The Project Gutenberg eBook of Voittojen päiviltä

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Voittojen päiviltä

Author: Verner von Heidenstam

Translator: Antti Rytkönen

Release date: November 11, 2023 [eBook #72097]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Kansanvalistusseura, 1911

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOITTOJEN PÄIVILTÄ ***
VOITTOJEN PÄIVILTÄ

Kirj.

Verner von Heidenstam

Suomentanut

Antti Rytkönen

Kansanvalistusseuran Nuorisonkirjoja 11.

Helsingissä, Raittiuskansan Kirjapainossa, 1911.

SISÄLLYS:

Protestantit tarttuvat aseihin.
Protestanttien päällikkö.
Lytzen.
Nyt syövät ruotsalaiset hopea-astioista.
Itämeren avain.

Protestantit tarttuvat aseihin.

Böhmin puutarhojen ja vuorten välissä oli upea Prag muureineen ja torni tornin vieressä. Böhmi luettiin silloin keisarin perintömaihin, mutta linnan aarteiden joukossa linnanmäellä säilytettiin vielä vanha böhmiläinen kuninkaankruunu.

Kukkulaisia vuoria verhosivat viinitarhat ja vuorien sisuksissa oli kultaa ja hopeaa. Ja kansa piti kiinni itsenäisyydestään ja vapaudestaan. Vaikka Pragin kadut kiemurtelivat keskiaikaisen käyrinä ja vaikka kaupunginsilta oli reunustettu vanhanaikaisilla pyhimystenkuvilla, puhalsivat raittiit tuulet mielissä, ja siellä asui monta protestanttia.

Eräänä toukokuun päivänä 1618 kokoontuivat protestantit, loukkaantuneina ja kapinallisina, sillä katolinen keisari oli suljetuttanut pari heidän kirkoistaan. "Me olemme vapaita miehiä ja vapaa on meidän uskomme", kuului joukosta, joka meluten ja huutaen pyrki linnaan. Siinä oli sekä sotureita että kauppamiehiä, ja kaikilla heillä oli aseita. Vakavat, mustasukalliset herrat, jotka kulkivat etumaisina, menivät saliin keisarillisten linnanherrojen luokse niin monen seuraamana, kuin mukana saattoi tunkeutua. Siellä kuohahti heidän sisunsa heidän kiistellessään. Tuhlaamatta enempää sanoja he tarttuivat kahteen kauhistuneeseen neuvosherraan ja yhteen kirjuriin käsistä ja jaloista ja heittivät kaikki kolme ulos suoraan kolmannen kerroksen ikkunasta. He kieriskelivät ilmassa koivet oikoisina. Heidän allansa oli kokonainen kahdenkymmenenkahdeksan kyynärän syvyys linnanhaudan pohjaan saakka. "Näin laaditaan lakia vanhan böhmiläisen tavan mukaan", huusivat protestantit ja pistivät ulos päänsä, katsoakseen, miten matka päättyisi. Mutta neuvosherrat, jotka olivat sattuneet putoamaan keskelle suurta rikkatunkiota, olivat pian taas jaloillaan ja juoksivat, minkä koivet kannattivat. Protestantit ampuivat muutamia laukauksia heidän jälkeensä, mutta osuivat vain heidän takkeihinsa, eivätkä pakolaiset viivytelleet rientäessään keisarin luokse kertomaan mustelmistaan.

Suuressa linnassaan Wienissä istui keisari Mattias, sairaana ja vanhettuneena, rukousnauha polvillaan ja puhui suvaitsevaisuudesta. Mutta hänen ummistettua väsyneet silmänsä valittiin hänen sukulaisensa Ferdinand Saksan ruhtinaiden liittovaltion keisariksi. Pyhän neitseen alttarin edessä hän oli luvannut pitää voimassa katolisen kirkon valtaa. Viisaana ja voimakkaana ja munkkien ja pappien ympäröimänä oli hän mies muistamaan sanansa. Hän ei tuntenut itseään ainoastaan Europan ovenvartijaksi Turkin lippujen alla taistelevia profeetta Muhammedin tunnustajia vastaan, vaan hänen unelmansa oli, että kristikunnan valta jaettaisiin hänen ja paavin välillä. Rajuilma uhkasi koko hänen suurta valtakuntaansa, sillä monet pikkuruhtinaat ja heidän alamaisensa olivat aikoja sitten tulleet protestanteiksi. Ennenhän oli paavi määrääjänä hengellisissä asioissa, mutta se ei saattanut kauvempaa tyydyttää ihmisten uskoa ja se esti heidän oikeuttaan vapaasti tutkia ja ajatella.

Pohjoismaissakin jyrisivät sodan ukkosilmat. Ruotsalaisten nuori kuningas, Kustaa Aadolf, paloi suurtöiden halusta. Hän kehitti jo paraikaa uutta sotataitoa ja nuorensi ja täydensi samalla kertaa Ruotsin sisäistä rakennetta. Maailma on aina nuori, aina uusi rohkeille ja nuorille. Inkerinmaan ja Karjalan oli hän jo valloittanut. Pian oli Liivinmaa myöskin seuraava mukana, niin että Itämeri Riiasta alkaen pohjoisimpaan lahdelmaansa asti aaltoili Ruotsin kaupunkien välissä. Mutta keisari kohautti olkapäitään hänen urotöilleen kaukaisissa maissa. Hänen silmissään oli Puolan katolinen kuningas Sigismund vielä Ruotsin oikea perillinen ja Kustaa Aadolf ainoastaan kapinoitsija, jota hän ei edes tahtonut kunnioittaa kuninkaan nimellä. Kaikki, mitä kerettiläiseksi saatettiin kutsua, oli hän päättänyt hävittää armotta juuriaan myöten, ja sellaisia hänellä oli vallan lähellä. Sädekruunu päänsä ympärillä katseli vielä hänen lipustaan Jumalan äiti hänen sotajoukkojansa, jotka kädet ristillä lupasivat uhrata verensä hänen hyväkseen. Välttämätön taistelu oli tullut. Prag ryöstettiin ja sitä rangaistiin kovasti. Protestantit pakenivat revityistä kirkoistaan ja tuhotuista kodeistaan ja katselivat levottomina ympärilleen, etsien itselleen päällikköä. Kuka oli kyllin voimakas tullakseen toiminnassa uuden ajan mieheksi? Kuka heidät kokoisi ja veisi voittoon, niin että heidän nuori uskontunnustuksensa ei jäisi riutuvaksi valoksi, jonka rajuilma puhaltaisi sammuksiin ainiaaksi?

Sodan pahat henget lensivät yli Saksanmaan, hävittääksensä ja tuhotaksensa sitä kokonaista kolmekymmentä pitkää vuotta. Aura sai seistä ja ruostua. Hevoset valjastettiin kanuunain eteen. Talonpojat saivat poimia terhoja ja juuria maasta, tyydyttääkseen nälkäänsä. Kuin valtaavat pilvijättiläiset riensivät keisarin sotapäälliköt eteenpäin ja sirottivat liekkejä ja savua yli maiden. Kauhistuen ja ihaillen katselivat sotamiesjoukot heitä ja seurasivat heitä sokeasti läpi kuulasateen. Mitä merkitsi sotilaalle, jollei hän saanutkaan mitään palkkaa! Palavien olkiaumojen ja talojen liekit valaisivat hänen tietään hänen kahlatessaan yli soiden ja jokien ja taistellen tunkeutuessaan linnoihin tahi kaupunkeihin, joissa oli täydet kaapit ja kellarit ryöstettävinä.

Erään Pragin palatsin edustalle pysähtyi joskus pitkä jono kuusivaljakkoisia matkavaunuja. Hevoset ohjattiin marmorisoimen ääreen, ja henkivartijoita ja aatelisia hovipoikia vilahteli portaissa. Joka ilta kokoontui lukemattomia vieraita valaistuihin saleihin, mutta itse isäntää ei useimmiten näkynyt. Jos hän joskus saapui katetun pöydän ääreen, istui hän synkkänä, umpimielisenä ja vaikeni. Hän oli keltaisenkelmeä ja laiha, silmät pienet, mustat ja palavat. Jos hän vihdoin lausui muutamia lyhyitä sanoja, kuunteli koko pöytäkunta henkeään pidättäen kuin ennustajaa, kuin jotakin näkymättömistä tulevaa salaperäistä ääntä. Hiljaista piti olla myöskin hänen ympärillään. Palvelijat saivat käydä äänettömissä tohveleissa, ja herrat kietoivat silkkinauhoja kannustensa ympäri, etteivät ne kilahtelisi. Hän oli valtaavin ja peljätyin kaikista pilvijättiläisistä, ja hänen nimensä oli Wallenstein.

Nuorena ei Wallensteinilla ollut mitään mainittavaa omaisuutta, mutta sitten hän meni naimisiin vanhan, hyvin rikkaan lesken kanssa, joka pian kuoli ja jätti hänelle kaikki tilansa perinnöksi. Ostamalla sitten halvalla hinnalla karkoitettujen protestanttien linnat ja talot hän hankki itselleen äärettömän suuria maatiloja. Vapaa-ajattelijana hän varsin vähän välitti uskovaisten taisteluista. Sotamaineensa ja rikkauksiensa avulla hän sen sijaan hankki keisarille suuren sotajoukon ja antoi sotamiesten elättää itsensä heinäsirkkojen tavoin hävittämällä, mitä oli saatavissa. Kaukaa, aivan muista maista kokoontui seikkailijoita, jotka ottivat pestin hänen lippujensa alla, saavuttaakseen kunniaa ja saalista. Hänen rajuinta ratsumiesjoukkoansa kutsuttiin tavallisesti kroaateiksi. Ja missä kroaattien hopeahelyiset suitset loistivat ruudinsavun keskellä, siellä tiesivät sekä katoliset että protestantit, ettei mitään armoa annettu. Sellaista vitsausta eivät Saksan ruhtinaat vihdoin enää voineet sietää. He taivuttivat senvuoksi keisarin tempaamaan sotajoukkojen ylimmän vallan Wallensteinilta ja antamaan sen toiselle pilvijättiläiselle, seitsemänkymmenvuotiaalle, aina voittamattomalle Tillylle.

Ylhäältä, Magdeburgin valleilta, jotka olivat melkein kalliojyrkänteiden kaltaiset, näkivät protestantit pian, miten Tilly läheni sotajoukkoineen, jotka olivat harmaantuneet lippujen alla. Mutta mikä uusi ja vieras huuto kaikui yli muureilla olevan kansanjoukon? "Alas keisarilliset!" kuului, "ja eläköön Ruotsin kuningas!"

Kelpo soturi, joka seisoi siinä jalustimissa selkä suorana ja tähysteli kaikille tahoille johtaessaan puolustusta, oli tosi ruotsalainen mieleltään, joskin saksalainen syntyjään. Hänen nimensä oli Falkenberg, ja hän oli valepuvussa hiipinyt kaupunkiin. Ihmeellisiä asioita oli näet tapahtunut Itämeren rannalla, johon suuri kuninkaan laivasto ruotsalaisine lippuineen äkkiä oli laskenut maihin. Viheliäistä on aina vain istua tuvassaan kotikattilan ääressä ja jankuttaa ja huokailla, että aika on paha. Nuori Kustaa Aadolf oli suurruotsalainen herra, eikä suurruotsalaisuus salli koskaan nilkuttaa toisten perässä ja antaa heidän viedä voitot. Hänelle merkitsi suurruotsalaisuus koko kansan nuorentamista ja elähdyttämistä ja sitten kansan avulla käden ojentamista uskaliaasti itse lipputankoa kohti ajan ensimäisten kansojen joukossa. Turhaan ei ollut mestari Olavi puhunut pöntöstänsä Isossakirkossa, vaikka hän nyt lepäsi vaatimattoman kivensä alla. Kustaa Vaasan pojanpoika ei unohtanut, mikä oli Vaasan suvun oikea perintö, vaan saapui nyt auttamaan saksalaisia uskonveljiään. Kaupungit ja linnoitukset joutuivat hänen käsiinsä, ja eteenpäin kävi marssi pölyssä ja lumessa — parhaiten lumessa, sillä siihen olivat hänen ruotsalaisensa ja suomalaisensa parhaiten tottuneet. Mutta ehtisikö hän pelastamaan protestanttista Magdeburgia, joka oli solminut liiton hänen kanssaan? Saksilaisten vaaliruhtinas istui ja kulautteli oluttansa eikä vielä oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella tuntemattomista vieraista, mutta hän kielsi kuitenkin ruotsalaisia kulkemasta maansa läpi.

Sillä välin huomasi Tilly käyttää sotaviekkautta. Yötä päivää olivat hänen suuret piirityskanuunansa jylisseet Magdeburgin ulkopuolella, jossa aljettiin menettää kaikki toivo, mutta nyt hän antoi niiden äkkiä vaieta. Yön tullen istuivat uupuneet vahdit haukotellen ja valvoen Falkenbergin ympärillä valleilla, mutta ääntäkään ei kuulunut enää Tillyn leiristä.

"Hän tietää, että ruotsalaiset ovat lähestymässä", ajattelivat magdeburgilaiset. "Vastoin tapaansa valmistautuu vanhus pakenemaan. Muutamien päivien kuluttua voimme jälleen avata kaupunginportit." Sielunsa pohjiin iloisina menivät useimmat aamun koitossa kotiin ja laskeutuivat omiin sänkyihinsä saadakseen vihdoinkin levätä kylliksi. Mutta tuskin oli aamulla seitsemänlyönti kajahtanut kaupungintornista, kun huimaavan pitkät hyökkäysportaat kohotettiin hiljaista kaupunginmuuria vasten. Tummaihoisten valloonien seuraamana kiipesi mies, joka ei ollut koskaan vapissut. Se oli eversti Pappenheim. Joka kerta kun sodan halu tahi viha kohotti veren hänen otsalleen, punastui tavallisesti kaksi miekanmuotoista viivaa hänen rypistyneitten kulmakarvojensa yläpuolella. "Voitto, voitto!" huusi hän, ja vihdoin kiinnitti hän keisarillisen lipun muurille, jossa viimeiset nukkuvat vahdit nopeasti surmattiin.

Falkenberg, joka oli mennyt raatihuoneelle, pysähtyi äkkiä valppaasti ja kuunteli, ja pian erotti hän selvästi laukauksia ja melua. Unenkohmelossa olevan joukon etunenässä, jonka hän nopeasti kokosi kaduilta, riensi hän Pappenheimiä vastaan. Askel askeleelta työnsi hän tätä takaisin rajussa käsikahakassa, mutta lopuksi hänet itsensä luoti kaasi.

Hätäkellojen läpätys ja kohoava palosavu ilmoitti vähitellen koko seudulle, että Magdeburgia ryöstettiin ja hävitettiin. Haavoja, nälkää, vastuksia, kaikkea olivat Tillyn soturit kestäneet, saadakseen olla mukana sellaisina hetkinä, kuin nyt. Täällä saattoi köyhinkin sotamies tulla rikkaaksi kuolinpäiväänsä asti, kun vaan sai hyvän saaliin. Täällä ei ollut enää lakeja eikä järjestystä. Tarvitsi vain murtaa lukot ja poimia viitta täyteen. Mutta kuka saattoi laahata mukanaan marmoritulisijoja tahi pöytiä ja tuoleja ja lasi-ikkunoita? "Hyvä, lyökää rikki ja antakaa roskan palaa!" Tämä oli rajun ryöväriroskajoukon tunnussana. "Esille kultarahat, koira!" huusivat kroaatit päästessään jonkun varakkaan porvarin kimppuun. "Kaksin verroin lisää! Jälleen kaksin verroin! Jollei sinulla ole enempää, hyvä, niin saat kuolla!" Naiset koettivat kätkeytyä kellareihin tahi ullakoille taikka kaduille veristen ruumiskasojen alle. Erään kirkon lattialla oli vihdoin viisikymmentä naisenruumista kaulat katkaistuina. Pienet lapset juoksivat ympäriinsä ja huusivat äitiä ja isää, saamatta mitään vastausta. Kroaatit tarttuivat nauraen heidän jalkoihinsa, halkaisivat heidät miekaniskuilla ja heittivät liekkeihin. Palkit ja katot syöksyivät maahan rytisten, ja koko Magdeburg oli sellaisen tulimeren vallassa, että kuumuus ajoi voittajat takaisin ja pakotti heidät lykkäämään ryöstönsä seuraavaan päivään.

Tilly katseli kyynelsilmin kaupunkia, kulkiessaan synkkää kulkuaan kaupunkiin raunioitten välitse. Se saalis, jota hänen miehensä laahustivat mukanaan, hänen vihdoin taas samotessaan eteenpäin, ei lainkaan houkutellut häntä.

Uusien hävitysten jälkeen istui hän eräänä yönä majassaan päälliköittensä kanssa ja neuvotteli. Magdeburgin savuavat soraläjät olivat viimeinkin säikäyttäneet saksilaisten vaaliruhtinaan oluthaarikan äärestä. Saksilaiset liittolaisinaan hyökkäsi nyt Kustaa Aadolf taisteluun. Tillyllä oli tosi edessä, jos hän jo seuraavana päivänä kohtaisi nuoren voittajan avoimessa taistelussa. Epäröiden ja haluttomana pudisti monia kokenut sotapäällikkö vanhaa päätään. Punainen sulka, joka hatusta riippui selkään, heilui ja keikkui, ja hänen karheat kasvonsa olivat lukemattomien vakojen ja pienten ryppyjen kyntämät. Ankarana ja viisaana hän katseli vakavasti taistelutoverejaan syvään painuneilla silmillään. Mutta Pappenheim hymyili salavihkaa ukon huolestuneelle varovaisuudelle ja löi kärsimättömänä rintoihinsa. Hänen ruumiissaan oli tuskin ainoatakaan kämmenen kokoista paikkaa, jossa hänellä ei olisi ollut arpia ja naarmuja. Hän oli saman vuoden lapsi kuin Kustaa Aadolf, ja hänen suvussaan oli tarina, että joku arpinen Pappenheim kerran valkoisella hevosella ratsastaen voittaisi suuren kuninkaan. Hän paloi innosta saada nousta maidonvalkean ratsunsa selkään ja koetella ennustuksen totuutta.

Mikäli hän puhui, sikäli punastuivat miekanmuotoiset vaot hänen otsallaan. Vihdoin Tilly taipui. Hitaisesti hän kohosi ja pani nappiin vihreän takkinsa. Tietämättään olivat he joutuneet istumaan haudankaivajan asuntoon, ja aamu alkoi nyt sarastaa pienistä ikkunoista. Heidän mennessään ulos ulkopuolisen huoneen läpi saivat he nähdä, että seinät olivat maalatut täyteen pääkalloja, luita ja ruumisarkkuja. Synkkänä käänsi Tilly hatunreunan ylös tummilta kulmakarvoiltaan ja istuutui satulaan.

