttöä ei saisi kohdata sellainen häpeä hänen palatessaan kotiin, että hänen vanhempansa olisivat joutuneet vaivaishoitoon.

Kun Janne oli päässyt niin pitkälle, ettei häntä voitu enää nähdä talon ikkunasta, kohtasi hän naisen tiellä. Oli jo hiukan hämärä, mutta sittenkin Janne huomasi heti, että se oli itse emäntä, ei nuori emäntä, joka oli naimisissa Lars Gunnarssonin kanssa, vaan vanha, oikea Fallan emäntä.

Hän oli käärinyt ympärilleen suuren saalin, joka ulottui aina maahan saakka. Janne ei ollut koskaan nähnyt häntä niin lämpimästi puettuna, ja hän ihmetteli, olikohan hän sairas. Hän oli viime aikoina näyttänytkin hiukan huonolta. Fallan Erikin kuollessa viime keväänä ei hänellä ollut ainoatakaan harmaata hiusta päässään, ja nyt puoli vuotta myöhemmin hänellä tuskin oli yhtään mustaa jäljellä.

Fallan emäntä pysähtyi tervehtimään ja sitten he alkoivat keskustella yhdessä. Emäntä ei sanallakaan viitannut siihen, että hän varta vasten oli odottanut Jannea, mutta Janne tunsi sittenkin vaistomaisesti, että asian laita oli siten. Hänen mieleensä iski ajatus, että emäntä mahdollisesti aikoi puhua Klara Gullasta, ja hän nolostui aivan, kun tämä alottikin aivan muusta.

»Sanokaapa, Janne», sanoi emäntä, »muistatteko te vielä Fallan vanhaa isäntää, minun isääni, häntä, joka oli isäntänä ennenkuin Erik tuli taloon?»

»Kuinka minä en häntä muistaisi?» sanoi Janne. »Minä olin noin kahdentoista-vuotias hänen kuollessansa.»

»Hänellä oli hyvä vävypoika», sanoi vanha emäntä. — »Niin, se on varma, se», vakuutti Janne.

Emäntä oli hetken aikaa vaiti ja huokasi pari kertaa, ennenkun jatkoi. »Minä olisin tahtonut kysyä teidän neuvoanne eräässä asiassa, Janne. Ettehän te ole niitä, jotka levittävät minun puheitani oikealle ja vasemmalle?» — »Ei, kyllä minä osaan vaieta.» — »Sitähän minäkin olen ollut huomaavinani tänä vuonna.»

Uusi toivo heräsi Jannen mielessä. Eihän olisi lainkaan mahdotonta, että Klara Gulla olisi kääntynyt Fallan emännän puoleen ja pyytänyt häntä kertomaan vanhemmille siitä suuresta onnesta, mikä hänelle oli tapahtunut.

Vanha nuotankutoja oli sairastunut luuvalokuumeeseen heti sen keskustelun jälkeen, jonka hänen miniänsä oli keskeyttänyt, ja hän oli ollut niin huonona, ettei Janne viikkokausiin ollut voinut puhella hänen kanssaan. Nyt hän oli taas jalkeilla, mutta edelleen hyvin heikkona, ja pahinta oli se, että hän näytti kadottaneen muistinsa sairautensa jälkeen. Janne oli odottanut, että hän itse kertoisi jotakin Klara Gullan kirjeestä, mutta kun hän ei sitä tehnyt eikä ottanut ymmärtääkseen viittauksiakaan, oli hän kysynyt häneltä aivan suoraan.

Ja silloin ukko oli väittänyt, ettei hän ollut saanut mitään kirjettä. Olipa vielä vetänyt pöytälaatikonkin auki ja avannut vaatearkun kannen näyttääkseen Jannelle, ettei mitään kirjettä ollut olemassa.

Hän oli tietenkin unohtanut, minne hän oli sen pannut. Eipä siis ihme, vaikka pikku tyttö olisi nyt kääntynyt Fallan emännän puoleen. Kuinka sääli, ettei hän alun pitäen ollut sitä tehnyt.

Fallan emäntä oli seisonut hyvän aikaa ääneti ja kahden vaiheilla, ja Janne oli ennättänyt tulla niin varmaksi asiastaan, että hänen oli oikein vaikea seurata mukana, kun emäntä alkoi jälleen puhua isästään.

»Kun isä makasi kuolinvuoteellaan, kutsui hän Erikin luokseen ja kiitti häntä siitä, että hän oli niin hyvä hänelle, vaikka hän jo monta vuotta oli ollut aivan työkyvytön. — 'Älkää sitä ajatelko, isä', sanoi Erik. 'Niin kauan kuin te haluatte pysyä meidän luonamme, pidämme me kernaasti teidät täällä.' — Niin, siten hän sanoi, ja hän tarkoitti myös täyttä totta.»

»Niin, kyllä se on varma», sanoi Janne. »Erikissä ei ollut minkäänlaisia ketunkonsteja.»

»Malttakaahan, Janne!» sanoi Fallan emäntä. »Puhukaamme toistaiseksi vain vanhoista ajoista. Muistatteko te sitä pitkää, hopeapäistä keppiä, jota isä käytti?»

»Muistan kyllä, sekä sen että korkean hatun, jonka hän pani päähänsä kirkkoon mennessään.»

»Vai muistatte te hatunkin? Tiedättekö mitä hän teki sairaana maatessaan? Hän käski minun ottaa esille sekä kepin että hatun ja antoi ne Erikille. — 'Olisin voinut antaa sinulle jotakin arvokkaampaakin', sanoi hän, 'mutta minä lahjoitan sinulle nämä tavarat siksi, että sinulle on suureksi kunniaksi saada sellaista, jota jokainen tietää minun käyttäneen. Ne ovat sinulle hyvänä todistuskappaleena.'»

Samassa kun Janne lausui nuo sanat, huomasi hän, että Fallan emäntä veti saalinsa kireämmälle. Hän oli varmaankin piiloittanut jotakin sen alle, ehkäpä Klara Gulla oli jotakin lähettänyt. Kyllä hän siihen asiaan vielä johtuisi, kun oikea aika vain tulisi. Tämä puhe isästä ja hänen lahjastaan oli vain ylimenoa.

»Olen puhunut tästä lapsille monta kertaa ja myöskin Lars Gunnarssonille», sanoi Fallan emäntä, »ja keväällä, kun Erik oli sairaana, odottivat luullakseni sekä hän että Anna, että Lars kutsuttaisiin kuolinvuoteen ääreen, samoinkuin Erik aikoinansa. Olin ottanut tavarat esille, jotta ne olisivat käsillä, jos Erik olisi tahtonut antaa ne Larsille. Mutta hän ei lainkaan aikonutkaan sitä tehdä.»

Fallan emännän ääni vavahti, ja kun hän jälleen jatkoi puhettaan, kuului se huolestuneelta ja epäilevältä.

»Minä kysyin häneltä kerta, kun olimme kahden, mitä hän halusi, ja silloin hän sanoi, että minä, jos tahdoin, saisin antaa ne Larsille, hänen kuolemansa jälkeen. Hän ei jaksanut pitää puheita, sanoi hän.»

Näin sanoen Fallan emäntä aukaisi suuren saalinsa, ja nyt Janne näki, että hänellä oli sen alla tavattoman pitkä, hopeapäinen keppi ja jäykkä, korkea hattu.

»On olemassa sanoja, joita on raskas lausua julki», sanoi emäntä hyvin vakavasti. »Vastatkaa minulle vain jollakin merkillä, jos niin tahdotte, Janne: voinko antaa nämä tavarat Lars Gunnarssonille?»

Janne astui askeleen taakse. Kaikesta tuollaisesta hän oli joutunut niin kauaksi. Hänen mielestään oli jo niin pitkä aika kulunut Fallan Erikin kuolemasta, jotta hän tuskin muisti, miten se oli tapahtunut.

»Ymmärrättehän, Janne, etten tahdo tietää muuta, kuin onko Lars yhtä oikeutettu saamaan tämän kepin ja hatun kuin Erik, ja te sen kyllä tiedätte, sillä te olitte hänen mukanaan metsässä.»

»Minulla olisi kyllä siitä etua», lisäsi Fallan emäntä, kun Janne edelleen oli vaiti, »jos voisin antaa ne Larsille. Luullakseni minulla olisi sen jälkeen parempi olo kotona nuorten parissa.»

Ääni petti jälleen, ja Janne alkoi ymmärtää, miksi hän oli käynyt niin vanhaksi. Hänen oma mielensä oli nyt niin täynnä toisia ajatuksia, ettei hän muistanut enää vanhaa kostonhaluaan.

»Parasta on elää rauhassa ja sovussa», sanoi Janne. »Sillä pääsee kuitenkin pisimmälle.»

Muori veti syvältä henkeään. »Vai niin, sanotteko te niin? Asia on sittenkin siis niinkuin minä luulin», sanoi hän. Hän ojensi vartaloaan, jotta hän näytti aivan peloitta van pitkältä. »En kysy teiltä, miten se kävi. Parasta, kun en sitä tiedä. Mutta se vain on varma, ettei Lars Gunnarsson saa käteensä isän keppiä.»

Emäntä oli kääntynyt mennäksensä, kun hän äkkiä pysähtyi. »Kuulkaahan, Janne», sanoi hän, »te voitte saada kepin ja hatun myös. Minä tahdon, että ne joutuvat hyviin ja uskollisiin käsiin. En uskalla viedä niitä takaisin kotiin. He voisivat pakoittaa minut antamaan ne Larsille. Ottakaa te ne muistoksi vanhalta isännältä, joka aina tahtoi teidän parastanne!»

Emäntä meni suorana ja ylpeänä kotiinsa, ja Janne jäi tielle seisomaan keppi ja hattu kädessään.

Hän tuskin käsitti, miten kaikki oli käynyt. Niin suurta kunniaa hän ei olisi voinut odottaakaan. Jäisivätkö nuo perintökalut nyt hänen omakseen?

Mutta äkkiä hän keksikin selityksen. Klara Gullahan oli kaiken tämän takana. Fallan emäntä tiesi, että Janne tulisi pian niin korkealle korotetuksi, ettei mikään olisi liika hyvää hänelle. Niin, jos keppi olisi ollut hopeaa ja hattu kultaa, niin ehkäpä ne silloin vasta olisivatkin olleet oikein sopivat Klara Gullan isälle.

SILKISSÄ.

Klara Gullalta ei saapunut kirjettä ei isälle eikä äidille, eikä se niin vaarallista ollutkaan, sillä hän tahtoi tietenkin olla vaiti, jotta hämmästys ja ilo olisi sitä suurempi hänen aikoinaan ilmoittaessaan suuren uutisensa.

Mutta hyvä se sittenkin oli, että Janne oli saanut hiukan tirkistää hänen kortteihinsa, sillä muuten muut ihmiset olisivat helposti voineet pitää häntä pilkkanansa, he kun luulivat tietävänsä Klara Gullasta enemmän kuin hän.

Katrina oli lähtenyt kirkkoon ensimäisenä adventtisunnuntaina, ja kun hän palasi kotiin, oli hän sekä pelästyksissään että pahoillaan.

Pari nuorta miestä, jotka syksyllä olivat olleet rakennustöissä Tukholmassa, olivat näet jutelleet muutamien muiden nuorten kanssa, sekä poikien että tyttöjen. Ja kun Katrina näki heidät, ajatteli hän, että hän heiltä ehkä voisi saada tietoja Klara Gullasta, ja niinpä hän kysyäkseen kuulumisia astui heidän luoksensa.

Varmaankin he juttelivat jostakin hauskasta asiasta. Miehet ainakin nauroivat niin ääneensä, että Katrinasta tuntui se suorastaan sopimattomalta, koska he seisoivat aivan kirkon edustalla. Varmaankin he itsekin tulivat sitä ajatelleeksi, sillä kun Katrina lähestyi heitä, tuuppivat he toisiaan ja vaikenivat.

Katrina kuuli vain erään miehen sanovan pari sanaa, sillä tämä seisoi setin häneen, niin ettei hän voinut nähdä häntä.

Samassa eräs nuorista tytöistä sysäsi häntä niin lujasti, että hän vaikeni siinä hetkessä. Hän katsoi ympärilleen ja punastui hiusjuuriaan myöten huomatessansa, että Katrina seisoi aivan hänen takanaan. Mutta heti sen jälkeen hän heitti niskaansa ja sanoi kovalla äänellä:

»Mikä sinua vaivaa? Miksikä en saisi sanoa, että kuningatar kulki silkissä?»

Kun hän oli sen sanonut, alkoivat kaikki nuoret vielä entistä enemmän nauraa. Katrina astui vain heidän ohitseen eikä kyennyt kysymään heiltä mitään.

Hän palasi kotiin kirkosta niin huolissansa, että Janne oli vähällä ilmaista hänelle Klara Gullan salaisuuden, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja pyysi vain Katrinaa kertomaan vielä kerran, mitä he olivat sanoneet kuningattaresta.

Sen hän tekikin. »Mutta ymmärräthän sinä sen, että he sanoivat sen vain sekoittaakseen koko asian», lisäsi hän.

Janne ei sanonut vieläkään mitään. Mutta hän ei voinut olla vetämättä suutaan hiukan nauruun.

»Mitä sinä ajattelet?» sanoi Katrina. »Sinä näytät usein niin lystikkäältä. Et suinkaan sinä tiedä, mitä he tarkoittivat?»

»Ei, sitä minä en tosiaankaan tiedä», sanoi Janne, »mutta sen verran me kai voimme luottaa pikku tyttöömme, Katrina kulta, että uskomme kaiken käyvän niinkuin pitääkin.»

»Heidän, yhtä vähän kuin, minunkaan ei sovi vielä puhua», keskeytti hänet Janne. »Klara Gulla itse on pyytänyt heitä vaikenemaan eikä kertomaan meille mitään, ja meidän täytyy rauhoittua, Katrina kulta, meidän täytyy rauhoittua.»

TÄHTIÄ.

Kun Skrolyckan pikku tyttö oli ollut poissa kotoa lähes kahdeksan kuukautta, tuli Hullu-Ingeborg eräänä päivänä Fallan riiheen, Jannen puidessa siellä parasta aikaa.

Hullu-Ingeborg ja Janne olivat sisarustenlapsia, mutta Janne tapasi häntä hyvin harvoin, sillä tyttö pelkäsi Katrinaa. Nytkin hän kesken parasta työaikaa tuli tapaamaan Jannea, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä tämän vaimoa.

Janne ei suuresti ilostunut nähdessään hänet. Eihän hän ollut oikein hullu, ei tietenkään, mutta ei hänen puheistaan kukaan ymmärtänyt mitään, ja hän jutteli aivan kauheasti. Janne heilutteli vain varstaansa edelleen, ikäänkuin ei olisi huomannut häntä.

»Lakkaa puimasta, Janne», sanoi Hullu-Ingeborg, »jotta voin kertoa sinulle, millaista unta minä viime yönä näin sinusta.»

»Parasta että tulet toiste uudestaan, Ingeborg», sanoi Janne. »Niinpian kun Lars Gunnarsson kuulee, että lakkaan puimasta, tulee hän katsomaan mikä on hätänä.»

»Minä puhun oikein nopeasti», sanoi Hullu-Ingeborg. »Muistat kai, että minä olin sukkelin sisaruksista kotona. No, ne toiset olivatkin niin kehnoja kaikki tyyni, aivan joka suhteessa, ettei siinä juuri kehumisen varaa olekaan.»

»Heti, heti paikalla! Älä pelkää. Kyllä minä ymmärrän. Ankara isäntä on nyt Fallassa, ankara isäntä! Mutta älä ole huolissasi minun puolestani! Minun tähteni et saa nuhteita. Ei hätää mitään, kun on tekemisissä niin viisaan ihmisen kuin minun kanssani.»

Janne olisi kernaasti kuullut, mitä Hullu-Ingeborg oli uneksinut hänestä, sillä niin varma kuin hän olikin suurista toiveistansa, niin yritti hän kuitenkin joka taholta saada niille vahvistusta. Mutta nyt Hullu-Ingeborg oli eksynyt omien ajatustensa poluille, ja silloin ei ollut helppo häntä hillitä.

Hullu-Ingeborg tuli aivan Jannen eteen, taivutti koko ajan puhuessaan ruumistaan eteenpäin, puristi silmänsä kiinni, pudisti päätään ja puhui, niin että sanat pursuivat suusta.

»Älä pelkää», sanoi Hullu-Ingeborg. »Rupeaisinko minä puhumaan sellaisen kanssa, joka on Fallassa puimassa, jollen tietäisi, että isäntä on mennyt metsään ja että emäntä on kylällä voita myömässä? 'Pidämme heitä silmäimme edessä seisoo katkismuksessa. Sen minä hyvin tiedän. Minä pidän varani, etten tule sellaiseen aikaan, jolloin he voivat nähdä minut'.»

»Pois tieltä, Ingeborg!» sanoi Janne. »Muuten voin vahingossa varstalla lyödä sinua!»

»Ajattelehan, miten te pojat ennen maailmassa löitte minua!» sanoi Ingeborg. »Ja selkääni minä vielä tänäkin päivänä saan. Mutta kun meitä luetettiin kinkereillä, niin silloin minä teistä aina vein voiton. 'Ei kukaan voi vetää Ingeborgia nenästä', sanoi rovasti, 'hän on niin varma asiastansa.' Ja minä olen hyvissä väleissä Lövdalan pikkuneitienkin kanssa. Minä luen heille katkismuksen kannesta kanteen, sekä kysymykset että vastaukset. Ajattelehan, miten hyvä muisti minulla on! Osaan minä raamattunikin ja virsikirjan ja kaikki rovastin saarnat. Tahdotko kuulla vai laulanko mielemmin jotain sinulle?»

Mutta Hullu-Ingeborg ei lähtenyt siltä. Hän kävi olkikuvolle istumaan, lauloi ensin virren ja kaikki sen kaksikymmentä värsyä ja luki sitten pari lukua raamatusta. Vihdoin hän läksi hyvästi sanomatta ja oli hyvän aikaa poissa. Mutta kesken kaikkea hän ilmestyi jälleen riihen ovelle.

»Hiljaa, hiljaa!» sanoi hän. »Nyt me emme puhu mitään muuta kuin asiaamme. Hiljaa, hiljaa!»

Hän ojensi etusormensa pystyyn ja seisoi aivan hiljaa silmät suurina päässä.

»Ei mitään sivuhyppäyksiä!» sanoi hän. »Pysytään asiassa. Lakkaa vain hiukan puimasta!»

»Sinä tulit yöllä unessa minun luokseni, aivan niin. Sinä tulit minun luokseni, ja minä sanoin tällä tavalla näin: 'Oletko ulkona jaloittelemassa, Askedalin Janne?' — 'Ei', sanoit sinä, 'nyt minun nimeni onkin Kaihonlaakson Janne'. — 'Vai niin, tervetuloa!' sanoin minä. 'Siellä minä olen koko ikäni asunut'.»

Hullu-Ingeborg katosi kynnykseltä. Janne jäi ihmettelemään hänen sanojansa. Hän ei jatkanut heti työtään, vaan vaipui mietteisiinsä.

»Nyt muistan, mitä varten minä tulin tänne», sanoi hän. »Minun piti näyttää sinulle tähtiäni.»

Hänellä oli käsivarrellaan pieni koppa, jonka yli liina oli sidottu.
Aukoessaan solmuja hän jutteli koko ajan.

»Nämä ovat oikeita tähtiä, nämä. Kun joutuu asumaan Kaihonlaaksoon, niin ei tyydy enää maallisiin tavaroihin, vaan silloin on pakko etsiä tähtiä. Muu ei auta. Kyllä sinäkin nyt saat lähteä niitä hakemaan.»

»Ei, tiedätkös Ingeborg», sanoi Janne, »minä pidän kiinni kaikesta maallisesta.»

»Hiljaa kaikin mokomin!» sanoi Ingeborg. »Luuletko minua niin hulluksi, että etsisin niitä tähtiä, jotka kimaltelevat ylhäällä taivaalla? Minä kerään vain pudonneita. Olenhan minä järkevä ihminen, se on varma.»

Hän avasi korin ja Janne näki, että se oli täynnä mitä erilaisimpia tähtiä, joita hän oli kerjännyt herraskartanoista. Siinä oli tinasia ja paperisia ja lasisia tähtiä, joulukuusen koristeita ja karamelleja.

»Ne ovat oikeita tähtiä», sanoi Hullu-Ingeborg. »Ne ovat pudonneet taivaalta. En kellekään muulle ole niitä näyttänyt, mutta sinä saat pari niistä, kun tarvitset.»

»Kiitoksia vain, Ingeborg!» sanoi Janne. »Kun se aika koittaa, jolloin minä tarvitsen tähtiä, eikä siihen niin pitkältä taida ollakaan, niin en aio pyytää niitä sinulta.»

Nyt Hullu-Ingeborg vihdoinkin läksi, mutta kesti hetken aikaa, ennenkuin Janne alkoi taas puida.

Tämäkin oli selvä osviitta. Ei silti, että sellainen hupsu kuin Ingeborg olisi ollut selvillä Klara Gullan asioista, mutta hän aavisti usein edeltäpäin, kun jotakin ihmeellistä oli tulossa. Hän kuuli ja näki sellaista, josta viisailla ihmisillä ei ollut aavistustakaan.

ODOTTAESSA.

Insinööri Boraeus, Borgin kartanon isäntä, pistäytyi melkein joka päivä laiturille, laivaa vastaan, eikä sitä kukaan ihmetellytkään. Hänellä oli vain lyhyt matka kuljettavana kauniin puiston läpi, ja ainahan laivassa tuli joku, jonka kanssa saattoi vaihtaa pari sanaa ja siten saada hiukan vaihtelua maalaiselämän yksitoikkoisuuteen.

Aivan puiston rajalla, mistä tie äkkijyrkkänä laskeutui alas rantaan, oli muutamia suuria laakeita paasia, ja sattuipa useasti, että pitkämatkaiset kulkijat istahtivat siihen odottamaan laivaa. Ja Borgin laiturilla oli aina paljon odottajia, sillä ei koskaan voitu aivan tarkoilleen tietää laivan tuloa. Harvoin se saapui ennen kahtatoista, mutta sattuipa joskus jo yhdentoista ajoissa olemaan paikalla. Eikä mahdotonta ollut sekään, että se viivähti aina kello yhteen tai kahteen, niin että varovaiset ihmiset, jotka saapuivat rantaan jo kymmeneltä, saattoivat joutua odottamaan siellä koko aamupäivän.

Insinööri Boraeus näki huoneensa ikkunasta yli koko Löven-järven. Hän näki milloin laiva pilkisti esiin niemien takaa, eikä hän koskaan tullut laiturille ennen aikojaan. Hänen ei siis tarvinnut itsensä istua noilla rantakivillä odottamassa, ja hän vilkaisi vain syrjästä niihin, jotka olivat asettuneet sinne.

Mutta eräänä kesänä hänen huomionsa erityisesti kiintyi pienikasvoiseen ja lempeän ja kiltin näköiseen mieheen, joka istui ja odotti siellä päivän toisensa jälkeen. Hän pysytteli aivan hiljaa ja välinpitämättömänä kunnes laiva alkoi näkyä. Silloin hän hypähti pystyyn, kasvojen äkkiä kirkastuessa. Hän hyökkäsi mäkeä alas ja asettui laiturin reunalle seisomaan, ikäänkuin odottaen jotakuta. Mutta ei koskaan kukaan saapunut hänen luokseen. Laivan lähdettyä hän seisoi yhtä yksin kuin ennenkin.

Nyt ilo kasvoilta oli sammunut, ja kun hän alkoi astua kotiinsa, näytti hän vanhalta ja väsyneeltä. Saattoipa melkein pelätä, ettei hän jaksaisi nousta ylös mäkeäkään.

Insinööri Borg ei tuntenut miestä, mutta eräänä aurinkoisena päivänä, nähdessään hänen jälleen istuvan paikallaan ja tähystelevän järvelle, alkoi hän puhella hänen kanssaan. Hän sai kuulla, että miehen tytär oli matkoilla ja että häntä odotettiin kotiin minä päivänä hyvänsä.

»Tiedättekö te sitten niin varmasti, että hän tulee tänään?» kysyi insinööri. »Olen nähnyt teidän istuvan ja odottavan täällä parin kuukauden ajan. Varmaankin hän on ilmoittanut teille väärin.»

»Mutta Herran nimessä!» sanoi insinööri kärsimättömästi, sillä hän oli kiivasluontoinen mies, »mitä te tarkoitatte? Te olette turhaan odottanut häntä täällä päivät pääksytysten, eikä hän muka sittenkään ole ilmoittanut teille väärin!»

»Ei», sanoi pienikasvuinen mies ja katsoi insinööriin ystävällisin, kostein silmin, »hän ei ole sitä tehnyt. Hän ei ole ilmoittanut meille yhtään mitään.»

»Ei, meillä ei ole ollut mitään tietoja hänestä viime lokakuun ensimäisestä päivästä saakka.»

»Mutta miksi te tulette sitten tänne rantaan?» ihmetteli insinööri. »Täällä te istutte kaiket aamupäivät tekemättä mitään. Onko teillä aikaa heittää työnne kesken?»

»Pahasti se on kai tehty», sanoi mies ja hymyili itsekseen, »mutta kai asia tästä vielä paranee.»

»Miten ihmeessä te voitte olla niin järjetön», huudahti insinööri
Boraeus aivan suuttuneena, »että odotatte täällä ilman aikojanne?
Hulluinhuoneeseen teidän pitäisi joutua.»

Mies ei vastannut mitään. Hän istui käsivarret polvien ympärille kiedottuina ja näytti aivan välinpitämättömältä. Hymy karehti yhä suupielissä, niin, se muuttui yhä voitokkaammaksi, mitä pitemmälle aika kului.

Insinööri kohautti olkapäitään ja läksi pois. Mutta päästyään puolitiehen mäkeä katui hän ja palasi takaisin. Hänen kasvoilleen levisi lempeä ilme, kaikki katkeruus, joka tavallisesti hallitsi hänen ankaria piirteitään, oli kadonnut, ja hän ojensi kätensä miehelle.

»Minä tahtoisin vain puristaa teidän kättänne», sanoi hän. »Ennen minä luulin, ettei kukaan koko pitäjässä voinut ikävöidä niinkuin minä, mutta nyt huomaankin, että toinen on vienyt minusta voiton.»

KEISARINNA.

Skrolyckan pikku tyttö oli ollut poissa kotoa kokonaista kaksitoista kuukautta, eikä Janne sittenkään ainoallakaan sanalla ollut ilmaissut sitä onnea, mikä tytölle oli tapahtunut. Hän oli päättänyt vaieta, kunnes tämä itse palaisi kotiin. Jollei Klara Gulla tiennyt, että Janne aavisti jotain, niin sitä hauskempi tytön oli yllättää hänet suurella ilosanomallansa.

Mutta tässä maailmassa tapahtuu paljon enemmän odottamatonta kuin edeltäpäin tiettyä. Ja niinpä sattui eräänä päivänä, että Jannen oli pakko puhua suunsa puhtaaksi ja kertoa koko asia. Itsensä vuoksi hän ei sitä tehnyt, hän olisi kernaasti kulkenut risaisissa vaatteissaan ja antanut ihmisten luulla, että hän oli vain köyhä mäkitupalainen niinkauan kuin se oli välttämätöntä. Pikku tytön tähden hänen oli pakko ilmaista suuri salaisuutensa.

Eräänä päivänä, hänen ollessaan alhaalla rannassa tyttöä vastassa, se tapahtui. Hän näet ei malttanut olla menemättä joka päivä laivaa vastaan saadakseen nähdä hänen tulonsa, eikä tyttökään voinut sitä pahakseen panna.

Laiva oli juuri laskenut maihin, ja Janne oli nähnyt, ettei Klara Gulla ollut matkassa. Janne oli kuitenkin otaksunut, että tyttö olisi ennättänyt jo saada kaikki kuntoon, niin että hän nyt olisi voinut palata kotiin. Mutta varmaan uusia esteitä oli ilmestynyt, niinkuin pitkin koko kesää. Hyvä ei sen ollut päästä irtaantumaan, jolla oli niin paljon puuhaa.

Sääli kuitenkin, ettei hän tullut tänään, kun niin monta hänen vanhaa tuttavaansakin oli rannassa. Siellä oli valtiopäivämies Karl Karlsson Storvikistä ja Nolin August Prästerudista. Siellä oli Björn Hindrikssonin vävypoika, ja yksinpä vanha Agrippa Prästbergkin oli sattunut tulemaan laivaa vastaan. Agrippa oli kantanut vihaa aina siitä saakka, kun tyttö oli narrannut häntä silmälaseilla. Jannen täytyi myöntää, että olisi tuntunut kovin hauskalta, jos Klara Gulla juuri sinä päivänä olisi seisonut kaikessa komeudessaan laivan kannella, niin että Prästbergkin olisi nähnyt hänet.

Mutta koska hän ei nytkään tullut, niin ei Jannella ollut muuta tehtävää kuin lähteä kotiin. Hän aikoi juuri laskeutua alas laiturilta, kun ilkeä Greppa astuikin hänen tielleen.

»Vai niin», sanoi Greppa, »vai sinä olet tänäänkin tytärtäsi vastassa.»

Sellaisen miehen kuin Grepan kanssa oli parasta olla väittelemättä, ja
Janne väistyi syrjään päästäkseen hänen ohitseen.

»Niin, en ihmettele lainkaan, että tahdot olla niin hienoa naista vastassa, kuin miksi hän kuuluu muuttuneen», sanoi Greppa.

Nyt Nolin August hyökkäsi Grepan luo ja nykäisten häntä takinhihasta koetti saada häntä vaikenemaan.

»Koko pitäjä sen tietää», sanoi hän, »onhan siis jo aika, että vanhemmatkin pääsevät asiasta selville. Janne Andersson on kelpo mies, vaikka hän onkin hemmotellut tyttärensä piloille. En siedä sitä, että hän istuu ja odottaa viikon toisensa jälkeen tuollaista ‒ ‒ ‒»

Hän lausui niin ruman sanan Skrolyckan pikku tytöstä, ettei Janne, hänen isänsä, koskaan tahtonut sitä toistaa, ei edes ajatuksissaan.

Mutta koska Agrippa Prästberg oli singahuttanut sen sanan vasten hänen kasvojaan niin kovalla äänellä, että kaikki ihmiset laiturilla sen kuulivat, niin puhkesi kaikki se esille, jota Janne oli salassa kantanut vuoden pitkään. Pikku tyttö sai suoda hänelle anteeksi, mutta hänen täytyi nyt antaa hänet ilmi.

Janne sanoi sanottavansa ilmaisematta vähääkään vihaa tai ylpeyttä. Hän teki valtavan liikkeen kädellään ja veti suunsa hymyyn, ikäänkuin halveksien kaikkia.

»Keisarinna, kuka se on?» irvisteli Greppa, ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitään pikku tytön korotuksesta.

Mutta Skrolyckan Janne ei antanut häiritä itseään, vaan jatkoi yhtä rauhallisella äänellä kuin äskenkin.

