Title: Itämaalaisia haaveiluja
Author: Valfrid Hedman
Release date: December 23, 2023 [eBook #72484]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Osmo, 1906
Credits: Jari Koivisto
Kirj.
Valfrid Hedman
Helsingissä, Kustannusyhtiö Osmo, 1906.
Kesää kosiskellen
Etelän tyttärelle
Vienoa kaipuuta
Itämainen tunnelma
Unelmatar
Ihanteelle etelässä
Vapain tuntein
Kaksi kukkaa
Eevan omena
Haaremin helmi
Armeniatar
Lohdutus
Himo ja lempi
Saaronin ruusu
Luopio
Immen osto
Unikukkia
Pohja ja etelä
Käärmeen kuiskeet
Kangastus
Synnyinmaata muistellessa
Eri värit
Eri muodot
Vertaus
Aistillisia nautintoja
Mietelmä
Kuohujen kuiskeet
Myrkkyä halajan
Ukkonen
Vellamon neidot
Valhallassa
Kultakaupunki
Islaamin taivas
Nirvana
Olympolaisia
Houreita
Pieni vertaus
Ystävyys ja lempi
Harhaileva fantasiia
Sydämen morsian
Lemmen kuiskeita idästä
Arabialainen yö
Israelin unelma
Kun oksat akkunahan lyö
Toivo
Kirjoitus kiven kyljessä
Haluni
Iltasoittelu
Tavoittelua
Pikkutyttö
Valkoverinen
Evrikómi
Nuoren naisen haudalla
Lemmityn huulet
Sykintää
Intohimojen puutarhassa
Kesää kosiskellen
Olen syntynyt tuiskussa talvien säässä, mun tuuditti tuuloset unta, oli hongat ne huurassa, järvet ne jäässä ja vaippana valkosta lunta.
Olen kasvanut talvisen taivahan alla,
mut impen' on etelän lapsi;
sua, tyttöni, konsana hyytävä halla
ei hempinyt harmajahapsi.
Yön tumma on tukkasi tuuhea sulla ja kiehuvan kuuma on veri, sun silmies säihky on lämpönä mulla ja rintas on riehuva meri.
Etelän tyttärelle
Et tunne sinä tätä maata, taida puhettamme, sä hetkiseksi oletkin vain täällä vieraanamme. Vaikk' ihmetellen kuuntelet kuin Väinön kannel soittaa, ei koivut Suomen konsanaan voi palmujasi voittaa.
Nuo mustat silmät häikäistyisi talven valkolunta,
ei loihdi niille sulojansa kuollut luomakunta;
ei syttynyt oo niiden palo Suomen kankahilla,
et ole piennä ailakoinut nurmen kanervilla.
Ei revontulten roihua oo katseen säihky kumma,
sun sysimusta tukkasi ja iho valkotumma
ei sietää voisi Suomen syksyn hyydyttävää hallaa.
Ei kesätaivaan tähtilöitä ole pohjolalla.
Sä muistat kotis kuutamon, kun valolehtosissa sen tyynin ikikesän öin sä uinuit unelmissa. Sä sinne jälleen ikävöit, pois etelääsi halaat, sä sieltä tulit, tenhotar, sä sinne myöskin palaat.
Vienoa kaipuuta
Kun Suomen hongat humisee, mun kaiho valtaa mielen:
mä huo'ahdan, kun huminansa tunnen taikakielen
ja tunteitani immellein en sanoiks saata luoda,
en kotikuusen kuiskehia tuttavikseen tuoda.
Jos suomeks tunnen, yksin tunnen, vierahana hälle,
ei helläkään voi sydämensä sykkiellä tälle.
Sä, tumma impi etelän, et tunne Väinön kieltä:
jos sanat voinkin tulkita, en henkeä, en mieltä.
Itämainen tunnelma
Minareetista kuuluvi huuto nyt ja he hurskaasti polvistuu, he lankeevat maahan ja nousevat taas. Mun kaihoni uudistuu.
Mä yksin, uskoton, epäilen:
ehk' unta myös islaami on?
(Toki Fatmani silmistä taivaan nään:
en sinistä — musta se on.)
Mä kehdossa moslemin syntynyt en
ja epäilyn lähteistä join;
vain haavetta, Allah, se hartaus lie,
min vihdoin ma Sinulle toin!
Vaan ehkäpä muuta et vaadikaan? niin, Sinähän ymmärrät sen. Ken tajuta voisi sun suuruuttas? ja ken Sinut tuntea, ken?
Unelmatar
Oi toivon suuri hengetär, sä impi unelmain! sun loitsujas, sun valheitas mun kuiski korvissain!
Sä kaunis oot, se kylliksi,
en muusta huolikaan,
sun tenholaulus loihtikoon
mun harhaas ihanaan!
Jos valoihis en luotakaan, sua lemmin kuitenkin; sun syleilyjes hurmassa on onni ikuisin.
Ihanteelle etelässä
Sä minut hurmaat, mä sua lemmin, sä kesän kirkkahan kukka! tuo tenho katse kuin hiili hehkuu ja sysimusta on tukka.
Ei sinisilmiä etelässä,
ei keltakutrien kultaa,
vaan tummat tummien kulmain alta
ne säihkyy tunnetta, tulta.
Vain pitkät ripsensä verhoo niitä, nuo tuuhat, tummat ja hienot. Kuin kissan pehmeet on liikkeet sulla, kuin käärmeen viekkahat, vienot.
Vapain tuntein
Pois valat, pois! en niitä vaadi sulta, ne rikot kumminkin, ei niillä lemmen tulta voi sytytellä, sammunut mi ois.
Mä sua lemmin nyt, sen tiedän;
kuin huomenna mun sydämeni lyö,
en tiedä (kätkevi sen kaiho yö).
Sä ikuisesti rakas mulle lienet,
kenties, kentiesi et, en tiedä tuota,
en tahdo tietää, toivon vain (en luota).
Miks' tunteet taivaiset mä maahan toisin ja miksi rajat lupauksin loisin mä niille, joita rajoittaa ei voi?
Kaksi kukkaa
Kai suloista on lempi, mi onnellinen on: vaan vielä suloisempi lie lempi onneton.
On toinen hetken tunne,
mi ehkä unhottuu;
vaan toisen tuoma tenho
se yhä uudistuu.
