The Project Gutenberg eBook of Meripoikia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Meripoikia
        Merimiesjutelmia

Author: W. W. Jacobs

Translator: Emil Palm

Release date: December 29, 2023 [eBook #72535]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1907

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERIPOIKIA ***





MERIPOIKIA

Merimiesjutelmia


Kirj.

W. W. JACOBS


Suomensi

E. P.





Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1907.



SISÄLTÖ:

1. Myrkytetty silli.
2. Helvetinkone.
3. Rohkea yritys.
4. Veli Hutchins..
5. Nais-ase.
6. Kaksi yhtä vastaan.
7. Harmaa papukaija.
8. Eräs aavehistoria.




MYRKYTETTY SILLI


Yht'äkkiä tuli melua ja elämää kannelle, kiukkuisia huutoja säesti
taukoamaton koiran haukunta; priki Arethusan laivurin veitsi pysähtyi
matkalla suuhun ja vaihdettuaan silmäyksen perämiehen kanssa, nousi hän
seisomaan.

"No nyt ne lurjukset taas kiusaavat sitä eläinraukkaa", huudahti hän
vihaisena. "Se on kerrassaan halpamaista."

"Rupert kyllä puolensa pitää", sanoi perämies levollisesti ja jatkoi
rauhassa syömistään. "Kun kaikki asiat ympäri käyvät, onkin se juuri
hän joka on halpamainen."

"Te olette yhtäläinen, kuin kaikki toisetkin", tiuskasi laivuri ja kun
suuri ruskea koira samassa juosta lönkytteli kajuuttaan, taputteli hän
sitä päähän ja silitteli sen pörröisiä karvoja. "Vanha Rup, poikani.
Mitä ne nyt taas ovat sinulle tehneet?"

Koira istuutui tyytyväisen näköisenä laivurin tuolin viereen ja
kuunteli rauhallisena kajuutan ovesta sisääntunkeutuvaa tyytymätöintä
sorinaa.

"No, mikä nyt taas on?" kirkasi laivuri.

"Se on taas tuo kirottu koira", kuului suuttunut ääni ulkoa. "Mene alas
ja näytä jalkasi, Joe."

"Päästäkseni uudesta lihakappaleesta sääressäni", sanoi toinen ääni,
yhtä vihaisena. "Kiitoksia paljon vaan."

"Minä en ehdi katselemaan teidän koipianne, enkä haluakaan", huusi
laivuri. "Ja tottakai koira puree, kun sitä ärsyttää."

"Kukaan ei ole sitä ärsyttänyt", kuului taas vihainen ääni. "Se puri jo
toisen kerran, mutta nyt se saakin maksaa sen, Joelle, — eikös totta
vaan, Joe?"

Joen vastausta ei eroittanut, vaikka laivuri höristeli korviaan.

"Kuka se on, joka koiralle kostaa", kysyi hän ja astui ylös kannelle,
koiran jolla näytti olevan syytä varovaisuuteen, seuraten kintereillään.

"Se olen minä, sir", vastasi Joe Batts, jonka sääressä olevaa suurta
haavaa kokki pesi vedellä ja saippualla. "Koira saa vaan purra yhden
kerran, mutta Rup on nyt jo purrut kaksi kertaa tällä viikolla."

"Maanantaina puri se minua", sanoi matruusi, joka ennenkin oli puhunut.
"Nyt on sen tuomio langennut."

"Tukkikaa kitanne", ärjyi laivuri vihoissaan. "Luulet kai olevasi
täysioppinut lakimies, Sam Clark. Mutta minä sanon sinulle, että
koiralla on oikeus purra, miten monta kertaa tahansa, kun ei se vaan
pure samaa henkilöä kahta kertaa."

"Minä en tosiaankaan ole koskaan kuullut sitä niin tulkittavan",
vastasi Sam, hiukan hämillään.

"Se on viisain koira maailmassa", sanoi laivuri, hellästi silittäen
koiraansa, "ja lakipykälät se kyllä tuntee. Olen varma, ettei se toista
kertaa purisi ketään teistä."

"Mutta entäs niitä, joita se vielä ei ole purrut?" kysyi pelästyen
kokki.

"Älä valittele, ennenkuin mitään on tapahtunutkaan", neuvoi laivuri.
"Ellet sinä ärsytä sitä, ei se myöskään sinuun koske."

Hän meni takaisin kajuuttaan, jatkamaan päivällistään ja koira katosi
hänen mukanaan.

"Tätä ei enään kärsitä pitemmälle, Joe", sanoi nyt Clark päättävästi.
"Tämä on tehnyt lopun asiasta."

"Missä sitä valkoista on?" kysyi kokki kuiskaten.

"Minun arkussani", vastasi Clark. "Ostin sitä samana iltana, kuin koira
puri minua."

"Se on vähän uhkarohkeaa."

"Miten niin?" kysyi Sam halveksivasti. "Koira syö sen ja kuolee. Kuka
tietää mistä se on kuollut? Ja mitä epäilyksiin tulee, niin saa ukko
epäillä, miten paljon haluaa, todistuksia ei tietystikään löydy."

Vahvemman tahto voitti, kuten tavallista, ja seuraavana aamuna kun
laivuri tuli kannelle, näki hän parahiksi Joen heittävän lihavan sillin
jälleen hyvällä päällä olevalle Rupertille. Kolmella hyppäyksellä oli
laivuri koiran luona, tarttui sitä niskanahkaan ja saatuaan kalan sen
ahneista leukaluista, heilutti sitä vahingon iloisena ilmassa.

"No nyt tapasin hänet, itse työssä", huusi hän, kun perämies tuli
kannelle. "Minkätähden sinä tämän koiralle annoit?" kysyi hän, pahan
omantunnon vaivaamalta Joelta.

"Päästäkseni sen ystäväksi", tapaili Joe hädissään.

"Kala on myrkytetty, lurjus, ja sinä tiesit sen", sanoi laivuri
koittaen hillitä vihaansa.

"Ei, vieköön minut vaikka..."

"Vaikene!" kirkasi laivuri. "Sinä olet yrittänyt myrkyttää minun
koirani."

"En, sitä en ole."

"Vai et ole koittanut tappaa sitä myrkytetyllä sillillä?"

"En, totta totisesti, sir", vastasi Joe. "Miten sellaista olisin voinut
tehdä?"

"No, sitä parempi", sanoi laivuri. "Ellei se ole myrkytetty, niin syö
se itse. Silloin pyydän anteeksi sinulta."

"En tosiaankaan aijo syödä koiran jätteitä", sanoi Joe ja astui
askeleen taaksepäin.

"Koira on niin puhdas kuin sinäkin", satoi laivuri. "Ennen minä hänen
loppunsa, syön, kuin sinun."

"Syökää se sitten, sir", sanoi Joe, epätoivoisen rohkeudella. "Jos
se on myrkytetty, kuolette te ja minä hirtetään teidän murhastanne.
Pitemmälle en tosiaankaan voi mennä."

Kuului mutinaa ympärillä seisovasta miesjoukosta ja kaikki katselivat
laivuria huomattavalla odotuksella.

"No, sitten saa poika syödä sen", sanoi laivuri. "Syö tämä silli,
poika, niin saat kuusi penceä."

Laivapoika lähestyi hitaasti, katsoi miehistöstä laivuriin, laivurista
miehistöön ja sai ennen pitkää jalat allensa.

"Jos luulette sen olevan myrkytetyn", keskeytti perämies, "niin teidän
ei pitäisi pakottaa poikaa syömään sitä. Minä en tosiaankaan pojista
pidä, mutta rajansa sentään kaikella."

"Se on myrkytetty", sanoi laivuri ja heilutti silliä onnettoman Joen
nenän edessä, "ja ne tietävät sen. No niin! Panempa säilyyn sen ja
rantaan päästyämme tarkastetaan se. Se on oleva surullinen päivä
sinulle, Batts, kuin varmasti saan tietää kalan sisältävän myrkkyä.
Kuukauden vankeutta vähintäin saat."

Hän kääntyi ympäri ja meni kajuuttaan, niin mahtavana kuin rikki
revittyä silliä kantava herrasmies vaan jotenkin taisi. Täällä asetti
hän sen puhtaalle lautaselle ja lukitsi visusti hyttiinsä.

Kahden päivän ajalla ei miehistö kuullut sanaakaan koko kalasta,
ainoastaan laivurin silmät loistivat onnettomuutta ennustavina joka
kerta kuin katseensa tapasi Joen. Ilma oli melkein troopillinen,
ei hengähdystäkään tuntunut tuulesta, ja Arethusa, kauheine
salaisuuksineen, keinuili peilikirkkailla mainingeilla, liikahtamatta
sanottavasti paikoiltaan.

"Ooh! Ettekö tahtoisi säilyttää tuota silliä hytissänne, George?" sanoi
laivuri perämiehelle, kun seuraavana iltana istuttiin ja juotiin teetä,
"tulen, joka kerta aivan raivoihini, nähdessäni sen."

"En. Se on mahdotonta, kapteeni", vastasi perämies päättävästi.
"Näinkin se tarpeeksi minua suututtaa. Ja kun ajattelen heidän
myrkyttämisaijettaan ja viatonta koira-raukkaa, olen vähällä tukahtua.
Koitan vaan unohtaa koko asian."

Laivuri vilkasi vinosti perämieheen ja kaasi uutta teetä kuppeihin.

"Ei suinkaan tiedossanne sattuisi olemaan kannellista peltiastiaa?"
kysyi hän vihdoin epäröiden.

Perämies pudisti päätään.

"Katselin sellaista juuri tänä aamuna", sanoi hän. "Ei löydy edes
pulloa, johon voisimme pistää sen ja välttämättä on se saatava kannen
tai korkin alle."

"En mielelläni antaisi myötenkään", sanoi laivuri. "Siitä tulisi noille
irvisteleville marakateille liian suuri hauskuus. Muuten sen kylläkin
heittäisin yli syrjän. On mahdotonta säilyttää sitä tässä kuumuudessa."

"Kuulkaapas! Minä keksinkin keinon", sanoi perämies. "Te kutsuttu Joen
tänne ja käskette hänen säilyttämään sen kanssissa. Se on opetukseksi
heille kaikille."

"Ja hän tietysti toimittaisi sen heti yli syrjän, - hullu!" huudahti
laivuri kärsimättömästi.

"Tietysti hän sen tekee", vastasi perämies, "mutta se on paras ja
arvokkain keino päästä koko kapineesta. Silloin voitte kutsua häntä,
miksi haluatte, — haukkua koko hänen loppuelämänsä. — Ja samalla he
juuri näyttävät olevansa syyllisiä."

Se tosiaankin näytti parhaalta keinolta. Laivuri joi teensä ja nousi
kannelle. Miehistö kutsuttiin kokoon peräkannelle ja julistettiin
heille päätös, jonka loppuponnessa uhattiin kauheimmat rankaisut ja
onnettomuudet, jos silli katoaisi. Kokki sai noutaa sen kajuutasta ja
irvistellen otti Joe lautasen käteensä.

"Ja muistakaa", sanoi laivuri mennessään, "jätän sen nyt teidän
huostaanne ja jos se katoaa, tapahtuu se vaan teidän kättenne kautta
— siis selvä todiste rikollisuudestanne; jonka mukaan minä tulen
toimimaan."

Selvitys tuli pikemmin kun hän oli odottanutkaan. Istuessaan seuraavana
aamuna aamiaisella, astui Joe hiukan pelästyneenä kajuuttaan ja Sam
Clark seurasi häntä, tyhjä lautanen kädessään.

"No, mitä nyt?" kysyi laivuri vihaisena.

"Se on siitä sillistä, sir", vastasi Joe ja väänteli lakkia käsissään.

"No?"

"Se on poissa", vastasi Joe valittavalla äänellä.

"Tarkoitat kai, että olet heittänyt sen yli syrjän, kirottu lurjus",
kirkui laivuri.

"En, sir."

"Se kai itse käveli yli kannen ja lopuksi hyppäsi mereen", sanoi
perämies pilkallisesti.

"Ei, sir", vastasi Joe peloissaan. "Koira on syönyt sen, sir."

Laivuri kääntyi ympäri ja katseli miestä, suu selällään.

"Onko — koira — syönyt sen? kysyi hän hämmästyen.

"Kyllä, sir. Clark näki sen tekevän sen, — eikös totta Clark?"

"Kyllä! Kyllä minä sen näin", vakuutti Clark auttavana. Hänellä olikin
suuri syy puolustaa Joeta, koska hän itse yöllä oli heittänyt sillin
mereen.

"Pian se nyt nähdään", jatkoi Joe. "Minun viattomuuteni joka
tapauksessa on tullut todistettua. Ja saatte nähdä, ettei koirallekaan
mitään vahinkoa tapahdu. Katsokaas vaan sitä."

Laivurin rinta nousi ja laski tiheään, vaan hän ei puhunut sanaakaan.

"Ja ellette usko puhettani, sir, niin voitte nähdä vielä lautasenkin,
jonka se nuoli puhtaaksi", sanoi Joe. "Annappas lautanen tänne, Sam."

Hän kääntyi ympäri, ottaakseen sen toveriltaan, vaan tämä arvoton
todistaja, pudottikin samassa lautasen lattiaan, kiiruhti kiivainta
vauhtia kajuutan rappusille ja onnistuikin tavattomien ponnistusten
avulla pääsemään kannelle, jonne Joekin, tämä totuutta rakastava mies,
ennen pitkää saapui, vahvojen käsivarsien takapuolelta auttaessa.




HELVETINKONE


"Vanhat rappuset Wappingissa", sanoi rääsyinen kantaja, heittäen
olalleen aivan uuden merimiesarkun ja lähtien eteenpäin. "Tunnen kyllä
paikan, kapteeni. Ensi matkako, sir?"

"Tuhat tulimmaista, tietystikin", vastasi arkun omistaja, pieni
epämiellyttävän näköinen, neljäntoista vuotias poika. "Älkää kiiruhtako
niin hitosti — kuuletteko?"

"All right, sir", sanoi mies ja kääntyi katsomaan seuraajataan.

"Se ei ole teidän ensi matkanne, kapteeni", sanoi hän ihmettelevällä
äänellä. "Näkeehän sen heti ensi silmäyksellä. Miksi köyhää työmiestä
petkutatte."

"Niin, luulenpa kylläkin, ettei merellä paljoa löydy, jota minä en
tietäisi", sanoi poika, hyvillään mielistelevästä puheesta. "Peräsin
ylihankaan! Ylihankaan, sanon minä."

Mies totteli heti ja loppumatka kulettiin täten suureksi harmiksi
kaikille vastaantulijoille.

"Puoli kruunua on liian vähän tästä", sanoi mies, asettaessaan arkun
rappusten ylimmälle astuttavalle ja istui sen päälle odottamaan maksua.

"Menen Susan Janeen", sanoi poika ja kääntyi rappusista kiini
pitelevään soutajaan.

"All right", vastasi tämä. "Arkku alas vaan."

"Nostakaa arkku veneeseen", käski poika kantajaa.

"All right, kapteeni", sanoi kantaja hymyillen. "Mutta puoli kruunua
ensin, ellette pahaksu."

"Kuusi penceä sanoitte asemalla", tuumi poika.

"Kaksi ja kuusi penceä", sanoi mies yhä hymyillen. "Mutta minulla on
vähän nuhaa, jotta puhun huononpuoleisesti. Ette taitanut sentähden
kuulla sitä kahta ollenkaan. Puoli kruunua on taksa, eikä meillä ole
oikeutta halventaa sitä."

"En minä sitä kenellekään sano", ehdotti poika.

"Anna miehelle puolikruununsa" sanoi soutaja, käyden vihaiseksi, "se on
maksu ja minä tahdon 18 penceä.

"All right", vastasi poika. "Sehän on halpaa. Mutta ennen laivalle
tuloani en voi maksaa, sillä taskussani on vaan kuusi penceä. Kapteeni
laivalla kyllä antaa loput."

"Kuka antaa?" kysyi soutaja mahtavasti.

"Kapteeni", vastasi poika.

"Anna tänne puoli kruunua", ärjäsi kantaja, "tai ennen pitkää lennät
arkkuinesi yli syrjän."

"Odottakaa sitten minuutti, juoksen vaihtamassa", sanoi poika ja
kiiruhti matkaansa.

"Nyt se meni vaihtamaan puoli puntaa, tai ehkä kokonaisenkin", sanoi
soutaja. "Huoleti olisitte voinut pyytää viisi shilling'iä."

"Niin, lisätkää nyt tekin", sanoi kantaja sydämellisesti. "Mutta mitä
pirua nyt? Luulenpa..."

"Arkku alas!" komensi samassa pojan seurassa saapuva
poliisikonstaapeli. "Ottakaa kuusi penceänne ja menkää. Toisen kerran
jos teidät vielä tapaan tällaisissa aikomuksissa, niin..."

Lause päättyi kesken ja kantaja sai pari iskua niskaansa.

"Soutajan taksa on kolme penceä", sanoi hän pojalle. "Odotan tässä,
kunnes saavutte laivaan."

Poika asettui veneeseen ja ähkyen, puhkuen sousi mies laivojen väliin.
Vilkaistessaan ensin poikaan, sitten konstaapeliin rannalla, sylkäsi
hän pilkallisesti yli veneen syrjän.

"Vahva, komea mies, eikös totta?" sanoi poika.

Soutaja ei ollut kuulevinaan, katsahti vaan sivulleen ja käänsi venheen
kohti vähäistä kuunaria, jonka kannella kaksi miestä katseli olentoa
veneessä.

"Se on poika, josta kerroin", sanoi laivuri. "Ja muistakaa, että tämä
on merirosvojen laiva."

"Lukuisine merirosvoineen", vastasi perämies purevasti ja katsoi
miehistöä. "Joukko laiskoja, unisia kelvottomia..."

"Se on pojan tähden", keskeytti laivuri.

"Mistä hänet olette löytänyt?" kysyi perämies.

"Hän on erään ystäväni poika", vastasi laivuri. "Nyt on hän saanut
päähänsä, että hänestä pitää tulla merirosvo ja isän tähden olen minä
sanonut laivamme olevan ryövärilaivan. Muuten ei poikaa olisi saatu
mukaan."

"Kyllä minä hänelle ryöväystä opetan, minä", tuumi perämies ja naurahti.

"Aika hupsu hän on", jatkoi laivuri. "Ahmittuaan ensin mielin määrin
kaikenlaisia ryöväriromaaneita, sai hän päähäänsä ruveta intiaaniksi ja
lähti parin samanikäisen kanssa samoilemaan maita mantereita. Mutta kun
hän aikoi ruveta ihmissyöjäksi, panivat toiset vastaan ja ilmoittivat
asian poliisille. Tämän jälkeen yritteli hän murtovarkautta ja kokeilu
maksoi hyvät rahat isälle."

"Mutta mitä te hänellä teette?" kysyi perämies.

"Otan, isän mieliksi, tyhmyydet hänen päästään", sanoi laivuri
pidätetyllä äänellä, kun soutuvene kolahti kuunarin kylkeen. "Menkää
nyt ja ilmoittakaa miehistölle, mitä heiltä odotan. Kun kerran
onnellisesti olemme merellä, ei sellaista leikkiä enään tarvita."

Perämies meni muristen matkaansa ja pieni matkustaja kiipesi laivaan.
Soutaja seurasi arkun kanssa, pisti saamansa kuparirahat taskuunsa ja
meni sanaakaan sanomatta matkaansa.

"Jaha! Sinä olet siis täällä Ralph", sanoi laivuri. "No mitäs pidät
laivasta?"

"Näyttäähän se olleen mukana yhdessä jos toisessakin", vastasi poika ja
katseli tyytyväisenä ympärilleen. "Mutta missä ovat aseenne?"

"Hst! — Hiljaa", sanoi laivuri ja asetti sormen suulleen.

"Minä ymmärrän", sanoi poika. "Mutta minun puolestani voitte vapaasti
puhua."

"Aikanaan saat kyllä tietoosi kaikki", sanoi laivuri ja kääntyi esiin
kömpiviin matruuseihin, jotka koettivat peittää tirskuvia naamojaan
likaisten käsiensä taakse.

"Tässä on uusi toveri, pojat", sanoi hän. "Hän on tosin pieni, mutta
aine on hyvää."

Vastatullut nosti rintaansa ja katsoi epäilevästi miehistöä. Ollakseen
rosvoja, näyttivät he tosiaankin liian hyvännäköisiltä ja naurettavilta.

"Mikä sinua vaivaa, Jem Smithers?" kysyi laivuri ja katsoi vihaisesti
pitkää, taukoamatta nauravaa, vaaleatukkaista miestä.

"Ajattelen sitä viimeistä vihollista, jonka tapoin, sir", vastasi
Jem ja tuli yht'äkkiä totiseksi. "Nauran aina, muistaissani hänen
parkumisensa."

"Naurat tarpeettomia", sanoi laivuri ja laski kätensä Ralphin olalle.
"Ota esimerkkiä tästä nuoresta miehestä; hän ei naura. Hän toimii.
Näytä hänelle nyt kojunsa."

"Tahdotko olla hyvä ja seurata minua, sir", sanoi Smithers ja lähti
edeltä kanssiin. "Pidätte, ilmaa varmaan täällä tavallista paksumpana,
— se on kaikki tuon Bill Dobbsin ansiota. Bill on todellinen vanha
merikarhu, makaa aina vaatteet päällään, eikä peseydy koskaan."

"Kyllä hän silti mies on", sanoi Ralph ja katseli ystävällisesti
Dobbsia.

"Parasta kuin hillitsette kielenne, poikaseni", ärähti Dobbs vihasesti.

"Älkää hänestä välittäkö", sanoi Smithers rohkaisevasti. "Täällä ei
kukaan kumartele vanhaa Dobbsia. Voitte mainiosti, jos teitä haluttaa,
vähän napahuttaa häntä. Minä kyllä pidän varan ettei hän saa tehdä
teille mitään."

"En heti halua ruveta riitelemään", sanoi Ralph totisena.

"Pelkäätte", kiusotteli Jem. "Teistä ei koskaan tule meidän miehiämme.
Lyökää pois vaan, en minä anna hänen teille tehdä mitään."

Täten houkuteltuna, narrasi poika Dobbsin ensin kiinnittämään huomionsa
vatsaansa kujeella, joka oli saavuttanut suurta suosiota hänen
toveripiireissään ja napsahutti samassa miestä korvalle. Seuraavassa
silmänräpäyksessä oli myrsky valmis ja Ralph makasi mahallaan Dobbsin
polvilla, innokkaasti muistuttaen Jemiä lupauksestaan.

"Niin, minä en anna hänen tehdä pahaa teille", vastasi tämä lohduttaen.

"Mutta hän _tekee_ minulle pahaa", kirkui poika. "Hän tekee pahaa
minulle juuri nyt."

"No niin, varro vaan, kunnes saan hänet maalle kanssani", sanoi Jem.
"Oma muijansakaan ei ole tunteva häntä, kun lasken hänet kynsistäni."

Pojan vastaus oli virta hävyttömyyksiä, pääasiallisesti tarkoittaen
Jemin ruumiillisia puutteellisuuksia.

"Kas niin, älkää olko epäkohtelias, sanoi merimies tirskuten.

"Kierosilmäinen linnunpelätti", kirkui Ralph villisti.

"Jahka olet lopettanut tuon nuoren herran kanssa, Dobbs", sanoi Jem
valitulla kohteliaisuudella, "tahtoisin minä lainata häntä vähäsen,
opettaakseni säädyllisyyttä."

"Hän ei tahdo erota minusta", virnisteli Dobbs. "Huomaahan poika kuka
hänelle hyvää tahtoo."

"Varroppas vaan...", nyyhki Ralph, kun Jem repäsi hänet Dobbsin
polvilta.

"Hellalletta", ihmetteli Jem. "Luulempa hänen itkevän. Monta merirosvoa
olen eläissäni nähnyt, mutta tämä tosiaankin on ensimäinen laatuaan."

"Antakaa pojan olla rauhassa", sanoi kokki, lihava hyvänluontoisen
näkönen mies. "Kas niin, tule tänne, poikaseni. Eivät he niin pahaa
tarkoita, miltä näyttää."

Iloisena päästyään kiusaajistaan, riensi Ralph kokin luokse, mutta puri
hammasta häpeästä, kun tämä kunnon mies otti hänet polviensa väliin ja
kuivasi hänen silmänsä johonkin, jota hän kutsui nenäliinaksi.

"Teistä kyllä tulee hyvää", sanoi hän ystävällisesti. "Teistä kyllä
tulee yhtä hyvä merirosvo, kuin mekin olemme, jahka vaan valmiiksi
tulette."

"Niin, odottakaa vaan ensimäistä yhteentörmäystä", nyyhkytti poika.
"Ellei silloin eräs henkilö saa kuulaa selkäänsä, on se minun vikani."

Molemmat matruusit katsahtivat toisiinsa.

"Vai se se kova olikin, jonka tunsin", sanoi Dobbs. "Ja minä kun luulin
sitä tuppipuukoksi."

Enempää kursailematta, tarttui hän poikaa kaulukseen ja kaivoi hänen
taskustaan pienen, halvan revolverin. "Katsoppas tätä, Jem!"

"Kyllä, jahka ensin otat sormesi liipasimesta", sanoi Jem vähän
happamen imelästi.

"Minä heitän sen yli syrjän", sanoi Dobbs.

"Älä hulluttele, Bill", huudahti Smithers ja pisti aseen taskuunsa.
"Joku lasi olutta sillä aina heltiää. Pois tieltä, Bill, merirosvojen
kuningas haluaa kannelle."

Bill astui syrjään ja laskettuaan pojan rauhassa muutaman rappusen,
sysäsi hän yht'äkkiä hartioillaan pojan takapuoleen, jotta Ralph
syöksyi kannelle mahalleen. Kiireesti oli poika kuitenkin taas pystyssä
ja otettuaan arvokkaamman asennon, nojautui hän laivan syrjään ja
katseli halveksivasti ahertavia "työmuurahaisia" laiturilla ja joella.

