The Project Gutenberg eBook of Corbalin vihkiäiset

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Corbalin vihkiäiset

Romaani Ranskan vallankumouksen ajoilta

Author: Rafael Sabatini

Translator: Valfrid Hedman

Release date: January 17, 2024 [eBook #72739]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1928

Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK CORBALIN VIHKIÄISET ***
CORBALIN VIHKIÄISET

Romaani Ranskan vallankumouksen ajoilta

Kirj.

RAFAEL SABATINI

Englanninkielestä suomentanut

Alfred Hedman

Uusia romaaneja 21

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.

ENSIMMÄINEN LUKU

Varjoja liikkui leveän ristikon takana, joka oli tukevan, puisen kaksoisoven yläosana käytävän päässä. Lähinnä olevat, jotka tiesivät, mitä se merkitsi, pidättivät henkeään. Heidän pelkonsa vyöryi aaltona pitkälle, kapealle kujalle kerääntyneiden joukkoon, jotka sen vaikutuksesta hillitsivät rupatteluansa, kunnes hetkisen perästä kaikki oli hiljaa.

Tuossa äänettömyydessä kuului lukossaan kiertyvän avaimen naksahdus kuin pistoolin laukaus. Toinen raskaan oven puoliskoista lennähti sisäänpäin. Vanginvartia, jäntevä ja mustanpuhuva mies, astui sisälle, sininen paita raollaan, paljastaen leveän, karvaisen rinnan, turkislakki lyhyeksi leikattua tukkaa peittämässä ja kellervä verikoira kintereillä. Hän astahti sivulle, leveälle tasanteelle portaiden yläpäähän, tehdäkseen tilaa reippaalle, nuorelle, tiiviiseen mustaan nuttuun ja pyöreään mustaan, edestä soljella ja sivulta kokardilla koristettuun hattuun puetulle herrasmiehelle. Tällä oli kädessään paperi, johon tuijottivat — mitkä säikähtyneinä, mitkä tylsinä, mitkä ylpeän välinpitämättöminä tai uhmaavan halveksivinakin — sinne eri osastoista tuon julistuksen sisältöä päivittäin kuulemaan koottujen satakunnan miehen ja naisen silmät. Sillä tämä solakka, nuori herrasmies, Robert Wolf, vallankumoustuomioistuimen kirjuri, oli yleisen syyttäjän apulainen. Hänen paperillaan oli luettelo, jonka valmistamisessa Fouquier-Tinville oli puuhaillut puoli yötä pienessä huoneessaan Caesarin tornissa — siinä oikeuspalatsin suojassa, jossa hän oleskeli, työskenteli ja nukkui ja josta hän ei koskaan lähtenyt, paitsi syödäkseen päivällistä ja suorittaakseen tuomioistuimen edessä virkansa kammottuja tehtäviä. Sillä hellittämättömän innokkaana tämä Fouquier-Tinville oli niin tunnollinen virkamies, että hän töissään kansakunnan puolesta ja velvollisuutensa täyttämisessä laiminlöi itsensä, terveytensä, vaimonsa ja lapsensa.

Kansalainen Wolf astui ripeästi lavan syrjälle, sijoittuen niin, että valo lankesi hänen paperiinsa, ja ryhtyi lukemaan niiden nimiä, jotka Fouquier-Tinville sinä aamuna haastoi oikeuden eteen. Se oli la fournée eli leipurin uunillinen, kuten sitä niiden päivien ivallisessa kielenkäytössä nimitettiin.

Valittuaan asentonsa kirjuri odotti, kunnes häntä seuranneet kolme miestä olivat seisahtuneet, joten näiden askelten kumea kolina permannolla ei häiritsisi hänen sanojensa kuulumista. Mutta eivätpä toiset senvuoksi pitäneet kiirettä. Kaksi heistä, keski-ikäisiä miehiä, molemmat mustiin puettuja, toinen kookas ja muhkea, toinen lyhyt ja kuihtunut, määräsi tahtinsa kunnioittavasti kolmannen mukaan, joka hiukan edellä astuen näkyi heitä johtavan.

Kolmas oli Chauvinière, Nivernaisin edusmies, pitkä, solakka, ei vielä kolmeakymmentä vuotta sivuuttanut mies, jonka muodossa ja ryhdissä oli jotakin tarmokasta siroutta ja puvussakin eräänlaista hienoutta. Hänellä oli yllään hopeanappinen ratsastakki leveine rinnuksineen, jonka takaliepeet ulottuivat melkein hänen polvenkorkuisten saappaittensa kantapäihin. Tahrattomat, paksut housut peittivät hänen pitkät, laihat reitensä niin tiukasti, että saattoi erottaa jokaisen lihaksen; ja moitteettoman puhdas valkoinen kaulaliina verhosi visusti hänen kaulansa leukaan asti. Hänellä oli kolmivärinen vyö, ja kolmivärinen kokardi somisti hänen harmaata hattuaan, joka oli eteenpäin kallellaan Henri IV:n aikaiseen malliin ja mustalla höyhentöyhdöllä koristettu. Näin tuli hänen virkansa ja vallankumousmielensä hyvin esille, ja jos kyltti joidenkuiden mielestä oli liian siro vilpittömälle miehelle, ei hän itse ollut siitä hämillään. Hänen ehdoton uskollisuutensa vallankumoukselle oli liian korkeassa kurssissa, se oli kyllin pätevästi todistettu, jotta mitkään hänen pukuunsa kohdistuvat letkaukset voisivat sitä horjuttaa, samalla kun hänen röyhkeytensä, rohkeutensa ja omavarmuutensa olivat haarniskana rahvaan arvostelua vastaan. Nämä ominaisuudet ilmenivät hänen ohuista, kelmeistä kasvoistaan, korkeavartisesta nenästä, ylöspäin kiertyvästä ylähuulesta ja kaartumattomien kulmien alta tuikkivien silmien läpitunkevasta valosta. Hänen ilmeessään oli jotakin rahvasmaista, jotakin sanoin kuvailematonta, mikä leimasi hänet puolittain herrasmieheksi, puolittain lakeijaksi, puolittain sudeksi, puolittain ketuksi.

Mukavan verkallisesti, välittämättä enempää odottavasta kirjurista kuin satalukuisen ihmisjoukon tuskallisesta jännityksestä Chauvinière valitsi itselleen edullisen paikan vähän matkan päässä Robert Wolfista ja laskeutui toiselle askelmalle, niin että hänen kahdelle mustapukuiselle toverilleen, jotka seisoivat aivan hänen takanaan, avautui esteetön näköala hänen päänsä yli.

Hänen terävät silmänsä tarkkasivat parveketta ja tungoksessa seisovia miehiä ja naisia, joista useimmat olivat, hiusjauheen puutetta lukuunottamatta, niin tarkan huolitellusti puetut kuin olisivat kokoontuneet ylhäisen henkilön aamuvastaanottoon. Tämä oli jokapäiväinen ihme, jonka Conciergerien vangit varsin niukoilla varoillaan saivat aikaan.

Edusmiehen ahnaat silmät tutkivat, kunnes ne vihdoin pysähtyivät mademoiselle de Montsorbieriin; tämä seisoi solakkana ja suorana tuolin vieressä, jolle hänen äitinsä oli vastikään lysähtänyt. Tyttö näytti uskomattoman pelottomalta ja päättäväiseltä; tuskinpa oli värikään hänen herttaisilta poskiltaan vaalentunut. Mutta siniharmaat silmät laajenivat hiukan ja välähtivät kohdatessaan edusmiehen sytyttävän katseen. Neitosen hento povi kuohahti huomattavasti ristiinvedetyn musliinihuivin alla ilmaisten äkillistä mielenliikutusta, johon ei edes luettelon esiintyminen voinut olla syynä.

Chauvinière kääntyi puolittain noihin takanaan seisoviin mustapukuisiin miehiin. Hän kuiskasi jotakin nöyrästi kallistettuun korvaan ja osoitti harkitusti hopeahelaisella kepillään — ainoalla aseella, joka hänellä oli. Kolme silmäparia seurasi hänen osoituksensa suuntaa, ja mademoiselle de Montsorbier jäykistyi tuon katsekimpun vaikutuksesta, jonka merkitykseen hänellä ei ollut mitään avainta, mutta jonka hän vaistomaisesti tunsi ennustavan kaikkea muuta kuin hyvää.

Sitten laskeutui viittaava keppi, ja nuo kolme miestä ottivat soveliaan asennon, kun Robert Wolf alkoi luetella tuomittujen nimiä. Hänen äänensä kaikui järkkymättömänä. Fouquier-Tinvillen tapaan hän oli vain osana suuressa vallankumouskoneistossa. Siinä, mitä hän teki, ei ollut mitään mieskohtaista vastuunalaisuutta, eikä ollut hänen asiansa heltyä tunteisiin ja liikutuksiin teoista, jotka eivät olleet hänen omiaan. Hän oli ääni vain, ei muuta: tuomioistuimen huutava ääni. Mutta virantoimituksessaan tottuneena hän vaikeni hetkiseksi joka nimen jälkeen, kunnes äänettömyys jälleen palaisi, jotta hänen kuulijakuntansa huomaisi seuraavan nimen niiden äännähdysten jälkeen, jotka seurasivat hänen jokaista lausettaan. Vastauksena jokaiseen haasteeseen oli milloin voihkaisu, milloin nimeltä mainitun henkilön hermostunut liikahdus, milloin säikähdyksen nyyhkytys, milloin nauru, joskus myöskin häikäilemätön vastaus ja silloin tällöin hysteerisen kauhun kiljahdus, joka pian vaimeni puistattavaksi itkuksi.

Ääni kaikui edelleen:

»Entinen La Touretten markiisi.»

Markiisi, keski-ikäinen, huolitellun sirosti puettu mies hopealla kirjaillussa sinisessä takissa, kohotti päänsä — kauniin pään, joka pian irtautuisi hartioiltaan — ja huoahti syvään. Mutta hetkisessä hän toipui. Hän muisti, mitä hän oli verelleen ja omalle arvolleen velkaa. Hän kohautti olkapäitään ja hymyili halveksivasti, vaikka hänen kasvonsa olivat liidun valkoiset.

»Tulee hiukan vaihtelua», sanoi hän hiljaa naapurilleen, kun seuraava nimi mainittiin.

»Entinen Montsorbierin kreivitär.»

Madame de Montsorbier, hento, viisikymmenvuotias nainen, nousi puoliväliin tuoliltaan, yrittäen sanatonta äännähdystä, johon hän näkyi tukehtuvan. Sitten hänen polvensa pettivät, ja hän vaipui jälleen istuimelleen, nojaten sivuttain tyttäreensä. Mademoiselle de Montsorbier, nyt jäykkänä ja surkean kalpeana, tuki käsivarsillaan puoliksi pyörtyvää äitiään, samalla kuunnellen kirjurin ääntä ja odottaen, melkein toivoen, kuulevansa oman nimensä epäitsekkäässä innossaan, että saisi seurata äitiään tuomioistuimen eteen ja sitten mestauslavalle. Hän ei käsittänyt muuta kuin että levottomassa tuskassaan tuo hento nainen, joka oli hänet synnyttänyt, kaipaisi häntä niinkuin ei ollut koskaan ennen kaivannut. Huolenpito äidistä poisti häneltä kaikki ajatukset omasta itsestään ja omasta kohtalostaan. Se oli mademoiselle de Montsorbierin tapaista, ja hänen murheensa kohosi huippuunsa vasta sitten, kun luettelo oli loppunut eikä hänen omaa nimeänsä ollut mainittu.

Haastetut kaksikymmentä lähtivät ulos, jotkut hoiperrellen, jotkut juron jäykkinä, vieläpä muutamat ilveilevän huolettominakin, sittenkun olivat sanoneet lyhyet jäähyväiset.

Mademoiselle de Montsorbier kuuli ikäänkuin unessa La Touretten markiisin hauskan, tasaisen äänen lausuvan Chaulnesin herttualle:

»Kerrankin minä pääsen teidän edellenne, korkea-arvoinen herra.»

Ja siihen hänen armonsa vastasi keveästi:

»Mikä minua kovin surettaa, koska menetän teidän hupaisan seuranne, rakas markiisi. Mutta kai me teidät pian tapaamme paratiisissa. Terveiseni Fouguier-Tinvillelle.»

Kaksi santarmia, jotka saapuivat — mistä, sitä ei neitonen tiennyt — ilmestyi äkkiä hänen eteensä.

»Entinen Montsorbier», sanoi toinen heistä, laskien kätensä madamen vaipuneelle olalle.

Mademoiselle de Montsorbier, joka tämän kerran menetti ryhtinsä eikä sielullisessa hädässään kyennyt järjestämään kuohuvia ajatuksiaan yhtenäiseksi lauseeksi, virkkoi:

»Mutta hänhän on minun äitini! Tässä on sattunut jokin erehdys… Hän ei voi lähteä ilman minua. Näettehän, kuinka heikko hän on. Minun nimeäni ei mainittu… Se unohdettiin… Käsitättehän, että se unohtui… Sanokaa niille, että se erehdyksestä unohtui! Sallikaa minun lähteä hänen mukaansa!» Näin vierivät sanat sotkuisena virtana hänen huuliltaan.

Mies katsoi häneen jurosti, epäröiden, alahuuli lerpallaan. Hänen päänsä vaipui. »Ei kuulu meihin.» Hän ravisti kreivitärtä, joka oli vain puoliksi tajuissaan. »Teidän pitää tulla meidän mukaamme, kansalainen.»

»Mutta saanenhan minä lähteä hänen kanssaan? Saanenhan minäkin tulla?»

»Niin ei ole määrätty.»

Mademoiselle de Montsorbier väänteli käsiään. »Mutta voittehan te selittää tuomioistuimen edessä!»

»Hm, pyh! Mikä kiire teillä on pääkallovasua haistelemaan? Kyllä teidänkin vuoronne pian tulee, kansalainen. Autahan, Gaston.»

Yhteisvoimin kiskoivat molemmat miehet kreivittären pystyyn, ja puoliksi kantoivat, puoliksi taluttivat hänet pois. Tyttö hyökkäsi heidän peräänsä.

»Saanen kai minäkin tulla, enkö minä saa? Enkö minä…?»

Tölmäys vatsaan erään vartijan kyynärpäästä salpasi hänen hengityksensä ja heitti hänet horjuen taaksepäin. »Totta tosiaan! Sinä olet hiton itsepäinen! Sinä, likka, olet oikea kiusankappale!»

Neitonen horjui puiselle tuolille, jolta kreivitär oli lähtenyt, löi jalkansa sen syrjää vasten ja pikemminkin lysähti sille kuin istuutui.

»Äiti!» huohotti hän ääneensä, sittenkun jälleen kykeni puhumaan.
»Äiti!»

Hän istui kalpeana, jäykässä, kyyneleettömässä murheessa, pitkät, hienot kädet polvien välissä.

Juuri näin oli kuukausi sitten hänen isänsä heiltä riistetty, viety tuomiolle; ja siitä asti oli hänen asianaan ollut lohduttaa ja tukea äitiään. Nyt oli hänen äitinsäkin viety, jopa yksinään, tuo hento, kaikessa avuton nainen, joka ei ollut koskaan ennen jäänyt yksin. Hän ei tulisi takaisin. Kukaan haastetuista ei koskaan palannut; harvat olivat ne, perin harvat, jotka välttivät giljotiinin viileän hyväilyn ja pääsivät vapauteen.

Miksi hänet oli jätetty? Miksi hänet oli kielletty loppuun asti jatkamasta sitä ainoaa hyödyllistä tehtävää, joka hänellä elämässä oli? Mitä hänellä nyt oli jäljellä?

Ääni puhui hänen olkapäänsä vieressä, terävä, tyyni ääni, ei epämieluinen, vaikka melkein ivallisen kimeä.

»Tämä on se nuori nainen, joka kaipaa huomiotanne, kansalaiset. Te näette hänen raukeutensa, hänen luonnottoman kalpeutensa, hänen tyhjään tuijottavan katseensa. Täyttäkää tehtävänne. Minun asiani ei ole määrätä, ei edes antaa teille vihjauksia; teidän itse on tutkittava.»

Tyttö kääntyi puoliksi, vilkaisten ylöspäin; uhmaa, sisua ja säikähdystä yhtyi hänen katseessaan, ikäänkun hän olisi satimeen joutunut villieläin, joka äkkiä näki pyydyksensä virittäjän edessään. Hän kohtasi Chauvinièren vaaleat silmät, nuo läpitunkevat, ilkkuvat silmät, joita hän oli oppinut vihaamaan, vieläpä pelkäämäänkin, vaikkei ylpeässä nuoressa elämässään ollut ennen mitään pelännyt.

Useita kertoja hän oli kolmen viime viikon aikana nähnyt noiden silmien tuijottavan kysyvin, tutkivin, sieluttomasti arvioivin katsein, ja se katse oli häntä kärventänyt kiireestä kantapäähän. Jo kahdesti oli tuo mies saanut tilaisuuden häntä puhutella mennessään vankien käytävän läpi, eikä hänen ilmestymisellään sinne näkynyt muuta tarkoitusta olevankaan. Joka kerta neitonen oli hillinnyt itsensä siihen määrin, että oli salannut häneltä närkästyksen, jonka hänen katseensa ja sanansa herättivät, ja vastannut hänelle jäisen arvokkaasti, mikä pani kokonaisen maailman esteeksi heidän välilleen. Hän tahtoi hillitä itsensä nytkin. Tuo mies ei saisi koskaan aavistaa hänen pelkoaan, tuota häpeällistä pelkoa, jota hän itse inhosi.

Molemmat mustapukuiset katselivat häntä vakavasti, ja pitempi kumartui hiukan eteenpäin. Hän ojensi lihavan käden ja tarttui tytön ranteeseen.

»Valtimonne, kansalainen.»

»Valtimoni?» Neitonen kuuli tekevänsä tuon kysymyksen ikäänkuin etäältä kaikuvalla äänellä ja tiesi ohimoittensa jyskytyksestä, että hänen valtimonsa toimivat kuumeisesti. Sitten hän, unohtaen oman tilansa, muisti jälleen hetkiseksi hämärtyneen surunsa. »Kuulkaahan, monsieur… kansalainen, kansalainen edusmies! Ne ovat vieneet äitini, ja minut on erehdyksestä jätetty. Antakaa määräys, monsieur; minä rukoilen teitä, että minun nimeni lisättäisiin tämänpäiväiseen luetteloon…»

»Ah!» virkkoi Chauvinière niin omituisella äänenpainolla, että tyttö keskeytti anomuksensa.

Mies vilkaisi mustapukuisiin merkitsevästi kohottaen kulmiaan. »Te kuulette hänen sanansa, kansalaiset, lääkärit! Onko tuo nuoren, täysijärkisen naisen pyyntö? Toivoa — vieläpä rukoillakin — kuolemaa siinä iässä, jolloin elämä puhkee nupustaan kuin tuoksuva ruusu, jolloin veri kiertää suonissa lämpimänä ja kirkkaana! Eikö tämä ole riittävä vahvistus sille, mitä jo epäilin? Mutta» — ja taaskin välähti ilkkua noista vaaleista silmistä — »minun asiani ei ole yrittää vaikuttaa teidän mielipiteisiinne. Teidän on itse harkittava ja päätettävä. Jatkakaa, jatkakaa!» Hän heilautti kättään, joka oli pitkä ja ohut kuin ylimyksen ja samalla siroliikkeinen, hienosti vihjaisten kehoituksessa käskyn.

Lääkärit huoahtivat ja jupisivat. »Minä puolestani», lausui lyhyempi, »en pidä hänen silmistään. Tuo hurja, vauhko katse ja ylimalkaan tuo mielipuolisuuden ilme… hm, hm!»

»Ja sitten hänen kalpeutensa, kuten kansalainen edusmies sanoi», lisäsi toinen. »Perin luonnotonta! Ja tämä valtimo! Mutta koettakaahan itse.»

Tyttö nauroi. Hän nauroi katkeruudesta, joka oli liian tuima puhjetakseen esille kyynelissä.

»Luonnotonta! Kalpeuteni, valtimoni, vauhko katseeni! Luonnotontako?
Ja minulta on juuri riistetty äitini tuomittavaksi ja mestattavaksi.
Tahtoisitteko, messieurs, että olisin tyyni? Iloinenkin ehkä? Äitini…»

»Hst, tyttöseni!» Lyhyen lääkärin käsi oli hänen kulmillaan, peukalo hypisteli hänen silmäluomiaan. Mutta hänen sävynsä oli rauhoittava, melkein hypnotisoiva. »Älkää kiihtykö, kansalainen. Olkaahan toki levollinen. Aivan levollinen! Tässä ei tarvita kiihtymystä tai mielenpurkauksia. Me olemme teidän ystäviänne, kansalainen. Ystäviänne.» Hän kääntyi Chauvinièren puoleen. »Se mitä hän sanoo, on kyllä totta. Hetken kiihtymys, onneton sattuma, jonka todistajana hän juuri on ollut, hänen luonnollinen tuskansa…» Ääni heikkeni hiljaisuudeksi, ja lause jäi lopettamatta, sillä Chauvinièren tummat kulmat rypistyivät, mikä sai lääkärin vapisemaan.

»Tietysti, tietysti», lausui edusmies äänellä, joka oli kylmä kuin jää, tai — se vertaus välähti väkisinkin pienen tohtorin mieleen — kylmä kuin giljotiinin terä, vihlova, pureva ja kaamea. »Minun asiani ei ole esittää mielipidettäni, minun ei sovi antaa teille määräyksiä. Mutta muistanette — tarkoitan, jos pidätte minun huomioitani muistamisen arvoisina, — minun tuoneen teidät tänne juuri siksi, että olen muissa tilaisuuksissa havainnut tässä kansalaisessa näitä samoja oireita aikoina, joina ei mitään ulkonaista syytä voinut olla todettavissa, jollainen ehkä nyt on esiintynyt.»

Pieni lääkäri tarttui pelastuksensa oljenkorteen. »Ah, se on ratkaisevaa», huudahti hän varmalla äänensävyllä. »Jos nuo oireet — tuo valtimo, tuo kalpeus, nuo vavahtelut, lasimainen tuijottava katse… ja muu — ovat alati esiintyneet ja ilman käsitettävää aihetta, niin vain yksi johtopäätös on mahdollinen. Ainakin», lisäsi hän vilkaisten virkaveljeensä, »on se minun mielipiteeni».

»Ja minun», säesti toinen kerkeästi. »Asiasta olen aivan varma. Siinä ei ole väittelyn varaa. Se pistää silmään.»

Chauvinièren huulet värähtivät. »On imartelevaa maallikolle, kansalaiset lääkärit, kun ammattimiehet vahvistavat hänen tieteelliset aavistuksensa. Te siis annatte tästä kansalaisesta todistuksen, joka valtuuttaa yleisen syyttäjän siirtämään hänet turvakotiin, esim. Archevêchén sairaalaan.»

»Oikeus ei vaadi mitään vähempää», sanoi pienikokoinen mies.

»Ja se on ihmisyydenkin käsky», lisäsi kookkaampi.

»Tietysti», sanoi Chauvinière. »Oikeuden ja ihmisyyden täytyy myöntää, ettei tämä mielisairas tyttö kykene puolustautumaan, ja vallankumousoikeudella on liian korkea käsitys velvollisuuksistaan syyttääkseen henkilöä, joka tilapäisesti tai ainiaaksi on syyntakeettomassa tilassa. Jos lähetätte todistuksen tänään yleiselle syyttäjälle, niin vastuunalaisuutenne tässä asiassa loppuu. Kansalaiset, ei ole mitään syytä viivyttää teitä kauemmin.»

Hän nyökäytti päätänsä hyvästiksi korskeana kuin vanhan järjestelmän prinssi. Tohtorit kumarsivat syvään ja matelevan nöyrästi kuin kuninkaalliselle verelle ja kääntyivät lähteäkseen.

»Ah, odottakaahan toki!» huusi mademoiselle de Montsorbier äkkiä ja kimakasti. »Hyvät herrat, hyvät herrat!»

Mutta edusmiehen käskevä käsi viittasi heidät tinkimättä pois. Sitten hän käänsi katseensa verkalleen tytön kasvoihin. Tämä seisoi nyt pystyssä hänen edessään ja oli tai näytti olevan ihan peloton.

»Väitetäänkö, että minä olen hullu?» Hänen kysymyksensä oli haaste.

Chauvinière ihaili hänen sielullista ryhtiään ja ylisti sitä vaistojen vaateliasta nirsoutta, joka oli tehnyt tytön haluttavaksi hänen silmissään. Neitonen oli liian hieno, liian puhdaspiirteinen ja hentorakenteinen voidakseen tehota törkeän lihalliseen mieheen. Chauvinière oli tarkalla havaintokyvyllään huomannut tuossa notkeassa ruumiissa hengen, jota karkea mies ei koskaan voisi toivoa taltuttavansa. Hän oli tavallaan tutkijaluonne, tämä Chauvinière — joka ennen vallankumouksen päiviä oli ollut, kuten niin monet muut nyttemmin kukkuloille kohonneet, kehno lakimies. Pohjaltaan hän oli hieman runoilijakin ja aistimuksiltaan herkutteluun taipuvainen. Hän tiesi, että kestävä kauneus on sielullista laatua ja että milloin sielullista suloa puuttuu, ruumiin ulkonainen viehätys pian alkaa ellottaa.

Sisu, jota tyttö nyt osoitti seisoessaan hänen edessään jännittyneenä, uhmamielisenä, melkein liian halveksivana antaakseen hänelle taisteluhaasteen, vahvisti hänen ensimmäisen havaintonsa. Hän hymyili hiukan.

»Pitääkö teidän nurista tekosyystä, joka pelastaa teidän henkenne, joka tempaa teidät giljotiinin kidasta? Jos sen teette teiden iällänne, olette tosiaan niin hullu kuin miksi he pian teidät todistavat.»

Tusina kysymyksiä välähti tytön kiusaantuneessa mielessä. Hän puki yhden niistä sanoiksi.

»Mitä harrastusta minä teissä herätän, monsieur, että minun hengestäni huolehtisitte?»

»Ah, niin!» Miehen tummat kulmat kohosivat, heikko hymy kirkasti hänen kasvojaan, niin lempeän kaihoava hymy, että se melkein teki hänen koko ilmeensä herttaiseksi ja hienoksi. »Kansalainen, te teette liian monta kysymystä, useampia kuin mihin olisi turvallista vastata. Minä sanon nyt hyvästi.»

Hän painoi töyhtölakkinsa päähänsä ja kumarsi, kääntyi sitten kävelemään pois, suorana, pää takakenossa, katsomatta oikealle tai vasemmalle noihin aristokraattivankeihin, jotka tekivät hänelle tietä. Hän ei ollut tietävinään miesten pahansuovista katseista eikä naisten ylenkatseesta, jonka nämä ilmaisivat kiireellisesti vetämällä syrjään hameittensa helmat, jotteivät ne tulisi saastetuiksi kosketuksesta häneen.

Hän oli mies, joka loi menestyksensä olemalla välittämättä pikkuasioista.

TOINEN LUKU

Kansalainen edusmies Chauvinière, Neversin valitsijapiirin edustaja kansalliskonventissa, päätti, niinkuin hänenlaiselleen tunnetusti hartaalle lainlaatijalle sopi, käydä tarkastamassa Archevêchéta, Pariisin arkkipiispan entistä palatsia, joka nyt oli muutettu vankien sairaalaksi.

Laitoksen lääkäri Baziret opasteli häntä, ja hänen mielensä täytti kauhu, kun hän kuuli edusmiehen häikäilemättömän tuomitsevat arvostelut siitä tavasta, kuinka sairaalaa hänen mielestään hoidettiin, sen hirveästä liikakansoituksesta, löyhkäävästä ilmasta ja epäterveellisyydestä yleensä.

»Tämä ei ole inhimillistä», julisti hän, kun he kääntyivät pois tukehduttavasta käytävästä. »He ovat sittenkin ihmisiä eivätkä eläimiä; ja vaikkei heitä vielä ole tutkittu, näkyvät he jo täällä joutuvan kärsimään rangaistusta, jollaista kansakunta ei voisi toivoa kurjimmillekaan pahantekijöilleen. Heidät on heitetty virumaan oljille kuin siat, nuo sairaat miehet ja naiset, joista jotkut jo ovat kuolemaisillaan! Ja te sullotte kuusikymmentä paikkaan, johon ei kunnollisesti mahtuisi kolmeakymmentä enempää! Se on epäinhimillistä, raakalaismaista, melkein ylittää kaiken sen, mitä hirmuvaltiaat ovat koskaan tehneet.»

Noiden ankarien, vaaleiden silmien valo sai komean Baziretin vapisemaan ruumiissaan ja sielussaan.

»Mitäpä minä voin, kansalainen edusmies? Joka päivä lähettävät viranomaiset minulle näitä potilaita liian täyteen sullotuista vankiloista, joissa he eivät voi olla sairastumatta. Entä minun apuneuvoni sitten! Ne ovat ihan riittämättömät. Käytettävissäni oleva tila täällä ei ole suurempi kuin sen näette olevan. Minä en voi rakennuttaa uusia sivurakennuksia Archevêchéhen.»

»Mutta te voitte pitää siistinä sen tilan, joka teillä on… ja voitte välttää olemasta nenäkäs minua kohtaan, jos suvaitsette. Minä vihaan nenäkkyyttä. Se on merkki alhaisesta mielenlaadusta.»

»Nenäkäs? Minäkö?» Lääkäri vaipui yhä syvemmälle kauhun kuiluun. »Oi, mutta, kansalainen edusmies, minä vakuutan teille…»

»Riittää!» Hänen käskevä sävynsä oli peloittava. »Minä vihaan myöskin matelevaisuutta. Se kävi varsin hyvin päinsä Capetin päivinä. Mutta se ei kelpaa Järjen kunniakkaalla aikakaudella, nyt kun kaikki ovat vapaita, kaikki yhdenvertaisia, kaikki veljiä ja sisaria. Nyt ei ole herroja. Ymmärrättekö?»

»Ihan täydellisesti, kansalainen edusmies.»

»Siitä teitä onnittelen. Astukaamme edelleen.» Sulttaanin sävy huonekuntansa orjaa kohtaan ei koskaan ole ollut halveksivampi. »Mitä on teillä tuolla ylhäällä?»

»Ylhäällä? Ylhäälläkö?» Tohtori oli hartaasti kuvitellut, että tarkastus jo oli lopussa. »Oh, ei mitään, minkä vuoksi teidän kannattaisi vaivautua.»

»Kaikkien asioiden vuoksi kannattaa kansan innokkaan palvelijan vaivautua. Painakaa se mieleenne, kansalainen lääkäri. Se voi kannustaa teidän omaa intoanne.»

