AARNIOMETSÄN TYTÄR

Seikkailukertomus intiaaneista ja uudisasukkaista
Pohjois-Amerikan vapaussodan ajoilta

Nuorisolle kertonut

CH. R. KENYON

Englannin kielestä suomentanut

O.E.N. [O. E. Nyman]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.

SISÄLLYS:

      I. Salon tyttö.
     II. Katsaus taaksepäin.
    III. Sankaripoika.
     IV. Matkalla.
      V. Onnettomuustoveri.
     VI. Vapaus taikka kuolema.
    VII. Turha toivo.
   VIII. Merkillinen kohtaus.
     IX. Kuuluisia uudisasukkaita.
      X. Urhoollinen Jack.
     XI. Ellinipsico maksaa velkansa.
    XII. Shawneen kosto.
   XIII. Erään hirvijahdin surullinen loppu.
    XIV. Raivoisa taistelu.
     XV. Kadoksissa ja löydetty.
    XVI. Kentonin seikkailut.
   XVII. Yllätyksiä.
  XVIII. Watangassa.
    XIX. Länsi herää.
     XX. Yöllinen seikkailu.
    XXI. Ampukaa, pojat, ampukaa!
   XXII. Jännittävä hetki.
  XXIII. Ratkaiseva taistelu.
   XXIV. Vae victis — voi voitettuja.
    XXV. Hyökkäys.
   XXVI. Luolassa.
  XXVII. Hurja taistelu.
 XXVIII. Turmiollinen viivytys.
   XXIX. Rohkea hyppäys.
    XXX. Epäilyttävä merkki.
   XXXI. Sankari ja sankaritar.

I.

SALON TYTTÖ.

Sinertävä savu tuprusi hiljaisesti erään uudisasutuksen karkeatekoisten hirsimökkien savutorvista itäisen Tennesseen takalistosalolla. Metsä oli pukeutunut syksyn lukemattomiin värivivahduksiin, ja puiden luomassa hämärässä oli ilma suloista ja metsän tuoksua täynnä.

Jättiläispuiden siimeksessä käyskenteli huoletonna, sankko kädessään eräs nuori tyttö. Hän oli lähteelle menossa ja poimi nyt kukkia ja taitteli oksia ympäröivän ihanan luonnon kokonaan hurmaamana.

Pieni risahdus herätti hänet kumminkin äkkiä unelmista. Katkeavan oksan litinähän se kyllä vain oli, mutta rajasalon naiselle se saattoi merkitä paljonkin, ja Johanna Harrod oli täysiverinen aarniometsän tytär, alkuperäisen uudisasukkaan ja erämiehen lapsi. Seisoessaan siinä pähkinäpuun suojassa, tummana, solakkana, notkeana ja tarkkaavaisesti tähystellen, oli hän ihmeteltävän kaunis, ja yksinkertaisessa, kotitekoisessa puvussa näkyivät vartalon ääriviivat miellyttävän sopusuhtaisina ja kauniina.

Jonkun silmänräpäyksen seisoi hän näin paikallaan tutkien läheisiä pensaikkoja, ja äkkiä keksivätkin hänen terävät silmänsä erään pensaan takaa muutaman väijyvän intiaanin julmat, maalauksilla kaunistellut kasvot.

Samassa läksi hän nopeasti juoksemaan kiitäen pois kuin rientävä kauris huutaen juostessaan: »Intiaaneja! Intiaaneja!» Silloin näiden hurja sotahuuto rikkoi metsän syvän hiljaisuuden ja kaikkialta syöksyi noita sotamaalauksilla koristeltuja sotureita hurjasti kilpaillen tuosta arvokkaasta saaliista. Mutta Johanna oli muutamia metrejä edellä, ja niin nopeasti hän juoksi, että ainoastaan yksi tahi pari vainoojista oli aivan hänet saavuttamaisillaan, kun hän ehti kylää ympäröivän paaluaitauksen luokse.

Kuullessaan huudon: »Intiaaneja! Intiaaneja!» sieppasivat miehet heti pyssynsä, ja suljettuaan nopeasti portit riensivät he ennakolta määrätyille paikoilleen. Naiset ja lapset hakivat suojaa hirsimökeistä, mutta muutamat urhoollisimmat menivät miehensä tahi veljensä toveriksi ampuma-aukoille.

Kuten kaikki rajaseudun kylät oli tämäkin suunniteltu siten, että tukevat hirsimökit oli sijoitettu suorakaiteen muotoon. Mökkien väliset aukot oli suljettu korkealla paaluaitauksella, joka majojen ulkoseinien keralla muodosti ympyrän muotoisen lujan vallituksen. Paaluaitauksen jokaisessa kulmauksessa oli ampuma-aukoilla varustettu kaksikerroksinen puulinnake, ja nämä, ollen sivulta paaluaitauksen suojana, olivat samalla portteina. Niiden katot oli tehty suurista, teräviksi teroitetuista hirren puolikkaista, ja portit, jotka suljettiin raskailla salvoilla ja vahvoilla ketjuilla, oli lujasti rakennettu veistetyistä hirsistä.

Tämän linnoituksen asukasten joukossa oli nyt sattumalta eräs nuori, Jack Alleyne-niminen englantilainen, joka oli saapunut sinne edellisenä päivänä tuoden mukanaan tärkeitä määräyksiä Watangan uudisasukasten johtajalle. Hän oli lähtenyt matkalle isänsä määräyksestä, jolla oli korkea virka Virginian kuvernöörin apulaisena. Isä otti myöhemmin tehokkaasti osaa englantilaisten mukana Pohjois-Amerikan vapaussotaankin, joka syttyi pian tämän jälkeen. Nuori Alleyne oli saanut sotilaallisen kasvatuksen ja hänellä oli jo nyt luutnantin arvo Englannin kuninkaan siirtomaa-nostoväessä.

Hän polveutui vanhasta sotilassuvusta, ja nuoruudestaan huolimatta oli hän jo ollut mukana eräässä senaikaisessa intiaanisodassa shawnee-heimoa vastaan. Odottamatta käskyä asettui hän pyssyineen ampuma-aukolle, ja silmäillessään ulos ahtaasta aukosta näki hän heti Johanna Harrodin juoksevan henkensä edestä punanahkojen edellä. Johanna juoksi suoraan porttia kohti huomaamatta, että se oli suljettu. Ensimmäinen takaa-ajaja oli aivan hänen kintereillään ja ojensi jo kätensä tarttuakseen hänen valloillaan liehuvaan tukkaansa, kun nuori Alleyne nopeasti tähdättyään laukaisi.

Kuula osui paikalleen kaataen intiaanin maahan, samalla kun laukaus herätti tytön huomion. Nähdessään portin olevan kiinni kääntyi hän ampuma-aukkoon päin, josta vielä savuava pyssynpiippu näkyi. Juuri tällä hetkellä näki hänen auttajansa hämmästyen ja ihmetellen tytön suloiset kasvot ja kauniin vartalon ja päätti henkensäkin uhalla pelastaa tytön.

»Tulen avuksenne!» huusi hän, ja heittäen tyhjän pyssynsä kouristaan kahmaisi hän käteensä kirveen, jolla aikoinaan oli veistelty paalutuksen hirsiä.

Mutta ennenkuin hän ehti tehdä mitään, oli Johanna jo päässyt aitauksen juurelle ja hyppäämällä saanut tartutuksi paalutuksen harjaan. Ihmeteltävällä voimalla ja notkeudella veti tyttö itsensä ylös ja vaipui uupuneena ja melkein tiedotonna tuon nuoren englantilaisen syliin, joka oli kiiruhtanut häntä vastaanottamaan.

Eikä voida ihmetellä, että Alleyne, laskiessaan tytön hiljaa jaloilleen, hetkeksi unhotti intiaanien ulvonnan ja pyssyjen paukkeen. Eikä voida kummastella sitäkään, että hänen mielessään taistelun melusta ja sekasorrosta huolimatta oli vain yksi ainoa ajatus — puolustaa tyttöä kuolemaan saakka, sillä heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, ja heistä tuntui kuin olisi ihmeellinen vetovoima vetänyt heidän sydämiänsä toisiinsa ja kahlehtinut yhteen heidän tulevat kohtalonsa.

»Kestäkää, miehet, ja pysykää lujina!» huusi samassa eräs kirkas ja päättäväinen ääni Jackin lähellä.

Nämä sanat palauttivat nuorukaisen mieleen hänen paikkansa taistelussa, ja siepaten pyssynsä alkoi hän mahdollisimman nopeasti ladata sitä. Mutta siihen aikaan oli tämä toimitus paljon monimutkaisempi kuin meidän päivinämme. Ensiksi kaadettiin pyssyn piippuun ruutia, jonka päälle latasimella painettiin rasvattuun vaatetilkkuun kääritty kuula, ja viimeksi pudistettiin ruuti piilukon sytytinreikään. Sillä aikaa kuin kaikki tämä oli tapahtunut, oli myös hyökkäys torjuttu, sillä kaikeksi onneksi olivat uudisasukkaat tienneet hiukan valmistautua sen varalta. Eräs intiaanivaimo oli tuonut sanan, että cherokeesit suunnittelivat sotaretkeä heitä vastaan.

Kokeneet metsästäjät ja erämiehet, jotka olivat puolustajien enemmistönä, säästivät tulensa siihen saakka, kunnes hyökkääjät olivat vain muutaman askeleen päässä paalutuksesta, jolloin he ampuivat tuhoisan yhteislaukauksen. Tätä eivät intiaanit voineet kestää, vaan peräytyivät tuntuvin tappioin.

Tämä erään Aconoasta-nimisen päällikön johtama suurilukuinen intiaanijoukko kuului cherokeesien heimoon. Tekemättä toista hyökkäystä kylää vastaan ryhtyi hän jonkun viikon kestävään piiritykseen, jonka kuluessa kylän asukkaat joutuivat nälkäkuoleman rajoille, sillä heillä oli vain paahdettua maissia syötävänä. Asiain näin ollen menetti moni uhkarohkeimmista niin kärsivällisyytensä, että uskalsi lähteä kylästä etsimään jotakin metsän riistaa, ja ympäristössä väijyvät intiaanit tappoivat heistä monta. Erään pahoin haavoittuneen metsästäjän, jolta intiaanit olivat nylkeneet päänahankin, onnistui kuitenkin päästä ryömien takaisin kylään, sillä intiaanit olivat jättäneet hänet paikoilleen makaamaan luullen häntä kuolleeksi.

Ainoat tuon piiritetyn kylän asukkaista, joista tämä rajoitettu vapaus ja puolittain nälkäännääntyminen ei tuntunut ollenkaan sietämättömältä, olivat ehkä Johanna Harrod ja Jack Alleyne. Pakollinen sulkeutuminen pieneen kylälinnoitukseen yhdisti sen asukkaat ahtaaseen piiriin, jossa oli sopiva tilaisuus kehittää edelleen sitä molemminpuolista kunnioituksen ja rakkauden tunnetta, joka oli niin romanttisesti syttynyt amerikkalaistytön ja hänen ritarillisen pelastajansa sydämissä.

Näihin aikoihin oli kuitenkin katkera mieliala englantilaisia kohtaan alkanut saada sijaa salolaisten keskuudessa, ja se johtui edellisten asiamiesten menettelytavoista. Nämä olivat joko omasta aloitteesta tai esimiestensä käskystä kiihoittaneet intiaaneja hyökkäykseen uudisasutuksia vastaan arvellen epäilemättä, että aikaansaatu häiriö koituisi englantilaispuolueen eduksi. Siirtokunnat olivat julistautuneet itsenäisiksi ja vapautussota oli todenteolla alkanut. Taistelevat olivat valmiit menemään omaksumansa asian puolesta kuinka pitkälle hyvänsä. Intiaanit olivat luonnollisesti vihamielisiä uudisasukkaille, joita he pitivät vain tunkeilijoina ja metsästysmaiden anastajina. Moni heimo olikin hyvin tyytyväinen voidessaan jollakin syyllä rikkoa sopimukset ja hyökätä rajan yli hävittämään tulella ja sotatapparalla.

Cherokeesien hyökkäys Watangan uudisasutusta vastaan oli valkoisten miesten yllytyksen ensimmäinen hedelmä. Verenhimoisten villien ärsyttäminen omien ristiveljien kimppuun oli mitä katalin teko, vaikka sota olikin julistettu. Tämän onnettoman sodan alkuun saakka oli täällä syrjäisellä raja-alueella elelty jokseenkin samoin kuin tavallisesti. Näillä sivistyksen urheilla uranuurtajilla oli omat vaikeutensa voitettavinaan, ja heidän oli tultava toimeen omin neuvoin melkein kaikissa elämän tilanteissa. Ravinto hankittiin pääasiallisesti metsästyksellä ja puvut valmistettiin hirven nahkoista, puhvelin karvoista ja myöskin nokkosen kuiduista j.n.e. Heidän suurimman koettelemuksensa, intiaanisodan, alkusyinä olivat ehkä monen heidän oman yhteiskuntansa jäsenen väkivaltaisuus ja roistomaisuus. Murhamiehet, hevosvarkaat, keinottelijat ja muut sen tapaiset piilottelivat täällä takalistosaloilla rangaistusta välttääkseen, ja lainkuuliaisten uudisasukasten oma turvallisuus vaati, että sellaiset konnat karkoitettiin joukosta pois.

Tällainen oli tilanne, kun Alleyne joutui erääseen etäisimmistä raja-asutuksista, oikein alkuperäisten amerikkalaisten uudisasukasten keskuuteen. Kun hän joitakin päiviä sitten oli lähtenyt kotoansa Virginiasta, ei kukaan tiennyt Lännen olojen todella häiriintyneen, joskin idässä merenrannikolla olot olivat sangen kärjistyneet ja verisiä yhteen törmäyksiä sattui alituiseen englantilaisten ja siirtokuntain joukkojen välillä.

Joskin suurin osa Lännen miehistä seurasi myötätunnolla maanmiestensä taistelua itsenäisyytensä puolesta, niin eivät he aluksi pitäneet lainkaan kiirettä ottaakseen mieskohtaisesti osaa taisteluun Englannin viranomaisia vastaan, sillä näissä oli monta, joita kunnioitettiin ja pidettiin kunnollisina ja taitavina vallanpitäjinä. Mutta se julma ja ajattelematon teko, että intiaanit ärsytettiin uudisasukasten kimppuun, sai aikaan täydellisen muutoksen tähän puolueettomuuteen ja englantilaisia alettiin vihata niin syvästi ja katkerasti, ettei vielä sadankaan vuoden kuluttua tuo viha ole kokonaan hälvennyt. Niin kovin valitettavaa kuin tämä syvälle juurtunut ja pysyvä katkeruus onkin, niin sitä tuskin voidaan ihmetellä, kun otetaan huomioon, mitä intiaanisota oikein merkitsi. — Se merkitsi murhaa ja hävitystä, kaikenlaisten hirmutöiden harjoitusta jokaista kohtaan ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Intiaanien säälimättömät partiojoukot hävittivät ja ahdistivat uudisasutuksia. Cherokeesit, shawneet, wyandotit, mingot, irokeesit, ottawat, pottawatomiet ja chippewait on kaikki lukuun otettava vapautussodasta puhuttaessa. Erittäinkin Kentucky-alueesta oli tuleva paikka, jota intiaanit sittemmin nimittivät kauhun ja kuoleman seuduksi, verensekaisten virtojen maaksi.

Kuitenkaan ei syy ole ainoastaan intiaanien. Moni heidän päällikkönsä toivoi vilpittömästi rauhaa, mutta valkoisten miesten jatkuvien anastuksien uhka ja monen uudisasukkaan hillitön ja julma käytös aiheuttivat sen, ettei mahtavinkaan päällikkö jaksanut pidättää nuorempia sotureitaan väkivallan töistä. Uudisasukkaat eivät myöskään tienneet, että useimpien tärkeimpien heimojen enemmistö eleli aivan rauhallisesti. Punanahkoja ammuttiin missä heitä vain nähtiin ja uudisasukkaita surmattiin metsästysretkillä tahi työpaikalla jollakin raiviolla metsässä, samalla kun naisia ja lapsia joutui väijyvien intiaanien saaliiksi aivan kylien vallituksien luona.

II.

KATSAUS TAAKSEPÄIN.

Suunnilleen vuotta tahi paria ennen cherokeesien hyökkäystä voitettiin pohjoiset intiaanit, muiden muassa heidän johtajansa mahtava shawnee-heimo, Ison-Kanawhan taistelussa, jota Lännen aikakirjat pitävät yhtenä tärkeimpänä ja ratkaisevimpana taisteluna. Se pysyikin pitkät ajat keskustelujen pääasiallisena aiheena rajakylissä, ja mukana olleitten kertomukset ja muistelmat riittivät monen pitkän hetken ratoksi Watangan piirityksen aikana.

Alleyne itsekin, ollen nuorempi upseeri Virginian nostoväessä, oli ollut hiukan mukana tällä retkellä, tahi lordi Dunmoren sodassa, kuten sitä myöhemmin alettiin nimittää, jonka tämä taistelu onnellisesti lopetti. Hän oli ollut lordi Dunmoren pääjoukossa Ohio-joen pohjoispuolella, eikä niin ollen voinut ottaa osaa tähän taisteluun, jonka voitti lordin sotajoukon toinen divisiona kenraali Andrew Lewisin johdolla.

Kuten tavallista aiheutti tämänkin sodan intiaanien ja uudisasukasten molemminpuoliset väkivaltaisuudet. Huippuunsa kärjisti tilanteen eräs kamala verilöyly, jolloin eräs luonteeltaan hyvin raukkamainen Greathouse-niminen roisto kumppaneineen petollisesti murhasi kokonaisen intiaaniperheen. Nämä onnettomat uhrit olivat mingojen kuuluisan päällikön Logan'in ainoat elossa olevat sukulaiset. Hän oli syntyperältään irokeesi, vaikka olikin liittynyt mingojen heimoon. Huolimatta siitä, että valkoiset miehet olivat jo ennenkin murhanneet useita hänen sukulaisiaan, oli hän aina koettanut elää parhaassa sovussa raja-asukasten kanssa.

Mutta tämä viimeinen konnantyö näkyi herättäneen kaikki hänen villit perinnäisvaistonsa. Hänen luonteensa näytti muuttuneen täydellisesti, ja oltuaan tähän asti valkoisen miehen uskollinen ystävä tuli hänestä nyt tämän verisin vihollinen ja leppymättömin vainolainen. Tyydyttääkseen kiihkeätä kostonhimoaan karkasi hän mukanaan muutamia seuralaisia sotatapparoineen ja skalppipuukkoineen raja-asutuksien kimppuun tappaen kaikki, jotka hän yllätti, ikään ja sukupuoleen katsomatta. Nautittuaan tarpeeksi kostostaan antautui hän lopulta niin täydellisesti tuliliemen orjaksi, että hän vietti päivänsä yhtämittaisessa humalassa.

Mutta tällä irokeesisotilaalla oli ominaisuuksia, jotka onnellisemmissa oloissa olisivat taanneet hänelle pysyväisen kunnioituksen ja rakkauden niiden puolelta, jotka tunsivat hänet. Roosevelt, jolla on ollut käytettävänään parhaat lähteet ja joka on Suuren lännen olojen luotettavimpia tuntijoita, kirjoittaa Loganista: »Hän oli ulkomuodoltaan hämmästyttävän komea, pituudeltaan yli kuusi jalkaa ja ryhdiltään suora kuin keihään varsi. Kasvojen ilme oli yhtä kaunis kuin hän oli mieleltään rohkea ja jalo, mutta kärsityt vääryydet painoivat siihen myöhemmin synkän ja julman leiman. Hän oli aina pyrkinyt valkoisen miehen ystäväksi, ja hänen hyvyytensä ja lempeytensä lapsia kohtaan oli erikoisesti tunnettu.»

Hän oli taitava ampuja ja tarmokas metsämies. Ollen ylhäisessä asemassa kohteli hän kaikkia arvokkaalla kohteliaisuudella vaatien, että häntä kohdeltiin samalla tavalla. Hänestä pitivät ja häntä kunnioittivat kaikki valkoiset metsästäjät ja rajaseudun asukkaat, joiden ystävyys oli kallisarvoinen. Häntä ihailtiin hänen taitavuutensa ja urhoollisuutensa vuoksi, ja häntä rakastettiin hänen vilpittömän rehellisyytensä ja ylevän uskollisuutensa tähden ystäviään kohtaan. Eräs vanha metsästäjä on merkinnyt muistiin sen ajan tapahtumia, ja hän arvostelee Logania näin: »Hänen jaloutensa paras ilmaus oli tapa, jolla hän kaikkia kohteli, niin hyvin valkoisia miehiä kuin intiaaneja.» Tällainen oli mies, josta vääryys ja väkivalta tekivät leppymättömän, verenhimoisen ja juoppouteen vajonneen raakalaisen.

Mutta meille on kerrottu, että viimeiseen saakka sai hänen parempi luontonsa joskus lyhyeksi ajaksi voiton, ja useamman kuin yhden kerran pelasti hän oman henkensä uhalla kidutuspaaluun tuomitun vangin hengen.

Valkoisten miesten tekemistä tuhotöistä on erittäinkin mainittava se, jonka tekijä oli eräs äkkipikainen Cresap-niminen raja-asukas. Hän oli erään seikkailijajoukon päällikkö ja nautti jonkunlaista arvoa rajaseudulla. Kostoksi siitä, että oli murhattu eräitä uudisasukasperheitä, tappoi hän joukon syyttömiä shawnee-intiaaneja, ja tämä konnantyö kiihoitti shawneita niin, että he äkkiä aloittivat sodan.

Virginian kuvernööri lordi Dunmore otti heidän sodanjulistuksensa vakavalta kannalta ja oli samassa valmis hyökkäämään heidän alueelleen pakottaakseen heidät kuuliaisuuteen. Noin tuhannen viidensadan miehen etunenässä, jotka oli koottu pääasiallisesti Virginiasta, aloitti hän marssinsa pohjoista kohti määräten Lewis'in eteläisen divisionansa kanssa yhtymään häneen Kanawha-joen suulla.

Lewis, joka oli arvossa pidetty aarniometsäin sotilas ja intiaanitaistelija, alkoi koota miehiään Greenbriarin luo, lähelle Augustia. Siinä oli todellinen aarniometsän armeija, joka oli koottu kaikista Alleghany-vuorten rinteillä ja Watangan ja Nolichuckyn laaksoissa olevista rajakylistä ja erämiesten majoista. Kaikilla oli tavallinen metsästäjän puku ja aseina rihlapyssyt ja sotatapparat.

Työlään samoamisen jälkeen raivaamattomien metsien halki saapuivat metsästäjät sovitulle paikalle lokakuun alussa.

Täällä oli kuitenkin heitä vastassa eräs lordi Dunmoren lähetti, joka ilmoitti Lewisille suunnitelman muutoksesta ja määräsi tämän jatkamaan marssiaan intiaanikyliä vastaan Pickaway-tasangon toiselle puolelle.

Sillä välin ei shawnee-heimon suuri päällikkö Cornstalk ollut toimetonna pääkaupungissaan Chillicothe'ssa. Omaten synnynnäisen sotapäällikkökyvyn hän suunnitteli ja sukkelaan toimeenpani rohkean vastaiskun. Samoten soturiensa etunenässä johdatti hän heidät nopeasti metsien halki Ohio-joen äyräille. Kenraali Lewis valmistautui hajoittamaan leirinsä juuri samana yönä kuin Cornstalk meni joen poikki kiireesti kyhätyillä lautoilla. Vain varhainen aamunkoitto oli näkijänä, kun tämä tumma vihollisjoukko äänettömästi hiipien lähestyi pahaa aavistamattomien ja nukkuvien metsästäjien ja uudisasukasten leiriä. Oli kuin kohtalon ivaa, että nämä saivat pelastuksestaan kiittää joukkonsa höllää järjestystä ja kurittomuutta, sillä pääasiallisesti siitä johtui, ettei heitä kokonaan tuhottu.

Kenraali Lewisin ja toisten päällikköjen määräyksistä huolimatta oli useampia joukkueita lähtenyt leiristä ennen päivänkoittoa tänä vaiherikkaana aamuna hakemaan jotakin metsänriistaa. Kaksi tällaista metsästäjää kohtasi äkkiä suuren intiaanijoukon. Toinen miehistä ammuttiin, mutta toisen onnistui päästä pakoon ja hälyyttää muut. Melkein samaan aikaan näki myös pari Watangan miestä etenevät intiaanit, ja juostuaan takaisin leiriin vahvistivat he äskeisen yllättävän uutisen.

Sattui niin, että toinen näistä miehistä oli juuri Watangan uudisasutuksen uusi päällikkö Robertson. Ja eräänä iltana sai Alleyne hänet taivutetuksi kertomaan seikkaperäisesti taistelun vaiheista.

»Siinä olikin liikuttava sukkelasti», aloitti tuo vanha metsästäjä kertomuksensa, »kun juoksimme leiriin ja vahvistimme ilmoituksen intiaanien lähestymisestä todeksi. Metsästäjät hyppäsivät ylös makuusijoiltaan kuullessaan rummun hälyyttävän aseisiin, ja siepaten pyssynsä oli jokainen pian paikallaan omassa komppaniassaan.

Kenraali määräsi kaksi komppaniaa hyökkäystä torjumaan. Kuljettuaan noin puoli penikulmaa joutuivat nämä ankaraan taisteluun, jonka kuumuudessa, varsinkin alussa, hurjalla raivolla käytiin komppanian kimppuun, jota komensi eräs kokenut ja rohkea upseeri eversti Charles Lewis. Onnettomuudeksi haavoittui eversti rohkaistessaan miehiään. Vaikka hän olikin kuolettavasti haavoittunut, jäi hän kumminkin paikalleen, kunnes ketju oli muodostettu, ja pääsi sitten vielä omin voimin takaisin leiriin. Toisen komppanian päällikkö oli myös kaatunut ja metsästäjien rivit alkoivat horjua pitkin linjaa, kun kaikeksi onneksi eversti Field tuli avuksi kahdensadan levänneen miehen kera ja pysähdytti uhkaavan hurjan paon. Lisävoimia myöskin kiiruhti apuun, mikäli hyökkäyksen ankaruus milloinkin vaati.

Kenraali Lewis ymmärsi vaaran täydellisesti ja huomattuaan leirinsä aivan suojattomaksi alkoi hän heti korjata näitä puutteita. Luonnollinen asema oli mahdollisimman hyvä Kanawha- ja Ohio-jokien yhtymäkohdassa olevan niemen kärjessä. Tarvittiin vain puunrungoista laitettu rintavarustus niemen poikki.

Valitettavasti oli tämä kaikki lyöty niin laimin aivan siihen saakka, kunnes hyökkäys jo oli alkanut, ettei Lewis itse eivätkä monet muutkaan voineet ottaa osaa taisteluun. Kuitenkin näyttivät metsästäjät voivan selviytyä yllätyksestä, ja urhoollisen eversti Fieldin johdolla pakottivat he vähitellen intiaanit peräytymään. Se oli todellinen aarniometsän taistelu. Kaikki, niin valkoiset miehet kuin intiaanitkin, hakivat suojaa puiden takaa tahi mistä hyvänsä sellaista vain voi löytää. Intiaanit, ollen mestareita tämän laatuisessa sodan käynnissä, selvisivät taistelusta pienemmillä tappioilla kuin valkoiset, huolimatta näiden suuremmasta taitavuudesta pyssyn käytössä.

Eversti Field joutui kumminkin pian punanahkojen viekkauden uhriksi. Seisoessaan muutaman suuren puun takana koetti hän ampua erästä intiaania, joka vasemmalta käsin pilkkasi ja herjasi häntä, kun samassa kaksi intiaania oikealta puolelta onnistui ampumaan häntä tappaen hänet paikalle.

Oli jo keskipäivä, ja liekö sitten syynä ollut metsän tiheys, jokien äyräiden jyrkkyys vai kantojen ja kaatuneiden puunrunkojen paljous, mutta punanahkoja oli äärimmäisen vaikea saada karkoitetuiksi. Metsästäjät taistelivat kumminkin itsepintaisesti, piittaamatta niin monen päällikkönsä kuolemasta.

Intiaanit osoittivat puolestaan mitä suurinta taitoa ja rohkeutta niin hyökätessään kuin järjestyksessä peräytyessäänkin tuuma tuumalta joen rannalla oleviin lujiin asemiin, joissa he pitivät päättäväisesti puoliaan. Huomattuaan, etteivät he vihollisen sinne kerran päästyä voineet sille mitään, päättivät metsästäjät yhtämittaisella tulella omista varustuksistaan teljetä heidät sinne.

Shawneet, mingot, delawaret y.m. intiaaniheimot olivat edustettuina tässä taistelussa, joka oli kauttaaltaan ratkaisevaa laatua. Ja vaikka ketjut olivatkin yli penikulman pituiset, olivat välimatkat yleensä kahtakymmentä kyynärää lyhyemmät. Meteli oli hirvittävä. Luodikot paukkuivat taistelevien huutojen ja intiaanien ulvonnan säestyksellä, johon vielä yhtyi haavoittuneiden valitus ja voihkina.

»Intiaanit huutelivat», jatkoi Robertson kertomustaan, »meille taukoamatta pilkkasanoja kysellen murteellisella englanninkielellä, miksi emme nyt vihellelleet, tarkoittaen sillä huilunsoittoamme, ja sanoen näyttävänsä meille kuinka ammutaan. Päälliköt liikkuivat väsymättöminä soturiensa keskuudessa kehoittaen näitä pitämään puoliaan ja ampumaan tarkkaan. Muutamat metsästäjät, jotka olivat keskustan lähellä, kuulivat selvästi tuon lannistumattoman Cornstalkin sanovan sotilailleen: 'Pysykää lujina, pysykää lujina!'

Illan tullessa huutelivat intiaanit pilkaten, että heitä oli tuhatsata yhtä hyvää miestä kuin meitäkin ja huomenna heitä olisi kaksituhatta. Mutta se oli vain tyhjää kerskausta; he olivat kärsineet liikaa voidakseen uudistaa taistelua, ja käyttäen pimeyttä hyväkseen hiipivät he hiljaa tiehensä.

Ollen yhtä taitava perääntymään kuin hyökkäämäänkin vei Cornstalk joukkonsa Ohio-joen yli enemmittä tappioitta, saaden myös kaikki haavoittuneensa mukaansa. Siten saimme voiton tuossa itsepintaisessa taistelussa, vaikka tuo voitto olikin kalliisti ostettu. Meillä oli kuolleita siinä seitsemän- tahi kahdeksankymmenen vaiheilla, kun otetaan nekin huomioon, jotka myöhemmin kuolivat haavoihinsa, ja noin parikymmentä enemmän tahi vähemmän loukkautunutta.

Kuten tavallista hävisivät intiaanit vähemmän kuin valkoiset. Totuuden mukainen selonteko toteaa heidän tappionsa olleen nelisenkymmentä kuollutta tahi kuolettavasti haavoittunutta, ja vahingoittuneita samassa suhteessa vähemmän.»

Se oli merkityksellinen taistelu, johon luoteessa asuvia intiaaneja oli suuri joukko ärsytetty ja jossa nämä yhdellä iskulla kokonaan voitettiin, vaikka he olivatkin luvultaan hiukan ylivoimaiset. Seurauksiltaan oli se kauas kantava. Intiaanien rohkeus oli täydellisesti murrettu ja kiireesti lähtivät he lordi Dunmoren leiriin rauhaa pyytämään.

Cornstalk vain ei lannistunut, vaan oli valmis ja kiihkeä jatkamaan sotaa riistääkseen voiton itselleen millä hinnalla hyvänsä. »Taistella viimeiseen puukkoon saakka», oli hänen tunnuslauseensa, ja hän ponnisti koko tulisen kaunopuheliaisuutensa kiihoittaakseen kansalaisiansa uuteen yritykseen, mutta kaikki oli turhaa. He olivat kokonaan pelästyneet tappiostaan ja olivat kuuroja niin pilkalle kuin rukouksillekin.

Nähtyään lopulta, ettei hän saanut kokoontuneita päälliköitä ja sotureita liikkeelle, iski Cornstalk sotatapparansa maahan ja julisti tahtovansa itse mennä neuvottelemaan rauhasta. Siten lähti hän päällikköineen lordi Dunmore'n leiriin, jossa ryhdyttiin neuvotteluihin. Rohkeutensa menettäneet intiaanit suostuivat minkälaiseen sovintoon hyvänsä, jonka voittajat vain näkivät hyväksi heille tarjota, vieläpä myöntyivät luovuttamaan omistusoikeutensa Ohio-joen eteläpuolella olevaan alueeseen. Siitä huolimatta että hänen oli pakko tyytyä näihin ehtoihin, puolustautui intiaanien pääedustaja Cornstalk koko neuvottelujen ajan mitä ylevimmällä tavalla. Hänen ylväs ja uhmaileva mielensä ilmeni useammasti kuin kerran rajuissa vihan purkauksissa maansa anastajia kohtaan. Hän kohdisti kiivaat syytöksensä lordi Dunmoreen ja tämän upseereihin, ja hänen äänensä kuulosti pikemmin voittajan riemulta kuin voitetun valitukselta, kuten eräs läsnäolija on tapauksesta kertonut. Hänen henkensä oli todellakin lannistumaton, ja kuten myöhemmät tapahtumat todistavat, ei sankarillisempaa sydäntä ole sykkinyt kenenkään intiaanin povessa.

Alleyne oli kerran seurannut isäänsä intiaanipäällikköjen ja valkoisten johtajien suureen neuvotteluun Pickaway-tasangolle, ja hän kertoi, kuinka Cornstalkin kaunopuheisuus oli syvästi vaikuttanut kaikkiin kuulijoihin. Ei ainoastaan hänen ihmeteltävä kielenkäyttönsä, hänen kirkas ja sointuva äänensä ja tyyni esitystapansa pitäneet kuulijakuntaa lumoissa, vaan myöskin hänen miellyttävä ja ylevä käytöksensä.

Ainoastaan yksi suuri päällikkö oli poissa neuvottelusta, nimittäin Logan. Hän kieltäytyi itsepintaisesti poistumasta kylästään, ja lopulta täytyi lordi Dunmoren neuvotella hänen kanssaan erään Gibson-nimisen miehen välityksellä. Ollen vanha metsästäjä, joka oli paljon oleskellut heidän keskuudessaan, tunsi hän intiaanit hyvin, ymmärsi heidän kielensä ja ajatustapansa ja nautti harvinaisen suuressa määrin heidän luottamustaan. Tämän miehen välityksellä lähetti Logan vastauksensa lordi Dunmorelle. Se oli puheen muodossa ja kun se esitettiin julkisessa kokouksessa tulkin kirjaimellisesti kääntämänä, osoittautui se olevan julman kaunopuheliaisuuden erinomainen näyte. Se ei ollut hehkuva puhe rauhan puolesta, vaan pikemmin saavutetun koston ylistys, koston, jota hän piti oikeutettuna kärsimiensä vääryyksien tähden. Puhe oli vaikuttava koruttomassa kiihkeydessään.

»Minä vaadin», aloitti hän, »jokaista valkoista miestä todistamaan, kieltäytyikö Logan milloinkaan ruokkimasta tahi vaatettamasta häntä, kun hän tuli tämän majaan viluissaan tahi nälissään. Viimeisen pitkän ja verisen sodan aikana pysyi Logan toimetonna leirissään vaikuttaen rauhan puolesta. Niin suuri oli rakkauteni valkoista miestä kohtaan, että ohi kulkiessani huomauttivat kansalaiseni: 'Logan on valkoisen miehen ystävä'. Olin ajatellutkin elää ystävänänne, mutta erään miehen konnantyö teki sen mahdottomaksi. Eversti Cresap murhasi viime keväänä kylmäverisesti ja ilman pienintäkään syytä Loganin kaikki omaiset säästämättä edes vaimojani ja lapsiani. Vertani ei virtaa enää pisaraakaan yhdenkään elävän olennon suonissa. Minä vannoin kostoa. Nyt olen kostanut. Olen tappanut monta ja olen saanut täydellisesti nauttia kostostani. Riemuitsen rauhan säteistä maani puolesta, mutta älkää luulko, että riemuni johtuu jonkinlaisesta tulevaisuuden pelosta. Logan ei ole milloinkaan tuntenut pelkoa. Hän ei käännä kantapäitään toisaalle pelastaakseen henkensä. Mitä Logan enää voi kaivatakaan? Ei mitään!»

III.

SANKARIPOIKA.

Eräänä iltana, noin pari viikkoa sen jälkeen kuin piiritys oli alkanut, neuvottelivat kylän etevimmät asukkaat, mitä olisi paras tehdä! Elintarpeet olivat kuluneet hyvin vähiin eikä vielä oltu huomattu merkkiäkään lähestyvistä apujoukoista. Todellakin pelättiin, ettei mitään apua voinut tulla pitkään aikaan, sillä naapuriasutukset olivat todennäköisesti nekin intiaanein saartamat.

»Jonkun täytyy lähteä Virginiaan apua hakemaan», sanoi johtaja verkalleen ja harkitusti, ja ikäänkuin punniten sanojaan, ennenkuin hän lausui ne.

Hän oli pitkä, kaunismuotoinen, täydessä miehuutensa voimassa oleva, tummatukkainen ja sinisilmäinen mies. Kasvojen ilme oli jotensakin tuima, ja hänen tyyni ja päättäväinen käytöksensä herätti luottamusta.

Näiden sanojen jälkeen vallitsi hiljaisuus puhujan ympärille kokoontuneessa saloseudun töykeitten ja karkeapiirteisten miesten pienessä joukossa. Kukaan ei kiiruhtanut vapaaehtoisesti tarjoutumaan tuohon vaaralliseen tehtävään. Jokainen mahdollisuus päästä intiaanien piiritysketjun läpi oli hyvin heikko, ja onnettomien tovereittensa kohtalo vielä tuoreessa muistissa voidaan tuskin ihmetellä, että kaikki pelkäsivät yritystä.

»Jonkun täytyy lähteä apua hakemaan», sanoi Robertson vielä kerran. Hänhän oli päällikkö ja hänen nimensä oli Lännen historiassa kuuluisa. »Ja jollei kukaan muu uskalla mennä, niin menen minä itse», lisäsi hän katsellen hiukan ylenkatseellisesti naapureitaan. Näiden joukossa oli muutamia naimattomiakin miehiä, joilla ei niin ollen ollut vaimoa eikä lapsia huolehdittavinaan, kuten hänellä itsellään.

»Ei mitenkään, kapteeni! Ette saa poistua luotamme!» huusivat kuorossa naiset ja vanhemmat lapset, jotka miesten takana seurasivat tarkkaavaisina neuvottelua. »Teidän täytyy suojella meitä ja valvoa kylälinnoituksemme järjestystä!»

Nämä ihmisraukat ymmärsivät hyvin, että ilman päällikön voimakasta käsivartta ja ilman hänen hillitsevää vaikutustaan heidän yhteiskuntansa kurittomat ja raukkamaisimmat jäsenet varmaankin omistaisivat itselleen suuremmat annokset niukoista ruokavaroista kuin olisi kohtuullista, ja ehkä saisivat pahempaakin epäjärjestystä aikaan.

Sillä välin Alleyne ja Johanna istuessaan vähän matkan päässä erään hirren päällä keskustelivat hiljaisella ja totisella äänellä. Useammin kuin kerran nuorukainen melkein nousi seisoalleen, mutta taipuen kumppaninsa vastaväitteisiin istuutui hän jälleen ja kiistely jatkui ilmeisesti kiihkeämmästi kuin ennen. Vihdoin kuitenkin näytti hän voittaneen tahi ainakin saaneen tytön vastaväitteet vaikenemaan, ja huolimatta siitä, että tyttö rukoilevasti piti kiinni hänen käsivarrestaan, nousi hän ja sanoi rohkealla, kirkkaalla äänellä:

»Minä lähden, päällikkö. Tunnen tien, koska olen aivan äskettäin sitä kulkenut, ja hyvä hevoseni lennättää minut nopeasti vihollisen linjojen läpi.»

Kaikkien silmät kääntyivät puhujaan, samalla kun joukosta kuului hyväksyvää mutinaa. Muutamat arkaluontoisemmat koettivat salata rohkeutensa puutetta lausumalla moittivia huomautuksia nuoresta englantilaisesta, kuten he häntä nimittivät, mutta niitä hän ei näyttänyt lainkaan huomaavankaan. Englantilaisen herrasmiehen luonteva ja miellyttävä käytös, hänen vaalea kihara tukkansa ja kirkkaat siniset silmänsä tekivät hänestä saloseudun tummemman ja ahavoittuneemman miehen vastakohdan. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kaunis, ja moni, Johanna Harrod'ista puhumattakaan, katseli häntä mielellään. Eikä hänen ulkomuotonsa ollut petollinen, sillä vaikka hänellä olikin virheensä, oli Jack Alleynen luonne todellisuudessa tavallista täysipitoisempi. Rohkea aina huimapäisyyteen saakka ja äkillisen vaaran sattuessa kylmäverinen ja maltillinen oli hän luonnollisesti hyvin perehtynyt kaikkeen urheiluun, samalla kun hänen koko luonteensa oli ujostelematon, hilpeä, uljas ja vaatimaton.

»Hyvin sanottu, nuori mies!» vastasi päällikkö katsellen ihailevasti nuorta vapaaehtoista. »Englantilainen taikka ei, joka tapauksessa teillä on rohkeutta. Ja jos joku täällä tohtii loukata teitä, niin hänet minä karkoitan kylästä, niin totta kuin nimeni on James Robertson!» jatkoi hän kiihtyneemmällä äänenpainolla.

Sanottuaan viimeiset sanat silmäili hän uhkaavasti ympärilleen, mutta ei kukaan uskaltanut vastustaa niitä ja roistot, joille ne oli tarkoitettu, eivät voineet kestää noiden tummien kasvojen ja salamoivien silmien ilmettä, vaan hiipivät noloina tiehensä.

»Sittenhän voin lähteä?» koveni Jack.

Vastaus tuli hetken kuluttua. Päällikkö näytti tuumivan asiaa vielä kerran. Hän tiesi liiankin hyvin, että hänen päätöksensä saattoi määrätä ei ainoastaan tuon, ritarillisen nuorukaisen, vaan myöskin koko yhteiskunnan, miesten, vaimojen ja lapsien kohtalon. Mutta hänen epäröintinsä kesti vain hetkisen. Hän katsahti nopeaan ja tutkivasti nuoren miehen innokkaisiin ja päättäväisiin kasvoihin, ja hänen päätöksensä oli tehty.

»Menkää», sanoi hän, »ja Jumala olkoon kanssanne! Mutta ette voi lähteä ennen päivänkoittoa, sillä pimeässä voisitte eksyä tieltänne.»

»Kiitoksia ja eläköön!» huudahti Alleyne iloisesti.

Hän ei ajatellut ollenkaan vaaraa, vaan ainoastaan kunniaa, että hänelle oli uskottu niin tärkeä tehtävä. Sitäpaitsi tulistui hänen ylväs luontonsa siitä, että muutamat töykeämmät uudisasukkaat herjasivat hänen maanmiehiään, ja hän hehkui intoa saada näyttää näille karkeille ja ennakkoluuloisille rajaseudun miehille, että englantilainen oli yhtä rohkea, ellei rohkeampikin kuin he itse.

Oli kuitenkin eräs, joka otti asiat aivan toiselta kannalta. Johanna Harrod kätki kasvonsa käsiinsä ja tahdoton huokaus nousi hänen rinnastaan, kun hän kuuli tuon kohtalokkaan päätöksen. Niiden kahden viikon aikana, jotka olivat kulunut heidän romanttisesta tutustumisestaan, olivat nuo molemmat nuoret niin syvästi kiintyneet toisiinsa, etteivät he olleet itsekään sitä käsittäneet täydellisesti ennen tätä hetkeä.

Nyt, kun ensimmäinen ylpeyden ja tyydytyksen tunne siitä, että hän saisi tehdä tuon vaarallisen matkan Virginiaan, oli vähän hälvennyt, valtasivat suru ja pahat aavistukset hänet, kun hän näki Johanna-paran asennon. Tämän ilmeinen tuska ei ainoastaan koskenut hänen sydämeensä, vaan nostatti hänen omaankin mieleensä levottomia ajatuksia tuon seikkailun onnistumisesta, johon hän oli antautunut. Kumminkaan ei hän aikonut luopua tarjouksestaan eikä hän sitä surrut. Tuli mitä tuli, arpa oli heitetty! Hän oli sitoutunut lähtemään tuolle matkalle, ja hän sen suorittaakin, vaikka henki menisi.

»Rohkeutta, armaani!» sanoi hän ottaen tytön kaunismuotoisen käden omaansa ja istuutuen entiselle paikalleen tämän viereen hirren päälle. »Rohkeutta vain! Minulla on jalo tehtävä, joka voi ehkä määrätä meidän kaikkien kohtalon. Kuinka tahansa», lopetti hän kiihkeästi, »on parempi kuolla velvollisuuttaan täyttäessä kuin karttaa sitä ja elää.»

Lempeä käden puristus ilmoitti hänelle Johannan myötätunnon, vaikka tytön oli vielä vaikea puhua liikutukseltaan. Lopulta hän kuitenkin sanoi tarmokkaasti hilliten tunteitaan:

»Tuskin tiedätte, mitä merkitsee joutua intiaanein vangiksi. Olen uudisasukkaan tytär ja olen kasvanut metsästäjien ja raja-asukasten parissa julmien ja petollisten intiaanein saartamana. Minä käsitän liiankin hyvin sen kauhean vaaran, johon antaudutte. Irokeesit polttivat isoisäni kidutuspaalussa, ja kaksi setääni joutui metsästysretkellä shawnee-intiaanein käsiin ja pakotettuina kujanjuoksuun pieksettiin heidät siinä kuoliaiksi sillä aikaa kuin muutamat heidän lapsistaan joutuivat vielä kamalamman kohtalon uhreiksi.»

Nuori tyttö värisi muistellessaan noita kauheita tapauksia ja jatkoi sitten lyhyen vaitiolon jälkeen:

»En kerro tätä koettaakseni pidättää teitä tehtävästänne, vaan tahdon ainoastaan varoittaa teitä vaaroista, jotka joka puolelta uhkaavat teitä, ja kehoitan teitä mitä suurimpaan varovaisuuteen. Ennen kaikkea», lisäsi hän katsellen rakastettunsa kauniita kasvoja, »välttäkää vangiksi joutumista. Mieluummin tahtoisin —» hän ei voinut lopettaa lausettaan. Ääni petti ja kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Painaen päänsä Jackin olkapäätä vasten koetti hän turhaan pidättää tähän saakka salaamiaan tunteita.

Lukuunottamatta vahteja olivat kaikki asukkaat menneet levolle majoihinsa. Jack käytti tilaisuutta hyväkseen ja painaen Johannan povelleen kuiskaili hän tytön korvaan ikuisen rakkautensa ja ihailunsa valoja. Samalla hän koetti lieventää Johannan levottomuutta kuvaillen hevosensa voimaa ja nopeutta ja tämän laatuisen äkkiarvaamattoman hyökkäyksen vaikutusta intiaaneihin.

»Saatte nähdä, että tulen takaisin ja vaadin teidät mukaani kihlattunani», sanoi hän; »ja kun rauha on palautettu, purjehdimme Englantiin, johon sitten kotimme laitamme. Siellä ei kenenkään koskaan tarvitse pelätä noita kauhistavia sotahuutoja, vaan saa elää rauhassa ja turvallisesti.»

»Ah! Isääni en voi milloinkaan hylätä», vastasi tyttö, »ja häntä ei voi kukaan taivuttaa luopumaan kuljeskelevasta elämästään, jota hän on viettänyt aivan lapsuudestaan saakka. Metsästäjän ja aarniometsän asukkaan elämällä on merkillinen ja voimakas vetovoimansa, josta näyttää olevan aivan mahdotonta päästä, ja vaikka isälläni on sellainen aavistus, että hän lopulta saa surmansa intiaanin kädestä, niin se ei näytä ensinkään vaikuttavan häneen. Hänellä on tapana sanoa, etteivät ne koskaan saa häntä elävänä käsiinsä, ja hän on sellainen eränkäyntitaidon mestari ja niin läpeensä perehtynyt ja tottunut kaikkiin intiaanein kepposiin ja temppuihin, etten hänen puolestaan juuri pelkää.»

»Luullakseni on hän perustanut yhden uudisasutuksen», vastasi Alleyne, joka suurella mielenkiinnolla seurasi Johannan kertomusta.

»Kyllä», vastasi tyttö, »ja sen nimi on hänen mukaan Harrodsburg. Se on siellä ihanassa Kentucky'ssa, mutta on toistaiseksi autio intiaanein ryöstöretkien tähden. Kuitenkin aikoo isä pian opastaa uuden retkikunnan sinne ja jäädä sinne asumaan.»

»Tahtoisin mielelläni lähteä hänen mukaansa», huudahti Jack ja katsellessaan Johannan silmiä unhotti hän hetkeksi pian alkavan seikkailunsa.

Raskas huokaus nousi tytön rinnasta. »Kaikki saattaa olla sen varassa, kuinka nyt onnistutte», vastasi hän värähtelevällä äänellä, ja nousten ylös salli hän rakastettunsa painaa hehkuville poskilleen viimeisen jäähyväissuudelman, ennenkuin he erosivat — ehkä ainiaaksi.

IV.

MATKALLA.

Ensimmäiset heikot valojuovat alkoivat juuri näkyä pimeän metsän takaa, kun Alleyne tuli ulos hirsimökistä, joka oli ollut hänen kotinsa näinä sisällysrikkaina viikkoina. Katsottuaan nopeasti ympärilleen meni hän sukkelaan aitaukselle, jossa hevoset olivat, ja saatuaan veräjän auki juoksi eräs kaunis, punaisenharmaa tamma hänen luokseen hiljaisesti hirnahdellen tuntiessaan hänet.

»Hiljaa, Rhona!» kuiskasi hän. »Meillä on edessämme vaarallinen matka. Meidän täytyy olla hyvin hiljaa». Ja pidellen maissilla täytettyä maljaa toisessa kädessä taputteli hän toisella hevosen kaunista kaulaa sillä aikaa kuin tämä syödä rouskutteli ruoka-annostaan.

Hänen takaansa kuuluvat askeleet herättivät Alleynen huomion, ja kääntyessään tunsi hän päällikön pitkän ja laihan vartalon.

»Se on oikein, nuori mies», sanoi vastatullut. »Kun pidätte noin hyvää huolta hevosestanne, se hädän hetkellä ei jätä teitä pulaan.»

Robertson'in avulla oli Jack pian valmis alkamaan vaarallisen tehtävänsä. Joukko rohkeita metsästäjiä seisoi suuren portin luona valmiina aukaisemaan sen sopivalla hetkellä, ja vaikka oli hyvin varhainen, oli monta kylän asukasta tullut katsomaan hänen lähtöään.

Katsottuaan viimeisen kerran erään hirsimajan ylisikkunasta näkyviin
Johannan kalpeihin kasvoihin hyppäsi Alleyne satulaan.

»Oletko jo valmis?» sanoi päällikkö viitaten miehille aukaisemaan suuren salvan, joka vielä sulki portin.

»Kyllä heti», vastasi Jack puristaen ratsunsa kylkiä ja valmistaen sitä hyökkäykseen. Suitset olivat lujasti toisessa kädessä ja suuri ratsumiehen pistooli toisessa.

»Sitten menkää Jumalan nimeen!» huudahti Robertson lyöden yhteen kätensä merkiksi, että portinvahdit aukaisisivat portin.

Samassa kun portti lensi auki hellitti Jack suitsia ja Rhona kiiti kylästä täyttä laukkaa. Onneksi eivät intiaanit ollenkaan aavistaneet tällaista rohkeaa yritystä, ja Jack oli jo ratsastanut jonkun matkaa, ennenkuin tehtiin vakavampi yritys pysäyttää hänet. Ne harvat tiedustelijat, jotka hän kohtasi, pakenivat säikähtyneinä hänen nopeasti karatessa esiin tahi laukaisivat pyssynsä niin hätäisesti, etteivät osanneet häneen hämärässä metsässä.

Lähellä edessäpäin oleva valoisampi paikka näyttäytyi olevan Watanga-joen mutka, jota kohti tuo nuori englantilainen suuntasi kulkunsa. Päästyään kerran tämän esteen yli olisi hän vihollisen ketjun ulkopuolella, ja sitten kysyttiin vain kestävyyttä suorittaa nopeasti jäljellä oleva matka Virginiaan. Hän nautti jo etukäteen siitä riemusta, jota hän tuntisi silloin kun hän vahvan sotilas- tahi metsästäjäjoukon mukana palaisi vapauttamaan Johannaa ja tämän onnettomuustovereita. Mutta äkkiä sai joku metsäneläimen ääni hänet hätkähtämään.

Ääni kuulosti tulevan tien lähellä olevasta, erästä kaatunutta puuta peittävästä köynnöskasvirykelmästä, mutta mitään ei näkynyt. Kuitenkin osoitti Rhona ilmeisiä pelon merkkejä ja tempoi kovasti suitsiaan. Tuskallisen valppaana koetti Jack nähdä jotakin merkkiä väijyvistä intiaaneista, mutta turhaan, vaikka hän tiesi varmasti näiden ympäröivän häntä. Mutta hänen ei tarvinnut olla kauan tietämättömänä, sillä äkkiä ilmestyessään metsästä hyppäsi joen viettävällä törmällä kasvavasta pensaikosta joukko cherokeesia, jotka riemuhuudoin juoksivat pidättämään häntä. Siitä kuitenkaan välittämättä veti Alleyne suitsista ja kääntyen ympäri koetti hän päästä menemään heidän oikealta puoleltaan. Mutta hänen täytyi luopua siitä juonesta, sillä useita punanahkoja ilmestyi hänen eteensä, ja koettaessaan saavuttaa tien, jota hän oli tullut, oli sekin jo noiden viekkaitten intiaanein sulkema. Ei ollut enää muuta keinoa jäljellä kuin koettaa hyökätä saarroksen läpi. Rohkaistuaan muutamalla sanalla uljasta ratsuaan käänsi hän sen suoraan jokea kohti, ja painaen kannukset kylkiin hyökkäsi hän raivokkaasti hämmästyneeseen joukkoon. Näytti jo siltä, että tämä rohkea isku vapauden puolesta onnistuisi. Täydellisesti hämmästyneinä väistyivät soturit laukkaavan hevosen tieltä. Kahlaamo oli lähellä. Joku kyynärä vielä ja hän olisi ollut vihollistensa saavuttamattomissa. Mutta valitettavasti ei käynyt niin, sillä juuri kun hänen hevosensa syöksyi jokeen, sattui sotatapparan isku hänen takaraivoonsa ja hän putosi tiedotonna ja verissään veteen.

Kun Alleyne tuli tajuihinsa, makasi hän selällään jonkinlaisilla kömpelötekoisilla paareilla, joita pari vahvaa intiaania nopeasti kulkien kantoi. Vähään aikaan ei hän voinut muistaa, mitä oli tapahtunut, ja hän oli hyvin hämmästynyt tilanteesta, johon hän oli joutunut. Vähitellen selvisi kuitenkin hänen järkensä ja hänen muistiinsa palautuivat kaikki asianhaarat liiankin hyvin. Kauhistuen ymmärsi hän olevansa cherokeesien vankina.

Tietäen kohtalon, joka todennäköisesti odotti häntä, oli Jack'in ensimmäinen ajatus tehdä uusi yritys vapautensa puolesta tahi sitten kuolla heti. Mutta mietittyään hetkisen huomasi hän selvästi, että sellainen harkitsematon teko olisi hulluutta. Ensiksikin tunsi hän itsensä heikoksi ja kipeäksi saamastansa iskusta, ja toiseksi oli hän lujasti sidottu paareihin. Sillä hetkellä täytyi hänen olla niin kärsivällinen kuin hän voi ja odottaa aikaansa, kunnes asianhaarat olisivat pakoyritykselle suotuisammat.

»Nuori valkonaama näyttää surulliselta», sanoi eräs ääni paarien vieressä, kun Jack tahtomattaan huokaisi syvään.

Haavoittunut katsahti hätkähtäen ylös ja huomasi kauniin ja pitkän, käskevän näköisen intiaanin katselevan häntä. Haluten näyttää intiaaneille, ettei häneltä puuttunut miehen luontoa, kesti hän tämän katseen silmiänsä räpäyttämättä ja vastasi:

»Kyllä, hän on surullinen ajatellessaan, etteivät valkoiset miehet ja intiaanit voi elää sovussa. On varma, että maa on kyllin suuri molemmille!»

»Totta on, maa on lavea», myönteli päällikkö, »mutta kun se ei ole tarpeeksi suuri valkoiselle miehelle, joka taistelee sen omistuksesta veljensä kanssa, niin kuinka voisi se olla kylliksi suuri myös intiaanille? Ei», huudahti hän kiihkeästi, ja hänen silmänsä leimahtivat tulisesti. »Henki on antanut tämän maan punaisille lapsilleen, eivätkä he luovu siitä ilman taistelua!»

»Mihin viette minua?» kysyi Jack hetken päästä katsoen parhaaksi muuttaa keskustelun aihetta.

»Majoihimme 'Isoille Sumuvuorille'», vastasi päällikkö.

»Vai niin», oli kaikki, mitä Jack jaksoi siihen sanoa. Hänen rohkeutensa katosi ajatellessaan, että hänet vietiin niin kauas uudisasutuksista ja kaikista pelastuksen mahdollisuuksista.

»Isoilla Sumuvuorilla» tarkoitti päällikkö eteläisiä Alleghany-vuoria, tahi »Great Smokies'ta», kuten niitä yleisesti nimitettiin. Siellä olivat cherokeesien kaupungit tahi kylät. Toiset olivat aivan vuorten korkeimmilla huipuilla, toiset vähän alempana ja jotkut aivan vuorten juurella. Kaikki oli paljon varakkaamman näköistä kuin algonquinien eli pohjoisten heimojen luona. Asumukset olivat hirsistä tehtyjä, ja jokaisen kylän keskellä oli suuri pyöreä rakennus, joka usein oli kolmekymmentä jalkaa korkea. Se oli yleinen kokous- ja neuvotteluhuone, jossa heimon päälliköt keskustelivat sodasta ja rauhasta sekä kaikista tärkeimmistä asioista koko kyläkunnan läsnäollessa. Rakennus oli niin suuri, että siihen mahtuivat kaikki kylän asukkaat.

Tarvitsematta pelätä vihollisia matkasivat Alleynen vartioksi määrätyt intiaanit hyvin hitaasti ja metsästelivät koko matkan. Nuorella miehellä oli runsaasti aikaa toipua iskun seurauksista, sillä hänen kantajainsa ja vahtiensa oli pakko tehdä lukuisia ja pitkiä pysähdyksiä odottaessaan metsästäjiä ja valmistaaksensa ja keittääksensä pyydetyn saaliin. Siitä oli seurauksena, että perille saavuttaessa Jack tunsi itsensä yhtä terveeksi ja vahvaksi kun ennen haavoittumistaankin. Ulkoilmassa oleskelu ja runsas ruoka palauttivat hänet pian voimiinsa piirityksestä johtuneen, paastoamisen jälkeen. Kaunista ilmaa jatkui yhä, ja Jackin nuori ja huoleton mieli vaikutti sen, ettei hän olisi ollut ollenkaan epätoivoinen, jollei hänen olisi tarvinnut olla levoton Johannan ja kumppaneittensa puolesta.

Eräänä iltana hämärän tullessa, noin kymmenen päivää vangiksi joutumisensa jälkeen, ilmoitti koirien haukunta ja lasten huudot, että intiaanikylä oli lähellä. Muutamia minuutteja sai Jack olla kiihoittuneen nais- ja poikaviikarijoukon huomion esineenä, kun ne tungeksivat hänen ympärillään saadakseen nähdä valkoisen miehen. Mutta onneksi olivat hänen vahtinsa liian halukkaat hankkimaan itselleen syötävää ja lepoa salliakseen tarpeetonta viivytystä. Senvuoksi kiiruhtivat he viemään hänet neuvotteluhuoneeseen, ja jättivät hänet paikallisen päällikön huostaan seuraavaan päivään. Viimeksi mainittu sattui olemaan hyväluontoinen mies, joka kestitsi suojattiaan runsaalla kauriinpaisti- ja maissipuuroaterialla, jonka jälkeen Jack heittäytyi pitkälleen huoneen nurkkaan häntä varten levitetylle puhvelintaljalle ja nukkui päivänkoittoon saakka.

Oli hyvä, että Jack tunsi itsensä lujaksi ja voimakkaaksi päällikön vieraanvaraisen kohtelun jälkeen, sillä hänellä oli kova päivä edessään.

Päällikkö, joka oli puhutellut häntä matkalla ja jota Jack oli kuullut sanottavan Aconoasta'ksi, lähti miehineen viemään häntä kuusi penikulmaa etempänä olevaan pääkaupunkiin. Siellä asui tuo kuuluisa päällikkö Kiitävä Kanootti, joka ei milloinkaan säästänyt raja-asukkaita, sillä hän oli valkoisen miehen katkera vihollinen. Jackin onnettomuudeksi sattui hän olemaan kotona, sillä hän oli edellisenä päivänä palannut onnistumattomalta Carolinaan tekemältään ryöstöretkeltä. Tämä seikka ei ollut parantanut hänen kiivasta luontoaan, ja kuultuaan, että hänen kaupunkiinsa oli tuotu eräs vihattu valkonaama, kiiruhti hän neuvottelutalolle katsomaan vankia ja purkamaan kiukkuansa häneen.

»Ugh!» huudahti hän nähdessään nuoren vangin tulevan sisään vahtien välissä. »Tässäkö kaikki, mitä olette tuoneet? — Tuommoinen sileänaamainen nulikka! Ah, hänestä ei ole kenellekään hupia, hän on akka ja pyörtyy heti kidutuksen alkaessa.»

Päällikkö sanoi tämän englannin kielellä vankinsa mielenylennykseksi, mutta tämä ei kiinnittänyt mitään huomiota noihin ivallisiin sanoihin. Hän tiesi, että hänen ainoa pelastumismahdollisuutensa oli pysyä kylmäverisenä ja jotenkin heikontaa intiaanein valppautta. Vaikka hän oli nuori iältään, ei hän olisi säikähtänyt koettamasta voimiaan kenen häntä ympäröivän miehen kanssa tahansa. Ollen pitkä ja jäntevä ja lapsuudesta asti harjaantunut kaikenlaisiin voimankoetuksiin, oli hän oikein mestari painissa, nyrkkeilyssä, hypyissä ja juoksussa. Mutta tällä kertaa sopi hyvin hänen tarkoituksiinsa näytellä osaa, jonka päällikön sanat olivat johtaneet hänen mieleensä. Hänen vartalonsa kaunis sopusuhtaisuus, joka suuressa määrin salasi hänen vahvoja lihaksiansa, auttoi häntä aikeessaan.

»Veljeni on väärässä. Nuori valkonaama on suuri soturi», vastasi
Aconoasta rauhallisesti.

Hän oli nähnyt Jack'in rohkean yrityksen murtautua piiritysketjun läpi
Watangan luona, ja hän ihaili vilpittömästi nuorukaista sen johdosta.

Mutta Kiitävä Kanootti ei ollut sillä tuulella, että hän olisi sietänyt vastaväitteitä. Suvaitsematta ollenkaan vastata, käski hän kärsimättömällä kädenliikkeellä sulkea vangin sisään keskipäivään saakka, jolloin häntä kidutettaisiin ja hänet poltettaisiin kidutuspaalussa.

Onneksi ei Jack ymmärtänyt näiden päällikön sanojen sisällystä, sillä ne sanottiin cherokeesien kielellä, mutta siitä hyväksyvästä mutinasta, jolla joukko niitä tervehti, ja siitä kostonhaluisesta katseesta, jolla tuo hirmuvaltias häntä katseli, kun hänet vietiin pois, päätteli Jack, etteivät hänen tulevaisuuden toiveensa olleet ollenkaan valoisat.

V.

ONNETTOMUUSTOVERI.

Alleynen mietelmät eivät olleet kadehdittavia hänen maatessaan siinä pitkällään ahtaan hirsimökin lattialla, johon hänen vahtinsa olivat työntäneet hänet. Hän saattoi kuulla heidän syvät kurkkuäänensä oven ulkopuolelta, jossa he todennäköisesti keskustelivat hänen kohtalostaan, mutta hän ei ajatellut heitä eikä itseään niin paljoa kuin noita apua toivovia uudisasukas-raukkoja siellä piiritetyssä kylässä. Apua ei hän enää milloinkaan voinut heille hankkia. Erittäinkin muisteli hän tuota suloista ja kaunista ruskeasilmäistä salon tyttöä, jolle hän oli vannonut uskollisuutta ja joka nyt oli säälimättömien intiaanien saartamana, nälkäkuoleman partaalla ja ehkä vielä pahemmankin kohtalon uhkaamana.

Ajatus sai hänet raivoihinsa, ja hypäten ylös aikoi hän raivata itselleen tien vapauteen kaiken uhallakin, kun merkillinen melu kiinnitti hänen huomiotaan. Se oli kuin vihastuneen ihmisjoukon kohinaa, ja se toi hänen mieleensä tapauksen hänen kotikaupungistaan, jossa kerran sotaväen oli täytynyt tulla hillitsemään kokoontunutta roskaväkeä.

Melu tuli kovemmaksi ja lähemmäksi, kunnes kuulosti aivan siltä kuin olisi cherokeesien koko heimo vaimoineen, lapsineen ja koirineen ollut hänen vankilansa ympärillä. Mitähän se mahtoi merkitä?

