The Project Gutenberg eBook of Elämän pelko, by Henry Bordeaux

    I. Marcel Guibert'in paluu.
   II. Veli ja sisar.
  III. Kukkataistelu.
   IV. Aamupäivä Chênaie'ssa.
    V. Alice'n salaisuus.
   VI. Herra ja rouva Dulaurens.
  VII. Kosinta.
VIII. Rikostoverit.
   IX. Hyvästijättö.
    X. Lähtö.

TOINEN OSA.

    I. Kolmetoista pöydässä.
   II. Poliisin tehtävä.
  III. Niobe.
   IV. Kuoleman paraati.
   V. Jean.
  VI. Isabella.
VII. Paulan salaisuus.
VIII. Rouva Guibert.
  IX. Ruusujen ihme.
   X. Nioben viimeinen lapsi.
  XI. Iltarauhaa.

ESIPUHE.

Kun kesäkuussa 1902 lähetin Elämän Pelon julkisuuteen, en osannut aavistaakaan, että se saisi niin suurta suosiota yleisön puolelta osakseen. Perhetragediat eivät olleet muodissa, ja minä olin uskaltanut ottaa sankarittareksi vanhan, paljon kokeneen naisen.

Joka vuosi on siitä lähtien uusia painoksia ilmestynyt. Olen saanut useampia satoja kirjeitä — joihin olen vastannut usein kuinka on sattunut ja muutamalla rivillä — joista olen nähnyt, että useat lukijoista ovat ystäviäni. Vihdoin, kun minua sekä Ranskassa että ulkomailla pyydettiin esittämään niitä periaatteita, jotka olivat teokseni johtolankoina — vaikkakaan tämä romaani ei suinkaan pyydä todistaa mitään väitelmää, vaan ainoastaan enentää elämän halua ja rohkeutta — oli minun koetettava lyhyesti määritellä niitä eri katsantokantoja, joita meillä nykyajan ihmisillä on elämästä. Pidettyäni esitelmäni, pyydettiin minua niitä julkaisemaan.

Tässä esitän nyt ne muistiinpanot, joiden johdolla esitelmiäni valmistin. Kun neljän vuoden kokemuksen jälkeen saatan todeta, että yhä herättää yleisön mielenkiintoa tämä teokseni, jonka taiteellisuus on vain sen luonnollisuudessa ja vilpittömyydessä, tulee minun kiittää siitä kaikkia niitä tuntemattomia ystäviä, joiden osoittama myötätunto on tehnyt sen niin elinvoimaiseksi.

Elämän pelko on sairaus, joka tekee tuhojaan varsinkin vanhojen sivistyskansojen keskuudessa, — jollainen meidän kansammekin on tämän henkisen keuhkotaudin oireet voivat esiintyä aivan päinvastaisina, sillä elämän pelko ilmenee kahdella eri tavalla, kuten on kahta lajia itsekkyyttäkin.

Ensimmäisestä, meidän päivinämme kaikkein tavallisimmasta ja kaikkein raukkamaisimmasta lajista elämän pelkoa puhuu jo Dante, joka Helvetin kolmannessa laulussa painaa siihen halveksintansa poltinmerkin. Vergiliuksen opastamana saapuu runoilija Kyynelten kaupungin portille. Hän ei ole vielä astunut portista sisään, mutta hän kuulee syvyyden kuilusta nousevan valituksia, huokauksia ja epätoivon huutoja kohti taivasta, jota ei yksikään tähti valaise. Keiden suusta tulevat nuo valitushuudot, jotka kuuluvat niin läheltä helvettiä, mutta eivät kuitenkaan tule sieltä? Hämmästyneenä Dante pyytää selitystä opastajaltaan:

— Mestari, sanoin minä, mitä vaikerrusta minä kuulen, ja mikä on tuo lauma, jota tuska noin kuuluu ahdistavan?

— Tuosta surkeasta kohtalosta osallisiksi joutuvat kaikkien niiden kurjat sielut, jotka elivät elämäänsä ansaitsematta moitetta ja ansaitsematta kiitosta. Heidät on pantu yhteen niiden pahojen enkelien kanssa, jotka eivät olleet uskollisia Jumalalle, eivätkä kapinoinneet häntä vastaan, vaan olivat olemassa vain itseään varten. Heidät karkoitti taivas, sillä he tahrasivat sen kauneutta, ja helvetin syvyys työntää heidät pois, sillä syylliset omaksuisivat itselleen kunniaa heidän läsnäolostansa.

— Mestari, mikä piina heitä vaivaa ja saa heidät valittamaan noin haikeasti?

— Minä sanon sen lyhyesti sinulle. He eivät voi toivoa kuolemaa, ja heidän pimeä elämänsä on niin alhaista, että he kadehtivat jokaista muuta kohtaloa. Maailma ei ole säilyttänyt heidän muistoaan, armeliaisuus ja oikeus halveksii heitä. Älkäämme puhuko heistä, vaan katso ja kulje ohitse…

Ankarampiakin rangaistuksia kuvatessaan ei Helvetti käytä ylenkatseellisuudessaan loukkaavampia sanoja kuin ne, jotka kohdistuvat noihin "velttoihin ihmisiin, jotka eivät ole mieluisia Jumalalle eivätkä hänen vihollisilleen". Saiturit, jotka vierittävät kuormia, kiukkuiset, jotka tappelevat suossa, hekumoitsijat, jotka lentävät loppumattomassa tuulenpyörteessä, varkaat ja roistot, jotka mulskivat kiehuvassa pikijärvessä, ovat teoilla ansainneet rangaistuksensa, ovat kaikki osoittaneet olevansa pahoja. Mutta veltot eivät ole osoittaneet olevansa hyviä eivätkä pahoja. He eivät ole olleet hyveellisiä eivätkä paheellisia, ei tiedetä, mitä he ovat olleet. Värittöminä, tarmottomina ja pehmeinä he eivät ole jättäneet persoonallisuuden muistoa, he ovat tuskin eläneetkään: he ovat pelänneet elämää.

Sillä elämän pelko, se juuri tietää sitä, ettei ansaitse moitetta eikä kiitosta. Elämän pelko on alituista, yksinomaista huolenpitoa levostansa ja rauhastansa. Se on vastuunalaisuuden, taistelujen, vaarojen, ponnistusten pakenemista. Se on vaivannäön, hurmaantumisen, intohimon, innostuksen, uhrautumisen huolellista karttamista, sillä ne ovat kaikki voimakkaita, rauhaa häiritseviä toimintoja. Joka pelkää elämää, se kieltää elämältä raadantansa ja sydämensä, hikensä ja verensä, joita elämä vaatii. Ja hän luulee elävänsä rajoittaessaan elämää, kutistaessaan kohtaloansa. Elämän pelko on passiivista itsekkyyttä, joka ennemmin vähentää ruokahaluansa, kuin sovittaa ateriaansa sen mukaan, ja salpautuu harmaan ja tympeän elämän mitättömyyteen, kunhan vain saa olla rauhassa iskuilta ja kolauksilta, vaivoilta ja vastuksilta, aivan kuin matkustaja, joka tahtoisi matkustaa vain tasaisella tiellä ja kumipyörillä.

Tarvinneeko mainita esimerkkejä? Elämän pelko se johtaa nuorta miestä toiminta-alan valitsemisessa ja näyttää hänelle virkamiesuran yksinomaiset edut, sillä uralla kun saa kohtuullista työtä vastaan pysyväisen palkan ja turvapaikan, — mikä vaatimaton unelma jo sai Goncourt veljekset ivallisesti huudahtamaan: "Ranska on maa, jossa kylvetään virkamiehiä ja niitetään veroja". Ja eikö juuri elämän pelko, useammin kuin elävä oikeuden tunne, aja heikkoja ja kateellisia sosialismin helmaan, joka johtaisi yhdenvertaisuuteen keskinkertaisuudessa?

Elämän pelko se myös varmasti, milloin se ei pidätä ihmistä mukavassa, itsekkäässä ja utilistisessa naimattomuudessa, kehoittaa noihin avioliittoihin, joita solmiessa enemmän kysytään neuvoa notaareilta kuin omalta sydämeltä ja pannaan enemmän arvoa talletuskirjoihin ja arvopapereihin, kuin kauneuden, ruumiillisen ja siveellisen terveyden, kasvatuksen, rohkeuden, henkevyyden ja hienotunteisuuden etuihin. Muutamat nykyaikaiset teoriat, jotka arvosteluina eivät suinkaan ole aiheettomia, luulevat puhdistavansa avioliiton lähteet poistamalla vanhempien suostumuksen, — vanhemmat kun useimmiten ovat liiaksi kärkkäät ulkonaisten etujen vuoksi jättämään huomioonottamatta henkilökohtaiset ansiot —, ja helpottamalla avioliittoon menoa samoinkuin avioeronkin saantia, lyhyesti sanoen saattamalla avioliittoa enemmän noiden toisten liittojen kaltaiseksi, jotka eivät ole missään tekemisissä yhteiskuntajärjestyksen kanssa, vaan tuovat siihen vain sekasortoa. Avioliitto, joka on perheen perustamista, kotilieden pystyttämistä, jonka tarkoitus on, että kaksi ihmistä täydentää toinen toistaan ja antaa elämän uusille olennoille, ei saata yksinomaan rakentua rakkaudelle, jota tavallisesti kuvataan silmät sidottuina; sillä ei ole pelkästään yksilöä koskeva teko se, joka säilyttää traditsionia ja jatkaa sukua. Mutta pidetäänkö tätä suvun jatkamista ja tätä traditsionin säilyttämistä todellakin tärkeänä? Vai onko määräävänä jokin käytännöllisen onnen alhainen ihanne, onnen, joka tuottaa mukavuuksia ja kutistaa, ikäänkuin mies ei enää tuntisi pystyvänsä turvaamaan ja ylläpitämään perheensä elämää, ikäänkuin nainen ei enää voisi tulla toimeen ilman turhaa tai ainakin toisarvoista ylellisyyttä, ikäänkuin elämä, vapautettuna niin paljosta turhasta ja toisarvoisesta, yksinkertaisempana, mutta ei suinkaan ahtaampana, ei olisi elämisen arvoista, ja ikäänkuin aineellinen isän tai äidin perintö voisi korvata siveellistä voimaa — mikä ei ole todellisuuden mukaista?

Lisäksi tapaamme elämän pelkoa lasten saamisen karttamisessa ja isyyden rajoittamisessa. Elämän antaminen tuntuu liian raskaalta edesvastuulta, liian vaikealta velvollisuudelta, ja ennenkaikkea liian hankalalta ja vaivalloiselta, ja siten on Ranskaa voitu ruveta kutsumaan ainoiden poikien maaksi. Poistamalla testamentinteko-vapauden on siviililaki antanut kuolin-iskun koossa pysyväisyydelle, päämiehen ympärille ryhmittyneen perheen yhteydelle, joka saa maatilasta ylläpitonsa. Mutta tuo laki on saanut aikaan sen, että sitä kierretään. Isän tai tavan määräämän perillisen sijaan on tullut ainoa perillinen. Se on ollut aikaisemmin tapana porvarillisissa piireissä, ja nyt se alkaa olla yleistä maalaisväestönkin keskuudessa. Savoijin vuoristossa näkee matkustaja usein pienillä kummuilla teiden varsilla tai joskus yksinäisten laaksojenkin pohjukassa Pyhälle Äidille Synnyttäjälle pyhitettyjä kappeleita. Lasta toivovat nuoret vaimot tekivät niihin pyhiinvaelluksia. Meidän päivinämme naiset pikemmin kiittävät Herraa hedelmättömyydestä, jota ennen vanhaan pidettiin häpeänä.

Lapsi on niin harvinainen, että sitä hemmotellaan ja vartioidaan. Siten elämän pelko painaa niitäkin, jotka vain elämään valmistuessaan ovat meistä riippuvaisia. Niin monet isät ja äidit eivät voi suostua eroamaan lapsistansa, eivät anna heidän antautua laajakantoisemmalle, mutta vaaranalaisemmalle uralle, estävät heitä menemästä avioliittoon, joka veisi heidät kauas, mutta josta olisi heille siveellistä hyötyä, heikontavat, laimentavat, veltostuttavat heidän rohkeuttaan sensijaan että sitä innostuttaisivat, pakottavat heidät tunteellisella itsekkyydellään alentavaan vallanalaisuuteen.

Mutta tämä elämän pelko painaa leimansa meidän julkiseen ja yhteiskunnalliseen elämäämmekin, taiteeseen, joka ilmaisee meidän aikamme tuntemistapaa, yhteiskunnallisiin laitoksiin, vieläpä meidän terveyteemmekin.

Minkätähden julkisessa elämässä pidetään äänestämättä olemista ominaisena maltillisille puolueille, niille, joita kutsutaan tai jotka kutsuvat itseään kunnon ihmisiksi, ikäänkuin olisi kielteistä kunnollisuutta? Äskettäinkin kerskailivat eräisiin piireihin kuuluvat, että he eivät koskaan äänestä. Ja jolleivät he ole äänestämättä, niin he tekevät äänensä riippuvaiseksi metsästys- tai huviretkestä, ja yhä ovat kaikki osoittavinaan mitä suurinta ylenkatsetta politiikkaa kohtaan. Nykyaikaisten kansojen elämässä kumminkin, syystä tai syyttä, kaikki päätyy politiikkaan tai joutuu sen vaikutuksen alaiseksi. Se on tosiasia, jota vastaan ei kannata tehdä vastaväitteitä. "Todella hyödyllistä työtä", on sanonut Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt, "ei tee arvostelija, joka pysyy syrjässä taistelusta, vaan toiminnan mies, joka uljaasti ottaa osaa taisteluun, pelästymättä verta ja hikeä." Meillä on paljon noita arvostelijoita, jotka pysyttelevät syrjässä taistelusta ja lukevat joka aamu sanomalehtiä vain arvostellakseen mahtipontisesti tapauksia ja hallitusta, ruikuttavat turhaan mennyttä aikaa, ovat epätoivoisia tulevaisuudesta ja koettavat masentaa niiden rohkeutta, jotka yrittävät suunnata asioiden kulkua.

Ja kumminkin jo yksin se tosiasia, että elämme yhteiskunnassa, nautimme yhteiskuntajärjestyksen etuja, asettaa meille yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Kellään ei ole oikeutta elää elämäänsä muista erillään, sillä kukaan ei voi tulla ilman muita toimeen. Ei riitä se, että maksamme veromme, muuten nuristen. Rikkaus, joka edustaa koottua työtä, ei vapauta työnteosta. Kun sen avulla saa aikaan enemmän ja parempaa, ei se suinkaan saisi tehdä meistä nautitsijoita, vaan päälliköitä, ja päällikkö on se, joka on osannut ottaa omalle osalleen suurimman määrän työtä ja edesvastuuta. Mutta kokemuksesta päättäen, näyttää rikkaus enimmäkseen vain kehittävän itsekkyyttä, suovan tilaisuutta alhaisiin tai tyhjänpäiväisiin huvituksiin, aivan kuin olisi ihmisen vaikeampi kestää rikkautta kuin köyhyyttä. Köyhyys antaa alinomaa esimerkkejä solidaarisuudesta ja uhrautumisesta. Emmekö esim. työlakoissa, joita niiden johtajat liian usein panevat toimeen, näe työläisten kärsivän nälkää ja kurjuutta toistensa puolesta, tai maksavan veroa vaatimattomista palkoistaan, tukeakseen toisissa kaupungeissa asuvia tai toisiin ammattikuntiin kuuluvia tovereita? Emmekö erikoista mielenliikutusta tuntien tapaa uudelleen noita Victor Hugo'n Köyhiä, lukiessamme uutisia, jotka lyhyesti kertovat, että sen ja sen suuriperheisen köyhän raukan kuoleman jälkeen, naapurit olivat kilvan ottaneet hoitoonsa turvattomat lapset, jo ennenkuin köyhäinhoitolaitos tai yksityinenkään hyväntekeväisyys oli ennättänyt antaa apuaan?

Epäilemättä kurjuutta on vaikea katsella. Se häiritsee meidän rauhaamme, meidän huolettomuuttamme, estää meitä unhottamasta, kuten mielemme tekee, kaikkea sellaista, mikä ei koske meidän huviamme ja hauskuuttamme. Haluammehan me tietysti olla jalomielisiäkin, mutta vain välillisesti, niin ettei meidän tarvitse vaivaantua kiusallisten näkyjen näkemisellä. Onhan meillä hermomme, kauneuden tuntomme, kauhumme kaikkea ikävää kohtaan, ja me kartamme taitavasti sääliväisyyden aiheuttamaa tuskallista tilaa, joka ei hellitä niitä, joihin se kerran on tarttunut. — "Minä en tahdo nähdä sairautta enkä kuolemaa", sanoi miehelleen Ibsen'in kaikkein sairaalloisin sankaritar Hedda Gabler. "Säästä minua näkemästä mitään, mikä on rumaa." Ja tappaessaan itsensä elämään kyllästyneenä, elettyään vain itseänsä varten, huomaa tuo kaunosieluinen olento, että naurettavuus ja rumuus on kirouksena tarttunut kaikkeen, mihin hän on koskenut.

Taiteen alalla elämän pelko on tunteen pelkoa. Se vaivaa dilettantteja, jotka eivät tahdo valita eivätkä antaa itseänsä, jotka ryhtyvät kaikellaisiin älyllisiin tai plastillisiin kokeiluihin, koskaan antautumatta innostuksen valtaan, ja pitävät itseään muita etevämpinä, syystä että yrittävät sitä ja tätä, ja syvällisinäkin, vaikka rakkaus yksin kykenee tunkeutumaan läpi pinnan. Se vaivaa vielä niitäkin taiteilijoita, jotka muka puhtaan taiteen nimessä hylkäävät inhimillisyyden ja runouden, jotka siveellisten ja perheristiriitojen, noiden antiikin tragedian aiheitten, sijasta tarjoavat meille somaa mutta haurasta taidenautiskelua, jotka tyytyvät vain sievistämään tekotapaansa, kuin kallisarvoisen ja tyhjän maljakon sisäseiniä, aavistamattakaan, että taiteessa kuten kaikessa, on järjestystä ja arvoasteita, ja että he ovat alimmalla asteella. Samoin inspiroi elämän pelko noita hempeämielisiä romaaninkirjoittajia, noita voimattomia näytelmänkyhääjiä, jotka eivät kykene enää vaikuttamaan muihin kuin pintapuolisiin ihmisiin, joiden luonne karttaa syventymistä. Esittämällä marionettiensa tyhjänpäiväisiä vaiheita, näyttävät he meille, että kaikki selviää ja ettei mitään tarvitse ottaa vakavalta kannalta, sensijaan että neuvoisivat meitä käymään käsiksi kohtaloomme. Taiteessakin suuret inhimilliset huudot ovat rohkeuden ja voiman huutoja, ja usein saa ne purkautumaan esille onnettomuus, aivan kuin onnellisissa oloissa elävältä nerolta puuttuisi sitä syvyyttä, joka paljastaa elämän kuiluja.

Vielä saa arkuus, pelokkuus, toisinaan oikeutettu ja usein liiallinen varovaisuus ilmaisumuodon, jopa meidän yhteiskunnallisissa laitoksissammekin, jotka yhä enentävät holhouksia ja ohjauksia ja luottavat siihen, että valtio pitää huolta meidän taluttamisestamme ja auttamisestamme joka tilaisuudessa. Vanha sallimuskin on ikäkuluna pantu pois viralta. No mitä sen sijalle sitten on saatu? Vakuutusyhtiöt tietysti. Nyt vakuutetaan tapaturmia, vaaroja, kuolemaakin vastaan, ja se on sangen viisasta huolenpitoa. Miksei vakuuteta pelkoakin vastaan?

Pelon merkkiä kantavat kasvoillaan nekin uudenrotuiset nuorukaiset, jotka näyttävät huolehtivan vain terveydestään, jotka saavat ruokansa sulamaan vain kivennäisvesien ja kamomillin avulla eivätkä avaa suutansa muuta kuin arvostellakseen ja halventaakseen, eivät kehu mitään, eivät rakasta mitään, eivätkä toivo mitään, ikäänkuin olisi heillä kalan verta suonissansa. Mitä kannattaa heidän niin säilyttää ja suojella itseään, kun eivät kerta sen kummempaan käytä elämäänsä?

Tunteekohan nuoriso vähemmän elämän arvoa? Erään Lyon'in lyseolaisen äskettäinen itsemurha muodostaa kokonaisen luvun, ja lisäksi kaikkein kauneimman, Juurettomien syytöskirjassa sitä kasvatusta vastaan, joka unohtaa perheen, suvun, kotiseudun, isänmaan tosiasiat. Ennen kuolemaan menoaan oli poika parka kirjoittanut mustalle taululle: minä olen nuori, olen puhdas ja menen kuolemaan. Hänen filosofian opettajansa opetus oli saanut hänen inhoamaan elämää.

Mitä oli hänelle opetettu? Puhtaan järjen, tieteen, yleishyvän harrastusten kauneutta. Sensijaan, että hän olisi saanut astua paikalleen rivissä, olisi hänen pitänyt repiä kaikki maahan, rakentaakseen kaikki uudestaan, julistaa mitättömäksi menneisyys, traditsioni, kohtalon määräys, joka oli antanut hänen syntyä siinä ja siinä maassa sinä ja sinä aikana ja luoda itselleen uusi persoonallisuus, uusi maailmankaikkeus, uusi Jumala. Paitsi valmistautumista aineellista tulevaisuutta varten, vaadittiin häneltä vielä lisäksi kuten jokaiselta ranskalaiselta, että hän muodostaisi uuden metafysiikan, politiikan, moraalin. Hän sortui niin monien raskaiden tehtävien taakan alle. Elämä kadotti selväpiirteisyytensä, hän ei nähnyt enää sen kauniita valoja ja synkkiä varjoja, sen ponnistuksia, iloja, tuskia, kaiken luodun ja olevaisen ihanuutta, hän ei ymmärtänyt enää, miksi ahertaa, hän ei tuntenut enää takanaan menneisyyttä, jota jatketaan, eikä nähnyt edessään tulevaisuutta, johon voi luottaa. Elämä oli hänelle kuin paksua sumua, jonka läpi hänen järkensä turhaan koetti tunkeutua, jossa hän ei kuullut Jumalan ääntä, ei suvun eikä isänmaan kutsua. Hän ei ymmärtänyt omaa merkitystään, joka ei ollut pelkästään yksilöllistä, vaan kollektiivista laatua, eikä hän käsittänyt, että jokaisen on vain asetuttava paikalleen rivissä, että jokaisen voiman ja harrastuksen määräävät ne olot, joista hän on riippuvainen ja jotka taas, välillisesti, riippuvat hänestä. Ja hän tunsi uutta elämän pelkoa.

Noilla uudenaikaisilla nuorilla miehillä on myös sisaria. En uskalla kumminkaan ruveta heitä tässä kuvailemaan. Muuan persialainen sananlasku sanoo, ettei naista saa lyödä, ei edes kukkasella. Mutta runoilijat, joilla on erikoisia vapauksia rakkaudenkin suhteen, ovat ottaneet piirtääkseen meille heidän kuvansa. Kenpä ei muistaisi Musset'n muistosäkeitä nuorelle naiselle?

    … Hän hyvä oli, hyvyyttä jos on,
    Kun käsi ohimennen aukeaa,
    Vaan sydän tyly on ja tunteeton —
    Jos kylmä kulta almun nimen saa.

    Hän ajatteli, ajattelua
    Jos on, kun huulet hempeet toistelee,
    Kuin opittua ulkolukua,
    Mi kevätpuron lailla solisee.

    Hän rukoili, jos rukousta on,
    Kun silmät hartahina harhailee:
    Kun milloin kohoaa ne taivohon.
    Ja milloin maata katse tapailee.

    Hän kuoli — elänyt ei konsanaan.
    Ol' elon varjoa vain elämänsä.
    Kun kirja kirpos' hänen kädestänsä,
    Ei ollut lukenut hän sanaakaan.

Ol' elon varjoa vain elämänsä! Kuinka moni kuoleekaan meidän päivinämme, joka elänyt ei konsanaan!

Meidän terveyteemmekin on siveellinen heikkoutemme vaikuttanut. Hermosairaudet, jotka viime vuosina ovat levinneet niin huolestuttavassa määrässä, eivät muuta todista kuin tahdon höltymistä, persoonallisuuden heikontumista. Tohtori Grasset, Montpellier'n lääketieteellisen tiedekunnan opettaja, joka hermotautien tutkijana on saavuttanut maailman maineen, lausuu selvin sanoin, että on turvauduttava siveelliseen hoitotapaan, joka ilmenee siinä, että heikontunutta persoonallisuutta lujennetaan, veltostunutta tahtoa vahvistetaan.

"Sairaassa on herätettävä, hän sanoo, halua ja pyrkimystä parantumaan, ja senvuoksi on näytettävä hänelle, mitä elämä vielä häneltä odottaa, mikä tehtävä hänellä vielä on täytettävänä tässä maailmassa.

"Hermostunut, joka ei ymmärrä elämää, joka ei myönnä, että sitä kannattaa elää, joka nukkuu illalla haluamatta ajatella huomispäivää, iloiten vain siitä, että hänellä on yksi päivä vähemmän elettävänä… se hermostunut ei koskaan parane.

"Lääkärin tulee herättää ja kehittää potilaassaan velvollisuuden, uhrautumisen, seurallisuuden halua… kaikkien tuollaisten ylevien ajatusten tulee astua sairaalloisten mielikuvien sijaan.

"Sairasta on kiellettävä hyödyttömästi mielessään hautomasta menneisyyttä, jota kukaan ei voi muuttaa. Olkoon vain, että hän on saanut kokea vääryyttä, luuloteltua tai todellista, elämässä, niin on hänellä kuitenkin tehtävä täytettävänä, vaatimaton tai korkea: hänen tulee koettaa hyödyttää lähimmäisiänsä ja ihmiskuntaa.

"Täytyy saada sairaan ajatukset temmatuiksi pois hänestä itsestänsä ja koettaa kääntää häntä yhä enemmän ja enemmän altruismin puoleen, osoittamalla hänelle että siinä ja vain siinä on hänen pelastuksensa.

"Terve ihminen on altruistinen eläin. Itsekkyys ja itsekylläisyys liittyvät sairauteen; ne ovat sairauden syitä ja tuntomerkkejä. Niin kauan kuin pysyy itsekkäänä, ei ole parantunut eikä voikaan parantua."

Käsittääksemme näiden sanojen merkitystä, on meidän muistettava, että niitä ei ole lausunut mikään teoreetikko, vaan lukemattomien tosiasioiden tarkkaaja. Sellaiseen fyysilliseen vaaraan elämän pelko saattaa ihmisen, ja sellaista psyykillistä hoitotapaa on käytettävä sen parantamiseksi.

II.

Se ei, totta kyllä, pelkää ponnistusta, eikä vaivaa, eikä taistelua. Passiivisen itsekkyyden jälkeen tulee meidän vetää päivänvaloon, kuten Apolloon veti Marsyaan, tuo aktiivinen itsekkyys, joka kykenee kehittämään mitä suurinta pontevuutta, mutta vain tyydyttääkseen yksilöllistä tarkoitusta, omaa nautintoaan. Se käyttää väärin meidän parasta asettamme, tarmoa. Se luulee voivansa mielensä mukaan käskeä elämää, voivansa alistua siihen vain toistaiseksi: siis se sitä pelkää.

Epäilemättä tämä meidän raukkamaisuutemme odottamaton muoto vaikuttaa arvokkaammalta kuin ensimmäinen, ja houkuttelee näennäisellä osallisuudellaan niinkuin sireenit petollisella viehätyksellään. Sen tunnuslauseeksi sopisi Mérimée'n kuuluisa määritelmä: Elämä on pelipöytä, jonka ääressä huvitellaan vain sen mukaan, kuinka korkeista panoksista pelataan. Sitä uhmaa, jota se osoittaa elämää kohtaan, osoittaa se toisinaan myös kuolemaakin kohtaan, emmekä me voi olla tuntematta jonkinlaista ihailua, kun näemme don Juan'in, tuon uskaliaan itsekkyyden loistavimman ruumistuman, don Juan'in, kaikkien valojen rikkojan ja kaikkien hyveiden kurjan viettelijän, yksinään pitosalissa, jossa valot ja kukkaset vielä kertovat ilon huumauksesta ja josta hänen seuralaisensa kauhuissaan ovat paenneet, kun näemme hänen nousevan ja astuvan soihtu kädessä ja iva huulilla päällikön kuvapatsasta vastaan, jonka rutistus on hänet musertava.

Tämä tarmokkuus, joka vaatii rajua nautintoa, on rosvojen tarmokkuutta. Sitäkin saattaa ylistää. Kuten esimerkiksi tekee rouva Grazia Deledda yhdessä noista raskaista ja kummallisista romaaneistaan, jossa hän kuvailee Sardinian kansaa ja tapoja. Muuan vanha vuoristolais-leski ylistää hoitoonsa ottamalleen Oli nimiselle tytölle miesvainajaansa, joka oli ollut miesten parhaita. — Mitä hän teki, kysyy Oli. — Mitäkö teki? Rosvo hän oli. Ja kun tyttö ihmettelee tuota vastausta, kertoo eukko hänelle, että hänen miehensä rupesi rosvoksi näyttääkseen uljuuttaan ja saadakseen kulumaan aikansa, joka joutilaana ollessa tulee niin huonosti käytetyksi. Eikös se ollut parempaa kuin istua kapakassa? Ja kaunopuheisesti hän ylistelee tuota yritteliästä elämää. "Ne olivat", hän sanoo, "miesten miehiä, rohkeita ja taitavia, valmiita kaikkeen ja varsinkin kuolemaan. Sinä luulet kai, että rosvot ovat huonoa väkeä. Mutta sinä erehdyt, rakkaani. Ne ovat miehiä, joiden täytyy saada osoittaa uljuuttaan, ei muuta. Mieheni oli tapana sanoa: 'Ennen vanhaan miehet menivät sotaan; mutta nyt ei enää käydä sotia, ja miesten täytyy vielä saada tapella. Sen vuoksi he rosvoavat ja ryöväävät, eivät tehdäkseen pahaa, vaan käyttääkseen jollakin tavoin voimaansa ja rohkeuttansa.'" [Tuhkaa, Grazia Deledda.]

Samoin on laita liike-elämässä, politiikassa, hienon maailman keskuudessa, vähin kaikkialla; ne miehet ja naiset, jotka jollakin tavoin panevat liikkeelle voimaansa ja rohkeuttansa, eivät siltä välttämättä ole rosvoja ja ryöväreitä. Mutta kaikki he vaativat elämältä vain iloja ja nautintoja, tai ainakin rajuja tuntemuksia, ja luulevat voivansa sitten heittää sen pois kuin kuiviin puserretun appelsiinin. He ovat hulluja individualisteja, jotka tahtovat nauttia rajattomasti ja joille maailman kaikkeus on vain yksityisomaisuutta, jota mielin määrin saa tuhlata. Tunnen heidät hyvin, sillä olen usein kiihkon kuumeessa katsonut samaan suuntaan. Koskaan ei ole niin röyhkeästi hylätty tulevan elämän mahdollisuutta, eikä koskaan ole niin rajusti riennetty turmiota tuottaviin vaaroihin, ikäänkuin pitäisi polttaa tuhaksi tämä ainoa elämä, jotta siitä leiskahtaisi jokin jumalainen liekki. Heittäydytään kuoleman pyörteeseen, jotta muutamina jännityksen hetkinä voitaisiin tuntea elämää kaikessa voimassaan.

Vaatiessaan oikeutta intohimoon, oikeutta onneen, oikeutta vapauteen, edisti romantismi tätä individuaalisen voiman kehitystä. Meidän päivinämme uusi romantismi sitä kiihoittaa, ja naiset ne sitä nyt etupäässä saarnaavat. Heidän arvoasemansa nykyaikaisessa kirjallisuudessa todistaa vain yhä laajemmalle levinnyttä nais-emansipatsionia. Vähemmän kykenevänä kuin mies käsittämään yhteiskunnallisen ja siveellisen elämän monimutkaista kokonaisuutta, ammentaa uudenaikainen nainen yhdellä kertaa kuiviin kaikki vaatimuksensa, ja ponnahtaa yhdellä hyppäyksellä sen tien päähän, millä luottamus omaan voimaan on oppaana ja tuo rajoitettu käsitys maailmankaikkeudesta, joka supistuu vain omaan itseen. Onpa vidividualismi saanut filosofinsakin eräästä runoilijasta, Nietzschestä — jonka oppeja muuten on huonosti tulkittu — joka myöntää yli-ihmiselle kaikki oikeudet, ja kukapa ei luulisi itseään yli-ihmiseksi, varsinkin jos on uudenaikainen nainen?

Mutta eikö ole kummallista nimittää elämän peloksi oppia, joka ylistää ja kunnioittaa elämää ja tekee sen voiman kaksinkertaiseksi?

Muistuu mieleeni pieni tarina, jonka kuulin lapsena. Se on tarina lankakerästä, jonka eräs haltija — hyvän- tai pahansuopa — antaa pienelle pojalle, sanoen seuraavat salaperäiset sanat:

— Tämä kerä merkitsee sinun elämäsi pituutta, jokainen hetki, jonka elät, lyhentää sitä. Minulla ei ole voimaa pitentää aikaa eikä liioin pysähdyttää sen kulkua, mutta minulla on kyky lyhentää sitä ja sen kyvyn sinä nyt saat minulta. Joka kerta kuin sinä elämässäsi kohtaat tyhjiä, ikäviä tai surullisia hetkiä, joista haluat päästä, vedä vain lankaa, niin ne hetket menevät ohitse. Hyvästi nyt ja ole varovainen.

Pikku poika välitti viisi tuosta kehoituksesta varovaisuuteen. Hän otti nauraen kerän vastaan, ja kun hänen elämänsä tuntui hänestä hauskalta, arveli hän, että lanka kyllä saisi lyhetä itsestään. Mutta sitten hän alkoi toivoa. Koulussa hän toivoi loma-aikoja. Rakastuttuaan halusi hän omakseen rakkautensa esineitä. Kunnianhimon kalvamana toivoi hän, että hänen pyrkimyksensä toteutuisivat. Ja päästäkseen halujensa perille veti hän vetämistään lankaa. Ennätettyään elämänsä päähän, huomasi hän silloin kauhukseen, että hän tuskin oli elänyt enempää kuin muutaman päivän. Niin meidän himomme polttaisi loppuun elomme päivät, jos se saisi määrätä.

Niin nuo individualistitkin, joiden tarmokkuus näyttää meistä niin vankalta, pelkäävät päinvastoin elämää. He pelkäävät elämää, sillä he eivät tahdo elää koko elämää ja siksi että he tottuneina etsimään kiihkeitä vaikutuksia ovat joutuneet harhaan, niin etteivät enää ymmärrä tavallista, jokapäiväistä elämää, vaan kammovat sitä, koska se heistä tuntuu tympäisevältä ja tyhjänpäiväiseltä. Mutta tämä jokapäiväinen elämä se kumminkin anastaa tärkeän osan meidän elämämme hetkistä. Se käsittää melkein koko lankakerän. Elämän rajoittaminen vain nuoruuden aikaan merkitsee sitä, ettemme tunne elämää ja että halveksimme sitä. Sillä elämällä kokonaisuudessaan on arvoa, kunhan vain osaamme antaa sille sisällystä.

Paitsi tätä halua kiihkeisiin tuntemuksiin, jotka rajuudessaan, vaarallisuudessaan ja turmiollisuudessaan tuntuvat hiukan suurenmoisiltakin, tahdon vielä tämän sairauden ilmauksista vetää esille huvitusten etsinnän ja tarpeen. Meidän päivinämme tapaa kaikkialla ja varsinkin Pariisissa, rikkaiden luokkien keskuudessa — sillä köyhissä oloissa tämä halu ei tule kysymykseen — miehiä ja naisia, jotka näyttävät aivan kuin pakenevan itseään, niin he lakkaamatta liehuvat. He luulevat liehuntaa toiminnaksi. Se on hirveä erehdys. Se on vallinnut maailmassa varsinkin kahdeksanneltatoista vuosisadalta alkaen, jolloin aljettiin turmella sisäisen elämämme lähteitä. Maine'n herttuatar sanoi jo silloin, että hän oli saanut "joukko-intohimon". Aika kulutetaan poissa kotoa tai palataan sinne suuressa seurassa, jottei koettaisi hetkeäkään yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Joka aamu laaditaan niin lopen uuvuttava ohjelma, että kieltäydyttäisiin sitä suorittamasta, jos se olisi pakollista. Täytyy huvitella, saada virkistystä, unohtaa itsensä. Hiljainen itseensä syventyminen veisi vain ikävystymiseen, kun ei ole rakkautta eikä uskoa eikä määrättyä päämäärää. Ja sitten luullaan, että eletään sisällysrikasta elämää, ja siksi niin monet pariisilaiset ja pariisittaret, joita nähtävyyksien moninaisuuden ja taiteen runsauden luullaan niin suuressa määrin älyllisesti kehittävän, ovat nähneet niin paljon, jota eivät jaksa säilyttää. Elämä on heille kuin sarja kinematografikuvia, jotka hetken häikäisevät silmiä ja katoavat. He eivät ole näille vaikutelmille omistaneet sellaista työtä, joka yksin käy täydestä.

Siis, ei ole elämää se, ettei koskaan ole kotona, ei koskaan ole itsekseen, ja juuri itsekseen, enempää kuin on matkustamista se, että täyttä vauhtia ajaa automobiililla valtamaanteitä koskaan pysähtymättä. Elämä ei ole lakkaamatonta huvittelemista ja siinäpä meillä on toinen muoto elämän pelkoa.

III.

Ensimmäinen elämän pelon muoto sekoitti toisiinsa passiivisuuden, liiallisen varovaisuuden, itsensä itaran säästämisen, jotka ovat raukkamaisia ominaisuuksia, ja kohtaloonsa alistumisen, joka on rohkeata, kun taas jälkimmäinen, kiihkeä itsekkyys luulee voiman palvomista sen käyttämiseksi. Ei ole todellista tarmoa muuta kuin järjestetty, kuriin tottunut tarmo.

Me olemme syntymästämme saakka riippuvaisuuden tilassa. Me olemme riippuvaisia kaikenlaisista erikoisista olosuhteista, joita muodostavat maa, kansa, perhe, ympäristö, kasvatus, terveys, lahjakkuus, varallisuus, sillä ei ole olemassa riippumattomia ihmisiä, ja siinä on kaikkien suuri yhdenvertaisuus. Ja lisäksi, elämämme edetessä me joudumme riippuvaisiksi olosuhteista, joita emme voineet ennakolta arvata emmekä välttää. Tähän riippuvaisuuteen on päättäväisesti ja rohkein mielin alistuttava.

Se on meidän ensimmäinen sankarillisuuden osoituksemme. Ei sen töyhtökypäräisen ja torvea toitottavan sankarillisuuden, jonka kunniaa individualismi mielellänsä julistaa, siirtääkseen elämän laulun onton mahtipontisuuden korkeampaan äänilajiin, vaan huomaamattoman sankarillisuuden — joka on kaikkein vaikeinta, sillä julkisuus vahvistaa — jonka täytyy jatkua keskeytymättä ja ilmetä kaikkein pienimmissä asioissa. Monikin pöyhkeä olento, joka kykenee sankarillisiin tunteenpurkauksiin, on näyttänyt, jalustaltaan alas astuttuaan, olevansa kerrassaan sietämätön ja täydellinen pelkuri elämän suhteissa, elämän, jota — pitäkäämme se mielessämme — on joka päivä elettävä, ja jostakin toisesta taas, joka on vähäarvoinen ja näköjään vähäpätöinen, saamme tietää, useinkin liian myöhään, että hän on osoittanut ihmeteltävää sankarillisuutta. Ei kenenkään elämä ole vailla tilaisuuksia ansiokkaaseen menettelyyn; täytyy vain osata niihin tarttua.

Mutta jos me toisaalta olemme riippuvaisia elämästä, niin toisaalta taas meidän elämämme riippuu meistä. Meidän tahtomme ja tarmomme voivat ja niiden tuleekin olla mukana vaikuttamassa. Niiden tulee lisätä meidän elämämme perintö-osaa, tehdä se rikkaammaksi, tärkeämmäksi, ansiokkaammaksi, niinkuin viljely enentää maan luonnollista hedelmällisyyttä.

Jokaisen elämä vaatii ponnistusta, kenenkään elämä ei ole vapautettu tuskasta, aniharvat pääsevät vastoinkäymisestä. Ponnistus, tuska, vastoinkäyminen, ne ovat kaikki tilaisuuksia, joissa meidän kuntomme suuruutta koetellaan.

"Tässä elämässä", sanoo vielä presidentti Roosevelt, "emme saavuta mitään ilman ponnistusta… Terve valtio voi vain silloin olla olemassa, jos ne miehet ja naiset, jotka sen muodostavat, viettävät säännöllistä, voimakasta, tervettä elämää; jos lapsia kasvatetaan sillä tapaa, että ne eivät pyri ainoastaan ottamaan selville vaikeuksia, vaan myöskin voittamaan ne; että ne eivät pyri etsimään mukavuutta, vaan kaikin voimin koettavat oppia uskaliaasti yrittämään ja näkemään vaivaa voiton saamiseksi. Miehen tulee nauttia siitä, että hän saa tehdä miehen työtä, uskaltaa, panna itsensä alttiiksi, ahertaa; pitää huolta itsestänsä ja pitää huolta niistä, jotka hänestä riippuvat. Naisen tulee olla perheenemäntä, kodin perustajan kumppani, viisas ja pelkäämätön äiti, joka kasvattaa terveitä ja lukuisia lapsia. Eräässä noista vaikuttavista ja surumielisistä kirjoistaan Daudet puhuu 'äitiyden pelosta, tuosta kauheasta pelosta, joka ahdistaa nykyajan nuoria vaimoja'. Kun sellaisia sanoja voidaan totuudenmukaisesti sanoa jostakin kansasta, on se kansa mädäntynyttä sydänjuuriaan myöten. Kun miehet pelkäävät työtä tai pelkäävät rehellistä taistelua, kun naiset pelkäävät äitiyttä, silloin hoippuvat he kadotuksen partaalla; ja parasta olisi, että he häviäisivätkin maan päältä, jossa heille osoittavat oikeutettua halveksimista kaikki miehet ja kaikki naiset, jotka itse ovat voimakkaita, uljaita ja ylevämielisiä." [Th. Roosevelt, Voimakas elämä.]

Se on toimettoman rikkauden, velttouden kirous. Ja jos nuoren Amerikan kansan päämies pitää tarpeellisena lausua sellaisia sanoja ravistellakseen hereille niin tarmokkaan kansan tahtoa, kuinka monta kertaa ankarampina nuo samat sanat silloin kohdistuvat meidän heikontuneeseen kansaamme? Amerikkalaisten keskuudessa ne tuskin soveltuvat muihin kuin niihin hulluihin itsekkäisiin, joiden tarmoa on helpompi ohjata, kuin elähdyttää meidän kansamme velttoutta ja pelokasta saamattomuutta.

Presidentti Roosevelt on aina tehnyt eron aineellisten aarteiden ja niiden siveellisten aarteiden välillä, joista kansat ja yksityiset ammentavat elinvoimaansa. Eräässä Mistral'illemme kirjoittamassaan kirjeessä — kun tämä oli lähettänyt hänelle runoteoksensa Mireille'n — selittää hän taas kantaansa hänelle ominaisella suoruudella ja sattuvaisuudella: "Teollisuudella ja rautateillä, kirjoittaa hän, on arvoa vissiin määrään saakka; mutta rohkeus ja kestävyys, puolisoittemme ja lastemme rakkaus, kodin ja isänmaan rakkaus, sankarillisuuden ja jalojen ponnistusten rakkaus ja esikuvanaan pitäminen, jokapäiväiset, vaatimattomat hyveet ja urheat hyveet, tällaiset ominaisuudet ovat kaikista korkeimmat; ja jos ne puuttuvat, ei mistään rikkauden kasaantumisesta, ei mahtavasta ja jymisevästä 'industrialismista', ei kuumeisesta toimekkuudesta, ilmetköön se missä muodossa tahansa, ole hyötyä yksityiselle eikä kansalle. En suinkaan vähäksy noita seikkoja, jotka ikäänkuin muodostavat kansan ruumiin; mutta minä vain tahtoisin, etteivät ne saattaisi meitä unohtamaan, että ruumiin ohessa sillä myöskin on sielu."

IV.

Jos ponnistuksen tulee meitä kannustaa, niin tuska ei saa masentaa meidän mieltämme. Mutta nykyaikana kykenemme kumminkin sitä paljon vähemmän vastustamaan. Ruumiillinen kärsimys varsinkin on käynyt meistä sietämättömäksi. Vähimmässäkin vaivassa me huudamme lievitysainetta. Ja luulemme varmasti, että meille ollaan kiitollisia, jos julistamme, että kova hammassärky on tuskallisempaa kuin kaikki henkiset kärsimykset. Sillä henkinen kärsimyshän on ihmiselämän välttämätön täydennys. Ennen kärsimystä elämä ei esiinny sellaisena kuin se todellisuudessa on, eivätkä heikot aina erotu voimakkaista.

Mutta elämä antaa korvauksiakin. Jollei se niitä antaisi, niin kuinka voisimmekaan taistella mielemme masentumista vastaan. Monet kasvot kääntyvät pois vastoinkäymisestä, eivät siedä tappiolle joutumista, eivät toisissakaan. Sekin on pelkoa. Kerran eräs hiukan ivamielinen kirjallisuushistorian opettaja, joka luennoi nuorille tytöille Iliadista, sai päähänsä luentojensa lopulla kysyä oppilailtaan, Achilleesko vai Hector oli heidän mielisankarinsa. Achillees sai musertavan enemmistön. Olihan hän voittaja. Ja kumminkin Homeeros oli selvänäköisempänä psykoloogina kuvannut voitetun jalommaksi ja ylevämielisemmäksi luonteeltaan, sillä hän tiesi, mikä osallisuus on jumalilla ihmisten menestymiseen tai vastoinkäymiseen. Ja meidän kaunein ranskalainen eepoksemmekin, Chanson de Roland (Rolandin laulu) ylistää tappiolle joutuneen uljuutta.

Tarmokkuus saattaa meidän kestämään vastoinkäymistä, tuskaa, ponnistusta. Tämä jalo voima vaatii harjoitusta. Sen kelpoisuus riippuu sen käytännöstä. Sen viljeleminen vain sen itsensä vuoksi olisi niiden ihmisten matkimista, joille urheileminen on elämän tarkoitus. Urheilu ylläpitää ja enentää meidän voimakkuuttamme ja terveyttämme, joita tarvitsemme elämämme tehtäviin, mutta niiden itsensä asettaminen elämän tehtäväksemme olisi kaiketi hullunkurista. Luonto kehittyy sokeasti ja rajattomasti. Kaikki mikä koskee ihmistä, on alistettu järjestykseen. Ja samoin kuin ei synny taideteosta ilman alistumista sopusuhtaisuuden sääntöihin, samoin ei voida elää kaunista elämää, suostumatta järjestykseen, joka johtuu meidän riippuvaisuudestamme ja rajoituksestamme. Mutta tarmomme ohjaaminen ei ole sen vähentämistä. Silloin sen päinvastoin omistamme ja käyttelemme sitä kuin ratsumies opetettua ratsuaan. "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään ja hyökkääjät tempaavat sen itsellensä", sanoo Matheuksen evankeliumi. Niin elämääkin vastaan hyökätään. Laimeat ja maltilliset eivät ole mitään saaneet aikaan, vaan ne intomieliset, jotka ovat hillinneet kiihkoansa.

Voidaksemme saavuttaa elämän kokonaisuuden on vielä tärkeätä yhdistää menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Menneisyyden suhteen meidän on tunnustettava traditsioni. Eivät kansat eivätkä yksityiset astu yht'äkkiä valoon. Meidän tulee siis tuntea ne siteet, jotka meitä sitovat siihen maahan, missä olemme syntyneet, kansaan, josta olemme lähteneet. Me olemme siten menneisyyden jatkoa, ja meidän kauttamme jatkuu se, mikä siinä on elinvoimaista.

Mutta vaikutuksien saaminen menneisyydestä ei suinkaan vielä tiedä menneisyyteen asettumista. "Elämä, joka pyrkii avartumaan, välttää kuolleita kohtia," sanoo Spalding. "Ja jos tunnette elävöittävän voiman hehkuvan rinnassanne, älkää ruvetko haudankaivajaksi." Ei mikään ala uudelleen alusta ja kaikki kehittyy. Kaikki kehittyy hitaasti, ja saaden vaikutusta siitä, mikä on aikaisempaa. Jokaisella aikakaudella on uudet tarpeensa, joita tulee ymmärtää. Meidän aikamme vaatii paljon. Monimutkaisempana ja sekavampana se vaatii terävämpää silmää, selvemmin tajuttua yhteisyyden tunnetta ja herkempää käsitystä. Väen kasaantumiset saavat aikaan salaisempaa kurjuutta. Koneellinen työ tehtaissa on persoonattomampaa ja työn erikoistuminen vähentää tuntuvasti työn iloa. On syntynyt uusia olemassaolon ehtoja, jotka herättävät henkiin uutta yritteliäisyyttä.

Tulevaisuus taas, joka meille näkyy lapsiemme muodossa, opettaa meille, että meidän tarkoitusperämme on meitä itseämme edempänä, sekä että elämänsä iltanakin ihmisen tulee valmistaa siimestä jälkeentulevaisillensa. Emme rakenna samoista aineista, jos huoneen tulee seistä muutamia vuosia tai vuosisatoja.

Älkäämme luulkokaan, että kehittäessämme itsessämme rakkautta elämään, koko elämään, kuolema tulee pelottavammaksi. Ihmiselämän arvoa ei määrää sen pituus. Hyvinkin lyhyt elämä levittää usein enemmän tuoksua kuin pitkä, kuivettunut elämänaika. Pääasia ei ole, että elää vanhaksi, vaan että täyttää jokaisen elämänsä hetken viimeiseen saakka, tietäen, että kerta tulee viimeinen hetki, joka antaa lopullisen muodon meidän elämällemme. Sillä alistuessamme elämään kokonaisuudessansa, alistumme myös kuolemaan.

Äskettäin kääntyi Figaro lehti lääkärien puoleen kiertokyselyllä, joka on jokseenkin omituinen ja joka kiinnittää meidän kaikkien mieltämme, jos kerta on totta, että meidän kaikkien on kuoltava. Se tiedusteli useilta "tieteen päämiehiltä", lääkärien tiedeseuran jäseniltä, lääketieteellisten tiedekuntien opettajilta, tunnetuilta kirurgeilta ja käytännöllisiltä lääkäreiltä, joilla kaikilla oli arvonimiä ja kunniamerkkejä, seuraavaa asiaa: Lääkäri hoitaa sairasta; hän toteaa, että tauti on parantumaton, että on kysymys enää vain kuukausista, päivistä tai tunneista: tuleeko hänen se ilmoittaa, tuleeko hänen sanoa se sairaalle itsellensä, vaiko vain perheelle, ja jälkimmäisessä tapauksessa, kenelle perheen jäsenelle?

Vastaukset ovat melkein kaikki samanlaiset. Ne voisivat ottaa yhteiseksi motokseen seuraavan Pascal'in lauselman: "Kun ihmiset eivät ole voineet poistaa kuolemaa, kurjuutta, tietämättömyyttä, ovat he huomanneet parhaaksi, onnellisiksi tullakseen, olla niitä asioita ajattelematta. Siinä kaikki, mitä he ovat voineet keksiä, saadakseen lievitystä niin monista vaivoista." Ja kun lääkärit eivät voi poistaa kuolemaa, haluavat he ehkäistä kuoleman ajattelemisen. He kloroformoivat meidät siveellisesti, jotta Osatar meidät opereeraisi.

Jotkut heistä ovat niinkin arkoja, etteivät he ensinkään soisi tästä asiasta keskusteltavankaan. Se tekee heidän mielestään lukijat suotta levottomiksi, ja he torjuvat sen kaikin voimin luotaan tai sitten he vetäytyvät omantuntonsa turviin, joka — tietysti — on heidän tekojensa ainoa tuomari. Mutta useimmat ovat samaa mieltä. He vetoavat ihmisystävyyteen kuin johonkin uuteen jumalaan, joka vaatii valhetta ja säätää raukkamaisuutta. "Sairaalle ei saa sanoa mitään muuta kuin rauhoittavaa", vakuuttaa yksi heistä; "on armeliasta, että loppuun asti saa säilyä toivon kipinä", lausuu toinen. Kolmas langettaa tämän tuomion: "Kellään ei ole velvollisuutta eikä oikeutta sanoa sairaalle, että hän on kuoleman oma". Ja tohtori Vanlair, Lüttich'in yliopiston professori, julistaa, että kun lääketiede on voimaton, on sen ehdottomin velvollisuus auttaa valheella sairasta, joka uskoo lääkäriinsä. Kaikki, paitsi yksi, vakuuttavat yksimielisesti, että sairaalla, jota asia sentään pääasiallisesti koskee, ei ole oikeutta saada tietää totuutta.

Entä saako sairaan läheisille sitten ilmoittaa totuuden? Kyllä, jossakin määrin. Täytyy kumminkin karttaa tuottamasta liian suurta tuskaa vaimolle, lapsille, isälle tai äidille, jotka sellainen isku voisi saattaa aivan pois suunniltansa. Tahdikkuutta, varovaisuutta, maltillisuutta, neuvoja, viittauksia, ynnä muuta sellaista käyttää hyvä lääkäri sellaisessa tapauksessa. Valitaan joku etäinen sukulainen, uljas ja voimakas, ja hänelle kuiskataan uutinen lievässä muodossa, jottei se häntä maahan masentaisi. Tehköön hän sitten, mitä itse tahtoo. Ei ole moittimista: perhe on saanut tietää asian. Rohkean ihmisen takana salaisuus on hyvässä tallessa. Lääkäri yksin päättää, kenen hän valitsee uskotukseen. Tärkeätä on, ettei siksi oteta ketään läheistä sukulaista, joka voisi siitä pelästyä. Kerrassaan hienotunteista väkeä, nuo lääkärit! Ja me kun luulimme, että he ovat tuskalle turtuneita, välinpitämättömiä, tunteettomia, tylyjä, raakoja. Kylläpä olemmekin heidän suhteensa erehtyneet! Kuinka osaammekaan pyytää heiltä anteeksi? He ovat lempeitä kuin pikku tytöt, sääliväisiä kuin laupeuden sisaret, varovaisia ja hillittyjä kuin naisopistolaiset. He eivät voisi tuottaa surua kenellekään, itse suuresti kärsimättä, ja kun sairas kamppailee kuoleman kanssa, tunnustelevat he varovaisesti, kuka on kaukaisin, kovin, tunnottomin syrjäsukulainen, ilmaistakseen hänelle salavihkaa, että kuolevainen ihminen kyllä voi kuolla.

Siten elämä päättyisi tuskattomasti. Onhan kaikkea pidettävä parempana, kuin sitä kauheaa pelkoa, jota kuolema herättää? Kaikkeako? Ei sentään. Muutamat lääkärit ovat sitä mieltä, että mitään ilmoittamatta voi kyllä antaa lähteä vanhan ukko rähjän, josta ei enää ole hyötyä kenellekään; mutta kun on kysymyksessä joku suuren yrityksen johtaja, joku noista kapitalisteista, jotka ohjaavat suuria liikkeitä, silloin he joutuvat aivan ymmälle. Muuttuuhan asia silloin sangen vakavaksi, onhan se selvää. Kuinka käy noiden suurten liikkeitten? Mihin joutuvat nuo suuret pääomat? Eikö pidä "valvoa perillisten etuja"? Tietenkin, ovathan nämä aineelliset asiat niin tärkeitä, että niiden tähden kyllä kannattaa hiukan kiusata kuolevaa. Se arvo ja merkitys, joka hänellä on ollut maan päällä, sammuu hänen mukanaan. Hänelle tehdään selväksi, ettei hänellä ole oikeutta kuolla rauhassa yksinään ja että hänen täytyy alistua rettelöihin, kunnes hän on tehnyt testamenttinsa, jakanut omaisuutensa, järjestänyt liikkeittensä kohtalon. Sen perästä hänelle kyllä annetaan toivoa, sillä ehdolla tietysti, ettei hän käytä sitä juuri tekemiensä määräysten kumoamiseen.

No niin, ketä tässä petetään, ja mitä komediaa luullaan näyteltävän kuolinvuoteiden ääressä? Tiedämmekö me, vai emmekö tiedä, että meidän kerta on kuoltava? Eikö juuri se tieto, että kuolema meitä odottaa, anna meidän elämällemme erityistä merkitystä? Poistammeko sillä kuoleman, ettemme sitä ajattele? "Toden totta", kirjoitti äskettäin F. Brunetière Rauhoittamisen valheen johdosta, "elämä ei ole suurin hyvä, jos kaiken moraalin perustana on, että on paljon sellaista, mitä tulee pitää elämää parempana; ja tosiaankin kuolema menettää kammottavaisuutensa suurimpana pahana, — voisi sanoa: jos me olemme ihmisiä — vain siinä määrin, kuin kohoamme yläpuolelle kuoleman pelon." Ensimmäinen nuoruutemme, jolle kuolemaa tuskin on olemassakaan, ei ymmärrä elonpäivien arvoa. Se luulee, että meidän voimamme ovat kuolemattomat ja tuhlaa niitä turhaan. Kun alamme huomata ympärillämme ja itsessämme kaiken katoavaisen viehätystä ja surunvoittoisuutta, silloin vasta tunnemme elämää kaikessa sen yltäkylläisyydessä, sillä me käsitämme nyt, että hetket lakkaamatta rientävät. Meidän hetkemme ovat luetut. Mutta noiden hetkien väliajat kuluvat pelkkään sovinnaisuuksien noudattamiseen. Kuinka moni päivä meneekään meiltä hukkaan, jotavastoin koko meidän elämänhehkumme toisinaan keskittyy muutamaan syvästi elettyyn minuuttiin? Elämämme viimeiset hetket saattavat olla kaikkein voimakkaimmin eletyt. Ne yksinään voivat täyttää huomattavan sijan meidän elämässämme, jos tiedämme, että ne ovat viimeiset. Niillä on se ihmeellinen kyky, että ne voivat sisällyttää itseensä kaikki meidän kuluneet päivämme, piirtää valmiiksi elämämme luonnoksen, rajoittaa sen ääriviivat, määrätä ne tarkalleen, vieläpä toisinaan vetää ne valoonkin. Ne antavat meille viimeisen tilaisuuden korjata virheemme, täyttää välttämättömimmät velvollisuutemme, jotka olemme unohtaneet, löytää jälleen se elämän sisin ajatus, joka ajelehtii tuuliajolla tavallisten ajanvietteittemme virrassa. Millä oikeudella ne meiltä varastettaisiin? Sillä varastamista se on, eikä mitään muuta, kun ne annetaan meille ilman todellista merkitystään. Ihmisen, joka on kuolemaisillaan, tulee menetellä kuin sen, joka on kuolemaisillaan, eikä kuin sen, jolla on varmasti aikaa. Te luulette, te lääkärit, tuottavanne hänelle helpotusta salaamalla häneltä, että hän on vaarassa. Te ryöstätte häneltä kokonaisen elämänosan, jonka tärkeyttä ei koskaan ole voitu mitata sen pituuden mukaan. Hän käyttäisi viimeiset voimansa, jos hänen ajatuskykynsä on säilynyt vioittumattomana, oppiakseen ymmärtämään totuutta, tarkatakseen suljettuja kasvoja, koetellakseen suonensa tykintää, sydämensä sykintää. Hän antautuisi kaikkiin epäilyn tuskiin, kun hänellä olisi oikeus täydentää elämäänsä, valmistautuessaan kuolemaan. Millä oikeudella te määräätte, että perintöasiat yksin saavat kiinnittää hänen mieltänsä? Mitä te tiedätte hänen ajatuksistaan, hänen sielustaan, tulevasta elämästä, Jumalasta? Kuka on antanut lopullisen vastauksen näihin kysymyksiin? Ja vaikka olisittekin niihin vastannut omasta puolestanne, niin kuka oikeuttaa teidät vastaamaan niihin muiden puolesta? Älkää ottako tarpeetonta edesvastuuta niskoillenne. Jokaisella on omansa, ja se riittää. Ei teidän sovi ruveta tuomareiksi, tuumiskella, onko kuolevalla vai eikö asioita järjestettävänä — voihan hänellä joka tapauksessa olla sellaisia, joista ette mitään tiedä — etsiä uskottua oman mielenne mukaan ja vedota epäinhimillisyyteen, julmuuteen. Jos jokin on epäinhimillistä, on sellaista juuri elämän turmeleminen, ja elämän turmelemista on se, että karkoitamme kuoleman ajatuksen, joka elämälle antaa kaiken sen merkityksen. Kaunis kuolema on kauniin elämän välttämätön täydennys, ja huonon elämän hyvitys. Niin, meidän täytyy kohota kuoleman pelon yläpuolelle ja siksi meidän on opittava näkemään elämää sellaisena kuin se on, voidaksemme elää sitä täysinäisesti, rohkeasti, jalosti. Kuoleman pelko on yhtä ja samaa kuin elämän pelko, joka saattaa meidän pakenemaan suuria ponnistuksia, uljuuden tekoja, uhrauksia, joita elämä meiltä voi vaatia. Yksi ainoa noista lääkäreistä sen vain on ymmärtänyt, nimittäin sir John Fayrer, Lontoon Tiedeakatemian jäsen ja Intian terveydenhoitolaitoksen päällikkö, joka virkaveljiensä arkana määkivän lauman keskellä on uskaltanut julistaa: "Yli kuudenkymmenen vuoden kokemus saattaa minun teille suoraan sanomaan: Minä en hyväksy sitä, että kuolema saa yllättää sairaan, ilman että hänelle on annettu tietoa asiasta".

VI.

Elämä on siis niin kallisarvoinen, ettei sitä saa työntää kokonansa pois, niinkuin tekevät veltot egoistit, jotka sitä kaventavat ja kutistavat, niin että se menettää kaiken arvonsa; eikä sitä liioin saa torjua osaksikaan luotaan kuten tarmokkaat egoistit, jotka luulevat sitä oman mielensä mukaan määräävänsä.

Maailmaan syntyminen saattaa jo itsessään meidät kiitollisuuden velkaan niitä kohtaan, jotka ovat meille elämän antaneet. Ennen vanhaan ranskalainen perhe ei epäillyt elämän hyvyyttä. Muinainen ranskalainen perhe on antanut meille oman historiansa muistikirjoissaan (livres de raison). Nämä muistikirjat olivat vaatimattomia tilikirjoja, joihin perinnönhoito-tilien oheen pian aljettiin merkitä kotielämän tärkeitä tapahtumia, sellaisia kuin naimisiinmenoja, kuolemantapauksia, syntymisiä. Ennen pitkää ruvettiin noihin tiedonantoihin myös liittämään joitakuita mietteitä, joissa kokonainen tunnemaailma, kokonainen elämänkäsitys aukenee meidän eteemme. Meillä on suuri joukko noita muistikirjoja. Isiemme menneisyys kuvastuu niissä elävänä ja puhuu meille testamentin voimalla. Se on viisasten evankeliumia. Sillä se julistaa uskoa elämään sille, joka ottaa vastaan neuvoa ja kehoitusta esi-isiltään ja tyytyy olemaan heidän arvokas jälkeläisensä.

Vaikka lukee läpi ne kaikki, ei löydä ainoatakaan muistutusta elämän hyvyyttä vastaan. Nuo käsityöläiset, maanviljelijät, kauppiaat tervehtivät aina ilohuudoin uuden pienokaisen syntymää, vaikkapa lapsia olisikin jo koko liuta ennestään. He eivät pidä minään uhrauksiaan ja vaivojaan, kun vain saavat suvun jatkajia. Kastetta koskevat lauselmat todistavat sitä kaikki, kuten esimerkiksi tämä, jonka lainaan tähän Amiens'ilaisen kauppiaan Pagès'n kirjasta ja jossa ylistetään yhdeksännen lapsen syntymää: "Taivaallinen hyvyys, joka yhä edelleen vuodattaa pyhää siunaustaan meidän avioliittoomme, on antanut armossaan meille pojan". Samoin Avignon'ilaisen Joseph de Sudre'n päiväkirja on kertomus — etten sanoisi kertomarunoelma — kaikista hänen ponnistuksistaan, kieltäymyksistään, säästeliäisyydestään, voidakseen kasvattaa suurta lapsiparveaan. Huolimatta vastoinkäymisistä ja huonoista sadoista, ei hän laiminlyö mitään tässä tarkoituksessa. Vanha ranskan kieli käytti vain yhtä sanaa merkitsemään äidin imettämistä ja lapsen siveellistä kasvatusta, nimittäin sanaa nourrir, jonka me olemme materialisoineet. Mainitsemamme Joseph de Sudre menettää poikansa, joka palveli kapteenina kuninkaan sotaväessä ja jonka tulevaisuus kajasti mitä kauneimpana. Lyhyesti ja liikuttavan intomielisesti kerrottuaan poikansa kuolemasta, lisää isä: "Minä köyhdytin itseäni ilolla hänen tähtensä".

Usko elämän hyvyyteen, tyytyväinen alistuminen sen kaikkiin rasituksiin, luottamus tulevaisuuteen oli ennen vanhaan perhe-elämän perustana Ranskassa. Jean-Jacques'in jälkeen emme enää usko elämän hyvyyteen, vaan uskomme nyt ihmisen luontaiseen hyvyyteen: se ei vaikuta samaa.

Jos nyt kysymme suurilta neroilta, jotka edustavat ihmiskuntaa siinä, mikä on kaikkein ylevintä, mitä tulee ajatella elämästä, niin mitähän ne meille vastaavat? Nerot taiteen, kirjallisuuden, historian alalla ovat suuria vain silloin, kun ne elävöittävät ja innostavat, kun ne saavat meidän veremme nopeammin kiertämään ja lujentavat meidän tarmoamme. He kiteyttävät meille maailman vaihtelevan kauneuden ja päivien ohi kiitävän ihanuuden. Ei ole ainoatakaan suurta taiteilijaa, joka ei ole elämää rajattomasti rakastanut. Mainitsen vain yhden esimerkin, liikuttavimman kaikista, Beethoven'in. Aineellista vastoinkäymistä, perheikävyyksiä, julminta sairautta — häntä vaivasi kuurous, joka pakoitti hänen kokonaan sulkeutumaan itseensä — henkistä yksinäisyyttä, toteutumatonta rakkautta, siinä hänen elämänsä pesäluettelo. Heikko sielu olisi sortunut epätoivoon. Mutta tässä kurjuuden kuilussa hän ryhtyi ylistämään iloa ja loi Yhdeksännen Sinfoniansa.

Kerrotaan, että hän kerran meni lohduttamaan erästä naista, joka oli kadottanut tyttärensä, ja kun hän ei löytänyt kyllin voimakkaita eikä kyllin suloisia sanoja osanottoaan ilmaistakseen, istui hän pianon ääreen ja alkoi soittaa. Hän soitti laulun, jossa värisi tuska, mutta jossa myös toivo kajasti. Niin tulevat surussamme ja tuskassamme taiteen suurmestarit meidän avuksemme.

Suurten miesten elämästä voimme ammentaa rohkeutta ja elämän halua. Ei ole virkistävämpää, vahvistavampaa lukemista kuin heidän elämäkertansa, ja minä ymmärrän hyvin Plutarkhon suuren vaikutuksen. Minä tahtoisin, että varsinkin nuoret miehet saisivat lukeakseen hyvin kirjoitettuja, täsmällisiä ja voimakkaita kuvauksia suurten miestemme elämästä. Ne kannustaisivat heitä hyvin elämään. Lakkaamatta ne antavat meille tilaisuutta verrata omia liian keveitä päiviämme noihin taakkojen painamiin kohtaloihin, ja me suremme silloin toimettomuuttamme, laiskuuttamme, tyhjänpäiväistä ja ahdasta elämäämme, jota emme osaa avartaa.

Luin hiljattain Le Play'n, tuon ranskalaisen perhe-elämän ihailtavan puolustajan, elämäkerran, ja siitä muistuu mieleeni seuraava tarina. Hän toipui ankarasta taudista, joka oli vienyt hänet haudan partaalle ja jonka kulkua hän oli seurannut tavallisella selvänäköisyydellään. Kun häneltä parannuttuaan kysyttiin, mitä mietteitä hänessä kuoleman uhkaava läheisyys oli herättänyt, lausui hän vastaukseksi nämä mieleenpantavat sanat, joilla päätän tämän esitykseni:

— Kuoleman partaalla minä en mitannut elämän turhuutta, vaan sen arvokkuutta.

H. B.

Maupas'n vierassalissa odotti rouva Guibert valmiina lähtemään. Toisessa kädessään hänellä oli sateenvarjo, huolimatta kauniista säästä ja ilmapuntarista, ja toisella kohotti hän kasvoiltaan pitkää suruhuntua, joka valui alas hänen päähineestään. Hän istahti hetkeksi, koettaen malttaa mieltään, mutta alinomaa kääntyi hänen katseensa pöytäkelloon, jonka päällä seisoi uhkaavan näköinen Vercingetorix. Hän nousi seisomaan ja kulki yli lattian väsynein ja laahustavin askelin. Sitten istahti hän uudelleen, ikäänkuin olisi hän tullut ajatelleeksi vanhan kellon oikullisuutta. Mutta hän ei istunut millekään noista monista nojatuoleista, jotka yhtä lailla kuluneina tarjosivat tuttua pehmoista helmaansa, vaan rottinkituolille, josta hän nopeammin ja vähemmän hengästyneenä pääsi nousemaan.

Rouva Guibert, joka jo oli ikäihminen, oli lyhyt ja lihava ja hengitti raskaasti. Hänen kasvonsa kuvastivat sekä lempeyttä että lujuutta. Hänen kirkkaan siniset silmänsä, joiden katse oli sanomattoman lempeä ja niin surullinen, että se näytti kyynelten sumentamalta, ilmaisivat arkaa ja hellää luonnetta, jota ulkonainen elämä helposti saattoi säikähdyttää. Mutta luja leuka ja tanakka ja tukeva vartalo osoittivat tarmoa ja kestävyyttä. Hänen poskensa, jotka vuosista huolimatta olivat säilyttäneet raikkaan värinsä, todistivat hyvää verenkulkua ja lujaa ruumiin rakennetta.

— Paula, etkö sinä jo tule? On jo aika lähteä. Selvä ja kirkas ääni vastasi:

— Mutta ehkäpä se on yht'äkkiä alkanut jätättää. Sehän on niin oikullinen.

Naurunhelähdys, ilman ivallisuuden hiventäkään, oli nuoren tytön vastaus. Hetken perästä hän lisäsi:

— Panen hatun päähäni ja tulen tuossa paikassa. Alistuneena rouva
Guibert kävi jälleen istumaan.

Hänen katseensa kiersi pientä maalaissalia. Kaksinkertaiset valkoiset uutimet, juuri pestyt ja silitetyt, siivilöivät sisään kesäillan kirkkautta, jota läheisten, korkeiden puiden lehvät jo hiukan himmensivät. Huone oli kaikessa vaatimattomuudessaan aistikkaasti kalustettu. Ei ainoakaan ylellisyysesine rikkonut sopusointua. Vanhat, jykevät huonekalut kertoivat hilpeinä menneistä sukupolvista ja muinaisesta makusuunnasta. Kaksi edelliseltä vuosisadalta olevaa etsausta esitti viehättäviä kohtauksia Paul ja Virginia kirjasta. Kylpy nimisessä nuori tyttö piteli kainosti kiinni paitaa, joka oli valumassa alas pyöreältä olkapäältä, ja pisti vitkastellen kylmään veteen pientä, sievää, värisevää jalkaansa. Ja Virta nimisessä, joka oli sen vastaparina, nähtiin nuoren Paulin, pienen ystävättärensä kevyt paino käsivarsillaan, varovaisesti astuvan yli vihaisen virran. Kivipiirros, iältään vähemmän kunnianarvoinen, kuvasi Napoleonin lähtöä Fontainebleau'sta: lähelle tunkevien ja varjossa olevien krenatöörien keskellä loistivat erityisesti, ikäänkuin historiallisen kohtauksen pääasiallisena keskipisteenä, keisarin valkoiset housut. Ja vielä riippui seinällä nykyaikaisemman taiteen edustajana himmentynyt akvarelli, joka luuli kuvaavansa Itämaiden värikästä taivasta ja ranskalaisen ratsuväen valtaamaa Abd-el-Kader'in kirjavaa telttaleiriä. Pianiino, jonka päällystä oli partituurien peitossa ja kaksi täpötäyttä nuottihyllyä ilmaisi kohtuuttoman suurta musiikin rakkautta, mutta flyygeli oli menettänyt soivan sielunsa ja teki nyt pöydän virkaa.

Rouva Guibert ei nähnyt enää noita esineitä, hän oli niihin liiaksi tottunut. Mutta hänen silmäänsä pisti kukkamaljakko, joka ei ollut oikealla paikallaan. Järjestykseen tottunut kun oli, ei hän voinut sietää tuota erehdystä, vaan kiirehti sitä korjaamaan. Tämä maljakko oli uhrilahja, jonka hän ruusujen kukkimisen aikana asetti rakkaiden kuviensa eteen, joihin hänen ilojensa ja surujensa muistot liittyivät. Sillä tapaa hän joka päivä uhrasi kotinsa alttarille. Ei hän kuitenkaan ylenmäärin surrut laiminlyöntiään, sillä olihan hänellä niin paljon ajattelemista tänään. Siinä ne riippuivat kuvaamattomissa kehyksissään, hänen rakkaitten vainajiensa suurennetut valokuvat, hänen miehensä, tohtori Maurice Guibert'in, joka pannen itsensä alttiiksi oli kuollut raivoavan lavantaudin uhrina edellisen vuoden alussa, ja hänen tyttärensä Thérèse'n, joka kahdentoista vuoden vanhana oli kutsuttu Jumalan luo, ja eivätkö ne aivan kuin hymyilleet hänelle tänään, tänä suruhuoneen juhlapäivänä? Hänen toinen poikansa, Marcel, palasi Ranskaan, otettuaan osaa Madagaskarin retkeen ja Fahavalo heimon kukistamiseen. Kahdeksankolmatta vuotiaana kapteenina ja koristettuna kunnialegioonan ristillä hän saapui kotiin oltuaan poissa kolme vuotta. Aamulla Marseille'sta lähetetty sähkösanoma, jota oli luettu yhä uudestaan ja uudestaan ja joka vielä oli avaistuna salin pöydällä, ilmoitti hänen saapuvan Chambéry'hin illalla puoli kahdeksan junalla. Siksi rouva Guibert oli valmiina kahta tuntia liian aikaisin, lähteäkseen maalta kaupunkiin poikaansa vastaanottamaan. Ja jo kiiti hän ajatuksissaan poikaansa vastaan pitkin Lyon'in rataa, jota juna kulki.

Mutta hän aavisti, että kohdatessaan poikansa, hän tulisi niin liikutetuksi, että kaikki hänen mielenlujuutensa olisi tarpeen. Sinne kauas, epäterveellisen Betsibokan rannalle, Marcel oli saanut sanoman isänsä kuolemasta. Ja kun kuolema kohtaa kaukana niitä, joita rakastamme, kuinka paljon katkerammilta, kuinka paljon kovemmilta sen iskut silloin tuntuvatkaan!

Heti ensimmäiseksi sattuisi hänen poikansa silmä hänen surupukuunsa ja hänen vanhuutensa uusiin merkkeihin. Varjo asettuisi heidän välillensä. Hän arvioi voimiansa ja ajatteli:

"Koskaan eivät lapset saapuneet, ilman että isä oli heitä vastassa asemalla. Minä tahdon olla siellä, hänen sijassaan."

Sillä hetkellä Paula astui sisään. Kaunis kiiltävän musta tukka ympäröi hänen pyöreitä tummahiveisiä kasvojansa. Hänen musta pukunsa hoikensi häntä. Mutta siltä hän ei näyttänyt ensinkään hennolta. Hänen ylväs ryhtinsä ja luja katseensa ilmaisi päättäväisyyttä ja mielenuljuutta. Nuoruuden hehkeys valoi välkettä hänen tummaan katseeseensa, kuten laivan tulien valovana valaisee meren synkkää syliä. Tämä kahdenkymmenen vuotias neitonen oli jo saanut kokea, mitä on kärsimys, siinä iässä, jolloin hartaimmin halutaan nauttia elämästä. Ja jottei hän lannistuisi, oli hän jäykistänyt mielensä, ja tämä salainen taistelu oli painanut leimansa hänen olentoonsa.

Nyt hänen mustat silmänsä kumminkin loistivat tavallista valoisempina. Hänen kasvojaan kirkasti uusi ilo kuten ruusupensasta ensimmäinen ruusu. Hänen äitinsä, joka huomasi hänen olevan vielä hatutta, närkästyi.

Hänellä oli kädessään valkoreunuksinen surupäähine, jommoista lesket käyttävät, ja hän lähestyi nopeasti ja kevyin askelin:

— Jää istumaan, äiti, älä nouse. Pitäähän sinun olla hieno, kun menet poikaasi vastaan. Minä laitoin sinulle tämän kapotin. Eikö se olekin soma? Sinun päähineesi on jo vallan kulunut.

— Se on sitä reumatismia, mumisi rouva Guibert. Vaihdettuaan päähinettä, peiliin katsahtamattakaan, kysyi hän arasti tyttäreltään, jottei pahoittaisi hänen mieltänsä:

Trélaz oli arentimies, jonka oli määrä kyyditä heidät Chambéry'n asemalle.

Tyttärensä poissaollessa rouva Guibert katseli lastensa yhteiskuvaa. Niitä oli silloin vielä kuusi. Nyt niitä oli enää viisi elossa: Etienne, vanhin, joka oli insinöörinä Tonkin'issa; Marcel, upseeri siirtomaasotaväessä; Margareeta, laupeuden sisar; François, joka saatuaan reput tutkinnossa, oli lähtenyt veljensä luokse Kaukaiseen Itään; ja lopuksi Paula, viimeinen kukka tässä elämän seppeleessä. Kuinka monta kertaa hän oli saanut sanoa hyvästi — iäksikin — kuudenkymmenen vuoden kuluessa!

Paula tuli ilmoittamaan, että Trélaz oli valmis, ja pani käden käänteessä hatun päähänsä.

Hän ei voinut olla hiukan vastustamatta äitinsä lähtöintoa, katsahdettuaan vanhaan pöytäkelloon, joka välitti viisi kellosepistä ja korjauksista ja piti aina vain oman päänsä.

Ja astuessaan ovesta ulos, kääntyi hän vanhan palvelijattaren puoleen, joka asetti silmälaseja nenällensä, voidakseen paremmin seurata matkalle lähdön vaiheita.

Hän kiipesi vaivalloisesti maalaisvaunuihin, jotka odottivat portaiden edessä. Päästyään istumaan koetti hän hymyillä tyttärelleen, ja tämä hymyn häive palautti hetkeksi hänen kasvoilleen sen suloisuuden, joka oli hänet nuorena tehnyt niin, viehättäväksi. Paula hypähti kevyesti hänen viereensä.

— Antakaa mennä, Trélaz. Ja pitäkää hiukan kiirettä. Mutta älkää lyökö hevostanne ja ajakaa varovaisesti alamäessä.

Ja vaunut lähtivät liikkeelle. Ne olivat vanhanaikaiset ajopelit, jommoisia ei enää näe. Pitkinpäin kulkevilla penkeillä istuttiin selitysten, jalat puukehän sisällä. Niiden eriskummaisuuden vuoksi ei niihin koskaan noustu leikkiä laskematta.