Näpsäyksen saanut lääketieteen harjoittaja kumarsi kunnioittavasti äänettömässä kauhussaan.

Vapauden ja veljeyden apostoli jatkoi:

»Opastakaa minua, olkaa hyvä.» Ja hän viittasi kädellään ylöspäin. »Täällä tapaamastani asiaintilasta laaditaan selostus, jonka tänä iltana esitän konventille. Tämä häpeällinen meno on lopetettava.»

Tohtori, jonka käsi oli porrasten käsipuulla ja sirosolkiseen kenkään puettu jalka ensimmäisellä askelmalla, pysähtyi ja kääntyi. Hänen kasvonsa olivat harmaat.

»Te ette tosiaan, kansalainen edusmies, voi panna tätä… tätä häpeällistä menoa minun tililleni. Minä…»

»Te kulutatte minun aikaani, ja minun aikani kuuluu Ranskalle. Teille tarvitsee muistuttaa ihan päivänselviä asioita. Voitte luottaa, kansalainen lääkäri, mitä ehdottomimpaan oikeuteen. Vääryyden valtakausi loppui despoottien inhoittavan hallituskauden mukana. Minä selostan mitä näen.» Hän hellitti hiukan ankaruudestaan. »Tähän asti en ole teissä mieskohtaisesti mitään syytä havainnut. Te olette ollut vilpitön. Ette ole mitään salannut. Ette ole millään tavoin yrittänyt tarkastustani vaikeuttaa. Se kaikki puhuu teidän puolestanne. Jatkakaa samalla tavalla, niin teidän ei tarvitse minun selostustani pelätä. Mitä teillä tuolla yläkerrassa on kätkettynä?»

Lääkäri hengitti vihdoinkin vapaasti. Rohkenipa hän hiukan naurahtaakin vastatessaan: »Kätkettynä? Kätkettynäkö, kansalainen edusmies? Mitäpä minä kätkisin?»

»Sitä minä teiltä juuri kysyin.»

»Oh, ei mitään, ei yhtään mitään! Kaikki on teidän tarkastettavissanne.» He alkoivat nousta leveitä portaita. »Täällä ylhäällä on muutamia henkilöitä, jotka on täytynyt eristää, muutamia onnettomia, jotka on todistettu mielenvikaisiksi.»

»Mielenvikaisia!» Chauvinière näytti kummastuneelta. »Siis laitokseen, jossa ei enää ole tilaa sairaillekaan, lähetetään niitäkin, joiden pitäisi olla hulluinhuoneessa! Mikä häpeällisyys!»

Baziret myönsi, niinkuin hän myönsi kaikki, mitä ylväs edusmies olisi sanonut. Jos nuo ylemmät suojat voitaisiin tyhjentää asukkaistaan, voisi hän järjestää sinne toisen osaston ja siten vähentää tungosta alhaalla. »Mielipuolet», valitti hän, »ottavat niin paljon tilaa».

»Olen sen huomannut», vastasi Chauvinière. »Ne täyttävät koko maailman.»

Ryhdyttiin sitten tarkastamaan yläkertaa. Baziret avasi oven toisensa jälkeen noihin yksinäisiin vankikammioihin, joissa nähtiin milloin vanha mies, milloin vanhanpuoleinen ylimysnainen, ja jokaisessa kammiossa samanlainen vaatimaton puutuoli ja lautapöytä ja huoneen nurkassa patja ja huopapeitteitä.

Vihdoin, lopettaen kärsimättömyyden, jonka Chauvinière oli täydellisesti salannut, Baziret avasi oven sen henkilön huoneeseen, joka oli syynä kaikkeen tähän innokkuuteen edusmiehen puolelta — sen henkilön, jonka tähden tai jota koskevien omien tarkoitustensa vuoksi hän nyt penkoi kaikkia näitä asioita ja edelleenkin penkoisi. Ja niin kätkettyä ja taitavaa myyräntyötä hänen penkomisensa oli, että pinnalla ei näkynyt mitään, mikä hänen työnsä tarkoituksen paljastaisi.

Mademoiselle de Montsorbier istui huoneen ainoalla tuolilla, jonka hän oli sijoittanut ristikkoikkunan viereen Hän käänsi päätänsä, kun ovi avattiin, ja säpsähti hiukan nähdessään Chauvinièren, joka katseli häntä arvostelevasti, osoittamatta mitään tuntemisen merkkiä. Tyttö näytti hänestä tavallista kalpeammalta, silmät olivat hiukan jännittyneet, piirteet hieman vääntyneet. Mutta yleensä hän oli ehkä muuttunut vähemmän, kuin mitä edusmies oli odottanut, viikon jälkeen, joka oli kulunut hänen äitinsä teloituksesta ja siitä, kun hänet itse Conciergeriesta siirrettiin tänne; ja tuo pieni muutos, jonka hän tarkalla silmällään havaitsi, ei laisinkaan rumentanut. Kärsimys oli korostanut hänen henkevää, eetterimäistä ilmettään. Sisällisesti riitti tarkastajalta huokaus filosofiselle mietelmälle, että kärsimys sittenkin on ihmistä enimmin hienostava vaikutin.

»Kuka tämä on?» kysyi hän kylmästi.

Baziret ilmoitti hänelle, ja sillä välin Chauvinière edelleen katseli potilasta.

»Haa!» virkahti hän vihdoin. »Hän ei tosiaan näytä mielipuolelta, tämä neitonen.»

»Ah, usein niiden laita on niin! Heidän ulkonäkönsä pettää tarkimmankin.»

»Mutta jos te lääkärit voitte erehtyä yhteen suuntaan, niin voitte erehtyä toiseenkin.» Hän tuijotti Baziretiin peloittavan epäilevillä silmillä. »Voinpa kuvitella mielessäni olosuhteita, joissa te mielellännekin soisitte erehtyvänne.»

Baziretia puistatti. »Tarkoitatte, kansalainen…?»

»Pyh! Te ymmärrätte minua varsin hyvin! Tämä tyttö esimerkiksi…» Hän keskeytti puheensa, katsellen tyttöä jälleen ja nojaten kättä leukaansa. Sitten hän äkkiä kuin mies, joka tekee nopean päätöksen, viittasi lääkäriä poistumaan. »Minä puhuttelen häntä», virkkoi hän. »Minun velvollisuuteni on ottaa selvää kaikesta, missä…» Jälleen hän keskeytti lauseensa. »Odottakaa minua käytävän päässä. Äänen kantamattomissa.»

Lääkäri kumarsi jälleen säikähtyneessä nöyryydessään ja lähti. Chauvinièren silmät seurasivat häntä. Ne olivat viekkaat, ivalliset, halveksivaiset. Vihdoin hän astui huoneeseen ja sulki oven.

»Nyt se ilveilynäytös on esitetty», sanoi hän lempeästi, ikäänkuin tehdäkseen tytön uskotukseen, osalliseksi tarkoituksiinsa.

»Esitättekö te ilveilynäytelmää, monsieur?»

Tyynenä ja tasaisena kuului kysymys heleäsointuisella äänellä. Se säpsähdytti edusmiestä. Hän kumarsi hiukan.

»Teitä palvellakseni, kansalainen.»

Tyttö oli noussut ja seisoi nyt suorana ja solakkana musliinihuivissaan ja pitkässä hameessaan, jossa oli leveitä sinisiä raitoja harmaalla pohjalla. Hänen selkänsä oli ikkunaan päin ja vaaleankellervää maaliskuun päivänpaistetta kohti, niin että hänen varjostetut kasvonsa jäivät epäselviksi. Ääni kuitenkin vakuutti vierailijalle, että hänen itsehallintansa oli mitä täydellisin.

»Mutta se ei minusta ole säädyllisyyden mukaista ilveilyä.»

»Säädyllisyyden…?» Edusmies tunsi pistoksen. Tytön tarkoitus jäi häneltä käsittämättä, eikä hän pitänyt siitä, ettei hän tajunnut tarkoituksia. Eikä sellaista usein tapahtunutkaan. »Ja miksi ei säädyllisyyden mukaista, jos saan kysyä?»

»Siksi, että olette jotakin unohtanut.»

»Mitä muka olen unohtanut?»

»Ottaa hatun päästänne.»

Miehen kuuluva hengityksen salpautuminen ilmaisi hänen kummastuksensa. Sitten levisi nauru hänen kasvoilleen, mutta se ei ollut kovaäänistä naurua, sillä hän muisti lääkärin käytävän toisessa päässä.

»Ne ovat olleet oikeassa, jotka ovat todistaneet teidät mielipuoleksi», sanoi hän lempeästi. »Varmasti on teidän lähdettävä täältä oikeaan hulluinhuoneeseen.»

Tyttö perääntyi, kunnes hänen olkapäänsä koskettivat ikkunan tankoihin.
»Mikä kauheus! Mikä hävyttömyys! Te tiedätte, etten minä ole hullu.
Teidän vehkeilyllänne minut…»

»Hst, hiljaa, hiljaa! Ei hiiskaustakaan!» Hänen pelkonsa oli todellinen. Hänen silmänsä vilkaisivat pelokkaasti ovelle. »Noin haastelemalla, kansalainen, te tuhoatte meidät molemmat.»

Neitonen päästi pari naurunhelähdystä, jotka pilkkasivat edusmiestä ja hänen äkillistä pelkoaan.

»Tässä vapauden maassa, monsieur, tällä Järjen aikakaudella, teidän ollesssanne yksi Järjen papeista, saanee nainen tuhota itsensä kenelläkään olematta siihen mitään sanottavaa. Ja teidän tuhonne taas — voitteko kuvitella, että se minua liikuttaisi?»

Edusmies huoahti. »Minä olen ihaillut teidän uhmaavaa älyänne, kansalainen. Alan pelätä, että teillä on sitä liiaksi.» Hän lähestyi askeleen, pari. »Te olette hyvin nuori. Joko teiltä on voitu siihen määrin riistää kaikki se, mitä nimitämme toiveiksi ja haaveiksi, että ehdottomasti näette jokaisessa miehessä vihollisenne? Jos niin on laita, niin sitten olisi turhaa väittää olevani teidän ystävänne, työskenteleväni antaakseni teille takaisin vapauden ja elämän, joiden teidän iällänne tulisi olla hyvin rakkaita, ja että sitä varten olen suunnitellut ja tehnyt työtä, ollen sitä valmis edelleenkin jatkamaan oman kaulanikin uhalla. Jolleivät saamanne todistukset voi tehdä teitä siitä varmaksi, jollette tahdo niiden varaan uskaltaa elämäänne, joka muutoin on mennyttä, niin sitten, kansalainen, minun olisi parasta taas lähteä ja jättää teidät kohtalonne haltuun. Antautuisin liian suureen vaaraan pyrkiessäni saamaan teidät luottamaan minuun, samoin kuin voisi minulle olla vaarallista, jos minut täällä nähtäisiin avopäin, mikä oli ainoa syy, miksi en ottanut hattua päästäni.»

Kun ihminen käsittää tehneensä yhden vääryyden, voi hänen koko katsantokantansa jonkun verran järkkyä. Ja kun mademoiselle de Montsorbier nyt tunsi saaneensa riittävän selityksen edusmiehen hattua koskevasta vähäpätöisestä seikasta, kummeksui hän, eikö hän sittenkin kenties ollut tuominnut liian harkitsemattomasti ja yhtä väärillä perusteilla vakavammissakin kysymyksissä.

Neitonen katseli edusmiestä ja huomasi hänessä nyt jotakin arvokkuutta, joka ei voinut olla häneen tehoamatta.

»Mutta miksi», kysyi hän tyynesti, »te haluaisitte minua palvella?»

Hetkiseksi vienonsi hymy miehen lyijymäiset kasvot. »En luule, että hamasta maailman alusta asti on elänyt miestä, joka ei joskus olisi halunnut palvella jotakuta naista.»

Tuo oli kylläkin selvää, ja ne tavat ja ennakkoluulot, joissa neitonen oli kasvatettu, tekivät sen loukkaavaksi hänen silmissään. Hän osoitti sen selvästi äkkiä jäykistymällä, kohauttamalla leukaansa, kulmain rypistymisellä sinivihreiden silmien yläpuolella ja kiukunpunalla, joka levisi hänen hienosti väritetyille kasvoilleen.

»Te unohdatte asemanne, hyvä herra», sanoi hän, puhuen kuin röyhkeälle rengille. »Te olette sietämättömän julkea ja edellytätte kovin paljon.»

Jos tuo koski mieheen, ei hän ainakaan osoittanut mitään loukkaantumista. Hänen lempeä hymynsä muuttui vielä lempeämmäksikin, surumieliseksi. Hän oli kyllin perehtynyt sielutieteeseen käsittääkseen, että sen, joka tahtoi valloittaa naisen, piti aloittaa tekeytymällä hänen orjakseen.

»Edellytänkö? Onko siinä mitään julkeutta jos esittää historiallisen tosiasian? Pyydänkö minä mitään? Vaadinko palkkaa tarjotusta palveluksestani? Minä olen teidän käskettävissänne, kansalainen, pelastaakseni teidän henkenne, koska…» Hän vaikeni tehden pienen puolustelevasti torjuvan liikkeen. »Koska halu palvella teitä ilman palkkiota tai palkkion toivoa on minua itseäni voimakkaampi. Eikö sitä voi olettaa?»

»Ei, monsieur. Se on uskomatonta.»

Chauvinière katseli vakavana tyttöä, joka seisoi siinä solakkana ja suorana, vartaloltaan melkein poikamaisena, lukuunottamatta vähäistä kumpua musliinihuivin alla, hienopiirteiset kasvot niin tavattoman levollisina ja päiväpaisteen takaapäin luodessa hehkuvan sädekehän hänen kultakutrisen päänsä ympärille.

»Uskomatonta kylläkin», myönsi hän vihdoin. »Sellaista on minusta usein väitetty. Minun luonteessani on jokin ristiriita. Mielenlaatuni muovattiin ivalliseksi. Odottamaton houkuttaa minua. Jonakin päivänä se kai viettelee minut turmioon. Mutta minä lähden hymy huulilla nauttien hetkestä.» Hän ei odottanut mitään vastaselitystä, vaan jatkoi kiihoittaen äänensä nopeampaan vauhtiin. »Me tuhlaamme aikaa, kansalainen. Kuunnelkaa ja päättäkää sitten itse. Teillä on miettimisaikaa tämän hetken ja ratkaisun välillä. Epäilkää minua, niin joudutte piankin mestattavaksi; tai uskokaa minuun ja sallikaa minun viedä teidät takaisin elämään. Olkoon asia niinkuin haluatte. Minä teen tarjouksen, mutta minä en houkuttele. Kuunnelkaa nyt.»

Nopeasti, lyhyesti hän piirsi tulevien tapausten sarjan. Hän toimisi niin, että mielisairaat Archevêchésta siirrettäisiin Rue de Bacin hulluinhuoneeseen, josta pakeneminen olisi helppoa. Siirtäminen tapahtuisi seuraavana päivänä. Heti kun se oli tapahtunut, lähtisi hän Nivernaisiin, johon konventti jo oli hänet määrännyt tarkastusmatkalle. Hänen passinsa olivat valmiit, ja niihin oli merkitty olematon kirjuri. Sen paikan täyttäisi neitonen, jos hän suostui ehdotukseen, sitä varten sopivasti puettuna miehen asuun. Mademoiselle de Montsorbier saisi miettiä asiaa ja ilmoittaa hänelle päätöksensä huomenna, kun hän kävisi talossa Rue du Bacin varrella. Toivottavasti nuori kansalainen valitsisi viisaasti. Nivernaisissa hän olisi vapaa menemään, minne tahtoi, ja epäilemättä kykenisi löytämään turvaa siellä syntymämaakunnassaan ja kenties hankkimaan itselleen apua voidakseen lähteä Ranskasta, jos niin halusi. »Me olemme molemmat kotoisin Nivernaisista», muistutti hän puheensa lopulla. »Kenties yhteinen syntymäseutumme vahvistaakin harrastustani teitä kohtaan.» Hän vilkaisi nopeasti ovelle ja sieppasi sitten vihdoinkin hatun päästänsä, tehden syvän kumarruksen. »Nöyrin palvelijanne, kansalainen. Jääkää hyvästi.»

Hän oli lähtenyt äkkiä, suomatta neitoselle aikaa vastata, jättäen hänet sinne seisomaan hämillään, otsa rypyssä, kuolemanpelon ja suojelijaansa kohdistuvan epäluulon vaiheille.

Sinä iltana pauhasi Chauvinière kansalliskonventin korkealta puhujalavalta raivokkaasti vankilajärjestelmää ja sitä asiaintilaa vastaan, jonka oli tavannut Archevêchén vankisairaalassa. Hän oli suurenmoinen rohkeudessaan, leimuava ivassaan, joka ei säästänyt ketään vastuunalaisista, eipä hän edes kavahtanut syyttämästä oikeusministeri Camille Desmoulinsiä. Hän väitti puhuvansa ihmisyyden nimessä, oikean ja vanhurskaan suuttumuksen tulen poltteessa.

Muuan edustaja alisen Loiren piiristä rohkeni keskeyttää hänet letkauksella, joka saavutti jonkun verran hyväksymistä täyteen sullotusta salista.

»Herra presidentti, sallitteko tämän miehen jatkaa kohtuutonta puolustustaan aristokraattien aseman lieventämiseksi?»

Seisoen jäykän suorana ja näyttäen hyvin kookkaita, mustatukkainen pää takakenossa, hienojen käsien levätessä kummallakin puolen sulkatöyhtöistä hattua puhujapöydän syrjällä, tukehdutti Chauvinière heti tuon purskahtelevan hyväksymisen kipinät.

»Aristokraattienko?» Hänen äänensä kajahti edustajien päiden yli kuin ukkosen jyrähdys, ja hän toisti: »Aristokraattienko?»

Äänettömyys seurasi silmänräpäyksessä. Hänen närkästynyt, kysyvä huudahduksensa oli kiinnittänyt heidän huomionsa. Hän pysähtyi nyt puheessaan, ja hänen ivallinen, käskevä katseensa etsi joukosta tuon Loiren uskalikon ja naulitsi hänet. Hän tunsi jännityksen arvon, ja pitkän tuokion hän piti heitä jännityksessä. Sitten hän laukaisi vastauksensa:

»Vapaiden miesten valtiossa, kansalaiset, tulee oikeuden olla samalla kertaa hellittämätön, sokea ja horjumattoman puolueeton. Se ei saa sietää ennakkoluuloja eikä ennakkopäätelmiä, sillä ne ovat tositeossa oikeuden kieltämistä. Oikeuden jumalattaren silmissä, jotka muinaiset kansat viisaudessaan vertauskuvallisesti sitoivat, ei ole aristokraatteja eikä plebeijejä, vaan ainoastaan syytettyjä. Ja jottei oikeus erehtyisi havainnoissaan — mikä vaara olisi tyrmistyttävä valistuneille ihmisille tällä järjen aikakaudella, — täytyy sen edellyttää syytetyt viattomiksi, kunnes sen oma todistusten siivilöiminen pakottaa langettamaan heille tuomion.»

Hyvä-huudot vyöryivät kuin yhteislaukaukset avaraa salia pitkin.

Chauvinière, joka niin hyvin tunsi sanojen voiman ja osasi niitä käyttää, tunsi myöskin näytelmällisen asennon arvon. Hän jäi nyt tyyneksi, täsmälliseksi, hievahtamattomaksi — täysiveriseksi isänmaan ystäväksi, jolla oli velvollisuutensa täytettävänä ja joka ei itse ollut mitään. Enää eivät hänen silmänsä etsineet äskeistä keskeyttäjäänsä, jottei hänen epäiltäisi nauttivan miehen hämmentymisestä. Hän ei edes huomannut — ei siihen ainakaan vastannut — Arrasin edustajan hyväksyvää hymyä, tuon tunnetun ihmisystävän, hennon ja kelmeän Maximilien Robespierren, joka poisti toisen parin silmälaseja kohotetulta nenältään säteilläkseen puhujalavalla riehuvaa kohti.

Tämän jälkeen ei hänen ehdotuksensa menestys enää ollut epätietoinen. Hänen vaatimuksensa, että uudistuksen aloittamiseksi mielisairaat heti siirrettäisiin pois Archevêchésta, jotta kärsiville potilaille varattaisiin niiden kipeästi kaipaamaa tilaa, sai yksimielistä kannatusta.

Laskeutuessaan puhujalavan askelmia hän mietti kyynillisen huvitettuna, kuinka mademoiselle de Montsorbierin sinivihreät silmät joutuisivat vastuunalaisiksi Ranskan sisäpolitiikasta. Mutta olihan — sitä hän myöskin muisteli — historiassa runsaasti esimerkkejä sellaisesta niistä päivistä asti, jolloin erään Helenan nenänkuosi oli aiheuttanut Troijan piirityksen.

KOLMAS LUKU

Dumey, Rue de Bacin hulluinhuonetta hoitava keski-ikäinen lääkäri, sai myöhään iltapuolella seuraavana päivänä ottaa vastaan vierailun edusmies Chauvinièrelta. Tämä saapui kyytivaunuissa, joista hän astui ulos matkalaukku kädessä.

Sen hän laski tohtorin yksityishuoneeseen. Hän kävi suoraan asiaan käskevällä, häikäilemättömällä tavallaan.

»Mielisairaiden vankien joukossa, jotka tänä aamuna uskottiin hoivaanne, on muuan entinen aatelisneiti, kansalainen mademoiselle de Montsorbier.»

»Aivan niin!» Lihavan lääkärin kasvot osoittivat innokkuutta. »Hänen laitansa…»

»Älkää siitä välittäkö. Hän on kuollut.»

»Kuollut!» Dumey oli kuin ukkosen lyömä.

»Ettekö te senvuoksi lähettänyt kutsumaan minua?»

»Teitäkö? Mutta enhän minä ole teitä kutsuttanut.»

»Teidän muistinne alkaa pettää, Dumey. Onneksi meille molemmille minulla on hyvä muisti.» Hänen äänensävynsä kävi äkkiä tuimaksi ja hiukan synkäksi siinä värähtelevän ikuisen ivan uhallakin. »Te kutsutitte minut hallituksen lähimpänä vastuunalaisena jäsenenä toteamaan kuoleman ja nimikirjoituksellani vahvistamaan kuolintodistuksen, jonka te kohta laaditte ja allekirjoitatte. Kirjurini todistaa minun nimikirjoitukseni. Hän saapuu piakkoin. Olkaahan nyt hyvä ja viekää minut tarkastamaan ruumista.»

Dumey katseli vierastaan kauan ja tiukkaan. Heidän välillään oli jotakin, minkä nojalla sananen Chauvinièrelta olisi pudottanut Dumeyn pään Sansonin vasuun, ja siksipä juuri Chauvinière olikin kaikkien Pariisin houruinhuoneiden joukosta valinnut Rue de Bacin varrella sijaitsevan Archevêchésta siirrettyjen potilaiden vastaanottopaikaksi. Tätä vaaraa vastaan Dumeyllä oli toiselta puolen pantavana edusmieheltä saamansa suosionosoitukset, jotka epäilemättä jatkuisivat ja joista yksi oli juuri tämä nykyinen potilastulva hänen sairaalaansa ja hänen siitä johtuva oma rikastumisensa.

Molemmista syistä oli Dumeyn tehtävä, mitä ikinä Chauvinière käski. Ja se silläkin uhalla, että hänen päänsä oli ilmeisesti vaarassa, sillä jos hän ei olisi totellut, olisi se varmasti irroitettu hänen hartioiltaan.

Dumey hymyili vihdoin ymmärtäväisesti ja kohautti olkapäitään alistumisensa merkiksi. »Vastuunalaisuus…» aloitti hän hiukan arasti.

»On minun, koska minä vahvistan teidän todistuksenne. Pitäkää suunne kiinni, niin ei mitään kysymystä vastuunalaisuudesta nosteta. Vähintäänkin kuukauteen ei teidän hoidokeistanne mitään tiedustella. Kun se tapahtuu, esitätte todistuksen. Tapauksesta on siihen mennessä kulunut liian pitkä aika, jotta päästäisiin millekään jäljille.»

Dumey kumarsi ja opasti häntä. Avattuaan oven yläkertaan hän aikoi astua edellä, mutta edusmies pysähdytti hänet.

»Odottakaa ulkopuolella tai, vielä parempi, menkää alas huoneeseenne. Pattovala käy teille helpommaksi, jollette enää näe potilastanne elävänä.»

»Mutta minun täytyy nähdä hänet. Minun…»

»Erehdytte. Teidän ei ole tarvis häntä nähdä. Menkää. Älkää kuluttako minun aikaani.»

Dumey lähti. Chauvinière astui huoneeseen matkalaukku kädessä. Mademoiselle de Montsorbier, jolle hänen äänensä oli tiedoittanut hänen tulonsa, seisoi jo valmiina häntä vastassa. Hän kumarsi tytölle kunnioittavasti ja oli tällä kertaa kyllin epätasavaltalainen ottaakseen hatun päästään. Sitten hän laski matkalaukkunsa pöydälle huoneen keskikohdalle.

»Te olette tehnyt päätöksenne, kansalainen?» virkkoi hän kysymyksen ja väitöksen välisellä sävyllä. Tämä sielutieteilijä ei mielessään ensinkään epäillyt, että aika ja harkinta olivat voineet kannustaa tuon ikäisen henkilön vain yhteen päätökseen. Oli perin tuskallista ehdoin tahdoin kuolla kaksikymmenvuotiaana.

»Minä olen tehnyt päätökseni, herra edusmies», vastasi neitonen tyynen arvokkaasti.

»Kansalainen», oikaisi Chauvinière terävästi. »Tässä maassa on enää vain harvoja herroja jäljellä, ja giljotiini katkoo niiden päitä niin nopeasti nykyisin, että heitä piakkoin ei ole laisinkaan. Jos olette päättänyt elää ja ottaa vastaan minun tarjoamani palvelukset, kansalainen, niin tehnette minulle mieliksi edes käyttämällä vapaudensanastomme silmäänpistävimpiä nimityksiä.»

Hänellä oli se esitystavan täsmällisyys, joka usein heijastaa ivallista mielenlaatua. Mademoiselle de Montsorbier alkoi havaita siinä jonkinlaista hiipivää huumoria, mutta ei ollut varma, oliko se tietoista vai itsetiedotonta, ilkkuiko tämä kansalliskonventin jäsen tahallaan vai viisasteliko hän vain niinkuin niin monet hänen virkaveljensä.

Neitonen tarkkasi häntä nyt tiukasti harmailla silmillään, etsien hänen kasvoiltaan vastausta lausumattomaan kysymykseensä.

Mies hymyili ikäänkuin olisi lukenut hänen ajatuksensa. »Ja te olette päättänyt elää», sanoi hän. »Se on hyvin viisasta.»

»En ole niin sanonut.» Edusmiehen terävä vaisto säpsähdytti häntä hiukan.

»Ettekö? Mutta minä edellytän yhtä ja toista», puolusteli Chauvinière. »Minä otaksun sen teidän tyyneydestänne, siitä uhmattomasta vastaanotosta, jonka minulle soitte. Minua surettaisi kuulla siinä pettyneeni.»

»Herr… kansalainen, jos olen tuominnut teitä väärin, toivon teidän olevan kylliksi jalomielisen antaaksenne minulle anteeksi. Minä… minä emmin lausua ilmi ajatukseni teidän… teidän huolenpidostanne, teidän ystävällisyydestänne.»

»Empikää edelleenkin. Lauseihin kuluu aikaa, eikä meillä ole sitä hukata.»

Hän avasi matkalaukun. »Tässä, kansalainen, ovat vaatteet, joihin puettuna te matkustatte.» Hän veti muutamia esille. Tyttö perääntyi, kasvot tulipunaisina.

»Nuo, nuoko! Mahdotonta!»

»Oh, ei mahdotonta. Ei ollenkaan mahdotonta. Hiukan hankalaa ehkä. Mutta toivoakseni se vaikeus on voitettavissa. Kun tutkitte näitä vaatteita, niin salaisuus, kuinka ne puetaan ylle ja kuinka niissä ollaan, häviää vähitellen.»

»Niin, mutta siinä ei vaikeus olekaan. Te ymmärrätte minua tallallanne väärin.»

»Vain saadakseni teidät käsittämään, kuinka järjetöntä teidän kainostelunne on. Kirjurini ei voi matkustaa raidallisessa hameessa, ja kun koetatte noita polvihousuja… Mutta meillä ei ole aikaa hukata. Minä poistun, jotta voitte kiirehtiä pukeutumistanne. Kun olette valmis, tapaatte minut käytävässä.»

Puoli tuntia myöhemmin, jonka ajan edusmies odotti kuumeisen levottomana, tuli naisen huoneesta nuorukainen, pyöreä hattu päässä ja puettuna ratsastakkiin, saappaisiin ja polvihousuihin. Hetkiseksi Chauvinière pysähdytti hänet tarkastaakseen häntä silmällä, joka ei jättänyt mitään yksityiskohtaa huomioon ottamalta. Tässä asussa tyttö näytti muutamaa tuumaa lyhyemmältä, mutta hänen vartalonsa meni varsin hyvin mukiin, ja hiusrykelmä oli taitavasti kätketty. Edusmies lausui hyväksyvän sanansa ja riensi hänen kanssaan alas. Dumey odotteli heitä valmiina todistuksineen. Se homma oli pian suoritettu, ja kirjurin seuratessa hänen kintereillään edusmies Chauvinière astui odottaviin vaunuihin. Dumey sulki oven heidän jälkeensä, ja ajopelit vierivät pois.

Mitään sanaa ei vaihdettu heidän välillään, ennenkuin he lähestyivät tulliporttia, jolloin Chauvinière ojensi toverilleen ison, mustan nahkasalkun, raotti sitä ja sanoi: »Passit ovat tuossa ylimmäisenä. Vaadittaessa te näytätte ne. Se on teidän virkanne. Puhua ei tarvitse.»

He pysähtyivät Rue d'Enferin päässä olevalle rautaportille.

Sinitakkinen upseeri, jolla oli punaiset, villaiset olkalaput (sillä kulta oli poistettu yhdenvertaisuuden aikakaudella sopimattomana), tempasi vaununoven auki ja kysyi komentavalla sävyllä matkustajilta:

»Kuka siellä on?»

Nurkastaan vastasi Chauvinière yksikantaan:

»Kansalainen edusmies Chauvinière, hallituksen määräämällä virkamatkalla. Näytä hänelle paperit, Antoine, ja jatkakaamme matkaamme.»