»Ah, minuahan ne ovat tulleet hakemaan ja tappamaan», ajatteli Jack parka, kylmän hien kihotessa otsalle hänen odottaessaan siinä pyöveleitään. Hän päätti myydä henkensä kalliisti.

Minuuttia myöhemmin paiskattiin ovi auki ja roskajoukon huutojen ja haukkumisien saattamana työnnettiin toinen vanki kursailematta majaan.

»Haukkukaa nyt, te pelkurikoirat, kun kerran saitte minut!» huudahti vastatullut uhmailevasti.

Hän oli pitkä ja voimakkaan näköinen mies vaaleine, kiharoine tukkineen, isoine kyömynenineen ja vahvoine ulkonevine leukoineen. Ilme hänen suunsa ympärillä ja yleensä koko hänen olentonsa ilmaisivat ystävällisyyttä ja uljuutta sekä pelotonta rohkeutta. Hän oli puettu uudisasukasten ja metsästäjien tavalliseen tapaan, karvalakkiin, ripsutettuun metsästystakkiin, pukinnahkaisiin säärystimiin ja mokkasiineihin, mutta hänen vyössään ei ollut sotatapparaa eikä päänahkapuukkoa, kuten tavallisesti. Nämä sekä hänen uskollinen luodikkonsa oli otettu pois häneltä ja hänen kätensä oli lujasti sidottu selän taakse.

Alleynellä oli aikaa tehdä nämä huomiot sillä aikaa kuin tämä merkillinen mies selin häneen ivallisesti katseli vainoojiaan ilmeisesti huomaamatta nuoren englantilaisen läsnäoloa.

Vaikka hän oli aseeton ja sidottu, näyttivät intiaanit kuitenkin pelkäävän hänen katsettaan, ja paiskaten oven kiinni hiipivät he tiehensä kiusaamatta vankejaan sen enempää tällä kertaa. Nämä katselivat toisiaan molemmin puolisella mielenkiinnolla ja hämmästyksellä, ennenkuin Alleyne sai sanotuksi:

»Näyttää siltä kuin olisimme onnettomuustovereita.»

Metsästäjä katseli häntä kiireestä kantapäähän jonkun hetken, ennenkuin hän vastasi:

»Luulenpa, että olette englantilainen, nuori mies! Mitä täällä teette?»

Ensin Jack vähän hämmästyi vastauksen töykeyttä, mutta sitten hän arvasi, mitä metsästäjä hänestä ajatteli. Cherokeesit ja muut intiaaniheimot olivat englantilaisten liittolaisia, ja vastatullut piti ilmeisesti Alleynea jonakin englantilaisen hallituksen lähettinä.

»Olen kyllä todellakin englantilainen», vastasi Jack katsoen rohkeasti metsästäjää silmiin, »mutta kumminkaan en ole täällä vapaaehtoisesti Olen joutunut vangiksi, kuten tekin ja kenties yhtä kunniakkaasti.»

»Sitten pyydän anteeksi, herra englantilainen», vastasi tuo pitkä mies hymyillen ja silmäili samalla pikaisesti majaa.

Hänen tutkimuksensa ei näyttänyt juuri tyydyttävän häntä päättäen siitä synkästä varjosta, joka hetkeksi häivähti hänen kasvoilleen, mutta nopeasti saavutti hän entisen tyyneytensä ja jatkoi:

»Joka tapauksessa olette onnellinen, koska kätenne ovat vapaat, ja sananne voitte parhaiten todistaa vapauttamalla minunkin käteni.»

Jack karahti punaiseksi sanoissa piilevän epäluulon tähden, mutta hilliten itseänsä vastasi hän ystävällisesti: »Teen sen mielihyvällä, jos sanotte minulle kuinka se käy päinsä.»

»No hyvä», vastasi metsästäjä aivan muuttuneella äänensävyllä, »se on pian tehty.»

Ja kumartuen tutki hän hetken aikaa majan lattiaa Alleynen katsellessa kummastuneena.

»Kas tässä, nuori mies!» huudahti hän työntäen jotakin esinettä mokkasiininsa kärjellä. »Ottakaa tuo ja leikatkaa poikki siteeni.»

Alleyne totteli ja huomasi esineen teräväsärmäiseksi piikiveksi, jotka olivat hyvin yleisiä näillä seuduin, ja aikaa tuhlaamatta alkoi hän sahata poikki raa'asta nahasta leikattuja hihnoja, joilla hänen kumppaninsa kädet oli sidottu. Hihnat olivat niin kireällä, että ne olivat hanganneet nahan melkein rikki aiheuttaen miesraukalle kovia tuskia.

Nahkahihna oli hyvin sitkeää, mutta työskenneltyään piikivineen muutaman hetken sai Jack katkaistuksi kaikki siteet. Kun viimeinen niistä heltisi, huokaisi metsästäjä syvään helpotuksesta, ja sitten Jack'in hieroessa hänen ajettuneita ranteitaan kertoivat he toisilleen seikkailunsa oikein juurta jaksain ja keitä he olivat.

Metsästäjä osoittautui olevan tuo rajaseuduilla niin hyvin tunnettu Simon Kenton, taitava metsästäjä ja peloton uudisasutusten raivaaja. Hän kertoi, että hän oli erään toverinsa kanssa ollut matkalla vuorten yli Tennesseehen, kun he joutuivat väijytykseen. Hänen toverinsa tapettiin ja itse joutui hän vangiksi.

Kun Alleyne puolestaan oli kertonut, kuinka hän oli joutunut vangiksi, näytti Kenton sangen levottomalta.

»Tunnen joitakin Watangan miehiä», lausui hän, »ja jos vain voin auttaa jotenkin, niin heidät on pelastettava. He osoittivat minulle suurta ystävällisyyttä, kun viime keväänä uupuneena ja pahoin haavoittuneena hain turvaa heidän kylästään.»

Metsästäjä nousi ja asteli ajatuksiin vaipuneena vähän aikaa edestakaisin. Lopulta pysähtyi hän äkkiä ja huudahti iloisesti Jackille:

»Olette englantilainen, ymmärrän sen nyt, ja teidän isänne on korkeassa virassa Virginian kuvernöörin luona?»

»Niin, mutta mitä se meitä nyt hyödyttää?» kysyi Jack,

»No hyvänen aika! Jos vain saamme intiaanit uskomaan sen, on kaikki hyvin. He eivät tahdo kiduttaa omaa liittolaistaan.»

»Mitä te tarkoitatte?» tiuskasi Jack ja hänen kasvonsa punehtuivat kovasti.

»Ei suututa, nuori mies», vastasi metsästäjä puolustavasti; »minä vain oletan teidän tietävän, että englantilaiset ovat yllyttäneet cherokeesit, creekit ja choctawit sotaan uudisasukkaita vastaan.»

»Ei milloinkaan, en voi uskoa sitä!» huudahti Jack vihaisesti. »He ovat voineet lähettää sanansaattajia hankkiakseen varmuuden intiaanein puolueettomuudesta tässä uhkaavassa sodassa, mutta ei yllyttääkseen näitä taisteluun. Isäni on sanonut minulle usein, että hän tulee aina voimakkaasti vastustamaan sitä, että intiaaneja yllytetään taisteluun valkoisia vastaan.»

»Niinpä kyllä, ja siten uskon jokaisen ajattelevan, joka pitää kunnianaan olla englantilainen ja joka hiukankin tuntee intiaanein sodankäyntitapoja, mutta minä arvaan, että olette velvollisia toimeenpanemaan kaikki määräykset, joita saatte Englannista, olivatpa ne sitten minkälaisia hyvänsä.»

»Totta on», vastasi Alleyne miettivästi, »mutta jos joskus pääsen täältä, niin tahdon kaikin voimin tehdä asian todellisen laidan maanmiehilleni tunnetuksi ja lopettaa tämän julman ja häpeällisen politiikan!»

»Hyvin puhuttu, nuori mies! Mutta joka tapauksessa on meidän ennen kaikkea koetettava vapauttaa Watangan asukkaat.»

Alleynen hämmästynyt katse ei jäänyt hänen kumppaniltaan huomaamatta, ja tämä tulkitsi hänen ajatuksensa aivan oikein.

»Ajattelette meillä olevan tarpeeksi tekemistä siinäkin, kun vapautamme itsemme.»

»Niin juuri, sillä todellakaan en tajua, onko meillä minkäänlaisia mahdollisuuksia siihen. Olen kumminkin halukas ja kiihkeä koettamaan», vastasi Jack. »Tosiaankin», jatkoi hän, »olin juuri aikeissa murtautua ulos, kun te saavuitte. Olin tulla hulluksi, kun ajattelin noita intiaanein saartamia ihmisparkoja, jotka, nyt saavat turhaan toivoa apua, jota minun piti heille hakea.»

Kun Alleyne lopetti puheensa, kuului jälleen kaukaista melua.

»Meidän on pidettävä silmämme auki voidaksemme pelastaa henkemme ja sitten auttaa ystäviämme», sanoi Kenton painaen korvansa erääseen seinän rakoon.

»Äänestän, että teemme hyökkäyksen heti, kun ovi avataan», ehdotti Alleyne. »Me voimme murtautua vartiojoukon läpi, ennenkuin he kerkiävät kohottaa aseitaan meitä vastaan.»

»Niin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olisi koko roskajoukko kintereillämme. Ei niin», jatkoi metsästäjä, »minulla on parempi suunnitelma», ja kumartuen poimi hän maasta nahkahihnat, joilla hän oli ollut sidottu.

»Nyt», sanoi hän, »saatte kietoa nämä jälleen ranteitteni ympärille, mutta sitokaa ne niin höllästi, että voin vapauttaa käteni milloin vain haluan! »

Jack teki nopeasti kuten häntä oli neuvottu, ja pian olivat Kentonin kädet sidotut taakse kuten ennenkin. Nyt voi hän kumminkin heikolla tempauksella vapauttaa ne milloin vain halusi.

»Kas niin», sanoi hän, »nyt täytyy teidän näytellä englantilaista upseeria, ja minä selitän heille, kuinka suuren erehdyksen he ovat tehneet vangitessaan teidät ollessanne matkalla Virginiaan kuvernöörin käskystä.»

Ensin pani Jack ankarasti vastaan, että hän esiintyisi noiden verenhimoisten cherokeesien liittolaisena, mutta muistaessaan Johanna Harrod'in ja tuon saarretun kylän muut avuttomat naiset ja lapset haihtui hänen epäröintinsä, varsinkin kun hän todellakin oli matkustanut Watangaan valtiollisissa asioissa.

»Eikö teillä ole mukananne mitään, joka voisi todistaa teidän olevan Englannin palveluksessa?» kysyi Kenton. »Mitä nuo messinkiset koristeet vyössänne ja patruunakotelossanne ovat?»

»Ah, sehän on totta! Siinä on Englannin vaakuna ja nämä ovat osia sotilaspuvustani.»

»Hyvä! Nyt hiljaa, shakaalit tulevat!»

Seuraavassa silmänräpäyksessä lensi raskas ovi auki, ja Aconoasta syöksyi sisään vartiojoukon etunenässä. Pysähtyen aivan kynnyksen viereen katsahti päällikkö nopeasti ja tutkivasti ympärilleen. Sitten antoi hän ihmettelevän ja tyytyväisen näköisenä määräyksen viedä vangit neuvottelutalolle päin.

»Hän hämmästyi nähdessään siteeni paikoillaan», kuiskasi Kenton kumppanilleen, kun he yhdessä lähtivät majasta. »Hän ei tiedä meidän kuuluvan eri puolueisiin, näettekös.»

Noilla kahdella ei ollut enää tilaisuutta enempiin keskusteluihin, mutta tämä viimeinen vihjaus riitti muistuttamaan Jack'ia osasta, jota hänen piti esittää. Muutamissa minuuteissa tulivat he sille pitkälle ja suoralle tielle tahi kadulle, jota myöten päästiin kylän keskellä olevalle aukeamalle. Se oli täynnä kaiken ikäisiä intiaaneja, miehiä, naisia ja lapsia. Mutta erittäinkin veti Jackin huomion puoleensa kaksi pahaaennustavan näköistä paalua, joiden ympärille oli koottu kuivia oksia ja muuta polttopuuta.

Hän oli usein kuullut kerrottavan miehistä, jotka jouduttuaan intiaanien vangeiksi oli poltettu paaluun sidottuina, ja nyt näytti häntä odottavan sama kohtalo. Oliko siis ihmeellistä, että hän tunsi itsensä heikoksi ja melkein horjui paikalle, johon hänen kumppaninsa oli jo pysähtynyt kokoontuneiden päälliköiden eteen! Ainoastaan suurella tahdon voimalla pysyi hän seisoallaan.

Mutta Kentonin esimerkki teki häneen valtavan vaikutuksen. Pahoinvointi meni pian ohi, ja rohkaisten mielensä seisoi hän suorana ja tyynenä intiaanijoukon keskellä. Kentonissa ei voitu huomata pelon merkkiäkään. Huolettomasti nojaten toista paalua vasten silmäili hän ympärilleen melkein yhtä välinpitämättömästi kuin olisi hän ollut vain katselija eikä onneton, kidutusta ja kuolemaa odottava vanki. Tästä huolimatta tiesi Jack, sillä niin paljon tunsi hän jo tätä miestä, että tämän näennäisen välinpitämättömyyden alla piili luja päätös taistella kuolemaan saakka, ennenkuin alistua enempään kiusaamiseen ja kidutukseen, ja että hän odotti ainoastaan sopivaa tilaisuutta tehdäkseen jonkun hurjan pakoyrityksen.

Jack päätti seurata esimerkkiä.

VI.

VAPAUS TAIKKA KUOLEMA

Vankien ei tarvinnut olla kauan tietämättömiä kohtalostaan. Kun päälliköt olivat neuvotelleet keskenään jonkun hetken, poistui Aconoasta miesten luota ja tuli Alleynen luokse.

»Miksi nuori valkonaama ei irroittanut suuren veljensä siteitä, kun olitte kahdenkesken majassa?» kysyi hän katsellen Alleynea tutkivasti silmiin.

Jack katsoi rävähtämättä takaisin, mutta ennenkuin hän keksi sopivaa vastausta, tuli Kenton väliin.

»Irroittaisiko cherokeesi jonkun creekin tahi shawneen siteet?» huudahti hän. »Amerikkalaisten ja 'pitkäpuukkoisten' välillä on sota. Luuletteko, että tämä englantilainen asiain niin ollen tahtoo auttaa vihollistansa pakenemaan?»

Kokoontuneesta joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, kun he kuulivat nämä metsästäjän cherokeesien kielellä pontevasti lausumat sanat.

»Onko totta, että nuori veljeni on 'pitkäpuukkoinen', — ehkä jonkun päällikön poika?» kysyi Aconoasta vilpittömästi hämmästyneenä.

»On!» sanoi Alleyne pontevasti katsoen vakavasti päällikköä kasvoihin rehellisin, sinisin silmin.

»Mutta kuinka jouduitte sotureitteni vangiksi vihollisen alueella?» kysyi Kiitävä Kanootti epäilevästi. Hän oli sotatappara kädessään tullut ylväänä lähemmäksi kuullakseen mitä sanottiin.

»Isäni, joka on päällikkö, lähetti minut viemään Virginian kuvernöörin määräyksiä amerikkalaisten päällikölle Watangaan. Olin paluumatkalla, kun miehenne salakavalasti vangitsivat minut», vastasi Alleyne ripeästi.

»Hm!»

Kiitävä Kanootti asteli hetken edestakaisin vankeinsa edessä syvissä mietteissä. Kääntyen äkkiä nuorukaisen puoleen sanoi hän:

»'Pitkäpuukkoiset' ovat cherokeesien ystäviä. He ovat yhdessä polttaneet rauhanpiippua; mutta kuinka voi intiaani tietää, että valkoinen mies puhuu totta?»

»Katsokaa tätä», vastasi Jack, näyttäen vyössään ja patruunakotelossaan olevaa messinkistä koristusta. »Näistä käy selville, että olen Englannin kuninkaan palveluksessa.»

Onneksi oli tuo vanha päällikkö useita kertoja nähnyt englantilaisten sotilaspukuja, ja tutkittuaan Alleynen osoittamia merkkejä näytti hän uskovan, että Alleyne oli kuin olikin englantilainen.

»Hyvä on», sanoi hän. »Nuori veljeni saa nähdä, kuinka Kiitävä Kanootti rankaisee 'pitkäpuukkoisten' ja cherokeesien vihollisia!»

Ja kääntyen ympäröivään joukkoon päin lausui hän miehilleen omalla kielellään muutamia täsmällisiä määräyksiä.

Joukossa syntyi heti levottomuutta ja hälinää. Soturit muodostivat piirin sen paalun ympärille, jota vasten Kenton nojasi, sillä aikaa kuin eräs alempi päällikkö sytytteli tulta kahdella piikivellä ja kuivalla taulalla, johon oli kaadettu ruutia. Lähellä oleva risukasa leimahti pian ilmituleen naisten ja lasten hurjasti ja soinnuttomasti kirkuessa. He voittivat miehetkin ilmaistessaan valkoisen miehen pian alkavan kidutuksen synnyttämää pirullista riemuaan.

Viimemainittua kuljetettiin sillä aikaa edestakaisin koko heimon mielenylennykseksi, ennenkuin hänet sidottiin paaluun. Tavallisesti täytyi poltettavaksi tuomitun vangin ennen kuolemaansa kärsiä mitä pirullisinta kidutusta. Vaimot ja lapset oikein hekumoivat niistä tuskista, joita he aiheuttivat onnettomalle uhrilleen pistelemällä hänen paljasta ruumistaan roviosta sieppaamillaan palavilla tikuilla. Mutta tämä alkukidutus ei saanut mennä niin pitkälle, että uhri olisi kuollut. Kun hän päälliköiden mielestä rupesi käymään kovin heikoksi, virvoittivat hänen vainoojansa hänet henkiin jälleen siinä tarkoituksessa, että hänet sitten hitaasti paistamalla vähitellen tapettaisiin. Sentähden oli polttoaineet kasattu hänestä jonkun välimatkan päähän, eikä niiden sallittu palaa liian nopeasti.

Näiden pahaa ennustavien valmistuksien aikana oli Jack-parka kauheassa tuskassa tuon rohkean miehen tähden, joka oli tuomittu sellaiseen julmaan kohtaloon. Hänen suureksi ihmeekseen ei Kenton kuitenkaan näyttänyt mitään pelon merkkiä, ja kun vihdoinkin kaikki oli valmista ja hänet vietiin takaisin kidutuspaalun luokse, säilyttivät hänen kauniit kasvonsa vieläkin miellyttävän ja puolittain ylenkatseellisen ilmeensä. Tämän miehen lannistumaton rohkeus ja hänen erinomainen tyyneytensä saivat osakseen myöskin hänen villien vihollistensa ihailun, lukuunottamatta Kiitävää Kanoottia. Metsästäjän uhmaileva käytös näytti ärsyttävän tätä amerikkalaisten uudisasukkaiden leppymätöntä vihollista.

»Valkonaama koira!» karjui hän mennen uhrinsa luo, »et kauan meitä pilkkaa, sillä ennen auringon laskua olet tuhkana ja päänahkasi on riippuva tässä vyössä.» Hän osoitti hirvennahkaista vyötään, jossa riippui lukematon joukko päänahkoja.

»Mitä vielä, cherokeesit ovat akkoja! Vain aseetonta miestä he uskaltavat pilkata», vastasi Kenton ivallisesti, kun soturit alkoivat kiinnittää häntä paaluun.

Ehkä enemmän metsästäjän halveksivan käytöksen kuin viimeisten sanojen ärsyttämänä joutui tuo ennestään kiihtynyt päällikkö nyt aivan suunniltaan, ja siepaten loimuavan risukimpun läheisestä nuotiosta iski hän sillä vangin kasvoja kohti. Mutta tämä oli häntä nopeampi. Hän painoi päänsä alas ja palava heittoase ainoastaan kosketti paalua kylväen säkeniä hänen päällensä ja samoin myöskin niiden intiaanein kasvoille, jotka olivat häntä kiinni sitomassa.

On vaikea sanoa, oliko se hänen alastomille hartioilleen pudonneitten hehkuvien säkenien tuottama tuska, sillä intiaanit olivat riisuneet hänet alasti vyötäisiä myöten, vai tietoisuus siitä, että toiminnan hetki oli tullut, joka pani vangin liikkeelle kostonhalun kiihoittamana. Ikäänkuin toinen Simson mursi hän keskeneräiset siteet, jotka kiinnittivät hänet paaluun, ja samalla reväisten irti kätensä heittäytyi hän kuin pantteri ällistyneen päällikön kimppuun, ennenkuin tämä ennätti siepata puukkoa tahi sotatapparaa kamalasta vyöstään. Hän sai intiaania kiinni vyötäisten kohdalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä lensi tämä suinpäin palavaan nuotioon. Käyttäen sitten hyväkseen syntynyttä sekasortoa juoksi tuo rohkea ja reipas metsästäjä erääseen ympäröivässä joukossa olevaan aukkoon, ja iskien maahan jokaisen, joka yritti häntä pidättää, pääsi hän pakoon majojen takana olevalle aukealle.

Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta, että Alleyne oli hetken ajan kykenemätön mihinkään toimintaan. Sitten vasta kun muutamat soturit olivat kursailematta kiskoneet onnettoman päällikkönsä liekeistä ja loput olivat yhtyneet karanneen vangin yleiseen takaa-ajoon, johtui nuoren englantilaisen mieleen, että nyt hänkin voisi hyvin päästä karkuun. Olihan totta, että päällikkö oli antanut hänelle vapauden, mutta ei hänen aseitaan, ja oli hyvin epäiltävää, sallisiko päällikkö hänen lähteä kylästä. Kun asiat olivat kääntyneet näin (Jack oli näiden muutamien sekuntien aikana harkinnut kaikkia asiaan kuuluvia seikkoja), ei hän kauan viipynyt rohkean päätöksen teossa. Hän oli aikonut käyttää sen pienen vaikutusvaltansa, joka hänellä ehkä olisi »pitkäpuukkoisten» edustajana, metsästäjän hengen pelastamiseksi ja oli koko ajan miettinyt keinoa, jolla hän voisi aikeensa parhaiten toteuttaa, kun meteli samassa alkoi. Nyt oli tilanne luonnollisesti kokonaan toinen. Kenton oli nyt joka tapauksessa vapaana, ja Alleynen oli vain huolehdittava itsestään. Katsoen nopeasti ympärilleen huomasi hän, että kylän ylempänä olevaan osaan johtava tie oli melkein tyhjä, sillä kaikki liikkumaan kykenevät miehet, naiset ja lapset olivat juosseet takaa-ajajien jälkeen.

Juosten eteenpäin ikäänkuin hänkin tahtoisi yhtyä ajoon ja odottaen tilaisuuttaan syöksyi Jack äkkiä lähellä olevan mökin taakse. Kiihtyneet intiaanit eivät huomanneet häntä, ja kun he kaikki olivat juosseet hänen ohi, hiipi hän hiljaa ympäri ja lähti päinvastaiselle suunnalle kuin Kenton oli mennyt. Aution kadun etäisimmässä päässä näytti olevan niitty tahi intiaanein maissipelto. Hän juoksi siis sinnepäin tietäen hyvin, että siellä oli mainio piilopaikka. Kaikki kamelia pienemmät olennot voi pellon pitkä ja tiheä vilja kätkeä niin hyvin, että huomaaminen oli mahdollista vasta muutaman askeleen päästä.

Lähemmäksi tultuaan huomasi hän, ettei hän ollut erehtynyt. Hän saattoi nähdä noiden kauniiden, kypsien tähkien silkinhienojen tupsujen huojuvan tuulessa, ja hän alkoi jo tuntea jonkinlaista vapauden tunnetta, sillä jos hän vain voisi päästä kenenkään huomaamatta maissipeltoon, voisi hän helposti piilotella siellä pimeän tuloon saakka. Aurinko alkoi jo lähestyä läntistä taivaanrantaa. Pimeän tultua voisi hän sitten hiipiä tiehensä ja suunnata matkansa Isoja Sumuvuoria kohti. Kulkien tietään tähtien mukaan koettaisi hän parhaimpansa mukaan suunnata matkansa pohjoiseen päin ja pysytellen laaksossa vuorijonon juurella päästä lopulta Virginiaan.

Se oli semmoinen matka, että monet miehet olisivat sitä kauhistuneet, mutta Alleyne ei ajatellut itseään, vaan Johanna Harrodia tovereineen Watangassa. Voisiko kukaan sanoa, kykenisikö hän vielä ajoissa johdattamaan apujoukkoa vapauttamaan heidät? Joka tapauksessa se ei olisi hänen syynsä, jollei hän onnistuisikaan uhkarohkeassa yrityksessään.

»Ugh! Mihin minun nuori veljeni kiiruhtaa?»

Nämä syvällä kurkkuäänellä lausutut sanat, jotka samalla kuulostivat hyvin pilkallisilta, täyttivät pakenijan sydämen kauhulla. Katsellen pelokkaasti ympärilleen huomasi hän Kiitävän Kanootin äkkiä ilmestyvän eräästä paremman näköisestä majasta, jonka hän juuri oli sivuuttanut Tässä oli pulma. Hän olisi kyllä voinut suoriutua päälliköstä suuremmitta vaikeuksitta, mutta se ei olisi hyödyttänyt mitään. Päällikön olisi vain tarvinnut viheltää, niin joitakin kuulomatkalla olevia sotureita olisi heti saapunut paikalle seuraamaan hänen jälkiään minne hän vain olisi mennytkin. Oli kuitenkin hyvin masentavaa nähdä suunnitelman pettävän juuri silloin kun menestys näytti varmalta. Jack oli kumminkin halukas juoksemaan tiehensä ajatellessaan, että jos hänet saadaan kiinni ja tuodaan takaisin, niin olkoon menneeksi. Onneksi viisaammat ajatukset voittivat. Hän päätti näyttää rohkeata naamaa, ja kääntyen kohtaamaan päällikköä huudahti hän:

»Valkoiset miehet eivät kiduta avuttomia vankejaan. Cherokeesit ovat villiä petoja. Kuinka voisi 'pitkäpuukkoisten' poika viihtyä heidän kylässään?»

»Koska Kiitävä Kanootti käskee niin!» sanoi päällikkö ylpeästi laskien jäntevän kätensä Jackin olkapäälle.

Viimemainittu huomasi intiaanin kasvojen julman ja kostonhimoisen ilmeen, ja hän päätti vapautua hänen kynsistään kaiken uhallakin. Saapuvilla oli ainoastaan muutamia pieniä lapsia ja niinmuodoin oli vain päällikkö hänen tiellään. Viimemainitulla oli sotatappara ja puukko, kun hänellä itsellään taas ei ollut minkäänlaista asetta. Yhtäkaikki ei hän epäröinyt hetkeäkään. Vapautuen äkillisellä liikkeellä päällikön otteesta ja samalla vieden oikean käsivartensa taaksepäin iski hän seuraavassa silmänräpäyksessä päällikköä leukaan niin paljon kuin hän jaksoi. Isku osui paikalleen ja Kiitävä Kanootti kaatui kuin pölkky majan seinustalle.

VII.

TURHA TOIVO.

Veripunainen aurinko laskeutui Watangan aarniometsien taakse luoden tyyneen ja utuiseen ilmaan punertavan vivahduksen. Yhdeksäntenä iltana Alleynen lähdön jälkeen istui Johanna katsellen kylän läntiseltä portilta lähtevää polkua. Lounaisessa kulmassa olevan hirsivarustuksen ikkunasta saattoi hän nähdä tien, jota myöten hänen rakastettunsa oli mennyt.

Hänen kauniissa silmissään oli kaipaava ilme ja kyynel vierähti hänen poskelleen katsellessaan autiota polkua.

»Intiaanit ovat vanginneet hänet», kuiskasi hän, »en saa milloinkaan enää nähdä häntä.»

Hän oli niin vaipunut suruunsa, ettei hän huomannut karkeatekoiselle ullakolle saapunutta keski-ikäistä, pitkää ja laihaa miestä, joka oli puettu metsästäjän mekkoon, nahkaisiin sääryksiin ja mokkasiineihin. Metsästäjä, sillä sellainen hän kaikesta päättäen oli, katseli hiljaisena tyttöä jonkun hetken, kunnes hymy hiipi hänen suupieliinsä ja kirkasti hänen säännölliset ja ystävälliset kasvonsa.

»Rohkeutta, tyttöseni, olen terveenä täällä jälleen!» sanoi hän mennen tytön luo, joka nousi äkkiä kuullessaan hänen äänensä.

»Mitä, oletko siinä todellakin, isä?» huudahti hän. »En ollenkaan voinut odottaa sinua takaisin näin pian? Ja kuinka —»

»Etkö odottanut minua takaisin?» keskeytti hän ilmeisesti hämmästyneenä. »No kenen poissaoloa itkit, kun astuin sisään?»

Petollinen puna syöksyi Johannan poskille ja heittäytyen isänsä kaulaan kuiskasi hän vastauksensa tämän korvaan.

»Alleyne, Alleyne!» kertasi metsästäjä, »varmasti olen kuullut tuon nimen ennenkin.»

»Hänen isänsä on englantilaisten joukkojen komentaja Virginiassa», vastasi Johanna hiljaa. »Hän toi tänne kuvernöörin määräyksiä.»

»Ole sitten varovainen, lapseni. Mitä on meikäläisillä ihmisraukoilla tekemistä hänenkaltaistensa kanssa?» Luota siihen, ettei hänellä ole hyvät tarkoitukset, sinut hän on jo kyllä unhottanut.»

»Oi, isä, älä sano niin! Hän pelasti henkeni paaluaitauksen luona, ja hänen täytyy olla uskollinen ja rohkea, sillä muuten ei hän olisi vapaaehtoisesti syöksynyt läpi intiaanein linjojen hakeakseen meille apua.»

»Hyvä, hyvä, tyttöseni, aikahan sen näyttää», vastasi Harrod miettiväisestä »Kuinka pitkän ajan sanoit olevan siitä, kun cherokeesit saartivat kylän?» lisäsi hän, muuttaen äkkiä keskustelun aihetta.

»Siitä on nyt kulunut neljättä viikkoa», vastasi Johanna. »Mutta, isä, kerro nyt minulle, kuinka niin pian palasit lännestä ja ennen kaikkea kuinka suoriuduit ympärillämme olevista intiaaneista ja pääsit sisään kylään. Melkein jokaisen, joka on uskaltanut lähteä kylästä ulos, ovat intiaanit tappaneet tahi ottaneet vangiksi.»

»No niin, kun olin tullut joen toiselle rannalle, tunsin heti vaistomaisesti, että jotakin oli hullusti, sillä kaikki oli niin kuoleman hiljaista. Katsellessani ympärilleni huomasin vähän ylempänä kanootin ja hiivin hiljaa sinne. Katkaistuani nuoran, jolla se oli kiinnitetty puuhun, nousin kanoottiin ja maaten pohjalla pitkälläni annoin sen ajelehtia virran mukana. Kuten olin odottanutkin vei virta minut hiljaa juuri paaluaitauksen alapuolelle. Samalla hetkellä kuin kanootti koski rantaan nousin ylös ja hypättyäni maihin juoksin niin paljon kuin jaksoin lähimmälle portille. Välimatka oli ainoastaan kuusikymmentä kyynärää, ja onneksi tunsi vahti minut ja aukaisi luukun. Vaikka olinkin niin joutuisa, ammuttiin kumminkin läheisistä pensaikoista muutamia laukauksia minua kohti, mutta ei yksikään kuula sattunut.»

»Jumalalle kiitos!» huudahti tyttö hartaasti. »Isä, uskon varmasti, että olet noiduttu! Myötäänsä olet vaaroissa ja aina selviydyt niistä onnellisesti.»

»Sallimus on ollut minulle hyvin suotuisa», vastasi Harrod hartaasti, »vaikka tällä viime matkallani Kentuckyyn ajattelin useasti, etten milloinkaan enää saisi nähdä sinua enkä Watangaa. Tuskin olimme saapuneet perille, kun huomasimme intiaanein jälkiä ympäristössä. Siitä huolimatta päätimme jäädä paikoillemme, kun kerran olimme tulleet niin kauas. Tiesimme hiukan, mitä tuleman piti.» Metsästäjä pysähtyi katsellen kysyvästi ympärilleen alastomassa huoneessa.

»Annan sinulle jotakin syötävää, isä», vastasi Johanna, »ja sitten kerrot sinä minulle kaikki. Olet kai hyvin väsynyt ja nälkäinen?»

Sanottuaan tämän asetti nuori tyttö maljan paahdettua maissia väsyneen ja nälkäisen miehen eteen. Siinä oli kaikki, mitä hänellä oli tarjottavana.

»Tälläkö sinun on täytynyt elää?» kysyi Harrod.

»Niin», vastasi Johanna, »kolmeen viikkoon ei ole juuri muuta ollut. Cherokeesit yllättivät meidät, eikä siinä ollut aikaa hankkia varastoja.»

Sitten jutteli hän isälleen kaikki, mitä oli tapahtunut. Hän kertoi omasta tuskallisesta paostaan unhottamatta ylistää ritarillista pelastajaansa, joka vapaaehtoisesti oli tarjoutunut menemään apua hakemaan, kun Robertson oli kehoittanut miehiään siihen. Kun Johanna oli lopettanut, oli Harrod vuorostaan valmis kertomaan, mitä oli tapahtunut hänelle itselleen ja hänen tovereilleen heidän matkallaan perustamaan uudisasutusta Kentuckyn laaksoon.

»Niin, lapseni», aloitti hän, »lähdettyäni täältä menin tovereineni vuorten yli Kentycky-joelle ja seurasimme sitä sen lähteiltä melkein siihen kohtaan, jossa se yhtyy Ohio-jokeen. Suurin vaikeus oli valita sopivin paikka kylällemme, kun sellaisia paikkoja oli siellä niin paljon. Lopulta kuitenkin valitsimme erään paikan, jossa oli lähellä lukuisia suolalähteitä jo jonkun matkan päässä pääjoesta. Siellä oli kaikenlaista metsänriistaa niin paljon, että melkoisen suuria aloja oli poljettu aivan mullikolle. Ympäristöstä tuli sellaisille paikoille teitä, jotka olivat leveitä kuin kujat.

'Täällä ei meidän ainakaan tarvitse nähdä nälkää!' huudahdin tovereilleni.

'Ei, näyttää ennemminkin siltä kuin villit pedot tallaisivat meidät kuoliaiksi', vastasi eräs Girty-niminen mies, joka sattumalta oli yhtynyt meihin päivää tahi paria ennen ja josta en ollenkaan pitänyt.»

»Kuinka oli hän siellä aivan yksinään?» kysyi Johanna.

»En voi sitä tarkalleen sanoa», vastasi hänen isänsä, »mutta hän on voinut tulla toisten metsästäjien mukana Ohio-jokea alas veneellä tahi kanootilla ja eronnut heidän seurastaan tahallisesti tahi sattumalta. En pitänyt tarpeellisena tiedustella sitä. Mutta miksi sitä kysyt?»

»Koska herra Alleyne mainitsi, että lordi Dunmoren sotaretkellä oli mukana eräs Simon Girty-niminen tiedustelija. Muistan nimen, koska se minusta tuntui niin merkilliseltä ja koska päällikkömme huomautti, että hän on hyvin vaarallinen mies, joka on mennyt intiaanien puolelle ja luopunut kansalaisistaan.»

Kuullessaan tämän nousi Harrod ja alkoi kävellä edestakaisin tuon pienen huoneen lattialla ilmeisesti kovin järkytettynä.

»Simon Girty!» huudahti hän. »Niin, hänen täydellinen nimensä oli todellakin sellainen ja hän otti osaa shawneesotaan. Mutta sanoiko Robertson varmasti niin, että hänestä oli tullut luopio?»

»Sanoi, isä, ja hän lisäsi vielä, että hän uskoi sen kyllä, sillä hän tunsi miehen lapsuudesta saakka. Hän tuntui olevan jonkun alhaissäätyisen irlantilaisen roiston poika, jonka intiaanit olivat tappaneet. Nämä ottivat pojan kasvatikseen ja varttuessaan heidän joukossaan tuli hän yleisesti tunnetuksi häikäilemättömästä rohkeudestaan ja julmasta viekkaudestaan.»

»Ah sitä roistoa!» huudahti Harrod nyrkkejään heristäen. »Nyt minä ymmärrän kaiken. Hän juuri toi intiaanit kimppuumme, ennenkuin olimme saaneet pienen varustuksemme valmiiksi, aiheuttaen siten yhden rohkeimman toverini kuoleman ja hajoittaen toiset. Se mustasydäminen petturi! Minä kyllä pidinkin sitä hyvin merkillisenä, että hän hävisi leiristämme juuri päivää ennen hyökkäyksen tapahtumista.»

»Minä olisin yhtä raivoissani tuolle heittiölle kuin sinä nyt», sanoi Johanna, »jollei juuri hänen roistomaisuutensa olisi saattanut sinua kotiin juuri silloin kun kipeimmin sinua tarvitsen. Oi, isäni», jatkoi tyttö kiertäen kätensä hänen kaulaansa, »minä toivon, että hylkäät tuon kuljeksivan elämäsi ja asetut johonkin asuttuun seutuun, johon kykenemme perustamaan oikean kodin kauaksi näistä ainaisista hälyytyksistä ja vaaroista.»

Tuo vanha metsämies ja korven raataja painoi tytön hellästi rintaansa vasten katsoen hänen suloisia ja miettiväisiä kasvojaan, ja näytti siltä, kuin Harrod sillä hetkellä olisi tahtonut myöntyä hänen kiihkeään pyyntöönsä. Mutta se oli vain sillä hetkellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä nuo karskit, ahavoittuneet kasvot saivat tavallisen vakavan ja tuiman ilmeensä.

»Toivon, että voisin totella sinua, lapsi kulta», vastasi hän surullisesti, »mutta on hyödytöntä taistella kohtaloaan vastaan. Minut on määrätty erämaiden voittajaksi ja samalla niiden vapauttajaksi intiaanein vallasta, sillä jokin sisälläni pakottaa minua alituisesti tähän uhkarohkeaan työhön. Riutuisin ja kuolisin, jos minun olisi pakko oleskella pitemmän aikaa asutuilla seuduilla.»

Johanna huokaisi, mutta luopui enemmistä yrityksistä saada isäänsä muuttamaan kantaansa, sillä hän tiesi olevan vain ajan hukkaa koettaa ajaa asiaa pitemmälle. Puhellen ja käyttäytyen niin iloisesti kuin mahdollista saattoi tuo velvollisuutensa, tunteva tyttö isänsä istumaan seinän vieressä olevalle penkille. Pitäen isänsä suurta ja jäntevää kättä omassaan pyysi hän tätä kertomaan, minkälainen se seutu oli, johon hän oli aikonut asettua asumaan.

Metsästäjän kasvot kirkastuivat heti.

»Se on todellinen 'Kaanaan maa', lapsi!» huudahti hän innostuneesti. »Juoksevien virtojen, viheriöitsevien niittyjen ja metsien maa. Se on täynnä metsänriistaa, julmia petoja ja kauniita lintuja. Siellä on suunnattomia puita ja riippuvia köynnöskasvia, siellä samoilevat suuret puhvelit ja jalomuotoiset hirvet laumoissa metsien ja ruohoaavikoitten halki, ja onpa siellä vielä runsaasti susia, karhuja ja muita petoeläimiä!»

Harrod pysähtyi äkkiä, ikäänkuin tämän odottamattoman kaunopuheisuuden purkauksen uuvuttamana, ja ojentaen oikean kätensä veti hän pitkän luodikkonsa, jonka hän oli pannut nojalleen seinää vasten, polviensa väliin.

»Isä, olet kuvaillut täydellisen metsästäjän paratiisin!» huudahti
Johanna. »En ollenkaan ihmettele, ettet tahdo luopua siitä.»

Tarkkasilmäinen raja-asukas ei vastannut. Hän katseli liikkumatonna ulos pienestä neliskulmaisesta aukosta, joka oli samalla ikkuna ja ampumareikä ja josta Johanna oli päivät päästään vahtinut rakastettunsa paluuta. Nousten seisomaan suuntasi Harrod pyssynsä aukon läpi, ja pyssyn perä poskella katsoi hän kiinteästi sen kiiltelevää piippua pitkin.

»Mitä siellä on, isä? Valmistautuvatko intiaanit hyökkäämään kylää vastaan?»

»Katso!» kuului tyyni vastaus.

Johannaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hänen sydämensä löi kiivaasti, mutta tukahduttaen pelkonsa katsoi hän kohotetun pyssyn osoittamaan suuntaan maissipellon yli. Ensin näki hän vain metsän tumman ääriviivan, joka etempänä yhtyi Watanga-jokeen. Amerikan lyhyt hämärä alkoi sukkelaan muuttua yöksi, ja ainoastaan tarkin näkö voi enää erottaa puiden kannot ja ihmiset toisistaan. Mutta kun hän jännitti katsettaan, huomasi hän metsäpolulla miehiä, jotka olivat ilmestyneet sille hyvin äkkiä.

»Ah, tuolla ammuttiin!» huudahti Johanna, kun äkillistä tulen leimausta seurasi terävä pamaus, »ja nyt taas, ja nyt taas!» kun vielä kaksi pamausta seurasi sukkelaan toisiansa.

»Nyt riemuitkaa!» jatkoi hän ilosta suunniltaan, »se on sovittu merkki.
Hän palaa nyt meitä auttamaan. Me olemme pelastuneet vaarasta.»

»Kunniani kautta, luulen että olet oikeassa, lapsi!» vastasi Harrod laskien hitaasti pyssynsä. »Intiaanit eivät olisi ampuneet. He olisivat pantterien lailla hiipien hyökänneet.»

Pian haihtuivat kaikki epäilykset, sillä heti kun kylästä vastattiin yhtä monella laukauksella, lähtivät nuo salaperäiset vieraat rohkeasti tulemaan lähintä porttia kohti iloisesti hurraten. Hurraahuutoihin vastaten aukaistiin portti, ja sisään marssi joukko vahvoja luodikoilla ja sotatapparoilla aseistettuja uudisasukkaita.

Kiiruhtaen ulos hirsivarustuksesta, yhtyi Harrod tyttärineen puoleksi nälkäännääntyneiden miesten, vaimojen ja lapsien joukkoon, joka oli kokoontunut vapauttajiaan tervehtimään. Liikutettuna tarkasteli Johanna-parka tarkoin sisään tulevien miesten kasvoja, toivon ja pelon vaihdellessa hänen povessaan. Niin, hänen toivonsa petti, sillä Jack Alleyne ei ollut mukana.

Joukon johtajana oli oikea erämaan metsästäjä, eräs iso, leveärintainen, tuiman näköinen ja ahavoittunut kolmenkymmenen ikäinen mies, eikä tuo vaaleatukkainen ja kaunis englantilainen sopusuhtaisine vartaloineen. Harrod tunsi miehen heti, ja raivaten itselleen tien joukon läpi tervehti hän sydämellisesti häntä.

Mies oli Simon Kenton.

VIII.

MERKILLINEN KOHTAUS.

Muutamin lyhyin lausein kertoi Kenton Harrodille, kuinka merkillisellä tavalla hän oli tavannut nuoren englantilaisen luutnantin cherokeesien kylässä ja häneltä kuullut Watangan asukasten tukalasta tilasta.

Mainiten vain ohimennen omasta ihmeellisestä paostaan intiaanein luota kertoi Kenton sitten suoraan kulkeneensa uudisasutukselle Holston-joella, ja koottuaan joukon pyssymiehiä viivyttelemättä lähteneensä Watangaan.

»Hyvin tehty, Simon!» kuului huutoja, ja monet tunkeutuivat eteenpäin puristaakseen hänen kättänsä tahi taputtaakseen häntä kiitollisesti olkapäälle.

»Täytyikö tapella?» kysyi Robertson täsmälliseen ja ratkaisevaan tapaansa.

»Ei, ainoastaan erään pienemmän intiaanijoukon kanssa vähän kahakoitiin kahlaamon luona. Heidän päävoimansa lienevät perääntyneet ennen meidän saapumistamme sinne.»

»Meidän pitäisi seurata niitä ja hyökätä heidän kimppuunsa heidän omalla alueellaan. Naseva vastaisku on tarpeellinen antamaan heille vähän ojennusta», sanoi Robertson.

Hyväksyvä mutina tervehti tätä yleisen mielipiteen rohkeata ilmaisua ja jotkut reippaimmat miehet vaativat, että cherokeeseja vastaan lähdettäisiin viivyttelemättä.

»Aikaa ei ole hukattava», vastasi päällikkö, »mutta meidän on toimittava yhdessä naapureimme kanssa. Tarvitaan ainakin parituhatta miestä takaamaan yrityksen onnistumisen.»

»Niin, eikä kahdenkertainenkaan määrä olisi vielä liikaa», vastasi Kenton. »Heidän kylänsä ovat suuret ja lukuisat, vaikka niitä ei olekaan vaikea lähestyä.»

»Isä, kysy häneltä, kuinka herra Alleynen on käynyt», kuiskasi Johanna isänsä korvaan, ja hänen äänensä vapisi pelosta ja tuskasta.

Täyttäen pyynnön heti sai Harrod vanhalta toveriltaan ripeän vastauksen.

»Hänellä ei ole mitään hätää, jollei hän vain yritä pakoa», sanoi
Kenton. »Selitin punanahoille, että hän on englantilainen.»

Johannan kasvot karahtivat punaisiksi tämän kuullessaan, mutta tietäessään, ettei se ollut mitenkään pahasti tarkoitettu, ja tuntiessaan, että kaikki läsnäolijat katselivat häntä, salasi hän suuttumuksensa, kun hänen rakastettuaan näennäisesti parjattiin punaisen miehen liittolaiseksi. Onneksi asettui Robertson poissaolevan sanansaattajansa puolelle.

»Englantilainen taikka ei», huudahti hän, »mutta hän uskalsi henkensä hakiessaan meille apua.»

»Olette oikeassa, päällikkö», vastasi Kenton pontevasti. »Mies ei ollut pelkuri. Hän oli tuskissaan vain sen tähden, ettei hän kyennyt ajoissa hankkimaan apua pelastaakseen Watangassa olevat ystävänsä. Sentähden koetin minä pelastaa hänen henkensä kertomalla intiaaneille, että hän kuului heidän ystäviinsä englantilaisiin. Ja onneksi», lopetti ystävällinen metsästäjä puheensa, »vahvisti hänen pukunsa selitykseni.»

Aikaa ei hukattu koottaessa kaikki käyttökelpoiset miehet naapurikylistä, Holstonista ja Clinchistä. Yhdessä Watangan miesten kanssa oli heitä nyt toista sataa. Kaikki sen puolen asukkaat olivat kiihtyneet intiaanien ryöstöretkien tähden ja sekä Virginia että Carolina lähettivät joukkoja kurittamaan näitä. Näistä muutamista valtioista oli koolla noin neljätuhatta miestä, joiden päällikköinä olivat everstit Rutherford ja Williamson. Yhdyttyään viimemainitun joukkoon Canueea-nimisellä paikalla syyskuun puolivälissä joutuivat Watangan miehet ottamaan osaa ankarimpaan taisteluun.

Kenraalin tietämättä oli viisisatamiehinen cherokeesijoukko asettunut väijytykseen Meween solaan. Niin pian kuin metsästäjät olivat päässeet solan puoliväliin, alkoivat piilossa olevat intiaanit tuhoisan tulen ahtaan laakson molemmilta puolilta. Täydellisesti yllätettynä joutui koko joukko äkkiä sekasortoon ja alkoi perääntyä. Kauhea tappio näytti välttämättömältä.

Tässä käännekohdassa koetti eräs urhoollinen upseeri, eversti Hammond, kuitenkin saada miehiä kokoon. Syöksyen miestensä eteen onnistui hän jossain määrin pysähdyttämään heidät esimerkillään ja puheellaan. Samalla kertaa sai luutnantti Hampton mukaansa noin kaksikymmentä rohkeinta sotilasta, ja juosten eteenpäin huusi hän:

»Ne, joilla on pyssyt latingissa, hyökkäävät eteenpäin, muut heittäytyvät maahan ja lataavat!»

Toisten seuraamana hyökkäsi tuo perikatoon tuomittu joukko päättäväisesti solaan piilossa olevan vihollisen tehdessä mitä voimakkainta vastarintaa. Ne olivat piiloutuneet laaksoa ympäröivien kallioiden suojaan ja olivat melkein voittamattomia.

Juuri tämän varalta oli kenraali lähettänyt joukko-osaston kiipeämään kalliolle solan toiselta puolelta ja hyökkäämään sivulta intiaanein kimppuun. Näiden tuimien saloseudun miesten etumaisten joukossa, jotka olivat ottaneet osalleen tämän vaarallisen tehtävän, oli Simon Kenton. Tavallisella uhkarohkealla urhoollisuudellaan eteni hän niin kauas, että hän joutui lopulta joukostaan erilleen, ja välttääkseen vangiksi joutumista kätkeytyi hän, juuri kun intiaanit alkoivat perääntyä, erään vuoren itäistä rinnettä myöten virtaavan pienen puron uomaan.

Kulkien varovasti ahtaassa uomassa aikoi Kenton päästä jollakin tavalla vuoren ympäri ja yhtyä joukkoonsa jälleen. Mutta kuta kauemmaksi hän tuli sitä jyrkemmiksi muuttuivat vuoren rinteet ja lopulta sulkivat hänen tiensä pystysuorat kalliot, jotka kohosivat hänen yläpuolellaan satoja jalkoja korkealle. Tässä pulassa päätti hän seurata jälkiään takaisin toivoen, että intiaanit olisi sillä aikaa ajettu pakoon ja tie olisi vapaa laaksoon, jossa hän voisi yhtyä kumppaneihinsa.

Mutta hän pettyikin toivossaan. Sillä niin pian kuin hän oli kääntynyt takaisin ja alkoi kavuta alaspäin ahdasta uomaa myöten, huomasi hän alapuolellaan kaksi perääntyvää intiaania. Sinne ei ollut menemistä, ja hän kiipesi mahdollisimman sukkelaan takaisin, ennenkuin intiaanit huomasivat hänet. Onneksi oli viimemainittujen huomio kokonaan kiintynyt muutamiin valkoisiin tiedustelijoihin, jotka vaikeuttivat heidän matkaansa ampuen heitä vuoren huipulla olevien kallioiden takaa.

Voidakseen päästä vuoren juurelle kääntyi Kenton etelään päin kulkien erään toisen puron reunaa pitkin. Käveltyään ja juostuaan vuorotellen noin kaksi penikulmaa saapui hän erääseen pajuviidakkoon. Siellä päätti hän piilotella ja levähtää jonkun aikaa ja samalla pitää intiaaneja tarkasti silmällä. Nämä näyttivät kuitenkin menneen päinvastaiseen suuntaan, ja hän sai olla toista tuntia rauhassa.

Ponnistuksistaan väsyneenä oli hän juuri vaipunut keveään uneen, kun hän äkkiä heräsi nauruun ja puheluun. Hypäten ylös ja varovasti kurkistaen oksien välistä näki hän kahden cherokeesin lähestyvän sitä paikkaa, jossa hän seisoi. Mutta enimmän hämmästytti häntä se, että heidän välissään asteli eräs valkoinen mies, jonka kädet oli sidottu selän taakse. Hän oli ilmeisesti vanki ja näkyi olevan haavoitettu, koska hänen päänsä ympärille oli sidottu suuri liinavaate, joka samalla melkein peitti hänen kasvonsa.

Pelkäämättä mitään vaaraa kulkivat intiaanit välinpitämättöminä edelleen ja huvittelivat pilkkaamalla ja kiusaamalla avutonta vankiaan. Heidän luuloteltu turvallisuutensa oli äkkiä haihtuva.

Niinkuin pantteri vaanii uhriaan, niin Kentonkin odotti kunnes hänen vihollisensa olivat hänen piilopaikkansa kohdalla. Silloin hyökkäsi hän viidakosta karjaisten niin että kaiku vastasi läheisistä kallioista. Hämmästyneinä ja kauhistuneina eivät nuo molemmat cherokeesit yrittäneetkään puolustautua, vaan pakenivat suinpäin jättäen vankinsa jäljelle.

Kenton, jolle verenvuodatus oli vastenmielistä, ei koettanutkaan surmata heitä, vaan ampui ainoastaan pelotukseksi laukauksen heidän jälkeensä. Kun hän kääntyi kuulustelemaan pelastamaansa miestä, kuuli hän mainittavan omaa nimeään.

»Kenton! Miten maailmassa olette täällä?»

»Entäs te, herra Alleyne, missä olette te ollut?» vastasi hämmästynyt metsästäjä tuntiessaan haavoitetun miehen samaksi englantilaiseksi nuorukaiseksi, jonka kanssa hän oli vähän aikaa sitten ollut vankina cherokeesien kylässä.

»Inhoittavassa vankeudessa», vastasi Jack melkein synkästi. »Mutta kertokaa minulle ensin», jatkoi hän ja hänen äänessään oli jännittynyttä tuskaa, »mitä on tapahtunut Watangassa? Tuliko apu ajoissa?»

»Tuli», vastasi Kenton ripeästi, »ja nyt on cherokeeseilla itsellään kova työ omien kyliensä puolustuksessa. Mutta tulkaa tuonne viidakkoon», jatkoi hän katkaisten puukollaan nahkahihnat, joilla nuorukaisen ranteet oli sidottu. »Siellä olemme turvassa hiiviskeleviltä punanahoilta, ja teidän levätessänne voin kertoa kaikki.»

Jack ei vastustellut, vaan seurasi urhoollista opastaan tiheikköön. Totta puhuen oli hän hyvin iloinen saadessaan levähdyttää väsyneitä jäseniään ja hoitaa haavaansa, sillä hänen vartijansa olivat kiiruhtaneet kulkua välittämättä hänen kipeästä päästään ja hänen yleensä heikosta tilastaan.

»Tässä on hyvä olla», sanoi Kenton istuutuen pienen puron reunalle, joka mutkitteli viidakon läpi läheiseen jokeen. »Istuutukaa ja antakaa minun katsoa haavaanne sillä aikaa kuin kerron teille Watangan tapahtumista. Sitten pyydän teitä vuorostanne kertomaan, miten saitte tämän pahan iskun», sanoi hän muuttaessaan varovasti sidettä haavaan.

»Esimerkki on paljon vaikuttavampi kuin hyvät neuvot», vastasi Jack. »Kun näin teidän onnistuvan yrityksessänne, unhotin neuvonne vartoa aikaani vastustamattomasta vapauden kaipuustani huolimatta. Unhotin, etten ollut teidän laisenne eränkäyntitaidon mestari. Eksyin tieltäni ja kertoakseni pitkän jutun lyhyesti jouduin lopulta minua kiinni ottamaan lähetettyjen intiaanein leirinuotiolle. Ennenkuin kerkesin korjata erehdystäni, niin — todellakin, ennenkuin oikein huomasinkaan sitä, kaatoi sotatapparan isku minut maahan, ja jossakin cherokeesien varustuksessa tulin jälleen tajuihini. Siellä minä ehkä olisin saanut oleskella tarpeekseni, elleivät intiaanit olisi saaneet vihiä lähestymisestänne ja peläten minun pääsevän pakoon lähettäneet minua liittolaistensa creekien säilytettäväksi.»

»Oli onni, että satuin olemaan juuri siinä, mistä saattajanne olivat päättäneet kulkea», vastasi metsästäjä lyhyesti ja huuhtoi puhellessaan purossa verisen siteen.

Sitten hän kertoi muutamin sattuvin lausein suojatilleen, kuinka hän oli onnistunut selviytymään cherokeeseista ja kuinka hän, mentyään sitten suoraan Holstoniin, oli koonnut joukon vapaaehtoisia ja vienyt ne pikamarssissa Watangaan. Oli kuin balsamia Jackin haavalle saada tietää, että Johanna oli turvassa ja voi hyvin ja että Johanna oli erittäin kiihkeästi kysellyt häntä.

Puhdistettuaan huolellisesti puolittain parantuneen haavan ja pantuaan puhtaaksi huuhtomansa siteen paikalleen jätti Kenton potilaansa nauttimaan lyhyttä, mutta tarpeellista lepoa. Itse hiipi hän pois ottamaan selvää tilanteesta ja jos mahdollista hankkimaan jotakin syötävää. Kulkien varovaisesti joen rantaa pitkin tuli hän pian pieneen papawepuumetsikköön, jossa oli paljon herkullisia hedelmiä. Kooten niitä niin paljon kuin hän voi kantaa oli hän juuri kääntymäisillään takaisin, kun hän huomasi jonkun esineen kelluvan vedessä, puolittain piilossa korkean törmän alla. Mentyään aivan äyräälle huomasi hän ilokseen ja hämmästyksekseen, että esine oli intiaanikanootti. Tuon pienen aluksen pohjalla oli mela, jonka tuo varovainen metsästäjä otti heti haltuunsa.

Sitten hän kiiruhti takaisin viidakkoon kertomaan kumppanilleen kaksinkertaisesta löydöstään, ravinnosta ja kulkuvälineestä. Kenton oli todellakin vapautunut huolitaakasta löydettyään kanootin. Hänellä oli ollut paljon päänvaivaa, miten hän voisi viedä tuon sairaan ja heikontuneen luutnantin takaisin Watangaan tahi ainakin päästä onnellisesti tielle sinnepäin, ennenkuin taas lauma cherokeeseja olisi heidän kimpussaan.

»Mielestäni ei tuo kanootti voi meitä paljonkaan hyödyttää», väitti Alleyne ahmiessaan hedelmiä niin paljon kuin jaksoi, sillä kaikki lähistöllä olevat joet juoksevat joko länteen tahi etelään ja Watanga on, kuten sanoitte, melkein suoraan pohjoiseen täältä.»

»Totta on, toveri», vastasi metsästäjä; »mutta ettekö tunne vanhaa sananlaskua: 'Pisintä tietä kulkien päästään joskus nopeimmin perille'?»

»Kyllä, mutta en voi ymmärtää, miten se voi sopia nykyiseen tilanteeseemme», väitti Jack itsepäisesti vastaan, toivomatta kumminkaan mitään niin hartaasti kuin päästä mahdollisimman pian Johannan luo Watangaan.

»Niin, koska te ette tiedä, ette ainakaan tarpeeksi hyvin, suoran tien vaaroja», vastasi Kenton. »Jos olisitte vahva ja voimakas», hän jatkoi, »niin se olisi toinen asia. Silloin voisimme matkata yötä päivää ja uhmata muutamia punanahkoja, mutta nyt —»

»Nyt täytyy meidän siis kulkea jotakin vesitietä ympäri», huudahti Jack kärsimättömästi, kun hänen kumppaninsa hetkeksi vaikeni syödäkseen viimeisen hedelmän.

»Niinpä niin, ja jollen ole erehtynyt, juoksee tämä joki suoraan Tennessee-jokeen, jota myöten pääsemme suuremmitta ponnistuksitta Ohio-jokeen. Voimme sitten soutaa sitä ylöspäin päivän tahi kaksi, kunnes saavumme Cumberland-joen suuhun, johon me käännymme, ja lopulta saavutamme Watangan laakson kulkemalla Cumberlandin solan kautta!»

»Herran tähden, siihenhän menee kuusi viikkoa sen sijaan että maamatkan tekee yhdessä päivässä!» vastusteli Jack toivottomalla äänellä.

»Vaikkapa niinkin», vastasi Kenton rauhallisesti, mutta päättäväisesti, »muita sittenkin on tämä tie meille soveliain.»

Nähden, että enempi väittely asiasta oli hyödytön, täytyi Alleynen tyytyä päätökseen ja kysyä kumppaniltaan, milloin tämä aikoi lähteä.

»Yöllä, heti kuun noustua», vastasi metsästäjä, »ja siihen mennessä on meidän parasta nukkua joku tunti.»

IX.

KUULUISIA UUDISASUKKAITA.

Watangan piirityksestä oli tuskin kulunut kahta viikkoa, kun Harrod alkoi valmistella paluutaan Kentuckyyn, kuten aluetta, joka oli saman nimisen joen ja Cumberlandin välissä, jo silloin nimitettiin. Turhaan koetti hänen tyttärensä varoittaa häntä. Mitä enemmän hän puhui vaaroista ja mitä mahdottomampana hän piti yritystä perustaa uudisasutus sellaiseen paikkaan, jota intiaanit niin sattuvasti nimittivät 'Synkäksi ja veriseksi maaksi', sitä lujemmin päätti Harrod pysyä päätöksessään.

»Ei kannata puhua, lapsi», sanoi hän lopulta, »minä kuolisin, jos jäisin tänne pitemmäksi ajaksi. Erämaiden asuttaminen on vaarallista työtä, myönnän sen kyllä, mutta se on ainoa tehtävä, johon olen sopiva, ja on aivan yhdentekevää tappaako minut intiaanin kuula vai sotatappara tai kuolenko taudin riuduttamana vai vanhuuden murtamana sitten kuin minunkin aikani kerran tulee.»

»Isä, jos sinä menet, niin tahdon tulla mukaasi», vastasi Johanna. »Tahdon mieluummin jakaa vaarat kanssasi kuin kärsiä poissaolosi aiheuttamaa jännitystä ja tuskaa.»

Tähän tuo tuima metsästäjä ei kuitenkaan suostunut, vaan vastusteli sitä niin kauan, että lopulta tehtiin tällainen sopimus: Harrod itse ja niin monta seuralaista kuin voitaisiin taivuttaa hänen mukaansa lähtisivät heti tuohon uuteen maahan, ja niin pian kuin he olisivat rakentaneet kunnollisen varustuksen, tulisi Johanna sinne ensimmäisten uudisasukasten kanssa.

Eräs vanha uudisasukas oli kuvannut Kentuckyn yhtä kauniiksi ja ihanaksi kuin paratiisin. Siellä oli runsaasti erinomaisia laitumia ja viljalti riistaa. Eipä siis ollutkaan ihmeellistä, että kaikki rohkeat miehet tunsivat vetovoimaa sinne, kun kuulivat siitä puhuttavan. Tuo maa oli saanut sellaiset synnynnäiset johtomiehet ja metsästäjät kuin Daniel Boonin, John Floydin, Benjamin Loganin ja James Harrodin kokonaan lumoihinsa, jota vihamielisten intiaanein tuottamat vaarat näyttivät vain lisäävän.

Tämä hedelmällinen alue oli jonkinlainen isännätön, ympäristössä asuvien intiaanein yhteinen metsästysmaa ja kaikkien heimosotien näyttämö. Cherokeesit, mingot, shawneet, delawarit, irokeesit, miamit, wyandotit ja monet muut heimot riitelivät keskenään ja valkoisten kanssa sen omistamisesta, ja jokainen piti itseään alueen oikeana omistajana. »Synkkä ja verinen maa» oli sattuva nimitys, ja pitkät ajat oli maa täydellisesti nimensä kaltainen.

Boon oli jo koettanut perustaa uudisasutusta tälle alueelle. Kuultuaan eräältä Finley-nimiseltä metsästäjältä ja intiaanein luona kulkevalta kauppamieheltä, kuinka siellä vilisi otuksia aivan laumoittain ja kuinka hedelmällisiä laitumet olivat, lähti hän Yadkinissa olevasta kodistaan »mennäkseen Amerikan aarniometsän halki etsimään Kentucky-nimistä maata», kuten hänen kertojansa omituisesti kirjoittaa kirjassaan: »Entisen metsästäjän eversti Daniel Boonin seikkailut».

Finleyn opastamana saapui Boon muutamien rohkeitten sukulaistensa kanssa tuohon luvattuun maahan, jossa he viipyivät monta kuukautta pyytäen hirviä, karhuja ja puhveleita. Lopulta rupesivat intiaanit ahdistamaan heitä, ja Boon sekä eräs hänen Stewart-niminen kumppaninsa joutuivat vangiksi. He pääsivät pakoon, mutta vähän myöhemmin yllättivät intiaanit jälleen Stewartin, joka silloin menetti henkensä. Boon viipyi siellä kuitenkin noin vuoden, mutta lopulta pakotti alituisesti kasvava, ryöstöretkillä kuljeskelevien intiaanein aiheuttama vaara hänet palaamaan kotiinsa Cumberland-joen laaksoon.

Kaksi tahi kolme vuotta myöhemmin kokosi tuo väsymätön raja-asukas ympärilleen melkoisen joukon ja lähti vaimoineen ja lapsineen perustamaan uudisasutusta Kentuckyyn. Tämä yritys epäonnistui melkein alusta alkaen, sillä joukon saavuttua Cumberland-vuoriston halki johtaviin, outoihin ja vaikeakulkuisiin soliin hyökkäsivät nuo aina valppaat punanahkat heidän kimppuunsa, ja joukosta tapettiin kuusi miestä, muiden mukana Boonin vanhin poika. Karja ja hevoset joutuivat sekasortoon ja hajaantuivat sinne tänne, ja vaikka metsästäjät lopulta torjuivatkin hyökkäyksen, oli kotiinpaluu kuitenkin välttämätön.

Nyt, kun mahtavin heimo, shawneet, oli kärsinyt niin raskaan tappion Ison-Kanawhan luona ja cherokeesit oli ajettu takaisin ja piiritetty omiin kyliinsä, näytti sopiva aika tulleen uudelle yritykselle saada pysyvä asunto Kentuckyssä, ja Harrod oli mies, joka ei päästänyt tilaisuutta käsistään. Hän haki itselleen seuralaisiksi sellaisia kokeneita metsästäjiä, jotka osasivat ampua, ratsastaa, kaataa puita, kylvää maissia ja tehdä kaikenlaista hyödyllistä työtä, ja saatuaan kokoon pienen joukon aloitti hän vaarallisen yrityksensä.

