Title: Elämä ja minä
Suorasanaisia runoja
Author: M. Pajari
Release date: December 14, 2023 [eBook #72405]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy, 1921
Credits: Tuula Temonen
Suorasanaisia runoja
Kirj.
M. PAJARI [Tyyne Maria (Maija) Rautio]
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.
1. Elämä
2. Elämä ja minä
3. Elämäntyö
4. Kanssaihmiseni
5. Elämä, ota minut!
6. Ympäristö
7. Elämästä ja ystävästä
8. Onnen löytämisestä
9. Mies ja nainen ja kaikkeinpyhin
10. Rakkaus
11. Ystävä
12. Lempi ja minä
13. Onni ja minä
14. Mestari ja minä
15. Minä ja minä
16. He ja minä 17. Hän ei tietänyt 18. Lempi ja vapaus 19. Luuletko? 20. Kun ensi kerran tulit 21. Minun sydämeeni on tullut joulu 22. Kun rakkauteni heräsi 23. Yhtä siinä yhdessä 24. Lempemme puu 25. Hullut hetket 26. Ehkä niin on paras 27. Ja minä itkin hiljaa 28. Punainen kukka 29. Kevätkö, poikani? 30. Muisto 31. Sininen silta 32. Kuka olet? 33. Kukaties 34. Synti 35. Tuhlaajapoika 36. Vaikka sinulla olisi… 37. Sano 38. Joka oli väkevämpi kuin rakkautesi 39. Älä suutele minua nyt 40. Pyhä-aamu 41. Liian pitkällekö leikin? 42. Miksi lainkaan tulit? 43. Löysitkö kenties sinä? 44. Mene pian, tyttöseni! 45. Sisarukset 46. Lempemme 47. Eivät he voi aavistaa 48. Syy ei ole minun — eikä sinun 49. Juuri sellaisena 50. Markkinatori 51. Naisen sydän 52. Vanhuus ja nuoruus 53. Tuska 54. Kadotetulle ystävälle 55. Siksi se oli 56. Se olen sittenkin minä 57. Ensimmäiselle ystävälle 58. Sydämeni taru
59. Uni 60. Kevät 61. Aamupimeä 62. Ensi lumi 63. Köyhän lempi 64. Markkinamies 65. Se vanha lahja
Kun kauan ihmisvilinässä kaduilla. Näin monenlaisia ohimeneviä, mutta kaikkien katseessa oli ylinnä yhdenlainen kaipuu. Jokaisen silmä kerjäsi rakkautta — kenenkään päähän ei pälkähtänyt sitä antaa.
Minä kuuntelen, — mutta ei mitään kuulu.
Elämä liukuu ohitseni. Seison syrjässä ja odotan, että se ottaisi minutkin mukaansa. Aamusta iltaan minä istun ja kuuntelen, eikö joku ääni jo kutsu. Eikö siellä valmisteta juhlaa jo minuakin varten, eikö jo näppäillä huilun painimia, eikö viulusta helähdä iloinen kutsu-sävel. Eikö jo kiilloiteta salien parketeita ja temmata minua niiden palkeille. Eikö jo lasketa tuhatpäisiä raketteja ja hukuteta minua karnevaalikukkien paljouteen. Nuorihan minäkin olen, ja maailmassa vietetään nuorien juhlaa. — Ei, minä kuuntelen, — mutta hiljaista on.
Elämä liukuu ohitseni — ja unohtaa minut, ja turhaan minä sieltä kutsua kuuntelen.
Katselen ulos ikkunastani ja mietin itseäni ja muita.
Monet, jotka käyvät asuntoni ohitse, omistavat paljon, — minulla on vain nöyryyteni.
Toiset ovat tehneet suuria tekoja, — minä olen tunnustanut vain oman tyhjänpäiväisyyteni itselleni.
Sitä tehtävää vartenko äitini minua sydämensä alla kantoi ja kivulla synnytti?
Peitän ikkunani, suljen oven ja istun äänettömänä huoneessani, ettei kukaan tietäisi tulla luokseni. Säälistä heihin en soisi heidän kuulevan sanojani: »Turhaan tulitte, ei minulla ole mitään teille antaa.» Kenties joku pyytäisi: »Anna itseäsi.» Ja minun täytyisi vastata: »Kaikki minussa on vain rihkamaa, joka ei kelpaa muille.»
He jättäisivät minut yhtä köyhinä kuin tullessansa ja minun sydämeni olisi kipeä siitä, ettei minulla ollut mitään, jota olisin voinut tarjota heille.
Elämä, älä aja noin korskeesti ohitseni!
Ota minutkin rattaillesi ja anna hevosten hurjasti nelistää. Mitä siitä, jos ne pillastuvat ja rattaat särkyvät ja minä putoan maantien ojaan ja saan verisiä haavoja. Parempi sekin kuin seisoa varovaisesti syrjässä ja hiutua hiljalleen vähäverisyyteen.
Ei, Elämä, ota minutkin rattaillesi, äläkä noin sääli ja aja ohitseni!
Muuta en pyydä.
Olen hiljan tullut tähän kaupunkiin.
Ihmiset sanovat, että tämä on rihkamakaupunki ja asukkaat markkinaväkeä. — Siksi kai tähän ensisilmäyksellä miellyin ja tänne jäin.
Täällä eivät fariseukset kolmasti päivässä kumarra temppeleissä. Täällä vain publikaanit lyövät rintaansa ja sanovat: Herra minä olen syntinen! Täällä kaikille anteeksi annetaan, — sillä täällä kaikkia ymmärretään. Juuri siksi sanovat ihmiset ulko-puolella, että tämä on rihkamakaupunki ja asukkaat markkinaväkeä.
— Tätä kaupunkia ja näitä ihmisiä olen etsinyt. Ja näille tahdon minä elämäni antaa ja tähän multaan tulla haudatuksi.
Olin pikku tyttö ja kyselin isoäidiltäni elämästä ja ystävästä ja isoäitini sanoi mulle näin:
»Niin kuin meidän ruumiimme on kerran oleva vain kourallinen multaa haudan pohjalla, niin on meillä ystävästä oleva kerran jälellä — vain muisto sydämemme syvyydessä. Sentähden, pienoiseni, kun tulet suureksi ja astut elämään, niin muista joka hetki muotosi katoavaisuus, jotta voisit sen antaa, kun kuolema tulee noutamaan, — tuskatta pois. Ja kun ystävä tulee luoksesi, niin älä unohda, että hän ei tullut ijäksi, — jotta et särkyisi hänen lähdöstänsä.
Jos tahdot välttää kärsimyksen, pienoiseni, niin älä maailmassa rakasta mitään omanasi, — omastansa on niin tuskallista luopua.
Katso, elämä antaa — mutta ei koskaan ijäksi — vain lainaksi.»
Näin kertoi isoäitini minulle ja isoäidille oli kertonut elämä.
Isoäiti, mitä on elämä?
Lapseni, se on onnenetsintää.
Siksi minä varmaankin olen usein surullinen, kun olen niin nuori, etten ole vielä ehtinyt sitä löytää?
Niin, lapsi?
Mutta isoäiti, monta vanhaa on tullut vastaani kaduilla, ja heidän kasvonsa ovat olleet yhtä surulliset kuin minunkin. Eivätkö hekään ole vielä löytäneet?
Luulen, että he ovat löytäneet, mutta hukanneet sen ja etsivät uudelleen, vaan eivät muista enään kuinka se löydetään.
Mutta eivätkö vanhat ole viisaita?
Ovat, lapseni.
Silloinhan heidän pitäisi ymmärtää kuinka se löydetään.
Lapsi, onnen löytäminen on niin yksinkertaista, ettei siihen tarvita viisautta, — mutta sitä eivät viisaat tiedä. He unohtivat sen kun tulivat viisaiksi. Siksi he aina vain etsivät, vaan eivät löydä.
Isoäiti, sinä olet varmaan vieläkin yksinkertainen, sillä kasvosi ovat kirkkaat, niinkuin olisit onnen löytänyt?
Olen, lapsi.
Olenko minä sitten viisas, kun kasvoni ovat usein synkät kuin niiden, jotka ovat vastaani tulleet?
Isoäiti hymyili ja virkkoi: Sinun pieni järkesi on aina valveilla ja keksii aina uusia keinoja uusien pikku onnien löytämiseksi ja on niistä huolissaan, — mutta sinun sydämesi vielä nukkuu. Siinä sinä olet niin: kuin ne viisaat. Mutta kun sinun sydämesi herää, lakkaa sinun pieni pääsi viisastelemasta ja sinä tulet yksinkertaiseksi kuin isoäiti.
Sittenkö löydän onnen?
Sitten.
Silloinko sinäkin löysit?
Niin, lapsi.
Luuletko, että ymmärtäisin, vaikka en olekaan vielä yksinkertainen, jos kertoisit kuinka löysit?
Pelkään, että olet liian viisas.
Kerro sittenkin, isoäiti. Kerro niinkuin satu.
Isoäiti pani kätensä pääni päälle ja katsoi minua silmiin: Ensin olin minä sellainen pieni viisas tyttö kuin sinä ja etsin onnea itselleni, mutta kun minun sydämeni heräsi, tulin minä yksinkertaiseksi, enkä ymmärtänyt etsiä mitään itselleni, — vaan aloin antaa muille — ja ensimäiseksi annoin minä sydämeni. Silloin tulivat minun silmäni kirkkaiksi, niin kuin on kaikilla niillä, jotka ovat onnen löytäneet.
Isoäiti, en ymmärrä?
Katso, lapseni, joka tahtoo onnen löytää, hänen täytyy lakata sitä etsimästä — ja ruveta antamaan, — sillä vain antaminen on onnea.
Katsoin suurin, ihmettelevin silmin ja kysyin hiljaa:
Isoäiti, koska minun sydämeni herää?
Sitten kun sen joku herättää.
En rohjennut kysyä enempää, sillä olin jo kysynyt enemmän kuin saatoin ymmärtää. Sanoin isoäidille hyvääyötä ja menin vuoteeseeni ja valvoin kauan, kauan.