On onni toivehissa:
kun toivot täyttyneet
ei ole, niin ei myöskään
ne ole päättyneet.
Kun toden tuima viima jo toisen taittelee, niin valheen velhovaippa viel toista verhoilee.
Eevan omena
Kera Eevansa Aadami Eedenin ilopuistossa kukkia poimi, hepä heelmiä söivät ja riemuitsit, oli ainoa heillä se toimi.
Puu kasvoi kaunehin keskellä maan,
joka tietojen omenat kantoi;
sitä käärme se kiipesi katselemaan
ja hän neuvoja Eevalle antoi.
Tämä omenan otti ja halkasi sen, sai Aadami osuutensa: jopa lempi se heräsi, viidakkoon ujo lymysi Eevoinensa.
Haaremin helmi
Näin, käyskellen Bosforin rannoilla, odaliikin hurmaavan siellä: oli kasvonsa verhotut hunnulla, vaan se tuulahti syrjähän tiellä!
Se syrjähti hetkeksi, hetkeksi vain,
oli oikku se rohkea kyllä…
Vain hetkisen haaremin helmeä sain
mä ihailla ihmettelyllä.
Ja katsaus silmistä kaihoava,
mi tuikkivat tuntehen tulta —
sysikutrit ne kaarteli kulmansa, —
vei rinnasta rauhani multa.
Kun samettiripsensä tuuhat ja sulovartalon solkien alla ma muistan ja hehkuvan katseensa, saa kaihojen tunnelma vallan.
Armeniatar
Kaivolle illalla neitonen sai, vettä se ammensi siitä, hiuksia otsalla, ohimollai tuulonen tuisteli niitä.
Saapuipa bei nuor lähtehen luo,
kainosti katsahti nainen,
osmaanin ylpeän tenhosi tuo
halpa armeenialainen.
"Annappa", virkkoi hän immelle, "juon, jano on polttava mulla! veden vilposen välkettä vilkkaampi tuon toki väle on silmissä sulla!"
Lohdutus
Kuin lapset he nukkuivat nurmella, elo myrskyjä heille ei tuonut. Sai silloin saatana Eedeniin — ken oli sen saatanan luonut?
Se virkkoi vaimolle: "tuossa on puu,
mi tietojen omenat kantaa!"
Tää katsahti, kurotti kätensä, söi
ja miehelle myöskin hän antaa.
"Ah", kuiskasi enkeli, "kaihtaos sä,
oi nainen, on myrkkyä nämä!"
"Ne olkohot", vastas hän hurmoissaan,
"vaan hetki on autuas tämä!"
Mut kohta synkkä-ääni soi
pasuuna vuoren päältä:
"pois täältä, pois! pois rauhasta
te riemutarhain täältä!"
"Sä tullos", kättä kumppanin hän painaa lemmekkäällä, "luon sulle uuden Eedenin, luon tappuraankin päällä!"
Himo ja lempi
Vain kaksi siskoa, saman äidin on lapset himo ja lempi: on toinen hienoa himokkuutta ja toinen karkea lempi.
En tahdo lempeä alennella,
se kaunis ompi ja pyhä:
vaan siitä syntyä, siksi muuttua
himo saattavi yhä.
Voi toinen autuuden meille tuoda,
oi tytär taivaan on lempi!
Ja himo lieneekö henki hornan?
Tok' ei! Vain eksynyt lempi.
Saaronin ruusu
Oi tytär Siionin tummatukka, mi kansan keskellä kylmän, kalpeen käyt kauno ylpeän arvokkaana, oot heitä lähellä, heille vieras.
Tuo katse kaiho ei heitä hemmi,
sen säihky siintävi sadun mailta
ja idän tunteita povi aaltoo,
vain niille hymyvi huuli hieno.
Sä ruusu Saaronin valkotumma,
oot kauas harhaillut kodin teiltä;
vaan aina säilytit muistot vanhat
ja uskon isien pyhän, puhtaan.
Ja kielen — niin jospa oisit senkin sä säilyttänyt myös puheessakin! Se vielä elpyykö, hebreaksi viel harppu Davidin helkähtäiskö?
Luopio
Ei nunnien laupeita kasvoja minun sieluni enään siedä. Idän huumaavan huureille tummille minä uhrini tahdon viedä!
Ne kylmiä olivat, suukkonsa,
ne hallana huulille jäätyi:
näin Kalevan kalseista immistä
pois ajatukseni häätyi.
Vaan sulla, Zuleikhani ihana, on lämpöä, lempeä, tulta, sysiripsien alta ne salamoi sysimustista silmistä sulta.
Immen osto
Kun Persiassa harhailin mä pienen kylän tiellä, näin neidon nuoren, notkean ja ihanaisen siellä.
Ol' yllään liivi punainen
ja väljät silkkihousut.
Kuin keijukaisen keveät
on nuoren jalan nousut.
Yön tumma tukka kiehkuroi
tän immen ohimoilla
ja sysimustin siimeksin
se valui hartioilla.
Mut musta huntu kasvonsa
se kateellisna peitti;
vain silmät näin, nuo hehkuvat,
mi säkeniä heitti.
Se viehätti, se kiihotti,
tää tenho itämainen:
jo sydämeni lumosi
Iraanin sorja nainen.
Mä astuin immen isän luo ja kysyin neidon hintaa. — Nyt peeri tumma omanain on jasemiinirinta.
Unikukkia
En vanno lempeä huomiseksi, en vaadi valoja sulta: vain epävarmuus on onnen autuus, se lisää liekkihin tulta.
Lie lempi viekas vai vilpitönkö
sun povessasi? en tiedä,
en tahdo tietää, ei unelmani
mun kaihot varmuutta siedä.
Vain tiede totuuden etsiköhön, nuo paljasrunkoiset palmut; vaan meiltä verhoo sen velhoharsot ja unhotarhojen valmut.
Pohja ja Etelä
Mä kahta ruusua ihaelen, kesän kaunista kukkaa: on toinen tumma kuin syksyn yö ja toinen vaaleatukka.
On tämä ylennyt pohjolassa ja tuo on etelän lapsi, hehkurintainen idän impi, sulosuu, sysihapsi.
Käärmeen kuiskeet
Raskas ilma Eedenissä väsymystä tuotti: venyi villi nurmella, hän haukotellen vuotti,
kun Eevaparka herrallensa hedelmiä poimi; sai puolipäivän helteessä tää tukalaksi toimi.
