The Project Gutenberg eBook of Giovanna, by Sophus Michaëlis

Maakunta on kuin keinuva kehto pienen kaupungin ympärillä. Matkustaja tulee sinne yli aaltoilevien kukkuloitten, joita oliivimetsät verhoavat, ikäänkuin ne olisi kiedottu harmaanvihreään silkkiin. Kun tie kohoaa mäelle, on kaupunki vajonnut aallonpohjaan ja viittoilee sieltä torneineen. Se on kuin muurikruunu, joka on painettu erään kukkulan päälaelle. Tie kääntyy, ja kaupunki katoaa. Ratsastaja ajaa aallon harjalle ja toisen pohjaan, ja katse etsii kaupunkia kuin merimerkkiä. Läheltä katsoen näyttää siltä, kuin olisi taivaasta kova nyrkki iskenyt tähän muuripilarimetsään. On kuin rajuilma olisi pirstonut ja katkonut tornit. Niinkuin tuuli olisi vienyt hatut. Vain muutamalla harvalla on vielä jäljellä kattokypäränsä, joka heiluu neljän pilarin varassa; sen kuvun alla riippuu kello. Nyt sen malmikieli on ääneti. Nuora laskeutuu luotisuorana alas torniin.

Siitä hetkestä, jolloin kaupungin muuri pysäyttää ratsastajan ja portti hyväntahtoisesti avaa mustan kitansa ja nielaisee hänet kaupungin suolenahtaille kaduille, kopsahtelevat hänen hevosensa kaviot katukivityksellä. Muurit vastaavat, ja keskiaika lehahtaa jäisenä häntä vastaan. Kylmyyttä ja ummehtunutta ilmaa virtaa tylppäkulmaisista ikkunanieluista. Ovet huokuvat pimeyttä, kuin veisivät hakattuihin hautakammioihin. Ei kukaan voi niskaansa taivuttamatta astua kynnyksen ylitse. Katukivet ovat kuin suomupeite muinaisaikaisen hirviön vatsalla. Varjo lojuu laiskana ja henkii kylmyyttä joka soppeen niinkuin lohikäärme, joka on vetäytynyt piiloon auringolta. Vain ylhäällä korkeissa torneissa hallitsee aurinko, lähettäen kullan välkkyviä tähystäjänkatseitansa läpi ikkunareikäin ja muuriaukkojen voimatta tunkeutua kaupungin pohjimmaisen jääkylmän pimeyden syvyyteen.

Mitä merkitsevät kaikki nämä tornit, jotka kohoavat taivaalle kuin kivettyneen käden vannovat sormet? Tai kuin korkealle kohoavat tuntosarvet, jotka ojentuvat aurinkoon kurkottaaksensa katsomaan yli kauniin seudun?

Ne ovat pieniä hoikkia Baabelintorneja, ei taivasta tavoittavia, vaan rakennetut nähdäkseen toinen toisensa olan ylitse. Pieniä turhuudentorneja, niinkuin ne, joita jolta päivä kohoilee ihmisten rinnoissa.

Tuli päivä, jolloin eräs tämän pienen kaupungin mahtavista perheenisistä huomasi asuvansa liian matalalla. Hän istui palatsissaan kuin kotka sälehäkissään. Alimman kerroksen isot ikkunat olivat kankiverkolla suljetut. Niiden takana istui hän katsellen keltaisin, kadekiiluvin silmin, kuinka hänen naapurinsa kulki tuomiokirkkoon loistaen laahustimessaan niinkuin pöyheäpyrstöinen riikinkukko koristettuna käädyillä ja jalokivillä, kuin hän olisi pyhä ehtoollisastia eikä koronkiskonnalla täytetty rahakirstu. Kun hänen vaimonsa ja tyttärensä astuivat hänen vieressään, heilahteli heidän kirjo-ompeluksin koristeltu hameensa kankeana kuin tynnyri heidän ympärillään, niin että he hyvin olisivat voineet nostaa jalkansa maasta silti kaatumatta. Ja sama itsetyytyväinen narri kulki joka päivä kirkossa, josta hän oli ostanut kappelin ja jonne hän antoi erään sienalaisen maalata alttaritaulun suunnattomista summista.

Mutta sälehäkissä asuva kotka heitti hautansa kuoleman ja pirun huomaan. Hän eli vain kerran tätä elämää ja piti huonona lohdutuksena pöyhkeillä hakkauttamalla päänsä kuvan hautakiveensä. Hän kuului Salvuccien mahtavaan ja ylhäiseen sukuun, johon keisari aina oli voinut luottaa taistelussaan vallanhimoista paavia vastaan. Hän tahtoi elävässä elämässä nostaa päänsä tämän pienen kerskailevan ja kateellisen kaupungin yli ja hankkia itselleen laajemman näköalan kuin ne narrit, jotka kulkivat lakaisten katujen likaa prameilla silkkiviitoillaan.

Niin kohosi hänen torninsa ilmaan. Se kasvoi kuin palmunrunko, ja kotkan pesä muutti sen mukana korkeuteen. Vähän ajan kuluttua hänen ei enää tarvinnut istua ristikkojen takana ja katsoa silmiänsä kipeiksi naapurinsa kullattuun kirkkokomeuteen. Hän istui kyllin korkealla nähdäkseen naapurinsa palatsin katon yli, voidakseen vakoilla kaikkia hänen toimiaan ulkopihalla, ja jos häntä halutti, voi hän sylkeä hänen baretilleen, joka loisti kuin turkkilainen kupoli.

Mutta Ardinghellot kulkivat alhaalla ja katsoivat pilkaten ja virnistellen, kuinka torni kasvoi, ja ajattelivat itsekseen: kunhan se vain ei sorru, kunhan se vain kestää hänen painonsa, ettei hän jonakin päivänä muksahda sieltä alas kuin lentoon kykenemätön haikaranpoika. Mutta he tuijottivat niin kauan ylöspäin, että niskaa pakotti, ja heidän alkoi tehdä mieli lentää ylös katsomaan, mitä kilpailija tähyili korkealta loggialtaan. Ja uteliaisuuden sijaan tuli harmi, kun he tulivat portin ulkopuolelle ja näkivät Salvuccien lipun tornin huipulla silloinkin, kun pormestari ei liputtanut. Vielä ei sentään kaupunki ollut Salvuccion, vaikka hän istuikin ja pöyhkeili korkeudessaan ja rintasuojuksen yli riippui upeita kudoksia; siellä ne istuivat ylhäällä ja kaatoivat öljytulppia viinipulloistaan, niin että kaupungin rehelliset porvarit saivat roiskeita päähänsä.

Ei kannattanut valittaa esivallalle. Ja kun Ardinghello-suvun päämies pyysi puhutella rauhanrikkojaa, osoittivat palvelijat hänet virnistellen taivasta tavoittavia portaita ylös. Huonosti soveltui hänen arvolleen kiivetä ilmaan toisen miehen portaita pitkin. Kun hän ei keksinyt muuta keinoa, alkoi hän itse rakentaa.

Niinpä kohosi Ardinghellienkin torni korkeuteen. Kun ei rakennettaessa varsin tarkoin luotilinjaa käytetty, kallistuivat tornit hiukan toisiansa kohden yli kadun niinkuin kaksi pässiä, jotka ovat puskusilla. Mutta Salvuccio seisoi torninsa huipussa ja katseli pilkallisesti alas kilpailijaansa kuin halveksittua kerjäläistä, joka haukkoo ilmaa päästäkseen ylös saakka.

Vihamieliset perheet eivät olleet vuosikausiin vaihtaneet sanaakaan, ennenkuin Ardinghello eräänä päivänä seisoi tornissaan, joka juuri oli kohonnut vastustajan tornin tasalle. Muurauslasta oli poissa ja teline yhdeltä sivulta purettu. Ardinghello arveli sen hetken tulleen, jota varten hän oli tornin rakentanut. Mutta vihollinen odotutti kauan. Vasta auringon laskiessa ilmestyi Salvuccion pää luukkuun. Ardinghello ei voinut hillitä itseään, kunnes toinen olisi kokonaan ylhäällä.

"Tuskinpa vain. Minun mielestäni teidän torninne on vähän liiaksi kallistunut minun puolelleni. Teidän pitäisi oikaista vinoa kaulaanne."

Tämän sanasodan ryöpyt pärskähtelivät kadulle saakka. Uteliaisuus tarttui yhä useampaan. Mitä varten rakennettiin noita torneja? Maakartanoihinsako ne tähystelivät tuolta ylhäältä? Vai vaihtoivatko ne salaisia merkkejä ulkopuolella olevan vihollisen kanssa? Nyt ne elämöivät toistensa korvat umpeen. Ne puhalluttivat torviin, ikäänkuin olisivat tahtoneet särkeä toisiltansa rumpukaivot.

Vähitellen kiipeilivät kaikki kaupungin huomattavimmat suvut ilmaan. Ne kilpailivat tornien rakentamisessa. Näyttämö, jossa vaihdettiin kohteliaisuuksia ja hävyttömyyksiä, siirtyi ylempiin ilmapiireihin. Muutamat ottivat yötkin avuksi, jotta naapurit seuraavana päivänä huomaisivat joutuneensa alakynteen. Koko kaupunki oli pelkkää kiistaa tornien välillä, jotka huitoivat käsillään ja usuttelivat koreita viirikukkoja toistensa kimppuun. Raivo meni niin pitkälle, että neuvosto pormestarin kehoituksesta pani sille rajan. Jotta ei kenenkään yksityishenkilön torni ulkoapäin katsottuna näyttäisi riistäneen itselleen valta-asemaa kaupungissa, säädettiin, ettei yksikään saisi kohota kellotornia korkeammaksi. Ja vielä korkeammalle sitä kohosi kaupungin neuvostotalon torni, päätä pitempänä kaikkea kansaa.

Nämä monet tornit olivat niinkuin joukko latvasta katkenneita puita. Mutta kauna kahden perheen välillä ei laimentunut. Yksi heillä oli pakosta yhteinen: kaivo. Mutta välttääkseen yhteensattumista sen reunalla rakensi kumpikin pyörälaitteen, jossa oli pitkä köysi, niin että he saattoivat hinata veden ylös, tosin samassa sangossa, sillä kaivossa oli tilaa vain yhdelle. Toisinaan seisoi kumpikin köytensä ääressä kiistellen, kummalla oli etuoikeus juoda ensiksi.

Kerran johtui kahden nuoren mieleen nostaa muutakin kuin vettä kaivosta. He vaihtoivat suloisia lemmensanoja tyhjän sangon pohjalla. He sulkivat kokonaisen meren rakkautta pieneen kirjeeseen. Mutta eräänä päivänä tytön isä sai käsiinsä vihattuun sukuun kuuluvan nuoren miehen kirjeen. Hän kielsi talonväkeään enää milloinkaan nostamasta vettä yhteisestä kaivosta, Sensijaan hän naulasi kirjeen kiinni sangon pohjaan, ensin siveltyään sitä vihan myrkyllisin sormin, ja naapuriperheessä tuli moni sairaaksi ja kuoli sen johdosta, että se kirje oli joutunut vääriin käsiin.

II.

KONDOTTIEERI.

Toista sataa vuotta oli kulunut siitä, kun tornien korkeus määrättiin, ja niistä päivistä, jolloin sanko kuljetti myrkkyä molempien talojen välillä. Kumpikin vihollisperhe oli aikoja sitten kaivanut oman kaivonsa, mutta yhteisesti käyttivät he vanhaa kaivoa sukuvihan viemärikuoppana. Se oli rappeutunut ja sen marmorireuna syöpynyt. Vesi oli painumistaan painunut syvemmälle. Jos katsoi kaivoon, ei nähnyt sinitaivaan heijastavan kuvaansa, vaan hirvittävän, vihreäpilkullisen pohjan, jossa kaikenlaiset valjut sammalet ja valonarat kiertokasvit kasvoivat. Siellä alhaalla rehoitti myrkyllinen suo sankkana metsänä. Kirotusta kaivosta nousi hapan haju.

Joka kerta kun kondottieeri Leone de' Salvucci palasi kotiin palatsiinsa, sylki hän vaistomaisesti hevosen selästä tuohon kaameaan kuiluun. Hän tuskin huomasi sitä tekevänsä. Hän oli tehnyt niin pienestä pitäen, koska hän oli nähnyt isän niin tekevän. Mutta koskaan hän ei ollut kysynyt, miksi oikeastaan niin tehtiin. Hän piti sitä yhtä luonnollisena asiana kuin kastaa sormensa vihkiveteen kirkonovesta sisään astuessa.

Kauniiden tornien kaupunki oli vajonnut rappiotilaan. Se johtui vihasta noiden kahden suvun välillä, jotka kerran olivat nostaneet sen kukoistukseen. Tornit olivat aikoja sitten kutistuneet kokoon. Muutamat niistä olivat enää vain korkeita kiviröykkiöitä, joita saattoi käyttää vanhojen rakennusten korjaamiseen. Ruohoa kasvoi kaupungin rappeutuneessa linnoituksessa. Kukistuneilla etuvarustuksilla oli vanhoja ampumakoneita, jotka lahosivat kuin muumio. Kukaan ei enää sinne lippua nostanut. Jos se joskus kohosi, nostivat sen vieraat kädet, ja firenzeläisten punainen lilja ja Medicien keltaiset pallot hulmuttivat vieraan vallan ylistystä yli nöyryytetyn kaupungin.

Leone de' Salvucci oli poissa kaupungista pitkiä aikoja. Hän oli oppinut sotilasammatin Milanossa Sforzain luona ja palkasta uhrannut miehuusikänsä vieraitten valtioitten palveluksessa, aina valiten enimmän tarjoavan dukaatit siinä vakaumuksessa, että niissä oli eniten oikean asian tuoksua. Oikea asia vaihteli ja muuttui. Se leijaili kuten armon pyhä kyyhkynen eri valtioitten kiireellä, ja Leone taisteli aina sen alla. Hän osasi ylläpitää kuria niiden kokoonhaalittujen palkkasoturien keskuudessa, joiden sielun hän osti kilistämällä rumpunahalla kultiansa. Hän voitti heidän kiintymyksensä harvinaisella kylmäverisyydellään, joka sai hänet ratkaisemaan kaikki vaikeat asiat kaikkein ankarimmilla ja perusteellisimmilla keinoilla. Ei mikään ollut niin luotettava kuin kuolema. Kuolema uppiniskaisuudesta, tottelemattomuudesta, vähimmästäkin kapinallisen kielen liikahduksesta. Kuoleman huomasi Leone varmimmaksi auttajaksi, suurimmaksi ja voittamattomimmaksi kaikista ihmiskunnan hyväntekijöistä. Sen jäljissä kasvoi pelkkää hyvää, onnea ja hyvinvointia siinä, mihin se iski. Ei missään ollut parempi palvella kuin siellä, missä yhdellä iskulla oli oikein puhdasta tehty, ei missään raittiimpaa ilmaa kuin siellä, missä kuolema rankkana sateena oli maan huuhdellut. Leone huomasi kuoleman uskollisimmaksi aseveljekseen. Kunhan vain hän jaksoi odottaa, ei se pettänyt. Se oli murtanut hänen kovimmatkin vastustajansa, ja jos hän eläisi tarpeeksi kauan, voisi hän laskea sovittavia iäisyyskukkia katkerimmankin vihamiehensä haudalle. Anna ajan kulua! Leonen hartaus ei milloinkaan ollut suurempi kuin hänen polvistuessaan vihollisen marmoripaadelle ja lukiessaan kostein silmin kuvakirjoituksen hiljaista ääntä: "Rukoile hänen sielunsa puolesta!" Hän rukoili sanomattomassa hurskaudessa.

Joka kerta kun Leone oli palannut synnyinkaupunkiinsa ja sylkenyt kaivoon, hän kysyi ensimmäiseksi kuolemantapauksia. Harvoin hän tiedusti turhaan. Aina oli asutus vähän harventunut, ja Leone otti kaikki uutiset vastaan samalla avomielisellä vastauksella: "Hyvä on, hyvä on!" Camposantoa koristettiin, kirkot saivat kauniita hautakirjoituksia, kynttilöitä meni sielumessuihin suuret määrät, kellot soivat juhlallisesti, maatiloja oli myytävänä, virkoja vapaina, epämiellyttäviä kasvoja katosi: kaikki oli todellakin hyvin!

Mutta ajan pitkään ei kaikki ollut hyvin; tuli huono aika rivakalle ja uupumattomalle työntekijälle. Rauha levisi yli valtioiden. Kaikki sota kaupungin ulkopuolella lakkasi. Tarpeellisen sodan toimittivat porvarit itse ilman vierasta apua. Kunnollinen palkkasoturi voi tuskin enää ansaita leipäänsä. Halpa roskaväki repi katukiveyksen ja tappeli leipäveitsillä ja naskaleilla. Ei tarvittu ammattimiehiä. Kaikki tuhrivat siinä toimessa. Leone sai matkustaa valtiosta valtioon turhaan hakien työtä. Neuvostot pyysivät häntä menemään helvettiin. He olivat pyyhkineet kondottieeri-tilin kirjoistaan.

Vanhana ja harmaantuneena, mutta yhä yhtä innostuneena ammattiinsa Leone liikkui alituisesti ratsain maantiellä. Hän tyytyi siihen, mitä sattui saamaan. Palkkautui viikoksi, kun oli kysymyksessä vihatun rosvojoukon säännöllinen piiritys, rajanvartiointi, laajennettu poliisipalvelus, tavarankuljetuksen suojeleminen.

Kauniiden tornien kaupungissa ei koskaan ollut soldoakaan ansaittavana. Siellä hän oli vain siksi, että se oli hänen synnyinpaikkansa ja koska siellä asui hänen ainoa jälkeläisensä, tytär, joka oli kasvanut kuolleessa vanhassa palatsissa kuten hento ja värisevä mimosa kasvaa aikojen kuluessa muurille kertyneellä ohuella maakerroksella. Siellä hän itse asui vuoden kuolleina aikoina. Kesän hän vietti maakartanossaan lähellä Poggibonsia.

Eräänä päivänä hän tuli ratsain Pisasta. Hän oli palvellut kaupunkia taistelussa salakuljettajia vastaan ja samalla käyttänyt tilaisuutta salakuljettaakseen erinäisiä kalleuksia, kuten flaamilaista brokadia ja Levantin jalokiviä tyttärelleen.

Kotimatkalla pälkähti hänen päähänsä käydä katsomassa, olivatko viinirypäleet Poggibonsissa valmiit korjattaviksi. Hän rakasti näitä kierteleviä teitä, jotka alituiseen tarjosivat uusia yllätyksiä. Huvilanmuureja ja torninhuippuja sukelsi esiin kukkuloitten takaa, ja tummat sypressit seisoivat ikäänkuin juhlallisina kunniavartioina niiden edessä. Luostarit upeilivat houkutellen loggioineen ja kellotorneineen mitä kauneimmilla paikoilla. Siellä täällä etäisyydessä seisoi solakka lehtipuu ja värisi yksinäisenä puhdasta, kultaista iltapäivätaivasta vastaan.

Ruskeana kuin maurilainen istui hän raskaasti satulassaan, ja pitkät kannukset riippuivat kantapäistä. Punaisen lakkinsa hän oli työntänyt niskaan; sen alta näkyi ohut valkea tukka. Otsassa ja suupielissä oli juovia, jyrkkiä kuin puuhun leikattuja. Kuten syvälle syövytetty käsky oli poimu pienten siniharmaitten silmien välissä, jotka tuijottivat kauas eteenpäin. Piirteet suun ympärillä olivat kuin kivettyneitä haukkumasanoja ja uhkauksia. Kaula oli jänteistä paksu, kuin se olisi ollut köysistä punottu.

Hänen kaksi aseenkantajaansa ratsasti kumpikin kuormahevosellaan, joiden selkään oli lastattu lippaita ja ryöstettyjä aseita. Kypäröitä riippui satulankaaresta, rautakeihäitä oli miesten olkapäillä. Huvilan luona hän käski heidän ratsastaa edeltä. He eivät olleet ansainneet lepoa eivätkä viinikulausta.

Yksinään kulki hän viinitarhassaan ja koetteli kypsiä rypäleitä. Köynnökset riippuivat kuten veltot rinnat, jotka jälkeläiselleen ovat antaneet kaiken mehunsa. Mutta rypäletertut painoivat jalavasta jalavaan kulkevia riukuja, ikäänkuin pitkän, matalan köynnöskäytävän katto olisi ollut putoamaisillaan.

Korkean muurin juurelta kuului rasahdus. Leone kääntyi ja näki miehen olevan heittäytymässä muurin yli. Hän heitti veitsensä, jonka hän kiskaisi vyöltään, pitkiä keltaisia housuja kohti. Leveä terä kimmahti kilisten kivestä.

Housut hypähtivät takaisin, ja mies astui häntä vastaan. Leone tunsi heti Ardinghelli-suvun nuorimman vesan, kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, jonka sinisessä, valkeilla sydämillä kirjaillussa puserossa oli lehtikielekkeiset puuhkat lantioitten ja kyynärpäitten ympärillä. Tukka riippui silmien yli, ja nenä osoitti taivasta kohden kuin jokin vanhoista torneista.

"Nyt saatte te vastata minulle, messer Leone!" sanoi hän ja päristi nenäänsä.

"Minä voitelen vastauksen selkääsi niillä viiniköynnöksillä, joiden rypäleitä tahdoit maistaa."

"Odotin saavani nähdä tyttärenne enkä teidän kirottua viirunaamaanne, Leone. Niin kauan kuin kaupungissa pidätte häntä lukkojen ja ristikkojen takana, täytyy minun koettaa saada nähdä häntä maalla."

"Nytpä minä väännän kaulasi poikki, linturäpelö, kun olet ansaani joutunut", sanoi Leone aivan luonnollisesti.

"Vaikkapa minun täytyisi murtautua palatsiinne, tahdon päästä hänen puheilleen. Sen vannon tyttärenne kunnian kautta."

Kondottieeri vastasi iskemällä hänet polvilleen kämmenellään. Toisella kädellään hän piti hänen kumpaakin kättään kuin ruuvipihdissä, kunnes oli sitonut ne yhteen hihapuuhkalla, jonka tempasi hänen puvustaan.

Hän sitoi hänet hevoseen ja ratsasti huvilastaan. Hänen vankinsa nieli harmin ja tuskan ja seurasi valittamatta rivakkaa ravia tien pölyssä. Ennen pitkää hän hengästyi ja kävi tummanpunaiseksi kasvoiltaan.

Kaksi nuorta miestä seisoi naapuritalon portin edessä. He astuivat esiin ja asettuivat hevosen eteen.

"Ei enempää kuin te itsekään!" vastasi kondottieeri ja kannusti hevosta ratsastaakseen hänet kumoon. "Sanalla sanoen, hän on minun vankini."

"Mutta hän ei ole teidän hevosenne." Tikarillaan mies viilsi siteen poikki, sill'aikaa kuin hänen toverinsa piti hevosta suitsista. Ennenkuin Leone hämmästyksessään oli ehtinyt saada käteensä mitään asetta tai huutaa aseenkantajiaan, jotka ratsastivat kaukana edessäpäin, olivat he livahtaneet porttiaukkoon, jonka ovia he pitivät valmiina suljettaviksi.

"Sitä ei teidän pitäisi tehdä, jollette tahdo vapaaehtoisesti päästä satimeen. Me suljemme teidät sisään, niin pian kuin olette tullut portin sisäpuolelle."

"Maantierosvoja emme ole, vaan kunnon firenzeläisiä. Jos tahdotte nostaa kanteen meitä vastaan, saatte tehdä sen herrainneuvoston edessä kaupungissamme. Mutta vähän kunniaa saatte siitä, että aioitte ajaa jalosukuisen herran kuoliaaksi kuten eläimen."

He sulkivat portin välittämättä hänen uhkauksistaan. Hän huusi ja melusi kauan ulkopuolella, potki lankkuja ja kalisteli aseitansa. Mutta tukien vierastaan menivät he kartanolle. Toinen pyysi häntä istumaan kivipenkille, toinen meni hakemaan viiniä.

Nuori Rinaldo degli Ardinghelli ei vielä ollut virkkanut sanaakaan. Hän ähkyi ja läähätti hengityksensä rauhalliseksi. Veri laski taas pian sydämeen. Hän maisteli viiniä, jota toinen herroista kaatoi hänelle.

"Hyvät ja jalot herrat, minulla ei vielä ole ilmaa keuhkoissani tarpeeksi kiittääkseni teitä rintani täydeltä."

"Hyvä herra", vastasi se, joka oli viiltänyt nauhan poikki, "olette jo kiittänyt tarpeeksi. Kysymättä teiltä kotipaikkaa tai nimeä lausun teidät tervetulleeksi tänne maakartanooni, jonka hiljakkoin olen perinyt ja jossa itse olen ensimmäistä kertaa. Pyydän teitä olemaan vieraanani kuten tämä mainio ja jalo nuori taiteilija Firenzestä, Domenico Bigordi, joka on matkalla San Gimignanoon koristaakseen kaupungin kirkkoja ihanalla kyvyllään. Minä, kuten hän, olen syntyisin firenzeläinen ja nimeni on Gentile Cavalcanti."