Yöllä nostettiin purjeet ja päivän koittaessa ankkuroitiin Longreachin
ulkosatamaan, jossa tynnöreillä lastattu lotja pian tuli kuunarin
sivulle. Poika vainusi seikkailuja, kuullessaan astioiden sisältävän
ruutia. Lastattiin kymmenen tonnia, lotja irroitettiin, kansiluukut
asetettiin paikoilleen ja Susan Jane jätti sataman.

Tämä oli pojan ensimäinen matka ja hän katseli uteliaasti merellä
purjehtivia laivoja. Matruusien kanssa oli rauha jo solmittu ja nämä
koettivat turhaan pelottaa poikaa verta jähmetyttävillä jutuilla
seikkailuistaan.

"Hän on koko kirottu nulikka, totta totisesti, se hän on", sanoi Bill,
joka itsekin oli ihmetellyt kertomistaitoaan. "Ajatelkaas, hän nauroi
vaan, kun kerroin heittäneeni rintalapsen haikaloille."

"Aivan samantapainen, kuin muutkin pojat, Bill", sanoi kokki.
"Odottakaa nyt, kunnes itsekin saatte niitä seitsemän, kahdeksan
kappaletta."

"Mitä siellä teet poika?" kysyi laivuri, kun Ralph, jota merimiesten
jutut eivät enää huvittaneet, asteli kädet housuntaskuissa ympäri
peräkantta.

"En mitään", vastasi poika.

"Pysyttele sitten toisessa päässä laivaa", sanoi laivuri, "ja mene
auttamaan kokkia perunain kuorimisessa."

Ralph epäili, mutta perämiehen huulilla näyttäytyvä iva-hymy, sai hänet
pian tekemään päätöksensä.

"Minä en ole tullut tänne perunoita kuorimaan", sanoi hän ylpeästi.

"Vai niin", sanoi laivuri kohteliaasti. "Ja minkätähden tänne sitten
olet tullut, ellei ole epäkohteliasta kysyä?"

"Taistellakseni vihollisen kanssa", sanoi Ralph.

"Tule tänne", käski laivuri.

Poika totteli hitaasti.

"Kuuleppas", sanoi laivuri. "Minä aion rutistaa vähän järkeä
tyhmään kalloosi. Olen kuullut järjettömistä leikeistäsi maalla
ja kun isäsi kertoi, ettei sinua voi pitää aisoissa, päätin minä
ottaa sen tehdäkseni. Ja sen saatkin nähdä, ettei kanssani ole yhtä
helppo leikitellä kuin hänen. Miten lapsellista ajatellakin! Tämäkö
merirosvojen laiva! Sinun ikäisesi pojan pitäisi jo tietää, ettei
sellaisia enää löydy."

"Tehän sanoitte olevanne merirosvo", sanoi poika. "Muuten en mukaanne
olisi lähtenytkään."

"Senpä tähden niin sanoinkin", sanoi laivuri.

"Mutta koskaan en voinut sinua luulla sellaiseksi pässinpääksi, että
todeksi sitä ottaisit. Merirosvo! Jopa nyt peräti! Näytänkö minä sitten
merirosvolta?"

"Ette, — ette todellakaan", vastasi poika pilkallisesti nauraen.
"Paremmin näytätte..."

"Miltä näytän?" kysyi laivuri ja astui askeleen lähemmäksi. "Miltä?"

"Olen unohtanut sen", sanoi Ralph varovasti.

"Elä valehtele", sanoi laivuri ja punastui, kuullessaan perämiehen
tirskuvan. "No laula ulos vaan! Annan kaksi minuuttia aikaa sinulle."

"Kadunlakasija", esitteli perämies, tullen avuksi. "Ämmä, nokikolari,
lumpunkokooja, taskuvaras, linnan vanki, pesumuija..."

"Jos olisitte hyvä ja hoitaisitte omat toimenne, George, ettekä
sekaantuisi asioihin, jotka teihin eivät koske, niin olisin erinomaisen
kiitollinen", sanoi laivuri puoleksi tukahtuneella äänellä. "No poika,
minkä näköiseksi aioit sanoa minua?

"Kuten perämieskin", sanoi Ralph pitkäveteisesti.

"Älä valehtele!" ärjäsi laivuri raivoissaan. "Et sinä sitä ole voinut
unohtaa."

"En olekaan", sanoi Ralph, "mutta en tietänyt, mitä te siitä
pitäisitte."

Laivuri katsoi epäilevästi poikaa, työnsi hattunsa takaraivolle ja
raappi hermostuneesti päätään.

Enkä myöskään tietänyt mitä perämies "siitä pitäisi", jatkoi poika.

Hän vapautti laivurin kiusallisesta kohtauksesta, juoksemalla
keittiöön. Susan Janen päällikkö katseli hetkisen tyhmistyneenä
ympärilleen ja kääntyi sitten perämieheensä.

"Hänestä ette hevillä ota selvää", sanoi tämä viimeksimainittu ja
nyökkäsi. "Todellinen pieni saatana."

Laivuri ei vastannut, mutta kun perunat olivat valmiita, sai nuori
merimiehen alku ryhtyä kiillottamaan messinkejä, senjälkeen siivota
kajuutan ja lopuksi auttaa kokkia pannujen ja patojen puhdistuksessa.
Perämies sillä aikaa piti tarkastuksen hänen arkussaan.

"Näistä hän saa hullutuksensa", sanoi hän kajuuttaan palattuaan,
kainalossaan paksu pinkka pieniä kirjoja. "Kuulkaas nimiä vaan: —
'Tyynen meren leijona', 'Yksikätinen merirosvo', 'Kapteeni Kiddin
viimeinen matka'..."

Hän istuutui lähelle kajuutan ikkunaa ja alkoi selailla kirjoja,
lukien laivurillekin tuon tuostakin jonkun kultamurusen. Viimemainittu
kuunteli alussa halveksien, vaan lopulta oikealla jännityksellä.

"En todellakaan saa mitään kokonaisuutta luvustanne, George", sanoi hän
harmistuneena. "Kuka oli Rudolph? Lukekaa enemmän."

Perämies luki taukoamatta kolme ensimäistä vihkoa ja kolmas loppui
juuri kuin Rudolph ui kilpaa kahden haikalan ja veneenlastillisen
ihmissyöjäin kanssa. Mutta tähän vihot loppuivatkin, vaikka perämies
uudestaan tarkasti pojan arkun.

"Muuta ei häneltä voinut odottaakaan", sanoi laivuri suuttuneena.
"Vaan minäpä opetan hänelle järjestystä, totta totisesti! Nuo kirjat
lukitsette arkkuunne, George, ettekä anna niitä pojalle."

Aavalle merelle saapuminen alkoi nyt tuntua kuunarilla. Edessäpäin
näkyi vaan sininen meri, jolla valkeat purjeet ja savuavat sauhupiiput
kiidättivät Englannin tavaroita mailman markkinoille.

Seuraavat päivät oli poika joko merikipeä, tai työssä; tätä
viimemainittua käytti laivuri hyvänä lääkkeenä merirosvohoureita
vastaan ja edelliseen neuvoi kokki parhaaksi suolaista sianlihaa.
Kun vihdoin viidentenä aamuna päästiin Fairhaveniin, oli poika
seitsemännessä taivaassa, nähdessään taas maata ja rakennuksia.

Fairhaveniin jätettiin vaan osa lastista ja Ralph hommasi, toisten
mukana, housut ja paidanhihat kiverrettyinä. Kun työ oli valmis,
nostettiin uudestaan ankkuri ja purjehdittiin noin 30 penikulman päässä
olevaan Lawportiin, johon ruutilasti oli jätettävä.

Perille päästyä oli ilta ja pakoveden aika, joten ankkuroitiin
kaupungin lävitse juoksevan joen suuhun.

"Purjehdimme neljän tienoilla sisään", sanoi laivuri perämiehelle.
"No Ralph? Tuntuuko ollenkaan paremmalta, kun vähän olen naputellut
tyhmyyksiä päästäsi?"

"Paljonkin paremmalta, sir", vastasi poika kunnioittavasti.

"Ole kiltti poika", sanoi laivuri ja pysähtyi kajuutan rappusille,
"niin saat jäädä, jos sinua haluttaa, pitemmällekin laivaan. Nyt saat
mennä kojuusi, sillä huomen aamulla on aikaisin oltava pystyssä."

Poika jäi yksin kannelle. Miehistö istui kanssissa ja poltteli, paitsi
kokkia, joka hääräili jotakin omaan laskuunsa keittiössä.

Tunti senjälkeen hiipi hänkin lepäämään. Molemmat matruusit nukkuivat
jo ja kokki aikoi juuri ryömiä kojuunsa, kun samassa huomasi pojan
vuoteen tyhjäksi. Ihmetellen hieroi hän nenäänsä, nousi kannelle ja
katseli ympärilleen, vaan kuin ei mitään näkynyt, palasi hän takaisin.

"Missä poika on?" kysyi hän ja ravisteli Jemiä käsivarresta.

"Mitä?" mörisi Jem ja nousi istumaan. "Kenen poika?"

"Meidän, — Ralph?" sanoi kokki. "Minä en löydä häntä mistään. Ettei hän
vaan olisi mennyt yli syrjän, varpusraukka."

Kun Jem kieltäytyi neuvottelemasta asiasta, herätti kokki Dobbsin.
Dobbs murisi muutamia kirouksia ja nukkui uudestaan. Kokki nousi
taas kannelle, etsi kaikista mahdollisista paikoista, kiipesi
kappaleen matkaa mastoonkin, missä ei eläissään ollut käynyt, ja kun
ei jälkeäkään näkynyt pojasta, tyytyi hän, joskin vastenmielisesti
johtopäätökseen, että poika oli pudonnut mereen.

"Varpusraukka", sanoi hän surkutellen ja katseli, ympärilleen. Hitaasti
asteli hän peräkannelle ja pudisti päätään, mutta vilkaistuaan perän
taakse, pelästyi hän, päästi tahtomattaan huudon ja hieroi silmiään.
Laivavene oli myöskin kadonnut.

"Mitä?" kysyivät molemmat merimiehet, kun kokki törmäsi kanssiin ja
ilmoitti uutisen. "Jos se on poissa, niin se on poissa."

"Eiköhän liene parasta mennä ilmoittamaan asia laivurille?" sanoi kokki.

"Anna hänen itse ottaa selvä asioistaan", sanoi Jem ja kehräsi
tyytyväisenä, kuin kissa pahnassaan. "Vene on hänen. Hyvää yötä!"

"Ja uuden siitä vaan saamme", sanoi Dobbs haukotellen. "Elä tuskittele
asioista, jotka sinuun eivät koske, kokki."

Kokki tyytyi neuvoon ja tehtyään muutamia yövalmistuksia, sammutti hän
lampun ja hyppäsi kojuunsa. Vaan samassa päästi hän pahan parahduksen,
heilautti itsensä taas lattialle, haparoitsi tulitikkuja ja sytytti
lampun uudestaan. Minuutti senjälkeen, herätti hän julmistuneet
ystävänsä kolmannen kerran.

"Jätä rauhaan minut, kokki", sähisi Dobbs.

"Ellet sinä nylje häntä, teen sen minä", kirkui Jem ja koetti ylettyä
nyrkillään kokkiin.

"Pään alukseeni oli nuppineulalla kiinnitetty kirje", sanoi kokki
vapisevalla äänellä ja piteli likaista paperipalasta lampun edessä.

"Mitä se meille kuuluu", sanoi Jem. "Tuki turpasi! Kuuletko sinä."

Mutta kokin käytöksessä oli jotakin pelottavaa.

"Rakas kokki", luki hän kuumeentapaisella levottomuudella. "Minä olen
tehnyt koneellisen helvetinkoneen ja asettanut sen lastiruumaan, ruudin
viereen, ollessamme Fairhavenissa. Epäilemättä pamahtaa se tänä yönä,
kymmenen ja yhdentoista välillä, mutta aivan varma en ajasta ole. Älkää
puhuko toisille mitään, vaan hypätkää yli syrjän ja uikaa maalle. Minä
olen ottanut veneen. Olisin teidätkin vienyt mukanani, vaan kun kerran
kerroitte uineenne seitsemän penikulmaa aallokossa, on teidän helppo..."

Luku katkesi nyt paikalla, sillä kuulijat ryntäsivät kojustaan villiä
vauhtia kannelle ja suoraa päätä kajuuttaan, jonka hämmästyneille
asukkaille he, henki kurkussa, kertoivat kirjeen pääsisällön.

"Mitä hän on kätkenyt lastiruumaan?" läähätti laivuri.

"Helvetinkoneen", sanoi perämies. "Sellainen kone, jolla ne
räjähyttävät parlamenttitalojakin ilmaan."

"Mitä kello nyt on?" kysyi Jem huolestuneena.

"Suunnilleen puoli yksitoista", vastasi kokki vavisten. "Yritetään
huutaa, ehkä ne kuulevat maalle."

Miehet kokoontuivat laivan syrjälle ja hurja huuto kaikui yön
hiljaisuudessa. Useimmat Lawportissa olivat jo menneet sänkyihinsä ja
ainoastaan ravintoloista ja joistakuista rakennusten ikkunoista loisti
tuli.

Uudestaan kuului kuolleitakin herättävä karjunta ja kauhistunein
silmäyksin vilkuilivat miehet lastiruuman luukkuja. Syvän hiljaisuuden
vallitessa kuului heikko vastaus maalta. Huudettiin uudestaan, kuin
hullut, kunnes vihdoin kuului veneen kölin raappiminen santaan ja
senjälkeen airojen käyttämisen tervetullut ääni.

"Kiiruhtakaa!" parkui Dobbs, kun vene tuli näkyviin pimeästä.
"Miks'ette kiiruhda?"

"Mikä hätänä?" kuului veneestä.

"Ruutia!" kirkui kokki villisti. "Meillä on kymmenen tonnia ruutia
laivalla, ja se räjähtää pian. Kiiruhtakaa! kiiruhtakaa!"

Airot lakkasivat käymästä ja veneestä kuului kauhistuksen sorina;
sitten alkoi soutu entistä suuremmalla voimalla.

"Ne menevät takaisin", sanoi Jem yht'äkkiä. "Minä uin niiden jälkeen.
Pitäkää varanne ja vetäkää ylös minut, toverit!" huusi hän ja
molskahdettuaan veteen lähti uimaan voimakkain vedoin.

Dobbs, joka oli huononpuoleinen uimari, seurasi kuitenkin hetkisen
epäiltyään hänen jälessään.

"Minä en taida uida edes kädet pohjassa", voivotteli kokki hampaat
suussa kalisten.

Toiset, joilla ei ollut parempaa sanottavaa taidostaan, nojautuivat
laivan syrjään ja kuuntelivat. Uijat olivat näkymättömiä pimeässä,
mutta helposti voi pulikoimisesta seurata heidän edistymistään. Jem
oli ensimäinen, joka vedettiin veneeseen ja pari minuuttia senjälkeen,
veti hän Dobbsin ylös. Seurasi kiukkuisia kirouksia ja lyöntejä ja
mätkähdyksiä. "Ne tulevat noutamaan meitä", sanoi perämies ihastuneena
ja veti syvään henkeänsä. "Hyvin tehty, Jem!"

Vene lähestyi kiivailla aironvedoilla ja oli pian laivan kyljellä.
Kolme miestämme hyppäsivät kiireesti alas, Jem ja Dobbs tarttuivat
airoihin ja ennen pitkää, oli kuunari kadonnut pimeään. Rannalla oli
kokoontunut vähäinen väkijoukko ja saatuaan kuulla uutisen, pelästyivät
he kaupunkinsa kohtaloa. Selvää oli, että ainakin ikkunaruudut
olivat suuressa vaarassa ja kotiin lähetettiin sentähden kiireesti
sanansaattaja aukasemaan ne.

Hyljätystä Susan Janesta ei vielä kuulunut mitään. Kello kaupungin
pienessä kirkontornissa löi kaksitoista.

"Asiat ovat hullusti", sanoi nyt eräs vanha kalastaja. "Jonkun pitäisi
mennä ja hinata alus merelle."

Ei kukaan vastannut.

"Pelastaakseen Lawportin", jatkoi vanhus tunteellisesti. "Olisinpa minä
vaan kahtakymmentä vuotta nuorempi..."

"Vanhan miehen tehtävä se olisi", kuului ääni joukosta.

Laivuri katseli himokkaasti laivaansa, ja kiukkuisesti joukkoa,
mutta ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi vähitellen uskoa, että koko
selkkauksesta oli päästy paljaalla pelästyksellä.

Kello löi kaksi ja väkijoukko alkoi hajaantua. Rohkeimmat asukkaat,
joita veto ei miellyttänyt, sulkivat ikkunansa ja lapset, jotka
vuoteiltaan olivat lähetetyt kävelymatkalle sisämaahan, palasivat
vähitellen takaisin. Kello kolmelta katsottiin vaaran olevan ohitse ja
päivän koittaessa nähtiin Susan Jane eheänä ankkurissa.

"Nyt menen minä takaisin", sanoi laivuri yht'äkkiä. "Kuka seuraa
mukana?"

Jem, perämies ja kaupungin poliisikonstaapeli tarjoutuivat. Lainattiin
vene, jota ennenkin oli käytetty, soudettiin kuunariin ja alotettiin
etsiminen ruumassa tavattomalla varovaisuudella. Työ kysyi hermoja
— ainakin alussa, vaan kun ei mitään löytynyt, kävivät miehet
rohkeammiksi ja katselivat lopulta noloina toisiaan.

"Minä pahasti epäilen, ettei täältä löydy mitään", sanoi konstaapeli
pilkallisesti nauraen ja istuutui ruutitynnörille. "Poika on vaan
narrannut teitä."

"Siltä se vähitellen näyttää", murisi perämies. "Koko kaupunki tulee
nauramaan meitä."

Laivuri katseli ympärilleen, eikä sanonut sanaakaan. Vaan yht'äkkiä
kumartui hän, päästi hämmästyksen huudon ja sieppasi jotakin
rikkinäisen hinkalon takaa.

"Jopas löysin sen", huusi hän. "Pois tieltä!"

Kiireesti ryntäsi hän kannelle, pitäen löytöään niin kaukana kuin
mahdollista itsestään ja heitti sen kauas veteen. Kuului huimaava
hurraa parista lähellä olevasta veneestä ja rannalta vastasi heikko
kaiku.

"Oliko tuo helvetinkone?" kuiskasi hämmästynyt Jem perämiehelle.
"Minusta se näytti hummerilaatikolta."

Perämies pudisti päätään ja katseli konstaapelia, joka ahnain
silmäyksin tirkisteli paikkaa, mihin laatikko katosi.

"Niin, olen kuullut ihmisistä, jotka senlaisenkin tähden ovat
saattaneet henkensä vaaraan", sanoi hän ivallisesti.




ROHKEA YRITYS


Ahkerasti oli tehty työtä koko lauantai-ilta ja yö, ja vihdoin kymmenen
aikaan sunnuntai-aamuna oli Bylgia täydessä merikunnossa, luukut
paikoillaan ja kansi puhtaaksi lakastuna ja pestynä. Laivuri itse
ja perämies seisoivat kannella ja katselivat ajatuksissaan Thamesin
hiljalleen kohti merta juoksevaa, likaista vettä.

"Miten aikaisin hän tulee?" sanoi laivuri ja vilkasi huolimattomasti
pitkin laituria.

"Noin puoli yhdentoista aikaan", vastasi perämies. "Olitte oikein
kohtelias, kun luovutitte hyttinne hänelle, kapteeni."

"Sellaista ei kannata kehua", vastasi laivuri. "Olen tavannut teidän
vaimonne jonkun kerran ennemmin, George, ja todellakin täytyy sanoa,
ettei löydy montaa niin kaunopuheliasta ja hienokäytöksistä naista."

"Samaa on minun sanottava teistä", sanoi perämies, "tarkoitan teidän
vaimostanne."

"Jokainen mies", jatkoi laivuri, "joka makaa mukavasti hytissään ja
antaa naisen riisua ja vaatettaa ahtaassa kajuutassa, saisi hävetä
silmänsä täyteen."

"Kas, tuollahan tavarat jo tulevatkin", sanoi perämies ja täytti
hitaasti piippunsa. "Mitä hän kaikilla noilla tekee, en saa järkeeni.
Heti kun akkani on saanut päähänsä matkustaa, niin mitä hän tekee?
Rientää kauppakadulle ja ostaa itselleen uuden hatun, kalliimman kuin
varat myöten antaisivatkaan."

"Sellaisia ne ovat kaikki", sanoi laivuri. "Minun on ihan yhtäläinen. —
Vaan mitäs tuo poika etsii?"

Poika tuli ihan laiturin reunalle ja vastasi itse puolestaan.

"Kuka on kapteeni Bunnett?" kysyi hän kimakalla äänellä.

"Kyllä se minä olen poikaseni", vastasi laivuri.

"Tässä olisi kirje teille."

Laivuri aukasi kuoren, raapasi partaansa ja katsoi perämieheen.

"Joskus saa hyvääkin liiaksi", sanoi hän lopulta.

"Miten niin?" kysyi perämies.

"Minunkin vaimoni tulee mukaan", sanoi laivuri. "Hän kirjoittaa
saapuvansa aamupäivällä, enkä minä millään muotoa saa purjehtia ilman
häntä."

"Sepä harmillista", sanoi perämies ymmärtäen olevansa velvoitettu
jotakin sanomaan.

"En tullut puhuneeksi hänelle teidän vaimonne matkasta", sanoi laivuri,
"Mihin ne molemmat nyt panemme? Aivan varmaa kai on, että teidän
vaimonne tulee?"

"Aivan varmaa."

"Ei suinkaan hän voisi; lykätä tuonnemmaksi matkaansa?" sanoi laivuri,
ja kääntyi poispäin.

"Mahdotonta! Hän on jo saanut uuden hattunsa", vastasi perämies. "Ei
suinkaan teidänkään vaimonne voisi odottaa?"

Laivuri pudisti päätään. "Mutta löytyy sentään eräs keino", sanoi hän
toivovasti. "Ehkä he sopivat hyvin keskenään. Jakakoot hytin."

"Ja silloin pelaamme whistiä vapaa-aikoina", sanoi perämies ja asteli
laivurin jälestä kajuuttaan.

"Ahdas se on, mutta kodikas", sanoi laivuri avaten hytin oven.

Samaan aikaan saapui rantaan kahdet ajoneuvot ja tuskin rouva Bunnettin
tavarat olivat laiturilla, kun siihen jo ilmaantui rouva Fillsoninkin
kotelot. Molemmat naiset, aivan outoja keskenään, vilkuilivat
uteliaasti toisiaan ja katselivat odottavasti Bylgian tyhjää kantta.

"George!" huusi rouva Fillson, pitkä kaunis nainen ja korotti äänensä
melkein kirkunaksi, voittaakseen läheisen nostokoneen rätisevän kolinan.

Oli onneton sattuma, että laivurilla ja perämiehellä oli sama
ristimänimi.

"George", huusi rouva Bunnett ja katsoi harmilla toista.

"George", kirkui rouva Fillson ja maksoi katseet korolla.

"Hampsu!" sanoi rouva Bunnett hiljaa, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa,
ettei naapurinsa sitä olisi kuullut.

_"George!"_

Ei kuulunut vastausta.

_"George!"_ huusivat molemmat naiset yht'aikaa.

Ei vieläkään vastausta.

Löytyi vielä yksi George laivalla, kanssissa, ja seuraten uteliaiden
toveriensa tyrkkäyksiä, nousi tämä herrasmies kannelle ja katseli
kummissaan kauniita huutajia.

"Mitä te tahdotte?" kysyi hän vihdoin pässimäisesti.

"Sanokaa kapteeni Bunnettille, hänen rouvansa olevan täällä."

"Kyllä", vastasi merimies ja aikoi lähteä matkaansa, kun rouva Fillson
huusi hänet takaisin.

"Sanokaa herra Fillsonille, että hänen rouvansa on täällä", sanoi hän
kohteliaasti.

"All right, rouva", vastasi mies ja riensi ilmoittamaan näitä mieluisia
uutisia. Molemmat naineet miehet ryntäsivät kannelle ja heti ensi
silmäys ilmaisi heille naisten välin rikkoutuneen.

"Mitäs kuuluu, kapteeni Bunnett?" kysyi rouva Fillson, hymyillen
lumoavasti.

"Hyvää huomenta, rouva Fillson", vastasi laivuri ja koetti välttää
vaimonsa katsetta. "Tässä on minun vaimoni, rouva Bunnett."

"Hyvää huomenta, rouvaseni", sanoi rouva Fillson ja kohenteli uutta
hattuaan sormenpäillään.

"Hyvää huomenta", vastasi rouva Bunnett kylmästi. "Olette varmaankin
tuoneet tavaroita miehellenne?"

"Hän seuraa mukana", sanoi laivuri, hyvillään saadessaan sen sanotuksi.
"Odottakaa silmänräpäys, niin nostan teidät ylös."

Hän autti molemmat naiset kannelle ja koittaen väkistenkin ylläpitää
iloista keskustelua, laskeutui hän edellä kajuuttaan. Onnettomuutta
ennustavan hiljaisuuden vallitessa saivat naiset kuulla olevansa
pakoitetut jakamaan laivurin hytin keskenään.

"Se on ainoa mahdollisuus", sanoi perämies, turhaan odotettuaan, että
asianomaiset sanoisivat jotakin.

"Ja avara se kylläkin on, kun tarkemmin sitä katselee", sanoi laivuri
ja asetti päänsä kallelleen, nähdäkseen jos hytti siten katsottuna
näyttäisi suuremmalta.

"Kolmellekin siellä on tilaa, jos oikein hätä tulisi", sanoi perämies
rohkeasti.

Naiset eivät vieläkään puhuneet mitään, mutta rouva Bunnettin poskille
oli noussut palolippu, mikä ei ennustanut hyvää hänen miehelleen.
Löytyi ainoastaan yksi matka-arkun paikka koko hytissä ja rouva
Fillson oli pitänyt varansa ja sovittanut omansa siihen. Kun se oli
kunnollisesti tehty, nousi hän kannelle, miehensä kanssa, katselemaan
seutua ympärillä.