Vaunuhevonen ei ollut sekään vähemmän kunnianarvoinen iältänsä; käyden ja jarrurauta kitisevässä pyörässä, ajettiin viettävää tuuheata hevoskastanja- ja plataanitietä, tultiin ulos aina avoimesta porttaalista — joka pakostakin oli auki, sillä sen saranat olivat niin ruostuneet, ettei niillä ollut mitään virkaa — käännyttiin Vimines'in tielle, jota tammimetsät siimestävät ja tultiin rautatien yli ajettua Lyon'ista Chambéry'hin vievälle valtamaantielle, joka kulkee läpi Cognin'in kylän. Siellä, paremmalla tiellä alkoi vanha, ruskea tamma huolimattomammin heitellä jalkojansa, ikäänkuin siitä olisi ollut itsestäkin yhdentekevää, kuinka juoksi. Ja lopulta se rupesi hiljakseen hölkkäämään, jota arka rouva Guibert piti liian kiivaana menona.

Päivä oli jo painunut Signal'in kukkulan taakse, joka kohoaa Lépine'n vuorijonosta. Mutta suvi-iltojen vaalakka valo viipyi vielä kauan mailla.

Ne kiertävät Chambéry'ta laajassa ympyrässä, ja niiden kallioharjanteet hohtivat häikäisevässä ruusunpunassa, samalla kun niiden juurella ja kupeella leijaili kuin hienon hienona vyöhyeenä tuota sinertävää utua, joka on kesäajalle ominaista. Mutta rouva Guibert oli liiaksi huolissaan antautuakseen katselemaan laskevan auringon värileikkiä kukkuloilla; ja yht'äkkiä hän ilmaisikin tyttärelleen, mikä häntä huolestutti:

Ja vaikka hän kaikessa vakavuudessa lausuikin tämän arvelun, niin hän ensimmäisenä sille hymyili.

Hän huomasi vihdoin pehmeän, vaalean varjon, joka juuri sai kiivenneeksi vuorille, ja hetken loisti kirkkaana Nivolet'n risti. Hän näytti tyttärelleen tuota näkyä, joka hänestä oli valaisevan uskon vertauskuva. Sitten sama tyyni rauha verhosi koko luonnon ja kuvastui ensi kerran pitkästä aikaa kahden surupukuisen naisenkin kasvoilla.

Lähestyttäessä Chambéry'ta ajoivat Trélaz'n vaunujen ohitse kahden oivan juoksijan vetämät englantilaiset rattaat.

— Ne ovat Dulaurens'in rattaat, Paula sanoi. He menevät Aix'iin. He eivät tervehtineet meitä.

— Vielä vai! Mutta meitähän tervehditäänkin paljon harvemmin sen perästä, kuin sedän tähden menetimme omaisuutemme.

Hän viittasi perheonnettomuuteen, joka oli heitä kohdannut vähän ennen isän kuolemaa. Rouva Guibert tarttui tyttärensä käteen:

— Mitäs siitä, lapsi kulta. Ajattele, että hetken perästä saamme nähdä
Marcel'in.

— Eikös isä hoitanut ja parantanut Alice Dulaurens'ia, kun Cognin'issä raivosi se lavantauti, jonka viimeinen uhri isä itse oli?

— Kyllä, vastasi hiljaa vanha rouva, jonka mielen tämä muisto teki murheelliseksi.

— Ja he ovat jättäneet maksamattakin isäsi palkkion. Se on hyvin rikasten tapaista. He eivät tiedä, mitä leivän ansaitseminen merkitsee.

Rouva Guibert näki katkeran rypyn tyttärensä kasvoilla, jonka kaikki ilmeet hän tunsi.

— Kuule lapsi, sanoi hän. Älkäämme heitä kadehtiko. Huvitellessaan he unohtavat elämän. He eivät tiedä mitään siitä, mikä täyttää meidän sydämemme. Minä tulen kohta kuudenkymmenen vuotiaaksi. Ajattele, mitä kuolema on minulta riistänyt, mitä uhrauksia olen saanut tehdä. Olen kadottanut tyttäreni Thérèsen ja mieheni, joka oli minun tukeni ja turvani. Sinun vanhempi sisaresi, Margareeta, on luostarissa, enkä ole nähnyt häntä viiteen vuoteen. Etienne ja François ovat Tonkin'issa, enkä minä tunne pientä poikani poikaa, joka juuri siellä kaukana on syntynyt. Marcel tulee kotiin oltuaan poissa kolme vuotta, jona aikana olen ollut kauhean levoton. Ja kumminkin minun osani on ollut hyvä. Minä kiitän Jumalaa, joka on minua koetellut, annettuaan minulle ensin ylenmäärin lahjojansa. Joka päivä minä olen saanut tuntea hänen hyvyyttänsä. Onnettomuudessanikin hän on antanut minulle tuen, sinut, lapseni.

Pienellä hansikattomalla kädellään Paula pusersi äitinsä sierettynyttä ja ryppyistä kättä.

Ne kolme kilometriä, joiden päässä Maupas on Chambéry'sta, oli viimein ajettu. Trélaz jätti naiset asemalle ja meni viemään ajopelinsä asemapihan syrjäiseen kolkkaan, kauaksi hotellien omnibuseista, ajurinvaunuista ja muista ajoneuvoista. Mutta rivissä seisovat hevoset kadehtivat hänen tammaansa, jonka eteen hän asetti täysinäisen heinäsäkin.

Paula katsoi heti aseman kelloa ja huomasi hämmästyksekseen sen olevan jo kymmentä yli seitsemän. Hänen äitinsä näki hänen ihmettelevän eleensä:

— Vai myöhästymme, kun meidän tarvitsee odottaa vain kaksikymmentä minuuttia?

He menivät odotussaliin. Heti oven avattuaan rouva Guibert peräytyi. Mutta Paula työnsi häntä hiljaa eteenpäin. Sali oli täynnä juhlapukuisia ihmisiä. Chambéry'n hienosto siellä odotti Aix-les-Bains'in junaa, teatterijunaa. Äiti ja tytär tunsivat Dulaurens'it.

Hämillään rouva Guibert aikoi vetäytyä takaisin ja kuiskasi Paulan korvaan:

Silloin miellyttävän näköinen nuori mies erkani eräästä naisparvesta ja tuli heidän luokseen. He tunsivat luutnantti Jean Berlier'n, joka oli Marcel'in ystäviä. Hän tervehti heitä tuolla ritarillisella kohteliaisuudellansa, joka heti sai ihmiset häneen mieltymään.

— Te olette varmaankin tulleet kapteenia vastaan, eikö niin, rouva
Guibert? Sillä tehän ette mielellänne lähde liikkeelle.

— Kuinka iloiseksi hän tuleekaan hetken perästä, kun näkee teidät täällä.

— Ennen muinoin hänen isänsä oli aina häntä vastassa, sanoi vanha rouva nuorelle miehelle, jonka oli lapsena tuntenut. Tiedättehän.

Ja jottei tässä yleisessä paikassa syvennyttäisi suruun, lisäsi Jean
Berlier:

— Vain yhdeksi illaksi. Menemme Aix'iin. On Kulkurielämän ensi-ilta.
Mutta tehän ette välitä teattereista.

Vaikka hän puhuikin puoliääneen, oli kaksi vaaleapukuista nuorta neitosta kuitenkin saattanut kuulla, mitä hän sanoi, ja toinen heistä, rohkeakatseinen, tumma tyttö, purskahti nauruun. Muuan rakuunaluutnantti, joka par'aikaa puheli heille, oli ehkä naurunpurskahduksen aiheuttanut. Paula katsoi halveksivasti nuoreen tyttöön tummilla silmillänsä, joiden teruset välähtivät kuin salaman leimahdus.

Vanha rouva istui nurkan pimentoon tyhjän nojatuolin viereiselle tuolille, vaatimattomien tai arkojen ihmisten tavalla.

— Mutta istuhan toki nojatuoliin äiti, sanoi hiukan jyrkästi Paula, joka juuri oli kylmäkiskoisesti vastannut toisen neitosen ystävälliseen tervehdykseen, sen, joka ystävättärensä nauraessa oli punastunut.

Puheltuaan vielä hetkisen, nuori mies jätti heidät ja palasi äskeisen seuransa luo.

Paula, joka katsoi hänen jälkeensä, kuuli, kuinka hän antoi tietoja rouva Dulaurens'ille.

— Kapteeni, ristin saanut, kuuluisa, luetteli kiireisesti Jean Berlier, jota hiukan tuskastutti tämä kuulustelu, sillä tumma neitonen kutsui häntä.

— No mutta, ettekö ole kuullut Andriba'n taistelusta, jossa hänen komppaniansa liike vaikutti ratkaisevasti voiton saantiin?

Ilmeisesti hän liioitteli aika lailla. Meidän päiviemme Ranska ei kerskaile sotilastensa mainetöillä.

Luutnantti Berller'n sanat saivat aikaan sen, että rouva Dulaurens heti lähestyi rouva Guibert'iä. Sopihan nyt olla tuttava tuon lesken kanssa, vaikka hän oli joutunutkin puille paljaille, kun hänen poikansa oli niin mainehikas.

— Kapteenihan saapuu tänä iltana, rouva Guibert. Kaikkien meidän sydämemme ovat olleet hänen mukanaan tämän kauhean sotaretken aikana, hänen taistellessaan siellä kaukana ja tuottaessaan kunniaa isänmaallensa. Sanomalehdet ovat meille tuoneet tietoja hänen uroteoistaan Andriba'n taistelussa.

Vaimonsa takana herra Dulaurens, kuuliainen ja juhlallisen kohtelias pieni mies nyökkäili päällään hyväksymisensä merkiksi, mutta nuori Clément, lihava ja lystikäs kahdeksantoista vuotias veitikka, joka ällistyneenä oli kuunnellut äitinsä puhetta, veti hiasta Jean Berlier'ta ja supatti:

— Eipä se äiti häikäile. Hän ei lue mitään muuta kuin hienoston kronikkaa Gaulois lehdestä. Kuinka kummassa hän saattoi muistaa sen madagaskarilaisen nimen? Minä kyllä ne osaan, kaikkein vaikeimmatkin. Olen niillä urheillutkin toverieni parissa, sillä sotaretkestä itsestä en tiedä tämän taivaallista. Kuulkaahan: Ankerramadinika…

Siten piiritettynä rouva Guibert oli pahemmassa kuin pulassa. Kuinka pistikään silmään noiden komeiden iltapukujen rinnalla hänen yksinkertainen ja koruton surupukunsa, vaikka hänen tyttärensä käsi olikin sitä korjaillut. Hän tunsi, ettei ainoakaan ajatus yhdistänyt häntä noihin suurmaailman ihmisiin. Koko joukko oli tullut hänen lähellensä ja lausui hänelle kohteliaisuuksia. Rouva Dulaurens'in jälkeen onnitteli häntä rouva Orlandi, vanha italialainen kreivitär, joka oli vetäytynyt Chambéry'hin, minkä lääkäri oli hoitanut paljon hermotauteja. Herra de Marthenay, rakuunaluutnantti, tarkasteli häntä monokkelinsa läpi melkein hävyttömän uteliaasti. Hän vastaili vaatimattomasti ja arasti, posket punaisina, ja hänen tyttärensä, joka huomasi sen, auttoi häntä parhaansa mukaan. Tyttären käytös oli luontevampaa, vieläpä hiukan jäykkääkin, vaikkakin hänelle osoittivat kilvan ystävällisyyttään nuo molemmat nuoret neitoset: tumma Isabella Orlandi, jonka puhe oli yhtä teeskenneltyä kuin koko hänen olentonsakin, ja varsinkin toinen, Alice Dulaurens, joka oli vaaleaverinen ja luonnollisen suloinen. Hän oli Paulaa kohtaan aivan ylenmäärin kohtelias ja herttainen. Hänellä oli pieni sievä ääni, joka viserteli ja sorahteli, lieventäen kovat tavut ja lausuen kaikki sanat yhtä suloisen pehmeästi.

— Saapuuko veljesi? Olet varmaan iloinen? Siitä on jo vuosia, kun olen häntä nähnyt. Muistatko sitä aikaa, kun yhdessä leikittiin Maupas'sa tai Chênaie'ssa?

— Kyllä muistan, Paula sanoi, mutta nyt ei enää leikitä. Maupas'n puutarha on jäänyt hoitamatta ja Chênaie'n puutarha on liian hyvin hoidettu.

Ja Paula ihmetteli itsekseen, miksi tämä hänen entinen koulutoverinsa, josta elämä hänet oli erottanut, osoitti niin suurta ystävyyttä häntä kohtaan. Hän katseli mustaa pukuansa, joka oli aivan sileä ja yksinkertainen, ja ihaili kadehtimatta vaaleansinistä, valkoisilla pitseillä koristeltua ja hiukan avokaulaista miehustaa, josta kohosi kuin hento kukka Alice'n valkoinen, hoikka ja notkea kaula. Vaatteista hänen silmänsä siirtyi kasvoihin, joiden piirteet olivat hienot ja puhtaat ja joiden moitteeton hipiä vienosti punersi. Hän ei voinut olla sanomatta:

Helakat posket lehahtivat purppuran punaisiksi. Ja Alice'n astuessa muutamia askeleita syrjään, antaakseen tietä ohikulkevalle matkustajalle, huomasi Paula, että hänen veltto ja ikäänkuin väsynyt käyntitapansakin vain lisäsi raukealla suloudellaan tämän viehättävän ja hennon tytön kauneutta, jonka rinnalla hän itse selvemmin tunsi oman voimakkaan nuoruutensa.

Lyon'in pikajunan kohina keskeytti kovakouraisesti tämän pakinan. Koko joukkue ryntäsi ulos odotussalista. Dulaurens'it ja heidän seurueensa hakivat ensimmäisen luokan vaunuja asemasillan eteen muodostuvasta teatterijunasta, ja solan kautta, joka jäi tahalla katkaistun junan osien väliin matkustajat jo kiirehtivät kohden odotussalin ovea.

Ensimmäisenä kaikista riensi pitkä ja laiha, uljasryhtinen nuori mies, jonka pää oli ylpeästi kenossa. Kädessään kantoi hän vihreällä sarssilla päällystettyä sapelia. Heti rouva Guibert'in huomattuaan, hän riensi häntä kohden ja pian oli poika äitinsä sylissä.

— Poikani! huudahti äiti ja purskahti itkuun, vaikka oli päättänyt pysyä lujana.

Suoristauduttuaan syleilystä poika katseli hellästi ja liikutettuna vanhaa äitiään, jonka olentoon koettelemukset olivat painaneet jälkensä. Hänen pronssinruskeat, melkein kovat kasvonsa kävivät surullisiksi. Nimi, jota heidän ei tarvinnut lausua, saattoi heidän huulensa värisemään, ja sama kallis muisto järkytti heidän mieltään. Jälleennäkemisen ilo aukaisi uudelleen heidän arpeutuneen surunsa haavat.

Silmät lempeinä Paula katseli isoa veljeänsä ja äitiänsä. Vaunuosastonsa astuimen edessä seisoivat Alice Dulaurens ja Isabella Orlandi, jotka olivat kääntyneet päin ja katselivat myös äidin ja pojan hellää kohtausta: edellisen silmät tarkastivat täynnä myötätuntoa nuorta upseeria, ja jälkimmäinen silmäili ivallisesti rouva Guibert'iä, syystä että tämä oli pyylevä ja liikutettu.

Hiukan syrjempänä odotti kunnioittavaisesti Jean Berlier. Hän lähestyi
Paulaa:

Marcel tuli jo suutelemaan nuorta sisartansa. Iloisesti astui silloin
Jean esiin:

Ja sydämellisesti syleilivät molemmat miehet toisiansa. Jean, joka oli hetkeksi heltynyt, sai taas takaisin valoisan hymynsä.

— Me menemme Aix'iin vähän hulluttelemaan. Ja hän viittasi umpimähkään teatterijunaa piirittäviin joukkoihin.

Marcel Guibert katsahti ohimennen noihin juhlapukuisiin nukkiin, jotka kiitivät junaan. Mutta Paula kääntyi heihin päin ja näki Alice'n, joka kurotti päätään ikkunasta ja sanoi hänelle hyvästi. Hän nyökkäsi vastaan nopeasti ja kankeasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut jonkinlaista epäluuloa tai taikauskoista pelkoa tuota viehättävää kuvaa kohtaan. Liian aikaiset onnettomuudet olivat tehneet hänen hehkuvan ja herkän mielensä ylpeän araksi. "Miksi meitä nyt näin lähennellään", mietti hän. Hänen mustat silmänsä kääntyivät veljeen, joka poistui taluttaen äitiänsä. Ja hän lisäsi itsekseen: "Liian paljon rikkautta, eikä kylliksi rohkeutta".

— Kas, meidän vanhat vaunumme, huudahti Marcel, nähdessään Trélaz'n ajopelit.

— Nämä me vain olemme jättäneet itsellemme, selitti rouva Guibert, ikäänkuin anteeksi pyytäen.

Huudahtaessaan ei Marcel ollut odottanut saavansa tällaista vastausta. Vanhat vaunut muistuttivat hänelle hänen lapsuuttansa, ja ne ilmaisivatkin nyt perheen häviöön joutumista. Hänen kasvonsa synkistyivät: hänelle selveni yht'äkkiä kuinka aineelliset vastoinkäymiset olivat mahtaneetkaan lisätä surun ja murheen taakkaa Maupas'sa. Omasta puolestaan hänellä ei ollut suuria vaatimuksia, hän oli tottunut tyytymään vähään, mutta äitinsä ja sisarensa tähden suretti häntä tämä puutteenalaisuus, jota hän aavisti, ja rouva Guibert sanoi itsekseen:

He ajoivat läpi Chambéry'n, Savoijin uinuvan pääkaupungin, jonka yli kohoaa kuin kypärintöyhtö sen historiallinen linna, ylväänä ja kepeänä kohti taivasta. Marcel veti mielihyvällä sisäänsä kotiseutunsa ilmaa. Kaupungin piiristä päästyä Trélaz'n kunnianarvoisat vaunut herättivät hänessä kokonaisen sarjan muistoja. Maisema, joka aukeni hänen silmiensä eteen, kertoi hänelle hänen onnellisesta ja intomielisestä nuoruudestaan. Kuinka usein hän olikaan Vimines'in mäeltä ihaillut sen jylhiä ääriviivoja ja kaunista valaistusta. Keskustassa yli läheisten vuorten kohoavan Granier'n ja Pas-de-la-Fosse'n paljaiden kallioseinien eteen muodosti metsä kuin laajan viheriän kaaren, jonka sopusointuista rauhaa kolme kirkontornia täydensi. Kuin lammas laitumella kyykötti vehmaan vehreyden keskellä Belle-Combette'n kirkko, korkeinna kaikista kohosi synkkä ja vallitseva Montagnol, joka muistutti linnoitusta, ja puoleksi piiloutuneena metsän helmaan, osoitti vaatimattomampi ja heiveröisempi Saint-Cassin taivasta kohden. Kuinka kaunis olikaan vastakohtaisuudessaan tämä maisema, jossa tuon rauhaisan rinteen lempeys lievensi uhkaavien ja karujen kallioiden ankaruutta.

Kun vaunut jättivät valtamaantien ja rautatien yli mentyään kääntyivät jyrkälle Vimines'in tielle, joka painuu metsän pimentoon ja kulkee ohi Maupas'n avonaisen ristikkoportin, nousi Marcel vaunuista, helpottaakseen hevosen kuormaa. Ensimmäisenä hän saapui perille, tuohon maalaistaloon, joka, kuten ennenkin, oli soijaköynnösten, jasmiinien ja ruusujen peitossa. Kuten ennenkin seisoivat käytäväin puut juhlallisina ja hartaina illan hämärässä. Ja pihan santa narskui niinkuin ennenkin jalkojen alla. Ovella hän odotti äitiänsä ja auttoi häntä ylös portaita. Ja kun he pääsivät sisään, pusersi hän rintaansa vastaan itkevää vanhaa naista. Paulakaan ei voinut enää hillitä itseään, vaan antautui tunteittensa valtaan. Perheen pää oli poissa, ja seisoessaan kodin kynnyksellä oli hänen poikansa manannut esiin hänen tarmokkaan hahmokuvansa, hänen hyvän hymyilynsä, hänen luottamusta herättävän olentonsa. Yhtyessään jälleen nämä kolme tunsivat ihmiselämän sen koko syvyydessä, ilon ja surun sekoituksessa…

Samaan ensimmäisen luokan vaununosastoon olivat asettuneet Dulaurens'it, rouva Orlandi, hänen tyttärensä ja luutnantti Armand de Marthenay. Isabella oli vallannut yhden nurkkapaikan ja sai töintuskin toisen säilymään liehittelijällensä, Jean Berlier'lle. Kun tämä viimein tuli vaunuun, juuri junan liikkeelle lähtiessä, otti nuori tyttö hänet jokseenkin huonosti vastaan:

— Te pistitte itsenne noiden Guibert'ien joukkoon kaikkien katseltavaksi. Se oli kerrassaan naurettavaa.

Alice Dulaurens punastui, mutta ei rohjennut sanoa vastaan. Nuori mies ei joutunut niin vähästä ymmälle. Hän käytti liehitellessään mielellään ivallista ja naljailevaa puhetapaa, joka samalla kertaa ärsytti ja veti puoleensa hänen vastapariaan, tuota sievää ja piloille hemmoteltua lasta.

— Se on kyllä totta, hän sanoi, että Guibert'it eivät välittäneet virallisista kaavoista, kohdatessaan toisensa kolmen vuoden erossa olon ja surun jälkeen. Eikä edes teidän pukunne saanut katsettakaan kauniilta kapteenilta.

— Hän on kalju, sanoi de Marthenay, jonka taaja tukka törrötti päässä kuin harja.

— Niin on, hän on tullut kaljuksi siirtomaissa. Jos hän olisi pysynyt Ranskassa, olisi hän varmaankin saanut pitää aikamoisen peruukin päässänsä.

Isabella ei vain herjennyt. Salainen kiukku saattoi hänen ahdistamaan
Jean'in ystäviä, vieläpä menetti hän kaiken malttinsakin:

— Kuulitte kai? Hänhän vasta on eriskummallinen otus, tuon teidän kapteeninne äiti. Ei ole koskaan astunut jalallansa teatteriin. Mitä hän sitten on tehnyt elämänsä aikana?

— Hän on tehnyt sellaista, mitä te ette koskaan tee: hän on elänyt muita varten.

— Niinkö luulette? Mutta minäpä luulen, että hänen elämällään on ollut enemmän sisällystä kuin koskaan on teidän elämällänne, vaikka tulisitte sadan vuoden vanhaksi.

— Te liehutte paikasta toiseen, ei se ole samaa. Mutta mihin ponnistukseen te pystytte?

— Kas vaan! Köyhän kanssa, kai tarkoitatte? Ei kiitoksia! Elää kituuttaakseni huonolla ruualla ja pumpulihameissa.

Ja hän näytti kauniita hampaitaan, jotka hohtivat terävinä ja saaliinhimoisina.

— Isabella ojensi hänelle hienon, hansikattoman kätensä. Jean oli tutkivinaan sitä tarkasti:

— Minä näen, että te menette naimisiin ruman ja upporikkaan nelikymmenvuotiaan kanssa. Mutta häiden jälkeen hän näyttää oikean luontonsa, inhottavan itaruutensa. Synti saa aina palkkansa.

Hän lausui tämän ennustuksen juhlallisella ja saarnaavalla äänellä, joka herätti hilpeyttä koko vaunussa.

Kun keskustelun langat taas olivat hajaantuneet, kuiskasi hyväntuulensa takaisin saanut Isabella iloisesti vastakumppanilleen:

— Syyttäköön silloin saituri itseänsä! Minä rupean pettämään häntä.

— Teidänkö kanssanne? Ehkäpä. Kyllä, mielelläni. Ja taas hän purskahti nauruun näyttäen valkoisia hampaitaan, jotka olivat vankat kuin nuorella koiralla, ja katseli rohkeasti nuorta miestä, joka häntä miellytti.

Alice'n oli tämä julkea lörpöttely saattanut aivan hämille, ja hän punastui kumppaninsa puolesta. Pian hän omiin ajatuksiinsa vaipuneena rupesi torkkumaan, uneksien tuollaisesta Isabellan ylenkatsomasta rakkausavioliitosta, jota hänen saattoivat haaveksimaan äsken asemalla näkemänsä kasvot.

Rouva Dulaurens, jolle kesäkutsujensa onnistuminen tuotti päänvaivaa, sanoi pojallensa, joka hänelle toisteli eriskummallisia madagaskarilaisia nimiä:

— Kaikesta päättäen kapteeni Guibert on sankari. Meidän pitää kutsua hänet luoksemme.

Ja hänen miehensä, joka pitkään ja rauhallisesti oli keskustellut rouva
Orlandin kanssa, lausui molempien yksimielisenä loppupontena:

— Ennen kaikkea pitää katsoa, että pysyy rauhallisella mielellä. Siinä on elämisen taidon koko salaisuus…

II.

Veljen ja sisaren välinen ystävyys on yksinkertaisen ja luontevan suloista, mikä erottaa sen kaikista muista tunteista. Se on tietenkin turvassa rakkauden rajuilta ailahduksilta ja sen kiihkeiltä tunteenpurkauksilta, jotka ovat liian huumaavia voidakseen olla pysyväisiä. Kuitenkin se on toisenlaista kuin tavallinen ystävyys, jota tuntevat toisiaan kohtaan samaa sukupuolta olevat henkilöt. Siihen tulee lisäksi jotakin häveliästä, herkkätunteista ja hellää, jota nainen siihen tuo. Vielä enemmän erottaa sen kaikista muista tunteista noiden molempien ystävysten ihmeellinen kyky ajatella ja tuntea samalla tapaa. Se johtuu yhteisestä alkuperästä ja yhteisestä lapsuudesta, mikä saattaa ymmärtämään puolesta sanasta, muistamaan samoja tapahtumia samalla hetkellä, hengittämään alituisesti samaa kotoista ilmaa ja samaa menneisyyden tuoksua. Ei edes rakkaudella ole tätä erikoista ominaisuutta, ja se voi sitä kadehtia…

Oljesta punotuissa korituoleissa istuivat Marcel ja Paula Guibert Maupas'n puutarhassa ja iloitsivat, tekemättä toisilleen turhia tunnustuksia, huomatessaan, että elämä oli heitä samalla tavalla kypsyttänyt ja muovaillut, vaikka he olivatkin olleet niin pitkän aikaa erossa ja niin kaukana toisistansa. He tunsivat toisin kuin taannoin, mutta kuitenkin samalla tapaa.

— Minun on niin hyvä olla tässä, oli nuori mies sanonut, että laiskottelen tässä koko päivän.

Hän oli laiha. Hän tarvitsi lepoa. Huolimatta lujasta terveydestään oli hän kuitenkin heikontunut siirtomaan retkellä. Kuume ahdisti häntä yhä, vaikka sen puuskat kyllä harvenemistaan harvenivat. Ja hän toivoi pian reipastuvansa Savoijin terveellisessä ilmassa.

Oli tuollainen tyyni suvi-iltapäivä maalla, jolloin aivan luulee kuulevansa, kuinka ilma väräjää. Ei tuulenhengähdyskään hipaissut heidän kasvojansa. Puiden latvoissa vain silloin tällöin vieno tuulahdus liikutteli lehmusten hentoja lehtiä, jotka lepattivat ja näyttivät vuoronperään tummanvihreitä yläpintojaan ja vaaleampia alapintojansa.

Pyöreällä puutarhapöydällä, joka oli hakattu yhdestä ainoasta liuskakivimöhkäleestä, oli hajallaan sanomalehtiä ja kirjeitä. Paula rupesi tarkastamaan postia, josta hänen veljensä ei välittänyt:

— Yhä kirjoittavat sanomalehdet sinusta. Tahdotko lukea, mitä sinusta sanoo Alppitorvi ja Tasavaltalainen Savoiji?

— Sitten tässä on kutsukortteja, jatkoi sisar. Sinun ikäluokkasi sotilaat pitävät kemut sinun kunniaksesi. Pääsylippu Aix-les-Bains'in kasinoon. Toinen Kukkahuvilaan. Vapaaherratar Vittoz ottaa vastaan tiistaina.

— Mitä se minuun koskee? Minä en tahdo tavata ketään, en yhtään ketään.

— Sinä olet muodissa. Sinun täytyy tyytyä kohtaloosi. Muut supistavat vapauttasi. He omistavat sillä tapaa osansa sinun uljuudestasi.

— Mutta kaikki ihmiset puhuvat siitä. Nykyään on muodissa olla mainehikas. Ennen pitkää saamme Dulaurens'it luoksemme ja vielä monet muut, joita emme ole tavanneet sen jälkeen kuin levisi huhu meidän köyhtymisestämme.

Hänen sileään otsaansa, jota musta tukka varjosti, oli tämä koettelemusten aika uurtanut katkeruuden vaon.

Marcel oli ääneti. Hän antautui muistojen valtaan, joita oli täynnä tämä hänen esi-isiensä maa. Hän näki menneiden tapahtumien nousevan maakamarasta ja lentelevän ympärillään kuin visertelevät linnut. Lapsirikkaiden perheiden lapsissa vain näkee tuota onnellista tunteiden herkkyyttä ja intomieltä, joka kehittyy raittiissa, iloisessa ja avomielisessä sisarusparvessa. Se tekee lapsuuden ihmeelliseksi taika-ajaksi, joka valaisee miehuuden ikää ja luo vielä vanhuuteenkin hohdettansa. Ja tämä onni on niiden palkintona, joilla on ollut rohkeutta elää ja luoda elämää ympärilleen. Niin Marcel'kin hymyili toiselle, pikku Marcel'ille, jonka hän näki selvästi silmiensä edessä, juoksentelevan läheisillä niityillä mukanaan kokonainen liuta ilakoivia veljiä ja sisaria. Ja Paulan ja hänen keskensä alkoi sarja kysymyksiä: Muistatko… Hän eteni muistelmissaan aina noihin kaukaisiin vuosiin saakka, jolloin sielu vielä on salaperäisyyden verhoama, ja hän sanoi lopuksi:

— Muistatko?… Mutta ethän sinä voikaan sitä muistaa, et ollut silloin vielä syntynyt. Me olimme pitkällämme ruohikossa. Olimme silloin ensimmäistä kertaa kesälomalla kotona, muistaakseni. Isä kertoi meille tarinoita Iliadista ja Odysseiasta. Ja me elimme nuo runot leikeissämme. Minä olin vuoron perään Hector, vuoron perään sukkela Odysseus. Mutta siihen aikaan minä pidin enemmän Hectorista, jonka jalomielisyys ja alakuloinen urheus voimakkaasti vaikuttaa lapsen mieleen. Myöhemmin, kun luin Homeerosta, oli se minulle kuin vanha ystävä. Ja kukapa tietää, vaikka juuri noista vaikutelmista olisi seikkailuhaluni peräisin.

— Mutta ethän sinä enää lähde? kysyi Paula levottomana. Äiti on niin vanhentunut. Eikö sinunkin mielestäsi?

— On kyllä, hän on mennyt hiukan kumaraan, ja hänen poskensa ovat kalpeat toisinaan. Mutta sinähän pidät hänestä huolta. Sinuun me luotamme, Paula, me kaikki maailman rannan matkalaiset.

Sisar ei vastannut. Ja veli katui sanojaan, joiden itsekkyyden hän tunsi. Kaikista tohtori Guibert'in lapsista oli Paulaa raskaimpana kohdannut tämä varallisuuden häviö, johon sedän onnettomuus oli koko perheen saattanut. Hän oli siinä menettänyt myötäjäisensä, ja senkautta hänen naimisiin menonsa mahdollisuudet olivat melkoisesti vähentyneet. Ja vielä veljet odottivat, että hän jäisi hoivaamaan heidän äitinsä vanhuuden päiviä, ikäänkuin hänen alati tulisi unohtaa oma persoonallinen elämänsä ja tuntea turhaan nuoren sydämensä paisuvan hellyydestä.

Marcel katseli häntä pitkään, kunnioittavasti ja hellästi. Hän ihaili hänen solakkaa vartaloansa, jossa ilmeni notkeutta ja tulevaa voimaa, hänen kasvojensa hipiää, jonka hehkeyttä musta puku vielä herkensi, hänen syviä ja tummia, mutta kuitenkin lempeitä silmiänsä — naisen silmiä, joka tuntee elämää, on mitellyt voimiaan sen kanssa eikä sitä pelkää, — koko tuota arvostaan aran ja siveän immen hurmaavaa viehkeyttä. Kuinka tuollainen tyttö voisi olla herättämättä rakkautta?

Ja kun hän huomasi hiusten varjon tuolla huolestuneella otsalla, koetti hän saada Paulan hymyilemään: — Kuinka minä pidän sinun mustista hiuksistasi! En ole nähnyt kellään niin mustia. Sinä kannat ylpeästi niiden raskasta painoa. Muistatko? Kun sinä olit pieni ja kuljit hiukset hajalla, niin tukkasi oli niin suuri ja tuuhea, että maalaiseukot torilta palatessaan pysähtyivät sinua katselemaan ja mumisivat: "Kyllä on surkeata, että kiusaavat lapsiparkaa mokomallakin tekotukalla!" Ja närkästyneenä huusi heille hoitajasi-: "Vai tekotukalla! Tulkaahan vetämään, niin saatte nähdä, lähteekö se käteenne!" Ja todellakin eukot tulivat ja vetivät sinua tukasta, ja sinä itkit liiallisen kauneutesi tähden.

Hitaasti, pitäen kiinni portaiden rautaisista kaiteista ja astuen yhden portaan kerrallansa tuli rouva Guibert lapsiansa kohden. Kuten syksyn kukka koristaa paljasta puutarhaa, niin kirkasti hymyn häive hänen kasvojansa Marcel'in paluusta asti. Tämä riensi häntä vastaan ja asetti hänet omin käsin istumaan mukavaan, varjoisaan paikkaan.

— Onko sinun nyt hyvä olla, äiti? Hymy kirkasti kokonaan vanhan naisen kasvot:

— Siitä on nyt puolentoista vuotta, kun hän lähti pois. Voi tuota iltaa Ambato'ssa! Koskaan ei mene se minun mielestäni. Harhailin leirin ympärillä, huusin häntä nimeltä, huusin teitä kaikkia. Tunsin kuoleman kulkevan kintereilläni…

— Puolentoista vuotta! Onko se mahdollista?… Ja olen elänyt sen kumminkin. Se on tämän tyttösen ansio. Niin kauan kuin minussa on hengen hiventäkään, kiitän Jumalaa, että hän on antanut minulle sellaisen puolison, sellaisia poikia ja sellaisia tyttäriä kuin olen saanut.

Hän pyyhkäisi kyyneltyneitä silmiään ja alkoi tuskallisen kertomuksen, jota hänen poikansa odotti:

— Sinun setäsi Marc'in onnettomuus oli kaikkien meidän murheittemme alkuna. Me olimme liian onnellisia, Marcel. Isä oli niin voimakas ja luottavainen, ja niin väsymätön työntekijä. Vaivalloisintenkin päivätöiden jälkeen hän palasi kotiin iloisena. Ja te menestyitte kaikki toimialoillanne.

— Teitä kadehdittiin, Paula sanoi. Ja hänen veljensä, joka oli ylpeä kuin sisarkin, lisäsi:

— Sinun setäsi pankkiliike Annecy'ssa kukoisti. Mutta muuan virkamies, johon setäsi täydellisesti luotti, katosi, vieden mukanaan talletuksia ja osakekirjoja. Setäsi ei kyennyt pitämään puoliansa sitä äkillistä myrskyä vastaan, jonka tuo pako aiheutti, ja hän menetti heti niin tyyten malttinsa, että surmasi itsensä. Suokoon Jumala, että hänellä olisi ollut aikaa katua! Isäsi matkusti heti sinne. Hän selvitti asiat. Kaikki maksettiin, pääomat ja korot. Mutta meidän täytyi uhrata suurin osa omaisuuttamme. Kumminkin me pidimme Maupas'in, joka on sukutila.

— Niin on, sanoi Marcel. Maupas on meille jokaiselle lapsuutemme elävä kuva.

— Ennenkuin isäsi luovutti omaisuutensa, aloitti taas rouva Guibert, kysyi hän teidän kaikkien mieltänne.

— Niin kysyi, kyllä muistan. Silloin oli juuri sotaretki alkanut. Mutta minä näin siinä vain äärimmäistä hienotunteisuutta. Nuo rahakysymykset ovat minulle aina olleet niin vieraita, niin yhdentekeviä.

— Oli kysymyksessä sinun myötäjäisesi, lapsi kulta… Tämä hänen veljensä surullinen loppu koski kovasti isään. Hän ei saanut takaisin iloisuuttaan. Mutta työtä hän teki kahta tarmokkaammin, kahta pontevammin. Kun kulkutauti puhkesi Cognin'issa, ei hän säästänyt itseänsä tarpeeksi. Tauti tarttui häneen viimeiseksi, kun hän oli nääntynyt ponnistuksista ja väsymyksestä. Heti alusta alkaen hän tunsi olevansa mennyttä miestä. Mutta hän ei antanut meidän mitään huomata. Vasta myöhemmin minä sen ymmärsin. Hän seurasi itse taudin kulkua. Eräänä päivänä hän sanoi minulle: "Älä sure, kyllä Jumala auttaa sinua". Minä korjasin: "Niin, kyllä Jumala auttaa meitä". Hän ei vastannut siihen mitään. Hän ajatteli pelotta lähestyvää kuolemaa. Hän kuoli meidän syliimme, täysissä tajuissaan.

— Hänen vuoteensa ääressä oli Etienne, joka oli tullut Tonkin'ista,
François, Paula ja myös Etienne'n morsian, Louise Saudet.

— Hän ei voinut tulla, kuiskasi katkeruudetta, mutta kuitenkin mieli haikeana rouva Guibert. Hänelle ei annettu lupaa. Hän kuuluu Jumalalle. Emme ole ensinkään nähneet häntä, sen perästä kuin hän meni luostariin.

He antautuivat muistojen valtaan ja olivat kaikki kolme ääneti. Kuolema askarteli heidän ajatuksissaan. Mutta heidän ympärillään sykki ja värähteli iloinen elämä. Päivän polttama lehti, syksyn aikainen edelläkävijä, irtautui puusta ja leijaili hitaasti, kuin haalean ilman kantamana, maata kohden, Paula näytti sitä sormellaan veljellensä. Marcel, jonka mielen apeus oli vallannut, näki siinä vertauskuvan.

Hän ajatteli Thérèse sisarensa ennenaikaista kuolemaa. Ja hän ajatteli, kuinka hän itse jo useammin kuin kerran oli katsonut kuolemaa kasvoista kasvoihin. Mutta pian hän karkoitti mielestään nämä surulliset aavistukset:

— Olkoon elämä lyhyt tai pitkä, niin rohkeasti se on elettävä. Niin teki isä. Siksi hänen muistonsa ei masenna minun mieltäni, vaan päinvastoin vahvistaa minua.

— Lähti, sanoi rouva Guibert. Muistat kai, että hän teki ensimmäisen matkansa sinne Lyon'in tutkimus- ja tiedeseuran lähettämän retkikunnan mukana. Hänen tutkimustensa tuloksena oli, että kaivokset olivat rikkaita ja maaperä viljavaa. Myöskin kehui hän meille noiden asumattomien rantaseutujen kauneutta. Hän asettui vaimonsa kanssa asumaan Along'in lahden rannalle. Sen niminenhän se oli, Paula?

— Hän johtaa töitä kivihiilikaivoksissa. Samaan aikaan hän harjoittaa suurenmoista maanviljelystä: hänellä on riisivainioita, tomaatti-istutuksia. François meni hänen luokseen, ja myöskin serkkusi Charles, Marc sedän poika. Heidän työnsä menestyy, Jumala siunaa heitä. Etienne antaa meille elantoapua.

— Lähti. Louise on yhtä uljas kuin tyyni. Viikon perästä häiden jälkeen he astuivat laivaan. Nyt heillä on poika. En tunne sitä. En ole saanut nähdä sitä, ja rakastan sitä.

— Louise'n naimisiin meno nosti aikamoisen hälinän Chambéry'ssa. Kaikki kaupungin rouvat surkuttelivat hänen äitiänsä. "Kuinka voitte laskea tyttärenne niin kauas?" He pitivät häntä anteeksiantamattoman kovasydämisenä. Rouva Saudet näki, että Louise oli onnellinen ja se oli hänelle kylliksi. Nuo toiset ajattelivat vain itseänsä ja omaa rauhallisuuttansa. Kuten sanoo herra Dulaurens, täytyy ennen kaikkea pysyä rauhallisella mielellä.

Nimi, joka keskusteltaessa sattumalta mainitaan, näyttää aivan kuin vetävän asianomaisen paikalle. Ovatpa nämä aivan satunnaiset yhteensattumiset antaneet aihetta sananlaskuunkin. Ajoneuvot kääntyivät avonaisesta ristikkoportista hevoskastanjakäytävälle, ja Paula tunsi Dulaurens'ien hevoset ja vaunut.

— He olivat lakanneet seurustelemasta meidän kanssamme, virkkoi rouva
Guibert, jonka kasvot lehahtivat punaisiksi.

Hän oli rohkea elämän koettelemuksissa, mutta ihmisten edessä hän oli arka.

He nousivat kumminkin kaikki kolme ja menivät vieraita vastaan. Jo ajoivat vaunut tieltä pihaan, jonka santa narskui pyörien alla. Rouva Dulaurens nousi ensimmäisenä vaunuista, ja viitaten hetikohta kapteeniin, tervehti hän rouva Guibert'iä seuraavilla sanoilla:

Rouva Dulaurens oli syntyisin de Velincourt eikä unohtanut sitä missään tilaisuudessa. Tämä nimi oikeutti hänen pitämään kaikkia tekojansa suurina suosionosoituksina, vieläpä ulottamaan hyväntahtoisen suojeluksensakin noihin ansioihin ja sankaritekoihinkin, joiden oikeastaan pitäisi olla ylimystön yksinoikeutena, mutta joiden loistosta ylimystö ainakin saattoi anastaa itselleen aimo määrän julistamalla suurella melulla niiden kunniaa.

Piilossa vaimonsa selän takana kumarteli turhaan herra Dulaurens. Hän oli harmaassa puvussa kiireestä kantapäähän, hatusta kenkiin saakka. Vaistomaisesti hän oli valinnut tämän värittömyyden, joka hänelle sopi. Hän ihaili pelokkaasti vaimoaan, joka hänen melkoisen omaisuutensa tähden oli ottanut hänet, aatelittoman, mieheksensä, mutta joka käytöksellään antoi hänen lakkaamatta tuntea uhrauksensa suuruutta. Tämä avioliitto, josta hän ylpeili ja joka määräsi hänen valtiolliset mielipiteensä, velvoitti hänen syvästi kunnioittamaan aateluutta, jonka ruumiintuma hänen mielestään oli tuo kookas ja komea nainen tylyine ja kopeine piirteineen ja käskevine vieläpä karkeinekin äänineen.

Viimeisenä nousi Alice vaunuista. Hänellä oli yllään vaaleansininen puku, jonka väri hyvin sopi hänen kasvoihinsa. Hän astui hitaasti eteenpäin tuolla hänelle ominaisella raukealla suloisuudella, mikä saattoi pelkäämään, että hän siihen paikkaan särkyisi. Heti nuoren tytön nähtyään ei Marcel'illa enää ollut silmiä muille. Hän vastasi välinpitämättömästi kohteliaisuuksiin, joita hänelle ladeltiin ja jotka hänen vaatimattomuutensa ja sotilaallinen kunniantuntonsa teki hänestä sietämättömiksi.

Eittämättömästi tarkoitti häntä tämä vierailu. Hän oli sen syy ja sen tarkoitusperä. Rouva Dulaurens, syntyisin de Velincourt, oli kyllä kohtelias ja rakastettavakin rouva Guibert'iä ja Paulaa kohtaan, mutta hänen kohteliaisuutensa oli kopeata ja hänen rakastettavuutensa alentuvaista. Äiti ei sitä huomannut, mutta kyllä tytär, joka oli tarkkaälyisempi tai vähemmän hämillään. Ja keskustellessaan naisten kanssa oli rouva Dulaurens lakkaamatta kääntyvinään Marcel'in puoleen, ikäänkuin hän olisi tahtonut anastaa tuon nuoren sankarin itsellensä ja kuljettaa hänet pois vaunuissansa.

— Kuulkaapa, hyvä herra, sanoi hän lopuksi luontevasti, siitä on jo useampia päiviä, kun te saavuitte, eikä teitä näe missään. Voisi luulla, että te piiloilette. Mutta sehän ei ole teidän tapaistanne. Vihollinen siitä kyllä tietää yhtä ja toista.

Vihollinen oli epämääräinen ja mukava nimitys kaikille noille kaukaisille kansoille, joiden monimutkaisia nimiä hän ei vaivautunut pitämään mielessänsä. Ja herra Dulaurens, joka vilpittömästi ihaili muissa toimekkuutta ja rohkeutta, tahtoi vielä alleviivata vaimonsa viittausta:

— Jaa'a, te saitte tuimasti otella. Hallituksen huolimattomuutta…
Ette varmaankaan usein voineet olla rauhallisella mielellä?

Vähältä piti, ettei tämä onneton lause saanut Paulaa purskahtamaan hillittömään nauruun. Se livahti niin usein herra Dulaurens'in huulilta, että hänelle oli annettu liikanimi ritari Rauhallinen, joka samalla kertaa ilmaisi hänen ylimyksellistä vaateliaisuuttaan ja hänen rauhan rakkauttaan.

— Kaikki teidän ystävänne haluavat tutustua teihin. Minun kotini on teille avoinna, jos vain suvaitsette tehdä meille sen kunnian.

— Me olemme hyvin kiitollisia, rouva Dulaurens, mutta meillä on vielä surua.

— Me menemme sunnuntaina kukkataisteluun Aix'iin. Tulkaa mukaan. Se on yksi matkan tarkoitus. Ja illalla syömme klubissa päivällistä muutamien ystäviemme kanssa, kaikessa tuttavallisuudessa. Siellä tapaatte tovereitakin, kreivi de Marthenay'n, joka on rakuunaluutnantti ja luutnantti Berlier'n, joka on teidän ystävänne, luullakseni. Tiedätte kai, että puhutaan hänen menevän naimisiin Isabella Orlandi'n, erään kaunottaren, kanssa.

Hän levitti tätä väärää tietoa, jota hän sillä hetkellä kuvitteli mielessään, antaakseen letkauksen tuolle ylpeälle Paulalle, joka asettui hänen aikeitansa vastaan.

Naiset aavistavat jollain käsittämättömällä tavalla, jonkinlaisen arvaamiskyvyn avulla, jonka heille antaa heidän miellyttämis- ja myös heidän vahingoittamishalunsa, ketkä ovat heimolaisia keskenään, keiden sielut, sydämet tai ruumiit etsivät toisiansa ja valitsevat toisensa. Eivätkö monet emännät, vilkastuttaakseen pöytäkeskustelua, osaa kerrassaan mainiosti sijoittaa vieraitansa aavistellessaan sympatian mahdollisuutta, jonka joskus juuri he herättävät henkiin. Samoin se pahakin, jota he puhuvat toisistansa, osoittaa tavatonta aavistuskykyä ja ihmeellistä terävänäköisyyttä: useimmiten se ei perustu mihinkään varmasti todistettuun tosiasiaan, mutta siitä huolimatta sillä on kaikki todenperäisyyden tuntomerkit. Se määrittelee ihmisiä luonnon mukaan, säälimättömästi tosin, mutta aina todenmukaisesti.

Rouva Dulaurens näki kumminkin turhaa vaivaa. Nuori tyttö ei räpäyttänyt silmäänsäkään, joko hän sitten oli aikaisin oppinut hillitsemään itseänsä tai oli tämä uutinen hänelle todella yhdentekevä.

— Tottahan saamme olla varmat tulostanne, pyysi yhä itsepintaisesti ensinmainittu, ollen odottavinaan vastausta vain Marcel'ilta.

Alice katseli lempeästi nuorta upseeria, silmillään, jotka olivat siniset kuin Savoijin vaalea taivas. Paula myös katsoi häneen, mutta hänen katseensa oli synkkä. Marcel ymmärsi, että rouva Dulaurens tahtoi erottaa hänet sisarestansa, ja hän kieltäytyi, sen perhehengen ohjaamana, jota tohtori Guibert aina oli teroittanut lastensa mieleen:

— Kiitän teitä, rouva Dulaurens. Mutta minun kotiintuloni on verestänyt vielä tuoreita muistoja. En halua lähteä minnekään kotoa.

Ilonsalama välähti mustissa silmissä, mutta pitkät räpyttelevät ripset peittivät puoleksi sulkeutuneet siniset silmät.

— Hän tarvitsee lepoa, lisäsi rouva Guibert. Alice, joka katseli pihan hiekkaa, sanoi hiukan punastuen:

— Teidän isänne, herra kapteeni, paransi minut. Ennenmuinoin te kävitte usein Chênaie'ssa. Paula oli minun rakkain ystäväni. Ette saa meitä jättää.

Kun hän viimein kohotti taivaansiniset silmänsä, kohtasi hän Marcel'in katseen ja hymyili. Sitten hänen poskensa taas punastuivat. Hänen herkkä verensä seurasi hänen sydämensä salaisia liikkeitä.

— Kyllä he varmasti tulevat teitä tervehtimään, neiti, sanoi rouva
Guibert, hiukan hämmästyneenä Paulan itsepäisestä vaikenemisesta.

Mutta rouva Dulaurens ei suinkaan tahtonut joutua tappiolle. Hän ajatteli kutsujansa. Tämän Madagaskarilaisen sankarin avulla hän oli aikonut sysätä satulasta kilpailijansa, paronitar de Vittoz'n, joka näytteli Aix'issa parhaillaan kylpevää, luuvaloista tutkimusmatkailijaa. Sillä hän oli ottanut selville, oliko Jean Berlier'n puheissa perää. Nuoren kapteenin menneisyys oli kaikkein loistavimpia. Hänen rohkeutensa ja päättäväisyytensä oli suuresti vaikuttanut sotaretken onnistumiseen. Mainitsemiset päiväkäskyissä, kunnialegioonan ritariristi, kolmas upseerin nauhus tunnusti vuoronperään hänen ansionsa. Hän siis hyvin saattoi tyydyttää turhamaisuutta. Ja tällainen maine viehättikin paljon enemmän sotaisaa rouva Dulaurens'ia kuin kirjailijoiden ja tiedemiesten kuuluisuus. Ja sitäpaitsi, piti kai hiukan kannustaa kreivi de Marthenay'ta, joka ei ensinkään näyttänyt pitävän kiirettä Alice'n käden pyytämisellä.

— En mitenkään voi uskoa, että ette tule, sanoi hän nuorelle miehelle, antaen lähtömerkin. Me odotamme teitä sunnuntaina Aix'issa.

Ja toistaen koneellisesti aikaisempia sanojaan lausui hän hyvästijättäessään rouva Guibert'ille mesimakealla äänellä, joka jyrkästi soti hänen luontoansa vastaan:

— Kaikki äidit kadehtivat teitä, rouva Guibert! Alice hyvästeli erityisen herttaisesti Paulaa, joka pysyi jäykkänä. Vaunut olivat jo kadonneet ristikkoportista, ja yhä katseli Marcel autiota porttikäytävää kohden. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei ensinkään huomannut, kuinka sisar häntä tarkasteli hellän surullisesti.

Veli kääntyi sisarensa puoleen ja sanoi hiukan alakuloisesti hymyillen, ikäänkuin tuntien heikkoutensa:

Hän hämmästyi kysymyksensä vaikutusta, sillä Paulan kasvot synkkenivät ja hänen silmänsä sumentuivat.

— No, emme sitten mene sinne, eikö niin. Ollaan kotona. Me rakastamme sinua niin suuresti, äiti ja minä, ja olemme niin onnelliset, jos saamme pitää sinut luonamme. Ole meidän kanssamme. Niin kauan koti on ollut äänetön ja kuin varjossa. Mutta sinä tulit, ja päivä alkoi taas paistaa.

Marcel'in kasvot synkistyivät. Hän ei pitänyt siitä, että hänen vapauttaan rajoitettiin, eikä suvainnut sitä mielellään niiltäkään, jotka olivat kaikkein rakkaimmat hänen sydämelleen. Mutta ennenkaikkea hän oli tyytymätön itseensä. Hän oli palannut kotiin päättäen elää Maupas'sa muista erillään, hengittää siellä kylliksensä kotiseutunsa tuoksua ja muistella rakkaita vainajiansa, tuottaa myöskin hiukan iloa äidillensä ja sisarellensa, eikä nyt muuta tarvittu kuin että tuli tuo pieni tyttö, niin heti hänen päätöksensä raukesivat ja lannistui hänen tahtonsa ja ylpeytensä.

Huolimatta noista suloisista pyynnöistä, pysyi hän yhä ääneti. Paula ei voinut kauan katsella veljeään surullisena.

— Kuule, hän sanoi, mene sinä vain Chênaie'hen. Minä en voi tulla sinun kanssasi, sillä minulla ei ole pukuja.

Liian kiireesti vastasi veli — ja tämä vastaus ilmaisi selvästi, kuinka itsepintaisesti hän halusi päästä tuolle vierailulle:

— Ja sinä olet sentään auttanut meitä, huomautti rouva Guibert, katsellen hellästi poikaansa, ikäänkuin hän ei vielä olisi tottunut siihen, että hänen poikansa oli häntä niin lähellä.

Illalla myöhään, kun rouva Guibert oli jokapäiväisellä kierroksellansa tarkastamassa, että kaikki ovet olivat lukossa, näki Paula, joka oli jäänyt saliin Marcel'in kanssa, tämän taas vaipuvan outoihin ajatuksiin. Hän lähestyi veljeänsä ja laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen:

— En, vastasi hän, kieltäen heikkoutensa. Mutta tunnusti sen hetikohta, lisäten:

— Me olimme yhdessä Sacré Coeur'in luostarikoulussa. Hän on jokseenkin minun ikäiseni, ehkä hiukan nuorempi. Luostarissa ollessamme hän oli kiintynyt minuun kuin nuorempi sisar. Sillä hän on lempeä, alistuvainen, arka ja antaa mieluummin muiden päättää puolestansa.

— Kuinka, ei meidän piiristämme? Siksikö, että Dulaurens'it ovat rikkaampia kuin me? Ranskassa, Jumalan kiitos, ei sentään rikkaus määrää yhteiskunnallista asemaa.

— Enhän minä sitä tarkoittanut. Ne ihmiset, joista on puhe, käsittävät elämän toisin kuin me. Se on heistä vain ulkonaista komeilemista. He eivät osaa erottaa mitättömyyksiä tärkeäarvoisista asioista. En minä osaa sitä sinulle selittää, mutta en minä tahtonut suututtaa sinua.

— Rupeatko sinä saarnaamaan minulle maailmasta ja ihmisistä? Ennenkuin olet maailmaa nähnytkään, tahdot sinä sitä arvostella!

Närkästyneenä veljensä äänen loukkaavasta sävystä kääntyi Paula poispäin. Ja purkaen vihdoin sydämensä katkeruuden hän virkkoi:

— Luuletko sinä, että minä en vielä osaa erottaa hymyn teeskentelyä ja huulien valhetta? Kyllä vaan! Nuo ihmiset eivät voi meitä suvaita ja tahtoisivat meitä halveksia. Sinua he kyllä koettavat houkutella puoleensa, sillä sinun seurasi hivelee heidän turhamaisuuttaan, mutta he karttavat äitiä ja minua, jotka olemme vain varattomia naisparkoja. Alice on määrätty eräälle kreivi de Marthenay'lle eikä suinkaan sinulle.

Ilman tuota viimeistä lausetta tämä närkästynyt puhe olisi tehonnut. Mitä Paula tuossa niin selvästi ja täsmällisesti sanoi, sitä Marcelkin oli jo tuntenut, vaikkakin epämääräisemmin. Hänen ylpeytensä ja se hellä rakkaus, jota hän tunsi äitiänsä ja sisartansa kohtaan, olisi pidättänyt häntä. Mutta loppu teki kaikki tyhjäksi. Jo pelkkä ajatuskin, että tuo salonkiupseeri, joka odottamatta paiskautui hänen elämäänsä, olisi hänen voitosta varma kilpailijansa, herätti hänen taistelun, valloituksen, hallitsemisen vaistonsa. Hän tuli mustasukkaiseksi, jo ennenkuin rakasti.

III.

Kas, tuolla ne tulevat! tuolla ne tulevat! sanoi Jean Berlier, osoittaen sormellaan kilparadan äärimmäistä päätä.

Marlioz'n kilparata on noin parin kolmen kilometrin päässä Aix-les-Bains'istä, Chambéry'n tien varrella. Katselijoiden parvekkeet, joiden hallussa on toinen kilparadan sivuista, ovat Revard'in vuoreen päin. Näköala niiltä on selväpiirteinen ja silmää kiehtova. Etualalla on viheriöitä niittyjä, joita siellä täällä halkovat kapeat poppeliaidat, ja niiden takana katse yht'äkkiä törmää jyrkkiin kalliorinteisiin, joiden säännöllinen jono on katsella kuin jokin muinainen vallitus ja joka päivän aikaan on vailla kaikkea suloa ja kauneutta, mutta illalla loistaa satumaisen ihanana laskevan auringon valossa.

Kukitetut vaunut lähestyivät todellakin nurmikentän päästä, ajaakseen ohi parvekkeiden, jotka olivat täpötäynnä loistavaa yleisöä. Nähdessään vaunut, tömistelivät katselijat innostuksesta jalkojaan ja liikkuen edestakaisin kuin lauma hulluja tai uuttera mehiläisparvi, riistivät he korit ohikulkevilta kukkakauppiailta, asettivat eteensä sotavaruksensa ja valmistautuivat lähestyvään otteluun, päästäen kiihkeitä ja turhia huutoja kuin hyökkäävät sotilaat.

Pilvettömän päivän kirkkaudessa lähestyi tuo keijukaiskulkue välkkyen ja kimallellen. Vielä ei voitu eroittaa muuta kuin jono valopilkkuja, joista aika-ajoin singahteli valkoisia salamoita, aina kun auringon säteet sattuivat hevosten kiiltäviin haarniskoihin tai vaunujen loistaviin pyöriin. Se suureni ja, kuvastuen kullassa kylpevää taivaanrantaa vastaan, se loistossaan ja upeudessaan muistutti jotakin itämaista saattuetta, toi mieleen taulun Tietäjät itäiseltä maalta, jonka eräs veneetsialainen, väri-iloa intohimoisesti rakastava mestari oli maalannut.

Suuren parvekkeen ensi rivissä istuivat Dulaurens'it kutsuvierainensa, Jean Berlier Isabellan vieressä ja Marcel Guibert rouva Dulaurens'in ja Alice'n välissä. Paula oli kieltäytynyt seuraamasta veljeänsä, ja tämä istui nyt vaiteliaana paikallaan, huomaamatta tuota kimmeltelevää näkyä, joka väikkyi hänen silmiensä edessä, nähden vain kahden surullisen naisen kasvot, ikävöiden Maupas'n suloista lepoa ja rauhaa ja alkaen tuntea jo tuota sisäistä lannistumista, joka on rakkauden seuralainen.

Orkesteri alkoi soittaa tanssimusiikkia. Niiden sävelten keveässä tahdissa, jota vain nauru ja huudot katkaisivat, ryhdyttiin taisteluun. Haluten kiihkeästi päästä mukaan juoksivat myöhästyneet poikki kilparadan, ja hetken aikaa kihisi ja kuhisi nurmikentällä vaaleita pukuja ja päivänvarjoja.

Lapset saivat osakseen ensimmäiset kukkavihot, joita kepeät kädet hellävaroen heittivät. Kevään airueina heitä, noita ihmiselämän kevätkukkia, kulki juhlakulkueen etunenässä. Punakoita pikkulapsia kiikkui käsivarret paljaina suurissa punaisissa koreissa tahdissa astuvien aasien selässä. Pienet merimiehet heiluttivat uljaina pahviairojaan pitkissä, kaisloilla koristetuissa ruuhissaan, joita berberiläishevoset vetivät. Hevosten liehuvat harjat ja hännät kuvasivat epäilemättä meren ärjyviä aaltoja. Ruusunpunaisissa puvuissaan kohosivat pikku tytöt vehreyden keskeltä kuin ihmeelliset linnut pesistään. Ja koko tuo pienokaisjoukko, jota vahti valppaiden hoitajattarien jono, huumaantui käsientaputuksista ja auringosta, soitosta ja ilosta kuin nuori Bacchus.

Sirosti hilliten vauhtiaan lähenivät hitaasti seuraavat vaunut ja tarjoutuivat vuorostansa tuohon hempeään taisteluun. Ne kuljettivat suloisinta, mitä maa päällään kantaa: naisten kauneutta ja kukkien tuoksua. Paljaiksi riistettyjen kukkatarhojen sielu asusti vielä noissa kulkevissa kukkatarhoissa. Rattaat, vaunut, faetonit, landoot aivan hukkuivat kukkiin, joita tuhansissa eri vivahduksissa oli soinnutettu yhteen. Raskaat asterit, tummanvioletit kuin syksyinen hämärä, valkoiset päivänkukat, nuo rakastuneiden oraakkelit, kurjenmiekat punaisine kelloineen jotka soittavat iloa ja riemua, vienosti punertavat alppiorvokit, jotka ovat Revard'in kallisarvoinen ja ainoa kaunistus, hortensioiden ruusunpunaiset ja vaaleansiniharmaat pallot, eri väreissä ja vivahduksissa väikkyvät kämmekänkukat, loistivat ilman vehreyden verhoa voittoisassa ihanuudessaan tai katselivat kahta kauniimpina palmujen eksoottisista lehvistä tai punertavien metsäkanervien keskeltä, joiden hienolehtiset varret ovat niin hentoja ja herkkiä, että päivän paahde panee ne huojumaan.

Puoleksi pitkällään tämän kukkasaroista ryöstetyn upeuden keskellä, hymyilivät ylimielisesti kulkueen nuoret naiset. He luottivat siihen, että heidän moitteettomien muotojensa herättämä hurma takaisi heille voiton maan kukkivasta loistosta. Sillä he tiesivät olevansa ylväimmät kukkaset, lumoavammat ja juovuttavammat kuin kaikki muut, he, joissa luonnon liikkumattomaan ja itsetiedottomaan ihanuuteen vielä liittyi liikkeen sopusointu ja älyllisen elämän tenhovoima. Sillä kantoihan heidän virheettömän ruumiinsa upea ja norja varsi heidän kasvojaan kuin kauneuden jumalaista kukankupua!

Hurmaantunut katselijajoukko sekoitti toisiinsa maan ja naisen ihanuuden. Ja keveiden kukkavihkojen lakkaamaton lentely yhdisti parvekkeiden yleisön noihin ylvästeleviin ohikulkijoihin, jotka kyyristyivät suosionosoitusten myrskyn alla ja hengittäen maan ja ilman samanlaista tuoksua näkivät ihmeekseen etenevänsä kukkatantereella ja kukkasateessa.

Yleinen innostus kohosi korkeimmilleen, kun katselijat näkivät kesän allegorian lähestyvän. Valkoisten hevosten vetämissä vaunuissa, joiden kullatut pyörät kiilsivät auringossa, seisoi kasoittain viljalyhteitä, joiden kullan tekivät vielä kirkkaammaksi punaiset unikot ja siniset ruiskukat, nuo vainioiden rubiinit ja safiirit. Nuorten tyttöjen hulmuavat hameet olivat oljenkeltaiset ja valloillaan olevat hiukset valuivat kultaisina laineina hartioille, kuten Botticellin norjilla kevätesikko-neidoilla. He, samoinkuin tuo kypsä, kultainen viljakin kuvasivat menestystä ja onnea.

Isabella Orlandi ja Jean Berlier tyhjentelivät hilpeän vilkkaasti kukkakorejansa. Nuori tyttö oli valkoisessa palttinapuvussa ja hänen miehustansa, jonka boleroliivi puoleksi peitti, oli koristettu laskostetulla helmiäisenhohteisella silkillä. Ilo ja nautinto huumasi hänet ja hänen verensä virtasi nopeammin, saaden hänen tummat poskensa hehkumaan. Nuo molemmat nuoret säästivät ankarimmat iskunsa muutamille typerille vanhoille naisille, jotka kuin mitkäkin pyhyyden loukkaajat olivat rohjenneet tulla rumentamaan tätä nuoruuden ja kauneuden kulkuetta. Niitä näkee kaikissa hienoston juhlaesityksissä, Nizzassa, Monte Carlossa, Aix'issa, ne ovat kaikesta päättäen samat kaikkialla. He koettavat unohtaa kuoleman tai pettää sitä, ja kumminkin on kuolema painanut merkkinsä heidän kasvoihinsa, jotka meitä kehottavat nauttimaan mitä kiireimmin elämästämme tai muistuttavat meille ajattaren ankaruutta. Yksi heistä, johon viimein heitto osui, piteli vaivalloisesti hattuansa tai tukkalaitettansa, jonka heittoaseet olivat työntäneet kallelleen. Silloin noiden molempien nuorten naurulla ja naljailemisella ei enää ollut rajoja.

Alice Dulaurens'in vieressä, jonka utuista kauneutta kohotti hänen malvanvärinen, valkoisilla pitseillä koristettu pukunsa, tunsi Marcel Guibert vähitellen tahtonsa taipuvan ja surumielisyytensä haihtuvan. Tuo värien ja tuoksujen tulva kietoi hänet pauloihinsa, herpaisi häntä. Hän näki vain kukkia vastaisella elämänsä tiellä. Silloin tällöin kumminkin jokin erikoinen mielikuva välähti hänen mieleensä, jokin valoisa maisema hänen lapsuutensa ajoilta tai jokin siirtomaiden synkkä laakso, ja hän ikävöi noita entisen innostumisensa hetkiä, joita hän turhaan koetti pidättää mielessään. Mutta kuinka saattaisikaan viipyä menneisyyden muistoissa, kun nykyisyys oli niin ihanaa! Hän katseli tuolla vienolla surumielisyydellä, mikä liittyy heräävään intohimoon, nuoren tytön valkoista niskaa, tämän kumartuessa eteenpäin paremmin nähdäkseen kukkavihkojen lentelyä, ja hän ihaili tuon vaalean ihon hohtoa.

Alice kääntyi seuralaistaan kohden, jonka hiljaisuus häntä vaivasi, ja yksi ainoa katse hänen taivaansinisistä silmistään puhdisti nuoren miehen ajatukset. Hän näytti pienellä hansikattomalla kädellään koria, joka alkoi jo tyhjentyä:

Hän punastui lausuessaan noita yksinkertaisia sanoja, ja tämä ylenpalttinen kainous kaunisti häntä.

Kesän allegoriset vaunut loittonivat, ja ruusuilla ja rautayrteillä seppelöityjen vaunujen jälkeen läheni Chambéry'ssa majailevan rakuunarykmentin rattaat, taiteellisesti koristettuina loistavilla auringonkukilla ja keltaisilla narsisseilla. Univormupukuisten upseerien joukossa seisoi yksinään luutnantti de Marthenay, hiukan jykevän sirona, kuten ne, joiden nuoruus jo alkaa olla ohi. Hän piteli kädessään harvinaisen kaunista ja komeaa kämmekkäkimppua. Nähtävästi hän etsi jotakuta katselijoiden riveistä. Kun hän huomasi neiti Dulaurens'in, niin hän hymyili, kumarsi ja alkoi hitaasti heiluttaa kädessään kukkavihkoa, heittääkseen sen hänelle. Tämä tavallisuudesta poikkeava rohkeus, joka teki nuoren tytön koko yleisön huomion esineeksi, loukkasi Marcel Guibert'ia, hän kahmaisi kätensä kukkia täyteen Alice'n korista ja aloitti nopealla ja voimakkaalla heitolla ensimmäisenä ottelun tuon kilpailijansa kanssa. Heitto oli hyvin tähdätty, mutta ei laskettu heiton voima. Kukat sattuivat rakuunaa vasten naamaa, keskelle makeinta hymyä. Ällistyneenä pudotti tämä maahan kalliit kämmekkänsä, jotka muuan valpas kukkakauppias kiirehti poimimaan. Kiehuen kiukusta tämän nähdessään tarkasteli luutnantti de Marthenay katselijoiden rivejä ja huomasi Isabella Orlandi'n, joka taputti käsiään, huutaen:

— Hyvin osattu! Eläkööt siirtomaa-soturit! Jean Berlier avusti häntä huvitettuna hänen kiihkeydestänsä. Mutta herra de Marthenay ei jäänyt kuuntelemaan heidän ivailuansa. Hän tarkasti yhä katselijoita ja huomasi vihdoin Alice'n vieressä, hiukan hänen takanaan, Marcel Guibert'in käskevät ja ynseät kasvot. Hänen vimmansa ja kiukkunsa kiihtyessä korkeimmilleen poistuivat rakuunoiden rattaat.

Joka kerta, kun hän kulkueen rataa kiertäessä, joutui Dulaurens'ien seurueen eteen, näki hän Alice'n, koko taistelun ja ympäristönsä unohtaneena, puhuvan hänen kilpailijansa kanssa, muuttuneen, iloisen, aivan kuin kirkastuneen Alice'n. Ja joka kerta Isabella ja hänen liehittelijänsä katkaisivat ilkeässä vallattomuudessaan hänen tähystelynsä pommittaen häntä taitavasti kukkasilla. Heillä oli edullisempi asema ja he olivat harjoitelleet koko iltapäivän.

Mutta odottamattomat ajopelit ilmestyivät kesken kaiken kulkueeseen. Yltäympärinsä koristettuna tulipunaisilla, oranssinvärisillä ja kuparinpunaisilla kannan kukilla, jotka värinsä ja muotonsa puolesta olivat kuin liekkikieliä, tulla jyskytti Clément Dulaurens'in automobiili puhkuen ja huohottaen. Se hehkui kirkkaassa päivänpaisteessa kuin tulipalo.

Ensimmäistä kertaa sallittiin nyt voimavaunun ottaa osaa juhlakulkueeseen. Mutta sille ei osattu antaa arvoa. Sen inhottava haju vei voiton kukkienkin tuoksusta. Ja se ilkeä ähkynä ja puhkuna, joka liittyi sen jyskytykseen, saattoi lopulta yleisön vihamieliseksi sitä kohtaan, vaikka muutamat uudenaikaisen urheilun ihailijat kiivaasti sitä puolustivat.

— Tuli on irti, tuli on irti, huudettiin ja herjattiin tuota kummitusta tulikukkineen.

Tällaisten ivahuutojen kaikuessa ei nuorukainen koettanutkaan pyrkiä yleisön suosioon, joka oli niin vaikeasti saavutettavissa. Hän käänsi taitavasti voimavaununsa pois kulkueesta ja päästyään tyhjälle kilparadalle, laski hän nöyrän ja nopean petonsa valloillensa. Täyttä karkua hän huristi poikki nurmikentän tulivaunuissaan kuin kiitävä raketti, ja katosi aurinkoon, kuullen sentään kaukaisia suosionhuutoja, jotka vihdoinkin tervehtivät koneen verratonta voimaa ja sen meteoorimaista kauneutta.

Yksitoikkoiseksiko mahtoi leikki lopulta käydä vai väsymystäkö aljettiin tuntea, mutta vähitellen taistelu laimeni. Turhaan kukkien kaupustelijat tarjoilivat korejaan alennetuilla hinnoilla. Aasiensa selässä kiikkuvat pikkulapset vain enää ilakoivat ja nauttivat näytelmän toistumisesta. Tuntien yleisön alkavan käydä välinpitämättömäksi kiirehti palkintolautakunta jakamaan palkintoja.

Jo laski ilta yli Marlioz'n lakeuden. Ruusunpunassa, violetissa, malvanvärissä ja kullassa väikkyvät värihäivät peittivät taivaanrannan kuin utuinen harso. Ja kooten itseensä kaiken kadonneen auringon loiston hehkuivat Revard'in kukkulat kuin tulessa, niin voimakkaassa kirkkaudessa, että näyttivät aivan kuin ilosta vavahtelevan tuossa valokylvyssä.

Kun Marcel Alice'n seurassa oli lähdössä parvekkeelta, jäi hän seisomaan, nähdessään tuota luonnon haltioitumista. Nuori tyttö kääntyi kutsumaan häntä ja hämmästyi sitä onnen ilmettä, joka kuvastui hänen kasvoillaan. Marcel oli tuntenut itsessään samanlaista, kaikkien elinvoimien kiihtymystä.

Dulaurens'it ja heidän kutsuvieraansa nousivat vaunuihin, jotka odottivat maantiellä, ja ajoivat Aix-les-Bains'iin.

Kukkien juhlan iltana on tapana aterioida ulkosalla klubissa tai Kukkahuvilassa, kun ilma on suotuisa. Ravintolat anastavat puutarhat ja tallatuille nurmikoille katetaan pieniä pöytiä, joiden lamput loistavat puiden lomitse moniväristen varjostimiensa takaa kuin äärettömän suuret kiiltomadot.

Armand de Marthenay, jonka rouva Dulaurens oli kutsunut päivällisille, yhtyi seurueeseen klubin suuressa hallissa. Oli tilattu yksi kaikkein halutuimpia ja myös parhaiten suojassa olevia pöytiä, aivan terassin reunassa, viluisen Alice'n takia ja viileyden vuoksi, jota vuoret iltaisin uhoavat.

Ratsuväen luutnantti oli huonolla tuulella. Hänen iltapäiväinen vastoinkäymisensä sapetti häntä yhä. Heti huomattuaan Marcel Guibert'in, meni hän tätä kohden ja sanoa tokaisi:

Marcel oikaisi itsensä täyteen mittaansa. Hän oli paljon pitempi kuin
Marthenay ja silmäillen tätä kopeasti hän vastasi:

Kuullessaan heidän äänensävynsä, lähestyi rouva Dulaurens, peläten ukkosen puhkeavan. Hänen turhamaisuutensa ei tahtonut luopua kummastakaan upseerista: toisen arvonimen vastapainona oli toisen kuuluisuus.

Marthenay, joka mielestään ei ollut käyttäytynyt tahdittomasti, haeskeli riidan syytä. Silloin Isabella Orlandi tuli heidän luokseen kuin tuuliaispää ja selvitti vaaranalaisen tilanteen.

Ja hemmotellun ja huonosti kasvatetun lapsen tavoin, jota koskaan ei ole nuhdeltu päähänpistoistaan, hän jatkoi suoraa päätä:

— Hetken vain, ei muuta kuin pienen hetken! Hän näytti tarkastavan herra de Marthenay'n kasvoja, ja ikäänkuin esittäen häntä yleisölle hän sanoi:

— Ei tässä auta vastaansanomiset. Nuo siirtomaasoturit, ne vasta ovat poikia ampumaan. Kotiljongissa te kyllä viette heistä voiton, mutta sodassa, hui hai! Ei ole hyvä tulla heidän lähelleen!

— Vai ette! Te ymmärrätte minut mainiosti. Kapteeni Guibert, joka tässä seisoo, löi teidät perinpohjin. Ja me hurraamme hänelle. Hän on sankari, tiedättekös. Tehän ette olekaan mikään sankari. Kun univormunne joskus hiukan kastuu, riittää siitä teille kerskailemista viikon päiviksi. Sitä paitsi se joka tahtoo taistella, ei menekään ratsuväkeen.

Mies on pahemmassa kuin pulassa, joutuessaan kauniin naisen kokkapuheiden esineeksi, ja perin vaikeata on siitä viisaankaan kunnialla selviytyä. Eikä luutnantti de Marthenay ollut ensinkään älykäs. Hän tahtoi taas käydä Marcel Guibert'in kimppuun:

— Nuoret tytöt suojelevat teitä, hyvä herra. Mutta Isabella Orlandi ei hellittänyt otettaan. Hän se vastasi:

— Mitä vielä, hän ei tarvitsekaan kenenkään suojelusta päästäkseen eteenpäin!

Hänelle tuotti huvia tuon nuoren miehen nöyryyttäminen. Ennenkuin elämä nöyryytti häntä itseä — sillä hän oli jo ennakolta päättänyt uhrata kaikki, vieläpä rakkaudenkin, loiston ja komeuden halulleen — nautti hän täysin siemauksin siitä, että oli kaunis, keimaileva ja huimapää.

Clément Dulaurens saapui nyt ja käänsi lopullisesti keskustelun toiselle tolalle, ruveten kyselemään Marcel'ilta noita madagaskarilaisia nimiä, joihin hän oli niin innostunut:

— Kapteeni, onko olemassa sellainen paikka kuin Antanimbarindratsoksoraka? Eihän se vain ole jonkun sanomalehtimiehen valheita?

— Hän oli Hova'in päällikkö sodan alussa. Meidän miehet nimittivät häntä yksinkertaisuuden vuoksi: Ramasse ton bazar'iksi (Kokoo kampsusi).

— Näettehän, totesi Clément nuorukainen, että minä yksin kykenen keskustelemaan teidän kanssanne Madagaskarin retkestä teknillisin termin, sillä minä osaan vielä muitakin yhtä konstikkaita nimiä.

Istuttiin pöytään, ja pian unohtui tämä pieni välikohtaus yleisen sydämellisyyden vallitessa, joka tavallisesti seuraa oleskelua raittiissa ilmassa ja ruumiillista kiihoitusta. Isabellakin oli talttuneempi ja osasi huvittaa kaikkia, vieläpä äskeistä vihollistaankin. Alice, joka istui Marcel Guibert'in ja Armand de Marthenay'n välissä, koetti olla molemmille mieleen, hiljaisena ja hillittynä kuten tavallista. Pöydästä noustessa unohti hän lasinsa viereen alppiorvokkikimpun, jota hän iltapäivällä oli kantanut vyössään. Marcel korjasi sen ja nuori tyttö huomasi, mitä hän teki.

— Annattehan sen minulle, neiti, pyysi hän, vaikk'ei hänen äänensä juuri kuulunut pyytävältä.

— Te välititte siitä niin vähän, että jätitte sen pöydälle. Ja sen kukatkin ovat jo kuihtuneet.

Alice ei vastannut mitään, hymyili vain punastuen, ja nuori mies piti sitä suosion osoituksena…

Marcel lähti ensimmäisenä Aix'ista, päästäkseen hyvissä ajoin kotiin, jottei hänen äitinsä tarvitsisi olla vähääkään levoton. Ilta oli niin ihana, että saavuttuaan kello kymmenen aikaan Chambéry'n asemalle, hän päätti kulkea kotiin jalan. Matkaa olikin vain kolme kilometriä aukeaa lakeutta, pitkin plataaniteitä, ja sitten pian noustu ylämäki metsän läpi.

Hän astui nopeasti ja hengitti aina väliin alppiorvokkien voimakasta tuoksua. Lähestyessään Maupas'ta illan hämärässä, jota puiden varjot vielä pimensivät, hän tuskin saattoi erottaa muutamia tähtiä, jotka tuikkivat lehvien läpi ja joiden loiston tuo synkkä lehtikatto teki vielä kirkkaammaksi. Hän hengitti ahnaasti raikasta ja sulotuoksuista ilmaa. Hänen rintansa laajeni. Hän tunsi riemuiten uutta kiihtymystä koko olennossaan.

Rakastiko hän? Hän ei ollut siitä vielä selvillä. Mutta olihan erään nuoren tytön näkeminen saattanut kaiken hänen nuoruuden intonsa hehkumaan.

