The Project Gutenberg eBook of Sisäiset voimat

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Sisäiset voimat

Author: Charles Baudouin

Translator: J. A. Hollo

Release date: April 29, 2023 [eBook #70673]

Language: Finnish

Original publication: Finland: WSOY, 1925

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SISÄISET VOIMAT ***
SISÄISET VOIMAT

Kirj.

Charles Baudouin

Suomentanut

J. Hollo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

    I. Vaikutusvoimainen ajatus.
   II. Ruumiilliset perusteet.
  III. Persoonallisuus ja esteetön kehittyminen.
   IV. Sisäinen elämä ja individualismi.
    V, Keskittyminen.
   VI. Sydämen voimat.
  VII. Ponnistus ja rohkeus.
 VIII. Persoonallinen vaikutus.
       Viiteselitykset.

I.

VAIKUTUSVOIMAINEN AJATUS.

Ainetta tutkivien tieteiden alalla viimeksikuluneina kahtena vuosisatana tapahtunut verraton kehitys johti mitä merkillisimpään seuraukseen. »Tieto on valtaa», toistettiin mielellään Baconin ajoilta, ja niinmuodoin näyttää luonnolliselta, että ihmisen olisi täytynyt tieteen edistyessä alkaa yhä lujemmin uskoa omiin voimiinsa. On kuitenkin käynyt aivan toisin. Mitä syvemmälle aineen salaisuuksiin olemme tunkeutuneet, sitä selvemmin olemme alkaneet tajuta siinä vallitsevaa ankaraa mekanismia.

Jo varhaisimpina aikoina varmaan tunnettiin taivaankappaleiden lainmukaisuus, päivien ja öiden, vuodenaikojen ja vuosien jaksoittainen toistuminen. Myönnettiin vielä, että järkähtämätön tapahtuminen voi kahlita ihmisen vapauden ja että taivaankappaleiden lait voivat kaikkeuden valtavassa ykseydessä vaikuttaa ihmisiinkin. Taivaan tarhoissa havaittu päivän ja yön vaihtelu liittyi kiinteästi elämämme valve- ja unitiloihin. Oliko siis kovinkaan uhkarohkeata otaksua, että Onnen pyörän näennäisesti mielivaltaiset pyörähdykset todellisuudessa johtuivat Eläinradan pyörän kierrosta? Niin otaksui astrologia. Astrologinen kohtalousko ja muut fatalistiset opit eivät kumminkaan olleet niin ankarat, ettei ihmisen omalle aloitekyvylle jäänyt mitään liikkumisalaa. Tiedusteltiin jumalten ennemerkkejä, mutta ne tarjosivat ainoastaan yksityisiä kiinnekohtia tulevaisuutta arvattaessa, ja ihminen voi sentään kohdasta toiseen siirtyessään jossakin määrin valita tietänsä. Siten johduttiin rikkiviisaisiin keksintöihin, joiden avulla toivottiin voitavan, tosin kunnioittavasti, kiertää sallimuksen lakia: jos oraakkeli ennusti gallialaisten ottavan haltuunsa roomalaisten kyntömaata, haudattiin maahan kiireen kaupalla muutamia gallialaisia oraakkelin tyydyttämiseksi. Kristillinen katsomus, jonka mukaan Jumala tietää ennakolta kaikki kohtalot, otaksui sekin tästä huolimatta, että ihminen itse kykenee ohjaamaan vaiheitansa. Inhimillisen vapauden ja jumalaisen ennaltatietämisen yhteensoinnuttaminen tarjosi kristillisten ajattelijain järjenponnistukselle ylivoimaisen tehtävän. Mutta olipa tämä käsitys kuinka epäloogillinen tahansa, ihminen tunsi vallitsevansa kohtaloltaan Jumalan kaikkitietäväisyyden uhallakin, ja vain se on tärkeätä. Kaikkein ehdottomimmin fatalistiset oppimuodostumat, esimerkiksi Calvinin oppi ja jansenismi, myönsivät nekin hengen voivan tuntea itsensä voimaksi, tosin välttämättömyyden vallitsemaksi, mutta silti valtavaksi, sillä jos ajatuksemme ja tekomme toisaalta ovatkin järkähtämättömän syyn — armon — vaikutusta, ovat ne kuitenkin toisaalta väistämättömien vaikutusten syitä; ne ovat kohtalomme — autuuden tai kadotuksentekijöitä, vaikka täyttävätkin ylhäältä tulevia järkähtämättömiä käskyjä; juuri tämä seikka luo niiden jokaiseen liikahdukseen arvaamatonta tärkeyttä ja vaatii meiltä pelokkaan kiinteätä tarkkaavaisuutta. Niin saa selityksensä se usein todettu ristiriita, että juuri fatalistiset opit ovat tehneet kannattajistaan mitä tunnontarkimpia sisäisen elämänsä tutkistelijoita ja ovat olleet erikoisessa määrässä, nykyisiä nimityksiä käyttääksemme, itsensävallitsemista (self-control) ja moraalista tarmoa tähdentäviä oppisuuntia. Niiden mukaan ihminen ei ole vapaa, mutta on voimallinen; tuskin paradoksia hipoen voisi sanoa, että hän on sitä voimallisempi, koska ei ole vapaa. Hänellä ei ole vapautta olla voimaton.

Uudenaikaisesta tieteestä johtuneet opit, joiden ei silti tarvitse aina olla tieteellisiä, tarjoavat aivan toisenlaisen näytelmän. Onko syytä mainita ne muutamat jättiläisaskelet, jotka on astuttu suurten keksintöjen aloilla? Halley toteaa pyrstötähtien määräaikaisen paluun, ja niin sulkeutuu lopullisesti viimeinenkin rako, josta astronomiselle taivaalle näytti voivan pujahtaa jonkinlaista mielivaltaa; Newton todistaa, että paino ja vetovoima ovat yhtä, ja niin alkaa fysiikka näyttää, yhä selvemmin astronomian sisarelta, joka sekin noudattaa ankaran järkähtämättömiä lakeja; Lavoisier kehittelee kemian selväpiirteisempään muotoon, ja ihmishenget tottuvat yhä enemmän pitämään aineellista maailmankaikkeutta kokonaisuudessaan muuttumattomien lakien vallitsemana. Yhdeksännellätoista vuosisadalla opitaan sitten näkemään ihmiselimistössä vain fysikaalis-kemiallisten tapahtumien kenttä, mielisairauksia tutkimalla saadaan selville hengen ja elimistön välillä vallitseva kiinteä yhteys ja katsotaan edellinen jälkimmäisen tuotteeksi, siis fysikaalis-kemialliseksi tuotteeksi, joka on samojen muuttumattomien lakien alainen.

Jo ennen tämän kehitysjakson päättymistä oli epäilemättä esiintynyt lukuisia determinismin kannalla olevia ajattelijoita. Mutta nämä filosofit — Spinoza, Leibniz, Kant — jäljittelivät tässä kuten monessa muussakin kohdassa edeltäjiänsä, vanhoja kristillisiä ajattelijoita: hekin osasivat determinismistään huolimatta suoda sijaa jonkinlaiselle vapaudelle. Siitä he eivät tahtoneet missään tapauksessa luopua, vaikka täytyikin, esimerkiksi Kantin, karkoittaa tämä vapaus »noumenaaliseen» maailmaan, aistittavan maailman yläpuolella sijaitsevaan kerrokseen, eräänlaiseen romuloukkoon, jossa säilytetään uudenaikaisen hengen asutuista huoneistaan poislakaisemia kunnianarvoisia vanhoja käsitteitä.

Yhdeksännellätoista vuosisadalla esiintyvä uusi determinismi oli laadultaan ankarampi. Tämä johtuu nähdäkseni kolmesta syystä. Se on ensinnäkin radikaalisenapi, se ei huoli romuloukosta, vaan kieltää avoimesti kaiken tahdonvapauden. Sitäpaitsi se ei tyydy pitämään hengen tosiasioita syinä, jotka eivät ole vapaita, koska ovat toisten määrättyjen syiden ehdottomia tuloksia, vaan väittää lisäksi, että ne ovat pelkkiä vaikutuksia eivätkä kykene toimimaan vuorostaan syinä. Noudatellen ylempänä esitettyä kehityslinjaa, joka johtaa aineesta elämään ja elämästä henkeen, tämä oppi päättelee, että henki on ketjun viimeinen rengas ja ettei kauemmaksi voida päästä. Henki ei kykene mitenkään vaikuttamaan elämän ja maailman kulkuun, ei enempää kuin veturin raiteille heittämä punainen kajaste junan liikkeeseen, käyttääksemme vertauskuvaa, joka oli aikoinaan hyvin suosittu. Henki on »epifenomeeni», se on pelkkä lisäilmiö, kaupanpäällinen. Kolmas ja tärkein syy on se, että tänä yleisen oppivelvollisuuden ja tieteen kansantajuiseksi tekemisen vuosisatana, tämä oppi tietenkin voitti jalansijaa suuressa yleisössä, johon aikaisemmat deterministiset teoriat eivät olleet milloinkaan vaikuttaneet. Ei olekaan suurta vaaraa, vaikka filosofi tunnustautuu deterministiksi, vieläpä »epifenomenistiksikin»; siinäkin tapauksessa, että hän on hävittänyt talostaan Kantin ullakon, hän on henkilö, jonka eri kerrokset on hyvin järjestetty ja väliseinillä erotettu, ja ellei hänen mielestään olekaan olioiden pohjimmaisessa perustuksessa sijaa vapaudelle ja henkiselle mahdille, hän kuitenkin myöntää, että asuinsijanamme olevassa ilmiöiden, kerroksessa (jossa asuminen käy päinsä) »kaikki tapahtuu ikäänkuin» henki ohjaisi toimintaamme joka päivä ja joka hetki. Siten filosofi väistää pulman, hänen oma teoriansa, hänen epifenomenisminsa on hänelle epifenomeeni, ylellisyyskäsite, joka ei mitenkään vaikuta elämään.

Aivan toisin on laita suuren yleisön, kaikkien puolisivistyneiden, kaikkien yleistajuiseksi muutetun tieteen ahmijoiden, kaikkien »vapaa-ajattelijoiden», vieläpä paljon huomattavampien ja mainehikkaampienkin henkilöiden. Tällöin teoria vaikuttaa mieliin sitä voimakkaammin, mitä yllättävämpi se on; se saa koko tunne- ja kuvitteluvoiman liikkeelle, se ymmärretään puutteellisesti, mutta siihen suhtaudutaan erittäin vakavasti. Sellaiset teoriat vaikuttavat nimenomaan siitä syystä, että juuri tällöin — auttamattomasti — ajatukset toimivat vaikuttavina syinä. Hengen täydellisen voimattomuuden ajatus kykenee tekemään hengen täysin kykenemättömäksi. Huono muisti, arvellaan, johtuu aivojen kemiallisista tapahtumista, joten sitä on turha yrittää korjata — ellei kenties turvauduta rohtoihin. Koska laiskuutemme, virheemme ja, paheemme ovat samaisen kemian vaikutuksia, perinnöllisyyden ja kerta kaikkiaan kohtalokkaasti määrätyltä näyttävän rakenteemme tuloksia, niin miksi yrittäisimme asiaa auttaa? Kalteva pinta johtaa kauas, ja vaikka onkin totta, ettei teoreettinen materialismi estä julistajaansa olemasta tahdon sankari (enempää kuin olemasta eräänlainen pyhimyskään), vaikuttaa sellainen materialismi kuitenkin aivan toisin syvien rivien mieheen, koska hän ei pysähdy teoriaan; varsinaisista moraalisista vaikutuksista puhumatta viitattakoon tässä ainakin siihen, että sellainen vakaumus ehdyttää useimpia tarmonlähteitä. Tämä teoriasta johtuva tuuliajolle joutuminen voi hyvinkin olla epäloogillinen asia (yhtä epäloogillinen kuin äskenmainittu jumalan kaikkitietäväisyyttä korostavaan dogmiin liittyvä vapauden edellyttäminen), mutta kummassakaan tapauksessa ei ole tähdellisenä seikkana logiikka, vaan uskomus, joka muuttuu elämän todellisuudeksi. Ihminen, joka varmaan uskoo henkensä olevan pelkkää »heijastusta», joutuu — loogillisesti tai ei — vaaraan sallia tuon heijastuksen väikkyä virvatulena mielin määrin, ja itsensävallitseminen ei merkitse sellaiselle ihmiselle mitään. Keskimääräisesti sivistynyt nykyaikainen ihminen on tottunut pitämään maailmankaikkeutta valtavana kellonkoneistona, jonka kaikki rattaat liittyvät täsmällisesti toisiinsa, Eläinradan suuresta pyörästä sydämemme hiljaiseen sykkeeseen saakka, ja henkeämme voitaisiin niin ollen verrata osoittajiin, jotka näyttävät liikkuvan itsestään, mutta joita todellisuudessa liikuttaa mekanismi, niiden kykenemättä mitenkään vaikuttamaan tähän liikuttajaansa enempää kuin omaan liikkeeseensäkään. Olisi epäilemättä viisaampaa jättää koko käsitys metafysiikan haltuun ja ottaa huomioon, että olosijanamme olevassa kokemuksen maailmassa ajatuksemme aivan ilmeisesti esiintyvät tekojemme synnyttäjinä; mutta kuinka voisikaan ihmisten suuri enemmistö omaksua sellaisen hiuksenhienon erotuksen?

Mitä sanoisimmekaan maalaajasta, joka päättelisi, ettei värejä ole olemassakaan ja heittäisi siveltimensä pois, koska näkee fysiikan oppikirjan todistavan, että värit ovat matemaattisesti määriteltäviä värähdyksiä? Hän menettelisi väärin, sillä fysiikantutkijan kvantitatiivisen näkökannan ohella saa kieltämättä sijansa taiteilijan kvalitatiivinen katsantokanta, ja värähdysten abstraktisen maailman ohelle jää olemaan värien aistittava maailma. Useimmat positivistimme menettelevät kuitenkin niinkuin maalarimme: he eivät osaa erottaa toisistaan abstraktista maailmaa, missä kaikki on mekanismia, ja konkreettista maailmaa, jonka alueella me kuitenkin pysymme tekojemme tekijöinä. Onkin varsin ymmärrettävää, etteivät he tuota eroa havaitse; he ovat ainakin vilpittömämmät kuin sadun kalkkuna ja useimmat filosofit.

Asia johtaa kuitenkin aikalaistemme keskuudessa merkilliseen taikauskoon. Henkilö, joka pyrkii sitä vastustamaan, koska on omaksunut uusia aatteita ja oppeja, jotka tulevat tuonnempana puheeksi, joutuu ihan ihmeisiinsä havaitessaan, kuinka varmasti ihmiset uskovat olevansa ehdottomasti riippuvaisia tuhansista eri seikoista. Me pelkäämme taikauskoisesti mikrobeja samoinkuin isoäitimme aikoinaan noituutta ja mörköjä. On sinänsä epäilemättä varsin hyvä tuntea meihin vaikuttavat aineelliset tekijät, joiden mekanismin tiede selvittää, mutta toisaalta on suuri vahinko, jos uskomme olevamme täysin niiden armoilla ja jätämme huomioonottamatta, että sielullinen suhtautumisemme kykenee joka hetki melkoisesti lisäämään tai supistamaan niiden toimintaa. Tämän vakaumuksen omaksuminen edellyttää kuitenkin, että tiede astuu askelen kauemmaksi, ja koska tämä askel on astuttu vasta aivan äskettäin, ovat vanhat tottumukset jääneet vallitseviksi. Toistaiseksi alistuvat sivistyneet, jopa suuret oppineetkin, vieläpä spiritualististen teoriain edustajatkin (teoria ei tässäkään vaikuta mitään asiaan), orjamaisesti palvelemaan vatsaansa tai pernaansa, perittyjä ominaisuuksiaan, tottumuksiaan, tupakoimis- tai nuuskaamishimoaan ja monia arveluttavampia virheitään, ja osoittavat lisäksi hämmästyttävää alistumista.

* * * * *

Jo kauan sitten on kuitenkin havaittu vastavaikutuksen oireita. Se esiintyi aluksi mitä oudoimmissa muodoissa, filosofisina ja mystillisinä oppeina ja puoskareiden ihmemenetelminä, kunnes siitä työntyi tieteeseen eräitä positiivisia keksintöjä, jotka pian pakottavat meidät kerrassaan toisenlaisiin käsityksiin.

On olemassa ihmisiä ja kokonaisia kansoja, joiden järkkymätön terveys vastustaa masentavia ja epämieluisia käsityksiä, niinkuin voimakas elimistö vastustaa sairauttasynnyttäviä mikrobeja. Anglosaksilaisissa on tämä hyve, ja amerikkalainen ajattelija Emerson esiintyy uuden voiman-evankeliumin ennustajana. Emerson jättää mielellään determinismin vallitsevaksi, mutta ei tunnusta henkeä pelkäksi »epifenomeeniksi».

»Jos kohtalo», sanoo hän, »onkin väkevä, niin ihmisellä on kuitenkin osansa kohtalossa ja hän voi nostaa sallimuksen sallimusta vastaan. Jos ulkomaailma käykin kiivaasti meitä ahdistamaan, kykenevät toisaalta omat atomimme yhtä väkevään vastustukseen. Ilmakehä murskaisi meidät, ellei ruumiissamme oleva ilma olisi sen vastapainona. Kalvomaisen ohut lasiputki kykenee vedellä täytettynä kestämään valtameren puristuksen».

Niin tehostetaan hengen voimaa, joka käyttää vipusimenaan juuri lakien järkähtämättömyyttä:

»Kaikissa menestyksellisesti toimineissa henkilöissä ilmenee eräs yhteinen piirre: he uskovat syyn ja vaikutuksen lakiin. He uskovat varmaan, ettei olioita vallitse sattuma, vaan laki, ettei olioiden alku- ja loppupäätä toisiinsa liittävässä ketjussa ole yhtäkään heikkoa tai särkynyttä rengasta. Juuri kaikkein tarmokkaimmat ihmiset uskovat lujimmin lakien voimaan.»

Ajatus noudattaa sekin lakejaan, sekin toimii syynä, ja Emerson ammentaa tästä vakaumuksesta salaperäistä, hehkuvan seesteistä voimaa.

»Meidän täytyy ihailla», kirjoittaa hänen elämäkertansa sepittäjä Régis Michaud, »hänen olemuksensa perusominaisuutta, hänen itseluottamustaan, mestarillista varmuutta, joka johtuu salaisten aarteiden tunnosta. Emerson kulkee läpi elämän majesteetillisen ryhdikkäästi. Hänen rytminään oli alinomainen allegro.»[1]

Emerson tietää, että sellainen suhtautumistapa merkitsee voimaa: »Ihmiskunnan kunnioitus», sanoo hän, »tulee vain niiden henkilöiden osaksi, jotka esiintyvät vakuuttavasti. Vain he suunnittelevat ja toteuttavat suuria asioita. Millainen voiman määrä olikaan keräytynyt Napoleonin aivoihin!» Eräässä toisessa kohdassa hän vielä täydentää lausumaansa: »Napoleon ansaitsi menestyksensä. Hän oli aina saavuttanut voittonsa aivoissaan, ennenkuin saavutti ne taistelutanterilla. Hänen suosijanaan ei ollut pelkkä sattuma.»

Tätä hengen syntyperäistä voimaa Emerson pitää ihmisen varsinaisena vapautena. »Tämä väite on rajoituksitta tosi: Jokainen on oman onnensa seppo. Me olemme ylpeät vapaasta tahdostamme. Mutta se voi merkitä ainoastaan, että Jumala on jättänyt käytettäviksemme luonteemme ainesosat: rautaa ja kuparia, kultaa ja hopeata, ja meillä on täysi valta niitä valikoida ja muovata sellaiseen muotoon kuin haluamme.»

Emersonia ei askarruta vapauden ja determinisnin metafyysillinen ongelma. Hänestä näyttää paljoa tärkeämmältä sellainen voittajan-asenne ja se vakaumus, että tuo asenne tai sen puuttuminen varmasti ratkaisee, onko tuloksena voima vai hervottomuus, menestys vai epäonnistuminen.

»Jokainen on tehokas ihminen vain sikäli kuin hän on tuon voiman sisältäjä, ja kaikki historian sankarilliset ja merkittävät teot on suoritettu yksin sen avulla… Maailma tottelee matemaattisia lakeja, ja sen liikkuvassa kehässä ei ole missään sattuman sijaa. Menestys syntyy yhtä lainmukaisesti kuin pumpuli- ja musliinikudelmat kangaspuissamme… Kutomossa tärvelee katkennut tai muuten virheellinen lanka sadan metrin saran; silloin otetaan selkoa, kuka on ollut sitä kutomassa, ja asianomaisen palkkaa vähennetään… Jokainen meille suotu päivä on kauniimpi kaikkia musliineja, sitä valmistavat kangaspuut ovat rakenteeltaan verrattomasti hienommat, on mahdotonta salata velttoja, valheellisia, turmeltuja tuokioita ja on turhaa pelätä, että mikään moitteeton lanka ja kunnollinen kudelma jättää tekijänsä kiittämättä.»

Samoinkuin rahakappale, johon on lyöty hallitsijan kuva, joutuu lukemattomien, usein epäilyttävienkin käsien kuluttamaksi, ovat tällaiset ajatuksetkin, Amerikassa ja muualla, kadottaneet puhtaat ja silmiinpistävät piirteensä. Siitä syystä on hyvä nähdä ne jälleen alkuperäisinä ja vikautumattomina. Suuren amerikkalaisen sanat säilyvät uuden viisauden ennustuksena, viisauden, jonka rakennukseen tiede on kiiruhtanut tuomaan kiviänsä.

* * * * *

Meitä tässä askarruttavan liikkeen alkuvaiheita tulee etsiä Mesmerin »magnetismin» hämmästyttävistä, merkillisistä tosiasioista. Nämä tosiasiat jäivät tosin ylen hämäriksi, mutta niiden nojalla voi siitä huolimatta herätä eräiden henkilöiden mielessä se usko, että ihminen on väkeväin salaisten voimain keskus. Niin on magnetismista johtunut Amerikassa Christian Sciencen, mystillinen oppi ja Euroopassa tieteellinen hypnotismi.

Eräs Mesmerin oppilas, Quimby, oli hoitanut amerikkalaista mrs Eddyä, joka senvuoksi hartaasti halusi vuorostaan parantaa ihmisiä salaperäisillä voimilla ja päätyi vähitellen »kristilliseen tieteeseen.» Tämä oppi kieltää pahan ja aineen, otaksuu kieltämällä ne hävittävänsä, koska henki on kaikkivoipa, luo sen, mitä vakuuttaa olevaksi, ja tuhoaa sen, minkä kieltää. Opista irtautui sitten, samoin Amerikassa, New Thought, »uusi ajatus», joka hylkäsi Christian Sciencen omituiset opinkappaleet ja tahtoi säilyttää ainoastaan sen filosofisen ytimen — siis eräänlaista yleistajuiseksi muutettua emersonismiä.

Eräitä Mesmerin aavistamia tosiasioita liittivät tieteeseen hypnotismin tutkijat Braid ja Charcot. Siitä syntyi toisaalla kahden suuren psykologisen keksinnön lähde: suggestion ja psykoanalyysin. Kehitellessään suggestion teorian suoritti Nancyn koulukunta aikanaan ennenkuulumattoman työn. Tahdottiinhan silloin yleensä poistaa psykologiset selitykset psykologiasta itsestäänkin ja johdella koko hengenelämä ruumiillisista syistä; Liébault ja Bernheim sitävastoin luopuivat ehdottomasti tavanomaisuudesta ja uskalsivat ulottaa psykologisen selittämismenetelmän lääketieteeseenkin. »Suggestio on mielikuva, joka muuttuu teoksi.» Siten on perustettu psykoterapia, joka tahtoo — samoinkuin Christian Science, mutta kokeellisen tutkimuksen pohjalla — saada aikaan parantumista hengen avulla, joten sielullisia tosiasioita pidetään syinä sanan tieteellisessä merkityksessä (toisin sanoen tosiasioina, joiden ilmetessä aina syntyvät samat vaikutukset). Freud tutkii psykoanalyysin avulla salatajuntaa ja selvittää suuressa määrässä syiden toimintaa; nyt aljetaan ymmärtää, millaisista toisiinsa kutoutuvista tajuisista ja tajuttomista ajatuksista ja pyyteistä johtuu hermotautinen halvautuminen, hajamielisen sanavirhe, typerä teko — tai järkeväkin, mikä on sitäkin nöyryyttävämpi seikka.

Amerikassa suggestiota käytettiin suuressa mittakaavassa. Mystikot ja mystifikaattorit kokivat vallata sitä omakseen. Mutta suggestio-opin kiistellessä toisten oppien kanssa, jotka — kuten Christian Science ja New Thought — väittivät hengen ehdottomasti vallitsevan ruumista meissä kaikissa, oli tuloksena uusi ilmiö: suggestiosta, joka sosiaalisena tosiasiana edellyttää vähintään kaksi henkilöä, suggeroivan ja suggestion esineenä olevan, siirryttiin vähitellen autosuggestioon, joka sulkee pois ensinmainitun. Erinomaisen hämärästi määritellyn autosuggestion ottivat aluksi huostaansa meluisaa yleistajuistamista harjoittavat amerikkalaiset; se tehtiin kansantajuiseksi, sen avulla hankittiin itselleen hyötyä, ennenkuin asia oli tieteellisesti tutkittu. Niin syntyi sekasortoinen joukko kirjoja ja kirjasia, joissa bluffi kävi ahdistamaan tiedettä ja uskonto lähenteli bluffia. Vasta Couén ja Nancyn uuden koulukunnan toiminnan nojalla kehittyi tästä sekasorrosta tieteellinen ja mutkaton teoria, johon muuten toisaalta johti Bernheimin aatteiden luonnollinen ja vaatimaton kehitteleminen. Nyt voitiin jo määritellä muutamia lakeja. Autosuggestio siirtyi niiden käsitysten joukkoon, jotka ihminen voi häpeämättään omaksua.

* * * * *

Kaiken tämän perustuksella johdumme pitämään sielullisia tosiasioita todellisina syinä, jotka eivät vaikuta ainoastaan toisiin sielullisiin tosiasioihin, vaan luonnonlakien mukaisesti ruumiiseenkin. Tämä ei ole metafysiikkaa, eikä tässä ole puheena vapauden ja deterministin transcendenttinen ongelma. Nyt ei enää käy päinsä tylsän positivismin nimessä väittää, että sellainen hengen vaikutus ruumiiseen on käsittämätön. Sellaista — samoinkuin vastakkaisiakin — vaikutusta pitävät käsittämättöminä metafyysikot, kerta kaikkiaan oletettuaan, että henki ja aine ovat kaksi eri »substanssia», joiden vaikutus on jo määritelmän nojalla mahdoton. Ilmeinen kokemus, jonka piirissä pysymme ja jota positivisti väittää tarkkaavansa paremmin kuin kukaan muu, ei kumminkaan tunne mitään substansseja; se tuntee ainoastaan tosiasioita ja tosiasiaryhmiä, joista jokainen on erikoisen tieteen tutkimusalueena. Psykologia tutkii erästä sellaista ryhmää, sielullisia tosiasioita; kemia, fysiikka, fysiologia tutkivat toisia ryhmiä. Vaikka metafyysikon »substanssit» eivät olekaan missään tekemisissä keskenään, on tiedemiehen käsittelemien tosiasiaryhmien laita toisin. Ne merkitsevät vain tehtävän jakamista, ovat enemmän tai vähemmän tilapäisiä. Eri ryhmien tosiasiat vaikuttavat toisiinsa; lait ulottuvat tieteestä toiseen. Kemiallinen reaktio synnyttää lämpöä, fysikaalisen tosiasian; valo ja sähkö, jotka kuuluvat fysiikan alueeseen, saavat elävässä kudoksessa aikaan nimenomaan fysiologisia tapahtumia. Se seikka, että fysiologin ja psykologin alueiden välillä on olemassa sellaista keskinäistä vaihtoa, on täysin säännöllinen ja hyvää tieteellistä menetelmää vastaava. Kokemus ei tunne muuta syyperäisyyttä kuin tosiasioiden suhteet ja niiden määrätyn peräkkäisyyden. Syynä voi toimia ajatus yhtä hyvin kuin meteori. Tieteen hengen kanssa ristiriidassa oli nimenomaisesti epifenomeenioppi. Tämä sekasukuinen käsitys lainasi metafysiikasta sen ajatuksen, että on olemassa kaksi toisiinsa vaikuttamatonta substanssia, kielsi sitten toisen substanssin ja väitti yhä edelleen, ettei mitään vuorovaikutusta tapahdu olemassaolevan ja olemattoman substanssin välillä, mikä on kerrassaan käsittämätön väite.

On kuitenkin ymmärrettävissä, kuinka sellaista teoriaa on voitu kannattaa: ainetta koskevat tietomme ovat runsaat ja täsmälliset, henki sitävastoin on meille varsin vieras. Toisaalla lakeja ja numeroita, toisaalla vain verrattain suurisanaista kuvailua. Luonnontieteen edustajan silmissä täytyi hengen näyttää yhtä hämärältä ja epätodelliselta kuin aine näytti lujalta ja kestävältä. Nykyjään, tieteen ja lain tunkeuduttua hengenkin maailmaan, on tilanne kuitenkin muuttunut. Me luotamme jälleen ja enemmän kuin milloinkaan ennen ajatuksen, »aatteen» voimaan — »voima-ideaan», käyttääksemme Fouilléen keksimää nimitystä — ja toivomme pääsevämme tämän sisäisen voiman avulla paremmin itseämme vallitsemaan. Ja jos tämä onkin vain uskoa, vastaa se kuitenkin Emersonin toivomusta: »Tieteellisen hengen tulee omistaa usko, joka sekin on tiedettä… Me emme halua enää kiusaksemme kuulla tyhjiä väitteitä ja puolinaistotuuksia, tunteisiin vetoavia esityksiä tai honottelevia rukouksia.»

