The Project Gutenberg eBook of Pasinkow

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Pasinkow

Author: Ivan Sergeevich Turgenev

Translator: Aatto Suppanen

Release date: September 19, 2023 [eBook #71680]

Language: Finnish

Original publication: Finland: Suomal. Kirjallisuuden Seura, 1890

Credits: Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PASINKOW ***
PASINKOW

Kirj.

Ivan Turgenev

Suomensi

AATTO S.

Helsingissä, Suomal. Kirjallisuuden Seura, 1890.

I.

Pietarissa eräänä talvena alkoi karnevaali ja jo ensimmäisenä päivänä minut kutsuttiin päivälliselle erään paraimman ystäväni luo. Siihen aikaan, kuin me olimme koulukumppaneja, oli hän meidän mielestämme arka ja kaino kuin nuori tyttö; mutta sittemmin hän osoitti, että kainous oli kaikkein vähimmin hänen vastuksinansa. Nyt hän jo on kuollut, kuten useimmat muutkin minun silloisista kumppaneistani.

Paitsi minua olivat herra Konstantin Aleksandrovits Asanov ja eräs siihen aikaan kuuluisa kirjailija luvanneet tulla. Se kuuluisa kirjailija ensin odotutti itseään hyvin kauan ja viimein lähetti sanan, että hän ei voinutkaan tulla, mutta hänen sijaansa tuli pieni vaaleaverinen herra, tuollainen ainiaan valmis, kutsumaton vieras, jollaisia Pietarissa on niin runsaasti.

Päivälliset kestivät sangen kauan, isäntä ei säästellyt viinejänsä ja ne alkoivat kohta näyttää tavallista vaikutustansa. Kaikki, mitä itsekullakin meistä oli mielessä — ja kelläpä ei olisi mitään? — tuli vähitellen ilmi. Isännältä katosi kainouden vivahdus kasvoista ja koko se umpimielisyys käytöksestä, joka muuten oli hänellä tapana. Silmät paloivat rohkeasti ja röyhkeästi, ja halpamainen, melkeinpä raaka hymy leikitteli hänen huulillansa. Valkoverinen herra nauroi tuon tuostakin rumaa naurua ja välistä aina kuului hänen kurkustaan omituista vinkumista. Mutta enimmän minä kummastelin kolmatta pöytäkumppania.

Herra Asanov, jonka käytös muuten aina oli erittäin kohtelias ja sievä, alkoi nyt äkisti pöyhkeillä ja heittelehtiä kuin huono maalaisnäyttelijä, pyyhkieli lakkaamatta käsillään otsaansa ja tukkaansa perin teeskentelevästi, kehui tuttavuuttansa ylhäisten kanssa ja puhui alinomaa eräästä sedästä, joka muka oli hyvin arvokas ja ylhäinen mies. Minä tuskin enää voin tuntea häntä. Hän koetti pilkatakin meitä ja yleensä osoitti niin vähän kunnioitusta seurakumppanejansa kohtaan kuin suinkin mahdollista.

Hänen hävytön käytöksensä saattoi minut viimein pahastumaan.

"Kuulkaas, hyvä herra", sanoin minä, "koska me nyt olemme niin mitättömät teidän silmissänne, niin olisi varmaankin paras teidän mennä ylhäisen setänne luo. Vai eikö hän ehkä ota teitä vastaan?"

Asanov ei vastannut, jatkoi vain teeskentelevää käytöstänsä.

"Ja mitä ihmisiä nämä ovat", sanoi hän, "eihän näillä ole tuttuja yhdessäkään ylhäisessä perheessä eikä ainoatakaan tosi hienoa naista tuttuna! Mutta katsokaas, minulla", riemuitsi hän, temmaten rintataskustaan esiin suuren lompakon ja lyöden sitä kämmenellään, "tässä on minulla koko tukku kirjeitä nuorelta tytöltä, jonka vertaa te ette löydä koko maailmasta!"

Isäntä ja valkoverinen herra eivät pitäneet lukua Asanovin kerskailemisesta. He pitivät toinen toistaan kiinni nutun napeista ja kertoivat kumpikin omaa historiaansa, mutta kuulematta kumpikaan toisensa puhetta.

"Se on turhaa kerskaamista, te ylhäisen sedän veljenpoika", sanoin minä, siirtyen vähän lähemmäksi häntä. "Teillä ei suinkaan ole kirjeitä minkäänlaisia, luulen minä."

"Vai niin, luuletteko? tekö?" vastasi hän ja katsoi minuun, ylpeästi hymyillen. "No, mitä nämä sitte ovat?"

Hän avasi lompakkonsa ja näytti kymmenkuntaa kirjettä, joiden kuorissa oli hänen nimensä.

"Tuon käsialan minä ihan varmaan tunnen", ajattelin minä heti.

Tätä kirjoittaessani tunnen häpeän punan nousevan kasvoilleni. Itsetuntoni on pahassa ahdingossa. Kukapa voisikaan olla tuntematta pahaa mieltä silloin, kuin hänen täytyy tunnustaa jokin huono teko. Mutta sitä ei nyt enää käy auttaa… Kun aloin kertomustani, tiesin jo edeltäpäin, että minun täytyy eräässä kohdassa tuntea tätä häpeää. Niinpä rohkasen nyt mieleni ja teen tunnustukseni.

Se teko tapahtui varsin yksinkertaisesti. Minä käytin hyväkseni otollista hetkeä, jolloin Asanov puoli juovuksissa oli huolimattomasti heittänyt kirjeet kädestänsä samppanjasta lainehtivalle pöytäliinalle — olipa omakin pääni aika lailla pyörällä — ja luin hätäisesti yhden niistä kirjeistä.

Sydämmeni oli pakahtua katkerasta tunteesta. Ah, minähän olin itsekin rakastunut samaan nuoreen tyttöön, joka oli kirjoittanut nämä kirjeet Asanoville, enkä minä nyt enää saattanut epäillä, että tyttö rakasti häntä. Koko se ranskaksi kirjoitettu kirje huokui suurinta hellyyttä ja rakkautta.

"Rakas Konstantin!" oli siinä alussa, ja loppu kuului: "Ole varovainen, kuten tähän asti. Minä en koskaan tule kenenkään toisen omaksi kuin teidän."

"Ikään kuin ukonnuolen huumaamana istuin minä hetkisen liikahtamatta, mutta toinnuttuani hypähdin heti ylös tuoliltani ja syöksyin ulos huoneesta, sanomatta sanaakaan jäähyväsiksi edes isännällekään."

Neljännestunnin kuluttua olin jo kotona omassa huoneessani.

II.

Slotnitskin perhe oli ensimmäinen, jonka tuttavuuteen minä pääsin, muutettuani Moskovasta Pietariin. Heitä oli viisi henkilöä: isä ja äiti, poika ja kaksi tytärtä.

Isä oli jo harmaapää, mutta vielä voimakas mies, entinen upseeri, ja nyt hänellä oli sangen tärkeä virka hallinnossa. Aamupäivät hän istui virastossa, iltapuolella makasi pari tuntia ja sittemmin löi korttia klubissa. Kotonaan hän oli harvoin. Hän puhui sangen vähän ja senkin vastenmielisesti, katseli tukan alta puolittain välinpitämättömästi ja puolittain tyytymättömästi! eikä lukenut mitään muuta kuin matkakertomuksia ja maantiedettä. Milloin hän voi pahoin, sulkeutui hän omaan huoneesensa ja maalaeli pikku tauluja taikka ärsytteli vanhaa harmaata papukaijaa, jonka nimi oli Popka.

Hänen rouvansa oli kivulloinen, sairaan punakka nainen, silmät mustat, syvälle painuneet ja terävä nenä. Päivät päästänsä istui hän hiljaa sohvassa ja kirjaili sohvatyynyjä stramaljikankaasta. Mikäli saattoi huomata, pelkäsi hän hyvin miestänsä, aivan kuin hän olisi hautonut mielessään jotakin suurta pahaa, jonka hän itse oli tehnyt hänelle.

Vanhin tytär Varvara Nikolajevna, kahdeksantoista vuoden ikäinen, valkoverinen, uhkea tyttö, iho kirkas ja silmät siniset, istui lakkaamatta ikkunan edessä, ohikulkijoita katsellen. Nuori poika oli kasvatettavana keisarillisessa lyseossa ja pääsi sieltä kotiin ainoastaan pyhäpäiviksi. Kuten isällään, ei hänelläkään ollut tapana puhua sanaakaan tarpeettomasti, ja nuorin tytär Sofia Nikolajevna oli luonteeltaan aivan yhtä hiljainen.

Slotnitskin talossa vallitsi ainainen äänettömyys ja hiljaisuus, jota ainoastaan Popkan kimeä parunta häiritsi. Vieraat tottuivat pian linnun yksitoikkoiseen huutoon ja tunsivat sitte vain sitä tukalammaksi tuon äänettömyyden. Muuten tapahtuikin varsin harvoin, että vieraita kävi Slotnitskissa; eittämättä oli siellä hyvin ikävä oleskella.

Yksin huonekalutkin, salin punaiset ja keltaiset seinäpaperit, ruokasalin pitkä rottinkituolirivi, kauhtuneet kirjaellut sohvatyynyt tytön- ja koirankuvinensa, lamput sarvenmuotoisine koristuksineen, vanhuuttaan mustuneet muotokuvat seinillä, kaikki tyyni näytti kolkolta ja ikävältä ja herätti vastenmielisyyttä.

Saavuttuani Pietariin katsoin olevani velvollinen käymään tervehtimässä Slotnitskin perhettä, koska se oli sangen likeistä sukua minun äitini suvulle. Suurella vaivalla siedin viipyä siellä tuntikauden ja kauan kului, ennenkuin sinne uudestaan menin. Mutta vähitellen aloin minä käydä siellä yhä useammin, ja varsinainen, jättääkseni sanomatta ainoa vetovoima oli talon nuorin tytär Sofia Nikolajevna. Alussa hän ei ollut vaikuttanut minuun vähääkään, mutta viimein minä kokonaan rakastuin häneen.

Sofia oli pieni, hoikka ja laiha nuori tyttö kasvot kalpeat, paksu musta tukka ja suuret tummat silmät, vaikka ne melkein aina olivat puoliummessa. Ankarat, melkein terävät kasvojenpiirteet ja varsinkin lujasti yhteen puserretut huulet osoittivat lujuutta ja tahdonvoimaa. Kotiväen kesken pidettiinkin häntä "lujaluontoisena" tyttönä.

"Hän on vanhimman sisarensa Katarinan kaltainen", sanoi kerran rouva Slotnitski minulle kahden kesken (miehensä läsnä ollessa hän ei uskaltanutkaan lausua Katarinan nimeä). "Te ette tunne häntä. Hän on naimisissa kaukana Kaukaasiassa. Kolmentoista vuoden ijässä, ajatelkaas, rakastui hän nykyiseen mieheensä ja sanoi jo silloin ei koskaan menevänsä kellekään muulle. Vaikka me kuinka olisimme koettaneet saada häntä muuttamaan mieltänsä, niin ei siitä ollut apua. Hyvinpä helposti saattaisi samanlaisia tapahtua pikku Sonjetskalle. Jumala varjelkoon häntä sellaisesta uppiniskaisesta itsepäisyydestä! Kyllä minä olen hyvin huolissani hänestä. Hän vasta äsken täytti kuudennentoista vuotensa, enkä minä nytkään saa häntä tottelemaan."

Herra Slotnitski astui saliin ja rouva vaikeni heti.

Tietysti minä en oikeastaan rakastanut Sofiaa hänen lujatahtoisuutensa tähden. Mutta vaikka hän oli harvapuheinen ja kuivasanainen sekä ilman mitään elävyyttä, oli hänessä sentään omituista lumoavaa suloa, jotain avomielisyyttä, viattomuutta ja oikeudentuntoa, joka minussa herätti yhtä paljon ihmettelyä ja kunnioitusta kuin rakkauttakin.

Minusta oli myöskin näyttänyt, kuin tyttökin olisi suosinut minua. Sen luulon haihtuminen ja tieto, että hän rakasti toista oli minun nuorelle sydämmelleni kova ja tuskallinen isku.

Odottamaton havaintoni kummastutti minua sitä enemmän, kuin herra Asanow jotenkin harvoin kävi Slotnitskissa, ei läheskään yhtä usein kuin minä, eikä silloinkaan näyttänyt osoittavan Sonjetskalle mitään erityistä huomiota.

Herra Asanov oli kaunis ja vielä nuori mies, kasvojen piirteet elävät, vaikka vähän jäykkätekoiset, silmät loistavat, tukka tumma, otsa paljas ja valkoinen ja täyteläiset punakat huulet sieväin viiksien alla. Hänen käytöksensä oli siisti ja vakava eikä puoleen vetävä, hän puhui ja lausui arvosteluja levollisen varmasti ja osasi hyvin irvokkaan näköisenä olla vaiti. Nähtävästi oli hänellä itsestään sangen suuret ajatukset. Hän nauroi harvoin, mutta silloin aina puoliääneen ja hampaitten välisiä eikä tanssinut koskaan. Hänen vartalonsa oli sen verran kömpelömäinen, että se ei olisi näyttänyt tanssissa hyvältä. Nuorempana oli hän palvellut Poltavan rykmentissä ja oli häntä siellä pidetty kelpo upseerina.

"Onpa kaikissa tapauksissa kummallista", ajattelin minä maaten sohvallani sinä iltana, kuin olin palannut ystäväni päivällisiltä, "on kaikissa tapauksissa kummallista, että minä en ole huomannut niin mitään."

"Olkaa varovainen kuten tähän asti!" ne sanat Sofian kirjeestä johtuivat minulle äkisti mieleen. "Vai niin", ajattelin minä, "silläkö tavalla sitä menetellään! Katsos vain sitä viekasta pikku tyttöä! ja minä kun luulin häntä suoraksi ja rehelliseksi kuin kulta. Mutta malttakaas, kyllä minä näytän teille, minä…"

Juuri samana hetkenä, sen muistan varsin hyvin, aloin minä itkeä katkerasti enkä sitte saanut unta koko yönä.

III.

Seuraavana päivänä läksin kello kahden aikaan Slotnitskiin.

Ukko ei ollut itse kotona, rouva ei istunut tavallisessa paikassaan. Hän voi pahoin, oli syönyt liiaksi pannukakkuja edellisenä iltana ja nyt mennyt makuukamariin ja käynyt lepäämään.

Varvara seisoi ikkunan edessä katsellen ulos kadulle. Sofia käveli edes takaisin huoneessa, kädet ristissä rinnalla. Popka parkui.

"Vai niin, tekö se olette! hyvää päivää!" sanoi Varvara hitaasti ja säveästi heti minun astuessani saliin, mutta jatkoi puoliääneen: "Kas tuossa astuu mies, leivintaikina pään päällä!" Varvaralla oli tapana silloin tällöin lausua ikäänkuin itsekseen puoliääneen huomioita ohikulkijoista.

"Hyvää päivää, Varvara Nikolajevna!" vastasin minä. "Hyvää päivää,
Sofia Nikolajevna! Mutta missä on Tatjana Vasiljevna?"

"Hän läksi vähän lepäämään. Meillä oli pannukakkuja eilen illalliseksi", sanoi Varvara, kääntymättä pois ikkunasta. "Miksi ette tulleet te tänne?… Kas, mihin ihmeelle tuo pikku notaari rientää?"

"Minulla ei ollut aikaa", vastasin minä.

"Kivääri käteen!" huusi Popka täyttä kurkkua.

"Tuo Popka parkuu tänään aivan sietämättömästi", virkahdin minä.

"Niinhän se aina parkuu", huomautti Sofia levollisesti.

Kaikki olimme hetkisen vaiti.

"Nyt tuo ihan varmaan tulee sisään portista!" huusi Varvara äkisti, käyden istumaan ikkunalle ja avaten ruudun.

"Mikä se on?" kysyi Sofia.

"Kerjäläinen", vastasi Varvara.

