The Project Gutenberg eBook of Sadun satu, by Selma Lagerlöf

Sadun satu.
Ilmapallo.
Jouluruusujen legenda.
Kertomus Jerusalemista.
Kuinka paavi pääsi niin vanhaksi.
Häämarssi.
Käräjissä.
Hopeakaivos.
Soittoniekka.

SADUN SATU.

Oli kerran satu, joka tahtoi tulla kerrotuksi ja viedyksi maailmalle. Olihan se aivan luonnollista, koska se tiesi tunnossaan olevansa jo miltei valmis. Useat olivat olleet sitä luomassa merkillisillä teoilla, toiset olivat kantaneet kortensa siihen yhä uudelleen kertomalla näistä teoista. Siltä puuttui vaan tarpeellinen kokoonpano, jotta se mukavasti voisi matkata maita mantereita. Se oli vielä vaan yhtenä juttujen vilinänä, kokonaisena muodottomana seikkailujen pilvenä, jotka kuljeksivat edes takaisin kuin parvi eksyneitä mehiläisiä kesäpäivänä eivätkä tienneet, mistä löytäisivät jonkun, joka saattaisi koota ne pesään.

Se satu, joka tahtoi tulla kerrotuksi, oli syntynyt ja muodostunut Värmlannissa, ja siitä saattaa olla varma, että se leijaili monen tehtaan ja herraskartanon yli, monen pappilan ja upseerinvirkatalon yli tuossa kauniissa maakunnassa, pilkisti ikkunasta sisään ja pyysi päästä talteen. Mutta se sai tehdä monta turhaa yritystä, kaikkialla se käskettiin pois. Tuskinpa saattoi toisin ollakaan. Ihmisillä oli monta tärkeämpää asiaa ajateltavana.

Vihdoin saapui satu vanhaan Mårbacka nimiseen paikkaan. Tämä oli pieni kartano mataline rakennuksineen, joita korkeat puut varjostivat. Kerran maailmassa oli se ollut pappila, ja tuntui siltä kuin tämä seikka olisi siihen painanut leiman, jota se ei voinut kadottaa. Näytti siltä, että siellä rakastettiin kirjoja ja opinnoita enemmän kuin muualla, ja aina lepäsi hiljainen rauha kartanon yli. Siellä ei koskaan saanut esiintyä askareiden touhua tahi rettelöitä palkollisten kanssa. Vihaa tahi eripuraisuutta ei siellä myöskään saanut olla, ja se, joka oleskeli siellä, ei saanut ottaa elämää synkältä kannalta, vaan kaikkein ensimäinen velvollisuus oli elää huoletonna ja uskoa, että kullekin, joka eleli siinä kartanossa. Luoja ohjaa kaikki parhain päin.

Kun nyt asiaa ajattelen, ymmärrän minä, että satu, josta puhun, lienee oleskellut täällä monet vuodet peräkkäin turhaan odotellen tulla kerrotuksi. Minusta tuntuu, kuin se olisi ympäröinyt paikkaa, niinkuin pilvi leijailee vuorenhuipun ympärillä, ja kerran toisensa perään antoi se jonkun niistä tarinoista, joista se oli koottu, sataa sen yli. Ne tulivat kamalina kummitusjuttuina tehtaanisännästä, jonka vaunuja aina mustat sonnit vetivät, kun hän yöllä tuli kotiin pidoista, ja jonka kodissa paholainen itse istui kiikkutuolissa kiikkumassa, sillä aikaa kun vaimo soitti. Ne tulivat ihmeellisinä tositarinoina naapuritalosta, missä harakat ajoivat emäntää takaa, jottei hän uskaltanut mennä ovesta ulos, kappalaisenpuustellista, missä oltiin niin köyhiä, että kaikki täytyi lainata, ja pienestä tuvasta kirkon luona, missä asui niin monta nuorta ja vanhaa tyttöä, jotka kaikki rakastuivat kauniiseen urkujenrakentajaan.

Joskus nuo rakkaat tarinat tulivat vielä kouraantuntuvammin taloon. Vanhoja köyhiä upseereja ajoi ikivanhain hevosten vetämissä rämisevissä kieseissä kuistin eteen. He jäivät vierailemaan viikkomääriksi, ja iltasin, kun toti oli rohkaissut heidät, alkoivat he kertoa siitä ajasta, jolloin he tanssivat sukattomin kengin, jotta jalat näyttäisivät pieniltä, jolloin he kähersivät hiuksiaan ja mustasivat viiksiään. Eräs heistä kerskaili tällaisella seikkailulla. Hän koetti viedä kaunista tyttöä takaisin tämän sulhasen luo ja kotimatkalla sudet häntä ajoivat takaa. Toinen oli ohut mukana joulupidoissa, jolloin eräs vihastunut vieras viskasi kaikki pyyt seinään, koska hänelle oli uskoteltu niiden olevan variksia. Kolmas oli nähnyt ukon, jolla oli tapana istua puupöydän ääressä Beethovenia soittamassa.

Mutta satu saattoi ilmaista läsnäoloaan myöskin muulla tavalla. Ullakolla riippui puuteritukkaisen naisen vanha muotokuva, ja täytyihän siitä sivu kulkiessaan muistella, että se kuvasi kaunista kreivintytärtä, joka oli rakastanut veljensä nuorta kotiopettajaa ja kerran tullut häntä katsomaan, kun itse oli vanha, harmaantunut nainen ja tämä vanha, nainut mies. Romuhuoneessa oli isot pinkat asiakirjoja, jotka sisälsivät kauppakontrahteja ja vuokrasopimuksia, sen mahtavan rouvan allekirjoittamia, joka kerran oli hallinnut seitsemää tehdasta, perittyään ne rakastajaltaan. Jos tuli kirkkoon, näki siellä pienessä pölyisessä kaapissa lehterin alla arkun, joka oli täynnä epäuskoisia kirjoituksia ja jota ei saatu aukaista ennenkuin uuden vuosisadan alussa, eikä kaukana ollut sekään joki, jonka pohjalla lepäsi joukko pyhäinkuvia, jotka eivät olleet saaneet jäädä sille saarnastuolille ja parvelle, joita ne kerran olivat koristaneet.

Siitä seikasta kai, että niin monta tarinaa leijaili kartanon ympärillä, lopulta johtui, että eräs lapsista, siellä kasvaneista, sai halun tulla kertojaksi. Ei se ollut kukaan pojista, he eivät olleet paljon kotona, olivat kaukana kouluissaan melkein koko vuoden, joten satu ei saanut heissä niin suurta valtaa, vaan se oli eräs tytöistä, muuan, joka oli kivuloinen, joten hän ei saanut leikkiä ja juoksennella niin paljon kuin muut lapset, vaan oli hänen paras ilonsa lukemisella ja kertomuksilla saada selkoa kaikesta suuresta ja merkillisestä, mikä oli tapahtunut maailmassa.

Nyt ei kuitenkaan ollut ensinkään niin, että tuolla nuorella tytöllä heti alusta oli tarkoitus kirjoittaa niistä tarinoista ja jutuista, jotka häntä ympäröivät. Hänellä ei ollut etäisintäkään ajatusta, että saattoi syntyä kirja niistä tarinoista, joita hän oli kuullut niin usein kerrottavan, että ne hänen mielestään tuntuivat jokapäiväisimmiltä maailmassa. Kun hän yritti runoilemaan, valitsi hän aiheen kirjoistaan, ja rohkein mielin kyhäili hän juttuja Tuhannen ja yhden yön sulttaaneista. Walter Scottin ritareista ja Snorre Sturlasonin satukuninkaista.

Lienee varmaankin tarpeetonta mainita, että se, minkä hän kirjoitti, oli vähimmin alkuperäistä ja kypsymättömintä, mikä milloinkaan on kirjoitettu, mutta sitä hän ei luonnollisesti itse voinut nähdä. Hän kulki kotona hiljaisella pihalla ja täytti joka paperilehden, minkä hän saattoi saada käsiinsä, runoilla ja proosalla, näytelmillä ja romaaneilla. Kun hän ei kirjoittanut, odotteli hän onneaan. Ja onni olisi siinä, että joku vieras, joka oli hyvin valistunut ja mahtava, tulisi jonkun ihmeellisen sattuman kautta keksimään, minkä hän oli kirjoittanut, ja pitämään sitä painattamisen arvoisena. Sitten kaikki muu menisi itsestään.

Kuitenkaan ei mitään sellaista tapahtunut, ja kun nuori tyttö oli yli kahdenkymmenen vuoden, alkoi hän käydä kärsimättömäksi. Hän ihmetteli, mistä se tuli, ettei onni ottanut tullakseen. Häneltä puuttui kenties tietoja, hän tarvitsi kai myöskin nähdä vähän enemmän maailmaa kuin kotipihan. Ja koska meni niin pitkään, ennenkuin hän saattoi ansaita elatuksensa kirjailijana, tarvitsi hänen oppia jotakin, hankkia itselleen yhteiskunnallinen asema, jotta hänellä olisi leipäpalainen elääkseen, odotellessaan itseään.

Kenties asianlaita oli aivan yksinkertaisesti niin, että satu oli menettänyt kärsivällisyytensä häneen nähden. Se ajatteli kenties tällä tavoin: Koska tämä sokaistu ihminen ei näe sitä, mikä on lähinnä hänen silmäinsä edessä, niin pakoitettakoon hänet matkustamaan tiehensä. Kävelköön pitkin harmaita kivikatuja, asukoon ahtaissa kaupunkihuoneissa ilman muuta näköalaa kuin harmaa talonmuuri. Kulkekoon ihmisten kesken, jotka salaavat kaikki, mikä heissä on omituista, ja kaikki näyttävät olevan toistensa näköisiä. Kenties tämä opettaa hänen näkemään sen, mikä odottaa hänen kotinsa portin edustalla, kaiken sen, mikä elää ja hyörii niiden sinisten kukkulajonojen välillä, jotka joka päivä ovat hänen silmäinsä edessä.

Ja sitten eräänä syksynä, kun hän jo oli kahdenkolmatta vuoden vanha, matkusti hän Tukholmaan alkaakseen opiskella ja valmistaakseen itseään opettajattareksi.

Nuori tyttö oli pian työssä käsin. Hän ei enää kirjoitellut runoja, vaan antautui kokonaan opinnoilleen. Näyttipä melkein siltä, kuin satu olisi hänet kokonaan kadottanut.

Silloin tapahtui jotakin merkillistä samana syksynä, sittenkun hän oli elänyt pari kuukautta harmaiden katujen ja talonmuurien keskellä. Eräänä aamupäivänä tuli hän käyden pitkin Malmskillnadkatua, pinkka kirjoja kainalossa. Vähäistä ennen oli hänellä ollut tunti kirjallisuuden historiassa. Se lienee käsitellyt Hellmania tahi Runebergiä, sillä hän kulki ajatellen näitä kahta ja niitä henkilöitä, jotka esiintyivät heidän runoudessaan. Hän sanoi itsekseen, että Runebergin säyseät sotauroot ja Hellmanin huolettomat juomaveikot olivat paras aine, mitä runoilijalla saattoi olla käytettävänä. Ja silloin yhtäkkiä syntyi hänessä tämä ajatus: Se maailma, missä sinä Värmlannissa olet elänyt, ei kai ole vähemmän alkuperäinen kuin Fredmanin tahi Vänrikki Stoolin. Jos vaan voit oppia hoitamaan sitä, kyllä sinulla on yhtä hyvä aine muovailtavana kuin nämä molemmat.

Tällä tavoin se tapahtui, että hän ensi kerran äkkäsi sadun. Ja samalla hetkellä kun hän sen näki, alkoi maa heilua hänen allansa. Koko pitkä Malmskillnadkatu Hamngatsbackenista aina paloasemalle saakka kohosi taivasta kohti ja vaipui jälleen, kohosi ja vaipui. Hänen täytyi hyvän aikaa seisoa paikallaan, kunnes katu oli päässyt rauhaan, ja hän katseli kummastellen ohikulkijoita, jotka kulkivat niin tyyneinä eivätkä huomanneet, mikä ihme oli tapahtunut.

Tällä hetkellä nuori tyttö päätti, että hän kirjoittaisi sadun värmlantilaiskavaljeereista, eikä hän koskaan hylännyt tätä aatetta. Mutta useita pitkiä vuosia vieri, ennenkuin päätös toteutui.

Ensinnäkin oli hän nyt joutunut uudelle elämänuralle, ja häneltä puuttui aikaa suuremman työn suorittamiseen. Toiseksi epäonnistui hän täydellisesti koettaessaan sitä kirjoittaa.

Näinä vuosina sattui kuitenkin alituisesti tapauksia, jotka olivat apuna sadun muovailemisessa. Eräänä aamuna loma-aikana istui hän isänsä kanssa aamiaispöydässä, ja he molemmat haastelivat vanhoista ajoista. Silloin tuli isä kertoneeksi eräästä nuoruudentuttavasta, jota hän kuvaili viehättävimmäksi ihmiseksi. Tämä mies toi iloa ja hauskuutta mukanaan, niihin hän tuli. Hän osasi laulaa, hän sävelsi, hän sepitti tilapäärunoja. Jos hän soitti tanssiksi, niin tanssivat ei ainoastaan nuoriso, vaan ukot ja akat, ylhäiset ja alhaiset, ja jos hän piti puhetta, niin täytyi nauraa tai itkeä, aina miten hän tahtoi. Jos hän joi itsensä juovuksiin, niin osasi hän soittaa ja laulaa paremmin kuin selvänä ollessaan, ja jos hän rakastui johonkin naiseen, oli tämän mahdotonta vastustaa häntä. Jos hän teki tyhmyyksiä, annettiin hänelle anteeksi; jos hän joskus oli murheellinen, tahdottiin tehdä mitä hyvänsä nähdäkseen hänet jälleen iloisena. Mutta suurta menestystä ei hänellä ollut maailmassa huolimatta suurista lahjoistaan. Enimmän aikansa oli hän elänyt Värmlannin tehtailla kotiopettajana. Viimein oli hän suorittanut papintutkinnon. Tämä oli korkein, mihin hän oli päässyt.

Tämän keskustelun jälkeen saattoi tyttö nähdä sadun sankarin edessään paremmin kuin ennen, ja siten tuli hieman eloa ja liikettä siihen. Eräänä kauniina päivänä sai sankari nimenkin ja hänet ristittiin Gösta Berlingiksi. Mistä hän tämän nimen sai, ei tyttö koskaan tiennyt. Oli, kuin olisi hän itse sen antanut.

Toisen kerran oleskeli hän kotona joululomalla. Eräänä iltana lähdettiin joulupitoihin etäälle kovan lumipyryn vallitessa. Matka kesti kauemmin kuin kukaan olisi voinut uskoa. Hevonen käydä kämpi jalan. Useita tunteja istui hän silloin pyryilmassa ja ajatteli satua. Kun he vihdoinkin saapuivat perille, oli hänellä ensimäinen lukunsa valmiiksi ajateltuna. Se oli se, joka käsitteli jouluyötä pajassa.

Mikä luku! Se oli hänen ensimäisensä ja monen vuoden kuluessa oli se hänen ainoansa. Se kirjoitettiin ensin runomittaan, sillä alkuperäinen suunnitelma oli, että sadusta tulisi romanssijakso niinkuin Vänrikki Stoolin tarinat. Mutta vähitellen tuli tämä muutetuksi, ja erääseen aikaan oli aikomus, että se kirjoitettaisiin näytelmäksi. Silloin jouluyö muovailtiin uudelleen, jotta siitä tulisi kappaleen ensimäinen näytös. Mutta ei tämäkään yritys onnistunut, ja nyt hän vihdoinkin päätti kirjoittaa sadun romaaniksi. Siten kirjoitettiin luku suorasanaisesti ja täytti se silloin neljäkymmentä kirjoitussivua. Kun se ensi kertaa kirjoitettiin uudestaan, käsitti se ainoastaan yhdeksän.

Muutaman vuoden kuluttua syntyi toinen luku. Se oli juttu tanssiaisista Borgissa ja susista, jotka ajoivat Gösta Berlingiä ja Anna Stjärnhökiä takaa.

Alkuaan tätä ei ensinkään kirjoitettu siinä mielessä, että se voisi tulla satuun, vaan jonkinlaiseksi tilapäärunoksi luettavaksi pienessä seurassa. Lukeminen jäi kuitenkin sikseen, ja novelli lähetettiin Dagny-lehdelle. Jonkun ajan kuluttua lähetettiin se takaisin tekijälle sopimattomana Dagnylle. Siltä puuttui vielä kokonaan taiteellista muovailua.

Sillä välin tekijä aprikoitsi, mihin tämä poloinen novelli voitaisiin käyttää. Sovittaisiko hän sen satuun? Mutta olihan se itsenäinen, aivan päättynyt tarina. Se näyttäisi omituiselta muiden joukossa, jotka riippuivat paremmin toisissaan kiinni. Kenties ei olisikaan niin pahasti, ajatteli hän silloin, jos kaikki sadun luvut olisivat sellaisia, jotakuinkin päättyneitä tarinoita. Vaikeaksi tulisi sen suorittaminen, mutta kyllä se kävisi päinsä. Syntyisi kentiesi toisinaan aukkoja yhtenäisyydessä. Niin, mutta se antaisi kirjalle suurta runsautta ja pontta.

Nyt oli kaksi tärkeätä seikkaa ratkaistu. Selvää oli, että kirjasta tulisi romaani, ja että joka luku muodostaisi itsekseen kokonaisuuden, mutta tällä ei oltu niin erittäin paljoa voitettu. Hän, jonka mielessä oli syntynyt ajatus kirjoittaa Värmlannin kavaljeerien satu, kun hän oli kahdenkolmatta vanha, alkoi tähän aikaan lähennellä kolmekymmenlukua eikä ollut ennättänyt kirjoittaa enempää kuin kaksi lukua. Mihin vuodet olivat häneltä vierineet? Hän oli käynyt seminaarin, hän oli useita vuosia ollut opettajattarena Landskronassa, hän oli harrastanut ja puuhaillut monenlaisia asioita, mutta satu oli siltä kirjoittamatta. Joukko aineksia oli tosin kerätty. Mutta mitähän se merkitsi, että hänen oli niin vaikeata kirjoittaa se? Miksikä innostus ei koskaan häntä vallannut? Mintähden kynä niin vitkalleen kulki paperilla? Hänellä oli kyllä synkät hetkensä siihen aikaan. Hän ei varmaankaan koskaan saisi sitä valmiiksi. Hän oli se palvelija, joka kaivoi leiviskänsä maahan eikä koskaan tehnyt mitään yritystä käyttää sitä.

Asianlaita oli kuitenkin niin, että kaikki tämä tapahtui kahdeksankymmenluvulla, ankaran todellisuusrunouden parhaimpana aikana. Hän ihaili sen ajan suuria mestareita eikä koskaan ajatellut, että runoudessa voisi käyttää toista kieltä kuin sitä, jota nämä käyttivät. Omasta puolestaan piti hän enemmän romantikoista, mutta romanttisuus oli kuollut, eikä hän ajatellut uudestaan ottaa käytäntöön sen muotoa ja lausumatapaa. Vaikka hänen aivonsa olivat täpösen täynnä juttuja kummituksista ja hurjasta rakkaudesta, ihmeenihanista naisista ja seikkailuhaluisista kavaljeereista, koetti hän kirjoittaa tästä, käyttäen tyyntä realistista proosaa. Hän ei ollut kovin selvänäköinen. Toinen olisi heti nähnyt, että mahdoton oli mahdotonta.

Kerran kirjoitti hän kuitenkin pari pientä lukua toiseen tyyliin. Toinen oli kohtaus Svartsjön kirkkomaasta, toinen käsitteli vanhaa filosoofia Setä Eberhardia ja hänen epäuskoisia kirjoituksiaan. Hän kirjoitti ne enimmäkseen leikillä, käyttäen monta ah ja o huudahdusta proosassaan, joka oli melkein rytmillistä. Ja hän huomasi, että tällä tavoin sitä kävi kirjoittaminen, tässä oli innostusta, sen hän tunsi. Mutta kun nuo molemmat pienet luvut olivat valmiit, pani hän ne syrjään. Nehän olivat kirjoitetut ainoastaan leikillä. Eihän kokonaista kirjaa voinut tällä tapaa kirjoittaa.

Mutta kaihan oli niin, että satu nyt oli odottanut kylliksi kauan. Se ajatteli varmaan samalla tapaa kuin edellisellä kerralla, kun se lähetti hänet maailmalle. Minun täytyy taas lähettää tälle sokaistulle ihmiselle suuri kaipuu, joka avaa hänen silmänsä.

Tämä kaipuu heräsi hänessä siten, että kartano, jossa hän oli kasvanut, myytiin, ja hän tuli viimeistä kertaa katsomaan lapsuutensa kotia, ennenkuin vieraat ottaisivat sen haltuunsa.

Ja viimeisenä iltana, ennenkuin hän matkusti pois tästä paikasta, jota hän ei kenties koskaan enää tulisi näkemään, päätti hän kaikessa nöyryydessä kirjoittaa kirjan omalla tavallaan ja oman köyhän kykynsä mukaan. Siitä ei tulisi mikään mestariteos, niinkuin hän oli toivonut. Siitä tulisi kirja, jolle ihmiset tulisivat nauramaan, mutta hän kirjoittaisi sen siltäkin. Kirjoittaisi sen itseään varten, pelastaakseen itselleen, mitä hän vielä saattoi pelastaa siitä kodista: rakkaat vanhat jutut, huolettomain päivien iloisen rauhan ja kauniin maiseman pitkine järvineen ja siintävine kukkuloilleen.

Mutta hänestä, joka oli toivonut, että hän kuitenkin kerran oppisi kirjoittamaan kirjan, jota ihmiset olisivat tahtoneet lukea, tuntui siltä, kuin olisi hän luopunut siitä, minkä hän mieluimmin olisi tahtonut voittaa elämässä. Se oli raskain uhraus, jonka hän vielä oli kokenut.

Pari viikkoa myöhemmin oli hän taas kodissaan Landskronassa ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hän rupesi kirjoittamaan, hän ei oikein tiennyt, mitä siitä tulisi, mutta hänpä ei pelkäisi voimakkaita sanoja, huudahduksia, kysymyksiä. Eikä hän myöskään pelkäisi antaa itseään kaikkine lapsellisuuksineen ja kaikkine unelmineen. Ja tämän jälkeen alkoi sitten kynä käydä melkein itsestään. Tämä saattoi hänet melkein pyörryksiin, hän oli suunniltaan ihastuksesta. Kas, tämäpä oli kirjoittamista. Tuntemattomia asioita ja ajatuksia tahi oikeammin sanoen sellaista, mitä hän ei koskaan ollut aavistanut omaavansa aivoissaan, tunkeutui paperille. Sivut täyttyivät niin nopeasti, ettei hän koskaan ollut sitä uneksinut. Minkä muovailemiseen hän muuten olisi tarvinnut kuukausia, niin, vuosia, valmistui nyt parissa tunnissa. Sinä iltana kirjoitti hän kertomuksen nuoren kreivittären vaelluksesta Löfvenin jään yli ja tulvasta Ekebyn luona.

Seuraavana iltapäivänä kirjoitti hän sen kohtauksen, kun luuvaloinen vänrikki Rutger von Örneclou koetti nousta sängystä tanssimaan Lacachuchata, ja sitä seuraavana iltana syntyi juttu vanhasta neidistä, joka läksi tervehtimään ahnetta Brobyn pappia.

Nyt hän varmaan tiesi, että tähän tyyliin hän taitaisi kirjoittaa kirjan, mutta yhtä varma hän oli siitä, ettei kukaan jaksaisi lukea sitä!

Kuitenkaan ei useita lukuja käynyt kirjoittaminen näin yhdessä henkäyksessä. Useimmat vaativat pitkällistä työtä, ja hän saattoi käyttää ainoastaan pieniä hetkiä iltapäivin kirjoittamiseen. Kun hän oli kirjoittanut talven, luettuna siitä päivästä, jolloin hän oli antautunut romanttisuuden valtaan, oli noin tusina lukuja kirjoitettuina. Saattoi ennakolta nähdä, että koko kirja valmistuisi kolmen tai neljän vuoden kuluessa.

Keväällä 1890 Idun-lehti lähetti kutsumuksen kilpailuun noin sadan painosivun suuruisista novelleista.

Tässä oli tilaisuus sadulla, joka tahtoi tulla kerrotuksi ja päästä ulos maailmaan. Se kai se oli, mikä kiihoitti hänen sisartansa kehoittamaan häntä käyttämään tätä tilaisuutta. Tässä oli nyt vihdoinkin keino saada tietää, oliko kirjoituksensa niin kokonaan hyljättävä. Jos se sai palkinnon, oli paljon voitettu. Ellei se sitä saanut, olisi hän vaan samalla kannalla kuin ennen.

Hän suostui ehdoitukseen, mutta hänellä oli niin vähä luottamusta itseensä, ettei hän voinut tulla mihinkään päätökseen.

Vihdoin, tasan kahdeksan päivää ennen sisäänjättämisajan päättymistä, päätti hän ottaa romaanista viisi lukua, jotka riippuivat sen verran toisissaan, että niitä saattoi pitää novellina, ja kilpailla näillä.

Mutta nämä luvut eivät likimainkaan olleet valmiit. Kolme niistä oli vaivoin kirjoitettu, mutta kahteen jälelläolevaan oli tuskin luonnostakaan. Ja sittenhän kaikki oli puhtaaksi kirjoitettava.

Lisäksi tuli se seikka, ettei hän juuri silloin ollut kotonaan. Hän oli käymässä sisarensa ja lankonsa luona, jotka vielä asuivat Värmlannissa. Eikähän se, joka on tullut vähäksi aikaa tervehtimään rakkaita ystäviä, voi viettää päiviään kirjoituspöydän ääressä.

Vihdoin oli jälellä ainoastaan vuorokausi kalliista ajasta. Ja vielä oli kaksikymmentä sivua kyhäämättä.

Täksi viimeiseksi vuorokaudeksi oli heidät kutsuttu vieraiksi. Koko perhe matkustaisi ja jäisi yöksi kylään. Hänen täytyi luonnollisesti seurata toisia.

Lopulta pidot päättyivät, ja hän istui kirjoittaen yöllä vieraassa paikassa.

Väliin kävi hänen mielensä kovin kummalliseksi. Paikka, missä hän oli käymässä, oli juuri sama tehdas, missä ilkeä Sintram oli asunut. Kohtalo oli kummallisella tavalla kuljettanut hänet sinne juuri siksi yöksi, jolloin hänen oli kirjoitettava hänestä, joka istui kiikkutuolissa kiikkumassa.

Toisinaan hän katsahti ylös työstään ja kuunteli saliin päin, eiköhän mahdollisesti pari kiikkutuolinjalkaa olisi käynnissä tuolla ulkona.

Mutta mitään ei kuulunut, ja kun kello löi kuusi aamulla, olivat nuo viisi lukua valmiit.

Päivemmällä he matkustivat kotiin pienellä lastihöyryllä. Laivassa hänen sisarensa laittoi paketin, sulki sen lakalla ja sinetillä, jotka tätä tarkoitusta varten olivat kotoa otetut mukaan, kirjoitti päällekirjoituksen ja lähetti novellin menemään.

Tämä tapahtui eräänä heinäkuun viimeisistä päivistä. Elokuun loppupuolella sisälsi Idun uutisen, että vähän päälle kaksikymmentä kilpakirjoitusta oli saapunut toimitukselle, mutta pari näistä oli niin sekavasti kirjoitettu, ettei niitä voitu ottaa lukuun.

Silloin hän heitti päätöksen odottamisen. Kyllä hän tiesi, mikä novelli se oli niin sekava, ettei sitä voitu lukuun ottaa.

Marraskuussa sai hän eräänä iltapäivänä kummallisen sähkösanoman. Se sisälsi ainoastaan sanat »Riemuisat onnittelut», ja kolme hänen seminaaritovereistaan oli kirjoittanut sen alle.

Kovin pitkäksi kävi hänelle odotteleminen seuraavan päivän puoliväliin, jolloin Tukholman lehdet jaettiin. Kun hänellä oli lehti kädessään, sai hän kauan etsiä löytämättä mitään. Vihdoin löysi hän viimeiseltä palstalta pienillä kirjasimilla painetun uutisen, joka kertoi hänen saaneen palkinnon.

Toiselle se kenties ei olisi ollut niin paljon, mutta hänelle se merkitsi, että hän saisi antautua elämänkutsumukseen, jota hän koko elinaikansa oli halunnut saada harjoittaa.

Tähän ei ole paljoa lisättävää. Satu, joka tahtoi ulos maailmalle, oli nyt jotenkin lähellä päämaaliaan. Nyt se ainakin tulisi kirjoitetuksi, vaikkapa viipyisikin muutamia vuosia, ennenkuin se tulisi valmiiksi.

Hän, joka sen kirjoitti, oli jouluna matkustanut Tukholmaan, saatuaan palkinnon.

Idunin toimittaja tarjoutui painattamaan romaanin, niin pian kuin se tulisi valmiiksi.

Iltaa ennen kuin hänen tuli taas matkustaa Landskronaan, istui hän vanhan uskollisen ystävänsä, vapaaherratar Adlersparren luona ja luki ääneen muutamia lukuja.

Esselde kuunteli, niinkuin ainoastaan hän voi kuunnella, ja hän mieltyi siihen. Lukemisen jälkeen istui hän ääneti ja mietiskeli.

Sitten he erosivat, mutta seuraavana aamuna, kaksi tuntia ennenkuin hän läksisi Tukholmasta, saapui kirjelippu Esseldeltä, että hän ennen lähtöään tulisi tämän luo.

Vanha vapaaherratar oli päättävällä ja toimeliaalla tuulellaan. »Nyt sinä otat vuodeksi virkavapautta ja kirjoitat kirjan valmiiksi. Minä hankin rahat.»

Neljännestuntia sen jälkeen oli hän matkalla seminaarin johtajattaren luo pyytämään hänen apuaan viransijaisen saamiseen.

Kello yksi istui hän onnellisesti junassa, mutta ei matkustanut nyt pitemmälle kuin Sörmlantiin, missä hänellä oli hyviä ystäviä, jotka asuivat viehättävässä kodissa.

Ja sitten he, insinööri Otto Gumaelius ja hänen vaimonsa, antoivat hänelle vierasvaraisuutta siellä maaseudulla, työrauhaa ja lepoa ja kaikkea hyvää huolenpitoa lähes vuoden ajan, kunnes kirja oli valmis.

Hän sai nyt vihdoinkin kirjoittaa aamusta iltaan. Se oli onnellisin aika, minkä hän oli elänyt.

Mutta kun satu viimein oli valmis kesän lopussa, oli se kummallisen näköinen. Se oli vallaton ja raju ja tajuton, ja koossapysymisen laita ei ollut parempi, kuin että kaikilla sen osilla yhä edelleen oli jälellä vanha halunsa mennä kukin omalle tahollensa.

Siitä ei milloinkaan tullut mikä siitä olisi voinut tulla. Sen kova onni oli, että se oli saanut odottaa niin kauan tullakseen kerrotuksi. Jollei sitä pidetty kylliksi kurissa, riippui se siitä, että sen tekijä oli niin ylen onnellinen saadessaan vihdoinkin kirjoittaa sen.

ILMAPALLO.

Isä poikineen istuu sateisena lokakuunpäivänä kolmannenluokanvaunussa matkalla Tukholmaan. Isä istuu yksin penkillään, pojat vastapäätä, painautuneina toisiinsa, lukien Jules-Verne-romaania, nimeltä: Kuusi viikkoa ilmapallossa. Kirja on kovin kulunut. Pojat osaavat sen miltei ulkoa, ja loppumattomiin ovat he siitä väitelleet, mutta lukevat sitä kuitenkin yhtä mieluisasti. Kaiken muun ovat he unohtaneet seuratakseen rohkeaa ilmapurjehtijaa halki Afrikan, ja harvoin kohottavat he silmiänsä kirjasta katsellakseen näitä Ruotsinmaan seutuja, joiden läpi he matkustavat.