Silmäripsiensä alta hän tarkkasi toveriaan, valmiina tulemaan väliin, jos tämä näkyisi tekevän pienimmänkin kommelluksen. Mutta mitään vaaraa ei ollut. Erehtymättä otti valekirjuri salkusta hänen osoittamansa paperit, ojentaen ne tarkastajalle kädellä, joka ei edes vavissut.

Upseeri, joka oli paljon hellittänyt ankarasta sävystään kuullessaan, kenen kanssa oli tekemisissä, tarkasti paperit, antoi ne takaisin, teki jäykästi kunniaa ja sulki huolellisesti oven jälleen. Sitten kajahti hänen komentava äänensä: »Päästäkää kansalainen edusmies Chauvinière lävitse.»

Rautaportit vongahtivat auki, ajaja napsautti ruoskaansa, vartija teki kunniaa kiväärillä, ja he ajoivat tullin läpi. Pariisin ulkopuolelle.

»Olemme päässeet Rubiconin yli», virkkoi Chauvinière kuivimpaan sävyynsä ja heittäysi taaksepäin nurkassaan, pitkät, laihat sääret työnnettyinä suoraan eteen. Täten nojaten hän edelleenkin tarkkasi salavihkaa toveriaan, joka taivutti tyynesti papereita takaisin laskoksiinsa ja sitten pisti ne salkkuun. Hänen ihmettelynsä ja ihailunsa oli niin valtava, että hän lausui ajatuksensa ääneen:

»Teissä on totisesti ryhtiä!»

Tyttö napsautti salkun lukon kiinni ja katsahti häneen, hymyillen hiukan.

»Se on veressä», virkkoi hän hiljaa. »Ettehän te sitä tiedä. Siksi te ihmettelette. Ette liene tavannut monta naista minun säädystäni, kansalainen edusmies.»

Pienempi mies olisi närkästynyt vihjauksesta, jota hän ei ollut kyllin hupsu otaksumaan harkitsemattomaksi. Mutta Chauvinièrella oli se harvinainen erittelylahja, joka teki hänelle mahdolliseksi ihailla näppäryyttä silloinkin, kun se kohdistettiin häntä itseään vastaan. Hän nyökkäsi hyväksyvästi.

»Huomaan, että te olette taipuvainen otaksumiin», lausui hän arvostelevasti. »Sekin lienee veressä ja syynä siihen, että sitä niin paljon vuodatetaan. Hm, hm! Puhukaamme muista asioista. Velvollisuuteni kutsuu minua Neversiin. Nyt on torstai. Meidän pitäisi päästä sinne lauvantai-iltana. Minä en säästä hevosia matkustellessani kansakunnan asioilla.»

Neitonen oli sen jo aavistanut siitä hurjasta vauhdista, jolla vaunut nyt kiitivät eteenpäin. Edusmies jatkoi:

»Minä teen teille seuraavan ehdotuksen…» Hän pysähtyi puheessaan, ja tuon lyhyen vaitiolon aikana tyttö havaitsi valtimoittensa sykkivän kiivaammin ja hengityksensä käyvän läähättäväksi. Mutta Chauvinière, joka tarkkasi häntä kaiken aikaa, kun tällä harkitulla jännityksellä koetteli häntä, huomasi ainoastaan hänen ulkonaisen järkkymättömän tyyneytensä. Hän jatkoi verkalleen: »Jos olisitte vilkaissut niihin passeihin, olisitte nähnyt, että ne ovat laaditut tinkimättömään muotoon. Niissä käsketään kaikkia kuoleman uhalla antamaan meille kaikkea mahdollista apua matkustellessamme kansakunnan asioiden vuoksi. Kun pääsemme Neversiin, huomaan tarvitsevani täsmällisiä tietoja tapahtumista Burgundin itäisimmissä seuduissa. Mutta kun minulla Nivernaisissa on liian paljon asioita hoidettavina lähteäkseni sinne itse, päätän lähettää teidät sijastani. Sitä tarkoitusta varten ja passiemme valtuudella Neversin vallankumouskomitea toimittaa teille tarpeellisen suojeluskirjan ja saattueen matkustaaksenne Rhônen rannoille. Senjälkeen on teidän asianne — eikä sen tarvinne teille käydä vaikeaksi — keksiä keinoja päästäksenne rajan yli Sveitsiin, missä olette turvassa.»

Hän vaikeni; mutta tytön hengitys ei vielä tasaantunut. Se, mitä hän kuuli, oli hänestä ihan uskomatonta. Se osoitti selvästi, että tuo mies toimi puhtaasti epäitsekkäistä syistä, ilman mitään omanvoitonpyyntöä. Oliko mahdollista, että hänen pulansa tai jokin hänessä itsessään oli tosiaan hellyttänyt vieraan miehen näin säälivään suojelukseen? Tapahtuiko sellaista, vieläpä niiden ihmispetojen taholta, jotka olivat panneet vallankumouksen toimeen?

Taipuessaan käyttämään hyväkseen toisen tarjousta mademoiselle de Montsorbier ei ollut sallinut kauniilta kuulostavien ehdotusten itseään pettää. Hän oli tarttunut oljenkorteen epätoivoisena mahdollisuutena, kun mitään muuta ei ollut. Suostuessaan hän oli valmistautunut luottamaan omiin voimiinsa, rohkeuteensa ja neuvokkuuteensa, käyttääkseen ripeästi hyväkseen tilaisuutta, joka mahdollisesti tarjoutuisi, puijatakseen mieheltä kaiken edun, jota hän ehkä itselleen tavoitteli, pakottaakseen auttajansa toimimaan mahdollisimman pitkälle antamiensa näennäisten lupausten mukaan.

Oliko hän näillä ajatuksillaan tehnyt toiselle vääryyttä? Oliko tuo mies todellakin se epäitsekäs ystävä, joksi hän itseään vakuutteli, ponnistellen hänen pelastuksekseen ilman palkinnon toivoa, kuten oli sanonut? Hänen selvästä järjestään se tuntui haavemaiselta. Mutta mitä muuta oli pääteltävä aikomuksista, jotka hän juuri oli ilmaissut? Vai oliko tuo puhe pelkkää unijuomaa, jolla tahdottiin tuuditella hänet petollisen turvallisuuden huumaukseen, jotta hän sitten olisi sitä avuttomammin miehen mielivallassa?

Näitä hän mietiskeli pitkän tovin aikana, joka seurasi edusmiehen ilmoitusta, kunnes tämä jälleen katkaisi hänen mietteensä, pakottaen hänet puhumaan.

»Te pysytte vaiti, kansalainen. Ettekö täydellisesti hyväksy tätä järjestelyäni? Vai onko teillä itsellänne parempi suunnitelma?»

»Ei, ei. Ei se sitä ole.» Neitonen pysähtyi hillitäkseen heikon värähdyksen äänessään. — Vaunujen puolihämärässä Chauvinièresta näytti, että tyttö oli tullut hiukan vaaleammaksi, kun hän katseli sivulta hienopiirteisiä huulia ja sirosti kaartuvaa nenää. »Olen syvästi liikutettu, kansalainen, teidän huolenpidostanne, kun olette niin hartaasti suunnitellut minun hyväkseni — teidän huolenpitonne epäitsekkäästä jaloudesta.»

Miehen silmissä välähti. Se oli kuin liekin äkillinen leimahdus ja yhtä nopea sammuminen pimeässä. Mutta neitonen ei katsellut häneen, vaan tuijotti suoraan eteensä.

»Minä en löydä sanoja teitä kiittääkseni. Minun kiitollisuuteni ja ihmettelyni mykistää minut. Teidän suunnitelmanne on paras, mitä voisin toivoa. Sveitsissä minulla on ystäviä. Minä…»

Hänen äänensä vapisi ja heikkeni hiljaisuudeksi. Ei ollut teeskentelyä, että hän oli liikutettu ja menettämäisillään itsehallintansa. Tarve hallita itseään, se häntä juuri peloittikin, tarve olla varuillaan, valpas ja valmis kaikkien tapahtumain varalta, jotka äkkiarvaamatta ja väijyen voisivat häntä kohdata. Hänen rohkea mielenlaatunsa, joka ehkä olisi säilyttänyt jäntevyytensä ilmivaaran uhatessa, lannistui nyt epävarmuudesta ja hermostuttavasta odotuksesta.

Chauvinièren ääni kuului silkinpehmoisena huokauksen säestämänä hajamielisesti mietiskelevän tytön korvaan.

»Koska te niin täydellisesti hyväksyitte suunnitelmani, voimme siis pitää asian päätettynä ja toimia niinkuin äsken ehdotin.»

Hän nojautui takaisin nurkkaansa, sulki silmänsä ja näytti sen jälkeen uinahtelevan ne kolme tuntia, jotka matka vielä kesti. Tuntui siltä kuin hänen mielenkiintonsa matkatoveria kohtaan olisi vähenemässä, nyt kun hänen aikomansa palvelus jo oli puoliksi suoritettu ja loppuosa selvästi suunniteltu.

NELJÄS LUKU

He ajoivat kolisten Melunin katujen mukulakivien yli hämärän langetessa ja pysähtyivät Kansakunnan hotellin — entisen Kuninkaallisen hotellin — edustalle. Tuskin oli kyytipoika kuiskannut, kuka matkustajamme oli, kun isäntä, tallirenki ja kamaripalvelija tulivat ulos lausumaan edusmiehen vapisevan nöyrästi tervetulleeksi.

Chauvinière otti vastaan tämän hänen suuruudelleen maksetun veron niin ylvään ylimielisesti, että harvat despootit olisivat hänelle siinä vetäneet vertoja eikä kukaan häntä ylittänyt. Talon parhaat huoneet annettiin hänen ja hänen nuoren kirjurinsa käytettäviksi, paras illallinen, mitä Melunissa voitiin hankkia, valmistettiin ylevän vieraan nautittavaksi, ja kellarista etsittiin kaikkein parasta vanhaa burgundinviiniä, joka siellä oli ollut koskemattomana, melkein unohdettuna, ja tuotiin pöytään edusmiehen ilahduttamiseksi.

Aterialla ja sen jälkeen oli hänen käytöksensä mademoiselle de Montsorbieria kohtaan niin moitteettoman mallikelpoinen kuin tämä konsaan olisi voinut odottaa omaan säätyynsä kuuluvan miehen taholta. Chauvinière oli huolehtivainen, mutta aina arvokkaan säädyllinen, ystävällinen, mutta poikkeuksettoman kunnioittava. Ja hän huvitti sitten neitosta juttelemalla, osoittaen siinä odottamattoman syvällistä sivistystä tuntemalla ei ainoastaan Scarronin ja Voltairen teoksia, vaan myöskin klassillisia kirjailijoita, joiden lauseita hän tavantakaa kertasi. Hänen persoonallisuutensa pani neitosen hiukan hämilleen, teki hänet ikäänkuin ujommaksi, sikäli kuin hän havaitsi tämän miehen kohoavan niin paljon sen yläpuolelle, mitä hän alussa oli aavistellut. Edusmies osoitti hienostusta, jota hänen valtiollisen tunnustuksensa miehessä täytyi pitää melkein uskomattomana; hänen tapansa olivat moitteettomat.

Kun neitonen vihdoin poistui makuuhuoneeseensa, oli hän entistä suuremmassa epävarmuudessa. Chauvinière avasi hänelle oven, pää kunnioittavasti kumartuneena, ja toivotti hänelle kohteliaasti hyvää lepoa. Huoneessaan, joka oli edusmiehen suojan vieressä, valtasi neitosen äkkiä säikähdys. Hän työnsi kiinni salvat, joilla ovi oli varustettu ylhäältä ja alhaalta, ja meni sitten avaamaan ikkunan nähdäkseen, mikä pakokeino saattaisi tarpeen tullen olla käytettävissä. Oli kylmä ja tihutti sadetta, taivas oli pilvien peitossa ja yö pilkkopimeä. Mutta alikerran ikkunasta virtaavassa valossa hän näki pihan kiveyksen kiiltävän runsaasti viidentoista jalan päässä alhaalla. Tarpeen tullen hän saattoi köydeksi kierretyn lakanan avulla sitä tietä poistua. Mutta mitä sitten? Sellainen menettely oli ajateltavissa vain epätoivoisessa tilassa, eikä hänen tilansa vielä ollut epätoivoinen. Yrittipä hän jo vakuuttaa itselleen, ettei hänellä ollut minkäänlaista syytä pitää sitä epätoivoisena, ja että hän oli pikku raukka, joka säikähti varjoja.

Tämä hänen käsityksensä vahvistui vielä, kun hän aamulla heräsi keskeytymättömän unen virkistämänä, keväisen päiväpaisteen valellessa valoaan hänen huoneeseensa, ja silloin hän totesi, kuinka aiheettomasti hänen mielikuvituksensa oli tehnyt hänestä pelkurin.

Hän tuli reippaana ja siistittynä aamiaiselle, niin reippaana ja sirona, että palvelustyttö käytävässä vilkaisi ujosti hymyillen edusmieskansalaisen nuoreen kirjuriin ja tunsi kenties mielensä haikeaksi nähdessään, kuinka vähän tuo vakava nuori mies hänen suloistaan välitti.

Chauvinière istui jo pöydässä. Kun huoneessa oli palvelija, ei hän noussut. Hän nyökkäsi hiukan ja tervehti pisteliäällä äänensävyllä.

»Jaha, Antoine! Kaipa sinä nukuit hyvin?»

»Kiitos, oivallisesti, kansalainen edusmies.»

»Älähän vastedes nuku ihan niin hyvin. Minä en pidä myöhästymisestä enkä nuorista miehistä, jotka vastahakoisesti lähtevät vuoteistaan. Aamiaisesi on kylmä, ja hevosia jo valjastetaan. Me lähdemme kymmenen minuutin päästä. Koetahan olla valmis.»

He matkustivat koko sen päivän vimmatulla vauhdilla, pysähtyen vain kahdesti ruokailemaan, levähtämään ja hevosia vaihtamaan, niin että he iltamyöhällä olivat tulleet ajaneeksi satakunta kilometriä ja yöpyivät Chåtillon-sur-Laingin kylään Orléannaisissa. Täällä uudistui edellisen yön kokemus. Taaskin Chauvinière osoitti miltei liioiteltua kunnioitusta, taaskin hän rupatteli sujuvasti ja hupaisesti ikäänkuin pannakseen näkyville kaikki sielunsa jalokivet huikaistakseen ja hurmatakseen seuralaisensa. Tyttö suli hiukan. Oli tosiaan mahdotonta pysyä viileän eristyneenä näin suuren hyvänsuopeuden hehkussa. Kerran tai kahdesti, kun hän äkkiä nosti katseensa, hän huomasi kansanedustajan silmien tähystelevän häntä. Ne kääntyivät heti poispäin, ja sudenilme, jonka hän ehti havaita hänen kasvoillaan, peittyi heti ikäänkuin naamioon. Mutta vaikutelma siitä jäi hänen muistiinsa ja herätti äkillisen kuvaamattoman pelon, samanlaatuisen kuin se oli, jonka hänen silmänsä olivat nostattaneet Conciergeriessa.

Chauvinière joi ehkä hiukan liiaksi sinä iltana ja sen seurauksena hellitti hiukan itsehallintaohjaksia. Hänen avatessaan neitoselle oven tämän lähtiessä ja toivottaessaan hyvää yötä oli virnistys hänen kasvoillaan ja silmien nälkäinen palo selvästi havaittavissa. Niin suuren pelon ne herättivät neitosessa, että hän lukittuaan ja salvattuaan oven heittäytyi täysin puettuna vuoteellensa herkän valppaana, ennen päivänkoittoa melkein ollenkaan nukkumatta. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, mikä olisi oikeuttanut hänen sielunsa värähtelyt, ja kun hän saapui aamiaiselle, odotteli edusmies häntä niin säädyllisen mallikelpoisena esiintymisessään, että tyttö taaskin kyseli itseltään, eikö hänen mielikuvituksensa viime yönäkin ollut häntä pettänyt.

Kaiken päivää se kysymys askarrutti häntä vaunujen keinuessa ja tanssiessa huimaavaa vauhtiaan ja Chauvinièren puolittain torkkuessa nurkassaan melkein epäkohteliaan välinpitämättömänä matkatoveristaan. Se kysymys askarrutti yhä hänen mieltään, kun heille kello viideltä iltapäivällä vajaan kilometrin päässä Loiren varrella sijaitsevasta La Charitén kylästä sattui äkillinen ja odottamaton keskeytys akselin nastan katketessa, jolla tapauksella ilman kyytipojan valppautta olisi saattanut olla vakavammatkin seuraukset.

Chauvinière astui vaunuista kamalasti noituen. Hänen aikomuksensa oli ollut sinä iltana päästä Neversiin puhuakseen siellä yleisen turvallisuuden komitean kokouksessa ja järjestää niin, että hän seuraavana aamuna saattaisi lähteä tarkastukselleen. Siitä suunnitelmasta hänen täytyi nyt luopua ja tyytyä sellaiseen hökkeliin, joka La Charitélla olisi tarjottavana tälle kansanvaltaiselle hekumoitsijalle.

Mutta kun he olivat tallustaneet mutaista tietä pitkin kylään, tapasivatkin he siellä oivallisen majatalon, missä heille tarjottiin illallinen hyvässä yläkerran huoneessa. Sen kummaltakin sivulta avautui ovi makuukammioon. Ennenkuin tunti oli kulunut heidän saapumisestaan, kattoi viinikauppias komean rouvansa kera pöydän, jolle tuotu illallinen oli erinomainen, eivätkä he säästelleet vaivojaan ansaitakseen kiitosta ja tunnustusta suurelta pariisilaiselta, joka, heidän omia sanojaan käyttääksemme, oli heidän matalaa majaansa kunnioittanut.

Hyvin silavoitua salvokukkoa syötäessä Chauvinière lausui sihteerilleen:

»Tästä minä päättelen, että täällä teidän Nivernaisissanne on vielä jäljellä paljon aristokraatteja.»

»Teidän tuli olla siitä kiitollinen, koska senvuoksi olette saanut hyvän illallisen.»

»Tässä maailmassa, kuten vielä saanette havaita, on asian laita niin, että mitä suurempi kiitollisuus toiselta puolen, sitä suurempi syy mureksimiseen toiselta. Sillä tavoin onnetar lahjojaan jakelee — ottaa aina maksun.»

»Velan suorittaminen ei ole mikään närkästymisen aihe», huomautti tyttö.

Edusmies katsoi häneen niin tarkkaavaisesti, niin tutkimattomin ilmein, että tytön kaikki eilisiltainen pelko äkkiä palasi ja hän värisi. Toinen huomasi sen.

»Teitä palelee», sanoi hän, ja tyttö kuvitteli hymyn häivän melkein huomaamattomasti värähtävän hänen kasvoillaan. »Sallikaa minun sulkea ikkuna.» Hän nousi ja astui lattian poikki, ja nyt hänen seisoessaan selin ja hypistellessään ristikon hakaa neitonen vihdoinkin päätti lopettaa jännityksen ja panna miehen aikomukset itseensä nähden välittömälle koetukselle. Ja hänen älykäs mielensä vihjaisi heti hänelle siihen tarvittavat ainekset. Hän odotti, kunnes edusmies oli palannut pöytään.

»Te olette ollut minulle kovin hyvä, uskomattoman hyvä, kansalainen.»

Chauvinière pysähtyi häneen tuijottamaan, käsi takaapäin kohotetun tuolin selustalla.

»Mitäpä siitä tarvitsee puhua?»

Neitonen katseli karkeasti kudottua pöytäliinaa; etusormensa ja peukalonsa välissä hän vatvoi pientä leivänmurua.

»Minun täytyy siitä puhua, koska on tullut aika teitä kiittää — kiittää ja lähteä.»

Hän vilkaisi äkkiä mieheen nähdäkseen hänen ilmeensä ja yllätti siinä epäluuloa, suuttumusta ja säikähdystä.

»Lähteä?» Mies rypisti kulmiaan lausuessaan tuon sanan. Ja yhä epäilevämmällä, ihmettelevällä äänellä hän toisti: »Lähteä?»

Neitonen selitti tarkoituksensa. »Olemme jo Nivernaisissa. Tämä on minun kotiseutuani. Minulla on ystäviä kautta maakunnan…»

»Ystäviä? Mitä ystäviä?» Hänen äänensä vihjaisi, että heidän mainitsemisensa olisi heidän kuolemantuomionsa.

»Minä en tahdo mainita heidän nimiään, jotten saattaisi heitä vaaraan. Se ei olisi oikein heitä kohtaan eikä aivan oikein teitäkään kohtaan. Se saattaisi koetella teidän velvollisuuttanne liian paljon. Eikä myöskään olisi oikein teitä kohtaan, että huomenna kirkkaassa päivänvalossa seuraisin teitä Neversiin. Eihän ole kulunut montakaan kuukautta siitä, kun minut siellä hyvin tunnettiin. Siellä on vielä monta, jotka saattaisivat minut tuntea. Mitä he otaksuisivatkaan nähdessään minut teidän seurassanne ja tässä asussa. Te joutuisitte vaaraan ja…»

»Vaaraan!» Hänen pilkallinen naurunsa tärisytti ravistuneita ikkunoita.
»Ja kuka Neversissä tohtisi antaa minut ilmi?»

Neitonen hymyili hänelle melkein kaihomielisesti, verkalleen nyökäten kauniilla päällänsä. »Te olette perin rohkea, kansalainen; häikäilemättömän rohkea, kuten olen huomannut. Mutta minä en salli teidän lisätä jo muutenkin raskaaseen kiitollisuudenvelkaani vaaraa, jossa ehkä menettäisitte henkenne…»

»Hst! Ei siitä sen enempää, kansalainen! Minä en joudu mihinkään vaaraan. Mutta jos joutuisinkin, niin entä sitten? Elämäni on minun omani, jonka saan panna vaaraan milloin tahdon, pyytämättä siihen lupaa teiltä tai keltään muultakaan. Me olemme kaikki vapaita ihmisiä tässä uudistetussa Ranskassa.» Hänen äänensä sai tavallisen ivallisen sävynsä. »Meidän ei tarvitse pyytää lupaa teoillemme. Kaikki se loppui hirmuvallan kukistuessa.»

»Teidän jalomielisyytenne ei voi minua pettää.» Neitosen sinivihreät silmät katselivat häntä päättäväisesti. »Ja siksi me eroamme tänä iltana.»

Edusmies kurottautui pöydän yli. Hänen kasvonsa olivat kovin vakavat. Ne olivat menettäneet tai näkyivät menettäneen jonkun verran tavallisesta väristään.

»Te kerrotte minulle uutisia, kansalainen. Mekö eroaisimme tänä iltana? Tänäkö iltana? Vai niin! Ja sanoisitteko minulle, mihin sitten menisitte?»

»Minä en voisi sitä sanoa saattamatta muita vaaraan.»

Edusmies nauroi. »Te saatatte koko Nivernaisin vaaraan, ennenkuin minä sallin teidän lähteä.» Hänen äänensä oli hurja, ärisevä, niinkuin ärisee koira, kun siltä yritetään riistää luu. Mutta melkein samassa hän hillitsi tuon liian paljastavan sävyn. Hänen äänensä oli tasainen jälleen. »Tarkoitan, ennenkuin sallin teidän sillä tavoin panna itsenne vaaroille alttiiksi. Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, kansalainen. Mutta minä en ole pannut vaaraan omaa kaulaani pelastaakseni teidän kaulanne giljotiinin kidasta, jotta te ihan vallattomasti heittäisitte lahjani hukkaan. En suinkaan. Minä takaan teidän turvallisuutenne, ennenkuin teistä eroan.» Hän istuutui vihdoin.

»Mutta sanoittehan Pariisissa…»

»Vähät siitä, mitä minä Pariisissa sanoin.» Hänen äänessään oli vihainen mörähdys. Siinä oli taaskin koiran ärähdys, kun siltä tahdotaan riistää luu, jolla se on aikonut herkutella. »Ajatelkaa vain, mitä minä olen täällä sanonut. Minä en eroa teistä, ennenkuin olen varma teidän turvallisuudestanne.»

Neitonen istui siinä katsellen häntä pöydän yli kauhu sydämessään ja silmät hiukan laajentuneina, kun ne kohtasivat miehen kytevän hehkun, havaitsivat punan hänen ulkonevilla poskipäillään ja vihaiset rypyt korkealla otsalla, jolle oli valahtanut suortuva hänen nihkeästä mustasta tukastaan ikäänkuin verhoksi.

Hän oli saanut vastauksen. Ainakin hänen jännityksensä, hänen epäilynsä ja kysymyksensä olivat nyt lopussa. Tuo mies oli sellainen susi kuin hän oli aluksi luullutkin, ja hän itse oli saalis, jota himoittiin. Mutta miksi, ihmetteli tyttö, vaanittiin häntä niin varovaisesti ja kärsivällisesti? Hän ei voinut käsittää tuon miehen hekumallista nirsoutta, joka teki hänelle vastenmieliseksi ajatuksen käyttää valtaansa ilman todellista valloitusta.

Säikähdyksestään tyttö ei sallinut Chauvinièren nähdä vilahdustakaan. Sen kaiken häneltä peitti jäykkä hämmästyksen tuijotus. Sitten hämmästys haihtui hymyn karkoittamana — suloisen ja lempeän hymyn, jollaista hän ei vielä koskaan ollut auttajalleen suonut. Neitonen käänsi silmänsä pois.

»Teidän ystävällisyytenne… teidän jalomielisyytenne tekee minut sanattomaksi. Minä olen purskahtamaisillani itkuun, kansalainen, kiitollisuuden kyyneliin. Ja kuitenkin…»

»Älkää lisätkö mitään», pyysi mies. Hänen äänensä kävi käheäksi. »Te saatte vielä oppia tuntemaan, kuinka syvä on se harras kiintymys, joka ei teitä palvellakseen mitään kaihtaisi, Cléonie.»

Toinen hänen pitkistä käsivarsistaan kurottui pöydän yli, ja hänen hieno kätensä puristi tytön kättä, joka oli lautasen vieressä. Hetkisen sitä siedettiin, vaikka tyttö inhosi sen kosketusta, hilliten puistatusta, joka voisi ilmaista hänen tunteensa, ja vihaten itseään sen kaksimielisyyden vuoksi, johon olosuhteet pakottivat hänen alistumaan. Sitten hän polttavassa häpeäntunnossa, jonka nostattaman punan mies käsitti ihan väärin, hymyillen melkein surkean kaihomielisesti, irroitti hiljaa kätensä ja nousi.

»Sallikaa minun mennä», pyysi hän. »Minä olen… olen hieman hämilläni.»

»Ei, odottakaa!» Edusmieskin oli noussut ja seisoi innokkaana erottavan pöydän takana, joka oli niin kiusallisesti sijoitettu hänen tielleen.

»Huomenna!» pyysi tyttö heikolla äänellä. »Me puhumme uudestaan huomenna, kansalainen. Sallikaa minun nyt mennä! Ah, sallikaa minun mennä!»

Hän melkein liioitteli näyttelyään, melkein liiaksi vihjaisi henkiseen ponnistukseen miehen magneettista vaikutusta vastaan. Jonkun muun seurassa se olisi saattanut olla kerrassaan tuhoisaa. Mutta Chauvinière, sielutieteilijä, tunsi pidättymisen arvon, tiesi, kuinka paljoa täydellisempi lopullinen antautuminen oli jalomieliselle vastustajalle. Hän kumarsi syvään sanaa sanomatta, hiukan huoaten vain, ja kun hän jälleen suoristausi, oli hän yksinään. Neitonen oli livahtanut kuin haamu toiseen huoneeseen. Hän näki valkoisen oven suljettuna, kuuli salpojen napsahtavan kiinni. Hän hymyili seisoessaan siinä. Sitten hän jälleen huoahti, yhä hymyillen, painui takaisin tuoliinsa ja kaatoi itselleen viiniä.

Salvatun oven takana seisoi mademoiselle de Montsorbier henkeään pidätellen ja hiukan huumaantuneena: Hän nojasi sitä vasten, kuunnellen miehen liikkeitä, ja vähitellen hänen itsehallintansa palasi.

Vihdoin hän astui pukupöydän luo ja tarkasti sillä palavan ainoan kynttilän valossa kasvojaan. Hän huomasi ne kalpeiksi ja syytti itseänsä siitä, vakuutellen itselleen, ettei ollut mitään pelättävää, veti sitten esille tuolin ja istahti peilinsä eteen, mutta ei ajatellutkaan valmistua levolle.

Näin kului puoli tuntia, jonka jälkeen hän kuuli tuolin narahduksen ulommasta huoneesta ja senjälkeen edusmiehen askeleet hänen kävellessään edestakaisin kuin häkkiin suljettu eläin. Kerran nämä askeleet saapuivat aivan hänen ovelleen ja pysähtyivät siihen. Neitonen jäykistyi. Hän tunsi ihonsa käyvän kananlihalle, tunsi valtimoittensa sykkivän kiivaammin tuon vaitiolon aikana, joka tuntui hänestä loppumattomalta, ja odotti kolkutusta. Se kuului vihdoin terävästi napautettuna, ja siitä hän karahti seisaalleen.

Ihmeellistä kyllä pysyi hänen äänensä levollisena. »Kuka siellä?»

»Minä olen, kansalainen; Chauvinière.»

»Mitä haluatte, kansalainen?»

Oli pitkä väliaika ennenkuin vastaus kuului: »Ilmoittaa teille, että lähdemme aikaisin aamulla. Vaunut ovat valmiit kello kahdeksalta.»

»Minä olen täsmällinen, kansalainen. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä, kansalainen.»

Hänen askeleensa loittonivat. Tuskin uskoen korviaan neitonen kuunteli, kuinka hän astui ulomman huoneen poikki. Sitten hän kuuli hänen menevän omaan huoneeseensa ja lopuksi oven sulkeutumisen. Hän kykeni jälleen hengittämään. Mutta turhaan hän yritti selittää tätä vähäpätöistä tapausta. Oliko mies ehdoin tahdoin yrittänyt häntä säikyttää vain osoittaakseen, että kaikki pelko oli joutavaa, ja siten tuuditellakseen hänet petolliseen turvallisuuteen, vai oliko hänen menettelynsä ollut teeskentelemätöntä?

Hän astui huoneensa lattian poikki täysissä pukimissaan, edes riisumatta ratsassaappaitaan, mutta jätti kynttilän palamaan eikä yrittänytkään nukkua.