He syleilivät toisiaan. Rinaldo puristi isäntänsä molempia käsiä niin kovasti, että painoi sormiinsa merkin eräästä sormuksesta, joka toisella oli sormessaan. Hän tarttui hänen käteensä ja ihaili sitä. Gentile vastasi vetämällä ääneti sen sormestaan ja hymyillen laskemalla sen uuden ystävänsä käteen. Rinaldo välkytti ihastuneena isoa jalokiveä päivänpaisteessa. Sitten hän ryhtyi katselemaan firenzeläistä taiteilijaa, kuin tämä olisi ollut harvinainen eläin.

Domenico oli ylhäisen hillitty kaikissa liikkeissään, yksinkertainen hienossa, värikylläisessä puvussaan. Lyhyt, poimutettu päällysviitta valui kauniissa laskoksissa rinnalle ja selkään vyön alapuolelle. Pieni baretti samaa kangasta peitti paksua, pikimustaa tukkaa, joka pehmeästi aaltoili leveillä, sinertävillä poskilla. Kun hän katsoi, oli leuka aina kohotettuna ja katse tuli puolittain syrjästä. Mutta hän ei katsonut kuten muut, ei vanginnut silmää silmällä, vaan antoi katseensa kiertää ikuisesti rauhatonna.

Rinaldo katseli suu avoinna. Vielä enemmän häikäisi hänen nuori isäntänsä häntä. Gentile Cavalcanti taivutti päätään ja kaulaansa, ikäänkuin jokainen liike olisi kohteliaan rakastettavuuden ilmaus. Hän avasi kaunispiirteisen suunsa, ikäänkuin sanojen sulosointu olisi tehnyt sen voitokkaaksi. Hän ei hymyillyt. Mutta silmien vaaleanruskeista, läpikuultavista teristä loisti avoin lempeys valaisten kasvojen koko kauneuden. Itse katse oli kuin hyväily, kuin auringonsäde, ei suinkaan mielistelevä, vaan luottamusta herättävä, puhdas ja lämmittävä. Otsan hieno kaari näkyi paksun, kastanjanruskean tukan alta, joka kähertyi ohimoitten alapuolelle. Itse baretti näytti vain täydentävän tuon kauniin, puhtaan pään muotoa, ja värit hänen yksinkertaisessa puserossaan, joka ulottui korkealle kaulaan, pieni hieno pellavareunus koristeenaan, ja hänen kapeissa housuissaan olivat vain tukan oman värin vivahduksia.

Tähän hienoon firenzeläiskulttuuriin verrattuna Rinaldo tunsi olevansa melkein barbaari. Hänen otsatukkansa oli takkuinen, ja hänen kiivaat päänliikkeensä saivat sen heilahtelemaan. Hänen käsi- ja käsivarsiliikkeensä, jotka kävivät sysäyksittäin, olivat aivan toisenlaisia kuin heidän pyöreät, pehmeät kaarensa. Mutta hänen silmänsä syöksivät tulta, kun hän kertoi mitä hän kondottieerin huvilasta tahtoi.

"Kautta Pyhän Finan", sanoi maalari, käyttäen täkäläistä voimasanaa, — "hän mahtaa olla kaunis. Voitteko kuvailla häntä meille?"

"Kautta Giovannan kauneuden, juuri siksi että hänen saita isänsä ei suo maailman nähdä häntä."

III.

VIININKORJUU.

Leone de' Salvucci ratsasti kaupunkiin raivoisan vihan vallassa. Hän ei voinut, kuten tapansa oli, ottaa oikeuttaan heti paikalla. Hänen kahden aseenkantajansahan piti huolehtia kuormahevosista ja tavaroista, joita ne kantoivat. Hän ratsasti niin, että pöly ryöppysi hänen ympärillään. Hän kuuli hevosen pureksivan kuolaimia, kuin se olisi syönyt rautasilppua. Ja ennenkuin hän arvasikaan, pysähtyi hän kaupungin portin edustalle ja kirosi vartijan hitautta sen avaamisessa.

Oli jo hämärä ahtailla kaduilla. Hevosen kaviot kumahtelivat kovasti kiviin. Pimeissä oviaukoissa istuivat asukkaat ja toivottivat hyvää iltaa. Hän ei vastannut. Hevonen vei häntä, se osasi kulkea itsestään. Ja pian hän istui hiljaa satulassa oman kaksitornisen palatsinsa edustalla.

Joka kerta kun hän tuli kotiin, alkoi hänen sydämensä sykkiä näiden korkeitten, harmaitten muurien edustalla, joissa oli vain yksi ainoa pitkä, kapea oviaukko, minkä kautta sekä ihmiset että ratsut kulkivat sisään, ja harvoja, yksinäisiä ikkunoita, jotka vaanivat kuin sisäänpainuneet silmät.

Joka kerta kun hän pysäytti hevosensa näiden muurien ulkopuolelle, tuntui hänestä, että ruumis odotti häntä siellä sisällä. Viikon oli hän uhrannut hääonnelleen, sitten oli ammatti kutsunut häntä. Kun hän seuraavan kerran tuli kotiin, löysi hän nuoren, terveen vaimonsa kuukauden vanhana ruumiina, ja pienen lapsen itku tervehti häntä. Joka kerta kun hän senjälkeen pysähtyi palatsinsa eteen, huokuivat nuo syvät ikkunat kuolonkylmyyttä, ja hän oli kuulevinansa itkua noiden paksujen muurien takaa.

Leone sylkäisi kaivoon ja antoi katseensa liukua muureja ylös aina tornin huippuihin saakka, joihin vielä kätkeytyi auringonlaskun kultaa. Nyt hän hymyili katsellessaan tätä harmaata, halkeillutta muuria. Hän näki pienen valkean naisenkäden hyväilevän tuota vanhaa vankilaa. Jokaiselle ulkonemalle se oli istuttanut kukkia ja asettanut yrttiruukkuja. Siellä oli kokonainen pieni parveke täynnä vihreitä köynnöskasveja. Muutamat hennot valkeat liljat pysyttelivät huimaavan korkealla erään ikkunan alla, nyökytellen syvyyden yllä. Rautaristikon läpi alakerrassa työnsi kierteinen nerium valonjanoisia versojaan. Yläkerroksessa riippui kirjavia itämaisia mattoja ikkunoista. Kaiken tuon hän näki sen pienen käden tekevän. Se olikin ainoa, mitä kaupunki näki hänen tyttärestään, joka ikkunan korkeasta, syvästä piilosta heitti ujoja ja kaukaisia silmäyksiä kaupungin hiljaiseen maailmaan, itse jääden näkymättömäksi.

Vähitellen oli kalman haju paennut vanhasta kivitalosta kaikkien näiden kukkien hiljaisen, elontäyden hengen tieltä. Kuolonvarjo oli väistynyt sitä kirkkautta, jota tämä pieni tyttö levitti ympärilleen. Kondottieeri tiesi, että hänen hämyisessä palatsissaan asui valoisan ja hienon puhdas ja viaton olento, jonka hennot sormet saivat nuo vanhat kovat muurit kukkimaan ja joka kietoi nuoret käsivartensa ruusukahleiksi hänen auringonpaahtaman ja paatuneen niskansa ympärille.

Ei kukaan olisi tuntenut Leone de' Salvuccia näiden muurien sisäpuolella. Pedonkynnet olivat vedetyt sisään, kaikki juovat siloitetut. Jalopeurasta oli mieluisaa antaa pienten, hienojen sormien vetää itseään kuonokarvoista. Sotilaan peloittava muoto oli poissa. Hän puhui puoliääneen. Oven ulkopuolella hän otatti kannuksensa pois. Sisällä olivat kaikki teräaseet pannaan julistetut. Hän hiipi varpaillaan huoneeseensa peseytyäkseen, ennenkuin tyttö olisi kuullut hänen tulleen. Hän hioi parkkiintuneita sotilaankouriaan hohkakivellä saadakseen ne puhtaiksi.

Mutta Giovanna oli tuntenut hänen hevosensa kavionkopseen kadulla ja tuli juosten häntä vastaan syleilläkseen häntä.

"Älä koske minuun", kuiskasi hän surkealla äänellä. "Olen likainen kuin sika. Varo käsiäsi ja vaatteitasi."

Giovanna oli tuskin nähnyt muita ihmisiä kuin isänsä ja imettäjänsä. Kuitenkin kehittyi hänessä synnynnäinen arvokkuus, itsetiedoton kuin kukan umpussaan luonnon pakosta kehittämä tuoksu ja värihienous, kun se ajan täyttyessä puhkeaa.

Hänen käyntinsä liukkailla kivipermannoilla oli pehmeää kuin nuoren kissan. Yhtä vähän kuului hänen näkymättömien kenkiensä kapsetta, ja hänellä oli sama joustava jalannousu kuin nuorella kissalla. Päätään hän kantoi korkealla kuin kukkaa varressaan, paljaitten olkapäitten ja rintaan asti paljastetun kaulan yllä. Tukka oli kiiltävänä ja sileänä valkean jakauksen molemmin puolin, ohimoilla paksuna kuin tiukat kimput ruskeata silkkiä, mutta korville se valui hajallaan ja kiharaisena, monina kiehkuroina, joiden väri oli kuin auringonpaiste. Kulmakarvat olivat korkealla otsalla hienoina kaarina, jotka vain tehostivat suurten ruskeiden silmien avointa katsetta. Nenä oli säilyttänyt lapsekkaan pehmeän muotonsa eikä ollut vielä saanut varmoja piirteitänsä; se värähteli ja jännitteli tuoksunjanoisia sieraimiaan. Suulla oli sama hento muoto, huulet sulautuivat pehmeästi ympäristöönsä, ja ne erotti vain kalpeasta ja kosteasta ruusunväristään. Kaulaketju isoista korallihelmistä sai verentäydellä väririkkaudellaan tämän suun ja tuon hienon ihon näyttämään vieläkin neitseellisemmältä. Muuten hänellä ei ollut koruja paitsi yhtä, joka riippui hienossa ketjussa, soluen piiloon hentojen rintojen väliin. Ne saattoi huomata vain valkean tiukan puvun vähäisestä kohoutumisesta, joka pingoitti ruusunväristen hihojen reunanauhoja ja pani ne aivan hiljaa kahisemaan.

Sellaisena näkivät nuo kolme nuorta miestä hänet, kun hän pari päivää myöhemmin ratsasti isänsä kanssa Poggibonsin huvilaan aloittamaan viininkorjuuta. He piiloutuivat Gentilen huvilamuurin taakse. Veri läikehti heidän poskillaan, kun he kurottuivat katsomaan ohikulkevan joukon jälkeen. Iso keltainen olkihattu oli tytöllä niskassa, ja se loisti kuin pyhimyskehä.

"Hänen olisin tahtonut nähdä punastuvan", sanoi Domenico ja hyppäsi muurinharjalle kuin satulaan.

"Hän ei voi punastua", sanoi Gentile. "Ainoastaan häpeämättömät ajatukset saattavat punastumaan."

"Silloin minä saan hänet punastumaan", sanoi Rinaldo, "vaikkapa minun täytyisi keskiyöllä murtautua hänen huoneeseensa".

"Ne ovat sanoja, joista teidän itse pitäisi punastua", sanoi Gentile.
"Naiskauneutta ei saa häväistä, vaan sitä on palvottava."

"Mutta sitä on nautittava kuin viiniä, jota miehentappaja-naapurimme nyt ryhtyy korjaamaan."

Joka suunnalta virtasi korjuuväkeä kondottieerin viinitarhaan. He veivät mukanaan portaita ja isoja vasuja. He levisivät tarhaan kuin linnut lehvikköön. Miehiä ja naisia kiipesi notkuvien salkojen alle ja leikkeli terttuja. He täyttivät vasut kastekosteilla marjoilla, joissa mehu värisi valmiina puhkeamaan esiin ohuen, kiiltävän kalvon takaa.

Leone kulki ja osoitti paikkoja. Hän johti poimimista, kuten sotapäällikkö tarkastaa taistelun kulkua. Hän valvoi, että saalis vietiin oikeihin ammeisiin. Tyttöjä ja vaimoja tuli avojalkaisina täydet vasut päänsä päällä, ja he tyhjensivät ne. Leonen silmät näkivät tarkkaan ja etsivät jokaisen sairaan tai kypsymättömän tertun, joka tuli runsauden mukana. Hän heitti huonot marjat heille vasten silmiä, niin että mehu roiskahteli. Hän torui ja hylkäsi. Ja hänen vieressään kulki Giovanna pienine valkeine käsineen ja tasoitteli ja perkasi salavihkaa, ennenkuin isä ehti näkemään.

Viininlehvät alkoivat liikkua kevenneissä köynnöksissä. Pieniä valkeita pilvenhattaroita purjehti tummansinisellä taivaalla, joka puhalsi voimakkaan henkäyksensä hikoilevan korjuuväen yli. Aurinko oli jo matalalla; se loisti vasuihin korkealle kasattujen rypäleitten läpi kuin puoliksi läpikuultaviin jalokiviterttuihin. Vettä nostettiin pumpuilla kaivosta, ja miehet alkoivat pestä pölyä auringon paahtamista sääristään.

Nyt läheni puserruksen aika. Leonella oli yksi ainoa marmoriamme, joka oli kulkenut perintönä lukemattomissa miespolvissa. Se oli täynnä suurimpia ja kauneimpia rypäleterttuja, joiden tumma veri loisti kuin hiotuissa kivissä.

"Giovanna, tyttöseni", sanoi Leone ja nosti hänet käsivarsilleen. — "Nyt sinä saat vihkiä minun satoni ja pusertaa viinini yhtä puhtaaksi ja hyväksi kuin itse olet."

Pienestä kaksivuotiaasta tytöstä oli Giovanna tottunut tähän tapaan. Mutta tänä vuonna oli hänellä ensi kertaa täysikasvaneen neidon pitkät hameet, ja palvelustyttöjen täytyi sitoa ylös hänen pukunsa. He paljastivat hänen säärensä polviin asti, ja isä nosti hänet marmoriammeen reunan yli ja laski hänet käsistään. Ja hänen hienot, täysin kehittyneet säärensä upposivat ja katosivat kokonaan mustansinisiin rypäleihin. Ja nostaen vaatteitaan, silmät luotuina punaiseen rypälevereen, joka tihkui esiin hänen jalkojensa alta, hän alkoi polkea. Hän liikkui hitaassa rytmissä, pari tanssiaskelta eteen ja pari taakse. Ja kaikki korjuutytöt seisoivat ympärillä ja lauloivat vanhaa korjuulaulua.

Mutta ammeessa oli paljon rypäleitä, enemmän kuin minään edellisenä vuonna, ja Giovanna oli innokas ja uuttera, ja hän polki, kunnes veri kohosi hänen poskiinsa ja hän punastui sulasta ahkeruudesta.

Kondottieeri katseli ihastunein, voimakkain silmin. Enemmän kuin satoja kaatuneita vihollisia hän rakasti tätä nuorta, puhdasta tyttöä, joka polki hänelle ensimmäisen pikarin viiniä. Hän ajatteli firenzeläisiä despoottihovien keikareita ja niitä alhaisia leikkejä, joita he, sen mukaan kuin huhu kertoi, huviloissaan pitivät, kun he kokosivat ilotyttönsä ja riisuivat heidät alasti ja heittivät heidät kunkin puserrusammeeseensa, missä he kierittelivät kuin villit nymfit ja pusersivat rakastajilleen viiniä, joka sai nimen heidän mukaansa: Vino di Giletta, Vino di Nonna, Vino di Simonetta. Oli Bacchuksen puhtaitten lähteitten saastuttamista antaa porton jäsenten kylpeä viinissä. Ei, tässä seisoi viattomuus itse pusertamassa rypäleen neitseellistä mehua ja punastui ihastuneena saadessaan vihkiä isänsä runsaan sadon.

Leone nosti hänet ammeesta ja laski hänet tyttöjen käsivarsille. He kantoivat hänet riemukulussa hartioillaan, kuin hän olisi ollut nuori Bacchus itse, ja suutelivat rypäleverta, joka juoksi virtoina hänen kauniilla valkeilla säärillään.

Leone upotti hopeapikarinsa ammeen pohjaan ja täytti sen väkevällä ja valoa hehkuvalla mehulla.

Sitten alkoivat voimakkaat ruskeajäseniset miehet polkea toisissa ammeissa. Rypäleet murskaantuivat ja mehu valui. Ja kaikista kurkuista raikui laulu räiskyvin rytmein.

Naapurihuvilassa istuivat nuo kolme nuorta miestä korkeimmalla kiviparvekkeella ja tuijottivat laulun suuntaan. He tiesivät, että ihana Giovanna oli siellä, ja vaikka välimatka oli liian suuri, jotta he olisivat voineet erottaa hänet kirjavan korjuuväen joukosta, ajattelivat he ainoastaan häntä, hänen nuorten huuliensa viiniä, joka oli neitseellisempää kuin se, jota nyt puserrettiin, hänen joustavaa astuntaansa, hänen ojennettuja käsivarsiaan, jotka poimivat terttuja, niitä ylen kypsiä marjoja, jotka solahtivat hänen tyttömäisen povensa kätköön.

Gentile Cavalcantin maatila oli hoidon puutteessa. Siellä ei ollut hyvin vaalittua viiniä korjattavana. Siellä viini näytti villiintyneeltä ja riippui puolikypsänä ja liian vapaasti kasvavien jalavain puoliksi tukahduttamana. Tuona lempeänä iltana he leiriytyivät viinitarhan raskaaseen ja tiheään lehtimajaan, sytyttivät nuotion ja makasivat kääriytyneinä viittoihinsa tulen ympärillä ja virkistivät itseään happamilla rypäleillä, jotka riippuivat heidän päänsä yläpuolella.

Rinaldo oli hiljattain tullut kotiin Veneziasta, missä hän oli oppinut tuntemaan rakkauden hurjimmat mysteeriot. Hän kertoi gondolamatkoista kapeissa kanavissa, silmistä, jotka salamoivat felzin varjosta, naisista, jotka istuivat espanjanruokokaarten alle kuin loistavat paratiisilinnut avoimissa häkeissä, ja kahden gondolan liukuvasta kosketuksesta, ikäänkuin kaksi kättä hiljaa sivelisi toisiaan sivumennen. Tulisia katseita mustista naamareista. Vilahduksia parvekkeilta, joilta sataa ruusuja soutajien päälle. Aallonloisketta, pehmyttä kuin suutelo. Solakoita, kamelikurjen sulilla koristettuja maureja, jotka ohjaavat gondolaa purppuranvärisellä airolla. Rakkautta etsivien kuuma virta Rialtosillalla. Öitten seikkailurikkaita serenaadeja tummien palatsien varjossa. Kuu, ikäänkuin mykkä vakooja, joka oikealla hetkellä sulkee silmänsä hopeanvalkeilla pilvillä. Nuoraportaat loiskahtavat veteen. Keinuva nousu parvekkeelle. Rinaldo ei ollut jättänyt ainoatakaan ruusua makaamaan, ei yhtään katsetta vastaamatta.

"Sinä puhut ikäänkuin olisit kiimainen petoeläin, Rinaldo. Elämällä on muita tarkoitusperiä kuin naisten valloittaminen. Jokainen valloitus, minkä teet, ryöstää osan elinvoimastasi. Kun meidän ihanat rouvamme ja neitomme ovat joutilaina samaan aikaan kuin me miehet teemme työtä, kokoavat he aina suuremman rakkaudentarpeen kuin mitä meillä on aikaa tyydyttää. Kohtuutta, Rinaldo! On pahempi joutua naisten valtaan kuin viinin. Älä juo enempää kuin mistä yhden yön unella voit selviytyä. Äläkä koskaan anna naisten ottaa sinulta muuta kuin sen ajan, mikä ei ole luotu työnteolle."

Gentile makasi eteenpäin kumartuneena nojaten päätään molempiin käsiinsä. Hän tuijotti melkein suljetuin silmin tuleen, joka välkkyi hänen silkinhienoissa, pitkissä silmäripsissään. Hän pyyhkäisi pois otsalle valahtaneen tukan pitkillä, valkeilla käsillään, ojentautui ja tarttui rypäleterttuun. Hän antoi sen kimallella nuotion edessä, niin että rypäleitten kivet häämöttivät purppuranhohteisesta mehusta. Sitten hän sanoi hiljaa:

"Miksi puhutte aina rakkaudesta kuin tavarasta, jota kaupitellaan torilla? Minulle se ei ole rakkautta, mihin tartutaan sattumoisin kuin ruusuun, joka putoaa parvekkeelta, ei myöskään ole rakkaus kuin pullo erinomaista viiniä, jonka ääressä sulkeudumme kammioomme yölliseen ilonpitoon. Rakkaus ei ole niitä hyväilyjä, joita kuka tahansa löytää kadulta. Rakkaus ei ole sitä, mikä on tarjolla kenelle tahansa, minkä voi voittaa kauniilla vaatteilla, muutamilla koreilla sanoilla, taskun täydellä dukaatteja, mandoliinin näppäyksillä tai imartelulaululla keimailevan naisen korvaan kuten tuulen hivelevällä henkäyksellä simpukan sisään. Älkää luulko, että Amor on roskajoukon jumala, joka sirottelee lahjojaan jokaisen saataville. Älkää luulko, että mikään siitä on rakkautta, joka kutkuttaa teidän aistejanne ja yllyttää turhamaisuuttanne. Älkää luulko, että se on rakkautta, mitä koette vain kerskaillaksenne siitä seuraavana aamuna. Älkää luulko, että se on rakkautta, mikä saa teidät komeilemaan toreilla kauniissa vaatteissa kuten riikinkukot kyynäränpituisine laahustimineen. Älkää luulko, että rakkaus synnyttää ylpeyttä ja prameilua, kilpataistelua ja valloituksia, ylimielisyyttä ja voitonriemua. Kaikki mitä miehet mielellään salaisuutena kertovat miehille, naiset naisille, ei ole oikealta nimeltään rakkautta. Kuka käyttää rakkauden pyhää nimeä yhtyvistä eläimistä, tammasta, joka hirnuu oriille, koirasta, joka nuuskii koiraa? Kuinka uskallatte sanoa rakkaudeksi sitä, että toinen toisenne perästä nautitte saman naisen suosiota? Katsokaa näitä rypäleitä — kuka teistä voi syödä niitä nautinnolla, jos olette nähneet toisen nuolevan kasteen niiden poskilta? Kuka ottaa suuhunsa ne kivet, jotka toinen juuri on sylkenyt suustaan? Kaikki ne rakkauden hedelmät, joita te nautitte, ovat madonsyömiä tai vierain hampain purtuja. Te pidätte Venuksen valtakuntaa yleisinä porttomarkkinoina, joilla kaikki vuoron perään kulkee teidän suussanne ja syleilyssänne. Rakkaus on väärinkäytetty nimi kaikelle sille roskaväen tunteelle, joka kärsii porttojen ikuista nälkää. Mihin todellinen Amor on jalallansa astunut, siihen ei ruoho enää milloinkaan kasva. Mutta kaikille teille, joiden aistit ovat rakkauden peittämät kuin rikkaruohojen peittämä maa, ei vielä koskaan ole pudonnut siemenjyvää hänen siivistään. Sillä se olisi tukahduttanut kaiken muun kasvun."

Gentile oli kokonaan sulkenut silmänsä. Hän poimi verkalleen rypäleen toisensa jälkeen varresta ja heitti ne tuleen. Ne sihisivät ja halkesivat paukahtaen.

"Luulisi, Gentile, että olette vaeltanut taivaallisella niityllä, missä jumalainen Dante näki Beatricen kulkevan ja poimivan kukkia. Te luulette siis, että todellinen rakkaus elää ainoastaan unelmissa?"

"Luulen, että sellaisissa unelmissa on enemmän todellista rakkautta kuin kaikissa niissä voitoissa, jotka Rinaldo on saavuttanut Veneziassa ja Firenzessä."

"Puhdas Gentile!" nauroi Rinaldo ja alkoi sieppoa rypäleitä tertusta ahnailla valkeilla hampaillaan. "Älkää suuttuko, mutta sanon: teidän ei pidä kuvitella mitään. Miksi sylkisimme toistemme viiniin? Miksi tahdotte esiintyä riutuvana marttyyrina pienen Amor-jumalan kidutuskammiossa? Tahdotteko kieltää, että tunteenne ihanaa Giovannaa kohtaan, joka tänään on polkenut isänsä viiniä hohtavilla jaloillaan, eivät olisi samat kuin meidän? Tänään se viini on vielä kuin sokerivettä, joka ei minua houkuttele. Mutta jonkun ajan kuluttua se käy, ja se paranee siirtyessään uusiin astioihin. Rakkauden laita on samoin kuin hyvän viinin. Älä juo sitä liian aikaisin!"

"En ole koskaan rakastanut", sanoi Gentile ja katsoi silmät suurina nuotioon. "En myöskään rakasta Giovanna de' Salvuccia."

"Hyvä, että sanotte sen!" sanoi Domenico. "Oman oppinne mukaan rakastatte häntä juuri, koska sen kiellätte."

IV.

GIOVANNAN VAPAUS.

Kun viininkorjuu ja ensimmäinen käyminen olivat loppuneet, ratsasti kondottieeri tyttärensä kanssa takaisin San Gimignanoon.

Kaste oli pölyisellä tiellä suurina loistavina vesikarpaloina, jotka murskaantuivat hevosten kavioihin, kun ne korskuen kulkivat kirpeässä aamuilmassa.