Silloin myrkkykieli kyy
toi oksan tiedon puusta,
nainen kaihokuiskehia
kuunteli sen suusta:
Katsoi mieheen viehkeesti,
tän himot heräs, hienon
hän niistä punoi lemmenvyön,
niin viekkaan, silkkivienon.
Näin hän, kaunis orjatar, nyt hallitseepi miestä, min tyhmä raaka voima ei voi vastustella iestä.
Kangastus
Oi, sä kaunis kangastus, mi erämaassa hohdat ja askeleeni horjuvat mun yhä harhaan johdat!
Vain olet ilman ihmemaa,
vain valheen utukuva.
Sun vielä oonko lumostas
mä konsaan irtauva?
Ei! — ilolla sun puolehes mä uupuvana taivun, sun, unentyhjä keidakko, ma haavehelmaas vaivun
Synnyinmaata muistellessa
Oi Suomi, mun rakkahin synnyinmaa! ikiarmas on muistosi mulle; kun tuulonen pohjahan puhaltaa, minä tervehet lähetän Sulle.
On kotini uusi mun etelän
sulovarjossa, palmujen alla;
sen mieltynyt oon ikikesähän,
ikikukkihin viettynyt vallan.
Myös impeä etelän lemmin mä sysikutria, tummakkapintaa; vaan kun minun mieleeni muistut Sä, suru vienonen painavi rintaa.
Eri värit
Näin moslemin taivaan ja kristittyjen ja ma vertasin toisiinsa noita: tän timanttitoreja, pylväitä, tuon oranssiviidakoita.
Kovin kirkkaus häikäsi, täällähän vain oli briljantteja ja kultaa. Vaan tuollapa ruusut ne tuoksuivat, syön sykki, löi suonissa tulta!
Eri muodot
Tekopyhänä, maailma, tyhjistä yhä dogmeista riitelet sinä! Mä uskon kaikkia uskontoja, joka jumalaa palvelen minä.
Teilt', ahdasrintaiset ihmiset,
mä tahtoisin kysytyksi:
kun mietteet ne muussakin vaihtelevat,
miks' uskonto meill' olis yksi?
On aatteiden maailma avara ja sen Luoja on ääretön, suuri. Ehk' eroavat oppimme eessään ois saman totuuden ilmaus juuri.
Vertaus
Vaikk' ikilumi Etnalla se Valkosena hohtaa ja jäinen kylmä hyytävä siell' kasvojamme kohtaa,
on tulta vuoren sisässä, on tulta polttavinta — myös tulta kätkee toisinaan jääkuoren alla rinta.
Aistillisia nautintoja
On opiumi kuningas nautintojen, voi ihannemailmoja luoda, valekuvihin huolemme haihduttaa ja autuuden hetkeksi tuoda!
Myös mehussa rypälten hurmaa on,
saa sielumme uutehen lentoon.
Ja antiikin Eros, mi aina on uus,
himot pukevi huntuhun hentoon.
Vaan neljäs, alhaisin nauttija on ken jumaloi päivällispöytää, tuo eläin, mi ihraisen onnensa niin tenhotta, vaaratta löytää.
Mietelmä
"Oi, rauhaa!" huokaa maailma.
Ken sille rauhan tuo?
Ja kaiku kuiskaa vastahan:
"Vain sota rauhan suo."
Kuohujen kuiskeet
Kallion kärjelle neitonen käy, vuorijärven luo; kesän kirkkaus häntä ei viettävän näy, syyssynkkä on hymyily tuo.
Aallot alhaalla rantahan lyö,
kuohuin, vaahtoillen;
niitä seuraapi silmä, min kulmien yö
noin kaartavi verhoillen.
Näkin neitoset siellä ne soitellee,
kutsuin, kuiskaillen:
vesi vilponen on ja välkkyilee,
suo rauhan rinnallen!
Neitonen kuulee, jo kirkastuu synkkä katseensa, saa vienohon hymyhyn hellään suu: alas heittäiksen huipulta!
Myrkkyä halajan
Jos loihtujen sauvalla kalliohon elon lähtehen voisin lyödä, en mettä, en mahloja keväimen sen pulppuilevankaan soisi, vaan katkeran vehreän absinthin mun janoova sieluni joisi.
Se vain vois janoni sammuttaa, vois janoa antaa uutta! Pian maitohon väsymme, hunajahan pian kyllästys leimansa painaa; vaan myrkkyjen huuman ken tuntenut on se myrkkyä kaipaavi aina.
Jos riemuja vain elo tarjota vois, ei maksais se elämä vaivaa. Ken velttona nauraa ja leikkii vain, pian uupuvi hekuman suolla. Vaan synkkien muistojen cypressif ikivihreinä tuoksuvat tuolla!
Ukkonen
Leimuvat lännestä salamat saivat,
ukkosen pilvistä tummeni taivaat.
Myrsky se mylvi ja tanhuat tukki,
rakehien jäljissä ruusut ne kukki.
Kostunut maa teki taimia taajaan,
leivoset löysivät laaksohon laajaan.
Tuoksuja tuopi jo kesäkaus uhkee,
valkoset, puhtoset liljat jo puhkee.
Vellamon neidot
"Tule luoksemme!" laineet ne kuiskailivat, "tule luoksemme, täällä on rauhaa, on viileys vieno ja vapautta; vain pinnalla tyrskyt ne pauhaa.
Mut riemuja meidän ken nauttia vois,
hän älköhön muistako maata!
sen ilot ovat oudot, ei luonamme
sydän lemmelle sykkiä saata!"
Ne kuiskivat niin, alas sukelsin siis, mua najaadit käsillä kantaa… "Tok' ihanat on impyet kaunihin maan!" mä aattelin — uidessa rantaan.
Valhallassa
Olin äsken mä aasojen taivaassa: näin Odinin, Thorin ja Freyan ma, toi siellä valkyyriat maljoja, toi juodamme urhojen Valhallan.
Kun päivin me tartuimme miekkoihin,
suin viiltäen veikkoja rautaisin,
niin illaksi umpehen saivatkin
jo haavamme hurmassa Valhallan.
Se riemujen oli ja lemmen maa,
min varjoissa vapaana uinua saa,
ikiruusut sen rannoilla kukoistaa,
ikinuoria neidot on Valhallan.