Pojat ovat kovin toistensa näköiset. He ovat samankokoiset ja samallaisissa vaatteissa, kummallakin siniset koululakit ja harmaat päällystakit, ja molemmilla on suuret, haaveilevat silmät ja pienet pystynenät. Aina he ovat hyviä ystäviä, liikkuvat aina yksissä, eivät välitä toisista lapsista ja puhelevat aina keksinnöistä ja löytöretkistä. Lahjoiltaan ovat he aivan erilaiset, Lennart, vanhin, kolmetoista vuotias, edistyy huononpuoleisesti koulussa. Hän tuskin voi seurata luokallaan muutamissa aineissa. Sitävastoin on hän hyvin näppärä käsistään ja kekseliäs. Hän aikoo keksijäksi ja suunnitteleekin alituisesti lentokonetta. Hugo on vuotta nuorempi Lennartia, mutta hän on parempioppinen ja on jo samalla luokalla kuin veljensä. Luvut eivät häntäkään viehätä, mutta hän on taas suuri urheilija: hiihtäjä, polkupyöräilijä ja luistelija. Hän aikoo suureksi tultuaan lähteä löytöretkille. Heti kun Lennart saa lentokoneensa valmiiksi, lähtee Hugo sillä hakemaan mitä vielä maailmassa on löytämättä.

Isä on pitkä mies, rinta kuopalla, kasvot laihankalvakat, kädet hoikat, sirotekoiset. Puku huolimaton. Paidanedus on ryppyinen, takinraksi näkyy niskassa, liivit on väärin napitettu ja sukat riippuvat kenkien yli. Tukka niskassa on niin pitkä että se valahtaa takinkaulukselle, tämä ei kuitenkaan johdu huolimattomuudesta, hän on tottunut pitkään tukkaan ja pitää siitä.

Isä on vanhaa soittajasukua sisämaasta ja on saanut luonnonlahjana kaksi voimakasta taipumusta. Toinen on suuri soitannollinen lahja ja tämä ensin puhkesi ilmoille. Hän suoritti ensin opinnot Tukholman akatemiassa, kehitti sitten parisen vuotta kykyään ulkomailla ja edistyi opintovuosinaan niin loistavasti, että sekä hän itse että hänen opettajansa odottivat hänestä tulevan suuren, kuuluisan viuluniekan. Tähän päästäkseen hänellä oli lahjoja kyllin, mutta voimaa ja kestävyyttä puuttui. Hän ei jaksanut taistella saavuttaakseen asemaa suuressa maailmassa, vaan palasi pian kotiin ja rupesi urkuriksi maaseutukaupunkiin. Alussa hän häpesi, ettei ollut täyttänyt kaikkia toiveita, mutta samassa tuntui hyvältä, kun oli varma leipä eikä enään tarvinnut turvautua muiden armeliaisuuteen.

Jonkun aikaa oltuaan paikassa meni hän naimisiin, ja muutamien vuosien kuluttua oli hän varmaankin varsin tyytyväinen osaansa. Hänellä oli pieni, kaunis koti, iloinen ja onnellinen vaimo, kaksi pikkuista poikaa, ja hän oli koko kaupungin suosikki, jota juhlittiin ja kaivattiin kaikkialla. Tuli sitten aika, jolloin kaikki tämäkään ei hänelle riittänyt. Hän halusi lähteä vielä kerran maailmalle, vielä kerran koettaa onneansa, mutta hän tunsi velvollisuudekseen pysyä kotona, koska hänellä oli vaimo ja lapsia.

Vaimo varsinkin oli koettanut estellä häntä lähtemästä tälle matkalle. Hän ei uskonut, että miehensä onnistuisi paremmin kuin edellisellä kerrallakaan. Vaimon mielestä he olivat siihen määrin onnellisia, ettei miehen tarvinnut muuta tavotella. Tässä vaimo epäilemättä erehtyi, mutta sitä hän katkerasti saikin katua, sillä tästä lähtien ilmeni toinen sukupiirre miehessä. Kun ei saavuttanut kaipaamaansa kunniaa eikä mainetta, ratkesi hän juomaan.

Hänen kävi samoin kuin muittenkin hänen sukuunsa kuuluvien, hän joi järjettömästi ilman määrää ja joutui vähässä aikaa melkein rappiolle. Hän muuttui näin vähitellen aivan toiseksi ihmiseksi kuin ennen. Hän ei enään ollut rakastettava ja miellyttävä, vaan kova ja häijy. Ja suurin onnettomuus oli siinä, että hän alkoi vihata silmittömästi vaimoansa, kiusaten tätä kaikin tavoin sekä juovuspäissänsä että muulloin.

Pojilla ei siis ole ollut hyvää kotia, ja heidän lapsuusaikansa olisi ollut hyvin onneton, elleivät sattumalta olisi luoneet itselleen omaa pienoista maailmaa, täynnä koneenmalleja, löytöretkisuunnitelmia ja seikkailukirjoja. Ainoa, joka joskus on saanut tähän maailmaan kurkistaa, on äiti. Isällä ei ole ollut vähintäkään vihiä että tällainen maailma on olemassa, eikä hän myöskään osaa puhella poikien kanssa mistään, joka heitä huvittaisi. Hän häiritsee heitä alituisesti kyselemällä eikö heistä tunnu hauskalta saada nähdä Tukholma, eivätkö ole iloisia kun saavat matkustaa isän kanssa ja paljon muuta samantapaista, johon he vastaavat lyhimmiten, heti jälleen vaipuen kirjaansa. Isä jatkaa kuitenkin kyselemistään. Hän luulee, että pojat ovat hyvinkin ihastuneita hänen herttaisuuteensa, vaikka ujoudelta eivät sitä ilmaise.

»He ovat liian kauan olleet hamevallan alla», arvelee hän. »He ovat tulleet aroiksi ja lellitellyiksi. Heihin tulee toinen mahti, kun minä otan heidät huostaani.»

Mutta isä erehtyy. Poikien lyhyet vastaukset eivät johdu siitä, että he olisivat ujoja, se johtuu siitä, että he ovat hyvin kasvatettuja eivätkä tahdo isää loukata. Ellei näin olisi laita, vastaisivat he aivan toisella tavalla. »Minkätähden meistä pitäisi olla hauskaa matkustaa isän kanssa?» he silloin sanoisivat. »Kyllähän isä luulee olevansa jotakin erikoista, mutta me kyllä näemme, että hän vaan on rappeutunut raukka. Ja miksi meidän tulisi iloita, että saamme nähdä Tukholman? Ymmärrämmehän varsin hyvin, ettei isä meitä ottanut mukaansa meidän tähtemme, vaan saattaakseen äidille pahaa mieltä.»

Viisainta olisi, jos isä antaisi poikien lukea heitä häiritsemättä. He ovat surullisia ja levottomia, ja heitä kiusaa, että isä on hyvällä tuulella. »Hän on ainoastaan sentähden iloinen tänään, kun tietää äidin istuvan itkemässä kotona», kuiskaavat he toisilleen.

Isän kysymykset vaikuttavat vihdoin niin, että pojat eivät enään lue, vaikka yhä istuvat kumarassa kirjan yli. Sitä vastoin alkavat heidän ajatuksensa katkerina pyöriä kaikessa mitä he isän tähden ovat saaneet kärsiä.

He muistavat senkin kerran, jolloin isä joi itsensä humalaan keskellä aamupäivää ja tulla hoiperteli pitkin katua, jälessään joukko koulupoikia, jotka tekivät hänestä pilaa. He muistavat, kuinka toiset pojat heitä kiusasivat ja nimittelivät heitä jos joksikin, koska heillä oli juoppo isä.

He ovat saaneet hävetä isän tähden, he ovat alituisesti saaneet olla peloissaan hänen puolestaan, ja jos heillä milloin on ollut hiukankaan hauskaa, on isä tullut ja turmellut heidän ilonsa. Eipä ole lyhyt se syntiluettelo, jonka he isästään tekevät. Pojat ovat lauhkeita ja kärsivällisiä, mutta he tuntevat yhä kiukkuisemman vihan paisuvan mielessään.

Hänen pitäisi toki käsittää, etteivät he vielä ole voineet antaa hänelle anteeksi sitä suurta pettymystä, jonka hän eilen saattoi heille. Se oli sentään pahinta, mitä hän milloinkaan oli heille tehnyt.

Asia on näin, että poikien äiti päätti edellisenä kevännä erota heidän isästään. Useat vuodet on mies vainonnut ja kiusannut häntä kaikin tavoin, mutta hän ei ole tahtonut miehestä erota, vaan jäänyt hänen luoksensa, ettei mies joutuisi kokonaan rappiolle. Mutta nyt viimein hän tahtoi erota poikien vuoksi. Hän oli huomannut, että heidän isänsä teki heidät onnettomiksi, ja hän arveli, että hänen täytyi viedä heidät pois kurjuudesta ja hankkia heille hyvä ja rauhaisa koti.

Kun kevätlukukausi loppui, oli hän lähettänyt pojat maalle omien vanhempiensa luokse ja itse matkustanut ulkomaille, siten helpoimmin päästäkseen avioeroon. Ei hän ollut pitänyt siitä, että tulisi näyttämään siltä kuin olisi ollut hänen syynsä, että avioliitto purkautui, mutta siihen oli hänen täytynyt alistua. Vielä vähemmän oli hän tyytyväinen siihen, että pojat tuomittiin isälle, kun hän oli karannut vaimo. Hän lohduttautui tosin sillä, ettei mies mitenkään voisi tahtoa pitää lapsia luonaan, mutta ei hän sittenkään tuntenut olevansa aivan levollinen.

Kohta kun avioero oli myönnetty, oli hän palannut takaisin ja vuokrannut huoneuston, jossa hän sekä pojat asuisivat. Vasta kaksi päivää sitten oli hänellä kaikki ollut niin valmista, että pojat olivat voineet muuttaa hänen luokseen.

Tämä oli onnellisin päivä, mitä pojilla koskaan oli ollut. Koko huoneustossa oli ollut vain iso huone ja keittiö, mutta kaikki oli ollut uutta ja sievää ja äiti oli järjestänyt kaikki niin tavattoman hauskasti. »Huoneen» piti olla poikien ja äidin työhuoneena päivällä, ja yöt tulisivat pojat nukkumaan siinä. Keittiö oli hyvin sievä ja valoisa. Siellä he söisivät ja pienessä komerossa keittiön takana oli äidin vuode.

Äiti oli sanonut heille, että he tulisivat olemaan sangen köyhiä. Hän oli saanut laulunopettajattarenpaikan tyttökoulussa, mutta siinä olikin kaikki, millä tulla toimeen. Heillä ei olisi varaa pitää palvelijaa, vaan täytyi heidän omin avuin selviytyä. Pojat olivat haltioissaan kaikesta, etenkin siitä, että saisivat auttaa taloustoimissa. He tarjoutuivat kantamaan vettä ja puita. He kiillottaisivat kenkänsä, tekisivät tilansa. Tätä ajatellessaan tuli hyvä mieli.

Oli muuan vaatekomero, jossa Lennart saisi oleskella kaikkine koneineen. Itse hän saisi pitää avaimen, eikä kukaan paitsi hän ja Hugo saisi koskaan mennä sinne.

Mutta pojat olivat saaneet olla onnellisina äidin luona vain yhden ainoan päivän. Sitten oli isä häirinnyt heidän ilonsa, niinkuin oli tehnyt, niinkauan kuin he jaksoivat ajassa muistella. Äiti oli kertonut heille kuulleensa, että isä oli saanut parin tuhannen kruunun perinnön, että hän oli jättänyt paikkansa ja muuttaisi Tukholmaan. Sekä he että äiti olivat iloinneet siitä, että hän lähtisi kaupungista, eikä heidän tarvitsisi häntä kohdata kaduilla. Mutta sitte oli eräs isän ystäviä tullut äidin luo tuoden isän terveiset, että hän tahtoi pojat mukaansa Tukholmaan.

Äiti oli itkenyt ja rukoillut, että saisi pitää poikansa, mutta isän lähetti oli vastannut, että isä oli vakaasti päättänyt ottaa pojat huostaansa. Elleivät hyvällä lähtisi, noudattaisi hän heidät poliisilla. Hän käski äidin lukea läpi erotuomion. Siinähän selvästi lausuttiin, että pojat kuuluivat isälle. Ja senhän äiti jo tiesikin. Ei sitä voinut kieltää.

Isän ystävä oli sanonut monta kaunista sanaa siitä kuinka isä rakasti poikiansa ja sentähden tahtoi ottaa heidät mukaansa, mutta pojat tiesivät, että isä otti heidät pois yksinomaan kiusatakseen äitiä. Tämän oli hän miettinyt, ettei äidillä olisi mitään iloa erosta. Hän saisi alati olla huolissaan lasten vuoksi. Kaikki oli vaan pelkkää kostoa ja ilkeyttä.

Mutta isä oli pannut tahtonsa täytäntöön, ja tässä he nyt olivat matkalla Tukholmaan. Ja heitä vastapäätä istuu isä suuresti iloissaan, kun on saattanut äidin onnettomaksi. Hetki hetkellä yltyy vastenmielisyys ajatellessa, että heidän täytyy seurata isää ja elää hänen kanssaan. Ovatko he siis kokonaan hänen vallassaan? Eikö tässä mikään auta?

Isä on painautunut nurkkaansa ja hetken kuluttua hän nukahtaa. Heti alkavat pojat vilkkaasti kuiskailla keskenään. Heidän ei ole vaikea päättää. Kaiken päivää on kumpikin itsekseen ajatellut, että pitäisi karata. He suostuvat keskenään, että he hiipivät junasillalle ja hyppäävät junasta, kun se kulkee ison metsän läpi. Sitten rakentavat he majan piilopaikkaan metsään ja elelevät siellä, eivätkä näyttäydy kenellekään ihmiselle.

Poikien hautoessa näitä tuumia, pysähtyy juna asemalle, ja talonpoikaisnainen, taluttaen kädestä pientä lasta, astuu vaunuun. Hän on mustiin puettu, huivipää, ystävällisen ja lempeän näköinen. Hän riisuu pienokaisen yltä päällystakin, joka on sateessa kostunut, ja käärii hänet isoon huiviin. Sitten riisuu hän kengät lapsen jalasta, kuivaa pienet kylmät jalat, etsii sukat ja kengät nyytistä ja vetää jalkaan. Lopun lopuksi pistää hän lapselle karamellin ja panee sen penkille makaamaan pää omalla polvellaan, että pienokainen voisi nukkua.

Vuoroin toinen, vuoroin toinen poika luo katseen talonpoikaisvaimoon, joka puuhailee lapsensa kanssa. Yhä tiheämmin luovat he katseensa vaimoon ja samassa kohoovat kyyneleet kummankin silmiin. He eivät enään kohota silmiänsä, vaan katsovat itsepintaisesti maahan.

Tuntuu siltä kuin talonpoikaisvaimon mukana olisi muuan toinen ja muille, paitsi pojille, näkymätön ja huomaamaton, tullut vaunuun. Ja tämä toinen on äiti. Pojista tuntuu, että hän on tullut istumaan heidän väliinsä, tarttunut heitä käsiin, niinkuin teki myöhään eilen illalla, kun oli päätetty, että heidän täytyisi matkustaa, ja että hän puhuu heille samalla tavalla kuin silloin.

»Teidän täytyy luvata, ettette ole vihaisia isälle minun tähteni. Isä ei ole koskaan voinut antaa minulle anteeksi, että estin häntä matkustamasta. Hän väittää minun syykseni, ettei hänestä ole mitään tullut sekä että hän juo. Hän ei koskaan voi tarpeeksi minua rangaista. Mutta silti ette saa olla hänelle vihaisia.»

»Kun teidän nyt täytyy elää isän luona, täytyy teidän luvata minulle, että olette kiltit hänelle. Te ette saa kiusata häntä, teidän tulee hoitaa häntä, miten parhaiten voitte. Se tulee teidän luvata minulle, muuten en käsitä kuinka saatan antaa teidän matkustaa.» Ja pojat olivat luvanneet.

Pojat ovat sanassaan pysyviä miehiä ja samassa silmänräpäyksessä, kun he ovat tulleet ajatelleeksi, että ovat antaneet äidille nämä lupaukset, luopuvat he kaikista pakotuumista. Isä nukkuu yhä vain, mutta he istuvat kärsivällisesti paikoillaan. Sen sijaan ryhtyvät he taas lukemaan uudella innolla, ja heidän ystävänsä, hyvä Jules Verne, vie heidät kohta mukanaan näistä huolista Afrikan ihmemaailmaan.

Kaupungin eteläkulmalla on isä vuokrannut alakerrasta kaksi huonetta ja keittiön, joihin tullaan pihalta ja joista näkee ahtaan pihamaan. Asuntoa on kauan käytetty, se on siirtynyt perheestä toiseen eikä sitä ole koskaan korjailtu. Seinäpapereissa on monta naarmua ja rasvapilkkua, laet ovat nokiset, pari ruutua on rikki, ja keittiönlattia on niin kulunut, että siinä on kuoppia. Muutamat kaupunginlähetit ovat tuoneet muuttotavarat asemalta, kantaneet ne huoneisiin ja jättäneet sinne sikin sokin. Isä ja pojat ovat nyt tavaroita purkamassa. Isä seisoo kirves sojossa laatikkoa avatakseen. Pojat nostavat laseja ja posliiniastioita toisesta laatikosta ja asettavat niitä seinäkaappiin. He ovat näppäröitä ja tekevät ahkerasti työtä, mutta isä kehottaa heitä alinomaa varovaisuuteen ja kieltää heitä viemästä enempää kuin yhden lasin tahi lautasen kerrallaan. Sillä välin hänen oma työnsä sujuu huonosti. Kädet ovat kömpelöt ja voimattomat, ja hän saa itsensä hikeen saamatta laatikon kantta auki. Hän laskee kirveen kädestään, kulkee laatikon ympäri ja ihmettelee olisiko pohja joutunut ylöspäin. Toinen pojista sieppaa kirveen ja alkaa kiskoa kantta auki, mutta isä työntää hänet syrjään. Tuo laatikko on liian lujaan naulattu. Eihän Lennart luulle, että hänen onnistuu avata kansi, kun ei isä itsekään siihen pysty? Ei kukaan muu kuin tottunut työmies voi avata tuota laatikkoa, sanoo isä ja panee hatun päähänsä ja päällystakin ylleen mennäkseen noutamaan talonmiestä.

Tuskin on isä päässyt ovesta ulos, kun päähänsä pälkähtää ajatus. Hän käsittää yhtäkkiä miksi käsissä ei ole voimaa. On vielä aikainen aamupäivä, eikä hän ole mitään nauttinut, joka panisi veren kiertämään. Jos pistäytyisi kahvilaan ja ottaisi konjakkarin, niin palaisi voima ja hän selviäisi avutta. Tämä on parempi kuin noutaa talonmies.

Niin lähtee isä kadulle etsimään kahvilaa. Kun hän palaa pieneen asuntoon pihanpuolelle, on kello kahdeksan illalla.

Nuorena ollessaan, kun hän kävi akatemiassa, oli hän asunut eteläkulmalla. Hän oli silloin kuulunut kaksinkertaiseen kvartettiin, johon kuului parhaasta päästä konttoristeja ja pikkukauppiaita, joiden oli tapa kokoontua eräässä kellarissa Mosebackenin läheisyydessä. Isää oli haluttanut nähdä oliko tämä pieni kellari vielä paikallaan. Se olikin vielä siinä, ja isällä oli ollut onni tavata pari vanhaa ystävää, jotka istuivat siellä aamiaista syömässä. He olivat suurimmalla ilolla ottaneet hänet vastaan, tarjonneet hänelle aamiaista, juhlineet hänen Tukholmaan tuloaan mitä parhaiten. Kun aamiainen vihdoin oli syöty, oli isä aikonut lähteä kotiin tavaroitaan purkamaan, mutta ystävät olivat kehottaneet häntä jäämään päivällistä syömään heidän seuraansa. Ja sitä oli kestänyt niin pitkälti, ettei isä ollut tullut lähteneeksi kotiin ennenkuin kahdeksan seuduissa. Eikä ollut suinkaan ollut helppoa päästä tuosta iloisesta seurasta erilleen näinkin varhain.

Kun isä saapuu kotiin, ovat pojat pimeässä, siksi ettei heillä ole tulitikkuja. Isällä on tulitikkulaatikko taskussa, ja kun on saanut tulen kynttilänpätkä-pahaseen, joka onneksi on joutunut tavaroitten joukkoon, näkee hän että pojat ovat palavissaan ja tomuisina, mutta reippaita ja iloisia, ja kuten näyttää, hyvin tyytyväisiä päiväänsä.

Sisähuoneissa ovat huonekalut järjestyksessä pitkin seiniä, laatikot nostetut ulos, oljet ja paperinpalaset lakaistut pois. Hugo on tekemässä poikien vuoteita etumaisessa huoneessa. Takimainen on isän makuuhuone ja siellä seisoo hänen vuoteensa niin huolellisesti tehtynä kuin hän ikinä voi vaatia.

Nyt tapahtuu merkillinen muutos isässä. Kun hän tuli kotiin, oli hän tyytymätön itseensä, syystä että oli jättänyt työnsä ja heittänyt pojat ilman ruokaa, mutta nyt, kun hän näkee heidät hyvällä tuulella, eikä heillä ole mitään hätää, käy hän äreäksi ja riidanhaluiseksi.

Hän kyllä huomaa, että pojat ovat ylpeitä työstä, jonka ovat suorittaneet, sekä että he odottavat isän heitä kehuvan, mutta siihen hänellä ei ollenkaan ole halua. Hän päinvastoin kysyy kuka on ollut siellä heitä auttamassa ja käskee heitä muistamaan, ettei Tukholmassa saa rahatta mitään, sekä että talonmies vaatii maksun jokaisesta työstä. Pojat vastaavat, ettei heillä apua ole ollutkaan, vaan että he itse ovat selviytyneet, mutta hän vaan toruu. He tekivät väärin kun avasivat ison laatikon. He olisivat voineet loukkaantua sitä tehdessään. Olihan hän kieltänyt sitä avaamasta. Heidän tulee nyt totella häntä. Hän on nyt vastuussa heistä.

Hän ottaa kynttilän, menee keittiöön ja tarkastelee kaappeja. Pieni lasi- ja posliinivarasto on asetettu hyllyille hyvään järjestykseen. Hän tutkii kaikkea tarkoin, löytääkseen jatkuvaa moitteen syytä.

Yhtäkkiä hän keksii tähteitä poikien illallisesta, ja alkaa heti torua, että ovat syöneet kananpoikaa. Mistä he sen ovat hankkineet? Aikovatko he elää kuin prinssit? Hänenkö rahojaan he hukkaavat syömällä kananpoikapaistia?

Sitten muistaa hän, ettei olekaan jättänyt heille rahaa. Hän arvelee olisivatko he varastaneet kananpojan ja kiihtyy tuhottomasti.

Hän puhuu ja varottaa, toruu ja räyhää, mutta nyt hän ei saa vastausta pojilta. He eivät välitä sanoa hänelle, mistä kananpojan ovat saaneet, antavat hänen vaan jatkaa. Ja hän pitää pitkiä puheita, saarnaa, uuvuttaa viimeiset voimansa. Vihdoin hän pyytää ja rukoilee. »Minä vannotan teitä sanomaan totuuden minulle. Annan teille anteeksi, vaikka mitä olisitte tehneet, kun vaan sanotte totuuden.»

Nyt pojat eivät kestä kauempaa. Isä kuulee tyrskähtävän äänen. He heittävät peitteet päältään ja nousevat istumaan, ja hän huomaa, että he punottavat pidätetystä naurusta. Ja molempien ihan hillittömästi nauraessa sanoo Lennart, usein naurunpurskahdusten keskeyttämällä: »Äiti pani kananpojan eväspussiin, jonka hän meille laittoi, kun lähdimme kotoa.»

Isä oikaseikse, katsoo poikiin, aikoo puhua, mutta ei keksi sopivia sanoja. Hän oikaseikse yhä majesteetillisemmin, katsoo heihin mitä suurimmalla ylenkatseella ja menee pitemmittä puheitta omaan huoneeseensa.

Isä on huomannut kuinka käteviä pojat ovat, ja käyttää sitä hyväkseen, ettei tarvitse palvelijoita. Aamulla hän lähettää Lennartin keittiöön kahvin keittoon ja antaa Hugon kattaa aamiaispöydän sekä juosta leipuriin noutamaan leipää. Aamiaisen jälkeen istuu hän tuolille ja katselee, kuinka pojat panevat vuoteet kokoon, lakasevat huoneet ja panevat uunit lämpiämään. Hän jakelee alituisesti käskyjä ja lähettää tehtävästä toiseen vain näyttääkseen mahtiaan. Kun aamusiivous on tehty, lähtee hän ulos ja viipyy poissa koko aamupäivän. Päivällisen tuottaa hän muutamasta lähellä olevasta talouskoulusta. Sitte jättää isä pojat koko illaksi eikä enään heiltä muuta vaadi kuin että hänen vuoteensa on tehty, kun hän palaa kotiin.

Pojat ovat siis yksin melkein kaiken päivää ja saavat puuhailla mitä vaan haluavat.

Muuan tärkeimpiä tehtäviä on äidille kirjottaminen. He saavat häneltä kirjeen joka päivä ja hän lähettää heille paperia ja postimerkkejä, niin että he voivat vastata hänelle.

Äidin kirjeet sisältävät parhaasta päästä varotuksia olemaan hyviä isälle. Alituisesti hän kirjottaa kuinka rakastettava isä oli, kun hän ensin oppi isän tuntemaan, ja kertoo heille kuinka isä uraa alkaessaan oli uuras ja ahkera. Heidän pitää olla hellät ja hyvät isälle. Eivätkä saa koskaan unohtaa, kuinka onneton hän on.

»Jos olette oikein hyviä isälle, niin hän kenties säälii teitä ja päästää teidät kotiin minun luokseni», kirjottaa äiti.

Äiti kertoo, että hän on käynyt rovastin ja pormestarin puheilla kysymässä eikö olisi mahdollista saada pojat takaisin. Mutta molemmat ovat vastanneet ettei mikään auttanut. Poikien täytyy jäädä isän luokse. Äiti tahtoisi muuttaa Tukholmaan, että edes joskus saisi nähdä poikiansa, mutta kaikki ihmiset neuvovat häntä odottamaan minne päin asiat kääntyvät. He luulevat, että isä pian väsyy poikiin ja lähettää heidät kotiin. Äiti ei oikein tiedä mitä tehdä. Toisaalta tuntuu hänestä kauhealta, että hänen poikansa elelevät Tukholmassa ilman mitään hoivaa, toisaalta hän taas tietää, että jos hän jättäisi kotinsa ja virkansa, ei hän voisi ottaa heitä turviinsa, eikä heitä elättää, jos he pääsisivät vapaiksi. Mutta jouluksi äiti kuitenkin tulisi Tukholmaan heitä tervehtimään.

Pojat kirjottavat ja kertovat mitä he koko päivän kunakin tuntina tekevät. He kertovat äidille tuovansa isälle ruokaa ja tekevänsä vuoteen hänelle. Äiti käsittää, että he koettavat olla hyviä isälle äidin vuoksi, mutta hän huomaa myös, etteivät he isästä enempää pidä kuin ennenkään.

Hänen pienet poikansa tuntuvat aina olevan yksin. He asuvat isossa kaupungissa, jossa ihmisiä vilisee, mutta kukaan ei välitä heistä, ei kukaan heitä huomaa. Ja näin onkin ehken parasta. Kukapa tietää mihin joutuisivat, jos tuttavia saisivat.

He pyytävät aina ettei äiti heistä olisi levoton He kyllä selviytyvät. He kertovat, että he parsivat itse sukkansa ja ompelevat nappinsa. He viittaavat siihenkin suuntaan, että Lennart on päässyt pitkälle keksinnössään, ja he sanovat, että kunhan se vain tulee valmiiksi, niin kaikki muuttuu hyväksi.

Mutta äiti elää alituisessa huolessa. Yöt ja päivät hän ajattelee poikiansa. Yöt ja päivät hän rukoilee Jumalaa varjelemaan hänen pieniä poikiansa, jotka elävät yksin suuressa kaupungissa ilman ainoatakaan ihmistä, joka suojelisi heidän silmänsä turmeluksen viekotuksilta ja varjelisi heidän nuoret sydämensä himoitsemasta pahaa.

Isä ja pojat istuvat oopperassa eräänä aamupäivänä. Muuan isän vanhoja tovereita, joka kuuluu hovisoittokuntaan, on kutsunut hänet sinfoniakonsertin harjotukseen, ja isä on ottanut pojat mukaansa.

Kun orkesteri alkaa soittaa ja sävelvirrat täyttävät salin, joutuu isä niin ankaran liikutuksen valtaan, ettei saata tunteitaan hillitä, vaan hyrähtää itkuun. Hän nyyhkii ja niistää nenäänsä kovasti ja voihkii äänekkäästi kerta toisensa jälkeen. Hän ei koetakaan hillitä tunteitaan, vaan meluaa niin, että soittajat häiriintyvät. Vahtimestari tulee ja viittaa häntä menemään ulos, ja isä tarttuu poikia käsiin ja hiipii pois sanallakaan vastustamatta. Ja koko kotimatkan virtaavat kyyneleet virtaamistaan.

Isä on pitänyt poikien kädet omissaan ja astuu eteenpäin pojat kahdenpuolen. Yhtäkkiä alkavat pojat myös itkeä. He käsittävät nyt ensi kerran, kuinka isä on rakastanut taidettaan. Hänestä oli kauheata istua juoppona ja rappiolle joutuneena ja kuulla toisten soittavan. Oli sääli isää, josta ei koskaan tullut sitä, joksi olisi pitänyt tulla. Isälle oli käynyt niin kuin kävisi Lennartille, jollei hän koskaan saisi lentokonettaan valmiiksi tai Hugolle, ellei hän pääsisi löytöretkelle. Miltä tuntuisikaan, jos he kerran kyhjöttäisivät saamattomina vanhuksina ja näkisivät päittensä yli porhaltavan komeita ilmalaivoja, joita he eivät olisi keksineet eivätkä saisi ohjata!

Pojat istuvat kerran aamupäivällä kotona kirjat edessään. Isä on pistänyt nuottisalkun kainaloonsa ja lähtenyt ulos. Jotakin hän on mutissut soittotunnin antamisesta, mutta pojat eivät hetkeäkään ole uskoneet tätä todeksi.

Isä on huonolla tuulella, kun hän astuu katua pitkin. Hän on huomannut miten pojat katsoivat toisiinsa, kun hän sanoi, että menisi soittotunnille. »He asettuvat isäänsä arvostelemaan», ajattelee hän. »Minä olen liian höllä. Minun olisi pitänyt antaa heille korvapuusti kummallekin. Varmaankin heidän äitinsä kiihottaa heitä minua vastaan.»

»Jos ottaisin hiukan selville herrojen toimia?» jatkaa hän. »Eipä haittaisi, vaikka tarkastaisin kuinka he opiskelevat.»

Hän kääntyy takaisin, puikahtaa ääneti pihan poikki, avaa oven ihan hiljaa ja seisoo poikien huoneessa, ilman että kumpikaan on kuullut hänen astuvan sisään. Ja aivan oikein! Pojat kavahtavat pystyyn, kasvot punaisina, ja Lennart sieppaa kiireesti käärön paperia, jonka viskaa pöytälaatikkoon.

Kun pojat olivat olleet muutamia päiviä Tukholmassa, olivat he kysyneet mitä koulua he tulisivat käymään, ja isä oli vastannut, että heidän koulunkäyntinsä oli nyt loppunut. Mutta tuskin oli viikkoa kulunut, kun heidän seinälleen oli ilmestynyt lukujärjestys. Koulukirjat oli haettu esiin ja joka aamupäivä istuivat pojat molemmin puolin vanhaa kirjotuspöytää ja lukea paukuttivat ääneen läksyjään. Oli selvää, että he olivat saaneet äidiltä kirjeen, jossa varotettiin että koettaisivat lukea omin päin, etteivät kokonaan unohtaisi mitä olivat saaneet oppia.