Isoäiti, katso taivaasta lapsenlapsesi silmiä. Nyt on hän tullut yksinkertaiseksi niinkuin sinä, sillä hänen sydämensä on herännyt niinkuin sinun kerran ja hän on antanut sen pois, niinkuin sinäkin olit.
Katso taivaasta, isoäiti, lapsenlapsesi silmiä nyt, kuinka ne ovat kirkkaat ja valoisat niinkuin sinun silmäsi ennen ja kaikkien niiden, jotka ovat onnen löytäneet.
Kun mies menee sielunsa peräkamariin, menee hän sinne — yksin ja sulkee jälkeensä oven. Tuskin ainoankaan naisen jalka on miehen kaikkeinpyhimmän kynnyksen yli astunut.
Mutta nainen menee kaikkeinpyhimpäänsä vasta sitten — kun hän voi viedä jonkun sinne mennessänsä. Ja jos ei sitä »jotakin» löydy, jää häneltä sinne alati menemättä, — ja hänen sielunsa peräkamari jää hoitoa vaille.
Mies tarvitsee henkisesti kasvaaksensa — yksinäisyyttä. Nainen — ystävää.
Mies etsii korkeampaa itseään yksinäisyydestä, nainen — ystävästä.
Rakkaus on luovaa tahtoa.
Rakastava on luoja.
Missä ei luomista ole, siellä ei ole rakkautta.
Rakkaus on kuin puu. Hedelmillään se todistaa:
Minä olen! Minä elän!
Missä kaksi ruumista rakkaudessa yhtyy — syntyy lapsi.
Missä kaksi henkeä rakkaudessa yhtyy, tulevat he siitä henkisesti raskaiksi ja synnyttävät — itsensä uudelleen.
Ilman rakkautta ei ole uudesti syntymistä. Ja ilman uudestisyntymistä ei ole täydellistä rakkautta.
Sillä rakkaus on kuin puu, hedelmissään se itsensä ilmentää.
Ystävä on se, joka rakastaa meitä — meidän Itsemme tähden.
Kun hetki oli tullut, alkoi Natsarealainen Mestari ihmisten joukosta etsiä kahtatoista, jotka häntä rakastaisivat — yli sen, mitä kansa rakasti. Kansa rakasti hänessä vain sitä minkä näki, mutta hän etsi niitä, jotka rakastaisivat hänessä sitä, jonka tunsivat. Sillä heidän rakkautensa oli oleva kallio hänen jalkainsa alle ja suola hänen leivällensä.
Etsi ja löysi ne kaksitoista ystäväänsä.
— Ihmiselle riittää yksi. Ja tätä yhtä aloin minä etsiä siitä hetkestä, kun aloin Itseäni etsiä, — jotta minä itseni löytäisin.
Kuljin ja etsin. Yksi rakasti silmiäni, toinen suutani, kolmas ääntäni, joku aatteitani, mutta yksikään ei edes tuntenut — minua itseäni. Ja yhäti seison minä hiekalla ja leipäni on ilman suolaa ja kysyn: Lieneekö siis olemassakaan sitä Itseäni, — kun ei sitä kukaan ole nähnyt, — vai enkö minä vielä ole nähnyt ystävääni?
Yksinäinen ihminen tuli luokseni ja kysyi:
»Tiedätkö minkälainen on lempi?»
Vastasin: »Näin vain ohimennen».
Hän pyyteli: »Selitä minulle mitä näit, miltä lempi näytti? Vaappuiko se kuin kuoleva soturi hämärtyvällä tappotanterella?»
»Oh ei», minä virkoin, »näin juhlivan kuninkaanpojan, joka nelisti kultaloimisella orhillansa valtateitä ja siroitteli lahjoja jokaiselle, ken vastaanotti, — oman aarteistonsa liikapaljoudesta. Minä seisoin tienohessa silloin, ja ne, jotka enemmän tiesivät, sanoivat:
»Se on lempi.»
Vanha ystävä, minä pelkään.
Pieni rakas, mikä sinun on?
Olen niin nuori ja elämän pitkä tie on vasta edessäni.
Pelkäätkö, että suru tulee siellä sinua vastaan ja laskee raskaan taakkansa heikoille harteillesi?
Ei, sitä en pelkäisi, mutta minä pelkään, että suuri onni odottaa minua elämäntien varrella, ja sitä suurta onnea minä pelkään, — sillä minä en ole sitä ansainnut. Tiedän, että tulen työntämään sen pois. Ja minun sydämeeni koskee, kun ajattelen, että minun täytyy olla kova ja käyttää tylyjä sanoja minun onnelleni. Minun täytyy seisoa, kun onnenlinnan ovet minulle avataan, kuin pieni kerjäläistyttö, joka katselee paljaita jalkojansa, pudistaa päätänsä ja menee pois. Sillä ainainen huuto sisässäni: »Minä en ole tätä ansainnut», estäisi minua tuntemasta onnea, — vaikka olisin ottanutkin vastaan onnenlinnan. Turhaan kukkisivat kukat ja laulaisivat kultahäkeissä linnut. Minä näkisin vain oman kehnouteni ja kuulisin vain oman rintani tuomion äänen. — Ja murhe minun myötäni olisi astunut onnenlinnaan.
Ystävä, kuinka voisin olla niin julkea, että veisin sen sinne. Mutta pelkään, etten jaksa olla kovakaan ja käydä sen ohi, kun sieltä kuuluu huokaus: »Miksi hän hylkäsi»?
Ystävä, sitä ohitsekäymisen hetkeä minä pelkään, kun minun täytyy olla tyly minun onnelleni, eikä se onneni tiedä, että olen tyly — rakkaudesta.
Vanha ystävä, pyydä kanssani jumalia, että he eivät lähettäisi tielleni ystävää, joka olisi sitä täydellisesti, sillä se olisi suurempi onni kuin voin kestää, suurempi lahja kuin olen ansainnut, — ettei minun täytyisi itse työntää sitä pois.
Keskipäivän vaiheilla on tuntematon opettaja tullut kaupunkiin. Kaikki kansa on mennyt toreille kuullaksensa mitä hänellä on puhuttavaa.
Ihmiset, jotka asuvat katuni varrella, ovat kolkuttaneet ovelleni ja sanoneet: »Tule sinäkin katsomaan häntä, joka on hiljan tullut». Mutta minä olen vastannut: »Mitäpä minä siellä», pannut oveni säppiin ja antanut heidän mennä menojaan.
* * *
Katuja kulkeissani olen eksynyt sattumalta suureen kansanjoukkoon, joka oli kokoontunut kuuntelemaan häntä. Hänen äänensä oli syvä ja lempeä ja kantoi yli kaikkien päiden, aina sinne torin laidoille saakka, missä minä seisoin. Kuulin tahtomattanikin hänen sanansa — ja ääni sisässäni kuiskasi: »Noiden sanojen sanojaa sinä olet ikäsi etsinyt, siinä hän on». Mutta toinen ääni minussa virkkoi: »Kuinka olisin minä sitä odottanut, jota nämä juoksevat kuuntelemaan». Ja minä katsoin kansaa katujen vierillä, käännyin selin ja menin pois.
* * *
Läpi ovi-telkien ja verhottujen ikkunoiden tuli minun korviini kadulta huuto. Kuulin, että he olivat kivittäneet hänet torilla ja jättäneet sinne yksin. Silloin minä ilosta huusin, työnsin oveni auki ja juoksin sinne, minne he olivat unohtaneet hänet. Suutelin hänen haavojaan ja virkoin: »Suo anteeksi, Mestari, ylpeyteni, joka esti minua tuntemasta sinua heti».
Minä kiersin yksin kuin mielipuoli öisiä katuja synkän minäni kanssa. Silloin tällöin katsoi joku ohimenevä kummastuneena hurjaa kulkuani, mutta mitä minä siitä.
Aamusta iltaan ja illasta aamuun mietin minä sen oman minäni kurjuutta, se vei kaikki voimani, en jaksanut ryhtyä muuhun, siitä tuli minun ainoa työni. Toisinaan tylsistyin välinpitämättömään alakuloisuuteen, toisinaan nousi minussa hurja raivo ja syöksyin sen ajamana ulos. Vihasin itseäni, kirosin itseäni, olisin tahtonut lyödä sitä ja kiduttaa jokaista jäsentäni kuin fakiiri, — mutta sillä en olisi siitä päässyt. Viimein luulin löytäneeni sen päästön — itsemurhassa. Ilostuin siitä ja kulutin oudossa ilossani pitkät päivät. Mutta kun ensi riemu oli ohi, aloin ajatella — ja tunsin epäilyksen terävästi pistävän povessani: »Eikö se olisi vain ruumiini kuolema»? Ja minä tunsin, ettei se ollut se, jota kirosin ja jonka olisin tahtonut jalkaini alle tallata niin ettei se ikinä nousisi. Ei, yhtä elinvoimaiseksi se jäisi, jonka olisin tappaa tahtonut, vaikka ruumis makaisi valkeana maassa. Ja minä lähdin jälleen kiertämään kuin mielipuoli pitkin pimeitä katuja ja huusin hiljaiseen yöhön: »Eikö ihminen voi millään itsestänsä päästä»? Ja kun huutoni oli laannut, jalkani juoksemisesta uupunut ja minä kuuntelin hiljaa oman sydämeni väsynyttä lyöntiä, tuli vähin erin jostain, en tiedä mistä, minun tietoisuuteeni uusi ajatus: Unohtamalla itsensä». Ja minä palasin sinä iltana kotiini kuin ihminen, joka on saanut suuren lahjan.
* * *
Unohtamalla itsensä! Unohtamalla itsensä! Siitä on tullut nyt minun ainoa ajatukseni niistä ainoat sanat, jotka ovat sanomisen arvoisia. Se on sotahuutoni, jokapäiväinen päiväkäskyni, — mutta päivät tulevat ja menevät ja yhä on se täyttämättä.
Etsin epätoivoisesti jotakin, johon voisin elinvoimani antaa — päästäkseni siitä. — Mutta en löydä. Tahtoisin huutaa kanssaihmisilleni: »Voi, antakaa minun elää teidän tähtenne, — ettei minun tarvitse elää itseni tähden, teidän nimeenne — unohtaakseni oman nimeni», — mutta yksikään heistä — ei tarvitse minun elämääni.