* * * * *

»Ihminen on vain ruoko, mutta ajatteleva ruoko.» Pascal pitää nimenomaan ajattelua keinona saattaa tasapainoon maailman suuruutta ja ihmisen pienuutta. Tasapainon puute johtaa kuitenkin pitemmälle, sillä jos ajatus esiintyy niin painavana tekijänä ihmisen ja maailman välillä vallitsevassa naurettavassa epäsuhdassa, nousee esiin uusi kysymys: mitä merkitsee tuo sama ajatus ihmisessä itsessään, suhteessa hänen ruumiinsa aineeseen? Kaikkea tai ei mitään, riippuen siitä, miltä kannalta asiaa tarkastellaan. Mitä enemmän ruumiin ja hengen välillä vallitsevia suhteita havaittiin, sitä vähemmän tuntui mahdolliselta pitää ajatusta transcendenttina. Auguste Comte kysyy leikkisästi spiritualisteilta, miten kävisi kaikkein suurimmankin ajattelijan, jos hän joutuisi muutamaksi minuutiksi seisomaan päällään ajatellessaan. Kun tarkkaamme ajatuksen aineellisia ehtoja, kaikkea sen orjuutusta, kuinka siihen vaikuttaa parin asteen lämpöero, lasi alkoholia, paralysiamikrobi tai muu taudinsiemen, niin ajatus ilmenee kerrassaan olemattomana. Jos sitävastoin pidetään silmällä ajatuksen vaikutuksia, sen toimintaa, joka muuttaa aineellisen maailman muotoa, jos ajattelemme tieteitä ja taiteita (torjumme tässä hyvinkin houkuttelevan kaunopuheisuustilaisuuden), niin se näyttää olevan kaikki kaikessa. Sitä voidaan verrata heikkoon liekkiin, joka lepattaa öisen vaeltajan lyhdyssä: tuuli näyttää voivan puhaltaa sen sammuksiin milloin tahansa, sen palaminen riippuu pienestä öljytilkasta. Siitä huolimatta se valaisee yötä, nostattaa näkyviin olioita, jotka sen ohi liikuttua heti häipyvät pois, ja sen muutamat säteet säpsähdyttävät etäällä asuvaisia. 9 Ne, jotka pitävät ajatusta olemattomana, arvostelevat sitä sen edellytysten nojalla; ne, jotka julistavat sen suuruutta, tarkkaavat arvostellessaan sen töitä. Ensinmainitut pitävät silmällä yksinomaan syytä, jälkimmäiset vaikutusta ja toimintaa. Edellisiä uhkaa se vaara, että joutuvat liikkumaan takaperin, vastoin elämän varsinaista suuntaa; ne taas, joissa on itsessään tarmoa ja hyökyvoimaa, katselevat mieluummin eteenpäin. Siitä syystä nämä viimeksimainitut, todella pätevät henkilöt, luottavat ajatukseen. Tämä vähimmin kiistanalainen tarkoitus sisältyy siihen Emersonin lausumaan, että kielteinen nero on ristiriitainen käsiteyhdistelmä. Tässä ei tule, olennaisesti kysymykseen metafyysillinen kielto tai myöntö, vaan myönteinen ja kielteinen suhtautumistapa. Ihmisten välisissä ristiriidoissa ja elämässä yleensäkin merkitsevät teoreettiset mielipiteet vähemmän kuin mainittu suhtautuminen. Nietzschen kielloissakin piilee valtava myöntövoima, merkillisesti vahvistava vaikutus. Kaikkinakin aikoina on ollut kahdenlaisia ihmisiä: toisia, jotka arvostelevat puuta hedelmien nojalla, kuten Evankeliumissa sanotaan, arvostelevat ja osaavat oikein arvostella, ja toisia, jotka puhuvat vain puun kasvamista edistäneistä lannoitusaineista. Viime vuosisadan tiede valaisi yksinomaisesti ajatuksen edellytyksiä ja suosi jälkimmäistä asennetta, mikäli tarkastajan mieli yleensä siihen taipui; meidän päivinämme alkaa uudempi tiede valaista asioita toiselta taholta: se osoittaa, että ajatuksen toiminnot ovat paljon voimallisemmat ja täsmällisemmät kuin on milloinkaan aavistettu, ja yllyttää meitä etsimään siltä taholta henkisen voiman lähdettä, sisäisen elämämme vallitsemiskykyä.

Tässä kohdassa voi kukin vakaumustensa mukaan tehdä erilaisia johtopäätöksiä. Toiset havaitsevat näissä tosiasioissa suoraan uskontoon johtavan valtatien, toiset sitävastoin pitävät niitä välineenä, jonka avulla voidaan paremmin tulla toimeen ilman uskontoa. Metafysiikka jää kuitenkin tämän kirjan sivuilla tutkittavien asioitten kehän ulkopuolelle. Aikana, jolloin ne erilaiset ratkaisuehdotelmat, joita metafysiikka esittää tai tyrkyttää, ovat entistä enemmän kiistanalaisia ja ilmaisevat pikemmin levottomuutta kuin varmuutta, on parempi rajoittaa tällainen tutkimus niin, että se pysyy kokemuksen alueella, missä kaikki ajattelevat ihmiset voivat toisiaan ymmärtää. Jokaisella on lupa täydentää tutkimukseni tuloksia tietämyksillä, joita uskoo saavuttavansa jonkin syvemmän kokemuksen avulla.

II.

RUUMIILLISET PERUSTEET.

Ryhtyessämme luomaan sielullisen voiman ongelmaan uuden psykologian valoa kohtaamme aluksi kysymyksen, jota on mahdoton väistää. Missä määrin on ruumis sellaisen sielullisen voiman edellytys?

Eikö tämä voima ensinnäkin liity kiinteästi siihen, mitä nimitämme ruumiinvoimiksi ja ruumiin terveydeksi? Jos kysymys muovataan tähän ylimalkaiseen muotoon, on meidän joka tapauksessa pakko vastata kieltävästi. Kaikkein yleisin kokemus vakuuttaa meille ensinnäkin, ettei henkinen voima kuulu yksinomaisesti »väkevämmälle sukupuolelle» (jonka ominaisuuksiin Flaubertin mukaan kuuluu nimenomaan pelkuruus) eikä »parhaissa voimissaan» olevalle ikäkaudelle. Useammin kuin uskommekaan osoittaa sankaruutta lapsi. Kuuluisin esimerkki on meille säilynyt kertomuksessa nuoresta spartalaisesta, joka antoi nuttunsa peitossa olevan revon pureksia rintansa puhki, jottei tarvinnut ilmaista varkautta. Sellainen lapsen sankaruus palvelee usein ylpeyttä, jonka vaikuttimet eivät ole moraalisesti arvokkaat, mutta se seikka ei ole nyt kysymyksessä. Väitetään ehkä, että lapset ja naiset kykenevät yleensä voittamaan itsensä vain siten, että jokin intohimo tai vietti kehittyy heissä toisia väkevämmäksi. Mutta eikö ole aina niin laita, ja emmekö yhä enemmän taivu myöntämään, että kaikki korkeammat pyrinnöt — velvollisuuden palvontakin — ovat vaistonomaisten elementtien kehkeytymistä ja saavat vaistoista kaiken voimansa?

Vieläkin tyypillisempiä ovat henkisen voiman ilmaukset kuolevissa, joiden ruumiilliset voimat ovat tyrehtyneet vähimpään mahdolliseen määrään; ne eivät ole mitään poikkeustapauksia, ja jos niitä pidetäänkin harvinaisina, todistavat ne kuitenkin riittävästi, ettei henkinen voima suinkaan ole auttamattomasti ruumiillisesta voimasta riippuvainen.

Kuolettavasti haavoittunut upseeri kykenee taistelussa johtamaan joukkoaan, kunnes sydämen syke lopullisesti taukoaa. Olen tuntenut vanhan professorin, joka oli halvautunut useita vuosia sitten, mutta yhä kirjoitti kädellä, joka ei tahtonut enää totella, otti vastaan vieraita, joita hänen seuransa miellytti, koska hän osasi yhä jutella hauskasti eikä milloinkaan lausunut valituksen sanaa, joten hänen entiset oppilaansa pikemmin etsivät häneltä lohdutusta kuin sitä hänelle tarjosivat. On huomattava, että tätä henkilöä kannatti hänen harras uskonnollisuutensa, samoinkuin mainittu upseeri epäilemättä uskoi asiaan, jonka puolesta taisteli (puhumattakaan taistelun aikaansaamasta »vimmasta»). Ei saa kumminkaan halveksia näitä tunteen tai intohimon ilmauksia; ilman niitä, sanottakoon asia vielä kerran, ei voi olla puhettakaan itsensävoittamisesta. Ne havaitaan kaikkein puhtaimmissa ja ylevimmissä tapauksissa. Siitä johtuu, että pyhä Augustinus alinomaisesta sairaudesta huolimatta kykeni kirjoitetulla ja eletyllä työllään pystyttämään kaksi valtavaa muistomerkkiä; samoin on laita Calvinin, joka hänkin sairaalloisena tahtoi hintelöillä käsillään muovata uudestaan koko kristikunnan ja voitokkaasti vastusti ruumiillista heikkouttaan. »Antikristus» Nietzsche taisteli hänkin alinomaa sairautta vastaan — jo kolmentoista vuoden ikäisenä hän otti käteensä hehkuvan hiilen todistaakseen sankarillisuuttaan — ja eikö hänen sankarillinen taistelunsa ollut uskon ja väkevän tunteen työtä aivan samoin kuin suurissa kristityissä? Hän tosin oli puhtaan tiedon sankari, mutta asetti sentään periaatteekseen, että tiedon piti muuttua valtavammaksi tunteeksi.[2] Samaa tietämisen intohimoa ilmaisee ranskalainen filosofi Guyau, joka keuhkotautisena, tietäen kuoleman auttamattomasti lähestyvän, löysi nämä voimakkaat sanat, jotka eivät olleet pelkkiä sanoja: »Tietäessään olevansa mennyttä, havaitessaan itsensä melkein elottomaksi toisten elottomien esineiden keskellä, ihminen oppii katselemaan itseään melkein persoonattomasti ja tuntee kulkevansa kohti jotakin täysin tuntematonta. Jos tässä täysin tietoisessa kuolemassa onkin oma katkeruutensa, täytyy sen kenties sittenkin erikoisesti viehättää puhdasta filosofia, henkeä, joka tahtoo viimeiseen hetkeensä saakka nähdä koko elämänsä täysin kirkkaana ja harkittuna… Koska filosofi sitäpaitsi on kaiken tuntemattoman ystävä, viehättää kuolema häntä vielä aivan uutta kokemusta tarjoavana asiana… Viimeinen kärsimyksemme on samalla viimeisen tiedonhalumme esine».[3]

Niin näyttää jo ensimmäinen tarkastelu selvittäneen erään totuuden. Henkinen voima voi kasvaa vielä ruumiillisen voiman raunioilla, kunhan sitä ruokkii intohimoinen hehku, väkevä tunne.

* * * * *

Meidän täytyy kuitenkin tutkia ongelmaa perinpohjaisemmin. On olemassa niinsanottu »ruumiillinen rohkeus», jonka nojalla ihminen kykenee säilyttämään mielenmalttinsa, vaikka sattuu odottamaton järkytys, joka saa hermostuneen naisen kiljaisemaan ja pyörtymään. Kun tämän »heikomman astian» vastakohdaksi asetetaan yhtä klassillinen, isämäinen ja hermojaan hyvin hallitseva aviomies, syntyy koomillinen vaikutus, jota huvinäytelmien kirjoittajat ovatkin runsaasti käyttäneet hyväkseen. Sellainen kylmäverisyys, sellainen »fyysillinen rohkeus» on Fouilléen mukaan »koleeris-sangviiniselle» mielenlaadulle ominainen. Vaikka temperamenttien koko jaoitus on verrattain mielivaltainen asia, täytyy sille tässä tapauksessa myöntää oikeutusta. Tällöin on ennen kaikkea kysymyksessä eräiden vaistomaisten, erilaisissa yksilötyypeissä erilaisina ilmenevien reaktioiden tai refleksien estyminen. Yleisesti tunnettuja ovat ne graafilliset esitykset, joiden avulla on havainnollistettu esimerkiksi odottamattoman pistoolinlaukauksen tai äkkinäisen magnesiumsalaman valtimon toiminnassa tai hengityksessä aikaansaamia muutoksia. Tunnettu on myös psykogalvaaninen koe, jossa senlaatuisen vaikutelman aikaansaama säpsähdys mitataan galvanometrin avulla. Nämä graafilliset viivat ja galvanometrin osoittajan kulmat ovat eri henkilöiden mukaan sangen erilaiset. Siten voidaan tavallaan todistaa »fyysillisen rohkeuden» tai »fyysillisen pelon» olemassaolo. Sellaista temperamentin rohkeutta ei kumminkaan saa sekoittaa (jo Fouillée huomautti tästä seikasta) järjen ja luonteen pohjalla lepäävään rohkeuteen; voi korkeintaan väittää, että se tasoittaa viimeksimainitun tietä. Huot ja Voivenel, jotka ovat maailmansodan aikana tutkineet sotilaallista urhoollisuutta itse sodassa, päätyvät tähän nimenomaiseen tulokseen: »Kuinka monet muhkeat sangviinikot, jotka mielellään pitävät suurta suuta ja ovat rakenteeltaan atleetteja, osoittautuvatkaan todellisuudessa aivan tavallisiksi pelkureiksi!… Toisaalta olemme nähneet henkilöitä, jotka kuuluivat Duprén 'helposti hätääntyvään’ tyyppiin, mutta osoittautuivat taistelussa todellisiksi sankareiksi… Aito rohkeus on henkinen ominaisuus. Arkamaisena pidetty henkilö voi saavuttaa sen päivän tai tunnin ajaksi… Joka tapauksessa käy miestä arvosteleminen vasta tulessa.»[4] Hienompi erittely tosin voisi todeta, että sotilaallinen — ja siviilihenkilönkin — rohkeus, mikäli ovat kysymyksessä arkamaiset yksilöt, voidaan selittää siksi, mitä Paul Brulat sattuvasti nimittää »pakenemiseksi eteenpäin». Tiedämmehän hyvin, kuinka paljon pelkoa piilee tuimassa hyökkäyksessä (puhumattakaan alkoholin aikaansaamasta vaikutuksesta) ja tiedämme myös, mitä merkitsevät rauhallisemmissa oloissa pelokkaitten äkilliset rohkeudenpuuskat. Olisi kuitenkin liian paradoksaalista, jos selitettäisiin kaikki sellaiset tapaukset »pakenemiseksi eteenpäin». Voimme tyytyä Huot’n ja Voivenelin määritelmään, soveltaa sitä vertauskuvallisesti elämän kaikkiin taisteluihin ja sanoa siinä mielessä: »Joka tapauksessa käy ihmistä arvosteleminen vasta tulessa.»

Samat tutkijat tarkastelevat toisessa yhteydessä eräitä tapauksia, joissa naiset ovat esiintyneet urhoollisesti, ja esittävät mielipiteensä tähän merkittävään tapaan: »Nainen on herkkä, helposti kiihtyvä, uhrautuva olento, jossa ilmenee rohkeutta, vaikka Institut Mareyssä suoritetut kokeet ovat johtaneet hänelle erittäin epäedullisiin tuloksiin.» On sangen merkillistä, että tässä heti esiintyvät määreet »herkkä, helposti kiihtyvä» henkisen rohkeuden selittäjinä, siis samat sanat, joita käytettiin ylempänä mainitussa arkamaisen tyypin kuvailussa. Missä on pulman avain? Herkkä ja helposti kiihtyvä on hermostunut, hienohermoinen (jota ei suinkaan saa muitta mutkitta pitää hermosairaana). Eikö sen perustuksella sovi ajatella, että henkisen rohkeuden pohjana on hermovoima? Havaitsimme jo ylempänä, että ruumiillisesti heikot olennot saavat henkisen voimansa jäntevyyden hehkuvasta tunteesta, ja liikuimme siten jo kohti tätä oivallusta.

Tässä olisi viitattava Abramowskin suorittamiin kokeisiin, jotka valaisevat edellä kuvailtuja seikkoja toiselta taholta ja joita olen toisessa yhteydessä selostanut.[5] Niissä suoritetaan psykogalvaaninen koe täydellisemmässä muodossaan: tutkittava sallii ensin refleksiliikkeen tapahtua ja yrittää sitten sitä estää, onnistuen tai epäonnistuen. Refleksiliikkeen ehkäiseminen ei kumminkaan onnistu parhaimmin sille, joka pahimmin ponnistelee, vaan sille, joka täydellisimmin syventyy saavutettavan päämärän mielikuvaan painuen siten eräänlaiseen autohypnoosin tilaan. Abramowski päätyy siihen tulokseen, että henkilöt, jotka elämässä yleensäkin osoittavat suurinta tarmoa, kykenevät myös helpoimmin painumaan sellaiseen autohypnoottiseen tilaan. Niin johdumme jälleen Nancyn uuden koulukunnan autosuggestiooppiin, joka edellyttää kaikesta ponnistuksesta luopumista, lihasten hellittämistä ja vain mielikuvan virittämän hermovoiman käyttelyä. Palaamme asiaan vielä tarkkaavaisuudesta puhuessamme. Samalla on asianamme huomauttaa, että uusi psykologia taipuu tahtotoimessakin korostamaan enemmän mielikuvaa kuin liikunnollista ponnistusta, enemmän aikomusta kuin toteuttamista, joten tahto tulee lähemmäksi autosuggestiota. Kaikki tämä viittaa siihen, että meidän tulee pitää hermojen ja aivojen voimaa lihasvoimaa merkittävämpänä. Niinmuodoin olisi henkisen voiman olennaisia fysiologisia edellytyksiä etsittävä hermoston tilasta.

Tätä mielipidettä tukee pikainenkin silmäys tosin vielä aivan vähän tutkittuun hermopatologiaan. Hermoston sairaalloiset tilat jaetaan yleensä kahteen ryhmään, neurasteenisiin ja hysteerisiin tiloihin. Ensinmainitussa ryhmässä ilmenevät hermostollinen herpautuminen ja henkinen riutuminen toisiinsa liittyvinä; äärimmäisissä tapauksissa sairas ei kykene enää suorittamaan kaikkein yksinkertaisimpiakaan toimia, hän ei voi nousta jaloilleen, ei syödä eikä lähteä ulos. Hysteriassa liittyy samoin hermostolliseen anarkiaan henkinen sekasortoisuus; ruumiissa havaitaan toisen jäsenen täydellistä turtumusta ja toisen ylenmääräistä herkkyyttä, ankaraa kiihtymystä ja kohta sen jälkeen syvää masennusta; sieluelämässä vallitsee samanlainen epäjärjestys: oikkuja, ristiriitoja, äkkinäisiä haltioitumisen ja alakuloisuuden vaihteluita.

Jos siis tahdotaan aivan ylimalkaisesti todeta henkisen tarmon ja »fyysillisen voiman» välillä vallitsevaa suhdetta, on kysymys väärin muovattu. Ei ole olemassa yksi ainoa »fyysillinen voima», niitä on ainakin kaksi: lihasvoima ja hermovoima. Se seikka, ettemme vielä paljoa tiedä viimeksimainitusta, ei oikeuta jättämään sitä huomioonottamatta. Pierre Janet on hermosairaiden väsymystä tutkiessaan[6] havainnut tämän erotuksen. Vaikka sellainen väsyminen usein onkin enemmän tai vähemmän autosuggestiivista, myöntää Janet kuitenkin — sikäli Dubois’n mielipidettä vastustaen — että on olemassa fysiologisista syistä johtuvaa hermoväsymystä. Tarkastellessaan sitten sellaisiin tapauksiin soveltuvaa »lepoparannusta» hän sangen terävä-älyisesti huomauttaa, ettei tällöin tule niinkään kysymykseen lihasten lepo (ruumiillinen liikkumattomuus) kuin hermojen lepuuttaminen, ja etteivät nämä ilmiöt aina esiinny toimiinsa liittyvinä. Siten voimme ymmärtää, kuinka se seikka, että henkilö on »hermostunut» ja herkkätunteinen, voi tässä tapauksessa olla eduksi.

* * * * *

Henkilön, joka haluaa kehitellä henkistä voimaansa, ei siis pidä laiminlyödä mitään, mikä voi lisätä tai varjella hermoston joustavuutta. Sivuutamme tässä varsinaiset lääkeopilliset menetelmät (vesiparannuksen, ravintojärjestyksen ja muut sellaiset asiat) ja toteamme samalla että hermoston fyysillinen hygienia on vielä sangen haparoivaa.

Tässä ei ole syytä ryhtyä selittämään alkoholin tunnettuja vaikutuksia hermostoon. Sitävastoin on tarkasteltava (siinäkin tapauksessa, ettei tunnusteta oikeaksi Freudin mielipidettä, jonka mukaan hermotaudit johtuvat sukupuolielämän häiriöistä) hermoelämän ja sukupuolielämän välisiä suhteita. Eräiden sukupuolielämän säännöttömyyksien vaikutus hermohäiriöiden syntymiseen on ilmeinen, ja toisaalta on otettava huomioon, kuinka masentavasti vaikuttaa seksuaalinen kohtuuttomuus, joka sangen todennäköisesti purkaa ja tyhjentää hermotarmon varastoa. Sopii lisätä, että on syytä lukea sellaiseen kohtuuttomuuteen kuuluviksi eräät keinotekoisesti aikaansaadut, vain mielikuvitusta ja aivoja askarruttavat kiihoitukset. On jo huomautettu, millaisia vaaroja piilee näennäisesti aivan viattomassa liehittelyssä. Joka tapauksessa tulisi, ellei moraalisten, niin alkeellisimpien hygieenisten näkökohtien vuoksi periaatteellisesti säilyttää sukupuolipuhtaus täyteen kypsyysikään saakka; hermo- ja aivokoneisto, joka muovautuu täydellisesti kaikkein viimeisenä (kenties vasta neljänkolmatta vuoden ikään ehdittyä), siitä epäilemättä hyötyisi.

Sitäpaitsi tunnemme kokemuksesta tiloja, joissa koemme yhtä äkillistä kuin hyödytöntäkin hermotarmomme purkautumista, jonka tapahduttua tuntuu siltä kuin olisimme aivan tyhjät; niin vaikuttavat eräät ankarat ruumiilliset kiihtymystilat, esimerkiksi viha ja pelko. Näyttää niinmuodoin hyvinkin olevan syytä torjua kaikkea sellaista, jos tahdomme säilyttää hermostollisen jäntevyytemme.

Näitä käyttäytymissääntöjä voidaan kuitenkin arvostella. Jos pyyteiden ja intohimojen hillitseminen — niin kuuluu vastaväite — asetetaan hermostollisen ja niinmuodoin henkisenkin voiman edellytykseksi, niin eikö se silloin ole jo vakautuneen henkisen tarmon tuote ja emmekö silloin kierrä virheellisessä kehässä — kehässä, joka on tosin tarkoitukseltaan hyvettä palveleva, mutta sittenkin virheellinen?

Siten johdumme ratkaisevaan kohtaan. Hermostoa ja aivoja ei käy toisistaan erottaminen; hermotarmosta puhuttaessa puhutaan samalla aivotarmostakin. Ja jos hermoston fyysillinen terveydenhoito esiintyykin vielä ylen hämäräpiirteisenä asiana, on sen sielullinen hygienia sentään paljoa täsmällisemmin määritelty. Tietojemme nykyisellään ollessa on hermohäiriöihin saatavissa tehokasta apua ainoastaan psykoterapiasta. Kun siis tunnustamme hermovoiman henkisen voiman todelliseksi perustukseksi, lausumme samalla, että se on tosiaankin »henkinen», psyykillinen voima. Sen edellytykset sijaitsevat ennen kaikkea sielussamme, hengessämme, tavanomaista lausepartta käyttääksemme: »se riippuu meistä itsestämme». Meidän aikamme tiede sointuu tässä kohden filosofisiin ja uskonnollisiin käsityksiin, jotka ovat aina puoltaneet samaa periaatetta, kun sitävastoin pintapuolinen »positivismi» on voinut herättää vastakkaista mielipidettä.

Hermoston sairaalloisia tiloja lukuunottamatta emme havaitse mitään henkisen tarmon kehkeytymisen vakavaa estettä; mutta useimpia sellaisia tiloja käsitellään niitäkin käyttämällä sielullisia parannusmenetelmiä. Niin johtaa henkisen tarmon aineellisten edellytysten tutkiminen sielullisiin edellytyksiin, jotka esiintyvät ilmeisesti tärkeämpinä. Ryhdymme nyt tarkastelemaan niitä.

III.

PERSOONALLISUUS JA ESTEETÖN KEHITTYMINEN.

Tahtoessani hiukan perehdyttää psykoanalyysiin henkilöä, joka ei siitä mitään tiedä, kerron mielelläni tri Odier’n suorittamasta parannuksesta,[7] sillä tämä selostus tekee aina tehtävänsä. Nuori tyttö potee hermostollista käsivarren halvautumista; analyysi osoittaa, että halvautumisen syynä on salatajuinen ja järjettömän epäloogillinen ajatusyhtymä, sarja analogiapäätelmiä, joiden mukaan halvautumisen piti saattaa entiselleen purkautunut kihlaus. Siitä päivästä, jona psykoanalyytikko paljastaa sairaalle tuon piilevän syyn, käsivarsi kykenee jälleen ojentumaan, se on parantunut. Torjuminen, pyrkimys poistamaan tajunnasta pyydettä, joka sitten elää edelleen salatajuisesti, luopumus, joka ei nimeänsä ansaitse ja joka salakavalasti kapinoi, riittää aikaansaamaan sellaisia hermoston häiriöitä. Esimerkki ei ole ainoastaan tyypillinen, se on kerrassaan symbolinen, sillä psykoanalyysi osoittaa meille, että sellainen torjuminen on pohjana kaikissa niissä kykenemättömyystiloissa, jotka ovat erehdyttävästi uupumustilojen näköisiä, niissä näennäisesti aiheettomissa estymissä, joita voisi nimittää henkiseksi halvautumiseksi ja jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja jokaiselle. Sellaisissa tapauksissa meiltä puuttuvaa voimaa pitää salatajunta vankinaan. On tapahtunut mielikuvien torjumista, on muodostunut salainen solmu, ja psykoanalyysin tehtävänä on juuri yrittää sitä aukaista.

Kaikki sellaiset vangitut voimat ovat menetettyä henkistä tarmoa. Mutta tämä tarmo esiintyy olennaisena voimana, jota mainitsemme persoonallisuuden, »minuuden» nimellä. Puhuttaessa henkisestä tarmosta ajatellaan taistelua meihin todella kuuluvien ja irrallisemmin olemukseemme liittyvien voimien välillä. Se edellyttää keskusta, juuri »minuutta» (meidän tarvitsematta silti ratkaista, onko tämä »minuus» metafyysikkojen »substanssi» vai ei). Tämä ykseysprinsiippi ilmenee meille vaistomaisesti niin oleellisena, että ylen liikkuvainen ja epävakainen toiminta näyttää meistä henkisen voiman suoranaiselta vastakohdalta; toisaalta voimme väärin luulla voimaksi vaivalloista toimintaa, joka noudattelee jäykän tottumuksen latuja. »Vakaumusten sidonnaisuus», sanoo Nietzsche, »tottumuksen voimasta vaistoksi muuttuneena, johtaa siihen, mitä nimitämme luonteenlujuudeksi. Ihmisen toimiessa harvalukuisten, mutta aina samojen vaikutinten pohjalla tulevat hänen tekonsa tarmokkaammiksi».[8] On myös olemassa tylsää itsepäisyyttä, joka jäljittelee todellista henkistä voimaa, koska siinäkin ilmenee ykseyden hahmo.

Jotta voisimme olla väkevät, tulee meidän olla »minuus». Emmekö se olekin? Varsin erilaisessa määrässä. Onhan olemassa sairaalloisia tapauksia, joissa minuus kerrassaan hajoaa; silloin puhutaan persoonallisuuden jakautumisesta. Lienee syytä lyhyesti tarkastella niitä ehtoja, joiden vallitessa sellainen jakautuminen tapahtuu, sillä ne osoittavat vastakohtina, mihin meidän tulee pyrkiä kehittyäksemme voimakkaaksi persoonallisuudeksi.

Kun Ribot julkaisi teoksensa Maladies de la personnalité (Persoonallisuuden sairauksia), olivat psykologiset selitykset yleensä huonossa huudossa. Hän yrittikin ennen kaikkea selvitellä häiriöiden fysiologisia edellytyksiä, ja niin hänen täytyi usein jättää kysymys aivan avoimeksi. Seikka on sitä silmiinpistävämpi, kun kysymyksessäolevia sairauskertomuksia lukiessamme havaitsemme häiriöiden syinä olleen ilmeisten sielullisten järkytysten; nämä tiedonannot ovat sitäkin arvokkaammat, kun niitä ei ole muovattu teoriaa tukemaan, koska Ribot ei osannut niitä selityksissään mitenkään käyttää. Niinpä mainitaan eräs nuori mies, V.L…, jonka sielullisten häiriöiden historiaa tutkittaessa selviää, että hän oli kerran joutunut kauhun valtaan molemmin käsin tartuttuaan risujen alla makaavaan käärmeeseen. Eräs toinen kertomus koskee naista, jonka hänen äitinsä oli hänen neljäntoista vuoden ikään tultuaan luovuttanut paheen palvelukseen, mutta joka sitten yhtäkkiä joutui Hyvän Paimenen luostariin Metzin. »Hänen sieluelämässään tapahtunut ylen jyrkkä muutos», kerrotaan meille, »sai puhkeamaan eräänlaisen uskonnollisen hulluuden, jota seurasi syvän tylsyyden kausi.» Potilas otaksui myöhemmin olevansa vuoroin prostituoitu, vuoroin nunna.