Kun isä näin odottamatta astuu sisään, menee hän ensin lukujärjestyksen luo ja tarkastaa sitä. Vetää kellon esiin ja vertaa. — Keskiviikkona kymmenestä yhteentoista: Maantietoa. Sitten tulee hän pöydän luo. »Eikö teillä pitäisi olla maantietoa tällä tunnilla?» kysyy hän. — »Kyllä», vastaavat pojat tulipunaisina. — »Mutta missä on maantieto ja karttakirja?» Pojat hiovat katseen kirjahyllylle ja ovat kauhean nolon näköisiä. »Emme ole vielä alkaneet», sanoo Lennart. — »Vai niin», sanoo isä, »teillä kai oli muuta hommaa». Hän oikoo jäseniään sangen tyytyväisenä. Hän on päässyt voitonpuolelle, eikä hän nyt heitä, ennenkuin on perinpohjin nolannut pojat.

Molemmat pojat ovat vaiti. Siitä päivästä alkaen, jolloin olivat isän mukana oopperassa, ovat he tunteneet sääliä häntä kohtaan, eikä heidän ole enään tarvinnut niin suuresti ponnistella kuin ennen ollakseen hyviä hänelle. Mutta luonnollisesti heille ei ole hetkeksikään juolahtanut mieleen ottaa isää uskotukseen. Hän ei ole heidän silmissään kohonnut, vaikka heidän mielestään onkin sääli häntä.

»Kirjotitteko kirjettä?» kysyy isä ankarimmalla äänellään. — »Emme», kuuluu kummaltakin kuin yhdestä suusta. — »Mitä te teitte?» — »Puhelimme vaan.» — »Se ei ole totta. Minä näin, että Lennart piilotti jotakin kirjotuspöytälaatikkoon.» Nyt ovat pojat taas vaiti. — »Vetäkää se esiin!» huutaa isä, kiukusta punaisena. Hän luulee, että pojat ovat kirjottaneet äidilleen, ja koska he eivät tahdo näyttää kirjettä, on siinä tietysti jotakin rumaa hänestä. Pojat eivät hievahda ja isä kohottaa kätensä lyödäkseen Lennartia, joka istuu pöytälaatikon edessä. — »Älä koske häneen!» huutaa silloin Hugo. »Me puhuimme vaan jostakin, jonka Lennart on keksinyt.»

Hugo työntää Lennartin tieltään, kiskasee laatikon auki ja vetää esiin
paperin, johon on täpötäyteen töhrätty mitä kummallisimpia ilmalaivoja.
»Lennart on viime yönä miettinyt uudenaikaiset purjeet ilmalaivaansa.
Tästä juuri me puhuimme.»

Isä ei tahdo uskoa häntä. Hän kumartuu ja penkoo laatikkoa, vaan ei löydä mitään muuta kuin paperiarkkeja täynnä piirustuksia, jotka kuvaavat ilmapalloja, laskinvarjoja, lentokoneita ja kaikkea ilmapurjehdukseen kuuluvaa.

Poikien suureksi ihmeeksi ei isä heti viskaakaan menemään näitä kaikkia eikä edes naurakaan heidän yrityksilleen, vaan katselee tarkoin niitä lehti lehdeltä. Itse asiassa on isälläkin hiukan taipumusta mekaniikkaan, ja ennen muinoin häntä tällaiset asiat huvittivat, siihen aikaan, jolloin aivot vielä pystyivät johonkin. Kohta alkaa hän kysellä mitä mikin tarkottaa, ja koska hänen kysymyksistään ilmenee, että hän on hyvin intresseerattu sekä että hän käsittää mitä näkee, voittaa Lennart ujoutensa ja vastaa ensin vitkastellen, mutta sitten yhä halukkaammin.

Pian ovat isä ja pojat joutuneet syvälliseen keskusteluun ilmalaivoista ja ilmapurjehduksesta. Kun ovat oikein päässeet vauhtiin, puhuvat pojat innossaan ja kertovat isälleen kaikki suuruudenunelmansa. Ja vaikkakin isä käsittää, etteivät pojat kauaksi pääse lentämään nyt suunnittelemillaan koneilla, on hän kuitenkin tuiki ihmeissään. Hänen pienet poikansa puhuvat aluminiumimoottoreista, aeroplaneista ja tasapainoasennoista aivan kuin maailman yksinkertaisimmista asioista. Hän on luullut, että he olisivat oikeita pölkkypäitä, siksi etteivät koulussa edistyneet hyvin, nyt he yhtäkkiä hänen mielestään ovat kaksi pientä tiedemiestä.

Ja noita korkealle pyrkiviä ajatuksia ja toiveita isä ymmärtää paremmin kuin mitään muuta. Hänpä tunteekin ne vanhastaan, itse hän on samoin haaveillut, eikä häntä haluta nauraa tällaisille haaveiluille.

Isä ei sinä aamupäivänä enään mene ulos, istuu vaan jutellen poikainsa kanssa, kunnes on aika noutaa päivällinen ja kattaa pöytä. Ja tällä kertaa ovat pojat ja isä oikein hyviä ystäviä kaikkien suureksi yhteiseksi ihmeeksi.

Kello on yksitoista illalla ja isä hoipertelee kadulla. Pikku pojat kulkevat toinen toisella toinen toisella puolella. He ovat olleet isää etsimässä eräästä hänen olinpaikoistaan, ja siellä olivat he jääneet ovensuuhun seisomaan, mitään virkkamatta. Isä istui yksin pöydän ääressä, iso tumma totilasi edessään, ja kuunteli muuatta naissoittokuntaa, joka soitti huoneen perällä. Hetken kuluttua nousi hän vastenmielisesti ja meni poikien luo. »Mitäs on?» kysyi hän. »Miksi tänne tulette?» — Isänhän oli määrä tulla kotiin, sanovat pojat. On joulukuun viides päivä. Olihan isä luvannut———

Silloin on juolahtanut isän mieleen, että Lennart oli hänelle ilmaissut, että Hugon syntymäpäivä oli nyt, ja hän oli luvannut tulla ajoissa kotiin. Mutta tämän hän oli kerrassaan unohtanut. Hugo kyllä odotti häneltä syntymäpäivälahjaa, vaan hän ei ollut muistanut sitä hankkia.

Kuitenkin on hän seurannut poikia ja kulkee eteenpäin, tyytymättömänä sekä poikiin että itseensä. Kun hän tulee kotiin, on syntymäpäiväpöytä laitettu. Pojat ovat tahtoneet pitää kestit. Lennart on paistanut ohukaisia, jotka nyt ovat monta tuntia olleet valmiit, ja ovat nahkapalojen näköisiä. He ovat saaneet äidiltä vähän rahaa, jolla ovat hankkineet pähkinöitä, manteleita ja pullollisen sokerikaljaa.

Kaikkia näitä herkkuja he eivät ole tahtoneet nauttia yksin, vaan ovat istuneet ja odotelleet, että isä tulisi kotiin saamaan osansa heidän kanssaan. Senjälkeen kun heistä on tullut ystävykset isän kanssa, eivät he voi viettää näin suurta juhlaa ilman isää. Isä käsittää kaiken tämän. Hän on siitä mielissään, että häntä kaivataan, ja jotakuinkin hyvällä tuulella aikoo hän istahtaa pöydän ääreen. Mutta puolihumalassa kun on, kompastuu hän juuri kun on istumaisillaan tuolille, tarttuu pöytäliinaan, kaatuu ja vetää kaikki laitokset pöydältä lattialle. Kun hän nousee pystyyn näkee hän sokerikaljan virtaavan pitkin lattiaa, ja marjahillon sekä ohukaiset hajallaan posliinipirstaleiden ja lasisirujen seassa.

Isä luo katseen poikiin, kiroaa, syöksyy ovelle eikä palaa ennenkuin aamupuolella yötä.

Eräänä aamupäivänä helmikuussa astelevat pojat katua pitkin luistimet olalla. He eivät ole entisen näköisiä. He ovat laihtuneet ja käyneet kalpeiksi ja näyttävät huolimattoman ja epäsiistin näköisiltä. Tukka on leikkaamaton, eivät he ole puhtaaksi peseytyneet, ja reikiä on sekä sukissa että kengissä. Kun he puhelevat keskenään, käyttävät he katupoikien lausetapoja, pääseepä joku kirosanakin toisinaan suusta.

Pojissa on tapahtunut muutos, ja se alkoi sinä iltana, jolloin isä ei muistanut tulla kotiin Hugon syntymäpäivää viettämään. Oli ikäänkuin siihen saakka heitä olisi pitänyt yllä toivo, että heidän kohtalossaan tapahtuisi muutos pian. Ensi aikoina he olivat odottaneet, että isä pian väsyisi heihin ja lähettäisi heidät kotiin. Sitten he olivat haaveilleet, että isä alkaisi heistä pitää, että hän herkeäisi juomasta heidän tähtensä. Niin, olivatpa vielä ajatelleet, että isä ja äiti tekisivät sovinnon, ja että he kaikki tulisivat onnellisiksi. Mutta tuona iltana heille selvisi että isä oli mahdoton. Hän ei voinut muuta rakastaa kuin juopottelua. Joskin hän hetkisen oli heille hyvä, ei hän todenteolla heistä välittänyt.

Raskas toivottomuus valtasi heidät. Ei mikään heille muuttuisi. He eivät koskaan pääsisi isästä erilleen. Heistä tuntui kuin he olisivat tuomitut istumaan koko ikänsä teljettyinä pimeään vankilaan.

Ei heidän suuret suunnitelmansakaan voineet heitä lohduttaa. Kun he näin olivat kytketyt tähän, eivät he koskaan voisi niitä toteuttaa. Arvelkaahan toki, etteivät he saaneet mitään oppia! He tunsivat tarpeeksi suurten miesten historiaa tietääkseen, että sillä, joka tahtoo tulla suureksi, täytyy olla tietoja.

Pahin isku oli kuitenkin se, ettei äiti ollutkaan voinut tulla heidän luokseen jouluksi. Joulukuun alussa hän oli kaatunut ja taittanut jalkansa, niin että oli täytynyt maata sairashuoneessa joululomanajan, kykenemättä matkustamaan Tukholmaan. Nyt oli äiti jalkeilla, mutta nyt oli hänen koulunsa jälleen alkanut. Sitäpaitsi ei hänellä ollut rahaa matkustaa. Kaikki, mitä oli säästänyt, oli kulunut hänen sairaana maatessaan.

Pojat tunsivat olevansa koko maailman hylkäämiä. Olihan selvää, että heidän tilansa ei voinut koskaan korjautua, vaikka he kuinka koettaisivat, ja siksi he olivatkin vähitellen herenneet ponnistelemasta sellaisessa työssä, joka oli ikävää. Yhtä hyvinhän he voisivat ryhtyä sellaiseen, joka heitä huvitti.

Toisinaan he eivät koskeneet vuoteisiinsa moneen päivään, ja he herkesivät kokonaan lattioita lakaisemasta. Kävihän muutenkin eläminen yhtä hyvin. Eihän heidän luokseen koskaan kukaan tullut katsomaan heidän oloansa.

Isä joutui yhä enemmän rappiolle. Väliin hän yritti kohota ja vaalia poikia järjestykseen, mutta ne olivat ainoastaan heikkoja yrityksiä. Hän unohti käskynsä yhtä pian kuin oli ne antanut.

Pojat samoin olivat alkaneet aamupäivätunneista laiskotella. Ei kukaan kuulustellut heidän läksyjään, mitä siis oli hyötyä lukemisesta. Muutamana päivänä oli ollut luistinjäätä, ja hehän voivat yhtä hyvin ottaa lupaa ja luistella päiväseen aikaan. Jäällä oli aina suuret joukot poikia, ja he olivat tutustuneet moneen, joista oli hauskempaa luistella kuin istua huoneessa lukemassa.

Nyt on tullut niin ihana päivä, etteivät he voi ajatellakaan istua sisällä. Ainoastaan pari astetta pakkasta, ilma selkeä, raitis ja kirkas auringonpaiste. On niin ihana sää, että kouluille on annettu luistinlupaa. Katu vilisee täynnä lapsia, jotka ovat olleet kotona luistimia hakemassa ja nyt kiireen kaupalla rientävät jäälle.

Kulkiessa toisten lasten parissa näyttävät pojat vakavilta ja raskasmielisiltä. Ei heidän kasvoissaan näy hymyn vivahdustakaan. Heidän onnettomuutensa on niin raskas, etteivät hetkeksikään voi sitä unohtaa.

Kun he pääsevät jäälle, on siellä eloa ja liikettä ylen määrin. Rantaa pitkin on aivan kuin reunus ihmisiä, kauempana kiitelevät luistelijat toistensa lomitse kuin muurahaiset, kun niiden keko on rikottu, vielä kauempana näkyy joitakin mustia pisteitä, jotka tuulen nopeudella kiitävät eteenpäin.

Pojat panevat luistimet jalkaan ja menevät toisten luistelijani joukkoon. He luistelevat hyvin, ja täyttä vauhtia kiitäessään ulospäin jäällä saavat he punaa poskiin ja kiiltoa silmiin, mutta ei hetkeksikään tule huolettomuuden ja ilon ilmettä kasvoihin, kuten toisille lapsille.

Yhtäkkiä, kun he tekevät kierroksen maalle päin, näkevät he jotakin ihmeen kaunista. Iso ilmapallo tulee Tukholmasta ja liitelee Saltsjöjärveä kohti. Se on punakeltaisen kirjava, ja kun aurinko sattuu siihen, hohtaa se kuin tulipallo. Gondooli on kirjavien lippujen koristama, ja kun ilmapallo ei varsin korkealla leijaile, näkyy häikäisevä värihohde aivan selvästi.

Kun pojat huomaavat ilmapallon, päästävät he ilohuudon. Ensikertaa elämässään näkevät he suuren ilmapallon ilman halki purjehtivan. Se on paljoa kauniimpi kuin mitä ovat voineet kuvitellakaan. Kaikki haaveilut ja tuumat, jotka ovat olleet heille lohdutuksena ja ilona monina raskaina päivinä, palaavat jälleen, kun he tämän näkevät. He pysähtyvät seisomaan, että näkisivät kuinka köydet ja nuorat ovat kiinnitetyt, ja he huomaavat ankkurin ja hiekkasäkit gondoolinlaidalla.

Ilmapallo viilettää hyvää vauhtia yli jäätyneen lahden. Kaikki luistelijat, suuret ja pienet töyttäävät toinen toisensa ohi nauraen ja huutaen sitä vastaan, kun se ensin näyttäytyy, ja lähtevät sitä takaa-ajamaan. He seuraavat sitä alas aavalle merelle päin pitkänä, häilyvänä jonona, joka muistuttaa jättiläislaahausköyttä. Ilmapurjehtijat heittelevät huvikseen alas erivärisiä paperipaloja, jotka hitaasti leijaillen putoavat maahan halki sinisenkuulakan ilman.

Pojat ovat ensimäisinä pitkässä jonossa, joka ajaa palloa takaa. He rientävät eteenpäin pää kenossa taaksepäin katseet suunnattuina ylös. Heidän silmänsä loistavat onnellisuutta ensi kerran siitä asti kun äidistään erosivat. He ovat suunniltaan ihastuksesta ilmalaivaan, eivätkä muuta ajattele kuin seurata sen kulkua niin kauan kuin suinkin.

Mutta ilmapallo kiitää nopeasti eteenpäin, ja täytyy olla hyvä luistelija ettei jäisi jälelle. Joukko, joka sitä seuraa, harvenee, mutta etumaisina niiden joukossa, jotka yhä seuraavat palloa, ovat nuo pikkupojat. He ovat niin kiihkeitä, että useitten huomio kiintyy heihin. Ihmiset kertovat sitten että heissä oli jotakin erikoista. He eivät nauraneet eivätkä huutaneet, mutta ihastuksenloisto kuvastui heidän kasvoillaan, jotka olivat taivasta kohti kääntyneet, ikäänkuin olisivat nähneet ilmestyksen.

Ilmapallo vaikuttaakin poikiin melkein kuin taivaanopas, joka tulee johtamaan heitä takaisin oikealle polulle ja opettamaan heitä kulkemaan reippain mielin eteenpäin. Kun pojat sen näkevät, paisuu heidän sydämensä halusta jälleen ryhtyä työskentelemään suuren keksinnön toteuttamiseksi. He tuntevat taas olevansa varmat onnistumisesta. Jos vaan heissä on kestävyyttä, he kyllä saavuttaisivat voiton. Kerran koittaa päivä, jona he astuvat omaan ilmalaivaansa ja liitelevät ylös avaruuteen. Kerran he kulkevat tuolla korkealla ihmisten yläpuolella. Ja heidän ilmalaivansa on oleva paljoa täydellisempi kuin se, jonka he nyt näkevät. Sitä voi ohjata ja kääntää, laskea ja kohottaa, se kulkee myös vastatuulessa ja tyynellä. Se kantaa heitä päivät ja yöt, minne vaan heitä haluttaa. He laskeutuvat korkeimmille vuorenhuipuille, kiitävät yli kammottavimpien erämaiden, tutkivat seudut, joihin on mitä vaikein pääsy. He saavat nähdä kaiken maailman ihanuuden.

»Ei pidä sittenkään heittää sitä kesken, Hugo», sanoo Lennart. »Meille tulee mainio elämä, kun vaan saamme sen valmiiksi.»

Isä ja hänen onnettomuutensa ei heitä enään liikuta ollenkaan. Se, joka pyrkii niin suureen päämäärään, kuten he, ei toki voi antaa minkään kurjamaisuuden olla esteenä.

Ilmapallo saa paremman vauhdin, mitä ulommaksi se ehtii. Luistelijat ovat jo herenneet sitä seuraamasta. Ainoat, jotka vielä jatkavat takaa-ajamista, ovat nuo pikkupojat. He kiitävät eteenpäin niin nopeasti ja kevyesti kuin olisi heille kasvanut siivet jalkoihin.

Äkkiä ihmiset, jotka seisovat rannalla katselemassa ja saattavat nähdä kauas yli selän, päästävät kauhun ja tuskan huudon. He näkevät, että ilmapallo, noiden kahden lapsen yhä seuratessa, liitää poispäin laivaväylää kohti, jossa on avovettä.

Luistelijat tuolla jäällä kuulevat huudot, kääntävät katseensa ulapan suulle päin. He näkevät vesijuovan kimaltelevan auringonvalossa kaukana etäisyydessä. He näkevät samalla, että kaksi poikaa luistelee suoraan kohti tuota juovaa, jota he eivät huomaa, koska silmät katsovat ilmapalloon, hetkeäkään vilkasematta maahan.

Ihmiset huutavat kaikin voimin, polkevat jäätä, pikaluistelijat kiiruhtavat heitä pidättämään. Mutta pienokaiset eivät huomaa mitään kaikesta tästä, seuratessaan ilmalaivaa. He eivät tiedä olevansa yksin sitä seuraamassa. He eivät kuule huutoja takanaan. He eivät huomaa avoveden kohinaa ja pauhinaa edessään. He näkevät ainoastaan ilmapallon, joka ikäänkuin vie heitä mukanaan. Lennart tuntee jo kuinka hänen oma ilmalaivansa kohoaa hänen päällänsä, ja Hugo leijailee yli pohjoisnavan salaperäisten seutujen.

Ihmiset jäällä ja rannalla näkevät kuinka he joutuin lähestyvät avovettä. Muutaman hetken vallitsee heidän keskuudessaan niin sanomaton jännitys, etteivät saata huutaa eikä liikkua paikoiltaan. Aivan kuin lumotut ovat nuo kaksi lasta, jotka eivät mitään huomaa hurjasti kiitäessään eteenpäin, jotka syöksyvät kohti kuolemaa, ajaen takaa loistavaa taivaallista näkyä.

Ilmapurjehtijat ylhäällä pallossa ovat myös havainneet poikaset. He näkevät heidän olevan vaarassa, he huutavat heille ja antavat varottavia merkkejä, vaan pojat eivät heitä käsitä. Kun he näkevät, että ilmapurjehtijat antavat heille merkkejä, luulevat he niiden aikovan ottaa heidät gondooliin. He kohottavat kätensä, ylen onnellisina toivossa saada seurata heitä kauas pois, läpi loistavan avaruuden. Sinä hetkenä ovat pojat ehtineet purjehdusväylään, ja kasvot taivasta kohti ilosta loistavina, kädet ylös ojennettuina luistelevat he veteen ja katoovat sinne ääntä päästämättä, apua huutamatta. Luistelijat, jotka ovat koettaneet saavuttaa heitä, seisovat parin sekunnin perästä jäänreunalla, mutta vedessä käyvä virta on vienyt ruumiit jään alle, eikä mikään auttava käsi voi ulottua heihin.

JOULURUUSUJEN LEGENDA.

Rosvomuori, joka asui rosvoluolassa kaukana Göingenmetsässä, oli kerran lähtenyt kerjuuretkelle alas tasangolle päin. Rosvoisä itse oli lainsuojaton mies eikä uskaltanut metsästä liikkua, vaan tyytyi väijymään matkamiehiä, jotka uskalsivat tulla metsänrajojen sisälle. Siihen aikaan ei pohjois-Skånessa viljalti matkailijoita tulvaillut. Jos silloin sattui ettei miehellä ollut onnea metsästysretkillään muutamiin viikkoihin, lähti vaimo vaellusmatkoille. Hänellä oli mukanaan viisi pojantenavaa, yllä repaleiset nahkavaatteet ja kullakin selässä säkki, joka oli yhtä pitkä kuin säkinkantajakin. Kun muori astui ovesta sisään, ei häneltä tohdittu kieltää mitä hän pyysi, sillä hän ei vaivojaan säälinyt, vaan saattoi yöllä palata sytyttämään talon tuleen, ellei häntä hyvin kestitty. Rosvomuori ja hänen tenavansa olivat hurttalaumaa pahempia, ja monen olisi haluttanut keihästää heidät, mutta sitä ei koskaan tehty, koska tiedettiin, että mies makasi tuolla ylhäällä metsässä, ja hän kyllä olisi osannut kostaa, jos lapsille tahi akalle olisi jotakin tapahtunut.

Kuljeskellessaan talosta taloon kerjäämässä tuli rosvomuori kerran Övediin, joka siihen aikaan oli luostarina. Hän soitti porttikelloa ja pyysi ruokaa, ja portinvartija aukasi pienen luukun portissa ja ojensi hänelle kuusi pyöreätä leipää, yhden muorille ja yhden kullekin lapselle.

Äidin seistessä paikallaan portin luona juoksentelivat tenavat ympäri. Ja nyt tuli yksi ja nykäsi häntä hameesta merkiksi, että oli löytänyt jotakin, jota äidin pitäisi nähdä, ja rosvomuori seurasi heti häntä.

Koko luostaria ympäröi korkea, vahva muuri, mutta poika oli keksinyt pienen salaportin, joka oli raollaan. Kun rosvomuori ennätti tänne, työnsi hän heti portin auki ja astui sisään lupaa kysymättä, kuten tapansa oli.

Övedin luostaria johti siihen aikaan apotti eli päämunkki Hannu, joka oli yrttejä tunteva mies. Hän oli järjestänyt luostarinmuurien sisään pienen yrttitarhan, ja tähänpä rosvomuori tunkeutui.

Ensi hetkessä rosvomuori hämmästyi siihen määrin, että pysähtyi portille. Oli keskikesä, ja Hannu apotin yrttitarha oli niin täynnä kukkia, että silmissä välkkyi sinistä, punaista, ja keltaista, kun siihen katsoi. Mutta pian välähti tyytyväisyyden hymy hänen kasvoissaan, ja hän rupesi astumaan pitkin kapeaa käytävää, joka kierteli monien pienten kukkasarkain välitse.

Puutarhassa käyskenteli maallikkoveli nyhtäen rikkaruohoja. Hänpä olikin jättänyt oven muurissa raolleen voidakseen heittää rikkaläjälle malttaa ja juolaheinää. Kun hän näki rosvomuorin, kaikki viisi tenavaa jälessään, tulevan yrttitarhaan, juoksi lian heitä vastaan ja käski heidän mennä matkoihinsa. Mutta kerjäläisakka kulki yhä eteenpäin. Hän vilhui puolelle ja toiselle, milloin katseli jäykkiä valkosia liljoja, jotka loistivat eräässä kaistaleessa, milloin murattia, joka kiemurrellen nousi luostarinseinää myöten ylös, eikä välittänyt maallikkoveljestä hituistakaan.

Maallikkoveli arveli, ettei muori ollut häntä käsittänyt. Hän aikoi tarttua muoria käsivarteen käännyttääkseen tätä porttia kohti, mutta kun rosvomuori huomasi tarkotuksen, loi hän veljeen sellaisen katseen, että tämä peräytyi. Nainen oli kulkenut kumarassa kerjuupussin painosta, mutta nyt hän oikasihe suoraksi koko pituuteensa. »Olen rosvomuori Göingenmetsästä», sanoi hän. »Koske nyt minuun, jos uskallat!» Ja selvästi huomasi, että hän tämän sanottuaan oli yhtä varma saavansa olla rauhassa, kuin jos olisi kertonut olevansa Tanskan kuningatar.

Mutta sittenkin tohti maallikkoveli häntä häiritä, vaikka kuultuaan kuka hän oli puhutteli häntä sävyisämmin. »Sinun tulee tietää, että tämä on munkkiluostari, sekä ettei yksikään nainen koko maassa saa tulla näiden muurien sisälle. Ellet nyt mene pois, vihastuvat munkit minulle, siksi että unohdin sulkea portin, ja he karkottavat kenties minut pois sekä luostarista että yrttitarhasta.»

Mutta hukkaan menivät tällaiset rukoukset rosvomuoriin nähden. Hän vaan astui ruusuneliötä pitkin ja katseli iisoppia, joka kukki sinipunervia kukkia, ja vuohenkuusamaa, joka oli punertavan keltaisessa kukassa.

Silloin ei maallikkoveli muuta keinoa keksinyt kuin juosta luostariin apua kutsumaan.

Hän palasi mukanaan kaksi rautakoura munkkia, ja rosvomuori älysi heti että nyt oli tosi edessä. Hän asettui hajasäärin käytävälle ja kimakalla äänellä huusi julki kaiken sen kauhean koston, minkä luostari saisi kokea, ellei hän saisi yrttitarhaan jäädä niin kauaksi kuin halusi. Mutta munkit eivät pitäneet tarpeellisena pelätä häntä ja aikoivat vain ajaa hänet ulos. Silloin kiljasi rosvomuori kimakasti, syöksyi heidän kimppuunsa ja kynsi ja puri, ja samoin tekivät kaikki tenavat. Nuo kolme miestä keksivät pian, että muori oli heitä väkevämpi. Heillä ei ollut muuta neuvoksi kuin palata luostariin lisäväkeä noutamaan.

Juostessaan pilkin käytävää, joka vei luostariin, kohtasivat he Hannu apotin, joka riensi ottamaan selvää, mikä rähinä yrttitarhasta kuului. Heidän täytyi silloin tunnustaa, että rosvomuori Göingenmetsästä oli tullut luostariin, sekä etteivät he kyenneet häntä karkottamaan, vaan täytyi heidän saada lisäväkeä.

Mutta Hannu apotti nuhteli heitä, että olivat käyttäneet väkivaltaa, ja kielsi heitä apua kutsumasta. Hän lähetti molemmat munkit töihinsä jälleen, ja vaikka itse oli vanha ja raihnainen mies, otti hän ainoastaan maallikkoveljen mukaansa yrttitarhaan.

Kun Hannu apotti saapui sinne, käveli rosvomuori entiseen tapaan kukkasarkojen välissä. Eikä apotti voinut kyllin häntä ihmetellä. Hän oli varma siitä, ettei muori koskaan ennen ollut yrttitarhaa nähnyt. Siitä huolimatta kulki hän pienien sarkojen välissä, joihin oli kylvetty kuhunkin erilaatuisia outoja ja harvinaisia kukkia, ja katseli niitä, kuin olisivat ne olleet vanhoja tuttuja. Näytti siltä kuin olisi hän tuntenut sekä talvikit että salviat ja rosmariinit. Muutamille hän hymyili ja toisille hän puisteli päätänsä.

Hannu apotti rakasti yrttitarhaansa niin paljon kuin hän saattoi rakastaa sellaista mikä oli maallista ja katoovaista. Niin hurja ja kauheannäköinen kuin olikin tuo outo nainen, ei apotti voinut olla hänestä pitämättä, koska hän oli taistellut kolmea munkkia vastaan, saadakseen katsella rauhassa yrttitarhaa. Hän lähestyi hiljaisena vaimoa ja kysyi, miellyttikö yrttitarha häntä.

Rosvomuori kääntyi tuimana Hannu apottia kohti, sillä hän odotti vain väijyntää ja yllätystä, mutta kun hän näki apotin harmaat hapset ja kumaran vartalon, vastasi hän aivan rauhallisesti: »Ensin kun tämän näin, tuntui siltä, kuin en ijässäni olisi kauniimpaa nähnyt, mutta nyt huomaan, ettei tämä vedä vertoja toiselle, jonka tunnen.»

Hannu apotti oli varmaan odottanut toisenlaista vastausta. Kun hän kuuli, että rosvomuori oli nähnyt yrttitarhan, joka oli kauniimpi kuin hänen, nousi hieno puna hänen ryppyisille poskilleen.

Maallikkoveli, joka seisoi vieressä, alkoi kohta nuhdella rosvomuoria. »Tämä on Hannu apotti», sanoi hän, »joka itse suurella ahkeruudella ja vaivalla on koonnut kukat yrttitarhaansa sekä läheltä että kaukaa. Me tiedämme kaikki, ettei rikkaampaa yrttitarhaa löydy koko Skånenmaassa, eikä sinun, joka asut synkässä metsässä pitkin vuotta, sovi hänen työtään mestaroida.»

»Minä en tahdo olla hänen enkä sinun mestarisi», sanoi rosvomuori, »sen vain sanon, että jos voisitte saada sen yrttitarhan, jonka minä tunnen, niin kiskoisitte pois kaikki kukat, jotka tässä seisovat, ja heittäisitte ne pois kuten rikkaruohon.»

Mutta yrttitarhanhoitaja oli tuskin vähemmin ylpeä kukista, kuin itse Hannu apotti, ja kuullessaan nämä sanat, alkoi hän ilkkuen nauraa. »Kyllä ymmärrän, että puhut näin kiusataksesi meitä», hän sanoi. »Mahtaneekin olla kaunis yrttitarha, jonka olet itsellesi laatinut petäjien ja katajien keskelle Göingenmetsään. Voisinpa vannoa sieluni autuuden nimessä, ettet ijässäsi ole ollut minkään yrttitarhan muurien sisällä.»

Rosvomuori punastui kiukusta, että häntä näin epäiltiin, ja hän huudahti: »Vaikkapa en olisikaan koskaan ennen ollut yrttitarhan muurien sisässä, tulisi toki teidän, munkkien, jotka olette pyhiä miehiä, tietää, että suuri Göingenmetsä jouluöinä muuttuu yrttitarhaksi viettääkseen Meidän Herramme synnyinhetkeä. Me, jotka elämme metsässä, olemme nähneet sen tapahtuvan joka vuosi, ja siinä yrttitarhassa olen nähnyt niin ihania kukkia, etten ole uskaltanut kohottaa kättänikään niitä katkaistakseni.»

Maallikkoveli tahtoi jatkaa väittelyä vaimon kanssa, mutta Hannu apotti viittasi että hän vaikenisi. Sillä Hannu apotti oli lapsesta saakka kuullut kerrottavan, että metsä pukeutuu juhlapukuun jouluyönä. Hän oli usein halunnut nähdä sitä, mutta hänelle ei ollut koskaan sitä onnea sattunut. Hän alkoi hartaasti rukoilla ja vaatia rosvomuoria. että jouluyönä saisi tulla ylös rosvoluolaan. Jos muori vaan lähettäisi jonkun lapsistaan opastamaan hänelle tietä, ratsastaisi hän yksin sinne eikä koskaan heitä antaisi ilmi, vaan päinvastoin palkitsisi heille vaivat niin runsaasti kuin häneltä suinkin varoja riittäisi.

Rosvomuori ensin kielsi, sillä hän ajatteli rosvoisää ja vaaraa, johon hän voisi joutua, sen kautta että sallisi Hannu apotin matkustaa ylös heidän luolaansa. Mutta sitte tuli halu näyttää munkille, että yrttitarha, jonka hän tunsi, oli kauniimpi munkin tarhaa, niin valtavaksi, että hän suostui.