Silloin välähti muuan muisto elävänä hänen mieleensä. Hänestä tuntui yht'äkkiä, kuin olisi hän ollut Algeriassa, siirtynyt ajassa muutamia vuosia taaksepäin. Oli yksi noita Itämaiden iltoja, joita ei voi unohtaa, jolloin taivas kuultaa tummansinisenä ja tuulenhenkäys on kuumaa ja haikeaa. Hän oli yksinään ratsastamassa ja antoi hevosensa kävellä pensaskankaalla. Silloin yht'äkkiä ratsu pysähtyi. Hän katsoi ympärilleen: läheisten pensasten hoikat oksat vain törröttivät tummina pimeässä. Mutta eivät hyväilyt eivätkä kannuksen iskut saaneet hevosta liikkeelle, ja sen ruumista puistattivat pitkät väristykset. Piilikö tuolla pensaiden varjossa jokin elävä olento heidän lähellänsä? Tuossa suuressa äänettömyydessä, joka laskeutui yli pimeän ja aution lakeuden, aavisti hän jonkun näkymättömän olennon läsnäoloa. Mutta tämän salaperäisen vaaran edessä, jota ei voinut välttää, hän ei tuntenut pelkoa. Päinvastoin hän tunsi jännittyvän kaiken tarmonsa ja voimansa.

Ankaralla voimainponnistuksella hän viimein sai hevosensa liikkeelle, ja se lähti hurjasti laukkaamaan pimeyteen. Ja tietämättä häneltä oli jäänyt, oliko eläin värissyt kuvitellun pelon vuoksi, vai oliko silloin todellakin kuolema ollut heidän kupeellansa…

Miksi tämä muisto juuri tällä hetkellä valtasi hänen mielensä? Hän eli uudestaan tuon kaukaisen yön oudon mielen jännityksen. Kuin silloin, tunsi hän nytkin tuntemattoman vaaran vaanivan: hän ei tietänyt, minkälaista tulevaisuutta, iloako vai suruja kohden hän oli kulkemassa. Mutta hän tunsi myös voimansa kuin silloin. Hän pani kätensä rinnalleen: se paisui täyteläisenä ja vavahdellen illan tuulessa.

Hän oikaisi itseänsä vieläkin, haluten tehdä itsensä pitemmäksi, ja ihanalta tuntui hänestä nuoruutensa. Toivon ja ylpeyden huumaamana hän lähti juoksemaan.

Myöhemmin Marcel varmaankin muisteli tätä hetkeä, jolloin hän yön varjojen laskiessa oli juossut kohti jotakin huumaavaa ja peloittavaa, kohti rakkautta.

IV.

— Minä tulen viemään teiltä teidän lapsenne, sanoi Jean Berlier rouva
Guibert'ille, tervehdittyään häntä.

Hän hymyili vienoa ja haurasta hymyä. Nuori mies oli yllättänyt hänet, kun hän istui työnsä ääressä kastanjoiden siimeksessä, melkein vastapäätä vanhaa taloa. Hän oli pannut silmälasit nenälleen, paremmin nähdäkseen ompeleensa pisteitä. Heti huusi hän Marcel'ia ja Paulaa, jotka kävelivät vähän matkan päässä puutarhassa. Ja heidän lähestyessään pitkin rikkaruohojen valtaamaa käytävää, kysyi hän melkein arasti:

— Tietysti puhutte, Marcel tarvitsee hauskutusta ja liikuntoa. Hän on tottunut toimekkuuteen. Ja minun pieni Paulani on ollut vallan liian kauan minun vanhan parissa.

Rouva Guibert kohteli Jean Berlier'ta melkein äidillisesti. Pikkupoikana oli hän nähnyt tämän leikkivän Maupas'sa, eikä ollut useinkaan erottanut häntä omista lapsistansa. Jean oli erään Chambéry'ssa suuressa arvossa pidetyn asianajajan ainoa poika. Kadotettuaan ennen aikojaan vanhempansa, oli hän ollut hiukan omituisen ja eriskummallisen enonsa kasvatettavana. Tämä vanha herra oli siihen määrään kiintynyt kukkien seuraan, että unohti niiden tähden ihmiset, vieläpä sisarenpoikansakin. Herra Loigny asui lähellä kaupunkia Cognin'in tien varrella, pienessä talossaan, joka aivan hukkui ruusujen peittoon. Hän viljeli puutarhaansa ja toimitti ruusujen nimiluetteloa. Siten vei hänen työnsä kaikki hänen elämänsä hetket. Hän ei huomannut tarkoin sitäkään, kuinka kauan kulloinkin hänen sisarenpoikansa oli poissa. Jean, joka palveli upseerina algerialaisessa siirtomaa-sotaväessä, palasi lomalle aina puolentoista vuoden perästä, ja silloin eno heti teki hänelle selvää keksinnöistään ruusukasvien alalla, luullen sillä osoittavansa hänelle suurta rakkautta.

Marcel ja Paula saapuivat kastanjakäytävälle. Jean kertoi heille, että heitä odotettiin Chênaie'hen.

— Muutenkin, hän sanoi Marcelille, olet kai velkaa vierailun rouva Dulaurens'ille kukkataistelun jälkeen? Nythän saat sen sopivasti suoritetuksi, kun tulet lyömään krokettia.

— Tulettehan meidän mukanamme, Paula neiti? Mutta Paula kieltäytyi, syyttäen ihmispelkoa mieltään.

Marcel katseli häntä surullisesti, ja Jean jonkinlaisella myötätuntoisella uteliaisuudella. Jälkimmäinen muisti ennen vanhaan tässä samassa pihassa leikkineensä pienen tytön kanssa, joka oli pursuvan iloinen ja reippaampi ja ketterämpi kuin kukaan heistä pojista, ja hänen sijastaan hän nyt tapasi nuoren neidin, joka oli umpimielinen ja ylpeä entisiä leikkitovereitaankin kohtaan. Mutta hän ei voinut kuitenkaan olla ihailematta hänen olentonsa suloutta, hänen solakkaa ja hoikkaa, vaikkakin voimakasta vartaloaan ja hänen tummia välkähteleviä silmiään. Hän olisi tahtonut voittaa takaisin pikku Paulansa ystävyyden, mutta tämä Paula, joka oli niin kaunis ja niin kylmäkiskoinen, saattoi hänet hämilleen ja herätti hänessä kuin syvää mielihaikeaa, jota hän ei halunnut itselleen tarkemmin selvittää.

— Tiedättekös, minun täytyy torua teitä, Jean, sanoi yht'äkkiä rouva
Guibert.

— Älkää toki, älkää toruko minua, vastasi nuori mies nyrpistäen suutaan kuin suuttunut.

Hänen hyvätuulensa oli aivan sananpartena, ja heti kun hänet nähtiin, kirkastuivat kaikki kasvot.

— Mehän olemme kumminkin teidän vanhimmat ystävänne, ja nyt saamme rouva Dulaurens'in kautta tietää teidän elämänne suuren tapahtuman.

Sillä hetkellä Paula nousi ja lähti astumaan rakennusta kohden, ikäänkuin hänellä olisi ollut sisällä jotain tärkeää tekemistä.

Rouva Guibert, joka aina pysyi totuudessa oli uskonut rouva
Dulaurens'in puhetta. Jean Berlier purskahti nauruun.

— Hän on puhunut minun "flirtistäni!" Hän on tarkoittanut minun "flirttiäni". Mutta lyönpä vetoa, että te ette ymmärrä, mitä tämä englantilainen sana merkitsee.

Paula nousi hitaasti portaita. Hän oli painanut kädellään rintaansa, aivankuin hänen olisi ollut vaikea hengittää, mutta sitten hän oli alkanut astua keveämmin. Mennessään salin peilin ohi, pysähtyi hän, hämmästyen kauneuttaan. Edullisesti lankeava päivän valo näytti hänelle peilistä kuvan, joka oli viehättävämpi kuin hän oli osannut odottaa. Hän hymyili surullisesti, ja tämä hymyily merkitsi: "Mitä se hyödyttää? Mitä hyödyttää kauneus niitä, joilla ei ole myötäjäisiä, ja tämä rakkauden ja hellyyden ahjo, joka hehkuu tyhjässä sydämessä, kuten lamppu autiossa pyhäkössä?" Kumminkin tuotti hänelle vasten tahtoaankin lohdutusta hyödyttömän ihanuutensa näkeminen.

Jean tekeytyi syvämietteisen näköiseksi kuin oppinut, joka ratkaisee teoreemia.

— "Flirtti" on juuri tyhjänpäiväistä kuhertelua neitosten kanssa, joita ei aiokaan naida.

— Sitä sanotaan meidän kielellämme liehakoimiseksi, sanoi rouva Guibert. Jean, te olette väärässä. Minä olen vanha nainen, uskokaa minua. Se leikki ei ole koskaan tasaista. Nuoret tytöt odottavat aina sulhasta. Te petätte heidän oikeutetun toivonsa ja häiritsette suotta, huviksenne vain, heidän sydämensä rauhaa ja heidän tunteittensa vilpittömyyttä.

— Minusta on sangen mieluista kuulla teidän puhuvan noin. Mutta minä huomaan, että te ette tunne nykyaikaisia nuoria neitoja.

— Käyn kyllä, minä olen liiaksi liikkuvainen, saadakseni päiväni kulumaan Ruusuhuvilassa. Eno pelkää joka hetki, että minä tallaan hänen kukkasarkojaan. Hän elää alituisessa tuskassa, ja huoahtaa helpotuksesta, kun näkee minun lähtevän tieheni. Ja Chênaie'laiset ovat sangen mieltäkiinnittäviä ihmisiä.

— Todellako, kysyi Marcel, koettaen näyttää välinpitämättömältä, vaikka jokseenkin huonolla menestyksellä.

— Siellä osataan kaikella tavoin tappaa aikaa, joka on heidän pahin vihollisensa. Mutta kaikesta huolimatta hekin toisinaan ikävystyvät tyhjäntoimittamiseen. Rouva Dulaurens hyörii ja hermostuu, pitää kutsuja ja laatii ruokalistoja tai selontekoja kutsuistaan hienoston sanomalehtiin. Talon herra, kursailevan juhlallisena ja arastelevana, järjestelee kirjastonsa kirjoja, joiden kauniita ja tasaisia rivejä kukaan ei ole aikonutkaan saattaa epäjärjestykseen, tervehtelee vaimonsa vieraita, vahvistaa vaimonsa pienimpiäkin puheita ja pyytää palvovan kunnioittavalla käytöksellään lakkaamatta anteeksi aatelittomuuttaan tältä niin peräti ylhäissyntyiseltä olennolta. Clément poika huristelee autollaan ja ajaa mäsäksi koiria; onneksi hän on tähän asti tyytynyt vain niiden murskaamiseen.

— Alice neiti odottaa tapahtumia, jotka eivät voi olla hänelle muuta kuin mieluisia.

— Mutta et suinkaan sinä vain Dulaurens'ien seuraa etsi Chênaie'sta, virkkoi kapteeni.

— Tapaahan siellä vielä heidän kutsuvieraitaankin. Rouva Orlandi'n esimerkiksi. Rouva Orlandi on palannut syntymäkaupunkiinsa suremaan kadonnutta ihanuuttaan pikemmin kuin miesvainajaansa. Kauneutensa päivinä hän asui Firenzessä. Mutta nuoruuden mentyä, hän jätti hienon maailman ja Italian. Hänen varallisuutensa vaurio teki sen välttämättömäksi. Mutta hän ei liioin tahtonut kuihtua riemuvoittojensa näyttämöllä. Hän on karkoittanut huoneistaan kaikki peilit, ja ovat ne päässeet turvaan, niin väitetään, hänen tyttärensä kamariin. Hän käyttää vain nuoria ja sieviä palvelijattaria, ja on aina koristettuna jalokivillä kuin mikäkin pyhäinjäännösarkku. Päivät päästään hän ottaa esille ja panee taas lippaisiin noita muinaisten menestystensä todistajia. Kumminkin hän vielä joutaa hoitelemaan inhoittavaa Pistache nimistä sylikoiraa, jota hän pitää Isabella neitiäkin parempana.

— Isabella neiti on ihastuttava. Hän tietää, että hänen kauneutensa velvoittaa häntä ottamaan miljoonapohatan aviomieheksensä. Ja kyllä hän sen tekeekin. Hänen äitinsä ja minä rohkaisemme häntä.

— Vaikka ei hän tarvitse rohkaisua, jatkoi nuori mies. Italiattaret ovat sangen käytännöllistä väkeä. No, ja sitten kannattaa kyllä tutustua neiti de Songeon'iin, jonka laiha jalosukuisen vanhanpiian profiili alituisesti on Chênaie'n kaunistuksena.

— Hänet minä kyllä tunnen, keskeytti rouva Guibert. Hänhän on pyhimys. Hän johtaa lukemattomia hyväntekeväisyyshommia ja käyttää koko elämänsä hurskaisiin keskustelukokouksiin ja pyhiinvaelluksiin.

— Sanokaa ennemmin, että hän kuluttaa elämänsä johtamiseen ja matkoihin. Hän pitää liikunnosta ja hallitsemisesta. Hän johtaa ja siirtyy paikasta toiseen ja luulee palvelevansa uskontoa, käyttäessään sitä vilpillisen intohimonsa tyydyttämiseksi. Sillä taru tietää, että hän kiristää velallisiaan kuin juutalainen voidakseen sitä taajemmin tehdä noita Herralle otollisia matkojaan muodissa oleviin pyhiin paikkoihin.

— Mutta hyvä Jean, mitä te meille kerrottekaan? Tehän aivan koetatte saada meidät uskomaan, että olette ilkeä.

— Tämähän on vain pientä panettelua, sanoi nuori mies. Suokaa anteeksi! Olen puhunut avomielisesti, kuin oman perheeni keskuudessa, jos minulla olisi sellaista.

Ja karkoittaakseen näiden viimeisten sanojen herättämän kaihontunteen, hän lisäsi:

— Täällä minun on hyvä olla. Täällähän minä kävin leikkimässä pikku poikanakin. Mutta älkää puhukokaan neiti de Songeon'ista. Hänkö pyhimys! Ei ikinä! Te, rouva Guibert, te olette pyhimys.

Rouva Guibert ei voinut punastumatta kuulla kehumisia, niin vanha kuin olikin. Hänen miehuullisuutensa oli sisäistä.

— Mitä te nyt puhuttekaan, Jean? Jumala on antanut minulle liiaksi hyvyyttään, siinä kaikki.

Nuori mies katseli ihmeissään vanhaa surupukuista naista, jonka kasvot olivat murheen uurtamat ja silmät alati kyynelissä ja joka kiitti Jumalaa koettelemuksistansa. Tämä huomasi hänen ilmeensä.

— Niin juuri, Jumala antoi minulle ylenmäärin armolahjojaan, ennenkuin hän otti ne minulta. Ja nytkin vielä, vaikka vapisenkin hajaantuneiden lasteni tähden, hänen tähtensä (hän näytti Marcel'ia), joka jo on ollut niin monissa vaaroissa, niin kuinka en olisi ylpeä heidän rohkeudestaan, heidän urhoteoistaan? Heidän elämänsä on minun elämääni!

Liikutettuna Jean nousi seisomaan, tarttui rouva Guibert'in käteen ja suuteli sitä kunnioittavasti.

— Te olette pyhimys, johan sen sanoin. Kun olen teidän seurassanne, tulen paremmaksi, enkä halua enää tuhlata nuoruuteni päiviä kuin tuhkaa tuuleen, tahtoisin olla teidän poikienne kaltainen. Mutta minullahan ei ole äitiä.

Hän näki Paulan palaavan alas portaita. Hänellä oli hattu päässään ja kasvoilla uusi, raikas ilme.

— Olen, vastasi tämä. Ilma on niin ihana. Ja Marcel on pahoillaan, jos jään kotiin.

Hän suuteli äitiään ja lähti Chênaie'hen, kulkien noiden molempien nuorten miesten keskellä ja omistaen vaivatta heidän nopean astuntansa.

Kun kuljetaan Chaloux'n harjannetta, jonka alarinteellä Cognin'in kauppala sijaitsee, saavutaan Chênaie'n portille. Plataanikäytävä vie puiston läpi avaraan ja komeaan huvilaan, mistä on laaja näköala Bourget'n järvelle saakka, jonka kalvoon sitä piirittävien vuorten mahtavat varjot kuvastuvat. Sillä puolella huvilaa ei ole ainoatakaan puuta, jottei näköala häiriintyisi, viheriäiset nurmikot vain tennis- ja krokettikenttineen hivelevät silmää. Mutta rakennuksen takana tarjoavat vuosisataiset tammet kesäkuumalla siimeisiä lymypaikkojaan.

Dulaurens'it olivat mestareita hauskuuttamaan vieraitansa. Ja jokainen sai huvitella oman mielensä mukaan. Kun Paula saapui veljensä ja Jean Berlier'n seurassa, oli krokettipeli keskeytetty ja kaikki seisoivat piirissä Isabella Orlandi'n ympärillä, joka puhui puoliääneen ja viittoili käsillään:

Ja nuori tyttö purskahti kimakkaan, hermostuneeseen, melkein korvia särkevään nauruun. Hän ojensi kätensä nuorelle miehelle:

Hän kutsui luutnantti Berlier'ta ristimänimellä sillä perustalla muka, että oli tavannut tämän kerran pikkupoikana.

— Tässä on punainen maila. Jätetään tämä peli, josta ei kukaan välittänytkään ja aloitetaan uusi. Te saatte tulla minun puolelleni.

Hän järjesti krokettipelin mielensä mukaan ja näytti hetkisen aivan hehkuvan peli-innosta. Jean'in pallo tuli hänen pallonsa avuksi, jonka taitava maila oli lennättänyt kauas kaarista ruohikkoon. He olivat pyrkineet muista erilleen ja käyttivät nyt tätä hetkeä hyväkseen.

— Niin, hän sanoi, ja Jean huomasi, että hän oli hyvin kalpea, minä saan ilmoittaa teille meneväni naimisiin erään lyonilaisen tehtailijan kanssa. Otan hänet hänen rahojensa tähden.

— Kiitos. Useampia miljoonia, kukoistavia tehtaita. Hän on luvannut notaarilleni oivalliset avioliittoehdot. Silloinhan, ymmärrätte kai, ei mitään merkitse, vaikka hän onkin ruma, nelikymmenvuotias ja nimi hullunkurinen.

Mutta heitä huudettiin ja moitittiin viivyttelystään. Turhaan heidän pelitoverinsa koettivat saada heitä innostumaan. Ja he saattoivat puolueensa tappiolle.

Kun mentiin sisälle virvokkeita nauttimaan, riensivät he muiden edelle, jotka hitaasti ja eri parvissa astuivat nurmikkoa pitkin, ja kiersivät huvilan. Siten he saapuivat viimeisinä perille. Heidän tehdessään tätä kierrosliikettä sanoi Isabella kursailematta seuralaiselleen:

— Voitteko ymmärtää, Jean, että saattaa mennä naimisiin rakkaus sydämessä?

Hän kujeili todellakin, sillä hän ei tahtonut ymmärtää. Mutta kun hänen silmänsä sillä hetkellä sattui rumaan etanaan, joka mateli ruusussa pihan ruusupensastossa, tunsi hän hellää, surunsekaista sääliä Isabellan alttiiksi annettua kauneutta kohtaan.

Jean käänsi keskustelun toisaalle, sillä hän taisteli hekumallista heltymistä vastaan. Koskaan ei hän vielä ollut niin palavasti ihaillut tuota käskevää profiilia, noita rohkeakatseisia silmiä, noita punaisia ja aistillisia huulia, noita loistavia hampaita, koko tuota rehevää, mutta samalla solakkaa nuorta suloutta.

— Enkö olekin tietäjä? Minähän ennustin teille tämän avioliiton eräänä iltana junassa.

— Olette. Äiti on minulle aina jankuttanut: "Kultaseni, viikon päästä kaikki miehet ovat samanlaisia. Varallisuus katoo ja nuoruus menee pian ohi, mutta varallisuus vain tekee nuoruuden nautittavaksi."

Yht'äkkiä hän purskahti itkuun tuossa välittömyydessään, joka oli hänen suurin viehätyksensä ja saattoi hänet odottamattomien tunteenpuuskien valtaan. Ja kun nuori mies katsoi häntä ihmeissään, sanoi hän:

— Voisittehan ruveta liikemieheksi. Ne ansaitsevat paljon rahaa. Herra
Landeau auttaisi teitä.

Ja ajatellessaan tätä omituista osaa, jonka hän määräsi herra Landeau'lle, puhkesi hän hillittömään nauruun, joka tarttui hänen seuralaiseensakin. Kun he astuivat poikki plataanitien, käytti nuori tyttö erään puun varjoa hyväkseen ja tarjosi poskeansa:

Ja tuon raikkaan posken kosketus tuntui vielä Jean'in huulilla, kun
Isabella taas palasi ehdotukseensa.

Kun Jean ja Isabella olivat sivuuttaneet ensimmäisen joukon, jota rouva Dulaurens saattoi saliin, osoitti tämä etenevää nuorta tyttöä seuralaisilleen:

— Minä en moiti häntä vähääkään, vaan hyväksyn täydellisesti hänen menettelynsä. Hänen naimiskauppansa todistaa suurta luonteen lujuutta. Sillä hän on itse vallan varaton.

Äveriäiden ystävättärien kuoro oli samaa mieltä. Ja rohkaistuneena hän jatkoi, katsahtaen kumminkin varmuuden vuoksi taaksensa:

— Mutta entäs tuo Paula Guibert. Hänpä ei vain ottaisi herra Landeau'ta. Ei penniäkään, ja sellainen prinsessa! Kuinka hän voi päästä naimisiin.

— Hänen isänsähän uhrasi omaisuutensa pelastaakseen veljensä, huomautti muuan naisista. Se oli sangen kauniisti tehty.

— Pelastaakseen Guibert'in nimen! Parempi olisi hänen ollut säästää rahansa. Kuka enää muistaa hänen uhraustaan?

— Tuohon Paula pahaiseen, jatkoi rouva Dulaurens, mieltyi luutnantti Sinard pukutanssijaisissa, jotka pidin pari vuotta takaperin, ennen tohtorin kuolemaa. Hän ajatteli asiaa sangen vakavasti. Mutta sitten hän sai periä kolme sataa tuhatta frangia. Ja ymmärrättehän, että hänellä sen perästä on toisenlaiset vaatimukset.

— Tietysti! Se on selvää! huudahteli kuuliainen kuoro. Eihän hän enää voi sitä ajatellakaan…

Muutamia askeleita taaempana asteli raskaasti ja hitaasti lihavuutensa vaivaama rouva Orlandi neiti de Songeon'in ankaran silmän valvomana. Hän koetti huohottaen antaa edullisia selityksiä:

— Tyttäreni oli hyvin vaikea tehdä päätöstä. Mutta tuolla nuorella miehellä on periaatteita ja, mikä ei suinkaan ole haitaksi, suuri omaisuus.

— Kyllä, kyllä hän vielä tekee työtä. Hän johtaa liikkeitään. Hän komentaa tuhansia työmiehiä. Hän komentaa kuin kenraali.

— Minun aikanani ei meidän piirissämme olisi menty naimisiin työtä tekevän miehen kanssa.

Jean Berlier ja Isabella Orlandi, jotka olivat saaneet kiertäneeksi huvilan, ilmestyivät puistikosta. Nuori mies kiusoitteli huvikseen neiti de Songeon'ia, ja nämä sanat saivat hänen heti sekaantumaan keskusteluun.

— Kaikki on muuttunut, armollinen neiti. Se on meidän aikamme onnettomuus. Ennen muinoin aateluus oli siinä, ettei tehnyt mitään. Nyt työ se aateloi, ja nyt tehdään työtä vielä enemmän siveellisestä velvoituksesta kuin fyysillisestä välttämättömyydestä. Maailma on ylösalaisin: heittiöt ne nyt vain ovat tekemättä työtä.

Mutta Savoijin Valkoristin, Pyhän Antonin leivän ja monien muiden yhdistysten ja ompeluseurojen kunniapuheenjohtajatar silmäili häntä halveksivasti ja vastasi purevasti:

— Jotka ovat paimentaneet sikoja maan päällä, paimentavat niitä taivaassakin.

Alice oli jäänyt jäljellepäin Paula ja Marcel Guibert'in kanssa ja asteli väsynein ja veltoin askelin.

— Väsyttääkö teitä, kysyi häneltä nuori mies. Tässä on penkki, levätkää.

— En, kiitos. Ei minua mikään vaivaa. Mennään vain sisään. Ja hymyillen viehkeätä luulosairaan hymyään hän lisäsi:

— Nämä pitkät kesäpäivät ne painavat. Eivätkö ne teistäkin tunnu hyvin raskailta?

— En ole koskaan tullut sitä ajatelleeksi. Minä rakastan aurinkoa, joka antaa elämää. Rakastan pitkiä päiviä, jotka aivan kuin pitentävät elomme aikaa.

Vaiteliaana ja hajamielisenä katseli Paula rakennusta kohden. Hän näki jonkun vierailulle tulijan soittavan ison portin kelloa ja tunsi hänet.

Alice'n kirkkaat silmät synkkenivät ja puna katosi hänen poskiltansa. Hän istui penkille, josta äsken ei ollut huolinut, ja pyysi Paulankin tekemään samoin.

— En ensinkään, tämä virkkoi, ja lisäsi hetken perästä: — Tunnetteko tätä mieletöntä arabialaista sananlaskua: Parempi on istua kuin seistä, parempi maata kuin istua ja parempi olla haudassa kuin maata.

Syvä alakuloisuus, luonnoton kuin lapsen epätoivo, kuvastui hänen nuorilla kasvoillaan, jotka olivat niin kauniit ja suloiset. Hän kumartui vaikenevan Paulan puoleen:

— Minä kadehdin sinua Paula. Sinä olet voimakas ja uljas. Mutta minä olen niin heikko. Jospa tietäisit, kuinka heikko minä olen. Minulla ei ole ollenkaan rohkeutta.

Ja kauneilla, surullisilla silmillään hän katsoi Marcel'iin aivan kuin hän hänelle puhuisikin ja anoisi häneltä apua. Miksi hän valitti sillä tapaa? Ja miksi hän pakeni luutnantti de Marthenay'ta?

Näiden jokapäiväisten sanojen asemasta olisi hän halunnut vahvistaa Alice'a omalla voimallansa. Ja Paula, jonka mieltä tällä hetkellä kalvoi epäily ja katkeruus, vaikeni yhä ja hymähteli itsekseen halveksivasti, ajatellessaan, että häntä kadehti tuo ystävättärensä, jota elämä oli pidellyt niin hellävaroen ja joka saattoi mielensä mukaan määrätä kohtalonsa.

Aurinko oli jo painunut Lépine'n vuoren taakse, mutta heidän edessään kääriytyi illan taivas loistavaan kultahuntuun, jonka kajastus kiloili kaihomielisesti Bourget'n järven kalvossa. Revard'in vuori ja Kissanvuori, joiden huiput vielä hohtivat kirkkaudessa, mittasivat korkeuttaan valon viipymisen mukaan, ja koettivat epätoivoisesti pidättää päivän viime säteitä. Ja tasanko häipyi siniseen ja rusottavaan usvaan, joka lankesi kaiken yli kuin kukkasade, sekoittaen välimatkat ja ääriviivat.

Molemmat nuoret tytöt ponnahtivat pystyyn paremmin nähdäkseen, kuinka laskeva aurinko välkehti vedessä. Marcel näki vain Alice'n, joka oli kuin iso, hoikka ja notkea lilja valkoisessa puvussaan ja jonka puhdas profiili kuvastui illan kultaa vastaan kuin sädekehän ympäröimät enkelinkasvot keskiajan hurskaiden maalarien tauluissa. Alice kääntyi verkalleen nuorta miestä kohden ja hänen valon häikäisemien silmiensä pitkät ripset räpyttelivät. Hän hymyili sanomattoman suloisesti:

— En näe enää mitään, hän sanoi. Auringon heijastus tekee kipeätä silmiini.

Paula muisteli, kuinka hän pikku tyttönä ennen vanhaan veljineen huvikseen katseli suoraan aurinkoon luomiaan laskematta. Ja Marcel, jonka mielen väkisinkin niin hento kauneus sai heltymään, tunsi rinnassaan tunteitten riehuvan ja huumautui uhrautumisen halusta, jota rakkaus alkaessaan synnyttää.

Hiukan myöhemmin Marcel ja Paula sanoivat hyvästi. He palasivat Maupas'han puoleksi ruohottunutta polkua, joka kulkee kautta Forezan'in rotkon ja vie kauniin pyökki- ja koivumetsän läpi Vimines'in tielle. Puiden lehvien läpi pilkoitti rusottava ja malvanvärinen taivas, joka ennusti kaunista säätä. Mutta he kulkivat vaieten omiin ajatuksiinsa vaipuneina.

Hän ei vastannut heti. Hän oli huomannut Paulan surumielisyyden tämän itseensä vajoamisesta, ja katsomatta häneen, hän ilmaisi salaisuutensa metsän hämärässä:

Paula oli kyllä odottanut tätä tunnustusta, mutta kumminkin hän säpsähti. Hänen tummat silmänsä tarkastivat yhä polkua, jota edellisten vuosien kuivuneet lehdet peittivät ja joka hohti sinipunervana illan valaistuksessa. Melkein tylysti hän sanoi:

— Minkä vuoksi, kysyi Marcel, ja ylpeys kuohahti hänessä rakkauden jälkeen.

— Eihän heillä ole itselläänkään. Ja sitäpaitsi, mitä se enää meidän päivinämme merkitsee?

Paulan oma epätoivo, jota ei koskaan kukaan saisi aavistaa, jonka hän salaa ja vaieten tukahduttaisi, pani nuo kovat sanat hänen suuhunsa. Loukkaantuneena ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena Marcel joudutti kulkuaan oikaisten vielä ylämäessä varttaan, joka oli suora ja sorja kuin nuori kuusi. Unohtaen viimein omat huolensa, sisar kiirehti veljensä jälkeen, tarttui hänen käteensä saadakseen hänet pysähtymään ja sanoi liikutettuna:

— Kuulehan, minä puhuin pahasti äsken. Olin pahalla tuulella. Suo anteeksi! Ehkä minä erehdyn Niin, varmasti minä erehdyn. Näinhän tänään, että hän pitää sinusta. Ja hänen äitinsähän tuhlaamalla tuhlaa sinulle suosionosoituksiaan.

Veli kuunteli häntä, mutta apeus ei haihtunut hänen kasvoiltaan. Paula jatkoi:

— Näetkös, isän kuoleman jälkeen olen saanut kokea niin monia muutoksia meidän suhteemme, että luonteeni on varmaankin katkeroitunut. En voi sietää ihmisiä, jotka halventavat sitä, mitä me ihailemme, ja pitävät pilkkanaan sitä, mistä me innostumme. Kai kuulit, mitä puhui tuo Isabella Orlandi? Mutta jos Alice tulisi sinun vaimoksesi, niin kyllä hän pian muuttuisi! Hän on niin hyvä, niin suloinen ja hienotunteinen. Ja lisäksi hän on niin kaunis.

Metsä pimeni. Ei voinut enää erottaa toisistaan koivujen ja pyökkien hoikkia runkoja, eikä niiden jo mustia lehviä. Mutta metsän pimennosta päästyä kohtasi veljeä ja sisarta tuo kesäiltojen kauan kestävä vaalakkuus, joka ei tahdo väistyä yön tieltä.

— Ei, sinä olet oikeassa. Mutta puhu Alicelle kumminkin. Selitä hänelle minun menneisyyteni ja tulevaisuuteni, mikä on minun ylpeyteni, mitä minä pidän onnenani. Veisin hänet mukanani Alger'iin, joka on lumoava kaupunki.

— Puhu hänelle huomenna. Meidät on kutsuttu aamiaiselle Chênaie'hen neiti Orlandi'n sulhasen kanssa.

Hänelle ei oltu puhuttu mitään aamiaisille tulosta. Mutta hän ei nyt huomannutkaan tuota tahdittomuutta, vaan lisäsi:

— Ei, vastasi Marcel lujasti, en halua, että äiti joutuisi tekemään turhaa matkaa.

— Älä puhu vielä mitään äidille. Hän ei pidä noista ihmisistä. Enkä pidä minäkään.

Aatelittoman miehen ja jalosukuisen naisen avioliittoa ei maaseudulla vielä pidetä oikein sopivana. Heitä kutsutaan puolirotuisiksi, eivätkä he voi vaatiakaan puhdasrotuisen nimeä. He joutuvat naurunalaisiksi, kun toinen suvaitsee, että toinen alentumistaan peittääkseen, lakkaamatta toitottaa korkeata alkuperäänsä, vieläpä julistaa sitä nimikorteissaankin.

Herra Dulaurens oli oppinut kodissaan tuntemaan aristokraatisen ennakkoluulon voimaa. Hän oli äärimmäisen jyrkkä omaksumassaan kuningasmielisyydessä. Kaikki aateliset arvonimet häikäisivät häntä, vieläpä nekin, joita ivamielinen San Marinon tasavalta kalliilla hinnalla myyskentelee ja joita hän ei nöyryydessään rohjennut hankkia. Tämä kunnioittava käytös ei kuitenkaan antanut rouva Dulaurens'ille täyttä korvausta epäsäätyisestä avioliitostaan, mutta se hiveli kumminkin hänen vallanhimoaan.

Samoin kuin hän hallitsi miestänsä ja kotiansa, samoin hallitsi hän lapsiansa, varsinkin Alice'a. Hän oli niitä äitejä, jotka eivät osaa erottaa tyttärensä onnea omasta onnestaan ja luulevat vilpittömästi edistävänsä tyttärensä onnea ajatellessaan todellisuudessa vain omaansa. Hänen kiihkeä äidinrakkautensa, joka lainasi sukupuolirakkaudelta kaikkivaltaavan luonteensa, tyydytti hänen sydämensä polttavaa tarvetta, joka ei avioliitosta ollut saanut tyydytystä.

Tänä aamuna hän toimekkaana järjesti Alice'n tulevaisuutta, ja oli hänelle juuri muodon vuoksi ilmoittanut kreivi de Marthenay'n kosinnan. Mutta ennen kaikkea hän ajatteli aamiaiskutsuja, jotka hän piti Isabella Orlandi'n kihlauksen johdosta, ja hän nousi tuon tuostakin nojatuolistaan antamaan määräyksiään, eikä tullut tarkastaneeksi tytärtään eikä liioin vaatineeksi hänen suostumustaan. Hän menetteli kuin valloittajat, jotka eivät voi kuvitellakaan, että heidän aikeitaan vastustettaisiin. Vieläpä käsitteli hän jonkinmoisella huolettomuudella tätä niin peräti vakavaa kysymystä, sillä hän oli jo kauan sitä ajatellut ja piti sitä tuollaisena luonnollisena ja niin sanoakseni välttämättömänä perheliittona.

Palattuaan kolmannen kerran kyökistä, jossa hän ei pelännyt käydä, kertasi hän vielä lyhykäisesti kaikki tämän liiton tuottamat edut:

— Sangen vanhaa aatelia ja sangen luotettavaa. Oivallisia suhteita. Varallisuus keskinkertainen, se on kyllä totta, mutta eiväthän meidän aatelismiehemme olekaan kauppiaita. Ja sitäpaitsi Armand on sangen pulska poika.

Ovelle kolkutetaan, kauhistunut hovimestari astuu sisään ja huudahtaa kädet kohotettuina taivasta kohden:

— Voi rouva, minun täytyy ilmoittaa rouvalle, että kerma ei hyydy jäätelökupukassa.

— Pankaa enemmän jäätä ja lisätkää suolaa, vastasi lyhyesti rouva
Dulaurens, joka jatkoi heti kun ovi oli sulkeutunut:

— Ja sitten, kultaseni, saan pitää sinut lähelläni. Ymmärrät kai, että minä olen sitä vaatimalla vaatinut, vieläpä asettanut sen sinun suostumuksesi oleelliseksi ehdoksikin. Armand on luvannut minulle, ettei hän jätä Chambéry'ta. Jos hänet joskus nimitettäisiin muualle, ottaisi hän eron virastaan, siinä kaikki: se on päätetty asia. Ja niin me yhä saamme olla yhdessä. Emmehän me voikaan erota toisistamme.

— Sisään, sanoi hän kärsimättömänä. Puutarhuri se toi ruokapöydän kukkamaljan katsottavaksi, saadakseen kehumisia.

— Alice, katsoppas noita kauniita neilikoita, sanoi rouva Dulaurens hajamielisenä. Ja noita jasmiineja ja noita ruusuja. Hyvä on, Pierre, kiitoksia.

Hän katsoi viimein tyttäreensä, jonka vaitiolo alkoi häntä ihmetyttää. Alice oli kuolon kalpea ja katseli maahan. Kun hän nosti silmänsä, kohtasi hän äitinsä katseen ja purskahti itkuun, voimatta enää hillitä itseänsä. Rouva Dulaurens sulki hänet syliinsä.

— En minä tiedä. Miksi minut tahdotaan nyt jo naittaa? Minun on niin hyvä olla täällä kotona. Anna minun vielä olla luonasi, äiti kulta.

— Mutta saanhan pitää sinut lähelläni, sydänkäpyseni. Selitinhän sinulle, että sinun ei tarvitse jättää minua. Ja hän lisäsi hymyillen, tuntien kumminkin epämääräistä levottomuutta:

— Mikä soma kreivitär de Marthenay sinusta tuleekaan, neitiseni! Ja miellyttäähän kreivi sinua?

Kuullessaan nämä sanat, jotka tekivät tuon pelätyn tapahtuman välittömän todelliseksi, värisi Alice kiireestä kantapäähän ja huudahti sydäntä särkevällä äänellä:

Rouva Dulaurens hämmästyi. Hänen rakkautensa ja hänen tahtonsa sai iskun. Mutta hienon maailman naisena, joka huolehtii vain nykyhetkestä, hän ei pitänyt hetkeä soveliaana selityksille.

— Tyynny, kultaseni. Ymmärrän hyvin sinun mielenliikutuksesi. Kyllä kaikki selviää. Aamiaisen aika on käsissä. Vieraat saapuvat kohta. Pyyhi pian kyyneleesi, lapseni. Luota äitiisi.

Ja kun tytär alkoi rauhoittua, tultiin ilmoittamaan, että rouva ja neiti Orlandi odottivat salissa.

Mennessään ensimmäisenä vieraita vastaanottamaan, mietti rouva Dulaurens asiaa. Ei häntä tyttärensä omituinen kielto liikoja huolestuttanut, hän piti sitä vain tuommoisena tyttömäisenä oikkuna, joka äkkiä syntyy ja äkkiä menee ohi. Mutta hän aavisti, mikä sen aiheutti, ja syytti itseänsä.

"Minä toin tänne tuon kapteeni Guibert'in, hän ajatteli. Se on minun vikani. Ja kuka käski kutsua häntä vielä tänään aamiaisellekin!"

Eikä paljoa puuttunut, ettei hän kiukuissaan tuota nuorta miestä kohtaan, jossa hän jo näki aikeittensa vastustajan, pitänyt itseään hänen hyväntekijänään, ja häntä kiittämättömänä ilkiönä, sillä hänen kutsujensa kauttahan ihmiset tulivat yleisesti tunnetuiksi.

Aamiaisen jälkeen rouva Dulaurens sai taas lisää aihetta levottomuuteensa, kun hän hakiessaan Alice'a silmillään — kuten hän lakkaamatta teki — näki tammimetsään päin olevasta salin ikkunasta hänet Paula Guibert'in kainalossa. Yhä ystävällisesti haastellen ja hymyillen rouva Orlandi'lle ja neiti de Songeon'ille, jotka pitivät häntä saarroksessaan, hän sanoi itsekseen:

"Alice on varmasti tuon pikku noidan pauloissa, joka koettaa häntä taivuttaa veljensä puoleen".

Ja kääntyessään kapteeniin päin, joka keskusteli hänen miehensä ja herra Landeau'n kanssa, yllätti hän tämän katseen, joka seurasi molempia nuoria tyttöjä:

Tottumaton kun oli asioita harkitsemaan ja vastahakoinen kaikkeen pohdintaan, mikä vähänkin saattoi heikontaa hänen määräämisvaltaansa, ei hän ensinkään miettinyt mielessään, voisiko hän ehkä uskoa Alice'n tulevaisuuden tämän kunnian miehen käsiin ja eikö hänen niin pitänytkin tehdä, siinä tapauksessa, että hänen lapsensa sydän jo oli vaistomaisesti valinnut. Hän ymmärsi, sitä itselleen tunnustamatta, että vertailu saattoi olla vain epäedullinen herra de Marthenay'lle, jonka julkinen huhu tiesi aikaisemmin eläneen häpeällisessä suhteessa ja jonka sotilasura oli loistoton ja ilman tulevaisuutta. Vaistomaisesti hän varoi ajattelemasta tätä mahdollista kilpailua, sillä viime hetkessä saattoi se särkeä hänen suunnitelmansa, jonka hän niin peruuttamattomasti oli päättänyt ja joka hiveli hänen itsetiedotonta turhamaisuuttaan ja vielä itsetiedottomampaa äidillistä itsekkäisyyttään. Valitessaan tyttärelleen, kuten hän olisi valinnut itselleen, ei hän hetkeäkään epäillyt viisauttaan ja epäitsekkyyttään.

Sillävälin Isabella Orlandi pysähdytti ohikulkevan Jean Berlier'n, joka oli menossa miesten joukkoon ja kuiskasi hänen korvaansa:

Isabella nauroi näyttäen hohtavan valkoisia hampaitaan, ja toistamiseen Jean'ista tuntui että tuo nauru kuului ontolta. Hän tuli ajatelleeksi noita laulun loilotuksia, joita yöllä kuulee maalla ja jotka ilmaisevat, että on liikkeellä jokin myöhästynyt kulkija, joka pelkää yksinäisyyttä.

Liikkumattomana ja vaieten ahmi herra Landeau morsiantaan silmillänsä. Nähtävästi hän tunsi häntä kohtaan tuollaista kiihkeätä intohimoa, jonka katoava nuoruus vain tekee voimakkaammaksi sen sijaan, että sitä heikontaisi, kun rakkaus yht'äkkiä alkaa raivota siihen saakka kylmänä pysyneessä sydämessä. Hän oli jo keski-ikäinen mies, jonka paksu ja harteva vartalo ei suinkaan tehnyt hienostunutta vaikutusta. Hän oli tottumaton seuramies, ja hänet saattoi helposti ymmälle tuo kevyt luontevuus, joka on hienoston seurustelun vahva puoli ja sen suurin viehätys. Viidenkolmatta vuotiaan Jean Berlier'n siro vallattomuus teki hänen ikänsä ja kömpelyytensä vielä silmäänpistävämmäksi. Kaukaa hän vain katseli Isabellaa, joka valkoisessa puvussaan säteili kauneuttaan, kuin jumalankuvaa, jota ei uskalla lähestyä. Ja morsian näytti kokonaan unohtavan, että oli edes läsnäkään tuo hänen epämieluisa, miljoonia omistava orjansa…

Tammien oksien lomitse pujahtivat auringon säteet metsän pimentoon aina maahan saakka, joka oli ruskeanaan menneiden kesien karisseita lehtiä. Ja noilla molemmilla nuorilla tytöillä, jotka toinen toiseensa nojaten kulkivat hiljalleen polkua pitkin, oli kasvot milloin valossa milloin varjossa. Vanhat pystyrunkoiset puut kätkivät heidät suojelevaan pilaristoonsa, kietoivat heidät kirkkaaseen rauhaansa. Vaaleaverinen Alice oli puettuna ruusunpunaiseen pukuun ja Paulan musta tukka ja surupuku korotti hänen valkoisen hipiänsä hohtoa. Ihana ilma ilahdutti heidän mieltänsä. He tunsivat molemmat, että heidän luostarikoulun aikainen ystävyytensä jälleen heräsi henkiin. Ja he pysähtyivät silloin tällöin hymyilläkseen toisillensa.

Kumminkaan he eivät huomanneet, että olivat kumpikin sangen kiihtyneessä mielentilassa. Olihan heillä kumpaisellakin suuri salaisuus kannettavana. Alice, joka aamullisesta kohtauksesta asti piti itseään perin uljaana, paloi halusta uskoa sen kumppanilleen, saadakseen häneltä rohkaisua ja ansaitakseen hänen kunnioituksensa. Ja Paula taas ajatteli liikutettuna veljeänsä, jonka rakkautta hän oli tullut ilmoittamaan.

— Kerran puhuimme naimisiin menosta. Raymonde Ortaire, joka oli ylemmältä luokalta, otti aina puheeksi sen asian. Hän oli julistanut: "Minä menen naimisiin vain rikkaan ja jalosukuisen miehen kanssa". Vuoron perään me silloin jokainen ilmoitimme ihanteemme. Minä mumisin: "En minä tiedä". Mutta sinä Paula, — näen vielä sinun tummat silmäsi, sinun kauniit silmäsi, jotka loistavat varsinkin yöllä tai tuskassa — sinä sanoit ikäänkuin halveksisit kaikkien meidän puheitamme: "Naimisiin meneminen on rakastamista, eikä mitään muuta". Raymonde nauroi, mutta meidän teki mielemme lyödä häntä.

— Tottakai, minun myöskin. Ihmetyttääkö se sinua? Jospa olisit kuullut, mitä tänä aamuna sanoin, et enää ihmettelisi.

Hiukan punoittavat posket antoivat Alice'n puhdaspiirteisille kasvoille eloisan ilmeen, joka teki ne vielä viehkeämmiksi, ja hänen käyntinsäkin näytti vähemmän raukealta ja veltolta kuin tavallisesti. Paula, joka katseli häntä ja ihaili hänen piirteittensä suloisuutta, vaikkei hän pitänytkään niiden liian pehmeästä hempeydestä, hämmästyi tätä outoa intoa, ja piti sitä suotuisana enteenä tehtävänsä onnistumisesta.

— Juuri tänä aamuna, vastasi Alice juhlallisesti, minä kieltäydyin menemästä naimisiin.

Hän ei sanonut enempää nauttiakseen sanojensa vaikutuksesta. Ainahan on nuoresta tytöstä mieluista ilmoittaa, että on antanut rukkasia kosijoille.

Paula, joka jo oli arvannut, hymyili hiukan levottomana. Väristen koko ruumiiltaan, hän odotti lisätietoja. Hän vapisi jo hänen puolestaan, joka oli hänet lähettänyt:

Alice pysähtyi. Kultainen säde, joka pujottelitte lehvien läpi, lankesi juuri hänen vaaleille hiuksilleen. Hän kumarsi hiukan eteenpäin notkeaa yläruumistaan ja nauroi kuin kevään kukka:

Mutta hän punastui. Sanojensako vuoksi, joita hänen luontainen arkuutensa jo piti liian uskaliaina, vaiko äkkiä pelästyen sitä, ettei ollut pysynyt totuudessa?

Paula tuli aivan hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen hoikan vyötäisensä ympäri. Sitten aivan läheltä, metsän rauhaisassa pimennossa hän viimein kuiskutti nopeasti, melkein arkaillen ja itsekin hämmästyneenä siitä, mitä uskalsi sanoa:

— Tiedätkös, Marcel rakastaa sinua. Hän on antanut sinulle koko sydämensä. Suostuisitko sinä, Alice, tulemaan hänen vaimoksensa? Sinulta vain hän onnea odottaa.

He olivat yhtä liikutettuja molemmat ja katselivat silmät maahan luotuina kuivuneita lehtiä, joita eivät kumpikaan nähneet. He nostivat yht'aikaa silmänsä maasta, punastuivat ja vaipuivat suloutta täynnä olevalla liikkeellä toistensa syliin, vuodattaen kyyneleitä.

Paula tyyntyi ensiksi. Hän tarkasteli uuden tunteen valtaamana tuota viehkeätä olentoa, joka nojasi hänen olkapäätään vastaan ja joka sanaakaan sanomatta oli tullut hänen sisarekseen. Mutta Alice'a peloitti tuo liian voimakas tunne, joka oli niin suloinen ja jota hän yhä halusi tuntea. Hän pelkäsi tekevänsä väärin antautuessaan sen valtaan ja kumminkin hän siihen antautui. Tämä hänen ensimmäinen tutustumisensa rakkauteen antoi hänen aavistaa, mitä salaisuuksia piili hänen vielä hämärän ja lapsellisen sielunsa sopukoissa. Hänen sydämensä aukeni kuin ruusun kukka, joka illalla vielä on nupussa, mutta aamulla jo ottaa vastaan kastepisaroita puhjenneeseen kupuunsa.

Käsi kädessä jatkoivat he taas kävelyään, toinen kuunnellen onnea, joka lauloi hänen sydämessään, ja toinen, itsensä unohtaneena nauttien tuosta ilon kyllyydestä, jota hän ei saanut itselleen odottaa.

— Sinä olet minun siskoni, Paula sanoi. Minä pidän niin kovasti sinusta. Marcel on niin täysin ansainnut tulla onnelliseksi. Hän on ollut niin hyvä meitä kohtaan. En osaa sitä sinulle kylliksi sanoa. Isän kuoleman jälkeen olemme saaneet kokea kamalia hetkiä. Mutta Marcel antoi meille sieltä kaukaa apua ja rohkaisi meitä.

Alice kuunteli hiukan sekavin mielihyväntuntein tätä ylistystä, jonka loppupuoli antoi hänen aavistaa puutteenalaisuutta. Hän ei välittänyt ensinkään rikkaudesta eikä ymmärtänyt sen merkitystä. Mutta hän ei osannut kuvitellakaan rakkautta ilman sopivaa kehystä. Kun hän ei tuntenut elämää, ei hän ymmärtänyt oikein sen suurenmoisuutta. Ja kuinka hänellä olisikaan ollut tilaisuutta nähdä oikeata elämää. Sellaisia mietteitä liikkui hämärinä ja ohimenevinä hänen mielessään. Mutta hänen myöntymystään ne eivät järkyttäneet. Marcel rakasti häntä, ja tuo Paula kulta puhui hänelle niin herttaisesti. Kun hänen rohkeutensa tarvitsi tukemista, tiedusteli hän ystävättäreltään:

— Äiti tulee teille pyytämään sinun kättäsi. Sinun täytyy valmistaa vanhempiasi. Rakastaahan äitisi sinua niin suuresti, ettei hän varmaankaan voi tahtoa muuta kuin sinun onneasi. Ja sinun isäsi noudattaa mielellään äitisi mieltä.

Heitä siimestävien tammien oksat kaartuivat nyt tiheäksi lehtikatoksi, eivätkä laskeneet ainoatakaan valonsädettä lävitsensä. Huoli alkoi ahdistaa Alice'n mieltä. Hän heräsi valoisasta rakkaudenunelmastaan astuakseen todellisuuteen, jota hän vaistomaisesti pelkäsi. Hän kysyi:

— Pitääkö minun lähteä Ma… Marcel'in mukana? Pikku tyttönä oli hän kutsunut Marcel'ia nimeltä, mutta hänen morsiamenaan hän ei enää tahtonut uskaltaa lausua noita kahta tavuuta, jotka polttivat hänen huuliansa.

— Tietysti, koska sinusta kerran tulee hänen vaimonsa, vastasi Paula hämmästyneenä.

— Ehkä hän sinun mieliksesi on joitakin aikoja sieltä poissa. Mutta älä houkuttele häntä luopumaan urastansa, Alice. Minusta tuntuu, että se on vaarallista, ja hänen uransa on täynnä toiveita.

— Oi, tiedäthän, Paula rakas, minä en ole ensinkään sankarillinen. Minusta ei koskaan tule Guibert'iä. Mutta eikös hän ole jo ollut kylliksi urhoollinen?

— Ei koskaan voi olla kylliksi urhoollinen. Me, jotka emme toimi kodin ulkopuolella, Alice, me, jotka hoidamme kotiliettä, me voimme ainakin vahvistaa veljiämme, miehiämme, poikiamme voimakkaalla ja järkevällä rakkaudellamme. Ja rakastakaamme ja kunnioittakaamme erityisesti niitä, jotka ovat uljaita ja hyödyksi maallensa.

— Rakastaisin häntä aivan yhtä paljon, vaikka hän lakkaisikin hyödyttämästä maatansa.

— Niinkö, virkkoi Paula, ja lisäsi puoliääneen ikäänkuin puhuisi hän vain itselleen:

— Koska hän minua rakastaa, niin eikö hän voisi minun kanssani elää lähellä äitiänsä, lähellä minun vanhempiani? Me olisimme niin onnellisia! Meidän varamme kyllä riittäisivät.

— Siihen hän ei koskaan suostu, vastasi Paula. Ja ylenkatseellisesti lisäsi hän, unohtaen ylpeyden tunnossaan koko rauhallisen tehtävänsä:

— Tietysti, seuraisinhan minä häntä kaikkialle. Koska häntä rakastan, ymmärräthän sen. Minähän kyllä tahdon. Mutta…

— Rakastaahan äitisi sinua hellästi ja tahtoohan hän ennen kaikkea sinun onneasi.

— Tahtoo kyllä. Mutta hän haluaa pitää minut lähellään voidakseen itsekin siitä nauttia. Eikös se olekin luonnollista?

Paula ajatteli omaa äitiään, joka oli saanut sanoa niin usein hyvästi lapsillensa eikä koskaan ollut tahtonut estää heitä kulkemasta valitsemiaan teitä. Hän vaikeni, ja hänen tummien silmiensä loisto sammui. Alice tarttui hänen käteensä, päästi sen sitten irti ja purskahti itkuun.

— Paula, minua peloittaa! Voi, kuinka minua peloittaa! Mutta minä rakastan sinua niin kovasti.

Sisarelle lausuttiin nämä rakkauden sanat, mutta ne tarkoittivat veljeä. Ja kuten vanhempi sisar viihdytti Paula nuoremman pelkoa.

— Joku tulee, sanoi hän yht'äkkiä, kuullessaan lehtien kahinaa.
Olkaamme varuillamme.

Alice hymyili ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen, tuota suloista nimitystä kuullessaan.

Tien käänteessä näkyi Isabella Orlandi Jean Berlier'n seurassa. Nuori tyttö puheli melkein kuumeisen vilkkaasti.

— Niin, kaksi, herra Landeau on suurenmoinen ja ylevämielinen. Jospa näkisitte minun jalokiveni. Ne täyttävät kokonaisen suuren lippaan. Minun piti valita muuan koristus. Mutta kun en tiennyt, minkä valitsisin kaikkein kauneimmista, niin minun aulis sulhaseni teki ylvään liikkeen kädellään ja sanoi: "Pitäkää kaikki". Ja minä pidin kaikki äidin mieliksi. Kas tässä on lornetti, jonka kädensija on puutettu jalokivillä.

Isabellan laverrellessa lähestyi vuorostaan rouva Dulaurens kapteeni
Guibert'in ja herra Landeau'n saattamana.

Levottomana tyttärensä pitkällisestä viipymisestä oli hän ehdottanut vierailleen, että mentäisiin kävelemään tammimetsään. Hän hengähti helpotuksesta nähdessään Alice'n. Kumminkin hän huomasi, että tämän posket punoittivat ja että hänen olennossaan ilmeni lievää levottomuutta.

Rouva Dulaurens'in takaa Marcel myöskin tarkasteli Alice'a. Hän katseli häntä ahnaasti kuin rakastunut, joka vielä epäilee. Mutta hänen katseensa vaipui pian ja vaipuessaan oli se täynnä varmuutta saavuttaneen rakkauden rauhaa.

Rouva Orlandi ja neiti de Songeon, joita herra Dulaurens saatteli, liittyivät tuohon jo lukuisaan joukkoon. Plataanitietä pitkin kulki sitten koko seurue ristikkoportille saakka, saattaen Paulaa ja Marcel'ia, jotka olivat sanoneet hyvästi.

Vastapäätä avonaista porttaalia toisella puolen Chaloux'n tietä oli yksinkertainen mökki ja sen edustalla leikki auringon paisteessa liuta lapsia, pörröpäisinä, kasvot terveyttä kiiltävinä ja paljain jaloin. Heidän kirkuessaan ilosta tai kiukusta ilmestyi äiti tuvan kynnykselle. Hän oli jo surkastunut talonpoikaisvaimo, jonka muodoton vartalo ilmaisi hänen pian taas saavan perheen lisää.

— He ovat hyvin köyhiä, selitti rouva Dulaurens, tätä näkyä vieraineen katsellessaan, ja he odottavat aina lapsia. Niitä on jo seitsemän, ja katsokaa!

— Seitsemän lasta! Sehän on kauheaa, huudahti neiti de Songeon kääntyen halveksien poispäin.

— Ne olisivat oikein somia maalattuina, mutta elävinä ne ovat likaisia ja aina vastuksina.

— Eipä heitä saa, joka haluaa, mutisi vaimo, joka oli kuullut mitä sanottiin. Ja kurottaen kättään veti hän pienimmän luokseen ja painoi sitä rintaansa vastaan.

Herra Landeau hymyili ilottomasti. Ja muut tulivat hiukan hämilleen tästä samalla kertaa lapsellisesta ja häpeämättömästä sutkauksesta. Se huvitti vain rouva Orlandi'a, joka huudahti:

— Voi tuota Isabellaa! Alice suuteli Paulaa sanoessaan hänelle hyvästi, ja hänen kumartuessaan eteenpäin ihaili Marcel hänen ruumiinsa raukeaa kauneutta, joka teki hänet niin utuisen suloiseksi. Hänen rakkauteensa sekoittui suojelemisen halua. Hän olisi tahtonut antaa omaa voimaansa tuolle raukealle lapsukaiselle, jonka hentous herätti hänessä melkein uskonnollista hartautta.

Jäätyään veljineen yksikseen maantielle hyväili Paula jälleen kokoontuvia pienokaisia, jotka olivat lakanneet leikkimästä, kun näkivät itseään tähystelevän noiden katseiden, joiden vihamielisyyden he olivat ymmärtäneet.

— Lapsi parat, sanoi hän ja hänen mustissa silmissään välkähteli vielä närkästystä. Meidän aikamme ei teitä juuri suosi.

— Jumala on hyvä ja maa on avara, sanoi kapteeni, joka muisteli, kuinka hänen isänsä iloitsi kauniita lapsia nähdessään.

— Niin on, herra kapteeni. Minun äitini teki kaksitoista lasta. Minulla on kolme veljeä Pariisissa ja neljä Amerikassa. Kaukana he ovat, mutta elävät he kumminkin.

Hän ei ollut koskaan jättänyt kotikolkkaansa, joten hän ei ollut oikein selvillä etäisyyksistä. Paula näytti pulloposkista poikaviikariparvea, joka taas alkoi ilakoida:

— Niinpä kyllä, mutta siihen mennessä ne tyhjentävät vellipadan toisensa jälkeen. Ukko ahertaa otsansa hiessä aamusta iltaan, ja hänen kämmenissään on meidän joka pennimme.

Pienimmän punaiseen käteen pisti hän hopearahan, jota hän oli säästänyt uusien käsineitten ostoon.

Kun he olivat saapuneet Montcharvin'in metsään, pysähtyi Paula ja hymyili veljelleen:

— Kyllä. Tänä aamuna hän kieltäytyi menemästä naimisiin herra de Marthenay'n kanssa. Se on salaisuus. Hän rakastaa sinua. Hän on erinomainen. Ja sinulla riittää kyllä rohkeutta kahdellekin.

Marcel ei kiinnittänyt huomiotaan noihin viimeisiin sanoihin. Eivätkä veli ja sisar sen enempää haastaneet salaisuuksistaan.

He tunsivat molemmat sisimpiä tunteitaan kohtaan samanlaista kainoutta. Kun he päivän laskiessa astuivat sisään kotiportista, virkkoi Marcel vielä Paulalle:

— Täytyy ilmoittaa äidille. Sano sinä hänelle, sinä, joka olet minun pieni suojelusenkelini.

— Kyllä, Paula vastasi, kyllä puhun hänelle kohta. Myöhemmin illalla, kuultuaan mitä tyttärellään oli ollut kerrottavana, istui rouva Guibert pitkän aikaa ääneti.

— Jospa hän tekisi poikani onnelliseksi! Minä olisin suonut hänen olevan vähemmän rikkaan ja enemmän rohkean. Mutta koska Marcel häntä rakastaa, niin mekin häntä rakastamme. Rukoilkaamme heidän puolestansa.

Hän ei kuvitellutkaan mielessänsä, että hänen poikansa saattaisi saada kieltävän vastauksen kosintaansa.

VI.

Joka aamu päätti Alice Dulaurens sinä päivänä suostuttaa vanhempansa tuohon liittoon, jonka pelkkä toivominenkin täytti hänen sydämensä ilolla, ja joka ilta, kun hänen aikeistaan ei ollut tullutkaan mitään, päätti hän varmasti puhua seuraavana päivänä. Mutta pian tuli hänelle tosi eteen. Paula ilmoitti hänelle, minä päivänä rouva Guibert saapuisi.

Rouva Guibert'in tulopäivän aattona ei hän vielä ollut mitään puhunut. Tuskissaan nukkui hän myöhään ja nousi varhain aamulla, luullen sillä voittavansa aikaa. Tunnit kuluivat nopeasti ja hänen lempivä sydämensä vapisi. Hän vahti vuoroin isäänsä vuoroin äitiänsä, puhuakseen erikseen heille kummallekin, eikä mielestään keksinyt — arkojen tavalla — koskaan kyllin suotuisaa tilaisuutta.

Siten hän keksi yhä satoja turhia syitä lykätäkseen tunnustuksensa tekemistä. Viimein hän rauhoitti mieltään päättämällä puhua heti aamiaisen jälkeen:

"Silloinhan isä ja äitikin ovat parhaimmalla tuulella", sanoi hän itsekseen, jottei hänen tarvitsisi soimata itseänsä.

Mutta kovaksi onneksi hänen aikeilleen ilmestyi rouva Orlandi aamiaisvieraaksi. Kellon lyödessä kahtatoista saapui hän kantaen kainalossaan sylikoiraansa Pistache'a, jota hän ei koskaan jättänyt, ja alkoi italiattaren tavoin lörpötellä herttaisesti ja tutunomaisesta:

— Enhän vain häiritse teitä. Te olette niin herttaisia. Minusta on kauheaa syödä aivan yksin. Isabella ja kamarineiti lähtivät Lyon'iin myötäjäisten vuoksi, ymmärrättehän. Kyllä häistä on paljon häiriötä ja vaivaa. Pääni on jo vallan sekaisin.

— Sehän oli oikein hauskaa, että tulitte, sanoi rouva Dulaurens kovasti harmissaan.

— Häiden valmistukset häiritsevät todellakin kodin rauhaa. Mutta yhteiskunnallisen järjestyksen mukaista on, että tämä juhlallisuus juuri tuottamiensa vastuksien kautta säilyisi meidän muistissamme.

— Sallittehan, että tämä pikku kulta aterioi meidän kanssamme, kysyi rouva Orlandi osoittaen sylikoiraa.

— Tuo pikku kulta säikähti eilen pahanpäiväisesti. Me olimme vieraisilla herra Loigny'n luona, — tiedättehän, hän on tuon herttaisen Jean Berlier'n, Isabellan ystävän, eno. Hän asuu lähellä Chambéry'ta huvilassaan, joka on aivan ruusujen peitossa. Koko hänen talonsa on täynnä kukkia ja tuoksua. Sillä ukolla on makua, mutta kohteliaisuutta häneltä puuttuu. Hän elää puutarhassaan ja unohtaa ihmiset ja säädyllisyyden vaatimukset. Pistache erehtyi tekemään pahaa nuoren ruusupensaan juurelle, ja siitä suuttui tuo kukkasystävä niin, että ajoi sen pois koko puutarhasta. Minä poistuin myös arvokkaasti ja jätin sinne tyttäreni, jonka Jean herra lupasi saattaa illalla kotiin, pyydellen monin kerroin anteeksi enonsa puolesta.

— Ja herra Landeau on poissa, sanoi rouva Dulaurens, hiukan loukkaantuneena siitä tavasta, jolla rouva Orlandi hoiti äidin velvollisuuksiaan.

— Herra Landeau on poissa. Hän tekee tällä hetkellä erinomaisia kauppoja. Tyttäreni näkee häntä tuskin ennen vihkimispäivää. Hänen ulkonäkönsä ei hivele silmää, ja Isabella on taiteilija. Mutta hän kyllä tottuu. Kaikkeenhan sitä tottuu tässä maailmassa, paitsi kauneutensa kadottamiseen, kun kerran on ollut kaunis.

Ja hän huokaili syvään ja kauan kaivaten nuoruuttaan. Hän kumarsi lautastansa kohden kasvojaan, jotka sinisenpunaisina häämöttivät riisipuuterin alta ja joita hän ei enää pitkään aikaan ollut rohjennut peilistä katsella. Kamaripalvelija tarjosi hänelle hedelmiä, ja hän katsoi niitä hämmästyneenä, kääntyen rouva Dulaurens'in puoleen:

— Te ette ilmoittanut meille ennakolta tuloanne, rakas ystävä. Emme tietäneet, että saisimme kunnian nähdä teitä tänään luonamme.

— Niin kyllä, jatkoi Italiatar joutumatta vähääkään hämilleen. Minä kyllä ymmärrän, enkä vaadi liikoja. Mutta Pistache, se ei ymmärrä. Se syödä nirsottelee joka päivä kolmea ruokalajia ja väliruokaa. Nyt se luulee, että minä rankaisen sitä, eikä se ole sitä ansainnut.

Rouva Dulaurens'ia tuskastutti. Hän antoi tuota pikaa hakata vaahdoksi ja sokeroida munanvalkuaisen, joka tuotiin tuolle epäjumalalle. Pöydästä noustaessa ei pikku koira totellutkaan emäntänsä haikeita kutsuja, vaan jäi herkutteluhalunsa pidättämänä ruokasaliin. Mutta paha sen peri. Kamaripalvelija huomasi sen, ja katsahdettuaan, että ovi oli sulkeutunut aterioitsijoiden jälkeen, lennätti hän sen aimo potkaisulla ruokasalin toiseen päähän. Pistache päästi kumean murinan. Mutta ei se ihmetellyt. Se tunsi elämää vain ulkonaisten aistimusten kautta ja siirtyi filosofin tyyneydellä hyväilyistä iskuihin, salongista varastohuoneeseen.

Heti aamiaisen jälkeen herra Dulaurens kumarsi naisille tärkeän ja kiireisen näköisenä, mikä antoi hänen hyvänsävyisille kasvoilleen hiukan hullunkurisen ilmeen, ja riensi työhuoneeseensa, jossa muuan arentimies odotti. Oli selvitettävänä myöhästyneitä maksuja. Maanmies pyysi tietysti maksujen helpotusta. Työpalkat olivat kalliit, raha oli tiukassa ja vuodentulo huono.

— Vai huono, ärjäisi herra Dulaurens, joka esiintyi aina kovana ja tylynä palvelijoitaan ja alaisiaan kohtaan, sillä se kohotti häntä hänen omissa silmissään siitä alamaisuudesta, jossa vaimonsa häntä piti. — Vai huono! Entäs koko viime vuoden viinisato? Minnekäs se on joutunut? Teillähän oli sitä tynnyrittään. Eikö sitä ole myyty?

— Voi, herra, ette varmaankaan sitä tarkoita. Sehän olisi pitänyt myydä polkuhinnasta. Se olisi ollut synti ja häpeä. Me joimme sen ennemmin itse. Me joimme itse joka tipan.

Herra Dulaurens unohti kokonaan rauhanrakkautensa, kun hänen oma etunsa oli kysymyksessä, ja oli jo antautumaisillaan suuttumuksensa valtaan. Mutta silloin hänen silmänsä sattui erääseen kirjaan, joka oli hänen pöydällään erään hienoston elämää kuvailevan romaanin ja vaakunatiedettä käsittelevän teoksen välissä. Se oli Nicole'n käsikirja Kuinka voimme elää rauhassa ihmisten kanssa. Hän oli hankkinut sen halvalla itselleen sen nimen vuoksi, ja häneen tehosi nyt tuo nimi, joka oli niin sopusoinnussa hänen luontaisen rauhallisuuden harrastuksensa kanssa. Hän tyyntyi ja päästi talonpojan menemään tuhlaten hänelle kauniita sanoja, mutta mihinkään helpotuksiin suostumatta:

— Tilanomistajia surkutella tulee… He eivät tiedä enää mitä tehdä…
Ystäväni, Herra Timoléon Mestrallet'kin tuskin tulee kunnolla toimeen.

Herra Mestrallet oli lähiseudulla asuva vanha saituri, joka päivät päästään vain voivotteli aikojen huonoutta ja kuinka vaikeata hänen oli saada tulonsa riittämään menoihin. Mutta siitä hän visusti vaikeni, että hän tulo- ja menoarvioonsa liitti melkoisia vuotuisia säästöjä.

Kun arentimies lähti, soimaten itseään sydämessään siitä, ettei ollut mitään hyötynyt käynnistään, astui Alice huoneeseen. Hän toi isälleen kupin kahvia, joka oli valmistettu sillä tapaa kuin isä halusi. Hän toivoi, että tuo tuoksuva juoma tekisi isän suosiolliseksi hänen asialleen. Herra Dulaurens ottikin kupin käteensä, onnellinen hymy huulillaan ja alkoi heti nauttia suloisesti höyryävää nestettä. Isän pienin kulauksin maistellessa kahviaan, istahti Alice ja nousi taas, ei pysynyt hetkeäkään paikallaan. Hämillään, arkana ja vapisten hän viimein sai sanotuksi nuo yksinkertaiset sanat:

— Rouva Guibert, vastasi tukahtunut ääni, jonka sävyn jo yksistään olisi pitänyt ilmaista isälle tyttären salaisuus, jollei tämä jo aikoja sitten olisi luopunut kaikista perheenpään oikeuksistaan ja laiminlyönyt tutustumista omiin lapsiinsa.

— Vai rouva Guibert? Hän ei ole enää käynyt missään leskeksi tultuaan.
Se on meille suuri kunnia, jota kyllä ymmärrämme pitää arvossa.

Ja oikaisten pientä vartaloaan, tehdäkseen arvostelunsa oikein mahtipontiseksi, hän lisäsi:

— Seurustelutaitoa hänellä ei juuri ole. Mutta hän on hyvä nainen, ja hänen poikansa ovat hyvin menestyneet.

— Hänen miehensä pelasti minun henkeni, isä. Muistatko, kun olin lavantaudissa?

Hän muisti myöskin, että lääkärin lasku luultavasti vielä oli maksamatta, eikä häntä haluttanut syventyä siihen asiaan. Aikoikohan rouva Guibert nyt vaatia noita vanhoja yliaikaisia palkkioita? Mutta ei suinkaan, eihän hän voisi olla niin rohkea; nyt varsinkaan, kun hänen poikaansa ja tytärtänsä kohdeltiin hyvinä tuttavina Chênaie'ssa. Eihän hän saattanut ruveta turmelemaan vanhoilla lääkärin laskuilla niin hienoja suhteita. Mutta miksi sitten tämä vierailu, josta Alice puhui?

Herra Dulaurens, joka sipsutteli pienin askelin työhuoneessaan paremmin ruokaansa sulattaakseen — tätä huonetta aina suljettuine kirjakaappeineen hän käyttikin etupäässä tähän hygieeniseen jaloitteluun — pysähtyi äkkiä ja käsitti vihdoinkin, että hänen talossaan tapahtui jotakin tavallisesta poikkeavaa.

— Sinunko tähtesi, toisti hän levottomana. Hätäisesti ja nopeasti, epäröivien tapaan, nuori tyttö teki itselleen peräytymisen mahdottomaksi:

— Tietysti! Tietysti! Sitä me juuri tahdomme. Ja isä aavisti jo kaikenmoisia vaikeuksia, jotka tulevaisuudessa saattoivat häiritä hänen rauhallista elämäänsä, vieläpä jo tällä hetkellä hänen ruoansulatustansakin. Mutta hän piti tuosta somasta Alice'sta, jonka lempeys oli sopusoinnussa hänen oman luonteensa kanssa, ja hän olisi häntä mielin määrin hellinyt ja hemmotellut, jollei hän olisi pelännyt vaimoansa ja turhamaisuudessaan tahtonut, milloin tämä ei ollut läsnä, jäljitellä hänen käskeviä liikkeitään ja käytöstään. Näiden monien ristiriitaisten tunteitten tuskastuttamana, jotka peloittivat häntä ja tekivät tylynnäköisiksi hänen hyväntahtoiset kasvonsa, vaati hän selitystä:

— Sinä puhut minulle rouva Guibert'istä ja sitten onnestasi. Mitä se merkitsee?

Alice ei enää epäröinyt, ja juuri hänen kiihtynyt mielentilansa esti hänen arvaamasta isänsä ajatuksia.

Vielä hiljempaa hän lisäsi, ja hänen kuiskaamassaan hauraassa toivomuksessa värisi koko hänen rakkautensa voima:

Ilman noita viimeisiä sanoja herra Dulaurens olisi heltynyt. Hän takertui aina yksityiskohtiin ja viimeiset sanat kiinnittivät aina enimmän hänen huomiotaan.

— Saada äiti suostumaan! Aina vain äiti, sanoi hän äkeissään, alkaen taas astella edestakaisin.

Hän katsoi, että ovi oli hyvin suljettu, pysähtyi ja kuunteli tarkasti ja, täällä seinän takana ja hiljaisuuden rohkaisemana, tokaisi hän uljaasti:

— Vai äiti! Etkö sinä tiedä, lapsi, että minun suostumukseni on tärkeämpi? Laki niin säätää. Ja se laki on oikea. Kodissa täytyy olla yksi, joka kaikki määrää, ja tämän määräämisvallan omistaa perheen pää. Pater familias!

Nopeasti katsahti hän peiliin, nähdäkseen kaikkivaltiaan ilmeensä. Hän näytti vallan unohtaneen, mikä tärkeä asia heidän keskustelunsa oli aiheuttanut, eikä vapiseva Alice olisi mitenkään uskaltanut sitä hänelle muistuttaa. Pitikö hänen vielä kerran lausua Marcel Guibert'in polttava nimi? Mutta hän säästyi kumminkin tästä uudesta voimien ponnistuksesta. Palattuaan todellisuuteen toisti herra Dulaurens sanasta sanaan erään vaimonsa lauseen:

Hänen vaimonsa oli tarkoittanut sillä, että pelkäämättä voivat niinkin hienot ihmiset kuin he seurustella Marcel Guibert'in kanssa.

Hän ei tahtonut kumminkaan sitoutua mihinkään ja kiirehti tekemään muutamia muistutuksia:

— Mutta sinähän luullakseni tahdot elää levossa, pikku Alice. Ei sinulle sovi mies, joka lähtee valloittamaan maailmaa. Sinä olet tyyni ja rauhallinen luonteeltasi. Jääkö kapteeni Chambéry'hin?

— Isä, sanoi nuori tyttö, joka muisti Paulan uljaita opetuksia, vaimon tulee auttaa miestänsä, eikä olla esteenä hänen elämäntyölleen.

— Hänen elämäntyölleenkö? No, voihan hän hoitaa virkaansa meidän läheisyydessämmekin. Chambéry on haluttu sotaväen majapaikka. Hän siirtyy tänne, mikään ei ole sen helpompaa, onhan meillä tuttavia sotaministeriössä. Taikka sitten hän ottaa eron. Mutta hänellä ei ole ensinkään omaisuutta.

Alice oli vaiti, ja lähestyessään häntä, isä näki hänen itkevän. Hän tuli liikutetuksi ja hänen todellinen, sisin itsensä, jonka komeilun halu ja riippuvaisuus oli tukahduttanut, heräsi. Hän silitti hiljaa kädellään tyttärensä poskea ja sanoi:

Mutta nämä heikot tarmon ilmaukset hävisivät kuin tuhka tuuleen, sillä ovi aukeni ja sisään astui vuorostaan rouva Dulaurens, joka viimeinkin oli päässyt eroon rouva Orlandi'sta ja oli levoton, kun Alice'a ei näkynyt missään. Isän kasvoilta katosi tuo käskevä ilme, jota hän oli tyttärelleen näyttänyt ja hänen mielenliikutuksensa haihtui. Vaistomaisesti vaipui hän taas tuohon nöyrään asentoon, joka sopii kirjurille konttoripäällikön läsnäollessa. Hänellä ei ollut nimeksikään rohkeutta suhteessaan vaimoonsa, eikä päättäväisyyttä muuhun kuin perhekohtausten välttämiseen, ja niinpä hän nytkin pakeni sanoen kohteliaasti:

— Jätän sinun haltuusi tyttäremme, rakas ystävä. Hän haluaa mennä naimisiin ja ilmoittaa sinulle toiveensa.

— Kas tässä on äitisi. Sovi asiasta hänen kanssaan. Mitä hän tekee, on hyvin tehty.

Ja hän pujahti tiehensä, tahtoen ennen kaikkea elää sovussa ihmisten kanssa.

Rouva Dulaurens ei ollut vastannut mitään miehellensä, jolle hän ensi kerran elämässään oli mustasukkainen. Mitä tämän piti tuppautua kuulemaan Alice'n salaisuuksia? Hän rakasti tytärtään yksipuolisella ja vaativalla rakkaudella, ja oli, sitä itsekään aavistamatta, liiallisella vaikutushalullaan vähitellen tukahduttanut tuon aran lapsen persoonallisuuden, joka jo luonnostaan oli veltto ja liiaksi taipuvainen alistumaan ja tottelemaan. Hän nautti kuin omistaja tyttärensä kauneudesta ja kaikesta tuosta nuoresta elämästä, joka vielä uinui hänessä kuin vastasyntyneen hento elontuike. Ja mikäpä nuori ja herkkä sydän olisi voinut heltymättä tuntea tuollaista joka hetki valvovaa rakkautta? Alice koetti tottelemalla olla mieleen tuolle itsevaltaiselle äidillensä, jonka katseen hän lakkaamatta tunsi itseään seuraavan. Mutta tämä valvonta lamautti hänet.

Kun ovi oli sulkeutunut hänen miehensä jälkeen, tukahdutti rouva Dulaurens tuskallisen tunteensa ja varuillaan aavistamaansa vaaraa vastaan tuli hän tyttärensä luokse, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja istui hänen viereensä, vieden puolet hänen tuolistansa.

— Pikku kreivitär de Marthenay, kuiskasi hän hänen korvaansa häntä suudellessaan.

— Sinä haluat mennä naimisiin, eikö niin? Ja sinä uskoit sen isällesi. Mikään ei ole minulle sen mieluisempaa. Emme koskaan erkane toisistamme. Minulla on Armand'in lupaus.

Hän ei tahtonut vielä epäillä aikeittensa toteutumista ja jatkoi hetken perästä:

— Hän saa kohta virkaylennyksen. Jollei hän voi sitä saada, niin hän ottaa eron, ja sillä hyvä. Teidän omaisuutenne riittää kyllä joutilaaseenkin elämään, ja sitä paitsi tämä suuren maailman elämähän antaa niin paljon tekemistä.

Alice'n itku ja itsepintainen vaikeneminen ilmaisi hänelle vihdoin, että hänen pelkäämänsä onnettomuus oli tapahtunut:

— Olenko erehtynyt, lapsi kultaseni? Etkö tahdokaan ruveta hänen vaimoksensa? Eikö hän ole osannut miellyttää sinua?

Niin kyllä, niin oli asianlaita. Alice teki myöntävän liikkeen, ja rouva Dulaurens tunsi nyt varmasti, että hänen tyttärensä oli antanut sydämensä Marcel Guibert'ille. Hän osasi kumminkin kylliksi hillitä itseään salatakseen mielipahaansa, vieläpä alkoi hän heti miettiä mielessään keinoa, millä voisi estää tapahtumasta sen, mitä hän, empimättä ja harkitsematta, piti onnettomuutena. Niin suuressa määrin hän antoi ohjata itseänsä ennakkoluulojen ja mielipiteittensä, joita hän ei ensinkään arvostellut, ja ennenkaikkea intohimoisen äidinrakkautensa, jonka itsekkyys oli kykenemätön mihinkään uhraukseen. Hän kuiskasi tyttärensä korvaan:

— Etkö tahdo vielä mennä naimisiin? Haluatko vielä pysyä äitisi luona? Mutta minä tahdon niin hartaasti sinun onneasi, että kaikesta eron tuskasta huolimatta voin suostua laskemaan sinut luotani, kunhan vain tiedän, että sinä olet onnellinen, ja joka päivä voin omin silmin nähdä, että kultaseni on tyytyväinen. Sinä et vastaa, eikö niin olekaan laita… Olisitko sinä minun suostumuksettani antautunut jonkun tunteen valtaan ja olisitko sitä kaiken aikaa salannut minulta?