Kolme miestä astui hevosia vastaan kädessään isoja rypäleterttuja, ja käsivarsiin ja lakkeihin oli kiedottu viininlehviä.

Leone tunsi Rinaldon ja ratsasti häntä kohden tarttuakseen häneen. Hän kääntyi katsomaan palvelijoitaan, mutta näki samalla, että Giovanna oli pysähdyttänyt hevosensa, ja teki tahtomattaan samoin, katsoakseen hänen levollisia, auringonvalaisemia kasvojaan.

Nuo kolme miestä kumarsivat syvään neidon edessä, ja toisten jäädessä kumaraan kohotti Domenico viisaat silmänsä ja katsoi häntä:

"Älkää närkästykö, madonna, siitä, että kolme nuorta miestä tällä tavoin palvoo kauneutta keskellä valtatietä. Vika ei ole meidän, vaan erinomaisen isänne, joka kaksi kertaa on lähettänyt meidät pois huvilaltaan ja kieltäytynyt vastaanottamasta meidän kunnioittavaa tervehdystämme."

"Herra jumala, joko röyhkeys kulkee pitkin valtateitä näinä päivinä!" sanoi Leone ja ratsasti eteenpäin. "Murtovaras tovereineen uskaltaa vielä kerran tulla silmieni eteen. Mutta nyt saatte kautta San Roccon kaikki kolme vastata minulle."

"Messer Leone", sanoi Domenico ja taputti levollisesti hänen hevostaan kaulalle, "me vastaamme teille nyt juuri. Tässä saa teidän ihana tyttärenne nähdä, millaisia ne murtovarkaat ovat, joiden vuoksi pidätte häntä lukkojen ja muurien takana."

Leone aikoi vastata. Hänen otsalleen kohosi suoni paksuna sinisenä käärmeenä. Mutta Giovanna tarttui hänen ojennettuun nyrkkiinsä ja keskeytti hänet.

"Jos haluatte, että pidän teitä jaloina herroina, jotka tietävät, mikä sopii ja mikä ei, niin ei teidän pidä puhua valheita suuresti rakastetusta isästäni. Hän on yhtä vähän ovenvartijani kuin tyrannini. Omasta vapaasta tahdostani minä kieltäydyn seurustelemasta sukuni vihollisten kanssa."

"Eläköön ylväs ja ihana Giovanna!" huusi Rinaldo ja kiinnitti rypäleensä hänen hevosensa leveään, kullalla kirjailtuun rinnustimeen, Giovannan kannustaessa hevostaan. Domenico heitti köynnöksensä sen harjalle; mutta Gentile, joka nyt vasta kohotti kasvonsa, pudotti rypäleensä sen jalkoihin. Giovanna ei tervehtinyt ketään heistä. Kondottieerin ratsujoukko ajoi kiivasta juoksua tiehensä.

Kun Leone saapui palatsinsa edustalle, unohti hän ensimmäisen kerran sylkeä kaivoon. Hän nosti tyttärensä satulasta, antoi hänelle avainkimppunsa ovessa ja sanoi:

"Tästä lähin, Giovanna, sinä kuljet omasta vapaasta tahdostasi ulos ja sisälle. Sinä olet puhtaampi ja hienompi kuin minä, mutta ylpeydessä olet isäsi tytär."

Koko kaupunki tuli Giovannan omaksi. Hän löysi aivan toisia polkuja ja kiertoteitä Collegiatan tuomiokirkkoon kuin tavallisesti käytetyn tien. Isä opasti hänet kaikille kaupungin porteille. Pian hän kulki huolettomana ja tunnettuna niiden läpi, yksinkin ollessaan. Hän kulki hengittäen kultaista syysaurinkoa rauhallisilla rinteillä kaupunginmuurin juurella. Auterena värähteli aurinko ruohikosta, jossa vielä muutamat pienet keltaiset kukat kukkivat — Pyhän Finan orvokeiksi lapset niitä nimittivät. Kun hän istui ruohikossa, tuli joka suunnalta puolialastomia ja puolivillejä lapsia juosten ja ryömien. Kiireiset sormet etsivät kukkia ruohikosta ja panivat ne hänen syliinsä, vain saadakseen koskettaa hänen brokadihamettaan, jonka viininpunainen pohja oli koristettu kultaisilla palmunlehvillä, ikäänkuin itse Jumalan-äiti olisi astunut alas tuomiokirkon alttarilta. He kierittelivät rinnettä pitkin kuin villit vohlat tai irtipäästetyt varsat. Oliivipuut heiluivat kiipeilevien tyttösten painosta, joiden paljaita jäseniä ei peittänyt muu kuin hameriepu. He hyppäsivät muurille etsimään kivirikkoja halkeamista ja sisiliskoja, jotka livistivät pystysuoraan ylöspäin.

Täällä ulkona Giovanna muisteli Finaa, pientä pyhimysraukkaa. Hän ei ollut voinut kulkea vallilla kultaisessa puvussa ja poimia omia pieniä keltaisia kukkiaan. Hän oli maannut koleassa kaupungissa köyhässä, pimeässä huoneessa, halvattuna ja vaivaisena kovalla vuoteellaan, kuolemansairaana, mutta parantaen toisia vain koskettamalla heitä surkastuneilla käsiraukoillaan.

Kun Giovanna taas palasi kaupunkiin ja tunsi sen kovan kiveyksen jalkainsa alla, lehahti häntä vastaan pyhän Finan sairaskammion ilma. Kaduille huokui pimeyttä ja kylmyyttä ovista ja ikkunoista kuin sairaista kurkuista. Aurinko kruunasi palatsit ja tornit kultaisilla kruunuilla, mutta syvällä harmaassa kivien varjossa, jonne aurinko ei päässyt, väijyi sairaus ja kurjuus valonarkana ja ilman toivoa. Kaikkialla kosteissa sopissa oli yllin kyllin vaivaisia. Giovanna kuuli yskän kaikuvan terävästi monista kiviseinistä; hän näki punaisten, tulehtuneiden silmien tuijottavan vetisinä pimeyteen; hän näki syövän vaivaamien ja puoleksi nääntyneiden raukkojen piirittävän kirkonovia, niin että hänen melkein piti astua heidän surkastuneille jäsenilleen päästäkseen sisään. Kaikki pyhän Finan sairaudet kukoistivat kaupungissa, mutta tuota pientä kalpeata pyhimystä ei siellä enää ollut tekemässä ihmetekoja; hän makasi tuomiokirkossa marmoriarkussaan, ja vain harvat olivat ne uskovaiset, jotka hakivat lohdutusta hänen kappelistaan, ja vielä harvemmat ne, joilla oli kyllin vahva usko tullakseen terveiksi.

Giovanna oli polvillaan niin kauan kivipaasilla Finan alttaripöydän edessä, kunnes hänen jalkansa tuntuivat niin kankeilta ja kylmiltä, että pieni pyhimys varmaankin oli sen huomannut. Hän rukoili niin kauan, kunnes oli koonnut kaikkivoittavan voiman kiihkeässä toivossaan tehdä hyvää kaikille kaupungin sairaille ja tuskan murtamille. Alasluoduin silmin, ikäänkuin siten tahtoen estää mitään voimastaan katoamasta, hän poistui kappelista ja meni kolkkoihin ja löyhkäisiin huoneisiin, pani kätensä kosteille otsille, kostutti kuihtuneita jäseniä, jotka tuntuivat rupisammakoilta, antoi kuumeisille huulille juomaa ja pyyhki valkeilla, hienoilla sormillaan tartunnanpisarat vuotavista silmistä. Kun hän siten koski sairasta jäsentä, saattoi hän sulkea silmänsä ja uneksia olevansa itse pyhä Fina tai hänen lähettiläänsä, uskon syvän lääkintävoiman tihkuessa hänen kuumista sormenpäistään.

Mutta hänen kätensä eivät tehneet mitään nopeita ihmeitä. Niiden puristus saattoi huojentaa, mutta ei parantaa. Giovanna ajatteli, että hänen uskonsa ei ollut tarpeeksi voimakas. Täytyi olla kärsivällinen. Tarvittiin monta käyntiä, ennenkuin sairas huomasi hänen hyvän tahtonsa. Sairaus ja rutto oli synnin kaltaista. Jollei joka päivä tehnyt vastarintaa, syöpyivät haavat syvemmälle. Giovanna oli nuori ja kokematon. Usein hän väsyi ja kyllästyi köyhyyden ryysyihin ja ilkeään hajuun. Kun hän poistui kirkosta, saattoi hän yht'äkkiä katsoa ylös ja nähdä kultalankojen kiiltävän puvussaan ja muistaa kuka hän oli. Silloin hän väistyi, peläten koskea noita kuolaisia kerjäläisiä, jotka syöpäläisten tavoin ryömivät hänen jaloissaan, ja heitti heille rahoja, ikäänkuin ne jo etukäteen olisivat niiden käsien tahraamat, jotka kurottuivat niitä ottamaan.

Kondottieeri pudisti päätään hänen hyväntekemis-innolleen. Hänen mielipiteensä oli, että tarttuvat taudit ja kurjuus, haju ja mätähaavat olivat pysyviä köyhän miehen talon asujia, eikä hän ymmärtänyt, kuinka kukaan vapaasta tahdostaan etsi tuota likaa. Sitä oli tarpeeksi jo ovien ulkopuolella. Oli hyvä istua satulassa omalle ovellensa saakka.

Kaupungin nuoret herrat loivat tyttöön niin kiihkeitä ja tulisia katseita, että hän kauan aikaa luuli jonkin pukunsa osan olevan hullusti ja korjasi tukkaansa tai tunnusteli kaulassaan olevaa helminauhaa. Monet tervehtivät häntä, mutta hän ei vastannut ainoaankaan tervehdykseen muuten kuin tuskin huomattavalla nyökkäyksellä. Rinaldolla ei näyttänyt olevan muuta tekemistä kuin kulkea hänen tiellään päivät päästään. Varsinkin hän kaarteli hänen ympärillään, kun hän istui vallinrinteellä ja leikki repaleisten lasten kanssa.

"Miksi kuljette aina perässäni, herra?" kysyi Giovanna eräänä päivänä, rohkeana lasten keskellä.

"Vihdoinkin", sanoi nuori mies, "vihdoinkin katse, jota olen niin kauan janonnut. Vihdoinkin sana nälkäiselle."

"Niin, nauran. Ensimmäisen kerran kuulen nämä kuolemattomat sanat janosta ja nälästä, joita imettäjäni on kertonut nuorten rakastajien käyttävän."

"Niin, mitä siitä arvelette? Nuori herra, jolla on kultasormuksia joka sormessa ja silkkikoristeita rinnalla, puhuu nälästä ja janosta. Ja miksi minulle, herra? Enhän minä ole syötävää. Mutta tahdon antaa teille imettäjäni hyvän neuvon: ennenkuin toiste puhutte rakkauden nälästä, kaunis herra, koettakaa vain päivä tahi pari, miltä todellinen nälkä ja jano tuntuu, ennenkuin jälleen kuljette Amorin kerjuusauvan varassa."

"Teidän imettäjänne on jo maustanut kielenne pippuriviisaudellaan. Oi, ette vielä tiedä mitä rakkaus on."

"Mutta te sen tiedätte, kokenut herra. Sen näkee teidän hihoistanne ja säärystimistänne. Tunnette sen mahdin, joka on voimakkaissa väreissä, valkeaan puseroon kirjailluissa vihreissä apilankukissa, vaniljalle tuoksuvissa hiusvoiteissa, pitkissä keihäskynsissä. Oi, mutta valitkaa arvokkaampi päämäärä, herra."

"Olette minun aurinkoni, neitsyt", sanoi Rinaldo, luoden häneen läpitunkevimman katseensa.

"Ah, nyt aurinko laskee, ja minä menen kotiin — ilman saattoa — kuten aurinko", sanoi tyttö ja nousi.

"Mutta joka yö, neitsyt, joka yö liitelee rakkauteni parvekkeenne ympärillä, kun kuulette minun soittavan."

"Oi herra, älkää vihastuko, mutta käytän yöni nukkumiseen, ja parvekkeeni on liian pieni kantamaan teidän rakkauttanne. Siellä on tilaa vain yrttimaljakolle."

NOLI ME TANGERE.

Pieni punainen liekki paloi madonnankuvan edessä Giovannan makuukammiossa. Se loisti vain niin kauas, että Jumalan-äidin pään kultainen tausta hehkui ja vihkivesi pienessä pronssimaljakossa kimmelsi.

Mutta Giovanna kulki esineeltä esineelle kuin päivänvalossa. Pienellä pöydällä, joka oli matala kuin lapsen pöytä, valkohepeneisine liinoineen, oli avattu rukouskirja loistavine kulta-alkukirjaimineen. Pieni tuntilasi seisoi ja punoi ajan lankaa juoksevasta hiekasta. Hän nosti sen korvalleen ja kuuli sen sihinän. Hän otti vesipullon pienen seinäkaapin yläpuolelta, jossa oli kolme, neljä hakakirjaa, meni ikkunan luo ja antoi kukilleen juomaa. Ristikon edessä seisoivat pulleissa maljakoissa kallisarvoinen neilikka, jonka hänen isänsä oli antanut hänelle ja joka loisti läpikuultavana kuin ryydintuoksuinen höyhen ikkunaa vastaan, ja kankea- ja tuuhealehtinen myrtti. Hän hypisteli sen lehtiä sormillaan ja ajatteli äitiään, jonka marmorihaudalta se oli tuotu pienenä oksana.

Sitten hän astui pienelle, ahtaalle parvekkeelleen. Satoi hienosti ja äänettömästi kuin seulasta. Hän nosti kukkansa ulos. Silloin ovea ei voinut sulkea. Mutta isot majolikaruukut rauhoittivat häntä. Nuo kaksi kukkaa olivat isä ja äiti, jotka vartioivat ovea. Hän hymyili pimeässä ja katsahti hämärään naapuritaloon. Välimatka oli liian pitkä, jotta kukaan voisi hypätä kadun yli. Ei muut kuin keveät pääskyset, jotka pesivät kivisessä ikkunanpielessä, päässeet tänne ylös.

Hän seisoi kauan sateessa kukkiensa luona. Hän oli avannut hiuksensa. Nekin paisuivat kuin kasvit ja imivät voimaa sateesta. Hän tunsi, että pimeässä kaikki kasvoi. Yö oli iäinen. Se yhdisti menneisyyden ja tulevaisuuden. Ja hän suuteli sateessa äitiään, jota ei koskaan ollut nähnyt.

Hän vetäytyi yön näkymättömästä ja rajattomasta avaruudesta omaan vahakynttilän rajoittamaan kammioonsa, riisuutui ja meni maata matalaan vuoteeseensa hoikkien pylväitten väliin, jotka kohosivat kuin liljanvarret ja kannattivat vuodekatoksen keveätä kielekeverhoa.

Hetkisen hän makasi ja näki kullan hehkuvan neitsyen mustan pään takana. Sitten hän nousi, otti vihkivesihuiskun ja pirskotti vettä vuoteelleen ja lattialle. Sitten hän sammutti kynttilän ja nukahti levollisena syvässä pimeydessä.

Vain kissat valvoivat. Ja kaksi silmää, jotka eivät olleet kissan. Kun Rinaldo näki himmeän valon sammuvan kadun toisella puolella, sai hänen mielikuvituksensa kuumempia värejä. Hän istui tuntikausia ja kuunteli sateen hiljaista rapinaa äänetön mandoliini sylissään. Silloin liukui kuu hillittömästi esiin ja heitti muurin kylkeen voimakkaan valkean valonsa, niin että kaikki ikkuna-aukot näyttivät kaksin verroin mustilta.

Kuu ikäänkuin sanoi Rinaldolle: Näin minä valtaan talon. Miks'ei sinulla ole rohkeutta niinkuin minulla?

Hän ei viipynyt kauempaa. Hän lähti. Hän seisoi kadulla kahden suljetun oven välillä. Kuu ylvästeli hänen päänsä päällä. Se hyppäsi kuilun yli kuin pitkin nostosiltaa. Se ei koskettanut kadun pohjaa. Valo johti valkeana siltana parvekkeelle. Kuu hiipi varkaan askelin Giovannan luokse ja painoi liljankalpeat suudelmansa hänen silmilleen. Se sai Rinaldon häpeämään: Etsi tie! Etsi tie! Kiipeä ylös vesitorvea pitkin, pitele kiinni räystäästä. Rohkealle rakastajalle on kaikki mahdollista!

Ja Rinaldolle oli kaikki mahdollista. Samassa hetkessä hän huomasi tien sinne ylös. Sen täytyi nousta kaivosta kapealle, muuratulle sillalle, joka yhdisti molemmat sivusta-ulkonemat. Sieltä oli helppo pääsy pienelle parvekkeelle.

Rinaldo tunnusteli vyölaukkuaan. Nuoraportaat olivat siellä kuten tavallisesti. Niiden avulla oli paluumatka mukava, vaikkapa rynnäkkö olisi ollut kuinkakin uhkarohkea.

Nyt oli kysymys siitä, voiko vanhaan kaivonketjuun vielä vuosisatain kuluttua luottaa. Rinaldo hyppäsi kirotun kaivon reunalle ja nykäisi johtoa. Ruosteinen metallinkitinä ylhäältä ilmaisi, että se ei ollut murtunut. Rohkeutta, vaikka pää menisi! Rinaldo alkoi hitaasti kiivetä ylös. Rosoinen rauta viilsi hänen käsiään. Rautaketju painui hänen alleen vaappuen ja rämisevinä kaarina. Hän pidätti hengitystään ikäänkuin tehdäkseen itsensä keveämmäksi, ja hän kiipesi niin varovasti, kuin olisi pelännyt vanhan ketjun heräävän ja huomaavan oman raihnaisuutensa. Mutta se kesti, se kesti! Rinaldo tarttui rintamukseen ja heittäytyi pienelle sillalle. Siinä hän ratsasti ilmassa kuin pöllö torninharjalla. Hän huuhtoi kätensä hajuvedellä, jota hänellä aina oli taskussaan, otti mandoliinin selästään ja alkoi soitella, mutta muisti samassa nuoraportaat ja sitoi ne kiinni. Pari kertaa hän avasi suunsa laulaakseen, mutta tunsi yön tekevän äänensä niin kumman käheäksi ja kuivaksi, että se oli kuin pakahtunut huuto, jotavastoin mandoliini visersi tyytyväisenä ja iloisena kuin päivän kirkkaudessa pienen kilpikonnanluisen näppäimensä alla.

Rinaldo istui varjossa ja näki kuunvalon menevän ohitseen ja imeytyvän parvekkeelle pari kyynärää hänestä syrjään. Se meni suljettujen ovien läpi, ajatteli hän, raoista, lasin läpi, meni minne sitä halutti. Ja Rinaldo sovitti hiljaisen kuunvalon soittoonsa ja värisytti ilmaan ohuet sävelet samalla voimalla kuin laulava hyönteinen, joka tunkee läpi hiljaisuuden terävästi kuin neula ja varmasti, kunnes se saavuttaa nukkuvan korvan. Kielien kultahelinä värisi ilmassa kuin mehiläisen siivet, kun se pysyttelee paikallaan ilmassa, ikäänkuin pistettynä näkymättömään neulaan. Hänen soittonsa sai kuunvalossa oudon tenhoavan värinän, se suli läpitunkeviin juoksutuksiin, jotka ikäänkuin sahasivat rikki hiljaisuuden.

Kun Rinaldo oli rakastunut, oli hänen tunteessaan, tahdossaan, halussaan vain yksi virtaus. Hänen katseellaan oli vain yksi suunta, hänen ajatuksillaan yksi tie, hänen elämällään vain yksi tarkoitusperä, hänen veressään yksi vietti. Jollei hänellä olisi ollut kiinteätä, painolain alaista ruumistaan, olisi hän lentänyt aineettomana säkenenä ilman halki, muurin ja puun läpi.

Koko hänen sielunsa virtasi kuunvalon keskeymättömän virran mukana parvekkeelle. Hän soitti, ikäänkuin kielet hehkuisivat. Hän soitti itsensä yhä lähemmäksi. Hänen silmänsä saivat voimaa nähdä. Hän näki höyhenneilikan lehtien värisevän katseensa alla. Hän näki pienen punaisen kukan syttyvän kuunvalossa, joka liukui esiin pilarin takaa. Hän kohottautui ja kumartui eteenpäin. Yht'äkkiä hän näki näkyjä — taikka — ei — ovenreuna pisti todellakin esiin kukkien takaa — ovi oli auki — ovi oli avattu — voitto! Hän oli voittanut — linnoituksen portit olivat selko selällään. Hän ei viipynyt enää. Sittenkuin hän pari kertaa turhaan oli heittänyt nuoraportaansa koukkuhaat, tarttuivat ne kiinni parvekkeeseen. Hän heittäytyi nuoraportailleen, riippui hetkisen heiluen ilmassa, kiipesi sitten ylös ja istui itse jumaloidun parvekkeella, jonka avonaiseen kammioon häneltä sulkivat pääsyn vain muutamat kukkamaljakot — todella sopiva varustus Venus-rouvalle.

Hän tuskin uskalsi hengittää. Mandoliini oli hänen selässään, mutta kielten helinä värähteli yhä ilmassa. Se värisi kuutamossa — hän hiljensi sen ja kumartui jännittyneenä eteenpäin neilikan höyhenlehvien yli, jotka kutkuttivat häntä kasvoihin.

Giovannan unessa oli kirkas päivänpaiste. Sitä ei Rinaldon mandoliininsoitto ollut luonut. Se kasvoi esiin hänen omasta itsetiedottomasta sielustaan kuin valkea oras pilkkopimeässä yössä. Hän istui auringonsäteitten sateessa puron reunalla Poggibonsissa syli täynnä kukkia ja piti kättään juoksevassa virrassa. Vesi virtasi vuolaina helmilankoina hänen sormiensa välitse.

Yht'äkkiä lakkasi virta juoksemasta. Giovanna veti käden puoleensa. Mutta vesi seurasi sitä pehmeinä suuteloina. Kuuma ilmavirta puhalsi hänen kasvojensa yli. Hän heräsi kuutamossa, näki tuuhean, mustan tukan kumartuneena ylitseen ja tunsi polttavia suudelmia kädellään, joka kuin suojaksi oli laskeutunut hänen sydämelleen.

Giovanna ei pyörtynyt. Hän ei huutanut. Hänen tajuntansa oli selvänä samassa silmänräpäyksessä. Hän muisti sateen ja avonaisen parvekkeenoven ja tunsi Rinaldon tukan. Yhdellä nykäisyllä hän veti käden puoleensa ja sanoi nostamatta päätään tyynyltä: "Mutta oletteko hullu, ihminen?"

Rinaldo kohottausi puoliksi ja pani kasvonsa aivan lähelle hänen kasvojaan: "Giovanna, armaani! Kiitos, että jätitte oven auki. Herätkää näkemään, kuka teillä on edessänne."

"Sen näen varsin hyvästi", sanoi Giovanna aivan ääneen. "Teidät varmaankin pitää herättää. Vain sana, ja te olette kuoleman oma."

Hän kietoi kätensä tytön ympärille, mutta Giovanna tarttui hänen tukkaansa, ikäänkuin Judith, joka halusi ravistaa Holoferneen katkaistun pään hänen hartioiltaan. Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla ja tempasi oven auki. Rinaldo oli jo kuulevinaan hänen huutonsa korvissaan. Mutta Giovanna kuiskasi vain kylmästi ovesta: "Beritola! Beritola! Nouse ja herätä silmänräpäyksessä messer Leone!"

Rinaldo kuuli jonkun liikkuvan siellä. Mutta hän heittäytyi Giovannan eteen ja tarttui hänen paljaisiin jalkoihinsa: "Giovanna, Giovanna, malta mielesi! Katso kuka sinun luonasi on!"

"Malttakaa itse mielenne, herra, ja hävitkää samaa tietä kuin tulittekin. Ennenkuin ehditte käännähtääkään, on se liian myöhäistä."

Oven raosta kuului melua ja huutoa. Pitkiä tulijuovia kiiti lattian poikki yhtyen kuunvaloon. Rinaldo kuuli raskasta töminää, kuin villipedon jalkojen astuntaa, ja erotti kondottieerin hirvittävät kiroukset. Kauhu tarttui häneen, kun ovi rämähti auki ja kondottieeri puolialastomana heilutti leveätä Malchus-säiläänsä kuin pyövelinkirvestä.

Hän päästi Giovannan ja hyökkäsi hurjaa vauhtia parveketta kohti, löi jalkansa kukkamaljakkoon, niin että vihlaisi polveen saakka, heittäytyi rintamuksen yli ja oli juuri saanut kiinni nuoraportaista toisella kädellään, kun kondottieeri oli hänen kintereillään ja terävä kaksiteräinen miekka suhahti hänen päänsä päällä. Hän sukelsi alas. Säilä iski pimeässä, leikkasi jotakin ja katkesi parvekkeen kivireunaa vasten. Leone ei tietänyt mihin oli osannut, mutta hän kuuli huudon. Tuliko se takaapäin vai edestä? Hän kääntyi nopeasti. Kun hän taas tuijotti syvyyteen, hän näki haamun raskaasti kiiveten häviävän. Se oli jo kaukana alhaalla. Molemmin käsin hän tarttui nuoraportaisiin, tempasi koukut irti ja heitti ne alas pimeyteen. Heikko jysähdys kuului maasta, ja kuin tuskanhuutona kaikui: "Käteni, käteni, käteni!"