»Mutta useampaa saattajaa et saa ottaa mukaasi», sanoi hän. Väijyntää tahi salajuonta älä viritä tiellemme, niin totta kuin olet pyhä mies.»

Tämän lupasi Hannu apotti, ja sitte lähti rosvomuori. Mutta Hannu apotti kielsi maallikkoveljeä ilmaisemasta kellekään, mistä oli suostuttu. Hän pelkäsi, etteivät hänen munkkinsa sallisi hänenlaisensa vanhan miehen matkustaa rosvoluolalle, jos saisivat tiedon hänen aikeistaan.

Itse hän ei myöskään aikonut ilmaista tuumaa kellekään. Mutta sattuipa että arkkipiispa Absalon Lundista tuli matkaten Övediin ja vietti siellä yön. Kun Hannu apotti näytti arkkipiispalle yrttitarhaansa, tuli hän ajatelleeksi rosvomuorin käyntiä, ja maallikkoveli, joka siellä kulki työtä tehden, kuuli, että apotti kertoi piispalle rosvoisästä, joka monta vuotta lainsuojatta oli asunut metsässä, ja pyysi tälle lainturvakirjettä, että tämä jälleen voisi elää kunniallista elämää muiden ihmisten parissa. »Asiain tällä kannalla ollen», apotti sanoi, »kasvavat hänen lapsensa pahemmiksi pahantekijöiksi kuin hän itse on, ja te saatte ennen pitkää koko rosvojoukkueen vastuksiksenne tuolla ylhäällä metsässä.»

Mutta arkkipiispa Absalon vastasi, että ilkeätä rosvoa hän ei laskisi alas kunniallisen kansan keskuuteen tasangolle. Kaikille olisi parasta, että hän pysyisi tuolla metsässään.

Hannu apotti kiihtyi siitä ja alkoi kertoa piispalle Göingenmetsästä, joka pukeutui joulupukuun joka vuosi. »Jos nämä rosvot eivät ole sen pahempia, kuin että Jumalan ihanuus ilmestyy heille», hän sanoi, »eivät he voi olla liian pahoja kokemaan ihmisten armoa».

Mutta arkkipiispa osasi hyvin vastata Hannu apotille. »Sen verran lupaan sinulle, Hannu apotti», sanoi hän ja hymyili, »että sinä päivänä, jona lähetät minulle kukan joulupuutarhasta Göingenmetsästä, annan sinulle turvakirjan kaikille lainsuojaa vailla oleville, joille sellaista anoa tahdot.»

Maallikkoveli ymmärsi, että Absalon piispa ei enempää kuin hänkään uskonut rosvomuorin kertomusta, mutta Hannu apotti ei sitä huomannut, hän vaan kiitti Absalonia tämän hyvästä lupauksesta ja sanoi, että sen kukan hän kyllä piispalle lähettäisi.

Hannu apotti sai tahtonsa täytetyksi, ja seuraavana jouluaattona hän ei istunut kotona Övedissä, vaan oli matkalla Göingenmetsään. Rosvomuorin villi tenava juoksi hänen edessään, ja toverina hänellä oli maallikkoveli, joka oli puhutellut rosvomuoria yrttitarhassa.

Hannu apotti oli hartaasti halunnut päästä tälle matkalle ja oli nyt sangen iloissaan, että siitä tuli tosi. Aivan toisin oli maallikkoveljen laita, joka häntä seurasi. Hän piti tavattoman paljon Hannu apotista, eikä olisi mielellään sallinut toisen seurata eikä valvoa hänen turvallisuuttaan, mutta hän ei suinkaan uskonut, että he saisivat nähdä mitään jouluyönpuutarhaa. Hän arveli, että tämä kaikki olisi salajuoni, jonka rosvomuori ylen ovelasti oli virittänyt Hannu apotille, jotta tämä joutuisi hänen miehensä valtaan.

Ratsastaessaan pohjoista kohti metsäseutuun päin, näki Hannu apotti kaikkialla tehtävän valmistuksia joulunviettoon. Jokaisessa maalaiskylässä tehtiin tulta saunaan, että se lämpiäisi kylpemistä varten iltapäivällä. Aitoista kannettiin suuret määrät lihaa ja leipää tupiin, ja riihestä tulivat miehet tuoden suuria olkilyhteitä tuvanlattialle levitettäviksi.

Kun hän ratsasti pienien maalaiskirkkojen ohitse, näki hän, että pappi ja lukkari olivat parhaallaan pukeutumassa komeimpiin tamineihin, mitä olivat löytäneet, ja kun hän tuli syrjätielle, joka vie Bosjöluostariin, tulivat luostarin köyhät vastaan tuoden kantamuksia isoja leipiä ja pitkiä kynttilöitä, joita he olivat luostarinportilta saaneet.

Kun Hannu apotti näki kaikki näinä jouluvarustukset, yltyi hänen kiireensä. Hän tuumi että suurempi juhla odotti häntä kuin minkä kukaan muu tulisi viettämään.

Mutta maallikkoveli vaikeroi ja valitti, kun hän näki kuinka pienimmissäkin taloissa valmistuttiin joulua viettämään. Hän kävi yhä levottomammaksi ja pyysi ja rukoili Hannu apottia palaamaan takaisin eikä syyttä suotta syöksymään rosvojen käsiin.

Hannu apotti jatkoi matkaa hänen valituksistaan välittämättä. Hän sivuutti tasangon ja joutui ylös autioihin ja raivaamattomiin metsäseutuihin. Täällä tie huononi. Se muuttui pikemmin kivikkoisen ja havunneulasilla katetun polun kaltaiseksi, eikä siltaa eikä porrasta ollut auttamassa matkustajaa jokien ja purojen yli. Mitä kauemmaksi he kulkivat, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja jonkun ajan kuluttua joutuivat he lumenpeittämälle maalle.

Siitä tuli pitkä ja vaivaloinen matka. He poikkesivat jyrkille, liukkaille syrjäteille, kulkivat yli sammalmättäikköjen ja rämeitten, tunkeutuivat rytöjen ja viidakkojen lävitse. Juuri kun päivänvalo alkoi sammua, vei rosvopoika heidät metsäniityn poikki, jonka ympärillä kasvoi korkeita puita sekä paljaita lehtipuita että vihreitä havupuita. Niityn takana kohosi vuorenseinämä ja vuorenseinämässä näkyi ovi, joka oli tehty paksuista lankuista.

Nyt ymmärsi Hannu apotti, että he olivat perillä, ja hän laskeutui alas hevosen selästä. Lapsi aukasi raskaan oven hänelle, ja apotti näki köyhän vuorenonkalon, alastomine seinineen. Rosvomuori istui hirsinuotion ääressä, joka paloi keskellä lattiaa. Pitkin seiniä oli kuusenoksista ja sammalista tehtyjä vuoteita, ja yhdellä vuoteella makasi rosvoisä sikeässä unessa. »Tulkaa sisään, te siellä!» huusi rosvomuori, nousematta seisomaan. »Ja ottakaa hevosetkin tupaan, ettei yöpakkanen niitä vahingoita!»

Hannu apotti astui rohkeasti luolaan, ja maallikkoveli seurasi hänen perässään. Siellä oli kurjaa ja köyhää, eikä mitään oltu tehty joulunviettämistä varten. Rosvomuori ei ollut pannut kaljaa eikä leiponut leipää, hän ei ollut siistinyt ei siivonnut. Hänen lapsensa makasivat lattialla kattilan ympäri syömässä, vaan parempaa ruokaa ei ollut tarjolla kuin vetelää jauhovelliä.

Rosvomuori puhui yhtä ylpeästi ja mahtavasti kuin varakas talonemäntä. »Istu nyt, Hannu apotti, tähän tulen ääreen lämmittelemään», hän sanoi, »ja jos sinulla on ruokaa mukanasi, niin syö! Sillä sitä ruokaa, jota me metsässä laitamme, et sinä, arvelen ma, tahdo maistaa. Ja jos olet väsynyt matkasta, voit sitte ruveta levolle jollekulle noista vuoteista. Ei sinun tarvitse pelätä nukkuvasi liian kauan. Minä istun tässä tulen ääressä valvomassa, ja minä herätän sinut, että näet sen. jota varten tänne ratsastit.»

Hannu apotti noudatti rosvomuorin kehotusta ja otti eväspussinsa esille. Mutta hän oli matkasta niin väsynyt, että tuskin jaksoi syödä, ja heti kun pääsi vuoteelle pitkälleen, hän nukkui.

Maallikkoveljellekin osotettiin vuode, jossa hän saisi levätä, mutta hän ei uskaltanut nukkua, koska luuli täytyvänsä pitää rosvoisää silmällä, ettei tämä nousisi ja ottaisi vangiksi Hannu apottia. Vähitellen väsymys kuitenkin valtasi hänet niin että hän nukahti. Herättyään näki hän Hannu apotin nousseen nukkumasta ja istuvan tulen ääressä puhelemassa rosvomuorin kanssa. Lainsuojatta oleva rosvo istui myös tulen ääressä. Tämä oli pitkä, laiha mies. Hän näytti hidasluontoiselta ja raskasmieliseltä. Hän istui selin Hannu apottiin, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi ollut keskustelua kuulevinaankaan.

Hannu apotti kertoi rosvomuorille kaikista jouluvarustuksista, joita matkan varrella oli nähnyt, ja hän muistutti vaimolle mieleen joulupitoja ja hauskoja joululeikkejä, joissa tämä oli varmaan ollut mukana nuoruudessaan, silloin kun rauhassa eleli ihmisten parissa. »Synti on lapsianne, jotka eivät koskaan saa puettuina juosta kyläntiellä eikä piehtaroida oljilla», sanoi Hannu apotti. Ensin oli rosvomuori vastannut lyhyesti ja tylysti, mutta vähitellen hän kävi sävyisämmäksi ja kuunteli hartaammin. Äkkiä kääntyi rosvoisä Hannu apotin puoleen ja kohotti nyrkkiään hänen kasvojensa edessä. »Sinä kurja munkki, oletko tullut tänne viekoittelemaan luotani vaimoa ja lapsia? Etkö tiedä, että olen lainsuojaa vailla enkä saa mennä ulos metsästä?» Hannu apotti katsoi häntä säikähtämättä silmiin. — »Aikomukseni on hankkia lainturvakirje sinulle arkkipiispalta», sanoi hän. Tuskin sai hän tämän lausuneeksi ennenkuin lainsuojaton ja tämän vaimo räjähtivät nauramaan. He kyllä tiesivät minkälaisen armahduksen Absalon piispa soisi metsärosvolle. — »No, jos saan turvakirjeen Absalonilta», sanoi rosvoisä, »niin lupaan sinulle, etten koskaan enää varasta hanheakaan!»

Maallikkoveli pahastui kun rosvojoukko uskalsi nauraa Hannu apotille, mutta itse näytti tämä sangen tyytyväiseltä. Maallikkoveli tuskin oli nähnyt häntä rauhallisempana ja lauhkeampana munkkien seurassa Övedissä, kuin miltä hän nyt näytti täällä hurjan rosvojoukon luona.

Mutta äkkiä kavahti rosvomuori pystyyn. »Tässä istut puhumassa, Hannu apotti, niin että meiltä unohtuu metsän katseleminen. Nyt kuulen tänne saakka, kuinka joulukellot soivat.»

Tuskin oli tämä sanottu, kun kaikki hypähtivät pystyyn ja riensivät ulos. Mutta metsässä kohtasi heitä vielä pimeä yö ja kolea talvi. Ainoa ääni mikä kuului, oli kaukainen kellonsoitto, joka kantautui tänne hiljaisen etelätuulen mukana.

»Kuinka tuo kellonsoitto voi herättää kuolleen metsän?» ajatteli Hannu apotti. Sillä nyt, kun hän seisoi keskellä talven pimeyttä, tuntui hänestä paljoa mahdottomammalta, että täällä voisi syntyä yrttitarha, kuin mitä hänestä ennen oli näyttänyt.

Mutta kun kellot olivat soineet muutaman hetken, vaikeni metsä äkkiä. Kohta oli taas yhtä pimeää, mutta sitte valkeus palasi jälleen. Se pyrki esille kuin loistava usva tummien puiden välitse. Ja niin paljon se vaikutti, että pimeys muuttui hienoksi aamuhämäräksi.

Silloin Hannu apotti näki, että lumi katosi maasta, aivan kuin jos joku olisi maton vetänyt pois, ja maa alkoi vihannoida. Sananjalat pistivät lehvänsä ilmoille, käppyräisinä kuin piispansauvat. Kanerva, joka kasvoi kivikkomäellä ja suopursu, jonka juuret olivat rämeikössä, pukeutui kiireesti uuteen vihannuuteen. Sammalmättäät paisuivat ja kohosivat, ja kevätkukat puhkesivat esiin täyteläisin nupuin, joissa jo häämötti vähän väriäkin.

Hannu apotin sydän sykki ankarasti, kun huomasi ensi merkit metsän heräämisestä. »Minunko, vanhan miehen, on sallittu nähdä tällainen ihme?» ajatteli hän, ja kyyneleet pyrkivät nousemaan silmiin.

Toisinaan kävi niin hämäräksi, että hän pelkäsi yöpimeyden jälleen pääsevän valtaan.

Mutta pian tuli uusi valoaalto tulvahtaen esiin. Se toi mukanaan purojensolinaa ja vapautettujen koskien kohinaa. Silloin puhkesivat lehdet lehtipuihin, niin nopeasti kuin jos parvi vihreitä perhosia olisi lentää lehahtanut ja ryhmittynyt oksille. Eivätkä ainoastaan puut ja kasvit heränneet. Käpylinnut alkoivat hyppiä oksilla. Tikat nakuttivat puunrunkoja niin että puunsiruja sinkoili ympäri. Parvi kottaraisia matkalla, pohjoiseen, laskeusi kuusen latvaan levähtämään. Ne olivat loistokottaraisia. Jokaisen pikku sulan pää loisti helakan punaisena, ja kun linnut liikkuivat, kimalsivat ne kuin jalokivet.

Taas pimeni hetkeksi, mutta pian tuli uusi valoaalto. Voimakas, lämmin etelätuuli puhalsi ja kylvi metsäniitylle kaikki ne pienet siemenet eteläisistä maista, jotka linnut, laivat ja tuuli olivat maahan tuoneet, ja jotka ankaran talven vuoksi eivät muualla voineet kasvaa, ja ne juurtuivat sekä vesoivat samassa hetkessä, kun maahan putosivat.

Kun seuraava valoaalto tulla syöksähti, puhkesivat mustikat ja puolukat kukkaan. Harmaat hanhet ja kurjet rääkkyivät ilmassa, punatulkut pesivät ja oravanpoikaset ryhtyivät leikkiin puiden oksilla.

Kaikki alkoi nyt kehittyä niin nopeasti, että Hannu apotti tuskin ennätti ajatella mikä suuren suuri ihme siinä tapahtui. Hän ennätti ainoastaan katsella ja kuunnella. Seuraava valoaalto, joka tulla kohisi, toi mukanaan vastakynnettyjen peltojen tuoksua. Etäällä kuuli paimentyttöjen huhuilevan lehmiä, ja lampaiden pienet kellot kilkattivat. Kuusiin ja mäntyihin kasvaa kuhahti pieniä punaisia käpyjä niin tiheään, että puut näyttivät olevan purppuraviittaan puetut. Katajaan tuli marjoja, jotka vaihtoivat väriä joka hetki. Ja metsäkukat peittivät maan, niin että se muuttui kokonaan valkoiseksi ja siniseksi ja keltaiseksi.

Hannu apotti kumartui maahan ja poimi mansikankukan. Hänen siitä kohotessaan kypsyi marja. Naaraskettu tuli esiin luolasta liuta mustasäärisiä poikasia mukanaan. Se meni rosvomuorin luo ja raapi hänen hamettaan, ja rosvomuori kumartui sitä kohti kehuen poikasia. Huuhkain, joka juuri oli alkanut yömetsästyksen, kääntyi kotiinsa, säikähtäen valoa, haki rotkonsa ja painui nukkumaan. Koiraskäki kukkui, ja naaraskäki kierteli hiljaa muna suussa pikkulintujen pesiä.

Rosvomuorin tenavat vikisivät ilosta. He söivät kyllältään metsämarjoja, joita riippui pensaissa, suuria kuin männynkävyt. Mikä leikki jänöpoikasparven kanssa, mikä juoksi kilpaa nuorten varisten kanssa, jotka olivat hypänneet pesästä, ennenkuin siivet olivat ennättäneet valmiiksi, mikä nosti kyykäärmeen maasta ja kietoi sen kaulaansa ja käteensä. Rosvoisä seisoi suolla ja söi muuraimia. Kun hän katsoi ylöspäin, kulki iso musta eläin hänen vieressään. Rosvoisä taittoi pajunvarvun ja löi karhua kuonolle. »Pysy sinä omalla nurkallasi!» hän sanoi. »Tämä on minun mättääni.» Silloin karhu väistyi syrjään ja tallusti toisaalle.

Alituisesti tulvaili uusia lämpö- ja valoaaltoja, ja nyt ne toivat mukanaan sorsan rääkätystä metsälammelta. Keltaista siitinpölyä ruispelloilta leijui ilmassa. Perhosia tuli, niin suuria, että ne näyttivät lentäviltä liljoilta. Mehiläispesä ontossa tammessa oli jo niin täynnä hunajaa, että sitä valui pitkin puunrunkoa. Nyt alkoivat nekin kukat puhjeta, jotka olivat vieraiden maiden siemenistä itäneet. Mitä ihanimpia ruusuja kiipesi pitkin vuorenseinämää kilpaa karhun maaramien kanssa. Metsäniitystä kohosi ilmoille kukkia, niin suuria kuin ihmiskasvot. Hannu apotti muisti kukan, joka hänen piti poimia Absalon piispalle, mutta hän viivytteli vielä sitä poimimasta. Toinen kukka kasvoi toistaan kauniimpana, ja hän tahtoi piispalle valita kaikkein kauneimman.

Aalto toisensa jälkeen tuli, ja nyt oli ilma niin valon vallassa, että se aivan säkenöi. Kesän koko sulo ja loisto ja onni hymyili Hannu apotin ympärillä. Hänestä tuntui ettei maa voisi tuottaa suurempaa iloa, kuin sen, joka tulvaili hänen ympärillään, ja hän puhui itsekseen: »Nyt en tiedä mitä uutta ihanuutta seuraava aalto voi mukanaan tuoda.»

Mutta valo yhä tulvaili, ja nyt Hannu apotti oli huomaavinaan, että se toi mukanaan jotakin äärettömästä etäisyydestä. Hän tunsi yliluonnollisen ilman ympäröivän itseänsä, ja hän alkoi vavisten odottaa, että sitten kun nyt maan ilo oli tullut, oli taivaan ilo tulossa.

Hannu apotti huomasi, että kaikki muuttui hiljaiseksi: linnut vaikenivat, ketunpojat eivät enään leikkineet ja kukat herkesivät kasvamasta. Autuus, joka lähestyi, oli niin suuri, että sydän oli seisahtua, silmä itki, vaikkei sitä huomannut, sielu halusi lentää pois ijäisyyteen. Kaukaa kuului vienoja harpunsäveleitä ja taivaallinen laulu saapui kuni suhiseva kuiskaus.

Hannu apotti pani kädet ristiin ja vaipui polvilleen. Hänen kasvonsa loistivat autuutta. Ei hän ollut koskaan odottanut, että hänen jo tässä elämässä suotaisiin nauttia taivaan iloa ja kuulla enkelien laulavan jouluvirsiä.

Mutta hänen rinnallaan seisoi maallikkoveli, joka oli häntä seurannut. Hänen päässään pyöri niin synkkiä mietteitä. »Ei tämä saata olla oikea ihme, tämä, joka näyttäytyy häijyille pahantekijöille», arveli hän. »Tämä ei saata olla Jumalasta lähtenyttä, vaan on se pahasta alkunsa saanut. Sen on pirun viekas juoni tänne lähettänyt. Tämä on häijyn vihollisen valta, joka meidät loihtii ja pakottaa meidät olemattomia näkemään.»

Kaukaa kuului enkelien harppujen soitto ja enkelien laulun sävel, mutta maallikkoveli luuli, että ne olivat helvetinhenget, jotka lähestyivät. »Ne tahtovat houkutella ja viekotella meidät», huokasi hän, »emme koskaan ehjin nahoin pääse täältä. Meidät lumotaan ja myydään manalaan.»

Nyt olivat enkelijoukot niin lähellä, että Hannu apotti näki valkoisia olentoja pujahtelevan metsän puiden välissä. Ja maallikkoveli näki saman kuin hän, mutta hän ajatteli vaan mikä ilkeys siinä oli, että paholaiset pitivät tällaista peliä sinä yönä, jolloin vapahtaja oli syntynyt. Tämä tapahtui vain sentähden, että he varmemmin voisivat hurmata ihmisparkoja.

Kaiken aikaa olivat linnut kierrelleet Hannu apotin pään ympäri ja hän oli saanut ottaa niitä käsiinsä. Maallikkoveljeä taas eläimet olivat pelänneet: ei yksikään lintu ollut istahtanut hänen olalleen, ei ainoakaan käärme leikkinyt hänen jaloissaan. Mutta olipa pieni metsäkyyhky. Kun se näki enkelien lähestyvän, rohkasi se mielensä ja lensi maallikkoveljen olalle ja painoi päänsä hänen poskelleen. Silloin tuntui hänestä, että häijy vihamies kävi aivan häneen kiinni, häntä kiusaamaan ja eksyttämään. Hän iski kädellään metsäkyyhkystä ja huusi niin kovin, että koko metsä raikui:

Juuri silloin olivat enkelit niin lähellä, että Hannu apotti tunsi heidän suurien siipiensä havinan, ja hän kumartui maahan saakka heitä tervehtiäkseen. Mutta kun maallikkoveljen ääni kuului, keskeytyi heidän laulunsa äkkiä, ja pyhät vieraat kääntyivät pakoon. Ja samoin pakeni valo ja suloinen lämpö kauhean kauhun valtaamana ihmissydämen kylmyyden ja pimeyden tähden.

Yö laski peitteensä yli maan, pakkanen palasi, kasvit maassa käpristyivät kokoon, eläimet riensivät pois, koskien kohina taukosi, lehdet karisivat puista, rapisten kuin sade.

Hannu apotti tunsi kuinka hänen sydämensä, joka äsken oli paisunut autuutta, nyt vetäytyi kokoon sanomattomassa tuskassa. »En koskaan», ajatteli hän, »voi kestää tätä, että taivaan enkelit olivat niin lähellä minua ja tulivat karkotetuiksi, että he tahtoivat laulaa minulle joululauluja ja heidät ajettiin pakosalle.»

Samassa hän muisti kukan, jonka oli luvannut Absalon piispalle, ja hän kumartui maahan ja hapuili sammalien ja lehtien seassa, koettaakseen kuitenkin poimia edes jonkun kukan viimeisenä hetkenä. Mutta hän tunsi kuinka maa jäätyi hänen sormiensa alla, ja kuinka valkoinen lumi tuli liukuen yli maan.

Silloin koski hänen sydämeensä vielä kovemmin. Hän ei voinut nousta, vaan kaatui maahan ja jäi siihen makaamaan.

Kun rosvoväki ja maallikkoveli pilkkopimeässä olivat hapuilleet takaisin rosvoluolaan, kaipasivat he Hannu apottia. He ottivat kekäleitä tulesta ja lähtivät ulos häntä etsimään, ja löysivät hänet makaamassa lumivaipalla kuolleena.

Ja maallikkoveli alkoi valittaa ja itkeä, sillä hän ymmärsi, että juuri hän oli tappanut Hannu apotin, kun oli häneltä temmannut riemumaljan, jota hän oli janonnut tyhjentää.

Mutta kun Hannu apotti oli kuletettu alas Övediin, näkivät ne, jotka ottivat kuolleen haltuunsa, että hän oikeassa kädessään kovasti puristi jotakin, johon hän kuolinhetkellään lienee tarttunut. Kun heidän vihdoin onnistui avata käsi, keksivät he, että se, jota hän niin lujasti piteli, oli pari valkosta juurimukulaa, jotka hän oli kiskonut irti sammalen ja lehtien seasta. Ja kun maallikkoveli, joka oli Hannu apottia seurannut, huomasi nämä juuret, otti hän ne ja istutti ne maahan Hannu apotin yrttitarhaan.

Hän piti niitä silmällä kaiken vuotta toivossa että kukka niistä kohoaisi, mutta turhaan hän odotti sekä kevään ja kesän että syksyn. Kun vihdoin talvi oli käsissä ja kaikki kukat olivat kuolleet, herkesi hän sitä tarkastelemasta.

Mutta kun jouluaatto tuli, muistui hänelle niin valtavasti mieleen Hannu apotti, että hän lähti ulos yrttitarhaan vainajata muistelemaan. Ja katso, kun hän meni sen paikan ohitse, jonne oli pannut paljaat juurimukulat, näki hän että niistä oli kasvanut mehevät, vihreät varret, joissa oli kauniit hopeanvalkoiset kukat!

Hän kutsui kaikki Övedin munkit, ja kun he näkivät, että tämä kasvi kukki jouluaattona, jolloin kaikki muut yrtit olivat kuolleita, ymmärsivät he että sen todellakin Hannu apotti oli poiminut jouluyrttitarhasta Göingenmetsässä. Mutta maallikkoveli pyysi munkkien hyväntahtoisesti lähettämään joitakuita kukkia Absalon piispalle.

Kun maallikkoveli astui Absalon piispan eteen, ojensi hän hänelle kukat ja sanoi: »Tämän sinulle lähettää Hannu apotti. Nämä ovat ne kukat, jotka hän lupasi poimia sinulle jouluyrttitarhasta Göingenmetsässä.»

Kun Absalon piispa näki kukat, jotka olivat kohonneet maasta synkkänä talvena, ja kuuli sanat, muuttui hän niin kalpeaksi kuin olisi kuollut tullut häntä vastaan. Hän istui hetkisen vaiti, ja sitte hän lausui: »Hannu apotti on sanansa pitänyt täsmällisesti, siis pidän minäkin sanani.» Ja hän antoi kirjottaa turvakirjan hurjalle rosvolle, joka lainsuojatta nuoruudestaan saakka oli metsässä kuljeskellut.

Hän antoi kirjan maallikkoveljelle, ja tämä lähti ylös metsään ja vaelsi rosvoluolalle. Kun hän astui sinne sisälle joulupäivänä, tuli rosvo häntä vastaan kirves koholla. »Minä tahdon iskeä teidät mäsäksi, munkit, joka ainoan!» hän sanoi. »Varmasti te olette syypäät siihen, ettei Göingenmetsä tänä yönä ole pukeutunut joulupukuun.»

»Minä yksin olen siihen syypää», sanoi maallikkoveli, »ja mielelläni tahdon rangaistukseksi kuolla, mutta ensin täytyy minun saattaa sinulle sana Hannu apotilta.» Ja hän otti esiin piispan kirjeen ja kertoi miehelle että hän nyt nautti lainturvaa. »Tästä lähin sinä ja lapsesi leikitte jouluoljilla ja vietätte joulua ihmisten parissa, kuten Hannu apotti toivoi», sanoi veli.

Silloin jäi rosvoisä kalpeana seisomaan paikalleen, mutta rosvomuori sanoi hänen puolestaan:

»Hannu apotti on sanassaan pysynyt, niinpä ei rosvoisäkään ole sanaansa syövä.»

Kun rosvo ja hänen vaimonsa siirtyivät pois rosvoluolasta, muutti maallikkoveli sinne ja asui siellä yksin metsässä alituisesti rukoillen, että hänelle annettaisiin anteeksi sydämensä paatumus.

Mutta Göingenmetsä ei ole koskaan enään viettänyt Vapahtajan syntymähetkeä, ja sen koko ihanuudesta ei ole muuta jälellä kuin kasvi, jonka Hannu apotti poimi. Se on saanut nimen jouluruusu, ja joka vuosi pistää se maasta esiin valkoiset kukkansa ja vihreät vartensa joulunseuduissa, niinkuin se ei milloinkaan voisi unohtaa, että se kerran on kasvanut tuossa suuressa jouluyrttitarhassa.

KERTOMUS JERUSALEMISTA.

Vanhassa El Aksan kunnianarvoisassa moskeassa Jerusalemissa on matalassa käytävässä, joka kiemurtelee päärakennuksen takana, hyvin syvä ja leveä akkunakomero. Tähän komeroon on levitetty vanha kulunut matto, ja matolla istuu päivän toisensa jälkeen vanha Mesullam, joka on tietäjä ja unenselittäjä ja pienestä palkkiosta palvelee moskeassa kävijöitä tutkimalla heidän vastaisia elämänvaiheitaan.

Nyt sattui eräänä iltapäivänä muutamia vuosia sitten, että Mesullam, joka tapansa mukaan istui akkunassaan, oli niin huonolla tuulella, ettei edes välittänyt vastata ohikulkijoiden tervehdyksiin.

Ei kukaan sentään ottanut pahastuakseen hänen epäkohteliaisuudestaan, koska tiettiin, että häntä harmitti nöyryytys, jonka sinä päivänä oli saanut kärsiä.

Jerusalemissa kävi nimittäin siihen aikaan mahtava hallitsija länsimailta, ja aamupäivällä oli tuo ylhäinen muukalainen seurueineen kulkenut El Aksan läpi. Ennen hänen tuloaan oli moskeanhoitaja antanut tomuttaa ja siistiä vanhan rakennuksen kaikki nurkat ja sokkelot, ja samalla oli hän käskenyt Mesullamin lähtemään paikaltaan pois. Hänestä oli aivan mahdotonta, että Mesullam saisi istua paikallaan ylhäisen vierailun aikana. Ei siinä ollut tarpeeksi, että hänen mattonsa oli hyvin repaleinen, ja että hän oli latonut päällekkäin vierelleen joukon likaisia pusseja, joissa säilytti omaisuuttaan, mutta itse Mesullamkaan ei vähääkään moskean kauneutta lisännyt. Hän olikin todella sanomattoman ruma, vanha neekeri. Hänen huulensa olivat tavattoman paksut, alaleuka pisti kauas eteenpäin, otsa erittäin matala ja nenä muistutti eniten kärsää. Kun tähän lisäksi sanoo, että Mesullamilla oli karkea ja ryppyinen iho ja paksu, jäntterä ruumis, jota töintuskin verhosi sen ympäri kääritty likainen valkoinen vaippa, niin ei voi ihmetellä, että hänet kiellettiin näyttäytymästä moskeassa, niin kauan kun juhlittu vieras siellä oli.

Mesullam raukka, joka tiesi tunnossaan, että hän, vaikka olikin ruma, oli erittäin viisas mies, tunsi katkeraa pettymystä, kun ei saisi nähdä ylhäistä matkustajaa. Hän oli toivonut saada hänelle näyttää joitakuita todistuksia omistamistaan suurista tiedoista salaisissa asioissa ja siten lisätä kunniaansa ja mainettansa. Sitten kun tämä toivo oli pettänyt, istui hän tunnin toisensa jälkeen surren omituisessa asennossa pitkät käsivarret koholla, kuin rukoilisi hän taivaasta oikeutta, ja pää letkallaan taaksepäin.

Kun ilta lähestyi, heräsi Mesullam tästä perin lamauttavasta surusta siihen, että iloinen ääni kutsui häntä. Tämä oli syyrialainen tulkki, dragomaani, joka yksinäisen matkailijan seuraamana oli tullut ennustajan luo. Hän kertoi opastamansa muukalaisen toivoneen saada näytteen itämaalaisten viisaudesta, ja että dragomaani oli hänelle maininnut Mesullamin taidosta selittää unia.

Mesullam ei vastannut sanaakaan tähän, vaan pysyi liikkumattomana entisessä asennossaan. Vasta kun dragomaani vielä kerran kysäsi, tahtoisiko hän kuunnella unia, joita muukalainen halusi hänelle kertoa, ja selittää ne, laski hän kädet alas, pani ne ristiin rinnalleen ja asettuen loukatun miehen nöyrään asentoon, vastasi, että hänen sielunsa tänä iltana oli niin omien huolien täyttämä, ettei hän voisi selvästi arvostella mitään, joka koskisi toista.