Maltillisena ja tunteitaan hilliten, mikä oli melkein ihmeellistä, kun ottaa huomioon, mitä hänen mielessään liikkui, hän lojui siinä kuunnellen ja odottaen kaksi kokonaista tuntia, kunnes oli varmistunut siitä, että talossa kaikki nukkuivat. Sittenhän vihdoin nousi ja riisui saappaansa. Hän otti valuvan kynttilän käteensä ja avasi hyvin hiljaa oven salvat. Varovaisesti, äänettömästi hän avasi sen ja äänettömästi hiipi takana sijaitsevaan huoneeseen, jossa nyt oli ihan pimeä. Hetkiseksi hän pysähtyi kuuntelemaan. Etäisemmän oven takaa kuului heikko kuorsaus. Edusmies-kansalainen oli vaipunut uneen.

Saappaat toisessa kädessään ja toisella pidellen kynttilää korkealla hän meni varpaillaan portaille johtavaa ovea kohti. Jotakin sinervää kiilsi sivupöydällä, ja se kiinnitti hänen huomionsa. Se oli edusmies-kansalaisen salkun hakanen. Hän pysähtyi epäröiden, säikähtäen kiusausta, joka hänet valtasi ja jolle hän vihdoin kalpeasti hymyillen antoi perää. Hän sieppasi salkun ja pisti sen kainaloonsa. Sitten hän astui ulos ja hiipi sukkasillaan varovaisesti ritiseviä portaita alas.

Alhaalla käytävässä hän pysähtyi vetämään saappaat jalkaansa. Sitten hän hyvin varovasti avasi erään sivuoven salvat ja astui tallipihaan. Täällä hän sai kokea säikähdyksen. Vaikka keskiyö oli ohi, kiilsi tallirakennuksesta valkea; tallinoven yläpuolisko oli auki, ja suljetun alapuoliskon yläpuolella hän näki sitä vastaan nojaavan miehen rinnan. Tämä oli nähnyt hänen lähtönsä ja suoristausi nyt kysymään kuka hän oli. Silmänräpäyksessä tehden päätöksensä neitonen ehti hänen edelleen.

»Ah, te olette valveilla! Sepä onni, sillä muutoin minun olisi täytynyt noutaa teidät vuoteestanne. Minä tarvitsen heti hevosen, kansalainen.»

»Hevosen? Hyväinen aika! Hevosenko tällä tunnilla?»

»Kansan asioissa.» Nuoren kirjurin ääni oli ankara ja käskevä.
Hän heilutti salkkuaan. »Minun on ratsastettava edusmiehen edellä
Neversiin. Kova kiire. Rientäkää tai muutoin saatte vastata
edusmies-kansalaiselle.»

Tallirenki ei kysellyt enempää. Satuloitiin nopeasti hevonen, ja sille nuori kirjuri nousi istumaan ottaen ryhdin, joka pikemminkin muistutti metsästäjästä kuin yksityissihteeristä, ja hävisi nelistävine ratsuineen yön pimentoon.

VIIDES LUKU

Vastikään noussut edusmies, joka oli tarkasti ajanut partansa ja pukeutunut huolitellen kuin ylimys, astui makuuhuoneiden välissä olevaan saliin ja tilasi ripeästi suklaata.

Odotellessaan hän asteli ikkunan luo ja katseli siellä alakuloisen maaliskuun aamun harmautta ja sateentihutusta. Sitten kuitenkin yleinen hiljaisuus herätti hänen huomionsa, niinkuin äkillinen ääni olisi saattanut sen herättää toisessa tilanteessa. Hän kallisti päätänsä ja kuunteli, oliko mademoiselle de Montsorbierin huoneessa mitään liikettä. Keskeytymätön äänettömyys herätti hänessä pahoja aavistuksia. Hän astui nopeasti ovelle ja napsautti siihen rystysillään. Ei kuulunut mitään vastausta. Hän koetti ovenripaa. Se kääntyi, ja ovi lennähti sisäänpäin, paljastaen hänelle asumattoman huoneen. Hän astui kynnyksen yli ja katseli otsa rypyssä ympärilleen. Hän pani merkille vuoteen, joka oli käyttämätön, lukuunottamatta tytön ruumiin painamaa syvennystä, niin heikkoa, että se vihjaisi hänen levänneen siinä jo usea tunti sitten eikä silloinkaan kauan.

Hän kääntyi takaisin saliin, kasvot synkkinä ja nelikulmainen leuka eteenpäin työnnettynä. Hänen silmänsä etsivät sivupöytää, jolle hän muisti liian huolettomasti ja luottavaisesti jättäneensä salkkunsa. Kuten hän oli aavistellutkin, ei sitä siinä enää ollut. Vielä hetkiseksi hän jäi tarkastamaan, eikö sitä ollut muuallakaan. Sitten hän syöksyi kiroten päistikkaa huoneesta, törmäten palvelustyttöä vasten, joka oli tuomassa hänelle suklaata. Tytön kiljahdus ja särkyvien astioiden helinä seurasi häntä hänen harpatessaan portaita alas ja mylvimällä kutsuessaan majatalon isäntää. Säikähtyneenä edusmiehen rajusta saapumisesta ja myrskyisistä tiedusteluista, missä hänen kirjurinsa oli, joita hän korosti kauheilla uhkauksilla ja giljotiinista mainitsemalla kavalluksen tai karkaamisen varalta, isäntä vannoi tutisten vanhan järjestelmän Jumalan ja uudella kaudella hallitsevan järjen jumalattaren kautta, ettei hän tiennyt kerrassaan mitään kadonneesta henkilöstä ja nyt vasta ensi kertaa kuuli hänen poistumisestaan. Mutta lähettyvillä seisoskeleva tallirenki, joka kuuli tuon vihaisen kuulustelun, astui esille antamaan vastauksen, joka kykeni sammuttamaan Chauvinièren viimeisenkin toivonkipinän.

Edusmies-kansalainen tuijotti höpisevään tolvanaan niin hurjasti leimuavin silmin, että mies perääntyi säikähtyneenä.

»Ja sinä päästit hänet menemään?» ärjyi Chauvinière hammasta purren.
Hän hymyili kamalasti. »Sinä päästit hänet menemään sillä tavalla?»

»Kuinka minä saatoin tietää, että…»

»Kuinka sinä mitään tietäisit, elukka? Eikö sinulle, järjetön luontokappale, juolahtanut mieleesikään, ettei rehti mies hiivi pois keskiyöllä niinkuin varas?» Hän herjasi miespoloista rivoilla nimityksillä, iski häntä ylivuotavassa vimmassaan nyrkeillään, ja kun toinen vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden nimessä pani vastalauseen sellaisen kohtelun johdosta, sai hän vielä navakampia nyrkiniskuja.

»Korotatko sinä äänesi minua vastaan, ryökäle? Jos sinun täytyy puhua, niin sano minulle edes, mihin päin hän läksi. Käytä kelvotonta päätäsi, elukka, tai saatat sen tämän johdosta menettää.»

Tallirenki vastasi umpimähkään, että nuorukainen oli ratsastanut
Neversiin päin.

Vihdoin Chauvinière hillitsi itsensä.

»Satuloi minulle hevonen», käski hän; ja sillä hevosella hän kymmenen minuutin kuluttua lähtisi itse ratsastamaan Neversiin päin, jättäen kyytipojan seuraamaan vaunuilla.

Hän ratsasti vauhdilla, joka kuvasti hänen sielunsa vimmaa. Vielä enemmän kuin tytön menetys kiukutti häntä, että niin älykäs ja teräväpäinen mies kuin hän oli sallinut tuon makeakielisen, valehtelevan pienen ylimyksen pettää hänet eilen illalla teeskennellyllä hymyllään ja muka taipuvalla heikkoudellaan, siten narraten hänet typerään kärsivällisyyteen sitä täydellisemmän lopullisen voiton toivossa. Hän sai ansaitun palkan typerästä mukautumisestaan. Mutta kun hän karkurin tapaisi, — ja hän tapaisikin, vaikka siinä etsinnässä tuhoaisi kokonaisen maakunnan — opetettaisiin tytölle armottomasti, mitä merkitsi leikitellä moisen miehen tunteilla.

Hänessä oli varsin paljon sutta sinä aamuna — sutta, joka etsii kynsistään livahtanutta karitsaa ja edeltäpäin nuoleskelee huuliaan ajatellessaan säälimätöntä ateriaa, jonka ahmien nauttisi, sittenkun tuo karitsa vihdoin olisi löydetty ja palautettu hänen haltuunsa.

Hän pysähtyi Rouguesiin hiukan haukkaamaan ja juomaan lasillisen konjakkia ja vettä, sillä hän oli einehtimättä ratsastanut La Charitésta, kannusti sitten jälleen ratsunsa laukkaan ja saapui puolenpäivän aikaan Neversiin. Hän meni suoraapäätä Neversin vallankumouskomitean puheenjohtajan, lihavan, raskasruumiisen nahkurin luo, nimeltä Desjardins ja ilmoitti, mitä hän välittömästi tarvitsi. Hänen paperinsa oli viime yönä La Charitéssa varastanut muuan nuorukainen, jota hän oli holhonnut ja joka, kuten hän nyt tiesi, olikin tyttö, epäilemättä joku kirottu ylimysmielinen. Hänen tiedettiin ratsastaneen Neversiin päin. Kenties hän yrittäisi esiintyä Chauvinièren kirjurina. Hänen vangitsemisensa oli äärimmäisen tärkeää. Päitä putoilisi, jollei häntä tavoitettaisi. Chauvinière pitäisi siitä huolen. Desjardinsin oli heti kerättävä turvallisuuskomitean toimitsijat, selostettava heille tapaus ja usutettava heidät varasta tavoittamaan.

»Ja heidän on parasta toimia ripeästi», vannoi Chauvinière; »muutoin minä, pyhän Giljotiinin nimessä, annan heille opetuksen virkainnossa».

Näin lausuttuaan puoliksi nälkiintynyt edusmies meni syömään päivällistä Auringon majataloon, jonne vaunujen oli määrä häntä seurata.

Että komitean apurit olivat toimeliaita, sitä ei tarvitse epäillä. Ja toimeliaisuutensa todistuksena he tavoittivatkin aamulla Chatillonin lähettyviltä hevosen, jolla tyttö oli ratsastanut, ja löysivät myöhemmin Souvignyn lähistöltä ojasta ratsastakin, saappaat ja muita vaatekappaleita, jotka Chauvinière tunsi pakolaisen käyttämiksi, samoin kuin mustan, tyhjän, metallihaalla varustetun nahkasalkun, jonka edusmies tunsi varastetuksi omaisuudekseen. Mutta pakolaisesta itsestään ei tavattu jälkeäkään. Etsijät olivat taipuvaiset siihen mukavaan otaksumaan, että hän oli kuollut, ja viittasivat vaatteisiin todistuskappaleina.

Chauvinière musersi heidät halveksumisellaan. »Naiset eivät riisuudu kuollakseen tienoheen, te pässinpäät! Jatkakaa etsintäänne. Se käy vaikeammaksi sentähden, että hän on vaihtanut pukua. Mutta jatkakaa sitä. Seuratkaa jokaisen muukalaisen jälkiä, josta kuulette. Sellaisia ei liiku huomaamattomasti maaseudulla. Osoittakaa intoanne!»

He palasivat etsintäänsä kohautellen olkapäitään, muristen ja uskoen toisilleen, että edusmies-kansalainen oli itsepintainen härkäpää, röyhkeä öykkäri, joka esiintyi ylimyksen elein ja saisi huonon lopun.

Päiviä lisättiin jo kulutettuihin, kunnes niistä kertyi viikko, jolla aikaa Chauvinière istui murjotellen Auringon majatalossa, tiuskien pahatuulisesti kaikille, jotka kävivät hänen puheillaan, eikä nähtävästi laisinkaan ajatellut niitä kansalliskonventilta saamiaan tehtäviä, joiden vuoksi hän oli Nivernaisin maakuntaan saapunut. Kun ylen uskalias Desjardins muistutti sitä hänelle, pauhasi hän ensin muistuttajalle ja vannoi sitten vahvasti uusien ja vanhojen jumalien kautta, että Nivernais saisi tuntea hänen läsnäolonsa. Tällä valalla hän palasi laiminlyötyihin velvollisuuksiinsa, hilliten hullaantumisensa ja turhan katumisen ja karkoittaen mademoiselle de Montsorbierin ainakin toistaiseksi mielestään.

Sen, mitä hän vihassaan oli luvannut, hän panikin täytäntöön. Sillä huhtikuulla värisytti Nivernaisia tämä edusmies, joka, mitä hän aikaisemmin muutoin lienee ollutkin, ei koskaan ollut julmuuksissaan esiintynyt hillittömänä, karkeana tai verenhimoisena. Kaupungista kaupunkiin hän kiiti, tuomarillisen toimensa kauheat täytäntöönpanovälineet mukanaan, ja toteutti armottomalla verenvuodatuksella järjen kultaisen aikakauden uusia oppeja.

Nivernaisissa oli kaikkialla vallankumousliike kulkenut hillityssä muodossa. Senpä vuoksi siellä olikin sitä enemmän työtä moiselle miehelle moisessa mielentilassa, ja sitä peloittavammalta se työ näytti sen asukkaista.

Huhtikuun loppupuolella hän kamalassa etenemisessään vihdoin saapui Poussignotin pieneen vuoristokaupunkiin. Jos uutinen hänen lähestymisestään oli sitä jo vapisuttanut, niin se tapa, kuinka hän sinne hyökkäsi, sai asukkaat peloissaan miltei lankeamaan maahan. Sotilaallinen kunniavartiosto saattoi matkavaunuja, joissa hän nojaili harmaassa takissaan, töyhtöhatussaan ja virkavyöhikössään. Vaunujen perässä seurasi rattaat, joilla kuljetettiin tulipunaisia palkkeja ja hirsiä giljotiinin kokoonpanemiseksi kauppatorille. Kaamealla kuormalla istui lihava, tylsäilmeinen, hidasliikkeinen mies, ulkonäöllään värisyttäen niitä, jotka arvasivat hänen virkansa. Hänen seurassaan oli yhtä lihava, sameasilmäinen, kampaamaton ja siistimätön nainen rattaita ajamassa.

Poussignotin vallankumouskomitea, joka vuosi sitten oli Neversistä saapuneiden ohjeiden mukaan asianomaisesti valittu, mutta jolle ei vielä koskaan ollut sattunut aihetta toimintaan, kutsuttiin kiireellisesti kokoon pienelle raatihuoneelle kauppatorin viereen, jolla rakennusmiehet jo puuhailivat mestauslavan pystyttämisessä. Kauhuissaan jupisten ihmiset odottivat tämän pelätyn konventista lähetetyn miehen tuloa, kun hän saapuisi ravistamaan uneliaan ja tähän asti tyytyväisen kaupunkikunnan hereille penseän vallankumouksellisesta raukeudestaan.

Hän odotutti heitä täyden tunnin nauttiessaan päivällistä, välittämättä ajasta, jonka hän täten huolettomasti heidän tähtensä kulutti. Hän saapui vihdoin, röyhkeänä ja ylimielisenä käytökseltään, röyhkeänä ja julman ivallisena puheissaan. Hän tapasi täällä Poussignotissa sellaisen asiaintilan, että se antoi yllin kyllin aihetta ilkkumiseen, mikä harvoin oli vierasta hänen vaistoilleen. Ranskan luhistuessa perikatoaan kohti sitä toisesta päästä toiseen järkyttävän vallankumouksen maanjäristyksen vaikutuksesta, näkyi aivan Ranskan sydämessä sijaitseva Poussignot nukkuneen ja uskomattomassa uneliaisuudessa jatkaneen inhoittavan vanhan järjestelmän aikaista rauhallista ja tasaista tahtia. Se oli niin uskomatonta, että Chauvinière hämmästymisensä ensimmäisestä tyrmistyksestä toivuttuaan purskahti sisäiseen nauruun — nauramaan nukkujaa ja sitä odottavaa heräämistä.

Monet puuhat, jotka kuluneella kuukaudella olivat askarruttaneet hänen aivojaan, olivat vähitellen himmentäneet mademoiselle de Montsorbierin muiston ja vaimentaneet hänen suuttumuksensa siitä tavasta, kuinka tämä oli tehnyt hänet uhrikseen. Samassa määrässä kuin tytön kuva oli himmentynyt, oli myöskin vähitellen haihtunut tuon muiston synnyttämä raivoisa mielenlaatu, jota hän oli purkanut kaikkia ja jokaista vastaan. Onneksi Poussignotille hän oli sinne ehtiessään alkanut inhota verenvuodatusta ja väsynyt hillittömään ajojahtiin etsiessään uhreja giljotiinin terälle. Tavallinen filosofinen mielenlaatu, josta hän salaa ylpeili, oli asteittain palaamassa. Hänen huumorintajuntansa alkoi jälleen päästä oikeuksiinsa. Poussignot palautti sen täydellisesti, vaikkei hän sallinut suunniltaan säikähdytetyn komitean, joka nyt kuunteli hänen intohimoista sanatulvaansa, nähdä siitä vilaustakaan. Syvällä, värähtävällä, purevimpaan ivansävyyn korostetulla äänellään hän löylytti tuota vallankumouskomiteaa, sättien sen jäseniä leväperäisyydestä ja uhkaillen heitä sillä tuomiolla, jota he niin vastahakoisesti olivat muille jakaneet, jollei hän vastedes näkisi heidän osoittavan suurempaa intoa vapauden pyhässä asiassa.

Pudisteltuaan heidät täydellisesti hereilleen heidän suopeudestaan, pidettyään heille saarnan yhdenvertaisuuden uudesta evankeliumista, jota hän havaitsi Poussignotin vuorilla vaillinaisesti ymmärrettävän, ja teroitettuaan heidän mieleensä, kuinka välttämätöntä oli perinjuurin kitkeä pois kaikki ne, jotka olivat kerettiläisiä, penseitä tai muutoin vaarallisia kunniakkaan uuden uskon leviämiselle, hän siirtyi ylimalkaisesta yksityiskohtaiseen.

Hän näkyi jo hankkineen tietoja eräistä asioista Poussignotissa ja sen ympäristöllä ja otti esille luettelon epäisänmaallisuuden rikoksesta sen uudessa merkityksessä epäillyistä henkilöistä, olivatpa nämä sitten rikkoneet uutta järjestelmää vastaan yhdessä tai useammassa muodossa.

»Tämän luettelon minä aion teille nyt lukea; ja minä kehoitan teitä vakavasti tarkastamaan henkilöitä, joiden nimet kuulette. Sillä teidän ei sovi luulla…» Ja tässä hän pysähtyi, puoliksi kääntyäkseen sille torille avautuvaan ikkunaan, jolle tulipunaiseksi maalattua giljotiinia parhaillaan pystytettiin. Osoittaakseen sitä heille hän kurotti toisen käsivartensa ylväästi draamallisin elein. »Teidän ei sovi luulta, että tuo koje, tuo vapauden ylväs kalpa tuo yhdenvertaisuuden kunniakas viikate, joka on niittänyt hirmuvaltiasten ja etuoikeutettujen päitä, pystytetään tuonne ainoastaan pelkäksi kaupunkinne kaunistukseksi.»

He vapisivat, laisinkaan aavistamatta, että tämä kamala ilveilijä tyydytti omaa turmeltunutta huumorinvaistoaan omaksi salaiseksi huvikseen ivatessaan juuri sitä evankeliumia, jota hänet oli lähetetty saarnaamaan. Oli hetkiä, joina Chauvinière ikäänkuin tunnusteli niitä epäjaloja syvyyksiä, joihin pelko saattaa ihmiset vaivuttaa. Useammin kuin kerran hän oli konventissakin hätkähdyttänyt veljiään juhlallisilla laukauksilla, joissa oli melkein mahdotonta olla aavistelematta ivaa, mutta siitä ei kuitenkaan kukaan olisi tohtinut häntä syyttää. Nyt hänellä oli tuollainen hetki. Sisällisesti hänen kurtistunut sielunsa vääntelehti iloisesta naurusta, kun hän näin sai luoda kauhukuvilla sielutieteellisesti humoristisen tilanteen.

»Ette saa erehtyä minun sanoillani tarkoittavan, että moinen koje olisi joutava koristus millekään kaupungille, vaikka hyveellinen ta-, tasavaltalaisuus, jota emme niin yleisenä voine odottaa, pakottaisikin sen toimettomuuteen. Sillä, kysykää itseltänne, ystäväni, veljeni, mitä arvottoman kuninkaan, kurjan tyrannin tai hänen hirmuvaltansa viheliäisen kätyrin muistopatsasta, mitä tuhisevan pyhimyksen tai lahoavan marttyyriksi mainitun henkilön kuvaa voisi koskaan verrata tuohon ihmisen vapautuksen symbooliin — merkkiin hänen vapautuksestaan niistä kahleista, joilla kuninkaat ja papit kammitsoivat hänen sielunsa ja ruumiinsa. Tuolla se kohoaa, veljeni, kaamean juhlallisessa arvokkuudessaan, tuo järjen voiton vertauskuva. Ja mitä kunniakkaampaa muistomerkkiä saattaisi kaupunki toivoa itselleen pystyttävänsäkään? Tuo mestauslava, veljeni, on pyhä alttari, jolla teidän hurskas velvollisuutenne on uhrata aristokraattien saastainen veri ainoan ja jakamattoman tasavallan karttuvaksi kunniaksi!»

Hänen hehkuvien silmiensä edessä he lyöttäytyivät kokoon kuin säikähtynyt lammaslauma. Hän tarkkasi heitä tyynesti.

»Te olette vaiti, ystäväni. Minä käsitän sen. Te otatte osaa minun omaan syvään liikutukseeni. Teidän suuri kiitollisuutenne tekee teidät sanattomiksi. Se on erittäin hyvä. Se on minulle merkkinä siitä, että te horjumatta täytätte sen viran ylevät velvollisuudet, johon teillä on ollut kunnia tulla valituiksi kansan äänellä, siis myöskin jumalten äänellä.» Hän kohotti listaa, jota hän koko tämän johdannon ajan oli pitänyt kädessään, ja hänen äänensä aleni tyynesti ylväästä haltioitumisen säveleestä. »Siirtykäämme nyt käytännöllisiin, täsmällisiin asioihin. Sallikaa minun lukea teille nämä nimet ja mainita rikokset, joista asianomaisia epäillään.»

Hänen luettelossaan oli henkilöitä, joita hän syytti ystävällisyydestä despootteja kohtaan, toisia, jotka olivat niin läheisiä sukulaisia maasta karanneille, että heidän oma isänmaallisuutensa näytti epäilyttävältä, kunnes se oli täydellisesti koeteltu; toisten taas hän tiesi olevan liitossa vastavallankumouksellisten kanssa muissa osissa Ranskaa, joidenkuiden arveltiin olevan kirjevaihdossa Ranskan vihollisten kanssa maanrajojen ulkopuolella, ja olipa niitäkin, jotka hän mainitsi vallankumousoikeuden tuomiolle kypsiksi pelkän syntyperänsä perusteella.

Mainitessaan luettelonsa kolmannen nimen — erään Raoul Amédée Corbigny de Corbalin — hän sai kuulla ensimmäisen vastaväitteen.

»Mistä sitä miestä syytetään?»

Tämän äkillisen kysymyksen tekijä oli Doucier, hevoslääkäri, vaikutusvaltainen mies paikallisessa jakobiinien yhdistyksessä ja vallankumouskomitean esimies — intohimoinen, mutta yksinomaan teoreettinen tasavaltalainen, joka oli rehellinen, peloton ja väittelyssä voimakas ja olisi voinut edustaa omaa nivernaisilaisryhmäänsä kansalliskonventissa, jos olisi niin tahtonut. Hän oli ensimmäinen, jonka saattoi odottaa karistavan päältänsä kauhun lumouksen, kun Chauvinière oli tyrmistyttänyt komiteaa, ja ravistautuvan vapaaksi sanojen verkosta, kun edusmies oli heidät siihen pyydystänyt ja piti heitä kuin vangittuina.

Konventin lähettiläs hämmästyi moisesta keskeytyksestä. Hän vastasi kärsimättömästi: »Häntä syytetään epäisänmaallisuudesta.»

»Mutta missä muodossa?» tiukkasi Doucier.

»Muodossako?» Chauvinière rypisti hänelle kulmiaan. Kysymys oli hankala. Hän kohautti olkapäitään. »Siinä muodossa, että hänellä on vastavallankumouksellisia mielipiteitä.» Se oli paras vastaus, minkä hän saattoi keksiä, ja sen täytyi toki riittää.

Mutta nyt osoittautui, että Doucierillä oli hämmennyttävä halu kuulla yksityiskohtia. Hän rohkaistui omista kysymyksistään samassa määrässä, kuin huomasi niiden hämmennyttävän suurta pariisilaista.

»Millä tavoin väitetään kansalaisen Corbalin ne mielipiteensä ilmaisseen?»

»Ilmaisseen!» Chauvinièren sointuva ääni oli melkein kimeä. »Tuhat tulimmaista! Otatteko te itsellenne vastuun hänen puolustamisestaan?»

»Kun kuulen täsmällisesti, mistä häntä syytetään, saattanen sitä välttämättömyyttä harkita.»

»Mutta johan minä teille sanoin… Hyväinen aika!»

»Ette ihan, kansalainen edusmies. Ette ihan. Ja Poussignotin komitea vaatii täsmällisiä syytöksiä, ei epämääräisiä arveluja, jotka se omien tietojensa nojalla huomaa perättömiksi.»

Hyväksyvä murina läsnäolevien joukosta ilmaisi Chauvinièrelle, että esimiehensä esimerkin tartuttamina komitean jäsenet olivat kyllin toipuneet hänen kaunopuheisuutensa lumouksesta ollakseen kapinoivassa mielentilassa.

»Väitättekö minun valehtelevan?» kysyi hän heiltä jäätävästi.

»Oi, kansalainen edusmies, kukapa sellaista olisi sanonut! Te olette vain ehkä saanut vääriä tietoja. Kun ette ole voinut tehdä luetteloanne mieskohtaisen tuntemuksenne perusteella, käsitämme, että teidän on täytynyt käyttää apua ja neuvonantajia. Ja käsitämme tavatessamme listallanne yleisesti kunnioitetun ja kaikkien vilpittömäksi tasavaltalaiseksi tunteman miehen nimen…»

Chauvinière keskeytti hurjasti. »Vilpittömäksi tasavaltalaiseksi! Mitä sitten vielä? Mitä pötyä te tohditte minulle tyrkyttääkään? Teidän olisi parasta varoa omia päitänne, rakkaat ystävät, jollette ole oppineet velvollisuuksianne paremmin kuin että näette vilpittömän tasavaltalaisen ruttopaiseisessa entisessä ylimyksessä.»

Mutta Doucier tiesi liian paljon hyväksyäkseen tämän johtopäätöksen.

»Nuo kaksi seikkaa eivät ole yhteen sovittamattomia. Voisitte sanoa samaa Mirabeaun markiisista, jota ilman ehkei olisi mitään vallankumousta tullutkaan. Jos sallitte meidän opastaa itseänne paikallisten asiain tuntemisessa, kansalainen, niin otatte vastaan vakuutuksemme, että teidät ovat vieneet harhaan — vieläpä vieneet tahallaan harhaan — neuvonantajat, joiden tarkoitukset kenties ovat vastavallankumouksellisia. Minä vakuutan teille, kansalainen, että mitä vakavimpia seurauksia saattaisi johtua aiheettomasta hyökkäyksestä Corbigny de Corbalia vastaan. Poussignotissa tuntevat kaikki hänen periaatteittensa vankan ja käytännöllisen tasavaltalaisuuden; kaikki tuntevat hänen elämänsä korskeilemattoman vaatimattomuuden, ja kaikki rakastavat häntä. Hän ei ole mies, jota käy kevytmielisesti syyttäminen. Teidän itsenne tähden, kansalainen edusmies, ja meidän tähtemme, menettelisitte viisaasti varatessanne itsellenne täysin yksityiskohtaiset tiedot Corbalin epäisänmaallisuudesta, ennenkuin vaaditte meiltä hänen vangitsemistaan ja tuomitsemistaan.»

Vaikkei tämä todistelu riittänyt horjuttamaan Chauvinièrea päämäärästään, oli se sentään riittävä pakottamaan hänet sovitteluihin.

Hän ilmoitti käyvänsä Corbalin luona saadakseen mieskohtaisen käsityksen entisen varakreivin todellisista mielipiteistä.

Senjälkeen hän jatkoi luetteloaan, se koski muuten etupäässä vallankumouksen perustuslain mukaisesta valasta kieltäytyneitä pappeja tai sellaisia, jotka sen vannottuaan kuitenkin kieltäytyivät hyväksymästä jumalanpalvelukselle määrättyjä uusia muotoja tai niitä laiminlöivät, ja vielä toisia, jotka mukaantuen kaikkiin määräyksiin kuitenkin tekivät vilpittömyytensä epäiltäväksi itsepintaisella naimattomuudellaan. Ja kun Doucier rohkeni käsityksenään huomauttaa, että se oli liian heikko epäluulon aihe, yltyi Chauvinière hänelle tavanmukaiseen kaameaan huumoriin koomillisen filosofiansa poluilla.

»Naimattomuus», julisti edusmies, »on herjaus luontoa vastaan, ja ken herjaa luontoa, loukkaa luonnonlakeihin perustuvaa tasavaltalaisuutta».

Ja sitten hän syttyen omasta pontevuudestaan palasi aikaisempaan karkeuteensa ja soimauksiinsa. Hän syytti heitä penseydestä kansakunnan etujen valvomisessa ja varoitti heitä asettamasta esteitä hänen pyhän velvollisuutensa uralle hänen yrittäessään juurittaa pois tasavaltalaisen Ranskan pyhältä maaperältä viimeisenkin epäkansallisuuden siemenen, joka imi vapauden ylevän puun kaipaamaa ravintoa — järjenjumalattaren käden istuttaman ja isänmaanystävien verellä hedelmöitetyn puun. Hän päätti puheensa mahtipontisella kehoituksella jokseenkin siihen suuntaan, etteivät he pakottaisi häntä Pariisin toimeenpanevalle vallalle selostamaan havainneensa Poussignotin vallankumouskomitean olevan velton, uneliaan ja vastavallankumouksellisten tunteiden saastuttama.

Sitten hän, huomattuaan esiintymisellään ja ja ylen kiivaalla puhetavallaan voittaneensa takaisin paljon vastikään hetkeksi menettämäänsä alaa, poistui äkkiä ja teatraalisesti.