Kun heillä oli tarkoitus perustaa kylä tahi pysyvä asutus sinne, täytyi heidän viedä mukanaan siemeniä maissin kylvöä varten, perunoita ja jauhoja, joita tarvittiin tärkeimmän ravinnon, kaadetun riistan, jatkoksi. Nämä ja muut välttämättömät tarpeet sälytettiin hevosten selkään. Ne saivat kulkea joukon edellä ja saattoivat heidän omistajilleen usein paljon vaivaa. Metsä oli niin tiheä, että alituiseen täytyi hakata tietä joukolle. Kääröt tahtoivat purkautua ja repeytyä auki, kun samoiltiin louhikkoisten ja suoperäisten alueitten poikki. Lukuisat joet, jotka sulkivat aina vähän väliä noiden sitkeiden metsästäjien tien, olivat pahimmat vastukset. Niiden rannat olivat yleensä hauraat ja pohja liejuinen, tahi ne olivat niin syvät, että kuormat oli purettava ja vietävä ylitse kiiruusti kyhätyillä lautoilla ja eläimet uitettava toiselle puolelle. Kaikkien näiden hankaluuksien lisäksi oli aina oltava varuillaan intiaanein varalta, erittäinkin öisin.

Päästyään vuorten yli ja kuljettuaan ensin pohjoiseen päin ja sitten länsipohjoiseen suuntasi Harrod matkansa suoraan sille paikalle, johon hän oli ensi kerralla yrittänyt asettua asumaan. Uuden vuoden alussa saapui hän erään pienen Salt River-nimisen Ohion sivujoen rannalle mitä vaikeimman ja uuvuttavimman matkan jälkeen.

Lyhyen levähdyksen jälkeen ja kun laakso oli pikaisesti tutkittu, valittiin hirsivarustukselle sopiva paikka muutamien suolalähteiden läheltä, ja työt aloitettiin. Kun tämä työ oli tekeillä, alkoi muitakin uudisasukkaita saapua tähän ihmemaahan, ja näiden joukossa oli Daniel Boonkin, joka toimi yhdessä erään hyvin etevän, Henderson-nimisen miehen kanssa. Todellisuudessa oli Henderson eräs muita rehellisempi, Pohjois-Carolinasta tullut maakeinottelija, jolla oli rikkautta ja vaikutusvaltaa. Hän oli onnistunut saamaan aikaan sellaisen sopimuksen vuoristo-cherokeesien kanssa, kuten heimon läntistä haaraa nimitettiin, että nämä luovuttivat heille koko sen alueen, joka oli Kentucky- ja Cumberland-jokien välissä. Nyt oli hän lähettänyt Boonin edeltäkäsin valmistelemaan asemapaikkaa ensimmäiselle uudisasukasjoukolle. Tämä Boon alkoi muutamien harhailevien intiaanijoukkojen vastustuksen jälkeen rakentaa Boonsboro-nimistä uudisasutusta eräälle aukealle paikalle, jonka läpi Kentucky-joki virtasi.

Boonilla oli seuralaisinaan joukko sitkeitä kirveillä ja luodikoilla varustautuneita metsästäjiä, jotka olivat hakanneet kaitaisen kujan tahi polun suoraan aarniometsäin halki. Se oli ensimmäinen tientekoyritys Cumberland-vuorten yli, ja tie tunnetaan myöhemmin »Boonin tien» tahi »Aarniometsän tien» nimellä. Jälkeenpäin tuli siitä todellakin Lännen äärettömiin metsiin ja aavikoille johtava valtatie. Lyhintä käyttökelpoista tietä myöten oli Boonsborosta Harrodsburgiin noin neljäkymmentä penikulmaa. Molemmat uudisasutukset olivat siis täydellisesti eristettyjä, yksinäisten salojen keskellä olevia paikkoja. Näiden erämaiden suunnattoman laajuuden voi vain sellainen käsittää, joka on kulkenut Suuren lännen aarniometsäin ja äärettömäin aavikoiden halki.

Vähän aikaa sen jälkeen kuin Harrod oli saanut varustuksensa valmiiksi ja kylvänyt muutamia maissipeltoja ja pannut perunan, tuli hänen mahtava kilpailijansa Boon vierailulle. Hän osoittautui olevan matkalla Pohjois-Carolinaan noutamaan perhettänsä siihen uuteen kotiin, jonka hän oli heille valmistanut erämaahan. Kuullessaan tämän esitti Harrod toivomuksensa, että Boon sallisi Johannan seurata hänen perhettään, kun hän palaisi takaisin Kentuckyyn, mihin tuo kuuluisa metsästäjä mielellään suostui vapauttaen siten Harrodin suuresta huolesta. Boon oli todellakin sellainen mies, johon voi luottaa. Koko hänen olemuksensa herätti luottamusta. Hänen hienojen, nerokkaiden kasvojensa jokaisesta piirteestä henki rohkeutta, päättäväisyyttä ja valppautta. Hänellä oli tuima katsanto ja varma käytöstapa, mutta hänen puoleensa vetävä hymynsä ja miettiväinen kasvojenilmeensä paljastivat jossakin määrin hänen synnynnäisen hyvyytensä ja hänen luonteensa eheyden.

Sellainen oli Daniel Boon, Amerikan metsästäjistä ja tutkijoista kuuluisin, jonka urotöistä ja seikkailuista tulisi paksu kirja. Hän ja Kenton olivat niitä harvoja valkoisia miehiä, jotka kykenivät voittamaan intiaanein taitavimmatkin näiden omassa sodankäyntitavassa, ja sen merkityksen ymmärtää kyllä, kun tutkii näitä tapahtumia Lännen aikakirjoista.

Puhukaamme aluksi Kentonista. Hän seurasi kerran Boonia eräälle rankaisuretkelle intiaaneja vastaan. Kulkien toisten edellä, huomasi hän kahden intiaanisoturin ratsastavan tiheässä pensastossa ponyhevosilla. Tähdäten tarkkaan ampui hän toisen kuoliaaksi ja pahoin haavoitti toista. Samassa kuuli hän kumminkin kahinaa pensastosta ja katsahdettuaan ympärilleen näki hän kahden intiaanin tähtäävän häntä ja toisia kiiruhtavan paikalle. Hän hyppäsi äkkiä syrjään ja molemmat intiaanit ampuivat ohi, ja Boonin ja toisten metsästäjien riennettyä apuun pääsi hän pälkähästä vahingoittumattomana.

Näytteeksi näiden intiaanitaistelijain tarmosta kerromme, kuinka Kenton, vähän aikaa tämän jälkeen, Boonin joukon peräydyttyä, aivan yksinään varasti noilta valppailta intiaaneilta neljä hyvää hevosta ja toi ne varustukseen. Koettaessaan harjoittaa tätä vaarallista työtä paljon suuremmassa mittakaavassa kävi hänen lopulta huonosti.

Todennäköisesti näyttää hänellä olleen näillä rosvoretkillään suurenmoinen menestys. Mukanaan ainoastaan kaksi apulaista onnistui hän »nipistämään» satakuusikymmentä hevosta ja ajoi ne varmaan säilöön aina Ohio-joelle saakka. Siellä onni, tuo »oikullinen impi», hänet hylkäsi. Myrskytuuli oli nostanut joessa niin ankarat laineet, etteivät he suurimmilla ponnistuksillakaan voineet kuljettaa noita pelästyneitä eläimiä joen yli. Kerta toisensa jälkeen ajettiin hevoset veteen, mutta ne kääntyivät aina takaisin, kun tulivat syvälle vedelle.

Tuotuaan ne niin kauas olivat nuo uskaliaat ryövärit haluttomia luopumaan saaliistaan ja odottivat, että myrsky asettuisi. Mutta he odottivat liian kauan! Shawneet olivat päässeet heidän jäljilleen ja ilmestyivät odottamatta. Valkoiset miehet yllätettiin, ja kun heidän ruutinsa oli kastunut, eivät he voineet puolustautua kyllin voimakkaasti. Muudan pääsi pakoon, toinen tapettiin ja Kenton itse joutui vangiksi — odottamaan kohtaloa, joka oli kuolemaakin kamalampi. Kun hän oli kärsinyt mitä kauheinta kidutusta ja jatkuvaa kuolintuskaa, lunastivat muutamat kulkukauppiaat hänet vapaaksi.

Rajaseutujen aikakirjoissa oli Kasper Mansker toinen kuuluisa metsästäjä ja intiaanitaistelija. Hän oli syntyperältään saksalainen, kuten voi päättää hänen nimestäänkin, mutta oli yhtäkaikki oikea metsänkävijä ja varsin taitava luodikon käytössä, jota hän ylpeillen nimitti Nancyksi, käsitellen sitä kuin elävää olentoa ja rakasta ystävää. Hän tunsi luonnon niin hyvin, että kaikki metsän äänet olivat hänelle tuttuja, ja villien lintujen ja eläinten äänten matkimisessa oli hän intiaaneja taitavampi, jotka siten houkuttelivat monta vähemmän taitavaa metsästäjää surman suuhun, voimatta pettää Manskeria.

Kerran oli hän kuitenkin joutua ansaan. Kuultuaan useat kerrat villin kalkkunakukon kotkotusta, lähti hän kulkemaan sinne päin, josta ääni kuului. Lopulta rupesi hän kumminkin epäilemään ja pian sai hän täyden varmuuden siitä, että joku intiaani matki tuota metsän ylpeätä lintua. Hän huomasi vihollisensa kätkeytyneen erään suuren puun taakse, ja ollen hyvin tottunut intiaanein tapoihin teki hän sukkelaan suunnitelman antaakseen intiaanille samalla mitalla takaisin. Luottaen omaan ampumataitoonsa ja tietäen, että intiaanit mielellään ampuivat vastustajaansa lyhyeltä välimatkalta, ei hän ollut vihollistaan huomaavinaankaan, vaan kulki edelleen ikäänkuin ei olisi tietänyt uhkaavasta vaarasta mitään. Metsästäjä varoi kuitenkin menemästä liian lähelle tuota merkillistä puuta ja kulki kaukaa sen ohi. Hän tiesi varmasti, että intiaani seuraisi häntä luullen saavansa saaliinsa helposti. Metsästäjä ei erehtynyt. Saavuttuaan erääseen aukeamaan metsässä eteni Mansker vähän matkaa haluten houkutella vihollisensa pois piilopaikastaan. Se onnistuikin ja äkkiä kääntyen ampui metsästäjä hänet kuoliaaksi.

X.

URHOOLLINEN JACK.

Eteläisen Kaukaisen lännen lyhyt talviaika oli saapunut. Metsät olivat autiot eikä tuuli huojutellut puiden oksia. Oli elotonta ja hiljaista.

Eräs yksinäinen kanootti, jossa kaksi miestä istui, viiletti Tennesseen joesta leveälle Ohiolle.

»Taivas, minkälainen joki!» huudahti nuorempi. »Onpa suuri ero tämän ja sen mitättömän puron välillä, josta aloitimme matkamme; ja totta puhuen, Kenton, tuntisin itseni paljon turvallisemmaksi tuolla rannalla kuin tässä kanootissa, joka on pieni kuin simpukan kuori.»

»Oh, kanootti on kyllä vakava, kun vain osaatte käyttää melaa», vastasi metsästäjä hilpeästi. »Siinä taidossa on minulla ollut hyvä harjoitus.»

»Niin, te olette merkillisen taitava kaikessa», vastasi englantilainen. »En voi kuvitella sellaista tilannetta tahi pulmaa, joka saattaisi teidät ahdinkoon. Olittepa vuoristossa tahi tasangolla, maalla tahi veden päällä, niin kaikkialla olette kuin kotonanne. Ja se, että olette onnistunut hankkimaan meille tarpeeksi syötävää matkan varrella ja samalla välttäneet ne vihamieliset intiaanit, joiden alueen halki olemme kulkeneet, kummastuttaa minua kaikista enimmän.»

»Sellainen ei tuntuisi teistä ollenkaan vaikealta, herra Alleyne, jos olisitte ollut täällä erämaassa yhtä monta vuotta kuin minä», vastasi metsästäjä kääntäen taitavasti kanootin keulan kirkkaana virtaavasta Tennesseen joesta Ohion mutaisille laineille.

»Ah, sitten se ei tapahdu milloinkaan», oli surullinen vastaus, sillä tuo erämaan kumma tenho ja tuo vapaa ja kahleeton elämä noilla autioilla saloilla olivat alkaneet vaikuttaa nuorukaiseen. »Tultuamme takaisin Watangaan», jatkoi nuorukainen, »on siellä minua odottamassa kutsukirje, joka määrää minut palaamaan Virginiaan ja yhtymään rykmenttiini. Siitä saan kiittää tätä kirottua sotaa. En voi ymmärtää, mitä meidän ministerimme Englannissa oikein ajattelivat, kun he alkoivat tämän surkuteltavan sodan siirtokuntia vastaan», jatkoi hän yltyvällä harmilla. »Minä olen varma siitä, että ainoastaan syvä kunnioitus lippuansa kohtaan on saanut isäni pysymään paikallaan Virginian armeijassa, sillä jollei hän olisi eronnut virasta ainoastaan sotaa kohtaan tuntemansa vastenmielisyyden takia, niin hän olisi tehnyt sen niiden menettelytapojen takia, joilla sotaa käydään. Minä vakuutan teille, Kenton, ettei ainoastaan isäni, vaan sadat upseerit ja kaikki oikein ajattelevat englantilaiset paheksuvat tätä veljessotaa ja sitä mieletöntä politiikkaa, joka sen aiheutti. Nyt, kun taistelu on alkanut, pakottaa heidän velvollisuutensa, yhtä paljon kuin isänmaanrakkautensakin heitä pysymään maalleen uskollisina.»

»Minä uskon teitä, herra», vastasi metsästäjä vilpittömästi, »mutta luulen, että tästä sodasta on jotakin hyötyäkin. Sen katkeruuden poistamiseksi, jonka tämä sota jättää jälkeensä, tarvitaan kyllä yhden tahi kahden sukupolven aika, ja sen takia tahtoisin, että sota olisi jo ohi.»

»Niin, täällä minä olen vain teidän mukananne Kenton», lisäsi Jack iloisesti, »enkä ole ollenkaan varma siitä, etteikö teidän velvollisuutenne olisi viedä minut vankina johonkin amerikkalaiseen leiriin sen sijaan että nyt autatte minua yhtymään kuninkaan armeijaan.»

Sydämellinen nauru oli metsästäjän vastauksena tähän viattomaan pilapuheeseen, ja tarmokkaasti käytellen melaansa kiidätti hän kanoottia heikkoa virtaa ylöspäin. Tennessee- ja Cumberland-jokien suiden välillä on vain lyhyt matka, ja Kenton toivoi pääsevänsä viimemainittuun ennen yön tuloa. Tämä onnistuikin, ja kun ilma oli kirkas, niin laski hän Cumberland-jokea vielä pari penikulmaa. Matkailijat nukkuivat sinä yönä oikeanpuoleista rantaa lähellä olevalla pienellä saarella, ja seuraavana aamuna ennen matkalle lähtöä meni Kenton tapansa mukaan hakemaan jotakin metsänriistaa jättäen Alleynen valmistamaan aamiaista niistä jäännöksistä, joita oli tallella eilispäivältä. Jackin suureksi suruksi ja hämmästykseksi ei Kenton enää palannutkaan.

Kun tunti tunnin perästä kului eikä metsästäjää näkynyt eikä kuulunut, tuli Jack sangen levottomaksi. Hän ei ainoastaan pelännyt ystävänsä puolesta, vaan hänen oma tilanteensakin, yksinään ja aseetonna kaukana erämaassa, oli hyvin arveluttava. Häntä ei olisi ollenkaan huolettanut (ainakin hän itsekseen päätteli niin), jos hänellä olisi ollut pyssy, metsästyspuukko ja kyllin ampumavaroja ja varmuus siitä, että Kenton oli vahingoittumaton. Mutta nyt asiat eivät voineet juuri olla huonommin.

Tämmöisissä tilanteissa juuri koetellaan mitä juurta mies on, ja Alleyne kesti koetuksen loistavasti. Lyhenevät varjot ilmoittivat keskipäivän saapuneen, eikä nyt voinut enää olla mitään epäilyksiä siitä, että metsästäjälle oli sattunut joku onnettomuus, sillä muussa tapauksessa olisi hän palannut yhdeksän aikaan, kuten tavallisesti.

Oli selvää, että jotakin oli tehtävä, ja Jack ei kauan viivytellyt päätöksensä teossa. Hän tahtoi mennä etsimään rohkeata toveriaan, jollaisena hän piti Kentonia kaikkien koettelemuksien ja vaarojen jälkeen, jotka he olivat yhdessä kestäneet.

Hän hyppäsi kanoottiin ja meloi nopeasti kapean joen yli, ja kätkettyään aluksensa korkeaan kaislikkoon, josta se ei näkynyt jokitörmälle, astui hän rannalle. Mutta nyt muistui hänen äärimmäisen turvaton tilansa hänen mieleensä, ja hänen ensimmäinen toimenpiteensä oli varata itselleen jonkinlainen ase.

Katsellen ympärilleen huomasi hän rannalla piikiviä aivan kaislikon luona. Siinä oli tarpeita hyökkäyssotaa varten aivan kylliksi, ja lyhyessä ajassa oli hän täyttänyt taskunsa sileillä, pyöreillä ja noin verkkopallon suuruisilla kivillä. Kriketin pelaajana oli hän ollut kuuluisa tarkasta kädestään ja pitkistä heitoistaan, ja hän tiesi, että hänellä voisi olla paljon hyötyä näistä heittoaseista jossakin äkkiarvaamattomassa tapauksessa. Hän tarvitsi vielä jonkun puolustusaseen, jos hän sattumalta joutuisi taisteluun vihollisen kanssa. Jos hänellä olisi ollut veitsi, olisi hän tehnyt itselleen nuijan. Samassa huomasi hän lähellään muutamia puunvesoja, ja hänelle valkeni äkkiä, miten hänen oli meneteltävä. Vesat olivat vaahteran vesoja, ja hän tiesi, että niiden kuori oli hyvin sitkeätä ja taipuisaa. Jos sellaisesta kuoresta tehtyjä kaistaleita palmikoisi pyöreän kiven ympärille, niin siten voisi valmistaa erinomaisen lingon.

Mutta nyt ilmaantui uusi vastus. Miten hän voisi parhaiten irroittaa kuoren ja tehdä siitä tarvittavat kaistaleet? Hän etsi särmikkään piikiven ja valikoitsi suorimmat vesat. Sitten hän puri vesojen ympärille kaksi rengasta noin neljän jalan välimatkalle toisistaan ja yhdisti renkaat toisiinsa raaputtaen kuoreen halkeaman. Sitten oli helppo asia irroittaa kuori, ja kun hän oli halkonut sen sopiviin kaistaleisiin, niin hän palmikoitsi ne kiven ympärille ja sai siten itselleen aseen, joka oli peloittava käsikähmässä.

Varustettuaan itsensä näin alkuperäisellä, mutta kylläkin vaikuttavalla tavalla, ryhtyi Alleyne heti hakemaan metsästäjän jälkiä. Niitä ei ollut vaikea löytää, sillä joen läheisyydessä maa oli liejuista ja rämeistä.

Jack seurasi sukkelaan, mutta varovaisesti jälkiä ja tuli lopulta korkeammalle, jossa maanlaatu oli kovempaa. Siellä jälkien seuraaminen ei ollut enää niin helppoa, ja Jackin täytyi hiljentää juoksunsa hitaaksi kävelyksi. Näin oli hän luullakseen kulkenut noin penikulman verran, kun hän saapui tiheän lepistön reunustamalle purolle.

Mennen puron yli kaatunutta puuta myöten, johon jäljet johtivat, tunkeutui hän toisella puolella olevaan tiheikköön. Hän oli tuskin mennyt kahtatoista askelta, kun hän kompastui johonkin. Siinä makasi eräs kuollut intiaani.

Tahtomattaan huudahtaen juoksi Jack takaisin mitä suurimmassa jännityksessä. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli paeta koko paikalta niin nopeasti kuin suinkin. Mutta hän rohkaisi luontonsa ja hilliten pelkoaan kovalla ponnistuksella hän meni jälleen tiheikköön kivi toisessa kädessä ja linko eli kivinuija toisessa kaikkien odottamattomien hyökkäysten varalta. Pahoin aavistuksin ja liikkuen hyvin hitaasti ja varovaisesti tuli hän jonkinlaiseen aukeamaan tiheikössä. Se oli ainoastaan mitätön ympyrä, jossa taittuneet pensaat ja poljettu maa todistivat, että siinä oli äsken ollut ankara taistelu.

Vihasta ja pelosta väristen katseli Alleyne tutkivasti ympärilleen, ennenkuin hän uskalsi astua paikalle. Vallitsevaa kuoleman hiljaisuutta ei risahduskaan häirinnyt, ja niin kauas kuin nähdä saattoi ei mitään näkynyt. Mutta seis! Mitä oli tuolla puolittain lehvistön alle kätkettynä? Sieltä häämötti aivan kuin ihmisen ruumis, suullaan makaamassa! Eihän se vain ollut —? Tuo tuskallinen luulo, että se voisi olla hänen matkakumppaninsa ruumis, haihtui yhtä pian kuin se oli syntynytkin luutnantin kiihoittuneissa aivoissa. Jo ennenkuin hän oli kumartunut työntämään syrjään toisiinsa kietoutuneita köynnöskasvia, jotka osaksi peittivät kuolleen, oli hänen äkillinen pelkonsa haihtunut. Kirjava huopapeite ja ihmishiuksilla ripsutetut säärystimet ilmaisivat heti, että kuollut oli intiaanisoturi.

Jack jatkoi tutkimuksiaan keveämmällä mielellä. Siitä ei voinut olla mitään epäilystä, että Kenton oli joko joutunut väijytykseen tahi että joukko intiaaneja oli yllättänyt hänet, sillä maassa oli kaikkialla jalanjälkiä. Yhtä selvää oli, että metsästäjä oli pitänyt urhoollisesti puoliaan ja Jackilla oli hiukan toivoa, että metsästäjä oli päässyt pakoon.

Metsän läpi johti suora polku, jossa yhteenotto oli tapahtunut, ja Jack alkoi etempää seurata polkua. Mutta hän ei kulkenut kauas, sillä hänen mieleensä juolahti, että se oli aivan turhaa. Ensinnäkään ei ollut varmaa, oliko Kenton intiaanein mukana; yhtä hyvin hän oli voinut riistäytyä irti ja palata kiertoteitse leiripaikalle, ja toiseksi, jos intiaanit olivat vieneet hänet mukanaan, niin oli turhaa aseetonna yrittääkään vapauttaa häntä suuren joukon kynsistä.

Punnittuaan näitä tosiseikkoja mielessään päätti tuo nuori englantilainen lopulta palata omia jälkiään myöten joelle. Hän luotti melkein rajattomasti Kentonin urhoollisuuteen ja taitavuuteen ja lopultakin toivoi löytävänsä hänet leiripaikalta terveenä ja reippaana.

Jack teki melkoisen mutkan pohjoiseen päin välttääksensä puron varrella kasvavaa tiheää lepikkoa ja siellä ehkä piileskelevää julmaa viidakon väkeä, ja siitä syystä hänen täytyi tahtomattaan kulkea sangen pitkälle tähän suuntaan. Vihdoin hän tuli intiaanein tekemälle polulle, josta he olivat kulkeneet, ennenkuin he kohtasivat valkoisen miehen, ja seuraten sitä takaisin päin tuli Jack kahlaamolle, josta intiaanit selvästi olivat tulleet. Hän oli tuskin päässyt toiselle rannalle, kun metsästä kuuluva pyssynlaukaus pysähdytti hänet. Kukahan tuo ampuja mahtoikaan olla? Oliko hän valkoinen mies vai intiaani, ystävä vai vihollinen? Se oli tärkeä kysymys, johon Alleyne oli kuitenkin kykenemätön vastaamaan. Seisoen hetken kahdenvaiheella kuuli hänen tarkka korvansa askelia. Ne kuuluivat tulevan polkua myöten aivan häntä kohti. Mielenmalttinsa saavuttaen juoksi hän nopeasti syrjään pensaikkoon ja odotti mitä tuleman piti.

Hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Katsellessaan lehtien välistä näki hän erään intiaanin juoksevan minkä jaloista pääsi kahlaamolle päin. Kun intiaani pääsi lähemmäksi, huomasi Jack, että mies koko ajan tähyili taaksensa, ikäänkuin peläten jonkun vihollisen tahi vihollisien ajavan häntä takaa. Polun käänne esti Jackia näkemästä pitkälle, mutta melkein heti perässä tuli kolme tahi neljä intiaania juosten.

Oli helppo huomata, että nämä kuuluivat eri heimoon kuin ensimmäinen mies, jota he ajoivat takaa. Vaikka suuresti hämmästyneenä tästä kaikesta, tunsi Jack rauhoittuvansa, sillä kaikesta päättäen hän itse ei ollut nyt missään vaarassa. Mutta tämä itsekäs päätelmä väistyi pian uljaampien tunteitten tieltä. Kun pakeneva oli juossut hänen piilopaikkansa ohi, niin Jack oli huomannut hänen olevan haavoittuneen ja verissään ja sitäpaitsi juoksusta väsyneen. Jack näki, että mies oli aivan nuori, melkein poika, mutta pitkä ja jäntevä ja ulkonäöltään kaunis ja ylväs. Hänen kotkan sulista tehty töyhtönsä ilmaisikin, että hän oli tavallista soturia ylhäisempi.

Äkkiä hänen tuli väsynyttä punaista veljeään sääli, ja samalla hetkellä hän hyökkäsi piilopaikastaan takaa-ajajien kimppuun. Hänen hyökkäyksensä oli niin odottamaton ja voimakas, että hän kaatoi linkonuijallaan kaksi intiaania, ennenkuin nämä ehtivät ollenkaan puolustautua. Kaksi muuta, jotka olivat vähän jäljempänä, pysähtyivät peloissaan uskoen joutuneensa noiden pelättyjen valkoisten miesten väijytykseen.

Alleyne oli sellainen henkilö, joka ei milloinkaan kadottanut mielenmalttiaan eikä milloinkaan jättänyt hyödykseen käyttämättä sellaisia sattumia, joilla onnetar usein suosii vaikeassa pulassa olevia. Hän tiesi, että nopea ja rohkea toiminta oli välttämätön, muuten hänen tilapäinen menestyksensä ei voisi pelastaa häntä ja hänen suojattiansa surman suusta. Molemmilla intiaaneilla oli pyssyt ja sotatapparat, ja luultavasti oli toisia tulossa heidän perässään, niin ettei saanut hukata hetkeäkään.

Jack muisti äkkiä erään sotajuonen, josta Kenton oli hänelle kertonut, ja Jack päätti heti koettaa sitä. Kääntyen puolittain pensaikkoon päin ja viitaten kädellään ikäänkuin vielä piilossa oleville tovereilleen hän syöksyi noiden epäröivien intiaanien kimppuun karjaisten niin, että kaiku kiiriskeli ympäristössä.

Nuo pelästyneet soturit eivät jääneet odottamaan useampien pitkäpuukkoisten ilmestymistä. He kääntyivät pakoon ja juoksivat tiehensä nopeammin kuin olivat tulleet, hyvin tähdättyjen kivien saattamina Jackin oivallisesta varastosta. Ne viheltelivät heidän päittensä ympärillä ja pudota moksahtelivat pensaikkoihin siten vain lisäten heidän pelkoaan.

Heitettyään viimeisen kivensä Jack jätti takaa-ajon, jonka hän oli toimeenpannut mahdollisimman suurella metelillä, ja kääntyi kahlaamolle päin suojattiansa etsimään. Jack tapasi hänet, uskollisena intiaanein tavoille, riistämässä päänahkoja kaatuneilta vihollisiltaan, joille hän oli jo antanut sotatapparallaan armoniskun.

Kun Jack tuli lähemmäksi, tervehti tuo nuori päällikkö vapauttajaansa seuraavin sanoin:

»Valkoinen mies, sinä olet oman henkesi uhalla pelastanut Ellinipsicon. Cornstalk, minun isäni ja shawneeheimon päällikkö, on kiittävä sinua, kun vapautit hänen poikansa näiden chickasaw-koirien kynsistä. Hugh! Nuori valkonaama veljeni on suuri soturi; hänellä ei ollut pyssyä ja kuitenkin voitti hän neljä chickasaw-soturia. Cornstalk tahtoisi ottaa hänet omaksi pojakseen.»

Yhtä tyytyväisenä kuin hämmästyneenä kuunteli Jack tätä odottamatonta puhetta. Paitsi sitä, että siinä kiitettiin häntä avunannosta, kävi puheesta vielä selville, että puhuja osasi englannin kieltä, josta Jack oli näissä olosuhteissa vieläkin iloisempi. Nuoren intiaanin käytös oli kauttaaltaan niin luontevaa ja arvokasta, että Jack rupesi pitämään hänestä yhä enemmän.

Mutta nyt ei ollut aikaa kohteliaisuuksien vaihdolle, sillä millä hetkellä hyvänsä chickasawit voivat hämmästyksestään toipuneina palata takaisin suuremman joukon kanssa. Ottaen maasta toisen kaatuneen soturin pyssyn, ruutisarven ja luotipussin käski Jack nuoren soturin seurata häntä ja lähti suoraan Cumberland-joelle.

Mutta heidän ei ollut sallittu saapua sinne ehein nahoin.

XI.

ELLINIPSICO MAKSAA VELKANSA.

Monet ja vaihtelevat ajatukset risteilivät Jackin aivoissa hänen nopeasti ja tasaisesti juostessaan hämärän metsän läpi uuden tuttavansa seuraamana. Mihinkä kummalliseen tilanteeseen olivatkaan asiat kehittyneet muutamien tuntien kuluessa, ja mitä tästä oli lopulta tuleva.

Hänen halutti kysyä Ellinipsicolta, kuinka tämä oli joutunut niin kauas shawnee-heimon tavallisilta olinpaikoilta ja kuuluiko hän siihen joukkoon, joka oli salakavalasti hyökännyt Kentonin kimppuun ja ehkä vienyt mukanaan hänen ystävänsä. Se seikka, että intiaani oli juossut heidän tekemää polkua pitkin, viittasi siihen, vaikka Jackin oli vaikea uskoa tämän ylhäisen näköisen nuorukaisen kuuluneen tuohon roistojoukkoon. Hän päätti kysellä nuorukaiselta kaikki tähän kuuluvat seikat ja muita tärkeitä asioita, kun he olivat päässeet turvaan pienelle saarelle.

He olivat jo viidenkymmenen kyynärän päässä siitä paikasta, johon Jack oli kätkenyt kanoottinsa, kun Jack tunsi lamauttavan iskun oikeassa olkapäässään, ja melkein samalla kertaa pyssynlaukaus rikkoi metsän hiljaisuuden. Mitä se mahtoi merkitä?

Ensi hetkessä ajatteli Jack, että hänen kumppaninsa oli petollisesti ampunut häntä, sillä pamaus kuului takaapäin. Mutta kääntyen ympäri huomasi hän helpotuksekseen, että niin ei ollut asian laita. Ellinipsico oli hypännyt erään puun taakse ja tähtäsi sinne päin, josta he olivat tulleet. Kun hänen pyssynsä pamahti, niin hyppäsi muutamia intiaaneja puiden ja pensaiden takaa, ja he hyökkäsivät häntä kohti.

»Tätä tietä!» huusi Jack. »Juokse tuota pientä saarta kohti tuolla joessa!»

Ellinipsico kuuli hänen sanansa, ja nuo molemmat takaa-ajetut miehet saapuivat jokirantaan melkein yhtäaikaa. Heidän ensi ajatuksensa oli syöksyä jokeen ja uida yli, mutta kun Jack yritti kohottaa käsiään sitä varten, niin hän laski ne alas huudahtaen tahtomattaan tuskasta. Hänen olkapäänsä oli vioittunut.

Huomattuaan tämän veti tuo nuori päällikkö Jackin erään kaatuneen puun taakse ja otettuaan maasta pudottamansa pyssyn ojensi hän sen heti suoraan ensimmäistä vihollista kohti. Jack seurasi heti esimerkkiä. Chickasawit, jotka eivät pitäneet noiden uhkaavien pyssynsuiden ilmestymisestä, hakivat aikaa hukkaamatta suojaa lähimpien puiden takaa.

Se maassa makaava puu, jonka takana molemmat pakolaiset piilottelivat, ulottui kaikeksi onneksi siihen kaislikkoon saakka, jossa kanootti oli kätkettynä. Vihollisen satunnainen viivyttely antoi Jackille sen verran aikaa, että hän kerkesi huomata tämän ja käyttää sitä hyväkseen. Muutamin sanoin ilmoitti hän kumppanilleen asian laidan, ja tuo nerokas intiaani ymmärsi tilanteen heti.

»Hyvä on! Valkoinen veljeni pitäköön nyt pyssyjä näin.» Ja hän otti pyssyt ja näytti, kuinka yhden miehen oli mahdollista pitää molemmat pyssyt kohdallaan ja viholliseen päin tähdättyinä. Kun Alleyne oli ottanut pyssyt haltuunsa, niin intiaani virkkoi:

»Ellinipsico on notkea kuin pantteri. Hän pujotteleikse nyt kaislikon läpi ja laittaa kanootin valmiiksi. Kun ison huuhkajan ääni kuuluu, niin veljeni laukaisee pyssynsä ja kiiruhtaa vedenrajaan.»

Jack nyökkäsi, ja käden käänteessä tuo notkea intiaani ryömi tiehensä kaislikon läpi melkein yhtä äänettömästi kuin käärme.

Sillä aikaa eivät chickasawitkaan olleet toimettomina, ja kun tuo haavoittunut englantilainen, tuskia kärsien, piteli noita raskaita pyssyjä vaakasuorassa asennossaan, niin hän saattoi kuulla kahinaa ja risahtelua pensaikosta, joiden suojassa vihollinen hiipien eteni.

Oli tuskin kulunut kahta minuuttia nuoren shawneen lähdöstä, vaikka aika oli tuntunut Jackista monen tunnin pituiselta, kun matala, mutta selvä »huu-uuh!» rikkoi miltei luonnottoman hiljaisuuden. Tuon tärkeän merkinannon vaikutus Jackin kiihtyneeseen hermostoon oli niin yllättävä, että hän oli vähällä päästää käsistään molemmat pyssyt yhden sijasta. Koettaen kaikella muotoa säilyttää mielenmalttinsa hän tähtäsi ja laukaisi pyssynsä erästä pitkää intiaania kohti, joka hetkeksi näyttäytyi puiden välissä. Laukausta seuraava kiljaisu todisti luodin sattuneen, ja siepaten maasta toisenkin pyssyn hyppäsi Jack ylös ja syöksyi suin päin kaislikon läpi vedenrajaan.

Nuori shawnee oli asettunut istumaan kanootin keulapuoleen ja oli mela kädessään valmis heti lähtemään, kanootin keulan ollessa saarta kohti ja perän koskettaessa rantaan. Rannalla Jack hieman pysähtyi ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä polvillaan tuon heikon aluksen pohjalla.

Melkein samassa painui mela syvälle veteen, ja kun veto seurasi toistaan nopeassa tahdissa, niin kiisi kanootti virralla elävän olennon lailla. Niin taitava ja vahva kuin shawnee olikin, tarvittiin kumminkin kaikki hänen taitonsa ja voimansa saattamaan heidät turvaan pienelle saarelle, ennenkuin chickasawit kerkesivät selvitä hämmästyksestään ja alkaa rannalta tuhoisan tulen heitä vastaan.

Kuularyöppy räiskähti kanootin ympärille niin pian kuin se kääntyi saaren pohjoisen kärjen taakse. Mutta onneksi ei kumpaankaan mieheen sattunut, vaikka kuulasade oli niin tiheä. Kanootti sai useampia pieniä vuotoja, sillä kuulat puhkoivat reikiä sen tuohesta tehtyihin laitoihin ja pohjaan. Mutta ne reiät tukittiin helposti Jackin takista revityillä tilkuilla. Pitäen saarta itsensä ja vihollisen välissä, olivat nuo kaksi matkustajaa pian turvassa, ja kun intiaanit aina käyttävät hyvin vähän ruutia pyssynsä panoksiin, niin kantomatkakin oli sangen lyhyt.

Päästyään keskelle virtaa Ellinipsico muutti suuntaa ja meloi jonkun matkaa virtaa ylöspäin, kunnes he olivat melkein kahden tiheämetsäisen saaren kohdalla, joista toinen oli hyvin pieni ja toinen oli alaltaan muutaman acren suuruinen.

»Täällä olemme turvassa», sanoi hän. »Molemmat tarvitsemme lepoa ja ruokaa. Haavat hyvin tuskallisia.»

»Olet oikeassa, ystäväni», sanoi Jack hartaasti, sillä hänen olkapäähänsä koski armottomasti, kun hän latasi pyssyään.

Intiaani oli heittänyt melomisen ja vetäisi melallaan vain silloin tällöin estääkseen virtaa viemästä kanoottia alaspäin. Kuullessaan Jackin sanat rupesi hän jälleen käyttelemään melaansa ohjaten lähinnä olevaa suurempaa saarta kohti. Muutaman minuutin kuluttua tulivat he erääseen kaitaiseen lahdelmaan, ja sitoen kanoottinsa veden yläpuolelle ojentuvaan puuhun he koettivat kavuta rannalle. Tämä ei ollut kuitenkaan niin helppo tehtävä kuin olisi voitu luulla, vaikka maihinlaskupaikka oli hyvin hyvä ja sopiva.

Asia oli siten, että Ellinipsicon reisi oli niin jäykistynyt hänen istuessaan kokoon kyyristyneenä kanootin pohjalla, että hän ei kyennyt ottamaan askeltakaan ilman apua, ja Alleyne voi vain yhdellä kädellä auttaa, sillä toista saattoi hän tuskin liikuttaakaan olkapäähän saamansa kuulanhaavan takia. Lopulta he pääsivät maalle muutamien epäonnistuneiden yritysten jälkeen, ja huomattuaan suojaisen sopen erään kallion kielekkeen alla ryhtyivät he laittamaan itselleen mahdollisimman mukavaa olinpaikkaa.

Nuoresta englantilaisesta eivät olosuhteet tuntuneet oikein hauskoilta. Aurinko alkoi jo laskeutua ja odotettavissa oli kylmä yö, sillä tuuli oli kääntynyt koilliseen. Ja mikä oli vieläkin pahempaa, heillä ei ollut mitään, jolla olisi tyydyttänyt hiukaisevaa nälkää, paitsi kourallista paahdettua maissia, jonka shawnee oli ottanut vyössään riippuvasta pussista. Heidän haavansa vaativat kiihkeästi hoitoa, mutta millä niitä voisi hoitaa?

Intiaanin huudahdus katkaisi nämä synkät mietelmät. Hänen pälyilevät silmänsä olivat koko ajan maihin nousun jälkeen tutkineet ympäristöä.

»Katso, tuolla on lääkepensas!» huudahti hän melkein iloisesti osoittaen pientä pensasta, joka kasvoi kallion jyrkänteellä heidän yläpuolellaan. »Valkoinen veljeni ottaa tämän kirveen ja taittaa tarpeeksi meille molemmille», jatkoi hän antaen sotatapparansa Jackille.

Luutnantti ihmetteli suuresti, mihin hyödylliseen tarkoitukseen tuommoisia oksia voisi käyttää, mutta tahtomatta ilmaista epäilyksiään otti hän kirveen ja ryhtyi tehtäväänsä. Tehtyään pienen kierroksen saapui hän pienen saaren korkeimmalle huipulle enemmittä vaikeuksitta. Tullessaan metsikköön huomasi hän, että sen muodostivat pääasiallisesti surkastuneet pyökkipuut, joiden alla oli läjittäin enimmäkseen puoleksi pilaantuneita terhoja tahi tyhjiä kuoria, joista oravat tahi muut metsän eläimet olivat syöneet sydämen. Mutta siellä ja täällä pahkaisten juurien suojassa oli paljon täysin hyviä pähkinöitä, jotka olivat makeita ja herkullisia. Pyökkipuiden ja kallion reunan välissä kasvoi lääkeyrttipensaita.

Koottuaan takkinsa taskut pähkinöitä täyteen ryhtyi Jack taittamaan itselleen aika kimpun lääkepensaan oksia luullen, että niitä levitettäisiin maan päälle tilapäiseksi vuoteeksi. Siihen meni aikaa jonkun verran, kun hän voi työskennellä vain toisella kädellään.

»Ugh! Valkoinen veljeni on tuonut tarpeeksi lääkettä moneen haavaan!» huudahti Ellinipsico, kun Jack pudotti kimppunsa maahan.

»Haavoihin!» kertasi Jack vilpittömässä hämmästyksessä. »Pelkäänpä, etten ymmärrä sinua oikein!»

»Ellinipsico on näyttävä valkoiselle miehelle, kuinka hänen punaiset veljensä haavojansa parantavat», vastasi hän, ja ottaen kourallisen noita oksia rupesi hän niitä nopeasti kuorimaan metsästyspuukollaan.

Alleyne auttoi, minkä osasi, ja intiaanin kehoituksesta antoi hän tälle lingossaan olleen ison pyöreän kiven. Nyt oli jo melkoinen läjä kuorta kiskottuna, ja ottaen sitä kourallisen pani Ellinipsico sen sileälle kalliolle. Sitten otti hän kiven oikeaan käteensä ja alkoi voimakkaasti hieroa kuorta hienoksi. Vasemmalla kädellään hän koko ajan pani uutta kuorta kiven alle, kunnes koko läjä oli muuttunut pehmeäksi massaksi.

Koska kuori on mehuisampaa keväällä tahi kesällä, niin oli se nyt Ellinipsicon mielestä liian kuivaa, ja Jackin piti tuoda vettä joesta, jotta kuorta voitiin kostuttaa. Jatketun hieromisen jälkeen muuttui taikina melkein yhtä sitkeäksi kuin kitti, jolloin intiaanilta pääsi tyytyväinen murahdus. Hän ryhtyi nyt valmistamaan paria käärettä, levittäen taikinaa kahdelle liinavaatekaistaleelle, joihin ynnä siteisiin Jack luovutti mitä hänellä oli paidastaan jäljellä.

Koko toimitukseen ei mennyt puoltatoista tuntia enempää, jonka kuluessa nuo puoleksi nälkiintyneet miehet tyydyttivät nälkäänsä paahdetulla maissilla ja pähkinöillä.

Luontaisella kohteliaisuudella tuo nuori shawneepäällikkö vaati saada ensiksi hoitaa Alleynen haavaa, joka onneksi olikin paljon lievempi kuin viimemainittu oli luullutkaan. Takkia riisuttaessa putosi kuula maahan, ja silloin nähtiin sen pysähtyneen takin kainaloon antaen sitä ennen olkapään lihaksille ankaran iskun rikkomatta ihoa juuri ollenkaan.

Kun kääre oli pantu paikoilleen ja siteillä kiinnitetty, salli Ellinipsico Jackin tehdä hänen haavoitetulle lanteelleen saman hyvän palveluksen. Tämän tehtyään nuo molemmat väsyneet ja haavoittuneet miehet laskeutuivat pitkälleen kuiville sanajaloille ja ruohoille, jotka Ellinipsico oli koonnut Jackin ollessa kalliolla. Ja niin lievittävä ja rauhoittava oli yrttitaikinan vaikutus, että molemmat nukahtivat sikeästi heti silmänsä suljettuaan.

Jack ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen, että joku ravisti häntä olkapäästä, ja aukaisten silmänsä näki hän nuoren päällikön seisovan kumartuneena hänen puoleensa.

»Hugh! Valkoinen veljeni ei ole kelvollinen kulkemaan erämaassa», sanoi hän. »Hän nukkuu liian kauan ja liian sikeästi. Ilman Ellinipsicoa hän ei olisi milloinkaan herännyt.»

»Kuinka! Mitä tarkoitat?» kysyi Jack nousten istumaan ja hieroen silmiään.

Hänen oli niin kylmä, että häntä värisytti, ja aluksi ei hän voinut muistaa, missä hän oli. Täysikuu kumotti pilvettömältä taivaalta ja sen valossa Jack yhdellä silmäyksellä tunsi paikan, ja hypäten pystyyn kiiruhti hän pyssy kädessään intiaanin jälkeen, joka ontui rantaa alas maihinnousupaikalle viitaten Alleynea seuraamaan.

»Katso!» huusi hän viitaten leveälle joelle, joka äkkiä ilmestyi heidän eteensä puiden välistä. »Mitä veljeni noista ajattelee?»

Jack katsoi sinne, minne hänen kumppaninsa ojennettu käsi osoitti, ja hämmästyksen ja pelon huudahdus pääsi hänen huuliltaan. Kuusi tahi seitsemän tummaa esinettä näkyi kuun hopeoimalla virralla, ja nuo esineet näyttivät tulevan heitä kohti.

»Kanootteja, kautta Pyhän Yrjänän!» kerkesi hän vain sanoa, kun
Ellinipsico puolittain työnsi hänet heidän pieneen alukseensa.

Hetkistä myöhemmin kiisivät he mahdollisimman nopeasti pienempää saarta kohti, pysytellen sadan kyynärän päässä eteläisestä rannasta ja hiukan alempana. Ellinipsico meloi sen saaren synkässä varjossa, josta he olivat poistuneet, niin kauan kunnes sen metsä oli kokonaan heidän ja vihollisen laivaston välillä. Välimatka oli niin lyhyt, että pakolaiset pääsivät muutamilla rivakoilla vedoilla uuteen turvapaikkaansa. Tässä Jack ehdotti, että he jatkaisivat pakoaan mannermaalle, sillä hän ei pitänyt noin itsepintaisten vihollisten läheisyydestä.

»Odota», oli nuoren päällikön rauhallinen vastaus, »Ellinipsico tahtoo näyttää noille chickasaw-koirille, että haavoitettua pantteria ei ole hyvä seurata sen pesään!»

Ihmetellen, mikä julma suunnitelma oli mahtanut syntyä hänen ystävänsä aivoissa, hyppäsi Jack heti rannalle, kun he saapuivat saarelle. Hän oli ihmeissään, kun shawnee ei seurannut häntä, vaan jäi kanoottiin istumaan, mela kädessään.

XII.

SHAWNEEN KOSTO.

Alleyne ei ollut suinkaan epäluuloinen luonteeltaan, mutta hän ei voinut sille mitään, että hän oli levoton shawneen käytöksen takia. Tämä oli melonut kanootin erään jyrkän kallion synkkään varjoon ja istuen liikkumatonna kuin kuvapatsas katseli hän kiinteästi sitä saarta kohti, josta he olivat juuri lähteneet.

Minkähänlaista sotajuonta hän mahtoi suunnitella?

Ennenkuin Jack oli päässyt tyydyttävään päätökseen, sattui melojen selvä loiskinta hänen korvaansa, ja katsoen sinne päin, josta ääni kuului, näki hän noin kuusi kanoottia, jotka olivat täynnä intiaaneja, ilmestyvän suuremman saaren takaa. Ensin hän luuli niiden tulevan suoraan hänen piilopaikkaansa, ja hän heittäytyi pitkälleen muutamien mataloiden pensaiden taakse, mutta sitten hengitti hän jälleen, kun hän näki niiden nopeasti kääntyvän siihen pieneen lahdelmaan, josta he vasta olivat lähteneet. Jonkun aikaa heidän melansa välähtelivät kuutamossa, mutta sitten katosivat he kokonaan metsäisten rantojen tummaan varjoon.

Viimeinen kanootti oli tuskin kadonnut näkyvistä, kun Ellinipsico liukui varovaisesti piilopaikastaan ja tullen lähelle sitä paikkaa, jossa Alleyne makasi, sanoi matalalla mutta selvällä äänellä:

»Valkoinen veljeni pysyy nyt siellä, missä on. Chickasaw-koirat ovat nyt Ellinipsicon ansassa!»

Ja ennenkuin hämmästynyt englantilainen oli ymmärtänyt noiden kummallisten sanojen merkityksen tahi kerennyt mitenkään estää tuota uskaliasta nuorta päällikköä, meloi hän jo nopein ja äänettömin vedoin suurempaa saarta kohti. Kun hän katosi sen manalanmustaan varjoon, niin kamala yksinäisyyden tunne valtasi Alleynen. Hän tunsi itsensä niin äärettömän avuttomaksi, kun hän silmäili ympärilleen tuolla parinkymmenen kyynärän levyisellä autiolla kalliolla, ja hän ymmärsi olevansa kokonaan yhden miehen uskollisuuden varassa, erään intiaanin, jota hän ei ollut eiliseen päivään saakka milloinkaan tavannut! Eikä ainoastaan hänen uskollisuutensa, vaan myöskin hänen hyvän onnensa varassa, sillä jos tuo rohkea nuorukainen epäonnistuisi uhkarohkeassa yrityksessään, oli se nyt mikä hyvänsä, olisi hän siten ehdottomasti vahvistanut heidän molempien tuomion.

Näissä synkissä mietelmissä tarkasteli tuo onneton luutnantti sitä kapeata salmea, joka erotti saaret toisistaan. Joka hetki hän odotti kuulevansa hurjan ulvonnan ilmoittavan, että Ellinipsico oli joutunut vihollistensa kynsiin, samalla kun se olisi myöskin hänen kuolinsoittonsa. Vaikka intiaanit eivät löytäisikään häntä heti, niin kuinka voisi hän haavoitettuine olkapäineen uida pois saarelta? Hänellä olisi silloin edessään Hobsonin pulma. Joko yrittää paeta antautumalla hukkumisen vaaraan tahi jäädä sinne, missä oli, ja nääntyä nälkään.

»Halloo! Mikä tuo on?»

Tämä huudahdus pääsi hänen huuliltaan melkein tahtomattaan, kun pitkulainen, tumma esine vähitellen ilmestyi vastapäisen rannan synkästä pimennosta ja uiskenteli häntä kohti. Se oli kanootti, eräs tyhjä kanootti! Kun kuun kirkas valo vielä vahvisti sen todeksi, niin Jackin rohkeus vaipui. Näytti siltä kuin hänen pahimmat aavistuksensa olisivat käyneet toteen, ja hänen punainen ystävänsä olisi joutunut surman suuhun tahi vangiksi.

Huomatessaan, että kanootti ajelehti häntä kohti, juolahti epätoivoinen keino Jackin hämmästyneeseen mieleen. Hän aikoi hypätä jokeen ja vallata pienen kanootin sen ohikulkiessa ja siten varata itselleen yhden paon mahdollisuuden. Siinä samassa kanootti oli jo saaren kohdalla ja tuskin kymmenen kyynärän päässä siitä. Päästäen pyssyn kädestään syöksyi hän veden rajaan, mutta kun hän viipyi hetken arvioidakseen välimatkan ennen sukeltamistaan, niin toinen samanlainen esine kiinnitti hänen huomionsa. Ensimmäistä tyhjää kanoottia seurasi nyt toinen! Ja näkikö hän unta? Seisoessaan siinä vielä hämmästyneenä ja ihmeissään näki hän kolmannen, neljännen ja viidennen kanootin ajelehtivan kuun hopeoimaa virtaa alaspäin, kaikki yhtä tyhjinä ja hylättyinä kuin ensimmäinenkin.

Silloin hänelle selveni kaikki. Nuoren shawneen yritys ei ollut epäonnistunut. Hän oli kokenut, kuvaannollisesti puhuen, ansansa, jonka hän oli virittänyt vihollisilleen sillä aikaa kuin he olivat saarella etsimässä haluamiaan uhreja!

Ja ikäänkuin vahvistaakseen tämän johtopäätöksen ilmestyi tuo nuori päällikkö samassa nopeasti meloen saarta kohti jäljellä olevat chickasawien kanootit perässään.

»Hyvä, hyvin tehty!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään iloaan tämän tilanteen onnellisen käänteen johdosta. »Hyvä, sinä urhea punainen veljeni!»

»Voo—oo—hoop! Voo! Kajahti riemuitsevasti vastaan shawneen sotahuuto. Vaikka se olikin kaikuva ja kova, hukkui se kuitenkin siihen raivon ja pelon ulvontaan, joka samassa kuului viereiseltä saarelta.

Chickasawit olivat huomanneet heille tehdyn kepposen ja olivat melkein hulluina voimattomassa raivossaan ja pelossaan.

Riemuitsevalla katsannolla laski shawnee kanoottinsa saaren rantaan, ja hypäten rannalle hän tarttui sydämellisesti Jackin ojennettuun käteen.

»Ellinipsico on pitänyt sanansa», sanoi hän. »Chickasawit ovat satimessa. He eivät enää meitä häiritse.»

»Mutta ethän voi mitenkään jättää heitä nälkään kuolemaan!» huudahti Jack. Saman kohtalon oli Jack muutamia minuutteja aikaisemmin luullut lopulta odottavan itseään, ja se teki hänet ihmeellisen sääliväiseksi.

Nuori päällikkö hymyili ivallisesti.

»Chickasawit eivät ole lapsia», sanoi hän. »He uivat maihin. Mutta valkoinen veljeni kiiruhtakoon nyt, sillä he voivat vielä tavoittaa meidät.»

»Ugh!» huudahti Ellinipsico paljon merkitsevästi, juuri kun Alleyne aikoi vastata, ja kohottaen pyssynsä hän laukaisi nopeasti tähdäten joukkoon mustia päitä, jotka äkkiä ilmaantuivat kuun valaisemaan paikkaan virralla saarien välissä.

Jack tunsi vaistomaisesti, että ne olivat heitä kohti uivia intiaaneja, jotka epäilemättä nyt tekivät viimeisen epätoivoisen yrityksen yllättää nuorukaiset, ennenkuin he lähtivät saarelta, tahi joka tapauksessa koettaa vallata yhdenkään kanootin takaisin.

»Kunniani kautta, emme saa hukata hetkeäkään!» sanoi Jack, kääntyen ottamaan omaa pyssyään, samalla kun Ellinipsico kiiruhti irroittamaan nuoraa, jolla kanootit oli kytketty toisiinsa.

Alleynen ihmeeksi työnsi intiaani heidän oman kanoottinsa menemään ja istuutui paljon suurempaan Chickasawin sotakanoottiin viitaten Jackille, että hän tekisi samoin. Mutta aikaa ei voinut enää tuhlata selityksiin, sillä shawneen tulesta huolimatta vihollinen lähestyi nopeasti. Jack kapusi kiireesti vieraaseen kanoottiin ja istuutui perään pyssy kädessään.

»Hyvä on, antaa mennä!» huudahti hän katsellen pelokkaasti noita tummia uimareita, jotka olivat niin lähellä, että heidän silmänsä näyttivät tuijottavan suoraan häntä kohti.

Nuorella päälliköllä oli mela valmiina lähtöä varten, mutta pysyen aivan liikkumatonna katseli hän tarkkaavaisesti heitä seuraavia punanahkoja. Sitten kuin ne olivat noin keihään mitan päässä kanootista, meloi hän hitaasti keskelle jokea, huudellen heille pilkkasanoja heidän omalla kielellään.

»Chickasawit eivät ole viisaita ollessaan niin kovin vieraanvaraisia. He antavat parhaat kanoottinsa viholliselleen turvautuen itse veteen kuin myskirotat. Oh! He ovat aivan liian jalomielisiä, kun ovat niin kaukana kotoaan. Ellinipsico jättää heille oman kanoottinsa. Se on tosin pieni, mutta luultavasti he eivät halveksi sitä!»

Kiukkuinen ja raivostunut ärjyntä ilmaisi, kuinka katkerasti nuoren shawneen pilkka oli loukannut heitä, ja muutamat etummaisista koettivat aivan yli-inhimillisillä ponnistuksilla saada kiinni kanootista. Mutta Ellinipsico oli varuillaan, ja muutamin voimakkain vedoin teki hän kaikki yritykset tyhjiksi, samalla kun Jack oli pyssy kädessään valmis antamaan kuoliniskun jokaiselle, joka tuli liian lähelle.

Huomattuaan riistan olevan mennyttä kääntyivät nuo nolatut ja uupuneet chickasawit takaisin ja lähtivät uimaan pientä saarta kohti, samalla kun tuo riemuitseva shawnee päästi ilonsa valloilleen hermoja tärisyttävillä sotahuudoilla meloessaan verkalleen myötävirtaan.

Ennenkuin heidän saarensa uusine asukkaineen katosi näkyvistä, huomasi Jack intiaanien ottavan kiinni heidän sinne jättämän kanootin, ja hän oli siitä ikäänkuin hyvillään. Kun kanootti kantoi vain kaksi henkeä, niin sillä oli mahdotonta jatkaa takaa-ajoa, mutta sillä nuo masentuneet intiaanit saattoivat siirtyä onnellisesti, vaikka hitaasti, saaresta mannermaalle.

»Nyt minun valkoinen veljeni voi jatkaa yöllistä untaan», huomautti shawnee, kun hän lopulta väsyi huutamaan voiton huutojaan. »Meidän ei tarvitse enää pelätä noita chickasaw-koiria.»

Intiaani puhui totta, ja vaikka Jackia halutti kysyä häneltä Kentonin kohtaloa, niin hän ei voinut vastustaa kehoitusta levätä nyt, kun tilaisuutta oli, ja hän tarvitsikin lepoa. Jack uskoi Kentonin joutuneen jommankumman intiaanijoukon vangiksi. Sitä paitsi oletti hän aivan oikein, että tuo nuori päällikkö oli vielä liiaksi innostunut viimeisten tuntien jännittävistä tapahtumista voidakseen keskustella vakavasti hänelle aivan vieraan miehen kohtalosta. Näin ajatellen ja nähdessään, että intiaanilla oli täysi työ pitää vaaria ajelehtivista kanooteista, puunrungoista tahi muista kulun haittana olevista esteistä, hän päätti paneutua levolle, ja oikaisten itsensä täyteen pituuteensa kanootin pohjalle hän nukahti heti virkistävään uneen.

Nyt kului matka paljon nopeammin myötävirtaan, ja Jack oli tuskin vaipunut suloiseen tietämättömyyteen kaikesta, kun kanootti alkoi hypellä suuren Ohio-virran levottomilla laineilla. Ellinipsico ei ollut tuota jäntevää metsästäjää huonompi meloja, ja tämä kanootti oli suuremman kokonsa ja paremman muotonsa puolesta turvallisempi virran kiivaissa pyörteissä.

Kuinka vähän tuo nukkuva nuorukainen olisi voinut aavistaakaan, että kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua siitä, kun hän oli tuon urhoollisen Kentonin keralla pyrkinyt Cumberland-jokea ylös, hän nyt palaisi pääjoelle ilman uskollista toveriaan ja shawnee-intiaanin melomassa chickasawien sotakanootissa! Ja yhtä merkillistä oli se, että hänen ja tämän nuoren päällikön välille oli samassa lyhyessä ajassa kehittynyt mitä hellin ystävyys, jota yhdessä kestetty kuolemanvaara vieläkin lujitti. Se olikin liikuttava tapaus noiden Lännen erämaiden säälimättömissä ja kovissa oloissa.

Shawneen tarkoitus oli päästä omille alueilleen mahdollisimman pian, ja sentähden oli hän laskenut Cumberland-jokea myötävirtaan, kun taas Jackin matkan suunta olisi ollut päinvastainen, mutta siitä intiaani ei tiennyt mitään, sillä Jack ei ollut lausunut mitään toivomuksia matkan suuntaan nähden. Intiaani käänsi siis empimättä kanoottinsa vastavirtaan ja ohjasi keskelle leveätä Ohiojokea.

Hän tiesi aivan hyvin, että voidakseen päästä Pickaway-tasangolle ja heimonsa majoille, piti soutaa kiinteästi vastavirtaan niin kauan kunnes hän saapuisi Sciota-joen suuhun, jonka varrella noin sata penikulmaa ylöspäin Chillicothe sijaitsi.

Kun Alleyne vihdoin heräsi, paistoi aurinko vuodenajasta huolimatta kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Suloinen lounaistuuli puhalteli helpottaen aika lailla shawneen melomista, joka kiidätti kanoottia vakaasti pohjoiseen päin vastavirrasta huolimatta. Englantilaista ihmetytti, että intiaani jaksoi käytellä melaansa niin voimakkaasti ja uupumattomasti tunti tunnin perästä.

»Onko punainen veljeni melonut aina siitä saakka kuin paneuduin nukkumaan?» sanoi hän nousten istumaan ja katsoen ihmeissään tummaa nuorukaista.

Hymy häivähti viimemainitun kasvoille.

»Ellinipsico on sekä nukkunut että syönyt», vastasi hän, ja huomatessaan vilpittömän hämmästyksen valkoisen miehen kasvoilla jatkoi hän: »Kun kuu laskeutui, ohjasi hän kanoottinsa rantaan ja kiinnitettyään sen vedenrajassa kasvaviin puihin ja pensaisiin hän nukkui sikeästi aina auringon nousuun, heräten sitten vasta kuin ensimmäinen kirkas säde tunkeutui hänen ylitsensä riippuvien liikkumattomien oksien välistä. Silloin hän sieppasi pyssynsä ja hyppäsi rannalle riistaa etsimään.»

»Mutta mitä minä olen tehnyt sillä aikaa?» kysyi Jack harmistuneella äänellä.

Intiaani hymyili jälleen

»Valkoinen veljeni oli väsynyt. Hän nukkui sikeästi. Hän ei herännyt.»

»Kertokaa edelleen, olkaa hyvä», sanoi Jack hieman töykeästi.

Olihan todellakin hänen sotilasylpeydelleen hiukan nöyryyttävää ja aloittelevalle metsämiehelle sopimatonta osoittaa sellaisia urheilijalle arvottomia ominaisuuksia.

»Nyt, kun veljeni on valveillaan, menemme maihin ja keitämme jotakin ruokaa», vastasi nuori päällikkö tyynesti ja arvokkaasti kääntäen kanootin rantaan.

Puhe ruoasta sointui kauniilta Jackin korvissa hänen pitkän paastonsa jälkeen, ja tahtomattaan hänen silmänsä hakivat ikäänkuin jotakin vahvistusta lupaukselle tulevasta ateriasta.

Hänen ei tarvinnut katsoa kauan, sillä kanootin keulassa, puolittain piilossa shawneen notkean vartalon takana, oli hirvenvasikan ruho. Oliko ihme, jos vesi valahtikin tuon nälkäisen luutnantin suuhun hänen odottaessaan niin hienoa paistia.

Tuntia myöhemmin, kun he levähtelivät vähän aikaa vahvan aterian jälkeen, oli Alleynella sopiva tilaisuus tehdä punaiselle ystävälleen muutamia kysymyksiä.

XIII.

ERÄÄN HIRVIJAHDIN SURULLINEN LOPPU.

Tuloksena keskustelusta shawneen kanssa oli, että Jack tunsi olevansa paljon toivorikkaampi ystävänsä Simon Kentonin kohtaloon nähden ja että hänen kunnioituksensa intiaania kohtaan yhä kasvoi.

Kävi ilmi, että viimemainittu oli tullut suuren shawneejoukon kanssa Kentuckyn alueelle metsästämään. Metsästys oli onnistunut jotensakin hyvin, ja he olivat olleet paluumatkalla pohjoiseen päin, kun Ellinipsico kahden toverinsa keralla oli jäänyt lopettamaan erään pantterin nylkemistä, jonka he olivat tappaneet.

Heidän sitä tehdessään hyökkäsi joukko chickasaw-intiaaneja odottamatta heidän kimppuunsa. Nuoren päällikön molemmat toverit lyötiin heti kuoliaaksi, ja hän itse haavoittui vaikeasti sotatapparan iskusta murtautuessaan piirittävien vihollisten ketjusta karkuun. Iskien hyökkääjät syrjään onnistui hänen jättää chickasawit joksikin ajaksi jälkeensä, kunnes hän veren vuodosta heikontuneena ei jaksanut enää juosta kyllin nopeasti. Hän kääntyi päin vihollistaan, ja ampuen lähimpänä olevan vainoojansa kuoliaaksi hän pyrki taistellen eteenpäin toivoen kohtaavansa heimolaistensa pääjoukon. Mutta se meni hänen voimainsa yli, ja jos Jack ei olisi ajoissa joutunut apuun, niin hän olisi varmasti ollut mennyttä miestä. Hengestään sai hän kiittää tuota valkoista nuorukaista, eikä hän unhottaisi sitä milloinkaan.

Tällä sivistymättömällä intiaanilla oli eräs hyve, joka on hyvin harvinainen sivistyneidenkin ihmisten keskuudessa, nimittäin kiitollisuus. Siihen perustui se lisääntyvä toivo, joka oli herännyt Jackin sydämessä kadonneeseen metsästäjään nähden. Ei voinut juuri muuta epäillä kuin että hän oli joutunut shawnee-soturien vangiksi, ja Ellinipsico oli luvannut panna kaikki keinonsa liikkeelle saadakseen hänet vapaaksi. Hän tiesi, ettei metsästäjän tarvitsisi kärsiä mitään pahoinpitelyä matkan varrella Chillicotheen, tuohon suureen shawnee-kaupunkiin, ellei hän yrittäisi päästä vangitsijoiltaan pakoon. Viimemainituilla oli kannettavanaan paljon puhvelin ja hirven lihoja ja nahkoja ja muuta metsänriistaa, jota he olivat saaneet retkellään, jonka tähden he eivät voineet kulkea nopeasti. Ellinipsico luuli sentähden pääsevänsä Chillicotheen samaan aikaan kuin hekin, ja kun hänen isänsä Cornstalk oli heimon mahtavin päällikkö, niin hän toivoi isänsä vaikutusvallan avulla voivansa vapauttaa valkoisen metsästäjän.