Hän otti äkisti vaskirahan, joka oli ikkunalla vielä täynnä tuhkaa pienen vahakynttilän jäljeltä, pisti päänsä ulos ikkunasta ja heitti rahan alas kadulle. Sitte hän sulki ruudun ja hyppäsi jotenkin raskaasti alas lattialle.

"Eilen minä vietin päiväni sangen hupaisesti", aloin minä puhetta ja kävin mukavasti istumaan nojatuoliin. "Eräs ystäväni oli kutsunut minut luoksensa päivälliselle. Konstantin Aleksandrovits oli siellä myöskin."

Minä katsahdin Sofiaan. Ei vähintäkään väräystä näkynyt hänen kasvoistansa.

"Ja minun täytyy tunnustaa", jatkoin minä, "että me joimme aika lailla.
Kahdeksan pulloa neljään mieheen!"

"Oh, mitä sanotte! Kahdeksan pulloa!" toisti Sofia levollisesti ja pudisti hymyillen päätänsä.

"Niin, kahdeksan pulloa", lausuin minä uudestaan suutuksissani hänen välinpitämättömyydestään. "Ja tiedättekö mitä, Sofia Nikolajevna? Eipä syyttä sanota sananlaskussa: in vino veritas, elikkä meidän kielellä: kerkeä päihtyneen kieli."

"Kuinka niin?"

"Katsokaas, Konstantin Aleksandrovits nauratti meitä kaikkia aika lailla, sen voitte uskoa. Ajatelkaahan! Yht'äkkiä alkaa hän sivellä käsillään vatsaansa ja tukkaansa ja sanoo: Katsokaahan minua toki hyvät ystävät, ei teillä tässä edessänne ole mikään mitätön mies! Ensinnäkin on minulla setä, hyvin, hyvin ylhäinen ja mahtava mies…"

"Ha ha ha!" nauroi Varvara hyvin lyhyeen ja yksitoikkoisesti.

"Popka! Popka! Popka!" vastasi hänelle papukaija täyltä kurkkua.

Sofia pysähtyi ihan minun eteeni ja katsoi minua suoraan silmiin.

"No, mitä te silloin sanoitte?" kysyi hän. "Muistatteko?"

Minä punastuin tahtomattani.

"En, sitä en tosiaan muista! Minäkin lienen kallistellut vähän liiaksi lasia. Mutta puhuakseni vakavasti", sanoin minä omituisesti ääntäni korottaen, "niin onpa tosiaan vähän vaarallinen juoda niin paljon viiniä. Huomaamattaan aletaan sitte puhua milloin mitäkin ja siten tullaan sanoneeksi sellaistakin, jota ei pitäisi sanoa kellekään ihmiselle."

"Vai niin, rupesitteko te ehkä laskemaan liiaksi lorua?" kysyi Sofia.

"En minä puhu itsestäni."

Sofia kääntyi pois ja alkoi uudestaan kävellä edes takaisin huoneessa.

Minä katsoin häntä ja olin oikein suutuksissani. "Häntä voisi luulla pikku tytöksi, lapseksi", ajattelin minä, "mutta miten hyvin hän jaksaa hillitä itsensä! Aivan kuin kivestä. Mutta maltahan…

"Sofia Nikolajevna!" sanoin minä kuuluvasti.

Hän pysähtyi. "Mitä te tahdotte?"

"Ettekö te tahtoisi vähän soittaa minulle? Ja muuten", lisäsin minä hiljempaan, "minulla on jotakin hyvin tärkeätä sanoa teille."

Vastaamatta sanaakaan astui Sofia saliin. Minä seurasin häntä. Hän avasi suuren pianon kannen.

"Mitä tahdotte minua soittamaan?" kysyi hän.

"Mitä hyvänsä. Joku Chopinin sävellys."

Sofia alkoi soittaa. Hän soitti jotenkin huonosti, mutta tarkkaan ja tunnokkaasti. Hänen sisarensa soitteli vain tanssimusiikkia ja sitäkin harvoin. Ruvetessaan soittamaan astui hän tavallisesti hyvin hitaasti ja säveästi pianon luo, kävi mukavasti istumaan tuolille, ja silloin pieni saali, joka hänellä aina oli hartioilla, valui alas käsivarsille, ja alkoi sitte soittaa valssia reippaasti ja pauhaavasti. Mutta keskellä valssia lopettaa hän sen äkisti ja alkaa toisen yhtä sukkelaan ja pauhaavasti, kunnes hän viimein yhtäkkiä hengähtää syvään, nousee pois pianon edestä ja palaa ikkunan luo. Merkillinen ihminen hän oli, se hidasliikkeinen, kahdeksantoistavuotinen Varvara.

Minä kävin istumaan pianon viereen.

"Sofia Nikolajevna", sanoin minä, katsoen häntä sivulta, "minun täytyy ilmoittaa teille uutinen, joka on minulle hyvin ikävä."

"Uutinenko? Mikä sitte?"

"Niin, se, että minä olen tähän asti ollut erehdyksissä teistä, ihan kokonaan erehdyksissä."

"Millä tavalla sitte?" vastasi hän, yhä soittaen ja silmillään seuraten sormiansa.

"Minä luulin teitä rehelliseksi ja suora naiseksi. Minä en luullut teidän voivan salata tunteitanne enkä ymmärtävän petosta ja teeskentelemistä."

Sofia kumarsi kasvonsa lähemmäksi nuotteja.

"Minä en käsitä. Mitä te tarkoitatte?"

"Kuulkaahan vielä", jatkoin minä, "minä en voinut koskaan ajatella, että te tuon ikäisenä jo osaisitte niin mestarillisesti vehkeillä."

Sofian kädet hiukan vapisivat pianolla.

"Mitä te puhutte?" sanoi hän, katsomatta vieläkään minuun. "Vehkeilenkö minä?"

"Niin, juuri te."

Hän nauroi ja se hymy pahastutti minua kovin.

"Te olette olevinanne välinpitämätön eräästä miehestä, milloin hän on teidän seurassanne täällä kotona, ja kuitenkin kirjoittelette te kirjeitä hänelle!" lisäsin minä kuiskaten.

Sofia kalpeni, mutta ei kääntynyt katsomaan minuun. Hän soitti kappaleensa loppuun, nousi ylös ja pani pianon kiinni.

"Mihin te menette?" kysyin minä vähän levottomasti. "Ettekö vastaa mitään?"

"Mitäpä minä vastaisin. Enhän minä edes tiedä, mistä asiasta te puhuttekaan. Teeskennellä minä en osaa."

Hän alkoi järjestellä nuottejansa.

Veri nousi minulle päähän.

"Vai niin, ettekö tiedä, mistä asiasta minä puhun?" sanoin minä ja nousin myöskin seisomaan. "Jos sallitte, niin minä heti muistutan teille mieleen eräitä sanoja teidän kirjeestänne: Olkaa varovainen kuten tähänkin asti!"

Vieno vavistus väräytti nuoren tytön koko vartaloa.

"Minä en olisi odottanut teiltä mitään sellaista", sanoi hän viimein.

"En minäkään olisi odottanut, että te, Sofia Nikolajevna, viitsisitte osoittaa suosiotanne miehelle, joka…"

Sofia kääntyi äkisti minuun päin ja minä tahtomattanikin astuin askeleen taa päin. Tytön muuten puoliumpinaiset silmät aukesivat kokonaan, harmin ja suuttumuksen salamoita leimahteli hienojen mustain silmäripsien alta.

"Jos niin on", sanoi hän, "niin tietäkää myöskin, että minä rakastan sitä miestä ja että minä en pidä vähääkään lukua siitä, mitä te ajattelette hänestä tai minun rakkaudestani häneen. Ja mitä teillä on siinä asiassa tekemistä? Mikä oikeus teillä on puhua minun kanssani sellaisista asioista? Ja jos minä olen kerran tehnyt päätöksen, niin…"

Hän vaikeni äkisti ja riensi pois huoneesta.

Minä jäin seisomaan, mutta samassa, kuin ovi sulkeutui nuoren tytön jäljestä, oli koko minun entinen suuttumukseni kadonnut. Silmänräpäyksessä oli se muuttunut ihan päinvastaiseksi häpeän ja itsehalveksimisen tunteeksi. Nyt vasta minä tajusin, miten perin sopimaton ja halpamainen minun käytökseni oli ollut, ja häpeässäni seisoin minä siinä, kädet kasvoilla, aivan kuin pahentavan häväistyksen kohtaamana. "Herranen aika, mitä minä olen tehnyt!" huokasin minä, sydämmestäni katuen.

"Anton Nikitits!" kuului neitsyen ääni tampuurista, "olkaa hyvä ja menkää heti tuomaan lasi vettä Sofia Nikolajevnalle."

"Mitä nyt?" kysyi toinen ääni ruokasalista.

"Neiti itkee ihan hirveästi."

Minä vavahdin ja riensin etsimään salista hattuani.

"Mitä te puhelitte Sonjetskan kanssa?" kysyi Varvara levollisen säveästi tapansa mukaan, ja oltuaan hetkisen vaiti lisäsi hän puoliääneen: "Kas, tuossahan hän taas astuu se pikku notaari."

Minä menin sanomaan hänelle jäähyväisiä.

"Miksi jo nyt menette? Odottakaa vähän, mamma tulee kohta."

"Ei, minä en voi", vastasin minä, "parasta on minun tulla toiste."

Minun kauhukseni, tosiaan suureksi kauhukseni astui Sofia juuri silloin vakavin askelin saliin. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin tavallisesti ja silmäluomet punaiset itkusta. Minua hän ei ollut huomaavinaankaan.

"Tules tänne, niin saat nähdä, Sonja!" sanoi Varvara. "Tuo pikku notaari kävelee lakkaamatta tästä ohitse."

"Se on kaiketi vakooja", huomautti Solia hyvin halveksivalla äänellä.

Se oli minulle jo liiaksi! Minä riensin ulos enkä tosiaankaan tiedä, mitenkä minä pääsin kotiin.

Minun mieleni oli niin raskas ja katkera, että sitä en voi kavalakaan. Neljänkolmatta tunnin kuluessa kaksi sellaista julmaa iskua! Minä olin saanut tietää, että Sofia rakasti toista ja että minä olin ainiaaksi kadottanut hänen kunnioituksensa. Minä tunsin olevani niin nöyryytetty ja kukistettu, että en edes voinut olla suutuksissani itseenikään. Maaten sohvalla, kasvot seinään päin, antauduin nauttimaan harmini ja toivottomuuteni ensimmäisen purkauksen katkeruutta.

Yht'äkkiä kuulin astuntaa huoneeni lattialla. Minä nousin ylös. Tulija oli eräs lähimpiä ystäviäni, Jakov Pasinkov.

Minä kyllä olisin suuttunut kehen hyvänsä muuhun ihmiseen, joka olisi sinä päivänä tullut kutsumatta minun huoneeseni, mutta kerrassaan mahdoton oli minun suuttua Pasinkoviin. Päin vastoin surunkin vaiheella, joka niin katkerasti minua ahdisti, minä tosiaan ilostuin hänen tulostansa ja tervehdin häntä ystävällisesti. Vanhan tapansa mukaan astui hän pari kertaa edes takaisin huoneessa, puhkuen ja vetäen pitkiä jalkojaan jäljestänsä, seisoi sitte silmänräpäyksen ajan ääneti minun edessäni ja kävi viimein yhtä ääneti nurkkaan istumaan.

IV.

Minä olin hyvin kauan, melkein ihan lapsuudesta asti ollut hyvä tuttu Jakov Pasinkovin kanssa. Hän oli ollut kasvatettavana samassa yksityisessä oppilaitoksessa Moskovassa, saksalaisen Winterkellerin luona, jossa minäkin olin viettänyt kolme vuotta.

Jakovin isä, joka oli köyhä, virasta eronnut majori ja muuten hyvin rehellinen, mutta hiukan heikkomielinen mies, oli tullut herra Winterkellerin luo pienen, silloin seitsenvuotisen poikansa kanssa, maksanut hänestä vuoden maksun, mutta sitte matkustanut pois Moskovasta ja kadonnut, antamatta enää mitään tietoa itsestään. Tuon tuostakin kuului hämäriä kummallisia huhuja hänen vaiheistansa. Vasta kahdeksan vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen Irtish-joen tulvaan. Ei kukaan tiennyt, mikä hänet oli vienyt Siperiaan.

Jakovilla ei ollut ketään läheisiä sukulaisia. Hänen äitinsä oli kuollut jo hyvin kauan sitte. Sillä tavalla joutui hän jäämään Winterkellerin taloon. Oli hänellä tosiaan yksi etäinen sukulainen, jota hän sanoi "tädiksi", mutta hän oli niin köyhä, että alussa ei uskaltanut tulla tervehtimään nuorta sukulaistansa, kun pelkäsi, että poika tungettaisiin hänelle vastuksiksi.

Vaimovanhuksen pelko oli kuitenkin turha. Hyväsydämminen saksalainen piti Jakovin luonansa, antoi hänen opiskella ja syödä yhdessä toisten oppilasten kanssa (mutta arkipäivinä jätettiin aina jälkiruoka hänelle antamatta) ja teki hänelle vaatteita vanhoista nuuskanruskeista kapoista, joita hänen äitinsä, hyvin vanha, mutta vielä reipas ja toimelias liiviläisvaimo, oli käyttänyt.

Kaikkein näiden asianhaarain tähden ja varsinkin siitä syystä, että Jakovin asema koulussa oli muka alhaisempi, kohtelivat kumppanit tavallisesti häntä huolimattomasti ja halveksivasti. He katselivat häntä yli olkansa kuin köyhää poikaa, josta ei kukaan huolinut, ja sanoivat häntä milloin "akankapaksi", milloin "myssysankariksi", hänen tätinsä kun aina käytti kummallista pitsimyssyä, jonka päälaella törrötti keltainen nauhaviuhka kuin hernetukku, ja milloin "Jermakin pojaksi", koska hänen isänsä oli kulkenut Irtishiin kuten kuuluisa Jermak. Mutta huolimatta noista haukkumanimistä, hänen naurettavista vaatteistaan ja köyhyydestään kaikki kuitenkin pitivät hänestä paljon. Mahdoton tosiaan olikin olla häntä suosimatta. Parempi sydämmistä, nöyrempää ja uhraavaisempaa ihmistä tuskin vain on koskaan ollut maailmassa.

Kuin minä näin hänet ensi kerran, oli hän kuudentoista vuoden ijässä ja minä olin äsken täyttänyt kolmetoista. Minä olin silloin hyvin itserakas ja lellitelty poika, rikkaassa kodissa kasvanut. Niinpä minä heti kouluun tultuani kiiruhdin tekemään lähempää tuttavuutta erään ruhtinaan pojan kanssa, josta herra Winterkeller piti aivan erityistä huolta, ja parin muun ylhäissukuisen pojan kanssa. Kaikki muut pidätin minä kaukana itsestäni enkä Pasinkovia ottanut edes huomioonikaan. Sitä pitkää ja hoikkaa poikaa rumassa nutussaan ja lyhyissä housuissa, joiden alta näkyi karkeat, kuluneet puolisukat, katselin minä köyhän työmiehen pojan tai sellaisen palveluspojan vertaiseksi, jonka isäni oli minulle valinnut kotitilustemme maaorjain joukosta.

Pasinkov oli hyvin kohtelias kaikille, mutta ei koskaan koettanut tunkeutua kenenkään suosioon millään erityisillä keinoilla. Jos hänet karkoitettiin pois, hän ei nöyrtynyt eikä myöskään pahastunut, vaan pysyi etäämpänä ikään kuin odotellen, että toinen katuisi tylyyttänsä. Sellainen hän oli minuakin kohtaan, mutta kaksi kokonaista kuukautta kului, ennenkuin minun ylpeyteni lannistui ja minä käsitin, miten paljon parempi hän oli meitä muita.

Oli kirkas, kaunis kesäpäivä. Innokkaan ja väsyttävän pallipelin jälkeen menin minä pihasta pieneen puutarhaan, joka oli koulun oma, ja näin Pasinkovin istuvan penkillä korkean sireenipensaan alla.

