The Project Gutenberg eBook of Juhannus-iltana

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Juhannus-iltana

Laulunsekainen kansannäytelmä yhdessä näytöksessä

Author: Urho Wiljo Walakorpi

Release date: December 11, 2023 [eBook #72376]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Boman & Karlsson, 1904

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUHANNUS-ILTANA ***
JUHANNUS-ILTANA

Laulunsekainen kansannäytelmä yhdessä näytöksessä

Kirj.

URHO HAAPANEN [U. W. Walakorpi]

Hämeenlinnassa, Boman & Karlssonin kustannuksella, 1904.

Henkilöt:

Heikki.
Matti.
Eero.
Kustaa.
Kerttu.
Anni.
Katri.
Niemelä.
Taneli.
Kahvi-Leena.
Poikia ja tyttöjä.

Metsäinen paikka. Perällä järvi ja sen takana metsiä ja vuoria.

On juhannus-ilta. Kylän nuorisoa karkeloimassa.

Taasen meill' on juhannus ja taasen riemut meillä. Vuoret, laaksot kesä kattaa kukkaseppeleillä.

    Laulaa linnut metsissä
    ja vuorilla ne soittaa.
    Kesän hellän lempi-aika
    mielen aateloittaa.

    Itsemme me koristamme
    heinän helpeheillä,
    kesä, kesä, riemun aika
    onhan myöskin meillä.

    Tullos kansa karkeloihin,
    murehesi heitä!
    Kesä kulkee kummuilla
    ja sitoo seppeleitä.

    Tullos kansa leikkihimme!
    Pois on talven valta!
    Laulut, kesän laulelmat ne
    soipi kaikkialta.

(Kuuluu viulun ääntä. Piiri hajoaa).

Kerttu: Kas! jopa viulu soi.

Heikki: Tulossa on Taneli, se riemusilmä! Onhan se jotakin että saamme jättää tämän piirileikin ja ruveta tanssimaan. Eikö niin, tytöt? Onhan se hauskempaa kun tämä "savikraanan" vääntäminen?

Anni: No tietysti!

Eero: Mutta kylläpä ne kenkäparat kuluvat! Lieneekö huomen aamulla Annillakaan kengistänsä muuta jäljellä kun varret.

Anni: Eipä väliä. Onpa suutari kylässä, viedään sinne.

(Viulun ääni lähenee)

Kerttu: Kas, jopa Taneli on täällä!

Matti: Täällä hän on ja ilon ja riemun hän mukanaan on tuonut. Tuntuupa jo elämäkin aivan toisellaiselta!

Taneli (Tulee soittaen viululla): Kas niin! Täälläpä lieneekin koossa tämän kylän nuoret. No, no onneksi olkoon! Ja onko sitten ihme! Onhan nyt, ellei tuo muistini aivan petä — juhannus ja juhlapäivä.

Heikki: Juhannus on, kesän kaunoisin ilta. Ja riemuita aiommekin illan kunniaksi.

Taneli: Onneksi olkoon! Mutta minne aiotte laittaa juhannuskokon tai ettekö laitakaan?

Matti: Laitettu on jo kokkomme tuonne kalliolle ja suuripa onkin.

Eero: Ja koska se Tanelikin on nyt noin juhlatuulella, niin voimmehan illan hauskuudeksi ja juhannuksen kunniaksi pistää kalliolla pikku polkaksikin — eikö niin, tytöt?

Kerttu: Niin. Mitäpä se juhannus olisikaan ilman soittoa ja tanssia!

Anni: Ja varsinkin sellaista soittoa, kun Tanelin soitikosta lähtee; sehän mielen korkeuksiin kohottaa.

Heikki: Mitäpä me tässä turhia haastelemme! Onhan se jo soittajan velvollisuuskin seuraa tehdä, mukanansa kone, joka vanhat luo nuoriksi ja särkyneet sydämet ehjiksi loihtii. Sehän kuuluu luonnollisesti asiaan.

