The Project Gutenberg eBook of Köynnöksiä

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Köynnöksiä

Kimppunen runoelmia

Author: Juho Laine

Release date: December 14, 2023 [eBook #72404]

Language: Finnish

Original publication: Pori: Adolf Allardt, 1887

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KÖYNNÖKSIÄ ***
KÖYNNÖKSIÄ

Kimppunen runoelmia

Kirj.

JUHO LAINE

Porissa, Adolf Allardt, 1887.

SISÄLLYS:

Köynnöksiä.
Keski-Suomen laulu.
Alppimaa ja maa.
Serenaati.
Ballaati.
Haavan lehti.
Orvon osa.
Synnyinmaa.
Suomen tunteet silloin.
Kolme laulua.
Keiteleellä.
Miksi en laulaisi minäkin.
Sureva.
Uneksija.
Äänet kaivatun.
Sukkamieli.
Laakson rauha.
Lennä tuulonen!
Hyvästi jättävälle pääskyselle.
Raittiusseura Alphan uuden kodin vihkiäisissä 30.5.1887.
Porin Suomalaisen lysein arpajaisissa 10.3.1887.
Talvi-illalla.
Immen tuska.
Luoman Herska.
Tyytyös sydämeni.
Iltakello.
Aamuhetki.
Taivas.
Muutos.
Turvaton.
Laula lintuseni.
Ilma-orpo.
Impi.
Eräs virkamies.
Suomen kansakoulukartta 1882.
Wäinöläisten maa.
Lintuselle.
Henrik Gabriel Porthan.
Elokuun ilta.
Puolueoloistamme.

Köynnöksiä.

Kuun taiteilijamme taas tuovat esille ihmeluomiansa, niin tottapa he mun myös suovat koristaa kokoelmiansa halvoilla köynnöksilläni.

Ne eivät loistoisuutta luoda voi suurten henkein tuottehille; jos ne vaan vihannuutta suoda vois taiteen kukkain ympärille, niin miel' ois hyvä sitojan.

Ken muuta kankaan kanervilta, suon sammalilta, pyytää voisi, valjuilta metsän kukkasilta: Värit vaan kansalliset oisi ja tuoksu raitis Köynnösten!

Keski-Suomen laulu.

Keski-Suomi, kultainen, mun ihanteeni kallis! Ei maata mulle vertaa sen, ei missään mun niin hertainen, jos onni kuinka sallisi

Syntyyhän siinä sointuisuus, kun jalo jaloon ryhtyy, kun siellä Savon ihanuus ja Hämeen vieno herttaisuus suloihin Pohjan yhtyy.

    Niin rinnoissamme yhtyköön,
    mi suurt' on elämälle!
    Se tulkoon täällä täytäntöön,
    ja Suomen sydän sykkiköön
    pyhälle, ylevälle!

Ei missään laaksot kukkulat — sen vakuutan mä varmaan — niin viehtävät, niin vaihtuvat, niin lumoovat, niin loistoisat, kuin Keski-Suomen armaan!

    Sen taivas kuin on sininen,
    kuin raitis ilman tuoksu!
    Kuin armas välke aaltojen
    on siintävien selkien,
    kuin vilpas virtain juoksu!

Sen lehdot koivu kaunistaa ja pihat pihlas, tuomi, ja varjoaan niin kalveaa sen aarnimetsät tarjoaa — oi, armas Keski-Suomi!

On luonto saita, raskas työ, vaan kansa tuo ei suutu: jos viljat viekin hallayö, tai karjan kaiken surma lyö, ei uskallus sen muutu.

    Niin luja luottamuksessaan
    on Keski-Suomen kansa.
    Se uskoo, toivoo toimissaan
    ain' isiensä Jumalaan
    ja alkaa uudestansa.

Oi, Keski-Suomi, kerron sen, kerronpa tuhat kertaa: Se mulle on niin mieluinen, niin armas, kallis, kultainen — ei maailmassa vertaa!

Alppimaa ja Tuhatjärvien maa.

Kun maisemiini! kankaisiin nyt aatteheni entää, pois Pohjolasta armaisiin ne Alppimaihin lentää.

    Oi, näkö jalo, mahtavin,
    kun päivä sammuissansa
    jää-alppein, valkohuippuihin
    luo kultahohdettansa!

    Siell' ohjaa virrat hyppien
    kulkunsa rintehillä
    ja paimen laulain, riemuiten
    karjaansa kaitsee niillä.

    Ja laakson lasta hedelmät
    ja viiniköynnöt kohtaa,
    siell' löyhkää tuulet lempeät
    ja ruusut tuoksuin hohtaa.

    Oi, sinne, sinne onneni
    jos johtais Pohjolasta,
    niin riemuun rinta riutuisi —
    oi onnee autuasta!

    Vaan outo maahan mulle se,
    ja vierashan sen kansa,
    ja eestä sen ei isämme
    oo kuolleet hurmeissansa.

    Ja Väinön kaunis kantele
    ei kaiu Alppimailla,
    eik' impi vieras viehtäne
    Suomettaremme lailla.

    Ei, Pohjolaanpa herttaiseen.
    taas aatteheni halaa,
    pois Alppimailta armaiseen
    ne synnyinmaahan palaa.

Oi, kallis tuhatjärvein maa, sä armain taivaan alla! Voi kurjaa, ken sun unhottaa, ei muista kaipaamalla!

Serenaati.

Sä vielä armas uinuos, suloista unta nauttios, uinuupa laakson ruusukin ja on niin huoleton. Vait nukkuu lintu oksallaan, ei liiku rannan ruohokaan, mun rintani, oi armahin! vaan riehuu rauhaton.

Mä aina laulan sinusta, sä nähkös unta minusta, oi, käsikkäin sun kanssasi mun nähkös astuvan! Ei vainenkaan, ah, anteeks' suo! Ois' sulle halpaa uni tuo — sä nähnet, suloenkeli, vaan unta taivahan!

Ballaati.

