The Project Gutenberg eBook of Zanoni: Yli-ihmisen elämäntarina, by Baron Edward Bulwer Lytton Lytton

      Johdanto.
   I. Soittaja.
  II. Taide, rakkaus ja ihme.
III. Teurgia.
  IV. Kynnyksen vartija.
   V. Elämännesteen vaikutukset.
  VI. Taikausko hylkää uskon.
VII. Hirmuvalta.
VIII.

JOHDANTO.

Mahdollisesti joku lukijoistani tuntee erään vanhan kirjakaupan, joka muutamia vuosia sitten sijaitsi Lontoon Covent Gardenin läheisyydessä. Sanon "joku", sillä totta tosiaan oli sangen vähän joukkojen huomiota kiinnittävää niissä kallisarvoisissa nidoksissa, mitkä kokonainen elämäntyö oli kasannut vanhan ystäväni D:n pölyisille hyllyille. Siellä ei ollut kansantajuisia teoksia, ei huvittavia romaaneja, ei matkakertomuksia, ei "kansankirjastoa" eikä "lukemista tuhansille." Mutta siellä saattoi ehkä tiedonhaluinen koko Europan etsittyään löytää huomattavimman kokoelman, minkä innostunut tutkija milloinkaan on kerännyt, alkemistien, kabbalistien ja astrologien teoksia. Omistaja oli tuhlannut rikkauksia kaupaksi menemättömiin aarteisiin. Mutta vanha D. ei halunnutkaan niitä myydä. Hän tuli ehdottomasti murheelliseksi, kun joku ostaja astui myymälään. Kostoa uhkuva katse seurasi julkean tunkeilijan liikkeitä. Vastahakoisesti hän hääräsi tämän ympärillä, rypisti otsaansa ja huokaili, kun maailmanihmisen kädet ottivat hänen epäjumaliaan niiden komeroista. Jos joku hänen taikahaareminsa suosikeista herätti ostajan huomion, ja jos siitä tarjottu hinta ei ollut tavattoman korkea, vaati hän kirjasta usein kahdenkertaisen hinnan. Jos ostaja epäröi, tempasi hän ilomielin arvossapidetyn taikakalun tämän käsistä. Jos se suostui maksamaan, joutui hän epätoivoon. Usein saattoi hän sydänyöllä koputtaa ostajan ovelle ja pyytää tätä myymään hänelle takaisin ostajan itse määräämillä ehdoilla teoksen, minkä tämä niin merkillisellä tavalla vastikään oli ostanut. Itse uskoi hän Averroekseen ja Paracelsukseen ja oli yhtä haluton kuin ne filosofit, joita hän tutki, maailmanihmisille puhumaan hankkimistaan tiedoista.

Sattuipa vuosia sitten, että minä nuorempana miehenä tunsin halua tutustua n.k. "rosenkreutsiläisten" omituisen lahkon todelliseen alkuperään ja perusoppeihin. Minua eivät tyydyttäneet ne niukat ja pintapuoliset tiedot, joita oli saatavana teoksissa, mihin tämän aineen tutkijoita neuvottiin tutustumaan. Mutta minusta tuntui, että herra D:n kokoelmassa, jossa oli runsaasti sekä painettuja kirjoja että käsikirjotuksia, mahdollisesti löytyisi tarkempia ja luotettavampia kertomuksia tuosta kuuluisasta veljeskunnasta — kukaties jonkun oman jäsenen kirjottamia, joka asiantuntevasti ja yksityiskohtaisesti vahvistaisi oikeaksi kaiken sen, mitä Bringaret väitti kaldealaisten ja "gymnosofien"[1] merkillisestä viisaudesta ja hyveestä.

Minä siis lähdin tuohon myymälään, mikä kerran — kai tulisi hävetä sitä tunnustaa — oli ollut mielipaikkojani. Mutta eivätkö meidän päivien aikakirjat ole täynnä erehdyksiä ja petoksia yhtä mielettömiä kuin vanhojen alkemistien? Sanomalehtemme voivat tulevaisuuden ihmisten mielestä olla yhtä harhaanviepiä kuin alkemistien kirjat meistä ovat. Ja kuitenkin sanomalehdistö on se ilma, jota hengitämme — ja merkillisen sumuinen se ilma onkin!

Myymälään astuttuani hämmästyin nähdessäni erään arvokkaannäköisen ostajan, jota en ennen ollut siellä nähnyt. Vielä enemmän hämmästyin sitä kunnioitusta, jota ylpeä kirja-aarteitten kerääjä hänelle osotti. "Herra", huudahti kauppias painavasti, minun käännellessäni kirjaluettelon lehtiä, "te olette ainoa ostajan arvoinen, jonka olen tavannut niinä viitenäviidettä vuotena, mitkä olen kuluttanut näissä tutkimuksissa. Kuinka ja mistä te tänä kevyenä aikakautena olette voinut saada niin syvällistä tietoa? Ja tämä kunnianarvoinen veljeskunta, jonka oppeihin jo vanhimmat filosofit ovat viitanneet, vaikka ne viimeisillekin vielä ovat salaisuuksia — sanokaa minulle, onko maan päällä yhtään kirjaa, yhtään käsikirjotusta, josta voisi saada tietoa heidän keksinnöistään ja opeistaan?"

Kuullessani sanat "kunnianarvoinen veljeskunta" minun tuskin tarvitsee mainita, että tarkkavaisuuteni heti jännittyi ja että halukkaasti kuuntelin, mitä vieras vastaisi.

"Minä en usko", virkkoi vanha herra, "että tuon koulun mestarit milloinkaan ovat uskoneet todellisia oppejaan maailmalle muuten kuin himmeinä viittauksina ja salaperäisinä arvotuksina, enkä moiti heitä tästä varovaisuudesta."

Hän vaikeni ja näytti aikovan poistua, kun minä äkkiä sanoin kirjainkokoojalle:

"Herra D! En näe tässä luettelossa mitään, joka koskisi rosenkreutsiläisiä."

"Rosenkreutsiläisiä", toisti vieras herra ja katsoi vuorostaan tutkivalla hämmästyksellä minuun. "Kuka muu kuin rosenkreutsiläinen voisi selittää rosenkreutsiläisiä salaisuuksia! Ja voitteko kuvitella, että jotkut tämän lahkon jäsenistä, joka on kaikista salaisista seuroista arimpia, itse nostaisi sitä huntua, mikä maailmalta peittää heidän viisautensa Isiksen?"

"Kas vaan", ajattelin. "Tämä siis on se 'kunnianarvoinen veljeskunta', josta he puhuivat. Taivaan kiitos! Minä varmaankin olen tavannut jonkun veljeskunnan jäsenistä."

Ja ääneen virkoin: "Mutta mistä, hyvä herra, saan tietoja, jollen kirjoista? Nykyään on uskallettua painattaa mitään, jossa ei ole auktoritetin leimaa, ja Shakespearen teoksista tuskin saa lainata kohtia mainitsematta lukua ja värssyä. Tämä on tosiasiain aikakausi — tosiasiain aikakausi, herra."

"Hyvä", sanoi vanha herra miellyttävästi hymyillen, "jos vielä tapaamme toisemme, voin opastaa teitä ainakin tiedon oikeille lähteille." Ja tämän sanottuaan hän pani päällystakkinsa nappiin, vihelsi koiralleen ja poistui.

Sattui sitten, että täsmälleen neljä päivää lyhyen keskustelumme jälkeen tapasin vanhan herran taas. Minä ratsastin verkalleen Highgatea[2] kohti ja ison mäen juurella äkkäsin vieraan. Hän ratsasti mustalla ponihevosella ja hänen edellään juoksi koira, joka myös oli musta.

Jos tapaat miehen, jota haluat tulla tuntemaan, hevosen selässä pitkän mäen juurella, missä hän, luontokappaletta epäinhimillisesti kohtelematta ei voi ratsastaa tiehensä, niin arvelen, että on oma vikasi, jollet ole päässyt pitkälle asiaan, ennenkuin on huipulle tultu. No niin, minä onnistuin niin hyvin, että päästyämme Highgateen, vanha herra kutsui minut levähtämään taloonsa, joka oli vähän matkan päässä kylästä. Talo oli - erinomaisen sievä, vaikka pieni; siinä oli laaja puutarha ja ikkunoista oli mainio näköala: kirkkaalla ilmalla näkyivät Lontoon torninhuiput ja kirkot selvästi. Täällä oli erakon syrjäinen maja, siellä myrskyisä Maailman Meri.

Päähuoneiden seiniä kaunistivat tavattoman kalliit taulut, sen taidesuunnan tuotteita, jota niin vähän ymmärretään ulkopuolella Italiaa. Minä hämmästyin saadessani tietää, että ne kaikki olivat omistajan omien kätten tekoa. Minun näkyvä ihailuni miellytti uutta ystävääni ja saattoi hänet puheliaaksi. Hänellä tuntui olevan yhtä suuria aatteita kuin hänen käytännöllinen taitonsa oli korkealla. Vaikken turhanpäiväisellä arvostelulla tahdo lukijoita väsyttää, lienee tarpeellista tämän teoksen tarkotuksen ja luonteen valaisemiseksi johdannossa huomauttaa, että hän pani yhtä paljon painoa taiteen yhtenäisyydelle kuin etevät kirjailijat tieteitten kokoamukselle, ja että hänen mielestään kaikissa mielikuvituksen luomissa teoksissa, olivatpa sitten sanoin tai kuvin esitettyjä, tuli kaikkien korkeampisuuntaisten taiteilijain tehdä tarkka erotus asiallisen ja toden välillä, toisin sanoen, varsinaisen elämän matkimisen ja luonnon ihanteesen kohottamisen välillä.

"Edellinen", sanoi hän, "on hollantilainen koulu, jälkimäinen kreikkalainen."

"Kyllä ehkä maalaustaiteessa", vastasi isäntäni, "mutta kirjallisuudessa —"

"Kirjallisuudesta minä puhuinkin. Nousevat runoilijamme tavottavat kaikki yksinkertaisuutta ja pikkumaista seikkaperäisyyttä, ja arvostelijat pitävät teoksen suurimpana ylistyksenä sanoa, että sen luonteet ovat otetut jokapäiväisestä elämästä. Kuvanveistotaiteessakin —"

"Kuvanveistotaiteessa! Ei, ei! Siinä täytyy ainakin korkean ihanteen olla pääasia!"

"Ah", sanoi vanha herra päätään ravistaen. "Huomaan, että olen elänyt aivan liiaksi erilläni maailmasta. Luulenpa, että Shakespeariä on lakattu ihailemasta."

"Päinvastoin! Shakespearen ihailu otetaan puolustukseksi, kun käydään muitten kimppuun. Mutta arvostelijamme ovatkin huomanneet, että Shakespeare on niin realistinen!"

"Realistinen! Sekö runoilija, joka ei koskaan kuvannut luonnetta mikä esiintyisi tavallisessa elämässä — hänkö, joka ei koskaan alentunut esittämään väärää himoa tai realistista henkilöä?"

Minä olin vastaamaisillani jyrkästi tähän paradoksiin, kun huomasin toverini tulleen vähän pahalle tuulelle. Ja joka tahtoo saada rosenkreutsiläisestä kiinni, hänen täytyy olla varoillaan, ettei samenna vettä. Arvelin siis parhaaksi kääntää keskustelun toiseen suuntaan.

"Palatkaamme aineesemme", sanoin minä, "te lupasitte valaista tietoani rosenkreutsiläisistä."

"Hyvä", sanoi hän miltei ankarasti. "Mutta missä tarkotuksessa? Kenties haluatte päästä temppeliin saadaksenne nauraa juhlamenoille?"

"Miksi te minua luulettekaan? Jos olisin semmoiseen taipuisa, niin varmasti Abbé de Villarsin kohtalo riittäisi varottamaan kaikkia huolimattomasti käsittelemästä Salamanderin ja Sylfin valtakuntia. Jokainen tietää, kuinka salaperäisellä tavalla tämä terävä-älyinen mies menetti henkensä kostoksi siitä sukkelasta pilasta, jota hän teki kirjassaan Comte de Cabalis."

"Salamander ja Sylf! Kuuluu, että olette tavallisessa erhetyksessä ja käännätte kirjaimellisesti mystikkojen vertauskuvakieltä."

Sen jälkeen vanha herra suvaitsi antautua mielenkiintoiseen ja minusta nähden opettavaan selostukseen rosenkreutsiläisten perusopeista; muutamia näistä salaisoppineista, kuten hän vakuutti, oli vielä olemassa, ja arvokkaassa salaperäisyydessä ne yhä jatkoivat syvällisiä tutkimuksiaan luonnontieteitten ja salaisen filosofian aloilla.

"Mutta tämä veljeskunta", sanoi hän, "miten kunnioitettava ja hyveellinen se onkin — hyveellinen, sanon minä, sillä ei mikään luostarijärjestö ole ankarampi siveysohjeitten käytäntöönpanossa tai palavampi kristillisessä uskossa — on ainoastaan yksi haara muista, jotka ovat saavuttaneet vielä korkeamman mahdin ja joiden syntyperä on vielä loistavampi. Oletteko tutustunut platonilaisiin?"

"Olen satunnaisesti eksynyt heidän labyrinttiinsa", vastasin. "He ovat jotakuinkin vaikeasti tajuttavia herroja."

"Kuitenkaan ei heidän merkillisimpiä problemejaan ole vielä koskaan julaistu. Heidän ylevimmät teoksensa ovat käsikirjotuksina ja muodostavat sekä rosenkreutsiläisten että ennen mainittujen vielä jalompien veljeskuntien vihkimysopin. Vieläkin juhlallisempi ja suurenmoisempi on se oppi, joka löydetään vanhempien pytagorealaisten ja Apollonioksen kuolemattomista mestariteoksista."

"Pyydän anteeksi. En tietänyt häntä teidän ystäväksenne. Ja jos te menette takaukseen hänen luonteenarvostaan, niin tahdon uskoa että hän oli kaikin puolin kunnioitettava mies ja puhui täyttä totta kerskatessaan voimastaan olla yhtaikaa kahdessa paikassa."

"Onko se niin vaikeata?" sanoi vanha herra. "Ettekö te siis koskaan ole nähnyt unta?"

Tähän loppui keskustelumme. Mutta siitä ajasta lähtien syntyi meidän välillemme tuttavuussuhde, joka kesti siihen, kunnes arvoisa ystäväni erosi tästä elämästä. Rauha hänen tomullensa! Hän oli henkilö, jolla oli omituiset tavat ja mielipiteet. Mutta suurimman osan aikaansa hän käytti tyyneesen ja vaatimattomaan hyväntekeväisyyteen. Hän oli innostunut auttamiseen, ja niinkuin hänen hyveitään kannusti mitä puhtain rakkaus, niin perustui hänen toivonsa mitä hurskaimpaan uskoon. Koskaan ei hän puhunut omasta syntyperästään tai elämänvaiheistaan, enkä minä milloinkaan päässyt tunkeutumaan niitä peittävään pimeyteen. Näytti siltä kuin hän olisi paljon nähnyt maailmaa ja ollut silminnäkijänä läsnä Ranskan ensimäisessä vallankumouksessa, josta hän osasi kertoa sekä viehättävästi että opettavasti. Mutta hän ei kuitenkaan katsellut tuon myrskyisän aikakauden rikoksia yhtäläisellä filosofisella suopeudella kuin nykyajan valistuneet kirjailijat — päät turvassa harteillansa — ovat taipuvaisia katselemaan menneitten aikojen joukkoteurastuksia. Hän ei puhunut tutkijana, joka on lukenut ja järkeillyt, vaan miehenä, joka on nähnyt ja kärsinyt. Tämä vanha herra näytti olevan yksin maailmassa. Minä en tietänyt hänellä olevan yhtäkään sukulaista, kunnes hänen asiamiehensä, eräs ulkomailla asuva kaukainen orpana, minulle ilmotti, kuinka kauniin testamentin ystäväni oli tehnyt minulle. Se sisälsi ensiksikin rahasumman, jonka suuruutta minun on paras olla mainitsematta, jottei minua mahdollisesti taksotettaisi uudesta irtaimesta ja kiinteästä omaisuudesta; toiseksi muutamia kallisarvoisia käsikirjotuksia, joita tämä kirjani saa kiittää olemassaolostaan.

Luulen, että viimeinen testamentinpuoli johtui eräästä käynnistä viisaan luona, jos siksi saan häntä kutsua, muutamia viikkoja ennen hänen kuolemaansa.

Vaikka ystäväni hyvin vähän seurasi uudenaikaista kirjallisuutta, salli hän hyvänsävyisyydellään minun kysyä häneltä neuvoa muutamien kirjallisten hankkeiden suhteen, joita nuoren kokemattoman yrittelijän epämääräinen kunnianhimo suunnitteli. Pyysin silloin hänen neuvoaan erästä romaania varten, jonka piti kuvata innostuksen vaikutusta erilaisiin luonteisiin. Tavallisella kärsivällisyydellään hän kuunteli esitystäni, joka oli varsin kulunutta ja yksinkertaista. Sitten kääntyi hän miettiväisenä kirjahyllyihinsä, nouti sieltä vanhan nidoksen ja luki minulle, ensin kreikan, sitten englannin kielellä muutamia tällaisia otteita:

"Plaato puhuu tässä neljänlaisesta maniasta[3], jolla minä tahdon ymmärtää innostusta ja jumalallista inspiratsionia; ensiksi on soitannollinen, toiseksi telestinen eli mystillinen, kolmanneksi profetallinen ja neljänneksi se mania, mikä kuuluu rakkauteen."

Kirjottaja, jonka teoksista hän luki otteita, väittää, että sielussa on jotakin korkeampaa kuin järki, ja että luonnossamme on erilaisia kykyjä: yhdellä niistä me keksimme ja käsitämme melkein intuitivisella nopeudella tieteitä ja päätelmiä; toisen avulla luodaan suuria taideteoksia, kuten Feidiaan kuvapatsaita. Ja sitten hän jatkaa sanomalla, että "innostus sen sanan oikeassa merkityksessä tarkottaa, että se sielun osa, joka on yläpuolella järkeä, kohoutuu jumalien luo ja sieltä saa inspiratsioninsa."

Kirjottaja, jatkaen Plaaton selittämistä, huomauttaa, että "yksi näistä manioista — erittäinkin se, mikä kuuluu rakkauteen — voi riittää saattamaan sielun takaisin sen alkuperäiseen jumalallisuuteen ja autuuteen, mutta kaikkien välillä on sisäinen yhteys; ja säännöllisessä kehityskulussa, jota seuraten sielu nousee ylöspäin, on ensimäisenä soitannollinen, toisena telestinen eli mystillinen, kolmantena profetallinen ja viimeksi rakkauden innostus."

Kun minä hämmästyneenä vastenmielisen tarkkaavaisesti kuuntelin näitä sekavia hienouksia, sulki neuvojani kirjan ja sanoi hyvillänsä:

"En ole mikään tietäjä", sanoin tyytymättömänä päätäni pudistaen. "Tämä kaikki voi olla tavattoman hienoa, mutta taivas varjelkoon, minä en ymmärrä siitä sanaakaan. Rosenkreutsiläisten mysteriot ja teidän veljeskuntanne ovat pelkkää lasten leikkiä verrattuina platonilaisten rengonkieleen."

"Kuitenkaan, ennenkuin oikein ymmärrätte tämän kohdan, ette voi käsittää rosenkreutsiläisten korkeampia teorioja eikä noita vielä jalompia veljeskuntia, joista niin kevytmielisesti puhutte."

"Ah, jos niin on laita, luovun minä epätoivoisena koko yrityksestä! Mutta koska te olette aineesen niin perehtynyt, miksette ota äskeisiä sanoja johtolauseiksi johonkin omaan kirjaanne?"

"Entä jos jo olenkin sepittänyt kirjan näiden päätelmien perusteelle, niin tahdotteko te valmistaa sitä julaistavaksi?"

"Pidän lupauksestanne kiinni", virkkoi vanha herra, "ja kun en enää ole täällä, saatte käsikirjotukset. Siitä päättäen, mitä sanotte vallalla olevasta kirjallisuuden mausta, en voi teitä houkutella toivomaan paljonkaan hyötyä tästä hankkeesta. Ja minä sanon teille edeltäpäin, että työ tulee olemaan hieman vaikeata."

"Se on romaani eikä ole romaani. Se on totuutta niille, jotka sitä voivat käsittää, ja mielettömyyttä niille, jotka eivät voi."

Viimein sain siis käsikirjotukset ja niitten mukana seurasi ystävävainajaltani kirje, jossa hän muistutti varomatonta lupaustani.

Haikealla mielenkiinnolla ja kumminkin kiihkeällä maltittomuudella minä aukaisin käärön ja sytytin lamppuni. Mutta kuvailkaa säikähdystäni, kun näin, että kaikki oli kirjotettu käsittämättömillä merkeillä. Annan tässä lukijalle näytteen (erilaisia merkkejä) ja niin edelleen 940 kuolettavan pitkää sivua. Tuskin saatoin uskoa silmiäni. Ajattelin ensin, että lampun valossa oli vika. Kaikenmoisia epäilyksiä kirjainten noidutusta luonteesta, jotka niin ajattelemattomasti olin saanut silmäini eteen, hiipi sekavaan mielikuvitukseeni, ja niitä vahvisti vanhan herran omituiset viittaukset ja salaperäinen puhetapa. Totta tosiaan oli koko työ lievemmin sanottuna kammottavaa! Minä aioin suoraa päätä pistää paperit pöytälaatikkooni siinä hurskaassa päätöksessä, ettei minulla enempi tulisi olemaan niitten kanssa tekemistä, kun silmäni sattuivat siniseen nahkakantiseen kirjaan, joka minulta kiihkeässä mielentilassani oli jäänyt huomaamatta. Varovasti avasin teoksen — ties mitä siitä voisi hypähtää ulos — ja iloni oli suuri, kun näin, että se sisälsi näitten hieroglyfien avaimen eli sanakirjan.

Etten lukijaa väsyttäisi vaivoistani kertomalla, tyydyn sanomaan, että viimein luulin oppineeni käsittämään sekä yhdistämään toisiinsa näitä merkkejä sekä todenteolla antautumaan kääntämistyöhön. Sittenkään se työ ei ollut helppoa, ja kaksi vuotta kului, ennenkuin olin pitkällekään päässyt. Sitten minä koetellakseni yleisöä julkaisin muutamia helpompia lukuja teoksesta eräässä aikakauslehdessä, jonka toimitukseen kuuluin muutamia kuukausia. Nämä näyttivät herättävän suurempaa huomiota, kuin olin osannut odottaa, ja paremmalla toivolla ryhdyin uudelleen vaikeaan tehtävääni. Mutta nyt kohtasi minua uusi onnettomuus. Työtä pitkittäessäni huomasin, että tekijä oli kirjottanut teoksestaan kaksi kappaletta, joista toinen oli tarkempi ja seikkaperäisempi kuin toinen. Minä olin sattunut kääntämään huonompaa aikaisemmin tehtyä kappaletta. Minulla oli siis täysi työ muovaillessani ja kirjottaessani toistamiseen jo valmistamani luvut. Saan sanoa, että ottamatta lukuun väliaikoja, joita käytin pakottaviin toimiin, onneton lupaukseni maksoi minulle useamman vuoden työn, ennenkuin sain sen asialliseen täysikuntoon. Työ oli sitäkin vaikeampaa, kun alkuteos oli kirjotettu eräänlaisella rytmillisellä proosalla, aivan kuin tekijä olisi halunnut, että hänen teostansa pidettäisiin jonkinlaisena runouden tuotteena. Tätä ei käynyt tyydyttävästi jäljentäminen, ja usein tulenkin turvautumaan lukijan suopeaan myötätuntoon. Luontainen kunnioitukseni vanhan herran runollisia harhailuja kohtaan olkoon ainoa lieventävä asianhaara, milloin tahansa kieli, antautumatta runopoljentaan kuitenkin käyttää kukkaisia, jotka eivät ole tavallisia suoralle puheelle. Totuus vaatii minua myöskin kaikeksi ikäväkseni tunnustamaan, etten ole ensinkään varma siitä, olenko joka kohdassa antanut merkeille oikean merkityksen. Koska siellä täällä kertomuksessa esiintyi aukko tai joku uusi merkki, jota varten ei ollut mitään avainta, pakotti se minut pistämään väliin omia sanojani, jotka epäilemättä helposti huomataan, mutta jotka eivät — tahtoisin uskoa — ole epäsoinnussa yleisen luonnoksen kanssa. Tämä tunnustus johtaa minut lauseesen, jolla tahdon lopettaa tämän johdannon:

Lukija! Jos tässä kirjassa on jotakin, joka sinua miellyttää, on se minun työtäni, mutta jos on jotakin, joka sinua ei miellytä, syytä siitä tuota vanhaa herraa!

ENSIMÄINEN KIRJA.

I LUKU.

1700-luvun jälkipuoliskolla eli Napolissa arvossa pidetty taiteilija nimeltä Gaetano Pisani. Hän oli nerokas soittotaiteilija, mutta ei kansan suosima; hänen sävellyksissään oli jotakin mielivaltaista ja haaveellista, mikä ei miellyttänyt Napolin taiteenharrastajien makua. Hänen lempiaiheensa olivat tavallisuudesta poikkeavia ja niihin hän sovellutti aarioita ja symfonioja, jotka kuulijoissa herättivät suoranaista kammoa. Hänen säveltämiensä kappaleiden nimet varmaan osottavat niiden luonnetta. Huomaan hänen käsikirjotustensa joukossa nimiä sellaisia kuin "Kostottarien juhla", "Beneventon noidat", "Orfeuksen laskeutuminen Haadekseen", "Paha silmä", "Eumeniidit"[4] ja monta muuta, jotka todistavat voimakasta mielikuvitusta, mikä löytää huvinsa kammottavasta ja yliluonnollisesta, vaikka tätä usein lauhduttaa tavattomat sievät kohdat täynnä lennokasta ja henkevää kuvailua. On totta, että Gaetano Pisani valitessaan aineitaan muinaisajan tarustosta oli aikalaisiaan paljon uskollisempi italialaisen oopperan etäiselle alkuperälle ja varhaiselle hengelle. Tämän laulun ja näytelmän välisen yhtymän jälkeläinen, tosin hienompi ja hempeämpi, oli pitkän pimeyden ja alennuksen jälkeen saanut takaisin pienemmän valtikan vaikka loistavamman purppuran Arnon rannoilla ja Venedigin laguunien välissä ja siellä saanut ensimäisen inspiratsioninsa pakanallisten legendojen oudoista klassillisista lähteistä. Pisanin "Orfeuksen laskeutuminen" oli vain rohkeampi, synkempi ja tieteellisempi uusinto "Euridicestä", jonka Jacopi Petri sävelsi Henrik Navarralaisen ja Maria Medicin hääjuhlia varten. Kuitenkin, niinkuin jo sanoin, ei napolilaisen säveltäjän tyyli lainkaan miellyttänyt korvia, jotka vaativat vienompia ääniä, aikansa sulosointuisia säveleitä kuunneltuaan, ja helposti huomattavat virheet ja liiottelut, mitkä usein näyttivät tahallisilta, sopivat arvostelijoille moitteen puolustukseksi. Onneksi taiteilija — muuten hän olisi saanut kuolla nälkään — ei ollut ainoastaan säveltäjä vaan myös etevä soiton esittäjä. Varsinkin viulunsoittajana oli hän mainio ja ansaitsi siten vaatimattoman toimeentulonsa San Carlon suuren teatterin orkesterin palveluksessa. Täällä muodolliset ja määrätyt tehtävät pakostakin pitivät hänen riehuvaa mielikuvitustaan jotakuinkin aisoissa, vaikka kerrotaan, että kokonaista viisi kertaa hänet oli erotettu paikastaan, sentähden että hän oli säikäyttänyt taiteentuntijoita ja saattanut koko seurueen pois suunniltaan yhtäkkisillä sivusoitoilla, jotka luonteeltaan olivat niin kummallisia ja hurjia, että hyvin olisi voinut luulla harpyijojen[5] tai noitien, joista hän sai sävellystensä aiheen, ottaneen käsiinsä hänen soittokoneensa. Mutta koska oli mahdotonta löytää toista yhtä taitavaa esittäjää (niinkuin hän oli maltillisempina hetkinään), niin oli pakko ollut asettaa hänet entiseen toimeensa. Nyt hän olikin jo hilliytynyt pysymään adagiojensa ja allegrojensa ahtaassa piirissä. Kuulijakunta, joka hyvin tunsi hänen taipumuksensa, oli sukkela huomaamaan vähimmänkin poikkeuksen tekstistä; jos hän vähänkin unohti itsensä, minkä sekä silmä että korva saattoi havaita omituisista kasvonväänteistä ja pahaenteisistä jousen hypähtelyistä, niin kutsui hiljainen moittiva murina taitelijan takaisin Elysiumista tai Tartaruksesta[6] nuottialan terveellisimpiin seutuihin. Silloin hän heräsi ikäänkuin unesta — loi hätäisen, pelästyneen, anteeksipyytävän katseen ympärilleen ja puusta pudonneen nöyrällä katsannolla veti kapinallisen soittokoneensa takaisin ikävän yksitoikkoisuuden kuluneille laduille, mutta kotonaan hän vaati korvausta tästä vastenmielisestä orjantyöstä. Siellä hän pidellen kiihkeillä sormillaan onnetonta viulua loihti siitä esiin, usein päivänkoittoon saakka, niin hurjia ja outoja säveleitä, että kalastaja alhaalla merenrannalla, taikauskoisen pelon valtaamana teki ristinmerkin, ikäänkuin merenneito tai muu henki olisi uikuttanut hänen korvaansa soittoa, mikä ei ollut maan päältä kotoisin.

Tämän miehen ulkomuoto oli hänen taiteensa luonnon mukainen. Kasvonpiirteet olivat jalot ja huomiota herättävät, mutta rypistyneet ja pilatut; niitä ympäröi musta, huolimattomasti pidetty kihara tukka ja suurissa ontoissa silmissä oli kiinteä, miettivä ja uneksiva katse. Kaikki hänen liikkeensä olivat omituisia, äkillisiä, katkonaisia, ja hänen kävellessään kaduilla tai pitkin rantaa kuultiin hänen nauravan ja puhuvan itsekseen. Mutta kaiken kaikkiaan hän oli viaton, siivo ja vilpitön olento, joka milloin tahansa olisi tahtonut jakaa kaiken omansa laiskoille latsaroneille eli Napolin tyhjäntoimittajille, joita hän usein pysähtyi katselemaan, kun he mukavasti loikoivat auringon paisteessa. Mutta seuraelämään hän oli kokonaan sopimaton. Hän ei hankkinut ystäviä, ei suosijoita, ei käynyt huveissa, mitkä muuten ovat niin rakkaat soiton harrastajille ja etelän lapsille. Hän ja hänen taiteensa näyttivät yksinomaan soveltuvan toisiinsa — kummatkin eriskummaiset, alkuperäiset, ylimaalliset ja säännöttömät. Miestä ei voinut erottaa hänen soitostaan, se oli hän itse. Ilman sitä hän ei ollut mitään, paljas kone. Mutta sen kera oli hän kuningas omissa maailmoissaan! Miesparka! paljon hänellä ei ollut tavaraa tässä maailmassa. — Eräässä Englannin tehdaskaupungissa on hautapatsas, jonka kirjotus puhuu "Claudius Phillipsistä, jonka ehdoton rikkauden halveksiminen ja verraton viulunsoitto tekivät hänestä kaikkien tuntijoiden ihastuksen esineen." Vastakkaisten ansioitten johdonmukainen yhdistelmä! Rikkauden halveksimisen suuruudesta, oi nero, riippuu kykysi käytellä viulua!

Gaetano Pisanin sävellyslahjat esiintyivät pääasiallisesti sellaisessa soitossa, mikä sopi tähän hänen lempisoittimeensa, viuluun, jolla epäilemättä on mitä runsaimmat ja monipuolisimmat edellytykset intohimojen tyynnyttämiseksi ja hallitsemiseksi. Mitä Shakespeare on runoilijoiden kesken, on Cremona soittokoneiden kesken. Kuitenkin oli hän säveltänyt muitakin kappaleita, laajempia ja suurpiirteisempiä ja etevin näistä oli hänen kallis — rahalla ostamaton — julkaisematon — häviämätön oopperansa "Sireeni." Tämä suuri teos oli ollut hänen poikaikänsä unelma, hänen miehuutensa lemmitty ja vanhempina vuosina "se seisoi hänen vierellään kuin nuoruus." Turhaan oli hän ponnistanut saadakseen sen maailmalle esitetyksi. Vieläpä lempeä kadehtimaton Paisiello[7] pudisti päätään, kun soittaja antoi hänen kuulla näytteen sen paraimmista kohdista. Ja kuitenkin, Paisiello, vaikka tämä soitto suuresti eroaa siitä, mitä Durante opetti sinua jäljittelemään, niin kenties — mutta kärsivällisyyttä, Gaetano Pisani — odota aikaasi ja pidä viulusi vireessä!

Vaikka voi kuulua kummalta, niin tämä omituinen henkilö sittenkin oli solminnut sen siteen, jota tavalliset kuolevaiset ovat taipuvaisia pitämään omana yksinoikeutenaan — hän oli naimisissa ja hänellä oli yksi lapsi. Ja mikä vielä kummallisempaa, hänen vaimonsa oli tyyneen, tervejärkisen haaveilemattoman Englannin tytär. Hän oli miestään paljon nuorempi, kaunis ja lempeä, vaaleaverinen aito englantilainen kasvoiltaan. Hän oli mennyt rakkaudesta naimisiin ja (uskotteko?) rakasti miestään yhä. Kuinka se avioliitto solmittiin, kuinka tuo arka, epäseurallinen, kömpelö olento ensin uskalsi kosia — sitä voin selittää ainoastaan pyytämällä teitä katselemaan ympärillenne ja ensiksi selittämään minulle, millä tavalla puolet miehistä ja puolet vaimoista, joita tapaatte, ovat löytäneet itselleen puolison! Kuitenkaan tämä yhdistys, tarkemmin silmäiltynä, ei ollut niinkään merkillisesti syntynyt. Tyttö oli syntynyt avioliiton ulkopuolella vanhemmista, jotka olivat liian ylhäisiä itse häntä pitämään. Hänet lähetettiin Italiaan oppimaan sitä taidetta, josta hän tulisi elämään, sillä hänellä oli laulunääni ja taideaisti. Hän oli muista riippuvainen ja huonosti kohdeltu. Pisani oli hänen opettajansa ja kehdosta asti tyttö ei ollut kuullut muuta ääntä kuin hänen, jossa ei ollut ylenkatseen tai moitteen vivahdustakaan. Niinpä — jatko seuraa itsestään. Oli se luonnollista tai ei, he menivät naimisiin. Nuori vaimo rakasti miestään, ja vaikka hän olikin hiljainen ja nuori, voitiin häntä melkein sanoa molempien suojelijaksi. Kuinka monesta San Carlon ja soitto-opiston hallitsijoiden epäsuosiosta olikaan hän tietämättään pelastunut vaimonsa avuliaalla välityksellä! Kuinka monen sairauden aikana — sillä miehen ruumiinrakennus oli heikko — olikaan vaimo häntä hoitanut ja vaalinut! Usein hän pimeinä öinä odotti teatterin luona lyhtyineen näyttääkseen hänelle valoa ja tukeakseen häntä vankalla käsivarrellaan; muussa tapauksessa kukaties soittaja hajamielisissä unelmissaan olisi voinut astella mereen Sireeninsä jälkeen. Ja sitten kuunteli vaimo niin ihmeen kärsivällisesti, ehkä huvitettunakin — sillä tosi rakkaudessa ei ole maku aina hienoin — noitten eriskummaisten säännöttömien sävelten kuohuja ja houkutteli hänet — koko matkan kuiskaten ylistystä — epäterveellisestä yövalvonnasta lepoon ja uneen! Sanoin, että miehen soitanto oli osa hänestä itsestään, ja tämä hellä olento näytti olevan osa soitosta; olikin niin, että kun vaimonsa istui hänen vierellään, pääsi se mikä oli sulosointuista ja viehättävää hänen kirjavassa mielikuvituksessaan, ikäänkuin varkain sopusointuun sulamaan. Epäilemättä vaimon läsnäolo vaikutti soittoon, muovaten ja vienontaen sitä, mutta soittaja ei sitä tietänyt, sillä hän ei koskaan tutkinut, mistä ja mitä hänen innostuksensa oli. Sen hän vaan tiesi, että rakasti ja siunasi vaimoaan. Hän kuvitteli sanovansa tämän vaimolleen kaksikymmentä kertaa päivässä, mutta sitä hän ei koskaan tehnyt, sillä hän ei ollut monisanainen edes vaimolleen. Hänen soittonsa oli hänen, kielensä, niinkuin vaimon kieli oli — huolenpito. Hän keskusteli enemmän viulunsa kanssa; sille hän saattoi puhua tuntikausia — ylistää sitä — torua — mielistellä, vieläpä tiedettiin hänen sille kironneenkin, sillä sellainen on ihminen virheettöminkin, mutta tällaista hairahdusta hän aina syvästi katui. Ja viululla oli oma kielensä, se saattoi puolustautua ja kun se otti toruakseen, oli se voiton puolella. Se oli jalo toveri tämä viulu, Tyrolissa tehty, kuuluisan Steinerin tekoa. Sen pitkässä iässä oli jotakin salaperäistä. Kuinka monta kättä, nyt maaksi muuttunutta, oli koskettanut sen kieliä, ennenkuin se tuli Gaetano Pisanin parhaimmaksi toveriksi! Itse sen kotelo oli arvoa ansaitseva, kauniisti maalattu, niinkuin sanottiin Caraccin kädellä. Muuan englantilainen kokooja oli tarjonnut kotelosta enemmän kuin Pisani oli koskaan viululla ansainnut. Mutta Pisani, joka ei välittänyt siitä, missä hökkelissä hän itse asui, oli ylpeä saadessaan tarjota viululleen palatsin. Hänen viulunsa oli hänen vanhempi lapsensa! Hänellä oli toinenkin lapsi ja nyt käännymme siihen.

Miten voisin sinua kuvailla, Viola? Varmaankin oli soitolla jotain tekemistä tämän nuoren vieraan tulossa. Sillä sekä ulkomuoto että luonne osotti sukulaisuuden jälkiä tuon omituisen ja henkimäisen äänielämän kanssa, joka yö toisensa jälkeen, ilmakkaana ja aavemaisena levisi yli tähtiä päilyvän lahdelman… kaunis hän oli, mutta outoa kauneutta — vastakkaisten ominaisuuksien yhdistelmä ja sopusointu. Hänen hiuksissaan oli kullankarva, runsaampi ja puhtaampi kuin mitä Pohjolassa tavataan. Mutta silmässä oli tumma, hellä, voittava hehku, enemmän kuin italialainen, melkein itämaalainen. Iho oli tavattoman vaalea, mutta ei koskaan pysynyt samanlaisena — milloin se oli punakka, milloin kalpea. Ja niinkuin iho, niin vaihteli kasvojen ilmekin, ollen milloin verrattoman suruinen, milloin taas verrattoman iloinen.

Ikävä sanoa tämä omituinen pariskunta suuresti laiminlöi antaa tyttärelleen sitä, mitä oikeastaan kutsumme kasvatukseksi. Eipä niillä tosin kummallakaan ollut paljon tietoa annettavana ja suuret tiedot eivät silloin olleet muodissa niinkuin nyt. Mutta sallimus tai luonto auttoi nuorta Violaa. Hän oppi itsestään äitinsä kielen niinkuin isän ja pian hän jo taisi lukea ja kirjottaa. Äitinsä, joka muuten oli roomalais-katolilainen, opetti häntä varhain rukoilemaan. Mutta näiden kaikkien taitojen vastapainoksi, koska Pisanin tavat olivat niin omituiset ja hän vaimoltaan alituisesti kysyi huolenpitoa, jäi lapsi usein yksikseen vanhan hoitajattaren varaan, joka kyllä häntä suuresti rakasti, mutta ei mitenkään sopinut hänelle opettajaksi. Rouva Gionetta oli aito italialainen ja napolilainen. Hänen nuoruutensa oli ollut paljasta lempeä ja vanhuus oli paljasta taikauskoa. Hän oli kielas, oikea lörppö. Milloin hän laverteli lapselle armastelevista herroista ja prinsseistä, milloin hän sai veren jäätymään saduillaan ja tarinoillaan peikoista ja vampiireista,[8] tansseista suurten uhripuitten ympärillä ja "pahan silmän" lumouksesta — yhtä vanhoja tarinoita varmaankin kuin kreikkalaiset ja etrurilaiset. Kaikki tämä oli omiansa salaisesti kutomaan lumotuita kankaita Violan mielikuvituksen eteen, joita kankaita myöhempien vuosien tyyneempi harkinta turhaan koetti hajottaa. Ja varsinkin sai kaikki tämä häntä pelokkaalla nautinnolla kiintymään isänsä soittoon. Syntymästä saakka hänen ympärillään leijailivat nuo ihmeelliset säveleet, jotka aina koettivat tulkita ylimaallisten olentojen kieltä hurjilla katkonaisilla äänillä. Voitaisiin sanoa, että lapsen koko sielu oli täynnä soittoa — muistot, mielikuvat, ilon tai tuskan aistimukset, kaikki sekaantuivat erottamattomasti noihin ääniin, jotka milloin ilahuttivat, milloin pelottivat — jotka tervehtivät häntä aamuauringon avatessa hänen silmänsä ja herättivät hänet yksinäisellä vuoteella yön pimeydessä. Gionettan sadut ja tarinat vielä vain auttoivat lasta paremmin ymmärtämään noiden salaperäisten äänten merkityksen, ne antoivat soitolle sanoja.

Oli luonnollista, että sellaisen isän lapsi pian osottaisi taipumusta hänen taiteesensa. Mutta tämä taipumus näyttäytyi etupäässä korvassa ja äänessä. Jo aivan pienenä hän lauloi hurmaavasti. Muuan suuri kardinaali kuuli hänen lahjoistaan puhuttavan ja lähetti häntä noutamaan puheilleen. Siitä hetkestä asti oli Violan kohtalo ratkaistu: hänestä oli tuleva Napolin tuleva kunnia, San Carlon primadonna.

Kardinaali päätti saada ennustuksensa toteutumaan ja antoi hänen nauttia kuuluisimpien mestareiden opetusta. Yllyttääkseen hänen kilpailunhaluaan otti hänen ylhäisyytensä Violan eräänä iltana omaan teatteri-aitioonsa: olipa toki jotakin saada nähdä esitystä ja vielä enemmän saada kuulla kättentaputuksia, joita tuhlattiin loistaville signoroille — niiltä hän kerran vielä tulisi viemään voiton! Oi miten kunniakkaalta tuo näyttämön elämä, tuo soiton ja laulun ihmemaailma, hänestä tuntui, ensi kerran nähtynä! Se oli ainoa maailma, joka näytti vastaavan hänen kummallisia lapsellisia ajatuksiaan. Hänestä tuntui kuin hän tähän asti olisi ollut vieraalle maalle viskattu, mutta nyt viimein olisi päässyt näkemään synnyinmaansa ja kuulemaan sen kieltä. Kaunis ja todellinen innostus, täynnä tulevaisuuden lupauksia! Poika tai mies, sinä et koskaan tule runoilijaksi, jollet ole tuntenut ihannemaan, Kalypson saaren avautuvan eteesi, kun ensi kerran teatterin maagillinen esirippu vedettiin syrjään ja runouden maailma aukeni jokapäiväisyyden maailmaan.

Ja nyt oli vihkimys tapahtunut. Violan oli luettava, tutkittava, kuvattava yhdellä käänteellä, yhdellä silmäyksellä niitä tunteita, joita hänen tulisi näyttämöllä esittää. Vaarallisia opetuksia tosiaankin monelle, mutta ei sille puhtaalle innostukselle, joka perustuu taiteesen. Sillä sielu, joka oikein käsittää taiteen, on peili, joka uskollisesti heijastaa mitä sen pintaan sattuu, ainoastaan silloin kun se on tahraton. Viola osasi vaistomaisesti löytää luonnon ja totuuden. Hänen lausuntonsa oli täynnä itsetiedotonta voimaa, hänen äänensä hellytti sydämet kyyneleihin tai sytytti ne jalon suuttumuksen hehkuun. Mutta tämä johtui siitä myötätunnosta, mikä nerolla aina on kaiken tuntevan, elävän ja hengittävän suhteen jo varhaisimmassa viattomuusiässäänkin. Hän ei ollut suinkaan ennenaikaa kypsynyt nainen, joka olisi käsittänyt sanojen esittämän rakkauden, tai mustasukkaisuuden. Hänen taiteensa oli noita ihmeellisiä salaisuuksia, joita sielutieteilijät koettakoot ratkaista, jos voivat; sanokoot he, miksikä yksinkertaiset lapset ja puhtaimmat sydämet usein ovat niin herkät tuntemaan todellisen taiteen ja väärän, tunteen ja sanahelinän erotuksen, kun laulatte heille tai kerrotte satuja; sanokoot, miksi luonnollisen intohimon sointuvat ilmaisut herättävät vastakaikua sydämissä, jotka eivät vielä ole kokeneet sitä, mistä sanat kertovat.

Ulkopuolella opintojaan oli Viola vaatimaton, tunteellinen, mutta hieman oikullinen lapsi; oikullinen ei mielenlaadussaan, sillä hän oli aina suloinen ja myöntyväinen, mutta hänellä oli "tuulia", niin että hän surullisesta muuttui iloiseksi ja taas surulliseksi ilman näkyvää syytä. Jos jotakin syytä oli, on se etsittävä siitä varhaisesta salaperäisestä tunnepiiristä, johon olen viitannut, ja silloin on katsottava, mikä vaikutus on saattanut olla hänen mielikuvitukseensa niillä alituisilla sävelvirroilla, jotka häntä ympäröivät. On näet huomattava, että niitä, jotka ovat erityisen herkät soitolle, säveleet usein arkielämän puuhissa tulevat kiusaamaan ja hätyyttämään. Soitto, kun se kerran pääsee sieluun, tulee itse jonkunlaiseksi hengeksi, joka ei hevin kuole. Se harhailee muistin käytävissä ja sokkeloissa ja kuuluu usein uudelleen yhtä selvänä ja elävänä kuin milloin se ensi kerran pani ilma-aallot liikkeelle. Violankin mieleen siis nämä äänihaamut usein tulivat takaisin; jos olivat iloisia, herättivät ne hymyn, jos suruisia, levittivät ne varjon hänen kasvoilleen ja saivat hänet lakkaamaan lapsellisesta leikkisyydestään ja istuutumaan syrjään aateskelemaan.

Tosiaan siis kuvannollisesti tätä suloista olentoa, jonka vartalo oli kuin ilmasta kudottu, kauneus niin sopusuhtainen, käytös niin eriskummainen — tosiaan häntä kuvannollisesti saattoi kutsua Soiton ennemmin kuin soittoniekan tyttäreksi. Voi arvata, että tätä olentoa odotti joku merkillinen kohtalo vähemmän varsinaista elämää kuin sitä runoiltua, mikä näkeville silmille ja tunteville sydämille aina kulkee rinnan tavallisen elämän kanssa, kaksoisvirtana Tummaa Merta kohti.

Ja sentähden ei ollutkaan kumma, että Viola itse jo lapsuudessaan ja vielä enemmän silloin kun hän kukoisti neitsyeellisen nuoruutensa suloisessa vakavuudessa, kuvitteli elämälleen sellaisen kohtalon, joko autuutta tai kärsimystä, mikä sopi yhteen hänen hengittämänsä ilmapiirin unelmien ja haaveitten kanssa. Usein hän saattoi tiheitten pensaikkojen läpi kiivetä Posilipon luolalle ja istuutua Virgiliuksen haudalle, missä haamuja näyttäytyi, ja siellä hän antautui noihin haaveisiinsa, joiden hienoa utuisuutta ei mikään runoilu voi määritellä ja tehdä kouriintuntuvaksi — sillä kaikkia laulajia mahtavampi on nuoruuden unelmoiva sydän. Usein hän myöskin istui kynnyksellä, jonka päällä viinilehvät kiertelivät, syyspäivän tai suvi-illan hämärissä katsellen tummansiniselle päilyvälle lahdelle ja rakennellen pilvilinnoja. Kuka ei tee samaa — ei ainoastaan nuorena vaan vanhempanakin, kun toivot jo niin monasti ovat himmentyneet! Ihmisen etuoikeus on unelmoida, se on mökkiläisen ja kuninkaan yhteinen perintölahja. Mutta Violan päiväunet olivat selvempiä, vakavampia ja lukuisempia kuin mihin useimmat meistä antavat itselleen aikaa. Ne olivat kuin kreikkalaisten oramat[9] — profetallisia vaikka kuviteltuja.

II LUKU.

Nyt viimeinkin on oppikausi päättynyt! Viola on lähes 16 vuotta vanha. Kardinaali sanoo, että on tullut aika, jolloin uusi nimi on kirjotettava Kultaiseen Kirjaan, mikä kuuluu taiteen ja laulun lapsille. Mutta mitä osaa näytellen? — kenen taideluomalle hän on antava muodon ja ruumistuksen? Ah, se on salaisuus! Huhuja käy, että tyhjentymätön Paisiello aikoo luoda jonkun uuden nerontuotteen alottelijan tervehdykseksi näyttämölle. Toiset väittävät, että Violan vahvin puoli on huvinäytelmä ja että Cirnarosa[10] ahkerasti työskentelee uutta "Matrimonio Segretoa" valmistellen. Mutta sillävälin sattuu neuvotteluissa joku seisahdus. Näkyy, että kardinaali on huonolla tuulella. Hän on sanonut julkisesti — ja ne sanat ovat pahaenteisiä: "Tyttö hupsu on yhtä hullu kuin isänsä — hän pyytää ihan mahdottomia." Neuvottelu seuraa neuvottelua — kardinaali puhuu yksityisesti hyvin vakavasti lapsiraukan kanssa — kaikki turhaan. Napoli on uteliaisuudesta ja arvailemisesta pyörällään. Lukutunti päättyy riitaan, ja Viola tulee kotiin ärtyisenä ja alakuloisena; hän ei tahdo näytellä — hän on peruuttanut sitoumuksensa.

Pisani, joka oli liian kokematon älytäkseen näyttämön kaikkia vaaroja, oli ihastunut siihen ajatukseen, että ainakin yksi hänen nimeään kantava tulisi lisäämään hänen taiteensa mainetta. Tytön omituisuus pahotti häntä. Mutta hän ei sanonut mitään — hän ei koskaan sanoin nuhdellut — vaan turvautui viuluunsa. Oi uskollinen viulu, kuinka kauheasti sinä toruit! Se vinkui — se murisi — se ähkyi — se ulvoi. Ja Violan silmät täyttyivät kyyneleillä, sillä hän ymmärsi sitä kieltä. Hän hiipi äitinsä luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, ja kun Pisani keskeytti soittonsa, kas! sekä äiti että tytär itkivät. Hän tuijotti heihin kummissaan ja sitten, ikäänkuin hän olisi tuntenut olleensa liian ankara, hän taas haki kumppaniltaan apua. Ja nyt olisitte luulleet kuulevanne metsän sinipiian laulavan kehtolaulua viihdyttääkseen pahankurista vaihdokasta, jonka se on ottanut omakseen. Sulavina, vienoina, hopeisina tulvailivat säveleet lumotusta jousesta. Itsepintaisinkin murhe olisi unohtunut kuuntelemaan, ja ajoittain tuli sekaan rajuja ilonääniä kuin naurua, mutta ei kuolevaisen naurua. Tämä oli yksi paraimmin onnistuneista aarioista hänen lempi-oopperastaan, missä sireeni laulaa aallot ja vihurit uinumaan. Taivas tietää, mitä sitten olisi seurannut, mutta hänen kätensä estettiin. Viola oli heittäytynyt hänen syliinsä ja suuteli häntä, silmät onnesta loistaen kuin auringon pilvistä pilkistäessä. Juuri tällä hetkellä avautui ovi — kardinaalilta kutsu — Violan täytyi heti lähteä hänen ylhäisyytensä puheille. Hänen äitinsä meni mukaan. Kaikki tuli sovituksi ja päätetyksi: Viola sai tahtonsa täytetyksi ja valitsi mieleisensä oopperan.

Oi te tylsät Pohjolan kansat riitoinenne ja markkinatouhuinenne, te ette saata arvata millainen elämä nousi soitannollisessa Napolissa, kun levisi huhu uudesta oopperasta ja uudesta laulajasta. Mutta kenen oli ooppera? Ei mikään kabinettijuoni ole sen salaisempi ollut. Pisani tuli eräänä iltana kotiin teatterista nähtävästi vihoissaan ja kiihdyksissään. Voi korviasi, jos silloin olisit kuullut viulua! Hänet oli toistaiseksi erotettu toimestaan. He pelkäsivät, että uusi ooppera ja tyttären ensi esiintyminen primadonnana olisi liikaa hänen hermoilleen. Voi silloin hänen soittoaan! Sireenien ja kostottarien äänistä tuli sellainen sekamelska, ettei moista ole kuultu. Tulla syrjään sysätyksi ja juuri siksi illaksi, jolloin hänen lapsensa esiintyisi, jonka laulu oikeastaan oli hänestä vuotanut ulos — syrjäytetyksi jonkun uuden kilpailijan tähden — se oli liikaa soittajan lihalle ja verelle. Ensimäisen kerran hän sanoin puhui asiasta ja kysyi totisesti — sillä sitä kysymystä viulu, olipa se kuinka kaunopuhelias, ei voinut selvästi esittää — mikä oli oleva ooppera ja mikä hänen näyteltävänsä osa. Ja Viola yhtä totisesti vastasi luvanneensa kardinaalille olla sitä ilmaisematta. Pisani ei sanonut mitään vaan katosi viuluinensa ja kohta kuultiin tasakatolta (minne soittaja toisinaan pakeni ollessaan hyvin huonolla tuulella) kumppanin vinkuvan ja huokaavan kuin olisi sen sydän murtunut.