Kaikilla tällaisilla tyynnyttävillä todisteluilla ja arveluilla vaikutti tuo nuori päällikkö syvästi valkoiseen ystäväänsä, kun he päivä päivältä ja viikko viikolta hitaasti mutta varmasti matkasivat Ohio-jokea ylöspäin.

Matka kului hitaasti, sillä kanootti oli raskas ja haavoittuneen olkapäänsä tähden Alleyne ei voinut ollenkaan auttaa melomisessa, ja hänen kumppaninsa haavoittunut lonkka esti myös melkoisesti heidän ponnistuksiaan päästä eteenpäin. Alituinen liikunto haittasi chickasawin kirveestä saaman haavan säännöllistä parantumista.

Mitä ruokaan tuli, niin Alleyne oli suuresti intiaanin varassa, sillä hän ei ollut tarpeeksi taitava metsästyksessä voidakseen hankkia puuttumattoman ravinnon itselleen, vaikkakin hän tavallisesti seurasi ja auttoi punaista ystäväänsä metsästysretkillä. Mitä pitemmälle aika kului sitä levottomammaksi alkoi Jack tulla ajatellessaan miten heidän matkansa päättyisi. Hän tiesi hyvin, että hänen isänsä oli hyvin pahoillaan hänen jatkuvan poissaolonsa tähden rykmentistä tämmöisenä vaarallisena aikana, etenkin kun hän ei voinut olla kovinkaan varma Jackin henkilökohtaisesta turvallisuudesta. Mutta tilanne oli pian muuttuva.

He olivat taivaltaneet noin puolet matkasta Sciota-joelle, kun he eräänä iltana tulivat erään melko suuren Ohioon laskevan joen suuhun. Se virtasi idästä päin, ja Ellinipsicon väitteen mukaan oli sen nimi Suolainen joki, joka johtui siitä, että sen varrella oli muutamia suolalähteitä.

»Emmekö voisi meloa sinne vähän matkaa ja ottaa mukaamme hiukan suolaa?» kysyi Jack. »Minua alkaa kyllästyttää syödä ruokaani ilman suolaa!»

»Veljeni puhuu järkevästi», vastasi intiaani. »Me melomme niin kauas kuin ennätämme ennen yön tuloa, ja sitten yövymme etelänpuoleiselle rannalle. Päivänkoitossa saamme saalista ja haemme suolaa.»

Nuori päällikkö ohjasi puhuessaan kanootin Suolaiseen jokeen, ja pimeän tullessa he olivat tunkeutuneet melkein kolme penikulmaa tuohon metsäiseen seutuun. Yöpyen tapansa mukaan rannalle he lähtivät aamunkoitossa metsästämään.

Kuljettuaan noin penikulman verran he löysivät hirven jäljet. Vähän aikaa sitten oli siitä ilmeisesti mennyt etelään päin pienempi lauma noita ylväitä eläimiä. Nähdessään nuo tuoreet jäljet pääsi Ellinipsicolta tuo paljon sanova »ugh!» ja syöksyen juoksuun kiiti hän otusten perään. Jack pysytteli perässä parhaansa mukaan tiheikköjen ja aukeitten halki, purojen ja erämaiden poikki, kunnes hän oli vaipua maahan uupuneena ja hengästyneenä. Hänellä oli kova työ pysyä intiaanin näkyvissä, sillä niin taitava oli viimemainittu kulkemaan metsässä mistään esteistä huolimatta.

Syöksyen eteenpäin täten noin kaksikymmentä minuuttia alkoi Ellinipsico hiljentää vauhtiaan. Vasta taitetut oksat ja vielä tihkuvat jalan jäljet ilmaisivat hyvin selvästi, että he lähestyivät saalistaan. Notkeasti kuin pantteri hiipi tuo nuori shawnee eteenpäin. Kaikki hänen huomionsa oli keskittynyt tuohon pahaa aavistamattomaan hirveen, jonka pitkäkarvainen niska ja haaraiset sarvet olivat juuri näkyvissä erään suon laidassa kasvavan kuihtuneen leppäpensaan takaa.

Matkien punaisen ystävänsä liikkeitä mahdollisimman tarkasti Jack seurasi häntä viiden tahi kuuden askeleen päässä, kun samassa pyssynlaukaus häiritsi metsän syvää hiljaisuutta ja tuo nuori intiaani vaipui voihkaisten maahan.

Alleyne kiiruhti hänen luoksensa ja kerkesi juuri näkemään, että verta juoksi kuulan haavasta hänen kyljessään, kun eräs metsästäjien tapaan puettu valkoinen mies syöksyi esiin kirvestä heristäen. Ilmeisesti hän ei ollut huomannut valkoista nuorukaista ennenkuin nyt, sillä tämä oli ollut aivan piilossa tiheiden pensaiden takana tutkiessaan kumartuneena punaisen ystävänsä haavaa.

»Takaisin, roisto!» karjaisi Alleyne kohottaen pyssynsä poskelle, »tahi teen saman teille, minkä teitte minun toverilleni.»

Hänen ei kumminkaan tarvinnut toteuttaa uhkaustaan. Hämmästynyt metsästäjä laski heti aseensa ja äkkiä pysähtyen jäi ymmällään tuijottamaan puhujaan.

»Pyydän anteeksi, vieras; minä erehdyin kaikesta päättäen!» huudahti mies.

»Erehdyitte!» kertasi Jack vimmoissaan. »Te olette tappanut teitä paremman miehen ilman mitään syytä ja ilman minun väliintuloani olisi teillä nyt hänen päänahkansa! Hiljaa, senkin roisto!» jatkoi hän yhä yltyen, kun mies yritti selittää asiaa tahi jotenkin puolustella itseään. »Sellaista raukkamaista käytöstä ei voi puolustaa. Juuri tämmöiset häikäilemättömät murhat katkeroittavat punaisia miehiä ja aiheuttavat heidän keskuudessaan meitä kohtaan vihollisuutta ja kostonhimoa. Ei ole ollenkaan ihmeellistä, että he, villejä kun ovat, kostavat kaikenlaisilla väkivallan töillä ja murhilla milloin vain tilaisuutta sattuu!»

Metsästäjä seisoi hiljaa ja häpeissään uskaltamatta enää keskeyttää. Hän odotti vaieten kunnes nuori englantilainen oli purkanut enimmän vihansa ja kohdistanut huomionsa ja tarmonsa haavoittuneen auttamiseen. Karkean näköinen vieras mies otti uumiltaan silkkiliinan ja repäisten sen kahtia teki hän siitä siteen, jolla hän huolellisesti ja taitavasti sitoi kuulan tekemän haavan. Tämän tehtyään hän ryhtyi koettelemaan potilaansa valtasuonta ja laittoi hänet mukavaan asentoon. Jack kiiruhti sillä aikaa lähimmälle purolle vettä noutamaan, jota hän toi joen läheltä löytämässään puhvelin sarvessa.

»Hän on tullut tuntoihinsa ja kahden viikon kuluttua hän on terve», sanoi metsästäjä ottaen sarven Alleynen kädestä ja pirskoittaen vähän vettä nuoren päällikön kasvoille.

»Eikö hän olekaan kuollut? Uskotteko hänen todellakin paranevan?» huudahti Jack, ja kaikki hänen vihansa unhottui kuullessaan nämä toivorikkaat sanat, jotka kevensivät hänen mielensä ja tekivät hänet iloiseksi.

»Kuollutko! Ei hän ole kuollut», vastasi metsästäjä. »Intiaanit sietävät paljon ja onneksi minun kuulani ei ole rikkonut valtimoita. Mutta hän tarvitsee hoitoa. Viekäämme hänet uudisasutukselle», lopetti hän ratkaisevasti.

»Mille uudisasutukselle?» kysyi Jack kummastuneena. »Emme tiedä siitä mitään, niin että varmaankin laskette leikkiä!» sanoi hän terävästi ja hänen silmänsä leimahtivat vihaisesti tämän sopimattoman pilanteon tähden, kuten hän luuli.

»Se ei ole mitään pilaa, herra, vaan vahva hirsinen varustus, ensimmäinen Kentuckyssä. Päällikkömme mukaan nimitämme sitä Harrodsburgiksi.»

»Mitä! James Harrodko?» huudahti Jack iloisesti.

»Kyllä, juuri hän», oli ripeä vastaus.

»Ja te väitätte kuuluvanne hänen joukkoonsa?» kysyi Jack katsoen miestä läpitunkevasti.

»Niin, herra.»

»Onko hän käskenyt teitä ampumaan jokaisen intiaanin, minkä näette?»

»Ei, totta vieköön, ja jos syytätte minua semmoisesta pirullisuudesta, niin teette suuren erehdyksen», vastasi mies synkän näköisenä.

»Hyvä on, mutta mitä tämä sitten merkitsee?» kiivasteli Jack osoittaen heidän jaloissaan makaavaa puolitajutonta shawneeta.

»Se oli aivan sattuma, kuten olen teille kertova, jos vain tahdotte kuunnella minua», vastasi metsästäjä synkästi.

»En ole milloinkaan tahtonut tuomita ketään häntä kuulematta, joten saatte kertoa, miksi tämän teitte.»

»Hyvä! Poistuin Harrodsburgista noin viikko sitten», aloitti metsästäjä kertomuksensa, »ja olen metsästänyt matkan varrella virtaa alaspäin toivoen päästyäni Ohio-virralle tapaavani siellä jonkun alaspäin matkaavan veneen, jossa voisin päästä New Orleansiin. Sieltä pääsen laivalla pian Uuteen Englantiin ja sieltä Virginiaan, josta olen tullut. No niin. Olin noin neljännestunti sitten juuri kahlannut tuon puron poikki, kun löysin hirven jälkiä, ja otaksun, että ne olivat samoja eläimiä, joita tekin ajoitte. Seurasin jälkiä juosten», jatkoi metsästäjä puhuen harkitusti mutta jonkun verran kiihtyneesti, »ja pääsin lopulta viidenkymmenen kyynärän päähän otuksista. Kätkeydyin korkeaan heinikkoon ja tähtäsin juuri lähinnä olevaa, kun kuulin jotakin risahtelua selkäni takaa. Käännyin ympäri ja näin yhden intiaanin tulevan hiipien sitä paikkaa kohti, johon olin ryöminyt. Hänellä oli pyssy valmiina ja äkkiä pisti päähäni, että hän oli saalistamassa juuri minun päänahkaani, sillä tiedättehän, vieras, intiaanein mielityötä olevan metsästää meitä valkoisia miehiä samoin kun me metsästämme riistaamme. Siten joutui minun vanha toverini Bill Rawsonkin kuoleman omaksi. Ei siis ollut ollenkaan ihmeellistä, että minä olin vähän liian hätäinen nähdessäni intiaanin tulevan.»

»Joka tapauksessa on nyt tapahtunut erehdys», vastasi Alleyne, ja mitä sukkelammin voimme saattaa toveriparkani johonkin majaan, niin sen parempi se on hänelle. Kuinka kaukana olemme Harrodsburgista?»

»Seitsemänkymmentä penikulmaa luultavasti. Mutta voisimme tehdä lautan ja viedä hänet perille jokea myöten. Se on kyllä kiertotie, mutta meille helpoin.»

»Meillähän on kanootti, jolla tulimme tänne», vastasi Jack. »Se on kätkössä jokirannassa törmän alla, niin että lauttaa meidän ei tarvitse tehdä.»

»Kas sellainen onnenpotkaus!» huudahti metsästäjä.

»Nyt laitamme paarit ja kannamme hänet takaisin. Metsästyksenne pilasin, nuori mies, mutta minulla on tuolla kalkkunakukko ja olen iloinen voidessani jakaa sen kanssanne.»

Sanottuaan sen meni metsästäjä heinikkoon ja palasi heti takaisin oivallinen villi kalkkunakukko olallaan. Tuon erinomaisen paistin näkeminen kiihoitti Alleynen ruokahalua ja kuin yhteisestä sopimuksesta molemmat miehet alkoivat laittaa tulta ja valmistaa kalkkunaa. Metsästäjä huomautti, että se voi kyllä paistua sillä aikaa kuin he laittavat paareja.

Puolipäivä oli jo mennyt, kun haavoittunut intiaani lopultakin oli hyvässä turvassa kanootissa, ja matka Harrodsburgiin aloitettiin. Matka osoittautui olevan enemmän hidas ja työläs kuin jännittävä, sillä virta oli vahva eikä mitään vihollisia näkynyt. Shawneen haavan parantuminen edistyi tyydyttävästi, ja neljäntenä iltana saavuttiin vastaperustetun uudisasutuksen lujille varustuksille.

Aurinko oli laskenut vähän aikaa sitten, ja kylän luja paaluaitaus näkyi epäselvästi sumuisessa hämärässä, kun väsyneet matkamiehet lähestyivät maihinnousupaikkaa. Metsästäjän kimeään vihellykseen vastattiin paaluaitauksen sisäpuolelta, ja hetkistä myöhemmin oli äänestä päättäen raskaasti teljetty portti auki päästääkseen heidät sisään. Kanootin keula oli noin kahden aironmitan päässä kaitaisesta puulaiturista, jota myöten pääsi syvän veden ja kuivan maan välissä olevan liejuisen paikan yli. Nuori shawnee lepäsi perässä muutamilla hirvennahoilla, ja Jack oli keulassa polvillaan valmiina tarttumaan laituriin heti kun hän ylettyisi, kun metsästäjä lakkasi äkkiä melomasta. Hän katseli kiinteästi jotakin heidän edessään ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän heittäytyi veteen, päästäen puolittain tukahdetun hätähuudon ja alkoi uida nopeasti vastapäiselle rannalle.

»Hei! Mikä on hätänä? Mihin menette?» huusi Jack toinnuttuaan hämmästyksestään.

Ainoastaan haavoittunut nuorukainen kanootin perässä vastasi hänelle.

»Valkoinen metsästäjä on pelkuri raukka», sanoi intiaani koettaen kohottaa päätänsä voidakseen nähdä laidan yli. »Hän näki jonkun vihollisen ja tahtoi pelastaa itsensä. Valkoinen veljeni ottakoon melan ja melokoon takaisin joelle.»

Sanat oli tuskin sanottu, kun Jackin korvaan sattui muita ääniä, ja katsellen rannalle hän huomasi tummia olentoja joukoittain hiipivän rannalle maihinnousupaikkaa kohti. Samassa huomasi hän muutamia pienempiä esineitä veden pinnalla, joiden hän otaksui olevan samanlaisten tummien uimamiesten päitä ja hartioita ja jotka olivat vain jonkun kyynärän päässä kanootista. Yhtäkkiä hänelle tämä kaikki selvisi kuin leimauksena. Olennot olivat intiaaneja, jotka valmistelivat hyökkäystä varustuksen kimppuun. Kanootin saapuminen valkoisine miehineen oli antanut intiaaneille aiheen muuttaa suunnitelmaansa hyökätä varustusta vastaan pimeän tultua. Sen sijaan he yrittäisivät päästä sisään saapuneille valkoisille miehille avatun portin kautta ja näiden mukana.

XIV.

RAIVOISA TAISTELU.

Alleynella oli jo mela kädessään, ja jos hän olisi seurannut nuoren päällikön neuvoa, olisivat he jo olleet keskellä jokea ja pelastuneet uhkaavasta vaarasta. Mutta tälläkin jännittävällä hetkellä kykenivät toiset asianhaarat eikä ainoastaan hänen oma henkilökohtainen turvallisuutensa vaikuttamaan häneen.

Oli aivan selvää, ettei pienen varustuksen asukkailla ollut aavistustakaan väijyvistä intiaaneista, sillä hän saattoi kuulla, kuinka heitä muutamia tuli puhellen ja naureskellen toveriaan vastaan. Ja epäilemättä oli tämän näköjään vaaraton paluu ja hyvin tunnettu merkinanto osaltaan vähentänyt heidän valppauttaan, karkoittaen hetkeksi tuon ainaisen epävarmuuden tunteen, joka on rajaseudun elämälle niin erikoista ja joka myös tekee sen vastenmieliseksi.

He eivät olisi suinkaan osanneet kuvitellakaan, että heidän uskottu toverinsa oli paennut antamatta heille vähintäkään tietoa heidän väijyvästä vihollisestaan, siten vain turvatakseen oman pakonsa. Voisiko hän, Jack Alleyne, englantilainen, erään kykenevimmän ja uljaimman kenraalin poika Englannin kuninkaan armeijassa, seurata noin huonoa esimerkkiä? Ei, vaikka hän siten olisikin voinut pelastaa omansa ja haavoittuneen kumppaninsa päänahat. Hän päätti jotenkin varoittaa noita ihmisiä, jotka eivät aavistaneet mitään pahaa, vaikka oman henkensä kaupallakin.

Semmoinen oli luutnantin sankarillinen päätös, mutta kuinka oli se pantava toimeen. Olisi ollut kylläkin helppoa ja verrattain vaaratontakin antaa hälyytys huutamalla: »Intiaaneja! Intiaaneja!» niin kovasti kuin vain jaksoi, ja se olikin hänen ensi ajatuksensa. Mutta mietittyään vähän pääsi hän yhä enemmän varmuuteen siitä, että voisi tapahtua kamala erehdys. Ensinnäkin hänen vieras äänensä hämmästyttäisi noita metsästäjiä tahi saattaisi heidät otaksumaan, että ainoastaan häntä vaara uhkasi joidenkin väijyvien intiaanein puolelta. Siten voisivat jo portin ulkopuolella olevat lähteä jokirantaan auttamaan häntä ja samoin houkutella varustuksen muutkin puolustajat paikoiltaan pois. Näin voisi hän, sensijaan että varoittaisi noita vaaran uhkaamia asukkaita, saattaa heidät varomattomuudellaan vihollistensa käsiin. Ehkä ei kävisikään näin onnettomasti, mutta hälyytys ilmoittaisi intiaaneille, että heidän läsnäolonsa oli huomattu, ja kiiruhtaisi heitä hyökkäämään juuri silloin kun puolustajat olivat siihen aivan valmistumattomia. Myöskin täten tuo hälyytys voisi syöstä heidät perikatoon.

Niin perusteltuja ja johdonmukaisia kuin nämä mietteet näyttävät olevankin, niin ne välähtivät Jackin päässä sillä lyhyellä ajalla, joka kului metsästäjän häpeällisestä paosta siihen, kun Jack tarttui melaan ja rupesi ohjaamaan kanoottia.

Jos tuo nuori sotilas olikin hieman hidas suunnitelman teossa, niin hän oli sitä nopeampi ja päättäväisempi sen toimeenpanossa, kun se kerran oli valmis. Sillä hetkellä ainakin oli hänestä vaikein kohta se, että hänen täytyi jättää punainen ystävänsä oman onnensa nojaan. Mutta ajateltuaan, että häntä ei voinut vaara uhata, sillä hän oletti aivan oikein, että hänen edessään olevat soturit kuuluivat joko miami, shawnee, wyondot, delaware tahi johonkin muuhun pohjoiseen heimoon, jotka kaikki olivat liitossa keskenään, rauhoittui hän aivan kokonaan. Kylän asukkaita uhkasi sitävastoin hirmuinen vaara.

Intiaanit eivät olleet kanoottia huomaavinaan ja se kuului epäilemättä heidän suunnitelmaansa saadakseen sen avulla houkutelluksi puolustajat varustuksesta ulos. Jos he olisivat hyökänneet kanootin kimppuun, niin heidän läsnäolonsa olisi tullut heti ilmi. Nuo kavalat intiaanit tiesivät vallan hyvin, että jos heitä ei huomattaisi ennenkuin lähestyvät miehet olivat saapuneet lähelle jokea, niin he voisivat ajaa nämä hurjassa paossa takaisin ja päästä heidän mukanaan portista sisään.

Alleynen tarkoitus oli tehdä tyhjäksi tämä turmiollinen suunnitelma jos suinkin mahdollista. Mutta tilanne oli melkein toivoton, sillä intiaanit olivat hänen ja niiden miesten välillä, jotka hän halusi pelastaa. Siitä huolimatta hänen päätöksensä ei horjunut, ja vaikka hänen sydämensä löi haljetakseen ja hänen kätensä vapisivat jännityksestä, niin oli hän, päästäen melan kädestään ja tarttuen pyssyynsä, valmis joko onnistumaan tahi kuolemaan. Samassa kun kanootti kosketti laituriin Jack hyppäsi kevyesti ylös, ja sidottuaan kanootin kiinni meni hän nopeasti kaitaista siltaa myöten maihin.

Sillalla ei näkynyt yhtään vihollista, sillä heidät olisi voitu huomata varustuksesta, ja oli niin valoisaa, että Jack näki useiden tummien olentojen väijyvän tien molemmin puolin.

Jack tiesi niiden olevan intiaaneja, jotka todennäköisesti vain odottivat hänen tulevan lähemmäksi, jolloin he hyppäisivät sillalle ja ottaisivat hänet vangiksi tahi tappaisivat hänet.

Se oli jännittävä hetki, mutta onni suosii usein rohkeaa, ja Jackin huimapäinen rohkeus auttoi häntä. Intiaaneille, jotka eivät milloinkaan tahallaan antaudu vaaraan, oli hänen rohkea tekonsa vallan käsittämätön. He olivat todellakin niin ihmeissään ja ymmällään, että he eivät ehtineet tehdä mitään, ennenkuin hän oli melkein päässyt heidän ohi. Sitten he äkkiä selvisivät hetkellisestä tylsyydestään, ja kiivettyään sillalle ja jokitörmää ylös he koettivat kaikella muotoa saada hänet vangiksi tahi tappaa hänet. Mutta Alleyne oli heitä vikkelämpi. Jokainen hermo jännitettynä seurasi hän piilottelevien vihollisten liikkeitä, säästäen voimansa siihen ratkaisevaan hetkeen, jolloin intiaanit, saaliinsa niskaan syöksyvän tiikerin lailla, hyökkäisivät hänen kimppuunsa. Hyökkäys viivähti vähän kauemmin kuin hän oli laskenut, mutta samassa se alkoi, ja nuorukainen lähti hirven nopeudella juoksemaan varustusta kohti.

»Intiaaneja! Intiaaneja!» huusi hän niin paljon kuin hän jaksoi.
»Juoskaa takaisin henkenne edestä ja sulkekaa portti.»

»Intiaaneja! Intiaaneja!» kertasi huudon se pieni metsästäjäjoukko, joka oli saapunut melkein joelle saakka. Mikäli Jack saattoi nähdä sumuisessa ilmassa, niin joukko kääntyi heti takaisin ja syöksyi varustusta kohti. Nyt seurasi kilpajuoksu elämästä ja kuolemasta.

Ensimmäisten intiaanein ja nuoren englantilaisen väliä oli tuskin keihään mittaa, ja hänen ja pakenevien metsästäjien väliä oli ehkä kaksi kertaa niin paljon. Paaluaitaukseen oli matkaa tuskin sataa kyynärää, ja niin vainotut kuin vainoojatkin jännittivät kaikki lihaksensa päästäksensä sinne.

Nyt oli Alleynelle hyväksi, ettei hän ollut laiminlyönyt kehittää luontaista juoksutaitoaan. Niin tässä kuin monessa muussakin tilaisuudessa oli se hänelle hyväksi avuksi. Ennenkuin oli juostu puolet matkasta, hän oli ensimmäisten metsästäjien tasalla ja porttikäytävään hän syöksyi jonkun kyynärän heidän edellään.

Portin sisäpuolella oli muutamia urhoollisia miehiä valmiina sulkemaan heti kun heidän toverinsa olivat päässeet sisään. Kaksi pääsi sisään onnellisesti, mutta takimmaisen intiaanit iskivät kuoliaaksi melkein kynnyksellä huolimatta kiivaasta tulesta, jonka muutamat puolustajat alkoivat hyökkääjiä vastaan heti kun he voivat erottaa ystävän vihollisesta.

Uskomattoman lyhyessä ajassa suljettiin ja teljettiin portti, ja jokainen mies kiiruhti ennen määrätylle paikalleen, kaikki noudattaen ripeästi päällikön käskyjä. Hänellä oli kirkas ja päättäväinen ääni sekä vaaroissa karaistuneen ja käskemään tottuneen miehen rauhallinen käytöstapa. Jackin ei tarvinnut kysyä miehen nimeä, vaikka tilaisuus olikin sopiva. Jokin vivahdus hänen kaunissointuisessa äänessään ja hänen tummien silmiensä välähdys loihtivat esiin Johanna Harrodin, Watangan kauniin tytön kuvan.

Mutta pyssyjen paukkeessa, kuulien viheltäessä ja intiaanein sotahuutojen kaikuessa hänen korvissaan ei ollut aikaa lemmen ajatuksille. Vähän aikaa näytti todellakin kuin manalan voimat olisivat päässeet valloilleen. Metsästäjien tuhoa tuottavasta tulesta huolimatta hurjat hyökkääjät kävivät kimppuun tavattomalla päättäväisyydellä ja tarmolla. Raivoissaan siitä, että heidän ensimmäinen yrityksensä hyökätä sisään oli epäonnistunut, ja havaittuaan heitä olevan paljon enemmän kuin puolustajia he uudistivat hyökkäyksensä yhä uudestaan. Mutta joka kerta metsästäjien tuhoisa tuli pakotti heidät perääntymään.

Vihdoin intiaanit tekivät erään rohkeimman päällikkönsä johtamina viimeisen raivoisan hyökkäyksen lannistaakseen pienen puolustusjoukon. He hiipivät pimeän turvissa noin kahdenkymmenen askeleen päähän paaluaitauksesta ja merkin saatuaan hyökkäsivät joka puolelta aitaukselle.

»Nyt, urhoolliset poikani, pysykää lujina! Tämä on heidän viimeinen ponnistuksensa!» huusi Harrod kirkkaalla, sointuvalla äänellään, joka kuului selvästi yli taistelun peloittavan melskeen. Intiaanein ulvonta ja valkoisten miesten uhkaavat huudot sekoittuneina pyssyjen paukkeeseen tekivät paikan todelliseksi helvetiksi.

Vielä hänen puhuessaan kuusi intiaania onnistui kiipeämään paaluaitauksen yli, ja toiset kasasivat kuivia oksia ja muita sytykkeitä portin eteen polttaakseen sen poroksi. »Heittäkää ne takaisin!» karjaisi päällikkö ja näytti esimerkkiä kaatamalla ensimmäisen tungettelijan yhdellä iskulla pyssynsä perästä.

»Tapelkaa miehet! Tapelkaa henkenne edestä!» kuului hänen rohkaiseva huutonsa.

Kaikki näytti todellakin olevan hukassa. Niin pian kuin puolustajat tuhosivat tahi ajoivat takaisin yhden hyökkääjäjoukon, ilmestyi toisia tilalle. Metsästäjät tiesivät, ettei heitä odottaisi ainoastaan kuolema, vaan myös kidutus, jos he joutuisivat raivoisan vihollisensa käsiin. Sentähden taisteli jokainen mies epätoivon vimmalla, ja Alleyne kilpaili urhoollisuudessa joukon parhaiden kanssa.

Kerrankin kun Harrod oli joutunut hirveään kaksinkamppailuun hyökkäystä johtavan päällikön kanssa, niin eräs intiaanisoturi syöksyi paikalle aikoen sotatapparallaan halkaista hänen kallonsa, mutta Jack teki hänen aikeensa tyhjäksi. Hän latasi juuri pyssyään paaluaitauksen pimeässä varjossa ja huomasi intiaanin julman aikeen tämän hyökätessä esiin. Hetkeäkään viivyttelemättä syöksyi Jack hänen tiellensä ja pisti pyssynsä piipun hänen jalkojensa väliin. Intiaani kaatui suinpäin maahan ja jäi puolipyörryksissä makaamaan paikalleen. Hän ei kerinnyt käyttää tapparaansa, joka kirposi hänen kädestään ja sattui hänen omaan päällikköönsä iskien hänet tainnoksiin. Tämän täytyi siten antautua valkoisen vastustajansa armoille.

»Kiitos avusta, ystäväni!» lausui Harrod tyynesti, mutta sydämellisesti
Jackin ryhtyessä jatkamaan pyssynsä latausta.

Heidän päällikkönsä kuolema oli hyökkääjille kova isku, ja kun melkein samalla aikaa ankara raemyrsky meni kylän ylitse sammuttaen portin eteen sytytetyn tulen, niin he pakenivat suinpäin taistelupaikalta.

»Joka mies ampuma-aukolleen ja antakaa heille pieni jäähyväistervehdys!» huusi päällikkö. Ensi kerralla ajattelevat he asiaa kaksikin kertaa, ennenkuin uudistavat hyökkäyksensä Harrodsburgiin.

Vähän myöhemmin paukkuivat pyssyt, kun jokainen ampuja kiiruusti tähdäten laukaisi pimeyteen, johon punanahat olivat jo kadonneet. Sitten he raivasivat risukasat portin edustalta pois ja veivät ne polttopuiksi majoihinsa.

Toisten hoidellessa haavoittuneita tovereitaan laittoivat toiset yksinkertaisen aterian karhunpaistista tahi hirvenlihasta. Korkea paaluaitaus oli ollut niin hyvä suoja, että vain neljä oli haavoittunut eikä yksikään vakavammin.

Asetettuaan vahdit porttitorneihin ja paaluaitauksen kulmauksiin valvoi Harrod, että heidän toveriparkansa, jonka intiaanit tappoivat portin edessä, sai kunnioittavan hautauksen. Hänelle valmistettiin soihtujen valossa viimeinen leposija jonkun askeleen päähän portista oikealle.

»Nyt, nuori ystäväni, saatte kertoa minulle, ketä minun on kiitettävä niin hyvään aikaan annetusta varoituksesta ja avusta?» sanoi Harrod hautaustoimituksen päätyttyä katsellen hilpeästi Alleynea.

»Nimeni on Alleyne», vastasi Jack tarttuen metsästäjän ojennettuun käteen. »Mutta ei kestä kiittää. Olen niin iloinen päästyäni jälleen valkoisten miesten seuraan ja erittäinkin Johanna Harrodin isän johtamalle uudisasutukselle.»

Tuo pitkä metsästäjä katseli kiinteästi vieraansa kauniita kasvoja hänen puhuessaan, mutta kuullessaan viimeiset sanat tuli hän huomattavan kiihkeäksi ja sanoi:

»Alleyne, Alleyne! Varmaankin olette se nuori englantilainen, josta tyttäreni on minulle kertonut. Luutnantti Alleyne? Mutta minä en voi käsittää, kuinka olette joutunut tänne», sanoi hän hämmästyneen näköisenä. »Pelättiin teidän joutuneen chickasawien vangiksi.»

»Otaksumanne on oikea, mutta tänne joutumiseni on pitempi juttu», vastasi Jack.

»Teidän täytyy kertoa se minulle tuolla karhunpaistin ääressä, sillä olen varma, että olette aikalailla nälissänne», vastasi Harrod mennen edellä isompaan, ampuma-aukoilla varustettuun hirsimökkiin, joka oli porttikäytävän vieressä. Tuli roihusi takassa, ja liekit valaisivat alastonta huonetta, jonka ainoana kalustona oli kömpelö pöytä, neljän tolpan nojaan kiinnitetty hirren puolikas sekä kaksi tahi kolme yhtä alkuperäistä tuolia.

»Tuli on houkutteleva», huomautti Jack, ja seuraten isäntänsä esimerkkiä pani hän pyssynsä nojalleen seinää vasten ja istui kömpelölle tuolille.

»Luulenpa, ettette ole pitkiin aikoihin ollut katon alla», vastasi Harrod täyttäen tina-astian kuumalla vedellä kattilasta, joka riippui kettingissä avarassa piisissä.

»En sen jälkeen kuin lähdin chickasawien kylästä. Olin siellä vankina», vastasi Jack.

»Sitten ette ole käynytkään Watangassa ettekä ole nähnyt Johannaakaan sen jälkeen kuin —»

»En sitten kuin piirityksen aikana», vastasi Jack melkein vapisten. Häntä halutti saada tietää kaikki rakastettunsa kohtalosta, mutta hän ei ollut oikein tahtonut uskaltaa kysyä tuolta kylmän ja tuiman näköiseltä mieheltä edessään. Nyt tämä kysymys soi hänelle toivotun tilaisuuden, ja hän jatkoi: »Uskon hänen voivan hyvin.»

»Niin luulen», vastasi metsästäjä lämpimästi. »Hän tulee tänne niin pian kuin hän pääsee toisten mukana. Muussa tapauksessa olen luvannut lähettää noutamaan häntä, kun varustukseni on valmis.»

»Mitä!» huudahti Alleyne kauhistuneella äänellä, »tuleeko tyttärenne tänne, jossa intiaanit aina mellastavat? Ette varmaankaan voi sallia, että hän antautuu niin hirveään vaaraan?»

»Oh, ennen kevättä olemme todennäköisesti karkoittaneet intiaanit, ja vanha ystäväni Boon on luvannut tuoda hänet mukanaan, kun hän palaa uudisasutukselleen oman perheensä kanssa. Niin kokeneen oppaan ja holhoojan mukana ja sellaisessa seurassa on tyttäreni oleva täysin turvassa. Sitäpaitsi tulee heitä olemaan niin suuri joukko, ettei mitään häiriötä intiaanein puolelta ole pelättävissä.»

»Mutta kun hän tulee tänne, niin hänelle ei ole ketään toisia naisia seuraksi», väitteli Alleyne edelleen, »ja minä pelkään hänen aikansa tulevan pitkäksi ilman sopivaa seuraa tässä yksinäisessä paikassa!»

»Samaa minäkin sanoin hänelle», vastasi metsästäjä, »mutta siitä huolimatta päätti hän tulla ja pyysi, etten kieltäisi häntä.»

»Hän on liian uhkarohkea ja liian velvollisuudentuntoinen!» huudahti
Jack kiivaasti. »Minä olisin —»

Keskustelu keskeytyi, sillä sisään tuli eräs mies kantaen toisessa kädessään paria puulautasta ja toisessa puumaljaa, jossa höyrysi joitakin paistin paloja, ja pian kävivät miehet metsästyspuukkoineen tarmokkaasti käsiksi maukkaaseen ruokaan.

Vaikka olikin nälkäinen, ei Alleyne kuitenkaan voinut täysin nauttia illallisesta ajatellessaan Johannan päätöstä seurata isäänsä tähän vaaralliseen paikkaan. Hän ei voinut unhottaa Ellinipsicoa, jonka puolesta hänen ei enää tarvinnut olla peloissaan, sillä Harrod oli sanonut, että hyökkääjät olivat miameja, siis shawneitten liittolaisia. Aamunkoittoon saakka ei päällikkö sallinut kenenkään poistua varustuksesta.

XV.

KADOKSISSA JA LÖYDETTY.

Pitkä talviyö kului häiriöttä ja päivänkoitossa Jack kiiruhti maihinnousupaikalle. Hän ei nähnyt mitään merkkiä kanootista, vaikka hän haki syvät rannat tarkkaan ja tutki laiturin päästä päähän. Kas tuossahan oli jotakin kanoottiin kuuluvaa: nahkahihnan pätkä, jolla Jack oli kiinnittänyt pienen aluksen laituriin, riippui vielä tukin ympärille sidottuna. Siinä oli selityksen avain. Hihna oli leikattu kaikesta päättäen suurella kiireellä poikki ja sen olivat intiaanit todennäköisesti tehneet hillittömästi paetessaan.

Nyt Jack varmaan tiesi, että nuoren shawneen olivat tämän ystävät miamit vieneet pois, eikä hän epäillyt ollenkaan, että miamit, saadessaan selville, kenen poika Ellinipsico oli, viipymättä veisivät tämän shawneitten mahtavan päällikön Cornstalkin luokse.

Hitaasti ja miettiväisenä palasi Alleyne varustukseen ja etsien käsiinsä päällikön hän kysyi neuvoa, kuinka parhaiten voisi päästä Watangaan. Päästyään kerran sinne toivoi hän voivansa vaikuttaa Johannaan niin että tämä siirtäisi matkansa Kentuckyyn, kunnes maa olisi tiheämmin asuttu. Myöskin toivoi hän voivansa saada kirjeitä tahi muita tietoja isältään.

»Kuinka parhaiten voisi päästä Watangaan ja Virginiaan!» kertasi Harrod hänen kysymyksensä. »Siten, että pysytte siellä missä olette kevääseen saakka ja sitten lähdette Boonin mukana, kun hän menee Pohjois-Carolinaan perhettänsä noutamaan, kuten muistaakseni viime yönä kerroin teille hänen tekevän.»

»Mitä! Jäädä tänne kuukausiksi?» huudahti Jack melkein suunniltaan kuullessaan tämän ehdotuksen. »Pitäisikö minun jäädä kolmeksi kuukaudeksi tähän synkkään erämaahan!»

»Synkkään!» toisti Harrod enemmän itsekseen. »Niin, ehkä se voi tuntua siltä teidänlaisesta nuoresta miehestä, joka on elänyt aivan toisenlaisissa oloissa, mutta minun kotoni on metsä. Minä en voi viihtyä muualla. Ainoa toivoni on saada siellä elää ja päiväni päättää.» Hän lopetti, mutta hetken vielä sen jälkeen kirkasti hänen kasvojaan synnynnäisen metsästäjän ja uudisasukkaan innostus. Jack muisteli vuosia jälkeenpäin hänen hehkuvia sanojaan, sillä tuon uljaan, mutta merkillisen vaatimattoman uudisasukkaan toivo oli täyttyvä. Hän kuoli erämaahan eikä yksikään kumppani ollut mukana hänen viime retkellään. Kukaan ei tiedä, miten kuolema hänet kohtasi, tappoivatko intiaanit hänet vai oliko hänen kuolemansa luonnollinen.

Jack ei yrittänytkään vastata, ja Harrod jatkoi puhettaan heti, mutta aivan toisella äänenpainolla.

»Mitäpä se puhumisesta paranee», sanoi hän. »Ei ole muuta neuvoa kuin pysyä täällä, ellette tahdo menettää päänahkaanne tahi menehtyä kylmään ja nälkään vuoristossa. Tähän vuoden aikaan tarvitaan sillä matkalla kokeneenkin metsästäjän koko kestävyys, joten teidän aikeenne nyt olisi sulaa hulluutta.»

Samassa saapui Boonsborosta kaksi tiedustelijaa aivankuin vahvistamaan hänen sanojaan. He ilmoittivat tavanneensa erään valkoisen miehen päänahattoman ja kankean ruumiin jonkun penikulman päässä virran toisella puolella. Tarkemmista yksityiskohdista päättäen, jotka tiedustelijat kertoivat vastauksina Harrodin kysymyksiin, oli ruumis epäilemättä sen metsästäjän, joka oli niin häpeällisesti jättänyt Alleynen pulaan huomatessaan väijyvät intiaanit. Paetessaan toista vaaraa oli hän selvästi antautunut toiseen pahempaan, kuten hänen onneton loppunsa todisti.

Se oli kaamea vahvistus päällikön sanoille, ja nuoreen englantilaiseen se teki syvän vaikutuksen. Hän päätti noudattaa Harrodin neuvoa ja taipua viisaasti tähän välttämättömyyteen sekä käyttää parhaiten hyödykseen tätä tilannetta, johon sallimus oli hänet asettanut.

Hän otti innolla osaa kaikkiin uudisasukasten harrastuksiin ja jakoi ilolla kaikki vaivat ja kieltäymykset, jotka kuuluvat sellaiseen elämään, kuin myöskin heidän yksinkertaiset hauskuutensakin. Jack ei ainoastaan voittanut puolelleen heidän kunnioitustaan ja rakkauttaan, vaan sai aikansa kulumaan nopeasti ja itselleen todelliseksi hyödyksi. Päälliköstä alkaen oli jokainen varustuksen mies valmis mielihyvällä opettamaan vieraalleen kaikkia eränkäynnin salaisuuksia, niin että sen kaivatun päivän tullessa, jolloin kaikki elvyttävä aurinko ja puhkeavat nuput ilmoittivat kevään saapuneen, Jack tunsi kaikki metsän merkit melkein yhtä hyvin kuin hänen opettajansakin, joista ei kukaan voittanut häntä ampumataidossa, ei ainakaan maaliin ampumisessa. Vaikka ruokajärjestelmä olikin kovin yksitoikkoinen hyvään ja vaihtelevaan ravintoon tottuneelle, niin sen korvasi luja terveys, jonka runsas liikunto ja yksinkertainen ruoka luovat.

Vihdoin koitti se hetki, jolloin Jackin oli sanottava jäähyväiset ystävilleen Harrodsburgissa. Hän teki sen suurella kaipauksella, ja hänen eronsa Harrodista oli erittäin vaikea. Seurusteltuaan läheisesti toistensa kanssa nämä kuukaudet, kaukana sivistyneistä ihmisistä, olivat molemmat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan toisiaan.

Boonsboron vallitettuun kylään oli Harrodsburgista linnuntietä noin kolmekymmentä penikulmaa. Sinne saakka oli Alleynella saattojoukkona kuusi rohkeaa metsästäjää, jotka Boonsboron perustaja, tuo kuuluisa metsästäjä ja tutkija Daniel Boon oli lähettänyt häntä noutamaan. Se oli Harrodin toimenpiteitä, hän kun ei tohtinut heikontaa omaa niukkaa varusväkeään käyttämällä miehiä tähän tarkoitukseen. Boonsboro oli perustettu varhain edellisenä keväänä, ja jonkun viikon myöhemmin oli Harrod alkanut rakentaa varustustaan kauemmaksi länteen päin. Edellinen oli rakennettu muutamien rikkilähteiden lähellä olevalle aukealle, jonka läpi tuo kaunis Kentucky-joki virtasi. Boon työskenteli erään Henderson-nimisen miehen kanssa. Hän oli eräänlainen maakeinottelija ja oli tehnyt intiaanein kanssa sellaisen sopimuksen, että hänelle luovutettiin koko asumaton alue Kentucky- ja Cumberland-jokien välistä. Tämän sopimuksen olivat cherokeesit tehneet kymmenestä tuhannesta punnasta tahi samasta arvosta kauppatavaraa. Toiset intiaanit panivat kuitenkin vastaan. Erittäinkin puhui eräs päällikkö ankarasti sitä vastaan.

»Ovatko cherokeesit todellakin niin hulluja», sanoi hän pontevasti, »että he vaihtavat vanhat metsästysmaansa valkoiselle miehelle, myyvät muukalaisille sen maan, jonka Suuri henki heille lahjoitti? Ugh! Ovatko he aina kauppamiesten ja muukalaisten narreja? Kerran cherokeesit olivat suuri kansa», jatkoi hän tulisella kaunopuheliaisuudella. »He omistivat kaiken maan merestä Ohio-virtaan saakka. Heidän majansa olivat tähtiä lukuisammat, ja viholliset eivät tohtineet ärsyttää heitä. Mutta vähitellen ja vastustamattomasti ovat valkoiset miehet työntäneet heidät takaisin, kunnes he ovat jo saavuttaneet vuoriston. Veljeni, olkaamme viisaita ja olkaamme vahvoja, ennenkuin on liian myöhäistä! Sen varassa on tulevaisuutemme! Jollemme nyt pysäytä valkoisia, valloittavat ja hävittävät he viimeisetkin metsästysmaamme. Riista tapetaan tahi karkoitetaan, ja millä sitten lapsenne elävät?»

Lopetettuaan puheensa kääntyi tuo tulinen päällikkö ympäri ja poistui kokouksesta, joka häpeissään hajausi. Tämä päällikkö saatiin vasta suurilla ponnistuksilla palaamaan takaisin ja suostumaan sopimukseen, joka päivää tahi paria myöhemmin muodollisesti allekirjoitettiin.

Näin se tapahtui siis, että Kentuckyn alue tavallaan avattiin uudisasutuksille. Toiset päälliköt kyllä varoittivat Boonia ja Hendersonia, että heidän ostamansa alue oli »kauhun ja veren maa», jota olisi hyvin hankala asuttaa. He sanoivat sen olevan koillisessa asuvien intiaanein ja cherokeesien asumuksien välillä, ja näiden heimojen välillä oli sota parhaillaan vireillä, niin että cherokeesit eivät menneet vastuuseen niistä tuhotöistä, joita pohjoiset intiaanit mahdollisesti tekisivät.

Nämä synkät ennustukset toteutuivat liiankin tarkkaan. Vasta vuosikausia kestäneen hurjan taistelun jälkeen saatiin intiaanit lopullisesti karkoitetuksi siltä hedelmälliseltä seudulta, joka nyt tunnetaan Kentuckyn ja Tennesseen valtioina. Näissä verisissä kahakoissa olivat hyökkääjinä milloin valkoiset, milloin intiaanit, mutta jälkimmäisten aloitteesta tehtiin siellä ensimmäiset murhat ja väkivallantyöt kun Hendersonin siirtolaiset ensiksi tulivat sinne cherokeesien kanssa tehdyn sopimuksen nojalla.

Näistä tapahtumista oli kulunut noin kaksitoista kuukautta, kun Alleyne saapui Boonin rakentamalle varustukselle. Oltiin huhtikuussa ja maa oli kauneimmillaan. Puut olivat täydessä lehdessä, kukat kukkivat ja ilma oli tuoksua täynnä. Maa oli kauttaaltaan ihana suurine karjanlaitumineen ja silmiä hivelevine kauniine näköaloineen. Jackin huomio kiintyi paaluaitauksen ulkopuolella olevaan erinomaisen suureen jalavaan, jonka oksat ulottuivat laajalle alalle. Se oli, kuten Jack myöhemmin sai selville, Transylvanian uuden siirtokunnan eri osastojen yhteinen neuvottelupaikka. Aluetta nimitettiin siihen aikaan Transylvaniaksi.

Mieluinen yllätys kohtasi Alleynea hänen päästyään portista sisään. Kokoontuneiden metsästäjien ja uudisasukasten joukossa oli eräs, joka oli huomattavasti erilainen ja kookkaampi kuin toiset. Mies ei ollut kukaan muu kuin Simon Kenton. Niin, tuosta jättiläiskoosta ja melkein kuninkaallisesta ryhdistä ei voinut erehtyä. Se oli tuo mahtava metsästäjä, jota Jack oli jo kuolleena surrut. Tosin hän oli nyt vain varjo entisestään. Hänen pukunsa riippui väljänä hänen pitkän ja laihan vartalonsa päällä, ja vaivat ja kärsimykset olivat painaneet syvät jäljet hänen kalpeisiin kasvoihinsa. Mutta hänen terävä katseensa ilmaisi, että miehen lannistumaton henki oli vielä jäljellä, ja hänen ystävällinen hymynsä oli yhtä kirkas kuin milloinkaan, kun hän, tuntiessaan englantilaisen ystävänsä, käsi ojona tuli tervehtimään häntä.

»Oletteko todellakin Kenton?» huudahti Jack tarttuessaan metsästäjän ojennettuun käteen, jota hän sydämellisesti pudisti. »Olin jo melkein varma, että jouduitte silloin tuhon omaksi. Mutta tehän vasta huonon näköinen olette! Kaiketikin olette saanut kestää kamalia kärsimyksiä sen jälkeen kuin sinä onnettomana aamuna lähditte luotani Cumberland-joella!»

»Kärsimyksiäkö!» toisti metsästäjä ilmeisellä mielenliikutuksella. »Yksin Jumala tietää, mitä kaikkea olen saanut kestää punanahkojen kynsissä, herra Alleyne. Viikkoina, kuukausina ei henkeni ollut äyrinkään arvoinen. Olen kärsinyt enemmän kuin sata kuolemaa! Mutta kerron teille koko jutun joskus toisen kerran, jos vain haluatte kuulla», lopetti hän äkkiä.

»Olisin kovin halukas siihen», vastasi Jack lämpimästi, »ja ehkäpä teette sen minun mielikseni», lisäsi hän, »niin pian kuin olen tervehtinyt päällikköä.»

»Ja olette saanut jotakin syödäksenne vaelluksenne jälkeen ja kertonut minulle omat seikkailunne», jatkoi Kenton. »Monasti olen teitä ajatellut, herra Alleyne, ja ihmetellyt, kuinka mahtoi teidän käydä sitten kuin olin joutunut noiden shawnee-pirujen vangiksi.»

»Shawneitten, sanoitte?» huudahti Jack. »Ah, sittenkin oli otaksumani oikea. Haluaisin tietää —»

»Kapteeni tulee tuolla», keskeytti Kenton. »Puhukaa hänen kanssaan ensin. Herra Alleyne ja kapteeni Boon», esitteli hän samassa.

Kääntyessään päin näki Jack edessään pitkän, jäntevän ja noin neljänkymmenen vuoden ikäisen miehen, jonka tummat ja terävät silmät näyttivät katsovan aivan läpi. Tämä oli siis Daniel Boon, kuuluisin metsästäjä ja tutkija aarniometsissä, ensimmäinen mies, joka johdatti joukon todellisia uudisasukkaita Kentuckyn kaukaiselle ja hedelmälliselle alueelle, kaukaiseen Länteen, ja perusti sinne ensimmäisen itsehallintoyhteiskunnan. Nuori luutnantti oli usein kuullut hänestä, ja hän oli todellakin ylpeä saadessaan tutustua sellaiseen mieheen.

»Hyvää päivää ja tervetuloa Boonsboroon!» sanoi Boon katsellen nuorta vierastaan ystävällisesti ja samalla tutkivasti. Sitten hän kyseli Harrodin vointia ja tiedusteli talven kulumista Suolaisen joen varrella, lisäten: »Jos tahdotte ruokaa ja lepoa matkanne jälkeen, niin seuratkaa minua.»

Ja mennen edellä suurimpaan mökkiin hän käski erään miehen tuoda vieraalleen lautasellisen paahdettua maissia ja puolikkaan hirvenvasikan reidestä. Sitten päällikkö näytti hänelle pienen huoneen, joka oli erotettu samasta huoneesta, jossa he nyt olivat, ja ilmoitti sen olevan Alleynen käytettävänä niin kauan kuin hän viipyi kylässä. Toivotettuaan sitten hyvää yötä poistui päällikkö. Noin puoli tuntia hänen lähtönsä jälkeen ja juuri kun aurinko laskeutui etempänä olevan metsän taakse, sillä Boonsboro oli aukealle rakennettu, tulivat Kenton ja kolme muuta miestä isompaan huoneeseen, jossa he asuivat. He istuutuivat liedessä palavan tulen ääreen ja ryhtyivät sytyttelemään piippujaan. Jonkun aikaa Alleyne otti osaa yleiseen keskusteluun huonekumppaneittensa kanssa, mutta sitten hän meni omaan makuusuojaansa pyytäen Kentonia yötoverikseen, jolle hän lyhyesti kertoi seikkailunsa, kuten viimemainittu oli pyytänyt. Sitten hän pyysi metsästäjää vuorostaan täyttämään lupauksensa, ja hän sai kuulla kertomuksen, joka piti häntä jännityksessä enemmän kuin tunnin ajan.

XVI.

KENTONIN SEIKKAILUT.

»Kun tuona onnettomana aamuna lähdin leiriltämme Cumberland-joella», alkoi Kenton, »niin olin tuskin kulkenut puolta penikulmaa, kun satuin puhvelin jäljille. Seurasin niitä ja menin erään pienen puron yli ja aavistamatta mitään vaaraa tunkeuduin varovasti toisella puolella olevien pensastojen läpi. Intiaaneista en ollut nähnyt vilaustakaan.

Silloin äkkiä kajahti kamala ulvonta korvissani ja samassa olin punanahkajoukon saartamana. Jokaisen puun ja pensaan takana oli täytynyt olla intiaani piilossa, ja vaikka tappelin hurjasti lyöden ympärilleni raskaalla pyssylläni, voitettiin minut viimein ja jouduin vangiksi.

Vangitsijani osoittautuivat olevan nuoria shawnee-sotureita, jotka palasivat eräältä ryöstöretkeltä Nashboron uudisasutukselle, vaikka on otaksuttu heidän heimonsa elävän sovussa valkoisten kanssa Kanawhan taistelun jälkeen. Mutta sellaisia ovat intiaanein sopimukset aina. Vanhemmat ja vastuunalaisemmat päälliköt eivät kykene pitämään kurissa tuollaisia nuoria hurjapäitä, jotka murhaavat raja-asukkaita ja tekevät kaikenlaista väkivaltaa. Täten joutuvat usein hyvin nopeasti he itse tahi aivan viattomatkin intiaanit koston uhriksi. Siten on epäsopu ikuinen, vaikka en tahdo väittää, että yksin intiaanit olisivat aina alkuunpanijoita.»

»Ah, niin juuri Harrodkin sanoo!» huudahti Jack. »Syytä on yhtä paljon molemmissa, ja raja-asukasten joukossa on niin monta roistoa, että minä uskon sen täydellisesti. Niinmuodoin näyttää aivan toivottomalta saada pitemmäksi aikaa rauhaa maahan. Mutta nyt keskeytin kertomuksenne. Pyydän teitä jatkamaan.»

»No hyvä», jatkoi metsästäjä, »pahaksi onneksi sattui vielä niin, että eräs päällikkö tunsi minut samaksi mieheksi, joka oli joitakin kuukausia aikaisemmin ryöstänyt heidän hevosensa. Tiesin silloin, ettei minulla ollut armoa odotettavissa, ja se olikin totta. Kirkuen ja huutaen he hyökkäsivät päälleni ja hakkasivat minut siniseksi ja punaiseksi. Väsyttyään siihen sitoivat he minut yöksi paaluun niin tiukasti, etten voinut hituistakaan liikahtaa. Mutta vieläkin kauheampaa oli, kun minut sidottiin matkalle lähdettäessä opettamattoman hevosen selkään. Kädet sidottiin selän taakse, joten en voinut ollenkaan varjella kasvojani puiden oksilta tahi vesoilta. Sitä kesti kolme päivää, kunnes vihdoinkin saavuttiin Chillicotheen, heidän pääkaupunkiinsa.»

»Enemmän kuolleena kuin elävänä, ajattelen», sanoi Jack osaaottavaisesti.

»Olin hyvin kipeä ja verissäni, voitte uskoa, mutta shawneen rinnassa ei ole hiventäkään sääliä. Vietettyäni kurjan yön vietiin minut aamulla kujanjuoksuun.»

»Mitä se on?» kysyi Jack, kun Kenton pysähtyi hetkeksi. »Minulla on ainoastaan hämärä aavistus tuon sanan merkityksestä.»

»Toivon, ettei kokemus sitä teille milloinkaan selittäisi», vastasi metsästäjä. »Se on kauhea koetus ja aniharvat suoriutuvat siitä hengissä. Kuvitelkaapas, että kylästä tuonne jalavaan ulottuisi kaksinkertainen noin neljänsadan kyynärän pituinen rivi miehiä, naisia ja lapsia, jokaisella aseena nuija, sotatappara tahi piiska, joilla he koettavat lyödä teitä, kun juoksette rivien välitse!»

»Tahtoisin tulla heti ammutuksi, ennenkuin ryhtyisin siihen urakkaan», sanoi Jack.

»Niinpä kyllä, mutta intiaanit ovat siitä asiasta aivan eri mieltä», vastasi Kenton. »He koettavat saada teistä mahdollisimman paljon hupia, ennenkuin teidät surmataan. Ellei teitä voida pakottaa kujanjuoksuun, niin teidät poltetaan kidutuspaalussa tahi keksitään jotakin muuta pirullisuutta tyydyttämään heidän kidutushaluaan.»

Alleyne ei vastannut. Hän ainoastaan ajatteli, kuinka tavatonta ja kamalaa oli, kun ihmiset voivat löytää jotakin hupia toisten kuolevaisten kärsimyksistä. Mutta niinhän sanotaan, että ihminen on julmin ihmistä kohtaan!

»Vaikka olinkin jäykkä ja hellä joka paikasta», jatkoi metsästäjä, »päätin myydä henkeni kalliisti. Kun lähtömerkki oli annettu, syöksyin tuota elävää kujannetta myöten, joka ulottui neuvottelutalolle saakka, hurjasti eteenpäin, sillä tiesin, että jos voisin päästä neuvottelutaloon, olisin turvassa jonkun aikaa. Mutta välimatkat riveissä olivat liian pitkät. Olin varma siitä, etten pääsisi puolimatkaankaan, ennenkuin joku vainoojistani iskisi minut maahan. Sentähden tein nopeasti rohkean suunnitelman. Kun sopiva tilaisuus tuli, niin käännyin äkkiä syrjään ja, murtautuen vartioston lävitse, syöksyin pakoon koko heimon seuraamana. Juoksin henkeni edestä, ja väistäen jokaista, joka koetti estää minua, selvisin laumasta. Jättäen takaa-ajajat jälkeeni syöksyin erään aukean poikki ja menin neuvottelutaloon. Olin sillä kerralla päässyt leikistä muutamalla iskulla.»

»Hyvin tehty!» huudahti Alleyne päästäen helpotuksen huokauksen.
»Niiden olisi pitänyt päästää teidät vapaaksi tuon urotyön jälkeen.»

»Ah, sitä he eivät todennäköisesti halunneet tehdä kaiken harmin jälkeen, mitä olen heille tehnyt!» vastasi Kenton, »mutta siksi päiväksi minut jätettiin rauhaan. Seuraavana oli aivan hiuskarvan varassa, ettei minua poltettu paalussa. Piirissä istuen pitivät päälliköt lyhyen neuvottelun minun kohtalostani, josta äänestettiin sotanuijan avulla. Niiden mielipide, jotka löivät nuijan lujasti maahan, oli se, että minut oli viipymättä poltettava, kun taas ne, jotka vain kevyesti koskettivat nuijaa, olivat sitä mieltä, että sillä kertaa oli sopivampi säästää minun henkeni. Onneksi näillä viimeisillä oli enemmistö.

Sitten minua kuljetettiin kylästä toiseen kaikkien pohjoisessa asuvien heimojen hupina», jatkoi Kenton. »Jokaisessa pysäyspaikassa minut sidottiin paaluun, jossa sain olla naisten ja lasten pieksettävänä. Minua rääkättiin kaikin tavoin. Ruudilla ladattuja pyssyjä laukaistiin minun paljasta ruumistani vasten, silmiini heitettiin hiekkaa, kunnes olin melkein sokea.

Eräänä päivänä tein epätoivoisen pakoyrityksen. Riistäydyin matkalla vartijoiden käsistä ja juoksin penikulman metsien halki, mutta onni näkyi minut hylänneen. Juuri kun olin täydellisesti jättänyt vartijani jälkeeni, jouduin toisen intiaanijoukon kynsiin. Silloin vaivuin lopultakin epätoivoon. Intiaanit maalasivat kasvoni mustiksi merkiksi siitä, että minun oli kuoltava, ja minut tuomittiin paalussa poltettavaksi. Melkein viime hetkellä kuitenkin pelastuin, kun vanha ystäväni Logan, irokeesi, tuli avukseni puhuen puolestani niin kauniisti, että shawneet taipuivat hänen pyyntöönsä sillä kerralla. Erään toisen kerran sattui Simon Girty, tuo valkoinen petturi, olemaan saapuvilla. Olimme kerran maailmassa työskennelleet yhdessä lordi Dunmoren tiedustelijoina, ja harvinaisen myötätunnon liikuttamana auttoi hän nyt minua.

Vähän aikaa sen jälkeen tarjosivat muutamat kauppamiehet, jotka olivat sattuneet kuulemaan tukalasta tilastani, houkuttelevat lunnaat intiaaneille, jos he päästäisivät minut vapaaksi. Kuitenkin epäilen, tokko he olisivat päästäneet minua sillä, ellei eräs nuori shawnee-päällikkö, suuren Cornstalkin poika, olisi saapunut kotiin ja vaatinut, että minut vapautettaisiin.

»Hyvä!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään iloaan, jota hän tunsi saadessaan niin pätevän ilmoituksen punaisen ystävänsä uskollisuudesta ja kuullessaan hänen saapuneen onnellisesti shawneitten alueelle. »Niin, se oli Ellinipsico», jatkoi hän, »muudan nuori päällikkö, joka niin pitkät ajat jakoi metsän vaivat ja vaarat kanssani ja joka lupasi tehdä kaikkensa vapauttaakseen teidät, jos vielä olisitte siellä hänen saapuessaan Chillicotheen.»

»Sitten on hän pitänyt lupauksensa», vastasi Kenton, »ja kertomastanne selviää nyt minulle hänen mielenkiintonsa minua kohtaan. Nyt muistan todellakin hänen puhuneen jostakin valkoiselle veljelleen antamastaan lupauksesta koettaa pelastaa minut, mutta olin niin kiihtynyt poispääsyn mahdollisuudesta ja innoissani voidakseni päästä mahdollisimman pian pois shawnee-kaupungista, että pelkään kiinnittäneeni ainoastaan vähäistä huomiota nuoren päällikön sanoihin. Kestämäni kärsimykset olivat panneet hermoni aivan piloille. Hän on mitä kaunein intiaanien edustaja. Hänen vartalonsa on suora ja notkea kuin pähkinäpuun vesa ja kasvojen ilme on niin avonainen ja kaunis, etten ole milloinkaan nähnyt sellaista toisilla intiaaneilla, paitsi Loganilla.»

»Niin, päällikkö oli varmasti Ellinipsico; olette kuvannut hänet täydellisesti», vastasi Jack riemuiten ja lisäsi pienen vaitiolon jälkeen: »Nyt haluaisin kuulla loput kertomuksestanne.»

»Siitä ei ole enää paljon jäljellä», vastasi metsästäjä. »Kauppamiehet käyttivät hyväkseen heikkoa tilaani, sillä olin niin ruhjottu ja pieksetty, että tuskin kykenin kävelemään, ja veivät minut englantilaisten linjojen sisäpuolelle Detroitin luona. He toivoivat saavansa palkinnon, kun toivat sellaisen vangin, joka kykeni antamaan arvokkaita tietoja rajaseudun siirtokunnista. Kuitenkin oli se minun onneni, että he niin menettelivät. Englantilaisten päällikkö oli kelpo mies, ja häntä alkoi säälittää kurja tilani. Huomattuaan, etten ollut halukas antamaan mitään uudisasutuksia koskevia tietoja, ei hän tehnyt minulle mitään sen pahempaa, vaan määräsi minut sairaalaan, jossa haavani parannettiin ja vammani hoidettiin. En voinut käyttää toista kättäni, sillä eräs intiaani iski olkapääni vialle sotatapparallaan juostessani kujaa eräässä miami-kylässä. Kun haava oli ollut hoitamatonna niin kauan, niin tarvitsi se viikkoja parantuakseen.»

»Se on minusta kaikista ihmeellisintä, että kaiken kokemanne jälkeen olette vielä elävien kirjoissa ja tässä kertomassa seikkailujanne», huudahti Jack.

»Niin, se onkin ihmeellistä», vastasi Kenton vakavasti, »kun otatte huomioon, että kaiken kaikkiaan olen ollut kolme tuntia paaluun sidottuna poltettavaksi tuomittuna ja yksitoista tuntia juossut kujaa!»

»Teille on suotu monta henkeä, kuten sananlaskussa sanotaan», huomautti tuo nuori upseeri taistellen liikutustaan vastaan ja koettaen pysyä rauhallisena. Hän oli todellakin enemmän liikutettu Kentonin kertomuksesta kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Kun tuo kuuluisa metsästäjä neljä kuukautta aikaisemmin oli lähtenyt heidän leiripaikaltaan Cumberland-joella, oli hän miehuutensa voiman ja notkeuden kukoistuksessa. Nyt oli hän, vaikka oli saanut nauttia jonkun viikon hyvinvointia, vain varjo entisestään. »Mutta toivon hartaasti», jatkoi Alleyne koettaen hillitä ääntään, että voisin taivuttaa teidät jättämään tämän vaarallisen elämän ja ottamaan paikan kuninkaan palveluksessa. Menen takuuseen siitä, ettei isäni hukkaa yhtään tilaisuutta voidakseen auttaa teitä eteenpäin. Ja oli miten oli, niin kuninkaan puolue on mahtavan Englannin valtakunnan puolue, ja yhtä hyvin amerikkalaisen kuin englantilaisenkin puolue», lopetti Jack.

»Hst! Ei ole hyvä puhua noin jossakin uudisasukkaan majassa», kuiskasi Kenton. »Jos joku noista tuolla olisi kuullut sananne, niin voisi siitä koitua ikävyyksiä. Itse olen minä ensi sijassa amerikkalainen ja toiseksi englantilainen. Niin kauan kuin kuningas ei sorra meitä, niin kauan voi hän pitää minua kuuliaisena alamaisenaan, mutta jos häntä haluttaa rajoittaa vapauttamme, niin minä ja jokainen tosi amerikkalainen on nouseva ja puolustava sitä kuolemaan saakka!»

Ei voinut erehtyä noiden sanojen merkityksestä, ja ensi kerran Jack käsitti, kuinka auttamattomasti asiat oli saatettu kansalaissodan partaalle, sen täydellisimmässä, laajimmassa ja katkerimmassa merkityksessä. Jos huhuun saattoi uskoa, niin vihollisuudet olivat todellakin alkaneet itäisissä maakunnissa, ja kerrottiin suuren taistelun tapahtuneen Bunker Hill-nimisen paikan luona lähellä Bostonia.

Nuo huhut olivat onnettomuudeksi liiankin tosia, kuten Jack myöhemmin sai tietää.

Kuten jokainen koulupoika tietää, oli riita alkanut siitä, että Englannin hallitus koetti saada siirtokunnat maksamaan veroa. Kun moitittava leimaverosääntö oli peruutettu, niin tehtiin uusi riidanaihe panemalla tullimaksu kaikille tavaroille, joita ulkomailta tuotiin maahan. Ne poistettiin jälleen vähän myöhemmin, paitsi teen tullia.