Tässä ei ole tilaisuutta selostaa kaikkia niitä lukuisia tutkimuksia, joita on myöhemmin omistettu samanlaisille tosiasioille: tri Azamin potilaan (Félidan) jo klassilliseksi muuttunutta tapausta, Binet’n teosta Altérations de la personnalité (Persoonallisuuden järkytyksiä) ja amerikkalaisia tutkimuksia (James ja Hodgson, Sidis ja Goodhart, Morton Prince), joissa kerrotaan merkillisistä tapauksista, eräästäkin, jossa potilas jakautui neljäksi vuoroittain ilmeneväksi persoonallisuudeksi. Huomautettakoon vain, että näissä uudemmissa tutkimuksissa jo korostetaan enemmän psykologisia syitä. Vuonna 1910—1911 pitämissään luennoissa Bergson huomautti amerikkalaisiin tutkijoihin nojautuen erittäin hienosti sellaisten syiden joukossa esiintyvästä eräänlaisesta »halusta ottaa lomaa siveellis-henkisessä olopiirissään.» Voi tosiaankin sattua, että henkilö toivoo vapautuvansa tavanomaisesta persoonallisuudestaan. Mutta olipa sellaisessa ikävystymisessä puheena henkilön itseensätuskastuminen, ankara pelonkauhu, kuten Ribot’n mainitsemassa tapauksessa, tai liian jyrkästä muutoksesta johtuva järkytys, kuten nuoressa ilotytössä, josta tehtiin nunna, aina osoittaa psykoanalyysi pohjalla piilevän saman syyn. Syynä on erinomaisen voimakas psyykillisen sisällön torjuminen. Se ei näissä tapauksissa rajoitu pieneen määrään erillisiä tiloja, kuten tavallisesti, vaan ulottuu laajaan ryhmään, joka ei ainoastaan ole normaaliminuuden täysi vastapaino, vaan saa lopulta oman vaakakuppinsa painumaan alemmaksi, kunnes taas tapahtuu muutos vastakkaiseen suuntaan. Tällöin on olemassa kaksi psyykillistä ryhmää, jotka torjuvat toisiansa, niinkuin kaksi poikaa, jotka vuoroin tyrkkäävät toisensa katukäytävältä. Eri ryhmien ydinilmiöinä täytyy olla kaksi (luontaista tai hankittua) erikoisen voimakasta taipumusta, joita ei käy toisiinsa soinnuttaminen. Ilotyttö-nunnan tapauksessa asian sisäinen koneisto ilmenee erikoisen selvästi. Kasvatuksen ja tottumuksen kehittelemän paheellisen taipumuksen torjuu yhtäkkiä luostariin siirtymisestä johtuva järkytys, ja luostarissaolo herättää aivan toisenlaisen, edelliseen kerrassaan mukautumattoman taipumuksen. Edellinen kuului kuitenkin niin kiinteästi henkilön elämään, oli haarautunut niin avaralle alalle, oli ajatusyhtymien nojalla liittynyt niin lukuisiin tosiasioihin, että siihen oli vähitellen kutoutunut valtava sielullinen ainesjoukko, joka oli kyllin kiinteä muodostaakseen toisen »minuuden». Tällaista tapausta voidaan verrata niihin, joita uskonnonhistoria mainitsee »riivautumisen» nimellä. Mutta ne vuorostaan johtavat tasaisin väliastein tiloihin, joita nimitetään »kiusauksiksi» ja joista on lyhyt matka säännölliseen sieluelämään. Askeetissa, joka uskoo itsensä pirun riivaamaksi, ei sen vuoksi vielä tapahdu tajunnan jakautumista, mutta joka tapauksessa hän tulkinnallaan henkilöi torjutut vaistonsa ja viettinsä, jotka sitten koroittavat äänensä. Mitä tulkinta saa aikaan askeetissa, sen luo Goethessä pelkkä mielikuvitus: Mefistofeles on Faustin mielessä tapahtuvan torjumisen tuote. Uudemmista teoksista puhuaksemme on Franz Werfelin maagillisessa trilogiassa Spiegelmensch »kuvastinihminen» Thamalin mielen torjuma, joka karkaa ja muuttuu voimalliseksi. Kavalana ja kiusaukseen johdattavana palvelijana se paisuu paisumistaan herran sillävälin laihtuessa ja riutuessa; eräänä kauniina päivänä se hyppää herran yli ja anastaa vuorostaan herruuden. Tämä haaveellinen teos ilmaisee luontevan symbolisesti syvää totuutta. Siinä nähdään sama heiluriliike, jonka äsken totesimme patologisissa jakautumistapauksissa. Mefistofeles kiikkui hänkin samoin, Faust vastapainonaan.

* * * * *

On arvattavaa, että sen, joka tahtoo kehitellä voimakkaan persoonallisuuden, täytyy sijoittua kannalle, joka on persoonallisuuden hajoamiseen johtavan tilan suora vastakohta. Koska torjuminen riistää meiltä osan voimaamme, koska näiden väkevien viettien torjuminen voi johtaa kerrassaan minuutemme jakautumiseen, niin meidän tulee kysyä, eikö sellaisten viettien vapaa kehkeytyminen ole yhtenäisen persoonallisuuden ensimmäinen ehto. Jakautumistapahtumaa tutkiessamme havaitsemme toisenkin seikan, joka puolustaa sellaista otaksumaa. Tarkastellessamme toisen persoonallisuuden muodostumista havaitsemme näet sen keräytyvän jonkin väkevän vietin ympärille, joka muodostaa sen ytimen. Ei ole vaikea arvata, että normaalisen persoonallisuuden muodostuminen tapahtuu samoin. Henkilöt, joiden huolena on yksilöllisyyksien kehitteleminen, ovatkin jo aikoja sitten havainneet viettien omaehtoisuuden ja voimakkaan persoonallisuuden välillä vallitsevan yhteenkuuluvaisuuden. Maine de Biran, sisäisen elämän hienovaistoinen erittelijä, on hyvin oivaltanut, että omaehtoinen, vietinomainen toimintamme tarjoaa meille ensimmäisen kiintokohdan minuutemme tuntemiseen. Mutta varsinkin Rousseau kävi ongelmaan tuimasti käsiksi ja uskalsi siirtää sen kasvatuksen käytännölliselle alueelle. Tämä individualismin apostoli oivalsi hyvin, paremmin kuin kukaan ennen häntä, että johdonmukaisesti menetelläkseen täytyi esiintyä luontoonpalaamisen apostolina — luonto ymmärrettynä vaistoa ja omaehtoisia luontumuksia merkitseväksi. Nämä kaksi periaatetta, yksilöllisyys ja vapaus, vallitsevat Rousseaun koko kasvatusoppia. Niiden välillä vallitsee kiinteä yhteenkuuluvaisuus ja vastavuoroisuus: jotta lapsi voi vapaasti kehitellä taipumuksiaan, ei niitä saa liiaksi rajoittaa liian jäykillä ja persoonattomilla kasvatussuunnitelmilla; kasvattajan tulee oppia tuntemaan hänen huostaansa uskotun lapsen alkuperäiset luontumukset, erottamaan kehkeytyvän sielun erikoista tuoksua ja tuntua, sanalla sanoen: kasvatuksen tulee olla niin yksilöllistä kuin suinkin mahdollista. Tämä kaksoisperiaate — yksilöllisyys ja vapaus — ilmenee yhtaikaa Émile-teoksessa, niin luonnollinen on siirtyminen toisesta toiseen: »Jokaisella hengellä on oma muotonsa, jonka mukaan sitä tulee johtaa, ja kasvatustyön menestys riippuu suuressa määrässä siitä, noudatetaanko juuri tätä muotoa vai jotakin toista. Järkevä kasvattaja, urki ensin kauan luontoa, tarkkaa huolellisesti oppilastasi, ennenkuin lausut hänelle ensimmäisen sanan, salli hänen luonteensa idun ilmaantua täysin vapaasti, älä ehkäise häntä millään tavalla, jos tahdot nähdä hänet täysin sellaisena kuin hän on.»[9]

Nämä molemmat kiinteästi toisiinsa liittyvät vaatimukset ovat sittemmin säilyneet kaiken uudistavan kasvatusopin perustuksena. Pestalozzin ja Fröbelin välityksellä ne siirtyvät aina Tolstoihin ja erilaisiin »uusiin kouluihin» saakka. Ja siinä on enemmän kuin perintätapaa ja -tietoa, siinä on perintätapaa, jonka kumouksellisetkin mielet tahtomattaan omaksuvat; siinä on loogillinen yhdysside.

Lapsen esteetön toiminta, hänen luontumustensa ilmaisija, ei suinkaan ole pettämätön tiedonantaja. Vaikka se on täysin taattu, voi sittenkin arvostella väärin olennon taipumuksia. Rousseau, joka on erinomaisen hyvin oivaltanut lapsen olemusta, on havainnut tämänkin seikan. »Maailma on täynnä käsityöläisiä ja erittäinkin taiteilijoita, joilla ei ole ollenkaan luontaista kykyä ammattinsa harjoittamiseen; heitä on lapsuudesta asti yllytetty siihen, joko hyödyn vuoksi tai näennäisen asianharrastuksen pettäminä; he näet olisivat aivan samoin suuntautuneet mihin muuhun ammattiin tahansa, jos olisivat varhaiselta iältään asti nähneet sitä harjoitettavan. Toinen kuulee rummunäänen ja uskoo jo olevansa kenraali, toinen näkee rakennettavan ja tahtoo tulla arkkitehdiksi. Jokaista houkuttelee nähtävissä oleva ammatti, jos se tuntuu arvossapidetyltä.» Tässä yhteydessä Jean-Jacques kertoo meille tarinan lakeijasta, jonka maalaamisinto saattoi johtaa harhaan, koska hän kuuden helteisen kesäkuukauden aikana istui keskipäivällä hievahtamatta eteishuoneessa kuvaten kerran toisensa jälkeen pallokarttaa. Siitä huolimatta hän »ei kykene milloinkaan maalaamaan muuta kuin oven vuorauslautoja.» Rousseau päättelee: »Työn harrastaminen ja sen kunnollinen suorittaminen eivät ole läheskään sama asia.»[10]

Aivan varmaan on olemassa jäljittelyn avulla hankittuja viehtymyksiä, jotka eivät mitenkään kuulu henkilön varsinaiseen olemukseen. Väärän kutsumuksen omaksuminen ei kuitenkaan ole niin paha onnettomuus kuin aito luontumuksen väärinarvosteleminen. Niin tekee kuitenkin tavanomainen kasvatuksemme lakkaamatta juuri senvuoksi, että se jättää huomioonottamatta lapsen omaehtoiset luontumukset. On yleisesti tunnettu tosiasia, että useat etevät miehet ovat olleet koulussa huonoja oppilaita. Tästä seikasta johdeltiin suuremmassa tai vähemmässä määrässä järkeviksi katsottavia päätelmiä: kuinka vaikeata oli varhaisella iällä todeta nerollisuutta, joka arvatenkin puhkee ilmi yhdellä iskulla. Olisi paljoa yksinkertaisempaa todeta, että kasvatuksemme arvostelee merkillisellä tavalla väärin kehkeytymistilassa olevia persoonallisuuksia, sallii niiden muodostua omin valloin, ellei niitä suorastaan tukahduta. Tosin on olemassa suuria miehiä, jotka ovat olleet ihmelapsia. Mutta sellaisia tapauksia eriteltäessä luullakseni havaittaisiin jompikumpi näistä mahdollisuuksista: joko on lasta kohdeltu todella ymmärtäväisesti tai hänessä on jo ilmennyt se vääjäämätön ylpeys, joka usein esiintyy neron tietoisuutena ja luonnollisena puolustautumiskeinona. Nuori Alfred de Vigny, sellaisen ylpeyden oivallinen edustaja, voitti lukuisia koulupalkintoja, mutta se ei vielä todista, että hänet kasvatettiin oikeimmalla tavalla.

Puhun tässä painokkaasti luontaisista taipumuksista, koska ne ovat persoonallisuuden erikoinen tunnus. Toisaalta on huomattava, että jos ajattelemme suurta miestä — toisin sanoen miestä, jolla on suuret luontaiset lahjat — emme mitenkään voi kuvitella häntä arkamaiseksi tai veltoksi. Nerouteen tuntuu erottamattomasti kuuluvan jonkinlainen sankaruus, samoinkuin putouksen korkeus auttamattomasti merkitsee sen voimaa. Nerokkaiden ihmisten elämä on usein pelkkää taistelua. Tässä tapauksessa tosin voidaan ajatella, että tarmo on syy eikä vaikutus; sillä elleivät sellaiset henkilöt pystyisi taistelemaan tai vaatimattomammin sanoen uupumattomasti tekemään työtä (joka sekin on taistelua), niin heistä ei tulisi, mitä tulee. Nietzsche sanoi näinkin: »Älkää huoliko puhua lahjoista, lahjakkuudesta, synnynnäisistä kyvyistä! Voi mainita kaikenlaisia suuria miehiä, jotka eivät ole olleet lahjakkaita. Mutta he hankkivat suuruuden, heistä tuli 'neroja’ (kuten sanotaan) sellaisten ominaisuuksien nojalla, joiden puuttumisesta ei puhu mielellään kukaan, jos on itse niistä tietoinen; heissä oli kaikissa se oiva akäsityöläis-vakavuus, joka kehoittaa muodostamaan moitteettomasti osia, ennenkuin uskaltaa käydä suurta kokonaisuutta rakentamaan.»[11]

Nuo sanat sisältävät enemmän totuutta kuin yleensä otaksutaan. Sittenkään ei tuo edellytys riitä; jos se on ainoa, niin edessämme on jälleen Rousseaun maalaja-lakeija. »Uutteruus voi määrättyyn rajaan saakka korvata kykyä, mutta rajaansa kauemmaksi se ei pääse.» Nerokkaassa taiteilijassa sellainen vääjäämättömyys johtuu hartaasta kiintymyksestä työhön, ja sellainen kiintymys perustuu juuri luonnollisiin lahjoihin. On muuten totta, ettei tämä luonteen uutteruus merkitse aivan samaa kuin luonnollinen lahjakkuus; se on tosin erikoinen voima, mutta sellaisenaan myös taipumus, vaistomainen pyrkimys; samoin on rauhallisimpienkin taiteiden suurissa mestareissa havaittava taisteleva laatu vain sublimoitua taisteluviettiä. »Minä olisin sotilas, ellen olisi runoilija», sanoi Hugo, joka olikin sotilaan poika. Sellainen polveutuminen on symbolinen; ajatuksen sankarin vaisto on karumman sankarin vaiston poika ja perillinen. Homeroksessa on aina hiukan Akhilleusta. Luonnollinen viettymys, joka yllyttää ihmistä taiteelliseen luovaan työhön — käyttääksemme vieläkin tätä esimerkkiä — ei sinänsä riitä tekemään neroa. Siihen vaaditaan toisiakin voimia; mainitsimme jo uutteruuden ja taisteluvoiman (ne yleensä puuttuvat taiteilijanaisista, joissa usein ilmenee rikkaampaa luontaista kykyä ja tunneherkkyyttä kuin kaikkein suurimmissa luovissa neroissa). Neron tunnuksena on, että kaikki voimat suuntautuvat samalle taholle. Ne johtuvat kuitenkin kaikki luontumuksista ja vaistoista. Nerokkuus edellyttää niinmuodoin voimakkaiden taipumusten hyvin yhteensidottua kimppua. Luontumus, persoonallisuus, henkinen tarmo — näiden kolmen asian kiinteän yhteenliittymisen todistaa nero, jossa kaikki kolme kehittyvät yhdessä harvinaisen voimakkaiksi.

* * * * *

Hyvin sidottu voimakkaitten taipumusten kimppu: tämä määritelmä sisältää jo vastauksen erääseen auttamattomasti ilmaantuvaan vastaväitteeseen. Kuinka voidaan henkisen tarmon edellytyksenä pitää luontumusten ja viettien esteetöntä kehkeytymistä, vaikka mainitun tarmon tärkeimpänä tehtävänä on juuri viettien ja taipumusten hillitseminen? Kysymys on epäilemättä aiheellinen; mutta sellainen tarmo voi toimia tehoisasti ainoastaan siinä tapauksessa, ettei se johdu abstraktisesta »minuudesta», jonka jonkinlainen puhdas ajatus liittää elävän tajunnan kokonaisuuteen. Minuuden itsensä tulee muotoutua tästä elävästä todellisuudesta, jota sen tulee vallita, niinkuin Adam muovattiin maasta maan valtiaaksi. Voidakseen vastustaa vietin, luontumuksen ja intohimon alkuvoimia sen täytyy itsensä olla vaistoa, luontumusta ja intohimoa. Vain hevosilla ratsastaen saadaan kiinni villejä hevosia.

Sama vastaväite on useat kerrat esitetty kasvattajille, jotka Rousseaun hengessä vaativat vapaata kasvatusta, ja vastaus on ollut samansuuntainen. Eikö sellainen vapaus, sanotaan, merkitse ulkonaista anarkiaa koulussa, sisäistä anarkiaa lapsen mielessä, eikö se tuhoa kaikkea kuria, sosiaalista samoinkuin siveellistäkin? Siihen vastaavat kasvattajat kokemuksensa nojalla, että sellainen vapaus oikein ymmärrettynä on päinvastoin todellisen kurin lähde, nimittäin niiden toimintaohjeiden, joita annamme itse itsellemme Kantin kategorisen imperatiivin mukaisesti. Lapsi muuttuu tosiaankin samalla kertaa »lainsäätäjäksi ja alamaiseksi»; tämä sisäinen kurinpito korvaa toisten menetelmien aivan ulkokohtaiset ja muodolliset kurinpidolliset toimenpiteet, ja juuri siihen varautuen on reformikouluissa voitu suorittaa vakuuttavia itsehallintokokeita.

Joka tapauksessa on tunnustettava, että viettien esteetön kehkeytyminen on vain eräs sisäisen kurin ja lujan persoonallisuuden edellytys. Vapaat ja väkevät vietit eivät sinänsä riitä muodostamaan persoonallisuutta. Jakautuneissa henkilöissä, joista vastikään puhuimme, ilmenee heissäkin voimakkaita viettejä, mutta ne kiskovat kukin taholleen, joten mitään hyvää tulosta ei voi syntyä. Toivotun tuloksen saavuttaminen edellyttää, että voimat, kuten fysiikassakin, järjestyvät yhdensuuntaisiksi. Luontumusten tulee muodostaa »hyvin sidottu kimppu», ja sellainen elämänuran valitseminen muodostuu onnelliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että se vastaa todellista olemustamme. Perinnäisen moraalin erehdys on siinä, että sen lähtökohtana on apriorinen käsitys ihmisen velvollisuuksista ja että se tahtoo pakottaa kaikki sitä noudattamaan. Kant on siinä suunnassa kehitellyt abstraktion pisimmälle merkitessään siveellisen toiminnan tunnukseksi, että sitä voidaan pitää yleisenä lakina. Toisaalta ei »minän palvonnan» tule johtaa meitä toiseen äärimmäisyyteen, nimittäin siihen, että tehostamme paheitakin, kunhan ne vain ovat meidän paheitamme. Oikea viljelys ei ole siinä, että vaaditaan jokaista maaperää tuottamaan kaikkea hyvää, Pohjolan kuusesta Afrikan taatelipalmuun saakka, ei enempää kuin siinäkään, että se pakotetaan tuottamaan kaikkea, mitä se voi tuottaa, nokkosia ja vehnää. Samoin on laita oman itsemme viljelemisen: on saatava aikaan jonkinlainen modus vivendi objektiivisen ja subjektiivisen aineksen, velvollisuuden ja kyvyn välille.

Varmaa on, että meidän tulee tuntea kykymme voidaksemme suorittaa oikean valinnan. Ongelma esiintyy varsinkin silloin, kun on kysymyksessä ammatin valitseminen, ja niinpä onkin kehittymässä kokonainen uusi tiede, jonka tehtävänä on edistää ongelman ratkaisemista.[12] Eri ammattien edellyttämien ja eri yksilöissä todella esiintyvien ruumiillisten ja sielullisten taipumusten määrääminen on yhtä hyödyllinen kuin arkaluontoinenkin asia. Sellainen »ammatillinen suuntaaminen» valaisee muuten kysymystä nimenomaisemmin ainoastaan ulkonaisessa ja kielteisessä katsannossa. Vaikka joku suoriutuu hyvin kirjanpainajanammattiin pyrkiviä varten järjestetyistä erikoisista tarkkaavaisuus- ja taitavuuskokeista (esimerkiksi pyyhkimällä painetusta sivusta lyhyessä ajassa ja liikoja poisjättämättä kaikki a-kirjaimet), vaikka hän sitäpaitsi osaa selvästi kirjoittaa, vaikka hänen näkövoimansa on hyvä ja vaikka hänen jaloissaan ei ilmene suonikohjun vikaa, joten hän kykenee seisomaan pitkät ajat paikallaan, niin kaikesta tuosta ja monista muista hyvistä ominaisuuksista huolimatta ei ole ollenkaan varmaa, että hänestä tulee kelpo typografi, ellei ammatti herätä hänessä harrastusta. Lopultakin tulee harrastuksen, luontumuksen tai kutsumuksen asia ratkaista, ja ammatillinen orienteeraus nykyisessä muodossaan voi erikoisesti vain pidättää halukkaita määrätyiltä toimialoilta, joihin he ruumiillisten tai sielullisten vajavaisuuksien vuoksi eivät sovellu, ja esittää heidän valittavakseen suuren joukon toisia ammatteja; mutta valinnan tulee aina tapahtua taipumusten mukaisesti. On hyvä muistaa Rousseaun lakeijaa ja »ettei työn harrastaminen ja sen kunnollinen suorittaminen ole läheskään sama asia.» Mutta jos pelkkä halu ei ole riittävä, ei toisaalta myöskään riitä pelkkä kehkeytymätön taipumus, jonka osoittaa tutkimus tai kokeellinen tarkastus, »test». Victor Tangon suorittama tutkinto osoitti, että hän voi loistavasti menestyä eksaktisten tieteitten alalla, joten hänen olisi isänsä toivomuksen mukaisesti pitänyt alkaa opiskella Teknillisessä korkeakoulussa. Uskaltaneeko kumminkaan kukaan väittää hänen suuntautuneen väärälle uralle vastustaessaan isäntä tahtoa ja totellessaan omaa kutsumustaan?

On aina vaarallista torjua vireä vietti ja antautua vieraalta tuntuvalle toimialalle. Torjuttu luontumus jatkaa salaa taistelua, herpaisee voimamme, ja psykiatrit tuntevat hyvin »ammatilliset hermotaudit», joiden syytä ei tarvitse etsiä muualta. Nietzsche, joka osasi hyvin tulkita sisäistä olemustaan, tajusi tämänkin seikan. »Terveyteni», sanoo hän kerran Overheckille lähettämässään kirjeessä, »on käynyt vuosi vuodelta huonommaksi; se on kuin herkkä kellolaite, joka osoittaa minulle, vaellanko omia polkuja vai toisten teitä.»

Tulevaisuudessa muodostaa täydellisemmän ammatillisen orienteerauksen pohjan vaistojen ja viettien tieteellinen tutkimus. Se selvittää, mitä vaistonomaisia voimia meissä on, mitkä niistä voidaan kehitellä, sublimoida, ja miten. Psykoanalyysi on sellaisen tieteen ensimmäinen luonnos. Se on jo opettanut meitä selvästi tajuamaan itseämme, kehittelemään voimiamme ilmi sen sijaan, että niitä torjuisimme. Mutta käytettiinpä tieteellistä menetelmää tai vain vaatimattomampaa sisäistä havaintoa (johon meidän on usein tyytyminen ja jota vain pedantti voi halveksia), joka tapauksessa on itsetuntemus, varsinaisten luontumustemme syvällinen oivaltaminen, valintamme ensimmäinen edellytys.

Entäpä, jos olemme erehtyneet? Jos huomaamme erehdyksemme vasta vuosien kuluttua, onko meidän käännyttävä takaisin? Asia ei ole niinkään yksinkertainen, sillä kulkiessamme kauan tietä, joka ei ollut omamme, olemme kuitenkin voineet tottumuksen nojalla hankkia itsellemme uuden luontumuksen, »toisen luonnon». Ja vaikka se onkin vain toinen ja hankittu, lienee sittenkin viisasta ottaa se lukuun, jottei synny uusi torjuma — puhumattakaan siitä, että olemme harjoituksen avulla hankkineet itsellemme taitoja, joita meiltä toisille toimialoille siirtyessämme puuttuu. Lääkäri, joka havaitsee olevansa luotu löytöretkeilijäksi, menettelee varmaan oikeammin pyrkiessään lääkäriksi johonkin siirtomaahan kuin syöksyessään suin päin johonkin aarniometsään. Vieläkin otollisempaa voi olla, jos hän älyllistää löytöretkeilijän-vaistonsa ja alkaa tutkia toisenlaista aarniometsää käymällä suorittamaan uraauurtavia tieteellisiä tutkimuksia. Sellainen mahdollisuus tarjoutuu joka kerta, kun valinnan hetkenä tunnemme useiden voimakkaiden viettien kilpailevan keskenään. Ei ole hyvä torjua toista toisen eduksi; ihanteellinen tapaus on siinä, että keksitään päämäärä, joka suo sopusointuista kehkeytymisen tilaisuutta niille kaikille, huonoillekin, vaikkapa vain suuntaamalla ne pois alkuperäisestä esineestään. Niin nimittivät Kiinan keisarit sotajoukkojensa johtajiksi suuria rosvopäälliköltä ottaen siten palvelukseensa voimia, jotka muuten olisivat järkyttäneet heidän valtaansa.

Ammatillinen toiminta on muuten vain eräs elämänuran puoli. Elämänura merkitsee oikeastaan ihmisen kaikinpuolisen käyttäytymisen linjaa, hänen jokapäiväistä menettelyänsä suurissa ja pienissä asioissa, hänen suhtautumistaan ihmisiin ja aatteisiin ja ihanteen tavoittelua. Juuri kaikilla näillä aloilla meidän tulee valita, ja tulee valita oma olemuksemme. Ammatillisen toiminnan liian yksinomainen arvostaminen, kiusaus sekoittamaan toisiinsa ammattia ja elämänuraa (naiset taipuvat tähän virheeseen vähemmän kuin miehet) on luonteenomaista hyötyäpalvovalle sivilisatiollemme, joka pitää silmällä enemmän tuottoa kuin luovaa työtä eikä ole taylorismeineen kyennyt tarjoamaan kvalitatiivisia, vaan ainoastaan kvantitatiivisia suorituksia.

Meidän ei pidä sallia ammatillisen harjaantumuksen yhtenäisyydellään ja täydellisyydellään johtavan itseämme harhaan. Siinä ilmenevä yhtenäisyys ja voima on konemaista, aivan toisenlaista kuin tässä tavoittelemamme, joka merkitsee tietoista, luovaa persoonallisuutta. Nämä vastakkaiset ominaisuudet voivat muuttua kerrassaan verivihollisiksi.

Tavoittelemamme persoonallisen ykseyden hyökyvoiman olemme havainneet piilevän syvissä vieteissä, jotka saattaa keskinäiseen sopusointuun tietoinen teko erään niistä sijoittuessa keskukseen ja vallitessa toisia, jotka »hyvin sidottuna kimppuna» keräytyvät sen ympärille: kirves pistämässä esiin liktorin raippakimpusta.

IV.

SISÄINEN ELÄMÄ JA INDIVIDUALISMI.

»Elämä on ekstaasia», sanoo Emerson, jonka olemme kuitenkin havainneet voiman ja toiminnan hyvän sanoman ensimmäiseksi julistajaksi. Mutta sellainen toiminta ei suinkaan ehkäise kuvastelua, vaan johtuu siitä; sen jyrkin vastakohta on kouristuksentapainen ponnistus ja hätäilevä puuhailu. Emersonin asennetta tukee merkillisesti nykyajan psykologinen tiede, ja keskityksestä puhuessamme saamme kohta nähdä, että henkinen voima on pikemmin käsitettävä autosuggestion, tyynesti toimivan ajattelun, kuin ponnistuksen kaltaiseksi. Ja niin johdumme väittämään, ettei ajatus ole mikään huomiottajätettävä tekijä voiman ja toiminnankaan näkökannalta.

Huomautimme jo edellä, kuinka suuressa määrässä toisistaan eroavat mekaaninen ja totunnainen toimiskelu ja persoonallinen, tietoinen voima. Edellinen esiintyy ilmeisimmin tehdastyöläisen tuhansia kertoja toistamassa otteessa hänen valmistaessaan tuhansia samanlaisia saman esineen osia. Sellaisen työntekijän tuotto on kieltämättä melkoinen ja hänen suorituksensa suuri. Mutta silloin ihminen muuttuu koneeksi tai lievemmin sanoen alemmaksi olennoksi, koska hänen älyntoimintansa riutuu pelkäksi heijastusliikkeeksi; missään tapauksessa emme voi tällöin puhua henkisestä voimasta ja sen toiminnasta. Siitä jo huomaamme, ettei sellaisen toiminnan ja sellaisen voiman tunnuksena ole — kuten aineellisen voiman ollessa puheena — vaikuttavan liikkeen määrä eikä ulkonainen tuotto. Sellaiseen tunnukseen kuitenkin nykyisin usein vedotaan. Puhuttaessa toiminnan miehestä tarkoitetaan enimmäkseen miestä, joka on aina levottomassa liikkeessä. Se merkitsee suunnilleen samaa kuin jos tunnustettaisiin mainioksi puhujaksi mielipuoli, joka purkaa suustaan loppumattoman määrän sekavia sanoja.

Henkistä voimaa, toimintaa sanan inhimillisessä merkityksessä, on olemassa vain sikäli kuin kiihokkeen herättämä reaktio etääntyy pelkästä heijastuksenomaisesta ja automaattisesta tapahtumasta. Siinä ei tule kysymykseen teon kvantiteetti, vaan sen kvaliteetti, ja tämä kvaliteetti sisältyy sen uutuuteen. Heijastuksenomainen teko tapahtuu aina määrättyyn tapaan, sillä se johtuu yksinkertaisesta syystä; älykäs teko sitävastoin on aina uusi, koska sen pohjana on monisyinen kokonaisuus, itse persoonallisuus, johon tarkasteluissamme aina lopulta palaamme. Se on keskustoimisto, jossa tiedonantoja aina vertaillen tutkitaan, ennenkuin ne pääsevät ilmautumaan käskyinä ja tekoina, jotka ovat sitä omalaatuisempia, mitä runsaampi vertailuaines on käytettävänä. Nämä seikat ovat yleisesti tunnettuja. Seuraava asia kuitenkin jää yleensä riittävää huomiota vaille. Sellainen keskittyminen ja vertaileva tarkastelu edellyttää, että automaattinen vaikutelmiin vastaaminen estyy, pidättyy, ennenkuin se johdetaan uusille urille. Selkäydin ei kykene reaktioita pidättämään, vaan sallii niiden vaikuttaa sellaisinaan, ja siten syntyvät puhtaat refleksi- l. heijastusliikkeet. Aivojen tehtävänä sitävastoin on nimenomaan pidättäminen ja kerääminen. Teko on siis todella älykäs ja inhimillinen, se on todellinen teko vain mikäli se johtuu siten pidätetystä ja kerätystä, ajatuksena ilmenevästä tarmosta. Niin käy selväksi, kuinka pintapuolista on asettaa ajatuksen mies toiminnan miehen vastakohdaksi. Aito toiminta pohjautuu aina ajatukseen. On tosin olemassa nimenomaisesti kuvastelevia tyyppejä, jotka keräävät milloinkaan purkamatta, mutta vieläkin varmempaa on, että kaikki touhuavat henkilöt, jotka eivät milloinkaan kerää, tarjoavat ainoastaan toiminnan irvikuvan. Eikö nykyaikainen sivilisatio lienekin varsin usein sellainen irvikuva?