Ei petos sen tenhoa tahraakaan, ei satua hyvehen tarvis — vaan jok' aamu ne elpyvät uudestaan taas impinä neitoset Valhallan.
Kultakaupunki
Näin kaunihin kultasen palatsin: oli kadut ne timanteista, oli porttikin puitettu päärlyihin ja rappuset rubiineista.
Siell' juotihin kihloja prinsessan —
oli kutsuttu sinne monta —
ja kuorin me kuulimme veisaavan
häälaulua loppumatonta.
Kovin kirkkaus häikäsi, häikäsi nuo
korukirjaillut valkeat vaatteet;
oli outoa tuo, en viihtynyt, luo
yön haamujen hiipivät aatteet.
Kun kukkia etsein, mä kultaa sain,
jopa kylläksi alkoi tulla.
"Oi kuningas! kultaa, kultaako vain,
vain köyhää kultaako sulla?
En kultaa lemmi, mä korkeintaan sitä ihailen impeni vyössä, oon uinunut tenhohon suurempaan, kuin tää, kodin kuutamoyössä."
Islaamin taivas
Sulovarjohon vehreiden lehtojen, vesilähteiden vilposten luo me saavuimme; tuulonen illalla tänne balsamituoksuja tuo.
Me huurien soittoa kuulemme,
ovat tummia impyet nuo,
sysisilmistä lempeä leimuilee,
elon hurmaa eedenin tuo.
Kadut täällä ei kiiltäne kullasta, ei nunnia vaaleita näy; puun oksilla bulbulit laulelevat, kukkakummuille aatteemme käy.
Nirvana
Pyhän Gangeen rannoilla valtavan, mi Indian suuren on kehto, käy bramiini miettien nirvanaa: vain puhtaat sielut sen helmaan saa. Elo ain' yhä uuden on ehto.
Toki vapaus kaukana häämöittää, ikityhjyyden viileä lehto. Mikä nirvana on, mitä autuus on? ikihaaveiden mailmako loppumaton, utupilvissä uinuva ehtoo?
Olympolaisia
Oon käynyt jo kaikissa taivaissa,
vaan unohtui Olympos aivan.
Sen jumalat maassakin vierailee.
Siis tokko se maksaisi vaivan?
Mä Venuksen tunnen, oon Bacchuksen
vilahdukselta nähnynnä kerran
ja "flammani" luota ma äskettäin
jo yllätin Jupiter-herran.
Hän sopersi jotakin sateesta,
muka suojaa ol' etsinyt sieltä.
"Älä, veikkonen, Junolle sanaakaan!"
näin kuiskaten poistui hän tieltä.
Houreita
Vain sitten mä kultaa pyytäisin.
jos se maailman ostaa voisi.
Vain sitten mä toivoisin mainetta
jos mainetta muilla ei oisi.
Ja silloin ma lempeä halaisin,
joka kukan jos poimia voisin.
Pieni vertaus
Koira tyhmän uskollisna herrans eessä matelee; kepillä on opetettu. Turvattoman raatelee.
Kissapa ei kelleen taivu, viekas villi veitikka, oikullisna kuten nainen kynsii, lempii vuoroa.
Ystävyys ja lempi
Vain aniharvoin miehille oon suonut ystävyyttä. Ja naisille? — en tiedä, lie vain ollut lemmekkyyttä.
Mä vihaan heitä, miehiä,
ja naisia mä lemmin:
siis puolella ja toisella
ma ystävyyttä emmin.
Ei ystävyyttä lempi lie,
tuo hellä sympatiia,
mi milloin kestää, milloin on
vain hetken haavelmia.
Kun lemmen tunne laajenee
ja vaahtopäänä vyörii,
pois ystävyyden ahtailta
se ulapoilta pyörii.
Vain teitä tenhon voimakas
tää tunne tuima kulkee:
se ystävyyden sisältää,
pois ystävyyden sulkee.
Voi myöskin koston tikarin
se rintaan rakkaan lyödä,
voi vihan myrkkypikariin
se ystävyyden myödä.
Tok' ystävyyden orvokit ne vaihdan koko lyhteen mä lemmen ruusuun kuihtuvaan ja okaisehen yhteen.
Harhaileva fantasiia
Olen aina ma tummista haaveillut, oli muusani aina mun musta, olen etelän hehkua halannut, kesän kuohujen tunnustusta.
Vaan onnetar oikkuinen tiellein toi
yhä vaaleita vuokkoja aamun:
yön hehkuisten virvojen tummien
ne hälvensi eestäni haamun.
Näin naisen taas nuoren ja notkean;
ei silmistä säihkyne tulta;
nuo siniset, harmaatko, hurmata vois —
Niin, kerjäsin katseita sulta.
Vain katsetta kerjäsin, lempeä en —
tekotyynenä poistuin ma silloin,
niin, tyynenä, hiljaisna, ylpeänä.
Mä rakastin, rakastin silloin…
Idän huurien polttavat suudelmat,
min huulilta nektarin joisin,
jo lämpöhön pohjolan vienoimpaan
sinun silmistäs vaihtanut oisin!
Vaan vieläkin viehkeä tenhotar taas vaalea unhohon haihtui, kevätkutrien kiilto jo kellervä yön tummiksi varjoiksi vaihtui.
Sydämen morsian
Mä laulelen kaikista naisista, en siitä, jota ma lemmin: sen suloja kateelle mailmalle minä ylistellä emmin.
Hällä tummako tukka vai vaalea, sen vain minä yksin tiedän; en silmien väristä, huulistaan minä analyysejä siedä.
Lemmenkuiskeita kaukaisesta idästä
"Oi kaunein ruusu Annamin — ja nuorin! oon sulovartalonne varjo ja orja silmienne, paratiisin mulle kylmin katseistanne tarjoo!
Vaan sitäkään en teiltä pyytää tohdi,
en sitä ansaitse mä kurja.
Ain' olkaa, kirkkain hohtokivi mailman
ja tytär jumalien, mulle nurja!" —
"En, taivaan poika, lempeänne pyydä, ois rikos, jos ma sitä halajaisin. Vain suokaa että kotiorjananne mä, halvin neitosista, olla saisin!"