Hän luki kirjaa. Astuessani hänen ohitsensa katsahdin kirjan kansiin ja luin saranoista nimen "Schillers Werke". Minä pysähdyin.

"Osaatteko te saksaa, te?" kysyin minä.

Minua hävettää vielä tänäkin päivänä, kun muistan, miten kopeaa ylpeyttä ja halveksimista oli ääneni kaiussa.

Pasinkov katsoi minuun pienillä, mutta paljon sanovilla silmillään ja vastasi:

"Kyllä, kyllä minä osaan. Entä te?"

"Enkö minä sitä osaisi!" vastasin minä.

Minä olin melkein pahastunut tuosta hänen kysymyksestään ja aioin astua edelleen, mutta olipa siinä kuitenkin jotain, käsittämätöntä itsellenikin, mitä se oli, joka minua pidätti lähtemästä.

"No, mitä Schillerin teosta te luette sitte?" kysyin minä samalla ylpeällä äänellä.

"Nyt minä luen Mielenmalttia. Se on erinomaisen kaunis kappale. Jos tahdotte, niin luen sen teille. Käykää istumaan tähän viereeni penkille."

Minä vitkastelin vähän, mutta kävin sentään istumaan. Pasinkov alkoi lukea.

Hän ilmeisesti osasi saksaa paljon paremmin kuin minä ja monessa paikassa täytyi hänen selittää, ajatusta minulle. Mutta minä en enää hävennyt omaa taitamattomuuttani enkä hänen taitavammuuttansa.

Siitä päivästä, siitä yhteisestä lukemisesta sireenein varjossa rakastin minä Pasinkovia koko nuoren sydämmeni innolla, liityin häneen ja katselin ylös häneen kaikessa, joka oli hyvää ja oikeata.

Muistanpa vielä tänäkin päivänä hyvin elävästi, minkä näköinen hän siiloin oli. Vähänpä hänen muotonsa muuttuikin vuosien kuluessa. Hän oli pitkä ja laiha ja jotenkin kömpelö, kapeat olkapäät ja syvälle painunut rinta tekivät hänet sairaan näköiseksi, vaikka hänellä ei ollut mitään syytä valitella pahoinvointia. Suuri, yläpuolelta aivan pyöreä pää oli aina vähän kallellaan toiselle puolelle ja pehmoinen vaalea tukka riippui ohuina kiehkuroina hänen hoikalla kaulallansa. Kasvot eivät olleet kauniit, vaan melkein naurettavat pitkän, paksun ja punaisen nenän tähden, joka riippui leveäin suorien huulien päällä. Mutta erinomaisen kaunis oli hänen avoin, kirkas otsansa, ja kun hän hymyili, loistivat hänen pienet, harmaat silmänsä niin lempeän sydämmellisesti ja ystävällisesti, että kun vain niihin katsoi, sydän oikein lämpeni ja ilostui.

Minä muistan myöskin varsin hyvin hänen hiljaisen ja tasaisen äänensä, joka oli hiukan käheä, mutta ei vastenmielisesti. Hän puhui yleensä vähän ja nähtävästi vaivalloisesti, mutta milloin hän hiukan lämpeni ja vilkastui, sujui puhe helposti ja vapaasti, ja — varsin kummallista katsella — hänen äänensä silloin hiljeni hiljenemistään, katse muuttui yhä enemmin sisälliseksi ja ikään kuin sammuvaksi ja koko muoto hiukan punastui. Sanoilla sellaisilla kuin "totuus", "hyvyys", "elämä", "tiede", "rakkaus" ei koskaan ollut mitään väärää kaikua Pasinkovin huulilla, lausuipa hän ne kuinka suurella innostuksella hyvänsä. Pakotta, ponnistuksetta nousi hänen henkensä ylös ihanteiden maailmaan. Hänen puhdas sielunsa oli joka hetki valmis astumaan "kauneuden pyhyyteen". Se odotti vain tulotervehdystä, sisällistä yhteyttä toisen sielun kanssa.

Pasinkov oli romantikko, viimeisiä romantikkoja kuin minä olen kohdannut matkallani. Nykyaikaan ovat kuten tietty romantikot melkein kokonaan kadonneet. Ainakaan niitä ei ole yhtään nykyajan nuorisossa. Sitä pahempi tälle nykyajan nuorisolle!

Sillä tavalla vietin minä kolme vuolta paraimmassa ystävyydessä Pasinkovin kanssa. Joka ajatuksen, jokaisen tunteen ilmoitimme me toinen toisellemme, me olimme, kuten sanotaan, yksi sydän ja yksi sielu. Niinpä minä sainkin eräänä päivänä tiedon hänen ensimmäisestä rakkaudestaan, ja minä muistan vielä, miten kiitollisen ja ihastuneen myötätuntoisesti minä kuuntelin hänen tunnustustansa.

Hänen kainon rakkautensa esine oli herra Winterkellerin sisarentytär, sievä, valkoverinen saksalaistyttö, jolla oli pienet pyöreät lapsenkasvot ja lempeät uskolliset sinisilmät. Hän oli hyvin hyvä ja tunteellinen tyttö, ihasteli Mattissonia, Ulandia ja Schilleriä ja saneli heidän runojaan varsin viehättävästi hennolla vaan kirkkaalla äänellä.

Pasinkovin rakkaus oli niin platoninen kuin mahdollista. Hän tapasi lemmittyänsä ainoastaan pyhäpäivinä, jolloin hän aina tuli panttileikkisille Winterkellerin lasten kanssa, ja silloinkin hän puhui hyvin vähän tytön kanssa. Ja kun tyttö kerran sanoi hänelle: "rakas herra Jakov", hän ei saanut unta koko seuraavana yönä pelkän onnentunteen tähden. Hän ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että tyttö puhutteli kaikkia muitakin hänen kumppanejansa samalla tavalla: "rakas herra Se tai Se."

Muistan minä myöskin hänen surunsa ja murheensa, kun eräänä päivänä se uutinen kerrottiin koulussa, että neiti Fredrika — se oli tytön nimi — oli mennyt suuren teurastuslaitoksen ja lihakaupan omistajalle, herra Kniftukselle, joka oli sangen kaunis ja sivistynyt nuori mies, ja että hän ei ollut sitä tehnyt yksistään tottelevaisuudesta vanhempiansa kohtaan, vaan totisesta rakkaudesta.

Se oli kova isku minun ystäväparalleni, ja varsinkin oli hänelle katkera se päivä, jolloin nuorikot ensi kerran kävivät tervehtimässä eno Winterkelleriä. Entinen neiti, nykyinen rouva Fredrika esitteli miehellensä Pasinkovin, sanoen häntä nytkin "rakkaaksi herra Jakoviksi". Herra Kniftuksessa loisti ja paistoi kaikki tyyni, silmät, otsa ja hampaat, komeasti kammattu musta tukka, frakin metallinapit, kultavitjat, jotka riippuivat kauniissa kaaressa liivillä, yksinpä saappaatkin hänen suurehkoissa ja hyvin ulos päin pyrkivissä jaloissaan.

Pasinkov puristi hänen kättänsä ja toivotti täydestä sydämmestä — siitä olen ihan varma — hänelle pitkää häiriytymätöntä onnea.

Se tapahtui minun läsnä ollessani. Muistanpa, miten osaaottavasti ihmetellen minä katselin ystävääni. Hän näytti minusta oikealta sankarilta! Ja kun sitte jäimme kahden kesken, miten surumieliset olivatkaan kaikki meidän sanamme ja ajatuksemme!

"Etsi lohdutusta taiteesta!" sanoin minä hänelle.

"Niin", vastasi hän, "taiteesta ja runoudesta."

"Ja ystävyydestä!" virkoin minä hellästi.

"Niin, ystävyydestä!" toisti hän liikutettuna.

Mitkä viattoman, lapsellisen onnen päivät!

Ero Pasinkovista oli ensimmäinen katkera suru minun elämässäni. Muutamia viikkoja ennen minun lähtöäni oli hän, kärsittyään paljon huolia ja vastuksia, pitkän, monesti aivan naurettavankin kirjeenvaihdon jälkeen monen asianomaisen viraston kanssa, viimeinkin saanut paperinsa selville, niin että pääsi yliopistoon. Hyväsydäminen saksalainen kustansi häntä ylioppilaanakin yhä edelleen, mutta vanhojen sadekappanuttujen ja housujen sijaan sai hän nyt kunnolliset vaatteet korvaukseksi monenlaisten ainetten opetuksesta kasvatusisänsä koulun nuorille oppilaille.

Minun seurusteluni hänen kanssansa jatkui aivan samalla tavalla kuin ennenkin aina viimeiseen hetkeen asti, kuin minä oleskelin herra Winterkellerin luona, vaikka meidän ikämme ero nyt tuli enemmin näkyviin kuin ennen ja vaikka minä aloin vähän kadehtia muutamia hänen uusia ylioppilaskumppanejansa. Hänen vaikutuksensa minuun oli aina ollut parasta lajia, mutta kovaksi onneksi sitä ei kestänyt kauan. Minä kerron vain yhden esimerkin siitä, minkä muutoksen parempaan päin hänen esimerkkinsä voi saada aikaan minussa. Lapsena olin minä tottunut valehtelemaan. Mutta Jakovin läsnä ollessa, jopa häntä vain muistellessanikin oli minun mahdoton saada kieltäni kääntymään valheesen.

Erityinen nautinto oli minusta kävellä hänen kanssansa pitkät matkat taikka vain astua hänen vieressään edes takaisin huoneessa ja kuunnella, mitenkä hän minuun katsomatta saneli runoja hiljaisella, sointuvalla äänellään. Minusta tuntui silloin, kuin me molemmat olisimme hitaasti ja vähitellen päässeet vapaaksi kaikista maallisista siteistä ja liidelleet kauas pois johonkin ihmeelliseen, salaperäisestä kauneudesta säteilevään seutuun.

Erittäin muistan minä erään yön.

Me istuimme yhdessä penkillä sireenipensaan alla; se oli aina tuosta ensikohtauksesta asti ollut meidän lempipaikkamme. Kaikki muut makasivat ja nukkuivat. Ääneti ja hiljaa olimme me nousseet ylös, pukeutuneet puolipimeässä ja hiipineet hiljaa ulos haaveksimaan. Ulkona taivasalla oli sangen lämmin, mutta tuon tuostakin tuli raitis tuulenpuuska ja me lähennyimme silloin vielä lähemmäksi toisiamme. Me puhuimme molemmat paljon ja innokkaasti, niin että me usein keskeytimme toisemme puhetta, mutta emme kiistelleet koskaan. Meidän yllämme loisti lukematon tähtijoukko. Jakov nosti silmänsä tummaa yötaivasta kohti, puristi minun kättäni ja saneli hiljaa vapisevalla äänellä:

    Ylhäällä avaruuden teillä
    Täht'joukot ijät' kiertelevät —
    Ja kaikki hoitaa Luojan valpas silmä.

Harras vavistus väräytti koko minun nuorta olentoani. Vavisten kuin vilusta kiersin minä käteni ystäväni kaulaan ja itkin. Sydämmeni oli täynnä yli taitojensa.

Mihinkä on paennut se nuori, haaveksiva innostus? Sinne pois, jonne nuoruuden aikakin on mennyt ja josta ei mikään enää palaa takaisin!

* * * * *

Kahdeksan vuoden kuluttua tapasin minä Pasinkovin Pietarissa. Minä olin silloin vähän ennen päättänyt antautua virkamiesuralle, ja eräs sukulainen, jolla oli jonkin verta vaikutusvaltaa, oli hankkinut minulle pienen paikan eräästä hallintovirastosta.

Meidän jälleen yhtymisemme tuli oikeaksi ilojuhlaksi. Minä en voi koskaan unhottaa sitä hetkeä. Eräänä päivänä keskitalvella istuen yksin huoneessani kuulin hänen äänensä tampuurista. Miten minä vavahdin sen rakkaan äänen kaiusta, miten sydämmeni sykki, kuin juoksin hänelle kaulaan, antamatta hänelle aikaa riisua turkkiansa tai edes päästää vyötäkään vyöltänsä! Miten innokkaasti minä häntä katselin kyynelien lävitse, jotka liikutuksesta vasten tahtoani nousivat pimittämään silmiäni!

Hän oli vähän vanhennut seitsemän viime vuoden kuluessa. Otsassa oli koko joukko hienoja ryppyjä, posket syvälle painuneet ja tukka harvennut, multa partaa ei ollut kasvanut ja hymy oli vielä ennallaan. Ja hänen naurunsa, tuo omituinen minulle niin rakas sisällinen, melkein nyyhkyttävä nauru oli myöskin sama kuin ennen.

Olipa meillä sinä päivänä puhumista, kyselemistä ja kertomista keskenämme! Miten paljon vanhoja lempirunoelmia me luimme toinen toisellemme!

Minä pyysin häntä muuttamaan minun luokseni asumaan, mutta siihen hän ei suostunut. Sen sijaan lupasi hän käydä tervehtimässä minua joka päivä ja sen lupauksensa hän myöskin piti.

Ei Pasinkov ollut sisällisestikään muuttunut. Hän oli yhä vielä sama romantikko kuin ennenkin. Vaikka elämän halla, kokemuksen kylmä viima oli viileksinyt hänen olemustansa sisäisimpiin komeroihin asti, niin se kaunis kukka, joka oli jo aikaisin alkanut juurtua hänen sydämmeensä, kuitenkin oli säilyttänyt hennon, raittiin kauneutensa kokonaisena, ihan eheänä. Minä en voinut hänessä huomata surua enkä huolia. Hän oli kuten ennenkin hiljainen ja äänetön, mutta aina hyväsydämminen ja ystävällinen kaikkia kohti.

Pietarissa eli hän kuin erämaassa, ei huolehtinut vähääkään vastaisesta elämästänsä eikä seurustellut juuri kenenkään kanssa.

Minä vein hänet Slotnitskin perheesen ja sitte kävi hän siellä sangen usein. Hän ei ollut itserakas, ei arka eikä kaino, mutta sielläkin, kuten kaikkialla muualla, oli hän yleensä hyvin äänetön ja hiljainen. Kuitenkin häntä mielellään nähtiin siellä vieraana. Ei ainoastaan Tatjana Vasiljevna, joka samoin oli hyvin hiljainen, vaan myöskin hänen vanha miehensä, jonka kanssa ei juuri ollut helppo seurustella, otti aina hänet ystävällisesti vastaan, ja molemmat harvapuheiset tytöt myöskin tottuivat kohta hänen hiljaiseen, ystävälliseen käytökseensä.

Usein oli hänellä tullessaan muutamia äsken ilmestyneitä runoelmia pitkän aina nuuskanruskean takkinsa takataskussa. Pitkään aikaan hän ei saa ottaneeksi esille kirjaansa, vaan istuu ja ojentelee päätänsä joka taholle kuin lintu, katsellakseen, oliko missään sopivaa nurkkaa, johon hän voisi vetäytyä syrjään. Hän yleensä mielellään istuu aina nurkassa. Löydettyään viimein pikku paikan jostakin sopukasta ottaa hän esiin kirjan ja alkaa lukea ensin hiljaa, melkein kuiskaavalla äänellä, sille vähitellen yhä kovemmin, keskeyttäen siiloin tällöin itseään jollakin lyhyellä huomautuksella tai huudahduksella.

Minä panin huomiooni, että sellaisissa tapauksissa Varvara mieluisemmin kuin hänen sisarensa lähestyi häntä ja kuunteli hänen lukemistansa, vaikka hän tosin ei ymmärtänytkään kaikkea. Yleensä Varvara hyvin vähän harrasti kirjallisuutta. Hän tavallisesti kävi istumaan juuri Pasinkovin eteen, laski leukansa käsien nojaan ja katseli häntä keskelle kasvoja eikä silmiin. Koko lukemisen aikana hän ei lausunut sanaakaan, mutta välistä veti syvän huokauksen.