Imettäjä piti soihtua Leonen ja hänen tyttärensä välillä, kun hän kääntyi. Kaikki veri oli paennut Giovannan kasvoilta. Ensimmäisen kerran hän näki silloin isänsä sellaisena kuin hän taistelun tuoksinassa mahtoi olla. Isän silmien hehku poltti hänen kasvojaan. Verisuonet kaartuivat paisuvina sinisinä käärmeinä isän päälaelle asti. Giovanna sulki silmänsä. Hän vapisi ja tunsi halua parkaista rinnastaan sen vihlovan huudon, jota hän oli pidätellyt tähän asti. Silloin hän huomasi taittuneet kukkansa. Myrtti oli tallattu, neilikka riippui kuolleena parvekkeen yli, ikäänkuin tuijottaen syvyyteen väkivallantekijän jälkeen. Hän astui askeleen ja kumartui sen puoleen. Hänen paljas jalkansa osui johonkin pehmeään ja lämpimään, joka ikäänkuin litistyi sen painon alla. Kun hän veti jalkansa takaisin, hän näki soihdunvalossa poikkilyödyn käden.

Silloin hän värähti, peitti kasvonsa käsiinsä, meni takaisin kammioonsa ja heittäytyi suulleen vuoteeseensa.

Mutta tuskanhuutojen vaimetessa kadun ahtaassa, pimeässä syvyydessä kondottieeri tarttui poikkilyötyyn käteen ja välkytteli sen monia sormuksia soihdunvalossa.

VI.

PYHÄ FINA.

Seuraavina päivinä kulki koko kaupunki Salvuccien palatsin ohi katsoakseen poikkilyötyä kättä, joka oli pistetty soihtupihtiin korkealle erään parvekkeen yläpuolelle. Kun aurinko sattui siihen, säkenöivät kaikki sormukset kuihtuneissa sormissa.

Käden omistaja makasi sairaana vastapäätä olevassa kammiossa, jonne tuo verinen voitonmerkki näkyi. Uupuneena verenvuodosta hän oli tuskin voinut laahautua kotiin saadakseen kätensä sidotuksi. Taistelu molempien perheiden välillä jatkui kuin entisinä pahimpina vihollisuuksien aikoina. Rinaldon äiti haastoi Leone de' Salvuccin oikeuteen. Mutta tuomarit vapauttivat hänet, koska hän vain oli puolustanut taloaan ja tytärtään sisäänmurtautujaa vastaan. Silloin rouva vaati oikeuden kautta häneltä poikansa kättä. Mutta kondottieeri kieltäytyi antamasta sitä: olihan varkaan hyvin ansaittu ja tunnettu rangaistus, että hänen röyhkeä kätensä asetettiin yleisön nähtäväksi itse teon paikalle, hänelle häpeäksi. Aika kului. Kuihtunut käsi merkitsi vähemmän, mutta Ardinghellit ajattelivat siinä olevia raskaita ja kallisarvoisia sormuksia, ja Leone de' Salvucci haastettiin oikeuteen kalleuksien anastamisesta, jotka eivät olleet hänen. Mutta kondottieeri kehoitti oikeutta käymään hänen talossaan, silloin se näkisi parvekkeen oven kiinninaulattuna, ja paloportaitten avulla se voisi nähdä, että kiistanalaiset sormukset yhäkin olivat koskemattomassa varkaankädessä. Oikeus kyllä tapahtuisi: kun aika itse antoi sormukset takaisin, oli omistajalla täysi vapaus poimia ne kadulta kuin pudonneet hedelmät.

Poikkilyöty käsi jäi peloittimeksi paikoilleen. Sillä Leone oli mahtava ja itsepäinen ja puhui pontevasti neuvostossa. Mutta halu saada kultaiset sormukset ja kalliit kivet yhä kasvoi, mitä kauemmin kuihtunut käsi niitä säilytti. Taivaan linnut tai epärehelliset löytäjät voivat anastaa perheen laillisen omaisuuden. Ja eräänä varhaisena aamuna eräs Rinaldon sedistä ampui niitä jousella ja pudotti kädestä sormet toisen toisensa jälkeen.

Giovanna oli pelästynyt. Hän ei enää mennyt ulos. Hän ei tahtonut kuulla porvarien puhuvan hänestä kaduilla eikä tahtonut itseään osoitettavan ikkunoista ja ovista. Ei kukaan saisi tutkistella, oliko hän iloinen vai alakuloinen, ei kukaan selittää hänen ilmeitään. Hän ei enää tahtonut nähdä vanhaa huonettaan. Ajatus parvekkeenovesta sai hänet värisemään. Kondottieeri naulautti hänen tahdostaan sen kiinni. Itse hän muutti alas erääseen niistä pimeistä isoista huoneista, joiden ainoa valo tuli ristikkoikkunasta, joka suuren häkin kaltaisena katsoi kaupunkiin päin. Siellä eivät mitkään kukat kasvaneet. Eikä Giovannalla ollutkaan enää kukkia kasvatettavana. Jos isä tuli tarjoamaan uusia kallisarvoisia neilikoita, ei hän niitä tahtonut: niissä oli ikäänkuin veren tuoksu. Ei mitään kasvaisi hänen suuressa kammiossaan, jossa pimeys ei koskaan tullut esiin nurkista ja josta sitä ei koskaan voinut ajaa ulos. Hän ei edes uskaltanut mennä tiheän ristikon luo, peläten kohtaavansa silmiä, jotka uteliaina olivat suunnatut ylöspäin tähystääkseen häntä. Hän oli kuullut, että Firenzessä vielä pidettiin villejä leijonia syvissä kuopissa, joiden seinät olivat sileää marmoria, mihin niiden kynnet eivät pystyneet, ja joiden yli kulki pitkät astinlaudat, jotta ylimieliset herrat voisivat kiihoittaa velttoja hermojaan kulkemalla eläinten pään yli ja näkemällä niiden voimattomia hyppyjä. Hänellä oli tunne siitä, että siten tunkeilivat ilkeys ja panettelu hänen oman häkkinsä ulkopuolella ja että ne rehentelisivät, kun hän lähestyisi.

Jotakin hänen neitseellisyydestään oli tullut tukahdutetuksi, ennenkuin se oli päässyt päivänvaloon. Valoisana ja avoimena oli hänen koko olemuksensa kurottautunut sitä nuoruuden onnen ja rakkauden aurinkoa kohti, joka oli koittava hänelle. Eräänä päivänä hän oli herännyt palatsin kolkoilta, kaameilta lattioilta keskelle vapauden viheriöivää ruohikkoa; mutta nyt hän oli arka kuin se, joka kerran oli koskettanut kyykäärmettä kukan takana, jonka oli aikonut poimia. Salattua uteliaisuutta oli kätkeytynyt siihen leikitsevään hylkimiseen, jota hän oli osoittanut Rinaldolle ja hänen hellille tunteilleen, jotka hänestä näyttivät liiallisilta ja teennäisiltä. Nyt hän tiesi, että rakkaus ei ole keveätä leikkiä, vaan pakottava voima, joka kannusti kiipeämään ylös äkkijyrkänteitä, kiihkeä halu, jolla oli polttavankuuma hengitys ja mielettömiä sanoja. Ja nyt hän kuuli Beritolalta, miten kaupungissa puhuttiin Rinaldo-parasta, jonka oli pitänyt niin julmasti kärsiä nuoren tyttöheilakan vuoksi. Ihmiset olivat nähneet heidän puhelevan keskenään vallinrinteellä, ja Rinaldo itse puolusti rohkeuttaan sillä, että siihen oli hänet yllyttänyt Giovannan avoin parvekkeenovi ja nyökkyvät kukkaset.

Niin vaarallinen ja paha rangaistus tuli siitä, että oli nuori ja luottavainen. Niin väärin selitettiin nuoren tytön lapsellinen pelottomuus. Niin kosti hylätty ihailija nuorelle tytölle, joka ei muuta rikosta ollut tehnyt kuin kieltäytynyt noudattamasta miehen himoa.

Palohaavoja saanut lapsi pelkää tulta. Mutta Giovanna ei ollut ojentanut sormeaankaan tuota vaarallista liekkiä kohti. Se oli ulkoapäin tunkeutunut hänen viattomaan itsetiedottomuuteensa ja kärventänyt hänen nuoren luottamuksensa kuin siemeneltä haivenet.

Hämärissä istuessaan ja uneksiessaan kumartuneena niiden kärpännahkojen yli, joita hän kirjaili isänsä asepaitaan hopealangoilla pehmeään samettiin, mihin sormet vaipuivat kuin sammaleen, Giovanna ajatteli, miten välttämätöntä oli pitää rautapaitaa tämän pehmeän kankaan alla, salattua ja piilevää teräspaitaa, joka torjui ne pistokset, jotka yht'äkkiä tunkivat kauniin kudoksen läpi. Ja hän muisti nuorta firenzeläistä, joka omisti huvilan Poggibonsissa hänen isänsä huvilan lähellä, hänen lempeitä ruskeita silmiään ja hänen valkeata neitseellistä otsaansa pienen baretin alla. Hän näki hänen tulevan pitkin, joustavin askelin, toinen käsi pistettynä takin nahkareunan sisäpuolelle, toinen piirtäen pieniä puolikuita ilmassa. Kun Giovannan piti mennä hänen ohitseen kapealla tiellä, oli hän väistynyt syrjään, jotta Giovannan ei tarvitsisi väistyä muuria vasten. Hän oli kumartunut painaen oikeaa kättänsä sydämelleen. Tukka valahti hänen poskilleen, eikä Giovanna nähnyt hänen silmiään, sillä ne olivat maahan luodut, kuten hänkin loi silmänsä maahan, kun ehtoollisastia kannettiin hänen ohitseen kirkossa.

Oliko tämäkin kaunis, lempeä kunnioittavaisuus vain petosta? Ja pitikö hän vain kättään sykkivällä sydämellään, jotta sen hehku ei polttaisi häntä? Giovanna oli nähnyt hänen huulensa. Vaikka ne olivat vaiti, liikkui niillä aina pehmeä, mykkä sana: hänen oma nimensä, Gentile — Gentile — kuinka hän sen mahtoi lausuakaan?

Toisenlainen oli nuori Domenico, joka oli tullut maalaamaan pyhän Finan legendaa heidän kirkkoonsa ja joka oli puhunut, kun he tervehtivät häntä viiniköynnöksin Poggibonsissa. Domenico kulki ylvästellen kaduilla, suorana ja pitkäsäärisenä kuin kurjet keväällä ulkona kedoilla. Hänellä oli tuollainen rohkea sivukatse kuin kotkalla, joka mittaa välimatkan saaliiseensa. Hänen tukkansa aaltoili kuin öinen pimeys, musta haiven kasvoi hänen leuassaan ja huulillaan kuin varjot, joita turhaan karkoitetaan. Kun Giovanna oli mennyt hänen ohitseen, oli hän tervehdykseksi suipentanut huulensa kuin suuteloksi. Hänen silmänsä tähystivät yhä, ja hän heilautti kättänsä kaaressa, ikäänkuin tehden pitkän vetäisyn siveltimellä.

Giovanna istui häkissään eikä uskaltanut katseineen mennä kauemmaksi kuin että kadun yli näki pormestarin palatsin loggian ja Collegiatakirkon nurkan. Talvi oli pitkä ja yksitoikkoinen. Kun lumi satoi valkeana vaatteena tuomiokirkon torille, tuli valoisaa ikkunan eteen, kuin olisi taivas pudonnut maahan hänen luokseen, taivas, jota hän ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt. Lumi oli siellä päiväkausia valkeana ja kimaltelevana satuna. Giovanna ajatteli, että se voisi tehdä ihmeitä. Joka aamu hän hiipi katsomaan vastasatanutta lunta nähdäkseen, eikö tuohon pehmeään aineeseen jälleen ollut piirrettynä kirkon pohjapiirustusta kuten ennen ihmeitten aikoina.

Nuorta, äänekästä naurua kaikui valkealta kadulta. Kolme nuorta herraa tuli kahlaten lumessa, korkeat puukengät jaloissa. He heilauttelivat ylimielisesti viittojaan siroilla hartioillaan. Domenicon hän tunsi heti hänen suorasta ryhdistään; vasen käsi oli hänellä vyötäisillä, ja viitta kohosi rohkeassa kaaressa leuan alta. Nyt he olivat siellä lumisilla. Nuo toiset olivat varmaankin hänen veljensä ja lankonsa. Lumipallot risteilivät ilmassa. Yksi sattui Giovannan ikkunaan, niin että se meni rikki ja lumi pyrysi pehmeinä hiutaleina ristikon läpi sisään.

Giovanna istui viluissaan turkiksiinsa kääriytyneenä ja katseli ruutuun tarttuneita valkeita hiutaleita, jotka olivat kuin haivenia talven suuren, voimakkaan joutsenen siivistä, joka lensi yli maiden ja kaupunkien. Kuinka onnellisia ja vapaita he olivatkaan tuolla ulkona — he myllersivät loistavassa lumessa aina kirkon ovelle saakka, josta he hävisivät.

Kunpa voisi seurata heitä tuohon pieneen kappeliin, jossa he olivat maalaamassa! Hän tiesi Beritolan puheista, miten he siellä seisoivat koko päivän valoisan ajan, pitäen kalkkiseinää kosteana ja maalaten olentoja, jotka ilmielävästi kuvasivat pyhän Finan kuolemaa ja hautausta. He kulkivat siellä ristikon takana, ei kerjäläisten kaltaisina polvea notkistaen ja ristinmerkkejä tehden, vaan selkä suorana pyhimyksen uskottuina ystävinä, joiden ei tarvinnut nöyrtyä, vaan jotka kiipesivät portaille ja loivat pyhän Finan kodin uudestaan, niin että kaikki saivat nähdä hänen eläneen ja miten hän oli kuollut.

Giovannan oma isä kertoi tuosta ihmeellisestä taiteilijasta. Hän maalasi piispan ja kuoripojat, niin että heihin todella voi koskea, ja kirkonlipun voi nähdä liikkuvan muurilla. Neuvosherrain joukkoon Finan paarien ympärille oli nuori firenzeläinen pyytänyt kondottieerilta luvan saada maalata hänen päänsä, ja hän oli ensin piirtänyt sen paperille niin selvänä ja elävänä, kuin se hänen hartioillaan oli.

Eräänä päivänä, kun lumi jo oli hävinnyt maasta ja valo oli katoamaisillaan pilviseltä taivaalta, Giovanna hiipi yksinään tuomiokirkkoon, kääriytyneenä hilkkaviittaansa. Hän meni pyhän Finan kappelin luo, odottaen sen olevan tyhjänä tänä pimeänä päivänä. Mutta ristikko oli suljettuna, ja sen takana hän näki yksinäisen olennon pitkässä, väljässä maalarinpuserossa seisovan portailla pitkät siveltimet kädessä.

Giovanna katui uteliaisuuttaan ja rukoili polvistuen ristikon edessä pyhimystä antamaan anteeksi hänen rikoksensa. Hän tuijotti ylös kohden pitkää, kapeata marmorilipasta, joka oli alttarin yläpuolella, ja hän näki tähtien kultaiset täplät tummansinisellä alustalla madonnan ja liitelevien enkelien takana.

"Pyhä Fina", rukoili hän, "jonka henki asuu tässä paikassa, opeta minulle se lohdutus, jonka avulla voi odottaa kytkettynä yhteen paikkaan ja olemaan voimakas nöyryydessä, vaikka heikko ruumis on murtunut ja rampautunut, jotta sitten ajallisuudesta voi kohota ylvääseen elämään Jumalan läheisyydessä. Kuten sinä olen minäkin sidottu tähän tylyyn ja ahtaaseen pieneen kaupunkiin, en voi liikkua enkä kohota sielullisesta heikkoudestani, terveet käteni ovat sanomattoman hervottomat, eikä niissä ole mitään sinun kuihtuneitten kättesi voimasta, mutta opeta minulle…"

Ristikko hänen edessään kilahti. Se työntyi hitaasti auki, ja hän kuuli oudon, hopeasointuisen äänen kuiskaavan: "Astukaa sisään, neitsyt, jos tahdotte olla pyhimystänne lähempänä."

Giovanna ei kohottanut katsettaan, kun hän nousi ja meni kappeliin. Lattialle oli kasattu sankoja ja väriastioita, ja kimaltelevaa lehtikultaa oli karissut marmoripaasille.

Peläten taaskin uteliaisuuden voittavan hän ei tahtonut mitään nähdä. Hän polvistui alttarin alimmalle portaalle eikä kohottanut katsettaan alttaripöydän alinta reunaa korkeammalle, joka oli hakattu kuin pitkäksi riviksi pieniä simpukankuoria. Sitten hän sulki silmänsä ja aikoi uudestaan rukoilla. Mutta kaikki ajatukset kiitivät hajanaisina virtoina, jokainen sana livahti omaa tietänsä, eikä siitä syntynyt mitään rukousta. Hartauden särki aina halu nähdä mitä maalari teki. Hän käänsi päätään. Siellä maalari seisoi portailla, nojaten seinään, ja työskenteli äänettömästi, ikäänkuin ei mitään muuta olisi olemassakaan kuin se pieni täplä, jossa hänen siveltimensä liikkui. Giovanna häpesi itseään ja käänsi katseensa toiseen seinään.

Pienestä ikkuna-aukosta virtasi valo sisään ulkoa päivän sinestä metsäisen kukkulan takaa. Peninkulmia aukeni eteen siitä pienestä muurinuurteesta. Hedelmiä ja vesipulloja näkyi pitkällä puisella pöydällä taustalla, ja etualalla makasi Fina kankeana laudallaan pitkät sääret ja jalat kuin puuhun veistettyinä, mutta ristityin käsin ja sädekehä kalpean, hienon päänsä ympärillä. Hänen pitkä, loistava tukkansa oli hajallaan, ja sitä kannatti hellävaroen imettäjän käsi, hänen katsoessaan pyhän isä Gregoriuksen haamuun, joka liitää avonaisen oven edessä ja enkelinpäitten ympäröimänä lupaa hänelle pikaisen ja autuaan kuoleman.

Giovanna siirtyi polvillaan kylmällä marmorilattialla ja palvoi ennen kokemattomassa hurmiossa tätä päivänselvästi esiinloihdittua näkyä. Ei milloinkaan hän ollut nähnyt tämänkaltaista mysteeriota. Tuo pyhä pieni vaivainen tyttö hengitti todella tuolla ylhäällä seinällä, paavi liiteli ovesta sisään kuin pilvi, avonaisen ikkunan takana oli peninkulmien päässä oleva vuori. Kaikkeen siihen voi sileätä kirkonseinää käyttää. Vanhat maalaukset tuolla laivassa riippuivat kudottujen kuvajonojen kaltaisina kaaria ja pilareita pitkin loistaen räikein ruskein ja vihrein värein. Mutta täällä antoi seinä tilavuutta kirkolle, laajensi sitä ja sai eläviä olentoja liikkumaan uusissa huoneissa.

Hänen selkänsä takana liukui askeleita kivilattialla. Maalari työnsi pitkällä riu'ulla värikimalteisen lasiruudun auki, niin että kylmä talvipäivän valo lankesi sisään.

"Suokaa anteeksi, madonna", sanoi taaskin tuo hopeasointuinen ääni, — "jos täällä tulee vähän kylmä, mutta minä tarvitsen valoa työhöni".

Katsomatta Giovannaan siirsi taiteilija portaita ja kiipesi avonaisen ikkunan korkeudelle. Hän katsoi ulos ja sen jälkeen seinään, ja hänen siveltimensä alkoi täyttää tornin piirustusta värillä, jonka hän valitsi ulkoa.

Giovanna oli noussut katsomaan toista kuvaseinää. Se oli vasta puolivalmis, mutta siinäkin oli taiteilija saanut muurin väistymään syrjään, vieläpä itse taivaan kohoutumaan sen kultakuteisen vuoteen yli, jolla Fina lepäsi kuolleena silkkipielus sädekehäloisteisen päänsä alla. Giovanna tunsi kultapeitteen, ja hän tunsi kuoripojat, jotka seisoivat jalkopäässä valkeissa messupaidoissa kantaen kirkonlippua ja pitkiä vahakynttilöitä. Hän tunsi isänsä tuimat, parrattomat kasvot neuvosherrain joukossa taustalla, ja heidän päänsä yläpuolella hän näki taivaan alkavan täyttyä itse kaupungin torneilla. San Gimignano kohosi siellä tuon marmorikomeron takana, jossa pyhä Fina makasi loistovuoteellaan ja vielä kuolemansakin jälkeen teki ihmeitä. Giovanna näki sen vanhan naisen, joka parani koskettamalla kuolleen käsiä, ja hän näki sokean poikaraukan, joka uskoen polvistui ruumiin jalkopäässä ja painoi pyhimyksen liikkumattomia, kylmiä jalkoja silmiänsä vastaan, kunnes ne tulivat näkeviksi.

Giovanna ei huomannut kylmyyttä, joka tulvahti ikkunasta sisään. Hän näki maalarin terävän profiilin nopeasti kuin linnun pään kääntyvän valoon ja siitä pois. Hän näki hänen pitkän valkean kätensä kuljettavan sivellintä pehmein ja varmoin vetäisyin. Kuinka silmä ja käsi eläytyivätkään yhteen ja loivat elämää! Kun Giovanna lähti, sanoi hän hiljaa: "Kiitän teitä, mestari, siitä ilosta, jonka ihana taiteenne on minulle tuottanut."

Taiteilija pysäytti hetkeksi siveltimen ja katsoi häneen alas nyökäyttäen päätään.

"Olette aina tervetullut, madonna, jos tahdotte osoittaa työlleni sen suuren kunnian, että katselette sitä."

"Kun maalaan, en häiriintyisi, vaikka itse Jumalan-äiti seisoisi takanani katselemassa. Pikemminkin tuntuu siltä, kuin katseenne vahvistaisi minun katsettani."

Hän kääntyi jälleen seinään päin. Giovanna seurasi vielä hetkisen siveltimen äänetöntä kulkua kalkkiseinällä ja meni.

Kotimatkalla kulkiessaan ahtaita katuja ei hän katsonut niinkuin ennen mustista oviaukoista sisään. Pyhä Fina ei enää maannut vaivaisena siellä kylmyydessä ja köyhyydessä. Hän oli noussut iäiseen elämään ja kirkkauteen kirkon seinällä. Pitkien aikojen painostavan elämäntuskan jälkeen Giovanna lepäsi vihdoin siinä vapauttavassa ajatuksessa, että löytyi voimia, jotka olivat vahvempia kuin rakkaudenhalu ja kiima, kuin väkivalta ja himo, luomisvoimia, jollaisia hän oli nähnyt liikkuvan Domenicon elävissä käsissä, hänen päänsä linnunnopeissa käänteissä.

Hän ei enää toivonut omaavansa Finan ihmevoimaa sormissaan. Maailmassa kasvoi tauti ja hätä nopeammin kuin mikään käsi kykeni parantamaan. Mutta hän toivoi voivansa uneksia niin voimakkaasti ja niin elävästi kuin hiljainen maalari Finan kappelissa.

VII.

SUUDELMA.

Jos Giovannan hartaus häiriytyi Domenicon freskoista, niin maalarin hartaus ei häiriytynyt Giovannan käynneistä. Hän työskenteli yhtä uutterasti ja näytti tuskin huomaavan tytön läsnäoloa. Hän pingoitti kartonkejansa, sekoitti värejä, mittasi alat ja siirsi sommittelunsa viimeisetkin osat märälle kalkille, uhraamatta sanaa tai silmäystä työnsä katselijalle.

Giovannan mielestä pyhän Finan kappeli oli turvallisin ja rauhallisin paikka maailmassa. Melkein kuin näkymättömänä katselijana hän otti osaa Domenicon työhön. Hän näki kuvan kasvavan valmiiksi elämän omassa puvussa, joka kohta kohdalta peitti karkeiden viivojen varjoleikin valkealla kalkkiseinällä. Hänen silmänsä seurasivat noiden luovien käsien äänetöntä liikettä, ja hän oli varma siitä, ettei maalari koskaan ollut katsonut häntä.

Mutta eräänä päivänä Domenico seisoi hänen edessään hänen kotonaan.
Kondottieeri ohjasi hänet kädestä sisään ja sanoi:

"Domenico Bigordi, joka on jo tunnettu koko Toscanassa ihanasta taiteestaan, on lausunut haluavansa maalata sinun kasvosi, Giovanna. Minä kiitän häntä siitä ja luulen sinun tahtovan tehdä samoin."

Giovannan piti pukeutua samaan vaaleaan pukuun ruusunvärisine hihoineen, joka hänellä oli sinä päivänä, jolloin Domenico ensimmäisen kerran näki hänet Poggibonsissa. Ja nyt hän istui hänen mallinaan muutamia valoisia päiviä varhaiskeväällä, jonka läsnäolon voi tuntea hellekatoksen alla korkealla parvekkeella, missä Domenico oli tahtonut maalata hänen kuvansa.