Arabialainen yö
Eteläisimmän Arabian hehkuva aurinko alkoi kallistua lännen puolelle. Liike Adenin kaduilla alkoi käydä vilkkaammaksi. Minareettien huipuista kaikuivat huutajain äänet, kutsuen kansaa päivän kolmannelle rukoushetkellä.
Minäkin, joka maan-asukasten tapaan olin levähtänyt keskipäivällä, hoipertelin unisena asunnostani, lähteäkseni tavanmukaiselle kävelylleni kaupungin ulkopuolella.
Valkoisiin villaviittoihinsa puettuja arabialaisia kaupungista sekä päivettyneitä beduiineja kameleineen tuli vastahani. Yksi ja toinen siviilipukuinen englantilainen upseeri oli kävelemässä rouvineen taikka flirttaili jonkun kotimaisen kaunottarensa kanssa. Joku lady opetteli ratsastamaan ja pari sporttailevaa missiä häiritsi itämaan runollisuutta, yritellen ajamaan polkupyörillään kumoon sekä itsensä että muut.
Illan tuuloset alkoivat vähitellen hajoittamaan päivän polttavia tomupilviä. Mereltä päin huokuili virkistävä värelmä.
Päästyäni jonkun matkaa kaupungin ulkopuolelle, aloin seurata pientä polkua, joka metsän ja erämaan rajalla kiemurteli vuoristoon päin. Kävelin siten pari tuntia, kunnes huomasin, että ei polkua enään ollutkaan. Harhailin kuitenkin vielä umpimähkään eteenpäin. — Kukkivat puut metsiköissä levittivät sulotuoksuaan ympäristöönsä.
Yksi Arabian ihanimpia öitä oli tulossa — noita lauhkeita, raittiita tähti-öitä, joista kaikki sen runoilijat laulavat. Tuskin oli aurinko väsyneenä vaipunut taivaan rannan taakse, kun jo yöhyen varjot peittivät maan. Mutta mikään synkkä yö ei se ollut. Päinvastoin valaisi sitä mitä kirkkahin kuu sekä tuhannet tuikkivat tähdet.
Huomasin olevani eksyksissä. Mutta siitä huolimatta samoilin yhä, runollisiin mietelmiin vaipuneena. Tultuani erääseen tiheämpään pensaikkoon, pysähdyin äkkiä:
Muutaman askeleen päässä edessäni näin itämaalaiseen tapaan puetun nuoren naisen polvistuneena maassa. Paljastetut kasvonsa olivat ylöspäin käännetyt; viittansa ja päähineensä oli hän laskenut viereensä ruohikkoon.
Hän näkyi olevan vaipuneena hartaaseen rukoukseen. Ei hän mitään kuitenkaan sanoin lausunut. Ainakaan ei kuultavasti. Ainoastaan joku puoliääneen kuiskattu "Allah!" huoahtui häneltä silloin tällöin. Väliin kumartui hän maahan, mutta sitten kohotti hän katseensa taas ylös. Hän näytti niin viattomalta, niin onnelliselta…
Katselin häntä kunnioittavalla ihmettelyllä. Kummastukseni oli suuri, löytäissäni hänet täältä yksinään metsästä, mutta ihailuni oli vielä monta vertaa suurempi. Tunsin itseni ikäänkuin varkaaksi, katsellessani tuota ihanata impeä tällä tavoin kasvoihin, mutta en kuitenkaan voinut vetäytyä pois.
Ja mitkä taivaalliset kasvonpiirteet olivatkaan hänellä! Ryhtinsä ja vartalonsa olivat yhtä hurmaavat, kun hän siinä nöyrästi ja vakavasti puheli Jumalansa kanssa. Tuolla hetkellä hän tuskin olisi huomannut mitään, mitä ympärillään tapahtui. Niin kiintyneenä ja liikutettuna hän oli.
Hän oli kaunis! Vaikka en sitä vannonutkaan profeetan parran kautta, niin olin kuitenkin sillä hetkellä aivan vakuutettuna, että edessäni oli arabiattarista ihanin!
Innostuksen tuli leimusi hänen suurista tummista silmistään, joita tuuheiden kulmakarvojen alla pitkät ripset varjostivat. Sysimustat hiuksensa poimuivat paksuna palmikkona hänen hartioiltaan maahan. Yön vieno, tuskin tuntuva tuulahdus keijuili hiljaa kiharteissa neitosen otsalla. Sievät värähtelevät kätösensä säestivät sielunsa tunteita, valkokaulansa liikkeet olivat mitä viehättävimpiä ja rintansa kuohuili valtavasti.
Hän oli puettuna vaaleanpunaiseen liiviin ja väljiin viheriäisiin housuihin, jotka ikäänkuin sekaantuivat lehvien vihannuuteen pensaikon puolihämärässä. Jaloissaan oli kengät pehmeästä keltaisesta sahvianista. Pieni kukkanen oli pistettynä povellensa.
Kun hän oli päättänyt rukouksensa, nousi hän ylös ja alkoi kääriytyä pitkään avaraan viittaansa. En katsonut soveliaaksi enään poistua, sittekuin häntä näin salavihkaa olin tarkastellut. Eikä minulla suinkaan ollut haluakaan poistua.
Astuin siis lähemmäksi ja, kokoillen arabialaista sanavarastoani, toivotin rauhaa ja kysyin, tiesikö hän neuvoa minulle tietä kaupunkiin.
Hän säpsähti hiukan, punastui vienosti ja laski mustan hunnun kasvoilleen, mutta tarttui kuitenkin ennakkoluulottomasti ojennettuun käteeni, vastaten tervehdykseeni. Ihmeekseni luulin huomaavani, että hänkään ei puhunut arabiankieltä murteettomasti. Sitä en kuitenkaan sen enempää ehtinyt ajatella, sillä samassa hän, huomattuaan että arabia ei minulta luistanut, lisäsi sujuvalla englanninkielellä:
"Voitte tulla minun seurassani. Asumme aivan lähellä kaupunkia."
"Kiitoksia!" änkytin minä riemuissani. "Näin teidän rukoilevan. Suokaa anteeksi, että häiritsin hartauttanne."
"Oi, ettehän te minua häirinnyt. Olin jo lopettanut, ennenkuin teidät näin…. Rakastan käydä täällä toisinaan seurustelemassa luonnon kanssa yksinäisyydessä."