»Kun Portugallian keisarinna Klara seisoo tällä laiturilla kultakruunu päässä, ja seitsemän kuningasta kantaa hänen viittaansa, ja seitsemän jalopeuraa lepää kesyinä hänen jalkojensa juuressa, ja seitsemänkymmentä ja seitsemän sotaherraa astuu hänen edellään paljastetut miekat kädessä, niin saadaanpa nähdä, uskallatko sinä toistaa nuo samat sanat hänelle itselleen, Prästberg, jotka äsken lausuit minulle.»

Lopetettuaan puheensa hän seisoi hetken aikaa ääneti nauttien heidän hämmästyksestään. Sitten hän käännähti ympäri ja meni tiehensä, pitämättä vähintäkään kiirettä.

Laiturilla syntyi melua ja hälinää, niinpian kun Janne oli kääntänyt heille selkänsä. Aluksi hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta sitten hän kuuli raskaan kolauksen, ja silloin hänen täytyi katsoa taaksensa.

Vanha Greppa makasi kumossa sillalla, ja Nolin August, joka oli kumartunut hänen ylitsensä, pui hänelle nyrkkiä.

»Kyllä sinä tiesit, senkin lurjus, ettei hän voisi kestää totuutta», sanoi August. »Sinun rinnassasi ei mahda olla sydäntä.»

Sen verran Skrolyckan Janne kuuli, mutta kaikki riita ja tappelu oli hänelle kovin vastenmielistä. Hän astui edelleen mäkeä ylös sekaantumatta toisten peliin.

Mutta ihmeellisintä oli se, että niin pian kun hän oli kadonnut ihmisten näkyvistä, sai raskas ja hillitön itku hänessä vallan. Hän ei käsittänyt mitä se oikeastaan merkitsi. Varmaankin ne olivat ilonkyyneliä, kun hän nyt vihdoinkin oli saanut ilmaista tuon suuren salaisuuden. Hänestä tuntui kuin pikku tyttö olisi palannut hänen luokseen.

KEISARI.

Ensimäisenä syyskuun sunnuntaina sai Svartsjön kirkkoväki ihmettelyn aihetta.

Svartsjön kirkossa on suuri ja leveä lehteri, joka kulkee pitkin koko kirkon pituutta. Ja aina miesmuistoisista ajoista on herrasväellä ollut tapana istua lehterin ensimäisessä penkkirivissä, herrat oikealla ja rouvat ja neitoset vasemmalla.

Tosin ei ollut kielletty muitakaan siellä istumasta. Kaikki paikat koko kirkossa olivat vapaasti käytettävinä. Mutta jonkun köyhän mäkitupalaisen päähän ei koskaan olisi voinut juolahtaakaan istahtaa siihen penkkiin.

Jannen mielestä oli ennen vanhaan ollut hauska katsella tuota hienoa väkeä, joka siinä penkissä istui. Ja vielä nytkin hän oli valmis myöntämään, että sekä Duvnäsin patruuna että Lövdalan luutnantti ja Borgin insinööri olivat komeita ja kauniita herroja. Mutta mitä he olivat siihen komeuteen verraten, jota ihmiset nyt saivat katsella? Oikeaa keisaria tuskin sittenkään oli ennen nähty tuossa herrasväen penkissä.

Mutta sellainen miesten mies siellä nyt sittenkin istui kaikkein ensimäisellä penkillä. Molemmilla käsillään hän nojasi pitkään, hopeapäiseen keppiin, päässä hänellä oli korkea, vihreä hattu ja rinnassa kimalteli kaksi suurta tähteä, toinen kultaa, toinen hopeaa.

Kun urut alkoivat soida, korotti keisari äänensä ja alkoi laulaa. Sillä keisarin tulee laulaa kuuluvalla äänellä kirkossa, vaikkei hän pysyisikään oikeassa äänessä. Ihmiset sittenkin kernaasti kuuntelevat hänen lauluaan.

Herrat, jotka istuivat hänen vieressään, kääntyivät katsomaan häntä kerta toisensa jälkeen, mutta eihän sitä käynyt ihmetteleminenkään. Ensi kertaa heillä varmaankin oli sellainen korkea herra joukossaan.

Hattu oli tosin otettava päästä, sen keisarikin saa tehdä kirkkoon astuessaan, mutta hän piti sitä niin kauan kuin mahdollista, jotta väki saisi ilokseen sitä katsella.

Monet alhaalla kirkossakin käänsivät sinä päivänä päätään ja katselivat ylös lehterille. He näyttivät miltei enemmän ajattelevan häntä kuin saarnaa. Mutta olihan se anteeksi annettavaa. Kyllä he siitä luopuisivat, kun tottuisivat ensin siihen ajatukseen, että keisari istui heidän kerallaan kirkossa.

He näyttivät hiukan ihmettelevän hänen korotustaan. Mutta olisihan heidän pitänyt ymmärtää, että se, joka oli keisarinnan isä, oli myös itsekin keisari. Mikään muu ei ollut mahdollista.

Kun hän tuli mäntymäelle kirkonmenojen päätyttyä, kerääntyivät monet hänen ympärilleen, mutta hän ei ennättänyt puhutella ketään, ennenkuin lukkari Svartling pyysi häntä mukanaan sakaristoon.

Siellä istui pappi korkeaselkäisessä tuolissaan selin oveen ja jutteli valtiopäivämies Karl Karlssonin kanssa Jannen ja lukkarin astuessa sisään. Pappi oli pahoillaan jostakin, se kuului hänen äänestään. Eipä paljon puuttunut, että hän itki.

Valtiopäivämies koetti lohduttaa häntä. »Eihän pastori voi olla edesvastuussa siitä pahuudesta, jota suurissa kaupungeissa harjoitetaan», sanoi hän.

Mutta pappi ei rauhoittunut. Hän nojasi kauniit, nuoret kasvonsa käsiinsä ja itki. »Enhän minä tietenkään voi siitä olla edesvastuussa», sanoi hän. »Mutta millä tavalla minä olen pitänyt huolta tuosta kahdeksantoista-vuotiaasta tytöstä, joka turvattomana heitettiin ulos maailmaan? Ja miten olen lohduttanut hänen isäänsä, jolla ei ollut ketään muuta, jonka puolesta elää?»

»Pastori on niin vastikään tullut tähän seurakuntaan», sanoi valtiopäivämies. »Jos edesvastuusta on kysymys, niin lankeaa se pikemmin meidän muiden hartioille, jotka tunsimme olosuhteet. Mutta kuka olisi voinut aavistaa, että niin huonosti kävisi? Nuortenhan täytyy lähteä maailmalle. Samalla tapaa me kaikki tässä pitäjässä olemme olleet maailmalle heitettyinä, ja useimmat ovat tulleet hyvin toimeen.»

»Hyvä Jumala, jospa osaisin puhua hänen kanssaan», rukoili pastori.
»Jospa voisin saada haipuvan järjen lennosta kiinni — — —»

Lukkari Svartling rykäisi seisoessaan Jannen rinnalla, ja pappi kääntyi heidän puoleensa. Hän nousi ylös, tarttui Jannea käteen kiinni ja piteli sitä omassaan.

Pappi oli pitkä ja vaaleaverinen ja kaunis. Hänen puhuessaan pehmeällä äänellään ja hänen lempeitten, sinisten silmiensä loistaessa armeliaisuutta oli aivan mahdotonta häntä vastustaa. Siinä suhteessa ei auttanut muu kuin heti paikalla ohjata hänet oikealle tolalle, ja niin Janne tekikin.

»Tässä ei ole mikään Janne enää, hyvä herra pastori. Vaan Portugallian keisari Johannes, eikä kellään, joka ei nimitä häntä oikealla nimellä, ole mitään sanottavaa hänelle.»

Näin sanoen Janne nyökkäsi keisarillisen armollisesti päätään papille ja painoi hatun päähänsä. Kaikki kolme sakaristossa nolostuivat, kun Janne työnsi oven auki ja läksi matkoihinsa.

III.

KEISARIN LAULU.

Mäenrinteessä, Lobyn yläpuolella oli vielä jonkun verran vanhaa maantietä jäljellä, sitä maantietä, jota kaikkien oli ennen vanhaan ollut pakko ajaa, mutta joka nyt oli viralta pantu senvuoksi, että se vain koukutteli kaikenlaisia mäkiä ja kukkuloita ylös ja alas eikä koskaan ymmärtänyt kiertää niitä. Tämä maantienpätkä oli niin äkkijyrkkä, ettei kukaan hevosmies sitä enää ajanut, mutta silloin tällöin joku jalkamies sitä myöten vielä aherteli, sillä se oikaisi kylläkin hyvän matkaa.

Se oli yhäti yhtä leveä kuin oikea kruunun maantie ja keltaista, kaunista soraa oli siihen sirotettuna, niin, olipa se entistään hienompikin, siinä kun ei ohut pyöränjälkiä, ei likaa eikä tomua. Tien reunassa kukki yhä maantienkukkasia. Sekä koiranputkia, käenkukkia että voikukkia kasvoi siellä runsaasti, mutta ojat olivat menneet umpeen ja kokonainen rivi kuusia oli asettunut niiden pohjalle. Ne olivat kaikki nuoria puita, kaikki yhtä korkeita, joiden oksat ulottuivat pitkin koko runkoa. Ne seisoivat lujasti painautuneina toisiinsa aivan kuin herraskartanon aitauksessa, mutta ei ainoakaan ollut kuiva eikä risuinen. Kaikkien latvat olivat täynnä vaaleita kerkkiä, ja kaikki ne soivat ja surisivat kuin kimalaiset kauniina kesäpäivänä, auringon paahtaessa niitä kirkkaalta taivaalta.

Kun Skrolyckan Janne palasi kotiin kirkolta sinä sunnuntaina, jolloin hän ensi kertaa oli näyttäytynyt keisarillisessa komeudessaan, tuli hän poikenneeksi tälle vanhalle maantielle. Oli helteinen päivä, ja kun hän astui mäkeä ylös, kuuli hän kuusten humisevan niin äänekkäästi, että häntä oikein ihmetytti. Hän ei mielestään koskaan ollut kuullut kuusien soivan tuolla tavalla, ja hän päätti ottaa selkoa siitä, miksikä ne juuri tänään olivat niin kovassa äänessä. Ja koska hänellä ei ollut lainkaan kiirettä, kävi hän istumaan keskelle hienoa soratietä kuusten viereen, laski kepin maahan, otti hatun päästään voidakseen pyyhkiä hikeä otsaltaan ja istui sitten hiljaa kädet ristissä kuunnellen.

Ilma oli aivan tyyni, niin ettei ainakaan tuuli noita pieniä soittokoneita voinut saada liikkeeseen. Ei, täytyipä melkein uskoa, että kuuset soittelivat siinä vain ilokseen, siksi että he olivat niin nuoria ja että he seisoivat täällä kaikessa rauhassa hyljätyn maantien varrella, tarvitsematta vielä moneen vuoteen pelätä, että kukaan tulisi tänne hakkaamaan heitä maahan.

Mutta jos asian laita näin olikin, niin ei siitä silti selvinnyt, miksikä kuuset juuri tänään soivat niin äänekkäästi. Kaikkien näiden hyvien lahjojen vuoksi he saattoivat iloita aina, kun oli kesä ja kaunis ilma, sen vuoksi heidän ei siis tarvinnut erikoisesti soittaa.

Miten kaunista tuo kuusien humina olikaan, vaikka se pysyi koko ajan samassa äänessä eikä keskeytynyt hetkeksikään, niin ettei siinä ollut minkäänlaista tahtia eikä säveltä.

Niin, suloista ja hyvää täällä mäen rinteessä oli olla, eipä siis ihme, että puutkin olivat iloisia ja onnellisia. Mutta omituista, etteivät kuuset osanneet sen paremmin soittaa. Janne tarkasteli niiden pikku oksia, joissa joka ainoa neulanen oli hieno ja vihreä ja kauniin muotoinen ja aivan oikealla paikallaan. Hän hengitti pihkan hajua, joka levisi niistä. Ei ainoakaan yrtti niityllä eikä kukkanen ha'assa tuoksunut niin hyvältä. Ja hän tarkasteli niiden puolikasvuisia käpyjä, joiden suomut olivat niin taiteellisesti järjestetyt, jotta ne voisivat hyvin vaalia siemeniä.

Näiden puiden, jotka olivat kaikista asioista täysin perillä, niiden olisi kai pitänyt myös osata soittaa ja laulaa sillä tavalla, että muut olisivat ymmärtäneet niiden tarkoitusta.

Mutta ne humisivat koko ajan yhtä ja samaa. Jannea alkoi nukuttaa hänen istuessaan siinä ja kuunnellessaan tuota soittoa. Ehkei olisi niinkään tyhmää ojentautua pitkäkseen tuolle hienolle, puhtaalle soratielle ja nukahtaa hetkeksi.

Mutta maltahan! Mitä tämä oli? Juuri kun Janne laski päänsä maahan ja painoi silmäluomensa kiinni, oli hän kuulevinaan jotain muuta. Nyt huminassa oli tahtia ja säveltä.

Kaikki muu oli ollut vain alkusoittoa, niinkuin kirkossa on tapana ennen virren alkua. Nyt kuului sanojakin, joita hän saattoi ymmärtää.

Niin, tätähän Janne koko ajan oli tuntenut, vaikkei hän ollut uskaltanut sitä lausua ilmi, ei edes ajatella. Mutta puut olivat perillä kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Hänellehän he olivat soittaneet niin äänekkäästi heti hänen saavuttuaan paikalle.

Nyt he lauloivat hänestä, se oli aivan selvää. Nyt, kun he luulivat hänen nukkuvan. Ehkeivätpä he olisi tahtoneet ilmaista hänelle itselleen, miten he häntä juhlivat.

Se vasta oli laulu, ja entäs sitten sävel! Janne makasi silmät kiinni, mutta kuuli sitä paremmin. Ei ainoatakaan ääntä mennyt hänen korvansa ohi.

Kun ensimäiset säkeet olivat lauletut, seurasi välisoitto, ilman sanoja, mutta se olikin juuri kaikkein ihaninta.

Se vasta oli musiikkia! Nuoret kuuset vanhan maantien varrella eivät enää soittaneet yksin, vaan koko metsä yhtyi siihen. Siinä oli urkuja ja rumpuja ja torvia. Joukossa oli pieniä rastashuiluja ja peippospillejä, puroja ja ahteja, heliseviä sinikelloja ja paukuttavia tikkoja.

Ei eläessään Janne ollut kuullut mitään näin komeaa. Eikä hän koskaan mitään soittoa ollut sillä tavalla kuunnellutkaan. Se takertui hänen korviinsa niin lujasti, ettei hän koskaan voinut sitä unohtaa.

Kun laulu oli loppunut ja metsä hiljeni jälleen, havahtui hän kuin unesta. Ja heti hän alkoi laulaa tätä metsän keisarilaulua, jotta se ei häneltä unohtuisi.

Nyt seurasi laulukerto, jonka sanoja Janne ei voinut oikein selittää, mutta hän lauloi sittenkin umpimähkään niinkuin hän mielestään oli ne kuullut.

    Kuten lehdet kertovi.
    Itävalta, Portugal,
    Metz, Japani, niinkuin oli.
    Bum, bum, bum ja kieri,
    bum, bum.

    Kultakruunusta hän hatun saa,
    kultamiekka pyssynään leimahtaa.
    Kuten lehdet kertovi.
    Itävalta, Portugal,
    Metz, Japani, niinkuin oli.
    Bum, bum, bum ja kieri,
    bum, bum.

    Ja kauniit kultaomenat
    kuin nauriit padassaan kelluvat.
    Kuten lehdet kertovi.
    Itävalta, Portugal,
    Metz, Japani, niinkuin oli.
    Bum, bum, bum ja kieri,
    bum, bum.

    Kun hän majastaan astuu metsään päin,
    hovineidot niiaavat rivittäin.
    Kuten lehdet kertovi.
    Itävalta, Portugal,
    Metz, Japani, niinkuin oli.
    Bum, bum, bum ja kieri,
    bum, bum.

Kun hän metsähän astuu vihdoinkin, niin iloitsee lehvä pienoisin. Kuten lehdet kertovi. Itävalta, Portugal, Metz, Japani, niinkuin oli. Bum, bum, bum ja kieri, bum, bum.

Juuri tuo »bum, bum» oli kaikunut kaikkein kauneimmalta. Janne iski keppinsä maahan joka bummin kohdalla ja lauloi niin syvällä ja voimakkaalla äänellä kuin mahdollista.

Hän lauloi yhä uudestaan, niin että metsä kajahti. Tuo laulu oli ihmeellinen. Hän ei väsynyt, vaikka hän lauloi sitä yhä uudestaan.

Mutta olihan se myös ihmeellisellä tavalla syntynyt. Todistuksena siitä, miten erinomainen se oli, oli kai se, että tämä laulu oli ainoa, jonka sävel ikänä oli tarttunut hänen korvaansa.

ELOKUUN SEITSEMÄSTOISTA.

Ensi kerralla, kun Skrolyckan Janne oli käynyt Lövdalassa elokuun seitsemäntenätoista päivänä, ei tästä käynnistä ollut koitunut hänelle niin paljon kunniaa kuin hän olisi toivonut. Hän ei ollut kertaakaan uudistanut tätä käyntiään, vaikka hän oli kuullut sanottavan, että vuosi vuodelta tätä päivää vietettiin Lövdalassa yhä hauskemmin ja juhlallisemmin.

Mutta nyt, pikku tytön korotuksen jälkeen, oli Jannenkin elämä kokonaan muuttunut. Nyt hän arveli, että luutnantti Liljecrona tuntisi varmaankin suurta pettymystä, jollei sellainen miesten mies kuin Portugallian keisari Johannes kunnioittaisi häntä käynnillään ja toivottaisi hänelle onnea hänen syntymäpäivänään.

Janne pukeutui siis keisarivaatteihinsa ja läksi matkaan. Mutta hän varoi joutumasta ensimäisten vieraiden pariin. Hänen, joka oli keisari, ei suinkaan sopinut näyttäytyä, ennenkuin monet vieraat olivat hiukan ennättäneet kotiutua ja kemut päästä vauhtiin.

Edellisellä kerralla hän ei ollut uskaltanut kauemmaksi kuin puutarhaan ja hiekoitetulle käytävälle talon edustalle, eikä hän ollut rohjennut astua esiin tervehtimäänkään, mutta eihän nyt voinut olla puhettakaan siitä, että hän käyttäytyisi yhtä moukkamaisesti. Heti paikalla hän suuntasi askeleensa suureen lehtimajaan kuistin vasemmalle puolelle, missä luutnantti istui yhdessä useiden svartsjöläisten sekä kauempaakin tulleiden herrasmiesten kanssa, otti häntä kädestä ja toivotti hänelle pitkää ikää.

»Vai niin, Janne, oletko sinä ulkona jalottelemassa?» sanoi luutnantti
Liljecrona ja näytti hiukan hämmästyneeltä. Hän ei suinkaan ollut
odottanut sellaista kunniaa ja sen vuoksi hän ei kai myöskään muistanut
Jannen oikeaa nimeä, vaan puhutteli häntä entisellä.

Mutta niin hyväntahtoinen mies kuin luutnantti ei tarkoittanut sillä mitään pahaa, sen Janne hyvinkin tiesi, ja siksi hän oikaisi häntä vallan sävyisästi.

»Ei siitä ole niin tarkkaa lukua, koska tänään on luutnantin syntymäpäivä», sanoi Janne. »Mutta oikeastaan pitäisi kai sanoa Portugallian keisari Johannes.»

Janne lausui nämät sanat mahdollisimman lempeällä äänellä, mutta muut herrasmiehet alkoivat sittenkin nauraa luutnantille, koska hän käyttäytyi näin typerästi, ja sellaista harmia ei Janne olisi tahtonut tuottaa hänelle hänen juhlapäivänään. Nopeasti hän kääntyi siis toisten puoleen sekoittaakseen koko asian.

»Hyvää päivää, hyvää päivää, hyvät kenraalit ja piispat ja maaherrat!» sanoi Janne tehden valtavan keisariliikkeen hatullaan. Sitten hän aikoi paiskata kättä koko joukolle, niinkuin kesteissä on tapana tehdä.

Luutnantin vieressä istui pieni, lihava mies, jolla oli valkeat liivit yllä ja kultakirjailtu kaulus kaulassa sekä miekka vyöllä. Kun Janne tervehti häntä, ei tämä ojentanut hänelle koko kättään, vaan ainoastaan kaksi sormea.

Ehkeipä hän tarkoittanut sillä mitään pahaa, mutta kas, sellainen mies kuin keisari Johannes tiesi, että täytyi pitää arvostaan kiinni.

»Kyllä sinä saat luvan ojentaa minulle koko kätesi, hyvä piispa ja maaherra», sanoi Janne hyvin ystävällisesti, sillä hän ei mitenkään tahtonut häiritä tämmöisen suuren päivän iloa.

»Minä kuulin äsken, ettet sinä ollut hyvilläsi Liljecronan nimittäessä sinua nimeltä», sanoi hän. »Mutta minua ihmetyttää, miten sinä uskallat sinutella minua. Etkös näe näitä?» kysyi hän osoittaen samalla kolmea pientä tähteä, jotka koristivat hänen frakkiansa.

Kun sellaisia sanoja lausuttiin, niin oli aika jättää nöyryys sikseen. Nopeasti takki riipaistiin auki, ja kun liivit tulivat näkyviin, olivat ne täynnä suuria, koreita tähtiä, sekä kultaisia että hopeisia! Tavallisesti Janne piti takkinsa tarkasti napitettuna, sillä nuo kunniamerkit olivat arkoja, ne mustuivat helposti ja loukkaantuivat. Sitä paitsi nolostuvat ihmiset niin helposti suurmiesten seurassa, eikä hän tahtonut peloittaa heitä näyttämällä turhan päiten komeuttansa, mutta tällä kertaa se oli nyt paljastettava.

»Katsoppas tänne!» sanoi Janne. »Kas, näin sitä pitää olla, jos tahtoo kerskailla. Kolme kurjaa tähteä, mitä niillä on virkaa?»

Ja silloinpa miehen kunnioitus kohosi. Ehkäpä sekin puolestaan auttoi, että kaikki ne, jotka tunsivat keisarinnan ja tiesivät kaikki hänen keisarikuntansa asiat, nauroivat miehelle oikein sydämensä pohjasta.

»Tuhat tulimaista!» sanoi vieras ja kumarsi syvään. »Oikea majesteettihan minulla näkyykin olevan edessäni. Osaapa hän antaa sanan sanastakin.»

Niin, niin sitä käy, kun tietää miten ihmisten parissa on käyttäydyttävä. Ei kukaan noista herrasmiehistä jutellut sitten niin halukkaasti Portugallian hallitsijan kanssa kuin juuri samainen, joka alussa oli ollut kopea eikä tahtonut antaa Jannelle kuin kaksi sormea, vaikka hän, joka oli keisari, oli ojentanut hänelle koko kätensä.

Turhaa on mainitakaan, ettei kukaan lehtimajassa olevista tämän jälkeen enää kieltäytynyt kunnioittavasti tervehtimästä Johannesta. Kun ensimäinen hämmästys ja nolous oli voitettu ja herrasmiehet huomasivat, ettei hänen kanssaan ollut vaikea tulla toimeen, niin keisari kuin hän olikin, tahtoivat he kaikki kilvan kuulla kerrottavan pikku tytön korotuksesta ja hänen pikaisesta paluustaan kotipitäjään. Lopulta sukeusi niin harras ystävyys Jannen ja herrojen välillä, että hän lauloi heille vielä sen laulunkin, jonka hän oli oppinut metsässä. Ehkäpä hän osoitti liiankin suurta alentuvaisuutta heitä kohtaan. Mutta kun jokainen hänen sanansa tuotti heille niin suurta riemua, niin ei hän malttanut olla heidän ilokseen laulamatta.

Mutta kun Janne korotti äänensä ja alkoi laulaa, niin silloinpa vasta hälinä syntyi. Eivät yksin vanhat herrasmiehet kuunnelleet häntä, vaan sekä vanhat kreivinnat että kenraalittaret, jotka olivat istuneet vierashuoneen sohvassa teetä juomassa ja makeisia syömässä, vieläpä nuoret paroonitkin ja hovineitoset, jotka olivat tanssineet tanssisalissa, hyökkäsivät ulos häntä kuuntelemaan. He asettuivat piiriin hänen ympärilleen, ja kaikkien silmät kiintyivät häneen, niinkuin pitääkin, kun nyt kerran on keisari.

Sellaista laulua he eivät tietenkään koskaan olleet kuulleet. Ja niin pian kuin Janne oli laulanut sen loppuun, vaativat he häntä alottamaan alusta. Hän kursaili hyvän aikaa, sillä eihän sitä saa olla liian myöntyväinen, mutta he eivät tyytyneet, ennenkuin hän taipui. Ja kun hän nyt alkoi laulaa laulukertoa, yhtyivät kaikki siihen, ja kun jouduttiin »bum, bumiin», niin nuoret paroonit tömistivät jalkojaan ja hovineitoset taputtivat tahdissa käsiään.

Niin, ihmeellinen laulu se oli. Kun Janne lauloi sen nyt uudelleen, ja niin monet koreapukuiset ihmiset yhtyivät lauluun ja niin monet kauniit nuoret tytöt iskivät hänelle ystävällisesti silmää ja niin monet reippaat nuoret herrat joka säkeistön jälkeen kajahuttivat hyvähuutojaan hänelle, niin alkoi hänen päätään pyörryttää, aivan kuin hän olisi tanssinut. Hänestä tuntui kuin joku olisi tarttunut häntä käsivarsiin kiinni ja kohottanut hänet korkealle ilmaan.

Janne ei kadottanut kuitenkaan tajuntaansa, hän tiesi koko ajan seisovansa maan päällä, mutta samalla hänestä tuntui kovin suloiselta voidessaan kohota niin korkealle, kaikkia muita ylemmäksi. Toiselta puolelta kunnia kohotti hänet ilmaan, toiselta puolelta ihanuus. Ne nostivat hänet voimakkaille siivilleen ja asettivat hänet keisarin istuimelle, joka liiteli korkealla ruskottavien iltapilvien parissa.

Yksi asia häneltä vain puuttui. Jospa vain suuri keisarinna, Skrolyckan pikku Klara Gulla olisi myös ollut täällä!

Tuskin tuo ajatus oli iskenyt hänen mieleensä, kun koko pihan yli levisi punertava hohde. Ja tarkastettuaan lähemmin hän huomasi, että tuo hohde levisi nuoresta tytöstä, joka oli astunut sisähuoneista kuistille.

Hän oli pitkäkasvuinen ja vaaleatukkainen. Hän seisoi selin, niin ettei Janne voinut nähdä hänen kasvojansa, mutta se ei voinut olla kukaan muu kuin Klara Gulla.

Nyt Janne ymmärsi, miksi hän oli tuntenut niin suurta onnea tänä iltana. Se oli vain ennustanut Klara Gullan tuloa.

Janne keskeytti laulunsa, työnsi syrjään ne, jotka olivat hänen tiellään, ja kiiruhti taloa kohti.

Tultuaan alimmalle portaalle oli hänen pakko pysähtyä. Sydän tykytti niin voimakkaasti, että se oli murskata rinnan.

Vähitellen voimat palasivat ja hän saattoi liikkua taas eteenpäin. Hitaasti hän nousi portaita ylös, askel askeleelta. Vihdoin hän seisoi kuistilla ja levittäen käsivartensa hän kuiskasi Klara Gullan nimen.

Silloin nuori tyttö käännähti taakseen. Se ei ollutkaan Klara Gulla! Se oli vento vieras, joka katsoi ihmeissään Janneen.

Janne ei saanut sanaakaan sanotuksi, mutta kyyneleet alkoivat silmistä vuotaa. Hänen oli mahdoton niitä pidättää. Hän laskeutui portaita taas alas, käänsi selkänsä kaikelle ilolle ja komeudelle ja alkoi poistua lehtikujaa myöten.

Ihmiset huusivat hänen jälkeensä. He pyysivät häntä palaamaan ja laulamaan heille. Mutta hän ei kuullut mitään. Niin pian kuin suinkin hän kiiruhti metsään, jonne hän saattoi suruineen piiloutua.

JANNE JA KATRINA.

Ei koskaan Skrolyckan Jannella ollut niin paljon ajateltavaa ollut kuin nyt, hänen tultuaan keisariksi.

Ensiksikin hänen täytyi olla tavattoman varuillaan, jotta hän, kohottuaan näin korkeaan asemaan, ei yltyisi kovin kopeaksi. Hänen täytyi alituisesti muistuttaa mieleensä, että me ihmiset olemme kaikki luodut samasta aineesta, että me periydymme samoista esivanhemmista ja olemme kaikki heikkoja syntisiä, niin ettei oikeastaan toinen ole toistaan parempi.

Kaiken ikänsä oli Janne harmikseen huomannut, miten ihmiset yrittivät nousta toisiaan korkeammalle, eikä hän tahtonut itse tehdä samoin. Mutta hän tunsi selvästi, ettei ollut niinkään helppoa pysyä nöyränä sen, joka oli korotettu niin korkealle, ettei koko pitäjässä ollut ainoatakaan hänen vertaistansa.

Kaikkein enimmin hän tietysti pelkäsi tehdä tai sanoa mitään sellaista, jonka johdosta vanhat ystävät, jotka edelleen ahersivat arkitöissään, tuntisivat olevansa syrjäytetyt tai unohdetut. Parasta oli olla mainitsematta heille mitään siitä huomiosta, jota hänelle aina osoitettiin hänen saapuessaan pitäjän moniin kestoihin ja juhliin, joissa hänen velvollisuutensa nyt oli olla läsnä. Hän ei tosin voinut syyttää heitä kateudesta. Kaukana siitä! Mutta missään tapauksessa hän ei tahtonut pakottaa heitä tekemään vertailuja.

Ei hän liioin voinut vaatia sellaisilta miehiltä kuin Börjeltä tai nuotankutojalta, että he nimittäisivät häntä keisariksi. Niin vanhat ystävät saivat toki sanoa häntä »Janneksi», niinkuin he aina olivat tehneet. Muu ei heidän suhteensa koskaan olisi voinut tulla kysymykseenkään.

Mutta kaikkein enimmin hän tietenkin sai olla varuillaan vanhan vaimonsa vuoksi, joka istui kotona heidän mökissänsä. Mikä ääretön helpotus ja ilokin olisi ollut, jos hänkin olisi tullut korotetuksi, mutta niin ei ollut laita, vaan hän oli aivan sama kuin ennenkin. Ehkeipä muu ollut mahdollistakaan. Klara Gulla käsitti varmaan, ettei Katrinasta voitu tehdä keisarinnaa. Aivan mahdotonta olisi ollut ajatellakaan, että hän olisi kiinnittänyt kultatähden tukkaansa mennessään kirkkoon. Pikemmin hän varmaankin olisi pysynyt kotona, kuin näyttäytynyt siellä muussa kuin tavallisessa mustassa silkkihuivissaan.

Katrina sanoi suoraan, ettei hän tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään sellaisesta, että Klara Gullasta olisi muka tullut keisarinna. Ja ehkä olikin parasta, kun kaikki ympäri kävi, totella häntä tässä suhteessa.