Iltasilla, varsinkin pyhä- ja juhlapäivinä me olimme panttisilla. Silloin tuli tavallisesti lisäksi myöskin kaksi nuorta tyttöä, Slotnitskien sisaria ja etäisempiä sukulaisia sekä pari kadettia tai muita nuoria poikia. Tytöt olivat sievänlaiset, lyhyehköt, hyvin iloiset ja herkät nauramaan. Pojat varsin siivot ja käytökseltään siistit, ja silloin oli varsin iloista ja hupaista muuten niin äänettömässä ja hiljaisessa huoneessa.

Näiden leikkien aikana istui Pasinkov aina Tatjana Vasiljevnan vieressä. Heidän molempain tuli ajatella, "mitä sen piti tehdä, joka tunsi pantin omakseen", eikä se ollut mikään helppo tehtävä.

Sofia ei pitänyt suuteloista eikä muista hellyyden osoituksista, joilla pantti tavallisesti lunastetaan, ja Varvara suuttui milloin hänen piti etsiä tai arvata jotakin.

Molemmat nuoret sukulaiset nauroivat lakkaamatta, huolimatta mistään. Mitä ihmettä heillä saattoi ollakaan nauraa niin herkeämättä! Välistä minä oikein pahastuin heitä katsellessani, mutta Pasinkov vain hymyili ystävällisesti ja nyykytti päätänsä.

Ukko Slotnitski ei ottanut osaa meidän leikkeihimme, vaan istui huoneessaan ja katseli äreästi ja tyytymättömästi meitä avonaisesta ovesta. Mutta kerran sattui, että hän ihan yht'äkkiä kenenkään aavistamatta tuli ulos ja ehdotti, että se, joka tunsi pantin omakseen, tanssisi hänen kanssansa valssin. Tietysti ehdotus hyväksyttiin. Tatjana Vasiljevnan pantti tuli näkyviin. Hän joutui hyvin hämilleen ja punastui kuin viisitoista vuotinen tyttö; mutta hänen miehensä käski Sofiaa soittamaan, kumarsi rouvalleen ja tanssi hänen kanssansa vanhaan tapaan kolmen neljäsosan tahdissa kaksi kertaa salin ympäri.

Muistan varsin hyvin, miten hänen mustaveriset, kellertävät kasvonsa terävine pikku silmineen, joissa ei muuten koskaan näkynyt hymyä, milloin oli näkyvissä, milloin piilossa, hänen hitaasti pyöriessään, unhottamatta koskaan tavallista ankaruuttansa, joka hänen muodossansa asui. Tanssissa hän harppasi pitkiä askelia ja vähän hypähti joka uuden tahdin alussa, mutta hänen rouvansa liikutteli jalkojaan sukkelaan ja sievästi sekä ikään kuin pelosta painoi kasvojaan hänen rintaansa vasten.

Valssin loputtua vei hän hänet takaisin istuinpaikalleen, kumarsi, meni huoneesensa jälleen ja veti oven jälkeensä kiinni.

Sofia aikoi nyt nousta pois pianon edestä. Mutta Varvara pyysi häntä soittamaan edelleen, meni Pasinkovin luo ja ojentaen hänelle kätensä, sanoi hämillään hymyillen:

"Tahdotteko?"

Pasinkov näytti hyvin kummastuneelta, mutta nousi heti, hän kun aina oli erinomaisen kohtelias, ja laski kätensä Varvaran vyötäisille. Vaan ensi askeleella hän jo lipesi ja kaatui, ja koettaessaan äkisti irrottautua naisestaan sysäsi hän kyynyspäällään sitä, pikku pöytää, jolla papukaijan häkki oli.

Häkki putosi lattialle, papukaija peljästyi ja alkoi huutaa: "kivääri käteen!" Siitä syntyi yleinen nauru. Ukko Slotnitski näyttäytyi huoneensa kynnyksellä, katsahti tyytymättömästi tuota epäjärjestystä ja paiskasi kiivaasti oven jäljestään kiinni. Aina siitä asti ei tarvittu muuta kuin mainita sitä tapausta Varvaran läsnäollessa, niin hän heti alkoi nauraa ja katsoa Pasinkoviin, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa, että kerrassaan mahdoton oli keksiä mitään hauskempaa, kuin Pasinkov silloin teki.

Pasinkov rakasti suuresti musiikkia. Usein pyysi hän Sofia Nikolajevnaa soittamaan jotakin ja istui silloin nurkassa kuunnellen ja hiljaa hyräillen mukaan tuntehikkaimmissa paikoissa. Varsinkin ihasteli hän Schubertin "Tähtitaivasta". Hän vakuutti, että hänestä sitä kappaletta kuunnellessa aina tuntui, kuin yht'aikaa sävelien kanssa pitkät siniset valosäteet ampuisivat korkeudesta suorastaan häntä rintaan. Ja nyt minä katsellessani pilvetöntä tähtikirkasta yötaivasta en voi olla muistelematta Pasinkovia ja Schubertin säveliä.

Viimeksi johtuu minulle mieleen huvimatka, jonka teimme Slotnitskin perheen kanssa Pargalaan [suuren, kaunisseutuisen järven rannalle, joka on 1 1/2 peninkulman päässä Pietarista Viipuriin piin].

Me ajoimme koko seura kaksissa neljän istuttavissa ajurin vaunuissa, joissa oli c:n muotoiset vieterit, korkeat kuskinistuimet ja heinillä täytetyt istuintyynyt. Ruunit, kivulloiset hevoset, jotka ontuivat jokainen eri jalkaa, veivät meidät hitaassa juoksussa perille.

Me kävelimme kauan kauneissa hongikoissa, joimme maitoa suurista savipulloista ja söimme mansikoita sokurin kanssa. Ilma oli ihana. Varvara yleensä ei mielellään kävellyt paljoa, hän kun pian väsyi, mutta tällä kertaa hän ei jäänyt jäljelle meistä muista. Hän oli ottanut hatun päästään, tukka riippui vapaana, hitaisuus oli muuttunut elävyydeksi ja kasvoja kaunisti raitis puna. Tavattuaan metsässä kaksi pientä talonpoikaistyttöä istahti hän heti alas maahan, huusi tytöt luoksensa ja asetti heidät istumaan viereensä, mutta muuten ei osoittanut heille mitään ystävyyttä.

Sofia, jolla seurakumppanina oli herra Asanov, katsahti heihin kylmäkiskoisesti hymyillen, mutta ei huolinut heistä sen enempää. Ukko Slotnitski huomautti, että Varvara oli oikea "pesäkana", ja silloin Varvara heti nousi ylös ja astui edelleen. Pari kertaa tällä kävelyretkellä metsässä meni hän Pasinkovin luo ja sanoi:

"Jakov Ivanits, minulla on jotakin sanomista teille." Mutta mitä hänellä oli sanottavaa, Pasinkov ei saanut koskaan tietää.

Vaan jopa on aika palata keskeytyneesen kertomukseeni takaisin.

V.

Minä ilostuin hyvin Pasinkovin tulosta, mutta kun ajattelin, mitä olin tehnyt edellisenä päivänä, jouduin niin häpeihini, että käännyin jälleen seinään päin, sanomatta hänelle sanaakaan.

Odoteltuaan hetkisen vaiti, kysyi Pasinkov, enkö minä voinut hyvin.

"Kyllä, kiitos kysymyksestäsi", mutisin minä hammasten välistä, "minun vain vähän kivistää päätäni."

Jakov ei enää kysellyt mitään, vaan otti kirjan, istahti nurkkaan ja rupesi lukemaan.

Siten kului toista tuntia. Minä jo olin ihan ryhtymässä kertomaan hänelle kaikki tyyni, kuin äkisti tampuurin kello soi, ilmoittaen jonkun tulevan.

Tampuurin ovi aukesi. Minä kuuntelin, Asanovin ääni kysyi minun palvelijaltani, olinko minä kotona.

Pasinkov nousi. Hän ei pitänyt Asanovista, jonka tähden hän minulle kuiskasi menevänsä sisähuoneesen ja käyvänsä minun sänkyyni odottamaan, ja hän meni.

Juuri samassa astui sisään Asanov.

Jo hänen kiihkosta punaisten kasvojensa muodosta sekä lyhyestä ja äreästä tervehdyksestään minä aavistin, että hän ei suinkaan ollut tullut vain huviksensa. "Mitähän tästäkin nyt tulee?" ajattelin minä itsekseni vähän levottomana.

"Hyvä herra", alkoi Asanov, käyden nojatuoliin istumaan, "minä tulin teidän luoksenne, että te saisitte tilaisuuden haihduttaa minulta eräitä epäilyksiä."

"Vai niin, todellako?"

"Niin, juuri niin. Minä tahdon tietää, oletteko te kunniallinen mies."

"Mitä te niillä sanoilla tarkoitatte?" kysyin minä kiivastuen.

"Niin, minä tarkoitan yhtä tosi asiaa", vastasi hän pannen eri painoa joka sanalle. "Eilen minä näytin teille lompakkoani, jossa oli erään henkilön kirjeitä minulle. Tänään te olette nenäkkäästi ja sopimattomasti nuhdellen — huomatkaa tarkkaan: nenäkkäästi ja sopimattomasti nuhdellen — maininneet samalle henkilölle muutamia sanoja niistä kirjeistä, vaikka teillä ei ole ollut mitään oikeuden tapaistakaan sellaiseen, lievimmiten sanoen, kömpelöön käytökseen. Minä haluan sen tähden kuulla, miten te aiotte selittää tuon kaikin puolin moitittavan käytöksenne."

"Ja minä haluan tietää, mikä oikeus teillä on tällä tavoin tutkistella minua", vastasin minä, vavisten sekä häpeästä että kiukusta. "Jos te huviksenne sopimattomasti kerskailette ylhäisistä tuttavuuksistanne ja huvittavasta kirjeenvaihdostanne, mitä se minuun koskee? Vai eivätkö ehkä kaikki kirjeenne teillä enää ole tallella?"

"Kirjeet minulla kyllä on tallella, mutta minä olin eilisiltana sellaisessa tilassa, että te varsin helposti saatoitte…"

"Lyhyesti puhuen, hyvä herra", keskeytin minä ja puhuin tahallani niin kovasti kuin mahdollista, "minä pyydän teitä jättämään minua rauhaan, kuuletteko? Minä en tahdo mitään tietää enkä aio antaa teille mitään selityksiä käytöksestäni. Saatattehan mennä tiedustelemaan siltä eräältä henkilöltä, ehkä hän osaa selitellä teille asiat."

Minä tunsin, miten suuttumus kiehui minussa, ja päätäni pyörrytti.

Asanov katsoi minuun, nähtävästi koettaen tehdä katsettaan pilkalliseksi ja läpitunkevan teräväksi, siveli viiksiänsä ja nousi hitaasti seisomaan.

"Minä tiedän nyt, mitä minun tulee ajatella", sanoi hän. "Teidän muotonne todistaa kyllin selvästi teitä vastaan. Mutta minä sanon teille, että oikea aatelismies ei tee sillä tavalla. Varkain lukea toisten kirjeitä ja sitte mennä nuoren, ylhäis-sukuisen naisen luo häiritsemään hänen rauhaansa…"

"Menkää hiiteen! sanon minä teille", tiuskasin ihan raivoisesti ja jalkaa polkien. "Lähettäkää tänne sekundanttinne, minä en aio teidän kanssanne vaihtaa enää sanaakaan."

"Te voitte säästää opetuksenne sellaiselle, joka niitä paremmin tarvitsee", vastasi Asanov kylmästi. "Minä aioin itsestänikin lähettää tänne sekundantit."

Hän läksi

Uuvuksissa vaivuin minä sohvalle ja peitin kasvoni käsilläni. Joku koski minua olkapäähän. Minä katsahdin ylös. Se oli Pasinkov.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Onko se tosiaankin totta? Oletko sinä lukenut toisten kirjeitä?"

Minulla ei ollut voimaa vastata, minä vain nyykäytin päätäni myöntävästi.

Pasinkov meni ikkunan luo. Seisoen seljin minuun sanoi hän hitaasti:

"Sinä olet lukenut nuoren tytön kirjeen Asanoville. Kuka se nuori tyttö on?"

"Sofia Nikolajevna", vastasin minä sellaisella äänellä, kuin syytetty vastaa tuomarillensa.

Pasinkov seisoi pitkän hetken vaiti ja ajatuksiin vaipuneena.

"Ainoastaan tunteiden kiihko voi olla jonkin verran puolustuksenasi", sanoi hän viimein. "Rakastatko sinä häntä, sitä nuorta tyttöä?"

"Rakastan."

Pasinkov oli taas vaiti pitkän ajan.

"Sitä luulinkin. Ja sinä olet tänään käynyt häntä torumassa…"

"Olen, olen, olen", keskeytin minä toivottomasti. "Sinulla on kyllin syytä halveksia minua."

Pasinkov astui muutamaan kertaan edes takaisin yli lattian.

"Ja tyttö, rakastaako hän häntä?" kysyi hän.

"Rakastaa."

Pasinkov käänsi silmänsä alas ja katsoi kauan lattiaan, niitä väräyttämättä.

"No hyvä, tämä täytyy selvitellä jälleen", sanoi hän, nostaen päänsä pystyyn.

Hän otti hattunsa.

"Mihinkä sinä menet?"

"Asanovin luo."

Minä hyppäsin ylös sohvalta.

"Mutta minä en sitä salli! Mitenkä se olisi mahdollista kaiken sen jälkeen, mitä me äsken puhelimme? Mitä hän ajattelisi!"

Pasinkov katsoi minuun lempeästi ja vakavasti.

"Onko sinusta sitte parempi mennä vielä pitemmälle tässä ikävässä asiassa, saattaa itsesi turmioon ja nuori tyttö pahaan huutoon?"

"Mitä sinä sitte aiot sanoa Asanoville?"

Minä koetan näyttää hänelle asiata järkevässä valossa. "Minä sanon hänelle, että sinä pyydät hänellä anteeksi, että…"

"Mutta minä en tahdo pyytää häneltä mitään anteeksi!"

"Etkö tahdo? Etkö sinä silloin ole syypää, etkö sinä ole tehnyt pahoin?"

Minä katsoin Pasinkoviin. Hänen kasvojensa levollinen ja ankara, mutta surullinen muoto liikutti minua kovin. Sellaisena minä en ollut häntä ennen nähnyt, Vastaamatta kävin minä ihan ääneti istumaan sohvalle.

Pasinkov läksi.

* * * * *

Miten tuskissani minä odotteita hänen palaamistansa! Miten sietämättömän hitaasti kuluivat minuutit ja hetket! Viimein hän palasi myöhään illalla.

"Sano, kuinka kävi", kysyin minä arasti.

"Jumalan kiitos!" vastasi hän, "kaikki on jälleen sovitettuna!"

"Olitko Asanovin luona?"

"Olin."

"Mitä sanoi hän? Oliko hän vaativainen ja pöyhkeä, arvattavasti?" utelin minä hätäisesti.

"Ei, sitä en voi sanoa. Minä odotin paljon enempää vastusta. Hän ei ole niin tyhjä eikä ylpeä kuitenkaan, kuin minä hänestä luulin."

"Ja sitte, kävitkö kenenkään muunkin luona?" kysyin minä hetkisen päästä.

"Kävin Slotsnitskissa."

"Vai niin…"

Sydämmeni sykki kovasti. Minä en uskaltanut katsoa Pasinkoviin.

"Mitä hän…"

"Sofia Nikolajevna on hyvä ja ymmärtäväinen tyttö. Niin, hän on tosiaankin hyvä tyttö. Alussa oli hän hyvin levoton, mutta sitte tyyntyi. Muuten meidän keskustelumme ei kestänytkään kauempaa kuin viisi minuuttia."

"Ja sinä, puhuitko sinä hänelle kaikki, minusta, kaikki tyyni?"

"Minä sanoin hänelle, mitä hänen oli välttämätön saada tietää."