Mutta muukalainen, jolla näytti olevan sangen vilkas ja käskevä luonne, ei näkynyt välittävän Mesullamin vastuksista. Kun tuolia ei ollut saatavissa, potkasi hän muitta mutkitta Mesullamin maton syrjään ja istuutui akkunakomeroon. Sitten alkoi hän selvällä, kirkkaalla äänellä kertoa muutamia unia, jotka dragomaani tulkitsi tietäjävanhukselle.

»Sano hänelle», sanoi matkailija, »että muutama vuosi sitten olin Kairossa Egyptissä. Koska hän on oppinut mies, tietää hän luonnollisesti että siellä on moskea, nimeltä El Azhar, joka on kuuluisin opinahjo itämailla. Menin eräänä päivänä sinne sitä katselemaan, ja tapasin koko tuon suuren rakennuksen, kaikki huoneet ja pylvästöt, kaikki käytävät ja salit täynnä opiskelijoita. Siellä oli vanhoja miehiä, jotka olivat koko elämänsä uhranneet tietojen etsimiseen, ja lapsia, jotka juuri opettelivat kirjottamaan ensimäisiä kirjaimia. Siellä oli suurikasvuisia neekereitä Afrikan sydämestä, kauniita, solakoita nuorukaisia Intiasta ja Arabiasta, pitkämatkaisia muukalaisia Berberiasta, Georgiasta, kaikista maista, joissa kansa uskoo koraaniin. Pylväiden vieressä — minulle kerrottiin, että El Azharissa oli yhtä monta opettajaa kuin pylvästä — istuivat opettajat lammasnahkamatoillaan, ja heidän oppilaansa, jotka olivat asettuneet piiriin heidän ympärilleen, seurasivat innolla heidän esitelmiänsä, huojutellen ruumistaan. Ja sano hänelle, että vaikka El Azhar ei missään suhteessa vastaa niitä käsityksiä, joita meillä länsimailla on isosta opin-istuimesta, hämmästyin sittenkin näkemääni! Ja minä arvelin itsekseni: Kas tätä, tämä on Islamin suuri linnotus ja varustus. Täältä Muhammedin nuoret sankarit lähtevät. Täällä El Azharissa sekotetaan ne viisaudenjuomat, jotka pitävät koraanin oppeja raikkaina ja elonvoimaisina.»

Kaiken tämän sanoi matkailija melkein yhteen hengenvetoon. Hän pysähtyi nyt, että dragomaani saisi tilaisuuden tulkita ennustajalle. Sitten hän jatkoi:

»Sano hänelle vielä, että El Azhar vaikutti minuun niin valtavasti, että seuraavana yönä näin sen uudelleen unissani. Näin valkoisen marmorirakennuksen ja lukuisat opiskelijat, kaikki mustiin viittoihin puettuina ja valkeat turbanit päässä, kuten El Azharissa käytetään. Minä kuljin salien ja pihojen läpi ja hämmästyin jälleen, mikä mahtava linnotus ja suojelusmuuri tämä oli muhamettilaisuudelle. Viimeksi tulin unissani sen minaretin juurelle, johon rukoukseenkutsuja nousee julistamaan uskovaisille, että rukoushetket ovat tulleet. Minä näin portaat, jotka kiertäen kulkivat ylös minaretiin, ja minä näin rukoukseenkutsujan nousevan niitä ylös. Hänellä oli yllään musta viitta ja päässä valkoinen turhani kuten kaikilla muillakin, ja kun hän nousi portaita, en ensin saattanut nähdä hänen kasvojaan. Mutta kun hän oli tehnyt kierroksen ylös kiertoportaita, tuli hän kääntämään kasvonsa minuun, ja silloin näin, että hän oli Kristus.»

Puhuja pysähtyi hetkiseksi, ja hänen rintansa paisui kun hän veti syvään henkeään. »En koskaan unohda, vaikka se olikin vain uni», virkkoi hän, »miltä minusta tuntui nähdä Kristuksen kulkevan portaita ylös El Azharin minaretiin. Minusta tuntui niin ihanalta ja merkitsevältä, että hän oli tullut tänne islaminlinnaan julistamaan rukoustunteja, että kavahdin unesta ja heräsin.»

Tässä matkailija jälleen pysähtyi antaakseen dragomaanin tulkita tietäjälle. Mutta tämä näytti melkein turhalta vaivalta. Mesullam istui kaiken aikaa kädet lanteilla huojuen edes-takaisin silmät puoliummessa. Hän näytti tahtovan sanoa: »Koska en voi päästä näistä tunkeilevista ihmisistä, näytän heille toki, etten välitä kuunnella, mitä he sanovat. Koetan tuudittaa itseni uneen. Tällä tavoin parhaiten voisin näyttää, kuinka vähän heistä välitän.»

Dragomaani viittasikin matkailijalle, että heidän koko puuhansa olisi turha, sekä etteivät saisi kuulla ainoatakaan viisasta sanaa Mesullamin suusta, kun hän oli tuolla päällä. Mutta eurooppalainen tuntui rakastuneen Mesullamin uskomattomaan rumuuteen ja kummallisiin eleihin. Hän katseli häntä samalla nautinnolla kuin lapsi katselee petoeläintä eläintarhassa, ja hän halusi jatkaa keskustelua.

»Sano hänelle, etten olisi vaivannut häntä tämän unen selittämisellä», sanoi hän, »ellei se niin sanoakseni olisi palannut luokseni vielä kerran! Anna hänen tietää, että pari viikkoa sitten kävin Sofiamoskeassa Konstantinopolissa, ja että minä, vaellettuani läpi koko tämän ihanan rakennuksen, nousin lehterille saadakseni paremman kokonaisvaikutuksen kauniista holvisalista! Sano hänelle vielä, että minun oli sallittu tulla moskeaan jumalanpalveluksen aikana, kun moskea oli väkeä täynnä! Jokaisella noista lukemattomista rukousmatoista, joita oli lattialla keskihallissa, seisoi mies toimittaen rukoustaan. Kaikki, jotka olivat mukana jumalanpalveluksessa, tekivät samoja liikkeitä yhtaikaa. Kaikki kuiskailivat rukouksensa aivan hiljaa, mutta näin miten monen huulen miltei huomaamattomista liikkeistä syntyi salaperäistä huminaa.

»Tämä kohosi korkoihin holveihin ja hälveni kokonaan hetki hetkeltä. Sitten se tuli soinnukkaina kuiskauksina liidellen takaisin etäisistä käytävistä ja kaltereista. Se oli niin omituista, että ihmetellen arvelin, olisiko Jumalan henki kohisten kulkemassa läpi vanhan pyhäkön.»

Matkailija pysähtyi jälleen. Hän tarkasteli Mesullamia tutkivasti, sillä välin kuin dragomaani tulkitsi hänen puhettaan. Näytti tosiaankin siltä kuin hän ponnistelisi herättääkseen neekerin huomion kaunopuheliaisuudellaan. Näyttipä hän onnistuvankin, sillä Mesullamin puoliummessa olevat silmät välähtivät kerran kuin hiilet, jotka ovat syttymäisillään. Mutta itsepintaisesti kuten lapsi, joka ei tahdo huvitella, painoi tietäjä kiireesti päänsä rintaa vasten ja alkoi vielä kärsimättömämmin huojutella ruumistaan.

»Sano hänelle», alkoi vieras uudelleen, »sano hänelle, etten ole koskaan nähnyt ihmisten rukoilevan sellaisella hartaudella! Minusta tuntui, että ihmeellisen rakennuksen pyhä kauneus synnytti tämän haltioissaan olevan mielialan. Totisesti ajattelin itsekseni, tämä on vielä eräs Islamin vallitus. Tässä on hartauden koti, tästä mahtavasta moskeasta lähtevät tuo usko ja innostus, jotka tekevät Islamista suurvallan.»

Tässä hän pysähtyi taas ja seurasi tarkkaan Mesullamin kasvojen ilmettä tulkitsemisen kestäessä. Siinä ei ilmennyt pienintäkään mielenkiintoa. Mutta muukalainen oli nähtävästi mies, joka mielellään kuunteli omaa puhettaan. Hänen omat sanansa lumosivat hänet. Hän olisi joutunut huonolle tuulelle, ellei olisi saanut jatkaa.

»No niin», sanoi hän, kun hänen vuoronsa oli puhua, »en nyt osaa oikein selittää, mitä minulle tapahtui. Kenties heikko katku sadoista öljylampuista ynnä rukoilevien kumeat kuiskaukset sekä yksitoikkoiset liikkeet tuudittivat minut jonkunlaiseen horrokseen. En voinut olla silmiäni sulkematta, seisoessani pylvään varassa. Kohta valtasi minut uni tahi oikeammin huumaus. Sitä luultavasti kesti ainoastaan minuutin verran, mutta sen ajan kestäessä olin kokonaan tiedotonna todellisuudesta. Sen horrostilan kestäessä näin alati Sofiamoskean edessäni ja kaikki rukoilevat ihmiset, mutta nyt huomasin, mitä en ennen ollut nähnyt, että ylhäällä kupoolin alla oli rakennustelineitä, ja että niillä seisoi muutamia työmiehiä, joilla oli harjoja ja maalipönttöjä.»

»Sano hänelle nyt», jatkoi kertoja, »ellei hän jo sitä tiedä, että Sofiamoskea ennen on ollut kristitty kirkko, ja että sen holvit ja kupukatot ovat täynnä pyhiä kristityitä mosaikkikuvia, vaikka turkkilaiset ovat ne peittäneet sivellen kaikkien kuvien päälle yksinkertaista keltaista väriä! Ja nyt unissa tuntui minusta siltä kuin tuo keltainen väri olisi lähtenyt pois toisin paikoin, ja että maalareita olisi kiivennyt telineille korjaamaan maalia. Mutta, ihmettä, kun eräs heistä kohotti harjansa maalatakseen, irtaantui päinvastoin suuri liuska, ja kohta näin sen takaa ilmautuvan ihanan Kristuksen kuvan. Maalari kurotti taas kätensä maalatakseen kuvan peittoon, mutta käsi näytti herpautuneena ja voimattomana vaipuvan alas noiden ihanien kasvojen edessä. Samassa karisi maali koko kupukatosta ja holvista ja Kristus näkyi siinä kaikessa loistossaan enkelien ja taivaallisten sotajoukkojen keskellä. Silloin huudahti maalari, ja kaikki rukoilevat moskean lattialla kohottivat päänsä. Ja kun he näkivät taivaan joukot vapahtajan ympärillä, huusivat he ihastuksissaan, ja kaikki kohottivat kätensä taivasta kohti. Mutta kun minä näin tämän ihastuksen, valtasi minutkin niin voimakas liikutus, että siinä silmänräpäyksessä heräsin. Siiloin oli kaikki niinkuin ennen. Katon mosaikkikuvat olivat kätkössä keltaisen värin alla, ja rukoilevat yhä huusivat avukseen Allahia.»

Kun dragomaani oli tämän tulkinnut, aukasi Mesullam toisen silmänsä ja katsoi muukalaiseen. Hän näki miehen, joka hänestä oli samanlainen kuin toisetkin länsimaalaiset, jotka hänen moskeansa läpi kulkivat. »En usko, että tuo kalpea muukalainen on näkyjä nähnyt», ajatteli hän. »Hänellä ei ole sellaiset tummat silmät, jotka voivat nähdä salatun esiripun taakse. Ennemmin uskoisin hänen tulleen tänne tekemään minusta pilaa. Minun täytyy olla varoillani, etten tänä kirottuna päivänä joutuisi uuden nöyryytyksen alaiseksi.»

Muukalainen puhui vielä. »Sinä tiedät, oi unienselittäjä», sanoi hän ja kääntyi nyt suoraan Mesullamiin, ikäänkuin olisi aavistanut, että tämä saattaisi häntä ymmärtää vieraasta kielestä huolimatta, »sinä tiedät, että kunnioitettu muukalainen näinä päivinä vierailee Jerusalemissa. Hallitsevat henkilöt koettavat tehdä kaiken voitavansa häntä miellyttääkseen, ja onpa ollut puhetta siitäkin, että häntä varten avattaisiin umpeenmuurattu portti Jerusalemin muurissa, se. jota sanotaan kultaiseksi, ja jota luullaan siksi portiksi, josta Jesus ratsasti Jerusalemiin palmusunnuntaina. Oli tosiaankin aijottu valmistaa ylhäiselle matkailijalle suuri kunnia ja antaa hänen ratsastaa kaupunkiin portin kautta, joka on ollut umpeenmuurattu vuosisatoja, mutta siitä pidätti vanha ennustus, joka julistaa, että kun tämä portti avataan, ratsastavat länsimaalaiset siitä sisään ottaakseen haltuunsa Jerusalemin.

»Mutta nyt sinä saat kuulla, mitä minulle viime yönä sattui. Oli ihana kuutamo, ilma oli erittäin kaunis, ja olin lähtenyt yksin ulos voidakseni häiritsemättä kävellä ympäri pyhän kaupungin. Kuljin muurin ulkopuolella kapeaa polkua, joka kulkee muurien ympäri, ja minun ajatukseni siirtyivät kävellessäni kauas niin etäisiin aikoihin, että tuskin muistin missä olin. Samassa aloin tuntea väsymystä, minä arvelin enkö jo pian saapuisi jollekin portille, jonka kautta voisin päästä takaisin kaupunkiin ja suorempaa tietä palata majatalooni. No, juuri tätä miettiessäni, näen miehen aukasevan suurta porttia muurissa aivan vieressäni. Hän aukasi sen eteeni selki selälleen ja viittasi minulle, että voisin kulkea siitä. Minä kuljin uneksien, enkä tietänyt kuinka kauas olin vaeltanut. Minä olin hiukan hämmästyksissäni, että juuri tässä oli portti, mutta en tätä sen enempää miettinyt, vaan astuin siitä sisään. Kohta kun olin kulkenut syvän holvin läpi, paukahtivat portinpuoliskot kovalla jyskeellä kiinni. Silloin käännyin ympäri, takanani ei enään näkynyt mitään portinaukkoa, vaan umpeenmuurattu portti, juuri se, jota te sanotte kultaiseksi portiksi. Edessäni oli temppelitori, laaja Haraminylänkö, jonka keskellä Omarin moskea kohoaa. Ja sinä tiedät, ettei mitään porttia muurissa ole, joka sinne johtaisi, paitse kultainen portti, joka ei ainoastaan ole lukittu, vaan umpeenmuurattu.

»Voit käsittää, että luulin tulleeni hulluksi, tahi että uneksin, että turhaan koetin hakea jonkunlaista selitystä. Minä katselin nähdäkseni miehen, joka minut oli päästänyt sisään. Hän oli kadonnut, en voinut häntä löytää. Mutta silloin näin hänet sen sijaan paljon selvemmin muistissani, pitkän, hiukan kumaran vartalon, kauniit kiharat, lempeät kasvot, kahtiajaetun parran. Se oli Kristus, tietäjä, taaskin Kristus.

»Ja sano minulle nyt, sinä, joka voit katsoa salattuun maailmaan, mitä uneni ja näkyni merkitsevät, mitä ennen kaikkea merkitsee se, että totisesti olen todellisuudessa kulkenut kultaisen portin kautta. Vielä tänä hetkenä en tiedä mitenkä se tapahtui, mutta olen sen tehnyt. Sano nyt minulle mitä nämä kolme seikkaa merkitsevät!»

Dragomaani tulkitsi tämän Mesullamille, mutta tietäjä oli yhä samalla epäluuloisella ja ärtyisällä tuulella. »Aivan varmasti tuo muukalainen tahtoo tehdä minusta pilaa», ajatteli hän. »Kenties koettaa hän ärsyttää minua vihaan, puhumalla niin paljon Kristuksesta.»

Mieluummin hän olisi ollut vastaamatta, mutta kun dragomaani itsepintaisesti vaati, virkkoi hän muutaman sanan.

»Hän sanoo, ettei hänellä ole muuta vastattavaa teille, kuin että unet ovat unia.»

»Sano hänelle sitte minulta», vastasi muukalainen hiukan suuttuneena, »ettei tämä aina ole totta! Riippuu kokonaan siitä kuka unet näkee.»

Ennenkuin nämä sanat olivat tulkitut, oli eurooppalainen noussut ja kevein, joustavin askelin kulkenut pitkää käytävää poispäin.

Mutta Mesullam istui ääneti ja mietti hänen vastaustaan viisi minuuttia. Sitte lankesi hän kasvoilleen murtuneena. »Allah, Allah! Kahdesti on samana päivänä onni kulkenut ohitseni, enkä ole voinut siihen tarttua! Mitä on palvelijasi tehnyt, josta olet pahastunut?»

KUINKA PAAVI PÄÄSI NIIN VANHAKSI.

Tämä tapahtui Roomassa yhdeksänkymmenluvun alussa. Leo XIII oli juuri silloin kunnian ja maineen kukkuloilla. Kaikki oikeauskoiset katolilaiset riemuitsivat hänen menestyksistään ja voitoistaan, jotka tosiaan olivat suuremmoisia.

Yksin niillekin, jotka eivät voineet käsittää suuria valtiollisia tapahtumia, oli selvää, että kirkon valta jälleen oli kasvamassa. Jokainen saattoi nähdä, että kaikkialle perustettiin uusia luostareita ja että pyhiinvaeltaja-joukkoja alkoi tulvailla Italiaan kuten muinaisina aikoina. Monin paikoin nähtiin vanhoja, rappeutuneita kirkkoja korjattavan, turmeltuneet mosaikkikuvat laitettiin kuntoon, ja kirkkojen aarreaitat täyttyivät kultaisilla pyhienjäännöslippailla ja timanttikoristeisilla öylättirasioilla.

Keskellä tätä menestyksen aikaa säikähytti roomalaista kansaa uutinen paavin sairastumisesta. Hänen sanottiin olevan kovin huonona. Muuan huhu tiesi hänen olevan kuolemaisillaankin.

Tila olikin kovin vakava. Paavin lääkärit lähettivät tietoja, jotka tuskin antoivat toiveita. Mainittiin, että paavin suuri ikä — hän oli silloin jo kahdeksankymmenen ikäinen — teki miltei uskomattomaksi, että hän voisi voittaa taudin.

Tämä paavin sairaus aiheutti luonnollisesti suurta levottomuutta.
Kaikissa Kooman kirkoissa alettiin rukoilla hänen parantumistaan.
Sanomalehdet olivat täynnä tietoja taudin kulusta. Kardinaalit
ryhtyivät toimiin valmistellakseen uutta paavinvaalia.

Kaikkialla surkuteltiin loistavan ruhtinaan pian tapahtuvaa lähtöä. Pelättiin, että se onni, joka oli seurannut kirkon lippua Leo XIII:n aikana, ei pysyisi hänen seuraajalleen uskollisena. Moni oli toivonut, että tämän paavin onnistuisi voittaa takaisin Rooma ja Kirkkovaltio. Toiset olivat haaveilleet, että hän toisi jonkun noista suurista protestanttisista maista takaisin kirkon helmaan.

Hetki hetkeltä yltyi levottomuus ja huoli. Kun tuli yö, ei monessa paikassa välitetty levolle menostakaan. Kirkot pidettiin avoinna paljon sivu puoliyön, että murehtijat voisivat astua sisään rukoilemaan.

Näiden rukoilevien joukossa oli varmaan hyvin moni köyhä raukka, joka huudahti: »Herra Jumala, ota minun henkeni hänen sijastaan! Anna hänen, joka voi niin paljon vaikuttaa nimesi kunniaksi, elää, ja sammuta hänen sijastaan minun elonkipinäni, jonka palaminen ei ketään hyödytä!»

Mutta jos kuolonenkeli olisi tarttunut yhdenkään rukoilevan sanoista kiinni ja äkkiä astunut hänen eteensä viikate koholla vaatimaan lupauksen täyttämistä, voi kyllä epäillä miten hän olisi käyttäytynyt. Varmaankin olisi hän heti peruuttanut niin ajattelemattoman tarjouksen ja pyytänyt armoa saada elää kaikki ne elonvuodet, jotka alkuaan oli hänelle määrätty.

Tähän aikaan asui eräs vanha nainen pimeässä talonrähjässä Tiiberin rannalla. Hän oli niitä ihmisiä, jotka joka päivä kiittävät Jumalaa elämästään. Aamupäivin hän istui myymässä vihanneksia torilla, ja tämä toimi häntä suuresti miellytti. Hänestä ei mikään ollut hauskempaa kuin kauppatori aamusilla. Kaikki kielet lauloivat tarjotakseen tavaroita kaupaksi, ja ostajat tunkeilivat pöytien ääressä, valitsivat ja tinkivät, ja monta hauskaa pilaa lasketeltiin molemmin puolin, ostajain sekä myyjäin välillä. Toisinaan onnistui hänen tehdä hyvä kauppa ja saada koko varasto myydyksi, mutta vaikkapa ei olisi saanut rätikkääkään myydyksi, seisoi hän mielellään kukkien ja vihannuuden keskessä raittiissa aamuilmassa.

Illalla taas hänellä oli toinen ja suurempi ilo. Silloin tuli hänen poikansa kotiin äitiä tervehtimään. Hän oli pappi, mutta oli virassa vähäpätöisessä kirkossa köyhien kaupunginosassa. Pappi raukat, jotka siellä palvelivat, eivät suuria ansainneet, ja äiti pelkäsi poikansa näkevän nälkää. Mutta siitäkin hänellä oli suuri ilonsa, sillä se antoi hänelle aihetta tupata pojan täyteen herkkuja, kun hän tuli äitiä katsomaan. Poika pani vastaan, hänellä oli taipumuksia ankaraan ja kieltäytyvään elämään, mutta äiti joutui sellaiseen epätoivoon jos poika kielsi, että tämän aina täytyi myöntyä. Pojan syödessä kuljeskeli äiti ympäri rupatellen kaikesta, mitä oli kuullut aamulla torikaupan aikana. Kaikki olivat sangen maallisia asioita, ja toisinaan juolahti hänelle mieleen, että poika voisi loukkaantua. Silloin hän jätti lauseen kesken ja alkoi puhua hengellisistä ja vakavista asioista, mutta pappi ei voinut olla nauramatta. »Ei, ei Concenza äiti!» sanoi hän. »Jatka vaan, niinkuin sinulla on tapana. Pyhimykset tuntevat sinut jo. He tietävät minkälainen sinä olet.»

Silloin äitikin nauroi ja sanoi: »Sinä olet tosiaankin oikeassa. Ei kannata hyvälle Jumalalle teeskennellä.»

Kun paavin sairaus alkoi, täytyi signora Concenzankin yhtyä yleiseen suruun. Itsestään hänen päähänsä ei varmaankaan olisi pälkähtänyt huolehtia paavin lähdön vuoksi, mutta kun poika tuli kotiin, ei äiti saanut häntä maistamaan ruuan palastakaan eikä edes hymyilemään hänelle, vaikka hänellä oli ylenmäärin juttuja ja tapahtumia. Äiti tietysti säikähtyi ja kysyi mikä häntä vaivasi. »Pyhä isä on sairastunut», vastasi poika.

Aluksi hän ei voinut oikein uskoa, että tämä oli ainoa syy pojan alakuloisuuteen. Olihan tämä tietystikin surua, mutta liesihän hän. että jos yksi paavi kuolee, tulee heti toinen sijalle. Hän muistutti pojalle, että olivathan he myös surreet hyvää Pio Nono-paavia. Ja katso, tämä joka häntä seurasi, oli ollut vielä suurempi paavi. Varmaankin kardinaalien onnistuisi valita heille yhtä pyhä ja viisas hallitsija.

Pappi alkoi silloin puhua hänelle paavista. Hän ei välittänyt äidille selittää hänen hallitustoimistaan, mutta hän kertoi pieniä juttuja paavin lapsuus- ja nuoruuspäiviltä. Myöskin pappisajoilta oli asioita kerrottavia, joita äiti saattoi käsittää ja arvostella: kuinka paavi aikoinaan ajoi rosvoja takaa Etelä-Italiassa, kuinka hän sai köyhät ja puutteenalaiset itseään rakastamaan niinä vuosina, jolloin hän oli piispana Perugiassa.

Äidin silmät täyttyivät kyynelillä ja hän huudahti: »Voi, jospa hän ei olisi niin vanha, jospa hän saisi elää monta vuotta vielä, koska hän on niin suuri ja pyhä mies!»

Mutta signora Concenza oli jo pudistanut pois kyyneleet silmistään. »Sinun täytyy kestää tämä tyynesti», sanoi hän. »Ajattele, että hänen ikävuotensa varmaankin ovat loppuun kuluneet! Mahdotonta on estää kuolemaa viemästä häntä.»

Mutta pappi oli haaveksija. Hän rakasti kirkkoa, ja hän oli uneksinut, että suuri paavi veisi sen tärkeihin ja ratkaiseviin voittoihin.

»Tahtoisin antaa henkeni, jos voisin ostaa hänelle uuden elämän», sanoi hän.

»Mitä sinä puhut?» huudahti äiti. »Niinkö paljon häntä tosiaankin rakastat? Mutta et saa ainakaan lausua ääneen niin vaarallisia toivomuksia. Sinun täytyy sen sijaan ajatella, että eläisit oikein kauan. Kukapa tietää, mitä saattaa tapahtua? Miksi et sinä vuorostasi voisi tulla paaviksi?»

Kului yö ja päivä ilman että paavin tila parani. Kun signora Concenza seuraavana päivänä tapasi poikansa, näytti tämä kokonaan kuihtuneelta. Äiti käsitti, että hän oli viettänyt koko päivän paastoten ja rukoillen, ja hän alkoi tulla pahoilleen.

»Luulenpa tosiaan, että aijot tappaa itsesi tuon vanhan sairaan miehen vuoksi», sanoi hän.

Poikaa kiusasi, että äiti taaskin oli tunteeton, ja hän koetti saada äitiä hiukankaan ottamaan osaa hänen suruunsa.

»Sinun ainakin pitäisi, enemmän kuin kenenkään muun, toivoa, että paavi saisi elää», sanoi hän. »Jos hän saa jatkaa hallitsemistaan, nimittää hän minun kirkkoherrani piispaksi ennen vuotta, ja silloin olen minä onnenpoika. Piispa antaa silloin minulle hyvän toimen jossakin tuomiokirkossa. Sinun ei enään tarvitse nähdä minun liikkuvan kulunut kauhtana ylläni. Minulle tulee runsaasti rahaa, ja voin auttaa sekä sinua että kaikkia köyhiä naapureitasi!»

»Jos paavi kuolee, silloin ei kukaan tiedä mitään. Jos kirkkoherrani ei satu olemaan hänen seuraajansa suosiossa, täytyy meidän kummankin jäädä tähän missä nyt olemme, moneksi vuodeksi vielä.»

Signora Concenza asettui poikansa eteen ja katseli huolekkaana häntä. Hän katsoi hänen otsaansa, joka oli ryppyjä täynnä, ja hiuksia, jotka olivat alkaneet käydä harmaiksi. Hän näytti väsyneeltä ja kuihtuneelta. Hänelle oli tosiaankin välttämätöntä ensi tilassa saada tuo paikka tuomiokirkossa.

»Ensi yönä menen kirkkoon ja rukoilen paavin puolesta», ajatteli hän.
»Ei käy päinsä, että hän kuolee.»

Illallisen jälkeen hän urhoollisesti voitti väsymyksensä ja lähti kaduille. Suuria ihmisjoukkoja tulvaili siellä. Monet olivat ainoastaan uteliaita ja kävelivät ulkona, koska tahtoivat olla saapuvilla ottamassa vastaan ensimäistä uutista kuolemantapauksesta, mutta monet olivat todellakin murheissaan ja vaelsivat kirkosta toiseen rukoilemaan.

Heti kun signora Concenza oli tullut kadulle, tapasi hän yhden tyttäristään, joka oli naimisissa kivipainajan kanssa.

»Voi, äiti, kuinka oikein teet, kun olet ulkona rukoilemassa hänen puolestaan!» sanoi tytär. »Et voi kuvitella mielessäsi millainen onnettomuus se olisi, jos hän kuolisi. Minun Fabianoni oli vähällä lopettaa itsensä, kun sai tietää, että paavi oli sairastunut.»

Hän kertoi, että hänen miehensä kivipainaja juuri oli painattanut satatuhatkunnan paavinkuvaa. Jos nyt paavi kuolisi, ei hän saisi myydyksi niistä puoliakaan, tuskin neljättäosaakaan. Hän joutuisi perikatoon. Koko heidän omaisuutensa oli vaarassa.

Tytär riensi edelleen saadakseen vereksiä tietoja, joilla voisi lohduttaa miesraukkaansa, joka ei uskaltanut mennä ulos, vaan istui kotona ja mietti onnettomuuttaan. Mutta hänen äitinsä seisoi paikallaan kadulla ja mutisi itsekseen: »Ei käy päinsä, että hän kuolee. Ei tosiaankaan käy päinsä, että hän kuolee.»

Hän astui ensimäiseen kirkkoon, jonka näki. Siellä lankesi hän polvilleen ja rukoili paavin hengen puolesta.

Kun hän nousi ylös poislähteäkseen, sattui hän kiinnittämään katseensa pieneen votiivitauluun, joka riippui seinällä aivan hänen päänsä päällä. Se kuvasi kuolemaa, joka ojensi pelottavaa kaksiteräistä miekkaansa iskeäkseen maahan nuoren tytön, vanhan äidin asettuessa eteen ja turhaan koettaessa ottaa vastaan iskua lapsensa sijasta.

Signora Concenza seisoi kauan miettien taulun edessä. »Herra Kuolema on tarkka laskumestari», sanoi hän. »Ei ole koskaan kuultu, että hän olisi suostunut vaihtamaan nuorta vanhaan. Kenties hän ei olisi niin taipumaton, jos ehdottaisi hänelle vaihtamaan vanhaa nuoreen.»

Hän muisti poikansa sanat, että hän tahtoisi kuolla paavin sijasta, ja väristys puistatti häntä. Ajatteles, jos kuolema ottaisi poikaa sanasta!

»Ei, ei, herra Kuolema!» kuiskasi hän. »Et saa uskoa häntä.
Ymmärräthän, ettei hän tarkottanut, mitä puhui. Hän kyllä tahtoo elää.
Ei hän tahdo lähteä vanhan äitinsä luota, joka rakastaa häntä.»

Ensi kertaa elämässä tuli nyt hänen mieleensä ajatus, että jos jonkun täytyisi uhrautua paavin puolesta, olisi toki parempi, että hän sen tekisi, hän, joka jo oli vanha ja oli ikänsä elänyt.

Kun hän lähti kirkosta, joutui hän muutamien nunnien seuraan, jotka näyttivät sangen arvokkaan näköisiltä ja olivat pohjoispuolelta maata kotoisin. He olivat matkustaneet Roomaan anomaan hiukan avustusta paavin kassasta. »Me olemme tosiaankin mitä suurimmassa avun tarpeessa», sanoivat he vanhalle Concenzalle. »Kuvitelkaa mielessänne, että meidän luostarimme oli niin vanha ja rappeutunut, että tuuli puhalsi sen kumoon viime talvisen kovan myrskyn aikana. Mikä onnettomuus, että paavi on sairaana! Me emme pääse hänen luokseen valittamaan huoliamme. Jos hän kuolisi, täytyisi meidän matkustaa kotiin tyhjin toimin. Kukapa tietää tuleeko hänen seuraajakseen sellainen mies, joka välittää köyhien nunnien auttamisesta.»

Näytti siltä kuin kaikilla ihmisillä olisi ollut sama yhteinen ajatus. Hyvin helposti pääsi keskusteluun kenen kanssa hyvänsä. Jokainen oli hyvillään, kun sai purkaa surujaan. Kaikki, joihin signora Concenza yhtyi, selittivät hänelle, että paavin kuolema olisi heille kauhea onnettomuus.

Ja vanha nainen toisti kerran toisensa jälkeen itsekseen: »Totta on.
Poikani on oikeassa. Ei tosiaankaan käy päinsä, että paavi kuolee.»