Tuoll' laiva kauas kantaa pois armaan Arnoldin, vie kohden toista rantaa pois toisiin riemuihin. Uus onni oottaa siellä, uus lempi leimahtaa, sen entisen jo tiellä tuul' ehtii sammuttaa.

Vaan rannan kalliolla näät immen itkevän. Ei ruusunen voi olla niin ihana kuin hän. Vaan yhtään armahdusta ei tunne Arnold tuo, ei liinan liehausta jäähyväisiksi suo.

Jo viimein tuskassansa sanoiksi Agnes saa, ja ruusuhuuliltansa rukoillen huudahtaa: Mua Neitsy pyhä kuullos, jo loppu mulle suo! Tuo laiva kumoon tuullos, viekkaalle hauta luo!

Niin silloin taivahalta salama leimahtaa, immeltä surevalta se tuskat lopettaa. Ja laivan siellä myrsky pirstaili kareihin ja tuulen tuima hyrsky hukutti Arnoldin.

Ja aina siitä asti rannalla ruusunen kukoistaa ihanasti muistoksi impyen. Vaan huuhkain huutaa yhä haudalla petturin; niin Neitseen viha pyhä on kiivas vieläkin.

Haavan lehdet.

Hiljaiseksi ehti päivä myrskyinen, joka kukka, lehti vaipui unehen. Tuul' ei järven pintaan värettäkään luo, myöskin ihmisrintaan tyynen ilta tuo.

Haavan-lehdet ei saa rauhaa milloinkaan, vapisten ne veisaa suruvirttä vaan. Miksi värisette, mikä kauhistaa? Rauhaa miksi ette hetkeksikään saa?

Ristiin Golgatalla vaipuu kuolohon kirouksen alla pyhä, nuhteeton. Sitä lehdet yhä itkee vapisten, että risti pyhä oli haapainen.

Haavan lehti vainen ihmissydän on, haavanlehden lainen aina rauhaton. Vaan kun myrsky pauhaa, rintaraukkahan luoda voipi rauhaa risti Golgatan.

Orvon osa.

Voi orpolapsen kohtalo, kuin onpi onneton, kuin kylmä, kolkko, tyhjä maailma hälle on!

    Kuin toivotonna katselee
    hän kautta kyynelten!
    Ja kaipaus niin karvas
    on murtaa sydämen.

    Nyt sanat oudot, ankarat
    vaan soivat korvissaan,
    tai kiusaukset kuiskaa
    virittäin paulojaan.

Sä ohjaa häntä oikeaan ja sana hellä suo, ja johda taivahasen isän ja äidin luo!

Synnyinmaa.

Suomi suloinen synnyinmaamme on, armas, verraton, kallis, kultainen! Sitä rakastaa on niin ihanaa!

Tässä on se maa, tuhatjärvinen, kenpä voisi sen koskaan unhottaa! Sitä rakastaa on niin ihanaa!

Täss' on vuotanut veri isien, tässä eestä sen moni kaatunut. Sitä rakastaa on niin ihanaa!

Terve, synnyinmaa! Elo iloineen, onni suloineen sulta suojan saa. Sua rakastaa on niin ihanaa!

Suomen tunteet silloin.

Kauhun viesti kaikui kautta maamme: Surmattu on Suuriruhtinaamme! Salamaapa tuimaa tuimemmin uskollisiin iski rintoihin sana hirmun, sanoma semmoinen: Murhattu on — Alexander Toinen.

    Mykiks jäimme, tunteet kieltä puuttui,
    jäätyneinä sanat suuhun juuttui,
    silmät vettyi, kasvot synkistyi:
    Kiro, inho rikkojille, hyi!
    Mutta Ruhtinaalle siunausta
    sykkii sydän, murehesta musta.

    Käydään alla päin ja murhemielin.
    Surua ei kertoa voi kielin.
    Mustissansa rikas vaikeroi,
    köyhä ryysyissänsä huokaa: Voi!
    Yhtä uskollinen heillä rinta
    yhtä tuntee tuskaa katkerinta.

    Hurmahenget, joukko murhaajitten!
    Herran voideltuun kuin rohkenitten
    saastakäsiänne satuttaa!
    Rikoksenne painoon hukkuu maa.
    Kostonhuuto suista miljoonista
    kaikuu teille maista, taivahista!

    Varjele, oi Herra, heistä meitä!
    Auta käymään hurskauden teitä!
    Poista pois tää murheen musta yö!
    Siunaa Aleksander Toisen työ!
    Suo sen jatkua ja heelmää tuottaa!
    Sinuun Suomi toivoo, Sinuun luottaa!

Kolme laulua.

Äidin käsky.

Nyt, poikan' eestä synnyinmaan käy taistoon rohkeasti! Käy niinkuin mies voi käydä vaan jalosti, uljahasti! Miehuus on poikain Suomenmaan ihanne ollut ainiaan. Kansaasi kunnioita! Sä sankariksi koita ja voita — taikka kuole!

Pojan vastaus.

    Jo, äitikulta, valmis oon,
    jo riennän riemumieliä
    mä tuiminpaankin taisteloon,
    lyön, voitan kaikki siellä!
    Jos voittaa en voi, kuolla voin!
    Oi, kuin lie armas kuolla noin!
    Vaan väistyä en saata
    ja sulo Suomenmaata
    en laata
    puoltamasta!

Molempain toivotus.

Het' iske nuoles' ukkonen ja puhkaise sen rinta, ken puoltamaan käy nurkuen, mi hälle kallihinta! Sä, taivas, syönny kostamaan! Maa elävältä nielaiskaan sen petturinsa hurjan, sen arkamielen nurjan, sen kurjan kavaltajan!

Keiteleellä.

Oi, hetkeä juhlallisinta, mi nauttia suotanehen, kun tyyni ja kirkas on pinta sinertävän Keitelehen! Ylt' ympäri vehreät saaret ja kukkulat rantamien, illan ruskot ja taivahan kaaret kuvastuvat pintahan sen.