Pisanin tunteet eivät paljon pinnalla näyttäytyneet. Hän ei ollut noita helliä hyviä isiä, joiden lapset aina leikkivät polven eessä; hänen sielunsa oli niin peräti taiteessaan kiinni, että kotielämä liukui hänen ohitsensa melkein kuin se olisi ollut unta ja sydän olemassaolon varsinainen muoto ja ruumis. Henkilöt, jotka paljon viljelevät ajattelua, ovat usein tällaisia. Matematikkojen hajamielisyys on tullut sananparreksi. Kun kuuluisan ranskalaisen filosofin huoneesen palvelija syöksyi huutaen: "Tuli on talossa irti, herra!" — niin viisas jatkaen problemiensa tutkistelua virkkoi: "Mene sanomaan rouvalle, hupsu! Minäkö sekaantuisin talousasioihin?" Mutta mitä on matematikka soittoon verraten — soittoon, joka ei ainoastaan sävellä oopperoita vaan pelaa viulua! Tiedättekö mitä kuuluisa Giardini sanoi, kun joku oppilas kysyi, kuinka kauan kestäisi oppia soittamaan viulua! Kuulkaa ja hämmästykää te, jotka haluatte käännellä sitä jousta, jonka suhteen Odysseun jousenjännitys oli vain leikintekoa: "12 tuntia päivässä 20 vuoden kuluessa." Voiko siis ihminen, joka soittaa viulua, aina leikkiä pienokaistensa kanssa? Ei Pisani! Usein lapsuuden tarkassa epäluuloisuudessa oli Viola raukka hiipinyt ulos huoneesta itkemään sitä ajatusta, ettet sinä isä häntä rakastanut. Ja kuitenkin kaiken tämän ulkonaisen taiteilijan hajamielisyyden takana virtaili yhtä suuri luontainen hellyys ja kasvaessaan vanhemmaksi uneksija oppi uneksijaa ymmärtämään. Mutta nyt hän itse oli koko kunniasta erotettu — kielletty tervehtimästä tyttärensä maineen nousua! Ja tytär itse oli mukana salaliitossa häntä vastaan! Terävämpi kuin käärmeen pistos oli se kiittämättömyys ja terävämpi kuin käärmeen pistos oli viulun nuhteleva ruikutus.

Ratkaiseva hetki on tullut. Viola on lähtenyt teatteriin äitinsä mukana. Pahastunut soittaja on jäänyt kotiin. Gionetta syöksyy huoneesen — kardinaalin vaunut ovat ovella — padronea (isäntää) on lähetetty noutamaan. Hänen täytyy heittää viulunsa — täytyy pukea ylleen kirjailtu takkinsa pitsihihoineen. Tässä kaikki on joutuin, joutuin! Ja nopeasti vierivät vaunut ja mahtavana istuu ajaja ja komeasti orhit ravaavat. Pisaani raukka hämmentyy ja istuu kiusallisen epätietoisena. Hän saapuu teatteriin — astuu alas pääovelle, kääntyilee ja katselee ympärilleen — jotakin puuttuu. Missä on viulu? Voi! hänen sielunsa, hänen äänensä, hänen oma itsensä on jäänyt pois! Pelkkää konetta kulettavat palvelijat ylös portaita ja pitkin käytäviä kardinaalin aitioon. Mutta silloin, mikä häntä kohtaa! Näkeekö hän unta? Ensimäinen näytös on loppunut (häntä ei lähetetty noutamaan, ennenkuin onnistuminen oli taattu) ensimäinen näytös on kaiken ratkaissut. Hän tuntee sen siitä sähköisestä joukkotunteesta, mikä kaikilla sydämillä on yhteisenä suuressa kuulijakunnassa. Hän tuntee sen joukon henkeäpidättävästä äänettömyydestä — hän tuntee sen vielä kardinaalin sormenkohotuksesta. Hän näkee Violansa näyttämöllä silkissä ja jalokivissä loistavana — kuulee hänen äänensä, joka värähtelee kautta tuhansien sydänten! Mutta näytelmä — osa — soitto! Sehän on hänen toinen lapsensa — hänen kuolematon lapsensa — hänen sielunsa henkilapsi — monen vuoden pitkällisen ja tuskallisen sielun ponnistuksen hedelmä — hänen nerontuotteensa — hänen oopperansa — Sireeni.

Tämä siis oli se salaisuus, joka niin oli häntä sapettanut. Tämä oli ollut syynä riitaan kardinaalin kanssa — tätä ei saanut ilmottaa, kunnes menestys olisi voitettu ja tytär liittänyt isän voitonriemun omaansa.

Ja tuossa hän seisoo, Viola — ja jokainen sielu notkistaa itsensä hänen eteensä — ihanampana kuin itse sireeni, jonka hän on loihtinut esiin sydämen syvänteistä. Oi ponnistuksen kauan viipynyt suloinen palkinto! Missä onkaan päällä maan sellaista riemua, minkä nero tuntee, kun se viimeinkin salatusta sopestaan saa astua valoon ja maineesen.

Hän ei ääntänyt — hän ei liikahtanut — hän seisoi kivettyneenä hengittämättä — kyynelten poskilta valuessa: mutta aika ajoittain hänen kätensä hapuilivat ympäriltä, koneellisesti etsien uskollista soittokonetta. Miksei se ollut tässä ollakseen osallisena hänen voitostaan?

Viimeinkin esirippu laskeutui, mutta ah! sitä suosionosotusten myrskyä. Kuin yhtenä miehenä nousi kuulijakunta ja yhteen ääneen huudettiin kallis nimi. Viola tuli takaisin vavisten ja kalpeana — ja näki koko joukossa vain isänsä kasvot. Yleisö seurasi kosteata silmänluontia ja luki tyttären ajatuksen ja tarkotuksen. Vanha hyvä kardinaali työnsi Pisania eteenpäin. Hurja soittaja! Tyttäresi on sinulle antanut enemmän takaisin kuin elämän, minkä sinä hänelle annoit!

"Viuluraukkani", sanoi hän pyyhkien silmiään, "nyt he eivät enää tule sinulle viheltämään!"

III LUKU.

"Sellaisten vastakkaisten vaikutinten — tulen ja jään, naurun ja kyyneleitten, pelon ja toivon — välillä petollinen nainen —"

Vaikka sekä laulajan että oopperan menestys oli ollut täydellinen, oli kuitenkin ensimäisessä näytöksessä ja ennen Pisanin tuloa ollut hetki, jolloin vaaka oli hyvin täpärällä. Siinä köörilaulu oli täynnä kaikkia säveltäjän omituisuuksia. Ja kun tämä äänten pyörrevirta vaahtosi ja kuohui ja raasteli korvaa ja aistia kaikilla äänivivahduksillaan, tunsi kuulijakunta yhtaikaa, että ooppera oli Pisanin työtä. Sille oli annettu nimi, joka tähänasti oli estänyt tekijää arvaamasta, ja alkusoitto, joka oli ollut säännöllistä ja viehättävää, aiheutti, että yleisö oli keksivinään suosikkinsa Paisiellon teoksen. Tottuneina nauramaan ja halveksimaan Pisanin pyrkimystä säveltäjäksi tuntui heistä nyt kuin heitä olisi vedetty nenästä ja viekotettu taputtamaan käsiään alkusoitolle ja ensimäisille näytöksille. Pahaenteinen humina kuului yli salin — laulajat ja orkesteri — jotka niinkuin ainakin sähköisesti tunsivat yleisön mielialan — tulivat itsekin hermostuneiksi ja pelästyivät; heiltä puuttui se tarmo ja tarkkuus, joka yksin olisi voinut kannattaa outoa soittoa.

Teatterissa on aina uudella tekijällä monta vastustajaa — puolue, joka on voimaton, kun kaikki käy hyvin, mutta se väijyy uhkaavana sitä hetkeä, jolloin sattuu joku häiriö marssissa menestyksen määrään. Kuului vihellys tosin vain pieni, mutta kaikkien kättentaputusten vaikeneminen näytti merkitsevän sellaisen hetken tuloa, jolloin vastenmielisyys olisi kaikkiin tarttunut. Hengähdyskin voi panna lumivyöryn liikkeelle. Siinä kriitillisessä hetkessä Viola, sireenien kuningatar, astui ensi kerran esiin merenäärisestä luolastaan. Hänen tullessaan etualalle näyttämöä, tilaisuuden uutuus, kuulijakunnan jäähdyttävä välinpitämättömyys — jota ei edes niin merkillisen kauneuden näkeminen heti saanut haihdutetuksi — kateellisten laulajakumppanien kuiskeet näyttämöllä, valaistuksen kirkkaus ja vielä — enempi kuin mikään muu — äskeinen vihellys, joka kuului ennen hänen tuloaan — kaikki tämä sai hänen lahjansa kivettymään ja tukahutti hänen äänensä. Ja sen sijaan että hänen olisi nopeasti pitänyt kaiuttaa mahtavan tervehdyksen, niin kuninkaallinen Sireeni muuttui vapisevaksi tytöksi, joka kalpeana ja mykkänä seisoi noiden lukemattomien silmien ankaran kylmän katseen edessä.

Sillä hetkellä kun hän jo oli pyörtymäisillään — kun hän yli äänettömän joukon loi aran, rukoilevan silmäyksen — huomasi hän eräässä aitiossa lähellä näyttämöä kasvot, jotka heti kuin taikavoimalla tekivät hänen mieleensä vaikutuksen, jota hän ei koskaan voinut selittää eikä unohtaa. Se herätti epämääräisen haavemaisen muiston, ikäänkuin hän ennen jo olisi nähnyt ne noissa päiväunelmissa, jotka hänelle lapsuudesta asti olivat tavallisia. Hän ei voinut kääntää katsettaan noista kasvoista ja hänen katsellessaan kauhu ja kylmyys, mikä äsken oli hänet vallannut, hävisi kuni sumu auringon tieltä.

Noissa tummissa loistavissa silmissä uhkui häntä vastaan niin paljon lempeätä rohkaisua, säälivää ja kunnioittavaa ihailua, niin paljon varottavaa ja vahvistavaa ja innostavaa, että jokainen — näyttelijä tai muu esiintyjä — joka joskus on huomannut, minkä vaikutuksen hänen mieleensä tekee yksikin vakava ja hyvänsuopa silmäys siitä kuulijakunnasta, jota on puhuteltava ja puolelleen taivutettava — hän helposti käsittää, kuinka intoa sytyttävä muukalaisen silmäys ja hymyily oli alottelijalle.

Ja laulajan katsellessa ja punan palatessa sydämestä kasvoille, nousi muukalainen puoleksi, ikäänkuin muistuttaakseen yleisöä osottamaan kohteliaisuutta noin nuorelle, kauniille olennolle, ja niin pian kuin hän antoi merkin, seurasivat muut hänen esimerkkiään yleisellä kättentaputuksella. Sillä tämä muukalainen oli itsekin huomattava henkilö ja hänen äskeinen saapumisensa Napoliin oli yhtä suurena puheenaiheena kaupungissa kuin uusi ooppera. Ja sitten kun taputus lakkasi — kirkkaana, täyteläisenä ja kahleettomana — kuin maan tomusta vapautuneen hengen — kaikuivat sireenin tenhoisat säveleet ilmoille. Siinä tuokiossa Viola unohti joukon, unohti uhkapelin, koko maailman,— paitsi sen haavemaailman, jota hän nyt hallitsi. Oli ikäänkuin vieraan läsnäolo vielä enemmän olisi korottanut sitä harhatunnetta, jossa taiteilija ei tiedä muusta kuin taiteensa alueista. Laulaja tunsi kuin tuo tyyni otsa ja nuo loistavat silmät olisivat hänelle suoneet ennen tuntemattomia voimia ja kuin hänen etsiessään ilmaisua vieraan läsnäolon aiheuttamille oudoille tunteille tuo olento itse olisi hänelle kuiskannut laulun ja säveleet.

Vasta kun kaikki oli ohi ja hän näki isänsä ja tunsi hänen ilonsa, vasta silloin tämä lumous hävisi ja antoi sijaa suloisemmalle, kodin ja tyttären ilolle. Kuitenkin vielä kääntyessään näyttämöltä hän tahtomattaan katsahti taaksensa ja vieraan rauhallinen ja miltei kaihomielinen hymyily syöpyi hänen sydämeensä — elääkseen siellä — ja herätäkseen hajanaisten muistojen kera, puoleksi mieluisten, puoleksi tuskallisten.

Älkäämme viipykö hyvän kardinaalin onnitteluissa. Hän sanoi hämmästyneensä huomatessaan, että hän itse ja koko Napoli tähänasti olivat erehtyneet taidemaussaan — ja vielä enemmän hämmästyneensä tavatessaan itsensä ja koko Napolin yhdessä erehdystään tunnustamassa — jättäkäämme syrjään hurmautuneet ihailun kuiskeet, jotka suhisivat laulajattaren korvissa, kun hän hunnutettuna vaatimattomassa puvussaan pakeni läpi herrojen parven, joka täytti kaikki käytävät näyttämön takana, sivuuttakaamme isän ja lapsen armaan syleilyn, heidän paluumatkansa tähtien valaisemia katuja pitkin kardinaalin vaunuissa; älkäämme pysähtykö kertomaan hyväsydämisen yksinkertaisen äidin kyyneleistä ja huudahduksista. Katsokaamme heitä, kun he ovat palanneet tuttuun huoneesen — kuinka vanha Gionetta häärii illallisen laitossa — kuinka Pisani ottaa viulunsa laatikosta ja ilmottaa kaiken tapahtuneen älykkäälle kumppanille, kuulkaamme äidin matalaa englantilaista naurua! Mutta Viola, sinä kummallinen lapsi, miksi istut yksinäsi, nojaten päätäsi kaunokätösiisi ja kiinnittäen silmäsi ulos avaruuteen? Ylös, nouse! Jokainen soppi tänään hymyilköön kodissa!

Ja onnellinen seura siinä istui vaatimattoman pöydän ääressä. Itse Lukullus olisi voinut kadehtia noita kuivattuja viinirypäleitä ja maukkaita sardiineja ja vanhaa lacrima-viiniä, kunnon kardinaalin lahjaa.

Korkeaselkäisessä nojatuolissa lähellä soittajaa oli viulu, myöskin ikäänkuin osallisena juhla-ateriasta. Sen kunniakas vernissoitu naama loisti lampunvalossa, mutta sen äänettömyydessä oli pahankurinen äkeys, kun sen mestari joka suupalan välissä kääntyi puhumaan sille jostakin, mikä oli jäänyt kertomatta. Äiti rakas istui liikutettuna katselemassa voimatta syödäkään pelkästä ilosta, mutta äkkiä hän nousi ja laski säveltäjän otsalle laakeriseppeleen, jonka hän ennakolta oli valmistanut onnellisessa aavistuksessa, ja Viola, joka istui veljensä, viulun, toisella puolella, järjesteli seppelettä ja silitteli isänsä kiharoita kuiskaten "Caro padre, isäkulta, ethän enää anna hänen minua torua!"

Silloin Pisani parka neuvottomana molempien lastensa keskellä, viinin ja voiton hämmentämänä kääntyi nuoremman lapsensa puoleen naiivilla ja hullunkurisella ylpeydellä: "En tiedä kumpaa enempi kiittää. Sinä lapseni annoit minulle niin paljon iloa — minä olen niin ylpeä sinusta ja itsestäni — mutta hän ja minä, miesrukka, me olemme monasti yhdessä onnettomuutta kärsineet."

Violan uni oli rauhaton, niinkuin luonnollista. Turhamielisyyden ja voiton hurmaus ja onnen tunne tuottamastaan onnesta, kaikki tämä oli nukkumista ihanampi. Mutta kuitenkin siitä uudelleen ja yhä uudelleen hänen ajatuksensa liitelivät noihin kummitteleviin silmiin, tuohon hymyilyyn, johon ainiaaksi liittyi ensimäisen voitonilon ja onnen muisto. Hänen tunteensa tällä hetkellä olivat sangen omituiset — niinkuin hänen luonteensakin. Ne eivät olleet tytön tunteita, jonka sydän ensimäisen silmänluonnin koskettamana huokailee ensi lemmen tuttua ja luonnollista säveltä. Se ei ollut varsin ihailukaan, vaikka ne kasvot, jotka kuvastuivat mielikuvien lentävän virran jokahiseen aaltoon, olivat harvinaisen ihanat ja majesteetilliset. Eikä se ollut mieltymistä ja ihastusta, minkä vieras oli jättänyt jälkeensä, se oli inhimillinen kiitollisuuden ja ilon tunne, johon sekottui jotain muutakin, salaperäistä, kammottavaa. Totisesti hän oli nähnyt ennen nuo piirteet, mutta milloin ja missä? Ainoastaan silloin kun hänen ajatuksensa olivat koettaneet kuvitella tulevaisuutta ja kun kaikista yrityksistä huolimatta kukkakaunoisen ja päivänpaisteisen elämän sijasta kylmä ja pimeä aavistus oli noussut eteen ja saanut hänet säikähtymään syvimmässä sydämessään. Siinä oli jotakin löytynyt, mitä hän kauan oli turhaan etsinyt levottomalla kaipuullaan ja epämääräisillä haaveiluillaan vähemmän sydämellä kuin ajatuksella; ei niinkuin nuorukainen löytää tulevan rakastettunsa vaan pikemmin niinkuin tutkija, kauan etsittyään avainta johonkin tieteelliseen totuuteen, näkee sen tuikahtelevan edessään, kutsuillen, väistyillen, viekotellen ja taas kadoten. Lopuksi hän vaipui levottomaan uneen, jota häiritsivät rumat muodottomat haamut. Hän havahti, kun aurinko pilviautereitten takaa hämäränä pilkisti huoneesen, ja hän kuuli isänsä taas jo varhain palanneen vanhaan toimeensa ja kumppanistaan tuovan ilmoille pitkän kaihomielisen, suruisan säveleen, niinkuin kuolinmessun vainajalle.

"Mutta miksi", kysyi hän astuessaan alakertaan, "miksi, isä, on soittosi niin murheinen eilisillan riemun jälkeen?"

"En tiedä, lapseni. Aioin olla iloinen ja sepittää aarian sinun kunniaksesi, mutta se on itsepäinen kumppani tämä — ja hän tahtoi tällaista."

IV LUKU.

Pisanin tapana oli, milloin virkatoimet eivät erityisesti vaatineet hänen aikaansa, käyttää yhtä osaa päivällistunnistaan nukkumiseen, mikä tapa ei niin paljon johtunut mukavuudenhalusta kuin välttämättömyydestä, koska hän öisin niin vähän nukkui. Ja keskipäivä ei muuten soveltunutkaan Pisanille säveltämiseen tai soittamiseen. Hänen neronlahjansa muistutti lähdettä, joka aamuin ja illoin on täysi, yöllä ylitsevuotava ja puolipäivän ajoissa aivan kuiva. Tuona aikana, jolloin hänen puolisonsa useimmiten lepäsi, Signora tapasi pistäytyä tekemässä pieneen talouteen tarvittavia ostoksia tai nauttimaan pientä virkistystä juttelemalla naistuttujensa kanssa — kuka nainen ei sitä tekisi? Ja nyt, loistavan voiton jälkeisenä päivänä, kuinka paljon onnitteluja hän tulisikaan saamaan!

Tänä aikana oli Violan tapana istua talonoven ulkopuolella kattoverhon alla, joka suojeli auringolta sulkematta näköalaa; siellä nytkin näkisitte hänen istumassa, piirustuskirja polvellaan, johon hän tuon tuostakin huolimattomasti katsahti. Viiniköynnökset kiertelivät säleittensä ympäri pihtipielissä hänen takanaan ja hitaasti liikkuivat hohtavat valkopurjeet merellä hänen edessään.

Hänen näin istuessaan pikemmin uneksivana kuin ajattelevana tuli Posilipolta päin astellen mies hitain askelin ja alasluoduin kasvoin. Hän kulki ihan talon vieritse ja Viola nostaen silmänsä hätkähti pelästyen tuntiessaan muukalaisen. Tahtomattaan päästi hän huudahduksen ja mies kääntyi, näki hänet ja pysähtyi.

Hän seisoi tuokion ajan tytön ja kimmeltävän meren välillä, liian vakavana ja hienona yrittääkseen mielistelyä, ja katseli vaieten punastuvia kasvoja ja nuorta hentoa olentoa edessään. Viimein hän puhui.

"Oletko onnellinen, lapseni", virkkoi hän melkein isällisellä äänellä, "siitä unesta, joka on edessäsi? Kuudentoista ikäisestä kolmeenkymmeneen on kättentaputusten soitto oleva suloisempaa kuin se soitto, minkä kielesi voi esittää!"

"En tiedä", vastasi Viola viivähdellen mutta rohkaistuen siitä lempeästä äänenpainosta, millä häntä puhuteltiin. "En tiedä olenko onnellinen nyt, mutta olin eilen illalla. Ja minä tunnen myöskin, teidän ylhäisyytenne, että minun on teitä kiittäminen, vaikka te tuskin tiedätte mistä."

"Sinä erehdyt", sanoi herrasmies hymyillen, "minä tiedän kyllä, että autoin ansaittua onnistumistasi, mutta sinä et tiedä, millä tavalla. Ja sanonpa mistä syystä sen tein: koska näin sydämessäsi jalomman halun kuin naisellisen turhamaisuuden. Tytär minua miellytti. Ehkä mieluummin olisit suonut, että olisin laulajaa ihaillut?"

"Hyvä, uskon sinua. Ja nyt, koska me näin olemme tavanneet toisemme, niin pysähdyn sinua neuvomaan. Kun ensi kerran menet teatteriin, on jaloissasi kaikki nuoret Napolin keikarit. Lapsi rukka! Liekki, joka huikaisee silmiäsi, voi kärventää siipiäsi! Muista, että ainoa arvonanto, joka ei tahraa, on sellainen, jota et saa noilta keikareilta. Ja mitkä lienevätkin tulevaisuuden unelmasi — ja minä näen puhutellessani sinua, kuinka häilyvät ne ovat ja villit — täyttykööt ainoastaan ne, jotka keskittyvät kotilieden ympärille."

Hän vaikeni Violan poven noustessa nutun alla. Ja luonnollisten ja viattomain tunteitten tulvaillessa hän huudahti, käsittäen neuvon vakavuuden, vaikka olikin italialainen:

"Ah, teidän ylhäisyytenne, ette tiedä, kuinka kallis minulle tämä koti nyt jo on. Ja isäni — ilman häntä ei voisikaan olla minulla kotia, signor."

Syvä alakuloinen varjo laskeutui vieraan kasvoille. Hän loi silmänsä hiljaiseen taloon viinilehvästön peitossa ja käänsi ne taas nuoren näyttelijättären eloisiin henkeviin kasvoihin.

"Hyvä", sanoi hän. "Vilpitön sydän on itsellensä paras opas ja niinpä jatka ja menesty! Hyvästi kaunis laulaja."

"Hyvästi, teidän ylhäisyytenne, mutta" — ja joku vastustamaton — hätäinen, epämieluinen pelon ja toivon tunne — pakotti häntä kysymään:

"Niinkö tosiaan!" Ja Violan sydän lysähti umpeen: näyttämön runollisuus oli mennyttä.

"Kenties", sanoi vieras kääntyen ja hiljaa kädellään koskettaen hänen kättään, "kenties ennenkuin taas tapaamme toisemme, olet saanut kärsiä — olet tuntenut ihmiselämän ensimäisiä katkeria suruja — tuntenut, kuinka vähän maineen ruusut voivat korvata mitä sydän menettää. Mutta ole rohkea äläkä alistu — ei edes sille, mikä näyttää hurskaalta surulta.

"Tarkasta tuota puuta naapurin puutarhassa. Katso, kuinka se kasvaa vääränä ja mutkaisena. Tuuli toi kalliorotkoon siemenen, josta se lähti kasvamaan. Talojen ja kivien peitossa tukahtumaisillaan, luonnon ja ihmisen hylkimänä, on sen elämä ollut ainaista taistelua vapauden puolesta — vapauden, joka sille on elinehto ja pääperuste. Sinä näet kuinka se on vääntynyt ja oksittunut, kuinka se on yhdessä kohdin tavatessaan esteen tehnyt työtä ja ponnistellut saadakseen runkonsa ja oksansa viimeinkin kirkkaan taivaan valoon. Mikä on ylläpitänyt sitä kautta kaikkien syntymän ja olosuhteiden asettamien vaikeuksien? Miksi sen lehdet ovat yhtä vihreät ja kauniit kuin viiniköynnöksen takanasi, joka kaikkine haaroinensa voi juoda täyttä päivänvaloa? Lapseni! syy on siinä vaistossa, joka sitä pakotti taistelemaan — taistelu valon puolesta raivasi lopulta tiensä valoon. Niin jokainen urhea sydän, kaikissa kohtalon vaikeissa käänteissä ja murheiden tullessa kääntyköön aina aurinkoon, pyrkiköön taivasta kohti! Siitä lähtee vahvalle tietoa ja heikolle onnea. Ennenkuin taas tapaamme toisemme, tulet sinä luomaan murheisia ja raskaita silmäyksiä noihin hiljaisiin oksiin ja kun kuulet lintujen niiltä laulavan ja näet päivänpaisteen kallioiden ja kattojen välistä leikkivän sen lehvissä, niin ota vaarin siitä opetuksesta, jonka Luonto antaa ja pyri pimeyden puhki valoon!"

Puhuessaan hän hitaasti asteli eteenpäin ja jätti Violan ihmettelemään — vaieten murehtimaan tulevan onnettomuuden hämärää ennustusta, ja kuitenkin kaikessa surussaankin tuntemaan hurmausta. Tahtomattaan seurasivat hänen silmänsä poistuvaa — tahtomattaan hän ojensi kätensä ikäänkuin sillä liikkeellä kutsuakseen häntä takaisin. Hän olisi antanut maailman aarteet nähdäkseen hänen palaavan — kuullakseen vielä kerran hänen matalaa tyyntä hopeista ääntään — tunteakseen vielä kerran hänen kätensä vienoa kosketusta. Niinkuin kuutamo pehmentää ja kaunistaa joka sopen, johon se sattuu, niin oli hänen läsnäolonsa ollut — niinkuin kuutamo häviää ja esineet taas saavat entisen ruman ja ikävän näkönsä — niin hänkin näkyvistä poistui — ja ulkonainen näköala tuntui heti jokapäiväiseltä.

Muukalainen kulki edelleen viehättävää tietä myöten, joka viimein johti vastapäätä yleisiä puistoja oleville palatseille ja kaupungin väkirikkaampiin osiin.

Joukko nuoria veltostuneita hovimiehiä oli keräytynyt erään talon edustalle, joka oli avoinna ajan mielihuvitusta varten — varakkaampien ja ylhäisempien pelaajien kokouspaikka. He antoivat tietä ja kohteliaasti kumartaen hän astui heidän ohitsensa.

"Totta tosiaan", sanoi yksi, "eikö tuo ole rikas Zanoni, josta koko kaupunki puhuu?"

"Sanotaan — kutka sanovat? — Kuka siitä vastaa? Hän ei ole ollut montakaan päivää Napolissa enkä minä ole tavannut ketään, joka tietäisi mitään hänen syntymäpaikastaan, hänen suvustaan tai — mikä on tärkeintä — hänen omaisuudestaan."

"Se on totta; mutta hän saapui komeassa aluksessa, jonka sanottiin olevan hänen omansa. Katsokaa — ei, se ei näy tästä — mutta se on tuolla lahdessa ankkuroituna. Pankkiirit, joiden kanssa hän on tekemisissä, puhuvat suurella kunnioituksella hänen sijottamistaan rahasummista."

"ltäisestä väylästä. Palvelijani kuuli muutamalta merimieheltä, että hän on monta vuotta asunut Intian sisäosissa."

"Oho, olen kuullut kerrottavan, että Intiassa noukitaan kultaa kuin pikkukiviä ja että siellä on lintuja, jotka rakentavat pesänsä jalokivistä houkutellakseen luokseen hyönteisiä. Mutta tässä tulee pelurien prinssi, Cetoxa; olen varma siitä, että hän jo on tehnyt tuttavuutta nuoren rikkaan herran kanssa; hänellä on sama vetovoima kultaan kuin magnetilla teräkseen. No, Cetoxa, mitä uutta signor Zanonin dukaateista?"

"Niin, ystäväni Zanoni aikoo lähteä Roomaan vähäksi aikaa. Palatessaan on hän luvannut tulla luokseni jonakin päivänä illalliselle ja silloin esitän hänet teille ja Napolin parhaalle seurapiirille. Diavolo! hän on mitä viehättävin ja älykkäin herrasmies."

"Hyvä Belgioso, mikään ei olisi käynyt luonnollisemmin. Hän halusi saada aition San Carlossa, mutta tarvitseeko minun sanoa, että joka nurkka oli vallattu uutta oopperaa odotettaessa — ja miten mainio se olikaan! kuka olisi sitä odottanut tuolta perhanan Pisanilta! Ja uusi laulaja sitten! niitä kasvoja ja sitä ääntä — ah! Minä sain kuulla, että Zanoni halusi kunnioittaa Napolin taidetta, ja niinkuin ainakin osotan kohteliaisuutta eteville vieraille, lähetin tarjoomaan aitioni hänen käytettäväkseen. Hän suostuu tarjoukseen — minä pidän hänelle seuraa näytösten väliaikoina — hän on ihastuttava — hän pyytää minua illalliselle. Mikä palveluskunta hänellä on! Me istumme myöhään — minä kerron hänelle kaikki Napolin uutiset — tulemme hyviksi ystäviksi — hän vaatii minua ottamaan tämän jalokiven ennenkuin eroamme — se on vain pikkuasia, sanoo hän — mutta kultasepät arvioivat sen 5000 pistoolin[11] hintaiseksi — iloisin ilta, mikä minulla on ollut kymmeneen vuoteen."

"Signor, kreivi Cetoxa", sanoi muuan arvokkaan ja totisen näköinen mies, joka oli tehnyt ristinmerkin pari kolme kertaa napolilaisen kertoillessa. "Ettekö te tunne niitä omituisia huhuja, joita käy tästä henkilöstä, ja ettekö pelkää ottaa häneltä vastaan lahjaa, joka voi muassaan tuoda arveluttavia seurauksia? Ettekö te tiedä, että häntä sanotaan noidaksi — että hänellä on 'paha silmä'[12] että —"

"Olkaa hyvä ja säästäkää meiltä vanhanaikaiset taikauskonne", keskeytti Cetoxa halveksivasti. "Ne eivät enää ole muodissa, ei mikään muu nyt lyö leiville kuin skeptillisyys ja filosofia. Ja mitä muuten nämä huhut merkitsevät, jos niitä punnitaan? Ne johtuvat yksinomaan siitä, että joku 86-vuotias vanhus — aivan höpelö vanhuuttaan — juhlallisesti vakuuttaa nähneensä tämän saman Zanonin Milanossa 70 vuotta sitten (kun kertoja itse oli pieni poika) — vaikka Zanoni, niinkuin kaikki näette, on ainakin yhtä nuori kuin te tai minä, Belgioso."

"Mutta", sanoi totinen mies, "siinäpä se mysterio onkin. Vanha Avelli sanoo, ettei Zanoni näytä päivääkään vanhemmalta kuin milloin he tapasivat toisensa Milanossa. Hän sanoo, että silloinkin Milanossa — huomaa tämä — Zanoni toisennimisenä esiintyi samalla loistolla ja samalla salaperäisyydellä — ja että muuan vanha mies sielläkin muisti nähneensä hänet 60 vuotta aikaisemmin Ruotsissa."

"Turhia", vastasi Cetoxa, "samaa on sanottu silmänkääntäjä Cagliostrosta — pelkkiä satuja. Tahdon uskoa niitä, kun näen tämän timantin muuttuvan heinätukoksi. Ja muuten", lisäsi hän vakavasti, "pidän tätä etevää miestä ystävänä ja kuiskauskin hänen kunniaansa ja arvoansa vastaan tulee vastedes olemaan samaa kuin loukkaus minua kohtaan."

Cetoxa oli pelätty miekkailija ja oli keksinyt oman omituisen tuhoisan iskun. Vaikka totinen herra olisi ollut kuinka huolissaan kreivi Zanonin henkisestä tilasta oli hänellä yhtä suuri huoli omasta ruumiillisesta turvallisuudestaan. Hän kääntyi säälivästi silmäillen ja astui ylös portaita palatsiin.

"Ha, ha", naurahti Cetoxa. "Kunnon Loredano kadehti jalokiveäni. Herrat, te syötte tänään illallista luonani. Vakuutan teille, ettette koskaan tapaa älykkäämpää, seurallisempaa ja huvittavampaa henkilöä kuin on tämä kallis ystäväni, signor Zanoni."

V LUKU.

Ja nyt, seuraten tätä salaperäistä Zanonia, olen pakotettu jättämään hyvästit Napolille. Nouse taakseni, lukija, hippogryyfini selkään ja asetu mukavaan asentoon. Minä ostin satulan tuonnoin eräältä runoilijalta, joka rakastaa mukavuutta, ja se on uudestaan täytetty varsin sinua varten. No, sitten me nousemme ilmaan. Katso, kuinka me ratsastamme korkealla — katsele äläkä pelkää, hippogryyfit eivät koskaan kompastu, ja jokainen hippogryyfi Italiassa on taattu kulkuneuvo vanhanpuoleisille herroille. Katso alas ohikiitäviä maisemia. Tuolla kohoaa Aversa, jossa kerran oli Normannilaisen linna. Terve teille, viljapellot ja maanmainiot viinitarhat, terve teille oranssilehdot, ja terve te kaikki ihanat ketojen ja ahojen moniväriset kukkaiset! Pysähtyisimmekö Anxurin korkealle kalliolle, joka seisoo jättiläismäisenä vartijana eteläisen Lemmenmaan suojana? Ei, pois, pois! Mutta pidätä henkeäsi, kun liitelemme yli pontilaisten soiden. Kolkkous ja autius! Niiden ilkeät höyryt ovat verrattuina ohimentyihin puutarhoihin samaa kuin elämän karkea jokapäiväisyys sille sydämelle, joka on heittänyt luotaan rakkauden. Suruinen Kampanja, sinä aukeat eteemme majesteetillisessä murheessasi. Rooma, seitsenkukkulainen Rooma! Ota meidät vastaan niinkuin muisto matkasta väsyneen, ota meidät vaieten raunioittesi keskelle! Missä on matkustaja, jota etsimme? Hippogryyfi menköön ruohoa syömään: se rakastaa akantuksia, jotka kiertelevät murtuneita pilareita pitkin. Niin, tuossahan on Tiituksen kaariportti, sen kautta kulki jumaloitu Jerusalemin voittaja. Tuossa on Kolosseum, jossa gladiaattorit teurastivat toisiaan. Murhan muistomerkkejä! Kuinka köyhiä ajatuksia, kuinka alhaisia muistoja te herätätte, verraten niihin, jotka puhuvat sydämelle Fyyleen kukkuloilla ja Maratonin harmaalla kentällä! Me seisomme rikkaruohojen ja orjantappurapensaitten keskellä. Täällä, missä olemme, hallitsi Neero — tässä kaari kaaren päällä ja pilari pilaria kannattaen, kimmelsi maailmalle sen valtiaan palatsi, — Neeron Kultainen Talo. Kultainen Talo on hävitetty, mutta sen raunioille luonto istuttaa kukkiaan. Kas, miten sisilisko vahtii meitä aralla terävällä silmällään! Me häiritsemme sitä sen valtakunnassa.

Näiden autioiden[14] raunioiden keskellä on vanha keskiaikainen rakennus. Täällä asuu yksinäinen erakko. Malariakaudella paikkakunnan asukkaat pakenevat sairautta tuottavaa rämekasveikkoa, mutta hän, vieras ja muukalainen, hengittää turvallisesti ruttoista ilmaa. Hänellä ei ole ystäviä, ei tovereita, ei kumppaneita, paitsi kirjoja ja tieteellisiä koneitaan. Usein hänet nähdään kulkemassa ruohoisilla kallioilla tai kiertelemässä uuden kaupungin katuja, mutta hänen kasvoillaan ei ole oppineen hajamielistä, välinpitämätöntä ilmettä vaan silmänsä ovat tarkkaavaiset ja terävät ja näyttävät tunkeutuvan vastaantulijoiden sydämen syvyyteen. — Vanha mies, mutta ei heikko — suora ja muhkea kuin nuorukainen ainakin. Kukaan ei tiedä, onko hän rikas vai köyhä. Hän ei pyydä almua eikä anna, hän ei tee pahaa eikä näytä tuottavan mitään hyvääkään. Hän on mies, jolla ei näytä olevan mitään maailmaa ulkopuolellaan, mutta näkö usein pettää ja Tiede niinkuin Hyvyys elää suuressa Kaikkeudessa. — Tähän asuntoon astuu vieras ensimäinen. Se on Zanoni.

Te näette nämä molemmat miehet istumassa kahden hartaasti keskustellen. Monta pitkää vuotta on kulunut siitä, kuin he viimeksi tapasivat toisensa — ainakin ruumiillisesti, silmästä silmään. Mutta jos he ovat "tietäjiä", voi ajatus tavottaa ajatusta ja henki henkeä, vaikka valtameret erottaisivat muotoja. Itse kuolema ei viisasta poistuta. Sinä tapaat Plaaton, kun silmäsi kostuvat Faidonia lukiessasi.

He keskustelevat — antavat toisilleen tunnustuksia — loihtivat esiin menneisyyden ja herättävät sen eloon, mutta kuinka eri tavalla nämä muistot vaikuttavat kumpaankin! Zanonin kasvoilla vaihtuvat tunteiden ilmeet, vaikka niillä onkin tavallinen tyyneys. Hän on toiminut tuossa menneisyydessä, mutta hänen kumppaninsa tunteettomilla kasvoilla ei näy jälkeäkään siitä ihmisyydestä, joka ottaa osaa iloon ja suruun; menneisyys on hänelle niinkuin nykyisyyskin ainoastaan mitä luonto on viisaalle, mitä kirja tutkijalle — tyyni ja henkinen elämä — tutkimusala — mietiskelyn aihe.

Menneestä he kääntyvät vastaiseen. Ah, kahdeksannentoista vuosisadan lopulla näytti tulevaisuus miltei käsin kosketeltavalta — se kutoutui kaikkien ihmisten nykyisistä peloista ja toiveista.

Uuden vuosisadan kynnyksellä seisoi Ihminen, ajan esikoislapsi vanhan maailman kuolinvuoteen ääressä ja katseli Uutta Kehää, veripunaista, pilvien ja höyryjen peittämää, lieneekö se pyrstötähti vai aurinko. Katso, mikä jäinen syvä ylenkatse on vanhan miehen otsalla — ja mikä ylevä mutta liikuttava murhe Zanonin ihanilla kasvoilla. Katsooko kenties toinen halveksien taistelua ja sen päätöstä ja toinen kammoen ja säälien? Viisaus, joka ihmiskuntaa silmäilee, viepi ainoastaan kahteen tulokseen — sääliin tai inhoon. Joka uskoo muihin maailmoihin, voi tottua katselemaan tätä maallista kuin luonnontutkija muurahaiskeon tai puunlehden vallankumousta. Mitä on maa Äärettömyyden suhteen — mitä sen kestävyys Ikuisuuden suhteen! Oi kuinka paljon tärkeämpi on yhden ihmisen sielu kuin koko maapallon vaiheet! Taivaan lapsi ja kuolemattomuuden perillinen, kuinka sinä vielä kerran joltakin tähdeltä katselet takaisin muurahaiskekoon ja sen tapauksiin, Klodvigista Robespierreen, Noakista viimeiseen tuleen. Se henki, joka voi mietiskellä, joka elää ainoastaan järkimaailmassa, voi nousta omaan tähteensä sen Kalmiston keskeltä, jota Maaksi mainitaan, jo silloinkin, kun vielä Elämäksi kutsuttu Ruumisarkku savinen salpaa Ikielävän.

Mutta sinä Zanoni — sinä olet kieltäytynyt elämästä ainoastaan järjessäsi — sinä et ole sydäntäsi kuolettanut — suonesi vielä sykkivät kuolevaisten intohimojen sulosoiton mukaan — sinun vertaisesi ovat sinulle vielä jotakin lämpimämpää kuin ajatusaihe — sinä tahdoit katsella tätä vallankumousta sen kehdossa, jota tuulet järkyttävät — sinä tahdoit nähdä, kuinka maailman elementit kamppailevat läpi kaaoksen — sekasoan!

VI LUKU.

"Me söimme illallista erään akatemian jäsenen luona, joka oli aatelismies ja teräväpäinen henkilö." —

Eräänä iltana, useampia kuukausia viimeisen luvun aikamäärästä lukien oli Parisissa joukko ajan etevimpiä ja älykkäimpiä henkilöitä kokoontunut muutaman korkeasukuisen ja lahjakkaan ylimyksen luo. Miltei kaikilla läsnäolijoilla oli ajanmukaiset mielipiteet. Sillä niinkuin myöhemmin tuli aika, jolloin kansa oli kaikkein "epäkansallisinta", niin oli nyt sellainen aika, jolloin ei mikään ollut niin rahvaanmoista kuin ylimystö. Kaikkein hienoimmatkin herrat pakisivat yhdenvertaisuudesta ja sopottivat valistuksesta.

Huomattavimmista vieraista mainittakoon Condorcet, joka silloin oli maineensa huipulla, Preussin kuninkaan kanssa kirjeenvaihdossa, Voltairen likeinen tuttava, puolen Europan yliopistojen kunniajäsen — korkeasukuinen, hienotapainen, mielipiteiltään tasavaltalainen. Siellä oli myös kunnianarvoisa Malesherbes, "kansakunnan ilo ja epäjumala" — siellä oli lahjakas oppinut Bailly — politikoitsijaksi pyrkivä. Vietettiin "pikku-illallisia", joista kaikkien seurahuvien pääpaikka Parisi on niin kuuluisa. Keskustelu, niinkuin saattoi odottaa, liikkui kirjallisilla ja oppineilla aloilla, hienolla leikinlaskulla höystettynä. Monet vanhimman ja ylpeimmän aateliston naisista — sillä aatelisto oli vielä olemassa, vaikka sen päivät jo olivat luetut — olivat seuran viehättäväisyyttä lisäämässä ja heidän puoleltaan kuuluivat usein rohkeimmat päätelmät ja vapaimmat ajatukset.

Turha vaiva minun — turha vaiva meidän vakavalla kielellämme kunnollisesti tulkita niitä säkenöiviä nerokkaita sukkeluuksia, jotka lentelivät huulilta huulille. Mieliaineena oli nykyihmisten ylevämmyys vanhoihin kansoihin nähden. Condorcet puhui kaunopuheliaasti tästä asiasta ja — ainakin muutamien mielestä — vakuuttavasti. Että Voltaire oli suurempi kuin Homerus, sitä harva tahtoi kieltää. Terävää pilaa laskettiin siitä tylsästä lukeneisuudesta, joka pitää kaikkea vanhaa ehdottomasti erinomaisena.

"Mutta", sanoi komeileva markiisi de —— samppanjan vaahtoillessa, "vielä naurettavampi on se taikausko, joka pitää kaikkea käsittämätöntä pyhänä! Mutta älykkäisyys leviää, Condorcet; niinkuin vesi se etsii tasapintaa. Hiuskähertäjäni sanoi tänä aamuna: 'Vaikken ole tämän kummempi, niin minä en usko enempää kuin hienoin herrasmies'."

Ja silloin kaikkien joukossa — oppineiden ja hovilaisten ja tasavaltalaisten — syntyi sekava puhehälinä, jossa ei ollut muuta yhtenäisyyttä kuin ennustukset niistä mainioista asioista, joita "suuri vallankumous" olisi aikaansaava. Tästä asiasta puhui Condorcet vielä sulavammin kuin äsken.

"Ehdottomasti tulee tapahtumaan, että taikausko ja fanatismi jättävät paikkansa filosofialle. Kuninkaat sortavat personallisuutta, papit ajattelua. Ilman kuninkaita ihmiset ovat turvassa ja ilman pappeja on järki varmasti vapaa."

"Ja sitten", jatkoi Condorcet, "sitten alkaa Järjen Aikakausi! Yhtäläinen kasvatus — yhtäläiset valtionlaitokset — yhtäläinen rikkaus! Tiedon suurimmat esteet ovat ensiksi yhteisen kielen puute ja toiseksi olemassaolon lyhyys. Mutta ensinnäkin kun kaikki ihmiset ovat veljiä, miksei heillä olisi yhteinen kieli? Ja toiseksi on kasvimaailman elimistöjen Täydellisyys ilmeinen; olisiko luonto voimattomampi ajattelevan ihmisen jalompaa olemassaoloa turvaamaan ja täydentämään! Jo se seikka, että molemmat suurimmat syyt fyysilliseen turmeltumiseen häviäisivät, toiselta puolen ylenmääräinen rikkaus — toiselta puolen mitä kurjin köyhyys, se jo tulee välttämättä pidentämään tavallista elonaikaa. Lääketiede pääsee silloin arvoonsa sodan sijasta, joka on tappamisen taito; teräväpäisten jaloin harrastus tulee tarkottamaan taudin syiden keksimistä ja poistamista. Elämää, sen myönnän, ei voi tehdä ikuiseksi, mutta sitä voidaan miltei rajattomiin asti pitkittää. Ja niinkuin alempi eläin jättää voimansa sikiöilleen, niin ihminenkin on antava pojilleen perinnöksi parannetun elimistön, sekä henkisen että fyysillisen. Oi, sellaista täydellistymistä lähestyy meidän aikamme."

Kunnianarvoisa Malesherbes huokasi. Ehkä hän pelkäsi, että täydellistyminen ei tapahtuisi hänen ajallaan. Sievä markiisi de —— ja rouvasnaiset vielä kauniimmat loistivat vakaumusta ja iloa.

Mutta kaksi miestä siellä oli, jotka istuivat vierekkäin eivätkä ottaneet osaa yhteiseen keskusteluun. Toinen oli muukalainen, vastikään saapunut Parisiin, missä hänen rikkautensa, hänen lahjakkaisuutensa ja koko persoonansa jo oli tullut huomatuksi. Toinen oli vanha — lähemmä 70 — nerokas ja hyveellinen, urhoollinen ja kuitenkin huoleton Cazotte, kirjan Le Diable Amoureux tekijä.

Nämä kaksi haastelivat tuttavallisesti keskenään erillään muista ja ainoastaan silloin tällöin todisti hymyily, että he tarkkasivat yleistäkin keskustelua.

"Minusta teidän kasvojanne ei voisi unohtaa ja kuitenkin turhaan etsin niitä menneistä muistoista."

"Minä autan teitä. Palatkaa ajatuksissanne siihen aikaan, jolloin uteliaisuuden tai ehkä jalomman tiedonhalun johtamana pyritte päästäksenne Martines de Pasqualiksen salaperäiseen seuraan."

"Ei, mutta minä seurasin heidän menojansa ainoastaan nähdäkseni, kuinka turhaan he yrittävät elvyttää kabbalan muinaisia ihmeitä."

"Miellyttääkö teitä salaiset tutkimukset? Minä olen heittänyt päältäni sen viehätyksen, minkä ne kerran antoivat mielikuvitukselleni."

"Te ette ole sitä heittänyt", vastasi vieras totisesti, "se on teissä vielä — on teissä tällä hetkellä — se sykkii sydämessänne — se sytyttää järkenne, se puhuu kielellänne!"

Ja sitten vielä matalammalla äänellä vieras jatkoi puhettaan muistuttaen hänelle muutamia salaistoimituksia ja -oppeja — selittäen niitä ja tukien niitä viittaamalla kuulijansa omaan kokemukseen ja elämäkertaan, jotka Cazotten ihmeeksi näkyivät olevan muukalaiselle tarkoin tunnettuja.

Vähitellen vanhuksen mieltynyt ja hyvänsävyisä katsanto pimeni ja hän loi aika ajottain tutkivia uteliaita pelokkaita silmäyksiä kumppaniinsa.

Ihastuttava herttuatar de G—— kiusottavasti huomautti vilkkaalle seurapiirille kuinka runoilijan näkö oli hajamielinen ja hänen otsansa pilvissä, ja Condorcet, joka ei pitänyt siitä, että kellekään muulle osotettiin huomiota hänen läsnä ollessaan, sanoi Cazottelle: "No, ja mitä te ennustatte vallankumouksesta — varsinkin mitä meitä koskee?"

Cazotte säikähti kysymyksestä — hänen poskensa kalpenivat ja otsalla näkyi suuria hikipisaroita — huulet värisivät — hänen iloiset kumppaninsa tuijottivat häneen hämmästyneinä.

"Puhu!" kuiskasi vieras laskien hiljaa kätensä nerokkaan vanhuksen käsivarrelle.

Silloin Cazotten kasvojen ilme sulkeutui ja jäykistyi, hänen silmänsä harhailivat tyhjään avaruuteen ja matalalla ontolla äänellä hän vastasi näin:

"Te kysytte, kuinka se tulee kohtaamaan teitä itseänne, — teitä sen oppineita ja vähimmän itsekkäitä kannattajia. Minä vastaan: te markiisi de Condorcet tulette kuolemaan vankilassa, mutta ei mestaajan kädestä. Tuona rauhan ja onnen aikana filosofi kantaa mukanaan, ei elonnestettä vaan myrkkyä."[15]

"Cazotte parka", sanoi Condorcet, leppeästi hymyillen, "mitä on vankiloilla, mestaajilla, ja myrkyllä tekemistä tuon vapauden ja veljeyden ajan kanssa?"

"Juuri vapauden ja veljeyden nimessä vankilat täyttyvät ja telottaja saa työtä yllinkyllin."

"Te ajattelette pappisvehkeitä eikä filosofiaa, Cazotte", sanoi
Champfort.[16] "Entäs kuinka minun käy?"

"Te avaatte itse valtimonne suonet päästäksenne pois Kainin veljeydestä. Mutta olkaa huoleti, veitsi ei vie viimeisiä verenpisaroitanne. Teille, kunnioitettava Malesherbes, teillä Aimar Nicolai, teille, oppinut Bailly, minä näen mestauslavaa valmistettavan. Ja kaiken aikaa, oi suuret filosofit, teidän murhaajillanne ei ole kielellään muuta kuin filosofiaa!"

Seurasi yleinen ja täydellinen äänettömyys, kunnes Voltairen oppilas — skeptillisten akatemikkojen prinssi, kuumaverinen La Harpe huudahti pilkallisesti nauraen: "Älkää minua imarrelko, oi profetta, jättämällä minut pois kumppaneitteni kohtalon osallisuudesta! Enkö minä saa mitään osaa näytelläkseni teidän haavenäytelmissänne?"

Näin kysyttäessä Cazotten kasvot kadottivat luonnottoman kammon ja synkkyyden ilmeensä. Väkinäinen hymy, joka siinä tavallisesti oli, palasi ja leikki hänen kirkastuvissa silmissään.

Tämä oli liikaa kuulijakunnalle, joka hetkistä aikaisemmin oli näyttänyt vakavalta ja miettiväiseltä. He purskahtivat ylenmääräiseen naurunhohotukseen, kun taas Cazotte ikäänkuin ennustavan näkynsä uuvuttamana vaipui tuolilleen ja hengitti äänekkäästi ja raskaasti.

"Ei", sanoi Madame de G——, "te kun olette ennustanut niin vakavia asioita meille, teidän täytyy ennustaa jotakin myös' itsestänne."

Ankara puistatus valtasi vasten tahtoaan profetan. Se poistui ja hänen kasvoilleen jäi ylevä alistumisen ja tyyneyden ilme. "Madame", sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, "historia kertoo, että Jerusalemin piirityksessä muuan mies seitsemän päivää peräkkäin kulki pitkin muurinharjaa huutaen: 'Voi sinua, Jerusalem — ja voi itseäni!'"

"Ja seitsemäntenä päivänä hänen näin huutaessaan tuli roomalaisten heittokoneista kivi, joka hänet murskasi."

Näin sanoen Cazotte nousi, ja vieraat tahtomattaankin kauhistuneina hajosivat vähäistä myöhemmin kukin suunnilleen.

VII LUKU.

"Kuka sinulle on antanut tehtäväksi kansan edessä kieltää jumaluuden olemassa-oloa? Mitä hyötyä luulet olevan ihmiselle kun vakuutat, että sokea voima hallitsee hänen kohtaloltaan ja umpimähkään iskee vuoroin rikosta vuoroin hyvettä?"

Vähän ennen puoliyötä palasi muukalainen kotiinsa. Hänen asuntonsa oli tuollaisessa suuressa talossa, jota voidaan kutsua Parisin pienoiskuvaksi. Kellarit olivat vuokrattuina käsityöläisille ja miltei loiseläjille, usein rikollisille ja lainpakolaisille. Usein siellä asui joku uskallikko kirjailija, joka levitettyään kansaan kaikkea järjestystä mullistavia aatteita tai panetteluja pappien, ministerien ja kuninkaan luonteista, oli vetäytynyt rottien pariin välttääkseen "hyveellistä" uhkaavaa vainoa. Alakerta kuului kauppapuodeille — välikerros taiteilijoille — pääkerrokset ylimystölle ja vinttihuoneet päivätyöläisille tai ilotytöille.

Vieraan astellessa ylös rappusia syöksyi eräästä välikerroksen ovesta ulos nuori mies, erinomaisen vastenmielinen vartaloltaan ja naamaltaan, ja riensi hänen ohitsensa. Hänen katseensa oli kavala, synkkä, hurja ja samalla arka. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja liikkuivat suonenvedontapaisesti. Vieras pysähtyi ja tarkkasi epäilevästi hänen juoksuaan alas rappuja. Näin seisoessaan kuuli hän huoneesta, mistä nuori mies vastikään oli lähtenyt, valitusta; mies oli nopeasti ja rajusti tuupannut oven kiinni, mutta joku lastu oli estänyt ovea menemästä lukkoon ja se seisoi nyt raollaan. Vieras aukaisi sen ja astui sisään; hän kulki pienen huonosti sisustetun etehisen läpi ja astui makuuhuoneesen, jossa vallitsi likaisuus, epäjärjestys ja köyhyys. Vuoteella viruen ja tuskissaan väännellehtien makasi siinä vanha mies; yksi ainoa kynttilä loi heikkoa valoansa sairaan ryppyjen uurtamille kalmankalpeille kasvoille. Ei ketään palvelijaa ollut läsnä, hän näytti olevan jätetty oman onnensa nojaan heittämään henkensä. "Vettä", hän heikosti ähki — "vettä, minä kuivun, sisukseni palavat!" Sisääntullut lähestyi vuodetta, kurottui hänen ylitsensä ja tarttui hänen käteensä. — "Oi siunattu olet, Jean, siunattu!" sanoi kärsivä, "joko nyt olet tuonut lääkärin? Ah herra, minä olen köyhä, mutta minä voin maksaa teille hyvin. En tahtoisi vielä kuolla, tuon nuoren miehen tähden." Nousten istualleen vuoteessa hän loi huolestuneen silmäyksen tulijaan.

"Syödäkseni! Ainoastaan tätä lientä. Tuossa on vati, siinä kaikki mitä minä olen kuuteen tuntiin syönyt. Tuskin olin sitä juonut, ennenkuin nämä tuskat alkoivat."

"Kuka? Jean! Kuka muu? Minulla ei ole palvelijaa, ei yhtäkään! Olen köyhä, sangen köyhä, herra. Vaan eipä! Lääkärit eivät välitä köyhistä. Minä olen rikas! Voitteko parantaa minut?"