Kuinka aiheellinen heidän varoituksensa Corbigny de Corbalista oli ja kuinka paljon häntä kunnioitettiin ja rakastettiin, siitä hän tiedustellessaan pian sai yllin kyllin vakuuttavia todistuksia kaupungissa. Tämä ärsytti häntä, ehkä liian paljon. Sellainen asiaintila tällaiseen aikaan osoitti hänelle, kuinka sikeästi Poussignot halusi nukkua, kuinka sukoileva tämä Nivernaisin maakunnan pieni kaupunki rohkeni mieleltään olla. Kaiken ikänsä Chauvinière oli vihannut mielistelyä. Kun hän älykkäänä miehenä ei tuntenut tyytyväisyyttä itseensä, inhosi hän tyytyväisyydentunnetta havaitessaan sitä muissa ja yritti musertaa sen, missä ikinä sitä tapasi. Hän musertaisi sen täällä Poussignotissa sen luottavimmassa ilmenemismuodossa, nimittäin entisen varakreivi Corbalin persoonassa. Jos isänmaallisuus tähän asti tulkittuna oli niin laaja käsite, että Corbal saattoi mukavasti ja turvassa viihtyä sen puitteissa, niin sitten Chauvinièren oli keksittävä, kuinka voisi supistaa isänmaallisuuden niin ahtaaksi, että Corbal ei sen piiriin mahtuisi. Mutta kun hän ei halunnut lietsoa jalkojensa alla kyteviä vastavallankumouksellisia hiiliä ilmiliekkiin, ryhtyi hän varovaisesti työhönsä. Ja hän aloitti tutkimuksensa käymällä Corbalin luona.

KUUDES LUKU

Corbalin sukulinna oli vankka, vaatimattoman näköinen rakennus viinitarhojen keskellä mäenrinteen puolivälissä kaupungin yläpuolella, kohoten harmaana ja hiukan ränsistyneenä neliömäisen pihan sivustoilla pyöreine luisukattoisine kulmatorneineen.

Sisällä kansalainen edustaja tapasi samaa vankkaa vaatimattomuutta haalistuneiden koristusten tehostamana, jotka jo aikaa sitten olisi pitänyt uudistaa, ja kuluneine huonekaluineen, joista suuri osa jo aikoja olisi pitänyt panna pesään. Että tämä vaatimattomuus esiintyi Corbalin elämäntavoissakin, selvisi Chauvinièrelle, kun hän saatettuna laajaan kiviseen keittiöön tapasi siellä isännän aterialla huonekuntansa kanssa, jota hän aivan yksinkertaisesti nimitti »perheekseen». Nämä olivat hänen vanhanpuoleinen isännöitsijänsä Fougereot, viimemainitun vaimo ja heidän kaksi tukevaa poikaansa sekä lihava hauskannäköinen nuori nainen, jolla oli kaunissointuinen nimi Filomène ja joka oli vastuussa köyhtyneen aatelismiehen kotoisesta mukavuudesta. Corbal itse, kolmikymmenvuotias mies, soveltui ympäristönsä puitteisiin kuin sitä varten luotu. Puvultaan hän oli melkein kuin talonpoika, arvokkuudeltaan ja ryhdiltään herrasmies, kun taas hänen puheensa ja kasvonsa, korkea otsansa ja tummat, kaihoisat silmänsä muistuttivat oppineesta ja runoilijasta.

Syntyneenä köyhtyneelle tilalle hän oli alistunut osaansa turhitta tuskitteluitta. Hän ei ollut koskaan käynyt hovissa eikä missään toimessa palvellut kuningastaan, mutta varhaisesta nuoruudesta asti hän oli antaunut noin puolentoistasadan hehtaarin suuruisten tilustensa viljelemiseen, ohjaten töitä ja tarpeen tullen itsekin auttaen kylvämisessä ja elonkorjuussa, viininsä ja öljynsä pusertamisessa ja oman viljansa puimisessa kuin halpa-arvoisin arentimies.

Kun kuningasvalta kukistui vuonna 1792 syksyn lehtien karistessa, moittivat hänen säätynsä miehet häntä siitä, että hän kuului niihin, jotka eivät olleet tehneet mitään sen tukemiseksi, mikä olikin totta. Sillä kun feodalijärjestelmä poti kuolinkamppailuaan ja joukko lähiseudun aatelismiehiä saapui vaatimaan häntä täyttämään velvollisuutensa, niinkuin he sen käsittivät, kehoittaen häntä liittymään kuninkaansa lippujen alle, oli monsieur Corbigny de Corbal lyhyesti esittänyt valtiollisen vakaumuksensa näillä sanoilla:

»Hyvät herrat, kuningas ei ole missään muussa vaarassa kuin ehkä siinä, jonka te hänelle luonette. Vastustamalla kansakunnan oikeutettuja vaatimuksia te syöksytte perikatoon. Panemalla yhtäläisyysmerkin valtaistuimen ja teidän oman vastustuksenne välille te tuhoatte sekä valtaistuimen että itsenne.»

Kun tätä vastausta laajalti kerrottiin, lisääntyi se kunnioitus ja suosio, jota hän maaseudulla nautti. Luonto ei ollut turhaan antanut hänelle noita silmiä, jotka oli tehnyt kaihoisiksi se, mitä hän havaitsi asiain ytimessä katseensa sinne tunkeutuessa.

Hän nousi nyt ottamaan vastaan vierastaan arvokkaan kunnioittavasti, missä ei ollut jälkeäkään hänen huonekuntansa muissa jäsenissä havaittavaa levottomuutta. Hän oli kookas ja sirorakenteinen, ja hänen itsehillintänsä ja kohteliaisuutensa olivat sellaiset, että ne pakottivat vastakohteliaisuuteen jokaisen, joka ei ollut toivottoman raaka. Chauvinière ei kuulunut näihin, ja senvuoksi hän melkein omaksi hämmästyksekseen tunsi entisen aatelismiehen herttaisen henkilöllisyyden lumousta.

»Tulonne on minulle yllätys, kansalainen», virkkoi Corbal. »Näin koruttomasti minä en haluaisi ottaa vastaan hallituksen edustajaa.»

»Minä edustan sellaista hallitusta, kansalainen, joka ei välitä juhlallisuudesta», vastasi Chauvinière, mutta paljoa vähemmän mielevästi ja pontevasti kuin tavallista.

»Minkään hallituksen ei koskaan tulisi ihan niin menetellä.» Corbalin erikoisen herttainen hymy vaimensi kaiken närkästyksen, jonka hänen eroava mielipiteensä muuten olisi voinut herättää. »Hallitukset ovat asetetut hallitsemaan; menestyksellisesti hallitakseen niiden tulee herättää kunnioitusta, ja juhlallisuus on kunnioituksen luonnollinen ilmaisu. Ihmiset eivät alennu kunnioittamalla sitä, mikä itsessään vaatii kunnioitusta. Päinvastoin se korottaa heidän arvoaan.»

Chauvinière kohotti väkisinkin kulmakarvojaan. Salliko tuo entinen aatelimies, kummeksui hän, itselleen jotakin sellaista peitettyä ivaa, jota edustaja itse niin vapaasti käytteli ja josta hän salaa niin suuresti nautti?

»Filosofi!» virkkoi hän, melkein hiukan irvistäen.

»Se on liian suuri sana minua kuvaillaksenne, kansalainen. Minä olen elänyt kauan yksinäni; ja siksi olen ikävystymistä karkoittaakseni opiskellut melkoisen paljon. Mutta minä pidän teitä seisomassa. Ettekö tahdo ottaa osaa ateriaamme?» Hän pani tuolin esille. »Te havaitsette pöytämme tasavaltalaisen vaatimattomaksi.»

»Juuri niinkuin olla pitääkin», sanoi Chauvinière, joka inhosi tasavaltalaista vaatimattomuutta ja päivittäin kiitti Jumalaa vallankumouksesta, joka oli tuonut elämän mehevät herkkupalat hänen helposti saatavikseen. Hän istuutui. Filomène tarjosi hänelle leipää ja savustettua liikkiötä, jotka hän havaitsi laadultaan oivallisiksi, ja Corbal itse kaatoi hänelle viiniä, joka ei juuri jättänyt toivomisen varaa. Ei tämä »vaatimaton ateria» sittenkään ollut ihan mahdottoman tasavaltalainen.

Corbal palasi tuolilleen. »Minulle, kansalainen edusmies, minun matalalle majalleni tuottaa suurta kunniaa teidänlaisenne mainehikkaan konventinjäsenen vierailu.»

Taaskin välähti Chauvinièren mielessä aavistus, että hänestä tehtiin pilaa. Hänen läpitunkevat silmänsä tähystelivät aatelismiestä. »Ettekä te ole laisinkaan utelias tietämään sen syytä?»

Corbal hymyili täysin levollisena. »Te olette minun vieraani, kansalainen. Minun ei tule kiusata teitä kysymyksillä. Te sanotte minulle milloin itse suvaitsette, millä tavoin minulla on kunnia teitä palvella.»

»Te olette ihastuttavan kärsivällinen», ylisti häntä Chauvinière ja kohdisti huomionsa liikkiöön.

Senjälkeen Corbal ja hänen omituinen vieraansa rupattelivat huolettomasti niitä näitä, muiden kuunnellessa levottoman äänettöminä. Vihdoin, kun ateria oli päättynyt, nojasi Chauvinière taaksepäin tuolissaan, heitti toisen kauriinnahkaisella saappaalla verhotun säärensä tuolin käsinojan yli ja pisti pitkän kätensä kolmivärisen virkavyöhikkönsä alle miehenä, joka tutunomaisesta ottaa mukavan asennon.

»Te elelette täällä Corbalissa varsin hauskasti, kansalainen.
Ihmettelen, ettette ole tuonut tänne emäntää.»

Se oli jouten lausuttu huomautus, aiottu vain uuden puheenaiheen keksimiseksi. Filomène seisoi sillä hetkellä Corbalin tuolin takana suoraan Chauvinièreä vastapäätä. Hänen silmäluomiensa äkillinen värähdys, hänen reheville, siroille kasvoilleen sävähtänyt tuskanvärve, jonka hän heti hillitsi, ei jäänyt edusmiehen valppailta silmiltä huomaamatta; se lienee vihjaissut tälle sen pirullisen tuuman, jolla tuo vaikeasti tavoitettava aatelisherra oli ehkä hyvinkin nolattavissa.

Monsieur Corbigny de Corbal nauroi, mutta se oli naurua, jossa
Chauvinière kuuli pikemmin kaihomielisyyttä kuin hilpeyttä.

»Mitäpä tässä? Olen ehkä odottanut liian kauan. Varhaisemman elämäni aikana kosin liian hartaasti tiluksiani. Nykyisin…» Hän kohautti olkapäitään. »Nykyisin ei kai olisi helppo löytää…» Hän keskeytti äkkiä puheensa, niinkuin se keskeytetään, kun ollaan lausumaisillaan jotakin varomatonta.

Mutta varomattomuus oli jo tehty; Chauvinièren ei ollut vaikea täydentää ylimyksen lausetta. Tämä oli aikonut sanoa, ettei ollut helppo löytää hänen säätyistään naista aristokraateista puhdistetusta Ranskasta.

»Löytää mitä, kansalainen», kannusti demokraatti maireasti.

»Oh, enhän tarkoittanut mitään, kansalainen.» Corbal oli hiukan hämillään. »Se ei merkitse mitään. Ja olisi helppo keksiä hauskempi puheenaihe kuin minä itse.»

»Te erehdytte kummassakin suhteessa. Se asia merkitsee hyvin paljon. Ja juuri teistä puhumaan minä olen tänne tullutkin.»

»Te haluatte imarrella minua, kansalainen.»

Chauvinièren viimeinenkin epäilys siitä, että tuo mies rohkeni salaisesti hänelle nauraa, häipyi nyt. Mutta hän ei ollut siitä välittävillään. Hän oli ajatellut jotakin muuta. Lause, jolla hän oli soimannut Poussignotin vallankumouskomiteaa, muistui äkkiä hänen mieleensä ja hän laukaisi sen isännälleen.

»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan; ja ken herjaa luontoa, ei ole hyvä tasavaltalainen, koska tasavaltalainen järjestelmä perustuu luonnonlakeihin. Siksipä sanonkin, että asia merkitsee hyvin paljon.»

He eivät ottaneet näitä sanoja vakavalta kannalta. Vanha Fougereot johti naurua, johon hänen poikansa yhtyivät. Corbalkin hymyili, kun taas Fougereotin vaimo viekkaasti kysäisi edusmieheltä, oliko tämä itse naimisissa.

»Minä en ole. Mutta minun suhteeni on syitä…» Hän korosti sanojaan merkitsevästi, haluten heidän ymmärtävän, että hän oli täysin vakavissaan. Mutta he nauroivat entistä sydämellisemmin.

»Entä ne syyt sitten?» kysyi omenanaamainen rouva leikkiä laskien.

»Syytkö?» Hän vilkaisi kysyjään. »Minä olen vihkiytynyt velvollisuuksilleni. Ne eivät jätä tilaa hellemmille siteille.»

He alkoivat käsittää, ettei hän puhunut leikkiä, ja Corbal riensi vaihtamaan puheenaihetta. Että Chauvinière sen salli, johtui siitä, että hän tarvitsi aikaa miettiäkseen sitä pirullisen häijyä tuumaa, joka oli hänen päähänsä pälkähtänyt.

Hän mietti sitä yhä, kun hän lopetettuaan vierailun, joka muina aikoina olisi näyttänyt omituisen aiheettomalta, verkalleen asteli mäkeä alaspäin Poussignotiin; ja hän hymyili tiukkahuulista häijyn tyydytyksen hymyä aikeelle, joka oli hänenlaisensa sielutieteilijän ja huumorintajuisen filosofin arvoinen.

»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan.» Tätä uutta evankeliumia hänen oli saarnattava, ja jos hän vähääkään tunsi aatteen voimaa, olipa se kuinka järjetön tahansa, vallankumouksellisessa Ranskassa — varsinkin kun sitä joku arvovaltainen mies julisti, — niin ei ollut epäilystäkään sen menestyksestä.

Välittömät seuraukset osoittivat hänen olevan oikeassa. Tämän uuden lähetystoimensa hän aloitti seuraavana päivänä. Poussignotin jakobiiniyhdistyksessä, jonka kourallinen huimapäitä oli perustanut, mutta joka sitten oli toiminut perin raukeasti, hän puhujalavalta julisti käskynveroisesta kutsusta saapuneelle väkijoukolle uutta evankeliumiaan käyttämällä hurjana vyöryvää retoriikkaa ja kauniilta kuulostavaa lörpötystä, joilla hän oli oppinut hallitsemaan typerän, harkitsemattoman rahvaan intohimoja ja herättämään siinä liikutusta.

Tapahtumat uhkasivat tyhjentää Ranskan ihmisistä. Sillä esipuheella hän aloitti. Aristokraattien häijy sukukunta, jonka Ranskan pelastajat olivat tuhonneet tai jota he parhaillaan tuhosivat, oli korvattava vapaiden, valistuneella aikakaudella syntyneiden ihmisten rodulla, jotta tämä Ranska — tämä jalo, vapahdettu vapauden valtakunta — kohoaisi mahtavana ja kunniakkaana maailman kansojen keskuuteen. Ja korvattavat olivat ne mainiot isänmaanystävätkin, jotka niin auliisti uhrasivat henkensä kotimaansa rajoilla puolustaessaan sitä hirmuvallan inhottavien, ostettujen kätyrien hyökkäystä vastaan. Tämän laiminlyöminen oli pyhimmän velvollisuuden laiminlyömistä, mikä kansakunnalla oli oikeus lapsiltaan vaatia. Siten saatettaisiin tasavalta väkiluvun hupenemisella lopullisen tuhon vaaraan.

Kaikki tämä kudottuna ylen hehkuvaksi kuvakieleksi, esitettynä lauseilla, jotka kalskahtelivat sitä komeammilta mitä ontompia ne olivat, yllytti vähitellen hänen ryysyläiskuulijakuntansa innokkaisiin kättentaputuksiin.

Kun hän oli saanut kuulijansa mukaantuvaisiksi, takoi hän heitä nyt tuolla mestarilauseellaan:

»Aviottomuus on herjaus luontoa vastaan!»

Tätä aihettaan hän yhä laajensi, selittäen ylitä hyvin sen siveellistä ja yhteiskunnallista kuin kansallistakin puolta, kunnes hän vihdoin, huomattuaan täydellisesti pyydystäneensä kuulijansa tämän sanahelinänsä paulaan, rohkeasti pyysi heiltä isänmaallisuuden ja vilpittömyyden todisteena, että jokainen mies, joka viidenkolmatta vuoden ikään tultuaan pysyi naimattomana, julistettaisiin henkipatoksi.

Senjälkeen hän lähti kovin arvokkaana sanatulvansa päihdyttämän väkijoukon suosionosoitusten kajahdellessa.

Kuten Chauvinière, joka näistä asioista teki itselleen älyllisiä leluja, tiesi paremmin kuin kukaan muu, oli rahvaan mielipuolinen viiripäisyys sellainen, että mitä eriskummaisempi joku oppi oli, sitä varmemmin se yleisesti hyväksyttiin. Sitäpaitsi kävi nyt pelko käsi kädessä typeryyden kanssa. Giljotini alkoi vihdoinkin toimia Poussignotissa, ja useiden uppiniskaisten pappien ja joidenkuiden muidenkin henkilöiden päät leikattiin irti. Väestölle selvisi, ettei kansalainen edusmies Chauvinière ollut sellainen mies, jonka kanssa oli turvallista leikitellä. Hänen vanavedessään oli terrori vihdoin tunkeutunut tähän rauhalliseen nivernaisilaiseen kaupunkikuntaan. Ja niin kuumeisella kiireellä koetettiin antaa todisteita kansalaiskunnosta, että Poussignotissa seuraavina päivinä aivan päistikkaa rynnättiin avioliittoon. Ja Chauvinière tiesi kokemuksistaan rahvaan sielullisen puolen alalla, ettei hänen tarvinnut vaivautua jatkamaan saarnailuaan jakobiiniyhdistyksen huoneistossa pitämänsä puheen jälkeen. Hänen mieletöntä evankeliumiaan julistivat hänen puolestaan pesemättömät puhujat kadunkulmissa, henkilöt, jotka vielä kuukausi sitten eivät olisi rohjenneet nostaa päätänsä Poussignotissa.

Kymmenessä päivässä oli liike noussut sellaiseen vauhtiin, että jakobiiniyhdistyksessä tositeossa esitettiin ja yksimielisesti hyväksyttiin kansalaisedusmiehen ehdotus, että kaksikymmentäviisi ikävuotta saavuttanut mies jäädessään maan tarpeista piittaamatta naimattomaksi sillä menettelyllään osoitti epäisänmaallisuutta ja oli siitä rikoksesta rangaistava, julistettava henkipatoksi ja lähetettävä giljotiinille.

Jakobiiniyhdistys esitti päätöksensä vallankumouskomitealle ohjeen muodossa. Mutta moisen päätöksen edessä vallankumouskomitea pysähtyi epäröimään ja kutsutti kansalaisedusmiehen itseään opastamaan.

»Mitä kansa tahtoo, sitä jumalat tahtovat», julisti Chauvinière. »Jos tämä asia on viety pitemmälle kuin mitä te neuvoisitte tai haluaisitte, ei kuitenkaan teidän, kansan majesteetin halpojen välikappalten, sovi kansan kaikkivaltiasta tahtoa vastustaa.»

Hänen ylväs puhujaäänensä ja sävynsä lannisti heidän rohkeutensa. Katsellessaan häntä ja kuunnellessaan hänen sanojaan he käsittivät, ettei ollut muuta jumalaa kuin järjen jumalatar ja että Chauvinière oli hänen profeettansa. Ehdotuksesta ei väitelty. Ja niinpä Poussignotin kommuunissa korotettiin tuo jakobiinien hämmästyttävä päätös lain arvoon. Oikeudenpalvelijat lähtivät seuraavana aamuna kulkemaan talosta taloon poikamiehiä etsimässä laahatakseen heidät lakitupaan, jossa kullekin myönnettiin valintavalta etsiä itselleen vaimo kolmen päivän kuluessa tai muussa tapauksessa alistua syytökseen ja siitä johtuvaan kuolemantuomioon.

Myöntymättömät niskoittelijat olivat harvalukuiset ja joutuivat kärsimään rangaistuksensa.

Ja nyt oli vihdoinkin maa riittävästi muokattu hyökkäykseen tähän asti tavoittamatonta Corbalin varakreiviä vastaan ja kansalaisedusmiehen eriskummaisen huumorinvaiston tyydyttämiseksi. Pätevä syytös kansalaismielisyyden puutteesta, joka tähän asti oli ollut melkein mahdoton, kävi nyt helpoksi.

Syytös esitettiin, ja herra Corbigny de Corbal kutsuttiin tuomioistuimen eteen saamaan tavanomaisen kehoituksen. Kunnioittaakseen lakitupaa ja tilaisuutta hän oli, vakaumuksensa mukaista juhlallisuutta noudattaen, pukeutunut erikoisen huolellisesti juhlatilaisuuksia varten talletettuihin vaatteisiin: mustaan hopeanappiseen takkiin, silkkisiin polvihousuihin ja sukkiin sekä solkikenkiin. Hänen ruskea tukkansa oli kerätty ylös ja sirosti solmittu mustalla silkkinauhalla.

Hyvin arvokkaana ja itsetietoisena hän seisoi lakituvan väkitungoksessa kuulemassa hänelle annettavaa kehoitusta. Kun se oli tehty, kumarsi hän juhlallisesti tuomioistuimen jäsenille ja olisi poistunut sanaa sanomatta, jollei Chauvinière olisi tullut väliin lisäämällä jotakin omasta puolestaan puheenjohtajan kaavanmukaisiin lauseisiin.

»Kansalainen entinen varakreivi Corbal», lausui hän puolustusasianajajan pehmeimpään sävyyn, »kuuluu syntymältään säätyluokkaan, jonka tasavalta on hävittänyt. Hän on jäänyt koskemattomaksi sen tasavaltalaisen hengen vuoksi, jonka uskotaan häntä innoittavan, vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden aatteiden vuoksi, joita noudattamalla hän on saavuttanut arvonantoa. Mutta aika on käsillä, jolloin ei pelkkä näennäinen tasavaltalaisuus riittäne poistamaan aristokraattisen syntymän tahraa, ja hänen tulisi käsittää, että hänelle on nyt tarjolla tilaisuus korottaa tasavaltalaisuutensa kaikkien vastaisten epäluulomahdollisuuksien yläpuolelle.»

Chauvinière pysähtyi harkitsevasti. Täydellinen hiljaisuus vallitsi ihmisten täyttämässä salissa. Hän katseli monsieur de Corbalin järkkymättömiä kasvoja ja odotti, ennakolta salaa nauttien, tuon levollisuuden järkkymistä. Hän jatkoi:

»Kun tunnen hänen huonekuntansa, jonka vieraanvaraisuutta minulla on ollut kunnia nauttia, kykenen onneksi häntä neuvomaankin, osoittamaan hänelle, ettei hänen tarvitse valinnan vaikeudesta joutua hämilleen, koska morsian on valmiina hänen otettavakseen. Minä sallin itselleni tämän vihjauksen, koska meiltä niin usein jää huomaamatta se, mikä on lähinnä, ja koska en soisi tämän entisen varakreivin joutuvan kärsimään sellaisesta huomaamattomuudesta. Muuan kansan tyttö, joka on hänen palveluskuntansa joukossa, osoittautuisi hyvin sopivaksi vaimoksi ja perheenemännäksi. Senvuoksi ei tämä tuomioistuin neuvo häntä ainoastaan naimaan, vaan naimaan Filomène Paulardin ja siten täyttämään ei ainoastaan äsken laatimanne säädöksen vaatimuksia, vaan samalla antamaan pysyvän näytteen siitä, että hän tunnustaa yhdenvertaisuuden uskonnon — uskonnon, jonka alalla Ranska ei kerettiläisiä suvaitse.»

Se roskaväki, jota kuulijat suurelta osaltaan olivat, tervehti hurjalla melulla ehdotusta viisaana Salomonin tuomiona. Kun melu taukosi, puhui monsieur de Corbal vihdoin. Heleä puna oli välähtänyt hänen pitkulaisille ja jokseenkin surumielisille kasvoilleen. Mutta hänen äänensä pysyi tyynenä ja vakavana.

»Te tiedätte…» Hän kääntyi puolittain, niin että hänen silmänsä kohtasivat koko väkijoukon. »Te kaikki tiedätte minun elintapani ja ajatukseni ja tunnette sen yksinkertaisen uskon, joka elämässäni on ollut määräävänä. Minä uskon kansan yhteisyyteen ja olen antanut todisteita uskostani. Kansa on yksilön yläpuolella, ja minä tunnustan kansan oikeuden vaatia minulta omaisuuttani ja tarpeen tullen henkeäni. Mutta minä en tunnusta kansalle oikeutta vaatia minulta sieluani…»

Chauvinière keskeytti hänet kärsimättömästi. »Me olemme kaiken tuollaisen poistaneet!»

Mutta Corbal jatkoi kuin ei olisikaan mitään keskeytystä sattunut. »Enkä minä tunnusta kansan ääntä tässä vaatimuksessa. Luvalla sanoen, kansalaiset tuomarit, on teidät tänne määrätty voimassa olevia lakeja käyttelemään eikä uusia säätämään. Lakien laadinta on kansalliskonventin yksinomainen etuoikeus, ja jokainen mies tai ryhmä, joka loukkaa sitä etuoikeutta ja vaatii itselleen jotakin tuollaista lainsäätämisen oikeutta, tekee itsensä syypääksi epäisänmaallisuuteen, josta voidaan panna syytteeseen.»

Chauvinière ihaili tämän vastahyökkäyksen terävää oveluutta ja oli kiitollinen, että se tehtiin miesten kuullen, joiden älyllinen taso oli liian alhainen pitääkseen sitä arvossa. Kiukun ja pilkan murina vain oli vastauksena väkijoukosta, ja kun se asettui, lausui puheenjohtaja kylmästi:

»Teillä on kolme päivää miettimisaikaa, kansalainen Corbal.»

Corbal astahti lähemmäksi, ja hänen levollisuutensa oli järkytetty. Äkillinen havainto, että hän seisoi järjettömyyden muurin edessä, jota vastaan järkisyyt turhaan murskautuisivat, kuohahdutti hänet hetkellisesti mielipuoliseen raivoon. Hänen silmänsä leimusivat kasvoissa, jotka vimma muutti punaisista valkoisiksi.

»Kolme sekuntia olisi tarpeettoman paljon, kansalainen puheenjohtaja, tähän miettimiseen; kolme vuosisataakaan ei olisi kylliksi muuttamaan päätöstäni kieltäytyä tästä häpeällisyydestä.»

Ja ärjähtelevän ja murisevan väkijoukon kuohuessa kuului puheenjohtajan ääni itsepäisenä ja järkkymättömänä kuin tuomiopäivän pasuuna: »Siitä huolimatta teillä on kolme päivää.»

Vähitellen sai Corbal itsehillintänsä takaisin.

Hän ajatteli, että enempi vastustelu tällä hetkellä saattaisi riistää häneltä ne kolmekin päivää, jotka hän kovin kipeästi tarvitsi järjestääkseen asiansa. Hän palasi tavanomaiseen arvokkaaseen tyyneyteensä, kumarsi vielä kerran tuomioistuimelle ja lähti.

»Nyt näette», virkkoi Chauvinière rauhallisesti puheenjohtajalle, »minkä arvoinen sen entisen varakreivin tasavaltalaisuus on. Pintapuolinen siloitus ja sen alla yhä ylimyksen karkea, röyhkeä henki, kuten ainakin miehellä, joka omasta mielestään on toista savea kuin mistä kansa on muovattu. Hän hehkui häpeästä ajatellessaan, että hänen täytyisi alentua avioliittoon talonpoikaistytön kanssa. Te näitte sen. Onko se tasavaltalaisuutta?»

Ja Doucier kumarsi hiukan surumielisesti. »Olette oikeassa, kansalainen edusmies», huoahti hän. »Tarvittiin teidän nerokkuutenne kokeen keksimiseksi, joka paljasti miehen todellisen luonteen. Me olimme pettyneet hänen suhteensa.»

Chauvinière nousi hoikkana ja jäntevänä, pani töyhtöhattunsa päähänsä ja korjasi kaulaliinaansa. »Hän saa valita Filomènen ja kansallisen lesken välillä. Toivokaamme, että hän mieluummin valitsee sen pikku tipasen ja että tyttö vielä kasvattaa hänestä kelpo tasavaltalaisen.»

Doucier nauroi. Hänestä kansalainen edusmies oli toisinaan hupaisa. Viimemainittu tiesi aina olevansa hupaisa, vaikkakaan ei kaikille ollut suotu älyä sitä käsittää.

SEITSEMÄS LUKU

Mietiskelevän miehen verkallisin askelin käveli monsieur de Corbal kotiinsa mäkeä ylöspäin huhtikuun hämärässä. Kuoleman ajatus ei häntä kiehtonut. Vieläkin vähemmin miellytti häntä kamala epäsäätyinen avioliitto, jolla olisi voinut pelastaa henkensä ja siitä näemme, että Chauvinière oli oikeassa ja etteivät monsieur de Corbalin tasavaltalaiset tunteet olleet kyllin syvälliset. Ajatus toimittaa vastaisille Corbaleille sellainen esiäiti kuin Filomène tympäisi häntä kokonaan, niin suuressa arvossa kuin hän lienee Filomènea tämän oikealla paikalla pitänytkin. Ylimykselliset mielipiteet ovat sittenkin sitkeässä.

Hän ajatteli, että hänellä oli edessään pelkkiä tuhoisia vaihtoehtoja, ja hän oli kyllin suuri filosofi käsittääkseen, että sellaisessa tapauksessa oli valittava niistä vähäisin. Pako oli ilmeisesti turhaa. Häntä kyllä pyydystettäisiin, ja kun nykyisin oli mahdotonta avoimesti liikkua maassa ilman papereita, tavoitettaisiin hänet pian ja tuotaisiin häväistynä takaisin. Oli edes säilytettävä itsekunnioitus. Vaikka kuolema olikin vastenmielinen, ei toki elämäkään näinä päivinä ollut varsin ihana, ja haudantakainen tulevaisuus ei kai olisi mielenkiintoa vailla, jos papit olivat oikeassa.

Hän astui jalkaporrasta pitkin erään niittynsä rajana olevan kiviaidan yli, ja kun hän hyppäsi alas nurmikolle, huomasi hän äkkiä siellä hämärässä kyyröttävän olennon. Hetkisen hän seisoi ja tuijotti, huusi sitten kysyen, kuka siellä oli, minkä jälkeen olento suoristausi, erottausi aidasta ja lähti vilistämään kapean niitty kaistaleen poikki metsää kohden.