Domenicon silmät kulkivat esteettä hänen kasvoillaan. Giovanna tunsi ne kuin lempeinä aurinkoisina täplinä, joista hän ei voinut päästä; väliin ne olivat otsalla, väliin hänen silmissään, ja toisinaan ne olivat ikäänkuin lämmittäen hänen kostealla suullaan. Hän saattoi ihollaan seurata noiden mustien silmien tutkivaa lentoa leuallaan ja kaulallaan. Hän tunsi, kuinka ne etsivät sen piirteitä. Vain harvoin ne sivuuttivat hänen omat silmänsä, luisuivat pitkin luomia syöstäkseen odottamatta sisälle hänen katseeseensa. Silloin hämmentyi hänen silmiensä kirkas kuvastin, ja pimeys taiteilijan syvästä, väkevästä katseesta hämärsi häneltä valon.

Mutta riippumatta noiden silmien vaihtelevasta otteesta Domenicon ääni kaikui aina samaa hopeanpehmeätä sointua. Hän jutteli mitä mieleen juolahti, katutappeluista, munkkien metkuista ja taiteilijain kaksintaisteluista, hän kuvasi juhlia Firenzessä, kukkasvilinää Arnon rannalla keväisin ja nuorten miesten ritarillista valittujen naistensa palvontaa. Hän kertoi nuoresta miehestä, joka maalautti kuvansa vain yhden ainoan nähtäväksi koko maailmassa ja lähetti sen sille, jota hänen kädessään oleva omistuskirjoitus koski: Tu mihi causa doloris — sinä olet murheeni syy. Mutta nainen antoi kuvan kiertää kaupungissa kaikkien ystävättäriensä luona, ja jokaiselle, joka katsoi tuon rakastavan miehen silmiin, toisti kuva rakkaudentunnustuksensa, joka oli piirretty sormukseen hänen peukalonsa ja etusormensa väliin.

Domenico nousi kesken leppeän naurunsa oikaistakseen Giovannan päätä. Hän pani viileät kätensä varovasti hänen poskilleen ja käänsi pään valoa kohti. Hän seisoi hetkisen ja katsoi hänen suutansa. Ja ikäänkuin ajatuksissaan hän kumartui ja painoi sille suudelman sulkien samalla silmänsä. Sitten hän meni levollisesti takaisin, otti siveltimen ja maalasi edelleen. Kun hänen silmänsä jälleen etsivät Giovannaa, ei tämä enää istunut, vaan seisoi poispäin kääntyneenä portaiden luona.

"Mutta, madonna", sanoi hän lempeällä ja teeskentelemättömällä hämmästyksellä, "oletteko sairas? Miksi käännytte poispäin?"

Hän kumartui Giovannan puoleen. Tämän huulet vapisivat ja ilmaisivat itsensä. Domenico hillitsi itsensä hymyillen, nähdessään tuon suun hehkuvan. — "Pieni viaton suu-raukka", sanoi hän, "pahastuiko se siitä, että minä seurasin samaa mielijohdetta, mikä sen itsensä saa suutelemaan ruusua?" Uudestaan hän lähensi huulensa hänen huuliinsa. Mutta Giovanna väistyi ja sanoi kovasti:

"Niin, neitsyt, katsoakseni teitä, mutta en teitä loukatakseni. Suokaa anteeksi, että erehdyin. En ole koskaan ennen suudellut ruusua, jolla olisi ollut okaita terälehtien keskellä."

Hän sanoi sen niin vilpittömän suorasti, että Giovannan täytyi hymyillä. Domenico käytti hyväkseen tätä hymyä ryhtyäkseen uudelleen työhönsä. Vastoin tahtoaan oli Giovanna istuutunut. Mutta itku värisi yhä hänen huuliensa takana.

"Katsokaa, madonna" — Domenicon hopeanpehmeä ääni kulki jälleen laulaen yli maan, ja hänen silmänsä katsoivat tutkivasti, niinkuin niiden oli tapana tehdä — "en ymmärrä, ettette vielä tunne tarvetta antautua nuoruuden ja kauneuden onnen valtaan. Ettehän ole koskaan nähnyt ruusua, joka sen sijaan, että se avautuisi, kääntyisi sisäänpäin itseensä, ikäänkuin se ajattelisi: En voi suoda toisten nähdä kukkaani puhjenneena — ennemmin tahdon kärsiä vilua ja kuihtua vihreässä nupussani. Avautukaa toki, madonna, ja nähkää oma kauneutenne niinkuin minä sen näen. Emme rankaise mehiläistä, jota kukkanen houkuttelee luokseen. Meidän kutsumuksemme on rakastaa, neitsyt. Kaikki meidän kykymme kasvavat siitä. Mikä on luonnollisempaa kuin nuorten huulien yhtyminen? En ajattele sitä enempää kuin hengittäessäni kukan tuoksua. Rakkaus ei ole minulle päihtymystä, vaan kaiken voiman lähde. En kuulu niihin narreihin, jotka taittavat niskansa katoilla kuutamossa kuten parkuvat kollikissat. Eipä minulla ole kättäkään liikenemään Venuksen alttarille pantavaksi. Mutta Venus laskee kätensä kaikelle työlleni. Hän kuljettaa sivellintäni. Luuletteko rakkauden olevan laskemista, kauppaa? Minusta nuoren miehen suudelmalla on aivan sama arvo kuin nuoren naisenkin. Mutta te, madonna, näytte pitävän lempeä korkeassa hinnassa, ja huomaan, että suudelma teiltä voi tulla maksamaan sekä pään että kaulan."

"Niin, messer Domenico, ensimmäinen suuteloni ei ole vähemmän hintainen. Se on sitä korvaamattomampi, mitä vähemmän arvoinen omanne on. Erehdyitte yksinkertaisesti suusta ja tarjositte ajattelemattomasti minulle mitä kaikille muillekin sydämenne yltäkylläisyydestä suotte."

Domenico kumarsi ja sanoi hiukan pilkallisesti ja hitaasti, ikäänkuin olisi tahtonut maalata jokaisen sanansa puutaululle eteensä: "Toistan, madonna, että Venus valitsee minulle. Rakkaudessa on ainoa ylpeyteni, etten koskaan ole rakastanut muita kuin kauniita naisia."

"Teille olisi suuremmaksi kunniaksi olla rakastanut rumaa naista, messer Domenico."

"Ja teille olisi suuremmaksi iloksi tuntea terveesti ja luonnollisesti eikä niinkuin muutamat nuoret, kauniit miehet, jotka sangen hyvin tunnen, joille rakkaus on sanatonta haaveksimista. He värisevät ujoudesta, kun rakastettu katsoo heitä. He luulevat, että ilma, missä hän on liikkunut, jättää jälkeensä onnen ja hartauden sädeloiston. He luulevat, että maa pyhittyy yhdestä hänen askeleestaan. He luulevat, että suudelma alentaisi, että syleily tahraisi. He kuiskaavat vain rakkautensa lempeälle länsituulelle ja pyytävät sitä viemään heidän valituksensa autuaitten saarille. He luovat alas silmänsä kuin auringon edessä, kun rakastettu menee ohi. He eivät näe tyytymättömyyttä hänen silmissään, he eivät kuule mitään kaipausta hänen huokauksessaan. He ovat sokeita ja kuuromykkiä eivätkä käsitä, että rakastettu ensiksi ja viimeksi haluaa itseään katseltavan ja suudeltavan ja kuulla olevansa rakastettu."

"Niin, niin", kuiskasi Giovanna ja kätki kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin olisi kuunnellut ensimmäistä elonmerkkiä nukkuvassa sydämessään. "Ja siksikö suutelitte minua, Domenico?"

Domenico seisoi hämmästyneenä kuunnellen hänen äänensä muuttunutta sointua ja katsoi häntä suurin, avoimin silmin.

Giovanna katsoi häneen. Hänen silmissään paloi liekki kuin vasta sytytetyssä kynttilässä.

Domenico katsoi häntä kauan. Hänen kasvonsa kalpenivat kalpenemistaan. Näytti siltä, kuin kaikki veri olisi vetäytynyt kahteen pieneen punaiseen läikkään, jotka paloivat hänen poskillaan. Hänen huulensa liikkuivat puhuakseen. Vihdoin hän hillitsi itsensä ja sanoi käheästi:

"Ei, Giovanna, en voi valehdella teille. Suutelin teitä nähdäkseni, voivatko kalpeat huulenne saada väriä, nähdäkseni teidän ensimmäisen kerran punastuvan. Nyt olen sen nähnyt. Mutta oma poskeni palaa kuumemmin — eikä minulla enää ole oikeutta olla teidän lähellänne."

Hän kumarsi nopeasti ja lähti. Lähti jättäen keskeneräiseksi maalauksensa, paeten Giovannaa, paeten itseään. Hän ratsasti kaupungista jo samana päivänä, vavisten kuin velallinen, häpeissään kuin kevytmielinen lörpöttelijä, Giovannan silmissä näkemänsä vihan merkitsemänä.

VIII.

KUOLEMA.

Hyvin aikaisin keväällä kondottieeri lähti Poggibonsiin tyttärensä kanssa. Tyttö ei ollut kertonut hänelle syytä Domenicon äkilliseen lähtöön. Mutta karkean elämänkokemuksensa ja lapsensa rajattoman jumaloimisen perusteella isä ymmärsi, mitä ei nähnyt, ja näki kaikki, mitä ei ymmärtänyt. Hän olisi mielellään polttanut San Gimignanon, jos se olisi tyttöä ilahduttanut. Nyt ei Giovanna toivonut mitään, isän piti itse koettaa arvata hänen toivomuksensa.

Kevään tullen hän oli taaskin poissa pitkiä aikoja. Mutta huvilaa suojelivat luotettavat palvelijat. Giovanna saattoi turvallisena liikkua sen rajain sisällä. Ulkopuolella olevasta maailmasta hän ei välittänyt. Beritola kertoi hänelle, että nuori Gentile Cavalcanti oli muuttanut naapurihuvilaan ja usein ratsasti ohitse haukkajahdille; mutta hän ei kertonut, että Gentile eräänä päivänä oli saanut vieraakseen Rinaldo degli Ardinghellin, joka kuihtuneena ja synkkäkatseisena ohjasi hevosta vasemmalla kädellänsä.

Leone de' Salvucci tuli eräänä päivänä kotiin Firenzestä ja istui aterialla loggiassaan. Hän laski hilpeänä leikkiä Giovannan kanssa, lupasi hänelle hyvän uutisen jälkiruoaksi ja säikytti pois varpuset leivänmurujen äärestä. Nenä lasissa hän yritti hätistää pois muuatta, joka lensi suoraan häntä kohden. Mutta varpunen lensi päin, ja vasta kun se tunkeutui hänen rintaansa, ymmärsi hän erehdyksensä, ja hänen silmänsä näkivät lasin yli jousen kiiltävän muurinreunalla.

Kondottieeri luhistui kokoon tuoliinsa. Verta virtasi suupielistä, ja hän puristi huulensa kokoon.

Kun palvelijat nostivat hänet ylös ja tahtoivat kantaa hänet sisään, pudisti hän päätänsä. Heidän täytyi kantaa hänet ylös parvekkeelle ja laskea hänet keskelle päivänpaistetta kivipenkille, tukea häntä pieluksilla ja kääntää hänet siihen suuntaan, josta nuoli oli tullut. Kerran toisensa jälkeen hän nyrkeillään teki uhkaavia liikkeitä rintavarustuksen yli. Giovanna itki hiljaa kumartuneena hänen ylitsensä. Kun he avasivat hänen takkinsa ja tahtoivat panna siteen haavalle, työnsi hän pois kaikki kädet ja piti itse toista kättänsä suonenvedontapaisesti puserrettuna haavalla, niin että veri tihkui sormien välitse.

Hän hyökkäsi ylös, kun hän tunsi Rinaldon äänen lähellänsä:
"Tarvitsetteko enempää, Leone Salvucci? Jätitte minulle käden liikaa.
Se odottaa vain sanaa lähettääkseen vielä varpusen kiitokseksi
viimeisestä teidän rupiseen korpinrintaanne."

Veri juoksi puroina Leonen suusta. Hän avasi silmänsä; ne olivat siniset kuin mädännyt liha, mutta hehkuivat verta, kun hän käänsi ne Rinaldoa kohden. Hänen äänensä ojentui kuin sillankaari virran yli. — "Salamurhaaja!" sai hän sanotuksi, sitten luhistui kaari, ja ääni sortui raunioiksi.

Vastaukseksi kajahti raikuva pilkkanauru. Rinaldo heilautti ylpeillen käsivarrentynkää ilmassa, liehutellen pitkää hihaa.

Ennenkuin Leonen jäänsiniset silmät jälleen painuivat kuoppiinsa, näkivät ne yläpuolellansa Giovannan kasvot. Kyyneleet tippuivat niistä kuumina. Hänen huulillansa vapisi huuto, jota hän ei uskaltanut päästää kuuluville.

"Eivät ole asiat hyvin, pikku Giovanna", kuiskasi vanhus hymyillen hiljaista hymyä, joka hetkeksi ajoi veren suupielestä. "Se rautainen möhkäle, joka on eksynyt vatsaani, otti minulta puhekyvyn, ja kuitenkin se puhuu selvemmin kuin mitkään sanat. Se oli sinun hyveesi palkka, Giovanna, kiitos siitä, etten jättänyt sinua ilman suojaa, niinkuin nykyään on tapana, kun nuorten tyttöjen siveys on pilkaksi eikä yksikään isä saata vartioida lihaansa ja vertansa saamatta osaksensa kadun petojen vihaa. Miksi kutsuit isääsi tuona yönä, Giovanna? Milloin huutaa nainen, jolla on rakastaja luonansa? Missä on isiemme ankaruus, joka valitsi tyttärilleen kunnon miehiä ja opetti heille, että ilman siveyttä ei naisilla ole kunniaa, ilman avioliittoa ei rakkautta? — Sinähän itket kuin sadepilvi ylläni, Giovanna. Sinä tahdot, että minun pitää vaieta ja antaa sanojeni vuotaa pois vereni mukana. Ei, vaikkapa ne tukahtuisivatkin vereen, täytyy sinun kuulla ne. Sinun tulee tietää, että olen ajatellut onneasi, ennenkuin kuolen. Olin Firenzessä tänään ja valitsin sinulle miehen mieleni mukaan ja sinunkin mielesi mukaan, joka hylkää valheen ja vilpin. Itseni kaltaisen miehen, joka ei pidä kaupunkia porttola-rykelmänä eikä rikkaita nuoria tyttöjä parvena villejä lintuja, jotka itse nauttivat siitä, että kaikki taivaan alla lentävät haukat heitä ahdistavat. Miehen, joka rakentaa kotinsa kuin linnoituksen ja suojelee vaimoaan kuin kalleutta, jota ei heitetä maantielle. Mutta myöskin miehen, joka ei valitse vaimokseen ketään muuta kuin sen, joka osaa varjella omaa kunniaansa eikä etsi avioliittoa turvaksi hillittömille haluilleen. Hänet olen valinnut sinulle, Giovanna, koska luulen, että sinä itse valitset hänet. Elämä ei ole tunteilla leikkimistä, ei leikittelyä sydämellä kuin leikkikalulla, kunnes se on loppuun kulutettu. Elämä on iskemistä terävin asein, suojuksien rakentamista itsensä ja sukunsa ympärille. Minä kaadun sille vallille, jonka olen pystyttänyt sinun ympärillesi, Giovanna, mutta jätän komentosauvan sinun heikkoihin käsiisi ja tiedän, että sinä et horju. Sinä olet näyttävä näille naisten häväisijöille, näille murtovarkaille, joiden koko elämä on viettelyä ja petosta, että kunniaansa rakastava nainen itsestään tuntee velvollisuudet itseään ja sukunsa perintöä kohtaan."

Joka sana tästä pitkästä ja kiinteämuotoisesta puheesta maksoi kondottieerille verta, mutta hän piti puheensa ikäänkuin ennen taistelua, eikä hän tarvinnut mitään vastausta. Hänen silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa otsan alle. Hän tunsi tytön pehmeät huulet otsallaan. Giovanna pyyhki vuotavan veren hänen suupielistään. Hän pusersi hänen voimattomia käsiään. Muuta lupausta ei vanhus pyytänyt.

Senjälkeen valtasi kondottieerin sanomaton ylenkatse kaikkea sitä kohtaan, mikä oli jäljellä maailmassa. Hänen sydämensä oli tyhjennetty. Nyt hän näki maan allansa vain suunnattomana lihakellarina, jossa teurastaminen oli elinkysymyksenä, jotta ei itse joutuisi teuraaksi. Hän oli nähnyt liiaksi lihaa uskoakseen lihan ylösnousemiseen. Mädännyt ja nimetön raato oli kaiken loppuna. Marmoritaulukin hänen luittensa päällä tarvitsi vain pari hetkeä iäisyydestä rapautuakseen.

Hänen kuoleva tahtonsa tempasi auki puoliksi sammuneiden silmien luomet, jotta hän saisi katseellansa mitata sitä maailmaa, joka oli jatkava elämäänsä häntä kaipaamatta. Hänen ennen niin terävä näkönsä näytti hänelle verenkarvaisen harson läpi kylmän ja tunteettoman taivaan, ja hän kirosi sitä, kun se ei sortunut alas ja musertanut kaikkea muutakin hänen kanssaan. Akaasian lehdet pieksivät ilmaa kuin myrskyn kourissa. Hänen katseensa kiersi polttavana kuin liekki viini- ja oliivitarhoja. Hän tunsi ikäänkuin vajoavansa liejuun, jossa oli pelkkiä raatoja. Kuinka kauan ihmiset vielä hyörisivät siinä kuin siivettömät haaskakärpäset, jotka laskevat siihen valkeat munansa? Yht'äkkiä hän muisti ne viisisataa dukaattia, jotka Pisan kaupunki oli hänelle velkaa. Miks'eivât ne tulleet kilisten ilmassa ja laskeutuneet hänen jääkylmille käsilleen? Ei, mitä lämpöä oli kullassa, tuossa paholaisen metallissa, josta ihmiset taistelivat? Vaikka koko maailman kulta sataisi hänen päällensä, ei se voisi pelastaa häntä siitä suuresta lihakellarista, jossa keisari ja kerjäläinen haisevat yhtä mädänneelle. Hän näki ihmisten hyörivän Pisassa, kuin olisi henki kysymyksessä, laivojen liukuvan merellä kuin tuulentäyttäminä palloina, kauppiaitten kirkuvan ja levittelevän käsiään Firenzen torilla, samalla kuin kauppakirjat ja sitoumukset rapisivat vaihtajien pöydillä. Kaikki vilisi elämää. Mutta odota, odota! Eivätkö kesät ja talvet riennä raivoisaa vauhtia yli maan? Eivätkö kukkaset loista heti kuihtuakseen, viinirypäleet mädäntyäkseen? Eikö kuolema lennä kuin rutto miehestä mieheen? Eikö se leijaile jokaisen pään päällä, joka ylpeilee elämästä? Ohitse! Ohitse!

Leone de' Salvucci korisi, kuin hän olisi nostanut maankamaran rinnaltaan. Koko se aurinkoinen maailma, joka väreili hänen silmiensä yläpuolella, oli vain tuon suuren lihakellarin kaliseva kansi. Se paukahteli auki ja kiinni, se tukahdutti hänet keskelle kirousta, hänen manatessaan sitä elämää, joka jäi hänen jälkeensä, se tukahdutti hänet siihen viimeiseen kauheaan ajatukseen, ettei häntä ollut koskaan ollutkaan, että hänet heitettiin olemattomuuteen kuin pisara, joka ei enää koskaan löydä itseään meressä.

IX.

SYDÄN.

Kondottieeri makasi sarkofagissa kappelin kivilattian alla. Koko San Gimignano oli seisonut surukatoksen alla ja pitänyt kynttilöitä kultakirjokankaan yläpuolella, joka ympäröi hänen kirstuansa. Hautajaisille olivat antaneet loistoa lähettiläät, joita olivat lähettäneet Pisan neuvosto, Sforzat Milanosta ja Medicit Firenzestä. Liput olivat muodostaneet kunniakujan hänen kirstulleen. Kellot soivat kaikissa Toscanan kaupungeissa. Mutta raatihuoneissa oli kuulutuksia, joissa oli Rinaldo degli Ardinghellin nimi, sittenkuin airut kaikilla toreilla oli julistanut hänet lainsuojattomaksi ja karkoitetuksi kaikista Firenzen lippua kantavista maista.

Kuin aalto oli kunnia huuhtonut urhean Leone de' Salvuccin kirstua. Mutta aalto oli vetäytynyt pois, ja kivipaadet oli muurattu umpeen hänen yläpuolellaan. Oli kuitenkin otettu kuolinnaamio hänen tuimista kasvoistaan, ja hän tuli heräämään eloon marmorissa, paljastettu miekka kädessään.

Hänen tyttärensä oli polvillaan hautakiven edessä, jonka alla hän makasi. Äsken umpeen muuratuille kiville Giovanna ei uskaltanut astua. Vain hänen pitkä musta huntunsa lepäsi niillä. Alttaripöydällä paloi monta kynttilää. Ne täyttivät huoneen kuolinmessun kuumalla, painostavalla ilmalla, joka vielä tuoksui suitsutukselle. Ja kappelin seinissä oli vielä ikäänkuin väreilevä kaiku laulusta ja pappien äänistä, jotka äsken olivat vyöryneet muurista muuriin.

Giovanna virui siinä tuntikausia, tylsästi vajonneena suruunsa, joka raskaana ja tukahduttavana tyhjyytenä oli täyttänyt koko hänen olemuksensa. Kuolema oli hänelle vielä niin uusi ja käsittämätön. Siinä maatessaan hän saattoi tahtomattaan ruveta kuuntelemaan, eikö isä yht'äkkiä alkaisi puhua sieltä alhaalta, heräisi unestaan, koputtaisi kiveen. Miks'ei hän yht'äkkiä ponnistanut vahvoilla käsillään ja murtanut vankilansa kantta ja vyöryttänyt kiveä pois? Miks'ei hän huutanut palvelijoitaan, kuten oli tehnyt vielä muutamia päiviä sitten? Kuinka kaikki hänen voimansa oli voinut jähmettyä, tulla tuomituksi ikuiseen toimettomuuteen? Hänhän ei kuitenkaan ollut poistunut maan päältä, ei hävinnyt, ei haihtunut. Giovanna oli nähnyt hänen kasvonsa kuolemassa, kovina, taipumattomina, julistaen uhmaansa, melkein hammasta purren viholliselleen, valkeina kuin uhkaus. Eikö tämä uhkaus koskaan pääsisi kuuluville, eikö tämä uhma koskaan järkyttäisi kasvojen tyyneyttä? Oliko kuolema kuin tuhatvuotinen herpautuminen, joka lakkaisi vasta tuomiopasuunani pauhatessa? Makasiko hän siinä vain odottaen, kieli jo puheeseen koukistuneena, jännittynein lihaksin, valmiina nousemaan? Miks'eivät Giovannan kuumat kyyneleet voineet tippua kiven läpi ja saada suonenvedontapaisesti jäykistyneitä piirteitä rauhoittumaan ja nyrkkiin puristuneita käsiä avautumaan ja yhteenpurtuja hampaita irroittumaan rukoukseen ja harmaita, rypistettyjä kulmakarvoja siliämään rauhaa säteilevälle otsalle? — "Isä, isä — tunnehan, kuinka tyttäresi itkee, sinä voimakas ja ylväs sielu, joka olit liian suuri ollaksesi muiden kuin yhden rakastama, liian rajuvoimainen pienten, raukkamaisten ja salakavalien ihmisorjien ymmärrettäväksi. Makaatko vielä kirstussasi vartioiden vihollisiasi? Oletko vielä kuolemassakin koventanut kasvosi jääkylmään halveksimiseen murhaajaasi kohtaan? Pelkäätkö, että vihollisesi tulevat riemuitsemaan heikkoudestasi kuolemassa, ja oletko purrut hampaasi kiroukseen, joka vielä vuosisatain kuluttua on luettavana kuihtuneilla kasvoillasi? Isä, isä — mitä sinä nyt tunnet? Etkö huomaa, että tyttäresi on täällä, ainoa, joka näki sinut hellänä kuin lapsi, lempeänä kuin pyhä Kristoforos, nostaessasi pienen tyttösi hartioillesi, ainoa, joka sinua rakasti ja joka elää muistaakseen sinua?"

Giovanna huokasi, niin että hän sen itse kuuli, ja musta huntu hänen ympärillään kahisi. Kuului toinenkin huokaus. Valot ikäänkuin lepattivat, kun hän kuuli sen. Tuliko se vainajan suusta? Kuuliko isä hänen äänensä kiven alle, ja vastasiko hän hänen huokaukseensa?

Kun hän nousi, olivat hänen polvensa jääkylmät ja kankeat paljailla kivillä makaamisesta. Aikoessaan mennä hän näki olennon, puettuna mustiin kuin hänkin, nojautuneena seinään. Mies ojentui, ja hänen mykästä, eteenpäin kumartuneesta tervehdyksestään Giovanna tunsi Gentilen.

Hän ei vastannut hänen tervehdykseensä. Mutta hänen ohitseen mennessään hän kysyi hillityllä äänellä:

"Mitä teette täällä, herra? Kuolleen miehen lepoa ei hänen vihollistensakaan ole tapana häiritä."