Ja hääväki soitellen soutaa sen salmia riemullinen. Mies nuori se neitosen noutaa, vie myötänsä morsiamen. Jo ammoin on aaltojen mahti masentunut hyrskehinen, veen helmahan vallaton Ahti on vaipunut hiljaisehen.

Miksi en laulaisi minäkin.

Nuo lintuset pienet ne laulaa vaan ja riemuinen heillä on mieli, ja tulkita helliä tunteitaan on taitava, kerkeä kieli. Heill' lauluja riittää, he luojaansa kiittää ja onnensa kylläisen heelmiä niittää.

Niin, miks'enpä laulaisi minäkin, kun luonan' on lempeä kulta? On pesä ja poikaset mullakin ja rinnassa lemmen on tulta. On Suomeni salo suur', ihana, jalo ja siellä mun ympäröi vapaus, valo!

Oi, lintuni, lintuni laulelkaa, jos minäkin luontonne saisin, jos huoleni voisin mä unhottaa ja rintani riemastuttaisin! Ehk' onnea oisi, mi lauluja loisi ja rintahan rauhaa, sointua soisi.

Sureva.

Kosken immet ilkkuellen viskelevät valkovaippojaan, rannikolla riemuellen rehkiilevät ilkitoimissaan. Iltapaiste kultaileepi laakson kukkamaisemaa, tyyni rauha vallitseepi, koski huima pauhajaa.

Virratarten viettäessä ilkamoiden ilta-aikojaan, rannalla on itkemässä vaikeroiden impi huoliaan. Kosken immet sulhon ovat vietellehet virtahan, siit' on hällä huolet kovat, siitä itkut ainian.

Surevalle lohdutusta rastahainen laulaa oksaltaan; Miksi kannat kaipausta kaunokainen karvast' aina vaan? Sulholoita impi moinen valikoiden aina saa, huolen haavat aika toinen, onnekkaampi parantaa.

— Ken noin säälimättä haastaa, kehotuksen lausuu mokoman? Kurjalta näin riistää, raastaa lohdutuksen viime pisaran! Kenehen mä vaihettaisin kuvan armaan ainoan! Hänet noin vaan unhottaisin! — itsen' ennen unhotan!

Näin hän virkkoi, päivän valon silmissänsä tunsi sammuvan. Kosken kivellä hän jalon ystävänsä näki istuvan. Poispa huolihunnun heitti, läksi uimaan uhmaten. läks' aallot immen peitti — harhanäky petti sen!

Uneksija.

Kas kuinka autuana vaan tuoss' immyt uinahtaa, on kultakutrit valloillaan ja posket ruskottaa.

    Kas, kuinka ruususuukkonen
    hymyillen muiskahtaa,
    ja nimen kuinka hentosen
    nuo huulet kuiskahtaa.

Hän sulholtaan sai suutelon, oi, toisen saanut ois, vaan heräsi — voi onneton! Unelma haihtui pois!

Äänet kaivatun.

Istuin kukkakunnahalla, mietin, haaveksin; luonnon riemu kaikkialla kaikui korvihin.

    Pääskyn, peipon, kiurun kiltin
    riemulaulut soi,
    laitumella paimenpiltin
    huilu huminoi.

    Äänet armahammat noita
    herättävät mun —
    ne on armaan lauleloita,
    ääntä kaivatun.

Vait kuin muut ois' — ääntä kuulen yksin Annikkeen. Laakson taivahaksi luulen mulle muuttuneen.

Sukkamieli.

    Mfnut kaikki nukkuvat, mä yksin valvon.
    Hopeillaan kuuhut silaa virran kalvon.
    Ja lahden tyynen pintahan
    kuvastuu tähdet taivahan.

    Mä mietin: Suurin onni lie nyt kellä?
    Oi, kuu, sä oot niin herttainen ja hellä!
    Niin kuiskaa mulle, hiljaa vain,
    ken luoduist' on nyt onnekkain!

    Et virka, luulenpa, se — lienet itse!
    Vai sinä! Varjostinten reikäsitse
    yön kaiken katsot kasvoihin
    Ilmaani — siksi valvotkin!

Laakson rauha.

Sain laakson helmaan rauhaiseen taas metsän siinekseen, suv'illan tyyntä nauttimaan sylissä salomaan.

    Oi, tääll' on armas viivähtää,
    kun linnut visertää,
    ja mieliraukka rauhan saa
    ja tuskans' unhottaa!

    Niin nautin rauhan hiljaisen
    autuutta hetkisen.
    On häly turha hälvennyt
    ja sydän viihtynyt.

Oi, laakson rauha, ainiaan jää mieleen' asumaan! Sä keskell' elon hyörinää jää sydämeeni, jää!

Lennä tuulonen!

Lennä, tuulonen, riennä joutuen! Liidä luokse armahan ikävissä istuvan. Huolissaan hän ehkä lie. Tervehdyksein hälle vie! Lennä tuulonen, riennä joutuen!

Kyyneleiset pyyhi pois, silmissään jos niitä ois, huolet poista neitosen, niinkuin usmat ilmojen. Viestin jos hän sulle suo Kiiruhtain se mulle tuo. Lennä tuulonen, riennä joutuen!

Hyvästi jättävälle pääskyselle.

Sun kelpaa, pääsky, kun leikiten voit pilvihin asti kiitää! Voit ilmain halki sä laulellen maan äärihin vaikka liitää. Niin silmätä saat sä meret, maat, ja seutua verrata seutuun saat.

Sun kelpaa, pääsky, oi, kelpaahan maa jättää ja toisehen lentää; voit jättää nää pakkaset pohjolan ja etelän riemuihin entää. Kuink' oisikin armas vaihtaa niin syyskenttiä laaksoihin tuoksuviin!

    Vaan murheellisnapa laulus' soi,
    kun mieles' on matkahan mennä.
    Miks' iloinen et sä olla voi,
    et riemuun riemuiten lennä?
    On virtesi huolta, huolta vaan
    ja kaihoa rintasi tulvillaan.