Pikapäissään tuli hän vasten tahtoaan sanoneeksi nämä moittivat sanat, jotka saivat Alice'n kyyneleet kahta vuolaammin vuotamaan. Mutta selvänäköinen kun oli, malttoi hän mielensä ja jatkoi hyväilevällä äänellä:

— Enkö minä ole sinun paras ystäväsi, sinun uskottusi? Salaatko jotakin minulta? Kultaseni, väärin teet minua kohtaan. Jollet sinä rakasta herra de Marthenay'ta, jos sinä rakastat toista, niin sinun pitää sanoa se minulle. Ja me huolehdimme yhdessä sinun tulevaisuudestasi.

— Ketä sitten, kysyi rouva Dulaurens suudellen häntä. Kuka on anastanut minun kultaseni sydämen? Minun korvani on ihan huultesi edessä, sano minulle hänen nimensä.

Hän tiesi tuon nimen, mutta tahtoi kumminkin sen kuulla noilta vapisevilta huulilta.

Alice ei voinut vastustaa lempeyttä. Hän pyyhki kyyneleiset silmänsä ja sai sanotuksi koko ruumiin vavahdellessa itkun puuskan jälkeen:

— Hän nousi tyttärensä vierestä ja istui viereiseen nojatuoliin, kätki kasvonsa käsiinsä ja pysyi liikkumattomana epätoivoisessa asennossa. Alice'n täytyi tulla häntä lohduttamaan:

Rouva Dulaurens kohotti hitaasti päätään ja kasvot syvän surullisina hän vastasi:

— Koska näen, että sinä tahdot jättää minut. Kapteeni Guibert vie sinut kauas pois meidän luotamme, johonkin etäiseen Ranskan kaupunkiin taikka ehkä aivan Algeriaan asti. Kuka tietää, vaikka hän vielä tahtoisi ottaa osaa johonkin sotaretkeenkin? Ei rakkaus kauan pitele noita kunniaa ja vaaroja himoitsevia sotureita. Kuinka sinä, joka olet niin lempeä ja hiljainen, olet voinut häneen kiintyä?

— Voi, äiti, en minä tiedä. Ehkä siksi, että minä olen heikko… ja hän niin voimakas.

Nojaten leukaansa kättään vastaan jatkoi rouva Dulaurens, tyttäreensä katsomatta ja ikäänkuin koettaen selittää asiaa itsellensä:

— Minä ymmärrän kyllä, että hän haluaa naida sinut. Guibert'it ovat melkein kokonaan puilla paljailla siitä asti, kuin tohtori antautui selvittämään Annecy'n pankkiirin asioita. Sanotaan kyllä, ettei tapahtunut vararikkoa, että kaikki maksettiin. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Tuo itsemurha, tuo omaisuuden menettäminen, se on kaikki hyvin kiusallista… Ja sitten tämä Madagaskarin retki! Myönnänhän minä, että kapteeni on käyttäytynyt sangen hyvin. Se on eittämätöntä, ja olenhan hänelle kylliksi sitä osoittanutkin. Hänen pitäisi olla minulle siitä kiitollinen. Mutta sen sijaan hän aikoo ottaa minulta tyttäreni. Tuollainen sotaretki epäterveellisessä maassa on kauhea. Kaikki meidän sotilaamme ovat siellä saaneet kuumetauteja. Kaikki, kuuletko. Mutta minä en soisi, että sinä saisit sairaan miehen. Minun velvollisuuteni on valvoa sitä. Oi, enhän minä muuta halua kuin sinun onneasi. Näetkös, sellaiset pienet tytöt kuin sinä, eivät tunne elämää. Heidän nuoret, palavat sydämensä ovat valmiit ihailemaan rohkeutta, sankaruutta, mainetta, ja sitten he luulevat ihailuaan rakkaudeksi. Mutta se ei ole samaa, kultaseni. Myöhemmin sen kyllä huomaat. Kunpa et huomaisi sitä liian myöhään!

Pienin pistävin lausein tuhosi hän ja teki tyhjäksi Alice'n onnen, jonka hän luuli turvaavansa. Vähitellen oli nuori tyttö vetäytynyt ikkunan luokse, ja siellä, ikkunankomerossa, joka hänet puoleksi kätki, alkoi hän taas hiljaa itkeä ja väänteli käsiänsä epätoivosta.

Rouva Dulaurens oli nostanut kokonaan pystyyn päänsä nojatuolissaan ja alkoi nyt, silmät kuivina, hyökätä.

— Minä luulin kreivi de Marthenay'n sinua miellyttävän. Onhan hän joka tavalla viehättävä! Hyvä nimi, kaunis ulkomuoto, omaisuutta. Hän on ratsuväen upseeri ja ratsastaa ihanasti. Hän tanssii mainiosti. Minä olin valinnut hänet kaikkien joukosta. Ja sitten, olisimme yhä saaneet olla yhdessä. Mekin olisimme saaneet ottaa osaa sinun onneesi. Ja tämän ilonko sinä nyt väkisin tahdot meiltä riistää?

— Lapset ovat sentään hyvin kiittämättömiä. Sinä, jota minä hellin ja hoitelin, kun olit pikkuinen hento lapsi ja sitten taas lavantautisi aikana, nyt sinä jo aiot jättää minut.

— Voi, jos edes voisin olla varma siitä, että siinä on sinun onnesi! Mutta enhän voi enää valvoa sinun terveyttäsi, joka päivä minun täytyy pelätä, että saan kuulla sinun olevan sairaana kaukana, jossain lääkärittömässä kasarmipaikassa, lakkaamatta pitää minun vapista sinun kotisi rauhan ja onnellisuuden puolesta, jota en omin silmin saa olla näkemässä, enkä edes saa olla saapuvilla vastaanottamassa sinun lapsiasi, jos Jumala niitä sinulle antaa… Sellaista on täst'edes minun iloton elämäni…

Liikutettuna tästä äidin hellyyden ja hyväilyjen muistuttamisesta, ojensi Alice kätensä äitiään kohden:

Rouva Dulaurens riensi hänen luokseen ja itkien vaipuivat äiti ja tytär toistensa syliin.

Tämä puolinainen voitto tuli niin nopeasti, että se rouva Dulaurens'in mielestä hyvin riitti tällä kertaa, eikä hän hiiskunut sen enempää aikeistaan eikä maininnut enää Armand de Marthenay'n nimeä.

— Pikku Alice, rakas, rakas pikku Alice, minä saan sinut takaisin, huudahti hän, pusertaen lastaan rintaansa vastaan. Minä rakastan sinua niin suuresti.

Sinä et käsitä vielä, kuinka suuresti minä sinua rakastan. Minä luulen, että rakastan sinua aivan liiaksi. Voi, minä tahdon, että sinä tulet onnelliseksi!

Nämä sanat tulivat luontevasti hänen huulillensa sillä hetkellä, jona hän särki tyttärensä sydämen.

Mutta nojatessaan äitinsä olkapäähän, näki Alice avoimesta ikkunasta surupukuisen naisen tulevan pitkin plataanitietä ja lähestyvän taloa. Hitaasti ja kumaraisena tuli rouva Guibert mitään pahaa aavistamatta pyytämään hänen kättänsä Marcel'ille. Sen nähdessään irtautui hän väristen äitinsä syleilystä.

"Hän ei tiedä mitään", ajatteli nuori tyttö. "Nyt on jo liian myöhäistä. Oi, hyvä Jumala! Voi häntä raukkaa!"

"Mikä häntä taaskin vaivaa? Aikooko hän vielä toistamiseen muuttaa mieltänsä?"

Alice oli lähtenyt ikkunan luota paetakseen tuota tuskallista näkyä, jota hän ei voinut kestää.

"Kuinka hän saakaan kärsiä! Minä en tahdo, minä en tahdo," hän sanoi itsekseen antautuen epätoivon valtaan ja laahaten itseään tuolilta tuolille.

Sääli valtasi hänen mielensä saattaen hänen hetkeksi unohtamaan ruhjotun rakkautensakin. Viivyttääkseen tätä katkeraa vastoinkäymistä kohtaamasta tuota vanhaa naista, jonka kohtalon kovuus jo oli painanut kumaraan, ei hän puhunut mitään hänen tulostaan äidillensä, joka tuon onnettoman kiellon oli ilmoittava. Hän pidätti äitiään luonaan joutavilla puheilla. Varmaankaan isä ei antaisi lopullista vastausta. Kuten ainakin heikot, jotka tyytyvät vähimpiinkin tuloksiin, ei hän enää muuta toivonut kuin saada säästetyksi rouva Guibert'iä liian äkkinäiseltä surulta, eikä myöntänyt itselleen, että hän jo tunsi olevansa kykenemätön varjelemaan häntä tältä surulta, jota hän itse ensimmäisenä oli itkenyt ja jota hän itkisi koko elinaikansa.

Kun oli kulunut muutama minuutti tuskallista odotusta, tultiin sanomaan rouva Dulaurens'ille, että rouva Guibert odotti salissa.

Ja suudellen tytärtään, jonka uhrasi, hän astui käytävään. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun Alice sydämensä tuskassa syöksyi sitä kohden ja turhaan koetti avata sitä vapisevalla kädellään.

— Äiti, huusi hän oven takaa. Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!
Myönny, äiti, minä rukoilen sinua!

Viimein hän sai oven auki. Mutta käytävä oli tyhjä. Rouva Dulaurens oli mennyt. Hän oli kyllä kuullut tuon viimeisen, sydäntä särkevän huudon. Mutta tottunut kun oli kohtelemaan tytärtään kuin lasta, jota tulee ohjata, ei hän kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Vakavana, vähintäkään epäröimättä, luullen varmasti menettelevänsä rakastavana ja huolellisena äitinä, hän meni vastaanottamaan rouva Guibert'iä. Ja astuessaan salin kynnyksen yli, oli hän jo miettinyt valmiiksi, kuinka hän kohteliaasti ja ystävällisesti ilmoittaisi kieltonsa.

Nähdessään olevansa yksin, oli Alice menehtymäisillään. Hän seisoi liikkumattomana, huohottaen, vavahdellen, maahan vaipumaisillaan. Yht'äkkiä hän tarttui kaksin käsin päähänsä, astui kiireesti alas portaita ja nähdessään oven olevan auki puistoon, pakeni hän sinne. Hän kiiruhti kätkemään tuskaansa tammien siimekseen, sinne, missä hän Paulan huulilta oli saanut kuulla Marcel'in rakkauden tunnustuksen. Hän istui kuivuneille lehdille ja hänen teki mieli heittäytyä lempeän maan helmaan, ja maata siinä hiljaa ja liikkumatonna kuin kuollut, tuulen kuljettama lehti. Täällä tammien salaperäisessä siimeksessä hän oli tajunnut olevansa nuori, täällä hänen silmänsä ensi kerran oli auennut näkemään luonnon ihanuutta ja täällä hän äkkiä oli tuntenut elämän riemua. Nyt oli se hänen nuppuunsa kuihtuneen keväimensä ainoa pyhäkkö, ja toivottomana hän halusi kuolemaa.

Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän oli viipynyt metsässä. Hän itki siellä kaikki kyyneleensä. Hän lupasi pysyä uskollisena sulhaselleen, ja ettei kukaan koskaan saisi häntä omistaa, koska hän ei saanut olla hänen omansa. Mutta hän ei käsittänyt, että tämä lupaus juuri oli kaikesta luopumista ja että hän siten tuomitsi itsensä kykenemättömäksi elinvoimaiseen rakkauteen, joka taistelee ja voittaa.

VII.

Hitain ja laahustavin askelin astui rouva Guibert plataanitietä. Hän oli tätä virallista toimitusta varten pukeutunut uusimpaan mustaan pukuunsa, ja Paula oli erityisen huolellisesti valmistanut hänen päähineensä ja sovitellut laskoksille hänen lesken huntunsa.

— Äiti on nyt oikein hieno, olivat hänelle vakuuttaneet sekä poika että tytär, hänen noustessaan vaunuihin Maupas'n portaiden edessä. Marcel oli äitinsä vastaväitteistä huolimatta tilannut hänelle täksi päiväksi komeat ajoneuvot kaupungista Trélaz'n vanhojen vaunujen sijalle.

Nyökäyttäen päätään ja hymyillen sanomattoman hellästi lapsilleen, oli hän lähtenyt täysin turvallisella mielellä, rauhan ja onnen sanansaattajana. Mutta tie oli hänestä tuntunut kovin lyhyeltä ja tuo vieras hevonen oli juossut perin nopeasti. Hän oli tahtonut nousta vaunuista Chênaie'n portin edustalla, jottei nähtäisi hänen vaunujensa tavatonta komeutta, mikä vaivasi häntä niinkuin valhe vaivaa rehellistä mieltä. — Saatte jättää minut tähän, oli hän sanonut ajurille, minä astun tästä jalan.

Hän kulki pitkin leveää lehtitietä nojaten mustaan päivänvarjoonsa. Hänen sydämensä sykki kiivaasti. Elämän kohtaloissa hän kyllä oli rohkea, mutta muuten hän oli pysynyt arkana, ja suurmaailman ihmiset peloittivat häntä. Synnynnäisessä suoruudessaan ja rehellisyydessään hän ei ymmärtänyt noita ylen kohteliaita lauseparsia ja ylen ystävällisiä sanoja, jotka ovelasti kätkivät ajatusten itsekkyyden tai pahansuopuuden, tai niiden tyhjyyden. Sitäpaitsi hän liioitteli mielessään käytöksensä kömpelyyttä ja sai siitä lisää levottomuuden aihetta, ei itsensä takia, vaan poikansa vuoksi, jonka onnen tähden hän olisi tahtonut vanhanakin miellyttää.

Mutta tiesihän hän ennakolta tämän käyntinsä tuloksen. Voitiinko muuta kuin ilomielin suostua hänen poikansa pyyntöön, hänen rakkaan Marcelinsa, jonka koko elämä ilmaisi hänen kuntoaan? Vaikka hän olikin hänen äitinsä, ei rakkaus tehnyt häntä sokeaksi, kun hän tunsi ja ihaili tuota fyysillistä viehätysvoimaa, jota uhkui hänen poikansa koko olento, hänen pitkä ja ryhdikäs vartalonsa, joka oli solakka kuin nuori kuusi, hänen päänsä käskevä asento, hänen kauniit, miehekkäät ja lujatahtoiset piirteensä ja varsinkin hänen silmänsä, joiden katse jäädytti tai lämmitti senmukaan, oliko se kova vai lempeä — nuo vihertävät silmät, jotka eivät olleet suuret, mutta täynnä tulta, ja niin ihmeellisen varmailmeiset. Ja hän luuli, äiti rukka, että sen, mitä hän hänestä tiesi, kaikki naiset saattoivat nähdä hänen ulkomuodostaan: tuon tarmon, joka arvokkaasti, melkeinpä ylimielisesti kestää kaikki vaikeudet, tuon ylvään ja toimekkaan hyvyyden, hänen äänensä ja liikkeittensä käskevän sävyn ja vilkkauden, joka ilmaisi hehkuvan sydämen ja rikkaan ajatuselämän kuohuntaa ja voimakasta ja lujaa päällikön luonnetta. Niin totta tosiaan, hän ei ainakaan ollut noiden tyhjänpäiväisten ja äitelöiden keikailijoiden kaltainen, jotka maailmanmiehen hienon käytöksen ja moitteettomuuden kiiltokuoren taakse kätkevät sielunsa kuivakiskoisuuden, itsekkyyden ja tylyyden. Se joka suostuisi rupeamaan hänen elämänsä kumppaniksi, rakastamaan, kärsimään ja uskaltamaan hänen kanssaan, ei joutuisi elämään jokapäiväistä ja tyhjää elämää. Marcel avartaisi hänen näköpiirinsä, saattaisi pulppuamaan kaikki hänen tunne-elämänsä lähteet ja kehittäisi hänet täyteen kukkaansa, mikä juuri elämälle antaa sen ihanuuden. Sitäpaitsi olihan Paula hänelle ilmoittanut, että hänen vierailuaan tiedettiin odottaa ja että Alice oli antanut myöntävän vastauksen.

Niin hän astui levollisena ja pelokkaana yhdellä haavaa kohti Dulaurens'ien huvilaa. Lihava kun oli, vaivasi häntä käveleminen, ja myös hetken vakavuus. Hän piti arvossa Marcel'in valintaa, vaikkei se ollutkaan hänen toivomuksensa mukainen. Unohtaen omat toiveensa, hän oli alttiisti taipunut poikansa tahtoon ja päättänyt tehdä kaikki voitavansa asian edistämiseksi, ja nyt hän kuvitteli jo mielessään, että hänellä hetken perästä olisi yksi lapsi lisää kodissaan ja sydämessään ja hän tunsi olevansa valmis sitä rakastamaan.

Ennenkuin hän soitti ovikelloa, pysähtyi hän hengähtämään ja antaakseen sydämensä tykytyksen tyyntyä. Hän ei nostanut silmiään ikkunaa kohden, josta itkevä Alice oli nähnyt hänen tulevan ja josta tämä nyt katseli häntä epätoivoisena ja suunniltaan surusta.

Rouva Guibert'in otti salissa vastaan herra Dulaurens, ja se oli hänestä hyvä enne. Tuo pieni, mitätön mies ei tietenkään voinut saattaa häntä hämille, vaan päinvastoin antaisi hänelle aikaa täysin toipuakin. Muutamien kohteliaiden lauseiden jälkeen, joita herra Dulaurens koetti pitkittää, sanoi rouva Guibert, joka ei enää voinut kauemmin salata vierailunsa tarkoitusta:

Ja hän hymyili suloisesti, tuota kaunista, raikasta hymyä, joka oli hänellä säilynyt vielä vanhanakin ja joka kuvasti hänen puhtaana, melkeinpä viattomana pysynyttä sieluaan.

— En suinkaan, rouva Guibert, siitä ei minulla ole aavistustakaan. Mutta me iloitsemme suuresti teidän tulostanne, uskokaa minua. Minä valitan vain, että vaimoni ei ole saapuvilla.

Hämillään, peläten, ettei vain joutuisi mistään vastaamaan, ei miesparka pysynyt hetkeäkään alallaan. Hän veti kiivaasti kellon nauhaa. Kamarineiti ilmestyi.

— Minä haen juuri häntä, herra. Rouva ei ole huoneessaan. Rouva on ehkä neidin kanssa herran työhuoneessa.

Ja kääntyen rouva Guibert'in puoleen hän toisti levottomana voittaakseen aikaa:

— Tämä on ikävää, oikein ikävää. Mutta, kuten näette, häntä haetaan, riennetään ilmoittamaan hänelle. Kyllä hän heti tulee. Olen kovasti pahoillani, että teidän täytyy odottaa.

— Mitä minulla on sanottavana, koskee yhtä paljon teitä kuin vaimoannekin, vastasi rouva Guibert, joka ajatellen vain tehtäväänsä, katseli lattiaan eikä ensinkään tullut huomanneeksi puhekumppaninsa pieniä metkuja:

Herra Dulaurens, joka juuri oli istahtanut, hypähti kauhistuneena pystyyn. Joutuiko hän nyt lopultakin vastaamaan tähän pulmalliseen kysymykseen? Hänenkö piti ottaa vastaan ensimmäinen kolaus? Ei, se oli mahdotonta. Hänen vaimonsa täytyi välttämättömästä olla läsnä tässä kohtauksessa.

— Kyllä hän tulee kohta, aivan varmaan, sanoi hän hätäisesti. Odottakaa hetkinen, olkaa niin hyvä! Vaimoni olisi aivan liiaksi pahoillaan, jollei hän saisi tavata teitä. Ja tekin varmasti tulette paremmin toimeen hänen kanssaan, tietysti, tietysti.

Yhä toistaen samoja sanoja hän soitti uudestaan ja, voimatta enää pysyä paikoillaan, hän raotti ovea:

Hänen kurkistaessaan käytävään nosti rouva Guibert vihdoin silmänsä ja näki hänet tuossa hätääntyneessä ja surkeassa asennossa. Kaiken auktoriteettinsa menettänyt mies on vielä säälittävämpi kuin mitätön mies. Rouva Guibert häpesi hänen puolestansa ja ajatteli:

"Kyllä onkin parempi odottaa rouva Dulaurens'ia. Mitä tuolle sanoisin, ei kumminkaan merkitsisi mitään."

Ja jokin hämärä, paha aavistus heräsi hänen mielessään, ja hänen rohkeutensa ja luottamuksena alkoi hävitä.

Hän vertasi tuota mies parkaa omaan puolisoonsa, joka ei koskaan ollut kadottanut malttiaan, selvänäköisyyttään, päättäväisyyttään.

"Mikä erotus", ajatteli hän säälien, sillä hän ei voinut halveksia ketään. Hän ei ajatellut, että hän itse oli osannut kasvattaa pojistaan ja tyttäristään uljaita ja elämää pelkäämättömiä miehiä ja naisia.

Sillä välin kuin herra Dulaurens itsepintaisesti tiedusteli hänen vointiaan, katseli hän hellästi Alice'n kuvaa, joka oli otettu lapsena.

"Ei hän ole juuri ollenkaan muuttunut", ajatteli hän. "Rakas pikku Alice, oletpa sinä soma, oletpa sinä suloinen, kuinka sinua rakastammekaan! Sinä olet hento ja heiveröinen, mutta kyllä sinä vahvistut. Me sinua oikein hoitelemme ja hellimme. Tästä ansarikukasta me teemme rehevän, vapaanmaan kukkasen… Ja ehkäpä sinä enemmän kuin minä pidätät häntä meidän lähellämme. Olenhan minä jo aika vanha, ja nämä erossa olot käyvät minulle vuosi vuodelta raskaammiksi."

Viimein rouva Dulaurens astui sisään kuin tuuliaispää. Hän riensi miehensä avuksi. Peläten että tämä jo ehkä jollakin varomattomalla sanalla olisi turmellut aseman, oli hän nopeasti rientänyt alas portaita. Hänen hallituksensa ankaruus ei riittänyt rauhoittamaan häntä, tuskin hän itse aavistikaan sen hirmuvaltaa.

Monin ja makein sanoin pyysi hän anteeksi rouva Guibert'iltä viipymistään. Tämä oli hänet nähdessään jo kadottanut melkein kaiken kainon varmuutensa. Mitä hän saattoikaan odottaa hyvää tuolta vielä kauniilta ja komealta naiselta, jonka liiaksi kova ääni kuului milloin suojelevalta, milloin tylyltä, jonka ylen teeskennelty kohteliaisuus tuskin kätki hänen kopeuttaan ja tunteettomuuttaan. Hänelle selvisi siinä samassa, kuinka eri kannalla he molemmat olivat elämän kysymyksissä, ja juuri kaikkein suurimmissa. Heidät erotti toisistaan kuilu, jota vain nuoruus ja rakkaus oli hulluudessaan saattanut ajatella luoda umpeen. Hänellä oli salainen tunne siitä, että kaikki mikä hänestä oli raskasta, tuosta toisesta tuntuisi kevyeltä ja että itsensä uhraaminen, miehuullisuus, tarmokkuus, työnteko — kaikki tuo ihmisen todellinen aateluus — ei tuosta toisesta merkinnyt enempää eikä niinkään paljoa kuin ulkonainen hienous, jota hän kotonaan ei pitänyt minään ja jonka hän äkkiä levottomuudekseen huomasi tässä salissa vallitsevan. Tuntien köyhyytensä ja vanhuutensa rukoili hän Jumalalta apua.

Sillävälin rouva Dulaurens yhä jatkoi kohteliaisuuksiaan ja mairittelujaan ja valmistautui käyttämään hyväkseen toisessa aavistamaansa arkuutta. Kun hän alkoi kerkeäkielisesti ylistellä lapsirikkaita perheitä, piti rouva Guibert hetkeä sopivana anomuksensa esittämiseen.

— Kuinka olettekaan hyvä, kun noin puhutte, rouva Dulaurens. Niin kyllä, poikani ovat hyvin ahertaneet. Ja minä olen tullut luoksenne juuri yhden poikani, Marcel'in puolesta.

Hän ei aavistanutkaan, että hän sillä sanoi, ettei hän olisi tullut vierailulle ilman velvoittavaa syytä.

Hän osasi ylistää Alice'a liikuttavan suloisesti. Hänen sydämensä neuvoi häntä.

— Marcel ei ollut voinut nähdä Alice'a häneen ihastumatta. Hän muistaa, että Alice pikku tyttönä sanoi hänelle heidän leikkiessään yhdessä: "Minun on hyvä olla sinun kanssasi, minä tahdon aina olla sinun kanssasi". Hän pyytää teiltä minun kauttani rakkaan tyttärenne kättä. Hän lupaa tehdä hänet onnelliseksi. Ja hänen onnensa on iäksi taattu, kun annatte hänelle tyttärenne.

Rouva Dulaurens, jonka sanat tavallisesti niin liukkaasti luistivat, oli vaiti, arvellen siten saattavansa rouva Guibert'in vielä enemmän ymmälle. Ja herra Dulaurens koetti jäljitellä vaimoansa. Hiukan hämillään tästä vaikenemisesta, jatkoi Marcel'in äiti lempeästi:

— Kuten tiedätte, ei meillä ole varallisuutta. Poikani ei ole ensinkään sitä ajatellut, sillä hän rakastaa. Mieheni on jättänyt lapsilleen enemmän kunniaa kuin rikkautta. Mutta vaikka Marcel onkin vielä kokolailla nuori, on hänellä jo loistava menneisyys takanaan, joka lupaa samanlaista tulevaisuuttakin. Ja arvokkaasti hän lisäsi:

— Te teette meille suuren kunnian, sanoi viimein herra Dulaurens, joka jo hetken aikaa oli taistellut kahden pelon välillä: hän ei mitenkään olisi tahtonut pahoittaa tuon herttaisen rouva Guibert'in mieltä, eikä liioin suututtaa vaimoansa.

Yhdellä ainoalla katseella tämä sai hänet vaikenemaan. Mitä hän sekaantui asiaan?

— Tietysti se on meille suuri kunnia, jatkoi rouva Dulaurens harkitun hitaasti. Mutta se tulee niin odottamatta. Me emme ensinkään sitä aavistaneet.

"Eikö Alice tosiaankaan ole heille mitään puhunut?… vai pitävätkö he minua pilkkanansa?"

— Teidän ei tarvitse enempää ylistää perhettänne, jatkoi levollisesti rouva Dulaurens. Me tiedämme kyllä, että tohtori Guibert hävitti omaisuutensa auttaakseen Annecy'ssa asuvaa veljeään. Valitettavasti hän ei voinut estää itsemurhaa, eikä… eikä pesänselvitystä.

Sana pesänselvitys sillä tavalla lausuttuna merkitsi vararikkoa. Rouva Guibert ymmärsi tämän puheen ilkeyden. Hän tuli rauhan ja rakkauden sanansaattajana, ja hänet otettiin vastaan vihollisena. Sellainen vääryys saattoi veren nousemaan hänen kasvoihinsa, ja hänen kirkkaat, lempeät silmänsä sumenivat. Sen sanan kuultuaan tunsi hän hämärästi, että hänen pelinsä oli menetetty. Kumminkin hän sanoi vastaan:

— Oo, mitään pesänselvitystä ei ollut. Kaikki maksettiin, pääomat ja korot. Ei ole pienintäkään epäilystä siinä suhteessa. Meidän maineemme on yhtä puhdas Annecy'ssa kuin Chambéry'ssakin.

Hän ajatteli miehensä ihailtavaa mielenuljuutta, Paula tyttösensä menetettyjä myötäjäisiä. Mitä hyötyä siis oli kaikista heidän uhrauksistaan? Ja rikkaudellako tästä lähtien vain oli yksinoikeus kunnioituksen ja arvonannon saamiseen?

Hänen kärsimyksensä mitta ei ollut vielä täysi. Luontevasti ja sujuvasti, kuten maailmannainen ainakin, jatkoi rouva Dulaurens, kylmä hymy huulillaan: — Kapteeni on loistavasti edennyt virkaurallaan. Niin nuorena saanut kunnialegioonan ristin! Tiedättehän, ettei kukaan enempää kuin minä kunnioita hänen ansioitaan. Kuinka te olette mahtanutkaan kärsiä tuon pitkällisen Madagaskarin retken aikana! Me olemme niin usein ajatelleet teitä! Me surkuttelimme teitä ja kadehdimme teitä yhdellä haavaa… Ja kuulkaahan, onko kapteeni jo täysin toipunut noista kauheista kuumetaudeista, jotka ovat niin hitaita paranemaan?

Mitta oli täysi. Rouva Guibert ei voinut vastata. Jos hän olisi koettanut puhua, olisi hän purskahtanut itkuun. Käytiin käsiksi hänen sydämensä pyhimpään, hänen lapsiinsa. Te uhraatte omaisuutenne pelastaaksenne nimen kunnian, annatte poikanne isänmaalle, kuoleman vaaralle alttiiksi, ja sitten saatte palkaksenne katalia ja valheellisia viittauksia, jotka halventavat epäitsekkyyttä ja sankarillisuutta ja alentavat niiden arvoa tuon joukkueen edessä, jota kutsutaan hienostoksi.

Sillävälin rouva Dulaurens piti yhä raivokkaasti puoliansa ja antoi neulanpistoja aseettomalle uhri paralleen.

— En voi sanoa teille mitään varmaa, rouva Guibert, en suuntaan tai toiseen. Ilmoitan tarkasti pyyntönne tyttärelleni, ja te saatte pian hänen vastauksensa. Nythän on tapana ottaa lukuun nuorien tyttöjen tunteet ja kiintymykset. Mutta minä luulen, että eron uhka peloittaa tuota rakasta lasta, joka on tottunut aina olemaan minun lähelläni, meidän lähellämme. Emme koskaan ole olleet erossa. Minä ihailen teidän mielenlujuuttanne. Toinen teidän tyttäristännehän on nunnana Pariisissa? Kaksi poikaanne on Tonkin'issa. Ja kapteeni lähtee taas Algeriaan. Kuinka te olettekaan rohkea, ja minkä esimerkin te annattekaan kaikille niille äideille, jotka rakastavat liiaksi lapsiansa!

"Luuletteko sitten, että minä rakastan lapsiani vähemmän kuin he", olisi rouva Guibert tahtonut vastata. "Joka kerta heistä erotessani on sydämeni ollut pakahtua. Parhaani mukaan olen kyllä koettanut kestää vihlovaa suruani, enkä ole siitä edes mitään puhunut, jotten olisi masentanut niiden mieltä, jotka lähtivät luotani kauas, elämään suurisuuntaista elämää, sensijaan, että olisivat, jääneet pieniin ja ahtaisiin oloihin minun läheisyydessäni. Minä olen aina koettanut heitä rohkaista ja kehoittanut heitä käyttämään kaikki voimansa Jumalan tahdon mukaan. Ettekä te tiedä, rouva Dulaurens, että erossaolo ei suinkaan vähennä äidin ja lapsen rakkautta, vaan päinvastoin sitä jalostaa ja puhdistaa. Se poistaa sen luonnollisen itsekkyyden ja kirkastaa sitä uhrauksen ylimaailmallisella kauneudella, jossa ilo ja kieltäymys yhtyvät."

Mutta hänen huulensa pysyivät sanattomina. Myöhemmin hän varmaankin palautti mieleensä tämän kohtauksen pienimmätkin yksityiskohdat, nielläkseen vielä kerran kaiken niiden nöyryyttävyyden ja nähdäkseen siinä, niinkuin hän hurskaana uskoi, rangaistuksen siitä, että oli liiaksi ylpeillyt lastensa lukumäärästä ja heidän kelvollisuudestaan.

— Alice on luonteeltaan päättämätön. Hänhän onkin vielä niin nuori. Lapsi aivan. Ja toisia tarjouksia on tehty jo ennen teidän tarjoustanne. Kaikki tämä vain meidän kesken, tietysti. Niillä on se etu, että ne eivät riistä meiltä tytärtämme. Se on suuri asia Alice'n silmissä. Jalosukuisuutta ja varallisuutta on niillä sitäpaitsi tarjottavana. Voi, jospa kapteeni Guibert suostuisi jäämään Chambéry'hin ja tarvittaessa ottamaan eron virastaan, voidakseen aina olla meidän lähellämme ja myös teidän lähellänne! Eikö hän ole jo saanut kyllikseen kunniaa?

Hän kiitti vihollistaan siitä, että tämä oli kiduttanut häntä noilla joutavilla ja julmilla sanoillaan! Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään niin heikoksi ja nujerretuksi.

Mutta saattaessaan rouva Guibert'iä kävi rouva Dulaurens'in häntä sääli ja tyytyväisenä voitostaan hän tuhlaili hänelle herttaisia sanoja, puhui hänen terveydestään, hänen pojistaan, jotka Tonkin'iin perustaisivat kaukaisen Ranskan, Paulasta, joka oli niin erinomaisen kaunis ja liian harvoin kävi katsomassa Alice'a. Hän sai pitää tyttärensä, saattoihan hän siis olla jalomielinen. Ja heidän hyvästellessään näytti siltä, kuin hän mitä parhaimmassa sovussa olisi eronnut parhaimmasta ystävästään. Hänen takanaan tepasteli herra Dulaurens, tehden taukoamatta pieniä, mitään merkitsemättömiä kumarruksiaan…

Taas yksin kulkiessaan leveätä plataanitietä hengähti rouva Guibert syvään, kuin olisi hän päässyt suuresta vaarasta. Tuo nainen oli ollut häijy ja tyly häntä kohtaan. Kuinka olikaan hän vaistomaisesti keksinyt, mikä pahimmin saattoi haavoittaa hänen arkatunteisuuttaan ja hänen ylpeyttään: tuon hänen lankoaan kohdanneen onnettomuuden, joka oli vaatinut hänen mieheltään niin suurta tahdonlujuutta ja mielenmalttia ja joka oli vienyt hänen perheensä aineelliseen perikatoon, ja tuon siirtomaa-sotaretken rasitukset, joista Marcel'in luja terveys lopultakin oli voittajana selvinnyt! Ja kuinka kavalasti hän senttikään nuo tapahtumat, jotka olivat hänen poikansa kunnia! Kumminkin hän kantoi palmun lehvää ja puhui suloisesti. Elämä, — hänen huomaamatonta ja jokapäiväistä uhrautumista oleva elämänsä — ei ollut opettanut hänelle, että äidin rakkaus kutistaa sydämen vielä useammin, kuin sitä avartaa, muuten hän olisi ymmärtänyt, että tämä turmeltunut tunne se oli saattanut rouva Dulaurens'in kaikin keinoin puolustamaan omaa uhattua onneaan, omaa onneaan, jota hän umpimähkään piti tyttärensä onnena.

Mutta yksinäisyys ei antanut hänelle pysyväistä lievitystä. Täytyihän hänen nyt palata kotiin viemään tuota surullista sanomaa pojallensa. Ajatellessaan sitä tuskaa, jota hän ei voinut säästää pojaltansa, jonka tuoja hän oli, ei hän enää voinut estää kyyneleitään vuotamasta, joita hän niin kauan oli koettanut pidättää. Aurinko painui hiljalleen vuorten taakse, lähettäen viimeisiä säteitään puiden raskaiden lehvien läpi. Ensimmäistä kertaa elämässään oli hänestä tuskallista palata tuohon vanhaan taloon, jossa hän tiesi itseään luottamuksella ja kärsimättömästi odotettavan. Raskain, tavallista laahustavammin askelin kulki hän masentuneena ja hitaasti eteenpäin. Päivän katkera kokemus painoi hänen hartioitaan raskaampana kuin vuosien, taakka. Kävellessään soimasi hän itseään. Hän ei ollut, sanoi hän itsekseen, ollut tehtävänsä tasalla. Kuinka hän ei ollut löytänyt viehättävämpiä ja taitavampia sanoja, ajaessaan Marcel'in asiaa? Olihan hän ollut ihmisten luona, jotka olivat tottuneet seuraelämän kohteliaisuuksiin ja imarteluihin: miksei hän ollut ottanut huomioon heidän tottumuksiaan ja hivellyt heidän itserakkauttaan? Ihmisten keskinäiset suhteethan olivat muodostuneet noista myönnytyksistä ja kohteliaisuuden osoituksista. Ja pojastaankin hänen olisi sopinut erinomaisesti ylpeillä. Olisihan hänen uljuudestaan hetkeksi voinut lyödä tyhjänpäiväisen kunnian ja turhan prameilun helisevää rahaa. Eihän se siitä olisi alentunut. Hän oli kaunis, miellyttävä, melkein maanmainio. Hän oli käytökseltään kohtelias ja ritarillinen, mikä teki hänen esiintymistapansa niin hienoksi. Miksei hän ollut tehnyt selvää kaikista hänen ansioistaan? Mutta eihän hän, naisparka, osannut kehua ja imarrella näin vakavaa tehtävää suorittaessaan. Ja sitäpaitsi hän tunsi itsestään ja lapsistaan puhuessaan ujoa kainoutta, joka on hienotunteisille ihmisille ominaista. Kotielämässään hän oli luja, mutta heti kotinsa kynnyksen yli astuttuaan menetti hän kaiken tarmonsa. Niinpä nytkin oli hänellä vääryyttä vastaan ollut vain kyyneleitä. Kuinka useasti hän olikaan noita kyyneleitä salaa vuodattanut, ajaksi tai iäksi rakkaistaan erotessaan: pitikö hänen nyt itkeä julkisesti, vieläpä niiden nähden, jotka olivat hänelle tuskaa tuottaneet? Aivan varmaan Jumala koetteli häntä, rangaistakseen häntä hänen liian suuren ylpeytensä vuoksi. Tämä selitys tyydytti hänen uskoansa. Hän suri napisematta ja tunsi syvässä murheessaan katkeraa nautintoa heikkoudestansa ja nöyryytyksestänsä.

"Jospa mieheni vielä eläisi", ajatteli hän. "Hänen lähdettyään pois, en minä kykene enää mihinkään. Hän oli minun iloni ja rohkeuteni. Kaikki olisi käynyt toisin, jos hän olisi elänyt. Voi, Jumalani, oletko sinä minut hylännyt? Minä olin päättänyt parhaani mukaan täyttää hänen paikkansa, mutta huomaan, että en siihen pysty…"

Hänen epätoivonsa kiihtyi. Hänen tuskansa ja väsymyksensä eneni. Päästyään plataanikäytävän päähän, mietti hän mielessään, jaksaisiko hän jatkaa matkaansa. Hänen henkeänsä ahdisti, hänen täytyi pysähtyä.

"En tahdo sairastua heidän luonaan", sanoi hän itsekseen. Hän ei toivonut enää muuta kuin päästä pois ja hän ponnisti äärimmilleen voimiansa.

Hän laahasi itsensä porttaalille saakka, astui vihdoin ulos portista, ja päästyään huvilan alueen ulkopuolelle, vaipui hän nääntyneenä kivikasalle istumaan. Siinä hän antautui surunsa valtaan ja alkoi itkeä, huomaamatta edes pientä lapsiliutaa, joka uteliaana lähestyi häntä. Kun hän nosti alaspainunutta päätään, livahtivat ne pakoon kuin pelästynyt varpusparvi, ja yksi niistä juoksi koputtamaan läheisen mökin ovelle ja huusi:

— Äiti, äiti! täällä on vanha eukko, joka on kipeä. Ovi aukeni heti ja mökin emäntä tuli ulos kantaen sylissään nuorinta lastaan.

— Hoi, rouva parka! Sehän on rouva Guibert. Mikä teitä vaivaa? Oletteko äkkiä tullut kipeäksi? Ei saa kukaan sanoa, että olen jättänyt teidät pulaan. Teidän miehenne pelasti tuon hengen.

Hän näytti nauravaa, pulloposkista tytön tylleröä. Lähemmäksi tultuaan huomasi hän kuihtuneita poskia pitkin vierivät kyyneleet ja aavisti, ettei ollutkaan kysymys ruumiillisesta kivusta. Kunnioituksesta hän ei tiedustellut mitään, vaan jatkoi:

— Eikä se ottanut mitään maksuakaan, se hyvä tohtori. Hän rakasti köyhiä ja varsinkin köyhien lapsia. Hän oli aina naurussa suin. Meidän tenavatkaan eivät häntä ollenkaan pelänneet.

"Onpa teillä reippaita ihmisenalkuja", hän sanoi. "Meilläkin niitä on koko liuta, tiedättehän, Fanny!"

— Onhan meillä paljon lapsia, kyllä siinä on perää. Mutta olkoon niitä vaikka kuinka paljon, niin niitä rakastaa kaikkia kuin ainoita lapsia ikään. Eikä niitä antaisi pois, ei yhtäkään!

"Mieheni pelasti myöskin Alice Dulaurens'in. Mutta Chênaie'ssa eivät sitä pitäneet minään, eivät sitä edes muistaneet. Köyhät unohtavat hitaammin."

— Ja tässä minä lörpöttelen enkä yhtään auta teitä, sanoi taas vaimo. Mennään sisään. Minä annan teille pienen naukun, se tekee hyvää. Se lämmittää sydänalaa. Tulkaa sisään hetkeksi levähtämään.

— Kiitoksia, hyvä Fanny, kiitoksia. Mutta minä en tarvitse mitään.
Katsokaahan, minä voin jo vallan hyvin. Se oli vain ohimenevää
heikkoutta. Teillä on kauniita lapsia, Fanny. Jumala niitä siunatkoon!
Ei sillä etten tahtoisi tulla luoksenne, mutta minua odotetaan kotona.
Tyttäreni käy helposti levottomaksi. Kiitoksia vain!

Niinkuin suvaitsette, rouva Guibert. Tulen tästä jonakin aamuna ja tuon teille tusinan tuoreita munia. Älkää kieltäkö, teen sen niin kovin mielelläni! Kas niin, mennäänpäs nyt, lapset. Ilman tohtoria olisi niitä yksi vähemmän, eikä minun määräni olisi silloin täysi.

— Te olette hyvin ystävällinen, Fanny. Näkemiin! Hän saattoi vihdoinkin jatkaa matkaansa kotia kohden. Hän astui hitaasti, pysähtyen aina väliin pyyhkimään hikeä otsaltansa ja oli menehtyä surusta sen tiedon tähden, joka hänellä oli tuotavana. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän kulki Cognin'in ja tammimetsän läpi kulkevan ahteen väliä. Mutta hyvin kauan sitä varmaan kesti, sillä hän ennätti ahteelle, vasta kun aurinko sattui Lépine'n vuoreen ja singahdutteli sen lehtipanssaria vastaan viimeisiä valonuoliaan. Hän luuli moneen kertaan, ettei hän ikinä pääsisi perille. Mutta puiden vilpoiseen varjoon saavuttuaan hän tunsi kodin läheisyyden, ja haavoittuneen metsäneläimen lailla, joka arvioi pelastumisensa mahdollisuutta luolansa etäisyyden mukaan, hän teki vielä viimeisen ponnistuksen.

Marcel katseli tielle, nojaten porttia vastaan. Hän näki äitinsä vaivalloisesti tulevan tietä pitkin, kasvot punaisina, selkä kumarassa, aivan läjään menneenä ja vanhentuneena. Hän riensi vastaan ja nähdessään poikansa lähestyvän, purskahti äiti itkuun:

Hänen täytyi kannattaa äitiänsä, jottei tämä vaipuisi maahan, ja hän kysyi vain:

— Miksi et antanut vaunujen odottaa? Sinä olet aivan uupunut, ja sinun on kuuma. Äiti, se ei ollut viisasta. Nojaa lujasti minun käsivarteeni. Astutaan aivan hiljaa.

Hän auttoi äitiään, kunnes sai hänet saliin nojatuoliin, ja peitti hänen hartiansa Paulan tuomalla huivilla. Sen enempää ei oltu puhuttu, ja kaikki oli jo sanottu. Otsa uhkaavissa rypyissä ja katse kovana, seisoi Marcel vaieten. Ensi silmäyksellä hän oli ymmärtänyt asian laidan, ja vaikka tämä isku oli odottamaton, ei hän pyytänyt mitään selitystä, liian ylpeä kun oli valittamaan.

Äiti pyyhki kasvojaan, jotka olivat märät sekä hiestä että kyyneleistä.
Vapisten yhä vieläkin hän kuiskasi:

— He eivät tahdo erota tyttärestään, ja luulevat sillä rakastavansa häntä kaksinverroin.

— En nähnyt häntä. Hän piiloutui. Taikka sitten häntä pidettiin piilossa. Hänen vanhempansa eivät tietäneet minun tulostani. Olivat hämmästyneitä. Marcel'in pitäisi luvata jäädä Chambéry'hin, ottaa erokin tarvittaessa. Minä ymmärsin, että de Marthenay'n kaltainen mies oli heille mieluisempi.

Rouva Guibert aikoi juuri ruveta kertomaan, minkä nöyryyttävän kuulustelun alaiseksi hän oli joutunut, kun Marcel tuntien tuskaa, jota hän ei tahtonut tunnustaa, tylysti ehätti sanomaan:

— Sinä et osannut heille oikein puhua, se on selvää. He ovat sinulle vastenmielisiä ja sinä näytät sen heille. Et voi sietää hienon maailman elämää, etkä tunne sitä.

Hän puhui kopean ja halveksivan näköisenä. Ylpeys suurensi hänen haavaansa. Äiti vastasi lempeästi ja syvän surullisena:

— Isäsi ei koskaan minua siitä moittinut. Vaikka minä sen kyllä ansaitsen, se on totta. Mutta minä olen jo liian vanha muuttuakseni, ja nuo ihmiset kohtelivat minua hyvin häikäilemättömästi.

Jurona ja häveten itseään, Marcel meni ulos, lieventämättä sanojensa kovuutta.

Paula, joka oli kuunnellut liikkumattomana ja kalman kalpeana, lankesi murheen murtaman äitinsä kaulaan ja hyväili häntä kiihkeästi:

— Äiti, älä itke! Voi kuinka minä heitä halveksin! Ja Marcel on kohtuuton. Se on inhottavaa, se mitä hän äsken sanoi.

— Ei, Paula, älkäämme halveksiko ketään. Ja veljeäsi kohtaan ole kärsivällinen. Etkö näe, että hän on suuressa tuskassa? Mene häntä hakemaan…

VIII.

Maupas'n puutarhassa, jonka ruusut kuihtuivat, istuivat Marcel Guibert ja Jean Berlier kellastuvien kastanjapuiden siimeksessä ja tutkivat Afrikan karttaa, joka oli levällään heidän edessään kivipöydällä.

— Kas tätä tietä meidän on kuljettava, sanoi kapteeni, ja näytti pienten punaisten ristien jonoa, joka viitoitti Saharan erämaata.

— On. Se kestää kaksi vuotta, mikäli voi ennakolta päättää niin pitkästä ja vaarallisesta matkasta. Tapasin Pariisissa majuri Jamy'n, joka esitteli minut herra Moureau'lle. Me otamme molemmat osaa hänen tutkimusretkeensä sadan tai parin sadan sotamiehen kanssa, se on päätetty asia. Hänen retkensä on järjestelmällisesti suunniteltu. Sotaministeri on siinä mukana. Mutta minä pelkään, että me emme pääse lähtemään ennen ensi vuotta.

Syvällä ja selvä-äänteisellä äänellään Marcel puhui pitkälti tekeillä olevan pienen retken syistä, tarkoituksesta ja kokoonpanosta. Sen piti jatkaa eversti Flatters'in kovaonnista yritystä, ja hän teki siitä selvää täsmällisesti ja melkein kaunopuheisesti, niin perinpohjin tunsi hän aineensa. Hän aivan kiihtyi. Ei mikään muu näyttänyt enää kiinnittävän hänen mieltään, kuin tämä rohkea retki Afrikan sydämeen. Hänen innokkaat eleensä antoivat lisää pontta hänen sanoilleen, jotka loitsivat esiin nuo tuntemattomat maat, nuo laajat ja yksitoikkoiset seudut, tutkimattomat ja salaperäiset kuin meri.

Jean kuunteli, tarkkaavainen ja miehekäs ilme kasvoillaan. Tuo sulavaliikkeinen, hieno- ja kaunispiirteinen nuori mies, joka hymyili ja laski leikkiä lakkaamatta, tuo naisten suosikki, jonka ensi silmäyksellä olisi luullut olevan oikeassa ympäristössään jossakin hienossa salongissa liehittelyn ja lemmiskelyn touhussa, hän näytti nyt vakavissa mietteissä ollessaan todellisen, lujan ja uskaliaan miehen luonteensa. Hänen ystävänsä, Marcel Guibert, joka hänet perinpohjin tunsi, ei ollutkaan hänestä koskaan muuta ajatellut ja, kun hän kuuli hänestä puhuttavan kuin mistäkin kasarmin keruubista, ihmetteli hän ja vastasi vain:

Vanha rouva katsoi puutarhaan, mutta ei huomannut kumpaakaan nuorta miestä. Luullen olevansa yksin, otti hän pois silmälasinsa, jotka hän oli pannut silmilleen, nähdäkseen paremmin tehdä käsityötänsä, ja pyyhki hitaasti nenäliinalla silmiään. Väsyneenä nojasi hän portaiden puista rintanojaa vastaan, jota myöten kiertelivät jasmiinin ja soijaköynnöksen kukattomat oksat, nuo syksyn surulliset koristukset. Alakuloisissa mietteissä antoi hän katseensa liidellä yli tutun maiseman.

Laskeutuva ilta valoi ruusunpunaisia ja violettia väriviiruja valjun kuultavalle taivaalle. Ilma oli lahea hengittää, mutta sen raikkaus tiesi syksyä. Maa hymyili liikuttavan surumielisesti kuin kuoleva, joka ajattelee elämää. Se näytteli paljaita vainioitaan ja tyhjiksi raastettuja viinitarhojaan ihmeissään kuin tuhlari, joka on kaikki antanut ja yhä vieläkin tahtoisi antaa. Hyödyttömäksi käytyään ei sillä ollut enää muuta tarjottavana kuin kauneutensa. Metsät kätkivät enää vain puoleksi salaisuuksiaan, ja niiden viheriän ja kullan kirjavat lehvät näyttivät vaivoin kestävän päivänsäteiden painoa. Rakennuksen seinustalla muutamat liiaksi auenneet ruusut pudottelivat hiljaa liian raskaita terälehtiään kevyen tuulen kuljeteltaviksi. Mutta viettävän vainion korkeimmalla kohdalla, kuvastuen mustana kirkasta taivaanrantaa vastaan, veti härkäpari arvokkaana auraa, joka muokkasi maata tulevaa satoa varten. Keskellä luonnon rauhallista riutumista oli tämä näky kuin uuden kevään ennustus.

Kastanja putosi Marcel Guibert'in jalkoihin ja sai hänet vavahtamaan. Hän käsitti yht'äkkiä, kuinka ahdistavan alakuloinen oli kaikessa koristeellisuudessaan tämä maisema, jonka kauneutta hän vain oli ihaillut. Hän hengitti syksyistä ilmaa ja illan viileyttä. Ja katsellessaan tuota hänelle niin rakasta, vanhaa naista, joka nojasi parveketta vastaan ja kokosi ajatuksissaan hajaantuneita lapsiaan, arvioi hän pojan rakkautensa voimaa ja tunsi samalla taikauskoista ja viiltävää pelkoa, jota meissä toisinaan herättää rakkaittemme elämän hauraus. Jean näki varjon laskeutuvan ystävänsä otsalle. Hän näytti hänelle härkävaljakkoa, joka kärsivällisesti muokkasi maata, ikäänkuin kehoittaen luottamaan elämään.

"Äiti parka", ajatteli Marcel. "Usein sinä olet vapissut minun tähteni, ja saat vapista vieläkin. Tuo kartta, joka välinpitämättömänä ja mykkänä on levällään tuossa edessäni, on sinun tulevien tuskiesi salainen lähde. Kiitos sinulle maidosta, jolla rintasi on minua ruokkinut, sielusta, jonka sielusi on minuun siirtänyt, lapsuudestani ja nuoruudestani, kaikesta kiitos! Minä rakastan sinua, mutta anna minulle anteeksi, jos minun kumminkin täytyy lähteä…"

Vaaleaveriset tytönkasvot tulivat hänen sielunsa silmien eteen. Äitinsä käynnin jälkeen Chênaie'ssa ei hän ollut nähnyt Alice Dulaurens'ia. Monasti hän oli kiivennyt yli hennon häkkiaidan, joka erottaa Chênaie'n suuret puut Chaloux'n tiestä. Siellä noiden vanhojen tammien varjossa hän rohkeasti odotteli nuorta tyttöä. Tietäen, että Alice häntä rakasti, tahtoi hän hinnalla millä hyvänsä puhua hänelle, saada hänen lupauksensa. Kunnia, jota hän tuolla kaukana hankkisi ja kärsivällinen odotus kyllä lopulta auttaisi heitä toiveittensa perille. Mutta sattumaako lienee ollut, vai pidettiinkö häntä silmällä, tyttöä vain ei kertaakaan ollut näkynyt.

Pitikö hänen nyt näin lähteä? Muutaman päivän kuluttua päättyisi hänen loma-aikansa, jonka pitennystä hän ei ollut tahtonut anoa, ja hänen täytyi lähteä Algeriaan, Oran'iin, jossa Jean Berlier'n, joka oli nimitetty siirtomaa-sotajoukon ensimmäiseen rykmenttiin, piti olla jo ennen häntä. Suunnitelma toisensa jälkeen syntyi hänen mielessään, mutta ne olivat kaikki yhtä mahdottomia, ja hän pohti tilansa tukaluutta, kuten nuori hevonen pureksii kuolaimiaan.

Hänen miettiessään millä keinoin saisi tavata hänet, jota hän toiminnan miehen itsepintaisella päättäväisyydellä piti morsiamenaan, nousi hänen ystävänsä Jean seisomaan.

— Minä tahtoisin, virkkoi hän, sanoa hyvästi sinun äidillesi, ennenkuin lähden.

— Kuulehan, minun täytyy tavata neiti Dulaurens. Sinä voit siinä auttaa minua. Tahdotko?

Syvä ystävyys yhdisti nuo molemmat nuoret miehet toisiinsa. Toinen tunsi vanhemman hellää suvaitsevaisuutta, toinen nuoremman hehkuvaa ihailua, mitkä molemmat arvoasteet ovat veljesrakkaudelle ominaisia. Vuoron perään he siitä ammensivat yllykettä jaloimpiin tunteisiin. Se antoi heille vielä lisäksi tuota mielentyyneyttä, jota molemminpuolinen luottamus ja luonteiden ja halujen yhtäläisyys synnyttää. Mutta salaisuuksiaan he eivät olleet koskaan toisilleen uskoneet. Niinpä hämmästyikin Jean suuresti ystävänsä pyyntöä kuullessaan, vaikka hän kyllä jo kauan sitten oli arvannutkin asian laidan. Vaiteliaana katselijana hän oli levottomana seurannut sitä salaista murhenäytelmää, jota Chênaie'ssa näyteltiin, olipa hän ollut läsnä, kun rouva Dulaurens epätoivon innolla oli koettanut puhua Armand de Marthenay'n puolesta, joka itsepintaisesti jatkoi kosiskeluaan. Hän kun tunsi Marcel'in tunnon tulisuuden ja ylpeyden, kiinnitti tämä rakkaus, jonka epätoivon rajuutta hän pelkäsi, paljon enemmän hänen mieltänsä kuin oma kuhertelunsa, joka oli vain kevyttä ajanvietettä. Hän tiesi, miksi Marcel ehdottomasti tahtoi ottaa osaa Saharan retkeen, mistä johtui tuo kuumeinen toiminnan tarve, tuo uusi kunnianhimo, joka hänen ystäväänsä äsken oli kiihdyttänyt. Mutta Marcel ei koskaan laverrellut salaisuuksiaan, ja kun hän nyt oli päättänyt puhua, tiesi se, että hänellä täytyi olla erittäin vakava syy. Siksi hänen kysymyksensä peloitti Jean'ia.

— Etkö sinä voi mennä Chênaie'hen? Sehän olisi kaikkein yksinkertaisinta.

— Ryöstääksesikö hänet, sanoi Jean hymyillen hienoa hymyään ja ikäänkuin yrittäen viimeisen kerran kääntää keskustelua leikiksi. Mutta Marcel vain vastasi ynseästi:

— Katso häntä tarkoin, niin et puhu enää sillä tapaa… Minun täytyy välttämättä tavata hänet, ennenkuin lähden ehkä useammaksi vuodeksi. Siitä riippuu hänen onnensa ja minun. Jos vain minun onneni olisi kysymyksessä, saattaisin minä tuskineni lähteä tieheni taakseni katsomatta. Mutta hänen tulee rauhoittua tulevaisuuden suhteen, tuntea varmasti, että tulevaisuus on sitkeiden ja lujien. Hänestä tulee minun vaimoni, jos hän tahtoo. En pyydä häneltä muuta kuin rohkeutta odottaa.

— Se on kaikkein suurinta rohkeutta, sanoi Jean, joka ei liikoja luullut Alice'n luonteesta.

— Entä jos hän minua rakastaa, sanoi Marcel ainoastaan, ja hänen äänensä hillitty sävy poisti noista sanoista itserakkauden vähimmän varjonkin.

"Hän ei osaa rakastaa. Isabella Orlandi ottaa herra Landeau'n ylellisyyden rakkaudesta. Alice Dulaurens menee naimisiin herra de Marthenay'n kanssa heikkoudesta ja siksi että hänen äitinsä tahtoo saada jalosukuisen vävyn. Nykyajan, nuoret tytöt eivät enää tunne voimakkaita tunteita, eikä kukaan niitä heille opeta."

Mutta hän ei uskaltanut sanoa, mitä ajatteli. Hänen ystävänsä leveällä ja valoisalla otsalla, hänen hehkuvissa silmissään kuvastui selvästi hänen rakkautensa.

— Sinä olet Dulaurens'ien läheinen tuttava. Sinun on helppo puhua minun puolestani neiti Dulaurens'ille. En pyytäisi sinua niin tekemään, jos se olisi vähimmässäkään määrässä sopimatonta. Olisin pyytänyt sisartani hänelle puhumaan, jos Paula vielä voisi mennä Chênaie'hen saamani… saamani kieltävän vastauksen jälkeen.

Hänen täytyi voittaa ylpeytensä voidakseen sanoa nuo viimeiset sanat.
Nostaen pystyyn päänsä ja ylenkatseellinen ilme kasvoillaan hän lisäsi:

— Tuollainen kielto on kohtuuton. Vanhemmilla ei ole oikeutta käyttää määräämisvaltaansa ennakkoluulojensa ja itsekkyytensä tyydyttämiseksi ja särkeä turhamaisuudesta tyttärensä sydäntä. Kukaan ei kunnioita enemmän kuin minä tätä määräämisvaltaa, kun sitä viisaasti ja järkevästi käytetään. Paula kohtasi Alice'n kirkossa. Hän ei voinut lähestyä ja puhutella häntä, mutta hän näki, että Alice oli kalpea, nääntyneen ja epätoivoisen näköinen. Minun täytyy puhua hänelle. Siinä ei ole mitään väärää, se ei millään tavalla loukkaa sitä kunnioitusta, jota minä olen velvollinen hänelle osoittamaan. On tärkeätä että tiedät tämän, ennenkuin vastaat minulle.

— Toistan sinulle omat sanasi. Muistele hänen kasvojaan, hänen kirkkaan sinisiä silmiään, Marcel. Hän ei suostu salaiseen kohtaukseen.

— Olet oikeassa, virkkoi hän sitten. Älkäämme sitä enää ajatelko. Minä lähden siis, häntä tapaamatta.

Muulla tavoin hän ei valittanut. Mutta yksinkertaisuudessaan nämä sanat liikuttivat hänen ystäväänsä, ja vaikka Jean ajattelikin: "Totta tosiaan olisi parempi lähteä tyttöä tapaamatta", näki hän ystävänsä olevan niin onnettoman, että hän alkoi tuumia keinoa, millä voisi häntä auttaa.

— Kuulehan. Minä koetan. Ja ilmoitan sinulle aikanansa, milloin saat hänet tavata.

— Hän kohtaa sinut sitä edeltäpäin tietämättä. Sinun tehtäväsi on sitten pidättää häntä.

Ja mielestään jo kylliksi pohdittuaan näin vakavia kysymyksiä, hän virkkoi huvitetun näköisenä:

— Olkoon menneeksi, koira vieköön! Tuo Marthenay kiukuttaa minua, ja nuo Dulaurens'it ovat liiaksi mahtailevia. Ei se ole täysin moitteetonta, niitä aion tehdä, mutta se on oikeutettua. Ja minusta on kerrassaan hauskaa tehdä heille pienet kepposet.

Hän suunnitteli jo mielessään keinoa, joka oli yksinkertainen ja helppo panna toimeen.

Molemmat nuoret miehet astuivat ylös portaita ja tapasivat salissa äidin ja tyttären työskentelemässä illan hämärässä. Rouva Guibert'in kasvot kirkastuivat, kun ovi aukeni ja hän näki poikansa. Mutta Paulan pää pysyi itsepintaisesti kumartuneena pienen peitteen yli, jota hän ompeli kaukana olevalle veljensä pojalle.

— Ettekö odota ystäväänne? Joko nyt lähdette, kysyi häneltä rouva Guibert todella surullisen näköisenä, sillä hän piti Jean'in reippaasta nuorekkuudesta ja herttaisesta iloisuudesta, eikä antanut vaikuttaa itseensä sen, mitä hänestä puhuttiin. Hän oli myös Jean'ille kiitollinen siitä, että tämä, paremmin kuin hän itse osasi ja uskalsikaan, huvitti ja virkisti Marcelia, jonka raskasta tuskaa hän seurasi, murehtien kuin surusaatto, ja jonka vauhkoa ylpeyttä hän hiukan pelkäsi.

— Kolmen päivän kuluttua astun Marseille'ssa laivaan. Minun loma-aikani loppuu, ennenkuin teidän poikanne.

Paula kohotti vihdoin päätään. Jean, joka häntä juuri sillä hetkellä tarkasteli, luuli näkevänsä nuhdetta hänen tummissa silmissään. Mutta emmehän koskaan voi olla varmat siitä, mitä katse sanoo. Nehän ovat noita nopeasti vaihtuvia ja haihtuvia sielun välähdyksiä, joiden tulkinta on niin salaperäistä, ja joita emme haluakaan itsellemme tulkita, jos ne ovat meille epäsuosiollisia tai vaikkapa vain saattavat meidät hämillemme. Tuo vakavakasvoinen ja sulavaliikkeinen nuori tyttö, jonka hieman tyly suloisuus antoi aavistaa väkevää sisäistä hehkua, veti häntä puoleensa ja saattoi hämille yhdellä haavaa. Hän olisi iloinnut, jos Paula olisi puhunut hänelle ystävällisesti, ja hänen jäykkyytensä lamautti häntä. Paulan hyväksyminen, Paulan arvonanto olisi kohottanut ja vahvistanut häntä; mutta hän aavisti, että niitä ansaitakseen hänen olisi pitänyt tehdä suuria tekoja, tuntea suuria tunteita, ja hän pelkäsi sitä, mitä hän sisimmässään nimitti kulkemiseksi kukkuloilla. Varsinkin koetti hän olla tutkistelematta sitä epämääräistä tunnetta, jonka Paula hänessä herätti. Niin moni antaa elämänsä kulua epäselvyydessä, syventymättä tuohon hengenheimolaisuuden salaisuuteen, joka olisi heidät muuttanut ja jonka vaikutusvoiman aavistus peloittaa useimpia ihmisiä!

Rouva Guibert tahtoi saattaa nuorta miestä pihalle asti. Portaiden alapäässä hän kuiskasi Jean'ille hiljaa, tämän ollessa hänen lähellään:

— Olkaa paljon hänen kanssaan tänä talvena. Minä pyydän sitä teiltä,
Jean.

Jean katsoi lempeästi vanhaa naista. Tämä luottamuksen osoitus liikutti häntä:

Kääntyessään näki hän surupukuisen Paulan seisovan portailla ja ihaili hänen ylpeää, puhdaspiirteistä profiiliansa. Mutta Paula katseli suoraan eteensä, ja syksyisen taivaan rusotus kelmeni vuorilla…

Samana iltana Jean Berlier söi päivällistä Chênaie'ssa, jossa häntä odotti Isabella Orlandi kuin kotonansa ainakin. Koskaan vielä ei Isabella, joka juuri oli menemäisillään naimisiin, ollut osoittanut sellaista rohkeutta armastelussaan ja niin täydellistä hyvien tapojen halveksimista. Sillä aikaa herra Landeau käytti hyväkseen erikoisen korkeata hinnannousua tavaramarkkinoilla ja tarkkaälyisenä oivaltaen tämän uudenaikaisen viehätyskeinon tehon, osoitti hän kaukaa huomaavaisuuttaan kokoamalla paljon rahaa, jonka käyttämisestä hänen morsiamensa jo etukäteen nautti. Hänen kirjeensä sisälsivät lyhyitä mutta paljon sanovia viittauksia hänen rahallisiin voittoihinsa, joiden lumousvoiman hän oli kyllin ovela arvaamaan.

Illemmällä Isabella vetäytyi nuoren upseerin kanssa leposohvalle, joka oli rehevien palmujen ja kanervakasvien kätkössä.

Jotta hänen vastaanottonsa olisivat pysyneet hupaisten ja hilpeiden maineessa, suvaitsi rouva Dulaurens tällaista tuttavallista yhdessäoloa, kun sitä ei kestänyt liian kauan.

Jean tarvitsi naispuolista apulaista toteuttaakseen suunnitelmaansa, joka oli äärimmäisen yksinkertainen: sovittuun aikaan veisi hän Alice'n muka kävelemään tammimetsikköön, jossa tämä yht'äkkiä kohtaisi Chaloux'n tietä pitkin tulleen Marcel Guibert'in. Mutta hän ei voinut yksin kutsua nuorta tyttöä nauttimaan puiden siimeksestä. Hän tarvitsi naispuolisen liittolaisen, jonka vaiteliaisuus oli varma.

"Tuosta ehkä saisin liittolaisen", ajatteli hän katsellen Isabellaa.
"Mutta voiko häneen luottaa?"

Kun hänen oli vaikea paremminkaan valita, päätti hän käyttää tätä epäiltävää apua.

— Mitä pidätte rakuunasta, kysyi hän kauniilta seuralaiseltaan, näyttäen viheriöiden kasvien läpi kreivi de Marthenay'ta, joka keikaili rouva Dulaurens'in edessä, sillä välin kuin onneton Alice, päästäkseen häntä näkemästä, oli vaipunut katselemaan kuvateosta, jonka lehtiä hän ei muistanut kääntää.

— No hyvä, tulkaa tänne sitten huomenna iltapäivällä kello neljän aikaan. Minä olen silloin täällä.

— Sanokaa vaaleaveriselle ystävättärellenne, jonka posket jo muutamia päiviä ovat olleet kalpeat: "Sinun täytyy saada virkistystä, hengittää raitista ulkoilmaa. Sinä olet liian paljon sisällä."

— Minä sanon vaaleaveriselle ystävättärelleni: "Sinun täytyy saada virkistystä j.n.e."

— Jätämme hänet yksikseen. Ja jos te näette tai ymmärrätte jotakin, niin vannotteko säilyttävänne salaisuuden?

— Kysymyksessä on salaisuus, joka ei ole minun. Jos sen kavallatte, teette minut petturiksi.

Isabella katsoi kiinteästi nuorta miestä kauniilla, mustilla, himokkailla silmillään:

— Jean, rakas Jean, minä en ole paljon arvoinen ja vielä vähemmässä arvossa te minua pidätte. Mutta teidän mieliksenne minä olen valmis uhmaamaan vaaroja… vieläpä hyviä tapojakin.

— Mielelläni! Voi, jos vain tahtoisitte, seuraisin teitä vaikka maailman ääriin.

Heidän varomaton puhelunsa saattoi heidät molemmat värisemään. Suru valtasi nuoren miehen mielen katsellessaan tuota ihanaa olentoa, jonka ruumiin hahmoviivoja ja ihon vaaleutta hän saattoi kuvitella mielessään. Ja tyttö, joka oli menossa naimisiin, kuten syöksytään syvyyteen, tunsi jonkinlaista hekumallista huumausta liikkuessaan sillä tapaa kuilun partaalla.

Nuori mies oli vaiti, mutta hänen pingoittuneet kasvonsa ilmaisivat nuorelle tytölle, kuinka suuri oli hänen valtansa. Tyttö uskalsi tarttua hänen käteensä ja sanoi hänelle italiankielellä, peitelläkseen hiukan rohkeuttaan:

Jean ei ajatellut enää Marcel'in kohtausta. Mutta hänen hyvätuulisuutensa ja hurmaava käytöstapansa saattoi erehtymään hänen luonteestansa, joka oli tunneherkkä, vilpitön ja melkein pidättyväinen. Ja niinpä hän, vaikka olikin sillä hetkellä ihastunut, ei kuitenkaan lausunut niitä sanoja, joita Isabella odotti:

Isabella päätteli itsekseen, että Jean oli typerä, ja luuli yht'äkkiä ymmärtävänsä, miksi hän oli häikäilemätön vain näennäisesti ja kuinka hänen rohkeat sanansa olivatkin pelkkää suukopua. Mutta hän piti Jean'ista vain sitä enemmän. Syvällä hänen ahnaan sydämensä sopukassa, jonka turmeluksessa vielä ilmeni aloittelijan epäröimistä, piili hiukkanen lapsellisuutta, jota tuollainen odottamaton kunniallisuus liikutti. Mutta hän tahtoi pitää omaa osaansa tärkeämpiarvoisena. Pian toipuen hämmästyksestään hän vastasi:

— Minä en luovu yhtään mistään Missä suhteessa tuo nelikymmenvuotias on meille haitallinen?

Ja taas hän antoi helistä kaksimielisen naurunsa. Nuori mies ymmärsi ja punastui vastoin tahtoansa — harmiksensa.

Viheriöiden kasvien takaa he näkivät Alice'n nousevan. Nuori tyttö astui salin poikki silmät tuijottavina kuin unessakävijällä. Hänellä oli yllään hame hienosta valkoisesta aivinasta, joka hyvin sopi hänen vaalealle iholleen. Isabella tarkasti hänen pukuaan kylmäkiskoisesti, kuin kalunkirjoittaja kapineita. Tämä tutkiminen kovetti hänen mielensä, ja hän kuiskasi:

— Kas tuossa näette kallisarvoista kangasta, ja puvun, jonka kuosi on virheetön. Voisitteko te, herra luutnantti, kustantaa minulle samallaista kangasta ja yhtä kalliin ompelijattaren naimisiin mentyämme?

Nuori mies palasi todellisuuteen ja harmitteli sydämessään yksinkertaisuuttaan.

— Niinpä niin, jokainen tahtoo pysyä erillään elämästä ja koettaa sen unohtaa. Äidillänne on koiransa, enollani on ruusunsa ja teillä on pukunne. Rakkaus tulee sitten vasta, miten kuten.

— No viimeinkin, Jean, te tulette järkeväksi. Mieli keventyneenä Jean alkoi taas puhua suunnitelmastaan:

— Minähän puhunkin vallan vakavasti. Sulhaseni on vakavin vertaus mitä olla saattaa. No, kuulkaapas, jos ilmaisen salaisuutenne, niin se merkitsee, että te olette lakannut minua miellyttämästä.

— Älkää toki! Minä voin lakata teitä miellyttämästä minä hetkenä hyvänsä.

Hän teki kädellään liikkeen, kuin olisi hän esittänyt nuorta miestä kuvitellulle katsojajoukolle:

— Ystävälläni Marcel Guibert'illä on jotakin sanomista neiti
Dulaurens'ille. Hän odottaa häntä huomenna tammimetsikössä.

— Ahaa, sanoi Isabella innostuneena. Mutta sitä vartenhan he eivät tarvitse meitä.

— Se tyhmyri! Mutta olette oikeassa. Hänen puoleltaan ei mikään minua enää hämmästytä. Hän on valmis mihin tyhmyyksiin tahansa.

— Turhan epäröivä pikemmin. Mutta hän on rikas. Hän voi valita aviomiehensä. Tähän maailman aikaan se on harvinaista ylellisyyttä. Kuinka ihmeessä hän ei pidä enemmän kapteeni Guibert'istä kuin tuosta pöyhkeästä ja tyhjänpäiväisestä Marthenay'sta? Minua tuo kapteeni miellyttää aikalailla, melkein yhtä paljon kuin te. Minä vain pelkään häntä. Minusta tuntuu aina, että hän rupeaa minua torumaan.

— Tietenkin ansaitsen. Torukaa te minua, te, mutta älkää liian ankarasti. Rakuuna on typerä. Ja kun kerta on typerä, niin kyllä sitä kestää.

Rouva Dulaurens, joka jo hetkisen oli kulkenut edes takaisin, lähestyi heidän piilopaikkaansa, sillä he olivat hänen mielestään jo olleet kyllin kauan kahdenkesken. Hän kysyi:

Kun rouva Dulaurens oli loitonnut, jatkoi Jean nopeasti, lopettaakseen keskustelun:

— Vai niin, sanoi Isabella. Silloin Alice parka menee naimisiin de Marthenay'n kanssa. Sillä tytöllä ei ole enempää omaa tahtoa kuin kanalla rankkasateessa.

— Suosikaamme laitonta rakkautta. Entä mitä saan minä palkaksi avustuksestani?

Hän katsoi nuoreen mieheen alta kulmiensa, ikäänkuin ärsyttääksensä häntä.

Nyt oli tytön vuoro punastua. He nauroivat molemmat hiukan hämillään, tulevan nautinnon toivossa. Ja jättäen piilopaikkansa, he menivät muiden seuraan ja yhtyivät yleiseen keskusteluun.

IX.

Seuraavana päivänä kävi kaikki niinkuin oli suunniteltukin. Isabella Orlandi ja Jean Berlier veivät Alice Dulaurens'in puiston tammimetsikköön, jossa tiedon saanut Marcel oli odottamassa. Tien käänteessä he jättivät heidät vastatusten ja jatkoivat kävelyään syksyn kellastuttamien lehvien alla.

Alice säikähti kovin ja vei kätensä sydämelleen. Hän olisi juossut pakoon, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet eikä henki kulkenut.

— Jääkää, olkaa niin hyvä, sanoi hänelle Marcel vakavalla ja vaativalla äänellä, jommoisella Alice ei ollut kuullut hänen ennen puhuvan. Suokaa anteeksi rohkeuteni. Lähden pian Algeriaan, enkä voinut matkustaa teitä tapaamatta.

Vain hänen toinen ajatuksensa koski äitiä. Mutta Marcel luuli, että tuo ensimmäinenkin sana tarkoitti rouva Dulaurens'ia ja rypisti mustasukkaisena kulmakarvojansa. Kumminkin hän jatkoi yhtä kiehtovan lempeästi:

— Alice, minun täytyy sanoa teille, että teitä rakastan. Paulalta kuulin, että tekin minua rakastatte. Onko se totta? Minä tahdon kuulla sen teidän omilta huuliltanne.

Hän näki Alice'n vapisevan ja vievän molemmat kätensä kurkkuunsa aivan kuin olisi hän tukehtumaisillaan. Tytön posket olivat värittömät ja hänen silmänsä katsoivat mitään näkemättä kuivia lehtiä, jotka peittivät tien. Tammien oksat natisivat surullisesti tuulessa. Ja jo ilmaisi illan tuloa taivaan rusoittava hohde, joka pilkoitti vanhojen puiden pystyjen runkojen välistä.

Liikutettuna sydänjuuria myöten Marcel katseli uusin silmin tuota pelokasta lasta, joka, hartiat valkean huivin peitossa, seisoi kuin kuvajainen puistotien lehtiholvin alla. Pitkät ripset peittivät puoleksi hänen siniset silmänsä. Hänen takanaan loisti oksien välistä laskeva aurinko kuin suuri tulipalo, jota vastaan tammien rungot mustina kuvastuivat. Ja lehdet hohtivat hehkuvina ja julmina, kullan keltaisina ja veripunaisina.

— Alice, jatkoi Marcel, jos te rakastatte minua, niinkuin minä teitä rakastan, niin luvatkaa, että tulette minun vaimokseni.

Hän näki, että tämä oli kärsinyt hänen tähtensä, ja hänen silmänsä kostuivat.

Lujalla, vakuuttavalla äänellä jatkoi nuori mies: — Älkää olko huolissanne, Alice. Te saatte kyllä heidän suostumuksensa. Kun vain tahdotte ja uskallatte odottaa. Aika tuo varmasti avun. En pyydä teiltä muuta, kuin että olette kärsivällinen. Minä suoritan suuria tekoja teidän puolestanne. Lähden tutkimusmatkalle Keski-Afrikaan. Minä osaan kyllä voittaa teidät omakseni, morsiameni.

Pelästyneenä Alice rukoili häntä, ja hänen levottomuutensa ilmaisi hänen rakkautensa:

— Ei, ei, minä en tahdo. Ette saa panna henkeänne alttiiksi. Voi, jos te… rakastatte minua, niin ette lähde.

— Te ette tunne minua. Minä pelkään. Pelkään kaikkea. Minä olen vain heikko ja mitätön tyttöparka. Voi, kuinka minun pääni on raskas!

— Alice, älkää pelätkö mitään, sanoi Marcel kiihkeästi. Minä rakastan teitä. Minä suojelen teitä.

Hän kumartui ja kosketti huulillaan tuota pientä, vapisevaa kättä, jota hän piti omassaan. Tuo suudelma sai tytön vavahtamaan. Hän huokasi:

— Ei suinkaan. Minä rakastan teitä niin suuresti. Olenhan teidän sulhasenne!

Illan värit vaalenivat. Sinertävää utua väreili puistossa puiden alla ja nurmikolla. Oli se salaperäinen hetki, jolloin kaikki heltyy peläten kuolemaa. Päivä viipyi vielä, mutta sen valo oli heikkoa, haikeata, riutuvaa. Ja tie, joka katosi metsään, kävi vuoroin ruusunpunaiseksi, vuoroin violetiksi.

Nuoren tytön silmissä näki Marcel laskevan auringon kajastuksen. Kuolevan luonnon koko alakuloisuus heijastui tuosta elävästä kuvastimesta.

Koskaan ei nuori mies ollut niin selvästi tuntenut rakkautensa esineen hentoutta. Koskaan ei nuori tyttö ollut niin hartaasti tuntenut kainoa halua turvautua hänen voimaansa. Mutta kun Marcel veti hänet luokseen ja kumartui suutelemaan häntä, niin hennoilla käsillään hän työnsi hänet hiljaa loitommaksi ja kuiskasi kolmannen kerran:

Tämä värisevä kainous, jonka läpi rakkaus kuulsi, täytti nuoren miehen mielen kunnioituksella ja liikutuksella.

— Alice, anoi hän vielä, teidän täytyy luvata, että tulette minun vaimokseni.

Marcel oli aivan hämmästyksissään siitä, ettei vielä ollut päässyt pitemmälle tämän kohtauksen aikana, jota hän niin kiihkeästi oli halunnut ja jonka piti ratkaista heidän tulevaisuutensa, mutta varmana rakkaudestaan ja luullen lujasti saavansa tytön vakuutetuksi hän jatkoi pontevasti:

— Alice, Alice, minä lähden kauas. Ehkä useaksi vuodeksi. Mutta mitä on pari kolme vuotta, kun rakastaa? Rakkaus kestää iäti. Minä tahtoisin saada teidän lupauksenne. Se ylläpitäisi ja rohkaisisi minua. Alice, minä rakastan teitä enemmän kuin elämääni. Tai pikemmin, elämä ei ole minkään arvoista ilman teitä. Vastukset eivät merkitse mitään, kun rakastaa. Luvatkaa minulle, että säilytätte minulle sydämenne, kun olen poissa, ja tämän pienen käden, jonka olette minulle antanut, ja jota aivan jääkylmänä pitelen omassani.