Vanhus oli menehtymäisillään myrkyn nopeasta vaikutuksesta. Vieras kiiruhti omaan huoneesensa ja palasi kotvasen päästä tuoden laitteen, joka vaikutti vastamyrkyn tavoin. Tuska lakkasi, sininen väri poistui huulilta, vanhus vaipui syvään uneen. Vieras veti uutimet vuoteen ympärille, otti kynttilän ja tarkasti huoneustoa. Molempien huoneiden seinillä riippui mestarillisia maalauksia. Eräs salkku oli täynnä harjotelmia, yhtä taitavasti tehtyjä, mutta näissä viimemainituissa oli aiheet tavallisesti silmälle kammottavia ja maulle inhottavia. Ne esittivät ihmisruumista kaikenmoisten erilaisten kärsimysten alaisena — piinapenkillä, telotuspyörän alla, hirsipuussa — siinä oli kaikki mitä julmuus on keksinyt enentääkseen kuolontuskia, ja kaikki näytti vielä kauheammalta piirtäjän voimakkaan ja intohimoisen taiteen vaikutuksesta. Ja muutamat näin piirretyistä kasvoista olivat niin kaukana ihanteellisuudesta, että ne näkyivät olevan elävien muotokuvia; suurella, rohkealla, säännöttömällä käsialalla seisoi näiden alla: "Ylimysten tulevaisuus." Eräässä huoneen nurkassa ja lähellä vanhaa kaappia oli pieni käärö, jonka ylitse ikäänkuin peitteeksi oli huolimattomasti heitetty takki. Monta hyllyä oli täynnä kirjoja; ne olivat melkein yksinomaan ajan filosofien teoksia — materialististen filosofien, varsinkin "encyclopedistien", joita Robespierre myöhemmin niin urheasti ahdisti, kun pelkuri ei pitänyt turvallisena jättää valtakuntaansa Jumalata vaille.[17]

Pöydällä makasi eräs kirja; se oli Voltairen tekemä, ja avattu sivu sisälsi hänen todistelunsa Korkeimman Olennon olemassaolosta. Reunus oli lyijykynällä täyteen kirjotettu vanhuksen jäykällä, mutta vapisevalla kädellä; kaikki yritystä näyttää vääräksi tai panna pilkaksi viisaan Ferney-ukon logiikan. Voltaire ei mennyt tarpeeksi pitkälle muistiinpanijan mielestä!

Kello löi kaksi, kun ulkoa kuului askeleita. Vieras istuutui hiljaa vuoteen vastaiseen päähän, missä verhot peittivät hänet sisääntulijan silmiltä. Se tuli varpaisillaan hiipien — sama henkilö, joka oli rappusilla syössyt hänen ohitsensa. Vanhuksen kasvot olivat poispäin käännetyt, mutta hän makasi niin hiljaa ja hänen hengityksensä oli niin kuulumaton, että nopea, arka syyllisen katse helposti saattoi luulla unta kuolonuneksi. Tulija peräytyi ja julma hymy nousi hänen kasvoilleen; hän asetti kynttilän takaisin pöydälle, avasi kaapin taskustaan otetulla avaimella ja sulloi taskunsa täyteen kultarahoja, joita hän löysi laatikosta. Silloin alkoi ukko havahtua. Hän liikahti, avasi silmänsä ja katsoi kynttilää, joka nyt oli sammumaisillaan, näki rosvon työssään ja istui hetkisen pystyssä kuin kivettynyt, enemmän hämmästyneenä kuin pelästyneenä. Viimein hän hyppäsi vuoteeltaan:

"Vanhurskas taivas! Näenkö unta! Sinä — sinä — sinä, jonka edestä olen raatanut ja nälkää nähnyt! — Sinä!"

"Myrkky, ah! Poika!" vaikeroi vanhus ja peitti käsillään kasvonsa, sitten äkkinäisellä tarmolla hän huudahti: "Jean, Jean, ota sanasi takaisin! Ryöstä minulta mitä tahdot, mutta älä sano, että saatoit murhata häntä, joka yksin sinun tähtesi eli! Siinä, siinä, ota kulta, minä sitä kokosin ainoastaan sinua varten. Mene, mene!" ja ukko, joka intohimonsa vallassa oli lähtenyt vuoteesta, putosi salamurhaa yrittäneen jalkoihin ja vääntelihe permannolla — henkisessä kamppailussa, joka oli tuskallisempi kuin ruumiillinen, jonka hän vastikään oli kestänyt. Rosvo katseli häntä kovalla ylenkatseella.

"Mitä muuta olen koskaan tehnyt sinulle, heittiö", huusi vanhus, "kuin rakastanut ja hellinyt? Sinä olit orpo, hylätty. Minä elätin, vaalin sinua ja otin omaksi pojakseni. Jos minua kutsutaan saidaksi, tapahtuu se siitä syystä, ettei kukaan sinua halveksisi, minun perillistäni, vaikka luonto on tehnyt sinut epämuotoiseksi. Sinä olisit saanut kaikki minun kuoltuani. Etkö voinut säästää minua vielä muutamia kuukausia tai päiviä — mitä se merkitsee nuoruudelle, mutta minun vanhalle iälleni se on kaikki! Mitä minä olen sinulle tehnyt?"

"Sinun Jumalasi! Sinun Jumalasi! Hullu! Etkö ole minulle kertonut lapsuudesta asti, ettei ole mitään Jumalaa? Etkö ole minua ruokkinut filosofialla? Etkö ole sanonut: 'Ole hyveellinen, ole hyvä, ole oikeamielinen ihmiskunnan tähden; mutta tämän elämän perästä ei ole muuta elämää'? Ihmiskunta! Miksi minä ihmiskuntaa rakastaisin? Ruma ja epämuotoinen kun olen, ihmiset minulle nauravat kun kuljen kadulla. Mitä sinä olet tehnyt minulle? Sinä olet ottanut pois minulta, joka tässä maailmassa olen pilkanalainen, toisen maailman toivon! Eikö ole muuta elämää? Hyvä, sitten tarvitsen sinun kultaasi, jotta ainakin ehtisin tehdä tästä elämästä parhainta."

"Ja kuka kuulee kirouksiasi? Tiedäthän sinä, että ei ole Jumalaa! Huomaa, minä olen valmistanut kaikki pakoa varten. Katso, minulla on passi, tilatut hevoset odottavat ulkona. Minulla on sinun kultasi. (Ja konna näin puhuessaan jatkoi kylmästi kultakolikoitten sälyttämistä päällensä.) Ja nyt, jos säästän sinun henkesi, kuinka voisin olla varma siitä, ettet turvaudu oikeuteen minun henkeäni vastaan?" Hän lähestyi katsannoltaan karmeana uhkaavin elein.

Vanhan miehen viha muuttui peloksi. Hän lyyhistyi villi-ihmisen eteen.
"Anna minun elää, anna minun elää! — että — että —"

"Että minä voisin antaa sinulle anteeksi! Niin, sinulla ei ole mitään pelättävää minun puoleltani. Minä vannon."

"Vannot! Mutta minkä nimeen, ukkoparka? Minä en voi sinuun uskoa, jollet sinä usko mihinkään Jumalaan! Ha, ha! katso opetustesi tuloksia."

Vielä silmänräpäys ja nuo murhanhimoiset sormet olisivat kuristaneet uhrinsa, mutta murhaajan ja ukon välille nousi olento, joka kummallekin näytti heidän kieltämänsä toisen maailman lähettiläältä — mies majesteetillisessa voimassaan mahtava, kauneudessaan loistava.

Murhaaja peräytyi, tuijotti eteensä, vapisi, kääntyi — ja pakeni huoneesta. Ukko vaipui tajuttomana lattialle.

VIII LUKU.

"Tietääksesi, kuinka huono ihminen tulee toimimaan valtaan päästyään, käännä vastapäin kaikki opit, joita hän saarnaa vilpistellessään."

"Vastenmielisyydetkin ovat eräänlaista (väärin nimitettyä) magiaa. Ihmisellä on luonnostaan samat vaistot kuin eläimillä; nämä vaistot varottavat eläimiä kaikilta olennoilta, jotka ovat vihamielisiä ja vaarallisia niiden olemassaololle. Mutta ihminen on niin usein tätä vaistoa kuulematta, että se surkastuu. Niin ei tee Suuren Tieteen totinen harjottaja" j.n.e.

Kun muukalainen seuraavana päivänä taas tapasi vanhuksen, oli tämä tyyni ja ihmeteltävästi toipunut yöllisen näytelmän ja kärsimyksen jälkeen. Hän ilmaisi kuumin kyynelin kiitollisuuttaan pelastajalleen ja vakuutti jo lähettäneensä kutsumaan erään sukulaisen, joka pitäisi huolta hänen vastaisesta turvallisuudestaan ja elannostaan. "Minulla on näet vielä rahoja jälellä", sanoi ukko, "eikä minulla tästälähin ole mitään syytä kitsastella." Hän sitten lyhyesti kertoi, mitenkä oli joutunut tekemisiin sen miehen kanssa, joka oli aikonut häntä murhata.

Kävi ilmi, että hän varhemmin elämässään oli ollut riidoissa sukulaistensa kanssa — ollut eri mieltä uskon asioissa. Hän hylkäsi kaiken uskonnon pitäen sitä satuna, mutta säilytti kuitenkin ominaisia tunteitaan — sillä vaikka hän oli heikko, oli aikomuksensa hyvä — jopa oli hänellä sitä väärää ja liioteltua herkkätunteisuutta, jota tyhmät usein erehtyvät pitämään hyvyytenä. Hänellä ei ollut lapsia ja hän päätti ottaa itselleen ottopojan rahvaan joukosta. Tätä poikaa hän päätti kasvattaa "järjen" mukaan. Hän valitsi erään orpolapsen alimmista yhteiskuntakerroksista, jonka luonteenviat ja ruumiilliset puutteet ainoastaan herättivät hänen surkutteluaan ja lopulta lisäsivät hänen kiintymystään. Tässä hylkiössä hän ei rakastanut ainoastaan poikaa, hän rakasti teoriaa! Hän kasvatti häntä hyvin filosofisesti. Helvetius oli todistanut hänelle, että kasvatus voi kaiken tehdä, ja ennenkuin pikku Jean oli 8 vuoden vanha, olivat hänen lempisanansa "valistus ja hyve." Poika näkyi olevan lahjakas, varsinkin taiteellisesti. Kasvatusisä etsi hänelle opettajaa, joka olisi yhtä vapaa "taikauskosta" kuin hän itse ja valitsi siksi maalaaja Davidin. Tämä henkilö, joka oli yhtä ruma kuin hänen kasvattinsa ja jonka luonteenlaatu oli yhtä paheellinen kuin hänen taiteellinen kykynsä oli ilmeinen, olikin kyllä niin vapaa "taikauskosta" kuin holhooja suinkin saattoi haluta. Robespierrelle suotiin myöhemmin kunnia saattaa herkkäverinen maalaaja uskomaan Korkeimpaan Olentoon.

Poika tunsi jo varhain oman rumuutensa, joka oli miltei luonnoton. Hänen hyväntekijänsä huomasi turhaksi saada häntä leppymään pahalle luonnolle filosofisten lauselmien avulla; mutta kun hän selitti, että tässä maailmassa raha (niinkuin laupeudesta sanotaan) peittää suuren määrän virheitä, niin poika kuunteli hartaasti ja tuli lohdutetuksi. Säästää rahoja holhokilleen — ainoalle, mitä hän maailmassa rakasti — tämä tuli kasvatusisän intohimoksi. Totisesti hän nyt oli saanut palkkansa.

"Mutta minä olen kiitollinen siitä, että hän pääsi pakoon", sanoi ukko silmiään pyyhkien. "Jos hän olisi jättänyt minut vaikka kerjäläiseksi, en koskaan olisi häntä syyttänyt."

"Kuinka! Minä, joka en koskaan ole lakannut terottamasta hänelle hyveen kauneutta? Selittäkää!"

"Voi, jollei oppilaanne tehnyt sitä selväksi teille viime yönä omin sanoin, niin turhaan teille taivaan enkeli saarnaisi."

Ukko kääntelihe levottomasti ja oli vastaamaisillaan, kun kutsuttu sukulainen — joka oli Nancystä kotoisin, mutta samaan aikaan sattui olemaan Parisissa — astui huoneesen. Hän oli vähän yli 30 ikäinen, kasvot kuivat, laihat, "saturnolaiset",[18] silmät rauhattomat ja huulet yhteenpuristetut. Hän kuunteli kauhusta huudahdellen sukulaisensa kertomusta ja koetti hartaasti, mutta turhaan saada häntä antamaan ilmi suosikkinsa.

"Hiljaa, hiljaa, René Dumas", sanoi ukko, "te olette lakimies. Te olette kasvatettu halveksien katsomaan ihmishenkeä. Jos joku rikkoo lakia vastaan, olette te heti huutamassa: 'mestatkaa'!"

"Minä", huudahti Dumas, kohottaen kätensä ja silmänsä, "kunnioitettava viisas, kuinka väärin te minua arvostelette! Minä valitan enempi kuin kukaan muu lakiemme ankaruutta. Minun mielestäni valtion ei koskaan pitäisi ottaa ihmisen henkeä — ei edes murhaajan. Olen samaa mieltä kuin tuo suuri politikoitsija — Maksimilien Robespierre — että pyöveli on tyrannin keksintö. Sentähden juuri ikävöitsen lähestyvää vallankumousta, jotta se lakaisisi pois tämän laillisen teurastuksen."

Lakimies pysähtyi hengästyneenä puheessaan. Muukalainen katseli häntä kiinteästi ja kalpeni.

"Suokaa anteeksi, minä koetin juuri tukahuttaa erästä pelkoa, joka tuntui profetalliselta —"

"Että me joskus tapaisimme toisemme silloin kun teidän mielipiteenne kuolemasta ja vallankumouksen filosofiasta ehkä ovat muuttuneet."

"Te ihastutatte minua, serkkuni René", sanoi ukko, joka oli tyytyväisenä sukulaistaan kuunnellut. "Ah, minä näen, että teillä on oikea ihmisrakkauden ja oikeuden tunne.

"Miksen ennemmin pyrkinyt teitä tuntemaan? Te ihailette vallankumousta? Te samoin kuin minä kirootte kuningasten raakamaisuutta ja pappien petollisuutta."

"Ja te", virkkoi verkalleen vanhus, "ette luule, niinkuin tämä jalo herra, että minä erehdyin niissä neuvoissa, joita istutin tuohon miespahaan?"

"Erehtyä! Ansaitsiko Sookrates moitetta siitä, että Alkibiades oli avionrikkoja ja maanpettäjä?"

"Kuulkaa, kuulkaa! Mutta Sookrateella oli myöskin Plaato: tästä lähin te olette minulle Plaato. Kuuletteko?" huudahti vanhus kääntyen muukalaisen puoleen.

Mutta tämä seisoi jo kynnyksellä. Kuka väittelisi kaikista ahdasmielisyyksistä itsepintaisimman — uskottomuuden fanatismin kanssa?

"Joko menette?" huudahti Dumas, "ja ennenkuin minä olen teitä kiittänyt, teitä siunannut ja kiittänyt tämän kalliin ja kunnioitettavan miehen hengen edestä. Oi, jos koskaan voin teille maksaa tätä; jos koskaan tarvitsette René Dumas'n sydänverta!" Näin kaunopuheliaasti laverrellen hän seurasi muukalaista toisen huoneen kynnykselle ja siellä pidätti häntä hiljaa ja, vilkaistuaan olkansa taakse ollakseen varma siitä, ettei omistaja häntä kuulisi, kuiskasi: "Minun pitää pian palata Nancyyn. En tahtoisi kadottaa aikaa. Luuletteko, herra, että tuo heittiö otti kaikki vanhan hupsun rahat?"

"Ha, ha, te olette terävä. Hyvä, olette oikeassa. Kerran vielä tapaamme toisemme."

"Kerran vielä", mutisi muukalainen ja hänen katseensa synkkeni. Hän kiiruhti huoneesensa, vietti päivän ja yön yksinään, tutkisteluissa, mitä mahtoivatkaan olla — mutta ainakin ne lisäsivät hänen mielensä synkkyyttä.

Mikähän voisi yhdistää hänen kohtalonsa René Dumas'n kohtaloon? Tai paenneen salamurhaajan? Miksi Parisin kevyt ilma tuntui hänestä niin raskaalta kuin se olisi verihöyryjen täyttämä? Miksi vaisto käski häntä pakenemaan noista älyä säkenöivistä seurapiireistä, maailman heränneitten toiveitten polttopisteestä? Miksi se varotti häntä palaamasta? Häntä, jonka korkeaa olemassaoloa ei liikuttanut… mutta pois nämä unet ja enteet! Hän lähtee Ranskasta — takaisin Italiaan, arvokkaitten raunioitten maahan. Alpeilla tämä sielu jälleen hengittää raitista ilmaa. Raitista ilmaa! Niin, koettakoot maailmanparantajat vaan kaikkia kemiansa keinoja, — ihminenpä ei ole koskaan markkinapaikalla niin vapaa kuin vuoristossa. Mekin, lukija, mekin lähtekäämme noilta seuduilta, missä väärä viisaus verhoo jumalatonta rikosta. Pois taas, niinkuin runoilija sanoo: "— ihaniin maihin, missä puhtaat muodot asuvat." Näennäisestä saastumatta Ihanne elää ainoastaan Taiteen ja Kauneuden seurassa. Suloinen Viola, tuolla Partenopen rannikolla, me palaamme vielä luoksesi!

IX LUKU.

"Koskei hän tahtonut, että hänen ratsunsa (hippogryyfi) enää korkeuksia kiitelisi, sitoi hän sen meren rannikolle vihreään myrttiin laakeripuun ja pinjapuun väliin."

Oi soittaja! oletko nyt onnellinen? Sinä olet päässyt entiselle paikallesi soittokuntaan — uskollisella viululla on osansa riemuvoitossa. Sinun mestariteoksesi nyt kaikuu korvissasi — sinun tyttäresi nyt täyttää näyttämön, ja kun soitto ja näyttelijä näin ovat yhtyneinä, koskee kättentaputus kumpaakin. Sinulle annetaan tietä soittokunnassa — ei enää isketä silmää ja hymyillä, kun sinä ylpeällä rakkaudella hyväilet "kumppaniasi", joka valittaa ja itkee ja nuhtelee ja voihkii sinun säälimättömässä kädessäsi. Nyt ne ymmärtävät, kuinka epäsääntöinen aina on todellisen neron sopusuhta. Kuukin tulee ihmisille loistavaksi pintansa epätasaisuuksien vuoksi. Giovanni Paisiello, kapellimestari, jos sinun lempeä sielusi voisi tuntea kateutta, niin pitäisi sinun sairastua nähdessäsi Elfridasi ja Pinosi syrjäytettävän ja koko Napolin kiihkoisena kääntyvän Sireenin puoleen, jonka runopoljennolle sinä niin surkutellen pudistit jaloa päätäsi!

Mutta sinä, Paisiello, tiedät, että uudella on aikansa ja lohdutat itseäsi sillä, että sinun Elfridasi elää ainiaan. Kenties se on erehdys, mutta sellaisilla erehdyksillä voittaa nero kateuden. "Ollaksesi kuolematon", sanoi Schiller, "elä kokonaisuudessa!" Ollaksesi hetkeä vahvempi, elä omassa arvontunnossa.

Kuulijakunta olisi nyt mielellään kuunnellut noita sivusoittoja ja jousenlentoja, joille ennen aina vihellettiin. Eipä niitä! — Pisani on kaksi kolmasosaa elämässään tehnyt hiljaista työtä mestariteostaan valmistellen: siihen ei ole mitään lisättävää, vaikka hän usein onkin koettanut parantaa muiden mestariteoksia. Eikö tämä ole yleinen ilmiö? Pikkumainen kriitikko arvostellessaan jotakin taideteosta sanoo: "tuossa vika ja tuossa vika"; "tuo olisi pitänyt olla toisin — tuo olisi pitänyt jättää." Niin, jos hänellä on viulunjousi kädessään, vinguttaa hän ilmoille sen lemmon toisintoja. Mutta istukoon hän itse säveltämään joskus! Silloin hän ei näe mitään, jota toisinnoilla parannettaisiin. Joka mies voi silloin hillitä soittokonettaan, kun on käsillä hänen oma tekeleensä, sillä sivusoitoista silloin olisi hukka.

Ja Viola on Napolin epäjumala — sen puheenaihe. Hän on seuramaailman hemmoteltu ruhtinatar. Helppoa lienee turmella hänen näyttelemistään — mutta tuleeko hänen luontonsakin turmelluksi? Ei, sitä en luule. Tuolla kotonaan hän on hyvä ja vaatimaton — siellä etehisen päivänverhon alla hän istuu hiljaa, aavistuksin aateskellen. Kuinka usein, väärärunkoinen puu, hän katsookaan sinun vihreitä oksiasi; kuinka usein, niinkuin sinä, hän unelmissaan ja kuvitteluissaan ponnistelee valoa kohti — joka ei ole näyttämön keinotekoista valoa. Lapsi rukka! tyydy lamppuihisi! Kynttilänpätkä on taloutta varten hyödyllisempi kuin tähtien valo.

Viikkoja meni eikä muukalainen palannut; kuukausia kului eikä hänen surunennustuksensa täyttynyt. Mutta eräänä iltana Pisani sairastui. Menestys oli kauan hylätylle säveltäjälle hankkinut vaativia pyyntöjä ja tilauksia konsertteja ja sonaateja varten. Hän oli työskennellyt muutamia viikkoja yötä päivää yhtä kappaletta valmistellen, jossa hän toivoi kunnostautuvansa. Hän valitsi niinkuin tavallisesti yhden noita näöltään sopimattomia aineita, joiden sovittamisesta omaan taidealaansa hän ylpeili — kauhean legendan Filomelan muuttumisesta.[19] Soiton kuvanäytelmä alkoi iloisen juhlan kuvauksella. Trakian hallitsija pitää juhla-aterian: äkkinäinen epäsointu murtautuu iloisiin säveleihin — viulunkieli tuntuu kauhusta kiljahtavan. Kuningas saa tietää, että hänen poikansa on murhattu kostonhaluisten sisarten käsissä. Nopeasti riehuvat äänet pelon, kauhun, raivon ja inhon kautta. Isä ajaa sisaria takaa. Kuule! mikä muuttaa kauhun — epäsoinnun — tuoksi pitkäksi hopeiseksi kaihosävelmäksi? Muutos on tapahtunut ja Filomela, joka nyt on satakieli, kaiuttaa myrtinoksalta täyteläisiä, soinnukkaita, voittavia säveleitä, jotka ainiaan kertovat maailmalle vääryyksistä ja kärsimyksistä.

Nyt juuri keskellä tätä mutkikasta ja vaikeata yritystä liiaksi rasittuneen soittajan terveys äkkiä murtui, kiihtynyt kun hän oli viimeisestä voitostaan ja uudesta hankkeestaan. Yöllä hän sairastui. Aamulla ilmotti lääkäri, että hänen tautinsa oli paha tarttuvainen kuume. Hänen vaimonsa ja Viola vuorottelivat hellästi häntä hoidellen, mutta pian jäi tämä toimi yksin viimemainitulle. Signora (rouva) Pisani sai tartunnan ja oli muutamassa tunnissa vielä pelottavammassa tilassa kuin hänen miehensä. Napolilaiset, niinkuin yleensä lämpimien maitten asukkaat, tahtovat tulla itsekkäiksi ja karkeiksi pelätessään tarttuvia tauteja. Itse Gionetta oli olevinaan kipeä välttääkseen sairashuonetta. Koko tuo rakkauden ja surun täyttämä työ tuli Violan osalle. Se oli kauhea koetus — kiiruhdan yli yksityiskohtien. Vaimo kuoli ensiksi!

Eräänä päivänä, vähän ennen auringonlaskua, Pisani heräsi puolittain vapautuneena siitä hourailusta, mikä pieniä väliaikoja lukematta oli häntä vaivannut sairautensa ensi päivästä asti. Katsoen ympärilleen sameilla heikoilla silmillään hän tunsi Violan ja hymyili. Hän sopersi tyttärensä nimeä nousten istualleen ja ojentaen käsivartensa. Viola vaipui hänen rinnoilleen ja oli tukahuttaa häntä kyyneleillään.

"Minä luulin — eh! En tiedä mitä luulin. Mutta älä itke — minä tulen nyt terveeksi — aivan terveeksi. Äitisi tulee luokseni, kun hän herää — eikö niin?"

Viola ei voinut puhua vaan hän puuhasi valmistaakseen rauhottavaa lääkettä, jota oli käsketty antaa sairaalle, niin pian kuin hourailu lakkaisi. Lääkäri oli myöskin pyytänyt, että häntä kohta lähetettäisiin noutamaan, kun niin tärkeä käänne tapahtuisi.

Viola meni ovelle ja huusi vaimoa, joka Gionettan teeskennellyn sairauden aikana oli hankittu hänen tilalleen, mutta palkkavaimo ei vastannut. Viola juoksi läpi huoneiden häntä etsien — turhaan; hän oli saanut päähänsä Gionettan pelon ja hävinnyt. Mitä oli tehtävä? Asia oli kiireellinen — lääkäri oli selittänyt, ettei hetkeäkään saisi viivyttää hänen kutsumistaan paikalle. Violan täytyi jättää isänsä — täytyi lähteä itse! Hän hiipi varpaillaan huoneeseen — rauhotusjuoma oli jo tehnyt siunattua työtään — potilaan silmät olivat kiinni ja hän hengitti säännöllisesti niinkuin nukkuva. Viola veti huntunsa kasvoilleen ja kiiruhti talosta.

Mutta rauhottava lääke ei ollut tehnyt sitä vaikutusta kuin näytti; terveellisen unen sijasta se oli saanut aikaan jonkunlaisen keveän horroksen, jossa mieli luonnottoman rauhattomana harhailee tavallisilla aloillaan, viipyen vanhoissa tutuissa tunteissaan ja ajatuksissaan. Se ei ollut unta — se ei ollut hourettakaan; se oli samanlaista univalvomista, jota ooppiumi usein synnyttää, jolloin joka hermo on sykähtelevän eloisa ja saa aikaan vastaavan toimeliaisuuden ruumiissa, jolle se antaa väärän ja kuumeentapaisen eloisuuden. Pisanilta puuttui jotakin — tuskin hän itsekään tiesi mitä; siinä oli yhtyneenä ne kaksi tarvetta, jotka hänen sieluelämälleen olivat tähdellisimmät — hänen vaimonsa ääni ja kumppanin kosketus. Hän nousi — lähti vuoteestaan — otti päälleen vanhan pitkän takkinsa, jota hän oli tottunut pitämään säveltäessään. Hän hymyili tyytyväisesti, kun pukuun liittyvät ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Horjuvasti hän käveli huoneen poikki ja astui pienempään viereiseen kamariin, missä hänen vaimonsa oli ollut tapana valvoa useammin kuin nukkua, kun tauti piti häntä poissa puolisonsa vierestä. Huone oli autio ja tyhjä. Hän katseli ympärilleen miettivästi ja mutisi jotakin itsekseen, asteli sitten kuulumattomin askelin järjestään äänettömän talon kaikkien huoneitten läpi, toisen toisensa jälkeen.

Viimeiseksi hän tuli siihen huoneeseen, missä vanha Gionetta — omasta turvallisuudestaan ainakin jollei muusta huolissaan — oleskeli, talon äärimmäisessä päässä tartunnasta kaukana. Kun hän haamusti sisään, kalpeana, taudin murtamana, tuijottavissa silmissään rauhaton, hätäinen, etsivä katse — niin vanha nainen päästi kiljahduksen ja lankesi hänen jalkoihinsa. Hän kumartui vaimon ylitse, piteli laihoilla käsillään poiskäännettyjä kasvoja, pudisti päätään ja sanoi ontolla äänellä:

"Kutka, isäntä hyvä? Oi säälikää itseänne, ne eivät ole täällä. Siunatut pyhimykset! tämä on kamalata: hän on koskenut minuun: minä olen kuollut!"

"Voi älkää puhuko noin; tiedättehän te hyvin: emäntä parka — hän sai teistä kuumeen; se on niin tarttuvaista, että se voisi tappaa koko kaupungin. Pyhä Gennaro, varjele minua! Emäntä raukka — hän kuoli — ja haudattiin; ja minä, teidän uskollinen Gionettanne, voi minua! Menkää — menkää ta-ta-takaisin vuoteeseen, rakas isäntä — menkää!"

Soittaja raukka seisoi kotvan aikaa mykkänä ja liikkumattomana, sitten kävi vavahdus hänen ruumiinsa lävitse, hän kääntyi ja liukui takaisin, äänettömästi, haamun tavalla niinkuin hän oli tullutkin. Hän tuli siihen huoneeseen, missä hänen tapansa oli tehdä sävellyksiään — missä hänen vaimonsa suloisessa kärsivällisyydessään niin usein oli istunut hänen vierellään kiitellen ja mielistellen, kun muu maailma ainoastaan nauroi ja ivasi. Yhdessä nurkassa löysi hän laakeriseppeleen, jonka vaimo oli laskenut hänen otsalleen tuona onnellisena maineen ja riemun iltana, ja lähellä sitä makasi laatikossaan laiminlyöty soittokone.

Viola ei ollut kauan poissa; hän oli tavannut lääkärin ja saanut hänen mukaansa. Lähestyessään he kuulivat sisältä läpitunkevan, sydäntä vihlovan säveleen; se ei tuntunut tulevan elottomasta soittimesta, joka koneellisesti tottelee ihmiskättä — vaan se oli niinkuin henki olisi äärettömässä tuskassa huutanut varjojen maailmasta enkelien puoleen, jotka se näkee kaukana Ikuisen Syvänteen takana. He vaihtoivat suruisia silmäyksiä, kiiruhtivat askeleitaan ja astuivat sisään. Pisani kääntyi ja hänen katseensa, täynnä aavemaista älykkyyttä ja ankaraa käskyä, piti heitä loitolla. Vaimon musta viitta ja kuihtunut laakeriseppele makasivat hänen edessään. Violan sydän arvasi ensimäisellä silmänluonnilla kaiken — hän juoksi isän jalkojen juureen, syleili niitä: "Isä, isä, minähän olen sinulle jäänyt."

Vaikerrus lakkasi, viulunsävel muuttui; sekavassa yhtymässä — puoleksi mieheltä, puoleksi taiteilijalta lähteneenä — murheen säveleeseen sulautui ihanampia ääniä ja aatteita. Satakieli oli takaa-ajosta pelastunut, vienoina, ilmamaisina, livertelevinä, kaikuivat hienot äänet vielä jonkun hetken ja sitten sammuivat. Viulu putosi lattiaan ja sen kielet katkesivat. Helähdys kuului hiljaisuudessa. Soittaja katseli polvistuvaa lasta ja sitten katkenneita kieliä… "Haudatkaa minut vaimoni viereen", sanoi hän hyvin tyyneellä, matalalla äänellä, "ja tuo minun viereeni." Ja näin sanoessaan koko ruumis kangistui, ikäänkuin kivettyen. Viimeinen värähdys kävi hänen kasvoillaan. Hän putosi lattiaan, äkkiä ja raskaasti. Myöskin siellä — ihmiskoneistossa kielet katkesivat. Hänen pudotessaan veti takinhelma mukanaan laakeriseppeleen ja sekin putosi lähelle kuolleen miehen hermotonta kättä.

Särkynyt soitin — murtunut sydän — lakastunut laakerinlehvä — ja laskeva aurinko viiniköynnösten välistä valaisten kaikkea! Näin hymyilee ikuinen luonto raunioille kaiken sen, mikä elämätä kaunistaa! Eikä ainoakaan päivä laske näkemättä jossakin vaienneen soiton — kuihtuneen seppeleen!

X LUKU.

"Parempi turva kuin kilpi tai rintapanssari on pyhä viattomuus paljaalle sydämelle."

Ja soittaja haudattiin yhdessä viulunsa kanssa, samaan ruumisarkkuun. Kuuluisan Steinerin — tyrolilaisen titaanin — kätten tuote, usein olet taivasta tavotellut ja sentähden täytyy sinun nyt, niinkuin heikkojen ihmislasten, astua alas synkkään Haadekseen! Mutta kovempi on sinun kohtalosi kuin kuolevaisen mestarisi. Sillä sinun sielusi nukkuu kerallasi kirstussa. Mutta se soitto, joka kuuluu hänelle, nousee soitinta vaillakin korkealle kuuluakseen usein tyttären hurskaille korville, kun taivas on kirkas ja maassa murhe. Sillä yksi on kuulonaistin, jota maailma ei tunne. Ja vainajien äänet usein hiljaisina henkivät niille, jotka voivat muistoonsa liittää uskon.

Ja nyt on Viola yksin maailmassa. Yksin siinä kodissa, jossa yksinäisyys kehdosta asti on tuntunut olevan jotakin aivan luonnotonta. Aluksi yksinäisyys ja äänettömyys oli sietämätöntä. Ettekö te, te surevat, joille nämä sibylla-lehdet, monia outoja arvotuksia täynnänsä, tulevat joutumaan, ettekö ole tunteneet, kun jonkun hellästi rakastetun kuolema on tehnyt asunnon autioksi — ettekö ole tunteneet, ikäänkuin muuttuneen talon alakuloisuus olisi liian raskasta ajatukselle kestää? Te tahtoisitte vaihtaa sen, vaikka se olisi palatsi, pienimpään mökkiin. Ja kuitenkin — ikävä sanoa — kun tottelette tunnettanne, kun pakenette sen seinien sisältä, kun vieraassa paikassa, missä etsitte turvaa, ei mikään puhu teille kadonneesta, niin ettekö taas ole tunteneet kaipausta juuri siihen muistin ravintoon, joka vastikään oli katkerata kuin sappi? Eikö tunnu miltei pyhyyden loukkaukselta jättää kallis kotiliesi vieraille? Sen kodin hylkääminen, missä vanhempanne teitä vaalien ovat asuneet, loukkaa omaatuntoanne, ikäänkuin olisitte myyneet heidän hautansa. Kaunis oli etruskilaisten taikausko, että esi-isät tulivat kotijumaliksi. Kuuro on se sydän, jolle perhehaltijat hylätyiltä asuinsijoilta turhaan huutavat.

Ensiksi Viola sietämättömässä tuskassaan oli kiitollisena suostunut muuttamaan kotia erään hyvän naapurin tarjouksesta, joka oli hänen isäänsä hyvin kiintynyt ja kuului samaan soittokuntaan, jota Pisani ei nyt enää tulisi häiritsemään. Mutta outojen seura ja vieraiden lohdutus murheen ajalla, kuinka se kiihottaa haavaa! Ja sitten, kuulla muualla mainittavan: "isä, äiti, lapsi!" — ikäänkuin kuolema olisi käynyt yksistään teidän luonanne — nähdä muualla rakkaudessa ja järjestyksessä vietetyn elämän tyyntä säännöllisyyttä, onnellisten hetkien tasaista jatkumista kodin helmassa, ikäänkuin ei missään muualla pyörät olisi pysähtyneet, ketju taittunut, kellolaitos vaiennut! Ei, itse hauta ei niin paljon muistuta meille menetystämme kuin niiden seura, joilla ei ole mitään menetystä surtavana. Mene takaisin yksinäisyyteesi, nuori orpo, mene takaisin kotiisi: suru, joka kynnyksellä astuu vastaasi, tervehtii sinua lempeästi niinkuin hymy kuolleen kasvoilla. Ja siellä, istuinpaikaltasi oven edessä voit yhä nähdä puun, joka on yksin niinkuin sinäkin ja joka kallionkolosta lähteneenä raivaa tiensä valoon niinkuin ihmissydämen vaisto ponnistautuu kaikkien murheiden läpi, niin kauan kuin ajan vaiheet vielä kykenevät uudistamaan nuoruuden vehreyden ja kukoistuksen. Vasta silloin kun elonneste on kuivunut, kun vanhuus saapuu, niin aurinko turhaan paistaa ihmiselle kuten puulle.

Viikkoja ja kuukausia — monta ja ikävää — on jo kulunut eikä Napoli kauemmin kärsi, että sen epäjumala väistyy palveltavista. Maailma aina raastaa meidät pois itsemme luota tuhansin käsivarsin. Ja jälleen kaikuu Violan ääni näyttämöltä, joka on salaperäisen uskollinen kuva elämästä kaikkein enimmän juuri siinä, että näyttämöllä liikkuu vain näennäisiä muotoja emmekä pysähdy kysymäänkään, mitä todellisuuksia ne edustavat. Kun atenalainen näyttelijä liikutti kaikkien sydämiä syleillessään kuolonuurnaa ja purskahtaessaan nyyhkytyksiin, kuinka harvat silloin tiesivät, että se sisälsi hänen poikansa tuhan!

Kultaa niinkuin kunniaa tuhlattiin nuorelle näyttelijättärelle, mutta hän yhä jatkoi yksinkertaista elämäntapaansa, tyytyi halpaan kotiinsa ja siihen yhteen palvelijaan, jonka vikoja, jopa itsekkyyttä, hän oli liian kokematon huomatakseen. Olihan Gionetta hänet vastasyntyneenä laskenut isän käsivarsiin. Violaa ympäröivät kaikki paulat ja kiusaukset, joita hänen turvaton kauneutensa ja vaarallinen asemansa aiheutti. Mutta hänen kaino hyveensä kävi saastumatta läpi kaiken. Totta kyllä nyt mykistyneet huulet olivat hänelle opettaneet naisen hyveitä sekä kunnian ja uskonnon vaatimuksia. Ja sellainen lempi, mikä ei puhunut alttarista, oli hänelle tympäisevä. Mutta paitsi tätä murhe ja yksinäisyys kypsytti sydäntä ja pani toisinaan hänet miltei vapisemaan ajatellessaan, kuinka syvät hänen tunteensa saattoivat olla. Hänen varhaisista epämääräisistä näyistään kasvoi esiin rakkauden ihanne. Ja ennenkuin ihanne on löytynyt, eikö aina sen edellä käyvä varjo tee meitä kylmäksi jokapäiväiselle todellisuudelle! Tuon ihanteen yhteydessä uudelleen ja yhä uudelleen itsetiedottomasti ja jonkunmoisen pelon ja kammon kera, nousi esiin varottavan muukalaisen olento ja ääni. Melkein kaksi vuotta oli kulunut siitä kuin tämä kävi Napolissa. Ei mitään oltu hänestä kuultu, paitsi että hänen laivansa oli muutamia kuukausia hänen lähdettyään purjehtinut Livornoon. Napolin kielikellot olivat jo melkein unohtaneet hänen olemassaolonsa, jota pidettiin niin ihmeellisenä, mutta Violan sydän oli uskollisempi. Usein liiteli muukalaisen kuva hänen unelmiinsa, ja kun tuuli humisi tuossa oudonnäköisessä puussa, johon hänen muistonsa liittyi, niin Viola vavahti ja punastui, ikäänkuin olisi kuullut hänen puhuvan.

Mutta Violan mielistelijöiden joukossa oli yksi, jota hän kuunteli suopeammin kuin muita; osaksi kenties sentähden että tämä puhui hänen äitinsä kieltä, osaksi sentähden että tämä ei ollut tunkeileva tai epämiellyttävä vaan enempi ujo; osaksi sentähden että tämän yhteiskunta-asema oli lähempänä Violan omaa asemaa kuin ylhäisempien ihailijoiden, jonka vuoksi hänen ihailunsa ei tuntunut loukkaukselta; osaksi sentähden että tämä, ollen itse haaveilija ja kaunopuhuja, usein lausui ajatuksia, samanlaatuisia kuin mitä syvimmällä Violan sydämessä kätkeytyi. Viola alkoi pitää hänestä — ehkä rakastaa, mutta niinkuin sisar rakastaa; heidän välilleen syntyi tuttavallinen suhde. Jos englantilaisen sydämessä heräsi hurjia ja sopimattomia toiveita, niin hän ei ollut vielä niitä ilmaissut. Onko sinulla tässä vaaraa, turvaton Viola? vai onko vaara suurempi vielä löytymättömän ihanteesi puolelta?

Ja nyt tämä johtava luku päättyy, ikäänkuin alkusoittona lumottuun näytelmään. Tahdotko kuulla enempi? Pidä uskosi valmiina. Minä en pyydä sokaistuneita silmiä vaan herännyttä mieltä. Niinkuin Tenhosaari, kaukana ihmisten asumasijoilta

niin on "tosielämän" uuvuttavalla ulapalla se saari, minne Muusa tai Sibylla — Runotar tai Tietäjätär (vuosiltaan vanha, mutta muodoltaan aina uusi) kutsuu sinua pyhälle purjehdukselle:

    "Korkea vuorenharja siellä nousee
    Asumaton ja synkkä, kolea;
    Tai'alla rinteet puolitiehen alas
    Jääniljanteen ja lumen peittämät,
    Vaan huipulle luo päivänpaiste kruunun
    Oranssilehtoja ja myrttipuita —
    Ja katso! Vuorijärven rannalle
    Palatsi uljas kohoaa."

TOINEN KIRJA.

I LUKU.

Eräänä kuutamoiltana istui Napolin puistikossa neljä tai viisi miestä suuren puun alla nauttien virvotusjuomia ja kuunnellen keskustelun väliaikoina soittoa, joka elostutti tätä huolettoman kansan mieluisinta olopaikkaa. Yksi pienestä seurueesta oli nuori englantilainen, joka oli ollut iloisimpana miehenä joukossa, mutta joka viimeisinä tuokioina oli vaipunut synkkään uneksivaan mietiskelyyn. Eräs hänen maamiehistään huomasi tämän äkkinäisen synkkämielisyyden ja taputtaen häntä selkään sanoi: "Mikä sinua vaivaa, Glyndon? Oletko sairas? Olet käynyt vallan kalpeaksi. Sinä vapiset. Oletko vilustunut? Sinun olisi paras mennä kotiin: nämä italialaiset yöt ovat usein vaarallisia meidän englantilaisten ruumiinrakennukselle."

"Ei, nyt on taas hyvin! Se oli ohimenevä väristys. En voi itsekään sitä selvittää."

Eräs miehistä, näöltään noin 30 ikäinen ja kasvonpiirteiltään ja ilmeeltään huomattavasti korkeammalla ympärillään olevia, kääntyi äkkiä ja katsoi tiukasti Glyndonia.

"Luulen ymmärtäväni, mitä tarkotatte", sanoi hän ja lisäsi vakavasti hymyillen: "ehkä voisin selittää sen paremmin kuin te itse." Ja kääntyen muitten puoleen hän virkkoi: "Te herrat varmaan usein olette tunteneet, jokainen teistä, usein istuessanne illalla yksinänne, kuinka merkillinen ja selittämätön kylmän ja kammon tunne hiipii päällenne; verenne jähmettyy ja sydän on lakkaamaisillaan tykkimästä; jäsenet vapisevat, tukka nousee pystyyn; te ette uskalla nostaa silmiänne ja katsoa huoneen pimeämpiin nurkkiin; teillä on pelottava tunne siitä, että jotakin ylimaallista on läsnä. Yhtäkkiä koko lumous, jos niin saan sanoa, menee ohi ja te olette valmis nauramaan omalle heikkoudellenne. Ettekö ole usein tunteneet mitä minä näin epätäydellisesti kuvailen? Siinä tapauksessa voitte ymmärtää, mitä nuori ystävämme äsken on kokenut keskellä tämän näyttämön viehättäväisyyttä ja heinäkuun illan vilpoisia tuulenhenkäyksiä."

"Herra", vastasi Glyndon, nähtävästi hyvin hämmästyneenä, "te olette tarkasti kuvanneet sen väristyksen luontoa, joka äsken tuli päälleni. Mutta kuinka saattoi ulkonäköni niin uskollisesti todistaa tunteitani?"

"Minä tunnen painajaisen merkit", vastasi vieras vakavasti, "niistä ei erehdy se, jolla on ne kokemukset kuin minulla."

Kaikki läsnäolevat selittivät ymmärtävänsä ja itsekin tunteneensa sitä, mitä vieras oli kuvannut.

"Yksi meidän kansamme taikauskoja", sanoi Mervale, se englantilainen, joka ensiksi oli puhutellut Glyndonia, "arvelee, että sinä hetkenä kun näin tunnet veresi jäätyvän ja hiuksesi pöyristyvän, niin joku kävelee yli sen kohdan, joka on oleva hautasi."

"Eri maissa on erilaisia taikauskoisia selityksiä tähän yleiseen sielulliseen ilmiöön", vastasi muukalainen, "muuan arapialainen lahko sanoo, että sillä hetkellä Jumala ratkaisee joko teidän tai jonkun teille rakkaan henkilön kuolinhetken. Afrikkalainen villi, jonka mielikuvitus on synkän epäjumalanpalveluksen inhottavien menojen pimittämä, uskoo, että piru silloin vetää teitä luokseen tukasta: täten hassunkurisuus ja kammottavaisuus sekaantuvat yhteen."

"Se on varmaan ainoastaan fyysillinen seikka — vatsan joutuminen epäkuntoon — veren kylmentyminen", sanoi eräs nuori napolilainen, johon Glyndon oli tutustunut.

"Miksikä sitten kaikissa kansoissa siihen liittyy joku taikauskoinen aavistus ja kammo — jotakin, mikä yhdistää aineellisen muodon siihen toiseen maailmaan, jonka otaksutaan olevan meidän ympärillämme? Minä puolestani luulen —"

"Minä luulen", jatkoi muukalainen, "että se on sellaista kammoa, mitä ihmismäisemmät ainekset meissä tuntevat jotakin näkymätöntä, luontoamme töykäisevää kohtaan, jota tuntemasta meitä onneksi turvaa aistiemme vajavaisuus."

"Ei, en puhunut varsin hengistä, mutta saattaa olla sellaisia ainemuotoja, jotka ovat meille yhtä näkymättömiä ja aistimillemme tuntumattomia kuin pikkueläimet siinä ilmassa, jota hengitämme — siinä vedessä, joka tuossa suihkukaivossa loiskii. Sellaisilla olennoilla voi olla himoja ja voimia niinkuin meillä — aivan niinkuin niillä pikkueläimillä, joihin niitä vertasin. Se hirviö, joka elää ja kuolee vesipisarassa, joka raatelevaisena ja verenhimoisena syö vielä pienempiä olentoja, on yhtä kamala raivossaan, yhtä raaka luonnoltaan kuin erämaan tiikeri. Meidän ympärillämme saattaa olla olijoita, jotka olisivat ihmisille vaarallisia ja turmiollisia, jollei Kaitselmus olisi pannut heidän ja meidän välillemme seinän, sen kautta että niiden aine on eri tavalla kokoonpantu kuin meidän."

"Ja luuletteko, että sitä seinää koskaan voi ihminen poistaa", puuttui nuori Glyndon puheeseen, "ovatko traditsionit noidista ja tietäjistä paljaita satuja, niin yleisiä ja häviämättömiä kuin ovatkin?"

"Ehkä ovatkin, ehkä ei", vastasi muukalainen välinpitämättömästi. "Mutta kuka tällaisena aikana, jolloin järki on saanut varmat rajansa, olisi niin hullu, että murtaisi sen väliaidan, joka hänen erottaa käärmeestä ja leijonasta — että rupeisi napisemaan ja kapinoimaan sitä lakia vastaan, joka määrää hauen vetten syvyyksien asukkaaksi? Riittää jo näitä turhia aateskeluja."

Ja muukalainen nousi, kutsui palvelijan, maksoi laskunsa ja keveästi nyökäyttäen päätään seurueelle katosi puiden sekaan.

"Minä tunnen hänen hyvin", sanoi napolilainen, joka olikin kreivi Cetoxa. "Jos muistatte, yhtyi hän meidän joukkoomme minun seurassani. Hän kävi Napolissa noin kaksi vuotta sitten ja on hiljakkoin palannut. Hän on hyvin rikas — niin, tosiaan suunnattoman rikas. Sangen miellyttävä henkilö. Olen pahoillani, että hän puhui niin kummallisesti tänä iltana; se on omiansa antamaan yllykettä niille monenlaisille tyhmille huhuille, joita hänestä kerrotaan."

"Ja varmaan", sanoi toinen napolilainen, "se mitä toissa päivänä tapahtui ja minkä te Cetoxa niin hyvin tunnette, antaa oikeutusta niille huhuille, joita olette kieltävinänne."

"Minä ja minun maanmieheni", sanoi Glyndon, sekaannumme niin vähän napolilaisten seuraan, että meiltä jää paljon kuulematta, mikä hyvin ansaitsisi kuulemista. Saanko kysyä, mitä kertomuksia ja mitä tapahtumaa tarkotatte?"

"Mitä tulee kertomuksiin, hyvät herrat", sanoi Cetoxa kohteliaasti puhutellen molempia englantilaisia, "niin olkoon mainittuna, että signor Zanonin uskotaan omistavan muutamia kykyjä, joita jokainen haluaisi itselleen, vaikka tuomitaan jokaista niiden omistajaa. Se tapahtuma, johon signor Belgioso viittasi, on juuri näitä kykyjä kuvaava ja onkin, sen tunnustan, jokseenkin hämmästyttävä. Te varmaan pelaatte, herrasmiehet. (Koska molemmat englantilaiset joskus olivat muutamilla 'skuudeilla' koettaneet onneansa yleisissä pelipaikoissa, nyökäyttivät he myöntävästi päätään. Cetoxa jatkoi): "Hyvä, muutamia päiviä sitten ja samana päivänä kuin Zanoni palasi Napoliin, sattui niin, että minä olin pelannut jokseenkin korkeilla summilla ja hävinnyt aika lailla. Nousin pöydästä, päätin olla enempi kiusaamatta Onnetarta, kun äkkiä huomasin Zanonin, johonka ennen olin tutustunut (ja jolla on, saanen sanoa, pieni kiitollisuudenvelka minulle) — huomasin Zanonin seisovan katselijana läsnä. Ennenkuin ennätin lausua iloni tästä odottamattomasta huomiosta, laski hän kätensä minun käsivarrelleni sanoen: 'Te olette hävinnyt paljon, enemmän kuin voitte maksaa. Omasta puolestani en pidä pelaamisesta, mutta kuitenkin tahtoisin ottaa peliin osaa. Tahdotteko pelata tästä summasta minun puolestani? Tappio on minun, puoli voittoa teidän'. Minä hämmästyin, niinkuin voitte arvata, sellaisesta tarjouksesta, mutta Zanonilla oli sellainen ääni ja esiintyminen, jota oli mahdoton vastustaa. Muuten minä olin ylen kiihkeä korvaamaan tappioni enkä olisikaan noussut, jos minulla olisi ollut vähänkin rahoja jälellä. Sanoin suostuvani hänen tarjoukseensa sillä ehdolla, että myöskin tappio yhtä hyvin kuin voitto olisi kummallekin yhteinen. 'Niinkuin tahdotte' sanoi hän hymyillen, 'emme tarvitse pelätä, sillä te varmasti kyllä voitatte.' Minä istuuduin, Zanoni seisoi takanani, onni suosi minua, voitin yhtäpäätä. Itse asiassa nousin pöydästä rikkaana miehenä."

"Eihän julkisissa pelipöydissä voi olla petosta, varsinkin jos petos olisi pankin etuja vastaan?" Tämän kysymyksen teki Glyndon.

"Ei tietenkään", vastasi kreivi. "Mutta meidän hyvä onnemme oli todella merkillinen — niin ihmeellinen, että eräs sisilialainen (sisilialaiset ovat sivistymättömiä ja pahanilkisiä heittiöitä) kiivastui ja rupesi hävyttömäksi. Kääntyen uuden ystäväni puoleen huudahti hän: 'Herra, teidän ei tarvitse seisoa niin lähellä tätä pöytää. Minä en ymmärrä tätä; teillä on jotain vehkeitä tässä'. Zanoni vastasi hyvin tyyneesti, ettei hän ollut tehnyt mitään sääntöjä vastaan — sanoi olevansa pahoillaan siitä, ettei yksi voinut voittaa toisten menettämättä, ja ettei hän olisi voinut tehdä kelienkään väärin, jos olisi tahtonutkin. Sisilialainen piti vieraan siivoa esiintymistä epäiltävänä ja alkoi yhä äänekkäämmin pauhata. Viimein hän nousi pöydästä ja astui Zanonia vastaan sellaisella tavalla, joka lievimmin sanottuna olisi ollut loukkaava joka miehelle, ken vähänkin on pikainen ja osaa miekkaa käyttää."

"Ja kaikkein merkillisin seikka", keskeytti Belgioso, "oli minusta se, että tämä Zanoni, joka seisoi minun istuinpaikkaani vastapäätä ja jonka kasvot minä selvästi näin, ei vastannut mitään eikä näyttänyt mitään vihan tunteita. Hän kiinnitti silmänsä lujasti sisilialaiseen; en milloinkaan unohda sitä katsetta. On mahdotonta sitä kuvata, se jäähdytti veren minun suonissani. Sisilialainen peräytyi, kuin ukoniskemänä. Minä näin hänen vapisevan, vaipuvan penkille. Ja sitten —"

"Niin sitten", sanoi Cetoxa, "äärettömäksi hämmästyksekseni tämä mies, jonka Zanonin paljas katse oli tehnyt aseettomaksi, käänsi koko vihansa minua kohtaan, joka — mutta ehkette tiedä, herrat, että minulla on vähän mainetta aseenkäytössä?"

"Ennenkuin saatoin arvatakaan, olin puutarhassa talon takana ja vastassani Ughelli (se oli sisilialaisen nimi) ja ympärilläni viis tai kuus miestä aiotun kaksintaistelun todistajina. Zanoni viittasi minut syrjään. 'Tämä mies on kaatuva', hän sanoi. 'Kun hän makaa maassa, mene hänen luokseen ja kysy, tahtooko hän tulla haudatuksi isänsä viereen San Gennaron kirkkoon.' 'Tunnetteko siis hänen perheensä?' kysyin minä suuresti kummissani. Zanoni ei vastannut ja seuraavalla hetkellä olin käsikähmässä sisilialaisen kanssa. Ollakseni vilpitön, hänen miekankäyttönsä oli mainiota, vikkelämpää taistelijaa en ole tavannut. Kuitenkin", lisäsi Cetoxa vaatimattomasti, "hän sai piston läpi ruumiinsa. Minä menin hänen luokseen, hän taisi tuskin puhua. 'Onko teillä joku pyyntö tehtävänä — joku asia määrättävänä?' Hän pudisti päätään. 'Missä tahdotte tulla haudatuksi?' Hän viittasi sisilialaista rannikkoa. 'Mitä!' sanoin kummastellen, 'eikä siis isänne viereen San Gennaron kirkkoon?' Tämän kuullessaan hänen kasvojensa karva muuttui kauheaksi — hän päästi läpitunkevan huudon — veri syöksyi hänen suustaan ja hän vaipui pitkälleen kuolleena. Nyt tulee tämän kertomuksen merkillisin kohta. Me hautasimme hänet San Gennaron kirkkoon. Tällöin nostimme hänen isänsä kirstua; kansi raottui ja luuranko tuli näkyviin. Pääkallossa tapasimme hyvin ohuen ja terävän teräspuikon. Se synnytti tutkistelua. Isä, joka oli rikas ja saita, oli äkkiä kuollut ja äkkiä haudattu helteisen ilman vuoksi, niinkuin luultiin. Kun kerran epäluulo oli herännyt, tehtiin tarkempia tutkisteluja. Vanhan miehen palvelijalta kyseltiin ja hän viimein tunnusti, että poika oli murhannut isänsä; teko oli ovelasti tehty; teräspuikko oli niin ohut, että se tunkeutui aivoihin pusertaen ulos ainoastaan yhden verenpisaran, jonka harmaat hiukset kätkivät. Rikoskumppani tulee mestattavaksi."