Muuan sairaanhoitajatar seisoi ihmisjoukon keskessä ja puhui hyvin kovalla äänellä. Hän oli niin liikutettu, että kyyneleet vierivät pitkin poskia. Hän kertoi, että hän viisi vuotta sitten oli saanut käskyn matkustaa palvelemaan spitaalitautisten sairashuoneessa, joka oli etäisellä saarella, kaukana maapallon loisella puolella. Hänen täytyi luonnollisesti totella, vaikkakin se oli vastenmielistä. Hän oli tuntenut kamalaa pelkoa lähtiessään täyttämään tehtävää. Mutta ennen lähtöään hän oli päässyt paavin puheille, joka oli antanut hänelle erikoisen siunauksen, ja hän oli varmasti luvannut, että jos hän palaisi hengissä takaisin, pääsisi hän vielä kerran paavin puheille. Ja tässä toivossa oli hän elänyt ne viisi vuotta, jotka oli ollut poissa, ainoastaan toivossa saada nähdä pyhän isän vielä kerran eläessään. Se oli auttanut häntä kestämään kaikki kauheudet. Ja nyt, kun hän vihdoin oli saanut palata kotiin, kohtasi hänet tieto, että paavi oli kuolinvuoteella! Hän ei edes saisi häntä nähdäkään.

Sairaanhoitajatar oli aivan epätoivossa, ja vanha Concenza heltyi suuresti. »Kaikille ihmisille olisi todentotta liian suuri suru, jos paavi kuolisi», ajatteli hän, kulkiessaan pitkin katua.

Kun hän näki, että moni ohikulkija näytti aivan itkettyneeltä, ajatteli hän suurella mielihyvällä mikä onni olisi nähdä kaikkien iloa, jos paavi toipuisi terveeksi. Ja koska hän, samoinkuin useat herkkäluontoiset ihmiset, oikeastaan ei enempää pelännyt kuolla kuin elääkään, sanoi hän itsekseen:

»Jos vaan tietäisin, kuinka se voisi tapahtua, tahtoisin mielelläni lahjottaa pyhälle isälle ne vuodet, jotka minulla vielä on jälellä.»

Hän sanoi näin hiukan leikillä, mutta sanoissa oli tottakin takana. Hän todellakin toivoi että voisi tehdä jotakin sentapaista. »Eihän vanha nainen sen kauniimpaa kuolemaa voi toivoa», ajatteli hän. »Minä auttaisin poikaani ja tytärtäni, ja tekisin sitäpaitsi suuren joukon ihmisiä onnellisiksi.»

Juuri näissä ajatuksissa ollen kohotti hän paksua peittoa, joka riippui pienen pimeän kirkon oven edessä. Tämä oli yksi noita hyvin vanhoja kirkkoja, yksi noita, jotka vähitellen näyttävät vajoavan maan sisään, sentähden että kaupungin maaperä vuosien kuluessa on kohonnut useita metrejä niiden ympärillä. Tässä kirkossa oli säilynyt jonkunlainen muinaisajan kaameus, joka lienee ollut alkujaan niiltä synkiltä ajoilta, joina se oli rakennettu. Väristys puistatti ihmistä tahtomattakin, kun astui sinne sen matalan holvin alle, jota kannattivat tavattoman paksut pylväät, ja näki nuo raakalaistapaan maalatut pyhäinkuvat, jotka katselivat ylhäältä seinistä ja alttareilta.

Kun signora Concenza tuli vanhaan kirkkoon, joka oli aivan täynnä rukoilevia, valtasi hänet salaperäinen pelko ja kunnioitus. Hän tunsi, että tässä paikassa totisesti asuu jumaluus. Näiden raskaiden holvien alla leijaili jotakin sanomattoman valtavaa ja salaperäistä, jotakin, mikä herätti niin masentavan ylivoiman tunteen, että signoraa kammotti viipyä siellä. »Kas, tämä ei ole sellainen kirkko, jonne mennään kuulemaan messua tahi tekemään synnintunnustusta», sanoi signora Concenza itsekseen. »Tänne tullaan kun ollaan suuressa hädässä, kun ei voi saada apua muuten kuin ihmetyön kautta.»

Hän seisoi viivytellen oven pielessä ja hengitti tätä omituista ilmaa, jossa tuntui salaperäisyyttä ja kaameutta.

»En edes tiedä, kelle tämä vanha kirkko on pyhitetty», mutisi hän, »mutta minä tunnen, että täällä tosiaan on joku, joka voi meille antaa sen, mitä rukoilemme.»

Hän vaipui maahan rukoilevien joukkoon, joita oli niin paljon, että lattia oli täysi alttarista oveen saakka. Koko ajan itse rukoillessaan kuuli hän ympärilläolevien huokaavan ja nyyhkyttävän. Kaikki tämä murhe tunkeutui hänen sydämeensä ja lisäsi siihen entistä suurempaa myötätuntoisuutta. »Voi, Jumalani, anna minun tehdä jotakin pelastaakseni tuon vanhan miehen!» rukoili hän. »Ensiksikin auttaisin lapsiani ja sitte kaikkia muita ihmisiä.»

Toisinaan hiipi pieni laiha munkki rukoilevien keskeen ja kuiskasi heille jotakin korvaan. Se, jota hän oli puhutellut, nousi heti ylös ja kulki hänen kanssaan sakaristoon.

Signora Concenza käsitti kohta mistä oli kysymys. »Nuo ovat niitä, jotka tekevät lupauksia paavin parantumiseksi», mietti hän.

Seuraavalla kerralla kun pieni munkki tuli ja teki kiertokulkunsa, nousi Concenza ylös ja seurasi häntä.

Tämä oli aivan tahdoton teko. Hänet ikäänkuin pakotti se valta, joka hallitsi vanhassa kirkossa.

Päästyään sakaristoon, joka näytti olevan vielä muinaisaikaisempi ja salaperäisempi kuin itse kirkko, katui hän. »Mitä minulla täällä on tekemistä?» kysyi hän itseltään. »Mitä minulla on lahjottamista? Eihän minulla ole muuta kuin jokunen kuorma vihanneksia. Enhän toki saata pyhimyksille lahjottaa artisokkakoreja.»

Pitkin huoneen toista seinää oli pitkä pöytä ja tämän ääressä seisoi pappi merkitsemässä luetteloon kaikki, mitä pyhimyksille luvattiin. Concenza kuuli kuinka muuan lupasi lahjottaa kirkolle rahasumman, kun toinen taas uhrasi kultakellonsa ja kolmas helmi-korvarenkaansa.

Concenza seisoi yhä hiljaa oven luona. Viimeiset roponsa oli hän menettänyt ostaessaan pojalle hiukan herkkuruokaa. Hän kuuli, että jotkut, jotka eivät näyttäneet olevan häntä rikkaampia, ostivat vahakynttilöitä ja hopeasydämiä. Hän käänsi taskunsa nurin. Hän ei edes saanut senkään vertaa kokoon.

Hän seisoi odotellen, kunnes lopulta oli viimeinen vieras sakaristossa. Papit, jotka kulkivat siellä, katselivat hiukan hämmästyneinä häntä. Silloin astui hän muutaman askeleen lähemmäksi. Alussa hän tuntui epävarmalta ja ujolta, mutta ensimäisten askelten jälkeen kulki hän keveästi ja reippaasti pöydän luo.

»Teidän korkea-arvoisuutenne!» puhui hän papille. »Kirjottakaa, että Concenza Zamponi, joka täytti kuusikymmentä vuotta Johannes Kastajan päivänä viime vuonna, lahjottaa kaikki jälellä olevat elinvuotensa paaville, jotta tämän elämänlanka kirkastuisi!»

Pappi oli jo alkanut kirjottaa. Hän oli jo varmaan sangen väsynyt, kun oli tehnyt luetteloa koko yön, eikä sen enempää ajatellut mitä kirjotti. Mutta nyt jätti hän lauseen kesken ja katsoi kysyvästi signora Concenzaan. Tämä katsoi hyvin tyynesti pappia silmiin.

»Olen vahva ja terve, teidän korkea-arvoisuutenne», sanoi hän. »Olisin kyllä saattanut päästä seitsemiinkymmeniin. Vähintäin kymmenen vuotta lahjotan pyhälle isälle.»

Pappi huomasi hänen innostuksensa ja hartautensa, eikä pannut vastaan.
»Hän on köyhä», mietti pappi. »Hänellä ei ole muuta antamista.»

Kun vanha Concenza lähti kirkosta, oli niin myöhä, että liike oli herennyt ja katu oli aivan autiona. Hän oli syrjäisessä kaupunginosassa, jossa kaasulyhtyjä oli harvassa, niin että ne vain hiukan hälvensivät pimeyttä. Siitä huolimatta hän astui reippaasti eteenpäin. Hän tunsi povessaan suuren juhlatunteen ja oli varma siitä, että hän nyt oli tehnyt jotakin monen ihmisen onneksi.

Kun hän kulki katua, sai hän äkkiä sellaisen tunteen, että elävä olento liiteli hänen päänsä yli.

Hän pysähtyi ja katsahti ylös. Hämärässä korkeiden talojen välissä oli hän erottavinaan parin suuria siipiä, ja hän luuli kuulevansa suhisevien sulkien havinankin.

»Mitä tämä on?» sanoi hän. »Lintu se ei voine olla, siksi se on liian suuri.»

Kohta senjälkeen oli hän näkevinhän kasvot, niin valkoiset, että ne valaisivat pimeyden. Silloin valtasi sanomaton pelko hänet. »Kuolonenkeli liitelee ylitseni», ajatteli hän. »Voi, mitä olenkaan tehnyt. Olen antanut itseni tuon julman valtaan.»

Hän alkoi juosta, mutta hän kuuli vahvojen siipien kahinan, ja hän oli vakuutettu, että kuolema ajoi häntä takaa.

Hän pakeni huimaavaa vauhtia halki muutaman kadun. Sillä aikaa tuntui kuolema tulevan yhä lähemmäksi. Hän tunsi jo sen siipien lyövän häntä olalle.

Äkkiä kuuli hän viuhinaa ilmassa. Jotakin kovaa ja terävää sattui hänen päähänsä. Kuoleman kaksiteräinen miekka oli sattunut häneen. Hän vaipui polvilleen maahan. Hän tiesi, että hänen täytyi luopua hengestään…

Muutamia tunteja myöhemmin tapasivat jotkut työmiehet vanhan Concenzan kadulta. Hän makasi siinä tunnotonna, halvauskohtauksen kaatamana. Vaimo parka vietiin heti sairashuoneelle, ja siellä onnistuttiin saada hänet tuntoihinsa, mutta selvää oli, ettei hänellä olisi pitkältä elettävää.

Kuitenkin ennätettiin lähettää sana hänen lapsillensa. Kun he, murheen vallassa, saapuivat hänen sairasvuoteensa luo, tapasivat he hänet hyvin levollisena ja onnellisena. Hän ei voinut monta sanaa lausua, mutta hän makasi ja hyväili heidän käsiänsä.

Hän nähtävästi ei pitänyt siitä, että he itkivät. Hän pyysi myös sairashuoneenhoitajattaria, että he hymyäisivät ja osottaisivat iloansa.

»Iloisia ja onnellisia», sanoi hän, »nyt täytyy teidän kaikkien olla iloisia ja onnellisia».

Hän kävi yhä levottomammaksi lasten kyynelistä ja sairaanhoitajattarien vakavista kasvoista. Hän alkoi puhua asioita, joita ei kukaan käsittänyt. Hän sanoi, että jos he eivät iloitsisi, olisi hän yhtä hyvin saattanut elää. Ne, jotka häntä kuulivat, luulivat, että hän houraili.

Äkkiä aukesi ovi, ja nuori lääkäri tuli sairassaliin. Hän heilutti sanomalehteä kädessään, ja huusi kovasti: »Paavi on parempi. Hän jää eloon. Viime yönä on tapahtunut käänne.»

Sairaanhoitajattaret koettivat hiljentää häntä, ettei hän häiritsisi kuolevaa, mutta signora Concenza oli jo kuullut hänen sanansa.

Hän oli myös nähnyt ilon väreen, onnenhäivähdyksen, jota ei voitu salata, valtaavan ne, jotka seisoivat hänen vuoteensa ympärillä.

Silloin katosi levottomuus hänen kasvoiltaan. Hän hymyili tyytyväisenä.
Hän viittasi, että hänet oli nostettava istualleen vuoteessa.

Siinä hän istui katsellen silmä kauas tähtäävänä. Näytti siltä kuin olisi hän katsonut yli Rooman, jossa ihmiset nyt virtailivat edes-takaisin kaduilla ja tervehtivät toisiaan tuolla iloisella viestillä.

Hän kohotti päänsä niin ylös kuin saattoi. »Minä sen tein», sanoi hän. »Minä olen hyvin onnellinen. Jumala on antanut minun kuolla, että hän saisi elää. Minusta ei ole vaikea kuolla, kun olen tehnyt kaikki ihmiset onnellisiksi.»

Mutta Roomassa kerrotaan, että pyhä isä parannuttuaan kerran huvikseen tarkasteli kirkkojen luetteloita hurskaista lupauksista, joita oli tehty hänen parantumisekseen.

Hän luki hymyillen pienten lahjojen pitkiä riviä, kunnes tuli kirjotukseen, että Concenza Zamponi oli lahjottanut hänelle loppuikänsä. Silloin muuttui hän äkkiä hyvin vakavaksi ja miettiväiseksi.

Hän antoi tiedustella Concenza Zamponia, ja hän sai tietää, että tämä oli kuollut samana yönä, jona hän parani. Hän kutsutti luokseen Concenzan pojan Domenicon ja tiedusteli häneltä hänen äitinsä viime hetkiä.

»Poikani», sanoi paavi, kun hän oli lopettanut. »Äitisi ei ole henkeäni pelastanut, kuten hän viime hetkenään luuli, mutta minua liikuttaa suuresti hänen rakkautensa ja uhrautuvaisuutensa.»

Mutta roomalaiset vakuuttavat, että vaikka paavi ei tahtonutkaan tunnustaa uskovansa, että hänen elämänpäivänsä oli pidentynyt vanhan vaimon lahjasta, oli hän sittenkin vakuutettu siitä. »Miksi isä Zamponi muuten olisi niin nopeasti edistynyt?» kysyvät roomalaiset. »Hänhän on jo piispa, ja kuiskataanpa jo, että hänestä kohta tulee kardinaali.»

Ja Roomassa ei koskaan pelätty paavin kuolevan, ei edes silloin kun hän oli kovin sairaana. Oltiin varmoja siitä, että hän eläisi kauemmin kuin muut ihmiset. Hänen ikäänsähän jatkoivat kaikki ne vuodet, jotka Concenza raukka oli hänelle lahjottanut.

HÄÄMARSSI

Monta vuotta sitten piti Värmlannissa Svartsjön pitäjässä vietettämän hyvin suuret häät. Kirkossa piti vihkimisen tapahtua ja senjälkeen oli juhlittava kolme päivää. Ja joka päivä niin kauan kuin häitä kesti, oli tanssittava varhaisesta illasta myöhäiseen yöhön.

Koska tanssittaisiin niin paljon, oli sangen tärkeää hankkia hyvä soittaja, ja lautamies Nils Elofsson, joka häät laittoi, huolehti tästä seikasta miltei enemmän kuin mistään muusta. Sitä soittajaa, joka oli Svartsjössä, hän ei nimittäin tahtonut kutsua. Tämän nimi oli Jan Öster, ja lautamies kyllä tiesi, että tällä oli hyvin suuri maine, mutta hän oli niin köyhä, että toisinaan tuli häihin rikkinäisessä takissa ja ilman kenkiä jalassa. Ja sellaista rääsypekkaa ei lautamies halunnut nähdä morsiussaattoa ohjaamassa.

Vihdoin hän päätti lähettää sanan eräälle Jössenläänissä asuvalle miehelle, joka tunnettiin Soittaja-Martin nimellä, ja kysyä haluaisiko tämä tulla soittamaan häissä.

Soittaja-Martti ei hetkeäkään arvellut, vaan vastasi, ettei hän tahtonut Svartsjössä soittaa, siksi että siinä pitäjässä asui soittaja, joka oli etevämpi kuin kaikki muut, mitä Värmlannissa oli. Kun heillä oli sellainen soittaja, ei heidän tarvinnut toista hakea.

Kun Nils Elofsson sai tämän vastauksen, otti hän miettimisaikaa muutamia päiviä, ja lähetti sitten sanan eräälle soittajalle, joka asui Ison Kiisin pitäjässä, nimeltä Olle Säby, kysyäkseen eikö tämä tahtoisi tulla soittamaan hänen tyttärensä häissä.

Mutta Säbyn Olle vastasi samoin kuin Soittaja-Martti. Hän käski sanoa Nils Elofssonille sellaisia terveisiä, että niinkauan kuin Svartsjössä oli niin oivallinen soittaja kuin Jan Öster, ei hän tahtonut tulla sinne soittamaan.

Nils Elofsson ei pitänyt siitä, että soittajat näin pakottivat hänen ottamaan sen, jota ei hän tahtonut. Hänen kunniansa vaati nyt häntä hankkimaan toisen soittajan kuin Jan Öster.

Muutamia päiviä sen jälkeen kun hän oli saanut vastauksen Säbyn
Ollelta, lähetti hän renkinsä soittaja Lars Larssonin luo, joka asui
Ängsgärdetissä Ullerudin pitäjässä.

Lars Larsson oli hyvissä varoissa oleva mies, jolla oli kaunis talo. Hän oli viisas ja järkevä, ei mikään tuittupää kuten toiset soittoniekat.

Mutta hänelle, kuten toisillekin, juolahti heti mieleen Jan Öster, ja hän kysyi mikä oli syynä, ettei tämä häissä soittanut.

Nils Elofssonin renki piti viisaimpana vastata, että koska Jan Öster oli Svartsjöstä kotoisin, niin saivat he siellä kuulla häntä joka päivä. Kun Nils Elofsson laittoi niin suuret häät, tahtoi hän tarjota ihmisille parempaa ja harvinaisempaa.

»Nyt aijotte varmaan vastata samoin kuin Soittaja-Martti ja Säbyn Olle», sanoi renki ja kertoi mitä hänelle oli tapahtunut heidän luonansa käydessä.

Lars Larsson kuunteli tarkasti rengin kertomusta. Sitten istui hän pitkän aikaa miettien. Viimein hän kumminkin antoi myöntävän vastauksen. »Sano terveisiä isännällesi, että kiitän kutsusta ja tulen!» sanoi hän rengille.

Seuraavana sunnuntaina matkusti siis Lars Larsson Svartsjön kirkolle. Hän ajoi kirkkomäelle juuri kun hääsaatto oli asettumassa järjestykseen kulkeakseen kirkkoon.

Hän ajaa karahutti omissa kieseissään hyvällä hevosella, hänellä oli yllään mustat verkavaatteet ja hän otti esille viulun kiillotetusta laatikosta. Nils Elofsson otti hänet kohteliaasti vastaan ja arveli, että tällaisesta soittajasta hänelle olisi kunniaa.

Heti kun Lars Larsson oli saapunut, tuli Jan Österkin käyden kirkolle viulu kainalossa. Hän meni suoraa päätä seurueen luo, joka oli morsiamen ympärillä, aivan kuin olisi ollut kutsuttu häissä soittamaan.

Jan Öster astui yllään vanha harmaa sarkatakki, jota hänen oli nähty käyttävän pitkät ajat, mutta koska nämä olivat niin suuret häät, oli vaimo yrittänyt paikata reikiä kyynärpäissä ja pannut niihin suuret, vihreät paikat. Hän oli pitkä, kaunis mies ja olisi näyttänyt komealta morsiusjoukon etupäässä, ellei hän olisi ollut niin huonoissa vaatteissa, ja ellei kasvoissa olisi ollut ryppyjä ja uurroksia, joita huolet ja kova taistelu onnettomuutta vastaan olivat uurtaneet.

Kun Lars Larsson näki Jan Österin tulevan, näytti hän tulevan hiukan tyytymättömäksi. »Vai niin, te olette kutsunut Jan Österin myös tänne», lausui hän puoliääneen lautamies Nils Elofssonille. »Niin, eihän siitä ole haittaa, että meitä on kaksi soittajaa näin suurissa häissä.»

»Minä en ainakaan ole häntä kutsunut», vakuutti Nils Elofsson. »En ymmärrä miksi hän on tullut. Odottakaahan, niin annan hänelle tiedon, ettei hänellä ole täällä mitään virkaa!»

»Silloin varmaan joku koiransilmä on hänet kutsunut», sanoi Lars Larsson. »Mutta jos minun neuvoani tahdotte noudattaa, niin älkää olko millännekään, vaan lausukaa hänet tervetulleeksi! Olen kuullut kerrottavan, että hän on kiivas mies, eikä ole varmaa, vaikka hän alkaisi tapella ja elämöidä, jos sanoisitte hänelle, ettei häntä ole pyydetty.»

Tämän lautamieskin käsitti. Ei nyt ennättänyt ruveta rettelöimään, kun morsiussaatto oli järjestymässä kirkonmäellä. Hän meni sentähden Jan Österin luo ja lausui hänet tervetulleeksi.

Sitte molemmat soittajat asettuivat saaton päähän. Morsiuspari asettui morsiuskatoksen alle, morsiustytöt ja nuodemiehet kulkivat parittain ja heitä seurasivat vanhemmat ja sukulaiset, niin että saatto oli sekä juhlallinen että pitkä.

Kun kaikki oli järjestetty, meni yksi nuodemies soittajien luo ja käski soittaa häämarssin.

Molemmat soittajat kohottivat viulut leuan alle, mutta edemmäs eivät he päässeet, vaan jäivät siten seisomaan.

Svartsjössä oli nimittäin vanha tapa, että etevin soittaja alkoi morsiusmarssin ja johti soittoa.

Nuodemies katsoi Lars Larssoniin, kuin odottaisi tämän alkavan, mutta
Lars Larsson katsoi Jan Österiin ja sanoi: »Jan Österin tulee alkaa.»

Mutta Jan Österin mieleen ei juolahtanutkaan, ettei tuo toinen, joka oli niin hienoissa vaatteissa kuin mikäkin herra, olisi etevämpi häntä, joka tuli kuluneessa sarkanutussaan suoraa päätä kurjasta tuvasta, jossa ei muuta ollut kuin puutetta ja köyhyyttä.

»Ei mitenkään!» sanoi Jan vaan. »Ei mitenkään!» Hän näki, että sulhanen kurotti kätensä ja pilkkasi Lars Larssonia. »Lars Larsson alkaa», sanoi hän.

Kun Jan Öster kuuli sulhasen näin sanovan, otti hän heti viulun pois leuan alta ja astui askeleen syrjään.

Lars Larsson taas ei hievahtanutkaan, vaan seisoi tyynenä ja itsetietoisena paikallaan. Mutta ei hänkään käyrää kohottanut.

»Jan Österin tulee alottaa», toisti hän uudelleen. Sanat hän lausui itsepintaisesti ja sitkeästi, kuten se, joka on tottunut saamaan tahtonsa perille.

Saatossa syntyi hämminkiä viivytyksen vuoksi. Morsiamen isä astui esille ja pyysi Lars Larssonia alkamaan. Kirkonvartija tuli ulos kirkonovelle ja viittasi, että heidän tulisi kiirehtiä. Pappi seisoi jo alttarilla odottamassa.

»Saat pyytää Jan Österiä alkamaan», sanoi Lars Larsson. »Me soittajat pidämme häntä etevimpänä joukostamme.»

»Saattaa olla niin», sanoi talonpoika, »mutta nyt me talonpojat pidämme sinua, Lars Larsson, parhaimpana.»

Toisetkin talonpojat keräytyivät heidän ympärilleen. »No, alkakaa nyt!» sanoivat he. »Pappihan odottaa. Me tulemme kirkkoväen pilkanesineeksi.»

Lars Larsson seisoi siinä yhtä sitkeänä ja itsetietoisena kuin ennenkin. »En ymmärrä miksi tämän seurakunnan väki on niin vastaan, että heidän oma soittajansa asetetaan ensi sijalle», sanoi hän.

Mutta Nils Elofsson oli aivan vimmoissaan, että kaikki näin tahtoivat pakottaa Jan Österin hänelle soittajaksi. Hän meni aivan Lars Larssonin luo ja kuiskasi: »Minä käsitän, että sinä olet kutsunut Jan Österin tänne, ja että sinä olet pannut toimeen tämän, kunnioittaaksesi häntä. Mutta soita nyt kiireesti! Muuten ajan tuon rääsypekan pois kirkkomäeltä häpeällä ja harmilla.»

Lars Larsson katsoi häntä suoraan silmiin ja nyökkäsi hänelle päätä vihaa osottamatta. »Niin, olette oikeassa, tästä täytyy meidän saada selvä», sanoi hän.

Hiin viittasi Jan Österiä tulemaan entiselle piukalleen. Sitten astui hän itse pari askelta eteenpäin ja kääntyi niin että kaikki saattoivat nähdä hänet. Sitten heitti hän käyrän kauas luotaan, veti puukon tupesta ja leikkasi poikki kaikki neljä viulunkieltä, jotka katkesivat särähtäen.

»Älköön sanottako minusta, että pidän itseäni parempana kuin Jan
Öster», sanoi hän.

Mutta nyt oli niin, että Jan Öster jo kolme vuotta oli miettinyt säveltä, jonka tunsi asuvan rinnassaan valmiina, vaikkei hän saanut sitä ilmoille soitetuksi, siksi että hän tuolla kotona aina kävi mustien murheitten painamana, eikä hänelle sattunut koskaan mitään, ei suurta eikä pientä, joka olisi kohottanut hänet jokapäiväistä aherrusta ylemmäksi. Mutta kun hän kuuli Lars Larssonin kielien särähtävän poikki, heitti hän päänsä pystyyn ja veti ilmaa keuhkoihin. Kasvojenpiirteet olivat jännitetyt, ikäänkuin kuuntelisi hän jostakin hyvin kaukaa tulevia ääniä, ja sitten hän alkoi soittaa. Sillä se sävel, jota hän oli hautonut kolme vuotta, selvisi nyt kerralla hänelle, ja sen äänien soidessa astui hän ylpein askelin kohti kirkkoa. Eikä morsiussaattue ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista soittoa. Se tempasi mukanaan sellaisella vauhdilla, ettei Nils Elofssonkaan voinut pysyä hiljaa. Ja kaikki olivat niin kiitollisia sekä Jan Österille että Lars Larssonille, että koko saattue tuli kirkkoon silmät kyynelissä.

KÄRÄJISSÄ.

Ollaan käräjäsalissa kaukana maaseudulla. Lakipöydän ääressä huoneen perällä istuu vanha tuomari, pitkä ja jykevä mies, kasvot leveät ja karkeapiirteiset. Monta tuntia peräkkäin on hän ratkaissut jutun toisensa jälkeen, ja vihdoin on häntä alkanut hieman tympäistä ja mielensä käydä synkäksi. Vaikeata on tietää, vaivaako häntä lakituvan helteinen ja painostava ilma, vai onko hän tullut pahoille mielin käsitellessään kaikkia näitä pikkumaisia riitajuttuja, jotka näkyvät syntyneen ainoastaan siksi, että todistaisivat ihmisten riidanhalua, säälimättömyyttä ja voitonhimoa.

Hän on juuri nyt ryhtynyt erääseen viimeisistä jutuista, jotka päivän kuluessa ovat käsiteltävät. Se koskee lapseneläkkeen vaatimusta.

Tätä asiaa on käsitelty jo viime käräjissä ja edellisen oikeudenistunnon pöytäkirjaa luetaan parhaallaan ääneen. Siitä saa ensinnäkin tietää, että kantaja on köyhä palvelustyttö ja että vastaaja on nainut mies.

Edelleen käypi pöytäkirjasta selville, että vastaaja on selittänyt kantajan vääryydellä ja ainoastaan voitonhimosta manuuttaneen hänet. Hän myöntää kantajan jonkun aikaa palvelleen hänen talossaan, mutta tällä ajalla hän ei ole ollut missään rakkausseikoissa tämän kanssa, ja naisella ei ole minkäänlaista oikeutta pyytää häneltä apua. Kantaja on kuitenkin pysynyt vaatimuksessaan, ja sittenkuin muutamia todistajia on kuulusteltu, on vastaaja velvotettu puhdistamaan itsensä valalla, ellei hän tahtonut tulla tuomituksi antamaan avustusta kantajalle.

Molemmat riitapuolet ovat tulleet saapuville ja seisovat vierekkäin lakipöydän edessä. Kantaja on hyvin nuori ja näyttää aivan säikähtyneeltä. Hän itkee kainoudesta ja pyyhkii vaivaloisesti pois kyyneleitänsä kokoonkäärityllä nenäliinalla, jota hän ei näy ymmärtävän levittää auki. Hän on puettu mustiin vaatteisiin, jotka ovat jotenkin uudet ja kulumattomat, mutta sopivat niin huonosti, että tekisi mieli luulla hänen lainanneen ne voidakseen säädyllisesti esiintyä oikeudessa.

Mitä vastaajaan tulee, näkee hänestä heti, että hän on varakas mies. Hän on neljänkymmenen korvissa ja näyttää karskilta ja reippaalta. Seistessään siinä oikeuden edessä on hänellä hyvin hyvä ryhti. Eihän tosin näytä siltä, että hän pitäisi siinä seisomista minäkään huvina, mutta ei se myöskään näytä häntä vähintäkään vaivaavan.

Kohta kun pöytäkirja on luettu, kääntyy tuomari vastaajan puoleen kysyen häneltä, pysyykö hän kieltämisessään ja onko hän valmis käymään valalle.

Näihin kysymyksiin myöntää vastaaja heti reippaasti. Hän alkaa kaivella liivintaskuaan ja ottaa esine papin todistuksen, josta selviää, että hän tuntee valan arvon ja merkityksen sekä on esteetön valan tekoon.

Koko tämän ajan on kantaja jatkanut itkemistään. Hän näyttää olevan voittamattoman kaino ja pitää luopumatta silmänsä lattiaan luotuina. Hän ei vielä ole nostanut katsettaan niin paljon, että olisi voinut katsoa vastaajaa kasvoihin.

Kun mies nyt vastaa myöntävästi, säpsähtää nainen. Hän astuu pari askelta lähemmäksi tuomarinpöytää, ikäänkuin hänellä olisi jotakin muistuttamista, mutta sitten hän jääpi seisomaan. Eihän se ole mahdollista, tuntuu hän sanovan itsekseen. Hän ei ole voinut vastata myöntävästi. Minä olen kuullut väärin.

Sillä välin ottaa tuomari todistuksen vastaan ja antaa samalla kertaa oikeudenpalvelijalle viittauksen. Oikeudenpalvelija menee silloin pöydän luo etsiäkseen raamattua, joka on peitossa pöytäkirjakasojen alla, ja pannakseen sen vastaajan eteen.

Kantaja kuulee jonkun menevän ohitsensa ja käy levottomaksi. Hän pakottautuu kohottamaan katseensa niin paljon, että voi nähdä pöydän yli, ja hän huomaa silloin, kuinka oikeudenpalvelija siirtää raamattua.

Vielä kerran näyttää siltä, kuin nainen aikoisi tehdä vastaväitteitä. Mutta hän pidättäytyy uudelleen. Eihän ole mahdollista, että vastaaja voi saada tehdä valan. Tuomarinhan täytyy estää hänet.

Tuomari on viisas mies, ja hän kai tietää, mikä ajatustapa kansalla on kantajan kotiseudulla. Hän tiesi kyllä, kuinka ankaria kaikki ihmiset olivat heti kun oli kyseessä jotakin avioliittoa koskevaa. He eivät tienneet mitään pahempaa syntiä kuin se minkä hän oli tehnyt. Olisiko hän koskaan tunnustanut itsestään jotakin sellaista, jollei se olisi ollut totta? Tuomari saattoi kai tietää, minkä kauhean ylenkatseen hän oli hankkinut itselleen. Eikä ainoastaan ylenkatsetta, vaan kaikenlaista kurjuutta. Kukaan ei huolinut häntä palvelukseensa, kukaan ei ottanut häntä työhönsä. Hänen omat vanhempansa tuskin suvaitsivat häntä tuvassaan, vaan uhkasivat joka päivä heittää hänet ulos. Ei, täytyi kai tuomarin ymmärtää, ettei hän olisi hakenut lapseneläkettä naineelta mieheltä, ellei hänellä ollut siihen oikeutta.