Taneli: No, no, älkäähän nyt! Kukapa sitä nyt tällaiselta herrasväeltä hennoisi mitään kieltää. Minne vaan silmänsä luokin, niin kaikkialta näkee rukoilevia silmiä ja pyytäviä katseita. Teille seuraa olen tekevä. Soittava olen niin että mäki kaikaa ja vaarat vaskiset va pisevat ja olenpa soittava aamuun asti.

Kerttu: No tuonhan kaiken me jo edeltäkäsin arvasimmekin.

Taneli (Raappien korvaustaan): Mutta yksi asia painaa mieltäni. Mieli on miehellä musta ja kieli kuivinta kuivempi. Suottehan tekin minulle hiukkasen iloa, kun minäkin teille suon?

Matti: No tietysti, jos vaan siihen antiin pystymme.

Taneli: Eipä tarvita pystymistä paljon. Annatte vaan pari tilkkasta sydämen tippoja, mieleni murheisen lohdutukseksi. Silloin vasta voin soittaa ja polkkia vedellä. Eikö niin, hyvä herrasväki, onhan se oikeus ja kohtuus?

Heikki: Mutta sanoittehan eilen — ellen väärin muista — että heitätte hiiden hinkaloon kaikki väkijuomat ja sen semmoiset ja rupeatte todelliseksi raittiusmieheksi.

Taneli (Miettien): Sanoinko niin? No juutas! Teinpä nyt hullun lupauksen. Olisihan tuo vähän niinkuin mieltä murheista virkistänyt.

Heikki: Iloinen on mies, kaipaisiko iloa parempaa! Ja mitä ne väkijuomat sitten mieltä virkistäisi? Mitäpä ne muuta tuovat, kuin kurjuutta, tuskaa ja turmiota.

Taneli: Taitaapa se niinkin olla. Mutta hiisi vieköön, olisihan se sentään mieltäni riemuisaksi luonut. Täytynee kai sitä sitten kohtaloonsa tyytyä.

Niemelä (Tulee).

Taneli: No kas, onhan täällä Niemeläkin. Terve mieheen!

Niemelä: Jumal'antakoon! (Kättelevät.) Täälläpä onkin väkeä: nuoria ja onhan täällä vanhempiakin, enemmän kuin jouluaamuna kirkossa. — Mutta, Taneli, näytäthän kovin murheiselta, mikä on miehelle tullu?

Taneli: Pyysinhän vaan-näiltä nuorilta pari tilkkaa sydämen tippoja, mutta…

Niemelä: Eivätkö juuttaat antaneet?

Taneli: Eivät antaneet. Senpätähden mieleni murhei

Niemelä: Huoli pois! Ehkäpä toisella kerralla käy paremmin. — No nuoret, joko pian aiotte panna kon palamaan?

Eero: Kohta, isäntä, kohta. Tänä iltana aiomme pitää iloa.

Niemelä: Oikein lausuttu, poika, oikein. Silloin tuleekin riemuita, kun siihen vielä on syytä; kun vielä täydellä sydämellä riemuita voisi. Ja sitä voi tehdä ainoastaan silloin, kun miehellä on nuoruus rinnassaan ja suonet kaikki tulena tykkii. Pian saapuu vanhuus, nuoruuden kevät vierii ja kylmiksi tulevat tunteet riemuja kohtaan. Riemuitkaa, nuoret, riemuitkaa ja tauvottuanne taas alkakaa, sillä emmehän nuoruus-ajan riemuja katumaan tule!

Kerttu: No ehkäpä tekin isäntä, vielä muutamia polkkia pyöräytätte? Ettehän nyt vielä niin vanha ole.

Niemelä: Hm, vanhaksi alkaa käydä mies. Eipä liene minusta enää nuorison karkeloihin.

(Panee tupakkia piippuunsa ja tarjoaa Tanelille).