He huomasivat nyt olevansa Leipzigin kentillä, ja eräälle harjanteelle Breitenfeldin lähistöön asetti Tilly sotajoukkonsa. Eräs kroaateista oli menettänyt hevosensa ja seisoi kaikkein ylinnä erään hänen raskaan kanuunansa vieressä. Hänen vanhanaikuinen haarniskansa lepäsi niin raskaana hänen hartioillaan, että se oli hänelle taakaksi. Mutta yht’äkkiä alkoi hän kuitenkin tasajalkaa hyppiä ja viitata miekallaan. "Tuolta tulevat ruotsalaiset!" huusi hän tyytyväisenä ja teki yhä korkeampia ilohyppäyksiä. "Minulla on hyvät silmät, mutta en voi nähdä, että heillä olisi mitään kanttiinia. En voi myöskään huomata mitään sytyttimiä enkä mitään pyssyjen tukihankoja. Ja pyssymiehethän kulkevat ratsumiesten välissä, kuten naisväki poikien välissä tanssileikissä. — Minäpä sanon jotakin", huudahti hän hetkisen levollisemman harkinnan jälkeen. "Nuo suoraan sanoen eivät ymmärrä vanhaa kunniallista sotataitoa. Niin, nepä ovat sotureita! Eivät osaa omaa ammattiansa. Ja miten ikävää heillä mahtaa olla, mikäli minä olen kuullut. Heti kun heillä pitäisi olla vapaa hetki, saavat he asettua riviin ja ruveta laulamaan virsiä. Anna minulle anteeksi, pyhä neitsyt, mutta kyllä minä sittekin osaan hauskempia lauluja. Ei, hyi tuollaisia silakansyöjiä!"

Hän ei huomannut, että Tilly kalpeni. Peljätyn pilvijättiläisen seitsenkymmenvuotiset silmät näkivät terävämmin kuin hänen. Kaukolasin avulla hän näki ruotsalaisten muskettien mukavat piilukot ja pienet kevyet kanuunat, jotka olivat kätketyt prikaateihin. Mutta mitä kanuunia ne olivat, jotka eivät tarvinneet edessään enemmän kuin yhden tahi kaksi hevosta? Niin, ne olivat nahkaisia. No hyvä, nahkalle kirjoittaminen ja nahkaan pukeutuminen oli vanha asia. Mutta nahkatorvilla ampuminen, se oli juuri lappalaisten pohjoisten veljien päähänpisto. Ei, totisesti, tämä ei ollut ollenkaan sellaista kuin olisi pitänyt olla, ei kroaatin eikä kunnianarvoisan, valkotukkaisen vanhan koulun sotapäällikön silmissä. Tässä oli nuori nero, joka uudella sotataidollaan ryntäsi yli-ikäistä ja vanhentunutta vastaan.

Tillyn sotajoukko oli asetettu kolmeentoista äärettömän suureen neliöön. Ne näyttivät kolmeltatoista isolta varustukselta, sillä pyssymiesten keskellä kohosivat neliössä jalkamiesten kahdeksantoista jalan korkuiset piikit kuin seinät. Päällystö puhkui ja komensi. "Musketti haarukalle, puhalla sytyttimeen, avaa sankki!" kuului hitaisesti ja perinpohjaisesti. Joskus saattoi tarvita aina yhdeksänkymmentäyhdeksän eri temppua, ennenkuin musketti vihdoinkin syttyi raskaasti ponnahtaen tukevassa rautahaarukassa. Niin oli ollut tapana taistella aina keskiajan päivistä alkaen. Syysaurinko kimalteli rasittavissa rautavarustuksissa, mutta vähitellen sen peittivät tomupilvet ja sinertävä sauhu, ja tuli yhä pimeämpi. Nopeaan ja keveästi levisivät Kustaa Aadolfin joukot pitkiksi jonoiksi, ja hänen pienet kanuunansa alkoivat soida. Pappenheim oli jo tulessa valkoisen ratsunsa selässä, etsiäkseen kuningasta oikealta siiveltä, missä hän tavallisesti oli tavattavissa. Seitsemän kertaa teki Pappenheim hyökkäyksen, mutta joka kerta hänet lyötiin takaisin rajussa ottelussa. Vihdoinkin suunniltaan säikähtyneet hevoset kääntyivät ja veivät ratsastajat mukanaan huimaavaan pakoon. Piikit ja miekat risteilivät, musketit leimahtelivat ja Tillyn kauheat kanuunat tärisyttivät maata.

Hämärä lisääntyi ja rummut pärisivät, jotta soturit eivät eksyisi toisistaan. Saksilaisten hylkääminä, jotka jo olivat lähteneet käpälämäkeen, jatkoivat ruotsalaiset eteenpäin hyökkäämistään. Mutta taipumattomat suomalaiset etunenässä hyökkäsivät smålantilaiset ja itägööttalaiset, ja tuliensäteet valaisivat heidän kasvojansa. Mutta saattoivatko nämä olla Pohjan poikia? Kroaatti, joka vielä seisoi jäljellä kanuunan ääressä, tarttui miettiväisenä päähänsä. Heidän kasvonsahan olivat tummat, ikäänkuin he olisivat juuri ryömineet Magdeburgin tuhkaläjistä. Hän näki silloin, miten eräs heistä tarttui tukkaansa, ja kun käsi sitä silitti, tuli tukka siitä kohden valkoiseksi ja keltaiseksi. Ruudinsavu oli laskeutunut märkänä ja mustana värinä sekä iholle että vaatteille.

Muudan ratsumies, jota säkenöivät säilät lakkaamatta ympäröivät keskellä temmellystä, oli saanut kallisarvoisen pitsikauluksensa niin tahratuksi, että se näytti harmaalta rievulta. Hän oli mies parhaassa ijässä. Mutta hän tirkisti likinäköisesti ja oli niin lihava ja raskas, että hevonen läähätti ja oli aivan vaahdon peitossa. Päätään piti ratsastaja taaksepäin nojassa ja vihreä sulka liehui leveäreunaisessa hatussa. Rinnalla ei ollut mitään suojelevaa panssaria, vaan ainoastaan keltainen hirvennahkasuojus. Se oli ruotsalaisten kuningas. "Kestäkää, urheat poikani!" huusi hän reippaalla äänellä. "Ajatelkaa omaisiamme tuolla kotona. Vielä tunti, ja voitto on meidän silmänkantamattomiksi päiviksi ja vuosiksi!"

"Jeesus Maria", vastasivat keisarilliset, ja samassa räikyivät Tillyn torvet. Kroaatti tempasi nopeasti solmusiimaisen piiskansa. Vaakunakilvillä ja kuvilla kirjaellun jättiläissuuren piirityskanuunan toinen pyörä oli vajonnut maahan ja se seisoi nyt kallellaan. Sen edessä oli valjakko, jossa oli neljätoista hevosparia. Muutamat olivat kaatuneet. Toiset nousivat takajaloilleen kroaattien piiskaniskuista. Vaahto tippui niiden kuolaimista, ja kaviot nousivat pimeässä. Mutta mahdotonta oli saada vanhanaikuista rojoa liikkumaan paikaltaan. Ruotsalaiset kiiruhtivat eteenpäin ja ottivat Tillyn kanuunat ja lennättivät niiden tulen hänen omia sotureitaan kohti. Eivät ketkään, paitsi sotapäälliköt, kyenneet kauvemmin käsittämään, mitä alhaalla hämmingissä tapahtui — eivät ketkään, paitsi yli-ihmiselliset pilvijättiläiset, jotka saattoivat nähdä pimeään ja kuulivat kaikki ja tiesivät kaikki. Tilly oli vähällä joutua vangiksi ja vaipui maahan melkein tajuttomana niistä pyssynperän iskuista, jotka osuivat hänen päähänsä. Urhoollisimmat muodostivat neliön hänen ympärilleen, ja itse voittamattomana, vaikka päällikkönä lyötynä, vietiin hänet muskettien yhteislaukausten kaikuessa pois, ohi ruotsalaisten rivien. Suuri Breitenfeldin voitto oli voitettu, ja ilta alkoi tulla. Taistelun ukkonen oli vähitellen tauonnut, ja alkoi jo pimetä, mutta vielä kerran asetti kuningas väsyneen joukkonsa taistelujärjestykseen. Se oli hänen kallisarvoisin aarteensa, eikä hän tahtonut antaa sitä alttiiksi millekään äkkihyökkäykselle.

Kerran aikoja sitten, kun hänen ja hänen suomalaistensa kimppuun oli käyty takaa päin, seisoi hän taistelun jälkeen ja katseli huolestuneena kaatuneita. "Kuinka monta urotyötä", sanoi hän, "nämä sankarit olisivatkaan tehneet, jollei minun varomattomuuteni olisi tuottanut heille liian aikaista kuolemaa." Kokemus oli sitten vähitellen myöskin tehnyt hänet varovaiseksi. Kun hän senvuoksi nyt ajattelevaisesti oli valmistautunut jokaiseen vaaraan, ratsasti hän pitkin rykmenttejä ja kiitti heitä päivästä, joka ei koskaan unohtuisi. Hän syleili vakavaa Hornia ja ylisti hänen levollista neuvokkuuttaan ja pudisti hilpeän Banérin kättä. Sen jälkeen hän käski, että jokainen sotamiehistä laskeutuisi yöksi levolle sille paikalle, missä kukin seisoi. Virkistettyään itseään hieman ruualla ja juomalla sotakauppiaan luona asettui hän sitten itse nukkumaan vaunuihin. Oli jo pitkä aika siitä, kun hän oli nukkunut omassa kuninkaallisessa vuoteessaan. Milloin sai hän levätä teltissä, milloin vaunuissa, ja ylhäiset herrat saivat tärskyä edestakaisin hevosen selässä tahi vaununlaudoilla, kuten hänkin.

Tuli yhä hiljaisempaa nukkuvan sotajoukon keskuudessa, joka rivittäin lepäsi aseineen poljetulla maalla.

Muudan smålantilainen ratsumies istui yksin muutamain askelten päässä sytytetystä vaunulyhdystä ja tuijotti miekkaansa. Pyssymies hänen vieressään käänsi päätään ja sanoi: "Onpa sinulla, vuohenpoika, sotakentällä mukanasi rumannäköinen kalpa, oikea vanha pyövelinmiekka. Teili ja pyörä ja hirsipuuhan ovat kaiverretut teräkseen."

"Niin onkin", vastasi smålantilainen. "Sairaana ja raskasmielisenä tuli kerran rutiköyhä pyöveli isäni tupaan ja istuutui lieden ääreen. Hän otti vähän vettä käteensä ja joi ja sanoi synkeästi nauraen: 'Monet taikauskoiset sairaat ovat kuvitelleet mielessään parantuvansa, jos he joisivat minun halveksitusta kädestäni. Mutta minua itseäni se ei voi auttaa. Minun sairauteni on täällä syvällä rinnassani, ja sen nimi on raskasmielisyys.' — Me toiset ryömimme piiloon olkiin, niin pitkälle kuin saatoimme, ja päivän koittaessa huomasimme, että hän oli kuollut. Kauvan oli sitten kamala miekka nurkassa, eikä kukaan uskaltanut siihen koskea. Mutta sitten tuli sota, ja silloin minä ripustin sen kupeelleni." Smålantilainen oli hetkisen vaiti ja sitten hän lisäsi: "Kaarle Yhdeksännen verisinä päivinä teki tämä miekka monta jaloa Ruotsin rouvaa leskeksi. Sitä minä nyt istun ja ajattelen. Nyt me emme enää käytä terästä omia maamiehiämme vastaan. Näetkös, kuka varovasti ja kunnioittavasti, mutta kuitenkin kuin hyvänä toverina laskeutuu levolle kuninkaan viereen vaunuihin? Se on Banér. Kuninkaan isä mestautti hänetkin. Siinä nukkuvat nyt molemmat pojat veljesvuoteessa."

"Niin, meille ruotsalaisille on tullut toiset ajat", vastasi pyssymies, pani kätensä ristiin päänsä alle ja vaipui uneen.

Kuningas oli levollisesti nukahtanut urhoollisen Banérin viereen. Isän muinaiset viholliset ja heidän jälkeläisensä olivat vihdoin unohtaneet kaiken vanhan vihankaunan ja hänen ritarillisuutensa ja oikeudentuntoisuutensa vaikutuksesta tulleet hänen alttiiksi ystävikseen.

Vasta auringon jälleen kohotessa hyökkäsi sotajoukko keisarillisten hyljättyyn leiriin. Täältä löytyivät pussit, joissa oli Tillyn koko sotarahasto, ja kuormastovaunuista haettiin esille Magdeburgista ja muista hävitetyistä kaupungeista ryövätyt aarteet. Entäpä sellaisia hevosia! Olivat ne juoksijoita, joiden selkään kannatti istua päivänpaisteisessa vilinässä, keskellä valloitettuja lippuja ja kanuunia. Satulat olisivat saattaneet kelvata vaikka ruhtinaille. Tyhjältä näytti usein kotona maakirkoissa ja taloissa, mutta tästä lähtien olisi tuleva toisenlainen komeus.

Nyt riemuitsevat protestantit kulkivat voittokulkua, ja kutsuivat Ruotsin kuningasta pelastajakseen ja johtajakseen. Öisin vaellettiin syvissä metsissä, joissa tulisoihdut valaisivat teitä. Viiniköynnöksiä kasvavien kunnaitten välitse joukko kulki loistavia katolisia piispankaupunkeja kohti Rheinjoen seuduille.

Protestanttien päällikkö.

Würzburgin vieressä kohosi ylpeänä Marienburgin arkkipiispanlinna jyrkällä kukkulalla. Silta, joka vei sinne yli joen, oli räjähdytetty ilmaan, niin että ruotsalaisten täytyi heittää lankkuja yli ammottavien halkeamien. Ensimäiset kauhistuivat, kun heidän luotisateessa piti juosta yli kapean portaan toiselle puolelle, sillä alas veteen oli enemmän kuin kaksikymmentä kyynärää. Mutta rohkeimmat uskalsivat vähitellen koettaa, ja monet menivät yli veneissä. Varhain pimeässä eräänä aamuna huomasi muudan luutnantti vipusillan alas lasketuksi, mutta sisäpuolella seisoi kaksi sataa keisarillista vahtia, ja he kysyivät häneltä nimeä ja tunnussanaa. Hänellä oli ainoastaan seitsemän miestä mukanaan, mutta hän huusi: "Minä olen ruotsalainen! Pian tänne toverit! Linna on valloitettu!" Se oli hänen vastauksensa. Silloin syntyi raivoisa temmellys, ja eversti Torstensson hyökkäsi esiin ja kävi itse linnanpäällikköä vyötäryksestä.

Kun kuningas vihdoinkin tuli ja läksi valloitettuun linnaan, oli selvä päivä, ja hän katseli linnanpihalla lepääviä kaatuneita. Siinä oli sekä sotamiehiä että asestettuja munkkeja. Monella heistä oli ihmeellisen punaiset posket, ollakseen kuolleita. Hän alkoi hymyillä, sillä hän ymmärsi, että he olivat heittäytyneet maahan ja tekeytyivät kuolleiksi päästäkseen surmaavasta kalvaniskusta. "Nouskaa ylös!" sanoi hän. "Teille ei tapahdu mitään pahaa." Heti nousi joukko ruumiita ylös ilmi elävinä ja he kiiruhtivat kumarrellen tahi polvillaan kiittämään häntä hänen jalomielisyydestään. Sitten tuli saaliin jako. Sotamiehet löysivät niin paljon kultarahoja, että he keskenään mittasivat niitä hatuillaan, kuten luumuja tahi kirsikoita. Keskellä linnanpihaa puhkesi erään löydetyn arkun pohja, niin että kiiltävät kultarahat vierivät saappaiden välissä. Silloin selät koukistuivat ja kaikille tuli kiire poimimaan. Tämä oli toista kuin kulkea kotona isän nauriita nostamassa.

Varuskamari oli ylen täynnä aseita. Maariankuva kappelissa oli kultaa, ja kaksitoista apostolia, jotka nopeasti saivat seurata sitä rahapajaan, olivat hopeaa. Mutta nuo monet arvokkaat kirjat pantiin laatikkoihin ja lähetettiin Upsalan oppineille.

Keskellä voitonhuumetta hämmästytti kuitenkin kaikkia sotamiesten mitä ankarin kuri ja järjestys. Kaksi heistä, jotka taistelun alussa omin lupinensa ottivat omenia erään porvarin puutarhasta, oli heti hirtetty. Jos joku koetti näyttää miehekkyyttään kiroilemalla, sai hän maksaa sakkoja tahi laskeutua polvilleen ja tehdä katumuksen toisten nähden. Jos hän oli poissa hartaushetkistä, saatettiin hänet asettaa kaularautoihinkin. Jos hän joi itsensä päihinsä jossakin valloitetussa kaupungissa, ennenkuin vihollinen oli kokonaan karkoitettu, sai hänet vapaasti lyödä kuoliaaksi. Naiset, lapset ja vanhukset saivat kulkea rauhassa. Saksan protestantit tottuivat luottavaisesti tervehtimään ruotsalaisia ystävinään ja veljinään. Ja pakenevia katolilaisia kehoitti kuningas palaamaan. Hän ei tullut pakottamaan uskonasioissa, vaan taistelemaan uskon vapauden puolesta. Missä hän eteni voittomatkallaan, siellä hän otti vastaan uskollisuudenvaloja kaupungeissa ja laajalti maakunnissa.

Sillä aikaa sykki etäällä heikko ja levoton ihmissydän ikävästä ja kaipuusta. Hänen kuningattarellaan, nuorella ja kauniilla Maria Eleonoralla ei ollut koskaan enää iloista hetkeä, sittenkuin hänen miehensä oli hänet jättänyt. Tosin hän matkusti takaisin Itämeren yli lapsuutensa kotiin Berliniin, mutta mitkään huvitukset eivät voineet tukahduttaa hänen kaipuutaan siihen puolisoon, joka itse ei enää koskaan saanut ajatella kotia ja rauhaa. Kaikkien huulilta kuuli hän sankarin nimen. Mutta niin kiihkeästi kuin hän kerjäsikin ja pyysi kirjeissään saada häntä seurata, ei kuningas saattanut ottaa häntä mukaansa sodan kauhuihin. Nyt valjastettiin vihdoinkin hevoset vaunujen eteen. Ratsumiesten ympäröimänä kiiti hän ylen onnellisena etelään päin saadakseen muutamat nopeat kuukaudet elää hänen rinnallaan Mainzissa, kultaisessa kaupungissa, jonne hän asettui talvimajaan. Siellä he oleilivat loistossa ja komeudessa valtakunnan ruhtinaitten ja lähettien ympäröiminä.

Vaikka kuningas aina oli arvokas esiintymisessään ja puheissaan, oli hänen sielunsa kuitenkin kyllin rikas jakaakseen valonsa ja lempeän hilpeytensä varoja kaikille. Hänen ei tarvinnut näyttämällä hapanta naamaa ja halveksimalla koko maailmaa teeskennellä itseään vielä suuremmaksi kuin mitä hän oli. Sellaiset halveksijat ovat itse harvoin maailman parhaita. Sotaonni ja se arvo, jota hän ihmisenä nautti, olivat äkkiä tehneet hänet yhdeksi maanpiirin mahtavimmista, ja kuningattaren silmät seurasivat häntä melkein jumaloiden. Solakkana ja paljaana nousi hänen kaulansa pitsikauluksesta, ja hänen kiharainen päänsä kääntyi aina sille taholle, missä kuningas oli. Maria Eleonora oli sekä oikullinen että itsepäinen, mutta ylen rakastavainen. Kaikki hänen ajatuksensa ja unensa kohdistuivat Kustaa Aadolfiin ja yksin ollessaan hän itki katkerasti sitä, että oli soturin puoliso. Hän vihasi kanuunain jyrinää ja kaikkia noita monia sotatoimia. Hän tahtoi istua rakkaan puolisonsa kanssa rauhassa takkavalkean ääressä ja antaa myrskyjen riehua ulkona.