    Sun lauluis tuosta on haikeaa
    ja tuostapa kaihoa kannat:
    Sun jättää täytyvi synnyinmaa,
    veet, ilmat ja rakkahat rannat.
    Ah, täälläpä vaan sun hauska ois!
    Siks' itkein riennät sä täältä pois.

Kun taas käy Päivynen lempimään tuhansien järvien maata, niin lähdet, pääskykin, lentämään, et kauemmin viipyä saata. Ja silloin, oi, tervetullut taas! Ja lämmin on ihana synnyinmaas'!

Raittiusseura Alphan uuden kodin vihkiäisissä 30.5.1887.

Taas on mennyt talven valta, pois on päivät pimeät, aurinko luo korkealta meihin silmät lempeät.

    Taas on noussut nurmen nukkaa,
    lehdet puihin puhjenneet.
    Silmäns' avannut on kukka,
    järven aallot auenneet.

    Linnut laulaa laaksoissamme
    kilvan kiitosvirsihän,
    riemun saavat rinnoissamme
    soitollansa syttymään.

Luonnossa on alkanunna elo uusi, iloinen; talven valta vaihtununna suloisehen sävelehen.

* * *

Suurellisna silmiämme kohtaa luonnon uudistus. Elpyköön myös mielissämme usko, toivo, rakkaus.

    Sulakoon jäät sydämenki
    virtoina pois vuotamaan!
    Pääsköön sinne Herran Henki
    armotyötään alkamaan!

    Ohjatkoon se, opettakoon
    menon irstaan hylkäämään,
    valvomahan varoittakoon,
    raittihisti elämään!

    Alkakohon avut hyvät
    kansassamme kasvamaan,
    aatteet jalot, suuret, syvät
    sydämiä valtaamaan.

    Niinkuin kevät kunnaillemme
    sulokukkasia luo,
    niin uus' aika kansallemme
    uudet aatteet, riennot tuo.

    Korkealle kohottanut
    lippunsa on Raittius.
    Voimansa on osottanut
    usko, toivo, rakkaus.

    Kas kuin nousee uljahana
    Raittiuden temppeli!
    Innostuksen nostamana
    ilmoille se yleni.

    Alphall' asunto on oma!
    Terve, koti kultaisin!
    Terve tupa, suuri, soma! —
    Nouskoon noita montakin!

Porin Suomalaisen lysein arpajaisissa 10.3.1887.

    Onko meillä onnen päivä,
    paistepäivä osanamme?
    Onko meillä kirkas päivä,
    valon päivä vallassamme?

    Riemu on raikkunut ympäri maan.
    Päivä on tullut! — näin huudahdellaan.
    Tullut on päivä, jo poistunut yö,
    virkeä alkanut toimi ja työ!

    Ulos käy Suometar — tähystelee
    Missä se päivä? — hän tiedustelee.
    Onneni päiväkö tullut jo ois?
    Valoni päiväkö? Yökö ois pois!

    Luuletkos jo päivän tulleen,
    päivän kirkkaan koittaneen,
    auringon jo vallan saaneen,
    yön ja usvat poistuneen?

    Viel' ei lämmitä se päivä,
    valistaa vaan hiukan voi.
    Katso, tuolta metsän takaa
    sarastaa vast' aamunkoi!

    Viel' ei ole osanasi
    onnen päivä autuas.
    Oottaa saat viel', ennenkuin on
    valon päivä vallassasi

    Onko meillä onnen kesä,
    mittumaari osanamme?
    Onko meillä kukkaiskesä,
    valon kesä vallassamme?

    Riemu on raikkunut ympäri maan.
    Kesä on tullut! — näin huudahdellaan.
    Kesä on koittanut kukkasineen!
    Talvi on poistunut pakkasineen!

    Ulos käy Suometar — tähystelee.
    Missä se kesä? — hän tiedustelee.
    Onneni kesäkö tullut jo ois?
    Talviko tuima ois paennut pois?

    Luuletkos jo kesän tulleen,
    juhannuksen joutuneen,
    auringon jo vallan saaneen,
    hyyt ja hallat poistuneen?

    Viel' on tuimat takatalvet,
    aamuhallat ankarat.
    Vielä viimat, vihaiset käy,
    purren hennot orahat.

    Vast' on onnen kevät sulla,
    valon kevät varhainen,
    vast' on kirkas, mutta kylmä
    aamuhetki aikainen.

    Suometar istuvi murheissaan
    hylkynä omassa talossaan,
    almuista elävi lapsineen
    vierasten saadessa kyllikseen.

    Louhi se kassoja hallitsee,
    aittojen avaimet vallitsee.
    Suometar syrjästä katsoo vaan,
    tavaroistansa kun herkkuillaan.

    Lieden kun lämpimän äärehen
    pyrkivi hänkin, niin ärjyen
    soppehen kolkkohon käsketään
    pilkkaansa ääneti kärsimään.

    Suometar, kärsi viel' hetkinen!
    Lapsesi huomaavat vääryyden.
    Perintöänsä he valvomaan
    nousevat, — sortoas kostamaan!

    Lapset Suomettaren kuulkaa,
    kuulkaa poiat, tyttäret!
    Läheltä ja kaukaa tulkaa —
    meill' on aimo aikehet!

    Sortoa miks tunnotonta
    iän kaiken kärsimme!
    Nouskaa, tulkaa — meit' on monta
    Jumala on kanssamme!

    Suometar on saatettava
    lieden ääreen lämpimän,
    pöydän ääreen autettava
    emännäksi yksin hän!

    Kukistukoon Louhen valta!
    Meille auringot ja kuut!
    Meille sampo vuoren alta!
    Meille kaikki edut muut!

    Silloin meill' on omanamme
    onnen päivä ainian.
    valon päivä vallassamme,
    kultapäivä kunnian!

    Silloin alkaa meillä suvi
    rinnoissamme riemuinen,
    silloin yltyy hyöty, huvi,
    ilo ylimmiillehen!

Talvi-illalla.

Voi, synkkä on talvi-ilta, kun ulkona myrsky pauhaa ja oksilta huurteisilta vaan turhaan tyyntä, rauhaa siell' etsivi lintunen!