Niemelä: No, Taneli, piiput suihin!

Taneli: Kiitos, kiitos. (Tekee samoin).

Niemelä:

No Taneli kai sitä taas tänä iltana nuorille vinguttelee?

Taneli: Ovathan ne minua siihen pyytäneet. Ja miksi en sitten soittaisi, miksi en toisillekin riemua soisi! Lehdissä ovat puut, kirkas on taivas, linnut joka lehvällä lemmestä laulaa. Mitäpä me surisimme, mitä miettisimme? Suruihin ei ole aikaa meillä!

Eero: Siispä kannel soikoon ja vierköön virsi, niin että korvet kumajavat ja vaarat vaskiset tulta iskevät!

Taneli: Niin laulakaamme. Täysin rinnoin laulakaamme Suomen suloa ja suvi-illan kauneutta!

Kaikki (Laulavat):

    Honkain keskellä mökkini seisoo
    Suomeni soreassa salossa.
    Honkain välistä siintävä selkä
    vilkkuvi koittehen valossa.
    Hoi laarilaarilaa, hoi laarilaarilaa
    Kaikuu mun suloinen Suomeni maa!

Omanpa henkeni ieltä ne puhuu honkain humina ja luonto muu. Itse en sydäntän' hillitä taida, riemusta soikohon raikas suu: hoi laarilaarilaa, hoi laarilaarilaa kaikuu mun suloinen Suomeni maa.

Eero: Ja nyt pojat kalliolle! Kokko palamaan ennenkuin yö tulee.

Heikki: Sen teemme. Eteenpäin mars! Mutta viulu soimaan, Taneli, niin keveämpää on kulku.

(Kaikki menevät. Taneli edellä soittaen marssia).

Katri (Tulee laulaen vastaiselta suunnalta vähän ajan kuluttua):

On tuoksussa tuomet ja luonto niin uinuvi hiljaisna. Mulla raukalla mieli on musta ja sieluni raukea.

    On kaikilla rinta se puhdas,
    ja mieli on riemuinen.
    Mä raukka en riemua tunne
    ja tunne mä onnea en.

    Joka lehvällä lemmestä linnut
    ne laulavat riemuissaan,
    joka rinta on nuoruutta täynnä
    ja onnea, onnea vaan.

    En näitä tunne ma kurja,
    mä rqukkq ja poloinen,
    vain lemmettömyydessä kuljen
    ja yössä mä haaveilen.

Tule lintu, sa riemukas rintaa, sä laulaja riemuinen, pois kauaksi tuskani kanna taa vuorien korkeiden!

Kustaa (On laulun aikana tullut ja rientää nyt esiin): Etkö todellakaan riemua tunne, kun noin surullisesii laulelet?

Katri: Kustaa! No pilvistäkö sinäkin putosil? Enpä olisi laulanutkaan, jos tietänyt olisin, ken on mulla kuuntelijana.

Kustaa: Siis onni minulle, ettet tietänyt, sillä aamurunkoiton tavoin valaisi laulusi sydäntäni.

Katri: Todellako! No sepä hyvä. Sinulla on kai siis jotakin surtavaa?

Kustaa: No onhan sitä. — Mutta sinä et voi todellakaan arvata, minkälaisen vaikutuksen laulusi teki.

Katri: Älähän nyt aina kiittele. Sehän tuntuu niin jokapäiväiseltä. Siitä tulee sinun lakata.

Kustaa: Lakatako? Sepä tuntuu vaikealta, sillä parastahan sitä aina kiitellään. Ja tiedänhän minä aivan hyvirn, että sinä olet parhain tyttö koko kylässä.

Katri: No jopa nyt jotakin.

Kustaa: Ja jos sinä edes hetkeksikin matkustaisit jonnekin pois, niin arvaapas mitä tekisin silloin minä?

Katri: No?

Kustaa: Minä todellakin seuraisin sinua, vaikka maailman ääriin mä seuraisin.