Typertyneenä seisoi Alice liikkumatta ja ääneti. Hän ei ollut koskaan elämässään ottanut ensi askelta. Hän ei tietänyt edes, oliko hänellä omaa tahtoa ollenkaan. Marcel'in rakkauskin oli kuin varkain vallannut hänet ja tuotti hänelle tuskaa kiihkeydellään, joka hänestä tuntui liialliselta ja luvattomalta.

Marcel katseli hellästi tuota kalpeata ja menehtymäisillään olevaa tyttöä eikä muuta toivonut, kuin että saisi suojella häntä kohtalon kolauksia vastaan. Mutta kun tyttö yhä vaikeni, jatkoi hän hellittämättä:

— Alice, minä rakastan teitä. Ilta joutuu, teidän täytyy mennä sisään.
Syksyinen ilma on jo koleata.

Oli mieltä hellyttävä hetki, jolloin koko luonto henkii hartautta, ennen kuin vaipuu pimeyden helmaan, kuolemaan. Mutta mailleen menevän päivän viimeinen heikko välke valaisi vielä noita puhdaspiirteisiä kasvoja, tuota kullankellertävää tukkaa. Ja valkoinen huivi hohti kuin valopilkku puiden pimennossa.

Nuori tyttö seisoi ääneti ja liikkumatta kuin kuollut. Hän käsitti, että hänen oli mahdotonta taistella äitiänsä vastaan ja yhtä mahdottomalta hänestä tuntui avioliitto luutnantti de Marthenay'n kanssa. Hän ei tietänyt, kuinka paljon me voimme vaikuttaa kohtaloomme, kun vain lujin ottein uskallamme käydä siihen käsiksi. Rakkaus avasi hänelle selkoselälleen elämän oven. Mutta hän säikähti ja pelkäsi. Mitä olikaan hän rikkonut Jumalaa vastaan, että hänen valintansa piti hänestä itsestään riippua? Miksei hän saanut kulkea tasaista ja helppoa tietä? Eihän hän näin pelon lamauttamana osannut valita.

Miksei Marcel puhunut tuskastaan? Alice oli niin ymmällä ja suunniltaan, että hän olisi heltynyt ja antanut lupauksensa. Jos Marcel olisi koettanut vetää häntä luoksensa, kuten äsken, ei hän olisi häntä työntänyt pois, vaan olisi vihdoinkin kallistanut päänsä tuota rohkeata rintaa vastaan.

Mutta Marcel tahtoi saada hänet häneltä itseltänsä. Hän odotti ja mitä kauemmin odotusta kesti, sitä enemmän häntä säälitti tuo tyttö parka, jonka rakkaus oli niin horjuvaa. Ei kainous, ei arkuus, eikä luonnollinen itsensä hillitseminen selittänyt hänen vaikenemistaan. Hetki oli niin vakava, että hänen olisi pitänyt epäröimättä puhua, jos hän kerta tunsi siihen halua. Ne esteet, jotka heitä erottivat, olivat vain turhamaisuuden ja itsekkyyden luomia sulkuja, joita ei ollut vaikea voittaa. Hän rakasti ja kumminkin hän vaikeni.

Marcel tunsi, että he kulkivat eri teitä. Hän oikaisi pitkän vartalonsa halveksivan säälin tunteen vallassa. Mutta hän voitti kumminkin ylpeytensä voidakseen sanoa hyvästi ja sanoi surkutellen:

— Ei Alice, älkää luvatko mitään. Minä päästän teidät siitä lupauksesta, jonka Paulan kautta minulle annoitte. Teillä ei ole voimaa rakastaa.

Ja lujalla ja päättäväisellä äänellään hän lisäsi, laskien irti pienen kylmän käden, joka ei pannut vastaan:

Alice näki hänen rientävän puistotietä pitkin, jolla illan varjot jo alkoivat liikkua. Hän ei kääntynyt kertaakaan katsomaan taakseen. Hän oli jo kadonnut, ja yhä vielä etsi Alice häntä silmillänsä. Metsä kahisi hiljaa illan tuulessa. Lehti irtautui puusta ja hipaisi pudotessaan Alice'n kasvoja. Se oli talven enne: hän tunsi kuolemaa ympärillään, itsessään.

Kuin kaksi iloista ja kepeätä haamua ilmestyivät Isabella ja Jean tammien alle. Alice seisoi yhä liikkumatta samalla paikalla, jolle Marcel hänet oli jättänyt. Kun he aikoivat puhutella häntä, pakeni hän sanaakaan sanomatta ja juoksi sisään piilottamaan surkeuttansa. Ei juolahtanutkaan hänen mieleensä uskoa suruansa Jean Berlier'lle, joka vielä olisi voinut pelastaa hänet onnettomuudesta. Hän riensi huoneeseensa, kätki kasvonsa käsiinsä ja itki. Mutta tuskassaankaan hän ei ajatellut taistelemista, vaan antautui ilman muuta kohtalon valtaan, jota hän mielestään ei voinut välttää…

— Minä ymmärrän, sanoi nuori tyttö. Taas yksi, joka pelkää! Me olemme kaikki samanlaisia. Me haluamme vain korkoja, emmekä tahdo mitään uskaltaa. Vain yhden minä tiedän, joka rakkaudesta voisi kulkea vaikka maailman loppuun parinkymmenen pennin hameessa.

Ennenkuin Isabella vielä oli ennättänyt lausuakaan tuota nimeä, oli surupukuisen Paulan profiili ja hahmokuva äkkiä ilmestynyt Jean'in sisäisten silmien eteen. Isabella aavisti, mitä liikkui hänen mielessään. Mustasukkaisena hän tuli lähemmäksi ja sanoi hyväilevimmällä äänellä:

Hän kurotti huuliaan. Nuori mies muisti, ja mailleen menevän auringon viime hohteen himmetessä hän maksoi tytölle luvatun palkan puiden pimennossa…

Marcel katsoi taakseen vasta Maupas'n mäessä. Siellä hän kääntyi ja näki Chênaie'n jo olevan pimeässä, vuorten vielä välkkyessä valossa. Pitkä hahtuvainen pilvi leijaili kuin riekaleinen nauha puolivälissä niiden kupeella. Ja niiden huipuilla viipyi vielä rusohohdetta, niin hienoa ja läpikuultavaa, että se saattoi ajattelemaan jonkin Alppien jumalattaren sinertäväsuonista kaulaa, jota harsot ja musliinit puoleksi verhoavat.

Hän odotti kovana ja kylmänä, kunnes kukkuloille kiipeävä pimeys oli hävittänyt tuon avaruuden ilon ja kelmentänyt nuo silmää hurmaavat värit. Ympäröivän luonnon apeudessa tuntui hänestä paremmalta hengittää. Hän astui reippaammin läpi puoleksi lehdettömän metsän, jonka runkojen välistä näkyi läikkiä veripunaisesta taivaasta. Hänen ympärillään alkoivat pöllöt, nuo syksyn ja yön synkät linnut, kutsua toisiaan kamalilla, uhriteuraan tuskan kirkunaa muistuttavilla huudoillaan, jotka saavat myöhästyneen kulkijan veren hyytymään.

Maupas'n portin edustalla hän kohtasi sisarensa, joka levottomana oli tullut häntä vastaan. Paula arvasi heti hänet nähtyään kohtauksen tuloksen:

Paula tarttui hänen käsivarteensa ja aikoi häntä juuri suudella, mutta pysähtyi:

— Mennään pois. Ne peloittavat minua. Maalla sanotaan, että ne ennustavat kuolemaa.

Viimeinen ateria, joka syödään yhdessä ennen jonkun perheenjäsenen lähtöä, muistuttaa apeudessaan ensimmäistä yhteistä ateriaa perhepöydän ääressä, jossa jonkun rakkaamme paikka on iäksi jäänyt tyhjäksi. Vaikka kaikki vielä ovatkin saapuvilla, on ilo kumminkin kaikonnut Jokainen koettaa turhaan vilkastuttaa yhdessäoloa, ja tämän liikuttavan ja hyödyttömän ponnistuksen seurauksena on vielä syvempi surullisuus.

Niin oli kolkko ja hiljainen Maupas'n ruokasalikin, vaikka lokakuun aurinko sitä valaisi. Marcel'in piti lähteä pimeän tullessa Trélaz'n vaunuilla, ennättääkseen asemalle kello kuuden junaan. Kun keskustelu taukosi, eivät he ajatelleetkaan alkaa sitä uudestaan. Silloin tällöin sanottiin joku merkityksetön sana, mutta sitten oltiin taas ääneti. Palvelijatar, vanha Mari, oli valmistanut kapteenin mieliruokia, ja kantaessaan kulhoja melkein koskemattomina takaisin kyökkiin, mutisi hän yrmeällä äänellä, joka ilmaisi hänen omaa suruansa:

— Onkos se laitaa! Onkos se laitaa! Hehän tahtovat tappaa itsensä nälkään!

— Minun tekisi mieleni nähdä vielä vanhoja kävelypaikkojamme, virkkoi hän.

Rinteillä kasvavien viinitarhojen kautta kiipesivät he Vimines'n kastanjametsikköön, jossa he pikkulapsina olivat käyneet poimimassa herkkusieniä vehmaasta sammalikosta, joka rehotti puiden varjossa. Metsän reunasta näkee Bourget'n järven kimaltelevan vuorten välisessä onkalossaan. Sitä on katseltava iltavalaistuksessa, jotta näkisi sen kaikessa jylhässä kauneudessaan.

Hän tahtoi ennen lähtöään vielä kerran nähdä ja painaa mieleensä kaikki nuo yksinäiset, muistorikkaat paikat, jotka olivat vaikuttaneet hänen luonteensa muodostumiseen.

Vimines'ista, jonka suippokärkinen kirkontorni vallitsee koko rinnettä, laskeudutaan läpi viinitarhojen ja hedelmäpuistojen Coux'n vesiputoukselle pitkin polvittelevaa polkua, jolta aukenee vaihtelevia näköaloja. Edessä kohoaa vuoriröykkiö, jolle rohkeana on kiivennyt taajarivinen kuusimetsä, vasemmalla nostaa Nivolet kallioisia harjanteitaan, joiden kupeet kylpevät sinertävässä valossa, ja oikealla aukenee Echelles'in ja Chartreuse'n laakson suu. Marcel pysähtyi, nähdessään kahden kultalehtisen pyökin välitse, tässä kehyksessään villin kauniina, kapean, valkoisen vesiputouksen, joka syöksyi alas sadan jalan korkeudesta ja suihkusi auringossa hopeanhohtavana huuruna. Hän hymyili mielihyvästä.

— Kuinka kaunis se on tästä katsottuna, hän virkkoi. Ei mennä alemmaksi. Meidän on vielä käytävä Montcharvin'in metsässä ja Forezan'in rotkolla.

Ne olivat Maupas'n maatilaan ennen kuuluneita luonnonihania paikkoja, joista oli täytynyt luopua turmion kohdatessa. Kun ne olivat lähempänä taloa ja joka aika heidän katseittensa saavutettavissa, olivat ne Marcel'ille vielä rakkaampia. Eivätkä ne myytyinäkään olleet menettäneet viehätystään hänen silmissänsä. Maan kauneus ei ole kauppatavaraa, se kuuluu sille, joka sen huomaa, sitä ymmärtää ja siitä nauttii.

Forezan on syvä rotko, jonka jyrkät rinteet ovat perkaamattoman viidakon peitossa. Paikoitellen rinteet loivenevat, ja päästään laskeutumaan purolle saakka, joka kirkasvetisenä lirisee aivan rotkon pohjassa. Siellä viheriän lehtiholvin alla löytää unhotusta ja hiljaisuutta ja rauhaa.

Marcel astui edellä ja kääntyessään katsomaan taakseen, näki hän sisarensa takertuneena liaaniköynnöksiin, jotka tukkivat tien. Ennenkuin meni avuksi, huudahti hän:

Mutta veli ei pitänyt kiirettä. Nuoren tytön luontainen sulous sopi ihmeellisen hyvin tuohon koskemattomaan ja vehmaaseen maisemaan. Hän ei voinut olla ihailematta sisarensa liikkeiden sulavuutta, kun tämä koetti irroittua kahleistaan ja tuota tervettä hohtoa, jonka kävely oli nostanut hänen poskilleen. Mutta kun hän pääsi lähelle, ponnahti Paula jo vapaaksi.

— Hyvä, Paula! Kokinkiinan tai Tonkin'in aarniometsät eivät sinua peloittaisi. Ehkäpä ne kerran vielä saat nähdäkin. Sinä olet veljiesi verta, sinä.

— Phyh, mitä vielä, sisar vastasi ja hänen silmiensä loiste sammui.
Minä elän ja kuolen Maupas'sa.

He nousivat rotkosta saarnimetsän kautta. Korkeina ja suorina seisoivat nuo heleärunkoiset puut ja kantoivat ylväästi kuin kruunua pitkiä ja paksuja oksiaan, joista syksyn tuuli nyhtäisi lehden toisensa jälkeen. Ne olivat jo puoleksi paljaita ja näyttivät koko voimakkuudessaan terveitä runkojaan ja tuhansia hiljaa huojuvia, kohotettuja käsivarsiaan. Kuten alastomat metsänneidot ne paljastivat muotojensa salaisuuden. Ne harvat lehdet, jotka niitä vielä koristivat, olivat punaisen keltaisia, melkein samanvärisiä kuin paksuna mattona maata peittävät karisteet. Ilta teki tuloaan, ja koko metsä kylpi sinertävässä usvassa, mikä teki sen salaperäisen näköiseksi kuin pyhäkön.

Aivan metsän liepeessä, toinen kylki siihen päin, toinen kohoten yli viinitarhojen ja niittymaiden oli Montcharvin'in arentitila, jonka ikkunaruudut loimottivat kuin tulessa laskevan auringon valossa. Sen avarat rakennukset olivat sijoitetut vanhan linnan raunioihin, joista oli vielä jäljellä sortunut torni ja romaanilaistyylinen pylväskäytävä. Tästä ovettomasta ja hyödyttömäksi käyneestä pylväskäytävästä nähtiin avonaiseen vajaan, jonne oli huiskin haiskin heitetty vanhoja aurankärkiä, ja sitä paitsi aukeni sieltä, rinteen huipulla kun se sijaitsi, kauas kantava näköala, jota pylväät kehystivät. Tämä paikan järjestely toi mieleen italialaisten mestarien maalauksia, joissa varmaankin senvuoksi, että saataisiin esitetyksi maailman kauneutta eri puolilta, ihmiset aina kuvataan jonkin palatsin pylväiden tai luostarin holvikaarien välistä nähtyä maisemaa vastaan.

Marcel ja Paula kulkivat vanhan asumuksen ohitse ja astuivat vainion reunaa, seuraten korkeata kuusiaitaa, joka kokonaan kätki taakseen Forezan'in syvän rotkon. Hetken käveltyään he saapuivat kaadetulle puunrungolle, joka vuosikausia oli saanut siinä maata luonnollisena penkkinä, ja istahtivat sille kuin yhteisestä sopimuksesta.

He katselivat illan laskua yli maiden ja metsien. He näkivät kuinka heidän kulkemansa polku ja metsän kuivuneet lehdet alkoivat rusoittaa. Kaksi pahnavankkuria vetävää härkää astui heidän ohitsensa ja kun ne kulkivat yli auringonpaisteisen paikan, tuli niiden sieraimista hohtavaa höyryä, jota niiden hengitys vielä lisäsi. Illan rauha levisi kaikkialle yli maan, joka tyhjine vainioineen ja lehdettömine metsineen näytti vain odottavan talven suurta lepoa.

Marcel tarttui sisarensa käteen, ja hänen puserruksensa tuntiessaan purskahti tämä yht'äkkiä itkuun. He olivat molemmat aivan pakahtumaisillaan siitä tunteiden tulvasta, joka nyt jäähyväishetkellä täytti heidän sydämensä. Veli ajatteli Alice'n heikkoutta ja sisar ajatteli veljeään. Hetkisen antoi Marcel rauhassa vuotaa noiden kyyneleiden, jotka kumpusivat hänen tähtensä.

— Kuule, sanoi hän viimein. Pidäthän sinä huolta äidistä. Minä lähden ehkä hyvinkin pitkäksi aikaa.

Levottomana sisar aavisti taas jotain uutta onnettomuutta. Ja heti hän hillitsi surunsa:

— En tiedä, pikku Paula. Minä aion ottaa osaa halki Saharan tehtävään tutkimusretkeen, jota parhaillaan valmistellaan.

— Vai niin, sisar virkkoi, sitähän minä pelkäsinkin. Sinä vaadit meiltä liikoja, Marcel. Äiti on jo vanha ja hyvin väsynyt. Hän tuntee meidän surujamme yhtä syvästi kuin me itsekin. Häntä pitää säästää.

Marcel katseli vainioiden rauhaa ja ajatteli, kuinka ihanaa olisi jäädä äidin ja sisaren luokse. Mutta se oli vain ohimenevää kaipuuta, ja hän jatkoi:

— Jääthän sinä äidin luokse, sinä meidän pikku laupeudensisaremme. Minun täytyy lähteä kauas… ja unohtaa. Älä puhu siitä vielä. Moureau'n retkikunta ei ole vielä valmis. Se ei pääse lähtemään, ennenkuin ehkä vasta vuoden perästä. Sinulle minä sen sanon, sinulle, joka tunnet kaikki minun salaisuuteni. Äiti saa sen kyllä tarpeeksi aikaisin tietää.

Paula koetti turhaan hillitä itseänsä, hänen kyyneleensä alkoivat taas vuotaa.

— Sinä et tiedä, kuinka me sinua rakastamme, äiti ja minä. Voi, jospa me olisimme voineet antaa sydämemme sille, joka ei uskalla mitään itse tahtoa, niin hän olisi ainakin voinut, mitä me emme voi: saada sinut pysymään kotona.

Marcel kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet rintaansa vastaan. Hän luotti tähän sisarenrakkauteen, jonka uljuus häntä vahvisti, ja odotti vain, kunnes tuo epätoivon puuska oli ohitse. Mutta hän ei lausunut Alice'n nimeä. Koskaan enää ei tuo nimi saisi päästä hänen huuliltansa. Vain parilla ylenkatseellisella sanalla kosketti hän rakkauttaan:

— Annetaan sen asian olla, pikku sisko. Se avioliitto olisi minua alentanut. Vaimolla ei ole oikeutta rajoittaa miehensä elämää! Mitä on rakkaus, joka ei jaksa kestää eroa eikä tuskaa, eikä kykene mihinkään uhraukseen. Sinä jäät äidin luokse. Minun pitää kiertää maailmaa, se on minun kohtaloni.

— Mitäpä minusta, Paula virkkoi, ja noissa parissa sanassa kuvastui se sisällinen kapina, jota veli aavisti ja kyllä ymmärsi.

Aivan liian nuorena oli Paula tullut tuntemaan kohtalon kovuutta, siinä iässä, jolloin elämä vielä on täynnä viehätystä. Ja isänsä kuoleman jälkeen hän oli saanut kokea liian paljon alhaista kiittämättömyyttä ja loukkaavaa kopeutta äitiään ja itseään kohtaan. Nuo kokemukset olivat opettaneet hänelle stoalaista lujamielisyyttä, mutta myös tehneet hänet katkeraksi ja ylpeäksi. Tuskin kaksikymmenvuotiaana hän ei enää odottanut mitään elämältä: hän koetti unohtaa itsensä, niinkuin hän luuli muidenkin hänet unohtaneen. Hänen rakkautensa äitiinsä ja veljiinsä tyydytti hänen kiihkeätä kiintymyksen tarvettaan. Mennen liian pitkälle omanarvon tunnossaan ja ihmisten halveksinnassaan, ei hän tahtonut selvittää itselleen niitä hämäriä tunteita, jotka itivät hänen hehkuvan sydämensä syvyydessä.

Veli tiesi, että sisar oli samaa maata kuin hän itsekin, ettei häntä haluttanut puhua itsestään ja surkutella itseänsä. Hän koetti vain reipastuttaa sisarensa mieltä ja sanoi hänelle hyvin hellästi:

— Älä sure, Paula. Sinä tulet kyllä vielä kerran onnelliseksi. Muista minun niin sanoneen. Sinä sen niin täysin ansaitset.

— Tuo tutkimusretki oli varmaankin syynä sinun Pariisin matkaasi. Sinä salasit sen minulta.

— Enhän minä sitä kauan salannut, Paula. Minun täytyi taistella monia juonia ja kilpailuja vastaan. Lopulta minun onnistui saada Jean Berlier'n nimi ja oma nimeni tutkimusretkikunnan luetteloihin.

— Lähtee. Ja hän palaa siltä retkeltä kapteenina ja ristin saaneena. Mutta ennen kaikkea hän palaa sieltä kypsyneenä. Kuten meri niin aavikkokin avartaa päätä ja sydäntä. Ei siellä enää ajatella liehittelyä. Mutta miksi sinä olet lakannut kutsumasta häntä Jean'iksi?

— Mennään kotiin. Ilta joutuu. Emme saa enää kauempaa olla poissa äidin luota.

Rouva Guibert istui oven edessä ja odotti heitä. Vanhoilla sormillaan kutoi hän villasukkia arentimiehen pikku tytölle. Hän oli pannut silmälasit nenälleen, voidakseen paremmin valvoa vartaitaan. Usein nosti hän silmänsä ja katsoi puistokäytävää kohden. Tämä rakennuksen puoli oli villin viinin peitossa, jonka tulipunaiset lehdet hehkuivat laskevan auringon valossa.

Nähdessään Paulan ja Marcel'in hymyili hän heille. Mutta heidän noustessaan portaita, otti hän nopeasti pois silmälasinsa ja kuivasi silmiään.

— Tulimme hiukan viipyneeksi Montcharvin'in metsässä. Mutta tässä me nyt olemme, äiti. Etkö pelkää illan viileyttä? On jo myöhäistä olla ulkona.

Ja heidän astuessaan sisään, kääntyi nuori mies katsomaan läheisiä niittyjä, kastanjatietä, avonaista porttaalia. Perehdyttyään perheen asioihin, tiesi hän, että täytyi ajatella Maupas'n myymistä, jollei hänen veljensä Etienne ansaitsisi hyvästi Tonkin'issa. Täällä oli kulunut hänen lapsuutensa, täällä oli hänen sisäinen maailmansa muodostunut. Noilta kentiltä, jotka tällä hetkellä rusoittivat ja sinertivät, kohosi hänen kutsuessaan muistojen parvi. Niitä liiteli luokse kaikkialta, kuin ilta-auringossa välkkyviä lintuja.

Salissa hän istui äitinsä viereen, matalammalle tuolille, nojasi hänen olkapäätänsä vastaan ja otti hänen kätensä omaansa.

— Näin minun on hyvä olla, sanoi hän hyväilevällä äänellä, joka soti jyrkästi hänen miehekästä ulkomuotoaan vastaan.

Ensimmäistä kertaa hän nyt katseli tuota kättä, jota piti kädessään, tuota vanhaa, pykimiä täynnä olevaa käsiparkaa, jonka turvonneet ja sormuksettomat sormet ilmaisivat, kuinka paljon sillä oli tehty työtä. Äiti huomasi, minne pojan katse kulki.

— Minun täytyi ottaa pois vihkisormukseni, hän selitti. Se kävi liian ahtaaksi. Minä pidin jonkun aikaa isän sormusta. Mutta se oli kulunut niin ohueksi, että se katkesi yhtenä päivänä, kuin olisi se ollut lasia.

— Ei sillä ole väliä. Meidän tunteemme ne vain jotakin merkitsevät.
Eikä niitä kuolemakaan katkaise.

Marcel loi silmänsä seinällä riippuvaan äidin kuvaan, jonka hän hyvin tunsi. Siinä näkyi nuori, hoikka ja kaunis nainen, tyttömäisen arka ilme kasvoillaan, jonka hennot ja sievät sormet pitelivät kukkaa vanhan ajan tavan mukaan.

Hänen sisäisten silmiensä eteen tuli vanha väsynyt nainen, joka masentuneena palasi maantietä pitkin Chênaie'sta, kieltävän vastauksen saatuaan, ja hän muisti, millä kovilla sanoilla hän oli ottanut hänet vastaan. Hiukan töykeän lempeästi, mikä antoi niin suuren arvon hänen hellyyden osoituksilleen, hän virkkoi:

Äiti veti hiljaa kätensä hänen kädestään ja hyväili poikansa poskea. Hän hymyili tuota valoisaa ja surullista hymyä, joka kuvasti hänen kärsimysten puhdistamaa sieluaan.

— Ole vaiti, kuiskasi hän liikutettuna; sinä et saa soimata itseäsi. Joka hetki minä kiitän Jumalaa niistä lapsista, joita hän minulle on antanut.

He vaikenivat molemmat. Hiljaisuus vallitsi huoneessa. Hetket kuluivat nopeasti, auttamattomasti. Lähestyvä ero erotti jo heidät. He nauttivat epätoivoisina, ahdistus sydämessä, loppumaisillaan olevasta yhdessäolostaan. Mikään ei niin liitä yhteen kuin yhdessä kestetyt tuskat ja huolet. Koskahan he taas saisivat näin istua yhdessä, syksyn kullatessa maita ja metsiä, ja katsella ikkunan läpi kellastuvien lehtien kuihtuvaa kauneutta? Noista kolmesta olennosta aavisti kaksi, ettei niitä hetkiä enää tulisi. Rouva Guibert koetti turhaan olla rohkea, kuten hän tavallisesti oli eron hetkellä. Marcel ajatteli Afrikan erämaita, joilta monet eivät koskaan palaa, mutta häveten heikkouttaan, hän alkoi puhella toivehikkaasti ja sai viimein karkoitetuksi tuon synkkien aavistusten varjon, joka oli laskeutunut pieneen maalaissaliin.

Arentimies Trélaz tuli ilmoittamaan, että vaunut olivat portaiden edessä. Tavarat kannettiin vaunuihin, unohtamatta eväskoria, joka kyllä oli tarpeen pitkällä matkalla Marseille'en. Oli jo pimeä, kun vanhanaikaiset ajopelit lähtivät liikkeelle.

Chambéry'ssa Paula huomasi eräässä holvikäytävässä rouva Dulaurens'in ja hänen tyttärensä. Hän ennätti nähdä, kuinka Alice kävi kalmankalpeaksi. Mutta kääntyessään veljeensä päin hän hämmästyi tämän tunteettomuutta. Veli näytti aivan välinpitämättömältä. Mutta kumminkin oli hänellä sellainen tunne, että velikin oli huomannut.

Asemalla matkamiesten täytyi kauan odottaa. Odotussalissa he saivat vielä hetken olla yksinänsä. Rouva Guibert ei lakannut katselemasta pois lähtevää poikaansa. Yht'äkkiä hän sanoi:

— Mutta minulla ei ole hänen uskoansa elämään, virkkoi Marcel.
En nähnyt häntä koskaan masentuneena. Kun häntä kohtasi jokin
vastoinkäyminen, nosti hän vain pystympään päänsä ja sanoi hymyillen:
"Ei hätää mitään, vielähän sitä eletään".

He eivät saaneet enää olla yksin ja kuullessaan asemamiehen huudon menivät he asemasillalle. Siellä kiiluivat pimeässä heitä vastaan lähestyvän pikajunan tulisilmät. Nyt oli jäähyväisten hetki. Koskaan vielä ei rouva Guibert ollut niin joutunut mielenliikutuksensa valtaan. Hän toisti toistamistaan:

— Poikani, rakas poikani, ja pusersi rintaansa vastaan nuorta miestä, joka hymyili, häntä rauhoittaakseen.

Kumaraisena, kallistuneena maata kohden, joka häntä veti puoleensa, hän palasi Trélaz'n vaunuille nojaten Paulan käsivarteen.

— Älä sure, äiti, sanoi tämä häntä tukien. Vuoden perästähän hän taas palaa. Sinä olit ennen uljaampi.

Mutta hänenkin mieltään ahdisti se salaisuus, joka oli hänen haltuunsa uskottu.

Paluumatkalla olivat molemmat ääneti. Illemmalla rouva Guibert sai yht'äkkiä itkunkohtauksen.

— Minä pelkään, etten näe häntä enää, kuiskasi hän, kun hän saattoi puhua tuskastaan.

— Mutta eihän häntä mikään uhkaa, vakuutti Paula, hämmästyneenä ja pelästyneenä tuosta oudosta vaaran aavistuksesta, josta hänellä yksin oli tietoa.

— En tiedä. Mutta minun mieltäni painaa, niinkuin sinä vuonna, jolloin isä kuoli.

Ankarasti voimiaan ponnistaen, onnistui hänen hillitä itsensä, jottei olisi tehnyt tytärtään enempää levottomaksi. Hän tarttui viimeisen lapsensa käteen, ja tuo vieno lempeys, joka hänessä vanhanakin oli säilynyt, kuvastui koko hänen olennossaan, kun hän sanoi tyttärelleen, ajatellen kuinka monasti hän oli saanut sanoa hyvästi milloin hyvin pitkäksi aikaa, milloin iäksi:

TOINEN OSA.

"… Häälahjoiksi ei anneta sellaisia joutavia kapineita, jotka naista ihastuttavat, vaan härkiä, hevonen kaikkine valjaineen, sekä kilpi, heittokeihäs ja miekka. Tuodessaan nämä lahjat, ottaa mies vaimon vastaan. Vaimo puolestansa antaa myös muutamia lahjoja miehellensä. Tätä pitävät he liittonsa pyhänä siteenä, salaperäisenä vihkimisenä ja avion suojelus jumaluutena. Jotta vaimo ei pitäisi itseään vapautuneena ylevistä tunteista ja mielenkiinnosta sodan vaihteleviin vaiheisiin, ilmoittavat hänelle ennustajat, että hän saa ottaa osaa vaivannäköön ja vaaroihin, sekä että hän niin rauhan aikana kuin sodassakin on velvollinen kestämään ja uskaltamaan yhtä paljon kuin puolisonsakin. Sitä merkitsevät valjastetut härät, suitsitettu hevonen ja aseet, jotka hänelle annetaan. Hän oppii, kuinka tulee elää ja kuinka kuolla. Hän ottaa vastaan sellaista, joka hänen puhtaana ja ehytarvoisena tulee antaa edelleen lapsillensa, että miniät saisivat sen ja vuorostaan jättäisivät lastenlapsille."

— Emmeköhän voisi istua pöytään, rohkeni arasti huomauttaa herra
Dulaurens.

Mutta nähdessään vaimonsa katseen siirtyi hän kiireesti lieden luota, jossa mahtavat tammipölkyt roihusivat, ja hiipi syrjässä olevalle tuolille istumaan. Kääntyen vieraittensa puoleen, näytti rouva Dulaurens heille hymyillen almanakkaa, johon paksuilla kirjaimilla oli kirjoitettu: 25 päivä helmikuuta. Vanha ja kuivettunut neiti de Songeon lähestyi, kuin olisi erityisesti hänen mieltään päivien juoksu kiinnittänyt. Mutta hän halusikin vain päästä lieden ääreen. Hän oli juuri palannut Roomasta, sillä talvisaikaan hän kulki vain etelän pyhissä paikoissa, ja tälle viimeiselle pyhiinvaellukselleen päästäkseen oli hänen täytynyt kiireesti muutattaa rahaksi erään maksuissaan myöhästyneen arentimiehensä karja. Lämmitellen isoja jalkojaan, tarkasteli hän almanakan muistiinpanoja:

Mutta tässähän on 25 päivä helmikuuta 1898, sanoi hän luettuaan. Ja nythän on 25 päivä helmikuuta 1901. Tehän olette aikaanne jäljessä täsmälleen kolme vuotta.

Kaikki naiset paitsi Alice nousivat sitä ihmettä katsomaan. Almanakka kulki kädestä käteen. Rouva Orlandi, jonka sylissä oli Pistache — vanha, lihava ja karvaton, hirveän näköinen Pistache, jonka luomet peittivät raskaina sen tihrusilmiä — huudahti hämmästyneenä ja ylpeänä siitä, että oli ymmärtänyt:

— Minä tiedän! Te olette pannut muistiin tyttärenne hääpäivän. Tänään on häiden kolmas vuosipäivä. Kuinka äidin rakkaus onkaan kekseliäs ja hienotunteinen! Te olette niin herttainen, rouva Dulaurens. Minä myöskin rakastan vanhoja muistoja.

— Minäpä lyön vetoa, sanoi Isabella, josta oli tullut rouva Landeau, että et muista, koska olivat minun hääni.

Ja valtioviisaana, enemmän kuin hienotunteisena, kumartui Italiatar sylikoiransa puoleen tuhlaten sille taas hyväilyjään.

Nähdessään vieraittensa huomion olevan muualle kiintyneen, katsahti rouva Dulaurens pöytäkelloon, joka osoitti neljännestä vaille kahdeksan. Päivällinen oli määrätty kello seitsemäksi, eikä maaseudulla ole totuttu epätäsmällisyyteen.

— Pikku kreivitär, etkö ole nähnyt Clément'ia tänään iltapäivällä, kysyi hän hiljaa tyttäreltään, joka istui hajamielisenä ja äänetönnä.

— En, äiti, vastasi nuori nainen matalalla äänellä. Neljä, viisi kuukautta Marcel Guibert'in lähdön jälkeen oli epätoivoinen, masentunut, alistunut Alice äitinsä viisaasti asioita johtaessa mennyt naimisiin kreivi Armand de Marthenay'n kanssa, joka silloin oli Chambéry'n neljännen rakuunarykmentin luutnantti. Kolmatta kertaa nyt juhlittiin hänen "onneaan". Mikä nuoressa tytössä oli ollut raukeutta ja hentoa solakkuutta, oli nyt muuttunut alakuloisuudeksi ja laihuudeksi. Hänen kirkkaansiniset silmänsä ja alas kääntyneet suupielensä ilmaisivat luonteenomaista ja syvää surumielisyyttä. Enemmän esiin pistävien poskipäiden, kavenneen nenän ja värittömien poskien vaikutuksesta oli hänen yhä vieläkin puhdaspiirteisten kasvojensa entinen nuorekas ja viaton ilme muuttunut kärsiväksi ja lempeäksi alistuneisuudeksi ja murtuneisuudeksi. Hänen kasvoillaan kuvastui tuska, joka täytti hänen elämänsä jokaisen hetken ja josta, kaikesta päättäen, hänen miehellään ei ollut aavistustakaan. Tullakseen siitä vakuutetuksi ei tarvinnut muuta kuin katsoa tuota hänen takanaan näkyvää leveätä, näppyistä naamaa, noita ennen aikojaan kuluneen miehen tylsiä, ilmeettömiä kasvoja.

Se talo, jossa Dulaurens'it talvella asuivat Chambéry'ssa, muistutti jykevän rakennustapansa ja portaittensa pylväistön puolesta komean Genovan loistavia palatseja. Sen sali oli Saint-Léger'n torille, kaupungin keskustaan päin. Se oli mahtavan kookas huone, jota tuona iltana kymmenen lamppua valaisi, päästäen tuskin ollenkaan näkyviin sen korkean katon vanhanaikuisia parruja.

Huolestuneena poistui rouva Dulaurens tyttärensä luota ja tarkasti toria, kohottaen ikkunanverhoa. Purevassa pakkasessa lepattavat kaasulamput näyttivät, että se oli aivan autio. Hän antoi rullakaihtimen pudota taas alas ja katseli kahden vaiheella vieraitaan.

Mutta keskustelu näytti hänestä niin vilkkaalta, että hän päätti vielä hetkisen odottaa.

Rouva Orlandi'kin, joka aina myöhästyy, saapui ennen häntä, sanoi hän katkerasti itsekseen.

Takkavalkean ympärillä kuuntelivat naiset neiti de Songeon'in kuvauksia Rooman katakombeista, joita hän esitti katekumeenin hartaudella. Kreivitär Orlandi, joka oli lapsellisen suora moraalittomuudessaan ja kykenemätön vertailemaan asioita toisiinsa tunnusti pitävänsä enemmän Pompeijin raunioista niiden huvittavien maalausten vuoksi. Markiisitar de Lavernay'lla ja paroonitar d'Ambelard'illa, vanhanpuoleisilla, juhlallisilla rouvilla, ei ollut mitään mielipidettä asiasta. Heidän jalosukuisuutensa oli mieluista rouva Dulaurens'ille, joka halusta toitotti ylhäistä alkuperäänsä. He olivat hienoja käytökseltään ja arvostelivat tuttaviensa elämää ja toimeentuloa heidän pitämiensä kutsujen lukumäärän ja hienouden mukaan.

Heidän aviomiehensä, nuo ylhäiset loisoliot, olivat Vanhan Hallituksen ajoilta säilyttäneet hienostuneen esiintymistavan, mukavia ennakkoluuloja, vilpittömän tietämättömyyden nykyaikaisesta elämästä ja piintyneen nautinnonhalun. Parooni d'Ambelard, joka oli helakanpunainen kasvoiltaan, piti hyvästä ruuasta, ja markiisi de Lavernay, joka valkoisista hapsistaan huolimatta vielä oli nuorekas, säästi kohteliaisuutensa naisten kauneudelle.

Viimemainittu, joka juuri oli tullut oikeuden istunnosta, kertoi miesten ryhmälle valamiehen vaikutelmiaan.

— Te tuomitsette varkaan ja vapautatte lapsenmurhaajan, päätti herra
Dulaurens, ja pelokkaana kiirehti tuo pikku mies lisäämään:

— Minkäs sille mahtaa, hyvä ystävä, jos tuomitsisimme lapsenmurhaajat, emme saisi enää palvelustyttöjä.

— Mikä lapsentekemisvimma heitä vaivaakaan, julisti herra d'Ambelard. Varallisuuden tilastahan lasten synnyttämisen tulee riippua. Mitä te siitä arvelette, herra Landeau?

Herra Landeau tunnusti, ettei hänellä ollut mitään mielipidettä asiasta. Tuo miljoonainomistaja taisteli tulisia teollisuustaisteluja voidakseen valaa vaimonsa kultasateella ja vihdoin voittaa suurimman voittonsa: saada hänen ylpeä sydämensä heltymään. Isabella kohteli häntä kuin eläintenkesyttäjä villieläintä, joka murisee, uhkaa ja ryömii nöyränä maassa. Syystä, että hänellä muka oli tyttären velvollisuuksia täysin välinpitämätöntä äitiään kohtaan, oli hän kieltäytynyt seuraamasta miestänsä Lyon'iin, ja pari kertaa viikossa kävi tämä nyt tervehtimässä vaimoaan siinä uhkeassa huvilassa, jonka hän oli hänelle rakennuttanut Cognin'in tien varrelle. Ja Isabella raastoi mukanaan vierailuille tuon työstä uupuneen miehen, jonka hartiat käyristyivät ja iho kävi lyijynharmaaksi. Alistuneena ja muristen täytyi hänen tässä ympäristössä ihailla Isabellan päihdyttävää kauneutta ja kuunnella ilotta hänen helisevää nauruaan, tuota naurua, joka paljasti hänen valkoiset ja hohtavat hampaansa.

Herra d'Ambelard tukahdutti haukotuksen ja alkoi käydä jo kärsimättömäksi.

— Pelkään, että jäämme ilman päivällistä, se on jo liian kauan viipynyt, virkkoi hän markiisi de Lavernay'lle, vaan mitään vastaamatta kiirehti tämä ottamaan haltuunsa vapaan nojatuolin rouva Landeau'n vierestä. Ja siellä hän näkyi heiluttelevan pitkää hevosenpäätään, miellyttääkseen vieruskumppaniaan.

Mutta Armand de Marthenay, joka siihen saakka oli istunut liikahtamatta ja mykkänä, kuuli mitä sanottiin. Ja hän heräsi horroksestaan:

— Se on Clément'in syy, hän virkkoi. Hän on varmaankin ajanut rikki autonsa.

Kun hän puhui kovalla äänellä, kääntyi koko seura hänen puoleensa.
Liian pitkällinen odotus alkoi käydä jo kaikista sietämättömäksi.
Kellon viisarit osoittivat jo kahdeksaa.

— Clément on hyvin varovainen. Mutta pimeän aikana ne kapineet ovat vaarallisia. Voi helposti törmätä esteitä vastaan, jotka huomaa liian myöhään.

— Sehän se juuri minua huolestuttaa. Hän lähti kello viiden aikaan Chênaie'hen. Tuskin kymmentä minuuttia kestää se kolmen kilometrin matka. Eikä hän vain palaa.

— Koettaen ennen kaikkea pysyä rauhallisella mielellä, vakuutti herra
Dulaurens:

— Hänelle ei ole koskaan tapahtunut tapaturmaa. Säälimättä tokaisi siihen Marthenay purevan pilkallisesti:

— Hänelle itselle ei kylläkään. Hän on aika veitikka. Mutta monia muita hän on murskannut autollaan. Kanoja, koiria. Ja tässä hiljattain erään vanhan eukon.

— Me maksoimme hänelle korvauksen, väitti loukkaantuneena rouva
Dulaurens. Ja aika kalliin päällisiksi.

Kohteliaasti ja ilman ivan hiventäkään selitti herra de Lavernay emännälle, että viheliäiset raukat usein syöksyvät autojen eteen saadakseen rahallista hyötyä. Muut paitsi neiti de Songeon, joka vastusti kaikkea edistystä, puolustivat parhaillaan yksissä mielin tuota muodissa olevaa urheilua, kun ovi aukeni ja sisään astui nuori Clément hyväntuulisena ja punakkana, turkikset yltä yleensä kuurassa, mikä kimalteli lamppujen valossa.

Rouva Dulaurens riensi häntä vastaan ja torui häntä sensijaan, että olisi häntä suudellut, kuten mielensä teki. Tyttärensä mentyä naimisiin, otti hän entistä enemmän osaa poikansa elämään. Poika ei koettanutkaan puolustautua. Hän nauroi ja suli kuin jääpuikko.

— Niin sitä meidän kävi! Emme päässeet paikaltamme Cognin'issa. Kaunis juttu!

Julmistuneena pudisti herra d'Ambelard päätään. "Vai kaunis juttu, sanoi hän itsekseen. Entäs myöhästynyt päivällinen! Ei se poika kursaile puheissaan!" Hän oli ennättänyt niin pitkälle mietteissään, kun rouva Dulaurens tuli ja otti hänen käsivartensa mennäkseen ruokasaliin. Clément aikoi tarjota omansa neiti de Songeon'lle, mutta tämä silmäili häntä ylenkatseellisesti ja singahdutti hänelle yli olkansa:

— Olette oikeassa, neiti. Mutta lempeä ette juuri ole. Minä menen kuivaamaan ja muuttamaan myöskin.

Hän katosi ja palasi tupakkatakissa, kun tarjottiin häränselkää herkkusienien kera. Uudenaikaisten sukupolvien häikäilemättömyydellä pyysi hän kovaäänisesti soppaa ja Normandian kampelaa, eikä kiirehtinyt millään tavalla korjaamaan myöhästymistään.

Kun tarjoilu jatkui häiriytymättä, kävi pöytäseurue ennen pitkää hilpeäksi. Keskustelu oli yleistä ja vilkasta. Tyydytettyään ruokahalunsa koetti nuori Clément kiihkeästi päästä mukaan ja saada huomiota. Hän piti varansa, kun puhe hetkeksi taukosi, ja lennätti yli pöydän:

— Cognin'issa sain kuulla. Minulle kertoi sen autokuskini, joka kuuli sen kansakoulunopettajalta.

— Vai Cognin'in uutisia, huudahti Isabella ivallisesti. No nepä ne herättävätkin huomiota koko Ranskanmaassa!

— Naurakaa vain, hyvä rouva, naurakaa! Minun uutiseni herättää todellakin huomiota koko Ranskanmaassa.

Kaikkien katseet kohdistuivat nuorukaiseen. Tämä nautti hetkisen tietonsa tuottamasta ylemmyyden tunteesta. Hän oli nyt päässyt tarkoitustensa perille, oli valloittanut koko pöytäseurueen. Parhaillaan tarjottiin Herkku nimistä tryffeleillä höystettyä liharuokaa, erään Toulouselaisen ammattimiehen mainehikasta valmistetta. Ja kaikkien vieraiden edessä komeili hoikissa Muranolaisissa maljakoissa kallisarvoisia erivivahteisia kämmekänkukkia. Alice oli neuvonut äidilleen tämän pöydän koristelun, jonka hän oli löytänyt eräästä hienoston sanomalehdestä.

Clément ei voinut enää päästä puhumasta. Hän oli jo ennättänyt huomata, kuinka tahditonta oli uutisen ilmoittaminen tässä tilaisuudessa, mutta siitä huolimatta hän sanoa läjähytti kaikella häikäilemättömyydellään:

Tämä uutinen, joka näin singahdutettiin keskelle tuota perin hienoa ja oivallista juhla-ateriaa, keskelle lämpöä ja valoa, kukkien ihanuutta, jalokivien kimaltelua, pukujen loistoa ja yleistä hilpeyttä, tuntui melkein sopimattomalta. Ei kukaan muu kuin tuo epähieno Clément, jonka urheilu oli tylsyttänyt, olisi voinutkaan tehdä itseään syypääksi moiseen julkeuteen. Eikö kuolemasta puhuminen juuri muistuttanut heille, ettei tämän illan ilo ollut ikuista, ja nykyhetkestä nauttimisen taitohan on juuri siinä, että edellytetään sen alati kestävän. Jospa edes olisi ollut kysymys jonkin tuntemattoman kuolemasta, josta ei olisi tarvinnut pitää lukua! Mutta Majuri Guibert'iä ei voitu ilman muuta sivuuttaa. Hänen syntyperänsä, hänen persoonansa ja hänen loistava sotilasuransa tekivät mahdottomaksi olla hänestä puhumatta. Jonkinlainen typertyminen valtasi kaikki läsnäolijat.

— Kaikkia vielä! Viime vuonna teitä olisi uskottu. Silloin hän otti osaa Moureau'n Afrikan retkeen. Hän kulki halki tuntemattomien ja vaarallisten seutujen. Mutta hän palasi sieltä terveenä ja reippaana ja kuuluisana samalla. Nyt hän on majuri ja kunnialegioonan ritari kahdenneljättä vuotiaana. Hän on meidän paikkakuntamme suuruus. Te kadehditte häntä kaikki, siksi teistä on mukavaa tehdä hänet aivan olemattomaksi.

Hän puhui innokkaasti ja liikkui edestakaisin tuolillaan kääntyen oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut kutsua kaikki pöytäkumppaninsa vihansa todistajiksi. Vaistomaisesti oli hän Clément Dulaurens'in sanoja kuullessaan katsahtanut Alice'en ja nähnyt veren pakenevan hänen kasvoiltansa, aivan kuin henki olisi lähtenyt, ja tuo kalmankalpeus levisi hänen käsiinsä saakka, jotka olivat alkaneet hermostuneesti vapista, niin että niitä tuskin saattoi erottaa valkoisesta pöytäliinasta. Heti oli Isabella silloin kääntänyt huomion puoleensa noilla äkkinäisillä sanoillaan.

— Minkäs sille mahtaa! Hän on kuollut. Minä ihailen häntä yhtä paljon kuin tekin, mutta hän on kuollut.

Hän toisti häikäilemättä tuota sanaa, jota ei koskaan pitäisi saada ruokahuoneessa lausua.

— Hyvä Jumala, olkaa vaiti, mumisi rouva Orlandi, joka kauhukseen oli huomannut, että heitä oli kolmetoista pöydässä. Ja hän alkoi uudestaan laskea, toivoen erehtyneensä.

— Kuoliko hän Ranskassa, kysyi herra Dulaurens. Sillä tutkimusretkeilijäthän palasivat kotimaahan kuukausi tai pari sitten.

Herra d'Ambelard, joka oli pysynyt aivan välinpitämättömänä, maisteli kaikessa rauhassa tryffeliään, jonka hän oli jättänyt lautaselleen, saadakseen sen mausta vielä nauttia, ja herra de Lavernay upotti katseensa eteenpäin kumartuneen Isabellan kaula-aukkoon. Naiset puhuivat säälien onnettomuudesta. Herra de Marthenay pani pöydälle lasinsa, jota hän ahkerasti kallisteli:

— Minä kohtasin majurin asemalla tuskin kolme viikkoa sitten. Hän astui junasta. Minä lähestyin häntä, mutta hän ei näyttänyt tuntevan minua.

— Luultavasti hän ei tahtonut tuntea, ei Isabella malttanut olla tokaisematta. Hän inhosi Alice'n miestä, joka innokkaasti liehui hänen ympärillään, kun oli menettänyt pelissä ja kun kortit eivät enää kiinnittäneet hänen ajatuksiaan.

Jottei hänen sanojaan olisi käsitetty viittaukseksi hänen omiin tunteisiinsa, lisäsi hän:

Sillä hän ei suostunut siihen, että häneltä anastettiin vainajansa. Ja kun huomio taas oli kääntynyt häneen, kertoi hän muutamia lisätietoja:

— Lankoni ei erehdy. Majuri Guibert kävi Savoijissa viime kuussa. Hän oli pari päivää äitinsä ja sisarensa luona Maupas'sa ja palasi sitten taas varusväkeensä Timmimun'iin joka on Etelä-Algeriassa.

— Tuât'in keitaiden suulla, täydensi entinen rakuunaluutnantti, joka siviiliksi tultuaan osoitti ajoittain suurta innostusta sotilaallisiin kysymyksiin. Mutta kenraali Lervières on kulkenut Timmimun'in ohi: Beraber'it ja Dui-Menia't ovat siis varmaankin hyökänneet hänen jälkijoukkojensa kimppuun.

Katsahdettuaan uudestaan ystävättärensä verettömiin kasvoihin, alkoi
Isabella taas:

— Mutta minä en ymmärrä. Hän palasi tuskin Saharan matkaltaan, joka kesti puolentoista tai kaksi vuotta, en oikein tiedä enää. Sellaisten retkienhän perästä saadaan pitkiä loma-aikoja. Eikö hän sitten ollenkaan levännyt? Lähtikö hän heti taas sotaretkelle? Sillä jos hän on kuollut, niin taistelussa hän on kaatunut.

— Kun kerran ollaan sankareita, niin ollaan kokonaan. Hän oli itse pyytänyt tuota paikkaansa siksi, että se oli vaarallinen.

— Kuinka hauska teitä onkaan nähdä, kun innostutte. Teidän poskenne hehkuvat ja silmänne leimuavat.

Kumminkaan hän ei katsellut hänen poskiansa eikä hänen silmiänsä. Ajatellen muita asioita keskeytti nuori nainen kuivasti hänen puheensa tuolla kirpeydellä, jota avioliitto ei vähääkään ollut lieventänyt:

Alice oli ottanut kämmekkävihkonsa ja hengittäessään niiden tuoksua kätki hän osaksi kalpeuttaan. Isabella laski vihdoin valloilleen levottomuutensa, joka häntä hetken oli jo ahdistanut:

— Entä kapteeni Berlier? Hänhän palasi myös Saharasta. Hän kuului samaan siirtomaa-väen rykmenttiin kuin majuri Guibert. Seurasikohan hän majuria Timmimun'iinkin?

Arvasikohan Clément Dulaurens hänen äänensä sävystä hänen levottomuutensa? Liian usein oli nuorukainen saanut kärsiä tuon ketään säästämättömän Isabellan pistopuheita, jotta hän olisi saattanut olla tuntematta julmaa nautintoa, voidessaan häntä nyt hiukan kiusata:

— Aivan oikein totta tosiaan, Jean Berlier'n pitäisi myöskin olla
Timmimun'issa.

— Sanokaa, mitä te oikeastaan tiedätte, käski Isabella tylysti ja kopeasti.

— Kerro meille, mitä olet kuullut, lisäsi rouva Dulaurens, jonka tämä keskustelu oli saattanut niin pois suunniltansa, ettei hän enää yrittänytkään kääntää vieraittensa huomiota toisaalle, vaan päätti alistua siihen, mitä oli tapahtunut.

— No kyllä, kyllä. Sillä sikaa kun autoani korjattiin Cognin'issa, menin minä Kansalliskahvilaan. Salissa ei ollut muita kuin määri, opettaja, ja kolme neljä valtuusmiestä. He kävivät minut nähdessään hyvin salaperäisen näköisiksi. — Kas vain, sanoin minä heille, täällä pidetään kokousta.

— Me vain puhelemme keskenämme, virkkoi määri. Ja siihen meidän mielipiteittemme vaihto loppuikin.

— Ei sen enempää, mitä minuun koskee. Minä astuin ulos, lähetin kuskini tyhjentämään lasillisen vuorostansa ja käskin hänen kysymään, mitä oli tekeillä. Hän on sangen hyvä ystävä opettajan kanssa. He ovat molemmat anarkisteja.

— Aivan niin. Kaikkihan meidän päivinämme ovat anarkisteja. Se on muodissa. Kuskini palasi. Minä tiedän, sanoi hän minulle. He ovat saaneet sähkösanoman ministeriltä, jossa ilmoitetaan, että majuri Guibert on Afrikassa kaatunut. — Oletteko siitä varma?

— Aivan varma. Hänet surmasivat villit, kun hän puolusti jotakin Timu nimistä kaupunkia — Timmimun'iako?

— Niin juuri. Ja nyt heidän täytyy ilmoittaa uutinen omaisille. Se oli heistä sangen ikävä tehtävä. He lähettivät maapoliisin.

— Maapoliisinko, kysyi herra Dulaurens, joka piti kiinni virallisista määräyksistä. Mutta määrin itsensähän olisi pitänyt viedä se onneton sähkösanoma.

— Guibert'it ovat taantumusmielisiä, sanoi herra de Lavernay. Ja nuo hyvät tasavaltalaiset eivät haikaile.

— Isoisä oli neuvoston jäsen ja vanhoillismieiinen ja isä oli Cognin'in määri. Se riittää.

Rouva Dulaurens katseli turhaan tyttäreensä päin, josta hänet erotti haarakynttilänjalka. Alice'n kämmekänkukat taipuivat hänen kyyneltensä kuuman kasteen alla. Yleisessä hämmingin tilassa ei kukaan huomannut hänen itkuaan.

— Joukkonsa etunenässä, voiton jälkeen, sai luodin otsaansa. Minä käytän sähkösanoman sanoja, kuskini luki sen.

— Niin on, lisäsi hänen vaimonsa ylevässä kaunopuheisuuden puuskassa. Me kunnioitamme hänen mainehikasta muistoaan. Me vietämme surujuhlan, jonka komeus hämmästyttää koko Chambéry'ta. Meidän luokkamme asia on näyttää Ranskalle, kuinka todelliselle ansiolle on annettava tunnustusta ja kuinka sitä on palkittava aikana, jolloin keskinkertaisuus valtaa kansan, jolloin kateellinen tasa-arvoisuus saattaa sen vaipumaan alhaisimmalle tasolle.

Hän oli juuri samana aamuna lukenut tämän viimeisen lauseen Gaulois lehden pääkirjoituksesta.

Hämmästyneenä näistä sanoista mietti Alice tuskassaan: "Miksi ei minua sitten annettu hänelle?" Ja ääneti ajatteli Isabella Jean Berlier'ta, jonka kohtalo oli epävarma.

Rouva Orlandi unohti hetkeksi Pistache'nsa ja huomatessaan tyttärensä olevan ajatuksissaan, katseli hän tätä rakastuneen ihailevasti, ylpeili syvästä äidinrakkaudestaan, ja säälin puuskassa, jossa sentään oli hiukkasen itsekkyyttäkin, virkkoi hän heltyneenä rouva Guibert'in kohtalosta:

Hän pelästyi omia sanojaan, ikäänkuin olisi hän mielestään puhunut sopimattomasti. Kaikkien katseet kääntyivät Clément Dulaurens'iin. Nuorukainen vastasi luontevan huolimattomasti, mikä johtui sentään enemmän hänen iästään kuin hänen sydämensä tylyydestä:

— Nyt hän jo varmaankin tietää kaikki. Palatessani kohtasin hänet. Hän ajoi Maupas'han päin vanhoissa vaunuissaan. Hän kulki juuri lyhdyn ohitse, tunsin hänet hyvästi. Rikki menneine koneineni pääsin vain hitaasti eteenpäin.

Nämä sanat saivat jokaisen tuntemaan aivan ruumiillista pahoinvointia. Oli kuin ulkoa olisi äkkiä tunkeutunut jäätävä viima ja kylmentänyt tämän upean ruokasalin. Vaistomaisesti tarkasti tuskastunut herra d'Ambelard, eivätkö ikkunat ehkä olleet oikein kiinni. Kylmät väreet karmivat kaikkia läsnäolijoita, joilla oli kaikilla sama näky sisäisten silmiensä edessä: vanha nainen, jonka osaksi jo oli tullut paljon koettelemuksia elämässä, ajaa turvallisena ja rauhallisena lumista tietä kotiansa kohden, jossa kuolema häntä odotti.

Tuo järkyttävä kohtaus, joka oli tapahtumaisillaan, joka ehkä tällä hetkellä juuri tapahtui, liikutti vielä enemmän heidän mieltään kuin majuri Guibert'in kunniakas kuolema kaukana Afrikan tantereella. Alice'n nyyhkytys katkaisi painostavan hiljaisuuden. Säikähtyneellä äänellä mumisi Isabella:

Äidit valittelivat sydämensä pohjasta. Ja rouva Dulaurens, joka aina oli nopsa toimimaan, päätti pian käydä tuon naisraukan luona lohduttamassa ja ilmaisemassa osanottoaan.

Nähdessään nuo hautajaisilmeet kaikkien kasvoilla ymmärsi viimein Clément, joka harrasti iloisuutta ruokapöydässä, kuinka epäjohdonmukaisesti hän oli menetellyt, ja tunnusti itsekseen:

Hänen isänsä, jota ohjasivat arvojärjestyksen periaatteet, kevensi huomaamattaan keskustelua ottaessaan uudestaan puheeksi sivuseikan, jota hän ei ollut riittävästi käsitellyt:

— Cognin'in määrin olisi itse pitänyt mennä viemään surusanomaa ja ilmoittaa se hienotunteisesti eikä raakamaisesti lähettää sinne maapoliisia.

Käyttäen hyväkseen tätä valokohtaa, toi herra d'Ambelard viimein esiin vastalauseensa, joka jo pitkän aikaa oli pyörinyt hänen kielellänsä:

— Vaikka kuinka nukuttelisimme, emme saisi asiantilaa muutetuksi. Meidän olisi paljon parempi puhua jostakin vähemmän surullisesta asiasta. Pariisissa ollessani kysyin aina, ennenkuin menin teatteriin, päättyikö kappale onnellisesti. Seurusteltaessa samoin kuin näytelmääkin katsottaessa pitäisi surun pysyä kaukana.

Markiisi de Lavernay oli samaa mieltä, ja kuollut haudattiin. Kultainen samppanja kihisi taas pikareissa. Kukkien tuoksu levisi yli pöydän, jota koristivat laserretut hedelmät siroissa koreissaan. Naisten jalokivet säihkyivät lamppujen valossa. Tuntui oikein hyvältä päästä taas tuohon komeuden ja viihtymyksen ilmapiiriin, jonka äskeinen kovan onnen uutinen oli karkoittanut. Mutta Alice ja Isabella pysyivät yhä omissa tuskallisissa ajatuksissaan.

Juotiin nuorenparin malja, jonka hääpäivä oli juhlan aiheena, ja siirryttiin saliin.

Alice, joka ei kestänyt enää kauempaa, pujahti pois ja pakeni äitinsä huoneeseen. Hän istui siellä pimeässä ja huumautui tuskastaan. Hän oli uljaasti hymyillyt, kun esitettiin hänen maljansa ja viitattiin hänen "kadehdittavaan onneensa". Hänen onneensa! Turhaan etsi hän sitä nykyisyydestä ja menneisyydestä, ja mitäpä onnea hän saattoi tulevaisuudeltakaan odottaa? Kovat kohtalon iskut, joiden sattuessa aivan luulee menehtyvänsä, tekevät ihmisen selvänäköiseksi. Niin eli nyt Alice'kin lohduttomassa murheessaan uudelleen elämänsä viime vuodet. Selvinä, nopeasti toisiaan seuraavina kuvina kulki hänen sisäisten silmiensä ohitse hänen ilottomien päiviensä synkkä jono…

Hän ei ollut tahtonut mennä vaimoksi Armand de Marthenay'lle, mutta äidin lakkaamaton yllytys oli voittanut viimein hänen vastustuksensa. Hän oli palannut kirkosta morsiuspuvussa puolison kainalossa, jota ei ollut valinnut. Entä sen perästä? Saattoiko hän muistinsa kätköistä löytää hetkeäkään iloa, tuota syvää ja puhdasta iloa, jota hänen lapsensielunsa oli uneksinut? Hänen avioliittonsa ensi aikoina oli jonkinlainen hyväätekevä turtumus vallannut hänen mielensä, kuten sumu peittää paljaaksi riistetyn vainion hävityksen. Hän unohti tunnustella sydäntänsä. Hänen puolisonsa pysyi hyvällä tuulella, kuten toimessa oleva mies ainakin: hän ratsasti, täytti täsmällisesti sotilaan velvollisuutensa, otti vastaan tovereitaan, pani toimeen huviretkiä. Nuori rouva antoi uusien emännän velvollisuuksiensa kiinnittää ajatuksiaan ja hienon seuraelämän monenmoisten vaatimusten. Unelmiensa puolison sijasta oli hänellä vierellään kumppani, joka oli ylpeä hänen rikkaudestaan ja kauneudestaan, joka tosin ei juuri ollut hienotunteinen eikä lahjakas eikä sukkelakaan, mutta kokolailla hyvänlaitainen, joka typerästi aina ihaili itseään. Pikku tyttönsä syntyessä luuli hän viimein saaneensa unhotusta, jota hän vielä etsi ajoittain.

Tästä elämänsä siedettävästä ajanjaksosta siirtyi hänen ajatuksensa sitä seuranneeseen, jota yhä vielä kesti. Odottamattomien tapausten johdosta määrättiin Chambéry'n rykmentti kaukaiseen kasarmikaupunkiin Itä-Ranskaan. Turhaan koetti luutnantti de Marthenay saada vaihdetuksi paikkaa jonkun toisen kanssa. Hänen oli pakko lähteä ja jättää Savoiji tai sitten katkaista virkauransa. Tämän muuton uhatessa oli rouva Dulaurens puhjennut niin meluaviin surun osoituksiin, että ymmärtämättömyydessään Alice oli muistuttanut miestään siitä lupauksesta, jonka tämä heidän kihloissa ollessaan oli juhlallisesti tehnyt. Kelpo miehenä rakuunaluutnantti myöntyi ja lähetti vuorokauden kuluessa erohakemuksensa. Hän antautui mielihyvällä seuraamaan laiskuuden vaistojaan, joita sotilaselämä oli häirinnyt. Ja siitä pitäen hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista ja yhä syvempää alaspäinmenoa.

Hän alkoi ensin ahkerasti käydä kahviloissa. Saapui sitten kesäkausi. Silloin hän oli jokapäiväisenä vieraana Aix-les-Bains'in klubilla ja Kukkahuvilassa. Hän alkoi pelata korttia ja voitti. Vaimonsa hitaasti parantuessa lapsivuoteestaan, oli hänellä häpeällisiä suhteita, jotka olivat tavallisia kylpykaupungin kantavieraiden keskuudessa. Alice sai eräänä päivänä tietää, että miehensä petti häntä halpamaisesti. Hänen puhtautensa oli säilynyt hänen naimisiin mentyäänkin. Ja nyt hän sai julmalla tavalla oppia tuntemaan uskottomuutta, ennenkuin oli tullut tietämäänkään, että saattoi olla uskoton. Hän nousi vastarintaan, mutta katumuksen sijasta, jota hän oli odottanut ja joka olisi saattanut hänet antamaan anteeksi, sai hän seuraavan nöyryyttävän vastauksen: "Sinä tahdoit minun ottamaan eroni, ja minä otin. Syytä nyt itseäsi, jos minä omalla tavallani koetan saada korvausta urani menetyksestä. Miehen täytyy olla toiminnassa. Minä uhrasin sinulle elämäni päämäärän. Mitäs sinä olet uhrannut minulle sen sijaan?" Hämmentyneenä noista soimauksista, sulkeutui Alice siitä alkaen itseensä ja vaikkei alistunutkaan, kietoutui hän tuskalliseen äänettömyyteen, joka oli sopusoinnussa hänen passiivisen luontonsa kanssa.

Huono pelionni teki herra de Marthenay'n äreäksi. Kylpykauden päätyttyä hän toimetonna ja tolaltaan eksyneenä taas antautui juomaan. Alice näki, kuinka hän hänen silmiensä edessä koetti kietoa pauloihinsa hänen ystävätärtään Isabellaa ja havaitsi välinpitämättömänä, ettei se onnistunut. Niin täytyi hänen seurata tuon sortumisen nopeita vaiheita, sortumisen, johon hän ehkä itse oli syynä. Hän ei saattanut olla siitä välittämättä, mutta kuitenkin hän tunsi, ettei hän voinut ruveta miestänsä pelastamaan, mikä hänestä jo näytti mahdottomaltakin.

Käytyään täten läpi koko kurjan elämänsä, ihmetteli surusta turtunut Alice, että hän siitä yhä kärsi yhtä paljon. Hän oli tottunut elämään omissa ajatuksissaan. Niiden yksitoikkoinen lohduttomuus oli jo käynyt hänelle tutunomaiseksi. Ja nyt hän ammensi uutta tuskaa niiden katkeruudesta. Toisia surullisia kuvia tuli silloin hänen sielunsa silmien eteen, ikäänkuin muistuttamaan hänelle, mikä osuus hänellä itsellään oli ollut kohtaloonsa. Hänen mieleensä muistui päivä, jolloin Paula Guibert tammimetsikössä oli saanut oudon halun myllertämään hänen sydämessään. Hän näki ilta-auringon veripunaisen punerruksen pilkoittavan puiden välistä ja tunsi taivaan ihanuuden laskeutuvan hurmaantuneeseen sieluunsa, hän näki Marcel'in, joka pitkänä ja solakkana kumartui hänen puoleensa ja puhui hänelle rakkaudesta. Ja sitten… ja sitten hän näki hänen makaavan maassa kaukaisella, auringon paahtamalla tantereella, otsa rikkiammuttuna, kalpeana ja synkkänä, ja tuijottavan häneen soimaavin silmin. Voi, noita äärimmäistä tuskaa kuvastavia silmiä, hän tunsi niin hyvin niiden katseen! Niin ne katsoivat häntä, kun hän rikollisesti vaikeni ja tuhosi heidän onnensa. Ja tässä pimeässä huoneessa hän turhaan peitti kasvonsa, päästäkseen niitä näkemästä.

Vapisten ja aivan mielettömänä surusta, rukoili hän rakkautta uhkuvin sanoin vainajaa: "Marcel, anna minulle anteeksi. Älä katso enää minuun sillä tapaa! Enhän minä tietänyt. Olin vasta lapsi. Se on minun puolustukseni. Niin kyllä, minä olin aika raukka, en uskaltanut ruveta taistelemaan sinun vuoksesi enkä puolustamaan rakkauttani. Minua pelotti odottaminen, rakkaus, kärsiminen ja elämä. Mutta Jumala rankaisi minua! Voi kuinka kovasti hän rankaisi! Sulje silmäsi, anna minulle anteeksi!…"

Pelästyneenä omasta äänestään vei hän kätensä rinnalleen. Hän oli läkähtymäisillään niinkuin lapsensa syntyessä. Hänen raadellusta sydämestään puhkesi vihdoin tieto siitä, mitä on elämä, sen voima ja sen suuruus. Ja koko vapautuneella olennollaan hän alkoi rakastaa Marcel'ia, niinkuin tämä oli häntä rakastanut, ylevästi ja ylpeästi. Hänen tähtensä, unhotusta etsien Marcel oli samonnut halki Afrikan aavikoiden ja saavuttanut kunniaa ja kuoleman. Mutta ehkä hän kaatuessaan oli palauttanut hänen kuvansa mieleensä. Niin, sitähän hän nyt vain toivoi ja halusi, että olisi saanut olla hänen viimeisten ajatustensa esineenä, vaikkapa halveksittunakin. Ja verraten elämäänsä siihen elämään, minkä hän oli työntänyt pois, tunsi hän, että hän ennemmin olisi tahtonut olla sankarin leski, kuin elää ala-arvoista elämää miehen rinnalla, joka ei kyennyt herättämään eikä tuntemaan rakkautta…

Ovi aukeni, ja rouva Dulaurens, joka oli käynyt levottomaksi tyttärensä pitkällisen poissaolon tähden, katsahti pimeään huoneeseen ja kysyi:

Hämmästyneenä tästä odottamattomasta tylyydestä kääntyi rouva Dulaurens takaisin valaistuun käytävään ja toi sieltä kynttilän mukanaan. Hän näki tyttärensä istuvan kalpeana ja liikkumattomana, kyynelten jäljet vielä kosteilla poskillaan. Heti asettui hän hänen viereensä ja aikoi kietoa kätensä hänen ympärilleen. Mutta Alice irtautui hänen syleilystään. Äidin sydäntä ahdisti, tuota sydäntä, joka ei kyennyt tuntemaan muita kuin äidin tunteita.

— Kultaseni, sinä kärsit! Kerro minulle surusi. Olenhan minä sinun äitisi. Mikä sinua vaivaa tänä iltana?

Vaikka tuo vastaanpano harmittikin hänen vallanhimoaan, ymmärsi hän kuitenkin, ettei hän tällä hetkellä saanut maltittomasti kohdella lastansa. Hän hyväili ja mairitteli häntä minkä ennätti, mutta siitä ei ollut apua. Hän kysyi uudestaan:

— Ei mikään, vastasi Alice lujalla äänellä, joka oli aivan outo hänen äidillensä.

Niin syvän sydänsurun edessä kävi äiti epäröiväksi, ja kaksi kysymystä poltti hänen kielellänsä.

— Miehestäsikö on kysymys, tiedusti hän vihdoin, arvattuaan että nuo kyyneleet olivat yhteydessä majuri Guibert'in kuoleman kanssa. Mutta hän ei uskaltanut koskettaa tuota salaisuutta, jota hän aikaisemmin oli niin kevyesti käsitellyt.

He antoivat molemmat käydä täydestä tuon valheen, joka säästi heidät soimaamasta itseään siitä, mitä oli tapahtunut. He ajattelivat Marcel Guibert'iä ja puhuivat Armand de Marthenay'sta.

— Voi, kultaseni, kuinka sinä tuotat minulle tuskaa! Olisitko sinä sitten suostunut jättämään minut?

— Minä olisin kuollut, vakuutti rouva Dulaurens pontevasti, jos sinun olisi täytynyt lähteä. Sinä et voi aavistaakaan, kuinka minä sinua rakastan ja haluan tehdä sinut onnelliseksi.

Hän puhui täysin vilpittömästi. Nuo sanat, jotka hänen tyttärensä liikutettuna lausui, eksyttivät häntä, ja hän sai taas takaisin entisen varmuutensa, josta vainajan muisto oli ollut vähällä tehdä lopun. Itse kun oli samaa kokenut, ei hän ensinkään ihmetellyt, että avioliitto oli tuottanut pettymystä Armand'in laiminlyödylle vaimolle. Sehän oli useimpien naisten kohtalo! Ja olihan hänen tyttärellään — mitä puuttuu niin monelta muulta — lämmin äidin syli, minne paeta saamaan lohdutusta.

Ja Alice näki toisen äidin, joka sillä hetkellä juuri tyhjensi katkeruuden kalkin, vanhan naisraukan, jonka lähellä hän nyt olisi tahtonut olla, jonka lähellä hänen olisi tullutkin olla, jos hän olisi seurannut sydämensä ääntä. Kuten ainakin heikot noustessaan vastarintaan, niin hänkin meni yli rajojen ja teki sydämessään kohtuuttomiakin syytöksiä omaa äitiään vastaan.

Heidän katseensa yhtyivät. Rouva Dulaurens ymmärsi vihdoinkin, ja syvä suru viilsi hänen sydäntänsä. Kuilu oli äkkiä auennut hänen ja hänen tyttärensä välille. Säälimättömän selvästi tunsivat he sen molemmat. Kuin välähdyksessä selvisi heille, kuinka erilaisia he kumpikin olivat luonteeltaan: toinen itsevaltainen ja kokonaan suurmaailman ennakkoluulojen sokaisema, toinen arka, taipuvainen, jolle rakkaus ja hellyys oli kaikki kaikessa.

Kun he hetkistä myöhemmin palasivat saliin tyyninä, toinen toiseensa nojaten, ei kukaan voinut aavistaakaan, mikä sisäinen murhenäytelmä heidät juuri oli erottanut.

Isabella johti keskustelua, puhui kovaa ja töykeästi, sanoi sukkeluuksia ja näytti valkoisia hampaitaan. Ja aika ajoin loi hän seuralaisiinsa, mieheensä, ihailijoihinsa kreivi de Marthenay'hen ja markiisi de Lavernay'hen ja erityisesti Clément Dulaurens'iin vihaa ja ylenkatsetta uhkuvia katseita. Hän inhosi heitä kaikkia, koska he eivät voineet hänelle vakuuttaa, että Jean Berlier vielä oli elossa.

Hän näki, että Alice oli itkenyt, ja kadehti hänen surunsa vilpittömyyttä.

Lähdön hetkellä Alice tuli saattamaan ystävätärtään vaatehuoneeseen ja auttoi häntä pukeutumaan turkiksiinsa. Silloin Isabella käyttäen hyväkseen heidän kahdenoloaan, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja päästäen vihdoin valloilleen mielenliikutuksen, jota hän kaiken iltaa oli pidättänyt, kuiskasi hän seuraavat oudot sanat, jotka asianomainen heti ymmärsi:

— Alice parkani! Kuinka raukkamaisia olemmekaan olleet! Voi jospa voisimme tänä iltana peittelemättä itkeä vainajiamme. Heille me kuuluimme kokonamme kaikkinemme, ja me luovuimme heistä. Itkekäämme itseämme ja synkkää elämäämme, joka olisi voinut olla valoisa.

II.

Kun sotaministeriön sähkösanoma tuotiin kunnantalolle, seisoi opettaja ja kirjuri Maillard kynnyksellä ja laski kotiin oppilaitaan. Hän otti sinisen paperin kirjeenkantajan kädestä, joka pullistaen poskiaan huomautti sen tärkeyttä:

Ja hän repäisi heti auki kuoren, näyttääkseen postivirkailijalle, kuka oli kunnan oikea päämies.

Hän luki kahteen kertaan sähkösanoman, jonka alareunassa oli ministerin nimi:

Cognin lähellä Chambéry'ta, määri. Ilmoittakaa heti Guibert'in perheelle, että majuri Quibert kaatui puolustaessaan Timmimun'in linnaa (Algeriassa) saaden luodin otsaansa torjuttuaan hyökkäyksen.

Hän ei saanut selvää ensi lukemalla, sillä useimpien ihmisten tavoin luuli hän kaikkien asioiden aina tarkoittavan häntä itseään ja odotti näkevänsä hallituksen tiedonannossa jotakin häntä lähemmin koskevaa, esimerkiksi ilmoituksen, että hänen poikansa oli vapautettu sotapalveluksesta — hänen poikansa kun oli äskettäin ollut arvannostossa ja koetti kaikin keinoin päästä joutumasta sotaväkeen.

Ilmoitettuaan uutisen vaimolleen ja apulaiselleen, pani hän hatun päähänsä ja lähti Kansalliskahvilaan, jota määri Simon piti omassa persoonassansa. Tämä oli tullut kunnan pääksi tohtori Guibert'in jälkeen, joka vähää ennen kuolemaansa oli erotettu kylän hallinnosta, samana vuonna, jolloin hän maksutta oli hoitanut melkein koko kuntaa, kun sen keskuudessa oli lavantauti raivonnut. Hän oli Cognin'ilainen asianajaja, suupaltti ja juoppolalli, joka ryyppäsi kaikkien asiatuttaviensa kanssa ja piti kapakkaansa vaalitoimistona. Tietämätön ja kykenemätön kun oli, mutta muuten hyvänahkainen mies, jätti hän kaiken hallinnon opettajalle, joka pää täynnä väärää kirjasivistystä, häikäisi häntä kaikenlaisilla huonoista lentokirjoista ammentamillaan sosialistisilla ja sotaväenvastaisilla opeilla. Julkisuudessa hän kyllä kohteli häntä yli olkainsa, mutta totteli häntä orjallisesti kunnantalolla.

— Ehei herra koulumestari, minnekäs ferula jäi, huusi hän nähdessään tämän astuvan sisään.

Ylpeänä kun tunsi tämän patukan latinalaisen nimityksen, käytti hän sitä joka tilassa tehdäkseen pilaa kirjuristaan.

— Uusia kuuluu, vastasi Maillard, pujahtaen salaperäisen näköisenä tiskin ääreen.

Ja yhdessä nyt määri ja opettaja pudistelivat päitään syvän totisina. Pitihän heidän näyttää, mitä olivat miehiään parille vieraalle, jotka salin perällä, piiska olkavyössä, maistelivat absinttiaan, ennenkuin jatkoivat matkaansa kirkkaan illan kipakassa pakkasessa.

Saatuaan tietää sähkösanoman sisällön, heilutteli määri punaista päätään.

— Ei muuta kuin ala mennä. Nuo Guibert'it ovat kunnon väkeä. Panen päälleni lievetakkini ja lähden astumaan Maupas'han.

Hän oli ollut mukana 1870 vuoden sodassa nostoväkijoukossa, joka ei ollut joutunut taisteluun. Tuo hirmun vuosi oli opettanut häntä pelkäämään sotaa ja ihailemaan rohkeutta. Hän oli hyvillään virallisesta pikaviestistä, ja saihan hän sitäpaitsi osansa, hänkin kaukaisen kyläläisensä sankarillisuudesta. Ja hän kutsui tyttärensä ja ilmoitti heille salaisuuden, jota opettajan vaimo jo levitti.

Hänen siinä teutaroidessaan, katseli häntä näädännaamainen Maillard nauraa virnistellen.

— Tyhjennetäänpäs lasi, jatkoi määri, ja kilistetään. Ei mikään menesty ilman ryyppyä. Ei minulla ole kiirettä. Aina sitä saapuu kylliksi aikaisin, kun kuljettaa kuoleman sanomaa. Mutta mikä teitä naurattaa, hiivatin koulumestari?

— Mietin tässä vain, herra määri, että tasavallassako sitä eletään. Ministeri kohtelee teitä kuin koiraa, teitä kunnan ylintä hallitusmiestä. Ilmoittakaa Guibert'in perheelle? Ja ala laputtaa! Ja keiden tähden? Aito taantumusmielisten, jotka ovat vastustaneet teitä kunnantalolla. Ei sitä vain ryhdytä sellaisiin toimenpiteisiin, kun rahvaan pojista on kysymys.

— Nyt on kysymys majurista, huomautti arvojärjestyksestä vaarinpitävä kapakanisäntä.

— Eikö sotamiesten veri ole yhtä kallista kuin upseerien, ehätti vastaamaan opettaja korkeastioppineen äänellä. Ja valhettako vain on tasa-arvoisuus, joka komeilee kaiverrettuna kaikkiin julkisten rakennustemme otsakkeisiin? Kaikki kunnia vain nauhuksilla koristetuille, eikö niin? Muut ovat kaikki vain kanuunan ruokaa! Kyllä kannatti panna toimeen vallankumous, jotta sata vuotta myöhemmin etuoikeudet taas palautettaisiin.