Ja minun täytyy jäädä kahden itseni kanssa ja toistaa epätoivoissani sitä yhtä ja samaa kysymystä: »Eikö ihminen voi millään itsestänsä päästä»? Ja vastata siihen alati:» Kyllä, unohtamalla itsensä». — Mutta sitä ei voi. Siinä totuus, tiedän sen, mutta se ei voi minua vähääkään auttaa. Yhtäkaikki täytyy minun alati kysyä samaa, vastata samaa — ja sanoa lopuksi se sama totuus. Ja minä alan uskoa ikuiseen piinaan.
Omistettu monille
Joku tahtoi tulla tyrannikseni, — vaan minä vältin hänet.
Toinen kertoi olevansa vankini, — minä tahdoin hänet vapauttaa.
Eräs pyysi päästä orjakseni, — tulin alakuloiseksi ja vastasin, etten ole sellaista vailla.
Ja päivä päivältä istun minä yksin ja tähystän autiolle tielle, — eikä yksikään tule ja kysy minulta ystävyyttäni.
Minä pyysin, että hän toisen kerran kulkiessaan kiertäisi minun syrjäisen kyläni kautta. Seisoisin silloin uudinten suojassa ja huiskuttaisin raitaista huiviani hänelle, kun hän kulkisi ikkunani ohi kylätiellä.
Hän kysyi: »Aukaisisitko ikkunasi ja antaisit minun suudella ujostuvaa poskeasi — vastalahjaksi?»
Minun silmäkulmani rypistyivät, vastasin: »En.»
Hän ei huomannut alakuloisuutta otsallani ja kasvoillani ja virkkoi:
»Matka on pitkä — tullakseni — turhaan.»
Minä vastasin: »Älä tulekaan, kenties rasittuisit», ja ajattelin: Hän ei tiedä vielä, että rakastava on kuin erämaan profeetta, joka jätti kaiken mitä hänellä oli sillä hetkellä, kun tunnusti ikävöivänsä vain sen Yhden luo, jätti kaiken, eikä pyytänyt mitään.
Toinen katsoi minua silmiin ja ihmetteli nopeaa päätöstäni, mutta minä toistin vain ennen sanomani, kielsin häntä tulemasta minun syrjäisen kyläni kautta.
Se side on sitovin, — joka ei sido.
Sillä hetkellä, kun annoit minulle vapauteni — tulin minä sidotuksi sinuun.
Kun sanoit: »Tee niinkuin tahdot» — oli minun ainoa tahtoni tehdä niinkuin sinä tahdot.
Kun sanoit: »Mene vapauteesi, en tahdo olla vanginvartija» — vastasin:
»Miksi enään etsisin sitä muualta, kun sinun luotasi sen löysin.»
Sillä, — kun vankilan portit avataan, lakkaa se olemasta vankila.
Kun lintu on häkissä, tahtoo se vapauteen ja hakkaa siipensä sen ristikkoja vastaan, ja kun häkin ovi avataan, lentää se kylläkin pois, — mutta palaa takaisin ja laulaa onnellisena häkkinsä orrella.
Kun olin pikku tyttö, oli minulla sellainen lintu, — ja nyt on se sinulla, ystäväni. Ja jos tahdot sen linnun pitää, niin älä koskaan sulje häkin ovea.
Sinä olet kysynyt minulta monasti, miksi näet silmistäni vain sen, minkä jokainen vastaantulijakin näkee. Syy ei ole minun — vaan sinun. Sinä luulottelet minusta kaikenlaista, joka tuskin on totta lainkaan, sitten ihailet sinä sitä luulemaasi. Pyydät nähdä minua ja kuitenkin aivan toisaalle katsot.
Luuletko sinä, että huomenaurinko voisi paistaa huoneeseesi, jos rakennat talosi ikkunat länteen?
Kun sinä tulit minun kaupunkiini, näkyi syksy jo Boulevardin puissa ja vaimot lakaisivat punaisia ja keltaisia lehtiä katujen vieremillä, ja syksyn kuu katsoi kirkkaana yli kattojen.
Sinä tulit yksinäisenä ja outona, eikä ainoakaan koko kaupungissa sinua tuntenut, — ennenkuin suuri Sattuma toi minut sinua vastaan. Sinä katsoit silmiini ja näit niissä — tuttusi. Kun vastasin katseeseesi, oli kuin olisin jotain ihmeellistä nähnyt, mutta jos ken tahansa olisi kysynyt, en olisi tietänyt vastata, — mitä. Hämmennyin vain ja menin kotiini ja istuin yksin puoleen yöhön ja olin kuin olisin jotain ihmeellistä nähnyt.
Sinä päivänä näkyi syksy jo Boulevardin puissa, ja syksyn kuu katsoi kirkkaana yli kattojen.
Kristus — rakkaus syntyi maailmaan kerran. Jouluksi kutsutaan sitä päivää. Itämaan viisaat lukivat silloin tähdistä, kun se oli tullut.
Minun sydämeeni on tullut se tänään. Lue, ystäväni, se silmistäni ja viettäkäämme pyhä juhlahetki.
Joulu on ensikerran tullut minun sydämeeni. Lue, ystäväni, se silmistäni ja ota vastaan Kristuslapseni. Katso, se ojentaa käsivartensa ja hymyilee — sinulle, tämä sydämeni uusi asukas.
Kristus on rakkaus, ja jouluna hän syntyi.
Ystävä, tänä päivänä on joulu tullut minun sydämeeni. Tule pöytääni, sytyttäkäämme kynttilät ja juhlikaamme minun sydämeni joulua.
Silloin, kun en vielä tuntenut rakkautta enkä sinua, tunsin minä olevani kuninkaantytär, jonka sielu oli suuri ja rikas kuin isänsä valtakunta, ja minä kannoin korkealla päätäni.
Mutta kun sinä tulit ja rakkauteni heräsi ja tahtoi antaa sinulle ruhtinaallisia lahjoja, — silloin huomasin, että minun sieluni oli vain pieni kerjäläistyttö, joka ei voinut niistä ainoatakaan täyttää. Painoin pääni alas ja ojensin sinulle käteni hyvästiksi.
Älä käsitä väärin, ystävä, lähtöäni. Älä luule, että rakkauteni kuoli, vaikka ojensin sinulle käteni hyvästiksi, — sillä rakkauteni käskystä sen ojensin.
Ystävä, älä pyydä minua jäämään, vaan salli minun mennä, sillä minun sieluni on repaleinen kerjäläistyttö ja häpeää köyhyyttänsä rakkauteni edessä. Salli minun mennä ja vaatettaa se ja koota sille rikkauksia, jotta se voisi täyttää rakkauteni vaatimukset ja antaa ruhtinaallisia lahjoja.
Salli minun mennä, — sillä rakkauteni käskystä minä menen. Salli minun jättää sinut, — sillä sinulle elääkseni — minä Sinut jätän.
Me kuljimme rinnakkain, sinä ja minä, pitkinä pimeinä talvisiltoina, kun maa oli valkea ja taivas musta ja tähdet tuikkivat sen pimennosta niinkuin enkelien silmät. Katsoimme niitä yhdessä ja puhuimme siitä ikuisesta Yhdestä, josta me olemme osia, jossa olemme, elämme ja liikumme. Emme sanaakaan puhuneet sinusta ja minusta, niin kuin ei meitä olisikaan, — sillä mehän olemme yhtä siinä ikuisessa Yhdessä, jota ainoata molemmat pyrimme ymmärtämään.
Meidän lempemme on kuin elämä — ja elämä on kuin puu, joka työntää aina uusia oksia uusiin suuntiin. Silloin, kun me yhdessä pienen vesan istutimme, emme tunteneet muuta kuin onnen, — sillä siinä oli vasta yksi oksa. Älä luule, että se puu kuoli, vaikka tuska on tullut, — se on vain uusi oksa meidän lempemme puussa.
Älä pelkää, vaikka tulisi välinpitämättömyys ja viha, — sillä ne ovat puhjenneet samasta puusta. Ja jos katsot, kukkii siinä myös se ensimäinen onnenoksa.
Ja mitä enemmän syntyy uusia oksia, sen kauniimpi ja suurempi vain on meidän lempemme puu, — sillä meidän lempemme on kuin elämä.
Hän tahtoi antaa minulle nuoren lempensä — ja vakuutti sen kestävän ikuisesti.
Pudistin päätäni ja hymähdin: Lempi on olematon, — olevainen vain lauluissa, joita hulluina hetkinä luodaan. Saippuakupla, jolla lapset leikkivät. Ja elämä on päästänyt minut jo lapsuudesta ja säästänyt hulluudesta.
Hän sanoi: Etkö tiedä, että lapsen huulilla on elämän totuus, hulluissa hetkissä sen ikuisuus.
Vastasin: Nehän ovat vain pettävää silmänräpäystä. Sano, missä on niiden ijätikestävyys?
Hän virkkoi: Siinä, että ne ikuisesti — uudistuvat. Tarttui käteeni ja katsoi minua nauraen silmiin: Tule, ystäväni, ja tulkaamme lapsiksi ja hulluiksi, että tietäisimme uskoa lemmen olevaisuuteen, emmekä työntäisi sitä valheena pois. Sillä lapsen huulilla on elämän totuus. Hulluissa hetkissä sen ikuisuus.
Kerroin ystävälleni:
»Näin hiljan unta. Me kävelimme kuutamoisen joen vartta aukealla niityllä ja katselimme suuria sinisiä kukkia, tummia kuin metsä kaukana vainioiden takana. Sinä olit vaiti ja pitelit kättäni omassasi. Kävin hiljaa vierelläsi, pelkäsin hengityksenikin särkevän niiden kauneutta. Emme poimineet yhtään kukkaa.
Sellainen se oli.»