* * * * *

Puhumme ajatuksesta. Mutta älkäämme erehtykö. »Ajatus» on tässä ymmärrettävä avarassa, »tajunnan» merkityksessä eikä suppeassa loogillisen harkinnan merkityksessä. Sitäpaitsi ei saa rajoittaa tätä tajuntaa »selvien ja täsmällisten» käsitteiden hyvinjärjestettyihin alueisiin, vaan on laajennettava sen kenttä niin suureksi kuin suinkin mahdollista, jotta siinä käy vertaillen tarkasteleminen mahdollisimman paljon eri tietämyksiä. Siihen tulee niinmuodoin kuulumaan koko joukko sielullisia elementtejä, joita ei käy kerta kaikkiaan muuttaminen selviksi mielikuviksi, esimerkiksi koko se vaikutelmien ja tuntojen maailma, joka sisältyy kuvitteluun ja unennäköön. Tämä sekava ja rehoittava maailma on otettava sellaisenaan, puolipimeänä. Ken tahtoo liioitellen olla yksinomaan tietoinen ihminen ja hylkää tämän maailman, köyhdyttää samalla tajuntaansa. Eikä siinä kyllin: tämä hänen halveksimansa rikkaus siirtyy salatajuntaan, siitä muodostuu torjuma. Jos asianomainen henkilö olisi sallinut näiden voimien vaikuttaa luonnollisella tavallaan, olisi liittänyt ne ajatuksensa muuhun kudelmaan, niin ne olisivat mielellään häntä palvelleet; torjuttuina ne sitävastoin vaikuttavat kukin tahollaan ja tärvelevät suuremmassa tai vähemmässä määrässä hänen tajuntaansa. Puhuessamme tässä ajatuksesta, ajattelusta, tajunnasta, tarkoitamme siis koko sisäistä elämää mietiskelyineen ja keräytymisineen, jotka eivät sulje pois kuvittelua ja haavetta, vaan päinvastoin johtavat siihen. Olisiko siis haave tosiaankin toiminnan lähde? Sellainen katsomus voi tuntua uskomattomalta, mutta seikka sinänsä on verrattavissa jo aikaisempaan huomioomme, että viettielämä on henkisen voiman edellytys.

Mikä onkaan uuden psykologian kannalta uneksimisen olemus? (Tarkoitamme tässä mielikuvituksen valveunta pikemminkin kuin nukkujan unennäköä. Mainitut tilat ovat toistensa sukua, ja varsinainen unennäkö, luonteenomaisempi tapaus, on opettanut meitä ymmärtämään valveunta). Uneksiminen on ylen runsaiden sisäisenä voimanamme olevien viettien säiliö,[13] joten rikasta unielämää voitaisiin pitää sielullisen elämämme rikkauden merkkinä. Unielämässä kohtaavat toisensa kaksi viettivirtaa. Syvimmästä salatajunnastamme nousevat siihen kaikki torjutut viettimme siten purkautuen ja pyrkien toimimaan. Ulkoa virtaa alinomaa uneen vaikutelmia, jotka tosin säilyvät tajuisina eivätkä joudu torjutuiksi, mutta jotka kuitenkin jollakin tavoin estetään, pysähdytetään, pidätetään. Jälkimmäistä tapausta, joka ei ole siinä määrin huomiotaherättävä kuin edellinen, ovat psykoanalyytikot toistaiseksi vähemmän tarkanneet, mutta sitä ei kuitenkaan saa jättää ihan huomioonottamatta. Tähän kuuluu esimerkiksi se mutkaton tapaus, että lapsi kokee unessa nautintoa, joka siltä kiellettiin vähän aikaisemmin, ja samoin on laita, kun nälkäinen uneksii mässäyksestä. Uneksimisen alue olisi niinmuodoin sulkulaite, joka keskeyttää viettiemme juoksun. Yläpuolelta, padon lukemattomista raoista, virtaavat siihen keräytyneet vesimäärät, jotka alinomaa painavat siihen suuntaan (estojen pidättämät torjutut sisällöt); alapuolella pidättää ja kerää toinen pato vesiä, jotka pyrkivät tunkeutumaan sulkusäiliöön (tyydyttämättömiä pyyteitä ja kaikenlaisia toimintoja, jotka alinomaa estyvät). Siten uneksiminen vastaa kahdessa eri katsannossa toimivan voiman edellytyksiä sellaisina kuin olemme oppineet ne tuntemaan. Se edistää ensinnäkin vangittujen viettien vapautumista ja esiintyy toisaalta estyneiden ja patoutuneiden toimintojen oireena, ja juuri sellainen patoutuminen näytti meistä välttämättömältä, jotta voisi syntyä arvokkaampaa toimintaa. Uneksiminen on niinmuodoin sekä vapauttamansa että pidättämänsä nojalla voiman ja toiminnan edellytys.

Tämä päätelmä, joka voi hyvinkin tuntua hämmästyttävältä, ilmenee jo paljoa hyväksyttävämpänä, jos muistetaan, että psykologia on todennut unennäön ja leikin välillä vallitsevan sukulaisuuden.[14] Niillä on yhtäläinen tehtävä: ne sallivat pidätetyille tai sukeutumistilassa oleville vieteille purkautumistilaisuutta. Tämä ajatus, jonka lausui leikkiä käsittelevässä tutkimuksessaan Karl Groos, on vasta äskettäin uskallettu soveltaa unielämään. Uusi leikkiä koskeva käsitys on heti vaikuttanut muodostumassa oleviin kasvatuksellisiin teorioihin, ja samat kasvattajat, jotka tunnustavat välttämättömäksi luontumusten esteettömän kehkeytymisen, ovat samalla joutuneet tunnustamaan kaikkiin sisältyvän suuren kasvattavan voiman. Niin he ovat päätyneet siihen oudolta tuntuvaan mielipiteeseen, että lapsi oppii parhaimmin tekemään työtä leikkimällä, ja vaikka työ ja leikki perinnäisen käsityksen mukaan erotetaan toisistaan, on mainittu paradoksi voittamassa yleistä kannatusta. Leikkitanhua ja luokkahuone pyrkivät lähemmäksi toisiaan, ja ummehtuneisiin suojiin virtaa yhä enemmän raitista ilmaa. Mutta se, mikä Groosin teorian mukaan koskee leikkiä, voidaan nyt, Freudin tutkimusten nojalla, soveltaa unielämään. Niin vaatii itselleen kannatusta uusi paradoksi: samoinkuin leikki on luonnollista valmistumista työhön, on uni luonnollista valmistumista toimintaan. Unielämä, jota on tahdottu pitää vain pienenä virkistyskenttänä, tulee siis sekin tuulettamaan ja valaisemaan sitä synkänlaista suojaa, jossa vakavat miehemme suorittavat vakavia tehtäviänsä. Coué esittää muuten hänkin asiaa hipovan paradoksin sanoessaan kerran toisensa jälkeen: »Toimintamme pontimena ei ole tahto, vaan mielikuvitus.»

On vielä huomattava eräs seikka, jonka assosiatiopsykologit ovat saattaneet lopullisesti havaituksi: että mielikuvat ovat kaiken ajattelumme raaka-aines, arvostelma- ja päätelmätoiminta mukaan luettuina. Siinä on eräs lisäsyy, joka sekin kehoittaa meitä lukemaan mielikuvituksen sisäiseen elämäämme kuuluvaksi. Mielikuvitus on sisäisen elämän käyteaine, sillä sen toimesta ilmaantuvat sisäiset voimamme, vietti ja vaisto, älyn alueella. Niinpä onkin mielikuvitusta juuri toiminnan vuoksi viljeltävä, ja sellaista viljelyä, jonka paras väline on taide, ei suinkaan saa pitää ylellisyytenä; se näet kuuluu elämän välttämättömiin tekijöihin.

Jos nämä muutamat totuudet, joita olemme rinnastaneet, kaikesta huolimatta tuntuvat vielä hiukan oudoilta, niin syynä on, että ne ovat pätevät ainoastaan määrätyissä rajoissa, mikä lienee selvää sanomattakin. Jos pidämmekin viettiä henkisen voiman edellytyksenä, emme silti suinkaan väitä, että se on sinänsä, muitta mutkitta, henkistä voimaa. Eihän leikkikään, joka on työn edellytys, ole silti vielä työtä, enempää kuin unielämä ja sisäinen elämä on vielä toimintaa. Toiminta edellyttää niiden kosketusta, mutta ei niihin uppoamista, samoinkuin kulutukseen tarvitaan pääomaa, mutta ei sellaista pääomaa, joka muuttuu omaksi tarkoituksekseen ja johon ei kajota. Voi muuten olla hyvä, jos kerää varastoon. Aito mystikko ja aito taiteilija keräävät. He ovat tavallaan hengen pankkiireja, pitävät toimenaan ajatuksen puhtaan kullan keräämistä ja jättävät kuluttamisen ja toiminnan toisten asiaksi.

* * * * *

Persoonallisuus ja sisäinen elämä, nämä kaksi edellytystä, joihin olemme päätyneet, liittyvät kiinteästi toisiinsa. Kummankin ytimenä on viettiemme elävä voima, tajuntaamme purkautuvat vaistot. Persoonallisuus merkitsee tajunnan ykseyttä, sisäinen elämä on sen rikkaus ja runsaus. Ykseyttä on kuitenkin olemassa ainoastaan sellaisessa tajunnassa, joka välttää torjumista ja omistaa täyden kyllyytensä, ja toisaalta on tajunta sitä rikkaampi, mitä paremmin se kykenee vertaillen rinnastamaan rikkauksiansa, toisin sanoen mitä yhtenäisempi se on. Persoonallisuus ja sisäinen elämä tukevat toisiaan ja ovat erottamattomat. Niiden molempien kehittelemisen ongelma on edessä, jos tahdotaan muovata yksilöitä. Mutta siten ongelmaa määriteltäessä asetutaan sosiaaliselle näkökannalle, sillä yksilön käsite tulee ymmärrettäväksi nimenomaan yhteisön vastakohtana. Jatkamme siis tätä ajatusjuoksua, sillä vastakohta ei piile ainoastaan sanoissa. Yksilön pelastaminen on tosiaankin vaikea ongelma yhteiskunnassa, jota täydellisesti vallitsevat laumavaistot. Sosiologisissa tutkimuksissa on itse tutkimusesineen, yhteiskunnan olemus usein saanut aikaan, että tutkija on unohtanut yksilön tärkeyden. Englantilainen sosiologi W. Mac Dougall on anglosaksilaisten perinnäiselle individualistiselle katsomukselle uskollisena korostanut mainittua tärkeyttä.[15] Hän otaksuu voivansa ehdottomasti väittää, että yhteiskunta typistää ihmistä, (vaikka ihminen on olemassa ja säilyy ihmisenä ainoastaan sen piirissä, mikä johtaa ratkaistavaan pulmaan). Mutta mitä tarkoittaa tutkijamme »typistämisellä?» Että yhteiskunnan olemus saa aikaan vakavaa häiriötä kehityksen luonnollisessa kulussa. Luonnollisen valinnan korvaa se, mitä voimme nimittää sosiaaliseksi valinnaksi, asia, joka eroo edellisestä ja vaikuttaa usein kerrassaan vastakkaiseen suuntaan. Tämä sosiaalinen valinta, joka uhraa korkeamman tyypin keskimääräisen tyypin hyväksi, on sanan täydessä merkityksessä taannuttamista. Se on kaupungin, valtion, kirkon ja taloudellisen elämän aikaansaamaa taantumista. De Laponge on moittinut varsinkin kaupunkien suorittamaa valintaa. Mac Dougall yleistää ja päätyy huolestuttavampaan väitteeseen. Näiden kahden valintamuodon toisistaan erottaminen saa meidät tosiaankin tajuamaan selvemmin luonnollisen kehityksen ja inhimillisen edistyksen välillä vallitsevaa eroa. Viimeksimainittua emme saa pitää biologisena edistyksenä; se on aivan ulkokohtaista kojeiden, elämän teknillisten välineiden täydellistymistä, johon voi varsin hyvin liittyä olemuksen kehityksen seisahtuminen, jopa taantuminenkin. Tiedon määrä on erinomaisesti lisääntynyt, mutta älylliset kyvyt eivät ole historiallisen ajan kuluessa kasvaneet, vaan ovat — Mac Dougallin mielipiteen mukaan — pikemmin typistyneet.

Eikä siinä kyllin: yksilö esiintyy itse yhteiskunnan erinomaisen tärkeänä tekijänä. Synnynnäiset rodulliset eroavaisuudet ovat vähäiset; jokaisen sukupolven aikana kasautuu hankittuja vaikutuksia, jotka suuntaavat kansansielua määrätylle taholle. Sellaiset hankitut vaikutukset johtuvat osaksi ympäristöjen erilaisuudesta, mutta myöskin etevissä yksilöissä ilmenevistä spontaanisista muuntumista. Suuri henkilö (leader) on rodun ja kansallisen ykseyden rakentaja. Jos tämä tekijä puuttuu, kuten on laita esimerkiksi Afrikan neekerien keskuudessa, ei kansakuntaa ole voinut muodostua, vaikka rodullinen tasalaatuisuus on olemassa. Jos sitävastoin ilmaantuu voimakas yksilöllinen tekijä, niin sen onnistuu sulattaa yhteen hyvinkin erilaatuisia aineksia, kuten Israelin profeetat ja Mohammed osoittavat. On vielä huomattava, että Le Bonin selostamien kallomittausten mukaan niissä roduissa, jotka eivät muodosta kansallista ykseyttä, yksilölliset eroavaisuudet ovat pienimmät; johdumme siis toisin sanoen siihen hämmästyttävään päätelmään, että kansallinen ykseys on melkein kääntäen verrannollinen rodun tasalaatuisuuteen. Seikka johtuu siitä, että yksilölliset eroavaisuudet ovat etevien yksilöiden ilmaantumisen edellytys; sellaiset yksilöt näet ovat ykseyden välttämättömiä tekijöitä.

Meidän tulee siis jo yhteiskunnan edun nimessä suojella yksilöä, aivan samoin kuin havaitsemme olevan välttämätöntä toiminnan vuoksi viljellä ajattelua ja unielämää ja siveellisten periaatteiden eduksi viettien omaehtoisuutta. Niin kohtaamme jokaisessa tienristeyksessä saman, pahoin laiminlyödyn totuuden: jos tahdotaan taata ihmiselle ulkonaisessa elämässä (sosiaalisessa, toiminnallisessa tai siveellisessä) määrätty tehtävä ja todellisuus, on ennen kaikkea viljeltävä sisäisen ihmisen vapaata yksilöllisyyttä.

* * * * *

Sellaisina aikoina ja sellaisissa maissa, joissa sivistys on kehittynyt korkealle ja yhteiselämän muodot ovat hienostuneet, uhkaa kultivoitua yksilöä eräs kaikkein vakavimpia herpoutumisen syitä, nimittäin hienon maailman seuraelämä. Se voi olla kauniin kulttuurin kehyksenä, mutta sellainen kulttuuri on kuitenkin laadultaan erikoinen, se edellyttää jonkinlaista älyllistä pidättyväisyyttä. Seuraelämää vallitsee täydellisesti muoti, henkisellä alalla samoinkuin vaatetuksessakin: muoti määrää, miten on pukeuduttava iltakutsuihin ja samoin, mitä niissä sopii puhua. Mutta jos muistamme sanan johtumisen, niin havaitsemme, että se — muoti, la mode, modus — merkitsee alkujaan jonkinlaista mittaa, »vakkaa», jolla kauppias mittaa ostajalle papuja. Muoti merkitsee siis mittaa, keskimäärää, kohtuullisuutta. Seurallinen elämä pakottaa ihmisen ajatukset ja liikkeet hyvän käytöksen rajoihin, kunnes hän tottuu varomaan niiden yli astumista, ei uskalla enää niin menetellä eikä siis myöskään ajatella ja toimia itsenäisesti. Ja jos muoti ilmeneekin mielellään eriskummallisena ja outona, niin syynä siihen on epäilemättä tarve luoda vaihtelua sen luonteeseen olennaisesti kuuluvaan yksitoikkoisuuteen; mutta silloinkin tämä »äänen» antaja, joka vaatii yhdelle ainoalle muodolle ja muodille ratkaisevaa määräämisvaltaa, voi jäädä vain »yksiääniseksi», yksitoikkoiseksi. Se vaatii toisinaan omaksumaan jotakin eriskummallista, mutta omaksumaan sitä kaikkien toisten keralla; se kieltää syvän omalaatuisuuden, ja sen eriskummallisuus onkin vain kykenemättömyyttä omalaatuisuuteen. Voisiko ollakaan toisin laita? Seuraelämä edellyttää hioutumista, aivan samoin kuin somerkivet hienosti hiovat toisiaan, kunnes ovat kaikki yhdenlaisia; kaikki ylen omalaatuiset särmät, jotka voisivat loukata ja vikuuttaa, kuluvat pois. Tuloksena on miellyttävä ja hieno pinta, joka muodostaa moitteettoman seuraihmisen esteettisen viehätyksen ja tosiaankin muistuttaa somerikon yhdenmuotoisuutta merenrannikolla, jonne hieno maailma muuten kokoontuukin joka kesä. Mutta sattuupa laakealla rannallakin, että ihmisen tekee mieli siirtää katseensa kauemmaksi, aavalle merelle, missä villinyksinäiset luodot ovat säilyttäneet kaikki sakaransa, sen omalaatuisen ja karun hahmon, joka on vain persoonallisuudelle ominainen. Seuraihmisen ajattelua rajoittaa erittäin miellyttävästi kaartuva, mutta samalla ankarasti rajoittava käyrä, nimittäin sosiaalinen ennakkoluulo. Hänen älynsä voi kulkea rajaviivan yli, mutta se on pelkkää leikkiä, johon hän ei voi suhtautua vakavasti. Hänen mielensä on syvästi orjamainen, ja siitä johtuu, että hän melkoisesti liioittelee velvollisuuksiensa, ei moraalisten, vaan sosiaalisten, merkitystä. Niinpä voimmekin määritellä seuramaailman olokehäksi, jossa seurallisuus ei enää ole sitä, mitä sen tulisi olla, nimittäin ihmisen olemuksesta johtuva tarve, vaan muuttuu velvoitukseksi. Tässä yhä lisääntyvien velvollisuuksien tihentyvässä verkossa ihmisen sisäinen elämä sitten kerrassaan tuhoutuu.

Ranskalainen henki on omaksunut kaikki seurallisen hengen hyvät ja huonot puolet. Mutta juuri niissä maissa ja juuri niinä aikakausina, joina sellainen henki ehdottomimmin vallitsee, esiintyy voimakkaita persoonallisuuksia, jotka ovat tajunneet sen heikot puolet ja tuomitsevat niitä mitä traagillisimpaan sävyyn. Juuri seitsemännellätoista vuosisadalla, Preciosain ja Hotel de Rambouillet’n aikana La Bruyère ajattelee hiukan kauhistuen kaikkia niitä ihmisiä, jotka »unohtavat elää». Samaan aikaan kirjoittaa Pascal voimalliset sivunsa »huvittelusta» osoittaen, kuinka tyhjiä ovat ihmiset, jotka syöksyvät seuraelämän syviin pyörteisiin vain pelastuakseen omalta onttoudeltaan. Muistammehan seuraavan kohdan hänen Ajatuksistaan:

»Siitä johtuu, että ihmiset ovat niin mielistyneet hälinään ja levottomuuteen, siitä johtuu, että vankila on niin hirmuinen rangaistus, siitä syystä ei ymmärretä, että yksinäisyys voi tuottaa nautintoa. Ja hallitsijan asemaa pidetään ylen onnellisena ennen kaikkea sen vuoksi, että häntä yritetään alinomaa huvittaa, hankkia hänelle kaikenlaisia nautintoja… Kuninkaan ympärillä on yksinomaan henkilöitä, jotka ajattelevat hänen huvittamistaan ja estävät häntä ajattelemasta itseään. Vaikka hän näet onkin kuningas, on hän sittenkin onneton, jos sitä ajattelee.»

Kahdeksannellatoista vuosisadalla paha on äitynyt. Kristillinen usko, jota Pascal suositteli ainoana apukeinona, on menettänyt voimaansa; rappeutumista havaitaan koko yhteiskunnassa, joka rientää kohti vallankumousta, mutta seurallinen elämä hienostuu siitä huolimatta yhä enemmän. Se on huvien aikaa, huvien, joiden tulee pelastaa auttamattomasta ikävystymisestä. Mutta juuri silloin kajahtaa Rousseaun valtava ääni, eräs hartaimpia kehoitushuutoja yksilön ja sisäisen elämän hyväksi; molemmat seikat kuuluvat näet tässäkin kiinteästi yhteen. Rousseau, joka havaitsi voimakkaan persoonallisuuden lähteenä olevan omaehtoisen viettielämän, oivalsi senkin, että sisäisen elämän tulee kehitellä ennen kaikkea mielikuvitusta ja haavetta. Ainoastaan siten sielu löytää itsestään sen kyllyyden, jota on turhaan etsinyt kevytmielisen seuramaailman teennäisistä huveista ja jota Rousseau kuvailee mystillisen hartaasti »Yksinäisen uneksijan kävelyretkissä»:

»Suurimmissakaan nautinnoissa on tuskin yhtään tuokiota, jona sydän voisi vilpittömästi sanoa: Tahtoisin tämän kestävän iäti. Ja kuinka voisimmekaan nimittää onneksi häipyvää tilaa, joka jättää sydämemme levottomaksi ja tyhjäksi ja saa meidät kaipaamaan jotakin mennyttä tai ikävöimään jotakin tulevaa? Mutta jos on olemassa tila, josta sielu löytää sellaisen tasapainon, että voi levätä siinä kaikkineen ja kerätä siihen koko olemuksensa tarvitsematta silmäillä taaksepäin menneisyyteen tai ennakoida tulevaisuutta, jos on olemassa tila, jossa aika ei ole sielulle mitään, tila, jossa nykyinen hetki kestää iäti silti merkitsemättä kestoansa ja jättämättä mitään peräkkäisten tapahtumien jälkiä, tuntematta mitään puutetta tai nautintoa, iloa tai murhetta, pyydettä tai pelkoa, eläen vain oman olemassaolonsa tunnossa, joka täyttää sen reunoja myöten, niin sellaisen tilan kestäessä voidaan sitä, jonka osaksi se tulee, mainita onnelliseksi, ei siinä puutteellisessa ja suhteellisessa merkityksessä, jonka sana 'onni' saa silloin, kun sillä tarkoitetaan elämännautintojen tuottamaa tilaa, vaan onnelliseksi siinä merkityksessä, että tämä riittävä, moitteeton, täydellinen oleminen ei jätä sieluun mitään tyhjyyttä, jonka se haluaisi täyttää. Sellaisessa tilassa olen usein ollut Saint-Pierre-saaressa siellä yksin haaveillessani, joko maatessani venheessä, jonka annoin lipua laineiden mukana, tai istuessani ankarasti aaltoilevan järven rannalla tai kauniin joen tai somerikkonsa yli solisevan puron partaalla.»

Sellainen uneksiminen ei suinkaan ole mikään tarmokas tila, ja Rousseau tietää tämän seikan varsin hyvin. Haaveksimisesta koituva vaara on kuitenkin toiminnankin näkökannalta pienempi kuin se, joka aiheutuu tyhjästä ja hajottavasta levottomuudesta. Haave muuttuu teoksi paljoa helpommin kuin yleensä otaksutaan. Sitä todistaa romantiikka, joka johtuu suoraan Rousseausta, erittäinkin »Haaveiden» kirjoittajasta. Lamartine ja Hugo osasivat hyvinkin heittää haaveensa käydäkseen puhumaan julkisissa kokouksissa. Tai oikeammin: eivätkö heidän haaveensa muuttuneet siten elämän todellisuudeksi? On hyödyllistä havaita, että juuri nämä suuret haaveksijat uskoivat lujimmin runoilijan sosiaaliseen, toiminnalliseen kutsumukseen. Méditations ja Contemplations olivat heille valmistautumista toimintaan, ikäänkuin taisteluun varautumista.

* * * * *

Vallankumouksen luoma uusi yhteiskunta, jonka rakentajina romanttiset individualistit itseään pitivät, nostatti kuitenkin uuden uhkan yksilöä vastaan. Haaveksijan Rousseaun rinnalla esiintyy »Yhteiskuntasopimuksen» kirjoittaja, mutta hän, enempää kuin vallankumous tai romantiikkakaan, ei havainnut näiden kahden kehittymässä olevan suuntautumisen vastakkaisuutta, jonka oli määrä kasvaa ja esiintyä vihdoin ehdottomana: individualismi sosialismin, vapaus tasavertaisuuden vastakohtana. Vaara ei ollut enää uhkaava ylenhienostuneessa aristokraattisessa yhteiskunnassa, mutta ilmeni sitä suurempana demokratiassa, yhtäläistyneiden suurten joukkojen saadessa yhä enemmän valtaa ja valtiojärjestelmän keskittyessä, jotka molemmat mahdit taipuvat sortamaan riippumatonta ja »vastaanhangoittelevaa» yksilöä. Mitä kiinteämmiksi ja järjestelmällisemmiksi sosiaaliset siteet muodostuvat, sitä välttämättömämpää on tehostaa vapaan yksilön arvoa ja varjella sitä tuhoutumasta. Sellaisina varoittajina esiintyvät, kukin tavallaan, Carlyle ja Nietzsche, laumahengen kiivaat vastustajat, ja Ibsen, jonka Kansanvihollisessa lausutaan: »Väkevin on se, joka on yksinäisin.»

Tässä kuulemme jälleen viisaan Emersonin voimakkaan ja rauhallisen äänen. Hän puolestaan ei syydä uudenaikaista yhteiskuntaa vastaan kiihkeitä soimauksia, vaan tavoittelee tasapainoa. »Täydellinen yksinäisyys on mahdoton», sanoo hän, »ja elämä yhteiskunnassa muodostuu kohtalokkaaksi. Meidän tulee pitää päätämme toisessa ja käsiämme toisessa olokehässä. Se käy päinsä, jos säilytämme riippumattomuutemme silti sallimatta myötätuntomme riutua». Samalla hän kuitenkin vaatii yhtä ehdottomasti yksilön suojelemista. »Jokaisen tulee seisoa lasijakkarallaan, jos tahtoo säilyttää sähkönsä.» Hän kirjoittaa vielä: »Olkoon kaupunki olemassa erikoisia tilaisuuksia varten; tottumustenne tulee muovautua yksinäisyydessä. Keskinkertaiselle yksinäisyys tarjoo suojan, mutta nerokkaalle se on ankara ystävä, kylmä, pimeä kammio, missä kasvavat ne siivet, joiden tulee kantaa hänet aurinkojen ja tähtien taakse… Varmaa on, etteivät Platon, Plotinos, Arkhimedes, Hermes, Newton, Milton ja Wordsworth ole eläneet ihmisten suuressa joukossa, vaan ovat hyväntekijöinä laskeutuneet toisinaan sen luo. Viisas kasvattaja pitääkin huolen siitä, että nuorelle sielulle tarjoutuu ajan ja elämän ohjelmassa yksinäisyyden kausia ja että ne muuttuvat tottumukseksi. Yliopistoelämän suurena etuna on usein se niin sanoakseni pelkästään fyysillinen etu, että opiskelijalla on oma huoneensa ja lietensä; sen suovat vanhemmat arvelematta pojalleen Cambridgessa, vaikka eivät kotona pitäisi sitä tarpeellisena.»

Emersonin nuoruusajan päiväkirjassa soi kiihkeänä sama sävel, joka on harkitummissa ja kypsemmissä teoksissa hillitympi. »Kukaan ei suostuisi elämään yhteiskunnassa, jos olisi pakko päästää luokseen kaikki ihmiset, jotka haluavat tulla. Sata kertaa mieluummin eläisi Robinsonin saarella kuin kaupungissa, jossa täytyisi antautua kenen seuraan tahansa.»

Emerson ei silloin aavistanut, että kasarmielämä, joka täydellisesti vastaa hänen mahdottomiksi kuvailemiaan olosuhteita, tuli pian useimmissa maissa pakolliseksi kaikille ja että ihmiset suostuivat siihen vastustelematta. Se seikka, että ihmiset ovat omaksuneet aivan luonnollisena asiana tuon ennenkuulumattoman rasituksen, yleisen asevelvollisuuden, osoittaa selvästi, kuinka arveluttavassa määrässä »laumahenki» on lisääntynyt nykyaikaisten kansojen keskuudessa.

Yksilön herättäminen on nykyjään tärkeämpää kuin milloinkaan ennen, ja Romain Rolland on menetellyt erinomaisen jalosti käydessään innokkaasti asiaa ajamaan. »Yleinen kehitys demokratian suuntaan, jota peittää eräs maatunut käsite, muodoton ja mahdoton valtiosyy, on saattanut Euroopan henkiset edustajat tunnustamaan sitä uskonkappaletta, ettei ihmisellä ole korkeampaa ihannetta kuin yhteisön palvelijana oleminen. Ja tätä yhteisöä mainitaan Valtion nimellä… Maailma kaipaa nykyjään kipeimmin vapaita sieluja, lujia luonteita. Mitä erilaisimpia teitä kulkien, kirkkokuntain tylsän alistumisen, kansalliskiihkon tukahduttavan suvaitsemattomuuden ja sosialismin tyhjentävän tasoitustyön nojalla, me palaamme laumaelämään… Rohkaiskaa siis mielenne te, jotka ette usko ikuisen vielä päättäneen kehityksensä kehää! Uskaltakaa irtautua laumasta, joka vie teitä mukanaan! Jokaisen aito ihmisen tulee oppia olemaan yksin kaikkien keskellä, ajattelemaan yksin kaikkien puolesta ja tarvittaessa kaikkia vastaan.» ¹

* * * * *

Valtion holhous- ja pakkovalta ja tasavertaisuuden henki eivät muuten ole ainoat yksilöä ja sisäistä elämää uhkaavat vaarat. Koko nykyaikainen järjestys vaikuttaa siihen suuntaan: kehittynyt suurteollisuus ja kansallistunut työ, joka tekee suorittajastaan koneiston osan, numeron tehtaaseen, työn-kasarmiin; määrän suosiminen laadun vahingoksi kaikessa tuotannossa; tuotannon ja elämän kiireellisyys. Nykyaikainen ihminen on nousukas. Tieteen hänelle lahjoittama keksintöjen runsaus on hänet tavallaan huumannut; hän ei käsittele keksintöjä niinkään tarpeittensa tyydyttämisvälineinä kuin aiheena tarpeiden kiihtämiseen. Nopeuden mahdollisuus saa hänessä aikaan kuumeentapaisen nopeushimon, kaikki muuttuu hänelle levottomuuden tekosyyksi, ja levoton hapuileminen on toiminnan suora vastakohta. Hän edustaa jo aikaisemmin mainitsemaamme tyyppiä, joka kuluttaa lakkaamatta eikä kerää milloinkaan. Paljon melua tyhjän[16] vuoksi. Sivistyskautemme säilyvimmän arvon muodostaa lähinnä tiedemiehen laboratoriossaan suorittama kärsivällinen työ, taiteilijan askarrus ateljeessa ja äidin valvova toimi pienokaisen vaiheilla. Missä on aitoa voimaa, siinä on myöskin rauhaa. Kylväjä astelee hitain askelin; anturoihin tarttuvat multakokkareet hidastuttavat hänen kulkuansa.