Se oli Corbalista niin eriskummaista käyttäytymistä, että asiaa sieti tutkia. Hän oli nopsajalkainen ja saavutti pakolaisen ennenkuin tämä oli ehtinyt päämääränsä puoliväliinkään. Hän tarttui talonpojan mekkoon, väljiin housuihin ja puukenkiin puettua nuorukaista hartioihin.

»Sananen sinun kanssasi, ystäväni. Sinä olet liian vikkelä rehelliseksi, puhumattakaan aitovieressä Iymyilemisestäsi.»

»Päästäkää minut irti», ärähti poikamainen ääni. »Minä en ole tehnyt teille mitään pahaa.»

Olento kiemurteli hänen otteessaan. »Älkää tohtiko minua pidättää!»

»Tohtiko!» Corbal nauroi. »Oletpa sinä raivokas!»

Poika oli raivokkaampi kuin varakreivi otaksuikaan. Jotakin kirkasta välähti äkkiä hänen kädessään. Mutta samassa tarttui Corbal häneen painijan otteella, painaen hänen käsivartensa avuttomina kylkiä vasten. Hän puristi murhanhimoista lurjusta tiukasti, aikoen kaataa hänet maahan. Mutta ikäänkuin nuoren ruumiin kosketus olisi häntä polttanut, työnsikin hän sen äkkiä luotaan ja kavahti taaksepäin.

»Hyvä Jumala!» huudahti hän.

Oletettu nuorukainen seisoi hänen edessään, hengittäen raskaasti ja pää hiukan kumarassa, eikä enää yrittänytkään pakoon.

»Kuka sinä olet? Mikä sinä olet? Ja miksi olet pukeutunut mieheksi?
Vastaa minulle. Minä en tee sinulle pahaa.»

Hänen äänensä äkillinen lempeys, varsinkin sen koulutettu, sivistynyt taipuisuus aiheutti muutoksen toisen asennossa. Corbal keikautti päänsä taaksepäin, ja hänen kasvonsa kiilsivät aavemaisen valkoisina puolihämärässä.

»Kuka te olette? Mikä on nimenne?» kuului vastakysymys äänellä ja sävyllä, joka ei jättänyt Corbalille paljoa epäilystä naamioidun säädystä.

»Vielä joku aika sitten minut tunnettiin varakreivi Corbigny de Corbalina. Sittemmin olen saanut elellä verrattain rauhassa 'entisenä'. Tällä hetkellä tuskin tiedän, miksi itseni esittelisin. Mutta tämä alue on vielä minun ja kartanokin tuolla, jossa olen valmis tarjoamaan teille suojaa, jos tahdotte käyttäytyä rehellisesti minua kohtaan.»

»Te olette herrasmies!»

»Toivoakseni voitte minua siksi nimittää.»

»Herrasmies vapaalla jalalla Ranskassa!» Tyttö näkyi melkein nauravan.
»Mutta tämä on hämmästyttävä kohtaus.»

»Molemmin puolin hämmästyttävä», vastasi toinen. »En minäkään odottanut herrasnaista tapaavani.»

Hän kuuli tytön äkkiä vetävän ilmaa keuhkoihinsa. »Mistä te sen tiedätte?»

»Mistäkö? Minulla on ounastukseni. Niitä eivät petä karkeat vaatteet ja eriskummaiset tavat. Minä olen palveluksessanne, madame — vai oletteko mademoiselle?»

Tyttö epäröi kauan ennenkuin vastasi hänelle haikeasti: »Oh, jos olette veijari, niin pelatkaa ilkeä juonenne. Kaikki on minulle samantekevää. Minä olen sairas ja väsynyt. Minä tervehtisin sellaistakin lepoa, jonka giljotiini tuottaa. Nimeni on Cléonie de Montsorbier.»

Corbal toisti nimen ihmettelyä ilmaisevalla äänellä.

»Te olette epäuskoinen. Olette kuullut meidän olleen Pariisissa vangittuina. Me olemme nivernaisilainen perhe ja täälläpäin pitäisi olla harrastusta meitä kohtaan. Olette ehkä kuullut, että minun arvoisa isäni ja rakas äitini jo ovat kuolleet mestauslavalla. Olette kenties kuullut senkin, että minut siirrettiin hulluinhuoneeseen, vaan ette sitä, että minut toimitti sinne vallankumouksellinen herrasmies, joka halusi minua suojella, sillä sitä ei vielä tiedettäne Pariisissakaan. Se on pitkä juttu, herra varakreivi.»

»Kertokaa se minulle kävellessämme», virkkoi viimemainittu ja tarttuen neitosen käsivarteen käänsi hänet häämöittävää taloa kohti, jonka ikkunat kimaltelivat punervina illan pimetessä.

Heidän kävellessään neiti kertoi hänelle lyhyesti valekirjurina olemisestaan ja kuinka hän La Charitéssa livahti pakoon tasavaltalaiselta suojelijaltaan, jonka nimen hän jätti mainitsematta. Hän oli toivonut löytävänsä turvapaikan serkkujensa luona Blessonin linnassa. Mutta sinne päivänkoitteessa saavuttuaan hän oli mielipahakseen tavannut sen suljettuna, luukut ikkunoissa, ja perhe oli poissa. Sitten hän oli väsyneellä hevosella vaivaloisesti jatkanut matkaansa Verruesiin, joka sijaitsi kuudentoista kilometrin päässä ja jossa muuan toinen serkku asui. Mutta Verruesin hän tapasi savuisena rauniona, ja uupumuksessaan ja epätoivossaan hän istahti sen edustalle ja päästi kyyneleensä valloilleen.

Siinä hänet yllätti joukko säikähtyneitä talonpoikia, puoli tusinaa saman perheen jäseniä matkalla peltotöihin. Hän pani kaikki alttiiksi siinä olettamuksessa, että näitä ihmisiä eivät vallankumoukselliset aatteet vielä olleet tartuttaneet, ja paljasti itsensä heille. Se paljastus lisäsi heidän pelkoaan. He olivat ihmisiä, jotka vielä uskoivat Jumalaan ja kuninkaaseen, mutta pitivät sen uskonsa salassa, jottei heidän kävisi huonosti. Nämä yksinkertaiset talonpojat eivät kuitenkaan hennoneet jättää vallasnaista kärsimään. He antoivat hänelle suojaa muutamiksi päiviksi, kunnes hän alkoi heidän puolestaan pelätä seurauksia, jos hänet heidän luotaan tavattaisiin. Ja koska lymyileminen myös oli liian tilapäinen toimenpide soveltuakseen hänen levottomalle, kiihkeälle sielulleen, osti hän heiltä käyttämänsä talonpojan vaatteet ja lähti, toivoen jalkaisin pääsevänsä Nivernaisin ja Burgundin läpi ja sieltä voivansa livahtaa rajan yli Sveitsiin. Nivernaisin läpi hän jo oli melkein kulkenutkin, sillä Poussignot oli vain muutaman kilometrin päässä Burgundin rajasta. Mutta matka oli ollut paljoa tukalampi kuin hän oli osannut pelätäkään, ja sittenkin oli onni häntä erikoisesti suosinut. Hänen oli ollut tapansa liikkua ainoastaan öisin, koskaan uskaltautumatta maantielle ennenkuin ne olivat autiot. Päivisin hän loikoi piilossa jossakin metsässä, ladoissa olkiin kätkeytyneenä tai heinäruoissa. Kahdesti hänet oli löydetty, mutta kummallakin kertaa sen olivat tehneet helläsydämiset talonpojat, jotka hänen sukupuoltaan aavistamatta olivat antaneet hänelle ruokaa ja yösijan. Tavallisesti hän oli kärsinyt nälkää, ja ainakin kerran oli hänen ollut pakko varastaakin sen tuskia vaimentaakseen. Kerran hän oli eksynyt tieltään ja samoillut kaksi päivää pohjoista kohti, vaikka matkan suunta oli itään. Eikä hän olisi erehdystään huomannutkaan, jollei hän Verzyn lähistöllä olisi sairastunut kastumisen seurauksena, yritettyään nukkua pensasaidan alla. Täälläkin hän sai pelastuksestaan kiittää talonpoikain armeliaisuutta. Muuan maalaisnuorukainen oli tavannut hänet heikkona ja kuumeisena horjumassa, ja uskaltaen suostua hänen kutsuunsa neitonen oli seurannut häntä hänen kotitaloonsa, ja kun hänellä riutuneessa tilassaan ei muuta valintaa ollut, oli hän perheenäidille ilmaissut sukupuolensa ja säätynsä. Kymmenen päivää hän oli viipynyt siellä, toipuen ja vahvistuen, suojattuna, hoivattuna ja kaikella kunnioituksella kohdeltuna. Sitten hän oli jälleen lähtenyt vaaralliselle matkalleen. Se oli tapahtunut viikko sitten, minkä jälkeen hänen etenemisensä oli ollut hidasta. Hän oli kuullut edusmies Chauvinièren saapumisesta Nivernaisiin ja siitä johtuneesta vallankumouksellisen toiminnan elpymisestä siellä. Senvuoksi hän oli katsonut tärkeämmäksi liikkua varovaisesti kuin nopeasti. Hän oli tiellä, jota pitkin Corbal saapui Poussignotista, kun huomasi hänen lähestymisensä. Koska ei vielä ollut ihan pimeä, oli hän ylen varovaisena livahtanut kiviaidan yli tulijaa välttääkseen, ja siten hänet oli huomattu, vieläpä olosuhteissa, jotka luonnollisesti herättivät herra Corbalissa epäluuloja. Tämä oli ainoa harkitsemattomuus, johon hän matkoillaan oli tehnyt itsensä syypääksi.

»Mutta onni on taaskin suosinut teitä», virkkoi varakreivi, heti heltyen säälimään hänen kärsimyksiään ja ihailemaan hänen lujuuttaan. »Täällä Corbalissa te voitte levätä yön turvassa ja mukavasti.»

»Jokainen sellainen yö vähentää lopullisen turvallisuuteni mahdollisuutta», vastasi neitonen huoahtaen, »öiseen aikaanhan minun tulisi matkustella.»

Monsieur de Corbal pysähtyi pylväskäytävässä ja hämmästytti tyttöä naurahduksella. »Tosiaan, mademoiselle, te näytätte minulle melkein esimerkkiä.»

»Esimerkkiäkö?»

»Te vihjaisette jotakin…» Hän keskeytti lauseensa. »Ei, ei. Minä olin sitä jo ajatellut. Eikä se maksa vaivaa.» Hän työnsi oven auki, ja sisältä säteilevä valo melkein huikaisi heidät sokaisevalla kirkkaudellaan.

»Olkaa tervetullut Corbaliin, mademoiselle.»

Neitonen astui hänen edellään avaraan ja jokseenkin ränstyneeseen kivieteiseen. Varakreivi pysähtyi hetkiseksi, sulkeakseen ja lukitakseen oven, kääntyi sitten, ja hänen silmänsä jotka nyt olivat tottuneet valoon, näkivät vieraan selvästi ensimmäistä kertaa. Harmaa mekko oli tahrainen ja paikoittain repeillyt. Neitonen oli ottanut päästänsä kuluneen hattunsa, joka näytti sellaiselta kuin se olisi siepattu variksenpelätiltä. Hän oli leikannut tukkansa, ja sen jäännös riippui nyt löysänä ja pörröisenä hänen niskallaan ja korvillaan, kuin maalaispojan konsaan, mutta kultaisella hohteellaan loi valo sädekehän hänen pienen päänsä ympärille, joka oli ihmeellisen ryhdikäs, ja hienopiirteiset, hyvää kasvatusta todistavat kasvot olivat räikeässä ristiriidassa ryysymekon ulkoasun kanssa.

Herra Corbal katseli häntä haltioituneena, tuntien kerrassaan tavatonta ihmettelyä. Niin tarkkaan tähystivät nuo synkät tummat silmät, että neitosen katse niiden edessä vihdoin vaipui ja hän hievahti hiukan hämmentyneenä.

»Mitä te oikeastaan tarkoititte, monsieur?» virkkoi hän, ehkä saadakseen lumouksen laukeamaan. »Mainitsitte esimerkistä, eikö niin?»

Mutta varakreivi tuijotti yhä, ja luontainen kaihomielisyyden ilme vahvistui hänen kasvoillaan. Ja kun hän vihdoin puhui, ilmaisi hän ajatuksensa peitetysti, käyttäen vanhaa gladiaattorien lausetta.

»Moriturus te salutat!» Hän kumarsi hiukkasen. »Sentään on hyvä, että olen ensin nähnyt teidät.»

Neitonen tähysti häntä tarkkaavammin tuon hyvin tunnetun latinankielisen lauseparren säpsähdyttämänä.

»Mitä sanottekaan? Kuka on kuolemaisillaan?»

»Emmekö sitä kaikki ole», vastasi toinen vältellen, »kaikki, jotka ovat teidän ja minun säätyäni? Eikö Ranska ole meille tuollaisen roomalaisen gladiaattorin areena, joka noilla sanoilla tervehti Caesaria? Mutta minähän pidän teitä seisomassa.»

Verenvaistot muistuttivat hänelle isännän velvollisuuksia, ja hän syrjäytti kaikki muut mietteet.

»Te tarvitsette vaatteita, mademoiselle. Minä kutsun emännöitsijäni.
Ehkä hän voi…»

»Oh, ei!» hillitsi neitonen. »Puhtaita liinavaatteita, jos tahdotte. Antakaa ne minulle itse tai lähettäkää jollakulla miehellä, jos haluatte. Mutta sallikaa minun muutoin olla niinkuin olen älkääkä ilmaisko muuta olevani. Kansalainen Chauvinière on hieman liian tarkka mitään uskaltaaksemme.»

»Tunnetteko te kansalaisen Chauvinièren?»

Neitonen hymyili. Oli ihmeellistä, tuumi varakreivi, että hän sillä tavoin hymyili. Jottei tarpeettomasti häntä säikähdyttäisi, vältti neitonen hänen kysymyksensä lausumalla: »Olen kuullut hänen toimistaan.»

Corbal nyökkäsi. »Te menettelette ehkä viisaasti. Tulkaa siis, niin saatte, mitä tarvitsette.»

Hän itse saattoi vieraansa yläkerran huoneeseen, etsi hänelle tarpeelliset liinavaatteet ja jätti hänet mennäkseen ilmoittamaan kotiväelleen ja antamaan ohjeita maalaispojan suhteen, jota hän suvaitsi hoivailla.

Huonekunta, joka oli avoimesti uskollinen ja kiintynyt varakreiviin ja salaisesti uskollinen vanhalle järjestelmälle, kohteli vierasta pöydässä kunnioittavalla tasa-arvoisuudella. He eivät jääneet epätietoisiksi hänen säädystään, vaikka on mahdollista, etteivät he aavistaneet hänen sukupuoltaan, sillä niin solakka hän oli ja ääni niin poikamainen. Hänen pyynnöstään varakreivi nimitti häntä Antoineksi, mikä nimi hänellä oli ollut Chauvinièren seurassa.

Syvä alakuloisuus vallitsi sinä iltana aterialle keittiöön kerääntyneessä pienessä joukossa, ja heitä palvelevan Filomènen silmät punoittivat itkusta, ja hänen kasvonsa olivat tavattoman valkoiset. Väki oli kuullut päivän tapahtumista vallankumoustuomioistuimen edessä ja tuomiosta, jonka täytäntöönpano nyt odotti heidän isäntäänsä. Herkkä Filomène itse oli raivoissaan loukkaavasta kuoleman vaihtoehdosta, joka oli tarjottu hänen palvelemalleen ja palvomalleen varakreiville.

Corbal näytti järkkymättömältä, ikäänkuin ei olisi välittänyt päänsä yllä riippuvasta miekasta. Olipa hän vähemmänkin vaitelias kuin tavallista, ja hänen olemuksessaan vivahti hilpeyttä, haltioitumista. Hän palveli huolehtivasti pöytävierastaan, jonka kasvoista hän käänsi silmänsä pois vain silloin, kun neitonen näkyi olevan liian tietoinen hänen katseestaan.

Alussa mademoiselle de Montsorbier tunsi eräänlaista levottomuutta. Nuo häneen niin ihastuneina kiintyneet tummat silmät herättivät hänessä muiston, jonka hän kaikkien muistojen joukosta olisi mieluummin tahtonut haudata. Ne muistuttivat hänelle toista silmäparia, joka oli pöydän yli himokkaasti häntä katsellut, kärventäen hänen sieluaan katseensa loukkauksella. Mutta tuo vertauksen tunne oli lyhytikäinen. Varakreivin silmistä heijastui ihmettelyä ja haltioitumistakin, mutta se oli kaikki kunnioittavaa. Ne herättivät luottamusta, synnyttivät vastavuoroista ystävällisyyttä, kun taas toiset silmät olivat herättäneet ainoastaan pelkoa; ja niinpä, ennenkuin ateria oli lopussa, ennenkuin Fougereotit ja Filomène olivat poistuneet, jättäen varakreivin kahden kesken vieraansa kanssa, oli tämä täydelleen arvioinut seuralaisensa. Hän oli tämän sävyssä väkeänsä kohtaan ja väen esiintymisessä häntä kohtaan nähnyt hänen syvällisen lempeytensä, hänen viehättävän koruttomuutensa ulkonaisissa asioissa, hänen sydämensä tosijalouden ja sen kiintymyksen, jota hän kykeni herättämään. Nuo kalpeat, kauniit kasvot sirosti kammatun ruskean tukan alla olivat uskollisen, jalosydämisen miehen kasvot, johon jokainen nainen voi empimättä luottaa.

Corbal ei mitenkään käyttänyt hyväkseen olosuhteita viivyttääkseen neitosta siellä kahden kesken juttelemassa. Vähän ajan perästä hän toisten lähdettyä itse saattoi vieraansa tälle varattuun huoneeseen. Hän laski pöydälle hänen kynttilänsä, pyysi häntä antamaan käskyjään ja poistui toivotettuaan hänelle virkistävää lepoa niin vakavasti, ettei se jättänyt mitään toivomisen varaa, eikä hän edes yrittänyt suudella hänen sormenpäitään, mikä näissä olosuhteissa olisi ollut kylläkin säädyllistä.

KAHDEKSAS LUKU

»Mademoiselle, jääkää vielä toiseksi päiväksi meille. Mitä täydellisemmin nyt lepäätte, sitä nopeammin sujuu matkanne senjälkeen, joten ei siitä tule ajanhukkaa.»

Näin puhui monsieur de Corbal vieraalleen seuraavan päivän iltapuolella.

He istuivat kirjastossa, johon hän aikaisemmin oli tytön vienyt, siistimättömässä, tomuisessa, tahraisella valkoisella laudoituksella sisustetussa huoneessa, paitsi yhdeltä seinältään, jolla oli lattiasta kattoon ulottuva täyteen sullottu kirjahylly. Huonekalut olivat kauniita ja jykeviä, kuten kaikki Ludvig XV:n aikaiset, mutta ne näyttivät, niinkuin kaikki muukin tässä talossa, kuluneilta. Ruuhka avaralla kirjoituspöydällä todisti samalla sekä uutteraa opiskelua että huolimattomuutta.

Mademoiselle de Montsorbier, istuen ikkunan ääressä sohvalla, jolle toinen hänen hennoista, housunlahkeella verhotuista sääristään oli ojennettuna, epäröi tämän ehdotuksen kuultuaan ja lausui mielipiteenään, että hänen oli parasta hämärissä painua matkalle jälleen ja ettei hän voinut ajatellakaan saattaa herra varakreiviä alttiiksi sille vaaralle, että hänet tavattaisiin kätkemästä luonaan karkuria.

Tällöin herra Corbal nauroi niin ilmeisesti huvitettuna, että se hiukan suututtikin neitosta, sillä eihän tämä voinut aavistaa, millä tavoin oli esiintynyt naurettavasti. Mutta toinen ei antanut hänelle pitkää mietiskelyaikaa. Hän käveli puhuessaan huoneessa, suorana ja komeana, näyttäen enemmän aatelismieheltä ja vähemmän muulta kuin tavallista. Hän ei ollut tänään ainoastaan pukeutunut eilen lakituvassa käyttämäänsä juhlapukuun — ainokaiseen vaatevarastossaan, — vaan olipa sitä parannellutkin. Hänen kaulassaan upeili röyhelö, ja ranneröyhelöt verhosivat ulkotyön ruskeiksi painamia käsiä, ja hän oli etsinyt unohdetusta kätköstä pari helmisolkisia ja punakorkoisia kenkiä, jollaisten käyttäminen niinä päivinä olisi saattanut vaaraan kenen niskan tahansa.

Hän selitti naurunsa. »Mademoiselle, minä olen sellaisen miehen kadehdittavassa asemassa, jolle vaarat ovat lakanneet olemasta, joka ei enää voi tuntea mitään pelkoa. Tänään on tiistai, ja ensi torstaina minun tulee kuolla. Siksi minä nauroin huomauttaessanne vaarasta, joka koituisi siitä, että pidän teitä luonani.»

Neitonen heilautti säärensä alas ikkunasohvalta ja nousi pystyyn kuin seiväs, katsellen varakreiviä silmät suurina.

»Monsieur! Kuinka se on mahdollista? Te huvittelette minun kustannuksellani. Kuinka te, joka olette vapaa…»

»Minä selitän», ehätti toinen ja selittikin.

Neitonen kuunteli hänen kertomustaan yhä lisääntyvässä tuskassa, mutta myöskin yhä enemmän ihaillen miehen pelotonta tyyneyttä, sitä melkein humoristista sävyä, jolla hän katseli epätoivoista asemaansa. Taaskin hänen mieleensä muistui eräs toinen, jonka sävy myöskin oli aina humoristinen. Mutta mikä erotus!

»Se elukka!» huudahti hän, kun kertoja oli lopettanut. »Se julma, ilkkuva roisto!»

Varakreivi nyökkäsi. »Kuvailette häntä varmaankin oikein. Hän on leikkisän häijy. No niin! Saakoon hän minun pääni. Mutta hän ei taivuta minua kumartamaan sitä hänen ilkkuvalle tahdolleen!»

Neitonen väänteli käsiään polviensa välissä huolehtivassa kiihtymyksessä ja alkoi kehoittaa varakreiviä etsimään turvaa paosta.

Toinen keskeytti hänen puheensa heti alkuunsa. »Ajattelinhan sitä tietysti. Mutta se olisi hyödytöntä, ja epäonnistuminen tuottaisi alentavaa häpeää, jolle en halua panna itseäni alttiiksi. Minä en tahdo olla niiden vallankumouksellisten koirien ajamana otuksena. Jos minun on kaaduttava, niin kaadun arvokkaasti, niinkuin vereni vaatii. Myönnätte kai, että toista vaihtoehtoa ei voi ajatellakaan, että jokaista edesmennyttä Corbalia pöyristyttäisi haudassaan, jos hyödyttömän elämäni pelastamiseksi tekisin itseni syypääksi johonkin halpamaisuuteen?»

Neitonen tarkkasi häntä ääneti äärettömän säälivästi ja hellästi. Tavallisissa olosuhteissa hänellä oli vähän taipumusta etsimään naisille ominaista kyynelten lohtua. Mutta nyt hän kykeni vain tahtonsa ponnistuksella ne hillitsemään.

»Eikö ole», kysyi hän hetkisen perästä, »mitään kolmatta mahdollisuutta? Oletteko tarkoin miettinyt, monsieur?»

Ehkä hänen hellää huolehtimistaan värähti hänen äänessään enemmän kuin oli hänen tarkoituksensa. Herra Corbal pysähtyi hänen eteensä ja katseli häntä tummilla, vakavilla silmillään. Hänen kasvonsa kävivät yhä vaaleammiksi, ikäänkuin äkillinen pelko olisi hänet vallannut, ja syvempi kaiho hiipi niiden juoviin. Vihdoin hän vastasi hyvin hitaasti:

»Niin, minä olen ajatellut. Ja kolmas vaihtoehto tarjoutuu. Mutta…»
Hän keskeytti puheensa pienellä epätoivon eleellä.

»Mutta mitä, monsieur? Lausukaa se avoimesti. Sillä tavoin ajatusta koetellaan.»

»Tekin sen tiedätte! Kuinka viisas te olettekaan!» Hänen silmiinsä välähti ihailua. »Tämä asia ei kuitenkaan kaipaa ilmilausumisen todistetta. Minä epäröin vain pelosta, että minut ymmärrettäisiin väärin.»

Neitonen melkein hymyili vilkaistessaan häneen. »Mitäpä teidän tapauksessanne merkitsisi miehelle väärinymmärrys? Väärinymmärrys kenen taholta? Minunko? Mitä voi minun mielipiteeni tässä merkitä?»

»Kaikkea», vastasi varakreivi ja saattoi neitosen tuijottamaan melkein henkeään pidätellen, jonkin määrittelemättömän tunteen liikuttamana.

Varakreivi kääntyi äkkiä pois vieraastansa, asteli kirjahyllyseinälle ja takaisin jälleen, pysähtyen taaskin neitosen eteen, pää kumarassa.

»Voitaisiin arvella, etten ole löytänyt täältä muita kuin jonkun hätävaran. Se on minun suuri pelkoni. Tahdotteko uskoa minua, mademoiselle, jos vannon, etten lausu sanaakaan, joka ei ole totta? Minä olen mies, joka elää viimeisiä hetkiään. Ei minussa paljoa kuntoa liene, mutta valheellisuudella en ole itseäni ikinä tahrannut.»

»Niin minä teitä arvioisinkin, monsieur. Puhukaa siis vapaasti.»

Hän puhui, mutta ei vapaasti. Hän hapuili ja änkytti kömpelösti, mikä oli täysin vierasta hänelle, jonka lauseet tavallisesti olivat täsmälliset ja oppineesti punnitut.

»Älkää nähkö, mademoiselle, rukoilen, mitään… kunnioituksen puutetta sanoissani. Toisissa olosuhteissa… Mutta nyt aika kiirehtii. Minä olen mies, joka olen paljon elänyt yksinäni. Kirjani ja tilukseni ovat olleet ainoat harrastukseni ja pieni perheeni melkein ainoa seurani vuosikausiin. Tämä eristäytyminen maailmasta onkin tehnyt mahdolliseksi, että nyt vielä elän. Monet asiat, jotka kuuluvat minunsäätyisteni elämään, ovat menneet minulta ohi. Minä en ole niitä kaivannut, koska en ole niitä halunnut. Ei kukaan nainen… Pyydän, että uskotte minua… Ei kukaan nainen ole milloinkaan koskettanut elämääni. Ei tätä ennen.»

Mademoiselle de Montsorbier jäykistyi. Hän oli kovin kalpea, ja harmaa villamekko liikahteli hänen hentojen rintojensa kuohahtelusta. Varakreivi vaikeni siihen, ja hän, joka niin tyynesti oli katsellut kuolemaa, tarkkasi neitosta melkein pelokkaasti. Hän pani hermostuneesti kätensä ristiin ja havaitsi ne kosteiksi.

»Minä… minä olen tietysti lukenut runoilijoita. Mutta kuitenkaan en tiedä, kuinka nämä tunteet miehessä heräävät. Minä tiedän vain, että rakkaus on tullut minulle kuin salama siniseltä taivaalta. Sietäkää minua, mademoiselle, vaikka saatan teistä näyttää yltiöpäältä. Epäilkää mitä tahdotte, mutta älkää minun sanojeni totuutta ja vilpittömyyttäni.»

Taaskin hän vaikeni. Mutta tyttö ei vieläkään virkkanut mitään. Olisi ollut vaikea sanoa, kumpi heistä oli suuremman pelon vallassa.

»Kun ensi kertaa näin teidät valossa eilen illalla, tuntui minusta… kuin olisi sieluni ponnahtanut syleilemään teidän sieluanne. Puhun ehkä karkeuksia. Minä en kykene esittämään sitä muulla tavalla. Mutta niin omaehtoista, niin… niin välttämätöntä se oli, että minusta on näyttänyt… Tämä ei ole pöyhkeilyä, mademoiselle. Se on kai vaistomaista. Minusta on tuntunut kuin jotakin molemminpuolista, vastavuoroista on täytynyt tapahtua. Minusta näytti mahdottomalta, että miehen sielu voisi… kokea niin paljon… tukemattomana. — Mademoiselle, minä häpeän typeriä sanojani. Ne eivät…»

Neitonen keskeytti hänet vihdoinkin. Hän oli noussut, ja uskomattomana ihmeenä varakreivin silmissä hänen rintansa nojasi hänen omaansa vasten, ja hänen kasvonsa, kauttaaltaan vaaleat ja säälistä surkeat, olivat kohotetut häntä kohti.

»Häpeättekö?» huudahti hän. »Häpeätte!» Neitosen äänessä oli hellyyden musiikkia, joka huumasi miehen aisteja. »Teidän sananne eivät jätä mitään lausumatta. Ette ainakaan lausu mitään, mikä ei ole totta. Vaistosi eivät ole pettäneet, rakkaani.»

Corbalin käsivarret kietoutuivat hänen ympärilleen. Hänen äänensä oli kärsivän miehen ääni.

»Rakkaus on jokaiselle olennolle elämän täyttymys, ja minä olisin ehkä kuollut epätäydellisenä, jollet sinä olisi saapunut yhdennellätoista hetkellä.»

Neitosta puistatti. »Oi, rakkaani!» Hän lepäsi raukeana varakreivin rintaa vasten.

»Ah! Mutta kaikki se on nyt muuttunut!» huudahti Corbal rohkaistakseen tyttöä. »Sinä teet elämän mahdolliseksi. Jos olisin erehtynyt, jos et olisi minusta välittänyt, niin kaikki muu olisi ollut samantekevää. Mutta sittenkin olisin kuollut rikkaampana, jalompana sinun tuliaistesi vuoksi. Mutta koska sinä välität… Kuuntelehan, rakkaani. Vallankumoustuomioistuimen päätös käskee minut ainoastaan menemään naimisiin. Kunhan siis vain menen naimisiin kolmen päivän kuluessa, niin täytän tämän heidän laiksi nimittämänsä törkeän ilveilyn vaatimukset. Filomène ehdotettiin minulle, koska en tahtonut itse tehdä valintaa. Mutta Filomène tai joku toinen, samahan se heille on. Jos siis tulet minun kanssani tuomioistuimen eteen talonpoikaisessa puvussa — se on varmempaa — tyttönä, jonka minä otan mieluummin, jonka olen itselleni valinnut… Me voimme keksiä sinulle kotipaikan. Se ei käy vaikeaksi. Jos siis…»

Tyttö irtausi hänestä ja astahti taaksepäin.

»Oi, sinä et tiedä, mitä puhut!» huudahti hän syvässä tuskassa.

Toinen seisoi nolostuneena, kaikki hänen leijailevat toiveensa ehkäistyinä.