Katri: Ja miksi juuri minun perässäni? Ja ellenpä huolisikaan sinun seurastasi, mitäpä tekisit silloin?

Kustaa: Et huolisikaan. Mitä vielä! Tiedänhän minä aivan hyvin, että seurastani huolisit. — Ja sitten, Katri, olen ajatellut, arvaas mitä?

Katri: No sanoppa!

Kustaa: Olen ajatellut, että koska meitä nyt on kaksi… (Tarttuu hänen käteensä.) Niin, Katri, pidäthän sinä minusta?

Katri: Mutta tiedäthän sinä…

Kustaa: Niin tiedänhän minä. (Syleilee häntä.) Kas tuonne hongikkoon, joka tuolla vuorella lepää, me majamme rakennamme. Siellä kaksin raadamme ja kärsimme, eikö niin?

Katri: Niin, niin, siellä monta, monta vuotta onnessa elämme. Sepä vasta tulee olemaan ihanaa.

Kustaa: Ihanaa tulee se olemaan, taivaallista, Katri!

Katri: Mutta katsohan, tuolla maantiellä tulee Kahvi-Leenakin reppuineen. Mikäpä tuuli hänetkin tänne toi?

Kustaa: Se iloinen sielu! Mitäpä lienee taasen eukolla kerrottavana.

Kahvi-Leena (Tulee mytty kädessä): Siis vihdoin olen täällä. — Päivää, Katri, niin Katrihan sinä olet, vai muistiniko pettää? Ja tuossa toinen. No Kustaahan se onkin. Terveisiä kaupungista!

Katri: Onhan se Leenakin jälleen kotipaikkoihinsa osannut?

Leena: Olenhan minä, olenhan minä. Ei viihdy lintukaan vieraalla maalla saatikka sitten ihminen. — No. Kuinka sitä nyt on täällä päin voitu?

Katri: Aina vaan kuten ennenkin. Ei ole tapahtunut mitään kummempaa. Mutta mitenkäs se Leena on itse voinut?

Leena: Herra parantakoon! Onhan se ollut väliin niin ja väliin näin. Väliin on ollut murhetta, väliin taas iloakin. Palveluksessa olin kaupungissa kahdessakin paikassa. Kumpikaan paikka ei nyt niin kehuttava ollut, mutta menihän se sentään, menihän se. (Huokaisee syvään).

Katri: Ja mikä nyt sitten päähänne pisti, että jätitte toimenne ja lähditte tänne tallustamaan?

Leena: Mikäkö päähäni pisti? Kysytkin vielä. Sanoinhan jo, että kaipaahan sitä lintukin kotimaitaan saatikka sitte ihminen. Tahdoin taasen nähdä näitä järviä ja vuoria, kuunnella syntymäseutuni honkien huminaa ja tavata entisiä tuttavia. — Mutta voi herran terttu, miten sinustakin on tullut pitkä tyttö!

Katri: Ja onko sitte ihme? Johan pari vuotta tulee siitä kun minut viimeksi näitte.

Leena: Niin — pian kulkee aika. Mutta minäpä vaivainen olen tullut tuolla kaupungissa kymmentä vuotta vanhemmaksi.

Katri: Ette ensinkään. Punoittaahan poskennekin kuin mansikat aholla.

Leena: Ei ole minullakaan kuin oli ennen. Vanhaksi alkaa käydä jo ihminen, enkä tiedä, millä leipänsä irti saisi.

Kustaa: No siihen tiedän kyllä keinon: teidän pitää hankkia itsellenne kelvollinen sulhanen ja mennä vakavaan liittoon. Onhan se elämäkin silloin vakavampaa ja hauskempaa.

Leena: Ahah, Kustaa, se entinen pilkkakirves. Enpä muistanut sinua ollenkaan, kun tämän Katrin kanssa touhusin. Onpa sinustakin tullut jo aika mies, uljas ja pulska. Sinun kyllä kannattaa naimaan mennä, sillä saathan sinä morsiamia viisi joka sormelle.