Tyytymättömyyden henkeä, joka oli kerran päässyt nousemaan, ei niin helposti tukahdutettu. Siirtolaiset päättivät olla ennen ilman teetä kuin maksaa mitään veroa siitä, ja huippuunsa kärjistyivät asiat, kun muutamat uskalikot, intiaaneiksi puettuina, hyökkäsivät Bostonin satamassa olevien teelaivojen kimppuun. He heittivät mereen kolmesataa neljäkymmentä kolme laatikkoa tätä kallista tavaraa tuottaen siten niiden omistajille kahdeksantoista tuhannen punnan vahingon!

Rankaisutoimenpiteitä seurasi ja Boston miehitettiin, mutta jos Englannissa olisi ollut vallassa viisaampia neuvonantajia, olisi sota ollut vieläkin vältettävissä. Kokoontuneet säädyt laativat tuon kuuluisan »Declaration of Right», jossa vaadittiin etuoikeutettua asemaa muiden Englannin kansalaisten rinnalla. Myös päätettiin lopettaa kaikki kauppayhteys Englannin kanssa, kunnes heidän kärsimänsä vääryydet oli hyvitetty.

Tämän kongressin päätöksiä, jotka esitettiin kuninkaalle, kannattivat Englannin huomatuimmat valtiomiehet Chatham, Burke ja Fox, mutta se ei merkinnyt mitään. Kuuluisa Benjamin Franklin, joka oleskeli Lontoossa »Massachusetts House of Assambly» kauppayhtiön asiamiehenä, teki kaiken voitavansa saadakseen sovinnon aikaan siirtokuntain ja Englannin hallituksen välillä, mutta turhaan. Kumpikaan ei tahtonut antaa perään.

Ja niin kävi, että huhtikuussa vuonna 1775 sota toden teolla alkoi, kun kenraali Gage hyökkäsi Concord-kaupungin kimppuun, johon siirtokunnat olivat koonneet aseita ja joukkoja. Tässä taistelussa nähtiin selvästi, minkälaiseksi sodankäyntitapa oli tässä sodassa kehittyvä. Taistelutapa erosi hyvin paljon sodankäynnistä Euroopassa, jossa taistelut yleensä käytiin vain hyvin opetettujen ja hyvään kuriin tottuneiden joukkojen kesken. Amerikan vapaussodassa taistelivat harjoitetut joukot oppimattomia joukkoja vastaan, ja musketit ja pajunetit metsästäjäin kuolemaa tuottavia rihlapyssyjä vastaan.

XVII.

YLLÄTYKSIÄ.

Cherokeesien perääntymisen jälkeen olivat Watangan uudisasukkaat käyneet käsiksi tavallisiin tehtäviinsä. He raivasivat peltoa ja hoitelivat maitaan tahi metsästivät elatuksekseen, kunnes tähkät tulivat täysikasvuisiksi ja käyttökelpoisiksi.

Päivä toisensa jälkeen meni menojaan, ja siitä nuoresta englantilaisesta, joka oli ratsastanut ulos piiritetystä kylästä apua hakemaan, ei ollut kuulunut mitään. Kaikki pitivät häntä kuolleena. Kaikkiko? Kylässä oli vain yksi, joka ei uskonut, että tuo kaunis nuorukainen oli kuollut. Johanna Harrod uskoi vieläkin, että hänen rakastettunsa palaa hänen luoksensa. Ja vielä viikkojen ja kuukausien kuluttuakin, kun hänen silmänsä väsyivät vartioimaan metsäpolkua kaikkina vapaina hetkinä varhaisesta aamun koitosta myöhäiseen iltaan saakka, odotti hän yhä. Toivon aina pettyessä tuli hänen sydämensä sairaaksi, ja hitaasti mutta varmasti kuihtuivat ruusut hänen poskiltaan, ja hänen käynnistään katosi tuo iloinen joustavuus.

Eräänä päivänä tuli kylän entisen päällikön vaimo tervehtimään vanhoja ystäviään. He asuivat nykyään seitsemän tahi kahdeksan penikulman päässä Pohjois-Carolinaan menevän tien varrella. Huomattuaan Johannan muuttuneet piirteet, sillä hän oli tuntenut tytön pienestä pitäen, tahtoi hän saada Johannan luoksensa kotiinsa valmistaakseen tytölle vähän vaihtelua. Niinpä eräänä kauniina päivänä, kun puut olivat puhjenneet uuteen lehteensä ja lukemattomat kukkaset täyttivät ilman tuoksuillaan, lähtivät he tuon hyvän vaimon urhoollisen pojan saattamina matkalle. Robertson oli itse mennyt asioilleen erääseen Holstonin kylään. Kun käytettävänä oli vain kaksi hevosta, istui Johanna patjalla ystävällisen emäntänsä takana.

Kirkas päivä elvytti pienen joukon mieltä. He pakinoivat hilpeästi keskenään kulkiessaan eteenpäin, ja Johannakin näytti unhottaneen surunsa iloisesti ratsastaessaan ja katsellessaan kauniita maisemia. He olivat kulkeneet melkein puolet matkasta uudistalolle, jossa Robertson asui, kun heidän viaton ilonsa äkkiä muuttui kauhuksi ja tuskaksi. Ei kuulunut muuta kuin vähäistä risahtelua pensaikosta, ja samassa olivat he intiaanijoukon saartamina!

»Creekejä, seuratkaa minua!» huusi nuori Robertson kannustaen hevostaan ja hyökkäsi suoraan tiellä olevien intiaanein päälle, laukaisten pyssynsä joukon keskelle.

Tämä äkillinen ja hurja hyökkäys pelasti hänen henkensä. Muudan intiaani sai kuulan lävitsensä ja kaatui, toiset väistyivät syrjään hurjistuneen hevosen tieltä. Rouva Robertson koetti seurata poikaansa, mutta sukkelaan kokoontuneet intiaanit tarttuivat hevosen suitsiin ja vetivät naiset satulasta, minkä jälkeen lähdettiin kiireesti taivaltamaan metsien halki. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että ennenkuin nuori Robertson ennätti pysähtyä ja palata kumppaniensa avuksi, olivat kaikki sekä naiset että heidän vangitsijansakin kadonneet tiheään metsään. Nuori Robertson tiesi hyvin, että olisi ollut tahallinen itsemurha lähteä yksin viidakkoon intiaanein jälkeen, sillä isänsä opetuksista, joka oli kuuluisimpia raja-asukkaita ja intiaanitaistelijoita, ja omasta kokemuksestaankin tunsi hän intiaanein sotatavat sangen hyvin. Hän ei voinut tehdä muuta kuin mennä hakemaan veljiään ja sitten kiiruhtaa takaisin Watangaan haalimaan kokoon mahdollisimman paljon miehiä ja lähteä takaa-ajamaan naisten ryöstäjiä. Tehtyään nopeasti päätöksensä painoi tuo nuori uudisasukas kannukset hevosensa kylkeen ja ratsasti pois täyttä laukkaa.

Sillä aikaa kuljettivat intiaanit noita onnettomia naisia kiireesti poispäin, ja heidän oli pakko rientää yhtä nopeasti kuin heidän julmien vangitsijainsakin. Lopulta olivat he aivan menehtyä uupumuksesta. Vihdoin, puolen päivää kuljettuaan vaipuivat nuo molemmat naiset pyörtyneinä maahan. Kun creekit eivät tahtoneet tappaa heitä eivätkä myöskään jättää heitä siihen, nostettiin heidät oman hevosen selkään, joka siihen saakka oli ollut joukon johtajan käytettävänä. Tällä tavoin ja matkaten yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin kulkivat intiaanit joutuisasti eteenpäin. Heidän takaa-ajajansa voivat sitävastoin ainoastaan päivän aikaan seurata jälkiä. Väsyneistä vangeista tuntui matka aivan loppumattomalta, vaikkakin he kestivät ihmeteltävällä urhoollisuudella sen vaivat. Rouva Robertson rohkaisi nuorta kumppaniaan vakuutuksilla, että heidän kohtalonsa, joka nytkin oli tarpeeksi pulmallinen, olisi ollut paljoa toivottomampi, jos he olisivat joutuneet jonkun pohjoisiin heimoihin kuuluvan ryöstäjäjoukon kynsiin.

»Nämä creekit», kertoi hän eräänä yönä sopivan tilaisuuden sattuessa, »ovat melkein puolisivistynyttä väkeä. Mieheni tuntee heidät hyvin ja on usein sanonut, että on paljon parempi joutua creekien kuin minkään muun intiaaniheimon vangiksi. He asuvat hyvin rakennetuissa puisissa majoissa ja viljelevät maata melkein eurooppalaiseen tapaan. Sitäpaitsi sanotaan heidän ylimmän päällikkönsä olevan enemmän valkoinen mies kuin intiaani, ja hänen nimensä väitetään olevan — M'Gillioray.»

»Mitä, sehän on skotlantilainen nimi!» huudahti Johanna suuresti hämmästyneenä ystävänsä kertomuksesta.

»Niin, hän on todennäköisesti puolirotuinen. Mieheni voi meidät kyllä vapauttaa, sillä hän kykeni taivuttamaan cherokeesitkin rauhaan, kun he olivat juuri hyökkäämäisillään uudisasutusten kimppuun vimmoissaan siitä, että muutamat valkoihoiset konnat olivat hillittömästi murhanneet heidän heimoonsa kuuluvia intiaaneja. Luulen, että tämän creekien ylimmän päällikön isä oli samaa kansallisuutta kuin mieheni.»

»Niin, luonnollisesti, herra Robertsonhan on skotlantilaista sukua», sanoi Johanna toivorikkaana. »Ja hän on varmaan kiiruhtava apuun, kun hän kuulee vaimonsa olevan creekien vankina.»

»Siitä ei ole epäilystäkään», vastasi tuo hyvä nainen lämpimästi. »Pelkään vain sitä, ettei häntä päästetä tänne, kun hän on amerikkalainen ja creekit ovat englantilaisten liittolaisia.»

»Mutta eiväthän englantilaiset sodi naisia vastaan!» väitti Johanna kiihtyneesti ajatellessaan rakastettuaan englantilaista upseeria. Hän oli kiitollinen, että pimeys esti hänen punastumisensa näkymästä.

»Eivätkö he tee sellaista, kun he liittoutuvat intiaanein kanssa, jotka kiduttavat ja tappavat naisia ja lapsia yhtä hyvin kuin miehiä?»

Johanna-parka ei voinut vastata tähän kiusalliseen kysymykseen, vaikka hän oli varma siitä, että ne, jotka olivat sellaisesta menettelytavasta vastuussa, eivät tienneet mitään intiaanien sodankäyntitavoista.

Päiviä ja viikkoja kului, ennenkuin oltiin pitkän ja vaivalloisen matkan jälkeen perillä Cowetassa, creekien linnoitetussa pääkaupungissa Chattahoochee-joen varrella. Siellä majoitettiin vankiparat neuvottelutalon yhteydessä olevaan mökkiin odottamaan milloin päällikkö suvaitsisi kuulustella heitä. Lukuunottamatta sitä, että he olivat vankeja, joilla ei ollut mitään paon mahdollisuutta, ei heillä ollut mitään valittamista. Ruokaa ja juomaa tuotiin kahdesti päivässä, ja heille annettiin puhvelin ja karhunnahkoja vuodevaatteiksi. Peitteiksi heille tuotiin harvinaisia ja kauniita, villien kalkkunakukkojen höyhenistä valmistettuja peittoja.

Ruokana ei ollut ainoastaan härän- ja hirvenlihaa, vaan maissileipää ja maissipuuroa tarjottiin myöskin, ja juomaksi tuotiin hunajalla sekoitettua vettä. Runsas ravinto ja toivorikas mieliala vaikuttivat ihmeellisesti molempiin naisiin, ja muutamissa päivissä he olivat entisensä näköisiä. Eräänä kauniina iltana heidän istuessaan jutellen keskenään paaluaitauksen ympäröimällä pihalla, joka ympäröi heidän majaansa, alkoi kaupungilta kuulua äänekästä melua. Melu läheni nopeasti, ja säikähtyneet vangit kuulivat joukon alkuasukkaita tulevan majaa kohti. Rumpujen pärinän ja metelin keskeltä voitiin helposti erottaa naisten, lasten ja miesten ääniä. Mitä se mahtoi merkitä?

Kauan ei heidän kumminkaan tarvinnut olla tietämättömiä asiasta. Kun huudot kuuluivat lähempää, niin olivat ne ilmeisesti riemun eivätkä vihan ilmauksia, ja pian tuo riemuitseva joukko pysähtyi vähän matkan päähän pihasta.

Hetkeä myöhemmin ovi avattiin, ja kaksi alempaa päällikköä tuli sisään soturijoukon seuraamina. Edelliset olivat kirjavassa sota-asussa, kasvot maalattuina, ripsutetuissa säärystimissä ja valkoisilla höyhentöyhdöillä koristettuina, mutta ei heillä eikä heidän seuralaisillaan ollut aseita.

Molemmat päälliköt tulivat naisten luokse ja antoivat näille merkin nousta ylös ja seurata heitä. Kääntyen ympäri menivät he sitten pihasta neuvottelutalolle, joka oli lähellä vähän korkeammalla paikalla, ja koko joukko seurasi jäljessä.

Kulkiessaan käsi kädessä päälliköiden takana ihmettelivät vangit, mikä heitä oikein mahtoi odottaakaan. Otettuaan parikymmentä askelta tulivat he sen arvokkaan rakennuksen eteen, jota he olivat niin usein katselleet vankilastaan. Sen ulkopuoli oli merkillinen sen taidon takia, jolla suunnattomat honkaiset hirret oli salvettu yhteen ilman minkäänlaisia nauloja tahi rautavaarnoja. Jyrkkähuippuinen katto oli ladottu kypressien kuoresta.

Astuessaan sisään huoneeseen hämmästyivät he sen suuruutta. Se oli melkein pyöreä ja noin kaksikymmentä kyynärää läpimitaten. Välikattoa ei ollut ja orsia kannattivat korkeat ja vahvat pähkinäpuiset pilarit. Seiniä pitkin kiersi puinen koroke tahi kunniaistuin, jota kömpelösti leikatut ja väritetyt miesten tahi eläinten, enimmäkseen pantterien, kuvat koristivat. Siinä olivat päälliköiden ja soturien paikat.

Vasta jonkun ajan kuluttua sattui Johannan hämmästynyt katse erääseen kauniiseen, melkein eurooppalaisessa puvussa olevaan mieheen. Hän istui tuolissa, joka ilmeisesti oli maan valtaistuin, sillä se oli koristeltu maalatuilla kotkankuvilla ja sitä varjosti suunnaton puusta muovailtu kuu. Hänen tummat ja pienet silmänsä olivat kuin naulattuina Johannaan, aivan kuin hän olisi tahtonut katsoa tytön lävitse.

»Tämä on varmaankin tuo kuuluisa puolirotuinen M'Gillioray, nuoren creek-kansan ylin päällikkö?» ajatteli tyttö, ja häntä värisytti aavistaessaan vaistomaisesti tuon miehen kylmän ja rautaisen luonteen.

Tytön otaksuma oli oikea. M'Gillioray oli mies, joka ei sallinut minkään muun kuin omien etujensa vaikuttaa itseensä, kaikkein vähimmän sellaisten seikkojen, joita hän piti heimolleen vahingollisina. Kumminkin oli Alexander M'Gillioray, sanoaksemme hänen koko nimensä, todellakin huomattava henkilö. Intiaanin oveluus yhtyneenä eurooppalaisen sivistyksen henkisiin kykyihin ja synnynnäiset johtaja-ominaisuudet tekivät hänestä lahjakkaimman miehen, mikä milloinkaan lienee syntynyt Alabaman auringon alla.

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, syntyi tämä kylmä, harkitseva ja ankaraluonteinen mies mitä romanttisimmasta avioliitosta. Hänen isänsä, Lachlan M'Gillioray, tuli creekien maahan kulkukauppiaana ja hankki siellä luontaisilla kyvyillään rikkautta ja vaikutusvaltaa. Vielä aivan nuorena miehenä rakastui hän erääseen kauniiseen puolirotuiseen Schoy Marchand-nimiseen tyttöön, jonka isä oli ollut ranskalainen upseeri ja äiti kuului erääseen mahtavimpaan creek-perheeseen. He menivät naimisiin ja heille syntyi kaksi tyttöä ja yksi poika. Alexander, kuten hänen nimensä oli, kasvoi neljänteentoista ikävuoteensa saakka toisten intiaanipoikain lailla, jolloin hänen isänsä vei hänet Charlestoniin saamaan hyvän kasvatuksen. Hän oli etevä poika, joka oppi pian latinaa ja kreikkaa englannin kielen lisäksi ja tutki historiaa.

Kun hän palasi syntymäseudulleen, valitsivat creekit hänet ylimmäksi päällikökseen, ja niin saivat hänen loistavat lahjansa ja synnynnäinen kunnianhimonsa esteettömästi kehittyä. Intiaanein kannalta katsoen osoittautui valinta olevan paikallaan. M'Gilliorayn tarmokas hallitus ja väsymätön valppaus tekivät creekit kykeneviksi vastustamaan uudisasukasten kasvavaa valloitushalua voimakkaammin kuin yksikään toinen Lännen heimo.

Sellainen oli mies, joka alipäälliköineen ja päällysmiehineen oli
Johanna-raukan ja hänen kumppaninsa edessä.

»Ei mitään pelkoa», kuiskasi vanhempi nainen, »minusta hän on enemmän jonkun piiriluutnantin kuin intiaanin näköinen.»

Asianlaita oli niin kuin hän sanoi. Kookkaana, kaunisvartaloisena ja näöltään ylhäisenä olisi M'Gillioray sopinut mainiosti mihin korkeaan virkaan hyvänsä.

»Valkoiset naiset tulkoot lähemmäksi», sanoi hän kirkkaalla ja sointuvalla äänellään.

Silloin nuo molemmat vapisevat vangit menivät huoneen poikki muutaman askeleen päähän korokkeesta, lattialle istuvien intiaanein antaessa tietä.

Päälliköiden ja soturien joukosta kuului hyväksyvää mutinaa, kun tuo tyyni ja arvokkaan näköinen vanhahko nainen, rinnallaan solakka ja suloinen tyttö, astui esiin. Tytön rohkea, mutta ujo käytös samoinkuin hänen ihmeellinen kauneutensa näyttivät vaikuttavan itse järkkymättömään ylipäällikköönkin.

Nousten seisoalleen ja kumartaen melkein kohteliaasti sanoi hän katsoen ihaillen Johannaa: »Jollei muun, niin teidän kauneutenne tähden», ja sitten rouva Robertsonin puoleen kääntyen, »ja teidän suurenmoisen tyyneytenne takia, rouva, pahoittelen yhden alamaiseni teitä kohtaan osoittamaa harkitsematonta ja sopimatonta käytöstä.»

»Herra varjelkoon!» huudahti rouva Robertson vilpittömästi hämmästyneenä tästä puheesta. »Tehän ette olekaan intiaani. Olette varmaan joku Englannin hallituksen asiamies, ehkä yksi niitä harhaanjohdettuja miehiä, joiden tehtäväksi on annettu creekien ja cherokeesien kiihoittaminen veriseen sotaan uudisasutuksia vastaan! Te olette —»

»Muistakaa Herran tähden missä olemme ja olkaa vaiti!» keskeytti
Johanna.

Mutta tuo kunnon vaimo oli päässyt suuttumaan, ja epäilemättä hän olisi jatkanut valituin sanoin syytöksiään niin luonnotonta ja niin jumalatonta liittoa vastaan, jossa raakalaiset ja kristityt olivat yhtyneet sotaan kristityitä vastaan, ellei olisi jotakin odottamatonta tapahtunut.

Kokoontuneesta joukosta kuului vihaista mutinaa, kun äkkiä kaiken ylitse kuului pitkäveteinen, mutta kaukainen huuto. Kaikkien katsellessa hämmästyneinä toisiaan seurasi sitä nopeassa tahdissa muita huutoja. Ensin kuului yksinäinen huuto ja heti sen jälkeen seurasi kirkunaa ja ulvontaa, joka nopeasti tuli äänekkäämmäksi ja lähemmäksi, kunnes se lopulta kuului aivan läheltä. Mitähän se mahtoi merkitä?

Ensin seurasivat päälliköt ja soturit kylmäverisen johtajansa M'Gilliorayn esimerkkiä ja jääden paikoilleen eivät he olleet metelistä tietävinäänkään. Mutta silloin katosi heidän välinpitämättömyytensä, kun eräs mies, — valkoinen mies, syöksyi sisään hakien turvaa vainoojiltaan.

»Sisäänkäytävä kiinni!» karjaisi M'Gillioray, ja samassa hyppäsi parikymmentä soturia paikoiltaan ja asettuivat riviin portin eteen.

Sillävälin oli pakolainen horjuen päässyt päällikön eteen ja vaipui uupuneena maahan juuri kun erään naisen säikähtynyt huuto kajahti huoneessa.

Mies oli James Robertson, ja hän oli kaatunut melkein puolisonsa jalkain juureen.

Muutamat päälliköt tunsivat heti tuon kuuluisan uudisasukkaan ja kiiruhtivat auttamaan häntä. Kun hän oli tullut tuntoihinsa ja hänen asiansa tiedoksi, niin vankeja ei enää uhannut mikään vaara. Neuvottelijat hajausivat ja itse M'Gillioray saatteli nuo kolme valkoihoista omaan asuntoonsa, jossa hän piti heitä luonteenomaisella vieraanvaraisuudella luonaan muutamia päiviä.

XVIII.

WATANGASSA.

»Onkohan kukaan kuolevainen ollut tämmöisessä pulassa?»

Eräs urhoollinen, päivän paahtama ja pölyn peittämä nuorukainen, joka juuri oli kumppaneineen hypännyt satulasta Watangan paaluaitauksen sisäpuolella, lausui hirveää tuskaa ilmaisevalla äänellä nuo sanat. Suitset käsivarrellaan ja rutistaen virkakirjeen näköistä paperia kädessään seisoi hän siinä kuin tuskasta jähmettyneenä. Häntä ympäröivästä miesjoukosta kuului osaaottavia ääniä.

»Olen varma siitä, että tuo paperi tiesi kertoa huonoja uutisia, herra Alleyne», huudahti eräs vastatullut astuen eteenpäin, »mutta jos haluatte nähdä neiti Harrodin jälleen», jatkoi hän, »on sen parempi kuta pikemmin lähdemme intiaanein jälkeen.»

»Aivan niin, niillä on jo yhden päivän etumatka», tarttui puheeseen eräs vanhempi Watangan asukas.

Jack, sillä tuo nuori luutnanttihan siinä todellakin oli, heräsi kuin unesta.

»Antaisin oikean käteni, jos voisin tulla mukaanne ajamaan intiaaneja takaa ja vapauttamaan Johannaa, mutta minä en voi tulla!» sanoi hän katkerasti. »Tämä kiireelliseksi merkitty asiakirja, jota pidän kädessäni, määrää minut ilmoittautumaan ja yhtymään rykmenttiini mahdollisimman pian.»

»Kaikkea muuta! Jos minä olisin tuon tiennyt, nuori mies, niin luulenpa, että olisin unhottanut antaa sen teille!» huudahti eräs vanha mies, jonka valvonnan alla kylä oli päällikön poissaollessa. Päällikkö oli muutamien toisten kylän asukasten kanssa lähtenyt ajamaan intiaaneja takaa.

»Ette olisi voinut tehdä minulle suurempaa palvelusta», sanoi Jack surullisesti. »Mutta nyt», sanoi hän hilliten itsensä, »minun täytyy rientää Virginiaan heti kun hevoseni on vähän levännyt, ja kaikki henkilökohtaiset huolet on syrjäytettävä.»

»Mitä, aiotteko jättää oman sydänkäpysenne punanahkojen armoille?» huudahti vanha uudisasukas ivallisesti, ja äänekkäitä, pilkallisia huomautuksia kuului ympäröivästä joukosta.

Nuorelle luutnantille oli kaksinverroin kovaa, että nuo karkeat rajamaan miehet pakottivat hänet tekemään päätöksen, että hänen täytyi, vaikkakin vastenmielisesti, tehdä velvollisuutensa. Jos läsnäolijat olisivat voineet arvata hänen ajatuksensa, olisivat he saaneet tietää, minkälaisen taistelun jälkeen hän voitti halunsa tahi, paremmin sanoaksemme, kiihkeän toivonsa voida kiiruhtaa intiaanein jälkeen kihlattuaan vapauttamaan. He olisivat saaneet tietää, millaista katkeraa tuskaa hänelle tuotti totella määräystä ja lähteä Virginiaan. Alleyne oli semmoinen mies, että kun hän oli kerran päättänyt tehdä niin kuin hänen mielestään oli oikein, ei toisten pilkka voinut häneen vaikuttaa. Päinvastoin teki se hänen päätöksensä vieläkin lujemmaksi.

Hänen silmänsä leimahtivat pahaaennustavasti ja hänen huulensa ilmaisivat ylenkatsetta, kun hän kääntyi ivailijoiden puoleen, jotka kaikki, paitsi yhtä, kavahtivat tuota rohkeaa ja pelotonta katsetta ja luikkivat vaieten tiehensä. Tämä poikkeus oli eräs pitkä ja luiseva, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies. Hän oli laiha, jäntevä ja arpia täynnä, ja koko asutuksen suurin kerskuri. Nuoruudestaan huolimatta oli hänellä jo pysyväinen maine, että hän oli rajaseudun parantumattomin roisto, ryöväri ja murhamies.

Tämä arvon herra paljasti äkkiä metsästyspuukkonsa ja karjaisten: »Mikä herra sinä luulet olevasi, mokomakin papukaija?» hyökkäsi hän raivokkaasti Jackin kimppuun.

Vaikka nuori englantilainen ei aavistanut ollenkaan tämmöistä odottamatonta ja aiheetonta hyökkäystä, oli hän kumminkin samassa silmänräpäyksessä valmis toimintaan. Päästäen suitset käsivarreltaan ja hypäten hiukan sivulle väisti hän tuon murhaavan hyökkäyksen. Sitten hän kääntyi äkkiä ja iski nyrkillään roistoa korvan juureen sellaisella seurauksella, että tämä iskusta huumaantuneena kaatui maahan kuin tukki. Katsojien hyvä-huutojen kaikuessa väänti hän veitsen maassa makaavan puolipyörtyneen ahdistajaansa kädestä.

»Oikein, nuorukainen! Hyvin tehty, herra englantilainen!»

Tämmöisiä huutoja kuului joka puolelta, sillä kylässä oli tuskin ketään, joka ei olisi ollut vilpittömästi iloinen siitä, että suurkerskuri sai selkäänsä.

Täytyy myöntää, että tuolla roistolla oli hyvä annos hurjaa rohkeutta, raakaa voimaa ja hillitöntä julmuutta, ja vaikka hän ei ensi hyökkäyksessä onnistunutkaan, ei hän ollut ollenkaan masentunut vielä. Hän tointui sukkelaan iskun tuottamasta huumauksesta ja nousten seisoalleen katseli hän hurjistuneena Alleynea. Jack katsoi rävähtämättä takaisin ja oli varuillaan.

Silloin Boon ja toiset metsästäjät, joiden seurassa Jack oli tullut Kentuckystä, katsoivat ajan tulleen sekaantua asiaan ja astuivat esiin, mutta hurjimus ei aikonutkaan niin helposti antaa perään. Huomatessaan miesten tarkoituksen teki hän äkkiä uuden hyökkäyksen, ennenkuin he ehtivät estää sitä. Alleyne oli juuri antamassa riistämäänsä veistä kylän päällikölle säilytettäväksi varmassa tallessa, kun varoittava huuto ilmoitti hänelle, että uusi vaara uhkasi. Katsahtaen taaksensa näki hän roiston tulevan kohti jonkun askeleen päässä, pää alhaalla kuin raivostuneella härällä. Hyppäys syrjään vei vain silmänräpäyksen, ja käyttäen samassa hyväkseen erästä vanhaa jalkapalloilijan temppua potkaista hyökkääjän kantapäät yhteen hän kaatoi tämän suinpäin maahan.

Hyväksyvä mumina tervehti jälleen tätä kylmästi tappelevan nuoren englantilaisen toista voittoa, ja nähdessään, että hän tuli toimeen vastustajansa kanssa ilman heidän apuansa, eivät katsojat enää yrittäneetkään mennä väliin.

Tuo ilmeinen iloitseminen hänen tappiolleen teki roiston aivan hulluksi raivosta, ja päästyään jaloilleen syöksyi hän sokeasti Alleynen päälle. Nyt oli Jack kuitenkin aivan valmis vastaanottamaan hyökkäystä, ja hän puolusti itseään parhaimpansa mukaan häntä kohti suunnatuilta raskailta iskuilta. Tämmöinen itsepuolustus ei ollut onneksi vaikeaa niin taitavalle nyrkkeilijälle kuin Jack, joka odottaen sopivaa tilaisuutta äkkiä antoi alhaaltapäin oikealla kädellään hirvittävän iskun vastustajansa leukaan. Isku pani roiston horjumaan ja pakotti hänet peräytymään. Pian hän koetti juosta hillittömästi pakoon, sillä Jack täydensi notkeasti ja voimakkaasti voittoaan.

Koettaessaan päästä selkäsaunaa pakoon kompastui tuo nöyryytetty urho muutamiin risukimppuihin ja kaatui raskaasti maahan nyrjäyttäen nilkkansa niin pahasti, että hän ei kyennyt nousemaan ylös. Siitä oli seurauksena, että hänet oli saranoiltaan otetun oven päällä avutonna ja aivan masentuneena kannettava majaansa. Ei yksikään hänen vanhoista tovereistaan tarjoutunut tekemään hänelle tätä palvelusta, jonka Alleyne ja muutamat metsästäjät tekivät sulasta armeliaisuudesta pilkkasanojen ja ivanaurun saatellessa sortunutta tyrannia.

Tämän pienen yhteiskunnan kunnioitettavampi osa ilmaisi vain tyytyväisyyttään, että heidän pitkäaikainen kiusankappaleensa ja rauhanhäiritsijänsä oli nyt tehty vaarattomaksi. He tiesivät vallan hyvin, että kerskurin valta Watangassa oli ainiaaksi päättynyt ja ettei hän hukkaisi hetkeäkään lähteäkseen muille markkinoille niin pian kuin hän kykenisi matkalle.

Tämä läpeensä jännittävä ottelu kesti tuskin kymmentä minuuttia, ja vaikka se olikin ikävä tapaus, niin oli siitä voittajallekin yhtä paljon hyötyä kuin koko yhteiskunnalle yleensä. Ensinnäkin karkoitti se hetkeksi Jack-paran surun ja tuskan Johannan tähden, ja toiseksi se vilpitön ihailu ja myötätunto, jonka hän oli herättänyt yksinkertaisten raja-asukasten sydämissä, näytti olevan terveellistä lääkettä hänen mielentilaansa. Eikä siinä kaikki, vaan Boon, joka useat kerrat oli ollut näkemässä suojattinsa urotöitä, käytti tilaisuutta hyväkseen selittääkseen Jackin voiton siveellistä merkitystä.

»Hyvä on, nuori mies, teissä on selkärankaa tarpeeksi asti», sanoi hän ottaen Jackin käden känsäiseen kouraansa. »Minä olen iloinen, että opetitte tuolle lurjukselle vähän ihmisyyttä. Juuri hänenlaisensa roistot turmelevat elämän täällä rajalla.» Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten pudistaen sydämellisesti Jackin kättä: »Nyt te annoitte hänelle jotakin sulatettavaa. Hän ja hänen kumppaninsa eivät ymmärrä mitään paremmista vaikutteista, mutta heillä on suuri kunnioitus voimakkaita lihaksia kohtaan. Ha, ha! Hän luuli teitä neitoseksi, jonka kanssa kävisi laatuun leikitellä, mutta te iskitte hänestä pöyhkeilijän pellolle kuin erehdyksessä!»

»Minä vain puolustauduin parhaimpani mukaan», vastasi Alleyne vaatimattomasti. »Olen iloinen, että ystäväni Watangassa ovat tulokseen tyytyväisiä.»

»Olen pahoillani, että tuomitsin teitä väärin», huudahti uudisasukas, joka oli antanut asiakirjan Jackille. »Minun olisi pitänyt tietää, että mies, joka pani henkensä alttiiksi hankkiakseen apua cherokeesien piirittäessä meitä, ei nytkään voisi olla pelkuri!»

»Se on totta, että usein kysyy enemmän rohkeutta tehdä vain velvollisuutensa kuin hyökätä taisteluun. Mies, joka ei tottele päällikkönsä määräyksiä, ei kelpaa mihinkään!» sanoi Boon lämmöllä.

»Niin se on», vastasi toinen, ja ympäröivästä joukosta kuului hyväksyvää muminaa. »Tulkaa nyt sisään», jatkoi tuo vanha mies mennen edellä lähellä olevaan mökkiin, jossa pöydällä oli kylmää hirvenlihaa, karkeata ruisleipää ja maissikeksiä. »Käykää sisään ja syökää itsenne kylläiseksi. Tänä iltana on liian myöhäistä jatkaa matkaa, ja te, samoinkuin hevosennekin, tarvitsette lepoa.»

Siihen ei ollut vastaanväittämistä, sillä aurinko läheni jo läntistä taivaanrantaa ja Boonin joukko oli ollut levähtämättä taipaleella melkein aamunkoitosta saakka haluten päästä Watangaan ennen pimeää. Boonsborosta lähdettyään nukkuivat he nyt ensi kerran katon alla. Mutta heidän ilonsa siitä, että tämä ensimmäinen ja kaikkein vaarallisin osa heidän matkastaan Pohjois-Carolinaan oli suoritettu, oli häiriintynyt kokonaan heidän kuultuaan, että Johanna Harrod ja rouva Robertson olivat joutuneet intiaanijoukon vangeiksi.

Heti illallisen syötyä meni Boon nuoren englantilaisen luo, joka istui suruissaan kovaa onneaan miettien ja kuvitellen mielessään kaikkia mahdollisia pirullisuuksia, joiden uhriksi hänen rakastettunsa oli voinut joutua.

»Rohkeutta, herra Alleyne», sanoi metsästäjä ystävällisesti. »Tyttö olisi voinut joutua paljon huonompiin käsiin kuin creek-intiaanein, joiden päällikön kerrotaan olevan yhtä sivistynyt kuin kuka valkoinen mies hyvänsä. Tytölle ei ole tapahtuva sen suurempaa vahinkoa kuin että häntä pidetään siellä vankina jonkun aikaa. Robertson on lähtenyt matkalle creekien pääkaupunkiin, kuten minulle on kerrottu, eikä kukaan voi vaikuttaa intiaaneihin enemmän kuin hän. Voitte olla varma siitä, että hän on pinnistävä kaiken tarmonsa ja koettava kaikki keinot päästä M'Gilliorayn puheille, saadakseen vaimonsa ja tämän kumppanin vapaiksi. Ja vielä enemmän merkitsee se», jatkoi Boon, »että jollei James Robertson rauhallisin keinoin onnistu vapauttamaan vangittuja naisia, niin minä, Daniel Boon, en hukkaa hetkeäkään kootakseni joukon metsästäjiä, joiden avulla pakotan intiaanit vapauttamaan vangit. Vannon sen juhlallisesti.»

»Kiitän teitä!» vastasi Jack tarttuen liikutettuna metsästäjän ojennettuun käteen. »Olette keventänyt sydämeni raskaasta taakasta, sillä nyt tiedän asiani olevan varmoissa käsissä ja kaiken, mitä suinkin voidaan tehdä, tulevan toimitetuksi. Tiedän, että asiaa ajavat semmoiset miehet, jotka ovat siihen minua monin verroin sopivammat.» Hän otti määräyksen käteensä ja kirjoitti sen takasivulle seuraavasti:

»Kallis Johannani! Tästä asiakirjasta käy selville, minkätähden en voi millään muotoa seurata jälkiänne ja yrittää vapauttaa Teitä. Velvollisuus ja kunniantunto vaativat minua viipymättä lähtemään rykmenttiini, ja minä tiedän, että Te olisitte ensimmäinen käskemään minua kuuliaisuuteen. En ole milloinkaan ollut niin kiusattu kuin nyt laiminlyömään velvollisuuttani ja kiiruhtamaan avuksenne. Tämän kirjeen tuoja on Daniel Boon, jonka nimellä on aivan kuin taikavoima näissä vaarallisissa erämaissa. Hän on jalosti luvannut auttaa meitä, ja jollei Robertson onnistu, on Boon ehkä ainoa toinen, jolla on menestyksen mahdollisuuksia. Luotan siihen, että jommankumman näiden miesten on sallittu vapauttaa Teidät ja Teidän toverinne. Vaikka kaikki näyttää nyt olevan meitä vastaan ja saattaa kulua kuukausia ja vuosiakin, ennenkuin jälleen voimme tavata toisemme, niin kenties odottaa meitä suuri onni tulevaisuudessa, kunhan vain pysymme itsellemme ja toisillemme uskollisina. Kuolemaan saakka Teidän oma Jackinne.»

Alleyne taittoi arkin kokoon ja pani sen viralliseen kuoreen takaisin, jonka hän sitten ojensi Boonille. Hiukan myöhemmin makasivat molemmat miehet ystävällisen ja vaatimattoman isäntänsä valmistamilla karkeilla vuoteilla.

Varhain aamun valjetessa lähti Jack matkalle Virginiaan sanansaattajan mukana, joka oli tuonut määräyksen. Boon ja hänen seuralaisensa olivat hajaantuneet ympäriinsä uudisasutuksille kokoamaan vapaaehtoisia sotaretkelle Cowetaan.

XIX.

LÄNSI HERÄÄ.

Englannin ja Amerikan välinen taistelu oli pitkällinen ja sitkeä, ja sitä käytiin molemmin puolin vaihtelevalla sotaonnella. Englantilaisilla kenraaleilla oli erikoisia vaikeuksia voitettavanaan. Harvaan asutut ja usein melkein läpitunkemattomat, tiheät, äärettömät metsät estivät sotatoimia, ja näännyttävän kuumat kesät ja hirvittävät talvipakkaset lamaannuttivat miehistöä. Suurimmat vastoinkäymiset johtuivat amerikkalaisten harvinaisesta sodankäyntitavasta. Niissä taisteluissa, joissa tuleen lähetettiin kummaltakin puolelta suhteellisesti yhtä paljon suuria joukko-osastoja, oli englantilainen jalkaväki aina voitolla, kuten selvästi todettiin Bunkers Hillin, Brooklynin ja Brandewinin luona käydyissä ratkaisevissa taisteluissa, huolimatta amerikkalaisten osoittamasta urhoollisuudesta kuuluisan kenraalinsa Washingtonin johdolla. Kokemuksesta viisastuneina ja oppien käyttämään hyväkseen maansa kaikkia luonnollisia etuja ja Washingtonin lannistumattoman rohkeuden ja neuvokkuuden johtamina siirtokuntain asukkaat suurin piirtein katsottuna korvasivat nämä tappiot myöhemmillä voitoilla, joista huomattavin on kenraali Burgoynin armeijan saarto silloin kun se marssi Kanadasta yhtyäkseen New Yorkista tulevaan armeijaan. Hänet pakotettiin antautumaan kaikkine sotatarpeineen ja aseineen.

Tällä tappiolla oli paljon vakavampiakin seurauksia kuin tämä noin viidentuhannen miehen suuruisen armeijan menetys varustuksineen, sillä se saattoi Ranskan liittymään amerikkalaisiin, jota esimerkkiä Espanja ja Hollanti vähän myöhemmin seurasivat, Venäjän, Ruotsin ja Tanskan asettuessa hyvin vihamieliselle kannalle Englantia kohtaan.

Siitä on nyt kysymys, kiiruhtivatko kaikki nämä seikat niinkään suuresti Englannin lopullista häviötä kuin eräs uusi sota-ase, jonka Amerikan siirtolaiset ensi kerran ottivat tässä sodassa käytäntöön ja joka tulevaisuudessa oli muuttava sodankäyntitavan täydellisesti. Ase oli rihlattu luodikko eli rihlapyssy.

Lännen metsästäjien taitavuus tämän tuhoisan aseen käytössä yhtyneenä viekkailta punanahoilta oppimaansa sotatapaan aiheutti raskaita tappioita noille ainoastaan musketeilla ja pajuneteilla aseistetuille joukoille, joiden täytyi toimia tiheämetsäisissä seuduissa. Englantilaiset sotamiehet olivat tottumattomia toimimaan tarkka-ampujina kukin kohdastaan ja käyttämään hyväkseen luonnollisia turvapaikkoja. He olivat melkein avuttomia, kun heidän kimppuunsa hyökkäsi joukko taitavia aarniometsäin rihlakkomiehiä jollakin metsätaipaleella. Nämä metsien toimeliaat ja sitkeät pojat asettuivat väijyksiin teiden varsille, ja piilotellen puiden, pensaiden ja kaatuneiden runkojen takana voivat he ampua ohikulkevia sotamiehiä antautumatta itse mihinkään vaaraan. Toimeliaimmat ja neuvokkaimmat englantilaiset kenraalit muodostivat kyllä myöhemmin ratsastavia rihlakkomiesjoukkoja, joiden tehtävänä oli puhdistaa päävoimien edellä olevat alueet, ja tämä menettelytapa teki todellakin monet amerikkalaisten suunnitelmat tyhjiksi.

Sitävastoin olivat Lännen metsästäjät parempia tarkka-ampujia ja moninverroin englantilaisia etevämpiä käyttäessään hyväkseen maanlaadun tarjoamia turvapaikkoja. Elämä aarniometsissä oli pakottanut heitä oppimaan luottamaan itseensä ja toimimaan itsenäisesti, ja sentähden saattoivat he pieninkin joukoin toimia laajalla alalla, kun miehet voitiin hajoittaa niin pitkille välimatkoille, että kosketus juuri säilyi. Erittäinkin Lännen uudisasukkaat olivat taitavia tämmöisessä sodankäynnissä, jonka he olivat oppineet villeiltä naapureiltaan intiaaneilta monessa samanlaisessa taistelussa. He oppivat käyttämään ratsuhevosia päästäkseen nopeasti paikasta toiseen, mutta taisteluun mentiin aina jalkaisin. Itse asiassa he olivatkin meidän ajanmukaisen ratsastavan jalkaväkemme todellisia edelläkävijöitä, ja jos heillä olisi ollut hyvä kuri, jota nyt epäilemättä puuttui, olisivat he saavutuksilleen muodostaneet päämaalin tahi esikuvan, johon nykyajan ratsuväen tulisi pyrkiä.

Vasta sitten kuin sota oli kestänyt noin neljä tahi viisi vuotta, alkoivat Watangan ja Holstonin miehet suoranaisesti tuntea sen vaikutuksia. Tähän saakka oli se ollut niin kaukana heistä, että sitä oli vain pidetty noiden ainaisten intiaanisotaretkien veroisena kamppailuna. Mutta lopulta he heräsivät, kun näkivät englantilaisten olevan melkein heidän porteillaan.

Se tapahtui vuonna 1780. Georgia oli kukistettu ja Charlestonin antautumisen jälkeen oli koko Etelä-Carolinan käynyt samalla tavalla ja Pohjois-Carolinaa ahdistettiin ankarasti. Silloin lähetti siirtokunnan sotavoimien paikallinen päällikkö kiireellisen sanan Alleghany-alueen uudisasukkaille pyytäen heitä tulemaan apuun. Avunpyyntöön vastattiin lähettämällä Isaac Shelby, joka oli eräs Lännen kykenevimpiä sotapäälliköitä, kahdensadan ratsumiehen kera M'Dowellin joukkojen avuksi.

Nämä yhtyneet joukot pakottivat englantilaisten etujoukot perääntymään ja saivat pari muutakin pienempää voittoa, ennenkuin heidän täytyi kääntyä takaisin Fergusonin johdolla lähestyvän pääjoukon tieltä. Kun lordi Cornwallis heti myöhemmin aiheutti raskaan tappion amerikkalaiselle kenraalille Gateselle Comdenin luona ja hänen luutnanttinsa melkein samaan aikaan yllätti ja tuhosi Gunterin joukot, niin Shelbyn täytyi miehineen perääntyä vuoriston taakse mahdollisimman nopeasti.

»Niin on teidän ritarillisten ystävienne laita tuolta Sumuvuorten takaa!» huudahti kenraali Ferguson eräälle adjutantilleen, kun he yhdessä näkivät noiden villinnäköisten ratsumiesten katoavan etäisyyteen. Upseeri, jolle nämä sanat oli tarkoitettu, oli aivan nuori mies, mutta hänen ahavoittuneista kasvoistaan ja sotilaallisesta käytöksestään voitiin huomata hänen olleen kauan mukana tässä sodassa.

»He ovat vain varovaisia, herra kenraali», vastasi nuorukainen ripeästi, mutta kunnioittavasti, »ja minä epäilen, olemmeko nähneet heidät viimeisen kerran», lisäsi hän.

»Minua he eivät ole missään tapauksessa nähneet viimeistä kertaa, Alleyne», vastasi toinen hilpeästi. »Jos minun ratsuväkeni ei onnistu nyt yllättämään ja saartamaan heitä, niin ajan minä heitä takaa heidän kotikynnykselleen saakka. He tarvitsevat niin ankaran läksytyksen, että he eivät enää yritä sekaantua tähän asiaan.»

Sanottuaan tämän käänsi kenraali hevosensa ympäri ja nelisti maakartanoon, jonka hän jo oli valinnut asunnokseen.

Prikaatikenraali Patrick Ferguson, kuten hänen arvonsa ja koko nimensä olivat, oli epäilemättä englantilaisten parhaimpia ja tarmokkaimpia sotapäälliköitä. Aivan nuorena miehenä oli hän jo kunnostautunut kaikenlaisissa tehtävissä, ja nyt, ollen noin kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, oli hän lordi Cornwallisin upseereista etevin. Hänen tehtävänsä oli nyt voittaa ja tuhota amerikkalaisten lukuisat joukot kaikkialla etelässä, kuten hän aikaisemmin oli tehnyt pohjoisessa. Hän oli erinomainen ratsastaja, ollen ruumiiltaan keskikokoinen ja jäntevä, ja häntä pidettiin Englannin armeijan parhaana luodikon ja pistoolin käyttäjänä. Hänen työkykynsä ja neuvokkuutensa olivat hämmästyttävät, ja ollen aina varuillaan, ettei hänen omia joukkojaan yllätettäisi, suunnitteli hän alituisesti jotakin äkillistä hyökkäystä tahi odottamatonta yöllistä ryntäystä vihollisen kimppuun. Hänen rohkeutensa oli koeteltu suuressa tulisessa taistelussa ja hilpeällä ja varmalla käytöksellään nostatti hän miehissään mitä suurimman luottamuksen häneen ja heihin itseensä.

Kun ajattelee, että näihin sotilaallisiin lahjoihin ja tietoihin yhtyi viehättävän henkilön rauhallinen ja hieno käytös, niin täytyy myöntää, että Patrick Ferguson oli hyvin vaikutusvaltainen henkilö. Säästämättä mitään vaivoja voittaakseen puolelleen epäröivät oli hän kaikkien toimivien vihollisten kauhu ja leppymätön vainooja. Hän ei ollut hirmu siinä merkityksessä kuin eversti Torleton, joka kilpaili hänen kanssaan tarmokkuudessa ja sukkeluudessa. Jos Amerikan historia on luotettava, niin ansaitsee viimemainittu tuon nimityksen sen täydellisimmässä ja huonoimmassa merkityksessä. Ferguson sitävastoin kohteli aina armeliaisuudella voitettuja. Lukuunottamatta ammatillista taitoa ja kykyä olivat nuo molemmat päälliköt kaikessa muussa toistensa täydellisiä vastakohtia.

Osaksi isänsä vaikutuksesta ja osaksi Brandywinen taistelussa osoittamansa loistavan urhoollisuutensa takia sai Alleyne määräyksen lähteä adjutantiksi kenraali Fergusonille, joka oli erään lentävän kolonnan johtajana Charlestonin antautumisen jälkeen. Samaan aikaan ylennettiin hänet kapteeniksi. Molemminpuolinen kunnioitus, joka alusta alkaen oli vallinnut näiden molempien miesten välillä, muuttui vähitellen vilpittömäksi ja kestäväksi ystävyydeksi.

Alleynen huomautus osoittautui oikeaksi. Englantilainen kenraali ei ollut nähnyt viimeistä kertaa näitä vuoristolaisia, kuten heitä nimitettiin eroitukseksi tasangoilta kotoisin olevista miehistä. Sieltäpäin oli hänen tuhonsa tuleva.

Raivattuaan Carolinan ja Georgian melkein puhtaiksi vihollisista suunnitteli tuo englantilainen kenraali samanlaisia toimenpiteitä Virginiassa. Silloin kävi kuten sodassa usein. Se, jota kaikkein vähimmän voitiin aavistaakaan, tapahtui. Siitä on Roosevelt niin kuvaavasti kirjoittanut: »Äkkiä ja ilman minkäänlaista varoitusta ilmestyi erämaasta lauma urhoollisia ja jäyhiä pyssymiehiä, joiden olemassaolon englantilaiset olivat kokonaan jättäneet laskelmissaan huomioonottamatta.»

Nämä olivat läntisten uudisasutusten miehiä Sumuvuorten takaa, miehiä, jotka olivat tottuneet sotaan ja vaivoihin lapsuudestaan saakka. He elivät sivistyksen kaukaisimmilla rajamailla, aina alttiina intiaanein sota- ja ryöstöretkille. Usein käytiin siellä raivoisia ja verisiä sotia milloin minkin heimon kanssa. Kun vuoristolaiset kuulivat, että Ferguson oli saapunut vuoriston itäiselle puolelle ja että hän uhkasi tulla ylitse rankaisemaan ankaroilla toimenpiteillä heitä sen vuoksi, että jotkut olivat lähteneet taisteluun häntä vastaan, päättivät he rohkeasti käydä häntä vastaan ja hyökätä hänen kimppuunsa, ennenkuin hänen valmistuksensa vuoriston ylituloa varten ehtivät päättyä.

Heidän johtajansa kokosivat kiitettävällä ripeydellä sellaisen joukon rihlakkomiehiä, ettei sitten lordi Dunmoren sotaretken shawneita vastaan sellaista oltu nähty. Mutta muutamissa tärkeissä kohdissa erosi tämä joukko siitä joukosta, jota eversti Lewis oli komentanut. Lewisin miehet kulkivat jalkaisin, kuljettaen varastonsa kuormahevosilla. Melkein kaikki ne miehet, jotka nyt kokoontuivat Watangaan hyökätäkseen Fergusonin kimppuun, ratsastivat vilkkailla ja vahvoilla hevosilla, jotka kykenivät kulkemaan kolmekymmentä penikulmaa päivässä ja tarvittaessa enemmänkin. Kaikkiaan oli sinne kokoontunut noin tuhannen miestä, jotka kaikki olivat erinomaisia tarkka-ampujia. Johtajina oli sellaisia kokeneita miehiä kuin Campbell, Sevier, Shelby ja M'Dowell. Koko sodan aikana ei oltu ennen saatu kokoon parempaa vapaaehtoista armeijaa, joka oli näöltään hyvin kirjava. Miehillä oli yllään ripsutettu metsästysmekko ja vyöllään intiaanein tapaan sulilla ja helmillä koristeltu leveä vyö, josta riippuivat sotatappara ja metsästyspuukko. Jaloissa oli pukinnahkaiset säärystimet ja mokkasiinit. Kaikkein eriskummallisin oli heidän päähineensä. Se oli joko pitkäkarvainen nahkalakki, jota tavallisesti kaunisti sen eläimen häntä, jonka nahasta lakki oli tehty, tahi pehmeä huopahattu, johon oli pistetty viheriä oksa tahi pukinhäntä koristukseksi. Kädessään tahi selässään kantoivat he tuota amerikkalaisen metsästäjän ja uudisasukkaan erikoisasetta, pitkää ja pienireikäistä rihlakkoa, jonka käytössä nämä miehet olivat ihmeteltävän taitavia. Heillä oli pääasiallisena ruokana lihava häränliha, jota varten he kuljettivat mukanaan kokonaisen lauman näitä eläimiä. Ruokavarojen kuljetus ei siten ollut heille esteenä, ja he luottivat siihen, että vuoriston toisella puolen he kyllä voisivat saada ruokatarpeita siellä olevista maakartanoista, joiden ohi heidän tiensä johti.

Ankaran ja vaivalloisen marssin jälkeen lumisten vuorten harjanteiden ja jyrkkien louhikoiden ja syvien rotkojen poikki saapuivat vuoristolaiset lopulta hedelmälliseen seutuun, jonka läpi Catawban-joki virtaa. Siellä heihin yhtyi kolme tahi neljäsataa miestä tunnetun eversti Clevelandin johdolla, ja myöhemmin tuli vielä noin neljäsataa miestä useiden päälliköiden mukana. Riideltyään melkoisesti johtajista y.m. lähtivät nuo yhdistyneet sotajoukot etsimään Fergusonin armeijaa, jonka oli ilmoitettu perääntyneen itää kohti.

Kun oli saavuttu Cowpen-nimiselle paikalle, niin Campbell, joka lopulta oli valittu ylipäälliköksi, valitsi kaikki reippaimmat, parhaimmin aseistetut ja parhaimmilla hevosilla ratsastavat miehet jatkamaan mahdollisimman nopeata takaa-ajoa. Muut saivat tulla perässä parhaimpansa mukaan. Valitsemainsa miesten avulla toivoi hän saavuttavansa ja voittavansa englantilaisen joukon, ennenkuin se kerkeisi saada apua.

XX.

YÖLLINEN SEIKKAILU.

Jälkikesä oli ihana ja lämmin. Eräänä iltana istui kenraali Ferguson mietteissään teltassaan kuohuvan Catawba-joen rannalla, ja hänen ajatuksensa viivähtivät kauniin Skotlannin rannoilla ja jyrkänteillä. Se oli hänen syntymämaansa ja hän ajatteli kuinka häntä siellä epäilemättä kaivattiin. Hänellä oli ollut loistava menestys ja nyt, kun kaikki vakavampi vastustus näytti olevan murrettu, katsoi hän olevansa oikeutettu ajattelemaan paluutaan isiltä perittyyn linnaansa. Hän oli nimittäin lordi Pitfourin poika. Myöskin hän suunnitteli suloista ja nautintorikasta levon ja virkistyksen aikaa sodan rasitusten ja jännityksen jälkeen. Mutta valitettavasti nämä unelmat äkkiä ja säälimättömästi pirstaantuivat. Laukkaavan hevosen kavioitten kapse kuivuudesta kovettunutta maata vasten sai hänet äkkiä hyppäämään seisoalleen. Ja hän oli tuskin päässyt ulos, kun tomuinen nuori upseeri kiidätti huohottavalla ja vaahtoavalla ratsullaan hänen telttansa eteen.

»Halloo! Tekö siinä tulittekin, Alleyne?» huudahti hämmästynyt kenraali.

Adjutantti tervehti. Hän oli niin hengästynyt, että hän tuskin kykeni puhumaan.

»Olettepa kerrankin säikähtyneen näköinen. Mikä on hätänä, nuori mies?» jatkoi kenraali puhettaan tavalliseen hilpeään tapaansa. Hänen erinomainen itsensähillitsemistaitonsa ja hänen järkkymätön tyyneytensä ja rohkeutensa auttoivat häntä nopeasti selviämään hetkellisestä hämmästyksestä.

»Miehet järvien takaa ovat lähteneet sotaan. Niitä on sadoittain tulossa vuorten yli, ja jonkun ajan kuluttua he ovat täällä!» huudahti upseeri puhuen katkonaisesti, sillä hän oli kiihtynyt ja aivan hengästynyt hurjasta ajostaan.

»Totta tosiaan, tuohan kuulostaa vakavalta», vastasi kenraali tyynesti. »Meidän täytyy valmistaa noille ryöväreille sopiva vastaanotto!» Hän kääntyi muutamien lähettiensä puoleen, jotka saatuaan joitakin nopeita käskyjä kiiruhtivat eri suunnille.

Mennen telttaansa sanoi hän Alleynelle: »Kun olette levännyt, niin tulkaa takaisin tekemään täydellinen ilmoitus asiasta.»

Vaikka englantilainen kenraali ei näyttänyt sen enempää piittaavan uutisista, niin Alleynen luottamus häneen ei sen tähden millään muotoa vähentynyt. Ferguson erosi siinä monesta toveristaan, että hän aniharvoin oli tehnyt sen usein niin turmiollisen erehdyksen, arvioida vastustajansa liian vähäpätöiseksi. Hän oli saanut kokemusta monessa sitkeässä ottelussa ja useat raivoisalla taistelulla valloitetut taistelukentät olivat opettaneet häntä kunnioittamaan Amerikan miesten urhoollisuutta, vaikka näiden joukot olivat kyllä huonosti opetettuja eurooppalaisten näkökannalta katsottuna. Nyt hän ei ilmaissut minkäänlaista hermostumista, vaikka hän olisi tuntenutkin sitä, sillä se ehkä olisi voinut synnyttää häiriötä hänen pienessä joukossaan. Hän oli uskonut, että kaikki vakavampi vastustus oli tukahdutettu, ja hän oli sentähden laskenut suuren joukon miehiä lomalle koteihinsa, melkein kaikki Georgiasta ja Carolinasta aseisiin käsketyt lainkuuliaiset maanviljelijät. Tästä johtui, että hänen joukkonsa oli vähentynyt niin, että hänellä tällä haavaa oli käytettävänään vain muutamia satoja miehiä vakinaista ja nostoväkeä.

Noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua, jotka hän oli käyttänyt melkein yksinomaan hevosensa hoitamiseen, ilmoittautui kapteeni Alleyne päämajaan, jossa kenraali oli syventynyt vakavaan keskusteluun apulaisensa majuri De Peysterin kanssa. Heidän edessään pöydällä oli kömpelötekoinen etelävaltioiden kartta levällään, jota silloin tällöin tarkasteltiin öljylampun valossa, sillä Amerikan lyhytaikainen hämärä muuttui jo pimeäksi.

»Se on häpeällistä», huudahti Ferguson nousten seisoalleen Jackin astuessa sisään, »mutta mitään muuta keinoa kuin perääntyminen ei ole, ellei vihollisen lukumäärää ole suuresti liioiteltu.»

»Kapteeni Alleyne kai voi antaa siitä meille täydelliset tiedot», vastasi De Peyster, joka sattui istumaan oveen päin ja hymyillen nyökäytti päätään tuntiessaan nuoren adjutantin, joka seisoi asennossa kynnyksen sisäpuolella.

»Te ette ollut kauan poissa», sanoi Ferguson kääntyen ympäri ja tervehtien suosimaansa upseeria sydämellisesti, joka ei ollut hänen tapansa virantoimituksessa. »Istuutukaa ja kertokaa kaikki mitä tiedätte tästä ryövärijoukosta. Antaessani teille kolmen kuukauden loman, että menisitte Virginiaan isäänne katsomaan, en voinut ollenkaan aavistaa, että palaisitte takaisin neljän päivän kuluttua tämmöisiä uutisia tuoden!»

»En minäkään, kenraali», vastasi Alleyne. »Toisena päivänä lähtöni jälkeen täältä leiriltä kohtasimme kaksi oudon näköistä ratsastajaa vuoriston juurella, sillä oppaani tahtoi itsepäisesti kulkea mahdollisimman kaukaa lännen puolelta välttääksemme kapinallisten tiedustelijoita. Epäilemättä näkivät he univormustani, että olin englantilainen upseeri, koska he kysyivät minulta, mistä he voisivat löytää kenraali Fergusonin, jolle he sanoivat heillä olevan tärkeitä ilmoituksia. He vannoivat olevansa luotettavaa väkeä, mutta minä pelkäsin jotakin petosta enkä antanut heille mitään tietoja. Silloin he sanoivat, että jonkun tunnin kuluttua tulee heidän perässään tuhannen rihlakoilla aseistettua ratsumiestä, jotka aikovat hyökätä kimppuunne, kenraali, ja että he olivat henkensä uhalla rientäneet edelle varoittamaan teitä.

»Mutta mikä takaa meille, että he puhuivat totta?» kysyi Ferguson, ennenkuin Jack ehti henkäisemäänkään lopetettuaan puheensa.

»Näin joukon omin silmin, kenraali», vastasi Jack.

»Oletteko itse ollut tiedusteluretkellä? No sepä mainiota!»

»Jätin oppaani miesten seuraan, joiden hevoset olivat lopen uupuneet», jatkoi Jack kertomustaan, »ja lähdin menemään siihen suuntaan, jonka miehet olivat minulle neuvoneet. Oli noin keskipäivä silloin kun kohtasin miehet, ja minä ratsastin hämäriin saakka näkemättä merkkiäkään lähestyvästä vihollisesta. Juuri kun aioin kääntyä ja palata samaa tietä takaisin uskoen pettyneeni tahi kulkeneeni vihollisjoukon sivu, alkoi sataa raskaasti. Muistin, että olin vähän aikaa sitten sivuuttanut erään aution mökin ja laukotin takaisin toivoen löytäväni siellä sateen suojaa, kunnes myrsky oli mennyt ohi.

Pienoinen hirsimökki oli ahtaassa aukeamassa metsässä noin viidenkymmenen askeleen päässä tiestä puolittain villin viinin ja Virginian köynnöksen peitossa. Mökkiä tuskin huomasi enenevässä pimeässä ja köynnöskasvit peittivät ovi- ja ikkuna-aukot melkein kokonaan.

Laskeusin satulasta ja hapuilin ovea kohti. Vaivoin sain hevoseni seuraamaan minua, sillä pääsy tiheän pensaikon läpi oli vaikea. Päästyäni mökkiin sisälle huomasin sen olevan jotakuinkin siistin, vaikka yhdestä nurkasta vuoti vettä katossa olevasta reiästä. Sytytin fosforitikun ja tarkastin majan sisustan pikaisesti. Heikossa valossa näin yhdessä nurkassa kömpelön pöydän ja pari hirrenpätkää kahden puolen suurta ja avonaista tulisijaa.

Heitin suitset seinään kiinnitettyyn pukin sarveen ja vedin raskaan, hirrenpuolikkaasta tehdyn pöydän oviaukkoon ja suljin sillä sisäänpääsyn käyttäen toista hirrenpätkää pönkäksi. Muudan hirrenpätkä sai täyttää alkuperäisen tarkoituksensa istuimena, ja kietoen viittani ympärilleni aloin minä syödä evästäni, jota kaikeksi onneksi olin ottanut mukaani eräästä maatalosta varhain aamulla. Hevoseni pureskeli ahnaasti ikkunanaukosta sisään työntyviä villin viinin pehmeitä latvoja.

Syödessäni myrsky asettui vähitellen, mutta kun oli niin kovin pimeä, päätin pysyä paikoillani, kunnes kuu nousisi. Menettelin sinä viisaasti, kuten sitten kävi selville.

Olin nukahtanut ja näin unta, että joukko vihamielisiä metsästäjiä oli saartanut minut ja pako näytti mahdottomalta, kun heräsin hevoseni matalaan hirnahdukseen. Hyppäsin ylös ja näin hämmästyksekseni kuun olevan jo ylhäällä ja hevoseni katsovan ulos ikkunanaukosta kurotetuin kauloin ja korvat hörhöllään. Se oli lakannut syömästä ja näytti kiinteästi kuuntelevan.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että opas oli tullut minua etsimään peläten minun ehkä eksyneen tieltäni pimeässä. Mutta tuo ajatus haihtui heti syntyessään, sillä hevoseni korvat olivat kääntyneet aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin olin hänet jättänyt. Sitäpaitsi olin kuulevinani suuren ratsastajajoukon kaukaista ääntä. Silloin välähti mieleeni, että vuoristolaisten lähestyvä armeija oli tulossa ja uneni oli kuin olikin toteutumaisillaan.

Seisoin hetken tietämättä mitä tekisin. Oli vielä runsaasti aikaa päästä huomaamatta pakoon, mutta silloinhan olisi koko sinne saakka kulkuni ollut turha, ja minun olisi täytynyt palata ilman mitään tarkempaa tietoa vihollisjoukon suuruudesta ja kokoonpanosta. Sentähden tein nopean päätöksen pysyä paikoillani, ja luotin hyvän onneeni ja vaikeasti huomattavan piilopaikkani avulla pääseväni pälkähästä. Asianhaarat olivat minulle suotuisat siihen nähden, että mökki oli vielä takana olevan metsän synkässä varjossa, sillä kuu oli ollut ainoastaan vähän aikaa ylhäällä ja edessäni oleva tie oli kirkkaassa kuutamossa.

Asema oli todellakin ihanteellinen tarkastella kaikkea, mitä aukeamalla tapahtui, vaaran ollessa sangen vähäinen tulla itse huomatuksi. Suurin vaara oli luonnollisesti siinä, että hevoseni saattoi ilmaista minut hirnumalla ohi kulkeville hevosille, ja tämän vaaran torjuminen pani ajatukseni hetkeksi kiihkeään toimintaan. Lopulta päätin turvautua keinoon, kietoa viittani hevoseni pään ympärille. Ensin se kieltäytyi kärsimästä semmoisia temppuja, mutta hiukan mairiteltuani alistui se siihen verrattain rauhallisesti. Tuskin olin saanut tämän äkkiä valmistetun päähineen paikoilleen, kun hieno vihellys sattui korvaani, ja katsoessani ulos aukosta näin minä aavemaisen ratsumiehen pysähtyneen aukeaman etualalle.