On terveellistä joskus lukea se Nietzschen kirjoittama sivu, jonka nimenä on »Nykyaikainen levottomuus»: »Mitä kauemmaksi länteen siirrytään, sitä ankarammaksi muuttuu uudenaikainen levottomuus. Amerikkalaiset pitävät kaikkia Euroopan asukkaita rauhaarakastavina ja nauttivina olentoina, vaikka he todellisuudessa risteilevät kuin mehiläiset ja muurahaiset. Levottomuus kehittyy niin suureen määrään, ettei korkeampi kulttuuri enää voi kypsyttää hedelmiänsä; tuntuu siltä kuin vuodenajat seuraisivat toisiaan liian nopeasti. Levon puute saa sivilisatiomme päätymään uuteen barbaarisuuteen. Milloinkaan ennen ei ole toimeliaita, t.s. levottomia, pidetty suuremmassa arvossa kuin nykyään. Ihmiskunnan yleisen laadun välttämättömiin korjauksiin kuuluu senvuoksi kuvastelevan aineksen melkoinen lisääminen. Jokaisella yksilöllä, jonka pää ja sydän ovat rauhalliset ja vakaat, on kuitenkin jo nyt oikeus uskoa, että hänelle on suotu hyvä luonnonlaatu, vieläpä eräs yleistä hyötyä tuottava hyvekin, ja että hän tätä hyvettänsä säilyttämällä täyttää kerrassaan korkeampaa tehtävää.»[17]

Ajatus on kuin korkealla vuoristossa sijaitseva pieni järvi, josta alinomaa tulvii virmoja puroja. Järvi voi pysyä aina sellaisenaan; sen tahtomatta ja arvaamattakin siitä urkenee lakkaamatta voimaa, joka liikuttaa laakson pyöriä. Ajattelummekin voi näyttää hyödyttömältä, kelvolliselta vain kuvastelemaan jotakin etäistä taivaankulmaa, mutta jos sen kuvastin sijaitsee kyllin korkealla, niin siinä asuu suuri voima.

V.

KESKITTYMINEN.

William James on esittänyt tahtoteorian, joka on voinut herättää ihmetystä, mutta johon sisältyy suurta käytännöllistä totuutta. »Jos järjellinen mielikuva siirtyy tajunnan keskukseen ja jos se siinä säilytetään, niin se välttämättä vaikuttaa, sillä tajuntamme ja hermostomme lainmukaisen yhteyden perustuksella tulee siten alulleen mielikuvasta johtuva toiminta. Varsinainen henkinen ponnistuksemme on niinmuodoin siinä, että kiinteästi säilytämme soveliaan mielikuvan. Jos siis kysytään, mikä on henkinen teko yksinkertaisimmin ja alkeellisimmin ilmaistuna, niin voidaan vastata ainoastaan näin: se on jännitettyä tarkkaavaisuutta, joka säilyttää kiinteästi miellettä, jonka muuten karkottaisivat tajunnasta henkistä elämää vallitsevat vietit. Ajatteleminen on siis tahdon samoinkuin muistinkin salaisuus.» Sitten James kerää ajatuksensa lapidaariseen määritelmään: »Niinkuin vaaka lepää hienon teränsä varassa, on sisäinen kohtalomme tahallisesta tarkkaavaisuudesta riippuvainen.»[18]

On helppo havaita, missä kohden tämä teoria eroaa yleisestä tahdonilmiöitä koskevasta käsityksestä. Jokainen tahtotoimi esiintyy kahdessa vaiheessa: aikeena ja suorituksena. Tavanomainen käsitys tarkkaa toista vaihetta, suoritusta, joka esiintyy yleensä näkyvänä lihasponnistuksena, James sitävastoin huomauttaa, että asian olennainen puoli sisältyy ensimmäiseen vaiheeseen. Teon laita on niinkuin lapsen: todellinen luova tapahtuma on huomaamaton sikiäminen, eivät synnytyksen huudot ja tuskat. Synnytys on vain sikiämisen luonnollinen seuraus.

James on siis opettanut psykologin oivaltamaan, että itse tahallisessa teossa mielikuva on tärkeämpi kuin toteuttava ponnistus (vaikka viimeksimainittuakaan ei saa jättää huomioonottamatta). Mutta ei siinä kyllin: Nancyn uusi koulukunta on osoittanut, ettei tahto siten ymmärrettynä, kaksivaiheisena tapahtumana (mielikuva, toteuttaminen), ole tajunnan ainoa toimimistapa. On olemassa tapauksia, joissa voimme vaikuttaa itseemme, sekä ruumiilliseen että henkiseen olemukseemme, pelkän mielikuvan avulla, pyrkimättä mitenkään sitä toteuttamaan. Sellaisissa tapauksissa puhumme autosuggestiosta. Aluksi sekoitettiin yleisesti toisiinsa autosuggestio ja tahto, pidettiin edellistä vain jälkimmäisen voimakkaampana muotona. Niinpä tri Paul-Emile Levykin vielä antaa autosuggestioa koskevalle tutkimukselleen nimen »Tahdon järkiperäinen kasvattaminen.» Kuten toisessa yhteydessä[19] olen huomauttanut, on Coué hedelmällinen ja omalaatuinen siinä, että hän on osoittanut autosuggestion aivan erikoiseksi tapahtumaksi; siinä on asian »sikiäminen» kaikki kaikessa, todellistuminen on salatajuinen eikä vaadi mitään ponnistusta, ja itse ajatuksen edellyttämä ponnistus voi käytännössä olla kerrassaan mitätön.

Tunnemme siis kaksi toiminnan lajia, tahdon ja autosuggestion. Toisessa on mielikuva etusijalla, toisessa se on kaikki kaikessa. Mielikuvan vaikuttava voima, joka kävi ilmi jo Jamesin tutkimuksista, havaitaan siis vielä selvemmin Nancyssä suoritettujen kokeiden jälkeen.

James sanoo vielä, että mielikuvassa on sellainen voima vain sikäli kuin tarkkaavaisuus sitä kiinteästi säilyttää. Tarkkaamiskyky ilmenee siis sisäisen voimamme varmana takeena. Hengen tulee oppia kiintymään todellistettavan asian mielikuvaan sallimatta itseään häiritä; siinä on toiminnan suuri salaisuus. Amerikassa julkaistut yleistajuiset esitykset, jotka kaikin äänilajein saarnaavat ajatuksen tai autosuggestion voimaa, tarkoittavat aivan samaa neuvoessaan »keskittymään». Keskittyminen merkitsee heidän oppinsa mukaan tarkkaavaisuuden korkeampia asteita.

Nancyssä saavutettujen tuloksien nojalla on meillä kuitenkin aihetta erottaa tarkemmin toisistaan keskittyminen ja tarkkaavaisuus. »Keskittyminen» olisi varattava tiedesanana merkitsemään »tahallisen tarkkaavaisuuden vastinetta, josta puuttuu ponnistus».[20] Se on se erikoinen tarkkaavaisuuden tila, jonka nojalla varsinainen autosuggestio syntyy.

Jos jokapäiväinen kielenkäyttö tahtoo edelleenkin nimittää tarkkaavaisuuden korkeampia asteita keskittymiseksi, ei meillä ole mitään muistutuksen aihetta. Siinä tapauksessa tulee vain muistaa, että tahallinen tarkkaavaisuus on ponnistusta, että se väsyttää ja ettei se voi jatkua kovin kauan. Tarkkaavaisuuden korkeampia asteita ei siis voida saavuttaa, ellei onnistu jonkin tempun avulla supistaa sellaista ponnistusta vähimpään mahdolliseen määrään. Tavoiteltavana päämääränä on, että ajatus ja sen esine liittyvät toisiinsa kiinteästi; tavanomaisessa tarkkaavaisuudessa ajatus ponnistelee esineensä säilyttämiseksi, keskittyminen sitävastoin merkitsee tilaa, jossa esine kiinnittää ajatusta melkein sen tahtomattakin. Hypnoottiset menetelmät, joiden tarkoituksena on mieltä tuudittaa tai lumota, ovat olennaisesti sellaisia temppuja, ne vakaavat tarkkaavaisuuden sen tarvitsematta ponnistella, vieläpä sen vastustuksestakin huolimatta. Tarkkaavaisuusharjoitukset, määrättyjen kaavojen toistaminen ja muut amerikkalaisten suosittelemat reseptit, samoin eräät rytmilliset harjoitukset, rukousnauhat ja litaniat, jotka ovat jo vuosisatojen kuluessa kuuluneet jumalanpalvelusmenoihin, puhumattakaan intialaisten yogien menetelmistä, tähtäävät kaikki keskittymiseen, josta kaiken ponnistuksen tulee puuttua siinä määrässä, että se tapahtuu melkein tajuttomasti.

Selvää on, ettei sellaisia menetelmiä saa käyttää ylenmääräisesti; ne voivat lopulta uinuttaa hengen mieluisaan totunnaisuuteen. Niitä tulee kumminkin koetella, samalla selvittäen itselleen, että tehokas keskittyminen on lähempänä niitä kuin jännitettyä ponnistusta.

Lumoutuminen, piintymä, riivaus edustavat eräänlaista tahatonta keskittymistä, joka syntyy vastoin tahtoammekin, mutta voi tavallaan olla meille esikuvana. Meidän tulee niin sanoaksemme lumota itsemme sillä, minkä lumoihin haluamme joutua. Kiinteästi tarkattu päämäärä alkaa lopulta vetää meitä ehdottomasti puoleensa, tai oikeammin: meistä tuntuu siltä kuin itse sitä lumoisimme ja vetäisimme puoleemme. Teko, johon keskitämme ajatuksemme, muuttuu helpommaksi ja tapahtuu toisinaan tietämättämme. Viitattakoon tässä vain jo klassilliseksi muuttuneeseen esimerkkiin: henkilö etsii illalla turhaan ongelman ratkaisua, ja ratkaisu tapahtuu unessa. Useat tekomme syntyvät siten; tietämättämme, tahtomattamme ne todellistavat äkkiä jonkin vanhan vääjäämättömän ajatuksen, joka on kypsynyt salatajunnassa.

Siten, harkitun keskittymisen avulla, me kykenemme käyttelemään valtavaa voimaa. Niin tarkkaavaisuuttamme vallitsemalla tulemme tosiaankin tekojemme määrääjiksi, saavutamme kyvyn suorittaa aikeemme täydellisesti. Emme sano enää niinkuin vanhan ajan runoilija »Video meliora, proboque, detériora sequor» (Oivallan, mikä on hyvää ja hyväksyn sen, mutta noudatan pahaa). Nyt pidämme päinvastoin saavutettavana tilaa, jossa hyvän oivallettuamme sen teemme ja päämäärän nähtyämme sen saavutamme. Niin tapahtuu, kun osaamme nähdä päämäärän siten, että se ottaa hypnoottisesti meidät valtoihinsa. Näkeminen merkitsee silloin melkein samaa kuin omistaminen. Victor Hugo, joka varmaan osasi keskittyä, lausuu tuon ajatuksen lyhyen sanaleikin muodossa (le voir c’est l’avoir) ja kirjoittaa eräässä toisessa kohdassa: »Ei ole sellaista taivaan syvyyksissä piilevää hämärää seikkaa eikä lukujen maailmaan sisältyvää laskuongelmaa, joka kykenisi uhmaamaan silmien tyyntä ja vakaata katsetta.»

Sinä päivänä, jona käsitämme keskittymisen voiman, olemme kuin lapsi, joka suurennuslasilla leikkiessään sattuu asettamaan sen auringonsäteitten tielle. Se huomaa, että säteet taittuvat samaan pisteeseen ja että siihen sijoitettu oljenkorsi syttyy liekkiin. Lapsi on ihmeissään. Mutta me ihmettelemme ainakin saman verran havaitessamme, että ajatus muuttuu teoksi kulkiessaan keskittymisen suurennuslasin läpi.

* * * * *

Tämä voima ei ainoastaan tehosta jokaista yksityistä tekoamme; se uurtaa syvemmäksi koko elämämme uraa. Me kuljemme kohti päämääräämme sitä varmemmin, mitä paremmin olemme keskittäneet siihen henkemme.

Siihen perustuu varmaan Napoleonin laisen henkilön voima, ja keskittymistä koskevassa tutkimuksessa ei voida käyttää valaisevampaa esimerkkiä kuin hänen valtava hahmonsa. Tulee lukea ne sisältörikkaat sivut, joilla Taine, useihin yhtäpitäviin todistuksiin varautuen piirtää keisarin psykologisen muotokuvan.[21] Siinä on ensinnäkin se mestarillinen todistus, jonka antaa Roederer. »Hänen erikoisena ominaisuutenaan on tarkkaavaisuuden voima ja vääjäämättömyys. Hän kykenee tekemään työtä kahdeksantoista tuntia, samaa tai vaihtelevaa työtä. En ole milloinkaan nähnyt hänen henkeänsä herpautuneena. En ole milloinkaan nähnyt hänen henkensä menettävän joustavuuttaan, en väsymyksen, en tuimimman voimain käyttelyn enkä vihankaan vallitessa. En ole milloinkaan nähnyt toisen asian häiritsevän häntä toisen suorituksessa, esimerkiksi siten, että hän olisi jättänyt parhaillaan käsittelemänsä seikan käsitelläkseen jotakin aikaisempaa tai tulevaista tehtävää. Mitkään Egyptistä saapuvat hyvät tai huonot uutiset eivät ole milloinkaan häntä häirinneet hänen tehdessään työtä Siviililakiteoksen hyväksi, eikä lakikirja ollut hänelle ollenkaan haitaksi, jos oli asiana Egyptin säilyttämistä koskevien toimenpiteiden suunnitteleminen. Hän osasi paremmin kuin kukaan tehdä tehtäväänsä ja jakaa aikansa suoritettavien asioiden kesken. Kukaan muu ihminen ei ole kyennyt niin jäykästi torjumaan askarrusta tai ajatusta, joka ei soveltunut päivään ja hetkeen, kukaan ei ole niin innokkaasti tavoittanut, eloisasti tutkinut, taitavasti kiinnittänyt ajatusta, kun oli tullut sen käsittelemisen hetki.»

Viittaan vielä siihen Memorial-teoksen kohtaan, jossa Napoleon itse sanoo eri asioiden ja tehtävien olevan järjestettyinä hänen päässään »kuin kaapissa». »Kun tahdon keskeyttää jonkin askarruksen», sanoo hän, »suljen sen laatikon, johon asia kuuluu, ja avaan toisen. Ne eivät joudu milloinkaan sekaisin eivätkä minua rasita tai väsytä. Tahtoessani nukkua suljen kaikki laatikot ja samassa jo nukunkin.» Toisin sanoen: hän noudatti ihmeen uskollisesti vanhaa sääntöä age quod agis, tee mitä teet.

Taine johtuu tähän päätelmään: »Ei ole milloinkaan nähty niin kuriintottuneita ja käyttökelpoisia aivoja, jotka olivat aina valmiit mihin työhön tahansa ja kykenivät keskittymään silmänräpäyksessä ja täydellisesti.»

Meidän ei tarvitse etsiä muualta avainta saadaksemme selkoa tästä hengestä, jolla oli oikeus uskoa tähteensä, koska hän tavallaan kykeni määräämään kohtaloansa ja runoilijan sanojen mukaan »muovaamaan maailmaa suunnilleen haaveensa kaltaiseksi.» Vaikka sellainen elämä on ankaran realistisen logiikan vallitsema, se kuitenkin saa eräissä suhteissa ajattelemaan unissakävijän peloittavan varmaa kulkua; se kehittyy kuin valtava autosuggestio.

»Se, mitä hän sotilaallisista asioista oli lausunut pari kolme kuukautta aikaisemmin», sanoo Taine, »tapahtui melkein päivälleen, juuri hänen mainitsemassaan paikassa.» Mistä se johtuu? Siitäkö vain, kuten Taine tuntuu otaksuvan, että hänen erinomaisen täsmälliset ja todellisuusvaistoiset aivonsa tiesivät kaikki shakkilaudan tosiasiat ja niiden perustuksella loogillisesti päättelivät, millainen seuraava siirto tuli olemaan? Vai johtuiko se, kuten Heinrich Heine arvelee, intuitiivisesta hengestä, joka tavoittaa kaikki pidellä ainoalla silmäyksellä? Sellaiset selitykset ovat hyväksyttäviä ja osalta oikeitakin, mutta samalla riittämättömiä, koska vetoavat ainoastaan passiiviseen toteamiseen, ikäänkuin olisi kysymyksessä auringonpimennyksen ennustaminen. Ne unohtavat, että ennustaja on ennen kaikkea toimija, joka ei ainoastaan ennusta, vaan ratkaiseekin. Eikö tässä ilmene kaikkein kauneimmassa muodossaan se autosuggestion laji, joka posthypnoottisten suggestioiden tavoin suuntaa kaikki salatajuiset toimintomme kohti asetettua päämäärää niin täsmällisesti, että näyttää ohjaavan itse tapahtumia?[22] Niin ihminen itse muovaa elämänsä ja tulee omia ajatuksiansa vastaavaksi olennoksi. »Mitä nuoruudessa toivomme, sitä saamme vanhuudessa runsaat määrät», sanoo Goethe. Ja Alfred de Vigny vastaa kuin kaiku Cinq-Marsin suulla: »Mitä onkaan suuri elämä muuta kuin nuoruusiän ajatus, jonka miehuus toteuttaa?»

Sellainen tulos on sellaiseen ajatukseen keskittyneen elämän hedelmä. Kukaan ei ole oivaltanut asiaa paremmin kuin Emerson, joka kirjoittaa: »Älä avarra kohtaloasi, sanoi oraakkeli, älä yritä tehdä enempää kuin osaksesi tullut velvollisuus vaatii. Elämän viisaus on keskittyminen, onnettomuutena on hajautuminen, ja olivatpa hajoittavat huvimme karkeita tai hienostuneita, esiintyivätpä ne omistuksemme ja siitä johtuvien askarrusten, ystävien, sosiaalisten tai poliittisten tottumusten, soitannon tai kemujen muodossa, se ei saa aikaan mitään eroa. Hyvää on kaikki, mikä riistää meiltä turhia leluja ja tuhoaa onttoja haaveita, siten palauttaen meidät omaan itseemme, jotta voimme jälleen käydä suorittamaan rehellistä työtä. Ystävät, kirjat, maalaukset, toisarvoiset velvollisuudet, pienet kyvyt, imartelu, toivelmat, kaikki tuo vain hajoittaa mieltämme, häilyttää kevyttä palloamme ja tekee mahdottomaksi tasapainon ja suoran nousun. Teidän tulee valita tehtävänne, teidän tulee ottaa suorittaaksenne, mitä aivonne kykenevät kannattamaan, ja jättää kaikki muu. Ainoastaan siten voi keräytyä elämän voimaa, jonka avulla ihminen kykenee siirtymään tietämisestä taitamiseen. Ei auta, jos ihmisellä on avara näkökenttä vain hervotonta katselua varten, sillä siirtyminen tiedosta tekoon tapahtuu silloin vain harvoin. Mutta vain siten astutaan kyvyttömyyden alueilta hedelmällisen työn piiriin. Moni taiteilija, jolta se kyky puuttuu, jää täydelliseen mitättömyyteen; hän katselee epätoivoissaan miehekästä Michelangeloa ja miehekästä Celliniä. Hänkin on ajatuksissaan luonnon ja sen alkuvoimien tasalla, mutta hänessä ei ole välttämätöntä keskittymiskykyä, hän ei voi heittäytyä koko olemuksellaan suoritettavaan tekoon. Politiikassa, sodassa, kaupassa, sanalla sanoen kaikissa inhimillisissä asioissa, on voiman salaisuutena keskittyminen.»

* * * * *

Elämällämme täytyy siis olla päämäärä, ja koko tarkkaavaisuutemme tulee kohdistua siihen. Tässä on kuitenkin vältettävä kahta väärinkäsitystä.

Ensinnäkään ei riitä pelkkä päämäärän asettaminen eikä valitseminen saa tapahtua onnen kaupalla. Sen tulee vastata meidän tunteitamme, olemuksemme syviä viettejä. Psykologit ovatkin osoittaneet, että tarkkaavaisuutemme lähde piilee tunne-elämässämme, viettiemme alueella. Omaehtoinen keskittyminen kiinnittää henkeämme harrastuksemme esineeseen, asiaan, joka koskettaa meissä olevia kieliä. Jos yritämme kääntyä vastakkaiselle taholle, saamme aikaan sisäistä taistelua ja menetämme parhaan osan voimiamme. Muistettakoon, mitä edellä sanoimme sielullisten sisältöjen torjumisesta. Ei saa tavoitella asiaa, jos syvimmässä sydämessään tahtoo saavuttaa sen vastakohtaa. Jos niin menettelee, toimii samalla tavalla kuin se henkilö, joka kansanomaisen kuvallisen lausuman mukaan »etsii työtä rukoillen hyvää Jumalaa, ettei työtä suinkaan löytyisi» ja joka ei tietenkään sitä löydä. Toinen väärinymmärrys syntyy, jos keskittymistä verukkeena käyttäen rajoitumme niin ahtaaseen ja yksinomaiseen esineeseen, että siitä koituu se, mitä yleensä mainitaan keppihevon nimellä. Keskittyminen ei merkitse päähänpiintymää, ja äsken Napoleonista puhuessamme näimme, kuinka hän osasi tarpeen mukaan vaihtaa keskittymisensä kohdetta. Tässäkin opastaa herkkävaistoinen tarkkaavaisuuden psykologia meitä oikeaan. Ribot huomauttaa aivan oikein, että tarkkaavaisuustila, joka näyttää tasaisesti jatkuvalta, on todellisuudessa vuoroileva: esine on tarkkaavaisuudelle vain »keskus», johon se palaa ja josta alinomaa jälleen poistuu, yhä avartaen kehäänsä; jokainen esineen osa ja samoin sitä koskevat mietteemme vangitsevat vuoroin mielenkiintoamme. Kaikkein vähäisimpäänkin aineelliseen olioon kohdistuessaan tarkkaavaisuutemme menettelee samoin.

Monet »keskittymistaidon opettajat» neuvovat harjoittelemaan siten, että katselee esimerkiksi sormenpäätä, mitään muuta ajattelematta. Sellaisessa tapauksessa tarjoutuu kaksi mahdollisuutta: joko vaivun siten hypnoottiseen tajuttomuuteen tai jään tajuiseen tilaan; mutta viimeksimainitussa tapauksessa tajunnantila on aina moniosainen. Ensinnäkin näen sormenpääni, ja siihen vaikutelmaan kuuluu jo lukuisia väri- ja muotoaistimuksia; lisäksi tulee sekavampi ja kuunkehää muistuttava vaikutelma, joka on tietoa tarkatun kohdan ympäristöstä; vihdoin vielä tekemääni kokeeseen kohdistuva ajatus ja (ainakin tajunnan taka-aloilla) se muisto, että toimintaohjeet kieltävät minua ajattelemasta mitään muuta.

Jos kaikkein mitättömimmässä tarkkaamistoimessa on niin laita, niin sitä vähemmin voi olla mahdollista käsittää kokonaista elämän päämäärää päähänpiintymän muodossa. Sikäli kuin ihmisen elämänpäämäärä muuttuu suppeammaksi ja lähentelee piintymää, köyhtyy hänen elämänsä, ja hän menettää sitäpaitsi suhteidentajun, kadottaa kykynsä havaita olioita sellaisinaan ja vaikuttaa niihin; hänen voimansa kuluu hukkaan tai, käyttääksemme jälleen kuvaavaa kansanomaista lausepartta, hän puskee päänsä seinään. Eläinsuojelusyhdistykset ansaitsevat epäilemättä kiitosta siitä, että vaativat vetojuhtien silmälappuja poistettaviksi, mutta yhtä tärkeätä olisi poistaa samat laitteet eräiltä kaksijalkaisilta. Ihanteenamme ei saa olla ihminen, joka elää yksinomaan postimerkkikokoelmansa hyväksi.

Päämäärämme tulee olla tarkoin määrätty, mutta samalla avara. Oikeastaan ei tule puhua päämäärästä, vaan päämäärien järjestelmästä, jonka eri osat sointuvat toisiinsa niinkuin elävän elimistön osat. Olemme nähneet, että persoonallisuutemme kehittäminen merkitsee viettiemme asteikon hyvää järjestämistä. Päämääränämme tulee olla yksinomaan persoonallisuutemme heijastaminen tulevaisuuden valkoiselle kankaalle. Meidän tulee löytää siitä itse persoonallisuudessa piilevä monipuolinen ja järjestetty runsaus. Sen tulee olla edellämme liikkuva varjo, oman itsemme suurennettu ja yksinkertaistettu kuva.

Yksinkertaistamista ei kuitenkaan saa kehittää liian pitkälle. Puhuessamme »järjestetystä runsaudesta» kosketamme arkaa kohtaa. Järjestäminen merkitsee köyhdyttämistä, mutta se, joka tahtoo saavuttaa kaikki, joutuu sekasorron vaaraan. Keskittyminen järjestää ja köyhdyttää. Se on välttämätön toimintaa ja todellistamista varten (sanan henkisemmässäkin merkityksessä), mutta todellistaminen merkitsee aina monien mahdollisuuksien uhraamista. Kun valonheittäjästä leviävä valokeila keräytyy yhdeksi ainoaksi kirkkaaksi säteeksi valaistakseen määrättyä kohtaa, niin kaikki muu sen kehään kuulunut painuu pimeään. Sellaista uhria edellyttää siirtyminen haaveesta toimintaan, avartuneesta keskittyneeseen ajatukseen. Siinä mielessä tekeminen merkitsee hiukan vähempää olemista.

Meidän tulee uskaltaa siten uhrautua, mutta tulee samalla tietää, millaisen menetyksen vaaraan silloin suostumme. Liikemies, josta ammatin harrastukset ovat hävittäneet kaikki muut inhimilliset kyvyt ja jonka aivoissa ja sydämessä ei enää ole sijaa muulle kuin etujen yhdistelmille, voi olla keskittymisen mallikuva, mutta elämänkäytön esikuva hän ei varmaankaan ole. En puolestani tiedä mitään masentavampaa kuin se ihanteeksi ylennetty keskinkertaisuus, jota Amerikan lukemattomat keskittymisoppaat suosittelevat. Runsas epäjärjestys on sentään parempi kuin sellainen vaivainen sopusointu.

Ilmapallon nouseminen edellyttää epäilemättä painolastin vähentämistä; toisinaan täytyy heittää pois arvokastakin. Sellaisen hinnan vaatii elämä; tulee tietää, mihin uhriin tahtoo suostua, tulee antaa elämänsä pelin panokseksi, kuten William James sanoo. Siinä on kenties eräs niistä syistä, jotka saavat meidät kaipauksen tuntein muistelemaan nuoruus- ja lapsuusaikaa; niinä aikoina meissä ilmeni lukuisia mahdollisuuksia, joista monet täytyi myöhemmin uhrata muutamien hyväksi. Missään tapauksessa ei saa keskittymistä verukkeena käyttäen laiminlyödä sisäistä elämäänsä. Jos meidän tuleekin tehdä työtä olemuksemme tihentämiseksi, on siinäkin osattava noudattaa kohtuutta. Emerson sanoo, että jos maapallo olisi riittävässä puristuksessa, niin se voitaisiin sijoittaa munankuoreen. Mutta miten kävisi silloin maailman elävän kauneuden? Meidän tulee hyvin harkita, ennenkuin luovumme eräistä jumalista, jotka pyrkivät meissä syntymään. Vaali on yhtä vakava kuin kihlaus; se koskee koko elämää.

* * * * *

Elämän keskittäminen ei kumminkaan ole yhden ainoan päivän työ. Asiaa ei saa käsittää niin, että henki kohdistaa valintansa kerta kaikkiaan johonkin esineeseen monien joukossa; sen on alinomaa vääjäämättä siihen palattava. Tämä kihlaus on uudistettava joka aamu. Ellei elämän keskittyminen olekaan väkivaltaisen ponnistuksen tulos, edellyttää se ainakin itsepintaista kestävyyttä. Tämän vääjäämättömyyden vakaan ja varman mahdin on Emerson oivallisesti kuvaillut: »Kuormajuhta liikkuu tavanomaista latuansa taitavammin kuin arabialainen varsa. Kemiassa osoittautuu jatkuva heikko sähkövirta yhtä vaikuttavaksi kuin sähkökipinä ja on suoritettavissa töissä verraton apukeino. Samoin voimme inhimillisen toiminnan alueella asettaa hyökyilevän tarmon vastapainoksi jatkuvan harjaantumisen. Me ulotamme saman voimamäärän pitempään aikajaksoon tahtomatta sitä tihentää yhteen ainoaan tuokioon. Siinä on sama kultaunssi, kerran pallona ja kerran lehtenä. Yli-insinööri Buford hakkasi West-Pointissa vasaralla kanuunan vääntötappeja, kunnes ne katkesivat. Hän laukaisi tykin sata kertaa, kunnes se räjähti rikki. Mikä isku rikkoi tapit? Jokainen isku. Mikä laukaus sai tykin räjähtämään? Jokainen laukaus.»