"Ei", vastasi kreivi, "hän kertoi käyneensä sattumalta samana aamuna tuossa kirkossa; hän oli huomannut kreivi Ughellin hautakiven, opas oli kertonut, että kreivin poika parhaillaan oli Napolissa — tuhlarina ja pelurina — meidän pelatessamme hän oli kuullut kreiviä mainittavan nimeltä, ja kun taisteluvaatimus tehtiin ja siihen suostuttiin, oli hänen mieleensä tullut hautauspaikka muka sellaisen vaiston kautta, josta hän ei voinut eikä tahtonut tehdä selkoa."

"Niin! Mutta me italialaiset olemme taikauskoisia — tuota vaistoksi nimitettyä monet pitivät Kaitselmuksen kuiskauksena. Seuraavana päivänä oli vieras yleisen huomion ja uteliaisuuden esineenä. Hänen rikkautensa, hänen elintapansa, hänen merkillinen kauneutensa ovat myöskin lisänneet hänen kuuluisuuttaan. Muuten minulla on ollut ilo saada esittää tämän etevän henkilön hienoimmille kavaljeereillemme ja kauneimmalle rouvasväelle."

"Sangen merkillinen kertomus", sanoi Mervale nousten. "Tule Glyndon, lähdetään hotelliin. Pian jo päivä koittaa. Hyvästi signor!"

"Mitä ajattelet tuosta kertomuksesta?" kysyi Glyndon nuorten miesten kävellessä asuntoonsa.

"Mitäkö ajattelen? Selväähän on, että Zanoni on petkuttaja — sukkela roisto ja tuo napolilainen on saaliista osallinen ja koristelee häntä kaikilla ihmeellisyyden kuluneilla helyillä. Tuntematon seikkailija pääsee hienoon seuraan, kun hän on voittanut puolelleen pelon ja uteliaisuuden. Hän on harvinaisen kaunis ja naisväki on kyllä valmis ottamaan hänet vastaan kaipaamatta muita suosituksia kuin hänen kasvojaan ja Cetoxan satuja."

"Minä en voi olla samaa mieltä. Cetoxa, vaikka onkin peluri ja hurjastelija, on synnyltään aatelismies ja pidetään suuressa arvossa rohkeutensa ja kunniantuntonsa tähden. Muuten tämän muukalaisen olento on niin jalo, hänen puheensa niin ylevä, hän on niin tyyni, niin tunkeilematon, ettei hän vähääkään muistuta röyhkeätä lavertelevaa petkuttajaa."

"Rakas Glyndon, suo anteeksi, mutta sinä et vielä ole oppinut maailmaa tuntemaan. Muukalainen käyttää hyväkseen kaunista ulkomuotoaan ja hänen arvokas käytöksensä on ainoastaan asiaankuuluva juoni. Mutta muuttakaamme puheenaihetta — kuinka edistyy rakkausjuttusi?"

"Sinä et saa mennä naimisiin hänen kanssaan. Mitä sinun kotonasi sanottaisiin?"

"Nauttikaamme nykyhetkestä", sanoi Glyndon vilkkaasti, "me olemme nuoria, rikkaita, kauniita, älkäämme ajatelko huomispäivää."

"Noin Glyndon, oikein sanottu! Ja nyt olemme perillä hotellissa. Nuku hyvin äläkä uneksi signor Zanonista."

II LUKU.

"Ota, rohkea ja kärsimätön nuorukainen, kiihkeästi vastaan tarjottu tilaisuus."

Clarence Glyndon oli nuori, varakas mies, ei ylen rikas, mutta sentään niin että hänellä oli huoleton riippumaton toimeentulo. Hänen vanhempansa olivat kuolleet ja läheisiä sukulaisia oli hänellä ainoastaan monta vuotta nuorempi sisar, joka oli jäänyt Englantiin tätinsä huostaan. Varhain elämässään jo hän oli osottanut suuria maalaustaiteen taipumuksia ja enemmän harrastuksesta kuin rahallisesta ammatintarpeesta päätti hän antautua sille alalle, missä englantilainen taiteilija tavallisesti alkaa innostuksella ja historiallisia tauluja luomalla ja lopettaa ahneisiin laskelmiin ja arki-ihmisten muotokuviin.

Glyndonilla oli hänen ystäviensä mielestä paljon nerokkuutta, mutta se oli rajua ja hillitöntä laatua. Häntä ei huvittanut kestäväinen vakava työnteko ja hänen kunnianhalunsa pyrki enemmän hedelmiä kokoomaan kuin puuta istuttamaan. Samoin kuin niin monet taiteilijat nuoruudessaan hän rakasti huvituksia ja mielenkiihotteita. Hän antautui häikäilemättä kaikkeen, mikä viehätti hänen mielikuvitustaan tai intohimojaan. Hän oli matkustanut Europan kuuluisimpien kaupunkien läpi sillä vakavalla päätöksellä ja aikomuksella että tutkisi taiteen jumalallisia mestariteoksia. Mutta joka kaupungissa olivat huvitukset aina houkutelleet häntä ponnistuksen poluilta ja elävä kauneus oli vetänyt häntä pois jumaloimasta tunteetonta maalauskangasta. Hän oli urhea, seikkailunhaluinen, levottomasti tutkisteleva, aina valmis hurjiin suunnitelmiin ja hauskoihin uhkatekoihin — hetken hurmauksen uhri ja mielikuvituksen orja.

Nyt oli juuri se aika, jolloin kuumeentapainen muutoksenhenki teki työtään tuossa ihmistoiveitten julmassa ivanäytelmässä, Ranskan vallankumouksessa. Ja siitä sekasotkusta, mihin jo maailman kunnioitettavan uskon pyhät jäännökset olivat hautaantuneet, nousi monta muodotonta ja epämuotoista pilvilinnaa. Tarvitseeko minun muistuttaa lukijalle, että vaikka tämä oli silotetun epäilyksen ja tekaistun viisauden aika, oli se myöskin äärimmäisen herkkäuskoisuuden ja mitä salaperäisimpien taikauskojen aika — aika, jolloin magnetismi ja magia saavuttivat kannatusta itse Diderotin oppilaissa,— jolloin ennustuksia kulki suusta suuhun, — jolloin filosofisen deistin salonki muuttui nekromantian harjotuspaikaksi, missä koetettiin nostattaa vainajien varjoja — jolloin piispansauvaa ja pipliaa pilkattiin, mutta Mesmeriin ja Cagliostroon uskottiin. Tässä aamunsarastuksessa ennen uuden auringon nousua, joka edestään karkottaisi kaikki usvat, astui muinaisaikaisista haudoistaan ylös kaikennäköisiä haamuja, joita oli liidellyt Paracelsuksen ja Agrippan silmien edessä.

Vallankumouksen koite häikäisi Glyndonia, mutta vielä enemmän häntä miellytti sen outo saattojoukko, ja haaveilu, joka mellasteli yhteiskunnallisen ihanneunelman toiveitten kera, valtasi kiihkeästi häntä niinkuin muitakin suurilla lupauksillaan ja saattoi uskomaan, että vanhentuneen tieteen harmailta poluilta syrjässä rohkea etsijä voisi löytää jonkun ihmeellisen Elysiumin — Onnelan.

Matkoillaan oli hän hartaasti vaikkei ehdottomasti uskoen kuunnellut mitä ihmeitä kerrottiin kustakin kuuluisammasta henkiennäkijästä, ja hänen mielensä oli sentähden altis sille vaikutukselle, jonka salaperäinen Zanoni heti ensi näkemältä herätti.

Saattoi olla toinenkin syy tähän herkkäuskoisuuden taipumukseen. Muuan Glyndonin kaukainen esi-isä äidin puolelta oli saavuttanut jokseenkin suuren maineen filosofina ja alkemistina. Kummia kertomuksia oli liikkeellä tästä viisaasta vanhuksesta. Hänen sanottiin eläneen paljon kauemmin kuin tavallisesti on kuolevaiselle suotu ja säilyttäneen viimeiseen asti keski-ikäisen miehen ulkonäön. Lopulta hän oli kuollut ja niinkuin otaksuttiin surusta lapsenlapsenlapsena äkillisen poismenon johdosta, ainoan olennon, jota hän koskaan oli näyttänyt rakastavan. Tämän filosofin teoksia oli vielä jälellä, vaikka harvassa, ja niitä löytyi Glyndonin kodin kirjastossa. Niiden plaatolainen mystisismi, niiden rohkeat väitteet ja korkeat lupaukset siitä, mikä oli voitettavissa niiden vertauskuvallisen salakielen avulla, oli jo varhain syvästi vaikuttanut nuoren Clarence Glyndonin mieleen. Hänen vanhempansa useinkin pitkinä talvi-iltoina huvikseen keskustelivat tämän arvokkaan esi-isän tarunsekaisesta historiasta. He eivät älynneet, mitä seurauksia siitä saattaisi olla pojan mielikuvitukselle, vaan arvelivat, että ajan valistus helposti karkottaisi ja tukahuttaisi tuollaiset haaveet. Mutta Clarencelle oli pelonsekainen nautinto kuulla, kun äitinsä leikillä huomautti siitä silmiinpistävästä yhtäläisyydestä, mikä oli nuoren perillisen kasvoissa ja alkemistin vanhassa muotokuvassa, joka riippui kunniapaikalla talon seinällä perheen kerskauksen ja ystävien ihailun aiheena. Lapsi on todella useammin kuin luulemmekaan "miehen isä."

Olen sanonut että Glyndon oli nautinnonhaluinen. Niinkuin nero ainakin oli hän alttiina kaikelle hauskalle ja kauniille. Hänen huoleton taiteilijaelämänsä oli ollut kulkemista kukasta kukkaan eikä vieläkään se ollut työhön vakaantunut. Hän oli nauttinut melkein kyllästykseen asti Napolin huvituksista, kun hän rakastui Viola Pisanin kasvoihin ja ääneen. Mutta hänen rakkautensa niinkuin kunnianhimonsa oli epämääräinen ja epävakainen. Se ei tyydyttänyt hänen koko sydäntään eikä täyttänyt hänen koko luontoaan. Ei siksi että häneltä olisi puuttunut voimakkaat ja jalot tunteet vaan siksi, että hänen mielensä ei vielä ollut tarpeeksi kypsynyt ja lujittunut niiden kehittymistä varten. Toinen aika on kukoistusta varten, toinen hedelmää varten; samoin vasta silloin kun haaveiden kukoistus alkaa kuihtua, on sydän kypsynyt niille tunteille, joita kukoistus ainoastaan on ennustanut. Glyndon oli yhtä iloinen ollessaan yksinään maalauksineen kuin hyvien tovereitten seurassa eikä hän vielä ollut tarpeeksi tuntenut surua voidakseen syvästi rakastaa. Ihmisen täytyy näet suuttua elämän pienempiin seikkoihin ennenkuin hän voi antaa täyden arvon suurimmille. Ranskan matalamieliset aistillisuuden ystävät kutsuvat salonkikielellään rakkautta "hullutukseksi." Mutta rakkaus on viisautta, paremmin käsitettynä. Sitäpaitsi merkitsi maailma vielä liian paljon Clarence Glyndonille. Hänen taiteellinen kunnianhimonsa oli riippuvainen säälittävän pintapuolisen vähemmistön suosiosta ja arvonannosta, sen vähemmistön, jota me kutsumme yleisöksi.

Niinkuin petolliset ainakin hän alati pelkäsi tulevansa petetyksi. Hän ei luottanut Violan suloiseen viattomuuteen. Hän ei tohtinut ryhtyä siihen uhkapeliin, että toden teolla olisi kosinut italialaista näyttelijätärtä, mutta ei hän myöskään tähän saakka ollut ajatellutkaan tavallisempia vaan vähemmän kunniallisia tarkotuksia: siitä häntä esti tytön kaino arvokkuus ja joku hyvä ja ylevä puoli omassa luonteessaan. Sentähden heidän välinen tuttavuus oli pikemmin ystävällisyyttä ja kunnioitusta kuin lempeä. Glyndon kävi joka ilta teatterissa ja pistäytyi kulissien taakse juttelemaan Violan kanssa. Hän täytti piirrossalkkunsa moninaisilla kuvilla siitä kaunottaresta, johon hän taiteilijana yhtähyvin kuin rakastajana oli mieltynyt. Ja päivä päivän perästä hän häilyi kuin laineiden päällä epäröimisen ja päättämättömyyden, rakkauden ja epäluoton vaiheilla. Ja epäluottoa ylläpiti aina vasten hänen parempaa tietoansa Mervalen, tuon arki-ihmisen tervejärkiset kehotukset!

Viime luvussa mainitun illan jälkeisenä päivänä ratsasti Glyndon yksinään pitkin Napolinlahden rantaa Posilipon luolan toisella puolella. Oli iltapäivä; puolipäivän helle oli lauhtunut ja kimmeltävältä mereltä puhalsi vilpoisa tuuli. Tienvieressä hän huomasi miehen kumartuneena marmoriraunion yli ja lähestyessään hän tunsi Zanonin.

Englantilainen tervehti kohteliaasti. "Oletteko löytänyt jonkun muinaisesineen?" sanoi hän hymyillen; "ne ovat tällä tiellä yhtä yleiset kuin mukulakivet."

"Ei", vastasi Zanoni, "se oli ainoastaan yksi niitä muinaisesineitä, joiden syntyperä ulottuu vedenpaisumukseen asti, vaikka luonto niitä ikuisesti muuttaa mullaksi ja jälleen uudistaa." Näin sanoen hän näytti Glyndonille pientä vaaleansinistä kukkaa, jonka hän sitten varovasti pisti poveensa.

"Harvinainen! Pikemmin sanoen sen syvempi tunteminen on tykkönään kadonnut nykyiseltä pintapuoliselta ja jokapäiväiseltä viisaustieteeltä. Luuletteko te, ettei ole mitään perustusta niissä traditsioneissa, jotka meille tulevat hämärinä etäisimmistä ajoista — niinkuin vuorten huipuilla löydetyt simpukankuoret osottavat, missä meri ennen on aaltoillut? Mitä oli vanha 'kolkhilainen magia' muuta kuin tarkkaa luonnon tutkimista sen kaikkein vähäpätöisimmistä muodoista? Mitä Medean tarina muuta kuin todistus niistä voimista, joita kasvien hedelmistä ja lehdistä voidaan saada? Kaikista tietäjistä tietävimmät, Cuthin salaperäiset sisarukset, joiden loitsujen perille tiede turhaan kokee päästä, vaikka se hämmentyy legendojen usvaan, he etsivät pienimmissä yrteissä sitä, mitä babylonilaiset viisaat kukaties turhaan etsivät taivaan tähdistä. Traditsioni kertoo, että ennen oli olemassa sellainen kansa, joka voi tappaa vihollisensa matkan päästä aseitta ja koskematta. Se kasvi, jota jalkanne tallaa, saattaa sisältää tappavampia voimia kuin mitä on tuhoisimmissa sotakeksinnöissä. Voitteko ajatella, että näille Italian rannikoille, vanhan Circen niemenkärjelle tuli Viisaita kaukaisimmasta idästä etsimään niitä kukkia ja yrttejä, joita teidän farmaseutinne heittäisivät luotaan rikkaruohoina? Ensimäiset kasvitieteilijät — maailman mestarikemistit — olivat sitä joukkoa, jota muinaisaika kunnioitti nimellä titaanit. Muistan kerran Hebron luona, missä hallitsi — mutta tämä puhe", keskeytti samassa Zanoni kylmästi hymyillen, "ei muuta hyödytä kuin tuhlaa teidän ja minun aikaa." Hän vaikeni, silmäili tiukasti Glyndonia ja jatkoi: "Nuorukainen, luuletteko, että hämärä uteliaisuus voi täyttää vakavan työn paikan? Minä luen teidän sydämenne ajatukset. Te haluatte oppia minua tuntemaan eikä tätä mitätöntä kukkaa: mutta menkää edelleen, halunne ei voi tulla tyydytetyksi."

"Te ette ole yhtä kohtelias kuin maamiehenne", sanoi Glyndon vähän harmistuneena. "Otaksukaa, että tahtoisin päästä teidän tuttavuuteenne, niin miksikä työntäisitte minua luotanne?"

"En työnnä ketään luotani", vastasi Zanoni, "minun täytyy tuntea heitä, jos he niin haluavat; mutta minua sitävastoin he eivät voi koskaan käsittää. Jos pyydätte minun tuttavuuttani, on se teille tarjona, mutta minä kehotan teitä välttämään minua."

"Täällä maan päällä kohtalo usein tekee muutamat ihmiset ilman omaa syytänsä muille vaarallisiksi. Jos minä ennustaisin teidän kohtaloanne astrologien vajavaisten laskelmien avulla, niin sanoisin heidän hämärällä kielellään, että minun planettani istui synkkänä teidän elämänne huoneessa. Älkää tulko tielleni, jos voitte välttää. Varotan teitä ensimäisen ja viimeisen kerran."

"Te halveksitte astrologeja, mutta käytätte itse yhtä salaperäistä puheentapaa kuin he. Minä en pelaa enkä riitele, miksikä sitten pelkäisin teitä?"

"Suoraan puhuakseni — teidän keskustelunne eilen illalla minua huvitti ja ihastutti."

Glyndonia kiusottivat nämä sanat, vaikka niiden äänenpainossa ei ollut mitään ylenkatsetta.

"Minä näen, ettette pidä minua ystävyytenne arvoisena. Olkoon menneeksi. Hyvästi!"

Zanoni vastasi kylmästi hyvästijättöön ja englantilaisen ratsastaessa tiehensä hän palasi kasvejansa tarkastelemaan.

Samana iltana Glyndon tapansa mukaan meni teatteriin. Hän seisoi näyttämön takana katsellen Violaa, joka näytteli erästä loistavinta osaansa. Sali kaikui kättentaputuksia. Glyndon joutui hurmauksiin nuorukaisen intohimosta ja nuorukaisen ylpeydestä. Hän ajatteli: "Tämä ihana olento on tuleva minun omakseni."

Seisoessaan näin vaipuneena suloisiin unelmiin hän tunsi olallaan keveän kosketuksen: hän kääntyi ja näki Zanonin. "Te olette vaarassa", sanoi tämä. "Älkää menkö jalkaisin kotiin tänä iltana tai älkää ainakaan menkö yksin."

Ennenkuin Glyndon toipui ällistyksestään, katosi Zanoni, ja kun englantilainen taas näki hänet, oli hän erään napolilaisen ylimyksen aitiossa, minne Glyndon ei voinut häntä seurata. Viola tuli nyt näyttämöltä ja Glyndon kiiruhti häntä puhuttelemaan tavallista suuremmalla lämmöllä. Mutta Viola vastoin entistä ystävällistä käytöstään kääntyi nyt selvällä tuskastumisella ihailijansa luota. Vetäen syrjään Gionettan, joka alituisesti seurasi häntä teatteriin, sanoi Viola totisena kuiskaten:

"Oi Gionetta! Hän on täällä taas! — muukalainen, josta minä puhuin — ja taas hän yksin koko teatterissa on taputtamatta minulle."

"Kuka hän on, lemmittyni?" sanoi eukko hyväilevästi. Hän on tosiaan tyhmä — ei kannata häntä ajatella."

"Ei kannata ajatella, Gionetta!" vastasi Viola — "ei kannata ajatella! Voi, olla häntä ajattelematta tuntuisi samalta kuin jos jättäisi kaikki ajatukset."

Jo kutsuttiin näyttämölle Signora Pisania. "Hanki tietoa hänen nimestään, Gionetta", sanoi Viola astuen hitaasti näyttämölle Glyndonin ohi, joka häntä katseli surullisen moittivasti.

Se kohtaus, johon näyttelijätär nyt astui, oli viimeinen loppusuoritus, missä hänen erinomainen äänensä ja taiteelliset lahjansa erityisesti loistivat esiin. Sali riippui kiinni joka sanassa hiiskumattomana jumaloiden, mutta Violan silmät etsivät ainoastaan yhden tyynen ja liikutuksesta vapaan katselijan silmiä: hän näytteli kuin haltioissaan oleva. Zanoni kuunteli ja seurasi tarkkaavasti, mutta ei osottanut mitään suosion merkkiä; ei mikään tunne kirkastanut hänen kylmää ja puolittain halveksivaa katsantoaan. Violalla oli näyteltävänä sellaisen naisen rooli, joka rakastaa vastarakkautta saamatta, eikä hän koskaan ollut niin syvästi kiintynyt osaansa kuin nyt. Hänen kyyneleensä olivat todellisia, hänen tuskansa oli luonnollinen: sitä oli miltei kauheata katsella. Hänet kannettiin näyttämöltä menehtyneenä ja taintuneena ja häntä seurasi sellainen ihastuksen myrsky, ettei moista ole monasti kuultu. Väki nousi seisaalleen — nenäliinoja liehutettiin — seppeleitä ja kukkia heitettiin näyttämölle — miehet pyyhkivät silmiään ja naiset nyyhkyttivät ääneen.

"Taivaan nimessä", sanoi eräs nuori ylhäinen napolilainen, "hän on sytyttänyt minua enempi kuin voin kestää. Tänä iltana, juuri tänä iltana hän on oleva minun! Oletko järjestänyt kaikki, Mascari?"

"Tuo pöyhkeä tyhmyri! Niinkuin jo ennen sanoin, saakoon hänen verensä vuotaa hänen tyhmyytensä tähden. Minä en tahdo kilpailijaa."

"Mutta ajatelkaa: englantilainen! Ainahan pidetään sellaista hälinää englantilaisen ruumiista."

"Tuhma! Eikö meri ole kylliksi syvä tai maa kylliksi vaitelias, että se kätkee kuolleen miehen? Meidän palkatut rosvomme ovat ääneti kuin hauta. Ja minä! — kuka uskaltaisi epäillä, kuka syyttää prinssi di ——? Pane toimeen — tänä iltana. Minä uskon hänet sinulle — rosvot ovat hänen murhanneet. Ymmärräthän; maakunta on täynnä niitä; ryöstä ja riisu hänet puhtaaksi, että paremmin uskotaan. Ota kolme miestä. Muut olkoot minun saatossani."

Napolin kadut eivät olleet siihen aikaan niin turvalliset kuin nyt ja vaunut olivat sekä huokeammat että tarpeellisemmat. Mutta nyt ei löydettykään sitä ajuria, joka tavallisesti oli tilattu viemään nuorta näyttelijätärtä. Gionetta oli kyllä siksi huolissaan emäntänsä kauneuden ja ihailijoiden lukuisuuden johdosta, ettei hän voinut pelotta ajatellakaan jalkaisin palaamista, vaan uskoi huolensa Glyndonille. Tämä tarjosi omat ajopelinsä Violan käytettäväksi, joka vähitellen toipui tainnoksistaan. Ehkä ennen sitä iltaa Viola ei olisi hylännyt tätä pientä palvelusta. Mutta nyt hän kieltäytyi syystä tai toisesta. Glyndon loukkaantui ja oli ärtyisästi vetäytymäisillään pois, kun Gionetta pysäytti hänet. "Odottakaa, signor", sanoi hän mielistelevästä, "signora raukka ei ole oikein terve. Älkää suuttuko häneen. — Minä laitan hänen ottamaan teidän tarjouksenne vastaan."

Glyndon jäi, ja kun Gionetta kotvan aikaa oli koettanut taivuttaa vastustelevaa Violaa, suostui tämä tarjoukseen. Gionetta suojattineen astui vaunuihin ja Glyndon jäi teatterin ovelle palataksensa jalkaisin kotiin. Silloin hänen mieleensä äkkiä johtui Zanonin varotus; hän oli unohtanut sen puhellessaan Violan kanssa. Nyt hän piti parhaimpana olla varuillaan vaaraa vastaan, josta nuo salaperäiset huulet olivat kuiskanneet; hän haki silmillään jotakin tuttavaa; joukot tulvailivat teatterista, tunkeiltiin ja tuupittiin ja painettiin, mutta hän ei nähnyt yhtään tuttuja kasvoja. Päättämättömänä seisoessaan hän kuuli Mervalen kutsuvan äänen ja suureksi helpotuksekseen näki hän ystävänsä tekevän tietä joukon halki.

"Olen hankkinut sinulle paikan", sanoi hän, "kreivi Cetoxan vaunuissa; tule mukaan! Hän odottaa meitä."

"Tapasin Zanonin käytävässä. 'Teidän ystävänne on teatterin ovella', sanoi hän, 'älkää laskeko häntä jalkaisin kotiin tänä iltana. Napolin kadut eivät aina ole turvallisia.' Heti muistin, että muutamia kalabrialaisia rosvoja oli nähty kuleksivan kaupungissa viimeisinä viikkoina, ja kun satuin tapaamaan Cetoxan — niin, tuossa hän onkin!"

Enempi selvittely jäi, kun he tapasivat kreivin. Ja kun Glyndon astui vaunuihin ja veti akkunaverhot syrjään, näki hän neljä miestä seisovan kadulla ja tarkkaavasti katselevan häntä.

"Saakeli!" huusi yksi, "siinä oli englantilainen!" Glyndon kuuli epäselvästi tuon huudahduksen vaunujen ajaessa tiehensä. Hän pääsi turvallisesti asuntoonsa.

Italiassa vallitsee lapsen ja hänen hoitajattarensa välillä hyvin likeinen tuttavuussuhde, jota ei ole ollenkaan liioteltu "Romeo ja Julia" näytelmässä. Mutta orvolle näyttelijättärelle se luonnollisesti tuli vielä tavallista likeisemmäksi ja hellemmäksi, hän kun oli niin vailla ystäviä. Kaikessa, mikä koski sydämenheikkouksia, oli Gionettalla paljon kokemusta, ja kun Viola kolme iltaa takaperin heidän palatessaan teatterista oli katkerasti itkenyt, niin hoitajatar oli onnistunut saamaan häntä tunnustamaan, että hän oli nähnyt yhden — jota ei ollut näkynyt kahden väsyttävän pitkän ja tapauksista rikkaan vuoden aikaan — mutta joka ei ollut koskaan unohtunut. Mutta nyt, voi! hän ei ollut antanut mitään tuntemisen merkkiä itsestään. Gionetta ei voinut käsittää kaikkia niitä epämääräisiä ja viattomia tunteita, joita tähän suruun yhtyi, mutta yksinkertaisella, pintapuolisella ymmärryksellä hän päätti, että ne kaikki olivat samaa, lemmen tunteita. Ja siinä suhteessa hän hyvin kelpasi antamaan myötätuntoa ja lohduttamaan. Hän ei voinut kokonaan olla Violan syvän sydämen uskottu — sillä se sydän ei voinut edes sanoin lausua kaikkia salaisuuksiaan. Mutta sikäli kuin Gionetta saattoi ottaa luottamusta vastaan, oli hän myös valmis maksamaan mitä hartaimmalla myötätunnolla ja palvelushalulla.

"Oletko saanut tietää, kuka hän on?" kysyi Viola, ollessaan vaunuissa yksin Gionettan kanssa.

"Olen; hän on kuuluisa signor Zanoni, johon kaikki ylhäiset naiset ovat hullaantuneet. Sanotaan, että hän on niin rikas! — paljon rikkaampi kuin kukaan englantilaisista! — ei hänen rinnallaan ole mitään signor Glyndon —"

"Lopeta!" keskeytti nuori näyttelijätär. "Zanoni! Älä puhu mitään englantilaisesta."

Vaunut tulivat nyt siihen yksinäisempään ja kaukaisempaan kaupunginosaan, missä Violan koti oli, kun äkkiä sattui pysähdys.

Gionetta hätääntyneenä pisti päänsä ulos akkunasta ja huomasi kalpeassa kuunvalossa, että ajaja oli vedetty alas istuimeltaan ja että kaksi miestä piteli häntä; seuraavassa tuokiossa kiskottiin ovi auki ja pitkään viittaan puettu naamioitu mies astui esiin.

"Älkää pelätkö, kaunis Pisani", sanoi hän kohteliaasti, "ei teille tehdä mitään pahaa." Puhuessaan hän kietoi käsivartensa kauniin näyttelijättären vyötäreelle ja koetti nostaa häntä vaunuista. Mutta Gionetta ei ollutkaan mikään kehno liittolainen. Hämmästyttävällä voimalla hän työnsi tunkeilijan syrjään ja heitti hänelle mitä hurjimman tulvan haukkumasanoja.

"Bakkuksen nimessä!" sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. "Hän on hyvin suojattu. Tänne Luigi! Giovanni! Ottakaa akka kiinni, äkkiä! Mitä vitkastelette?"

"Ole levollinen, Viola Pisani", hän sanoi matalalla äänellä, "minun läheisyydessäni olet aina turvassa!" Hän kohotti naamiotaan puhuessaan ja Zanonin jalot piirteet näyttäytyivät.

"Tyynny, pysy hiljaa, minä voin sinut pelastaa." Hän poistui jättäen Violan hämmästyksen, pelon ja ihastuksen valtaan. Kaikkiaan oli naamioituja yhdeksän: kaksi piteli ajajaa; yksi seisoi hevosten pääpuolessa, kolme muuta paitsi Zanonia ja sitä, joka ensin oli lähennellyt Violaa, seisoi syrjässä tien toisella puolella olevien vaunujen luona. Näille kolmelle viittasi Zanoni; he lähestyivät. Hän viittasi ensimäistä naamiota, joka olikin prinssi di ——, ja sanattomaksi ällistynyt prinssi tunsi äkkiä itseensä tartuttavan takaapäin.

"Kavallusta!" hän huusi. "Kavallusta omien miesteni joukossa. Mitä tämä merkitsee?"

"Asettakaa hänet vaunuihinsa! Jos hän vastustaa, tulkoon verensä hänen päänsä päälle", virkkoi Zanoni tyyneesti.

"Te olette vähälukuisemmat, olette joutuneet ansaan", sanoi hän, "menkää herranne luo. Teitä on kolme, meitä kuusi, hampaisiin saakka asestettua. Kiittäkää onneanne, että säästämme teidän henkenne. Menkää!"

"Leikatkaa poikki heidän vaunujensa vetoköydet ja hevosten ohjakset", sanoi Zanoni astuessaan Violan viereen vaunuihin, jotka nyt nopeasti vierivät tietään, mutta rosvo jäi jälkeen kuvaamattoman raivon ja hämmästyksen valtaan.

"Antakaapa minä selitän tämän mysterion", sanoi Zanoni. "Minä sain selville teitä vastaan suunnitellun salaliiton — yhdentekevä miten; minä tein sen tyhjäksi. Tämän aikeen päämies oli eräs ylimys, joka kauvan oli teitä turhaan tavotellut. Hän ja kaksi hänen kätyreistään odotti teitä teatterin ovella ja hän oli palkannut kuusi muuta odottamaan teitä sillä paikalla, missä yllätys tehtiin. Minä ja viisi minun palvelijoistani menimme samalle paikalle ja hän luuli meitä omiksi miehikseen. Minä olin sitä ennen ratsastanut sinne, missä miehet olivat odottamassa, ja kertonut heille, että heidän isäntänsä ei tarvinnut heidän palvelustaan sinä iltana. He uskoivat minua ja hajaantuivat senvuoksi. Senjälkeen minä yhdyin omaan joukkooni, joiden edelle olin ratsastanut. Te tiedätte kaiken, me olemme jo ovella."

III LUKU.

    "Mit' enemmän uinun, sen selvemmin silmäni näkee,
    Sill' alati ne katsoo näkymättömiä,
    Vaan nukkuissani sinua ne unissa silmäilee,
    Ja kirkkaita ovat keskellä pimeyttäkin."

Zanoni seurasi nuorta napolitarta hänen kotiinsa. Gionetta hävisi — he jäivät kahdenkesken.

Tässä huoneessa, joka niin usein, entiseen onnelliseen aikaan, oli täyttynyt Pisanin hurjilla viulunsäveleillä, tässä nyt Viola näki edessään tuon salaperäisen, kummittelevan, mutta muhkean ja kauniin muukalaisen seisomassa samalla paikalla, missä hän itse oli tavannut istua isänsä jaloissa soiton lumoomana. Hän melkein luuli, niinkuin hänen tapansa oli olennoida omia liiteleviä mielikuviaan, että tuo henkevä soitanto oli saanut elollisen muodon ja seisoi hänen edessään ihanana kuvana. Kaiken aikaa oli neito omasta viehättäväisyydestään tiedotonna. Hän oli heittänyt päältään huntunsa ja päähineensä, vähän hajanaisena levisi tukka marmorivalkealle kaulalle, jonka puku jätti paljaaksi. Ja siinä kun hänen tummat silmänsä olivat hulveisillaan kiitollisuuden kyyneleitä ja posket rusottivat äsköisestä kiihtymyksestä, niin ei totta tosiaan itse Apollo, valon ja soiton jumala, Arkadian laaksoloissa ihmisverhossaan pyydystellyt ihanampia impejä.

Zanoni häntä silmäili selvällä ihailulla mutta samalla säälivästi.
Mutistuaan itsekseen jotakin hän ääneen lausui:

"Viola! olen pelastanut sinut suuresta vaarasta, ei ainoastaan häpeästä vaan ehkäpä kuolemastakin. Kun hallitsija on heikko ja virkamiehet lahjottavia, on prinssi di —— lain yläpuolella. Mikään rikos ei ole hänelle mahdoton, sillä keskellä intohimojaan on hänellä kunnianhimoa ja sen tukena hyvä ymmärrys. Jollet sinä olisi hyvällä suostunut häpeääsi, et olisi koskaan palannut maailmaan kertomaan muistojasi. Ilkiöllä ei ole katumuksen sydäntä, mutta hänen kätensä on murhaan valmis. Olen pelastanut sinut, Viola. Ehkä kysyt minulta, miksi?" Zanoni viivähti ja hymyili murheellisesti lisätessään: "Sinä et saa tehdä minulle sitä vääryyttä, että ajattelisit: pelastaja on yhtä itsekäs kuin se, joka loukata tahtoi. Orpo, en puhu sinulle kosijoittesi kieltä, siinä kyllä, että tunnen sääliä enkä ole rakkaudelle kiittämätön. Miksi punastua, miksi vapista sitä sanaa? Luen sydämesi puhuessani enkä näe siinä ainoatakaan ajatusta, jota tarvitsisi hävetä. En sano, että rakastaisit minua vielä, mielikuvitus voi herätä kauan ennen kuin sydän liikahtaa — kaikeksi onneksi. Minun kohtaloni on ollut lumota silmäsi ja tenhota mielikuvitustasi. Olen täällä varottaakseni sinua siitä, mikä tuottaisi vain surua, niinkuin kerran varotin sinua itse valmistumaan suruun. Englantilainen Glyndon rakastaa sinua — paremmin ehkä kuin minä koskaan voisin; jollei hän ole sinun arvoisesi vielä, tarvitsee hänen ainoastaan oppia paremmin tuntemaan sinua ansaitaksensa sinut paremmin. Naikoon hän sinut, vieköön sinut omaan vapaaseen ja onnelliseen maahansa, äitisi kotimaahan. Unohda minut, opeta itseäsi palaamaan ja tulemaan hänen arvoisekseen ja minä sanon sinulle, että tulet löytämään kunniata ja onnea."

Viola kuunteli hiljaisella sanattomalla liikutuksella ja palavasti punastuen tätä outoa puhetta, ja kun se oli loppunut, kätki hän kasvonsa käsiinsä ja itki. Ja kuitenkin, vaikka nuo sanat kyllä olivat omiansa nöyryyttämään tai kiihottamaan, suututtamaan tai häpeätä herättämään, eivät nämä tunteet hänen silmiänsä kostuttaneet eivätkä hänen poveansa kohottaneet. Nainen sillä hetkellä oli lapsi, ja niinkuin lapsi itkee vaativalla, ikävöivällä mutta viattomalla kaipuulla saada rakkautta osakseen, ja nurkumatta suruisena, kun sen hellyys kovasydämisesti sysätään pois — niin Viola, vihatta ja häpeättä, itki.

Zanoni katseli häntä siinä, kun tuo kaunis pää, tuuheitten palmikkojensa varjostamana hänen eteensä taipui, ja hetkisen vaiettuaan hän lähestyi ja virkkoi mitä hellimmällä äänellä ja puoleksi hymyillen:

"Etkö muista, kuinka puhuin sinulle ponnistelusta valoa kohti, kuinka viittasin sinua katsomaan tuota päättäväistä ja vakavaa puuta: en silloin kehottanut sinua, lapsi kaunis, esimerkiksi ottamaan perhosta, joka tahtoisi tähteen lentää, mutta putoo kärvennetyin siivin lampun viereen. Tule, minä puhun kanssasi. Tuo englantilainen —"

"Tuo englantilainen on sinun ikäisesi eikä paljon ylempänä omaa säätyäsi. Sinä voit elämässä olla osallinen hänen ajatuksistaan, voit kuollessasi nukkua hänen vierellään samassa haudassa! Ja minä! Mutta se kuolon kuva älköön meitä liikuttako. Katso omaan sydämeesi ja sinä näet, että siihen asti, kunnes minun varjoni taas lankesi tiellesi, sinussa kasvoi tätä vertaistasi kohtaan puhdas ja rauhallinen kiintymyksen tunne, joka olisi rakkaudeksi kypsynyt. Etkö ole koskaan kuvitellut kotia, jossa sinulla olisi kumppanina tämä nuori ihailijasi?"

"En koskaan", sanoi Viola äkkinäisellä voimalla, "en koskaan, sillä heti silloin olen tuntenut, ettei se ole minun kohtalokseni määrätty. Ja oi!" hän jatkoi nousten nopeasti ja siirtäen syrjään tukan silmiltään kiinnitti silmänsä kysyjään. "Ja oi! kuka tahansa sinä olet, joka voit lukea sieluni sisällyksen ja muodostaa kohtaloni, älä erehdy siitä tunteesta, joka — joka" — (hän sammalsi hiukan ja jatkoi alasluoduin katsein): "joka on vetänyt minun ajatukseni sinuun. Älä ajattele, että minä tahtoisin ylläpitää lempeä, josta ei huolita, johon ei lemmellä vastata. En lempeä minä tunne sinua kohtaan, muukalainen. Kuinka sitä tuntisin? Sinä et ole koskaan puhunut minulle muuta kuin neuvoaksesi — ja nyt, haavottaaksesi!"

Taas hän pysähtyi, taas hänen äänensä petti; kyyneleet tulvivat hänen silmistään, hän pyyhki ne pois ja jatkoi:

"Ei lempeä — ei ainakaan sitä lempeä, josta olen kuullut ja lukenut ja jota olen näyttämöllä jäljitellyt — vaan juhlallisempi, arempi ja, minusta näyttää, melkein yliluonnollinen side minut vetää sinuun ja loihtii mieleeni sekä valvoessani että nukkuessani kuvia, jotka samalla viehättävät ja kammottavat. Luuletko sinä, että minä, jos se olisi lempeä, voisin sinulle näin puhua ja että (hän nosti äkkiä silmänsä) silmäni näin voisivat katsoa suoraan sinun silmiisi? Muukalainen, minä pyydän ainoastaan saada silloin tällöin nähdä sinua, saada kuulla sinun ääntäsi! Älä puhu minulle muista. Varota, nuhtele ja vaikka murra minun sydämeni — hylkää se harras kiitollisuus, jota sinulle tarjoon, mutta älä tule aina luokseni surun ja onnettomuuden enteenä. Joskus olen nähnyt sinut unissani, kunnian ja valkeuden muotojen ympäröimänä ja katseesi kirkkaasti loistaen taivaallista iloa, jota ne nyt eivät osota. Vieras, sinä olet pelastanut minut ja minä sinua kiitän ja siunaan. Onko tämäkin kunnioitus sinusta halpa?"

Näin sanoen neito nöyrästi risti käsivartensa rinnoilleen ja kallisti päänsä hänen edessään. Eikä tämä alamaisuus näyttänyt epänaiselliselta eikä halpamaiselta, ei se ollut niinkuin rakastajattaren nöyryys rakastajansa edessä tai orjan isäntänsä edessä, vaan pikemmin niinkuin lapsen hoitajansa tai niinkuin muinaisten uskontojen opetuslapsen vihkijänsä edessä. Zanonin otsa oli raskas ja miettiväinen. Hän katseli neitoa silmissään kummallinen ilme lempeyttä, surua ja samalla hellää rakkautta, mutta hänen huulensa olivat ankarat ja äänensä kylmä, kun hän vastasi:

"Ymmärrätkö, mitä pyydät, Viola? Arvaatko, mitä vaaraa itsellesi — ehkä meille molemmille — sinä nostatat? Tiedätkö, että minun elämäni liikkuu kaukana levottomain ihmisten ilmoilta ja on yhtä ainoata Ihanteen palvelusta, josta Ihanteesta minä pyrin poistamaan juuri kaiken sen, mikä muita enimmän viehättää? Onnettomuutena minä kartan sitä, mikä muille miehille näyttää olevan kohtalonsa kukka — maan tyttärien lempeä. Tätä nykyä minä voin varottaa sinua ja pelastaa monesta pahasta; jos useammin sinut tapaisin, niin voisiko tämä voima yhä pysyä hallussani? Sinä et ymmärrä minua. Ehkä on helpompi ymmärtää, mitä nyt lisään. Pyydän, että karkotat sydämestäsi kaikki ajatukset minun suhteeni, paitsi että minä olen sellainen, jota Onnetar äänekkäästi huutaa sinua karttamaan. Jos suostut Glyndonin kosintaan, on hän sinua rakastava, kunnes hauta peittää teidät molemmat. Minäkin (hän lisäsi tunteellisesti) — minäkin voisin sinua rakastaa!"

"Sinä!" huudahti Viola äkkinäisellä ilon, riemastuksen puuskalla, jota hän ei voinut hillitä; mutta hetkistä myöhemmin hän olisi antanut aarteita voidakseen saada huudahdustaan takaisin.

"Niin, Viola, minä voisin sinua rakastaa, mutta kuinka suuri ero, kuinka paljon murhetta on siinä rakkaudessa! Kukka antaa tuoksuaan sille vuorelle, jonka kyljellä se kasvaa. Vähän aikaa, niin kukka on kuollut, mutta vuori seisoo yhä — rinnallaan lumipeite, huipullaan päivänpaiste. Viivähdä — ajattele tarkasti! Vielä väijyy vaara sinua. Muutaman päivän vielä olet turvassa häikäilemättömältä ahdistajaltasi, mutta pian tulee hetki, jolloin ainoa pelastuksesi on pako. Jos englantilainen rakastaa sinua arvokkaasti, on sinun kunniasi oleva hänelle yhtä kallis kuin hänen omansa. Muussa tapauksessa on niitä muita maita, missä rakkaus on todellisempi kuin täällä ja hyve vähemmin vaarassa petoksen ja väkivallan puolelta. Jää hyvästi! Omaa kohtaloani en voi nähdä muuten kuin pilvien ja varjojen takaa. Sen ainakin tiedän, että me tulemme vielä tapaamaan toisemme, mutta opi sitä ennen, ihana kukkainen, että on armahampia olopaikkoja kuin kallionkylki."

Hän kääntyi puhuessaan ja tuli ulko-ovelle, missä Gionetta tahdikkaasti pysytteli. Zanoni laski keveästi kätensä hänen käsivarrelleen. Leikillisen kavaljeerin iloisella äänellä hän sanoi:

"Signor Glyndon kosii teidän emäntäänne: ottakoon hän hänet vaimokseen. Minä tiedän, että rakastatte emäntäänne. Nuhdelkaa häntä, jos näette hänessä tunteita minua kohtaan. Minä lintu olen aina lennossa."

IV LUKU.

"Taivaalliset Järkiolennot näyttäytyvät ja antavat itsestään tietoa kaikkein vapaimmin hiljaisuudessa ja yksinäisyyden rauhassa. Sentähden tarvitaan pieni huone eli salainen kammio", j.n.e.

                    Les Clavicules de Rabbi Salomon, (luku 3).
                    Tarkallensa käänt. hepreankielistä E. Pierre
                    Morissoneau, itämaisten kielten professori
                    ja kabbalistisen filosofian tutkija.

Se palatsi, jossa Zanoni asui, sijaitsi kaupungin vilkasliikkeisimmissä osissa. Se on vielä olemassa, vaikka nyt autiona rauniona, ainoastaan muistomerkkinä siitä ritarillisesta loistosta, joka kauan sitten on hävinnyt Napolista ylväitten normannilaisten ja espanjalaisten keralla.

Kun hän astui yksityisiin huoneisiinsa, niin kaksi intialaista, maansa tapaan puettuina otti hänet vastaan kynnyksellä itämaalaisten arvokkaalla tervehdyksellä. He olivat seuranneet häntä niistä kaukaisista maista, joissa hän huhun mukaan oli asunut monta vuotta. Mutta he eivät voineet kertoa mitään, joka olisi uteliaisuutta tyydyttänyt tai antanut epäilyksille yllykettä. He eivät puhuneet muuta kieltä kuin omaansa. Näitä kahta lukuunottamatta kuului hänen ruhtinaalliseen seurueeseensa vain kaupungin palkattua väkeä, joita hänen tuhlaava anteliaisuutensa ja luja tahtonsa teki tottelevaisiksi käskyläisiksi. Hänen talossaan ja hänen tavoissaan ei ollut mitään, joka olisi voinut antaa tukea kierteleville huhuille. Häntä eivät utuiset olennot palvelleet, niinkuin kerrotaan Albertus Magnuksesta tai suuresta Leonardo da Vincistä. Mikään kuparikuva, maagillisesti kokoonpantu, ei hänelle ilmottanut tähtien vaikutuksia. Mitkään alkemistien laitokset — sulattimet, kauhat ja metallit — eivät hänen huoneitansa koristaneet eivätkä hänen rikkauksiansa selittäneet; eipä hän myöskään koskaan näyttänyt harrastavan niitä aatteellisia tutkimuksia, joista olisi voinut luulla hänen saaneen keskustelussaan ilmeneviä merkillisiä ajatuksia ja salaperäisiä tietojansa. Mitkään kirjat eivät hänelle puhuneet hänen yksinäisyydessään, ja jos hän koskaan niistä oli ammentanut oppia, niin ainakin nyt näytti Luonnon suuri kirja olevan ainoa, jota hän luki, ja hämmästyttävän laaja muisti häntä sen ohessa auttoi.

Kaikki muu hänen asunnossaan näytti tavalliselta ja jokapäiväiseltä paitsi yksi ainoa seikka, joka todella saattoi osottaa häntä salaisten tieteitten seuraajaksi, niiden auktoriteetin sanojen mukaan, jotka olemme panneet tämän luvun alkuun. Asui hän Roomassa tai Napolissa tai missä tahansa, niin hän aina valitsi yhden huoneen erikseen muista ja salpasi sen lukolla, joka tuskin oli sormusta suurempi mutta kuitenkin riittävä lukkosepän parhaimpiakin aseita vastustamaan. Niinpä yksi hänen palvelijoistaan, vastustamattoman uteliaisuuden pakottamana, oli tehnyt turhan yrityksen murtautua sisään, ja vaikka hän luuli valinneensa mitä suotuisimman ja salaisimman hetken — yön pimeydessä — ei sieluakaan lähimailla — Zanoni itse kotoaan poissa, niin seuraavana päivänä kuitenkin talon isäntä pitemmittä selityksittä erotti hänet palveluksesta: hänen taikauskonsa ja omatuntonsa kertoi hänelle syyn. Hän lohdutti itseään tämän onnettomuuden suhteen sillä, että levitteli kertomustaan yltympäri, tuhansilla liiotteluilla höystettynä. Hän selitti, että hänen lähestyessään ovea näkymättömät kädet olivat sysänneet hänen takaisin, ja että kun hän koski lukkoon, kaatui hän maahan ikäänkuin halvauksen iskemänä. Muuan lääkäri, joka kuuli kertomuksen, huomautti, ihmeidenuskojain harmiksi, että mahdollisesti Zanoni taitavasti osasi käyttää sähköä hyväkseen. — Olkoon kuinka tahansa, tähän huoneeseen, joka näin oli varjeltu, ei astunut kenkään muu kuin Zanoni itse.

Ajan juhlallinen tunninlyönti kuului läheisestä kirkosta ja herätti palatsin herran siitä syvästä ja liikkumattomasta uneksimisesta, johon hän oli vaipunut, horrokseen mennyttä muistuttaen.

"Taas santapisara vierinyt äärettömästä Tuntilasista", mutisi hän itsekseen, "eikä kuitenkaan aika lisää eikä vähennä yhtäkään Äärettömyyden hiukkaista! — Sieluni, loistava Augoeides,[21] miksi astut alas taivaallisesta piiristäsi — miksi ikuisesta, tähtöisestä ja himottomasta Rauhasta sinä laskeudut synkän ruumiskammion usviin? Kuinka katkerasti sinä olet oppinut, että kumppanuus kuolevaisten olioitten kanssa tuo mukanaan ainoastaan surua suloudessaankin, ja kuinka kauan jo olet asunut tyydytettynä suurenmoisessa yksinäisyydessäsi?"

Kun hän näin huokaili, puhkesi äkkiä yksi päivänkoiton varhaisimmista linnuista visertämään puutarhan oranssipuiden seasta hänen ikkunansa alta. Ja yhtä äkkiä vastaili laulu laulua; kumppani, säveleen herättämänä, vastasi onnellisena viserrykseen. Zanoni kuunteli, mutta ei se sielu, jota hän oli puhutellut, vaan sydän vastasi. Hän nousi ja mitteli lattiata rauhattomin askelin. "Pois tästä maailmasta!" hän lopulta huudahti kärsimättömästi. "Eikö aika joskus katkaise kohtalon siteitä? Niinkuin vetovoima pidättää maan radassaan, niin kiinnittää sieluakin side tähän maahan. Pois tästä tummanharmaasta planeetasta! Murtukaa siteet, kohotkaa siivet!"

Hän kulki hiljaisten käytäväin kautta — ylös korkeita portaita — ja astui salaiseen huoneeseen.

V LUKU.

Seuraavana päivänä Glyndon käänsi askeleensa Zanonin palatsia kohti. Nuorukaisen mielikuvitus, joka luonnostaankin oli herkkä, oli nyt erityisesti kiihtynyt siitä vähästä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut tästä merkillisestä olennosta, ja lumous, jota hän ei osannut hallita eikä selittää, veti häntä muukalaisen puoleen. Zanonin voima näytti suurelta ja salaperäiseltä, hänen vaikuttimensa hyviltä ja suopeilta, mutta hänen käytöksensä tuntui kylmästi työntävän luotaan. Miksikä hän toisena hetkenä hylkäsi Glyndonin tuttavuuden ja toisena hetkenä pelasti hänet vaarasta? Kuinka oli Zanoni hankkinut itselleen tiedon vihollisista, jotka Glyndonille itselleen olivat tuntemattomia? Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, hänen kiitollisuutensa nostettu, hän päätti tehdä uuden yrityksen päästäkseen epäseurallisen kasvintutkijan tuttavuuksiin.

Signor oli kotona ja Glyndon laskettiin korkeaan salonkiin, minne muutamien minuuttien kuluttua saapui myöskin Zanoni.

"Olen tullut kiittämään teitä eilisiltaisesta varotuksesta", sanoi hän, "ja pyytämään teitä täydentämään kiitollisuuttani kertomalla minulle, miltä taholta minun on tähystettävä vihollista ja vaaraa."

"Te olette naisten suosiossa", sanoi Zanoni hymyillen, englanninkielellä, "ja niinkö vähän tunnette etelämaita, ettette tiedä, kuinka paljon vihollisia sellaisilla aina on?"

"Täysin tosissani. Te rakastatte Viola Pisania ja teillä on kilpailijana eräs mahtavimpia ja häikäilemättömimpiä Napolin prinsseistä. Te olette todellakin suuressa vaarassa."

"Minä en tee itsestäni tiliä kellekään kuolevaiselle", sanoi Zanoni ylväästi, "ja minulle on yhdentekevää, panetteko arvoa minun varotukselleni vai halveksitteko sitä."

"No, olkoon menneeksi, jollen saa tehdä teille kysymyksiä; mutta neuvokaa minulle ainakin mitä tehdä."

"Sentähden että te olette rohkea luonnoltanne ja mieltynyt seikkailuihin ja salaperäisyyteen; te tahtoisitte olla romaanin sankari. Jos minä neuvoisin teitä lähtemään Napolista, niin tahtoisitteko sen tehdä, niin kauan kuin Napolissa löytyy vihollinen nujerrettavana tai neitonen tavoteltavana?"

"Olette oikeassa", sanoi nuori englantilainen painavasti. "En! ettekä voi minua moittia tästä päättäväisyydestä."

"Mutta teillä on toinenkin mahdollisuus: rakastatteko Viola Pisania vilpittömästi ja hartaasti? — siinä tapauksessa naikaa hänet ja viekää vaimonanne kotimaahanne."

"Ei!" vastasi Glyndon hämmentyneenä, "Viola ei ole minun säätyni tasalla. Hänen toimialansa myöskin on — lyhyesti sanoen, minä olen hänen kauneutensa orja, mutta en voi häntä naida."

"Teidän rakkautenne on siis itsekäs himo, enkä minä enää teitä kehota omaa onneanne ottamaan. Nuori mies, Kohtalo on taipumattomampi kuin miltä näyttää. Maailman Suuren Hallitsijan keinot ja neuvot eivät ole niin vähäiset ja vaativaiset, että hän ihmisiltä kieltäisi Vapaan Tahdon jumalallisen etuoikeuden; kaikki me voimme itsellemme uurtaa uramme ja Jumala voi itse ristiriidatkin soinnuttaa yhteen pyhien tarkotustensa mukaisesti. Teillä on edessänne valinta. Rehellinen ja jalo rakkaus voisi vielä nytkin valmistaa teille onnen ja hankkia pelastuksen; kevyt ja itsekäs intohimo on vievä teidät kurjuuteen ja tuomioon."

"Vaikka te tekeydytte siveydensaarnaajaksi minua kohtaan, signor Zanoni", sanoi Glyndon hymähtäen, "niin oletteko itse siksi välinpitämätön kauneudesta, ettette sen lumouksesta huoli enempi kuin stoalainen?"