Oli vakava mies mustassa sametissa, joka nyt oli myöskin tullut kuninkaan luokse, ja se oli hänen kanslerinsa, laajalti kuuluisa Aksel Oxenstierna. Taivutellen pyysi kuningatar häntä kehoittamaan herraansa, että tämä ei enää panisi henkeänsä alttiiksi luotien ja miekkojen keskellä. Mutta kansleri silitti poikkileikattua pujopartaansa ja vastasi puhumalla isänmaasta. Sitten hän seurasi kuningasta työhuoneeseen ja suljettuna pysyi ovi myöhään yöhön. Neuvoja kuuli kuningas kernaasti etenkin niin korvaamattomalta ystävältä ja opettajalta kuin Aksel Oxenstiernalta. Vasta sitten, kun molemmat olivat harkinneet kysymyksiä ja tulleet yksimielisyyteen, oli toiminnan aika käsissä, ja silloin istuutui Oxenstierna kirjoittamaan, kun kuningas vihdoinkin meni levolle.

Eräänä yönä, kun Oxenstierna istui vahakynttiläin ääressä, seurasi hän ajatuksissaan sitä sanansaattajaa, joka povellaan, eräs hänen kirjeistään, ajoi neliä pois Pariisia kohti. Kuka seisoi tuolla Ranskan kuninkaan salissa, punaisissa, laahustavissa naishameissa? Kapeat kädet ottivat vastaan kirjeen, mutta kun kasvot kääntyivät sanansaattajaa kohtaan, näkyi että niissä oli sekä suippoparta että viikset. Ranskan kuningas se tuskin oli. Hän tahtoi kernaimmin päästä kaikista hallitusvaivoista. Oxenstierna istui silmät ummessa ja käsivarret ristissä ja tiesi hyvin, kuka se oli. Poimuiset silkkihameet kuuluivat kardinaalin pukuun. Se oli loistava kardinaali Richelieu (Risheljöö), joka ohjasi koko Ranskaa ja joka ovelasti oli solminut armollisen liiton kerettiläisten ruotsalaisten kanssa, vastustaakseen mahtavaa Wienin keisaria. Mutta hänen tyytymätön punastuksensa, kun hän luki kirjeen, kertoi, että nyt oli tullut äkkiä ruotsalaisten vuoro käyttää kopeata kieltä.

Oxenstierna nosti ylös silmänsä nopea hymynpiirre kasvoillaan ja tarttui jälleen kynään. "Rakas herra", kuiskasi palvelija, joka hiipi sisälle panemaan uusia kynttilöitä jalkoihin, "tähän aikaan aamulla te muutoin tavallisesti nousette ylös hyvän unen jälkeen. Äsken minä kuulin kellon lyövän neljä."

23

"Silloin saan alkaa samaa tietä uuden päivän", vastasi Oxenstierna hilpeästi ja selaili papereitansa. Richelieullä oli mielivaltainen mahti, riippuen aina hänen kuninkaallisen isäntänsä satunnaisesta suosiosta, mutta ruotsalaisella kanslerilla ja aatelismiehellä oli toiset käsitykset laista ja oikeudesta. Se mistä kuningas ja hän olivat sopineet, oli rehellisesti pantava paperille ja lähetettävä kotiin neuvoston harkittavaksi. Hanhenkynä pistettiin pulloon ja rapisi, ja jälleen kimalsi esiin sana — isänmaa.

Se ei ollut hänelle korusana juhlahetkiä varten. Se oli työhetkien nimi koko sille tulevaisuuden asunnolle, jota rakennettiin hänen kansalleen. Sillä sanalla ajatteli hän tilikamaria, missä tarkastettiin maan tilit ja elinkeinot. Hän ajatteli uutta hovioikeutta, jonka tulisi katsoa, että ketään ei väärin tuomittaisi, ja äsken perustettuja lukioita. Aina siitä lähtien, kun katoliset opettajat olivat lähteneet pois, olivat ruotsalaiset alkaneet raaistua ja tulla tietämättömiksi. Mutta nyt oli siellä kotona aljettu päntätä päähän ja lukea, niin että salit surisivat. Ruotsalaisten piti nousta ajan ensimäisten kansojen tasalle, se oli tarkoitusperä. Vielä oli aateli taitavin ja kokenein sääty ja Oxenstierna oli aateliston mies. Loistavan ritariston luominen, sellaisen, joka ilolla menisi kuolemaan velvollisuutensa kutsuessa, se oli hänen korkein unelmansa hänen piirtäessään sanaa isänmaa. Itse muisti kuningas ylpeydellä, että hänen isoisänsä oli ollut ruotsalainen mies, joka oli vaeltanut metsissä taalalaisvaatteissa ja kirves olalla. Ennen säätyjen kokoontuessa syntyi usein melua ja sekamelskaa, mutta hän oli antanut heille erityisen valtiopäiväjärjestyksen. Siten oli hän saattanut vanhan kansanvapauden soveliaaksi saamaan äänensä kuuluville uudessa ajassa, ja kaikessa tässä oli Ruotsi silloin useimpien muiden maiden edellä.

Vähitellen tuli huoneeseen täysi päivä, ja Oxenstierna heitti kynän ja meni ikkunan ääreen. Alhaalla aamun valossa vilisi ihmisiä, jotka riemuitsivat ja heiluttelivat hattujaan. Eräästä ikkunasta olivat he nähneet vilahdukselta kuninkaan, leveän ja leppeän kansansankarin, joka reippaana kantoi korkealla miehevän kaunista päätään. Kuumana ja innokkaana ja niin raskain askelin, että lattian lankut vapisivat, asettui hän tänä varhaisena aamuhetkenä jälleen kanslerin kirjeiden ja paperikasojen ääreen. Ja silloin hän ei ollut enää ainoastaan kansanmiehen sankari, vaan korkeastioppinut ja tarkkanäköinen herra, yhtä kaunopuhelias kuin muulloin sotaisesti ammattitaitoinen taistelukentällä.

Työnhetket ja runsaat pidot Mainzissa päättyivät toki vihdoinkin, ja onneton Maria Eleonora sai jälleen istua itkemään. Kaikkine haaveineen ja päähänpistoineen tunsi hän olevansa kuin avuton lapsi, heti kun hänen jumaloidun puolisonsa vankka käsi ei ollut hänen kädessään.

Protestanttien suuri sotajoukko, jossa ruotsalaiset nyt olivat ainoastaan itse ytimenä, läksi jälleen liikkeelle vaskirumpujen päristessä ja torvien kaikaessa. Kellon soitolla ja ilohuudoilla tervehdittiin jälleen Kustaa Aadolfia vapaassa Nyrnbergin valtiokaupungissa, ja kunnialahjana sai hän vastaan ottaa hopeiset maan ja taivaan pallot. Mutta kun hän oli kulkenut yli Tonavan ja tuli Baijerin rajalle Lech virran rannalle, odotti häntä Tilly varustustensa takana toisella rannalla. Harmistuneena ja vihastuneena sureksi vanhus vielä Breitenfeldin tappelua. Hänestä tuntui kuin hän ei enää koskaan saattaisi levollisesti sulkea silmiään, jollei hän ensiksi saisi kostaa voitolla sellaista sotamaineensa häväistystä.

"Kuulkaa pojat", huusi kuningas ratsumiehilleen ja ratsasti lähellä olevalle liejuiselle rannalle. "Viisikymmentä riksiä sille, joka ottaa selon joen syvyydestä!"

Muuan rakuuna pukeutui nopeasti talonpojaksi. Hän kahlasi vuolaaseen ja kuohuvaan alppivirtaan ja tunnusteli pohjaa pitkällä seipäällä. Pyörteet kohosivat pian hänelle vyötäisiin saakka, ja Tillyn sotamiehet seisoivat nauraen hänen teeskennellylle kömpelyydelleen. "Oletko aivan hullu, sinä talonpojan tyhmyri, kun vaan yrität eteenpäin! Jokihan on kahdenkymmenenkahden jalan syvyinen."

Nämä olivat hyviä tietoja suomalaiselle rakuunalle. Mitä valittavaisimmalla äänellä rukoili hän silloin miehiä, että he armahtavaisuuden nimessä auttaisivat häntä julmain ruotsalaisten käsistä. Eräs sotamies riisui vaatteensa ja meni veteen vetääkseen miesparan seipäällä toiselle puolelle. Siten sai rakuuna nähdä, millä tavalla pohja suunnilleen toisellakin puolella kallistui. Enempää ei hänen tarvinnut viekastella tällä kertaa. Hän oli peljästyvinänsä ja kömpi vettä tippuen jälleen kuivalle maalle, niin että alastoman ja palelevan sotamiehen täytyi suuttuneena kääntyä ympäri.

Nyt saattoi rakuuna kertoa kuninkaalle kaiken, mitä hänen tarvitsi tietää. Sen jälkeen kiiruhtivat ruotsalaiset purkamaan muutamia tupia ja veistivät rakuunan kuvauksen mukaan puista tarpeellisen korkeat tukit. Keskeymättä vinkuivat kuitenkin luodit yli veden. Aivan rannan ääreen sytytti miehistö senvuoksi valtaavan rovion tervasta ja kosteista oljista, niin että he saattoivat näkymättöminä työskennellä mustassa savussa ja tehdä sillan pukkien nojaan. Ryhmä nokeentuneita suomalaisia hyökkäsi reippaasti toiselle rannalle mukanaan lapiot ja kuokat aseiden sijasta. Siellä alkoivat ne, jotka eivät kaatuneet, luoda maavalleja sotajoukon suojaksi, niin että se saattaisi seurata perästä. Sillä aikaa seisoi kuningas itse suunnaten ja laukaisten kanuunia ja jyrinä vyöryi sisämaahan aina kauvaksi vuoria kohti.

Silloin tuli itse Tilly varustuksestaan kankein, mutta innokkain askelin. Hän malttoi tuskin sulkea silmiään ja kuiskata tavallista hurskasta rukoustaan pyhälle neitseelle. Harmista suunniltaan hän näki, miten hänen väkensä jälleen ajettiin takaisin. Hatunreuna kääntyi etupuolelta pilviin päin korkean kotkannenän yläpuolella, ja hiussuortuvat liehuivat hopeanvalkoisina ryppyisten kasvojen ympärillä. Ylt'ympäriinsä satoi luoteja murskaten puitten latvoja yli horjuvien rivien. Epäröimättä tempasi hän itselleen yhden lipuista ja kiiruhti urhoollisimpien vallooniensa kanssa rantaa kohti. Mutta äkkiä vaipui lippu maahan. Se salamoiva ukkonen oli vihdoin tullut, joka ainiaaksi oli kaatava pilvi jättiläisen salamallaan. Se luoti, jonka kohtalo oli määrännyt sammuttamaan hänen pitkän soturielämänsä, oli vihdoin hänet saavuttanut. Jalka polven yläpuolelta murskautuneena, hervottomana ja vertavuotavana kantoivat hänet pois hänen lyödyt ja pakenevat joukkonsa.

Tilly asetettiin baijerilaisen vaaliruhtinaan vaunuihin, jotka raskaasti ja täristen veivät häntä Ingolstadtin linnoitukseen. Neljätoista pitkää päivää sai hän siellä huokailla tuskanvuoteellaan. Maallista voittoa hän ei ollut koskaan etsinyt, ja hän jätti vaatimattoman omaisuutensa jaettavaksi erään sukulaisensa ja niiden uskollisten sotamiesten kesken, jotka olivat seuranneet häntä niin moniin urotöistä rikkaisiin taisteluihin. Tuskasta kalpeana änkytti kunnianarvoisa, vaikka murtunut ukko viimeiset neuvonsa surevalle vaaliruhtinaalle, mutta hänen omille onnettomuuksilleen ei ollut enää olemassa mitään lohdutusta. Ruotsalaisten kanuunain ukkosenjylinä tunkeutui pian sairashuoneeseen ja seurasi häntä aina siihen silmänräpäykseen asti, jona hän veti viimeisen hengenvetonsa.

Ruotsalaiset samosivat sillä välin eteenpäin ja vihdoin sisään Mynchenin avatuista porteista. Protestantit huusivat, että nyt saattoi Kustaa Aadolf kostaa Magdeburgin hävityksen. Sellaisiin veritöihin piti hän kuitenkin itseään liian hyvänä ja käski päinvastoin mitä ankarimmin, että kaupunki ja linna monine taideaarteineen olivat säästettävät. Mutta saavuttuaan asehuoneeseen ihmetteli hän, että löysi ainoastaan tyhjiä kanuunavaunuja, mutta ei mitään kanuunia. Huomattiin silloin, että ne olivat kaivetut maahan lattian alle. "Nouskaa ylös kuolleista ja tulkaa tuomiolle", sanoi hän leikillisesti ja kaivatti ylös kanuunat, toisen toisensa jälkeen. Niitä oli sataneljäkymmentä kappaletta. Kun alimainen hinattiin ylös päivänvaloon, huomattiin, että se oli ladattu ihmeellisillä luodeilla. Siihen oli piilotettu kolmekymmentätuhatta tukaattia, jotka nyt hilpeästi laskettiin ruotsalaisten kukkaroihin.

Kauhistuneina näkivät katoliset, miten voittamaton protestanttijoukko lähestymistään lähestyi keisarin omaa pääkaupunkia. Tilly lepäsi arkussaan, ja toinen vielä peljättävämpi sotapäällikkö, Wallenstein, joka oli erotettu röyhkeytensä vuoksi, istui uhkaavaisena ja loukattuna eräässä loistolinnoistaan. Hänen edessään oli tähtipiireillä täytetty taulu. Uskonnosta ei hän tahtonut kuulla puhuttavan, mutta tähtiin uskoi synkkä erakko. Ne olivat hänen jumaliaan. Tähtien asennosta luuli hän lukevansa tulevan elämänsä, ja ne ennustivat hänelle suuria, huimaavia kohtaloita. Kuitenkin sai keisari kauvan rukoilla ja luvata hänelle rajatonta kunniaa ja valtaa, ennenkuin hän jälleen nousi pimennostaan auttaakseen häntä uusilla, värvätyillä joukoilla. Tähän asti oli Kustaa Aadolf johtanut sotatapahtumia, mutta Wallenstein päätti hiljaa ja salaperäisesti työntää hänet takaisin pohjoiseen, askel askeleelta, ei epävarmoilla kenttätaisteluilla, vaan käymällä hänen liittolaistensa kimppuun ja nälkäsodalla ja hädällä, ikäänkuin jonkun selittämättömän taikuuden avulla.

Ruotsalaisten täytyi silloin kääntyä takaisin, auttaakseen uskollisia ystäviään Nyrnbergissä, ja puolen peninkulman päähän kaupungin ulkopuolelle rakensi Wallenstein kolmelle kukkulalle jättiläisleirin, josta kaikki puhuivat kuin sadusta: Se oli niin suuri, että vallit ja kolminkertaiset etuhakkaukset sulkivat piiriinsä sekä vesistöjä että kyliä. Meni monta tuntia koko tämän soturikaupungin ympäri ratsastamiseen, ja kaikkialla loistivat haarniskat ja kanuunat.

Tornikkaan Nyrnbergin ulkopuolella seisoivat ruotsalaiset järkähtämättömänä vahtina. "Niin kauvan kuin hengitän", sanoi Kustaa Aadolf, "jää Jumalan avulla Wallensteinilta ainiaaksi Nyrnbergin muurien sisäpuoli näkemättä." Ja Oxenstiernalle, jonka käskettiin tuoda sinne apua, hän kirjoitti: "Tämä vastustaja on yksi niitä pahoja henkiä, jotka saattaa karkoittaa ainoastaan paastolla." Wallensteinin linnoitetut kukkulat kohosivat kuin kummitusmaailma, jonka asujamet eivät koskaan näyttäytyneet kirkkaassa päivänvalossa avoimella kentällä, mutta kuitenkin levittivät kauhua ja kurjuutta. Seudun kaivojen vesi oli myrkytettyä. Isännättömät hevoset horjahtelivat laihtuneina pitkin teitä ja toiset tulivat järjettömiksi paarmojen pistoista, tempautuivat irti ja syöksyivät päistikkaa jyrkänteihin. Kaduilla makasi ihmisiä, jotka kuolivat nälkään tahi kuumeeseen. Wallensteinin leiriin tuli vihdoin niin paljon syöpäläisiä, että sotamiehet eivät saattaneet öisin nukkua, ja teltat olivat maasta lakeen asti täynnä heinäsirkkoja.

Silloin herättivät Wallensteinin eräänä pimeänä syys: yönä laukaukset ja unenkohmelossa olevien lasten ja naisten huudot. Äideillä oli tapana pelottaa lapsiansa ruotsalaisilla, saadakseen heidät tottelemaan, ja nyt vinkuivat jo näiden peljättyjen luodit teltan kaistojen halki. Kustaa Aadolf ei ollut voinut kauvemmin katsella miehistönsä kurjuutta. Musketti toisessa kädessä ja toinen vapaana kiipesivät hänen soturinsa yli etuhakkausten ja kuilujen kohti korkeinta kukkulaa.

Huipulla oli vanha linnoitus. Siellä seisoi Wallenstein nousevan auringon säteissä, jotka ainoastaan vilahdukselta saattoivat tunkeutua taajan savun läpi. Tumma varustus verhosi hänen laihan vartalonsa, ja keltaiset kasvot ynnä punertava tukka olivat liikkumattomat kuin kuolleella. Kukaan sotureista ei ollut koskaan nähnyt hänen nauravan eikä saanut ystävällistä sanaa hänen suustaan. Ryhdikkäänä ja kylmänä jakoi hän jyrkällä äänellä lyhyitä käskyjänsä ja seisoi sillä välin mykkänä. Tyhjästä oli hän noussut siihen mahtiin, jonka hän itse oli luonut, ja paljas hänen läsnäolonsa riitti saattamaan soturit raivolla taistelemaan.

Kerran toisensa jälkeen lyötiin ruotsalaiset takaisin, ja elävät liukahtelivat kaatuneitten veressä. Kärsimättömänä ja kuumana johti kuningas taistelua keskellä murhaavaa tulta, ja hänen oma kengänkorkonsa ammuttiin irti. Lennart Torstensson otettiin vangiksi ja teljettiin myöhemmin Ingolstadtissa niin kosteaan ja kylmään vankilaan, että hän sittemmin alinomaa kärsi luuvalon vaivoja. Kovakätisesti iskien syöksyi Stålhandske eteenpäin, suomalaisten ratsumiestensä ympäröimänä, mutta hänet ajettiin takaperin alas rinnettä. Kun vihdoinkin saapui yö ja sen mukana lotiseva sade, joka teki ruudin märäksi, täytyi hyökkääjien kääntyä takaisin.