"Ja nyt minä tietysti en enää saata käydä heillä?" sanoin minä murheissani.

"Miksi et? Silloin tällöin sinä kyllä saatat käydä siellä, ja sinun pitääkin käydä, ett'ei saataisi aihetta lörpötyksiin ja väärin käsityksiin.

"Voi Jakov, sinä et nyt voi muuta kuin halveksia minua!" vaikeroin minä, jaksaen töin tuskin pidättää kyyneliäni.

"Minäkö? halveksia sinua?" Hänen hyvistä, ystävällisistä silmistään alkoi loistaa hellintä rakkautta. "Halveksia sinua! Kuinka saatatkaan sinä ajatella niin? Oliko sitte sinun niin helppo kestää tätä iskua? Etkö sinä sitte enää olekaan tuskissasi?"

Hän ojensi minulle kätensä ja minä heittäydyin nyyhkien hänen rinnoilleen.

* * * * *

Muutamien päivien kuluttua, joina minä hyvin huomasin, että Pasinkov ei ollut hyvällä mielellä kuten tavallisesti, päätin minä viimein lähteä käymään Slotnitskissa.

Vaikea olisi sanoin kuvata, mitä minä tunsin astuessani saliin. Minä muistan, että tuskin voin erottaa perheen jäseniä toisistaan ja että ääni takertui minulle kurkkuun joka kerran, kuin yritin puhumaan.

Sofian ei ollut myöskään helpompi olla. Hän koetti pakottaa itseään puhelemaan minun kanssani, mutta hänen silmänsä karttoivat minun katsettani ja päin vastoin, ja jokaisessa hänen liikkeessään, koko hänen olemuksessaan oli selvästi huomattavaa pakkoa ja — miksikään lausuisi totuutta — salaista inhoa. Minä kiiruhdinkin vapauttamaan niin pian kuin mahdollista sekä häntä että itseäni siitä kiusallisesta tilasta.

Tämä yhtyminen onneksi olikin viimeinen ennen hänen häitänsä Asanovin kanssa. Äkisti tapahtui muutos minun omassa elämässäni ja vei minut pois Venäjänmaan toiseen laitaan, niin että minun täytyi pitkäksi ajaksi erota Pietarista, Slotnitskeista ja, ikävintä kaikesta, myöskin hyvästä ystävästäni Jakov Pasinkovista.

VI.

Seitsemän vuotta oli kulunut. Minä en katso tarpeelliseksi kertoa, mitä minulle oli tapahtunut koko sinä aikana. Minä olin vaellellut ympäri Venäjänmaata, ollut kaukana etäisissä erämaissa, ja Jumalan olkoon kiitos, ne etäiset erämaat eivät olekaan niin hirvittävät, kuin moni luulee. Keskellä suurinta saloa kasvaa tuulen kaatamien puiden alla ja tiheiköissä kuitenkin varsin monta kaunista ja tuoksuvaa kukkaa.

Eräänä päivänä aikaisin keväällä matkustin minä virkatoimissa pienen piirikaupungin läpi eräässä Itä-Venäjän etäisessä kuvernementissa. Torin poikki ajaessa minä mitään ajattelematta tirkistellessäni ulos himmeästi vaununikkunasta yhtäkkiä näin miehen, jonka kasvot näyttivät minusta erittäin tutuilta.

Hän seisoi erään puodin erässä eikä hänellä näyttänyt olevan mitään erityistä tekemistä. Minä katselin häntä tarkemmin ja suureksi ilokseni tunsin hänet Pasinkovin palvelijaksi Jeliseiksi.

Minä heti pysäytin vaunut hyppäsin alas ja riensin Jelisein luo.

"Hyvää päivää, ystäväni!" sanoin minä, töin tuskin jaksaen hillitä liikutustani. "Oletko sinä täällä herrasi kanssa?"

"Niin, minä se olen", vastasi hän hitaasti, mutta heti sitte riemastui:
"Ah, oletteko se te, pikku isä! Ja minä kun en ollut tuntea teitä!"

"Onko Jakov Ivanits siis täällä?"

"On tietysti, kuinka minä muuten voisin olla täällä!"

"Missä hän sitte on? Vie minut heti hänen luoksensa."

"Sen minä kyllä teen! Olkaa hyvä, lähtekää minun kanssani. Me asumme tuossa ravintolassa."

Jelisei vei minut torin poikki ravintolaan, lakkaamatta laususkellen:

"Miten Jakov Ivanits nyt tulee iloiseksi! Miten hän ilostuu!"

Jelisei, synnyltänsä kalmukkilainen, oli muodoltaan erittäin vastenmielisen, melkeinpä hurjan näköinen, mutta kuitenkin oli hän perin hyväsydämminen ja ymmärtäväinen mies. Hän oli jo kymmenen vuotta ollut Pasinkovin palveluksessa ja rakasti häntä rajattomasti.

"Kuinka Jakov Ivanits nyt jaksaa?" kysyin minä häneltä.

Jelisei käänsi pienet mustankellertävät kasvonsa minuun päin.

"Voi, pikku isä, huonosti, hyvin huonosti!" vastasi hän huoaten. "Te ette suinkaan tunne häntä enää. Näyttää, kuin hänellä ei enää olisi pitkää elonaikaa jäljellä. Juuri sentähden me vain oleskelemmekin täällä, että hän on niin heikko. Me olemme matkalla Odessaan, näettäkös, oikein kunnolliseen parannuslaitokseen."

"Mistä te sitte tulette?"

"Siperiasta, pikku isä."

"Siperiastako!"

"Niin, se on varma, se. Jakov Ivanitsilla oli siellä hyvä paikka. Mutta siellä hän myöskin sai haavansa."

"Haavansako? Onko hänestä tullut sotilas?"

"Ei suinkaan. Sivilivirassa hän oli."

"Sepä merkillistä", ajattelin minä itsekseni.

Tällä välin olimme saapuneet ravintolaan, ja Jelisei riensi edeltä ilmoittamaan minun tuloani.

Ensi vuosina eromme jälkeen olimme Pasinkov ja minä hyvin usein kirjoittaneet toinen toisellemme, mutta viimeinen kirje, kuin minä olin saanut häneltä, oli nyt neljä vuotta vanha, ja siitä saakka minä en ollut millään muullakaan tavalla saanut mitään tietoa hänestä.

"Olkaa hyvä, tulkaa ylös, olkaa niin hyvä!" huusi Jelisei rapuilta.
"Jakov Ivanits ikävöitsee teitä nähdäksensä."

Nopein askelin juoksin minä huonoja, heiluvia rappusia ylös ja astuin pieneen puolipimeään huoneesen. Sydämmeni sykähti rinnassani. Kapeassa sängyssä, kappa peitteenä, makasi Pasinkov kalpeana kuin ruumis ja ojensi toista paljasta, laihaa käsivarttansa minua kohti.

Minä riensin vuoteen viereen ja puristin hänen kättänsä huumeen tapaisella kiihkolla, mutta en saanut pitkään aikaan sanotuksi sanaakaan.

"Jakov, rakas Jakov, kuinka sinä jaksat?" virkoin viimein.

"Oh, ei mitään hätää", vastasi hän heikolla äänellä. "Minä olen vähän sairas, siinä kaikki tyyni. Mutta miten ihmeellä sinä tulit tänne?"

Minä kävin istumaan luolille Pasinkovin vuoteen viereen ja katsoin kauan hänen kasvojansa, päästämättä irti hänen kättään. Minä kyllä tunsin rakkaat kasvot, silmäin katse ja muodon hymy olivat entisellään, mutta muuten näkyi koko olennossa selviä taudin hävityksen jälkiä.

Pasinkov huomasi, miten minua tuskastutti hänen näkönsä.

"Minä en ole ajellut partaani kolmeen päivään", sanoi hän, "enkä luullakseni kammannut tukkaanikaan, mutta muuten ei ole mitään hätää."

"Sanos minulle, Jakov", aloin minä, "mitä juttuja ne olivat, joita
Jelisei minulle kertoi. Oletko sinä haavoitettu?"

"Niin, se on kokonainen historia", vastasi hän, "ja minä sitte kerron sen sinulle. Minä olen tosiaankin haavoitettu, ja arvaapas, mistä aseesta. Nuolesta!"

"Nuolestako!"

"Niin, nuolesta, en tuollaisesta tarumaisesta Amorin nuolesta, vaan oikeasta ampumanuolesta, joka oli tehty jostakin notkeasta puusta, päässä taidokkaasti tehty kärki. Omituisen tunteen vaikuttaa sellainen nuoli, varsinkin kun se sattuu rintaan ja tunkeutuu keuhkoihin asti."

"Mutta miten ihmeen tavalla se tapahtui?"

"Aivan yksinkertaisesti. Kuten tiedät, on aina ollut vähän naurettava, vähän hullunkurinen koko minun elämäni. Muistathan, mikä naurettava kirjeenvaihto minulla oli virastojen kanssa, ennenkuin sain paperini ylioppilaaksi pyrkiessäni, ja samoin on tosiaankin ihan hullunkurista, että minä haavoituin nuolesta. Kukapa tavallinen ihminen meidän valistuneena aikanamme enää antaisi itseänsä nuolen haavoittaa? Ja huomaa, se ei tapahtunut sattumasta eikä missään urheilun harjoituksessa, vaan tosi taistelussa."

"Mutta sinähän kuitenkin jätät sanomatta, millä tavalla."

"Malta, malta, kyllä saat kuulla", keskeytti hän. "Tiedäthän, että minut kohta sinun lähdettyäsi Pietarista siirrettiin Novgorodiin. Siellä minä asuin jotenkin kauan, ja totta puhuakseni minulla oli siellä hyvin ikävä, vaikka minä tapasinkin…" — hän huokasi syvään — "mutta siitä saamme puhua toiste. Kaksi vuotta sitte sain minä toisen, varsin edullisen paikan. Se tosin oli vähän liian kaukana, Irkutskin kuvernementissa, mutta mitäpä siitä! Nähtävästi oli sallimuksen tarkoitus, että minun kuten isänikin piti joutua Siperiaan. Mutta onpa se kuitenkin ihana maa se Siperia! Rikas, komea, suurenmoinen, sen voi kuka hyvänsä todistaa, joka on siellä käynyt. Minä viihdyin erinomaisen hyvin. Minulla oli komennettavana koko joukko siellä syntyneitä asujamia, mutta pahaksi onneksi muutamille heistä, kymmenkunnalle varmaankin, johtui mieleen ruveta salakuljettajiksi ja kiellettyjen tavarain kauppiaiksi. Minut lähetettiin ottamaan heitä kiinni. Sen minä ihan oikein teinkin, mutta silloin yksi heistä varmaankin pelkästä tyhmyydestä ja ajattelemattomuudesta ryhtyi tekemään vastarintaa ja ampui minua nuolella rintaan. Minä tosiaankin olin vähällä siihen kuolla, mutta viimein sentään toinnuin ja aloin parata. Nyt minä matkustan Odessaan voimistumaan siellä kokonaan. Hallitus, jolle minä olen suuressa kiitollisuuden velassa, myönsi minulle pienen erityisen matkarahan sitä varten."

Väsyksissä puheen ponnistuksesta laski Pasinkov päänsä painumaan alas tyynylle ja vaikeni. Heikko puna kirkasti hänen kasvojansa ja silmät painuivat kiinni.

"Te ette jaksa puhua niin paljoa", sanoi Jelisei, joka oli koko ajan huoneessa.

Oltiin sitte hetkinen vaiti. Kuului ainoastaan sairaan raskasta hengitystä.

"Ja nyt", jatkoi Pasinkov, avaten silmänsä, mutta pää vielä tyynyn varassa, "olen minä jo toista viikkoa maannut tähän pikku komeroon suljettuna. Luullakseni lienen jollakin tavalla vilustunut. Piirilääkäri hoitelee minua. Hänet kyllä saat kohta nähdä luullakseni. Hän näyttää ymmärtävän asian varsin hyvästi. Muuten minä olen iloissani tästä sattumasta, sillä mitenpä minä muulla tavalla olisin saanutkaan nähdä sinua."

Hän otti minua kädestä ja puristi sitä heikosti. Hänen kätensä, äsken jääkylmä, oli nyt polttava kuumeesta.

"Kerro minulle jotakin itsestäsi", alkoi hän jälleen ja työnsi kapan pois ryntäiltänsä. "Kukapa muistaakaan, kuinka pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme."

Minä täytin hänen toivonsa, vaikka vain estääkseni häntä puhumasta, ja aloin kertoa. Ensin hän kuunteli minua hyvin tarkkaavasti, mutta pyysi sitte vähän vettä juodaksensa, sulki silmänsä ja alkoi levottomasti liikahdella vuoteellaan.

Minä kehoitin häntä vähän nukkumaan ja sanoin, ett'en aikonut ennen lähteä edelleen, kuin hän paranisi, vaan asettua ravintolaan viereiseen huoneesen.

"Tässä on kaikki hyvin huonoa", alkoi Pasinkov estellä, mutta minä painoin hiljaa hänen huulensa kiinni ja läksin pois huoneesta.

Jelisei seurasi minua.

"Kuinka oikeastaan on, Jelisei? Hänhän on ihan kuolemaisillaan, kuten näyttää?" kysyin minä uskolliselta palvelijalta.

Jelisei kääntyi pois, vastaamatta mitään.

Minä maksoin rahat kyytimiehelle, joka oli tällä aikaa odotellut torilla, ja saatuani sitte vähällä vaivalla tavarani järjestykseen Pasinkovin huoneen viereen, menin hiljaa hänen huoneesensa katsomaan, nukkuiko hän.

Ovessa kohtasin ison, lihavan ja kömpelön miehen. Hänen suurista, rokonarpisista ja leveistä kasvoistaan ei näkynyt mitään muuta kuin laiskuutta ja unteloisuutta. Pikku silmät näyttivät melkein kiinni liimatuilta ja huulet loistivat kuin juuri makaamasta noustua.

"Suokaa anteeksi, että kysyn", sanoin minä, "oletteko tohtori?"

Lihava mies suurella ponnistuksella pingoitti ylös otsaansa ja kulmiaan, kun koetti katsoa minuun.

"Niin, kyllä minä se olen", sanoi hän viimein.

"Olisitteko, herra tohtori, hyvä ja tulisitte minun huoneeseni; se on tässä vieressä. Jakov Ivanits makaa nyt, kuten näyttää; minä olen hänen vanha ystävänsä ja tahtoisin puhella teidän kanssanne hänen taudistaan, joka minua huolettaa kovin."

"Kyllä, tietysti", vastasi lääkäri sen näköisenä, kuin olisi sanonut: "Miksi suotta lörpöttelette niin paljon, kyllä minä vähemmälläkin tulisin."

Raskain, hitain askelin seurasi hän minua huoneeseni.

"Olkaa hyvä, sanokaa, herra tohtori", aloin minä heti, kuin hän pääsi istumaan suureen, mukavaan nojatuoliin, "millainen on ystäväni tila? Onko hän vaarassa?"

"On", sanoi hän levollisesti.

"Onko tauti hyvin vaarallinen?"

"On se."

"Onko siis syytä peljätä kuolemaa?"

"Kyllä sitä voi peljätä."

Myönnän, että minua vähän inhotti tuon lihavan lääkärin levollinen, unelias muoto.

"Siispä kaiketi täytyy", alotin uudestaan, "ryhtyä joihinkin erityisiin keinoihin, kutsua joku toinen lääkäri neuvottelemaan, vai mitä? Jotain kaiketi on tehtävä, herra tohtori."

"Neuvottelemaan, niin, se kävisi päinsä, miksikä ei, saatettaisiin kutsua Ivan Jefremits."

Lääkäri puhui vaivalloisesti ja lakkaamatta puhkaen. Suuri vatsa nousi ja laski joka sanalle, aivan kuin hän olisi tarvinnut sen erityistä apua, saadakseen esiin sanoja.

"Kuka on Ivan Jefremits?"

"Kaupungin lääkäri."