"George", sanoi rouva Bunnett pahantapaisesti, kun pariskunta oli
jäänyt kahdenkesken.

"Niin, kultaseni?"

"Lähetä pois tuo nainen", sanoi rouva Bunnett käskevästi.

"Ei käy laatuun", vastasi laivuri päättävästi. "Oma syysi, ettet
ennemmin ilmoittanut tulostasi."

"Niin, minä tiesin sen, ettet sinä tahtoisi minua mukaasi", sanoi
rouva Bunnett ja ruusut hänen hatussaan värisivät. "Perämies ajattelee
huvia hänen vaimolleen, mutta minä raukka saan istua kotona, pestä ja
paikata sinulle ja siivota huoneita. Ooh, minä kyllä tiedän... ei sinun
tarvitse sanoa mitään."

"On liian myöhäistä muuttaa sitä enää", sanoi laivuri. "Minun pitää
kannelle nyt; parasta kun seuraat mukana sinäkin."

Rouva Bunnett seurasi miestään ja pysytteli niin kaukana kuin
mahdollisia perämiehen rouvasta, katsellen ikäänkuin hallitsijatar,
miten miehet nostivat purjeita ja ankkurin. Puhalsi suotuisa
länsi-tuuli ja Bylgia halkaisi aaltoja, vesi keulassa kohisten.

Vielä päivällisaikaan oltiin vilkasliikkeisessä seudussa, joten
laivuri, salaiseksi mielihyväkseen, taisi lähettää perämiehen yksinään
pitämään seuraa naisille päivällispöydässä. Tämä näytti takaisin
tullessaan kovin vaalealta ja pelästyneeltä ja kohdatessaan laivurin
katseen, kohotti hän merkitsevästi olkapäitään.

"Ei mitään rumia sanoja?" kysyi laivuri puoleksi kuiskaten.

"Eipä juuri", vastasi perämies. "Mutta sitä enemmän, niin kutsutuita
'hienoja viittauksia'."

"Minä ymmärrän."

"Ellette nyt ymmärrä", sanoi perämies, "niin teepöydässä kyllä tulette
ymmärtämään. Minä en enää aio istua yksinäni heidän kanssaan. Jos
kysytte mitä olen syönyt, on minun mahdoton sanoa sitä."

Hän vetäytyi syrjään, kun pöytätoverinsa samassa nousivat kannelle.
Laivuri päätti kukistaa kapinan heti alkaessa, huusi molemmat naiset
luokseen ja selvitteli heille vastaantulevien laivojen merkillisyyksiä.
Vaan keskellä hänen esitelmäänsä, poistui rouva Bunnett ja tyytyi
edempää katselemaan onnetonta miestään, — kasvoillaan ilme kuin
marttyyreilla pyhissä tauluissa.

Tee-pöydässä, oli miesten osa surkea. Rouva Bunnett ojensi rouva
Fillsonille teekupit, vilkaisemattakaan häneen, ja rouva Fillson
seurasi esimerkkiä, tarjotessaan leipää ja voita. Kun hän veti
tarjottimen takaisin, oli se tyhjä ja rouva Bunnett noukki, harmista
melkein haljeten, leipäviipaleita helmastaan.

"Ooh! Minä olen niin pahoillani", sanoi rouva Fillson.

"Sitä ette suinkaan ole", sanoi rouva Bunnett terävästi. "Ehdollanne
sen teitte."

"No, no, no...", yrittivät molemmat miehet heikolla äänellä.

"Minun mieheni tietysti vaan istuu ja katselee rauhassa, kun minua
häväistään", sanoi rouva Bunnett ja nousi suuttuneena tuoliltaan.

"Ja minun mieheni hörppii teetään, välittämättä, jos minua syytetäänkin
valehtelemisesta", sanoi rouva Fillson ja loi harmistuneen katseen
perämieheen.

"Jos sinä luulet, että minä makaan samassa hytissä tuon naisen kanssa,
George, niin suuresti erehdyt", sanoi rouva Bunnett pelottavalla
äänellä. "Ennen olen vaikka lattialla."

"Ja minä makaan ennen vaikka romuraudoilla", sanoi rouva Fillson ja
vilkasi vihollisensa luisevia ruumiinmuotoja.

"No, sitten makaamme me perämiehen kanssa siellä", sanoi laivuri. "Sinä
saat perämiehen kojun ja rouva Fillson makaa kajuutan sohvalla. Ei
suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, George?"

"Ei, Georgella ei tietystikään ole mihinkään mitään vastaan", huudahti
rouva Fillson. "George myöntyy kaikkeen, kun on kysymys hänen
vaimostaan."

"Jos sinä hiukankin olisit miesmäinen, George", ähkyi rouva Bunnett,
"et noin antaisi loukata minua."

"Ja jos sinä olisit hiukankin miesmäinen", sanoi rouva Fillson,
kääntyen mieheensä, "vapauttaisit minut tuon naisen seurasta. Koskaan
et sinä katso minun parastani."

Hän ryntäsi kannelle, jonne rouva Bunnett'kin pian seurasi. Molemmat
miehet jatkoivat hiljaisuuden vallitessa syömistään.

"Meidän täytyy tehdä riita keskenämme heidän mielikseen", sanoi vihdoin
laivuri ja asetti tyhjän kuppinsa pöydälle. "Ennen he eivät ole
tyytyväisiä."

"Se ei käy", sanoi perämies ja taputti laivuria olalle.

"Teeskentelemme, tarkoitan", sanoi tämä.

"Se ei kävisi luonnollisesti", sanoi perämies. "He huomaisivat sen.
Olemme nyt purjehtineet viisi vuotta yhdessä, eikä koskaan ole pahaa
sanaa vaihdettu."

"No, jos te tiedätte paremman keinon, niin laulakaa ulos", sanoi
laivuri vähän äkäisesti. "Tätä tällaista ei ihminen voi kestää."

"Katsotaan nyt ensin, miten käy aamiaisellakin", sanoi perämies
ja sytytti piippunsa. "Jos se onnistuu yhtä huonosti, kuin tähän
saakkakin, niin voimmehan, heidän mielikseen, koetteeksi, vähän
riidelläkin."

Aamiainen seuraavana aamuna, oli kerrassaan kauhea; rouvat suoraan
yllyttivät miehiään vihollisuuksiin. Siinä he eivät sentään
onnistuneet; mutta aamupäivän kuluessa, sopivat miehet asiastaan ja
seuraavalla aterialla puhkesi myrsky.

"Minä en tahdo surkutella itseäni, enkä loukata kenenkään tunteita",
sanoi laivuri, vilkaisten perämieheen, "mutta jos hiukan vähemmällä
kolinalla voisitte syödä ruokanne, George, olisin erinomaisen
kiitollinen teille."

"Vai niin, todellakin", sanoi perämies — ja hänen vaimonsa suoristi
yht'äkkiä selkänsä.

Molemmat sotaakäyvät voimat katselivat toisiaan kiukkuisin katsein ja
ponnistivat ajatuksiaan uusien loukkauspuheiden keksimiseen.

"Syötte kuin sika", jatkoi laivuri.

Perämies ajatteli niin kauan musertavaa vastausta, että hänen vaimonsa
kadotti kärsivällisyytensä ja hypähti purppuranpunaisena seisomaan.

"Kuinka rohkenette puhua siten minun miehelleni?" huusi hän. "George,
tule heti kannelle!"

"En minä välitä hänen puheistaan", sanoi perämies, joka juuri oli
alottanut päivällisensä.

"Tule heti!" sanoi hänen vaimonsa ja työnsi pois lautasen.

Perämies nousi huoaten, huomasi kauhistuksen ja osaanoton välähdyksen
laivurin silmissä, mutta vastasi siihen samanlaisella, täynnä
voimatonta raivoa.

"Käyttäkää suurempaa veistä, kapteeni", sanoi hän häijysti. "Tuon
pienen raukan voitte jonakuna kauniina päivänä niellä vatsaanne."

Kysymyksessä oleva ase nyrkkiin puserretussa kädessään kääntyi laivuri
ja tirkisteli miestä, kivettyneenä hämmästyksestä.

"Ellen olisi kapteeni tällä laivalla", sanoi hän käheästi, "ja
pakoitettu käymään hyvällä esimerkillä, saisitte komean selkäsaunan
noista sanoistanne, George."

"Teidän paraaksenne se vaan oli, kapteeni Bunnett", sanoi rouva Fillson
ivallisesti. "Minä kerran tunsin erään ruotu-ukon, joka aina söi
veitsellä ja lopulta söi itsensä kuoliaaksi."

"Niin, sen hän teki ja hänellä ei ollut puoliksikaan niin suurta suuta,
kuin teillä", lisäsi perämies varottavasti.

"Kapteeni tai miehistö", sanoi laivuri, melkein tukahtuneena, "mutta
tätä en enää siedä. Tulkaa kannelle, George, ja toistakaa nuo sananne."

Ennenkuin perämies ennätti seurata haastetta, tarttui vaimonsa hänen
käteensä ja kauhistuksen huudolla kiersi rouva Bunnett käsivartensa
laivurin kaulaan, kieltäen häntä liikkumasta paikaltaan.

"Vartokaa, kunnes tapaan teidät maalla, poikaseni", sanoi laivuri
uhaten.

"Minä kyllä yksinkin vien laivan kotiin, jahka olen pehmittänyt
teidät", vastasi perämies ja nousi rouvansa kanssa kannelle.

Iltapäivällä ei kumpikaan pari virkannut sanaakaan, miehet vaan
vaihtelivat katseita. Kun rouvat vihdoin olivat menneet alas, lähestyi
perämies hupaisesti hymyillen vihollistaan.

"Hyvin, poikani", sanoi hän sydämellisesti.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi laivuri, suuttuneella ihmetyksellä.

"Tarkoitan teeskenneltyä tapaanne riidellä", sanoi perämies. "Teitte
sen kerrassaan mainiosti. Minäkin koitin pitää puoliani, mutta se ei
käynyt likimainkaan niin hyvin kuin teiltä."

"Tarkoitatteko, ettette tarkoittanut, kuten sanoitte"? kysyi laivuri.

"Tietysti", vastasi perämies, ja näytti hyvin hämmästyneeltä. "Ette
suinkaan tekään sitä tehnyt?"

"En", sanoi laivuri ja nielasi. "En, tietystikään en. Mutta te ajoitte
myöskin asianne hyvin, George. Mainion hyvin."

"En puoliksikaan niin hyvin kuin te", sanoi perämies. "Niin, me kai
jatkamme yhä?"

"Se kai parasta", vastasi laivuri. "Vaan ei suinkaan liene
tarpeellista, että samaa tapaa seuraamme. Tarkoitan veitsien nielemistä
ja muuta sellaista."

"Ei, ei", sanoi perämies hätäisesti.

"Ja jos te voisitte saada vaimonne Summercovesta matkustamaan junalla
kotiin George, saisimme ehkä vähän rauhaa täällä."

"Hän ei koskaan antaisi anteeksi minulle sellaista pyyntöäkään", sanoi
perämies. "Saatte luvan käskeä häntä itse, kapteeni."

"Sitä en tee", sanoi laivuri päättävästi. "En koskaan voisi laivallani
kohdella naishenkilöä sillä tavalla. Toivon sentään tietäväni, miten
käyttäytyä, niin veitsellä kuin syönkin."

"Unohtakaa pois tuo", sanoi perämies ja punastui. "Odottakaamme nyt
vielä ja katsellaan mihin asiat kääntyvät", lisäsi hän toivovasti.

Seuraavina kolmena päivänä ei tultu mihinkään parempaan tulokseen ja
riita, miesten teeskennelty ja naisten teeskentelemätön kärjistyi
huippuunsa. Oli selvää, että naiset pitivät näitä kahakoita hauskempina
kaikkia muita huvituksia laivalla. Kun molemmin puolin puhjettiin
suonenvedon tapaiseen itkuun, jota miehistö katseli suurella
osanotolla, oli naineiden miesten ryhdyttävä ajattelemaan voimakkaampia
keinoja.

"Asia käy päivä päivältä pahemmaksi", sanoi laivuri alakuloisesti.
"Me tulemme koko miehistön ivan esineiksi, ennenkuin pääsemme heistä.
Vielä päivä ennenkuin saavumme Summercoveen, viisi tai kuusi siellä ja
vähintäin viisi paluumatkalla."

"Murha ennen sitä tulee tapahtumaan", sanoi perämies ja pudisti päätään.

"Jospa saisimme ne molemmat junaan", jatkoi laivuri.

"Se maksaa rahaa."

"Mutta ne olisivat oikein käytettyjä rahoja."

"Eivätkä ne siihen suostu", sanoi perämies. "Ei kumpikaan."

"Olen ennenkin nähnyt naisväen riitelevän", sanoi laivuri, "mutta
silloin on ne kuitenkin voinut pitää aisoissa. Se juuri on onnettomuus,
että pitää asua näin ahtaasti."

"Ajatelkaa, jos sanoisimme, ettei laiva ole merikelpoinen", ehdotti
perämies.

"Silloin ne eivät erkanisi meistä pahallakaan", sanoi laivuri.

"Niin luulen minäkin", sanoi perämies miettivänä. "Mutta riennossa
ne lähtevät, jos sanomme laivalla olevan rokkoa, tai jotain muuta
sentapaista."

Laivuri murisi myöntävästi.

"Koetus ei suuria maksa", jatkoi perämies. "Juuri kun saavumme
satamaan, niin voimme antaa jonkun miehistöstä — esimerkiksi pojan —
sairastua rokkoon."

"Miten se käy päinsä?" kysyi laivuri, vähän ivallisesti.

"Antakaa minun hoitaa koko asia", vastasi perämies. "Minulla on ajatus,
jonka mukaan sen pitäisi onnistuman."

Hetkisen epäiltyään myöntyi laivuri, vasten parempaa tahtoansa.
Seuraavana päivänä, kun hitaasti lähestyttiin Summercovea ja
matkustajat olivat kannella tähystämässä satamaa, ryntäsi kokki
pelästyneen näköisenä kannelle ja kuiskasi jotakin laivurin korvaan.

"Mitä?" huudahti tämä. "Tyhmyyksiä!"

"Mitä?" kysyi rouva Bunnett'kin ja kääntyi ympäri.

"Kokki on saanut päähänsä, pojan sairastuneen rokkoon", sanoi laivuri
naurahtaen.

Molemmilta naisilta pääsi heikko huudahdus.

"Tyhmyyksiä!" sanoi rouva Bunnett vaaleten.

"Loruja", lisäsi rouva Fillson ja hänen suupielissään värähti.

"Niin", sanoi kokki levollisesti, "rouva tietystikin tietää parhaiten,
mutta minä olen kerran purjehtinut parkkilaivassa, jossa rokko oli
hyvin ankara; minun pitäisi tietää miltä se näyttää."

"Niin ja nyt luulette kaikkia rokoksi", sanoi rouva Bunnett epävarmalla
äänellä.

"Kuulkaa nyt rouva", sanoi kokki ja teki teatterimaisen liikkeen, "ehkä
haluatte tulla katsomaan häntä."

"En", läähätti rouva Bunnett ja otti pari askelta taaksepäin.

"Kapteeni tulee varmaankin", kysyi kokki.

"Sinä pysyt paikallasi, George", sanoi käskevästi rouva Bunnett.
"Pysykää vähän edemmällä kokki."

"Ja pitäkää suunne kiini, maalle päästyämme", sanoi perämies. "Teidän
ei ole tarvis laulaa sitä koko kaupungille, sillä silloin on mahdotonta
saada apuväkeä lastinpurkaukseen."

"Kyllä, kyllä", sanoi kokki ja asteli poispäin. "Minä en rokkoa pelkää.
Olen siinä kerran ollut, eikä se minuun koske."

"Ooh, minä toivoisin olevani kaukana tästä inhottavasta laivasta",
huokasi rouva Fillson hermostuneesti. "Täällä ei ole muuta kuin
selkkauksia. Miten kauan vielä kestää, ennenkuin pääsemme Summercoveen,
kapteeni Bunnett?"

"Puolessatoista tunnissa sen pitäisi mennä", vastasi laivuri.

Molemmat naiset huokasivat levottomina ja katselivat jännityksellä
satamaan, joka vähitellen sukeltautui näköpiiriin.

"Minä matkustan junassa takaisin", sanoi rouva Bunnett. "Kerrassaan
inhoittavaa, että vapaa-aikansa tällä tavalla pilaa."

"Se kuuluu asioihin, joita ei voi auttaa", sanoi hänen miehensä.

"Parasta, että annat minulle vähän rahaa", jatkoi rouva. "Aijon
vuokrata huoneen kaupungissa päiväksi, tai pariksi, nähdäkseni miten
tauti kehittyy."

"Matkusta sinä vaan suoraan kotiin", sanoi laivuri.

"Tyhmyyksiä", vastasi rouva Bunnett kiivaasti. "Ajattele, jos sinä
itse vielä saisit rokon, silloin minun kuitenkin pitää olla täällä ja
katsoa, että saat hyvää hoitoa. Olen varma, ettei rouva Fillsonkaan
matkusta."

Rouva Fillson ojensi kätensä herra Fillsonille ja sanoi, ettei hän
mitenkään sitä voisi tehdä.

"Myllynkivi putoaisi hartioiltamme, jos matkustaisitte", sanoi perämies
laivurinkin edestä.

"Joka tapauksessa emme kuitenkaan matkusta ennen päivää eli paria",
sanoi rouva Bunnett ja katsoi melkein ystävällisesti rouva Fillsonia.

Tämän selityksen perusteella, sekä naisten innokkaista pyynnöistä, oli
miesten, joskin vastenmielisesti, hellitettävä rahat.

"Muistakaa, ettette puhu asiasta mitään kaupungissa", sanoi perämies,
kohdatessaan laivurin harmistuneen katseen.

"Mutta pitäähän teidän saada lääkäri", sanoi rouva Bunnett.

"Minä tunnen erään täällä", sanoi perämies, "ja haen hänet."

Hän astui jonkun askeleen syrjään ja iski silmää laivurille. Tällä
ei kuitenkaan ollut halua puhelemiseen ja loppumatka satamaan kului
täydellisen hiljaisuuden vallitessa.

Heti kun laiva kunnollisesti oli kiinni laiturissa, lähtivät rouvat
etsimään itselleen asuntoa. Tunti sen jälkeen saapui sana, että huone
oli saatu, siisti ja mukava, vaikkakin se tuli vähän kalliimmaksi, mitä
ensin oli ajateltu. He pyysivät etteivät miehensä antautuisi mihinkään
tarpeettomaan vaaraan ja lähettivät pesua varten tarttumista ehkäisevää
saippuaa.

Kolme päivää viipyivät rouvat Summercovessa, tulivat hyviksi ystäviksi
ja tekivät, levottomuudesta huolimatta, pitkiä kävelymatkoja
ympäristössä. Vähintäinkin kaksi kertaa päivässä lähetettiin sairaalle
lihalientä ja muita herkkuja, mutta ne eivät koskaan tulleet kajuuttaa
edemmäksi, sillä liikettä välittävä pieni poika, oli saanut jyrkän
määräyksen olla astumatta laivaan. Neljännen päivän aamulla tulivat
rouvat itse niin lähelle laivaa kuin uskalsivat — ottamaan jäähyväisiä.

"Kirjoita, jos tauti pahenee", huusi rouva Bunnett.

"Tai jos sinä saat rokon, George", lisäsi rouva Fillson.

"Hän on jo paranemaan päin", sanoi perämies. "Olkaa huoleti!"

Molemmat rouvat näyttivät tyytyväisiltä ja kääntyen ainakin joka
kymmenennen askeleen päästä heiluttamaan nenäliinojaan, poistuivat he
rautatieasemalle päin.

"Jos minä joskus vielä otan naisväkeä laivaani, niin nielköön minut
paholainen elävänä", sanoi laivuri. "Mutta kuka tuo vanha herra on?"

Hän osoitti vanhaa valkopartaista miestä, joka lähestyi kuunaria musta
laukku kädessään.

"Kapteeni Bunnett?" kysyi mies.

"Se olen minä", sanoi laivuri.

"Vaimonne lähetti minut", sanoi mies. "Nimeni on Thompson, — tohtori
Thompson. Hän kertoi teillä olevan ison rokon laivalla. Tahdon nähdä
sairaan."

"Meillä on jo lääkäri", sanoivat laivuri ja perämies yht'aikaa.

"Vaimonne sanoi sen, mutta hän tahtoi välttämättä, että minä tulisin
katsomaan potilasta", sanoi tohtori Thompson. "Se on myöskin minun
velvollisuuteni piirilääkärinä."

"Nyt olette saanut asiat kauniiseen kuntoon", huokasi kauhistunut
laivuri moittivasti.

"Jokainen voi joskus tehdä tyhmyyden", kuiskasi perämies. "Antakaa
hänen tulla laivaan, eihän meillä rokkoa ole. Pahimmassa tapauksessa
syytämme kokkia koko asiasta."

"Se kai lienee parasta", sanoi laivuri ja autti lääkärin laivaan.
Perämies juoksi kanssiiin, ja pakotti raivostuneen pojan kiireesti
riisumaan vaatteensa ja asettautumaan vuoteelle.

Syvän hiljaisuuden vallitessa tutki tohtori potilasta ja kaikkein
suureksi hämmästykseksi, käski hän miehistönkin pistää ulos kielensä,
yskiä ja puhaltaa.

"Miten kauan poika on ollut kipeänä?"

"Suunnilleen neljä päivää", vastasi hämmästynyt laivuri.

"Tästä näette, miten käy, kun salaa tällaisia asioita", sanoi tohtori
ankarasti. "Te olette pitäneet sairaan täällä, vaikka hänet välttämättä
olisi ollut vietävä sairaalaan. Nyt sitä on jokaisessa noissa
miesraukoissa."

"Mitä?" huudahti laivuri. "Heissä — mitä?"

"Rokkoa tietystikin", sanoi lääkäri. "Vieläpä vaikeinta laatua. Rokko
on sisällinen. Rakkuloista ei yhtäkään ole päälle noussut."

"Ooh! Peijakas!" ihmetteli laivuri ja miehistö huokasi onnettomana.

"Miksi sitä sitten luulitte?" kysyi tohtori ankarasti. "Nyt ei heitä
enää voi muuttaa, miesten on ruvettava sänkyyn, jokaisen, ja teidän on
perämiehen kanssa hoidettava heitä."

"Mutta jos se tarttuu?" sanoi perämies valittaen.

"Siihen saatte mukautua", sanoi lääkäri, mutta lisäsi vähän lempeämmin:
"Koitan iltapäivällä lähettää tänne pari hoitajatarta. Siihen saakka
saatte tehdä parhaanne."

"Hyvä, sir", sanoi laivuri sortuneella äänellä.

"Mitä ensiksi on tehtävä", sanoi tohtori, nousten hitaasti rappuja,
"on, että valelette heitä kylmällä vedellä. Tehkää se kerran joka
puolen tunnin kuluessa siksi kunnes kuumenäppylät lyövät ulos."

"Tapahtuu", sanoi laivuri. "Mutta kiiruhtakaa hoitajattaria, sir."

Hän jäi seisomaan sanattomana, kunnes tohtori katosi näkyvistä, sitten
riisui hän, raskaasti huoaten, takkinsa ja ryhtyi työhön.

Koko aamupäivän valelivat laivuri ja perämies miehistöään, odotellen
väsymyksen sekaisella kärsimättömyydellä kuumenäppylöitä, samoin kuin
miehistökin. Kokki kirosi ja hyppi kuin vimmattu joka kerta kuin
ämpärillinen kylmää vettä valui pitkin hänen alastonta ruumistaan.

"Toivoisin nyt jo hoitajattarienkin tulevan, George", läähätti laivuri,
kun hetkeksi istuttiin puhaltamaan. "Tämä on kauheaa työtä."

"Pahempaa kuin viimeisellä tuomiolla", sanoi perämies surullisesti.

"Halloo!" kuului ääni laiturilta.

Molemmat miehet kääntyivät katsomaan huutajaa.

"Halloo!" vastasi laivuri alakuloisesti.

"Mitä te olette lörpötelleet rokosta?" kysyi äsken tullut.

Laivuri viittasi väsyneesti keulaan.

"Viidellä kappaleella, tuolla, on sitä", sanoi hän. "Oletteko tekin
tohtori."

Vastaamatta mitään hyppäsi mies laivan kannelle ja astui kiireesti
kanssiin, toisten kahden seuratessa jälessä.

"Älkää seisoko valon edessä", ärjäsi mies. "Antakaa kun katson teitä,
pojat."

Hän alkoi tutkia puhtaaksi valeltuja miehiä ja murisi ihmetellen.

"He ovat saaneet ankaria kylmiä kylpyjä", sanoi laivuri huomattavalla
ylpeydellä.

"Mitä?" kysyi mies.

Laivuri selitti asian lähemmin ja katsoi kummissaan ympärilleen, kun
lääkäri yht'äkkiä alkoi nauraa täyttä kurkkua. Sopimaton nauru kiusasi
epämiellyttävästi potilaittenkin korvia ja Joe Burrows nousi varovasti
istumaan kojussaan ja koetti nyrkillään ulottua mieheen.

"Teitä on narrattu", sanoi tohtori ja kuivasi silmiään.

"En ymmärrä tarkoitustanne", sanoi laivuri arvokkaasti.

"Joku on vetänyt nenästä teitä", sanoi tohtori. "Ylös hullut! Teissä ei
ole enempää rokkoa kuin minussakaan."

Lääkäri lähti matkaansa ja miehet kiroten puoleksi helpotuksesta,
puoleksi kiukusta, nousivat etsimään vaatteitaan.

"Kuka on voinut tehdä tuollaista", sanoi perämies ajattelevana.

Laivuri pudisti päätään, mutta hetkinen senjälkeen selvisi hänen
katseensa vähäisen. Hän otti piipun suustaan ja viittasi peukalollaan
kohden rautatieasemaa. Ja perämies vähän tuumittuaan, nyökkäsi
myöntävästi.