"Jos ehdottomasti vaadittaisiin, että käytös aina olisi opetuksen tasalla", sanoi Zanoni katkerasti hymyillen, "niin opastajia ei olisi montakaan. Mutta yksilön käytös voi vaikuttaa ainoastaan pieneen piiriin ulkopuolella häntä itseään; sitävastoin hän pysyväisesti tuottaa muille ihmisille hyvää tai pahaa juuri niillä ajatuksillaan ja tunteillaan, joita hän levittää ympärilleen. Hänen tekonsa ovat rajotettuja ja hetkellisiä, mutta hänen ajatuksensa voivat kulkea yli maailman ja yllyttää sukupolvia toistensa jälkeen viimeiseen päivään asti. Kaikki meidän hyveemme, kaikki lakimme ovat johtuneet kirjoista ja viisasten lauselmista, jotka ovat ajatuksia, eikä teoista. Käytökseltään Julianuksella oli kristityn hyveet ja Konstantinuksella pakanan paheet. Julianuksen ajatukset käänsivät tuhansia takaisin pakanuuteen; Konstantinuksen ajatukset auttoivat taivaan tahdosta taivuttamaan länsimaan kansat kristinuskoon. Halvin kalastaja, joka tuolla merellä laskee verkkojansa ja hartaasti uskoo San Gennaron ihmetekoihin, voi käytökseltään olla parempi mies kuin Luterus. Mutta Luteruksen aatteita saa uudenaikainen Eurooppa kiittää jaloimmasta vallankumouksesta, mikä sen ajatusmaailmassa on tapahtunut. Nuori englantilainen, meidän mielipiteemme ja tunteemme ovat taivaasta kotoisin, meidän tekomme ovat maallinen osa."

"Ettekö ole? Ja todella, kun kuulen teidän puhuvan omaa kieltäni yhtä hyvin kuin aito englantilainen, niin minä —"

"Hiljaa!" keskeytti Zanoni kärsimättömästi kääntäen päänsä poispäin.
Sitten hetkisen vaiettuaan hän jatkoi lempeästi: "Glyndon, luovutteko
Viola Pisanista? Tahdotteko ottaa muutamia päiviä miettiäksenne mitä
minä olen puhunut."

"Vai niin; silloin Viola teistä luopuu. Minäpä sanon, että teillä on kilpailijoita."

Glyndon kalpeni ja hypähti paikaltaan. "Te, signor Zanoni! — te! — ja te uskallatte sen sanoa minulle näinikään?"

Nämä ylpeät sanat eivät olleet pöyhkeästi lausutut vaan mitä syvimmän surumielisyyden äänellä. Glyndon harmistui, hämmentyi ja oli kuitenkin peloissaan. Mutta hänellä oli englantilaisen urhoollinen sydän, hän toipui pian ja virkkoi tyyneesti:

"Signor, minua eivät tuollaiset juhlalliset lauseet ja mystilliset viittaukset petä. Teillä saattaa olla voimia, joita minä en voi käsittää enkä käyttää, taikka saatatte olla ovela petturi."

"Minä tarkotan siis", jatkoi Glyndon päättäväisesti, vaikka hieman hämillään, "minä tarkotan: huomatkaa, että vaikka kukaan vieras ei voi minua taivuttaa tai pakottaa naimaan Viola Pisania, niin siitä huolimatta on se päätökseni yhtä luja, etten häntä hyvällä toiselle luovuta."

Zanoni katseli totisena nuorta miestä, jonka säihkyvät silmät ja kohonnut poskien väri todisti hengen olevan hänen sanojensa takana, ja vastasi: "Noin rohkea! Hyvä, se kaunistaa teitä. Mutta kuulkaa minun neuvoani: odottakaa vielä vähän aikaa ja sanokaa sitten minulle, tahdotteko ottaa vaimoksenne kauneimman ja puhtaimman olennon, mikä koskaan on tiellenne osunut."

"Miksikä minä olen niin kiihkeä tahtomaan häntä toiselle? — Pelastaakseni häntä minusta itsestäni! Kuulkaa minua. Niin halpa ja oppimaton kuin lieneekin tuo tyttö, niin hänellä on sielussaan mitä ylevimpien ominaisuuksien ja hyveiden siemenet. Hän voi olla kaikki kaikessa sille miehelle, jota hän rakastaa — kaikki mitä mies voi vaimostansa toivoa. Hänen sielunsa tulisi, rakkaudesta kehittyen, kohtaamaan teidän sieluanne, se tulisi vaikuttamaan teidän kohtaloonne ja menestykseenne: teistä tulisi suuri mies ja onnellinen. Jos sitävastoin Viola joutuu minulle, niin enpä tiedä, mitä hänen osakseen tulee; mutta sen tiedän, että hänen on kestettävä tulikoetus, jota harvat voivat kestää ja jota tähän asti tuskin yksikään nainen on kestänyt."

Zanonin näin puhuessa kävivät hänen kasvonsa elottomiksi ja hänen äänessään oli jotakin, mikä pani kuulijan kuuman veren jäähtymään.

"Mikä kumma salaperäisyys teitä ympäröi?" huudahti Glyndon voimatta tunteitaan hillitä. "Oletteko todella erilainen kuin muut ihmiset? Oletteko te käyneet yli luvallisen tiedon rajain? Oletteko, niinkuin muutamat väittävät, tietäjä tai ainoastaan —"

"Hiljaa!" keskeytti Zanoni, lempeästi ja suloisesti mutta surumielisesti hymyillen, "mistä olette saanut oikeuden tehdä minulle näitä kysymyksiä? Vaikka Italiassa vielä ylläpidetään inkvisitsionia, on sen voima niin pieneksi supistettu, että se on kuin lakastunut lehti, jonka pieni tuulenpuuska pudottaa. Kidutuksen ja vainon ajat ovat ohi ja jokainen voi nyt elää niinkuin mielii ja puhua niinkuin hänestä sopii pelkäämättä kidutuspenkkiä tai häpeäpaalua. Koska minä voin vainoa uhmata, niin suokaa anteeksi, etten tyydytä uteliaisuuttanne."

Glyndon punastui ja nousi seisaalleen. Huolimatta siitä, että hän rakasti Violaa ja pelkäsi tätä kilpailijaansa, tunsi hän kuitenkin vastustamatonta vetovoimaa juuri siihen mieheen, jota hänellä kaikkein enimmän oli syytä epäillä ja pelätä. Hän ojensi kätensä Zanonille sanoen: "No niin, jos meistä tulee kilpakosijat, ratkaiskoon miekka välillämme: mutta sitä ennen tahtoisin, että olisimme ystäviä."

"Arvotuksia!" huudahti Zanoni intohimoisesti — "niin! uskallatteko niitä ratkaista? Sitä ennen en voi antaa teille kättäni ja kutsua teitä ystäväkseni."

"Minä voisin uskaltaa kaiken ja mitä tahansa sen eteen, että saavuttaisin yli-inhimillistä viisautta", sanoi Glyndon ja hänen kasvojansa valaisi hurja ja palava innostus.

"Esi-isän siemen puhkee pojassa eloon", mutisi hän, "hän voisi ehkä — mutta —." Hän keskeytti ajatusjuoksunsa ja lausui ääneen: "Mene Glyndon, me tapaamme vielä toisemme, mutta minä en pyydä sinulta vastausta, ennenkuin on tullut ratkaisun hetki."

VI LUKU.

"Tällä miehellä on varmasti 50 tuhannen livren omaisuus ja hän näyttää olevan erinomaisen etevä ja kyvykäs. Entä jos hän olisi noita? Mutta ovatko noidat niin hurskaita kuin hän näyttää olevan? Sanalla sanoen, minä en voinut siitä löytää päätä enkä häntää."

Kaikista heikkouksista, joita vastaan pikku-ihmiset ryntäilevät, ei mikään ole enempi heidän pilkallensa altis kuin uskomisen taipumus. Ja turmeltunutta ihmistä ja heikkoa päätä ei mikään varmemmin ja luonnollisemmin todista kuin kykenemättömyys uskomaan.

Todellinen filosofia pyrkii ennemmin ratkaisemaan kuin kieltämään. Vaikka me jokapäivä kuulemme pienten tieteilijöiden puhuvan alkemian "hullutuksista" ja "viisasten kiven" saavuttamattomasta unelmasta, niin syvemmin oppinut tietää, että alkemisteiltä ovat lähteneet suurimmat keksinnöt tieteen alalla, ja että paljon, joka vielä näyttää järjettömältä heidän kirjotuksissaan, voisi avata tien vielä mahtavampiin saavutuksiin, jos meillä vaan olisi avaimet siihen mystilliseen sananparteen, jota he olivat pakotetut käyttämään. Itse "viisasten kivi" ei ole pelkältä unikuvalta tuntunut edes kaikille tämän vuosisadan tervejärkisille kemisteille. Ihminen ei voi tehdä tyhjäksi luonnonlakeja. Mutta ovatko kaikki luonnonlait jo keksityt?[22]

"Antakaa minulle todistus taidostanne", sanoo järkevä kyselijä. "Kun minä saan nähdä tuloksen, niin tahdon teidän avullanne koettaa päästä syitten perille."

Jotenkin tähän suuntaan kävivät Clarence Glyndonin ensimäiset ajatukset hänen lähtiessään Zanonin luota. Mutta Clarence Glyndon ei ollut "järkevä kyselijä". Mitä epämääräisempi ja salaperäisempi oli Zanonin puhe, sitä enemmän se vaikutti häneen. Todistus olisi ollut jotakin kouriintuntuvaa, jonka kanssa hän ei olisi voinut painiskella. Hänen uteliaisuutensa olisi tuntenut pettymystä, jos yliluonnollinen olisi näyttäytynyt luonnolliseksi. Hän koetti turhaan muutamia hetkiä kohottautua herkkäuskoisuudesta siihen skeptillisyyteen, jota hän oli moittinut, ja koetti saada kuulemansa sopimaan petturin mahdollisten vaikutinten ja tarkotusten kanssa yhteen. Mutta mitä Zanoni olikin olevinaan, ei hän tehnyt kyvyistään itselleen tulolähdettä, niinkuin Mesmer ja Cagliostro, eikä Glyndonin asema elämässä ollut niin loistava, että hänen ylitsensä saavutettu vaikutusvalta olisi voinut edistää mitään suunnitelmia joko ahneuden tai kunnianhimon tyydyttämiseksi — jos Zanoni olisi petturi.

Kuitenkin yhä uudelleen hän maailmantuntemuksen epäluulolla koetti uskotella itselleen, että Zanonilla sittenkin oli joku kiero tarkotus koettaessaan viekottaa häntä, Glyndonia menemään naimisiin köyhän näyttelijättären kanssa, jota naimista hän englantilaisessa ylpeydessään ja ahdasmielisyydessään piti itselleen alentavana. Eikö Viola ja mystikko voineet olla liitossa keskenään? Eikö kaikki tuo komea ennustelu ja uhkailu ollut vain tekaistu hänen pettämisekseen? Hän tunsi väärää mielikarvautta Violaa kohtaan, koska tämä muka oli hankkinut itselleen Zanonin liittolaiseksi. Mutta tähän mielikarvauteen liittyi luonnollinen mustasukkaisuus. Zanoni uhkasi häntä kilpakosijana. Ja olipa Zanonin luonne tai hänen kykynsä millaiset tahansa, niin hänellä ainakin oli kaikki ulkonaiset edellytykset mitä tarvittiin toisten häikäisemiseksi ja hallitsemiseksi.

Omiin epäilyksiinsä tuskastuneena Glyndon heittäytyi seurusteluun niiden tuttavien kanssa, jotka hän oli Napolissa hankkinut — etupäässä taiteilijoita, niinkuin hänkin, kirjailijoita tai rikkaita porvareita, jotka jo teeskentelivät ylimystön loistoa, vaikka heiltä puuttui ylimysten suku-arvo. Näiltä hän sai paljon kuulla Zanonista, joka näillekin jo niinkuin kielikelloille oli tullut uteliaisuuden ja arvailun esineeksi.

Hän oli pannut merkille sen kummallisen seikan, että Zanoni hänen kanssaan oli puhunut englannin kieltä ja niin täydellisellä taidolla, että häntä olisi voinut luulla aito englantilaiseksi. Toisaalta Zanoni mainiosti käytti italiankieltä. Huomasipa Glyndon, että hänen taitonsa oli sama muissakin kielissä, joita muukalaiset harvemmin oppivat. Eräs ruotsalainen maalari, joka oli Zanonin kanssa keskustellut, väitti kivenkovaan, että hän oli ruotsalainen, ja eräs Konstantinopelin kauppias, joka oli myynyt tavaroitaan Zanonille, sanoi olevansa vakuutettu siitä ettei kukaan muu kuin oikea turkkilainen tai ainakin itämaalainen olisi voinut niin täydellisesti noudattaa pehmeätä itämaalaista ääntämistapaa. Kuitenkin kun nämä miehet vertailivat muistojaan, oli pieni tuskin huomattava erotus Zanonin ja syntyperäisen maanasukkaan puheen välillä, ei ääntämisessä, ei edes sanojen korostuksessa vaan ikäänkuin äänen pohjasäveleessä.

Tällainen kielikyky — niin johtui Glyndonin mieleen — oli juuri erityisenä ylpeyden lähteenä sillä lahkolla, jonka oppeja ja kykyjä tähän asti ei ole muuta kuin sangen vaillinaisesti tutkittu — rosenkreutsiläisillä. Hän muisti Saksassa kuulleensa puhuttavan John Bringaretin teoksesta,[23] jossa väitettiin että todellinen Ruusuristin Veljeskunta tunsi kaikki maailman kielet. Kuuluiko Zanoni tähän salaperäiseen veljeskuntaan, mikä jo kauan sitten oli väittänyt omaavansa salaisuuksia, joista yksi vähimpiä oli "viisasten kivi?" Veljeskunnan jäsenet pitivät itseänsä kaikkien kaldealaisten, maagien, gymnosofistien ja plaatolaisten opetusten perillisinä; he erosivat kaikista mustemman magian oppilaista elämänsä hyveellisyydessä, oppiensa puhtaudessa ja siinä, että he kaiken viisauden perustana terottivat aistimien alistamista ja uskonnollisen tunteen syventämistä — loistoisa lahko, jos vaan se ei valehdellut! Ja totta tosiaan, jos Zanonilla oli voimia suurempia kuin maailman viisasten joukolla, niin niitä voimia ei nähtävästi käytetty väärin. Se vähä, mitä tiedettiin hänen elämästään, puhui hänen edukseen. Mainittiin monta jalomielisyyden ja hyväntekeväisyyden osotusta, paikalleen sattunutta eikä umpimähkäistä; näistä puhuessaan kuitenkin kertojat puistivat päätään ja ilmaisivat kummastustaan sen johdosta että muukalaisella saattoi olla niin tarkat tiedot autettujen salatuista ja hämäristä tarpeista. Hän oli käynyt muutamien sairasten luona, jotka jo olivat lääkärien puolelta hylätyt, ja keskustellut heidän kanssaan kahdenkesken. He olivat parantuneet ja lukivat ansion siitä hänelle, mutta eivät voineet sanoa, millä lääkkeellä he olivat parantuneet. Sen he vain tiesivät että hän oli tullut, puhutellut heitä ja he olivat paranneet; tavallisesti kuitenkin oli syvä uni käynyt paranemisen edellä.

Toinen asianhaara oli myöskin alkanut herättää huomiota ja puhui vielä enemmän hänen kunniakseen. Ne, joiden kanssa hän etupäässä seurusteli — iloiset, huolettomat hurjastelijat, hienoston syntiset ja publikanit — kaikki näyttivät nopeasti mutta itse huomaamattaan heräävän puhtaampiin ajatuksiin ja säännöllisempään elämänlaatuun. Itse Cetoxa, keikailijoiden, kaksintaistelijoiden ja pelaajien prinssi, ei enää lainkaan ollut sama ihminen sen illan jälkeen, jonka merkillisistä tapauksista hän oli kertonut Glyndonille. Ensimäinen jälki hänen muutoksestaan oli pelipöytien jättäminen; seuraava oli sovinnonteko erään hänen sukunsa perivihollisen kanssa, jota hän viimeisinä kuutena vuotena alituisesti oli kaikilla mahdollisilla keinoilla koettanut yllyttää riitaan, missä hän olisi päässyt käyttämään omaa verratonta miekkailupistoaan.

Ja kun Cetoxa ja hänen nuoret kumppaninsa puhuivat Zanonista, ei suinkaan kuulunut siltä, että tuo mielenmuutos olisi saatu aikaan järkevillä neuvoilla ja opetuksilla. He kaikki kuvasivat Zanonia mieheksi, joka kaikkiin huvituksiin oli suostuvainen — joka tavoiltaan oli kaikkea muuta kuin säntillinen — ei juuri hurjastelija, vaan tasapuolinen, hauska ja iloinen, aina valmis kuuntelemaan miehen puhetta kuinkakin turhanpäiväisistä asioista tai ilahuttamaan kuuntelijoita mainioiden juttujensa ja kokemustensa loppumattomalla varastolla. Kaikki seuratavat, kaikki kansakunnat, kaikki luonteenlaadut olivat hänelle tuttuja. Hän oli vaitelias ainoastaan silloin kun joskus sattui puheeksi hänen syntynsä tai historiansa. Yleinen mielipide hänen sukuperänsä suhteen tuntui olevan kylläkin otaksuttava. Hänen rikkautensa, itämaisten kielten tuntemus, oleskelu Intiassa, erityinen arvokkuus, jota hän ei koskaan jättänyt edes iloisimpina ja tuttavallisimpina hetkinä, silmien ja tukan kiiltävä tummuus ja vieläpä ulkomuodon merkillisyydet, pienet, somat kädet ja komea pään heitto arabialaisten tapaan — kaikki näytti viittaavan häntä toiseen tai toiseen itämaiseen kansaan kuuluvaksi. Koettipa eräs itämaisten kielten opiskelija johtaa Zanonin nimen sammuneiden kielten juurista. Zan oli kieltämättä kaldealaisten nimitys auringolle. Kreikkalaiset, jotka vääristelivät kaikkia itämaisia nimiä, olivat tässä tapauksessa säilyttäneet oikean muodon, niinkuin merkitsevästi kyllä osottaa kreetalaisten kirjotus Zeuksen haudalla.[24] Muuten Zan eli Zaun oli sidonilaisilla jotenkin tavallinen On'in nimitys. Adonis oli ainoastaan toisinto Zanonas'ista, jota Hesykiuksen mukaan Sidonissa palveltiin. Tätä syvällistä ja kiistämätöntä sanajohtoa Mervale kuunteli tarkkaavasti ja huomautti, että hän nyt uskalsi esittää erään nerokkaan keksinnön, jonka hän itse kauan sitten oli tehnyt, nim. että lukuisat Smith'ien suvut Englannissa epäilemättä olivat Fryygialaisten Apollon-pappien vanhaa sukua. "Sillä eikö Apollon nimi fryygialaisten kesken ollut Smintheus? Kuinka selvät ovatkaan tuon ylevän nimen myöhemmät muodostumat — Smintheus — Smitheus — Smith! Ja vielä nytkin, tahdon huomauttaa, tämän mainehikkaan suvun vanhemmat haarat tietämättään haluavat lähennellä ainakin yhdellä kirjaimella alkuperäistä nimeä, koska pitävät hurskaana huolenaan aina kirjottaa nimensä Smithe!"

Kielimies ällistyi suuresti tästä keksinnöstä ja pyysi Mervalen lupaa kirjottaakseen siitä teokseensa, jonka hän aikoi laatia kielten sukuperästä. Se saisi nimekseen Babel ja julaistaisiin kolmessa kvarto-nidoksessa tilauksen mukaan.[25]

VII LUKU.

"Opi olemaan hengessä köyhä, poikani, jos tahdot tunkeutua siihen pyhään yöhön, joka piirittää totuuden. Opi Viisailta, ettet saa antaa pahoille hengille mitään valtaa luonnossa, senjälkeen kun kaitselmuksen kivi on heidät salvannut syvyyden kuiluun. Opi filosofeilta aina kaikissa eriskummaisissa tapauksissa näkemään luonnolliset syyt, ja kun sellaiset luonnolliset syyt puuttuvat, niin turvaudu Jumalaan." — Kreivi de Gabalis.

Kaikki nämä lisätiedot Zanonista, joita Glyndon oli poiminut ravintoloista ja huvipaikoista, olivat hänelle riittämättömiä. Sinä iltana ei Viola näytellyt teatterissa, ja seuraavana päivänä Glyndon sekavien kuvittelujensa häiritsemänä ja Mervalen kylmänjärkevään ja ivalliseen seuranpitoon suuttuneena harhaili miettiväisenä yleisissä puistoissa ja pysähtyi saman puun alle, missä hän ensikerran oli kuullut sen äänen, joka niin merkillisesti oli vaikuttanut hänen mieleensä. Puisto oli tyhjä ihmisistä. Hän heittäytyi puiden varjoon asetetulle penkille ja taas, keskellä unelmia, tuli hänelle sama kylmä väristys, jota Zanoni niin tarkasti oli kuvannut ja jonka selitykseksi hän oli maininnut niin eriskummaisen syyn.

Hän nousi äkkinäisellä ponnistuksella ja säpsähti nähdessään vieressään penkillä olennon, joka oli siksi ilettävän näköinen, että häntä hyvin olisi voinut luulla yhdeksi niistä pahansuovista olennoista, joista Zanoni oli puhunut. Se oli vähäläntä mies, puettuna räikeästi toisin kuin sen ajan hieno muoti vaati. Teeskennelty yksinkertaisuus ja köyhyys, milteipä epäsiisteys, avarat housut, karkeat kuin purjekangas, kehno takki, joka näytti tahallisesti reikiin revityltä — ja tummat, takkuiset, sekavat suortuvat, jotka pistivät esiin villaisen lakin alta — nämä seikat puhuivat yhtä kieltä, mutta toiset seikat taas todistivat rikkautta. Rinnasta avoin paita oli kiinnitetty jalokivisoljella ja kaksi raskasta kultaketjua osotti kahden kellon ylellisyyttä.

Miehen vartalo ei ollut suorastaan viallinen, mutta ihmeesti rumannäköinen; hartiat olivat korkeat ja leveät, rinta litteä ja sisäänpainunut, sormet niveleistä paksut ja kädet suuret, luiset, jäntevät, laihoista ranteista roikkuen ikäänkuin eivät lainkaan niihin kuuluisi. Hänen kasvonpiirteensä osottivat samaa tuskallista vääristystä, joka usein näkyy raajarikon kasvoissa, ne olivat karkeat, nenä melkein leukaa tapaileva, silmät pienet, mutta viekasta tulta hehkuvat Glyndonia vilkaistessaan, ja suu raotettu irveen, joka paljasti epätasaiset, mustat, murtuneet hampaat. Mutta näissä kammottavissa kasvoissa asui kuitenkin jonkunlainen epämiellyttävä älykkäisyys ja ovela sekä samalla röyhkeä ilme. Kun Glyndon ensimäisestä vaikutelmasta tointuen taas katsoi naapuriaan, punastui hän äskeistä kauhistustaan häveten, sillä nyt hän tunsi miehen erääksi ranskalaiseksi taiteilijaksi, johonka hän oli tutustunut ja joka alallaan oli jotakuinkin lahjakas. Oli todellakin merkillistä että tämä olento, jonka ulkomuoto oli niin sulottarien hylkimä, erityisesti harrasti suuruutta tapailevia piirroksia. Vaikka hänen värityksensä oli kovaa ja onttoa, niinkuin yleensä sen ajan ranskalaisten, olivat hänen värittömät piirroksensa huomattavat sopusuhtaisuudestaan, yksinkertaisesta hienoudestaan ja klassillisesta elävyydestään, vaikka niiltä kieltämättä puuttui ihanteellinen sulous. Hänen oli tapana valita aiheitansa Rooman historiasta eikä kreikkalaisten rikkaasta kauneusmaailmasta tai vielä ylevämmistä raamatun kertomuksista, joista Rafael ja Michel Angelo ottivat inspiratsioninsa aiheet. Hänen suuruutensa ei ollut jumalien eikä pyhimysten vaan kuolevaisten. Hänen kauneudenesityksensä oli sellaista, jota silmä ei voi moittia eikä sielu sittenkään tunnusta. Sanalla sanoen hän oli "ihmismaalaaja" niinkuin "Dionysos Antropografos".

Tällä henkilöllä kuului muuten olevan hirveä kohtuuttomuus kaikissa intohimoissaan, rakkaudessa niinkuin vihassa; hän oli kostossa leppymätön, irstaudessa kyllästymätön. Mutta se merkillinen epäjohdonmukaisuus hänessä oli, että hän samalla laverti mitä kauneimpia ja nerokkaimpia sanoja korkeasta puhtaudesta ja ihmisrakkaudesta. Maailma ei ollut hänelle tarpeeksi hyvä, hän oli maailmanparantaja! Mutta kaiken aikaa hänen ivalliset huulensa näyttivät pilkkaavan hänen Iausumiaan aatteita, niinkuin ne olisivat tahtoneet luulotella, että hän oli yläpuolella sitäkin maailmaa, jota hän tahtoi rakentaa.

Lopuksi tämä taidemaalari oli läheisessä kirjeenvaihdossa Parisin vallankumouksellisten kanssa ja häntä pidettiin yhtenä niistä sananviejistä, joita vallankumouksen alkuajoista asti "ihmiskunnan uudestisynnyttäjät" suvaitsivat lähettää muihin valtakuntiin, jotka vielä olivat joko todellisen hirmuvallan tai terveellisten lakien aisoissa pitämät. Historioitsijat huomauttavat, ettei Italiassa ollut yhtään kaupunkia, jossa uusia oppeja olisi innokkaammin otettu vastaan kuin Napolissa. Tämä johtui osaksi kansan vilkkaasta luonteenlaadusta mutta vielä enemmän siitä, että vihatut aateliston etuoikeudet yhä saivat jokapäiväisessä elämässä aikaan alituisia käytännöllisiä hankaluuksia ja ikävyyksiä, vaikka suuri ministeri Tanuccini olikin niitä koko lailla supistanut pari vuotta aikaisemmin. Siellä sentähden mullistuksella oli myöskin todellista merkitystä eikä ollut ainoastaan valeväriä Uutuuden Narrin poskipäillä.

Tämä mies, jota tahdon kutsua Jean Nicotiksi, oli Napolin nuoremman ja rohkeamman polven keskuudessa oikea profetta, ja Glyndonkin, ennenkuin oli tavannut Zanonin, oli häikäistynyt ilkeännäköisen ihmisystävän kaunopuheisista esityksistä.

"On niin kauan siitä kun me olemme tavanneet toisemme, veli rakas", sanoi Nicot vetäytyen lähemmäksi Glyndonia istumaan, "ettette suinkaan ihmettele, vaikka minä ihastuin teidät nähdessäni ja otin vapauden häiritä teidän mietteitänne."

"Ne mietteet eivät olleet juuri iloista laatua", sanoi Glyndon, "ja häiritseminen ei olisi voinut sattua sopivampaan aikaan."

"Teitä varmaan ihastuttaa kuulla", sanoi Nicot vetäen povestaan muutamia kirjeitä, "että hyvä työ edistyy ihmeen nopeasti. Mirabeau ei tosin enää ole elossa, mutta, piru vieköön, Ranska on nyt itse Mirabeau."

Tästä alkuhuomautuksesta lähti Nicot lukemaan ja selittelemään useita nerokkaita ja intohimoisia kohtia kirjeistä, joissa sana "hyve" esiintyi 27 kertaa eikä "Jumala" kertaakaan. Ja sitten näin avautuvista toiveista innostuen hän alkoi kuvailla noita tulevaisuuden näköaloja, joihin me jo yleispiirtein tutustuimme Condorcet'n puhetulvassa. Kaikki vanhat hyveet sysättiin istuimiltaan tehdäkseen tilaa uusille jumalille: isänmaanrakkaus oli ahdas tunne, ihmisrakkaus oli tuleva sen sijalle. Ei mikään rakkaus, joka ei yhtä lämpimästi koskettanut koko ihmiskuntaa pohjoisnavan seuduilta päiväntasaajaan asti kuin kotimaan asukkaita — ollut jalon ihmisen sydämelle sovelias. Ajatus oli oleva vapaa kuin tuuli ja sitävarten oli välttämätöntä karkottaa kaikki ne, joilla oli eri mielipiteet kuin herra Jean Nicotilla. Paljon tässä oli Glyndonista huvittavaa, paljon myös vastenmielistä, mutta kun maalaaja kääntyi puhumaan siitä tieteestä, jota kaikkien piti käsittää — ja jonka tuloksista kaikkien tuli saada nauttia — tieteestä, joka yhdenvertaisten valtionlaitosten ja yhtäläisen hengenviljelyksen maaperästä nousten antaisi kaikille maapallon kansoille rikkauden ilman työntekoa, huolettoman toimeentulon ja pitemmän elinajan kuin patriarkoille oli suotu — silloin Glyndon kuunteli kiintyen ja ihastuen, mutta samalla kuitenkin kammoen.

"Huomatkaa", sanoi Nicot, "kuinka paljon sellaista, jota me nyt suosimme hyveenä, silloin on halpana hylättävä. Meidän sortajamme saarnaavat meille esim., kuinka erinomainen on kiitollisuudentunne. Mutta kiitollisuushan on alemmuutensa tunnustamista! Ja mikä on jumalalliselle hengelle niin vihattavaa kuin alistumisen nöyryyttävä tunne? Missä tasa-arvoisuus vallitsee, siellä ei mitenkään valta pääse tällä tavalla orjuuttamaan ansiota. Hyväntekijät ja autetut lakkaavat yhtaikaa olemasta ja —"

"Ja silloin", kuului samassa ääni heidän vierestään, "ja silloin, Jean
Nicot?"

Molemmat taiteilijat säpsähtivät ja Glyndon tunsi Zanonin. Tämä katseli tavattoman ankarasti Nicotia, joka vaipuen kokoon istuimellaan häntä kulman alta tähysteli pelon ja inhon ilmeet vääristyneillä kasvoillaan.

"Ho, ho, Jean Nicot, te joka ette pelkää Jumalaa ettekä pirua, miksikä kavahdatte ihmisen katsetta? Tämä ei ole ensi kerta kuin minä olen todistajana teidän esittäessänne kiitollisuudentunteen kehnoutta", sanoi Zanoni.

Nicot oli päästämäisillään huudahduksen, mutta sai sen tukahutetuksi, ja tutkittuaan Zanonia valppaalla ja pahaenteisellä syrjäkatseella, jossa hehkui voimaton ja sanaton viha, hän virkkoi: "En tunne teitä. Mitä minusta tahdotte?"

Nicot juoksi eteenpäin pari askelta, kädet nyrkissä ja suu korvasta korvaan irvessä, niinkuin julmistunut petoeläin. Zanoni seisoi liikkumatonna ja silmäili häntä ylenkatseellisesti. Äkkiä Nicot pysähtyi ikäänkuin katseen lumoomana ja kiinni naulitsemana, värisi päästä jalkoihin ja kääntyi poispäin kiukkuisena sekä poistui ikäänkuin väkevämmän tahdon pakottamana.

"Taiteen! Älkää häpäiskö sitä kunniakasta nimeä. Mitä Luonto on Jumalalle, olkoon taide ihmiselle — ylevä, siunauksellinen, nerokas ja lämmin luomus. Tuo ilkiö lienee maalaaja — mutta ei taiteilija."

"Ja suokaa anteeksi, että kysyn: Mitä te sitten tiedätte hänestä, jota noin halveksitte?"

"Minä tiedän sen verran, että pidän teistä huolta, jos on tarpeen varottaa teitä hänestä: hänen omat huulensa todistavat hänen sydämensä törkeyttä. Miksi kertoisin teille rikoksista, joita hän on tehnyt, Hän puhuu rikosta."

"Te ette, signor Zanoni, näytä olevan läheisen vallankumouksen ihailijoita. Ehkä teitä yllyttää tätä miestä vastaan ennakkotunne, kun ette pidä hänen mielipiteistään?"

Glyndon vaikeni ensin hämillään kykenemättä määrittelemään, mutta virkkoi viimein: "Niin, taidan ajatella teistä väärin, sillä ettehän te suinkaan voi vastustaa niitä oppeja, jotka saarnaavat ihmisen rajatonta kehittymistä."

"Sen sanotte oikein; kullakin ajalla harvat kehittävät joukkoa; joukko voi nyt olla niin viisas kuin harvat ennen olivat; mutta kehitys jää seisomaan, jos väitätte, että joukko nyt on yhtä viisas kuin harvat ovat."

"Lakia! Jos koko maailma lyöttäytyisi valheita puolustamaan, ei siitä sittenkään lakia syntyisi. Tasottakaa kaikki olosuhteet tänä päivänä, niin sillä saatte aikaan ainoastaan sen, että huomenna kaikki esteet ovat raivatut sortovallan tieltä. Kansa, joka pyrkii yhdenvertaisuuteen, on vielä kypsymätön vapauteen. Läpi koko luomakunnan, pääenkelistä matoseen, Olymposta sorakiveen asti, joka arvaamattomia aikoja oltuaan usvaa ja liejua viimein kovettuu asuttavaksi maailmaksi — kaikkialla on luonnon ensimäinen laki eriarvoisuus."

"Kova oppi valtioihin sovellettuna. Eivätkö koskaan siis elämän julmat epätasaisuudet tule poistetuksi?"

"Fyysillisen elämän epätasaisuudet? Siihen uskokaamme ja toivokaamme. Mutta älylliset ja siveelliset eroavaisuudet, ei milloinkaan! Kaikkialla olisi muka sama älyn, järjen, nerokkuuden, hyveen tasapinta! Jollei se olisi mahdoton olotila, mikä toivoton tulevaisuus se olisi ihmiskunnalle! Ei! niin kauan kuin maailma pysyy, on aurinko kultaava vuorenhuippuja ennenkuin sen säteet laaksoihin ennättävät. Jaettakoon kaikki tieto, mikä maan päällä löytyy, yhtäläisesti kaikille ihmisille tänään, niin jo huomenna toiset tulevat olemaan viisaampia kuin toiset. Mitä viisaampia harvat ovat yhdessä sukupolvessa, sitä viisaampi tulee suuri joukko olemaan seuraavassa polvessa!"

Zanonin näin puhuessa he astelivat hymyilevien puistojen kautta ja ihana lahti päilyi kimmeltäen keskipäivän auringonloistossa. Hienoinen henkäys soi helteeseen viileyttä ja liikutti vedenkalvoa ja ilman kuvailematon kirkkaus virkisti kaikkia aistimia. Itse sielu tuntui kevenevän ja puhdistuvan tässä selkeässä ilmassa.

"Ja nämä ihmiset, jotka tahtoisivat alottaa parantumisen ja yhdenvertaisuuden aikaansa, ovat itse Luojalle kateellisia. He tahtoisivat kieltää Ikijärjen — Jumalan!" puhkesi Zanoni. ikäänkuin tahtomattaan sanoihin. "Te, joka olette taiteilija, voitteko maailmaa katsellessanne kuunnella sellaista oppia? Jumalan ja neron välillä on olemassa side — on melkein vastaavainen kieli. Oikein sanoi pytagorealainen:[26] 'Hyvä äly on Jumaluuden kuorosävel'."

Nämä ajatukset koskivat Glyndoniin. Hän ei olisi niitä odottanut mieheltä, jolla hän luuli olevan sellaisia yliluonnollisia kykyjä, mitä taikauskoinen lapsellisuus kuvittelee pahoilla hengillä olevan. Hän virkkoi: "Ja kuitenkin te tunnustatte, että teidän elämänne on muiden ihmisten elämästä erotettu ja että siihen joutumista tulisi kammoa. Onko olemassa yhteyttä magian ja uskonnon välillä?"

"Magian! Ja mitä on magia? Kun matkustaja Persiassa katselee palatsien ja temppelien raunioita, kertovat tietämättömät asukkaat, että ne ovat maagikkojen työtä! Sitä, mikä on sen omaa voimaa ylempänä, ei rahvas voi käsittää muiden ihmisten voimille lainmukaiseksi. Mutta jos magialla tarkotatte kaiken sen, mikä luonnossa on kätkettyä ja hämärää, lakkaamatonta tutkimista, niin minä tunnustan tätä magiaa harjottavani ja sanon, että tämän harjottaja vain yhä enemmän lähenee kaiken uskonnon lähdettä. Ettekö tiedä, että magiaa opetettiin muinaisaikaisissa kouluissa? Mutta kutka sitä opettivat ja millä lailla? Viisaimpana ja juhlallisimpana opetuksena sitä jakoivat temppelissä palvelevat papit.[27] Ja te, joka tahtoisitte tulla maalariksi, eikö siinäkin taiteessa, jota te opiskelette, ole magiaa? Eikö teidän, kauan tutkittuanne entisajan kauneutta, tule tavotella uusia ja ilmamaisia kauneuden muotoja, joiden tulee syntyä eloon? Ettekö näe, että suuri taide, joko runous tai maalaustaide, alati etsiessään todellista, kammoksuu asiallista ja arkiaikaista, että siis teidän täytyy luontoa käsitellä mestarina eikä sitä kumarrella orjana? Te tahtoisitte päästä menneisyyden herraksi ja tulevaisuuden tietäjäksi. Eikö tosi ylevän taiteen valtakunta ole sekä menneisyyttä että tulevaisuutta? Te tahdotte lumota näkymättömiä olentoja teitä palvelemaan, ja mitä on maalaaminen muuta kuin näkymättömän kiinnittämistä muodoiksi näkyväisiksi? Tämä maailma ei ollut koskaan tarkotettu neroa varten! Voidakseen olla olemassa, täytyy neron luoda itselleen uusi maailma. Mitä muuta maagikko voi tehdä, niin, mitä tiedekään enempi toimittaa? Kaksi tietä johtaa ulos maailman pikkupyyteistä ja kamalista onnettomuuksista; molemmat johtavat taivaaseen päin helvetistä — taide ja tiede. Mutta taide on jumalallisempi kuin tiede; tiede keksii, taide luo. Teillä on kykyjä, joilla voitte hallita taidetta. Olkaa osaanne tyytyväinen. Tähteintutkija, joka laatii luetteloita tähdistä, ei voi yhtäkään atomia lisätä avaruuteen; mutta runoilija voi atomista luoda kokonaisen maailman; kemisti voi rohdoillaan parantaa ihmismuodon vikoja; maalari tai kuvanveistäjä antaa jumalallisille muodoille ikuisen nuoruuden, jota ei mikään tauti voi turmella eikä vuodet hävittää. Luopukaa niistä häilyvistä kuvitteluista, jotka teitä vetävät milloin minuun, milloin tuohon ihmiskunnan puhemieheen: meihin kahteen, jotka olemme niin vastakkaisia toisillemme! Teidän siveltimenne on taikasauva, teidän kankaanne voi nostattaa utopioja kauniimpia kuin mitä Condorcet uneksi. Minä en vielä vaadi teiltä ratkaisua, mutta mitä tarvitsee ja pyytää nero koskaan tiensä sulostuttamiseksi hautaan asti enempi kuin rakkautta ja kunniaa?"

"Mutta", sanoi Glyndon, kiinteästi Zanoniin katsoen, "jos löytyy voima, joka vie haudastakin voiton —"

Zanonin otsa synkkeni. "Ja jos niin olisi", virkkoi hän vaiettuaan, "olisiko niin ihana kohtalo elää ohi kaikkien rakastettujen ja irtautua kaikista maallisista siteistä? Ehkä kaunein kuolemattomuus maan päällä onkin jalo nimi."

"Te ette vastaa minulle suoraan, te puhutte peitellen. Minä olen lukenut pitkistä elinkausista, paljon pitemmistä kuin tavallisille kuolevaisille on suotu", jatkoi Glyndon itsepintaisesti, "ja sitä muutamat alkemistit nauttivat. Onko heidän 'kultainen nesteensä' ainoastaan satua?"

"Jollei se ole ja jos nuo ihmiset sen salaisuuden keksivät, niin he kuitenkin kuolivat, sentähden etteivät tahtoneet elää. Teidän otaksumisessanne voi olla surullinen varotus.

Näin sanoen Zanoni viittasi kädellään ja alasluoduin katsein ja hitain askelin kääntyi astumaan takaisin kaupunkiin.

VIII LUKU.

    "Muutamille hän on suuri jumalatar;
    Muutamille pellon lypsylehmä.
    Heidän huolensa on vain laskea.
    Mitä siitä saatanehe voittoa."

Tämä viimeinen keskustelu Zanonin kanssa oli Glyndonin mielelle tyynnyttävä ja terveellinen. Mielikuvitusten sekavuudesta välähtivät taas hänelle esiin nuo onnelliset kultaiset suunnitelmat, jotka syntyvät nuoresta taiteenharrastuksesta, jotka liitelevät ilmassa ja valaisevat maailmaa niinkuin auringon eloasytyttävät säteet. Ja näihin unelmiin yhtyi samalla näky lemmestä, puhtaammasta ja kirkkaammasta kuin mitä hän elämässään vielä oli tuntenut. Hänen sielunsa palasi siihen ihanaan hengen lapsuuteen, jolloin kielletty hedelmä vielä ei ole syöty emmekä tunne muuta maailmaa kuin sen Eedenin, jota Eva sulostuttaa. Hänen sielunsa eteen nousi itsestään kuvia kodista, missä taide soi virkistystä ja missä Violan rakkaus ympäröitsi työntekoa onnella ja tyytyväisyydellä. Silloin, keskellä näitä tulevaisuuden haaveita, jotka nyt olivat hänen saavutettavissaan, kutsui hänet nykyisyyteen Mervalen, järki-ihmisen luja selvä ääni.

Jokainen ken on tutkinut sellaisten henkilöiden elämää, joissa tunteet ovat tahtoa voimakkaammat ja jotka epäilevät omaa tietoaan olevista oloista ja tuntevat oman alttiutensa ulkopuolisille sysäyksille — hän on huomannut, kuinka suuresti sellaisiin luonteisiin voi vaikuttaa yksinkertainen, terve, käytännöllinen ymmärrys. Näin oli laita Glyndoninkin. Usein oli hänen ystävänsä päästänyt hänet selkkauksista ja pelastanut tyhmyyksien seurauksista, ja Mervalen äänessä oli jotakin, mikä heti kylmensi hänen innostuksensa ja saattoi häntä häpeemään hyviä aikeitaan vielä enemmän kuin heikkoa käytöstään. Sillä vaikka Mervale olikin suora ja rehellinen mies, ei hän suvainnut liiallista jalomielisyyttä eikä myöskään liiallista herkkäuskoisuutta. Hän kulki tietään suoraan eteenpäin elämässä ja tunsi syvää ylenkatsetta sitä kohtaan, joka kunnaille pyrki, joko sitten perhosta tavottamaan tai saadakseen valtamerta nähdä.

"Minä sanon sinulle, mitä mietit, Clarence, vaikken olekaan Zanoni", virkkoi Mervale nauraen. "Minä tiedän sen silmiesi kosteudesta ja väkinäisestä hymystäsi. Sinä ajattelet tuota kaunista lumoojaa — San Carlon pientä laulajatarta."

"En! sillä jos silloin uskaltaisin jotakuta halveksia, niin se olisi sinua. Pettäjä voi olla vastenmielinen, mutta petetty on halveksittava."

"Oletko varma siitä, että minä siinä tapauksessa olisin petetty? Missä voisin tavata niin rakastettavaa ja viatonta ja niin kovia koetuksia puhtaana kestänyttä? Voiko ainoakaan panettelun vihje tahrata Viola Pisanin nimeä?"

"Minä en tunne kaikkia Napolin juoruja enkä senvuoksi voi vastata. Mutta sen tiedän, että kun Englannissa saavat kuulla, kuinka nuori englantilainen, arvokasta sukua ja hyvävarainen, on ottanut vaimokseen laulajattaren Napolin teatterista, niin ei kukaan ajattele muuta kuin että häntä on surkeasti vedetty nenästä. Minä tahtoisin pelastaa sinun noin auttamattomasta arvonalennuksesta. Ajattele, kuinka monta nöyryytystä saat kärsiä; kuinka paljon nuoria miehiä tulee kodissasi käymään ja kuinka monta nuorta vaimoa tulee yhtä huolellisesti pysymään sieltä poissa."

"Minä voin määrätä oman urani eikä sen kanssa ole tyhjänpäiväisillä seuratavoilla mitään tekemistä. Minä uskallan odottaa maailman arvonantoa taiteeni nojalla eikä sellaisten tilapääseikkojen kuin syntyperän ja rikkauden nojalla."

"Sinä siis yhä vielä pysyt toisessa hullutuksessasi — mielettömässä kankaan töhrimisen halussa. Taivas varjelkoon, että minä mitään sanoisin sitä vastaan, jos joku tuota ammattia harjottaa toimeentulonsa vuoksi; mutta miksikä sinä, jolla on mahdollisuuksia ja tilaisuuksia nousemaan korkeammalle elämässä, miksikä sinä tahallasi alentuisit pelkäksi taiteilijaksi? Vapaahetkien huvituksena on taide sangen hyvä olemassa, mutta suoranaisena elintoimena on se hupsuutta."

"Hyvin harvoin, luullakseni, ainakaan järkevässä Englannin maassa. Valtiollisen ylimistön piireissä kunnioitetaan juuri käytännöllistä järkeä eikä ihanteellisuutta. Annappas minäkin piirrän pari kuvaa. Clarence Glyndon palaa Englantiin; hän nai hienon rikkaan naisen omasta yhteiskuntaluokastaan ja pääsee arvoanostaviin ystävyys- ja tuttavuussuhteisiin. Clarence Glyndon, rikas ja kunnioitettava mies, lahjakas ja toimelias ja tarmokas, astuu ulos käytännölliseen elämään. Hänellä on koti, missä hän voi ottaa vastaan vieraiksi sellaisia, joiden tuttavuus on sekä eduksi että kunniaksi; hänellä on vapaa-aikoja, jotka hän voi käyttää hyödyllisiin tutkimuksiin, hänen maineensa lepää lujalla perustalla ja kasvaa ihmisten suussa. Hän liittyy johonkin puolueeseen, hän antautuu valtiolliseen elämään ja nämä uudet suhteet ovat hänen tarkotusperillensä ainoastaan avuksi. Mitä kaikkea voikaan vielä Clarence Glyndon olla 45 vuoden ikäisenä? Jätän tämän kysymyksen oman kunniahimosi ratkaistavaksi.

"Nyt kääntykäämme toiseen kuvaan. Clarence Glyndon palaa Englantiin muassaan vaimo, josta ei hänelle lähde mitään rahaa, jollei hän laske häntä näyttämölle, vaimo niin yksinkertainen, että jokainen kohta kysyy, kuka hän on, ja jokainen saa kuulla: hän on kuuluisa laulajatar Pisani. Clarence Glyndon salpautuu huoneisiinsa sotkemaan värejä ja maalaamaan suurpiirteisiä tauluja, joita ei kukaan huoli ostaa. Häntä katsotaan epäluulolla, koskei hän ole taideakatemiassa opiskellut vaan omin päin harjotellut. Kuka on Mr. Clarence Glyndon? No, hänhän on kuuluisaan Pisanin mies! Mitä muuta? No, hän maalaa noita suuria juhlallisia tauluja. Mies raukka! ne ovat kyllä tavallaan ansiokkaita, mutta Teniers ja Watteau maalaavat sopivampia aiheita ja melkein yhtä halvalla. Clarence Glyndon, joka yksinäisenä miehenä olisi voinut elää huolettomasti, on nyt suuren perheen isä, ja koska hän naimisellaan ei ole saanut mitään varoja, voi hän kasvattaa lapsensa ainoastaan vielä halvempiin toimiin ja ammatteihin kuin hänen omansa on. Hän vetäytyy maalle säästäväisyyttä harjottamaan ja maalailemaan, hän tulee tylsäksi ja tyytymättömäksi, sanoo, ettei maailma hänestä välitä, ja juoksee itse pois maailman piiristä. Mitä on Clarence Glyndon 45 ikäisenä? Ratkaiskoon kunniantuntosi senkin kysymyksen!"

"Jos kaikki ihmiset olisivat yhtä maailmallisia kuin sinä", sanoi Glyndon, "niin ei koskaan olisi syntynyt yhtään taiteilijaa tai runoilijaa!"

"Ehkä me yhtä hyvin tulisimmekin toimeen ilman niitä", vastasi Mervale. "Mutta eikö nyt olisi aika meidän ajatella päivällistä? Täällä tarjotaan ihmeen hienoa paistikalaa!"

IX LUKU.

    "Jos tahdot siivilläsi liitää korkealle,
    Niin heitä luotas maallisuuden taakka!
    Pois synkeän ja ahtaan elon pauloista
    Pakene ihanteitten valtakuntaan!"

Muutamat väärät taiteen opettajat alentavat ja pahentavat oppilaittensa aistia kohdistamalla heidän huomiotansa siihen, mitä he aivan väärin kutsuvat luonnollisuudeksi, vaikkei se ole muuta kuin jokapäiväisyyttä; he eivät ymmärrä sitä taiteen kauneutta, jota Rafael niin oikein kuvaa sanoilla "kauneuden aate maalarin sielussa"; eivät ymmärrä, että kaikessa taiteessa, olkoon sen plastillinen ilmaisu sanoissa, marmorissa, väreissä tai äänessä, luonnon orjamainen matkiminen kuuluu taiteen päivätyöläisille ja vasta-alkajille.

Sama on siveellisyyden laita. Maailmanihmiset halventavat ja alentavat jalompien luonteitten rohkeata innostusta kääntämällä kaiken ylevän ja rehellisen joksikin halpamaiseksi ja arvottomaksi. Muuan suuri saksalainen runoilija on hyvin selittänyt erotuksen varovaisuuden ja suuremman viisauden välillä. Viisaudessa on sellaista rohkeata uhmaa, jota pelkuruus ei suvaitse:

"Heikkosilmäinen näkee vain väistyvän rannan
Eikä sitä maata, minne pursi rohkeasti rientää."

Kuitenkin tervejärkisten ja maailmallisten ihmisten ajatuksenjuoksussa on usein heidän omalta kannaltaan eittämätön johdonmukaisuus. Sinulla täytyy olla luja tunne eli usko kaikkeen epäitsekkääseen ja jumalalliseen — olkoon se uskonnon tai taiteen alalla, maineessa tai rakkaudessa — muuten "terve järki" viisasteluillaan tekee aiotun uhrautumisen tyhjäksi ja muuttaa väärillä johtopäätöksillään jumalallisen voiman kauppatavaraksi.

Jokainen todellinen taidearvostelija — Aristoteleesta ja Pliniuksesta Reynoldsiin ja Fuselliin — on koettanut opettaa maalareille, ettei luontoa ole kopioitava vaan kohotettava; että taiteen suurin tarkotusperä on mitä ylevimmissä muodoissa esittää ihmiskunnan lakkaamatonta pyrkimystä Jumaluutta kohti. Totuutta on Hamletissa, Makbetissa ja hänen noidissaan, Desdemoniassa, Prosperossa ja Kalibanissa; totuutta on Rafaelin maalauksissa, Apollon patsaassa, Antinouksessa ja Laokoonissa. Mutta sanojen ja kuvien ja patsaiden mallit eivät ole joka kaupungin kaduilla tavattavissa. Kaikki ne, Rafaelin sanoilla lausuen, ovat aatteen luomuksia taiteilijan päässä. Eikä aate ole synnynnäinen vaan on lähtenyt ahkerasta tutkimuksesta. Mutta se tutkimus on tarkottanut aatteen nostamista jokapäiväisyyden maaperästä kauneuteen ja kunniaan.

Ihan arkipäiväinen malli tarjoo erinomaisia sysäyksiä sille, joka jo sisässään tuntee aatteen, mutta lihaan ja vereen puettu Venus kävisi alhaiseksi, jos häntä kuvaisi taiteilija, jolla ei ole aatetta sielussaan.

Kun Guidolta kysyttiin, mistä hän sai tauluihinsa malleja, lähetti hän noutamaan tavallisen tarjoilijan ja piirsi hänen mukaansa mitä ihanimman miehenpään. Se muistutti tuota miestä, mutta oli samalla sankarin kuva. Se oli tosi, mutta ei asiallinen. Monen kriitikon mielestä se ei ollut "luonnonmukainen." Taiteessa kysytään ihannoimista, jota ei käsitä mikä yleisö tahansa. Korkea taide on näet lahja, joka ei tule itsestään.

Mutta tahdon palata vertaukseeni. Tämä sama perusaate on siveellisen käytöksen suhteen vielä vähemmän ymmärretty. Maailmallisen ymmärtäväisyyden neuvo pelottaa yhtä paljon antautumasta hyveen vaaroihin kuin paheen rangaistuksiin; mutta käytöksessä, niinkuin taiteessakin, löytyy suuruuden ja kauneuden ihanne, jolla elämän turhanpäiväisyyttä ja arkiaikaisuutta pitäisi ylentää.

Glyndon tunsi Mervalen neuvojen terveen maallisen järkevyyden, hän kammoksui eteensä avattua mahdollista tulevaisuutta Violan parissa, vaikka hänellä oli todellinen harrastus taiteeseensa ja vaikka hänen intohimoinen rakkautensa olisi oikealle ohjattuna voinut puhdistaa koko hänen olemuksensa, niinkuin vahva tuuli puhdistaa ilman.

Hän ei tosiaankaan voinut tehdä mitään päätöstä tuon järkevän neuvojan kynsissä eikä hän myöskään voinut päättää heti jättää Violan tavottamista. Peläten seurata Zanonin neuvoja ja oman sydämensä vaatimuksia hän oli viimeiset kaksi päivää pysynyt poissa nuoren näyttelijättären nähtävistä. Mutta eräänä yönä ylempänä kerrottujen keskustelujen jälkeen Zanonin ja Mervalen kanssa hän näki niin merkillisiä ja niin selviä unia vastaisesta tulevaisuudesta taiteen ja Violan kera, että hän olisi voinut luulla itse Zanonin niitä lähettäneen hänelle Untamolasta. Aamulla herätessään hän päätti totella sydämensä ääntä ja lähteä tapaamaan Violaa vaikkei hän itsekään ollut selvillä tarkotuksistaan ja päätöksistään.

X LUKU.

Ovensa edustalla istui nuori näyttelijätär. Hänen edessään tuo taivahinen merenlahti näytti rantojen helmassa nukkuvan; oikealla käsin kohosivat nuo tummat ryhmyiset vuoret, joille matkailijat meidän päivinämme nousevat katsomaan Virgiliuksen hautaa ja Posilipon luolaa. Muutamia kalastajia kuljeksi kallioilla, missä heidän verkkonsa riippuivat kuivamassa ja kauempana paimenpilli silloin tällöin yhtyi hitaitten muulien kellojen ääneen ja katkaisi suloisen hiljaisuuden — hiljaisuuden, mikä Napolin rannikoilla vallitsee päivällishetken loppuessa. Älkää luulkokaan voivanne täysin ymmärtää dolce far nienten — "suloisen joutenolon" — merkitystä, jollette ole käyneet etelämaissa ja tunteneet sen veltostuttavaa viehättäväisyyttä; ja kun sen nautinnon rikkauden olette tunteneet, kun olette hengittäneet Välimeren maitten hurmaavaa ilmaa, silloin ette enää ihmettele, miksikä sydän niin äkisti ja niin rikkaasti kypsyy Etelän ruusuisen taivaan ja loistavan päivänhelteen tienoilla.