Ensi silmäyksellä näin, että hän oli kotoisin vuoriston toiselta puolen, sillä Watangassa ja Kentuckyssä olin oppinut tuntemaan heidän omituiset, osaksi valkoihoisten ja osaksi intiaanien kuosiset pukunsa.»

»Olihan teille vallan mieluinen yllätys saada tavata vanhoja ystäviä!» keskeytti Ferguson hilpeästi vastustamattomalla iloisuudella.

»Päinvastoin, kenraali, se oli kovin vastenmielistä», vastasi Alleyne lämpimästi. »Olisin antanut paljonkin, jos olisin ollut sadan penikulman päässä siitä paikasta. Erittäinkin hetkistä myöhemmin, kun toinenkin ratsastaja ilmestyi näkösälle. Vaihdettuaan keskenään muutamia sanoja lähtivät molemmat tulemaan piilopaikkaani kohti.»

»Hitto vieköön! Se oli todellakin tukala paikka!» huudahti De Peyster kohauttaen merkitsevästi leveitä hartioitaan.

»Merkillistä kerrassaan», myönsi kenraalikin lisäten: »Kertokaa edelleen, kapteeni. Olen hyvin utelias kuulemaan, kuinka pääsitte tänne tätä kertomaan. Oletan, että ammuitte miehet kuoliaaksi.»

»En tehnyt niin. Olen iloinen voidessani sanoa, ettei minun tarvinnut ryhtyä niin äärimmäisiin toimenpiteisiin», vastasi Alleyne vilpittömän tyytyväisesti. »Laskeuduin polvilleni turvelattialle ja käyttäen ikkunan lautaa tukena suuntasin pyssyni ensin toista ratsastajaa kohti ja sitten toista. Mutta miten olikaan, en voinut painaa liipasinta. Minusta tuntui niin raukkamaiselta ampua heidät piilopaikasta kuoliaiksi. He olivat kauniita miehiä istuen hevosen selässä kuin kentaurit ja olivat ilmeisesti tiedustelumatkalla pääjoukon edellä, jonka lähestyminen kuului jo selvästi.

Olin kauheassa pulassa. Huomasin valppaudesta, jolla he vahtivat oikealle ja vasemmalle rihlakot valmiina, että minulla oli hyvin pienet mahdollisuudet onnistua, jos olisin koettanut estää heitä tulemasta eteenpäin. Tiesin, että minun oli vältettävä vangiksi joutumista niin paljon kuin suinkin ja kaikin mahdollisin keinoin kyetäkseni varoittamaan teitä vihollisen hyökkäyksestä.»

»Aivan niin!» huudahti Ferguson, joka oli sen ajan ihmeellisimpiä sotilaita. »Oli ehdoton velvollisuutenne kuningastanne ja isänmaatanne kohtaan, ettette jättänyt käyttämättä mitään kunniallisen sodankäynnin hyväksymää keinoa, jonka avulla voitte päästä pakoon.

»Tiesin sen, kenraali», oli ripeä vastaus. »Kun tiedustelijat ratsastettuaan mökin ympäri tulivat muutaman kyynärän päähän ikkunasta, paadutin minä sydämeni ja tähdäten lähinnä olevaa päätin laukaista, jos he yrittäisivät tulla sisään. Jonkun aikaa he liikkumattomina tarkastelivat paikkaa, ja sitten sanoi toinen, osoittaen sormellaan suoraan sitä paikkaa kohti, jossa olin piilossa lehvistön takana vahtimassa: 'Näetkö tuota aukkoa, Bill? Jos pidät hevostani jonkun minuutin, niin menen kurkistamaan siitä sisälle.'

'Turha vaiva! Mitä semmoinen ajanhukka hyödyttäisi? Onhan helppo nähdä, ettei tuossa mökissä ole asuttu vuosikausiin!'

'Kuka sen tietää', sanoi toinen itsepäisesti irroittaen toisen jalkansa jalustimesta valmiina laskeutumaan satulasta. 'Ja toiseksi, tämä ei olisi mikään huono leiripaikka sillä päälliköthän voisivat asustaa mökissä.'

'Joku tunti sitten olisivat he yöpyneet vaikka sikolättiin', vastasi hänen toverinsa, 'ja me olemme kaikki levon ja ravinnon tarpeessa pitkän marssin jälkeen, mutta tälle aukealle eivät Campbellin miehet mahdu, puhumattakaan Shelbyn, Sevierin ja M'Dowellin miehistä. Ette voi sijoittaa tuhatta ratsastajaa uudisasukkaan maissipellolle!'

'Se on kylläkin totta', myönsi ensimmäinen puhuja pannen jalkansa takaisin jalustimeen, 'niin että menkäämme eteenpäin.' Ja suureksi helpotuksekseni nuo molemmat ratsastajat kääntyivät ympäri ja nelistivät verkalleen tiehensä.

Vaara ei ollut kuitenkaan vielä ohi, kuten pian huomasin, sillä tuskin olivat tiedustelijat alkaneet perääntyä,; kun hevoseni, joka siihen saakka oli käyttäytynyt merkillisen hyvin, rupesi kuopimaan maata ja koetti päästä irti.

Pelätessäni, että melu voisi vieläkin kaiken jännityksen jälkeen ilmaista minut, kiiruhdin minä rauhoittamaan levotonta eläintä, joka ilmeisesti luuli minun lähteneen mökistä, sillä heti kun puhuttelin sitä ja kävin suitsiin, se herkesi kuopimasta ja rauhoittui kokonaan. Hyppäsin ikkunaan ja päästin helpotuksen huokauksen, sillä tiedustelijoita ei näkynyt enää. Lähestyvän pääjoukon synnyttämä melu oli epäilemättä tukahduttanut mökistä kuuluneen kuopimisen.»

»Mikä ihmeellinen pelastus!» huudahti Ferguson De Peysterin huokaistessa helpotuksesta ja toistaessa: »Ihmeellinen, ihmeellinen!» »Kaikista parasta oli», jatkoi Ferguson, »että tiedustelijat itse tietämättään antoivat teille haluamanne tiedot. Sentähden otaksun, ettette hukannut aikaa lähtiessänne paikalta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.»

»Valitettavasti sellaista ei tahtonut ollenkaan tulla», kuului odottamaton vastaus. »Ennenkuin kerkesin päästää hevoseni pään viitasta ja raivata pois esteen oviaukosta, ratsasti useampia tiedustelijoita näkösälle. He eivät näyttäneet huomaavan mökkiä ollenkaan, vaan menivät ohitse toisten ratsastajien nopeasti seuratessa. Miehet ratsastivat yksinään tahi kaksi vieretysten, ja pian oli tiellä loppumaton jono hyvillä hevosilla ratsastavia hyvin asestettuja raja-asukkaita.»

»Eikö kukaan käynyt teitä tervehtimässä?»

»Ei, kenraali, ei kukaan, niin oudolta kuin se kuulostaakin», vastasi Alleyne. »Joskus joku päällikkö aikoi pysähtyä tarkastamaan paikkaa tahi poikkesi hiukan syrjään tieltä voidakseen nähdä paremmin vanhan mökin, mutta kukaan ei näyttänyt pitävän sitä enempien tutkimuksien arvoisena nähdessään miten paikka oli köynnöskasvien vallassa ja aution näköinen.»

»Teitä pidettiin yhtä kaikki jatkuvasti kidutuspenkissä», sanoi kenraali myötätuntoisesti. »Eikä ollut ihmeellistäkään, että olitte hieman hermostunut ja kiihtynyt semmoisen koetuksen jälkeen!»

»Ja sellaisen ratsastuksen jälkeen!» ihmetteli majuri.

»Niin se oli kaunis urotyö, joka ansaitsee erikoisen mainitsemisen päiväkäskyssä», sanoi Ferguson lämpimästi. »Menkää nyt nukkumaan», lisäsi hän ystävällisesti. »Me lähdemme päivänkoitossa.»

»Olen silloin valmis, kenraali», vastasi Jack ripeästi nousten punastuvin kasvoin ja poistuen tervehtien teltasta.

XXI.

AMPUKAA, POJAT, AMPUKAA!

»Kaunis urotyö!» — »Erikoinen mainitseminen päiväkäskyssä!» Nämä sanat kaikuivat suloisesti Jackin korvissa, kun hän verkalleen käveli teltalleen. Tuo kunnianhimoinen nuori kapteeni piti ylemmältä upseeriltaan ja erittäinkin Fergusonilta saamaansa kiitosta suuremmassa arvossa kuin mitään muuta maailmassa. Vaikka hän olikin menettänyt tilaisuuden päästä kotona käymään, niin kenraalin lausumat muutamat kiitossanat ja tietoisuus, että oli täyttänyt velvollisuutensa, korvasivat sen täydellisesti.

Mutta eräs ajatus ei antanut hänelle lepoa. Hän ei ollut yhteen vuoteen kuullut Johanna Harrodista sanaakaan. Heti Brandywinin taistelun jälkeen oli hän saanut Johannan omakätisen kirjeen, joka sisälsi sen tervetulleen uutisen, että creekit olivat vapauttaneet hänet ja hänen toverinsa ja että he olivat jälleen turvallisesti Watangassa. Myöhemmin hän oli saanut Johannalta tietoja silloin tällöin, mutta milloinkaan ei tietojen välillä ollut kulunut kuutta kuukautta pitempää aikaa. Siihen aikaan oli yhteys niin etäisten paikkojen välillä äärimmäisen vaikea ja epävarma. Mutta kun kuukausi kuukaudelta kului eikä mitään tietoja hänen rakastetultaan saapunut, niin luonnollisesti kasvoi tuon nuoren sotilaan levottomuus kasvamistaan. Todellisuudessa oli hän pääasiallisesti siinä tarkoituksessa pyytänyt ja saanut päälliköltään lomaa käydäkseen Virginiassa, arvellen, että hän siellä voisi todennäköisesti saada joitakin tietoja tytöstä. Nyt luonnollisesti oli siitä tuumasta luovuttava, sillä Lännen miesten äkillisen hyökkäyksen tähden oli kaikki lomat peruutettu, ja oli saatava koolle mahdollisimman paljon miehiä torjumaan tätä uutta vihollista. Fergusonin lähetit kiertelivät maassa penikulmia laajalta käskien lomalla olevat sotilaat takaisin palvelukseen ja koettaen koota kaikki lainkuuliaiset asukkaat Englannin lipun alle. Niin sytyttävää kehoitusta, jonka Ferguson pani kiertämään, ei kukaan toinen englantilainen kenraali ole todennäköisesti milloinkaan kirjoittanut. Sen elävä kaunopuheisuus ja kiihkeät kehoitukset olivat niin hehkuvat, että välinpitämättömät ja epäröivätkin noudattivat kutsua. Lomalla olevat miehet olivat hajaantuneet sinne tänne ympäri maata, mutta toisia alkoi lukuisasti saapua täyttämään hänen harvenneita rivejään ja pian hän olisi ollut kyllin vahva jälleen alkamaan hyökkäyksensä.

Antaakseen sotilailleen tarpeeksi aikaa kokoontua oli hän ensin perääntynyt Gilbert Towniin ja sieltä Kuninkaan vuorelle, johon hän päätti jäädä asemiin. Siinä oli luja asema, joka olisi ollut melkein valloittamaton, jos olisi tehty vallituksia turvaksi ja kukkulan rinteiltä raivattu metsä ja pensaikot pois. Mutta kaiken todennäköisyyden mukaan piti Ferguson varmana, ettei hänen kimppuunsa hyökättäisi, kun lordi Cornwallis oli läheisyydessä englantilaisen pääarmeijan kanssa. Hän tunsi liian vähän niitä miehiä, joiden kanssa hän oli joutunut tekemisiin, ja viivytteli tarpeellisiin varokeinoihin ryhtymistä, kunnes se oli liian myöhäistä.

Ferguson asettui asemiinsa Kuninkaan vuorelle lokakuun 6:n päivän iltana 1780, ja melkein seuraavana päivänä ilmoitettiin vihollisen lähestyvän hänen leiriään lännestä käsin. Mutta se ei häntä suurestikaan säikähdyttänyt, sillä hän odotti vahvoja apujoukkoja päivän tahi kahden kuluttua. Vakoojiltansa oli hän myöskin saanut tietää, että hyökkääjät ja varsinkin heidän hevosensa olivat hyvin uupuneet pitkän ja vaivalloisen marssin jälkeen vuorien ja aavikoiden yli niukoin ruoka-annoksin. Hänen mielestään oli aivan mahdotonta, että he lähtisivät hyökkäämään semmoisessa kunnossa. Mutta Campbellin, Shelbyn ja Sevierin kaltaiset johtajiksi syntyneet miehet eivät vähästä säikähtyneetkään. Englantilaisten perääntymisen rohkaisemina päättivät he kaiken uhallakin ajaa heitä takaa ja jos mahdollista tuhota heidät, ennenkuin apujoukot ehtisivät saapua. Siinä tarkoituksessa järjestettiin joukko aivan uudelleen jättämällä pois kaikki väsyneet miehet ja uupuneet hevoset, ja takaa-ajoa jatkoivat kaikista reippaimmat ja vahvimmat miehet parhaimpien tiellä joukkoon yhtyneiden voimien auttamina. Ja niin oli asian laita, että englantilaisen kenraalin tietämättä oli noin yhdeksän sataa hyvillä hevosilla ratsastavaa rihlakkomiestä yötä myöten ajettuaan vain jonkun penikulman päässä hänen leiristään.

Kuultuaan tiedustelijan ilmoituksen, kääntyi Ferguson Alleynen puoleen, joka sattui olemaan paikalla, ja sanoi hänelle:

»Kapteeni Alleyne, ratsastakaa ottamaan selvää, niissä vihollinen on ja ilmoittakaa minulle, jos satutte näkemään niitä.»

Jack tervehti ja meni suoraan hevosensa luo, jota hänen palvelijansa juuri satuloitsi ja hypäten ripeästi satulaan hän ratsasti pois.

»Heidän otaksutaan tulevan cherokeesien kahlaamolta päin!» huusi kenraali hänen jälkeensä.

Oli ilmeistä, että kenraali ei uskonut tiedustelijan ilmoitusta. Ehkä hän epäili miehen luotettavaisuutta, sillä tämä oli aivan vasta palvelukseen otettu metsästäjä, tahi todennäköisesti hän arveli miehen erehtyneen ja luulleen odotettua apujoukkoa viholliseksi. Mutta Alleyne ei ollut niin epäluuloinen. Mikäli hän tunsi aarniometsäin uudisasukkaita, oli hänen mielestään tuommoinen rohkea ja nopea marssi, josta kenraalille oli ilmoitettu, semmoinen teko, jota voi odottaa juuri näiltä miehiltä. Joka tapauksessa oli hänelle annettu tehtävä hyvin sopiva hänen seikkailunhaluiselle luonteelleen ja hän päätti suorittaa sen parhaimman kykynsä mukaan.

Saavuttuaan kukkulan juurelle käänsi hän hevosensa lounaiseen, ja nelistäen nopeasti eteenpäin etsi hän tarkasti jotakin merkkiä vihollisista. Aamulla sade oli liottanut maan pehmeäksi, joten hän ratsasti aivan äänettömästi harvan metsän lävitse. Kuljettuaan noin pari penikulmaa näki hän edellään pitkän jonon ratsastajia menevän pienen aukean poikki, joka oli hänen tiestään hiukan vasemmalle. Kääntäen hevosensa muutamien lähellä kasvavien akaasioiden suojaan odotti hän, kunnes viimeinen mies oli kadonnut metsään, ja lähti sitten varovasti seuraamaan heitä.

Mikäli Jack ymmärsi, niin siinä oli juuri tuo vihollinen, jota hän oli lähtenyt etsimään ja jota hän ei ollut todellakaan odottanut tapaavansa näin pian.

Tultuaan tielle huomasi hän lukuisten ratsujen polkeneen maan liejuksi, ja kavioiden jäljistä päättäen tuskin yksikään hevonen oli ollut kengitetty. Se vahvisti hänen mielipidettään, että tämä suuri ratsastajajoukko oli tullut Suurten Sumuvuorten takaa, sivistyksen äärimäiseltä rajalta.

Seuraava tehtävä oli saada selville vihollisen likimääräinen lukumäärä ja näyttikö siltä, että he aikoivat viipymättä hyökätä englantilaisten leirin kimppuun.

Noin penikulman päässä vuoren juurelta juoksi isompi puro, ja Alleynen mieleen johtui, että siellä hän voisi erinomaisesti nähdä vihollisen joukot lähempää. Hän kääntyi nopeasti ympäri ja riensi täyttä laukkaa takaisin sille paikalle, jossa hän äsken oli mennyt puron yli. Puro katkaisi tien melkein suorassa kulmassa virraten pohjoisesta etelään. Kun oli kuivan ajan loppupuoli, oli sen kovalla hiekkapohjalla vain pari tuumaa vettä. Äyräät olivat jyrkät ja pensaiden reunustamat, joten oli mahdollista ratsastaa puron pohjaa myöten tarvitsematta pelätä tulevansa huomatuksi, ellei joku sattunut olemaan aivan lähellä muutaman kyynärän päässä.

Alleyne laskeutui puroon semmoisesta paikasta, josta vankkureita oli viety ylitse, ja ratsasti vastavirtaan mahdollisimman nopeasti noin puoli penikulmaa. Hän tiesi silloin tulevansa lähelle toista kahlaamoa, jota hän luuli vihollisen käyttävän, sillä sieltä päästiin kukkulan metsäisimmälle rinteelle, ja hän eteni yhä varovaisemmin, pysähtyen aina sadan kyynärän päässä kuuntelemaan.

Äkkiä hevosten kavioiden läiskähdykset ja veden loiskinta ilmaisi hänen otaksumansa olleen oikean, että vihollinen oli parhaillaan menossa puron yli odotetulla paikalla. Satulasta laskeutuminen ja hevosen kiinnittäminen yläpuolella riippuviin pensaisiin oli silmänräpäyksen työ, ja kiiruhtaen eteenpäin sai tuo amatööritiedustelija pian ratsastajat näkyviinsä. Ryömien vielä vähän etemmäksi kätkeytyi hän puron poikki kaatuneen puun taakse, josta hän näki vuoristolaisten pääjoukon näiden tietämättä siitä mitään. Muutamat olivat jo menneet puron yli, mutta Jack oli ehtinyt paikalleen ennen pääjoukon saapumista, josta hän sai kiittää hevosensa erinomaista nopeutta, sillä hänen tekemänsä matka oli aivan tarpeellinen välttääkseen huomatuksi tulemista. Kun nuo pitkät ja tuimannäköiset rajaseutujen miehet sitkeiden, mutta uupuneiden hevostensa selässä hajallaan pyrkivät kahlaamon ylitse hänen edessään, ensin kolme tahi neljä miestä yhdessä, ja sitten ryhmissä ja komppanioissa, niin hän ei voinut olla hämmästymättä heidän rohkeuttaan tunkeutua alueille, jotka olivat uskollisia Englannin hallitukselle ja jossa häviö ja perääntyminen merkitsisivät heille täydellistä tuhoa.

Ensimmäisten joukossa, jotka menivät puron yli, oli kaksi ylhäisemmän näköistä miestä, ilmeisesti päälliköitä, jotka pysähtyivät puron toiselle rannalle ja antoivat neuvoja ja käskyjä komppanioittensa etunenässä saapuville alemmille upseereille.

Muutamista kuulemistaan sanoista ymmärsi Jack heti, että oli päätetty viipymättä hyökätä Fergusonin leirin kimppuun, ja hän päätti hukkaamatta hetkeäkään ilmoittaa kenraalille uhkaavasta vaarasta. Mutta siinäpä olikin pulma, kuinka päästä pois vihollisen huomaamatta. Häntä melkein vastapäätä olevat päälliköt näkivät paikoiltaan pitkän matkaa puron uomaa pitkin. Jack tunsi, että olisi sulaa hulluutta lähteä piilopaikasta niin kauan kuin molemmat päälliköt olivat paikoillaan. Juuri kun hänen kärsivällisyytensä alkoi aivan loppua ja hän jo suunnitteli jotakin aivan vimmattua, syöksyivät muutamat ratsastajat esiin eräs vanki mukanaan. Tämä mies joutui heti molempien päälliköiden ristikuulustelun alaiseksi, ja he tahtoivat erittäinkin saada selville Fergusonin voimat ja hänen todellisen asemansa.

Siten saadut tiedot olivat ilmeisesti hyvin tärkeitä, sillä lyhyen neuvottelun jälkeen molemmat päälliköt pysähdyttivät miehensä ja alkoivat järjestää niitä taistelujärjestykseen. Jokaiselle uudelle komppanialle, joka tuli esiin, osoitettiin paikkansa suunnitellussa hyökkäysketjussa. Onnettominta oli, että tämä sattui Jackin ja englantilaisten leirin väliin. Hänen asemansa tuli todellakin joka hetki yhä vaarallisemmaksi. Hän ja hänen hevosensa olivat alituisessa vaarassa tulla huomatuiksi, kun joukko joukon perästä saapui ja kääntyen oikealle tahi vasemmalle kulkivat puron toista rantaa paikoilleen.

Eipä voi kuvitella tukalampaa tilannetta, kuin missä englantilainen upseeri nyt oli, sillä hän tiesi, että jos hänet huomattaisiin, ei hänellä olisi liioin armoa odotettavana. Mutta hän ei antanut pelolle ja vielä vähemmän toivottomuudelle valtaa. Tyyneys ja rohkeus olivat pelastaneet hänet ennenkin ainakin yhtä vaarallisista tilanteista kuin tämä, ja kun ratkaiseva hetki oli käsissä, niin myisi hän henkensä kalliisti. Pelko henkensä puolesta ei todellakaan huolettanut häntä niin paljon kuin tehtävänsä suorittaminen. Kaikkein tärkeintä oli, että englantilainen kenraali sai tiedon uhkaavasta hyökkäyksestä, ja Alleyne ymmärsi täydellisesti vastuunalaisuutensa.

Vihdoinkin oli viimeinen ratsastaja kahlannut puron poikki ja etenemiskäsky oli annettu. »Nyt jos milloinkaan!» ajatteli Jack, kun vihollinen lähti eteenpäin. Juostuaan hevosensa luo heittäytyi hän satulaan. Hänen aikomuksensa oli rientää vihollisen perään toivoen löytävänsä sen ketjussa jonkun aukon, josta hän voisi hyökätä läpi ja nopealla ratsullaan pelastua kuolemasta tahi vangiksi joutumasta. Hän oli huomannut, että kaatunut puu, jonka takaa hän oli katsellut vihollista, ei sulkenutkaan kokonaan puron uomaa, ja sentähden hän päätti ratsastaa vihollisen käyttämälle kahlaamolle ja nousta siellä vastapäiselle rannalle. Tuskin oli hän päässyt esteen toiselle puolelle, kun hän säikähtäen kuuli erään miehen huutavan:

»Hei, vieras! Minne matka?»

Kääntyen puolittain ympäri näki hän läntisellä rannalla metsästäjän asuun puetun pitkän miehen rihlakko kädessään katselevan häntä. Samalla alkoi kuulua melkoisen miesjoukon tahdikasta astuntaa, joka kaikui pahaa ennustavalta hänen korvissaan. Siinä tuli jälkijoukko, joka seurasi vihollisen pääjoukon perässä. Ilmeisesti oli hän lähtenyt piilopaikastaan liian aikaisin, ja nyt oli perääntyminen myöhäistä. Saapuvien rihlakkomiesten ensimmäiset ruodut alkoivat laskeutua alas puron äyräältä kahlaamoa kohti, joten hänen tiensä olisi pian suljettu. Takaisinkääntyminen ja pako samaa tietä myöten, jota hän oli tullut, näytti tuskin vähemmän vaaralliselta. Tuo valpas tiedustelija, joka oli häntä puhutellut, ja hänen toverinsa, jotka kiiruhtivat paikalle huudon kuultuaan, voivat yhtä hyvin ampua hänet siinäkin tapauksessa.

Viivyttely merkitsi perikatoa, mutta Alleyne ei viivytellytkään. Kannustaen hevostaan syöksyi hän kahlaamon yli toiselle rannalle, ennenkuin lähinnä olevat viholliset kerkesivät sitä estää.

»Ampukaa, pojat, älkää päästäkö häntä!» huusi heidän pitkä päällikkönsä, ja näyttäen esimerkkiä nosti hän pitkän pyssynsä poskelleen ja laukaisi pakenevan ratsastajan jälkeen.

Nyt alkoivat toistenkin pyssyt kiivaasti paukkua.

Ampumiskäsky varoitti samalla Jackia ja hän kumartui alas hevosensa kaulalle. Metsästäjien pitkät rihlakot olivat kylläkin tuhoisia aseita, kun oli aikaa tarkkaan tähdätä, mutta tämmöisessä tilaisuudessa tarpeellista pika-ammuntaa varten ne olivat aivan liian raskaat ja kömpelöt. Kuulat lensivät ylitse ja tuo nuori upseeri pääsi muuten aivan vahingoittumattomana leikistä, paitsi että hän kadotti lakkinsa, joka tarttui puunoksaan hänen tunkeutuessaan suojaavaan metsään. Hän ei ollut vielä läheskään turvassa, sillä hänen edessään oli satoja vihollisia, joiden kintereille hän hyvin pian joutui. Hänen vaaransa tuli siitä vielä suuremmaksi, että ampuminen oli varoittanut edellä olevia vihollisia, jotka nyt olivat valmiit hänen hyökkäyksensä varalta, sen sijaan että hän olisi yllättänyt heidät.

Kuullessaan hevosen kavioiden kapseen kääntyivät muutamat vuoristolaiset ympäri ja nostaen pyssynsä käskivät hänen pysähtyä. Mutta Alleyne kumartui vain alas ja hyökkäsi esiin niin nopeasti kuin hänen hevosensa suinkin pääsi toivoen siten jälleen selviytyvänsä pulasta.

»Älkää ampuko! Ottakaa hänet kiinni! Pudottakaa hänet satulasta!» huusi eräs päällikkö ilmeisesti peläten, että ampuminen niin lähellä leiriä hälyyttäisi englantilaiset. Jack arvasi syyn tähän upseerin käytökseen, ja hän veti heti pistoolin kotelostaan päättäen itse antaa ystävilleen tuon tarpeellisen varoituksen, jos hän ei onnistuisi pääsemään perille heidän luoksensa. Hänen aikeensa olikin paikallaan, sillä oli aivan mahdotonta murtautua eteen ryhmittyneiden ratsastajien läpi. Hän taisteli vimmatusti, vaikka hän tiesikin sen olevan toivotonta. Ensimmäisistä vihollisista suoriutui hän poikkeamalla metsätien laitaan, ja sitten hän äkkiä ryntäsi hurjalla vauhdilla takana tulevien joukkoon ajaen yhden hevosen miehineen aivan nurin. Mutta ennenkuin hänen oma jalo hevosensa ehti selvitä törmäyksestä, hyökkäsi vuoristolaisten päällikkö paikalle ja tarttui sen suitsiin.

»Kädet ylös!» karjaisi Jack tähdäten pistoolillaan upseeria päähän.

Kuullessaan lukon pahaaennustavan napsahduksen, kun Alleyne vikkelästi jännitti hanan nostaessaan aseen, ja nähdessään pistoolin suun muutaman tuuman päässä kasvoistaan katsoi amerikkalainen parhaaksi olla halveksumatta käskyä. Hän hellitti heti suitset ja perääntyi pari askelta antaakseen englantilaisen mennä. Harmissaan tappiostaan hän sitten kohotti pitkän pyssynsä ja huolellisesti tähdäten laukaisi pakenevan ratsastajan jälkeen.

Esimerkki on vaikuttavampi kuin käsky, ja kun toiset näkivät päällikkönsä toimivan vastoin omia määräyksiään, niin he eivät viivytelleet tekemästä samoin. Samassa kun Alleyne hyppäytti hevosensa tien poikki kaatuneen puun yli, alkoivat pyssyt paukkua hänen takanaan ja kuulat vinkua hänen ympärillään katkoen puiden oksia. Hän tunsi yhden kuulan sattuvan reiteensä ja hänen jalo ratsunsa kaatui kuoliaana maahan sydän lävistettynä likistäen hänet allensa.

Riista oli satimessa. Vaikka tuo maassa makaava upseeri uhaten laukaisi pistoolinsa riemuitsevia vihollisiaan kohti heidän hyökätessään hänen kimppuunsa, niin hänet voitettiin helposti ja vangittiin.

»Minut voititte!» huudahti hän salamoivin silmin, »mutta samalla hälyytitte myöskin leirin. Kuuletteko tuota?» lisäsi hän riemuitsevasti, kun englantilaisten etuvartiain hälyytyslaukaukset kajahtelivat ympäri vuoren rinteitä ja kukkulalla torvet toitottivat ja rummut pärisivät: »Aseisiin, aseisiin!» Kuulkaa! Siellä on teille lämmin vastaanotto valmiina, jos tosiaankin olette niin hulluja, että hyökkäätte sellaisissa asemissa olevan armeijamme kimppuun!»

XXII.

JÄNNITTÄVÄ HETKI.

Jackin ivalliset sanat ja uhmaileva käytös näyttivät käyvän hänelle kalliiksi, sillä tätä osastoa johtava päällikkö, jonka hyökkäyksen Jack oli äsken torjunut, oli juuri tuo tunnettu Benjamin Cleavland. Hän oli luonteeltaan kiivas ja yhtä kuuluisa tekemistään veritöistä ja kostonhimostaan kuin väkevyydestään ja rohkeudestaan.

»Pois edestä!» karjui tuo jättiläinen, joka oli muutamien toisten vuoristolaisten mukana laskeutunut satulasta ja tunkeutui nyt vankia ympäröivän joukon läpi. »Pois tieltä, että saan antaa tuolle nuorelle kerskurille ansionsa mukaan!»

»Eversti, ette suinkaan tahtone lyödä aseetonta vankia, joka on sitäpaitsi haavoittunut!» vastusteli eräs ylhäisemmän näköinen luultavasti Carolinan nostoväkeen kuuluva ratsumies, joka juuri oli auttanut Jackin jaloilleen.

Mutta Cleavlandin luontainen raakuus ja hillitsemätön raivo purkautuivat vain kiivaammin tämän hyvää tarkoittavan vastaväitteen tähden.

»Onko teiltä neuvoa kysytty?» karjaisi hän. »Syrjään, tahi teidänkin korvanne menevät samaa tietä kuin tämän nuken!» ja vetäen esiin peloittavan suuren veitsen astui hän turvattoman vankinsa eteen.

»Mitä tarkoitatte, raukkamainen roisto?» huudahti Jack. »Koskekaahan vain minuun, jos uskallatte! Kenraali Ferguson on ankarasti rankaiseva hänen upseerilleen tehdyn tahallisen väkivallan!»

»Ha, haa! Kenraali Fergusonilla on piakkoin tarpeeksi tekemistä oman henkensä suojelemisessa», kuului ivallinen vastaus. »Nyt pojat», jatkoi hän katsoen uhkaavasti seuralaisiaan, jotka tyytymättöminä asian kulkuun olivat pysähtyneet etemmäksi. »Nuoraa tänne, sanon minä, ja sitokaa hänet tuohon vaahteraan! Haluan lähettää nuo korvat muistoksi hänen kenraalilleen!»

»Hävetkää!» mutisi äskeinen mies ja pari muuta nostoväen miestä, eikä kukaan totellut käskyä. »Saatte hävetä!»

Tämä kapinoiminen, kuten Cleavland sitä nimitti, saattoi hänet aivan suunniltaan raivosta ja kohottaen veitsensä hyökkäsi hän nostoväen miestä kohti.

Alleynen ensimmäinen ajatus oli karata tiehensä, mutta vaikka hänen haavoittunut reitensä olisi sallinutkin tämän pelkästään itsekkään teon, niin hänen luontainen ritarillisuutensa pani vastaan. Nähdessään vaaran, joka uhkasi hänen äskeistä urhoollista auttajaansa, päätti Jack mennä väliin kaiken uhalla.

Toimien uljaan päätöksensä mukaan kamppasi Jack taitavasti raivostuneen everstin nurin hänen hyökätessään Jackin ohitse. Tuo jättiläismäinen uudisasukas kaatui suulleen aiotun uhrinsa jalkain juureen sellaisella jysähdyksellä kuin olisi hirsi kaadettu metsässä.

Hetken seisoivat kaikki tyrmistyneinä tämän rohkean teon nähdessään, sillä raja-asukkaat tiesivät varmasti, että heidän päällikkönsä tulisi kostamaan sen hirmuisesti. Kun sekin oli jo kylliksi pahaenteistä että hän oli jo kerran voittanut tuon kostonhaluisen miehen, niin tämä nöyryytys omien miesten edessä oli saattava hänen kiukkunsa heitä ja vankiaan kohtaan ylimmilleen.

Se oli todellakin Jackin ja kaikkien läsnäolijoiden onni, että tuo rehevä metsämies kaatuessaan jotenkin löi päänsä kantoon ja pyörtyi hetkeksi. Onnellisinta oli, että miehet, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, poistuivat näkyvistä eivätkä kokonaan unhottaneet ritarillista vankiansakaan. Kaksi tarjoutui viemään hänet turvaan, mutta tuumasta täytyi luopua hänen haavoittuneen jalkansa takia. Hänen miekkansa jättivät he maahan hänen viereensä, johon he olivat pudottaneet sen koettaessaan auttaa häntä.

Tehtiinkö niin sattumalta vai tahallaan, ei Alleyne luonnollisesti voinut tietää, mutta kun eräs heistä, tuo nostoväkeen kuuluva mies yhtä hajamielisenä vei mukanaan päällikkönsä rihlakon, joka oli puuta vasten nojallaan, niin ei ollut vaikea tehdä johtopäätöstä. Mutta ennenkuin nuori upseeri ehti oikein käsittää muuttuneen tilanteen ja tarttua uskolliseen miekkaansa, oli hänen väkevä vastustajansa jo jalkeilla.

Silmänräpäyksen, vaikka se tuntui minuuteilta, seisoi raivostunut metsästäjä paikallaan eteensä katsellen, mutta äkkiä muistaen kaatumisensa yhteydessä olleet asianhaarat hyökkäsi hän Alleynen kimppuun karjuen kuin villipeto. Mutta hänen täytyi pysähtyä.

»Takaisin, hullu, tahi olet kuoleman oma!»

Nopeasti ja varmasti kajahtivat nämä sanat Cleavlandia vastaan, ja salamana välähti Jackin miekka, kun sen kärki suuntautui hyökkääjän rintaa kohti. Hänen hyökkäyksensä varmaa uhriaan kohti oli niin sokea ja kohtaamansa vastaanotto niin yllättävä, että hän juuri onnistui pysähtymään ja välttämään seivästyksen.

Hän oli Alleynen armoilla, ja uhkaava vaara teki hänet niin säyseäksi, että hän melkein vapisi tuon rauhallisen ja pelottoman englantilaisen lujan katseen ja kiiltävän teräksen edessä. Äkkiä näytti jotakin johtuvan hänen mieleensä, ja kostonhimoisen hymyn vilahtaessa hänen tummille kasvoilleen hypähti hän taaksepäin ja juoksi sinne, johon hän oli jättänyt pyssynsä. Mutta hänen riemunsa oli lyhytaikainen ja hänen raukkamainen aikeensa raukesi tyhjiin. — Ase oli poissa!

Eversti päästi oikein kirousten tulvan huomatessaan itsensä vielä kerran estetyksi aikeissaan, ja hän vannoi hirvittävää kostoa niille miehille, jotka olivat jättäneet hänet, ja erittäinkin niille, jotka olivat vieneet hänen pyssynsä. Siihen oli saapunut muutamia muita hänen osastoonsa kuuluvia miehiä, jotka ihmettelivät mitä heidän päällikölleen oli tapahtunut juuri hyökkäyksen hetkellä, sillä kenraalin lopulliset määräykset sitä varten oli jo annettu. Lukuunottamatta muutamia upseereita olivat kaikki miehet laskeutuneet satulasta, hevoset oli sidottu puihin ja oltiin valmiit etenemään jalkaisin.

»Pyssy tänne, sukkelaan!» karjaisi Cleavland, ja siepaten lähimmältä mieheltä pyssyn ojensi hän sen kiiltävän piipun Jack-parkaa kohti, joka seisoi vain muutaman askeleen päässä.

Kiireessään ja raivossaan hän ei muistanutkaan jännittää hanaa ja ennenkuin hän ehti korjata erehdyksensä, oli hänen tilaisuutensa mennyttä.

»Seis! Lyökää pyssy ylös!» huusi käskevä ääni, ja eräs ratsastaja syöksyi esiin ja yhdellä silmäyksellä käsitti tilanteen.

Aseen oikea omistaja ei odottanut toista käskyä. Hypäten eteenpäin hän pukkasi pyssynpiipun ylös juuri kun Cleavland koski liipasimeen.

Kuului pamaus, mutta kuula lensi korkealle Jackin ylitse.

»Oletteko hullu, eversti?» huudahti vastatullut, »vai kohteletteko vankejanne muulloinkin näin?»

Puhuja oli kaunis, vaaleatukkainen mies, kooltaan keskikokoista pitempi ja miellyttäväryhtinen. Hänen suora ja sotilaallinen käytöksensä, hieno puhetapansa ja siisti, somistava pukunsa olivat täydellisenä vastakohtana tavallisen metsästäjän karkealle ja sukimattomalle muodolle, ja hänen huoleton asentonsa ilmaisi täydellistä taitavuutta ratsastuksessa. Kaikki osoittivat häntä kohtaan suurta kunnioitusta, ja tuo rento ja kuumaverinen Cleavlandkin näytti nolostuvan hänet nähdessään.

»Jos vangit tahtovat hyvää kohtelua, on heidän laskettava aseensa», sanoi hän puolustelevasti. »Tahi muutoin —»

Mutta everstin puhe loppui lyhyeen, sillä samassa alkoivat musketit ja rihlakot paukkua hänen yläpuolellaan ja sivuillaan vuoren rinteillä, kun viholliset joukot tulivat kosketuksiin keskenään.

»Tuli ja leimaus!» huudahti hän. »Mukaan pojat! Toverit jo hyökkäävät.
Hei, missä on minun hevoseni? Eteenpäin! Eteenpäin!»

Ja Jackia muistamattakaan tuo meluava ja kiivasluontoinen carolinalainen hyppäsi satulaan tulisella kiireellä, tahtoen mitä nopeimmin päästä nujertamaan noita vihattuja englantilaisia Tehdäksemme hänelle oikein, niin täytyy sanoa, että Cleavland oli raakuudestaan ja karkeudestaan huolimatta yhtä rohkea kuin hän oli vankka ja kostonhimoinen.

Näytti jo melkein siltä, että alkavan taistelun aiheuttamassa kiihkossa Jack jätettäisiin pitämään huolta itsestään. Paitsi upseeria, joka oli pelastanut hänen henkensä, olivat kaikki muut menneet, ja upseerikin oli jo kääntänyt hevosensa kiiruhtaakseen oman osastonsa luo. Mutta muistaen turvattoman englantilaisen hän äkkiä pysäytti hevosensa ja kääntyen ympäri puhutteli Jackia näin:

»Olette englantilainen upseeri ja yhtä kunnioitettava kuin urhoollinenkin. Antakaa minulle kunniasananne, ettette poistu tältä paikalta ettekä yritä päästä yhteyteen ystävienne kanssa ennen auringonlaskua, niin en vaadi teiltä miekkaanne enkä pyydä teitä seuraamaan minua johonkin varmaan talteen.»

»Kiitän teitä», vastasi Jack suuresti mieltyneenä kohteliaaseen ja viehättävään keskustelukumppaniinsa. »En tunne teitä, mutta vaikka olettekin kapinoitsija, olette todellakin jalo mies, mitä ei suinkaan voi sanoa tuosta julmurista, joka juuri ratsasti tiehensä.»

»Mies oli Ben Cleavland, kuuluisa metsästäjä, intiaanitaistelija ja eversti Carolinan nostoväessä», vastasi amerikkalainen ja lisäsi: »ja minun nimeni on Sevier. Minulle on annettu kunnia johtaa hyökkäyksessä oikeaa siipeä. Mutta aika rientää», lopetti hän jotensakin äkkiä erään ratsastajan ilmestyessä näkyviin. »Sanokaa, hyväksyttekö ehdotukseni?»

Jackin mielessä välähti toivo, että ratsastaja voisi olla ystävä, jonka
Ferguson oli lähettänyt häntä etsimään, ja hän koetti voittaa aikaa.

»Sotilas taipuu vain ylivoiman edessä», sanoi hän katsellen kiihkeästi lähestyvää miestä.

»Luonnollisesti», vastasi Sevier ripeästi, kun samassa äkkiä ilmestyi eräs vuoristolainen, joka ajoi hänen viereensä. »Kaksi ratsastavaa pyssymiestä yhtä haavoitettua, miekalla taistelevaa jalkamiestä vastaan», jatkoi hän, »pitäisi olla kylliksi englantilaisellekin upseerille; siis: antautukaa!»

Ja antaen merkin seuralaiselleen kohottivat molemmat pyssynsä englantilaista kapteenia kohti.

»Siinä tapauksessa», vastasi viimemainittu, »että viette minut sellaiselle paikalle, josta voin seurata taistelun kulkua. Kun niin onnettomasti on käynyt, että olen estetty ottamasta osaa taisteluun, tahtoisin ainakin nähdä sen. Jumala oikeata asiata puolustakoon!»

»Amen!» vastasi Sevier juhlallisesti. »Teidän pyyntönne täytetään.»

Jack nilkutti eteenpäin luovuttaakseen miekkansa hänelle, mutta tuo ritarillinen amerikkalainen pyysi häntä pitämään sen vaatien ainoastaan lupauksen, että hän seuraisi rauhallisesti ratsumiestä erääseen edulliseen paikkaan, jonka Sevier osoitti, eikä yrittäisi paeta, ellei hänen puolensa näyttäisi voittavan. Annettuaan miehelleen muutamia määräyksiä ja kohottaen hattuaan kunnioittavan myötätuntoisesti urhoolliselle mutta onnettomalle vangilleen, lähti tuo kaunis ja hyväsydäminen kentuckyläinen paikalta täyttä laukkaa johtamaan miehiään hyökkäykseen.

Englantilaisen, tahi oikeammin amerikkalaisten kuningasmielisten sotajoukon asema, sillä siinä oli vain runkona vakinaista sotaväkeä suurimman osan miehistöä ollessa paikallista nostoväkeä, oli jonkunlaisella vuorenharjanteen haarautumalla, jota nimitettiin Kuninkaan kukkulaksi. Tämä kukkula tahi vuorenharjanne oli noin neljäsataa kyynärää leveä, ja sen rinteet olivat melkein kauttaaltaan enemmän tahi vähemmän tiheän metsän tahi pensaikon peitossa. Tämä seikka vaikeutti näkemästä tarkoin mitä rinteillä tapahtui. Kuitenkin oli se paikka, johon Alleyne vietiin Sevierin käskystä, todennäköisesti kaikkein paras, mikä voitiin valita näissä olosuhteissa. Se oli eräällä yksinäisellä kukkulalla, josta voi nähdä Fergusonin lounaiset asemat. Ratsastaen seuralaisensa hevosella pääsi Jack kukkulalle suuremmitta vaikeuksitta, miehen hyväntahtoisesti kävellessä hänen vierellään suitset käsivarrellaan. Englantilaiset etuvartijat oli tällä välin ajettu pakoon ja taistelu oli täydellä todella alkanut. Siitä, mitä voi nähdä, saattoi päättää, että amerikkalaiset olivat ketjussa ympäröineet koko leirin, joka tässä metsäisessä seudussa saattoi vaikeuksitta tapahtua.

Vastaukseksi Alleynen kärsimättömiin kysymyksiin selitti hänen oppaansa, joka oli päällikkönsä luottamusta nauttiva, ymmärtäväinen mies, lyhykäisesti hyökkäyssuunnitelman. Se oli pääasiallisesti seuraava: »Amerikkalaisten ylipäällikkönä oli eräs etevä William Campbell-niminen uudisasukasten johtaja rajaseuduilta. Hänellä oli raudanluja tahto ja jättiläismäiset ruumiin voimat, ja hän johti koko hyökkäystä. Hänen alipäällikkönsä Isaac Shelby ja John Sevier, jotka olivat rajalla yhtä kuuluisia, johtivat vasenta keskustaa ja oikeata siipeä. Vasemman siiven johto oli uskottu tuolle kiivaalle ja peloittavalle Cleavlandille. Oikean siiven äärimmäiseen päähän oli sijoitettu pienempi, hyvin valikoitu, majuri Winstonin johtama joukko ratsumiehiä, joiden tehtävänä oli kiertää englantilaisten taakse ja sulkea heiltä pakotie, kun perääntyminen alkaa.

»Sulkea heiltä pakotie, kun perääntyminen alkaa», toisti Alleyne harmistuneena, ja hän tunsi itsensä loukkaantuneeksi tuosta letkauksesta, joksi hän sitä luuli. »Siitä vaivasta he säästyvät. Ferguson kuolee, ennenkuin hän lähtee asemistaan. Uskallan antaa sanani siitä!»

»Ei ollut tarkoitukseni loukata», vastasi metsästäjä, »mutta kun kenraalinne valitsi itselleen tuon puolustuspaikan, niin hän ilmaisi, ettei hän tuntenut meidän lännessä opittua sotataitoamme ja meidän rihlakkojemme tuhoisaa vaikutusta, joka kyllä nähdään puolen tunnin kuluttua.»

»Ja minä uskon, että teidän liiaksi itseensä luottavaiset intiaanitaistelijat ovat samassa ajassa oppineet kunnioittamaan englantilaisten pistintä», vastasi Jack, joka ei pitänyt oppaansa järkkymättömästä kannasta ja siitä huonosta arvostelusta, jonka hän oli antanut tuosta ritarillisesta Fergusonista.

Vangin ja hänen vartijansa väli alkoi tulla kireäksi, mutta onneksi heidän keskustelunsa äkkiä keskeytyi. Kajahduttaen intiaanein hurjan sotahuudon aloittivat vuoristolaiset hyökkäyksensä, ja englantilaiset eivät viivyttäneet vastaustaan. Heidän yhteislaukauksensa ja muskettitulensa jyrähteli vuorelta tukahduttaen ajoittain kokonaan rihlakkojen epäsäännöllisen, terävän rätinän. Amerikkalaiset ilmestyivät äkkiä metsän peitosta, ja silloin kuninkaan joukot hyökkäsivät kaikuvin hurraahuudoin heitä vastaan.

»Pistimet kiinni!» huusi Jack kykenemättä hillitsemään itseään tällä jännittävällä hetkellä ja kuvitellen olevansa komppaniansa etunenässä. »Pistimet kiinni, ja —!»

Pyssynpiipun kylmä suu painui samassa hänen ohimolleen enemmän uhkaavan kuin kohteliaan varoituksen seuraamana, joka äkkiä saattoi kiihoittuneen englantilaisen todellisuuteen ja lopetti lyhyeen hänen huutamisensa.

XXIII.

RATKAISEVA TAISTELU.

Suurin ponnistuksin hillitsi Alleyne tunteittensa kaikki kiivaat purkaukset, mikä oli kovin vaikeaa, kun Englannin kunnia ja valta olivat kyseessä ja ystävät ja toverit vuodattivat jo vertaan sen puolesta.

»Eteenpäin!»

Jack kuuli selvästi tuon huudon, jota nopeasti seurasi englantilaisten joukkojen jymisevä hurraahuuto, kun he välähtelevin miekoin ja pistimet tanassa hyökkäsivät vihollisen kimppuun.

»Hurraa, hurraa!» huusi Jack jälleen kykenemättä hillitsemään itseään tuota jännittävää näkyä katsellessaan hyvästä tahdostaan huolimatta. »Hurraa! He tulevat nopeasti kuin kauriit, ja vihollinen pakenee kuin —»

Oli onni, että vartija oli tällä hetkellä niin syventynyt seuraamaan heidän edessään riehuvaa kiihkeää taistelua, että hän oli kaikelle muulle sekä kuuro että sokea. Nojaten pitkään pyssyynsä, kädet ristissä sen suuta vasten, katseli hän kiinteästi taistelevia joukkoja. Kykenisivätkö hänen harjaantumattomat maanmiehensä seisomaan tuota murtavaa hyökkäystä vastaan? Se kysymys liikkui koko ajan hänen mielessään. Ja se oli kyllä ymmärrettävissä, sillä mitä merkitsi henkilökohtainen vahvuus ja urhoollisuus noiden tiheiden rivien konemaista voimaa vastaan?

Senpävuoksi ei sekään ollut ihmeellistä, ettei Alleynekaan voinut hillitä itseään nähdessään, kuinka hänen urhoolliset toverinsa, itse Ferguson etunenässä, hyökkäsivät eteenpäin ja kuinka hetkistä myöhemmin heidän vastustajansa kääntyivät pakoon välähtelevän teräksen edestä.

Mutta toisen alakuloisuus ja toisen riemu olivat molemmat yhtä lyhytaikaiset. Vuoristolaiset olivat niin vikkeliä ja heidän pakonsa oli niin äkillinen, että ainoastaan muutamia kaatui tai joutui vangiksi. Niin pian kuin torven ääni oli kaiuttanut: »Takaisin asemiin!» ja englantilaiset olivat menneet takaisin linjoilleen, alkoivat amerikkalaiset, jotka päälliköt olivat ponnistuksin jälleen järjestäneet, hiipimisensä kukkulaa kohti ja avasivat puiden suojasta rihlakoillaan tuhoa tuottavan tulen.

Eräs mies hyökkääjien joukossa oli erittäin huomiota herättävä. Hän ratsasti kahakäteen miestensä edellä ilmeisesti yllyttäen heitä pyrkimään eteenpäin, ja kun lopulta hänen hevosensa kaatui joko ammuttuna tahi uupumuksesta, läksi hän juoksemaan ja johti hyökkäystä jalkaisin.

»Kuka tuo urhoollinen mies on?» huudahti Jack ihaillen hänen urhoollisuuttaan niin vihollinen kuin hän olikin.

»Eversti Campbell, meidän ylipäällikkömme», vastasi vartija. »Siinä se on vasta mies, vaikka ovathan Shelby ja Sevier aivan yhtä hyviä joka suhteessa», lisäsi hän anteeksi annettavalla tyydytyksellä.

»Viimemainittu miellytti minua suuresti, mutta minulla ei ole kunnia olla Shelbyn tuttava», vastasi Jack.

»Hän on tuolla, elleivät silmäni petä», sanoi vartija osoittaen erästä nopsaliikkeistä miestä, jonka muoto kuvastui selvästi taivasta vasten vastapäätä olevalta kukkulalta, johon toisiakin miehiä alkoi samassa ilmestyä. »Aivan oikein, se on Shelby miehineen», jatkoi hän innostuneena. »He ovat kiertäneet ympäri ja hyökkäävät englantilaisten selkään! Kas nyt —»

»Heidän uhkarohkeutensa käy kalliiksi!» huudahti Jack, ja hänen kumppaninsa riemuitsevat selitykset loppuivat äkkiä, sillä samassa kuului kimeä vihellys ja miekat välähtelivät, kun tuo nopea Ferguson hyökkäsi sinnepäin torjumaan tätä uutta hyökkäystä. Rihlakot paukkuivat, kaikuva hurraa-huuto kuului hyökkäävien punatakkisten riveistä ja hetken pysähdyksen jälkeen Shelbyn miehet kääntyivät ympäri ja pakenivat vuoren rinnettä alas, jossa heidän lannistumaton johtajansa järjesti miehensä heti uuteen hyökkäykseen, kun takaa-ajo lakkasi.

Siten taistelu raivosi. Milloin saivat Sevierin tahi Cleavlandin miehet, milloin Campbellin tahi Shelbyn miehet jalansijaa jossakin vuorenharjanteella, mutta heidät ajettiin kaikki vuoronsa perään pistinhyökkäyksillä takaisin yhtä nopeasti kuin he olivat tulleetkin. Hyökkääjien sitkeys ja heidän päälliköidensä itseuhrautuva sankarillisuus oli yhtä ennenkuulumaton kuin puolustajien väsymätön tarmo ja lannistumaton urhoollisuus oli suurenmoinen.

Noista kahdesta katselijasta, jotka jännityksellä seurasivat taistelua, tuntui joskus siltä kuin manalan hirmuhenget olisivat päässeet valloilleen. Muskettitulen kumea jyske, rihlakkojen taukoamaton räiske, taistelevien huuto ja ärjyntä ja torvien toitotus, yhtyivät kaameaksi meteliksi. Kukkula peittyi joskus niin tiheään ruudinsavuun, että sieltä näkyi vain tuliaseiden leimahdukset, kunnes tuulenpuuskaus vähän hajoitti leijailevaa savupilveä, jolloin alhaalla riehuva taistelu jälleen tuli näkyviin. Nyt Alleyne sai nähdä, kuinka urhoollisesti hänen rakastettu kenraalinsa taisteli. Missä vaara kävi uhkaavaksi, niin siellä hän oli miekka kädessään sanoilla ja esimerkillä rohkaisemassa ja yllyttämässä sotilaitaan. Hän johti hyökkäyksiä ja hän ehti joka paikkaan korjaamaan asemia, kun vaara oli tarjona. Kun hän vain ilmestyi paikalle tahi hänen hopeankirkas vihellyksensä kuului, niin sotilaat kävivät uudella rohkeudella vihollisen kimppuun ja ajoivat sen takaisin. Amerikkalaisille tarkka-ampujille oli Ferguson hyvä maali, sillä hän oli aina näkyvissä miestensä luona kauas näkyvästä puvustaan välittämättä, ja useamman kerran Jack luuli hänen kaatuneen, kun mies ja hevonen vierähtivät maahan. Mutta joka kerralla olivat kuulat sattuneet vain hevoseen, ja toisen hevosen saatuaan oli kenraali yhtä vilkkaassa toiminnassa kuin ennenkin. Osoittaen sankarillista urhoollisuutta teki hän yhä uudelleen ja uudelleen mitä raivokkaimpia hyökkäyksiä pakottaen vihollisen perääntymään joka puolella. Lopulta hänelle kuitenkin kävi onnettomasti. Kun hän riensi erään avonaisen paikan ohi kukkulalla, niin suuntasi joukko rihlakkomiehiä kiivaan tulen häntä kohti, ja hän putosi satulasta kuulien lävistämänä. Alleynen oli ensin melkein mahdoton uskoa, että hänen kenraalinsa oli todellakin saanut surmansa, mutta nähdessään hänen liikkumatonna makaavan maassa ja hänen hevosensa laukkaavan säikähtyneenä tiehensä, täytyi hänen uskoa niin olevan. Ferguson, tuo ritarillinen Ferguson oli kuollut!

Voidaanko nyt ihmetellä, että nuorelta upseerilta pääsi tuskallinen huudahdus ja että hän, unhottaen kaiken muun, aikoi rientää kaatuneen päällikkönsä luo. Hänen ajatuksensa olivat vain sen miehen luona, jonka hieno käytös, ystävällinen luonne ja verraton rohkeus olivat tehneet hänet seuralaisilleen niin rakkaaksi ja joka oli hänen adjutanttinsa silmissä kaiken hyvän ja sankarillisen ihanne.

Mutta tuo kiivas kapteeni ei päässyt pitkälle. Hänen haavoittunut jalkansa oli seisomisesta jäykistynyt ja hänen ensimmäinen askeleensa oli myös hänen viimeisensä. Tuskasta huudahtaen kaatui hän raskaasti maahan, ja kivusta ja verenvuodosta pyörtyneenä hän oli pitkät ajat tiedotonna siitä, mitä ympärillä tapahtui. Vaikka hänen haavansa ei ollutkaan vaarallinen, oli sopivan hoidon puute hänet lopulta kumminkin kokonaan heikontanut. Saada olla tietämätön kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui, oli pikemmin onni kuin onnettomuus näissä olosuhteissa. Tuolta herkkätunteiselta nuorelta englantilaiselta säästyi siten monet sielun tuskat. Englantilaisen kenraalin kaatuminen lisäsi amerikkalaisten rohkeutta, ja he alkoivat jälleen joka puolelta hyökätä. De Peyster ja toiset upseerit pakottivat useamman kerran hyökkääjät perääntymään raskain tappioin, mutta heidän ponnistuksistaan huolimatta tunkeutuivat amerikkalaiset vähitellen ja vakavasti eteenpäin.

Taistelun kauhua ja raivoa lisäsi se seikka, että englantilaisten riveissä taistelevat kuningasmieliset amerikkalaiset sattuivat usein vastatusten jonkun vanhan ystävänsä tahi naapurinsa kanssa, joka oli liittynyt itsenäisyyden puolesta taisteleviin joukkoihin. Sattui niinkin, että sukulaiset tapasivat toisensa, jolloin taisteltiin katkeralla vihalla, veli veljeään tahi sisarusten lapset toisiaan vastaan!

Hyökkäykset olivat niin raivokkaat ja puolustus niin jäykkä, että tunnin kestäneen taistelun jälkeen olivat tappiot erittäinkin puolustajien riveissä sangen vakavat. Heidän päävoimansa, muutamat komppaniat englantilaista vakinaista sotaväkeä, olivat tuhoutuneet melkein viimeiseen mieheen. Puolet oli kaatunut tahi haavoittunut, ja jäljellä olevat olivat uupuneina ja hajaantuneina kadottaneet merkityksensä. Heidän ponnistuksensa olivat olleet melkein yli-inhimilliset ja englantilaisen jalkaväen vanhan hyvän maineen arvoiset. Ameriikkalaisten kuningasmielisten parhaiten harjoitettujen joukkojen, Etelä-Carolinan ja Georgian nostoväkikomppanioiden tukemina ja englantilaisten upseerien johtamina olivat he yhä uudelleen torjuneet rajaseudun miesten ja heidän liittolaistensa raivokkaat hyökkäykset. Vasta sitten kuin puolustajat olivat kärsineet raskaita tappioita ja hyökkääjien menettelytapa oli heidät täydellisesti uuvuttanut, onnistuivat nämä pääsemään kukkulan laelle.

Nostoväki ei enää kyennyt vastustamaan amerikkalaisten ryntäystä, vaan heidän rivinsä murtuivat, ja he pakenivat kuormastovaunujen turviin, kun Shelbyn ja Sevierin osastot alkoivat rynnätä esiin heidän selkänsä takaa. Heidän upseerinsa saivat heidät vielä kerran järjestykseen, mutta pienelle alalle ahdettuina ja joka puolelta murhaavan rihlakkotulen alaisina heillä ei ollut enää mitään voiton mahdollisuutta. De Peyster, joka oli osoittanut suurinta rohkeutta, käski vastahakoisesti nostaa valkoisen lipun ja lakata ampumasta, sillä hän huomasi enemmän vastustuksen turhaksi ja hyödyttömäksi ihmishenkien hukkaamiseksi.

Tätä seuraavan sekamelskan aikana pääsi joitakin kuningasmielisiä amerikkalaisia livahtamaan pakoon panemalla valkoisen paperilapun hattuunsa, siten jäljitellen vihollisen nostoväen tuntomerkkiä. Mutta niitä oli vain harvoja verrattuna taisteluun osaaottaneiden lukumäärään. Englannin lipun alla taistelleista tuhannesta miehestä joutui noin viisi- tahi kuusisataa vangiksi, ja noin kolmesataa oli kaatunut tahi haavoittunut. Amerikkalaisia oli taistelussa melkein yhtä paljon, ja on todettu, että heidän tappionsa kaikkine kuolleineen ja haavoitetuineen nousi korkeintaan sataanviiteenkymmeneen mieheen.

Tämän taistelun tulos olisi luultavasti ollut aivan toinen, jos englantilaiset olisivat laittaneet itselleen rintavarustukset ja raivanneet metsää pois vuoren rinteiltä. Silloin olisivat puolustajat olleet suojassa ja hyökkääjien olisi täytynyt suojattomina tunkeutua eteenpäin. Mutta vaikka aikaa olisikin ollut riittävästi näihin valmisteluihin, niin on epävarmaa, olisiko ne suoritettu tarpeellisella huolellisuudella, sillä Fergusonille apulaisineen oli Lännen miesten omituinen sodankäynti tapa aivan outo. Voitto oli todellinen yllätys, ei ainoastaan englantilaisille, vaan myöskin koko maailmalle. Se näytti selvästi, mitä taitavat rihlakon käyttäjät, jotka osaavat käyttää hyväkseen jokaista maanlaadun tarjoamaa suojaa, voivat saada aikaan, kun taistelupaikka on tämänkaltaiselle sodankäynnille sopiva ja johdossa on tunnetut ja luotetut upseerit. Ettei Kuninkaan vuorella saatu opetus ollut mennyt hukkaan, nähtiin noin sata vuotta myöhemmin Majuba Hillin luona.

XXIV.

VAE VICTIS — VOI VOITETTUJA!

Kun Alleyne tuli tuntoihinsa, oli taistelun melu laannut ja joku seisoi kumartuneena hänen puoleensa antaen käskyjä ympärille kokoontuneelle joukolle. Ääni kuulosti tutulta, ja katsahtaessaan ylös tunsi Jack saman päällikön, jolle hän oli antautunut vähän aikaa sitten, John Sevierin.

»Oi, kertokaa minulle —» alkoi hän, mutta vaikeni heti. Ei tarvinnut kysyä, kuinka oli käynyt; yhdellä silmäyksellä hän näki, että amerikkalaiset olivat voittaneet. »Sanokaa minulle, mihin kenraalini on joutunut?» lopetti hän puheensa kääntyen suoraan Sevierin puoleen.

»Hän kuoli sotilaan kuoleman», vastasi Sevier jotensakin pikaisesti ja nousi satulaan ikäänkuin välttääkseen enempiä kysymyksiä.

»Minä haluaisin nähdä, mihin hänet on pantu», pyyteli Jack, »sillä hän oli lämmin ystävä ja ritarillinen upseeri.»

»Pelkään sen olevan mahdotonta», vastasi Sevier vältellen. »Tuskin ehdimme laittaa paareja haavoittuneillemme ennen pimeää, ja päivänkoitossa lähdemme täältä.»

»Mutta varmaankin —»

Aiottu muistutus jäi Jackilta sanomatta, kun Sevier hevostaan kannustaen kiiruhti sinne, missä toiset everstit parhaillaan järjestivät vankijoukkoa riveihin. Hän palasi takaisin juuri parahiksi pelastamaan oman vankinsa muutamien roistojen kynsistä, joita oli sekä kuningasmielisten että heidän vastustajainsa riveissä. He olivat semmoisia roistoja, että he olivat suurempana kauhuna omille tovereilleen kuin viholliselle.

»Nolichucky Jack», joksi Sevieriä tavallisesti nimitettiin, oli kaikkien pahantekijöiden kauhistus, ja hänen lähestyessään luikkivat tuon nuoren englantilaisen kiusaajat tiehensä.

»Tuommoiset konnat eivät ansaitsisi muuta kuin tulla hirtetyiksi näihin puihin!» huudahti Sevier kiukkuisesti. »He ovat vapauden puolesta taistelevan puolueen häpeä. Minä annan teille suojelusvahdin heti, kun minulta joutaa pari miestä», lopetti hän tyynempänä.

»Kiitos, olen siitä hyvin iloinen», vastasi Jack. »Niinkuin luultavasti tiedättekin, on meidän apujoukossamme runsaasti samaa lajia, ja Ferguson-paralle toivat ne paljon harmia.»

Mainitessaan rakkaan kenraalinsa nimen oli haavoittunut adjutantti vaipua surusta maahan, ja kun Sevier näki hänen tuskansa, koetti hän johtaa hänen ajatuksensa muihin asioihin tiedustelemalla hänen haavaansa ja luvaten lähettää hänen tykönsä englantilaisen lääkärin, jonka he olivat ottaneet vangiksi.

Amerikkalainen piti sanansa, ja vähää ennen auringonlaskua saapui lääkäri seuralaisineen. Englantilainen lääkäri tutki nopeasti Jackin haavan, joka oli vaaraton, ja sitoi sen mahdollisimman hyvin. Taistelusta hän antoi Jackille niin yksityiskohtaisia tietoja kuin hän suinkin kykeni.

Kävi selville, että kenraali Ferguson oli suuremmitta ponnistuksitta ehtinyt järjestää kaikki joukkonsa asemiin, ennenkuin vihollinen oli tullut pyssynkantomatkalle, vaikka koko hyökkäys oli hänelle täydellinen yllätys. Hänen sankarillinen rohkeutensa kiihoitti miehiä niin, että he torjuivat hyökkäykset voimallisesti. Nostoväen harjoitetut komppaniat ja vapaaehtoiset kilpailivat pistinhyökkäyksissä vakinaisen sotaväen kanssa kaikkialla, missä vihollinen ankarimmin ahdisti. Ferguson itse heilui aina eturintamassa käyttäen miekkaansa sellaisella vimmalla, että se lopulta katkesi kahvan juuresta.

»En voi ymmärtää sitä, että oli olemassa väkeä ja sitäpaitsi aivan harjaantumatonta, joka kykeni voittamaan Fergusonin joukon», huudahti Alleyne kiihkeästi.

»Mikään eurooppalainen joukko ei olisi niin itsepäisesti uudistanut hyökkäyksiään, tullakseen aina suinpäin ajetuksi takaisin», vastasi lääkäri päättäväisesti. »Yhä uudestaan me ajoimme heidät vuorenrinnettä alas», jatkoi hän, »mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tulivat he yhä rohkeammin takaisin!»