Puolisivistys synnyttää tuollaisia katkeria, kateellisia ja kunnianhimoisia luonteita, jotka eivät tahdo suvaita keitään ylempänä olevia. Heikon ja kerskailevan määrin kuullen laski tuo heiveröinen pikku mies valloilleen kaiken kiukkunsa päälliköitä kohtaan, mitä vielä lisäsi hänen poikansa pian tapahtuva astuminen rykmentin riveihin.

Veri ajautui Simon'in kasvoihin. Se oli sen merkki, että hänen aivonsa työskentelivät.

— Teitä ei voi käskeä muut kuin sisäasiain ministeri. Ette te ole kenraalien vallanalainen.

— Tietenkin. Mutta sitä varten ei teidän tarvitse lähteä liikkeelle. Ei kunnan päämiestä niin vain komenneta. Kun määri lähtee liikkeelle, silloin on Valtio toiminnassa. Tasavallan viholliset lähettävät apulaisensa taikka sitten jonkin neuvoston jäsenen, perhana vie! Joko olemme tasavaltalaisia, tai emme ole, herra määri!

— Mélanie, litranpullo, huusi määri, joka häälyi kahden vaiheella: seuratako luonnollista velvollisuuttansa vaiko tasavaltalaisen velvollisuutta, joka hänelle juuri osoitettiin. Ja lähetä poika hakemaan tänne Randon, Pitet ja Détraz.

Ensimmäisenä saapui Pitet, liikanimeltä Punainen, rosoisen, näppyisen naamansa vuoksi.

— Kuulin onnettomuudesta lähteellä, selitti hän sisään astuessaan. En minä sille mitään voi. Mitä minusta tahdotaan?

Hän puhui aina yrmeällä ja riitaisella äänellä. Hän oli ollut arentimiehenä Maupas'sa, mutta sitten yht'äkkiä joutunut sieltä pois. Kylässä ei oltu koskaan saatu selville, mikä oli ollut syynä hänen äkkinäiseen lähtöönsä talosta, jonne tavallisesti arentimiehet ja palvelijat juurtuivat, kuten sanotaan. Itse asiassa oli kysymyksessä varkaus, jota tohtori Guibert ei ollut antanut ilmi. Tohtorin kuolemaan saakka Pitet pysytteli pikkuhiljaa. Mutta tultuaan varmaksi siitä, ettei rangaistus häntä enää kohtaisi, nosti hän päänsä ja alkoi vimmatusti hyöriä kaikissa vaaleissa. Eikä hän häärännytkään suotta, pääsipä hän lopulta tähän luottamustoimeenkin, mikä hänelle sitä helpommin suotiin, kun hän niin suuresti oli sen tarpeessa. Kunta pelkäsi häntä, ja tiedämmehän mitä pelko vaikuttaa maalaisiin.

Hän ratkaisi heti riidan opettajan eduksi. Eihän määri voinut nähdä vaivaa ylimysmielisten tähden.

— Määri näkee vaivaa kaikkien tähden, julisti Simon, jonka naama hehkui kuin kekäle. Ja sitäpaitsi, ihmisen kuolema ei kuulu politiikkaan.

— Niin, niin, menkää vain pokkuroimaan ylhäisiä ja pappeja. Sanotte sitten, ettei se kuulu politiikkaan. Teidän tyttärenne käyvät messussa, herra määri. Olkaa varoillanne, kyllä se pidetään mielessä.

— Mutta itsepä minä en käy heidän kirkoissaan. Meidän edusmiehemme sen kyllä tietää.

— Ette käy Cognin'issa, mutta Bissy'ssa käytte. Bissy oli naapuriseurakunta. Määrin puolustaessa itseään, astuivat Randon ja Détraz sisään.

— Onko totta, että hän on kaatunut, kysyivät molemmat vastatulleet yhtäaikaa.

— Joko sen nyt koko kylä tietää, huusi Simon nostaen käsivartensa taivasta kohden. Nyt on pidettävä kiirettä, muuten se ennättää vielä rouva Guibert'inkin korviin.

Vanha ja raihnainen Randon sai kiittää tilustensa laajuutta valtuusmiehen arvostaan. Hän oli rehti mies, mutta arka ja vapiseva kuin jänis. Hän kehoitti laimeasti määriä käymään Maupas'sa. Ja Détraz taas, raaka ja sivistymätön, ilmoitti heti, että hän välitti viisi koko asiasta.

— Kaksi kahta vastaan, tasaväkisiä ollaan, riemuitsi Punainen Pitet, joka ajoi tätä asiaa vanhan vihansa koko kiukkuisuudella.

Heikolla äänellä mutisi Randon, ett'ei opettajan ääni merkinnyt mitään ja että määrin ääni oli ratkaiseva. Mutta hänen viisaita sanojaan ei kuunneltu. Määriä ahdistettiin hänen kansanvaltaisten mielipiteittensä laimeuden vuoksi, ja siten saatiin hänet vaikenemaan.

— Menkää te sinne, te vanha ja viisas, päätti lopuksi Punainen Pitet kääntyen Randon'in puoleen.

— En mitenkään. Ikäänkuin tuo kuoleman viesti olisi uhannut hänen omaa elämäänsä.

He muistivat molemmat, kuinka tohtori Guibert oli hoitanut heidän lapsiaan ja parantanut ne. He koettivat saada tunteitaan ja kunnallista tulevaisuuttaan sopimaan yhteen.

Raivoissaan tästä tappiosta, joka seurasi hänen voittoaan ja muutenkin viinin kiihoittamana kirkui Punainen Pitet:

— Ettekö te kuule, että se on liian suuri kunnia! Oletteko kuuro?
Ettekö osaa pysyä alallanne?

— Mitä, kivahti Simon naama sinisenpunaisena. Opettaja tuli väliin ääni hunajan makeana.

— Johdonmukaisuus vaatii, että sanan vieminen annetaan maapoliisin tehtäväksi. Hänhän ilmoittaa kyläläisille heidän päämiehensä määräykset. Hän vie sähkösanoman ja selittää tulevansa määrin itsensä lähettämänä.

— Kas se sana on paikallaan! Silloinhan saavat kaikki oikeutta, huudahti hyväksyvästi Punainen Pitet.

Niin tehtiinkin. Haettiin paikalle maapoliisi Faroux, ja opettaja ilmoitti hänelle määrin ohjeet ja antoi sähkösanoman. Muutama lasi vielä kallistettiin ja sitten erottiin.

Vanha Randon, joka odotti rattaitaan, jäi yksin Simon'in ravintolaan. Hetken perästä ei kummallakaan miehellä ollut enää mitään toisilleen sanottavana. He ajattelivat molemmat tuon sanoman vaikutusta, minkä olivat väitellessään unohtaneet.

— Aika raukkoja me sentään olemme, tunnusti lopuksi määri, ja valtuusmies oli samaa mieltä.

Eivätkä he kumminkaan olleet sen kummempia pelkureita, kuin ihmisten keskimäärä. He edustivat vain kunnon ihmisten käytöstä räyhääjiä kohtaan.

Oltuaan pitkän aikaa ääneti, niinkuin usein sattuu talonpoikien keskustellessa, heidän ajatuksensa kun kulkevat hitaasti kuin härät auran edessä, mutisi vanhus:

He nousivat seisomaan potrina poikina. Heidän päätöksensä hiveli heidän mieltään. He kääriytyivät viittoihinsa ja menivät ulos. Vanhus kulki edellä ketteränä kuin nuorukainen. He olivat jo ennättäneet kylän laitaan, kun valtamaantiellä tuli heitä vastaan opettaja, joka astui verkalleen sikaaria poltellen. Maillard virnisteli tuntiessaan heidät:

Ei määri eikä Randon uskaltanut tunnustaa asian todellista laitaa. He palasivat nokka norossa Cognin'iin, keskellään opettaja, joka piti heille pitkiä puheita ja ennusti veljeyden kulta-aikaa…

— Minä palaan illan suussa, oli rouva Guibert sanonut tyttärelleen noustessaan Trélaz'n vaunuihin.

Hän lähti Chambéry'hin perheen asioissa. Etienne ja François, joiden yritykset menestyivät hyvin Tonkin'issa, ja myöskin Marcel, joka oli ansainnut Saharan retkellä, olivat antaneet avustusta, joten Maupas'n tila voitiin pysyttää perheen hallussa.

Auringon laskiessa Paula meni ensi kertaa portaille ja nojasi käsipuuta vastaan. Hän heristi korviaan, koettaen kuunnella rinnettä kiipeävien ajopelien ratinaa. Mutta illan rauhassa ja hiljaisuudessa ei kuulunut ääntäkään. Purevan kylmä kun oli, kävi hän noutamassa huivin hartioilleen ja odotti.

Lumen peittämä maa alkoi punertaa illan valossa. Jonkinlainen neitseellinen kainous verhosi sen yltäyleensä. Viiniköynnösrivit ja pensasaidat olivat hienossa huurteessa, joka kimalteli päivän viime säteissä. Alastomilla metsillä ei ollut enää mitään salaisuuksia kätkettävänä ja niiden oksien tuhannet pikku vesat kuvastuivat hentoina kuin heinä kirkkaassa ilmassa.

Paula, joka jokaisella hermollaan ja solullaan oli kiintynyt tähän maan kolkkaan, ihaili talven tarumaista ihanuutta. Kylmä pani hänet vavahtamaan. Hänen astuessaan kynnyksen yli, lensi korppi raakuen ohi taivaanrannan. Se kuvastui kuin musta pilkku valjua taivasta vastaan.

— Kovan onnen lintu, mumisi nuori tyttö välinpitämättömästi ja pitämättä sitä minään enteenä.

Nythän oli korppien aika. Ne liikuskelevat talvisin paljailla vainioilla, asuntojen läheisyydessä ja vaaniskelevat vaivalloisesti saatua ravintoaan.

Hän lisäsi pari puuta salin uuniin, kohensi taitavasti tulta ja asetti kekäleille vesikattilan. Sitten hän nouti lasin, lusikan, sokeriastian ja rommipullon, ja asetti ne pienelle pöydälle lieden ääreen.

"Äidillä on varmaankin vilu, kun hän palaa, ajatteli hän valmistuksiaan tehdessään. Ilma on kirkas ja purevan kylmä; ja Trélaz'n avonaisissa vaunuissa palelee. Lämmin valkea ja kuuma grogi tekee hänelle hyvää. Äiti rukka."

Hän istahti hetkeksi lampun ääreen ja koetti lukea erästä alkamaansa kirjaa. Mutta hetken perästä hän jo kohotti silmänsä ja katsoi kelloa. Se näytti kuutta.

Levottomana heitti hän taas hartioilleen huivinsa, jonka oli jättänyt nojatuoliin, ja palasi portaille.

Ilta oli jo tullut. Tähdet värisivät kuin viluisina taivaalla. Vaikka kuu oli jo näkyvissä, ei taivaanranta ollut vielä pimeä. Oli kuin heikkoa valoa olisi kajastanut sen alareunasta ja kuin valkoinen maa olisi valaissut avaruutta.

Laakson pohjukassa näki Paula Chambéry'n valojen vilkkuvan. Hän tunki katseensa lehdettömään tammimetsään, jonka läpi vaunujen oli kuljettava, ja koetti keksiä lyhtyjen liikkuvaa valontuikutusta. Hän kuulosteli pienimpiäkin suhahduksia, joita tuulen henki toi hänen korvaansa. Etäisen myllyn rytinä eksytti häntä hetken aikaa. Kimakka kirkaisu, joka viilsi hiljaista ilmaa, saattoi hänen vavahtamaan kuin hätähuuto. Hän tunsi sen pelästyksestään selvittyään läheisen tehtaan sumutorveksi. Kauan aikaa hän siten seisoi nojaten portaiden rintanojaa vastaan, tarkkaavaisena ja vaikutelmille alttiina.

Vanha palvelijatar Mari, joka oli pysynyt talossa hyvinä ja pahoina päivinä, tuli häntä hakemaan ja torui häntä:

— Onko se nyt laitaa! Seistä ulkona sellaisella ilmalla! Sehän on sulaa hulluutta. Joutuun sisään, neiti. Ei rouva sen pikemmin tule, vaikka täällä kuinka palelisitte.

Paula totteli sanaakaan sanomatta. Mutta hän jäi kyökkiin, päästäkseen pikemmin ulos tarvittaessa. Kuullessaan ulko-oven aukenevan, riensi hän vastaan ja näki edessään Vimines'ista kotoisin olevan rentun, jota pilkalla sanottiin Parooniksi.

— Hyvää iltaa, hyvät ihmiset! Pitää tulla lämmittelemään ohikulkiessa.

Hän oli ollut silloin tällöin päivätyöläisenä Maupas'sa. Hän oli suuri laiskuri ja toiskertaisesta rikoksesta tuomittu, mutta tohtori Guibert oli säälinyt häntä. Hän tuli vieläkin usein kolkuttamaan Maupas'n ovelle muka työtä hakien, mutta itse asiassa saadakseen lasin viiniä.

Istuen hellan ääressä hän hypisteli huopahattuaan ja katseli ilkeästi nuorta tyttöä ja palvelijatarta. Paula poistui ja alkoi uudestaan tutkia yötä. Kuu loi lumelle jo hopeaista hohdettansa, mutta sen valo valaisi vain autioita teitä.

Hän oli epäluuloisena arvellut, että häneltä tahdottiin salata asia. Mutta viimeinkin hän huomasi, ettei Maupas'sa vielä tiedetty sitä, mistä koko Cognin jo puhui. Tämän vierasvaraisen oven ohi kulkiessaan ei hän malttanut olla poikkeamatta katsomaan surusanoman vaikutusta. Mutta hän ei tahtonut heille sitä ilmoittaa. Ei suinkaan, tehtävänsä kullakin, tietysti. Hän tyhjensi kiireesti lasinsa, ei antanut täyttää sitä toista kertaa ja nousi lähteäkseen.

— Hohhoo, eukkoseni! Joka elää, se näkee! Kuulumattomin askelin astui hän lumisia portaita ja kulki takaapäin Paulan ohitse, joka yhä vielä nojasi kaidepuuhun.

— Hyvästi, neiti. Ja rohkeutta vain! Ei sitä tiedä, koska täältä lähdetään.

Nuori tyttö vavahti taaskin, pelästyen enemmän tuota äkkiä selkänsä takaa kuuluvaa ääntä, kuin itse sanoja, joiden merkitys oli hämärä. Tämä epämääräinen pelko vielä levottomuutensa lisänä, palasi hän kyökkiin.

— Laitapas meille hyvää keittoa, Mari, ja oikein kuumaa. On paukkuva pakkanen.

— Mokomakin tyhjäntoimittaja, heittiö! Ei ole hänen enää tulemista minun kyökkiini. Kyllä oli tohtori vainaja hyvä liiemmaksikin asti, kun onki tuon kalan sameasta vedestä. Ja sillä on paha silmä, Paula neiti. Ei siihen ole luottamista. Mitä mahtoi sillä nytkin olla mielessä, niinhän se vahti meitä kuin kissa hiirtä.

Nuori tyttö meni saliin kohentamaan tulta. Yksin ollessaan tunsi hän taas mielensä lannistuvan. Sydän jyskytti hänen rinnassansa. Hän koetti rauhoittua, mutta ei voinut.

— Trelaz'n hevonen kulkee hitaasti. Käynnit notaarien luona kestävät aina kauemmin kuin luulee.

Hänen levottomuutensa eneni joka hetki, hän ei mahtanut sille enää mitään. Ei rukouskaan häntä tyynnyttänyt. Polvillaan ollessaan kuuli hän salin ovea avattavan.

— Äitikö siellä on, huusi hän pystyyn nousten vanhalle Marille, joka näkyi kynnyksellä.

Ja palauttaen mieleensä illan kaikki pahat enteet, tunsi nuori tyttö värisevänsä, käskiessään kutsua sisään tuon virallisen vieraan. Mutta hän hillitsi itsensä ja otti määrin lähettilään näköjään aivan tyynenä vastaan.

Maapoliisi Faroux oli noita vähäpuheisia ja välinpitämättömiä talonpoikia, jotka kokonaan antautuvat tehtäväänsä, sitä sen enempää ajattelematta. Mutta Paula Guibert'in edessä seistessään hänelle vihdoin väkisinkin selvisi suoritettavanaan olevan asian tärkeys. Taipaleella ollessaan hän ei ensinkään ollut sitä ajatellut. Niin kulkevat monen monet ihmiset tarkkaamattomina kaikkein suurimpia ja pyhimpiäkin päämääriä kohden.

Seisten hänen edessään nuori tyttö sanoi hänelle: — Äitini on poissa.
Mutta ehkä te voitte toimittaa asianne minulle?

Poliisi seisoi hölmistyneenä, saamatta sanaakaan suustansa, ja tämä äänettömyys se vain enensi Paulan salaista mielenahdistusta.

Lampun valo lankesi miehen kasvoihin, ja ne ilmaisivat niin suurta levottomuutta ja hämminkiä, että Paula antautui vastustelematta kaikkein mustimpain aavistusten valtaan. Kiihkeällä äänellään hän ravisti säikähtyneen miesparan hereille horroksestaan.

— Puhukaa! No mutta puhukaa jo! Onko tapahtunut onnettomuus? Äitini… maantiellä…

— No mitä asiaa teillä sitten on? Jos teillä on jotakin sanottavana, niin sanokaa se. Pian!

Pystyssäpäin ja ylpeänä puhui hän käskevällä ja kireällä äänellä, jota hän kuten Marcel'kin, osasi käyttää tarpeen tullen. Hänen olentonsa jyrkkyys vei loputkin poliisin mielenmaltista. Typertyneenä otti tämä taskustaan sähkösanoman ja ojensi sitä isolla, vapisevalla kädellään nuorta tyttöä kohden ja aikoi sitten vetää sen takaisin. Mutta Paula piti jo sinistä paperia kädessään. Ennenkuin hän sai sen aukikaan, ajatteli hän jo veljeänsä. Hän katsahti siihen, äännähti "ooh", rutisti sähkösanoman kokoon ja kävi kalmankalpeaksi. Mutta äärimmäiseen saakka voimiaan ponnistaen, pysyi hän pystyssä ja itkemättä. Tuolle miehelle, jota hän luuli tylyksi ja tunteettomaksi, ei hän tahtonut näyttää heikkouttaan. Pöytää vastaan hänen sentään täytyi nojata pystyssä pysyäkseen. Että hän niin teki ja hänen syvä kalpeutensa vain ilmaisikin hänen mielenliikutustaan. Peloittava hiljaisuus vallitsi huoneessa. Viimein nuori tyttö sanoi värähtämättä:

Mutta miehen astuessa ulos ovesta, muisti hän maalaiskohteliaisuuden vaatimuksia ja lisäsi:

— Voi hyvä Jumala, valitti Paula, kun ei kukaan enää ollut kuulemassa. Hän laahasi itsensä lieden luo, piteli siitä hetken aikaa molemmin käsin kiinni, koetti pysytellä pystyssä, mutta putosikin nojatuoliin. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän peitti kädellään harhailevat silmänsä, jotka eivät vuodattaneet kyyneleitä, paetakseen kauheaa näkyä, joka niitä ahdisti. Hän näki edessään, tuossa huoneen matolla, veljensä pitkänään, otsa rikkiammuttuna, ja haavasta vuoti jalo veri, vuoti elämä. Voi noita vakavia, alakuloisia ja ylpeitä kasvoja! Marcel oli tietänyt kohtalonsa. Heti Alice'n epäämisen jälkeen oli Paula nähnyt sen hänen kasvoistaan. Ja nyt hän näki nuo kasvot katse sammuneena, liikkumattomina ja jähmettyneinä, kauniina ja tyyninä kuolemassakin.

"Marcel! Marcel!" ja kätki päänsä käsiinsä. Kyyneleetkään eivät tulleet lievittämään hänen tuskaansa. Hänen rakas, rakas veljensä, joka oli ollut hänen ylpeytensä, oli kuollut. Kuollut! Hän toisti kymmeneen, kahteenkymmeneen kertaan tuota sanaa käsittääkseen kaiken sen kauheuden. Kuollut, Andriba'n sankari, Rabah'in ja aavikon voittaja! Kahden neljättä vuoden iässä tuo miehuullinen, rohkea ja uhrautuva elämä oli katkennut. Voi! niin vähän hän elämästänsä välittikin! Jo pitkän aikaa oli se ollut hänestä yhdentekevä. Pieni, arka tyttö oli häneltä riistänyt elämän halun, enempää ei oltu tarvittu. Ja epätoivoissaan Paula kiskoi muististaan esiin kuvan toisensa jälkeen, jossa hän näki kohtalon merkkejä. Hän muisteli tuota epäileväistä hymyä, jonka hän oli nähnyt veljensä huulilla ensimmäisenä iltana, kun tämä tunnusti hänelle salaisuutensa. Hän näki hänen välinpitämättömänä kohauttavan olkapäitään pöllöjen kolkkoja huutoja kuullessaan, palatessaan viimeistä kertaa Alice'a tapaamasta. Ja samoja kohtalon enteitä oli vielä ollut se outo ja melkein kuin kaikesta erillään oleva hellyys, jota veli oli osoittanut hänen tulevaisuudestaan puhuessansa, kun he hänen lähtöpäivänänsä istuivat puunrungolla Montcharvin'in metsän laidassa. Vuosikausia, aina tuosta Chênaie'n illasta asti, oli hän kantanut kuolemaa sydämessänsä. Koskaan ei hän enää ollut lausunut Alice'n nimeä, pieninkään viittaus ei ollut koskaan muistuttanut hänen rakkauttaan. Mutta hän eli uskomatta elämään — — Ja noilla rakkailla kasvoilla, joiden piirteet hän hellällä hartaudella palautti mieleensä, näki Paula syvän, muuttumattoman, iäisen rauhan ja kirkkauden. Silloin hän parkaisi ja vaipui itkien polvillensa.

"Niin", ajatteli hän, "sinä lepäät rauhassa. Meidän hellyytemme ei riittänyt tekemään sinua onnelliseksi. Me rakastimme sinua niin suuresti, Marcel. Sinä et tiedä, kuinka me sinua rakastimme. Enhän minä osaa sitä sanoa; mutta minun sydämeni oli aivan täynnä sinua. Miksei minua otettu sinun sijastasi? Minua hyödytöntä olentoa!"

Toinenkin pelko, vaikka hän tällä murheen hetkellä ei tahtonut sitä itselleen tunnustaa, lisäsi vielä hänen mielensä sekasortoa. Marcel ei ollut yksin Timmimun'issa…

Hän oli äidin aivan unohtanut. Ja kiittäen Jumalaa, joka salli hänen itsensä ilmoittaa äidilleen tämän tuskallisimman surusanoman, hän rupesi itkemään. Mutta hän ei itkenyt enää sitä, joka voiton aamuna oli iäksi nukahtanut valloitetulla maalla, vaan sitä, joka rauhallisena oli tulossa pitkin pimeitä teitä, joka luottavaisena kulki kohden kuilua. Eikö tämä viimeinen isku aivan musertaisi tuota niin monta kovaa kokenutta vanhusta? Turhaan Paula vaivasi ajatustaan löytääkseen apua. Hän tunsi ympärillään hautuumaan kolkkoutta. Kuinka monta kuolemantapausta ja eroa! Hänen sisarensa Thérèse menetettiin kahdentoista vuoden iässä; isä sortui täydessä miehuuden voimassaan; hänen sisarensa Margareeta meni luostariin; Etienne ja François siirtomaihin. Hän oli yksin, aivan liian yksin voidakseen auttaa äitiään kantamaan tätä liian raskasta ristiä. Mutta koska kerta täytyi, niin kyllä osaisi hän olla rohkea ja tukea, minkä taisi, tuota horjuvaa naisraukkaa.

"Ei nyt! Ei ihan heti", toisti hän itsekseen, ajatellen äitiänsä. "Hänen pitää saada rauhassa lämmitellä ja levätä. Minä sanon hänelle tänä iltana, että Marcel on sairaana. Hän ei nukkunut ollenkaan viime yönä. Kunpa hän nyt edes tänä yönä vielä nukkuisi! Huomenna särkyy hänen sydämensä. Päivällä suru on siedettävämpää, kuin yön pimeydessä, jolloin on kuin haudassa. Tänä iltana minä en puhu mitään…"

Hän tahtoi hetkeksi säästää äidiltään katkeruuden kalkin. Kaukaiselta tanterelta, jolla makasi hänen suuri, ikilevon saanut veljensä, huusi tämä hänelle: "Säästä äitiä tänä iltana. Hän on jo niin paljon kärsinyt."

Hän kuuli askelten kolinaa. Hän kätki kiireesti sähkösanoman, joka toi mukanaan kuoleman. Vanha Mari astui saliin.

III.

Paula kutsui äitiään pikku äidiksi, kun hän tahtoi osoittaa hänelle enemmän lapsellista hellyyttä.

Rouva Guibert astui sisään hiukan kumarassa, kääriytyneenä vanhaan vaippaan, jonka turkikset jo olivat kuluneet. Lampun alas laskettu varjostin esti hänen huomaamasta tyttärensä kalpeutta, kun tämä häntä suuteli. Hän lähestyi tulta:

— Ohho, kuinka tuntuu hyvältä tulla kotiin! Ja kuinka sitä kiintyy vanhoihin asuntoihinsa! Muistatkos Paula, kuinka surimme, kun meidän piti lähteä Maupas'sta?

Hän lämmitteli lieden loisteessa ryppyisiä käsiään. Paula tuli hänen taakseen ottamaan hattua hänen päästään.

— Pidäpäs, äiti, vaippa hetken aikaa hartioillasi. Kai sinua paleli aikalailla tiellä?

Rouva Guibert kääntyi katsomaan tyttäreensä. Hän hymyili hänelle, ja tuo hymyily hopeahapsen, jonka posket vielä olivat verevät ja siniset silmät puhtaat ja luottavaiset, oli suloista kuin syysmyöhän ruusut, jotka vielä lumen allakin kukkivat.

— Rakas kultaseni, sinun näkemisesi lämmittää minua enemmän kuin nuo puut, jotka olet minua varten pannut palamaan.

— Nyt äiti, otapas pian lasi kuumaa grogia. Hänen ylösnoustessaan ennätti äiti nähdä lieden valossa hänen ihonsa vahankalpeuden.

— Mutta sinuahan sitä hoitaa pitää, Paula. Sinähän olet vallan valkoinen. Sinä olet sairas, etkä puhu minulle mitään.

— Ei se ole mitään vaarallista, äiti kulta. Älä ole levoton. Ehkä kylmetyin vähän, odottaessani sinua portailla. Menen maata heti kun olemme syöneet illallista.

Hän tuli ajatelleeksi, että ruokasalin kattolamppu valaisisi liiaksi hänen kasvojaan, ja hän huudahti:

— Jospa me söisimme illalliskeittomme täällä, tulen ääressä! Tämä huone on lämpimämpi.

— Syödään vain, kultaseni. Sinua palelee, eikä Trélaz'n avonaisissa vaunuissa ole yhtään suojassa pakkaselta.

— Sano Marille, että hän vie pullon pari viiniä arentimiehen puolelle.
Trélaz on sen hyvin ansainnut.

Vanhan savoijilaisen tavan mukaan asui arentimiehen perhe talon kellarikerroksessa.

Paula oli juuri saanut ruokasalin pöydän tyhjäksi, kun palvelijatar palasi, kuohuksissaan ja suunniltansa.

— Neiti! Neiti raukka! Mitä onkaan tapahtunut! Nuori tyttö katsoi häntä silmiin.

— Ole vaiti, sanoi Paula tuikeasti. Huomenna vasta sanotaan äidille.
Tarpeeksi aikaisin hän sen sittenkin saa tietää.

— Parooni oli sitä puhunut arentimiehen puolella. Koko kylä sen jo tietää. Ei saa sanoa rouvalle. Se olisi liian ankara isku Täytyy valmistaa häntä.

Epävakavin käsin palveli hän pöydässä ja koetti silmälaseillaan peittää punaisia silmiään.

— Meidän Mari ottaa esimerkkiä minusta, huomautti rouva Guibert, Hän vanhenee, hänkin.

— Ethän sinä syö mitään, Paula! Sinä olet sairas. Mene nukkumaan. Minä lämmitän sinun vuoteesi vuoteenlämmittäjällä ja laitan sinulle teetä. Minä nyt vuorostani hoidan sinua.

— Ei kiitos, äiti, minä en tarvitse mitään, en yhtään mitään. Mari antaa minulle savipullon. Mene sinäkin aikaisin nukkumaan. Hyvää yötä, äiti. Rakas äiti kulta!

Hän suuteli kiihkeästi äitiänsä ja katosi huoneeseensa. Hänen voimansa ja mielenlujuutensa olivat lopussa. Hän tempaisi vaatteet yltään, avasi yhdellä vetäisyllä pitkät hiuksensa, sammutti kynttilänsä, kääriytyi peitteeseensä ja antautui rajusti surunsa valtaan, jota hän liian kauan oli tukahduttanut. Yön pimeydessä hän tunsi vuoroin tuskaa, vuoroin kapinallisuutta, ja viimein alistumista ja sääliä.

Hän itki veljeänsä, itki äitiänsä, itki itseänsä. Seinään päin kääntyneenä ja suruunsa vaipuneena, kasvot nenäliinaan kätkettyinä, unohti hän ajan kulun eikä kuullut, että äiti tuli vuorostansa nukkumaan.

Rouva Guibert nukkui viereisessä huoneessa. Hän avasi hiljaa välioven, jottei herättäisi tytärtänsä ja voidakseen kuulla, jos hän yöllä tarvitsisi apua. Sitten, kuten joka ilta, polvistui hän ennen riisuuntumistaan rukousjakkarallensa ja rukoili. Kuten joka ilta, hän nytkin kokosi kaikki rakkaat vainajansa ja pitkin maailmaa hajaantuneet lapsensa ja antoi heidät Jumalan haltuun. Ja Hänen haltuunsa hän vielä erityisemmin uskoi Paulan epävarman tulevaisuuden ja Marcel'in kiusaantuneen sydämen. Hiukkasen kuurokin kun oli, eristäytyi hän ennen pitkää omiin ajatuksiinsa.

Kun hän oli vuoteessa, luuli hän kuulevansa heikon huokauksen. Hän kuunteli, mutta kaikki oli hiljaa, ja hän rauhoittui.

"Paula nukkuu", ajatteli hän. "Hän oli kovin kalpea tänä iltana. Rakas pienokainen! Jumala häntä varjelkoon ja antakoon hänen tulla onnelliseksi!… Vanha Marikin oli varmaan kylmettynyt. Hänen silmänsä olivat punaiset ja hänen kätensä vapisivat. Minä käskin hänen juomaan teetä tänä iltana ja panemaan tilkan rommia sekaan. Rommista hän hyvin pitää."

Yht'äkkiä hän kohottautui vuoteessaan. Tällä kertaa hän ei ollut erehtynyt. Tuo tukahdutettu nyyhkytys tuli Paulan vuoteesta. Ja tarkasti kuunnellen erotti hän viimein itkun ja epätoivon äännähdykset. Hän nousi ja kauhea tuska ahdisti hänen rintaansa. Nyt hän ei enää ollut levoton tyttärensä terveyden tähden. Nyt hänelle selvisi se surullisuus, joka hänestä kaiken iltaa oli kodin ilmaa painostanut. Onnettomuus oli saapunut sinne ennen häntä, onnettomuus, jonka kaikki tiesivät, mutta hän ei; ja joka oli sangen peloittava, koska sitä häneltä salattiin. Hän aavisti vanhan tuttavansa, kuoleman, salaperäistä ja kammottavaa läsnäoloa. Kehen se nyt oli iskenyt? Kenen se vielä häneltä vaati uhriksensa?… Hapuillessaan paljain jaloin pimeässä, luetteli hän kaikki poissaolevat lapsensa. Margareeta, Etienne, François, Marcel. Marcel, uhriksi oli joutunut Marcel!

Hän työnsi auki raollaan olevan oven, tuli Paulan vuoteen viereen, kumartui hänen ylitsensä ja sanoi hänelle:

Nuori tyttö hätkähti hereille surustaan ja päästi tuskan huudon, joka ilmaisi hänen salaisuutensa:

— Marcel, eikö niin, jatkoi rouva Guibert läähättäen. Sinulla on huonoja uutisia Marcel'ista.

Ja nousten puoleksi koholle vuoteessaan, kietoi Paula kätensä äitinsä kaulaan. Lempeästi, mutta lujasti työnsi tämä hänet takaisin.

— Voi, äiti, huudahti nuori tyttö. Odotetaan huomiseen. Saamme silloin tietää lisää. Ole luja, äiti. Emme tiedä vielä.

— Sinä olet saanut joitakin tietoja, kirjeen, sähkösanoman. Näytä ne minulle. Minä tahdon ne lukea.

— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Älä kiusaa siten itseäsi, pyysi Paula murtuneella äänellä, joka jo ilmaisi asianlaidan.

— Hän on kuollut! Hän on kuollut, kertasi äiti ikäänkuin jonkin sururunon loppusäkeitä.

Hän istui aivan jähmettyneenä vuoteen reunalla ja tunsi auki ammottavasta sydämestään toivon ja elämän pakenevan. Turhaan kääntyi hän Jumalan puoleen, joka oli hänen ylin tukensa ja turvansa murheen hetkinä. Surussaan, joka oli sitä peloittavampaa, kun hän ei voinut itkeä, valitti hän isoon ääneen:

— Voi, tämä on liikaa, tämä kerta on liikaa. Minä en kestä enää. Ei, minä en voi alistua. Minä olen aina nöyränä totellut Sinun lakejasi, Jumalani. Murtuneena, muserrettuna minä olen Sinua kiittänyt. Nyt minun voimani voipuvat. Minä olen vanha, heikko naisparka, ja minä olen saanut jo niin paljon kärsiä, ettei minua enempää olisi tarvinnut koetella. Minä en jaksa enää, minä en jaksa enää. Marcel, minun Marcel'ini.

Hän tunsi kuinka vilun väreet puistattivat hänen äitiään, joka yhä oli liikkumattomana pimeydessä kuin salaman ruhjoma puu yössä. Heti hän nousi, otti tulta, kietoi kätensä tuon masentuneen ja valittavan naisraukan ympärille ja vei hänet, tukien ja kannattaen häntä, hänen huoneeseensa. Siellä rupesi hän auttamaan häntä vuoteeseen. Mutta äiti, joka siihen saakka oli vastustelematta totellut, nousi pystyyn:

Paulan täytyi heti pukea hänen päälleen, ennenkuin itsekään pukeutui. Sitten hän vei äitinsä saliin, jossa hänen onnistui saada sammunut hiillos jälleen palamaan. Hän teki aimo tulen uuniin ja asetti taas kekäleille vesikattilan. Ääneti ja lohduttomana liikkui hän hommissansa.

Paula oli asettanut äitinsä istumaan lieden ääreen peite polvilla. Isku oli sattunut äidinsydämen pyhiin syvyyksiin saakka, ja äiti istui aivan elottomana, hievahtamatta, ilman kyyneltäkään, täydellisessä voipumuksen tilassa, joka on vielä huolestuttavampaa kuin epätoivo. Hän ei valittanut enää, hän ei rukoillut, hän katsoi näkemättä mitään ja vaikeni. Kohtalo oli musertanut hänet, kaikki näytti olevan hänelle yhdentekevää. Hän ei tuntenut enää tuskaakaan raadellussa sydämessään. Hän antoi itsensä vaipua onnettomuutensa pohjattomuuteen, kuten hukkunut jättäytyy meren aaltojen valtaan.

Kärsivällisenä Paula odotti, että kasaantuneet kyyneleet viimein murtaisivat tämän kauhean hiljaisuuden, kuten pidätetty putous äkkiä tempaa mukaansa sen tielle asettuneen sulun. Mutta yhä pysyi äiti hievahtamatta ja äänetönnä. Paula lähestyi ja tarjosi hänelle juotavaa, mutta turhaan. Hän polvistui hänen eteensä, tarttui hänen käsiinsä ja huusi:

Hän ei saanut vastausta. Silloin hän pelästyi. Hän tunsi ympärillään kuoleman yksinäisyyttä. Epätoivoisena hän nyyhkytti:

— Äiti! Olenhan minä sinun tyttäresi, sinun viimeinen lapsesi, sinun pikku Paulasi!

Rouva Guibert näytti heräävän kuin horrostilasta. Hän näki nuo murheen murtamat kasvot, jotka tuskaa täynnä kurottuivat häntä kohden. Pitkä väristys puistatti koko hänen ruumistaan. Voitettuna ojensi hän kätensä tyttärelleen ja nojaten häntä vastaan purskahti hän itkuun. Hän se heikkoudessaan pyysi apua.

Pitkän aikaa äiti ja tytär siten istuivat, itkien ja surren yhdessä, ja tunsivat surussaan, kuinka suloista on rakastaa toisiaan kärsimyksessä.

— Paula, rakas Paulani, mitä minä äsken sanoinkaan? Jumala on hyvä. Hän voisi kurittaa minua vieläkin kovemmin. Tuskassani ja ahdistuksessani antaa Hän sinut minun tuekseni. Enkä minä tahdo polvistua! Herra, Sinun tahtosi on säälimätön. Mutta Sinun nimesi olkoon kiitetty!

Saaden hiukan rohkeutta, pyysi hän sähkösanoman nähdäkseen. Hän yritti lukea sitä yhä uudestaan ja puhui siitä Paulan kanssa.

He vaikenivat. He näkivät molemmat Marcel'in kauniin, verisen otsan, tuon korkean otsan, joka ajatteli niin yleviä ajatuksia.

— Mene lepäämään. Huomenna sinä tarvitset kaikki voimasi voidaksesi auttaa minua.

Äiti ja tytär laskeutuivat polvillensa. Pitkän aikaa he rukoilivat Jumalan siunausta rakkaalle vainajallensa. Lopen uupuneena täytyi Paulan istuutua, mutta yli-inhimillisen tahdonvoiman ylläpitämänä jatkoi äiti yhä rukoilemistaan, ja hänen poskilleen vuotivat viljavat kyyneleet, joita hän ei enää pyyhkinytkään.

— Herra Jumala, rukoili hän, Sinun eteesi me kannamme tuskamme ja kurjuutemme. Kun Sinä kuolit ristinpuulla oli Sinun äitisi sentään saapuvilla. Minä en saanut olla poikani lähellä. Anna minulle voimaa kestää tämä koetus. Ei itseni tähden, Jumala; vaan sen tehtävän tähden, mikä minulla vielä on täytettävänä, poikieni tähden, tämän tyttäreni tähden, jota sinä et ole säästänyt. Hän on niin nuori ja niin paljon hän jo on saanut kärsiä. Minä olen kärsimyksessä karaistunut, mutta varjele häntä, ole laupias…

Kääntyessään tyttäreensä päin, näki hän tämän kalpean pään riippuvan matalan nojatuolin selkänojan yli. Urheudestaan huolimatta Paula oli kesken itkuaan nukahtanut. Hänen paisuneet luomensa olivat vielä kosteat. Rouva Guibert nousi, meni istumaan hänen viereensä ja kohottaen hellästi tuota rakasta päätä, asetti hän sen polvillensa. Kaunis, musta tukka aaltoili rauhoittuneiden kasvojen ympärillä saaden ne näyttämään vielä valkoisemmilta. Niin lepäsi siinä väsynyt lapsi, ja äiti valvoi hänen luonansa.

Hievahtamatta istui äiti ja tuijotti, mitään näkemättä, noihin liikkumattomiin piirteisiin. Hän näki tuolla kaukaisella tanterella poikansa pitkänään, otsa puhkaistuna, vielä suurempana kuolemassa kuin eläessään, ylväänä ja pystyin päin. Hellästi kutsui hän häntä ja puhui hänelle hiljaisella äänellä:

— Poikani, rakas poikani. Nyt sinä olet päässyt rauhaan. Sinä olit hyvä poika ja urhokas mies. Jaloja tunteita vain tunsi sinun sydämesi. Näethän sinä meidät, näethän sinä, kuinka me vapisemme ja näännymme suruumme. Taivaan korkeudesta suojele meitä, suojele Paulaa. Minä kuljen jo kohden hautaa, kohden sinua, kohden sinun isääsi. Maa vetää minua puoleensa. Minä tunnen sen, ja te kutsutte minua. Pian minä tulen ja yhdyn teihin ainiaaksi.

— Voi Jumalani, kuka sulkee minun silmäni, jos Sinä täten otat minulta kaikki minun rakkaani?

Hän tarttui nukkuvaan Paulaan, joka nojasi häneen. Molemmin käsin puristi hän lastaan rintaansa vastaan. Ja pitäen häntä pelokkaasti syliinsä suljettuna, istui hän liikkumatonna ja kyyneleiset silmät kohotettuina ja jatkoi rukoilemistaan, marmorisen Nioben kaltaisena, joka rukoilee kohtaloa säästämään hänen viimeistä lastaan…

Päivänkoiton ensimmäinen kajastus näkyi taivaalla. Sitten aamu valkeni, yksi noita talviaamuja, joiden kylmä valo saattaa lumenkin värisemään. Vanha nainen rukoili yhä. Jumalalta ammensi hän lannistumattoman voimansa. Surun erioikeuden omistaen piti hänen tyhjentää kärsimyksen kalkki pohjaan saakka.

Kun Paula heräsi, näki hän äitinsä kalpeana ja kohmettuneena hymyilevän hänelle. Hän ei saanut häntä menemään levolle eikä liioin nauttimaan mitään ravintoa. Kymmentä vuotta vanhempana ja kumaraisempana istui rouva Guibert kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi vakavalla kädellä kirjoittaa kaukana oleville pojillensa ja tyttärellensä, yhdistääkseen heidät yhteiseen suruun…

IV.

Cognin'in määrin pääasiallisena toimena aamupuolella päivää oli sanomalehtien lukeminen. Paitsi läheisten tehtaiden työmiehiä, jotka jo anivarhain poikkesivat hänen ravintolaansa ja seisaallaan, kynttilän lepattavassa valossa, ottivat naukun aamutuimaan, ei hän tavannut paljon ketään ennen puoltapäivää. Istuen tuolilla kahdareisin, selkä tuleen päin varustautui hän päivää varten valtiollisilla tiedoilla ja uutisilla Tasavaltaisesta Lyon'ista ja Edistyksestä. Niinpä hän päivällisen jälkeen saattoikin tarjota vierailleen raikasta viiniä ja tuoreita tietoja.

Avatessaan sanomalehtiä aamulla 26 päivänä helmikuuta hän ällistyi huomatessaan ensimmäisellä sijalla komean otsakkeen: Timmimun'in voitto; majuri Guibert'in kuolema. Ei ollut hän uneksinutkaan, että kukaan hänen kuntalaisistaan nostaisi niin suurta melua kuollessansa. Veri poskilla, tuntien epämääräistä levottomuutta vastuunalaisuudestansa, alkoi hän hitaasti lukea surullista, virallista kertomusta, jota sanomalehden toimittaja oli koristellut muutamilla komeilla lauseilla:

"Sotaministeriö antaa meille ilmoituksen voitosta, joka on saatu Tuât'in seudulla Timmimun'issa. Me merkitsisimme mitä suurimmalla ilolla muistiimme tämän uuden aseittemme voiton, jollei se olisi maksanut meille kallista henkeä, voittajan itsensä, majuri Guibert'in henkeä.

"Meidän valtiolliset ottelumme eivät saa kääntää pois meidän huomiotamme noista kaukaisista taisteluista, joissa sankarillisesti vuotaa ranskalainen veri. Viime vuonna, keväällä, senjälkeen kuin eversti Ménestrel'in kolonna oli valloittanut In Salah'in ja vallannut Gurara'n, jätettiin harvalukuinen varusväki tuohon Etelän kaupunkiin. Sen lähellä taisteltiin Sahela'n ja El Metarfa'n veriset taistelut, joissa saharalaisten siirtomaa-joukkojen toinen komppania löi takaisin Beraber'ien ja Dui-Menia'n rosvolaumat, ja kapteeni Jacques ja luutnantti Depardieu saivat kunniakkaan kuoleman. Kun viime talvena kenraali Lervières, Algerian divisioonan päällikkö, sai tehtäväkseen lujasti miehittää Guraran, jättää sen ja asettua Tuât'iin, jätti hän Timmimun'in linnaan sataviisikymmentä miestä varusväkeä, joiden päälliköksi määrättiin majuri Guibert, apulaisenaan luutnantti Berlier.

"Majuri Guibert oli vast'ikään saapunut Ranskaan Moureau-jamy'n retkikunnan mukana, mutta hän piti kunnianasianaan palata pataljoonaansa äärimmäiseen Etelään. Oltuaan kaksi vuotta yhtä mittaa tutkimusmatkalla halki Afrikan, kieltäytyi hän kaikesta levosta ja riensi paikalleen. Yöllä viime helmikuun 18 päivää vastaan onnistui lauman Beraber'ia, arviolta noin tuhannen miestä, lähestyä Timmimun'ia. Tämä heimo herättää niin suurta kauhua ja on niin nopealiikkeinen, että he saattoivat kulkea äärettömän laajojen seutujen läpi, ilman että paikallisella hallituksella oli vähintäkään tietoa tästä liikkeestä. Päivän koittaessa, ennen ensi sarastustakaan, he hyökkäsivät linnaa vastaan.

"Vahti ampui takaisin vetäytyessään kuusi laukausta, jotka hälyyttivät linnaväen. Muurien aukkojen kautta tunkeutuivat jo Beraber'it linnan sisäpihaan. Mutta varusväki kokoontui nopeasti päällikkönsä johtamana, ja pian Beraber'it lähtivät pakoon, jättäen kolmesataa miestä tanterelle. Mutta meidänkin tappiomme olivat hirvittävät: kymmenen kaatunutta, joista yksi osaston päällikkö, yksi hankintaupseeri, yksi kersantti ja yli kolmekymmentä haavoittunutta. Majuri Guibert kaatui taistelun lopulla, saaden luodin otsaansa, kun Beraber'it pakenivat epäjärjestyksessä.

"Majuri Guibert oli koko Ranskan armeijan nuorin pataljoonan päällikkö. Tultuaan kapteeniksi kahdeksankolmatta vuoden ikäisenä ja saatuaan kunnialegioonan ristin loistavan toimintansa johdosta Madagaskarin retkellä, varsinkin Andriba'n taistelussa, otti hän osaa Moureau'n tutkimusretkeen, joka hiljattain kulki halki Afrikan. Rabah'in voiton jälkeen nimitettiin hänet majuriksi ja kunnialegioonan upseeriksi. Hän oli kuollessaan vain kahdenneljättä vuoden ikäinen. Syntyneenä Cognin'in kauppalassa, joka on lähellä Chambéry'ta (Savoijissa), kuului hän yhteen paikkakuntamme arvossapidetyimmistä perheistä.

"Kutsuttuna korkeimpiin sotilaallisiin tehtäviin, jättää hän kotiseudulleen kumminkin kunniakkaan muiston, jota pojastaan ylpeä Savoiji ei varmaankaan ole juhlimatta niinkuin tulee."

Hän katsoi varmuuden vuoksi lehden nimeäkin, peläten saaneensa käsiinsä jonkin kavalan vastapuolueen äänenkannattajan.

Vanhoillinen Uutisten tietäjä ja kiihkososialistinen Edistys, jotka hän sitten silmäili läpi, kertoivat tarkalleen samaa, edellinen liittäen esitykseensä moitteita tiedustelulaitoksemme huolimattomuudesta Algeriassa, jälkimmäinen säestäen kertomustaan ihmisystävällisillä huomautuksilla siirtomaa-retkien hyödyttömyydestä. Mutta kaikki, edustivatpa ne mitä valtiollista kantaa tahansa, lausuivat kunnioituksen ja ihailun sanoja majuri Guibert'istä, ylistivät hänen ihmeteltävää sotilasuraansa ja valittivat hänen menettämistään.

Hän otti hattunsa ja aikoi rynnätä ulos. Mutta kuin naulattuna jäi hän seisomaan kynnykselle. Ratsastava upseeri, komeassa univormussa, kultaisissa olkanauhoissa, pysähtyi Kansalliskahvilan eteen:

Muutamia uteliaisuuden kiihoittamia maalaisnaisia kokoontui jo ratsastajan ympärille.

— Kiitos, sanoi upseeri ja hoputti jo ratsuaan, kun määri puhutteli häntä:

Ajutantti silmäili ylenkatseellisesti tuota punanaamaista olentoa ja kannustaen hevostaan, mutisi hän vastaukseksi:

— Hyvä on, vastasi ravintoloitsija kuuntelevien naisten tähden. Ja kävi tulipunaiseksi.

Hän söi huonolla ruokahalulla ja hautoi tuumaa mielessään. Ennenkuin hän pani sen toimeen, lähetti hän tyttärensä hakemaan lisäväkeä. Juuri kun hän kaatoi kurkkuunsa naukun viinaa sydämensä vahvistukseksi, näki hän ikkunasta parihevosten vetämien vaunujen ajavan raatihuoneelle päin. Muutamaa minuuttia myöhemmin tultiin häntä hakemaan prefektin puolesta. Hän pukeutui kiireesti lievetakkiinsa, jota hän käytti kaikissa juhlatilaisuuksissa ja riensi kunnan talolle. Toinen vaunun ovi aukeni, ja parrattomat huulet tiuskasivat hänelle (vaalipäivä oli vielä kaukana):

— Minä edustan prefektiä. Olen matkalla rouva Guibert'in luo viemään hallituksen surunvalituksia majurin sankarillisen kuoleman johdosta. Tietysti te olette pitänyt huolta, että hän on saanut asiasta tiedon, kuten virallinen sähkösanoma määräsi. Ja toivottavasti te varovaisesti ilmoititte hänelle tapahtuman?

— Minä olen prefektinviraston neuvos. Minä kehoitan teitä koko virkakuntinenne olemaan läsnä surujumalanpalveluksessa. Tasavallan hallitus osaa kunnioittaa uskollisia palvelijoitaan.

Ja ylpeänä tehtävänsä tärkeydestä ja siitä arvokkuudesta, jota hän osoitti sen suorittamisessa, poistui hevosten ravatessa prefektin nuori lähettiläs, ynseän ja kyllästyneen näköisenä kuin vanha kenraali, joka palaa armeijanosastoaan tarkastamasta.

Randon ja Détraz, joille määri oli lähettänyt sanan, riensivät yhdessä ravintolaan. Koko kylä tiesi jo Cognin'in vallanpitäjien menettelyn.

— Tämäpä on korea juttu, kiljaisi sisään astuessaan Détraz, joka kiehui vihasta. Edellisenä iltana, keskustelun aikana, ei hän ollut hiiskunut sanaakaan.

— Sanoinhan minä sen, huomautti vanha Randon, joka halusta tahtoi muistuttaa viisauttaan.

— Niin minäkin, lisäsi määri, joka ei tahtonut olla pekkaa pahempi.
Koulumestarin ja Punaisen syytä kaikki on.

— Ettekö te ole määri, häh? Mitä virkaa teillä on kunnallistalolla? Pehmeä kuin riepu te olette, koira vieköön. Opettaja taluttaa teitä nenästä, kuin luokkansa vihoviimeistä nulikkaa.

— Minuako, kiljui Simon. Vai minua talutetaan nenästä! Tulkaahan katsomaan, koulumestariko se täällä käskee!

Molempien valtuusmiestensä saattamana ryntäsi määri kansakouluun yhä viittoillen ja ääntä pitäen. Luihun ja liukastelevan Maillard'in edessä tunsi hän kuitenkin uljaan intonsa laimenevan. Mutta Détraz rupesi muitta mutkitta hänen sijaisekseen.

— Vai niin, huusi hän, jopa te keititte kauniin sopan, te häpeämätön, te kelvoton koulumestari! Prefekti ja kenraali lähettävät lähetystöjä. Mutta vainajan kotikylä lähettää poliisinsa ikäänkuin tarkastussyyniä pitämään. Perhanan tietoviisas, kyllä jo riittää.

— Minä en ole teille vastuussa teoistani, ilmoitti opettaja arvokkaan näköisenä.

— Kuka sinulta neuvoa kysyi, ärjäisi taas Détraz kahta kiukkuisempana. Sinä itse pistit nokkasi meidän asioihimme, sotkeaksesi ja pilataksesi ne, kuin mikäkin myrkynsekoittaja. Senkin myrkynsekoittaja!

Mielissään keksimästään nimityksestä, käytteli hän vikkelästi tuota raskasta sanaa. Randon kävi hänen käsivarteensa ja koetti tyynnyttää häntä ja viedä pois huoneesta. Mutta sillä ketteryydellä, jolla tietämättömät ja naiset yhdistävät aivan yhteenkuulumattomia asioita, kääntyi hän takaisin huutaen:

— Niin juuri, sinä otat yksityisiltä maksun halonottoluetteloista, oikeudenpäätöksistä, kaikista. Sinä menet tipotiehesi, tai minä nyljen sinut.

Vimmastuksissaan purki hän vihaansa, jota sivistymätön vaistomaisesti tuntee sivistystä, veronmaksaja veronkantajaa kohtaan.

Molemmat vihamiehet syöksyivät toisiansa vastaan. Määri hillitsi
Maillard'ia, ja Randon piteli kiinni virkaveljestään.

Ja kun sanasota silmänräpäykseksi taukosi, onnistui hänen singahduttaa joukkoon seuraavat sanat, joihin määri ja Détraz yhtyivät ja jotka lopettivat ottelun:

— Parantaaksenne asian, Maillard, pitää teidän viedä oppilaanne hautausjuhlaan.

— Niin mennään. Kenraali lähetti upseerin ja prefekti nuoren hopeanauhuksisen herran. Määri tulee omassa persoonassaan kahden valtuuston jäsenen seurassa, niinkuin oikein on. Se tehoo se.

Kun he kulkivat kylän ohi, näkivät he vainiolla Punaisen Pitet'n, joka nolona karttoi heidän katseitaan.

— Niin tiedetään, niin tiedetään, jatkoi Détraz suorasukaisemmin. Ilman tohtoria hän istuisi lukemassa tiilenpäitä. Ja yhähän hänestä kuiskaillaan. Pitää toimittaa pois mokoma valtuustosta, pitää kun pitääkin.

Hanget hohtivat talvisen auringon kylmässä valossa. Valkoiset vuoret kimaltelivat pakkasessa. Valjun taivaan alla rajaviivat häipyivät ja kaikki oli yhtä ja samaa tahratonta ja välkkyvää puhtautta.

Prefektinviraston vaunut, jotka palasivat Chambéry'hin, tulivat Cognin'in tilapäistä lähetystöä vastaan. Tärkeän näköisenä viittasi määri kuskia pysähtymään. Hattu kädessä lähestyi hän vaunun ovea, joka heti aukeni.

— Mitä sitten, vastasi nuori mies töykeällä äänellä. Häntä ei oltu otettu vastaan, sillä kenraalin ajutantti oli parhaillaan ollut rouva Guibert'in puheilla, ja siksi hän nyt palasi pahalla tuulella.

Nuori mies kävi ajattelevan näköiseksi, ja viitaten mahtavasti kädellään kuin ministeri, joka lopettaa vastaanoton, lupasi hän lyhyesti:

Seuraavina päivinä isot sanomalehdet kuvailivat pienimpiä yksityiskohtia myöten Timmimun'in murhenäytelmää ja osoittivat kaikki, puolueista huolimatta, kunnioitusta majuri Guibert'in muistolle, jonka lyhyt elämänura liikutti kaikkien sydämiä.

Savoijin lehdet eivät tyytyneet vain näihin oikeutettuihin ylistyksiin, vaan julkaisivat vielä kilvan hänen elämäkertaansa ja kuvaansa. Maupas'n yksinäisyydessä nuo murheen murtamat naiset lukivat alistuneina ja surunsuloista nautintoa tuntien niitä lukemattomia osanoton ilmaisuja, joita heille saapui koko maasta, valtiolta, Marcel'in tovereilta, tutuilta ja tuntemattomilta. He nojautuivat toinen toiseensa paremmin kestääkseen onnettomuuttaan eivätkä löytäneet lohdutusta muusta kuin rukouksesta ja keskinäisestä rikkaudestaan. Vain rouva Saudet'n, Etienne Guibert'in anopin, vierailut tuottivat heille hiukan virkistystä; hän tiesi, mitä sanoja tarvitsevat ne, jotka kärsivät eron tuskaa.

Hienon maailman mielipide, joka ei ollut suosinut Guibert'ejä heidän kunnialliseen aineelliseen perikatoon jouduttuaan, teki äkkikäänteen ja päätti yhtyä yleiseen tunteiden ilmaukseen. Rouva Dulaurens ei voinut pysyä toimetonna tämän tilaisuuden sattuessa. Hän sai neiti de Songeon'in, Savoijin Valko-ristin kunniapuheenjohtajan, ryhtymään surujuhlaa puuhaamaan. Sitä vietettäisiin suurella loistolla ja komeudella Chambéry'n tuomiokirkossa. Pitihän toki anastaa itselleen mainehikas vainaja ja huomiota herättävällä tavalla palauttaa mieleen hänen yhteiskunnallinen alkuperänsä. Viranomaiset kutsuttaisiin juhlatilaisuuteen. Heidän läsnäolonsa kohottaisi juhlan arvoa, ja heidän poisjäämisensä saisi vastapuolueen sanomalehdet sotakannalle. Ei mitään ollut siis pelättävissä, kävi miten kävi.

Kun kaikki oli valmiina — kolehdit kannettu, sielumessu tilattu, kutsukortit laadittu — lähtivät neiti de Songeon ja rouva Dulaurens virallisina valtuutettuina Maupas'han pyytämään perheen suostumusta. Kreivitär de Marthenay seurasi äitiänsä. Hän halusi esiintuoda surunvalittelunsa rouva Guibert'ille ja Paulalle eikä uskaltanut aivan yksin tehdä tuota matkaa.

Maaliskuun ensi päivät olivat käsissä. Lumi suli lokaisilla ja kolkoilla vainioilla ja kuoppaisilla teillä. Matalan taivaan alla, mustina ja paljaina törröttävien puiden ympäröimänä teki vanha maalaistalo alakuloisen ja yksinäisen vaikutuksen.

— Minä en tahtoisi hautautua tänne koko vuodeksi, sanoi rouva Dulaurens neiti de Songeon'ille, kun vaunut kääntyivät autiolle puistotielle.

Hän ei muistanut, että Jumala on kaikkialla. Iästään huolimatta hän yhä vielä matkusteli Häntä tapaamassa erityisissä ja upeissa paikoissa.

Kun vanha Mari näki ajoneuvot, laski hän vieraat sisään vastoin ankaraa kieltoa. Ja hän riensi ilmoittamaan heidän tulostaan, niin nopeasti kuin hänen vanhat jalkansa sallivat.

— Olinhan minä antanut määräyksen, ettei ketään saa ottaa vastaan, huomautti rouva Guibert surullisesti. Ja Paulan puoleen kääntyen hän virkkoi: — Minä en jaksa enää pitää seuraa vieraille. Miksikä rouva Dulaurens'kin tulee häiritsemään meidän suruamme? Meillähän ei ole mitään yhteistä. Mitä hän meistä tahtoo?

— En tiedä, äiti, vastasi Paula, joka oli jo noussut seisomaan lähteäkseen huoneesta.

Rouva Guibert katsoi tytärtään, jonka kalvenneet, värisevät, päättäväiset kasvot selvästi ilmaisivat, mitä hänen mielessänsä liikkui.

— Paula, pyysi hän, älä jätä minua. Minä olen arka ja saamaton, muista sitä. Tehty paha unohtuu pikemmin kuin hyvä. Jos hän alkaisi puhua menneistä päivistä, en osaisi vastata hänelle. Jää minun luokseni, Paula.

Nuori tyttö ei enää epäröinyt, hän viittasi palvelijatarta tuomaan vieraat sisään.

Neiti de Songeon, joka ei ollut oikein perehtynyt valtioviisauteen, laski edellänsä rouva Dulaurens'in ja antoi hänen johtaa puhetta.

— Teitä on kohdannut ankara isku, lausui tämä, lähestyen rouva Guibert'iä, jonka täytyi pystyssä pysyäkseen nojata uuniin, noustessaan seisomaan.

Sitten tervehti hän Paulaa, jonka lujan katseen ja vihamielisen valppauden hän tunsi seuraavan itseään. Hän olisi suonut Paulan olevan poissa.

Siten antoi hän heti keskustelulle vakavan ja uskonnollisen käänteen. Neiti de Songeon nyökäytti päätään luoden katseensa korkeuteen, ikäänkuin hänellä yksin olisi valta pyytää taivaan apua.

— Mutta kuinka onkaan teitä surussanne lohduttanut, jatkoi rouva Dulaurens, tuo majurin sankarikuoleman yksimielinen ylistys, nuo kaikkien osanoton, kaikkien surun ilmaisut… Meidän kansanvaltaisena aikanamme ei kylliksi osoiteta kunnioitusta ansiolle. Usein vasta kuolema näyttää meille ihmisen koko arvon. Ja hänet auttamattomasti menetettyämme, me katkerasti kadumme, että olemme liian myöhään oppineet häntä tuntemaan.

Rouva Guibert, joka tuli liikutetuksi heti kun puhuttiin hänen pojastaan, ajatteli: "Hän pyytää nyt tällä tapaa anteeksi sitä, että hän karkoitti Marcel'in. Hän on tullut huomaamaan entisen erehdyksensä ja valittaa sitä. Mutta rouva de Marthenay'n ei olisi pitänyt tulla. Hänen läsnäolonsa on meille tuskallinen."

Hän katsoi rouva Dulaurens'iin ja valoisa katse kirkasti hänen
kuihtuneita kasvojaan kuin auringon säde talven lehdetöntä metsää.
Paula oli varuillaan. Mutta hän ei voinut aavistaakaan rouva
Dulaurens'in häikäilemättömyyttä.

— Niinpä ette ihmetelle, että mekin haluamme kunnioittaa poikanne muistoa. Koko Savoiji ottaa osaa teidän suruunne, mutta varsinkin sen parhaisto, johon majuri sekä sukuperänsä että kuntonsa perustalla kuului.

Hän hengähti, ja puhuen mielestänsä hyvin, katsahti hän kuulijakuntaansa. Neiti de Songeon osoitti hyväksymistään heilutellen pitkää kuivaa vartaloaan. Alice istui omissa ajatuksissaan ja tarkasteli rouva Guibert'in ja entisen ystävättärensä Paulan surullisia kasvoja. Suru ahdisti häntä niin, että hänen täytyi painaa kädellään rintaansa: hän oli tukehtua pidättämiinsä nyyhkytyksiin. Hän olisi tahtonut avata sydämensä noille naisraukoille, mutta ei uskaltanut. Hän koetti hiljaa tarttua vieressään istuvan Paulan käteen, mutta tämä veti päättäväisesti pois kätensä: hän ei ollut mitään unohtanut.

— Savoijin Valko-ristin johtokunnan jäsenet, kaikki yhdistyksen naiset sanalla sanoen, haluavat sydämensä innostuksessa viettää surujuhlaa Chambéry'ssa ja pyytävät siihen lupaa meidän kauttamme. Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa pitää sielumessun, hän on sen luvannut. Yli viisikymmentä pappia avustaa häntä tässä tilaisuudessa. Prefektinvirasto, armeijanosasto kutsutaan juhlaan, ja olemme varmat, että he lähettävät edustajansa. Komeutensa ja loistonsa kautta tulee juhlasta, voitte olla siitä varma, mainehikkaan vainajan arvoinen.

— Minä kiitän teitä, hyvä rouva, ja pyydän teitä kiittämään minun puolestani kaikkia arvoisia naisia heidän hyvästä tarkoituksestaan. Me olemme jo viettäneet sielumessun Cognin'issa varojemme mukaan. Ystävämme tulivat sinne kaikki, ilman kylmyydestä ja matkan pituudesta huolimatta. Armeijanosaston kenraali tuli omassa persoonassaan. Suuri joukko upseereja teki hänelle seuraa. Me emme halua enää muita ulkonaisia mielenosoituksia. Minä kiitän teitä.

— Aivan niin, hyvä rouva, minä ymmärrän kyllä teidän tunteenne. Omaiset eivät mielellään salli, että vieraat ihmiset tunkeutuvat osallisiksi heidän suruunsa. Mutta tämä on poikkeustapaus. Majuri Guibert'in kuolema on yleinen onnettomuus. Koko Ranskaa koskee teidän poikanne kuolema. Hänen elämänsä ja kuolemansa tuottaa kunniaa Savoijille. Ettehän silloin ihmetelle, että Savoiji tahtoo osoittaa hänelle ylväällä tavalla kiitollisuuttaan. Yksityisten perheiden varat ovat pakostakin rajoitetut. Antakaa meidän toimia. Älkää riistäkö meiltä tätä iloa…

— Tätä surullista hautajaisiloa, jota rukoileminen vainajien puolesta antaa. Juhlamenot, papit, nehän ovat rukouksia. Voitteko te, sellainen oiva kristitty, olla vastaanottamatta näitä meidän rukousuhrejamme? Voitteko te ajatellakaan estää meitä ottamasta sielumessussa osaa yhteiseen murheeseemme?

— Kirkko pitää juhlamenoista ja hartauden harjoituksista, lausui neiti de Songeon, jonka uskonto oli loisteliasta ja ylimyksellistä.

Alice oli huomannut Marcel'in suurennetun valokuvan, eikä nähnyt tällä hetkellä enää muuta kuin hänet, jota hän oli rakastanut ilman rohkeutta.

Rouva Guibert oli hiukan epävarma, ei vastauksestansa, vaan sen sanamuodosta, jonka hän tahtoi saada niin kohteliaaksi ja hienotunteiseksi kuin suinkin. Rouva Dulaurens'in tarjous tiesi Cognin'in vaatimattoman, ilman komeutta ja prameutta vietetyn sielumessun täydentämistä kalliimmalla, loistavammalla, hienommalla juhlalla. Rikkaus tuli vierailulle köyhyyden luokse, ja luuli peittävänsä sen suojelullaan. Paula otti asian siltä kannalta ja katseli mieli kuohuksissa äitiään tummilla välähtelevillä silmillään. Mutta rouva Guibert näki tässä esityksessä vain poikansa muiston kunnioittamista ja, vaikka hän olikin päättänyt hylätä tarjouksen, joka hänestä oli turha, halusi hän sovittaa sanansa niin, etteivät ne pienimmälläkään tavalla loukkaisi.

Peläten äitinsä arkuutta ja ymmärtäen väärin hänen epäröimisensä, otti nuori tyttö rohkeasti puheenvuoron:

— Me olemme sangen liikutettuja teidän toimenpiteestänne, hyvä rouva. Pidämme sitä suuressa arvossa, niinkuin se ansaitseekin, ja olemme hyvin pahoillamme, että meidän täytyy hylätä sellainen suosionosoitus. Mutta veljeni muistoa on jo kohtuuden mukaisesti kunnioitettu. Me emme halua enempiä julkisia kunnianosoituksia, kuin mitä jo olemme saaneet. Jumala ei mittaa siunaustaan juhlamenojen prameuden mukaan.

Ikäänkuin ei Paulan sanoilla olisi mitään merkitystä oli rouva Dulaurens kääntyvinään rouva Guibert'in puoleen. Tämä ymmärsi tarkoituksen ja luuli olevansa velvollinen lisäämään:

Aivan kauhuissaan loi neiti de Songeon silmänsä taivasta kohden, kun taas Chênaie'n valtijatar, joka ei ollut tottunut tappioihin, vielä palasi asiaan.

— En ymmärrä teidän kieltoanne. Pyydämme ottaa osaa teidän suruunne vain kaikkein luonnollisimmalla tavalla. Neiti de Songeon, markiisitar de Lavernay, paroonitar d'Ambelard ovat samaa mieltä kuin minäkin. Minä edustan heitä täällä. Ja arkkihiippakuntakin lupasi meille hurskasta apuaan.

Hän toivoi näitä ylhäisyyksiä mainitsemalla vaikuttavansa tuohon rouva rukkaan. Mutta hän ei tietänyt, eikä voinutkaan tietää, kuinka perin välinpitämättömäksi hienostosta ja sen asioista elämä oli tehnyt rouva Guibert'in.

Paula näki, että äitinsä oli hämillään. Hän rupesi heti hyökkäämään, saadakseen asian päätökseen:

— Cognin'in sielumessusta ilmoitettiin myös Chambéry'ssa. Kaikki meidän ystävämme olivat läsnä. Tulipa niitä sangen kaukaakin. Tuli meille aivan tuntemattomiakin ottamaan osaa suruumme. Mutta minä kuulin, että teidän penkkinne, hyvä rouva, oli tyhjä. Vaikka minä en sitä uskonut.

— Jos vanhempi veljeni, joka on perheen pää, pitää muita kunnianosoituksia välttämättöminä, ilmoittaa hän kyllä siitä meille. Me noudatamme hänen tahtoansa. Äidilläni ja hänellä vain on siihen oikeus.

Rouva Dulaurens käsitti, että hänen oli turha enempää yrittää, ja hän nousi lähteäksensä:

— Olen hyvin pahoillani, hyvä rouva, tästä väärinymmärryksestä, jota emme saa poistetuksi. En odottanut suinkaan tällaista vastaanottoa. Mutta minä näen että teidän arvoisa tyttärenne saa kaikki määrätä.

— Me olemme samaa mieltä, virkkoi vanha rouva, nousten vaivalloisesti seisomaan vuorostansa.

Hän hyväksyi tyttärensä mielipiteen, mutta hän olisi vain suonut, että samat asiat olisi sanottu vähemmän kopealla tavalla. Hän pelkäsi, että vieraat olivat loukkaantuneet, ja oli siitä pahoillansa. Hiukan verta nousi hänen kalpeisiin poskiinsa. Hänen saattaessaan neiti de Songeon'ia ja rouva Dulaurens'ia, huomasi jälkimmäinen tuon heikon punerruksen. Hän mietti juuri mielessään, miten saisi tappionsa kostetuksi, ja nyt hän luuli sen keksineensä. Purevan ivallisesti hän tokaisi:

— Hyvästi, hyvä rouva. Kas kuinka te olette terveen näköinen! Se on erinomaista! Se hämmästyttää ja ihastuttaa meitä.

Kyyneleet nousivat rouva Guibert'in silmiin. Hän oli vielä liian herkkä aiheettomia loukkauksia kuulemaan. Kuka tahansa muu häntä olisikin säälinyt, tuota vanhentunutta, kumaraista, surun murtamaa äitiraukkaa, kuka tahansa muu paitsi epäävän vastauksen saanut hienoston nainen. Hiljaa mumisi hän vastaukseksi, veren paetessa hänen poskiltaan:

— Suokoon Jumala, että saisin pysyä terveenä: tehtäväni ei ole vielä päättynyt.

Hän ajatteli Paulaa, jonka epävarma tulevaisuus teki hänet levottomaksi ja vielä kiinnitti häntä elämään. Vaistomaisesti kääntyi hän taakseen tytärtään katsomaan. Mutta salin ovi oli sulkeutunut. Hänen täytyi saattaa vieraat vaunuille saakka. Paikoilleen istuttuaan nämä kaipasivat rouva de Marthenay'ta, joka oli jäänyt jäljellepäin.

… Jäätyään kahden Paulan kanssa, oli Alice vihdoin päästänyt tuskansa valloilleen.

— Paula, rakas Paula, etkö tahtoisi antaa minun suudella itseäsi? Minä olen niin paljon itkenyt, minäkin. Jospa sinä tietäisit! Olen ollut niin suuresti suruissani siitä asti… siitä asti kuin häntä ei enää ole ollut. Voi, sinä et voi tietää!

Hievahtamatta, ihmeissään katseli nuori tyttö tuota siroa, puhdas- ja kaunispiirteistä naista, joka häntä niin rukoili. Muistellen mennyttä aikaa, virkkoi hän:

Ja vaikka hän näki Alice'n kuopalla olevat silmät ja poskien kuolonkalpeuden, mutisi hän vielä:

Hän piti tuon heikon, rakastuneen lapsen antamaa kieltoa syynä siihen kuoleman haluun, jota hän Chênaie'n kohtauksesta asti oli Marcel'in puhuessa niin usein hänen levollisissa ja huolettomissa sanoissaan huomannut. Se, joka nyt itki hänen vieressänsä, olisi yhdellä ainoalla sanalla voinut ennen aikaan antaa hänen veljellensä elämän iloa ja tuota lujaa luottamusta, jonka vaikutus vaarankin hetkellä on niin mahtava. Mutta hän ei ollut sanonut sitä sanaa, vaikka hän rakasti. Jos hän olisi ollut välinpitämätön, ei hän olisi ollut syyllinen. Mutta hänen raukkamaisuutensa oli voittanut hänen rakkautensa. Sillävälin Alice nyyhkytti.

— Voi, minä olen onnettomampi kuin sinä. Hänen epätoivonsa oli niin ilmeisen vilpitöntä, että Paula liikutettuna otti entisen ystävättärensä syliinsä, ja niinkuin ennen ilossa, niin he nyt kärsimyksessä vuodattivat yhdessä kyyneleitä.

— Sinä saat itkeä, peittelemättä, sinä. Mutta minun täytyy näyttää iloiselta, vaikka minulla on kuolema sydämessä… Paula, rakas, suokoon Jumala, ettei sinun koskaan tarvitsisi kärsiä, mitä minä nyt kärsin!… Ja itse olen syypää, Paula… Voi, kuule, minä tahtoisin mieluummin olla nyt hänen leskensä.

Paula sai siten tietää sen salaisuuden, joka oli musertaa hänen ystävättärensä. Päältä päin päättäen, olisi hän voinut luulla Alice'a onnelliseksi: kaupungin juorut kulkivat tuskin koskaan Maupas'han saakka. Mutta nyt hän sai äkkiä nähdä elämän pelon välittömän ja pysyvän rangaistuksen.

Alice nojasi hänen olkapäätään vastaan, kuin häneltä apua anoen. Näädännahkaisesta turkisviitastaan huolimatta vapisi hän koko ruumiiltaan. Paula suuteli häntä ja kohottaen noita suloisia, kyyneleisiä kasvoja, virkkoi hän:

— Alice parka, kuinka minä sinua surkuttelen! Ole rohkea, sinun täytyy. Sinun täytyy unohtaa hänet. Ajattele lastasi. Tee hänestä uljaampi nainen…

Rouva Guibert tuli sisään ja nähdessään molemmat naiset sylityksin, ymmärsi hän syyn heidän liikutukseensa.

Saatuaan siten anteeksi, tarttui Alice hänen käteensä ja kosketti sitä huulillansa. Hän kuivasi silmänsä, katsoi vielä viimeisen kerran Marcel'in kuvaa, ja katosi…

Vaunut vierivät lehdettömälle puistotielle ja ajoivat läpi vanhan porttaalin.

Rouva Dulaurens, joka oli ollut levoton tyttärensä viipymisestä, katseli häntä huolestuneesti, hellästi ja pelokkaasti. Hän oli valittamatta rouva Guibert'in kieltoa ja Paulan käytöstä, ja kun ajettiin ulos tammimetsästä, pani hän kätensä edessään istuvan Alice'n käsivarrelle:

— Näetkös nyt, kuinka äitisi on viisas, sanoi hän hänelle hiljaa, neiti de Songeon'in kääntyessä tarkastelemaan alakuloista maisemaa.

— Tietenkin. Jos olisin antanut sinun mennä naimisiin majuri Guibert'in kanssa, olisit sinä nyt leski.

— Alice ei vastannut. Kauhistuen keksi hän uusia, ennen tutkimattomia alueita sielustaan ja mietti mielessään, eikö hän leskenä olisi vähemmän onneton!

Kohtalon kovuuden tuottama tuska on syvempää, mutta myös vähemmän lannistavaa kuin se tuska, jonka alkusyy on meissä itsessämme, meidän heikkoudessamme, meidän tarmottomuudessamme elämän vaatimusten edessä. Kun kohtalon isku kohtaa, niin se murtaa sydämen, mutta se sitä myös puhdistaa ja lujentaa. Se tuska sitä vastoin, johon itse olemme syynä, kuluttaa meitä turhaan ja painaa meidät hitaasti maahan, antamatta meidän tuntea surun suurenmoisuutta. Oliko hän valinnut paremman osan?… Suloisemmalta tuntui hänestä surra rakastetun puolison sankarikuolemaa, kuin koko ikänsä itkeä elämänkumppanin rappeutumista…

Mitä antaisivatkaan ne perheet, joihin onnettomuus kaukana iskee, saadakseen kuulla rakkaasta vainajastaan joltakin, joka omin silmin oli ollut näkemässä tuota veristä uhria. Kuinka haluavatkaan he seikkaperäisiä tietoja tuosta surullisesta tapauksesta, jonka virallinen kirje heille vain lyhyesti ilmoitti, vaikkapa ne repisivätkin uudelleen auki heidän haavansa, ja saisivat heidän kyyneleensä jälleen vuotamaan! Onnettomuudessaankin pitävät itseään onnellisina ne, jotka tarkalleen saavat tietää totuuden, joille ei heidän rakkaansa kuolema jää hämäräksi, kauheaksi salaisuudeksi, joka päivin kiduttaa heidän mieltään ja öisin ahdistaa heitä painajaisena…

Useita kuukausia on kulunut Timmimun'in taistelusta. Noista kahdesta surevasta naisesta, jotka Maupas'sa elelevät, on toinen mennyt vielä enemmän kumaraan, ja hänen hymynsä, joka jo ennemminkin oli niin harvinaista ja haurasta, on ainiaaksi haihtunut hänen huuliltansa. Toinen on pysynyt pystypäisenä ja suorana, mutta vähäksyen nuoruuttaan antaa hän katkerana ja toivottamana päivän mennä ja toisen tulla, Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa elelevät he eteenpäin, eivät käy enää kaupungissa, eivätkä kulje kotinurkkia auemmaksi.

Mutta kun pihan hiekka narskuu kirjeenkantajan askelten alla, vavahtavat he vieläkin. Tuo kunnon ukko, joka nauttii tärkeydestään, ei annakaan heidän turhaan odottaa, vaan huutaa jo matkan päästä, postimerkkien mukaan: "Pariisista… Tonkin'ista… Algeriasta".

Tämä kirjevaihto on nykyään heidän ainoa ilonsa. Tavallista taajempaan he nyt kirjeitä saavatkin. Kaukaa koettavat lapset hellyydellään ympäröidä äitinsä vanhuutta. Afrikan kirjeet tulevat Jean Berlier'ltä. Ne puhuvat vain Marcel'ista ja hänen kunniakkaasta kuolemastaan.

Viimeisessä Jean ilmoitti palaavansa Savoijiin loppupuolella toukokuuta. Toukokuu on tullut kera valon ja kukkien. Maupas'sa odotetaan levottomasti, joka päivä tutkivat katseet autiota puistotietä, jonka kastanjat ylpeinä kantavat valkoisia tyrsossauvojaan.

Nuori mies, joka hiljalleen nousee vanhaan taloon vievää metsäistä rinnettä, ei ole enää Isabella Orlandi'n keikaileva ritari. Kumminkin on hänellä yhä vielä jäljellä kaunis, hoikka vartalonsa ja siro ja varma käyntitapansa. Mutta hänen ruskettuneilla kasvoillaan on miehekkäämpi ilme, ja hänen silmänsä katselevat ympärilleen täsmällisemmin katsein, jotka tarkasti erottavat joka esineen. Huolettomasta nuorukaisesta on tullut ajatteleva ja tahtova mies.