Ei kuitenkaan ollut enää mahdollista jäädä nälkiintyneen Nyrnbergin edustalle. Eräänä päivänä asettuivat ruotsalaiset joukot taistelujärjestykseen Wallensteinin leirin eteen ja odottivat neljä tuntia taistelua. Mutta yhtä salaperäisen hiljaa, kuin hän itse tavallisesti istui seurassa, olivat hänen kanuunansa ja muskettinsa, menivätpä etuvartijatkin takaisin leiriin. Vasta sitten, kun ruotsalaiset olivat lähteneet tiehensä, vetäytyi Wallensteinkin matkoihinsa. Ja hänen takanansa leimusi koko se suuri leiri, jonka hän oli itse sytyttänyt.

Nyt tuli äkkiä saksilaisilta sanoma sanoman jälkeen, että Wallenstein oli alkanut hävittää heidän maatansa. Auttaakseen liittolaisiaan kulkivat ruotsalaiset jälleen pohjoista kohti, samoja teitä, joita he olivat samonneet alas voittorikkaita päiviä kohti. Oxenstierna ratsasti kuninkaan rinnalla, ja kuten silloinkin vei öinen matka halki syvien metsälaaksojen tulisoihtujen ja tulien valossa. Hiljaa, niin että kukaan ei voinut kuulla heidän sanojansa, keskustelivat molemmat ratsastajat rakkaimmista unelmistaan, pohjoismaisesta Itämerenvallasta ja Skandinaavian ja Saksan protestanttien keskinäisestä liitosta, Ruotsi päämaana. Vakavina ja ajattelevaisina jättivät he vihdoin toisilleen hyvästit, ikäänkuin hiljaisen aavistuksen painostamina, että nämä jäähyväiset kenties olivat viimeiset.

Kuninkaan ratsastaessa Erfurtiin, jossa Maria Eleonora häntä odotti, oli tämä kaipaavaisena kiiruhtanut alas torille naisväkensä keralla. Kuningas seurasi häntä huoneisiin, mutta oli niin hajamielinen ja alakuloinen, että kaikki sen huomasivat. Kiirutta ja intoa oli joka nurkassa, ja jo seuraavana aamuna täytyi hänen seurata joukkoaan Wallensteiniä vastaan, joka ei ollut kaukana. Hän uskoi kuningattaren neuvosherrojen huostaan, kutsui sotaa vitsaukseksi ja muistutti, että häntä itseään saattoi joka hetki kohdata onnettomuus ja kuolema. "Näemme jälleen toisemme", kuiskasi hän vaimolleen, "jollemme tässä katoovassa elämässä, niin kerran ijankaikkisessa autuudessa." Kyynelsilmin syleili hän häntä ja nousi sen jälkeen satulaan ja ratsasti pois.

Lytzen.

Oli nyt yllätettävä Wallenstein, joka oli sotajoukkonsa luona Lytzenissä ja joka varmana rauhastaan oli äsken lähettänyt pois Pappenheimin ja hänen mukanaan osan joukkoja. Ihmiset ja hevoset vajosivat syvälle kosteaan saveen, ja vasta myöhään eräänä lokakuun iltana alkoivat ruotsalaisille näkyä ulkoa tasangolla Lytzenin kirkontornit. Tie Lytzenistä Leipzigiin ulottui kuin korkea valli yli kentän. Sen taakse asetti Wallenstein yöllä ojiin pyssymiehensä. Ruotsalaiset asettuivat lepäämään savisille pelloille, ja kuningas makasi puoliksi istuallaan vanhoissa vaunuissa. Kenraalit pyysivät häntä hakemaan itselleen paremman leposijan, mutta hän vastasi heille: "Miten voisin saada mitään iloa mukavuudesta, nähdessäni niin monien ympärilläni sitä kaipaavan."

Kun aamu alkoi punertaa, ei hän tahtonut vahvistaa itseään ruualla eikä juomalla. Paastoten, kuten ehtoollisen edellä, nousi hän hevosen selkään ilman haarniskaa, puettuna keltaiseen hirvennahkasuojustimeensa ja harmaaseen päällystakkiinsa. Taaja usva oli levinnyt yli tasankojen, mutta joukosta joukkoon kaikui jo ensimäinen virsi. Kaukana pohjoisessa kotimaassa olivat ruotsalaisten talot. Siellä istuivat vanhukset ja odottivat ja laskivat toisinaan pois työnsä, kuunnellakseen veräjälle päin, eikö joskus joku sattuisi tulemaan ja tuomaan terveisiä heidän pojiltaan sodasta. "Rakastetut veljet ja maamiehet", sanoi kuningas ja pysäytti hevosensa ensimäisen rivin eteen. "Nyt on tullut päivä, jona teidän on maailman silmissä näytettävä, mitä olette oppineet niin monella sotaretkellä. Se vihollinen, jota me olemme niin kauvan etsineet, seisoo nyt aivan edessämme, eikä se ole leiriytynyt pääsemättömille vuorille eikä kätkeytynyt suurten linnoitusten taakse, vaan on tasaisella kentällä. Te tiedätte tarkoin, miten huolellisesti hän on ennen karttanut meidän kohtaamistamme. Senvuoksi eteenpäin, taisteluun vapauden, maallisen onnen ja ikuisen autuuden puolesta. Jos, jonka korkein Jumala armossaan estäköön, te tällä kertaa annatte voittaa itsenne, niin vakuutan minä teille, että kaikki on auttamattomasti mennyttä ja että ei yksikään meistä pääse takaisin isänmaahansa. Mutta miksi epäillä sitä rohkeutta, josta olen nähnyt niin suuria todisteita. Minä tiedän, että te olette valmiit minun kanssani tänään menemään kuolemaan meidän pyhän asiamme puolesta."

Niin, heidän pyhää asiaansa, joka oli pyytänyt heiltä niin monta raskasta askelta ja niin monta valvottua yötä, sitä ei saanut uhrata, maksoi mitä hyvänsä.

Usva oli vähitellen tullut niin sankaksi, että jokainen ryhmä seisoi kuin yksinään ja hyljättynä, kykenemättä näkemään toista. Silloin alotti kuningas sotavirren: "Jumala ompi linnamme." Koko ruotsalainen sotajoukko yhtyi siihen tuhansin äänin, rykmentti rykmentin jälkeen, ja köyhinkin sotamies tunsi lujalla luottamuksella, että jokainen hänen taistelutovereistaan joka puolella seisoi valmiina, kuten hänkin. Vielä hetkisen odotuksen jälkeen alkoi auringon valkoinen kehä loistaa. Nopeasti hajaantui usva ja kohosi maasta, ja samassa näkyi Wallensteinin sotajoukko ja kauvimpana vasemmalla palava Lytzen. "Jeesus, auta minua tänään taistelemaan sinun pyhän nimesi kunniaksi!" huusi kuningas ääneensä vakavana ja kädet ristissä miekankahvan ympärillä. "Ja nyt eteenpäin!"

Wallenstein, jota hänen sotamiehensä luuvalon vaivojen vuoksi olivat kantaneet ympäriinsä paareilla, pani nopeasti jalkansa käärittyyn jalustimeen ja heilahutti itsensä sotaratsunsa selkään. "Jeesus, Maria!" huusivat hänen sotamiehensä. "Jumala kanssamme!" kuului ruotsalaisten vanha sotahuuto, kun he hyökkäsivät eteenpäin tietä kohti ja anastivat vihollisilta seitsemän kanuunaa. Etempänä, muutamien tuulimyllyjen kohdalla, syntyi taistelu syvien hautojen molemmilla puolilla, ja kuningas kiiruhti sinne smålantilaisten ratsumiestensä kanssa. "Seuratkaa minua, urhoolliset pojat!" huusi hän ja kannusti hevosta, huomaamatta, että toiset, joilla ei ollut yhtä nopeita juoksijoita, jäivät jäljelle. Jälleen peittyi aurinko sumuiseen pimeyteen, kuten ihmeen kautta, ja miekaniskut kilahtelivat haarniskoja ja kohotettuja pistooleja vastaan. "Ei hätää mitään, lapseni", sanoi kuningas hilpeästi, kun hänen seuralaisensa huomasivat, että hän oli saanut haavan toiseen käsivarteensa ja vuoti verta.

Kalpeana nojautui hän satulassaan sitä vastaan, joka oli häntä lähinnä, mutta silloin osui häneen vielä luoti takaa, ja hän vaipui maahan hevosen selästä. Eräs uskollinen nuori hovipoika Nyrnbergistä, jonka monet omat haavat vuotivat verta, jäi viimeiseksi hänen rinnalleen. Valmiina kuolemaan tarjosi nuorukainen kuninkaalle oman hevosensa, mutta ei voinut nostaa häntä ylös, vaan saattoi ainoastaan tukea hänen päätänsä käsivarsiaan vastaan. "Kuka on tuo haavoitettu?" kysyivät viholliset ratsumiehet ja ympäröivät hänet ruudinsavussa. Leubelfingen vaikeni ja sai palkakseen miekanpiston läpi vyötäistensä, mutta kuningas avasi silmänsä ja vastasi: "Minä olen Ruotsin kuningas." Silloin kajahti rajusta piiristä pistoolinlaukaus, joka ainiaaksi sammutti hänen sankarielämänsä. Ratsumiehet heittäytyivät kuolleen päälle ja kiskoivat hänen päältään hänen kultavitjansa ja vaatteensa. Mutta verinen haava kaulassa ja satula tyhjänä laukkasi sillä aikaa hänen ruskea hevosensa takaisin ruotsalaisten joukkojen luo, missä se vielä keskellä sodan melskettäkin tiesi olevansa kotonaan. Soturit tunsivat heti hevosen ja suunniltaan harmista he aavistivat, mitä oli tapahtunut. Äskettäin heidät oli lyöty takaisin, mutta sen hetken jälkeen he tahtoivat kernaammin kaatua viimeiseen mieheen kuin nähdä auringon laskevan taistelukentällä, jossa heidän kuninkaansa lepäsi vihollisten vallassa. Weimarin herttua Bernhard, urhoollinen protestantti, joka aina oli ollut ruotsalaisille uskollinen, asettui eteenpäin hyökkäävän joukon etunenään. "Vapauden puolustaja on kuollut", huusi hän. "Minulle ei elämä ole enää mitään elämää", huusi hän, "jollen saa kostaa hänen kaatumistaan." Verta vuoti pian hänenkin käsivarrestaan, mutta hän näytti sitä tuskin huomaavankaan, ja Stålhandske hyökkäsi yli hautojen joukkojensa keralla, Brahe kaatui polvi murskautuneena ja yltympäri häntä kaatui keltainen henkivartijarykmentti, joka ei tahtonut elää kuninkaansa jälkeen. Ei auttanut suuria, että Pappenheim vihdoinkin oli ehtinyt takaisin ja ratsasti valkoisella hevosellaan etsiäkseen, kuten Breitenfeldissä, kuninkaallista vastustajaansa. Hetkisen kuluttua kannettiin hänet kuoliaaksi ammuttuna pois yli poljettujen auranvakojen. Ilta-auringon laskiessa, joka vielä kerran levitti punertavan valonsa usvapilvien alle, odotti Wallenstein viimeistä hyökkäystä takki luotien lävistämänä. Mutta yön tullessa olivat ruotsalaiset saavuttaneet päämääränsä. Pimeä taistelutanner, jossa päällikkö lepäsi kaatuneena niin monen parhaan miehensä kanssa, oli valloitettu.

Tulisoihdut käsissä menivät he kaatuneitten sekaan etsimään hänen ruumistaan. Se oli synkeä vaellus. Kaatuneet hevoset nostivat päätänsä ja tuijottivat tulisoihtujen valoon, ja haavoittuneet toverit kohottivat kyynärpäitään ja pyysivät vettä. Vihdoin tulivat soturit eräälle paikalle, jossa oli aivan hiljaista. Taistelu oli siellä raivonnut suurella kiivaudella, ja maahan hakatut lepäsivät kuoleman unta. Vaikeaa oli erottaa ystävää ja vihollista, sillä monelta oli ryöstetty vaatteet ja he olivat melkein alasti. Kenttäsiteet, jotka taistelussa olivat olleet tunnusmerkkeinä, vihreät ruotsalaisilla ja punaiset keisarillisilla, olivat sirotettuina ympäriinsä ja multaan poljettuina. Etukumarassa kulkivat soturit ja valaisivat kalpeita kasvoja, ja erään surmattujen soturien kasan alta he vihdoin löysivät kuninkaan ruumiin. Murheellisina he nostivat hänet maasta ja kantoivat muutamaan kylään. Veren tahraama nahkavarus oli joutunut vihollisten käsiin ja jätettiin keisarille, joka katseli sitä kauvan kostein silmin.

Väsyneenä uskonmeteleihin jatkoi Wallenstein ympäriinsä samoamista joukkoineen, ja luuvalon vaivojen näännyttämänä hän tuli yhä kovemmaksi ja katkerammaksi. Tuhlaavalla loisteliaisuudella matkusti hän kuusivaljakkoisissa vaunuissaan kullattujen hopeatorvien kaikuessa. Ja pian liikkui huhu, että hän ylpeydessään oli valmis nousemaan omaa keisarillista herraansa vastaan. Muutamat keisarin vanhat ystävät ottivat haltuunsa Pragissa Böhmin vanhan kuninkaankruunun ja veivät sen Wieniin, peljäten, että Wallenstein sillä juhlallisesti kruunaisi oman päänsä.

Vihdoin eräänä iltana hän melkein kaikkien hylkäämänä istui tapansa mukaan ja tutki tähtiä. Ne ennustivat pahoja tapahtumia. Mutta hän ei tahtonut uskoa sellaista selitystä, vaan meni vuoteelleen uneksiakseen rohkeita unia yleisestä rauhasta uskonvapauden nimessä. Täysin hiljaista piti olla hänen ympärillään, kuten ainakin. Kun palvelija lukitun oven ulkopuolella äkkiä sai nähdä sotamiesryhmän edessään, asetti hän senvuoksi sormen suulleen merkiksi, että heidän pitäisi kulkea hiljaa. "Ystävä", vastasi heidän johtajansa, "nyt on meluamisen aika!" Samalla hän löi kiivaasti ovelle ja kun sitä ei avattu, lykkäsi hän sen sisään. Wallenstein seisoi pöydän ääressä paljain jaloin ja paitasillaan. Mutta sota oli opettanut hänelle, miten vähän hyödyttää tuhlata sanoja murhaajajoukolle. Vaikeneminen oli aina elämässä ollut hänen suurin ja salaperäisin taitonsa, ja nyt hän vaikeni myöskin kuoleman edessä. "Sinäkö olet se konna," kysyi johtaja, "joka kavalasti petät oman keisarisi? Nyt sinun täytyy kuolla." Liian ylpeänä puolustaakseen itseään levitti Wallenstein käsivartensa ja johtajan piikin lävistämänä keskeltä rintaa vaipui hän lattialle ja kuoli ääntäkään päästämättä.

Kauvan sitä ennen oli kuninkaan arkku viety meren yli Nyköpingiin ja asetettu kirkkoon, samalla kun kaikki laitettiin järjestykseen hänen hautaamistaan varten Tukholmassa. Neuvosherrat ja kansa kotona surivat häntä yhtä vilpittömästi kuin sotajoukko, sillä hän oli ollut suuri ihmisenä ja yhtä laajanäköinen rauhallisissa kuin sotaisissakin toimissa. Hänellä ei ollutkaan juuri ollenkaan vihamiehiä.

Kerran toisensa jälkeen antoi lohduton Maria Eleonora nostaa kantta, saadakseen istua ja katsella hänen jäykistyneitä piirteitään. Hänen sankarinsa oli taistellut päivänpaisteisen voittotaistelunsa, ja hengettömänä lepäsi hän nyt hänen edessään pitkissä hopeakankaisissa kuolinkääreissään. Maria Eleonora olisi pikemmin kuulunut aivan toiseen aikaan, jolloin uskolliset ritarit polvistuivat lemmittyjensä sielukynttiläin ääressä. Se aika, joka nyt vallitsi, kävi vakavin ja levein askelin maan vankassa mullassa, ja vaskirummut jymisivät. Mitenkäpä jäykät ja arvokkaat ruotsalaisherrat lyhyine ydinpuheineen saattaisivat ymmärtää ja osoittaa kärsivällisyyttä sellaista naista kohtaan, joka ei osannut hallita itseään eikä muita. Hän oli liian epäviisas ja heikko saattaakseen äänensä kuuluville, kun oli kysymyksessä suurvallan kohtalot. Hän taisi, ainoastaan rakastaa ja itkeä. Nyköpingin linnassa verhotutti hän kokonaisen huoneen mustalla kankaalla. Tuolit, lattia, katto, kaikki oli verhottu mustaan. Ikkunoidenkin edessä oli mustat verhot, niin että ainoakaan päivänsäde ei saattanut päästä sisälle. Täällä hän istui syvimmässä surupuvussa tulisoihtujen valossa ja ne, jotka menivät oven ohi, kuulivat hänen nyyhkytyksensä. Se oli sama linna, jossa Folkungit olivat kuolleet nälkään ja jossa yhdeksäs Kaarle oli huokaillut yksin, kalpeana sairaudesta ja kuolemanaavistuksista. Miten lauloivatkaan taas noidat Nyköpingin pidoista vanhassa linnassa? "Jäät kodiks tunnontuskain, paarien ja surun ja leskienkyynelten."

Kun arkku hautauksen jälkeen oli laskettu Tukholman Ritariholman kirkon lattian alle, pyysi Maria Eleonora jo toisena päivänä hautaholvin avainta, saadakseen vielä viimeisen kerran nostaa kantta. Mutta vakavat neuvosherrat uhkasivat asettaa vahdin kirkonoven eteen. Vielä oli hänellä kuitenkin säilössä pyhäinjäännös, joka oli hänelle kaikkea muuta kallisarvoisempi. Se oli pieni kultarasia, johon hän oli sulkenut kuninkaan sydämen. Öisin se riippui samettikukkarossa hänen vuoteensa päällä. Päivin hän istui, kuten ennenkin mustaksi verhotussa huoneessa ja piti sitä rintaansa vasten. Lakkaamattomien kehotusten taivuttamana jätti hän sen vihdoin luotaan. Hyväillen kääri hän kultarasian vihreään silkkiin ja sitoi sen silkkinauhalla. Toisten kädet laskivat sen sitten kuninkaan arkkuun. Ja siellä se on vieläkin.

Kuitenkaan ei hänen kaipauksensa tyyntynyt. Valepukuiset kääpiöt koettivat huvittaa häntä hypyillään ja loruillaan. Antelias kun oli, tyhjensi hän rahapussinsa pohjaan asti ja sirotti koristuksia ja tukaatteja kaikkien käsiin. Mutta yhtä pitkäksi tuli kuitenkin aika. Katkerasti hän puhui kylmästä maasta, jossa hän oli tuomittu suremaan, ja hän päätti ainaiseksi matkustaa sieltä. Arvokas, vanha Oxenstierna, maan johtomies, pudisti kuitenkin kieltävästi ja paheksivasti harmaata päätään.