"Tunsin häntä vähän, enkä ollut hänen vihollisensa, madonna", sanoi Gentile äänellä, joka oli vielä hänen omaansakin hillitympi. Ja hän seisoi yhä käsi sydämellä.

Giovanna katseli hänen kumartunutta päätään; — miehen silmäripset värisivät valkean, kiharain ympäröimän otsan alla.

"Mutta annoitte hänen viholliselleen suojaa hänen tehdä salamurhansa", sanoi hän.

"Ei, madonna, olin Firenzessä niinä päivinä; hän murhasi ystävyytemme.
Teidän surunne on minun suruni."

"Teidän surunne on minun suruni, madonna", kertasi mies ja loi hitaasti katseensa ylös kohottamatta päätään. Giovanna ei ollut milloinkaan nähnyt kahta niin suurta, niin puhdasta, niin kaunista silmää, kosteakatseista ilman kiiltoa, jaloa ilman ylpeyttä, ruskeata ja kullankimalteista. Ne katsoivat häntä, palvoen ja arasti, mutta värähtämättä, ne katsoivat kiinteästi ja vilkkumatta hänen silmiinsä, ne imivät hänen sielunsa, ne vetivät muiston hänen mielestään. "Miksi seison tässä, minkä tähden olen olemassa?" Giovannan täytyi luoda katseensa lattiaan, marmorilaattojen valkeista ja mustista kuvioista nähdäkseen, missä hän oli. Hänen täytyi tuijottaa alttarikynttilöiden liekkejä palatakseen järkiinsä. Hänen täytyi kiertää sormiaan mustaan huntuun muistaakseen, että hän seisoi isänsä hautakappelissa. Hän sulki silmänsä, ja vain vaivoin hän sai tajutuksi elämänsä tapaukset ja syyn isänsä kuolemaan. Hän nosti katseensa tunteakseen tuon nuoren miehen, joka seisoi hänen edessään ja imevin silmin kertasi noita käsittämättömiä sanoja:

Giovanna kohotti pitkää, valuvaa huntuaan ja kiersi vielä kerran sen liepeet päänsä ympärille, siten enentäen heidän välillään olevaa pimeyttä. Hän viivytteli katsoa toiseen ja vapisi, kun huomasi hänen jälleen luoneen alas katseensa. Sitten hän sanoi äänellä, jonka lempeys kummastutti häntä itseään, sillä hän koetti tehdä sen kovaksi:

"Mutta te pelkäätte häntä itseään. Hän on juurruttanut kurin teidän sydämeenne."

"Erehdytte, herra. Hän on opettanut minulle mitä vapaus on. Hän on opettanut minua olemaan pelkäämättä mitään."

He saattoivat kuulla alttarikynttilöiden sihinän. Giovanna tunsi veren takovan ohimoillaan, niin että hän kuvitteli kuulevansa sen laulavan ja kumisevan lattiassa ja seinissä.

"Suurempi kuin mikään muu pelkuruus on se, madonna, ettei uskalla seurata sydämensä ääntä. Mitä auttavat urhoollisuus ja kirkkaat aseet, uljas käynti ja kaiken maailman uhmaaminen, kun sydän on piilossa kuin sidottu rikollinen ja puree kahleitaan?"

"Ja te luulette, herra, että sydämeni kärsii kurista ja kahleista, jotka isäni on pannut kannettavakseni?"

"Miksi ette voi herättää isääni kuolleista ja antaa hänen vastata? Repikää kivet hänen vastasuljetulta haudaltaan ja pilkatkaa häntä tuhmanrohkealla puheellanne. Mutta minä sanon teille, että minulle hän elää. Heitän teidän syytöksenne pelkuruudesta takaisin. Sydämeni uskaltaa tehdä kaiken, minkä minä tahdon. Hän on oleva todistajani. Mutta hän olkoon myöskin teidän todistajanne."

Hänen äänensä liekehti. Gentile lähensi kasvonsa hänen kasvoihinsa, jotka kuulsivat kalmankalpeina moninkertaisen mustan harson läpi. Hän pudisti hymyillen päätänsä ja tarttui Giovannan hansikoituun käteen.

"Pelkäättekö pimeässä, madonna?" sanoi Gentile ja katsoi monia kynttilöitä. Giovanna pudisti päätänsä.

"Katsokaamme", sanoi Gentile ja juoksi kevein, pehmein askelin alttaripöydän luo alkaen puhaltaa kynttilöitä sammuksiin. Liekit tekivät vastarintaa. Silloin hän otti barettinsa ja löi niitä hitaasti, aivan kuin olisi tappanut isoja kultakärpäsiä, yhden kerrallaan.

Kappelissa vallitsi pimeys, kuin olisi ollut ilta ulkopuolella. Vain pitkä, kapea ikkuna kasvoi mustalla seinällä kuin tummanvihreä vedenalainen valoköynnös, joka tunkee uponneeseen laivaan. Ja siitä raosta kulki pyhä Caterina sisään palmuineen ja piikkipyörineen.

"Kuinka te uskallatte?" kuiskasi Giovanna. "Tehän sammutatte vainajan messukynttilät."

"Silloin hän näkee meidät paremmin", kuiskasi Gentile yhtä hiljaa.
"Silloin hän voi paremmin nähdä rohkeuden loistavan rinnassanne."

Ei se ollut oikeastaan rohkeutta, joka loisti Giovannan rinnassa. Hän vapisi, ikäänkuin olisi tehnyt pyhyydenloukkauksen isänsä haudalla. Hän sulki silmänsä ja huomasi, että Gentile veti hänen huntuaan.

"Enemmän kuin te, madonna. Joko pelkäätte koetta? Ja tahdotteko pysyä surusuojuksenne takana, hautajaisajatustenne peitossa? Ne täytyy saada pois, ennenkuin voimme puhua kasvoista kasvoihin."

Gentile kääri huntua hänen rinnaltaan ja päänsä ympäriltä hellin käsin. Hänen imettäjänsä ei koskaan ollut tehnyt sitä niin kevyesti. Hyväilyjä virtasi näistä hellän-varovaisista sormista, joiden kosketuksesta tukka hänen ohimoillaan kahisi.

Gentile tarttui myöskin hänen käsiinsä. Ne vapisivat hänen käsissään, ja Giovanna koetti vetää ne pois.

"Herääkö pelkonne, madonna?" kysyi Gentile, ja Giovanna jätti vastustelun. Gentile veti hansikkaat hänen käsistään ja heitti ne, samoinkuin hunnun, kivilattialle. Vieläpä rukousnauhakin aukeni ja liukui kalisten lattialle. Hän kumartui sitä ottamaan, mutta vaipui vain suoraan Gentilen syliin, joka oli polvillaan hänen edessään ja suuteli hänen kylmiä käsiään, kunnes hän tunsi niiden polttavan. Hän ei voinut puolustautua, ei puhua, ei vetäytyä pois. Hän kumartui vain alemmaksi toisen puoleen ja tunsi hänen tukkansa sileänä ja kuivana kuin silkki aivan suunsa alla. Molemmin käsin tarttui Gentile häntä vyötäisistä ja painoi päänsä hänen sydämelleen.

"Antakaa minun kuunnella", kuiskasi hän, "antakaa minun kuunnella, onko sydämellänne tosiaan rohkeutta sykkiä."

Se sykki. Se oli kuin pelästynyt lintunen pienessä häkissä, se räpytti siipiään, lepatti ja lenteli joka suunnalle koettaen väistää kuuntelevaa korvaa, joka painautui häkin säleitä vastaan kuullakseen sen lyövän. Silmät ummessa Giovanna huomasi itse, kuinka pelästynyt linnunsydän läähätti hädässään, sokeassa pelossa etsien pelastusta, takoen kuin vasara, talttuen, taas nousten, loukaten siipensä verille, sinkoilevin höyhenin ja epätoivoisena kuolemaan asti. Gentile kuuli sen hurjan räpyttelyn ja kuinka se vaipui lepoon, kunnes se sykki kuin pitkin, vapisevin siivenlyönnein: Niin — niin — niin — hänen hurmaantuneeseen korvaansa. Giovanna piteli molemmin käsin rintaansa, ikäänkuin olisi pelännyt sydämensä vuotavan ulos. Ja hän tunsi Gentilen suudelmien tihkuvan sormilleen kuin lämpöisen veren. Gentilen ei enää tarvinnut vetää häntä. Hän vaipui itsestään polvilleen, kunnes hän oli sileillä kivipaasilla isänsä haudalla, voitettuna ja vavisten, peläten omaa onneansa.

"Voitko kuulla, ylpeä Leone de' Salvucci", kuiskasi Gentile, "voitko kuulla, kuinka tyttäresi sydän lyö? Ei koskaan ole oma sydämesi sykkinyt kovemmin, kun hevosesi nousi pystyyn taistelussa ja sinä tungit miekkasi elävään lihaan. Kuuntele, Leone, kuule ja ole ylpeä!"

Giovannan kädet olivat Gentilen pään ympärillä. Hän koski siihen, niinkuin olisi tahtonut havaita sen käsivarsillaan ja nähdä sen sormillaan, hienona ja lämpimänä ja kiinteänä ja pehmeänä. Hän tunsi hänen suunsa kosteana hedelmänä, joka avautui hänen kosketuksestaan; Gentilen silmäripset liikkuivat hänen käsiensä alla kuin koiperhosen siivet.

"Ylväs Leone!" kuiskasi Gentile. "Kiitos siitä, että opetit tyttäresi olemaan siveä!"

Hämärä valo levisi suureen kirkkoon alttariliekeistä, jotka lepattivat kuin tähdet myrskyilmassa. Suitsutushöyryt liikkuivat kuin pilvet nokimustien holvien alla. Ja uhrimessussa kaikuivat pappien äänet kuin hätälaukaukset, jotka kohosivat ja hävisivät avaruuteen, lattiaan kumartuneitten olentojen vastausten pauhatessa kuin avonaisten hautain hyminänä, kuin kumeasti kohisevien huokausten aaltoina.

Giovannalla oli niin kiire, että hän ei edes polvistunut pääalttarin edessä ja unohti vihkiveden pääoven luona.

Gentile seurasi häntä. He pysähtyivät tuomiokirkon torille ja hengittivät kiivaasti ja näkivät hoikkien tornien kohoavan kiinteinä ja mustina vaaleata, säteilevää kevättaivasta vastaan. Se oli kuin mantelinkukkien punaama.

Kondottieerin isot koirat tulivat heitä vastaan ja siirtyivät heti hänen tyttärensä tyköä Gentilen luo, nuuskien ja heiluttaen tuuheata häntäänsä.

"Katso", kuiskasi Giovanna, — "nekin tuntevat sinut ja valitsevat sinut herrakseni, kuten isäni on tehnyt."

Giovanna katsoi häntä, ja hänestä Gentile oli alttaritauluissa kuvattujen, haarniskaan puettujen arkkienkelien näköinen, niin aaltoilivat kiharat hänen hienoilla poskillaan.

"On, Gentile, niinkuin minä itsekin. Etkö ollut Firenzessä päivää ennen hänen kuolemaansa? Ja etkö pyytänyt häneltä kättäni, kuten pyysit saada jakaa suruni?"

"Giovanna", vastasi Gentile ja otti häntä lujasti ranteesta, — "uneksitko sinä? Milloin minä olen puhunut isäsi kanssa? Vain siksikö oli sinulla rohkeutta antaa sydämesi sykkiä?"

"Gentile, sydämeni sykki, koska rakastin sinua. Mutta uskalsitko syleillä minua isäni haudalla pelkäämättä häntä ja hänen vertansa?"

Gentile ei vastannut. Hän katsoi häntä sanomattoman surullisena. Katse tuli niin synkäksi, että siitä levisi ikäänkuin varjoja hänen kasvoillensa. Hän päästi Giovannan ranteen ja painoi päänsä alas, niin että tukka valahti hänen valkealle otsalleen. Hän painoi päänsä alas sen rukoilevan tuskan edessä, joka uhkasi puhjeta kyyneliin Giovannan silmissä.

"Ei, nyt nousee rohkeus", vastasi Giovanna. "Kiitä onneasi, että Leone de' Salvucci on kuollut. Mutta saat tuntea, että hänen tyttärensä elää. Sanon sinulle hyvästi, Gentile."

Hän meni torin poikki. Gentile jäi seisomaan, pudisti päätänsä ja mumisi: "Mahdotonta, mahdotonta."

MIES.

Rikas kauppias Niccolò Mercatale oli tullut ratsain Firenzestä kondottieerin hautajaisiin. Seuraavana päivänä hän kävi hänen tyttärensä luona Salvuccien palatsissa. Kun ovi aukaistiin saliin, jäi hän seisomaan kynnyksen ulkopuolelle ja kysyi, paljastamatta päätänsä, mutta kumartaen talon emännälle ja ainoalle haltijattarelle:

"Sallikaa minun tehdä yksi ainoa kysymys, madonna. Isänne oli minun ystäväni ja vieraani päivää ennen kuolemaansa. Olin puhunut hänelle teistä ja haluan vain tietää, oliko hänellä aikaa kertoa teille keskustelumme, ennenkuin — Jumala rangaiskoon hänen murhaajaansa — se onnettomuus tapahtui, joka erotti teidät rakastavasta isästä ja minut parhaasta ystävästä."

"Mainitsematta nimeänne, herra, olivat hänen viimeiset ajatuksensa teissä, ja hän sanoi minulle, kuolema suussaan, viimeisen toivomuksensa."

"Silloin kiitän teitä, madonna, ja pyydän lupaa saada olla vieraananne jonkun aikaa, sittenkuin surunne jälleen sallii teidän ajatustenne kulkea kauemmaksi kuin siihen hautaan, joka teiltä otti rakkaimpanne maailmassa."

"Kiitän teitä, madonna. Me näemme toisemme jälleen. Siihen asti pyydän teitä pitämään Niccolò Mercatalea Firenzestä lähimpänä ja hartaimpana suojelijananne."

Hän kumarsi uudestaan ja oli vetäytynyt takaisin, ennenkuin Giovanna oli nähnyt hänestä muuta kuin kasvojen ryppyjen ja juovien liikahtelun leveän suun pielissä ja korkealla olevain kulmakarvain alla sijaitsevien pienten silmien ympärillä.

Giovanna näki vain yhden tien edessään, ja hänen katseensa ei poikennut suuntaan eikä toiseen. Hän sulki talonsa Gentileltä eikä tahtonut mennä isänsä haudalle, ennenkuin uskalsi pyytää anteeksi pyhyydenloukkaustaan.

Viikkoa myöhemmin ratsasti Niccolò Mercatale uudelleen San Gimignanoon muassaan lukuisa seurue hevosia ja palvelijoita. Muutamia oli lähetetty ennakolta ilmoittamaan hänen tulostaan. He purkivat hevosten kuormat ja kantoivat sisään lippaita ja arkkuja ja levittivät luvan saatuaan niiden sisällyksen pöydälle isoon saliin.

Giovanna istui nojatuolissaan musta huntunsa levitettynä kokonaan ympärilleen. Beritola asetteli sen laahusta lattialle.

Kun Niccolò Mercatale itse tuli, seisoivat palvelijat pitäen ovea auki. Hän kumarsi, ennenkuin astui kynnykselle. He ottivat hänen aseensa ja hänen suuren matkaviittansa ja poistuivat, ja hän astui lattian poikki kevyesti ja nopeaan, vaikka Giovanna heti näki, että hän ontui.

Kun hän seisoi hänen edessään, kumarsi hän uudelleen, mutta ei syvempään kuin äskenkään, ja sanoi: "Tervehdän teitä, madonna. Suvaitsetteko kuulla minua?" — Giovanna nyökkäsi. — "Ja ettekö halua miehistä todistajaa, joka voi vahvistaa keskustelumme laillisuuden?"

"En, messer Niccolò, imettäjäni on lähinnä isääni ainoa, johon olen luottanut."

"Mikä teille on mieluista, on minullekin rakasta", sanoi mies, ja nyt vasta hän otti korkean, jäykän huopabaretin päästänsä, joka kiilsi paljaana ja sileänä ilman ainoatakaan hiusta. Senjälkeen hän aukaisi hienon mustan atlasviittansa, joka oli koristettu kevein mustin silkkikirjailuin, laski sen hartioiltaan ja seisoi nyt yksinkertaisessa, rinnalta poimutetussa verkatakissaan, joka tuskin ylettyi hänelle polviin, paljastaen jalkavian, hänen astuessaan vielä askeleen neitoa kohti. Giovanna istui hämmästyneenä katsellen näitä juhlallisia valmistuksia.

Mercatale kumarsi jälleen, tällä kertaa niin syvään, että Giovanna saattoi nähdä hänen kaljun päänsä aina niskaan asti.

"Madonna", sanoi hän kirkkaalla, hieman kimakalla äänellään. "Tämä askel, jonka nyt teihin nähden astun, tapahtuu täydellisimmässä vilpittömyydessä. Koko elämäni perustana on ollut ehdoton avomielisyys. Minun ei tarvitse hankkia todistajia siihen, että minua kansalaisteni arvostelussa syytetään ehkä kaikista muista paheista ja vioista paitsi siitä ainoasta: että valehtelen ja teeskentelen. En ala salaamalla puutteitani, ja varsinkin mitä teihin tulee, tahtoisin vähimmin sitä tehdä. Firenzessä on niin taitavia peruukintekijöitä, ettei kenenkään, paitsi häntä ja itseäni, tarvitsisi aavistaakaan minun kaljupäisyyttäni. Mutta itseni tähden en käytä tukkaa, joka ei ole kasvanut omassa päässäni. Ja teidän vuoksenne tahdon lisätä, mitä ette voi tietää omain silmienne todistuksesta, että jos minulla olisi tukkaa, ei se nykyisellä iälläni olisi ruskeata, vaan harmaata. Kohtalo on säästänyt minut ensimmäisten hopealankojen aiheuttamasta surusta ja kiusauksesta kiskaista pois ne ensimmäiset katoavaisuuden merkit, joita kuolema antaa kasvaa päähämme lempeinä muistutuksina. Pyydän teitä, tarkastakaa kasvojani, neitsyt. Ne ovat paljaat, eikä niitä peitä mikään ihomaali. Tiedän teidän arvelevan, että niissä on enemmän ryppyjä kuin mikään kauneusaisti voi sallia. En edes tahdo kaunistella niitä sanomalla, että ne ovat viisaudenvakoja, joista jokainen erikseen on maksanut minulle monta unetonta yötä ja kallista kokemusta. Rypyt ovat kulumisen merkkejä. Ja minun kertovat vain jokapäiväisestä ja uupumattomasta työstä kirjoituspöytäni ja tilikirjojeni ääressä. Samoin on jalkani laita. Olen riisunut viittani heti näyttääkseni teille, etten tahdo mitenkään salata ontumistani. Voisin kertoa teille, että se johtuu haavoittumisestani eräällä sotaretkellä, jolla kerran isänne johdolla olen ollut, — hänet Santa Maria del Fiore ottakoon suojelukseensa! Minä olen haavoittunut sodassa, mutta jalkani on yksinkertaisesti taittunut maantiellä. En siis ole mikään sankari enkä pyydä itseäni sellaisena pidettävänkään. Ainoa, mistä pyydän päästä, on, että minua pidettäisiin kerskailijana. Olen ruma ja puolivanha enkä suinkaan miellyttävä. Paras hyveeni on se, että sen tiedän. Nyt pyydän teitä, neitsyt, sanomaan, pitääkö minun jatkaa. Tai jollette sitä tahdo, ojentakaa vain kätenne. Silloin otan jälleen viittani, te pääsette kuulemasta puhettani, ja minä menen ilman kaunaa pois."

Giovanna viittasi kädellään: "Jatkakaa te vain, messer Niccolò." Hän ei katsonut mieheen, vaan kuunteli alasluoduin silmin ja punastui vienosti mustan huntunsa takana.

"Niinpä tahdon siis sanoa teille, madonna, että jo kauan sitten olen pyytänyt teitä vaimokseni isältänne. Ja hän lupasi minulle kätenne o silloin, kun se oli vasta niin pieni, että sen sormien väliin ei muuta mahtunut kuin nänni. Olen velvollinen sanomaan teille, että ainoa kerta, milloin olen isäänne kadehtinut, oli silloin, kun hän voitti äitinne sydämen. Minä luovuin kosinnastani, koska olin nuorempi, ja isänne lupasi minulle ensimmäisen, minkä hänen morsiamensa kantaisi sydämensä alla, jos se olisi tyttö. Olen velvollinen sanomaan teille, että olen uskollisesti odottanut, kunnes te kasvaisitte suureksi, en vaatiakseni lupauksen täyttämistä, vaan tullakseni teidän arvoiseksenne. Totta puhuen, ei ole suurta painoa siveydellä, kun on ruma ja vastenmielinen ulkomuodoltaan. Mutta minä olen ajatellut, madonna, että ihmistä kaunistaa säilyttää tunne syvänä ja hienona ja saastuttamattomana, vaikkapa se kohdistuisi vain pieneen lapseen. Viatonta täytyy rakastaa puhtaasti. Ja niin olen ajatellut teitä, ja niinä vuosina, jolloin te kasvoitte suureksi, olen tehnyt työtä, kuin olisin työskennellyt teidän hyväksenne. Tiedän teidän voivan sanoa, että rikkaus ilman rakkautta ei ole mitään. Mutta rikkauteni on juuri koottu rakkaudesta teihin, ei kerätty voitonhimosta, vaan se on kasvanut huomaamatta kuin te itsekin. Kun annoin almuja, madonna, annoin erään pienen tytön nimessä, ja kun varani kasvoivat, siunasin ajatusta hänestä kaiken varallisuuteni lähteenä. Olen tässä omalle pöydällenne, madonna, pannut esiin kaikki ne kauppakirjat ja arvopaperit ja kaiken rahan, mikä on minun omaisuuttani, en kerskatakseni — sillä raha on kehnointa millä kerskata — vaan pyytääkseni teitä omin silmin sitä katsomaan, koska siinä ovat korot siitä leiviskästä, mikä ajatus teistä on ollut sielulleni, ja koska katson sen tulleen määräpaikkaansa vasta sinä hetkenä, jolloin se joutuu teidän käsiinne."

Ja Niccolò Mercatale kiiruhti pöydän luo, työnsi kannen kullan ja kalleuksien päältä, kääri auki isoja pergamenttikääröjä ja aukaisi paksut tilikirjat.

"Pyydän teitä, madonna, arvioidaksenne puhtaan ja väärentämättömän tarkoitukseni, antamaan holhoojanne tutkia kaiken tämän, niin että hän voi antaa lausuntonsa tarjouksestani."

Giovanna seisoi hänen vieressään ja painoi kannet; kiinni ja kääri kokoon asiapaperit.

"Holhoojani seisoo edessäni", sanoi Giovanna. "Ensimmäisen käyntinne jälkeen kirjoitutin teidät oikeudessa siksi, jonka halusin suojelijakseni."

"Kiitos tästä luottamuksesta, madonna. Ehkä minun ei pidä pyytää teiltä suurempaa luottamusta. Suokaa minulle anteeksi, jos näytän teistä rohkealta toiveissani. Mutta tulin todella pyytääkseni teitä vaimokseni. Isänne minulle antama lupaus sitoo teitä vähemmän kuin nauha tämän käärön ympärillä. Holhoojananne on minun velvollisuuteni antaa teille tämä neuvo: antakaa sydämenne vain sille, jolle uskallatte antaa sisimmän ja syvimmän luottamuksenne. Älkää antako minulle kättänne, jos tunnette, että sydämenne ei voi sitä seurata. Kaikki onni, minkä elämä voi minulle tarjota, on koottu siihen ainoaan summaan: että te synnytätte minulle pojan. Mutta ei poikaa, jossa on salainen merkki tukahdutetusta ja hillitystä halusta toiseen mieheen. Tahdon teidän rakastavan minua täydellisesti vapaana, madonna. Sillä rumuuteni ei ole murtanut miehistä ylpeyttäni. Olen ylpeä luitteni ytimeen saakka. Ja kypsästä iästäni huolimatta rakastan teitä en holhoojana tai isänä, vaan miehenä."

"Niccolò Mercatale, paitsi isääni olen vain yhden kuullut puhuvan kuin miehen. Ja miehen kanssa tahdon mennä naimisiin."

"Oi, pitäkää sitä, madonna, kunnes vaihdatte sen toiseen. Älkää antako kauneutenne täyden loiston heti sokaista minua."

Ja suudellessaan hänen kättänsä hän seisoi kauan kumartuneena sen puoleen kuiskaten:

"Jäykkäjalkainen mies osaa huonosti polvistua. Mutta sydämessäni polvistun edessänne, madonna."

XI.

KEVÄT.

Kun Giovanna ratsasti Firenzeen, kantoivat nuoret miehet kukkia häntä vastaan ja sirottivat niitä hänen hevosensa jalkoihin. Hän näki valkeiden liljojen lentävän ilmassa, ja hänen jalustimessa oleva jalkansa kuljetti laahuksen kultabrokadia huulten ohi, jotka kilpailivat saada suudella sen lievettä hevosen sivulla.

Gentile yksin ei kumartunut, vaan etsi hänen katsettaan. Se kohtasi hänet kylmänä ja tuntematta häntä.

Kun Giovanna ratsasti Trinità-torille Mercatalen palatsin edustalle, satoi oliivinoksia kaikista ikkunoista hänen päälleen. Kukkia tuiskusi hänen jalkoihinsa, kun hänen sulhasensa auttoi häntä hevosen selästä.