Tartuin ystäväni käteen ja innostuin: »Tule, mennään katsomaan, onko siellä todella suuria sinisiä kukkia.» Hän katsoi lempeästi minuun ja virkkoi: »Takaisin palatessamme kertoisimme, ettei niitä ollutkaan siellä. Katso, tämähän ei ole unta. — Ja meidän suuri uskomme kauneuden olemassaoloon olisi taaskin hiukan pienentynyt — ja elämä tullut vähän harmaammaksi. Ei, älä mene. Istu viereeni paina pääsi povelleni ja kuvitellaan aurinko korkealle, paljon kultaperhoja niityille ja suuria sinisiä kukkia puhkeamaan joka askeleelta, jonka otamme, sinä ja minä.»
Tänä päivänä me kuljimme rinnan, hän ja minä, syksyistä tietä pitkin.
Ja minun mieleeni tuli se päivä jona Natsarealainen Mestari ratsasti
Jerusalemiin. — Ja minä aloin hiljaa itkeä, niin kuin sinä päivänä Hän.
Me kuljimme rinnan, onnellisina kuin kaksi jumalaa. Taivas oli kirkas, aurinko korkealla ja maailma kaunis ja olemassaolo ihanaa, — sillä meidän rakkautemme oli hiljan herännyt. Syksyn viimeiset linnut lauloivat sen kunniaksi, niin kuin joukot Hoosiannaa Davidin pojalle ja puut heittelivät punakeltaisia lehtiä jalkojemme tallattaviksi, niin kuin kansa kukkia Hänen tielleen. — Ja minä aloin hiljaa itkeä, niin kuin sinä päivänä Hän.
Ystäväni kysyi kyynelteni syytä, mutta en tohtinut sanoa: Kerran vielä huudamme tälle rakkaudellemme, jota me tänään juhlimme: ristiin naulitse se! ristiin naulitse! Niin kuin kansa Jerusalemissa Davidin pojalle. Sillä kaikki kaunis ihmiselämässä särkyy. Kaikki suuri maailmassa ristiin naulitaan. Me ihmiset olemme vielä lapsia, jotka rikkovat kauneimmat korunsa.
Ja kun ystäväni uudelleen kysyi kyynelteni syytä, vastasin vain, että onnesta itkin.
Ystävä, tänä päivänä on joku antanut sinulle nuoren sydämensä, — koskapa punainen kukka on rinnassasi.
Suo anteeksi, että minä otan pois omani, — mutta pelkään, että sillä on nyt liian ahdasta siellä.
Suo anteeksi, että otan pois lahjan, jonka kerran annoin, — mutta minulle antoi sen Jumala sitä varten, että sen sijoittaisin niin kuin hyvä palvelija herransa talentit. Minä sijoitin sen sinun sydämeesi, ja naapurisi sanoivat: »Katsokaa kuinka onni katsoo hänen silmistänsä». Se oli korko, jota minun sydämeni kasvoi.
Mutta tänä päivänä olet sinä ottanut vastaan uuden sydämen, ja uusi onni katsoo silmistäsi. Ja minun sydämeni on hyödytön kuin huonon palvelijan raha. Jos jättäisin sen sinulle, mitä vastaisin Herralle sinä päivänä, kun Hän kysyy: »Missä on onni, jonka luomista varten sinulle sydämen lainaksi annoin»?
Tänä päivänä on joku antanut sinulle nuoren sydämensä, — koskapa punainen kukka on rinnassasi.
Suo anteeksi, että minä otan pois omani, — mutta se on nyt tarpeeton siellä. Minä annan sen sellaiselle, jonka rinnassa ei vielä ole punaista kukkaa ja jonka silmistä ei vielä katso onni, — jotta minun sydämeni voisi olla hänelle sekä punainen kukka että onni.
Kevätaurinko paistaa huoneeseeni ja punaiset ruusunnuput aukeavat ikkunalaudalla.
Kevätkö, poikani, sinut tänään luokseni toi?
Äänesi värähtää ja silmäsi ovat niin syvät ja uskolliset, kun vastaat:
Sydämeni, tyttöni, minut tänään luoksesi toi.
Oh, poikani, kerran ennenkin oli kevät! Silloin toi sydämesi sinut ensikerran luokseni. Minä otin sinut vastaan ja tunsin povessani, että kevät oli tullut.
Senjälkeen on se sydämesi vienyt sinut monen muun luo. Ja minä olen huomannut, että keväät tulevat ja — menevät.
Kevätkö, poikani, sinut tänäänkin luokseni toi? — Kevätsydämesi, joka syksyllä kuolee — muun luonnon mukana.
Suothan anteeksi, vaikka olen niin epäkohtelias, etten ota sinua vastaan enään? Minun sydämeni, katsohan, on tullut niin köyhäksi, ettei sillä ole varaa maksaa lyhyen kesän iloa pitkän talven kyynelillä.
Kevätsydänten vastaanottoaika on minun kodissani nyt loppunut. Pyydän, ettet pahastu, vaikka suljen oven edessäsi. Sillä en epäile silmiesi rehellisyyttä, kun sanot:
Sydämeni, tyttöni, minut tänään luoksesi toi.
— Minä vain tunnen sen sydämen liian hyvin — näin keväisin.
Tänään oli ensi lumi pudonnut maahan ja lyhdyt sytytetty katujen kulmiin, — niin kuin sinä päivänä, jona meidän lempemme syntyi.
Me kuljimme molemmat, sinä ja minä, yksin kaupungilla ja tapasimme sattumalta toisemme, — niin kuin sinä päivänä. Ojensin sinulle käteni, en tiedä miksi. Sinä otit sen omaasi, et kai tietänyt miksi. Ja me lähdimme kulkemaan rinnan, emme ajatelleet miksi. Tähdet loistivat päämme päällä, taivas tiputteli valkeita kukkia tiellemme ja me kaksi tallasimme niitä — niin kuin sinä päivänä — ja kolmanneksi tuli meidän kuolleen rakkautemme muisto. Me kaksi kuljimme ääneti, mutta se kolmas puhui. Ensin kuiskaten, mutta sitten yhä kovemmin ja selvemmin, ja lopulta se nauroi ja lauloi, niin kuin sinä päivänä, kun se vielä oli iloinen ja nuori. — Ja me unohdimme molemmat, että se oli vain muisto. Katsoimme syvälle toisiamme silmiin ja suutelimme suulle ja kuiskasimme suloisia sanoja toistemme korvaan. Tähdet loistivat päämme päällä, taivas tiputteli valkeita kukkiaan tiellemme ja lumessa näkyi vain kahdet jäljet, sinun ja minun, ja maailmassa oli vain kaksi ihmistä; — niin kuin sinä päivänä, jona meidän lempemme syntyi.
Me kaksi kuljimme käsikädessä — ja kolmantena kulki meidän kuolleen rakkautemme muisto. Ja me unohdimme, että se oli vain muisto. Vain kuolleen haamu, joka katoaa, kun päivä valkenee.
Eilen katuja kulkeissani kuulin, että sinä olet rakentanut uuden sillan uuden ystävän luo ja luvannut sentähden polttaa kaikki vanhat sillat takanasi, — senkin, jonka minun kanssani rakensit. Painoin pääni alas ja palasin alakuloisin askelin syrjäkatuja kotiini, — etteivät vastaantulijat näkisi silmiäni.
Sen kuulin minä eilen ihmisiltä. Tänään kirjoitit sinä:
»Huulemme tulevat vaikenemaan toisillensa, miksi, — älä kysy, — mutta sielumme eivät».
Pitääkö minun kiittää, vai pitääkö minun syyttää sinua siitä?
Sinähän olit luvannut, kuulin minä, polttaa kaikki vanhat sillat takanasi, — senkin, jonka minun kanssani rakensit. Mitä olet tehnyt? Polttanut vain näkyvän, — jättänyt näkymättömän. Se on rikos, vastaa rehellinen ääni minussa. Siitä huolimatta yhdyn minä rikostoveriksesi ja kuljen hiljaa sinistä siltaa niinkuin ryöväri salakäytävää saarelle, joka on toisen oma.
Koetan puolustaa itseäni itseni edessä: »Sehän on vain unelmasilta ja vain sielumme sitä käyvät. Enhän pyydä mitään todellista». Mutta syvällä sisässäni minä tiedän, että unelmat ovat enemmän totta kuin todellisuus.
Ja kun minä istun yksin huoneessani, ja ajatukseni käyvät sinistä siltaa luoksesi, tunnen minä olevani varas, joka hiipii yöllä. Enkä minä tiedä, pitääkö minun kiittää vai pitääkö minun syyttää itseäni ja sinua tästä oudosta lemmestämme. Vai olemmeko syyttömät molemmat, syyllinen vain Jumala, joka sinisen sillan loi — tulenkestäväksi.
Minun mieleni on tullut levottomaksi ja kuunvalo varastaa väsymyksen silmistäni. Valvon vuoteellani ja tuijotan öiseen ikkunaan, enkä ymmärrä itseäni. — Olisiko se kenties jonkun ajatus, joka on kohdistunut minuun, mikä saa mieleni levottomaksi ja vie väsymyksen silmistäni?
* * *
Kuka sinä olet tuntematon, joka olet syrjästä katsonut silmiini? Sinun ajatustesi kosketus saa minut aremmaksi nuorta jäniksenpoikaa, ja joka rasahduksessa olen minä kuulevinani lähestyvät askeleesi ja kuunjuovassa kalpenen sinun valkeaa muotoasi.
Kuka sinä olet, tuntematon, tule, astu suorana eteeni ja sano: Minä se olen!
Epävarma minä olen — itsestäni — ja hänestä, vaikka kukaties — saisin olla varma.
Tekisi mieleni yhä uudelleen sydämeni riemussa huutaa: »Minä tunnen erään»! Mutta järkeni sanoo: »Luulet vain tuntevasi ja kuvittelet, että se joku sinut tuntee. Siinä kaikki.» Enkä minä virka mitään — itselleni — enkä muille.
Oven kynnyksellä minä olen ja katson lattiapalkkiin, — vaikka kukaties pitäisi olla siellä missä on hänkin ja kantaa korkealla päätä.
Kaksi on syntiä, teonsynti ja laiminlyönninsynti. Ja ylpeydestä syntyy usein jälkimmäinen, kuulin minä pienenä kirkossa. En sitä viimeistä silloin ymmärtänyt, — vasta nyt.