Mutta saattoihan sen käsittää, ettei ollut niinkään helppoa sen, joka säännöllisesti joka aamupäivä läksi laiturille ja tapasi siellä kaikki ne, jotka odottivat laivaa, ja jota kaikki nimittivät keisariksi, saattoihan käsittää, ettei ollut niinkään helppo sen luopua arvostaan astuessaan oman kodin kynnyksen yli. Kummako se, vaikka puiden- ja vedenkanto olisikin tuntunut hiukan kovalta, varsinkin kun usein sai osakseen sellaisia sanoja, joiden johdosta olisi voinut luulla hänen menneen alaspäin eikä kohonneen korkeammalle.

Jos Katrina olisi tyytynyt vain tähän, niin olisi elämä sittenkin ollut mukiinmenevää, mutta hän valitti usein sitäkin, ettei Janne enää tahtonut mennä päivätöihin niinkuin ennen. Mutta niin pian kun hän alkoi tästä puhua, ei Janne ollut kuulevinaankaan. Tiesihän hän, että Portugallian keisarinna lähettäisi hänelle niin paljon rahaa, ettei hänen ikänä enää tarvitsisi pukea työvaatteita ylleen. Olisihan ollut suorastaan väärin häntä kohtaan, jos Janne olisi tässä asiassa tehnyt Katrinan mieliksi.

Eräänä iltapuolena elokuun lopulla, Jannen istuessa kivellä mökin edustalla ja poltellessa piipunnysäänsä hän näki vilahdukselta vaaleita pukuja ja kuuli nuorekkaita ääniä metsästä.

Katrina oli lähtenyt koivuhakaan hakemaan vastaksia, mutta ennen menoaan hän oli sanonut Jannelle, että tästä lähin hänen kai piti lähteä Fallaan ojaa kaivamaan, jotta Janne voisi istua kotona ja keittää ruokaa ja paikata vaatteita, koska hän oli tullut liian hienoksi tehdäkseen enää taloon työtä.

Janne ei ollut vastannut hänelle mitään, mutta raskaalta nuo sanat olivat sittenkin tuntuneet, ja Janne oli oikein iloinen voidessaan nyt kääntää ajatuksensa muualle. Niin pian kuin suinkin hän kiiruhti sisään hakemaan keisarihattuaan ja keppiään ja ennätti parhaiksi veräjälle, kun nuoret tytöt aikoivat kulkea siitä ohi.

Heitä ei ollut sen vähempää kuin viisi kappaletta. Siinä olivat
Lövdalan kaikki kolme pikkuneitiä. Muut olivat kai heidän vieraitaan.

Janne avasi veräjän selkosen selälleen ja astui heitä vastaan. »Hyvää päivää, hyvät hovineitoset!» sanoi hän ja heilutti hattuaan niin voimakkaasti kädessään, että se miltei tapasi maata.

Tytöt pysähtyivät ja näyttivät hiukan ujoilta, mutta Janne sai heidät pian voittamaan hämminkinsä.

Siinä sitä sitten toivotettiin hyvää päivää keisarille, ja helppo oli huomata, miten he iloitsivat saadessaan tavata häntä.

Nämät pikkuneidit olivat aivan toisenlaisia kuin Katrina ja kaikki Askedalin asukkaat. He tahtoivat kernaasti kuulla jotain keisarinnasta, ja he tiedustelivat heti paikalla, mitä hänelle kuului ja saapuisiko hän pian kotiin.

He kysyivät myöskin, saisivatko he astua sisään ja katsella tupaa sisäpuolelta. Eikä Jannen tarvinnut sitä kieltää, sillä Katrina piti tuvan aina hyvässä järjestyksessä ja niin siistinä, että kuka hyvänsä saattoi tulla heille käymään.

Kun pienet kartanonneidit astuivat sisälle, ihmettelivät he hiukan, miten niin suuri keisarinna oli voinut tässä pienessä tuvassa kasvaa. Se kävi kai ennen päinsä, kun hän ei ollut muuhun tottunut, mutta mitenkähän kävisi, jos hän tulisi kotiin? Jäisikö hän asumaan tänne vanhempien luo, vai palaisiko hän takaisin Portugalliaan?

Janne oli itsekin ajatellut samaa, ja hän ymmärsi hyvinkin, että Klara Gullan olisi mahdotonta jäädä asumaan Askedaliin, kun hänellä oli kokonainen valtakunta hallittavanaan.

Janne olisi toivonut, ettei hänelle tuota kysymystä olisi tehty. Aluksi hän ei vastannutkaan siihen mitään, mutta nuori tyttö ei antanut hänelle rauhaa.

Ei, kyllä Janne oli siitä asiasta jo selvillä, mutta hän ei tiennyt, mitä ihmiset arvelisivat hänen päätöksensä johdosta. Ehkäpä heidän mielestään keisarilla ei olisi ollut oikeutta sellaiseen.

»Ei, kyllä minä pysyn kotona», sanoi hän. »Katsokaas, enhän minä voi jättää Katrinaa yksin tänne.»

»Ei, Katrina ei tahdo luopua tuvasta. Ja minun on kai parasta jäädä hänen luokseen. Nähkääs, kun nyt kerran on luvannut olla uskollinen sekä myötä- että vastoinkäymisessä.»

»Niin, sitä lupausta minun käsittääkseni ei voi pettää», sanoi se kartanonneideistä, joka kaikkein innokkaimmin oli kysellyt kaikkea. »Kuuletteko?» sanoi hän toisille, »Janne ei tahdo jättää vaimoaan, vaikka kaikki Portugallian ihanuudet viekoittelevat häntä luokseen.»

Ja kummallista, miten suurta iloa tämä heille tuotti! He taputtivat häntä olalle ja sanoivat, että siinä hän teki aivan oikein. Se oli hyvä merkki, sanoivat he. Skrolyckan vanha, kelpo Janne Andersson ei ollut vielä aivan mennyttä kalua.

Janne ei oikein ymmärtänyt, mitä he sillä tarkoittivat. Mutta varmaan he iloitsivat siitä, että he edelleen saisivat pitää hänet pitäjässään.

He jättivät hyvästi ja läksivät. He olivat menossa Duvnäsin tehtaalle kesteihin.

Ihme ja kumma, heti heidän lähdettyään Katrina tuli sisään! Varmaankin hän oli seisonut oven takana ja odottanut. Luultavasti hän ei tahtonut tulla vieraita tapaamaan, mutta miten kauan hän oli seisonut siellä ja miten paljon hän oli kuullut heidän puheistaan, sitä ei kukaan voinut tietää.

Olkoon asian laita miten tahansa, joka tapauksessa hän näytti nyt lempeämmältä ja ystävällisemmältä kuin pitkiin aikoihin.

»Sinä olet oikea pöllöpää», sanoi Katrina. »Mitähän muut vaimoihmiset sanoisivat, jos heillä olisi sellainen mies. Mutta hyvä se sentään oli, ettet tahtonut lähteä pois minun luotani.»

HAUTAJAISET.

Eihän tosin Skrolyckan Janne Andersson ollut saanut mitään sanaa eikä häntä oltu käsketty Lobyhyn Björn Hindrikssonin hautajaisiin, mutta vainajan omaiset eivät voineet myöskään tietää, tahtoiko hän pitää heitä enää sukulaisinaan sen jälkeen kun hän oli kohonnut nykyiseen suureen kunniaansa ja ihanuuteensa.

Ehkäpä he arvelivat myöskin, että sekä ruuan että kaiken muun puolesta koituisi paljon vaikeuksia, jos hän saapuisi hautajaisiin. Björn Hindrikssonin läheisimmät sukulaiset tahtoivat tietenkin ajaa eellimmäisinä saatossa, mutta oikeudenmukaisesti siinä olisikin pitänyt valmistaa tilaa hänelle, joka oli keisari.

Eiväthän he voineet tietää sitä, ettei Janne koskaan pannut huomiota mihinkään sellaiseen, mikä toisten mielestä oli tärkeätä. Olihan hän sittenkin se mikä hän oli. Hänen mieleensä ei koskaan edes juolahtanut, että hän olisi tahtonut asettua niiden paikalle, jotka kesteissä kernaasti istuivat ensimäisinä.

Välttääkseen kaikkea ikävyyttä hän ei siis mennyt hautajaistaloon aamupäivällä, ennen ruumissaaton liikkeelle lähtöä, vaan astui suoraan hautuumaalle. Ja vasta sitten, kun kellot alkoivat soida ja pitkä saattojoukko järjestyi mäntymäellä, astui hän esiin ja yhtyi muitten sukulaisten pariin.

Saattajat näyttivät hiukan hämmästyneiltä, kun hän liittyi heidän joukkoonsa, mutta hän oli jo niin tottunut siihen, että ihmiset ihmettelivät hänen alentuvaisuuttaan, ettei hän pannut siihen sen suurempaa huomiota. Varmaankin he olisivat tahtoneet asettaa hänet kaikkein ensimäiseen riviin, mutta siihen ei ollut enää aikaa, sillä saattojoukko oli jo lähtenyt liikkeelle hautausmaata kohti.

Kun ruumis oli siunattu ja Janne seurasi hautajaisvieraiden mukana kirkkoon ja asettui samaan penkkiin heidän kanssaan, näyttivät muut taaskin hiukan noloilta. Mutta he eivät ennättäneet sanoa mitään sen johdosta, että hän heidän tähtensä oli siirtynyt alas hienosta paikastaan lehteriltä. Ei ollut aikaa minkäänlaisiin selityksiin, sillä alkuvirttä alettiin juuri laulaa.

Jumalanpalveluksen jälkeen, kun kaikki ajopelit, jotka kuuluivat hautajaissaattoon, ajoivat esille mäntymäelle, kävi Janne istumaan suuriin laverivaunuihin, joilla ruumis oli tuotu kirkolle. Vaunujen oli määrä palata tyhjinä kotiin, sen Janne tiesi, siinä hän ei siis vienyt kenenkään paikkaa. Björn Hindrikssonin vävypoika ja tytär kulkivat pari kertaa hänen ohitseen ja katselivat häneen. Ehkäpä he olivat huolissaan siitä, etteivät he voineet tarjota hänelle tilaa eellimäisissä ajopeleissä, mutta eihän hän tahtonut, että kukaan hänen tähtensä siirtyisi paikaltansa. Olihan hän sittenkin se, mikä hän oli.

Ajaessaan kirkolta hautajaistaloon ei Janne voinut olla ajattelematta sitä kertaa, jolloin hän yhdessä pikku Klara Gullan kanssa oli käynyt rikkaita sukulaisiaan tervehtimässä. Niin, kaikki oli nyt aivan toisin. Kuka tässä nyt oli arvossapidetty ja mahtava? Kuka tässä kunnioitti toisia läsnäolollaan?

Sen mukaan kuin vieraat saapuivat hautajaistaloon, saatettiin heidät suureen arkihuoneeseen, jossa he riisuivat päällysvaatteet yltään. Sitten naapurin väki, jota oli pyydetty hoitamaan isännyyttä, saapui paikalle, ja he kutsuivat arvokkaimmat vieraat yläkertaan, jonne päivällispöytä oli katettu.

Olipa se aika edesvastuullinen toimi, kun vieraista arvokkaimmat olivat valittavat yläkertaan, sillä näin suurissa hautajaisissa eivät kaikki voineet mahtua samalla kertaa syömään, vaan oli pakko järjestää useampia pöytäkuntia. Mutta monet olisivat pitäneet kovin suurena loukkauksena, jollei heitä olisi päästetty ensimäiseen pöytäkuntaan, eivätkä he koskaan olisi voineet antaa sellaista anteeksi.

Mitä nyt erittäinkin Janneen tuli, joka oli keisariksi korotettu, niin olihan hän monessa suhteessa hyvinkin myöntyväinen, mutta täytyipä hänen sittenkin pitää siitä kiinni, että hän pääsisi mukaan ensimäiseen pöytäkuntaan. Muutenhan ihmiset voisivat luulla, ettei hän tiennyt, että hänellä oli oikeus kulkea kaikkien muiden edellä.

Eihän siinä tietenkään mitään hätää ollut, vaikkei häntä kaikkein ensimäiseksi pyydettykään yläkertaan. Olihan päivän selvää, että hän saisi syödä samalla kertaa kuin pappi ja herrasväet, niin ettei hänen siinä suhteessa tarvinnut olla levoton.

Hän istui yksin ja ääneti eräällä penkillä, sillä täällä tietenkään ei kukaan tahtonut tulla juttelemaan hänen kanssaan keisarinnasta. Tahtomattaankin hän tunsi mielensä hiukan apeaksi. Hänen lähtiessään kotoa oli Katrina sanonut hänelle, että hänen olisi parasta pysyä näistä hautajaisista poissa, sillä talon väki oli niin suurta sukua, etteivät he kursailleet enemmän keisareita kuin kuninkaitakaan. Näyttipä melkein siltä, kuin Katrina olisikin ollut oikeassa. Vanhat talonpojat, jotka maailman luomisesta alkaen olivat asuneet samassa talossa, pitivät itseään kaikkia korkeita herroja parempina.

Nopeasti ei ensimäistä pöytäkuntaa saatu kokoon. Isäntä ja emäntä kulkivat kauan paikasta toiseen etsien arvokkaimpia vieraita, mutta hänen luokseen he eivät tulleet.

Jannen vieressä istui pari naimatonta vaimoihmistä, joilla ei ollut vähintäkään toivoa päästä nyt jo pöytään, ja siksi he juttelivat kaikessa rauhassa. He puhuivat siitä, miten hyvä oli sentään, että Linnart Björnsson, Björn Hindrikssonin poika, oli ennättänyt ajoissa kotiin voidakseen sopia isänsä kanssa.

Varsinaista riitaa ei ollut heidän välillään ollut, vaan asian laita oli sellainen, että kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin Linnart oli parinkymmenen vuoden vanha ja aikoi mennä naimisiin, oli hän kysynyt ukolta luovuttaisiko tämä talon hänelle vai voisivatko he järjestää asiat toisin, niin että hän pääsisi omille leiville. Mutta vanha Björn oli vastustanut kumpaakin ehdotusta. Hän tahtoi, että poika tekisi edelleen työtä kotona niinkuin tähänkin asti ja ottaisi talon haltuunsa vasta sitten, kun ukko oli laskenut päänsä lepoon. — »Ei», kerrottiin pojan silloin sanoneen, »en minä tahdo olla kotona teidän renkinänne, niin isä kuin te olettekin. Mieluummin lähden maailmalle ja tulen omin voimin toimeen, sillä minä tahdon olla teidän vertaisenne, muuten ystävyytemme on lopussa.» — »Voi se siltikin loppua, jos sinä kuljet omia teitäsi», oli Björn Hindriksson vastannut.

Sitten poika oli lähtenyt suuriin metsiin Duvsjön pohjois- ja itäpuolelle, asettunut kauaksi salomaille asumaan ja raivannut siellä itselleen peltoa. Hänen talonsa oli Bron pitäjässä, eikä hän koskaan näyttäytynyt Svartsjön piirissä. Kolmeenkymmeneen vuoteen vanhemmat eivät olleet nähneet häntä, mutta viime sunnuntaina hän oli sattunut tulemaan kotiin juuri kun vanha Björn oli kuolemaisillaan.

Skrolyckan Janne tuli kovin iloiseksi. Nämähän olivat hyviä uutisia. Viime sunnuntaina, kun Katrina oli tullut kotiin kirkosta ja kertonut, että Björn Hindriksson oli kuolemaisillaan, oli Janne heti kysellyt poikaa ja ihmetellyt, olikohan häntä lähetetty hakemaan. Mutta sitä ei oltu tehty. Katrina oli kuullut, että Björn Hindrikssonin vaimo oli pyytämällä pyytänyt saada lähettää pojalle sanaa, mutta häntä oli jyrkästi kielletty. Ukko oli sanonut, että hän tahtoi rauhassa kuolla.

Mutta Janne ei ollut rauhoittunut. Hän ei voinut saada ajatuksistaan
Linnart Björnssonia, joka kulki nyt metsämaillaan aavistamatta mitään.
Ja silloin hän, Janne, oli päättänyt toimia vastoin vanhan Björnin
tahtoa ja viedä sanan pojalle.

Hän ei ollut kuullut lainkaan, miten asia oli päättynyt ennenkuin nyt hautajaisissa. Hän kuunteli niin kiihkeästi näiden naisten puhetta, että häneltä unohtui sekä ensimäinen että toinen pöytäkunta.

Niin, kun poika oli tullut kotiin, olivat he lempeästi puhelleet yhdessä, sekä isä että poika. Ukko oli nauranut katsellessaan pojan vaatteita. — »Sinä tulet työvaatteissasi», oli hän sanonut. — »Niin, minun pitäisi kai olla juhlavaatteissa, koska on sunnuntai», oli Linnart Björnsson vastannut, »mutta nähkääs, tänä kesänä on meidän paikkakunnallamme ollut kovin runsaasti sadetta. Olin juuri aikonut korjata hiukan kauraa puolen päivän jälkeen.» — »No, ennätitkö saada mitään korjuuseen?» kysyi ukko. — »Sain parhaiksi ensimäisen kuorman täyteen, mutta jätin sen pellolle, kun sanantuoja saapui. Läksin heti matkaan vaihtamatta edes vaatteita.» — »Kuka sinulle toi sanan?» kysyi ukko hetken kuluttua. — »Eräs mies, jota en koskaan ennen ole nähnyt», vastasi poika. »En tullut kysyneeksi kuka hän oli. Hän näytti kerjäläisukolta.» — »Siitä miehestä sinun on otettava selko ja kiitettävä häntä minun puolestani», oli vanha Björn hyvin pontevasti sanonut. »Hänelle sinun tulee osoittaa kunniaa, missä tahansa hänet tavannetkin. Hän on tahtonut meidän parastamme.»

Noin hyvät ja rehelliset heidän välinsä olivat olleet loppuun saakka. He olivat niin kovin onnellisia sovinnostaan, että kuolema pikemmin näytti tuoneen heille iloa kuin surua.

Epämieluisan tunteen valtaamana oli Janne hätkähtänyt, kun hän kuuli Linnart Björnssonin sanoneen häntä kerjäläisukoksi. Mutta käsittihän hän sen, että koko juttu riippui vain siitä, ettei hänellä ollut hattuaan eikä keisarikeppiään mukana salolla.

Siitä Jannen ajatukset siirtyivät jälleen nykyhetken huoliin. Varmaankin hän oli nyt kyllin kauan odottanut. Nyt heidän olisi pitänyt jo kutsua hänetkin syömään, jottei hän kokonaan myöhästyisi. Asia ei mitenkään voinut olla oikealla tolalla.

Hän nousi, astui päättävästi huoneen lattian ja eteisen poikki, nousi portaita ylös ja avasi yläkerran suuren salin oven.

Hän huomasi heti, että päivällinen oli jo täydessä käynnissä. Suuri hevosenkengänmuotoinen pöytä oli täynnä ihmisiä, ensimäinen ruokalaji oli jo tarjottu. Tarkoituksena oli sittenkin ollut jättää hänet pois ensimäisestä pöytäkunnasta. Tuossa oli pappi, ja tuossa lukkari, tuolla istui Lövdalan luutnantti rouvineen, ja tuolla kaikki ne, joiden pitikin olla siellä, paitsi hän itse.

Eräs nuorista tytöistä, joka tarjosi ruokaa, kiiruhti Jannen luo heti kun hän ilmestyi ovelle.

»Mitäs te täällä teette, Janne?» sanoi tyttö kuiskaten. »Menkää alakertaan!»

»Mutta hyvä emäntä!» sanoi Janne. »Pitäisihän Portugallian keisari
Johanneksen toki päästä mukaan ensimäiseen pöytäkuntaan.»

»Vaiti, Janne!» sanoi tyttö. »Tänään teidän ei sovi tuoda esiin tyhmyyksiänne. Menkää alas, niin saatte ruokaa, kun teidän vuoronne tulee!»

Tunsihan Janne tietenkin suurempaa kunnioitusta tätä taloa kohtaan kuin mitään muuta koko pitäjässä. Ja juuri siksi hän olisi pannut niin suurta arvoa siihen, että hänet täällä olisi otettu vastaan hänen arvonsa ja kunniansa mukaisesti. Hän tunsi äkkiä suurta masennusta seisoessaan oven suussa, lakki kädessä. Hän tunsi itse, miten koko hänen keisari-arvonsa häipyi kuin tuhka tuuleen.

Mutta kesken tätä tukalaa tunnetta hän kuuli Linnart Björnssonin äkkiä huudahtavan.

»Tuossahan se mies seisookin, joka viime sunnuntaina tuli ilmoittamaan minulle isän sairaudesta!» sanoi hän. — »Mitä sinä sanot?» kysyi hänen äitinsä. »Oletko siitä aivan varma?»

»Olen kyllä, kukaan muu se ei voi olla. Näin hänet jo varhemmin tänään, mutta en tuntenut häntä, hän kun oli niin lystikkäästi puettu. Mutta nyt näen, että hän se on.»

»Niin, jos hän se todellakin oli, niin ei hänen tarvitse sen kauemmin seisoa kuin kerjäläinen oven suussa», sanoi vanha emäntä, »vaan meidän pitää tehdä hänelle tilaa tänne pöydän ääreen. Hänelle me olemme suuressa kiitoksen velassa, sillä hän se nosti kuoleman taakan vanhan Björnin hartioilta, ja minulle hän antoi ainoan lohdutuksen, mikä saattoi keventää suurta suruani, kadottaessani sellaisen miehen.»

Ja tilaa siinä tehtiin, vaikka ennestäänkin näytti olevan ahtaanpuoleista. Janne sai istua hevosenkengän sisässä, vastapäätä pappia. Sen parempaa paikkaa hänellä ei olisi voinut olla.

Aluksi hän oli hiukan ymmällä, sillä hänen oli mahdoton käsittää, miksi he pitivät niin suurta melua siitä, että hän oli juossut parin peninkulman matkan metsän halki Linnart Björnssonille sanaa viemään. Mutta sitten hän ymmärsi asian oikean laidan. Keisaria he tietenkin sittenkin tahtoivat kunnioittaa. Ehkäpä he tekivät sen tällä tavalla, jotta ei kukaan tuntisi olevansa syrjäytetty.

Muuta selitystä oli mahdoton keksiä. Sillä kiltti ja hyvänsävyinen ja auttavainen, sitähän Janne oli kaiken ikänsä ollut, mutta eihän häntä koskaan sen vuoksi oltu kunnioitettu eikä kestitetty.

KUOLEVA SYDÄN.

Kun insinööri Boraeus, Borgin kartanon isäntä, joka päivä käväisi laivasillalla, ei hän tietenkään voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen ihmisjoukkoon, joka alituisesti pyöri Skrolyckan pikku ukon ympärillä. Ukon ei tarvinnut enää istua yksin ja haihduttaa ikäväänsä hiljaisilla unelmilla, niinkuin hänen oli ollut pakko tehdä edellisenä kesänä. Sen sijaan kaikki ne, jotka odottivat laivaa, tulivat nyt hänen luokseen saadakseen kuulla kerrottavan keisarinnan kotiintulosta, varsinkin hänen maihinnousustaan täällä Borgin kartanon laiturilla. Joka kerta insinööri Boraeuksen kulkiessa ohitse hän kuuli puhuttavan kultatähdestä, joka kimaltelisi keisarinnan päässä, ja kultakukkasista, jotka puhkeaisivat kaikkiin puihin ja pensaisiin niin pian kun hän laskisi jalkansa rannalle.

Lokakuun loppupuolella, noin kolme kuukautta sen jälkeen kun Skrolyckan Janne juuri tällä Borgin kartanon laiturilla ilmoitti suuren uutisen Klara Gullan korotuksesta, näki insinööri eräänä aamupäivänä tavattoman suuren ihmisjoukon hänen ympärillään. Insinööri oli aikonut vain päätään nyökäten astua ohitse, niinkuin hänellä oli tapana tehdä, mutta hän muuttikin mielensä ja pysähtyi ottaakseen selkoa siitä, mitä täällä oli tekeillä.

Ensi silmäyksellä hän ei voinut huomata mitään erikoista. Janne istui odotuskivellä, niinkuin hänen tapansa oli, ja hän näytti hyvin arvokkaalta ja juhlalliselta. Hänen vieressään istui kookas naishenkilö, joka puhui niin nopeasti ja innokkaasti, että sanat ikäänkuin pursuivat hänen suustaan. Hän pudisti päätään, siristi silmiään ja kumarsi vartaloaan hitaasti eteenpäin, niin että kasvot koskettivat melkein maata hänen saatuaan sanottavansa sanotuksi.

Insinööri Boraeus tunsi tietysti heti Hullu-Ingeborgin, mutta aluksi hänen oli aivan mahdotonta ymmärtää, mitä tämä sanoi. Hänen täytyi kysyä eräältä läsnäolevalta, mistä oikeastaan oli kysymys.

»Hullu-Ingeborg pyytää saada seurata keisarinnan mukana Portugalliaan, kun tämä palaa sinne takaisin», selitti mies. »Hullu-Ingeborg on puhunut siitä Jannelle jo hyvän aikaa, mutta Janne ei tahdo suostua.»

Nyt ei insinöörin ollut enää vaikea seurata keskustelua. Mutta se ei tuottanut hänelle hyvää mieltä. Ryppy kulmakarvojen välissä syveni ja alkoi punoittaa hänen tarkasti kuunnellessansa.

Tuossa oli ainoa ihminen, joka paitsi Jannea itseään uskoi Portugallian ihanuuteen, eikä hänelle sittenkään annettu lupaa matkustaa sinne! Tuo vanha raukka tiesi, ettei siinä maassa ollut nälkää eikä köyhyyttä, ei raakoja ihmisiä, jotka pilkkasivat onnetonta, ei lapsia, jotka ajoivat yksinäisiä, avuttomia maankiertäjiä pitkät matkat takaa ja heittelivät heitä kivillä. Siellä vallitsi ikuinen rauha ja hyvät vuodet, ja sinne hän halusi päästä elämänsä kurjuutta pakoon. Hän pyysi ja itki, hän käytti koko suostuttamiskykyään, mutta hän sai vain jyrkän kiellon vastaansa.

Ja tuo toinen, joka oli kuuro kaikille hänen rukouksilleen, oli ikävöinyt ja surrut koko tämän viime vuoden! Ehkäpä hän ei olisi vastannut kieltävästi muutamia kuukausia sitten, jolloin hänen sydämensä oli vielä lämpimästi sykkinyt, mutta nyt varmaan myötäkäyminen oli kokonaan sen kivettänyt.

Yksinpä hänen ulkomuotonsakin ilmaisi suurta muutosta. Hänen poskensa olivat pyöristyneet, leuka tullut kaksinkertaiseksi, ja tiheä, tumma sänki peitti ylähuulen. Silmät olivat hiukan ulonneet kuopistaan, ja katse muuttunut jäykäksi ja tuijottavaksi. Niin, insinöörin mielestä nenäkin oli kohonnut ja suurennut ja saanut jalomman muodon. Tukka näytti kokonaan lähteneen, ei ainoatakaan haiventa pistänyt nahkahatun alta esiin.

Insinööri oli pitänyt häntä silmällä siitä saakka, kun he ensi kerran olivat puhelleet yhdessä viime kesänä. Miehen suuri ikävä ja kaipuu ei enää pahoittanut häntä laiturille. Hän tuskin vilkaisikaan laivaan. Hän tuli sinne vain tapaamaan ihmisiä, jotka nimittivät häntä keisariksi ja tahtoivat kuulla hänen laulujaan ja mielikuvittelujaan.

Mutta maksoiko todellakin vaivaa tuollaisesta harmitella? Mieshän oli mielipuoli.

Mutta ehkäpä hulluuden ei olisi koskaan tarvinnut niin syvälle juurtua, kuin se nyt oli tehnyt? Insinöörin mieleen juolahti, että ehkäpä hän olisi ollut pelastettavissa, jos hänet heti voimakkaasti ja armottomasti olisi syösty alas keisarinistuimeltaan.

Hän katsoi vielä kerran tutkivasti Skrolyckan Janneen. Janne näytti armollisesti valittavan asiaa, mutta pysyi yhtä jyrkästi kiellossansa.

Tuossa hienossa Portugallian maassa oli varmaan vain prinssejä ja kenraaleja, vain koreapukuisia ihmisiä. Miltä Hullu-Ingeborg olisi näyttänyt siellä pumpuliliinassaan ja kotikutoisessa nutussaan. Mutta, hyvä Jumala! Insinöörin mielestä todellakin —

Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut itse läksyttää Jannea, mutta sitten hän kohauttikin vain olkapäitään. Eihän hän ollut oikea mies sitä tekemään, hän olisi vain pahentanut asiaa.

Hän poistui ääneti ihmisjoukosta ja astui alas laiturille juuri kun laiva pilkisti esiin lähimmän niemen takaa.

VIRALTAPANO.

Jo paljoa aikaisemmin kuin Lars Gunnarsson oli joutunut naimisiin Fallan Annan kanssa, oli hän kerran sattumalta ollut huutokaupassa läsnä.

Huutokauppaa pidettiin erään köyhän miehen talossa ja varmaankaan heillä ei ollut mitään hyvää tarjottavana asiakkaille, sillä kauppa kävi aivan surkean huonosti. Heillä oli ollut syytä toivoa parempaa tulosta, sillä Kisterudin Jöns oli huutajana, ja hän oli sellainen hauskaheikki, että ihmiset menivät useinkin huutokauppaan vain saadakseen kuulla hänen juttujaan. Mutta vaikka Jöns laski tavallisia sukkeluuksiaan, niin ei hän sittenkään tällä kertaa saanut vauhtia kaupantekoon. Lopulta hän ei keksinyt muuta keinoa kuin laskea syrjään vasaransa ja sanoa, että hänen äänensä oli niin sortunut, ettei hän jaksanut enää huutaa sen kauemmin.

»Valtiopäivämies saa panna jonkun muun huutamaan», sanoi hän Karl Karlssonille, joka oli huutokaupanpitäjänä. »Minä olen huutanut ääneni niin sorruksiin näiden kivinaamojen vuoksi, jotka seisovat tässä ympärilläni, että saan lähteä kotiin ja istua tuppisuuna viikkokausia, ennenkuin ääneni taas selvenee.»

Vakava asia tosiaankin, jos valtiopäivämies jäisi ilman huutajaa, kun suurin osa tavaroita oli vielä myömättä, ja siksi hän koetti yhä uudestaan kehottaa Kisterudin Jönsiä jatkamaan, mutta olihan aivan luonnollista, ettei hän voinut antaa myöten. Hän ei tahtonut huonoilla huutokaupoilla pilata hyvää mainettaan, ja äkkiä hänen äänensä sortui siinä määrin, ettei hän voinut edes kuiskaamalla puhua. Hän vain kähisi.

»Niin, ehkäpä joku muu osaisi huutaa sillä välin kun Jöns hiukan levähtää?» sanoi silloin valtiopäivämies.