»On totta», sanoi Alleyne, »että nämä saloseutujen sotilaat ovat erinomaisia tulemaan toimeen omin neuvoin, etäällä tovereistaan. Kun he ovat lapsuudestaan saakka tottuneet taistelemaan salakavaloita ja petollisia intiaaneja vastaan, eivät he milloinkaan joudu neuvottomiksi. He tuntevat kokemuksesta rihlakkojensa tuhoavan vaikutuksen, eivätkä he milloinkaan hätäänny, kuten tottumattomat rekryytit. He ovat itse valinneet upseerinsa, jotka ovat tunnetuita ja useissa rajataisteluissa koeteltuja, suurinta luottamusta nauttivia miehiä.»

»Siltä näyttää», sanoi lääkäri. »Olin hämmästynyt nähdessäni, kuinka sukkelaan he kykenivät uudelleen kokoamaan joukkonsa jokaisen perääntymisen jälkeen. He tappelivat kuin jalopeurat, ja heidän seuralaisensa noudattivat uljaina heidän osoittamaansa esimerkkiä ja heidän kehoituksiansa, juosten puulta toiselle ja ampuen tuhoisalla tarkkuudella meidän suojattomia joukkojamme. Mutta sitten vasta kun kenraalimme oli kaatunut ja uljaista miehistämme melkein puolet oli tuhottu, alkoivat toiset, hurjista hyökkäyksistä uupuneina, väistyä, kun Pohjois-Carolinasta vasta tullut osasto ei ymmärtänyt tulla ratkaisevalla hetkellä avuksi. Nämä harjaantumattomat nostoväkikomppaniat taistelivat ensiksi urhoollisesti, mutta tuhoisa ampuminen ja vuoristolaisten pirullinen ulvominen saivat heidät pian pelkäämään.»

»Niin, nämä asuttujen seutujen miehet näyttävät pelkäävän noita villin näköisiä rajaseutujen miehiä», myönsi Jack.

»Sen voi hyvin ymmärtää», sanoi lääkäri. »On hyvin vaikea erottaa näitä miehiä intiaaneista, joiden taistelutapaa he matkivat. Monet hirttivät omin käsin amerikkalaisia vastustajiaan, jotka olivat joutuneet heidän vangikseen. Heillä ei näkynyt olevan kunnioitusta edes kenraalia kohtaan, jonka ruumis heitettiin samaan hautaan, johon hänen kaatuneet miehensäkin koottiin.»

»Mitä?» huudahti Alleyne harmista kiehuen. »Tarkoitatteko, että meidän kenraaliamme kohdeltiin kuin maantierosvoa?»

»Aivan niin», vastasi lääkäri. »Mitä muuta voi odottaa tuommoiselta roskajoukolta. Lukuunottamatta muutamia päälliköitä ovat he kaikki juuri maantierosvojen kaltaisia.»

»No malttakaahan nyt hiukan, lääkäri. Tuomionne on liian ylimalkainen», vastusteli Jack, joka tunsi kokemuksestaan rajaseutujen asukasten enemmistön kunnollisuuden. »He ovat käytökseltään kylläkin töykeitä, sen myönnän, ja valitettavasti on heidän keskuudessaan paljon pahantekijöitä ja lainrikkojia, mutta miesten kantaosa on yhtä uskollista ja rehellistä kuin se on sitkeätä ja urhoollista väkeä. Enimmän pelkään heidän nostoväkeään ja erittäinkin Cleavlandin joukkoa.»

»Ehkä olette oikeassa», kuului vastaus. »Mutta joka tapauksessa olemme joutuneet huonoihin käsiin ja saamme kärsiä seuraukset.»

Keskustelu taukosi, kun kaksi miestä saapui heille vartijoiksi tuoden mukanaan runsaasti ruokaa ja juomaa, mikä oli hyvin tervetullutta. Englantilaiset eivät kysyneet, mistä ja miten sitä oli hankittu, vaan syötyään vahvan illallisen laittautuivat he makuulle mahdollisimman lähelle heitä varten sytytettyä tulta ja vaipuivat pian sikeään uneen.

Sevier itse herätti heidät päivänkoitteessa. Hän ilmoitti, että Alleynea varten oli hankittu hevospaarit, koska hänen haavansa oli niin paha, ja lääkärille oli valmistettu tilaisuus ratsastaa vuorotellen erään nostoväkeen kuuluvan everstin kanssa, joka oli myöskin vanki.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin Jackilla oli aihetta onnitella itseään, että hän oli joutunut Sevierin huostaan, sillä ne raukat, joiden oli ollut pakko antautua taistelussa, olivat onnettomia. Heitä ajettiin eteenpäin kuin elukoita, ja sitäpaitsi heidän täytyi kantaa valloitettua suurta muskettivarastoa. Uupuneet ja nälkäiset vankiraukat jaksoivat tuskin pysyä voittajainsa mukana, ja jos joku uskalsi jättäytyä jälkeen, niin häntä lyötiin ja piestiin armottomasti. Heidän pahin kiusanhenkensä oli Cleavland, jonka olisi pitänyt arvoonsa nähden näyttää parempaa esimerkkiä. Lopulta Campbell ei voinut enää kauemmin sietää tuota halpamaisuutta, ja kun varoituksista ei ollut apua, niin hän uhkasi siekailematta rangaista uppiniskaista, ellei hän lopettaisi tuota raukkamaista ja epäinhimillistä käytöstään vankejaan kohtaan.

Tällä uhkauksella oli toivottu vaikutus, kunnes eräänä päivänä saapui uutisia, joilla oli ikäviä seurauksia. Eversti Cruger oli voittanut Augustaa piirittäneet amerikkalaiset ja noin kolmekymmentä vankia oli hirtetty. Tämä julma uutinen saattoi mielet raivoon, joka pian kohdistui vankeihin.

Taistelusta Kuninkaan vuorella oli kulunut kuusi tahi seitsemän päivää, ja vankien joukossa oli melkoinen joukko sellaisia, joiden tiedettiin tahi epäiltiin paenneen puolelta toiselle sodan menon mukaan. Nyt nämä pantiin kovalle, ja ei vähemmän kuin kolmekymmentä todistettiin syyllisiksi ja tuomittiin hirteen. Yhdeksän miesparkaa oli jo saanut surmansa, kun Shelby ja Sevier rohkealla väliintulollaan pelastivat toiset.

Tämän murhenäytelmän jälkeen palasivat rajaseutujen miehet vuoristolaaksoihinsa jättäen suurimman osan vankejaan Carolinan nostoväen huostaan. Alleynen sallittiin kuitenkin seurata voittajansa mukana tämän kotiin Nolichucky-joen varrella. Sevier asui omassa rakentamassaan vanhanaikaisessa puutalossa, jota hän oli aika-ajoin laajentanut, ja siellä nuori englantilainen sukkelaan parani. Hänen isäntänsä oli luonteeltaan uljas ja vieraanvarainen, ja Jackia kohdeltiin pikemmin kunnioitettuna vieraana kuin vankina, ja annettuaan kunniasanansa, ettei hän yrittäisi paeta, sai hän käydä metsästämässä ja kalastamassa, milloin häntä vain halutti.

Kuukausia oli kulunut Kuninkaan vuoren onnettomasta taistelusta ja Alleyne oli täydelleen saavuttanut entisen ketteryytensä ja voimansa, kun eräänä päivänä eräs sanansaattaja toi sellaisen hälyyttävän tiedon, että suuri joukko chickamanga-intiaaneja oli lähtenyt sotapolulle hävittämään ympäristössä olevia uudisasutuksia. Chickamangat olivat pelätyimpiä lounaisia heimoja.

Nämä uutiset vaikuttivat Sevier'iin kuin sotatorven toitotus. Sananviejiä lähetettiin kaikkiin suuntiin kokoamaan metsästäjiä vastaiskua varten, ja pian oli tuohon suureen puutaloon Nolichuckyn varrella kokoontunut noin sataneljäkymmentä hyvin aseistettua ja hyvillä hevosilla ratsastavaa vapaaehtoista.

Nämä sotaiset valmistukset kiihoittivat tuon englantilaisen sotilaan mieltä, ja hän olisi innolla tahtonut päästä retkelle mukaan. Hän oli ollut jo monta viikkoa levoton ja tuskissaan Johannan tähden, josta ei koko talvena ollut kuulunut mitään varmempaa.

Heti saavuttuaan oli hän saanut Johannalta lyhyen kirjelipun, jonka tyttö oli antanut Watangassa eräälle tuttavalleen, joka oli tuonut sen Nolichuckyyn, kuultuaan, että kapteeni Alleyne oli siellä vankina. Kirjeessään Johanna kertoi, että Robertson oli perustanut uuden uudisasutuksen Cumberland-joen varrelle, johon hän oli suostunut seuraamaan päällikön vaimon ja perheen mukana. Hän selitti, että hän olisi kernaimmin jäänyt Watangaan, kunnes intiaanisodat koillisella suunnalla olisivat asettuneet niin paljon, että hän olisi voinut päästä isänsä luo Harrodsburgiin, mutta kun hänellä oli ollut niin pitkät ajat koti Robertsonien luona, niin hän ei voinut olla suostumatta heidän hartaaseen pyyntöönsä jäädä heidän luoksensa kunnes rauhallisemmat ajat koittaisivat. Tämän johdosta hän vaatimattomasti lausui vakaumuksensa olevan, että heti kuin tämä kauhea sota olisi päättynyt, niin hänen rakastettunsa lähtisi häntä hakemaan ja löytäisi hänet joko Watangan, Cumberlandin tahi Suolaisen joen varrelta.

Sevierin toimeenpanemista tiedusteluista kävi selville, että siirtolaiset olivat lähteneet Cumberlandiin joitakin viikkoja ennen heidän saapumistaan Nolichuckyyn. Se oli katkera pettymys Jack-paralle, joka oli toivonut piankin saavansa kohdata armaansa, sillä kuultuansa Jackin romanttisen rakkaustarinan oli Sevier luvannut kutsua Johannan, jonka isän hän vallan hyvin tunsi, taloonsa vieraaksi.

Vielä saatiin selville, että Robertson itse oli matkustanut uuteen paikkaansa maitse melkoisen miesjoukon keralla karja mukanaan ja että naiset ja lapset oli eräs Robertsonin ystävä Donelson saatellut sinne vesitse.

Oli jo hyvin tavallista, että länteen päin pyrkivät uudisasukkaat, metsästäjät ja seikkailijat laskivat kanooteilla Tennessee-jokea alas, mikä oli mukavampaa kuin kulkea jalkaisin tahi hevosen selässä vuorien yli ja tiheiden metsien läpi. Siitä saattoi kyllä olla eri mielipiteitä, kumpi tapa todellakin oli suositeltavampi. Vesimatka oli helpompi, mutta ei ollenkaan vaarattomampi. Siellä uhkasivat intiaanit ja vaaralliset kosket ja virranpyörteet. Muutamien pahimpien koskien läheisyydessä olivat noiden sotaisien chickamanga-intiaanein kylät ja varustukset Cumberland-vuoriston synkkiin soliin ja onkaloihin piiloitettuina.

Kun Alleyne itsekin oli laskenut Tennessee-joen tuon kuuluisan metsästäjän Simon Kentonin seurassa, niin hän tiesi kokemuksestaan sen moninaiset vaarat. Erittäinkin taloustavaroilla ja ruokavaroilla raskaasti kuormitettujen veneiden, joissa sen lisäksi oli vielä avuttomia naisia ja lapsia, oli hyvin vaikea kunnialla suoriutua tuosta matkasta. Kun Jack ei ollut saanut mitään tietoja venheiden kohtalosta eikä Johannasta, niin hänen tuskansa kasvoi päivä päivältä, mikä ei ollut ollenkaan ihmeellistä. Hän oli useamman kerran pyytänyt Sevieriltä lupaa saada ottaa mukaansa muutamia miehiä ja mennä jokea alaspäin etsimään Johannaa ja hänen kumppaneitaan.

Tähän ei Sevier kuitenkaan suostunut, vaan lähetti erään palveluksessaan olevan puolirotuisen intiaanin, kuuluisan juoksijan, viemään aluepäällikkö Campbellille kirjettä, jossa hän kysyi, oliko siellä kuultu mitään kyseessä olevista matkustajista ja erittäinkin Robertsonin perheestä. Tämä sananviejä oli lähtenyt matkaan noin kahta viikkoa ennen kuin ilmoitus intiaanein sotaretkestä saapui, ja siinä kiireessä, kun vastaiskua valmistettiin ja miehiä koottiin, olivat melkein kaikki muut paitsi Alleyne unhottaneet hänet.

»Toivoisinpa, että Sevier sallisi minun tulla mukaan intiaaneja vastaan», puheli nuori englantilainen itsekseen katsellessaan avonaisesta ikkunasta pihalle kokoontuneita metsästäjiä. »Mikä hyvänsä olisi parempaa kuin tämä kiusallinen toimettomuus tällä hetkellä!» Ja kääntyen ympäri koetti hän rauhoittaa tunteitaan katsomalla suuressa avonaisessa takassa räiskyvää valkeaa ja seuraten silmillään ylöspäin lentäviä säkeniä.

Hänen ajatuksensa vaelsivat asiasta toiseen, ja hänen mieleensä muistuivat viimeisten vuosien jännittävät tapahtumat, ja häntä alkoi kyllästyttää nykyinen tilanteensa. Mutta pian hänen ajatuksensa palasivat siihen samaan kohtaan, jossa ne olivat tuskallisesti kierrelleet viime kuukausien ajan: — miten oli hänen kihlatulleen käynyt?

»Kapteeni Alleyne! Onko kukaan nähnyt kapteeni Alleynea?» kuului äkkiä
Sevierin hyvin tunnettu ääni huutavan ulkoa.

Jack juoksi ovelle silmänräpäyksessä. »Tässä olen!» huudahti hän astuen nopeasti kuistille Sevieriä vastaan.

»Tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne», sanoi hän laskien kätensä
Jackin olkapäälle ja kääntäen hänet takaisin huoneeseen.

Amerikkalaisen kasvoissa ja äänessä oli jotakin, joka pani nuorukaisen vavahtamaan tuskasta, jotakin, joka herätti pahoja aavistuksia.

»Mitä on tapahtunut?» huudahti hän. »Olette saanut huonoja uutisia, — teidän sananviejänne on —»

Hän koetti hillitä itseään ja vaikeni äkkiä.

»Hän on palannut ja tuonut uutisia», täydensi Sevier keskenjääneen lauseensa ilmeisesti taistellen liikutustaan vastaan. »Veneistä ei ole mitään varmaa tietoa», jatkoi hän, »mutta Campbell ilmoittaa, että Cumberlandista saamansa viimeisen tiedon mukaan ei matkalla olevasta joukosta ole vielä ketään saapunut perille uudisasutukselle, jonka vuoksi siellä ollaan suuresti levottomia. Pahoin pelkään, että noille ihmisraukoille on tapahtunut jokin vakava onnettomuus, sillä täällä on liikkunut itsepäinen huhu, että chickamangat olivat hyökänneet veneitten kimppuun. Suurin osa ihmisistä joko surmattiin tahi joutui vangiksi ja jäljelle jääneet hukkuivat alempana oleviin koskiin. Mutta luonnollisesti on tämä suuresti liioiteltua.»

Jackilta päässyt voihkaus todisti, millä sielun tuskalla hän kuunteli näitä hälyyttäviä ja kaameita uutisia. Sevierinkin oli hyvin vaikea tyynnyttää häntä.

»Ajattelin, että oli paras kertoa teille kaikki», sanoi hän, »sillä varmaankin olisitte itsekin kuullut sen ja luultavasti useilla valheellisilla lisäyksillä. Juttu on kulkenut mieheltä toiselle ja kasvanut kulkiessaan. Omasta puolestani voin tuskin uskoa, että niin suuri joukko olisi kokonaan tuhoutunut. Ei ole mahdotonta, että heillä on ollut viivytyksiä ja tappioita, joita vaarallinen kulkutie ja intiaanit ovat voineet heille aiheuttaa, mutta on melkein uskomatonta, että mitään vakavampaa onnettomuutta on voinut tapahtua matkueelle, jonka johtajana on niin kykenevä mies kuin Donelson.»

»Se voi olla mahdollista», vastasi Alleyne toivehikkaammasti, »mutta miten voimme saada varmuuden?»

»Lähdemme katsomaan», vastasi Sevier päättäväisesti. »Olen päättänyt hyökätä chickamanga-heimon varustuksiin sillä aikaa kuin suurin osa heidän sotureitaan on poissa uudisasutuksia ryöstämässä.» Ja katsoen nuorukaista, jota hän piti ystävänään eikä vankinaan, suoraan silmiin hän lisäsi: »Ja jos joku noista matkustajista on teille niin suuresti mielenkiintoinen, niin onhan ainoastaan oikeus, että saatte tulla mukaamme!»

»Mitä? Minäkö? Tarkoitatteko täyttä totta?» huusi Jack tarttuen Sevierin käteen ja pudistaen sitä suunniltaan ihastuksesta. »En voi teitä milloinkaan kyllin kiittää!»

»Niin todellakin tarkoitan», vastasi Sevier, »ja vieläkin enemmän. Jollemme saa tyydyttäviä tietoja retkellämme, niin lähetän oppaan viemään teidät Cumberlandiin. Mutta älkäämme hukatko aikaa. Laittakaa itsenne valmiiksi tänä iltana, sillä päivän koitossa lähdemme.»

Ja odottamatta enempiä kiitoksia kiiruhti tuo tarmokas uudisasukasten johtaja lopettamaan omat matkavalmistuksensa.

XXV.

HYÖKKÄYS.

Seuraavana päivänä ratsasti Jack Sevierin rinnalla noin sadan viidenkymmenen ratsumiehen etunenässä, jotka olivat valikoitua väkeä Holstonin, Watangan ja Nolichuckyn uudisasutuksilta. Hän oli saanut pistoolinsa takaisin ja hänellä oli selässään keveä rihlakko, kuten toisillakin ratsumiehillä. Hänen ystävällinen isäntänsä oli antanut hänelle sekä aseet että sen pienen vilkkaan hevosen, jolla hän ratsasti. Jack tunsi jälleen elävänsä.

»Kuinka kauan luulette meidän viipyvän matkalla intiaanikyliin?» kysyi
Jack heidän ratsastaessaan hyvää vauhtia eteenpäin.

»Noin viisi tahi kuusi päivää», vastasi Sevier. »Linnuntietä ei sinne ole pitemmältä kuin sataviisikymmentä penikulmaa.»

»Viisi tahi kuusi päivää!» toisti Alleyne. »Kuinka se on mahdollista? Jos kuljemme tällä nopeudella, niin olemme puolessa ajassa kulkeneet sataviisikymmentä penikulmaa!»

»Niinpä kyllä, mutta vuoristoon tultuamme emme voi kulkea näin nopeasti. Kaksikymmentäviisi penikulmaa päivässä on hyvä ennätys, ellemme antaudu vaaraan saapua perille uupunein miehin ja hevosin.»

»Ja tappio merkitsee meidän täydellistä tuhoamme, luulen minä», sanoi
Alleyne miettiväisesti.

»Aivan varmasti, nuori mies», kuului vakava vastaus. »Chickamanga-soturit ajaisivat meidät surman suuhun leppymättömällä raivolla. He ovat sotaisia ja kostonhimoisia, eivätkä he heittäisi takaa-ajoaan, ennenkuin jokainen päänahka olisi nyljetty tahi harvat eloon jääneet olisi ajettu creekien ja cherokeesien kynsiin, jotka ovat heidän liittolaisiaan!»

»Minua ihmetyttää, että kenenkään mieleen voi johtua koettaa päästä semmoisen heimon alueiden läpi», sanoi Jack, »ja varsinkin, kun mukana on avuttomia naisia ja lapsia.»

»Kunhan olette nähnyt Cumberland-alueen, niin ehkä ajattelette toisin», vastasi hänen kumppaninsa.

»En milloinkaan!» huudahti Jack harmista kiehuen ajatellessaan, että hänen rakastettu Johannansa oli taivutettu lähtemään niin vaaralliselle matkalle. »Olkoon tuo alue kuinka hedelmällinen ja ihana hyvänsä, ei se ole sen arvoinen, että naiset ja lapset tapetaan matkustettaessa sinne.»

Sevier ei sanonut siihen mitään, vaan antoi sen sijaan Jackille muutamia tietoja chickamanga-intiaaneista. Hänen esityksensä oli tavallista mielenkiintoisempi, vaikka se olikin jotensakin katkonainen, johon tien laatu oli syynä.

Kävi selville, että tuo valkoisen miehen leppymätön vihollinen, cherokeesien iäkäs päällikkö »Kiitävä Kanootti» oli noin viisi vuotta sitten, tappionsa jälkeen Islandin luona, perustanut erään merkillisen intiaaniyhteiskunnan, jota sanottiin Chickamangaksi, s.o. leppymättömien liitoksi. Tässä »Kiitävän Kanootin» ympärille kokoontuneessa hurjassa joukkiossa olivat creekit, cherokeesit, choctawit ja chickasawit y.m. edustettuina, ja pian ulottuivat heidän kylänsä penikulmia laajalle alalle Tennessee-joen varrella, syviin vuorensoliin ja melkein luoksepääsemättömien vuorten taakse kätkettyinä.

Eräs suunnaton vuorenonkalo, Knick-a-Jack-luola, oli heidän kaikkein vahvin varustuksensa. Sen sanottiin ulottuvan penikulmittain vuoren sisään, ja vuolas joki virtasi esiin sen pimeästä ja kammottavasta aukosta. Jos huhuissa oli perää, oli moni vankiparka viety sinne ja kidutettu kuoliaaksi sen synkissä onkaloissa. Jack vapisi ajatellessaan, että juuri sillä hetkellä saattoi hänen rakas Johannansakin olla tuossa hirvittävässä paikassa.

Sentähden ei olekaan ihmeellistä, ettei matkasta näyttänyt tulevan ollenkaan loppua tuon levottoman nuorukaisen mielestä. Päivästä toiseen samottiin eteenpäin hiljaisten metsien halki, peuroja ja puhveleita säikytettiin liikkeelle niiden mielipaikoista ja lintuja peloitettiin lentoon purojen äyräiltä ja rämeiköiltä. Yö toisensa jälkeen vietettiin taivasalla.

Vihdoinkin pääsivät ratsumiehet päämaaliinsa seurattuaan erästä kaitaista polkua. Lukuisista majoista tyynesti kohoava sinertävä savu levisi hyväillen vuoren metsäisille rinteille, ja kaukaa taustalta näkyivät Cumberland-vuorten pilvien peittämät huiput. »Seis!» huudahti Sevier peräyttäen hevosensa kallioiden suojaan. »Kaikki laskeutuvat satulasta ja tarkastavat aseensa. Tiedustelijat ryömivät eteenpäin ottamaan selkoa asemasta!»

Käskyä toteltiin heti. Jokainen tarkasti pyssynsä ja irroitti metsästyspuukon nahkatupestaan käyttövalmiiksi. Muutamat intiaanisotiin tottuneimmat metsästäjät lähtivät tiedustelumatkalle leviten oikealle ja vasemmalle ja pysytellen hyvin piilossa puiden ja pensaiden suojassa.

He palasivat noin puolen tunnin kuluttua ja ilmoittivat intiaanein pääpaikan olevan noin puolen penikulman päässä eräässä kaitaisessa ja syvässä laaksossa kahden vuorenhuipun välissä. Naiset olivat parhaillaan päivällisruoan keitossa ja soturit vetelehtivät ympärillä aavistamatta mitään vaaraa.

»Siihen saakka näyttää kaikki olevan hyvin», sanoi Sevier. »Ettekö saaneet selville, oliko kylässä valkoisia vankeja, tahi ettekö huomanneet mitään merkkiä, josta olisi voinut päättää sellaista?»

Alleyne pidätti henkeään odottaessaan tuota ratkaisevaa vastausta.
Viimein sanoi Mansker, tiedustelijoista taitavin:

»Kyllä, kapteeni. Minä näin laakson yläpäässä joukon miehiä ja naisia, jotka olivat aivan tavattomasti valkoihoisten näköisiä. He olivat melkoisen matkan päässä majoista ja minusta liian kaukana, jotta olisin voinut nähdä tarkasti, mutta uskallan melkein vannoa, etteivät he olleet intiaaneja. Läheisyydessä seisoi muutamia punanahkoja, jotka näyttivät olevan vartijoita.»

»Minä näin heidät myöskin!» huudahti eräs toinen vakooja, lisäten:
»Eikä minun nimeni ole Callan, jollemme löydä sieltä valkoisia vankeja.»

Nämä ilmoitukset saivat metsästäjät intoihinsa ja monet äänet vaativat hyökkäyksen alkamista.

»Järjestykseen!» huusi Sevier. »Tiedustelijat ovat suorittaneet tehtävänsä hyvin ja minä suon heille muutaman minuutin levon sillä aikaa kuin selitän kaikille johtajille hyökkäyssuunnitelman, niin että toiminta alkaa joka puolelta yhtäaikaa.»

Nuorelle englantilaiselle oli uskottu tuo tärkeä tehtävä vapauttaa otaksutut valkoiset vangit. Tiedustelijain päällikkö Mansker ja kaksikymmentä valikoitua miestä lähetettiin hänen mukaansa auttamaan häntä tuossa vaarallisessa tehtävässä. Muu joukko jaettiin kolmeen komppaniaan. Yhden piti hyökätä Sevierin johdolla suoraan kylään toisten ahdistaessa molemmilta sivuilta.

Jättäen hevoset muutamien vähemmän kykenevien miesten hoitoon lähti joukko määrätyssä järjestyksessä varovaisesti etenemään, kunnes kaikki olivat päässeet paikoilleen kylän ympärillä. Sitten kuin Sevier oli antanut sovitun merkin, hyökkäsivät kaikki hurjasti huutaen hämmästyneiden punanahkojen kimppuun. Yllätys oli niin täydellinen, ettei vastustusta yritettykään. Soturit, naiset ja lapset koettivat kaikki päästä suinpäin pakoon.

Useita naisia ja lapsia joutui vangiksi, mutta suurin osa sotureita pääsi pakoon vuoristoon. Vain muutamat saivat surmansa tahi haavoittuivat.

»Naisille ja lapsille ei saa tehdä mitään pahaa!» huusi Sevier, »mutta ottakaa heitä vangiksi niin monta kuin kiinni saatte. He ovat hyviä panttivankeja, sillä noissa piilopaikoissa näyttää kaikesta päättäen olevan joukoittain valkoisia vankeja.»

Tämän neuvon ymmärsivät metsästäjät hyvin edulliseksi ja he ponnistivat voimiaan saadakseen mahdollisimman monta kiinni tuosta kirkuvasta ja säikähtyneestä joukosta. Mutta kiitävien kauriiden tavoin hajosi suurin osa joukosta ympäriinsä ja katosi näkyvistä ihmeteltävän lyhyessä ajassa kätkeytyen vuoren soliin ja piilopaikkoihin, joita ei kukaan muu tuntenut.

»Nyt pistetään tuleen jokainen mökki ja varastohuone tässä rosvojen pesässä!» huusi Sevier riemuiten, kun viimeinen vastaanrimpuileva vanki oli lujasti sidottu ja annettu vahtien haltuun.

Muutamassa minuutissa oli koko kylä hulmuavien liekkien ja tukahduttavan savun vallassa, kun heikot puiset majat toinen toisensa jälkeen syttyivät tuleen. Ainoastaan pari viljavarastoa jätettiin polttamatta muonaksi hevosille, sillä jokainen ratsastaja kuljetti mukanaan tätä ravitsevaa tavaraa pienen varaston, joka tilaisuuden sattuessa aina uudistettiin.

Sillä aikaa oli Alleyne miehineen käynyt kiinni tehtäväänsä, mutta hänellä ei ollut toivomaansa menestystä. Kun he saapuivat laakson yläpäähän, niin leveä, vuolas joki katkaisi heidän tiensä. Etempää ei sitä oltu voitu ollenkaan nähdä, sillä se virtasi melkein kohtisuorien äyräiden välissä.

»Taivasten tekijä! Miten pääsemme tämän yli?» huudahti Jack, onnistuen pysäyttämään vauhtinsa juuri parhaaseen aikaan, sillä muutoin hän olisi syöksynyt alhaalla kuohuvaan virtaan.

»Tämä on varmaankin niin sanottu 'Paholaisen rotko'», sanoi Mansker kuulematta Jackin kysymystä ja jääden hämmästyneenä katsomaan kuilua ja sen syvyydessä kuohuvaa virtaa.

»Olkoon mikä hyvänsä, mutta jotenkin meidän täytyy keinotella itsemme toiselle puolelle», vastasi Jack valmistautuen kiipeämään alas.

»Seis!» huudahti Mansker. »Ellen erehdy, niin tuolla alempana on parempi paikka, tulkaa perässäni!» Hän juoksi nopeasti alaspäin, kunnes joen uoma leveni ja äyräät muuttuivat loivemmiksi. Siellä joki virtasi tummana esiinpistävien kallioiden ja kivien välissä, ja hyppimällä kiveltä toiselle pääsi koko joukko onnellisesti yli. Mutta viivytys, niin lyhyt kun se olikin, aiheutti sen, että heidän koko yrityksensä epäonnistui. Heidän päästyään toiselle puolelle äyrään päälle annettiin merkki yleiseen hyökkäykseen. Hälyytetyt intiaanit koettivat luonnollisesti päästä pian pakoon ajaen otaksuttuja valkoisia vankeja edellään.

»Ne aikovat päästä suureen luolaan!» huusi Mansker. »Joutukaa pojat. Jos ne vain pääsevät kanootteihinsa, niin olemme joutuneet täydellisesti tappiolle.»

»Kanootteihinsa!» huudahti Jack. »Mitä hyötyä niillä on kanooteistaan, jos ne yrittävät päästä luoliinsa?»

»Suureen luolaan, minä sanoin. Knick-a-Jack-luolaan. Ettekö ole milloinkaan kuullut siitä puhuttavan?»

»Kyllä», vastasi Alleyne ja hänen sydäntänsä tuntui kouristavan, kun hän muisti Sevierin kertomuksen siitä. »Mutta minä luulin sen olevan vuoristossa!»

»Niin se onkin», kuului arvoituksellinen vastaus, »ja tämä joki tulee sieltä.»

Vanhan metsästäjän vastaus poisti kaikki epäilykset. Intiaanit todellakin pyrkivät n.s. Knick-a-Jack-luolaan, ja nuori englantilainen tiesi, että jos niin onnettomasti oli käynyt, että Johanna oli noiden vankien joukossa, niin hänen pelastuksensa kävi hyvin epävarmaksi, jos intiaanit ehtisivät tuohon maanalaiseen sokkeloon.

»Sitten kiiruusti eteenpäin tahi muuten tulemme liian myöhään!» huusi
Jack.

Vanhaa metsästäjää ei tarvinnut kiirehtiä. Hänellä oli kolmenkymmenen vuoden kokemus intiaanein sodankäynnissä ja hän oli saanut kestää monet katkerat tuskat intiaanein käsissä. Chickamanga-intiaaneja hän vihasi sydämensä pohjasta. Noin kaksi vuotta sitten oli Mansker erään toverinsa keralla joutunut heidän käsiinsä ja kärsittyään kauheaa kidutusta onnistunut pakenemaan, mutta hänen onneton ystävänsä poltettiin kidutuspaalussa.

Nuori upseeri ja vanha metsästäjä samosivat vieri vieressä eteenpäin kallioiden yli ja okaisten pensaikkojen halki, jotka repivät heidän vaatteensa ja viiltelivät naarmuille heidän kätensä ja kasvonsa. Lopulta he äkkiä saapuivat aukealle tasangolle, johon he pysähtyivät tähystelemään pakenevia intiaaneja ja odottamaan omia seuralaisiaan. Heidän edessään oleva verrattain tasainen aukea ulottui noin puolen penikulman päässä näkyvään korkeaan ja äkkijyrkkään kallionseinään. Sen juurella saattoi erottaa pimeän aukon, ikäänkuin tunnelin suun, josta tuo joki, jota he olivat seuranneet, tuli päivänvaloon. Siellä se ei enää kuohunut koskena kivien ja kallioiden ylitse, vaan virtasi tyynenä ja vuolaana uomassaan. Se oli muuttunut leveäksi ja kauniiksi joeksi, jonka laineet kimaltelivat kirkkaassa päivänvalossa.

»Tuolla he ovat! Olemme tulleet liian myöhään!» huudahti Jack osoittaen kädellään erästä joen mutkaa, joka oli noin puolimatkassa heistä tunnelin aukkoon.

»Niinpä näkyy! Ne aikovat päästä meidän kynsistämme, nuo hyenat!» vastasi Mansker raivostuneena, kun noin kuusi suurta kanoottia lähti rannalta vasten virtaa pyrkimään.

»Käyköön miten hyvänsä, mutta meidän täytyy jatkaa takaa-ajoa. On yritettävä kaikin mahdollisin keinoin vapauttaa vangit!» huudahti Jack tarmokkaasti.

Hänen hetkellinen toivottomuutensa oli muuttunut varmaksi päätökseksi suorittaa tehtävänsä loppuun saakka kaiken uhallakin. Pelkkä otaksuma, että Johanna saattoi olla noiden avuttomien vankien mukana, vaikutti sen, että ritarillinen englantilainen ei luopunut yrityksestään, ennenkuin tuo kysymys oli ratkaistu ja kaikki keinot koetettu onnettomien vankien vapauttamiseksi.

»Sanokaa vain sana, niin minä tulen kanssanne, kapteeni», sanoi Mansker pudistaen ruutisarvestaan ruutia vanhan ja uskollisen piilukkorihlakkonsa sytytinreikään, josta ruuti oli karissut pois hänen kiivetessään kallioiden yli. Mansker tahtoi olla varma siitä, ettei hänen vanha ystävänsä jättäisi häntä pulaan vaaran hetkellä.

Katsoessaan ympärilleen huomasi Jack, että kaikki hänen miehensä olivat saapuneet, ja hän näki kaikkien kasvoilla järkkymättömän päätöksen seurata häntä. Sevier oli ilmeisesti valinnut parhaat miehet tähän erikoistehtävään. Nämä auringonruskottamat rajaseudun miehet olivat kasvultaan pitkiä ja notkeita, ja heidän kasvojensa ilme oli tuima ja päättäväinen. He näyttivät olevan valmiit ryhtymään kaikkeen, mitä heidän päällikkönsä tulisi vaatimaan, oli se sitten mahdollista tahi mahdotonta.

Nuori sotilas havaitsi sen heti, ja hänen oma kiihkonsa leimahti äkkiä esiin vastustamattomalla voimalla.

»Miehet — toverit!» huudahti hän. »Tahdotteko seurata minua tuohon luolaan noita valkoisia vankeja vapauttamaan, tahi jätämmekö heidät menehtymään hätäänsä ja epätoivoonsa koettamattakaan auttaa heitä?»

»Eteenpäin vain, kapteeni, tulemme mukaan!» vastasivat ripeästi muutamat äänet.

»Aivan niin, tahdomme seurata teitä», sanoivat toisetkin, ja eräs mies
lisäsi vielä: »Onpa teissä sisua, vaikka olettekin englantilainen.
Näin teidän ottavan luonnon isolta Cleavlandilta samana päivänä kuin
Kuninkaan vuoren taistelu alkoi.»

»Nyt tahdotte siis auttaa minua ryöstämään näiltä chickamanga-roistoilta heidän saaliinsa», vastasi Jack hymyillen ja jatkoi: »Omasta puolestani vannon, ettei Knick-a-Jack-luola eivätkä sen kaikki rosvojoukotkaan voi minua estää eivätkä säikäyttää, kun minulla on parikymmentä erämiehen rihlakkoa tukenani!»

Hyväksyvä mutina seurasi näitä sattuvia sanoja, ja hän tiesi näiden miesten, hänen entisten vihollistensa, seuraavan häntä kuolemaan saakka.

XXVI.

LUOLASSA.

Alleyne kiiruhti miehineen mahdollisimman joutuin eteenpäin ja he saapuivat pian luolan suulle. Kanootit olivat jo kaukana pimeässä holvissa, mutta kumea ja kauas kuuluva melojen loiske kuului aivan selvästi, kun takaa-ajajat pysähtyivät kuuntelemaan sisäänkäytävän suulle.

»Eteenpäin! Kuta pikemmin menemme sisään, sitä pikemmin pääsemme sieltä ulos!» huudahti Jack syöksyen ensimmäisenä luolaan.

Mutta päästyään tuskin kuutta askelta pitemmälti tunsi hän raskaan käden tarttuvan hänen olkapäähänsä, ja karkea ääni lausui hänen korvaansa:

»Täältä ette pääse ulos milloinkaan, jos menette tätä tietä, kapteeni.
Katsokaa tuonne!»

Puhuja oli vanha Mansker, ja katsoen tarkkaavaisesti eteensä näki Jack kauhukseen seisovansa syvän kuilun reunalla. Kaksi askelta eteenpäin olisi saattanut hänet syöksymään alas, sillä tultuaan kirkkaasta auringonpaisteesta pimeään luolaan ei hän olisi huomannut kuilua ajoissa.

»On parempi, että kuljen edellä», sanoi Mansker lähtien kulkemaan melkein suorassa kulmassa siltä leveältä polulta, jota myöten Alleyne oli tullut ja joka osoittautui olevan tarkoituksella tehty johdattamaan tunkeilijoita äkkijyrkänteeltä alas. »Olen kulkenut tästä ennenkin», jatkoi metsästäjä, »vaikka viedessään minut tänne eivät viholliseni luulleet minun milloinkaan tulevan ulos täältä muulla tavalla kuin miten kaikki heidän vankinsa päästetään täältä.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi Jack pysähtyen hetkeksi selvitäkseen hiukan siitä pelästyksestä, jonka hänen äskeinen viime hetkellä väittämänsä vaara oli aiheuttanut.

»Tarkoitan, että ruumiina heidän vankinsa vain pääsevät täältä!» vastasi Mansker. »Näettekös, asian laita on niin», jatkoi hän, »että kidutettuaan jonkun valkonaamaraukan kuoliaaksi haluavat intiaanit päästä hänen ruumiistaan eroon, ja he panevat sen pölkyistä tahi risukimpuista sidotulle lautalle, jonka he päästävät menemään virran mukana alempana oleviin koskiin ja pyörteisiin katoamaan.»

»Vai sillä tavalla! Lähtekäämme eteenpäin!» vastasi Jack peläten, että tuo kuiva selitys vaikuttaisi lamaannuttavasti hänen kumppaneihinsa.

»Pysykää yhdessä ja seuratkaa minua niin lähellä kuin suinkin voitte!» sanoi Mansker lähtien kulkemaan toisten edellä.

Polku, jota myöten he kulkivat, ei noudattanut kaikkia joen mutkia, vaan näytti vievän suoraan maan uumeniin, ja Jack, joka seurasi aivan oppaansa kintereillä, kykeni tuskin erottamaan sitä luolan hämärässä. Kuta kauemmaksi he tunkeutuivat, sitä heikommaksi muuttui valaistus ja lopulta sanoi Mansker eksyneensä polulta. Mutta hapuillen käsin ja jaloin löysi tuo taitava metsästäjä aina sen uudelleen. He pelkäsivät tieltä eksymistä, sillä siinä tapauksessa olisivat he kaikki eksyneet toisistaan tuon ihmeellisen luolan kaameaan äärettömyyteen.

Oli aivan välttämätöntä, että he etenivät mitä suurimmalla varovaisuudella, sillä he eivät voineet tietää, mitä yllätyksiä intiaanit olivat heille valmistaneet. Millä hetkellä hyvänsä saattoivat he joutua väijytyksen tahi jonkun muun tuhoisan sotajuonen uhreiksi. Läpitunkematon pimeys ja syvä hiljaisuus, jota vain veden tipahtelu kalliopohjaa vasten häiritsi, alkoi vaikuttaa vahvimman ja rohkeimmankin hermostoon. Äkkiä vanha Mansker pysähtyi ja katsellen kiinteästi eteensä hän kuiskasi matalan ja varovaisen: »Hiljaa!» Jokainen tarttui lujasti pyssyynsä ja odotti hammasta purren äkillistä päällekarkausta.

Jännitys laukesi vasta sitten, kun he kuulivat erään äänen puhuttelevan heitä. Se oli naisen ääni ja tuntui kuuluvan aivan heidän jalkojensa juuresta.

»Valkoiset miehet, palatkaa takaisin! Ei ole viisasta seurata haavoitettua pantteria hänen luolaansa.»

»Kuka ja missä te olette?» kysyi Jack käheästi.

»Minä olen Nancy Ward, valkoisen miehen ystävä», kuului varma vastaus.

»Mitä! Sama intiaaninainenko, joka varoitti watangalaisia cherokeesien sotaretkestä?» huudahti Jack.

»Hän se on. Minä tunnen aivan hyvin hänen äänensä», keskeytti vanha
Mansker.

Ja heti alkoi metsästäjä cherokeesein kielellä hänen kanssaan keskustelun, jota metsästäjät tarkkaavaisina seurasivat, sillä useat heistä taisivat myöskin tätä murretta.

Keskusteltuaan vähän aikaa matalalla äänellä intiaaninaisen kanssa kertoi Mansker sen ydinkohdat Alleynille.

Siitä kävi selville, että heidän näkemänsä vangit olivat erään venheen ainoat elossa olevat matkustajat, jotka chickamanga-soturit olivat saaneet kiinni. Muut venheet olivat päässeet heidän kynsistään vähäisillä vahingoilla. Tämä ainoa oli tarttunut eräälle karille ja joutui ylivoimaisen intiaanijoukon kynsiin, jotka tappoivat melkein kaikki siinä olijat ja raastoivat eloonjääneet vankeina mukaansa. Muutamia kidutettiin myöhemmin kuoliaaksi ja noin kuusi nuorempaa naista ja lasta säästettiin orjiksi.

»Ja luuleeko hän meidän olevan semmoisia pelkureita, että palaisimme takaisin yrittämättä mitenkään pelastaa heitä?» kysyi Jack harmistuneena ja peloissaan, että Johanna olisi voinut olla juuri tuon karille ajautuneen venheen onnettomien matkustajien joukossa.

»Ei, kapteeni, sellaista ei hän luule», vastasi metsästäjä. »Mutta hän on tullut pelastamaan meitä melkein varmasta kuolemasta. Punanahat ovat valmistaneet meille väijytyksen tästä vähän matkaa eteenpäin, missä luola muuttuu sokkeloiseksi ja on täynnä kuiluja ja halkeamia. Siellä kuuluvat olevan melkein kaikki taisteluun kykenevät miehet piilossa, valmiina hyökkäämään kimppuumme ohitse hiipiessämme.»

»Tuopa ei kuulosta ollenkaan hauskalta! Mutta eikö hän suostuisi viemään meitä jotakin toista tietä sinne, missä vankeja säilytetään?» kysyi Jack.

»Hän tarjoutuu tekemään sen, jos vain haluamme» antautua vaaraan», vastasi Mansker.

»Vaaraan!» toisti Alleyne ivallisesti. »Minä ajattelen, että olemme kaikki valmiit uskaltamaan jotakin hädässä olevien lähimmäistemme puolesta.»

»Niin olemme», kuului lyhyt vastaus ja hyväksyvää mutinaa kuului miesjoukosta.

»Pyytäkää Nancya näyttämään tietä. Me aiomme uskaltaa, tuli mitä tuli», sanoi Alleyne.

Metsästäjä tulkitsi sanat, ja melkein heti ilmestyi kuin maasta nousten heidän eteensä eräs olento, joka viittasi heitä käymään eteenpäin. Edeten varovaisesti pääsivät Alleyne ja Mansker pian sen salaisuuden perille, miten tuo ystävällinen nainen oli voinut lähestyä heitä niin äänettömästi ja näkymätönnä. Heidän edessään oli jonkunlainen pääjoen kaitainen sivuhaara ja äyrään alla oli piilossa suuri kanootti. Nancy Ward seisoi siinä pitäen toisella kädellään kiinni kalliosta ja toisella melasta. Istuessaan kanootissa näkyi ainoastaan hänen päänsä äyrään ylitse, joten hän oli melkein näkymätön luolan pimeydessä.

»Ei ollut kummakaan, etten huomannut teitä!» huomautti Jack ihmetellen itsekseen, kuinka tuo ihmisparka oli sinne päässyt.

Sillä aikaa tiedusteli Mansker vakavasti intiaaninaiselta, kuten myöhemmin kävi selville, kuinka tämä oli uskaltanut panna henkensä alttiiksi varoittaakseen valkoisia miehiä vaarasta. Kuultuaan suunnitellusta väijytyksestä oli hän huomaamatta poistunut ja mennyt erääseen tyhjään kanoottiin, jonka hän päästi solumaan virran mukana. Hän käytti melaa vain pitääkseen kanootin keskellä virtaa, ja solui siten äänettömästi alaspäin, kunnes hänen tarkka korvansa erotti lähestyvien metsästäjien hiipivät askeleet. Muutamalla taitavalla melan vetäisyllä sujahdutti hän silloin kanoottinsa siihen pieneen poukamaan lähelle polkua, jota myöten miehet haparoiden pyrkivät eteenpäin. Vanha metsästäjä oli kuullut kanootin keulan keveän raapaisun kallion kylkeen ja sentähden oli hän niin äkkiä jäänyt paikalleen kuin naulittuna.

Tämän puhelun aikana oli Jack silmäillyt ympärilleen ja tilanteen outous ei voinut olla häneen vaikuttamatta.

Lukuunottamatta Manskerin ja Nancyn matalaa kuiskailua vallitsi luolassa syvä hiljaisuus, ja miesten hahmot olivat epäselviä ja aavemaisia tuossa synkässä hämärässä. Tunnelin suu pilkotti vain pienenä valopilkkuna kaukana heidän takanansa ja Jack alkoi tuntea itsensä melkein toivottomaksi käsittäessään heidän tilansa vaarallisuuden. He eivät voineet tietää, millä hetkellä heidän kimppuunsa hyökättäisiin, eivätkä he uskaltaneet raapaista tulitikkua, elleivät tahtoneet ilmaista olinpaikkaansa intiaaneille. Eihän ollut ihmeellistä, että hänen lujat hermonsa olivat nyt tavallista jännittyneemmät, ja hän hätkähti kuullessaan nimeään mainittavan, kun Mansker äkkiä kääntyen kuiskasi:

»Kapteeni Alleyne! Nancy sanoo, että meidän täytyy mennä joen yli ja kulkea eteenpäin toista puolta, jos haluamme päästä vankien luo.»

»Menkäämme heti toiselle puolelle. Minä otaksun, että hän lainaa meille kanoottinsa», vastasi upseeri, jonka rohkeus palasi heti, kun toiminnan hetki tuli.

»Kyllä, mutta hän tahtoo itse meloa. Ajattelee valkoisen miehen meluavan liiaksi», sanoi Mansker.

»Hän on selvillä tilanteesta ja sentähden on parasta, että hän saa menetellä kuinka parhaaksi näkee», sanoi Jack astuen kanoottiin.

Mansker ja kolme muuta tulivat mukaan, jolloin nainen ilmoitti heitä olevan tarpeeksi ja tyrkkäsi kanootin virtaan. Muutamilla voimakkailla vedoilla kiidätti hän keveän venheensä mustan veden ylitse, ja keulan koskettaessa rantaan hyppäsi Alleyne kumppaneineen maalle, vaimon palatessa noutamaan toisia. Täten tuo vanha vaimo lauttasi nuo rohkeat tungettelijat maanalaisen virran yli kuin jokin nais-Charon. Sitten hän sitoi kanootin erääseen lähellä olevaan kallionkielekkeeseen ja lähti sen tehtyään opastamaan miehiä luolan etäisempiin sokkeloihin.

Äänettömästi kuin aaveet seurasivat mokkasiinijalkaiset metsästäjät ketterää opastaan, joka tuntui aivan vaistomaisesti pysyvän tiellä, sillä valoa ei ollut nimeksikään. Lopulta heidän eteensä tuli jyrkkä joen mutka, ja poiketen melkein suoraan kulmaan kulkemastaan suunnasta huomasivat he erään aukon, josta päästiin pienempään sivuluolaan. Tämä sisempi luola ei ollut niin pimeä kuin edellinen, vaan siellä oli himmeätä valoa, ikäänkuin jossakin vanhassa luostarikirkossa. Mistä valo tuli, oli arvoitus, sillä mitään aukkoa ulkoilmaan ei voinut huomata.

»Valkoiset miehet odottavat, punainen vaimo tulee pian takaisin», sanoi Nancy, ja viitaten kädellään häipyi hän äänettömästi tuohon aavemaiseen huoneeseen.

»Seis!» kuiskasi Jack käheästi, ja aivan hänen takanaan kulkeva Mansker nosti ylös kätensä merkiksi toisille, että he pysähtyisivät, minkä he tekivätkin, sillä vaikka he itse olivatkin vielä pimeässä, näkivät he kumminkin selvästi Manskerin käden valoisampaa taustaa vasten.

»Tämän takana on vielä yksi luola», kuului hän mutisevan itsekseen, »ja vangit ovat siellä tahi —»

»Tahi missä?» kysyi englantilainen harmistuneesti, sillä Manskerin keskeneräiseksi jäänyt lause ja hänen äänensävynsä ilmaisivat, että hän aavisti jotakin pahempaa.

»Tahi joen pohjassa!» vastasi metsästäjä viivytellen.

»Herra varjelkoon!» huudahti Jack tuskallisesti, sillä hän oli tullut aina vain varmemmaksi siitä, että Johanna oli noiden onnettomien joukossa. Sitten sanoi hän tyynemmin: »Eikö intiaanivaimo antanut mitään kuvausta vangeista?»

»Hän vain kertoi niitä olevan kaikkiaan kuusi, neljä lasta ja kaksi naista, ja että nuorempi nainen on pitkä ja solakka kuin pähkinäpuu.»

»Entä oliko hän tummatukkainen?» kysyi Jack äänellä, jossa kuvastui syvä tuska.

Mutta hän ei saanut mitään vastausta, sillä samassa vanhan Manskerin herkät korvat kuulivat outoa laahustavaa ääntä kuin hiipiviä askelia.

»Vaiti!» kuiskasi hän laskien kätensä Jackin käsivarrelle siten ikäänkuin painostaakseen varoitustaan, ja samassa hän veti Jackin erään kivipylvään taakse suojaan.

»Mitä se oli?» kysyi säikähtynyt englantilainen puristaen hermostuneesti pyssyään.

»Intiaaneja, niin —!»

Metsästäjän huudahduksen tukahdutti läpitunkeva huuto, joka samassa rikkoi luolassa vallinneen melkein kuoleman hiljaisuuden. Kaiku kierteli luolan kaikki sokkelot vähitellen hiljeten, kunnes se lopulta vaimeni kuin jonkun rauhattoman hengen valittavaksi huokaukseksi ja vihdoin häipyi kokonaan.

»Nancy parka!» läähätti Mansker, ja hänenkin rautaisia hermojansa näytti tuo äkillinen kuolonhuuto ja tämän kaamean paikan peloittavat vaarat järkyttävän. Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen, ja kääntyen johtajansa ympärille kokoontuneiden tovereidensa puoleen huudahti hän:

»Seuratkaa minua, pojat! Tätä tietä, kapteeni!» ja syöksyen luolaan hän juoksi sen keskelle, jossa oli ryhmä kummallisen muotoisia kallion lohkareita.

Se oli ihmeellisen edullinen puolustuspaikka niille, jotka sen saavuttivat, mutta kaikki eivät olleet niin onnellisia. Nähdessään esiin hyökkäävät miehet ampuivat piilottelevat intiaanit yhteislaukauksen, ja kohottaen sitten sotahuutonsa syöksyivät he valkoisten miesten kimppuun.

Mansker-parka kaatui ensimmäisenä, suoraan sydämeen ammuttuna, ja lukuunottamatta Alleynea pääsi kymmenestä miehestä ainoastaan yhdeksän kallioiden suojaan. Sinne päästyään oli heillä edut puolellaan ja eloonjääneet voivat pitää vaikeudetta puoliaan. Siellä ja täällä oli korkeita tippukivipylväitä, mutta mikään muu ei suojellut vihollista heidän tuleltaan. Valo oli aivan riittävä sellaisille tarkka-ampujille kuin metsästäjät olivat. He ampuivat laukauksensa kuolettavalla tarkkuudella jonkun punanahkan yrittäessä mennä avonaisen paikan poikki. Chickamanga-soturit huomasivat sen pian ja katosivat nopeasti pimeyteen, josta he vaanien laukaisivat heti, kun joku sattumalta vilaukseltakaan näyttäytyi.

Lopettaakseen tahi vähentääkseen tätä kiusaa neuvoi Alleyne miehiään aina ampumaan sinnepäin, mistä tuli leimahti intiaanein pyssyistä, ja äkkiä kajahtava tuskan huuto todisti kokeen onnistuneen hyvin. Hetkellisestä turvallisuudestaan huolimatta ymmärsivät metsästäjät täydellisesti, että heidän tilansa oli toivoton. Heillä oli ainoastaan pieni varasto ampumatarpeita ja ilman mitään ruokaa ja juomaa eivät he voisi kauan kestää. Elleivät siis intiaanit vetäytyneet pois, niin miesten täytyi tapellen koettaa päästä ulos luolasta. Kun heidän lukumääränsä oli supistunut niin vähiin, oli toivotonta yrittää enää eteenpäin vankien avuksi. Siten päättelivät nuo masentuneet miehet, paitsi yhtä poikkeusta. Kapteeni Alleyne torjui ivaten perääntymisehdotuksen, koska ehkä vain sata kyynärää erotti heidät päämaalistaan.

Tuo englantilainen sotilas oli niitä harvinaisia ja ihailtavia luonteita, joiden rohkeus ja päättäväisyys kasvavat vaikeuksien ja vaarojen mukana. Hänen sotaiset vaistonsa olivat täydellisesti valloillaan, ja kohdattu vastustus ja tapahtunut verenvuodatus lujensivat vain hänen päätöstään suorittaa tehtävänsä loppuun saakka.

»Minkä tähden peräytyisimme nyt juuri, kun olemme melkein perillä? Jos niin teemme, ovat kaatuneet toverimme kuolleet turhaan. Eikö vanha Mansker sanonut meille, että luolan takana on vielä yksi, josta löydämme vangit, jos he ovat vielä elossa? Siellä keksimme ehkä myös vähemmän vaarallisen pakokeinon. Siellä ovat kanootit», lopetti Alleyne rohkaisevasti puheensa.

Tämä viimeinen tosiasia sai mielet rohkeammiksi päättäen vastauksen välittömyydestä.

»No sitten eteenpäin vain, kapteeni!» kuului huutoja.

»Eteenpäin, eteenpäin!» vastasi kaiku luolan seinistä, aivan kuin pilkaten heitä tässä äärimmäisessä hädässä.

Mutta kaikuun kuulosti sekaantuvan ikäänkuin vaikerointia ja avunhuutoja. Oliko se mielikuvitusta? Tahi murhasivatko nuo julmat chickamanga-soturit parhaillaan avuttomia uhrejaan, niinkuin he jo olivat murhanneet Nancy Ward-raukan!

XXVII.

HURJA TAISTELU.

Alleynen tuimat kasvot lientyivät iloiseen hymyyn ja hänen sydämensä sykki kiivaasti kuullessaan miesten rohkean vastauksen hänen pyyntöönsä.

»Eläköön! Tulkaa! Tulkaa!» huusi hän, juosten avonaisen paikan yli suoraan viimeistä luolaa kohti.

Metsästäjät kohottivat kaikuvan eläköön-huudon ja syöksyivät johtajansa jälkeen, mutta ennenkuin kaikki olivat päässeet avonaisen paikan poikki, ehtivät piilossa olevat intiaanit ampua muutamia heistä kuoliaiksi ja haavoittaa toisia. Paitsi pientä lihashaavaa pääsi Alleyne leikistä vahingoittumattomana viimeisen luolan pimeään ja kaitaiseen sisäänkäytävään, johon hän nopeasti hävisi.

Luola, johon käytävä päättyi, oli edellistä vieläkin ihmeellisempi. Siellä oli yhtäläinen salaperäinen valaistus, joka heijastui monivärisenä lukemattomista kaikenmuotoisista ja kokoisista tippukivimuodostuksista, joita riippui luolan huimaavan korkeasta kirkkaasta katosta. Toiset olivat läpikuultavia ja toiset himmeitä, ja muutamat säihkyivät aivan jalokivien lailla hajoittaen valon luolan kaikkiin sokkeloihin. Valo tuli ylhäältä, epäilemättä jonkun halkeaman kautta, ja alhaalla väreili tyynenä joen musta pinta.

»Tänne päin! Seuratkaa minua!» huusi Jack melkein riemuiten, kun hänen silmänsä keksivät pienen ryhmän naisia ja lapsia istumassa toisiinsa nojaten joen rannalla. He olivat ilmeisesti valkoihoisia.

Lähimpänä istuva nainen oli vartaloltaan solakka ja sopusuhtainen ja niin Johanna Harrodin näköinen, että tuo kiihkeä upseeri syöksyi häntä kohti kuulematta kumppaniensa varoittavaa huutoa takaapäin.

»Johanna, Johanna!» huusi hän. »Sinäkö siellä olet? Puhu, puhu! Olen tullut sinua —»

Hän oli ennättänyt ryhmän luokse ja kumartui katsomaan tyttöä, jonka pää oli vaipunut rinnalle ikäänkuin tyttö olisi uinaillut, kun samassa kauhu salpasi hänen hengityksensä. Hän huomasi, että tyttö oli hengetön.

Mutta hänen huulilleen noussut tuskan huuto muuttui helpotuksen huokaukseksi, kun hän näki, ettei ruumis ollutkaan Johannan, vaan jonkun toisen tyttöraukan, joka oli hänen näköisensä.

»Armollinen Jumala! Ovatko kaikki kuolleet?» huudahti hän kääntyen katsomaan toisia, jotka samoin istuivat kankeina ja liikkumattomina toisiinsa nojaten ikäänkuin tukea hakeakseen.

Nähtyään heidän tuijottavat silmänsä ja valkoiset kasvonsa oli hän varma siitä, että hänen edessään oli vain kuolleita ruumiita! Hämmästys ja kauhu, jota hän luonnollisesti tunsi tämän julman näyn nähdessään muuttui nopeasti kiitollisuudeksi sallimusta kohtaan, ettei Johanna ollutkaan mukana. Äkkiä hänen huomionsa kiintyi toisaalle.

Huomatessaan asian laidan pysähtyivät hänen etumaisina ryntäävät kumppaninsa sisäänkäytävän suulle, ja melkein samaan aikaan kuin he huusivat kapteeniaan tulemaan takaisin kajahti kaikuva sotahuuto luolan seinästä toiseen ja joka sokkeloon, ikäänkuin vahvistaakseen toverien varoitushuudon. Luola täyttyi ulvonnasta ja kirkunasta ja näytti muuttuneen todelliseksi pahojen henkien tyyssijaksi.

Alleyne yritti kiiruhtaa tovereittensa luo, sillä hän oli epävarma, kun yhtään vihollista ei vielä ollut näkyvissä, ja tuo kauhistava melu hämmensi hänet. Hän ei päässyt kuitenkaan puoliväliinkään, ennenkuin joukko chickamangasotureita juoksi häntä vastaan.

»Peräytykää! Kukin huolehtikoon itsestään!» huusi Alleyne miehilleen huomattuaan mahdottomaksi päästä heidän luokseen tahi miesten tulla hänen luokseen.

Mutta urhoolliset metsästäjät eivät hylänneet johtajaansa koettamatta pelastaa häntä. Iskien pyssyjensä perillä, sillä he eivät tohtineet ampua pelosta että osuisivat häneen, hyökkäsivät he intiaanein kimppuun. Mutta se oli turhaa, ylivoima oli liian suuri. Muutaman hetken raivosi hurja taistelu tuolla maanalaisella näyttämöllä, mutta yritys ei onnistunut ja valkoisten miesten täytyi verta vuotavina perääntyä sisäänkäytävään.

Sillä aikaa taisteli Alleyne urhoollisesti henkensä edestä. Vaikka hänen tilansa oli aivan toivoton, ei hän menettänyt rohkeuttaan, kuten moni heikompi varmaankin olisi tehnyt. Tyyntä ja harkitsevaa rohkeuttaan ei hän menettänyt milloinkaan, vaan kuta suurempi vaara oli sitä rauhallisemmin hän toimi. Hän juoksi nopeasti takaisin jokirantaan aikoen hypätä siellä näkemäänsä kanoottiin ja koettaa siten päästä pakoon.

Mutta kolme tahi neljä intiaania näytti päättäneen vangita hänet ja he ahdistivat häntä niin kiihkeästi, että hän ei voinut työntää vesille yhtään kanoottia. Hän paiskasi pyssyllään vihollisiaan ja syöksyi samassa jokeen sukeltaen syvälle. Ollen hyvä uimari sukelsi hän pitkän matkaa ja virran viemänä nousi hän veden pinnalle kaukana rannasta. Siitä huolimatta keksivät intiaanein tarkat silmät hänet heti, mikä ilmeni heidän päästämästään ulvonnasta ja häntä kohti ammutuista laukauksista.

Onneksi oli luolassa vallitseva hämärä niin pettävä, että Jack pääsi leikistä aivan ehyenä pientä naarmua olkapäässä lukuunottamatta. Voimakkain vedoin uiden ja myötävirran kiidättämänä hän pian katosi suuren luolan pimeyteen. Kuitenkin hän pelkäsi, että intiaanit ajaisivat häntä takaa kanooteillaan ja sentähden hän päätti näytellä kuollutta.

Juuri kun hän oli saapumaisillaan valoisan alan rajaan, hän päästi tuskallisen huudon, ikäänkuin hän olisi ollut kuolettavasti haavoittunut ja heittäen kätensä ylös vajosi hän veden alle eikä näyttäytynyt ennenkuin hän oli pimeyden suojassa.

Kepponen onnistui. Chickamanga-soturit luulivat hänet kuolleeksi eivätkä yrittäneetkään takaa-ajoa. Mutta tuo urhoollinen kapteeni ei ollut vielä vapaa vaaroista. Kaukana siitä.

Veden kylmyys alkoi pian vaikuttaa jäykistävästi hänen jäseniinsä ja heikontavasti hänen voimiinsa, kunnes hän lopulta pelkäsi saavansa suonenvedon tahi jonkun muun kuolettavan kohtauksen. Ainoastaan lannistumattoman luontonsa avulla kykeni hän kestämään loppuun saakka.

Vihdoin alkoivat hänen voimansa pettää, mutta samassa hän tuli sille paikalle, jossa Nancy Ward oli vienyt hänet ja hänen toverinsa joen yli. Kanootti oli vielä tallella ja uituaan maihin irroitti Jack kiinnitysköyden ja astui alukseen. Hän työnsi kanoottinsa keskelle virtaa ja käyttäen melaa vain peränpitoon antoi hän virran kuljettaa sitä eteenpäin. Siitä huolimatta tuntui venematka tuolla maanalaisella virralla kylläkin kaamealta, sillä muuta valoa ei ollut kuin luolan suulta pilkottava päivä. Siitä oli niin paljon apua, että hän parhaiksi kykeni pitämään kanoottinsa loitolla rannan kallioista, ja se viitoitti hänelle tien ulkomaailmaan. Häntä vahvisti sekin toivo, että jos hän pääsisi ulos, niin hän voisi pelastaa monen toverinsa hengen, sillä hän tiesi aivan hyvin, ettei Sevier jättäisi mitään keinoa käyttämättä koettaessaan pelastaa hänen toverinsa kuultuaan heidän tukalasta asemastaan.

Nuoren englantilaisen suurin vaikeus oli pysyä valveilla. Uhkaavasta vaarasta pelastuminen, pimeys ja kanootin hiljainen keinuminen vaikuttivat sellaisen uneliaisuuden, että kaikista ponnistuksista huolimatta hän silloin tällöin vaipui horroksiin. Hän havahtui aina, kun joku suuri yölepakko, joita luolassa oli runsaasti, sivu lentäessään hipaisi siivellään hänen kasvojaan. Aukon läheisyydessä virkistivät kirkas valo ja raitis ilma häntä niin, että hän alkoi voimakkaasti meloa ja saapui pian päivän valoon.

»Luojan kiitos, että pääsin sieltä», huudahti Jack hartaasti, kun hän vielä kerran täysin siemauksin hengitti ulkoilmaa. Virkistävä ja suloinen ilma sähkötti hänen hermonsa saattaen veren kiertämään vilkkaasti hänen suonissaan, ja häntä halutti hihkaista ilosta.

Mutta tämä ilo muuttui pian suruksi, kun hän muisti onnettomat toverinsa, jotka vielä taistelivat henkensä puolesta tuossa kamalassa paikassa ja joista kenties ei yksikään enää ollut elossa. Samassa tervehti häntä kaikuva eläköön-huuto, ja hän näki miesjoukon seisovan eräällä kummulla joen lähellä. Jack huusi vastaan ja käänsi kanootin keulan rantaan. Sevier oli häntä vastaanottamassa ojennetuin käsin, ja Jack kertoi hänelle muutamin lyhyin sanoin mitä oli tapahtunut ja kuinka tukalaan asemaan hänen toverinsa olivat jääneet.

Luonteenomaisella ripeydellään ja neuvokkuudellaan teki Sevier suunnitelman miesparkojen vapauttamiseksi. Neljä tahi viisi taitavinta ampujaa lähti hänen kanssaan kanootilla, ja viisikymmentä miestä eteni jalkaisin valmiina auttamaan heitä. Alleyne pyysi päästä heidän oppaakseen, sillä raitis ilma ja ravinto olivat kokonaan virvoittaneet hänet ja hänen haavansa oli huolellisesti sidottu. Kun kukaan muu ei tuntenut luolaa ollenkaan, niin Sevierin oli pakko, vaikkakin vastenmielisesti, suostua hänen pyyntöönsä, sillä hän ymmärsi hyvin minkälaiseen koetuksen Jack oli juuri läpäissyt.