"Eikö kävisi lähettää noutamaan lääkäriä kuvernementin pääkaupungista?
Siellä varmaankin on monta taitavaa lääkäriä."

"Kyllä se kävisi päinsä."

"Ketä siellä pidetään taitavimpana lääkärinä."

"Taitavimpanako? Oli siellä tohtori Kolrabus, mutta hänet on varmaankin siirretty jonnekin muuanne. Muuten minä luulen, ett'ei ollenkaan tarvitse lähettää noutamaan ketään."

"Miksikä ei?"

"Teidän ystäväänne ei voi kuvernementinlääkärikään auttaa."

"Onko hänen tilansa niin huono?"

"On, hän on saanut aika pahan taudin."

"Millä tavalla hän oikeastaan on sairas?"

"Hän on haavoittunut, keuhkot ovat vialla. Sitte hän on vilustunut, saanut kuumetta ja sen mukaan kaikkea muuta pahoin vointia. Hänellä ei ole mitään terveyttä varastossa, ja ilman sitä, kuten tiedätte, ei kestetä niin ankaraa iskua."

Oltiin hetkinen vaiti.

"Saatettaisiin ehkä koettaa homolopatiaa", alkoi jälleen puhetta lihava lääkäri, katsahtaen minuun sivulta.

"Homolopatiaako? Mutta ettekö te ole täysi lääkäri?"

"Mitäpä siitä, että olenkin täysi lääkäri. Ettekö ehkä luule minun sillä ymmärtävän homoiopatiaakin? Kyllä, yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä. Täällä on apteekkari, joka parantelee homolopatialla eikä hän ole edes suorittanut mitään tieteellistä tutkintoakaan."

"Tuopa ei kuulu hyvältä ", ajattelin minä itsekseni, mutta jatkoin kuuluvasti:

"Ei, herra tohtori, paras on teidän jatkaa tavallista keinoanne."

"Niin kuin tahdotte."

Hän nousi ylös kovasti puhisten.

"Menettekö nyt hänen luoksensa?" kysyin minä.

"Menen, minun täytyy käydä häntä katsomassa."

Ja hän läksi raskain, hitain askelin.

Minä en seurannut häntä. Luultavasti en olisi sietänyt nähdä sellaista lääkäriä ystäväni sairasvuoteen vieressä.

Minä soittamalla kutsuin palvelijani ja annoin hänelle käskyn heti matkustaa kuvernementin pääkaupunkiin, etsiä sieltä paras lääkäri ja kaikin mokomin tuoda hänet kanssansa.

Taas kuului raskasta astuntaa käytävästä. Minä avasin äkisti oven.

Tohtori siinä juuri tuli Pasinkovin huoneesta.

"Kuinka hän nyt voi?" kysyin minä kuiskaten.

"Ei mitään erityistä. Minä kirjoitin hänelle uutta lääkettä."

"Minä puolestani, herra tohtori, olen päättänyt lähettää noutamaan kuvernementin pääkaupungista parasta lääkäriä. Minä en suinkaan epäile teidän taitoanne, mutta tiedättehän itse, mitä sananlasku sanoo: Kahdet silmät enemmän näkee kuin yhdet."

"Vai niin, no, siinä teitte hyvin, siinä", vastasi hän ja läksi hitaasti laskeutumaan alas rappusia.

Selvästi näkyi, että minä olin hänestä ikävä.

Minä menin Pasinkovin luo.

"No, näitkö lääkäriä?" kysyi hän.

"Näin", vastasin minä.

"Minua", jatkoi Pasinkov, "miellyttää hänen ihmetyttävä levollisuutensa. Lääkärin sopiikin varsinkin hyvin olla hidasluontoinen ja rauhallinen, eikö totta? Se vaikuttaa sairaassa luottamusta ja antaa toivoa."

Tietysti minä en koettanutkaan saada häntä luopumaan niistä ajatuksista.

Vastoin luuloani oli Pasinkov paljon parempi illan suussa. Hän käski Jelisein laittaa teekeittiön kuntoon, kutsui minua luoksensa teelle ja sanoi itsekin juovansa kupin. Ihan nähtävästi tunsi hän itsensä iloiseksi ja varmaksi pikaisesta parantamisestaan. Kuitenkin koetin minä niin paljon kuin mahdollista estää häntä puhumasta, ja kun huomasin, että hän ei mielellään tahtonut pysyä vaiti ja hiljaa, ehdotin minä, että lukisin hänelle jotakin.

"Niin, tee niin, siitä tulee hauskaa!" vastasi hän iloisesti. "Kuten ennen Winterkellerissä, muistatko? Mutta mitä lukisimme? Katso tuolta ikkunalta, siellä minun kirjani ovat."

Minä menin ikkunan luo ja otin ensimmäisen kirjan, kuin käsiini sattui.

"Mikä kirja se on?" kysyi hän.

"Lermontov."

"Vai niin, Lermontov! Sepä oli hyvä. Puschkin on tosin ylevämpi."
Muistatko:

    Pilvet taas kokouvat
    Hiljaa ylleni…

taikka tätä:

    Nyt viime kerran uskallan
    Aatteissain suudella sun sulokasvojais.

"Ah, se on ihmeellistä, kaunista! Mutta Lermontov on myöskin oikea runoilija. Tiedäpäs, ystäväni, avaa kirja sattumalta ja lue siitä paikasta, joka tulee auki."

Minä avasin kirjan, mutta jouduin vähän hämilleni ja levottomaksi, kun avautui "Testamentti". Minä yritin kääntämään lehteä, mutta Pasinkov huomasi sen ja huusi:

"Älä, älä, lue, mistä aukesi!"

Ei siinä mikään auttanut. Minä luin Testamentin.

"Ihana runoelma", sanoi Pasinkov hiljaa heti, kuin minä lopetin viime värsyn. "Ihana runoelma! Mutta olipa se kuitenkin kummallista", jatkoi hän puhettaan, oltuaan hiukan aikaa vaiti, "että sinulle juuri sattui aukeamaan Testamentti. Hyvin ihmeellistä!"

Minä aloin lukea toista Lermontovin runoelmaa, mutta Pasinkov ei sitä enää kuunnellut, katsoi syrjään ja toisti vielä pariin kertaan: "Ihmeellistä, hyvin ihmeellistä!" Minä päästin kirjan putoamaan polvilleni.

"Sinulla on naapurina nainen", alkoi hän hiljaa sanella, mutta kääntyi sitte äkisti minuun päin ja kysyi: "Muistatko Sofia Slotnitskia?"

Minä punastuin.

"Ettäkö minä en muistaisi häntä?"

"Onhan hän nyt naimisissa?"

"On aikaa sille Asanovin kanssa. Kirjoitinhan minä sinulle."

"Niin tosiaankin, sinä kirjoitit siitä. Hänen isänsä, antoiko hän hänelle viimein anteeksi?"

"Niin, hän antoi anteeksi, mutta ei tahtonut koskaan nähdä Asanovia."

"Se oli itsepäinen ukko, se. No, oletko kuullut, ovatko he onnelliset?"

"Siitä minä en mitään tiedä, mutta luultavasti he ovat. He asuvat maalla Tulan kuvernementissa. Minä kerran matkustin heidän maatilansa ohitse, mutta en huolinut käydä heitä tervehtimässä."

"Onko heillä lapsia?"

"Luullakseni on. Kuulepas, Pasinkov, minä kysyisin sinulta yhtä asiaa."

Hän katsoi minuun, tapansa mukaan lempeästi hymyillen.

"Sanos minulle nyt, muistathan, silloin et tahtonut vastata kysymykseeni. Kerroitko hänelle, että minä rakastin häntä?"

"Minä sanoin hänelle kaikki, koko totuuden. Minä puhuin aina totta hänen kanssansa. Kaikki teeskenteleminen hänen edessään olisi ollut synti."

Pasinkov oli hetkisen vaiti.

"Mutta, sanos sinä minulle", alkoi hän taas, "unhotitko sinä hänet pian?"

"En pian, mutta unhotin sitte kuitenkin, Mitäpä auttaa turhaa huokaileminen?"

Pasinkov kääntyi minuun päin.

"Mutta minä, ystäväni", sanoi hän, huulet vapisevina liikutuksesta, "minä en olen sinun kaltaisesi. Minä en ole koskaan voinut enkä ole tahtonutkaan unhottaa häntä."

"Kuinka!" lausuin ilmi sanomatonta kummastustani. "Oletko sinä rakastanut häntä?"

"Niin, minä olen rakastanut häntä", sanoi Pasinkov hitaasti ja nosti molemmat kätensä päänsä päälle, "ja miten minä olen rakastanut häntä, tietää yksin Jumala. Minä en ole puhunut sitä kellekään ihmiselle, enkä oikeastaan aikonut puhua sitä nytkään, mutta olkoon menneeksi! Minullahan ei enää ole pitkää elonaikaa, sanotaan."

Pasinkovin odottamaton tunnustus kummastutti minua niin, että en saanut sanaakaan suustani, ja alinomaa palasi takaisin sama ajatus: "Kuinka se voi olla mahdollista ja ihan minun aavistamattani siitä vähääkään!"

"Niin, minä rakastin häntä", jatkoi hän ikään kuin puhuen itsekseen. "Minä en edes silloinkaan lakannut rakastamasta, kuin sain tietää, että hän rakasti Asanovia. Mutta se tuntui katkeralta. Jospa hän edes olisi rakastanut sinua, olisin minä ainakin voinut iloita sinun tähtesi, mutta Asanovia! Mitä olikaan siinä miehessä sellaista, joka saattoi herättää tytössä rakkautta? Ei mitään, se oli vain Asanovin onni, että niin tapahtui. Ja tulla omille tunteilleen uskottomaksi, luopua omasta rakkaudestaan, sitä Sofia ei voinut. Rehellinen, uskollinen sielu ei koskaan muutu."

Minä johduin muistelemaan Asanovin käyntiä minun luonani tuon onnettomuuden päivän iltapuolella ja Pasinkovin sekautumista asiaan, ja tahtomattani alkoi mielessäni kuohua syvää sääliä, niin että minä lausuin:

"Ja kaiken sen sinä sait tietää minulta, ystävä parka, etkä sinä sanallakaan, et ainoallakaan äänen väräyksellä ilmaissut, mitä sinä itse kärsit, läksit vain selvittelemään asiata hänen kanssansa."

"Niin, sitä selitystä hänelle", jatkoi Pasinkov, "minä en voi koskaan unhottaa. Silloin minä vasta sain tietää, silloin vasta minä ymmärsin, mitä se sana: mielenmaltti, merkitsi, jonka minä jo kauan sitä ennen olin valinnut elämäni tunnussanaksi. Mutta ainiaan on hän yksin ollut minun unelmani, minun ihanteeni. Ja köyhä se on, joka elää ikänsä ilman ihannetta!"

Minä katsoin Pasinkovia. Hänen silmänsä näyttivät katselevan kauas etäisyyteen ja säteilevän kuumeen loistosta.

"Minä rakastin häntä", jatkoi hän, "sitä hiljaista, uskollista, luopääsemätöntä ja lahjomatonta olentoa. Kun hän läksi Moskovasta, olin minä vähällä tulla mielipuoleksi surusta. Siitä saakka minä en ole koskaan rakastanut ketään muuta."

Ja äkisti kääntyen painoi hän kasvonsa syvälle tyynyn sisään ja itki hiljaa.

Minä riensin hänen vuoteensa luo ja kumarruin lähelle häntä, koettaen lohduttaa…

"Ei tässä mitään hätää ole", sanoi hän, nostaen päätänsä ja pudistaen tukan pois silmiltään, "jo se nyt on ohitse. Se tuntui vähän katkeralta, oma itseni säälitti minua vähän. Mutta mitäpä siitä, se on runojen syy kaikki tyyni. Lue jotakin muuta minulle, jotain vähän iloisempaa."

Minä otin Lermontovin jälleen käsiini ja aloin sukkelaan selata lehtiä edes takaisin. Mutta aina sain näkyviin sellaisia kappaleita, jotka olisivat saattaneet uudestaan liikuttaa sairaan mieltä. Viimein luin minä "Terekin lahjat".

"Kaunopuheista helyä!" sanoi sairas ystäväni koulumestarin äänellä, "mutta on siinä sentään monta kaunistakin paikkaa. Minä olen itse viime aikoina koettanut kirjoitella runomitalla ja alotin runoelman, jolle aioin panna nimeksi 'Elämän kalkki', mutta ei siitä tullut mitään. Me, ystäväni, saatamme tuntea samaan tapaan runoilijain kanssa, mutta emme itse runoella. Vaan nyt minä olen vähän väsyksissä ja koetan hiukan nukkua; etkö luule, että se olisi hyvä? Onpa se kuitenkin ihana asia, se uni ja sitte unennäöt. Koko meidän elämämme on pelkkää unta ja paras osa elämästä on uni ja unennäöt."

"Entä runous sitte?" kysyin minä.

"Runous on itse uni, mutta paratiisillinen unennäkö."

Pasinkov sulki silmänsä.

Minä seisoin hetkisen hänen vuoteensa vieressä. En luullut hänen nukkuvan niin pian, mutta vähitellen muuttuivat henkäykset yhtä pitemmiksi ja tasaisemmiksi. Hiljaa poistuin minä huoneesta, menin omaan huoneeseni ja heittäydyin pitkäkseni sohvalle.

Kauan pyöri ajatuksissani se, mitä nyt olin Pasinkovilta kuullut. Koko joukko vanhoja muistoja palasi mieleeni ja kummastutti nyt minua, mutta viimein minäkin nukuin.

Äkisti tunsin minä jonkun nykivän minua käsivarresta. Minä nousin istumaan. Se oli Jelisei.

"Olkaa hyvä, tulkaa herran luo!" sanoi hän hätäisesti.

"Kuinka hän voi?"

"Hän hourailee."

"Houraileeko? Eikö hän ole ennen houraillut?"

"Ei, viime yönä ensi kerran, mutta nyt paljon kamalammin kuin silloin."

Minä riensin Pasinkovin huoneesen. Hän ei maannut, vaan istui vuoteellaan kumarruksissa eteen päin, leikitteli käsillään peitteen päällä, hymyili ja puhui, puhui lakkaamatta niin heikolla ja kaiuttomalla äänellä kuin tuulen suhina kaislikossa. Silmät hapuilivat ympäri huonetta. Yölampun heikko valo, jota lattialla varjosti pystyyn asetettu kirja, teki kattoon liikkumattoman valopaikan. Sairaan kasvot näyttivät puolipimeässä vielä kalpeammilta kuin ennen.

Minä menin vuoteen viereen, puhuttelin häntä nimeltään, mutta en saanut mitään vastausta. Minä kuuntelin tarkkaan hänen sekavaa puhettansa. Hän haaveksi Siperiasta ja sen metsistä. Välistä tuli järkevääkin ajatusta puheesen.

"Millaiset puut!" kuiskasi hän, "ylös taivaasen saakka!… Miten paljo härmää niiden oksilla!… Hopea… Lunta… Tuossa on pikku jälkiä… Tuo on jänis ja tuo valkoinen kärppä… Ei, isä se oli, joka karkasi minun paperieni kanssa… Kas tuossa hän on… Ei, hän on tuolla… Minun täytyy juosta jäljestä… Kuu paistaa niin, kirkkaasti… Minun täytyy lähteä ja saada pois paperini… Ah, katsos pieni kukka… Purppuran punainen pikku kukka… Tuollahan seisoo Sofia… Kuules pikku kellojen helinää, pakanen se niin helisee… Ah, ei, ne on noita tyhmiä tilhiä, jotka hyppivät ja visertelevät pensaissa… Katsos vain kultakerttuja… Huh, miten on kylmä!… Katsos, tuollahan on Asanov. Ai, hän onkin kanuuna, vaskinen kanuuna, mutta lava on vihreä. Sentähden häntä juuri niin suuresti suositaan… Oliko se lentotähti? Ei, se oli lentävä nuoli… Voi se sattui minulle ihan kohti sydämmeen… Kuka sen ampui? Sinäkö, pikku Sonja?"