Sillä synti se olisi, sellainen, josta kiirastulessa kärsitään, jos en minä sinua rakastaisi.
Synti se olisi, jos en minä sinulle antautuisi kaikilla ruumiillani, — näkyvällä ja näkymättömillä.
Synti se olisi, jos en minä sinuun sitoutuisi kaikilla tasoilla, — näkyvällä ja näkymättömillä.
Synti se olisi, jos en minä sinua siksi tunnustaisi, jota minun ruumiini, sieluni ja henkeni odotti.
Synti se olisi, jos en minä sinun kanssasi maallisia nautintoja jakaisi ja niiden hintaa, — tuskaa.
Synti se olisi, jos en minä sinun kanssasi kestäisi kiirastulen poltetta — ja siitä vapautumisen riemua.
Synti se olisi, jos en minä silloin seisoisi vierelläsi, kun sinä talosi taivaassa rakennat. — Sillä minä synnyin sinun aviovaimoksesi kaikilla ruumiillani ja kaikilla tasoilla.
* * *
Synti se olisi, sellainen, josta kiirastulessa kärsitään, jos en minä sinua rakastaisi.
Kaksi on syntiä, teonsynti ja laiminlyönninsynti, ja ylpeydestä syntyy usein jälkimmäinen, kuulin minä pienenä kirkossa. En sitä viimeistä silloin ymmärtänyt, — vasta nyt.
Tiedän että kuljet pimeitä katuja ja koputat oville, joiden kamanalla palaa punainen lyhty. Ja aamuhämärissä horjut sieltä ulos, kun lasit ovat särjetyt ja valkeat käsivarret hellittäneet syleilystään.
Tiedän, että entiset ystäväsi katsovat toisaalle, kun käyvät ohitsesi.
Mutta minun oveni on sinulle alati avoin. Ja kun sinä astut kynnykseni yli, riennän sinua vastaan kuin tervetullutta vierasta. En katso tummia juovia silmiesi alla, enkä kysy mistä tulet. Sillä minä tiedän, että sinä heitit tahriutuneen minäsi oveni ulkopuolelle niinkuin vanhan vaatteen ja astuit kynnykseni yli puhtaana ja synnittömänä kuin lapsi.
Ja minä otan sinut vastaan kuin lapsen. Painan pääsi syliini, silitän sitä hiljaa kädelläni ja puhelen kuin pikku pojalle siitä päivästä, jolloin hänestä on tuleva suuri, väkevä mies.
Vaikka sinulla olisi tuhannen vaimoa, niin kuin Salomolla, niin ei sinulla kuitenkaan olisi kuin — yksi.
Heidän lempensä voi antaa sinulle unohduksen ja naurunsa nostaa ilon-humalan päähäsi. Ja minä tiedän, ettet sinä voi heidän syliään sivuuttaa, siihen unohtumatta.
Mene vaan, ystäväni, kun olet kerran menemään syntynyt. — Mutta minun ovelleni sinä vielä palaat.
Sillä vaikka sinä omistaisit tuhannen vaimoa, niin kuin Salomo, olet sinä kerran etsivä — vain sitä yhtä.
Sillä vain se yksi voi sinut helvetistä lunastaa, sinä päivänä kun seisot Jumalasi edessä, — näyttämällä sen taivaanmaan jonka sinun sielustasi löysi, — silloin kun jo itse luulet sen kadottaneesi.
Hän otti minut vieraaksensa kuin kuningattaren. Tarjosi kotinsa parhaimman istuimen ja pyysi, että kuvittelisin siinä olevan kullatut puut ja purppurasilkistä kankaan. Istui itse pienelle jakkaralle jalkaini juureen ja kysyi:
Sano, miksi minä sinulle tällainen olen?
En minä enään itseäni tunne.
Miksi en minä purista sinua povelleni, suutele huuliasi verille ja työnnä sitten ovesta ulos? Tai miksi en paina kultaista sormusta sormeesi ja ryöstä sinua omaisuudekseni?
Sellaiseksi minä itseni tunnen.
Miksi en tahdo sinuun kädellänikään koskea, silmiisi vain katson? Miksi en tahdo sinua häkkiini pistää niin kuin pikku lintua ja pitää luonani päivin ja öin? — Vaikka olen sydämeni kauneimman kamarin sinun huoneeksesi nimittänyt, ja jokainen askeleeni voisi sanoa sinun nimesi kuulleensa.
Sano, miksi minä sinulle tällainen olen?
En minä enään itseäni tunne.
Villi vietti, joka oli väkevämpi kuin rakkautesi, heräsi sinussa ja sinä tempasit minut syliisi, painoit hurjasti poveasi vasten ja suutelit minua suulle. Katsoin peljästyneenä silmiisi. Ne olivat kuumeiset ja oudot ja turhaan minä niistä sinua etsin. Työnsin pois sinut luotani kuin vieraan ja itkin hiljaa. Katsoit alta kulmaisi ja virkoit: Sinä ikävöit jotakin.
Kyllä.
Jotakin entistä ystävääsi, joka oli sinulle enemmän kuin minä.
Niin.
Tartuit käteeni ja kysyit: Häntäkö?
Ei, en muista häntä nyt.
Ketä sitten ikävöit?
— Sitä sinua, jota ei nyt ole, vastasin hiljaa.
Silloin sinä peitit silmäsi ja käännyit pois.
— Ja kun ne uudelleen kohotit, löysin minä niistä jälleen sinut.
Älä suutele minua, ystävä. Sillä sinun huulesi ovat punaiset ja kuumat ja eläin katsoo sinun silmistäsi minuun.
Älä suutele minua nyt. Sillä vain Jumalalle annan minä suuta, jotta voisin vastalahjaksi saada taivaan. Mutta sinun silmistäsi katsoo tällä hetkellä petoeläin ja sinun käsissäsi on helvetin porttien avain.
Älä suutele minua, ystävä, nyt. Sillä vain Jumalat saavat minua suudella ja taivaan tahdon minä suutelostani saada.
Tänä päivänä, ystävä, olemme me jälleen puhtaat ja synnittömät!
Kuule, kuinka kirkonkellot soivat läpi kaupungin ja katso, kuinka taivas on kirkas ja kadut valkeana uudesta lumesta, jota on yön aikana satanut. Tänään, ystävä, on uusi päivä, joka ei eilistä muista, ja tänä aamuna olemme me uudet ihmiset, puhtaat ja synnittömät niinkuin vastasyntyneet lapset.
Kaikki, mitä eilen minua vastaan rikoit, on anteeksi annettu ja unohdettu. Sillä tänään on taivas kirkas ja tänään on uusi päivä. Miksi minä säilyttäisin mustaa mieltä, kun Jumalakin antaa aurinkonsa joka päivä uutena paistaa.
Kaikki, ystävä, mitä minua vastaan rikoit, on anteeksi annettu ja unohdettu, — ja silloin on sinun syntisi pesty ja pois pyyhitty. Nosta pääsi ja katso minua kirkkain silmin, sillä me olemme jälleen puhtaat ja synnittömät.
Tänään on uusi päivä ja tänään voimme antaa taivaalle uuden lupauksen. Unohda, että sen eilen rikoit. Unohda eilinen päivä ja eiliset synnit ja omantunnontuskat, sillä taivaskin ne unohti, — sillä hetkellä kun minä ne anteeksi annoin ja unohdin.
Katso minua silmiin, ystävä, ja ole onnellinen niin kuin minäkin. Katso, kuinka aamu on kirkas, ja kuule, kuinka kirkonkellot soivat läpi kaupungin.
Tänäänhän on uusi päivä.
Elämä oli minulle suuri huvipaikka ja lempi sen parhain leikki.
Leikillä silmiisi katsoin ja leikillä käteesi tartuin. Suuri lapsi minä olin ja lempi mieluisin leluni. Leikin vuoksi luoksesi tulin ja leikilläni sinulle lemmestä puhuin. Aijoin sinut vain hetkeksi kanssani leikkiin saada ja sitten mennä pois.
Mutta liian pitkällekö leikin, tyttöni, ja liian syvälle silmiisi katsoin, kun minusta itsestäni tulikin lempeni leikkikalu, — sillä näethän, ettei minulla olekaan enään voimaa mennä pois.
Miksi hymyilitkään, tyttöni, minulle silloin, kun sinuun ensi kerran katsoin? Miksi koskaan sallit minun kotiisi tulla? Ja miksi tänään kutsuani noudatit, kun sinua luokseni pyysin? Miksi ollenkaan tulit tähän kaupunkiin ja tielleni osuit? Ja miksi lainkaan samaan maailmaan synnyit? — Kun kuitenkin tulit liian myöhään.
Miksi et vuosia sitten tullut luokseni unissa ja sanonut, että Sinä se olet, — kun Sinä se kuitenkin olit. Että minä olisin tietänyt sinua odottaa, — kun sinä kuitenkin tulit.
Miksi, tyttöni, sinä lainkaan tulit, — kun kuitenkin tulit liian myöhään?
Ennen minua rakastivat monet, nyt ei minusta pidä enään kukaan, — paitsi sinä, tyttöni, — en edes itsekään.
Jo kauan sitten lakkasivat he löytämästä minusta mitään kaunista, — tänään en löytänyt enään itsekään. Katsoin elämääni ja itseäni, mutta en löytänyt kummastakaan mitään, joka olisi pelastanut minut kantamasta helvettiä sielussani. — Silloin muistin minä, tyttöni, sinut.
Sano, miksi yhä ystäväni olet? — Löysitkö kenties sinä sen, mitä eivät löytäneet muut, enkä minä?
Sano, löysitkö, tyttöni? Sinun sanasi helvetistä minut lunastaa.
Liian kirkkaat ovat silmäsi, tyttöni, minun niihin katsoa, ja liian valkea on kätesi minun käteeni annettavaksi. Puhtaampi sieluani on jo sinun ruumiisikin ja sielusi kauniimpi kauneintakin ajatustani.
Liian hyvä olet sinä, tyttöni, minulle.
Unohda, että koskaan tuttusi olin. Älä ojenna minulle kättäsi enään, äläkä katso minua silmiin, vaan lähde luotani ja jätä minut, — niin kauan kun minulla vielä on voimaa käskeä sinua pois.