Kynnykselle seisahtui Giovanna, kuin olisi loukannut jalkansa veripunaiseen neilikankukkaan, joka loisti kaiken valkean ja vihreän keskellä. Hän katsoi taakseen sitä tietä, mitä hän oli tullut. Kauas pitkin toria oli samaa punaista päivinä siellä ja täällä.

"Tekö, Niccolò Mercatale", kysyi hän, "olette antanut sirotella näitä punaisia kukkia?"

"Katsokaa sitten, että ne poistetaan kotini kynnykseltä, jonne vain teillä on oikeus sirottaa kukkia."

Hän ei mennyt sisään, ennenkuin nuo punaiset rakkaudenkukat oli poistettu. Mutta Firenzen kauneimpien nuorten miesten nähden hän suuteli iäkästä ja rumaa miestään. Hän värisi, kuin olisi syntynyt uudestaan tästä suudelmasta.

Giovannan kynnystä etemmäksi eivät nuo kutsumattomat rakkaudenkukat koskaan päässeet. Ne lakaistiin ovelta, ennenkuin hän meni ulos tai sisään. Ilma palatsin korkeissa saleissa oli puhdas ja kylmä hänen ympärillään. Ja silloinkin kun Firenzen sukkelat ja riehakkaat miehet, nuoret, loistonhaluiset ja kevytmieliset naiset virtana tulvivat marmoriloistoisiin huoneisiin, vaimeni kaikki hillittömyys ja muuttui viehättäväksi arvokkuudeksi. Sukkeluus kimalteli kuin suihkukaivon helmet Giovannan loistavan kauneuden valossa. Riehakkuus muuttui veitikkamaisuudeksi, intohimo ihailuksi. Amor otti villejä leijonia harjasta ja veti niitä kivilattioita pitkin, niin että sisäänvedetyt kynnet rapisivat.

Kun firenzeläisnaiset yksinään tulivat vierailulle, astuivat he hänen huoneissaan samalla ryhdillä kyin jumalattaret muinaisajan friiseissä. Hoikilla, kauniilla kauloillaan he kantoivat helminauhansa kuin Minerva aigistansa. Kultakudos oli heidän ympärillään kuin arvokkuuden panssari. Kiharaisella tukalla oli rouvan-huntu ohuena ja valkeana ja läpikuultavana kuten hienot nupunverhot, jotka haivenisena suojana ympäröivät vastapuhjennutta kukkaa. Veitikka, joka väijyi sielussa, oli suljettuna silmän valkean helmiäiskiillon taakse. Pitkät hienot sormet ikäänkuin taluttivat puhetta näkymättömässä kultanauhassa. Mutta yht'äkkiä saattoivat hunnut puhaltua ilmaan, kultasilmus katketa, kankea brokadi murtua. Veitikka heittäytyi suinpäin hymyilevistä silmistä, huulet upottivat kaikki sirot sanat naurun ja leikin kaaokseen.

Giovanna nauroi iloisimpana joukossa. Hänellä oli lähellään mies, joka yhdisti isän hellän huolenpidon rakastajan nöyrään palvontaan. Joka kerta hänen astuessaan hänen luokseen se tapahtui sellaisella hartaalla kunnioituksella, kuin itse huone hänen ympärillään olisi ollut pyhäkkö. Giovanna tunsi isänsä levolliset askeleet hänen varovassa käynnissään. Hän suuteli hänen kättään yhtä varmasti kuin uskovainen tekee ristinmerkin vihkivedellä lähestyessään alttaria. Mies oli ruma, mutta niin tietoinen rumuudestaan, että hänen ylväs vapautumisensa sen ajattelemisesta teki hänet kauniiksi. Kaikki rypyt hänen kasvoissaan olivat viisaudenkirjoitusta, jota Giovanna päivä päivältä oppi yhä paremmin lukemaan. Koko hänen olemuksensa perustana oli itsetuntemus eikä itserakkaus. Siksi hän olikin Giovannan mielestä tuhat kertaa miehekkäämpi kuin Firenzen kauneimmat nuorukaiset, jotka eivät voineet astua lattian poikki tai panna jalkaansa jalustimeen ajattelematta, miltä he näyttäisivät. Hän katsoi mielihyvällä hänen sileätä päälakeansa, pään rehellistä, paljasta sydäntä, joka oli täysinkypsynyt pähkinä, kehittynyt esiin kukasta ja lehdistä, kuoresta ja verhosta, ojentaen aurinkoon lopullisen pyöreän muotonsa. Hän otti sen hienoihin käsiinsä kuin voimakkaan, harvinaisen hedelmän. Miehen suuret suoniset, hyvinhoidetut kädet saavuttivat hänen suosionsa ilmeikkyydellään, tietoisella, varmalla otteellaan — kuin haukankynsien ote tangon ympäri. Ja Mercatale oli ensimmäinen, joka aukaisi Firenzen koko sivistys- ja taiderikkauden hänen nuorelle, janoiselle sielulleen. Hän oli viisas elämässä ja elämän taidossa. Hän oli väsymätön kulkija ajatusten suuressa, salatussa maailmassa. Hän kuului Lorenzo il Magnificon uuteen tieteenharjoittajien akatemiaan. He paljastivat. Platonin syvän, syvän viisaudenkaivon. Italian kauneimmat runot elivät hänen huulillaan. Ja hän opasti Giovannaa kaikessa siinä rikkaassa ja tulisessa taiteessa, joka juuri nyt versoi maasta säteilevänä ilon ja kyvyn keväänä. Kirkot täyttyivät siitä, holvit kukoistivat, seinät lauloivat värejä ja kauneutta. Mercatale näytti hänelle sen kaiken. Saturnuksen kultakausi, antiikin jumalat syntyivät uudelleen palatseissa niin elävinä ja herkkinä kevään unelmina, että saattoi kuvitella näkevänsä kukkien puhkeavan viluisina verhostaan ja ensimmäisen veren tulvahtavan niiden poskiin puhtaassa, voimakkaassa ilmassa.

Siinä oli itse Minerva, joka koristi itseään oliivinoksa-seppelein ja kirjaili pukunsa ohuen hunnun Medicien ihanilla kiehkuroilla ja astui versovalla, smaragdinvihreällä ruoholla riemukkaassa voitonhumussa. Ihmisluonteen alkuperäinen raaka eläimellisyys kuvattiin villinä kentaurina, Minerva tarttui kentauria tukkaan ja kuritukseksi ravisti hänet polvilleen.

Ja aikojen merestä nousi jälleen Venus, puhtaana ja alastomana, painaen kätensä hentoja, märkiä rintojaan vasten, vaalea tukka liehuen ja suojelevana asettuen hänen pyhään helmaansa. Näkinkengässä hän purjehtii merenselällä, joka aaltoilee ja värisee kimmeltävin, vallattomin välkkein. Aurinko on vanginnut vapaan meren kultaiseen verkkoonsa; se pyristelee kuin kala värisevien silmien alla. Tuulenjumalat puhaltavat tuoksuvin henkäyksin hänen kevyttä alustaan aaltojen yli. Ne syöksevät punaisia ruusuja suustaan, ne verhoavat tuon ihanan ruumiin sulotuoksulla. Ja hän liitää kuin untuva rantaa kohden, jossa Horat jo seisovat ja levittävät hänen viittansa liehuen tuuleen kaikkien maan kukkasten syleiltäväksi.

Ja laakerilehto odottaa kiiltävine lehtineen, hiljaisena kuin pronssilehvä seppeleessä. Ja myrtti kuvastaa lehviänsä iäti sinistä elysistä ilmaa vastaan. Hiljaa hehkuen riippuvat kultaomenat oranssipensastoissa, loistavina lamppuina lehdon vihreässä hämärässä. Mutta ruohosta kohoavat kilvan kukkaset Primaveran keveiden, joustavien askelten alla. Vuokot kulkevat parvissa ja kiistelevät koskettaakseen ihanaa impeä. Siniset vinca-kukat kiipeävät hänen jaloilleen. Neilikat ovat valloittaneet hänen hameensa ja kiinnittyneet sen valkeaan kankaaseen. Villit ruusuköynnökset kiertyvät kuin käsivarret hänen vyötäisilleen. Hänen sylinsä paisuu kuin kukkaslähde. Hänen kaulaansa painaa niittykukkaköynnös. Ja korkealla hänen vaaleilla hiuksillaan riemuitsevat valkea vuokko ja taivaansininen vinca otsakoristeena. Kuin kissa hän astuu pehmeästi myriadeille ruohon kukkasia. Mutta Flora kiitää huimana ja puhtaana yli maan ohuessa harsossaan, paeten Zefyrin syleilyä. Hän tahtoo huutaa, mutta ruusuja ja vuokkoja puhkeaa hänen suustaan rankaisevien sanojen sijasta. Venus kulkee hitaasti raskaan naisen käynnillä, punaisen, kultaompeleisen viittansa ja olentonsa salaisuuden painamana, ja taivuttaa päänsä ja puhuu sanattomasti kohottaen valkeata kättään. Amor lentää kuin pääskynen hänen päänsä yläpuolella, sidotuin silmin, ja tähtää nuolellaan kolmea sulotarta, jotka esittävät piiritanssiansa norjien jäsenten joustavan veltosti liidellessä nurmikolla. Näkymätön ilma heidän ympärillään syleilee heidän jäseniään, niin että hunnut rypistyvät lanteitten ja vyötäisten sorjien rytmien ympärille. Ja Merkurius seisoo puoleksi alastomana purppuraviitassaan ja säikyttää sanansaattajansauvallaan keveät valkeat hattarat ikuisesti siniseltä taivaalta.

Tämä kevät avasi sylinsä Giovannalle. Sen rinnoilla hän huokui ilmoille koko nuoren, rauhallisen onnenkaipuunsa. Hän tuli Firenzeen, kun kaupunki oli itse kevään tyyssijana. Kukkien kaupunki sulkeutui hänen ympärilleen. Mutta joka ilta kulkeutui hänen kaipuunsa Arnon solisevan virran mukana, juoksi sen yli rakennettujen siltojen alitse, kirkkojen ja tornien ja rapautuneiden muurien ohi, ulos kauniiseen laaksoon, missä poppelit kuvastuivat nuorina ja väreilevinä ohutta ja väritöntä ilmaa vastaan. Ikkunoistaan Trinitàtorin varrella hän voi seurata virran liukumista sen kivisessä uomassa, sen paksun, kiiltävän käsivarren kuin täynnä porisevia valtimoita, jotka siellä täällä kimmeltäen hypähtivät portaan yli tai kierteisinä ryöppyinä painautuivat kivien ympärille.

Leppoisina kevät-iltoina, kun aurinko oli liukunut kukkuloitten taakse ja ainoastaan valkeat huvilat loistivat rinteillä kuin valkeat vaahtokukat maan aalloilla, vaelsi koko Firenze Arnon rannalla pehmeässä ja väreilevässä kultailmassa, mikä tuli kuin kaukaisista suurista kirkkokynttilöistä, joita ei voinut nähdä. Ja vaeltajat kulkivat toisiaan vastaan kukkia kantaen: narsisseja, hyasintteja ja pitkävartisia liljoja. He kulkivat juoden kauneutta niiden syvistä kuvuista. Ja kun varjot nousivat laaksosta pimeän nousuveden kaltaisina ja soihdut sytytettiin suuriin renkaisiin palatsien jykeville paasimuureille, heitettiin kukat siltakaarilta alas juoksevaan veteen, ettei niitä tarvitsisi kantaa kotiin, ja Arno huuhtoi kaikki kukat muassaan. Kansa vetäytyi tornien ja muurien väliin, kuullakseen soihtujen sihisevän ja räiskyvän iltatuulessa. Vuoret huokuivat nyt kylmiä henkäyksiään kaduille. Campanile, Bargello ja Palazzo Vecchio kohottivat jyrkät torninsa korkealle yöhön yli Firenzen valokimalteisen umpilaakson. Veistokuvat näyttivät heräävän elämään. Valkeat marmorikuvat näyttivät niin tenhoisilta pimeydessä. Soitto ja laulu valui kapeina virtoina säleraoista ja parvekkeilta. Varjossa seisoi kansaa juoden musiikkia halukkain korvin. Yht'äkkiä saattoi yö herätä säikähtäen hurjaan meluun, kadut vapisivat ja kumisivat ratsastajajoukoista, jotka laukkasivat eteenpäin suhisevin ja säkenöivin soihduin. Naamiokulkueita ja laulavia parvia kulki ohitse. Lorenzo ystävineen vietti fantastista karnevaaliaan bakkantteina, Lunan tähtiseurueena, Venuksen palvojina. Palatsien edustalle, joissa Firenzen kauneimmat naiset asuivat, he pysähtyivät ja heiluttivat soihtujaan; soitto kaikui kaunottarien kunniaksi, kukat löivät heidän ruutujaan vastaan, runoja laulettiin, eläköönhuudot raikuivat.

Usein seisoi Giovanna pimeässä kammiossaan ja katseli kulkuetta. Soihdunvalo häikäisi hänen silmiään. Hänen sydämensä sykki, kun soitto pysähtyi hänen parvekkeensa alle. Hän väistyi pois aina vastakkaiseen seinään asti ja seisoi pimeässä silmät ummessa ja kuunteli. Hän joi tätä ihailua kuin unta, kuin päihtymystä suuresta pikarista, jonka yö hänelle tarjosi. Hän ei tuntenut ketään ulkona olevista. Hän ei nähnyt Gentileä, joka istui mykkänä hevosensa selässä palavin silmin tukahduttaen sydämensä nyyhkytykset. Hurmaantuneena laulusta ja eläköönhuudoista hän ojensi kätensä miestään kohti, tunsi hänen lämpimän, ryppyisen ihonsa, kuuli hänen korkean, joustavan äänensä ja löysi rakkauden hänen sylissään.

Gentileä hän rakasti ainoastaan sielunsa syvimmässä itsetiedottomuudessa, hiljaisissa unensyvyyksissä, joissa kaikki tuntemattomat ovet avautuvat ja sielun maahan-sidottu salainen olemus hengittää kuin ruumis arkussaan. Kun tietoisuus jälleen herää, ei sitä koskaan ole ollutkaan. Elämä väistyy siitä kuin valo lippaasta, joka juotetaan kiinni. Gentile — kuiskasi hänen sielunsa hämärä syvyys, niinkuin kasvi ajattelee — Gentile — Gentile — hänen sormensa koukistuivat ikäänkuin hapuillen kulkemaan hänen hiustensa lämpimässä, kuivassa silkissä. Hän hengitti hänen rakkauttaan kuin olisi juonut sydämensä syvyydessä kumpuavasta lähteestä. Gentile — kuiskasi hän ja heräsi eikä tietänyt mitään. Vain sydän jyskytti kuin valekuollut arkkunsa kantta. Aamuvalaistuksessa hän näki vieressään Mercatalen vanhat uurteiset kasvot unessa ikäänkuin puoleksi lahonneina. Hän herätti hänet nähdäkseen elämän jälleen virittävän veltot piirteet ja nähdäkseen ilon syttyvän hänen silmissään, kun hän katseli vaimonsa aamunkultaista nuoruutta.

Ja Giovanna riensi ikkunaan ja näki Arnon juoksevan alapuolellaan kultasuomuisena käärmeenä auringonpaisteessa, Kyyhkyset vilahtelivat valkeitten hiutaleitten tavoin kuulakassa ilmassa. Kevät astui Firenzen kautta kaikkien porttien kautta sisään vasut täynnä päivänpaisteisista laaksoista poimittuja kukkia. Kukkasroykkiöitä kulki kaduilla säkenöivissä väriloisteissa. Hän työnsi luukun auki ja tunsi, että kukkain tuoksu oli jo täyttänyt kaupungin.

XII.

LAPSI.

Kerran Giovanna avasi silmänsä pitkän tajuttomuuden jälkeen ja näki edessään Niccolò Mercatalen, joka kannatti Gentilen päätä käsillään.

Hän huusi Gentilen nimeä, kovemmin kuin oli vaikeroinut synnyttäessään lapsensa, ja vaipui jälleen tajuttomuuteen. Hänen huutonsa pitkänä ja hillittömänä kaikuna kuului katkera, heikko ja raivoisa itku, ihmisen ensimmäinen tervehdys elämälle. Se itki niin kauan, kunnes Giovanna kokosi tajunsa ja rohkeutensa ja jälleen aukaisi silmänsä. Niccolò oli poissa, mutta hänen imettäjänsä kumartui hänen puoleensa.

"Lapsi", kuiskasi hän. Silloin se itse vastasi. Hän tunsi vastauksen veressään. Lapsi oli imeytynyt kiinni hänen rintaansa ja veti esiin salaisuuden hänen sielustaan; se imi syvälle läpi kaiken paatuneen ylpeyden hänen sydämensä pohjassa olevaan lähteeseen saakka. Se imi henkensä edestä. Varjo, unelma makasi hänen rinnallaan ja joi itsensä elämään, sai muodon ja ruumiin, tuli eläväksi, tuli kiinteäksi, tuli painavaksi. Hänen sielunsa salaisuus oli riistetty hänen olennostaan, se makasi paljastettuna ja itsenäisenä ja elävänä ja repi pienillä kynsillään Giovannan puhdasta valkeata rintaa.

Hän itki ja itki ja katsoi kyynelten läpi pientä imevää lasta, ikäänkuin olisi pelännyt nähdä sen kasvavan ja tulevan häntä itseään suuremmaksi. "Gentile", kuiskasi hän ja luuli kohtaavansa Gentilen katseen. Gentile oli jälleen hänen sydämensä alla ja kuunteli sen lyöntejä. Hän oli synnyttänyt Gentilen silmät maailmaan. Lapsi katsoi häneen tuolla pitkällä, mykällä katseella, jolla Gentile häntä katsoi seisoessaan Trinità-torilla tuijottaen kohti kadonnutta onneaan; se oli alastoman sielun katse, täynnä kaipausta, jumalointia, taipumatonta ylpeyttä.

Giovanna nukkui autuaassa horroksessa, kuin elämä olisi ollut hitaasti jättämäisillään hänet tuon pienen ahnaan suun imiessä. Hän toivoi voivansa kuolla niin, vuodattaa elämänsä niinkuin pullo mehunsa, vuotaa kuiviin, kuihtua. Kaikki virrat hänessä ehtyivät, hänen sydämensä vuoti kuiviin, hänen aistimensa turtuivat. Koko maailma suli siihen vihlovaan ja hivuttavaan kiskomiseen, jonka hän tunsi vasemmassa rinnassaan.

Hän heräsi tuntiessaan huulten pehmeästi koskettavan omiaan ja kuullessaan äänen kuiskaavan:

Silloin hän heräsi todellisuuteen kuin polttavan raudan koskettamana.
Hän palasi elämään ja näki Mercatalen kiitolliset silmät.

"Ei", sanoi hän ja vavahti pelosta. "Ei, Niccolò, en voi sinulle valehdella. Olen valehdellut itselleni yhden ainoan kerran, mutta en kenellekään muulle. Enkä tahdo valehdella sinulle, vaikka totuus maksaisi henkeni."

"Ole rauhassa, Giovanna, älä herätä poikaamme. Katso, hän nukkuu sinun rinnallasi."

"Olet oikeassa, Giovanna. Olet oikeassa kaikessa mitä sanot. Mutta älä puhu enempää, vaan lupaa minulle että nukut."

Kun hän tuli takaisin muutamia tunteja myöhemmin, istuutui hän sängyn ääreen ja katseli kauan Giovannan suuria, itkusta paisuneita silmäluomia. Kyyneltensä läpi Giovanna näki, kuka häntä otti kädestä, ja hän sanoi:

"Voit tappaa minut, Niccolò, mutta et uskottomuudesta. Sanon vielä kerran; hän ei ole sinun poikasi."

Mies rypisti kulmakarvattomia silmiään ja aikoi nousta, mutta vaimo tarttui molemmin käsin hänen sormiinsa ja pidätti häntä: "Ei, Niccolò, sinun täytyy jäädä. En ole synnyttänyt sinulle poikaa, vaan olen synnyttänyt oman rikokseni maailmaan. Kaikkina niinä päivinä, jolloin olen ollut vaimosi, en ole tuntiakaan ollut sinulle uskoton, en ajatuksissanikaan. Koko aikana, jonka sinut olen tuntenut, olen ollut ylpeä sinun rakkaudestasi ja kiitollinen onnesta, jonka minulle olet luonut. Jalompaa miestä kuin sinä ei ole Firenzessä eikä koko maailmassa. Sanon sen käsi sakramentilla, sillä minulla on sinun kätesi kädessäni."

"Puhu siis, Giovanna, että voin ymmärtää ja ettei minun tarvitse olla epätoivon vallassa."

"Niccolò, isäni ystävä, mieheni ja suojelijani, anna minun ripittää itseni sinulle, kuin tekisin sen omalle isälleni. Ne miehet, jotka tunsin ennen sinua, eivät olleet miehiä. Yksi tahtoi väkivallalla ottaa minut. Hän hiipi huoneeseeni yöllä kuin varas. Kuin varas hän menetti oikean kätensä. Mutta hänen vasen kätensä antoi isälleni kuoleman. Toinen tahtoi opettaa minua leikittelemään ja tuntemaan sen juoman maun, jota kevytmielinen nuoriso tarjoaa toinen toiselleen suusta suuhun, ikäänkuin rakkaus olisi kaivonmalja julkisella torilla, josta jokainen sammuttaa janonsa. Mutta minä olin ylpeä ja työnsin maljan pois. Sitten tuli eräs, jota rakastin tietämättäni. Hän sai minut kuuntelemaan omaa sydäntäni. Minä kuulin sen lyövän isäni hautakiveä vastaan. Annoin oman sydämeni hurmata itseni. Hän otti minut syliinsä samana päivänä, jolloin maa oli peittänyt isäni. Kuuletko, Niccolò: hän vietteli minut pyhyydenhäväistykseen. Hän syleili minua isäni kirstun kannella. Ja minä häpäisin oman sukuni veren. Kun heräsin juopumuksestani ja rikoksestani, tahdoin pettää itseäni ja sanoin: 'Tätä en uskaltanut siksi, että rakastin, vaan ainoastaan siksi, että aavistin isäni valinneen minulle tämän miehen. Ja tämän on hän vain uskaltanut siksi, että hän on luvannut isälleni naida minut.' Mutta oi, Niccolò, niin pian kuin ymmärsin, että me molemmat — hän niinkuin minäkin — olimme vain seuranneet aistiemme villiä viettiä, tukahdutin heikkouden sydämessäni. Ymmärsin rikokseni ja vannoin vihaavani häntä, joka oli opettanut minut tuntemaan vereni villin voiman. Seuraavana päivänä tulit sinä. Sinä teit minut vahvaksi."

"Olisit ollut voimakkaampi, Giovanna, jos olisit seurannut veresi ääntä. Muistatko, että sanoin, etten halunnut kättäsi, ellei sydämesi sitä seurannut?"

"Mutta minä, Niccolò, seurasin vain tarvettani rakastaa miehuullisuutta, voimaa, pelotonta avomielisyyttä. Tahdoin voittaa oman heikkouteni. Ja minä rakastin jokaista sinun sanaasi, minkä minulle lausuit, tahtosi puhtautta, ajatustesi viisasta, selvää ja kiinteätä juoksua. Sinä puhuit kuin oma ylpeyden ja voiman unelmani, kuin oma isäni. Siksi valitsin sinut enkä — Gentile Cavalcantia."

"Miksi mainitset hänen nimensä?" kysyi Mercatale, ja kaikki rypyt hänen kasvoissaan värisivät. "Rakastatko häntä vielä?"

"En", sanoi Giovanna lujasti ja itki kauan. "En. Vaikka hän saisi kivet puhumaan, ei hän koskaan saa minua uskomaan, että hän todella on minua rakastanut."

"Ja kuitenkin tietää koko Firenze", sanoi Mercatale, "että hän rakastaa sinua".

"Mutta sinä, Niccolò, tiedät, etten ole suonut hänelle katsetta enkä ajatustakaan, sittenkuin annoin lakaista kynnykseltäni hänen punaiset kukkansa."

"Mitä minä tiedän sinun ajatuksistasi, Giovanna?" sanoi Mercatale katkerasti. "Ja mitä sinä itse tiedät? Katso lastasi. Mitä se auttaa, ettet ole suonut hänelle ajatusta, kun kohtusi on lahjoittanut hänelle pojan."

"Kohtuni on kätkenyt häpeäni", valitti Giovanna. "Ja minä olen synnyttänyt unohdetun rikokseni maailmaan. Kunpa olisin kuollut! Jospa antaisit minulle kuoleman, Mercatale."

"Kuolema on huono lohdutus, Giovanna. Katso, minä jään eloon, vaikka olen vailla perillistä. Ja minä rakastan yhä, vaikka olen vailla toivoa. Giovanna, Giovanna, kun vanha mies rakastaa, niin hänen satonsa tähkät ovat tyhjiä, ja hän on sen ansainnut."

Giovanna paadutti mielensä. Hän ei enää tahtonut panna lasta rinnalleen eikä nähdä sitä. Sille täytyi hankkia imettäjä. Päiviä ja öitä hän makasi taistellen äidinkaipuutansa vastaan. Maito kuohui kiinteässä rinnassa, kuin se olisi ääneti huutanut lapsen suuta. Mutta Giovanna ei tahtonut. — "En nouse vuoteestani, Niccolo, ennenkuin täytät tahtoni", sanoi hän.