"Te ette varmaankaan — kuten muutamat uskonsisaristanne — pidä Jumalaa miehenä, koska käännytte hänen puoleensa avoimin kasvoin," huomautin minä, puoleksi leikillä.
"En suinkaan tahdo väittää, että hän on mies… Allah on liiaksi suuri voidakseni häntä määritellä", vastasi tyttö vakavasti.
"Ja sitäpaitsi", lisäsi hän, "hunnun käyttäminen ei muuta ole kuin vanha tapa, jota tulee kunnioittaa, vaan jota en yhdistä uskontoon. Emmehän sitä muuten käytä kaikkien miestenkään seurassa. Jos joskus tulisin Länsimaille, niin luulenpa että esiintyisin kadullakin ilman huntua. Mutta täällä se olisi loukkaavaa ja sopimatonta."
Kuljettuamme kappaleen matkaa metsässä, virkkoi tyttö: "En minä ihan varmasti tunne tietä itsekään, mutta arvelen toki osaavani kotiin."
Oi kuinka toivoin, että hän ei olisi osannut! Mielelläni olisin harhaillut hänen kanssaan vaikka koko ikäni pitkin Jemenin mantereita.
Ääneeni lausuin: "Mutta olittehan toki, kuni oikea muselmani ainakin, rukoillessanne kääntyneenä pyhää majaa kohti Mekassa? Ja tietänette siis ilmansuunnat?"
"Sekä Itä että Länsi kuuluvat Jumalalle. Mihin hyvänsä katseenne käännättekin, niin olette löytävät Hänen kasvonsa. Hän täyttää maailman kaikkisuuden äärettömyydellään ja viisaudellaan."
Yllämainitun koraaninvärsyn lausui hän arabiankielellä. Ja nytkin havaitsin hänen ääntävän eräät seemiläiset kurkkukerakkeet vienommin, kuin mitä tavallisesti olin kuullut alkuasukkaiden suusta. Ilmaisin siis arveluni, että hän ei ollut syntyisin siltä seudulta maata.
"Oo, en ole arabialainen," vastasi tyttö. "Olen turkkilainen! Lapsuuden kotini rantoja ovat Bosporin laineet huuhdelleet… Olen kotoisin Konstantinopolista."
Tähän asti kainossa äänessään värähti hiukkasen osmaanilaista kansallis-ylpeyttä, joka teki sen vieläkin soinnukkaammaksi, mutta pian se pehmeni jälleen ja sitten hän näkyi vaipuvan unelmiin.
"Olen jo kuitenkin ollut useampia vuosia Adenissa", jatkoi hän hetkisen vaitiolon perästä. "Asun täällä äitini kanssa."
Pian jo löysimme maantielle ja aloimme lähestyä kaupunkia. Huomasin kauniin kumppanini olevan erittäin hilpeän ja nerokkaan sekä hyvin sivistyneen naisen, joka kuitenkin oli pysynyt niin herttaisen naisellisena, puhtaana itämaan helmenä. Ja vaikka hän oli lämpimästi uskonnollinen, harras islamin tunnustaja, esiintyi hän hyvin suopeana ja suvaitsevana, jopa vapaamielisenäkin. Silmiinsä tuli usein haaveileva ilme, jonka tuo kateellinen huntu, peittäen muun osan kasvoistaan, teki niin omituisen salaperäiseksi.
Hänen uskontonsa oli lempeätä ja ylevää. Hän otaksui, että kaikki ihmiset — nekin, jotka eivät ole tunnustaneet puhdasta oppia — pääsevät paradiisiin. "Jumala kyllä ymmärtää luotunsa," sanoi hän.
Päästyämme asuntonsa edustalle, hän virkkoi: "Voitte tulla sisälle! Juomme kupin kahvia — ette te europalaiset osaa valmistaa sitä oikealla tavalla! Äidilläni lienee juuri valmiina."
Muhammedilainen nainen kutsui minua asuntoonsa!
Minä siis menin.
Talon vanha palvelija, joka tuli avaamaan porttia, oli vähällä pudottaa avaimen ja mutisi kauhuissaan hampaidensa välissä rukouksen, nähdessään toverini tuovan muassaan frankkilaisen miehen. Muutamat sanat nuorelta emännältään hänet kuitenkin rauhoittivat.
Piha oli aistikkaasti koristettu kukkaistutuksilla ja muilla kasveilla.
Pari korkeata palmupuuta kohosi sen keskellä.
Astuessamme sisään, virkkoi oppaani ensin äidilleen jotakin omalla kielellään, josta en paljoa ymmärtänyt, ja suudelmaan tätä, esitti hän minut europalaisena efendinä, jonka oli pelastanut eksymästä metsään ja joutumasta leijonille aamupalaksi. "Jos nimittäin teidän englantilaisten kanuunat siellä linnoituksessa eivät ole niitä kaikkia pelottaneet pois näiltä seutuvilta," lisäsi hän nauraen.
"Oo, olen hyvin pahoillani, että ne pelottavat teidän leijonanne… mutta suokaa anteeksi, en ole englantilainen. Olen suomalainen."
"Ah, suomalainen! Ejvallah! Olen kuullut Suomesta… se pieni maa siellä kaukana pohjoisessa!.. Niin, tuossahan on kartta … Millaista on suomenkieli?"
Lausuin muististani pari suomalaista runoa. Ystäväni kuuntelivat tarkkaavaisina.
"Mutta olet todellakin liiaksi rohkea, Fatma," virkkoi vanhempi nainen. "Mitäpä jos joku oikea-uskoinen olisi nähnyt käveleväsi frankin kanssa!"
"Ole huoleti, äiti! Keitään ei tullut vastaamme. Ja ovathan sitäpaitsi arabialaiset uskonveljemme täällä brittiläisellä alueella tottuneet antamaan anteeksi yhtä ja toista. Seurustelevathan vanhat arvokkaat sheikhimmekin aivan empimättä europalaisissa perheissä ja siis myöskin europalaisten naisten kanssa. Miksi emme me saattaisi tehdä jotakin vastaavaa?"
Näin sanoen heitti hän pois vaalean viittansa ja mustan huntunsa, ollen vapaana kuin kodissaan ainakin. Nyt sain siis taasen nähdä tenhottareni kasvot.