Hän katseli juuri ympärilleen epäillen tokko hän voisi löytää auttajaa, kun Lars Gunnarsson samassa astui hänen luokseen ja sanoi olevansa halukas koettamaan. Lars näytti siihen aikaan niin nuorelta, että Karl Karlsson vain nauroi hänelle ja sanoi, ettei hänellä ollut apua ripillekäymättömistä pojista. Mutta Lars Gunnarsson vastasi palvelleensa jo sotamiehenäkin ja pyysi niin kiihkeästi saada heiluttaa vasaraa, että valtiopäivämies suostui vihdoin. »No, annetaan sinun vähän aikaa yrittää», sanoi hän. »Huonommin ei juuri voi käydä kuin tähänkään asti.»

Lars nousi Kisterudin Jönsin paikalle, otti vanhan voipytyn käteensä tarjotakseen sitä kaupaksi, mutta malttoikin mielensä ja sen sijaan alkoi sitä tarkastaa. Hän käänsi sen ylös-alaisin, naputti sekä pohjaa että sivuja, näytti ihmettelevän, kun ei keksinyt siinä ainoatakaan vikaa, ja tarjosi sitä sitten kaupaksi surkealla äänellä, ikäänkuin hän olisi ollut kovin pahoillaan, kun oli pakko myödä tällainen kalleus.

Omasta puolestaan hän toivoi, ettei kukaan siitä tarjoaisi mitään. Hän arveli edullisimmaksi omistajalle, ettei kukaan ymmärtäisi sen arvoa, sillä silloin tämä saisi pitää sen omanaan.

Kun nyt toinen toisensa jälkeen teki tarjouksiaan, saattoi selvästi huomata, miten pahoillaan Lars siitä oli. Kävihän se vielä laatuun niin kauan kuin tarjoukset olivat niin alhaisia, ettei hänen tarvinnut ottaa niitä varteen, mutta kun ne nousivat nousemistaan, vääntyivät hänen kasvonsa surusta. Suuri oli uhraus hänen puoleltaan, kun hän vihdoin iski vasaransa pöytään, ja vanha hapan voipytty oli myöty.

Sen jälkeen seurasi ämpärien, korvojen ja sammioiden vuoro. Lars Gunnarsson oli jokseenkin myöntyväinen, kun vanhemmista astioista oli kysymys, ja möi ne osoittamatta suurempaa surua. Mutta uudempia hän töin tuskin tahtoi tarjota kaupaksi. »Ne ovat liian hyviä», sanoi hän omistajalle. »Ne ovat niin vähän käytettyjä, että voisitte myödä ne uusina markkinoilla.»

Ostajat eivät ymmärtäneet itsekään mistä se johtui, mutta he alkoivat kohottaa hintoja yhä enemmän. Lars Gunnarsson näytti niin huolestuneelta joka kerta, kun uusi tarjous tehtiin, etteivät he ainakaan hänen mielikseen huutaneet. Mutta jollakin tavalla heille oli selvinnyt, että nuo tavarat, joita he huusivat, todellakin olivat arvokkaita. He tulivat ajatelleeksi, että moni tavara oli heille tuiki tarpeellinen kotona. Nyt oli oikea tilaisuus kaupan tekoon, nyt he eivät ostaneet vain huvin vuoksi, niinkuin Kisterudin Jönsin ollessa huutajana.

Tuon mestarikokeen jälkeen Lars Gunnarssonia käytettiin alituisesti huutajana. Yhtä hauskaa huutokaupoissa ei enää ollut sen jälkeen kun hän oli ruvennut heiluttamaan vasaraa, mutta ei kukaan voinut niin hyvin herättää ihmisissä halua omistaa kaikenlaista vanhaa roskaa eikä kukaan osannut yllyttää ukkoja kilpaa huutamaan sellaisia tavaroita, joita he eivät vähääkään tarvinneet, ainoastaan saadakseen näyttää mihin heidän varansa riittivät.

Lars Gunnarssonilla olikin tapana myödä kaikki puhtaaksi niissä huutokaupoissa, joissa hän oli toimihenkilönä. Yhden ainoan kerran hänen oli käydä huonosti, nimittäin Storstugan Sven Österbergin pesän huutokaupassa Bergvikissä. Siinä oli erinomaista tavaraa kaupan, paljon väkeäkin oli saapunut paikalle, ja vaikka olikin jo myöhäinen syksy, niin oli ilma siksi kaunis, että huutokauppaa voitiin pitää taivasalla, mutta kaupanteko ei sittenkään tahtonut luonnistua. Lars ei voinut saada väkeä innostumaan eikä kohottamaan tarjouksia. Näyttipä siltä kuin hänen ei kävisi sen paremmin kuin Kisterudin Jönsin sinä päivänä, jolloin Lars oli saanut ottaa haltuunsa vasaran hänen asemestaan.

Mutta Lars Gunnarssonin ei tehnyt mieli jättää virkaansa toiselle, vaan sen sijaan hän koetti ottaa selkoa siitä, minkä vuoksi ihmiset olivat niin hajamielisiä, etteivät halunneet tehdä kauppaa. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän pääsi syyn perille.

Lars oli asettunut seisomaan pöydälle, jotta kaikki voisivat nähdä mitä hänellä oli tarjona, ja siitä paikaltaan hänen ei ollut vaikea huomata, että vastikään valtaistuimelleen noussut keisari, joka asui pienessä mökissään Fallan naapurina ja kaiken ikänsä oli käynyt siellä päivätöissä, kierteli väkijoukossa. Lars näki hänen armollisesti hymyillen tervehtivän oikealle ja vasemmalle ja näyttävän kaikille komeaa keppiään ja tähtiään. Suuri liuta lapsia ja nuorta väkeä seurasi hänen kintereillään minne ikänä hän meni, eivätkä vanhemmatkaan ihmiset pitäneet itseään liika hyvinä vaihtaakseen pari sanaa hänen kanssaan. Kummako se, vaikka huutokauppa kävikin huonosti, kun sellainen suurmies oli läsnä, joka veti kaikkien huomion puoleensa.

Lars ei heti keskeyttänyt huutokauppaa. Hän seurasi vain silmillään Skrolyckan Jannea, kunnes tämä oli ennättänyt tunkeutua aivan ensimäiseen riviin, huutokaupanpitäjän eteen. Turhaa oli pelätä, että Portugallian Johannes jäisi syrjäiseen paikkaan. Hän tervehti kädestä kaikkia tuttaviaan ja lausui heille pari ystävällistä sanaa, mutta samalla hän tunkeutui heidän ohitseen, niin että hän hetken kuluttua seisoi aivan piirin keskellä.

Samassa kun hän oli ennättänyt niin pitkälle, hypähti Lars Gunnarsson alas pöydältä, hyökkäsi suoraan hänen kimppuunsa, riisti nahkahatun ja keisarikepin hänen kädestään ja seisoi taas saaliineen pöydällä ennenkuin Janne oli ennättänyt tehdä vähintäkään vastarintaa.

Janne huusi ääneensä ja tahtoi nousta pöydälle anastaakseen takaisin ryöstetyt aarteensa, mutta Lars uhkasi häntä kepillä, niin että hänen täytyi vetäytyä kauemmaksi. Samalla kuului paheksumisen ja vastenmielisyyden murinaa väkijoukosta, mutta Lars ei siitä pelästynyt.

»Käsitän hyvinkin, että te ihmettelette minun käytöstäni», huusi hän vahvalla huutokauppaäänellään, joka kajahti yli koko pihan. »Mutta tämä lakki ja keppi kuuluvat Fallan kartanoon. Minun appiukkoni, Erik Ersa, omisti ne, ja hän peri ne vanhalta isännältä, joka hoiti taloa ennen häntä. Näitä tavaroita on kotona aina pidetty suuressa kunniassa, enkä minä voi sitä sietää, että hullu mies saa niitä käyttää. En voi sanoa, miten ne ovat joutuneet hänen haltuunsa, mutta sen tiedän, ettei hän saa kopeilla enää tavaroilla, jotka ovat meidän omamme.»

Janne oli nopeasti rauhoittunut, ja Larsin pitäessä puhettaan seisoi hän kädet ristissä rinnalla ja kasvoillaan välinpitämätön ilme, ikäänkuin hän ei vähääkään olisi välittänyt Larsin puheista. Niin pian kuin Lars vaikeni, kääntyi Janne läsnäolevien puoleen tehden arvokkaan liikkeen kädellään.

»Nyt, hyvät hoviherrat», sanoi hän, »nyt te saatte luvan hankkia minun omaisuuteni takaisin.»

Mutta ei ainoakaan liikahtanut auttaakseen häntä. Useat joukosta vain nauroivat. Kaikki pitivät nyt Larsin puolta.

Yksi ainoa näytti säälivän Jannea. Hän kuuli erään naisen joukon keskeltä huutavan huutokaupanpitäjälle: »Antakaa hänen pitää keisarikoreutensa, Lars! Ettehän te itse voi kuitenkaan käyttää tuota keppiä eikä hattua.»

»Minä annan hänelle jonkun omista lakeistani heti kun pääsen kotiin,» sanoi Lars, »mutta näitä perintökaluja, sen minä sanon, hän ei enää saa käyttää eikä saattaa niitä pilkan esineeksi.»

Näitä sanoja säesti väkijoukon äänekäs nauru, ja Janne tuli siitä niin ymmälle, että hän jäi liikkumatta seisomaan paikalleen ja katseli vain ympärilleen. Hän kääntyi toisesta toiseen eikä voinut tointua hämmästyksestään. Hyvät ihmiset! Eikö ainoakaan kaikista niistä, jotka ovat kunnioittaneet ja juhlineet häntä, tahtonut auttaa häntä hädän hetkenä? Kaikki seisoivat liikkumattomina. Janne huomasi, ettei hän merkinnyt heille mitään eikä kukaan tahtonut mitään hänen hyväkseen tehdä. Hän kävi niin pelokkaaksi, että koko hänen keisariarvokkuutensa karisi hänestä, ja hän näytti aivan lapselta, joka on purskahtaa itkuun siksi, että hän on kadottanut leikkikalunsa.

Lars Gunnarsson kääntyi suuren tavarapinon puoleen, joka oli hänen vieressähän, ja alotti myönnin uudestaan. Silloin Janne yritti tulla toimeen omin voimin. Valittaen ja ruikuttaen hän lähestyi pöytää, jolla Lars seisoi, ja päästyään sen ääreen hän kumartui nopeasti maahan ja koetti kaataa sen kumoon.

Mutta Lars ei antanut yllättää itseään. Hän heilautti keisarikeppiä ja iski niin kovasti Jannea selkään, että tämän oli pakko vetäytyä kauemmaksi.

»Kuulehan», sanoi Lars, »nämä tavarat minä pidän nyt itse. Minun mielestäni sinä olet jo hukannut kylliksi aikaa tähän keisariuteesi. Nyt voit mennä kotiin ja ruveta taas ojaa kaivamaan. Sellaisilla kuin sinulla ei ole mitään tekemistä huutokaupoissa.»

Eipä näyttänyt siltä, että Janne olisi aikonut totella, mutta silloin Lars heilautti jälleen keppiään. Eikä muuta tarvittu, jotta Portugallian keisari kääntäisi selkänsä ja lähtisi pakoon.

Ei kukaan liikahtanut seuratakseen ja lohduttaakseen häntä, ei kukaan kutsunut häntä takaisin. Niin, useimmat eivät malttaneet olla nauramatta, kun he näkivät, miten surkeasti ja kunniattomalla tavalla koko hänen suuruutensa katosi.

Mutta sekään ei ollut Lars Gunnarssonin mieleen. Hän tahtoi, että hänen huutokaupoissaan olisi yhtä juhlallista kuin kirkossa.

»Minun luullakseni on parempi puhua vakavasti Jannelle kuin nauraa hänelle», sanoi hän. »Monet yhtyvät hänen hullutuksiinsa, vieläpä nimittävät häntä keisariksikin, mutta siinä he eivät tee oikein. Parempi on koettaa saada häntä käsittämään mikä hän on, vaikkei se olisikaan mieluista. Minä olen ollut hänen isäntänsä siksi kauan, että minun velvollisuuteni on kehoittaa häntä taas työtä tekemään. Muuten hän hyvinkin pian joutuu pitäjän rasitukseksi.»

Sen jälkeen Lars piti oikein komeat huutokaupat, ja hinnat kohosivat korkealle. Eikä hänen tyytyväisyytensä siitä vähentynyt, kun hän kotiin palattuaan seuraavana päivänä sai kuulla, että Skrolyckan Janne oli taaskin pukenut ylleen työvaatteensa ja alkanut ojittaa kesantoa.

»Ei puhuta enää koskaan hänen hulluudestaan», sanoi Lars Gunnarsson, »niin ehkäpä hänen järkensä palaa jälleen. Se ei koskaan ole ollut niin suuri, ettei hän sitä sellaisenaan olisi tarvinnut.»

LUKUKINKERIT.

Ei mistään Lars Gunnarsson ollut niin hyvillään kuin siitä, että hän oli keksinyt ottaa kepin ja nahkahatun pois Skrolyckan Jannelta. Näyttipä suorastaan siltä, että hän samalla oli riistänyt hänestä hulluuden.

Pari viikkoa Bergvikin huutokaupan jälkeen oli määrä pitää lukukinkereitä Fallassa. Ihmisiä kerääntyi sinne joka taholta Duvsjön lähiseuduilta, ja Skrolyckan väki tuli muiden mukana. Ja kas kummaa, oli aivan mahdoton huomata Jannesta, ettei hänen järkensä olisi paikallaan!

Kaikki penkit ja tuolit, mitä vain Fallassa oli, oli siirretty suureen tupaan. Sinne kinkeriväki asettui istumaan tiheihin riveihin, ja Janne heidän mukanaan, mutta hän ei tunkeutunut nyt paremmalle paikalle kuin mikä hänelle kuului. Lars piti häntä silmällä koko ajan, ja hänen täytyi myöntää, että totta totisesti hulluus oli kadonnut. Janne käyttäytyi aivan kuin kuka muu hyvänsä.

Hän oli varsin hiljainen, ja ken tervehti häntä, ei saanut muuta kuin lyhyen nyökäyksen vastauksekseen, mutta saattoihan se riippua siitäkin, ettei Janne tahtonut häiritä hartautta, sillä lukukinkerithän olivat tavallaan jonkinlaista jumalanpalvelusta.

Ennenkuin varsinainen luetus alkoi, oli kaikkien läsnäolevien nimet merkittävä, ja kun pappi mainitsi Skrolyckan Jannea nimeltä, vastasi Janne siihen empimättä, ikäänkuin Portugallian keisari Johannesta ei koskaan olisi ollutkaan.

Pappi istui pöydän ääressä huoneen perällä ja hänen edessään oli valtava lukukinkerikirja. Hänen vieressään istui Lars Gunnarsson ja auttoi häntä ilmoittamalla ketkä vuoden kuluessa olivat muuttaneet pois tältä lukukin kotialueelta ja ketkä olivat menneet naimisiin.

Kun Janne nyt vastasi niin oikein ja selvästi, huomasivat kaikki läsnäolijat, että pappi kääntyi Larsin puoleen ja kysyi häneltä jotain kuiskaavalla äänellä.

»Se ei ollut niin vaarallista kuin miltä se näytti», vastasi Lars. »Minä sain sen hänestä lähtemään. Hän käy joka päivä täällä työssä, niinkuin ennenkin.»

Lars ei ymmärtänyt alentaa ääntään niinkuin pappi. Kaikki käsittivät, kenestä hän puhui, ja monet katseet etsivät Jannea, mutta hän istui niin rauhallisena kuin ei hän olisi kuullut mitään.

Sitten, kun kuulustelu oli käynnissä, kääntyi pappi vapisevien nuorten puoleen, joilta kristinuskoa oli kysyttävä, ja pyysi yhtä joukosta mainitsemaan neljännen käskyn.

Pappi ei vain sattumalta valinnut tätä käskyä puheensa aineeksi tänä iltana. Kun hän istui täten vankassa ja komeassa vanhassa tuvassa, jossa oli kiinteät penkit ja muutenkin vanhanaikuinen sisustus ja kaikkialla, minne vain katseensa kiinnitti, selviä varallisuuden jälkiä, niin piti hän velvollisuutenaan muistuttaa ihmisille, miten hyvin niiden käypi, jotka pysyttelevät yhdessä polvesta polveen, jotka antavat vanhojen hallita niin kauan kuin he jaksavat, ja sitten kunnioittavat ja pitävät heitä arvossa koko heidän loppuikänsä.

Hän oli juuri alkanut puhua niistä suurista lupauksista, joita Jumala antaa niille, jotka kunnioittavat isää ja äitiä, kun Skrolyckan Janne kohosi pystyyn.

Kuulustelu alotettiin uudelleen. Pappi selitti kuulijoilleen, ettei tämä käsky oikeastaan ollut mikään vaatimus, vaan hyvä neuvo, kehoitus, jota oli tarkasti seurattava, jos tahtoi menestyä elämässä. Hän oli vain nuori mies, sanoi hän, mutta sen verran hän oli jo ehtinyt nähdä maailmaa voidakseen todistaa, että vanhempien halveksuminen ja heidän käskyjensä vastustaminen laski varmimman pohjan kaikille elämän onnettomuuksille.

Papin puhuessa käänsi Skrolyckan Janne vähä väliä päätään oveen päin. Hän antoi merkin Katrinalle, joka istui reunimmaisesssa tuolirivissä ja helpommin saattoi päästä liikkumaan kuin hän itse, ja käski häntä avaamaan ovea. Katrina istui alallaan niin kauan kuin suinkin, mutta hän ei kernaasti myöskään näinä päivinä ollut vastustanut Jannea, ja siksi hän lopulta totteli häntä. Mutta saatuaan oven auki ei hän, enempää kuin Börjekään, nähnyt eteisessä ketään. Hän pudisti päätään Jannelle ja palasi paikalleen.

Pappi ei ollut häiriytynyt Katrinan ovella käynnistä. Kaikkien lukupakollisten suureksi iloksi hän ei ollut tehnyt montakaan kysymystä, vaan sen sijaan esitti vain kauniita ajatuksia, jotka nousivat hänen mieleensä. »Ajatelkaahan», sanoi hän, »miten viisaasti ja hyvin onkaan järjestetty rakkaiden vanhustemme suhteen, jotka istuvat kotonamme! Eikö meidän ole suloista saada tukea heitä, jotka auttoivat meitä silloin, kun me emme kyenneet mihinkään, saada keventää heidän elämäänsä, jotka ehkä näkivät nälkää ja vilua voidakseen hankkia meille leipää? Nuorelle parille on kunniaksi, jos heillä kodissaan on vanha isä tai äiti, joka onnellisena ja tyytyväisenä — —»

Juuri kun pappi sanoi tämän, kuului hiljaista itkua huoneen perimmästä nurkasta. Lars Gunnarsson, joka oli istunut pää hartaasti alaspainuneena, nousi heti paikalla. Hän astui varpaisillaan lattian poikki, jotta hän ei tuottaisi häiriötä, kietoi käsivartensa anoppinsa vyötäisille ja veti hänet mukanaan pöydän ääreen, missä pappi istui. Täällä sai vanha emäntä käydä Lars Gunnarssonin paikalle, jota vastoin hän itse asettui tuolin taakse seisomaan ja katsoi emännän puoleen. Hän antoi myös merkin vaimolleen, ja silloin tämä astui esille ja asettui tuolin toiselle puolelle. Se näytti hyvin kauniilta. Kaikki ymmärsivät, että Lars tahtoi näyttää heille, että täällä hänen talossaan olivat suhteet sellaiset, kuin papin sanojen mukaan pitikin olla.

Pappi näytti iloiselta ja tyytyväiseltä katsellessaan vanhaa äitiä ja hänen lapsiaan. Ainoa, mikä hiukan tuotti hänelle rauhattomuutta, oli se, että eukko edelleen itki, aivan sukaksensa. Papin ei koskaan ennen ollut onnistunut nostattaa sellaista liikutusta seurakuntalaistensa parissa.

»Niin», jatkoi pappi, »ei ole vaikea seurata neljättä käskyä niin kauan kuin me olemme vanhempiemme käskyjen alaiset, mutta sen jälkeen se ottaa kovalle. Kun me itse olemme tulleet aikuisiksi ja arvelemme olevamme yhtä viisaita ‒ ‒ ‒»

Nyt Janne taaskin häiritsi pappia. Hän oli vihdoinkin itse tunkeutunut ovelle ja avannut sen.

Jannella oli parempi onni kuin toisilla. Saattoi selvästi kuulla, että hän tervehti jotakuta, joka seisoi eteisessä.

Kaikki käänsivät katseensa oveen päin nähdäkseen kuka siellä koko lukukinkerien ajan oli seisonut uskaltamatta astua sisään. He kuulivat miten Janne pyysi ja kehoitti häntä tulemaan sisään ja he näkivät hänen avaavan oven selkosen selälleen, mutta varmaankin ulkona olija esteli yhä edelleen. Vihdoin Janne sulki oven ja palasi yksin sisään. Mutta hän ei mennyt entiselle paikalleen, vaan tunkeutui suurella vaivalla pöydän luo, jonka ääressä pappi istui.

»No, Janne», sanoi pappi hiukan kärsimättömästi, »saammeko nyt kuulla, kuka kaiken aikaa on meitä häirinnyt?»

»Fallan vanha isäntä seisoi eteisessä», ilmoitti Janne olematta vähääkään ihmeissään tai liikutettuna siitä mitä hänellä oli kerrottavana. »Hän ei tahtonut tulla sisään, mutta hän pyysi minun saattamaan hänen terveisensä perille ja sanomaan Larsille, että hänen pitäisi olla varuillaan juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina ensi kesänä.»

Ensi hetkessä ei monikaan käsittänyt, mitä noiden sanojen takana piili. Taimpana istuvat eivät voineet selvästi kuulla sanoja, mutta huomatessaan papin hätkähtävän he käsittivät, että Janne oli sanonut jotakin hirveätä. He hyökkäsivät pystyyn ja tunkeutuivat lähemmäksi kysyen oikealta ja vasemmalta, keitä ihmeessä Janne oli tuonut terveisiä.

»No mutta Janne!» huudahti pappi ankaralla äänellä. »Tiedätkö mitä sinä puhut?»

»Kyllä minä tiedän», sanoi Janne ja nyökkäsi vahvistukseksi päätään papille. »Kuulinhan minä koko ajan, että hän oli eteisessä. Minä pyysin häntä astumaan sisään, mutta hän ei tahtonut tulla, vaan läksi matkoihinsa heti lähetettyään terveiset vävylleen. 'Sano hänelle', sanoi hän, 'etten minä tahdo hänelle mitään pahaa, vaikka hän antoi minun maata lumessa surkeassa tilassani eikä tullut ajoissa apuun! Mutta neljäs käsky on ankara käsky. Tervehdi häntä ja sano, että parasta olisi, jos hän katuisi ja tunnustaisi! Hänellä on katumuksen aikaa aina juhannuksen jälkeiseen sunnuntaihin asti'.»

Janne puhui niin selvästi ja esitti ihmeelliset terveisensä niin uskottavasti, että pappi sekä kaikki muutkin hetken aikaa olivat sen ajatuksen kahleissa, että Fallan Erik todellakin oli seisonut vanhan kotinsa ovella ja puhunut Jannen kanssa. Ja he käänsivät vaistomaisesti katseensa Lars Gunnarssoniin nähdäkseen, minkä vaikutuksen Jannen sanat olivat tehneet häneen.

Mutta Lars seisoi siinä nauraen. »Minä luulin, että Janne oli tullut järkiinsä», sanoi hän, »muuten en olisi päästänyt häntä lukukinkereille. Pastori on hyvä ja suo tämän häiriön anteeksi. Hulluus puhkeaa hänessä jälleen ilmi.»

»Niin kai», sanoi pappi helpoituksen tunteella ja pyyhkäisi otsaansa. Hän oli ollut vähällä uskoa joutuneensa tekemisiin yliluonnollisten asioiden kanssa. Hyväpä todellakin, ettei tässä ollut kysymystä muusta kuin hullun miehen päähänpistoista.

»Jannella on kaunaa minua kohtaan», jatkoi Lars selittäen, »ja se puhkeaa nyt ilmi, kun hän ei voi järjellään sitä hillitä. Täytyyhän minun tunnustaa, että tarkalleen asiata punniten olen syynä siihen, että hänen tyttärensä oli pakko lähteä maailmalle rahaa ansaitsemaan. Sitä Janne ei voi antaa minulle anteeksi.»

Pappia hiukan ihmetytti Larsin kiihkeä ääni. Hän loi siniset silmänsä tutkivasti häneen. Lars ei voinut kestää hänen katsettaan, vaan kääntyi poispäin. Hän huomasi tekevänsä siinä tyhmästi ja ponnisti voimiaan voidakseen katsoa pappia suoraan silmiin, mutta se ei onnistunut sittenkään, vaan hänen täytyi kiroten kääntyä toisaalle.

Lars tointui heti. »Enkö voi päästä tuosta hupsusta rauhaan?» sanoi hän, ikäänkuin hän olisi Jannelle kiroillut. »Tässä pastori ja kaikki naapurit katselevat minua kuin murhamiestä vain siksi, että hullulla miehellä on vanhaa vihaa minua vastaan. Sanoinhan minä, että hän tahtoo vahingoittaa minua tyttärensä tähden. Enhän minä tiennyt, että tyttö lähtisi pois ja joutuisi onnettomuuteen siksi, että vaadin saatavaani. Eikö kukaan täällä voisi ottaa Jannea haltuunsa, jotta saisimme jatkaa hartaushetkeä?»

Pappi pyyhkäisi uudestaan otsaansa. Larsin sanat tekivät pahan vaikutuksen häneen, mutta eihän hän voinut puhua hänelle ankaria sanoja, kun ei tiennyt mitään. Hän etsi katseillaan vanhaa emäntää, mutta tämä oli hiipinyt pois. Sitten hän silmäsi — tutkivasti seurakuntalaisiaan, mutta hän ei saanut siitäkään taholta mitään johdatusta. Hän oli varma siitä, että joka ainoa tiesi, oliko Lars rikollinen vai ei, mutta kun pappi kääntyi heidän puoleensa, sulkeutuivat heidän kasvonsa, niin etteivät ne ilmaisseet yhtään mitään. Katrina oli astunut esille ja tarttunut Jannea käsivarteen kiinni. He olivat menossa ovelle, eikä pappi tahtonut ruveta mielenvikaista kuulustelemaan.

»Tältä päivältä saa nyt riittää», sanoi pappi hiljaa. »Pitäkäämme vain loppurukous.»

Hän rukoili lyhyen rukouksen ja sitten veisattiin virsi. Sen jälkeen kaikki vieraat poistuivat.

Pappi läksi viimeisenä. Saattaessaan häntä käänsi Lars ehdoin tahdoin keskustelun äskeiseen tapahtumaan. »Huomasiko pastori, että minun piti varoa itseäni juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina?» sanoi hän. »Siitä käy selville, että Janne ajattelee tyttöä. Juuri juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina viime vuonna minä kävin Jannen luona puhumassa hänen tuvastaan.»

Pappia alkoi yhä enemmän kauhistuttaa, kun hän kuuli kaikki nämä selitykset. Äkkiä hän laski kätensä Lars Gunnarssonin olalle ja koetti katsoa häntä silmiin.

»Lars Gunnarsson!» sanoi hän lämpimällä ja kehottavalla äänellä. »Minä en ole mikään tuomari. Mutta muistakaa, jos teillä on jotain omallatunnollanne, niin voitte tulla minun luokseni! Minä odotan teitä, Lars Gunnarsson, joka päivä. Älkää jättäkö tuloanne vain liian myöhäiseen!»

VANHA PEIKKO.

Toisena talvena, Skrolyckan pikku tytön ollessa poissa kotoaan, oli hirveän kylmä tammikuun loppupuolella. Pakkanen oli niin kova, että Askedalissa oli pakko lapioida lunta pienten mökkien ympärille, jotta lämpö pysyisi sisällä, ja lehmät olivat joka yö peitettävät oljilla, jotta ne eivät paleltuisi kuoliaaksi.

Oli niin kylmä, että leipä jäätyi ja juusto jäätyi, niin, yksinpä voikin muuttui jääkimpaleeksi. Kun pakkanen oli kaikkein kovimmillaan, niin tuntui siltä, kuin ei tulikaan olisi enää kyennyt pysymään niin lämpimänä kuin muulloin. Vaikka olisi virittänyt takkaan miten suuren tulen tahansa, niin ei lämpö ottanut sittenkään levitäkseen lieden reunaa edemmäksi.

Eräänä päivänä, jolloin oli vielä tavallista kylmempi, ei Janne mennyt työhön, vaan istui sisällä ja auttoi Katrinaa tulen vireillä pitämisessä. Ei hän eikä liioin vaimokaan ollut uskaltanut pistäytyä ovesta ulos aamusta saakka, ja mitä kauemmin he istuivat sisällä, sitä enemmän heitä paleli. Kun ilta alkoi hämärtää noin viiden tienoissa, arveli Katrina, että he kernaasti voisivat laskeutua levolle. Siitä ei ollut mitään hyötyä, että he edelleen istuivat ylhäällä kiusaantumassa.

Janne oli useamman kerran iltapuolen kuluessa astunut ikkunan ääreen ja kurkistanut ulos ruudun nurkasta, joka pysyi yhä kirkkaana, vaikka lasit muuten ylt'yleensä olivatkin paksujen lumikukkasten peitossa, ja nytkin hän läksi sinne. »Sinä voit kernaasti panna maata, Katrina hyvä», sanoi hän seisoessaan siinä ja katsellessaan ulos, »mutta minun täytyy vielä hetken aikaa olla jalkeilla.»

»Kyllä kai!» sanoi Katrina. »Mitä tehtävää sinulla voi olla? Miksikä sinä et voisi panna maata yhtä hyvin kuin minäkin?»

Janne ei vastannut suoraan kysymykseen. »Ihmeellistä, etten ole vielä nähnyt Agrippa Prästbergin kulkevan tästä ohi», sanoi hän.

»Häntäkö sinä odotat?» sanoi Katrina. »Eipä hän juuri ole kohdellut sinua sellaisella tavalla, että sinun kannattaisi hänen tähtensä valvoa ja palella.»

Janne teki torjuvan liikkeen kädellään. Tämä oli ainoa kaikista hänen keisariaikanaan omistamistaan tavoista, joista hän ei vielä kokonaan ollut luopunut. Eihän siitä ollut puhettakaan, että Prästberg olisi tullut heille, mutta Janne oli kuullut, että eräs Askedalin kalastajista oli kutsunut hänet juominkeihin, ja hän ihmetteli vain, ettei hän vielä ollut nähnyt hänen kulkevan tästä ohitse.

Kylmä yhä yltyi, mitä pitemmälle ilta kului. Nurkissa paukkui, ikäänkuin pakkanen olisi kolkuttanut ovelle ja pyytänyt päästä sisään. Kaikki pensaat ja puut olivat niin paksujen lumi- ja huurreturkkien peitossa, että ne näyttivät aivan muodottomilta, mutta niiden oli kai pakko, samoinkuin kaikkien muidenkin, pukea ylleen mitä ikänä saattoivat irti saada, varjellakseen itseään pakkasta vastaan.