Laulajattaren silmät olivat luodut hänen edessään olevalle avaralle siniulapalle. Hänen pukunsa harvinainen huolimattomuus oli merkkinä hajamielisyydestä. Hänen kaunis tukkansa oli valloillaan ja ainoastaan osaksi huivin peittämä, jonka purppuraväri vielä lisäsi kultaisten hiusten loistoa. Vallaton kihara oli pujahtanut alas hienohipiäiselle kaulalle. Avara aamuvaippa, kirjavan nauhan kiinnipitämä, salli mereltä tulevan tuulahduksen laskeutua lepoon hänen rinnoilleen ja pikku kenkäset näyttivät olevan aivan liian suuria jalalle. Mahtoi päivän helle olla aiheena poskien ruusunpunan syventymiselle ja tummien suurten silmien merkilliselle kaihomielisyydelle. Kaikessa näyttämön prameudessa — kaikessa huikaisevan kirkkaiden lamppujen loistossa — ei ollut Viola niin viehättävältä näyttänyt.

Näyttelijättären vieressä seisoi Gionetta kynnyksellä pyylevänä, kädet kyynäspäitä myöten pistettyinä hameen kummallakin puolella oleviin syviin taskuihin.

"Mutta sen vakuutan", sanoi hoitajatar nopealla terävällä äänellään, "mutta sen vakuutan, lemmittyni, ettei koko Napolissa ole hienompaa herrasmiestä eikä kauniimpaa kuin tämä 'inglesi' (englantilainen), ja olen kuullut, että inglesit ovat paljon rikkaampia kuin miltä näyttävät. Kyllähän heillä ei kuulu olevan mitään puita maassaan, noilla raukoilla! ja 24 tunnin sijasta heillä on ainoastaan 12 tuntia päivässään, mutta minä olen kuullut, että he kengittävät hevosensa kultakengillä, ja koskeivät he — kerettiläisparat! — voi muuttaa rypäleitä viiniksi, ajavat he kultaa ruumiiseensa; kun heitä vaivaa vatsankipu, nauttivat he jonkun lasin kultarahoja. Mutta sinähän et kuuntele minua, sydänkäpy, sinähän et kuuntele!"

"Ja tätä kaikkea huhuillaan juuri Zanonista!" sanoi Viola puoleksi itsekseen välittämättä Gionettan laverteluista Glyndonin ja englantilaisten kiitokseksi.

"Siunatkoon Maria, älä puhu tuosta kauheasta Zanonista. Ole varma siitä, että hänen kauniit kasvonsa niinkuin hänen vielä kauniimmat kolikkonsa ovat noidutut. Minä katselen joka tuokion päästä niitä rahoja, joita hän antoi minulle eilisiltana ja odotan, muuttuvatko ne kiviksi."

"Uskotko sinä siis todella", sanoi Viola arasti mutta vakavasti, "että noituutta vielä on olemassa?"

"Uskonko! — uskonko minä San Gennaroon, pyhimykseen? Kuinka luulet, että Zanoni paransi vanhan Filippon, kalastajan, jonka tohtori oli heittänyt sikseen? Kuinka luulet, että hän on voinut pysytellä elossa ainakin kolmetuhatta vuotta? Kuinka luulet että hän voi kaikkia lumota ja masentaa katseellaan niinkuin vampiirit tekevät?"

"Ah olisiko se ainoastaan taikaa? Siltä se tuntuukin — niin sitä se on!" mutisi Viola kalveten. Soittajan tytär oli miltei yhtä taikauskoinen kuin vanha Gionetta. Ja hänen viaton sydämensä, jota neitsyeellisen intohimon outuus pelotti, oli valmis lukemaan noituuden syyksi sen, minkä kokeneemmat olisivat päättäneet rakkaudeksi.

"Niin", jatkoi Gionetta yhä, "ja miksi tuo mahtava prinssi di —— on häntä niin pelästynyt? Miksi hän on lakannut meitä ahdistamasta? Miksi hän on ollut niin hiljoillaan? Eikö siinä ole mitään taikatemppuja?"

"Luuletko sinä siis", sanoi Viola sievällä epäjohdonmukaisuudella, "että tämä onnellisuus ja turvallisuus on hänen ansiotaan? Oi, anna minun sitä uskoa! Älä puhu mitään, Gionetta! Miksei minulla ole ketään, jolta voisin kysyä neuvoa, paitsi sinua ja omaa pelkoani? Oi armas aurinko!" ja tyttö painoi kättä povelleen kiihkeästi, "joka paikkaa sinä valaiset paitsi tätä. Mene nyt, Gionetta, jätä minut yksin — mene!"

"Jo onkin minun aika lähteä tästä. Polenta-puuro jo palaa pohjaan etkä sinä ole mitään tänäpänä syönyt. Jollet sinä syö, kultamuruseni, niin kadotat kauneutesi eikä sinusta kukaan huoli. Kuka meistä naisista välittää, kun olemme rumia; minä sen tiedän, ja silloinhan sinun pitäisi niinkuin Gionettan hankkia itsellesi joku tyttölapsi kiusattavaksi. Minä menen, menen polentaa katsomaan."

"Siitä asti kuin hänet näin", sanoi tyttö puoliääneen, "siitä asti kuin hänen mustat silmänsä ovat minua seuranneet, en enää ole sama ihminen. Minä tahtoisin päästä pakoon omaa itseäni — kiitää päivänsäteen kera vuoriston huipuille — tulla joksikin ilmojen asukkaaksi. Haamuja liitelee silmieni edessä yöllä ja sydämessäni tuntuu lintusen siivenlepatus, ikäänkuin henki olisi pelästynyt ja tahtoisi häkistään murtautua."

Tällaisia hajanaisia lauseita mutisi näyttelijätär ja hänen kuulemattaan läheni askeleita ja hänen käsivarteensa tuntui keveä kosketus.

Hän kääntyi ja näki Glyndonin. Nuorukaisen kasvojen näkeminen tyynnytti häntä heti ja tuotti iloa.

"Viola", sanoi englantilainen ottaen tytön käden ja vetäen hänet takaisin penkille, mistä hän oli noussut; itse hän istuutui hänen viereensä. "Viola, kuule, mitä sanon. Tiedäthän sinä jo, että minä rakastan sinua. Ei yksin sääli tai ihailu ole minua yhä uudelleen tuonut sinun armaaseen läheisyyteesi; on ollut syitä, miksen ennen ole puhunut muuta kuin silmilläni, mutta tänään — en tiedä miten lie — tunnen suurempaa rohkeutta puhutella sinua ja kuulla joko parhainta tai pahinta. Minulla on kilpailijoita, sen tiedän, ja voimakkaampia kuin tällainen pieni taiteilija; mutta onko niillä myöskin suurempia toiveita?"

Viola punastui vähäsen, mutta hänen kasvonsa olivat vakavat ja huolestuneet. Katsellen maata ja kenkänsä kärellä piirtäen santaan kuviota hän virkkoi, epäröiden ja turhaan yrittäen näytellä iloisuutta: "Signor, se joka hukkaa ajatuksiaan näyttelijättäreen, saa odottaa kilpailijoita. Meidän onneton kohtalomme on, ettemme saa kuulua edes itsellemme."

"Mutta sinä et rakasta tätä kohtaloa, vaikka se onkin loistava; sydämesi ei ole siinä toimessa, jota lahjoillasi kaunistat."

"Eipä olekaan!" sanoi näyttelijätär, kyyneleet silmissä. "Kerran tahdoin olla laulun ja soiton papitar; nyt tunnen kyllä surkeaksi kohtaloksi olla joukon orjana."

"Pakene siis minun kerallani", sanoi taiteilija intohimoisesti. "Jätä ainiaaksi se toimi, joka ei salli minun kokonaan omistaa sydäntäsi. Tule olemaan kohtaloni kumppani nyt ja aina — ylpeyteni, iloni ja ihanteeni! Sinä annat eloa minun maalauksilleni; sinun kauneutesi tulee pyhäksi ja kunnioitetuksi. Prinssien taulukokoelmissa tulevat joukot tungeskelemaan Venuksen tai jonkun Pyhän naisen kuvan edessä ja kuiskaus tulee käymään: 'se on Viola Pisani'. Ah, Viola, minä rakastan sinua; sano minulle, etten turhaan lähesty sinua."

"Sinä olet hyvä ja kaunis", sanoi Viola silmäillen rakastajaansa, joka hänen kättään puristaen painautui häntä lähemmä, "mutta mitä minä annan sinulle vastalahjaksi?"

"Muuta ei minulla ole sinulle antaa. Kuule minua, signor: kun katselen sinun kasvojasi, kun kuulen sinun ääntäsi, hiipii päälleni rauhallinen tyyneys ja viihdyttää ajatukseni, jotka ovat niin kuumeisia ja hurjia, ah! Kun sinä menet pois, tuntuu päivä pimeämmältä, mutta pian pakenee taas varjo. Minä en sinua ikävöi, minä en sinua ajattele, niin, minä en sinua rakasta enkä tahdo itseäni antaa, paitsi kun rakastan."

"Mutta minä opettaisin sinua rakastamaan minua: älä pelkää. Sellainen rakkaus, josta sinä puhut, on juuri meidän kylmemmissä maissa viattomuuden ja nuoruuden rakkautta."

"Viattomuuden!" sanoi Viola. "Niinkö? Ehkäpä" — hän pysähtyi ja lisäsi ponnistaen: "muukalainen, ottaisitko omaksesi orvon? Ah, sinähän ainakin olet jalo. Sinä et tahtoisi viattomuutta turmella!"

"Ei, siitä ei tule mitään", sanoi Viola nousten, vaikkei hän tajunnut niitä puoleksi häpeäviä, puoleksi epäluuloisia ajatuksia, jotka kulkivat hänen rakastajansa mielessä. "Jätä minut ja koeta unohtaa. Sinä et ymmärrä, sinä et voisi ymmärtää sen luontoa, jota luulet rakastavasi. Lapsuudestani asti minä olen tuntenut olevani määrätty johonkin outoon ja yliluonnolliseen kohtaloon, tuntenut olevani vertaisistani erotettu. Tämä tunne kasvaa sisässäni päivä päivältä — ja oi, toisinaan se on epämääräistä iloa ja hurmaa, toisinaan synkintä murhetta. Se on ikäänkuin varjo hämärissä, joka hitaasti ja vakavasti levitteleikse. Tuntini lähenee: vielä tuokio ja yö on tullut!"

Glyndon kuunteli liikutettuna ja hämmästyneenä. "Viola", hän huudahti, "sanasi vielä enemmän kuin ennen vetävät minua sinuun. Niinkuin sinä tunnet, niin minäkin tunnen. Minuakin on ahdistanut jäätävä ylimaallinen aavistus. Ihmisten joukossa olen tuntenut olevani yksin. Kaikissa nautinnoissani, työssäni, ponnistuksissani on varottava ääni alati korvaani kuiskannut: 'Aika kätkee miehuutesi varalle mustan mysterion.' Kun sinä puhuit, oli äänesi niinkuin omasta sielustani lähtenyt!"

Viola tuijotti häneen ihmetellen ja kauhistuen. Tytön kasvot olivat marmorinvalkeat ja olisivat kelvanneet kreikkalaiselle kuvanveistäjälle Pytonessan[28] malliksi, kun tämä mystillisestä luolastaan ja lirisevän vesilähteen partaalta ensi kerran kuulee innostavan jumalan äänen. Vähitellen poistui jäykkyys ja jännitys noilta ihmeellisiltä, tasapiirteisiltä kasvoilta, väri palasi, suonet sykkivät ja sydän elähytti katsantoa.

"Sano minulle", virkkoi Viola puoleksi poispäin kääntyen, "sano minulle, oletko nähnyt — tunnetko — erään muukalaisen tässä kaupungissa, erään, josta kiertelee hurjia huhuja?"

"Sinä tarkotat Zanonia? Minä olen nähnyt hänet — minä tunnen hänet — entä sinä? Ah, hänkin pyrkii kanssani kilpailemaan — hänkin tahtoo vallata sinua minulta!"

"Sinä erehdyt", sanoi Viola nopeasti ja syvään huoaten, "hän pitää sinun puoltasi: hän kertoi minulle sinun rakkaudestasi; hän pyysi minua, että — että en sinua hylkäisi."

"Miksi? Ah, minä aioin kysyä sinulta, tokko silloin kun ensiksi hänet näit, se aavistus, se vaistomainen tunne, josta puhuit, tuli päällesi valtaavampana, selvempänä kuin ennen — tokko tunsit (ja näyttelijätär puhui kiivaasti hengittäen) tokko tunsit, että häneen liittyi elämäsi salaisuus?"

"Kaikkea tuota tunsin", vastasi Glyndon, "silloin kun ensi kerran olin hänen seurassaan. Vaikka kaikki ympärilläni oli hauskaa — soitto, juhlavalaistus, keveä keskustelu ja taivas ilman pilven hattaraa — niin polveni tärisivät, hiukseni pöyristyivät ja vereni jähmettyi. Senjälkeen hän on anastanut ajatuksissani paikan sinun rinnallasi."

"Ei enempää, ei enempää nyt", sanoi Viola ikäänkuin tukehtumaisillaan, "tässä täytyy olla kohtalon sormi. En voi enempi puhua nyt. Hyvästi!"

Viola juoksi hänen ohitsensa huoneeseen ja sulki oven. Glyndon ei seurannut häntä eikä hänen, kumma kyllä, olisi tehnyt mielikään. Hänen ajatellessaan ja muistellessaan tuota hetkeä kuutamossa, kuinka Zanoni häntä oli puhutellut, pani se hänen inhimilliset tunteensa jäätymään. Hän vapisi astuessaan päivänpaisteeseen ja käveli syvissä mietteissä tuon vilkkaan italialaisen kaupungin väkirikkaampiin osiin.

KOLMAS KIRJA.

— "Ritarit rannalle saapuivat, missä vaaroihin vievä laiva heitä satamassa odotti."

LUKU I.

"Mutta se mikä erityisesti veljeskunnalle on merkillistä, on sen ihmeellinen taito kaikilla lääketieteen aloilla. He eivät toimi loitsukeinoilla vaan yrteillä."

— Käsinkirjotettu kertomus todellisten rosenkreutsiläisten synnystä ja ominaisuuksista, kirj. J. von D——.

Tähän aikaan tapahtui, että Viola sai tilaisuuden vastapalveluksella maksaa siitä hyvyydestä, jota hänelle oli osottanut isänsä soittajakumppani ottamalla hänet taloonsa ja vaalimalla häntä silloin kun hän ensin jäi orvoksi maailmaan. Vanha Bernardi oli kasvattanut kolme poikaa samaan toimeen, mikä hänellä itsellään oli, ja he olivat äskettäin lähteneet Napolista koettamaan onneansa pohjoisempien maiden rikkaammissa kaupungeissa, missä vielä soittajia ei ollut yli tarpeen ja varojen. Hänen ja iäkkään puolisonsa kotia ei ollut enää kenkään muu hauskuuttamassa kuin vilkas, laverteleva tummasilmäinen tyttö, noin 8 vuoden vanha, isän pojantytär, jonka äiti oli kuollut synnytystuskiin.

Nytpä oli Bernardille sattunut halvaus, joka esti häntä tointansa harjottamasta. Hän oli aina ollut hyväsydäminen, leppoisa, antelias ja seuranhaluinen — ja käyttänyt sen, mitä ansaitsi, kädestä suuhun, ikäänkuin taudin ja vanhuuden päivää ei voisi koskaan tullakaan. Vaikka hän saikin vähäsen eläkettä entisistä palveluksistaan, oli se aivan riittämätön hänen tarpeisiinsa eikä hän ollut aivan velatonkaan. Köyhyys astui hänen tupaansa — mutta silloinpa Violan lämmin hymy ja aulis käsi tuli karkottamaan julman vihollisen. Eikä tosihyvälle sydämelle ole tarpeeksi antaa ja lähettää, siunaavampaa on käydä luona ja lohdutella. "Älä unohda isäsi ystävää", sanoo sananlasku. Senpätähden kävi Napolin kukka harva se päivä Bernardin talossa. Mutta äkkiä kohtasi soittajaa vielä raskaampi isku kuin köyhyys tai halvaus. Hänen lapsenlapsensa, pikku Beatrice, sairastui odottamatta tuollaiseen nopeaan vaaralliseen kuumetautiin, joka etelämaissa on niin tavallinen. Ja Viola kutsuttiin oudoista, ujoista rakkauden ja mielikuvituksen unelmista pienen sairaan vuoteelle.

Lapsi rakasti suuresti Violaa ja isovanhemmat arvelivat, että Violan paljas läsnäolo vaikuttaisi parantavasti, mutta kun Viola saapui, oli Beatrice jo tajuttomana. Onneksi sinä iltana ei näytelty San Carlossa, ja Viola päätti jäädä yöksi ja ottaa osaa vaaralliseen ja pelottavaan valvontaan ja huolenpitoon.

Mutta yöllä kävi tauti pahemmaksi ja lääkäri pudisti puuteroitua päätään, piti nenänsä alla puhdistavia nesteitä, määräsi rauhottavia lääkkeitä ja lähti matkaansa. Vanha Bernardi istuutui itse vuoteen ääreen totisena ja äänettömänä: siinä oli viimeinen side, mikä häntä kiinnitti elämään. Katketkoon sitten ankkuriköysi ja menköön vanha ruhjoutunut laiva pirstoiksi Kalman kallioita vastaan! Se oli rautaista päättäväisyyttä, pelottavampaa kuin suru. Vanhus, jonka toinen jalka jo oli haudan reunalla, istui kuolevan lapsensa vuoteen ääressä — kas siinä sydäntä kouristava näky inhimillistä onnettomuutta. Vaimo oli toimeliaampi, toivehikkaampi, mutta vuodatti runsaammin kyyneleitä. Viola piti huolta kaikista kolmesta. Mutta aamupuolla tuli Beatricen tila niin arveluttavaksi, että Violakin vaipui epätoivoon. Silloin hän näki vanhan naisen äkkiä nousevan pyhimyskuvan äärestä, missä hän oli polvillaan maannut, näki hänen kääriytyvän päällysvaippaan ja hiljaisesti hiipivän huoneesta. Viola pujahti hänen jälkeensä.

"Ilma on liian kylmä sinulle, äitiseni, anna minun mennä lääkäriä noutamaan."

"Lapsi, minä en mene lääkärin luo. Olen kuullut yhdestä, joka on hyvä köyhille ja joka voi parantaa sairaan, kun lääkärit eivät enää kykene. Minä menen ja sanon hänelle: 'Signor, me olemme köyhiä kaikessa muussa, mutta eilen vielä olimme rikkaita rakkaudesta. Meidän elämämme on loppumassa, mutta me elimme uudelleen lapsenlapsessamme. Anna meille takaisin rikkautemme — anna meille takaisin nuoruutemme — anna meidän mennä hautaan kiittäen Jumalaa siitä, että se, jota rakastimme, jää jälkeemme eloon'."

Ja hän meni. Miksi sydämesi sykkii niin rajusti, Viola? — Lapsen kiivas parku kutsui hänet taas vuoteen luo, ja siellä istui vanha ukko vaimonsa toimista tietämättä, istui liikkumattomana, tuijottamassa silmiään räpäyttämättä pienokaisen kuolonkamppailua. Vähitellen tuskanvaikerrus hiljeni matalaksi voihkinaksi, kouristukset kävivät heikommiksi mutta taajemmiksi, kuumeenhehku laimeni sinivalkeaksi väriksi, joka vielä erottaa puoleksi värittömät kasvot marmorin valkeudesta.

Aamusarastus tulvi yhä kirkkaampana akkunasta sisään — rapuilla kuului askeleita. Vanha nainen astui nopeasti sisään, syöksyi vuoteelle, katsahti sairaaseen ja huudahti: "Hän elää vielä, signor, hän elää."

Viola nosti silmänsä — lapsen pää lepäsi hänen povellaan — ja näki Zanonin. Tämä hymyili hellästi ja lempeän hyväksyvästi ja otti lapsen syliinsä. Mutta silläkin hetkellä kun Viola näki Zanonin vaieten tarkkaavan lapsen kalmankalpeita kasvoja, silloinkin sekottui toivoon taikauskoinen pelko. "Tapahtuiko se luvallisilla, pyhillä keinoilla?" Hänen itsetutkistelunsa lakkasi kerrassaan, sillä Zanonin tummat silmät olivat häneen kääntyneet, ikäänkuin sielun ajatuksia lukien, ja hänen katseensa moitti Violan omaatuntoa epäilyksestä, sillä se oli pahotteleva, miltei halveksiva.

"Ole levollinen", hän sanoi, puhutellen lempeästi vanhaa ukkoa, "vaara ei ole liian suuri ihmistaidolle", ja ottaen taskustaan pienen kristallipullon hän siitä kaatoi muutamia pisaroita veden sekaan. Tuskin oli lääke kostuttanut lapsen huulia kuin se näytti aikaansaavan hämmästyttävän vaikutuksen. Nopeasti palasi puna huulille ja poskille; kotvasen jälkeen sairas nukkui levollisesti ja hengitys kävi säännöllisesti niinkuin terveeltä. Silloin ukko nousi, kankeasti ikäänkuin ruumis jo olisi toimintaan kykenemätön, hän kumartui lapsen yli — kuunteli — ja kompuroi huoneen nurkkaan itkemään ja taivasta ylistämään.

Vanha Bernardi oli tähän asti ollut kylmä uskonnolle, suru ei koskaan ennen ollut häntä kohottanut ylös maasta. Vaikka hän oli vanha, ei hän milloinkaan ollut ajatellut niinkuin vanhan tulisi ajatella kuolemaa — nyt oli lapsen hengenvaara herättänyt vanhuksen suruttoman sielun. Zanoni kuiskasi jotain vaimolle ja tämä lempeästi veti ukkonsa pois huoneesta.

"Pelkäätkö jättää minua tunniksi hoidokkaasi seuraan, Viola? Luuletko vielä, että tämä taito on paholaiselta saatu?"

"Ah!" sanoi Viola nöyrtyneenä mutta sittenkin ilostuneena, "anna anteeksi, signor, anna anteeksi. Sinä saatat nuoret elämään ja vanhat rukoilemaan. Minun ajatukseni eivät koskaan enää tule sinulle tekemään vääryyttä."

Ennenkuin aurinko nousi, oli Beatrice vaarasta vapaa, keskipäivällä Zanoni lähti vanhusten siunaamisia pakoon, ja kun hän sulki oven jälkeensä, tapasi hän Violan ulkopuolella odottamassa. Hän seisoi siinä kainona, käsivarret viehkeästi rinnoilla ristissä ja maahanluodut silmät hulveisillaan kyyneleitä.

"Ja miten yrtit ja rauhotuslääkkeet sinua voisivat auttaa? Jos sinä niin helposti voit uskoa pahaa niistä, jotka sinua ovat auttaneet ja vielä tahtovat auttaa, niin tautisi on sydämestä kotoisin ja — Mutta älähän itke, minäkö sairasten parantaja ja murheellisten lohduttaja, minäkö sinua toruisin? ei, vaan kiittelen. Sinulleko antaa anteeksi! Elämä kaipaa aina anteeksiantoa ja sentähden on ensimäinen velvollisuus antaa anteeksi."

"Ei, älä vielä anna minulle anteeksi. Minä en sitä ansaitse, sillä nytkin, vaikka tunnen, kuinka kiittämätön olin, kun uskoin ja epäilin jotain pahaa pelastajastani, niin kyyneleeni vuotavat onnesta eikä katumuksesta. Oi!" hän jatkoi puhtaalla innolla, viattomine jaloine tunteineen itsetiedottomana siitä, mitä kaikkia sydämensä salaisuuksia hän paljasti — "sinä et tiedä, kuinka katkerata oli ajatella, ettet sinä olisi parempi, puhtaampi, pyhempi kuin koko muu maailma. Ja kun minä näin sinut — rikkaan, ylhäisen, tulevan palatsistasi hökkelin kärsimyksiä lieventämään — kun kuulin noiden köyhien siunaukset, jotka askeleitasi seurasivat, niin tunsin itsekin siitä ylentyväni — tunsin itseni hyväksi sinun hyvyydessäsi — jaloksi niissä ajatuksissa ainakin, jotka sinua eivät loukanneet."

"Ja luuletko, Viola, että pelkkä tieteen harjottaminen on joku hyve? Tavallisin lääkärikin hoitaa palkasta sairaita. Ovatko sitten rukoukset ja siunaukset vähempi palkinto kuin kulta?"

"Eivätkö minunkaan siunaukseni sitten ole arvottomia, sinä siis otat niitä vastaan?"

"Ah, Viola", huudahti Zanoni äkkinäisellä intohimolla, joka nosti veren Violan kasvoille, "sinähän olet koko maan päällä ainoa, joka kykenet minua haavottamaan tai ilahuttamaan!"

Hän hätkähti, kasvonsa kävivät vakaviksi ja surullisiksi ja hän lisäsi muuttuneella äänellä: "sanon tämän sentähden että jos välität minun neuvoistani, niin voin luullakseni johtaa viattoman sydämesi onnelliseen oloon."

"Sinun neuvoistasi! Minä tottelen niitä kaikkia. Tee minulle mitä tahdot. Sinun poissaollessasi olen niinkuin lapsi, joka pimeässä pelkää jokahista varjoa. Sinun seurassasi sieluni laajenee ja koko maailma tuntuu rauhaisana uinuvan taivaallisessa kirkkaudessa. Älä kiellä minulta läsnäoloasi. Minä olen orpo ja oppimaton ja yksinäinen!"

Zanoni käänsi kasvonsa syrjään, vaikeni muutaman minuutin ajaksi ja vastasi sitten tyyneesti: "Olkoon niin. Sisar, vielä tulen tapaamaan sinut."

II LUKU.

Missä ihmistä niin onnellista kuin Viola nyt on! Raskas paino on hänen sydämestään kirvonnut, hänen jalkansa kulkee kuin tuulien päällä, hän olisi tahtonut ilosta laulaa kulkiessaan kotiin. Mikä onni onkaan puhtaalle saada rakastaa — mutta oi! vielä suurempaa onnea on saada uskoa rakastettunsa arvoon. Heidän välillään saattoi olla maallisia esteitä — rikkaus, asema, koko ihmisten pieni maailma. Mutta nyt ei ollut enää sitä mustaa kuilua, jota ajatus kammolla pakenee ja joka erottaa sielun toisesta sielusta. Zanonilla ei tosin ollut vastarakkautta Violaa kohtaan. Kuinka hän voisi Violaa lempiä? Mutta pyysikö Viola edes rakkautta? Rakastiko hän itsekään? Ei! Viola ei olisi voinut olla niin alhainen ja niin uskalias. Kuinka hauskalta kuului nyt tytön korvissa valtameren pauhu, kuinka miellyttävältä näytti jokainen ohikulkija! Hän saapui kotiin — katseli puuta, joka väärine oksineen päivänpaisteessa helotti. "Niin, veljeni", sanoi hän nauraen iloissaan, "niinkuin sinä olen minäkin raivannut tieni valoon."

Hän ei ollut koskaan ennen, niinkuin pohjolan tytärten on tapana, tottunut päiväkirjaan uskomaan salaisuuksiaan ja antamaan ajatuksilleen ilmaisun. Nyt yhtäkkiä hänen sydämensä tunsi siihen halua; vastaherännyt vaisto kehotti häntä uskomaan itselleen ajatuksensa ja selvittämään kultaisten mielikuvitusten vyyhdin katselemaan niinkuin peilistä sisintä itseään. Rakkauden ja Sielun syleilystä syntynyt ihana jälkeläinen, innostuksen haltija, Genius![29] Hän punastui, hän huokaili, hän vapisi kirjottaessaan. Ja siitä uudesta maailmasta, minkä hän oli itselleen rakentanut, hänen täytyi herätä valmistautuakseen teatteria varten. Kuinka eloton nyt oli soitto, kuinka himmeä näyttämö, joka ennen oli niin ihmeellinen ja kirkas! Näyttämö on kuolevaisille tarujen ihmemaa. Mutta unten sisäinen maailma, jonka soitto ei maahan kuulu, jonka maisemat eivät ihmisten käskystä muutu, niinkuin teatteri on nykymaailmalle, niin olet sinä tulevaisuudelle ja menneisyydelle!

III LUKU.

Seuraavana päivänä, puolipäivän tienoissa, kävi Zanoni Violan luona, ja seuraavana ja sitten seuraavana ja taas seuraavana — ja ne päivät Violasta tuntuivat muusta elämästä lohkaistulta ihmeajalta. Ja kuitenkaan Zanoni ei milloinkaan käyttänyt sitä imartelun, melkeinpä jumaloimisen kieltä, jota näyttelijätär oli tottunut kuulemaan. Ehkä juuri hänen kylmyytensä, niin lempeä kuin se oli, lisäsi hänen salaperäistä viehätystään. Hän puhui paljon Violan menneestä elämästä, ja tuskin tyttö enää ihmettelikään (pelkoa hän ei ajatellutkaan), että hän niin paljon näytti tietävän ja tuntevan.

Zanoni pani tytön puhumaan isästään ja muistuttelemaan muutamia Pisanin hurjista sävellyksistä. Ja niitä kuunnellessaan hän saattoi vaipua ikäänkuin horroksiin. Mutta hän sanoi:

"Niinkuin soitto soittajalle, niin olkoon tiede viisaalle. Isäsi katseli maailmaa ympärillään ja kaikki oli epäsointua, sentähden että hänen sielussaan oli niin hieno sympatia niille sopusoinnun säveleille, jotka päivin ja öin virtaavat taivasten valtaistuimen juureen. Elämä täynnä hälinää ja intohimoja ja alhaisia pyyteitä, kuinka köyhä se vielä on tämän maan päällä! Mutta sisällään hän loi toisen elämän ja maailman, johon hänen sielunsa paremmin sopi. Viola, sinä olet sen elämän lapsi ja tulet olemaan sen valtakunnan asukas."

Ensimäisillä käynneillään Zanoni ei puhunut Glyndonista. Pian tuli kuitenkin päivä, jolloin hän palasi siihen aineeseen. Ja niin luottava, totteleva oli Violan suhde häneen, että vaikka se aine oli ikävä, hillitsi hän sydäntään ja kuunteli vaieten.

Viimein sanoi Zanoni: "Sinä olet luvannut, että tottelet minun neuvojani, ja jos, Viola, minä kysyisin sinulta, niin, jos vakavasti kehottaisin sinua rupeemaan tämän muukalaisen vaimoksi, jakamaan hänen kohtaloaan, jos hän sinua pyytäisi — kieltäytyisitkö silloin?"

Viola silloin tukahutti kyyneleet, jotka samensivat hänen silmänsä, ja omituisella nautinnolla keskellä tuskaa, nautinnolla sen, joka uhraa itse sydämensä sen hallitsijan käskystä, hän vastasi sopertaen: "Jos sinä voit niin määrätä — miksei —"

Zanoni seisoi vaieten muutamia hetkiä; hän näki sen taistelun, jota tyttö luuli niin hyvin peittävänsä. Hän teki tahtomattaan liikkeen häntä kohti ja painoi hänen kätensä huulilleen. Ensimäisen kerran hän poikkesi siitä arvokkuudesta, joka kenties oli estänyt Violaa pelkäämästä häntä ja omia ajatuksiaan.

"Viola", sanoi hän väräjävin äänin, "en voi enempi torjua vaaraa. Jos kauemmin viivyt Napolissa, tulee vaara joka hetki lähemmälle. Kolmantena päivänä tästä on kohtalosi ratkaistu. Minä otan lupauksestasi vaarin. Ennen sen päivän viimeistä tunninlyöntiä minä olen taas tapaava sinut, tulkoon mitä tahansa, tässä paikassa, omassa huoneessasi. Siihen asti, jää hyvästi!"

IV LUKU.

"Kahden maailman välillä elämä leijuu niinkuin tähti, joka illan ja aamun vaiheella tuikkii."

Kun Glyndon erosi Violasta, niinkuin kerrottiin tämän teoksen toisen osan viimeisessä luvussa, antautui hän taas noiden mystillisten kaipausten ja arvelujen valtaan, joita Zanonin muisto aina nosti mieleen. Ja kulkiessaan pitkin katuja hän tuskin oli omista liikkeistään tietoinen, kunnes hän konemaisen tavan ohjaamana tapasi itsensä keskellä noita yleviä maalauskokoelmia, joista Italian kaupungit ylpeilevät, kun niillä nykyisissä oloissaan ei ole mitään kerskailtavaa. Tänne oli hän tavannut tulla harva se päivä katsomaan hienoimpia tauluja erään mestarin, joka erityisesti herätti hänen tutkimushaluaan, nim. Salvatorin.

Hänen teostensa edessä oli hän usein seisonut syvässä kunnioituksessa. Tämän taiteilijan erityisenä piirteenä on tahdonvoima: hän hakkaa ikäänkuin kalliosta esiin omat aiheensa eikä tavottele aatteellisen kauneuden ylevimpiä ihanteita, niinkuin loistavammat nerot. Hänen kuvillaan on suuremmoista voimaa, hän on aivan vapaa tavallisesta jäljittelystä ja pikkumaisesta asiallisuudesta, hän tarttuu mielikuvitukseen ja pakottaa sitä palvelemaan itseään ja kulettamaan — ei taivaaseen vaan tämän maan kaikkein jylhimpiin ja eriskummaisimpiin paikkoihin. Siinä on taikaa, ei suuren tietäjän vaan synkkämielisen taikurin — miehen, jonka sydän sykki voimakkaasti ja joka rautaisin käsin tarttui taiteeseen ja pakotti sitä ihannoimaan ympäröivän elämän näytelmiä. Tämän lujan tarmokkuuden edessä Glyndon tunsi suurempaa kammonsekaista ihailua kuin katsellessaan sitä tyynempää kauneutta, mikä Rafaelin sielusta puhkesi ilmi, niinkuin Afrodite merten syvyyksistä syntyi. Ja nyt Glyndon haaveistaan heräten seisoi tuijottaen luonnon jylhänvaltavaan synkeyteen, joka kankaalla kuvastui. Noiden väärien puurunkojen lehdetkin kuiskailivat sibyllan salaisuuksia hänen korvaansa. Apenninien röhmyiset vuorensakarat ja niiden välissä ryöppyilevä vesiputous sopi Glyndonin nykyiseen mielentilaan paremmin kuin muun maailman näyt. Taulussa kuvastui valtaavasti Luonnon ankara mahti ja ihmisen pienuus sen rinnalla. Henkisemmät taiteilijat panevat elävän ihmisen ja hänessä asuvan sielun tauluunsa pääaiheeksi ja itse näyttämö on syrjäasiana, ikäänkuin osottaakseen, että paratiisin pakolainen yhä vieläkin on ulkonaisen maailman herra. Sitävastoin Salvator panee pääasiaksi puut ja vuoret ja vesiputouksen ja ihminen itse siirtyy syrjemmälle. Aine hallitsee ja sen herra kyyristyy sen pelottavan varjon alle. Toimeton aine vetää huomion puoleensa eikä kuolematon ihmissielu. Kaamea filosofia taiteen esittämänä!

Tämänlaatuisia mietteitä kulki Glyndonin mielessä, kun yhtäkkiä hänen käsivarteensa koskettiin ja Nicot seisoi hänen vieressään!

"En minäkään sitä rakasta vaan tunnen kammonsekaista kunnioitusta sitä kohtaan. Kauneutta ja sievää rauhallisuutta rakastetaan, mutta se tunne, joka meillä on tummaa ja pelottavaa kohtaan, on yhtä syvä kuin rakkaus."

"Totta on", vastasi Nicot miettiväisenä. "Ja kuitenkin se on ainoastaan taikauskoa. Lapsenkamarista ovat lähteneet monet käsityksemme maailmasta — siellähän peikoista ja kummituksista laverrellaan. Mutta taiteen ei pitäisi suositella meidän tietämättömyyttämme, sen pitäisi kuvata ainoastaan totuutta. Minä tunnustan, että Rafael ei juuri minua miellytä, koskei minulla ei ole mitään sympatiaa hänen aiheitansa kohtaan. Minun kannaltani hänen pyhimyksensä ja neitsyeensä ovat ainoastaan tavallisia ihmisiä."

"Historiasta, epäilemättä, ja etenkin roomalaisten suurista sankariteoista, jotka herättävät vapauden ja urhouden tunteita, tasavaltalaisia hyveitä. Minä olisin tahtonut, että Rafael olisi kuvittanut Horatiusten tarinaa, mutta Ranskalle jääkin tehtäväksi palauttaa maailmalle tämä oikea taidesuunta, joka ei voisi syntyä pappisvallan ja petoksen hallitsemassa maassa."

"Vai teille ovat Rafaelin pyhimykset ja neitsyeet ainoastaan tavallisia ihmisiä?" toisti Glyndon, palaten Nicotin avomieliseen tunnustukseen, tuskin kuulienkaan niitä johtopäätöksiä, joita ranskalainen selvitteli.

"Totta tosiaan! Ha, ha!" virnisteli Nicot. "Ettehän kai tahdo, että minä uskoisin koko pyhimyskokoelmaan, vai mitä?"

"Ihanne!" keskeytti Nicot. "Italialaiset kriitikot ovat kääntäneet päänne nurin. He puhuvat aina suuria sanoja ihanteellisesta kauneudesta, joka vaikuttaa sieluun, — sieluun! — onko sitten sielua olemassa? Minä ymmärrän sitä, joka maalaa hienostunutta aistia, älykästä ja koulutettua ymmärrystä varten. Mutta sielu — joutavia, me olemme vain aineen muunnoksia ja maalauskin on yhtä aineen muunnosta."

Glyndon käänsi kasvonsa edessään olevasta taulusta Nicotiin ja Nicotista tauluun. Järkeilijä ilmaisi samoja ajatuksia, joita taulujen näkeminen oli herättänyt. Hän pudisti päätään vastaamatta.

"Sanoppas minulle", kysäisi Nicot äkkiä, "mitä tuo petturi — Zanoni — niin, minä olen nyt saanut tietää hänen nimensä ja kaikki konstinsa — mitä hän puhuikaan sinulle minusta?"

"Ahaa, siinäkö kaikki? Hän on kuuluisa kavaltaja, ja koska minä, kun me viimeksi tavattiin toisemme, paljastin hänen petoksensa, arvelin minä, että hän kostoksi sepittäisi minusta jonkun juorun."

"Pitkä ja ikävä juttu: hän tahtoi opettaa eräälle minun ystävälleni, vanhalle ukkohöperölle filosofisen alkemiansa salaisuuksia ja elämän pidentämisen temppua. Minä neuvoisin teitä välttämään tuollaisia epäiltäviä tuttavuuksia." Näin sanoen Nicot merkitsevästi nyökäytti päätänsä ja lähti matkaansa tahtomatta vastata enempiin kyselyihin.

Glyndonin oli hetkeksi vallannut syvempi tunne ennenkuin Nicot puheineen tuli siihen väliin. Hän kääntyi nyt Salvatorin maisemista ja huomasi erään Correggion seimenkuvan. Häntä hämmästytti kuin iskemällä näiden nerojen vastakkaisuus. Levollinen tyyneys — täydellinen kauneudentunne — voima ilman ponnistusta — ja henkevä siveellinen pohja, joka sielulle puhuu silmän kautta ja kohottaa ajatuksia sopusointuun ja hyvyyteen ja ihailuun — ah, siinä olikin oikea taide. Hän lähti galleriasta vastahakoisin askelin ja käveli suurissa aatteissa kotiinsa päin. Ilokseen hän ei siellä tavannut Mervalea. Hän nojasi päänsä käsien varaan ja koetti muistella Zanonin sanoja heidän viimeisen kohtauksensa kuluessa. Nicotin puhe taiteestakin oli rikosta, se alensi mielikuvituksen koneellisuudeksi. Hänkö, joka sielun käsitti aineen muunnokseksi, hänkö voisi puhua Rafaelia korkeammasta taidesuunnasta! Totta tosiaan, taide on magiaa, ja kun hän oikein oivalsi tämän lauseen totuuden, ymmärsi hän myöskin, että magiassa voi olla uskontoa, sillä uskonto on juuri taiteelle ominaista. Hänen vanha harrastuksensa vapautui siitä kylmästä kultaisen vasikan palvelemisesta, johon Mervalen käytännöllisyys tahtoi sen alentaa, hänen intonsa alkoi taas hehkua ja leimahti palamaan. Hän huomasi nyt, että tähänasti noudattamassaan suunnassa oli ollut hieno erehdys. Nicotin sanat olivat tehneet tämän vielä selvemmäksi — ja uusi maailma näytti avautuvan. Hän tarttui otolliseen hetkeen — otti esille värit ja kankaan. Hänen mielensä kokonaan vapautui uutta ihannetta seuraamaan, hän kohosi kauneuden ilmamaisiin korkeuksiin, kaikki mustat ajatukset ja intohimot katosivat. Zanoni oli oikeassa: ainemaailma vaipui alas hänen katseensa edessä, hän katseli luontoa etäiseltä kukkulalta, ja kun hänen levottoman sydämensä aallot tyystin tyyntyivät, niin Violan enkelisilmät häntä kohti loistivat niinkuin pyhät kaksoistähdet.

Oven hän pani lukkoon eikä edes Mervalea ottanut vastaan. Uuden elämänsä puhtaan ilman päihdyttämänä hän pysyi kolme päivää ja miltei kolme yötäkin kokonaan työssä kiinni. Mutta neljäntenä aamuna tuli vastavaikutus, joka aina seuraa voimanponnistusta. Hän heräsi väsyneenä ja haluttomana ja katsahtaessaan kankaaseen näytti sen kauneus hävinneen. Nöyryyttäviä muistoja niistä suurista mestariteoksista, joiden kanssa hän pyrki kilpailemaan, tunkeutui hänen päälleen. Ennen huomaamattomat puutteet suurenivat kerrassaan ilkeiksi hänen ikävystyneelle ja tyytymättömälle siimalleen. Hän korjaili ja korjaili, mutta hänen kätensä petti; epätoivoisena hän heitti käsistään siveltimen ja avasi ikkunan; päivä ulkona oli kirkas ja iloinen; kadulla lainehti vilkas elämä, joka on niin iloista ja huoletonta eloisassa Napolissa. Hän näki rakastajan kulkevan ohi puhuen rakastettunsa kanssa tuolla mykällä kielellä, joka on kestänyt kaikki muut kielimuutokset, ja joka nyt on sama kuin muinaisina aikoina, esim. etruskilaisten maalauksista päättäen. Päivänpaiste kutsuili nuorukaista iloihin ja nautintoihin ja ikävät seinät, jotka äsken kyllä tuntuivat sisältävän sekä maan että taivaat, olivat nyt muuttuneet rikoksentekijän vankilaksi. Hän kuuli kynnyksellään Mervalen askeleet ja avasi oven.

"Tuossako kaikki mitä olet tehnyt?" sanoi Mervale halveksivasti vilkaisten taulua. "Ja tuonko tähden olet sinä sulkeutunut pois Napolin kirkkailta päiviltä ja kuutamoisilta öiltä?"

"Niinkauankuin into oli päälläni, helotti minulle kirkkaampi aurinko ja minä nautin hempeämmän kuutamon hekkumata."

"Tunnustat siis, entä into on mennyt. Hyvä, siitä näkyy, että alat palata järkiisi. No niin, parempi on töhriä kankaita pari kolme päivää kuin tehdä hullun päätöksen koko elämäkseen. Tuo pikku sireeni —"

Mervale veti tuolinsa lähemmä Glyndonia, pisti kätensä syvälle housuntaskuihin, ojensi säärensä pitkälleen ja oli juuri alkamaisillaan vakavan ripityksen, kun Nicot lupaa pyytämättä pisti sisään ruman päänsä.

"Hyvää päivää, rakas veikko. Minä tahdon vähän puhua teidän kanssanne. Hoo, te olette ollut työssä, näemmä. Tämäpä hyvää — sangen hyvää. Tuossa rohkea veto — ja tuossa kohdassa vapaa käännähdys. Mutta varrohan! onko aihe hyvin valittu? Tässä on suuri pyramidimuoto. Mutta ettekö luule, että vaikutusten vastakkaisuus on unohdettu tässä kuvassa? Koska oikea jalka on pantu eteenpäin, niin eiköhän oikean käsivarren pitäisi olla vähän taaksepäin? Mutta kas! tuo pikkusormi on vallan mainio!"

Mervale inhosi Nicotia. Kaikki haaveilijat, tuulentupien rakentajat ja maailmanparantajat ja uusien urien aukaisijat olivat hänelle yhtä vastenmielisiä, mutta tällä hetkellä hän olisi tahtonut syleillä ranskalaista. Hän näki, kuinka Glyndonin kasvoilla kuvastui väsähdys ja inho. Saada tuollaisen innonpuuskan jälkeen kuulla laverreltavan pyramiidimuodoista ja oikeasta jalasta ja käsivarresta — syrjäseikoista — itse pääaihetta syrjäytettävän ja koko arvostelun vihdoin päättyvän pikkusormen kiittelemiseen!

Ärtyisesti heittäen vaatteen maalauksensa yli virkkoi Glyndon: "Oh!
Mitä minun kehnoista tekeleistäni! Vaan oliko teillä jotakin asiata?"

"Ensinnäkin", sanoi Nicot, heittäytyen tuolille, "ensinnäkin tuo signor Zanoni — uusi Cagliostro — joka väittelee minun aatteitani vastaan (epäilemättä hän on Capet'in[30] vakoilija). En ole kostonhaluinen. Oikein sanoo Helvetius: 'Erehdyksemme syntyvät intohimoistamme.' Minä pidän omat haluni kurissa, mutta hyveellistä on vihata ihmiskunnan tähden; minä soisin että signor Zanoni Parisissa joutuisi syytteeseen ja tuomittaisiin." Ja Nicotin pienet silmät iskivät tulta ja hän kiristeli hampaitansa.

"On", sanoi Nicot vihaisesti. "On, sillä olen kuullut että hän kosii sitä tyttöä, jonka minä aion naida."

"Kuuluisasta Pisanista! Hän on jumalallisen sievä. Hänen kauttansa minä voisin tasavallassa kohota. Ja tasavalta pitää meillä olla ennenkuin tämä vuosi on lopussa."

Mervale hieroi käsiänsä ja nauroi itsekseen. Glyndon punastui harmista ja häpeästä.

"En vielä. Mutta kun minä kerran olen päättänyt jotakin, niin se on pian tehty. Minä aion kohta palata Pariisiin. Sieltä kirjotetaan minulle, että sievä vaimo edistää isänmaanystävän menestymistä. Ennakkoluulojen aika on mennyt. Nyt ruvetaan ymmärtämään hienompia hyveitä. Minä vien täältä mennessäni Europan koreimman vaimon."

"Ole hiljaa! Mitä sinä aiot?" sanoi Mervale ja tarttui Glyndoniin, kun hän näki tämän lähenevän ranskalaista, silmät säihkyvinä ja nyrkit puristettuina.

"Herra!" huudahti Glyndon hampaittensa välistä, "te ette tiedä kenestä puhutte. Tohtisitteko otaksuakaan, että Viola Pisani teistä huolisi?"

"Ei siinä tapauksessa, että hän saisi paremman tarjouksen", sanoi
Mervale, katsoen ylös kattoon.

"Paremman tarjouksen? Te ette ymmärrä minua", sanoi Nicot, "minä Jean Nicot, tulen kosimaan tyttöä, tulen ottamaan hänet vaimokseni! Muut voivat tehdä hänelle rikkaampia tarjouksia, mutta ei kukaan minun käsittääkseni niin kunniallista. Minä yksin säälin hänen avutonta tilaansa. Muuten niin Ranskassa, missä olosuhteet alkavat muuttua, päästään kyllä eroon vaimosta, milloin tahdotaan. Meillä tulee olemaan uusi avioeron laki. Luuletteko että italialainen tyttö kieltäytyisi naimasta taiteilijaa päästäkseen sen sijaan jonkun prinssin lemmityksi? Ei, minä uskon parempaa Pisanista kuin te. Minä tulen kiiruusti menemään hänen puheilleen."

"Toivon teille kaikkea menestystä, monsieur Nicot", sanoi Mervale puristaen sydämellisesti hänen kättään.

Glyndon katseli kumpaakin halveksivasti. Viimein hän virkkoi vääntäen huulensa katkeraan hymyyn:

"Sen parempi", vastasi monsieur Nicot huolettomasti, iskien kantapäitään yhteen ja näyttäen kokonaan syventyneen ihmettelemään jalkojensa suurta kokoa.

"Se olisi tyhmästi tehty teiltä, vaikka viisaasti minulta. Te ette kuitenkaan osaisi hankkia kaupasta voittoa. Hyvä ystävä! teillä on ennakkoluuloja."

"Hyveellinen Cato lainasi vaimonsa ystävälleen. Minä rakastan hyvettä enkä voi tehdä muuta kuin jäljitellä Catoa. Mutta vakavasti puhuen — en minä kilpailijaa pelkää. Te olette hyvännäköinen ja minä ruma. Mutta te olette päättämätön ja minä päättäväinen. Sillä aikaa kuin te pidätte kauniita puheita, niin minä ihan yksinkertaisesti sanon: 'Minulla on varoja. Tahdotteko tulla puolisokseni?' Koettakaa siis parastanne, hyvä ystäväni. Näkemiin! — me tapaamme toisemme näyttämön takana."

Näin sanoen Nicot nousi, ojenteli pitkiä käsivarsiaan ja lyhyitä sääriään, haukotteli, kunnes hänen epätasaiset hampaansa näkyivät korvasta korvaan, painoi lakkinsa pörröiseen päähänsä uhmaavalla liikkeellä, vilkaisi yli olkansa voitonriemuisasti ja ilkeästi suuttunutta Glyndonia ja laahusti ulos huoneesta.

Mervale purskahti hurjaan nauruun. "Katsos, kuinka ystäväsi arvostelee sinun Violaasi! Aika somaa olisi sinun ottaa Viola rumimman koiran kynsistä, mikä löytyy Lapin ja kalmukkilaisten maan välillä."

Glyndon oli liian harmistunut voidakseen vastata. Silloin saapuikin uusi vieras; se oli itse Zanoni. Mervaleen tämän henkilön esiintyminen vaikutti vastenmielisen nöyryyttävästi, vaikkei hän sitä tahtonut tunnustaa, siksipä hän nyökäytti päätään Glyndonille ja sanoi lyhyesti: "enemmän toisten kun tavataan", ja jätti maalarin yksikseen odottamattoman vieraansa seuraan.

"Minä näen", sanoi Zanoni nostaen kankaan maalauksen päältä, "ettette ole halveksineet sitä neuvoa, jonka annoin teille. Rohkeutta, nuori taiteilija, tämä on jotakin omintakeista, se on todellisen nerokkuuden uljasta itseluottamusta. Teillä ei ollut mikään Nicot eikä mikään Mervale kyynäspään takana, kun tämä todellinen kauneuden kuva syntyi mieleen!"

Glyndon taas tunsi taiteeseen vetovoimaa saadessaan tätä odottamatonta kiitosta ja hän vastasi vaatimattomasti: "Luulin hyvääkin teoksestani tähän aamuun asti, mutta sitten minut vapautettiin tästä onnellisesta vakaumuksesta."

"Sanokaa pikemmin, että tottumattomana jatkuvaan työhön te väsyitte toimeenne."

"Se on totta. Pitääkö minun se tunnustaa? Minä aloin kaivata ulkopuolista maailmaa. Minusta tuntui, että tuhlatessani sydämeni ja nuoruuteni kauneuden näkyihin, kadotinkin varsinaisen elämän ihania todellisuuksia. Ja silloin minä kadehdin iloista kalastajaa, joka lauleli kulkiessaan ikkunani ohi, ja rakastajaa, joka pakisi lemmittynsä kanssa."

Rohkaisevasti hymyillen vastasi Zanoni: "Mutta miksi moititte itseänne tuosta ihan luonnollisesta ja välttämättömästä takaisintulosta maahan. Sekin, joka tavan takaa käy innostuksen taivaissa, etsii taas maasta jännityksen hellitystä ja virkistystä. Ihmisen sielu on lintu, joka ei aina voi olla lennossa; kun tuntuu halu näkyväiseen elämään, täytyy sen saada jotakin tyydytystä. Ne jotka paraiten ihanteita hallitsevat, ne aina eniten ulkopuolisesta elämästäkin nauttivat. Katso kuinka todellinen taiteilija liikkuu ihmismelskeessä, aina sydämeen tunkeutuvana, aina valppaana tuntemaan sekä pienintä että suurinta olemassaolon mutkikkaista totuuksista. Hän laskeutuu juuri siihen, mitä pedantit kutsuvat turhanpäiväiseksi ja pikkumaiseksi. Yhteiskunnallisen kankaan kustakin kudelmasta hän voi löytää jonkun viehätyksen. Hänen silmissään jokainen ilmamainen hämähäkin verkko kimaltelee päivänpaisteen kultaamana. Tiedättekö, että sen pikkueläimen ympärillä, joka elää vesipisarassa, loistaa valoverho,[31] samoinkuin tähden ympärillä, joka kirkkaana vyöryilee kautta avaruuksien? Todellinen taide tapaa kauneutta kaikkialla. Kadulta, markkinapaikalta, hökkelistä — joka paikasta se kokoo ravintoa ajatustensa mehiläiskekoon. Politikan mudasta kokosivat Dante ja Milton runoseppeleeseensä. Kuka on teille sanonut, ettei Rafael nauttinut ulkopuolisesta maailmasta, samalla kuin hän aina kantoi mukanaan ainoan sisäisen kauneuden ihanteen, joka häikäisyllään veti puoleensa ja valaisi jokaista kortta, mitä muut tietämättömät lokaan tallasivat? Niinkuin joku metsän valtias kiertelee ympäri saalistaan hakien, vainuu ja seuraa sitä yli salojen ja maitten, yli soiden ja läpi viidakkojen ja viimein siihen iskee kiinni ja kantaa sen muassaan kätkettyyn luolaansa — niin etsii nero kautta metsän ja maitten, hartaasti ja väsymättä, jokainen aisti valppaana, jokainen hermo jännitettynä nopeuteen ja voimaan, etsii hajanaisia ja välkkyviä ainekuvia, joihin se viimein tarttuu kiinni voimakkain käsin ja vie muassaan siihen yksinäisyyteen, johon ei pääse ihmisjalka. Mene ja etsi ulkopuolista maailmaa; se on taiteelle tyhjentymätön laidun, ja korjuuvainio sisäistä maailmaa varten."

"Te lohdutatte minua", sanoi Glyndon kirkastuen. "Minä olin luullut, että väsymykseni olisi kykenemättömyyteni todistus. Mutta nyt en tahtoisi puhua näistä toimista. Suokaa anteeksi, jos minä siirryn työstä palkintoon. Te olette lausuneet hämäriä ennustuksia siitä tulevaisuudesta, joka minulle koittaisi, jos naisin sellaisen, joka järkeväin ihmisten mielestä ainoastaan himmentää minun toiveitani ja panee esteitä menestykseni tielle. Puhutteko siitä sillä viisaudella, joka on kokemusta, vai sillä, joka on ennustavinaan?"