Kustaa: Onpa se Leena nyt oikein antelias. Mutta ellenpä enää tarvitsisi yhtäkään?

Leena: Ahaa, nyt minä ymmärrän. Tämä Katri on sinun morsiamesi. No ilmankos se muotokin loistaa ja paistaa kuin Naantalin aurinko.

Kustaa: Oikeinpa arvasitte. — Mutta teille täytyy minun myös ruveta touhuamaan kumppania tälle elämän ohdakkeiselle -polulle. Miekkonen vaan on se mies, joka saa teidänlaisenne emännän.

Leena: Hm. Mitäpä me vanhat sulhasista! (Valoa virtaa näyttämölle.) Kas, jopa juhannustuletkin palavat!

Katri: Ehkä lienee parasta mennä katsomaan, ennenkuin' sammuu. Siellähän tekin Leena, tapaatte tuttavianne.

Leena: Mennään, mennään. (Menevät. — Nuorison lanlua kuuluu):

Olet maamme armahin Suomenmaa ihanuuksien ihmemaa. joka niemen notkohon, saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa.

    Kodin ympäri viljavat vainiot
    kalarantoja kaunistais',
    jalon kansan kuntoa laulelmat
    yli aaltojen kuljettais!

    Kaikk', kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt
    Suomen onnea valvomaan.
    Hetken työt tuhat vuosihin vaikuttaa
    isänmaahan ja maailmaan!

Taneli (Tulee laulaen):

Minäpä se olen soittoniekka ja mun on lysti olla. Hei illalla minä laulan vaan, että mun on lysti olla!

    Ystävä yksi on mulla vain,
    mutta se ystävä parhain,
    hei illalla minä laulan vaan,
    että se mulla on parhain!

    Viuluni, viuluni, soitikkoin,
    kruunuihin ma en vaihda,
    hei illalla minä laulan vaan,
    että kruunuihin en vaihda!

    Soittaja mie olen — soitan siis!
    Kaipaisinko mä muuta?
    Hei illalla minä laulan vaan,
    että kaipaisinko mä muuta!

Leena (On tullut laulun aikana ja tarkastellut Tanelia. Rientää esiin):

No päivää! Vieläkö muistat sitä Mäkipään Leenaa, joka sullekin monta kahvikuppia keitti?

Taneli: Ka Leena! No mikä tuuli sinutkin tänne toi?

Leena: Miksikäkö? kysyy jokainen, Kaipaus ja murhe, mikäs muu.

Taneli: No ethän hitossa vaan minua kaivannut?

Leena: Sinuako? No aina vähän.

Taneli: Todellako! Sepä hyvä, sillä jos minäkin toden sanon, niin olenpa totta tosiaan vähän kaiholla muistellut sinua. Olihan se silloin edes jotakin, kun sai kunnollista kahvia, sillä sinähän ne parhaimmat kahvit keitit koko kylässä. Mutta näinä aikoina on se ollut vähän niin ja näin.

Leena: Onpa se hyvä, että edes joltakin saa kiitosta töistään. — Niin… kyllähän se ikävää oli kaupungissa.

Taneli: Onhan se ikävää tällainen kulkurielämä kaikkialla. Toistapa se olisikin naineena miehenä!

Leena (Kielitellen): Olisihan se, olisihan se! Ei tarvitsisi minunkaan näin pitkin kyliä renkutella. Mutta herra parantakoon! Kai sitä täytyy lopun ikänsäkin kulkurina olla. Niin. Mitäpä sille kohtalolleen taitaa.

Taneli (Hymyillen): Mutta kuuleppas, Leena… niin eihän se niin kummallista olisi. Onhan minulla pirtti tuolla salossa, muut tarpeet sitten kyllä voisimme hankkia… että…

Leena (Nypistellen helmojaan ja muuten touhuavana) Että…

Taneli: Että mekin, Leena, käytäisi niinkuin samaan puulaakiin…

Leena (Paukuttaen käsiään): Mutta herranjesta! ajattelethan sinä aivan niinkuin minäkin. Eihän minulla tuota mitään vastaan ole.