    Ei lehteä näy, ei kukkaa,
    ei perhoa liehumassa.
    Mi rohkaista lintu rukkaa
    voi yössä nyt kauheassa? —
    Sen kevähän toivo voi!

    Taas kevät kun armas ehtii —
    näin lintunen aatteleepi —
    puut, pensahat kukkii, lehtii
    ja perhoset leijaileepi —
    on riemua kyllin taas!

    Mi mieltäni rohkaiseisi?
    On sielläkin talvi-ilta.
    Mi ruusujen maille veisi
    sen oksilta huurteisilta? —
    Oi, toivo se armas vie!

Immen tuska.

Niin istun tässä nyt itkemässä, ah, mielein on niin musta! Voi jospa oisi, ken mulle toisi e'es hieman lohdutusta!

    Voi, jospa oisi,
    ken mulle voisi
    e'es hymyn hellän antaa!
    Ah, kunne käännyn!
    Suruuni näännyn:
    Ken tuskan tään voi kantaa!

Ah, armas kulta! Sä poistut multa, mun tuskani vaikk' arvaat! Käy impeis luokse, niin eipä juokse näin kyyneleensä karvaat!

Luoman Herska.

Tuolla Pohjankankahalla korven kylmän partahalla Luoman Kerskan mökki on, pieni, köyhä, loistoton.

    Siinä Herska isännöipi,
    isännöipi, emännöipi.
    Leskeksi on jäänyt hän,
    orpoja on seitsemän.

    Mies on kelvos, kunnollinen,
    tehtävissään tunnollinen,
    tyly hiukan muodoltaan,
    lempeämpi luonnoltaan.

    Isä orpojen on oiva,
    tuki armas, hellä hoiva.
    Aina arvonsa hän ties,
    vaikka oli torpanmies.

    Rakas hälle on tuo loukko.
    Armas on tuo lapsijoukko.
    Hän ei luopuis Luomastaan,
    vaikka saisi Saksanmaan.

    Päivät hän kuin orja raatoi,
    kuokki, kaivoi, puita kaatoi,
    koki öillä verkkojaan,
    nukkui linnun unen vaan.

    Tulo kuitenkin on niukka,
    sato saita, saalis hiukka:
    Mitä halla syönyt ei,
    siitä verot puolet vei.

    Huolia on Herskall' aina.
    Ei tok' epätoivo paina.
    Toivoa se rintaan luo,
    kun hän muistaa lapset nuo.

    Terveinä ne temmeltävät,
    huoletonna hyppäjävät.
    Viis, kuus vuotta vielä vois
    viedä heitä — toistap' ois'!

    Isä mielell' ylpeällä
    mietti aikaa, jolloin hällä
    kaksi kertaa seitsemän
    kätt' on apuun käymähän.

    Silloinkos tuo korpi jyskäis,
    iskuist' aimo poikain ryskäis,
    pellot laajat aukeais,
    hyyt ja hallat kyydin saisi

    Tapahtuispa silloin muutos.
    Eipä ahdistaisi puutos.
    Korvell' aarteina ois,
    joita ryöstäisivät pois.

    Ja niin aatos armas liiti,
    toivon silmä kauas kiiti,
    huolet, vaivat, vastukset
    unhottuivat hetkiset.

    Harvoinp' onnetar sen suopi,
    mitä mielellemme luopi.
    Usein toivo ihanin
    tuo vaan myrkkypikarin.

    Niin nyt tulee tapaturma —
    vähält' ettei käynyt surma —
    vähemmästäkin jo vois
    kuolla, kun niin suotu ois.

    Herska astuu metsätiellä.
    Kontion hän kohtaa siellä
    yrmeän ja ärtyisän,
    suin päin päälle töyttävän.

    Taistelu niin alkoi tuima,
    sota hirveä ja huima.
    Voitto vaihtui, viimein jo
    hengetönn' on kontio.

    Tila Herskankin on kurja:
    Peto ruhjoi hampain hurja
    olkavarren, reisiluun,
    niinkuin salama lyö puun.

    Tuostapa nyt tuska alkaa,
    polttaa kättä, polttaa jalkaa;
    horjuin, voihkain, houraten
    kotihin hän laahaiksen.

    Siell' on pienillä nyt hätä.
    Sairaassa ei käskijätä
    eikä heissä auttajaa,
    lääkityksen laittajaa.

    Mieleen muistui naapurikin.
    Peninkulman pääss' on likin.
    Auttaa voisi hän kenties,
    kun on kuulu poppamies.

    Wilppu, vanhin poika, juoksi
    joutuin Taika-Lassin luoksi,
    jok' ei ennen eikä nyt
    apuansa kieltänyt.

    Lassi loitsujansa luki,
    nurin paidan päälleen puki,
    viskoi suolaa uunihin
    kitkatulen liekkeihin.

    Leppäpuusta lastat laittoi,
    piillään oksiakin taittoi,
    sitoi paikat sortuneet,
    luut ja lihat särkyneet.

    Vaan ei tauti huima taltu,
    tuskat tuimat, tuost' ei maltu,
    vaikka Lassi laastaroi,
    voimin parhain puoskaroi.

    Vieri viikot, riensi aiat,
    auttaneet ei Lassin taiat.
    Henki vielä Herskass' on,
    tila muuten toivoton.

    Tuskat yltyi, haavat ärtyi,
    kivut luissa kilvan kärtyi,
    porotus ei poistunut,
    mädännys on alkanut.

    Surkeus tuo saapui kerran
    korviin kunnon kirkkoherran.
    Kiiruhtain nyt kaupunkiin
    Herskan kanssa lääkäriin.

    Lääkärit on neuvottomat:
    kuin näin oltiin huolettomat!
    Miks' ei tultu ennemmin?
    Nyt on myöhä koittaakin.

    Sahata käs', jalka oisi
    ainoa, min tehdä voisi.
    Henki säilyis niin kenties,
    muuten mennyttä on mies.