Onnetar suosii usein rohkeaa, ja vaikka Jack otti tehokkaasti osaa taisteluun tovereidensa vapautuksessa, niin vahingoittumattomana hän palasi tältäkin retkeltä, joka tehtiin chickamanga-soturien linnoitukseen. Hän opasti retkikunnan viimeiseen luolaan ja siellä hyökättiin intiaanein kimppuun kahdelta taholta. Suurin osa intiaaneja oli jäänyt tähän luolaan, sillä Jackin eloonjääneet toverit olivat sulkeneet heiltä pääsyn toiseen luolaan. Kanootin väki iski heidän selkäänsä ja maitse tullut joukko hyökkäsi edestäpäin.

Huomattuaan olevansa kahden tulen välissä hajosivat intiaanit nopeasti ja pakenivat. Vapauttajat ja vapautetut palasivat häiritsemättä ulkoilmaan, mutta heidän rohkea tunkeutumisensa Knick-a-Jack-luolaan oli käynyt heille hyvin kalliiksi. Paitsi vanhaa Manskeria oli viisi muuta miestä kaatunut ja seitsemän haavoittunut.

XXVIII.

TURMIOLLINEN VIIVYTYS.

Seuraavana päivänä ilmoitti Sevier aikovansa palata vankeineen uudisasutukselleen ja täyttääkseen antamansa lupauksen salli hän Jackin lähteä Cumberland-joelle erään miehensä opastamana.

Matka oli hyvin vaarallinen, mutta Alleynella oppaineen oli niin hyvät hevoset, että he pääsivät joutuin eteenpäin ja saapuivat vihdoin vasta perustetulle Nashboro-nimiselle uudisasutukselle kertaakaan kohtaamatta vihamielisiä intiaaneja. Jack-parka oli kerran vieläkin pettyvä toiveissaan — Johanna ei ollut sielläkään!

Hänen pahin pelkonsa hävisi kuitenkin, sillä hänelle kerrottiin, että Johanna ja suurin osa hänen matkakumppaneitaan olivat saapuneet terveinä Nashboroon vaarallisen ja vaivalloisen matkan jälkeen, mutta myöhemmin oli Johanna lähtenyt Harrodsburgiin isänsä luo, jonka huhu oli tiennyt makaavan sairaana. Muutamia Daniel Boonin sukulaisia oli kulkenut sen kautta matkustaessaan Kentuckyyn ja tyttö oli lähtenyt heidän mukanaan.

»Kuinka kauan on kulunut heidän lähdöstään?» kysyi Jack murheellisena taputtaen väsynyttä hevostaan.

»Ei viikkoa enempää. Saavutatte heidät Pyövelin purolla», vastasi
Robertson hilpeästi.

Alleynesta tuntui nimi ilkeältä, mutta hän virkkoi ainoastaan:

»Viikko sitten, ja minun hevoseni on aivan uuvuksiin ajettu!»

»Ei mitään hätää», vastasi Robertson silmää iskien. »Saatte minulta tuon sijaan hyvän ja vahvan hevosen, jonka otin kiinni tänne tullessani. Mutta tulkaa sisään, olette sekä väsynyt että nälkäinen luullakseni», lopetti hän mennen edellä erääseen mökkiin.

Jack jätti oppaan hevosia hoitamaan ja seurasi isäntäänsä huoneeseen, joka oli erotettu seinällä suuresta tuvasta. Karkeatekoinen hirsipöytä ja puolitusinaa samanlaisia tuoleja muodostivat huoneen koko sisustuksen lukuunottamatta kolmea rihlakkoa, jotka riippuivat seinään kiinnitetystä hirvensarvesta. Mutta nuoresta sotilaasta tuntuivat tämän vaatimattoman majan tarjooma suoja ja turva ihanilta kahden viime viikon vaarojen ja rasitusten jälkeen. Tunne kohosi vielä, kun rouva Robertson kattoi pöydän hirven lihalla, karhun paistilla ja muilla sellaisilla aarniometsän herkuilla.

Syötyään itsensä kylläiseksi oli Jackilla ja hänen isäntäväellään paljon keskustelemista, ja rouva Robertsonin mentyä levolle hän ja herra Robertson istuivat monta tuntia ylhäällä keskustellen sodasta, sen mahdollisesta jatkumisesta tahi pikaisesta lopusta, punniten asioita kaikilta näkökannoilta. Englantilaiseen vaikutti syvästi se, että Robertson uskoi niin lujasti siihen, että amerikkalaisten asia oli oikea ja että hän tyynesti luotti sen lopulliseen, joskaan ei pikaiseen voittoon. Kuninkaan kuuliaisena sotilaana oli Jackilla luonnollisesti erilaiset käsitykset asioista, mutta hän ei voinut sille mitään, että tuon urhoollisen metsästäjän järkkymätön usko, lannistumaton rohkeus ja tarkoitusten rehellisyys antoivat hänelle paljon ajattelemista. »Jos kaikki kapinallisten johtajat ovat tämän miehen kaltaisia», mietti hän, »niin olemme ottaneet jättiläistyön tehdäksemme. Sellaiset miehet puolustavat vapauttaan kuolemaan saakka.»

Englannilla ei ollut ainoastaan Amerikka vastassaan. Ranska, Espanja ja Hollanti olivat julistaneet sodan, ja Venäjä, Ruotsi ja Tanska olivat tehneet aseellisen puolueettomuusliiton, kuten sitä nimitettiin, uskollisina periaatteelleen, että »vapaat laivat tuovat huokeita tavaroita». Englanti jatkoi kuitenkin tuota epätasaista taistelua noin kaksi vuotta, joutuen maasodassa häviölle, mutta pitäen sitä tiukemmin puoliaan merellä. Ranskalainen laivasto voitettiin perinpohjin Länsi-Intian vesillä Guadeloupen luona.

Kun Alleyne seuraavana aamuna isäntänsä mukana meni hevosten aitaukseen, kohtasi häntä siellä iloinen yllätys.

»Tuolla tulee teidän uusi ratsunne, kapteeni, ja jos se miellyttää teitä, niin pyydän teitä pitämään sen omananne», sanoi Robertson, kun kaunis, valmiiksi satuloitu hevonen tuotiin veräjälle.

»Oi kiitos» — aloitti Jack, katsoen suurin silmin kaunismuotoista eläintä, joka keveästi astellen tuli häntä kohti, mutta samassa hänen äänensä muuttui ja hän huudahti iloisesti: »Mitä ihmettä! Sehän on Rhona. Minun oma kaunis Rhona-heponi!»

Samassa näkyi tammakin tuntevan vanhan isäntänsä ja päästäen matalan hirnahduksen juoksi se hänen luoksensa ja painoi turpansa hänen poskeaan vasten Jackin ihastuneena hyväillessä ja taputellessa sen kaulaa.

»Arvasinhan minä, että tulisitte iloisiksi nähdessänne toisenne», sanoi
Robertson tyytyväisesti.

»Ainoastaan Johannan tapaaminen olisi ollut suurempi ilo, jonka olisitte voinut minulle valmistaa. Mutta kuinka ja mistä te löysitte hevoseni?» kysyi Jack.

»Se löysi meidät», kuului arvoituksellinen vastaus. »Kuten tiedätte, tulin minä miesten kanssa tänne maitse, ja eräänä yönä ilmestyi se hevostemme joukkoon majaillessamme Cumberland-solan alapuolella. Sen oli täytynyt olla läheisyydessä ja se kuuli tahi vainusi meidät.»

»Mikä onni!» huudahti Jack. »Nyt minä kyllä saavutan Johannan kumppaneineen, ennenkuin he kerkeävät tunkeutua Kentyckyn vaaralliselle alueelle. Hän oli hyvin ajattelematon lähtiessään niin pienen joukon mukana.»

»Minä ja vaimoni koetimme parhaamme mukaan taivuttaa häntä jäämään tänne», sanoi Robertson, »mutta hän oli hyvin levoton isänsä tähden ja katsoi ehdottomaksi velvollisuudekseen pyrkiä hänen luokseen mahdollisimman sukkelaan. Ja Johanna Harrod on semmoinen tyttö, että mitkään vaarat ja vastukset eivät voi estää häntä tekemästä sitä, minkä hän katsoo velvollisuudekseen», lopetti hän lämpimästi.

»Olette oikeassa», vastasi Jack hartaasti. »Johanna on aarre ja minun on häntä hyvin varjeltava.» Hän hyppäsi satulaan, ja heiluttaen kättään jäähyväisiksi nelisti hän varustuksesta uskollisen oppaansa seuraamana.

»Hyvästi ja Jumala varjelkoon teitä!» huusi Robertson, ja hänen vaimonsa huiskutti liinallaan majan ovelta.

Pimeän tullessa oli Alleyne oppaineen, joka myöskin oli saanut uuden hevosen, kulkenut noin viisikymmentä penikulmaa Harrodsburgiin päin.

»Tässä on hyvä laidun ja vesi lähellä», sanoi opas, kun he kahlasivat pienen joen yli, joka katkaisi heidän tiensä. »Emmeköhän leiriydy tähän ja jatka matkaamme päivänkoitossa?»

»Olkoon menneeksi!» vastasi Jack. »Olemmekin kulkeneet pitkän matkan ja hevosemme ovat levon ja ruoan tarpeessa.»

Muutamassa minuutissa riisuttiin satulat ja hevoset pantiin liekaan ja päästettiin syömään ja juomaan sydämensä halusta. Heidän yhtä väsyneet isäntänsä maistelivat Nashboron ystävällisen isäntäväen antamia eväitä, ja kääriytyen sitten vaippoihinsa vaipuivat he pian sikeään uneen.

Kun koko päivänä ei ollut näkynyt mitään merkkiä intiaaneista, ei opas pitänyt tarpeellisena ryhtyä mihinkään erikoisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Ainoastaan leiripaikaksi hän valitsi erään suojaisen paikan vähän matkaa virtaa ylöspäin ja ehkä noin kahdensadan kyynärän päässä tiestä. Hän sai kuitenkin kalliisti maksaa tämän välinpitämättömyytensä.

Alleyne näki parhaillaan suloisia unia, kun hänen hevosensa hirnunta herätti hänet. Hypäten ylös kuunteli hän tarkkaavaisesti vähän aikaa. Opas nousi myöskin ylös ja lähti tielle päin tiedustelemaan. Hän palasi pian takaisin ajaen hevosia edellään.

»Ei mitään vaaraa. Minun hevoseni oli kulkenut loitommaksi rannalta, jolloin teidän hevosenne tuli epäilemättä levottomaksi ja hirnahti», sanoi hän.

»En usko sitä, katsokaa nyt Rhonaa!» sanoi Jack.

Sen sijaan että se olisi ruvennut syömään kuten hänen sekarotuinen toverinsa irti päästyään teki, seisoi tamma ojennetuin kauloin ja korvat höröllään ikäänkuin kuunnellen jotakin.

»Mitä tyhjää! Se on hermostunut eläin ja vainuaa ehkä karhua.
Jatkakaamme untamme», sanoi opas välinpitämättömästi.

Ja laskeutuen maahan pitkälleen aikoi hän nukkua auringon nousuun saakka, sillä päivä alkoi vasta hiukan kajastaa.

»Minä satuloin kuitenkin hevoseni kaiken varalta», sanoi Jack.

Se olikin tarpeen.

Hän oli tuskin saanut viimeisen soljen kiinni ja Rhonan irti lieasta, kun hän kuuli pahaaennustavaa rapinaa pensaikosta. Vaistomaisesti tunsi hän punanahkojen olevan hänen kintereillään ja päätään kääntämättä hän hyppäsi satulaan.

Nyt ei tarvinnut kumppania enää varoittaa. Hänen tottunut kuulonsa oli jo huomannut uhkaavan vaaran ja hätäisesti huudahtaen: »Intiaaneja! Intiaaneja!» syöksyi hän ylös ja juoksi hevosensa luo koettaen hypätä sen satulattomaan selkään.

Mutta valitettavasti se oli liian myöhäistä! Pensaikosta kajahtava noin sadan intiaanin sotahuuto säikähdytti niin tuon eläinparan, että hänen oli mahdotonta saada liekaa irti. Potkien ja pystyyn hyppien koetti se riistäytyä irti ja kaatui viimein tuon onnettoman miehen päälle, joka nyrjäytti reitensä joutuessaan hevosensa alle.

Hyppäyttäen rohkeasti virran yli oli Alleyne juuri pääsemäisillään turvaan, kun hän kuuli surkean avunpyynnön, jota ei kukaan kunnon mies, kaikkein vähimmän tuo ritarillinen englantilainen, voinut olla noudattamatta. Hän käänsi hevosensa heti ja aikoi juuri hyökätä takaisin joen yli, kun hän samassa huomasi hämärästä huolimatta, että hänen yrityksensä olisi ollut hyödytön. — Intiaanit olivat jo surmanneet uhrinsa — tapojensa mukaan.

Katsoessaan vihollisten laumaa, joka susien lailla ähelsi uhrinsa ympärillä, ja kuunnellessaan noita peloittavia huutoja, jotka ilmoittivat hänelle kaiken olevan ohi, näki hän erään soturin nousevan tuon onnettoman miehen hevosen selkään ja heiluttavan päänsä päällä jotakin voitonmerkkiä.

Ympärillä seisovien intiaanein riemuitseva ulvonta seurasi tätä liikettä, ja ilman sitäkin oli helppo arvata mikä voitonmerkki oli. Se saattoi Jackin raivoihinsa. Vaikka hän ei ollut kyennytkään pelastamaan onnettoman oppaansa henkeä, oli hänen kuolemansa ainakin kostettava.

Tilaisuus oli kylläkin sopiva. Nuo kiihoittuneet punanahkat luulivat silminnähtävästi, että hän oli pakoon menossa pitkien matkojen päässä, ja surmattuaan hänen toverinsa he todennäköisesti lähtisivät ajamaan häntä nopeasti takaa. Todellakin kiiruhti jo muutamia sinnepäin, jossa Alleyne aivan oikein otaksui heidän hevostensa olevan, lähteäkseen tiedustelemaan, mihin suuntaan valkoinen mies oli kadonnut.

Vaikka Jack oli heistä vain sadan askeleen päässä, niin intiaanit eivät huomanneet häntä, sillä hänen edessään oleva lepikkoinen joen ranta ja tumma metsä takana tekivät hänet melkein näkymättömäksi. Hän irroitti rihlakon selästään ja pikaisesti tähdäten laukaisi sitä inhoittavaa ratsastajaa kohti, joka juuri heilutti veristä saalistaan päänsä päällä. Maali oli hyvä, mutta Rhona oli hirmustunut ja juuri kun Jack laukaisi liikahti hevonen. Hänen laukauksensa ei ollut kuitenkaan mennyt kokonaan syrjään siitä päättäen, että intiaanin ojennettu käsi putosi äkkiä alas raivokkaan huudon seuraamana, jossa ilmeni tuskaa ja hämmästystä. Hän oli kuitenkin kostanut. Mutta se näytti käyvän hänelle kalliiksi. Hänen rihlakkonsa pamaus oli tuskin lakannut kaikumasta metsässä, kun punanahkojen hurjat huudot ilmaisivat häntä välittömästi uhkaavan vaaran. Hän oli ilmaissut kätköpaikkansa ja intiaanit alkoivat takaa-ajon heti.

Onneksi oli niin valoisaa, että hän kykeni ratsastamaan metsän läpi, ja taitavasti ohjaten hevostaan ei hän hukannut hetkeäkään matkallaan takaisin kovalle tielle. Päästyään sinne ei tuo jalo Rhona tarvinnut kiirehtimistä viedäkseen herransa pois tuosta turmiollisesta paikasta, sillä villien hurjat huudot ja heidän hevostensa kavioiden jyminä kintereillään oli paljon vaikuttavampi kuin piiskat ja kannukset konsanaan.

Hänen hevosensa nopeus oli niin erinomainen, että hän jätti vihollisensa vaikeudetta jälkeensä jonkun ajan kuluttua, ja hän alkoi jo olla vähemmän pelokas seikkailun päättymisestä, kun tie äkkiä loppui tahi oikeammin hävisi louhikkoiseen ja puuttomaan aukeaan.

Siinä oli pulma! Hilliten hevostaan ratsasteli Alleyne hitaasti kivien ja kallioiden välissä löytääkseen jälleen tien, mutta kova ja kivinen maanpinta ei antanut mitään johtolankaa, ja aika oli täperällä. Muutamia intiaaneja kuului jo lähestyvän, ja minuutinkin viivytys saattoi olla turmiollinen.

Epäröimättä kauemmin poikkesi Jack sivulle ja kiertäen kivikon alkoi hän kiivetä oikealla puolella olevan kukkulan jyrkkää rinnettä ylös. Saavuttuaan laelle kuuli hän intiaanein huutoja alapuoleltaan, ja hän tiesi tulleensa huomatuksi, mutta hänen edessään oli pitkät matkat tasaista ruohikkoa, ja parempaa tietä ei Rhona kaivannutkaan.

Toivo virisi jälleen, kun tuo jalo eläin kiiti nopeasti eteenpäin.

Katsahtaessaan taaksensa huomasi Jack ensin yhden ja sitten useampien intiaanien kohoavan ylätasangon reunan yli, kunnes hänellä oli ainakin kaksikymmentä jäljessään. Mutta hän riensi jo etäällä, ja niin kauan kuin tasankoa riitti ei hänen tarvinnut pelätä, että hänet saataisiin kiinni.

XXIX.

ROHKEA HYPPÄYS.

Saapuessaan tasangon toiseen reunaan tuli Alleyne hiukan levottomaksi, sillä hän huomasi alapuolellaan laajan metsän ulottuvan niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoastaan pohjoisessa päin saattoi nähdä aukeaa maata, ja sinne päästäkseen oli hänen kierrettävä samaa tietä takaisin, suoraan vainoojiaan kohti. Hän päätti ennen tunkeutua tuohon melkein jalkainsa alla olevaan synkkään metsään.

Tämä päätös osoittautui onnettomaksi, sillä intiaanit huomasivat hänen tarkoituksensa ja hajautuivat heti oikealle estämään häntä. Jack katsahti nopeasti ympärilleen ja kääntyi vasemmalle ajatellen, että sieltä voisi yhtä hyvin päästä alas metsikköön, sillä hänen silmänsä keksivät siellä jonkunlaisen alaspäin viettävän kallionkielekkeen. Hetkeäkään hukkaamatta kiiruhti hän tuota tasangon viimeistä sopukkaa kohti intiaanein seuratessa hänen kintereillään. Heidän kiljuntansa oli riemuitsevampi kuin milloinkaan ennen.

Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä saavuttuaan tuon kaitaisen sopukan perille huomasi Jack olevansa saarroksissa. Ylätasangon rinteet viettivät kaikkialla loivasti alaspäin, mutta tällä paikalla putous oli melkein kohtisuora. Katsahtaen nopeasti molemmille sivuilleen huomasi Jack asianlaidan olevan saman, ja takana tulevien intiaanein riemuitsevista huudoista päättäen pitivät he häntä varmana saaliinaan.

Mutta englantilainen ei aikonut antautua tullakseen kuoliaaksi kidutetuksi. Hänen ensimmäinen aikeensa oli yrittää murtautua takaisin, mutta kahdenkymmenen intiaanin lisäksi, jotka sulkien paluutien olivat jo aivan hänen takanaan, oli tullut vielä kaksitoista. Perääntyminen oli siis mahdotonta.

Hetken pysyi Alleyne paikoillaan vihollisiinsa päin kääntyneenä aikoen myydä henkensä kalliisti, mutta huomatessaan, että viholliset olivat päättäneet vangita hänet, mitä hän oli yhtä lujasti päättänyt välttää, hän kääntyi äkkiä ympäri ja ratsasti kallion reunaa kohti.

Intiaanit huusivat pilkallisia sanoja hänelle ja seurasivat häntä aivan kintereillä ollen varmat siitä, ettei hän pääsisi pakenemaan, sillä he eivät voineet uneksiakaan, että hän todellakin uskaltaisi yrittää hyppyä jyrkänteeltä.

Kuvitelkaa siis heidän hämmästystään ja kauhistustaan, kun he näkivät hevosen miehineen katoavan reunalta ja kuulivat heidän putoavan alapuolella olevaan laaksoon!

Asian laita oli niin, että kuolema itsessään ei todellakaan peloittanut Alleynea niin paljon kuin pitkällinen ja tuskallinen rääkkäys kidutuspaalussa. Hyppäyksessäkin hän saattoi menettää henkensä, mutta se oli ainoa varma keino välttää vangiksi joutumista ja kidutusta. Siinä oli myös ainoa pakoon pääsyn mahdollisuus, vaikkakin se oli hyvin pieni.

Tuo nuori sotilas uskoi itsensä Jumalan huomaan ja kannusti hevosensa reunaa kohti semmoisessa paikassa, jossa putous näytti hiukan loivemmalta. Jyrkänne oli noin kaksisataa jalkaa korkea ja siinä ei ollut mitään lujaa jalansijaa, vaan ainoastaan irtonaisia kiviä, hiekkaa ja siellä täällä joku ruohomätäs. Ratsastajan taitavasti ohjaamana ja hänen äänensä rohkaisemana ei tuo jalo hevonen perääntynyt. Puolittain hyppien ja puolittain liukuen se tuli rinnettä alas ja irroittaen kiviä ja hiekkaa se syöksyi lähellä kukkulan juurta kasvavan viidakon läpi ja saapui laakson pohjaan todellisessa hiekka- ja kiviryöpyssä.

Jack oli niin piesty, revitty ja melkein hiekan tukahduttama, että hän tuskin tiesi, oliko hän loukkaantunut vai ei. Viidakon pensaat olivat melkein irroittaneet hänet satulasta, ja hän istui värisevän hevosensa selässä kykenemättä ryhtymään mihinkään. Vihdoin hän muisti tilanteen, ja selvittyään täydellisesti putouksen vaikutuksista hän kiiruhti jatkamaan pakoaan.

Tuo jalo eläin ei ollut onneksi saanut mitään vakavampaa vammaa, ja vaikka se oli tuon hirvittävän putouksen vaikutuksesta yhtä säikähtynyt ja huumaantunut kuin herransakin, niin se pian tointui; ja tuo ihmeellinen Rhona riensi jälleen tuulispäänä eteenpäin. Tihenevä metsä hidastutti pian kulkua ja Rhona kerkesi täydelleen tointua, ennenkuin saavuttiin aukealle jälleen.

Mutta hänen ei tarvinnut enää ponnistaa voimiaan uuteen koetukseen, sillä nuo hämmästyneet ja taikauskoiset intiaanit olivat luopuneet takaa-ajosta. Kun he näkivät Jackin äkkiä ilmestyvän tasangolle alhaalla ja kiitävän nopeasti tiehensä, niin he luulivat olevansa tekemisissä noitakeinojen kanssa ja jättivät hänet rauhaan. Jack ei kuitenkaan aavistanut tätä mielenmuutosta, vaan hän ratsasti pitkät matkat, ennenkuin hän viimein uskalsi pysähtyä lepäämään ja syömään jäljellä olevaa evästään. Rhona sammutti janonsa kirkkaassa purossa ja söi ahnaasti lähellä kasvavaa ruohoa.

Myöhemmin päivällä jatkaessaan matkaansa ilostui Jack suuresti tullessaan leveälle tielle, joka epäilemättä johdatti jollekin uudisasutukselle, ehkä juuri Harrodsburgiin, kuten Jack toivoi. Hän lähti siis ratsastamaan sitä myöten ja kulki aivan pimeään saakka, jolloin hän pysähtyi yöksi erääseen pieneen leppämetsikköön lähelle tietä. Hän oli varma siitä, että hän oli jättänyt vainoojat kauaksi jälkeensä, ja kun hän oli hyvin uupunut ja uninen, niin hän laskeutui pitkälleen nukkumaan ryhtymättä muihin varokeinoihin kuin että pujotti Rhonan suitset käsivartensa ympärille, jolloin Rhona hänet heti herättäisi, kun jokin saattoi sen levottomaksi. Sitten hän nukahti, mutta hän ei tiennyt sanoa kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen, että tamma korskui ja pureksi kuolaimiaan.

Oli täysi päivä ja Jack hyppäsi ylös tarkastaen sukkelaan ympäristöä. Lehto näytti rauhalliselta, mutta etempää kuului askelia. Hän katsahti tasangolle ja näki kauhukseen suuren intiaanijoukon lähestyvän. He marssivat tietä pitkin samaan suuntaan kuin hänenkin piti mennä, ja toivoen heidän menevän ohi häntä näkemättä palasi Jack takaisin leppien suojaan ja pani kätensä Rhonan sierainten päälle estääkseen sitä hirnumasta. Hänen varokeinonsa oli valitettavasti turha. Joukon johtaja, joka oli ainoa ratsumies, oli ilmeisesti kuullut hevosen korskahtelun tahi oli huomannut sen viimeöiset jäljet, koska hän lehdon kohdalle tultuaan kääntyi vasemmalle ja nelisti sitä kohti. Alleyne oli melkein aseeton, sillä hänen rihlakkonsa oli särkynyt tuossa hirvittävässä hyppäyksessä, ja nähdessään miehen tulevan lehtoa kohti, hyppäsi hän heti satulaan aikoen ratsastaa tiehensä vastapäiselle suunnalle ja pyrkiä Harrodsburgiin, joka ei voinut olla kaukana. Hän ei ajatellut ainoastaan omaa turvallisuuttaan, vaan hän tahtoi päästä perille voidakseen ajoissa hälyyttää varustuksen asukkaat, sillä hän uskoi varmasti, että intiaanit olivat sotaretkellä ja aikoivat hyökätä uudisasutuksen kimppuun. Mutta ennenkuin hän kerkesi selvitä pensaikosta, kuuli hän tuon tuntemattoman ratsastajan huutavan hyvällä englannin kielellä:

»Seis! Älkää paetko, me olemme ystäviä!»

Kuullessaan nämä sanat hän nopeasti pysähtyi, sillä hänen ylpeytensä heräsi. Hän ei ollut milloinkaan pelännyt yhtä vihollista ja kaikkein vähimmin luuloteltua. Kääntyen ympäri huomasi tuo nuori englantilainen äkkiä, että tulija ei ollutkaan intiaani. Hän oli valkoihoinen, mutta intiaanin asussa, ja hänen olemuksensa ei ollut ollenkaan miellyttävä. Hänen silmänsä olivat pistävät ja viekkaat, ja julma ja kostonhimoinen ilme väijyi hänen suupielissään. Hänellä oli käskemään tottuneen miehen käytös, joskin jotensakin julkea, eikä hän näyttänyt pelkäävän mitään.

»Olen pahoillani, että luulin teitä intiaaniksi, mutta hermoni ovat vielä kovin jännityksissä. Eilen, tähän aikaan, intiaanit tappoivat oppaani ja minä pääsin vaivoin pakoon», sanoi Alleyne.

»Vai niin! Puheenne ilmaisee, että olette englantilainen, ettekä amerikkalainen. Mistä tulette ja minne matka?» kysyi toinen katsoen häneen tutkivasti.

»Tulen Nashborosta ja menen Harrodsburgiin», vastasi Jack katsoen yhtä tiukasti takaisin.

»Mikä maanvaiva te olette!» huudahti mies melkein raivoisasti, mutta hilliten itsensä hän lisäsi äkisti: »No sepä oli hauskaa. Sittenhän voimme matkustaa yhdessä!»

»Enpä tiedä», vastasi Jack, jota miehen äänensävy ei miellyttänyt ja jonka aikeita hän epäili. »Minulla on niukalti aikaa, ja teidän miehenne ovat jalkaisin, kuten näen.»

»Vai et tiedä, kukonpoikanen!» kuului ivallinen vastaus. »Sitten kai minun on opetettava sinulle hiukan järkeä!»

Ja salamannopeasti tuo roisto heitti pyssyn olkapäätään vasten ja uhkasi ampua, ellei Alleyne hyvällä lähtisi rauhallisesti hänen mukaansa.

Nuori sotilas ei kadottanut mielenmalttiaan, vaikka tämä vihamielinen teko oli kokonaan saattanut hänet ymmälle. Vastustus olisi luonnollisesti voinut käydä aivan turmiolliseksi ja Alleyne näki parhaaksi taipua miehen vaatimuksiin. Mutta kiinnittäen katseensa tiukasti vangitsijaansa sanoi hän melkein kylmästi:

»Koska olen nyt joutunut armoillenne, niin minun kai täytyy totella käskyänne. Epäilemättä luulette minua joksikin englantilaiseksi vangiksi, joka on pakomatkalla Detroitiin, mutta se on erehdys. Minulla on lupakirja eversti John Sevieriltä, ja —»

»Mitä! Nolichucky Jackiltako? Ja missä erositte hänestä?» keskeytti amerikkalainen puolittain laskien pyssynsä.

»Cherokeesien kahlaamolla Tennessee-joessa, suurten koskien yläpuolella», vastasi Jack ja toivo heräsi hänen mielessään, kun mies osoitti sellaista mielenkiintoa tuota kuuluisaa päällikköä kohtaan. Jack jatkoi: »Jouduin hänen vangikseen taistelussa 'Kuninkaan vuorella', mutta hän on uljas vihollinen, ja annettuani kunniasanani olen saanut liikkua vapaasti mieleni mukaan.»

»Joka tapauksessa olette kulkenut pitkän matkan. Ehkä selitätte minulle, kuinka olette joutunut näin kauaksi länteen?»

»Olen matkalla tapaamaan erästä hyvin rakasta ystävää», värähti Jackin ääni, ja paljon sanova punastus lehahti hänen kasvoilleen.

»Kaikkea muuta! Varmaankin vanhan Jimmy Harrodin tytärtä. No hyvä. Olisin vain toivonut, että Nolichucky Jack olisi ollut mukananne, sillä niin totta kuin nimeni on Simon Girty olisin minä —»

Jack hätkähti huomatessaan miehen ilkeän kasvojenilmeen, ja mies vaikeni äkisti sen nähdessään. Häntä näytti kaduttavan, että oli ilmaissut nimensä, ja hetken epäröityään hän jatkoi kiireesti ja hyvin viekkaasti:

»Silloin meitä olisi ollut yhtä enemmän varustusta vapauttamassa.»

»Mitä varustusta?» kysyi Jack hätkähtäen.

»Harrodsburgia luonnollisesti. Ettekö ole kuullut, että joukko shawnee- ja delaware-intiaaneja piirittää sitä? Mihin sitten luulette minun vievän noita ystävällisiä intiaaneja?» kysyi hän julmasti hymyillen.

Jack ei ollut selvillä, mitä hänen oikein piti ajatella miehen kummallisista sanoista ja hänen vielä merkillisemmästä käytöksestään. Pitikö hänen uskoa miehen puhetta? Hän ei kerinnyt ajatella mitään sopivaa vastausta, ennenkuin mies vihelsi kimeästi. Tämän merkin kuultuaan juoksi heti kymmenkunta intiaania äkkiä heidän luoksensa ja Jack oli tuskin ehtinyt arvata heidän tarkoituksensa, kun hänen hevosensa oli ympäröity ja hänet vedetty satulasta.

Paria minuuttia myöhemmin asteli tuo onneton englantilainen taakse sidotuin käsin vangitsijoidensa keskellä, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli, että matkaa jatkettiin Suolaiselle joelle päin. Kaikkein enimmän kummastutti häntä se, että häntä kohdeltiin niin vihamielisesti, vaikka joukon johtaja väitti olevansa matkalla auttamaan Harrodsburgia.

»Girty — Simon Girty», kaikui nimi hänen mielessään astellessaan väsyneenä eteenpäin. »Missä kummassa minä olen ennen kuullut tuon nimen?»

Tuohon nimeen tiesi hän liittyvän jotakin epäilyttävää ja inhoittavaa, ja hän koetti muistella sitä tilaisuutta, joka oli luonut tuon häviämättömän tunteen. Hän muisti Girtyn ilmoituksen varustusta piirittävästä shawnee- ja delaware-joukosta ja nimestä shawnee johtuivat hänen ajatuksensa siihen suureen intiaanisotaan jossa hän itsekin oli ollut mukana, ja äkkiä hänen muistinsa selvisi.

Lordi Dunmorella oli ollut kaksi Simon nimistä tiedustelijaa — Simon Kenton ja Simon Girty. Kuinka erilaiset nuo miehet olivat, ja kuinka vastakkaiseen asemaan he joutuivat Suuren lännen tulevassa historiassa!

Simon Girty! Sama mies, joka oli ystävänsä ja sukulaisensa petettyään karannut punanahkojen joukkoon ja hävittänyt sydämestään kaiken ihmisyyden ja armeliaisuuden. Hän oli nyt johdattamassa intiaaneja veriselle hävitysretkelle uudisasutuksia vastaan!

Kun tuollaiset ajatukset risteilivät Jackin kiihtyneissä aivoissa, niin ei ollut ihmeellistä, että hän alkoi joutua epätoivoon. Hän tiesi nyt aivan varmaan, että tuo kummitus, jonka kynsiin hän oli joutunut, johdatti joukkoaan juuri sitä yksinäistä asutusta vastaan, jossa hänen rakas Johannansa oleskeli. Ja ajatus, ettei hän voinut antaa pienintäkään varoitusta uhkaavasta vaarasta, saattoi tehdä hänet melkein hulluksi.

XXX.

EPÄILYTTÄVÄ MERKKI.

Laskeutuvan auringon viimeiset säteet välkkyivät eräiden hirsimökkien sateesta kiiltelevillä katoilla läntisessä Kentuckyssä. Myrsky oli lakannut, mutta ukkonen jyrähteli vielä etäisyydessä. Pitkä ja voimakkaan näköinen metsästäjä ilmestyi äkkiä metsän pimennosta ja lähti kulkemaan paaluaitauksella ympäröityä pientä kylää kohti.

Tuon urhoollisen metsästäjän, sillä sellainen hän oli asusta päättäen, ei tarvinnut pyytää pääsylupaa, sillä varustuksen haltijat olivat heti tunteneet hänet ja portti lensi auki.

»Tervetuloa, Simon Kenton, tervetuloa Harrodsburgiin!» huudahti eräs pitkä tummaihoinen mies astuen tulijaa vastaan. »Siitä on pitkä aika, kun metsästelimme yhdessä Cumberland-joella», lisäsi hän pudistaen sydämellisesti metsästäjän kättä.

»Niin, sen jälkeen olemme molemmat saaneet kokea yhtä ja toista», vastasi Kenton yhtä sydämellisesti tervehtien vanhaa kumppaniaan. »Ehkä emme olisi nytkään tavanneet toisiamme, mutta kun sattumalta kuulin teidän olevan kipeän, päätin tulla katsomaan teitä. Ja olen oikein iloinen, että olette parempi», lisäsi hän mennen isäntänsä mukana lähimpään majaan, jossa hän istuutui korkealle penkille.

»Minulla oli ankara horkan puuskaus», sanoi Harrod, »mutta olen iloinen voidessani sanoa sen menneen ohitse. Voimme puhella kuulumisista sitten kuin olette syönyt. Tänne on pitkä matka Boonsborosta ja luulen illallisen maistuvan.»

»Onhan siinä kävelemistä, mutta minulla on ollut runsaasti riistaa matkan varrella.»

»Tyttäreni toi tullessaan jonkun verran kahvia, niin että pian saamme kupin kuumaa —»

»Mitä! Onko Johanna täällä?» keskeytti Kenton kiihkeästi.

»Kyllä. Hän saapui vasta eilen Nashborosta, ja minä olin oikein iloinen hänet nähdessäni», vastasi Harrod. »Mutta miksi olette niin hämmästyneen näköinen?»

»Miksikö? Siksi, että Kentucky on tulvillaan vihamielisiä intiaanijoukkoja. Chickasawit, cherokeesit ja delawaret ovat kaikki sotapolulla ja on ilmoitettu, että myöskin shawneet ovat levottomia. On ihmeellistä, että tyttärenne pääsi onnellisesti perille, sillä hän ei ole milloinkaan ollut niin peloittavassa vaarassa.»

»Kuultuaan sairaudestani oli hän tullut hyvin levottomaksi», vastasi Harrod, »ja oli katsonut velvollisuudekseen tulla luokseni. Matkakumppanit olivat hyvät. Stoner ja muitakin eteviä erämiehiä oli heidän mukanaan. He olivat peloissaan naisten puolesta, sillä ympäristössä oli nähty lukuisasti intiaanein jälkiä, joten lähetin muutamia kanootteja loppumatkaa varten.»

»Senpätähden en tavannutkaan heitä», sanoi Kenton. »Mutta käskekääs neitonen tänne, minulla on hänelle jotakin, josta hän on iloitseva», lisäsi metsästäjä pistäen kätensä vyössään riippuvaan hirvennahkaiseen laukkuun, josta hän hetken hapuiltuaan veti esiin tahraantuneen ja rypistyneen kirjeen.

Paria tuntia myöhemmin olivat varustuksen kaikki asukkaat menneet levolle, paitsi tuota yksinäistä portilla seisovaa vahtimiestä, joka viljapellolla tehdyn kovan päivätyön jälkeen nyt nuokkui paikallaan. Niin, kaikki nukkuivat, mutta oli eräs, jonka silmiin ei uni tullut. Johanna makasi kovalla vuoteellaan muistellen erästä vaaleatukkaista, sinisilmäistä englantilaista nuorukaista, ja hän kertasi mielessään muutamia kohtia Kentonin tuomasta kirjeestä, jonka hän oli tallettanut tyynynsä alle.

»Hopeankirkas vihellys», lausui hän itsekseen toistaen kymmenettä kertaa kirjeen viimeisiä lauseita, »ei ole ainoastaan kallis muisto taistelusta ja rakkaasta kenraalistani, vaan se on myös ilmoittava, että olen läheisyydessä. Kun kuulet kirkkaan, värähtelevän vihellyksen toistettavan kolme kertaa, niin tiedät minun tulevan, ja armas uskollinen Johannani, tuo onnellinen hetki voi olla lähempänä kuin luuletkaan.»

»Sen Jumala suokoon!» kuului tytön puoliääneen lausuttu rukous, kun hän uudelleen koetti nukkua.

Mutta hänen ajatuksensa liitelivät siihen vaiherikkaaseen päivään Watangassa, jolloin Alleyne, ammuttuaan takaa-ajavan intiaanin, otti hänet syliinsä silloin kun hän hyppäsi alas varustuksen paaluaitauksesta. Vaikka piirityksestä oli kulunut vuosia, muistuivat kaikki sen vaiheet hänen mieleensä yhtä selvästi kuin eilispäivän tapahtumat ja erittäinkin se hetki, kun hänen uljas ritarinsa ratsasti pois apua hakemaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä — ei, viisi pitkää vuotta oli kulunut siitä, ja hän odotti yhä. Milloinka loppuu sota? Milloinka on tämä lamauttava, tuskallinen odotus päättyvä?

Terävä, kirkas vihellys rikkoi äkkiä hiljaisuuden ja keskeytti tytön yksinpuhelun saattaen hänet hämmästyneenä ja levotonna hyppäämään vuoteeltaan. Mutta ennenkuin hän kerkesi huoneensa ovelle herättääkseen isänsä, kuului toinen kimeä vihellys yön hiljaisuudessa.

»Se oli toinen!» huudahti hän »Oi, eikö kolmatta tulekaan!» Äkkiä syttynyt toivo saattoi hänet värisemään, ja hän seisoi kuin unikuva katsellen ulos pienestä ikkuna-aukosta.

»Ah, nyt se kuului kolmannen kerran!» huudahti hän. »Se on varmasti hänen merkkinsä! Oh!»

Tyttö vaikeni äkisti sillä tuo selvästi kuuluva vihellys keskeytyi samassa.

Mitä se merkitsi? Kuinka vihellys keskeytyi noin äkkiä?

»Intiaaneja! Intiaaneja! Miehet ampuma-aukoille!» huusi jyrisevä ääni alhaalla pihalla. Johanna hyökkäsi isänsä luo tuskasta ja pelosta suunniltaan.

»Oi isäni!» huusi hän tarttuen hänen käsivarteensa, kun hän syöksyi ovelle pyssy kädessään, »älkää antako ampua! Siellä on Jack — kapteeni Alleyne — eikä intiaaneja. Minä tunsin merkinannon!»

Samassa kuului muutamia pyssynlaukauksia, huutoa ja melua, joka kyllin selvästi ilmoitti, mitä ulkona tapahtui.

»Siinä kuulit vastauksen, lapsi!» sanoi metsästäjä irroittaen nopeasti, mutta hellästi hänen otteensa ja kiiruhtaen auttamaan hyökkäyksen torjumisessa.

Hämmentyneenä ja kauhuissaan seisoi Johanna vähän aikaa kykenemättä ryhtymään mihinkään, mutta sitten sieppasi hän suuren vaipan ympärilleen ja syöksyi ulos isänsä luo ampuma-aukolle.

Julmien punaisten soturien parveillessa varustuksen joka puolella ja koettaessa kaikin keinoin päästä aitauksen sisäpuolelle ei ollut aikaa surkutella hänen erehdystään ja pettymystään tuohon outoon merkinantoon nähden. Rohkea tyttö unhotti itsensä ja kaiken muun paitsi velvollisuutensa tuolla tärkeällä hetkellä. Hän kantoi esiin ampumatarpeita tahi latasi isänsä rihlakkoa sillä aikaa kuin tämä auttoi miehiään siellä ja täällä paaluaitauksella.

Jos intiaanit epäonnistuvat jonkun paikan valloittamisessa ensi yrityksellä, niin he tavallisesti eivät uudista hyökkäystään, vaan katoavat yhtä nopeasti kuin he ilmestyivätkin. Tällä kertaa he kuitenkin suuren lukumääränsä rohkaisemina ja pimeän yön tukemina hyökkäsivät yhä uudelleen. Rohkeimmat kiipesivät paaluaitauksellekin, toisten koettaessa särkeä porttia tahi sytyttää mökkejä tuleen heittämällä palavia tervastikkuja niiden katoille.

Mutta kaikki oli turhaa. Puolustajien tarmo, neuvokkaisuus ja rohkeus tekivät tyhjiksi kaikki yllätykset. Taitavan ja urhoollisen päällikkönsä johdolla löivät he kuoliaaksi tahi ajoivat takaisin jokaisen varustuksen sisälle tunkeutuneen intiaanin. Tulipalon yritykset ehkäistiin ja porttia vastaan hyökkäävät viholliset karkoitettiin.

Kun intiaanein hyökkäys oli kaikkialla epäonnistunut, niin he lopulta perääntyivät ja katosivat pimeyteen yhtä äkkiä kuin he olivat tulleetkin. Tapansa mukaan veivät he mukanaan useimmat kuolleensa ja haavoittuneensa. Varustuksen sisäpuolelle jäi muutamia kuolleita ja yksi pahasti haavoittunut soturi, jolta Harrod kuuli, että hyökkääjät olivat erään valkoisen Simon Girty-nimisen miehen johtamia shawnee-, mingo- ja delaware-intiaaneja.

Erään toisenkin asian Harrod kuuli, mutta sen hän piti tyttäreltään salassa. Intiaanein joukossa oli eräs toinenkin valkoinen mies, jonka he olivat ottaneet vangiksi joitakin päiviä sitten. Hän se juuri olikin viheltänyt herättääkseen varustuksen asukasten huomion, jotteivät hiipivät punanahat yllättäisi heitä yölevolla. Ja tämä rohkea teko oli käynyt kalliiksi tuolle urhoolliselle miehelle, sillä isku Girtyn pyssynperästä oli kaatanut hänet heti maahan.

Puolustajien tappiot olivat paljon pienemmät kuin hyökkääjien. Yöllisessä kahakassa oli yksi mies kuollut ja muutamia, niiden joukossa päällikkö, haavoittunut.

Koko yö vahdittiin, mutta hyökkäystä ei uudistettu ja varustuksen puolustajat alkoivat toivoa, että intiaanit olivat menneet kokonaan tiehensä. Mutta päivän valjetessa heitä odotti suuri yllätys. Huomattiin, että metsänreunassa kasvavan yksinäisen tammen ympärillä kähisi joukko kiihtyneitä intiaaneja ja sen oksasta riippui pitkä köysi.

Mitä se mahtoi merkitä?

Ihmettelevien miesten ei tarvinnut olla kauan epätietoisia. Äkkiä erosi tuosta tummasta joukosta eräs ratsumies, joka tuli täyttä laukkaa noin kivenheiton päähän paaluaitauksesta heiluttaen viheriöitsevää oksaa korkealla päänsä päällä.

»Hei siellä! Haluaisin puhua päällikön kanssa!» huusi hän hyvällä englannin kielellä pysäyttäen hevosensa vastapäätä porttia.

»Puhu sitten, petturi!» kuului tuima vastaus pyssynhanan napsahtaessa.

Sattui niin, että Kenton oli vahdissa ja hän tunsi ratsastajan heti vanhaksi toverikseen shawnee-sotaretken ajoilta. Viimemainitun onneksi tuli Harrod silloin paikalle käsi siteessä.

»Miten rohkenet tulla tänne, roisto!» huudahti hän nähdessään Girtyn. »Teidän tapaisille ei minulla ole mitään puhumista. Tiehenne, ennenkuin käsken jonkun miehen ampua teidät kuin koiran, mikä olettekin!»

»Mutta minulla on teille jotakin sanomista», kuului ujostelematon vastaus. »Te näette tuon puun!» hän jatkoi kääntyen satulassaan ja osoittaen yksinäistä tammea, jonka ympärille hänen punaiset seuralaisensa olivat kokoontuneet. »Ja tuon nuoran!» lisäsi hän merkitsevästi.

»Kyllä», vastasi Harrod. »Toivoisin teidän riippuvan siinä!»

»Kiitän, mutta se on erästä toista varten, joka on teille minua rakkaampi», kuului ivallinen vastaus. »Olen ottanut vangiksi tuon nuoren englantilaisen, jota tyttärenne odotti, ja ellette heti luovuta minulle tätä varustusta, niin hirtätän hänet tässä teidän ja tyttärenne silmäin edessä!»

Nämä sanat lausuttiin kovalla ja uhkaavalla äänellä. Samassa kuului tuskallinen huudahdus viereisestä puuvarustuksesta, ja yhdessä ampuma-aukossa näyttäytyivät erään naisen kalpeat ja kauhistuneet kasvot. Johanna oli rientänyt paikalle. Hän oli kuullut tuon vihaisen keskustelun ja raa'an uhkauksen ja hän tiesi hyvin, kuka tuo viaton uhri oli. Kukapa muu kuin Jack Alleyne, hänen urhoollinen sulhonsa, joka oli oman henkensä uhalla varoittanut heitä. Siksi häneltä pääsi tuskan huuto. Harrod seisoi hetken hämmästyneenä ja mykkänä asiain odottamattomasta käänteestä. Mutta ainoastaan hetken. Nopeasti tointuen vastasi tuo vanha metsästäjä kylmästi:

»Simon Girty. Minä tunnen sinut ja minä halveksin sinua. Koska et voinut valloittaa tätä varustusta rehellisellä tavalla, koetat nyt saada sen haltuusi häpeällisin keinoin. Mutta tässä eivät valheet ja uhkaukset auta. Tiehesi!»

Vastaukseksi Girty vihelsi pitkään ja kimeästi. Silloin tuli toinen ratsastaja näkyviin ilmestyen äkkiä metsän reunasta. Mutta niinkin pitkältä matkalta voitiin selvästi huomata, että se oli vanki. Kädet oli sidottu selän taakse, eräs intiaani talutti hevosta ja perässä kulki kuusi miestä vartijoina.

Joukko suuntasi matkansa suoraan tuota yksinäistä tammea kohti, jonka ympärille suurin osa intiaaneja jo oli kokoontunut, ja ratsastaja johdatettiin aivan puun alle. He alkoivat sitten huutaen ja kirkuen sovitella silmukkaa hänen kaulaansa.

»Oi, isäni, pelasta hänet! Jackhan siellä on — kapteeni Alleyne, tarkoitan!» huusi Johanna tuskallisesti. »Pelasta hänet, pelasta hänet!»

Hän oli nähnyt oikein, hänen naisellinen vaistonsa ei ollut erehtynyt. Jack Alleyne istui siellä silmukka kaulassaan kykenemättä välttämään tuota pahantekijän kuolemaa.

XXXI.

SANKARI JA SANKARITAR.

Girty puhkesi julmaan ja pilkalliseen nauruun nähdessään tytön tuskan.

»Tyttärellesi et voi olla niin kova kuin olet minulle!» huusi hän katsoen riemuitsevasti Harrodiin päin. »Laskekaa aseenne ja tulkaa ulos joka mies, tahi minä annan merkin ja nuorukainen on heti kiikkuva taivaan ja maan välillä!» lisäsi hän julkeasti.

»Se merkki on myös sinun kuolemasi», kuului luja vastaus, jonka luotettavaisuudesta kymmenkunta ampuma-aukoista ilmestyvää pyssynpiippua meni takuuseen.

»Saattaa olla», vastattiin kylmästi, »mutta se ei nuorukaista pelasta. Arvasin tämän, näetkös, ja annoin lähtiessäni ankaran määräyksen hirttää hänet heti kun yksikään pyssy pamahtaisi.»

Harrod puraisi huultaan harmistuneesti. Oli katkeraa ja raivostuttavaa olla Girtyn laisen roiston armoilla, ja hän alkoi käydä melkein toivottomaksi, sillä hän oli verenvuodosta hyvin heikko. Hän ei voinut keksiä mitään pelastuksen keinoa enää. Jos hän noudattaisi tuon roiston vaatimusta ja luovuttaisi varustuksen, niin mikä takaisi, ettei kaikkia murhattaisi? Yhden uhrin asemesta voisi mennä kaksikymmentä. Senkin hän tiesi aivan varmaan, että vaikka hän taipuisikin roiston vaatimukseen voidakseen pelastaa Alleynen hengen, niin hänen toverinsa eivät milloinkaan suostuisi siihen, sillä se oli melkein kuin itsemurha, ja sentähden se keino oli mahdoton.

Päällikön levottomat ajatukset keskeytyivät äkkiä, kun hänen vainoojansa kovalla äänellä tiedusteli, täytyikö hänen vielä kauankin odottaa vastausta. Johanna oli poistunut ampuma-aukolta parin minuutin ajaksi neuvotellakseen Kentonin kanssa, ja hän palasi juuri takaisin Harrodin vielä miettiessä vastausta ja alkoi puhua rosvolle sulhonsa puolesta. Yhtä hyvin hän olisi voinut puhua jollekin tukille paaluaitauksessa kuin vedota edessään olevaan paatuneeseen roistoon.

Johanna ei välittänyt miehen huomautuksista, vaan jatkoi puhettaan niin kiihkeästi ja itsepintaisesti, että Harrod, joka tunsi tyttärensä ylevyyden ja naisellisen ylpeyden, alkoi aavistaa, että Johannan todellinen tarkoitus oli kiinnittää miehen huomio kokonaan häneen, samalla kun jotakin tärkeätä oli toisaalla tekeillä. Hän arvasi oikein.

Johannan ja Kentonin välisen pikaisen neuvottelun tuloksena oli, että pieni, valikoitu joukko metsästäjiä hiipi juuri samaan aikaan tuon kuuluisan erämiehen johdolla ulos varustuksen toiselta puolen aikoen yrittää hyökätä intiaanein selkään. Metsästäjät tunsivat tiensä hyvin ja pysytellen jokitörmän suojassa metsänreunaan saakka pääsivät he perille ja onnistuivat aikeessaan.

Eikä hetkeäkään liian myöhään. Girty menetti kärsivällisyytensä viivytyksien takia ja laukotti miestensä luo, ja ellei hän olisi joutunut riitaan erään päällikön kanssa, kuten näytti, niin Jack-parka olisi heti menettänyt henkensä tuon roiston kostonhimoisten ja julmien tarkoitusperien uhrina. Miten olikaan, niin tuo viivytys soi Kentonille sen verran aikaa, että hän ehti sijoittaa miehensä mahdollisimman edullisesti metsän reunaan noin kuudenkymmenen askeleen päähän tuosta kohtalokkaasta puusta.

»Nyt toverit», hän sanoi, »tarkastakaa pyssynne älkääkä ampuko ennenkuin annan luvan! Kun se on annettu, niin tähdätkää alas ja antakaa paukkua!»

Harrod tyttärineen ei ollut myöskään toimeton. Hän oli koonnut jäljellä olevan puolustusväen ampuma-aukolle auttaakseen ammunnallaan tovereitaan tahi tarpeen vaatiessa tehdäkseen uloshyökkäyksen toveriensa paluun suojelemiseksi. Johanna oli pannut päällensä ratsastushameensa ja oli valmis heti tilaisuuden sattuessa avustamaan sulhonsa pelastusta.

Tuo urhoollinen tyttö oli yksinkertaisten ja ystävällisten metsästäjien suuri suosikki ja eräs heistä oli heti valmis satuloimaan hänen hevosensa ja pitämään sitä valmiina tytön tuskallisesti vahtiessa ampuma-aukolla. Hän pelkäsi että Girty ehtisi panna uhkauksensa täytäntöön ennenkuin hänen ja Kentonin suunnittelema sotajuoni oli loppuunsuoritettu.

Paikaltaan saattoi hän hyvin seurata, mitä intiaanein leirissä tapahtui, mutta hän ei voinut nähdä, miten pitkälle tuo vähäinen joukko oli päässyt, jonka piti hyökätä intiaanein selkään. Hän pelkäsi joka hetki näkevänsä sulhonsa hirmuisen kuoleman, mutta vuosien pituiset minuutit kuluivat ja tuo uljas sotilas istui vieläkin liikkumatonna hevosensa selässä hirsipuunsa alla. Hän oli joka puolelta intiaanein ympäröimä, mutta heidän huomionsa näkyi kiintyneen erääseen vähän matkan päässä seisovaan kiihoittuneeseen joukkoon, jonka päähenkilönä Girty näkyi olevan. Johanna tunsi vaistomaisesti, että hänen sulhonsa kohtalo oli tuon ilmeisesti kiihkeän väittelyn tuloksen varassa, ellei —! Mitä se oli?

Metsän reunassa leimahti äkkiä ja yhteislaukaus kajahti syvässä hiljaisuudessa.

»Eläköön! He ehtivät ajoissa!» huusi tyttö innoissaan ja katseli jännittyneenä intiaanein ilmeistä hämmästystä tämän odottamattoman hyökkäyksen johdosta.

Hetken seisoivat intiaanit ymmällään ja säikähtyneinä kuin maahan naulittuina, mutta sitten syöksyi suurin osa kauhun valtaamina pakoon ja jäljellä olevat heittäytyivät erään kookkaan päällikön johdolla suojaan muutamien hajallaan olevien pensaiden ja kivien taakse.

»Eteenpäin!» huudahti Harrod hyökäten miestensä eteen. »Nyt on aika auttaa tovereitamme!» Hän käski Johannan ja kolmen vanhemman miehen pitää huolta varustuksesta ja sulkea portin heidän mentyään. Sitten hyökkäsi tuo pieni joukko rajaseudun sitkeitä miehiä ulos varustuksesta urhoollisen päällikkönsä johdolla, ja pian ilmoitti heidän pyssyjensä pauke, että taistelu jatkui.

Palattuaan tähystyspaikalleen ampuma-aukolle näki Johanna taistelun riehuvan kiivaimmin tuon kohtalokkaan puun ympärillä. Hän ei voinut enää ollenkaan huomata Alleynea ja hän pelkäsi hänen jo saaneen surmansa kuulasta tahi sotatapparasta. Äkkiä ilmestyi ruudin savusta eräs mies, joka juoksi kuin henkensä edestä, ja hänen jäljessään tuli nopeasti toisia, jotka olivat ilmeisesti takaa-ajajia.

Johanna oli nähnyt kylliksi. Jokin vaisto ilmoitti hänelle, että pakenija oli hän, jota hän oli pitkät vuodet uskollisesti odottanut ja joka oli niin urhoollisesti taistellut hänen puolestaan. Nyt jos milloinkaan oli hänen toimintansa hetki tullut ja kiiruhtaen ulos hän hyppäsi hevosensa selkään ja päätti pelastaa sulhonsa tahi kuolla hänen kanssaan.

»Avatkaa portti!» huudahti hän.

Jykevä portti lennähti auki, sillä vahdit näkivät hänen suuren tuskansa ja ymmärsivät, että oli hyödytöntä häntä pidättää.

Leimauksena syöksähti tuo rohkea ratsastajatar porttikäytävän läpi avoimelle kentälle. Vielä vähän matkaa eteenpäin ja hän voisi tarttua sulhonsa käteen ja kiskaista hänet taaksensa satulaan kiidättääkseen hänet riemuiten varustuksen turviin. Mutta juuri kun hän oli saavuttamaisillaan hänet, syöksyi eräs ratsastaja hänen tiellensä.

Se oli Girty!

»Ohoh!» naurahti hän ilkeästi ja tarttui Johannan hevosen suitsiin. »Nythän minä sain teidät molemmat.» Hän viittasi lähimmän intiaanin luoksensa ja käski hänen ottaa kiinni Alleynen, joka oli pysähtynyt nähdessään Johannan joutuvan vangiksi, jota Girty nyt alkoi raahata mukanansa.

Nuorukainen oli voimaton estämään. Hänen kätensä olivat vielä sidotut selän taakse ja silmukka riippui hänen kaulassaan ja sitäpaitsi oli hän aivan menehtyä uupumuksesta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kokenut.

Huomattuaan asian laidan turvautui Johanna-parka samaan keinoon kuin äskenkin alkaen liikuttavasti rukoilla roistolta armoa voittaakseen joka tapauksessa niin paljon aikaa, että hänen isänsä tahi joku toinen ehtisi tulla apuun. Mutta rukoukset vain raivostuttivat hänen vangitsijaansa ja olivat vähällä aiheuttaa Jackin tuhon.

»Lyö vankisi kuoliaaksi ja hyppää tämän lörpöttelijän taakse! Meidän täytyy kiirehtiä tahi meille käy huonosti!» huusi Girty. Kuullessaan tämän julman käskyn pääsi Johannalta sydäntäsärkevä ja epätoivoinen huuto, ja hän kääntyi viimeisen kerran tuohon sydämettömään roistoon päin silmissään liikuttava pyyntö. Mutta turhaan.

»Tee heti paikalla kuten käskin!» karjaisi Girty intiaanille pelosta ja raivosta puolihulluna, sillä katsahdettuaan ympärilleen näki hän Harrodin ja muutamien hänen seuralaistensa kiiruhtavan paikalle.

Intiaani, joka oli rotunsa uljas edustaja ja ilmeisesti päällikkö kotkansulkatöyhdöstä päättäen, ei liikauttanut kättänsäkään. Hän katseli Johannaa tarkkaavaisesti pitäen toista kättä Jackin olkapäällä ja nojaten toisella pitkään rihlakkoonsa. Tytön liikuttavat rukoukset, jotka olivat kaikuneet ihmisyytensä kadottaneen maanmiehensä kuuroille korville, olivat panneet jonkun hellän kielen väräjämään tuon punaisen miehen jalossa sydämessä.

»Ugh!» hän huudahti. »Logan on soturi. Hän ei sodi naisia vastaan eikä murhaa vankejaan!»

»Kuole sitten, uppiniskainen koira!» karjaisi Girty ja laukaisi rihlakkonsa suoraan päällikköä kohti.

Mutta hänen juuri koskettaessaan liipasinta löi tuo aina valpas Johanna pyssynpiipun ylös ja kuula lensi vahinkoa tekemättä ylitse.

»Hyvä! Hyvin tehty, sinä uljas Johanna!» huudahti Jack ihaillen, ja vaikka sanat tulivat katkonaisesti, sillä hän oli juoksustaan aivan hengästynyt, niin olivat ne kuin nektaria tuolle ylevälle tytölle hänen edessään.

Girtyn hajonneet ja lyödyt seuralaiset katosivat nopeasti näkyvistä, ja kun metsästäjät alkoivat juosten lähestyä, niin näki hänkin parhaaksi kääntyä pakoon. Väsyneet metsästäjät päättivät voittoisan hyökkäyksensä viemällä vapautetun englantilaisen ja hänen ihaillun kihlattunsa riemusaatossa varustukseen. Ja lienee tarpeetonta sanoa, että sinä iltana oli ilo ylimmillään Harrodsburgin yksinäisessä uudisasutuksessa.

Kertomukseni loppuu pian. Oli kulunut viikko kapteeni Alleynen saapumisesta Harrodsburgiin, kun amerikkalaisen linnoituksen päällikkö Point Pleasantissa lähetti hänelle sanan ja pyysi häntä tulemaan sinne vaihdettavaksi erääseen amerikkalaiseen upseeriin, joka oli englantilaisten vankina Detroitissa.

Asiat järjestettiin niin, että Harrod tyttärineen lähti saattamaan nuorta englantilaista Kentonin jäädessä hoitamaan varustusta. Matka suoritettiin turvallisesti kanooteilla ensin Suolaista jokea alas ja sitten Ohio-jokea ylös, mutta matkueen levätessä muutamia päiviä Point Pleasantissa ennen lähtöään saattojoukon mukana Detroitiin sattui surullinen tapaus.

Saavuttuaan linnoitukseen ihastui Jack suuresti tavatessaan siellä nuoren ystävänsä Ellinipsicon, jonka hän oli kerran pelastanut chickasawien kynsistä ja jakanut hänen kanssaan matkan vaarat Cumberland- ja Ohio-joilla. Kävi selville, että hän ja hänen isänsä, tuo kuuluisa Cornstalk, olivat tulleet linnoitukseen vapaaehtoisesti ja rauhallisissa asioissa, mutta heidät oli petollisesti pidätetty siellä panttivankeina heimonsa hyvän käytöksen takuuna. Eräänä päivänä Jackin ollessa veneretkellä Harrodin ja Johannan kanssa löydettiin eräs linnaväen sotilas murhattuna linnoituksen läheltä ja kuolleen toverit ryntäsivät raivoissaan erään Hall-nimisen roiston johdolla linnoitukseen kostaakseen panttivangeille.

Cornstalk kuuli heidän tulevan ja hän arvasi tarkoituksen. Hän sanoi pojalleen sen olevan Suuren Hengen tahdon, että he kuolisivat siellä yhdessä ja että hänen ei pitäisi pelätä sitä, ja nousten rauhallisesti seisoalleen murhaajiaan vastaanottamaan kaatui hän kuulien lävistämänä kuolleena maahan. Saman kohtalon saivat Ellinipsico ja eräs Punainen Haukka-niminen päällikkö, joka oli ollut myös mukana Ison Kanawhan taistelussa.

Se oli kunniaton teko, ja Alleyne seuralaisineen oli iloinen päästessään jatkamaan matkaa tuon murhenäytelmän paikalta. Hän oli sitä ennen sopinut linnoituksen päällikön kanssa, että noiden kuuluisien sotureiden haudalle pystytettäisiin heidän arvonsa mukainen muistokivi, johon hänen annettiin sepittää hautakirjoitus.

Pian Detroitiin saapumisen jälkeen vihki englantilainen kenttäpappi tuon uskollisen parin, ja he asettuivat lopulta asumaan Englantiin, eteläisessä Hampsheressa oleville Alleyne-suvun vanhoille perintötiloille. Sota loppui todellisesti silloin, kun Washington ja La Fayette pakottivat lordi Cornwallisin seitsemäntuhannen miehen keralla antautumaan syyskuun 19 p:nä 1781, vaikka Englanti jatkoikin sotatilaa vielä toista vuotta, siitä huolimatta että se oli samaan aikaan sodassa Ranskan, Espanjan ja Hollannin kanssa. Lopullisesti tunnustettiin Yhdysvaltojen itsenäisyys tammikuussa 1783, ja rauha solmittiin kuuluisalla Versaillesin sopimuskirjalla.

Harrodia ei voinut kukaan taivuttaa luopumaan rakkaista metsistään. Hän vei Detroitista palatessaan muistokirjoituksen murhattujen shawnee-päälliköiden hautakiveä varten, mutta itse hän kuoli erämaassa aivan yksinään kenenkään saamatta selville, olivatko intiaanit vai valkoihoiset murhanneet hänet vai oliko hän saanut surmansa taistelussa jonkun villin pedon kanssa.

Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, niin häntä muistellaan kunnioittaen miehenä, joka oli aina valmis auttamaan ja uskaltamaan henkensä toisten puolesta.

Kenton kuoli, kuten hän elikin, kuuluisana ja pelotonna metsästäjänä, erämiehenä ja intiaanitaistelijana. Hän oli yksinkertainen ja hyväntahtoinen mies, ja häntä rakastettiin ja kunnioitettiin kaikkialla, missä hänet tunnettiin. Uudisasukasten arvelun mukaan oli ainoastaan Boon hänen vertaisensa.

Muistokirjoitus, jonka Alleyne lähetti Harrodin mukana Point
Pleasantiin, oli mukailtu Davidin valitusvirrestä Saulista ja
Jonathanista ja kuului näin:

»In Memoriam.

        Cornstalk,
  shawnee-heimon päällikkö,
     ja hänen poikansa
        Ellinipsico.

He olivat urhoolliset ja ylevät eläissänsä, eikä heitä kuollessansakaan erotettu; he olivat kotkaa nopeammat ja jalopeuraa väkevämmät. Teidän kohtalonne tekee minut hyvin murheelliseksi, punaiset veljeni. Kuinka ovat sankarit kaatuneet ja mihin ovat sota-aseet joutuneet?»