Vihdoin Mercatale noudatti hänen tahtoaan ja antoi viedä lapsen Cavalcantin palatsille. Hän antoi imettäjän jäädä sen kanssa porttiholvin suojaan ja meni itse talon herraa kohti, jonka hän näki kiertävän pylväspihan suihkukaivoa. Kun Mercatale lähestyi, pysähtyi Gentile sen paasien märälle lumelle, ei vastannut hänen tervehdykseensä, vaan katseli lumihiutaleita, jotka sulivat altaan tummaan veteen.

"Gentile Cavalcanti, minä tuon teille vaimoltani jotakin, joka on teidän omaisuuttanne."

"Mitä?" kysyi Gentile myrkyllisesti ja katkerasti. "Ehkäpä oman sydämeni vadissa?"

"Ainakin omaa lihaanne ja vertanne tuossa noilla käsivarsilla", sanoi
Mercatale hiljaa, omituisesti hymyillen.

Gentile ei liikahtanut. Mutta Mercatale veti häntä viitasta ja kuiskasi kalseasti ja tiukasti:

"Vaimoni on synnyttänyt pojan, jonka hän väittää olevan teidän. Hän lähettää lapsen teille ja sanoo minun kauttani: Niinkuin hän lähettää teille tämän lapsen, niin hän pyyhkii elämästään viimeisenkin muiston teistä."

"Messer Mercatale", sanoi Gentile raskain hengenvedoin, jotka kumahtelivat kuin veren painosta. "Vastatkaa vaimollenne, että jos hän tahtoo antaa minulle pojan, tulkoon ensin itse minun luokseni. Muista kuin hänen käsistään en ota sitä vastaan."

"Te unohdatte kuka vaimoni on. Siveämpää naista ei ole Firenzessä eikä koko maailmassa."

"Sanokaa monna Giovannalle minun puolestani, että hänen siveytensä on pelkuruutta."

"Ja sanotteko sitä pelkuruudeksi, että äiti lähettää vastasyntyneen lapsensa luotansa, että hän vapaasta tahdostaan, ollakseen puhdas vilpistä, sanoo miehelleen: Tämä ei ole poikasi. Ja mitä te tiedätte rakkaudesta, kun ette lankea polvillenne lapsen eteen, joka on omaa lihaanne ja vertanne?"

"Rakkaus, messer Mercatale", sanoi Gentile hiljaa ja pudistaen päätään, "merkitsee teille suvun jatkamista ja isän-onnea ja hyveen kaunistamaa vaimoa. Oi, minä rakastan rakkauden itsensä vuoksi."

"Tosiaan", sanoi Mercatale ja meni nopeasti porttia kohden, "silloin ei tämä lapsi ole teidän. Se tulkoon minun lapsekseni. Se kantakoon minun nimeäni ja olkoon minun perilliseni."

"Mitä sanotte?" kysyi Mercatale. Hän kääntyi takaisin ja tarttui
Gentilen molempiin käsiin. "Miksi hymyilette tuolla tavalla?"

"Eipä vielä milloinkaan suudelma ole siittänyt lasta, messer Mercatale. Mutta lapsivuoteen tuskissa voi myöskin tulla sanotuksi totuuksia. Ja nyt on vaimonne sanonut minulle, että hän rakastaa minua. Eikö minulla ole syytä olla iloinen?"

"Mitä teidän ilonne on minun ilooni verrattuna?" nauroi Mercatale ja meni ilosta loistaen pois poikansa kanssa.

Gentile Cavalcanti ratsasti Firenzestä köyhänä kuin haukka, joka vuorotellen istui satulankaarella ja hänen vasemmalla kädellään. Kun se hyppeli, kilisi kulkunen sen keltaisissa jaloissa. Sen ääni ei houkutellut poikasta eikä palvelijaa häntä seuraamaan. Jos hän otti silmikon sen päästä, vaani se saalista kahden miehen nälällä. Se oli hänen menneiden rikkauksiensa viimeinen jäännös, se oli hänen elättäjänsä.

Kymmenen vuotta elämästään hän oli käyttänyt todistaakseen sydämensä naiselle, että hän rakasti häntä. Ei viittaustakaan hän ollut saanut kiitokseksi palveluksestaan. Kymmenenä vuotena hän oli kuluttanut kaiken omaisuutensa piirtääkseen hänen nimensä juhliin. Säkenet olivat sataneet jäljettöminä maahan. Kaikki hänen päivänsä olivat loiskuneet kuin aallot palatsin ohi, jossa lemmitty asui. Ei kukkaakaan Giovannan kädestä ollut pudonnut niiden virtaan. Sotaleikeissä ja turnauksissa hän oli kantanut hänen nimeään ja värejään. Puun ja raudan läpi olivat hänen keihäänsä tunkeneet. Mutta jokainen nuoli oli kirvonnut takaisin naisen jäisestä katseesta. Hänen dukaattinsa olivat muuttuneet runoiksi Giovannan kunniaksi. Hänen kultaansa oli puhallettu torventörähdyksiin ja haihtunut tomuksi hänen ylistyksekseen. Kaikki Firenzen nuoret elostelijat olivat juoneet maljoja Giovannan kauneudelle hänen kukkarollaan. Kaikki kaupungin asukkaat olivat kuulleet laulut hänen kunniakseen. Vain hän yksin piti kunnianaan olla niitä kuulematta. Kaikki olivat nähneet Gentile Cavalcantin juhlasaattueet, jotka kulkivat Trinità-torin poikki Arnon rantaa alas kukkaslaaksoihin tai ylös raikkaille vuorenkukkuloille, toisinaan Rooman keisareina, toisinaan taas Konstantionopolin keisariseurueina kultakukkaisissa kaavuissa, keihäin ja kilisevin soittimin, kimaltelevia kiviä hevosten rinnoissa, koiria ja kotkia ja haukkoja, Gentilellä itsellään täplikäs pantteri hevosensa selässä. Koko kaupungin tervehtiminä he kulkivat jahtiin ja turnauksiin. Mutta hän, jonka nimeä heidän ainoa lippunsa kantoi, istui levollisena ikkunansa ääressä eikä nostanut katsettaan, kun kulkue meni ohi ja kukkia ja eläköönhuutoja sinkosi hänen muureihinsa. Kaikki tunsivat hänen kuvansa Domenico Bigordin freskoissa. Hän yksin ei etsinyt sitä kirkonseinältä.

Jos Venus itse olisi asunut Firenzessä, ei hänellä olisi ollut juhlallisempaa temppelivartiota. Jos hän meni messuun, asettui se kahteen pitkään riviin paksuin, palavin vahakynttilöin. Mutta oi, hän antoi palvelijansa kulkea edellään ja sammuttaa kynttilät joka askeleella. Niin oli hän sammuttanut kaikki liekit, jotka Gentile oli sytyttänyt hänen tielleen, eikä milloinkaan hänen rukoustensa taivuttamana ollut suonut hänelle katsetta eikä hymyilyä. Gentilen rikkaus oli haihtunut suitsutussavuna jumalattaren kuvan edessä. Eikä hän lakannut palvomisestaan, ennenkuin viimeinen savupilvi oli haihtunut ilmaan. Hymnit olivat vaienneet, Venus-vartio oli hajaantunut, ystävät hävisivät, ja Gentile seisoi köyhänä ja yksinään palatsin edustalla, jonka muurit eivät olleet tunteettomampia kuin ne kasvot, joita hän kymmenen vuotta oli tähystänyt nähdäkseen.

Gentile ratsasti Firenzestä yhtä köyhänä kuin haukkansa. Se oli hänelle uskollisempi kuin kaikki ystävät. Yksi näistä oli tehdäkseen hänelle palveluksen tarjonnut siitä tuhat scudia. Mutta Gentile olisi ennemmin myynyt oman sielunsa.

Hän ratsasti pienelle maatilalleen Poggibonsiin. Vuodet eivät olleet sitä parantaneet. Maa oli hoitamaton. Viini oli villiintynyt. Tiet ja polut hukkuivat rikkaruohoon. Kalkin sijaan muureille oli kasvanut sammalta. Portaat sortuivat vanhuuttansa. Mutta Gentile sai katon päänsä päälle ja eli siellä äärimmäisen yksinkertaisesti vanhan talonpojan ja hänen vaimonsa kanssa, jotka hankkivat maasta juuri sen verran, että elämän voi ylläpitää, yrttejä ja vihanneksia ja hapanta viiniä. Jos hän tarvitsi lihaa, täytyi haukan hankkia sitä. Hän metsästi autiolla maallaan jäniksiä, peltopyitä ja kurkia.

Yksinäisyys soi hänelle lohtua. Hän nautti unohdetun ja hyljätyn tunteesta. Hän söi vain kun nälkä pakotti häntä siihen. Mitä yksinkertaisin ruoka maistui. Jos kaipaus ja pettymykset jäytivät hänen mieltään, käveli hän, kunnes väsyi ja kyllästyi. Hän kulki, kunnes ei enää jaksanut ajatella. Kun hän istui puoleksi sortuneen uuninsa ääressä ja käänteli varrasta tulella, imivät hänen silmänsä hehkua lämpöisestä liekistä. Hän pääsi niin pitkälle, että hän hymyili itselleen, joka niin monta vuotta oli kääntänyt omaa sydäntään vartaassa kylmillä liekeillä. Sadeilmalla hän meni oven ulkopuolelle ja näki pisaroiden särkyvän maahan kuin lasihelmet. Niin särkyi kaikki mainen onni. Tuli nauttia tämän pirstautumisen valovälkkeestä. Liikkumattomana hän istui autiossa huoneessaan ja näki kosteuden leviävän kalkkipintojen yli ja muodostavan omituisia kuvioita. Hän erotti niissä kasvoja, rivittäin päitä, niiden näköisiä, jotka olivat syöneet hänen pöydässään. Hän tunsi hymyilyn erään suun ympärillä, käden, joka heilautti maljaa ilmassa, syleilevän parin. Tai rajuja, kuohuvia virtoja, jyrkkiä vuoria, puita, jotka seisoivat kuin vauhtia ottaen äkkijyrkänteiden partaalla, suuria, tummia järviä. Hän erotti Giovannan profiilin, hänen silmänsä tuijotti ylhäältä eräästä nurkasta, silmä, joka katosi, kun hän katsoi suoraan sinne ylös. Tai hän näki hänen jalkansa jäljen, kuin se olisi painunut pehmeään suomaahan.

Kaikkein vallattomimmin hän uneksi, kuri hän istui niityllä keväällä ja kuuli puron lirisevän. Se laverteli siitä onnesta, jota hän oli ajanut takaa. Koko hänen rakkautensa muuttui laverteluksi. Jossakin kaukana istui Giovanna ja nauroi itsensä sairaaksi kaikesta tästä rakkauden kerjuusta. Hänen naurunsa suhisi ruohikon yli kuin itse tuo pieni puro, joka solisi Gentilen vieressä ja sanoi hänen äänellään: "Tässähän minä olen, suuri, tuhma ja onneton poika! Naura toki! Naura!"

Haukka temmelsi kulkusineen ruohikolla. Se oli saanut saaliin. Gentile oli leikannut sisukset linnusta ja heittänyt sille. Se tanssi ilman silmikkoa höyryävän saaliinsa ympärillä. Puoleksi levitetyin siivin se sähisi vapauttaan ja nälkäänsä. Gentile heittäytyi selälleen ja katseli suoraan ylös taivaaseen. Hän oli oppinut tarkkaamaan pilvien muuttumista. Niiden mielikuvitusleikki oli ikuista ja selittämätöntä. Ne rakensivat ja kasasivat torneja valkeaan lumeen, joka särkyi ja suli. Ne pyörivät ukkospilvinä karjuvan jumalan kasvojen ympärillä, joka puri hammasta, niin että salamoi, ja murisi kuin leijona häkissään. Ne parveilivat ja paisuivat jättiläislohikäärmeiksi, harja pystyssä. Hetkisen jälkeen ne olivat vain helmenvalkeita suomuja sirotettuina siniseen veteen, kuin zefyrin siivistä pudonneen ruusun lehtiä. Ne liukuivat laivoina paisuvin purjein maan rataa pitkin ja vaipuivat pohjaan ja hävisivät ilman haaksirikkoa.

"Katso haukkaasi, herra!" huusi äkkiä heleä ääni. Haukka sähisi ja kulkunen kilisi. Gentile näki hoikan, puolikasvuisen pojan, kokonaan mustaan silkkiin puettuna, juoksevan haukan jäljessä sen punainen silmikko kädessään. Hän tahtoi panna silmikon sen päähän, mutta haukka iski uhkaavasti hänen kättään joka kerta kun hän koetti tarttua sitä kaulaan. Innossaan hän ei huomannut, että ajoi sen yhä loitommalle.

Gentile vihelsi, ja haukka tuli liitäen läheltä maata ja laskeutui hänen olkapäälleen. Poika seurasi sitä ihastunein silmin ja taputti ihaillen käsiään: "Saanko minä panna silmikon sen päähän, herra?"

"Koeta, jos voit", sanoi Gentile hymyillen. Joka kerta kun poika läheni silmikko kädessään, iski haukka. Veri valui hänen sormistaan, mutta hän jatkoi.

"Annahan kun minä!" sanoi Gentile. Haukka räpytti silmiään, kumartui ja ummisti luomensa jo ennenkuin hän painoi silmikon sen päähän.

Nyt vasta Gentile katsoi oikein tuota kaunista, hoikkaa poikaa, jonka kasvot paloivat ja silmät loistivat. Hän oli pudottanut lakin pitkiltä mustilta hiuksiltaan, joiden kiharat liehuivat hänen poskillaan.

Gentile pani haukan hänen ojennetulle kädelleen. Hän viipotti sitä joustavasti edestakaisin, silitti sitä hyväillen siiville ja suuteli sen pehmeätä, valkoista rintaa.

"Minä rakastan haukkaasi yli kaiken maailmassa, herra. Saanko tulla sinun kanssasi metsästämään?"

Gentile ilostui hänen ilostaan ja otti hänet mukaansa. Poika kantoi haukkaa kuin se olisi ollut pyhä ehtoollisastia. Hän vihelsi koirille, jotka tulivat lönkyttäen kaislikosta. Hän hyppeli niiden edessä ja osoitti haukkaa ja jätti lakkinsa siihen ja hyökkäsi yht'äkkiä tiehensä.

Gentile opetti häntä metsästämään. Hän innostui enemmän kuin vuosikausiin. Hän palautteli uudestaan muistiinsa kaikki taiteen säännöt ja salaisuudet. Hän etsi harvinaisia lintuja. Koirat peloittivat ne lentoon, ja haukka nousi ilmaan niiden jälkeen.

Gentile ei kysynyt pojan nimeä eikä syntyperää. Hän ei välittänyt muistaa ihmisiä eikä olosuhteita. Hän ei tahtonut mitään tietää seudusta tai sen asukkaista. Kaikki oli hänelle yhdentekevää kuin ruoho, jota hän polki. Poika tuli itsestään hänen luokseen joka päivä samaan paikkaan. Hän toi mukanaan kyyhkysiä ja yllytti haukan niiden kimppuun. Nuo kesyt linnut tekivät vähäistä vastarintaa. Ne putosivat raskaasti ja kömpelösti ilmassa ja jäivät makaamaan ruohikkoon. Ei Gentile eikä poika välittänyt niistä, sittenkuin haukan kynnet olivat päästäneet ne irti.

Eräänä päivänä poika toi kuumeen mukanaan kotiinsa laajoilta niityiltä. Jalat horjuivat hänen allaan. Hän pyysi juomaa, tyhjensi vesiastian ja oli yhtä janoinen. Hän ei tahtonut vuoteeseen, vaan ulos jälleen. Kun hän lakkasi nojaamasta pöytään, kaatui hän maahan ja vietiin vuoteeseen.

Niccolò Mercatalen nuori leski, monna Giovanna, istui pitäen poikansa kuumeista kättä omissaan. Hän kuivasi hänen märkää otsaansa, kostutti sienellä hänen polttavan kuumia huuliaan ja kuunteli hänen sykkivää sydäntään. Poika makasi päiväkausia eikä tahtonut syödä eikä juoda. Giovanna istui ja kuiski suuteloita ja hyväilyjä ja lohdutusta hänelle ja koetti saada elämän heräämään hänessä lupaamalla hänelle kaikkea mitä hän toivoi.

Kerran poika aukaisi kiiltävät silmänsä ja sanoi: "Äiti, jos hankitte minulle Gentile Cavalcantin haukan, niin luulen heti tulevani terveeksi." — Sitten hän vaipui jälleen horrokseen, ja monna Giovanna istui ja mietti mielessään hänen toivomustaan. Tietämättä, mitä sanoi, hän kuiskasi hänen silmiensä ja korviensa lähellä: "Kyllä — kyllä — kyllä." Tuntikausia hän lupasi sitä pojalle, ja kun hän jälleen katsoi häntä, riemuitsi hän: "Niin, poikani, sydänkäpyni, lohduttaudu ja tule pian terveeksi, minä lupaan sen sinulle!"

"On, on, huomenna varhain lähetän sanan, huomenna varhain menen itse noutamaan sen sinulle."

Poika hymyili ja vaipui uneen. Monna Giovanna mietti keinoa. Hän kokosi kaikki korunsa ja käteiset rahansa ja lähetti luotettavan lähetin Gentilen luo. Mies ei saanut sanoa, kuka haukan ostaisi, hänen tuli vain tarjota kalleudet ja rahat. Niitä oli yli viisituhatta scudia. Lähetti tuli takaisin: messer Gentile Cavalcanti, joka asui kerjäläisen tavoin luhistuneessa talorähjässä, ei ollut luonut koruihin katsettakaan, vaan oli sanonut, ettei kymmenkertaisellakaan hinnalla hänen haukkansa ollut myytävänä.

Monna Giovanna ei saanut unta silmiinsä sinä yönä. Aikaisin aamulla poika heräsi ja pyysi haukkaa. Giovanna hillitsi äkkiä kyyneleensä, pakottautui hymyilemään ja kuiskasi: "Ei vielä, poikani. Katso, aurinko ei vielä ole noussut, enkä voi mennä messer Gentilen luo, ennenkuin hän itse on noussut."

Sen jälkeen joka kerta poika tullessaan tajuihinsa kysyi samaa asiaa. Hän ei enää uskaltanut kohdata pojan katsetta. Hän kuunteli ovella ja kuuli Beritolan vastauksen hänen kysymykseensä: "Nyt on äitisi heti täällä, ja hän tuo Cavalcantin haukan. — Odota vielä hetkinen, matka on niin pitkä. — Ole rauhassa ja odota vähän, pikku herra."

Giovanna ei koskaan ollut tehnyt raskaampaa vaellusta. Giovanna tunsi, kuin tuska olisi kantanut häntä. Hänen jalkansa olivat kuin lyijyä. Hän lensi kuin lintu, joka laahaa kumpaankin siipeen sidottua kiveä. Hän tuli yhtä pian Gentilen kartanolle kuin palvelija, jonka piti ilmoittaa hänen tulonsa. "Poikani kuolee!" ajatteli hän joka askeleella. "Kyyneleeni puhuvat. Minun ei tarvitse mitään sanoa. Kyyneleeni rukoilevat puolestani." Mutta kun hän näki Gentilen tulevan talon ovelle, oli itku hänen silmistään ja ajatus pojan kuolinvuoteesta poissa samassa hetkessä. Siinä hän tuli joustavin, pehmein askelinsa. Giovanna ei ollut nähnyt häntä moneen, moneen vuoteen. Ruskea vaate hänen kauniilla hartioillaan oli muuttunut vihreäksi kuin vuosien sammalesta. Hän karahti punaisemmaksi kuin villit unikot, jotka kasvoivat talon seinustalla. Hän hehkui ilosta uskaltaessaan vihdoin tervehtiä. Ja hän tervehti. Hän kumarsi ja jäi seisomaan Giovannan eteen samaan asentoon kuin ensimmäistä kertaa häntä tervehtiessään, käsi sydämellään.

"Terve, Gentile", sanoi Giovanna ja jatkoi: "Jumala suokoon, että voisin korvata sinulle ne vahingot, joita olet minun vuokseni kärsinyt. Olet rakastanut minua enemmän kuin olen ansainnut. Tahdotko — tahdotko sallia minun syödä tänään pöydässäsi?"

"Madonna", vastasi Gentile nöyrästi, "ei koskaan ole minulla ollut tappioita teidän vuoksenne, mutta sitävastoin niin paljon hyvää, että jos milloinkaan olen jotakin voinut, on se tapahtunut teidän avullanne ja rakkauden kautta, jota olen teitä kohtaan tuntenut. Ja tämä teidän käyntinne tekee minut paljon rikkaammaksi kuin jos uudelleen minun sallittaisiin kuluttaa kaikki, mitä jo olen kuluttanut. Sillä nyt tulette köyhän isännän luokse."

Hän vei hänet kohteliaasti rappeutuneen talonsa läpi pieneen yrttitarhaansa, jossa vanha talonpoika oli puutarhurina. Hän pyysi häntä tyytymään tähän halpaan seuraan, sillä aikaa kuin hän itse meni katsomaan, että pöytä katettaisiin.

Hän kiiruhti köyhien huoneittensa läpi ja käski talonpoikaisvaimon ottaa esille pöytäliinan. Se oli häikäisevän valkoinen. Mutta kuinka suuri hänen köyhyytensä oli, ymmärsi hän vasta tällä hetkellä, kun ei pöydälle ollut panna muuta kuin leipää ja juustoa ja vanhaa sakkaista viiniä. Hän lähetti vaimon puutarhaan leikkaamaan salaattia ja kaivamaan purjosipulia. Itse hän juoksi poissa suunniltaan ja etsi kaikki vanhat, puoleksi unohdetut kätköt, ikäänkuin ruokavaroja yht’äkkiä voisi löytyä kuin sieniä pimeimmistä nurkista. Hän ajatteli vain ruokaa ja ruokaa. Hän näki edessään kaikki ne kukkuraiset pöydät, joiden ääressä hän rikkautensa päivinä oli kestinnyt ystäviänsä sen naisen kunniaksi, jolle hänellä ei nyt ollut tarjota ruokaa edes niin paljon kuin linnulle. Hän ajatteli kyyhkysiä, jotka he olivat jättäneet makaamaan niitylle, sittenkuin haukka…

Haukka! Hän kiiti läpi huoneen ja sysäsi varrasta, jolla se istui, niin että kulkunen kilahti. Haukka! Se istui orrellansa ja nukkui ilman silmikkoa. Hän tarttui siihen, tunnusteli sitä, oliko se lihava, ajatteli, että se olisi sellaisen naisen arvoista ruokaa, ja väänsi enemmittä ajatuksitta kaulan siltä poikki. Kun vaimo samassa tuli sisälle puutarhasta syli täynnä salaattia, heitti hän linnun hänelle ja käski hänen nopeasti höyhentää sen ja paistaa sen huolellisesti vartaassa.

Kun Gentile vei vieraansa pöytään, levitti hän viittansa kivipenkille, jossa Giovanna istuisi. Hän seisoi hänen vieressään ja tarjosi hänelle ensiksi. Hän ei ajatellut muuta kuin palvella häntä. Giovanna oli nälissään ja jatkoi syöntiä viivyttääkseen pyyntöään. Mutta vihdoin hän sanoi:

"Gentile, ei sen rakkauden tähden, jota olet tuntenut minua kohtaan, vaan jalon mielenlaatusi vuoksi rukoilen sinulta elämää pojalleni. Sillä ilman sinun apuasi hänen täytyy kuolla."

"Teidän poikanne, Giovanna?" sanoi Gentile, ja hänen sydämensä löi.
"Voinko minä antaa elämän teidän pojallenne?"

He katsoivat toisiaan ja punastuivat niin, että posket melkein tihkuivat verta.

"Minä pyydän äitinä ainoan poikani puolesta, Gentile. Sinä ymmärtäisit minua, jos sinä itse…"

Kyyneleet syöksähtivät Gentilen silmistä, niin että Giovanna kuuli niiden tippuvan liinalle. "Niin katkerasti hän suree sen menettämistä", ajatteli Giovanna.

"Sittenkuin minä Jumalan tahdosta aloin rakastaa teitä, madonna, olen usein surrut raskasta ja kovaa kohtaloani, mutta kaikki oli aivan mitätöntä sen rinnalla, mikä nyt minua kohtaa, kun te olette tullut köyhään talooni. Te, joka ette koskaan tahtonut katsoa puoleeni, kun olin rikas, pyydätte minulta nyt niin halpa-arvoista lahjaa, että minun täytyy itkeä, kun en sitäkään voi teille antaa."

Hän nousi, meni hetkiseksi ulos, tuli takaisin ja pani haukan nokan ja keltaiset jalat hänen lautaselleen. Sitten hän polvistui hänen eteensä ja pudisti päätään.

Silloin Giovanna itki katkerammin kuin istuessaan poikansa vuoteen ääressä. Ei edes silloin, kun Beritola ilmestyi ovelle ja hiljaa nyyhkyttäen kertoi pojan kuolleen, hän itkenyt kuumempia kyyneliä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GIOVANNA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.