Hän kumarsi päänsä alemmaksi ja alkoi mutista epäselviä sanoja. Minä katsoin Jeliseitä. Hän seisoi, kädet seljän takana, ja katsoi hyvin osanottavasti herraansa.

"Kuinka on, veli, onko sinusta tullut käytöllinen mies?" kysyi sairas äkisti ja katsoi minuun niin selvästi ja ajattelevasti, että minä tahtomattani säpsähdin ja yritin vastaamaan hänelle, mutta hän jatkoi heti: "Minä, ystäväni, en ole tullut käytölliseksi mieheksi… Minkäpä sille voi? Minä olen syntynyt haaveksijaksi… Haaveksiminen, mielikuvitus… Mitä on mielikuvitus? Sohakevitsin talonpoika [eräs henkilö Gogolin romaanissa: 'Kuolleet sielut'], se on mielikuvitus… Voi voi!"

Pasinkov houraili lähelle aamua. Viimein hän rauhoittui, laski päänsä tyynylle ja nukkui.

Minä palasin huoneeseni, kävin vuoteelle ja väsyneenä yön valvonnasta ja levottomuudesta vaivuin minä heti raskaasen uneen.

Mutta taaskin minut herätti Jelisei.

"Voi, pikku isä", sanoi hän vapisevalla äänellä, "näyttää siltä, kuin
Jakov Ivanits olisi juuri kuolemaisillaan."

Minä juoksin Pasinkovin luo.

Hän makasi ihan hiljaa ja liikahtamatta. Aamun harmaassa hämärässä näytti hän jo nyt kuolleelta. Hän katsoi minuun ja tunsi minut.

"Jää hyvästi!" kuiskasi hän, "minä tunnen kuolevani! Kerro terveisiä
Sofialle!"

"Jakov!" huudahdin minä, "ei, Jakov, sinun pitää elää!"

"Ei, minä kuolen… Kas tässä, ota tämä muistoksi minulta."

Hän osoitti rintaansa.

"Mitä tämä on?" virkahti hän äkisti kovemmalla äänellä. "Katsokaahan… meri… kultainen meri, siniset saaret, marmoritemppeli, palmuja, suitsutusta…"

Hän vaikeni, ojensihe suoraksi.

Puolen tunnin kuluttua hän oli kuollut. Jelisei heittäytyi itkien maahan vuoteen viereen. Minä suljin kuolleen ystäväni silmät.

Pieni silkkikotelo riippui hänellä kaulassa mustasta nauhasta. Minä otin sen.

Kolmen päivän kuluttua hänet haudattiin. Jaloin ihmissydän, kuin minä koskaan olin tuntenut, oli siten ainiaaksi peitetty haudan syvyyteen. Minä itse ensimmäiseksi heitin kourallisen multaa hänen tomunsa päälle.

VII.

Kolme vuotta oli kulunut.

Tärkeät asiat pakottivat minua matkustamaan Moskovaan, ja sinne saavuttuani asetuin erääsen kaupungin etevimpään ravintolaan.

Eräänä päivänä asteessani porstuan poikki satuin katsahtamaan mustaan tauluun, jossa matkustavaisten nimet olivat kirjoitettuna, ja olinpa silloin vähällä huudahtaa. Kahdennentoista numeron vieressä oli liidulla hyvin selvään kirjoitettuna Sofia Nikolajevna Asanov.

Viime aikoina olin minä sattumalta saanut kuulla koko joukon ikäviä asioita hänen miehestään. Hän oli alkanut juoda ja pelata, oli menettänyt kaiken omaisuutensa ja eli yleensä hyvin huonosti. Hänen vaimostaan sitä vastoin puhuttiin suurella kunnioituksella.

Minä en voinut lukea tuota lyhyttä uutista taululta, tuntematta liikutusta. Sydämmeni sykki kovasti ja ammoin sitte kylmenneet tunteet alkoivat ikään kuin uudestaan herätä elämään. Minä palasin huoneeseni ja päätin niin pian kuin mahdollista käydä tervehtimässä Sofia Nikolajevnaa.

"Onhan siitä jo kauvan, kuin me erosimme", ajattelin, "luultavasti hän jo on unhottanut kaikki, mitä silloin oli meidän välillämme."

Minä lähetin Jelisein, jonka olin Pasinkovin kuoleman jälkeen ottanut omaan palvelukseeni, viemään hänelle nimikorttiani ja kysymään, oliko hän kotona ja salliko hän minun tulla tervehtimään.

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua palasi Jelisei ja ilmoitti Sofia
Nikolajevnan olevan kotona ja tahtovan ottaa vastaan minut.

Minä läksin heti.

Minun astuessani hänen huoneesensa seisoi hän keskellä lattiaa ottamassa jäähyväisiä pitkäkasvuiselta, voimakasvartaloiselta herralta.

"Kuten tahdotte", sanoi se herra karkealla ja kovalla äänellä, "mutta hän ei suinkaan ole sellainen mies, joka ei tuottaisi mitään vahinkoa. Hän on ihminen, joka ei ketään eikä mitään hyödytä, ja hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa on jokainen sellainen ihminen vahingollinen, eittämättä vahingollinen olento."

Niin sanoen hän läksi.

Sofia Nikolajevna kääntyi minuun päin.

"Onpa siitä jo aikaa, kuin me viimeksi näimme toinen toisemme", sanoi hän. "Olkaa hyvä, käykää istumaan."

Me istuuduimme.

Niinä parina minuuttina, jotka olivat kuluneet minun tulostani asti, oli minulla ollut kylliksi tilaisuutta tarkemmin katsella Sofia Nikolajevnaa. Nähdä pitkän ajan perästä kasvot, joiden joka piirre on ollut niin rakas ja tuttu, tuntea ne piirteet eikä kuitenkaan oikein tuntea niitä, ikään kuin entisen, vielä unhottumattoman kuvan sijaan olisi tullut toinen, hyvin samankaltainen, mutta kuitenkin vieras kuva, ja huomata silmänräpäyksessä kaikki nuo ajan hampaiden uudet jäljet, eikö sellainen jälleen näkeminen herätä varsin suruisia tunteita! Ja minä itse varmaankin olen yhtä paljon muuttunut, ajattelee kukin itsekseen.

Muuten Sofia Nikolajevna ei suinkaan ollut vanhennut, mutta silloin, kuin minä hänet viimeksi näin, hän oli äsken täyttänyt kuusitoista vuotta ja siitä oli jo kulunut koko kymmenen vuotta. Kasvojenpiirteet olivat tulleet säännöllisemmiksi ja ankarammiksi. Kuten ennenkin näkyi niistä suoravaisuutta ja lujuutta, mutta entisen levollisuuden sijassa oli nyt salaisen surun ja levottomuuden merkkejä. Silmät olivat käyneet syvemmiksi ja mustemmiksi. Hän alkoi olla äitinsä näköinen.

Sofia Nikolajevna alkoi puhelun.

"Me olemme molemmat paljon muuttuneet", sanoi hän. "Missä te olette olleet koko tämän ajan?"

"Minä olen vaeltanut minkä missäkin, kaikkialla", vastasin minä. "Ja oletteko te ainiaan oleskelleet maatilallanne?"

"Niin, enimmäkseen. Nytkin minä olen täällä ainoastaan ohimatkalla."

"Entä vanhempanne?"

"Äitini on kuollut, mutta isäni elää yhä vielä Pietarissa. Veljelläni on paikka virastossa, ja Vanja asuu heidän tykönänsä."

"Ja puolisonne?"

"Miehenikö?" vastasi hän äkisti. "Hän on nykyään Etelä-Venäjällä markkinamatkoilla. Kuten tiedätte, rakasti hän aina hevosia, ja on nyt perustanut tammakartanon. Siihen hän nyt matkustelee ostamassa hevosia."

Juuri silloin aukeni äkisti ovi ja huoneesen astui kahdeksanvuotinen tyttö, kasvot pienet, kapeat ja elävät, silmät suuret, tummanharmaat ja tukka kammattu kiinalaisten tapaan. Nähtyään minut hän hiukan niiasi ja juoksi sitte Sofia Nikolajevnan luo.

"Tässä saan esitellä pikku tyttäreni", sanoi Sofia Nikolajevna, ottaen häntä kiinni pienestä, pyöreästä leuasta. "Hän ei tahtonut mitenkään jäädä kotiin, vaan kiusautui väkisin mukaan."

Tyttönen katsoi minua suurilla, vilkkailla silmillään, sulkien ne välistä puoleksi, ikäänkuin voidakseen paremmin tarkastaa minua.

"Eikö ole reipas pikku tyttö minulla?" jatkoi Sofia Nikolajevna. "Hän ei pelkää mitään, ja hyvin sukkela hän on lukemaan, saatan minä sanoa hänen kiitokseksensa."

"Mikä on tämän herran nimi?" kysyi tyttö hiljaa, äitiinsä nojaten.

Sofia Nikolajevna sanoi minun nimeni. Tyttönen katsoi minuun taas.

"Ja mikä on teidän nimenne?" kysyin minä vuorostani.

"Minun nimeni on Lydia", vastasi hän, katsoen minua suoraan silmiin.

"Ja tietysti lellitellään hyvin pikku Lydiaa", sanoin minä leikillä.

"Kukapa minua lelliltelisi?" vastasi hän välinpitämättömästi.

"Kukako? arvattavasti kaikki, ensinnä vanhempanne."

Tyttönen katsoi vaiti äitiinsä.

"Minä arvelen", jatkoin minä, "että Konstantin Aleksandrits…"

"Tietysti", virkkoi Sofia Nikolajevna keskeyttäen ja hänen tyttärensä yhä katsoi häneen tarkkaavasti, "mieheni tietysti rakastaa suuresti lapsiansa."

Lydian pienet, järkevät kasvot värähtivät omituisesti vaikka hyvin nopeasti. Hän käänsi katseensa alas päin ja hymy leikitteli hänen pienillä huulillansa.

"Sanokaas", virkkoi Sofia Nikolajevna äkisti melkein yhteen jatkoon edellisen puheensa kanssa, "oletteko täällä asioimismatkalla?"

"Olen. Te ehkä olette myöskin?"

"Niin, olen minäkin. Mieheni poissa ollessa, arvaattehan, minun tietysti täytyy hoitaa koko joukko asioita."

"Äiti!" virkkoi Lydia väliin.

"Mitä, lapseni?"

"Ei, ei mitään, minä sanon sitte perästä päin."

Sofia Nikolajevna hymyili ja nykäytti olkapäitänsä.

Me olimme molemmat vaiti ja Lydia pani kätensä hyvin arvokkaasti ristiin ryntäilleen.

"Sanokaas", alkoi Sofia Nikolajevna uudestaan, "minä muistan, että teillä oli ystävä, mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? Hän näytti niin hyvältä ja ystävälliseltä ja aina hän tahtoi lukea meille runoutta. Hän oli hyvin haaveksivan näköinen."

"Tarkoitatteko kaiketi Pasinkovia?"

"Niin, häntä juuri, Pasinkovia. Missä hän nyt on?"

"Hän on kuollut."

"Kuollutko, joko kuollut!" toisteli Sofia Nikolajevna hiljaa. "Ah, vahinko, vahinko miestä."

"Olenko minä nähnyt häntä, äiti?" kysyi pikku tyttö hiljaa kuiskaten.

"Ei, et ole, Lydia. Ah, mikä vahinko", kertoi Sofia Nikolajevna vielä kerran.

"Te surkuttelette hänen kuolemaansa nyt", aloin minä kehitellä keskustelua, "mutta mitäpäs olisitte sanoneet, jos olisitte tunteneet häntä siten, kuin minä tunsin. Mutta sallikaa minun kysyä, kuinka tulitte nyt puhumaan hänestä?"

"Niin, enpä tiedä oikein itsekään." Sofia Nikolajevnan katse kääntyi alas päin. "Lydia", sanoi hän, "mene opettajatätisi luo!"

"Huudathan minua takaisin heti, kuin saan jälleen tulla?" pyysi tyttö.

"Kyllä, kyllä minä huudan."

Tyttö meni. Sofia Nikolajevna käänsi katseensa kohti minua.

"Minä pyytäisin teitä kertomaan kaikki, mitä tiedätte Pasinkovista."

Minä aloin kertoa. Lyhyin piirtein kuvasin minä ystäväni koko elämän, koettaen tehdä niin tarkan kuvan, kuin suinkin osasin, hänen sisällisesti olemuksestaan ja kerroin lopuksi meidän viimeisen yhtymisemme ja hänen kuolemansa.

"Niin, sellainen hän oli", lausuin viimeksi, "se mies, joka nyt on mennyt pois ilman kiitosta, huomiota ja ihmisten hyväksymistä! Ja ehkäpä ei maksa vaivaakaan valitella tuota puutetta. Sillä mitäpä merkitsee ihmisten kiitos? Mutta minusta tuntuu tuskalliselta, jopa loukkaavaltakin, että sellaisen miehen, jolla on sydän niin täynnä rakkautta ja hellyyttä, piti kuolla, saamatta kertaakaan maistaa vastarakkauden autuutta, voimatta herättää hellää myötätuntoisuutta yhdenkään naisen sydämmessä, joka olisi ollut kyllin arvokas hänelle. Olkoonpa niinkin, että mies sellainen, kuin me muut, ei myöskään saa maistaa tätä autuutta, hän ei sitä ansaitsekaan, mutta Pasinkov! Ja enkö minä ole elämässäni tavannut monta sataa miestä, joita ei käy millään tavalla verrata häneen, mutta joita kuitenkin nuoret, jalot naiset ovat rakastaneet! Täytyykö viimeinkin uskoa, että muutamia vikoja, esimerkiksi itserakkautta tai kevytmielisyyttä, täytyy välttämättä olla miehessä, ennenkuin nainen voi kiinnittää sydämmensä häneen? Taikka pelkääkö rakkaus täydellisyyttä, minä tarkoitan: inhimillistä, täällä maan päällä mahdollista täydellisyyttä, katsooko se sitä vieraaksi ja vaaralliseksi?"

Sofia Nikolajevna kuunteli minua loppuun asti, kääntämättä ankaraa, tutkivaa katsettansa pois minusta. Hänen huulensa olivat kovasti yhteen puristetut ja välistä rypisti hän hiukan kulmiansa.

"Minkä tähden oletatte", sanoi hän, oltuaan hetkisen vaiti, "ett'ei kukaan nainen rakastanut, teidän ystäväänne?"

"Sentähden, että minä sen tiedän, että minä tiedän sen ihan varmaan."

Sofia Nikolajevna aikoi sanoa jotakin, mutta pysyi vaiti. Hän näytti taistelevan sisällistä taistelua itsensä kanssa.

"Ja kuitenkin olette siinä luulossanne väärässä", sanoi hän viimein. "Minä tunnen nuoren naisen, joka sydämmestään rakasti teidän ystävävainajatanne ja rakastaa häntä vieläkin, ja hänen kuolemansa sanoma koskee häneen kovasti."

"Sallikaa minun kysyä, kuka se nainen on?"

"Se on minun sisareni, Varja."

"Varvara Nikolajevna!" ihmettelin minä.

"Hän juuri."

"Kuinka se on mahdollista? Varvara Nikolajevna, joka…"

"Minä sanon loppuun teidän ajatuksenne", jatkoi Sofia Nikolajevna, "hän teidän mielestänne kylmä, välinpitämätön, säveä olento, hän rakasti teidän ystäväänne. Juuri sentähden hän ei ole mennyt naimisiin eikä myöskään koskaan mene. Tähän hetkeen asti ei ole kukaan muu kuin minä tiennyt hänen salaisuuttansa. Varja ennemmin kuolisi kuin itse puhuisi sitä kellekään. Meidän perheessämme osataan olla vaiti ja kärsiä."

Minä katsoin kauan ja tutkivasti Sofia Nikolajevnaa. Viimeisten sanojensa katkeralla ääntämisellä oli hän itse tahtomattaan ilmaissut tuskallisen salaisuuden.