"Eivätkö ne sitten ole rinnastettuja? Eikö se paraiten pysty ennakolta laskemaan, joka yhdellä silmäyksellä voi ratkaista jokaisen uuden problemin mahdollisuuksien laskentotieteessä?"

"Enpä, vaan sovitan vastaukseni käsityskykynne mukaiseksi, sillä juuri tästä asiasta puhuakseni olen tullut luoksenne. Kuunnelkaa minua!" Zanoni katsoi kiinteästi kuuntelijaan ja jatkoi: "Kaiken suuren ja ylevän aikaansaamiseksi tarvitaan ensinnäkin totuuksien selvä ymmärrys, niiden totuuksien, jotka kuuluvat asiaan. Sotapäällikkö laskee voiton mahdollisuudet taisteluun ruvetessaan melkein matemaattisella tarkkuudella. Hän voisi ennustaa kaikki tulokset, jos hän vaan voisi luottaa niihin aineksiin, jotka ovat hänen käytettävinään. Sillä ja sillä mieshukalla voi hän kulkea tuon sillan yli; siinä ja siinä ajassa voi hän vallottaa tuon linnotuksen. Puhtaampien tieteitten ja jumalallisemman taiteen harjottaja voi vielä tarkemmin ennustaa, mitä hän voi aikaansaada ja missä suhteessa hänelle ei ole suotu menestystä, jos hän nim. vain käsittää tarpeelliset tosiasiat itsessään ja ympärillään. Hän voi vielä tarkemmin laskea siksi, ettei hän ole niin paljon riippuvainen aineellisista syistä kuin käytettävänään olevista aatteista. Mutta tuo totuuksien käsittäminen häiriintyy monesta aiheesta — turhuudesta, intohimosta, pelosta, velttoudesta ja niiden keinojen tuntemattomuudesta, jotka ovat parhaimpia aiottuun tarkotukseen. Hän voi laskea väärin omia voimiaan; hänellä ehkä ei ole karttaa siihen maailmaan, johonka hän aikoo tunkeutua. Mutta ainoastaan yksi erikoinen mielentila kykenee käsittämään totuuden; ja se tila on suuri selkeys ja tyyneys. Teidän mielenne palaa totuudenhalusta: te tahtoisitte väkipakolla sulkea sen syleilyynne; te tahtoisitte vaatia minua teille uskomaan, ilman koetuksia ja valmistuksia, luonnon suurimpia salaisuuksia. Mutta totuutta voi siihen valmistumaton mieli yhtä vähän ottaa vastaan kuin aurinko voi yön sumuissa paistaa. Tuollainen sielu tahraisi totuuden, jos se siitä saisi kiinni; käyttääkseni erään miehen[32] vertausta, joka oli päässyt syvälle suuren Goeetian salaisuuksiin: 'Joka kaataa vettä mutaiseen kaivoon, saa ainoastaan enemmän mutaa liikkeelle'."

"Tähän: että teillä on kykyjä, jotka voisivat saavuttaa erinomaisen voiman ja asettaa teidät niiden lumoojien joukkoon, mitkä ovat vielä suuremmat kuin maagikot ja jättävät jälkeensä pysyväisen vaikutuksen, niiden taiteilijoiden, joita kunnioitetaan kaikkialla, missä kauneutta tajutaan ja missä sielu tuntee korkeampia maailmoita kuin tämän, jossa aine ponnistelee edes karkeata ja puutteellista elämää ylläpitämään.

"Mutta voidaksenne oppia noita kykyjä käyttämään, tarvitseeko minun olla profeetta sanoakseni, että teidän on opittava keskittämään kaikkia halujanne suuriin tarkotusperiin. Sydämen täytyy olla levossa, jotta ymmärrys voisi olla toimessa. Tätä nykyä te harhailette toisesta asiasta toiseen. Mitä painolasti on laivalle, sitä on hengelle Usko ja Rakkaus. Jos teidän koko sydämenne, rakkautenne, ihmisyytenne olisi keskitettynä yhteen ainoaan päämäärään, niin myöskin ajatuksenne ja tunteenne tulisivat yhtä vahvoiksi ja vakaviksi. Viola on vielä lapsi: te ette aavista, kuinka korkeaksi elämän kokemukset voisivat kehittää hänen luontoaan. Suokaa anteeksi, jos sanon, että hänen sielunsa, joka on puhtaampi ja ylevämpi kuin omanne, kantaisi teitä ylöspäin, niinkuin pyhä hymni nostaa yläilmoihin maailman henget. Teidän luontonne kaipaa sopusointua, sitä soittoa, joka samalla ylentää ja rauhottaa, niinkuin viisaat pytagorealaiset opettivat. Minä tarjoon teille tätä soittoa Violan lemmen muodossa."

"Ei, taiteilija; hän ei teitä rakasta tällä hetkellä; hänen tunteensa ovat nyt toisessa. Mutta jos, niinkuin magnetti siirtää vaikutuksensa rautaan, — minä voisin siirtää teihin sen rakkauden, joka hänellä nyt on minua kohtaan — jos minä voisin saada häntä teissä näkemään unelmainsa ihanteen —"

"Minä sen tarjoon teille, jos rakkautenne on totinen ja uskonne hyveeseen ja omaan itseenne syvä ja puhdas. Muussa tapauksessa älkää luulko, että minä häntä vapauttaisin totuuden lumouksesta ja panisin harhaa ihailemaan?"

"Mutta jos", jatkoi Glyndon, "jos hän on kaikkea sitä, mitä sanotte, ja jos hän teitä rakastaa, niin kuinka voitte itseltänne riistää niin verrattoman aarteen?"

"Oi sinä ihmisen matala sydän!" huudahti Zanoni odottamattoman intohimoisesti, "niinkö vähän sinä käsität rakkautta, ettet tiedä sen uhraavan kaiken — itse lemmenkin — sen olennon onneksi, jota se rakastaa! Kuulkaa minua!" — ja Zanonin kasvot kävivät kalpeiksi — "kuulkaa minua! Minä painan tämän teihin, koska rakastan Violaa ja koska pelkään, että hänen kohtalonsa minun rinnallani ei tulisi olemaan niin hyvä kuin teidän rinnallanne. Ja miksikä niin on — älkää sitä kysykö, sillä minä en tule sitä kertomaan. Aika on lyhyt! Se vaatii teiltä vastausta eikä sitä voi toistaiseksi jättää. Ennen kolmannen päivän loppua tästä lukien, on kaikki valinta teiltä päättynyt."

"Ihminen, te ette ansaitse häntä, koska kysytte noin. Kaikki, mitä minä tässä voin kertoa, olisi teidän jo pitänyt itsekin tietää. Tuo irstailija, tuo tahdonvoimainen vanhan Viscontin jälkeläinen, toisenlainen kuin te — päättäväinen ja varma rikoksissaankin — hän ei koskaan jätä aikomustaan kesken. Ainoastaan yksi himo hillitsee hänen lemmenviettiään: se on ahneus. Toisena päivänä sen jälkeen kuin hän oli yrittänyt Violaa siepata, hänen enonsa, kardinaali, jolta hän odottaa perinnöksi maata ja kultaa, lähetti häntä hakemaan ja kielsi häntä kunniattomin aikein ahdistamasta sitä tyttöä, jota kardinaali oli lapsuudesta asti suojellut ja auttanut, ja uhkasi muuten tehdä tyhjäksi kaikki entiset lupauksensa. Siinä syy, miksi hän nyttemmin on lakannut Violaa kiusaamasta. Meidän täällä puhuessamme poistuu tämä syy. Kun kello ehtii keskipäivän tienoille, ei kardinaalia ole enää elävitten mailla. Juuri tällä hetkellä sinun ystäväsi, Jean Nicot, on prinssi di ——:n luona —"

"Kysymässä, mitä myötäjäisiä Viola Pisani saa mukaansa sinä aamuna, jolloin hän lähtee prinssin palatsista."

"Tyhmyri! sanon sen vielä kerran: sentähden että rakastaja valvoo päivällä ja yöllä: sentähden ettei rakkaus koskaan nuku, kun vaara uhkaa rakastettua."

"Minä, ja mikä oli minun tehtäväni, olisi yhtä hyvin voinut olla sinun.
Puhu — sano vastauksesi!"

"Olkoon niin. Lykkää onnesi viime hetkeen asti, horjuva raukka.
Kolmantena päivänä tästä lukien minä kysyn päätöstäsi."

"Missä vähimmän odotat tapaavasi minut, ennen puoliyötä. Sinä et voi minua välttää, vaikka kuinka koettaisit niin tehdä."

"Pysähtykää vielä hetkinen! Te tuomitsette minua epäileväksi, päättämättömäksi, epäluuloiseksi. Eikö minulla ole siihen syytä? Voinko minä taistelutta antaa perää sille oudolle lumoukselle, jolla te minuun vaikutatte? Mitä harrastusta voi teillä, muukalaisella, olla minuun, koska näin minulle määräätte tärkeimmän teon, jonka mies voi elämässään tehdä? Luuletteko, että kukaan järki-ihminen voisi olla pysähtymättä ja punnitsematta ja kysymättä itseltään: 'Miksikä tuo vieras minusta noin huolehtii?'"

"Ja kuitenkin", sanoi Zanoni, "jos minä sanoisin, että voisin sinut vihkiä sen magian salaisuuksiin, jota koko nykymaailman filosofia kohtelee utukuvana tai petoksena — jos minä lupaisin opettaa sinua komentamaan ilman ja meren olentoja ja kokoomaan rikkauksia helpommin kuin lapsi kokoilee rannan kiviä, jos minä käsiisi uskoisin niiden yrttien ytimen, jotka pidentävät elämän ajasta aikaan, ja ilmaisisin sen voiman salaisuuden, jolla voidaan kaikkia vaaroja uhmata ja kaikki väkivalta voittaa ja masentaa joka ihminen, niinkuin käärme katseellaan lumoo linnun; jos minä sanoisin, että tämä kaikki on minun vallassani ja minun annettavissani, silloin varmaan kuuntelisit minua ja tottelisit epäilyksittä!"

"Se on totta, ja tämän voin selittää ainoastaan lapsuuteni hämärillä muistoilla — ja perhetarinoilla, jotka puhuvat —"

"Esi-isästäsi, joka tieteen elpymiskautena etsi Apolloniuksen ja
Paracelsuksen salaisuuksia."

"Mitä!" huudahti Glyndon ällistyneenä "te tunnette niin hyvin näitä hämäräperäisiä sukumuistoja?"

"Sille, joka pyrkii tietämään, ei pitäisi olla tuntematon halvinkaan totuudentutkija, joka on elänyt. Sinä kysyt, miksi minä olen tällaisella osanotolla sekottunut kohtaloosi. Tuossa on yksi syy, jota en ollut vielä sinulle kertonut. On olemassa Veljeskunta, jonka säännöistä ja mysterioista tarkimmatkin oppineet ovat tuiki tietämättömiä. Sen sääntöjen mukaan kaikki jäsenet ovat velvolliset varottamaan, auttamaan ja johdattamaan kaukaisintakin jälkeläistä niistä miehistä, jotka Veljeskunnan mysterioissa ovat työskennelleet, vaikkapa turhaan, niinkuin sinunkin esi-isäsi. Me olemme velvotetut neuvomaan heille heidän menestystään, jopa enemmänkin — jos he meitä siihen käskevät, täytyy meidän ottaa heidät oppilaiksi. Minä olen tämän vanhan ja ikimuistoisen veljistön jälkeläinen. Siksipä olin alusta pitäin sinuun sidottu. Tämä kenties myöskin itsetiedottomasti veti sinua, Veljeskuntamme poikaa, minuun."

"Jos niin on, käsken minä sinua, niiden lakien nimessä, joita sinä tottelet, ottamaan minua oppilaaksesi!"

"Mitä sinä pyydät?" huudahti Zanoni kiivaasti. "Opi ensin tietämään ehdot. Ei kellään kokelaalla saa olla valmistuessaan vihkimykseen yhtäkään halua tai sidettä, joka hänet kahlehtii maahan. Hänen täytyy olla vapaa naisen lemmestä, vapaa ahneudesta ja kunnianhimosta, vapaa itse taiteenkin unelmista ja maallisen maineen toivosta. Ensimäinen uhraus, joka sinun tulee tehdä, on — Viola. Ja minkä vuoksi? Käydäksesi tulikoetukseen, jota vain kaikkein suurin uskallus voi katsoa silmiin ja jonka läpi ainoastaan ihan eetterimäiset luonnot voivat kulkea. Sinä olet kypsymätön siihen tieteeseen, joka on tehnyt minut ja monet muut sellaisiksi kuin me olemme tai olemme olleet, sillä sinun koko luontosi on yhtä pelkoa!"

"Pelkoa! ja pelkoa pahinta — maailman mielipiteen pelkoa. Nicotin ja Mervalen tapaisten ihmisten pelkoa, omien jaloimpienkin halujesi pelkoa, omien voimiesi pelkoa, kun nerosi uljaimmin tahtoisi luoda, pelkoa, ettei hyve ole ikuisesti kestävä, pelkoa, ettei Jumala elä taivaassa, maata valvoen, pelkoa, pikkuihmisten pelkoa — sitä pelkoa eivät konsanaan suuret tunne."

Näin sanoen Zanoni äkkiä nousi ja lähti, jättäen taiteilijan nöyryytetyksi, ällistyneeksi eikä sittenkään vakuutetuksi. Hän jäi nyt yksin ajatustensa seuraan, kunnes kellonlyönti hänet havahutti. Silloin hän samalla muisti Zanonin ennustuksen kardinaalin kuolemasta ja hänet valtasi kiihkeä halu saada tietää asianlaidan. Hän syöksyi pitkin katuja ja saapui kardinaalin palatsille. Viisi minuuttia ennen kahtatoista oli hänen Ylhäisyytensä siirtynyt manalle tuntiakaan sairastamatta.

Zanonin käynti oli kestänyt kauemman aikaa kuin kardinaalin sairaus.
Kammo ja kumma! Hän kääntyi palatsin luota ja käydessään yli torin näki
Nicotin astuvan ulos prinssi di ——:n portista.

V LUKU.

    "Kaksi on lempeä minulla,
      lohdullista, toivotonta,
    Ne niinkuin henkeä kaksi
      korvanani kuiskailevat."

Kunnioitettava Veljeskunta, niin pyhä ja niin vähän tunnettu, jonka salaisista kallisarvoisista aikakirjoista tämän kertomuksen ainekset ovat kootut; te, jotka vuosisadasta vuosisataan olette tallettaneet kaiken, minkä aika ylevästä kunnioitettavasta tieteestä on säästänyt — kiitos teille, jos nyt ensimäisen kerran joku ilmaus, vaikka kuinkakin puutteellinen, maailmalle annetaan niistä ajatuksista ja teoista, joita oli yhdellä Veljistönne todellisella eikä itsetehdyllä jäsenellä. Monet ovat sanoneet itseänne teidän joukkoonne kuuluviksi. Monta väärää henkilöä on myöskin siihen lukenut tieteellinen tietämättömyys, joka yhä vielä hämmentyneenä on pakotettu tunnustamaan, ettei se mitäkään tiedä teidän alkuperästänne, teidän menoistanne ja opeistanne eikä sitäkään tiedä, onko teillä vielä maan päällä olinpaikkaa. Kiitos teille siitä että minä, ainoa maassani tällä ajalla, joka maallisin jaloin olen saanut astua teidän salaperäiseen akatemiaanne, että minä[33] olen teiltä saanut luvan ja vapauden vihkimättömien käsityskykyyn sovelluttaa muutamia harvoja niistä tähtöisistä totuuksista, jotka loistivat Kaldealaisen Viisauden suurelle Shemaialle ja myöhempien oppilaiden hämärtyneen tiedon kautta himmeästi pilkotti, sellaisten kuin Pselluksen ja Jamblikuksen, jotka koettivat puhaltaa liekkiin kekäleitä siitä tulesta, joka paloi Idän Hamarinissa, Vaikkei meille, ikälopun aikakauden lapsille, ole suotu sitä nimeä, joka maan varhaisimpien oraakkelien sanoilla puhuen "syöksyy äärettömiin maailmoihin", niin kuitenkin on meidän tehtävämme pyrkiä kadonneitten totuuksien jäljille jokaisen filosofin tai kemistin uuden keksinnön avulla. Painovoiman, sähkön lait ja se vielä ihmeellisempi elämänvoima, joka maailmasta jos poistuisi jättäisi maailman haudaksi — ne totuudet olivat vain osia siitä kirjasta, mistä muinainen teurgia etsi ohjeita lainlaadintaansa ja tieteeseensä. Kun minä tahdon sanoilla pystyyn rakentaa tämän historian jäännöksiä, niin tuntuu niinkuin juhlallisessa unitilassa minua kuljetettaisiin läpi kaupungin raunioitten, missä ainoastaan on haudat jälellä. Hautakammioista ja uurnista minä herätän sammuneen soihdun Geniuksen[34] ja se muistuttaa niin likeisesti Erosta, että toisinaan en tiedä, kumpi teistä minulle sanelee — oi Lempi, oi Tuoni!

Kovin se myllersi neidon sydäntä tämä uusi rajaton ja jumalallinen tunne. Oliko se sitä tavallista suonen sykkinää ja mielikuvituksen kiihotusta, silmän vetovoimaa kauniiseen ja korvan kääntymistä kaunopuheiseen, vai oliko jotain oikeutusta siinä käsityksessä, mikä Violalla itsellään oli — että nim. se ei ollut aistimista syntynyt eikä maallista ja inhimillistä lempeä vaan ennemmin jonkun ihmeellisen ja kuitenkin pyhän tai'an vaikutusta. Kerroin jo edempänä, että siitä päivästä, jolloin Viola enempää kauhistumatta ja vapisematta antautui Zanonin vaikutuksen alaiseksi, oli hän koettanut pukea ajatuksiansa sanoiksi. Puhukoot nämä ajatukset itse puolestaan.

Päivänpaisteko minua valaisee vai sinun läsnäolosi muisto? Minne katsonkin tuntuu maailma olevan sinua täynnä; jokaisessa päivänsäteessä, joka veden kalvossa välkkyy ja puitten lehdillä hymyilee, minä vaan näen sinun silmiesi kuvan. Mitä on tämä, joka muuttaa ei ainoastaan minut itseni vaan koko maailman ulkonäön?

Kuinka äkisti elämääni iski se voima, jolla sinä nyt hallitset sydämeni aallokkoa. Tuhansia oli ympärilläni ja minä näin ainoastaan sinut. Se oli juuri sama ilta, jolloin minä ensiksi astuin näyttämön maailmaan. Kuinka kummasti ja äkisti tuo maailma ainaiseksi liittyi sinuun! Mitä näyttämön lumous oli muille, sitä oli minulle sinun läsnäolosi! Elämänikin tuntui keskittyvän noihin lyhyihin hetkiin, ja sinun huuliltasi kuulin soittoa, jota eivät mitkään muut korvat kuulleet. Istun nyt siinä huoneessa, missä isäni asui. Täällä tuona onnellisena iltana ensimäisen menestyksen jälkeen minä aivan unohdin, miksi he — vanhempani — olivat niin onnellisia, ja vaivuin varjoon ja koetin arvata, mitä sinä merkitsit minulle, ja silloin äitini matala ääni herätti minut ja minä hiivin isäni viereen, likelle, likelle, omia ajatuksiani peläten.

Ah, suloinen ja suruinen oli seuraava aamu, jolloin sinä varottelit minua kohtalostani. Nyt olen orpo — mitä on elämässä minulla ajateltavaa, mitä uneksittavaa muuta kuin sinua!

Kuinka hellästi sinä minua nuhtelit siitä, että ajatuksissani sinua kohtaan niin julman vääryyden tein! Eipä tarvinnut minun säikähtää, vaikka sinä katselit ajatuksiani niinkuin auringonsäde yksinäistä puuta, johon sinä kerran minua vertasit. Niinkuin tuo puu minäkin taistelin, kamppailin valoa kohti ja valohon pääsin. Minulle puhutaan rakkaudesta ja koko näyttämöelämä on rakkaudesta huulilla puhumista. Ei, sanon sen yhä uudestaan, minä tiedän, ettei sitä samaa ole se rakkaus, jota minä tunnen sinua kohtaan — siinä ei ole intohimoa, se on vain ajatus. Minä en pyydä vastarakkautta. Minä en nurise, vaikka sinun sanasi ovat ankaria ja katseesi kylmä. En kysy, onko minulla kilpailijoita, en huokaillen halaja olla kaunis sinun silmissäsi. Minun henkeni tahtoisi yhtyä sinun henkeesi. Minä antaisin maailman aarteita, jos saisin tietää sen hetken, jolloin katseesi kohoaa tähtiä kohti — jolloin sydämesi tyhjentyy rukoukseen, vaikkapa valtameret välillämme pauhaisivat. Minulle puhutaan, että sinä olet kauniimpi kuin ihanimmat marmorikuvat, mutta minä en koskaan ole uskaltanut kiinteästi katsoa sinua silmiin, jotta muistossani voisin sua verrata muihin. Ainoastaan silmäsi ja lempeä, tyyni hymyilysi seuraa minua aina; niin myös kun kuuta katson, ei sydämeeni tule muuta kuin sen äänetön valo.

Usein tyyneellä säällä olen kuulevinani isäni soiton säveleitä, usein, vaikka ne jo kauan sitten hautaan vaikenivat, ovat ne herättäneet minua yön unesta. Ennenkuin sinä tulet luokseni, olen kuulevinani sävelten tervehtivän sinun lähestymistäsi. Minä olen kuulevinani niiden valittelevan ja huokailevan, kun minä itseeni takaisin vaivun sinun lähtiessäsi luotani. Sinä olet tuon soiton luontoa — sen henki ja haltija. Isäni mahtoi aavistuksin tuntea sinut ja sinun synnyinseutusi, kun tuulet humisevat hänen soittoonsa vastaukseksi ja maailma päätteli häntä hulluksi! Minä kuulen tässä, missä istun, meren kaukaista pauhua. Pauhatkaa siunatut aallot iloisesti aamutuulessa — niin minun sydämeni sykkii siinä valossa ja virkeydessä, joka sinua ajatellessa mieleen syntyy.

Usein lapsuudessani olen miettinyt ja kysellyt, miksikä olen syntynyt, ja sieluni vastasi sydäntäni ja sanoi: — 'Sinä synnyit kunnioittamaan!' Niin kyllä, siitäpä tiedän, miksi varsinainen maailma aina on tuntunut minusta niin valheelliselta ja kylmältä. Minä tiedän, miksi näyttämön maailma niin lumosi ja häikäisi minua. Tiedän, miksikä oli niin suloista istua erikseen ja koko sielullani katsella etäistä taivasta. Luontoni ei ole luotu tätä elämää varten, vaikka se muista näyttääkin niin onnekkaalta. Sen ainainen puute on, että sen edessä on ylevämpi kuva kuin se itse! Muukalainen, missähän korkeassa maailmassa haudan yli tultuani minun sieluni hetkestä hetkeen saa Elämää ylistää saman lähteen partaalla kuin sinä.

Naapurini puutarhassa on pieni suihkukaivo. Minä seisoin sen vieressä aamulla varhain. Kuinka kiivaasti vesi suihkusi ylös auringonsäteihin! Ja silloin ajattelin, että saisin nähdä sinut taas tänä päivänä, ja sydämeni sykähti vastaukseksi siihen päivänkoittoon, jonka sinä minulle mukanasi tuot.

Minä olen nähnyt, minä olen kuunnellut sinua taasenkin. Kuinka rohkeaksi olen tullutkaan! Annoin lapsekasten ajatusteni juosta ja kerroin muistojani, ikäänkuin olisin sinua lapsesta asti tuntenut. Äkkiä minut valtasi ajatus uskalluksestani. Pysähdyin ja etsin arasti sinun silmiäsi.

"Viola", vastasit sinä, tuolla äänellä, joka on niin selittämättömän tyyni ja totinen: "Viola, lapsensydämen pimeys on usein ainoastaan tähden varjoa. Jatka puhettasi! Ja satakielesi, kun se otettiin kiinni ja pantiin häkkiin, ei tahtonutkaan laulaa."

"Ja minä kannoin häkin tuonne, viinilehvien joukkoon ja otin kanteleeni ja puhuin sille sävelillä, sillä minä ajattelin, että soitto oli sen äidinkieltä ja että se ymmärtäisi minun koettavan sitä lohdutella."

"Niin", sanoit sinä. "Ja viimein se vastasi sinulle, mutta ei laululla vaan lyhyellä terävällä kirkaisulla, niin surullisella, että kätesi putosivat alas kanteleelle ja kyyneleet tulvivat silmistäsi. Silloin sinä hiljaa avasit häkin ja satakieli lensi tuohon pensaikkoon ja sinä kuulit lehtien rasahtelevan, ja kun kuutamossa katsoit sinne, näit, että se oli löytänyt kumppaninsa. Ja sitten se oksaltaan lauloi sinulle pitkän, riemuisan kiitoslaulun. Ja miettiessäsi sinä tunsit, ettei kuutamo tai viinistön lehvät antaneet linnulle säveleiden aihetta vaan että laulun salaisuus oli rakastetun läsnäolo. Näin sanoit.

"Kuinka sinä tunsit tuon lapsuusajan ajatukset paremmin kuin minä itsekään! Kuinka minun vähäpätöinen elämäni pikkutapauksineen on niin kummasti tuttu sinulle, vaalea muukalainen! Minä kummastelen — mutt'en enää uskalla sinua pelätä!"

Kerran minua masensi ajatus hänestä. Niinkuin lapsi kuuhun kaipaa, niin oli koko olemuksessani hämärä ikävä johonkin saavuttamattomaan. Nyt tuntuu minusta, niinkuin sinua ajatteleminen kirvottaisi hengestäni jokaisen kahleen. Minä liitelen valomeressä eikä mikään tunnu siivilleni liian korkealta eikä silmilleni liian kirkkaalta. Tietämättömyyteni se pani minut sinua pelkäämään. Mutta sinun ympärilläsi asuu ikäänkuin ilmapiirinä kirjoissa löytymätön tieto. Kuinka vähän olen minä lukenut, kuinka vähän opiskellut! Kuitenkin, kun sinä olet sivullani, tuntuu kuin peite olisi poistettu koko luonnon kasvoilta. Minä hätkähdän katsoessani kirjottamiani sanoja; ne eivät tunnu minusta tulleilta vaan ovat jotakin muuta kieltä, jota sinä olet sydämelleni opettanut ja jota käteni nopeasti piirtelee paperille niinkuin sanelun jälkeen. Joskus kun kirjotan tai ajattelen voisin kuvitella kuulevani keveitä siivenlyöntejä ympärilläni ja näkeväni himmeitä kauniita muotoja liitelevän edessäni ja hymyilevän haihtuessaan ilmaan. Nyt ei tule enää luokseni rauhattomia ja pelottavia unia nukkuissani, mutta yö- ja päiväelämä tuntuvat nyt molemmat jatkuvalta unennäöltä. Unessani minä käyskelen kanssasi, ei maisia polkuja pitkin vaan kautta ilmojen — ja se ilma on kuin soittoa — ylöspäin, ylöspäin sieluni nousee kanteloisen soiton siivillä! Ennenkuin sinut opin tuntemaan, olin maan orja. Sinä olet antanut minulle koko maailman vapauden! Ennen elin elämää — nyt tuntuu kuin olisin alkanut elämään iankaikkisuutta!

Ennen, kun minun piti näyttämöllä esiintyä, tykytti sydämeni kahta kovemmasti. Minä vapisin astuessani yleisön eteen, jonka henkäisystä riippui maine tai häpeä, mutta nyt en heitä pelkää. Minä en heitä näe, en kuule enkä välitä heistä. Tiedän että ääneni on oleva soittoa, sillä minä sinulle lausun hymniä. Sinä et tule koskaan teatteriin eikä sekään minua sureta. Sinä olet liian pyhä esiintyäksesi yhtenä osana tavallisesta maailmasta ja minä olen iloinen siitä, ettet ole läsnä silloin kuin joukolla on oikeus minua arvostella.

Ja hän puhui minulle toisesta! Toiselle olisi hän minut määrännyt! Ei, lempeä minä en tunne sinua kohtaan, Zanoni! Kuinka muuten olisin sinua kuunnellut suuttumatta? Kuinka muuten käskysi olisi voinut olla kuulumatta mahdottomalta? Niinkuin soittokoneen kielet tottelevat mestarinsa kättä, niin äänesi virittää sydämeni hurjimpiakin kieliä tahtonsa mukaan. Jos sinua miellyttää — olkoon! Sinä olet kohtaloni herra! Se ei voi kapinoida sinua vastaan! Minä aivan luulisin voivani lempiä ketä tahansa, johon sinä vaan vuodattaisit sinusta säteilevän valosi. Kaikkea mihin sinä olet koskenut, minä rakastan. Sinun kätesi leikki näillä viinipuun lehdillä, minä kannan niitä povellani. Sinä tunnut minusta kaiken rakkauden lähteeltä! Liian korkea ja liian kirkas olet, jotta sinua voisin lempiä, mutta sinä luot valoa muihin esineisiin, joita silmä voi katsella vähemmän häikäistyneenä. Ei, lempeä minä en tunne sinua kohtaan, ja sentähden en punastu, kun tunnustan tätä kaikkea. Häpeä minulle, jos lempisin sinua, kun tiedän sinun rinnallasi olevani niin mitätön olento.

Toinen — muistossani kaikuu se sana. Toinen! Tarkotatko, etten saisi sinua enempää nähdä? Ei murhe, ei epätoivo minuun tullut. Minä en voisi itkeä. Se on vaan ääretön yksinäisyyden tunne. Minä vaivun takaisin tavalliseen elämään ja värisen kylmästä sen autiudessa. Mutta minä tottelen sinua, jos niin tahdot. Saanhan toki sinut nähdä haudan tuolla puolla? Oi, kuinka ihanaa olisi saada kuolla!

Miksen ponnistele irtautuakseni siitä verkosta, johon tahtoni on kiedottu? Onko sinulla oikeutta minua noin hallita? Anna minulle takaisin, anna minulle takaisin se elämä, josta tiesin, ennenkuin sinulle itse elämänikin annoin. Anna minulle takaisin nuoruuteni huolettomat unelmat — anna vapaus sydämelleni, joka ääneensä ennen lauleli. Sinä olet vapauttanut minut kaikesta, mikä ei ole sinua itseäsi. Miksi syntiä olisi ainakin ajatella sinua — joskus nähdä sinut? Suudelmasi vielä hehkuu kädelläni: onko se käsi minun vallassani enää? Sinun suudelmasi pyhitti sen itsellesi. Muukalainen, minä en tahdo sinua totella!

Taas yksi päivä — yksi noista tärkeistä kolmesta on mennyt! Kummallista, että viime yön unen jälkeen on rintaani laskeutunut syvä rauha. Tunnen niin varmaksi, että olemukseni on sinuun yhdistyvä, enkä voi ajatella eroa sinusta. Tässä vakaumuksessa laskeudun levolle ja hymyilen sinun sanoillesi ja omalle pelolleni. Sinä pidät eräästä lauseesta, jota toistelet tuhansissa muodoissa — että sielun kauneus on usko — että mitä ihanteellinen sulo on kuvanveistäjälle, sitä on usko sydämelle — että usko oikein käsitettynä, ulottuu kaikkiin luojan tekoihin, ja Häntä me ainoastaan uskon kautta voimme tuntea — että usko luo meissä tyynen luottamuksen ja levollisen tulevaisuuden toivon — että se on kuutamovalo ihmismeren aallokossa. Nyt minä ymmärrän tätä uskoa. Minä hylkään kaiken epäilyksen ja kaiken pelon. Minä tiedän, että se side on heltiämättömäksi tehty, joka minun sisäisen elämäni yhdistää sinuun etkä sinä voi sitä katkaista, jos tahtoisitkin. Ja tämä muutos taistelusta tyyneyteen tuli minulle nukkuissani — nukkuissani ilman unennäköjä. Mutta kun heräsin, tunsin salaperäistä onnea — epämääräistä muistoa jostakin siunatusta — ikäänkuin sinä olisit jostakin kaukaa luonut hymyilyn minun uneeni. Illalla maata mennessäni olin niin surullinen; jokainen kukka tuntui ainiaaksi sulkeutuneen auringonvalosta, ja itse yö vallitsi sekä sydämessä että maan päällä. Nyt on maailma jälleen kaunis, mutta rauhallisen kaunis — ei tuulenhenkäyskään liikuta puuta — sinun puutasi — eikä yksikään epäilys minun sieluani.

VI LUKU.

"Joko väkivallan tai viekkauden kautta olet kärsimälläsi häpeän tai hirvittävän hukan."

Pieni huone, seinät täynnä maalauksia, joista yksikin oli enemmän arvoinen kuin palatsin omistajan koko sukupuu. Oikein lausui Zanoni: "Maalari on maagikko"; hän ainakin osaa sulattimestaan koota oikeata kultaa. Venetsialainen aatelismies voi olla keikari tai salamurhaaja — lurjus tai tyhmyri, mitätön tai mitätöntäkin huonompi, mutta jos hän on saanut istua Titianin[35] mallina, on hänen valokuvansa arvoltaan verraton. Muutamia tuumia maalattua kangasta on kalliimpi kuin ihminen suonineen ja lihaksineen, aivoineen ja pikku ajatuksineen.

Tässä huoneessa istui noin 43 vuoden ikäinen mies, tummasilmäinen, kellankalpea, kasvonpiirteet lyhyet, esiinpistävät, leuka suuri ja huulet paksut, aistilliset mutta päättäväiset; tämä mies oli prinssi di ——. Hänen vartalonsa, keskikokoinen ja lihavahko, oli käärittynä avaraan rikkaasti koristettuun vaippaan. Pöydällä hänen edessään makasi vanhanaikainen miekka ja hattu, naamari, arpanappulat, kirjotussalkku ja kummallisesti veistetty hopeinen mustepullo.

"No hyvä, Mascari", sanoi prinssi, katsahtaen elättiin, joka seisoi raudotetun ikkuna-aukon alapuolella — "niin, kardinaali nukkuu isäinsä kanssa. Minä kaipaan jotakin lohdutusta kuulla niin mainion sukulaisen kuoltua, ja kellä on sen suloisempi ääni kuin Viola Pisanilla?"

"Tosissaanko teidän korkeutenne puhuu? Niin pian hänen Ylhäisyytensä kuoleman jälkeen?"

"Sen vähemmän siitä puhutaan ja sen vähemmän minua epäillään. Oletko saanut selvää sen hävyttömän miehen nimestä, joka tuona yönä teki yritykseni tyhjäksi ja seuraavana päivänä ilmotti siitä kardinaalille?"

"Olen. Sen miehen äänessä on jotakin, josta en voi erehtyä: se on niin selvä, että sitä kuullessani miltei kuvittelen omantunnon löytyvän. Kuitenkin täytyy meidän päästä tuosta kiusallisesta miehestä. Mascari, signor Zanoni ei ole vielä kunnioittanut meidän halpaa taloamme läsnäolollaan. Hän on huomattava vieras — meidän täytyy pitää juhla hänen kunniakseen."

"Mutta varrohan! Minä olen taikauskoinen: kerrotaan kummallisia juttuja Zanonin voimasta ja ennakkonäöstä; muistahan Ughellin kuolemaa. Mutta mitä siitä! vaikka hiisi olisi hänen liitossaan, ei hän minulta riistäisi palkintoani eikä myöskään kostoani."

"Mascari", sanoi prinssi ylpeästi hymyillen, "näissä suonissa virtailee vanhojen Viscontien verta — noiden, jotka kerskailivat, ettei mikään nainen ollut välttänyt heidän himoaan eikä mikään mies heidän kostoaan. Isäni kruunu on nyt vain kiiltokultaa ja leikkikalu; mutta heidän henkensä elää vielä minussa. Kunniani on nyt kiedottu tähän pyrintöön — Violan täytyy tulla omakseni!"

"Ei, miksen menisi itse samaan taloon? Se on yksinäisellä paikalla eikä ovi ole rautaa."

"Mutta entä jos hän palatessaan takaisin kertoisi väkivallasta? Sisäänmurto — neidonryöstö? Ajattele! Vaikkeivät aateliston oikeudet vielä ole kaikki lopussa, ei Viscontikaan ole enää lain yläpuolella."

"Eikö ole, Mascari? Hullu! missä maailman ajassa, vaikka Ranskan riivatut onnistuisivatkin haaveissaan, missä lain miekka ei taipuisi niinkuin pajunoksa vallan ja kullan herran väkevässä kädessä? Mutta älä noin kalpene, Mascari, minä olen kaikki suunnitellut. Sinä päivänä, jolloin hän lähtee tästä palatsista, on hän matkustava Ranskaan herra Jean Nicotin kanssa."

Ennenkuin Mascari ehti vastata, ilmotti huonepalvelija signor Zanonin tulleeksi.

Tahtomattaan kävi prinssin käsi pöydällä olevaan miekkaan; sitten hän hymyillen omalle mielenjohteelleen nousi ja otti vieraan kynnyksellä vastaan kaikella italialaisella kohteliaisuudella ja kunnioituksella.

"Tämä on minulle korkea kunnia", sanoi prinssi. "Minä olen kauan halunnut saada puristaa niin etevän miehen kättä —"

Napolilainen kumartui kättä puristaessaan: mutta siihen koskiessaan kävi hänen ruumiissaan väristys ja hänen sydämensä pysähtyi. Zanoni katsoi häneen tummilla hymyilevillä silmillään ja istuutui tuttavallisesti.

"Niin se on päätetty ja vahvistettu, meidän ystävyytemme nimittäin, jalo prinssi. Ja nyt minä kerron käyntini tarkotuksen. Minä huomaan, teidän Korkeutenne, että me olemme kilpailijoita, ehkä itsetiedottomasti. Emmekö voisi saada vaatimuksiamme soveltumaan yhteen?"

"Ah", sanoi prinssi huolettomasti, "te siis olitte se kavaljeeri, joka minulta ryösti takaa-ajoni saaliin. Kaikki keinot ovat luvallisia sodassa ja lemmessä. Sovitella vaatimuksiamme! Olkoon menneeksi; tuossa on arpanappulat; heittäkäämme hänestä arpaa; joka saapi alemman, hän väistyköön."

"Miekka on arpakotelon vieressä, signor Zanoni. Joka ei pidä kunniasanastaan kiinni, hän miekalla kaatukoon."

"Ja te ehdotatte tämän tuomion sille meistä, joka ei pidä sanaansa?
Olkoon niin; signor Mascari heittäköön meidän puolestamme."

Prinssi heittäytyi tuolissaan taappäin, ja vaikka hän olikin teeskentelyyn tottunut, ei hän voinut estää riemun ja tyydytyksen hehkua leviämästä kasvoilleen. Mascari otti kolme arpanoppaa ja kalisteli niitä. Zanoni nojasi kättä poskelleen ja kumartui yli pöydän, kiinnittäen silmänsä lujasti prinssin käskyläiseen; turhaan koetti Mascari irrottautua hänen tutkivan katseensa lumouksesta: hän kalpeni, hän vapisi — hän laski käsistään kotelon.

"Minä annan ensimäisen heiton teidän Korkeudellenne. Signor Mascari, olkaa hyvä ja lopettakaa meidän odotuksemme."

Taas tarttui Mascari koteloon, taas vapisi hänen kätensä ja nopat kalisivat. Hän heitti; tuli 16.

"Se on korkea heitto", sanoi Zanoni tyyneesti; "kuitenkaan minä en heitä toivoani, signor Mascari."

Mascari kokosi nopat, pudisteli niitä ja heitti ne taas pöydälle: luku oli korkein mahdollinen — 18.

"Minä olen voittanut, te näette", sanoi Zanoni, "voimmeko yhä olla ystäviä?"

"Signor", sanoi prinssi, nähtävästi taistellen suuttumuksen ja hämmästyksen vaiheella, "voitto on teidän. Mutta suokaa anteeksi, te olette puhuneet keveästi tästä neitosesta — voiko mikään saada teitä luopumaan vaatimuksestanne?"

"Ah, älkää niin pahaa luulko, vaikka puhuinkin keveästi", jatkoi Zanoni ja lisäsi, äänessään ankara sointu: "Älkää unohtako sitä tuomiota, minkä omin huulin lausuitte."

Prinssi rypisti otsaansa, mutta pidätti sen ylpeän vastauksen, joka ensin oli hänen huulillaan.

"Olkoon, minä alistun", hän sanoi väkinäisesti naurahtaen. "Mutta antakaa minun osottaa, etten vihoissani myönny: suvaitkaa läsnäolollanne kunnioittaa pientä juhlaa, jonka minä aion pitää", hän puhui terävällä ivalla, "minun sukulaiseni, hurskaasti muistettavan kardinaalin kunniaksi, kun hän korotettiin pyhän Pietarin istuimen ääreen."

Sitten käänsi Zanoni keskustelun aiheen, puhui jonkun aikaa iloisesti ja keveästi ja poistui sitten pian.

"Minä vakuutan teidän Korkeudellenne, että arvat olivat oikein asetetut! hänen olisi pitänyt heittää kaksitoista, mutta hän on itse piru, siinä kaikki."

"Ei ole mitään aikaa hukattavana", sanoi prinssi, päästäen käsistään käskyläisensä, joka vaieten järjesteli kaulahuiviansa. "Minun vereni kiehuu — minä tahdon voittaa tämän tytön, vaikka siihen kuolisin! Mikä kolaus se oli?"

VII LUKU.

"Ei mitään henkiolentoja saa kutsua esiin, jollei ilma ole selkeä ja puhdas."

Taitoni on jo himmeä ja hämmentynyt. Olen kadottanut sen levollisuuden, joka on valtaa. Minä en voi vaikuttaa niiden päätökseen, joita mieluummin tahtoisin johdattaa rannikolle; minä näen heidän vaeltavan kauemmaksi ja syvemmäksi äärettömälle ulapalle, missä aluksemme aina kulkevat kohti väistyvää taivaanrantaa! Kummissani ja kauhuissani siitä, että voin ainoastaan varottaa siinä missä tahtoisin ohjata, olen minä katsahtanut oman sieluni syvyyteen. On totta että maiset halut minut sitovat nykyisyyteen ja erottavat niistä juhlallisista salaisuuksista, joita Järki ainoastaan maan mullasta puhdistuneena voi tutkia. Jalojen jumalallisten lahjojemme järkähtämätön ehto on, että jos ketään kohtaan tunnemme vajanaisia ihmistunteita, vihaa tai lempeä, niin heidän suhteensa pimenee tulevaisuusnäkömme. Mejnour, kaikki ympärilläni on sumua ja usvaa, minä olen langennut pois meidän ylhäisestä olemassaolostamme, ja katoomattoman nuoruuteni povesta, sen, joka hengessä yksin kukoistaa, on putkahtanut inhimillisen rakkauden tumma myrkkykukka.

Tuo mies ei ansaitse Violaa — sen tiedän. Mutta hänen — Glyndonin — luonnossa on hyvyyden ja suuruuden siemeniä, jos vaan maallisen turhamaisuuden ja pelokkuuden rikkaruohot eivät niitä tukahuttaisi kasvamasta. Jos Viola olisi hänen ja minä näin olisin istuttanut toiseen maaperään sen lemmen, joka katsettani himmentää ja voimaani lamauttaa, niin voisin näkymättömänä, tuntemattomana valvoa hänen kohtaloaan ja salaisesti ohjata hänen tekojaan ja auttaa Violan menestystä miehen menestyksen kautta. Mutta aika kiitää! Ympärillä olevien usvien kautta näen Violaa mustien vaarojen ahdistavan. Ei muuta valintaa kuin pako — ei pelastusta muuta kuin minun tai tuon miehen keralla. Minun kanssani! — hurmaava ajatus — mutta kauhistuttava varmuus. Minun kanssani! Mejnour, voitko ihmetellä, että minä tahtoisin hänet pelastaa joutumasta minulle? Hetkinen aikakausien elämässä — kupla rannattomalla meren selällä. Mitä muuta voi minulle olla ihmislempi? Ja tuossa Violan erinomaisessa luonnossa — joka on puhtaampi, henkisempi nuorine tunteineen kuin mitä koskaan ennen lukemattomat sydänten kirjat, polvesta polveen, ovat minun katseelleni näyttäneet — siinä on syvälläpiilevä varotus välttämätöntä onnettomuutta vastaan. Sinä arvokas ja nuhteeton hierofanti — sinä joka olet koettanut kääntää meidän veljeskuntamme puoleen jokaista henkeä, joka on näyttänyt uljaalta ja suurelta — sinäkin tiedät kauheasta kokemuksesta, kuinka turha toivo on saada pelkoa haihdutetuksi naisen sydämestä. Minun elämäni olisi Violalle täydellinen ihme. Ja jos minä toiselta puolen koettaisin ohjata hänen tietään kautta kauhun seutujen totiseen valoon, niin ajattele Kynnyksen Vartijaa ja vapise niinkuin minäkin, pelottavan uhkapelin edessä! Minä olen koettanut täyttää englantilaisen itsetuntoa hänen taiteensa todellisella kunnialla, mutta hänen esi-isänsä levoton henki näyttää vieläkin kuiskailevan ja vetävän häntä sellaiseen piiriin, missä se itse joutui eksyksiin. Ihmisen isiltään saamassa perinnössä piilee mysterio. Omituiset sielun ominaisuudet, niinkuin ruumiin taudit, pysyvät kätkettyinä sukupolvissa ja heräävät eloon jossakin kaukaisessa jälkeläisessä, uhmaten kaikkia ihmisten neuvoja. Tule minun luokseni yksinäisestä olinpaikastasi Rooman raunioissa. Minä ikävöin elävää kumppania — yhtä, joka myöskin ennen vanhaan itse tunsi lempeä ja mustasukkaisuutta. Minä olen koettanut päästä yhteyteen Adonain kanssa, mutta hänen olemuksensa, joka kerran innosti taivaalliseen tiedonjanoon ja levolliseen Kaitselmuksen uskoon, nyt ainoastaan hämmentää minua. Siitä korkeudesta, mistä pyrin tutkimaan tulevaisten asioitten varjoja, siitä nyt näen vihan ja koston sekavia kuvia. Minusta tuntuu kuin näkisin kammottavan lopun entiselle ihmeelliselle elämälleni — tuntuu kuin vuosisataisen ihanne-elämän jälkeen minun tieni kulkisi ainemaailman hurjimpaan myrskynpyörteeseen. Missä ennen aukeni tähtien tie, siellä nyt irvistää mestauslava — ja näen paksuja verivirtoja niinkuin teurastimossa. Ja kaikkein kummallisinta: yksi olento, oikea perikuva tavallisten ihmisten väärästä ihanteesta — ilettävä irvikuva kauneuden taiteesta ja täydellisyyteen pyrkimyksestä — sellainen vainoo aina minua, ennustaen hämärillä pilvikuvilla tulevaa kohtaloa. Himmeä mestauslava seisoo kammottavana, vismaa ja hurmetta valuvana. Tule kaukainen ystäväni, minuun nähden ainakaan ei ole viisautesi tehnyt loppua ihmistunteistasi. Meidän juhlallisen veljistömme sääntöjen mukaan, vaikka me nyt olemme niin monien ylpeitten pyrkijöitten ainoita jälkeläisiä, olet sinäkin velvollinen varottamaan niiden lapsia, jotka sinun johdollasi etsivät vihkimystä muinaisaikojen suuriin salaisuuksiin. Uljaan Viscontin, joka kerran oli sinun oppilaasi, yksi pojanpoika on tämän kauniin tytön ahdistaja. Himon ja murhan ajatuksilla hän kaivaa omaa hautaansa; sinä ehkä vielä voisit pelastaa häntä tuomiostaan. Ja minäkin saman lupauksen kautta olen salaperäisesti velvollinen tottelemaan yhtä viattomampaa henkilöä, jos hän niin tahtoo, koska hänkin polveutuu jalosta, mutta epäonnistuneesta tutkijasta. Jos hän hylkää minun neuvoni ja pitää lupauksestani kiinni, niin sinä, Mejnour, saat uuden oppilaan. Varo, ettei siitä tule uusi uhri! Tule minun luokseni! Tämä kirje saapuu nopeasti sinulle. Vastaa siihen sellaisella kädenpuristuksella, johon minäkin uskallan vastata.

VIII LUKU.

Napolissa kunnioitetaan Virgiliuksen hautaa, joka on Posilipon luolan suulla, ei ainoastaan runoilijan muiston vuoksi vaan sitä ympäröi maagikon maine. Puhutaan, että hän tai'allaan olisi vuoreen kovertanut luolan ja että vieläkin siellä liikkuvat ne henget, jotka hän nostatti luolaa rakentamaan. Tämä paikka, joka oli ihan lähellä Violan kotia, oli usein vetänyt luokseen hänen askeleensa. Violan lempihuveja oli haaveillen katsella luolan hämäriä syvänteitä tai nousta ylös hautakummulle ja sieltä katsella kääpiömuotoja, jotka levottomina näyttivät ryömivän niinkuin pikkuelukat pitkin alhaalla mutkittelevia teitä. Nytkin hän päivällishetkenä oli ajatuksissaan käyden kääntynyt sinne. Hän asteli kapeata polkua, kulki ohi viinitarhojen, jotka ikäänkuin kalliossa riippuvat kiinni, ja saapui korkealle paikalle, missä sammaleet ja pensaat rehevimpinä versovat ja missä uskotaan olevan suuren runoilijan lepopaikka. Kaukana kajasti S:t Elmon korkea linnotus, joka uhkaavana seisoi kimmeltelevien kirkontornien takana. Sireenin järvi lepäsi kirkkaansinisenä ja Vesuviuksen harmaa savupatsas nousi ylös pilvettömälle taivaalle. Liikkumattomana äkkijyrkän partaalla Viola katseli eloisaa ja ihanaa maailmaa, joka alhaalla levisi; ja Vesuviuksen synkkä savu viehätti häntä vielä enemmän kuin kirjavat puutarhat siellä täällä tai kaunis Kaprea keskellä hymyilevää merenulappaa. Viola ei ollut huomannut, että hänen jälessään seurasi askeleita, ja hän säikähti kuullessaan äänen lähellään. Niin äkkinäinen oli ilmestys, joka ryysyisenä astui esiin pensaikosta, ja niin merkillisesti se outona ja rumana soveltui ympäröivään vuoriluontoon ja paikan kummittelumuistoihin, että Viola kovasti kalpeni ja päästi huudahduksen.

"Hiljaa, kaunis vapisija! — älä pelästy minun kasvojani", sanoi mies vähän katkerasti. "Kolmen kuukauden naimisen jälkeen ei ole mitään eroa rumuuden ja kauneuden välillä. Tottumus on suuri tasottaja. Minä olin tulemaisillani teidän taloonne, kun näin teidän lähtevän kotoanne. Sentähden, koska minulla on tärkeitä asioita puhuttavana, uskalsin seurata askeleitanne. Nimeni on Jean Nicot, joka jo tunnetaan etevän ranskalaisen maalarin nimenä. Maalauksen taide ja soiton taide ovat läheisessä yhteydessä keskenään ja näyttämö on alttari, joka yhdistää molemmat."

Miehen puheessa oli jotakin suoraa ja ujoksumatonta, mikä oli omiansa karkottamaan hänen ulkonäkönsä aiheuttaman pelon. Hän oli puhuessaan istuutunut kivelle ja jatkoi, katsoen Violaa lujasti silmiin;

"Te olette sangen kaunis, Viola Pisani, enkä minä ihmettele, että teillä on lukuisasti ihailijoita. Jos minä rohkenen yhtyä heidän joukkoonsa, niin teen sen sillä perusteella, että minä yksin rakastan sinua rehellisesti ja kosin sinua suoraan. Ei, älä katso minua niin harmistuneesti! Kuuntelehan! Onko prinssi di —— koskaan puhunut sinulle naimisiin menosta? — taikka kaunis petturi Zanoni? — tai nuori sinisilmäinen englantilainen Clarence Glyndon? Mutta mitä minä sinulle tarjoon? Naimista, kotia, turvaa, hyvää mainetta! Ja nämä kestävät silloin vielä, kun suora vartalo käy kumaraksi ja kirkkaat silmät hämäriksi. Mitä nyt sanot?" ja hän tavotteli Violan kättä.

Viola väistyili häntä ja kääntyi vaieten pois lähteäkseen. Mies nousi ja asettui hänen tielleen.

"Näyttelijätär, teidän täytyy kuulla minua! Tiedättekö, mitä tämä näyttelijän toimi on ennakkoluuloisten silmissä — eli ihmisten yleisen mielipiteen mukaan? Se on olla prinsessa näyttämöllä ja hylkiö päivällä. Ei kukaan usko teidän hyveeseenne, ei kukaan luota teidän lupauksiinne. Te olette nukke, jota he suvaitsevat helyillä koristella huviksensa, mutta te ette ole heidän rakkautensa epäjumala. Onko loistava ura teitä niin häikäissyt, ettette kaipaakaan turvallisuutta ja hyvää nimeä? Ehkä olette erilainen kuin miltä näytätte. Ehkä nauratte noille halventaville ennakkoluuloille ja käytätte niitä eduksenne aivan mukavasti. Puhukaa suoraan minulle; minullakaan ei ole näitä ennakkoluuloja. Suloinen neito, minä olen varma, että me voisimme sopia. Kuulkaahan, tuo prinssi di ——, minulla on häneltä sanoma. Kerronko sen?"

Ei koskaan ollut Viola tuntenut mitä hän nyt tunsi. Ei koskaan ollut hän niin selvästi nähnyt, mitä kaikkia vaaroja johtui hänen avuttomasta tilastaan ja arkaluontoisesta ammatistaan. Nicot jatkoi:

"Zanoni ainoastaan tahtoisi huvitella itseään sinun turhamielisyydelläsi; Glyndon halveksisi itseään, jos hän sinulle tarjoisi oman nimensä, mutta prinssi di —— on tosissaan ja hän on rikas. Kuuntele!"

Ja Nicot lähenteli huuliaan ja kuiskasi lauseen, jota Viola ei sallinut hänen lopettaa. Tyttö riuhtautui hänen käsistään sanomattoman inhon ilmeellä. Nicot pyrkiessään saamaan jälleen kiinni hänen käsivarrestaan, kadotti jalansijansa ja putosi alas kalliolta, joka repi ja loukkasi häntä, kunnes pinjapensas hänet pelasti putoamasta alhaalla ammottavaan syvyyteen. Viola kuuli hänen vihan ja tuskan huutonsa juostessaan alas polkua myöten ja kääntymättä katsomaankaan taakseen saapui hän kotiinsa. Portilla seisoi Glyndon, keskustellen Gionettan kanssa. Viola riensi heidän ohitsensa, syöksyi sisään ja vaipui lattialle purskahtaen äänekkääseen itkuun.