Yksinäisessä Gripsholmassa, jossa hänellä aika ajoin oli tapana asua, johti kuitenkin taaja lehtikujanne eräästä linnanportista Mälarin lahden rannalle. "Aion rukoilla kokonaista kuusi vuorokautta kamarissani", selitti hän eräänä iltana ja kannatti sinne ruokaa kuudeksi päiväksi. Sen jälkeen hän lukitsi oven sisäpuolelta, eikä hänellä ollut ketään muuta mukanaan kuin kamarineitsyensä.

Yö joutui, ja kun kaikki olivat nukkuneet, hiipi hän hiljaa lehtikäytävää pitkin kamarineitsyensä kanssa alas soutuveneelle. Lahden toisella rannalla heidät ottivat vastaan yhtä hiljaa muutamat uskotut, jotka odottivat tammien alla satuloituine ratsuineen. Hän nousi nyt heti hevosen selkään, ja koko joukko kiiruhti pois täyttä laukkaa sitä tietä, joka vei meren rannikolle. Joskus keskellä pakoa täytyi heidän pysähtyä ja levätä hetkinen jossakin talossa. Silloin kuiskasivat ratsastajat isäntäväelle, että upea nainen oli rikas porvarintytär, joka oli karannut vanhempiensa luota. Ah, vanhemmat olivat niin kovat, eikä hän saanut mennä naimisiin rakastettunsa kanssa. Samalla katselivat he merkitsevästi hänen aina itkeentyneihin silmiinsä ja osottivat pitkätukkaista aatelismiestä, joka näytti soveltuvan sulhaseksi.

Gripsholmassa tuli vähitellen jälleen aamu. Hovisaarnaaja asettui suljetun kamarinoven eteen ja luki kovalla äänellä aamurukouksen, aivan kuin hänellä muutoinkin oli tapana, kun kuningatar paastosi. "Jumala tietää, mitä täällä on tapahtunut", huudahti hän vihdoin, kun hän ypö yksin sai seistä ja laulaa kaikki virren värssyt, kenenkään laulamatta mukana toisella puolella. Hoviväelle ei jäänyt muuta neuvoa kuin avata ovi. Harmistuneina ja hämmästyneinä he seisoivat kynnyksellä ja tuijottivat kärpäsiä, jotka surisivat tyhjässä huoneessa. Suuren Kustaa Aadolfin leski, josta koko maailma uteliaana puhui, oli levottomuudessaan karannut kuin seikkailijatar hänen maastaan, tahtomatta enää elää siellä.

Mutta vuodet kuluivat, ja sinne missä hänen puolisollaan oli hautansa, hiipivät yhä myös hänen ajatuksensa.

Vielä tuli hän takaisin, saadakseen vihdoinkin nukkua viimeistä untansa hänen rinnallaan. Laajalti kuuluisan miehen vanhentunut, vähäpätöinen ja unohtunut leski kannettiin kuolleena vihdoinkin avattuun hautaholviin. Mutta tämän holvin laakerien joukossa kukkii näkymättömänä uskollisen sydämen pieni, ujo muistoseppele.

Nyt syövät ruotsalaiset hopea-astioista.

Leskikuningattaren itkiessä ja nyyhkyttäessä mustassa suruhuoneessa
Nyköpingin linnassa istui pieni kuusivuotias tyttö hänen jalkojensa
juuressa. Se oli hänen tyttärensä Kristiina, hänen ainoa lapsensa, joka
Lytzenin taistelun jälkeen oli perinyt Ruotsin suurvallan kruunun.

Leikkiä ei pienokainen saanut, tuskin kuiskatakaan. Eikä hän voinut lakkaamatta itkeäkään. Oli kamalaa istua vahakynttiläin ja tulisoihtujen valossa keskellä päivää, ja tunnit tulivat pitkiksi kuin ikuisuudet. Ensiksi hän katseli kaipaavaisesti ikkunaan päin ja mietiskeli mielessään, eikö vihdoinkin edes jonkun kerran kelmeäkään päivänsäde pääsisi sinne tunkeutumaan. Mutta paksu ja raskas verho oli tarkkaan kiinnitetty ruutujen eteen. Silloin hän tottui istumaan silmät ummessa, mutta alkoi olla sen sijaan paljasta korvaa. Askeleita läheni vähitellen ja katosi taas oven ulkopuolella. Mutta vähitellen oppi hän jo pitkän matkan päästä tuntemaan narisevat kengät, jotka aina tiesivät hetkisen vapautusta. Se tapahtui silloin, kun opettaja tuli ja nouti hänet oppitunnille. Päästäkseen oleskelemasta mustassa huoneessa jatkoi hän lukemistaan niin kauvan kuin mahdollista. Heti kun yksi kirja oli pantu pois, kurotti hän kätensä saadakseen toisen.

Vähitellen hän alkoi pitää paljoa enemmän kirjoistaan kuin leikkikaluistaan ja tuli niin oppineeksi, että hän jo kymmenvuotiaana kykeni kirjoittamaan kirjeitä sekä saksaksi että latinaksi, Sitten hän oppi kielen toisensa jälkeen ja vihdoin huvin vuoksi myöskin kreikkaa. Neulaan ja lankaan hän ei sitävastoin tahtonut koskaan koskea. Kernaammin hän temmelsi hevosineen metsissä ja mailla kuten poika ja hyppi aitojen ja ojien yli, niinettä talonpoikaisrengit jäivät suu ammolla seisomaan.

Aksel Oxenstierna ihmetteli hänen sielunlahjojansa ja tuli itse joka päivä antamaan hänelle opetusta valtioista ja kansoista. Hän se oli asettanut tyttösen säätyjen eteen ja antanut heidän tunnustaa hänet kuningattareksi. Hänen naiskäsiinsä aikoi hän jättää nyt Ruotsin vallan, joka hänelle oli rakkain ja suloisin maan päällä ja jonka puolesta Kristiinan isä oli mennyt kuolemaan. Kävi kohina koko kansassa, joka halusi saavuttaa kunniasijan pohjoismaissa, ja yksityinen piti ylpeytenään palvella yleistä etua. Sadottain tiloja oli lahjoitettu Upsalan korkeakoululle. Lukioissa sinkahuttivat pojat latinalaisen "us" ja "um" päätteen joka toisen sanan loppuun. Vuoriteollisuudesta pidettiin huolta, ja maahan kutsutut vallonilaiset sepät kääntelivät rautaharkkoa vasaran alla, niin että säkenet sinkosivat. Seitsemän aikana aamulla istui Oxenstierna jo työhuoneessaan, ja Saksassa seisoi koko sotajoukko aseissa jatkaakseen pitkää taistelua. Oli tuskin ainoatakaan täydellisyyttä, mitä Oxenstierna ei olisi saattanut toivoa tiedonhaluisen holhokkinsa hankkivan, tullakseen isänsä veroiseksi. Senvuoksi otti hän hänet kummallisen äidin hoivasta. Levottomuudella hän huomasi, että tytär monessa suhteessa tuli äitiinsä, vaikkakin hän oli perinyt isänsä neron. Senvuoksi hän jätti nuoren kuningattaren erään hänen tätinsä hoidettavaksi, joka oli hyvin viisas nainen. Häntä kutsuttiin tavallisesti Pfalzkreivittäreksi, koska hän oli naitu eräälle Ruotsiin paenneelle Pfalzkreiville. Ja hänellä oli vikkelä ja kelpo poika, jonka nimi oli Kaarle Kustaa. Leikeissään kuiskivat molemmat lapset usein toisilleen, että he kerran seuraisivat toisiaan alttarille sulhasena ja morsiamena.

Sillä välin kasvoi Kristiina, ja Kaarle Kustaa alkoi saada mustia haituvia ylähuuleensa. Alakuloisena ja tyytymättömänä hän huomasi, että nuori kuningatar ei kohdellut häntä enää samalla tavalla kuin ennen. Metsästystorvet kajahtelivat, ja ajo kävi halki metsäin. Eräänä iltana Kristiina oli istunut satulassa auringonnoususta alkaen. Hänen sileä, harmaa pukunsa oli mitä yksinkertaisin ja koristukseton. Tuuli heitteli edestakaisin hänen leveäreunaisen miehenhattunsa sulkaa, ja tumma päivetys oli hänen teräväpiirteisillä ja vilkkailla kasvoillaan. Ei kukaan muu ratsastajatar ollut jaksanut seurata häntä, ja hän oli iloinen saadessaan pitää ainoastaan miehiä ympärillään. Heidän kanssaan saattoi hän puhua latinalaisista runoilijoista ja filosofeista eikä ainoastaan harsimisesta ja leipomisesta. Äkkiä hän pysähdytti suuren uljaan hevosensa, joka oli täplikäs kuin marmori. Kaarle Kustaa kiiruhti häntä auttamaan jalustimesta, mutta hän oli jo reippaalla hyppäyksellä päässyt maahan. Kannus kilahti ylöskiinnitetyn hameen alla, ja hän piiskasi ruskeaa saapastaan ratsuvitsalla. Hän pudisti taakse päin kiharansa ja katsoi toiseen kylmin, vaihtuvin katsein. "Miksi niin alakuloisena, serkkuni?" kysyi hän.

Nuori mies taivutti polvensa niiaukseen, kuten siihen aikaan oli tapana miestenkin kesken, ja huiskautti päästään ottamansa hatun ruohoon asti. Mutta hän ei vastannut mitään. "Tietääkö serkku, mitä minä olen istuessani ajatellut?" jatkoi toinen vakavasti. "Mahtaa kuitenkin olla vaikeat päivät morsiustuolille mennessä, kun sitten aina täytyy totella toista. Ajatelkoot uteliaat vielä kauvan, mitä he tahtovat. Mutta minä tahdon uskoa teille, serkkuni, erään salaisuuden: En koskaan, koskaan minä mene naimisiin yhdenkään miehen kanssa."

Nuori mies taivutti hiljaa päätään, ja heidän eteensä katettiin illallinen ruohistoon. Torvenpuhaltajat toitottivat, yhteen kytketty koirajoukko haukuskeli ja heilutti häntäänsä, ja palvelijat kompuroivat yli puunjuurien vadit ja kannut käsissään. Illan hämärä hehkui yhä himmeämpänä runkojen välitse, ja tuli lähtemisen aika.

Kaarle Kustaa ratsasti yksin tammien alla. Hartiat ja selkä kyyryisinä lyhytkasvuisena istui hän hevosen seljässä ja kiikkui hajamielisenä tahdissa askelten kanssa. "Miksi olen alakuloinen?" toisti hän melkein ääneen. "Ja sitä hän saattaa kysyä."

Musta tukka oli sileäksi suittu ja laitettu jakaukselle keskelle otsaa ja posket olivat pyöreät kuin kirkkoenkelin. Ei ollut mitään, mikä voisi tenhota nuorta kuningatarta, kaikkein vähimmän niin kylmämielistä kuin Kristiina oli. Hän oli aivan liian viisas ollakseen itse sitä ymmärtämättä. No, tuo surun oka ei kai kenties pistänytkään aivan syvälle sydämeen. Oli toinen ja paljoa suurempi tuska, joka häntä näännytti. Hänen äitinsähän oli Vaasasuvuntytär. Vaasojen verta virtasi hänen suonissaan, ja kuitenkin kohdeltiin häntä Ruotsissa kuten muukalaista, niin, melkeinpä kuin kuokkavierasta. Turhaan oli hän pyytänyt saada jotakin tehtävää Ruotsin palveluksessa. Aina antoivat herrat epäluuloisan, kieltävän vastauksen. Nuori, kokematon neitsyt tarttuisi nyt valtikkaan, eikä ollut muka viisasta tehdä ketään muuta liian mahtavaksi. Niin herrat ajattelivat. Mutta miten hän voisi johtaa sotajoukkoja? Ruotsissa oli Kaarle Kustaa syntynyt. Se oli hänen isänmaansa. Kunnianhimoisella ylpeydellä oli hän kuten toisetkin kuullut voitonsanomia sotajoukosta. Ja sitä maata hän ei saanut palvella! Täällä pitäisi hänen yksin elää untelossa toimettomuudessa.

Hän pullisti ulospäin paksuja, punaisia huuliaan ja näytti varsin miehevältä ja pulskealta vihassaan, lyödessään nyrkkiin puristetulla kädellään poikki edessään olevia oksia. Mutta nyt oli hänen päätöksensä tehty. Yksinkertaisena vapaaehtoisena aikoi hän lähteä sotaan. Sitä ei kuitenkaan kukaan voisi häneltä kieltää. Hän muistutti nuorta asemiestä muinaisilta ajoilta, joka ratsasti maailmaan seikkailemaan, saavuttaakseen itselleen ritarinkannukset. Ja nyt saamme kuulla, miten seikkailu päättyi.

Vielä vuoti ruotsalainen veri Saksan tanterilla, missä Banér johti joukkojaan uusiin taisteluihin. Kunnioitettuna kuin ruhtinas hän eli ja asui vallihautojen ja kanuunien keskellä, ja teltasta tuli hänen kotinsa. Vihdoin olivat sotamiehet kolmena yönä peräkkäin kuulevinansa äänen, joka huusi: "Tule, Banér, tule, nyt on aika!" He mutisivat, että he tunsivat äänen, ja että se oli hänen vaimovainajansa ääni. Mutta Banérin ruskeat silmät loistivat elämänhaluista uhkaa, ja hän vastasi ääneensä nauraen: "Minua kutsutaan tuleviin voittoihin." Ilvehtien tyhjensi hän samalla maljan ja antoi kanuunien jyristä. Vähän sen jälkeen vyöryi uudelleen sellainen ukkonen ruotsalaisten leiristä, että porvarit ja talonpojat säikähtyneinä juoksivat kirkkoihin. Mutta Banér se vain ammutti kanuunia iloissaan siitä, että oli saanut myöntävän vastauksen eräältä kuusitoista-vuotiaalta mark-kreivittäreltä, jota hän kosi. Miehistö muisti kuitenkin yhä edelleen: huutavan äänen, ja sotapäällikön nääntyneen näköiset kasvot ilmaisivat pian, että hänen hetkensä oli lyönyt. Vihollisen ahdistamaa ja vilutaudin värisyttämää miestä kantoivat vihdoin hänen sotamiehensä ja hän huusi kuumehoureissaan, ettei kukaan muu kuin Torstensson ollut mies perimään hänen miekkaansa. Kokonaisen kuukauden näkyi sitten marssivien rivien välissä arkku, ja siinä, mustan paaripeiton alla, kuljetettiin kuollut päällikkö hitaisesti kotia kohti omaan maahansa.

Vaikka Torstensson oli niin luuvalon murtama vankeusaikansa jälkeen, että häntä täytyi kantaa paareilla, johti hän kuitenkin sotajoukon keisarillisen Wienin muureille asti. Hänen palveluksessaan ratsumestari Kaarle Kustaa sai kohota arvoasteissa. Hän sai kerran käsikähmässä luoteja hattunsa, takkinsa ja paitansa läpi, ja luoti pyyhkäisi tukan kokonaan pois yhdeltä puolelta, ikäänkuin parturi olisi siitä leikannut saksillaan. Mutta hän pullisti poskensa ja huulensa ja iski jälleen. Sepä oli jo koulua sellaiselle miestenmiehelle, ja sotamiehet rakastivat häntä. Vihainen hän oli, ja kylläkin saattoi huomata, että hän oli kotka, joka aikoi lentää korkealle. Sellaiselle miehelle, jolla päällepäätteeksi itse kuningatar oli puolittain morsiamena, kävikin nouseminen nopeasti. Ja jollei Kristiina saattanut tulla hänen omakseen, saattoi hän kuitenkin häntä kuninkaallisesti lohduttaa. Koko sotajoukon ylipäällikkönä sai hän vanhassa, ruotsalaisille uskollisessa Nyrnbergissä hoitaa isännyyttä, kunnes vihdoinkin loistavat pidot vahvistivat sanoman, että rauha oli solmittu keisarin kanssa kolmekymmenvuotisen sodan jälkeen. Keskellä pöytää suihkutti suihkukaivo hajuvettä, ja eräästä ikkunasta suihkutti kullattu Ruotsin leijona viinisäteitään yli kansan, joka joi ja lauloi ja tanssi. Yön saapuessa marssi juhlasaliin kolmekymmentä ruotsalaista pyssymiestä, ja he käänsivät muskettinsa kattoa kohti ja ampuivat laukauksen toisensa jälkeen, niin että toinen pöytävieras tuskin saattoi enää nähdä toista savulta. Ruudinsavussa oli kokonainen miehenikä kulunut ja ruudinsavussa tyhjennettiin viimeinen malja rauhan siunaukseksi ja Saksan valtakunnan onneksi, missä protestantit nyt saisivat samat oikeudet kuin katoliset.

Mutta kotona häntä tervehti Kristiina vielä suuremmalla kylmyydellä kuin ennen. Ei auttanut, että hän muistutti lapsuudenlupauksista tahi surustaan. Kristiina ymmärsi, että suru koski enin hänen kruunuaan, ja sen hän lupasi hänelle perinnöksi. Itse hän tahtoi elää naimatonna ja vapaana kirjainsa keskellä. Kaarle Kustaa näki, että uudet ystävät kuiskasivat viekkaasti imartelujaan kuningattaren korvaan, ja hän tuli yhä varovaisemmaksi puheissaan ja vetäytyi syrjään Borgholmiinsa kaukaiseen Öölantiin. Siellä vyöryi meri pitkin rantoja ja tuuli vinkui päivät ja yöt ikkunankomeroissa. Juuri senvuoksi että hän tunsi voimansa, tuli toimettomuus hänelle raskaaksi vaivaksi, ja joskus hän luuli, että hän saisi hautansa tässä yksinäisessä saaressa. Hän pani toimeen juominkeja, jotka kestivät siksi, että aurinko paistoi tyhjiin kannuihin. Sitten hän otti lapion ja rupesi istuttamaan puita. Mutta joskus valtasi hänet katkeruus, ja silloin hän puhui siitä, että tekonimellä lähtisi samoilemaan kohti uusia seikkailuja. Harmistuneena ja kunniaa ikävöiden harkiskeli hän, miten paljoa lujemmin hänen kätensä kuin oikukkaan naisen saattaisi pidellä ruotsalaista soturinmiekkaa. Jokainen kirje kertoi, miten Kristiina lahjoitti kokonaisia pitäjiä imartelijoilleen ja tuhlasi, mitä kansa oli ostanut niin monien vuosien kieltäymyksillä ja taisteluilla.

Vanha Oxenstierna oli nyt vastenmielisesti nähty vieras hovissa. Kristiina ei tahtonut enää kuulla hänen isällisiä neuvojaan. Tukholman kuninkaallinen linna, jossa ennen oli annettu nuhteita, milloin joku irvisti pahasti kaljatuopille, ei enää ollut kauvemmin tuntemattomana ja erillään kaukana metsien ja lumisten teitten takana. Se mitä siellä tapahtui, koski jo nyt muitakin kansoja, ja ulkomaiset vieraat nousivat sen portaitten ääressä kullalla koristetuista vaunuista. Tyytymättömänä kulki Kristiina ympäriinsä vanhoissa Vaasasuvun huoneissa, joiden katot hänestä alkoivat tuntua liian matalilta.