Hän oli saapunut edellisenä iltana ja oli aamulla lähtenyt Ruusuhuvilasta. Pitkin matkaa oli hän nauttinut heräävän kotiseutunsa ihanuudesta. Viluinen maa, jolla leijaili sinertäviä ja punertavia usvahuntuja, oli kuin nuori nainen, joka hitaasti avaa luomensa, venytteleikse ja heiluttelee harsojaan, ja sitä kirkasti kevään vastapuhjennut kauneus ja päivän mukana esille pulpahtava elämän ilo. Hän ihaili puiden ja nurmien hentoa vehreyttä, joka on toukokuulle ominaista, ja nautti pensasaidoissa puhkeavien pikkulehtien iloisesta helakkuudesta. Vasemmalla näkyivät nuo kolme tornia, jotka kannattavat maisemaa kuin verhoa: melkein kokonaan vehreyden helmaan vajonnut Belle-Combette, kopea, harmaa, tuskin ollenkaan Pas-de-la-Fosse'n kallioseinistä erottuva Montagnol ja tuo lempeä Saint-Cassin, joka seisoo kastanjametsän turvissa kuin siimestä etsivä vanhus. Läheisten vuorten kalliohuiputkin kadottivat aamun autereisessa hohdossa uhkaavan ulkonäkönsä. Koko luonto hymyili kirkkaan taivaan alla ja tarjoten luottavaisena ihanuuttaan ja hempeyttään, lupasi hedelmiä ja eloviljaa.

Jean kääntyi katsomaan taakseen. Kaukana kimalteli kullan- ja helmiäisenhohteisena lammikkona Bourget'n järvi, jonka uinuvia vesiä aamuaurinko tervehteli. Sen säteiden sitä suudellessa alkoi veden pinta viimein iloisesti värehtiä. Nuori mies jatkoi matkaansa. Chaloux'n rinteen kainalossa otti Chênaie avoimin akkunoin aamunraikkautta vastaan. Hän muisteli mielihyvin aikaa, jolloin hän oli viidenkolmatta vuotias, ja punahuulista Isabellaa, joka oli yhtä kerkeä puhumaan kuin suutelemaankin. Hän palasi taaksepäin vuosien sarjaa ja tuli laskuissaan tulokseen, joka hämmästytti häntä.

— En ole nähnyt häntä enkä Savoijia neljään vuoteen, tai melkein neljään. Minusta tuntuu kuin siitä olisi paljon pitempi aika. Silloin olin minä elämällä leikkivä nuorukainen.

Mutta tuo hänen entinen kuhertelukumppaninsa ei kauan pysynyt hänen mielessään. Painuessaan tammimetsään pysähtyi hän vielä katselemaan ympärilleen. Puut kaartuivat katoksi tien yli ja tekivät maiseman tarkemmaksi, rajoittaessaan sitä. Hän näki lakeuksien ja vuorten ääriviivoissa ja vivahduksissa tuon karkeuden ja hempeyden yhdynnän, mikä antaa savoijilaiselle maisemalle sen erikoisen luonteen. Paimentytön ääni kuului metsästä. Se lauloi vanhaa lemmenlaulua:

    Korkealla kunnahalla
    Niitty vihertää;
    Peltopyyt ja viiriäiset
    Siellä visertää.
    Jousen heitin olalleni,
    Rtensin sinne päin.
    Neljä luulin ampuneeni
    Kaikki eloon jäi —

Paikoitellen kuuluva epävarmuus ei kuitenkaan riistänyt tuolta hiomattomalta ääneltä sen lähteenlirinän kirkkautta. Tien käänteessä tulivat lampaat näkyviin, ja sitten paimentyttö, kuvastuen kuin kuvajaiset oksien jättämää valo-aukkoa vastaan. Paimentyttö näytti olevan noin viiden-, kuudentoista vuotias tyttönen, maalaisen kaunis terveydessään ja voimassaan.

    Ystäväni sydämehen
    Nuoli sattui tää.
    Ystävä, mun ystäväisen,
    Teinkö kipeää?

— Mutta sinähän olit vain polven korkuinen. Ja nyt sinä olet jo pitempi tuleentunutta viljaa.

Ei mikään niin osoita ajan kulkua, kuin kasvavat lapset, joita harvoin näkee. Hyvillään tyttönen helähti nauramaan, ja vaikka hänen naurunsa paljastikin huonosti hoidetun hammasrivin, oli hänen ilonsa kuitenkin tarttuvaa. Edetessään toisti hän viimeistä värssyä:

    Ystäväni sydämehen
    Nuoli sattui tää.
    Ystävä, mun ystäväisen,
    Teinkö kipeää?

Ja tammen juurella yhä liikkumatonna seisovan nuoren miehen kuuluviin kantoi tuuli viimeiset sanat, jotka heikkenemistään heikkenivät:

    Pikku hiukan, hiukan teit sä,
    Vaan se surmaa mun!
    Suudelma mun parantaa vain
    Huulilta voi sun.

Hän katseli luontoa, joka levisi hänen silmiensä eteen, puita, joissa kiilsi vastapuhjennut lehti, heleäheinäisiä niittyjä, tyttöä, joka kantoi nuoruuttaan kuin kukkurallista vesiruukkua. Hän veti sisäänsä maan ja aamuraikkaan metsän tuoksua. Ja kotiseudun ilmasta imi hän elämänhalua.

Siitä saakka kuin hän on oppinut tuntemaan sen katoavaisuuden, on hän täysin siemauksin nauttinut elonpäivien ihanuudesta. Nuoret eivät ymmärrä elämän arvoa, kun he ajattelematta rientävät huvista huviin, joutavuuksista joutavuuksiin, kuluttavat päivänsä kaikkeen sellaiseen, mikä jouduttaa ja samalla salaa ajan kulkua. Vaara, intohimo, sydänsuru tai kuoleman tuttavuus, syvät tuskat saavat heidät yht'äkkiä pysähtymään naamarinsa riisuneen elämän kasvojen eteen, kuten puutarhakäytävän pohjukassa pysähdymme kylmän marmorilevyn eteen, joka tulee näkyviin oksien alta. Voisiko se, joka ei tiedä, että yö tulee, yhtä kiihkeästi kuin me nauttia tuosta valojen ja ääriviivojen loistosta, jonka pimeys on peittävä?

Nuoruutensa huipulle päästyään Jean ymmärtää paremmin elämää kuin ennen. Toinen, tummempi taivas, toinen, päivän polttama ja paljas maa on lopullisesti kehittänyt ja muodostanut hänen tunne-elämäänsä. Ja varsinkin toiset vakavammat mielenliikutukset ovat iskeneet hänen sydämeensä iskun toisensa jälkeen, niinkuin kuvanveistäjä kipinöitä singahdutellen taltallaan tasoittaa kivimöhkälettä, josta taideteos muodostuu. Täynnä onnea ja kiitollisuutta liittää hän ne hartaat ja voimakkaat tunteet, joita hänessä tämä kevätaamu herättää, siihen veriseen aamuruskoon, joka näki hänen ystävänsä kaatuvan. Tuo päällikön kuolema voiton jälkeen, tuo lävistetty otsa, jossa ylevät ajatukset asuivat, ja tuo kylmennyt sydän, jossa asui rakkaus, kaikki tuo tarmon ja rohkeuden runsaus, joka katkesi kuin puu kesken kasvuaan, kuinka se kaikki meille muistuttaakaan ihmiselämän haurautta ja vastakohtaisuudellaan verhoo valonhohteeseen elomme päivät. Maassa makaavan Marcel'in kasvojen edessä, jotka olivat niin vakavat ja tyynet liikkumattomuudessaan — niin rauhallisen, niin kirkkaan kauniit, ettei hän ikinä voinut niiden ilmettä unohtaa — tunsi hän halua elää täysin sydämin ja pelkäämättä, tunsi hän, että hänen täytyi kieltää kuoleman työn ikuisuus…

Maupas'n vanha porttaali on auki kuin ennenkin. Jean astuu hevoskastanjatietä taloa kohden. Hän hengittää kastanjien tyrsossauvojen tuoksua. Hän tietää, että hetken perästä kyyneleet taas vuotavat, tuskalliset, mutta hyväätekevät kyyneleet. Vanha nainen istuu portaiden tasanteella raikkaassa aamuilmassa ja neuloo hitain sormin. Kuullessaan sannan narskuvan, nousee hän seisomaan ja etsii silmillään tulijaa. Hän huomaa nuoren miehen ja huudahtaa:

Ensi silmäyksellä Jean jo huomaa, kuinka suru on häntä vanhentanut. Hän on mennyt entistä enemmän kumaraan, hänen hiuksensa ovat valjentuneet. Mutta nuori mies huomaa ihmeekseen, että noilla hiukan kavenneilla kasvoilla yhä asuu sama leppoisa rauha, jonka hän niillä ennenkin on nähnyt.

Hän harppaa ylös portaita, ja kumartuen teeskentelemättömästi rouva Guibert'in puoleen suutelee hän häntä. Tämä koettaa turhaan pidättää kyyneleitään ja kuiskaa Marcel'in nimen.

— Tulkaa, sanoo hän vihdoin. Mennään saliin, siellä meidän on mukavampi hänestä puhua.

Ja hän astuu edellä laahustavin askelinsa. Sitten hän avaa toiseen huoneeseen vievän oven ja huutaa:

— Minä saavuin eilen illalla, selittää nuori mies. Ja tulin heti tänne.
Tahdoin niin pian kuin suinkin tavata teitä.

— Te olette niin hyvä meitä kohtaan. Tiesin kyllä, että tulisitte pian, jo useana päivänä olemme pitäneet tietä silmällä.

Paula astuu sisään ja puristaa Jean'in kättä. Hänen kaunista mustaa tukkaansa vastaan näyttää hänen hipiänsä vielä vaaleammalta. Hänen tummista silmistään on hehku sammunut. Hän on suorempi ja pystypäisempi kuin ennen, kantaen ylpeästi syvää sydänsuruaan. Kesken surullista kertomustaankin Jean itsekseen ihmettelee sitä välinpitämättömyyttä elämästä, joka ilmenee noilla nuorilla vakavilla kasvoilla ja jäykässä ruumiin asennossa. Paula myös huomaa hämmästyneenä nuoressa miehessä tapahtuneen muutoksen: vuosien vieriessä hän on saanut päättäväisemmän ja lujemman ilmeen, Marcel'in ilmeen.

Tuossa pienessä maalaissalissa, jonka suljettujen sälekaihtimien raosta pieni auringonsäde pujahtaa sisään, loihtivat toverin sanat henkiin isänmaan edestä kaatuneen sankarin. Hän nousee Afrikan kovalta tanterelta, jossa hän on maannut, ja palaa omaiseensa luo. Hän saapuu nuorena, pitkänä, laihana ja jäntevänä, pää pystyssä, ääni käskevänä, koko olennossaan tuo lujuus ja tyyni varmuus, jotka ovat päällikön tunnusmerkkejä.

Hän puhuu ystävästään, niinkuin tämä olisi halunnutkin, yksinkertaisesti ja arvokkaasti. Hän osaa käyttää — mikä on niin harvinaista — täsmällisiä sanoja, jotka ilmaisevat totuuden ilman hempeyttä ja liioittelua. Hänen äänessään, joka heidän suruunsa osaaottaen kaikuu lempeänä ja hyväilevänä, säilyy kuitenkin lujan persoonallisuuden salainen voima. Se karttaa hentomielisyyttä ja karkoittaa epätoivon. Se rohkaisee, se lohduttaa ja ammentaa kuolemastakin innostusta. Nuo molemmat naiset, jotka itkivät hänen saapuessaan, kuuntelevat häntä nyt tyyntyneinä.

Hän ei nähnyt ystävänsä kaatumista. Aamu alkoi sarastaa, kun hän pyssyn laukausten herättämänä kavahti unestaan ja hypähti pystyyn kokoomaan miehiänsä. Rauhoittavista tiedonannoista huolimatta nukkui tuo Timmimun'in pieni joukko aina täysissä pukimissa. Kun hän riensi tuleen, ahdisti majuri jo linnaan tunkeutuneita Beraber'ia.

— Hänen rinnallaan taisteleva kersantti kertoi minulle hänen kuolemastaan. Minä johdin puolustusta vasemmalla sivustalla. Hän kävi suoraan edestä Beraber'ien kimppuun. Karkoitettuaan heidät järjesti hän takaa-ajon. Päivän ensimmäistä kajastusta vastaan kuvastui hänen musta hahmokuvansa. Kersantti näytti hänelle syvännettä hiekkakentällä: — Tuolla voi vielä joku lymytä. — Astuessaan askeleen eteenpäin, vei hän käden otsaansa, pysyi vielä hetken pystyssä ja kaatui siihen paikkaan.

Rouva Guibert kätki kasvonsa käsiinsä ja kyyneleet himmensivät Paulan silmät, joka koetti vielä hillitä itseänsä.

— Hän ei liikahtanutkaan enää, jatkoi kapteeni. Hänen ei tarvinnut tuntea tuskia. Kuolema iski häntä keskelle otsaa, katkaisten hänen ajatuksensa. Ja hän ajatteli isänmaatansa, ajatteli teitä.

— Niin, Jumalaa. Minun täytyi ottaa päällikkyys hänen sijastansa. Mutta voitto oli jo saavutettu. Kun minä viimein pääsin tulemaan hänen luokseen, oli hänet kannettu palmun juurelle, muutaman askeleen päähän. Kumarruin turhaan hänen puoleensa. Meidän pataljoonanlääkärimme katseli minua surullisesti, hän oli jo tutkinut hänet. Meidän yhteinen elämämme oli tehnyt meistä veljiä. Minä rakastin häntä, niinkuin tekin häntä rakastatte. Siellä minä itkin häntä, niinkuin tekin, teidän nimessänne. Ja minä näin, mitä te ette saaneet nähdä: sen kirkkaan tyyneyden, jonka kuolema painoi hänen kasvoilleen. Niillä kuvastui ikuinen rauha. Kun muistissani näen tuon hänen ilmeensä, herättää se minussa vain yleviä ja rohkeita ajatuksia. Teidän tulee saada se tietää, jotta hänen muistonsa olisi teille vieläkin suloisempi.

— Edellisenä iltana saattoi hän minua asuntooni asti, ennenkuin hän meni viimeiselle kierrokselleen. Oli kaunis, tähtikirkas yö. Usein me puhelimme keskenämme Savoijista. Hän puhui minulle teistä ja Paula neidistä; hän oli hiljattain teidät nähnyt. Mikään aavistus ei tehnyt hänen mieltään apeaksi, mutta ei hän pelännytkään kuolemaa. Hänen univormutakkinsa taskusta löysin minä tämän kirjeen, jonka tuon teille takaisin. Se peitti hänen sydämensä viimeisiä sykähtelyjä.

Rouva Guibert tunsi oman käsialansa. Hän kohotti kasvojaan, joilla syvä äidin suru värähteli. Kun hän saattoi puhua, virkkoi hän:

— Nyt, nyt hän lepää Jumalan rauhassa. Sanokaa minulle, Jean, mihin paikkaan hänet haudattiin.

— Timmimun'in edustalle. Kun hän oli korkein virka-arvoltaan, asetettiin hänen hautansa toisten hautojen keskelle. Hänen oikealle puolelleen haudattiin hankintaupseeri ja vasemmalle kersantti, jotka kaatuivat molemmat samassa taistelussa. Hänen jalkojensa juureen haudattiin sotilaat.

— Me olemme tiedustelleet, mihin toimenpiteisiin on ryhdyttävä, saadaksemme hänet tuoduksi Chambéry'hin. Siellä hän saisi levätä meidän perhehaudassamme, isän ja pienen Thérèse siskon vieressä.

Jean katsoi nuorta tyttöä. Hän tiesi, että Guibert'it eivät olleet varakkaita. Hyväilevällä, vakuuttavalla, käskevällä äänellään koetti hän saada heitä luopumaan tästä kalliista ja turhasta tuumasta:

— Miksi hänet tänne tuotaisiin? Siellähän hän lepää voittonsa paikalla. Mikä hauta olisi hänelle sopivampi? Mitä ylväämpää muistomerkkiä hän olisi halunnut?

— Te erehdytte, Paula neiti. Kaikilla noilla haudoilla on kivet ja muistokirjoitukset. Niistä pidetään hyvää huolta. Niin kauan kuin varusväkeä pidetään Timmimun'issa, niitä kunnioitetaan. Hänen hautakivessään on hänen nimensä, hänen arvonsa, kaksi aikamäärää, 25 p. huhtikuuta 1868 ja 19 p. helmikuuta 1901 ja nuo kolme kunniakasta sanaa, joihin sisältyy hänen elämänsä ennätys: Madagaskar, Saharan retki, Timmimun. Ajatelkaa, että Algeriassa kunnioitetaan vielä niidenkin hautoja, jotka kaatuivat sen valloituksen aikana.

Paula istui hetken mietteissään, jona aikana Jean sai häntä tarkemmin katsella, ja jatkoi sitten uskollisena kuin Antigonee:

— Me tahtoisimme niin halusta saada veljeni lähellemme, tahtoisimme saada polvistua sille kivelle, joka hänet peittää.

— Onhan teillä hänen muistonsa, hänen ajatuksensa. Eihän Marcel'ista ole jäljellä vain hänen kuollut ruumiinsa!

— Niinhän se on, myönsi taas rouva Guibert, joka ajatteli hänen kuolematonta sieluaan.

Paula ei puhunut enempää ehdotuksestaan. Mutta Jean näki kyyneleitä vierivän hänen poskillensa.

— Hän oli meidän ylpeytemme ja minun kaikkeni, huokasi nuori tyttö. Ja hiljempaa hän lisäsi: — Jo kauan oli hän aavistanutkin kuolemaansa.

— Se oli Jumalan tahto, sanoi hänen äitinsä. Me emme tunne Hänen tarkoituksiansa. Ne näyttävät meistä toisinaan niin kovilta, että tekee mielemme nurista. Ja kuitenkin on Hänen hyvyytensä ääretön.

Liikutettuna tarttui Jean ryppyiseen ja vapisevaan käteen, ja painoi, kuten ennen Marcel, kunnioittaen ja hellästi huulensa sitä vastaan. Hän nousi seisomaan ja kääntyen molempiin naisiin, jotka häneen katsoivat, lausui hän vainajasta vielä lopuksi seuraavat ylistävät sanat, joiden hän toivoi vaikuttavan Paulan masentuneempaan ja alistumattomampaan mieleen:

— Niin, hänen elämänsä oli lyhyt, mutta täysisisältöinen.
Mielenlujuudellaan, miehuullisuudellaan antoi hän meille esikuvan. Sen
sijaan, että häntä surkuttelemme, eikö meidän tule häntä kadehtia?
Vainajia tulee kunnioittaa, mutta pitää myös uskoa elämään.

Tummilla silmillään, joihin taas syttyi hehkua, katsoi Paula nuorta miestä, jonka sanoista hän tunsi saavansa uutta tarmoa. Eikö Jean enää ollutkaan tuo kevytmielinen nuori upseeri, joka liehitteli julkeapuheisia neitosia? Paula oli aina ajatellut Jean'ia hiukan ylenkatseellisella suvaitsevaisuudella, jonka takana ehkä piili salainen mielipahan tunne. Itseään hän oman arvon tunnossaan oli aina pitänyt lujana ja urhoollisena, ja nyt hän huomasi, että voidakseen itse kunnioittaa itseänsä ja ansaitakseen Jean'in kunnioituksen, täytyi hänen rohkeasti karkoittaa sydämestään katkeruus ja kapinallisuus, jota sinne oli kasaantunut kuin kuivia lehtiä talviseen metsään.

Lohduttaakseen vanhaa rouvaa, muistutti Jean hänelle kaikkia niitä siteitä, jotka häntä vielä kiinnittivät elämään. Hän puheli hänen toisista lapsistansa, hänen tyttärestään Margareetasta, joka oli nunnana Pariisissa ja hoiti sairaita, hänen pojistaan, jotka perustivat kaukaista Ranskaa.

— He odottavat kolmatta. En ole niitä koskaan nähnyt. Ja kumminkin rakastan niitä, hellin ja rakastan viimeisenä ilona, jonka Jumala minulle on suonut. Niiden nimet ovat Maurice ja Françoise. Ettekö sitä tiedä?

— Ne ovat saaneet mieheni ja minun nimeni. Ne ovat meidän sukumme siunaus. Se joka tulee, saa nimekseen Marcel.

Hän puhui jo kuin syntyneestä tuosta lapsesta, jota hänen poikansa vaimo kantoi sydämensä alla.

— Eivätkös ne ole kauniita, kysyi Paula, joka lähestyi, katsoakseen veljensä lapsia.

— Ovat, pikku tyttö on teidän näköisenne. Hänellä on teidän mustat silmänne.

— En minä usko, vastasi nuori mies antaen kuvat takaisin rouva Guibert'ille. Ja hän lisäsi, hymyillen tuota kaunista hymyään, joka teki hänet niin nuoren näköiseksi:

Vastoin tahtoaan Paula punastui, ja hänen hipiänsä eloisuus muutti hänet kuin auringonsäde sadepisaran. Lohduttomassa murheessaan oli hän kokonaan unohtanut itsensä, kauneutensakin, ja nyt hän tunsi iloitsevansa siitä, että oli kaunis.

Nähdessään, että molemmat naiset olivat hetkeksi vapautuneet surun ajatuksistaan, jatkoi Jean kyselyään:

— Eivät he ole siellä enää, vastasi rouva Guibert. He asuvat nyt eräällä kukoistavalla saarella. Mutta Paula osaa selittää paremmin kuin minä. Minä sekoitan aina nuo muukalaiset nimet.

— Etpäs ollenkaan, äiti, et ollenkaan. Sitten hän teki nopean päätöksen ja alkoi:

— Etienne on ostanut Kebao'n saaren, joka on vastapäätä Along'in lahtea. Se kuului eräälle osakeyhtiölle, jota hoidettiin huonosti ja joka teki vararikon. Siinä on huomattavassa määrässä kivihiilikerroksia ja maa on hedelmällistä. Kaivokset, kalustot, maa myytiin huutokaupalla pilkkahinnasta. Veljeni johtavat kaivostöitä, viljelevät riisiä ja kasvattavat erinomaisella menestyksellä erästä puuta, jota nimitetään Jaapanin syreeniksi ja käytetään rakennusaineeksi. Heidän voimansa eivät riitä niin laajoihin yrityksiin. Mutta turhaan he ovat koettaneet saada apulaista Ranskasta. Ei kukaan tahdo lähteä pois kotimaasta. Ja kumminkin se seutu on terveellistä ja luonnonihanaa, ja he ovat varmat menestyksestä.

— Ranskassa ei enää ole ihmisellä tulevaisuutta. Minäpä lähden heidän luokseen.

— Entä teidän sotilasuranne, huomautti rouva Guibert, nuoren miehen noustessa hyvästelemään.

— Minä en rakasta sitä niin intohimoisesti kuin Marcel. Niin moni hetki menee sotilaalta hukkaan, niin monet voimat jäävät käyttämättä. Mutta minä laskin vain leikkiä.

He siirtyivät portaille. Kukkien peittämän talon julkisivu aivan hukkui kuusain-, ruusu- ja klemaatisköynnösten runsauteen. He nojasivat kaidepuuta vastaan. Lumoavana päilyi toukokuun päivä heidän silmiensä edessä, ilma oli kevyt ja kuulakas. Sinertävä auer, joka tietää jatkuvaa kaunista säätä, verhosi vuoria, pehmentäen ja hämmentäen niiden ääriviivoja. Pieni Saint-Cassin'in torni kyykötti kastanjien varjossa. Lähempänä hohtivat niityt keväisen helakassa vihannuudessaan. Nouseva laiho lainehti hiljaa tuulessa. Hedelmäpuut olivat jo pudistaneet päältään hentojen, kerkeästi kuihtuvien kukkiensa valkoisen ja punertavan lumen ja näyttelivät joka oksalla hymyileviä hedelmännuppujaan. Kaksi pihan kulmauksessa kohoavaa lehmusta levitti ilmaan tuoksuaan ja puistotien hevoskastanjat koristivat valkoisilla tyrsossauvoillaan lehviensä jykevää tummuutta.

Heidän ympärillään lauloi kevät ikuista lauluaan, lupasi hedelmällinen maa ikuisia lupauksiaan työntekijälle.

Oli kevät, vuoden nuoruuden aika, pysyväisyyden ja elämän vertauskuva. He katselivat ja vaikenivat. He ajattelivat Marcel'ia kaikki kolme, ja tämä liian ihana huomenhetki teki heidän mielensä murheelliseksi.

Väsynyt kun oli ja muistojen valtaama, antoi rouva Guibert tyttärensä saattaa kapteenia porttaalille. Hän näki heidän poistuvan, ajatteli lempeästi, kuinka asiat voisivat olla, uskoi Paulan tulevaisuuden Jumalan haltuun ja meni sisälle yksinäisyyden rauhassa paremmin muistutellakseen kertomusta poikansa kuolemasta.

Paula ja Jean sanoivat toisilleen hyvästi käytävän päässä. Nuori mies pysähtyi ja seurasi silmillään tuota solakkaa ja hoikkaa olentoa, joka liukui puitten alla. Silloin nuori tyttö kääntyi vuorostansa katsomaan taakseen. Hän punastui tuota yhteensattumista, teki sitten rohkeasti päätöksensä ja palasi takaisin samaa tietä, poistaakseen kaiken kaksimielisyyden.

— Jean, kuiskasi hän liikutettuna, minä en ole teitä kylliksi kiittänyt veljeni puolesta, joka oli hiukan teidänkin veljenne ja äitini puolesta, jolle teidän kirjeenne ja teidän vierailunne ovat tehneet niin paljon hyvää. Te olette ollut hyvä meitä kohtaan. Minä en ole osannut sitä teille sanoa. Siksi minä palasin.

— Voi, älkää minua kiittäkö, vastasi nuori mies. Olinhan minä Marcel'in ystävä, ja meidän isämmehän jo pitivät toisistansa.

He seisoivat siten vastatusten eivätkä tietäneet enää mitä sanoa. He olivat omituisesti hämillään ja tahtoivat vuoroin siitä päästä ja vuoroin sitä pitentää. Paulan silmät katsoivat kiinteästi maahan, ja Jean huomasi hänen poskillaan pitkien ripsien varjon.

— Kuulkaahan, virkkoi hän vihdoin. Marcel'in univormutakin taskussa oli muutakin kuin äitinne viimeinen kirje. Tämä valokuva oli siellä myöskin. Päätin jättää sen teille.

Hän ojensi Paulalle kuluneen pahvilevyn, jolla tämä näki Maupas'n puutarha-käytävällä kaksi pientä tyttöä, kymmenen kahdentoista vuotiaita. Toinen oli vaalea-, toinen tummaverinen, toinen istui kilttinä ja katsoi ihmeissään ympärilleen, toinen oli liikkeessä. Ne olivat Alice ja hän itse.

Paulan kädestä vierähti kuva, joka putosi risahtaen käytävän hiekkaan, ja voimatta enää hillitä itseänsä, purskahti hän itkuun.

— Usein ajattelin minä, sanoi hän, siellä Afrikan aavikoilla kohtalon sokeutta. Miksei se ottanut minua hänen sijastansa? Minua, jota ei kukaan olisi itkenyt.

Mitä saattoi nuori tyttö vastata. Hänen mustat silmänsä välähtivät äkkiä. Hän otti ylös valokuvan, ennenkuin Jean ennätti kumartua.

— Kiitos, Jean. Tulkaa taas pian meitä katsomaan. Teette sillä meille suuren ilon.

Nuori mies katsoi häntä hetkisen ja meni sitten. Paula palasi verkalleen puutarhan kautta. Hän katseli kukkia, poimi ruusun, ja ensimmäisen kerran koko vuonna tunsi hän hiukan iloa, sen tuoksua hengittäessään. Hän huomasi ihmeekseen ajattelevansa toisin veljensä kuolemasta ja toisti itsekseen Jean'in sanoja, joiden tarmokasta opetusta hän teroitti mieleensä:

Eivätkö ne sanat juuri sisältäneet neuvoa, kehoitusta hyvin elämään, jota sankarien esimerkki meille opettaa? Nehän ne juuri olivat suuria, jotka eivät surkeilleet vaivojaan ja jotka elämänuraansa, oli se sitten pitkä tai lyhyt, painoivat pelottoman ja uljaan sielunsa leiman. Niin sai hän viihdytystä ja lohdutusta siitä, mikä aiheutti ja kiihdytti hänen mielensä sekasortoa. Hän lupasi itselleen, hengittäessään kukan tuoksua, täst'edes miehuullisesti kantaa päivien painoa, ilman katkeruutta ja sisäistä kapinoimista. Hänen nuoruutensa, jota hän oli vähäksynyt, ei jäänyt silloin hyödyttömäksi, kun hän vapaaehtoisesti uhrasi itsensä. Ja palatessaan äitinsä luokse suuteli hän häntä, ikäänkuin suojellakseen tuota hänen huomaansa uskottua vanhusta, ikäänkuin sinetöidäkseen uuden rohkeutensa lupauksen.

VI.

Aix-les-Bains'in Klubiteatterissa istuivat ensimmäisellä parvella, keskiaition etuistuimella rouva de Marthenay ja rouva Landeau ja antoivat, toinen arkana, toinen päättäväisenä, katseiden ja teatterikiikarien tarkastella kauneuttaan, jonka sen erilaisuus teki sitä silmäänpistävämmäksi. Isabella oli puettu pehmeään, voikukan keltaiseen silkkipukuun, jonka teräväkulmaisesti kaarrettu kaula-aukko paljasti pyöristyvää povea, ja hoikan kaulan valkoisuutta herkensi musta samettinauha, jossa kimalteli ihmeen ihana timantti. Viehkeä Alice oli mustassa pitsipuvussa, ilman ainoatakaan jalokiveä, ja tuo synkkä väri, jonka hän oli valinnut vähemmän näkyäkseen, korotti hänen vaalean hipiänsä hohtoa.

Heidän takanaan istuivat kreivi de Marthenay, herra Landeau ja kapteeni Jean Berlier. Esitettiin Gluck'in oopperaa Ifigeneia Tauriissa. Kun kajahtivat orkesterin ensi tahdit, joiden voimakkaina vyöryvät aallot heti saivat salin hiljenemään ja tarkkaavaiseksi, avasi entinen rakuunaluutnantti salavihkaa aition oven ja pujahti ulos. Hän riensi suoraa päätä pelisaliin. Hetken perästä, kääntyessään katsomaan taakseen, huomasi hänen vaimonsa hänen kadonneen. Yksinään tuskassansa suri hän, Marcel'in ystävän nähdessään, sitä, miten olisi voinut käydä, eikä ollut käynyt. Isabella taas iloitsi sydämessään ja istui hiljaa paikallaan, tyytyväisenä kuin kissa, joka vihdoinkin on varma vaanimastaan saaliista ja himokkaasti pitkittää odotusta, sillä hän luuli tuntevansa niskassaan, siinä missä hiukset alkavat, takanaan istuvan nuoren miehen hengityksen. Herra Landeau oli päinvastaisten ajatusten vallassa, vuoroin halusi hän olla tuon ihanan, tunnottoman ja kaikki metkut tuntevan olennon läheisyydessä, vuoroin taas teki hänen mieli livistää lukusaliin ottamaan aamulehdistä selvää, kuinka oli kurssin laita Pörssissä, tuolla hänen lakkaamattomien taistelujensa tanterella.

Jean yksin kuunteli ihmeen ihanaa musiikkia, jonka piirteet olivat yksinkertaiset ja puhtaat kuin kreikkalaisen temppelin. Liikuttavasti rukoilee siveätä Dianaa Tauriin autioille rannoille karkoitettu Ifigeneia, pyytäen jumalattarelta armoa saada kuolla. Hänen nuori, hoikka ruumiinsa, jota paljaat käsivarret pitensivät, hänen valkoisten verhojensa suorat ja sopusuhtaiset laskokset, hänen asentonsa ylevyys, hänen kasvonpiirteittensä puhtaus saattoi laulajattaren muistuttamaan noita muinaisajan marmoriveistoksia, joiden liikkumattomat muodot hurmaavat kauneutta ihailevia mieliä ja joiden vaikutusta vielä lisää se sitkeys, jolla ne ovat ajan hammasta vastustaneet. Käsittäen hämärästi tällaisen taiteen korkean inspiratsionin, osoitti yleisö innokkaasti suosiotaan.

Isabella kumartui taaksepäin ja hämmästyi sitä iloa, joka loisti Jean'in silmistä, tämän katsellessa hänen ylitsensä näyttämölle. Hän kysäisi jotakin matalalla äänellä nuorelta mieheltä, saadakseen tämän lähemmäksi ja hengittämään hänen ihonsa tuoksua. Ensimmäisen näytöksen jälkeen aikoi rouva de Marthenay pyytää, että kapteeni saattaisi hänet pelisalille saakka ja kutsuisi hänen miestään. Olihan hänellä jotakin kysyttävääkin kapteenilta. Mutta hän ei uskaltanutkaan, ja hänen täytyi ottaa herra Landeau mukaansa. Käyttäen hyväkseen noiden molempien poistumista, viittasi Isabella Jean'ia viereensä istumaan.

— Annettiin tieto majuri Guibert'in kuolemasta. Te olitte hänen mukanaan Timmimun'issa. Mistä minä saatoin tietää, oliko teidän käynyt samoin kuin hänen vai eikö.

Hän katsoi rohkeasti Jean'iin. Heti palautti hän heidän välilleen tuon hekumallisen rikostoveruuden ilmakehän, jota he ennemminkin olivat mielihyvin ylläpitäneet. Nähdessään, että Jean oli paljain käsin, riisui hänkin käsineensä. Ja entisen ystävänsä sormiin kietoi hän sormuksissa kiiltelevät sormensa.

— Pidättepä te jalokivistä, sanoi Jean, tarkastellen lamppujen valossa tuota valkoista, kääminmuotoista, punertavakyntistä kättä.

— Niin pidän, vastasi Isabella. Minä luulenkin, että minulla kädessäni on pienoiskoossa kaikki maailman aarteet.

— No, olkaa sitten tyytyväinen, sillä minä olen vuodattanut niitä teidän tähtenne.

Tyytyväisinä hempeätunteiseen sanasotaansa hymyilivät he toisilleen kuin kaksi miekkailijaa, jotka tervehtivät toisiaan miekoillaan. Nuori nainen hengitti ahnaasti elämää kuin tuberosa-vihko. Hänen povensa nousi ja laski pehmeän silkkimiehustan alla, joka antoi aavistaa sen kiinteitä muotoja, ja Jean saattoi seurata sinisten suonten hienoa verkkoa, joka kierteli valkoisella iholla ja katosi kankaan kätköön. Hän aavisti, kuinka moitteettoman ihana oli puvun taitavasti asetettujen laskosten takana piilevä vartalo, joka niin ylväästi kantoi ruhtinaallista, sysimustan kutrikypärän ympäröimää päätä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin kumartua poimiakseen tuon ihmiskukan, tuon harvinaisen, elävän kämmekän. Varsi häneen päin kallistuneena, kupu auenneena, väristen pitkin pituuttaan, kuin illan lauhkean tuulen tuudittamana, tarjoutui hän hänelle. Miksei hän poiminut häntä? Eikö hän tietänyt kauneuden arvoa ja nuoruuden, jota nautinto hurmaa? Mutta jollei hän olisi sitä tietänyt, ei tuo kiihkeän surumielinen ilme olisi peittänyt hänen iloansa.

— Kuinka kauan olenkaan teitä odottanut, kuiskasi Isabella muuttuneella äänellä, jossa Jean kuuli intohimon värähtelevän.

Orkesteri soitteli toisen näytöksen alkusoittoa. Rouva de Marthenay palasi aitioon markiisi de Lavernay'n seurassa, jolle herra Landeau jätti paikkansa. Päästäkseen kuulemasta tuota vakavaa, liian vähän operettimaista musiikkia ja saadakseen rauhassa tutkia lukusalissa Pörssin uutisia, lähetti tämä vaimolleen toisenkin ihailijan, jonka hän itsekseen aikoi edellisen valvojaksi. Tunteettomuudellaan, jonka syytä herra Landeau niin monen aviomiehen tavoin ei tahtonut hakea omasta itsestään, Isabella kiihoitti hänen intohimoaan ja rauhoitti hänen järkeänsä.

Hän oli osannut taltuttaa tuon paksun ja sangviinisen ihailijan, joka murisi ja istui kumminkin takajaloilleen niinkuin villit eläimet kesyttäjänsä edessä. Tuo miesparka tyydytti kaikki vaimonsa mielihalut ja oikut yhtä paljon turhamaisuudesta kuin intohimoisesta rakkaudesta, jonka valtaan hän suin päin antautui. Ja jos häntä kiusasivatkin vaimonsa armastelut, kuten liian kovaa kilisevät kulkuset loistohevosen kaulassa, ei niillä hänen mielestään ollut suurempaa merkitystä kuin noilla joutavilla silavehkeilläkään.

Vanhanaikainen draama kehittyi hitaasti. Jean ei kuunnellut enää musiikkia. Hän näki edessään mustan samettinauhan ja puvun välissä Isabellan vaalean ihon ja kuvitteli mielessään sen silkinhienoa lienteyttä. Puoleksi häneen päin kääntyneenä näytti nuori nainen profiiliaan. Jean seurasi silmillään hänen hiukan kyömyisen nenänsä ylpeätä viivaa ja kulki alaspäin pysähtyen hänen punaisiin huuliinsa, noihin kauniisiin orjan huuliin. Eikö tuo nainen ollut sanonut: — Minä odotan teitä vieläkin — Mitä hän viivytteli? Oliko hän äkkiä käynyt kylmäksi kaikelle sille elämän hurmalle, joka keskittyi tuon naisen verrattomaan kauneuteen, niinkuin pisaraan Itämaiden ruusuöljyä sisältyi tuhanten ruusujen mehu? Oliko Afrikan aurinko jäähdyttänyt hänen verensä, sensijaan että se olisi siihen valanut tulta? Olihan hän nuori ja vapaa, kuinka saattoi hän paremmin käyttää nuoruuttaan ja vapauttaan?

Silloin kääntyi pää, jonka liikkeet ohjasivat hänen ajatustensa juoksua, ja kadotettuaan profiilin näkyvistään, palasi hänen katseensa hiuksiin, joiden painoa hän punnitsi mielessään, kaulaan ja olkapäiden viivoihin, jotka puhuivat hänelle aistillisempaa kieltä. Hänen päätänsä huimasi, hän sulki hetkeksi silmänsä ja vannoi itsekseen intohimonsa vimmassa toteuttavansa sen kiihkeän halun, joka hänet oli vallannut.

Tällä hurjuuden hetkellä tunkeutui hänen korviinsa säveleitä, joissa kaikui syvä ja pidätetty liikutus ja joissa tuskan kuohunnassakin — jota ne juuri kuvasivat — säilyi vakavan tyyni ja kirkas pohjasävel. Hänen liiaksi pingoittuneet hermonsa vavahtivat. Hänen nautinnon odotuksesta äärimmilleen herkistynyt mielensä otti vastaan ihania säveleitä, kuin nääntynyt kukka imee kastetta.

Näyttämöllä Orestes ja Pylades kiistelevät siitä, kumpi heistä saisi kuolla toisen puolesta. He ovat joutuneet Tauriin kolkoille rannoille. Barbaarien epäjumala vaatii jommankumman uhraamista. Papitar, jona on onneton Ifigeneia, on valinnut Pyladeen, ja Orestes rukoilee, että hänet ystävän sijasta surmattaisiin. Iäti intomielisenä kaikui tuo kiistely, jossa ystävyys, jalomielisyyden huumaamana, tunteen tulisuudessa voittaa rakkaudenkin.

Jean koetti vastustaa noiden sävelten hellittämätöntä vaikutusta, jotka eivät ensinkään olleet sopusoinnussa hänen kiihoittuneen mielentilansa kanssa. Mutta hänen veltostunut tahtonsa ei jaksanut kauan häntä varjella. Hän rakasti liiaksi elämää kaikissa niissä kauneuden muodoissa, joissa se ilmeni, voidakseen olla ymmärtämättä ja ihailematta niin täydellistä taidetta, jonka puhdas inspiratsioni kitki sydämestä pahat himot, arvottomat tunteet, vihan, kuten puutarhasta kitketään rikkaruohot.

Nyt ei hän enää ollut valmis yksinomaan antautumaan naisen palvomiseen. Hänet valtasi hillitön halu elää useampaa elämää yhdellä haavaa. Hän riensi aistillisesta nautinnosta sankarillisuuteen ja sankarillisuudesta aistilliseen nautintoon, palatakseen taas samaa tietä takaisin. Sitten siirtyi hän kiireisesti taaksepäin elonpäiviensä virtaa myöten. Hän eli uudelleen Marcel'ia kohtaan tuntemansa ystävyyden ja tuon aavikkoretken, jolloin hän yksinäisyydessä ja vaaroissa, kurjuudessa ja ponnistuksissa oli saanut kokea ehkä korkeinta elämän hurmausta, tuntiessaan oman arvonsa ja tahtonsa voiman. Ja veljestä hän siirtyi sisareen. Kaiken iltaa, alusta asti, oli hän ollut Paulaa ajattelematta. Ja äskenhän hän oli hänet kokonaan unohtanutkin. Mitä varten hän nyt tuli hänen mieleensä, ja miksi tuo puhdas musiikki suosi hänen kiusallista vierailuaan? Hän koetti tylysti työntää häntä luotaan, mutta tunsi kaipausta.

"Voi", ajatteli hän, "miksei hän ole yhtä kaunis kuin tuo, joka tuossa istuu?"

Ja hän katseli uudestaan edessään olevaa kaulaa ja olkapäitä, joiden melkein hohtava hipiä kahlehti hänen katseensa. Hän ei huomannut vertailunsa loukkaavaa julkeutta. Mutta hän tunnusti kuitenkin salaisella ilolla:

"Hänellä on kauniimpi tukka. Sen mustat suortuvat hulmuavat varmaankin polviin asti."

"Hänellä on kauniimmat silmät", sanoi hän vielä itsekseen. Ja hän näki sisäisillä silmillään niiden tummat välkähtelevät teruset. Mutta nuo silmät katselivat häntä moittivasti, ja hän käsitti selvästi, mitä ne sanoivat. "Miksi kohtelette minua arvottomasti", kuiskasi tuo kaukainen ja ihmisiä karttava Paula. "Olenko minä koettanut niinkuin tuo tuossa viehättää teitä keimailullani? Onko minulta koskaan teidän läsnäollessanne puuttunut kainoutta ja omanarvontuntoa? Jos ette rakasta minua, niin jättäkää minut yksinäisyyteeni ja rauhaani, älkääkä alentako minun puhdasta nuoruuttani tekemällä sitä aistillisten nautintojenne esineeksi. Ja jos taas rakastatte minua, voi, jos te minua rakastatte, niin miksei teidän rakkautenne anna teille voimaa riistäytyä irti noista lumoista, joista ette tiedä, vaikka ne suistaisivat teidän elämänne sen säännölliseltä radalta? Tulkaa minun luokseni vapaana ja oman arvonne tuntevana. Älköön minun silmäni havaitko mitään halventavaa teidän otsallanne ja teidän katseessanne. En tiedä, olenko kauniimpi, mutta minä rakastan teitä, rakastan sellaisella rakkaudella, jota tuo nainen ei voi tuntea…"

Nyt Jean katseli kaikkea toisin silmin. Niin monet nuoret miehet kulkevat elämässä kaihtimet silmillä. He eivät näe niitä laajoja vainioita, jotka vihannoivat molemmin puolin heidän intohimonsa kapeaa tietä ja jotka saavat kasvunsa ihmisten jokapäiväisestä ja työläästä ponnistuksesta. Oltuaan tähän asti vain välittömän himonsa vallassa, käsitti hän katseellaan nyt elämänsä kokonaisuudessaan, ja syntyperästään ja traditsioneistaan hän johti tulevaisuutensa suuntaviivat. Siten katsottuna rakkaus näkyi toisessa valossa. Aistillisen nautinnon sijaan tuli yhteisten ajatusten suloisuus ja se sisäinen voima, jota levollinen mieli ja kotilieden rauha antaa. Ohimenevän ja rajun huumauksen vastapainoksi asetti hän kiintymyksen kestävyyden ja perhetunnon.

Näiden kolmen viikon aikana, jotka hän oli kotimaassaan viettänyt, oli Jean usein taivaltanut Maupas'n tietä. Eikä hän ollut käynyt siellä vain lohduttamassa kahta surevaa naisparkaa. Arvokkuudellaan, vakavalla ja syvällä tunteellisuudellaan, nuoruudellaan, jonka tukahdutettua kuohuntaa Jean saattoi aavistaa, veti Paula häntä vastustamattomasti puoleensa. Joka kerta heillä käydessään huomasi Jean hämmästyksekseen, että tuolla käytöksessään hillityllä ja järkevällä nuorella neidolla oli voimakas tunne-elämä, että hän saattoi myös syvästi riemuita, kuten hän oli surrutkin sortumatta. Kuten ainakin rakastavaiset, jotka liikuttavan innokkaasti koettavat johtaa rakkauttaan kaukaa menneisyydestä, liitti hänkin tähän tunteeseensa kaukaisia, hauraan hauraita muistoja ajankohdalta, jolloin hän leikki naurusuisen ja poikamaisen pikku Paulan kanssa. Muistamatta omaa unohtamistaan, kuvitteli hän mielessään, että heidän kiintymyksensä oli vanhaa, jo lapsuuden ajoilta asti kestänyttä. Varsinkin tunsi hän vaistomaisen selvänäköisesti, että vain tämä rakkaus, eikä mikään muu, tekisi mahdolliseksi hänen tulevan voimansa ja hänen elämänsä säännöllisesti jatkuvan, täydellisen kehityksen. Niin rakasti hän tuota nuorta tyttöä, niinkuin rakastetaan kolmenkymmenen vuoden iässä, luottavaisesti ja hellästi. Paulan suloinen läheisyys valoi hänen sydämeensä ennen tuntematonta rauhaa.

Isabella Orlandi'n rakkaus oli joutunut väärälle tolalle. Mentyään rikkauden tähden naimisiin, oli hän kohdistanut entiseen liehittelykumppaniinsa kaiken aistintensa tyydyttämättömän hehkun, kaikki kiusaantuneen sydämensä myrskyt. Paljon enemmän kuin herra Landeau'lle oli hän pysynyt uskollisena ystävälleen Jean'ille. Hän odotteli hänen paluutaan. Ja kun hän näki hänet, niin hurmaantuneena vielä enemmän nuoren miehen vakavasta ja maltillisesta olennosta, kuin ennen hänen huolettomuudestaan ja hyväntuulisuudestaan, päätti hän, ettei hän enää odottaisi kauempaa, ja häntä miellyttääkseen levitti hän kauneutensa levälleen kuin lipun.

Ja tässä teatteriaitiossa oli hänellä juuri ollut muutamia häiriintyneitä voiton hetkiä, eikä hän ollut sitä tietänyt. Koko tämän näytöksen ajan oli hän epäillyt viehätysvoimaansa tuon ylen sukkelasanaisen, nuoren upseerin epäröivän käytöksen vuoksi. Kun esirippu laski, kiirehti hän heti jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.

Levottomuuden kalvamana kääntyi hän nuoreen mieheen päin ja kumartuen taitavasti, niin, että hänen pyöreän povensa aarteet paljastuivat, kysyi hän:

Hänen katseensa kohtasivat nuorta miestä terävinä kuin nuolet, koettaen saada selville, mitä piili tuon läpipääsemättömän otsan takana. Markiisi de Lavernay piti silmällä hänen metkujaan ja sekaantui puheissaan, keskustellessaan klassillisesta muinaisuudesta rouva de Marthenay'n kanssa. Kärsimättömänä ja kiihkeästi haluten varmentua onnestaan, nousi Isabella istuimeltaan.

Hän katsahti ohimennessään ylenkatseellisesti ällistyneeseen ihailijaansa ja poistui Jean'in kainalossa. Käytävässä ja pääportaiden astuimilla nojasi hän rakkaudesta sairaan ruumiinsa koko painolla tuohon käsivarteen. Kun nuori mies vaikeni, koettaen päästä selville siitä mitä tahtoi, kysyi Isabella häneltä arkuudella, joka oli hänessä aivan odottamatta puhjennut:

Todellakin herättivät he tuon hienon lauman huomiota, joka tungeskeli teatterisalin ulkopuolella isossa hallissa. Ja teeskennellen välinpitämättömyyttä tarkastivat vastaantulevat naiset pikaisella silmäyksellä Isabellan pukua arvioidakseen sen hintaa ja arvostellakseen sen kuosia ja samalla myös ihanaa paljasta ruumista.

Paulan muiston tukemana Jean ei jatkanut enempää tätä kevyttä keskustelua, ja hän tunsi hiukan levottomana tuon viettelijättären pyöreän käsivarren painavan omaansa. Veri tulvahti nuoren naisen kiihkeisiin kasvoihin, jotka kävivät alakuloisen näköisiksi.

— Muistan kyllä, sanoi nuori mies ja ajatteli, että siellä Marcel
Guibert'in kohtalo oli päätetty.

— Minä tahtoisin palata sinne teidän kanssanne. Olinko teistä miellyttävämpi silloin, kun olin nuori tyttö? Sanokaa suoraan.

— Te olette nyt kauniimpi, mutta toisenlainen. Minä näen aina teidän miehenne teidän takananne.

— Te laskette pahaa pilaa, Jean, kuiskasi hän havaitessaan, ettei herra
Landeau'ta ollut lähimailla. Hän lisäsi:

— Pitäisikö hänen miellyttää teitä, jotta voisitte ruveta minua… liehittelemään?

Jean katseli häntä kiireestä kantapäähän. Hän näki, kuinka hänen ripsensä värähtelivät, kuinka hänen povensa aaltoili, kuinka vavahteli koko tuo ruumis, joka kurottautui häntä kohden. Miksipä hän enää vastustaisi, kun noin ihana olento kutsui nautintoon?

— Nuori nainen katsoi häntä vuorostansa ja onnesta säteillen pujahdutti hän siron kätensä nuoren miehen käteen.

Hetken nauttivat he molemmat hekuman esimakua. Kellonsoitto ilmoitti näytännön taas alkavan. Ilonsa huumaamina palasivat he hitaasti, vaieten teatterisalia kohden. Marmoriportaiden päässä he pysähtyivät hengähtämään. Parvekkeella seisten kohosivat he yli kirjavan, kiirehtivän joukon, jota eivät nähneet. Isabella tunnusti vaatimattomasti keskellä voittoaan:

— Tiedättekös, Jean? Te olette saanut minut vapisemaan. Minä luulin todeksi sen, mitä kuulin kerrottavan.

Jean antoi pudota käsivarren, joka oli hänen kainalossaan, ja kysyi muuttuneella äänellä:

— Ah, kuiskasi Isabella typertyneenä ja kalpeana, ikäänkuin olisi hän nähnyt jaloissaan särkyneen onnensa pirstaleet.

Yhden ainoan nimen taikavoima oli hänet kukistanut. Ja hänen itsensä piti hullussa mielettömyydessään tuo nimi mainita. Hänen ei tarvinnut muuta kuin nähdä ystävänsä Jean'in kasvot, niin hän ymmärsi tappionsa koko laajuuden, ja vimmoissaan, että hänen täytyi pudota niin ihanan unelman korkeuksista, pahensi hän vain hairahdustaan:

— Tuo pikku pöyhkimys on osannut kietoa teidät pauloihinsa lähelle pääsemättömän prinsessan eleillään. Pitihän minun se arvatakin. Hän on jo pitkän aikaa punonut juoniaan. Hän on hulluna miesten perään, niinkuin kaikki vanhat piiat. Menkää vain hänen luokseen. Kyllä hän teitä tanssittaa.

Näin herätti tuo viettelijätär itse Jean'issa taas henkiin hänen todelliset tunteensa, ja katsellen häntä surumielisesti hänen lumoavan kauneutensa vuoksi ja säälivän lempeästi hänen intohimoisen sydämensä tähden vastasi nuori mies hellällä äänellä Isabellan herjauksiin:

— Isabella, antakaa minulle anteeksi. Teistä itsestännehän vain ennen riippui minun omakseni tuleminen. Ja näittehän vielä tänä iltanakin minun heikkouteni ja oman voimanne. Ei ole teidän arvonne mukaista puhua tuolla tapaa. Meidän entisen rakkautemme nimessä, Isabella, olkaa jalomielinen.

Rakastuneiden epäjohdonmukaisuudella pyysi hän tuolta naiselta hänen hyväksymistään, vaikka hän samalla ilmoittikin, että oli lakannut häntä rakastamasta.

Mutta Isabella ei vastustanutkaan. Hänen povensa aaltoilu vain ilmaisi hänen mielensä kuohuntaa. Vaikka hän olikin niin voittoisan kaunis, luopui hän taistelusta, laski aseensa ja antautui. Hän ei ollut valmistunut tappion varalta. Liian kauan hän jo olikin saanut nauttia voiton iloja. Hänen entinen, nuoren tytön armastelunsa oli muuttunut syväksi, aistilliseksi rakkaudeksi, joka oli herkkä haltioitumaan ja herkkä vaipumaan epätoivoon, mutta vähemmän pystyvä sentimentaaliseen oveluuteen.

He seisoivat yksin parvekkeella. Ihmisjoukko oli jo kadonnut saliin, jossa papitar Ifigeneia, punaisiin vaatteisiin verhottuna, valmistautui vapisten veriseen uhritoimitukseensa. Isabella katsoi hallia, joka tyhjänä näytti mittasuhteiltaan suunnattomasti laajenevan. Hän painoi molemmat kätensä rintaansa vastaan aivan kuin olisi hän ollut tukehtua ja kohotti viimein silmänsä Jean'ia kohden, joka katseli surullisesti tuota ihanaa, liikutettua olentoa. Hän kärsi nyt syvimpiä sydänjuuriaan myöten ja sentähden ei mitään pahaa ja alhaista enää liikkunut hänen mielessänsä.

— Jean, kuiskasi hän heikolla ja tuskin kuuluvalla äänellä, te olette oikeassa, kukaan nainen ei ansaitse paremmin teidän rakkauttanne. Te tulette onnelliseksi, te, mutta minä hyvin onnettomaksi…

Hän ei voinut puhua enempää, mutta hän kumartui, tarttui nuoren miehen käteen ja painoi huulensa sitä vastaan. Jean tunsi kyyneleen tipahtavan kädelleen, ja kun Isabella nosti päätään, näki hän hänen kasvonsa kylpevän kyynelissä. Jo hiukan tyyntyneenä, Isabella hymyili heikosti:

Ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, suuteli Jean hänen silmiään. Nämä varomattomat jäähyväishyväilyt herpaisivat heitä. Kuinka monia ihmisiä onkaan kytkenyt yhteen tuollainen muutaman hetken kestänyt heltyminen. Jokin ovi aukeni, ja se pelasti heidät. He astuivat aitioonsa.

— Minä olen hukannut elämäni, sanoi Isabella, aition avaajattaren lähestyessä avain kädessä.

Koko lopun iltaa istui hän omituisesti turtuneena, unohtaen kaiken kauneutensa mahdin ja surren elämäänsä. Ja hän inhosi pukuansa ja jalokiviänsä ja olisi sydämensä halusta vaihtanut ne rakkauden ihanaan köyhyyteen. Koko lopun iltaa hänen voittajansa, masentuneempana ja heikompana kuin voitettu, katseli hurmaantuneena tuota kauneutta, jota hän ei koskaan omistaisi. Ennen sammumistaan hänen intohimonsa vielä poltti häntä. Ennenkuin hän varmoin askelin lähti astumaan kohtalonsa mutkatonta tietä, kääntyi hän heittämään viimeisen surumielisen silmäyksen hekuman jälkeen.

Lähdettäessä auttoi hän Isabellaa pukeutumaan valkoiseen silkkivaippaan, joka peitti niskan ja hartioiden hohtavan alastomuuden. Vasta silloin hän iloitsi siitä, että oli pysynyt itsensä herrana ja ajatteli vapautunein mielin sitä puhdasta ja ylpeää neitoa, joka omisti hänen yhdellä haavaa niin urhean ja heikon miehensydämensä.

Rouva de Marthenay oli tuskin vaihtanut sanaakaan Jean Berlier'n kanssa. Tämä luuli hänen olevan huolissaan miehestään, jonka yleisesti huhuttiin menettävän suuria summia Klubissa ja Kukkahuvilassa, ja joka vielä lisäksi saattoi itsensä huonoon huutoon seurustelemalla erään liiaksi silmäänpistävän "puolihienoston" naisen kanssa — joita vilisemällä vilisee Aix-les-Bains'issa. Mutta Alice eli vastustamatta ilotonta elämäänsä, kokonaan alistuneena ja jo ennakolta ajatellen ja odottaen pahinta. Mitäpä hän välitti omaisuudestaan ja kelvottoman puolison uskollisuudesta? Hän ei odottanut enää mitään iloa elämältä. Hän oli liian hieno ja herkkä luonteeltaan, jotta huvitukset olisivat hänelle voineet korvata hänen kotinsa autiutta ja sydämensä tyhjyyttä. Vain hänen pikku tyttönsä esti häntä epätoivoon vaipumasta. Ja hän kasvatti sitä ylenmääräisellä hellyydellä, huomaamatta, että hän siten teki, hänkin vuorostansa, lapsensa aseettomaksi elämän koettelemuksia vastaan.

Mutta tänä iltana Jean'in näkeminen toi tuskallisen selvästi hänen mieleensä kohtauksen Chênaie'n metsässä, sekä ettei hän ollut kyennyt omistamaan itselleen onnea helpon taistelun hinnalla tai edes lupaamalla odottaa kauan ja kärsivällisesti. Hän olisi tahtonut kysellä Jean'ilta majuri Guibert'in kuolemasta. Mutta hän ei saanut kysytyksi. Eikö jo sen kysymyksen tekeminenkin olisi ollut velvollisuuden pettämistä? Ylen tunnontarkkana raskautti hän salaista leskeyttään vielä tällä uudella kärsimyksellä.

Siten hän ei koskaan saanut tietää, että Marcel'illa kuollessaan oli povellaan sinisilmäisen pikku tytön kuva, joka oli saattanut hänen ylpeästi halveksimaan kuolemaa.

VII.

Jean auttoi enonsa vaunuihin, jotka hän oli käynyt hakemassa kaupungista. Vanhus oli lievetakissa, silkkinen kaulaliina vanhan ajan tavan mukaan useampaan kertaan kiedottuna kaulan ympäri, kädessä helmenharmaat hansikkaat ja hopeanuppinen kävelykeppi.

— Nämä hienot pukimet vaivaavat minua, sanoi hän ystävällisesti sisarenpojalleen. Ja ikäänkuin olisi hän ollut lähdössä jollekin pitkälle matkalle, antoi hän vielä muutamia määräyksiä ruusupensaittensa suhteen.

— Johan nyt, vakuutti pieni mies tarmokkaasti. Vaikkapa kauneimmat ruusuni sillä aikaa kuihtuisivat, toimitan minä asian, niin että sinä olet tyytyväinen.

Herra Loigny oli lähdössä Maupas'han pyytämään rouva Guibert'iltä Paulan kättä sisarenpojallensa. Kun vaunut olivat tien käänteessä kadonneet näkyvistä, ei Jean, joka tunsi itsensä kärsimättömäksi ja levottomaksi, palannutkaan Ruusuhuvilaan, vaan alkoi verkalleen astua samaa tietä. Siten kohtaisi hän pikemmin puhemiehensä tämän palatessa ja ennättäisi ehkä ennen iltaa käydä itsekin Maupas'sa ja puhua hänen kanssaan, joka silloin olisi hänen morsiamensa. Hän tarkasteli aurinkoa, joka hiljalleen painui Lépine'n vuorta kohden.

"Nämä heinäkuun illat ovat kaikkein pisimmät", sanoi hän itsekseen lujentaakseen aiettansa.

Aix'issa viettämänsä illan jälkeen oli nuori mies perin pohjin tutkinut sydämensä tunteita. Hän rakasti Paulaa hänen mielenuljuutensa ja arvokkuutensa vuoksi ja myös sen salaisen vetovoiman vaikutuksesta, jota meissä herättävät kasvojen piirteet, silmien väri, hiusten paino, vartalon solakkuus, koko tuo ainoanlaatuinen sulous, joka ilmenee siinä naisessa, jossa näemme tulevaisuutemme ilon ja rauhan tai sen turmiollisen ja suloisen tuskan. Hän tunsi, että hänen valintansa hyväksyi koko yhtämittainen menneisyys ja kokonainen suku, jonka traditsionia ja vaivannäköä hän onnellisesti jatkaisi. Tuo järkevä, liekkisilmäinen nuori tyttö herätti tietenkin hänen sydämessään hehkuvaa hellyyttä. Mutta ennenkaikkea hän auttoi häntä toteuttamaan elämän todellista tarkoitusta, joka ei ole siinä, että asettaa itsensä omaksi päämääräkseen, vaan siinä, että epäitsekkäästi ja tehokkaasti toimien sijoittautuu liittymäkohdaksi edesmenneiden ja jälkeentulevaisten sukupolvien välille. Ja mistäpä saattoi hän löytää jalomman, uljaamman, luotettavamman ja järkevämmän elämänkumppanin? Paula oli kasvanut kuin kukkanen, jonka juuret imevät voimaa hedelmällisestä maaperästä. Hänen sukuperänsä takasi hänen kuntonsa. Puhjetakseen täyteen kukoistukseensa ei häneltä ollut puuttunut kuin hiukkasen aurinkoa. Rakkaus varmaankin antaisi hänelle valoa ja lämpöä, ja mikä ilo nähdä hänen puhkeavan kukkaan ja olla itse hiukkasen siihen syynä, ja saattaa tuo liiaksi koeteltu nuori nainen nauttimaan kerkeästi kiitävien päivien ihanuutta, ennenkuin ne kaikki olivat ohitse!

Hän kyllä voittaisi Paulan rakkauden, ehkäpä Paula häntä jo rakastikin. Huolimatta immen arvokkuudesta ja hillitystä käytöksestä oli Jean luullut huomanneensa joitakin kevyitä merkkejä noista salaisista tunteista, kuten poskien punastumista, ripsien liian kiireellistä räpyttelemistä ja varsinkin epätahallista lempeyttä tuossa katseessa, joka niin puhtaana, niin vilpittömänä ja niin lujana kohdistui häneen. Ja kaivellessaan esiin muistojaan tuntui hänestä kuin olisi hänellä jotakin osaa siihen vastenmielisyyteen, jota Paula joka tilaisuudessa oli osoittanut Isabella Orlandi'a kohtaan. Isabella Orlandi'a hän ei ollut enää tavannut, eikä hän tahtonutkaan tavata häntä enää. Hän tunsi vielä taikauskoista pelkoa häntä kohtaan ja koetti olla ajattelematta tuota liian kaunista kuvaa, joka nöyryytti häntä, muistuttaen hänelle säälimättömästi hänen omaa heikkouttaan. Paula Guibert'in rakkaudesta hän sitävastoin tunsi saavansa voimaa kaikkien esteiden ja vastusten voittamiseen. Eikö todistakin todellista rakkautta tuo sielunvoimiemme kohoaminen ja tuo luottamus, jota se meille itseemme antaa?

Toisiakin päätöksiä hän oli tehnyt, ratkaistuaan sydämensä asian. Avioliitossa rakkaus ei eristäydy aineellisesta ja yhteiskunnallisesta elämästä, ja siitä syystä, kohtaamiensa vastuksien vaikutuksesta, se juuri on tullut ymmärtämään yleistä elämää, jota se suojelee, aivan toisin kuin intohimo, joka koettaa sitä unohtaa tai hävittää. Guibert'it eivät olleet varakkaita, ja hänen oma perintönsä supistui hyvin vähään. Tietenkin hänestä olisi sangen ikävää luopua sotilasurastaan. Hän rakasti tuota tointa, joka vaati itsensä kieltämistä ja kunniantuntoa, ja sitä ankaraa kuria, jonka alaiseksi siinä tahdon täytyi taipua. Se loistava menestys, jota hän jo aivan nuorena oli saavuttanut, antoi hänelle vielä lisäksi toiveita tulevaisuudenkin suhteen. Mutta hänellä ei ollut tuota vastustamatonta halua, joka pakottamalla pakottaa nuoria miehiä antautumaan jollekin määrätylle uralle, minkä ulkopuolella he vain tuntevat pahoinvointia ja ikävyyttä, sellaista halua, kuin esimerkiksi Marcel Guibert'illä. Eikä hän voinut olla ottamatta huomioon uuden kotinsa taloudellisia tarpeita.

Hän oli saattanut varsin vaivattomasti laatia elämän suunnitelmansa. Ollessaan vierailuilla Maupas'sa, oli usein ollut kysymys Etienne ja François Guibert'in asioista. Jokaisessa kirjeessään nuo nuoret miehet puhuivat yritystensä kukoistuksesta ja valittivat, etteivät voineet niitä laajentaa välttämättömäksi käyneen apulaisen puutteessa. Turhaan, he sanoivat, olivat he pyytäneet luokseen entisiä koulutovereitaan; nämä pitivät orjallisia virkatoimia parempina kuin riippumattomuutta, tahtoivat ennemmin elää keskinkertaisuudessa kuin mitään uskaltaa. Ja mitä enemmän Jean pääsi sydämensä tunteiden perille, sitä päättäväisemmin hän ajatteli: "Jos minä otan eron virastani, niin minä lähden, me lähdemme heidän luokseen". Tuo siirtolaisen elämä viehätti häntä juuri sen tarmon ja toimeliaisuuden vuoksi, jota se vaati. Hänessä oli aina ollut maahenkeä. Kaukaiset talonpoikaiset esi-isät taivuttivat häntä turpeen puoleen. Jos koti-ikävä ja armeijan kaipuu alkaisi häntä siellä kaukana vaivata, niin vahvistaisihan häntä rakkaus tuohon uuteen Ranskaan, jota hän olisi mukana luomassa, ja se miehekäs ilo, jota hitaasti ja kärsivällisesti raivatun ja viljellyn maan valloitus antaa. Ja ennenkaikkea häntä vahvistaisi vaimonsa rakkaus! Tuo tyttö, siitä hän oli varma, ei pelkäisi lähteä hänen kanssaan kaukaisille maille ja ottaa osaa hänen taisteluihinsa ja vaiheisiinsa. Vaaroja pelkäämättömän tohtori Guibert'in verta, tuon äidin verta, jota voittamaton usko ylläpiti kaikissa koettelemuksissa, virtasi sen immen suonissa, jota hän rakasti.

Rakastavien itsekkyydellä Jean unohti yhden ainoan olennon, tulevaisuuttaan suunnitellessaan. Tai pikemmin, hän aikoi tietämättään riistää tuolta olennolta hänen viimeisen tukensa ja hänen ilottomien päiviensä viimeisen lohdutuksen. Rouva Guibert'in sankarillisuus antoi hänelle uusia takeita luottaa Paulaan, joka oli sellaisen äidin tytär, eikä hän huomannut, että hän aikoi vaatia tuolta äitiraukalta kaikkein suurinta uhrausta, pyytää Niobelta hänen viimeistä lastaan, sitä, jota hän epätoivoisena puristaa rintaansa vastaan ja jota jumalat vielä olivat säästäneet…

Maupas'n tiellä Jean kulki onnea vastaan ihanan suvi-illan valaessa valoaan hymyilevään luontoon.

Vanha Mari vei herra Loigny'n vierassaliin ja riensi hakemaan emäntäänsä, mutisten itsekseen:

Mutta herra Loigny välitti viisi vanhasta palvelijattaresta, jota hänen hieno asunsa harmitti.

Hän oli juuri seisahtunut keskellä pöytää olevan ruusumaljakon eteen. Hän kumartui ja tarkasteli ruusuja niin läheltä, että hän näytti aivan vetävän niitä sieraimiinsa, ja yht'äkkiä hän alkoi tehdä eleitä suunnattoman hämmästyksen vallassa. Rouva Guibert tapasi hänet tässä omituisessa tilassa. Herra Loigny tuskin tervehti häntä, ja vieden hänet heti pöydän ääreen, hän huudahti:

— Tottakai teidän se täytyy tietää. Sanokaa heti. Ja hiukan kohteliaammin tuo kiihkoilija lisäsi:

— Poikani Etienne toi viimeksi kotona käydessään kaksi ruusunvesaa. Ne menestyivät hyvin täällä Maupas'n maaperässä. Nuo ovat niiden ruusujen kukkia. Ne ovat hyvin kauniita, mutta niillä ei ole tuoksua.

— Todellakin, niillä ei ole ensinkään tuoksua. Mutta se on yhdentekevää. Entä mistä tuli teidän poikanne Etienne?

— Tonkin'ista, Along'in lahden rannalta, joka on sangen rikasta kukista ja hedelmistä.

— Ahaa, se on kiinalainen ruusu. Aivan niin. Pitihän minun se arvatakin. Ettekä te tietysti tiedä sen nimeä. Ranskassa ei kukaan tunne kukkien nimiä.

Rouva Guibert hymyili puolustuksekseen, ja urhea luonnontutkija jatkoi jaaritustaan:

— Soittamaan sitä kyllä pitää nuorten tyttöjen oppia, niin että he sonaatteja remputtamalla voivat kiusata ensin isiään ja sitten aviomiehiään. Mutta kasviopin opetus lyödään kokonaan laimin. Ja kasvioppi, hyvä rouva, on kumminkin maan kaunistus, se pukee asuntomme kukkivaan ihanuuteen ja antaa rauhaa ihmismielelle. Siinä minusta on onnellista filosofiaa. Poistaakseni tämän aukon opetuksesta laadin minä nimiluetteloa kaikista ruusuista. Täytyy osata rajoittua; luonto on meille liian laaja. Mutta nuo nimitykset ovat useimmiten inhottavan jokapäiväisiä.

— Niinkö, sanoi umpimähkään rouva Guibert rukka, jonka ajatuksissa askarteli eräs toinen asia, mutta joka kuitenkin mielellään kuunteli noita päähänpistoja.

— Inhottavan jokapäiväisiä, sanon sen vieläkin. Naisten nimet ne varsinkin ovat hyväkkäitä! Ne eivät kuvasta puutarhojen mutkikasta ja viehättävää taidetta, eivät tuhansin eri muodoin ja tuhansin eri värein kukoistavaa kasvimaailmaa, eivätkä meidän tunteittemme vivahduksia, joihin olisi sopinut tehdä joitakin miellyttäviä viittauksia. Ne ovat hengettömiä nimiä, kuten maantieteen tai kemian nimitykset.

— Sitä asiaa minä en ensinkään ymmärrä, tunnusti rouva Guibert. Mutta kumminkin minä rakastan kukkia.

— Meillä ei ole kekseliäisyyttä, hyvä rouva. Ja sitten me olemme käyneet kalseiksi, luonnon loppumattomat ihmeet eivät enää meitä ihastuta eivätkä liikuta meidän mieltämme. Me istua kökötämme maailman kaikkeudessa kuin jossakin ruokasalissa. Tottumus ja hyöty on tylsyttänyt meidän tunteemme. Ja maailma on turhaan ihana, vaihtelevainen ja suloinen. Voi, uskokaa minua hyvä rouva, me emme pääse lähellekään kiinalaisia puutarhureja.

— Niin juuri, kiinalaisia puutarhureja. Tiedättekö, mitä jaloja nimiä he antavat kukkasille?

— He antavat nimiä, jotka ilmaisevat maan moninaista kauneutta.
Kuulkaahan muutamia: Kuutamossa uinuva vesi, Auringonpaiste metsässä,
Nukkuvan neidon ensimmäinen toivomus, ja tämä vasta on erinomainen:
Poveaan tarjoava neitonen.

Lempeästi vaikka hiukan kummastuksissaan rouva Guibert hymyili tuolle viattomalle hulluttelulle, ja koetti kääntää keskustelua toisaalle.

— Mitäs Jean'ille kuuluu? Emme ole nähneet häntä moneen päivään; hän on hylännyt meidät.

Hän aavisti, mitä tämä odottamaton vierailu tarkoitti. Ylenkatsoen kaikkia tuttavuuksia eleli herra Loigny puutarhassaan, kokonaan antautuneena sen hoitamiseen ja piti kanssakäymistä kasvien kanssa ihmisten seuraa parempana. Kun hän näin oli vaivautunut liikkeelle lähtemään, oli hänellä täytynyt olla jokin sangen tärkeä syy, eikä sinä saattanut olla mikään muu kuin kosinta. Liikutettuna ajatteli hän asialle lähtenyttä Paulaa, jota onni odotti hänen palatessaan.

Mutta tuo omituinen ruusujen rakastaja ei pitänyt kiirettä asiansa ilmoittamisella. Hän oli viimeinkin saanut vedetyksi maljakosta sen ruusun, joka hänen mieltään kahlehti.

Jean voi hyvin, vastasi hän välinpitämättömästi ja lisäsi heti: — Niin, niin, tämä laji on niin sanoakseni tuntematon Ranskassa. Minä otan sen luettelooni. Sallitteko minun, hyvä rouva, ottaa siitä mukaani tämä näytekappale?

— Olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä, lupasi kohteliaasti rouva Guibert, joka pelkäsi erehtyneensä ja vapisi toiveensa puolesta.

— Tuhansia kiitoksia, hyvä rouva. Minä riennän hoitelemaan sitä ennenkuin se lakastuu.

Kynnyksellä vanhus pysähtyi ja virkkoi salaperäisellä äänellä, joka sai säpsähtämään rouva raukan:

— Minä ilmoitan teille salaisuuden… Kekseliäästi ymppäämällä on minun onnistunut kasvattaa uusi ruusu. Saatte nähdä sen. Sillä ei ole vielä nimeä. Minä nimitän sen teidän tyttärenne mukaan. Sisarenpoikani ihastuu. Se saa nimekseen Rouva Paula Berlier.

Ja ilmaisematta asiaansa muulla kuin tällä eriskummallisella tavalla, pujahti vanhus tiehensä, pitäen kukkaa kädessään ja yhä sitä tarkastellen.

Nähdessään hänen poistuvan, ei rouva Guibert voinut olla hiukan hymyilemättä:

Jean, joka käveli enoansa vastaan, oli ennättänyt jo tammimetsään saakka, joka kasvoi molemmin puolin Vimines'in ahdetta. Hän kuuli jarruraudan pidättämien pyörien kirskunaa, ja pian alkoivat vaunutkin pilkoittaa oksien välistä. Kärsimättömänä nousi hän kiireesti ylös ahdetta.

Herra Loigny huiskautti voitonriemuisena kukkaansa, mikä heti sai nuoren miehen rauhoittumaan.

Vanhus pudotti varren, jota hän niin huolellisesti oli pitänyt kädessään, kävi molemmin käsin kiinni päähänsä ja valitti lohduttomana:

— Voi hyvä Jumala! Minä olen hullu, minä olen pähkähullu. Minä unohdin sinun asiasi.

Vanhus seurasi häntä silmillään aina tien käänteeseen saakka. Sitten pyyhki hän kasvojaan, antoi kuskille lähtömerkin ja palasi ensimmäistä kertaa elämässään apealla mielellä Ruusuhuvilaan.

Jean tapasi rouva Guibert'in Maupas'n puutarhassa. Nähdessään Jean'in, vetäytyi hänen suunsa lempeään ja arkaan hymyyn. Ja Jean tunsi heti mielensä rauhoittuvan.

Hyvää päivää, Jean. Teidän enonne kävi vierailulla minun luonani.
Tiesittekö siitä?

— Tiesin, rouva Guibert. Hän tuli minun lähettämänäni, mutta hän unohti kokonaan asiansa. Niin vähät hän siitä välitti.

— No, no, älkää olko kova häntä kohtaan. Ja hiukan aran lempeästi otti hän nuorta miestä kädestä:

He istuivat puiden alle kivipöydän ääreen. Jean suuteli hänen kättään.
He olivat jo täydellisesti ymmärtäneet toisensa.

— Te tiedätte siis, että minä häntä rakastan, sanoi nuori mies liikutettuna.

— Hän kyllä ansaitseekin rakkautta, vastasi Paulan äiti, joka ajatteli tuota uutta tulevaisuutta.

— Minä luulen, että olen häntä aina rakastanut. Minä vain en ole tuntenut sydäntäni. Kun on liian nuori, ei erota selvästi elämänsä päämäärää… Ja minä rakastan häntä myös iäti.

— Niin, sanoi äiti vakavasti. Ennenkuin sitoo itsensä ikuisilla siteillä, pitää olla varma itsestään. Ja minä luotan teihin.

— Paulassa elää Marcel'in uljuus ja hänen ylevyytensä. Minä kiittäisin kohtaloa, jos se olisi varannut minulle hänelle rakkautensa.

— Jumalaa meidän tulee kiittää, Jean. Häneltä yksin me saamme voimamme. Niin kyllä, Paula on erinomainen lapsi. Vaikka olenkin hänen äitinsä, voin sen ylpeänä sanoa. Minä annan hänet teille iloisin mielin. Enhän ole teitä aina osannut erottaakaan omista pojistani. Ja olettehan te ollut kuin veli Marcel'ille.

— Voi, rouva Guibert! Teidän sananne ovat minulle kovin suloisia…
Mutta hän?

— Älkää olko levoton, Jean. Paula kyllä suostuu, luulen varmasti niin. Mutta teidän pitää kumminkin kysyä häneltä itseltänsä… Kai te olette jo tarkoin miettinyt tulevaa kotianne? Me emme ole rikkaita, tiedättehän sen. Poikani Etienne ja minä annamme Paulalle, jos hän suostuu rupeamaan teidän vaimoksenne, Maupas'n tilan tulot. Se ei tuota paljoa sen perästä kuin viiniköynnökset on katkottu. Meillä ei ole enempää.

— Antakaahan kun selitän. Minä haluan vetäytyä syrjään. Minä tarvitsen niin vähän elämiseeni. Etienne, jolleka se on mahdollista, antaa minulle vuotuisen eläkkeen, eikä tahdo sitä lakkauttaa, vaikka olen häntä hartaasti pyytänyt. Teidän tulee ajatella tulevaa perhettänne, Jean.

— Voi, rouva Guibert, mikä aarre voikaan vetää vertoja Paulan sydämelle. Mutta älkää luulkokaan, että minä suostun teidän liian jalomieliseen tarjoukseenne. Minä olen jo ajatellut meidän aineellista tulevaisuuttamme. Etienne tarvitsee apulaisen Tonkin'iin. Kaikissa kirjeissään hän pyytämällä pyytää liikekumppania avuksensa liian laajojen yritystensä hoitamisessa. No niin, minä tarjoan hänelle apuani. Algeriassakin minä harrastin maanviljelystä koskevia asioita. Minä lähden. Kirjoitin hänelle viime kuussa.

— Niinkö? Sinne kauasko aiotte viedä vaimonne? Sillä hetkellä Jean katsoi portaiden tasanteelle, jonne Paula juuri oli ilmestynyt. Eikä hän nähnyt kahta kyyneltä, jotka vierivät rouva Guibert'in poskille. Kun hän taas kääntyi päin, oli äiti parka jo valmis tähän uuteen uhraukseen, jota elämä häneltä vaati, ja hän vastasi lujalla äänellä:

— Jumala siunatkoon teidän suunnitelmianne! Kas tuossa tulee Paula, Jean. Hän on liian nuoresta asti elänyt yksinäisyydessä ja surussa. Hänen tarvitsee saada maistaa onnea. Kuinka onnelliseksi teidän rakkautenne hänet tekeekään. Hän saa tuntea olevansa nuori, minkä hän jo oli unohtanut. Minä annan teille luvan, Jean, sanoa hänelle, että häntä rakastatte.

Hiljempaa hän lisäsi, sillä Paula lähestyi, eikä Jean kuullutkaan hänen sanojansa:

Suorana ja solakkana astui Paula pihan poikki ja tuli heidän luokseen kastanjien siimekseen. Hiukan jäykän näköisenä mustassa puvussaan tervehti hän nuorta miestä, joka oli noussut seisomaan ja tuli häntä vastaan. Kevyt punerrus helähti hänen poskilleen ja hänen tummat silmänsä kirkastuivat. Hän suuteli äitiään:

Rouva Guibert katsoi heitä molempia äidillisellä katseellaan. Hän nousi olkituolista, jossa hän oli istunut ja sanoi:

— Minä menen sisälle pitämään huolta päivällisestä. Suottehan sen anteeksi, Jean. Nyt on niin kaunis ilta. Sinä et ole koko päivänä ollut ulkona, Paula. Teidän pitäisi mennä yhdessä kävelemään, ennen kuin aurinko laskee. Menkää Montcharvin'in metsään asti ja tulkaa sitten takaisin. Tulkaa pian, lapseni.