Fatman äiti oli keski-ikäinen nainen, joka erossa miehestään nykyään eleli hänelle muhammedilaisen lain mukaan avioliittosopimuksessa siltä varalta määrätyillä varoilla. Eikä hän sittemmin ollut mennyt uudestaan naimisiin edellisen miehensä (kuten itämailla usein tapahtuu), eikä muidenkaan kanssa.
Muhammedilaisessa maailmassa on avioeron saaminen helppoa, siihen ei vaadita muuta kuin että jompikumpi asian-omaisista sitä haluaa. Arabian suuri profeetta, tuntien etelämaalaisen luonteen, ei tahtonut sille luonnottomia kahleita panna. Samasta syystä ei hän poistanut monivaimoisuuttakaan, vaan ainoastaan rajoitti sitä. Käytännössä on se kuitenkin nykyään harvinaista, varsinkin Egyptissä ja Turkinmaalla. Sen sijaan alkavat ylemmät luokat osoittaa taipumusta pariisilaisiin muoteihin tässä kuten useissa muissakin suhteissa. Niinpä juovat ne Konstantinopolissa jo jokseenkin yleisesti viiniä.
Tytär Fatma oli mieltynyt asumaan äitinsä kanssa ja he olivat hyvin kiintyneitä toisiinsa.
Heidän kotinsa oli aistikkaasti sisustettu itämaalaiseen tapaan, lattiat verhottuina pehmeillä persialaisilla matoilla. Kirjavarastossa näin paitsi itämaalaista kirjallisuutta myöskin ranskalaisia ja englanninkielisiä teoksia. Mutta muuten ei huoneessa mikään muistuttanut länsimaisia tapoja.
Juotuamme mustan kahvimme — parasta mitä milloinkaan olin juonut — pantiin esille piiput. En ollut paljon tottunut tähän, mutta nyt kun kiusaus tuli niin kauniissa muodossa, en sitä kehdannut vastustaa, vaan tartuin empimättä koristeltuun nargileehen eli vesipiippuun, joka minulle tarjottiin, ja päätin tuprutella pesällisen heidän hyvänhajuista turkkilaista, hiukkasen opiumilla sekoitettua tupakkaansa. Ystävättäreni opettivat minulle, miten tuota runollista kapinetta oli oikein asianmukaisesti käsiteltävä, ja siinä me sitten nojailimme autuaallisesti pehmeillä mataloilla divaaneillamme, imeskellen pitkiä putkiamme ja unelmoiden.
Fatma itse näytti ihan lumoavalta, puhallellessaan ilmoille savupilvilöitä, jotka sitten liitelivät hänen ympärillään ja mystillisesti yrittelivät varjoilemaan hänen herttaista olentoansa.
Puhelimme erilaisista asioista. Sitten lauloi Fatma ihanalla äänellään, ja väliin säestäen kitarallaan, muutamia osaksi tulisia, osaksi haaveellisia turkkilaisia, persialaisia ja arabialaisia lauluja.
"Mitä pidätte turkinkielestä?" kysähti hän yht'äkkiä.
"Oi! sen sulosointu ja majesteetillisyys ihan hurmaavat minut — varsinkin kun kuulen sitä niin viehättävän olennon suusta. Mutta valitettavasti en sitä paljon osaa," vastasin minä. "Ettekö tahtoisi ruveta minulle opettajaksi?"
Tein tuon rohkean kysymyksen puoliksi leikillä, mutta ihmeekseni ja ilokseni antoi Fatma siihen aivan vakavan, myöntävän vastauksen. Sillä vaikka hän piti kunniassa ja hartaasti puolusti itämaalaisia tapoja, olivat häneen kuitenkin vaistomaisesti ja ikäänkuin tietämättään vaikuttaneet lännen vapaat aatteet, ja kuumaverisenä etelän lapsena toimi hän pikemmin tunteen kuin järjen vaatimuksien mukaan. Viimein antoi äitikin myöntymyksensä.
Jättäessäni jäähyväiset oli siis minulla se suloinen tieto, että vastedeskin saisin käydä uutta tuttavaani tervehtimässä.
Olikin jo yli puoliyön, ennenkuin läksin. Naiset toivottelivat minulle
Allahin siunausta ja lupasivat iltahartaudessaan muistaa minuakin.
Päästyäni kotiin, minä haaveilin kauan valveilla vuoteellani, ajatellen rakasta osmaanitartani, ja kun nukuin, niin näin unta moslemin paradiisista, jossa mustasilmäiset huurit tarjoilivat kahvia, soittivat kitaraa ja, puhallellen ilmaan sinerviä savurenkaita, muodostivat sinne kiemurtelevia arabialaisia kirjaimia, jotka leijaillen oikealta vasemmalle vähitellen järjestyivät turkinkielisiksi sanoiksi ja lauseiksi.
Kirj. Thomas Moore (Suomennos englanninkielestä)
Jo nouse, oi! jo salamoi sun valos yli kansain muiden — sun Herras sulle armon soi, sä jalo joukko valituiden!
Sä nouse, sinun säteesi
on valaisevat pakanoita
ja mailman prinssit, kuninkaat
sun korkeuttas kunnioittaa.
Sun silmäs nosta, katseles:
kuink' yli maiden, meren aavan
sun poikas palaa, tyttäres.
Jo parvi kotiin saapuu taaja.
On Libanoni loistossaan, sen seetrit, palmut voitokkaina kuin juhlapuku pyhän maan. Sun kunniasi kestää aina!
Kirj. M. Eminescu
(Suomennos rumaniankielestä)
Kun oksat akkunahan lyö
ja poppelit sen alla
jo verhoo vaipallansa yö,
oon miellä oottavalla.
Kun tähdin väikkyy virran vuo
ja järven tyyni pinta,
sä silloin saavu kultas luo
ja rauhoita sen rinta!
Kun kuuhut pilven lomasta jo pilkistääpi esiin, mun valtaa kaiho tunnelma ja silmät käyvät vesiin.
Kirj. Gioachino Ricotta
(Suomennos italiankielestä)
Mä kerran lainehelta kysyin näin,
mi vaahtoin vyöri: "eikö konsanaan
tuo nainen syömmetön mun lempeäin
voi palkita?" Se vastas: "ehkä vaan."
Ja vielä kysyin lainehelta näin: "tää tunne tuskaisa, mi rauhan vei, mua seuranneeko kautta elämäin?" "Sä toivo," kuiski aalto, "ehkä ei!"