Sisävesien lahtien rannoilla loistivat nyt valtaavat linnat, joita kotiinpalanneet sotapäälliköt olivat kohottaneet voitetulla saaliillaan. Joutsenet uiskentelivat siellä karppilammikoissa, ja tuuheat säleistökäytävät johtivat portille. Etehisestä pisti nenään terävä haju, ja hovimestari veti sitä mieltymyksellä sisäänsä siinä uskossa, että se paransi tauteja. Tuskin se käry tuli maustetusta villisikapaistista, jota kannettiin ohi. Ei, se levisi siitä pilvestä, joka vyöryi salista, missä linnanherra ja hänen vieraansa aivan kuten ennen teltassa istuivat pitkine liitupiippuineen ja syljeskelivät. Sodassa he olivat näet oppineet uuden taidon. Se oli tupakan polttaminen. Kultanahkat ja lasit ja maljat loistivat tammikaapin yläpuolella. Kaiken piti nyt olla raskasta, komeaa ja rikasta. Eräästä ovesta vilahti jotakin, jota nykyajan lapset olisivat saattaneet luulla kamaliksi ja koreiksi ruumisvaunuiksi. Se oli suuri vuode töyhtöineen ja hopeakukkaisine uutimineen, missä Kristiinan piti maata, milloin hän tuli vierailulle. Vaskirumpujen jymistessä tyhjennettiin salissa maljoja soturin tavalla pikari kummassakin kädessä ja jalat harallaan. Vaatteet leikattiin tahallaan siten, että vatsalle jäi hyvästi sijaa. Oli hienoa, ylhäistä ja kreivillistä seisoa vatsa pullollaan. Kristiinalla, joka itse joi ainoastaan vettä ja tuskin kajosikaan paisteihin, oli ikävä sellaisissa kemuissa. Oppinut keskustelu huvitti häntä kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki maailman kastikkeet ja piirakat.

Kirkotkin koristettiin etäisilläkin seuduilla äkkiä anastetuilla ebenholtsi- ja norsunluukoristuksilla. Vahvistettuna uskossaan nousi pappi saarnastuoliin, joka oli tuotu kotiin meren yli voittomerkkinä, eikä hän säästänyt paavillisia. Mutta Kristiina alkoi etsiä ystäviään katolisten muukalaisten joukosta ja istui saarnan aikana silmäillen jonkin latinalaisen runoilijan kirjaa. Tahi taputteli hän myöskin pientä sylikoiraansa, joka ylpeästi pisti turpansa hännän alle tahtomatta nähdä penkkien sekalaista seuraa.

Kuningatar väsyi suvaitsemattomiin sanoihin ja itsetyytyväisiin suursyömäreihin, joille voitonhuumaus oli noussut viinin mukana päähän. Vasta tuttavallisessa oppineiden piirissään tunsi hän olevansa henkisten vertaistensa seurassa. Myöhään sammutettiin kynttilät hänen luonaan ja varhain ne jälleen sytytettiin pimeinä ja kylminä talviaamuina, sillä unta ja lepoa hän kammoksui. Hänen huoneessaan näkyi sangen usein majesteetillisen komea taalalaissukuinen mies. Se oli runoilija Yrjö Stiernhielm. Kauniit piirteet olivat vakavat, mutta kirkastuivat helposti, sillä pohjaltaan oli hänen vahva sielunsa iloinen kuin itse terveys. Kuka saattoi laskea kaiken, mitä hän oli miettinyt ja koettanut tutkia! Juuri ruotsalaisille, jotka äsken satumaisissa sotaseikkailuissa olivat valloittaneet kaukaisia kaupunkeja ja kyliä, oli ominaista sekin, että he antoivat ajatuksen lentää kauvas seikkailuihin. Tuskin se oli todellisen totuudenetsijän tie, sillä se on kestäväisyyden ja itsensähillitsemisen. Se, mitä ruotsalaiset useimmiten miehissään ihailivat, ei ollut hiljaista ja rakkaudessa palavaa liekkiä, vaan tulen leimahtelemista sinne tänne. Siellä, missä mitään varmaa todellisuutta ei kauvemmin ollut pohjana, sai mielikuvitus ja suurenteleva huimuus täyttää tyhjän sijan. Niin oli Stiernhielminkin laita. Ruotsalaisten voittojen ja heidän kielensä verrattoman suloisen soinnun häikäisemänä ei hän saattanut ajatella vähempää kuin että muinaisruotsin täytyi olla kaikkien muiden kielten äiti. "Minä todistan sen heti, armollisin neiti", huudahti hän seisoessaan ja pitäessään oppinutta esitelmää hovin edessä. "Eikö Aatamia luotu tomusta? Senvuoksi hänen nimensä sai olla Av damm (= tomusta). Ja kun hän näin kurkisti eteensä unensa jälkeen ja hämmästyneenä sai nähdä äsken luodun naisen sivullaan, silloin hän sanoi: He, va? (= heh, mitä?) Ja sitten hänen nimekseen sai tulla Heva tahi Eeva kaikiksi päiviksi. Mitä arvellaan, eikö tämä ole puhtainta ruotsia?" Kaikki nauroivat ja pitivät hauskaa, ja veitikka kimalti tyytyväisen Stiernhielmin omissa sukkelissa silmissä.

Tavaraa ja kultaa katsoi hän mullaksi, mutta näyttääkseen, että hänen rakas äidinkielensä oli yhtä taipuisaa ja notkeaa kuin mikä muu kieli hyvänsä, sommitteli hän juhlanäytöksiä ja oivallisia runoja Kristiinalle. Runoja ja lauluja oli tehty ennenkin, mutta hän pakotti sanat kreikkalaiseen ja roomalaiseen tapaan määrätyssä tahdissa polkemaan pitkissä riveissä paperilla kuin sotamiehet, milloin komealta kajahtavina, milloin huimina ja hauskoina. Ja katsoppa, mikä ihme silloin tapahtui! Hänen hoidossaan kasvoi ja kypsyi yhä enemmän pieni sinisilmä lapsi. Se lapsi oli runoustaide, ja itse hän sai nimekseen "ruotsalaisen runoustaiteen isä".

Täten harjoitettiin kaunokirjallisia ja oppineita urheiluja nerokkaan kuningattaren ympärillä. Mutta ulkomaalaiset suosikit olivat joskus ainoastaan onnenonkijoita, jotka hän verhosi timanteilla ja tukaateilla ja joille hän antoi kullalla silattuja vaunuja korskuvine valjakkohevosineen. Päivät pyörivät juhlissa ja tanssinäytelmissä, ja puettuna paimenettareksi tanssi hän jumalien ja jumalattarien joukossa. Pian ei ollut enää mitään jäljellä tuhlattavaksi. Suurvallan päivinäkin oli hänen maansa liian köyhä pitääkseen pystyssä ulkomaalaista komeutta, ja kansa nurisi. Verotaakat olivat kasvaneet sodan aikana, ja talonpoika arveli, että hänen hevosensa olivat kyllin kauvan hölkyttäneet teillä kruunun kyytikoneina. Hänen tullessaan kaupunkiin olivat hänen korinsa ja säkkinsä punnittavat ja verotettavat tulliportilla. Aateli oli saanut niin paljon maata, että toisille säädyille tuli ahdasta, ja he alkoivat tyytymättöminä tunkeutua esiin ja toivoa uutta aikaa. Sellainen on aina oven edessä niin kauvan kun kansa elää ja sillä on voimia. Mutta suuri Oxenstierna oli murtunut ja vanha eikä tahtonut ymmärtää sitä uutuutta, että säätyjen pitäisi tulla toistensa kaltaisiksi kuin neljä siansorkkaa. Kristiina ei voinut myöskään poimia takaisin omaan taskuun, mitä hän itse oli lahjoittanut pois läänityksinä. Siihen tarvittiin uusi ja voimakkaampi käsi, ja hän tiesi, että sellainen oli Ölannissa. Väsyneenä ruotsalaisiin kuuli hän heidän tyytymätöntä mutinaansa, ja hänen ajatuksissaan selvisi houkutteleva uni, joka kasvoi kärsimättömäksi kaipuuksi. Miksi ei hän vihoviimein voisi lahjoittaa pois omaa raskasta kruunuaan ja neitseellisenä ja vapaana elää päiviään nerojen ja oppineiden keskellä etelän marmorisaleissa! Kuvateokset ja posliinit ja kirjat sälytettiin arkkuihin, jotka kannettiin linnan huoneista ja pantiin vaunuihin. Uteliaita arvailemisia kuiskittiin portaissa ja kyseliäät ihmiset ympäröivät ajureita hollituvissa. Oliko totta, oliko mahdollista, että kuningatar todellakin ajatteli muuttaa pois maastaan?

Niiden, joiden oli vaikea uskoa sitä, tarvitsi ainoastaan tyrkkiytyä esille niiden joukkojen välitse, joita eräänä päivänpaisteisena kesäkuun päivänä vilisi Upsalan linnan ulkopuoleisella kukkulalla. Valtaistuinteltan alla valtakunnansalissa nosti Kristiina omin käsin säkenöivän kruunun päästään. Kun kärpännahkavaippakin oli otettu olkapäiltä, pysähtyi hän alimmalle portaalle sileässä valkoisessa silkkihameessaan, viuhka kädessä. "Kiitän kaikkivaltiasta Jumalaa", lausui hän, "joka on antanut minun syntyä kuninkaallisesta suvusta ja kohottanut minut niin suuren ja mahtavan valtakunnan kuningattareksi. Kiitän myöskin niitä herroja, jotka minun alaikäisyyteni aikana ovat ohjanneet hallitusta, ja neuvoskuntaa ja säätyjä heidän uskollisuudestaan." Vihdoin ojensi hän kätensä Kaarle Kustaalle, joka oli mitä mustimmassa surupuvussa, ja ohjasi hänet sitä pöytää kohti valtaistuimen vierellä, missä kruunu oli häntä odottamassa. "Minä tunnen tarkoin ne korkeat ruhtinashyveet, jotka teitä kaunistavat", sanoi hän. "Niihin kiinnitin huomioni, en sukuun, valitessani teidät jälkeläisekseni. Ainoa kiitollisuus, mitä teiltä vaadin, on hellyys äitiäni kohtaan ja niiden palvelijoiden ja ystävien hoivaaminen, jotka minä tähän maahan jätän."

Muutamia tunteja sen jälkeen kuuluivat koraalit tuomiokirkosta, missä Kaarle X Kustaa kruunattiin. Sillä aikaa vaelsi Kristiina huvikseen kaupungin ulkopuolella kevein ja tyytyväisin askelin. Hän tunsi itsensä ylpeäksi siitä kuningatarta kohtaavasta harvinaisuudesta, että sai kuunnella kellojensoittoa ja kanuunilla ampumista oman seuraajansa kruunauksessa. Kyyneleisiä silmiä näki hän monia, ja myöhään yöllä, ajaessaan pois yli tasangon, kuuli hän äkkiä kavioidenkopsetta vaunujen takana. Se oli Kaarle Kustaa, uusi kuningas, joka ritarillisesti oli kiiruhtanut jäljestä seuratakseen häntä pitkän aikaa vaununikkunan ääressä.

Hän antoi sanoa kaikille ainoastaan matkustavansa ulkomaille terveysvettä juomaan. Sitten hän kyllä tulisi takaisin. Mutta pian vaunut keikkuivat nahkahihnoineen etelään, valtakunnanrajaa kohti, ja kylmästi ja merkitsevästi hymyillen näki hän linnojen ja kirkkojen vilahtelevan ohitse metsikköjen välitse. "Vihdoinkin vapaa" ajatteli hän, ja sydän löi nopeammin. "Niin, istukaa te vaan oluttuoppienne ääressä, jalot herrat, ja koetelkaa kehuvasti koivestanne luodin jälkeä, jonka saitte Breitenfeldissä tahi Lechin luona. Ja jyriskää te, rovastit, ryöstetyissä saarnastuoleissanne. Minä messutan oman mieleni mukaan. Vanhat paavilliset opit ovat väljiä ja tilavia vaippoja, mutta täällä minä en voi hengittää. Yksinkertaisena pohjoismaalaisparkana, kerettiläisenä en voi päästä etelämaisiin hoveihin. Kun paavi tervehtää Kustaa Aadolfin tytärtä, lupaan minä, että hän jo on katolilaiseksi kastettu."

Rajapurolla hyppäsi hän alas vaunuista ja juoksi innokkaasti Tanskan alueelle. Täällä hän kiiruhti pukeutumaan mieheksi. Kaksinhaaroin satulassa ajoi hän pois täyttä laukkaa huimaavaa vauhtia. Kalpa löi ratsusaapasta vasten. Miehenhattu ja taaja musta tekotukka kuumensivat hänen päätänsä, ja raskas pyssy painoi olkapäätä. Mutta se oli puku, jossa hän heti tunsi viihtyvänsä. Pölyn peittämänä heilutti hän ratsuvitsaansa, ja seurue oli joskus jäädä jälkeen.

Nyt ei hänen tarvinnut enää riidellä itsetietoisten neuvosherrain kanssa eikä kirjoittaa komeaa ja helähtelevää nimeänsä pitkäveteisten päätösten alle. Maailma oli avoinna, ja hän oli vapaa — mies! Kaikki surut olivat heitetyt pois kuin kulunut säkki, kaikki riemut jäljellä. Hädän rosoista leipää ei hänen tarvinnut koskaan syödä, sillä halveksittu Ruotsi kelpasi kyllä lähettämään runsaasti kultaisia eläkerahoja. Saattoiko kukaan järjestää paremmin onneaan! Hän seisoi niiden lakien yläpuolella, joihin toisten täytyi nöyrästi alistua ja joita heidän tuli totella. Hän aikoi ainiaaksi jäädä kuningattareksi ja nautti samaa kunnioitusta kuin kuningatar, mutta valtakuntaansa hän kuljetti mukanaan, kuten mustalainen telttaansa. Sinä oli nyt jokainen palatsi, missä hän satunnaisesti asui. Ja oman hoviväkensä elämää ja kuolemaa hän vallitsi.

Syksy tuli ja kuumesairaana laskettiin Aksel Oxenstierna kotonaan kuolinvuoteelleen. Täynnä kiitollista kunnioitusta sitä uskottua miestä kohtaan, joka niin viisaasti ja uskollisesti oli palvellut maatansa, kiiruhti Kaarle Kustaa hänen vuoteensa ääreen ja puristi viimeisen kerran jäähyväisiksi hänen väsyneitä käsiään. Kun hän vihdoin seisoi vanhuksen kylmentyneen ruumiin ääressä, kuiskasi hän ajattelevaisesta "Onnellinen se, joka on niin elänyt; onnellinen se, joka niin kuolee!"

Kristiinasta saatiin ajan mittaan lakkaamatta uutisia. Ruotsalaiset kuulivat, että hän eli hauskuuksien pyörteessä, kulkipa hän missä hyvänsä. Usein hän ajoi samoja teitä, joita hänen isänsä sotajoukkoineen oli samonnut taisteluun paavinmahdin vanhentunutta valtaa vastaan. Mutta nyt ei ollut enää mikään salaisuus se, mitä hän uneksi. Kuuluvasti ja avoimesti tahtoi hän vihdoinkin koko maailmalle osoittaa, että hänen isänsä voiton hedelmät olivat hänelle arvottomat.

Innsbruckin linnassa pyysi päällikkö häntä kohteliaasti valitsemaan tunnussanan miehistölle tulevaksi päiväksi. Hän katseli ikkunasta lumisia alppienhuippuja, jotka hehkuivat illanhohdossa, ja antoi hänelle tunnussanoiksi samat sanat, joita Wallensteinin soturit olivat huutaneet Lytzenin edustalla: "Jeesus Maria!" Päivän tultua vietiin hänet suurella komeudella hovikirkkoon, hänen päällensä pirskotettiin vihkivettä ja hän asettui punaiselle veralle. Tässä polvistui Kustaa Vaasan jälkeläinen upealle tyynylle, katsoi pappia levollisesti silmiin ja lupasi aina totella paavia Kristuksen vallanpitäjänä maan päällä.

Hän jatkoi sitten riemuretkeään halki Italian, ja Loretton pyhiinvaelluspaikalla kiinnitti hän Maariankuvan päähän timanttisen ja rubiinisen seppeleen. Roomaan hän tuli valkoisella hevosella, itse puettuna puolittain mieheksi, puolittain naiseksi, lyhyeen hameeseen, ruumiinmukaiseen liivitakkiin, töyhtöinen miehenhattu kullankiharaisella tekotukalla. Rajattoman riemun vallitessa vietiin hänet Pietarinkirkkoon, paavin jalkain juureen.

Runoilijat, taiteilijat ja oppineet kiiruhtivat heti kokoontumaan nerokkaan maattoman kuningattaren ympärille, hämmästyneinä hänen tiedoistaan ja purevasta sukkeluudestaan. Kaunokirjallisten ajankulutustensa välillä osoitti hän joskus miesmäisyyttään. Enkelinlinnassa tarttui hän eräänä päivänä sytyttimeen ja laukaisi kanuunan, niin että luoti lensi suoraan yli talonkattojen ja osui erään palatsin porttiin. Hän tahtoi myöskin käydä Ranskan kuninkaan luona ja panttasi sekä helmensä että jalokivensä voidakseen esiintyä tarpeellisella komeudella. Silloin hän kerran eräässä kuninkaan linnassa suuttui tallimestariinsa niin, että muitta mutkitta antoi henkivartijainsa pistää hänet miekoilla kuoliaaksi. Sellainen vieras ei miellyttänyt ajan pitkään, ja jälleen hänen täytyi lähteä liikkeelle kaikkine palvelijoineen, hevosineen ja vaunuineen.

Ruotsiinkin hän suuntasi matkansa, mutta siellä hän sai kuulla kovia ja katkeria sanoja. Valkohapsinen arkkipiispa puhui närkästyneenä paavin viekkaasta taidosta houkutella puoleensa sieluja, mutta hän vastasi: "Hyvät herrat, minä tunnen paavin paremmin kuin te. Hän ei maksaisi neljää taalaria kaikista teidän sieluistanne yhteensä."

Vihdoin hän majoittui upeaan palatsiinsa Roomassa, missä hän eli kirjojensa ja vanhan Tukholman linnan taideaarteiden ympäröimänä. Mikäli hän vanhettui ja selkä koukistui, joutui hän yhä enemmän unohduksiin ja sai kuulla ivaa ja häväistystä muinaisten kiitoslaulujen asemesta. "Hän on nainen!" sanoi paavi olkapäitään kohauttaen, väsyneenä hänen omituisiin oikkuihinsa, ja kaikesta ivasta koski se häneen syvimmin.

Pietarinkirkon hautaholvissa näytetään hänen hautansa lattiassa olevan pienen kuperaksi muuratun korokkeen alla. Mutta ylhäällä kirkossa kohoaa korkea patsas muistona paavin voitosta ja ennen niin loistavasta ja juhlitusta Kristiinasta.