Sellainen vääjäämättömyys ei kumminkaan saa olla pikkumaista eikä jäykistyä sairaalloisuudeksi. Tulee muistaa, että elämä on liikettä, tulee joka hetki sopeutua siihen uudestaan eikä sallia mekaanisten, kaiken tarkoituksensa kadottaneiden tottumusten päästä loisina rehoittamaan tai pieksemään pelkkää tuulta kuin tyhjän myllyn siivet. Jähmettynyt ihanne ei kykene tehokkaasti ohjaamaan askeleitamme; itämaiden kuninkaitten edellä vaelsi kirkas tähti. Mutta jos elämä välttää sellaisen jäykän jähmeyden ja säilyy todella elävänä, niin se vääjäämättömästi päämääräänsä suuntautuen saavuttaa korkeimman mahtinsa.

»Vääjäämättömät ovat toisia oivallisemmat», kirjoittaa Hugo. »Henkilölle, joka on yksinomaan uskalias, tarjoutuu suuruus vain tuokioittain, urhoollisuus on vain luonnonlaatuun kuuluva seikka; se, joka on vain rohkea, omistaa yhden ainoan hyveen, mutta suuri on se, joka vääjäämättä pysyttelee todessa. Suurten sydänten salaisuus piilee melkein kaikkinensa tässä sanassa: hellittämättä. Hellittämättömyys suhtautuu urhoollisuuteen niinkuin pyörä vipusimeen: tukipiste vaihtuu siinä lakkaamatta. Olipa päämäärä sijoitettu maan päälle tai taivaaseen, päämäärään pyrkiminen on kaikki kaikessa; edellisessä tapauksessa ihmisestä tulee Kolumbus, jälkimmäisessä Kristus.»[23]

Newtonilta kysyttiin, kuinka hän oli johtunut suuriin keksintöihinsä, ja hän vastasi: »Niitä aina ajattelemalla.» Muistuu mieleeni, että Bergson vaatimattomasti määritteli eräässä Collège de Francen luennossa filosofisen neron alinomaiseksi tarkkaavaisuudeksi, samoinkuin jo Buffon aikoinaan sanoi: »Nero on jatkuvaa kärsivällisyyttä.»

Tämä säyseä määritelmä, joka esittää neron meille suunnilleen kelpo työjuhtana, on herättänyt oikeutettua vastustusta, varsinkin romantikkojen keskuudessa, jotka kuvittelivat Pegasoksen riehakkaammaksi ja hankkivat itselleen ansiota ainakin alkuperäisen hyökyvoiman ilmaisijoina. Mutta vaikka hellittämätön keskittyminen ei riittäisikään tekemään neroa, ei silti pidä unohtaa, että vain se kykenee tempaamaan neron pelkän mahdollisuuden esikartanoista ja siirtämään sen toiminnan kentälle. Alfred de Vigny osuu epäilemättä oikeaan kuvaillessaan Cinq-Marsissa Richelieun keskittymiskykyä:

»Sinä päivänä havaitsivat hänen palvelijansa, ettei hän vuorokauteen nauttinut mitään ravintoa ja että hän jännitti kaikki sielunvoimansa ohjattavien tapausten harkitsemiseen siinä määrässä, että voitti ruumiilliset kipunsa, ikäänkuin olisi ne unohtamalla voittanut. Tämä tarkkaamiskyky ja tämä melkein alinomainen mielenmaltti koroittivat hänet melkein neroksi. Hän olisi ollut täysi nero, ellei hänestä olisi puuttunut synnynnäistä sielun ylevyyttä ja sydämen jaloa lämpöä.»

Niin johdumme tässä toista tietä kulkien asiaan, jota käsittelimme puhuessamme persoonallisuudesta.

* * * * *

Ei voi kyllin korostaa sitä totuutta, että hengen keskittäminen on voiman tärkein edellytys. Se on valtava vahvistaja seuraavista syistä.

Keskittyminen on tarkkaavaisuuden korkein aste. Mutta tarkkaavaisuus (sen tietävät kaikki psykologit, eikä tarvitse olla psykologikaan kyetäkseen sen oivaltamaan) on itse älyn edellytys, vieläpä siinä määrässä, että voisi melkein sanoa, asioille liikaa väkivaltaa tekemättä: äly on tarkkaavaisuutta. Jos siis tarkkaavaisuus, kuten näimme, on myös voiman varmin edellytys, niin siitä johtuu, että älykkäimmät ovat myöskin voimakkaimmat, ainakin mahdollisuuden näkökannalta, ja että heidän tarvitsee edetä vain askel kauemmaksi muuttuakseen siksi todellisuudessakin. Se askel on keskittyminen, tottumus yhtenäisempään, tehokkaampaan ja tyynempään tarkkaamiseen, joka muuntaa valonsäteet polttopisteeksi. Siinä on rohkaisevaa varmuutta. Älyn ei sovi epäillä itseänsä; sen tulee kerta kaikkiaan tietää, että voima piilee siinä. Siten tulee varmennetuksi Carlylen suurenmoinen uskontunnustus:

»Sittenkin pysyy aina totena, että äly on ihmisten lasten keskuudessa varsinainen kunnioituksen esine, hartaiden rukousten, pyhien lupausten ja kiihkeän etsinnän oikea esine, kaiken kaikkiaan ainoa sellaisten pyrkimysten esine. Ihmisille suo ymmärryksen Kaikkivaltiaan innoitus. On näet lausuttava kerta toisensa jälkeen, kunnes kuolevaisraukat alkavat asiaa oivaltaa ja ravistautua hereille kohtalokkaasta horroksestaan ja häpeällisen kirouksen ikeen alta: että ihminen, jossa on aito äly eikä vain näennäinen, on luonnostaan välttämättä jalo ihminen, rohkea, vilpitön ja jumalaisella voimalla varustettu ihminen, joka voi saada selkoa kaikkeutemme laeista juuri siitä syystä, että on ja on ollut niin uskollinen sen laeille; hän on taivaan sanansaattaja, ja ihmisille on onneksi, jos seuraavat häntä, mutta suureksi onnettomuudeksi, elleivät niin tee. Ihmisen äly on tarkkaan harkiten hänen arvonsa täsmällinen mitta, ja siihen kohdistuva kunnioitus on kaikkien valioiden ja kaiken valikoimisen ydin.»

VI

SYDÄMEN VOIMAT.

Jos pidämmekin keskittynyttä tarkkaavaisuutta sisäisen voimamme varmimpana takeena, ei kumminkaan tule otaksua, että siten tunnustaudumme hedelmättömän intellektualismin kannattajiksi. Tutkiessamme hiukan lähemmin tarkkaavaisuustointa kohtaamme piankin erään aivan toisenlaisen kerrostuman, nimittäin sydämen voimat, jotka ovat elämänhyökymme ehtymättömin lähde. Palautamme tässä mieleemme, mitä psykologit ovat opettaneet tarkkaavaisuudesta.

»Ihminen samoinkuin eläinkin», kirjoitti jo Ribot, »kiinnittää spontaanisesti tarkkaavaisuutensa ainoastaan siihen, mikä sitä jotenkin liikuttaa, herättää siinä mielenkiintoa, saa aikaan mieluisan, epämieluisan tai sekalaisen tilan. Mielihyvä ja mielipaha osoittavat kuitenkin vain, että jotkin viettimme tulevat tyydytetyiksi tai ehkäistyiksi; mutta koska viettimme ilmaisevat sisintä, ominta olemustamme, luonnettamme, niin siitä seuraa, että spontaaninen tarkkaavaisuutemme pohjautuu olemuksemme syvimpään perustukseen.»[24]

Äskeisempinä aikoina on Rignano suorittanut vieläkin syvemmälle tunkeutuvan analyysin johtuen siihen tulokseen, että tarkkaavaisuus on affektiivinen tila tai oikeammin kaksi affektiivista tilaa, jotka pitävät toisiaan tasapainossa. Yleisesti tunnettu on tämä akvaariokoe: Hauki sijoitetaan säiliöön, jota erottaa toisesta lasinen väliseinä, ja viimeksimainitussa säiliössä on kivikaloja. Hauki syöksyy niitä tavoittamaan, mutta myöhemmin se muistaa tuloksettomat yrityksensä ja ehkäisee ensimmäisen virikkeensä. Sellainen on Rignanon mukaan tarkkaavaisuus: halun hyöky, jota estää älykäs varovaisuus tai pelko (vaikkapa vain erehtymisen pelko). Ristiriidasta johtuu pysähdys, tasapaino, joka juuri onkin tarkkaavaisuutta.[25] Mutta olipa tämän nerokkaan teorian laita miten tahansa, tarkkaavaisuuden tunneperäinen olemus on varma asia.

Käsittäessämme persoonallisuuden versovien viettien sopusointuiseksi yhdistelmäksi pidimme jo silloin affektiivista elämää olemuksemme ytimenä. Korostamalla sitten tarkkaavaisuuden merkitystä herätimme kenties sellaista käsitystä, että oli kysymyksessä aivan toinen voima; mutta niin ei suinkaan ollut todellisuudessa laita. Jos siis keskittyminen onkin elävän lyhteen side ja luo siihen muotoa, on kuitenkin huomattava, että side on samaa olkea kuin lyhde ja että ne molemmat ovat saman ydinmehun kasvattamat.

* * * * *

Ei saa suinkaan väittää, että jokainen tunnetila on voiman lähde; sellaisen mielipiteen todeksinäyttäminen olisi suorastaan mahdotonta.

Eikö sisäisen elämän ja hengen keskittämisen vaatimus edellytäkin samalla eräänlaista rauhan ilmakehää ja niinmuodoin eräänlaista tunne-elämämme vallitsemista? »Pudisteltava ennen käyttöä» — tämä eräiden lääkepullojen kupeesta luettava määräys ei sovellu siihen eliksiiriin, joka muodostaa henkisen voimamme. Toisaalta ei sellainen rauha saa muuttua välinpitämättömyydeksi tai turtumukseksi; vaaditaan liikkuvaa rauhaa, niinkuin tyynesti eteenpäin kiitävässä suuressa virrassa. Meidän tulee varjella itseämme yhtä hyvin herpoutuneen epäröivältä kuin levottomalta, häilyvältä ja hätäilevältä mielentilalta. Edellisessä tapauksessa on kiintyminen mahdoton, koska puuttuu harrastusta, jälkimmäisessä on liian monenlaisia harrastuksia, joten mikään niistä ei pääse vallitsemaan mieltä, joka tahtoo kiintyä kaikkeen eikä kiinny mihinkään. Niin ollen koskettavat äärimmäiset vastakohdat tässäkin toisiaan, molemmat vastakkaiset tunne-elämän muodot ovat toistensa kaltaiset sikäli, ettei kumpikaan niistä kykene saamaan mitään aikaan. Kummassakin tapauksessa on liian vähän eikä suinkaan liian paljon tunnevoimaa; on näet hyvin epäiltävää, sopiiko Don Juania moittia rakkauden yltäkylläisyydestä.

Epäröintiä ja hätäilyä tulee kumpaakin varoa yhtä tarkoin. Sisäisestä elämästä puhuessamme viittasimme jo hätäilemiseen, nykyaikaisen sivilisation yleiseen tautiin. Epäröinti on yhtä haitallinen. Epäröivä, samoinkuin hätäinenkin, liikkuu lakkaamatta, mutta ei pääse milloinkaan perille. Hänen elämänsä kuluu hänen kävellessään edestakaisin tienristeyksessä tietämättä mihin suuntaan tulee lähteä, ja niin hän tuhlaa suotta voimansa. Hän kenties väittää, ettei hänellä ole riittäviä valinnan perusteita. Mutta onko meillä milloinkaan riittäviä perusteita? Punnitessamme syitä puolesta ja vastaan me ennakoimme tulevaisuutta, pidämme silmällä mahdollista ja todennäköistä; jos tarvitsisimme ratkaisuamme varten välttämättä varmuutta, ratkaisisimmeko milloinkaan? Sittenkin täytyy valita, vaikkapa vain heittämällä höyhenen ilmoille, ja valinnan jälkeen täytyy sanoa itselleen, että arpa on heitetty. On parempi ratkaista väärin kuin pidättyä kaikesta ratkaisusta. Eräänlainen uskaliaisuus, kiintymys vaaralliseen leikkiin, voi silloin tukea horjuvaa tarmoamme. Toiminta, jota olemme velvolliset suorittamaan määrätyllä hetkellä, ammattimme tai oman valintamme vuoksi, voi sekin olla avuksi, koska se estää meitä peruuttamasta päätöstämme. Mutta jo pelkkä keskittymistottumus, joka tietoisesti kiinnittää meitä päämääriimme, tarjoaa hyvää suojaa epäröintiä vastaan.

Hätäily ja epäröinti voivat turmella koko toimintamme, jopa älymmekin. Siinä hätäily muuttuu siksi arvostelmien »äkkinäisyydeksi», josta Descartes viisaasti varoittaa teoksessaan Discours de la Méthode. Jokin määrä tieteellistä sivistystä on siinä paras lääke; mutta epäsuotuisimpina olosuhteina täytyy pitää elämää sanomalehtien ja päivänpolitiikan piirissä, siis niitä olosuhteita, joissa aikalaisemme valitettavasti parhaiten viihtyvät. Älyn epäily tekee sairaalloisessa muodossaan ihmisen kykenemättömäksi mihinkään toimintaan; kotoa lähtiessään hän ei muista, onko lukinnut ovensa, ja palaa kymmenen kertaa asiaa toteamaan. Epäily herpaisee. Terve äly, joka välttää äkkipikaisuutta, joutuu helposti epäilyn vaaraan, koska oivaltaa ongelmien äärettömän monisyisyyden. Sellaisissa tapauksissa vaikuttaa äly, joka periaatteellisessa katsannossa on voiman edellytys, lamaavasti elämään ja toimintaan. Silloin on parasta suorittaa valtiokaappaus: menetellä keskellä epäilyä ikäänkuin ei ollenkaan epäilisi. Tulee uskaltaa valita ajatuksensa ja asettaa panoksensa hypoteesin varaan. Itse älyn elämä vaatii sitä, mutta elämä sinänsä vaatii enempää. Siinä on Pascalin kuuluisa veto; siinä on taasen vedottava uskallukseen ja palauduttava jälleen kaiken älyn tuollepuolen, niihin sydämen syihin, »joita järki ei ollenkaan tunne».

* * * * *

Meidän pontimenamme on vaisto. Mutta kaiken vaiston ilmauksena on mielenliikutus. Siitä syystä emme saa ylenkatsoa näitä tunnetiloja.

On kuitenkin olemassa sellaisia mielenliikutuksia, jotka voivat koitua turmioksi ja ovat pikemmin heikkouden kuin voiman ilmaus. Kukapa ei ole kokenut vihan tai pelon aikaansaamaa vahinkoa? Molemmat voivat epäilemättä olla meille avuksi; varsinkin viha voi närkästymisen muodossa toisinaan kannustaa meitä suuriin saavutuksiin; viha ja pelko pohjautuvat samoinkuin kaikki muutkin mielenliikutukset vaistoihimme ja niillä on siis biologista merkitystä, ne ovat hyödylliset elämässä. Edellinen on eläimessä valmistautumista hyökkäykseen, jälkimmäinen järjestelee sen puolustustoimenpiteitä, joko niin, että eläin pakenee, tai siten, että se teeskentelee kuollutta. Siinä havaitsemme molemmat muutenkin tutut pelon lajit: toinen saa lähtemään käpälämäkeen, toinen herpaisee polvet. Sellaiset reaktiot kuuluvat kuitenkin oikeastaan kehitysvaiheeseen, jossa emme aina ole, ja useasti ne eivät enää ollenkaan sovellu elämämme olosuhteisiin. Jos otaksutaankin oikeaksi Darwinin ja Spencerin selitys, jonka mukaan vihalle luonteenomainen ylähuulen kohoaminen merkitsee kulmahampaiden paljastamista, jotta ne voivat heti käydä puremaan, ja karvojen heristymisen tulee saada eläin näyttämään suuremmalta ja peloittavammalta, on joka tapauksessa varsin varmaa, etteivät sellaiset refleksiliikkeet ole meille enää miksikään hyödyksi, ja samoin on useimpien vihan ja pelon fyysillisten ilmausten laita: ne tekevät meidät yleensä pikemmin naurettaviksi kuin kunnioitustaherättäviksi, ja pilapiirtäjät tietävät asian varsin hyvin.

Lakattuaan olemasta hyödyllisiä, sellaiset mielenliikutukset muuttuvat suorastaan vahingollisiksikin. Niiden aikaansaama reaktio ei saa enää tilaisuutta purkautua tavanomaista tietänsä, vaan »kääntyy takaisin» ja niin sanoaksemme tärisee voimatonna paikallaan. Siinä on epäilemättä syy niihin ruumiillisiin ja sielullisiin häiriöihin, joita viha ja pelko saavat usein aikaan. Ne eivät purkaudu taisteluna tai pakoonjuoksemisena, vaan nousevat aivoihimme, ja me joudumme »päästä pyörälle».

Sellaiset esimerkit eivät kuitenkaan oikeuta meitä menettelemään niinkuin Larguier des Bancels kerrassaan tuomitsemaan mielenliikutukset ja pitämään niitä pelkkinä »vaiston hukkalaukauksina»,[26] sillä viha ja pelko ovat hukkalaukauksia ainoastaan edustaessaan vaistoja, jotka eivät enää sovellu muuttuneisiin olosuhteisiimme. On kuitenkin toisaalta myönnettävä, etteivät vaisto ja tunne ansaitse sokeata luottamustamme, ja syynä on, että kehityksen tapahtuessa muutamat vaistot lakkaavat olemasta elämääedistäviä ja muuttuvat vaarallisiksi. Ajateltakoon vain usein esiintyvää esimerkkiä: vanha vaisto saa perhosen liikkumaan kohti valoa, mutta tämä vaisto ei ollut arvannut, että rakennamme lamppuja, jotka kärventävät perhoselta siivet.

Meidän tulee siis varoa mystillistä luottamista vaiston kaikkitietävyyteen; älyn asiaksi jää aina tutkia virikkeittemme arvoa, suunnata luonnon sille tarjoamaa voimaa; mutta tämä voima johtuu epäilemättä vaistosta ja tunteesta. Eikö kristillisyyden käytännöllinen etevämmyys stoalaisuuteen verraten olekin siinä, että edellinen lisää tunnetta, jälkimmäinen sitävastoin sen surmaa?

* * * * *

Tuhoisain mielenliikutusten torjuminen ei ole ylen vaikea asia; muun muassa vaikuttaa autosuggestio tässä erittäin tehokkaasti. Vaikeampaa lienee kehitellä itsessämme tunnevoimia, joita pidämme toivottavina. Mielenliikutuksen erikoisuus ja arvo näet piilee sen omaehtoisuudessa; käskyä totteleva mielenliikutus on sinänsä ristiriitainen käsite. Joka tapauksessa on ainakin eräänlainen kielteinen työ tässä mahdollinen. Mielenliikutus, joka ilmenee meissä vaiston heijastumana, on ennen kaikkea luontainen asia samoinkuin vaistokin; lapsessa sitä on runsaat määrät. Kysymys, miten voimme hankkia itsellemme teennäisiä tunnevoimia, on niinmuodoin sinänsä teennäinen; tehtävänä voi olla ainoastaan estää tunnevoimaa häviämästä tai korkeintaan pyrkiä sitä jälleen saavuttamaan. Tässä siis joudumme taaskin vain toteamaan, että on välttämättä väistettävä tai tuhottava torjuttuja sielullisia sisältöjä, jotka tylsyttävät alkuperäisten reaktioittemme eloisuutta ja herkkyyttä.

On siis ylen vaikeata tarkoin vallita tunne-elämäämme sen kiivaassa ja villissä muodossa, mielenliikutuksena; mutta melkoista helpompi on siihen vaikuttaa sen esiintyessä tyynemmässä muodossa, tunteena. Varsinainen mielenliikutus ilmaisee vaiston alkutilaa, sen niin sanoaksemme eläimellistä astetta; tunne sitävastoin edustaa jo kehittynyttä ja muotoutuvaa viettiä ja vaistoa. Tunteen kasvattaminen on mahdollinen asia; jokainen kasvattaja on sen kysymyksen ratkaissut omalla tavallansa.¹

* * * * *

Niiden kysymysten joukosta, jotka erikoisesti tukevat voimiamme ja ovat arvokkaimmat kehiteltäviksi, on mainittava ennen kaikkea luottamus. Olemme voineet suurin piirtein katsoen pitää henkisen voiman hankkimista eräänlaisena koko elämäämme koskevana autosuggestiona; mutta toisaalta havaitsemme, kuinka arvokas apukeino luottamus on kaikessa autosuggestiossa.

Luottamus voi olla välitöntä tai harkittua. Minä nimitän välittömäksi luottamukseksi sitä, joka kohdistuu yksinomaan päämäärään, ollenkaan kysymättä, millä keinoilla se on saavutettavissa. Harkittu luottamus koskee välineitä; se vaatii takeita. Niinpä luottaa lapsi välittömästi, spontaanisesti siihen tosiasiaan, että päivä koittaa huomennakin; tämä luottamus muuttuu harkituksi, kun voimme sitä perustella vetoamalla luonnonlakeihin. Roland ei tyydy luottamaan menestykseensä välittömästi; hän luottaa jäntereiseen käsivarteensa ja kelpo miekkaansa Durandaliin.

Nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa eivät luottamuksen eri lajit ole yhtä tärkeät. Välittömän luottamuksen laita on samoin kuin uskonnollisella alalla niin sanotun sokean uskon, jonka väitetään periaatteellisessa katsannossa olevan toisen veroinen, mutta joka todellisuudessa riittää vain sille, joka suostuu silmänsä ummistamaan. Henkilö, joka on tottunut ajattelemaan ja tiedustelemaan asioiden oikeutusta, havaitsee varmaan sellaisen liian lapsellisen luottamuksen ajan pitkään kestämättömäksi. Suggestio sinänsä luo meihin epäilemättä tuottavampaa asennetta, mutta tämän asenteen kestävyys edellyttää, että voimme pitää sitä järkevänä.

Terve luottamus itseemme, ihmisiin ja elämään ilmenee erittäin arvokkaana kaikelle toiminnallemme. Kun on kysymyksessä sen hankkiminen, tulee kuitenkin tutkia niitä perusteita, jotka voivat sen mielestämme oikeuttaa.

Onneksi ei sellaisista perusteista ole puutetta. Oivaltaessamme henkisen voiman todelliset ehdot, keskittymisen merkityksen, ja alkaessamme varmasti uskoa, että »asia riippuu meistä itsestämme», olemme epäilemättä selvittäneet useita syitä, joiden nojalla voimme luottaa omaan henkeemme, omaan voimaamme. Ja toisaalta: mitä lujemmaksi luottamuksemme kehittyy, sitä selvemmin näemme sen siunaukselliset vaikutukset ja alamme kohta luottaa luottamukseemme, mikä vuorostaan on omansa sitä vieläkin lisäämään.

Tässä ei kumminkaan ole kysymyksessä ainoastaan oma voimamme; tuhansien muiden kaltaistemme voimat vaikuttavat meihin tuhansin tavoin, niinkuin jalankävijät hipovat ja tyrkkivät toisiaan suurten kaupunkiemme valtakaduilla. Emme ole niin lapselliset, että uskoisimme olevamme voimakkaammat kuin kaikki muut; on olemassa eräs raja, jonka yli siirryttyään itseluottamus muuttuu julkeudeksi ja oikean mittakaavan puuttuessa saattaa meidät alttiiksi kaikenlaisille pettymyksille. Emme menettele niinkuin kehoittavat menettelemään amerikkalaiset yleistajuisten käsikirjojen sepittäjät, jotka typerän pöyhkeästi saarnaavat meille uutta ja käsittämätöntä hyvää sanomaa: että julkea keskinkertaisuus on vaatimatonta ansiollisuutta parempi. Ja vain epäilevän suvaitsevasti hyväksymme heidän lukijoilleen suosittelemiansa typeriä kaavoja: »Minun aivoni ovat yhtä hyvät kuin kenen muun tahansa; minä kykenen siis suorittamaan yhtä suuria tekoja kuin kuka muu hyvänsä.» Sellainen kaava tosin voi vaikuttaa edullisena suggestiona henkilöön, jonka aivot eivät ole erinomaiset ja jota sellainen lapsellinen väite ei loukkaa.

Opittuamme tuntemaan voimiemme rajat varjelemme elämämme vakaata kulkua parhaimmin siten, että opimme luottamaan toisiin, varmasti uskomaan, etteivät lähimmäisemme ainakaan muodosta tiellemme ylipääsemättömiä esteitä ja että useat heistä päinvastoin edistävät elämämme hyökyä. Henkilö, joka on tottunut liikkumaan suurilla bulevardeilla, keksii aina keinon päästäkseen lipumaan ihmisvirtain mukana, ja totta on, että eräänlainen luottava huolettomuus auttaa sellaisessa pulmassa, kun sitävastoin uusi tulokas, joka lisäksi pelkää sellaista vilinää, astuu väärän askelen toisensa jälkeen ja joutuu armottoman tyrkkimisen esineeksi.

Jokseenkin samoin on laita elämässä yleensä: eräänlainen luottamus toisiin tekee esiintymisemme luontevammaksi ja levollisemmaksi. Mutta onko sellainen luottamus oikeutettu? Onko meillä takeita, että toisten ihmisten voimat vaikuttavat meihin edistävästi? Tämän kysymyksen kunnollinen selvittäminen edellyttää perehtymistä persoonallisen vaikutuksen ongelmaan, jota käsittelemme tuonnempana. Saamme nähdä, että vaikutuksemme toisiin riippuu suuressa määrässä itsestämme, omasta henkisestä voimastamme ja samalla herättämästämme luottamuksesta, kun meitä elähdyttävänä voimana on rakkaus. Rakkauden mahti on usein julkilausuttu tosiasia, ja me kohtaamme tässäkin erään sen ilmennyksen. Selvää on, että mitä epäitsekkäämmät päämäärämme ovat, sitä vähemmän joudumme vaaraan loukata toisia. Loukkaamisen välttäminen tosin edellyttää vielä, etteivät päämäärämme ole kovin paljon korkeammalla keskimääräistä käsityskykyä, sillä kaikki kansat ristiinnaulitsevat niitä, jotka rakastavat ihmisiä liian ylevässä hengessä. Toisiin kohdistuvan luottamuksen laita on siis samoin kuin itseluottamuksemme: siinäkään ei saa mennä määrättyä rajaa kauemmaksi, eikä ole viisasta liiaksi luottaa toisten ihmisten suomaan apuun, ei silloinkaan — tai: varsinkaan ei silloin — kun heidän pitäisi meitä auttaa kaikkein puhtaimpien päämäärien saavuttamiseen. Parempi on kuitenkin heihin luottaa kuin heti pukeutua epäluulojen panssariin, sillä viimeksimainittu menettely herpaisee kaikki yrityksemme.

Mutta jos voimmekin pelkäämättä luottaa itseemme ja toisiin ihmisiin, nousevat vielä ihmisten olopiirin tuolta puolen kaikki luonnonvoimat meitä vastaan. Me olemme pelkkänä atomina maailman armoilla. Tämä ajatus on masentava, ja hyvä on, jos voimme asettaa sen vastapainoksi vieläkin suuremman luottamuksen, nimittäin luottamuksen elämään ja maailmaan itseensä. Tiede osoittaa sellaisen luottamuksen melkoisesti oikeutetuksi. Se tekee meille mahdolliseksi yhä paremmin vallita luontoa lisääntyvän luonnontuntemuksen perustuksella ja paljastaa meille sitäpaitsi lain, jonka mukaan elävä olento sopeutuu ympäristöönsä, siten antaen meille vakuuden, että elämme soveliaassa maailmassa; ellei tämä maailma olekaan luotu meitä varten, olemme ainakin me luodut sitä varten.

Uskonnollisessa mielessä tämä kosmillinen luottamus voi epäilemättä kehittyä eheämmäksi ja hartaammaksi. Tässä ei ole tilaisuutta käydä tutkimaan, onko uskonnollinen luottamus perusteltu, sillä siten joutuisimme kehittelemään kokonaisen metafysiikan. Joka tapauksessa pysyy varmana, että sellainen luottamus on voiman lähde.

Meidän tulee siis kehitellä itsessämme kaikin mahdollisin keinoin luottavaista asennetta. Ei haittaa, vaikka luottamus ei olekaan aina harkiten perusteltua; meidän tulee muistaa, ettei luottamusta voida milloinkaan vastaansanomattomasti perustella, koska se silloin ei olisikaan enää luottamusta, vaan varmuutta. Kaikkeen luottamukseen (eikä vain uskonnolliseen) sisältyy jokin määrä uhkarohkeutta, vedonlyöntiä Pascalin esittämään tapaan. Luottamus ei ole loogillista päättelyä, se on iloista antautumusta, luottava ihminen astuu kevyen uskaliaasti ensimmäisen askelen, tarjoo iloisin mielin elämälle sovinnon kättä. Siinä on kysymyksessä paljoa enemmän sydämen kuin järjen teko. On siis nojauduttava järkiperusteisiin, mikäli suinkin mahdollista, mutta perusteiden puuttuessa täytyy uskaltaa syöksyä tuntemattomille aloille; järkisyyt ovat silloin pelkkä ponnistuslauta. Vasta siten syöksyessään tuntemattomaan luottamuksemme on todella oma itsensä; silloin se on samalla enimmin lapsen luottamuksen kaltainen.

Evankeliumin kehoitus, jonka mukaan meidän pitää tulla niinkuin lapset, koskee varmaan ennen kaikkea juuri luottamusta. Ja eikö meitä kehoita sellaiseen asenteeseen Zarathustrakin julistaessaan hengen kolmea muodonmuutosta:

»Mutta sanokaa minulle, veljeni, mitä voi lapsi, jos ei jalopeurakaan ole sitä voinut? Minkätähden täytyy raatelevan jalopeurankin lapseksi muuttua?

Lapsi on viattomuutta ja unohdusta, uusi alkaminen, leikki, itsestänsä pyörivä pyörä, alkuliike, pyhä myöntösana.

Niin, veljeni, luomisen leikki vaatii pyhää myöntösanaa; henki tahtoo nyt omaa tahtoansa, maailmasta kadonnut voittaa oman maailmansa.