"Teidän sananne kummastuttavat minua hyvin", sanoin minä viimein, "mutta tietäkääs, Sofia Nikolajevna, jos en pelkäisi johdattavani teille mieleen ikäviä muistoja, voisin minäkin vuorostani saada teidät yhtä suuresti kummastumaan."

"Minä en käsitä teitä", vastasi hän hitaasti ja nähtävän levottomasti.

"Ei, te ette voikaan käsittää minun puhettani", sanoin minä, nousten ylös, "ja minä pyydän sen tähden saada suullisen selityksen sijasta lähettää teille yhden ainoan pikku kotelon."

"Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte?" kysyi hän.

"Älkää olko levoton, Sofia Nikolajevna, en minä itseäni tarkoita."

Minä kumarsin jäähyväisiksi ja palasin huoneeseni, otin käsille sen pienen silkkikotelon, jonka olin ottanut Pasinkovilta hänen kuolinvuoteellaan, ja lähetin sen Sofia Nikolajevnalle ynnä seuraavan kirjeen:

"Tätä koteloa kantoi ystävävainajani lakkaamatta ja vasta kuolinhetkenään pyysi hän minua ottamaan sitä haltuuni. Siinä on pieni kirje teiltä hänelle, sisällykseltään aivan mitätön, kuten itse huomaatte, jos viitsitte lukea sen. Hän kantoi sitä siitä syystä, että hän rakasti teitä sydämmestänsä. Vasta kuolemansa edellisenä iltana hän minulle ilmaisi elämänsä salaisuuden. Ja miksikä ette nyt, kun hän on kuollut, tekin saattaisi saada tietää, että hänenkin sydämmensä oli teidän omanne."

Hetkisen kuluttua toi Jelisei takaisin kotelon.

"Eikö hän käskenyt sinua mitään sanomaan minulle?" kysyin minä.

"Ei, ei mitään."

Minä olin vähän aikaa vaiti.

"Lukiko hän minun kirjeeni?"

"Kyllä kaiketi hän on lukenut. Kammarineitsyt otti sen minulta ja antoi hänelle."

"Luopääsemätön!" ajattelin minä itsekseni ja samassa johtuivat mieleeni
Pasinkovin viimeiset sanat hänestä.

"Vai niin, no, sitte ei ole muuta tällä kertaa; saat mennä nyt."

Mutta Jelisei ei mennyt, vaan seisoi paikoillaan ja hymyili erittäin omituisella tavalla.

"Eräs tyttö on tullut tapaamaan teitä", alkoi hän.

"Mikä tyttö?"

Jelisei oli vaiti. Viimein hän sanoi:

"Eikö herra vainaja mitään puhunut teille eräästä tytöstä?"

"Ei, mitä sinä nyt lörpöttelet?"

"Kun herra vainaja oli Novgorodissa", jatkoi Jelisei, nojaten toisella kädellään ovenpieleen, "tutustui hän, jos niin saan sanoa, erääsen tyttöön. Se sama tyttö se nyt tahtoisi päästä teidän puheillenne. Muutama päivä sitte tapasin minä hänet kadulla ja sanoin hänelle: 'Tule sinä vain; jos herra sallii, kyllä minä päästän sinut sisään'."

"Tietysti minä otan hänet vastaan, pyydä häntä tulemaan sisään. Mutta, maltahan vielä, millainen tyttö se on?"

"Yksinkertainen, köyhä tyttö, käsityöläisen tytär, venäläinen tietysti."

"Luuletko Jakov Ivanitsin olleen rakastuneen häneen millään tavalla?"

"Kyllä hän piti hänestä aina. Ja tyttö, niin, kun hän sai tietää, että herra oli kuollut, oli hän joutua surusta aivan mielettömäksi. Muuten ei ole mitään sanottavaa hänestä. Hyvä ja kelpo tyttö hän on."

"Pyydä häntä sisään."

Jelisei meni ja palasi heti takaisin, seurassaan nuori tyttö, yllä kirjava karttuunileninki ja suuri tummavärinen huivi, joka puoleksi peitti hänen kasvonsa ja ulottui alas aina vyötäisiin asti. Nähtyään minut kainostui hän ja yritti peräytymään.

"Kas niin, menkää sisään, älkää peljätkö!" sanoi Jelisei.

Minä menin vastaan ja otin häntä kädestä tervehdykseksi.

"Mikä teidän nimenne on?" kysyin minä.

"Maria", vastasi hän hiljaa ja katsoi minuun arasti.

Hän näytti olevan kahden- ja kolmen kolmatta välillä. Pienet, pyöreät kasvot olivat varsin tavalliset, mutta hyvin miellyttävät, silmät pienet, siniset ja iho terve. Pienet kädet olivat hyvin kauniit ja ihan puhtaat ja koko puku siisti ja kelvollinen.

"Olitteko tuttu Jakov Ivanitsin kanssa?" kysyin minä.

"Olin", sanoi hän, näpelöittäen huivinsa nurkkia, ja silmät kyyneltyivät.

Minä pyysin häntä istumaan.

Enempää käskettämättä istahti hän teeskentelemättä tuolin laidalle.
Minun viittauksestani jätti Jelisei meidät kahden kesken.

"Novgorodissako te tulitte tutuiksi?" jatkoin minä kyselemistäni.

"Niin", sanoi hän ja pisti molemmat kätensä huivin nurkkien alle. "Vasta minä toissa päivänä sain Jelisei Timofejitsilta kuulla, että hän on kuollut. Siperiaan lähtiessään lupasi Jakov Ivanits kirjoittaa minulle ja kahdesti hän kirjoittikin, mutta ei sitte enää. Minä olisin tahtonut matkustaa hänen luoksensa Siperiaan, mutta hän ei tahtonut."

"Onko teillä sukulaisia Novgorodissa?"

"On."

"Asuitteko heidän luonansa?"

"Minä asuin yhdessä äitini ja naidun sisareni kanssa. Mutta sitte rupesi äitini minulle pahaksi ja sisarelleni alkoi asunto käydä ahtaaksi, hänellä kun oli monta lasta: niinpä minun täytyi muuttaa pois. Minä luotin, aina Jakov Pasinkoviin enkä toivonut mitään muuta kuin saada katsella häntä. Hän oli aina niin hyvä ja ystävällinen minua kohtaan. Kysykää Jelisei Timofejitsilta, hän kyllä tietää."

Tyttö oli hetkisen vaiti.

"Minulla on hänen kirjeensä kanssani", jatkoi hän, "niistä voitte nähdä."

Hän otti muutamia kirjeitä taskustaan ja ojensi ne minulle.

"Olkaa hyvä, lukekaa."

Minä avasin yhden niistä ja tunsin heti Pasinkovin käsialan.

"Rakas pikku Maria!" oli siinä kirjoitettuna suurilla, selvillä kirjaimilla. "Eilen nojasit pikku päätäsi minun päätäni vasten, ja kun kysyin, miksi niin teit, vastasit sinä: minä tahdon kuulla, mitä te ajattelette. Nyt minä sanon sinulle, mitä ajattelin. Minä ajattelin: miten olisi hyvä, että Maria oppisi lukemaan ja kirjoittamaan! Silloin sinä osaisit itse lukea tämänkin kirjeen."

Maria katsahti kirjettä.

"Sen hän kirjoitti minulle", sanoi hän "kun hän vielä oli Novgorodissa ja ryhtyi opettamaan minua lukemaan ja kirjoittamaan. Katsokaa toisiakin kirjeitä. On siellä niitä Siperiastakin. Olkaa hyvä ja lukekaa ne."

Minä luin kaikki kirjeet. Ne olivat kaikki kirjoitetut hyvin ystävällisesti, jopa hellästikin. Ensimmäisessä Siperiasta lähetetyssä kirjeessä nimitti Pasinkov Mariaa paraaksi ystäväkseen, lupasi lähettää hänelle rahaa Siperian matkaa varten ja lopussa olivat seuraavat rivit:

"Minä suutelon sinun sieviä pikku käsiäsi. Täällä ei ole ainoatakaan tyttöä, jolla olisi sellaiset kädet kuin sinulla. Eivätkä he ole sinun kaltaisiasi päänsäkään, vielä vähemmin sydämmensä puolesta. Lue niitä kirjoja, jotka minä annoin sinulle ja muistele välistä minua. Minä en unhota sinua. Sinä olet ainoa, ihan ainoa, joka vähän pidät minusta. Sen tähden minäkin olen yksistään sinun omasi!"

"Kyliä näen, että hän oli hyvin rakastunut teihin", sanoin minä antaessani tytölle kirjeet takaisin.

"Niin, kyllä hän piti paljon minusta", vastasi Maria kainosti ja kätki kirjeet huolellisesti taskuunsa, kyynelien sill'aikaa hiljaa juostessa pitkin hänen poskiansa. "Minä luotin aina häneen. Jos Jumala olisi antanut hänen elää, hän ei suinkaan olisi hyljännyt minua. Antakoon Jumala hänelle ijankaikkisen autuuden taivaan valtakunnassa."

Hän pyyhki huivinsa nurkalla kyyneleet pois kasvoiltansa.

"Missä te nyt asutte?" kysyin minä.

"Nykyään minä asun täällä Moskovassa. Minä tulin tänne palvelijaksi eräälle leskirouvalle, mutta olen nyt paikan puutteessa. Minä kävin Jakov Ivanitsin tädin luona, mutta hän on itsekin hyvin köyhä eikä voinut auttaa minua. Jakov Ivanits puhui usein teistä", sanoi hän nousten ja syvään niiaten, "hän rakasti teitä ja muisteli teitä usein. Kun tässä eräänä päivänä lapasin Jelisei Timofejitsin, ajattelin minä: Mahdollisesti te ehkä autatte minua koska minulla nyt ei ole paikkaa eikä turvaa."

"Sen minä tietysti teenkin, Maria… Suokaa anteeksi, mikä te olette isänne nimeltä?"

"Petrovna", vastasi tyttö, maahan katsoen.

"Minä teen, mitä suinkin voin teidän avuksenne, Maria Petrovna", jatkoin minä, "ikävä vain että minä olen täällä matkalla enkä tunne täällä montakaan hyvää perhettä."

Maria huokasi.

"Jospa minä vain saisin paikan, millaisen hyvänsä. Minä en osaa leikata, mutta ommella minä osaan mitä hyvänsä; voisin minä ottaa lapsiakin hoitaakseni."

"Jospa minä voisin antaa hänelle vähän rahaa", ajattelin minä itsekseni, "mutta mitenkähän se kävisi päinsä?"

"Kuulkaas, Maria Petrovna", aloin minä vähän neuvottomasti, "minä pyydän, älkää pahastuko, mutta tiedättehän Pasinkovin omista sanoista, mitenkä hyvät ystävät me olimme. Antakaa minun sen tähden tarjota teille vain pieni, mitätön summa, ensimmäisiksi tarpeiksi, kunnes saatte paikan."

Maria katsoi minuun kummastellen.

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hän hiljaa.

"Ettekö tarvitse vähän rahaa?" selitin minä.

Maria punastui kovia ja painoi alas päänsä.

"Mitä minä rahalla tekisin?" sanoi hän tuskin kuuluvasti. "Parempi olisi, jos hankkisitte minulle paikan."

"Minä koetan hankkia teille paikkaa, mutta mitään varmaa lupausta minä teille en voi antaa. Mutta ajatelkaa, ihan te todella tekisitte väärin, jos ette ottaisi vastaan minun vähäistä apuani. Enhän minä ole teille vieras. Ottakaa vain minulta yhteisen ystävä vainajamme tähden."

Minä käännyin, otin muutamia paperirahoja lompakostani ja tarjosin niitä hänelle.

Maria seisoi liikahtamatta; pää painui vielä alemmaksi.

"Ottakaa!" kehoitin minä.

Hitaasti nosti hän ylös päänsä, katsoi suruisesti minua suoraan silmiin ja ojensi hiljaa kätensä.

Minä panin rahat kylmään, valkoiseen pikku käteen. Ääneti veti hän sen takaisin ja katsoi alas lattiaan.

"Ja muistakaa, Maria Petrovna, jos toistekin tarvitsette apua, niin kääntykää ihan epäilemättä minun puoleeni. Minä annan teille osoitteeni."

"Kiitän nöyrimmästi", sanoi hän ja jatkoi vähän ajan päästä: "Puhuiko hän koskaan teille minusta?"

"Minä näin häntä pitkän ajan perästä, vasta hänen kuolemansa edellisenä päivänä. Muuten en muista oikein, mutta luullakseni hän puhui teistä."

Maria siveli hitaasti kädellään tukkaansa ja toista poskeansa ja näytti miettivän jotakin. Mutta sitte sanoi hän ainoastaan lyhyeen: "hyvästi", ja läksi.

Minä istahdin pöydän viereen ja vaivuin suruisiin ajatuksiin muistelemaan tätä Mariaa, hänen suhdettansa Pasinkoviin, hänen kirjeitänsä, Varvara Nikolajevnan salaista rakkautta häneen. "Ystävä parka!" huokasin itsekseni. Koko hänen elämänsä kulki sisällisen katseeni ohitse, hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa, neiti Fredrika. "Elämä ei sinulle antanut paljoa iloa, ystävä parka!"

Seuraavana päivänä kävin uudestaan tervehtimässä Sofia Nikolajevnaa.
Minä sain odottaa hetkisen etuhuoneessa ja kun pääsin sisään, istui
Lydia jo äitinsä sivulla. Minä ymmärsin heti, että Sofia Nikolajevna ei
halunnut jatkaa eilistä keskusteluainetta.

Minä aloin puhella, mutta mistä, en tosiaankaan enää muista, luultavasti kaupungin juoruista, asioimisista ja muusta sellaisesta.

Pikku Lydia pisti usein sanan väliin ja katsoi silloin aina veitikkamaisesti hymyillen minuun. Toisin ajoin ilmestyi äkisti erittäin hullunkurista vakavuutta ja arvokkaisuutta hänen pienille, eläville kasvoillensa. Se pieni viisas tyttö kyllä aavisti, että äiti oli tahallaan ottanut hänet viereensä minun vierailuajakseni.

Hetkisen kuluttua minä nousin ja sanoin jäähyväiset.

Sofia Nikolajevna seurasi minua ovelle.

"Minä en antanut teille mitään vastausta kirjeesenne eilisiltana", sanoi hän puoli ääneen ja pysähtyi kynnykselle, "mutta mitäpä minä olisin vastannutkaan? Elämämme ei riipu meistä itsestämme, mutta meillä on kaikilla luja ankkuripaikka, josta meitä mitkään tuulet eivät voi kiskoa irti, jos itse emme tahdo, ja se on: velvollisuudentunto."

Minä kumarsin ääneti hänen sanojensa hyväksymisen merkiksi ja erosin nuoresta, oikein ajattelevasta, lujaluontoisesta vaimosta.

Koko illan pysyin kotona omassa huoneessani, mutta en ajatellut Sofia Nikolajevnaa. Minä ajattelin vain rakasta, ainiaan unhottumatonta ystävääni, viimeistä romantikkoa. Hämäriä, epäselviä tunteita, milloin katkeria ja surumielisiä, milloin helliä ja sydämmellisiä, aaltoili rinnassani, tuottaen milloin nautintoa, milloin tuskaa, ja niistä sydämmen kielistä, jotka eivät vielä olleet höltyneet, värisi ihmeellisiä säveliä sisällisen korvani kuultavaksi.

Rauha sinun tomullesi, sinä epäkäytöllinen mies, sinä hyväsydämminen ihannoitsija. Antakoon kaikkein lahjain Antaja kaikille käytöllisille herroille, joille sinä aina pysyit vieraana ja jotka nyt ehkä nauravat sinun muistollesi, antakoon Hän heille edes sadannenkaan osan niistä puhtaista nautinnoista, jotka epäsuopean kohtalon käsissä ja tylyjen ihmisten keskellä kuitenkin sulostuttivat sinun hiljaista ja nöyrää elämääsi!