VELI HUTCHINS


"Saamme erään hyvän ystävän mukaamme tälle matkalle", sanoi "Aallon"
laivuri istuessaan teen jälestä perämiehen kanssa kannella. "Eräs uusi
jäsen seurassamme, veli Hutchins."

"Lähetysystävä varmaankin", sanoi perämies huolettomasti.

"Niin lähetysystävä", toisti laivuri. "Olen varma, että tulette
pitämään hänestä, George; hän on ennen ollut suurimpia lurjuksia."

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi perämies ja katsoi vihaisesti laivuriin.

"Hänen elämänsä historia on kovin kirjava", vastasi laivuri. "Melkein
puolissa Englannin vankiloissa on hän tunnettu. Kuullessaan hänen
puhettaan on kuin lukisi avonaista kirjaa."

"Vai niin! Ja hän tietysti taas alkaa ja lopettaa ateriat pitkillä
rukouksilla ja veisuilla, kuten tuo viimekesäinenkin paksuniskainen,
lihava roisto, joka saappaani varasti?" kysyi perämies.

"Hän ei niitä varastanut, George", sanoi laivuri. "Olisittepa nähneet
hänen itkunsa ja epätoivonsa, teidän epäilyksenne kuultuaan, ette
mitenkään voisi antaa anteeksi itsellenne tällaista puhetta. Hän puhui
siitä kokouksessa ja me rukoilimme kaikin teidän edestänne."

"Oli turha vaiva! Te olette kaikki yhtä hyviä, te ja lähetyksenne",
sanoi perämies halveksivasti. "Nenästä teitä aina vedetään. Joku
roikale tulee luoksenne, puhuu kauniisti armosta, joka on tullut hänen
osakseen ja te toimitatte hänelle heti helpot ja mukavat päivät. Kas
niin, älkää keskeyttäkö minua. Aioitte kysyä, miksi en minä yhdy
joukkoonne ja minä vastaan, että minulla on hyvä, terve järkeni vielä
tallella."

"Joskus tulette muuttamaan ajatuskantaanne, hyvä George", huokasi
laivuri hurskaasti ja nousi seisomaan. "Toivon sydämestäni, että Jumala
lähettäisi teille jonkun surun, jonkun, jota teidän olisi mahdoton
kestää. Se on ainoa mikä teidät pelastaa."

"Sitä luultavasti toivoo tuo paksuniskainen saappaiden varaskin", tuumi
perämies.

"Kyllä, sitä hän juuri sanoi", vastasi laivuri hartaudella.

Perämies nousi seisomaan, kopisti pilkallisena piippunsa laivan
syrjään ja alkoi kävellä edestakaisin kannella. Saamatta kuitenkaan
takaisin entistä rauhaansa, hyppäsi hän laiturille ja läksi kävelemään
kaupunkiin.

Oli jo myöhäinen kun hän palasi takaisin. Kynttilä piipitti huonolla
valolla kajuutan pöydällä ja kapteeni istui silmälasineen lukemassa
jotakin vanhaa evangelista aikakauskirjaa, laihalle mustapukuiselle
miehelle.

"Tämä on perämiehemme", sanoi laivuri ja katsoi ylös kirjastaan.

"Kuuluuko hän meihin?" kysyi vieras.

Laivuri pudisti alakuloisena päätään.

"Eikö vielä?" sanoi vieras, rohkaisevalla äänellä.

"Olen nähnyt tarpeekseni teidän kaltaisianne", sanoi perämies ylpeästi.
"Ja mitä enempi teitä näen, sitä vähempi teistä pidän. Ihan vereni
kiehahtaa, kun katselen teitä."

"No, nyt se on paha, joka puhuu teissä", sanoi herra Hutchins
tunteellisesti ja varmasti.

"Niin, hänen äänensä te kai hyvin tunnette", sanoi perämies
levollisesti.

"Olen elänyt hänen kanssaan 30 vuotta", sanoi herra Hutchins
kunnioitusta herättävällä painolla, "mutta silloin väsyin minä häneen."

"Kaipa se jo häntäkin pitkästytti", tuumi perämies. "30 päivää olisi jo
ollut tarpeeksi minulle."

Näin sanoen, meni hän hyttiinsä, antaakseen herra Hutchinsille aikaa
miettiä sopivaa vastausta, tuli taas takaisin kokonaisen whiskypullon
ja lasin kanssa ja sekotti itselleen väkevän groggin. Hutchins-herra
veti syvään henkeään, katsahti neuvottomana laivuriin ja pudisti
päätään pullolle.

"Tiedättehän, George, etten salli teidän käyttävän tuota viheliäistä
moskaa kajuutassa", sanoi vihdoin laivuri.

"En sitä itselleni tuonutkaan", vastasi perämies viisastelevasti.
"Se on vaan sille 'pahalle'. Kehuu saavansa kurkkunsa kuivaksi,
katsellessaan vanhaa toveriaan, Hutchinsia."

Kummakseen huomasi hän vieraan kaikin mokomin taistelevan nauruaan
vastaan; hän puri huultaan ja pienet viekkaat silmänsä vetistyivät.
Pian hän sentään sai takaisin totisuutensa, nousi tuoliltaan ja piti
sydäntä liikuttavan puheen raittiudesta. Kiroten whiskyn syntisenä ja
tarpeettomana aineena, hän lopuksi huomautti kahden englantilaisen
karamellin veteen sekoitettuna ajavan saman asian.

Whiskyn näkö näytti saavan hänet aivan raivoihinsa ja laivuri
istui kuin kivettynyt, kuullessaan tuonlaista merkillistä
kaunopuheliaisuutta, kunnes saarnaaja vihdoin, puhuttuaan tarpeeksi
perämiehelle, veti raskaasti henkeään, sieppasi pullon käteensä ja
lennätti sen tuhansiksi muruiksi lattialle.

Silmänräpäyksen istui perämies voimattomana raivosta, sitten hyppäsi
hän parahtaen pystyyn ja aikoi rynnätä saarnaajan niskaan, mutta
onneksi sai laivuri kiinni hänen käsivarteensa, ja veli Hutchinsin
onnistui pujahtaa hyttiinsä.

"Päästäkää irti", kirkui perämies. "Annan selkään sille heittiölle."

"George", sanoi laivuri ankarasti, "minä häpeän teidän tähtenne."

"Hävetkää h--tissä", ulvoi perämies. "Mikä oikeus hänellä oli rikkoa
whiskypulloni."

"Hän on pyhimys", sanoi laivuri. "Hän on pyhimys, George. Nähdessään,
etteivät hyvät sanat auttaneet, käytti hän voimakkaampia keinoja."

"Odottakaa vaan, jahka saan hänet käsiini", sanoi perämies uhkaavana.
"Kyllä minä hänelle voimakkaampia keinoja näytän."

"Joko hän rauhoittuu, kallis ystävä?" kuului herra Hutchinsin ääni oven
takaa. "Minä nimittäin kokonaan unohdin lasin."

"Tule ulos!" kiljasi perämies. "Tule ulos ja kaada vielä sekin, jos
uskallat."

Herra Hutchinsia ei vaatimus sentään näyttänyt miellyttävän, vaan
rukoili hän oven takana itkevällä äänellä perämiestä alkamaan parempaa
elämää; samalla sai laivuri moitteita, että kärsi sellaista syntistä
elämää laivallaan. Nöyränä otti tämä vastaan läksynsä ja kun herra
Hutchinsin ääni oli vaijennut ja perämies samaten hiukan rauhoittunut,
läksi hän päivän viimeiselle tarkastuskierrokselle, palasi taas
kajuuttaan ja meni kojuunsa.

Seuraavana aamuna oli määrä purjehtia ja miehistö oli aikaisin
pystyssä. Mutta herra Hutchins pysyi hytissään, vaikka perämies useat
kerrat kävi kolkuttamassa oven takana. Kun hän viimein tuli kannelle
oli perämies peräsimessä ja miehistö söi aamiaistaan.

"Hyvinkö nukkunut?" kysyi herra Hutchins lempeästi ja istuutui
lastiruuman luukulle, pikkusen matkaa perämiehestä.

"Sen saatte kuulla, jahka pääsen tästä peräsimestä", kuului perämiehen
kuiva vastaus.

"Vieläkö vihainen?" sanoi herra Hutchins sokerimakealla äänellä.
"Tuletko hartaushetkeen illalla?" lisäsi hän sitten.

Perämies ei suvainnut vastata, mutta hänen vihaansa, kun illalla, herra
Hutchinsin pyynnöstä, koko miehistö tuppautui kajuuttaan, ei voi sanoin
kuvata.

Kolme iltaa perättäin pidettiin näitä "rakkausjuhlia", kuten herra
Hutchins niitä nimitti, vaikka perämies niitä kutsui "pahemmaksi"
elämäksi, kuin "kapakassa." Miehistö ei muuten niinkään ollut ihastunut
psalmeihin, mutta kun he nyt saivat rääkyä niitä koko keuhkojensa
voimalla ja lisäksi vielä samasta kirjasta laivurin kanssa, muutti se
kokonaan asian. Sitäpaitsi huomasivat he sen ärsyttävän perämiestä
ja tieto, että täten uskalsivat vastustaa päällysmiestään ja samalla
sentään työskentelivät sielujensa pelastukseksi, oli kylliksi ihana.
Laivapoika, jolla juuri oli äänenmurros, päästeli merkillisiä mölyääniä
ja näytti vaivatta hallitsevan viittä oktaavia.

Kun oli väsytty laulamiseen, piti herra Hutchins lyhyen puheen, ottaen
tavallisesti esimerkiksi voimakkaan miehen, mutta juomahimon orjan ja
irstaspuheisen. Puhuja todisti, että juoppo tavallisesti tekee muitakin
syntejä, vaikkapa vaan salaisuudessakin ja kuvaili miten tällainen
mies meni kotiinsa ja löi vaimoaan, kun tämä moitti häntä lapsen
säästölaatikon rikkomisesta ja sisällön tuhlaamisesta irlantilaiseen
whiskyyn. Joka lauseen lopussa huokasi hän ja kun miehistö huomasi
heilläkin olevan oikeuden tehdä samaten, huokasivat he erinomaisella
mielihyvällä, — pojan huokaukset olivat varsinkin kauheat kuulla.

Saavuttiin Plymouthiin, jonne osa lastista oli jätettävä — tosiaankin
kreivin aikaan, sillä perämiehen järki oli jo mennä sekaisin, kuten
toistenkin, herra Hutchinsin ansiosta. Laivakissa yksin oli perämiehen
kanssa järjissään; se istui kajuutan katolla ja kirosi saarnaajaa ja
sinistä nauhaa, jonka oli saanut kaulaansa.

Kun laiva vihdoin oli kiinnitetty laituriin, oli liian myöhäistä alkaa
lastia purkaa ja miehistö jäi istumaan kannelle, heittäen ikäviä
katseita kaupungin valoihin. Heidän ilonsa, kun laivuri ilmoitti, että
saisivat vieraansa kanssa mennä kävelemään, olikin sentähden rajaton ja
he hyppivät kuin koulupojat.

"Parempaa seuraa on heidän mahdoton saada", tuumi laivuri, joukon
lähtiessä liikkeelle. "Kun ajattelen mitä kaikkea hyvää tämä mies on
saanut aikaan ainoastaan neljässä päivässä, niin oikein minä häpeän."

"Lienee kai parasta, että teette perämiehen hänestä laivallenne", sanoi
George. "Teistä tulisi mainio pari."

"Hänellä on kalliimpi kutsumus", vastasi laivuri kunnioittavasti.

Huomattuaan perämiehen kasvojen ilmeen, poistui hän huoaten. Perämies
nojautui mastoa vastaan ja kun laivassa ei enää muuta kuullut kuin
herra Hutchins ja aina vaan herra Hutchins, vaipui hän synkkiin
mietteisiin, kunnes miehistö palasi.

"Herra Hutchins tulee jälestäpäin", huusi laivapoika. "Hän lupasi vaan
mennä tervehtimään erästä vanhaa ystäväänsä."

"Minkä nimisessä kapakassa?" kysyi perämies ivallisesti.

"Ellette voi olla puhumatta pahaa, George, niin on parasta, että
tukitte suunne", sanoi laivuri ankarasti. "Mikä on teidän ajatuksenne
herra Hutchinsista, pojat?"

"Auliimpaa miestä ei koskaan ole löytynyt", vastasi Dan, miehistön
vanhin, vakaumuksella.

"Parempaa ihmistä en koskaan ole nähnyt", lisäsi toinen.

"Joko nyt kuulette?" sanoi laivuri ihastuneena.

"Kyllä, kyllä minä nyt kuulen", vastasi perämies.

"Hän on kristitty", sanoi poika. "Minäkään en ennen tiennyt, mitä
kristitty on, vaan kun tapasin hänet, selkeni asia minulle heti. Mitä
luulette hänen antaneen meille?"

"Antaneen teille?"

"Kokonaisen punnan kontantissa", sanoi poika. "Kultarahan jokaiselle.
Niin, katsokaas, sellaisia ne ovat ne kristityt. Toivoisin vaan
tuntevani useampia heitä."

"Tämän veroista en eläissäni ole kuullut", huudahti laivuri
ihastuksissaan.

"Ja niin kauniisti, kun hän sen teki", sanoi Dan vanhus. "'Kas tässä,
pojat, minulta ja laivurilta', sanoi hän, 'kiittäkää häntä yhtä paljon
kuin minuakin'."

"Niin, älkää nyt tuhlatko rahojanne", sanoi laivuri. "Minä teidän
asemassanne panisin ne pankkiin, — sehän olisi jo koko kaunis
pohjaraha."

"Toivon hänen saaneen ne rehellisillä keinoilla", huomautti perämies.

"Tietystikin", huudahti laivuri. "Teillä on kova, tunteeton sydän,
George. Olisittepa ollut hiukankin tunteellisempi, olisitte ehkä
saaneet osanne tekin."

"Vieköön piru hänen kolikkonsa", sanoi perämies. "Ihmettelen mistä hän
on saanut ne ja mitä hän tarkoittaa, sanoessaan niiden olevan yhtä
paljon teiltä kuin häneltäkin. _Te_ ette juuri rahoja lahjoittele."

"Hän varmaan tarkoittaa", sanoi laivuri vaatimattomasti, "että minä
olen tällaiset ajatukset hänen sydämeensä saattanut. Niin, kyllä nyt
on parasta, että menette kojuunne, pojat. Työ alotetaan kello neljältä
huomisaamuna."

Miehistö poistui keulapuolelle ja laivuri ja perämies menivät
nukkumaan. Lamppu jäi kajuutan pöydälle palamaan, laivuri sanoi hyvää
yötä perämiehelle ja nukkui muutaman minuutin perästä kuin lapsi.

Kello 4:ltä heräsi perämies ja huomasi laivurin seisovan saarnaajan
kojun ääressä. Lamppu seisoi yhä pöydällä ja paloi, vaikkakin
päivänvalo jo selvästi paistoi ikkunasta.

"Ei ole vielä tullut takaisin?" kysyi perämies, huomattuaan vieraan
kojun tyhjäksi.

Laivuri pudisti alakuloisena päätään ja viittasi pöydälle. Perämies
seurasi sormen osoitusta ja näki pienen nahkapussin ja sen vieressä
neljä ja puoli penceä kuparirahaa, sekä suuren joukon vaskinappeja.

"Siinä oli 23 puntaa rahtirahoja, tuossa pussissa, Lontoosta
lähtiessämme", sanoi laivuri kun hän vihdoin sai puhelahjansa.

"No mihin luulette niiden kadonneen?" kysyi perämies ja puhalsi lampun
sammuksiin.

"En voi aavistaakaan", vastasi laivuri. "Olen aivan sekaisin päästäni.
Vei... herra Hutchins ei vielä ole tullut takaisin."

"Hän varmaan on saanut esteen, eikä ole tahtonut enää yöllä häiritä
teitä", sanoi perämies, lihaksenkaan hänen kasvoillaan värähtämättä.
"Mutta luulenpa hänen voivan hyvin, missä hän sitten lieneekin. Älkää
olko hänen tähtensä rauhaton."

"On merkillistä, minne hän on mennyt", tapaili laivuri, "erittäin
merkillistä."

"Hutchins on erinomaisen avokätinen", sanoi perämies. "Hän antaa
miehistölle, suuremmatta ansiotta, viisi puntaa, ehkä hän nyt teitäkin
auttaa takaisin tultuaan."

"Menkää ja käskekää miehistö tulemaan tänne", sanoi laivuri,
heittäytyen sohvalle ja tirkistellen nappiläjää edessään.

Perämies totteli ja muutaman minuutin kuluttua tuli hän takaisin
miesten kanssa, jotka osanotolla kuuntelivat laivurin kertomusta
vahingostaan.

"Se on salaisuus, jota ihmisjärki ei pysty selvittämään sir", sanoi
vanha Dan, "eikä maksa vaivaa yrittääkään sitä."

"Niin, se on niitä salaisuuksia, jotka eivät koskaan näe päivän valoa",
lisäsi kokki vakuuttaen.

"Mielelläni en ketään syyttäisi", sanoi laivuri, "mutta minun täytyy.
Ainoa, joka on voinut ottaa rahat, on herra Hutchins."

"Mitä? — Tämä pyhä mieskö?" huudahti Dan. "Muuta kuin nauraa, en taida
sellaiselle ajatukselle."

"Sitä ei hän olisi voinut tehdä", sanoi poika. "Hän oli aivan liian
hurskas."

"Hutchins on ottanut nämä 23 puntaa", sanoi laivuri päättävästi, "eli
sanokaamme 18, sillä viisihän minä saan takaisin."

"Nyt taidatte erehtyä sir", vastasi Dan.

"Kas niin, antakaa rahat takaisin", sanoi laivuri ankarasti.

"Ei, suokaa anteeksi, sir, sitä me emme tee", sanoi kokki omasta ja
toisten puolesta, asettaen toisen jalkansa kajuutan rappusten alimmalle
astuttavalle. "Veli Hutchins antoi meille rahat siksi, että lauloimme
niin hyvin psalmeja. Niin hän sanoi, emmekä me olleet velvolliset
uskomaan, etteivät rahat olleet rehellisesti ansaittuja. Eihän meillä,
pojat, ollut mitään syytä epäillä sitä, eihän?"

"Miten se olisi voinut tulla kysymykseenkään", vastasivat kaikki
esimerkiksi kelpaavalla yksimielisyydellä.

He seurasivat kokkia kannelle, nojautuivat laivan syrjään ja katselivat
kaiholla paikkaa, jossa viimeisen kerran olivat nähneet hyväntekijänsä.
Surullisen aavistuksen valtaamina, etteivät koskaan enää tapaisi
hänen kaltaistansa ihmisystävää, hajaantuivat he kukin suunnalleen ja
valmistautuivat päivän töihin.




NAIS-ASE


Pitkä kesäpäivä oli lopussa ja hämärä alkoi vähitellen muuttua
pimeydeksi. Kuunari "Sinikellon" laivuri lähestyi hitaasti satamaa,
perämiehensä seuraamana. Molemmat olivat käyneet ravintolassa syömässä,
jonka ohessa ei juomaverojakaan unohdettu, ja laivurin itsetietoisuus,
joka selvänäkin oli kyllin huomattava, ei suinkaan ollut laskenut
portterin mukana. Hän astui mahtavasti kuunariinsa, mutta kääntyi
yhtäkkiä perämieheensä, joka juuri aikoi seurata esimerkkiä ja nosti
varottavasti leveän kätensä suulleen.

"Mitä se oli kun minä sanoin?" kysyi hän hiljaa, mutta kiivaasti.

"Niiden molempien poliisienko kurittamisesta?" arvasi perämies, hiukan
hämillään.

"Ei", vastasi toinen ankarasti. "Kuulkaa!"

Perämies kuunteli. Kanssista kuului pidäteltyjä miesten ääniä ja
hopealle helähtävää tyttöjen naurua.

"No, sepä peijakasta", sanoi perämies, huomaten velvollisuudekseen
jotakin sanoa.

"Ja tällaista vielä senjälkeen, millä heitä varotin", sähisi laivuri.
"Kuulitteko mitä minä sanoin heille, Jack?"

"En koskaan ole kuullut mehevimpiä kirouksia ja uhkauksia", todisti
perämies.

"Ja kuitenkin on niitä nyt täällä, vastoin kaikkia minun kieltojani.
Kaiken sen jälkeen mitä sanoin heille. Kaikkein uhkausten jälkeen, kuin
minä... minä käytin."

"Käytitte", toisti perämies.

"He ovat käyneet kutsumassa tuota naisväkeä tänne. Te muistatte, Jack,
mitä sanoin tekeväni, jos he sen tekisivät?"

"Lupasitte syödä suolatta koko joukon", kertasi perämies
palvelushaluisena.

"Minä teen parempaa, Jack", sanoi laivuri, hetkisen synkkänä
mietittyään. "Mikä estää meidän päästämästä irti laivaa ja ottamasta
mukaan koko 'sakkia'?"

"Jos minun ajatukseni haluatte tietää", sanoi perämies, "niin
miehistölle ette suurempaa iloa voisi millään tehdä."

"Saadaanpa nähdä", vastasi laivuri merkitsevällä silmäniskulla.
"Koittakaapas nyt toimia hiljaa, Jack."

Käyden itse edellä, hyvällä esimerkillä, hyppäsi laivuri laiturille ja
irroitti köydet, jotka yhdistivät mitään pahaa aavistamattomat vieraat
syntymäkaupunkiinsa. Laiva alkoi heikon maatuulen painamana hiljalleen
erota laiturista.

Laivuri tarttui peräsimeen. Halkaisijan kitinä, perämiehen sitä
vetäessä ylös, houkutteli kanssin luukkuun pörröisen pään, jonka
omistaja, huudahdettuaan jotakin tovereilleen, hyppäsi kannelle ja
katseli hämmästyneenä ympärilleen.

"Auttakaa työssä", huusi laivuri, kun toisetkin miehet ryntäsivät
kannelle. "Keulapurje ylös!"

"Pyydän anteeksi, sir", sanoi yksi joukosta, kohteliaammin kuin koskaan
eläissään, "mutta..."

"Auttakaa perämiestä", ärjäsi laivuri kuivasti.

"Sem, yritäppäs liikkua", huusi perämies. "Nopsemmat ajatukset."

Miehet katselivat neuvottomina toisiaan, mutta huomasivat kuitenkin
parhaaksi ryhtyä toimiinsa. Silloin kuului kauhistuksen huuto
kanssista. Tytöt olivat vasta nyt käsittäneet asemansa ja juoksivat
pelästyneinä kannelle, saadakseen, jos suinkin mahdollista autettua
asemaansa.

"Mitä?" kiljasi laivuri, teeskennellen kummastusta. "Naisväkeä laivalla
— kaiken senjälkeen kuin olen varoittanut teitä, miehet. Se ei voi olla
mahdollista, — varmaankin uneksun."

"Viekää takaisin meidät", rukoilivat tyttölapset, välittämättä hänen
tylystä puheestaan. "Kääntykää ympäri ja viekää takaisin meidät,
kapteeni."

"Mahdotonta", vastasi laivuri. "Nyt näette, mikä on seuraus
tottelemattomuudesta. Vetäkää isopurje ylös, kuuletteko te!"

"Emme koskaan tee sitä toista kertaa", huusivat tytöt, huomatessaan
pimeän meren edessään, kuunarin pujahtaessa sataman suusta. "Viekää
takaisin meidät."

"Ei tule kysymykseenkään", vastasi laivuri kiusottelevasti.

"Tämä on laitonta, sir" virkkoi Ephraim Biddle juhlallisesti.

"Mitä? Laitonta? Lähteä matkalle omalla laivallaan?" ihmetteli laivuri.
"Mistä minä tiesin noiden täällä olevan? En kierrä ympäri, en! Maatkoot
kuten ovat sänkynsä valmistaneet."

"Eivät he mitään sänkyjä ole valmistaneet", sanoi George Scott.
"Totisesti on väärin rankaista tyttöjä meidän rikoksistamme."

"Suu kiinni", tiuskasi laivuri.

"Se on laitonta", totesi Biddle. "Jos he olisivat matkustajia, niin
tällä lailla ei ole oikeutta kuljettaa sellaisia. Jos he taas vasten
tahtoaan ovat tulleet poisviedyiksi, on se ryöstöä. Luin juuri eräänä
päivänä sanomalehdestä miten eräs nuori mies oli saanut seitsemän
vuotta vankeutta naisen ryöstöstä. Ottakaa huomioon, kapteeni, kolme
kertaa seitsemän on... kolme kertaa seitsemän on... kolme kertaa
seitsemän on... on... on enemmän, kuin halusta istuisittekaan kiinni,
kapteeni."

"Tyhmyyksiä" sanoi laivuri "löytyyhän niitä salamatkustajia jotka
piiloutuvat laivaan, saadakseen vapaan matkan. Ensi satamassa lasken
heidät maalle, — Plymouth'issa."

Kuului kolme sydäntäsärkevää, haikeaan itkuun päättyvää huudahdusta.

"On parasta, että menette kojuun, lapset", sanoi Biddle, miehistön
vanhin.

"Miksette pakota hänet viemään meidät takaisin?" sanoi harmissaan Jenny
Evans, pisin tytöistä.

"Emmehän me sitä voi tehdä, ystäväiseni", vastasi Biddle. "Se olisi
vastoin lakia. Vai olisiko sinusta hauskaa nähdä meidät raudoissa."

"Samantekevää", vastasi miss Evans, valmiina itkuun, "kun vaan pääsemme
pois täältä. George, vie meidät kotiin."

"Minä en voi", vastasi Scott alakuloisena. "Sitten saat katsella toista
tyttöä itsellesi", sanoi miss Evans riidanhaluisena. "Minusta ei sinun
vaimoasi koskaan tule. Miten kauan vankeutta luulet saavasi, jos
pakottaisit laivurin kääntymään ympäri?"

"Vähintäinkin kuusi kuukautta", vastasi Biddle, Scottin puolesta.

"Kuusi kuukautta kuluu yhdessä tuokiossa", sanoi miss Evans ja pyyhki
kyyneleet silmistään.

"Sehän olisi vaan tervetullut lepoaika", lisäsi miss Williams
houkuttelevasti.