Kolme hengen muuntumaa minä teille nimesin: kuinka henki muuttui kameeliksi ja jalopeuraksi kameeli ja jalopeura vihdoin lapseksi.»[28]

Luottavainen myöntö on tosiaankin leikin ja olettamuksen sukua, niiden seikkojen, joissa lapsi on mestari. Hän ei tahdo ilmaista, mitä on, vaan tahtoo keksiä. Mutta olettamuksesta, fiktiosta, on vain askel varsinaiseen luovaan työhön. Ja vaikka luottamus olisikin vain perusteetonta myöntöä, on se kuitenkin samalla luovaa myöntöä.

Adèle Kamm, sankarillinen sairas, jonka tarinan Paul Seippel on meille kertonut, kirjoitti sairasvuoteeltaan: »Jos minulta kysyttäisiin, mikä on tuottanut minulle enimmän onnen, niin vastaisin: luottamus… Jokaisen ihmisen sydän kaipaa lämmittämistä. Tässä maailmassa on ylen paljon jäisiä sydämiä, jotka ikävöivät lämpöä, mutta eivät löydä armasta sädettä ja sen vuoksi hyytävät toistenkin sydämiä, riistäen niistä luottamuksen. Niin vallitsee talvisää koko tienoossa, seurapiirissä, perheessä! Sattuu usein toisinkin, ja silloin on vaikutus ihmeellinen. On kaikenlaisia kulkutauteja, mutta luottamuksen kulkutauti on kaunein, ilahduttavin, kaikkein paras. Se oli Kristuksen työ, sillä hän on lämmittänyt palelevan ihmiskunnan.»

Elämäkerran kirjoittaja lisää: »Luottamuksen hyve on nykyaikana mitä harvinaisin. Kuinka paljon onkaan nuoria, terveyttä ja voimaa uhkuvia olentoja, jotka epäilevät itseänsä, toisia ja elämää! Onko ihmekään, jos elämä, johon he eivät luota, väistyy heidän askeltensa alta ja he tuntevat vaipuvansa lentohiekkaan? Adèle Kamm ei epäillyt mitään. Hän uskoi kättensä töihin. Hän uskoi hyvään. Hän uskoi hyviin aikomuksiin kaikissa niissä, joiden kanssa joutui tekemisiin, ja uskoi niin, että heidän oli mahdoton pettää hänen luottamustaan.»[29]

Mutta koska luottamus on ennen kaikkea lapsen hyve, tulee varsinkin pitää huolta siitä, ettei lapsi sitä kadota, tulee hiukan paremmin perehtyä sen pieneen, herkkään sydämeen ja erittäinkin varoa sitä milloinkaan pettämästä; jo siten tehdään paljon, jotta se säästyisi tuolta menetykseltä.

* * * * *

Tuntiessamme luottamuksen arvon opimme samalla tuntemaan optimistisen ja iloisen mielenasenteen merkityksen. Sellaiset tunteet ovat tavallaan sydämen myöntösanoja ja edistävät hengen myönteistä asennetta. Tässä käy ilmi, kuinka suuressa määrässä hengen keskittyminen on samalla sydämen teko. Jokainen tunne kohdistuu johonkin esineeseen, jonka kuva tunkeutuu mieleemme, kun tunne mieltämme liikuttaa. Kuinka voisimmekaan kärsiessämme ajatella mitään muuta kuin kärsimyksemme syytä? Jos meitä kehoitettaisiin sellaisena hetkenä keskittämään henkemme iloisiin ajatuksiin, sopusointuisiin päämääriin, niin neuvo tuntuisi meistä naurettavalta, vaikka sen noudattaminen on erinomaisen helppoa hilpeän mielialan vallitessa. Mutta ilomme ja murheemme riippuvat meistä itsestämme ja suggestioistamme paljoa suuremmassa määrässä kuin luulemme. Amerikkalaiset ovat oikeassa puhuessaan »velvollisuudesta olla onnellinen». Kärsimyksen palvominen on saanut aikaan paljon pahaa; tulee kiittää kaikkia niitä, jotka tahtovat perustaa ilon uskonnon.

»Eikö se, joka puhuu onnesta», kysyy Maeterlinck, »samalla jo hiukan siihen opasta? Enkö kutsu sitä luokseni, jos joka päivä lausun sen nimen? Ja eikö eräs onnellisten kaunis velvollisuus ole siinä, että he opettavat toisille, kuinka ihminen voi olla onnellinen? Varmaa on, että ihminen sen oppii: mikään muu ei ole niin helposti opittavissa. Jos elätte sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka siunaavat elämäänsä, alatte kohta itsekin siunata elämäänne. Hymy tarttuu yhtä helposti kuin itku, ja ne aikakaudet, joita nimitetään onnellisiksi, ovat usein aikoja, joina ihmiset ovat osanneet pitää itseään onnellisina.»[30]

Sen seikan, että kärsimystä on liian paljon kiitetty, ei kumminkaan pidä meitä harhauttaa sitä liiaksi moittimaan. Jos ilo ilmaisee sitä, että vietti tai vaisto omistaa esineensä ja on saavuttanut päämääränsä, niin kärsimys puolestaan osoittaa, ettei vietti tai vaisto ole löytänyt tyydytystään. Se todistaa, että meissä elää jokin vaatimus. Eikö tämän äänen väkivaltainen mykistäminen merkitsisi vaiston torjumista, olemuksemme väärentämistä? Tunnustaessamme vaiston arvaamattoman merkityksen tunnustamme samalla kärsimyksen arvon. Ne kuuluvat yhteen, ja romantiikka menetteli loogillisesti ylistäessään niitä yhtä rintaa.

Jos meissä on salaisia vapautettavia voimia, niin kärsimys on niiden huuto, jota meidän tulee kuunnella. Harhateille joutuu vain se, jolle varoittaja muuttuu palvonnan esineeksi, varoittaja, joka on vain meissä vankina piilevän jumalan ääni. »Durch Leiden Freude», kärsimyksestä iloa, sanoo Beethoven. Kärsimyksen olemisenoikeus perustuu siihen, että se on korkeampaan iloon johtava tie.

* * * * *

Sydämen voimat ovat hengen voimien alinomaisena tukena. Tunne, mielenliikutus, jopa intohimokin ovat pikemmin liittolaisiamme kuin vihollisiamme, kunhan emme antaudu sokeasti niiden valtaan. On hyvä, jos voimakas intohimo meitä kuljettaa, mutta sen tulee sittenkin olla hevonen, joka tottelee suitsissaolijaa. Se ei olekaan mahdotonta: intohimo muodostuu kohtalokkaaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että uskomme sen kaikkivaltaan. Vähentämätön on ainoastaan sitä elähdyttävä voima, joka saa sen tuntumaan suurelta ja kohtalokkaalta, mutta meidän vallassamme on ohjata tätä voimaa, ja se, mitä nykyisin nimitetään sublimatioksi, on asian todistuksena.

Meidän ei pidä pelätä sydämen voimia. Meidän tulee oppia niitä jalostamaan ja oikein suuntaamaan. Kun ylen monet viisaudenopettajat ja uskonnot ovat lujasti uskoneet rakkauden merkitykseen ja yksimielisesti pitäneet sitä elämämme lakina, niin eikö syynä ole ennen kaikkea, että rakkaus tarjoaa alinomaista lopullisen sublimoimisen tilaisuutta, tien, jota pitkin voivat kulkea kohti päämääräänsä muuten ehkäistyt voimamme sointuen silloin toisiinsa ja vielä toistenkin ihmisten iloisesti niihin liittyviin voimiin.

Meidän tulee kuitenkin pitää mielessämme, että luottamuksesta puhuessamme johduimme puhumaan rakkaudestakin. Rakkaus näet on ensin luottamusta, se on ensimmäinen iloisin mielin uskallettu askel, ele, joka kutsuu ilmi tuhansia vastaavia eleitä, mutta joka näyttää aina aluksi uhkarohkealta. Toisten rakastaminen alkaa siitä, että ensin luotamme heihin.

VII

PONNISTUS JA ROHKEUS.

Uskomme löytäneemme voiman lähteet aloilta, mistä niitä yleensä ei etsitä. Enemmän kuin tekoa itseään olemme tarkanneet sen sielullista syntyä. Tahdosta ja ponnistuksesta on puhuttu liiankin paljon; me olemme sensijaan puhuneet vaistoista, persoonallisuudesta, keskittymisestä. Olemme sukeltaneet sisäiseen elämään syvemmälle kuin henkisen tarmon teoriat yleensä. Tämän useimmiten laiminlyödyn näkökannan, joka jo siitä syystä on kiinnittänyt mieltämme, ei kuitenkaan pidä houkutella meitä unohtamaan perinnäiseen käsitykseen sisältyvää pätevää ainesta. Niinmuodoin on vielä vastattava kysymykseen, kuinka johtopäätöksemme ovat soinnutettavissa vanhemman viisauden määräyksiin. Tunnustettuamme ajatuksen voimalle ja sydämen voimille ratkaisevaa merkitystä meidän tulee selvittää, millaiseksi niin ollen muodostuu ponnistuksen osuus.

Sitä ei saa missään tapauksessa väheksyä. Autosuggestiossa meille tosin tarjoutuu toiminnan muoto, joka vapauttaa meidät ponnistuksesta laskemalla meidät salatajuntamme varaan, joka kantaa meitä kuin älykäs ja tottelevainen juhta osoittaen usein hämmästyttävää vaistoa ja vainua. Mutta vaikka meillä onkin käytettävänämme kotieläimiä, emme silti tule toimeen ilman lihaksiamme, ja yhtä vähän kykenemme suorittamaan kaikkea autosuggestion avulla. Tämä merkitsee, että varsinainen tahdollinen toimi kaikesta huolimatta säilyttää täyden arvonsa.

Eikä siinä kyllin. Kun ajattelemme suggestioa itseänsä, keskittymistä, joka on suoritettava ilman ponnistusta, niin herää kysymys: kuinka voi henki siten kiintyessään välttää kaiken ponnistuksen? Kaikenlainen toimi tapahtuu ponnistuksetta vasta sitten, kun sen suorittamisen edellyttämää ponnistusta on kauan harjoitettu; hyvä keino välttää ponnistusta on siinä, että perinpohjin harjoittaa sitä, ja tämä koskee sekä tarkkaavaisuuttamme että muita toimiamme.

* * * * *

Viivymme hiukan tässä seikassa, sillä se on tärkeä ja sen väärinkäsittämisestä johtuvat monet tahdonkasvattamisessa tehdyt virheet.

Ponnistus edellyttää estettä. Ponnistusta on olemassa, kun toimintamme »takertuu» johonkin, kun koneisto ei toimi. Ponnistus osoittaa, ettemme ole vielä tilanteeseen sopeutuneet. Kun olemme joitakin aikoja harjoitelleet samaa tointa, niin ponnistus vähenee ja häviää. Jos rasvaa lukon, niin avain aluksi takeltuu, mutta liikkuu sitten joka kierroksella yhä liukkaammin.

Ponnistuksetta tapahtuvat sitävastoin sellaiset toimet, joita varten meissä on joko luonnon lahjoittama tai harjoituksen tuottama täydellinen mekanismi. Tämä koneisto on luontainen refleksitoimissa ja harjoituksen avulla hankittu kaikissa niissä, joita nimitämme totunnaisiksi (tunnettua on, että totunnainen voi lopulta tapahtua yhtä helposti ja tiedottomasti kuin jokin heijastusliike). On vielä olemassa sekalaisiakin tapauksia, joissa luonto ja harjoitus vaikuttavat kumpikin osaltaan; sellaisia ovat vaistomaiset ja suggeroidut teot. Spalding ja William James ovat asian todistaneet vaistoon nähden. Palautan mieleen Spaldingin suorittaman hupaisen kokeen: munasta tulevien kananpoikien pää pistetään huppuun muutamaksi päiväksi, joten ne eivät voi seurata emoansa, ja kun niiden silmät sitten paljastetaan, eivät ne enää opi juoksemaan mukana, sillä siihen yllyttävä vaisto elää vain muutamia päiviä — ja jos se näyttääkin kestävän kauemmin, niin syynä on vain tottumuksen kehittyminen. Mitä suggestioon tulee, tiedämme varsin hyvin, että sitä voidaan melkoisesti kehittää menetelmällisen harjoituksen avulla. Niinmuodoin perustuu eräiden toimien ponnistukseton suorittaminen ennen kaikkea harjoitukseen, tottumuksen muodostumiseen.

Ponnistuksiin kasvattaminen merkitsee siis vain, että kehitellään tottumuksia, joiden tarkoituksena on tehdä ponnistus tarpeettomaksi. Tämä seikka luo sellaiseen kasvatukseen erikoisen, ristiriitaiselta tuntuvan sävyn ja johtaa teoreetikkoja kaikenlaiseen sekaannukseen. Tarkkaavaisuutta, muistia ja mielikuvitusta kasvatettaessa on aina kysymyksessä kykyjen lisääminen; ponnistusta kasvatettaessa sitävastoin voi olla puheena ainoastaan sen •vähentäminen. Havaitsemme siis, että sana »kasvatus» merkitsee näissä kahdessa tapauksessa jyrkästi vastakkaisia asioita, ja sellainen seikka ei ole omansa tehtävää selvittämään. Mutta kun sitten käydään puhumaan »tahdon kasvattamisesta», päädytään täydelliseen sekasortoon. Tahtoa käsitellessämme havaitsimme siinä suurin piirtein katsoen kaksi momenttia: toisen, joka on tarkkaavaisuuden sukua, ja toisen, joka on ennen kaikkea ponnistusta. »Tahdon kasvattaminen» merkitsee niinmuodoin, että on kasvatettava tarkkaavaisuutta ja ponnistusta samalla kertaa, ja se merkitsee, että on lisättävä tarkkaavaisuutta ja vähennettävä ponnistusta. Niin sisältyy tuossa näennäisesti aivan viattomassa kaavassa »tahdon kasvattaminen» sanaan »kasvattaminen» petollisesti kaksi merkitystä, jotka ovat toistensa äärimmäiset vastakohdat.

Tältä näkökannalta käy muuten helposti ymmärrettäväksi ponnistuksen ja minkä hyvänsä muun kyvyn välillä vallitseva vastakohtaisuus. Ponnistus ei ole mikään toiminta siinä merkityksessä kuin esimerkiksi tarkkaavaisuus ja muisti; se on kaikkia aktiivisia toimintojamme kannattava ydin. Ei ole olemassa ponnistusta sinänsä, on vain tarkkaavaisuuden, muistin ja muiden toimintojen ponnistusta. Jos vertaus sallitaan, niin sanon, että ponnistus on eri toimintoihin verraten samassa asemassa kuin peukalo sormien joukossa; peukalon erikoinen asema on siinä, että se on niitä kaikkia vastassa tehden siten niiden toiminnan mahdolliseksi.

Kaikissa henkisissä toiminnoissamme tulee erottaa toisaalta toiminnan esine, toisaalta tämän esineen saavuttamiseen tarvittava ponnistus. Toiminnan kasvattaminen merkitsee, että se tehdään kykeneväksi tavoittamaan yhä laajempaa ja rikassisältöisempää esinettä — ja senvuoksi tavoittamaan samanveroista esinettä yhä vähemmin ponnistuksin. Esineen (muistin tai tarkkaavaisuuden) avartumista vastaa ponnistuksen väheneminen. Ne ovat asian erottamattomat eri puolet, tavallaan jokaisen kyvyn kasvattamisen oikea ja nurja puoli. Voi siis sanoa, ettei oikeastaan ole mitään ponnistuksen kasvatusta, mutta toisaalta voi, jos tahtoo, yhtä hyvin väittää, että kaikkien kykyjen kasvattaminen tarkoittaa ponnistukseen kasvattamista; tulee vain tietää, mitä sanat oikeastaan tarkoittavat.

Määrättyyn ponnistukseen kasvattaminen — olipa sitten kysymyksessä juokseminen tai käveleminen, tarkkaavaisuus tai muisti — merkitsee vain vastaaviin toimiin totuttamista. Mutta voidaanko ajatella, että »ponnistus sinänsä» on kehiteltävissä? Käykö sanominen (kuten usein tosiaankin sanotaan), että tulee »tottua ponnistukseen»?

Eri aloilla suoritetut ponnistukset ovat kieltämättä jossakin määrin toistensa sukua, niissä ilmenee kaikissa eräänlainen jännitys, jonka hyvin tunnemme, omalaatuinen tajunnantila. Sitäpaitsi ne ovat erikoiset vielä sikäli, että esiintyvät aina silloin, kun meidän tulee suorittaa teko, johon emme ole tottuneet. Mutta jos kerran on niin laita, ei lauseparsi »tottua ponnistukseen» enempää kuin »tahdon kasvattaminenkaan» ole niin helposti tajuttava kuin näyttää. Ponnistukseen tottuminen voi niinmuodoin merkitä ainoastaan tottumista siihen, mihin emme ole tottuneet. Onneksi ihminen tottuukin kaikkeen, kuten kansojen viisaus sanoo. Hän tottuu tottumuksia välttämäänkin, ja sekin on jälleen tottumus, harjoituksen nojalla saavutettu. Hän tottuu matkustamaan, siirtymään majatalosta ja ilmanalasta toiseen, tottuu saamaan yhä uusia vaikutelmia. Samassa mielessä voi sanoa, että ihminen »tottuu ponnistukseen». Se käy päinsä, jos hän usein suorittaa erilaisia ponnistuksia ja, se lisättäköön, niin erilaisilla aloilla kuin suinkin mahdollista. Tottumus ponnistukseen — jos sanoihin liitetään jonkinlainen määrätty merkitys — on yritteliäisyyden läheinen sukulainen. Se edellyttää, että ihmisen aloitekyky on aina valveilla, valmiina sopeutumaan kaikkeen mahdollisesti esiintyvään uuteen. Mutta aloitekin menettää tottumukseksi muuttuessaan yhä enemmän ponnistuksenomaista luonnettaan. Ja arvaamatonta asiaa, jota ihminen väijyen odottaa, ei oikeastaan käy enää odottamattomaksi nimittäminen.

* * * * *

Menettelisi niinmuodoin sangen mielivaltaisesti, jos suosittelisi erikoisia harjoituksia ponnistuksen kasvattamista varten. Voi ainoastaan sanoa, että ruumiinharjoitukset tarjoavat siinä suhteessa lujan pohjan. Lihasponnistus on kaiken ponnistuksen perikuva, ja tarkkaavaisuus saa sekin — kuten Ribot on osoittanut — aikaan lihastyötä. Ruumiillinen harjoitus tosin harjoittaa ainoastaan määrättyjä lihaksia; urheilijain ei tarvitse välttämättä harjoittaa kaikkia ruumiinosiaan, muutamat niistä ovat toisinaan kerrassaan surkastuneet, ja heidän älynsä on usein vieläkin surkastuneempi. Siitä selviää, ettei sellaisissa tapauksissa ole läheskään aina kysymyksessä kasvattaminen »ponnistukseen yleensä». On kuitenkin helppo havaita, että lihasharjoitus on valmistuksena toisiin; tulee vain ne suorittaa toinen toisensa jälkeen eikä erikoistua — kuten atleetit — pieneen määrään liikkeitä, jotka pian muuttuvat tavallaan loismaisiksi. Sopusointuinen »ruumiillinen kulttuuri» on epäilemättä samalla hyvää kasvatusta ponnistukseen, ja spartalaiset menettelivät oikein pyrkiessään voimistuttamaan sielua karkaisemalla ruumista.

Kristillinen keskiaika, joka järjestelmällisesti halveksi ruumista, jätti pakostakin rappeutumaan kaikki sellaiset menetelmät. Tullessaan uudella ajalla jälleen käytäntöön ne näyttivät aluksi suurelta uutuudelta, ja Locke, joka uskaltaa aloittaa kasvatusopillisen tutkimuksensa käsittelemällä niitä, katsoo tarpeelliseksi menettelyään puolustaa: hän näet pitää ruumiin karaisemista tarmokkuuteen kasvattamisen olennaisena puolena. Rousseau oivalsi täysin tämän ajatuksen arvon:

»Ruumiin tulee olla voimakas voidakseen totella sielua», sanoo hän; »hyvän palvelijan tulee olla roteva. Minä tiedän, että kohtuuttomuus kiihoittaa intohimoja ja riuduttaa vähitellen ruumistakin: lihankidutus ja paastoaminen saa usein aikaan saman vaikutuksen vastakkaisesta syystä. Mitä heikompi ruumis on, sitä käskevämpi; mitä voimakkaampi, sitä tottelevampi. Kaikki aistilliset intohimot asustavat veltostuneessa ruumiissa ja kiihtyvät sitä enemmän, mitä vähemmän kykenevät sitä tyydyttämään.»[31]

Ei ole syytä enää erinomaisesti korostaa »ruumiillisen kulttuurin» arvoa, sillä se on saanut elämässämme varman (ja usein liioitellunkin) aseman. On vain lisättävä, että jos tahtoo saada tästä »kulttuurista» täyttä hyötyä henkiselle tarmolle, ei ole hyvä sitä harjoittaa liiallisen nykyaikaisen mukavuuden piirissä, ylen turvallisesti ja veltosti. Tässäkin on asian suorittamistapa erittäin tärkeä. Baden-Powellin erikoinen ansio on siinä, että hän on keksinyt oikean tavan; »partiolaisliikkeen» alullepaneminen on tosiaankin suuri kasvatuksellinen saavutus. Puhumattakaan yhteishengen viljelemisestä kehittelee »scoutismi» lihasten ohella vielä kestävyyttäkin, askarruttaa ja ohjaa lapsen taisteluhalua ja ylläpitää aloitehenkeä, jonka ylempänä totesimme ponnistuksen toiseksi ilmenemismuodoksi. Lyhyesti sanoen: se yhdistää yhteen ainoaan elävään toimintaan useita tarmon tärkeimpiä tekijöitä.

* * * * *

Ei saa kumminkaan unohtaa, että kaikenlaisen ponnistuksen kasvattaminen merkitsee ponnistuksen vähentämistä tottumuksen avulla. Se on valmennusta, treenausta, harjaannuttamista. Älykkään harjaannuttamisen olennaisena piirteenä on, että se jakaa tehtävää ja lisää vaatimuksia vähitellen. Asian oleellisen puolen on lausunut ja lausunut hyvin Benoist-Hanappier:

»Hajoita ja hallitse. Olkoon se sinunkin vaalilauseesi, sinun, joka pyrit itseäsi kasvattamaan. Sinulla on paljon vihollisia, niitä on ulkopuolellasi, lähimmässä ympäristössäsi, ja vielä paljon enemmän ja peloittavampia omassa itsessäsi. Toisaalta ovat nämä sisäiset viholliset suoranaisemmin ja tehokkaammin tahtosi saavutettavissa. Sinun ei pidä toivoa voivasi suoriutua niistä kaikista kerrallaan ja muuttua tästä päivästä huomiseen siirryttäessä uudeksi ihmiseksi. Malta mielesi ja käy niitä ahdistamaan kutakin vuorollaan.

Älä unohda sitäkään, että on hyvä vahvistaa tahtoasi pienillä jokapäiväisillä harjoituksilla, ennenkuin ryhdyt vaikeisiin ja pitkäaikaisiin tehtäviin. Jos tekee mielesi polttaa savuke, niin päätä se polttaa vasta puolen tunnin kuluttua. Ja noudata päätöstäsi. Älä yritä päästä etenemään ylen nopeasti. Älä sano: minä odotan kaksi tuntia. Jos niin teet, joudut kiusaukseen sytyttää savukkeesi jo ennen kahden tunnin kulumista. Sellainen tappio lannistaisi rohkeuttasi, saisi sinut epäilemään itseäsi, menettämään aluetta, jonka olet jo valloittanut. Älä jäljittele niitä, jotka muka marssiin treenautuen suorittavat kaksinkertaisia päivämarsseja ja saapuvat päämääräänsä uupuneina. Sellainen menettely muodostaa ilmeisen vastakohdan oikealle harjoittautumiselle, joka edellyttää, että kuljetaan väsymättä yhä pitempiä matkoja.

On vielä tärkeätä, ettet taistele tuulimyllyjä vastaan. Tarkoitan, ettei harjoituksesi tule olla hyödyllinen ainoastaan harjoituksena, vaan että sen tulee samalla palvella jotakin käytännöllistä tarkoitusta; se ei silti vaadi suurempaa ponnistusta. On parempi karaista lihaksiaan peltotöissä tai halkoja sahaamalla kuin punttien ja Sandow’n harjoitusten avulla. On parempi, jos lapsi oppii oikein- tai kaunokirjoitusta jäljentämällä »Cherbourg on sotasatama» tai »ilman muodostavat happi ja typpi» kuin jäljentämällä seuraavanlaisia lauseita: »Jumala on hyvä, tämä kukka on punainen, naapurin koira on kuollut.»

Vielä eräs seikka: sinun tahtosi tulee ennen kaikkea noudattaa
Napoleonin taktiikkaa!»[32]

* * * * *

Ponnistuksen psykologian tulee olla rohkeuden psykologiankin pohjana. Kummassakin tapauksessa kohtaamme saman vaikeuden. Tässä muistuu jälleen mieleeni eräs Benoist-Hanappier’n kirjoittama sivu. Se esittää kursailematta ja sykähdyttävällä tavalla kysymyksen, jota tulee hyvin pohtia, jos tahtoo kehitellä jonkinlaisen rohkeusteorian.

»Rohkeuttako vai pelkuruutta? Ajatellaan, sanotaan: jos sellainen tai sellainen onnettomuus, jota olen aina pelännyt enemmän kuin mitään muuta, minua joskus kohtaisi, en kykenisi sitä sietämään, en jaksaisi edes valittaa, vaan kuolisin epätoivoon tai surmaisin itseni. Älkää sanoko niin! Voi tulla päivä, jona juuri se onnettomuus iskee teihin salamana. Te huudatte Jumalaa avuksenne, ja asia on niin sydäntäkalvava, niin surullinen, niin armottomasti murskaava, niin uskomattoman ilmeinen, että ensi hetkenä tuntuu kuin olisitte suunniltanne, melkeinpä mieletönkin, ettekä tahdo, ette voi uskoa sitä todeksi. Ensi hämmästyksen hälvettyä kuitenkin siihen vähitellen sopeudutte, terästätte itsenne, yritätte pitää puolenne. Te sepitätte perusteita voidaksenne kaikesta huolimatta jäädä elämään, keksitte puolusteluja ja lieventäviä asianhaaroja. Niin, taakkanne painon alla, kalpeina ja vapisten, horjuen ja huokaillen, mutta kaikin puolin alistuneina, tyydytte olemisen yhä raskaampaan ikeeseen, tahdotte elää vielä, maksoi mitä maksoi, ja lähdette jälleen matkaan. Rohkeuttako vai pelkuruutta?»[33]

Omituinen kysymys. Mutta omituisinta se, että meillä tosiaankin on oikeus se itsellemme esittää ja epäröidä vastatessamme. Onhan asia yleensä niin, että jotakin esinettä katsellessamme voimme olla epävarmat sen vivahduksista; mutta missään tapauksessa ei herää kysymys, onko se musta vai valkoinen. Rohkeuden laita on toisin, ja lainaamallamme sivulla mainittu esimerkki ei ole suinkaan mikään poikkeus. On olemassa useita tapauksia, joissa on esitettävä sama kysymys, vieläpä pakostakin, ja johdutaan toisinaan kiivaisiin kiistoihin.

Kaksintaisteluun haastettu kieltäytyy. Onko se kuolemanpelkoa vai yleistä mielipidettä uhmaavaa rohkeutta? Ihminen tekee itsemurhan. Onko hän rohkea uskaltaessaan ¹ kuolla vai pelkuri pelätessään jäädä elämään? Kuinka monet kerrat olemmekaan sodan kestäessä kuulleet sellaisia kiistoja! Eräs kenraali ampui itsensä, koska ei tahtonut luovuttaa linnoitusta viholliselle. Toisinaan taas herättivät vieläkin kiihkeämpää väittelyä niinsanotut »conscientious objectors», jotka omantuntonsa nimessä kieltäytyivät lähtemästä sotaan. Heidän menettelynsä oli toisten mielestä kaikkein häpeällisintä pelkuruutta, toisten mielestä mitä harvinaisinta sankaruutta.

Sellaiset tapaukset ovat erittäin opettavaisia. Erilaiset moraaliset vakaumuksemme eivät riitä selittämään vastauksiemme erilaisuutta. Sellainen ristiriitaisuus osoittaa ennen kaikkea, ettei rohkeutta voida arvioida ulkokohtaisesti, koska se ei sisälly tekoon; sama teko voi toisen suorittamana ilmaista rohkeutta, toisen suorittamana sitävastoin pelkuruutta. Rohkeuden määränä näet on sisäisen ponnistuksemme määrä. Rohkeus edellyttää vaikeata sisäistä taistelua, ja sitä pidetään erinomaisen ansiollisena juuri siitä syystä, että se on vaikea. Ponnistus ei kumminkaan ole minkään teon erioikeus. Tiedämme päinvastoin, että jokainen teko vaatii meiltä melkoista ponnistusta, ellemme ole siihen tottuneet; sen muututtua meille erinomaisen tutuksi tarvitaan ponnistusta pikemmin siitä pidättymiseen. Mikään tekomme, mikään »suhtautumisemme» ei siis ole sinänsä rohkea; se on rohkea sikäli kuin sen suorittaminen on vaatinut sisäisten estojen voittamista, ja sen seikan arvosteleminen edellyttää teon suorittajan »nahoissa» olemista.

Rohkeutta — samoinkuin tahdon kasvattamista — koskevat teoriat harhaantuvat usein esineestään, koska tässä, samoinkuin ponnistuksen ongelmassa, jätetään huomioonottamatta asian luonnosta johtuva rohkeuden erikoinen asema. Sellaiset teoreetikot eivät oivalla rohkean toiminnan erikoista laatua; parhaassa tapauksessa he sekoittavat toisiinsa sen ja itsehillinnän, ollenkaan havaitsematta, että viimeksimainittu merkitsee vakautettua valloitusta, rohkeus sitävastoin äskeisimpänä hetkenä saavutettua voittoa, jossa vielä hehkuu taistelun kuumuus. Sama perusvirhe ilmenee mitä erilaisimpien ajattelijoiden esityksissä ja lääkärien samoinkuin filosofienkin teorioissa. Huot ja Voivenel määrittelevät rohkeuden tilaksi, jossa itsekkään itsesäilytysvietin vastapainona toimii sosiaalinen vaisto, tai asettavat rohkeuden äkkinäisen virikkeen vastakohdaksi,[34] ja kaikki tuo on kaunista ja hyvää, mutta sitä voitaisiin melkein yhtä hyvin käyttää henkisen voiman, jopa siveellisen teonkin määritelmänä. Samanlainen muistutus voidaan kohdistaa Emersoniin (joka muuten on erittäin selvänäköinen kaikissa sisäistä tarmoa koskevissa asioissa), kun hän nimittää rohkeaksi sitä, joka on kohtaamansa ongelman tasalla. Parempi olisi sanoa rohkeaksi sitä, joka ei ole sellaisen ongelman tasalla, mutta kohoo niin korkealle yhtäkkiä, tarmon ihmeen avulla. Me tarvitsemme rohkeutta, mikäli ruumiimme ja sielumme ei ole sopeutunut suoritettavaan tekoon. Se on meitä teostamme erottavan matkan mitta.