Hetken kuluttua Katrina uudisti jälleen ehdotuksensa. »Näenhän kyllä, ettei kello ole enempää kuin puoli kuusi», sanoi hän, »mutta minä panen sittenkin puuropadan tulelle ja laitan illallisen kuntoon. Sitten voit panna maata tai istua ylhäällä ja odottaa Prästbergiä, miten vain itse haluat.»

Janne ei ollut väistynyt ikkunan luota koko aikana. »Minusta tuntuu aivan mahdottomalta, että hän olisi voinut minun huomaamattani päästä tästä ohi», sanoi hän.

»Sinulle pitäisi kai olla yhdentekevää, tuleeko sellainen mies vai ei», sanoi Katrina terävällä äänellä, sillä nyt hän ei jaksanut enää kuulla puhuttavan tuosta vanhasta maankiertäjästä.

Janne veti syvältä henkeään. Katrina ei aavistanut, miten oikeassa hän oli. Janne ei välittänyt siitä vähääkään, kulkiko vanha Greppa tästä ohi vai ei. Se oli vain veruke, jonka nojalla hän saattoi seisoa ikkunassa.

Ei minkäänlaista merkkiä eikä sanaa hän ollut saanut suurelta keisarinnalta, Skrolyckan pikku tytöltä, aina siitä päivästä saakka, jolloin Lars Gunnarsson oli riistänyt häneltä kaiken vallan ja ihanuuden. Janne tiesi, ettei se ollut voinut tapahtua hänen tietämättänsä, ja siitä hän, Janne, saattoi päättää, että hän oli jollakin tavalla pahoittanut hänen mieltään. Mutta mitä hän oli tehnyt, sitä hänen oli mahdoton selittää. Hän tuumi sitä pitkinä talvi-iltoina, hän tuumi sitä pitkinä, pimeinä aamuina puidessaan riihtä Fallassa, hän ajatteli sitä lyhyen päivän kuluessa ajaessaan halkoja korpimetsästä.

Jannen oli mahdotonta uskoa, että hän olisi pannut hänen keisariuttaan pahakseen. Kaikkihan oli käynyt niin onnellisesti ja hyvin kolme kokonaista kuukautta. Hän ei ollut koskaan voinut uneksiakaan, että hän, köyhä mies, saisi kokea mitään sellaista, kuin tuo aika oli ollut, eikä Klara Gulla mitenkään voinut olla sitä vastaan.

Ei, Janne oli varmaan sanonut tai tehnyt jotain, joka oli herättänyt
Klara Gullan tyytymättömyyttä. Siksi rangaistus oli kohdannut häntä.

Mutta ei suinkaan Klara Gulla voinut olla niin pitkävihainen, ettei hän koskaan antaisi hänelle anteeksi? Jospa hän vain olisi tahtonut sanoa hänelle, mistä hän oli sydäntynyt! Mitä ikänä Janne voisi tehdä lepyttääkseen häntä, sen hän kernaasti valittamatta tekisi. Näkihän Klara Gulla, että hän oli ottanut ylleen työvaatteensa ja mennyt päivätöihin niin pian kuin hän oli ilmoittanut hänelle haluavansa sitä.

Janne ei tahtonut ilmaista mielentilaansa Katrinalle eikä liioin nuotankutojallekaan. Hän tahtoi olla kärsivällinen ja odottaa, kunnes saisi varman merkin Klara Gullalta. Monta kertaa hänestä tuntuikin siltä, kuin se olisi ollut niin lähellä, ettei olisi tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ulottuakseen siihen.

Juuri tänään, istuessaan koko ajan sisällä, Janne oli tuntenut aivan selvästi, että tietoja oli Klara Gullasta tulossa. Ja näitä hän nyt väijyi tuon pienen kirkkaan ruudun takana. Hän tunsi myöskin, että jolleivät ne nyt pian saapuisi, niin ei hän enää jaksaisi elää.

Nyt oli joka tapauksessa tullut niin pimeä, ettei Janne voinut nähdä veräjää kauemmaksi, eikä siis tältä päivältä voinut enää mitään toivoa. Janne ei vastustellutkaan enää makuulle menoa. Katrina pani puuron kiehumaan, illallinen tuli syödyksi, ja ennenkuin kello oli neljänneksen yli kuuden olivat he jo levolla.

He nukahtivat myöskin, mutta pitkältä ei unta riittänyt. Töin tuskin suuri taalalaiskello oli ennättänyt puoli seitsemään, kun Janne hypähti ylös vuoteesta. Hän kiiruhti lisäämään puita takkaan, sillä tuli ei ollut vielä aivan sammunut, ja sitten hän alkoi pukea ylleen.

Hän yritti liikkua niin hiljaa kuin suinkin, mutta Katrina heräsi sittenkin. Hän nousi istualleen vuoteessaan ja kysyi oliko jo aamu.

Ei, aamu ei vielä ollut. Mutta pikku tyttö oli puhunut Jannelle unessa ja käskenyt hänen heti paikalla mennä metsään.

Nyt Katrina vuorossaan huokaili. Mielenhäiriö oli varmaan puhjennut jälleen. Hän oli odottanut sitä joka päivä viime aikoina, sillä Janne oli ollut kovin alakuloinen ja levoton.

Katrina ei yrittänyt pidättää häntä kotona. Sen sijaan hän nousi ylös ja puki myöskin päälleen.

»Odotahan hiukan!» sanoi hän, kun Janne seisoi valmiina ovella lähteäkseen ulos. »Jos sinun täytyy mennä yön selkään metsään, niin tulen minä sinun kerallasi.»

Katrina oli pelännyt, että Janne estelisi, mutta sitä hän ei tehnyt, vaan odotti ovella kunnes Katrina oli valmis. Hänellä näytti tosin olevan kovin kiire, mutta samalla hän oli selvempi ja rauhallisempi kuin päivemmällä.

Olipa tämäkin ilta ulos menoa varten! Pakkanen oli kuin repivistä ja pistelevistä lasisiruista kokoonkyhätty muuri, joka kynnyksellä nousi heitä vastaan. Se pisteli ihoa, se oli riistää nenän kasvoista, se kirveli sormenpäissä, ja varpaat olivat kuin poishakatut; niiden olemassaoloa ei voinut lainkaan huomata.

Mutta Janne ei päästänyt valituksen ääntä, eikä Katrina liioin. He astuivat vain edelleen. Janne poikkesi talvitielle, joka johti kukkulan yli, samalle tielle, jota he eräänä jouluaamuna olivat kulkeneet Klara Gullan kanssa, jolloin tyttö oli niin pieni, että häntä oli vielä kannettava.

Taivas oli pilvetön, ja kapea, valkea kuunsirppi loisti lännessä, niin ettei ollut lainkaan pimeä. Mutta sittenkin oli vaikea pysyä tiellä, se kun oli lumivalkea. Kerta toisensa jälkeen he joutuivat liian kauaksi reunalle ja vajosivat syvälle kinokseen.

He ponnistelivat sittenkin eteenpäin aina suuren kiven luo, jonka jättiläinen kerran oli heittänyt vasten Svartsjön kirkkoa. Janne oli ennättänyt jo sen ohi, kun Katrina, joka astui jäljessä, päästi huudon.

»Janne!» huusi hän, eikä Janne ollut kuullut hänen puhuvan niin pelästyneellä äänellä siitä saakka, kun Lars oli käynyt heillä vaatimassa heidän tupaansa. »Etkö näe, että tuossa istuu joku?»

Janne kääntyi ja palasi Katrinan luo, ja vähälläpä he molemmat olivat lähteä käpälämäkeen, sillä totta totisesti, siinähän istui kiveen nojautuneena ja melkein valkean huurteen peittämänä suuri vanha peikko, jolla oli takkuinen parta ja käyrä, suuri nenä.

Se ei liikahtanut vähääkään, varmaankin se oli niin kangistunut kylmästä, ettei se ollut voinut paeta maakuoppaansa tai missä se milloinkin piileskeli.

»Kummallista, että tuollaisia vielä on olemassa!» sanoi Katrina. »Enpä olisi sitä uskonut, niin paljon kuin olen niistä kuullut puhuttavankin.»

Se, joka ensimäiseksi tointui sen verran, että käsitti mikä otus tuo oli, ei ollut Katrina, vaan Janne.

»Ei se mikään peikko ole, Katrina», sanoi Janne. »Sehän on Agrippa
Prästberg.»

»Hyvänen aika, mitä sinä sanot?» huudahti Katrina. »Niin, onhan hän sen näköinen, että helposti hänestä voi erehtyä!»

He huusivat ukkoa nimeltä ja pudistelivat häntä, mutta hän istui aivan hiljaa ja liikkumatta.

»Juokse sinä kotiin kelkkaa hakemaan, jotta saamme hänet pois täältä!» sanoi Janne. »Minä jään hänen luokseen ja hieron häntä lumella, kunnes hän herää.»

»Katrina rakas», sanoi silloin Janne, »minun ei ole moneen vuoteen ollut niin lämmin kuin tänä iltana. Minä olen niin onnellinen pikku tytön vuoksi. Eikö se ollut kaunista, että hän lähetti meidät pelastamaan sitä, joka on levittänyt niin paljon valheita hänestä?»

Pari viikkoa myöhemmin, juuri kun Janne oli menossa kotiin työstään, kohtasi hän Agrippa Prästbergin.

»Nyt minä olen terve kuin pukki», sanoi Greppa, »mutta jollet te sinä ja Katrina olisi auttaneet minua, niin ei ymmärtääkseni Johan Utter Agrippa Prästbergistä näihin aikoihin olisi paljoakaan jäljellä, ja siksi olen tuuminut, että tahtoisin tehdä teille jonkun vastapalveluksen.»

»Sitä teidän ei yhtään tarvitse ajatella, Agrippa hyvä», sanoi Janne ja teki valtavan liikkeen kädellään.

»Maltahan, niin saat kuulla!» sanoi Prästberg. »Kun minä sanon, että aion tehdä teille vastapalveluksen, niin se ei ole vain turhaa suun pieksemistä, vaan täyttä totta. Ja nyt se onkin jo tehty. Minä tapasin tässä vastikään sen kauppiaan, joka antoi teidän tytöllenne punaisen leninkikankaan.»

»Kenenkä?» kysyi Janne ja hän kiihottui siinä määrin, että alkoi läähättää.

»Sen miehen, joka antoi tytölle leningin ja joka sitten oli syynä siihen, että hänen kävi niin huonosti Tukholmassa. Minä annoin hänelle ensin niin lujasti selkään teidän puolestanne, kuin vain hän saattoi sietää, ja sitten sanoin hänelle, että jos hän milloin vielä näyttää naamaansa tässä pitäjässä, niin saa hän yhtä paljon lisää.»

»Mutta mitä hän sanoi? Ettekö te tiedustellut häneltä Klara Gullaa?
Eikö hän tuonut terveisiä?»

»Mitäpä hän olisi voinut sanoa! Hän otti vastaan selkäsaunan ja oli vaiti. Ja nyt minä olen tehnyt teille vastapalveluksen, ja me olemme kuitit. Johan Utter Agrippa Prästberg ei tahdo olla kellekään velassa.»

Hän marssi eteenpäin, mutta Janne jäi tielle seisomaan ja valitti ääneensä. Pikku tyttö, pikku tyttö! Hän oli tahtonut lähettää hänelle sanaa. Kauppiaalla oli varmaankin terveisiä häneltä. Mutta nyt Janne ei saanut, mitään tietää. Mies oli ajettu pois. Janne väänteli käsiään. Hän ei itkenyt, mutta hän tunsi kipua koko ruumiissaan, kovempaa kuin jos hän olisi ollut sairas.

Nyt hän ymmärsi Klara Gullan tarkoittaneen, että Prästberg, joka aina oli liikkuvalla jalalla, ottaisi vastaan kauppiaan terveiset ja veisi ne Jannelle. Mutta Prästbergin laita oli aivan sama kuin peikkojenkin, yhdentekevää aikoivatko he auttaa tai vahingoittaa, onnettomuutta he sittenkin vain saivat aikaan.

JUHANNUKSEN JÄLKEINEN SUNNUNTAI.

Juhannuksen jälkeisenä sunnuntaina kutsuttiin kaikki Askedalin asukkaat nuotankutojan luo suuriin kesteihin, joita hänellä ja hänen miniällään oli tapana panna toimeen joka vuosi näihin aikoihin.

Saattoihan sitä kummeksia, miten kaksi niin rutiköyhää ihmistä pani toimeen kestejä joka vuosi, mutta ei kukaan, joka oli asiasta perillä, sitä ihmetellyt.

Asian laita oli näet sellainen, että nuotankutoja rikkaana ollessaan oli antanut kummallekin pojalleen talon. Vanhempi poika oli hoitanut omaisuuttaan jokseenkin samalla tavalla kuin Ol'Bengtsa itse ja oli kuollut perin köyhänä. Toinen poika oli vakavampi ja huolellisempi. Hänellä oli lahjansa tallessa, olipa vielä kartuttanut sitä, niin että hän nyt oli varakas.

Mutta hänen omaisuutensa oli kovin vähäinen siihen verraten mitä se olisi voinut olla, jollei isä olisi elänyt niin kevytmielisesti ja huolimattomasti ja hävittänyt sekä rahaa että kiinteää omaisuutta aivan pilan päiten. Jos poika nuorena ollessaan olisi saanut niin suuren rikkauden käsiinsä, niin on mahdotonta sanoa, miten pitkälle hän olisi päässyt. Hän olisi voinut omistaa kaikki Lövsjön pitäjän metsät, kaupan Brobyssä ja laivan Löven-järvellä. Niin, olisipa hän voinut olla vaikkapa tehtaanisäntänä Ekebyssä.

Pojan oli tietenkin ollut vaikea antaa anteeksi isän tuhlaavaisuutta, mutta hän oli aina hillinnyt itseään, niin ettei hän koskaan ollut päästänyt harmiaan puhkeamaan esille. Kun Ol'Bengtsan asiat olivat menneet kumoon, olivat ihmiset ja samoin isäkin odottaneet, että hän olisi auttanut häntä, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut? Kaikkihan olisi vain mennyt velkojille. Poika ei pannut omaa omaisuuttaan likoon juuri sen vuoksi, että isällä, kadotettuaan kaikki, olisi jotakin, johon turvautua.

Poika oli aivan syytön siihen, että Ol'Bengtsa oli asettunut asumaan vanhemman veljen lesken luokse ja koetti elättää häntä ja itseänsä kutomalla verkkoja. Poika oli pyytänyt isäänsä muuttamaan hänen kotiinsa ei vain kerran, vaan monta monituista kertaa. Tämä oli miltei uusi vääryys isän puolelta, sillä poika joutui huonoon huutoon niiden silmissä, jotka tiesivät, miten tukalaa ukon elämä oli.

Mutta ei edes siitä syystä heidän välillään ollut syntynyt mitään eripuraisuutta, ja osoittaakseen isälleen ystävyyttään ponnisteli poika joka kesä hengenvaarallista tietä myöten Askedaliin vaimoineen ja lapsineen ja vietti siellä kokonaisen päivän.

Jospa ihmiset olisivat tienneet, miten heidän mieltään ahdisti, sekä pojan että hänen vaimonsa, joka kerta, kun he näkivät tuon pienen mökin ja kurjat ulkohuoneet ja kivikkoisen perunamaan ja kälyn kaikki repaleiset lapset, niin he olisivat käsittäneet, miten hän helli isäänsä, koska hän saadakseen tavata häntä saattoi kestää tätä tuskaa vuosi vuodelta yhä uudestaan.

Kaikkein vaikeinta sekä hänen että vaimon mielestä oli se, että heidän kunniakseen aina pidettiin kestit. He pyysivät ja rukoilivat joka kerta poislähtiessänsä, että isä ensi vuonna heittäisi kestit pitämättä, mutta ukkoa oli mahdoton saada taipumaan. Hän ei tahtonut luopua kesteistään, vaikkei hänellä ollut siihen varaa. Eipä olisi luullut paljoakaan olevan jäljellä entisestä Ljusterbyn Ol'Bengtsasta, kun näki hänen kulkevan vanhana ja sammuneena mäellään, mutta komeiluhaluaan hän ei silti ollut kadottanut. Se oli saattanut hänet onnettomuuteen, eikä hän näyttänyt koskaan voivan päästä siitä eroon.

Poika oli kiertoteitse kuullut, ja senhän hän muuten itsekin ymmärsi, että ukko ja käly säästivät ja haalivat kokoon pitkin vuotta voidakseen pitää kelpo kutsut hänen tullessaan käymään. Ja silloin sitä olikin ruokaa aivan loppumattomasti. Kahvia ja haukattavaa jo ennenkuin he pääsivät edes rattailta alas. Ja päivällisiksi koko naapuriväelle kalaa ja lihaa ja riisikakkua ja marjakiisseliä ja juomia vaikka kuinka paljon. Se oli niin surkeaa, että suorastaan itketti. Hän ja hänen vaimonsa eivät millään tavalla yllyttäneet tätä hulluutta. Heillä ei ollut mitään muuta tuliaisiksi kuin arkiruokaa. Mutta kestejä oli aivan mahdoton välttää.

He arvelivat keskenänsä, että lopulta heidän kai täytyisi jättää käyntinsä kokonaan, jotta isä ei heidän tähtensä joutuisi perikatoon. Mutta he pelkäsivät, ettei kukaan ymmärtäisi heidän hyvää tarkoitustaan, jos he jäisivät tulematta.

Ja millaista seuraa heillä olikaan noissa kesteissä! Vanhoja seppiä ja kalastajaukkoja ja mäkitupalaisia. Jollei Fallan kelpo väki tavallisesti myöskin olisi ollut läsnä, niin ei joukossa olisi ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisi voinut sanaakaan vaihtaa.

Ol'Bengtsan poika oli tietenkin pitänyt enimmin Fallan Erikistä itsestään, mutta hän kunnioitti myös suuresti Lars Gunnarssonia, joka appensa jälkeen oli ottanut talon hoitoonsa. Eihän hän ollut suurta sukua, mutta siinä oli mies, joka oli osannut tehdä hyvät naimakaupat, ja joka hankkisi itselleen sekä rikkautta että kunniaa, ennenkuin hän luopuisi leikistä.

Siksipä poika tunsi suurta pettymystä, kun hän saapuessaan Askedaliin kolmantena vuonna Fallan Erikin kuoleman jälkeen, heti perille tultuaan sai kuulla, ettei Lars Gunnarsson luultavasti tulisikaan kesteihin. — »Syy ei ole minun», sanoi vanha nuotankutoja. »Hän ei ole juuri minun miehiäni, mutta sinun tähtesi minä kävin sittenkin Fallassa kutsumassa häntä.» — »Ehkäpä hän on saanut kyllikseen kesteistä», sanoi silloin poika. — »Eipähän», sanoi ukko, »kyllä hän luultavasti kernaastikin olisi tullut, mutta hänellä oli toisia esteitä.»

Ukko ei selittänyt tarkemmin mitä hän tällä tarkoitti, mutta kahvia juodessa hän palasi taas tähän asiaan. — »Älä ole pahoillasi, vaikkei Lars Gunnarsson tulekaan tänne tänä iltana», sanoi hän. »Ehkeipä sinusta olisi niinkään hauska olla hänen seurassaan, sillä hän on viime aikoina ruvennut kovin epäsäännöllisesti elämään.» — »Ette suinkaan tarkoita, että hän olisi ruvennut juomaan?» sanoi poika. — »Juuri niin, hyvinpä sinä arvasitkin», vastasi ukko. »Keväästä saakka hän on juonut, ja juhannuksen jälkeen hänellä on tuskin ollut ainoatakaan selvää päivää.»

Pojan ollessa isänsä luona vieraisilla oli tapana, että heti kahvin jälkeen he ottivat kumpikin onkivapansa ja menivät rantaan ongelle. Ukko oli silloin enimmäkseen ääneti, jotta ei pelottelisi kaloja pakosalle, mutta tällä kertaa hän teki poikkeuksen.

Hän alkoi jutella poikansa kanssa kerran toisensa jälkeen. Kankeasti se kävi, niinkuin tavallisestikin, ja lyhyin lausein, mutta selvästi saattoi huomata, että hänessä tällä kertaa oli enemmän eloa kuin muina vuosina.

Tuntuipa miltei siltä, kuin hän olisi tahtonut saada sanotuksi jotain erikoista, tai pikemmin, että hän olisi halunnut pojaltansa vastausta johonkin. Hän seisoi ikäänkuin tyhjän talon edessä huutaen ja kutsuen, voimatta millään luopua siitä toiveestaan, että joku vihdoinkin tulisi ovea avaamaan.

Useamman kerran ukko käänsi puheen Lars Gunnarssoniin. Hän kertoi yhtä ja toista lukukinkereistä, eikä hän jättänyt mainitsematta kaikkia niitä juorupuheitakaan, jotka olivat kierrelleet Askedalissa Fallan Erikin kuoleman jälkeen.

Poika antoi hänelle myöten siinä, että Lars ehkei ollut aivan syytön.
Ja jos hän oli ruvennut juomaan, niin oli sekin huono merkki.

»Niin, minä olen utelias näkemään, miten hän suoriutuu tästä päivästä», sanoi ukko.

Kala nyki samassa pojan onkea, niin ettei hänen tarvinnut vastata. Eihän koko tässä jutussa ollut mitään, joka olisi muistuttanut heidän välisiä suhteitaan, mutta hän ei voinut sittenkään olla huomaamatta, että ukko tarkoitti jotain erityistä sanoillaan.

»Toivottavasti hän lähtee tänään papin puheille», sanoi ukko. »Sillä anteeksiantoa on olemassa, kun vain hän sitä haluaa.»

Kun ukko oli lausunut nämät sanat, oli hän hyvän aikaa vaiti. Pojalla oli niin kiire asettaa uutta matoa koukkuun, ettei hän ajatellutkaan sanoa mitään. Eikä hänen tarvinnutkaan siihen mitään vastata. Mutta sitten nousi ukon rinnasta niin syvä huokaus, että pojan täytyi vilkaista häneen.

»Ettekö te näe, että kala nykii?» sanoi poika. »Luulenpa, että annatte ahvenen viedä onkenne mukanaan.»

Ukko hätkähti. Hän irroitti kalan koukusta, mutta hän käyttäytyi niin kömpelösti, että se pulskahti takaisin järveen.

»Ei minulta kalastus tänään luonnistu, niin kernaasti kuin tahtoisinkin», sanoi ukko.

Niin, aivan varmaan hän tahtoi saada pojan jotain sanomaan ja tunnustamaan. Mutta ei suinkaan ukko voinut vaatia, että hän vertaisi itseään mieheen, jota epäiltiin appensa murhasta.

Ukko ei pannut uutta matoa koukkuun. Hän seisoi kivellä kädet ristissä ja tuijotti sammunein silmin ulapalle.

»Niin, anteeksiantoa on olemassa», sanoi hän. »Kaikki ne, jotka antavat vanhusten palella ulkona kylmässä, voivat tähän päivään saakka saada tekonsa anteeksi. Mutta sen jälkeen on kaikki lopussa.»

Eiväthän nämä sanat voineet tarkoittaa poikaa. Ukko ajatteli kai vain ääneen, niinkuin vanhoilla ihmisillä oli tapana tehdä.

Joka tapauksessa juolahti nyt pojan mieleen, että hänen pitäisi koettaa saada ukko puhumaan jostakin muusta.

»Mitenkä on tuon miehen laita täällä Askedalissa, joka tuli mielenvikaiseksi viime syksynä?» kysyi hän.

»Vai niin, Skrolyckan Janneko!» sanoi ukko. »Niin, hän on ollut järjissään koko talven. Hänkään ei aio tulla kesteihin tänään, mutta tokkopa sinä häntä kaivannetkaan. Hän on vain köyhä mäkitupalainen, niinkuin minäkin.»

Saattoihan se olla totta, mutta poika oli niin mielissään saadessaan puhua jostakusta muusta kuin Lars Gunnarssonista, niin että hän suurella myötätunnolla tiedusteli, mitä vikaa Skrolyckan Jannessa oli ollut.

»Hän, näes, tuli sairaaksi siksi, että hän kaipasi niin kovasti tytärtään, joka läksi täältä kaksi vuotta sitten eikä ole lähettänyt mitään tietoja.»

»Vai niin, vai muistat sinä sen asian. Mutta isä suree sen vuoksi itsensä aivan hengiltä. Hän ei jaksa kestää tytön rakkauden puutetta.»

Ukon puheliaisuus oli kovin tuskallista. Hän puhui varmaan enemmän kuin hänelle oli hyväksi.

»Tiedättekö, minäpä taidan lähteä tuolle ulommaisimmalle kivelle», sanoi poika. »Siellä kalat näyttävät hyppelevän.»

Siirtyessään sinne hän joutui niin kauaksi, etteivät he voineet kuulla enää toistensa ääntä, eikä heidän välillään sen enempää keskustelua syntynyt koko aamupäivän kuluessa. Mutta minne ikänä poika meni, tunsi hän himmeiden, loistottomien silmien seuraavan itseään.

Pöytä oli katettu tuvan edustalle, ja kun isä istahti syömään, yritti hän heittää kaikki huolet ja surut hartioiltaan. Ollessaan isäntänä kesteissä oli hänessä jälleen niin paljon entistä Ol'Bengtsaa, että saattoi hyvin kuvailla mielessään, millainen hän ennen vanhaan oli ollut.

Ei kukaan Fallan väestä ollut läsnä, mutta sittenkin saattoi huomata, että Lars Gunnarsson oli kaikkien mielessä. Eikä se ihmeellistä ollutkaan, koska häntä oli varoitettu juuri tämän päivän johdosta. Ol’Bengtsan poika sai kuulla niin paljon Fallan lukukinkereistä ja siitä ihmeellisestä seikasta, että pappi juuri sinä iltana oli puhunut velvollisuuksista vanhempia kohtaan, että häntä alkoi suorastaan tuskastuttaa. Hän ei sanonut kuitenkaan mitään, mutta vanha Ol'Bengtsa, joka varmaankin huomasi miten nämä jutut kyllästyttivät häntä, kääntyi hänen puoleensa.

»Mitä sinä arvelet tästä kaikesta, Nils? Varmaankin ihmettelet, miksikä Jumala ei ole säätänyt lakia vanhemmille siitä, miten heidän pitäisi käyttäytyä lapsiaan kohtaan?»

Tämä tuli aivan yllättäen. Hän tunsi punastuvansa, ikäänkuin hänet olisi tavattu itse teosta.

»Mutta rakas isä!» sanoi hän. »Enhän minä ole koskaan sanonut enkä ajatellut ‒ ‒ ‒»

»Ei, se on aivan totta,» keskeytti ukko hänen puheensa ja kääntyi nyt vieraitten puoleen. »Minä tiedän, että teidän on vaikea uskoa, mitä minä nyt sanon. Mutta totta se on, ettei tämä minun poikani ole koskaan sanonut ainoatakaan pahaa sanaa minulle, yhtä vähän kuin hänen vaimonsakaan.»

Ukko ei ollut kääntynyt kenenkään erityisen puoleen puhuessansa, eikä kukaan myöskään tahtonut vastata tähän mitään.

»Suuria koettelemuksia he ovat saaneet kestää», jatkoi Ol'Bengtsa. »Suuret omaisuudet ovat heidän käsistään menneet. He olisivat nyt voineet olla säätyläisiä, jos vain olisin hoitanut hyvin asioitani. Mutta he eivät ole koskaan moittineet minua. Ja joka kesä he tulevat minua tervehtimään osoittaakseen, etteivät he kanna vihaa minulle.»

Ukon kasvot olivat jälleen aivan ilmeettömät ja hänen äänensäkin hiljainen. Poika ei tiennyt, tahtoiko hän johtaa keskustelua johonkin erityiseen asiaan, vai puhuiko hän vain jotakin sanoaksensa.

»Toista on Liisan laita tässä», sanoi ukko osoittaen miniäänsä, jonka luona hän asui. »Hän toruu minua joka päivä sen johdosta, että olen hukannut rahani.»

Miniä ei näyttänyt vähääkään vaivaantuneelta, vaan vastasi ukolle hyväntahtoisesti nauraen: »Ja te torutte minua, kun minä en ehdi paikata kaikkia reikiä poikien vaatteissa.»

»Niin, se on totta», myönsi ukko. »Kas, me emme ujostele toisiamme, vaan me puhumme suumme puhtaaksi. Me voimme puhua mistä hyvänsä, ja kaikki mikä on minun, on myöskin Liisan, ja kaikki mitä Liisa omistaa, on myös minun. Niinpä minä alan uskoa, että hän onkin minun oikea lapseni.»

Poika tuli jälleen hämilleen ja tuskalliselle mielelle. Ukko tahtoi saada jotain esille pakoitetuksi. Hän odotti jotain vastausta. Mutta eihän hän voinut vaatia, että se tapahtuisi nyt tässä, vieraiden ihmisten keskellä.

Poika tunsi suurta helpotusta, kun Ol’Bengtsa katsoi eteensä ja huomasi, että Lars Gunnarsson ja hänen vaimonsa seisoivat veräjällä taloon tulossa.

Mutta ei yksin poika iloinnut heidän tulostaan, vaan kaikki muutkin.
Tuntuipa siltä, kuin kaikki synkät epäilykset äkkiä olisivat kadonneet.

Lars ja hänen vaimonsa pyysivät moneen kertaan anteeksi, että he tulivat näin myöhään, mutta Larsilla oli ollut niin kova päänsärky, etteivät he luulleet voivansa lainkaan tulla. Nyt se oli sentään hiukan hellittänyt, ja siksi hän oli päättänyt yrittää tulla kesteihin. Ehkäpä hän voisi unohtaa kipunsa ihmisten parissa.

Larsin silmät olivat hiukan kuopallaan, ja tukka oli harvennut ohimoilta, mutta muuten hän oli yhtä iloinen ja pirteä kuin edellisenäkin vuonna. Tuskin hän oli saanut pari suupalasta, kun Ol'Bengtsan poika ja hän alkoivat keskustella metsäkaupoista, suurista voitoista ja rahalainoista.

Pientilalliset ihmettelivät suuria summia, eivätkä uskaltaneet sanoa mitään. Vain vanha Ol'Bengtsa sekaantui puheeseen.

»Kun te nyt puhutte rahoista», sanoi hän, »niin juolahti mieleeni, tokko sinä, Nils, muistat sitä 17,000 riksin velkakirjaa, jonka minä sain Duvnäsin vanhalta patruunalta. Muistat kai, että se oli joutunut hukkaan ja etten pahimmassa hädässä ollessani voinut sitä löytää. Minä kirjoitin joka tapauksessa patruunalle ja veloin häntä, mutta minulle vastattiin, että hän oli kuolemaisillaan. Ja sitten, kun hän oli kuollut, eivät pesänselvittäjät löytäneet saatavaani kirjoista. Minulle ilmoitettiin, etteivät he voineet sitä minulle maksaa, koska velkakirja ei ollut tallella. Me etsimme sitä, sekä minä itse että poikani, mutta me emme löytäneet sitä mistään.»

»Ette suinkaan te tarkoita, että olisitte nyt sen löytänyt?» huudahti poika.