Mene pian, tyttöni, ja unohda että koskaan tuttusi olin!
Me tiesimme kaikesta hiukan ja sen me tiesimme varmaan, ettemme ole ketään rakastaneet, sisareni ja minä.
Mutta tänään, kun silmämme sattuvat toisiinsa, me hymyilemme. Ei mitään erityistä ole tapahtunut. Ei kukaan ole käynyt meillä tai lähettänyt kukkia kotiimme, entisetkin ovat ikkunalaudalla kuihtuneet. Eivätkä naapuritkaan, jotka asuvat katumme varrella, tiedä mitään erityistä kertoa, — sillä se ei ole salaisuus. Joku on vain kerran kävellyt keskellämme, puristanut yhtä aikaa molempien käsiä ja katsonut kumpaakin silmiin.
Päivä on mennyt, toinen tullut ja kaikki on ennallaan. Eivätkä naapuritkaan, jotka asuvat katumme varrella, tiedä mitään erityistä kertoa, — meillä kun ei ole salaisuutta.
Mutta aina milloin silmämme sattuvat toisiinsa, me hymyilemme. Sillä tiedämme kaikesta hiukan, mutta sitä emme enään niin varmaan tiedä, olemmeko ketään rakastaneet, vai emme, sisareni ja minä.
Ystäväni sanoi minulle:
»Minä tiedän, että sinä olet varhaisempi kukon laulua tullessasi, ja se tieto saa mieleni alati ilostumaan. Mutta yhtä minä sinulta pyydän: kun tulet ja minä kuulen veräjän narahtavan sinun sitä avatessasi ja riennän kuistilleni sinua vastaan, niin tule aroin askelin sivu aamu-unisen pellavapeltoni. Tule epätietoisena minun lemmestäni ja anna poskipäittesi punertua ujoudesta, että minä luulisin lempemme olevan vasta alussa.
Älä kerro minulle huulillasi siitä, jonka minä sinun arkakatseisilta kasvoiltasi näen. Ole niinkuin et mitään tietäisi, että minun silmieni täytyisi kertoa siitä sinulle joka aamu sinun tullessasi. Älä kysy sitä minulta ääneen, ettei minun suuni tarvitsisi nimittää sitä nimellään, — ettemme kadottaisi lempeämme.
Kun tulet, tyttöni, tule epätietoisena minun sydämestäni, jotta luulisin kaiken olevan vasta alussa. Että en koskaan pääsisi perille viinin paljoudesta leilissäsi — voidakseni kuvitella sen kestävän ikuisesti».
Meillä oli kerran rakkaus, sinulla ja minulla. Mutta siitä on jo kauan, kun aloimme sanoa: »Se on kuollut».
Nyt kokoan minä piikkejä — pistääkseni niillä sinua, ja pieniä kiviä — lingotakseni niitä sinuun. Minun sanani ovat piikkejä. Tekoni ovat pieniä kiviä. Jos ne osuvat sinuun ja osuessaan koskevat, olen minä iloinen ja nauran. Jos heität ne takaisin, nousee siitä vain iloni, sillä silloin on minulla syy pistää vielä terävämmin ja heittää vielä sattuvammin sinuun. Alati puhallan minä sotatorveen enkä pelkää mitään — paitsi rauhaa. Sanon sinulle pahimmat sanat, jotka löydän. Eikä minua masenna mikään — paitsi sanattomuus. Sillä sillä hetkellä kun suuni lakkaisi julistamasta: »Vihollinen»! ja tulisi hiljaisuus, — kuiskaisi sydämeni: »Ystävä», Sentähden puhallamme me sotatorveen ja pidämme melua, ettei se meidän rakkautemme ääni kuuluisi. Me häpeäisimme, jos tulisi ilmi, että se onkin vain valekuollut. Me kun sen jo hautasimme, istutimme kukkia kummulle ja lauloimme hiljaisen suruvirren sen ääressä. Pyyhimme silmänurkastamme kyyneleen ja ilmoitimme lehdessä: »Se on kuollut». Eihän kuolleen sovi enään puhua.
Kun me näin olemme asestautuneet toisiamme vastaan, sanovat naapurit: »He pelkäävät toistensa vihaa ja ovat varuillaan». — Eivät he voi aavistaa, että me meidän rakkauttamme pelkäämme.
Sattuma toi sinut vastaani tänään. Katsoit kultaista rengasta vasemman käteni nimettömässä ja virkoit: »Joku on löytänyt ystävyytesi. Minäkin etsin sitä kerran, — syy on sinun — että en sitä silloin löytänyt». Ja menit ohitseni. Katsoin suurin, ihmettelevin silmin jälkeesi. Kuinka olisin voinut silloin aavistaa, että sinä minun ystävyyttäni etsit. Sillä sinä hait sitä niinkuin metsästäjä riistaansa. Silmäsi katsoivat kuin kaksipiippuisen haulikon suut ja kutsusi oli kuin jahtikoiran haukunta, ja minä pakenin tykyttävin sydämin ja peljästynein silmin, niinkuin nuori peura takaa-ajajaansa.
Kuinka olisin voinut silloin aavistaa, että sinä minun ystävyyttäni etsit. — Vasta tänään sen ymmärrän. Mutta syy ei ole minun, eikä sinun, ettet sitä löytänyt. Sillä sinä et tietänyt kuinka minun ystävyyttäni etsitään, enkä minä ymmärtänyt kuinka sinä ystävyyttä etsit.
Syy ei ole sinun, eikä minun, ettei meistä tullut ystäviä, — vaan
Jumalan, joka meidät niin erilaisiksi loi.
Sinä olet kuin rekilaulujen sankari, ja lempesi on yksinkertainen kuin kansanlaulun sävel.
Kylissä ryöstät sinä tyttöjen sydämet ja kaupungeissa juot pöydän alle markkinaveikot. Naiset kutsuvat sinua ryöväriksi, ja miehet sanovat että tuhlari olet. He osaavat ulkoa sinun tekosi niinkuin rekiveisut, ja sinun nimesi on aina heidän huulillaan niinkuin kansanlaulu. Joka markkinapaikkaan olet sinä tervetullut ja joka kylän luhdissa sinua odottaa sykkivä sydän, vaikka tietää että vain mennäksesi tulet.
Älä pysähdy minunkaan ovelleni, sinä armas poika, sen pitemmälle kuin sinulla on tapana pysähtyä. Haavoita sydämeni niinkuin olet haavoittanut kymmeniä sydämiä ja jätä verta tihkuvana jälkeesi, niin kuin olet jättänyt muutkin minua ennen. Ole se mikä olet aina ollut, — sillä juuri sellaisena olet sinä minulle rakas.
Sanot ystävä, että olen muuttunut. Että sanani nyt ovat sydämettömät ja nauruni haavoittaa lempeäsi.
Suotta on sinun siitä pahastua ja kantaa noin huonoa tuulta kasvoillasi. Sillä tottahan sinä sen tietänet, että elämä on suuri markkinapaikka, jossa pitää kaikkea katsella ja kaikelle nauraa. Jossa pitää syödä rinkilöitä ja ajaa karusellissa. Katsella ilveilijöitä ja murhenäytelmiä, mutta ei tulla vakavaksi eikä unohtaa — katselevansa markkinoita.
Suotta on sinun siitä pahastua, jos minun sanani nyt ovat sydämettömät ja: nauruni haavoittaa lempeäsi, — sillä ehkä ne kerran juuri sinulta opin.
Tänään hän meni ja jätti kimpun valkeita kukkia rannalla seisovan tyttönsä rintaan.
Taivas oli pilvessä, meri valkeita vaahtopäitä täynnä. Laiva loittoni ja vei minun; ystäväni. Parvi kalalokkeja kirkui sen kintereillä, se oli kuin ilkeätä naurua, en kestänyt sitä kuulla, juoksin kotiini ja itkin. Suutelin valkeita kukkia povellani, kunnes niiden terälehdet vähin erin tippuivat helmaani. Katselin niitä. Ne putoilivat yksitellen niinkuin tulevat päivät. Mitä useampi niitä on menevä, sitä kauemmas hän loittonee, sitä yksinäisemmäksi minä jään — niinkuin valkean kukkani kanta, josta terälehdet ovat varisseet.
Jonkun laivan sireenin ääni kuului mereltä, — kaukaa — yhä kauempaa. Se pisti sydämeeni kuin puukon viilto. Se on tihkuva verta hänen joka ainoan askeleensa jälkeen, — ja sireenin äänestä kuulen kuinka ne aina vain etenevät ja etenevät, ne askeleet; — ja minun sydänvereni on vuotava kuiviin ja sen elinvoima hiutuva pois, — ellei joutuin joku toinen sen vuotoa tuki.
Ystäväni, jolla on harmaat ohimoilla, elämän pitkä tie takanaan ja kaikista viinimaista sen varsilla kokemus, virkkoi minulle:
Monenlaisista viineistä humalluin, monenlaisia maisemia näin ja monenkaltaisia naisia kohtasin. Toiset olivat väkeviä kuin vanha viini, toiset mietoja ja kirkkaita. Toiset kuumia kuin keskikesä, toiset kirveleviä kuin pakkaspäivät. Mutta ei yksikään ollut niinkuin sinä. Sinä olet aamu ennen auringon nousua, viileä ja valoisa, ja kirkkaan keskipäivän lupaa sinun taivaanrantasi. Sinua minä etsin ja sinun kättäsi omaani kaipasin.
Voi, kaukainen olet sinä minulle, vastasin hiljaa. Se elämän pitkä tie, joka on sinulla jo takanasi, on minulla vasta edessäni. Kaukaa on sinulla lupa katsoa, kaukaa ja syrjästä, — ettet häiritsisi luonnollista kulkuani. Niinkuin mätä hedelmä sinä olet, joka on vaarallinen raakilolle. Sinä tuot minulle väsyneen ruumiisi ja täyteen viisauksia ahdetun henkesi ja sanot: Kaikki on arvotonta, tämä on elämän tulos. Ei, anna minun itse laskea elämän yhteenlasku, kenties tulos on toinen.