»Mutta jos… jos… me rakastamme toisiamme?» änkytti hän. »Mitä vaikeutta siinä sitten on? Tarvitseeko sen ajatuksen, että vihkiäiset pidetään heti, olla niin vastenmielinen?»

»En minä sitä tarkoita, en minä sitä tarkoita!»

»Mitä sitten?»

Neitonen nauroi ilottomasti. Tilanteessa oli sittenkin jotakin ilotonta huumoria. »Chauvinière!» virkkoi hän merkitsevästi.

»Chauvinière?» toisti Corbal, tietenkin käsittäen hänet väärin. »Mitä hänestä sitten? Chauvinièrekin vaiennetaan, kun täytetään hänen vaatimuksensa, että minä menen naimisiin. Hän mainitsi Filomènen ainoana käsillä olevana morsiamena. Mutta toinen nainen kelpaa hänestä yhtä hyvin kuin toinenkin, tai jollei hänestä, niin ainakin tuomioistuimesta. Jos siis tottelen päätöstä, eivät he voine pakottaa minua valinnassani. Se olisi liian vaarallinen ennakkomenetelmä.»

»Se, mitä sanot, olisi totta jokaiseen muuhun naiseen, mutta ei minuun nähden.»

»Ei sinuun nähden?» Mies tuijotti hämmästyneenä.

»Koska minä olen se nainen, jota Chauvinière ei salli sinun valita. Se on surullisen, julman iroonista, ystäväni. Jos paljastat minut, niin sillä vain saatat turmioon sekä minut että itsesi.»

»Jos paljastan sinut mademoiselle de Montsorbierena. Mutta se ei olekaan tarkoitus. Maalaistyttönä, rahvaan tyttärenä…»

Neitonen keskeytti hänet selittääkseen vihdoinkin kaikki.

»Se saattaisi kelvata muille, mutta ei Chauvinièrelle. Chauvinière on se edusmies, joka salaa kuljetti minut pois Pariisista.»

Kului pitkä tovi, ennenkuin toinen täydellisesti ymmärsi, ja se ymmärtäminen herätti hänessä kummallista kauhua. »Se oli hän? Se oli hän…?»

Neitonen nyökkäsi, ja hänen kasvonpiirteensä vääntyivät katkeraan hymyyn.

Corbalia puistatti, ja hän peitti kasvot käsillään, sulkeakseen pois kuvan, jonka tytön näkeminen nyt herätti. Hän astui taaksepäin ja istahti äkkiä tuolille. Hän voihki siinä istuessaan, ja aluksi tyttö ymmärsi väärin hänen tuskansa syyn, kuvitellen sen olevan hänen paljastuksensa tuottamassa tappion tunteessa. Mutta Corbalin sanat valaisivat hänelle asian.

»Chauvinière!» jupisi hän. »Se viheliäinen eläin! Hänen saastaiset silmänsä ovat ryömineet sinun puhtaudessasi ja suloissasi.» Hän puri hammasta. »Että hän uskalsikin! Että hän katseellaan tohti sinut tahrata!»

»Rakkaani, maksaako vaivaa ajatella sitä — tällaisella hetkellä?»

»Mitäpä tässä muuta ajatella? Mitäpä mikään muu tähän verrattuna merkitsee? Elämänikö!» nauroi Corbal. »Minä antaisin sen kernaasti, jos olisin voinut sinut säästää!»

Ovelta kuului kolkutus. Filomène astui huoneeseen säikähtynein kasvoin. »Siellä on kansalainen edusmies», ilmoitti hän. »Hän on täällä ja pyytää saada teitä tavata.»

Mademoiselle de Montsorbier säpsähti.

Corbal paljasti kasvonsa ja nousi hitaasti seisaalleen.

»Kansalainen edusmies?» kysyi hän käheästi. »Chauvinièreko?» Sitten hän äkkiä ponnistausi reippaaksi. Hän suoristi olkapäänsä ja seisoi jäykkänä ja ryhdikkäänä, kasvot kirkkaina jostakin mielijohteesta. Häntä tarkatessaan mademoiselle de Montsorbier havaitsi hänessä hätääntymisen asemesta ainoastaan yliluonnollista tyyneyttä, ja kun hän sitten jälleen puhui, ei hänen äänensä ollut saanut takaisin luontaista tasaista sävyään, vaan siinä värähti heikosti melkein ivallinen sävel.

»Kansalaisedusmies Chauvinière, niinkö? Onko hän yksin?»

»On, monsieur. Minä en nähnyt ketään muuta.»

Varakreivi nyökkäsi. Hän hymyili. »Kuinka erinomaisen ystävällistä, kuinka herttaisen alentuvaista kansalaisedusmieheltä kunnioittaa taloani jälleen! Ja näin perin sopivaan aikaan! Ikäänkuin hän olisi arvannut, kuinka välttämättä tahdoin häntä tavata, ja halunnut säästää minulta vaivan lähteä häntä etsimään. Odotuta häntä tuokion verran eteisessä, Filomène. Viivytä häntä siellä, jos voit, ja tuo sitten sisälle.»

Ihmetellen ja keventyneenä varakreivin sävystä Filomène lähti.

Ennenkuin tyttö oli poistunut huoneesta, oli Corbal astunut korkean seinän vieressä olevan kiilloitetun silkkiäispuisen kaapin luo. Hän tunsi mademoiselle de Montsorbieren tarttuvan kyynärpäähänsä.

»Tahdotko kätkeä minut sinne?» Corbal tuhlasi hetkisen häneen tuijottamalla. Sitten hän hymyili ja pudisti päätänsä. »Minä en suinkaan aio kätkeä sinua.» Hän otti mahonkisen lippaan erään kaapin hyllyltä.

»Mutta jos hän tapaa minut täällä?»

»Sitä minä haluankin.» Hän otti ruutisarven ja pienen liinakankaisen pussin ja sulki kaapin oven. »Se uskalikko, se röyhkeä hupsu!»

Hän astui kirjoituspöytänsä luo ja avasi lippaan. Siinä oli pari kaksintaistelupistooleja samettikotelossa.

YHDEKSÄS LUKU

Filomènella oli viehätyksensä, ja luonteeltaan niin yritteliäs mies kuin kansalaisedustaja ei päästä naisellisia viehätyksiä huomaamattaan ohitse.

Kun tyttö palasi eteisessä odottavan luo, otti tämä hänen pehmeästi pyöristyneen leukansa laihaan käteensä ja tarkkasi häntä hyväksyvästi. Hänen sanansa kuitenkin ilmaisivat, että hän teki sen intohimottomasti, arvostelevan viileässä mielessä.

»Joko hän havaitsee sinun sulosi, rakas tyttöseni, se nirso entinen ylimys? Hänen asemessaan en minä totisesti kahta käskyä odottaisi. Minä teen sinusta vielä entisen varakreivin puolison», lupasi hän ja suuteli häntä sinetöidäkseen kaupan. Intohimottomuus voi sittenkin joskus mennä liian pitkälle, ja kansalaisedusmies Chauvinièrella oli omat tapansa.

Hän päästi tytön leuan ja käski opastamaan vastahakoisen sulhasen luo. Mutta Filomène muisti käskyn, että piti viivytellä, ja edusmies itse oli tarjonnut hänelle siihen verukkeen. Vieläpä enemmänkin, — hänelle selvisi äkkiä, kuinka hän ehkä voisi pelastaakin varakreivin, kun hänen kiintymyksensä isäntää kohtaan oli sitä haltioitunutta lajia, joka haluaa ilmaantua vain palveluksessa.

»Ei ainoastaan sulhanen ole vastahakoinen», sanoi hän, ja viehättävät kasvot olivat käyneet nyrpeiksi. »Te pitelette kovin vapaasti köyhää tyttörukkaa, te vallankumoustuomioistuimen herrat. Te käskette miehen naida minut, pyytämättä minulta siihen edes suostumusta. Pidätte itsestään selvänä, ettei minulla ole siinä asiassa mitään mielipidettä. 'Naikaa Filomène torstaina, muutoin mestaamme teidät perjantaina'.» Hän tuhautti nenäänsä vihaisen halveksivasti. »Te luulette, että siinä on kaikki. Mutta entä jos Filomène ei halua miestä, jonka te määräätte hänen puolisokseen?»

Chauvinière rypisti hänelle otsaansa. Hän muisti ne lempeät katseet, jotka oli nähnyt tytön luovan Corbaliin ja jotka ensiksi olivat hänelle vihjaisseet tämän juonen. Hänen nyrpistyksensä muuttui pilkalliseksi hymyksi.

»Mitä leikkiä sinä minun kanssani leikit, tyttöseni?»

»En mitään leikkiä, kansalainen edusmies. Se on verisen vakavaa, kuten te ja teidän tuomioistuimenne saavat havaita. Minä en ole annettavissa kuin lehmä tai lammas, enkä minä kuulu teille, jotta te voisitte minut lahjoittaa. Vapautta, hah? Se on kai teidän käsityksenne vapaudesta? Kah, aristokraatit eivät olisi koskaan niin paljoa uskaltaneet, ettekä tekään uskalla, kun minusta on puhe!»

»No, emme tietenkään, jos sinä niin sanot.»

»Minä sanon niin.» Hänen äänensä kävi kimeäksi. Hän oli kiihoittunut, oli kiihoittuvinaan intohimoisen vihaiseksi. »Teidän, herrojen, on parasta ymmärtää minut selvästi ja säästää itseltänne vaiva ajaa tätä järjetöntä asiaa edemmäksi. Minä en ota itselleni miestä teidän käskystänne enkä suinkaan kansalaista Corbalia. Minä kieltäydyn avioliitosta.»

Chauvinière hymyili kärsivällisesti tytön rajuudelle.

»Niinkö?» virkkoi hän.

»Ihan kerrassaan», julisti tyttö, ja hänen poskilleen karahti melkein riemun puna hänen käsittäessään, että hän täten oli nolannut Chauvinièren ja pelastanut rakastamansa varakreivin tätä uhkaavasta vaarasta.

Chauvinière hymyili yhä ja huoahti. »Ikävä juttu», sanoi hän. »Perin ikävä ja säälittävä juttu! Hänen on nyt, jos hän mielii elää, etsittävä itselleen joku toinen, enkä minä rohkene toivoa, että hän löytää puoleksikaan niin viehättävän.»

Hän huokasi jälleen, sisimmässään nauttien leikistään. »Viehän nyt minut hänen luokseen, ole hyvä.»

Filomène hätkähti kauhuissaan, kun huomasi, että hänen aseensa näin helposti särjettiin. Hän nieli kiukkunsa kyyneleet, silmäillen kansalaisedusmiestä pahansuovasti, mikä vain lisäsi tämän salaista hilpeyttä.

Kun ei enää ollut mitään muuta tehtävää, saattoi tyttö ääneti edusmiestä ja ilmoitti hänet odottavalle varakreiville. Joustavana ja vikkelänä pitkässä harmaassa takissaan, kolmivärisessä vyöhikössään, josta nyt riippui sapeli, ja kokardilla koristetussa töyhtöhatussaan, jota hän ei viitsinyt ottaa päästänsä, Chauvinière tepsutti kirjastoon. Kynnyksen yli astuttuaan hän pysähtyi, salaista ivaa joka piirteessään, silmäilemään varakreiviä, joka seisoi kädet selän takana levollisena tyhjän takan ääressä. Hän viittasi peukalollaan poistuvaa Filomènea kohti.

»Mehevä tipu, ystäväni; häntä ei tulisi hylkiä miehen, jolla on hyvä maku.»

»Ehkei minulla ole hyvä maku — vallankumouksellisen mittapuun mukaan.»

»Teidän itsenne tähden toivoisin, että teillä olisi. Te olette loukannut lasta vastahakoisuudellanne, ja hän selittää, ettei hän suostu teidän aviosiipaksenne, vaikka tahtoisittekin. Mutta hänen vastustelunsa on voitettavissa pienellä suostuttelevalla kosiskelulla. Teidän asemassanne minä yrittäisin häntä suostutella. Joutuisitte huomaamaan, että hänen käsivartensa syleilisivät teitä lämpimämmin kuin giljotiinin kaulus. Mutta itsehän te saatte valita immen ja lesken välillä.»

»Te toistatte sananne, kansalainen. Onko se käyntinne ainoa tarkoitus?»

Chauvinièren vaaleat silmät kapenivat. Tässä oli mies, joka käytti murhaavampaa ivaa kuin hänen omansa ja ihan yhtä liukasta.

»Te ymmärrätte minut väärin.» Hänen äänensävynsä oli kuiva ja terävä. »Ymmärryksen puute on teidän säätynne vikoja. Ylimyksellisten päiden tyhjyys onkin niin monet niistä pudottanut vasuun. Minä olen täällä, rakas entinen aatelismies, veljellisessä mielessä teitä kehoittamassa…» Hän keskeytti lauseensa. Pieni liikahdus hänen oikealla puolellaan sai hänen katseensa kääntymään sivulle, ja hän huomasi hoikan nuorukaisen, jolla oli maalaisen mekko ja housut.

»Mitä? Ken tuo on…?» Jälleen hän vaikeni ja katse kävi äkkiä eloisammaksi. Hän kumartui eteenpäin tuijottaen tarkkaan, astahti ja seisahti jälleen. Sitten pääsi häneltä hämmästyksen kirous ja sen jälkeen äänekäs ja mielihyvää todistava nauru. »Kah, tämäpä on kohtaus!» Hän sieppasi hatun päästänsä. »Käy välttämättömäksi paljastaa päänsä.» Hän kumarsi. »Ja kuinka kauan olette ollutkaan Corbalissa, rakas kirjurini?»

Mademoiselle de Montsorbier astahti hiukan eteenpäin, ihmeellisesti säilyttäen mielenmalttinsa.

»Eilisestä illasta asti, kansalainen», vastasi hän koruttomasti, niin koruttomasti ja levollisesti, että mies vavahti ja nolostui.

»Vai eilisestä illasta asti, kaunis kansalainen!» matki hän tyttöä. »Eilisestäkö illasta asti? Hyväinen aika! Tapaan Corbalissa enemmän kuin olisin voinut uneksia tai aavistaakaan. Elämä on täynnä yllätyksiä. Mutta harvoin ne ovat näin hauskoja.» Hän liikahti lähestyäkseen neitosta.

»Pysykää paikallanne!»

Ääni oli Corbalin, joka puhui niin kylmään ja terävään sävyyn, että se tosiaan pysähdytti edusmiehen. Tämä jäykistyi katsellessaan varakreiviä huoneen lattian poikki.

»Elämä on täynnä yllätyksiä, kuten sanotte, kansalainen edusmies. Tämä yllätys ei kuitenkaan osoittautune niin hauskaksi kuin luulette.»

Varakreivin asennossa, jopa hänen levollisuudessaankin oli jotakin kamalaa ja uhkaavaa.

Chauvinière vainusi heti vaaraa ja olisi yhtä nopeasti asettunut sitä torjumaan; mutta hänelle oli haitaksi ja turmioksi se iva, jota hän niin tuhlaavasti viljeli. Hänen ilkkuvan kunnioituksensa järjetön ele oli kuormittanut hänen oikean kätensä päästä siepatulla hatulla. Ennenkuin hän ehti pistää sen käden poveensa ottaakseen sieltä pistoolin, joka hänellä oli juuri tällaisten odottamattomien tapausten varalta, oli hänen vapauduttava hatusta. Hän siirsi sen nopeasti vasempaan kainaloonsa. Mutta hän ei ehtinyt sen pitemmälle.

Hänen liikkeensä oli vaaranmerkki Corbalille, ja tämä ojensi nyt häntä kohti raskaan kaksintaistelupistoolin, jota hän tuki vasemmalla kyynärvarrellaan.

»Jos liikautatte vain sormeannekin, kansalainen edusmies, niin minä lähetän teidät helvettiin.»

Chauvinière totteli, mutta ei ihan kirjaimellisesti. Hän levitti jalkansa ja pani kätensä ristiin selän taakse. Sitten hän nauroi. Hän näytti järkkymättömältä, salaten huolettomalla ryhdillään vaaleiden silmiensä valppauden.

»Vielä uusi yllätys!» virkkoi hän. »Ja tämä teidän taholtanne, rakas aatelissyntyinen! Minä en suinkaan sitä teiltä odottanut. Tähän asti te olette ollut niin herttainen ja poikkeuksettoman kohtelias, etten olisi suinkaan luullut teidän kykenevän tällaiseen karkeuteen. Miksi te haluatte minua peloittaa?»

»Te käsitätte minut väärin. En minä aio teitä peloittaa!»

»No, mitä sitten?»

»Tappaa teidät.»

Chauvinière nauroi taaskin, vaikka hän hiukan kalpeni parkitun nahkansa alla.

»Mitä te puhuttekaan! Kah, kansalainen, olkaamme käytännöllisiä. Mitä hyötyä teillä olisi minun kuolemastani? Luuletteko, että se pelastaisi teidät noudattamasta vallankumoustuomioistuimen päätöstä tai muussa tapauksessa uhraamasta päätänne giljotiinille? Kunhan hiukan mietitte, ystäväni, niin huomaatte, että se vain kiirehtisi teidän tuomiotanne.»

Varakreivi ei järkkynyt. »Ja kunhan hiukan tekin puolestanne mietitte, niin huomaatte, että minä, jonka elämä jo on hukassa, en voi menettää mitään tappaessani teidät.»

»Mutta sellainen poikamainen ja hyödytön kostotyö!» Chauvinière näytti tyrmistyneeltä ja loukkaantuneelta. »Sitäpaitsi, ystäväni, on minulla kaksi miestä tuolla ulkona. Jos luulottelette, että minut ampumalla saatte tilaisuuden paeta, niin erehdytte. Pistoolinne pamahduksen kuultuaan rientäisivät mieheni sisälle, ja se olisi teidän loppunne.»

»Jos tuo olisi totta — mutta minä tiedän sen valheeksi — tapahtuisi väliintulo kuitenkin liian myöhään ehkäistäkseen teidän loppunne. Ja ainakin mademoiselle de Montsorbier olisi turvattu. Myöskin on teidän sovitettava se anteeksiantamaton röyhkeys, joka sai teidät kohottamaan konnansilmänne häneen. Te nartunpenikka! Te katuojassa syntynyt roisto! Pelkkä katseennekin on häntä tahrannut. Etana on ryöminyt valkoisen puhtaan liljan kukkalehdillä.»

»Käymmepä jo lyyrillisiksi!» sanoi Chauvinière, mutta hänen äänessään oli kiukkuinen sävy, sillä sielussaan hän kiemurteli aatelismiehen halveksivien herjausten ruoskimana. »Luulen ymmärtäväni. No niin, te olette minut tavannut minulle epäedullisessa asemassa. Kai minun täytyy suostua ehtoihin.»

»Tässä eivät tule mitkään ehdot kysymykseen. Teidän on vain maksettava se ainoa korvaus, jonka kykenette suorittamaan.»

»Tarkoitatte, että aiotte kylmäverisesti murhata minut! Se on käsittämätöntä. Olettehan te toki herrasmies ettekä salamurhaaja.» Tällä kertaa ei Chauvinièren äänessä ollut ivaa. Se oli hartaan vakava. »Vaihtakaamme edes laukauksia, täällä, tässä huoneessa — kymmenen askeleen päässä tai miltä matkalta suvaitsette missä vain. Siitä ette toki voi kieltäytyä.»

Monsieur de Corbalin sävy muuttui jälleen kohteliaaksi. »Olen pahoillani, että minun täytyy kieltää teiltä sekin. Jos olisi puhe vain itsestäni, omasta hengestäni ja vapaudestani, niin suostuisin kernaasti. Tuskinpa niiden säilyttämiseksi vaivautuisin edes niin paljoa. Mutta tässä on mademoiselle de Montsorbier. Minä en voi sallia hänen kohtalonsa enkä rangaistuksen siitä loukkauksesta, jota teidän huomaavaisuutenne on hänelle merkinnyt, riippua onnesta tai ampumataidosta.»

Chauvinièren kasvot olivat muuttuneet harmaiksi. »Minut siis murhataan?»

»Ei murhata. Teloitetaan.»

»Hieno erotus!»

»Te olette itse käsitellyt hienoja erotuksia jokseenkin vapaasti, kun asia koski muiden tuskaa. Onpa oikein että mies joskus tyhjentää maljan, jonka on täyttänyt.» Varakreivin kylmä jäykkyys ei juuri jättänyt epäilystä hänen päätöksensä lujuudesta. Kääntämättä katsettaan Chauvinièresta hän puhui mademoiselle de Montsorbierelle. »Arvoisa neiti, saanko pyytää teitä poistumaan?»

»Hyvä Jumala!» kuului voihkinana edusmiehen verettömiltä huulilta, hänen korskean mielensä ollessa nyt täydellisesti taltutettu. Ainoastaan varakreivin jäykkä tuijotus ja varma tieto siitä, että hänen pieninkin liikahduksensa kiirehtisi lähenevää tuomiota, esti hänet uskaltamasta tavoittaa pistoolia povestaan. Vaikka pelko nyt kai puristikin häntä jäisillä kynsillään, säilytti hän kuitenkin järkensä kirkkauden. Viimeiseen silmänräpäykseen asti hän tahtoi vaania tilaisuuttansa. Senvuoksi hän yhä varoi tekemästä mitään, mikä kiirehtisi vielä mahdollisesti vältettävää loppua.

»Olkaa hyvä, mademoiselle!» toisti varakreivi pyyntönsä melkein käskevästi, sillä mademoiselle ei ollut hievahtanutkaan häntä totellakseen.

Neitonen liikahti vihdoin, mutta ei lähteäkseen.

»Hetkinen, pyydän», virkkoi hän. Hän ponnisteli liikutuksessaan. »Olkaamme käytännöllisiä, kuten kansalainen edusmies itse alussa ehdotti.»

Niin liikutettu kuin neitonen saattoi ollakin varakreivin kiintymyksen sanelemista kamalista ja tinkimättömistä vaatimuksista, käsitti hän, kuinka joutavaa oli uhrata hänen silmissään hämärästi häämöittävä paon ja turvallisuuden mahdollisuus romantillisen kostontuuman täytäntöönpanolle. Hän näki selvemmin ja kauemmaksi kuin varakreivi. Häntä ei ollut yhtä suuri närkästys sokaisemassa. Olla jonkun miehen, vaikkapa kuinka arvottoman, haluama ei voi naisesta koskaan olla yhtä anteeksiantamaton loukkaus kuin se on hänen hyväksytyn rakastajansa mielestä. Senvuoksi hän ei himoinnutkaan Chauvinièren verta yhtä hurjasti kuin varakreivi. Se voisi jäädä vuodattamatta, koska hänen elämänsä saattoi tehdä heille paremman palveluksen kuin hänen kuolemansa.

Hän esitti nyt tyynesti ehdotuksensa.

»Kansalainen edusmies mainitsi äsken ehdoista. Kirjoittakoon hän kolme riviä ilmoittaakseen Poussignotin vallankumoustuomioistuimelle, että hän on äkkiä havainnut välttämättömäksi käväistä Neversissä, minkä vuoksi hän viipyy poissa huomiseen asti. Sallikoon hän senjälkeen teljetä itsensä tänne vuorokauden ajaksi, jotta saamme sen verran etumatkaa pakotiellämme. Näillä ehdoilla ei varakreivi suinkaan kieltäytyne säästämästä hänen henkeään.»

Varakreivin kasvot synkistyivät. »Minä olisin mieluummin…»

Neitonen keskeytti hänet, ja hänen äänensävynsä oli hartaan suostutteleva. »Olen sanonut sinulle, ystäväni, mitä haluan. Siten, usko minua, on parempi, turvallisempikin; enkä minä soisi sinun tarpeettomasti tahraavan käsiäsi.»

Jos varakreivi taipuikin vastahakoisesti, ei hän ainakaan tuhlannut sanoja.

»Sinä saat käskeä. Olkoon niin! Olette kuullut mademoisellen ehdotuksen, kansalainen. Mitä siihen sanotte?»

Chauvinière hengitti vapaammin. Hänen rohkeutensa virkosi jälleen ja palautti heti hänen tavallisen sävynsä. Jos hän suostui ottamaan vastaan tämän mahdollisuuden, ei suinkaan saattaisi epäillä hänen tarttuneen siihen kuin hukkuva oljenkorteen.

Hän viivytteli vastaustaan, jotta nähtäisiin hänen miettivän ehdotusta arvokkaan tyynesti.

»Kuten jo mainitsin, olette tavannut minut olosuhteissa, jotka ovat minulle epäedulliset.» Hän kohautti olkapäitään. »Minun täytyy siis antautua teidän tarjoamillanne ehdoilla. Mutta minä tahdon ensin jonkun takuun, että sitten kun minä olen puolestani täyttänyt sopimuksen, ette te laiminlyö sen täyttämistä.»

»Sanani on teille takuuna», vastasi Corbal kuivasti.

Chauvinière nyrpisti huuliansa. »Hiukan laihaa», huomautti hän.

»Minun sanaani ei ole vielä koskaan keveäksi katsottu. Ja ainoastaan teidänlaisenne halpasäätyinen mies, joka ei tunne kunnianmiesten tapoja, saattaa sellaista luulotella.»

Chauvinière vilkaisi häneen ja irvisti. »Ilmeisesti kuuluu kunnianmiesten tapoihin herjata henkilöä, jonka otsaan heillä on pistooli tähdättynä. Se on ylevää. Se herättää luottamusta. Se saa ihmisen kuvittelemaan, että sellaisen miehen sana on riittävä takuu mistä tahansa!» Hän oli katkeran ivallinen. »Mutta minun on pakko jättäytyä teidän sananne varaan. Näen sen selvästi. Sanokaa minulle sentään vastaus seuraavaan kysymykseen: Kun te olette lähteneet ja vuorokausi on kulunut umpeen, kuka minut päästää jälleen vapauteen?»

»Minä järjestän sen.»

»Suonette anteeksi, että kaikin mokomin haluaisin tietää niistä järjestelyistä, ennenkuin täydellisesti alistun toivomuksiinne. Käsittänette, että minusta olisi perin vastenmielistä jäädä nääntymään nälkään siihen kellariin, johon te minut lukitsette, jos sattuisitte unohtamaan tai teille kävisi vaikeaksi ryhtyä minun vapauttamisekseni välttämättömiin toimenpiteisiin.»

Nyt vastasi hänelle mademoiselle. »Tällä hetkellä huomenna jätetään vankikoppinne avain vallankumouskomitean esimiehelle sekä kirjelappu teidän vapauttamiseksenne tarpeellisine tiedoituksineen.»

Edusmies kumarsi. »Se sopii mainiosti kylläkin. Mutta ken vie avaimen ja kirjelapun?»

»Voitte luottaa siihen, että löydämme viestinviejän, olemmepa missä tahansa. Siinä ei ole mitään vaikeutta.»

»Mutta viestinviejät ovat toisinaan epäluotettavia. Entä jos tämä vitkastelisi tai kokonaan laiminlöisi tehtävänsä?»

»Me teemme parhaamme hankkiaksemme täydellisesti luotettavan sanansaattajan ja takaamme hänelle sievoisen palkkion teiltä kannustaaksemme hänen intoaan. Sen enempää emme voi tehdä. Loppu jää teidän vaaraksenne.»

Chauvinière kohautti olkapäitänsä ja levitti käsiänsä. »Kai minun täytyy suostua. Te jätätte minulle vähän valinnan varaa.»

»Asiaan sitten», komensi Corbal. »Kyhätkää kirjelappunne täällä. Tuolla pöydällä on sulkakyniä, mustetta ja paperia.»

Chauvinière astahti kirjoituspöydän luo, kuten häntä oli käsketty, veti tuolin sen eteen ja istahti, varakreivin yhä tähystäessä häntä kohti pistooli ojennettuna.

Hänen kynänsä rapsutti ripeästi paperilla muutaman silmänräpäyksen, mutta ei puoleksikaan niin ripeästi kuin hänen joustava roistonälynsä toimi etsien pääsyä tästä satimesta, keinoa, jolla voisi pettää sanansa ja kääntää valtit niitä kahta vastaan, jotka pitivät häntä pilkkanaan.

Vihdoin hän piirsi koukeroon päättyvän nimikirjoituksensa. Hän otti kirjelapun ja työnsi sen monsieur de Corbalin silmien eteen läheltä — niin läheltä, että hänen vasen kätensä, jolla hän sitä piteli, oli vain kolmen tuuman päässä varakreivin oikeasta, jossa tähdätty pistooli oli.

»Lukekaa itse», sanoi hän käheästi.

Hetkiseksi katsahti monsieur de Corbal alaspäin lukeakseen paperin, mutta sillä hetkellä arkki heilahti ja putosi pois hänen silmiensä alta; ja ennenkuin hän aavistikaan, mitä tapahtui, tarttuivat sitä pidelleet vasemman käden sormet hänen ranteeseensa ja taivuttivat sen herpaavalla puristuksellaan sivulle, niin että varakreivin ase oli nyt vaarattomasti toisaalle käännettynä.

Corbal näki edusmiehen oikean käden pujahtavan hänen leveäkäänteisen takkinsa poveen ottamaan sieltä pistoolia ja kuuli hänen ilkkuvan äänensä lausuvan:

»Ehkäpä minä teenkin tämän pikku kepposen, rakas aatelissyntyiseni. Tilaisuus ei koskaan jää tarjoutumatta miehelle, joka osaa sitä käyttää.»

Ja hänen naurunsa raikui kirkkaana ja vihlovana äkkiä hukkuakseen pyssynpamaukseen, joka tärisytti huonetta.

Tukehtuen naurussaan Chauvinière hellitti otteensa varakreivin ranteesta ja tuupertui taaksepäin, samalla kun pistooli, jonka hän oli ollut vetämäisillään esille, putosi hänen hervottomasta kourastaan. Hän nojasi olkapäillään seinään, painaen vasempaan kylkeensä käden, joka melkein heti punertui sormien välitse tihkuvasta verestä.

Hänen tukiessaan itseään siinä vääntyivät hänen piirteensä suonenvedon tapaiseen virnistykseen. Hän yritti puhua, mutta se katkesi yskäksi kirpeän ruudinsavun tunkeutuessa hänen kurkkuunsa ja sieraimiinsa. Yskä syveni. Se muuttui vimmatuksi ponnistukseksi, jolla hän yritti puhdistaa keuhkojaan voidakseen hengittää, ja veristä vaahtoa kuohahti hänen huulilleen. Hän sätkytteli vielä hetkisen, hänen jäsenensä vääntelehtivät, ja vihdoin hän luisui seinälaudoitusta pitkin lattialle hievahtamattomaksi mykkyräksi, josta polvet pistivät terävästi esille.