Useimmat suurmiehet hänen Ruotsin aikuisilta päiviltään olivat jo ennen häntä jättäneet ajallisuuden, ja Stiernhielm oli saanut leposijansa Sangan kirkossa Svartsjön seuduilla. 1700-luvun loppupuolella otettiin hänen arkkunsa hautaholvista alttarin alta ja lykättiin välinpitämättömästi syrjään kirkon tavara-aittaan. Ruotsalaisilla on se paha tapa, että he rikkovat haudan rauhan ja pyhyyden ja muuttavat kaikki isien kirkoissa. Arkku oli kuparinen ja koristettu kahdella hopealevyllä. Ja kuulkaa nyt, mitä tarina kertoo!

Tapahtui kerran, että kirkon hopeat varastettiin. Kun kirkkoherra alkoi katsella ympärilleen etsiäkseen jotakin jälkeä rikoksentekijästä, huomasi hän, että Stiernhielminkin arkku oli kadonnut. Heti nousi hän rattaillensa ja ajoi nopeaa ravia Tukholmaan, mennäkseen kultasepästä kultaseppään kysymään, olivatko he nähneet kadonnutta hopeatavaraa. Juuri hänen seisoessaan eräässä puodissa saapasti sinne häntä huomaamatta hänen oma renkinsä ja tarjosi kaupaksi vanhaa hopeaa.

Kultaseppä ei ollut asiaa huomaavinaan. Varovaisesti hän alkoi kuulustella renkiä, jonka vihdoin täytyi tehdä se vaikea tunnustus, että hän oli juuri etsitty varas. "Arkun", kertoi hän katuvaisena, "minä vein Hammarlottin metsään Igelnin järven toiselle puolelle. Siellä minä sen rikoin, ja luurangon minä kaivoin maahan mättäiden alle."

Kuparipalat hän oli jo myynyt, mutta hän ei voinut koskaan löytää sitä paikkaa, johon hän oli kätkenyt Stiernhielmin luut.

Maanpiirin suurimmassa temppelissä, jossa Kristuksen vallanpitäjällä on vielä valtaistuimensa alttarin vierellä, sai Kristiina kaukaisen hautansa. Avarassa metsässä uinuu ruotsalaisen runoustaiteen isä vattujen ja sammalten ja humisevien puitten alla.

Itämeren avain.

Vahtimiehet hengittivät käsiinsä ja hieroivat korviaan. Ne olivat karaistuja, kunnianverhoamia sotavanhuksia, jotka olivat saaneet nahkansa parkituksi ja kärvennetyksi mitä seikkailumaisimmissa voittoretkissä. Väsymättä he olivat seuranneet Kaarle Kustaata Puolan halki, nukkuneet jäätyneillä mättäillä, puolustautuneet kiväärinperillä ja tottuneet sokeasti uskomaan hänen onneensa. Nyt he seisoivat Juutin rannalla, ja lumi tuiskusi kuin vaahto pitkin lainehtivia kinoksia. Vaikka yö oli pimeä, saattoi silmä varsin hyvin seurata maata ja valkopukuisia lakeuksia.

"Äsken saimme juosta Itämeren ympäri Puolasta saakka ehtiäksemme tänne", murisi eräs palvelijoista katse käännettynä kauvas pimeyttä kohti, missä Vähä Belt oli jäätyneenä kuin jääkenttä. Lyötyään hetkisen aikaa nyrkillä jalkaansa, jota pakotti ja kirvelsi repaleisessa saappaassa, jatkoi hän: "Silloin minun mielestäni oli raskasta rämpiä savessa musketti olalla. Mutta nyt minä tunnen, että paikoillaan seisominen on vielä pahempaa. Koettakoon sitä ken voipi!"

"Olisipa meillä edes kannullinen kuumaa maitoa", vastasi toveri, polkien pyörylän lumeen. "Väitetään, että itse keisari on houkutellut tanskalaisia iskemään meidän selkäämme tässä sodassa, meidän ollessamme toisella taholla. Miten se on päättyvä? Miten pääsemme yli näiden saarien? Suojailma, niin odotteleppa sitä, jos sinulla ensin on seitsemän turkkia päällesi panna! Nyt ei mikään laiva voi tulla tänne. Miesmuistiin ei kukaan ole kuullut sellaisesta talvesta."

Toinen kumartui jälleen ja hieroi kaikin voimin polviaan. "Kolme päivää sitten oli virta tuolla ulkona niin avoin, että vesi kimalsi", puuttui hän puheeseen. "Jollei se jäädy vieläkin kovemmaksi, saat lähettää kotiin terveisiä äidille. Mutta seis … Kuulitko mitään?"

Komennushuuto kuului sumusta, ja vahtisoturit iskivät heti kantapäänsä yhteen ja heittivät musketit olalleen. Torvet räikyivät kaukaa ja saivat vastauksen. Hevoset korskuivat ja ratsuväki alkoi jo vaarallisen matkansa jäällä. Kanuunavaunut vierivät raskaasti eteenpäin lumessa, joka tarttui pyöriin, niin että ne tulivat muodottoman suuriksi ja leveiksi. Takimaisena tuli vihdoin jalkaväki ja vetäytyi syrjemmäksi. Palelevat etuvartijat saivat nyt jälleen maistaa, miltä tuntui kävellä itsensä lämpöiseksi.

Vähitellen päivä koitti, ja talvipäivän valossa kulki sotajoukko yli leveän salmen, joka oli merenlahden vertainen. Ratsumiehet laskeutuivat hevostensa selästä ja hajaantuivat. Vaarallisimmille paikoille oli jo edeltäkäsin vedetty tukkeja ja lautoja. Joka askeleella saattoi nariseva ja keinuva jää murtua. Vasta kun ratsumiehet huomasivat, että heillä oli jälleen vankempi jää jalkojen alla, nousivat he uudelleen satulaan. Pian he olivat toisella rannalla ja täydessä taistelussa tanskalaisten kanssa.

Kaarle Kustaa hyökkäsi sillä aikaa eteenpäin vasemman siiven keralla käydäkseen vihollisen kimppuun sivulta. Nuoruudestaan alkaen oli Hän ihastuksella lukenut Aleksanterin ja Caesarin urotöistä. Sydän ilosta sykkien näki hän, että onni lakkaamatta seurasi rohkeaa, sillä pakkasta jatkui. Lumi ja pakkanen, ruotsalaisten vanhat liittolaiset, näyttivät jälleen tahtovansa auttaa heitä ja tällä kertaa voittoihin, joista he tuskin olivat voineet uneksiakaan.

Äkkiä hän kuuli huutoa ja valitusta ja kääntyi kiivaasti. Jäälautta halkesi ja kohosi hänen takanaan, ja joukko ratsumiehiä ja hevosia kamppaili jo pyörteissä voimatta pelastua. Hänen omansakin ja Ranskan lähettilään vaunut vajosivat syvyyteen, ja siellä ne kai ovat tänäänkin kuolleine valjakkohevosineen alhaalla pohjasavessa Beltin aaltojen alla. Hän kiiruhti silloin sen suuren avannon reunalle asti, joka tuli niin monen haudaksi, ja kehoitti särkyneitä rivejä seuraamaan itseään ja heittäytymään rannalle taistelun tuoksinaan.

Siellä täytyi tanskalaisten vihdoinkin heittää aseensa, ja eteenpäin kulki voittokulkue yli koko Fyn-saaren.

Muutamien päivien jälkeen levisi kuitenkin ruotsalaisten silmien eteen uusi, vielä laajempi jääaavikko, joka harmaassa sumussa näytti melkein äärettömältä. Se oli Iso Belt.

Eräänä iltana istui Kaarle Kustaa Dalhemin luostarissa aterioiden kaikessa rauhassa. Koko pöytä oli täynnä maljoja, jotka olivat jalan korkuiset, ja hänen päällikkönsä levittivät koipensa ja maistelivat hyvällä halulla. Itse hän oli varsin oppinut ja hyvin kasvatettu herra. Mutta sota oli tullut hänen elämäkseen, eikä ainoastaan viini, vaan myöskin menestys tekivät hänet myrskyisän hilpeäksi. Puolassa oli tapahtunut, että hän kahteenkymmeneen vuorokauteen ei ollut antanut itselleen aikaa riisua vaatteita päältään, ja hän kutsui mukavuutta suureksi synniksi. Mutta lepohetkinään hän tahtoi tuntea olevansa kuin soturi teltissään ja ahkerasti katsoa maljan pohjaan. Viisitoista ruhtinaanpoikaa oli käynyt hänen luonaan sotaopissa. Rohkeassa taitavuudessa ei ollut hänen vertaistaan, ja kaikkialla hän saavutti hämmästystä ja ihailua. Hyvänsävyisesti ja sydämen halusta käytteli hän myöskin suuria sanoja, puhuessaan mahdistaan. Silloin paisuivat posket ja huulet, ja malja tyhjeni nopeasti.

Hänen nyt siinä istuessaan ja jutellessaan uutta ja vanhaa, astui sisään solakka ja voimakas mies. Hänen nimensä oli Eerik Dahlberg, ja hänen soikeat kasvonsa olivat syvästi ajattelevaiset. Puhtaitten tapojensa taitonsa ja kohteliaan käytöksensä vuoksi oli hän oikean pohjoismaalaisen perikuva. Hänen ympärillään oli aina raitis ja vilpoisa ilma kuin korkealla vuorella olevan männyn. Ajatelkaapas, jos hän nyt tänä iltana olisi hetkeksi tahtonut istuutua kertomaan kohtaloistaan. Miten paljon olisikaan ahavoittuneilla taistelijoilla silloin ollut kuunneltavaa. Koskaan ei hän arvellut, milloin oli kysymyksessä valepuvussa hiipiminen leskelle vihollista tahi pimeässä yössä kapuaminen vallin yli vakoilemaan. Kerran eräällä ratsumatkalla sairastui hän ruttoon ja ohjasi puoleksi nukuksissa kuumehoureessa hevosensa syvään metsään. Joskus hän laskeutui hevosen selästä ja ojentautui maahan lepuuttaakseen pakottavia jäseniään, mutta hän uupui uupumistaan siihen määrin, että hänen sitten joka kerta täytyi ryömiä takaisin uskollisen hevosensa luokse. Vihdoin hän tuli erääseen kapakkaan ja hänelle tehtiin vuode penkille. Hän sai silloin kuulla, että eräs kalastaja parka istui valitellen kapakoitsijalle köyhyyttään ja miten hänen pienet lapsensa näkivät nälkää. Mikäli Dahlberg kykeni sekavassa tilassaan, kohosi hän kyynärpäälleen, kestitytti hyvin hätään joutunutta ja pisti ystävällisesti muutamia rahoja hänen käteensä. Seuraavana päivänä kävi niin, että kalastaja palasi ja huomasi, että kapakoitsija kauhistuneena oli kantanut ruttosairaan vieraan rannalle yksinäisyyteen kuolemaan. Kalastaja teki hänelle vuoteen veneeseensä, peitti sen purjeella ja kätki kaislistoon. Sitten hän palasi usein hyväntekijänsä luokse tuoden ruokaa ja virvokkeita ja hoiteli häntä. Kokonaisen kuukauden lepäsi Dahlberg puoleksi tajuttomana veneessä, kunnes ruttopaise puhkesi, ja hän jälleen rupesi virkistymään. Kalastaja kantoi hänet silloin kotiin viheliäiseen savi- ja olkimajaansa. Kun kovat ratsusaappaat riisuttiin, olivat jalat aivan mustat ja niin paisuneet, että Dahlberg ei koskaan luullut voivansa niillä kävellä. "Hurskaan muukalaisen vuoksi Jumala pitää suojelevan kätensä meidän vähäisen majamme yllä", änkyttivät kuitenkin kalastaja ja hänen vaimonsa, sillä rutto säästi kaikki heidän matalan kattonsa alla, mutta levitti kuolemaa toisiin tupiin. Kun Dahlberg vihdoin tuli niin terveeksi, että hänet saattoi ohjata kirkkomaalle, osoitti kalastaja hänelle siellä ruumisarkkua, jonka hän oli hankkinut hänen hautaamistansa varten.

Sellaiselle miehelle ei ollut olemassa mitään vaaroja, ja lujalla luottamuksella hän astui kuninkaan pöydän ääreen. "Kas tässä on minulla jään paksuuden mitta", sanoi hän selvästi ja päättävästi ja näytti syväuurteista keppiä. Kahdeksankymmenen ratsastavan itägööttiläisen kanssa olen ollut Beltillä Irlannissa asti ja todistukseksi siepannut mukaani kotiin pari tanskalaista.

Kaarle Kustaa löi kätensä yhteen. "Nyt, veli Fredrik", huudahti hän ja näki ajatuksissaan jo Tanskan kuninkaan edessään, "nyt me keskustelemme hyvällä ruotsinkielellä!"

Hevoset valjastettiin, ja Dahlberg rinnallaan ajoi Kaarle Kustaa nopeaa ravia etevimpien sotaherrojen majaan Nyborgiin. Kello oli kaksi yöllä ja nurkissa alkoi kuulua epäilyttävää suojasäätä ennustava lotinaa. Unenkohmelossa hieroivat herrat silmiään, haukottelivat hetkisen ja mittelivät Dahlbergia epäsuopein katsein.

Wrangel, valtakunnan amiraali, ei kuulunut pelkureihin. Sillalla Dechin luona, missä Tilly kaatui, oli hänellä ollut ensimäinen suuri ottelunsa ja sitten Kristiinan päivinä oli hän johtanut koko sotajoukkoa. Upporikkaaksi oli hän tullut saaliista ja halusi yhä uutta. Hän tiesi, että Sellannissa, Tanskan sydämessä, oli sekä hopeaa että kultaa. Sinne meni nyt tie yli Dalannin ja siellä oli Kööpenhamina. Mutta hän työnsi ulospäin pitkän leukansa ja pani käsivartensa ristiin. "Katolta tippuu vettä", sanoi hän karheasti. "Jos meitä kohtaa jäällä suojasäämyrsky, saavat sekä kuningas että sotamiehet siellä ristittömän haudan. Se joka on kylliksi tyhmänrohkea kopeillakseen sellaisilla hulluilla neuvoilla, saa jäädä häväistyksi lorunpuhujaksi eliniäkseen."

Eräs hänen vieressään olevista herroista korjasi mustaa silkkikalottiaan ja pani kätensä ohuelle poskelleen. Hänen silmänsä harhailivat epäluottavasti yli huoneen, väsyneinä, uupuneina, ikäänkuin ilman sisällistä loistoa. "Kuulkaa, hyvä Dahlberg", sanoi hän murteellisella kielellä. "Niin totta kuin minä olen tanskalaissyntyinen ylimys ja nimeni on Korfits Ulfeld, se on hulluutta. Tarvitseeko minun muistuttaa, että minä en huvin vuoksi paennut kodistani ja konnustani kuningasparin vuoksi, joka oli halveksinut aateliston oikeutta. Aateli, se on vapaus. Minä toivon, että koko Tanskanmaa olisi käsissäni kuin nenäliina ja että voisin repiä sen keskeltä kahtia. Ja kuitenkin minä sanon: Menkää levolle, ystäväni, älkääkä uneksiko vievänne sotajoukkoa yli suojaisen meren!"

Pahantuulisena ja neuvottomana toivotti Kaarle Kustaa hyvää yötä ja jätti molempien herrojen tehtäväksi Dahlbergin läksyttämisen hänen ajattelemattomuudestaan. Alakuloisena ja murheellisena meni tämä vihdoin kaupunkimajaansa.

Mutta kun hän pani pois kalvan ja alkoi avata takkiaan, tuli hengästynyt henkivartija ja kuiskasi, että hänen pitäisi seurata häntä heti takaisin kuninkaan luokse.

Kaarle Kustaa ei ollut saanut unta silmäänsä. Juuri uskaliaimmissa yrityksissä oli onni hänelle aina ollut suopein. Epäily ja uhkamielisyys taistelivat hänen soturisielussaan, ja ajatustensa kiihdyttämänä lepäsi hän puoliksi istuallaan vuoteellaan sinne tänne käänneltyjen tyynyjen välissä. Yömyssy oli heitetty kauvas lattialle. Hänen kyyhkysmäiset silmänsä ja matala otsansa jakauksella olevan tukan alla muistuttivat melkein naista. Käsivarren ympärillä oli hänellä side, vetohaava, jonka piti vetää pois epäterveellisiä nesteitä. Mutta sitten teki hän ylpeän liikkeen päällään, ja kynttilänvalo osui hänen kasvojensa leveään aliosaan. Avoimesta paidasta vilahti hänen rintansa ja toinen hartiansa kuin kuperat kalliot, ja puuhunleikatut pienet jättiläiset sängyn patsaissa näyttivät pitävän hänelle seuraa kuin hyvät toverit. Hän siirsi kynttilää syrjään ja katseli Dahlbergia. Nyt lensi kyyhkynen matkoihinsa, ja kulmakarvain alta salamoi. Kahden kansan kohtalo vapisi sillä hetkellä hänen kädessään.

"Omantuntosi nimessä", sanoi hän ankarasti. "Puhu suoraan. Voitko viedä meidät yli?"

"Pääni uskallan antaa pantiksi, vaikka se on vähäarvoinen", sanoi Dahlberg. "Minä vien armeijan yli, olkoonpa siinä vaikka kolme kertaa satatuhatta miestä."

"Sinun tuleekin se tehdä!" huudahti Kaarle Kustaa, ikäänkuin olisi saanut mielijohteen, ja heitti peiton syrjään. "Minä tahdon Herran nimessä uskaltaa, sanokootpa sitten Wrangel ja Ulfeld mitä tahansa."

Dahlberg kiiruhti ulos, ja portaissa ja ovissa alkoi kuulua liikettä ja kolinaa. Mutta kun Wrangel aamulla sai kuulla, mitä tulisi tapahtumaan, meni hän suuttuneena Dahlbergin luokse. "Häpeä teille, joka panette vaaraan hänen majesteettinsa sekä kruunun että valtikan!" jyrisi hän. Ja harmiin sekaantui kateus sitä kohtaan, jonka oli onnistunut saada kuningas kallistamaan korvansa neuvoilleen.

"Ei, rehellisenä miehenä minä pidän lupaukseni", vastasi Dahlberg ja ratsasti pois.

Pimeä vallitsi vielä, kun ratsuväki alkoi marssia lumenpeittämälle merelle. Rikkipoljettu ja märkä lumi kohosi korkealle hevosten koipien ympärille, ja takimmaisten täytyi kulkea kahlaamalla eteenpäin. Edessä oli hiljaista ja autiota ja sivulla aukeni tyhjä näköpiiri. Ei kukaan miehistöstä tiennyt, miten kauvan vahvaa jäätä oli vielä lotisevan ja roiskuvan veden alla. Päivemmällä pääsivät nälkäiset joukot vihdoinkin Langelantiin, ja torvet puhalsivat levähdykseen. Mutta pakkanen oli yltynyt ja muuttanut sekä ruuan että juoman koviksi möhkäleiksi, joita täytyi koputtaa rikki kirveellä ja pyssynperillä. Viini ja olut maistuivat jäävedeltä. Oli oikein Kaarle Kustaan maun mukaista, että hän oli ulkona vaaroissa eikä enää istunut kuninkaallisen pöytänsä ääressä.