Taneli: Siis ei muuta kun kättä päälle! (Tarttuu hänen käteensä).

Leena: No kukapa sitä nyt olisi uskonut, että näin pian joutuu tekemisiin miesten kanssa. Niinhän se on tässä maailmassa, ettei sitä ihminen tiedä kohtaloaan.

Taneli; Ja tänä iltana pidämme kihlajaisemme, eikö niin, Leena armas?

Leena (Taputellen häntä aika ajoin): Kuten vaan tahdot.

Taneli Ja ensi pyhänä kuulutetaan ensi kerran kirkossa ja kolmen viikon päästä pidämme häämme.

Leena: Aivan niin, Taneli.

Leena: Aivan niin, Taneli.

Taneli: Ja sitten jätän tämän kulkurielämäni, ja muutamme asumaan minun pieneen pirttiini. Siellä sitten kaksin puuhailemme. Hauskaa tulee olemaan elämämme, Leena.

Leena: No arvaahan sen, no arvaahan sen!

Taneli: Ja sitten kun saamme pojan…

Leena (Kyynelissä): Ja sitten kun saamme pojan…

Taneli: Niin hän tekee työtä ja me saamme levätä.

Leena: Kukapa sitä olisi uskonut! Eihän olisi eilen voinut arvata!

(Nuorisoa tulee).

Heikki: No tännekö se soittoniekkamme on tullutkin? Ja mitä minä näen! Niinkuin näette, pojat, on hän kihlannut Kahvi-Leenan!

Taneli: Niin todellakin. Minä teille morsiameni esittää saan.

Eero: Kas niin, Taneli, niinhän sitä miehet tekee! Saammehan tänä iltana siis viettää kahden parin kihlajaisia, sillä niinkuin tiedän, on myös Kustaa aviosiipan valinnut.

Kustaa: Niin… minä myös morsiameni esitän.

Taneli: Vai Kustaa ja Katri. No, Kustaa, sinä siis myös avioliiton tärkeyden tajusit?

Kustaa: Minä tajusin sen.

Heikki: No, mitä muuta sitten, kun peli soimaan ja soitto helisemään, sillä harvoinhan sitä tällaista juhannusta on, että vallan kahden parin kihlajaisia vietetään.

Taneli: Tosin tuntuu vähän oudolta olla soittoniekkana omissa kihlajaisissaan, mutta koitetaanhan nyt sitäkin.

Kustaa: Ja onhan täällä muitakin, jotka sitä taitoa osaavat, he saavat vingutella väli-ajoilla.

Eero: Siis kaikki hyvin. Mutta ensin laulamme laulun kihlattujen onneksi ja juhannus-illan kunniaksi. Sehän kuuluu asiaan.

Taneli: Ja sitten soikoon viuluni niin, ett» kallio kaikaa ja maa tärisee ja se soikoon aamuun asti!

Heikki: Ja nyt laulumme kalkukoon, korkealle kohotkoon jokaisen rinnasta laulu Suomen suloudelle, ihanalle juhannus-illalle ja kihlattujen onnelle!

Kalkki (laulavat):

Oi terve Pohjola Islllnune onnela, voimamme, henkemme sinulle uhroamme!

Oi terve vapaus. sä kansain ihanuus! Eipä ken orjuuteen voi syöstä poikiamme!

Terve, terve, terve sa Suomenmaa!

Taneli: Nyt, pojat, kalliolle! Siellä se vasta ilo alkaa! (Kaikki menevät. Leena astuu Tanelin vierelle, Katri Kustaan. Taneli on joukossa ensimäisena ja soittaa Porilaisten maissia).

Esirippu laskee.