Kirj. Lorenzo Stecchetti
(Suomennos italiasta)
Nään teidät, mi keveesti kuiskien siinä
lempenne vuoksi
nousette vuorelle siimeeseen metsän
ja lähtehen luoksi.
Tien vieressä synkkänä katselen teitä; ketään en hemmi, ääneti yksinäin murjotan yhä, en konsana lemmi.
(Suomennos italiankielestä)
Sä yksin vain, sä yksin, armahainen, mun sydäntäni huojennella voisit; sä yksin kyyneleeni kuivaat, nainen, ja elämääni luottamusta loisit.
Jos aina oisit luonain, kaunokainen, ja lemmenloihtujas mun kuulla soisit, sä rakkaudellasi, sillä vainen, mun rintahani levon, onnen toisit.
Mun pääni painuneena hartioillas mä levähtäisin elon ongelmista, mun verhoaisit otsan kutriloillas —
Näin uinuisin. Ja nektaria oisi mun sielulleni välke katsehistas, kun huultes hymyn suudelmilla joisin.
(Suomennos italiankielestä)
Kun eilen neidolleni lempimälle mä huviketta mielin laulamalla, niin mandoliinin otin ma ja hälle sen soinnuttelin akkunansa alla.
Mä hänen, ihastuksissansa tälle, jo mulle kätösellä valkealla noin luulin viittailevan empivälle ja lemmenlehden luovan armahalla.
Ja kas! hän käärii, viskas kaunokainen jo mulle paperin, min poimijaksi mä riemusyömmin riensin luottavainen.
Vaan haipuipa mun mielein haikeaksi — kaks' löysin lanttia! mun oli nainen tuo luullut soittoniekaks kulkevaksi.
Kirj. Edo Bacia
(Suomennos espanjankielestä)
Jos tuulonen oisin,
sun ohitses tullen
se suukkosen sullen
niin viehkeän tois.
Jos öisin mä lintu,
sun rintasi rai'un
ja säveltes kai'un
se toistella vois.
Jos oisin ma aalto,
sun puhtoista pohta
mun haluni kohta
kas huuhdella ois!
Jos oisin mä kukka,
mi tuoksuten puhkee,
sun tähtesi uhkee
ois umppuni mun…
En kukka, en tuuli, en lintu, en laine: oon, impeni, vainen mä lempijäs sun!
Kirj. Czuczor Gergely
(Suomennos unkarinkielestä)
Kuin taivaan ranta ruskottuu päivän laskiessa tyttö pieni punastuu poikain katsoessa, aatteleepi itsekseen: mit töllistääpi nuo? Kuink' kaunis on, ei tiedäkään viel pikku hupsu tuo.
Ei tiedä, ett' on kaunis hän kuin punaomenainen, lempi vielä sydäntään ei vienyt valtavainen; äidin armaan luona hän vain riemuin hyppelee ja pelokkaana katseilta pois poikain pakenee.
Vaan vielä saapuu aika se, saapuu kyllä kohta, jolloin sulosilmät ne kaihomieltä hohtaa. Hiutuen hän ikävöi, ei enään pakoile, ei juokse pois, — jos juokseekin, lyö sydän lemmelle.
Kirj. Dionísios Solomós
(Suomennos uuskreikasta)
Näin eilen iltasella
mä immen vaalakan,
mi aikoi matkustella,
pois astui laivahan.
Jo tuuli purjeet täytti
nuo vaahtovalkoiset;
ne kyyhkyseltä näytti,
nuo siivet avoimet.
Niin siskot, tuttavansa
jo kaipuu valtasi,
kun nenäliinallansa
hän viittoi hyvästi.
Mä seisoin rannelmalla
ja häntä katselin,
siks' kuin jo ulapalla
pois häipyi pursikin.
En tiennyt enää, näinkö
vain vaahdon valkean,
vai parveen ystäväinkö
viel immen viittovan.
Mä katsoin yhtenänsä,
jo purje poistuikin;
nyt itki ystävänsä
ja itkin minäkin.
En itke laivaa suotta,
en itke purjeita,
vaan itken neittä tuota,
mi pois on matkaava.
En purjeita, vaan neittä mä itken vaalakkaa, mi meren vaahtoteitä pois kaukomaihin saa.
Kirj. Dionísios Solomós
(Suomennos uuskreikasta)
"Oi meri, milloin nähdä saan mä Evrikomi-immen?
sä minne hänet saattelit, ah sano mulle, minne?
Sun rantojesi kallioilla häntä vuotellunna
mä olen, vuodet vieri pois, ei armas saapununna.
Jo purjehiksi vaahtopäät mä luulin monta kertaa!" —
näin lausuu Thirsis itkien ja suuteleepi merta.
Ei onneton hän tiedä, että meri povehensa
jo kateellinen haudannut on hänen armaisensa.
Kirj. Fâzil
(Suomennos turkinkielestä)
Miksi taitoit, Asrael,
tään kukan kaunihimman pois
elon uhkuin parhaillaan?
Hän shaahin ilo ollut ois…
Hellin hänet hyväilyin, oi, povehesi tuudi, maa, kunnes kutsuun serafin hän paratiisiin havahtaa!
Kirj. Husnî
(Suomennos turkinkielestä)
Vertasin armaani huulia mä punervaan karneolikivehen. Kysyttiin: erämaan paateenko sä vaihtaisit elämän lähtehen!?
(Mukaelma)
Tuo sokea raivo, nuo himojen myrskyt mi rinnoissa riehuu ja halujen tyrskyt, kuin vaahtoova syksyllä pauhaava meri, tuo kiehuva kuumien suonien veri, tuo inehmon sydäntä polttava tuli, min edeltä rauha ja tyyneys suli, nuo pyytehet hurjat mi sielua syöpi — on sukumme uusi, mi povessa lyöpi.
Kirj. Hélène Vacarescu
(Suomennos englanninkielisestä käännöksestä)
Mä tunnen tarhan,
mi tuliruusuin
kukkii, sielut sen hehkuun uupuin.
Ei kerro kieli
sen hurman öitä,
ei täällä lasketa hetkilöitä.
Kas lemmen ruususet
punaisimmat
ne täällä tuoksuvat ihanimmat!
Käy aamuin illoin niin viima vieno, se kuiskii kaihoja kukkatienoon.