Kun miehet eivät kuitenkaan katselleet asiaa samassa valossa,
selittivät tytöt, että heillä ei ole mitään tekemistä raukkojen kanssa
ja kömpivät keulaan purjeiden alle itkemään kovaa kohtaloansa. Hetken
seisoivat miehet ympärillä ja koettivat kömpelösti lohdutella, mutta
saivat pian tarpeekseen nuhteista ja hävyttömyyksistä ja vetäytyivät
noloina kojuihinsa.

Kun ylimmäiset humalat olivat haihtuneet laivurin päästä, alkoi
häntä vähän arveluttaa tekonsa, vaan kun oli myöhäistä asiaa enää
auttaa, päätti hän kestää leikin loppuun ja jäi varmuuden vuoksi itse
peräsimeen.

Yö oli kirkas ja tuuli heikko. Vähitellen kuitenkin alkoivat esineet
käydä selvemmiksi koittavassa päivänvalossa ja yht'äkkiä pistivät tytöt
esiin alakuloiset päänsä purjeiden välistä ja hengittivät halveksivasti
aamun raitista meri-ilmaa ja keskusteltuaan hetkisen innokkaasti
keskenään nousivat he ylös, lähestyivät laivuria ja tirkistelivät häntä
ajattelevan näköisinä.

"Se tulee käymään kuin tanssi", sanoi miss Evans, ojentautuen täyteen
pituuteensa ja katsellen pilkallisesti suuttunutta miestä.

"Hänhän on kuin pieni poika", lisäsi miss Williams urhoollisesti.

"Synti, ettemme ennen tulleet sitä ajatelleeksi", tuumi miss Davies.
"Miehistö ei luultavasti hänen avukseen tule?"

"Ei tule kysymykseenkään", sanoi miss Evans halveksivasti. "Ja jos
tulee, saavat osansa hekin."

Tytöt menivät matkaansa ja laivuri seurasi otsa rypyssä heidän
toimiaan. Keittiöstä otettiin kaksi harjaa ja luuta. Laivuri päästi
syvän huokauksen, nähdessään miss Evansin nousevan lastiruumasta
toisessa kädessä ämpäri valkoista maalia, toisessa tervapytty.

"Pitäkää varanne, tytöt", varoitti miss Evans.

"Pankaa pois nuo tavarat", sanoi laivuri käskevällä äänellä.

"Tuskimpa", vastasi miss Evans kiusottelevasti. "Kasta paremmin
harjasi", jatkoi hän kääntyen miss Davies'iin. "Muistakaa: terva ja
piki, vetää merimiestä liki!"

Nauru seurasi vanhaa sananpartta, ja tervaa ja maalia tippuvat harjat
käsissään marssivat naissankarit täydessä sotarintamassa laivurin eteen.

Laivurin sydän pamppaili kurkussa ja kirkasten kamalasti kutsui hän
uskollista miehistöään avuksi.

Miehet kömpivät hitaasti kannelle ja katseltuaan hetkisen kummissaan
tyttöjen hankkeita, työnsivät he Ephraim Biddlen esiin.

"Ottakaa noilta harjat pois", käski laivuri mahtavasti.

"Pysykää erillänne tästä asiasta", sanoi miss Evans yli olkansa.

"Muuten saatte, jotta tiedätte", lisäsi miss Williams verenhimoisena.

"Ottakaa niiltä harjat pois, kirkui laivuri ja vetäytyi vaistomaisesti
taaksepäin, välttääkseen miss Evansin liiallista tuttavuutta tekevää
harjaa.

"En ymmärrä miten me voisimme sekaantua tähän asiaan, sir", sanoi
Biddle nöyrällä kunnioituksella.

_"Mitä?"_ kysyi laivuri ihmeissään.

"Rikkoisimme lakia jos toisten toimituksia häiritsisimme", sanoi Biddle
ja kääntyi tovereihinsa. "Rikkoisimme pahasti."

"Älkää hassutelko", sanoi laivuri kiivaasti. "Harjat pois niiltä,
kuuletteko? Terva on minun ja väri myöskin.";

"Kyllä te ne saatte", sanoi miss Evans rauhoittavasti.

"Jos me koskisimme heihin", sanoi Biddle innokkaasti, "olisi se suoraa
lain rikkomusta. Ja sitäpaitsi saisimme varmasti naamamme kauniiksi!
Kaikki mitä nykyisissä olosuhteissa saatamme tehdä, on katsella
vieressä, että työ käy kunnollisesti."

"Kunnollisesti!" kirkui laivuri, hyppien raivosta ja kääntyi kannelle
tulevaan perämieheen. "Ottakaa harjat pois noilta hulluilta ihmisiltä,
Jack."

"Ellette pahastu", vastasi perämies, "tahtoisin kernaasti olla
sekaantumatta koko juttuun."

"Mutta se ei ole minun tahtoni", vastasi laivuri ankarasti. "Ajakaa
pois ne!"

"Miten se on mahdollista?" kysyi perämies täysin oikeutetulla
kummastuksella.

"Käsken teidän ajamaan pois nuo ihmiset", sanoi laivuri. "Keinot saatte
keksiä itse."

"Minä en toisten edestä nosta kättäni naista vastaan", vastasi perämies
päättävästi. "Velvollisuuksiini ei kuulu antaa maalata naamaani
tervalla ja öljyväreillä!"

"Mutta velvollisuuksiinne kuuluu totella minua", sanoi laivuri
koroittaen ääntänsä, "jokaisen teistä. Onhan teitä viisi miestä
perämiehen kanssa ja tyttöjä on vaan kolme. Mitä te pelkäätte?"

"Aijotteko viedä meidät kotiin?" keskeytti miss Evans.

"Menkää h--ttiin!" kirkasi laivuri kiukuissaan.

"Kysyn teiltä kolme kertaa", sanoi miss Evans päättävästi. "Yksi —
käännättekö laivan? Kaksi — käännättekö laivan? Kolme — — -"

Syvän hiljaisuuden vallitessa astui hän pari askelta taaksepäin,
voidakseen paremmin tähdätä, samalla kun kumppaninsa asettuivat
kumpikin puolelleen vihollista.

"Pitäkää varanne tytöt, ettei hän saa tartutuksi harjoihin", sanoi miss
Evans. "Jos hän siinä sittenkin onnistuu, on toisten lyötävä varsilla.
Älkää välittäkö vaikka se vähän koskeekin."

"Ottakaa peräsin minuutiksi, Jack", sanoi laivuri vaaleana, mutta
päättävästi.

Perämies tarttui vastahakoisesti peräsimeen ja laivuri, koittaen
mahdollisimman paljon salata pelkoaan, lähestyi miss Evans'ia ja
yritti katseellaan masentaa hänet. Ihmiskatseen voima on tunnettu
ja miss Evans osoitti, miten hyvin hän ymmärsi vaaran, työntämällä
harjansa kohti laivurin naamaa. Yritys epäonnistui, kiitos ja kunnia
laivurin vikkelille säärille, joiden avulla hänen onnistui hypähtää
syrjään. Mutta samassa silmänräpäyksessä putosi valkoiseen maaliin
kastettu harja hänen niskaansa. Laivuri parahti, kääntyi ympäri, vaan
huomattuaan voiton mahdollisuudet hyvin pieniksi, lähti laputtiin,
kuin koulupoika. Läpi keittiön, ympäri kantta kiiruhti hän eteenpäin
raivoisain kostavien harjojen edellä, kunnes vihdoin ähkyen, väsyneenä,
hyppäsi laivan syrjälle ja siitä köysiä pitkin mastoon.

"Pelkuri!" huusi miss Evans uhaten aseellaan.

"Tule alas", kirkui miss Williams. "Tule alas ja ole mies!"

"_Hänen_ kanssaan ei maksa vaivaa tuhlata kallista aikaa", sanoi
miss Evans, vielä kerran vedottuaan mastossa istuvan laivurin
miesmäisyyteen. "Hän pääsi karkuun. Kastetaan harjat uudestaan."

Äsken vielä pakahtuakseen nauranut perämies kävi yht'äkkiä totiseksi
kuin patsas. Harjat kastettiin juhlallisen hiljaisuuden vallitessa ja
miss Evans astui rohkeasti perämiehen eteen.

"No, no, tytöt", sanoi tämä, puoleksi rukoilevasti. "Älkää hassutelko
enempää."

"Mitä me emme tekisi?" kysyi herkkä miss Evans ja nosti harjaansa.

"Tiedätte kyllä mitä tarkoitan", vastasi perämies kiireesti. "Minä en
voi tehdä mitään."

"No sitten me autamme teitä", sanoi miss Evans. "Antakaa laivan kääntyä
ympäri."

"Te tottelette määräystä, Jack", kuului laivurin ääni ylhäältä.

"Teille se kylläkin on mahdollista, kun siellä istutte, levossa ja
rauhassa", vastasi perämies harmistuneena. "Mutta minä en aijo antaa
tervata itseäni teidän tähtenne. Tulkaa alas ja ottakaa peräsin
laivallanne."

"Tehkää velvollisuutenne Jack", huusi laivuri, pyyhkien nenäliinalla
kasvojaan. "Eivät ne teihin uskalla koskea."

"Te vaan ärsytätte heitä", huusi perämies kiukkuisena. "Minä en pidä
perää — tulkaa itse hoitamaan sitä."

Hän hyppäsi sivulle, kun kärsimättömän miss Evansin harja tuli liian
lähelle, tarttui köysiin ja kiiruhti ylös kapteeninsa jälkeen. Biddle,
joka seisoi lähimpänä, katsoi totisena päällysmiehiinsä ja tarttui
peräsimeen.

"Ettehän te tahdo tehdä pahaa vanhalle Biddlelle, tytöt?" sanoi hän
mahdollisimman mairittelevasti.

"Emme tietystikään", vastasi miss Evans.

"Ei terva mitään pahaa tee", selitti miss Williams.

"Se päinvastoin virkistää", sanoi kolmas. "Yksi... kaksi..."

"Ei auta", sanoi perämies, kun Ephraim samassa oli hänen vieressään.
"Meidän täytyy antaa myöten."

"Antakoon piru", kirkui laivuri. Mutta sitten näytti joku ajatus
pälkähtäneen hänen päähänsä, otsansa laskeutui syviin ryppyihin ja hän
alkoi kiivetä alaspäin.

"All right", sanoi hän, kun miss Evans oli valmiina vastassa kannella.
"Minä käännän ympäri."

Hän tarttui peräsimeen, kuunari nousi ylös tuuleen ja miehistö oli
valmiina kiinnittämään purjeet toiselle puolelle.

"Ja nyt pojat", sanoi laivuri hyväntahtoisesti hymyillen, "voitte
viedä nuo roskat pois kannelta, niin, harjat voitte viskata vaikka yli
syrjän, ne kuitenkin ovat jo kelvottomia."

Puhuen huolimattomasti, vaikkakin ääni vähän värähdellen, tunsi hän
ahdistusta rinnassaan, nähdessään miten miss Evans osoitti miehet
takaisin.

"Te pysytte paikoillanne", sanoi tyttö käskien. "Me heitämme ne
kyllä itsekin pois lakattuamme niitä tarvitsemasta. — Mitä sanoitte,
kapteeni?"

Laivuri olisi kernaasti uudistanut sanansa, mutta silloin kohosi miss
Evansin harja. Sanat kuolivat hänen huulilleen, ja katsahdettuaan
toivottomasti perämieheen, perämiehestä miehistöön ja taas tyttöihin,
näki hän parhaaksi tyytyä kohtaloonsa. Kiusallisen hiljaisuuden
vallitessa saattoi hän tytöt takaisin kotirantaan.




KAKSI YHTÄ VASTAAN


"Sankari hän on, sankari sanan täydessä merkityksessä", sanoi kokki ja
tyhjensi likavesiastian yli syrjän.

"Mikä — mikä hän on", kysyi laivuri.

"Mikä?! Sankari tietysti", vastasi kokki hyvin pitkään ja selvästi.
"Sankari tässä maallisessa maailmassa, mies, josta koko miehistö saa
ylpeillä."

"En luullut häntä uimariksi", sanoi laivuri ja katseli uteliaasti
kömpelörakenteista, keski-ikäistä miestä, joka istui lastiruuman
luukulla ja katseli tylsämielisestä laivan kantta.

"Se hän ei olekaan", sanoi kokki, "ja se juuri hänet ainakin minun
silmissäni tekee kahta vertaa sankarillisemmaksi."

"Riisuiko hän vaatteensa?" kysyi perämies.

"Ei riepuakaan", vastasi kokki ylpeästi. "Ei edes hattua, sillä se
upposi."

"Sinä valehtelet kokki", sanoi sankari ja irroitti silmänräpäykseksi
katseensa kannesta.

"Otitko sitten housusi pois, George?" kysyi kokki innokkaasti.

"Heitin hattuni laiturille", murisi George.

"Joka tapauksessa hyppäsit tyttö raukan jälkeen heti, kuin oikea
englantilainen, eikö totta?"

Ei kuulunut vastausta.

"Eikö totta?" toisti kokki itsepintaisesti.

"Pitikö minun sitten hypätä kuin kiinalaisen?" ärjäsi George
kiukkuisena.

"Se on vaan kainoutta", sanoi kokki, kääntyen toisiin kasvojen eleellä,
ikäänkuin hänellä olisi ollut joku merkillinen eläin näytettävänään.
"Ei hän edes kärsi puhuttavan siitä. Ja kuitenkin oli mies vähällä
hukkua, eikö totta? Vaan samassa sattui tulemaan joku hinaajalaiva,
miehet löivät koukun suoraan hänen housunsa takapuoliin ja vetivät
molemmat ylös. Nouse ylös ja näytä housusi takapuolet niille, George."

"Jos minä nousen ylös", sanoi George, ääni kiukusta vapisten, "koituu
kuuma hetki sinulle, poikaseni."

"Eikö hän ole kaino?" ihmetteli kokki. "Oikein nautinnolla kuuntelee
häntä. Ihan samanlainen oli hän vedestä maalle päästyään, kun
väkijoukko alkoi hyväillä ja taputella häntä."

"Eikö hän pitänyt siitä?" kysyi perämies.

"No niin. Oltiin ehkä liian innostuneita", myönsi kokki. "Eräs ukko,
joka ei tungoksessa voinut päästä lähelle, taputti häntä kepillä
päähän, mutta se oli vaan hyvässä tarkoituksessa."

"Olen ylpeä sinusta, George", sanoi laivuri sydämellisesti.

George murisi.

"Minä kirjoitan hallitukselta mitalin hänelle", sanoi laivuri.
"Löytyykö todistajoita, kokki?"

"Tuhansia", vastasi puhuteltu. "Mutta minä ilmoitin heille jo hänen
nimensä ja osotteensa. Kuunari Johan Henry Limehousesta on hänen
osotteensa", sanoin minä "ja George Cooper on hänen nimensä."

"Lörpöttelet aivan liiaksi", sanoi nyt sankari, "sinä viheliäinen,
vinosilmäinen rajasuutarin penikka."

"Kuulkaa nyt taas hänen kainouttaan", sanoi kokki etevämmän hymyllä.
"Hän ihan halkee häveliäisyydestä, sen hän tekee. Olisittepa vaan
nähneet, kun se nuori herra otti hänen förttikraafinsa."

"Otti hänen... minkä?" kysyi laivuri uteliaasti.

"Hänen förttikraafinsa... portterettinsa... muotokuvansa", selitti
kokki. "Se oli joku nuori, sanomalehteen kuvia ottava herra. Georgesta
näpsähytti hän juuri kun tämä likomärkänä vedettiin hinaajaan, toisen
kun hänen kasvonsa olivat kuivatut ja vielä kolmannen kun George seisoi
ja kirosi miestä, joka kysyi, oliko hänen vaatteensa kovin kastuneet."

"Ja sinä sanoit hänelle minun nimeni ja osoitteeni", sanoi George,
kääntyen ympäri ja puiden nyrkkiään. "Sen sinä teit."

"Niin, sen minä tein", sanoi kokki pitkäveteisesti. "Jonakuna kauniina
päivänä vielä kiität minua siitä, George."

Merimies päästi parahduksen, hyppäsi seisomaan ja vetäytyi kojuunsa.
Sivumennessään iski hän erästä toveriaan kylkeen jotta luut rytisivät,
kun tämä käytti tilaisuutta hyväkseen ja taputti häntä olkapäälle.
Miehet katselivat kummastuneina toisiaan.

"Merkillistä", sanoi perämies ja nosti hartioitaan. "Jos minä olisin
pelastanut kanssaihmiseni hengen, niin saisivat toki toisetkin siitä
jutella."

"Niin nyt luulette", sanoi laivuri. "Mutta jos sen joskus sattuisitte
tekemään, ehkäpä silloin ajattelisittekin toisin."

"Ihmettelen, miten te sen asian paremmin tiedätte!" vastasi perämies.

Laivuri selvitteli kurkkuaan.

"On ollut pari pientä seikkaa elämässäni", sanoi hän häveliäästi,
"seikkaa, joita ei juuri häpeä."

"Suuria kehumisia eivät ne myöskään ansainne", sanoi perämies
ivallisesti.

"Tarkoitan", sanoi laivuri terävästi, "paria asiaa, joista muutamat jo
olisivat olleet hyvinkin ylpeitä. Mutta minä voin myöskin ylpeillä,
ettei yksikään elävä olento maan päällä tiedä niistä."

"Sitä minä ajattelinkin", myönsi perämies ja lähti ivallisesti
hymyillen matkaansa.

Laivuri aikoi seurata perässä, saadakseen selvityksen tähän
monipuoliseen vastaukseen, mutta pysähtyi äkkiä kuullessaan kiukkuista
rähinää kanssista.

Seuraten kokin ystävällistä pyyntöä, olivat viereisen "Terveen
Rohkeuden" perämies ja miehistöstä eräs tulleet katsomaan Georgea.
Tapa, jolla he tulivat vastaanotetuiksi oli kerrassaan häpeäpilkku
Johan Henryn vierasvaraisuudelle ja kiroillen kiiruhtivat miehet
takaisin kannelle, selittäen etteivät hituakaan enää välittäneet
Georgesta ja hänen asioistaan, ja lasketellen meheviä haukkumasanoja
hyppäsivät he omaan laivaansa.

Laivuri katsoi kanssin ovesta sisään.

"George!" huusi hän.

"Niin", vastasi sankari kiukkuisesti.

"Tule kajuuttaan", käski laivuri. "Haluan puhua kanssasi vähäisen."

George nousi ylös ja kirottuaan hetkisen jalolla kärsivällisyydellä
kuuntelevaa kokkia, seurasi laivuria kajuuttaan.

Päällysmiehensä käskystä istuutui hän hiukan hämillään sohvalle, vaan
hymyili samassa, nähdessään tämän laskevan pöydälle pullon ja kaksi
lasia.

"Maljasi George", sanoi laivuri.

"Kiitän nöyrimmästi, kapteeni", vastasi George ja kieritteli whiskyä
suussaan, ennen kuin nielasi sen alas. Sitten huokasi hän syvään ja
suuri päänsä vaipui rinnoilleen.

"Ihmishengen pelastus ei oikein näy huvittavan sinua, George", sanoi
laivuri. "Pidän suuresti häveliäisyydestä, mutta sinä menet jo
liiallisuuksiin."

"Ei se ole häveliäisyyttä, eikä kainoutta, sir", sanoi George, "vaan se
on se portteretti. Kun ajattelen sitä käy kylmä väristys selässäni."

"Minä antaisin palttua koko kuvalle sinun asemassasi", sanoi laivuri
ystävällisesti. "Ulkomuoto ei tässä maailmassa ole suurin asia."

"En sitä niin tarkoittanutkaan", sanoi George, näyttäen
loukkaantuneelta. "Ulkomuotoni on kyllä hyvä minulle. Sitäpaitsi juuri
se onkin nyt saattanut minut pinteeseen."

"Hiukan whiskyä vielä, George", sanoi laivuri, kasvavalla
uteliaisuudella. "Minä en tahdo sekaantua sinun asioihisi, kaukana
siitä. Mutta kun nyt kerran olen kapteenisi, on minun velvollisuuteni
ojentaa auttava käsi jos suinkin mahdollista."

"Kiitoksia, kapteeni! Maailma todellakin olisi toisenlainen, jos
kaikki ihmiset olisivat teidän kaltaisianne", sanoi George, tullen
tunteelliseksi tuoksuavan juoman hajusta. "Jos tuo sanomalehti kuvineen
tulee erään vissin henkilön käsiin, olen minä hukassa."

"Et, jos minä vaan jotain voin asian eduksi tehdä, George", sanoi
laivuri vakuuttavasti. "Mutta mitä tarkoitat hukassa olemisella?"

Merimies laski lasinsa pöydälle ja muodosteli huulillaan joitakin
sanoja.

"Mitä?" kysyi laivuri.

Toinen uudisti temppunsa, mutta laivuri ei päässyt ensi kertaa
viisaammaksi. Sen hän vaan sai selville, että kysymyksessä oleva lause
käsitti kaksi sanaa.

"Voit mainiosti puhua kovemminkin", sanoi hän kärsimättömästi.

"Kahdesti naimisissa", sanoi George kuiskaten.

"Sinä?"

George nyökkäsi. "Ja jos ensimäinen vaimoni saa käsiinsä tuon
sanomalehden ja näkee kuvain nimineen, olen ikuisesti onneton. Kaunis
palkkio ihmishengen pelastuksesta! Seitsemän vuotta kuritushuonetta!"

"Ihmettelen sinua, George", sanoi laivuri ankarasti. "Niin kiltti vaimo
kuin sinulla on."

"Numero toista en voikaan valittaa", murisi George. "Mutta numero
ensimäinen ei sopinut minulle. Jätin hänet jo kahdeksan vuotta sitten.
— Oikea verenimijä koko ihminen! — Tein ensin matkan Austraaliaan
hiukan unohtaakseni hänet ja senjälkeen en ole tavannut häntä koskaan.
Olen myyty mies, jos hän saa käsiinsä tuon sanomalehden."

"Onko hän pitkämielinen, niinkuin on tapana sanoa?" kysyi laivuri,
"kostonhimoinen, tarkoitan."

"Kostonhimoinen hän ainakin on", vastasi George. "Jos hän saa minut
tyrmään, seisoo hän ilosta päälaellaan!"

"Olen tekevä parhaani puolestasi", sanoi laivuri. "Älä huoli puhua
kenellekään mitään koko asiasta."

"En tietystikään", vastasi George vakuuttavasti ja lisäsi nousten
seisomaan, "te tietysti myöskin..."

"Voit luottaa minuun", sanoi laivuri majesteetillisellä eleellä.

       *       *       *       *       *

Koko iltapäivän tuumiskeli laivuri merimiehen mutkaista asiaa,
vaan kun laki monivaimoisuudesta ei ollut hänellä oikein selvillä,
kysyi hän neuvoa Terveen Rohkeuden kapteenilta istuessaan illalla
pelaamassa pientä "knakkia" jälkimäisen kajuutassa. Kiitos monille
yhteentörmäyksille ja lastin pilaantumisille, joiden tähden oli
joutunut selkkauksiin ja käräjänkäynteihin, oli tämä herrasmies
saavuttanut jonkunlaisen oikeusopillisen kokemuksen, joka saattoi hänet
hyvin kunnioitetuksi Thamesin laivurien keskuudessa.

Oli vaikeata Johan Henryn kapteenille keskustella merimiehen asiasta
ja sentään samalla pitää antamansa vaitiololupaus. Hän siis alottikin
sisäänmurtovarkaudesta, muutti sen murhayritykseksi ja tuli lopulta
monivaimoisuuteen.

"Minkälainen monivaimoisuus?" kysyi prikin kapteeni.

"Hm... kaksi vaimoa", sanoi kapteeni Thomsett.

"Niin, niin", sanoi toinen. "Vaan löytyykö minkäänlaisia lieventäviä
asianhaaroja, joilla voisitte vedota oikeuden hyvään sydämeen,
tarkoitan?"

"Minä?" huudahti Thomsett ja tuijotti toiseen. "Enhän minä itsestäni
puhu!"

"Ette, ette tietystikään", sanoi kapteeni Stobbs.

"Mitä? Mitä te oikeastaan tarkoitatte?" kysyi Johan Henryn kapteeni.

"Jakakaa", sanoi kapteeni Stobbs ja työnsi kortit toiselle puolelle
pöytää.

"Ette vastannut kysymykseeni", sanoi kapteeni Thomsett uhkaavan
näköisenä.

"Löytyy kysymyksiä, joihin on parasta olla vastaamatta", sanoi kapteeni
Stobbs. "Kun olette tutkineet lainoppia niinkin paljon kuin minä,
ystäväni, tiedätte myöskin yhden pääpykälistä olevan, ettei kenenkään
tarvitse itse ilmiantaa itseään."

"Tahdotteko tuolla sanoa, että luulette asian koskevan minua itseäni?"
sähisi kapteeni Thomsett.

"En tahdo sanoa sinne enkä tänne", sanoi kapteeni Stobbs ja
laski suuret kämmenensä pöydälle. "Mutta kun kajuuttaani tulee
henkilö, tekee kaikenlaisia kiemuroita ja mutkia ja lopuksi kysyy
neuvoa monivaimoisuudessa, on minulla tietystikin oikeus tehdä
johtopäätökseni. Elämmehän vapaassa maassa eikä meillä ajattelemista
kielletä. Kas niin, laulakaa ulos vaan kapteeni. Teen parhaani
puolestanne."

"Te olette kirottu tyhmyri", ärjäsi kapteeni Thomsett suuttuneena.

Kapteeni Stobbs pudisti päätään ja hymyili anteeksiantavasta.

"Ehkäpä", sanoi hän. "Ehkäpä, mutta yhden asian kuitenkin taidan ja se
on ihmisten ajatusten lukemisen."

"Vai niin! Te siis luulette saaneenne tietoonne minun ajatukseni!"
sanoi Thomsett ivallisesti.