Liikutettuna ja luottavaisena heitä katsellessaan, ei hän voinut olla kutsumatta heitä lapsiksensa. Hän näki heidän poistuvan rinnakkain ja ripein askelin kastanjatietä.

"Kuinka kookas minun tyttöseni onkaan", sanoi hän itsekseen. "Jean on häntä vain puolta päätä pitempi. Ja kumminkin hän on pitkä mies. He ovat kauniita molemmat."

He katosivat puiden pimentoon. Hitaasti, tuntien sydämensä hyvin raskaaksi, astui vanha rouva sisään, ja valmistuen tähän viimeiseen uhraukseen, toisti hän itsekseen:

"Rakas pikku Paula, jonka minä olen menettänyt!… Tule onnelliseksi. Tyttären hellyydelläsi olet hyvin sen ansainnut. Tule onnelliseksi; muuta en minä pyydä Jumalalta."

Toisella puolella Vimines'in tietä kiertelee niittyjä polku, jonka poppeliaita erottaa jyrkkärinteisestä Forezan'ista, ja vie Montcharvin'in arentitilalle. Paula ja Jean kulkivat sitä. Nuori tyttö astui edellä.

— Mennäänpäs saarnimetsään saakka, sanoi hän. Oksien välistä saamme katsella, kuinka iltarusko välkehtii vuorilla.

Ja hän näytti Paulalle vanhaa puunrunkoa, jota käytettiin penkkinä. Koskaan ei Paula enää ollut sillä istunut, sen jälkeen kuin hän viimeistä kertaa oli ollut kävelemässä Marcel'in kanssa. Tuon muiston valtaamana hän epäröi. Hän ei aavistanutkaan, mitä Jean aikoi sanoa. Tottumaton kun oli ajattelemaan itseänsä ja alistunut siihen kohtaloon, joka häntä köyhänä odotti, ei hän enää kuvitellutkaan mielessään rakkautta ja avioliittoa. Hän luuli ikipäiviksi tukahduttaneensa muinaiset tunteensa, jotka ennen vanhaan olivat hänelle tuottaneet turhaa kärsimystä, ja hän valvoi tarkasti ylenkatsottua sydäntään. Hän suostui istumaan. Hetken istuivat he vaiti vieretysten. Aurinko oli kadonnut liian lähellä kohoavan vuoren taakse. Ympärillään he tunsivat illan laskeutuvan kuin pyhänä rauhana yli maan. Heidän jalkojensa juuressa lainehti pehmeästi vainion kypsä vilja. Kauempana vaipuivat majesteetillisina uneen metsän puut, kooten yhteen lehviänsä. Ja taivaan rannalla vielä valossa kylpevät Revard'in kukkulat hehkuivat ruusunpunaisin ja violetin vivahduksin.

Luonnossa vallitseva rauha tuntui Jean'ista kuin onnen enteeltä, ja se enensi hänen mielensä liikutusta. Hän katsoi vieressään istuvaa neitoa ja iloitsi siitä, mitä hänellä oli sanottavana.

Paula muisti kirvelevän selvästi, mitä Marcel lähtöpäivänään oli hänelle sanonut, heidän istuessaan tällä samalla puunrungolla: Älä sure, Paula, sanoi tuo iäksi vaiennut ääni, älä sure; sinä tulet vielä kerran onnelliseksi. — Jean'in palaamisesta saakka oli hän ilman katkeruutta ja heikkoutta suostunut elämäänsä. Olipa hän alkanut tuntea jonkinlaista stoalaista onneakin, joka teki hänelle hyvää niin monien kohtalon kolausten jälkeen. Sitäköhän onnea Marcel oli tarkoittanut? Ja iltahetken rauhallisuudessa heräsi hänen sydämessään toisenlaisenkin onnen hämärä kaipuu. Eikä hän tietänyt, että hetki oli tullut.

— Tekö, Jean! Se on pahasti tehty. Ette ole vielä kolmeakymmentä täyttänyt, teillä on kunnialegioonan nauha ja aiotte jättää sotilasuranne! Mitä olisikaan Marcel sanonut?

— Marcel olisi hyväksynyt minun tekoni, Paula. Sillä minä palvelen edelleenkin Ranskaa, toisella tavalla vain, joka ei ole vähemmän hyödyllistä. Sotilaasta minä muutun siirtolaiseksi. Olen kirjoittanut Etienne veljellenne, jolla ei ole riittävästi työvoimia Tonkin'issa. Aion lähteä hänen luokseen.

— Vai niin, virkkoi Paula. Onpa se heille hauskaa! He tietävät, kuinka läheiset ystävät te ja Marcel olitte. Te puhutte heille hänestä, niinkuin olette meillekin puhunut. Saatte nähdä veljeni lapsetkin. Tutustutte niihin ennen kuin minä.

Hämärä peitti jo lakeuden ja alkoi hiipiä ylös vuorten rinteitä. Kaukana Bourget'n järvellä leijaili punertavaa sumua, joka asteittain yhtyi taivaan ruusunpunaan ja kultaan. Ilta laskeutui kuin siunaus yli liikkumattoman maan.

— Teidän veljenne iloitsisivat paljon enemmän, jos tietäisivät minun toisenkin suunnitelmani.

Hän katsoi Paulaan, ja näki hämmästyksekseen, ettei tämä aavistanut mitään. Hän ihaili sellaista itsensä unhottamista ja syvän vakavasti ja hellästi virkkoi hän viimein seuraavat ratkaisevat sanat:

— Paula, minä rakastan teitä. Tahdotteko tulla minun vaimokseni ja seurata minua sinne kauas?

Hämmästyneenä Paulakin nousi vuorostansa ja kävi kalmankalpeaksi.
Sydämen kuohunnalta oli hänen vaikea hengittää. Mutta hän vaikeni.

— Minä rakastan teitä, Paula. Ettekö sitä tietänyt. Ettekö sitä edes aavistanut? Palatessani Algeriasta näin, kuinka te olitte rohkea… ja kuinka te olitte kaunis. Niin juuri, älkää väittäkö vastaan. Saharaa matkatessamme sanoi Marcel minulle usein, kun puhelimme Savoijista, että te olitte äitinne tuki ja turva. Kun minä erämaassa, tarmokkuuttani kannustaakseni, etsin jotakin lohdullista ja miehuullisuutta herättävää kuvaa, ajattelin minä teitä. Minä ymmärrän nyt, että minä olen teitä aina rakastanut siitä asti kuin yhdessä leikittiin ja minä nauroin teidän pitkille mustille hiuksillenne. Minun onneni on teidän käsissänne, Paula, ettekö tahtoisi antaa sitä minulle?

Paula ei vastannut. Hän oli niin kalpea, että näytti kuin viimeinenkin veripisara olisi vuotanut kuiviin hänen suonistansa. Jean tarttui hänen käteensä, eikä Paula vetänyt sitä pois. Hän odotti luottavaisena ja tyynenä, sydän toivosta paisuvana.

Paula katseli mitään näkemättä rauhallista maisemaa. Revard'in huiput lakkasivat hehkumasta auringon mentyä mailleen.

Eikö Marcel juuri tällä paikalla ollut luvannut hänelle onnea, illan yhtä tyynenä ja kirkkaana lähestyessä?…

Kun Paula yhä vaikeni, tunsi Jean äärettömän tuskan kouristavan sydäntänsä. Muuttuneella äänellä toisti hän kolmannen kerran:

— Paula, minä rakastan teitä. Miksi vaikenette? Vastatkaa minulle, minä pyydän sitä.

— Ei, ei, minä en tahdo, kuiskasi hän. Nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä ja hän pakeni juoksujalkaa taloon päin.

Silloin Jean tunsi yön laskeutuvan sydämeensä. Hän alkoi halveksia elämää, jota hän oli rakastanut, ja hän kadehti Marcel'ia, joka makasi Afrikan hiekassa, Marcel'ia, jonka ikuinen rauha oli tavoittanut.

VIII.

Rouva Guibert odotti portailla lastensa palaamista. Hänen käsivartensa olivat ristissä rautaisella käsipuulla, ja toisella kätkössä olevalla kädellään hypisteli hän rukousnauhaa, huulten supistessa Ave Marioita. Syvä rauha, yhtä syvä kuin se, joka peitti uinuvan maan, asui nyt hänen kasvoillansa, joita kyyneleet olivat kostuttaneet.

Hän näki Paulan palaavan nyyhkyttäen ja poissa suunniltansa, ja turhaan koetti hän häntä pidättää sanoen:

Rouva Guibert astui muutaman askelen hänen jäljestänsä. Sitten muutti hän mielensä ja pysähtyi. Hän heitti huivin hartioilleen, astui alas portaita ja lähti kulkemaan puistotietä, koettaen kaikin voimin jouduttaa vapisevia askeleitaan. Hän asettui odottamaan maantielle avonaisen porttaalin eteen.

"Ei hän ole vielä voinut mennä ohitse", sanoi hän itsekseen. "Paula palasi niin nopeasti."

Hän tarkasti tyhjää tietä, jota auringon viime kajastus valaisi. Hänen ympärillään heinäsirkat vain sirkuttivat kimeää, keskeymätöntä valitustaan ja sihahtivat toisinaan hevoskastanjien raskaat lehdet, kun tuuli niitä satutti toisiaan vastaan.

Muutaman hetken levottomana odotettuaan näki hän nuoren miehen hahmokuvan polulla, joka kiertää Monthcharvin'in vainioiden viertä. Nuori mies kulki pää riipuksissa ja masentuneen kumaraisena. Kun hän tuli lähelle, näkyi selvästi, kuinka surulliset hänen kasvonsa olivat. Tuskaansa vaipuneena Jean ei huomannut Paulan äitiä, joka seisoi kivisen pylväsrivin vieressä hänen oikealla kädellään. Kulkiessaan ohi, kuuli hän hiljaa huudettavan:

Hän hämmästyi kuullessaan nimeään mainittavan, käänsi päätään ja huomasi vanhan rouvan, joka hymyili hänelle lempeästi. Jean tervehti ja tuli lähemmäksi.

— Jean, antakaa minulle käsivartenne. Mennään sisään. Ilta tulee, ja alkaa jo tuntua viileältä.

— Ettekö tiedä, rouva Guibert, että minä en enää saa tulla teille.
Mutta minä saatan teidät portaille asti.

Iltataivaan kultaiset välkkeet koettivat yhtyä kastanjoiden paksujen runkojen lomitse. Päivä jatkoi itsepintaisesti taisteluaan pimeyttä vastaan. He astuivat puistotien narskuvalla sannalla, hitaasti ja äänettöminä.

— Tulkaa sisään. Minä haluan puhua teidän kanssanne. Paula ei ole salissa.

Jean koetti panna vastaan, mutta taipui sitten välinpitämättömänä ja seurasi rouva Guibert’iä. Hän näytti kuolemaantuomitulta, joka ei usko papin lohdutuksia, mutta kuuntelee niitä kumminkin.

Kun Jean oli sulkenut oven, kääntyi rouva Guibert häntä kohden, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häneen kirkkailla silmillään.

— Jean, rakas Jean, ettekö te ymmärrä? Tämä hellä vastaanotto tyynnytti Jean'in tuskaa, mutta murti lopunkin hänen lujuuttaan, ja hän oli vähällä ratketa itkuun.

— Voi ymmärränhän minä, sanoi hän. Hän ei rakasta minua. Ja minä rakastan häntä niin suuresti.

Rouva Guibert päästi irti nuoren miehen kädet, nojasi pöytää vastaan ja näytti miettivän. Mitä hän nyt aikoi uskaltaa, oli hyvin vakavaa. Saattoiko hän päättää tyttärensä sydämestä? Ja oliko hän varma, hän puolestansa, että oli oikein ymmärtänyt?

Hän katseli tuota nuorta miestä, jota hän toivoi pojaksensa, ja ajatteli hänen urhoollista ja rehellistä menneisyyttään. Mutta varsinkin hän ajatteli Paulan tulevaisuutta ja hehkuvaa sydäntä. Rauhoittuneena hymyili hän Jean'ille ja sanoi vihdoin:

— Ei, rouva Guibert, sitä hän ei tee. Älkää koettakokaan selitellä.
Antakaa minun lähteä.

— Paula rakastaa teitä. Ettekö ymmärrä, että hän uhrasi itsensä minun tähteni?

— Teidän tähtennekö? Miksi? Ja katse tarkkaavaisena tuijotti hän rouva Guibert'iin. Hänen nuoruutensa ei tahtonut tyytyä tappioon, ja jo sykähdytti uusi toivo hänen sydäntään. Mutta rouva Guibert ei hämmästynyt, vaikkei Jean ymmärtänytkään, mitä hän tarkoitti, ja melkein anteeksi pyytäen hän selitti:

— Hän ei tahtonut jättää minua, Jean. Ja senvuoksi hän juoksi pois itkien. Mutta hän rakastaa teitä: ilmaisivathan sen hänen kyyneleensäkin.

Käsittäen viimein itsekkyytensä, seisoi nuori mies typertyneenä tuon naisen edessä, jonka olemassaolon hän oli unohtanut, jolle hän valmisti yksinäisyyttä ja joka äsken ei ollut sanonut hänelle valituksen sanaakaan, kun hän pyysi häneltä hänen viimeistä lastaan.

— Hän ei tahtonut jättää minua yksin. Ja heikko hymy huulillaan hän lisäsi:

Jean vaikeni yhä ja koetti taistella syvää liikutusta vastaan, joka pyrki valtaamaan hänet. Vanha äiti jatkoi lempeällä ja varmalla äänellään:

— Hän oli väärässä, Jean. Hän rakasti minua, ennenkuin hän rakasti teitä. Nyt te olette hänelle rakkaampi, eikä hän tiedä sitä vielä. Hän on ollut minun iloni, minun tukenikin. Saatte vielä nähdä, kuinka suurta rakkautta se lapsi kykenee tuntemaan. Hän rakasti minua niin, että tahtoi uhrata itsensä. Mutta minä en tahdo sitä, Jumala ei tahdo sitä.

Hän näki että nuori mies vain vaivoin pidätti kyyneleitään, ja tarttui hänen käteensä.

— Hän katsoo taaksepäin, ja eteenpäin on elettäessä katsottava. Vanhemmat voivat elää lastensa hyväksi, mutta ei päinvastoin. Se on luonnonlaki. Se on Jumalan tahto. Älkää itkekö, Jean; hän tulee teidän vaimoksenne. Minä menen hakemaan hänet tänne. Mutta luvatkaa minulle vieläkin, että häntä hellästi rakastatte, häntä aina suojelette, teette hänet onnelliseksi. Minun pikku Paulani on sen niin täysin ansainnut.

Jean ei voinut enää pidättää kyyneleitään. Kunnioituksen ja hellyyden kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä tuollaista itsensäkieltämisen ihmettä nähdessään. Täynnä kunnioittavaa ja intohimoista ihailua yhdisti hän ajatuksissaan äidin ja tyttären, jotka olivat yhtä yleviä kumpikin molemminpuolisessa onnen unhotuksessaan. Eikä hän rakkautensa sokaisemana ollut aavistanutkaan, että tämä rakkaus, julmana kuin ennenmuinoin jumalat, pakoitti jaloimman, murtuneen sydämen edeskantamaan sovintouhrinsa. Tunteensa valtaamana kumartui hän ja painoi huulensa tuota jaloa kättä vastaan, joka piteli hänen kättään.

— Minä tahtoisin polvistua teidän eteenne, kuiskasi hän. Olkaa siunattu kaikkien naisten seassa.

— Mutta minä en ota vastaan teidän uhraustanne. Me jäämme Ranskaan teidän luoksenne. Paula ei lähde teidän läheisyydestänne.

Mutta rouva Guibert oli jo salin toisessa päässä, avasi oven ja katsahti kynnykseltä taakseen.

Hän kulki oman huoneensa läpi ja astui hiljaa tyttärensä huoneeseen. Avoimesta akkunasta valahti sisään kukkien tuoksun mukana illan sammuva ruskotus ja heijastui peilistä vehreyden kera. Sen valossa näki hän Paulan keräksi kääriytyneenä istuvan vuoteensa jalkopäässä ja itkevän menetettyä onneaan. Hän oli menettänyt sen omasta tahdostansa ja empimättä, mutta nyt se kangasti hänelle kuin luvattu maa, jonne hänen jalkansa ei koskaan saanut astua. Ja katkerasta kaipuustaan, vanhasta ja sitkeästä rakkaudestaan, jota kukaan ei koskaan ollut aavistanut, eikä koskaan saisi aavistaa, tuosta rakkaudestaan, jonka hän oli aikoja sitten luullut tukahduttaneensa, mutta joka taas leimahti henkiin hänen tuskastaan, huumautui hän niin, että toivoi kuolemaa.

— Paula, sanoi rouva Guibert Mitä sinä itket? Ole uljas onnessa, niinkuin olet ollut koettelemuksissakin:

Nuori tyttö hypähti pystyyn ja turvautuen hiipivään hämärään, joka lievensi hänen liikutuksensa merkkejä, puolusti hän heti menettelyään:

— Sinä et tiedä, äiti, mitä on tapahtunut. En rakasta häntä. Mutta… hänen pyyntönsä tuli niin odottamatta ja oli niin omituinen, että minä menin hiukan pyörälle päästäni. Se oli ensimmäinen kerta, äiti, ymmärräthän… Mutta minä en rakasta häntä, en vähääkään… En voinut tehdä toisin.

Äiti katseli sanomattoman hellästi tytärtään, ikäänkuin hän olisi mielessään mittaillut tuon rakkauden koko laajuutta, joka ei tahtonut tunnustaa olemassaoloaan ja joka epätoivoon asti taisteli ilmituloaan vastaan.

— Tule minun kanssani, Paula, sanoi hän vihdoin. Jean ei sanonut sinulle kaikkea. Taikka sinä lähdit niin nopeasti. Hän ei ennättänyt ilmoittaa sinulle, että minä tulen teidän mukaanne, kun te lähdette.

Kuin kukkaset sadekuuron jälkeen heloittavat auringossa, joka muuttaa niiden vesipisarat kimalteleviksi jalokiviksi, niin kirkastuivat Paulankin kyyneleiset kasvot. Hän heittäytyi äitinsä kaulaan. Jos rouva Guibert vielä olisikin ollut epätietoinen tyttärensä salaisuudesta, niin tämä äkkinäinen muutos olisi sen hänelle ilmaissut.

— Pikku äiti, onko se ihan totta? Kuinka onnellisiksi tulemmekaan siellä kaukana!… Minä rakastan sinua.

Rouva Guibert hymyili; hän ymmärsi, etteivät nuo kolme ikuista sanaa häntä tarkoittaneet.

— Tiesinhän minä sen, kuiskasi hän hiljaa, silitellen tyttärensä poskea, niinkuin ennen tämän pienenä ollessa.

Liikutettuna katseli hän, kuinka tyttärensä onni puhkesi kukkaan, ajatellen että hänenkin oli sallittu sitä osaltansa edistää. Ja hän kiitti hiljaa Jumalaa, joka täytti hänen toivomuksensa.

Nuori tyttö punastui, mutta hämärä esti sen näkymästä. Kultainen kajastus sammui jo peilistä.

— Mennään hänen luokseen, sanoi rouva Guibert. Ja hän talutti Paulan saliin.

Hän yhdisti itse molempien kihlattujen kädet. Mutta nämä eivät katsoneet toisiinsa. Sama tunne paisutti kummankin rintaa. Ensimmäisenä Jean nosti silmänsä. Paulan vuodattamat kyyneleet olivat vähentäneet hänen kasvojensa kauneutta, mutta ne olivat myös poistaneet niiden ylpeän ilmeen ja tehneet ne nöyremmiksi ja liikuttavammiksi. Ja Jean rakasti häntä vielä enemmän hänen naisellisen heikkoutensa vuoksi.

— Saanko minä uskoa onneeni, virkkoi hän vihdoin. Kuin huokauksena kuului vastaus:

Paula toisti samat sanat, ja hänen äänensä oli kuin tuskin kuuluva kuiskaus:

Hän kohotti nyt silmänsä vuorostansa, ja he hymyilivät toisillensa. Mutta heti katsahti Paula äitiinsä ja varmentuneena riemussansa hän virkkoi:

— Äiti tulee meidän mukanamme Tonkin'iin. Me yhdymme siellä kaikki, paitsi Margareeta sisko, joka on luostarissa.

Jean ymmärsi silloin, mitä äärimmäistä keinoa äiti oli käyttänyt tyttärensä tunteiden selville saamiseksi. Ja vaikkei hän oikein uskonutkaan tuon lähdön todenperäisyyttä ja vaistomaisesti aavisti, että se oli vain jalomielistä valhetta, oli hän suuresti iloitsevinaan molempien naisten kanssa.

— Lapseni! Minun rakkaat lapseni, sanoi heille rouva Guibert. Jumala on antanut meille suuren ilon. Vuodattakoon Hän siunaustansa teidän, teidän uuden kotinne, teidän jälkeläistenne ylitse! Jean, suudelkaa morsiantanne.

Nuoren miehen huulet koskettivat vielä kosteata poskea. Niin liittyi murheen jälkiä heidän ensimmäiseen hyväilyynsä, joka siten oli kuin heidän tulevan yhdyselämänsä, sen onnen ja koettelemusten vertauskuva.

Rouva Guibert oli vetäytynyt salin perälle ja katseli Marcel'in valokuvaa. Mutta tänä myöhäisenä hetkenä näki hän pikemmin sisäisillä silmillään, kuin tuosta kuvasta poikansa piirteet. Jean ja Paula tulivat hänen luokseen.

— Marcel olisi tyytyväinen, virkkoi nuori mies. Minä luulen nyt, että hän tunsi minun sydämeni, ennenkuin minä itse.

Ja Paula muisteli veljensä sanoja: Älä sure, Paula, sinä tulet vielä kerran onnelliseksi… Näkikö hän, joka kantoi turman merkkiä otsallaan ja niin vakavin askelin astui kuolemaa kohden, näkikö hän silloin toiseen maailmaan tähystävillä silmillään tulevaisuuden, ja täytyikö olla itse elämästä irtautunut, voidakseen saada selville sielujen heimouden ja kohtalon salaisuuden?… Ja sisaresta tuntui suloiselta ottaa jumaloitu veli liittolaiseksi rakkauteensa.

Hämärän kiihkeän taistelun jälkeen, päivä lopulta antautui, ja pimeys voitti.

Heti tämä kävi surulliseksi. Hän oli jo täysin antautunut tulevalle puolisolleen ja kärsi jo tästä ensimmäisestä erosta.

— Nyt on jo hyvin myöhäinen. Jääkää meidän luoksemme, Jean. Syömme yhdessä. Ettehän te ole vaativainen. Palaatte sitten myöhemmin Ruusuhuvilaan.

— En sentään voi jäädä. Enoni voisi käydä levottomaksi. Minä kohtelin häntä hiukan tylysti äsken maantiellä, enkä tahtoisi tuottaa hänelle enempää mielipahaa.

Paulalle tehtiin selvää herra Loigny'n virallisesta ja hyödyttömästä vierailusta.

— Tulkaa huomenna hänen kanssaan aamiaiselle, jatkoi rouva Guibert. Sanokaa hänelle, että puutarhamme ottaa osaa juhlaan. Panemme pöydälle kauneimmat kukkamme. Ne ilahduttavat häntä. Sitten menemme yhdessä teitä kihlaamaan kylän kirkkoon.

… Kun Jean lähti Maupas'sta, oli jo pimeätä tammien alla. Hän astui rinta riemua täynnä ja kiirehtimättä, — näin suorana ja helppona nyt häämöitti hänen edessään säännöllisen elämänsäkin taival — tuota metsäistä rinnettä, jota ennenmuinoin Marcel oli noussut juosten, rakkauden tuli rinnassansa ja vaaran maku kuivilla huulillansa…

Sinä iltana Paula valvoi myöhään. Hän antautui rakkaudelle lujin ja rohkein mielin, tuntien syvää liikutusta, joka ei suinkaan häntä veltostuttanut, vaan päinvastoin vahvisti hänen kuntoansa. Hän oli noussut nuoruutensa rinnettä kiistellen päivistään aineellisten vaikeuksien ja siveellisten kärsimysten kanssa, kuten rohkeat vuorivuohet kiipeilevät kukkuloita jättäen villastaan tukkoja pensaisiin. Nyt tuntui hänestä kuin astuisi hän tasaista tannerta ja kuin polkisivat hänen paljaat jalkansa pehmeätä nurmikkoa. Hänen edessään loisti valoisana taivaanranta. Ja mitäpä siitä, vaikka hänen pitäisi vielä kiivetäkin. Saihan hän tästälähtien nojata tukevampaan käsivarteen! Ja tunsihan hän uutta rohkeutta rinnassansa! Kumminkin oli hän ollut jo kauan aikaa unen helmoissa, kun hänen äitinsä vielä valvoi ja rukoili.

"Hyvä Jumala", kuiski vanha äiti, "ensimmäisen kerran elämässäni minä valehtelin. Anna anteeksi! Täytyihän saattaa yhteen nuo molemmat lapset. Sinä loit heidät toisiaan varten. Pitihän heidän onnensa käydä minun onneni edellä. Minä olen liian vanha lähtemään heidän mukaansa. En voi jättää vainajiani. Maa vetää minua puoleensa, ja Sinä kutsut minut pian. Täällä minä odotan sitä hetkeä, jonka Sinä olet määrännyt. Mutta anna minulle voimia, oi Jumala, kestämään tyynenä tätä viimeistä eroa. Minä olin jo niin tottunut Paulan hellään huolenpitoon. Ja Sinä muistutat minulle, riistäessäsi minulta viimeisen maallisen iloni, että me emme saa ehdottomasti kiintyä tämän maailman hyvään. Lähtiessään vie hän minun sydämeni, jonka Sinä, Jumalani, annoit tuntea suurta onnea, ennenkuin sen musersit. Minä uhraan Sinulle tässä tuskieni polttouhrin, jotta Sinä antaisit runsaasti siunaustasi minun pojilleni, Jean heidän joukkoonsa luettuna, ja minun tyttärilleni, eläville ja kuolleille…"

Hän rukoili kauan. Hän sai vihdoin uskostaan lohdutusta ja nöyrää tyytymystä, ja kun hänen silmänsä viimein painui kiinni, oli hänen unensa rauhallinen.

IX.

Jean kulki hiljalleen Ruusuhuvilaa kohden, hengittäen ihanimman kesäyön tuoksua, ja nautti sitä syvää iloa, jota elämä antaa, kun rakkaus tuo siihen järjestystä ja sitä tiivistää, sensijaan että se sitä häiritsisi ja hajoittaisi.

"Joko nyt", sanoi hän itsekseen. Ja hän hymyili nähdessään, että kaikki ikkunat olivat valaistut.

Hän avasi portin ja astui puutarhan kapeata, ruusupensasten reunustamaa käytävää, joka vei suoraan pääovelle. Koneellisesti ja vanhan tavan mukaan ojensi hän kätensä noita hentoja pensaita kohden, niihin pimeässä katsahtamattakaan, ja hänen sormensa haparoivat umpimähkään ruusua. Mutta ne eivät tavoittaneet muuta kuin pieniä lehtiä tai piikkejä.

"Joku ilkiö on varmaankin kiivennyt yli aidan", ajatteli hän, "ja ryöstänyt enolta hänen aarteensa. Kylläpä hän nyt suree, mies parka!"

Ovi oli jäänyt raolleen. Hän työnsi sen auki. Ja hän luuli kulkevansa ruusukentällä. Näkymätön puutarha oli käyttänyt hyväkseen yön pimeyttä vallatakseen käytävän. Kukkaset makasivat maassa kerroksittain, ja eteisen sähkövalossa loistivat lehtien vehreydestä niiden moniväriset täplät, milloin jyrkästi eroten toisistaan, milloin huomaamattomasti toisiinsa sulautuen. Siinä oli niitä karmosiinipunaisia, tummanpunaisia, krassin värisiä, tulipunaisia, vaskenkarvaisia, rusottavanpunaisia, — himmeänvalkoisia, kirkkaanvalkoisia, kermanvärisiä, — vaaleanpunaisia, persikanpunertavia, heleänpunaisia — vaaleankeltaisia, oljenvärisiä, kanariankeltaisia, sitruunankeltaisia, tulikukan keltaisia, appelsiinmkeltaisia ruusuja lattian täydeltä, sekoittaen viimeistä kertaa yhteen tuoksujaan kuin hautajaisuhrissa.

Jean eteni hämmästyneenä. Ruokasalin ja salin ovet, jotka olivat vierekkäin, olivat selkoselällään ja niiden kynnyksiä koristi kukkaisilla oksillaan sama kummien päällekarkaajien jono. Mutta pari askelta astuttuaan nuori mies pysähtyi. Hän kuuli selvästi äänen, joka yksitoikkoisella kamariherran äänellä luetteli naisten nimiä, ja jokaista nimeä mainittaessa kuului kuin maahan putoavan oksan rapinaa tai kankaan kahinaa.

— Rouva Laurette de Messimy, — Rouva Jean Sisley, — Kreivitär de
Panisse, — Edinburg'in herttuatar, — Auerstädt'in herttuatar, —
Markiisitar de Vivens, — Rouva Hippolyte Jamain, — Rouva de Watteville,
— Neiti Anne-Marie Cote…

— Europan kaunotar, — Huikentelevainen kaunotar, — Lyon'in tähti,
— Dijon'in kunnia, — Kiiltomato, — Grâce darling, — Lumipallo, —
Kultainen unelma, — Pikkarainen, — Yllätys, — Puutarhojen helmi, —
Kirjavien helmi, — Ihanin iloni…

Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi nimien luetteleminen uudelleen. Mutta naisten nimet eivät enää saapuneet Jean'in kuuluviin nopeassa alastomuudessaan; nyt niitä seurasi lyhyet pukujen kuvaukset, melkein samanlaiset, kuin ne, joita hienoston sanomalehdet julkaisevat selostuksissaan, ja vähitellen alkoi myös kuulua imartelevia arvosteluja tai ihailevia kehumisia, joita ilman erotusta omistettiin prinsessoille, ylimysnaisille tai porvarillisille kaunottarille:

— Morny'n herttuatar, vaaleanpunaisessa, hopeanvärisillä käänteillä koristetussa puvussa; — Kreivitär Folkestone, jonka heleässä ruusunpunassa on lohenvärisiä vivahduksia; — Neiti Thérèse Levet, kauniissa kirsikanpunaisessa puvussa; — Neiti Eugénie Verdier, jonka heleässä punassa on valkoisia väikähdyksiä; — ja Neiti Marie Perrin, vaaleanpunaisessa, hopealla kirjaillussa puvussa…

— Neiti Adelina Viviand-Morel, teidän väriänne ei voi määritellä, sillä teidän kanariankeltaisen vivahteinen aprikanvärinne muuttuu helakanpunahohteiseksi oljen väriksi; — Anne-Marie de Montravel, te olette pieni totta tosiaan, mutta teidän yksinkertainen pukunne on hohtavan valkoinen; — Neiti Augustine Guinoiseau, teidän kevyesti lohenvärinen ja silkinhieno valkoisuutenne ihastuttaa minua, te olette iso ja hyvin muodostunut ja Ranskan kaunein kukka; — Viaton Pyrola, pidän teidän pitkulaisesta suloudestanne ja ihonne ruusunpunasta; — Rouva Ernest Calvat, te olette täyteläisen näköinen, ja teillä on miellyttävä helakanpunainen puku, mutta minä pidän sentään enemmän ison ja kauniin Paroonitar Rothsclhild'in valkoläikkäisestä ruusunpunasta, vaikka se onkin tuoksuton.

Jean tukahdutti naurunsa, ja äänilajin äkkiä muuttuessa kuului seuraava varoitus:

— Entäs minun lihamuhennokseni, ruikutti palvelijatar. Mihinkäs aikaan sitä aiotaan syödä tänä iltana? Vai hyvistä hajuistako sitä vain eletään?

— Minä annan palttua sinun lihamuhennoksellesi, tiedä se!… Kas niin, jatketaan.

— Rouva Olga Marix, teidän vartenne on keskikokoinen ja teidän pukunne valkoisella värillä on melkein ihon hehkeys; — Kreivitär de Murinais, teitä minä rakastan kaikista enimmän hienon kalpeutenne ja sammaleisen, hauraan kauneutenne vuoksi. Te ette kukoista niin aikaisin kuin Rouva Sancy de Parabère, ettekä kuki niin runsaasti eikä teillä ole hänen ihonsa helakkaa punaa, mutta te olette hienouden ja sirouden perikuva.

Tällä kertaa Jean ei enää voinut hillitä itseänsä ja, lumouksen murtumisen uhallakin, hän kumartui katsomaan tuota lemmikkiä. Hän näki herra Loigny'n toisella kädellään puristavan puutarhasaksia ja toisella nostavan ilmaan ihanaa sammalruusun kukkaa. Se oli se valkoinen ruusu, josta hän piti enimmän kaikista ja jota hän kehuskeli. Polvillaan lattialla järjesti Fanny riviin lukemattomia varsia, joita hänelle heitti hänen isäntänsä, katseltuaan niitä hellästi, luokitettuaan ne sukujen mukaan ja nimitettyään ne nimeltänsä. Nojatuolit, pöytä, matot, koko maalaissali oli ruusujen peitossa. Näytti siltä, kuin olisivat ne pudonneet katosta tuoksuavana sateena, lemuavana ryöppynä. Ja avonaisesta oviaukosta näki nuori mies jo rivissä suuria ruusuvihkoja, joissa punaisten ruusujen täplät muodostivat aivan kuin haavoja. Noissa molemmissa niin oudosti koristelluissa huoneissa oli ryöstetyn puutarhan hautuumaa.

— Meillä on jäljellä enää vain pari kolme prinsessaa, sanoi hiukan suruissaan ruusujen ihailija tyynnyttääkseen tuittupäistä palvelijatartaan.

— Prinsessa Béatrice, iso ja ylimielinen, heleän ruusunpunaisessa puvussa; — Prinsessa Marie, jonka puna on hehkeä kuin aran neidon poski; — Prinsessa Louise, te muistutatte vereviä kasvoja, joiden helakkuutta on himmennetty töhräämällä päälle riisipuuteria.

Ja levottomana Jean kysyi itsekseen: "Minkävuoksi hän on raastanut puutarhansa?"

Hän katsoi ikkunasta yöhön, ja tuulessa, joka hiljaa heilutteli niiden oksia, luuli hän kuulevansa katkottujen ruusupensaiden valituksen.

Herra Loigny huomasi viimein sisarenpoikansa, ja hänen kasvonsa kävivät heti katuvan ja pelokkaan näköisiksi.

Mutta onni teki hänet lempeäksi, vieläpä tahtoi hän mairitella enonsa viatonta ruusuvimmaakin:

— Yhtään ainoata ei säästetty, ja tuossa on nyt minun koko puutarhani. Kauneimmat ovat nimitetyt naisten mukaan, mutta kiinalaisilla puutarhureilla on runollisempi mielikuvitus heidän antaessaan nimiä maan kirjavalle kauneudelle.

— Minä kuulin äsken teidän puhuvan, jatkoi Jean herttaisesti, ja luulin teidän keskustelevan joidenkin ihanien haamujen kanssa.

— Mitäpä se on ruusujen lakkaamatta lisääntyviin muunnoksiin verrattuna? Niitä lasketaan jo useampia tuhansia. Ja kumminkin on unohdettu kaikki ne, joita meidän esi-isämme viljelivät, ja joita tapaa enää vain mainittuina joissakin vanhoissa kirjoissa ja joista joskus näkee jonkun harvan kappaleen vanhoissa puutarhoissa. Vielä nytkin, Jean, syntyy joka vuosi uusia ruusuja taitavien kylväjien käsistä. Katsopas maahan, niin näet valittuja lajeja bengalilaisia ja kiinalaisia ja miss Lawrence'n ruusuja, monikukkaisia ja tuberoosiruusuja, joiden huiskilomaiset kukat sopivat hyvin reunustuksiksi ja kukkakoreihin, Provence'n ruusuja ja sammalruusuja, teeruusuja ja pähkinäruusuja, joiden vienon kellertävä värituntu on tavattoman ihana. Vilunarkoja tee- ja pähkinäruusuja, jotka vaativat hyvää huolenpitoa talven kylmyyttä vastaan, mutta palkitsevat meidän vaivamme runsaalla kukinnallaan!

Hän touhusi innoissaan kuin koira, joka nuuskii viljavainiossa, hän asteli edes takaisin, veti ilmaa sieraimiinsa, viittoili käsillään, niin että salin korukapineet olivat vähällä tipahtaa maahan ja saada äkkikuoleman. Yht'äkkiä hän meni pienen kirjoituspöydän eteen, avasi laatikon ja veti sieltä esille kirjan, jota hän heilautti ilmassa tullessaan sisarenpoikaansa kohden.

— Kasvien Hyötäminen, kirjoittanut Lecoq, julisti hän. Huomattava, ihastuttava, verraton teos!

Hän käänteli lehtiä ja hymyili mielihyvästä. Sitten alkoi hän kovalla äänellä lukea seuraavaa kohtaa:

— Kuinka pieni lieneekin kukkasarka ja kuinka ahdas se maan kolkka, jonka kukkasystävä voi saada käytettäväkseen, niin mitä hyödyllisiä havaintoja ja merkillisiä kokeita hän voikaan tehdä ja kuinka suurta nautintoa hän saakaan tuntea, kun hän keinotekoisesti hyötämällä voi lahjoittaa puutarhalleen, ystävilleen, vieläpä maalleenkin uuden tuotteen, jonka on olemassaolostaan kiittäminen hänen hoitoaan, hänen älyään.

Hän katsoi kirjan yli sisarenpoikaansa ja luki sitten loppuun alkamansa kohdan:

— Jokainen voi toimia omalla alallansa, omassa kolkassansa, vaieta, jos hän ei onnistu — mikä on harvinaista — ja taas hyvällä syyllä ylpeillä, jos huomattava voitto on tullut hänen ponnistustensa palkaksi.

Ja ikäänkuin hänen kunnianhimonsa olisi vetänyt vertoja Napoleon'in tai Caesar'in kunnianhimolle, mumisi hän surumielisesti, sulkien erikoisteoksen:

— Niin, minä olen haaveksinut olevani ruusujenviljelijä Gonod'n tai Louis-Seipion Cochet'n kilpailija. Sillä minä olen luonut ruusun, minäkin. Se on tuossa, noiden muiden mukana. Minä aioin antaa sille nimeksi Ruusujenviljelijä Loigny'n muisto, jotta sen suloinen tuoksu ja hienonhieno värituntu säilyttäisi minun nimeäni kautta aikojen ja tekisi sen tutuksi kaikille kukkasten ystäville. Sellaisena kuin minut edessäsi näet, olen minä halunnut kunniaa.

— Sepä oivallista, vakuutti Jean, näyttäkää se minulle. Ja mennään sitten syömään, sillä minulla on aika nälkä.

— Mene patojesi ääreen, tyttöseni, komensi arvokkaasti vanhus, joka oli jo kyykkysillään maassa ja haki tuotettansa ruusukasasta.

— Se ei saa minun nimeäni, vaan sinun. Tänä iltana minä olen sille antanut nimeksi: Paula Berlier.

Vanhus oli yhä kyykkysillään maassa. Hän levitti molemmat kätensä, viitaten yli ruusujen ja toisti hiljaa:

Herra Loigny katseli kukkakasaa, kasvoilla säteilevä hymy kuin marttyyri-kuolemaa kohti kulkevilla kristityillä neitseillä. Hän nousi vaivalloisesti kyykkyasennostaan ja toisti:

— Minun morsiantaniko varten te olette riistänyt paljaaksi puutarhanne?
Kuinka hyvä te olette!

Hän suuteli enoansa ja huomasi, että vanhuksen silmät olivat täynnä kyyneleitä.

— Mutta mikä teitä surettaa? Nehän ovat teidän kukkianne. Ei teidän olisi pitänyt niitä minulle uhrata.

Hellyydellä, jota Jean ei ollut koskaan hänessä huomannut, laski herra
Loigny kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi hiljaa:

— Kyllä piti, Jean, kyllä piti. Enkä minä ruusujani itke, vaan itseäni. Ne eivät ole, niiden ei olisi pitänyt olla muuta kuin lepohetkieni virkistyksenä ja ne ovat vieneet kokonaan minun elämäni päivät. Annatko minulle anteeksi, Jean?

— Niin, olin kokonaan unohtanut elämän. Pelkäsin sen tuskia ja vaivoja ja pakenin puutarhaani. Monet ovat yhtä raukkamaisia kuin minä, vaikka vain toisella tapaa. He ovat väärässä, niinkuin minäkin. Äsken maantiellä, nähdessäni sinun hämmästyneet kasvosi, ymmärsin yht'äkkiä, mitä pahaa olin tehnyt. Yhden ruusun, yhden purppuranpunaisen kiinalaisen ruusukurjan tähden olin unohtanut sinun onnesi, sinun rakkautesi ja oman velvollisuuteni. Mutta kaikki minun kukkani ovat tuossa. Kotiin tultuani minä heti kävin tämä ase kädessä ruusupensaitteni kimppuun.

Hän piti vielä vasemmassa kädessään puutarhasaksia, joilla hän tuon sovitusuhrin oli toimittanut. Jean tahtoi väittää vastaan:

— Ei, ei, jatkoi vanhus. Älä koeta minua puolustaa. Sinun isäsi ja äitisi kuolivat, Jean. Minun olisi pitänyt parhaani mukaan koettaa korvata niitä sinulle. Jokaisella näet on velvollisuuksia. Jollei omaa perhettänsä, niin lähimmäisiänsä kohtaan. Minun kastellessani kukkiani, kasvoit sinä minun luonani, enkä minä edes huomannut sitä. Minä olen iloinen, että voin antaa sinulle nämä ruusut häntä varten, jonka olet valinnut. Minun elämäni on nyt muuttunut. Minä olen enemmän miettinyt näinä muutamina tunteina kuin viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena. Täst'edes, Jean, saat luottaa minuun. Minä tahdon auttaa sinua uuden kotisi perustamisessa. Minä olen aivan turhaan kuluttanut pienen omaisuuteni ruusujeni tähden, sen sijaan että olisin ajatellut sinun toimeentuloasi.

— Sitä meidän juuri on ajateltava. Tahdon olla hyödyksi, vaikka myöhäänkin. Syksyn ruusut ovat usein kauneimmat.

— Jos jakaisimme ne kahteen osaan, eno. Toisen veisimme vanhempieni haudalle ja toisen antaisimme Paulalle.

— Tehdään niin, sanoi vanhus, toistaen tietämättään samoja sanoja, jotka nuori mies oli lausunut palatessaan Afrikasta. Tulee kunnioittaa kuolleita ja rohkaista eläviä.

Siten ruusujen ystävä sai rauhan sydämeensä raastamalla paljaaksi puutarhansa.

Eräänä pimeänä joulukuun aamuna kulki muutamia naisia kuulumattomasti kuin haamut pitkin lumen peittämiä Saint-Réal'in ja Métropole'n katuja, jotka veivät Chambéry'n tuomiokirkkoon, joka kerta, kuin joku heistä kirkkoon astuessaan raotti ovea, valahti sieltä yölampun heikkoa, värisevää valoa, joka kierteli pimeiden holvikaarien alla. Tuota lekottavaa lamppua kohden kiirehtivät he kaikki läpi kylmän ja pimeyden, ikäänkuin menisivät he siltä pyytämään valoa ja lämmintä. Ne olivat köyhiä perheenäitejä, puotityttöjä, työläisnaisia, palvelijattaria, jotka riensivät ensimmäiseen messuun ennen työpäivänsä alkua kuin johonkin luvattomaan lemmenkohtaukseen. He saapuivat yksitellen, tunsivat toisinaan toisensa kirkon porttiholvissa ja tervehtivät toisiaan matalalla äänellä, sillä paikan pyhyys valtasi jo siinä heidän mielensä, ja yhtyivät sitten yhä taajenevaksi joukoksi eräässä sivukappelissa, jossa kuoripoika parhaillaan sytytti kahta vahakynttilää.

Hitaasti ja varovaisesti, peläten iljanteita, asteli rouva Guibert kirkkoa kohden, ja hänen ohitsensa livahti moni nopeajalkaisempi nainen. Kumminkin pääsi hän perille ensimmäisten joukossa, sillä vanhan tapansa mukaan oli hän lähtenyt nytkin sangen hyvissä ajoin liikkeelle. Hän polvistui hiukan erilleen muista ja vaipui rukoukseen. Hän tarvitsi suuresti Jumalan apua ja hän rukoili sitä sydämensä pohjasta. Sinä päivänä juuri hän saisi tuntea yksinäisyyden katkeruutta. Hetki oli tullut, jolloin Nioben täytyi antaa viimeinen lapsensa, se, jota hän pitää sylissään ja jota jumalat siihen asti olivat säästäneet. Kello kolme piti Paulan ja hänen miehensä lähteä Chambéry'sta ja alkaa matkansa Tonkin'iin Paulan veljien luokse Kebao'n saarelle.

Häät oli vietetty Cognin'issa syyskuun ensi päivinä. Sitten nuori pari oli lähtenyt yksinäisyyteen vieraiden ihmisten pariin, siihen Savoijin seutuun, joka verrattomassa kauneudessaan on viehkeyden, vienouden ja suloisuuden ihmemaa. — Chablais'n vihannoivalle ylätasangolle, jota Geneven järven sininen vesi hapsureunuksena koristaa ja jota rajoittavat pehmeästi kaartuvat, huippuunsa saakka metsäiset vuoret, ja kauempana hammaslaitaiset kallionkärjet, jotka kohottavat tylyn valkoisia piikkejään taivaan kuulakkuuteen, ja päivän laskiessa näyttävät kokoovan itseensä, kuten lippujen tangot, kaiken ilta-auringon hehkun. Syksy varsinkin tekee tämän lumoavan maiseman liikuttavan kauniiksi. Värivivahdusten toisiinsa sulautuva ja ikäänkuin häipyvä sopusointu hillitsee kesän liian suurta ja tuhlailevaa iloa; se vienontaa vesien ja niittyjen, lakeuksien ja vuorien naurun remakan mielihyvän hymyilyksi, joka tietää haurautensa, mutta kumminkin tahtoo vielä nauttia.

Paula ja Jean seurasivat tätä syksyn tenhoavaa värinäytelmää. He näkivät metsien puiden loistavan tuhansissa, hetken heloittavissa väreissä ja hiekkarannikolle asti laskeutuvien viiniköynnösten pukeutuvan kullankellertävään pukuun. He aavistivat jo molemmat, että rakkauden kestävyys ei ole taattua, jollei sillä ole muuta tarkoitusta kuin oma itsensä ja jos se kuluttaen aikansa pelkässä kuhertelussa, ei ymmärrä perustaa pysyväisyyttään luottamukselliseen yhteiselämään ja suvun jatkamiseen.

He palasivat Maupas'han, kun viinitarhat olivat tyhjentyneet ja niityt paljastuneet, jolloin auringon loisto, ilman lauhkeus ja maan alttius yhä vähemmässä määrässä tehoaa, pakottaen viljelijän luopumaan elatusaherruksesta. Paula painautui kiinni äitiinsä ikäänkuin unohtaakseen uhkaavan eron. Eron uhka se painostikin näitä heidän yhdessäolonsa hetkiä. Rouva Guibert'in oli täytynyt ilmoittaa tyttärelleen, että hän tahtoikin jäädä kotimaahan. Jean tarjoutui silloin jalomielisesti luopumaan suunnitelmistaan. Herra Loigny, joka lopullisesti oli muuttunut ja tahtoi auttaa sisarenpoikaansa, koetti, aikalailla vaivaamalla päätään — sillä hän oli menettänyt kaiken tottumuksen sellaiseen työhön — ottaa selville pienen omaisuutensa määrän, jota hän miten kuten oli ruusujensa ymppäilyn ohella hoitanut, ja hän huomasi nyt liian myöhään, että puutarhat ovat huonoja liikeyrityksiä. Nuoren miehen luonne ja taipumukset, hänen vaimonsa tarmokkuus, molempien heidän perheittensä taloudellinen asema, kaikki kehoitti heitä lähtemään siirtomaihin uutta kotiaan pystyttämään. Ja lisäksi Etienne uudisti uudistamistaan kutsujaan ja kertoi kuinka hänen yrityksensä kukoistivat sekä että niiden lopullinen menestys jo oli taattu. Hän pyysi hartaasti sisartaan tuomaan mukanaan heidän äitinsä, joka siellä kaukana saisi viettää onnellisia vanhuuden päiviä lastensa rakkauden ympäröimänä. Lempeästi, mutta itsepintaisesti oli rouva Guibert kieltäytynyt.

— Minä olen liian vanha, sanoi hän Jean'ille ja Paulalle, jotka häntä pyynnöillään ahdistivat. Kuinka minä, joka en ole kulkenut muuta kuin Cognin'in ja Chambéry'n väliä, voisin kestää niin pitkää matkaa? Minä tuottaisin teille vain turhaa vaivaa. Te tulette vuoron perään minua katsomaan. Te puhutte minulle lapsenlapsistani, joita minä en tunne ja joita minä rakastan, kuten ennen heidän syntymistään rakastin omia lapsiani, joita kannoin sydämeni alla.

Hän hymyili, jottei huomattaisi hänen kyyneleitään. Mutta hän ajatteli itsekseen: "Minä tunnen, että Jumala kutsuu minua. Nyt, nyt vasta minun tehtäväni on päättynyt. Minä olen lähempänä kuolleita kuin eläviä. Kun jään yksikseni, käyn useammin mieheni ja pikku Thérèse'ni luona, jotka odottavat minua hautuumaassa. Ja erityisemmin muistelen silloin Marcel'ia, joka lepää Afrikan hiekassa. Yhden matkan minä vain enää teen: lähden tapaamaan rakkaitani. Ne, jotka elävät, eivät tarvitse enää minua. Ollessani kaukana heistä rukoilen heidän puolestansa, ensin täällä ja sitten tuolla ylhäällä. Muuta en enää voi…"

Paula koetti joka hetki osoittaa äidillensä hellyyttänsä. Olivathan he niin monen vuoden aikana yhdessä kestäneet surua ja murhetta. Hän melkein soimasi itseään siitä, että hän saattoi tuntea niin suurta iloa avioliitossaan, vaikka ero oli edessä, ja äiti vahvisti häntä hänen onnessansa.

— Minä arvaan kyllä, mitä sinä ajattelet, sanoi Jean, nähdessään vaimonsa surullisena.

— Minä rakastan sinua, vastasi tämä. Rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta äiti…

— En minä ole mustasukkainen, Paula, ja minä ymmärrän niin hyvin sinun surusi…

Jean oli itse järjestänyt rouva Guibert'in vastaisen elämän heidän lähtönsä jälkeen. Hän oli sijoittanut hänet talvikausiksi kaupunkiin, pieneen asuntoon Saint-Réal'in kadun varrelle, vaikka äiti kyllä oli pannut vastaan. Siellä hän olisi vähemmän yksinään kuin Maupas'sa ja voisi käyttää hyväkseen kirkon lohdullista läheisyyttä.

Mutta Etienne'kin oli täysin hyväksynyt lankonsa toimenpiteen. Ja tuomiokirkon läheisyys edisti heidän tuumaansa.

Mutta mikäli päivät kuluivat, sikäli Paula tunsi rohkeutensa lannistuvan, ja äidin rohkeus suureni. Hän oli aivan kuin kirkastunut, hänen otsansa syvistä rypyistä, hänen lempeistä silmistään, hänen kalpeista poskistaan säteili hänen sielunsa valo. Iltaisin puheli hän molempien lastensa kanssa heidän tulevaisuudestaan ja valoi heidän mieliinsä omaa luottamustaan Jumalaan, tuota luottamusta, joka rohkeasti jättää Kaitselmuksen haltuun, mitä mielenlujuus, uljuus ja kunto huolellisesti on valmistanut. Aina muistivatkin he myöhemmin tätä opetusta, jota hän omalla ylevällä esimerkillään valaisi.

Niin he painautuivat toisiaan vastaan, kuten matkamiehet, joita rajuilma uhkaa, ja nauttivat kaikki kolme eron uhkaaman yhdessäolon onnea. Ja vihdoin koitti lähtöpäivän surullinen aamu. Mutta Jean ja Paula olivat vielä levolla, kun äiti lähti Jumalalta etsimään ylintä voimaa ja mielenlujuutta, jota hän pian tarvitsisi.

Ne, jotka ahdistetulle sydämelleen hakevat rukouksesta unhotusta ja rauhaa, käyvät mielellään kappeleissa silloin, kun päivä pakenee. Holvien hämärässä, mihin ikkunoista lankeava valo hukkuu, tuntevat he himmeästi salaperäisen ja rauhoittavan olennon läsnäolon. Nuo runnellut olennot tuntee huulten hiljaisesta muminasta ja varsinkin heidän väsyneestä ja masentuneesta asennostaan noissa rukoustuoleissa, joista he ovat valinneet kaikkein pehmeimmät polvistumiseen. Mutta ne naisparat, jotka menevät ensimmäiseen messuun, tarvitsevat enemmän rohkaisua kuin rauhallisuutta. Ennenkuin antautuvat päivän rasituksiin, hakevat he voimaa ja kärsivällisyyttä Häneltä, joka valittamatta kantoi kaikki inhimilliset kärsimykset. Jokapäiväisen raatamisen karkaisemina he eivät osaa antaa arvoa tuollaiselle mukavalle hurskaudelle, vaan he syöksyvät uskon helmaan kuin vilvoittavaan veteen, josta he nousevat elpyneinä…

Pieni kello oli ilmoittanut messun alkavan. Vanha pappi astui alttarin juureen ja lausui hitaasti pää kumarassa rukouksia, joihin vastasi unisen pikku papin pehmeä ääni. Rouva Guibert oli valinnut hiukan syrjemmästä pimeän kolkan ja vaipui ajatuksiinsa. Mustassa puvussaan ja leskenhunnussaan, jota hän vielä käytti, ei häntä voinut erottaa pimeästä. Hän eli uudelleen muistissaan elämänsä viime ajat ja tunsi itsellään olevan paljon syytä kiittää ja ylistää Jumalaa. Olihan Hän kuullut hänen rukouksensa ja täyttänyt, mitä hän niin kauan aikaa ja levottomana oli anonut: tehnyt hänen tyttärensä onnelliseksi. Paula, hänen pikku Paulansa! Eihän hän rakastanut häntä enempää kuin muitakaan lapsiansa, mutta hän oli hänen hellin lapsensa ja hänen kovasti koetellun vanhuutensa tuki, ja kuinka usein hän olikaan rukoillut Jumalan siunausta hänelle, jota perheen onnettomuudet olivat aivan erikoisesti koskeneet! Hänen pyyntönsä täyttäessään Herra kyllä särki hänen sydämensä. Mutta koska Hän kerta vaati siitä sen hinnan, niin kuinka olisikaan hän voinut olla niin raukkamainen, että olisi napissut Hänen armollista tahtoaan vastaan ja valittanut sitä yksinäisyyttä, johon hän sinä iltana astuisi kuin ennenaikaiseen kuolemaan.

— Ei, ei, sanoi hän rukouksessaan. Minä en tahdo surkutella itseäni, jota olemme niin kärkkäät tekemään, puolustaessamme heikkouttammekin. Auta minua minun hädässäni, Jumala, ja vahvista minua. Tänä iltana minä tahdon olla luja. He eivät saa nähdä minun itkevän. Enhän minä voinut lähteä heidän mukanaan. Minä tunnen voimieni vähenevän ja sitäpaitsi, onhan minun tehtäväni jo päättynyt. Lapseni jatkavat sitä paremmin kuin minä. Minä kiitän Sinua, että olet antanut minun suuressa hyvyydessäsi nähdä, että tyttäreni on onnellinen. Minä uskon hänet Sinun huomaasi ja varjelukseesi tämän pitkän matkan aikana, ja samoin hänen miehensä, josta on tullut minun poikani.

— Minä uskon Sinun haltuusi, Jumala, vielä erään toisen hämärän ja epävarman elämän, pienen tulevan olennon, jota minun silmäni eivät saa nähdä, eivätkä käteni hyväillä tässä maailmassa. Anna hänelle terveyttä, viisautta, päättäväisyyttä ja alistuvaisuutta pyhään tahtoosi. Anna hänen elää kauan, jotta hän voisi Sinua paremmin palvella. Olkoon hän rohkea ja voimakas hyvässä, älköönkä hän pelätkö iloa eikä kyyneleitä. Rakastakoon hän työtä, ja olkoon hän äidilleen, mitä hänen äitinsä on ollut minulle…

Hiukan aikaisemmin oli Paula iloissaan puhunut hänelle rakkaista toiveistaan, jotka ajan oloon vahvistuivat. Hänen avioliittonsa oli jo siunattu ja hedelmällinen. Uusi rakkauden ja hellyyden lähde alkoi pulputa hänessä, ennenkuin hänen lihansa hedelmä oli muodostunutkaan.

Kun rouva Guibert nosti päätään, jota hän oli nojannut käsiinsä, huomasi hän, että pappi lähti alttarilta. Hän aikoi soimata itseään:

— Minä en kuullut messua. Mutta hän rauhoittui pian, sillä hän oli rukouksestaan saanut sitä rauhaa, jota hän oli tullut etsimään.

Sieltä täältä, mikä tuolilta, mikä penkiltä, nousivat yksitellen messun kuuntelijat ja poistuivat. He menivät jokapäiväisiin askareihinsa mieli rauhallisena ja ruumis reippaana.

Rouva Guibert'kin lähti vuorostaan kirkosta. Ulkona päivä vasta heikosti kajasti kattojen ja katujen lumella — tuo synkeä talvipäivä, joka näkisi hänen palaavan yksin asemalta…

Hän kiersi avainta lukossa ja hiipi hiljaa läpi matka-arkkujen vallassa olevan käytävän, päästäkseen kolistelematta kyökkiin. Vanha Mari siellä jo oli aamiaispuuhissa.

— Kuka rouva? Ai niin, Paula neiti. En minä vain opi sitä kutsumaan rouvaksi… On se kanssa hullua… Neiti nukkuu vielä. Siinä se on, aina minä vain sanon väärin. Kun on vanha, ei kelpaa enää mihinkään.

Mutta kumpainenkaan ei ajatellut mitä puhui, vaan uhkaava ero oli molempien mielessä. Ja työntäen syrjään silmälasiaan pyyhkäisi palvelijatar kämmenellään silmiään.

Vapisevilla sormillaan tahtoi rouva Guibert valmistaa viimeisen kerran aamusuklaan tyttärelleen. Hän teki sen niinkuin tiesi tyttärensä haluavan. Sitten hän kuunteli ovella, koputti hiljaa, astui sisään ja näki Paulan olevan aivan kyynelten vallassa.

— Äiti, pikku äiti! Sano, että minun täytyy lähteä. Minulla ei ole enää rohkeutta.

Rouva Guibert asetti höyryävän kupin yöpöydälle ja siveli sitten ryppyisellä kädellään tyttärensä otsaa:

— Pikku kultaseni, minä tahdoin tuoda sinulle suklaasi tänä aamuna ja tuotatin Marilla näitä "puolikuita", joista sinä pidät.

— Ole urhea, Paula. Jumala on näin tahtonut. Rakastaahan miehesi sinua ja se takaa minulle, että sinun onnesi pysyy. Äläkä minusta ole yhtään levoton.

Mutta kyyneleet eivät lakanneet vuotamasta. Jean tuli sisään ja näki molemmat naiset sylityksin. Hän luuli Paulan koettavan lohduttaa äitiänsä.

— Me tulemme takaisin, äiti, sanoi hän. Me tulemme takaisin, lupaan sen varmasti. Ensi vuonna saatte luoksenne Etienne'n ja hänen vaimonsa ja parin vuoden perästä meidät.

Mutta kun rouva Guibert nousi pystyyn, näki Jean hämmästyksekseen, ettei hän itkenytkään, vaan että hän se lohduttaja olikin.

"Parin vuoden perästä, missähän minä silloin olen", ajatteli äiti.
Mutta hän vastasi vakavasti nuorelle miehelle:

— Jean, rakasta hellästi vaimoasi. Kun olette kaukana minusta, niin se tieto vahvistaa minua. Jumala on hyvä ja varjelee meitä. Erotettuina me pysymme vain lujemmin yhdessä. Sydämemme, ajatuksemme yhtyvät. Etäisyys merkitsee niin vähän, kun on varma rakkaudesta.

Juhlallisuudella, jota hän ei ensinkään etsinyt eikä luullut äänessään kuuluvankaan, jatkoi vanha äiti puhettaan:

— Rakastakaa hartaasti toinen toistanne. Älköön rakkautenne olko veltostuttavaa ja herpaisevaa hellyyttä. Vaan ammentakaa siitä ja keskinäisestä luottamuksestanne vain suurempaa päättäväisyyttä ja lujuutta elämässä. Katsokaa eteenpäin. Kun katselette taaksepäin, muistelette vainajiamme, muistelette minua, älköön silloin ainoakaan masentava ajatus lannistako mieltänne, vaan opettakoon mennyt aika teitä paremmin ymmärtämään nuoruuttanne ja kaikkea sitä, mitä Jumala siltä odottaa.

Jean ja hänen vaimonsa olivat tarttuneet äidin käsiin ja kuuntelivat keskeyttämättä hänen puhettansa.

— Niin, jatkoi äiti, ikäänkuin selittäisi hän tulevaisuutta, katsokaa eteenpäin, ajatelkaa työtänne ja suunnitelmianne, ajatelkaa sitä sukua, joka teistä saa alkunsa. Antakaa pojillenne ja tyttärillenne uljas mieli ja kasvattakaa heitä niin, että hekin taas katsovat eteensäpäin vuorostansa, silmin, jonka katseen teidän menneisyytenne on muodostanut.

— Minä siunaan teitä molempia, sanoi hän lopuksi. Sinua pikku Paula, joka olet niin hellästi ja uhrautuvasti rakastanut äitiäsi ja veljiäsi. Ja sinua Jean sen ystävyyden tähden, jota sinä osoitit Marcel'ille ja kaiken sen onnen tähden, joka kuvastuu noissa silmissä, vaikka ne vuodattavatkin kyyneleitä…

Hänen lujuutensa ei jättänyt häntä lähdön hetkelläkään. Hän lohdutti surevaa tytärtään sen tulevan pienen olennonkin nimessä, jonka ensimmäistä itua tytär kantoi sydämensä alla. Mutta Paula ei tahtonut tyyntyä, hän syleili äitiään syleilemistään, koetti puhua hänelle vielä, minkä ennätti, ja kääntyi aina välillä miehensä puoleen sanoen hänelle:

Rouva Guibert tahtoi saattaa heitä asemalle. Siellä tapasivat he muutamia tuttavia, jotka olivat tulleet sanomaan hyvästi siirtolaisille. Herra Loigny, joka oli sairas, ei ollut uskaltanut lähteä ulos kylmän ilman ja märkien teiden takia, mutta hän oli lähettänyt palvelustyttönsä, Fannyn, tuomaan sisarenpoikansa rouvalle muutamia ansarikukkia. Peräti hoikkana turkiksistaan huolimatta ja kalpeana kuin haamu, odotti rouva de Marthenay syrjässä sopivaa hetkeä Paulaa tervehtiäkseen. Tämä huomasi hänet ja tuli hänen luokseen. Ja hetken epäröityään heittäytyivät molemmat naiset toistensa syliin.

— Yhäkö olet onneton, kysyi Paula hiljaa, nähdessään entisen ystävättärensä surkastuneen ulkomuodon.

He kääntyivät molemmat rouva Guibert'iin päin. Nopeasti kuiskasi rouva
Berlier:

— Tahtoisitko tehdä minulle suuren hyväntyön, Alice? Käy usein äitiä katsomassa, pidä hiukan huolta hänestä, kirjoita minulle hänen voinnistansa.

Liikutettuna poistui rouva de Marthenay, ja vähän senjälkeen jäi rouva Guibert yksikseen tyttärensä ja vävynsä kanssa. Kuten ennenkin oli hänen viimeinen hyvästelynsä eron hetkellä rukous:

Mutta kun juna, joka vei heidät pois, oli kadonnut näkyvistä, kosketti hän kädellä otsaansa ja tunsi, että se oli jääkylmä.

"Kyllä olikin jo aika, hyvä Jumala", ajatteli hän. "En olisi enää jaksanut hillitä itseäni."

Hänen täytyi istua penkille kolmannen luokan odotussaliin. Ohikulkevat matkustajat, jotka hääräsivät pilettiensä ja matkatavaroidensa parissa, eivät edes huomanneet tuota vanhaa surupukuista naista, joka nyyhkytti penkillä. Hän oli taas entinen heikko ja nöyrä olento. Mutta hän oli voinut viimeiseen saakka salata tuskansa lapsiltansa.

Rautatievaunussa istui Jean yksin Paulan kanssa ja pusersi rakasta puolisoaan rintaansa vastaan. Nojaten päätään sitä sydäntä vastaan, joka kuului hänelle, antautui Paula kokonaan surunsa valtaan. Jean ei puhunut hänelle mitään, ymmärtäen, että kaikki sanat olivat turhia. Kädellään hän vain hiljaa hiveli hänen poskeansa ja kumartui toisinaan hellästi suutelemaan noita silmiä, joiden kyyneleitä hän ei saanut kuivumaan. Kun Paula hiukan nosti päätään, vakuutti hän:

Mutta Paula pudisti päätään, joko hän sitten epäili tuota paluuta tai ei hän tahtonut vielä lohduttautua.

— Hän antaa meille, Paula, jalon esimerkin sankarillisuudesta ja uhrautuvaisuudesta. Älkäämme sitä koskaan unohtako. Ja jos myöhemmin, monien vuosien perästä meille itsellemme tulee hetki eteen, jolloin meidän on hänen esimerkkiään seurattava, niin olkoon silloin hänen muistonsa elävänä mielessämme. Voi, jospa siitä, joka sinusta syntyy, tulisi hänen kaltaisensa!

— Suojelkoon Jumala meidän lastamme ja häntä, jonka jätämme jälkeemme, sydän särkyneenä!

— Niin, sanoi Paula, minä tahdon rukoilla. Jumalalta äitikin sai sen nöyrän tyytymyksen ja mielenrauhan, jota hän koetti valaa minuunkin.

Hän oli nuoren elämänsä aikana kokenut monia surun ja tuskan hetkiä, mutta yksikään niistä ei ollut hänen sydäntään kipeämmin viiltänyt kuin tämä hetki. Hän luuli tuntevansa kuoleman esimakua, kun hänen elämänsä syvät syvyydet liikkuivat. Hänen rakkautensa puhdistui hänen tietämättään itsensä uhraavan äidinrakkauden taivaallisessa tulessa, jonka vaikutus kävi hänessä yhä voimakkaammaksi.

Kun juna kulki ohi Maupas'n lähellä olevan tammimetsän, katselivat Jean ja Paula vaunun ikkunasta tuttua maisemaa. Puiden oksat olivat pienten, valkoisten huurrekukkasten peitossa, joita ilta-aurinko punasi, ja viinitarhojen pensasaidat hohtivat huurrekoristuksissaan.

— Siellä, siellä juuri Paula oli oppinut tuntemaan elämää, kuolemaa, rakkautta. Hän muisteli arvostaan arkaa ja kiihkeätunteista tyttöä, joka ylpeästi oli tahtonut pitää vain huolta äidistänsä.

— Suutele minua, sanoi hän miehellensä. Minä tarvitsen niin paljon rakkautta, voidakseni lähteä.

Jean otti hänet syliinsä, ja se suudelma, johon heidän huulensa yhtyivät, valoi pyhää väristystä heidän suoniinsa — sillä siinä liittyi heidän sielunsa ja ruumiinsa yhdyntään se harras lapsenrakkaus, jota he tunsivat menneisyyttä kohtaan, ja se salaperäinen toivo, joka teki läheisemmäksi heidän sukunsa tulevaisuuden, enensi heidän elämänsä voimaa ja antoi heidän rakkaudelleen ikuisen merkityksen…

XI.

Rouva Guibert nousi vaivalloisesti penkiltä, jolle hän oli istunut itkemään. Hän näki tuntemattomien kiirehtivän ohitsensa ja hän tahtoi päästä piiloon murheinensa.

Noustuaan seisomaan täytyi hänen nojata seinää vastaan ja hän mietti mielessään, kykenisikö hän menemään kotiin.

Hän tunsi ikänsä ja heikkoutensa painavan raskaana taakkana hartioitaan. Hän muisti sitä päivää, jolloin hän laahasi itseään Chênaie'n loppumattoman pitkää plataanikäytävää pitkin. Aseman portaille päästyään, mitteli hän levottomana edessään olevan matkan pituutta Mutta tottumaton kun oli koskaan kuluttamaan mitään itseään varten, ei hänen mieleensä juolahtanutkaan käyttää aseman edustalla odottavia ajopelejä.

Hän lähti hitaasti astumaan, nojaten sateensuojaansa, jota hän käytti keppinään, ja asetellen varovaisesti jalkojaan, jottei luiskahtaisi lumessa. Se vaiva, jota kulkeminen hänelle tuotti, käänsi hiukan pois hänen ajatuksiaan surusta. Mutta kun hän pysähtyi, kuiskasi hän hiljaa Paulan nimen, — Paulan, joka ei koskaan enää häntä auttaisi. Hän seurasi ajatuksissaan rakkaita matkamiehiä, jotka veivät mukanaan hänen ilonsa.

Kun hän, kotiinsa päästäkseen, kulki mutaisia vesiään vierittävän Leysse'n sillan yli, seisahtui hän hengähtämään ja nojasi sillan kaidemuuria vastaan. Silloin kuuli hän sanottavan:

— Rouva Guibert, saanko saattaa teitä? Rouva de Marthenay se niin sanoi. Hän oli asemalta asti kulkenut epäröivänä rouva Guibert'in jäljessä haluten auttaa häntä, kuten oli luvannut Paulalle ja samalla peläten häiritsevänsä häntä hänen syvässä surussansa. Kun hän oli nähnyt hänen tuskansa, oli hän astunut esiin.

Rouva Guibert oli niin väsynyt, että hän otti vastaan nuoren naisen käsivarren. Häntä ahdisti niin, että hän tuskin sanoi sanaakaan heidän kulkiessaan. Hienotunteisen kekseliäästi koetti Alice lohduttaa häntä, puhumalla hänelle, kuinka hänen lapsensa iloitsisivat tavatessaan toisensa. Asuntonsa edustalla Paulan äiti kiitti häntä sydämellisesti.

— Tulkaa hetkeksi sisään. Lepäätte hiukan. Minä nojasin koko ajan niin raskaasti teidän käsivarteenne.

Hän seurasi vanhaa rouvaa makuuhuoneeseen, jonka irtoseinä muutti päivisin pieneksi vastaanottohuoneeksi.

Palvelijatar, Mari, vielä typertyneenä neidin lähdöstä, toi sähkösanoman.

— Tässä on sähkösanoma, sanoi hän, katsahtaen vihamielisesti hienoon rouva de Marthenay'hen.

Vaivoin rouva Guibert sai reväistyksi pois reikärivin, niin hän vapisi. Hän ei avannut enää ahdistusta tuntematta noita pieniä sinisiä papereita, jotka voivat sisältää kuoleman. Mutta hänen kasvonsa kirkastuivat heti. Hänen lukiessaan sähkösanomaa, silmäili Alice koneellisesti yksinkertaista ja vaatimatonta, melkein luostarimaista kalustoa. Hänen katseensa osuivat Marcel'in suurennettuun valokuvaan. Hän lähestyi. Majurilla oli siinä kuvassa, joka oli otettu hänen palattuaan Saharasta, tuo ylenkatseellinen ja välinpitämätön ilmeensä. Chênaie'n kohtaus muistui entistä selvempänä Alice'n mieleen.

Kääntyessään näki rouva Guibert hänen katselevan poikansa kuvaa. Hän pahoitteli, että oli tuonut hänet huoneeseensa. Mutta kun hän lähestyi, katsoi Alice häneen ja purskahti itkuun.

Rouva Guibert katseli säälivästi tuota nuorta naista, joka oli vieroittanut hänen poikansa elämästä. Paula oli kertonut hänelle, että Marcel'illa kaatuessaan oli univormutakkinsa povitaskussa pikkutytön kuva. Pikku tytön! Niinhän se oli, lastahan Marcel olikin rakastanut!

— Lapsi parka, sanoi hän ja taputti poskelle Alice'a, joka voimatonna oli vaipunut tuolille.

Nähdessään tällaista lohdutusta tarvitsevaa surkeutta unohti hän oman tuskansa ja sai heti takaisin mielenmalttinsa ja lujuutensa.

Mutta rouva de Marthenay nyyhkytti yhä. Hän sanoi lopuksi samat sanat, jotka hän jo oli sanonut ja jotka ilmaisivat hänen onnettomuutensa:

Hän ei syyttänyt yksistään äitiänsä. Mutta vanha rouva pudisti päätänsä ja sanoi hänelle vielä hiljempaa yhä hivellen hänen poskeansa:

— Ei, jatkoi rouva Guibert, te ette osannut rakastaa. Kun antaa sydämensä, niin antaa sen iäksi. Ja rakkaus tekee voimakkaaksi, kärsivälliseksi, kestäväksi. Teidän äitinne etsi teidän onneanne, mutta hän etsi sitä omalla tavallansa. Hän luuli menettelevänsä hyvin, vieroittaessaan teidät minun pojastani. Älkää syyttäkö häntä. Älkää syyttäkö muita kuin itseänne. Rouva Dulaurens olisi aivan varmasti ajan pitkään myöntynyt, jos olisitte ollut luja rakkaudessanne. Tunsihan hän suurta hellyyttä teitä kohtaan ja hän olisi kyllä ymmärtänyt, että se, johon olitte kiintynyt, oli hänen hyväksymisensä arvoinen.

Hän ei huomannut, että hän veti pois kätensä, ja menneisyyden vaikutuksen alaisena hän toisti:

Suunniltaan surusta hän kiihtyi yhä enemmän ajatellessaan toivotonta rakkauttaan.

— Te pelkäsitte elämää. Teidän vanhempanne pelkäsivät elämää teidän puolestanne. Elämä, Alice, ei ole huvittelua ja liehumista hienoston maailmassa. Se on elämistä koko sielullansa. Elämä on rakastamista kaikesta voimastansa, alati, loppuun saakka, itsensä uhraamiseenkin asti. Ei saa pelätä vaivaa, ei suuria iloja eikä suuria suruja: ne ovat meidän ihmisluontomme ilmausta. Täytyy omistaa katoavista päivistä se hyvä, mikä ei katoa. Naimisiin meneminen tietää nuorelle tytölle antautumista osalliseksi vaivoihin ja vaaroihin, eikä pyrkimistä huolettomampaan elämään tai tyhjänpäiväisempiin huvituksiin. Alttiuskin tuottaa hänelle suurempaa viehätystä. Te ette sitä tiedä.

— Tällä hetkelläkin, jatkoi rouva Guibert, tällä hetkelläkin, jolloin sydämeni on särkynyt, en voi muuta kuin kiittää Jumalaa, joka on minulle niin runsaasti antanut hyvyyttänsä. Teitä hämmästyttää, lapseni, että minä tänä päivänä puhun onnestani. Mutta niin on kumminkin laita: minä olen onnellinen. Jos Jumala käskisi minun alkamaan uudestaan elämäni, niin minä alkaisin. Sentään olen nähnyt rakkainten kasvojen kangistuvan ja minua on kohdannut kovin suru, mikä äitiä kohdata saattaa: kuolema on iskenyt kaukana minun lapseeni. Mutta mieheni, poikani ja tyttäreni ovat saattaneet minun elämään koko sielullani ja minä olen saanut kokea kaikkea mitä Jumala hyvyydessään meille antaa. Minun elämäni on ollut täynnä sisällystä, sillä se on yhtynyt heidän elämäänsä. En ole koskaan itkenyt itseni tähden. Nytkään en ole yksin. Vainajat pitävät minulle seuraa, eivätkä elossa olevat unhota minua. Katsokaa tätä sähkösanomaa, jonka sain Etienne'lta. Hän tietää, että Paula tänään lähti minun luotani; hän rohkaisee minua kaikkien nimessä. Kyllä sitä tarvitsenkin…

— Niin lapseni, minä olen rakastanut elämääni; minä olen rakastanut elämää. Ja minä saatan kuolla vaikkapa yksinänikin, vaikkapa vieraan kädet sulkisivatkin silmäni: minä olen saanut sangen kauniin osan Jumalalta. Ja kun kuolema kutsuu, tottelen minä sitä tyytyväisenä.

Hänen kirkkaat silmänsä loistivat hurskaasta hurmauksesta. Tyyntyneenä katseli Alice häntä kunnioittaen ja ihaillen.

Tämä katsoi häntä pitkään ja hellästi; sitten hän alkoi uudestaan hivellä hänen poskeansa:

— Koettakaa olla ajattelematta Marcel'ia. Teillä ei ole enää siihen oikeutta. Antautukaa kokonaan ja surematta uuteen elämäänne. Jumala vaatii, että päättäväisesti luovutte vanhoista haaveistanne. Teitte väärin kun saatoitte miehenne luopumaan uraltansa. Meidän päivinämme työ aateloi. Koettakaa saada hänet ryhtymään johonkin toimeen, korjataksenne erehdyksenne.

— Toimettomuus on kai siihen syynä. Koettakaa antaa se hänelle anteeksi. Olkoon sydämenne mukana, kun häntä neuvotte. Ruvetkoon hän hoitamaan itse tiluksiaan, harrastakoon kunnallisia asioita ja muuta semmoista. Saatte nähdä, että kaikki kääntyy parempaan päin. Te voitte vielä tulla onnelliseksi. Tyttärenne on siinä apuna. Nainen, jolla on lapsi, ei ole koskaan surkuteltava. Kehittäkää lapsessanne kuntoa, mielenlujuutta. Rakastakaa häntä, mutta älkää omaksi huviksenne, vaan hänen itsensä tähden. Ja Jumalan rauha laskeutuu teidän ylitsenne.

— Voi, sanoi Alice liikutettuna, jospa saisin tulla joskus teidän luoksenne ja kuulla teidän puhuvan tällä tapaa, niin luulisin saavani rohkeutta.

Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että hänen läsnäolonsa herätti rouva
Guibert'issä tuskallisia muistoja. Mutta tämä epäröi vain hetkisen:
Jumala vaati häntä vielä vahvistamaan tuota heikkoa mieltä.

Kun rouva de Marthenay oli lähtenyt, otti hän Marcel'in valokuvan ja asetti sen vuoteensa viereen irtoseinän taakse. Hän ajatteli:

"Se on lähempänä minua, eikä Alice näe sitä enää. Hän ei saa nähdä enää
Marcel'in kuvaa, jos hän tahtoo täyttää uljaasti velvollisuutensa."

— Jumala, sinä joka olet minun voimani, auta minua. Minä olen nyt antanut Sinulle kaikki, mitä rakastin. Minulla ei ole enää annettavana Sinulle muuta kuin tuskani. Ota se vastaan ja suojele minun rakkaitani, kuolleita, jotka lepäävät, ja eläviä, jotka ahertavat…

Kun hän nousi auttaakseen Maria vaatimattoman aterian pöytään panemisessa, loisti hänen kasvoillaan tyyni rauha, — niiden rauha, jotka pelkäämättä odottavat kuolemaa, elettyään uljaasti elämänsä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄMÄN PELKO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.