    Aik' ei vitkastella anna.
    Täytyihän ne poikki panna.
    Lääketieteen kunniaks'
    Ei mies mennyt vainajaks'.

    Elämään taas Herska alkaa,
    ilman kättä, ilman jalkaa, —
    vaikeaa, vaan minkäs voi!
    Tyydy — Herrahan sen soi!

    Mihin mies nyt joutunevi,
    orpopuolet oikenevi,
    mieron tietä kiertämään,
    vaiko nälkään nääntymään?

    Ainahan on kristikansa
    korjannunna kurjiansa.
    Huolittaisko heist' ei nyt?
    Loppuiko jo kristityt?

    Eipä suinkaan! — vaivaisemme
    mekin kyllä hoitelemme,
    me ne myymme — totta vie,
    tapaa kauniimpaa ei lie!

    Meidän aikanahan juuri
    ihmisarvo on niin suuri,
    on niin kallis — siinä syy,
    miks' se vaivaisensa myy!

    Kirkoss' on jo kuulutettu,
    kappelissa kaiutettu,
    että Luoman perhe on
    myytävänä turvaton.

    Herskaa herjataan jo aina:
    Kelpaa sun, ei työ nyt paina!
    Nukut jouten päivät, yöt,
    leipää huoletonta syöt!

    Herska kauhistuupi noita
    "kurjankarjan" markkinoita,
    joilla häntä, lapsiaan,
    kaupitaan kuin karjaa vaan.

    Itse arka arvostansa,
    arempi on lapsistansa,
    ties kuin kurja, tunnoton
    huutolaisten hoito on.

    Sydäntä se Herskan särki,
    Särki, että petti järki.
    Mielessänsä hirmutyöt
    asuvat nyt päivät, yöt.

    Hornan henget häntä hurmaa,
    yhä kuiskaa: Surmaa'! surmaa'.
    Mink' on henki arvoinen
    moisten kauppakalusten!

    Ihmisarvoaan hän turhaan
    säilytti, nyt ryhtyy murhaan,
    ryhtyy työhön hirmuiseen —
    lopettaikse lapsineen!

    Yötä viimeistään kun vietti
    Luomallaan, niin mutkan mietti:
    Salpausi saunaseen —
    paloi sinne perheineen!

    Arvaas, tokko kyyneleitä
    vuoti haudattaissa heitä?
    Mink' on henki arvoinen
    moisten kauppakalusten?

Tyytyös syömeni.

    Tyytyös, syömeni, tyytyös vainen,
    vaikka on onnesi vaihtelevainen,
            vaikka ei aina
            aurinko paista —
    riemusi on, näet, taivahan laina
            autuiden maista!
    Kiittämätöntäpä tottakin ois
            suuttua sun,
            taivaiset kun
    omansa hetkeksi ottavat pois.
    Tyydy siis syömeni, tyytyös vainen,
    vaikka on onnesi vaihtelevainen!

Iltakello.

Riemastu raukka rinta, jo iltakello soi! Se rauhaa rakkahinta sinulle huminoi.

    Yl' laaksoin, vetten, vuorien
    sen ääni raitis raikuu,
    hyvyyttä Herran taivaisen
    se kaikkialla kaikuu.

    Niin siitä riemuitkaamme
    me kurjat syntiset,
    me sabbatin taas saamme,
    olkaamme iloiset!

Se keskeyttää hyörinän meluisen, maailmaisen, ja kysymykset elämän luo esiin taivahaisen.

Aamuhetki.

    Oi, armas aamuhetki,
    sä kirkas, kultainen!
    Taas äänet tuhannetki
    soi kilvan helkkyen.
    Taas leivo taivahalla
         korkealla
    lyö virren vilppahan.
    Ja sadastakin suusta
         joka puusta
    soi ilo ilmahan.

    Kuin pauhaa jylhä koski
    ja ilma tuoksahtaa!
    Kuin hehkuu immen poski
    ja rinta riemahtaa!
    Ja aamun ihanuuden
         nähden uuden
    kuin sydän sykkäilee!
    Vaikk' on vait ihmiskieli
         totta mieli
    taivaisiin ylenee.

    Niin on kuin aukeaisi
    tuo taivas kaukainen,
    ihailla silmä saisi
    iloja taivaisten,
    kuin siivet enkelitten
         loistavitten
    taivaalla välkähtäis,
    ja laulu lumoovainen,
         ihanainen
    ylhäältä helkähtäis!

Taivas.

(Mukaelma Saksasta.)

    Kun korkea tuo taivas lie?
    Sen sanon kernahasti:
       Jos linnun siivet saisit sie
    lentääkseis liukkahasti
       ja yhä, yhä ylös päin
    taivaalle kiiruhtaisit
       ja viimein tähden kirkkaan näin
    kiitäissäs' saavuttaisit,
       kysyisit enkeliltä sie:
    "Kuin korkea tuo taivas lie?"
       Hän vannaan vastais hämillään:
    "En, lapsein, tiedä itsekkään.
       Vaan lennä tuohon tähtehen,
    se ehkä voisi tietää sen".
       On — ei siis mitään kiireen pulmaa —
    vaan satatuhatta peninkulmaa.
       Mut tähteen tuohon tultuais
    se samaa sulle vakuuttais;
       ja lentäisitkö kiiruhtain
    tähdestä tähteen aina vain —
       ei kukaan sitä tietää voisi,
    sun kyselysi turhaa oisi:
       "Tuo taivas kuin lie korkea?"
    Sen tietää yksin — Jumala!

Muutos.

    Muinoin kaikki kaunokaiset
    mielestäin ol' yhdenlaiset:
       Armahat ja rakkahat.
          Niin ei nyt —
          kylmennyt
       on sydän, silmäin sokeat.
          Laura vaan
          nauramaan
    suuni saa ja sydämeni hehkumaan.

Turvaton.

Taivan tähti yksin hellin silmäyksin mua katselee, neuvon sanat armaat, varoitukset varmat tuuli kuiskailee.

Aamunkoi se mulle lausuu sorretulle hyvän huomenen, iltarusko suopi, hymyellen luopi viime katsehen.