Älä lähesty minua, etten mädäntyisi jo raakilona. Ettei minun täytyisi astua elämään pilaantuneella ruumiilla ja epäuskoisella sielulla. Terveellä ruumiilla ja nuorella uskolla tahdon käydä elämän olympialaisiin, että minulla olisi edes mahdollisuus — palata seppelöitynä.
Jos rakastat minua, niin väisty ja anna minun mennä!
Minä rakastan sinun harmaita ohimoitasi ja rikasta sieluasi, mutta minä rakastan myös minun nuorta luontoani, — sillä siinä luonnossa puhuu minulle Jumalan ääni.
Paina lujasti hengessäsi minut poveasi vasten, sinä rakas sinä!
Tahtoisin särkeä ja lyödä maahan nämä muurit väliltämme, — nämä, jotka antavat suurimman nautinnon, — mutta myös suurimman tuskan, sillä ne ikuisesti erottavat meidät sinuksi ja minuksi, — nämä hirveät, ihanat ruumiit.
Tahtoisin ottaa irti sinun sielusi ruumiistasi — ja suudella sitä. Tahtoisin tulla likelle, likelle sinua, niin likelle, että unohtaisimme molemmat, että sinä olet sinä ja minä olen minä. Mutta ei. Me emme koskaan voi syleillä sitä, jota me toisissamme rakastamme. — Meille jää alati vain toistemme ruumiit käsiin. Nojaamme avuttomina toisiimme ja värisemme tuskasta, — mutta se tuska on ihana, se pistävä kipu povessa, — sydämen taivaallisin hetki, onnen korkein ilmenemismuoto täällä tomun ja tuhkan maassa. Sillä silloin näin minä sielusi kauneuden ja tahdoin tarttua siihen, — mutta käsiini jäi vain ruumis. Siitä tuska. Mutta minä näin, ja siinä epätoivoisessa tietoisuudessa, siinä se suuri onni.
Jos sinä syleilisit ruumistani, enkä minä silloin tuskasta värisisi yläpuolella maallisen hyväntuntoni, jos siinä ruumiittemme syleilyssä tuntisimme saaneemme kaiken ja olisimme onnelliset, — saisit sinä hellittää käsivartesi otteen, saisimme kääntää selkämme toisillemme ja mennä eri teitä, — sillä me olisimme eläinten kaltaisia ja meidän. yhdessäolomme olisi rikos.
Mutta jos ruumiittemme syleilystä on syntynyt vielä suurempi kaipuu, tunne siitä kuinka vähän, vähän saattoi antaa, — olemme me tiellä jumalten luo ja meillä on syy yhdessä oloomme, sillä meidän tiemme sinne on yhteinen.
Siunattu tuska! Sen kautta näin minä todellisen sinun — ja sinussa Jumalan, — ja silloin uskoin sen olemassa oloon, jota ei voi käsin koskea, ja siihen todellisuuteen, jota ei ole silminnähtävästi todistettu. Ja minä ymmärsin mitä varten maailma ja maailmoita on — ja mitä varten minä.
Taiteilijalle minussa on sinun muistosi — ilo ja nautinto.
Ihmiselle — tuska ja kidutus.
Jumalalle — usko itseensä.
Jokainen noista kolmesta minussa otti sinusta osansa. Ensimäisessä säilyt kauan. Keskimmäiseltä unohdut uuden ilon tai tuskan tullen. Ikuisesti jää sinusta jälelle minuun vain jumalani suuri kiitos — siitä että olit!
Oletko huomannut, sinä, joka ennen olit minulle rakas, kuinka omenien posket ovat punertuneet ja joku lehti jo kellastunut, — niinkuin silloin, kun minä vielä olin sinulle rakas? Katsoin ulos ikkunasta tänään ja huomasin sen — ja muistin meidän muinaisen lempemme.
Muistatko sitä syksyä ja sitä syksyistä aamua? Katso ulos ikkunastasi, se oli juuri niinkuin tämä. Muistatko sitä? Sinä aamuna seisoin kuistillani ja kuulin puutarhasta sinun äänesi minua kutsuvan. Juoksin polulle, jonka vain me molemmat tiesimme. Sitten eilisen oli sille uusia lehtiä tippunut ja omenapuiden raskaat oksat tarttuivat hameeni helmoihin. Sinä olit kiivennyt aidan yli, joka on kotiemme välillä. Minä annoin käteni sinun odottaviin käsiisi ja me naurahdimme molemmat. Katsoin sinun silmiisi ja näin niissä naurun, — näin muutakin, — mitä enemmän katsoin, sitä enemmän näin — näin koko maailmani. Ja rintakehäni tuntui olevan liian pieni sydämelleni, se tulvi kuin vesi keväisin meidän joessamme. Puristin sinun kättäsi ja juoksin yhtäkkiä pois. Puiden oksat piiloittivat valkean pukuni ja jalkaini jäljet peittyivät putoileviin lehtiin. Minun ajatukseni villiintyivät syksyisen puutarhan tuoksusta ja juoksin kuin lapsi, joka kuvittelee lentävänsä, juoksin ja nauroin. En rohjennut mennä tupaan. Pelkäsin, että he olisivat nähneet salaisuuden silmistäni. Menin omaan huoneeseeni ja panin oveni säppiin. Painoin kättäni sydäntäni vasten. Se oli kuin sairas, siellä ahdisti, jyskytti ja poltti, — mutta minä toivoin, ettei se koskaan siitä paranisi, ja itkin ja nauroin, eikä mitään puuttunut minun onnestani.
Muistatko sitä aamua? Muistatko sitä syksyä? — Seuraava syksy ei ollut enään niinkuin se, eikä sitä seuraava — eikä mikään.
Tiedätkö, miksi se syksy oli kauniimpi muita, miksi taivas kirkkaampi, miksi onni näytti ikuiselta, miksi rakkaus suuremmalta kuin kaikki muu? Siksi vain, että sinä olit nuori, minä olin nuori ja meidän veremme oli villi ja kuuma, — ja me olimme molemmat sen kaiken vasta hiljan huomanneet. Kun sinä kylätiellä olit katsonut minuun, oli veri ensi kerran elämässäni kohonnut kasvoilleni, — niinkuin se vain pojan katsoessa kohoo. Ja kun sinä olit tervehtinyt minua, oli sinun kätesi ensi kerran elämässäsi värähtänyt, — niinkuin pojan käsi värähtää, kun se tyttöä tervehtii.
Sinä olit nuori, ja minä olin nuori, ja meidän veremme oli villi ja kuuma, — ja me olimme itsekin sen vasta hiljan huomanneet. Siinä kaikki. Siksi oli se syksy kauniimpi muita. Siksi ei se voi milloinkaan takaisin tulla.
Ystäväni, virkan sinulle salaisuuden jota ei yksikään tiedä: Minä näin sinut eilen.
Kuljit ikkunani ohi, — vaan minä seisoin uudinten takana. Silloin oli iltahämärän aika. Ikkunani oli autio, ja kukkalaatikossa sen ulkopuolella olivat unikot aamulla ani varhain auenneet ja joitakin keltaisia terälehtiä lienee varissut kadulle.
Kenties muistelet katuja, joita kiersit ja — aijot palata takaisin etsimään ikkunaa, jonka alapuolelle olisi yksinäisiä lehtiä pudonnut. Pyydän, ettet tekisi sitä. Ne eivät olisi siellä enään. Vaimot ovat ne tänään lakasseet ja vieneet pois. — Eivätkä minun uutimeni ole valkoiset eikä niissä ole punaisia raitoja, niinkuin oli kerran — kaukana täältä.
Älä muistele katuja, joita kiersit. Kaupungissani on satoja autioita ikkunoita, ja kukkalaatikoissa niiden ulkopuolella kukkii kirjavia unikoita. Yhden takana niistä sadoista seisoi se eräs, joka näki sinut ohimennen. Pyydän, ettet palaisi etsimään sitä varkain-katsojaa, — vaivasi olisi turha. Hänen uutimensa eivät enään ole valkoiset eikä niissä ole punaisia raitoja, — eikä hänen silmistänsä enään katso taivas — niinkuin kerran, eikä hänen naurunsa ole heleä kuin lapsen. Hän on kadottanut alkuperäisen itsensä. Älä koskaan etsi sitä, joka kantaa hänen nimeänsä, — se ei ole hän. Älä etsi häntä, sillä häntä ei ole enään missään muualla kuin sinun povessasi. Maailmalla ei hänestä ole jälellä muuta kuin nimi, jota kantaa ihminen, jota sinä et tunne.
Säilytä hänet muistossasi, sillä hänen suurin ilonsa on, että hän edes jossain elää. Älä murskaa sitä muistoa, älä rutista sitä kokoon niinkuin paperikukkasta, jossa ei ole elämää, äläkä heitä pois. Sillä se olen sittenkin minä itse, se todellinen, joka suoraan taivaasta tuli. Tämä, joka kantaa sen nimeä, on vain joku vieras, jonka vieras maailma on jälkeenpäin rakentanut, — ja joka joskus häviää omaan haurauteensa.
Sinä tulit ja menit — ja minä jäin yksin.
Yö ympärilläni on pimeä kuin sinun silmäsi, ja tähtisikermät syttyvät ja sammuvat minun pääni päällä kuin sinun sielusi tulet.
Kaikkialla näen vain sinut.
Kun minä kuljen suurilla, valaistuilla kaduilla ja tuntemattomat vastaantulijat hymyilevät minulle ja minä vastaan heidän hymyynsä, sanovat naapurit, että minä olen uskoton ensimmäisen ystäväni muistolle.
Eivät he tiedä, että minä vain sinua etsin — muista. Jos noiden muiden silmistä löydän vivahteenkin sinusta, varjonkin sinun kuvastasi, hymyilen minä sille sinun varjollesi — heissä.
Niin kuin äiti, joka kysyy jokaiselta vastaantulijalta kadonnutta lastansa, etsin minä kaikkien silmistä sinun silmiäsi ja kaikkien katseesta sinun sieluasi.
Sillä kaikkialla näen vain sinut. Sinussa minä olen, elän ja liikun. Sinä et ole osa kaikkeudesta, vaan kaikkeus on osa sinusta; ja sinun silmistäsi katsoi minua taivas ja ijankaikkisuus.