"Kyllä, hyvin helposti sittenkin, poikaseni", vastasi kapteeni Stobbs,
koettaen yhä vaikkakin nähtävällä ponnistuksella pysyä rauhallisena.
"Teidän tapaisianne olen nähnyt ennenkin. Erään muistan mainiosti.
Neljätoista vuotta on hän nyt istunut linnassa, miesraukka. Mutta
olkaa te vain levollinen, kapteeni. Salaisuutenne on hyvässä tallessa
takanani."

Kapteeni Thomsett nousi tuoliltaan ja marssi edestakaisin kajuutan
lattialla, vaan kapteeni Stobbs pysyi rauhallisena. Hän oli nähnyt
tuonlaisia ennenkin. Pian asettui kapteeni Thomsett'kin uudestaan
paikoilleen ja puolustaakseen hyvää nimeään ja arvoaan uhrasi hän
Georgen asian.

"Arvasinhan sen koskeneen teitä tai jotain hyvää tuttavaanne", sanoi
kapteeni Stobbs, kun uudestaan jatkettiin keskeytettyä peliä. "Ette
ollenkaan voi hillitä kasvojenne ilmeitä. Ajatellessanne miesraukan
vaaraa, olivat ne suoraan sanoen kauheat katsella. Se saattoi tosin
minut väärille jälille, täytyy tunnustaakseni, mutta en myöskään
koskaan ole nähnyt enkä tavannut niin tunteellista sydäntä kuin juuri
teillä, kapteeni."

Kapteeni Thomsettin silmät kiilsivät ihastuksesta ja hän puristi
rajusti ystävänsä kättä.

"Mutta ajatelkaa jos tuo nainen tulee laivaan ja iskee kyntensä George
raukkaan?" sanoi hän. "Mitä silloin on tehtävä?"

"Tärkeintä on voittaa aikaa", sanoi kapteeni Stobbs. "Sovittakaa niin
ettei hän tapaa Georgea."

"Ajanko hänet pois koko laivasta, jos tulee?"

"Ei, ei", vastasi lakimies. "Sanokaa miehen olevan sairaan, ettei häntä
voi tavata. — — Saakeli! Nyt minä keksin!"

Hän iski leveän kouransa pöytään, jotta tärähti ja katseli laivuria
loistavalla naamalla.

"Antakaa pojan maata kojussaan ja tekeytyä kuolleeksi", sanoi hän
ihastuksesta vapisevalla äänellä. "Teillähän on pimeä kanssi ja ellei
valkeaa oteta on siellä mahdoton ottaa selvää asiasta."

Thomsettin silmät kiilsivät kuitenkin epäilevästä ihmetyksestä.

"Eikö se käy vähän liian hätäisesti?" ihmetteli hän.

Kapteeni Stobbs räpytteli vasenta silmäänsä.

"Sai vilustuksen kylmässä vedessä", sanoi hän aivan rauhallisesti.

"Te olette todellakin mestari", sanoi Thomsett luonnollisella
ihmetyksellä. "Sanon sen ja seison myös sanojeni takana: te olette
ihme-ihminen. Vaan kaikin kaikitenkin on asia pidettävä salassa."

"Luottakaa minuun", sanoi merkillinen lakimies. "Jos minä kaikki
tietoni puhuisin, istuisi monta nyt joella purjehtivaa ukkoa kauniisti
lukkojen takana."

Kapteeni Thomsett lausui tyytyväisyytensä ja koetettuaan turhaan saada
tietoonsa edes muutamienkin nimiä, erityisesti kysyenkin jo paria,
vilkasi hän kelloansa, sanoi hyvää yötä ja läksi omaan laivaansa.
Kapteeni Stobbs, yksin jäätyään, poltteli hetkisen piippuaan ja
vetäytyi kojuunsa; ja hänen perämiehensä, joka keskustelun aikana oli
turhaan yrittänyt nukkua, koetti nyt puolestaan ajatella asiasta omaa
suunnitelmaa. Ennenkuin hän nukahti oli siitä jo alku valmiina ja
seuraavana aamuna loisti se koko kauneudessaan hänen ajatuksissaan.

Hymyillen nousi hän kannelle, nojautui käsivarttensa varaan laivan
syrjää vasten ja katseli ajattelevana kokin sanomalehden lukua
kuuntelevaa Georgea.

"Onko siinä jotain erityisempää, kokki?" kysyi perämies.

"Kyllä, Georgesta, sir", vastasi kokki ja keskeytti lukunsa. "Myöskin
muotokuva."

Hän ojensi sanomalehden perämiehelle ja jäi hymyillen kuuntelemaan
tämän koiranhampaan ihmettely- ja ihastushuudahduksia.

"Mainio", kirkui perämies. "Kerrassaan mainio! Enpä ennen ole nähnyt
näin hyvin onnistunutta muotokuvaa, George. Epäilemättä painetaan se
kaikkiin Lontoon lehtiin ja tässähän seisoo nimikin: — George Cooper,
kuunari Johan Henry, Limehouse."

Hän heitti lehden takaisin kokille ja kääntyi tirskuen toisaalle,
huomatessaan Georgen hypähtävän pystyyn ja vetäytyvän kojuunsa
hiljaisuuteen hautomaan kiukkuaan. Prikin perämies sytytti piippunsa,
keskusteli salaperäisesti pienen ajan miestensä kanssa ja lähti sitten
vihellellen kaupunkiin.

Seuraavat kaksi tuntia vietti George vuoroin kojussa, vuoroin kannella.
Laivuri kertoi hänelle kuin omana keksintönään mitä oli tehtävä
uhkaavan vaaran välttämiseksi ja George, vaikkakin epäilevänä, meni
valmistamaan vuodettaan.

"On hyvin epäiltävää, että hän juuri tätä lehteä lukee", puheli laivuri
rohkaisevasti.

"Ihmiset tekevätkin aina juuri sitä, mitä niiden ei soisi tekevän",
murisi George. "Joku minut tunteva voi helposti käydä sanomassa
hänelle."

"Kas! Tuolla astuu eräs nainen veneeseen", sanoi laivuri ja osotti
laiturin rappusia. "Jos se olisikin juuri hän."

Sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan, kun George jo tulisella
kiireellä oli kojussaan ja riisui vaatteensa, näytelläksensä osaansa.

"Jos minua kysytään", sanoi hän ihmettelevälle kokille, "olen minä
kuollut."

"Mitä sinä olet?"

"Kuollut!" ärjäsi George. "Kuolin kello kymmenen aamulla. Ymmärrätkö
pölkkypää?"

"En, sitä en todellakaan voi sanoa", vastasi kokki happamasti.

"Sano toisillekin minun kuolleen", jatkoi George hätäisesti, "ja kääri
tuo lakana ympärilleni, kuten kuolleen ainakin. Teen kyllä joskus
sinulle saman palveluksen."

Kuuntelematta enempää ryntäsi kokki kannelle kertoakseen laivurille
Georgen hulluksi tulosta. Vaan hämmästyksensä yhä eneni tavatessaan
laivurin selittämässä samaa asiaa toisille ja hän jäi kuuntelemaan
korvat höröllään. Vanhanpuoleinen soutaja ohjasi veneensä suoraan kohti
kuunaria; veneen perässä istui lihava suuri nainen, musta, tiheä harso
kasvoillaan. Seuraavana minuuttina laski vene kuunarin kylkeen ja
kiinnitysnuora heitettiin laivaan. Laivuri katsahti tulijaan, säpsähti
sisällisesti ja toivoi sydämestään Georgen onnistuvan näyttelemisessään.

"Tahdon tavata herra Cooperia", tiuskasi nainen äkäisesti, päästyään
soutajan avulla kannelle.

"Valitettavasti se ei käy laatuun", vastasi laivuri kohteliaasti.

"Mitä? Ja miksikä ei?" kysyi nainen ääntänsä korottaen. "Menkää
sanomaan, että hänen laillinen, hyljätty vaimonsa on täällä."

"Ei maksa vaivaa", sanoi laivuri täydellisesti käsittäen sanansa
näytelmässä. "Pelkään, ettei hän kuule teitä."

"Ooh! Kyllä minä opetan hänet kuulemaan", sanoi nainen ja puristi
huulensa tiukkaan. "Missä hän on?"

"Tuolla ylhäällä", huokasi laivuri ja otti lakin päästään.

"Älkää valehdelko", sanoi rouva tyystin tarkastettuaan molempia mastoja.

"Hän on kuollut!" sanoi laivuri juhlallisesti.

Rouva löi kätensä rinnoilleen ja astui askeleen taaksepäin. Kokki
seisoi lähinnä; hän kiersi käsivartensa naisen vyötäisille, estäen
kaatumasta ja perämies, jolla oli säälivä sydän, juoksi noutamaan
whiskyä, kun nainen horjahti lastiruuman luukulle ja veti vastahakoisen
kokin mukaansa.

"Ihmisraukka!" huokasi laivuri.

"Elä pitele häntä niin lujasti kokki", sanoi joku miehistöstä. "Sinähän
aivan kuristat hänet."

"Taputtele häntä selkään", neuvoi toinen.

"Taputtele itse!" ärjäsi kokki tulistuneena, huomatessaan ihastuksen,
jolla Terveen Rohkeuden miehistö katseli tapausta.

"Älkää jättäkö minua", nyyhkytti nuori leski, nieltyään whiskyn ja
noustuaan seisomaan.

"Tue häntä, kokki", käski laivuri.

"Kyllä, sir!"

Saatossa, kapteeni ja perämies edellä, kokki, suloisen taakkansa kanssa
keskellä ja koko miehistö perässä, astuttiin kanssiin.

"Mihin tautiin hän kuoli?" kysyi leski kuiskaavalla äänellä
nyyhkytystensä lomasta.

"Vilustui vedessä", kuiskasi laivuri vastaukseksi. "En näe häntä
oikein", sanoi nainen. "Täällä on niin pimeä. Onko kenelläkään
tulitikkuja? Ah! Tässähän on!"

Ennenkuin kenellekään juolahti mieleen estää, sieppasi hän
tulitikkulaatikon hyllyltä ja raapasi valkean. Sitten kumartui hän yli
liikkumattoman Georgen ja tarkasti hiljaa hänen tiukasti sulettuja
silmiään ja ammottavaa suutaan.

"Sytytätte sänkyvaatteet", sanoi perämies, kun palava tulitikun pätkä
putosi peitteelle.

"Hänelle ei se enää vahinkoa tee", kuiskasi nainen kyyneleet silmissään.

Perämies, joka selvästi huomasi ruumiin liikahtavan, oli aivan toista
mieltä.

"Häneen ei enää koske mikään", kuiskasi leski ja raapasi valkeaa
toiseen tikkuun. "Oi, jospa hän sentään voisi puhua kanssani."

Perämies, tuntien Georgen tulisen luonteen, otaksui sen kylläkin
mahdolliseksi, kun toisen tikun palava tynkä putosi Georgen kaulalle.

"Jättäkää hänet nyt jo", sanoi laivuri levottomasti. "Poissa olevaa
henkeä on mahdoton palauttaa."

Nainen laski tulitikut takaisin hyllylle ja nyyhkytti hiljaa.

"Teimme kaikki mitä taisimme hänelle", sanoi laivuri lopulta. "Parasta,
että menette nyt kotiin ja paneudutte lepäämään hetkiseksi."

"Te olette kaikki niin kilttejä", kuiskasi leski ja kääntyi poispäin.
"Lähetän noutamaan hänet illalla."

"Mi — mitä?" kysyi laivuri.

"Hän oli kylläkin paha mies minulle", jatkoi nainen itkunsekaisella
äänellä, "mutta sentään tahdon saattaa hänet kunnialla hautaan."

"Parasta, että jätätte sen meidän toimeksemme", sanoi laivuri. "Voimme
sen varmasti tehdä halvemmalla kuin te."

"Ei! Illalla lähetän noutamaan häntä. Ovatko nämä hänen vaatteitaan?"

"Viimeiset, joita hän käytti eläissään", sanoi laivuri ja osoitti
vaateläjää. "Tuossa on mies-raukan arkku, aivan samassa kunnossa kun
hän sen jätti."

Leski aukaisi arkun kannen ja pudisti surullisena päätään nähdessään
sen sisällön. Sitten kokosi hän vaatteet vasempaan kainaloonsa ja
otti arkusta kellon, veitsen ja vähän pientä rahaa. Miehistö koetti
pantomiinin avulla saada tietoonsa yli kopin syrjän katselevan Georgen
mielipidettä.

"Hänellä epäilemättä oli palkkaansakin saamatta", sanoi nainen ja
kääntyi laivuriin.

"Ainoastaan muutamia shillingejä", änkytti tämä.

"Minä otan ne", sanoi nainen ja ojensi kätensä.

Laivuri katsoi nyt vuorostaan kuolleeseen kysyäkseen neuvoa, mutta
George oli taas sulkenut silmänsä maailmalle. Muutaman silmänräpäyksen
epäiltyään laski laivuri rahat lesken käteen.

Tämä työnsi rahat taskuunsa ja heitettyään vielä jäähyväiskatseen
Georgeen nousi hän kannelle. Saatto seurasi mukana, ei sentään alastulo
järjestyksessä, sillä kokki seurasi viisaasti viimeisenä.

"Jos vielä löydätte muita pikkuesineitä..." sanoi nainen ja pysähtyi
laivan syrjälle asettamaan vaatepakkaa paremmin kainaloonsa.

"Niin lähetämme ne kylläkin teille", sanoi laivuri, joka vahvasti oli
päättänyt haudata Georgen ennen rouvan takaisin tuloa.

Näyttäen tyytyvän tähän lupaukseen laskeutui nainen veneeseen ja prikin
miehistö päästi ihastuksensa esille tavalla, joka ei ollenkaan sopinut
tilaisuuteen.

"Tule ulos nyt vaan", sanoi laivuri, huomatessaan Georgen naaman
kanssin ovella.

"Onko poissa jo?" kysyi merimies tuskallisesti.

Laivuri nyökkäsi ja prikin miehistö päästi hurjan hurraahuudon
huomatessaan Georgen kevyessä puvussaan tulevan kannelle ja varovasti
katselevan toisten seläntakaa.

"Missä hän on?" kysyi merimies.

Laivuri osotti venettä.

"Tuoko?" huudahti George ja hämmästyi. "Ei tuo ole minun vaimoni!"

"Ei sinun vaimosi?" toisti laivuri ja tirkisteli miestä. "Kenen vaimo
se sitten olisi?"

"Mistä h--tistä minä sen tiedän", sanoi George, unohtaen kokonaan
kunnioituksensa. "Mutta minun vaimoni ei se ainakaan ole."

"Ehkä se on joku, jonka kokonaan olet unohtanut", sanoi laivuri
puoliääneen.

George oli vähällä tukahtua.

"Minä en eläissäni ole nähnyt tuota ihmistä", sanoi hän. "Huutakaa
takaisin hän! Pysähtäkää hänet!"

Perämies juoksi vetämään laivavenettä vähän lähemmäksi, mutta George
tarttui äkkiä hänen käsivarteensa.

"Antakaa olla", sanoi hän katkerasti. "On parasta antaa hänen mennä
matkoihinsa. Hän näyttää tietävän liian paljon minusta. Joku on
varmasti kertonut hänelle."

Sama ajatus kiusasi laivurinkin aivoja ja hän katseli tutkivasti
miehestä toiseen, saadakseen asialle selvityksen. Sen hän luuli
löytäneensäkin tavatessaan prikin perämiehen katseen, mutta samassa
saapui soutuvene rantaan, nainen hyppäsi maalle, heilutteli riemuiten
vaatekääröjään ja katosi.




HARMAA PAPUKAIJA


"Papukaijaksi laskettelee se mainiosti", sanoi "Ison Kuovin" kolmas
koneenkäyttäjä ensimäiselle ja katseli arvostelevasti harmaata lintua
laivan ruokasalongin kaapin päällä. "Ja näyttääpä se ymmärtävän
puheensa sisällönkin. — Ei, älkää antako sille mitään! Se vaikenee
silloin."

"Minua eivät raa'at puheet huvita", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä
arvokkaasti ja pisti hajamielisenä voileipäpalasen toverinsa
kahvikuppiin, käänteli ja koukeroitsi sitä sormellaan ja vilkasi
lopulta kolmannen koneenkäyttäjän toimitusta katselevaa happamen ja
loukatun näköistä naamaa.

"Parasta että kaadatte uutta kahvia kuppiinne", sanoi hän lopulta
ikäänkuin hyvitykseksi.

"Se on aikomuksenikin", vastasi puhuteltu kuivasti.

"Mies, jolta kaijan ostin", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä
heittäessään voileivän linnulle, "kehui sitä erinomaisen siivoksi —
rumaa sanaa ei sen pitänyt tuntemankaan. — Nyt epäilen pahasti jos
ollenkaan uskallan antaa sitä vaimolleni."

"Turhia arkailemisia!" tuumi kolmas koneenkäyttäjä ja katseli toveriaan
huonosti salatulla naurunhalulla. "Tuollaisia te olette kaikki
vastanaineet! — Vaimonne luultavasti on silkkiin kääritty enkeli!
Niinpä luulisi!! Lyönpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että lintu tulee
erinomaisesti miellyttämään häntä."

Ensimäinen koneenkäyttäjä kohautti halveksivasti olkapäitään.

"Ostin linnun hänen seuralaisekseen", sanoi hän pitkäveteisesti.
"Hänellä on niin ikävä minun poissaollessani, Rogers."

"Mistä te sen tiedätte?" kysyi toinen.

"Hän on itse sanonut."

"Jahka nyt olette olleet naimisissa viisitoistakin vuotta, kuten minä",
sanoi kolmas koneenkäyttäjä, "huomaatte kyllä, että he yleensä ovat
iloisia päästessään meistä."

"Miten niin?" kysyi ensimäinen äänellä, jota itse Othellokin olisi
kadehtinut.

"Niin! Me olemme kotona vain tiellä", vastasi Rogers salaisella
vahingonilolla. "Vaikutamme häiritsevästi perheen tasaiseen,
jokapäiväiseen, rauhalliseen elämään. Puhdistukset ja sen semmoiset
täytyy lykätä tuonnemmaksi. — Ensin ovat he iloisia saadessaan meidät
kotiin, sitten ovat he iloisia päästessään meistä."

"On ero vaimoillakin", sanoi äskennainut tunteellisesti.

"Minulla on mainio", jatkoi kolmas koneenkäyttäjä. "Kerrassaan mainio.
Mutta hän ei turhia sure. — — Teidän vaimonnehan on vielä kolmekymmentä
vuotta teitä nuorempikin."

"Kahtakymmentä viittä", oikaisi toinen äkäsesti. "Sempätähden juuri
pelkäänkin, että alkavat mielistellä häntä."

"Siitähän naisväki pitää."

"Mutta en minä", ärjäsi ensimäinen koneenkäyttäjä. "Pelkästä
ajatuksestakin jo sappeni kiehuu.

"Ohimenevää laatua", puheli toinen rauhottavasti. "Ensi vuonna tähän
aikaan ette pennin edestä välitä sellaisista."

"Miehilläkin on eronsa", murisi ensimäinen koneenkäyttäjä, "toiset ovat
hienotunteisempia kuin toiset. Huomasin jo tänään, että naapurimme
vilkasi vaimoani ohi mennessään."

"Katsos tuota rakkaria", huudahti kolmas koneenkäyttäjä.

"Säästäkää hävyttömyyksiänne", sanoi toinen äkäsesti. "Sitäpaitsi
työnsi hän lakkinsa kallelleen. Mitä luulette sen tarkoittavan."

"Enpä tiedä", vastasi Rogers kiitosta ansaitsevalla totisuudella.
"Voihan se tarkoittaa vähän yhtä ja toistakin."

"Jos hän tekee joitakin tyhmyyksiä poissa ollessani väännän häneltä
niskat nurin", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä uhkaavasti. "Niistä
kyllä saan tiedon."

Toinen kohotti kulmakarvojaan.

"Olen emäntämme pyytänyt ottamaan selvän kaikista. Vaimoni on syntynyt
ja kasvanut maalla, on nuori ja yksinkertainen, joten äidillinen
peräänkatsova ystävätär on aivan paikallaan hänelle."

"Oletteko tämän vaimollennekin ilmaissut?" kysyi Rogers.

"En. Mutta tuon papukaijan suhteen olen keksinyt sievän keinon. Sanon
vaimolleni linnun olevan noidutun ja ilmaisevan minulle kaikki hänen
toimensa ja tekonsa poissaollessani. Mitä emäntämme sitten ilmaisee,
kerron minä hänelle linnulta kuuleminani. Ehdottomasti vaadin, ettei
hän saa liikkua ulkona jälkeen kello seitsemän illalla. Jos hän sen
kuitenkin tekee, saan minä siitä tiedon ja papukaijan arvo nousee. — No
mitäs tuumitte keksinnöstäni?"

"Mitäkö tuumin?" sanoi Rogers ja tirkisteli toveriaan. "Mitäkö tuumin?
— Ajatellakin tuonlaisia lastensatuja täysikäisille ihmisille."

"Hän uskoo aaveita ja pöröjä, miksei siis...?"

"Kotiin taas saavuttuanne, kyllä kuulette, jos hän uskoo eli ei", sanoi
Rogers. "Sääli kuitenkin kaijaa, — se puhelee niin mainiosti."

"Mitä tarkoitatte?"

"Lintu tulee menettämään päänsä."

"Saadaanpa nähdä", sanoi Gannett. "Jos se kuolee tiedän minä kylläkin
mitä tulen tekemään."

Iltapäivällä läksi ensimäinen koneenkäyttäjä kaupunkiin, mukanaan
lintua häkissä kantava kokki. Matka sujui hyvin, lukuunottamatta
kiivasta sananvaihtoa ensimäisen koneenkäyttäjän ja poliisikonstaapelin
välillä, kun tuli kysymys missä määrin ensinmainittu oli velvollinen
vastaamaan puheista, joita lintu lasketteli.

Vihdoin saavuttiin koneenkäyttäjän portille. Miehemme otti itse häkin
ja sydän tavallista enemmän pamppaillen kantoi sen sisälle suureen
saliin. Rouva Gannett, yksinkertaisen näköinen, ruskeasilmäinen nainen,
taputteli ihastuksesta käsiään.

"Eikö se ole kaunis?" kysyi mies ja katsoi vaimoonsa. "Ostin sen
seuralaiseksesi yksinäisyydessäsi."

"Sinä olet liian hyvä minulle, Jem", sanoi vaimo ja tahtoen tarkastaa
lintua selänpuoleltakin alkoi hän kiertää häkkiä. Mutta papukaija,
sivumennen sanoen merkillisen epäluuloinen ja hermostunut olento,
kiersi yhtä matkaa jättämättä rouvaa silmistään. Kierrettyään
viisi kertaa suuttui se vihdoin ja päästi kovin yksinkertaisen
merimies-sukkeluuden.

"Ooh! — Jem!?!" huudahti rouva Gannett.

"Se puhuu kerrassaan mainiosti", sanoi Gannett hätäisesti, "ja niin
viisas kun se on."

"Katso, sehän näyttää ymmärtävän mitä sinä sanoit!" huudahti rouva
Gannett. "Katso nyt miten se on viisas."

Tilaisuutta oli mahdoton jättää käyttämättä; muutamilla
häikäilemättömillä valheilla kuvaili herra Gannett papukaijalle
sovittamansa luonnonlahjat.

"Et suinkaan sinä sentään usko sitä?" kysyi rouva suu selkoselällään
hämmästyksestä.

"Tietysti", vastasi koneenkäyttäjä varmasti.

"Mutta miten se voisi tietää toimeni ulkona ollessani?"

"Se on hänen salaisuutensa. Moni on kylläkin koittanut päästä sen
perille, mutta kenellekään se ei ole onnistunut."

Rouva Gannett rypisti otsaansa ja katseli uteliaasti ihmeellistä elävää.

"Tulet vielä huomaamaan puheeni olevan totta", sanoi Gannett. "Matkalta
palattuani saan kyllä kuulla mitä olet tehnyt."

"Ooh! — Herra minun luojani!" ihmetteli kummastunut rouva Gannett.

"Jos viivyt ulkona jälkeen seitsemän illalla, eli teet jotain muuta
mikä ei minua miellyttäisi", jatkoi koneenkäyttäjä innoissaan, "kertoo
se ne minulle. Vieraat, jotka käyvät luonasi, sanalla sanoen kaikki
mitä teet ja toimit, saan kuulla."

"Minusta sillä ei ainakaan tule olemaan pahaa kerrottavana", sanoi
rouva Gannett rauhallisesti. "Ellei se vaan valehtele."

"Sitä se ei taida", vakuutti mies. "Mene nyt ja hae hattusi ja kappasi,
pistäydymme puoleksi tunniksi teatteriin."

Lausumansa sanat olivat profeetallisia, sillä kun teatterissa heidän
vieressään istuva herrasmies hyväntahtoisesti tarjosi kiikariaan rouva
Gannetille, nosti koneenkäyttäjä kauhean metelin — ja suunnilleen
puolen tunnin kuluttua täytyi herrasväen johtokunnan erityisestä
pyynnöstä jättää paikkansa.

"Aseta minut ensi kerralla mukaan ottaessasi hattukoteloon", huokasi
rouva väsyneellä äänellä, koittaen pysyä raivoisasti astelevan herransa
ja miehensä rinnalla. "Mitä pahaa tuo herra teki?"

"Sinä jotenkuten mielistelit häntä", sanoi Gannett äkämystyneenä,
"iskit silmää tai muuta sellaista. Ilman ei kukaan tule tarjoamaan
kiikariaan naisille."

Rouva Gannett pudisti päätään niin tarkoittavasti, että eräs jo
sivumennyt herrasmies kääntyi erityisesti katsomaan taakseen. Herra
Gannett tarttui kiivaasti vaimonsa käsivarteen ja kiiruhti askeleitaan
äärimmilleen suuttuneena.

Seuraavana aamuna oli hänen vihansa jo lauhtunut, mutta epäluulo
kiusasi kahta tulisemmin. Syötyään aamiaista antoi hän tarkat neuvot
miten vaimon oli käyttäydyttävä tullessaan iltapäivällä laivaan
jäähyväisiä ottamaan ja lähti sitten Isoon Kuoviin.