Ei siis voi oikeastaan puhtia rohkeuden kasvattamisesta. Rohkeuden laita on samoin kuin ponnistuksen. Sen harjoittaminen merkitsee sen hyödyttömäksi tekemistä. Jos sopeudumme tekoihimme, kohoamme harjoituksen nojalla tehtäviemme tasalle, emme enää tarvitse rohkeutta niitä suorittaessamme. Samoinkuin harjoitus voi kiihkeä intohimokin tehdä meidät kykeneviksi yli-inhimillisiin tekoihin, jotka eivät silloin ole enää rohkeuden tekoja, itsensä voittamista, koska tunnemme vastustamattoman voiman itseämme niihin ajavan — mikä ei suinkaan vähennä niiden arvoa. Tiedämmehän, millaisia ihmeitä saa aikaan äidin vaisto ja millainen haltioituminen elähdyttää marttyyrejä.

Ihminen ei kumminkaan kykene aina toimimaan sellaisen hehkun vallitessa, ja kaikkiin tekoihin varautuminen on kärsivällisestä ja vääjäämättömästä harjoituksestakin huolimatta mahdotonta. Olemme sanoneet, että odottamaton asia aina vaatii meiltä ponnistusta; sopii lisätä, että se vetoo rohkeuteemmekin. Mitä syvemmin käsitämme, että elämä on ylen runsas, taaja, ennalta-arvaamaton, sitä paremmin oivallamme tarvitsevamme rohkeutta aina, kaikkein rauhallisimmassakin olokehässä. »Kuinka köyhä onkaan elämänkäsityksemme», sanoi Jaurès, »jos luulottelemme, ettei ihmisille sotien loputtua tarjoudu tilaisuutta harjoittamaan ja koettelemaan rohkeuttansa!»

»Rohkeuden harjoittaminen», samoinkuin »ponnistuksen harjoittaminen», on sinänsä sekaannusta aiheuttava sanayhdistelmä, mutta nyt tiedämme, kuinka se on ymmärrettävä. Rohkeus on aina vallankaappaus, hetken innoitus, fiat lux. Sen harjoittaminen merkitsee, että totumme arvaamattomaan, aavistamme aavistamattoman, että pysyttelemme sisäisen väijynnän tilassa ja vainuamme vaaraa ja ettemme, jos niin saa sanoa, tunne oloamme ylen kotoiseksi hienostuneen sivilisatiomme kehässä.

* * * * *

Alinomainen harjoitus on »tahdon kasvattamisen» tärkein periaate. Sen nojalla toimintamme muuttuu miehekkään jänteväksi ja notkeaksi kuin voimistelijan harjoitettu lihas. Itseään vallitseva voima näet on norja ja malttavainen. Se ei syöksy sokeasti päin estettä kimmahtaakseen uupuneena siitä takaisin. Se tietää määränsä, mutta säilyttää samalla jäntevyytensä niinkuin kreikkalaisen veistokuvan selvä ja tiukka viiva.

VIII

PERSOONALLINEN VAIKUTUS.

Kun sanotaan, että henkilö on voimakas, sanan fyysillisessä merkityksessä, voidaan tarkoittaa kahta eri asiaa: toisaalta, että hänellä on lujarakenteinen ruumis, jota ei sairaus hevin kukista ja joka todennäköisesti saavuttaa korkean iän, toisaalta taas ajatellaan voimaa, joka ilmenee taistelussa vihollisia vastaan, puun kaatamisessa tai vihollisen lyömisessä. Edellisessä tapauksessa on kysymyksessä säilyttävä, jälkimmäisessä avartava voima. Varmaa kuitenkin on, että jälkimmäinen on edellisen luonnollinen seuraus.

Samoin puhutaan henkisestä voimasta tarkoittaen itsensähillitsemistä; mutta siinäkin tapauksessa, että persoonallisuuden säteily elähdyttää tai tempaa mukaansa toisia, puhutaan henkisestä voimasta. Tässä näyttävät olevan kysymyksessä aivan erilaiset asiat; mutta mahdollista on, etteivät ne ole niinkään erilaiset kuin näyttää, vaan että kielen niille antama yhteinen nimi osuu oikeaan. Tarkastamme nyt lähemmin persoonallista vaikutusta.

* * * * *

Heti aluksi tarjoutuu pohdittavaksi mielenkiintoinen kysymys. Olemme havainneet, että henkinen tarmo ja hermotarmo liittyvät kiinteästi toisiinsa. Kyetessään vallitsemaan itseään, saattamaan sisäiset voimansa sopusointuun, ihminen osoittaa hermotarmoa. Niinmuodoin sopii kysyä: Kun henkilö muuttuu ihan itsestään johtajaksi, johon toiset mielellään liittyvät ryhmänä tai kokonaisena kansakuntanakin, niin eikö se edellytä, että hänestä säteilee hermovoimaa, vieläpä sanan aineellisessa merkityksessä? Sellainen otaksuma koskee niinsanottua »animaalista magnetismia», jonka mukaan hermovoima — sitä mainitaan toisinaan myös verrattain vanhanaikaisella »fluidumin» nimellä — voi siirtyä henkilöstä toiseen; niinmuodoin kykenisivät ensinmainitun aivot, joskin heikommin, johtamaan toisia samoinkuin omiansa. Tämän otaksuman mukaan on luonnollinen synnynnäinen johtaja, vaikutusvaltainen henkilö, leader, vain »magneettinen ihminen».

Tyydymme tässä pelkkään kysymyksen esittämiseen, sillä sen lähempi pohtiminen edellyttää ennen kaikkea, että sellainen magnetismi tunnustetaan kiistämättömäksi tosiasiaksi; mutta sellaista yksimielisyyttä ei ole vielä lähimainkaan saavutettu. Persoonallisen vaikutuksen fysiologisia perustuksia koskevat ennenaikaiset väitteet toisivat asiaan vain näennäistä varmuutta, ja asiain nykyisellä kannalla ollen on viisaampaa tyytyä tarkastelemaan ongelmaa ainoastaan sen psykologiselta puolelta. Siinä on välittömin, parhaiten havaittava ja konkreettisin tosiasia.

* * * * *

Tässä on kuitenkin torjuttava kaksi väärinkäsitystä.

Toinen on siinä, että pidetään persoonallista vaikutusta toisaalta arvovaltaisena toimintana, toisaalta sellaisen toiminnan herättämänä pelkona. Sellaista pakkovaltaa on kieltämättä olemassa, mutta se on varsin tilapäistä ja lepää heikoilla perustuksilla. Arvovalta, jota pakosta suostumme tottelemaan, voi ohjata toimiamme, mutta ei sydäntämme; teot, jotka eivät kumpua sisäisestä elämästämme, ovat mekaanisia eleitä eivätkä ole paljoa arvokkaampia kuin heijastusliikkeet. Ken luulottelee siten johtavansa ihmisiä, liikuttelee itse asiassa vain marionetteja, itse ihminen jää häneltä tavoittamatta. Sellainen vallitseminen on äärimmäisen pintapuolista. Siihen alistuva henkilö odottaa vain soveliasta tilaisuutta siitä vapautuakseen, ja mitä ankarampi ies, sitä kiihkeämpi kapina.

Toinen erehdys, jota ovat levittäneet varsinkin amerikkalaiset yleistajuiset esitykset, on siinä, että kuvitellaan persoonallinen vaikutus ulkonaisten seikkojen aikaansaamaksi. Vakuutetaan, että ulkomuodon tulee olla miellyttävä, sanotaan, että on hyvä, jos ihminen voi vaikuttaa toisiin jo suurella koollaan. Sitäpaitsi on otettava taide luonnon avuksi ja suostuttava tarvittaessa liehittelemäänkin. Samalla kuitenkin huomautetaan, että liehittely on vain hätävara; tärkein keino on siinä, että heitetään ihmisten silmiin hiekkaa, vieläpä sangen karkeatakin hiekkaa, sillä niiden ylensivistyneiden silmät, joille sellaiset neuvot ovat tarkoitetut, eivät varmaankaan ole kovin tarkkanäköiset. Yksinomaan liike-elämään perustuvan sivistyksen koneisto on varmaan vaikuttanut perinpohjin tylsentävästi, koska sellaisia oppeja ei sivuuteta vain olkapäitä kohauttamalla. Tässäkin koskettavat äärimmäisyydet toisiaan, ja käytetyt välineet muistuttavat villien värillisiä sulkia ja karkeita lasihelmiä. Se on bluffin uskontoa. Sen julistajien muotokuvat nähdään vanhan ja uuden maailman suurten jokapäiväisten sanomalehtien ilmoitusosastossa, ja he vakuuttavat meille, että heidän kultainen vasikkansa, jos se yleisesti hyväksyttäisiin, saisi aikaan kumouksen ihmiskunnan siveellisten käsitysten alueella. Uskon sen mielelläni, uskonpa sen jo tehneenkin kumoavaa työtänsä, mutta en katso olevan syytä siitä iloita.

Bluffi kieltämättä menestyy. Kukapa uskaltaisi asiaa epäillä kahdennellakymmenennellä vuosisadalla? Mutta mitä merkitsee sen menestyminen? Sen laita on suunnilleen samoin kuin pelkoa herättävän pakkovallan; se on yhtä pinnallinen ja hauras, ehkäpä enemmänkin. Ihminen näet suostuu helpommin tottelemaan kuin joutumaan petetyksi. Bluffin avulla voi helposti vaikuttaa henkilöön, joka ei bluffin käyttäjää tunne tai jonka kanssa ollaan tekemisissä ainoastaan tuokion aika. Jos sitävastoin keskustelu jatkuu tunnin ajan, niin asia on jo hankalampi; silloin alkaa julkipuoli rapistua niinkuin ihomaali sulaa auringossa. Silloin havaitaan todellinen tai kuvallinen, mutta joka tapauksessa kasvoihin kuulumaton väri inhoittavaksi naurettavuuden lähteeksi.

Jokainen, jossa on hiukankin psykologia, havaitsee heti bluffin, vainuaa sen etovan tuoksun. Silloin sen käyttelijä karkoittaa meidät luotaan eikä suinkaan vedä puoleensa. Silloin arvostellaan väärin hänessä mahdollisesti piilevää todellisen arvon hiventäkin.

Jos pyritte hipomaan vain olioiden pintaa, kullan ja kunnian kilinää ja sellaisia inhimillisiä suhteita, jotka eivät koske syvempään kuin mainittu kymmenen minuuttia kestävä keskustelu, niin uusi uskonto on teille sovelias. Mutta silloin teidän tulee tietää, että liikutte kaikkein tyhjimmän näennäisyyden piirissä ja että sellainen vaikutuskin on pelkkää näennäisyyttä. Mahdollista, että pääsette siten hallitsijaksi varjojen valtakuntaan. Mutta Homeros sanoo, että on parempi olla koira elävien kartanoissa kuin kuningas varjojen mailla.

Luonnon lahjoittama miellyttävä ulkomuoto kieltämättä edistää vaikutustamme, mutta ei kumminkaan ole sen olennainen edellytys. Napoleon oli varreltansa vähäinen ja vaikka ei ollutkaan muotopuoli, antoi kuitenkin pilapiirtäjille aihetta ivailuun. Kaksi Ranskan vallankumouksen vaikutusvaltaisinta miestä, Mirabeau ja Danton, olivat suorastaan rumat; Sokrateen rumuus on jäänyt sananparreksi; Tolstoi ei ollut kaunis.

On kuitenkin olemassa eräitä ruumiillisia ominaisuuksia, jotka näyttävät mitä kiinteimmin liittyvän persoonalliseen vaikutukseen. Mutta jos asiaa tarkemmin tutkimme, niin havaitsemme, että sellaiset ominaisuudet vaikuttavat meihin, koska pidämme niitä eräiden henkisten ominaisuuksien vertauskuvina. Sellainen tekijä on silmä, joka uskaltaa katsella suoraan, kiinteästi, vilpittömästi ja ilman julkeutta. Samoin ääni. Ihmiselle ei tietenkään ole aina suotu sellaista katsetta ja ääntä kuin hän haluaa, eipä edes aina sellaistakaan kuin hän ansaitsisi. Epävarma, laahustava, yksitoikkoinen ääni ilmaisee joka tapauksessa epävakaista ja keskinkertaista ajattelua. Änkyttäminen osoittaa, ettei henki vallitse itseänsä; se ilmaisee taipumusta arkuuteen ja pelonpuuskiin. Pälyilevä katse ilmaisee samanlaista taipumusta, mikäli se ei ole vilpillisyyden merkkinä. Kaikki ne ryhdissä, katseessa, äänessä ilmenevät seikat, jotka meistä tuntuvat persoonallisen vaikutuksen voittamattomilta esteiltä, me selitämme vaistomaisesti joko teeskentelyn tai sisäisen heikkouden merkeiksi.

Niin olemme tahtomattamme joutuneet persoonallisen vaikutuksen ruumiillisia edellytyksiä tutkiessamme käsittelemään sen psykologisia ehtoja: todellista etevämmyyttä, vilpittömyyttä ja vihdoin ja ennen kaikkea itsehillintää. Lähtökohtanamme ollut otaksuma osoittautuu siis oikeaksi; kieli oli oikeassa nimittäessään itsehillintää ja toisiin kohdistuvaa vaikutusta kumpaakin »henkiseksi voimaksi»; jälkimmäinen on tosiaankin toisen aikaansaama seuraus. Toisin sanoen: molemmat riippuvat meistä itsestämme. On kuitenkin mahdollista, että »magnetismin» puolustajien suuntaa noudattaen keksitään toistaiseksi tuntemattomia persoonallisen vaikutuksen fysiologisia edellytyksiä, mutta varmaa on, että kysymys on laadultaan lähinnä psyykillinen ja että tämä psyykillinen puoli on meidän voimamme. Trine sanoo: »En ole milloinkaan nähnyt pelokkaasti, kielteisesti, kriitillisesti, itsekkäästi ajattelevan ihmisen kykenevän miellyttävästi harjoittamaan sitä, mitä nimitämme persoonalliseksi magnetismiksi».

Kukaan ei moittine Demosthenesta siitä, että hän uupumatta pureskeli pieniä kiviä vapautuakseen änkytysviastaan. Me voimme vaikuttaa eleihimme, katseeseemme ja ääneemme sinänsä, mutta siitä ei ole suurta apua, jos siten vain omaksumme puuttuvien ominaisuuksien naamion. Sellainenkin teeskentely havaitaan teeskentelyksi, ja jo ylempänä mainittiin, mitä tulee ajatella etevämmyydestä, joka perustuu pelkkään näennäisyyteen. Napoleon on opiskellut Talman johdolla, mutta ellei hänessä olisi ollut hämmästyttävää henkistä voimaansa, ei parhaankaan traagillisen näyttelijän taito olisi voinut siinä auttaa.

Tärkeä on olemus eikä näennäisyys. Jos olemus on, niin vaikutus säteilee siitä itsestään; se voi tapahtua huomaamatta, mutta samalla syvällisesti. Ihminen, jossa asuu voimakas persoonallisuus, jossa on todellista henkistä voimaa, säteilee sitä ympärilleen alinomaa, ja sen kokee jokainen, joka tulee hänen läheisyyteensä. Silloin ei haittaa, vaikka hänen toimintansa ei tapahtuisikaan siinä olokehässä, joka on hänen kunnianhimonsa varsinaisena esineenä. En tiedä, onko kukaan lausunut asiaa vaikuttavammin kuin Benoist-Hanappier kirjassa, josta olemme jo ylempänä lainanneet kappaleita ja johon hän keräsi ennenaikaisen ja aavistamansa kuoleman aattona kaikkein salatuimmat mietteensä:

»Olitpa kuka hyvänsä, näyttipä asemasi kuinka keskinkertaiselta ja halvalta tahansa ja otaksuitpa suorittaneesi kuinka vähän hyvänsä, älä kumminkaan ehdätä sanomaan: 'Mitä hyötyä on koko elämästäni?’

Älä ehdätä sanomaan: 'Kuinka vähäpätöinen onkaan saavutukseni ja kuinka suurenmoiseksi olin sen haaveksinut!’ Ero voi olla pienempi kuin luuletkaan.

Sinä valitat hukkaanmennyttä elämääsi, lukemattomia voimia, jotka sinussa itsessäsi liikkuvat, mutta jäävät osalta käyttämättä, koska ruumiisi on kehno juhta, vikuroi tai uupuu. Siihen kytkettynä et uskalla lähteä kilpakentälle, syöksyä taistelun temmellykseen. Mieltäsi kalvaa kärsimättömyys ja harmi, kun näet toisten, huonompien ratsumiesten, mutta parempien ratsujen selässä istuvien, taistelevan ja voittavan eturiveissä, kunniakkaimmalla sijalla.

Sinä olisit voinut, sinusta olisi pitänytkin tulla suuri runoilija, suuri puhuja, suuri aatteiden ja ihmisjoukkojen liikuttaja, 'arvojen luoja’. Sinun täytyy jäädä varjoon, koska sallimus soi sinulle, hyvälle ratsumiehelle, kehnon luuskan.

Ole rauhallinen! On olemassa useita toimintatapoja ja useanlaista olemassaolon oikeutusta. Kaikkein pienin tekijä voi saada aikaan odottamattoman tuloksen, jos sen lisää monikertaiseksi ylväs, ylpeä tahto. Jos olet aito ihminen, jos sielusi metalli on puhdasta, niin olosi täällä ei voi jäädä huomaamatta, se ei voi olla tehoton… Älä unohda, että vaikutat tietämättäsi, tahtomattasi puheellasi, eleilläsi, hymylläsi, vaikenemisellasi, koko minuudellasi niihin, jotka tulevat lähellesi.

Jos kohtalosi ja toimesi saattaa sinut kosketuksiin lukuisain henkilöiden kanssa, varsinkin nuorison ja erikoisesti lasten kanssa, niin voit tuottaa paljon hyvää pelkän kosketuksiinjoutumisen, 'endosmoosin' avulla, ollenkaan ponnistelematta, vain olemalla oma itsesi ja säilymällä omana itsenäsi kaikissa olosuhteissa.»[35]

Benoist-Hanappier, joka oli opettajani Nancyn yliopistossa, vaikutti itse sellaisen säteilyn avulla. Perustuiko hänen »henkisen osmoosin» nimellä mainitsemansa tosiasian analysoiminen omiin kokemuksiin? Joka tapauksessa on hänen kuvauksensa oivallinen. Hän arvaa erittäinkin sen salatajuisen laadun ja käsittää, että tahdon vaikutus voi pikemmin ehkäistä sellaista spontaanista tapahtumaa, kuten yleensäkin sattuu, kun joudumme tekemisiin salatajuisten voimien kanssa (autosuggestion tutkiminen on jo aikoja sitten asian meille varmasti selvittänyt).

»Me emme suinkaan vaikuta yksinomaan sanoillamme ja esimerkillämme. Yksilöisyytemme vaikuttaa sinänsä ja yksinään yhtä epäämättömästi kuin salaperäisestikin. Kahden inhimillisen olennon joutuessa kosketuksiin syntyy ilmiö, joka on verrattavissa fysiikantutkijain osmoosiksi nimittämään tapahtumaan… Opettajan ja oppilaiden välille muodostuva kiinteä side ei johdu niinkään itse opetuksesta kuin opettavan persoonallisuudesta.

Tee itsesi voimakkaaksi, tee itsesi yhä paremmaksi ja salli sitten yksilöisyytesi säteillä ympäristöösi. Se luo toisiin omaa hyvyyttänsä ja voimaansa. Pyrkimättäsi ja tahtomattasi olet silloin kasvattaja ja hyväntekijä.

Minä sanon: salli sen säteillä, en sano: pidä huolta siitä, että se säteilee. Sellainen itsetiedoton toiminta näet on usein tahallista, tarkoituksellista yritystä tehoisampi.»[36]

* * * * *

Jos persoonallinen vaikutus on kahden olennon välillä tapahtuvan henkisen kosketuksen spontaaninen tulos, on ymmärrettävää, että se voi vaihdella äärettömiin. Sitäpaitsi on ilmeistä, ettei sama henkilö vaikuta samoin kaikkiin.

Ensinnäkään ei vaikutus riipu yksin sen lähettäjästä, vaan myöskin vastaanottajasta, ja varsinkin viimeksimainitun kiintymyksestä ensinmainittuun. Siltä näkökannalta ovat psykoanalyytikot tutkineet tätä »siirroksi» nimittämäänsä tapahtumaa.[37]

Sitäpaitsi tiedämme, että vaikutustamme määrää henkinen voimamme ja lisäksi hyväntahtoisuutemme ja vilpittömyytemme. On siis luonnollista, että se voi vaihdella riippuen kaikista näistä eri tekijöistä. Me emme ole aina yhtä vilpittömät, ja jos vilpittömyytemme määrä vähenee, vähenee samalla toimintakykymmekin. Me emme ole aina yhtä hyväntahtoiset, ja kun emme rakasta, emme kykene yhtä voimakkaaseen toimintaankaan. Vihdoin on huomattava, että voimammekin on vaihteluiden alainen. Siinäkin tapauksessa, että luotamme erittäin varmasti itseemme omalla alueellamme, voi esiintyä tilanteita, joihin emme ole varautuneet ja joissa tunnemme itsemme avuttomiksi kuin pienet lapset. Omphalen jalkojen edessä Herkules kadottaa yhtäkkiä kaikki voimansa.

Henkilö vaikuttaa valtavasti toiseen, mutta on vastustelematta kolmannen vaikutuksen alainen. Persoonallista vaikutusta ei saakaan pitää mahtina, joka kuuluu joillekin määrätyille henkilöille heidän erioikeutenansa toisten kykenemättä sitä milloinkaan saavuttamaan. Meissä on jokaisessa sitä jokin määrä, ja me voimme kehitellä sitä kykyjemme mukaan.

On olemassa sellaisen vaikutuksen alinomaisia ja jokapäiväisiä muotoja: vanhempien vaikutus lapsiin, vanhemman vaikutus nuorempaan, ystävän vaikutus ystävään. Korkeammilla tasoilla havaitaan vielä varsin usein sellaista vaikutusta, kumminkin epäsäännöllisempää ja suuremmassa määrässä persoonallisuudesta riippuvaa. Niin vaikuttaa kasvattaja oppilaaseen, päällikkö alempaan virkamieheen, pappi uskovaiseen, kansanjohtaja suuriin joukkoihin. Jokainen on epäilemättä joutunut myös joko antajana tai vastaanottajana kokemaan sielun toiselle suomaa apua. Se voi olla laadultaan arkipäiväistä, mutta voi myös muodostua erääksi persoonallisen vaikutuksen harvinaiseksi ja puhtaaksi muodoksi.

* * * * *

Eikö neroa voida pitää persoonallisen vaikutuksen korkeimpana asteena? Vaikka emme oikeastaan ole vielä ehtineet teosta arvostella, vaikka olemme pahassa pulassa, jos tulee mainita vaikutelman perusteita, olemme kuitenkin jo sen lumoissa, tunnemme voiman, joka ottaa meidät valtoihinsa. Sellaisessa tapauksessa puhumme nerosta.

Se, mitä muuten nerosta tiedämme, mitä havaitsemme sitä analysoidessamme, sointuu varsin hyvin tähän katsomukseen. Onhan nero ensinnäkin kutsumus, kaikkivaltias vietti ja intohimoinen vaisto. Se on persoonallisuutta, vallitseva luontumus suuntaa koko olennon elämää ehdottomasti määrätylle taholle; se on vihdoin hengen kiinteätä keskittymistä siihen suuntaan, joka kokoo kaikki voimat: toiselle musiikkia, toiselle kemiaa. Nero omistaa (kuten jo ylempänä näimme) mitä korkeimmassa määrässä edellytykset siihen henkiseen voimaan, jonka spontaanista säteilyä persoonallinen vaikutus on.

Samalla käy toisaalta ymmärrettäväksi, minkätähden nero, omaa laatuansa noudattaen, mielellään rajoittuu omaan olokehäänsä. Usein jää sille kerrassaan vieraaksi kaikki, mikä sijaitsee jyrkän rajaviivan toisella puolella. Juuri nerokkaat henkilöt arvostelevat toisiaan väärin mitä perusteellisimmin. Hugo ei ymmärrä Racinea, Toistoille ovat Shakespeare ja Wagner kerrassaan käsittämättömät. Sellainen luonnollinen rajoitus on neron heikkous, hänen panssarinsa tuottama haitta. Siitä johtuu, että hänen vaikutuksensa ihmiskuntaan on epätasainen ja epävakainen. On kuitenkin ajateltavissa, että nerokas henkilö, joka tuntee tämän luonnollisen puutoksensa, sen korjaa, varsinkin siinä tapauksessa, ettei kysymyksessä ole ylen impulsiivinen, vaan melkoisessa määrässä älyllinen nerokkuus. Tietoisemman keskittymisen varassa hän voi lähennellä sitä universaalisuuden ihannetta, joka oli ominainen renessanssin suurille hengille ja väikkyi Goethenkin mielessä. Silloin nero tosiaankin saavuttaa täyden vaikutusvoimansa.

Nerollisuuden eri muodot eivät muuten vaikuta yhtäläisesti. Pelkän tiedemiehen työ voi merkitä erinomaisen paljon, mutta hänen persoonallisuutensa häipyy työn taakse; suuren taiteilijan persoonallisempi ja samalla voimakkaammin tunne-elämään vetoova työ sitävastoin saa aikaan persoonallisempia värähtelyjä. Toisaalta on, kuten jo näimme, kuitenkin suotavaa, että taiteilijan nero on laadultaan melkoisessa määrässä älyperäistä, jos toivotaan sen saavuttavan suurempaa yleispätevyyttä. Hänen ei myöskään pidä sulkeutua siihen norsunluiseen torniin, jolla on nimenä »taide taiteen vuoksi», vaan tulee säilyttää inhimillinen myötätuntonsa. Olennaisesti myötätunnosta ja toimivasta hyvyydestä muodostunut nerollisuus on ollut suurten uskonnonperustajien erikoispiirteenä, ja he ovat kieltämättä vaikuttaneet kaikkein voimallisimmin. Kirjailijan neroa voi toisinaan ruokkia samanlainen lähde, ja silloin se säteilee voimaansa tavallista väkevämmin: lähin esimerkki on Tolstoi.

On ainakin varmaa, että persoonallinen vaikutus johtuu ihmisen olemuksen syvimmistä voimista. Me emme voi hankkia sitä omaksemme viljelemällä sitä; meidän tulee sen saavuttamiseksi viljellä itseämme. Siihen voidaan vielä suuremmalla syyllä sovittaa Stuart Millin lausuma onnesta: ainoa keino sen saavuttamiseksi on olla sitä etsimättä.

Viiteselitykset:

[1] Johdanto Emersonin »Autobiografiaan».

[2] Nietzsche: Briefe an Overbeck.

[3]² J.M. Guyau: L'Irréligion de l’avenir, III, V.

[4] Trit Huot ja Voivenel: Le Courage (Alcan, Paris 1917), III kirja, III luku.

[5] Suggestion et Autosuggestion, II, VIII (Suomennoksessa Ajatuksen voima s. 176 ss,).

[6] Pierre Janet: Les Médiations psychologiques, II nidos. Alcan, Paris, 1919.

[7] Kts. Archives de Psychologie, Genève, 1914.

[8] Nietzsche: Menschliches, Allzumenschliches, § 228.

[9] Rousseau: Émile, 2. kirja.

[10] Rousseau: Émile, 2. kirja.

[11] Nietzsche: Menschliches, Allzumenschliches. I. § 103.

[12] Fontègne: L’Orientation professionnelle (Delachaux et Niestlé, Neuchâtel, 1921).

[13] Vrt. Baudouin: Études de psychanalyse, II, 3.

[14] Baudouin: Études de psychanalyse, III, 1.

[15] W. Mac Dougall: The Group Mind, University, Cambridge 1020.

[16] Romain Rolland: Clérambaultin johdanto.

[17] Nietzsche: Menschliches, Allzumenschliches, § 285.

[18] William James, Talks to Teachers, V: The Will.

[19] Suggestion et autosuggestion (suomennettuna: Ajatuksen voima), II, 1.

[20] Suggestion et autosuggestion, II, 4.

[21] Taine: Origines de la France contemporaine, le Régime moderne. I.

[22] Vrt. Suggestion et autosuggestion, I, 6.

[23] Hugo: Les Travailleurs de la mer.

[24] Ribot: Psychologie de l’attention.

[25] Rignano: Psychologie du raisonnement, Alcan, Paris, 1920, II ja III

[26] Larguier des Bancels: Introduction a la psychologie. Payot, Paris, 1921. Olen teoksessani Études de psychanalyse (III, 2) seikkaperäisesti asiaa pohtinut.

[27] Vrt. Baudouin: Suggestion et autosuggestion, II, 7.

[28] Nietzsche: Zarathustra I, Von den drei Verwandlungen.

[29] Paul Seippel: Adèle Kamm. Payot, Lausanne 1915.

[30] Maeterlinck: La Sagesse et la Destinée, LII,

[31] Rousseau: Émile. I kirja.

[32] Benoist-Hanappier: En marge de Nietzsche: Tactique de la volonté. Figuière, Paris, 1912.

[33] L.-B. Hanappier: A l’ombre de la mort. Vogue, Paris, 1900.

[34] Huot et Voivenel: Le Courage. Alcan, Paris, 1917.

[35] Benoist-Hanappier: En marge de Nietzsche: Exhortations. Figuières, Paris, 1912.

[36]¹ Main, T.: L’Osmose spirituelle.

[37] Vrt. Baudouin: Études.