Vasta sinun avaimesi sopi minun sydämeni lukkoon. Sitä olivat monet ennen sinua koetelleet, mutta se ei ollut milloinkaan auennut. Ja minä aloin uskoa, että suuri lukkoseppä oli sen aikojen alussa juuri minun pientä sydänoveani varten takonut.
Sinä viihdyit hyvin minun sydämeni kammarissa ja se oli minun suurin iloni ja kyllin onnelleni. Mutta yhden unohdin, — ettei se kenties kestäisi ikuisuutta. Unohdin maan ja maan katoovaisuuden lain. Muistin vain taivaan ja taivaisen lain.
Vasta kun menit, huomasin minä erehtyneeni ja muistin maisen lain. Muistin, että kukka syntyy — vain kuollaksensa, että maiset ystävät tulevat — vain mennäksensä. Ja muistin, — että maasta juurruimme mekin. Muistin, että harhaa oli taivas, totta vain maa, — ja itkin sitä.
Miksi menit, en tiedä, sen vain tiedän, että mennessäsi paiskasit sydänoveni niin lujaan kiinni, että en sitä minä itsekään ole senjälkeen auki saanut, ja avaimet ovat sitä yrittäissä katkenneet. Etkä sitä enään saisi — sinäkään. Sillä sinä särjit minun sydämeni lukon sopimattomiksi kaikille avaimille.
Ensin odottelin minä lukon murtajaa ja etsin häntä kaikkialta. Mutta kaikki olivat vain avaajia, enkä minä ollut enään avattavissa.
Nyt on minun sydämeni kuin autio talo, jossa hämähäkit ovat kutoneet verkkojansa nurkkiin, ja home seiniin viheriäänsä. Ja eniten kaikista vastaantulijoista kaihdan minä nyt lukon murtajaa, — sillä pelkään, että hän näkisi minun sydämeni kurjuuden ja kääntyisi inhoten pois, tai astuisi säälistä sisälle.
Mutta avaajien kanssa tulen minä hyvin toimeen, sillä heidän avaimensa eivät minun sydämeni lukkoon sovi. He seisovat ulkopuolella ja kuvittelevat siellä sisällä kaikkien lamppujen loistavan ja onnenlaulun soivan, — siksi että minä aina nauran. Ja he luulevat sen tulevan sydämestä, — vaikka minä nauran vain peittääkseni yksinäisyyteni ääntä, joka siellä ulvoo niinkuin tuuli autiossa talossa.
Nyt muistan minä maan ja maan katoovaisuuden lain. Mutta en ole osannut unhoittaa taivasta, — koskapa sitä yhäti itken.
Heräsin aamuyöllä unestani omituiseen hyväntuntuun. Mistä se lie tullut? Olin kuin kylvystä noussut, tai niin kuin viileä viini olisi kostuttanut janoisia huuliani. Muistelin untani, joka hetki sitten oli minut jättänyt. Oi niin! Olin tuijottanutkin eräisiin silmiin. Ne olivat syvät ja pimeät kuin kaksi kaivoa, — ja niiden syvyydessä näin minä oman kuvani heijastuksen.
Pitkän talvipimeän istuin peitettyjen ikkunoiden takana ja tutkin vanhoja pölyisiä lehtiä. Eräänä aamuna eroittivat korvani ilon ja itkun sekaisen viulun äänen. Se kuului pihamaalta, jossa ei koko talvipimeinä ollut häälynyt ääntäkään. Hämmästyin siitä niin, että aukaisin ikkunaluukut ja katsoin ulos. Nuori mies seisoi pihan keskellä ja soitti. Joku tyttö oli tullut jonkun ovenpieleen. Miehen mustat ja tytön siniset silmät sattuivat toisiinsa ja synnyttivät pienen hymyn molempien huulille. Ja viulusta tuli sävel kuin vallaton lapsen nauru. Muistui mieleeni lapsuudestani, että se mies oli kai niitä, jotka saapuvat jostain kaukaa, muuttolintujen mukana, — ja siinä hetkessä tajusin kevään tulleen. Jokin outo sai sydämeni sävähtämään ja minä purskahdin nauruun kuin pieni vallaton lapsi.
Kun herätessäni aukaisin ikkunan, katsoi aamuhämärä minua jo kylältä päin ja joku oli sytyttänyt lampun huoneessani.
En ollut tietänyt, että aamupimeät ovat jo tulleet. Aijoin nousta vuoteeltani, mutta muistot pidättivät minut hyväilyllään eivätkä päästäneet, vaikka pyysin, ja minä olin liian arka — käskeäkseni.
En tietänyt vielä eilen, että ne samat aamupimeät ovat jo tulleet, — jotka vuosi sitten lähtivät. Silloin oli se eräs mennyt hiljan maailmalle, ja uudet ystävät avanneet kotini oven.
Nyt on sen yhden nimi kirjoitettu valkealle ristille hiljaisen puutarhan laidassa ja ne toiset eivät enään tule, — mutta aamupimeät tulevat aina.
Olen varhain herännyt.
Raotan kaihdinta ikkunani edestä ja kurkistan ulos. Yön aikana on tullut ensi lumi. Kylätiellä näkyy yksinäisen koiran jalan jälkiä ja vastapään talojen katot ovat valkeana. Joku sieltä naapurista käy ikkunani ohi aamuvettä noutamaan. Minä nauran ja huudan hänelle: »Tulee varhainen talvi»! Ja ajatuksissani ailahtaa jotain tuttua, — mutten pääse selville mitä.
* * *
Olen etsinyt ullakolta huivini, joka on siellä kesän kätkössä ollut. Koettelen sitä päähäni kuvastimen edessä, — ja taas ailahtaa ajatuksissani jotain. — Oi niin! Muistuu mieleeni jonkun kädet, jotka olivat sitä huiviani hyväilleet, — ja hänen huulensa, jotka eivät saaneet sanotuksi sitä ainoaa ajatusta, jota aikoivat, ja minä nauran hiljaa. Silloin oli lumi aamu-yöstä pudonnut kylätielle ja huivini olin hiljan kutonut.
Oli ilta. Tytön mieli oli ujo ja ikävöivä.
Päivän työstä oli poika uupunut. Tyttö hyväili karheaa kättä ja houkutteli: »Tule keinulle kylän laitaan, siellä soi hanurikin». Poika esteli: »Älä pyydä, katso, vaatteeni ovat työssä kuluneet ja ateriani on koskematta». Tyttö vastasi: »Minä istun illastaissasi: isäntäsi kuistilla ja odotan, tule sitten. Kuljemme metsäpolkuja, jotka ovat kaukana kyläläistemme keinulta.» Poika sanoi: »Älä pyydä minua. Jalkani ovat pellolla uupuneet ja silmäluomeni raskaat. Mene, tyttöni, mene.» Toinen vetäisi huivia kasvoilleen ja peitellen käsi silmänurkkaa pyyhki. Hän virkkoi: »Hyvästi sitten», ja meni. »Hyvää yötä», vastasi poika ja jäi.
Erään arat, alakuloiset askeleet etenivät kylätiellä ja eräs ovi raskaasti sulkeutui.
Heidän lempensä oli nuori ja hiljan tullut, — vaan päivän työstä oli poika uupunut.
Pirtin ikkunalasin takaa näkyy maantielle punainen kukka ja nuoren vaimon kasvot. Hän istuu penkillä ikkunan alla ja maantielle katsoo. »Aamusta iltaan», sanoo kylänväki.
Kastaa ruusua ikkunalla. »Tänään on siinä nuppu, huomiseksi siitä aukeaa uusi punainen kukka, — ja huomenna hänkin varmaan saapuu ja sen jo kaukaa näkee», miettii nuori vaimo.
Monta päivää tulee ja menee. Yhä kauniimmaksi käy ikkunan takana punainen kukka, yhä kalpeammiksi nuoren vaimon kasvot.
Maantiellä kulkijat katsovat säälien ikkunaan.
»Mies kerran valjasti reen eteen valakan ja lähti kahden päivän markkinoille orivarsan ostoon. Silloin olivat lumet hiljan tulleet», sanoo kylänväki. — Nyt ne tekevät jo lähtöä.
* * *
Markkinat olivat suuret ja markkinaväki iloista. Ne ovat jo kyllä ohi. Mutta miehellä ei ole enään sitä vanhaa valakkaa, eikä rekeä eikä nuorta orivarsaa. Joskus muistaa hän kotimökkiä ja sitä, joka kehdon luona odottaa. Mutta yöllä kiertyvät valkeat käsivarret kaulaan eivätkä päästä. Ja päivällä nauraa pöydän ympärillä iloinen joukko ja helisee lasit. Ja hänestä tuntuu että markkinat ovat vielä parhaillaan, — ja tottahan hän ne loppuun asti kaupungissa on.
Tyttö istui illansuussa ikkunan luona ja lauloi kaikki laulut, jotka hänen mieleensä juolahtivat. Kertoivatpa ne sitten ilosta tai surusta, niin kuului niissä hänen laulaminaan ylinnä vain olemassaolon autuus.
Äiti pysähtyi askareissaan ja kysäsi naurahtaen: »Mitä lintuni on saanut, kun noin kauniisti laulaa»? »Kuule, äiti, kun kuiskaan, sillä se on suuri salaisuus: — sain sydämen. Me tulimme sattumalta vastakkain kylän laidassa siellä suuren pihlajapuun alla. Aijoin mennä ohi, mutta hän tarttui molempiin käsiini ja katsoi minua silmiin. Taisimme seistä kauankin niin. Silloin sen sain. Ei hän kylläkään mitään virkkanut. Minä kuulin vain kuinka hänen sydämensä hurjasti löi ja hänen silmänsä sanoivat: »Se on kokonaan sinun».
»Sitä ei tiedä kukaan muu kuin hän ja minä, ja minäkin tulin sen vasta tänä aamuna tietämään. Sentähden viivyin niin kauan vihdaksia taittamassa, sentähden vain nauroin enkä puhunut mitään, kun ihmettelit, äiti, miten se niin kauan kesti.»