Jäätyään yksin siivosi rouva Gannett huoneita, mutta päästyään
lintuhäkille jäi hän katselemaan kaijaa. Hän oli huomaavinaan linnun
silmissä pahanilkisen välähdyksen ja tapa millä se sulki ja aukaisi
niitä, muistutti parhaiten viekasta silmäniskua.

Kun hän vielä seisoi ja katseli tätä merkillisyyttä, kolkutettiin
ovelle ja sisään laahusti pieni virkeän näköinen nais-olento ja
tervehti yliluonnollisella sydämellisyydellä.

"Tulin sinuakin tervehtimään ohikulkiessani", sanoi hän iloisesti,
"ja ellei sinulla ole mitään vastaan lähden satamaankin jäähyväisiä
ottamaan?"

Rouva Gannett, joka luuli miehensäkin olevan mielissään "esiliinasta"
suostui kernaasti tarjoukseen.

"Kaunis lintu teillä", sanoi rouva Cluffins ja osotti päivänvarjollaan
papukaijaa.

"Älä tee sitä!" sanoi rouva Gannett kiireesti.

"Miksikä ei?"

"Se pian sanoo jotain kauheaa."

"Puhuuko se? Minun täytyy välttämättömästi saada se sanomaan jotakin",
huudahti rouva Cluffins innokkaasti.

Vieden tulipunaisen päivänvarjonsa aivan lähelle häkkiä, levitti hän
sen yht'äkkiä selko selälleen. Papukaija hämmästyi jotta henki oli
pysähtyä kurkkuun.

"Eihän se mitään puhu", sanoi rouva Cluffins.

Papukaija hyppäsi häkkinsä ulompaan nurkkaan ja sanoi jotakin matalalla
äänellä. Huomatessaan, ettei mitään kauheampaa tapahtunutkaan, toisti
se lauseensa vähän kovempaa ja tultuaan vakuutetuksi, ettei näkemänsä
voinut mitenkään vahingoittaa, hyppäsi se takaisin entiselle paikalleen
ja alkoi syytää mitä rivoimpia hävyttömyyksiä.

"Fyi, fyyii!" kirkui rouva Cluffins, punasempana kuin päivänvarjonsa.
"Olisipa se minun niin niskat paikalla siltä nujertaisin."

"Sen kyllä jättäisit tekemättä", sanoi rouva Gannett kunnioittavasti ja
alkoi kertoa linnun merkillisiä ominaisuuksia.

"Mitä?" huudahti rouva Cluffins vaivalla pysyen tuolillaan. "Onko
miehesi todellakin sanonut tuonlaista?"

"Hän on hirveän mustasukkainen", selitti toinen syvään huoaten.

"Toivoisin hänen olevan minun mieheni", sanoi rouva Cluffins
päättävällä äänellä. "Toivoisinpa, että Cluffins puhuisi minulle jotain
tuontapaista. — Toivoisinpa todellakin, että Cluffins puhuisi!"

"Se vaan todistaa hänen rakastavan minua", sanoi rouva Gannett katse
lattiassa.

"Ja sinä uskot tuollaista moskaa?" sanoi rouva Cluffins ja nosti
halveksivasti pientä nenän-nypykkäänsä.

"Enhän minä sitä usko", vastasi ystävätär, "mutta annan hänen kuitenkin
luulla sen tekeväni."

"Se on hävytöntä!" sanoi rouva Cluffins ja heilutteli hurjasti
päivänvarjoaan. "Tuon veroista en konsanaan ole edes kuullut. Pitäisipä
minun päästä lukemaan lakia herra Gannetille — edes puoleksi tunniksi.
Olen varma että hänestä tulisi toinen ihminen ennen pitkää."

Rouva Gannett koetti parhaansa mukaan rauhoittaa kiihottunutta
ystävätärtänsä. Mutta kun kaikki keinot näyttivät turhilta haki hän
päällysvaatteensa ja naiset läksivät ulos.

Saavuttuaan satamaan ja noustuaan Isoon Kuoviin, oli rouva Cluffins jo
täydellisesti saavuttanut entisen levollisuutensa. Kierrellen ympäri
höyrylaivan kantta teki hän kaikenlaisia kysymyksiä, enemmän saadakseen
puhetta aikaan, kuin todellisesta uteliaisuudesta.

"Olen ajatteleva sinua joka päivä", sanoi hellästi rouva Gannett
miehelleen.

"Ja minä sinua joka minuutti", vastasi tämä.

Hän huokasi ja vilkasi kiukkuisesti rouva Cluffinsia, joka naurussa
suin liehakoitsi laivan nuorta alaperämiestä.

"Hän on merkillisen vilkas ja iloinen ihmisluonto", sanoi rouva
Gannett, seuraten miehensä katsetta.

"Kyllä — se pitää myöntää", vastasi herra Gannett kuivasti, kun mitään
pahaa aavistamaton rouva Cluffins leikillisesti näpsähytti perämiestä
päivänvarjollaan. "Ihmeellinen ystävä hän ainakin Jenkins'in kanssa
näyttää olevan. Ja panempa veikkaa, etteivät he koskaan ennen ole
tavanneet toisiaan."

"Lapsi raukka", sanoi rouva Cluffins juhlallisesti lähestyen puhuvia.
"Älkää ollenkaan olko huolissanne, herra Gannett, minä kyllä pidän
seuraa teidän kyyhkysellenne."

"Kiitoksia", vastasi koneenkäyttäjä pitkäveteisesti.

"Meille tulee erinomaisen hauskaa", jatkoi rouva Cluffins. "Miten usein
olenkaan toivonut olevani merimiehen vaimo. Oikein kadehdin heidän
vapauttaan."

"Kadehditte — mitä?" kysyi Gannett käheästi. "Heidän
riippumattomuuttaan ja vapauttaan", selitti rouva Cluffins totisena.
"Olen aina kadehtinut merimiesten vaimoja. He saavat tehdä mitä
tahtovat! Yhdeksään, kymmeneen kuukauteen vuodesta ei heillä ole
miestä, joka aina olisi kintereillä." Ennenkuin onneton koneenkäyttäjä
ennätti keksiä sopivaa vastaväitettä, kuului käsky komentosillalta ja
hätäisen jäähyväisen jälkeen katosi hän konehuoneeseen. Kuulumattomat
saivat poistua laivasta, portaat vedettiin sisään ja Iso Kuovi lähti
hiljalleen liukumaan alas jokea.

Molemmat naiset seisoivat laiturilla kunnes laiva katosi joen mutkan
taakse. Kaipaus sydämessään, joka ystävättären neuvon mukaan kyllä
paranisi kupillisesta hyvää kahvia, saapui rouva Gannett yksinäiseen
kotiinsa.

Leskenä oloaikana mikä nyt seurasi olivat rouva Cluffinsin vierailut
ainoana vaihtelevaisuutena rouva Gannettin yksitoikkoisessa elämässä.
Papukaijasta ei seuralaiseksi ollut, sen puheet kun jatkuvasti olivat
aivan auttamattoman yksinkertaisia. Rouva Cluffins ehdotteli sen
myömistä, mutta siihen ystävätär ei suostunut millään ehdolla, ei
vaikka viereisessä talossa asuva tullipäällysmies, vanha poika, jo oli
luvannut siitä aivan kuulumattomia summia.

"Ihmettelenpä mitä tuolla linnulla kerran tulee olemaan kerrottavaa
miehellesi", sanoi rouva Cluffins eräänä päivänä istuessaan Gannettin
salissa, noin kuukauden kuluttua Ison Kuovin lähdöstä.

"Ehkä mieheni jo on unohtanut koko tyhmän jutun", vastasi rouva Gannett
punastuen. "Kirjeissään ei hän milloinkaan ole maininnut sanaakaan koko
linnusta."

"Myö pois se", sanoi rouva Cluffins päättävällä äänellä. "Sinulla ei
ole mitään huvia siitä, mutta Habsonia se äärettömästi miellyttää."

Rouva Gannett pudisti päätään.

"Mieheni kiskoisi seinät talosta jos sen tekisin", sanoi hän säpsähtäen.

"Tee sinä vaan kuten käsken, seinistä minä kyllä vastaan. Olen jo
sanonut Habsonille, että hän saa sen viidellä punnalla."

"Se ei mitenkään käy laatuun", vastusti rouva Gannett levottomasti.

"Anna minun hoitaa koko asia", sanoi rouva Cluffins, katsellen
mielihyvällä pieniä kätösiään. "Se tulee onnistumaan mainiosti, sen
lupaan."

Hän kiersi käsivartensa ystävättären vyötäröille ja vei hänet ikkunan
ääreen, alkaen puhua merkillisen vakavasti. Viiden minuutin kuluttua
rouva Gannett vielä epäröi, kymmenen minuutin kuluttua oli hän jo
antanut suostumuksensa ja viidentoista minuutin perästä oli aina
toimelias rouva Cluffins jo matkalla Habsoniin, heiluttaen häkkiä,
jotta papukaija sai pitää kiinni kynsin hampain pysyäkseen puolallaan.
Rouva Gannett katsoi ikkunasta hänen jälkeensä ja istuutui sitten
miettimään hyökkäys- ja puolustussuunnitelmaa tästä epäilemättä
koituvassa ankarassa kamppailussa.

Noin viikko tämän tapahtuman jälkeen pysähtyi eräänä päivänä ajuri
portin eteen ja koneenkäyttäjämme harppasi kolmella askeleella
rappuset. Rynnättyään sisään sulki hän vaimonsa syliinsä voimalla,
joka karhullekin olisi ollut kunniaksi. Syistä, joista voiman puute
lihaksissa oli suurin, vastasi rouva Gannett syleilyyn vähemmän
tulisena.

"Ooh! Miten ihanaa taas olla kotona!" huudahti Gannett, heittäytyi
nojatuoliin ja veti vaimonsa polvelleen. "No, miten aikasi on kulunut?
Ikävästi?"

"Tottuuhan sitä ihminen kaikkeen", vastasi rouva arasti.

"Niin, ja olihan sinulla papukaija."

"Niin, olihan minulla se."

"Mitenkä se nyt jaksaa?" kysyi koneenkäyttäjä, katsellen ympäri
huonetta. "Missä se on?"

"Yksi osa on kaapin päällä", vastasi rouva Gannett, koittaen puhua
rauhallisesti. "Toinen on hattukotelossa ja loppu tässä."

Hän pisti miehensä käteen halvan kaksiteräisen kynäveitsen.

"Kaapin päällä", toisti koneenkäyttäjä, hypistellen veistä sormissaan.
"Hattulaatikossa — -?!"

"Niin. Nuo siniset kukkajalustat."

Gannett tarttui otsaansa. Oliko hän kuullut oikein? Papukaija oli siis
muuttunut kukkajalkapariksi, hatuksi ja veitseksi! Todellakin noiduttu
lintu!

"Olen myynyt sen", lisäsi rouva Gannett kiireesti.

Herra Gannettin polvi muuttui yht'äkkiä ihmeellisen epäkohteliaaksi
ja käsi putosi vyötäröiltä. Rouva nousi rauhallisena ja istuutui
viereiselle tuolille.

"Myynyt?" toisti Gannett myrskyä ennustavalla äänellä. "Myynyt minun
papukaijani?"

"En voinut kärsiä sitä, Jem. Ja kun en voinut kärsiä sitä, möin sen
saadakseni nuo tarpeelliset esineet itselleni ja sinulle."

Koneenkäyttäjä lennätti veitsen toiselle puolelle huonetta.

"Katsos, Jem", jatkoi rouva Gannett, "se ei olisi kuitenkaan puhunut
totta. Ja jos se olisi päässyt valehtelemaan, olisi se saanut aikaan
kaikenlaisia ikävyyksiä."

"Se ei osannut valehdella", karjasi koneenkäyttäjä, juosten raivoisana
edestakaisin huoneessa. "Paha omatuntosi saattoi sinut pelkäämään.
Miten uskalsit sinä myydä minun papukaijani?"

"Sentähden, ettei se rakastanut totuutta, Jem", vastasi rouva hiukan
vaaleana.

"Ainakin enemmän kuin sinä", ärjyi koneenkäyttäjä pysähtyen vaimonsa
eteen. "Halpamainen olento!"

Rouva Gannett kaivoi nenäliinan taskustaan ja peitti silmänsä.

"Minä — minä möin sen sinun tähtesi Jem", änkytti hän. "Se valehteli
niin kauheasti sinusta, enkä minä voinut kuunnella sellaisia."

"Minusta?" ihmetteli Gannett, vaipuen tuolille ja tirkistellen
kummastuneena vaimoaan. "Valhetteli minusta? Tyhmyyksiä! Miten se
olisi voinut olla mahdollista?"

"Yhtä suuri mahdollisuushan sillä oli puhua sinusta, kuin minustakin",
sanoi rouva Gannett. "Se oli taitavampi noitumaan, kuin luulitkaan. Oo!
Miten kauheita asioita se sinusta kertoi!"

"Luulet kai puhuvasi lapselle eli hullulle?" sanoi koneenkäyttäjä.

Rouva Gannett pudisti väsyneesti päätään.

"Olisipa todellakin hauska kuulla mitä historioita se tiesi — jos ehkä
vielä satut muistamaan", sanoi Gannett purevan ivallisesti.

"Ensimäinen valhe", alkoi rouva heikolla, mutta selvällä äänellä "koski
sinun Genuassa oloasi. Papukaija kertoi, että sinä kävit jossakin
syrjäkaupungin varieteessa."

Kostea nenäliinan takaa tirkistävä silmä huomasi koneenkäyttäjän
säpsähtävän.

"Minä en sellaista paikkaa luule löytyvänkään", kuului jatko.

"Kyllä — minä luulen — kyllä siellä sellaisia löytyy", änkytti mies.
"Se tahtoo sanoa — olen kuullut toverien puhuvan jotakin sinnepäin."

"Mutta sinä et siellä ole käynyt?" kysyi vaimo.

"En koskaan!" vastasi koneenkäyttäjä kiivaasti.

"Tuo hävytön lintu sanoi sinun olleen juovuksissa siellä", jatkoi rouva
juhlallisella äänellä, "löit rikki pienen marmoripöydän ja kuritit
kahta tarjoilijaa. Ja ellei 'Eteenpäin' kapteenia olisi ollut, olisit
sinä joutunut putkaan ja jäänyt laivasta. Eikö se ollut halpamaista?"

"Inhoittavaa", vastasi mies matalalla äänellä.

"Luulen ettei 'Eteenpäin'-nimistä laivaa edes löydykään", jatkoi rouva
Gannett.

"Ei se ainakaan laivan nimeltä kuulosta", mutisi Gannett.

"Niin, — muutaman päivän perästä saavuitte Neapeliin — — —."

"Siellä minä en kertaakaan käynyt kaupungissa", huomautti
koneenkäyttäjä.

"Papukaija sanoi päinvastoin."

"Pitäisi sinun enemmän uskoa omaa miestäsi kuin tuollaista kirottua
lintua", sanoi Gannett mielistellen.

"Tietystikin minä sen teen, Jem", vastasi vaimo, "tahdon vaan todistaa
sinulle, että lintu valehteli koska et sitä muuten usko."

Gannett veti piipun taskustaan, kaivoi poron kopasta ja puhalsi
päättävän näköisenä varteen.

"Eräs tyttö möi hedelmiä aivan laivan lähellä", jatkoi rouva. "Eräänä
iltana ostit sinä viikunoita ja aioit samalla suudella häntä, mutta
tytön sulhanen sattuikin näkemään ja aikoi iskeä sinua veitsellä. Sinä
pelästyit, hyppäsit mereen ja olit vähällä hukkua."

Gannett viritti hitaasti ja huolellisesti piippunsa ja vei tulitikun
pätkän uuniin.

"Minä tulin aivan sairaaksi sen jutuista — tuskin tiesin mitä tehdä",
jatkoi rouva Gannett. "Ollessasi Suezissa — — —."

Koneenkäyttäjä teki kieltävän eleen. "Tarpeeksi", sanoi hän jäykästi.

"Niin, halusta en toistaisikaan mitä se kertoi Suezista", sanoi vaimo.
"Mutta ajattelin sen ehkä sinua huvittavan."

"Ei ollenkaan", vastasi koneenkäyttäjä ja puhalteli sankkoja sauhuja
piipustaan. "Ei ollenkaan."

"Luultavasti nyt jo myöskin ymmärrät, miksi linnun hukkasin?" kysyi
rouva Gannett. "Jos se tuonlaisia valheita olisi kertonut minusta
sinulle, olisit sinä tietysti uskonut. Eikö totta?"

Gannett otti piipun suustaan ja kiersi uudestaan käsivartensa vaimonsa
vyötäröille.

"En rakkaani", sanoi hän liikutettuna, "yhtävähän kuin sinäkään sitä
tehnet."

"Ja minä tein oikein myödessäni sen? Eikö totta, Jem?"

"Aivan oikein", vastasi Gannett merkillisen sydämellisesti. "Se oli
viisainta mitä taisit tehdä."

"Mutta pahinta et sinä vielä kuullut", sanoi rouva Gannett, "kun olitte
Suezissa — — —."

Gannettilta pääsi hiljainen sisällinen rukous Suezin edestä, hän löi
nyrkkinsä pöytään ja kielsi vaimonsa koskaan mainitsemasta sitä nimeä.
Sitten komensi hän illallista.

Vasta kuullessaan vaimonsa askaroivan kyökissä, muuttuivat hänen tuimat
kasvonpiirteensä ja hän alkoi ajatella tätä asiaa puolelta toiselle,
koittaen saada valoa tähän pimeään juttuun.

"Jenkins!" huudahti hän yht'äkkiä. "Jenkins ja rouva Cluffins. Ja
minä kun aioin kertoa Cluffinssille hänen vaimonsa kirjeenvaihdosta.
Luultavasti mies taitaakin ulkoa joka lapun."




ERÄS AAVEHISTORIA


Kaunis kesäpäivän aurinko paistaa helotteli täydellä terällään ja
heikot tuulen hengähdykset kulettivat kuunaria tuskin kolmen solmun
nopeudella.

Siellä täällä kiilsi joku valkea purje taivaanrannalla ja suuri
kalalokki kierteli hitaasti leijaillen laivaa.

Kannella ei näkynyt elävää olentoa, joka olisi saattanut kuulla
laivurin ja perämiehen välistä keskustelua tottelemattomuushengestä,
jota viime aikoina oli huomattu miehistössä.

"Paljasta kiusaa se vaan on, on tottavieköön", sanoi laivuri,
vanhanpuoleinen harmaapartainen mies.

"On niin", myönsi perämies.

"Ette usko mitä siihen aikaan syötiin, kun minä olin laivapoikana",
jatkoi laivuri. "Ette usko vaikkapa vannoisin raamatun kautta."

"Ne ovat nyt vaativampia."

"Vaativampia!" huudahti laivuri. "Mikä oikeus nälkäisellä merimiehellä
on olla vaativainen? Saavathan he tarpeekseen ruokaa. Mutta katsokaas
nyt!"

Melkein tukahtuneena raivosta vetäytyi hän askeleen taaksepäin ja
osoitti sormellaan Bill Smithiä, joka samassa nousi kannelle lautanen
kädessään ja kasvot pahassa irvistyksessä. Tekeytyen aivan kuin ei
huomaisikaan kapteenia meni hän laivan syrjälle ja kasvot toisaalle
käännettynä heitti ruoan lautaselta mereen. Heti jälestä seurasi George
Simpson yhtä häpeämättömällä tavalla tuhlaamaan laivurin syötäväksi
ostamia ruokavaroja.

"Tuo tulee teille kalliiksi", mutisi laivuri hampaittensa raosta.

"Niitä on useampia", huomautti perämies.

Taas tuli kaksi miestä kannelle, irvistelivät kauheasti ja heittivät
ruoan yli syrjän. Mutta nyt seurasi väliaika — väliaika, jolloin sekä
perässä, että keulassa näyttiin odottavan jotakin, ja jolloin tuo
"jotakin" parasta aikaa seisoi kanssin rappusilla ja koetti väkistenkin
vääntää esille rohkeuttaan.

"Annappas pojan vaan tulla", kähisi laivuri, "niin nyljen hänet
elävältä!"

"Ottakaa sitten vaan veitsi käsille", kehotti perämies.

Nenänpää valkeana ilmestyi poika kannelle vilkuillen rukoilevasti
miehistöä takanaan. Mutta näiden ilkeä katse muistutti häntä jostakin,
jonka oli unohtanut. Hän työnsi nyt laihan lautasta pitelevän kätensä
mahdollisimman etäälle ja astui sydän kurkussa muutaman askeleen kohti
syrjää.

"Poika!" karjasi laivuri yht'äkkiä.

"Niin, kapteeni?"

"Tule tänne!"

"Heitä ensin ruoka yli syrjän", kuului neljä matalaa uhkaavaa ääntä.

Poika pysähtyi epäröiden, vaan lähestyi sitten hitaasti laivuria.

"Mitä aiot tehdä päivällisellesi?" kysyi laivuri tuimasti.

"Syödä", vastasi nuorukainen peloissaan.

"Minkätähden sitä sitten kantelet ylös?" tiuskasi laivuri ja rypisti
silmäkulmiaan.

"Ajattelin sen maistuvan paremmalta täällä."

"Maistuvan paremmalta", toisti laivuri pilkallisesti. "Eikö se ole
mielestäsi kelvollista?"

"On."

"Puhu kovempaa", ärjäsi laivuri. "Onko se hyvää?"

"Mainiota", vastasi poika kimakalla kurkkuäänellä.

"Oletko koskaan saanut parempaa ruokaa?" kysyi laivuri ja korotti
ääntänsä.

"En koskaan", kirkui poika, seuraten esimerkkiä.

"Kaikki on kuin pitääkin olla?" huusi laivuri.

"Paljon parempaa, sir", ärjäsi poika.

"Istu ja ala syödä", komensi laivuri.

Poika asettui varjoon ja ryhtyi päivälliseensä täysin tyytyväisen
näköisenä.

"Otaksun", sanoi laivuri, hetken katseltuaan pojan syömistä, "otaksun,
että toiset heittivätkin päivällisensä yli syrjän vaan siitä syystä,
etteivät ole tottuneet niin hyvään ruokaan?"

"Niin minäkin luulen, sir", vastasi poika.

"Ovatko he puhuneet sellaista?" huusi laivuri.

Poika epäili ja vilkasi levottomana keulaan.

"Kyllä, sir", sanoi hän lopulta, mutta hätkähti samassa kuullessaan
keulasta onnettomuutta ennustavaa murinaa.

Niin hitaasti kuin ruoka kuluikin, loppui se kuitenkin vihdoin ja poika
vetäytyi keulaan katsellen rukoilevasti miehistöä.

"Tulehan tänne", sanoi Bill, "meillä on vähän puhumista kanssasi."

"Mahdotonta", vastasi poika. "Työt ennen kaikkia. En jouda juttelemaan."

Vasta illalla kun miehistön viha jo vähän oli lauhtunut, hiipi poika
kojuunsa ja nukkui ennen pitkää vanhurskaan unta. Mutta muutaman tunnin
kuluttua oli hän kuulevinaan miesten ääniä; hän raotti silmiään ja
huomasi kummakseen miesten istuvan pöydän ääressä ja puhelevan.

"Kelpo selkäsaunan hän on ansainnut, totta totisesti", sanoi Bill ja
pureskeli kuivaa leivänkappaletta.

"Ja saada kuusi kuukautta", sanoi vanha Ned. "Ei Bill, ei se kelpaa."

"No pitääkö meidän sitten viikkomääriä elää homehtuneella leivällä
ja pahentuneilla perunoilla?" kysyi toinen raivoisasti. "Sehän on
pitkäveteistä itsensä tappamista!"

"Tekisipä teistä joku edes itsemurhan", sanoi vanha Ned ja katsoi
odottavan näköisenä tovereitaan. "Luulenpa, että se vähän pelottaisi
ukkoa."

"Niin. Esimerkiksi juuri sinä. Olethan vanhin joukosta", sanoi Bill
pistävästi.

"Billillä on oikein", lisäsi Simpson. "Sinun ikäiselläsi miehellä, Ned,
ei enää voi olla suuria iloja tästä matoisesta mailmasta. Vai kuinka?"

"Niin ja sinä kirjoitat kirjeen laivurille; selität tekosi syyt: huono
kohtelu ja kehno ruoka", sanoi kokki asiaan äärettömästi innostuneena.

"Älkää tyhmyyksiä jaaritelko", sanoi vanha mies ärtyisesti.

"Kuulkaapas pojat", sanoi yht'äkkiä Bill. "Minäpä tiedän mitä teemme.
Joku meistä on tekevinään itsemurhan, kirjoittaa ukolle kirjeen
kuten kokki sanoi ja selittää ennen hypänneensä mereen, kuin nälkään
kuolevansa. Olen varma ukon pelästyksestä!"

"Ja lastiruumassa on hänelle mainio piilopaikka!" huomautti joku.

"Se ei taida ollakaan hullumpi keksintö", sanoi Ned pitkäveteisesti,
"mutta kuka sinne menee?"

"Tommy!"

"Pakana vieköön, häntä en tullut ajatelleeksikaan", huudahti Ned
ihastuneena. "Tulitko sinä, kokki?"

"En totisesti tullut minäkään."

"Katsokaas, on parasta, että Tommy sen tekee", sanoi Bill, "jo siitäkin
syystä, että jos kepposemme keksitään pääsee poika koko jutusta
paljaalla selkäsaunalla. Kuka luukut hänen jälkeensä on sulkenut, siitä
emme tietystikään tiedä tuon taivaallista. Me kaipaamme vaan Tommyä ja
löydämme vihdoin hänen kirjeensä."

Kokki nosti toisen jalkansa polvelleen ja nyökkäsi myöntävästi. Mutta
samassa näytti hän huomanneen jotakin, irvisti ja osotti sormellaan
kojua, josta Tommyn kasvot vaaleina ja kauhistuneina tirkistelivät
miehiä.

"Halloo!" sanoi Bill. "Oletko kuullut puheemme?"

"Kuulin, että puhuitte vanhan Nedin tappamisesta", vastasi poika
varovasti.