»Se on hyvin kummallinen juttu», jatkoi ukko. »Skrolyckan Janne tuli eräänä aamuna minun luokseni ja vakuutti tietävänsä, että tuo velkakirja oli minun vaatearkkuni salalaatikossa. Hän oli nähnyt unissaan minun ottavan sen sieltä esiin.»

»Niin, minä olin etsinyt sitä vasemmanpuolisesta salalaatikosta. Mutta Janne sanoi, että se olikin oikealla puolella. Ja kun minä nyt aloin tarkastaa, niin löytyi siltä puolelta myöskin salalaatikko, vaikken koskaan ennen ollut sitä nähnyt. Ja siellä velkakirja oli.»

Poika laski hetkeksi kädestään veitsen ja kahvelin, mutta otti ne jälleen pöydältä. Ukon ääni kuului varoittavalta. Ehkäpä koko juttu oli valetta.

»Niin», sanoi ukko, »sitähän se oikeastaan olisi ollut, jos velallinen olisi ollut joku toinen. Mutta minä sousin Duvnäsin nuoren patruunan luo, ja hän myönsi heti paikalla, että se oli oikea. 'Se on päivän selvää, että minä suoritan isän velan teille, Ol'Bengtsa', sanoi hän, 'mutta te annatte minulle kai parin viikon lykkäystä. Se on suuri summa kerrallaan maksettavaksi'.»

»Se oli kunnon miehen puhetta», sanoi poika ja laski kätensä raskaasti pöydälle. Ilo alkoi saada vahan hänessä, kaikesta epäluulosta huolimatta. Kas, kun ukko oli kaiken päivää hautonut mielessään jotain niin erinomaista voimatta tuoda sitä ilmi!

»Minä sanoin patruunalle, ettei hänen tarvinnut maksaa yhtään mitään», selitti nuotankutoja, »kunhan hän vain antaisi minulle uuden velkakirjan, niin rahat voisivat kyllä jäädä hänen haltuunsa.»

»Olihan sekin hyvä», sanoi poika. Hänen oli vaikea pysytellä niin rauhallisena kuin olisi pitänyt. Ääni tahtoi väkisinkin nousta kimakaksi ja iloiseksi. Hän tiesi, ettei koskaan voinut olla oikein varma vanhasta Ol'Bengtsasta. Seuraavassa hetkessä hänen päähänsä saattoi pälkähtää sanoa, että kaikki olikin vain lorua.

»Sinä et taida uskoa minua», sanoi ukko. »Tahdotko nähdä velkakirjan?
Mene sinä noutamaan, Liisa!»

Heti senjälkeen sai poika velkakirjan silmiensä eteen. Hän katseli ensin allekirjoitusta, ja hän tunsi heti paikalla selvän ja siron nimikirjoituksen. Sitten hän tarkasteli summaa, ja sekin oli oikea. Hän nyökkäsi päätään vaimolleen, joka istui häntä vastassa, ikäänkuin sanoakseen, että kaikki oli paikallansa, ja ojensi samalla hänelle sen nähtäväksi, sillä saattoihan hän arvata, miten halukas hänkin oli näkemään sitä.

»Mitäs tämä on?» sanoi hän. »'Maksan Liisa Pietarintyttärelle Askedalista, Bengt Olssonin leskelle Ljusterbystä — — —' Saako Liisa velkakirjan?»

»Saa», sanoi ukko, »hän on saanut nämä rahat minulta, sillä hän on oikea lapseni.»

»Eipä niinkään», sanoi ukko väsyneellä äänellään, »se ei ole väärin. Minä olen täyttänyt velvollisuuteni enkä ole kellekään velkaa. Olisihan minulla voinut olla toinenkin velkamies», jatkoi ukko kääntyen poikansa puoleen, »mutta olen ottanut selkoa asiasta ja tiedän, ettei sellaista olekaan.»

»Niin, te tarkoitatte minua», sanoi poika. »Minua te ette koskaan ajattele ‒ ‒ ‒»

Mutta kaikki se mitä poika nyt aikoi sanoa, jäikin sanomatta. Kova huuto pöydän toisesta päästä keskeytti hänen puheensa.

Siellä Lars Gunnarsson oli äkkiä riistänyt täyden viinapullon käteensä ja nostanut sen huulilleen. Vaimo huusi ääneensä tuskasta ja koetti ottaa sen pois häneltä.

Lars työnsi hänet syrjään, kunnes hän oli juonut pullon puolilleen.
Sitten hän laski sen jälleen pöydälle ja kääntyi vaimonsa puoleen.
Hänen kasvonsa punoittivat, silmissä oli hurja ilme ja hän pui nyrkkiä.

»Etkö sinä kuullut, että Janne löysi velkakirjan? Kaikki, mitä hän uneksii, käy toteen. Ymmärrät kai sinä, että hän näkee näkyjä. Ja saat nähdä, että tänä päivänä kohtaa onnettomuus minuakin, niinkuin hän ennusti.»

»Sinä pyysit ja rukoilit, että lähtisin tänne, jolta unohtaisin mikä päivä tänään on. Ja sitten sainkin tämän muistutuksen sen sijaan!»

Hän nosti jälleen viinapullon huulilleen, mutta vaimo heittäytyi hänen ylitseen itkien ja rukoillen. Lars laski pullon nauraen pöydälle.

»Pidä se hyvänäsi, kernaasti minun puolestani!» sanoi hän. »Ja hyvästi nyt, Ol'Bengtsa! Kai te suotte anteeksi, vaikka lähdenkin matkoihini? Tänään minun täytyy mennä sellaiseen paikkaan, missä saan rauhassa juoda.»

»Mitä sinä tahdot minusta? Minä olen saanut varoituksen. Minä astun perikatoani kohti.»

KESÄYÖ.

Kaiken päivää, nuotankutojan viettäessä suuria kestejä, oli Skrolyckan Janne pysytellyt kotona, mutta kun ilta alkoi lähestyä, läksi hän ulos ja istahti kivipaadelle tuvan edustalle, niinkuin hänen tapansa oli. Hän ei ollut erityisen sairas, vain väsynyt ja heikko, ja tupa oli pitkän, lämpimän päivän jälkeen niin kuuma, että hän kaipasi hiukan raitista ilmaa virkistyksekseen. Hän huomasi tosin, ettei ulkonakaan ollut paljoa raittiimpaa, mutta hän jäi sittenkin paikalleen istumaan, etupäässä siksi, että siellä oli niin paljon koreata katseltavaa.

Kesäkuu oli ollut tavattoman kuiva ja kuuma, ja metsäpalot, jotka riehuivat aina kuivina kesinä, olivat jo päässeet valtaan. Sen Janne saattoi päättää niistä kauniista, vaaleansinisistä savupilvistä, joita kasaantui Duvsjö-järven vuorten yläpuolelle, vastakkaiselle rannalle. Pian huomasi hän myöskin valkealta loistavan, kähäräisen pilvenpään kaukana etelän puolella, ja kääntyessään länteen, Storsnipaan päin, pisti sieltäkin korkeita, savunsekaisia pilviä esiin. Näyttipä siltä, kuin koko maailma olisi ollut tulessa.

Janne ei nähnyt paikaltansa liekkejä, mutta sittenkin oli kammottavaa tietää, että tuli oli päässyt irralleen ja että se sai riehua aivan mielensä mukaan. Täytyi toki toivoa, että se pysyttelisi metsissä eikä pääsisi asuinrakennusten ja talojen läheisyyteen.

Oli raskasta hengittää, ikäänkuin niin paljon ilmaa olisi palanut, että se olisi loppumaisillaan. Vähä väliä tunkeutui nenään palaneen käryä. Mutta tuo haju ei tullut mistään Askedalin keittiöstä, vaan se toi tervehdyksensä noilta suurilta havu- ja sammal- ja risurovioilta, jotka paloivat ja rätisivät monien peninkulmien päässä.

Aurinko oli laskenut tulipunaisena vähän aikaa sitten, mutta se oli jättänyt jälkeensä kylliksi väriä koko taivaan kantta varten. Se ei punoittanut vain siltä kulmaltaan, jossa aurinko vastikään oli loistanut, vaan yltyleensä kaikkialta. Samalla Duvsjön vesi jyrkkien vuorten juurella muuttui mustaksi kuin peililasi, ja keskellä tätä mustaa pintaa kulki verenpunaisia ja loistavan kultaisia juovia.

Yö oli sellainen, ettei kannattanut luoda ainoatakaan katsetta alas maahan. Taivas ja taivasta kuvastava vesi yksin olivat katselemisen arvoiset.

Mutta juuri kun Janne katseli tuota koreutta, alkoi hän ihmetellä erästä asiaa. Varmaankin hän erehtyi, mutta hänestä näytti aivan siltä, kuin taivaankansi olisi laskeutunut alaspäin. Hänen silmissään se ainakin näytti tulleen tavallista paljoa lähemmäksi.

Aivan varmaan ei mikään ollut paikoiltansa. Mutta ei suinkaan Jannekaan voinut nähdä aivan harhaan. Totta tosiaan, suuri, vaaleanpunainen kupu laskeutui alas maata kohti. Kuumuus ja helle lisääntyi samalla, niin että Janne oli aivan menehtyä. Hän tunsi kovan kuumuuden huokuvan sulinkuumasta kuvusta, joka laskeutui yhä alemmaksi hänen päälleen.

Jannehan oli usein kuullut puhuttavan maailman lopusta, ja tavallisesti hän oli olettanut sen₍ tapahtuvan ukkosenjyrinällä ja maanjäristyksellä, joka heittäisi vuoret järviin ja nostaisi järvien vedet laaksoihin ja tasankomaille, niin että kaikki elollinen menehtyisi. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että loppu voisi tulla siten, että maa hautaantuisi taivaankuvun alle ja ihmiset tukehtuisivat kuumuuteen ja tuleen. Hänen mielestään se olisi kaikkein pahinta.

Hän laski piipun viereensä, vaikka se oli vasta puoleksi poltettu, mutta jäi hiljaa paikalleen istumaan. Mitäpä muuta hän olisi voinut tehdä? Tämähän oli jotain, jota hän ei voinut estää, jota hän ei voinut paeta. Eihän siinä voinut millään aseella puolustautua, eikä etsiä edes piilopaikkaa, johon kätkeytyä. Vaikkapa olisi voinut tyhjentää kaikki järvet ja meret, niin ei niiden vedet sittenkään olisi riittäneet sammuttamaan taivaan hehkua. Vaikkapa olisi voinut kiskoa vuoret juurineen maasta ja tukea niillä taivaankantta, niin eivät ne sittenkään olisi jaksaneet kannattaa sitä, kun sen kerran oli määrä vaipua alas.

Omituisinta tässä asiassa oli se, ettei kukaan muu paitsi Janne huomannut, mitä oli tekeillä.

Mutta kas! Mikä kohosi nyt tuolla vuorenharjanteen yläpuolella? Eikö mustia pilkkuja noussut vaaleita savupilviä vasten? Ne kiitivät niin nopeasti toistensa ohi, että ne näyttivät lyhyiltä viivoilta, aivan kuin mehiläiset parveillessansa.

Lintuja ne tietenkin olivat. Mutta ihmeellisintä oli, että ne olivat nousseet yöpuultaan ja kohonneet ilmaan keskellä yötä.

Ne tiesivät enemmän kuin ihmiset. Ne olivat tunteneet, että jotakin oli tulossa.

Ilma ei viilennyt, niinkuin muulloin öiseen aikaan, vaan se yhä kuumeni. Ja se olikin aivan luonnollista, sillä punainen kupu läheni lähenemistään. Jannen mielestä se oli jo vajonnut niin alas, että se kosketteli Snipavuoren harjua korkealla hänen päänsä yläpuolella.

Mutta jos maailman loppu oli niin lähellä eikä hän voinut toivoa enää saavansa mitään sanaa Klara Gullalta, vielä vähemmän nähdä häntä, ennenkuin kaikki oli lopussa, niin pyysi hän vain yhtä ainoaa armonosoitusta: että hän pääsisi selville siitä, mitä hän oli rikkonut Klara Gullaa vastaan, voidakseen sen vielä sovittaa, ennenkuin tämä maallinen elämä oli loppunut. Mitä ihmeessä hän oli tehnyt, jota Klara Gulla ei voinut unohtaa eikä anteeksi antaa? Miksi keisarinaarteet olivat riistetyt häneltä?

Juuri tuumiessaan tätä osui hänen katseensa pieneen paperipalaseen, joka kimalteli hänen edessään maassa. Se kimalteli, ikäänkuin se olisi tahtonut vetää huomion puoleensa, mutta Janne ei ollut nyt lainkaan halukas sellaiseen. Tuo palanen oli varmaan irtaantunut niistä tähdistä, jotka hän oli saanut lainaksi Hullu-Ingeborgilta. Mutta hän ei ollut välittänyt koko komeudesta talven pitkään.

Kuumuus yhä lisääntyi ja hengitys kävi yhä raskaammaksi. Loppu lähestyi, ja ehkäpä oli hyväkin, ettei sitä sen kauemmin tarvinnut odottaa.

Janne tunsi ruumiinsa heikkonevan. Heikkous lisääntyi yhä enemmän, niin ettei hän jaksanut istua pystyssä, vaan hän liukui alas kiveltä ja ojentautui suoraksi maahan.

Ehkäpä oli väärin Katrinaa kohtaan, ettei hän puhunut hänelle, mitä nyt oli tulossa. Mutta Katrina ei ollut kotona, vaan hän oli yhä kesteissä nuotankutojan luona. Jospa Janne vain olisi jaksanut sinne laahautua! Vanhalle Ol'Bengtsalle hän kernaasti olisi lausunut jäähyväiset.

Janne ilahtui suuresti huomatessaan samalla, että Katrina astui tietä pitkin nuotankutojan seurassa. Hän aikoi huutaa heille ja pyytää heitä kiiruhtamaan, mutta hän ei voinut saada sanaakaan suustaan. Hetken kuluttua he kumartuivat molemmat hänen ylitseen.

Katrina haki vettä ja antoi Jannelle juoda, ja hän virkosi sen verran, että saattoi kertoa viimeisen tuomion olevan tulossa.

»Kyllä kai!» sanoi Katrina. »Viimeinen tuomioko? Sinä olet kuumeessa ja hourailet.»

Silloin Janne kääntyi nuotankutojan puoleen. »Ettekö tekään näe,
Ol'Bengtsa, että taivaankupu laskeutuu yhä alemmaksi?»

Nuotankutoja ei vastannut hänelle mitään. Sen sijaan hän kääntyi
Katrinan puoleen.

»Tämä ei tiedä hyvää», sanoi hän. »Minun luullakseni meidän täytyy koettaa sitä keinoa, josta juuri äsken puhuimme. Parasta että heti paikalla lähden Fallaan.»

»Tiedättehän, että Lars läksi kestikievariin. Eiköhän Fallan muori rohkaise mieltään ja ‒ ‒ ‒»

Janne keskeytti heidän puheensa. Hän ei sietänyt kuulla heidän puhuvan niin jokapäiväisistä asioista, kun niin suuria tapahtumia oli tulossa. »Älkää sanoko enää mitään!» sanoi hän. »Ettekö kuule tuomiopasuunain ääntä? Ettekö kuule, miten vuoret jyrisevät?»

He kuuntelivat hetken aikaa Jannelle mieliksi, ja heidän kasvojensa ilmeestä saattoikin huomata, että hekin kuulivat jotakin ihmeellistä.

»Ajopelit rätisevät metsässä», sanoi Katrina. »Mitä ihmeessä se merkitsee?»

»Ja sunnuntai-iltana vielä lisäksi!» sanoi Katrina. »Jos olisi arkipäivä, niin voisi sitä vielä ymmärtää. Mutta kuka ajaa rattailla metsätietä sunnuntai-iltana?»

Hän vaikeni jälleen kuunnellaksensa, ja nyt kuului selvästi, miten pyörät raappivat kiviä vastaan ja hevonen laahusteli jyrkkiä mäkiä ylös.

»Kyllä minä kuulen», sanoi Katrina, »mutta mitä minä välitän siitä, kuka siellä on. Täytyy vain laittaa sinut vuoteeseen nyt kaikkein ensiksi. Sitä minun tässä täytyy ajatella.»

»Ja minä lähden Fallaan», sanoi nuotankutoja. »Se on tärkeämpää kuin kaikki muu. Hyvästi siksi aikaa!»

Ukko kiiruhti pois niin pian kuin hän pääsi, ja Katrina meni tupaan vuodetta laittamaan. Mutta tuskin hän oli kadonnut näkyvistä, kun tuo ratiseva ääni, jonka sekä Katrina että nuotankutoja luulivat lähtevän tavallisista kärryistä, tuli aivan lähelle. Sotavaunut siinä kumahtelivat ja koko maa jyrisi niiden lähestyessä. Janne huusi ääneensä Katrinaa, ja hän kiiruhti heti hänen luokseen.

»Rakas ystävä, älä pelkää!» pyysi Katrina. »Nyt minä näen hevosen. Se on Fallan vanha Rusko. Nouse istuallesi, niin sinäkin näet!»

Hän kietoi käsivartensa Jannen niskaan ja kohotti hänet pystyyn. Pajupensaitten lomista, jotka reunustivat tietä, näki Janne vilahdukselta hevosen, joka hurjassa vauhdissa kiiti Skrolyckaan päin.

»Näetkö nyt?» sanoi Katrina. »Lars Gunnarsson vain palaa kotiin. Varmaankin hän on juonut itsensä humalaan kestikievarissa, niin ettei hän tiedä, mitä tietä hän ajaa.»

Samassa kun hän sen sanoi, kiitivät kärryt heidän veräjänsä ohi, niin että saattoi ne selvästi nähdä. Sekä Janne että Katrina huomasivat, että kärryt olivat tyhjät, hevonen ilman ajomiestä.

Katrina päästi kimakan huudon ja vetäisi käsivartensa niin nopeasti
Jannen selän takaa, että tämä kumahtaen kaatui maahan.

»Herra varjele!» sanoi Katrina. »Näitkö sinä hänet, Janne? Hevonen laahasi häntä perässään!»

Hän ei odottanut mitään vastausta, vaan kiiruhti pihan poikki tielle, mistä hevonen vasta oli kiitänyt ohi.

Janne antoi hänen mennä vastustelematta vähääkään. Hän oli iloinen saadessaan olla taas yksin. Hän ei ollut keksinyt vielä vastausta kysymykseen, miksi keisarinna oli sydäntynyt häneen.

Pieni kultapaperipala oli nyt aivan hänen edessään maassa ja se kimalsi niin kirkkaasti, että Jannen täytyi vieläkin kerran katsella sitä. Ja paperipalasta ajatukset siirtyivät Hullu-Ingeborgiin sekä siihen päivään, jolloin hän oli tavannut hänet Borgin laiturilla.

Äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, että tässähän olikin vastaus hänen kysymykseensä. Nyt hän tiesi, miksikä pikku tyttö oli ollut tyytymätön häneen kaiken talvea. Hullu-Ingeborgille hän oli tehnyt vääryyttä! Hänen ei olisi pitänyt kieltää häntä lähtemästä Portugalliaan.

Mitenkä hän oli voinut ajatella niin pahaa suuresta keisarinnasta, ettei hän tahtoisi ottaa mukaansa Hullu-Ingeborgia! Juuri sellaisia hän kaikkein kernaimmin tahtoihin auttaa.

Eihän ollut lainkaan kumma, että hän oli ollut pahoillaan. Olisihan Jannen pitänyt ymmärtää, että köyhät ja onnettomat olivat aina tervetulleita hänen valtakuntaansa.

Asia ei ollut juuri parannettavissa enää, jollei huomis-päivää koittaisi. Mutta jos tästä ei vielä loppua tulisi! Silloin hän kaikkein ensimäiseksi lähtisi puhumaan Hullu-Ingeborgin kanssa.

Janne sulki silmänsä ja laski kätensä ristiin. Kuinka suloista, että tuo levottomuus oli nyt kadonnut. Nyt ei ollut lainkaan vaikea enää kuolla.

Hän ei tiennyt kuinka pitkä aika oli kulunut, ennenkuin hän kuuli jälleen Katrinan äänen vierestään.

»Rakas ystävä, miten sinun laitasi on? Ethän sinä vain kuole tässä minun käsiini?»

Katrinan ääni kuului niin tuskalliselta, että Jannen täytyi väkisinkin avata silmänsä.

»Minä pyysin Fallan väkeä antamaan sinulle nämä. Minä sanoin, että käyköön miten tahansa, niin on sittenkin parempi, että saat ne takaisin, kuin että kadotat kaiken elämisen halun.»

Pikku tyttö, suuri keisarinna oli todellakin ihmeellinen! Tuskin Janne oli päässyt selville synnistään ja luvannut sovittaa sen, niin hän antoi hänelle armonsa ja suosionsa jälleen.

Hän tunsi niin ihmeellisen suurta helpotusta. Taivaankupu kohosi jälleen ylemmäksi ja päästi raitista ilmaa virtaamaan maahan ja kuumuus hellitti. Janne jaksoi nousta pystyyn ja tavoitella käsiinsä keisariaarteitaan.

»Niin, nyt sinä voit rauhassa pitää ne ominasi», sanoi Katrina. »Nyt ei kukaan niitä sinulta enää riistä, sillä Lars Gunnarsson on kuollut.»

KEISARINVAIMO.

Skrolyckan Katrina oli tullut Lövdalan keittiöön kehruuksineen, ja rouva Liljecrona itse otti langat vastaan, punnitsi ja maksoi ne ja kehui työtä.

»Onpa se hyvä, Katrina», sanoi hän, »että te olette niin sukkela työtä tekemään. Te taidatte nykyään saada pitää huolta sekä omasta että miehenne elatuksesta.»

Katrina ojensi hiukan vartaloaan, ja puna kohosi kasvoihin, terävien poskipäiden kohdalle.

»Janne koettaa kyllä parastaan», sanoi hän, »mutta eihän hän koskaan ole ollut niin voimakas kuin tavalliset työmiehet.»

»Nykyään hän ei taida kuitenkaan mitään tehdä», sanoi rouva Liljecrona. »Olen kuullut, että hän kulkee vain talosta taloon näyttelemässä tähtiään ja laulamassa laulujaan.»

Rouva Liljecrona oli vakava ja velvollisuuksistaan kiinnipitävä ihminen, ja hän piti muistakin työteliäistä ja ahkerista ihmisistä, sellaisista kuin Katrina oli. Hänen kävi häntä sääliksi, ja sitä hän juuri halusi osoittaa hänelle.

»Hän on vanha, ja hänellä on ollut paljon surua viime vuosina. Hän voi tarvita hiukan lepoa, sillä koko elinaikansa hän on raatanut kovassa työssä.»

»Sehän on hyvä, että te voitte kantaa onnettomuutenne niin levollisesti, Katrina», sanoi rouva Liljecrona hiukan terävästi. »Minun mielestäni muuten teidän, joka olette niin järkevä, pitäisi koettaa saada Jannen päästä nuo mielikuvittelut. Saattepa nähdä, että jos niitä jatkuu, niin hänet lopulta on lähetettävä hulluinhuoneeseen.»

»Janne ei ole hullu», sanoi hän. »Mutta Jumala on laskenut varjon hänen silmiensä eteen, niin ettei hänen tarvitse nähdä kaikkea sitä, mitä hän ei sietäisi nähdä. Ja siitä me voimme olla vain kiitolliset.» Rouva Liljecrona ei tahtonut väittää vastaan. Hänenkin mielestään oli oikein, että vaimo asettui miehen puolelle. »Niin, sittenhän kaikki on hyvin, Katrina», sanoi hän ystävällisesti. »Älkää unohtako, että täältä voitte saada työtä koko talven varalta.»

Samalla hän huomasi, miten nuo vanhat, pinnistyneet kasvot pehmenivät ja kirkastuivat. Kaikki, mikä piti vastaan, höltyi. Suru ja tuska ja rakkaus puhkesivat esille, ja silmät sulivat kyyneleihin.

»Minun ainoa iloni on raataa hänen hyväkseen», sanoi Katrina. »Hän on vuosien kuluessa tullut kovin ihmeelliseksi, niin että hän on enemmän kuin tavallinen ihminen. Mutta juuri sen vuoksi kai hän minulta otetaankin pois.»

IV.

TERVETULIAISTERVEHDYS.

Hän oli palannut kotiin, pikku tyttö oli palannut kotiin. Vaikea on keksiä sanoja sellaisen suuren tapauksen kuvaamiseen.

Hän ei tullut ennenkuin myöhään syksyllä, jolloin matkustajalaivat olivat jo lopettaneet kulkuvuoronsa Lövenillä ja vain pari pientä lastihöyryä välitti enää liikettä. Näillä hän ei suinkaan ollut halunnut kulkea — tai ehkei hänellä ollut tietoakaan niiden vuoroista — vaan oli ajanut kyytihevosella rautatienasemalta Askedaliin. Skrolyckan Janne ei siis saanut olla häntä vastassa Borgin laiturilla, missä hän oli odottanut häntä viisitoista vuotta. Sillä viisitoista vuotta hän oli ollut poissa kotoa. Kahdeksantoista vuotta oli Janne saanut pitää häntä ilonaan ja melkein yhtä kauan oli hän saanut olla ilman häntä.

Ei sattunut edes niin hyvin, että Janne olisi ollut kotona tuvassa vastaanottamassa Klara Gullaa, kun hän saapui kotiin. Hän oli juuri mennyt hiukan juttelemaan Fallan vanhan emännän kanssa, joka oli muuttanut suuresta rakennuksesta yksikseen asumaan pieneen kamariinsa. Hän oli noita yksinäisiä vanhuksia, joita Portugallian keisarin täytyi silloin tällöin käydä tervehtimässä ja lausumassa heille pari ystävällistä sanaa, jotta he pysyisivät reippaalla mielellä.

Katrina yksin seisoi kynnyksellä vastaanottamassa, kun pikku tyttö palasi jälleen kotiin. Katrina oli istunut kehräämässä kaiken päivää, ja oli juuri pysäyttänyt pyörän levätäkseen hetken aikaa, kun hän kuuli ajopelien ratinaa tieltä. Ani harvoin kukaan ajoi hevosella Askedalin mailla, ja siksi hän ei malttanut olla menemättä ovelle katsomaan, ja sinne tullessaan hän huomasikin, etteivät nuo ajopelit olleet tavallisia työkärryjä, vaan vieterirattaat. Samassa Katrinan kädet alkoivat vapista. Melkeinpä joka kerta ne alkoivat vapista, kun hän pelästyi tai tuli liikutetuksi. Muuten hän oli hyvinkin reipas ja työkykyinen, vaikka hän oli jo seitsemänkymmenenkahden vuoden vanha. Hän pelkäsi vain, että käsien vapiseminen voisi yltyä siinä määrin, ettei hän kykenisi enää hankkimaan elatusta Jannelle ja itselleen, niinkuin tähän asti.

Näihin aikoihin oli Katrina jo lakannut melkein toivomasta, että hän koskaan enää saisi nähdä tytärtään, eikä hän ollut ajatellut häntä kertaakaan tämän päivän kuluessa. Mutta perästäpäin hän väitti, että siitä hetkestä alkaen, jolloin hän kuuli ulkoa pyörien ratinaa, hän myöskin tiesi, kuka oli tulossa. Hän aikoi ottaa arkusta esille esiliinan, mutta kädet vapisivat niin kovasti, ettei hän saanut avainta lukkoon. Hänen oli aivan mahdotonta korjata pukuansakin, vaan hänen täytyi mennä vastaan sellaisena kuin hän oli.

Pikku tyttö ei tullut kultavaunuissa, hän ei edes istunut kärryillä, vaan kulki vieressä jalan. Tie Askedaliin oli yhtä huonoa kuin siihenkin aikaan, jolloin Fallan Erik ja hänen vaimonsa olivat ajaneet pikku tytön kera pappilaan saadakseen hänet kastetuksi, ja nyt pikku tyttö ja ajomies astuivat kumpikin omalla puolellaan ajopelejä ja pitelivät kiinni parista taakse asetetusta suuresta arkusta, jotta ne eivät putoaisi ojaan. Sen suuremmalla komeudella hän ei saapunut, eikä sen enempää suinkaan voinut vaatiakaan.

Katrina oli parhaiksi saanut eteisen oven auki, kun kärryt pysähtyivät veräjälle. Olisihan hänen pitänyt kiiruhtaa avaamaan, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän tunsi äkkiä niin kovaa ahdistusta rinnassaan, ettei hän voinut astua askeltakaan.

Klara Gulla siinä tuli, sen Katrina tiesi, vaikka se, joka nyt työnsi veräjän auki, näyttikin aivan herrasnaiselta. Hänellä oli sulkia ja kukkia hatussa sekä ostovaatteet yllä, mutta sittenkin hän oli vain Skrolyckan pikku tyttö.

Klara Gulla kiiruhti pihalle ennen ajopelejä ja astui Katrinan luo käsi ojossa. Mutta Katrina seisoi liikkumatta ja sulki silmänsä. Jotain katkeraa kohosi hänen mieleensä juuri samassa hetkessä. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa anteeksi tyttärelle sitä, että Hän eli ja tuli noin terveenä ja reippaana kotiin, vaikka hän oli antanut heidän turhaan odottaa itseään näin monta vuotta. Hän toivoi miltei, ettei tytär koskaan olisi välittänyt tullakaan.

Varmaankin hän oli kaatumaisillaan kumoon, koska Klara Gulla äkkiä kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja puolikseen kantoi hänet tupaan. »Rakas, rakas äiti, älkää pelästykö näin pahoin!» sanoi tytär. »Ettekö te tunne minua?» Katrina avasi silmänsä ja katseli häntä tarkemmin. Hän oli järkevä ihminen, eikä hän koskaan ollut olettanut, että se, joka viisitoista vuotta oli ollut poissa kotoa, palaisi samanlaisena takaisin kuin mennessään, mutta sittenkin se, mitä hän näki, kauhistutti häntä.

Ihminen, jonka hän näki edessään, näytti paljoa vanhemmalta kuin hänen tyttärensä olisi pitänyt olla, sillä eihän hän ollut kuin hiukan päälle kolmenkymmenen; Katrina ei pelästynyt kuitenkaan sitä, että hiukset olivat harmaantuneet ohimoilta ja että otsa oli noussut täyteen pieniä ryppyjä, vaan se tuntui niin kauhealta, että Klara Gulla oli tullut rumaksi. Ihon väri oli ihmeellisen harmaankeltainen ja suun ympärillä oli jotain paksua ja karkeaa. Silmien valkuainen oli muuttunut harmaaksi ja veristynyt ja iho niiden alla riippui suurina pusseina.

Katrina oli vaipunut alas tuolille, ja siinä hän nyt istui puristaen käsiään kovasti yhteen, jotta ne eivät vapisisi, ja hän tuli ajatelleeksi nuorta, kahdeksantoista-vuotiasta tyttöä punaisessa leningissään. Sellaisena hän oli säilynyt hänen mielessään tähän saakka. Hän ihmetteli, tokko hän koskaan voisi iloita siitä Klara Gullasta, joka nyt oli palannut takaisin.