Enpä vaikerrellen kulje, kujerrellen sentään polkujain. Toivon tähti hohtaa Sepä mua johtaa kilvoituksissain!

Laula lintuseni.

    Laula, pikku lintu, laulamahan luotu!
    Taivainen on sulle laulunlahja suotu.
    Laula lintuseni, ethän viihdy vait!
    Kielin kiitä häntä, kielen keltä sait.

    Laula, lintuseni, huolta tunne et sä.
    Tuvan, turvan, leivän suopi sulle metsä.
    Laula, ystäväsi hellä kuulee sen.
    Säveliisi kohta vastaa riemuiten.

    Laula lintuseni, tunnethan sä varmaan
    immen kultakutrin, neitoseni armaan.
    Laula oksalla, min alla istuu hän.
    Tunteheni hälle kerro, ystävän'.

    Sinisilmissään jos kyynelhelmi kiiltää,
    sydäntänsä silloin murhe musta viiltää.
    Ah, niin virka silloin riemuvirsiäis,
    niihin ehkä armaan huolet hälviäis!

Ilma-orpo.

    Katso tänne, kirkas tähti,
    Ilma-orpoon silmäs luo.
    Kuutamoon hän yksin lähti,
    tervehdyksen sulle tuo.

    "Tervehdys niin harras multa
    huokaus niin murheinen,
    ota, vie, oi tähti kulta,
    äidilleni taivaasen!

    Päiväni on pitkät aivan,
    kaiho karvas, raskas on.
    Alla surun, tuskan, vaivan
    näännyn orpo onneton.

    Tuika tähti armas vielä!
    Ah — oi, minkä tuolla nään?
    Äidin silmä loistaa siellä,
    kutsuu — miks' siis tänne jään!"

    Taivahasta enkel' lensi
    kirkas, valkosiipinen.
    Hänen kanssaan Ilma ensi,
    kirkas hänkin, taivaasen.

    Siin' on pieni ruumis rukka
    valju maahan vaipunut,
    niinkuin arka orvonkukka
    myrskysäässä murtunut.

Impi.

    Aurinko nousi korkealle
            sinitaivahalle.
    Niityt ne loisti kullassansa,
            kukkaverhossansa.

    Impi se tuomistossa astui,
            punaposket kastui,
    kastuivat immen kyynelistä
            taajaan vieryvistä.

    "Miksikä itket, impi rukka,
            suret kaunokukka?
    Riemuhan kaikkialla kaikuu,
            iloäänet raikuu."

    "Tuotapa itken, tuost' on huoli:
            Isä multa kuoli,
    kuolipa armas äitiseni —
            siitä kyyneleni!"

    "Oisiko valtavanhempasi
            kuolleet armahasi,
    itkisit heitä kalmistossa,
            kirkon koivikossa."

    "Kuolipa armas veikko multa,
            kuoli sisko kulta.
    Siksipä täällä astuskelen,
            heitä kaipaelen."

    "Oisiko kuollut veikkosesi,
            sulosiskosesi,
    etpä sä itkisi näin heitä,
            kätkein kyyneleitä.

    Siitäpä tiedän, siitä arvaan
            syyt tuon kaihon karvaan:
    Kuollutpa onkin sulho sulta,
            kuollut armas kulta!"

    Impi se nuori mättähälle
            vaipui vehreälle.
    Kyynelten virrat kuumat kieri,
            viljemmältä vieri.

Eräs virkamies.

On meillä virkamies! — tuo yksikö, vaan lienee? Hän palkakseen, kentiesi, kuin suuret summat vienee.

    Hän maaten viettää yötä
    ja syöden, juoden päivää.
    Voi, onpa siinä työtä,
    jos väsyttääkin räivää!

    Hän kansanmies on hyvä —
    ei kuule kansan mieltä!
    On kielitaitona' syvä —
    ei taida kansan kieltä!

    On hermostonsa arka.
    Jos "kansallista" vaan
    hän aavistaa — mies parka
    jo pyörtyy helpointaan!

    Hän muistopatsaitansa
    eläissään nähdä saapi.
    Sen aina seurassansa
    sylissään kuljettaapi.

    Kun mainetyönsä karttuu,
    niin muistopatsaskin,
    tuo vatsa, aina varttuu,
    kuin vuori uhkein.

    Hän pääsi kuormastansa,
    jo päättyi ikä kulta.
    Hän nukkuu vaivoistansa,
    jo lienee maa ja multa.

Tuon muistopatsahansa vei hautaan seurassaan, ja kiittämätön kansa ei häntä muistakaan.

Suomen kansakoulukartta 1882.

Sain Kalenterin kauniskantisen, sain joululahjaks' sen. Sit' ihaellen käännän, katselen ja luen ahmien. Jo luku luistain puolikirjaan ehti. vaan tuossa, kas — on kummallinen lehti!

    On lehti täynnä mustaa, mustaa vaan —
    nimeksi valkeaa!
    Kuin kansakoulukartta Suomenmaan
    noin mustaa rakastaa?
    Pois murhepuku tuo — on juhla joulun!
    Pois tuo, vaikk' ootkin kartta — kansakoulun!

    Vaan puvustaan ei taivu luopumaan
    tuo uppiniskainen.
    Se vaippaansa ei vaihda valkeaan,
    jos kuinka käskenen.
    On syynsä sillä olla murheissansa,
    muut kuinka riemuinneekin joulunansa.

    Myös minäkään — se täytyy tunnustaa —
    en riemuita nyt voi.
    Noin synkkä vielä armas synnyinmaa.
    Se murheen mulle toi.
    Mut jouluriemuihin tuo murhe haihtuu.
    Ja Suomen yö se päivään viimein vaihtuu.

Wäinöläisten maa.

Ja Pohjantähti kerran kohtas' Aamun koin: "Miks' hehkuu poskipääsi joka aamu noin, ikäänkuin posket jalon nuorukaisen hohtaa, kun sattumalta immen ihanimman kohtaa?"