Eihän tuomari voinut uskoa, että hän valehteli sellaisessa asiassa, että hän olisi saattanut itselleen sellaisen kamalan onnettomuuden, jos hän olisi voinut syyttää jotakin toista kuin nainutta miestä. Ja jos tuomari tämän tiesi, niin täytyihän hänen estää valan teko.

Nainen näkee, että tuomari istuu ja lukee papintodistuksen pariin kertaan. Sentähden alkaa hän luulla, että tämä aikoo sekaantua asiaan.

Totta onkin, että tuomari näyttää miettivältä. Hän siirtää katseensa pari kertaa kantajaan. Mutta silloin se kyllästymisen ja vastenmielisyyden ilme, joka lepää hänen kasvoillaan, käy vielä huomattavammaksi. Näyttää siltä, kuin hänellä olisi vihamielinen tunne naista kohtaan. Vaikkapa kantaja puhuisikin totta, on hän kuitenkin huono ihminen, eikä tuomarilla voi olla mitään myötätuntoa häntä kohtaan.

Välistä sattuu, että tuomari sekaantuu juttuun hyvänä ja viisaana neuvonantajana ja estää riitapuolet kokonaan pilaamasta asiaansa, mutta tällä kertaa on hän väsynyt ja tympeytynyt, eikä hän ajattele muuta kuin antaa asian mennä laillista menoaan.

Hän laskee käsistään todistuksen ja sanoo muutamin sanoin toivovansa, että vastaaja on tarkoin miettinyt väärän valan vaarallisia seurauksia. Vastaaja kuuntelee häntä yhtä tyynesti, kuin hän on esiintynyt kaiken aikaa, ja vastaa kunnioittavasti ja vieläpä arvokkaasti.

Kantaja kuuntelee tätä aivan kauhuissaan. Hän tekee muutamia äkillisiä liikkeitä ja puristaa kätensä vastakkain. Nyt hän tahtoo puhua oikeuden edessä. Hän taistelee kauheasti kainouttaan ja nyyhkytyksiä vastaan, jotka kuristavat hänen kurkkuaan. Loppu on kuitenkin se, ettei hän voi saada suustaan kuultavaa sanaa.

Siis vala tulee tehtäväksi. Vastaaja saa vannoa sen. Ei kukaan tule estämään häntä vannomasta sieluansa perikatoon.

Aina tähän asti hän ei ole voinut uskoa, että se saisi tapahtua. Mutta nyt hänet valtaa varmuus, että se on aivan lähellä, että se tapahtuu tuossa tuokiossa. Kauhistus, joka on paljoa valtavampi kuin mikään, mitä hän ennen on tuntenut, ahdistaa häntä. Hän jähmettyy kokonaan. Hän ei edes itkekään enää. Silmät tuijottavat päässä.

Tyttö käsittää kyllä, että mies tahtoo vannoa itsensä vapaaksi vaimonsa tähden. Mutta vaikkapa hänen olisikin käynyt vaikeaksi eläminen yksissä tämän kanssa, eihän hänen toki siltä olisi pitänyt myydä sielunsa autuutta.

Ei ollut mitään niin hirmuista kuin väärä vala. Siinä synnissä oli jotakin salaperäistä ja kamalata. Ei ollut mitään armoa eikä anteeksiantamusta siitä. Hornan portit aukenivat itsestään, kun valapaton nimi mainittiin.

Jos hän nyt olisi nostanut katseensa miehen kasvoihin, olisi hän pelännyt näkevänsä ne jo leimatuiksi jonkinlaisella Jumalan vihan niihin lyömällä merkillä.

Sillä aikaa kun hän siinä seisoo ja yhä kauhistumistaan kauhistuu, on tuomari neuvonut vastaajaa, kuinka tämän on pantava sormensa raamatulle. Sitten aukasee tuomari lakikirjan löytääkseen valan kaavan.

Kun nainen näkee vastaajan panevan sormensa kirjalle, astuu hän vieläkin askelen lähemmäksi lakipöytää, ja näyttää siltä, kuin tahtoisi hän kurottautua pöydän yli nostaakseen pois vastaajan käden.

Mutta vielä häntä kuitenkin pidättää viimeinen toivo. Hän uskoo, että mies peräytyy viime hetkellä.

Tuomari on löytänyt etsimänsä sivun lakikirjaa ja alkaa nyt ääneen ja selvästi sanella valaa. Sitten keskeyttää hän, jotta vastaaja kertaisi hänen sanansa. Ja vastaaja alkaa todellakin kerrata niitä, mutta sitten tekee hän pienen erehdyksen, joten tuomarin täytyy alottaa taas alusta.

Mutta nyt kantajalla ei enää voi olla toivon hiventäkään jälellä. Nyt hän tietää, että vastaaja aikoo tehdä väärän valan, että hän aikoo saattaa itsensä Jumalan vihan alaiseksi sekä tämän että tulevan elämän ajaksi.

Hän seisoo ja vääntelee avuttomana käsiään. Ja kaikki tämä on hänen syynsä, sentähden että hän on syyttänyt vastaajaa!

Mutta olihan hän ilman työtä, hän kärsi nälkää ja vilua. Lapsi oli kuolemaisillaan. Kenenkä muun puoleen hän kääntyisi saadakseen apua?

Eikä hän koskaan olisi uskonut, että mies olisi tahtonut tehdä niin kauhean synnin.

Nyt on tuomari sanellut valan uudelleen. Muutaman hetkisen kuluttua on teko tehty. Tuollainen teko, jota ei voi tekemättömäksi saada, jota ei koskaan voi sovittaa, jota ei koskaan voi hävittää.

Juuri kun vastaaja alkaa kertoa valan sanoja, syöksähtää hän esiin, heittää syrjään miehen ojennetun käden ja tempaa raamatun käsiinsä.

Hänen hirveä kauhunsa on vihdoinkin antanut hänelle rohkeutta. Mies ei saa vannoa sieluansa perikatoon. Hän ei saa.

Oikeudenpalvelija kiirehtii heti esille ottaakseen naiselta raamatun ja saattaakseen hänet taas järjestykseen. Kantajalla on ääretön pelko kaikkea kohtaan, mikä kuuluu oikeuteen, ja hän uskoo varmasti, että se, minkä hän nyt on tehnyt, on saattava hänet linnaan. Mutta hän ei anna raamattua käsistään. Tulkoon mitä tulee, mutta vastaaja ei saa tehdä valaa. Hän, joka tahtoo vannoa, juoksee myöskin esille, mutta nainen tekee hänellekin vastarintaa.

Tapaus herättää luonnollisesti suurinta hämmästystä. Käräjärahvas tunkeutuu lakipöytää kohti, lautamiehet alkavat nousta paikoiltaan, pöytäkirjuri hypähtää seisoalleen, mustetolppo kädessä, jotta sitä ei kaadettaisi kumoon.

Silloin huutaa tuomari kovalla ja äkäisellä äänellä: »Hiljaa!» Ja kaikki ihmiset jäävät liikkumattomina seisomaan.

»Mikä sinun on? Mitä sinulla on raamatun kanssa tekemistä?» kysyy tuomari kantajalta samalla kovalla ja ankaralla äänellä.

Sitten kun nainen on saanut laskea tuskansa valloilleen epätoivon teossa, on hänen ahdistuksensa vähentynyt, joten hän voi vastata: »Hän ei saa tehdä valaa!»

Mutta nainen ei tottele, vaan pitää kirjaa molemmin käsin. »Hän ei saa tehdä valaa!» huutaa hän hillitsemättömän rajusti.

»Oletko sinä niin halukas voittamaan juttusi?» kysyy tuomari yhä ankarammalla äänellä.

»Minä tahdon luopua kanteestani», huudahtaa hän kovalla ja vihlaisevalla äänellä. »Minä en tahdo pakottaa häntä vannomaan.»

Nainen hengittää syvään ja koettaa tyyntyä. Hän kuulee itse, kuinka hän kirkuu. Täytyyhän tuomarin luulla, että hän on tullut hulluksi, ellei hän osaa puhua tyynesti, mitä hän tahtoo. Hän taistelee vielä kerran itsensä kanssa voidakseen hallita ääntänsä, ja tällä kertaa se hänelle onnistuu. Hän sanoo verkkaan, vakavasti ja selvästi, katsellen tuomaria suoraan silmiin: — »Minä tahdon luopua kanteestani. Vastaaja on lapsen isä. Mutta minä pidän hänestä vielä. En tahdo, että hän tekee väärän valan.»

Nainen seisoo suorana ja päättäväisenä lakipöydän edessä ja katselee yhä suoraan tuomarin karkeihin kasvoihin. Tämä istuu nojaten molempia käsiään pöydänkanteen eikä pitkään aikaan ota silmiään tytöstä. Tuomarin katsellessa tyttöä tapahtuu hänessä suuri muutos. Kaikki velttous ja tyytymättömyys, mikä ilmeni hänen piirteissään, katoaa, ja nuo isot, karkeat kasvot käyvät kauniiksi kauneimmasta mielenliikutuksesta. »Kas tuossa», ajattelee tuomari, »kas tuossa, sellainen on minun kansani. Minun ei tule suuttua sille, kun niin paljo rakkautta ja jumalanpelkoa on yhdellä halvimmista.»

Äkkiä tuomari tuntee, että hänen silmänsä ovat täyttymäisillään kyynelillä, ja silloin hän säpsähtää melkein häpeissään ja heittää nopean silmäyksen ympärilleen. Silloin hän näkee, että kirjuri ja nimismies ja lautamiesten koko pitkä rivi ovat kumartuneet katsellakseen tyttöä, joka seisoo lakipöydän edessä, raamattu puristettuna rintaansa vasten. Ja hän näkee hohteen heidän kasvoissaan, ikäänkuin olisivat nähneet jotakin oikein kaunista, mikä tuotti heille iloa aina sydänjuuriin saakka.

Sitten katselee tuomari myöskin käräjärahvasta, ja hänestä näyttää, että kaikki ihmiset istuvat ääneti ja hengittävät syvään, ikäänkuin juuri nyt olisivat saaneet kuulla, mitä eniten kaikesta olivat halunneet.

Kaikkein viimeksi katselee tuomari vastaajaa. Nyt tämä seisoo pää painuksissa ja katsoo lattiaan.

Tuomari kääntyy uudelleen köyhän tytön puoleen. »Tehdään niinkuin tahdot», sanoo hän. »Asia merkitään rauenneeksi», sanoo hän sitten pöytäkirjurille.

Vastaaja tekee liikkeen ikäänkuin hän tahtoisi tehdä vastaväitteen. »Mikä nyt?» tiuskaa tuomari hänelle. »Onko sinulla mitään sitä vastaan?» Vastaaja painaa päänsä vieläkin syvemmälle ja vastaa tuskin kuultavasti: »Eihän tuota, parasta kai on, että niin käy», sanoo hän.

Tuomari istuu paikallaan vielä hetkisen, sitten työntää hän raskaan tuolinsa taaksepäin, nousee seisoalleen ja menee pöydän ympäri kantajan luo.

Tyttö on pannut raamatun luotaan, seisoo ja itkee ja pyyhkii pois kyyneleitä kokoonkäärityllä nenäliinalla.

»Kiitos sinulle», sanoo tuomari vielä kerran ja ottaa häntä kädestä ja pudistaa sitä, kuin olisi hänen edessään oikea miesten mies.

HOPEAKAIVOS.

Kuningas Kustaa kolmas oli matkalla Taalainmaassa. Hänellä oli kiire, niin että olisi myötä- ja vastamäet tahtonut ajaa täyttä karkua. Ja kun oli sellainen vauhti, että hevoset oistonaan lentää laskettivat ja vaunut tienkäänteissä viistivät kahdella pyörällä, niin kuningas pisti päänsä ulos vaununakkunasta ja huusi ajomiehelle: »Mikä siellä pitelee, kun ei matka suju? Vai munakuormaako luulette ajavanne?»

Kun oli kehnoilla teillä riennettävä sellaista menoa, olisipa ollut kumma, jos valjaat ja vaunut olisivat kestäneet. Eivätkä ne kestäneetkään, vaan muutamassa mäentörmässä aisa katkesi, joten kuninkaalta matka keskeytyi. Kuninkaan kavaljeerit hyppäsivät vaunuista ulos ja sättivät ajomiestä, mutta vahinko kuin vahinko. Matkan jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan, ennenkuin vaunut oli korjattu.

Kun hovimiehet siinä käänteleivät keksiäkseen jotakin kuninkaan ajankuluksi, huomasivat he vähän matkan päässä kirkontornin kohoavan metsikön takaa. He esittivät kuninkaalle, että hän istuisi johonkin seuralaistensa vaunuista ja niillä ajaisi kirkolle. Olikin pyhäpäivä, joten kuningas saattoi vaikkapa pistäytyä saarnaa kuulemaan, sillä välin kun suuria matkavaunuja korjattiin.

Kuningas suostui ja lähti ajamaan kirkolle. Tähän asti hän oli tuntimääriä ajanut pimeitä, ikäviä salomaita, mutta täällä aukeni hauskempi tienoo, jossa oli laajanlaisia peltoja ja kyliä ja jonka halki Daljoki päivänpaisteessa hohtavana pintana solui tuuheiden pajupensastojen välissä.

Mutta kuninkaalla oli nyt huono onni, sillä kun hän kirkkomäellä nousi pois vaunuista, silloin lukkari juuri alkoi lopettajaisvirren ja väki alkoi lappaa pois kirkosta. Vaan ihmisten kävellessä hänen ohitseen kuningas seisahtuikin siihen, toinen jalka vaunuissa, toinen astuimella, ja siltä paikaltaan liikahtamatta katseli heitä. Sellaista uhkeata kansaa kuningas ei ollut ikäpäivänä nähnyt. Miehet olivat jokainoa yli keskimitan pituisia ja näöltään älykkäitä ja vakaita, ja naiset astuivat ryhdikkäinä ja arvokkaina, sunnuntairauha kasvoillaan.

Kuningas oli kaiken päivää tuskaillut kulkemiensa seutujen autiutta ja kerran toisensa jälkeen sanonut kavaljeereilleen: »Nyt minä varmaan olen valtakuntani perin köyhimmässä kolkassa». Mutta kun hän nyt katseli väkeä, joka oli puettu pitäjän kauniiseen kuosiin, ei hän enää muistanut ajatella sen köyhyyttä. Sen sijaan hän tunsi sydämensä lämpenevän ja sanoi itsekseen: »Turhia viholliset puhuvat, että Ruotsin kuningas on hädässä. Niin kauan kun minulla on tämän näköisiä alamaisia, minä kyllä jaksan puolustaa sekä valtaistuimeni että maani.»

Hiin käski hovimiesten kuuluttaa väelle, että heidän keskellään seisova vieras oli heidän kuninkaansa, ja että he kokoontuisivat hänen ympärilleen, jotta hän voisi puhua heille.

Ja sitte kuningas puhui kirkkoväelle. Hän seisoi puhuessaan sakastin ylimmällä kiviportaalla, ja vielä nytkin sitä kapeaa porrasta näytetään.

Kuningas alkoi tehdä selkoa valtakunnan onnettomasta tilasta. Hän sanoi, että Ruotsin kimppuun oli sekä ryssä että tanskalainen hyökännyt, ja ettei tämä olisi muissa oloissa ollut vaarallista, mutta nyt sotajoukko oli pettureita täynnä, joten kuninkaalla ei ollut yhtään luotettavaa armeijaa lähetettäväksi vihollista torjumaan. Hänellä ei senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin itse lähteä maaseudulle ja kysyä alamaisiltaan, tahtoivatko he liittyä pettureihin, vai tahtoivatko he olla kuninkaalle uskollisia ja auttaa häntä väellä ja rahalla, jotta hän voisi pelastaa isänmaan.

Talonpojat pysyivät kuninkaan puheen ajan vallan ääneti, ja sen loputtua he eivät vähimmälläkään merkillä ilmaisseet olevansa myöten tai vastaan.

Kuningas omasta mielestään luuli olleensa hyvin kaunopuheinen. Kyynelet olivat monta kertaa hänen puhuessaan kihahtaneet hänen silmiinsä. Mutta kun talonpojat yhä seisoivat tuskaisen epäröivinä eikä heidän vastauksestaan näyttänyt sen selvempää tulevan, niin hänen otsansa rypistyi ja hän kävi tyytymättömän näköiseksi.

Talonpojat käsittivät, että kuningas alkoi kyllästyä pitkään odotukseen, ja lopulta yksi heistä astui joukosta esiin.

»Nyt on niin asia, Kustavi kuningas, ett'emme osanneet tänään odottaa kuninkaan käyntiä», talonpoika sanoi, »ja siitä syystä emme nyt heti kykene sinulle vastaamaan. Nyt minä neuvoisin sinua menemään sakastiin ja juttelemaan meidän pappimme kanssa, kunnes me täällä tuumimme sitä äskeistä esitystäsi.»

Kuningas käsitti, ettei parempaa päätöstä heti käynyt odottaminen, vaan että oli viisainta tehdä niinkuin talonpoika neuvoi.

Sakastiin tullessaan hän ei siellä tavannut muita kuin vanhan miehen, joka näytti talonpoikais-äijältä. Hän oli pitkä ja vankka, ja hänen suurten käsiensä pinta oli karkea kovasta työstä, eikä hänellä ollut liperiä eikä kauhtanaa, vaan nahkahousut ja pitkä valkoinen lammasnahkaturkki, niinkuin toisillakin miehillä.

Toisen kasvot siitä hieman punehtuivat. Hänestä tuntui vastahakoiselta selittää, että hän se juuri oli tämän pitäjän kappalainen, kun näki kuninkaan pitäviin häntä talonpoikana.

Kuningas heitähti istumaan suureen korkeakenoiseen nojatuoliin, joka sakastissa oli siihen aikaan ja on vielä nytkin ihan sellaisenaan, paitsi että seurakunta on sen selkänojan koristanut kullatulla kuningaskruunulla.

»Onkos teillä tässä pitäjässä hyvä pappi?» kysäsi kuningas. Hän tahtoi koetteeksi kerran näyttää olevansa huvitettu talonpoikain oloista.

Kun kuningas alkoi tällä tavalla kysellä, tuntui papista perin mahdottomalta sanoa kuka hän oli. Parempi on antaa kuninkaan jäädä luuloonsa että minä olen vaan talonpoika, hän ajatteli, ja vastasi että pappi oli kyllä hyvä. Saarnasi puhdasta ja oikeata Jumalan sanaa ja koki elää niinkuin opetti.

Kuninkaan mielestä tämä oli hyvä kiitos, mutta hänen tarkkaan korvaansa tuntui kuin miehen äänessä olisi ollut hieman epäröimistä.

»Kuuluu vähän puheesta kuin ei pappi sentään olisi ihan mielenmukainen», hän virkkoi.

»Hiukan omavaltainen hän kyllä on», sanoi pappi. Hän ajatteli, että jos kuningas sittemmin sattuisi saamaan tietää kuka hän oli, ei hän voisi ajatella että pappi oli siinä vaan itseään kehunut; siitä syystä hän tahtoi lisätä hiukan moitetta mukaan. »Moni kyllä sanoo», hän jatkoi, »että hän tahtoo oman päänsä mukaan hallita tämän pitäjän asiat.»

»Sitten hän ainakin on johtanut ne parhaaseen päin», sanoi kuningas. Hänen mieleensä ei ollut, että tuo talonpoika rupesi esimiestään arvostelemaan. »Minusta täällä näyttää olevan vallalla hyvät tavat ja vanhanaikainen yksinkertaisuus.»

»Kansa kyllä on kunnollista», sanoi pappi, »mutta se elää kanssa näin erillään ja köyhyydessä. Eivät nämä ihmiset olisi sen parempia kuin muutkaan, jos tämän maailman kiusaukset pääsisivät heitä lähemmäs.»

»No siitä vaarasta nyt vielä ei kannattane puhua», keskeytti kuningas ja kohautti hartioitaan. Hän ajatteli, että nyt hän oli sattunut sellaisen miehen seuraan, joka huolehti joutavia.

Kuningas ei nyt virkkanut sen enempää, vaan alkoi sormillaan rummuttaa pöytään. Hän arveli jo kylliksi suvainneensa olla sananvaihdossa tuon talonpojan kanssa ja alkoi ihmetellä kuinka kauan aikaa ne toiset tarvitsivat valmistaakseen vastausta.

Noilla talonpojilla ei ole juuri erityisempää intoa tarjota kuninkaallensa apua, hän ajatteli. Jos vaan vaununi olisivat kunnossa, niin lähtisin tieheni kesken heidän neuvottelujensa.

Papilla taas oli omat huolensa, hänen oli vaikea päästä selville eräästä tärkeästä asiasta, joka täytyi saada ratkaistuksi. Hän alkoi olla iloissaan siitä ettei ollut sanonut kuninkaalle kuka oli. Nyt hän arveli voivansa kertoa hänelle sellaista, jota muuten olisi ollut vaikea esittää.

Hetken päästä hän katkaisi äänettömyyden ja kysyi kuninkaalta, oliko hän tosiaan sanonut niin kuin hän äsken oli ollut kuulevinaan, että viholliset olivat hyökänneet maahan ja että valtakunta oli vaarassa.

Kuningas ajatteli, että pitäisi tuon miehen edes älytä antaa hänen olla rauhassa. Kuningas tuijotti vaan häneen suurin silmin eikä vastannut.

»Kysyn siksi, kun en täältä sisältä oikein voinut kaikkia sanoja kuulla», sanoi pappi. »Vaan jos tosiaan niin on, niin tahdoin sanoa, että tämän seurakunnan pappi ehkäpä kykenisi kuninkaalle hankkimaan rahaa, enemmänkin kuin mitä hän tarvitsee.»

»Äskenhän minulle taas sanottiin, että täällä kaikki ovat köyhiä», sanoi kuningas, ajatellen että mitä se mies pakisee, kun ei edes tiedä mitä itse on puhunut.

»Niin, se on totta», tuli vastaukseksi, »eikä pappi ole rikkaampi kuin muutkaan. Mutta jos kuningas armollisesti tahtoo kotvan minua kuunnella, niin minä selitän miten papilla voi olla valta auttaa häntä.»

»No puhukaa vaan», sanoi kuningas. »Näkyyhän teillä sana olevan paremmin kielen päässä kuin ystävillänne ja kylänne miehillä, jotka tuskin koko päivänä saavat vastaustaan valmiiksi.»

»Ei ole niinkään helppo kuninkaalle vastata», sanoi pappi. »Pelkäänpä, että pappi sen kuitenkin lopulta saa toisten puolesta tehdä.»

Kuningas heitti toisen jalkansa toisen yli, istuutui mukavammin nojatuoliin, pani käsivartensa ristikkäin ja antoi päänsä painua rintaa vasten.

»Kerran oli viisi tämän pitäjän miestä metsällä hirvenajossa», alkoi kappalainen. »Yksi heistä oli tuo mainittu pappi. Toisista oli kaksi sotilasta, Olavi ja Eerik Svärd, neljäntenä tämän kirkonkylän kievari ja viidentenä eräs Israel Petter Petterinpoika.»

»Ei nyt huoli niin monilla nimillä aikaa kuluttaa», murahti kuningas antaen päänsä painua toiselle kupeelle.

»Nämä miehet olivat hyviä metsästäjiä», pappi jatkoi, »ja onni tavallisesti seurasi heitä. Mutta sinä päivänä he olivat risteilleet laajalti ja kauan aikaa saamatta mitään. Viimein he heittivät kokonaan ajon ja istuutuivat kanervikkoon juttelemaan. Tuli siinä puheeksi ettei koko metsässä ollut viljelyskelpoista paikkaa, ei kuin mäkiä ja rämeikköä. 'Ei ole Herramme tehnyt oikein, kun on meille näin köyhän ansiomaan antanut, virkkoi yksi heistä. Muilla seuduin ihmiset voivat hankkia rikkautta ja ylellisyyttäkin, mutta täällä me raatamalla töintuskin pääsemme jokapäiväiseen leipään!'»

Pappi oli hetken ääneti ikäänkuin epäillen kuuliko kuningas häntä, mutta kuningas liikautti pikkusormeaan näyttääkseen vielä olevansa valveilla.

»Talonpojat siitä paraikaa keskustelivat, kun pappi sattui huomaamaan outoa väikettä kallionkamarasta, josta hän oli sattunut polkemaan sammalta pois. Onpas tuossa kummallinen kivi, hän ajatteli, ja potkasi vielä yhden sammalmättään syrjään. Hän kumartui ja otti sammalesta siihen tarttuneen kivensirun, ja se välkkyi samoin kuin kaikki muukin. 'Eihän ihmeessä tämä vaan mahtane lyijyä olla?' hän sanoi. Samassa toiset kapsahtivat pystyyn ja kaapivat pyssyntukilla maan paljaaksi sammalista. Ja kun he sen olivat tehneet, oli somaa nähdä, miten leveä, välkkyvä malmisuoni kierteli vuoren kuvetta. 'Miksikäs te tätä luulisitte?' sanoi pappi. Miehet iskivät irti kivensiruja ja koettivat niitä hampaillaan. 'Mahtaa tuo nyt lyijyä tai sinkkiä ainakin olla', he sanoivat. 'Ja koko vuori on sitä täynnä', sanoi kievari.»

Kun pappi oli päässyt niin pitkälle, näkyi kuninkaan pää hiukan kohoavan ja toinen silmä aukeni.

»Tiedättekö, tunsikohan niistä ihmisistä kukaan malmeja ja kivilajeja?» hän kysyi.

»Ei, eivät he tunteneet», pappi vastasi. Silloin kuninkaan pää painui, ja molemmat silmänsä olivat yhtä ummessa.

»Sekä pappi että hänen toverinsa ihastuivat ikihyviksi», jatkoi kappalainen huolimatta kuninkaan tylyydestä. »Nythän he luulivat päässeensä aarteelle, josta heille ja jälkeläisilleenkin tulisi ikuiset rikkaudet! 'No nyt tämä mies ei enään ole työn orja!' sanoi toinen sotilaista. 'Onpa nyt varaa vaikka viikon virua ja pyhänä kultavaljakolla kirkolle ajaa!'

Muuten he olivat järkeviä miehiä, mutta suuri löytö oli heidän päänsä niin huumannut, että lepertelivät kuin lapset. Niin paljon heillä sentään oli älyä, että jälleen asettivat sammalen paikoilleen ja kätkivät aarteen. Senjälkeen he panivat tarkasti merkille missä paikka oli ja lähtivät kotiin.

Ennenkin he erkanivat, määrättiin, että papin piti matkustaa Faluniin vuoripäälliköltä kysymään, mitä malmilajia se oli. Hänen tuli palata niin pian kuin mahdollista, ja siihen asti he valallaan vannoivat salaavansa kaikilta ihmisiltä malmipaikan.»

Kuningas kohotti taas hiukan päätään, vaan ei sanallakaan keskeyttänyt kertojaa. Hän näytti nyt rupeavan uskomaan, että sillä todellakin oli jotain tärkeätä sanottavana, koska ei ollut hänen välinpitämättömyydestään tietääkseenkään.

»Sitte pappi lähti matkaan, taskussaan pari malminäytettä. Hän iloitsi rikastumisesta yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän kuvaili mielessään, miten rakennuttaisi uudestaan pappilansa, joka nykyään ei ollut talonpoikaispirttiä parempi, ja sitte hän naisi erään rovastin tyttären, josta hän piti. Muuten hän olisi vielä kauan saanut häntä odottaa. Hän oli köyhä ja eleli syrjässä, hän tiesi, että kestäisi kauan, ennenkuin saisi paikan niihin voisi vaimon viedä.

Pappi ajoi Faluniin kahdessa päivässä, ja siellä hän sai päivän odotella vuoripäällikköä, joka oli matkoilla, sillä kenenkään toisen puoleen hän ei uskaltanut kääntyä. Viimein hän tämän tapasi ja näytti hänelle malmikappaleensa. Vuoripäällikkö otti ne käteensä. Hän katsahti ensin niihin ja sitte pappiin.

Pappi kertoi löytäneensä ne eräästä kotipitäjänsä vuoresta ja arveli, että olisikohan niissä lyijyä.

Pappi tunsi kaiken toivonsa raukeavan. Niin masennuksissa hän tuskin lienee koskaan ollut.

'Onko teidän pitäjässänne paljon tällaisia kiviä?' kysyi vuoripäällikkö.

'Menetelkää nyt sitten niin, että siitä koituu sekä itsellenne että valtakunnalle hyötyä, sillä tämä on hopeata!'

Vuoripäällikkö rupesi selittelemään, miten hänen tulisi menetellä saadakseen laillisen oikeuden kaivokseen, ja antoi hänelle paljon hyviä neuvoja, mutta pappi oli ihan kuin lumeissa eikä kuullut hänen puhettaan. Hän ei tahtonut tottua siihen outoon sanomaan, että kotona hänen köyhässä pitäjässään oli kokonainen hopeamalmivuori häntä odottamassa.»

»Sitte kävi varmaan niin», sanoi kuningas, »että kun hän palasi kotiin ja alkoi työskennellä kaivoksessa, niin hän saikin nähdä, että vuoripäällikkö vaan oli laskenut leikkiä hänestä.»

»Eipä niinkään, ei vuoripäällikkö ollut häntä pettänyt», sanoi pappi.

»No, saatte jatkaa», sanoi kuningas ja asettui entiseen tapaansa kuuntelemaan.

»Kun pappi viimein saapui takaisin ja ajoi halki kotipitäjän», jatkoi kappalainen, »piti hän ensimäisenä tehtävänään kertoa tovereilleen löydöstä. Ja ajaessaan Sten Steninpojan majatalon ohi hän aikoi poiketa hänen luokseen kertomaan, että se heidän löytönsä olikin hopeata. Mutta kun hän seisautti veräjän eteen, näki hän lakanoita ikkunoissa, ja leveä tavutettu ura vei maantieltä portaille.

»Kukas täällä talossa on vainajana?» kysyi pappi pojalta, joka seisoi nojallaan aitaa vasten.

'Kievari itse', poika vastasi. Ja sitte hän jutteli papille, että isäntä oli viikon ajat juonut itsensä humalaan jokikinen päivä. ’Sitä viinaa, sitä viinaa täällä on mennyt vallan kauheasti', poika sanoi. — 'Miten se on käsitettävä?' kysyi pappi. 'Eihän kievari koskaan ollut viinamiehiä.' — 'Niin', virkkoi poika, 'hän joi siksi, kun kehui löytäneensä jonkun kaivoksen. Kelpaa rikkaan läiskiä, hän sanoi. Nyt hänen muka kannattaa hummata vaikka ikänsä. Ja eilis-iltana hän juovuksissa lähti ajelemaan, mutta kaatoikin rattaansa ja jäi itse alle.'

Kun pappi oli tämän kuullut, jatkoi hän matkaansa kotia kohti. Hänen mieltään katkeroitti tuo äskeinen sanoma. Ja kuinka hän olikaan matkalla iloinnut siitä ajatuksesta, että saisi kertoa sen suuren uutisen!

Mutta pari askelta siitä ajettuaan pappi näki Israel Petter Petterinpojan kävelevän vastaansa. Hän oli ihan entisellään, ja pappi ajatteli, että olipa hyvä kun ei onni ollut häneltä päätä huumannut. Häntä pappi heti aikoi ilahuttaa sillä, että hän nyt oli rikas mies. 'Päivää', sanoi Petter Petterinpoika, 'palaatko Falunista nyt?' — 'Palaan niinkin', sanoi pappi, 'ja tiedäppäs, että siellä kävi paremmin kuin saatoimme aavistaakkaan, vuoripäällikkö näet sanoi, että se meidän löytömme olikin hopeata!' Petter Petterinpoika säpsähti vallan kuin maa olisi edessä avautunut. 'Mitästä sanot? Hopeatako se on?' — 'Niin on', vastasi pappi, 'meistä tulee rikkaita miehiä jok'ainoasta ja voimme elellä herroiksi!' — 'Ihanko tosiaan se on hopeata?' toisti Petter Petterinpoika ja masentui yhä enemmän. — 'Varmasti se hopeata on', vastasi pappi, 'enhän toki sinua pettää tahdo. Älä nyt enää arkaile, vaan ole iloissasi!'