»Sinun olisi pitänyt kirjoittaa», sanoi Katrina. »Sinun olisi ainakin pitänyt lähettää meille terveisiä, jotta olisimme tienneet, että olit vielä elossa.»

»Niin, sen minä kyllä tiedän», sanoi tytär. Ääni oli ainakin entinen, se oli yhtä reipas ja iloinen kuin ennenkin. »Mutta minun kävi huonosti alussa ‒ ‒ ‒ Niin, ehkäpä olette siitä kuulleet?»

»Sen vuoksi minulta kirjoittaminenkin jäi», sanoi Klara Gulla ja naurahti. Hänessä oli jotain voimakasta ja reipasta niinkuin ennenkin. Hän ei suinkaan kiusannut itseään katumuksella eikä itsesyytöksillä.

»Älkää ajatelko sitä nyt, äiti!» sanoi hän, kun Katrina yhä oli vaiti. »Nyt minun on oikein hyvin käynyt. Minä olen ollut ravintoloitsijattarena, keittäjättärenä piti minun sanoa, suuressa laivassa, joka kulkee Malmöön ja Lybeckin väliä, ja nyt syksystä olen vuokrannut itselleni asunnon Malmööstä. Joskus ajattelin kyllä kirjoittaa teille, mutta oli niin vaikea päästä alkuun. Jätin kaikki siksi, kunnes pääsisin niin pitkälle, että voisin ottaa teidät ja isän mukaani. Ja nyt, saatuani kaikki sellaiseen järjestykseen, että voin ottaa teidät vastaan, oli minusta hauskempi tulla itse teitä hakemaan kuin vain kirjoittaa.»

»Meistä sinä et suinkaan ole kuullut mitään?» sanoi Katrina. Kaikki nuo tyttären uutiset olivat omansa ilahduttamaan häntä, ja sittenkin hän yhä oli alakuloisella mielellä.

»En», vastasi Klara Gulla ja lisäsi, ikäänkuin anteeksi pyytäen:
»Tiesinhän minä, että saisitte apua, jos elämä kävisi liian vaikeaksi.»

Samassa tytär huomasi, miten Katrinan kädet vapisivat, vaikka hän puristikin niitä lujasti yhteen. Hän käsitti, että heidän täällä kotona oli ollut vaikeampi tulla toimeen, kuin hän oli aavistanutkaan, ja hän yritti selittää käytöstänsä. »En tahtonut lähettää teille pikkusummia, niinkuin muut. Tahdoin säästää, kunnes saisin oikean kodin itselleni ja voisin ottaa teidät luokseni.»

»Emme me ole tarvinneet rahoja», sanoi Katrina. »Siinä olisi ollut kyllin, jos vain olisit kirjoittanut.»

Klara Gulla koetti nyt karkoittaa äidin surumielisyyttä niinkuin hän oli ennenkin tehnyt.

»Älkää pilatko tätä hetkeä minulta, äiti!» sanoi hän. »Olenhan minä jälleen kotona. Tulkaa, niin nostamme matka-arkut sisään ja katsomme mitä niissä on! Siellä on ruokatavaroita. Me panemme toimeen kestit, kunnes isä tulee kotiin.»

Klara Gulla meni auttamaan matkatavaroita alas kärryiltä, mutta Katrina ei seurannut hänen mukanaan.

Klara Gulla ei ollut kysynyt isän vointia. Hänen mieleensä ei muuta juolahtanut, kuin että Janne kävi työssä Fallassa, niinkuin ennenkin. Katrina tiesi, että hänen oli pakko kertoa Klara Gullalle, miten asian laita oli, mutta hän siirsi sen yhä tuonnemmaksi. Pikku tytön mukana oli sittenkin tullut raittiita tuulahduksia tupaan. Hän ei tahtonut heti paikalla hävittää hänen iloaan, kun hän nyt kerrankin oli kotona.

Sillä aikaa kuin Klara Gulla auttoi tavaroita alas kärryiltä, huomasi hän, että kuusi, seitsemän lasta lähestyi veräjää ja kurkisti pihalle. He eivät sanoneet mitään, nauroivat vain, osoittivat häntä sormella ja juoksivat tiehensä.

Mutta hetken kuluttua he palasivat jälleen ja tällä kertaa heidän mukanaan oli pieni ukko, joka oli kellastunut ja käpristynyt kokoon, mutta kulki sittenkin suorana, pää taaksepäin heitettynä ja astua kopisteli aivan kuin sotilas.

»Onpas tuo lystikäs ukko», sanoi Klara Gulla ajomiehelle, juuri kuin tämä lapsilauman saattamana tunkeutui pihalle. Klara Gullalla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, kuka tuo ukko oli, mutta eihän hän voinut olla panematta huomiota mieheen, jolla oli niin paljon koruja. Päässä hänellä oli korkea nahkahattu, jossa suuri höyhentöyhtö rehenteli, ja kaulassa sekä pitkin rintaa riippui jäykästä kultapaperista tehdyissä ketjuissa tähtiä ja ristejä. Näyttipä siltä, kuin hänellä olisi ollut kultainen kaulus.

Lapset eivät pysytelleet enää vaiti, vaan huusivat: »Keisarinna, keisarinna!» niin paljon kuin kerkesivät. Ukko raiska ei koettanut edes hillitä heitä. Hän astui eteenpäin, ikäänkuin nuo huutavat ja nauravat lapset olisivat muodostaneet hänen kunniavartionsa.

Kun joukko oli ennättänyt aivan tuvan ovelle, huudahti Klara Gulla ja pakeni Katrinan luo.

»Kuka se on?» sanoi hän näyttäen kovin pelokkaalta. »Onko se isä? Onko hän tullut hulluksi?»

»On», sanoi Katrina. Hän alkoi itkeä liikutuksesta ja peitti kasvonsa esiliinaansa.

»Hyvä Jumala teki sen armeliaisuudesta», sanoi Katrina. »Hän näki, että se oli Jannelle liian raskasta.»

Sen enempää hän ei ennättänyt selittää, sillä nyt Janne seisoi kynnyksellä koko lapsiliuta kintereillään, sillä nämä halusivat nyt itse nähdä sitä kohtausta, josta he niin usein olivat kuulleet kerrottavan.

Portugallian keisari ei astunut aivan tyttärensä eteen. Hän pysähtyi jo kynnykselle ja lausui tervetuliaistervehdyksensä.

Nämä sanat hän lausui niin hillityn arvokkaasti, kuin korkeasukuinen juhlallisena hetkenä ainakin, mutta samalla nousi oikeita ilonkyyneliä hänen silmiinsä ja hänen oli vaikea hillitä vapisevaa ääntään.

Kun nämä suuret, tarkoinmietityt tervehdyssanat olivat lausutut, iski keisari kolmasti keisarikepillään lattiaan vaatien hiljaisuutta ja hartautta, ja sitten hän alkoi laulaa ohuella, narisevalla äänellä.

Klara Gulla oli asettunut äidin viereen seisomaan. Näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt piiloutua, hiipiä äidin taakse piiloon. Tähän saakka hän oli ollut ääneti, mutta kun Janne alkoi laulaa, huudahti hän kauhusta ja yritti estää häntä.

»Anna hänen olla! Hän on niin hartaasti toivonut saavansa laulaa tätä laulua sinulle aina siitä saakka kun sinua ei enää kuulunut.»

Keisarinnan isä säteilee, hän sydämessään iloitsee. Kuten lehdet kertovi. Itävalta, Portugal, Metz, Japani, niinkuin oli. Bum, bum, bum, ja kieri, bum, bum.

Mutta sen enempää ei Klara Gulla kestänyt. Hän hyökkäsi esiin, sai lapset nopeasti ajetuksi ulos ja sulki oven heidän jälkeensä.

Sitten hän kääntyi isän puoleen, vieläpä polki jalkaansakin hänelle.
Hän oli vihoissaan toden perästä.

»Olkaa vaiti kaikin mokomin!» sanoi hän. »Onko teidän tarkoituksenne saattaa minut naurunalaiseksi sanomalla minua keisarinnaksi?»

Janne näytti hiukan nololta, mutta tyyntyi pian. Olihan hän suuri keisarinna! Mitä ikänä hän teki, oli hyvin tehty. Kaikki mitä hän sanoi oli hunajaa ja palsamia. Janne oli ilossaan aivan unohtanut katsoa, oliko hänellä kultakruunua ja kultaista valtaistuinta sekä kultapukuisia sotaherroja mukanansa. Jos keisarinna tahtoi tekeytyä köyhäksi ja avuttomaksi tullessaan heidän luokseen, niin oli se hänen oma asiansa. Olihan siinä jo iloa, että hän oli palannut takaisin kotiin.

PAKO.

Viikkoa myöhemmin Klara Gullan palattua kotiin seisoi hän eräänä aamuna äitinsä kera Borgin laiturilla valmiina lähtemään pois ikipäiviksi. Vanha Katrina oli puettuna hattuun ja lämpimään päällystakkiin. Hänen oli määrä seurata tyttärensä mukana Malmööseen ja tulla hienoksi kaupunkilaisrouvaksi. Ei koskaan enää hänen tarvitsisi ahertaa leipänsä edestä. Hän saisi istua kädet ristissä sohvassa ja viettää levollista ja surutonta elämää koko loppuikänsä.

Mutta huolimatta kaikesta siitä hyvästä, mikä hänellä oli luvassa, hän ei koskaan ollut mieleltään ollut niin kurja ja onneton kuin seisoessaan nyt tällä laiturilla. Klara Gulla huomasi kai jotain, sillä hän alkoi kysyä, pelkäsikö äiti laivamatkaa. Ja sitten hän rupesi selittämään hänelle, ettei siinä ollut mitään vaarallista, vaikka tuulikin niin kovasti, etteivät ihmiset voineet pysytellä sillalla. Olihan hän, Klara Gulla niin tottunut merellä kulkemaan, että hän tiesi, mitä hän sanoi. »Eiväthän nämä mitään laineita ole», sanoi hän äidilleen. »Näenhän tosin, että järvi on valkopäänä, mutta en sittenkään pelkäisi soutaa vanhassa ruuhessamme järven toiselle rannalle.»

Klara Gulla ei välittänyt myrskystä, vaan jäi sillalle seisomaan. Mutta Katrina meni suureen tavara-aittaan, jotta tuuli ei puhaltaisi häntä aivan mäsäksi, ja hiipi pimeään nurkkaan parin pakkalaatikon taakse. Tänne hän aikoi jäädä, kunnes laiva tulisi, sillä hän ei tahtonut kernaasti tavata ketään pitäjäläisiä ennen matkalle lähtöään. Samalla kertaa hän tuumi, ettei hän suinkaan tehnyt oikein, koska hän häpesi näyttäytyä muille ihmisille.

Yhdessä suhteessa hän oli aivan syytön. Hän ei lähtenyt Klara Gullan mukana siksi, että hän olisi halunnut päästä paremmille päiville, vaan ainoastaan sen vuoksi, etteivät kädet enää pystyneet mihinkään. Mitäpä muuta hän saattoi tehdä, kun hän tunsi niiden käyvän niin huonoiksi, ettei hän jaksanut niillä enää kehrätä?

Katrina näki lukkari Svartlingin tulevan aittaan, ja hän rukoili
Jumalaa, ettei tämä vain tulisi hänen luokseen ja kysyisi minne hän oli
matkalla. Mitenkä hän voisi kertoa hänelle, että hän aikoi lähteä pois
Jannen luota, jättää tuvan ja kaikki entiset olot?

Katrina oli koettanut järjestää asiat siten, että hän ja Janne olisivat jääneet edelleen asumaan Skrolyckaan. Jos tytär vain olisi lähettänyt heille hiukan rahoja, vaikkapa kymmenen riksiä kuussa, niin olisivat he joten kuten voineet tulla toimeen. Mutta turhaan hän oli puhunut Klara Gullan kanssa tästä asiasta. Tytär ei tahtonut antaa heille ainoatakaan äyriä, jollei Katrina tulisi hänen mukanaan.

Katrina ymmärsi kyllä mistä se johtui, sillä Klara Gulla ei pahuudesta kieltänyt. Hän oli vuokrannut itselleen asunnon ja laittanut kaikki kuntoon molempia vanhempiaan varten. Hän oli niin suuresti iloinnut siitä hetkestä, jolloin hän saisi osoittaa heille, miten hän oli pitänyt heitä mielessään ja tehnyt työtä heidän hyväkseen. Ja hän tahtoi nyt saada ainakin toisen heistä luokseen, jotta hän saisi jonkunlaista hyvitystä vaivannäöstään.

Epäilemättä hän etupäässä oli ajatellut Jannea, kun hän järjesti kotiaan, sillä olihan hän ollut niin hyvä ystävä isänsä kanssa ennen vanhaan, mutta häntä hänen nyt oli mahdoton viedä mukanaan.

Siinähän koko onnettomuus olikin. Klara Gulla tunsi kovin suurta vastenmielisyyttä isäänsä kohtaan. Hänen oli suorastaan mahdotonta tulla hänen kanssaan toimeen. Isä ei saanut puhua hänelle Portugalliasta, niin, töin tuskin hän sieti häntä keisarikojeissaankaan. Yhtä paljon Janne hänestä sittenkin iloitsi ja tahtoi alati olla hänen läheisyydessään, mutta Katrina oli aivan varma siitä, että päästäkseen Jannea näkemästä tytär ei ollut viipynyt kotonaan muuta kuin viikon.

Nyt Klara Gullakin tuli tavara-aittaan. Hän ei pelännyt lukkari Svartlingia, vaan meni heti juttelemaan hänen kanssaan. Ensi työkseen hän kertoi lähtevänsä kotiin ja ottavansa Katrinan mukaansa.

Lukkari kysyi silloin, mikä olikin aivan luonnollista, minnekä hänen isänsä sitten joutuisi. Ja yhtä levollisesti, ikäänkuin hän olisi puhunut ventovieraasta, Klara Gulla kertoi, miten hän oli järjestänyt Jannen elämän. Hän oli saanut hänet asumaan Liisan, vanhan nuotankutojan miniän luo, joka Ol'Bengtsan kuoltua oli rakentanut itselleen uuden talon, ja hänellä oli huone vapaana, jossa Janne sai asua.

Lukkari Svartlingin kasvot olivat sellaiset, etteivät ne ilmaisseet hänen ajatuksiansa, jollei hän itse sitä tahtonut, ja ne pysyivät aivan liikkumattomina Klara Gullan puhuessa. Mutta kyllä Klara Gulla sittenkin tiesi, mitä lukkari ajatteli, hän, joka oli ikäänkuin koko pitäjän isä. »Miksi vanhan miehen, jolla on sekä vaimo että tytär, täytyy joutua vieraisiin ihmisiin? Liisa on kiltti ihminen, mutta eihän hän sittenkään voi osoittaa hänelle niin suurta kärsivällisyyttä kuin hänen omaisensa.» Niin lukkari mietti. Ja oikein hän ajattelikin.

Katrina katsoi äkkiä käsiinsä. Ehkäpä hän sittenkin petti itseään syyttäessään niitä. Oikeana syynä siihen, miksi hän jätti Jannen, oli kuitenkin se, että tytär oli häntä voimakkaampi. Hän ei jaksanut häntä vastustaa.

Klara Gulla puhui yhä lukkarin kanssa. Nyt hän kertoi hänelle, miten heidän oli ollut pakko salaa lähteä kotoa, ettei Janne saisi vihiä heidän matkastaan.

Tämä olikin ollut vaikeinta Katrinalle. Klara Gulla oli lähettänyt Jannen asialle kauppapuotiin kauaksi Bron pitäjään, ja niin pian kuin Janne oli mennyt, olivat he panneet tavaransa kokoon ja lähteneet. Katrina oli mielestään ollut kuin varas ja pahantekijä, lähtiessään siten salaa kotoa, mutta Klara Gulla vakuutti, että se oli välttämätöntä. Jos isä olisi aavistanut heidän aikeensa, niin olisi hän kernaammin heittäytynyt ajopelien eteen ja antanut ajaa ylitseen, kuin sallinut heidän lähteä. — Niin, nyt piti Liisan olla häntä vastassa, kun hän palaisi kotiin, ja Liisa koettaisi kyllä lohduttaa häntä, mutta kovin vaikeata oli sittenkin ajatella, miten Janne pahastuisi, kun hän saisi tietää, että Klara Gulla oli lähtenyt hänen luotaan.

Lukkari Svartling seisoi ääneti ja kuunteli Klara Gullan puhetta. Katrina alkoi juuri ihmetellä, tokkopa hän oli tyytyväinen kuulemaansa, kun lukkari äkkiä tarttuikin Klara Gullaa kädestä kiinni ja sanoi hyvin vakavasti:

»Niin, koska minä olen Klara Gullan vanha opettaja, niin sanon ajatukseni suoraan. Klara Gulla tahtoo lähteä pois voidakseen jättää täyttämättä velvollisuutensa, mutta ei ole sanottu, että se sittenkään onnistuu. Olen nähnyt toistenkin tekevän samalla lailla, mutta se on kostanut aina itsensä.»

Katrina nousi ylös ja veti helpoituksen huokauksen, kun hän kuuli nämä sanat. Juuri samaa oli hänkin tahtonut sanoa tyttärelle.

Klara Gulla vastasi sangen nöyrästi, ettei hän tiennyt mitä muutakaan tehdä. Hänen oli aivan mahdotonta ottaa hullua ihmistä mukanaan vieraaseen kaupunkiin, eikä hän myöskään voinut jäädä Svartsjöhön. Siitä oli Janne pitänyt huolta. Niin pian kuin hän astui jonkun talon ohi, juoksivat lapset ulos ja haukkuivat häntä »keisarinnaksi» ja kirkolla viime sunnuntaina olivat ihmiset niin kiihkeästi rientäneet häntä katsomaan, että olivat juosta hänet kumoon.

»Kyllä minä sen ymmärrän, että se voi olla vaikeata», sanoi hän, »mutta sinun ja sinun isäsi välillä on ollut niin läheinen suhde. Älä usko, että sinä voit sitä niin helposti vain hävittää.»

Kun tämä oli sanottu, läksivät he molemmat ulos tavara-aitasta, ja Katrina seurasi heidän mukanaan. Hän oli muuttanut mielensä ja tahtoi nyt kernaasti puhua lukkarin kanssa, mutta ennenkuin hän astui hänen luokseen, katsahti hän mäkeen päin. Hän tunsi selvästi, että Janne pian saapuisi paikalle.

»Pelkäättekö te, että isä tulee?» kysyi Klara Gulla ja astui lukkarin luota äidin rinnalle. — »Pelkäänkö!» sanoi Katrina. »Minä vain rukoilen Jumalaa, että hän ehtisi tänne, ennenkuin olen päässyt lähtemään.» Hän kokosi kaiken rohkeutensa ja jatkoi: »Minusta tuntuu, tiedätkö, ikäänkuin olisin tehnyt jotakin pahaa. Luullakseni saan kärsiä tämän johdosta kaiken ikäni.»

»Sen te sanotte vain siksi, että olette saanut istua pimeydessä ja kurjuudessa niin monta vuotta», sanoi Klara Gulla. »Toista se on, kun pääsee ulos maailmaan. Eihän isä missään tapauksessa voi tulla, kun hän ei edes tiedä, että me olemme lähteneet pois», lisäsi hän.

»Älä ole niin varma siitä», sanoi Katrina. »Janne tietää mitä hänen tarvitsee tietää. Sellaista se on ollut siitä saakka kun sinä meiltä hävisit, ja vuosi vuodelta se on vain lisääntynyt. Herra Jumala arveli kai, että kun hän oli kadottanut järkensä, niin piti hänen saada uutta valoa millä valaista itseänsä.»

Katrina kertoi nyt muutamin sanoin Klara Gullalle Lars Gunnarssonin kuolemasta ja muutamia muitakin tapauksia viime vuosilta osoittaakseen hänelle, että Janne näki näkyjä. Klara Gulla kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Aikaisemmin oli Katrina koettanut puhua hänelle siitä, miten hyvä Janne oli kaikille köyhille, mutta siitä ei tytär ollut suuriakaan välittänyt.

Tämä sen sijaan näytti tekevän häneen niin valtavan vaikutuksen, että Katrina toivoi hänen saavan toisen käsityksen Jannesta, niin, ehkäpä hän vielä seuraisi hänen mukanaan kotiinkin.

Kauan hän ei kuitenkaan saanut tuossa toivossaan olla. »Nyt, äiti, laiva tulee!» huudahti Klara Gulla iloisella äänellä. »Kyllä meidän sittenkin käy hyvin, niin että pääsemme lähtemään.»

Katrinan silmiin nousi kyyneleitä, kun hän näki laivan laskevan rantaan. Hän oli aikonut pyytää lukkari Svartlingia puhumaan itsensä ja Jannen puolesta Klara Gullalle, niin että hän olisi antanut heidän jäädä vanhaan kotiinsa, mutta siihen ei ollut enää aikaa. Hän ei nähnyt enää mitään keinoa millä pelastua tästä matkasta.

Laiva oli varmaan myöhästynyt, koska sillä oli niin kova kiire päästä taas liikkeeseen. Ei ennätetty edes laskea laivaporrasta maihin. Laivamiehet miltei heittivät sillalle pari matkustajaa, joiden oli määrä nousta maihin. Klara Gulla tarttui Katrinaa käsipuoleen, eräs mies otti hänet vastaan, ja niin hän oli laivassa. Hän itki ja tahtoi palata maihin, mutta armoa ei ollut.

Juuri kun Katrina oli päässyt kannelle, kiersi Klara Gulla käsivartensa hänen ympärilleen ikäänkuin tukeakseen häntä. »Mennään toiselle reunalle!» sanoi hän.

Mutta se oli jo myöhäistä. Vanha Katrina näki miehen juoksevan mäkeä alas, ja hän tunsikin jo hänet.

»Se on Janne!» sanoi hän. »Voi, voi, mitä hän nyt tekee? Kunhan hän ei vain heittäytyisi järveen!»

Janne pysähtyi aivan laiturin reunalle. Hän seisoi siinä niin pienenä ja kurjana. Hän näki Klara Gullan poistuvan laivan kannella, eikä sen suurempaa epätoivoa ja surua mitkään kasvot olisi voineet ilmaista kuin hänen sillä hetkellä.

Mutta muuta ei tarvittu, kuin että Katrina näki hänet, niin hän sai voimaa vastustaa tyttären tahtoa. »Sinä saat matkustaa», sanoi hän, »mutta minä nousen maihin ensi sillalla ja menen kotiin.»

»Te saatte tehdä niinkuin tahdotte, äiti», sanoi Klara Gulla pahoillaan. Hän käsitti kai, ettei hän voinut sitä estää. Ehkäpä hänelle selvisi sekin, että he olivat olleet liian julmia isälle.

Mutta heille ei suotu hyvitykseen aikaa. Toistamiseen ei Janne tahtonut kadottaa koko elämänsä iloa. Hän hyppäsi alas laiturilta ja heittäytyi järveen.

Ehkäpä hänen tarkoituksensa oli uida laivan luo, ehkäpä hän yksinkertaisesti tunsi, ettei hän jaksanut enää elää.

Sillalta kuului huutoja, vene laskettiin heti paikalla vesille, pieni lastilaivakin pysähtyi ja lähetti avuksi soutuveneen, mutta Janne oli jo vajonnut pohjaan. Hän ei kertaakaan enää noussut vedenpintaan.

Keisarikeppi ja vihreä hattu vain uiskentelivat järvellä, mutta keisari itse oli kadonnut niin hiljaa, niin jäljettömiin, että ellei näitä aarteita olisi ollut, niin tuskinpa olisi voinut uskoa hänen kadonneen.

PIDÄTETTY.

Ihmisten mielestä oli omituista, että Skrolyckan Klara Gullan oli pakko päivät päästään seisoa Bron sillalla ja odottaa erästä, joka ei koskaan tullut.

Klara Gullan odottaessa siellä eivät päivät olleet kauniita ja kesäisiä, vaan hän odotti koko pimeän ja myrskyisen marraskuun ja pimeän ja kylmän joulukuun ajan. Hän ei uneksinut myöskään kauniita ja hienoja unia pitkämatkaisista matkustajista, jotka suurella komeudella ja loistolla nousisivat maihin. Hänen katseensa seurasivat vain venettä, joka sousi edestakaisin järvellä laiturin edustalla ja harasi hukkunutta. Alussa hän oli luullut, että niin pian kuin alettaisiin harata, löydettäisiin se, jota hän odotti, mutta niin ei käynytkään. Päivän toisensa jälkeen harasi kaksi vanhaa, kärsivällistä kalastajaa, mutta he eivät löytäneet mitään.

Lähellä Borgin laituria tiedettiin olevan pari syvää koloa järvenpohjassa, ja monet luulivat Jannen hukkuneen sellaiseen. Toiset sanoivat, että niemen nenässä oli kova virta, joka kulki suureen Kirkkolähteen käsin. Ehkäpä hän oli ajautunut sinne. Klara Gulla antoi pidentää harausnuoria, niin että ne ulottuivat Löven-järven kaikkein syvimpiinkin kohtiin, ja hän antoi harata kaikkialta Kirkkolahdestakin, mutta ei sittenkään hänen onnistunut saada isäänsä päivän valoon.

Heti onnettomuustapahtuman jälkeisenä päivänä Klara Gulla oli tilannut ruumisarkun, ja kun se oli valmis, kuljetutti hän sen laiturille, jotta ruumis voitaisiin heti panna siihen, kun se vain löytyisi. Se seisoi senjälkeen siellä koko ajan, eikä Klara Gulla antanut sitä nostaa edes tavara-aittaan. Tavara-aitta suljettiin pehtorin poistuessa laiturilta, mutta arkun täytyi aina olla käsillä, jotta Jannen ei tarvitsisi sitä odottaa.

Vanhan keisarin ympärillä oli aina ollut hyviä ystäviä, jotka lyhensivät hänen odotusaikaansa, mutta Klara Gulla sai miltei aina olla yksin. Hän ei puhutellut ketään, ja varmaankin hänen kernaasti annettiin olla rauhassa, sillä ihmisten mielestä hänessä oli jotakin pelottavaa, hän kun oli syypää isänsä kuolemaan.

Joulukuussa laivaliike loppui, ja sen jälkeen sai Klara Gulla pitää laiturin aivan omanaan. Ei kukaan häirinnyt hänen rauhaansa. Kalastajat, jotka harasivat järvellä, olisivat myös tahtoneet lopettaa työnsä, mutta siitä Klara Gulla joutui aivan epätoivoon. Hänen ainoa toiveensa ja pelastuksensa oli se, että isä löydettäisiin. Niin kauan kuin järvi oli jäätönnä, täytyi heidän jatkaa etsimistään. Heidän täytyi harata Nygårdin niemestä, Storvikin lahdesta, kaikkialta koko Löven-järvestä.

Klara Gullan into löytää isänsä kasvoi päivä päivältä yhä kiihkeämmäksi. Hän oli asettunut asumaan erään Borgin torpparin luo ja alussa hän edes jonkun hetken päivästä malttoi pysyä sisällä. Mutta vähitellen kasvoi tuska niin suureksi, että hän tuskin saattoi syödä ja nukkua. Hän oleskeli alituisesti laiturilla, seisoi tai liikkui siellä ei yksin koko lyhyttä päivää, vaan myöskin kaiket pitkät, pitkät illat, kunnes tuli makuullemenon aika.

Kahtena ensimäisenä päivänä Jannen kuoleman jälkeen oli vanha Katrina seisonut Klara Gullan vieressä laiturilla ja odottanut Jannea. Mutta sitten hän oli mennyt kotiin Skrolyckaan.

Välinpitämättömyydestä hän ei poistunut laiturilta, vaan siksi, että hänen oli mahdotonta olla siellä yhdessä tyttären kanssa ja kuulla hänen puhuvan Jannesta. Sillä Klara Gulla ei teeskennellyt, Katrina tiesi, ettei Klara Gulla rakkaudesta eikä omantunnonvaivojen vuoksi niin innokkaasti halunnut saada Jannen ruumista siunattuun maahan, vaan siksi, että hän pelkäsi niin kauan kuin se, jonka kuolemaan hän oli ollut syypää, lepäsi hautaamatta järven pohjalla. Jos hän saisi isänsä haudatuksi hautuumaan multaan, niin hän ei olisi hänelle enää yhtä vaarallinen. Mutta niin kauan kuin hän oli siellä, missä hän oli, tunsi Klara Gulla sanomatonta kauhua häntä kohtaan ja pelkäsi sitä rangaistusta, jota isä tulisi vaatimaan hänelle.

Klara Gulla seisoi Borgin laiturilla ja katseli järvelle, joka alituisesti oli levoton ja harmaa. Hänen katseensa eivät voineet tunkeutua pintaa syvemmälle, mutta sittenkin hänestä tuntui, että hän saattoi nähdä edessään avaran järvenpohjan.

Siellä hän istui, Portugallian keisari. Hän istui kivellä kädet polvien ympärillä ja silmät tuijottivat harmaanvihreään veteen odottaen Klara Gullaa.

Kaiken keisarikomeutensa hän oli riisunut yltään. Keppi ja nahkahattu eivät olleet seuranneet mukana järven pohjaan, ja vedessä pahvitähdet olivat kai liuenneet. Hän istui siellä vanhassa kuluneessa takissaan tyhjin käsin. Mutta sen sijaan ei hänessä ollut enää mitään väärää eikä naurettavaa. Nyt hän oli vain voimakas ja peloittava.

Täydellä syyllä hän oli nimittänyt itseään keisariksi. Niin suuri valta oli hänellä elämässä ollut, että se vihollinen, jota hän oli vihannut, oli tullut tuhotuksi, ja hänen ystävänsä autetuiksi. Se voima oli hänellä yhä vieläkin tallessa. Se ei jättänyt häntä, vaikka hän olikin kuollut.

Vain kaksi ihmistä oli tehnyt hänelle vääryyttä. Toiselle hän oli jo saanut kostetuksi. Toinen oli Klara Gulla, hänen tyttärensä, joka ensin oli ollut syynä hänen mielenhäiriöönsä ja sitten hänen kuolemaansa. Häntä hän nyt odotti alhaalla syvyydessä.

Jannen rakkaus tytärtänsä kohtaan oli nyt sammunut. Hän ei odottanut häntä enää kiittääkseen ja kunnioittaakseen häntä. Mutta kuoleman synkkään maahan hän tahtoi viekotella hänet rangaistukseksi kaikesta siitä, mitä tytär häntä vastaan oli rikkonut.

Eräs asia viekotteli Klara Gullaa. Hän olisi tahtonut poistaa suuren, raskaan kannen arkusta ja laskea sen veteen kuin veneen tähän laiturin edustalle. Sitten hän olisi tahtonut itse astua siihen, työntää sen vesille ja laskeutua varovaisesti lastuvuoteelle.

Hän ei tiennyt, uppoaisiko hän heti pohjaan, vai ajelehtisiko hän jonkun aikaa järvellä, kunnes aallot tunkeutuisivat hänen veneeseensä ja painaisivat sen syvyyteen.

Hän arveli myöskin, ettei hän ehkä lainkaan vajoaisi, vaan joutuisi vain järven selälle ja ajautuisi maihin johonkin vihantaan niemeen.