Näin innostuen tuohon lausui Aamunkoi: "En punastumatta mä suinkaan olla voi, en tyvenillä mielin ihaella saata lumoovan ihanaista sulo Suomenmaata!

Oi, itämeren tytär, Wäinöläisten maa! Maanpallon kaikki maat mun silmän' nähdä saa. Ja sinuun joka päivä niitä vertaelen, vaan vertaistasi turhaan niistä etsiskelen!"

Lintuselle.

Sun luoksesi lintunen pieni on laulusi johtanut tieni, ah, laulaos vaan! Taas kaihojen kalvama rinta juo loihtua lohdullisinta, kun kuulla sun saan.

Sä kiittelet taivahan luojaa, hyvyyksien kaikkien suojaa ja suojelijaa, ja siitäpä toivoa uutta ja riemua, rauhallisuutta mun rintani saa.

Henrik Gabriel Porthan.

[Lausuttu Jyväskylän seminarin Porthan-julilassa 8.11.1878.]

Kauan astui armas Suomen kansa tietä synkkää, valotonta varsin, pimeöitä kulki polkuloita, alkua ei tietänynnä tiensä, määrää matkansa ei tuntenunna. Kauan kaihess' oli kansa Wäinön, urosheimo unhotuksiin jäänyt, itse tuntenut ei itseänsä, ei käsittänyt kuin vennon vieras usein anasteli mainetyöt sen, omisteli kunnian sen kuulun, kielenkin sorean sorrutteli. Suku Suomen kuolon teillä kulki, kadotustaan kohden riensi armas, yöhön synkkään vaipua ol' aivan. Mutta niinkuin nääntyneelle hoiva, eksyneelle tienopas ja niinkuin erämaalla yössä kulkevalle aamunkoitto armas jouduttaikse, niin myös sulle, Suomen kansa kallis, tähti koin on koitti loistavainen, aamurusko kasvojansa nosti, valkeni valoinen päivä vihdoin.

Ken se hoiva, tienopas lie ollut, kuka aamurusko, ken se tähti?

Porthan, Henrik Gabriel se armas, Keski-Suomen lapsi syntyjänsä, hänpä kansan nukkuvan herätti, siihen puhui hengen hehkuvaisen, päivän saatti Pohjolan perille. Nimet kuuluisimmat mainitaanko, kerrotaanko mainetyöt jaloimmat, ansiot urosten lausutaanko, sijan totta siinä saapi Porthan, sijan toisen, ellei ensimmäisen. Totta on: Ei voittanunna Porthan kuuluansa tappotantereilla, mainettansa miekan tutkaimella, arvoaan ei asein ansainnunna. Mutta miehevyyttä eipä toki tarvittane tappeluissa yksin, kuntoisuutta kuolon ahtehilla; miestä tarvitahan, missä suinkin suurta, loistavaa ken luoda mielii, muiston arvoista ken tehdä aikoo. —

Suurta, ylevää mit' tuotti Porthan, mitä toimitteli muiston syytä?

Yö jo peitti meiltä muinaisuuden, unho varjosi jo entis-aikaa. Astui silloin auttajaksi Porthan, mies tuo jalo joutui johtajaksi, matkusteli hengen mahdillansa, sielun siivin etähälle ehti, tunkeusi aikoin tuonoisihin. Todet totisetpa sieltä tuotti, valehettomat vakaiset löysi, tosineemme taatoksi hän nousi — hän on Suomen Historian isä. Hänen, armahaisen, toimistaanpa järvein tuhansien maasta tästä, synnyinmaastamme niin suloisesta vieri viestit maille vierahille: kaikui kaskut maille kaukaisille, kansasta, mi talven hyisen maassa sekä maassa heltehen kesäisen kätkee sydämessään elon, lemmen, riemut, murheet laulaa lauluissansa, runoin kertoo isäins' urotöitä. — Kosken perkaaja ol' Porthan, hänpä senkin puhkoi purosen, mi ensin vieri vienoisena ojasena, joeksi jo joutui voimakkaaksi, vihdoin virtana jalona juoksi, kuohuu koskena nyt maltitonna, murtain kaikki esteet edestänsä — se on koski kansallisuutemme, suuri suomalaisuuden Imatra.

Kauan on jo poissa ollut Porthan, elävitten mailta mennyt on hän, Tuonen tuville on matkaellut; mutta viel' on henkensä hereillä, muisto Porthanin ei kuole koskaan suremast' ei Suomi lakkaa häntä, ikävöimmästä ei isää moista, kaipaamasta miestä kallistansa.

Elokuun ilta.

Elokuun oli ilta armas, päivä laskihe läntehen, linnut laaksossa laulelivat, torvet kaikuivat paimenten.

    Kukkarannalle unelmiinsa
    neitonen oli vaipunut,
    kastehelmiä hiuksiinsa
    hienosiin oli tiukkunut.

    Pitkin pintaa lammin tyynen
    poika souteli purressaan,
    vuoroin vait oli nuorukainen,
    vuoroin loihe hän laulamaan.

    Eipä soutanut edemmäksi,
    seista antoi hän venosen;
    muuttui laulu vaan hellemmäksi —
    liekö nähnyt hän neitosen?

Luonto nukkui — jo illan kuuhut hopeoitsevi maailmaa. Vielä soutaja immeltänsä tuhat ottaavi suudelmaa.

Puolueoloistamme.

Liperaalit — heistä viis! — Roskat kuivat varisevat. Viikingit — se hyv' on niis — he kuin yks mies taistelevat. Kansalliset — ties sen hiis. miks he toistaan raatelevat!

    Miks, kuin midianien,
    miekkaan kuolla ystäväinsä
    täytyis miesten uljasten
    kesken töinsä, tehtäväinsä?
    Ken loi kiistan tyhmän sen?
    Veljet, tää tok' ei käy päinsä!

Pois nuo kiistat katalat! Miks te käytte eri teitä, johtajamme uljahat! Yhtenä taas viekää meitä, rivit muuten horjuvat — miel' yks vie vaan voittoon heitä!