Kun pahin nälkä oli tyydytetty, nousi hän ylös, sillä vielä oli jäljellä vaarallisin uhkapeli. Hänen edessään oli levein salmi, ja vielä oli viisi ruotsinvirstaa Lålannin rantaan.

"Nyt, Dahlberg", sanoi hän hilpeästi, "on sinun pidettävä sanasi ja näytettävä meille tie!"

Dahlberg keikahutti itsensä taas satulaan, ja mustalta pilkulta näytti hän pian katoavassa etäisyydessä kaartelevan, pitkän soturirivin edessä. Hetkisen viipyi kuningas ja katseli kaukolasilla hänen rohkeata kulkuaan. Sitten kiiruhti hän seuraamaan muita. Vielä syvemmäksi tuli nyt hiljaisuus, ja helmikuun aurinko alkoi vähitellen laskeutua ja kullata pilviä, mutta aikoja ennen hämärän laskemista ilmaisi kaukainen riemu, että Dahlberg oli pitänyt sanansa. Urotyö oli suoritettu. Ruotsalaiset seisoivat Lålannin rannalla. Wrangel uskoi tuskin korviaan, kun pikaviesti kutsui häntä tulemaan jäljestä jalkaväen kanssa.

Eräs torvenpuhaltaja ratsasti sangen vikkelästi saaren pieneen linnoitukseen ja kehoitti miehistöä antautumaan, mutta päällikkö kehoitti häntä menemään hiiteen. Keskiyön aikana huomasivat kuitenkin ruotsalaiset, että joukko lyhtyjä lähestyi yli kentän. Ne olivat linnalaisia, jotka saapuivat hieromaan sopimusta, ja seuraavana aamuna täytyi päällikön kauniisti antaa esiin linnoituksen avain. Sitten oli ruotsalaisten helppo samota yli pienempien salmien aina Sellannin eteläisimpään kärkeen asti.

Tuossa lähestyi reki, siinä oli muutamia lähettiläitä, jotka tahtoivat keskustella rauhasta. He tuijottivat hämmästyneinä, sillä kaikkein vähimmin he olivat odottaneet nyt jo tapaavansa kuninkaan Sellannin manterella. "Jumala on osoittanut minulle tien", sanoi tämä täynnä kuohuvaa uhmaa. "Hän rakensi minulle sillan, enkä minä voinut muuta kuin käydä yli."

Lumi oli huoneitten korkuisissa kinoksissa, eivätkä lähettiläät säästäneet varottavia kehoituksia. Eteenpäin kävi kuitenkin alinomaa marssi, vaikka joukon oli vaikea raivata itselleen tietä. "Antakaa meille vain kolme päivää!" pyysivät lähetit, saapuessaan jälleen kuninkaan luokse. Mutta hän vastasi: "Ei kolmea tuntiakaan!" Hänen edessään pakenivat kauhistuneet maalaiset Kööpenhaminan vallien taakse, jotka kauvan olivat olleet rappeennuksissa, niin että pensaita ja puita kasvoi alas vierineiden kivien välissä.

Rauhanvälittäjien oli tapana kokoontua erään ruotsalaisen asumaan huoneeseen. Kerran, kun muutamat tanskalaiset herrat tulivat sisään, lepäsi tämä kokoonvedettyjen sängynverhojen takana, niin että he eivät häntä huomanneet. Hän kuuli silloin, miten he kuiskasivat, että he taipuisivat kaikkiin Kaarle Kustaan koviin vaatimuksiin. Mitään muukalaisia tahi vihollisia laivoja ei tästä lähtien laskettaisi sisälle salmista, vaan molemmat kansat solmisivat pohjoismaisen veljesliiton. Bornholmin, Blekingin, Skånen, Hallannin, Bohusläänin, kaikki olivat tanskalaiset päättäneet jättää hänelle. Vasta kun tuli kysymys Trondhjemistä, aikoivat he olla olevinaan aivan taipumattomia ja nousta ylös tuoleiltaan. Hetkisen kuluttua menivät he matkoihinsa. Mutta kun sitten tuli puhe Trondhjemistä, tiesi Kaarle Kustaan välittäjä vastauksen. Heti kun tanskalaiset kohosivat, lykkäsi hänkin taaksepäin tuolinsa ikäänkuin lähteäkseen. Silloin istuutuivat hämmästyneet tanskalaiset jälleen ja lupasivat siinäkin kohdassa noudattaa hänen pyyntöänsä. Unohtumaton rauhanpäätös allekirjoitettiin vihdoin Roeskildessa, ja kun tanskalainen valtakunnanhovimestari tarttui kynään, huokasi hän: "Ah, jospa en olisi koskaan oppinut kirjoittamaan!"

Fredriksborgin huvilinnassa sytytettiin vahakynttilät kristallikruunuihin, ja loistavissa pidoissa istui Kaarle Kustaa vieraana. Korfits Ulfeld sai punaa poskiinsa, nähdessään muinaisen kuningasparin ja vihatun isänmaansa niin nöyryytettynä. Mutta kuningas Fredrik ja hänen kopea puolisonsa salasivat syvän surunsa ja osoittivat Kaarle Kustaalle kaikkea kunnioitusta, eikä mikään nurjamielisyyden näyttäminen häirinnyt niitä juhlia, joita melkein muserrettu kansa antoi voittajalleen. Fredrik kuninkaan jahdilla purjehti hän Skånen rannalle, joka nyt oli hänen ja joka kaiketi aina näytti olleen aiottu kuulumaan Ruotsinmaahan. Metsään tahi puron vierelle pystytetty kivi ei enää merkinnyt maanrajaa. Meri ja sen lavea pinta oli nyt rajana.

Kuitenkaan ei levosta tullut mitään, sillä ennen kuin pyökkimetsät olivat kellastuneet syksyksi, kävi kauhunhuuto yli Sellannin, että ruotsalaiset odottamatta olivat nousseet maihin uudelleen. Mitä oli sitten tapahtunut, koska veljet sillä tavalla kävivät veljiensä kimppuun. Tähän kysymykseen tiesi Kaarle Kustaa vastauksen, ja ääni vapisi kuohuvasta vihasta. Miksi hän oli ennen samonnut Puolan halki? Se tapahtui sitä varten, että uusilla valloituksilla voisi turvata sen, mitä muinaisilla pitkillä sodilla oli voitettu, ja tehdä Itämeren merenlahdeksi, jonka kaikilla rannoilla olisi ruotsalaisia alusmaita. Mutta hollantilaisilla oli tapana risteillä siellä omilla kauppalaivoillaan. Heillä ei ollut ollenkaan halua tulla sieltä suljetuiksi, vaan he varustivat jo laivastoa käydäkseen hänen selkäänsä, mutta tanskalaisten lupaamaa apua hän sai odottaa. Kaarle Kustaa oli liiaksi sotauros ollakseen heti vihaisesti iskemättä, omia rauhanlupauksiaan ajattelematta. "He eivät usko meihin emmekä mekään heihin", sanoi hän ja puhalsi huulillaan. "Mitä meitä auttavat silloin kaikki veljelliset vakuutukset? Minä vien pois heidän kopean aatelistonsa Inkerinmaahan. Ruotsin kruunua minä olen kantava päässäni, mutta Tanskan kruunun täytyy olla alempana pöydällä. Ymmärrättekö, hyvät herrat! Minä teen Tanskan ja Norjan voittomaikseni ja Juutinrauman Itämeren lukoksi. Sen avainta minä kannan kuin hyvä emäntä vastaisuudessa tässä vyössäni." Hän löi kalpaansa, niin että se kilahti.

Hänen joukkonsa oli harvalukuinen, mutta joka mies oli hänestä yhtä hyvä kuin kokonainen ratsuparvi. Ja kuitenkin vei hän heitä ainoastaan hitaisesti eteenpäin, hän, joka muutoin sellaisella kuumuudella janosi taistelua. Oli kuin rauhanrikoksen mukana joku paha henki olisi lamauttanut hänen askeleitaan. "Minun viisas Dahlbergini on jo ollut Kööpenhaminassa vakoilemassa", sanoi hän täynnä uhmaavaa halua yllyttää taisteluun kaikki ne viholliset Euroopassa, joita nopeasti kasvoi maasta. "Vallit ovat vielä palasiksi luhistuneina ja kanuunat ilman lavetteja. Juoksuhaudat ovat kuivuneet, eikä pieni miehistö kelpaa muuhun kuin täyttämään tupakkapiippujaan."

Hänen ratsastaessaan kukkulalle Kööpenhaminan edustalle kohtasi häntä kuitenkin tulimeri. Tanskalaiset olivat itse pistäneet esikaupunkinsa tuleen. "Jos nyt käymme heti taisteluun", selitti aina neuvokas Dahlberg, "otan hevosilla ja vaunuilla ajaakseni hyökkäävien etunenässä yli sekä hautojen että vallien suoraapäätä kaupunkiin". Mutta kenraalit seisoivat sovuttomina ja, kuten Kaarle Kustaa, epäilyn lamauttamina. "Pohjan ryöstölinnut ovat jälleen kimpussamme", huusivat tanskalaiset, ja kuningas Fredrik lupasi kernaammin kuolla aisoissaan kuin väistyä. Vallilla näkyi pian se teltta, jossa hän asui päivät ja yöt, ja peljästymättä kulki hän ympäriinsä vinkuvien luotien keskellä. Jokainen talonisäntä varusti itselleen ammeellisen vettä ja kostean häränvuodan, voidakseen sammuttaa liekkejä, jos ruotsalaisten tulipallot sattuisivat sytyttämään katon tuleen. Kadut jäivät autioiksi, sillä kaikki kiiruhtivat valleille lapioineen ja työntökärryineen ruvetakseen panemaan niitä nopeasti kuntoon. Aatelisherrat, ylioppilaat, liikemiehet, kisällit, kaikki työskentelivät samalla innolla, ja naisetkin, jotka tulivat ulos ruokakoreilleen, auttoivat miehiään kantamalla multaa.

Miten olikaan, niin lähestyi kolmekymmentäviisi hollantilaista laivaa Juutinraumaa auttaakseen tanskalaisia, ja Kaarle Kustaa kiiruhti Kronborgin linnaan. Siellä hän seisoi harmistuneena ja levottomana valleilla rantaa pieksävien laineiden ääressä, ja ylhäältä linnan ikkunasta näkyivät hovinaisten kiharaisten päitten joukosta hänen puolisonsa, Hedvig Eleonoran kasvot. Hän oli tottunut sodan melskeeseen, mutta tänään painoivat hänen mieltään synkät aavistukset.

Tuuli virkeni, ja myötätuulta ohjasi vihollinen laivasto ruotsalaista vastaan. Käsivarsiinsa luottaminen ja jokaisen lähelle tulevan laivan valtaaminen, se oli ruotsalaisen taistelutapaa. Se, joka ei tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi, saattoi yhtä hyvin jäädä rannalle. Kaarle Kustaa puristi kaukolasia, sillä se, mitä hän näki, antoi hänelle aluksi rohkeutta, mutta masenti vähitellen hänen toivonsa. Syysaurinko oli äsken kohonnut yli veden ja loisti laivojen korkeiden peräkeulojen lasi-ikkunoihin. Jokaisessa laivankeulassa oli jonkun merenhaltijan tahi siivekkään, kypärääkantavan sodanjumalan runsaasti kullattu kuva ja ne viittasivat verenhimoisesti eteensä kolmikärkisillä keihäillään tahi ojennetuilla käsillään. Siinä iski yhteen noin kahdeksankymmentä purjehtijaa, ja ainoastaan ruotsalaisten puolelta sinkahutti lähes kaksituhatta kanuunaa hävittäviä salamoitaan. Savurenkaat kiemurtelivat ilmassa kuin isosta tupakkapiipusta. Wrangel johti ruotsalaisia ja vaahtoavaa vauhtia meni hänen upea amiraalilaivansa vihollista vastaan. Veren peittämänä taisteli toinen hollantilaisista alipäälliköistä vihdoin polvillaan, ja kun hän oli pakotettu jättämään miekkansa, kaatui hän ja kuoli. Hänen laivansa lipun kiskaisivat ruotsalaiset alas, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä vajosi laiva aaltoihin.

Hollantilainen yliamiraali oli luuvalon murtama, kuten melkein kaikki sen aikaiset vanhemmat soturit. Se ei johtunut ainoastaan alinomaisista kahakoista, vaan vielä enemmän pidoista ja monista maljoista, joissa kaikkien piti olla mukana. Hän ei voinut seistä, vaan istui kannella nojatuolissa. Mutta siitä hän ohjasi väkeänsä. Yhteislaukaus toisensa perään rätisi tupruavista aukoista ruotsalaisten amiraalilaivaa vastaan, ja peräsin rikkiammuttuna täytyi sen vihdoin etsiä suojaa Kronborgin kanuunansuiden alta. Valleilta vyöryi lakkaamaton ukkonen, mutta luodit sihisivät yli aallonharjojen ja laivanhylkysirpaleiden, pääsemättä perille, ja vihollislaivaston purjeet liitivät ohi Kööpenhaminaa kohti.

Talvi tuli vähitellen lumineen, ja Kööpenhaminan ulkopuolella värisivät vilusta ruotsalaiset maaluolissaan. Eräänä yönä tuli ankara lumipyry, ja silloin he tekivät hyökkäyksen. Jottei heitä hurmattaisi, vetivät he ylleen valkoiset paidat ja sitoivat sitten olkia hattunsa ja käsivartensa ympärille kenttämerkiksi. Laulaen hyökkäsivät he eteenpäin, mutta se tuliseppele, joka pian syttyi ympäri koko Kööpenhaminan, ilmaisi, että heitä odotettiin. Hoviherrat, ylioppilaat ja hollantilaiset merimiehet taistelivat valleilla kylki kyljessä. Tukkeja ja kiviä vyörytettiin alas ruotsalaisten rynnäkkötikapuille, ja naiset kantoivat kattiloissa tulikuumaa vettä, jonka he heittivät heidän päällensä. Kuolevien ja kuolleitten välissä jatkoivat he raivoisaa taistelua juoksukaivannoissa, kunnes heidän vihdoin jälleen täytyi kääntyä ympäri maaluoliinsa ja mökkeihinsä. Veripisarat värjäsivät heidän askeleensa lumessa, ja takaapäin kajahtelivat aamunkoitossa ilolaukaukset pelastetusta kaupungista.

Rauhan solmiminen tuli nyt Euroopan valtiomiesten toivomukseksi, mutta Kaarle Kustaa ei tahtonut pakosta pistää miekkaansa huotraan. Ensin sen piti saada muinainen loistonsa. Kovia tuomioita sai hän kuulla. Ja häntä kutsuttiin sanansasyöjäksi ja rauhanrikkojaksi. Viholliset huusivat toisilleen, että hän oli tahrannut soturikunniansa. Katkeroituneena vastuksistaan läksi hän Gööteporiin neuvottelemaan säätyjen kanssa. "Ei ole", sanoi hän, "enää ketään, joka tahtoo valjastaa hevostaan yhteen meidän kanssamme."

Sairas oli hän jo ennestään, mutta nyt tuli kuume ja vilutauti, ja lääkäreiden oli vaikea saada työintoista miestä pysymään makuuhuoneessaan. Vaivat kasvoivat, ja hän istui enimmäkseen nojatuolissa. "Minä en ole, niinkuin minun olisi pitänyt, aina voinut pitää huolta Ruotsin sisäisestä hoidosta", sanoi hän tuntiessaan elinvoimansa sammuvan. "Mutta koskaan en ole kammonut valvontaa tai työtä, vaaroja tahi huolia, hellettä tahi vilua, nälkää tahi janoa."

Kuoltuaan käärittiin hänet kuolinliinaan, mikä sopi uupumattomalle soturikuninkaalle, joka oli kantanut suurvallan kruunua. Hänet puettiin purppurapukuun, käsiin pantiin omena ja valtikka ja sivulle asetettiin miekka ja avain, kaikki kullasta. Ruumiin edessä kannettiin mustaa surulippua, ja suurella komeudella vietiin se vaskirumpujen kaikuessa Ritariholman kirkkoon Tukholmaan.

Dahlberg pysyi sitten aina yhtenä maan kelvollisimmista miehistä, ja sotasaaliista rikas Wrangel sai oppia, että rauhantoimia saattaa olla yhtä vaikea hoitaa kuin konsana sodan. Korfits Ulfeld jatkoi isänmaansa vaihtamista. Kööpenhaminassa revittiin hänen talonsa pohjiaan myöten, ja raivatulle paikalle pystytettiin kivi päällekirjoituksella: "Petturi Korfits Ulfeldille ikuiseksi häpeäksi ja häväistykseksi." Henkipattona, valepuvussa, kaikkialla turvattomana harhaili hän ympäri poikineen ja sanoi itseään heidän opettajakseen. Hän kuoli vihdoin veneessä, Rheinjoella, ja sanottiin, että hänen poikansa salaa hautasivat hänen ruumiinsa erään rannalla olevan puun alle.

Aika riensi ja monet talvimyrskyt heittivät lumensa ristikkoikkunoista siihen holviin, missä Kaarle Kustaan hopeoitu tina-arkku mureni ja tummui. Kerran tuhatkahdeksansataa-luvulla oli Mikonpäivän aikana tehtävä muutamia töitä muistorikkaassa hautakirkossa. Työntekijäin joukossa oli Drake-niminen kaavailija. Kerran, ollessaan hetkisen yksin, hiipi hän alas holviin.

Siellä nosti hän hieman raskaan kannen toista päätä ja pani halon kiilaksi väliin. Sitten pisti hän kätensä mustaan kuiluun. Hävitys ja multa, se on kaiken maallisen loiston loppu, ja siellä lepäsi nyt muinainen kuningas kosteudesta märissä rievuissa, kuten köyhin kerjäläinen. Drake kopeloitsi maatuneita jäännöksiä, ja vähitellen sai hän esille kultaisen avaimen, valtikan ja miekankahvan. Hän kääri kaiken yksinkertaiseen liinaan ja kätki sitten varastetun tavaran äitinsä luokse, joka oli suutarinleski Ladugårdslandetissa.

Muutamien päivien kuluttua pyysi köyhä muori ajurin vaimolta saada lainata puntaria punnitakseen muutamia harvinaisia esineitä. Hämmästyksekseen sai ajurinvaimo silloin nähdä kulta-avaimen, joka oli niin suuri, että se olisi voinut sopia taivaanvaltakunnan porttiin. Drake jatkoi, kuten oli alkanutkin, Ritariholman kirkon haudoista varastamista ja teettipä vielä itselleen upeat pyhäliivitkin samettipalasta, jonka oli saanut eräästä arkusta. Kauhistunut ajurinvaimo ei kuitenkaan voinut kantaa arvoitusmaista salaisuuttaan, vaan meni poliisimiehen luokse ja kertoi, mitä oli nähnyt. Ruumiinryöstäjä otettiin silloin kiinni ja sai rangaistuksensa.

Siten joutuivat kalleudet jälleen oikeaan paikkaansa. Se avain, jolla kymmenes Kaarle voittojensa keskipäiväloistossa oli halunnut saada vääntää Itämeren lukkoa, jäi sitävastoin pohjoismaiseksi kuninkaanuneksi, joka ei koskaan toteutunut.