Hän tunsi suurta kiusausta koettaa sitä. Hän aikoi maata aivan hiljaa koko ajan, olla liikuttamatta jäsentäkään. Hän ei aikonut käyttää käsiään eikä käsivarsiaan saadakseen arkkua liikkeelle, vaan heittäytyisi kokonaan tuomarinsa valtaan. Hän saisi vetää hänet alas luokseen tai antaa hänen pelastua, ihan niinkuin hänen mielensä teki.

Jos Klara Gulla siten saavuttaisi hänen mielisuosionsa, niin ehkäpä suuri rakkaus jälleen heräisi. Ehkäpä hän säälisi häntä ja ottaisi hänet armoihinsa.

Mutta hänen pelkonsa oli liian suuri. Hän ei uskaltanut enää luottaa
Jannen rakkauteen. Hän ei uskaltanut työntää arkkua vesille.

Eräs Klara Gullan vanha tuttava ja ystävä tuli näinä päivinä häntä tervehtimään. Hänen nimensä oli August ja hän asui yhä edelleen Nolin talossa Prästerudissa vanhempiensa luona.

Hän oli levollinen ja viisas mies, jonka kanssa Klara Gullan oli hyvä puhua. Hän kehoitti Klara Gullaa matkustamaan pois ja ryhtymään entiseen työhönsä. Hänen ei ollut hyvä kulkea tällä yksinäisellä laiturilla ja odottaa kuollutta. Klara Gulla vastasi, ettei hän uskaltanut matkustaa, ennenkuin isä oli päässyt vihittyyn maahan, mutta sitä ei August tahtonut ottaa uskoakseen.

Ensi kerran, kun August puhui Klara Gullan kanssa, ei mitään päätöstä vielä tehty, mutta seuraavalla kerralla, kun hän palasi jälleen, lupasi Klara Gulla seurata hänen neuvoansa. Erotessaan he päättivät, että August seuraavana päivänä tulisi omalla hevosella hakemaan häntä saattaakseen hänet asemalle.

Jos August olisi niin tehnytkin, niin ehkäpä kaikki olisi käynyt hyvin. Mutta hän ei voinut itse tulla, vaan lähetti renkipojan hevosen mukana. Klara Gulla kävi kuitenkin rattaille istumaan ja läksi matkaan. Mutta tiellä hän alkoi jutella renkipojan kanssa isästään ja kehoitti häntä kertomaan isän näyistä, samoja juttuja, joita Katrinakin oli kertonut laiturilla, ja vielä useita muitakin.

Kuunneltuaan hetken aikaa pyysi Klara Gulla pojan kääntämään hevosen. Hän oli niin pelästyksissään, ettei hän uskaltanut jatkaa matkaa. Tuolla vanhalla Portugallian keisarilla oli kovin suuri valta. Ja Klara Gulla tiesi, miten kuolleet, joita ei oltu saatu hautaan, hätyyttivät ja ajoivat takaa vihollisiaan. Hänen täytyi saada isä ylös järvestä, hänen täytyi saada hänet arkkuun. Jumalan siunaus oli luettava hänen ylitsensä, muuten ei Klara Gulla saisi hetkenkään rauhaa.

JÄÄHYVÄISSANAT.

Joulun tienoissa lähetettiin Klara Gullalle sana, että Katrina oli kuolemaisillaan, ja tämä tapahtuma vihdoinkin sai hänet riistetyksi pois laiturilta.

Hän astui jalkaisin kotiin, sillä se oli mukavin kulkuneuvo sille, joka oli menossa Askedaliin, ja hän kulki tavallista tietä Lobyn kautta ja sieltä korpimetsän ja Snipavaaran halki.

Astuessaan talon ohi, jossa vanha Björn Hindriksson aikoinaan oli asunut, näki hän kookkaan ja vakavan näköisen miehen seisovan tiepuolessa korjaamassa aitaa. Mies tervehti lyhyesti päätään nyökäten, kun Klara Gulla astui ohi, mutta sitten hän katsoi hänen jälkeensä ja vihdoin kiirehti hänen peräänsä.

»Se on varmaan Skrolyckan Klara Gulla», sanoi mies. »Olisin kernaasti puhunut pari sanaa. Olen Linnart, Björn Hindrikssonin poika», lisäsi hän huomatessaan, ettei Klara Gulla tuntenut häntä.

»Minulla on hiukan kiire», sanoi Klara Gulla, »ehkäpä se voisi jäädä toiseen kertaan. Olen saanut sanan, että äiti on kuolemaisillaan.»

Mutta Linnart Björnsson ehdotti sen sijaan, että hän saattaisi Klara Gullaa vähän matkaa. Hän oli monta kertaa aikonut tulla laiturille häntä tapaamaan, eikä hän nyt tahtonut päästää hyvää tilaisuutta käsistään. Oli hyvinkin tärkeätä, arveli hän, että Klara Gulla saisi kuulla, mitä sanottavaa hänellä oli.

Klara Gulla ei estellyt sen enempää. Mutta hän huomasi, että miehen oli vaikea tuoda esille asiaansa, ja siksipä hän ei odottanut mitään hyvää. Mies yskäsi useampaan kertaan ja etsi sanoja.

»Klara Gulla ei taida tietää, että minä olin viimeinen, joka puhui Klara Gullan isän, keisarin kanssa, niinkuin meillä oli tapana häntä nimittää.»

Klara Gulla vastasi, ettei hän sitä ollut kuullut. Ja samalla hän kiirehti askeleitaan. Hän olisi kernaasti tahtonut niin pian kuin suinkin päästä tästä keskustelusta eroon.

»Minä seisoin pihalla eräänä päivänä syksyllä ja valjastin hevosta, sillä aioin lähteä kauppiaaseen», jatkoi Linnart Björnsson, »kun näin keisarin tulevan juoksujalkaa tietä pitkin. Hänellä oli hyvin kiire, sen saatoin arvata, mutta hän pysähtyi sittenkin huomatessaan minut, ja kysyi, olinko nähnyt keisarinnan ajavan tästä ohi. Sitähän minun oli mahdoton kieltää, ja silloin kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään. Hän oli ollut menossa Bron pitäjään, sanoi hän, mutta äkkiä hän oli tuntenut niin suurta levottomuutta, että hänen oli täytynyt kääntyä takaisin. Ja kun hän oli tullut kotiin, oli tupa ollut tyhjänä. Katrinakin oli poissa. He aikoivat varmaan matkustaa laivassa, eikä hän tiennyt miten hän pääsisi Borgin laiturille ennen laivan lähtöä.»

Klara Gulla pysähtyi. »Hän sai kai ajaa teidän mukananne», sanoi hän. — »Niin», vastasi isäntä. »Janne oli tehnyt minulle kerran suuren palveluksen, ja nyt minä tahdoin palkita sen hänelle. Ehkäpä tein pahasti auttaessani häntä?» — »Ei, syy on kokonaan minun», sanoi Klara Gulla. »Minun ei olisi koskaan pitänyt pyrkiä pois hänen luotaan.»

»Hän itki kaiken matkaa kuin pieni lapsi», sanoi Linnart Björnsson, »enkä minä tiennyt oikein miten lohduttaa häntä, ja siksi pysyttelin ääneti. 'Kyllä me ennätämme ajoissa, Janne', sanoin minä vihdoin. 'Älä itke noin kovasti. Nuo pikku laivat, jotka syksyisin kulkevat, eivät ole kovin nopeakulkuisia'. Mutta tuskin olin sen sanonut, kun hän tarttui käsivarteeni kiinni ja kysyi luulinko minä, että ne, jotka olivat ryöstäneet keisarinnan, kohtelisivat häntä pahasti.»

»Minäkin hämmästyin, aivan kuin Klara Gulla nyt, ja kysyin, keitä hän tarkoitti. Niin, hän tarkoitti niitä, jotka olivat väijyneet keisarinnaa koko ajan hänen ollessaan täällä. Kaikki ne viholliset, joita Klara Gulla oli pelännyt niin kovasti, ettei hän ollut uskaltanut panna päähänsä kultakruunua eikä edes sanallakaan mainita Portugalliaa, kaikki ne, jotka nyt olivat hyökänneet Klara Gullan kimppuun ja vieneet hänet vankeuteen.»

»Juuri niin, Klara Gulla», sanoi Linnart Björnsson painokkaasti. »Klara Gulla kai ymmärtää, ettei Janne itkenyt sen vuoksi, että hänet oli hyljätty ja jätetty yksin, vaan siksi, että hän luuli Klara Gullan joutuneen vaaraan.»

Linnart Björnssonin oli ollut vaikea saada viimeisiä sanoja suustaan. Ne olivat takertua hänen kurkkuunsa. Ehkäpä hän ajatteli vanhaa Björn Hindrikssonia ja itseään. Juuri tämä hänen oma kokemuksensa auttoi häntä ymmärtämään, miten suurta arvoa oli pantava rakkauteen, joka ei koskaan pettänyt.

Mutta Klara Gulla ei ymmärtänyt sitä vieläkään. Hän oli ajatellut isäänsä ainoastaan inhoten, aina siitä saakka kun hän oli tullut kotiin. Hän mutisi itsekseen jotain sellaista, että isä oli hullu.

Linnart Björnsson kuuli mitä hän sanoi, ja se loukkasi häntä. »Enpä tiedä, oliko Janne niinkään mieletön», sanoi hän. »Minä sanoin hänelle, etten ollut nähnyt vanginvartijoita Klara Gullan mukana. 'Eikö Linnart Björnsson todellakaan nähnyt', vastasi hän, 'miten ne vartioivat häntä, kun hän ajoi tästä ohi. Siinä oli Ylpeys ja Kovuus, siinä oli Pahe ja Huvitus, kaikki ne, joita vastaan hänen täytyy taistella keisarikunnassaan'.»

Klara Gulla pysähtyi ja kääntyi Linnartiin. »Entäs sitten?» sanoi hän vain.

»Minä vastasin hänelle, että ne viholliset minäkin olin nähnyt,» vastasi Linnart Björnsson tylysti.

»Sillä nyt Janne alkoi aivan epätoivoisesti itkeä. 'Rukoilkaa Jumalaa, kiltti Linnart Björnsson', sanoi hän, 'että voisin pelastaa pikku tyttöni kaikesta pahasta. Mitä minusta itsestäni vähä, kunhan hän vain pelastuu'.»

Klara Gulla astui rivakammin eteenpäin eikä vastannut mitään. Jokin tunne alkoi repiä ja raastaa hänen sydäntänsä, mutta hän pakotti sen vaikenemaan. Jos se, mikä piileksi sisällä, pääsisi valloilleen, niin mitenkä hän silloin voisi sitä kestää.

»Nämä olivat siis ikäänkuin hänen jäähyväissanansa», sanoi Linnart Björnsson. »Eikä kauan kestänytkään, ennenkuin hän sai näyttää tarkoittaneensa totta. Klara Gullan ei pidä koskaan luulla, että Janne hyppäsi järveen vapautuakseen omasta surustaan. Hän teki sen vain pelastaakseen Klara Gullan vihollisten vallasta.»

Yhä nopeammin ja nopeammin Klara Gulla kiiruhti eteenpäin. Isän rakkaus, joka oli kestänyt ensi hetkestä aina viimeiseen saakka, alkoi käydä hänelle selväksi. Mutta hän tahtoi vain paeta pois. Hänen oli mahdoton kantaa sitä.

»Me pidämme hiukan toisiamme silmällä tässä pitäjässä», jatkoi Linnart Björnsson seuratessaan Klara Gullaa ilman vähintäkään ponnistusta. »Mielet olivat hyvinkin Klara Gullaa vastaan heti keisarin hukuttua. Enkä minä puolestani pitänyt Klara Gullaa sen arvoisena, että olisin tahtonut ilmaista Klara Gullalle Jannen viimeisiä ajatuksia ja sanoja. Mutta me olemme nyt muuttaneet mielemme. Me olemme hyvillämme siitä, että Klara Gulla seisoo laiturilla ja odottaa isäänsä.»

»Klara Gulla ei ole koskaan tahtonut tehdä itseänsä paremmaksi kuin hän on. Sen me tiedämme. Mutta ehkäpä me ymmärrämme paremmin kuin hän itsekään, mitä tämän odotuksen alla piilee. Meilläkin on ollut vanhemmat. Emmekä mekään ole kohdelleet heitä oikealla tavalla.»

Klara Gulla oli niin suutuksissaan, että hän aikoi sanoa jotakin hirveää, mutta siitä ei tullut mitään. Hän tahtoi polkea jalkaansa Linnart Björnssonilie saadakseen hänet vaikenemaan, mutta hän ei kyennyt siihenkään. Hänellä ei ollut siis muuta neuvoa kuin kääntyä pois ja juosta tiehensä.

Linnart Björnsson ei seurannut hänen jäljessään. Hän oli sanonut, mitä hän oli tahtonut saada sanotuksi, eikä hän ollut tyytymätön aamupäivän työhönsä.

KATRINAN KUOLEMA.

Kun Klara Gulla astui Skrolyckan pieneen tupaan, makasi Katrina vuoteessaan, kalman kalpeana ja silmät ummessa. Näyttipä siltä, kuin loppu jo olisi lähestynyt.

Mutta niin pian kuin Klara Gulla seisoi hänen vieressään ja siveli hänen kättään, katsoi hän eteensä ja alkoi heti puhua.

»Janne kutsuu minua luokseen», sai hän suurella vaivalla sanotuksi.
»Hän ei kanna minulle kaunaa sen johdosta, että läksin hänen luotaan.»

Klara Gulla säpsähti. Hän alkoi käsittää, miksi äiti kuoli. Hän, joka oli ollut uskollinen kokonaisen elämän ajan, oli surrut aivan kuollakseen sitä, että hän lopuksi oli pettänyt Jannen.

»Ei teidän sen vuoksi tarvitse olla levottomalla mielellä!» sanoi Klara
Gulla. »Minähän teitä pakotin lähtemään.»

»Sitä on joka tapauksessa ollut niin vaikea ajatella», sanoi Katrina.
»Mutta nyt on taas kaikki hyvin meidän välillämme.»

Katrina sulki jälleen silmänsä ja makasi aivan hiljaa. Vähäinen onnen välähdys levisi hänen kuihtuneille kasvoilleen.

Mutta hän alkoi pian taas puhua. Oli sellaista, jota hänen täytyi saada sanotuksi. Muuten hän ei saisi rauhaa. »Älä ole niin vihoissasi Jannelle, vaikka hän juoksi sinun jäljissäsi! Hän tarkoitti vain hyvää. Sinun ei ollut hyvä olla sen jälkeen, kun te jouduitte eroon. Sen hän tiesi. Eikä hänenkään. Te kuljitte harhaan kumpikin omalla tavallanne.»

Klara Gulla oli tiennyt, että äiti tulisi sanomaan jotakin senkaltaista, ja hän oli edeltäpäin karaissut mieltään. Mutta äidin sanat liikuttivat häntä sittenkin enemmän kuin hän olisi voinut uskoa, ja hän koetti vastata hänelle ystävällisesti.

»Minä koetan ajatella isää sellaisena kuin hän oli ennen», sanoi hän.
»Muistattehan te kuinka hyvät ystävät me siihen aikaan olimme?»

Katrina näytti tyytyvän tähän vastaukseen, sillä hän rauhoittui jälleen. Hän ei suinkaan ollut aikonut sanoa sen enempää, mutta äkkiä hän alkoi hymyillä tyttärelleen ja hänen kasvonsa ilmaisivat suurta hellyyttä.

»Minä olen niin iloinen, Klara Gulla», sanoi hän, »että olet tullut jälleen kauniiksi.»

Nuo sanat ja tuo hymyily mursivat Klara Gullan itsehillitsemisen kokonaan. Hän laskeutui polvilleen matalan vuoteen ääreen ja alkoi itkeä. Ensi kertaa kotiin tultuaan hän purskahti oikeaan itkuun.

»En tiedä, miten te voitte olla niin hyvä minulle, äiti. Minun syyni on, että te kuolette nyt, ja isänkin kuolemaan olen minä syypää.»

»Te olette niin hyvä, äiti, te olette niin hyvä minulle», sanoi Klara
Gulla kesken itkuaan ja nyyhkytyksiään.

Katrina tarttui lujasti tyttären käteen ja kohosi istualleen vuoteessaan voidakseen antaa vielä viimeisen todistuksensa. »Kaiken sen hyvän mikä minussa on», sanoi hän, »olen oppinut Jannelta.»

Tämän jälkeen hän vajosi takaisin päänalukselleen eikä sanonut enää mitään tajuttavaa. Kuolonkamppailu alkoi, ja hän kuoli seuraavana aamuna.

Mutta kuolonkamppailun kestäessä makasi Klara Gulla itkien vuoteen ääressä. Hän makasi siinä ja itki pois kaiken tuskansa, kuumehoureensa, velkakuormansa. Hänen kyyneleillään ei ollut loppua.

KEISARIN HAUTAJAISET.

Joulun edellisenä sunnuntaina oli määrä saattaa Katrina hautaan, eikä sellaisena pyhänä tavallisesti keräydy paljon väkeä kirkolle, sillä kaikki tahtovat säästää kirkkomatkansa suuriksi juhlapäiviksi.

Mutta kun pieni saattojoukko Askedalista ajoi mäntymäkeä ylös kirkon ja pitäjäntuvan välitse, nolostuivat he hiukan. Sillä niin suurta joukkoa, kuin tänä päivänä, oli kirkolla ollut tuskin silloinkaan, kun vanha Bron rovasti toimitti saarnavuoroaan Svartsjössä kerta vuodessa tai kun papinvaalia pidettiin.

Olihan itsestään selvää, ettei mies talosta ollut lähtenyt vanhaa Katrinaa saattamaan, vaan jotakin muuta täytyi olla tekeillä. Ehkäpä odotettiin jotakuta suurmiestä kirkolle tai ehkäpä jonkun muun kuin tavallisen papin oli määrä saarnata. Hehän asuivat niin syrjässä Askedalissa, että paljonkin saattoi pitäjällä tapahtua heidän saamatta siitä vihiä.

Ruumissaatto pysähtyi niinkuin tavallisesti pitäjäntuvan taakse ja saattajat laskeutuivat maahan. Sielläkin oli väkeä yhtä paljon kun mäntymäellä, mutta muuta ihmeellistä ei näyttänyt olevan. Askedalilaiset alkoivat yhä enemmän ihmetellä, mutta he eivät tahtoneet kysyä mitään. Saattojoukonhan pitää pysytellä erillään muista eikä ruveta keskusteluihin niiden kanssa, jotka eivät ota osaa suruun.

Arkku nostettiin alas laverirattailta, joilla se oli kuljetettu kirkolle, ja laskettiin mustille pukeille, jotka jo edeltäkäsin olivat pystytetyt pitäjäntuvan edustalle. Siinä piti nyt sen sekä kaikkien niiden, jotka kuuluivat siihen, seisoa ja odottaa, kunnes kellot alkaisivat soida ja pappi ja lukkari olisivat valmiit lähtemään hautausmaalle.

Oikea herran ilma oli kaiken aikaa. Satoi rankasti niin että sadepisarat ratisivat vasten arkun kantta. Se vain oli varmaa: tuo ihmisjoukko ei ollut saapunut kirkolle kauniin ilman vuoksi, olkoon syy heidän tuloonsa mikä hyvänsä.

Mutta näyttipä siltä, kuin ei kukaan olisi välittänyt sateesta eikä tuulesta tänä päivänä. Väki seisoi hiljaa ja kärsivällisesti taivasalla etsimättäkään suojaa kirkosta tai pitäjäntuvalta.

Kantajat sekä muutkin, jotka olivat kerääntyneet Katrinan arkun ympärille, huomasivat, että toisetkin pukit olivat asetetut ulos paitsi niitä, joilla Katrinan arkku lepäsi. Toinenkin ruumis oli siis siunattava. Siitäkään he eivät olleet kuulleet mitään. Eikä mitään ruumissaattoakaan näyttänyt olevan tulossa. Aika oli muuten jo niin pitkälle kulunut, että sen olisi pitänyt olla paikalla.

Kun kello oli kymmenen minuuttia vailla kymmenen, ja lähtö hautuumaalle saattoi tapahtua milloin tahansa, huomasivat askedalilaiset, että kaikki lähestyivät Nolin taloa, joka sijaitsi vain parin minuutin matkan päässä kirkolta.

He näkivät nyt, vaikkeivät he tähän asti olleet sitä huomanneetkaan, että pitäjäntuvalta oli siroitettu kuusenhakoja aina talon päärakennuksen eteen saakka, ja oven molemmin puolin oli pystytetty kuusia. Siellä oli siis ruumis talossa. Mutta sittenkään he eivät voineet käsittää, miten he eivät olleet kuulleet mitään kuolemantapauksesta sellaisessa talossa. Eikä ikkunoissa myöskään ollut hursteja, niinkuin tulee olla, kun kuolema käy talossa.

Nyt eteisen ovet avattiin selkosen selälleen ja ulos tuli sittenkin ruumissaatto. Nolin August astui ensimäisenä surusauva kädessä, ja hänen jäljessään kantajat arkkuineen.

Saattoon yhtyi sitten koko ihmisjoukko, joka oli odottanut kirkon edustalla. Tämän vainajan vuoksi he siis olivat saapuneet kirkolle.

He kantoivat arkun pitäjäntuvan edustalle ja laskivat sen toisen arkun oikealle puolelle. Nolin August siirsi pukkeja, niin että molemmat arkut joutuivat aivan rinnakkain.

Myöhempi arkku ei ollut yhtä uusi ja kiiltävä kuin Katrinan. Se oli varmaan saanut monta sadekuuroa kestää jo ennen tätä päivää. Sitä oli varomattomasti käsitelty, niin että se oli saanut naarmuja ja kolauksia.

Kaikki askedalilaiset vetivät syvältä henkeään, sillä nyt he alkoivat ymmärtää. Tuossa arkussa ei maannut ketään Nolin Augustin sukulaista. Ei minkään suurmiehen vuoksi noin paljon ihmisiä ollut saapunut kirkolle.

Nyt kaikkien katseet kulkivat Klara Gullaan, nähdäkseen ymmärsikö hänkin, mistä oli kysymys. Ja hänestä saattoikin selvästi huomata, että hänkin sen ymmärsi.

Hän oli seisonut kalpeana ja itkettyneenä kaiken aikaa äitinsä arkun vieressä, ja kun hän nyt tunsi toisen arkun, jota he kantoivat Nolin talosta, näytti tämä iloinen yllätys saattavan hänet aivan pois suunniltaan, niinkuin voi käydä, kun vihdoin saa sen, mitä kauan on odottanut. Mutta hän rauhoittui pian. Hän hymyili surun voittoisesti ja siveli pari kertaa hiljaa arkun kantta. »Nyt sinun on oikein hyvä olla», näytti hän aikovan sanoa kuolleelle äidillensä.

»Ei suinkaan Klara Gullalla ole mitään sitä vastaan, että järjestimme asiat täten», sanoi hän. »Me löysimme hänet vasta perjantaina. Arvelin, että se täten olisi Klara Gullalle helpompi.»

Klara Gulla vastasi vain pari sanaa. Ja huulet vapisivat, niin että niitä tuskin saattoi kuulla.

»Kiitos! Hyvähän se on. Tiedänhän, ettei hän tule minun, vaan äidin luokse.»

»Hän tulee teidän kummankin luo, sen Klara Gulla saa nähdä», sanoi
Nolin August.

Fallan vanha emäntä, joka oli kahdeksankymmenen vuoden vanha ja monien surujen murtama, oli myös tullut kirkolle kunnioittamaan Katrinaa, joka niin kauan oli palvellut häntä uskollisesti ja ollut hänen hyvä ystävänsä. Hän oli ottanut mukaansa keisarikepin ja hatun, jotka olivat annetut hänelle takaisin. Hän aikoi laskea ne hautaan Katrinan viereen. Hän arveli, että Katrina kernaasti tahtoisi saada läheisyyteensä jotain, mikä muistutti Jannea.

Nyt Klara Gulla astui hänen luokseen ja pyysi saada keisarikalut, ja sitten hän asetti pitkän kepin pystyyn Jannen arkkua vasten ja hatun sen päähän. Väki ymmärsi hänen ajattelevan sitä, ettei hän ollut antanut Jannen kulkea keisarikoreudessaan palattuansa kotiin. Hän tahtoi hyvittää sen verran kuin hän saattoi. Paljon ei kuolleen hyväksi voi tehdä.

Tuskin oli keppi pystytetty arkun viereen, kun kirkon kellot alkoivat soida, ja samalla tulivat pappi ja lukkari ja suntio sakaristosta ja asettuivat saaton etunenään.

Sade virtasi kuurottain sinä päivänä, ja kaikeksi onneksi se piti hiukan väliä, kun seurakunta järjestyi riviin, ensin miehet ja sitten vaimoväki, ja valmistui saattamaan näitä kahta vanhusta hautaan.

Ne, jotka asettuivat saattoon, näyttivät ikäänkuin itsekin ihmettelevän sitä, että olivat täällä mukana. Sillä eivät he juuri mitään surua tunteneet, eivätkä liioin tahtoneet osoittaa kunnioitustaan kummallekaan vainajalle. Asian laita oli vain sellainen, että kun tieto oli levinnyt pitkin pitäjää, että Skrolyckan Janne oli löytynyt juuri sopivaan aikaan, jotta hänet voitaisiin haudata yhteen hautaan kuin Katrinakin, oli siinä kaikkien mielestä ollut jotain kaunista ja ihmeellistä, ja he olivat halunneet nähdä, miten kuolema yhdistäisi jälleen nuo vanhat aviopuolisot.

Eihän kukaan voinut aavistaa, että niin monet ajattelisivat aivan samoin. Nyt oli nostettu melkein liiaksi melua kahdesta niin köyhästä ja alhaisesta ihmisestä. Ihmiset katsoivat toisiinsa ja olivat hiukan häpeissänsä, mutta kun he nyt kerran olivat siellä, niin oli myös pakko lähteä hautausmaalle.

Täytyihän heidän itsekseen hiukan hymyilläkin koko asialle, kun he tulivat ajatelleeksi, että tämä olisi Portugallian keisarille ollutkin hyvin mieleen. Kahta surusauvaa, sillä toinen oli seurannut Askedalista mukana, kannettiin hänen ja Katrinan arkun edellä ja melkein koko pitäjä seurasi mukana saattojoukossa. Sen paremmin ei olisi voinut käydä, vaikka hän itse olisi saanut olla mukana järjestämässä.

Ja kukapa tietää, vaikka se olisi ollutkin hänen tointaan. Hän oli tullut niin kummalliseksi kuolemansa jälkeen, tuo vanha keisari. Hän oli varmaan jotain sillä tarkoittanut, että oli antanut tyttären niin kauan odottaa itseänsä, ja aivan varmasti oli joku tarkoitus siinäkin, että hän oli tullut syvyydestä esiin juuri parhaaseen aikaan.

Kun he kaikki olivat saapuneet leveän haudan partaalle ja arkut olivat lasketut maan poveen, alkoi lukkari laulaa: »Ma kuljen kohti kuolemaa ‒ ‒ ‒»

Lukkari Svartling oli tähän aikaan vanha mies. Hänen laulunsa toi Klara Gullan mieleen toisen vanhan miehen, jonka laulua hän ei ollut tahtonut kuunnella.

Tuo ajatus tuotti hänelle suurta tuskaa. Hän puristi kädet sydäntään vastaan ja sulki silmänsä, jotta ne eivät ilmaisisi, miten syvästi hän kärsi.

Hänen seisoessaan siinä silmät ummessa hän näki edessään isänsä kasvot, sellaisina kuin ne Klara Gullan nuorena ollessa olivat olleet ja jolloin isä ja tytär olivat niin hyviä ystäviä.

Hän näki ne sellaisina kuin ne olivat eräänä aamuna kovan lumituiskun jälkeen, jolloin tiet olivat ummessa ja isän oli täytynyt kantaa hänet kirkkoon.

Hän näki ne edessään sellaisina, kuin ne olivat sinä päivänä, jolloin Klara Gulla meni kirkolle punaisessa leningissään. Ei kukaan ollut näyttänyt niin onnelliselta ja hyvältä kuin Janne sillä kertaa. Sitten Jannen onni oli sammunut, eikä Klara Gullakaan ollut enää oikein tyytyväinen.

Klara Gulla koetti pysyttää silmiensä edessä nämä kasvot. Ne tekivät hänelle niin hyvää. Katsellessaan niitä nousi voimakas hellyyden aalto hänen rinnastansa.

Nuo kasvot tahtoivat hänelle vain hyvää. Niitä ei tarvinnut lainkaan pelätä.

Sehän oli vain vanha, kiltti Skrolyckan Janne. Ei hän tahtonut tuomita Klara Gullaa, ei hän tahtonut saattaa onnettomuutta ja rangaistusta ainoalle lapselleen.

Klara Gulla tuli niin ihmeellisen rauhalliseksi. Hän oli tullut keskelle rakkauden maailmaa, nyt kun hän saattoi nähdä isänsä sellaisena kuin hän oli ollut ennen. Mitenkä hän saattoi olettaa, että isä vihaisi häntä? Hän tahtoi vain antaa anteeksi.

Minne ikänä Klara Gulla meni ja mitä ikänä hän teki, siellä isäkin tahtoi olla ja suojella häntä. Ei hän pyytänyt mitään muuta.

Vieläkin kerran Klara Gulla tunsi suuren hellyydentunteen kohoavan sydämestään kuin valtavan aallon ja täyttävän koko hänen olentonsa. Ja samalla hän tiesi, että kaikki oli hyvin. Nyt hän ja isä olivat yksi, niinkuin ennenkin. Nyt, kun Klara Gulla rakasti häntä, ei mitään sovitettavaa enää ollut.

Klara Gulla heräsi ikäänkuin unesta. Hänen katsellessaan isänsä hyviä kasvoja oli pappi suorittanut hautauksen. Ja nyt hän lausui pari sanaa kokoontuneelle kansalle. Hän kiitti heitä, että he olivat tulleet niin lukuisin joukoin näihin hautajaisiin. Mies, joka täällä oli vihitty lepoon, ei ollut suuri eikä ylhäinen, mutta ei kellään koko paikkakunnalla ollut niin lämmintä ja rikasta sydäntä kuin hänellä.

Sitten hän lausui myös pari sanaa Klara Gullalle. Hän oli saanut osakseen suurempaa rakkautta vanhemmiltaan kuin kukaan muu hänen tietääksensä, ja sellaisen rakkauden täytyi kääntyä siunaukseksi.

Kun pappi sanoi sen, käänsivät kaikki katseensa Klara Gullaan ja he ihmettelivät sitä näkyä, mikä heitä nyt kohtasi.

Siinä Skrolyckan Klara Fina Gulleborg, joka oli saanut nimensä itse auringon mukaan, seisoi vanhempiensa haudalla ja hänen kasvonsa loistivat ikäänkuin ne olisivat olleet kirkastuneet.

Hän oli yhtä kaunis kuin sinä sunnuntaina, jolloin hän tuli kirkolle punaisessa leningissään, jollei vielä paljoa kauniimpikin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PORTUGALLIAN KEISARI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.