Se kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei varakreivi ollut ehtinyt liikahtaa paikaltaan pöydän takaa eikä mademoiselle huoneen toiselta sivulta, missä hän seisoi kasvot kalpeina tuijottaen uhriinsa, savuava pistooli yhä kädessään.

On kummallista, että herra Corbalin ensimmäinen lause koski vähäpätöisintä seikkaa.

»Kuolemansa hän kohtasi nauru huulillaan», sanoi hän kauhistuneella äänensävyllä.

»Muistelen», virkkoi mademoiselle, »hänen kerran ennustaneen itselleen jotakin sellaista». Hänen äänensä oli omituisen pingoittunut.

Varakreivi jatkoi mietelmäänsä.

»Hän saattaisi nauraa vielä ja hyvällä syyllä, jollet olisi kiristänyt minulta toista pistoolia omien mahdollisten tarpeittesi varalle. En suinkaan aavistanut, että se hätätila olisi omani. Sinä ehdit juuri ajoissa, Cléonie; minä katselin jo kuolemaa silmästä silmään.»

»Ainoastaan se», vastasi tyttö änkyttäen, »minut siihen oikeuttikin». Häntä puistatti, hän pudotti pistoolin vihdoinkin lattialle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi suonenvedontapaisesti nyyhkyttää. Samassa oli varakreivi hänen vieressään, käsivarret hänen hennoilla hartioillaan, pää kumartuneena hänen päätänsä kohti, ja puhui hänelle lohdun ja rohkaisun sanoja. Sitten hän kantoi neitosen huoneesta, sulkien oven, jonka taakse ruumis jäi virumaan, ja vei hänet halliin, jossa Filomène heitä odotti säikähtyneenä.

KYMMENES LUKU

Istuen hallin viileässä hämärässä korkeaselkäisellä puisella penkillä harmaata seinää vasten mademoiselle de Montsorbier sai vähitellen malttinsa takaisin.

Hän käänsi katseensa Filomènesta, joka olematta enää epätietoinen vieraan sukupuolesta oli polvistuneena hänen jalkojensa juuressa, silitellen hänen toista kättään, herra Corbaliin, joka kumartui hänen puoleensa niin hartaan huolehtivana, että hän hetkiseksi unohti kaiken muun.

»Ystäväni, suo anteeksi tämä heikkous, joka tällä hetkellä ei ole paikallaan. Kyynelten ylellisyys on turvallisia varten.» Neitonen kuivasi silmänsä. »Me olemme suuressa vaarassa nyt ja tarvitsemme kaiken neuvokkuutemme siitä suoriutuaksemme.»

Mutta monsieur de Corbal hymyili luottavaisesti. »Sinun neuvokkuutesi on sen jo järjestänyt, rakkaani. Ne rivit, jotka käskit hänen kirjoittaa tuomioistuimen jäsenille, riittävät täydellisesti selittämään hänen viipymisensä, kun taas hänen poistumisensa raivaa tieltä ainoan esteen… minulta vaadittuihin vihkiäisiin siinäkin tapauksessa, että… että sinä…»

Neitonen keskeytti hänet, kohottaen silmänsä heikon hymyn välähtäessä valkoisilla kasvoilla. »Sitä voit nyt pitää varmana, Raoul.»

»Älkäämme sitten hukatko aikaa. Filomène hakee sinulle tarvitsemasi vaatteet, ja me lähdemme heti lakitupaan. Tuomioistuimen jäsenet ovat omasta puolestaan ystävällisiä minua kohtaan. Ainoastaan Chauvinièren vaikutusvalta ja hänen heissä herättämänsä pelko jäykensi heidät minua vastaan tässä vallankumouksellisessa naimisasiassa. Chauvinièren poissa ollessa he sallivat minun kernaasti valita itse morsiameni, kunhan vain noudatan määräystä. Eikä Chauvinière itsekään olisi voinut mennä niin pitkälle, että olisi pakottanut minua vaimon valinnassa, jos vain olin halukas sellaisen ottamaan, varsinkin kun hän olisi ollut alhaista syntyperää, kuten sinä olet olevinasi. Tule siis. Matkalla keksimme sinulle kotipaikan samoinkuin nimenkin.»

»Kuinka sinä ryntäät eteenpäin!» vastasi toinen ja melkein nauroi sydämenkivistyksestään ja äsken tehdyn työn yhä herättämästä kauhusta huolimatta.

»Se on välttämätöntä. Aika on täpärällä, tule!»

»Malta, malta!» sanoi neitonen käskevästi. »Älä salli kiireen kannustaa meitä harkitsemattomuuteen. Ajattele ensin minkä täytyy olla seurauksena. Chauvinièren tiedonanto tyydyttäisi kyllä tuomioistuinta nyt. Mutta kuinka pitkäksi ajaksi? Päivän, parin päästä ryhdytään tiedusteluihin…»

Varakreivi keskeytti säikähtyneen tytön puheen. »Sinä et tunne Poussignotia. Minä tunnen. Olen elänyt täällä kaiken ikäni. Luota minun arvostelukykyyni tässä suhteessa. Chauvinièren läsnäolo on ollut seudun painajaisena. Hänen poissaolonsa tuottaa huojennusta, palautumista tavallisiin oloihin, mikä tunne alati kasvaa hänen poissaolonsa pitkittyessä. Varsin pian on poussignotilaisten ainoana huolena pelko Chauvinièren palaamisesta, Poussignot ei tee mitään sitä kiirehtiäkseen ja elää tyytyväisenä siihen asti, kun se ei tapahdu.»

»Sinä olet kovin luottavainen.»

»Minulla on syytä siihen.»

Varakreivin vakuuttelu aikoi jo tehota. »Entä kirjelappu?» kysyi neitonen. »Miten toimitat sen tuomioistuimelle?»

»Oh, olen minä sitäkin ajatellut. Sen majatalon tallirenki, jossa Chauvinière asuu, on isännöitsijäni Fougereotin veljenpoika, jumalaapelkääväinen nuorukainen, joka inhoo kaikkia kumousmiehiä. Fougereot vie kirjeen hänelle, ja hän toimittaa sen perille, — varsin luonnollinen viestinviejä.»

Tytön kasvot kirkastuivat vihdoinkin. »Sinä olet ajatellut kaikkea», virkkoi hän hyväksyvästi. »Chauvinièren kuolema siis…»

»On paras, mitä voisi tapahtua maailmalle yleensä ja meille erikoisesti. Ja itse hän syöksyi surmaansa vehkeillen, kunnes vehkeily kääntyi hänen omaksi turmiokseen. Nouda Fougereot pelloilta, Filomène. Sillä välin minä haen kirjelapun.»

Tyttö lähti asialleen, ja varakreivi palasi kirjastoon. Yksikseen omiin mietteisiinsä jääneenä mademoiselle de Montsorbier sai taas hetkellisen pöyristyskohtauksen ja kätki kasvot käsiinsä sulkeakseen pois silmistään Chauvinièren sellaisena kuin oli hänet viimeksi nähnyt. Tässä tilassa monsieur de Corbal tapasi hänet palatessaan. Neitonen kuuli hänen sulkevan kirjaston oven ja kiertävän avainta lukossa. Sitten varakreivi, nähdessään hänet lyyhistyneenä, riensi hänen luokseen.

»Rakkaani, rakkaani! Rohkeutta! Rohkeutta!»

»Kyllä minä sitä tarvitsenkin.» Hänen kalpeat huulensa olivat kiertyneet hymyyn, puoliksi kaameaan, puoliksi veitikkamaiseen. »Minä en ole tottunut ihmisiä tappamaan.»

»Kunpa olisin voinut sinut siitä säästää!» huudahti toinen. »Mutta sinulla ei ole mitään syytä moittia itseäsi.» Ja hän selitteli kauan karkoittaakseen rakkaansa mielestä kauhun, jonka vallassa huomasi hänen olevan. Vihdoin hänen hellät ponnistuksensa saavuttavatkin tuloksen.

»Niin, niin. Sinä olet oikeassa. Tämä on pelkkää heikkoutta. Eikä sellaiseen nyt ole aikaa. Onko sinulla se kirjelappu?»

Varakreivi näytti sitä ääneti. »Lue se minulle. Tarkastakaamme, mitä hän on kirjoittanut.»

Päivä oli hämärtymässä. Hän harppasi risti-ikkunalle ja olkapää käännettynä tyttöä kohti kohotti arkkia niin, että valo lankesi siihen. Siinä asennossa hän viipyi kauan liikkumattomana ja ääneti, kunnes neitosen kärsivällisyys vihdoin loppui.

»No», kehoitta viimemainittu, »luehan se minulle!» •

Varakreivi kääntyi häneen yhä äänettömänä, ja tyttö näki, että hänen kasvonsa olivat liidunvalkoiset.

»Mitä nyt?» huudahti neitonen, äkkiä säikähtyneenä. Toinen naurahti katkerasti, toivottomasti.

»Muistelen roiston sanoneen, että kepponen oli hänen. Kepponen tosiaan.
Tulehan tänne.»

Tyttö astui heti hänen luokseen. »Katso itse, mitä hän on kirjoittanut, se on katkeraa ilveilyä». Neitonen otti arkin hänen kädestään ja luki:

»Rakas entinen ylimys, — täten vakuutan Teille, että seuraavien neljänkolmatta tunnin kuluessa tapahtuu kaksi Teille mielenkiintoista asiaa: Teidät mestataan ja viehättävä, liukas Montsorbier kuuluu vihdoinkin minulle. Minulla on syytä kiittää Teitä huvituksesta, jonka minulle täällä tänään valmistitte.»

Hän vilkaisi monsieur de Corbaliin kauhusta ymmällä. Varakreivi nyökkäsi, nauraen katkerasti. »Hän luotti rohkeasti siihen, että tekisi minulle kepposen, niinkuin tekikin, se ovela koira, — niin rohkeasti, ettei epäröinyt käyttää häijyä huumoriaan, vaikka pistoolini oli tähdätty hänen päätänsä kohti.»

»Niin», sanoi neitonen. »Sellainen hän oli. Ja hänen huumorinsa oli hänen kuolemansa.»

He vilkaisivat toisiinsa avuttomasti, melkeinpä epätoivoisesti, kun heiltä oli riistetty sauva, johon he niin luottavaisesti olivat aikoneet nojata.

He näkyivät palanneen tilanteeseen, jossa olivat olleet sinä iltapäivänä ennen Chauvinièren tuloa. Mutta nyt heillä oli lisätaakkana edusmiehen ruumis. Enää ei voinut olla puhettakaan niistä vallankumousvihkiäisistä, jotka kuuluivat heidän laskelmiinsa. Sillä kun asialle ei ollut mitään hyväksyttävää selitystä, täytyi Chauvinièren katoamisen pian johtaa tiedusteluihin. Kuulustelu saattoi alkaa millä hetkellä tahansa. Jollei hän ehkä ollut kellekään maininnut aikomuksestaan käydä Corbalin luona, olivat jotkut saattaneet nähdä hänen tulevan tänne päin. Hän ei ollut mies, jonka liikkeet jäivät huomaamatta. Hän ei voinut liikkua missään tulematta havaituksi. Jäljet, vaikkapa paikoittain heikotkin, johtaisivat kyllä lopuksi Corbalin linnaan. Varakreiville tehtäisiin kysymyksiä, joihin hän ei voisi vastata. Ruumiin kätkeminen ei häntä hyödyttäisi. Häneltä vaadittaisiin elävää Chauvinièrea. Ja jollei hän voinut tuoda häntä esille, oli johtopäätös selvä. Heidän ei tarvinnut tuhlata sanoja tuon kaiken pohtimiseen. Kumpikin käsitti sen selvästi.

»Vain yksi asia on nyt mahdollinen», sanoi varakreivi. »Minun täytyy lähteä. Minun täytyy lähteä heti, ennenkuin metsästys alkaa.»

Tyttö vilkaisi häneen, kirkkailla kasvoilla päättäväinen ilme.

»Tarkoitat, että meidän täytyy lähteä.»

Varakreivi pudisti päätänsä. »Luuletko, että minä sidon sinut pyydystettävään mieheen?»

»Sinua pyydystellään minun tekoni tähden.»

»Entä sitten? Sinä teit tekosi pelastaaksesi minut. Se kävi välttämättömäksi minun oman huolimattomuuteni tähden. Vastuunalaisuus teosta on minun. Minulla oli joka tapauksessa aikomus hänet surmata. Ainoastaan sattuma, oma typeryyteni sen esti.»

»Kaiken tuon pohtiminen ei maksa vaivaa», virkkoi toinen. »Onhan tärkeämpiä asioita mietittävinä.» Ja että hän niitä mietti, todistavat hänen tiukkaan puristuneet kulmakarvansa.

»Niin, niin», myönsi varakreivi. »Sinun täytyy nyt pitää huolta itsestäsi, rakkaani. Sinun ei olisi viisasta jäädä tänne. Minä koetan keksiä jotakin sinun hyväksesi. Kaikki, mitä tällä hetkellä ymmärrän — vaikka sen sanominen murtaakin sydämeni — on se, että sinä et millään muotoa saa lähteä minun mukaani.»

Taaskin neitonen katsahti häneen, tällä kertaa heikosti, surullisesti hymyillen. »Kuinka pitkälle luulet pääseväsi pakenemaan tässä mielipuolten maassa?»

»Juuri siksi, juuri siksi», vastasi Corbal intohimoisesti. »Minä tiedän, että minulla on tuskin ollenkaan mahdollisuuksia.»

»Ilman minua ei sinulla ole ainoatakaan. Siksi sinä tarvitsetkin minua entistä enemmän. Meidän on määrä mennä avioliittoon. Siitä olemme keskenämme sopineet. Päästäisinkö minä aviomiehen livahtamaan sormieni välitse, yrittämättä häntä pidätellä?»

»Voitko sinä laskea leikkiä, Cléonie?» Hänen äänensä värähti tuskasta.

»Ah, osaan minä olla vakavakin», sanoi neitonen, nyt omituisen hellästi. Hän laski kätensä toisen olkapäille ja katsahti kalpeihin, huolestuneihin kasvoihin. »Uskotko sinä kohtaloon, rakkaani?»

»En minä tiedä, niihin minä uskon.»

»Ajattele siis. Luuletko vain sokeaksi sattumaksi, että sinut ja minut, jotka sitä tietämättä olemme etsineet toisiamme elämämme alusta asti, on tuotu yhteen tällä omituisella tavalla, tällä omituisella ajankohdalla, olosuhteissa, jotka eivät suoneet meille tilaisuutta tavanmukaiseen kosintaan? Rakkaani, etkö näe, että kohtalo nyt on liittänyt meidät yhteen? Jollen minä olisi tullut silloin, kun tulin, olisit sinä varmasti joutunut hukkaan. Jollen minä olisi tavannut sinua silloin, kun tapasin, on luultavaa, että hukka olisi perinyt minutkin. Voitko tämän havaitessasi otaksua, että elämämme loppuu täällä, nyt kun olemme toisemme tavanneet?»

Neitosen totisuus järkytti miestä, ja osittain hän taipui uskomaan vihjausta, kuten on ihmisten tapa — varsinkin epätoivoisessa asemassa — että kaikkia ihmiskohtaloita ohjaamassa on valvova Järki, jonka määräyksiä ei voida vastustaa. Lemmittynsä takia hän kuitenkin, käsittäen häntä uhkaavan vaaran, vielä vastusteli, vaikka nyt jo heikommin, sitä suunnitelmaa, että he pakenisivat yhdessä.

»Mutta jos me eroamme, niin eroamme iäksi», jatkoi neitonen murheellisen varmana, »eikä kummallakaan meistä ole pelastumismahdollisuutta. Minä tunnen sen, minä tiedän sen. Yhdessä me saattanemme voittaa. Ja jos emme, niin ainakin pysymme yhdessä loppuun asti, niinkuin on kohtalon tarkoitus. Ja luja uskoni on, että meille on varalla onnellisempi liitto kuin ne järjettömät vallankumoushäät, joihin olisit tyytynyt.»

Varakreivi katsoi häneen syvässä hiljaisuudessa, katsoi kirkkaisiin, vakaviin, pelottomiin silmiin ja taipui vihdoin hänen rohkean, säikkymättömän sielunsa edessä. Hän veti tytön luokseen ja suuteli häntä hellästi.

»Olkoon niin, rakkaani. Minä jätän itseni sinun — sinun ja kohtalon haltuun.»

Tyttö välähdytti hänelle nopean hymyn ja muuttui heti reippaaksi ja käytännölliseksi. Hän pyysi saada vapaasti käyttää Corbalin pukuvarastoa löytääkseen miehenvaatteet, jotka paremmin soveltuivat hänen aikomansa osan näyttelemiseen. Luonnollisesti varakreivi halusi tietää, millainen se osa oli ja mikä suunnitelma hänellä oli mielessä.

Neitonen laski hänestä keveää leikkiä. »Luulit tietysti, että haluaisin ottaa osaa sokeaan, hapuilevaan pakoon, joka veisi meidät päätähavin turmioon. Mutta minä ehdotan perääntymistä hyvässä järjestyksessä. Tuuma on täällä.» Hän napautti kultakutrista päätänsä. »Yksityiskohdat ovat vielä harkittavat. Sen teen pukua muuttaessani. Älä kysele minulta mitään nyt, ystäväni. Usko minuun ja jätä itsesi minun haltuuni, kuten juuri vastikään sanoit tekeväsi.»

Corbal menetteli jalomielisesti sivuuttaessaan tästä puolinaisesta luottamuksesta johtuvan kiusaantumisen tunteen. »Pidä sitten pääsi, rouva Kohtalotar», virkkoi hän; »minä olen antautunut ilman ehtoja».

YHDESTOISTA LUKU

Luovutettuaan hänen käytettävikseen vähäisen vaatevarastonsa jätti monsieur de Corbal hänet ja lähti tekemään omia valmistaksiaan pian alkavaa matkaa varten. Hän keräsi mitä rahoja hänellä oli, pienen salaisen kultasäästön, jonka hän kätki onttoon vyöhön lähinnä ruumistaan, sekä muutamia vallankumousajan seteleitä käytettäviksi matkalla rajalle, koska ne sen tuolla puolen olisivat hyödyttömiä, jos he sinne koskaan pääsisivätkään. Oli myöskin joitakuita perheen jalokiviä, jotka — koska tunteen täytyy väistyä välttämättömyyden edestä — voitaisiin myöhemmin ulkomailla muuttaa rahaksi, ja lopuksi muutamia velkakirjoja ja muita arvopapereita, jotka nykyisin edustivat varsin epävarmoja omistuksia, mutta tulisivat jälleen arvokkaiksi, jos Ranska kerran heräisi ja pudistaisi tasavaltalaisen painajaisen niskastaan. Koska ei voinut tulla kysymykseen ottaa kaikkia, kävi välttämättömäksi valita tärkeimmät, ja se valitseminen vei jonkun verran aikaa.

Lähes tunti oli kulunut, ennenkuin hän saapui alas halliin kannussaappaissa, kantaen viittaa ja matkalaukkua, sillä neitonen oli hänelle sanonut, että he ratsastaisivat julkisesti niin pian kuin oli tullut pimeä. Se oli nyt tullut, ja kynttiläsarjan valossa hän tapasi toverinsa jo odottamassa pukeutuneena vaatteisiin, jotka naurettavasta väljyydestään huolimatta antoivat hänelle hiukan samaa nuorenherran ilmettä kuin ennen Chauvinièren kirjurina. Kun otamme huomioon, mitä merkillistä hän oli saanut aikaan saksilla ja neulalla, näytti hänen ripeytensä laittautua kuntoon niin lyhyessä ajassa ihan ihmeelliseltä. Ja näytti siltä, että hänen valmistuksensa olivat päättyneet jo vähän aikaisemmin ja että hän sitten oli ryhtynyt järjestelyihin, joista oikeastaan olisi varakreivin tullut huolehtia. Sillä juuri kun Corbal astui portaita alas, kuuli hän neitosen puhuvan Fougereotille, joka sillä hetkellä saapui ulkoa sisälle.

Hänen äänensä kajahti kimakasti. »Tulette juuri ajoissa, Fougereot.
Tuolta saapuu herra varakreivi. Oletteko laittanut kaikki valmiiksi?»

»Kaikki on tehty niinkuin mademoiselle käski», vastasi mies, siten ilmaisten herra Corbalille, ettei neitonen ainoastaan ollut ilmoittanut sukupuoltaan ja säätyään hänen väelleen, vaan myöskin antanut heille lähtöä koskevia määräyksiä.

»Entä teidän perheenne?»

»Odottaa pihalla Filomènen kanssa.»

»Ja hevoset?»

»Valmiiksi satuloituina, mademoiselle.»

»Vyöhikkö ja hattu?»

»Ne ovat tuolilla tuossa, mademoiselle.»

Monsieur de Corbal pysähtyi hänen viereensä kuulustelun tällä kohdalla. Hän huomasi, että neitonen oli jokseenkin kalpea ja hiukan hengästynyt, mutta niin reipas ja päättäväinen sävyltään, että hänen ihmettelynsä yhä kasvoi hänen tarkatessaan ja kuunnellessaan. Hän havaitsi taaskin samaa sisua, jota Chauvinière oli niin paljon ihaillut.

Naurettavan isoissa, mutta salaa heinillä jalanmukaisiksi täytetyissä ratsassaappaissa neitonen astahti sivulle ottaakseen kolmivärisen vyöhikön ja kokardilla koristetun töyhtöhatun — ne oli anastettu Chauvinièrelta, joka ei niitä enää tarvinnut. Sitten hän ojensi ne varakreiville.

»Nämä ovat sinulle.»

Tämä säpsähti melkein kauhuissaan.

»Sinun täytyy käyttää niitä, ystäväni», tiukkasi tyttö. »Se on välttämätöntä. Tästä lähin sinä olet kansalainen edusmies Chauvinière.»

»Siihen tarvitaan jotakin enemmän…» aloitti toinen.

»Minulla on enemmän.» Hän napsautti poveaan. »Luota minuun hiukan, ystäväni. Älkäämmekä millään muotoa viivytelkö. Tule.»

Corbal totteli neitosen käskyä ja salli hänen auttaa virkavyöhikön sitomisessa ja sitten taluttaa itsensä ulos, Fougereotin seuratessa matkalaukkua kantaen.

Pihalla hevosten luona, jotka voitiin nähdä avoimesta ovesta tulvivassa valossa, seisoivat Fougereotin vaimo, heidän kaksi isoa poikaansa ja Filomène. Sanottiin lyhyet, mutta liikuttavat jäähyväiset kartanonherran ja hänen vähentyneen »perheensä» välillä. Kaikilla neljällä Fougereotilla oli kyyneleet silmissä, ei ainoastaan varakreivin lähdön tähden, vaan senkin vuoksi, mitä vielä oli tehtävä. Tämä ja Filomènen katkonainen nyyhkytys liikuttivat häntä niin syvästi, ettei hän rohjennut puhua. Ääneti hän puristi jokaisen kättä vuoronsa jälkeen ja nousi sitten satulaan. Mademoiselle de Montsorbier puhui hänen puolestaan.

»Te pidätte huolta tiluksista», sanoi hän heille, »ja käsittelette niitä ominanne, kunnes herra varakreivi saapuu vaatimaan niitä takaisin».

»Jumala suokoon, että se tapahtuu pian!» virkkoi Fougereot ja lisäsi tukehtuneella äänellä jotakin, mitä varakreivi ei ymmärtänyt »Me rakennamme talon uudestaan teille.»

»Jumala suojelkoon teitä, herra varakreivi!» huudahti Fougereotin vaimo ja toiset toistivat sen hänen jälkeensä.

Tämän onnentoivotuksen vielä kaikuessa hänen korvissaan kannusti Corbal, yhä puoleksi huumaantuneena, hevosensa raviin, ja sitten hän ratsasti Poussignotin pientä kaupunkia kiertävää polkua pitkin hämärässä kauniin, hennon, mutta päättäväisen toverinsa kera Burgundia kohti.

He nousivat kaupungista itään päin kohoavaa vierua myöten ja pysähtyivät puolitoista tuntia myöhemmin kukkulalle salliakseen hevostensa hengähtää ja katsoakseen taaksensa.

Laakso oli alhaalla pimennon peitossa. Mutta kahdeksan kilometrin päässä idässä halkaisi leimuava merkkituli pimeyden ja osui Corbalin silmään. Eikä ainoastaan silmään. Hän tähysti hetkisen, kurottaen päätänsä ja henkeään pidätellen.

»Taivaan Jumala!» huudahti hän vihdoin. »Se on Corbal! Se palaa!» Jos hän itse olisi palanut polttoroviolla, olisi hänen äänessään tuskin voinut värähtää ahdistavampaa tuskaa.

Mademoiselle, hänen kyynärvartensa vieressä, huoahti ennenkuin vastasi.

»Niin, rakkaani, se on Corbal. Corbal, ja kaikki, mitä siellä on, on sytytetty Chauvinièren kuolinkokoksi.»

Tytön äänessä oli jotakin, mikä muistutti hänelle Fougerotin salaperäistä lausetta: »Me rakennamme talon uudestaan.» Hän kumartui satulassaan tuijottaakseen tyttöön pimeässä.

»Sinä tiesit sen!» huudahti hän melkein moittivasti. »Se tehtiin minun käskystäni.»

»Sinäkö käskit?» Hänen äänessään värähti kummastusta. »Ja ne tottelivat sinua?»

»Vain siksi, että he käsittivät sen välttämättömäksi sinun ja heidän oman turvallisuutensa vuoksi.»

»Välttämättömäksi? Mikä välttämättömyys? Ja miksei minulle ilmoitettu?»
Varakreivi oli suuttumuksen ja valituksen välimailla.

»Sinä olisit voinut epäröidä, ja olisi ehkä kulutettu aikaa sinua suostuttelemalla. Ehkä sinä luonnollisesta rakkaudestasi isiesi taloa kohtaan et olisi suostunut, ennenkuin se olisi ollut liian myöhäistä. Fougereot käsitti sen myöskin. Siksi hän minua totteli.»

»Mutta mikä pakko siihen oli?» toisti varakreivi.

»Oli pakko hävittää kaikki todistukset tapahtumasta, ei ainoastaan takaa-ajon ehkäisemiseksi, vaan myöskin taloon jääneen väkesi turvallisuuden vuoksi, heitä kun muutoin olisi voitu syyttää. Kuuntelehan, rakkaani. Nyt ovat Fougereotit Poussignotissa kertomassa tarinaa, jonka minä heille opetin. He kertovat, että he hämärissä palatessaan peltotöistä näkivät linnan palavan. Muuta he eivät tiedä. Poussignotissa arvellaan sinne tänne, otaksutaan kymmeniä mahdollisuuksia, niiden joukossa sitäkin, että sinä itse tuhouduit liekeissä, jotka he ehkä aavistelevat — Fougereotit siihen viittailevatkin — sinun itsesi sytyttäneen. Saatetaan myöskin otaksua yhtä ja toista Chauvinièresta, varsinkin jos jotkut tietävät hänen sinä iltana saapuneen Corbaliin. Mutta älä salli sen itseäsi häiritä. Aamun sarastaessa me olemme etäällä täältä.»

»Sinä teet asian minulle selväksi», sanoi hän. »Suo anteeksi tylsyyteni.» Corbal katseli laakson yli noita hulmahtelevia liekkejä, ja niitä katsellessa hänen silmänsä sumenivat. »Niin, se oli välttämätöntä, kun ottaa kaikki asianhaarat huomioon, mutta voi, hyvä Jumala!»

Kului hetkinen ennenkuin neitonen hänelle vastasi ja samalla laski kätensä hänen käsivarrelleen.

»Tässä maailmassa, Raoul, kaikki omistamisen arvoinen on ostettava ja maksettava. Tuo kokko on sinun henkesi hinta. Ei kai se hinta ole liian kallis?»

Corbal kääntyi heti lemmittynsä puoleen ja ponnistautui irti kaikesta heikkoudestaan.

»Ei suinkaan, vaikka se olisi tuhatkertainen, jollei minua vielä nolata — jos sillä hinnalla saan ostaa elämän ja lemmen.»

»Sinua ei nolata, rakkaani. Minä olen luvannut sinulle molemmat enkä kummassakaan suhteessa sinua petä.» Neitonen irroitti kätensä hänen käsivarrestaan ja puhui toisessa, reippaammassa äänilajissa. »Rientäkäämme, tästedes sinä olet kansalaisedustaja Chauvinière, virkamatkalla Sveitsiin, ja minä sinun sihteerisi Antoine.»

Varakreivi huokasi, yhä epäröiden. »Niin, mutta jos meidät vaaditaan se todistamaan?»

Tyttö ojensi hänelle öljyttyyn silkkikankaaseen käärityn ja rihmalla sidotun mytyn. »Parasta, että sinä pidät näitä hallussasi», sanoi hän. »Ne ovat turvallisuuskomitean edusmies Chauvinièrelle ja hänen kirjurilleen antamat passit, joissa käsketään kaikkia avustamaan heitä ja kielletään millään tavoin heidän matkaansa häiritsemästä yhden ja jakamattoman tasavallan nimessä, ja siellä on muitakin tärkeitä papereita, joissa vaaditaan, että kaikki siviilivirkailijat heitä tottelevat. Menettelin viisaasti siepatessani edusmiehen salkun, kun pakenin hänen luotaan La Charitéssa. Mutta koskaan en aavistanut, että jälleenkin esiintyisin hänen kirjurinaan, kun en luullut löytäväni Chauvinièrelle viransijaista, mikä hänen eläessään ei olisikaan ollut helppoa.»

Varakreivi oli vaiti pitkän aikaa silkasta ihmettelystä tällaisen älyn ja kekseliäisyyden vuoksi. Sitten hän huokasi, mikä päättyi naurahdukseen.

»Minun olisi pitänyt tietää paremmin kuin luulotella, että sinä toivoit meidän pääsevän rajan yli vain umpimähkään. Tämä tekee asiat helpoiksi — varmoiksi! Oi, se on uskomatonta, yhtä käsittämätöntä kuin sinä olet itse, Cléonie!»

Hän kuuli neitosen vastausnaurun pimennosta. »Rientäkäämme eteenpäin, rakkaani. Olemme kai varmemmalla pohjalla kuin mitä sinun tasavaltalaiset hääsi olisivat tarjonneet.»

Corbal käänsi hevosensa seuraamaan neitosen ratsua.

»Häät olivat sentään myöskin sopimuksessa», virkkoi hän.

Tyttö vastasi hänelle taaskin nauramalla, mutta tällä kertaa hyvin pehmeästi ja hellästi. Ja vihkiäiset tapahtuivat viikkoa myöhemmin Lausannessa, jossa he olivat ystävien parissa.