"Hän on kuullut kaikki", sanoi kokki päättävästi. "Tiedätkö minne
valehtelevat pikkupojat joutuvat?"

"Ennen sinnekin menen kuin lastiruumaan", sanoi Tommy. "Minä en sinne
mene. — Kerron laivurille kaikki."

"Sen jätät tekemättä", sanoi Bill lujasti. "Kas niin, ulos kojusta ja
kiireesti, ellet apua tahdo!"

Ulvahtaen vetäytyi poika peitteensä sisään ja iski
suonenvedontapaisesti sormensa kojun laitoihin. Siitä ei kuitenkaan
ollut apua; jalkojaan sätkyttelevä poika nostettiin lattialle ja
pantiin istumaan pöydän ääreen.

"Mustetta, kynä ja paperia, Ned", komensi Bill.

Ukko toi pyydettyä ja kun Bill ensin oli paitansa hihalla pyyhkinyt
voipalasen paperilta, asetti hän kirjotusvehkeet uhrin eteen.

"En minä osaa kirjoittaa", sanoi Tommy epäröiden.

Miehet katsahtivat toisiinsa silminnähtävällä levottomuudella.

"Valehtelet", sanoi vihdoin kokki.

"En taida, sanon minä", intti poika. "Sentähden minut merellekin
lähetettiin kun en lukemaan enkä kirjoittamaan oppinut."

"Tartuppa sen tukkaan vähäisen, Bill", sanoi Ned suuttuneena
tällaisesta merimiehen ammatin häpäisemisestä.

"Antaa olla", vastasi Bill rauhallisesti. "Minä kirjoitan hänen
edestään; ukko ei minun käsialaani tunne."

Istuutuen pöydän ääreen asetteli hän hetkisen itseään, pisti sitten
kynän mustepulloon ja jäi hyvin ajattelevan näköisenä tirkistelemään
rasvaista paperia edessään.

"Viisainta on kirjoittaa hyvin huonosti", esitti Ned.

"Tietysti", vastasi Bill. "Miten luulisit pojan kirjoittavan:
'itsemurha', Ned?"

Ukko mietti. "I-i-t-s-e-m-u-r-h-a", sanoi hän lopulta hyvin totisena.

"Mutta eiköhän sitä aina siten kirjoiteta?" kysyi kokki katsoen
miehestä toiseen.

"Emme saa kirjoittaa oikein", sanoi Bill, kynän tehdessä kaikenlaisia
koukeroita paperin yläpuolella. "Ajatteleppas nyt, Ned!"

"Sanokaamme 'tappanut' 'itsemurhan' sijaan" sanoi ukko. "Tuonlainen
poikanaskali ei kuitenkaan osaisi käyttää niin hienoja sanoja."

Bill ryhtyi työhön ja ottaen tarkoin huomioonsa toverien huomautukset
sai hän vihdoin kirjeen valmiiksi.

"No miltäs tämä kuulostaa?" kysyi hän vähän mahtavasti.

"Raakas kapteeni otan kynän käteni vimeisen kerta ja tietä anan että
enenkun syön moska jota te ruokaksi sanote niin hukutan itseeni joka
on paljo helpompi kun nalkkä kuola ja anan klinkkuveitteni pillille ja
hope kelloni kansa ja on ikävä kuola näin nuorena tommy brown."

"Mainio!" huudahti Ned ja katseli kysyvästi ympärilleen.

"Panin veitsen ja kellon mukaan vaan sentähden, että asia näyttää
luonnollisemmalta", sanoi Bill ujolla ylpeydellä. "Mutta jos tahdot,
Ned, niin kyllä asetan ne sinunkin nimellesi?"

"Ei ole väliä", vastasi ukko jalomielisesti.

"Pane vaatteet päällesi", komensi Bill ja kääntyi nyyhkivään Tommyyn.

"Minä en mene lastiruumaan", itki Tommy epätoivoisena. "Sanon sen
yhtähyvin nyt kuin toistenkin, — minä en mene sinne!"

"Kokki", sanoi Bill levollisena. "Ole hyvä ja anna hänelle vaatteet.
Kas niin Tommy!"

"En, — en! sanon minä", kirkui poika.

"Ja sitten tuo pieni köydenpätkä, kokki", lisäsi Bill, "niin, niin,
juuri se! — kas niin Tommy!"

Miehistön nuorimman silmät lensivät köydenpätkästä vaatteisiin ja
takaisin köydenpätkään.

"Mutta miten minä saan ruokaa?" kysyi hän, alkaen vastahakoisesti
sovittaa vaatteita päälleen.

"Voit ottaa mukaasi ruukun vettä ja vähän laivakorppuja", sanoi Bill,
"ja yöllä kyllä tuomme sinulle lisää. Piiloudu lastin sekaan, äläkä
näyttäydy jos joku päivällä tulee alas."

"Mutta raitista ilmaa?" kysyi uhri. "Sitä saat öisin kun otamme luukut
pois", selitti Bill. "Älä ollenkaan ole levoton, minä kyllä huolehdin
tarpeistasi."

Puoleksi vetäen, puoleksi työntäen vietiin vastusta tekevä poika
kannelle. Äänettöminä nostivat Bill ja Ned kannet luukulta; Ned meni
alas ja otti pojan syliinsä, laski hänet vesiruukkuineen lastin päälle
ja kiipesi suutaan pyyhkien kiireesti ylös.

"Joko sinä maistoit pojan vesivaroja?" kysyi Bill.

"En", vastasi Ned. "Se oli vaan tuon kirotun poikanulikan saapas, joka
sattui huuliini. Pane kansi paikoilleen."

Noin kahdeksan tienoilla seuraavana päivänä alkoi laivuri kaivata
poikaa. Hän kysyi kokilta aamiaista syödessään, mutta kokki pelästyi,
pudotti kahvivehkeet lattialle ja ryntäsi suin päin ylös kannelle.
Kapteeni kirosi oikein tunnettuun englantilaiseen tapaan ja seurasi
kokkia jääden ihmetellen katselemaan miehiä, jotka epätoivoisen
näköisinä katselivat toisiaan.

"Bill", sanoi laivuri. "Mikä kokkia riivaa?"

"Hän on saanut 'slaakin'", selitti Bill ja pudisti päätänsä, "kaikki
olemme saaneet 'slaakin'."

"Pian saatte vielä toisenkin", ärjäsi laivuri. "Missä poika on?"

Billin rohkeus katosi ja avuttomana katseli hän tovereitaan. Sitten
ojensi hän likaisen paperin laivurille.

"Lukekaa itse!"

Laivuri katseli paperia ja ojensi sen sitten perämiehelleen.

"En ymmärrä tätä", sanoi laivuri ihmetellen. "Viimeksi eilen söi hän
päivällisensä kannella ja kehui sitä mainioksi. Kuulittehan tekin sen,
Bob?"

"Kuulin. — Poika raukka", surkutteli perämies. "Ja sitäpaitsi,
kuulittehan te kaikkikin sen", lisäsi laivuri. "Minulla on siis 5
todistajaa. Pojan on täytynyt tulla hulluksi. — Kuuliko kukaan kun hän
hyppäsi yli syrjän?"

"Kuulinhan minä molskahduksen vahdissa ollessani", sanoi Bill.

"Mikset sitten juossut katsomaan?"

"Ajattelin vaan jonkun tovereista heittäneen illallisensa mereen."

"Vai ajattelit sinä niin!" sanoi laivuri ja puri huultaan. "Aina sinä
ruoastasi rähiset ja riitelet. Mikä sitä oikein vaivaa?"

"Myrkytettyä, sir", sanoi Ned ja pudisti päätään. "Liha on
kelpaamatonta."

"Sehän on mehevää, jotta suussa sulaa" sanoi laivuri. "No, voittehan
ottaa toisestakin tynnöristä jos haluatte. Oletteko nyt tyytyväisiä?"

Miesten kasvot selkenivät ja Bill iski silmää.

"Voi on myöskin pahentunutta", sanoi hän kääntyen laivuriin.

"Onko voikin huonoa?" kysyi laivuri ja rypisti silmäkulmiaan. "Mistä se
tulee, kokki?"

"En mahda sille mitään", vastasi kysytty.

"Anna niille sitten täst'edes kajuutan tynnöristä", murisi laivuri.
"Minä vaan epäilen, että olette kiusanneet poikaa; ruoka on kylläkin
hyvää."

Hän vetäytyi kajuuttaan, asetti paperilapun sokeriastiaan ja istui
sohvalle miettimään tätä merkillistä tapahtumaa.

Sinä päivänä oli miehistöllä oikein "Abrahamin saalis", kuten vanha
Ned sitä kutsui. Paitsi muita herkkuja saatiin vielä pannukakkuakin,
joka muuten tavallisesti seurasi vaan sunnuntaita. Billiä katseltiin
ja tervehdittiin kuin suurtakin ihmiskunnan pelastajaa ja kanssissa
vallitsi ilo ja riemu. Yöllä avattiin lastiruuman luukut ja pojalle
vietiin osa kaikista herkuista.

"Mutta mihin minä rantaan saavuttua joudun?" kysyi poika
riidanhaluisella äänellä saatuaan vatsansa täyteen.

"Kyllä me sinut maalle toimitamme", lohdutti Bill. "Eihän meistä kukaan
enää jää tähän ruumisarkkuun. Otan sinut samaan laivaan kanssani. — — —
Mitä sanoit?"

"En minä mitään puhunut", vastasi poika. Miehistön suureksi harmiksi
palattiin seuraavana päivänä taas entiseen ruokajärjestykseen. Vanha
liha ilmestyi uudestaan keittiöön ja lihavat herkut lakkasivat
vuotamasta kajuutasta. Billin osaksi tuli sama kohtalo kun niin monen
muunkin puoluejohtajan asioiden hullusti mennessä. Ennen kumppaniensa
ihanne, nyt heidän pilapuheidensa maalitaulu.

"No miten kävi sinun merkillisen keksintösi kanssa?" murisi vanha
Ned pilkallisesti illalla koittaessaan sulattaa kivettynyttä korppua
teekupissa.

"Et sinä sellainen keksijä ollutkaan, miksi itsesi luulit", sanoi kokki
varmana sanojensa sukkeluudesta.

"Ja poika parka makaa syyttä suotta lastiruumassa", sanoi Simpson
osanotolla, joka ikävä kylläkin tuli vaan liian myöhään.

"Minä en anna perään", sanoi Bill uhmailevasti. "Ukko pelästyi
kelpolailla eilen. — Pitää saada vielä toinen itsemurha — siinä koko
asia."

"Anna Tommyn tehdä se uudestaan", ehdotti kokki ja kaikki nauroivat.

"Kaksi yhdellä matkalla, kyllä se ukon pehmittää", jatkoi Bill
vilkaisten vihaisesti kokkiin. "No, kenestä tulee n:o 2?"

"Kyllä tätä lajia jo riittää", sanoi Simpson hartioitaan nostaen. "Sinä
olet päästäsi sekaisin, Bill."

"Älä luule", vastasi Bill. "Mutta minä en anna perään. — Kuules Ned,
sinähän viimeaikoina olet näyttänyt sairaalta. Mene sinä lastiruumaan
niin saat levätä oikein tarpeeksesi."

"Vai niin", vastasi ukko kylmästi.

"Tehkää kuten tahdotte", sanoi Bill huolettomasti. "Minusta on
samantekevää kuka teistä sinne menee."

"Entäs sinä itse?" kysyi Simpson.

"Minä?" ihmetteli Bill. "Minunhan on täällä oltava hoitamassa koko
kokonaisuutta."

"Ja meidän on oltava auttamassa sinua", sanoi Simpson.

Bill ei puhunut sanaakaan, vaan veti kojustaan likaisen korttipakan.

"Alimainen kortti tekee itsemurhan", sanoi hän. "Minä olen mukana."

"Hän nosti korttipakan kokin nenän alle. Tämä epäili ja katsoi toisiin.

"Älä ole tyhmä, Bill", sanoi Simpson.

"Vai niin! Te pelkäätte!" pilkkasi Bill.

"Sehän on suoraa hulluutta, sanon minä", murisi Ned.

"Itsehän minut tähän pakoititte", vastasi toinen. "Olette pelkureita,
siinä koko asia. Niin kauan kun oli puhe pojasta olitte kyllä miehiä
vaikka mihin — nyt kun on oma nahka kysymyksessä — jänistätte."

"Olkoon menneeksi", sanoi Simpson epätoivoisen rohkeudella.
"Tapahtukoon tahtosi Bill. Vedä, kokki!"

Kokki totteli, joskin vastahakoisesti ja sai kympin, Ned, monien
vastaväitteiden perästä veti seitsemäisen. Simpson sai kuninkaan.

"Nyt on sinun vuorosi, Bill", sanoi hän. "Katso nyt kuinka käy!"

Bill sekoitti lehtiä.

"Tottahan minä seitsikkoa korkeamman vedän", sanoi hän kerskuvasti.

"Kolmonen!" huusi Simpson, "kolmonen, Bill! Bravo! Minä kyllä kirjoitan
kirjeen edestäsi, sinun käsialasi ukko jo tuntee. Mitä minä kirjoitan?"

"Kirjoita mitä haluat", vastasi Bill äkäisesti.

Hän heittäytyi sohvalle katsellen halveksivasti toisten kirjoitushommia
ja Simpsonin kysymykseen, kirjoitettaisiko myöskin suuteloita, ei hän
vastannut mitään.

"Luulin sinun sentään paremmin osaavan kirjoittaa", sanoi hän kun kirje
valmistuttuaan oli ääneen luettu.

"Minähän kirjoitinkin sen sinun nimessäsi", vastasi Simpson.

Billin juhlallisuus katosi ja hän tuli entiselleen.

"Jos tahdot silmäsi sisään muuratuiksi, George", ärjäsi hän, "niin
toista nuo sanat!"

Hän oli koko illan äärettömän pahalla tuulella ja lastiruumaan meno
yöllä näytti aivan kuin hiljaiselta hautajaissaatolta. Poika yksinään
oli iloissaan saadessaan seuraa.

"Tänään on teille taas kirje", sanoi perämies, kun laivuri ilmestyi
kannelle.

"Mi — mikä?" kysyi tämä ja vaaleni.

Perämies osoitti sormellaan korkeuteen. "Se on Nedillä", jatkoi hän.
"En käsitä mikä ihmisiin on mennyt!"

Laivuri ryntäsi keulaan ja otti kirjeen Nediltä.

"Mitä tämä oikein tarkoittaa?" kysyi hän luettuaan kirjeen ja jäi
pää kallellaan katselemaan lastiruuman luukkua. Miesten sydämet
pamppailivat.

"Huono ruoka, sir", sanoi Simpson, rohkaisten mieltänsä, "huono ruoka
on syyksi sanottava, kun maalle pääsemme."

"Siitä ette puhu sanaakaan", sanoi laivuri ja katsoi tuimasti puhujaan.

"Se on velvollisuutemme, sir", sanoi Ned tunteellisesti ja varmasti.

"Kuulkaa", sanoi laivuri ja katsoi uhkaavasti miehistön jäännöksiin.
"Lopettakaamme nyt jo itsemurhat. Vanha liha on loppunut ja satamaan
päästyämme saatte tuoretta voita ja vihanneksia. Mutta näistä
kirjeistä ja huonosta ruoasta en tahdo kuulla puhuttavan maalla. Sanon
yksinkertaisesti näiden kahden kadonneen ja te sanotte samaa."

"Sitä en ainakaan minä voi tehdä, sir", sanoi Simpson päättävästi.

Laivuri lähestyi miestä.

"Ehkäpä viisi puntaa vähän auttaisi asiaa", sanoi hän matalalla äänellä.

"No, ehkäpä hiukan", kuului varova vastaus.

Laivuri katsahti ylös. Simpsonin aivot näyttivät selvittelevän vaikeaa
laskuopillista kysymystä.

"Taikka viisi puntaa mieheen", sanoi laivuri. "Pidemmälle en voi mennä."

"Sanokaamme 20 puntaa yhteensä, niin olkoon menneeksi, vai mitä
toverit?" sanoi Simpson.

Ned nyökkäsi ja kokki, koettaen peittää hermostumistaan suostui myöskin.

"Mistä rahat tulee?" kysyi perämies laivurilta aamiaista syödessä.
"Minua ette ainakaan saa kiristää."

Kajuutan kattoikkuna seisoi avonaisena, laivuri vilkasi siihen ja
kuiskasi sitten jotain perämiehen korvaan.

"Mitä?" huudahti tämä ja koetti turhaan kuumalla kahvilla ja
sianlihalla peittää naurunhaluaan.

Ajatellen vaan koituvia rikkauksia suorittivat miehet ilomielellä
syntyneet ylityötkin; kokki hoiti pojan toimia ja Ned Simpsonin kanssa
Billin. Yön saavuttua nostettiin kannet lastiruuman luukulta ja
huomattavalla uteliaisuudella odotettiin uhrien kertomusta olostaan.

"Missä päivälliseni on?" murisi Bill, hypäten kannelle.

"Päivällisesi!" huudahti Ned ihmeissään. "Ei sinulle mitään päivällistä
ole annettu."

"Mitä?"

"Niin, laivuri jakaa ulos ainoastaan kolmelle miehelle", sanoi kokki.

"Miks'ette siis ole omastanne säästäneet meillekin jotain?" kysyi
toinen.

"Ei riitä Bill! Ei totta totisesti!" sanoi Ned. "Työt ovat lisääntyneet
ja ruoka ei kunnollisesti riitä itsellemmekään. Sinullahan on vettä ja
laivakorppuja."

Bill kirosi.

"Olen saanut enemmän kuin tarpeeksi jo tästä", ärjäsi hän kiukkuisena.
"Tulen ylös. Ukko saa sanoa mitä haluaa, minä en hänestä välitä."

"Älä tee sitä, Bill", sanoi Ned houkuttelevasti. "Kaikkihan käy
mainiosti! Ukko on riivatun peloissaan, lupasipa meille jo 20 puntaa,
ellemme maihin päästyämme hiisku koko itsemurhista mitään."

"Niistä on 10 minun", sanoi Bill, "ja ne olen rehellisesti ansainnut.
Kokonaisen päivän olen loikonut tuossa likaisessa luolassa."

"Niin, niin", sanoi Ned, tyrkäten kokkia, jonka kielellä pyöri
muistutus tällaista jakolaskua vastaan.

"Se sattui ukkoon pahasti", sanoi kokki. "Hän on kauhean peloissaan.
Tänään koottiin sinun ja pojan vaatteet, — aikomus näet on antaa ne
perillisillenne. Ha! Ha! Tällaisessa pilassa en koskaan ennen ole ollut
mukana!"

"Olet narri!" ärjäsi Bill ja sytytti piippunsa, taistellen luonnon
lahjoittamaa pahaa sisuansa vastaan.

Tätä seuraavina neljänä päivänä oli kaikki rauhallista laivalla.
Sivuutettiin suuremmitta vaikeuksitta Lands'End ja tuuli, joka päivällä
oli heikko, alkoi yön päälle puhaltaa aikalailla rivakasti. Molemmat
vangit nousivat kannelle kun perämies oli jättänyt paikkansa ja ahmivat
hätäisesti mitä säästöön oli saatu heitä varten. Ned seisoi peräsimessä
ja kun kokki Simpsonin seuraamana oli mennyt kojuunsa, ei kannella
ollut ketään kuulijoita heidän puheilleen.

"Tämä on tyhmää leikkiä, Tommy", sanoi Bill ja pudisti päätään.

"Leikkiä?" toisti Tommy. "Miten meidän käy Northseaan saavuttuamme?"

"Kyllä minä sen asian hoidan", sanoi Bill. "Nedpä näyttää saaneen pahan
yskän", lisäsi hän.

"Ettei vaan tukehtuisi, ukko paha", sanoi Tommy. "Katsokaa! Hän viittaa
meille."

Molemmat hypähtivät äkkiä pystöön, mutta ennenkuin ehtivät edes
ajatellakaan piilottautumista, sukeltautuivat laivuri ja perämies
kajuutan rappusista kannelle ja lähestyivät heitä.

"Katsokaa itse", sanoi laivuri, kääntyen perämieheen, "enkö tee oikein
uskoessani unia?"

"Merkillistä", ihmetteli perämies ja hieroi silmiään.

"Olen kyllä tämän tapaisesta kuullut puhuttavan", jatkoi laivuri,
"mutta itse en koskaan ennen ole sattunut näkemään. Nyt voitte sanoa
nähneenne aaveita, Bob."

"Merkillistä", huudahti perämies uudestaan ja pudisti päätään. "On
aivan kuin ne eläisivät."

"Laivalla kummittelee, Ned", huusi laivuri jylhällä äänellä. "Billin ja
pojan henget seisovat tuolla keulassa."

Pelästynyt vanha merimies ei saanut sanaa suustaan. Pienempi aave
nyyhkytti ja pyyhki nenäänsä takin hihaan, suurempi vihelteli hiljaa.

"Olento raukkoja", sanoi laivuri. "Näettekö ankkuria läpi pojan, Bob."

"Molempien läpitse minä näen", huudahti perämies.

Hetkisen oleskelivat päällysmiehet vielä kannella, mutta tulivat
lopulta siihen päätökseen, että heidän läsnäolonsa häiritsi
henki-olentoja ja laskeutuivat taas takaisin kajuuttaan.

"Mikä lienee hänen tarkoituksensa?" kysyi Simpson tullen varovasti
kannelle.

"Piru sen tietäköön", sanoi Bill vihaisesti.

"Ei suinkaan hän meitä aaveiksi luullut?" ihmetteli Tommy.

"Tietystikään ei", vastasi Bill halveksivasti. "Joku koiran kuje sillä
on mielessään. Ja nyt minä menen kojuuni ja sinä teet samoin Tommy.
Huomenna kyllä saamme selvitystä asiaan."

Aamulla sitä tulikin, sillä aamiaisen jälkeen tuli kokki keulaan
ilmoittamaan, että korppujakin oli jaettu vaan kolmelle. Kaikki
hämmästyivät.

"Minä menen puhumaan hänen kanssaan", sanoi Bill kiukkuisesta.

Hän tapasi laivurin sydämellisesti nauramassa perämiehen kanssa.

"Hyvää huomenta, sir", sanoi Bill hätäisesti. "Tulin kysymään emmekö me
Tommyn kanssa saa päivällistä, kuten ennenkin?"

"Päivällistä?" ihmetteli laivuri. "Mitä te päivällisellä teette?"

"Syömme", vastasi Bill, vilkaisten arasti laivurin silmiin.

"Syötte! Mihin te ruokaa panisitte?" Bill hymyili ja taputti vatsaansa.

"Paljasta ilmaa", sanoi laivuri ja kääntyi mennäkseen.

"Antakaa kuitenkin vaatteemme ja tavaramme", sanoi Bill ja puri
hammastaan. "Ned kertoi teidän korjanneen ne."

"Enhän toki", sanoi laivuri. "Ne toimitan teidän perillisillenne.
Sitenhän laki käskee, vai mitä, Bob?"

"Aivan niin", sanoi perämies.

"Sukulaisenne saavat tavarat ja palkkanne aina siihen iltaan jolloin
itsemurhan teitte", sanoi laivuri.

"Emme me mitään itsemurhaa ole tehneet", intti Bill. "Miten silloin
tässä voisimme seistä?"

ERÄS AAVEHISTORIA 151

"Olette tehneet, sanon minä", sanoi laivuri rauhallisena, "siitä on
minulla selvänä todisteena kirjeenne taskussani."

Bill seisoi hetken yhdellä jalalla, sitten toisella ja läksi lopulta
hiljalleen lönkyttämään keulaan.

Aina päivälliseen saakka ei laivuri kuullut mitään merkillisempää,
mutta juuri kun hän oli lopettanut päivällis-aterian, syöksyi vanha Ned
sisälle raivoisana ja suuttuneena.

"Bill on varastanut päivällisemme, sir", huusi hän ollenkaan
kursailematta.

"Kuka?" kysyi laivuri kylmästi.

"Bill... Bill Smith!"

"Kuka?" toisti laivuri vielä kylmemmin.

"Bill Smithin haamu", murisi Ned, "on ottanut päivällisemme ja hän ja
Tommy Brownin haamu ahmivat nyt yhdessä sitä minkä ehtivät."

"Miten minä sitä voin auttaa", vastasi laivuri välinpitämättömästi.
"Miksi annoitte?"

"Tunnettehan te Billin, sir", sanoi Ned. "Minä olen vanha mies, kokki
ei kelpaa mihinkään, eikä Simpson yksinään uskalla häneen ryhtyä."

"Tyhmyyksiä", sanoi laivuri. "Ettehän toki te kolme merimiestä pelänne
yhtä haamua. Tiedättekö mitä teidän tulee tehdä?"

"Emme?!"

"Ottakaa virsikirja ja lukekaa, niin katoo hän kuin tuhka tuuleen."

Ned riensi kannelle, nojautui mastoon ja kirosi kunnes väsyi. Kokki
ja Simpson kuuntelivat kunnioittavasti ja kuiskasivat aina kun vanhan
miehen muisto petti.

Loppupuolella matkaa kärsivät molemmat rikokselliset kaikkia niitä
tuskia, joita ystävien kadottaminen tuottaa. Laivuri ei ollut mistään
tietävinään, ennenkuin saavuttiin Northseaan. Silloin tuli hän
kannelle, kainalossaan molempien aaveiden vaatteet ja kutsui luokseen
Nedin.

"Kuulehan", sanoi hän lujasti.

"Niin!"

"Heti kun saamme laivan kiinni, menet sinä maalle ja noudat poliisin.
En oikein tiedä mitä olisi tehtävä..."

"Kyllä, kyllä, sir", mutisi vanha Ned.

Laiva laski laituriin ja kiinnitettiin. Mutta samassa päästi laivuri
leveän naurun, nähdessään miten molemmat haamut yht'äkkiä tarttuivat
nyytteihinsä, hyppäsivät yli laivan syrjän ja läksivät juoksemaan minkä
jaloista lähti. Perämieskin nauroi ja keulasta kuului heikko, iloton
kaiku.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERIPOIKIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.