»Iloissaniko?' sanoi Petter Petterinpoika, 'minäkö iloissani! Luulin sitä vain katinkullaksi, ja ajattelin, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Olen myönyt koko kaivososuuteni Olavi Svärdille sadasta taalerista.'

Hän oli epätoivoissaan, ja papin lähtiessä hän jäi keskelle maantietä seisomaan itkien ääneen.

Kotitaloon saavuttuaan pappi lähetti renkinsä Olavi Svärdin ja hänen veljensä luo kertomaan, että heidän löytönsä oli hopeata. Hän tunsi jo itse saaneensa tarpeeksi tämän hyvän uutisen levittämisestä.

Mutta illalla yksin ollessaan pappi taasen joutui suuren ilonsa valtaan. Hän astui ulos pimeyteen ja nousi kummulle, jonka hän oli ajatellut uuden pappilan paikaksi. Siitä piti tietenkin tulla komea, yhtä uljas kuin piispanpuustelli. Hän oli kauvan ulkona, koko sen yön, eikä hän tyytynyt vaan uuden pappilan rakentamiseen. Hänen mieleensä juohtui, että kun seutu niin suuria rikkauksia tuottaa, niin sinne alkaa virrata väkeä ja viimein kaupunkikin kohoaa metsään kaivoksen ympärille. Ja silloin hänen on pakko rakentaa uusi kirkko siihen kaupunkiin. Siihen varmaan suurin osa hänen rikkauttaan hupenee. Mutta ei siinäkään vielä kylliksi, vaan hän kuvitteli, että kun se hänen kirkkonsa on valmis, niin kuningas ja useita piispoja tulee sen vihkiäisiin, ja silloin kuningas kirkkoon hyvin ihastuu, mutta huomauttaa, ettei hänellä, kuninkaalla, ole sopivaa asuntoa paikkakunnalla. Ja silloin ei hänellä muuta neuvoa kuin rakentaa kuninkaalle linna uuteen kaupunkiin.»

Yksi kuninkaan kavaljeereista aukasi nyt sakastin oven ja ilmoitti, että suuret matkavaunut olivat jo korjatut.

Ensi hetkessä kuningas oli heti valmis lähtemään, mutta malttoi mielensä. »Antaahan kuulua miten lopuksi kävi», hän sanoi papille. »Mutta nyt saisi jatkaa sukkelammin. Tiedämme jo miten mies uneksi ja ajatteli. Tahdomme tietää miten hän toimi.»

»Vaan kun hän vielä istui näine haaveineen», pappi jatkoi, »niin hänelle tuotiin sana, että Israel Petter Petterinpoika oli itse lopettanut päivänsä. Hän ei voinut kestää sitä, että oli myynyt kaivososuutensa. Hänestä varmaankin tuntui mahdottomalta koko ikänsä nähdä toisen nauttivan rikkaudesta, joka olisi voinut olla hänen.»

Kuningas oikaisihe hiukan pystympään. Hänen molemmat silmänsä olivat auki. »Totisesti», hän sanoi, »minä tuon papin sijassa olisin saanut kyllikseni koko kaivoksesta.»

»Kuningaspa on rikas mies», sanoi pappi. »Hänelle joka tapauksessa jää yltäkyllin. Niin ei käy pappiparan, joka on ihan varaton. Sellainen kun näkee, ettei Jumala siunaa hänen yritystään, niin hän ajattelee: Minun täytyy luopua ajattelemasta, että hankkisin näillä rikkauksilla itselleni mainetta ja hyötyä. Mutta enhän voi hopeata jättää maahankaan makaamaan. Minun täytyy kaivaa se kätköstään köyhäin ja puutteenalaisten hyväksi. Teen sen auttaakseni seurakuntaa eteenpäin.

Yhtenä päivänä pappi siis lähti Olavi Svärdin luo, keskustellakseen hänen ja hänen veljensä kanssa, mitä hopeakaivokselle nyt alussa olisi tehtävä. Hän oli jo perille pääsemäisillään, kun sotilasten mökin lähellä häntä vastaan tuli rattaat, joiden ympärillä kulki saattomiehiä, pyssyt olalla, ja rattailla istui joku kädet selän taa sidottuina ja nilkat köysissä.

Rattaat seisahtuivat papin mennessä ohi, niin että hän ennätti tarkemmin katsella vankia. Tämän pää oli siteissä, joten ei ollut helppo häntä tuntea, mutta papista hän kuitenkin näytti Olavi Svärdiltä.

Hän kuuli vangin pyytävän vartijoiltaan, että saisi vaihtaa pari sanaa papin kanssa.

Hän kävi silloin lähemmäs, ja vanki kääntyi häneen päin. 'Nyt sinä olet ainoa, joka tiedät missä hopea vuori on', hän sanoi.

'Kas, siitä asti kun saimme tietää, että olimmekin löytäneet hopeavuoren, emme velimiehen kanssa tahtoneet enää sopia niin hyvin kuin ennen, vaan jouduimme alituisesti riitaan. Ja eilen illalla kinastelimme siitä, kumpi meistä oli ensimäisenä kaivoksen löytänyt, tai mikä lieneekin ollut riidan aiheena, vaan siitä nousi tappelu ja minä löin veljeni hengiltä, ja jättipä hänkin aimo muistomarjat tuohon otsalle. Ja nyt kun minä joudun hirteen, niin sinä olet ainoa ihminen, joka tiedät kaivoksen paikan. Mutta yhtä asiaa sinulta pyytäisin.'

'Tiedäthän, että minulle jää monta pientä lasta', alkoi sotilas, mutta pappi keskeytti hänet.

'Siitä sinä ole vallan huoletta. Mitä kaivoksesta tulee sinun osallesi, sen he saavat, aivan kuin itse eläisit.'

'Ei', sanoi Olavi Svärd, 'toista minä aijoin pyytää. Älä anna yhdellekään heistä mitään, mitä siitä kaivoksesta tulee.'

'No niin', sanoi pappi hitaasti ja vaivaloisesti, minä lupaan tehdä niinkuin minulta pyydät.'

Sitte murhaajaa lähdettiin kulettamaan, ja pappi jäi seisomaan tielle mietiskellen, kuinka voisi antamansa lupauksen täyttää. Kotiin palatessaan hän koko matkan ajatteli sitä rikkautta, josta hän oli niin kovin iloinnut. Mutta ehkäpä oli niin, ettei tämän puolen kansa voinut rikkaudessa menestyä. Nyt oli jo neljä ennen uljasta ja kelpo miestä turmioon joutunut. Hän oli näkevinään koko seurakunnan edessään ja kuvitteli, miltä se näyttäisi, kun tuo hopeakaivos olisi jokaisen turmellut. Ja hänkö itse, jonka tehtävänä oli pitää huolta noiden köyhäin ihmisten sieluista, hänkö nyt veisi heidät suoraan perikadon uhkaan?»

Silloin kuningas yhtäkkiä kohottausi istuimeltaan suoraksi ja katsoa tuijotti kertojaan. »Totta tosiaan», hän sanoi, »kaikesta päättäen tällä kulmakunnalla on pappina oikea miesten mies.»

»Eikä vielä kyllin siinä mitä jo oli tapahtunut», jatkoi pappi, »vaan kun pitäjälle levisi tieto kaivoksen olemassaolosta, niin heitettiin työt sikseen ja ruvettiin vetelehtämään, odottaen sitä aikaa jolloin päästään sen suuren rikkauden jaolle. Koko seudun lois- ja irtain väki kokoontui yksiin paikkoihin, ja juopottelut ja tappelut olivat jokapäiväisiä sanomia.

Mutta monet eivät muuta tehneet kuin kuljeskelivat metsiä kaivosta etsimässä, ja pappi huomasi, että kun hän vaan kotoaan liikahti, niin heti ihmisiä lähti hänen jälkeensä, vakoillakseen oliko hän menossa hopeavuorelle ja varastaakseen hänen salatietonsa.

Ensi sanoikseen hän muistutti heidän mieleensä kaikkia niitä onnettomuuksia, joita hopeakaivoksen löydöstä oli seurannut, ja hän kysyi heiltä tahtoivatko he omaa turmiotaan vai tahtoivatko pelastua siitä. Sitten hän heille sanoi, että älkööt odottako hänen, heidän sielunpaimenensa, rupeevan viemään heitä perikatoon, sillä nyt hän on päättänyt olla kenellekään ilmaisematta hopeakaivoksen paikkaa eikä aikonut itsekään siitä kerätä rikkautta. Ja sitten hän kysyi talonpojilta miten he vasta aikoivat menetellä. Jos he tahtoivat yhä edelleen haeskella kaivosta ja odotella sen rikkauksia, oli hän päättänyt lähteä niin kauas ettei sinne ikänä kuuluisi huhukaan heidän kurjuudestaan. Sillä ehdolla vaan että he luopuisivat kaivosajatuksistaan ja tekisivät työtä entiseen tapaan, aikoi hän jäädä heidän luokseen. 'Tehkää miten tahdotte, mutta muistakaa, ettei minulta ikäpäivänä kukaan saa tietoja hopeavuoresta'.»

»He taipuivat papin tahtoon», sanoi kappalainen. »He ymmärsivät, että pappi katsoi heidän parastaan kun heidän tähtensä itsekin jättäytyi köyhäksi. Ja he antoivat hänen toimekseen mennä metsään ja peittää kaivoksen huolellisesti oksilla ja kivillä, jottei kukaan sitä löytäisi, eivät he eivätkä jälkeläisensäkään.»

»On», pappi vastasi, »hän on elänyt täällä yhtä köyhänä kuin muutkin.»

»Toki hän kuitenkin on mennyt naimisiin ja rakennuttanut uuden pappilan itselleen», sanoi kuningas.

»Ei hänellä ole ollut varaa mennä naimisiin, ja vanhassa hökkelissä hän yhä asuu.»

»Se oli kaunis kertomus, ja ilokseni olen sitä kuunnellut», sanoi kuningas, nyökäyttäen kiitollisesti päätään.

Pappi seisoi äänetönnä kuninkaan edessä. Hetken kuluttua tämä jatkoi: »Oliko tarkoitus että pappi luovuttaisi tämän hopeavuoren, kun sanottiin että hän voisi minulle hankkia rahaa niin paljon kuin tarvitsen?»

»Enhän minä voi häntä peukalopihteihin panna», sanoi kuningas, »ja mitenkä muuten sellainen mies lähtisi minulle vuorta näyttämään? Siitä syystä hän juuri on luopunut sekä armaastaan että elämän mukavuuksista.»

»Sehän on toista», sanoi pappi, »jos isänmaa sitä aarretta tarvitsee, niin hän kyllä myöntyy.»

Kuningas nousi tuoliltaan ja meni ikkunan ääreen. Hän seisoi hetkisen katsellen ulkona seisovaa kansajoukkoa. Mitä kauemmin hän katsoi, sitä kirkkaammin hänen suuret silmänsä alkoivat loistaa, ja hänen hento vartensa ikäänkuin kasvoi. »Saatte tämän seurakunnan papille viedä sellaiset terveiset», sanoi kuningas, »että ihaninta Ruotsin hallitsijalle on nähdä tällaista kansaa.»

Sitten kuningas siirtyi ikkunasta ja kääntyi katsomaan pappia. Hänen huulensa olivat hymyssä. »Onko tämän pitäjän kappalainen niin köyhä, että hän aina kirkonmenojen loputtua vaihtaa mustat vaatteensa talonpoikaispukuun?» kuningas kysyi.

»Niin köyhä hän on», sanoi pappi, ja puna leimahti hänen karkeille kasvoilleen.

Kuningas meni takaisin ikkunan ääreen. Näkyi että hän oli verrattoman hyvällä päällä. Kaikki jalo hänessä oli herännyt eloon. »Antaa vaan kaivoksen jäädä koskematta», hän sanoi. »Kuka kerran on koko ikänsä nälkää nähden ponnistellut saadakseen tämän kansan mielensä mukaiseksi, hän ansaitsee saada sen sellaisena pitääkin.»

»Enemmän arvoisia ihmiset ovat valtakunnalle kuin raha», sanoi kuningas. Ja sen sanottuaan kuningas jätti papin hyvästi ja lähti sakastista.

Ulkona kansajoukko seisoi yhtä äänetönnä ja harvasanaisena kuin hänen sisäänkin mennessään. Mutta kun kuningas astui alas portaita, niin eräs talonpoika meni häntä vastaan.

»Silloin häneltä varmaan kuulit meidän vastauksemme», talonpoika sanoi. »Kun käskimme sinun menemään sisään pappimme puheille, tiesimme» että hän kyllä sinulle meidän puolestamme vastaa.»

SOITTONIEKKA.

Ei kukaan voinut sanoa soittoniekka Lars Larssonista Ullerudissa muuta kuin että hän myöhemmällä ijällään oli luonteeltaan sekä nöyrä että vaatimaton. Mutta sellainen ei hän kuulu olleen aina. Nuorena oli hän niin ylimielinen ja kerskuri, että hän pani ihmiset ihan päästään pyörälle.

Sanottiin, että hän oli muuttunut ja tullut toiseksi mieheksi yhdessä ainoassa yössä, ja kas näin se oli tapahtunut!

Lars Larsson kävi kerran ulkona myöhään lauvantaiyönä viulu kainalossaan. Hän oli kovin hilpeä ja hyvällä päällä, sillä hän tuli seurasta, jossa hän soitollaan oli saanut nuoret ja vanhat tanssimaan.

Hän kulki juuri muistellen, että niin kauvan kun hänen käyränsä oli ollut liikkeessä, ei kukaan ollut voinut pysyä alallaan. Tuvassa oli käynyt niin huikea tanssi, että hänestä pari kertaa oli tuntunut siltä kuin olisivat pöydät ja penkitkin tanssineet mukana.

»Luulenpa tosiaan, ettei tällä seudulla koskaan ole ollut minunlaistani soittoniekkaa», virkkoi hän itsekseen.

»Mutta vaikeaapa minun olikin olla, ennenkun minusta tuli tämmöinen mies», mietiskeli hän edelleen. »Eivätpä olleet päiväni hauskoja lapsuudessani, kun vanhempani panivat minut kaitsemaan lehmiä ja lampaita ja minä unhotin kaiken muun istuessani ja näppäillessäni viulua. Ja ajatteles, kun kotolaiset eivät tahtoneet kustantaa minulle oikeata viuluakaan! Minulla ei ollut muuta soittokapinetta kuin vanha puulaatikko, jonka päälle olin sitonut jänteitä.

Päivällä, kun sain olla yksinäni metsässä, oli minulla kylläkin hauskaa, mutta tullapa sitten kotiin illoin, kun olin päästänyt karjan eksyksiin. Silloin sain kuulla senkin seitsemän kertaa isältä ja äidiltä, etten kelvannut mihinkään ja ettei minusta milloinkaan miestä tulisi.»

Sillä haaralla metsää, missä soittoniekka asteli eteenpäin, koetteli pienoinen virta raivata itselleen tietä. Siellä oli maa kivinen ja epätasainen, niin että virran oli vaikea päästä eteenpäin, se kaarteli sinne tänne, vieri pikku putouksia myöten eikä sittekään näyttänyt pääsevän minnekään. Tie sitävastoin, jolla soittoniekka astui, koetti kulkea niin suoraan kuin mahdollista. Se kohtasi siten vähän päästä mutkittelevan virran ja hyppäsi joka kerta sen poikki pienten siltain yli. Soittoniekan oli siis tavan takaa käytävä virran poikki, ja se oli hänestä hupaista. Hänestä tuntui kuin olisi hän saanut seuraa metsässä.

Oli valoisa kesäyö. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta eipä ollut väliä vaikka se olikin poissa, sillä muutenkin oli aivan valoisata.

Ei kuitenkaan vallan samalla tapaa kuin päivällä. Koko luonto esiytyi toisen värisenä. Taivas oli vallan valkoinen, puut ja korkeat kasvit maassa olivat hohtavan harmaat. Mutta kaikki oli yhtä selväpiirteistä kuin päivällä, ja pysähtyessään yhdelle monista silloista ja katsellessaan alas virtaan voi soittoniekka erottaa jok'ainoan kuplan, joka poreili vedenpinnalle.

»Nähdessäni tällaisen erämaanvirran». ajatteli soittoniekka, »täytyy minun muistella omaa elämääni. Yhtä itsepäisesti kuin se, olen minäkin raivannut uraani, välittämättä kaikesta mitä on asettunut tielleni. Sellainen oli isä: hän seisoi vastassani kuin kova kallio. Ja sellainen oli äiti: hän koetti pitää minua alallani ja aivan kuin nukuttaa sammalmättäiden keskeen. Mutta minäpä hiivin isän ja äidin ohitse, ja ulos maailmaan kävi tieni.

Hohhoo, niinpä niin, luulenpa äidin istuvan kotona ja yhä itkeskelevän minun takiani, mutta mitäpä siitä huolin! Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että minusta täytyi tulla jotakin, eikä koettaa vastustella minua.»

Hän riipi kärsimättömänä muutamia lehtiä pensaasta ja viskasi ne virtaan.

»Kas, tuolla tapaa olen repinyt itseni irti kaikesta siellä kotona», hän sanoi nähdessään lehtien kulkevan veden myötä.

»Tokkohan äiti edes tietää, että minä olen paras soittoniekka koko
Värmlannissa?» hän virkkoi matkatessaan eteenpäin.

Hän asteli rivakoin askelin, kunnes taas sattui siltakaiteelle. Silloin hän uudestaan seisattui ja silmäili alas virtaan.

Sillan alla virta kulki kohisevana koskena. Koska nyt oli yö, kuului vallan toisia ääniä kuin päivällä, ja soittoniekka vallan hämmästyi seisahtuessaan ja kuunnellessaan. Metsästä ei kuulunut lintujen laulua, ei havujen kahinaa eikä lehtien rapinaa. Tiellä eivät rämisseet kärrynpyörät, eivätkä lehmänkellot kilkattaneet metsässä. Kuului vain kosken kohina, mutta juuri senpä vuoksi se kuuluikin paljon paremmin ja toisella tavalla kuin päivällä. Tuntuipa kuin kaikkea mahdollista ja mahdotonta löytyisi virran pohjalla. Ensinnäkin kuulosti siltä, kuin istuisi siellä joku jauhamassa jyviä isojen kivien välissä, mutta toisin ajoin kilahti kuin maljoja yhteen iskettäessä juomapidoissa, ja toisinaan kuului kohua, joka oli kuin väkijoukon puheenkohina kirkkomäellä jumalanpalveluksen päätyttyä.

»Tämäpä on myöskin jonkinlaista soitantoa», arveli soittoniekka, »vaikkei se vallan erinomaiselta kuulosta. Luulenpa niitten säveleiden, jotka tuonaan sepitin, olevan paljon enemmän kuulemisen arvoisia.»

Mutta mitä kauvemmin Lars Larsson seisoi ja kuunteli kosken kohinaa, sitä paremmalta se rupesi kuulumaan hänen korvissaan.

»Luulenpa sinun panevan parastasi», lausui hän koskelle. »Olet kai tajunnut, että Värmlannin paras soittoniekka tässä seisoo ja kuuntelee sinua.»

Samassa tuokiossa kuin hän tämän sai sanotuksi, luuli hän erottavansa syvyydestä pari metallikirkasta säveltä, aivan kuten joku olisi näpännyt jännettä koetellakseen sen sointia.

»Katsos vain, nyt on Ahti itse saapuvilla! Kuulenpa miten hän rupeaa näppäilemään viuluaan. No, annahan kuulla, osaatko soittaa paremmin kuin minä!» sanoi Lars Larsson ja naurahti. »Mutta minäpä en voi seistä tässä koko yötä ja odotella milloin alat soittaa», huusi hän heti sen jälkeen alas veteen päin. »Nyt täytyy minun lähteä patikoimaan, mutta lupaan seisahtua seuraavallakin sillalle ja kuulostella, onko sinusta minulle kilpailijaksi.»

Hän taivalsi eteenpäin, ja virran kohistessa metsään päin mutkaisessa uomassaan hän rupesi jälleen muistelemaan kotiaan.

»Tahtoisinpa vielä kerran nähdä pihamaamme ohi juoksevan pienen puron. Pitäisi tästä jolloinkin käydä kotona katsomassa, onko äidin vaikea tulla toimeen sittekun isä kuoli. Mutta kas, kun on niin kovin kiirettä kuin minulla, on se melkein mahdotonta. Niin kiirettä minulla on, sanon minä, etten voi pitää huolta muusta kuin viulustani, niin, tuskinpa on ainoatakaan iltaa viikossa, jolloin olisin joutilas.»

Hetkisen perästä hän jälleen joutui virralle ja tuli sitte heti toisiin ajatuksiin. Tässä ylimenopaikassa virta ei kohissutkaan koskena, vaan juoksi vallan hiljaa. Aivan mustana ja kiiltävänä se kulki metsiin yöharmaiden puiden alla ja kantoi toisinaan helmassaan lumivalkoisen vaahtomättään ylemmistä koskista. Kun soittoniekka tuli sillalle eikä kuullut muita ääniä virrasta kuin aika ajoin hiljaista loisketta, rupesi hän nauramaan.

»Oikeassapa olin, kun ajattelin, ettei Ahti huoli tulla tähän kohtaukseen», huudahti hän. »Niin, olen kyllä aina kuullut että hänen pitäisi olla oiva soittoniekka, mutta eipä taida sellaisesta olla juuri mihinkään, joka aina makaa hiljaa puron pohjalla eikä koskaan saa kuulla mitään uutta. Hän kyllä tietää että tässä seisoo se, joka ymmärtää asian paremmin kuin hän, ja sen vuoksi hän ei annakaan kuulla itseään.»

Hän tuli sellaiseen seutuun metsässä, jonka halki hän aina oli kammonut kulkea. Siellä oli maa suurten kiviröykkiöiden peittämä, ja kiemuraisia kuusenjuuria virui pystyssä niitten välillä. Jos vain metsässä oli mitään tenhoa tai vaaranpaikkaa, niin juuri täällä sen olisi luullut piilevän.

Tullessaan kaameain kiviröykkiöitten keskelle soittoniekkaa puistatti ja hän rupesi aprikoimaan, oliko viisasta kehua itseään Ahdille.

Hänestä näytti, kuin nuo suuret kuusenjuuret olisivat ruvenneet viittomaan hänelle uhkailevasti.

Lars Larsson tunsi sydämensä käpristyvän kokoon pelosta. Hän tunsi sellaista painoa rinnallaan että tuskin voi hengittää, ja hänen kätensä tulivat jääkylmiksi. Hän seisahtui silloin keskelle tietä ja koetti puhua järkeä itselleen.

»Ei koskessa mitään soittoniekkaa ole!» hän sanoi. »Se on vain turhaa luuloa ja taikauskoa. Samantekevää lie, mitä hänestä olen sanonut taikka en.»

Näin puhellessaan hän tirkisteli ympärilleen metsässä, ikäänkuin saadakseen vahvistusta omille sanoilleen. Jos olisi ollut päivä, niin olisi kai jok'ainoa pienoinen lehdyt kuiskannut hänelle, ettei metsässä ole mitään vaarallista, mutta nyt yössä seisoivat kaikki puut yhdessä ja äänettöminä ja näyttivät kätkevän kaikenlaisia vaarallisia salaisuuksia.

Lars Larsson rupesikin yhä kovemmin pelkäämään. Enimmän kammotti häntä se, että hänen vielä kerran oli pakko kulkea virran yli, ennenkun se erosi tiestä ja lähti omalle suunnalleen. Hän aprikoi että mitähän Ahti hänelle tekisi, kun hän kävi viimeisen sillan yli. Ehkäpä hän nostaisi ison mustan käden vedestä ja vetäisi hänet syvyyteen.

Hän oli niin peloissaan, että mietti kääntyä takaisin. Mutta sittehän hän taasen joutuisi virralle. Ja jos hän poikkeaisi tieltä ja painuisi metsään, niin olisi se jälleen vastassa, se kun kierteli ja kaarteli kaikkialla.

Hän tunsi sellaista tuskaa, ettei tiennyt mitä tehdä. Tuo virta oli kietonut ja vanginnut ja sitonut hänet, niin että hänen oli mahdoton päästä pakoon.

Vihdoin hän näki edessään viimeisen ylimenopaikan. Häntä vastapäätä viiran toisella puolella oli vanha mylly, joka kaiketi oli ollut kylmillä monta monituista vuotta. Iso myllynpyörä riippui liikkumatonna virran yli, padonsulku mätäni maalla, vesiruuhet olivat sammaltuneet, ja tyhjissä luukuissa kasvoi kallioimarretta ja naavaa.

»Jos olisi kuten ennen ja täällä olisi ollut ihmisiä». ajatteli soittoniekka, »niin olisin nyt pelastettu kaikesta vaarasta.»

Mutta hän tyyntyi joka tapauksessa nähdessään ihmiskäsien tekemän rakennuksen, ja käydessään virran yli häntä ei juuri ollenkaan enää pelottanut. Eikä hänelle tapahtunutkaan mitään vaarallista. Ahdilla ei näyttänyt olevan hänelle mitään sanottavaa. Hän ihmetteli vain itseään, kun oli voinut säikähtää mokomasta tyhjästä.

Hän tunsi itsensä oikein iloiseksi ja turvalliseksi, ja vielä iloisemmaksi hän tuli, kun myllynovi avautui ja nuori tyttö tuli ulos häntä vastaan.

Se näytti vallan tavalliselta talonpoikaistytöltä. Sillä oli puuvillahuivi päässä ja lyhyt hame ja avara mekko, mutta jalat olivat paljaat.

»Miksikä ei», sanoi soittoniekka, joka oli hyvällä tuulella nyt, kun oli päässyt pelostaan, »sen voin kyllä tehdä. En ole ikinä kieltäytynyt soittamasta kauniille tytölle, joka tahtoo tanssia.»

Hän istahti kivelle myllynsulun reunalle, pani viulun leukansa alle ja alkoi soittaa.

»Mitä polskaa sinä nyt soitat?» sanoi hän. »Eihän siinä ole lainkaan voimaa.»

Soittoniekka vaihtoi säveltä, koetti toista, jossa oli enemmän vauhtia.
Tyttö seisoi edelleen tyytymättömänä.

»Jollet tähän tyydy», hän sanoi, »niin saat kutsua paremman soittoniekan kuin minä.»

Samassa kun hän näin sanoi, tunsi hän, miten käsi tarttui hänen käsivarteensa juuri kyynäspään kohdalta ja alkoi ohjata käyrää ja auttaa vauhtia.

Viulusta tulvaili silloin säveliä, jommoisia hän ei koskaan ollut kuullut. Niissä oli niin ripeä tahti, että hän ajatteli ettei pyörivä rataskaan olisi voinut seurata sitä.

»Niin, kas sitä voi sanoa polskaksi!» sanoi tyttö ja alkoi pyöriä ympäriinsä.

Mutta soittoniekka ei häntä katsellut. Hän oli niin ihmeissään säveleestä jota soitti, että ummisti silmänsä kuullakseen paremmin.

Kun hän ne avasi hetken päästä, oli tyttö poissa, mutta sitä hän ei paljon ajatellut. Hän jatkoi soittamistaan pitkän ajan, sillä koskaan hän ei ollut kuullut sellaista viulunsoittoa.

»Mutta nyt lie jo aika lopettaa tämä», hän viimein arveli ja tahtoi laskea käyrän alas.

Mutta käyrä jatkoi kulkuaan. Hän ei voinut saada sitä pysähtymään. Se kulki edestakaisin kielien yli ja tempasi käden ja käsivarren mukaansa. Ja se käsi, joka piteli viulunkaulaa ja näppäili kieliä, ei sekään voinut päästä irti.

Silloin valui kylmä hiki soittoniekan otsalle, ja nyt hän täydellä todella rupesi pelkäämään.

»Mitenkähän tämä loppuu? Pitääkö minun istua täällä ja soittaa tuomiopäivään saakka?» kysyi hän itseltään epätoivoissaan.

Käyrä kävi edelleen vinhaa vauhtia ja loihti kuuluviin säveleen toisensa perästä, aina jotakin uutta ja niin kaunista, että miespoloisen täytyi ymmärtää kuinka mitätön hänen oma taitonsa oli. Ja tämäpä juuri vaivasi häntä pahemmin kuin väsymys.

»Se, joka soittaa viulullani, hän ymmärtää taidon. Mutta minä en ikipäivinäni ole ollut muuta kuin poropeukalo. Nyt vasta saan oppia, miltä soiton pitää kuulua.»

Pariksi silmänräpäykseksi hän niin hurmautui soitosta, että unohti onnettoman tilansa. Mutta sitten tunsi hän käsivarsiansa pakottavan väsymyksestä ja lankesi uudelleen epätoivoon.

»Tätä viulua en voi laskea käsistäni, ennenkun olen soittanut itseni kuoliaaksi. Voinpa ymmärtää ettei Ahti tyydy vähempään.»

»Olisi ollut minulle parempi, jos olisin istunut pikku tuvassamme äidin luona. Mitä merkitsee kaikki kunnia, jos kaiken pitää loppua tällä tavalla?»

Hän istui siinä tuntikauden toisensa jälkeen. Tuli aamu, aurinko nousi taivaalle ja lintuset sirkuttelivat hänen ympärillään. Mutta hän soitti, soitti taukoamatta.

Koska tänään oli sunnuntai, sai hän istua vanhan myllyn luona aivan yksinään. Ei kukaan ihminen kulkenut metsään päin. Ne menivät kirkkoon alas laaksossa ja kyliin, jotka reunustivat valtamaantietä.

Tuli aamupäivä, aurinko kohosi yhä korkeammalle taivaalle. Linnut vaikenivat, mutta petäjien pitkät havut alkoivat suhista.

Lars Larsson ei antanut kesäpäivän helteen hillitä itseään. Hän soitti, soitti soittamistaan. Tuli viimein ilta, aurinko laski levolleen, mutta hänen käyränsä ei tarvinnut lepoa, ja hänen käsivartensa liikkueli yhä edelleen.

»Vallan varmaa on, että tämä minut tappaa», hän sanoi. »Ja se on oikea rangaistus kaikesta ylimielisyydestäni.»

Myöhään yöllä tuli ensimäinen ihminen vaeltaen metsän halki. Se oli vanha, köyhä eukko, jonka selkä oli kumara ja tukka harmaa ja kasvot monien murheiden uurtelemat.

»Sepä on merkillistä», soittoniekka ajatteli. »Minusta tuntuu kuin tuntisin tuon vanhan eukon. Voiko olla mahdollista, että se on äiti? Voiko olla mahdollista, että äiti on tullut niin vanhaksi ja harmaaksi?»

Eukko seisahtui aivan kuin vastenmielisesti. »Kuulen nyt omin korvin, että olet Värmlannin paras soittoniekka», hän sanoi. »Ymmärrän kyllä, ettet enää välitä tällaisesta köyhästä eukosta kuin minä olen.»

»Äiti, äiti, elkää menkö minun ohitseni!» huusi Lars Larsson. »Minä en ole suuri soittoniekka, vaan kehno raukka. Tulkaa tänne, että saan puhua kanssanne!»

Silloin tuli äiti lähemmäksi ja näki miten hän istui ja soitti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin kuolleella, hiukset valuivat hikeä, ja veri tihkui kynsien alta.

»Äiti, minä olen joutunut onnettomuuteen ylpeyteni tähden, ja nyt minun täytyy soittaa itseni kuoliaaksi. Mutta sano sitä ennen voitko antaa anteeksi minulle, joka jätin sinut yksiksesi ja köyhäksi vanhoilla päivilläsi?»

Äidin valtasi suuri sääli poikaa kohtaan, ja kaikki viha, mitä hän oli tuntenut, oli kuin pois puhallettu. »Kyllä annan anteeksi sinulle», sanoi hän. Ja kun hän näki pojan tuskan ja tahtoi, että tämä ymmärtäisi hänen tarkottavan sitä mitä sanoi, vahvisti hän anteeksiannon Jumalan nimellä.

Mutta kun hän tämän sanoi, pysähtyi käyrä, viulu putosi maahan, ja soittoniekka nousi pystyyn pelastettuna ja vapahdettuna. Sillä lumous oli loppunut, koska hän oli kohdannut ihmisen, joka niin suuresti oli säälinyt hänen hätäänsä, että oli lausunut Jumalan nimen hänen ylitseen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SADUN SATU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.