Glyndon oli hämmästyneenä seurannut häntä ja koetti nyt turhaan lohduttaa ja tyynnyttää. Viola ei vastannut kysymyksiin, eikä näyttänyt kuulevankaan hänen rakkauden vakuutuksiaan, kunnes äkkiä hänen mieleensä tunkeutui Nicotin pelottava kuvaus maailman tuomiosta sitä virkaa kohtaan, jota hän lapsekkaissa mietteissään ennen oli pitänyt ainoastaan soiton ja kauneuden palveluksena. Hän nosti kasvonsa käsistään, katsoi vakavasti englantilaista silmiin ja sanoi: "sinä petollinen, puhutko minulle rakkaudesta?"

"Tahdotko antaa minulle kotisi — nimesi? Pyydätkö minua vaimoksesi?" Ja jos Glyndon sillä hetkellä olisi vastannut niinkuin hänen parempi itsensä neuvoi, niin ehkä siinä mielentilan myllerryksessä, jonka Nicotin sanat olivat aikaansaaneet, nyt kun Viola piti halpana omaa itseään ja oli korkeista haaveistaan sairas, tulevaisuudesta toivoton ja koko ihanteestaan epätietoinen — ehkä, sanon, Glyndon olisi voinut palauttaa hänen itsetuntonsa ja voittaa hänen luottamuksensa ja viimein saavuttaa hänen rakkautensa. Mutta hänen paremman luontonsa äänestä huolimatta heräsi tuosta äkkinäisestä kysymyksestä kaikki epäilykset, jotka olivat hänen sielunsa todelliset viholliset, niinkuin Zanoni aivan oikein oli lausunut. Pitikö hänen noin äkkiä kietoutua paulaan, jonka pettäjät kenties olivat virittäneet hänen herkkäuskoisuutensa tielle? Ehkä Viola oli opetettu käyttämään hyväkseen tilaisuutta ja pakottamaan esille tunnustuksen, jota järki sitten panisi katumaan? Ehkä taitava näyttelijätär toisteli ennalta valmistettuja sanoja? Hän käänsi päänsä, kun nämä ajatukset, maailman lapset, tulivat hänen mieleensä, sillä hän luuli todellakin kuulevansa Mervalen ivallista naurua ulkoa. Eikä hän siinä erehtynyt. Mervale oli kynnyksellä ja Gionetta oli kertonut hänen ystävänsä olevan sisällä. Kuka ei tuntisi maailman naurun vaikutusta? Mervale oli maailman personallinen ilmennys. Koko maailman iva ilkkui hänen kauttaan. Glyndon empi ja vetäytyi taaksepäin. Violan hartaat, kärsimättömät silmät seurasivat häntä. Viimein hän sopersi: "Eiväthän kaikki sinun asemassasi, kaunis Viola, vaadi naimista ainoana rakkauden ehtona?" Oi katkera kysymys! Oi myrkytetty pisto! Hän katui sanojaan seuraavassa tuokiossa. Häneen iski järjen ja omantunnon moite. Hän näki Violan ikäänkuin vaipuvan kokoon hänen julmien sanojensa vaikutuksesta. Hän näki punan tulevan ja menevän, jättäen väräjävät huulet marmorinvärisiksi. Ja sitten surullisella, lempeällä katseella, joka pikemmin oli itse-sääliä kuin nuhtelua, Viola painoi käsiään rintaansa vastaan ja sanoi:

"Hän oli oikeassa! Suokaa minulle anteeksi, englantilainen, minä näen nyt todella, että olen halveksittava hylkiö."

"Kuule minua! Minä otan sanani takaisin. Viola, Viola, sinun täytyy antaa anteeksi!"

Mutta Viola viittasi häntä poistumaan ja hiipi ulos huoneesta surullisesti hymyillen eikä Glyndon uskaltanut häntä pidättää.

IX LUKU.

Dafne: Ken kaukana on rakkaudesta? Tirsi: Se joka pelkää, pakenee. Dafne: Vaan kuinka siivekästä paeta? Tirsi: Rakkauden siivet syntyessä lyhyet.

Kun Glyndon löysi itsensä Violan kodin edustalta, tarttui hänen käteensä Mervale, joka vielä odotti ovella. Glyndon työnsi hänet jyrkästi luotaan.

"Sinä ja sinun neuvosi", hän katkerasti sanoi, "ovat tehneet minut pelkuriksi ja heittiöksi. Mutta minä menen kotiin — minä kirjotan hänelle. Minä tyhjennän koko sieluni; hän voi vielä antaa anteeksi."

Mervale oli mies, jota ei voinut saada suuttumaan. Hän järjesti takkiaan, jota hänen ystävänsä vihainen liike oli vähäsen rypistänyt, eikä hän maailmaa kokeneena ruvennut siimaa kiristämään, ennenkuin Glyndon oli väsyttänyt itseään kiivailla huudahduksilla ja itsemoitteilla. Silloin hän onki Glyndonilta selityksen siitä, mitä oli tapahtunut, ja koetti taidokkaasti rauhottaa häntä eikä kiihdyttää. Mervale ei suinkaan ollut paha mies; hänellä oli paremmatkin siveelliset periaatteet kuin ylimalkaan nuorilla. Hän nuhteli ystävätään siitä, että tällä oli ollut sopimattomia aikeita näyttelijättären suhteen.

"Vaikka minä en tahtoisi häntä sinun vaimoksesi, en silti uneksinutkaan, että sinä alentaisit häntä rakastajattareksi. Kahdesta pahasta on typerä naimiskauppa parempi kuin luvaton rakkausjuttu. Mutta odota vielä, älä toimi hetken mielijohteesta."

"Mutta ei ole mitään aikaa menetettävänä. Minä olen luvannut Zanonille antaa vastauksen huomisiltana. Sen perästä loppuu kaikki valinnan mahdollisuus."

Ja Glyndon vilpittömyyden puuskassa kertoi ystävälleen mitä oli puhuttu Zanonin ja hänen välillään — salaten ainoastaan, tietämättä miksi, sen mikä koski hänen esi-isäänsä ja salaperäistä veljeskuntaa.

Tämä antoi Mervalen käteen kaikki valtit, mitkä hän saattoi toivoa. Taivas! millä terveellä, maltillisella järkevyydellä hän haasteli. Kuinka silminnähtävästi tuossa oli joku petollinen juoni Violan ja Zanonin välillä. Ehkä — kuka tietää — Zanoni jo oli saanut hänen rakkaudestaan tarpeeksi ja nyt häntä salaisesti suojeli. Kuinka epäilyttävä oli toisen luonne ja toisen asema! Kuinka ovela oli näyttelijättären kysymys! Kuinka hyvin olikaan Glyndon, heti terveen järkensä ensimäisestä sysäyksestä, keksinyt ansan. Mitä! Antaisiko hän itseään noin mystillisesti houkutella äkkipikaisiin naimisiin, sentähden että Zanoni, vento vieras, totisella äänellä oli häntä käskenyt tekemään päätöksen ennen määrättyä tunninlyöntiä?

"Tee ainakin näin", sanoi Mervale, älykkäästi kyllä, "odota kunnes aika päättyy; siinähän on vain yhden päivän viivytys. Narrataanpa Zanonia. Hän sanoo tapaavansa sinut ennen puoliyötä huomenna ja väittää, ettet voi häntä välttää. Tyhjiä! Lähtekäämme Napolista johonkin lähiseutuun, missä hän ei millään muotoa voi meitä löytää, olkoon hän vaikka itse piru. Näytä hänelle, ettei sinua sokeasti taluteta mihinkään, jota itsekin voit harkita. Älä vielä kirjota Violalle äläkä mene häntä tapaamaan ennen huomisiltaa. Näin minä kehotan. Sitten mene hänen luokseen ja ratkaise itse."

Glyndon alkoi epäröidä. Hän ei voinut todistaa järjettömiksi ystävänsä neuvoja. Hän ei enää ollut itsestään varma vaan kahden vaiheilla, ja sinä hetkenä kulki Nicot heidän ohitsensa. Hän kääntyi ympäri ja pysähtyi nähdessään Glyndonin.

"Olen nähnyt ja puhutellut häntä. Hän on oleva rouva Nicot ennen viikon kuluttua. Minä menen Toledon kahvilaan. Ja kuulkaahan: kun ensi kerran tapaatte Zanonin, sanokaa hänelle, että hän on kaksi kertaa astunut minun tielleni. Jean Nicot on suora rehellinen mies ja maksaa aina velkansa."

"Se on hyvä oppi raha-asioissa", sanoi Mervale, "mutta kostona se ei ole niin siveellistä eikä ainakaan niin viisasta. Mutta rakkausasioissako Zanoni on tullut teidän tiellenne? Kuinka niin, jos kosimisenne onnistui niin hyvin?"

"Kysy sitä Viola Pisanilta. Hoh, Glyndon, hän ujostelee ainoastaan sinua. Mutta minulla ei ole ennakkoluuloja. Vielä kerran, hyvästi."

"Ota itsestäsi vaarin, mies", sanoi Mervale, taputtaen Glyndonia olalle. "Mitä nyt ajattelet linnustasi?"

"Ei, jos hän todella pelaa kanssani, niin minä hänestä luovun ilman huokaustakaan. Minä tarkastan häntä vielä, ja kaikissa tapauksissa Zanoni ei ole minun kohtaloni herra. Lähtekäämme, niinkuin neuvoit, huomenna varhain Napolista."

X LUKU.

"Oi sinä, ken oletkin, joka kaikella tavalla taivutat Luontoa outoihin ja ihmeellisiin tekoihin, ja hänen salaisuuksiansa urkkien voit tahtos jälkeen astua salaisimpiinkin soppiin ihmismielen, oi sano, puhu!"

Päivänkoitteessa seuraavana aamuna nuoret englantilaiset astuivat hevostensa selkään ja ratsastivat Baiaehen päin. Glyndon jätti hotelliinsa sanan, että jos signor Zanoni etsisi häntä, oli hän löydettävä tuon ennen muinoin[36] niin kuuluisan kylpypaikan läheisyydessä.

He ratsastivat ohi Violan kodin, mutta Glyndon kesti kiusauksen poiketa sisään, ja käytyään Posilipon luolalla he kääntyivät kiertoteitä takaisin esikaupunkeihin ja lähtivät vastakkaista ilmansuuntaa Porticiin ja Pompeijiin päin. Vasta keskipäivällä he ehtivät Porticiin. Tänne he pysähtyivät syömään, sillä Mervale oli kuullut kehuttavan Portkin makaroonia ja Mervale oli herkuttelija.

He astuivat maahan hyvin vaatimattoman ravintolan kohdalle ja söivät auringonkatoksen alla. Mervale oli tavallista hauskemmalla tuulella, hän tyrkytteli ystävälleen lakrymaviiniä ja jutteli iloisesti.

"Nyt ystäväiseni, me olemme tehneet tyhjäksi ainakin yhden signor
Zanonin ennustuksista. Tästälähin sinä et kai häneen usko."

"Vait! Jos hän on tietäjä, et sinä ole Cesar. Turhamaisuutesi tekee sinut herkkäuskoiseksi. Taivaan kiitos, minä en pidä itseäni niin tärkeänä, että luonnon toiminta muuttuisi pelottaakseen minua."

"Mutta miksi puhut luonnon toiminnan muuttamisesta? Miksei voisi olla joku syvempi viisaustiede kuin me aavistammekaan — tiede, joka keksii luonnon salaisuudet ja tunkee olioitten syihin niiden luontoa muuttamatta."

"Ah, sinä taas lankeet harhauskoihin. Sinä todellakin luulet, että Zanoni on profeetta — tulevaisuudentietäjä — ehkä henkien ja haltioitten kanssa liitossa!"

Samassa tuli isäntä, pieni paksu öljyinen ukko, tuoden uuden pullon lakryma-viiniä. Hän toivoi, että heidän korkeutensa pitäisivät hyvänään. Hän oli sangen liikutettu — sydämestään liikutettu, että he pitivät makaroonista. Lähtivätkö heidän korkeutensa Vesuviukselle? siellä oli parhaillaan pieni purkaus, tältä kohdalta se ei näkynyt, mutta se oli sievä ja vielä sievempi se on auringon laskettua.

"Oh, ei lainkaan. Vuori on varsin siivo tätä nykyä. Se ainoastaan vähän leikkii juuri huvittaakseen herroja englantilaisia."

"Hyvä, tuokaa hevoset ja näyttäkää lasku; me lähdemme ennenkuin pimeä tulee. Clarence, ystäväni — Nunc est bibendum mutta varo pede libero,[38] sillä muuten ei kelpaa laavalla kävellä."

Pullo oli tyhjennetty, lasku maksettu, herrat hevosen selässä, isäntä selkä köyryssä — ja ihanan illan viileässä he lähtivät matkaan Resinaa kohti.

Viinikö vai kiihtyneet ajatukset innostivat Glyndonia, jonka mielentilat olivat hyvin vaihtelevaisia. Hän oli nyt mainion hauskalla tuulella niinkuin luvalle laskettu koulupoika, ja matkailijain nauru kaikui tuon tuostakin hauskasti laavaan hautautuneitten kaupunkien kolkoilla mailla.

Iltarusko oli syttynyt ruusuiselle taivaanrannalle heidän saapuessaan Resinaan. Tänne he jättivät hevosensa, vuokrasivat muuleja ja ottivat oppaan. Mitä tummempana taivas kajasti, sitä kirkkaampana paloi vuorituli. Puroina ja pyörteinä virtasi palava laava alas rinteitä pitkin ja englantilaiset alkoivat ylemmälle noustessaan tuntea tuota juhlallista vakavuutta ja kammon tunnetta, joka ikäänkuin ainaisena ilmapiirinä ympäröi tasankojen jättiläistä, muinaisen Haadeksen valtiasta.[39]

Oli jo yö, kun he jättivät muulit ja jalan jatkoivat matkaansa oppaan saattamana ja erään talonpojan, joka kantoi suurta soihtua. Opas oli puhelias mies, niinkuin useimmat hänen maamiehensä ja varsinkin oppaat. Mervalekin oli vilkkaalla tuulella ja käytti tilaisuutta hyväkseen saadakseen kaikenmoisia hauskoja tietoja.

"Ah, teidän korkeutenne", sanoi opas, "englantilaisilla on kova halu nousta tulivuorelle. Pitkä elämä heille! he tuovat meille paljon rahaa. Jos me olisimme napolilaisista riippuvia, niin pian kuolisimme nälkään."

"Niin, he eivät ole uteliaita", sanoi Mervale. "Muistatko, Glyndon, kuinka halveksivasti kreivi sanoi meille: 'Te menette kai Vesuviukselle, sen arvaan; minä en ole koskaan siellä ollut, ja miksi menisinkään? Saada kokea kylmää, nälkää, väsymystä, vaaraa — ja kaikki sitä varten että saataisiin katsella tulta, joka yhtä hyvin näkyy takassa kuin vuorella!' Ha, ha! Vanha veitikka oli oikeassa."

"Mutta, teidän korkeutenne", sanoi opas, "vielä kummempaa; muutamat herrat tahtovat nousta vuorelle ilman meidän apuamme. Minusta heidän kannattaisi pyörähtää sisään kraaterin aukosta."

"Joskus niitä on ranskalaisten joukossa, signor. Mutta toissa yönä — en koskaan ole niin säikähtänyt — minä olin englantilaista seuraa saattamassa ja eräs neiti oli jättänyt vuorelle kirjan, johon hän oli piirustellut. Hän tarjosi minulle hyvän summan, jos kävisin sen noutamassa ja toisin sen hänelle Napoliin. Minä lähdin illalla ja löysin sen kyllä. Olin juuri palaamaisillani, kun näin olennon, joka näytti astuvan ulos itse kraaterista. Ilma oli niin myrkyllinen, etten voi käsittää, kuinka mikään ihminen sitä voi hengittää ja elää. Minä niin kauhistuin, että seisoin kun kivi, kunnes mies tuli kuumaa tuhkaa pitkin käyden ja seisoi edessäni silmästä silmään. Pyhä Maria, millainen pää!"

"Ei! — niin kaunis, niin pelottava! Siinä muodossa ei ollut mitään ihmismoista."

"Ei mitään. Se ei näyttänyt huomaavankaan minua, vaikka minä olin niin lähellä sitä kuin nyt teitä, vaan sen silmät näyttivät katsovan läpi ilman. Se kulki kiireesti minun ohitseni, käveli yli palavan laavavirran ja hävisi pian toiselle puolelle vuorta. Minä olin utelias ja uhkarohkea ja päätin koettaa, voisinko kestää sitä ilmaa, josta mies oli tullut. Mutta vaikken tullut kolmenkymmenen jalan päähänkään sitä paikkaa, missä hän ensiksi oli näkynyt, ajoi minun takaisin sauhu ja olin vähällä tukahtua. Cospetto! Siitä saakka olen sylkenyt verta!"

"Lyönpä vetoa, että kuvittelet tätä tulenhaltijaa Zanoniksi", kuiskasi
Mervale naurahtaen Glyndonille.

Pieni seurue oli nyt saapunut lähelle vuoren huippua ja sanomattoman mahtava näky oli heidän edessään. Aukosta nousi höyryä, tavattoman sankkaa, ja täytti toisen puolen taivasta; sen keskellä näkyi liekki, joka muodostui sangen kauniiksi. Sitä olisi voinut verrata suureen höyhentöyhtöön, joka varjosti vuoren päätä kallistuen alas sivuille. Sen värivivahdukset olivat ihmeen kauniita ja se liehui ja värisi niinkuin töyhtö sotilaan kypärissä. Liekkien hehku näkyi keltaisena loistona tummalla jylhällä maaperällä, missä he seisoivat ja loi lukemattomia erilaisia varjoja kallioihin ja halkeamiin. Karvas tulikiven katku vielä lisäsi paikan synkkää ja juhlallista tunnelmaa. Mutta jos vuorelta kääntyi näkymättömälle merelle päin, oli vastakohta ihmeellinen: taivas selkeä, tummansininen ja tähdet rauhalliset niinkuin jumalallisen rakkauden silmät. Oli ikäänkuin hyvän ja pahan vastakkaisten prinsiippien taistelu olisi avattu ihmissilmälle! Glyndon, taaskin intoilija, taaskin taiteilija, hurmautui ja vaipui hämäriin ja epämääräisiin tunteisiin, puoleksi mieluisiin, puoleksi tuskallisiin. Nojautuen ystävänsä olkapäähän hän katseli ympärilleen ja kuunteli kasvavalla kammolla maan järinää allansa, luonnonvoimien ääniä ja liikkeitä synkistä tutkimattomista syvyyksistä. Äkkiä niinkuin pommi suuri kivi singahti satoja jalkoja ilmaan kraaterin kidasta ja putosi hirmuisella jyräyksellä vähän alempana olevalle kalliolle, murskaten sen tuhansiksi sirpaleiksi, jotka lentelivät alas vuoren rinteitä myöten, kolisten ja rasahtaen. Yksi suurimpia kivenlohkoja putosi ihan englantilaisen ja oppaan välille, ei kolme jalkaakaan ensinmainitusta. Mervale päästi kauhun huudahduksen ja Glyndon seisoi väristen, henkeään pidätellen.

"Diavolo!" huusi opas. "Alas, teidän korkeutenne, tulkaa mukaan, meillä ei ole hetkeäkään menetettävänä: seuratkaa kintereillä!"

Näin sanoen opas ja talonpoika pakenivat niin nopeasti kuin saattoivat. Mervale oli valmiimpi pakoon kuin hänen ystävänsä ja Glyndon tuli viimeisenä, enemmän hämmentyneenä kuin pelästyneenä. Mutta eivät he olleet pitkällekään ehtineet, ennenkuin äkkiä kraaterista syöksyi hirmuinen savupatsas. Se seurasi heitä — se saavutti — se peitti heidät. Se sammutti kaiken valon. Täydellinen pimeys vallitsi ja siinä kuului vaan oppaan ääni jostakin kaukaa ja vielä kovemmin pauhasi tuuli ja maa jymähteli jalkojen alla. Glyndon pysähtyi. Hän oli joutunut erilleen ystävästään — erilleen oppaasta. Hän oli yksin — pimeyden ja kauhun vallassa. Synkkänä kulki savu edelleen, taas alkoi hämärästi näkyä aukosta nouseva tulitöyhtö ja sen liehuva heijastus valaisi vaarallista polkua. Glyndon malttoi mielensä ja riensi edelleen. Alempana hän kuuli Mervalen äänen, joka kutsui häntä, vaikkei enää miestä nähnyt. Ääni häntä opasti. Päästään sekavana ja hengästyneenä hän syöksyi eteenpäin, kun — oih! — kumeasti, kaameasti vyöryvä ääni kuului hänen korviinsa. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan. Tuli oli rikkonut rajansa ja avannut itselleen tiehyeen vuoren halkeamiin. Laavavirta ajoi häntä takaa — nopeasti — nopeasti, ja yliluonnollisen vihollisen kuuma henkäys tuli yhä lähemmälle hänen kasvojansa! Hän kääntyi syrjään, hän kiipeili epätoivoisen ripeästi käsin ja jaloin ylös vuorensakaralle, joka oikealla käsin kohosi röhmyisestä kuivaneesta laavamassasta. Hehkuva virta vieri hänen sivuitseen ja alitseen ja sitten, tehden äkkinäisen kierroksen hänen olinpaikkansa ympärille se asettui leveänä ylipääsemättömänä tulisena sulkuna — hänen pakopaikkansa ja muun maailman välille. Siinä hän nyt seisoi, palaamasta estettynä, ilman muuta mahdollisuutta kuin kääntyä takaisin kraaterin aukolle päin ja sieltä käsin etsiä ilman oppaita ja tienviittoja jotakin uutta pakopolkua.

Hetkisen hänen rohkeutensa petti: hän kirkaisi epätoivoisesti sellaisella jännitetyllä kimakalla äänellä, joka ei kuulu kauaksi, huusi opasta ja Mervalea tulemaan avuksi.

Ei tullut vastausta ja englantilainen, joka näin jäi omaan varaansa, tunsi nyt oman tarmonsa nousevan vaaraa uhmaamaan. Hän kääntyi takaisin ja uskalsi lähestyä kraateria niin paljon kuin vaarallinen höyry salli. Sitten hän katseli alas, huolellisesti ja päättävästi, ja pani merkille polun, jolla hän toivoi voivansa välttää tuliselle laavavirralle joutumista. Nopeasti hän astui mutkikasta kuumaa tietään.

Noin 50 jalkaa oli hän kulkenut, kun hän äkkiä kääntyi; sanomaton, selittämätön kauhu, jota hän tähän asti ei ollut kokenut keskellä vaarojaankaan, valtasi hänet nyt. Joka jäsen värisi, lihakset eivät totelleet hänen tahtoaan ja hän tuntui olevan kuin halvauksen saanut tai ukkoseniskemä. Kauhu, niinkuin sanoin, oli selittämätön, sillä polku näytti selvältä ja turvalliselta. Tuli paloi kirkkaasti ylhäällä ja sivulla ja edessä tähdet tuikkivat toivoa. Ei mitään estettä näkynyt — ei mitään vaaraa ollut tällä kohdalla. Mutta ikäänkuin lumottuna hän seisoi maahannaulittuna — rinta kohoili ja raskaat hikihelmet pälyivät otsalla. Hänen silmänsä tuijottivat hurjina kuopistaan, sillä edessään, matkan päässä hänen katseensa edessä yhä selvempänä muodostui mahtava varjo, joka tuntui osaksi muistuttavan ihmismuotoa, mutta olevan mittaamattoman paljon suurempi kooltaan. Se oli hämärä, tumma, miltei kiinteyttä vailla; se kokonaan erosi ihmisen muodosta — ei hän tiennyt miten tai miksi — ei ainoastaan kooltaan vaan myöskin ulkopiirteiltään.

Tulivuoren hehku, joka ei tuntunut uskaltavan koskea tähän mahtavaan, kauhistuttavaan näkyyn, loi sitävastoin kirkkaasti ja varmasti valoaan toiseen olentoon, joka seisoi sen vieressä hiljaa ja liikkumatta. Juuri näiden kahden olennon vastakohta — ihmisen ja varjon — painoi katselijan mieleen eron ihmisen ja yli-ihmisen välillä. Ei muuta kuin yhden tuokion — ei täyttä silmänräpäystäkään — tämä näky ollut Glyndonille suotu. Uusi purkaus tulikivikäryistä savua, vieläpä rajumpi, vielä sankempi kuin edellinen, vieri yli vuoren, ja tämä purkaus tai hänen oma pelkonsa vaikutti, että Glyndon kerran kiivaasti henkäistyään tajuttomana vaipui maahan.

XI LUKU.

Mervale ja italialaiset saapuivat turvallisesti sille paikalle, minne he olivat jättäneet muulinsa, eivätkä he ajatelleetkaan Glyndonia, ennenkuin olivat toipuneet omasta kauhustaan ja hengästyksestään. Mutta silloin, kun hetket kuluivat eikä hän tullutkaan, niin Mervale, jonka sydän oli yhtä hyvä kuin muittenkin ihmisten sydän ylimalkaan, tuli hyvin vakavalle mielelle. Hän vaati, että palattaisiin ystävää etsimään, ja saikin viimein suurilla lupauksilla oppaan saattamaan itseään. Vuoren ala-osa oli levollisen kaunis tähtien valossa ja oppaan tottunut silmä näki kaikki esineet jo pitkän matkan päästä. He eivät olleet kauas kulkeneet ennenkuin he huomasivat kaksi olentoa, jotka hitaasti lähestyivät.

Likelle tultuaan Mervale tunsi ystävänsä. "Taivaan kiitos, hän on turvassa!" huusi hän oppaalle.

"Taivaan enkelit varjelkoot meitä!" huusi italialainen vapisten. "Tuohan on sama olento, joka kulki ohitseni perjantai-iltana. Se on hän, mutta hänen kasvonsa ovat nyt ihmismäiset."

"Signor Inglese", kuului Zanonin ääni, kun Glyndon — kalpeana, heikkona ja äänettömänä — laimeasti vastasi Mervalen iloisiin tervehdyksiin — "signor Inglese, minä sanoin ystävällenne, että me tänä iltana tavattaisiin. Te näette, että ette ole tehneet ennustustani tyhjäksi."

"Minä tapasin ystävänne maassa makaamassa kraaterin mefiitisten[40] höyryjen uuvuttamana. Minä kannoin hänet puhtaampaan ilmaan, ja koska tunnen vuoren hyvin, olen tuonut hänet eheänä teidän luoksenne. Siinä koko asia. Te näette, että ilman sitä ennustusta, jonka te koetitte tehdä tyhjäksi, olisi teidän ystävänne nyt jo maannut ruumiina: minuuttikin vielä, niin savu olisi päättänyt työnsä. Hyvästi, hyvää yötä ja kauniita unia."

"Mutta, pelastajani, ettehän näin vaan meitä jätä?" sanoi Glyndon hätäisesti, nyt vasta puuttuen puheeseen. "Ettekö tahdo palata kaupunkiin meidän seurassamme?"

Zanoni pysähtyi, veti Glyndonin syrjään ja lausui painavasti: "Nuorukainen! on välttämätöntä, että me vielä tänä yönä tavataan toisemme. On välttämätöntä, että sinä ennen puoliyön hetkeä olet ratkaissut oman kohtalosi. Minä tiedän, että olet loukannut häntä, jota sanot rakastavasi. Katuminen ei ole vielä liian myöhäinen. Älä neuvottele ystäväsi kanssa — hän on kyllä järkevä, mutta nyt ei tarvita hänen viisauttaan. Elämässä on aikoja, jolloin viisauden pitää tulla sisäisestä tunnosta eikä ymmärryksestä. Nyt on sinulla sellainen aika. Minä en tällä hetkellä pyydä sinulta vastausta. Kokoo ajatuksesi, palaa voimiisi! Nyt on pääsi lopen väsynyt ja ajatuksesi hajallaan. Puuttuu kaksi tuntia tästä vuorokaudesta. Ennen keskiyötä olen minä luonasi."

"Käsittämätön olento", vastasi englantilainen. "Minä tahtoisin jättää elämäni, minkä olet pelastanut, omiin käsiisi, mutta se, mitä olen tänä yönä nähnyt, on haihduttanut Violankin ajatuksistani. Suonissani palaa nyt hurjempi halu kuin lempi — halu päästä ei ainoastaan vertaisteni tasalle vaan vielä heidän yläpuolelleen — halu yliluonnolliseen tietoon ja ylimaalliseen valtaan. Minä teen jo valintani. Esi-isäni nimessä minä vannotan sinua ja muistutan lupaustasi. Opeta minua, kouluuta, tee minut omaksesi ja minä jätän sinulle heti nurisematta sen naisen, jota saavuttaakseni olisin uhmannut koko maailmaa, ennenkuin sinut tapasin."

"Kehotan sinua tarkoin punnitsemaan: toisella puolella Viola, rauhallinen koti, onnellinen, valoisa elämä. Toisella puolella kaikki on pimeyttä — pimeyttä, jota nämäkään silmät eivät voi läpäistä."

"Mutta olethan sanonut, että jos otan Violan vaimokseni, täytyy minun tyytyä tavalliseen olemassaoloon — jos hänestä kieltäydyn, merkitsee se sinunlaiseen tietoon ja valtaan pyrkimistä."

"Vaan onnea paremmat. Sano: jos nain Violan, tahdotko olla minun opettajani? Sano tämä niin minä päätän."

"Silloin minä luovun hänestä! Minä jätän lemmen. Minä hylkään onnen. Tervetuloa yksinäisyys — tervetuloa epätoivo! jos ne ovat teinä sinun mustiin syviin salaisuuksiisi."

"Minä en nyt ota vastausta sinulta. Ennen viimeistä tunninlyöntiä saat sanoa viimeisen sanasi — jaa tai ei! Hyvästi siihen asti!"

Glyndon yhtyi jälleen kärsimättömän ja kummastelevan ystävänsä seuraan, mutta Mervale katsoessaan hänen kasvoihinsa näki, että hänessä oli tapahtunut suuri muutos. Nuoruuden taipuisa ja epämääräinen ilme oli ainiaaksi poistunut. Kasvonpiirteet olivat suletut, jäykät, totiset; haihtunut oli luonnollinen kukoistus niin tyystin, että puolitunti oli toimittanut vuosikausien työn.

XII LUKU.

Vesuviukselta tai Pompeijista käsin palataan Napoliin vilkkaimman kaupunginosan kautta, missä uudenaikainen elämä likeisemmin muistuttaa vanhaa aikaa ja missä kauniina päivänä kadut ovat täynnä joutilasta väkeä ja markkinahumua, niin että heti muistuu mieleen se levoton, eloisa kansa, josta napolilaiset periytyvät. Jos olette käyneet Pompeijissa, olette nähneet kaukaisen ajan asumuksia ja Napolissa taas voitte kuvitella näkevänne samoja ihmisiä, jotka olivat asuneet noissa vanhoissa taloissa.

Mutta nyt kun englantilaiset hitaasti ratsastivat pitkin autioita katuja, joita ainoastaan taivaan lamput valaisivat, oli päivän ilo ja melu tyvennyt. Siellä täällä, porttiholvin alla tai jossakin likaisessa vajassa loikoi kodittomia latsarooneja — tyhjäntoimittajia, jotka tämän tarmokkaan ja työteliään kansan keskellä muodostavat oman välinpitämättömän, työttömän kansakuntansa.

Vaieten ratsastivat englantilaiset, sillä Glyndon ei ollut kuulevinaankaan Mervalen kysymyksiä ja huomautuksia ja Mervale oli itse melkein yhtä väsynyt kuin se eläin, jolla hän ratsasti.

Äkkiä katkaisi maan ja meren hiljaisuuden kaukaisen tornikellon ääni, joka julisti viimeistä neljännestuntia ennen kahtatoista. Glyndon havahti mietteistään ja katseli hätäisenä ympärilleen. Kun viimeinen lyönti taukosi kuulumasta, kaikui kavioitten kapse katukivillä ja oikealta käsin ahtaalta kadulta tuli näkyviin yksinäinen ratsastaja. Hän läheni englantilaisia ja Glyndon tunsi Zanonin piirteet.

"Mitä! Taasko me tavataan, signor?" sanoi Mervale kiusaantuneella mutta unisella äänellä.

"Teidän ystävällänne ja minulla on asioita keskenämme", vastasi Zanoni ohjatessaan ratsuaan Glyndonin viereen. "Mutta ne on pian suoritettu. Ehkä te, hyvä herra, tahtoisitte ratsastaa edellä hotelliin."

"Jatka matkaa, rakas Mervale", sanoi Glyndon. "Minä saavutan sinut, ennenkuin ehdit hotelliin."

"Päätökseni olen tehnyt. Violan rakkaus on sydämestäni hävinnyt.
Kosinta on loppunut."

Zanoni laski hevosensa laukkaamaan, sen kaviot iskivät kipinöitä, ja pian katosi ajaja ratsuineen kadun varjoihin, mistä hän oli sukeltanut esiin.

Mervale hämmästyi nähdessään vierellään ystävänsä ainoastaan tuokion kuluttua.

Huoneeseensa tultuaan Glyndon koetti koota ajatuksiaan. Hän istuutui vuoteensa viereen ja painoi kätensä tykyttäviä ohimoita vasten. Viimeisten tuntien tapahtumat, mystikon jättiläismäisen varjokumppanin näky Vesuviuksen tulen ja savun keskellä; merkillinen kohtaus itse Zanonin kanssa, sellaisella paikalla, missä hän tavallisella järjellä ei mitenkään olisi voinut arvata Glyndonia tapaavansa — tämä kaikki täytti hänen mielensä tunteilla, joissa ei kauhistus ollut etusijalla. Tuli, joka jo kauan oli piilossa kytenyt, leimahti nyt liekkiin hänen sydämessään — asbestos-tuli, joka kerran syttyneenä ei koskaan sammu. Kaikki hänen entiset halunsa — nuoruuden kunnianhimo — laakeriseppeleen tavotus — lemmen pyynti — kaikki oli muuttunut yhdeksi ainoaksi intohimoiseksi kaipuuksi päästä yli tavallisen ihmistiedon rajojen ja saapua sille ylevälle paikalle kahden maailman välillä, minne salaperäinen muukalainen näytti pystyttäneen asuinsijansa.

Tuon kammoksuttavan näyn muisto ei enää uudelleen herättänyt hänessä pelkoa vaan se ainoastaan sytytti hänen uteliaisuuttaan ja keskitti sen yhteen polttopisteeseen. Oikein hän oli sanonut — rakkaus oli hävinnyt hänen sydämestään — sielun sekavassa mylläkässä ei enää ollut tyyntä sijaa, missä inhimillinen rakkaus olisi voinut asua ja hengittää. Intoilija oli tempautunut irti tästä maasta, hän olisi mielellään uhrannut kaiken, mitä kuolevainen kauneus koskaan on luvannut, mitä kuolevainen toivo koskaan on kuiskannut saadakseen yhden hetken olla Zanonin lailla näkyväisen maailman porttien takana.

Hän nousi, sisässään riehuvien uusien ajatusten kiihdyttämänä ja tulehduttamana ja avasi ikkunan raitista ilmaa saadakseen. Meri lepäsi tyynenä tähtien valossa ja taivaan ja maan suuri hiljaisuus huokui rauhaa ja viihdytystä maallisten intohimojen hurjuuteen. Mutta sellainen oli Glyndonin mielentila, että hiljaisuuskin vaan syvensi sitä himoa, mikä nyt hallitsi hänen sieluaan. Ja juhlalliset tähdet, jotka itse ovat mysterioita, tuntuivat myötätunnon voimalla panevan liikkeelle siipiä sen hengen, joka ei enää ollut häkkiinsä tyytyväinen. Kun hän siinä seisoi, lensi taivaalta tähti ja katosi avaruuksien syvyyteen!

XIII LUKU.

— "Oi, lumottu! Taivaan nimessä sua rakastan enemmän kuin itseäni. Sillä tulin tänne itseäni vastaan taistellen."

Nuori näyttelijätär ja Gionetta olivat palanneet teatterista, ja Viola äärimmäisen uupuneena oli heittäytynyt sohvalle sillä aikaa kuin Gionetta järjesteli pitkiä palmikoita. Päähineestä irrotettuna peitti vaaleankeltainen tukka näyttelijättären niinkuin kultalankainen harso. Harjatessaan tuuheita kiharoita vanha hoitajatar pakisi kaikista illan pikkutapauksista, näyttämön ja pukuhuoneitten rettelöistä ja selkkauksista. Gionetta oli aika eukko. Mitä suurimmalla piittaamattomuudella hän piti milloin yhden milloin toisen kilpailijan puolta. Se häntä pahotti, ettei Viola ollut valinnut yhtään kavaljeeria suosikikseen. Mutta valinnan hän jätti kokonaan kauniin holhokkinsa asiaksi. Zegri tai Abenderrage, Glyndon tai Zanoni, se oli hänelle samantekevä, vaikka hän viimemainituista kyllä kenties olisi antanut etusijan englantilaiselle, sentähden että hän Zanonista oli kuullut niin pelottavia huhuja ja että tämä itse oli suositellut kilpailijaansa. Gionetta käsitti väärin sen raskaan ja kärsimättömän huokauksen, jonka Viola päästi, kun hän Glyndonia ylisteli ja ihmetteli, miksei tuo viime aikoina ollut enää käynyt tapaamassa. Gionetta tyhjensi kaikki kiitoksensa Glyndonille, luullen Violan huokaisseen ikävästä häneen. "Ja muuten se toinen signor, jos ei muuta hänessä olisikaan vikana, aikoo juuri lähteä pois Napolista."

"Niin, rakkaani! Näin tänään satamassa ihmisjoukon seisovan muutamien oudonnäköisten merimiesten ympärillä. Hänen laivansa kuuluu saapuneen tänä aamuna ja olevan lahdessa ankkuroituna. Merimiehet sanoivat, että kaikki oli valmiina lähtöön, kun vaan sopiva tuuli tulisi. He ottivat juuri varastoja laivaan. He —"

Se aika oli jo ohi, jolloin tyttö taisi uskoa salaisuutensa Gionettalle. Hänen ajatuksensa olivat nyt tulleet siihen kohtaan, jolloin ei enää uskottua kaivata, koska sydän tuntee, ettei sitä ymmärrettäisi. Yksinään Viola nyt asteli huoneessaan levottomin askelin. Hän muisteli Nicotin inhottavaa kosintaa, Glyndonin haavottavia sanoja ja hän tunsi ihan pahoinvointia ajatellessaan niitä tyhjänpäiväisiä kättentaputuksia, joita annettiin näyttelijättärelle eikä naiselle ja jotka ainoastaan alensivat hänen arvoaan ihmisten silmissä. Niinkuin kylmä viima kulki hänen silmäinsä ohi kuva isän kuolemasta, kuihtuneesta laakerista ja murtuneista viulunkielistä. Hänen oma kohtalonsa oli vielä synkempi — kielet saattaisivat murtua laakerin vielä viheriöidessä. Lamppu alkoi sammua, huone kävi hämäräksi ja pimeimpiin soppiin hän ei uskaltanut katsoa. Orpo, pelkäätkö haamuja isäsi kotilieden ääressä?

Aikoiko Zanoni todella lähteä Napolista? Eikö häntä saisi koskaan enää nähdä? Houkka, mitä olivat kaikki muut surut tämän rinnalla? Menneisyys oli ohi — tulevaisuus! — hänellä ei olisi mitään tulevaisuutta, jos Zanoni olisi poissa. Mutta nyt oli juuri kolmannen päivän ilta, jolloin Zanoni taas oli luvannut käydä hänen luonaan, olkoon kuinka hyvänsä. Nyt tulisi hänen kohtaloonsa joku käänne, jos saisi uskoa Zanonin sanoja. Kuinka hän voisi Zanonille kertoa Glyndonin pahoja sanoja? Puhdas ja ylväs sydän ei voi koskaan uskoa toiselle kärsimiään vääryyksiä vaan ainoastaan riemuaan ja onneaan. Mutta tulisiko Zanoni näin myöhään käymään — ja voisiko Viola ottaa häntä vastaan? Puoliyö oli jo käsissä. Ja yhä vaan Viola epämääräisen jännityksen ja kiihkeän levottomuuden valtaamana viipyi huoneessa. Kumeasti ja selvästi kuului viimeisen neljänneksen lyönti ennen puoliyötä. Kaikki oli hiljaista ja Viola oli juuri lähtemäisillään levolle, kun hän kuuli täyttä laukkaa tulevan hevosen kavioitten kalskeen. Ääni lakkasi, ovella joku koputti. Violan sydän tykytti hurjasti, mutta pelko sai väistyä toisen tunteen tieltä, kun hän kuuli tutun äänen kutsuvan itseään. Hän pysähtyi ja sitten viattomuuden rohkeudella lähti alas ja avasi oven.

Zanoni astui keveästi ja nopeasti sisään. Hänen ratsukaapunsa liittyi kiinteästi hänen uhkean vartalonsa ympäri ja hänen leveä hattunsa loi tumman varjon hänen käskeville kasvoilleen.

Tyttö seurasi häntä takaisin huoneeseen vapisten ja syvästi punastuen ja piteli edessään lamppua, joka valaisi hänen poskiaan ja pitkää alas valuvaa tukkaa, puoleksi peitettyjä hartioita ja kohoilevaa rintaa.

"Viola", sanoi Zanoni syvästi liikutettuna, "minä olen taas luonasi sinua pelastaakseni. Emme saa hetkeäkään hukata. Sinun täytyy paeta minun kanssani tai jäädä prinssi di ——:n uhriksi. Minä olisin tahtonut jättää toisen tehtäväksi tämän pelastuksen, sinä tiedät, että olisin tahtonut — sinä tiedät — mutta hän ei ansaitse sinua, tuo kylmä englantilainen! Minä heittäydyn sinun jalkoihisi, luota minuun ja pakene."

Hän tarttui intohimoisesti Violan käteen polvistuessaan ja katsoi ylös neidon kasvoihin kirkkailla pyytävillä silmillä.

"Siis — siis", sanoi kaino tyttö sopertaen ja kääntäen päänsä syrjään, "siis en olekaan sinulle yhdentekevä? Sinä et antaisi minua toiselle?"

Zanoni vaikeni, mutta hänen rintansa nousi, hänen poskensa paloivat, hänen silmistään syöksyi tumma intohimon tuli.

"Mitä silloin minun kohtalostani?" sanoi Viola kalveten ja väistyen taaksepäin, "lähde pois, minä en pelkää vaaraa. Elämäni ja kunniani on omissa käsissäni."

"Älä ole niin mieletön", sanoi Zanoni. "Kuule, kuinka hevoseni hirnuu! — se on merkki, joka varottaa. Vaara on lähellä. Kiiruhda tai me olemme hukassa."

"Mitä sinä minusta välität?" sanoi tyttö katkerasti. "Sinä olet lukenut sydämeni ajatukset, sinä tiedät, että olet kohtaloni herra. Mutta minäkö antaisin kylmän velvollisuuden sitoa itseäni, minäkö kerjäisin välinpitämättömyydeltä suosiota, minäkö heittäytyisin sen jalkoihin, joka ei minua rakasta? Se todellakin olisi minun sukupuoleni kurjin synti. Oi, Zanoni, anna minun ennemmin kuolla!"

Viola oli työntänyt hiukset kasvoiltaan puhuessaan ja seisoi nyt käsivarret murheellisesti alaspainuneina ja kädet epätoivoisesti yhteenpuristettuina uppiniskaisen henkensä ylpeässä katkeruudessa, joka antoi uutta lumousta hänen ihmeelliselle kauneudelleen. Mahdotonta oli kuvitella näköä, joka silmälle ja sydämelle olisi ollut vastustamattomampi.

"Älä minua kiusaa! Se tietää itsellesi vaaraa — ehkä turmiota", huudahti Zanoni. "Sinä et uneksikaan, mitä merkitsee pyyntösi — tule!" Ja ottaen askeleen hän kiersi käsivartensa Violan vyötäreen ympäri. "Tule, Viola, usko ainakin minun ystävyyteeni, kunniaani, suojelukseeni —"

"Eikä rakkauteesi", sanoi italialainen, kääntäen häneen moittivat silmänsä. Kun ne silmät Zanonia kohtasivat, ei hän voinut niiden lumousta karttaa. Hän tunsi Violan sydämen lyövän omaa rintaansa vastaan ja hänen henkäyksensä kuumana poskellaan. Hän vapisi — Hän! korkea, salaperäinen Zanoni, joka oli näyttänyt yli-ihmiseltä. Syvään hän huokasi: "Viola, minä rakastan sinua! Oi!" hän jatkoi intohimoisesti, päästi kätensä irti ja heittäytyi Violan jalkoihin, "minä en enää käske; niinkuin naista kositaan, minä kosin sinua. Silmiesi ensimäisestä katseesta — äänesi ensimäisestä soinnusta tulit sinä onnettoman rakkaaksi minulle. Sinä puhut lumouksesta — ja itsestäsi se juuri huokuu. Minä pakenin Napolista päästäkseni sinun näkyvistäsi… Kuukausia, vuosia kului ja yhä vaan kasvosi seurasivat minua ja silmäsi paistoivat sydämeeni. Minä palasin, koska näin sinut yksinäiseksi ja kärsiväksi ja tiesin, että ympärillesi läheltä ja kaukaa kasaantui vaaroja, joista minä ehkä voisin pelastaa. Ihana sielu, jonka lehtiä minä olen kunnioituksella lukenut, sinun tähtesi, sinun tähtesi ainoastaan, olisin tahtonut sinut antaa yhdelle, joka olisi voinut tehdä sinut onnellisemmaksi maan päällä kuin minä voin. Viola! Viola! — sinä et tiedä — et voi koskaan tietää — kuinka rakas olet minulle!"

On turha etsiä sanoja kuvailemaan sitä iloa — ylpeätä, eheätä ja rajatonta, joka täytti napolittaren sydämen. Hän, jota Viola oli pitänyt liian ylhäisenä rakastajaksi — makasi hänen jaloissaan nöyrempänä kuin ne ihailijat, joita hän aina oli puolittain halveksinut. Viola oli vaiti, mutta hänen silmänsä puhuivat ja sitten, kun hän hitaasti heräsi tajuamaan että ihmisrakkaus oli huippuunsa kohonnut, hän lankesi kainon ja hyveellisen luontonsa pelkoon. Hän ei uskaltanut — hän ei olisi uneksinutkaan tehdä Zanonille sitä kysymystä, jonka hän niin rohkeasti oli tehnyt Glyndonille, mutta hän tunsi vaan äkkinäistä kylmyyttä — tunsi, että yksi sulku; oli vielä rakkauden välillä. "Oi, Zanoni!" hän sopersi laskien silmänsä, "älä pyydä minua pakenemaan kanssasi, älä minua houkuttele häpeään. Sinä tahdot pelastaa minua muilta. Oi, pelasta minut itseltäsi!"

"Orpo raukka", sanoi Zanoni hellästi, "voitko luulla, että minä sinulta vaatisin uhria — suurinta mitä nainen voi antaa? Vaimokseni minä sinua kosin ja kaikilla siteillä, kaikilla lupauksilla tulen pyhittämään tämän liiton. Voi, valhetta on ollut se rakkaus, josta sinulle on puhuttu, jollet tiedä, mikä uskonto siihen kuuluu. Ne jotka totisesti rakastavat, he etsivät oman aarteensa tähden siteitä, jotka voivat tehdä rakkauden pysyväiseksi. Viola, älä itke, jollet anna minulle pyhää oikeutta suudella pois kyyneleitäsi!"

Eikä Viola enää kääntänyt pois päätänsä vaan laski sen Zanonin rinnalle, heidän huulensa etsivät toisiaan: pitkä polttava suutelo… ja vaara — elämä — maailma — kaikki oli unohdettu! Äkkiä Zanoni riuhtautui irti.

"Kuuletko, kuinka tuuli huokaisee ja häipyy kuulumattomiin? Niinkuin se tuuli, niin minun voimani suojella sinua ja ennalta nähdä taivasten myrskyjä on mennyt. Mitä siitä! Kiiruhda, kiiruhda, ja rakkauteni antakoon korvausta kaikesta, mitä se on uskaltanut panna alttiiksi! Tule."

"Liian myöhään — houkka kun olin, liian myöhään!" huudahti Zanoni tuskaisen katkerasti ja riensi ovelle. Hän avasi sen ja työnnettiin takaisin asevoimin. Huone täyttyi rosvon seuralaisista, jotka olivat naamioituja ja täysin asestettuja. Viola oli jo kahden tunkeilijan käsissä, hänen huutonsa koski Zanonin korviin. Hän juoksi eteenpäin ja Viola kuuli hänen huutavan jotakin vieraalla kielellä. Hän näki rosvojen miekkojen tavottavan Zanonin rintaa ja silloin hän meni tainnoksiin. Kun hän heräsi, huomasi hän olevansa vaunuissa, jotka nopeasti vierivät tietään, ja sivullaan oli naamioitu liikkumaton olento. Vaunut pysähtyivät synkän talon edustalle. Äänettömästi aukeni portti; näkyi leveät portaat, kirkkaasti valaistut. Viola oli prinssi di ——:n palatsissa.

XIV LUKU.

"Mutta jätä minut, minä vakavasti pyydän, signor, puhuakseni vihasta ja laulaakseni kuolemasta."

Nuori näyttelijätär vietiin huoneeseen, joka oli sisustettu itämaisella ylellisyydellä, ja jätettiin sinne yksin. Hän ajatteli kohta Zanonia. Vieläkö hän eli? Oliko hän pelastunut miekoista, hänen uusi aarteensa, hänen elämänsä valo — hänen herransa, joka nyt oli myöskin rakastettu?

Hänellä ei ollut paljon aikaa miettimiseen. Hän kuuli askeleita lähenevän. Hän ei kuitenkaan vavissut. Rohkeus, jota hän ei ennen ollut tuntenut, säkenöi hänen silmissään ja jännitti hänen vartalonsa suoraksi. Elävänä tai kuolleena hän pysyisi Zanonille uskollisena! Hänellä oli uusi syy kunniansa suojelemiseen. Ovi avautui ja prinssi astui sisään hienossa räikeä-värisessä puvussa, joka siihenaikaan oli Napolissa yleinen.

Hän astui eteenpäin huulillaan puolinainen iva: "Julma kaunotar, ethän sinä liian ankarasti moiti rakkauden väkivaltaa." Hän tapaili näin puhuen Violan kättä.

Kun Viola väistyi, jatkoi hän: "Ajattelehan, että nyt olet sellaisen miehen käsissä, joka ei koskaan ole peräytynyt ajamasta takaa edes vähemmän haluttua saalista kuin sinä olet. Rakastajasi on kyllä uskalias, mutta hän ei pääse sinua pelastamaan. Minun sinä olet, mutta anna minun olla orjasi eikä herrasi."

"Prinssi", sanoi Viola vakavasti, "turhaan ylpeilette. Mikä on voimanne? minä en ole vallassanne. Elämä ja kuolema on omissa käsissäni. Minä en uhmaile, mutta en myöskään pelkää. Minä tunnen — ja muutamissa tunteissa on kaikki tiedon voima ja juhlallisuus — minä tunnen, että täälläkin olen turvassa. Mutta te — te prinssi di ——, olette tuoneet vaaran omaan kotiinne!"

Napolilainen hätkähti tämän odottamattoman vakavuuden ja pelottomuuden edessä. Hän ei kuitenkaan ollut vähällä säikäytetty ja päämäärästään horjautettu. Hän lähestyi Violaa ja aikoi vastata lämpimästi, kun ovella kuului koputus. Se uudistui ja prinssi keskeytystä harmitellen avasi oven ja kysyi kärsimättömästi, kuka oli uskaltanut rikkoa hänen käskyjään ja häiritä häntä. Mascari itse näyttäytyi kalpeana ja kiihtyneenä ja sanoi kuiskaten: "Herrani, suokaa anteeksi, mutta tuolla alhaalla on muukalainen, joka vaatii heti saada teitä tavata, ja muutamista hänen sanoistaan päättäen ei minusta ollut hyvä jättää hänen pyyntöään täyttämättä."

"Muukalainen — ja tähän aikaan päivästä! Mitä on hänellä olevinaan asiaa? Miksi häntä ollenkaan päästettiin sisään?"

"Hän väittää, että teidän elämänne on suuressa vaarassa. Mistä hän on saanut tietonsa, sen hän kertoo yksin teidän ylhäisyydellenne."

Prinssi oli harmistunut, mutta samalla levoton. Hän mietti hetkisen, palasi sitten huoneeseen ja sanoi Violalle:

"Usko minua, kaunis tyttö, minä en tahdo käyttää hyväkseni valtaani. Minä luotan ainoastaan rakkauden lempeään valtaan. Ole näiden seinien sisäpuolella kuningatar vielä täydellisemmin kuin koskaan olet näyttämöllä ollut. Täksi yöksi, hyvästi! Olkoon unesi rauhallinen ja tuokoon se minun toiveilleni apua."

Näin sanoen hän lähti ja Violaa ympäröivät palvelijat, jotka hän vain vaivalla sai itsestään eroamaan. Tahtomatta mennä levolle hän tutki huonetta ja huomasi sen lujasti varustetuksi. Hän vietti yön ajatellen Zanonia, jonka voimaa hän piti yliluonnollisena.

Sillävälin prinssi meni alas portaita ja tuli siihen huoneeseen, mihin muukalainen oli laskettu.

Hän tapasi miehen, joka päästä jalkoihin oli kääriytynyt pitkään kaapuun eli viittaan, jota papit yhteen aikaan käyttivät. Tämän muukalaisen kasvot olivat merkilliset. Ne olivat niin tummat ja päivettyneet, että hän näytti syntyneen kaukaisimman idän kansoista. Hänen otsansa oli korkea ja hänen silmänsä läpitunkevat, vaikka tyynet. Prinssi vältti niihin katsomasta niinkuin vältetään kysyjää, joka sydämestämme urkkii sen rikollisimmat salaisuudet.

Äänellä syvällä, mutta vierassointuisella vastasi muukalainen: "Prinssi di ——, sinä, joka olet syntynyt voimakkaimmasta suvusta, mikä koskaan käytti jumalaista nerollisuutta palvelemaan inhimillisiä haluja, ylpeyttä, pahuutta ja itsekkäisyyttä! Sinä suuren Viscontin jälkeläinen, hänen, jonka historia on Italian kunnia-ajan historia ja joka nousi aikansa mahtavimmaksi neroksi sammumattoman vallanhimonsa kannustamana, minä tulen katsomaan pimenevän taivaan viimeistä tähteä. Tällä hetkellä huomisena päivänä ei sinusta tiedä tämä maa. Ihminen! jollei koko luontosi muutu, niin päiväsi ovat luetut!"

"Mitä tarkottaa tämä lavertelu?" kysyi prinssi, nähtävästi ällistyen ja salaa kammoksuen. "Tuletko uhkaamaan minua omassa talossani vai tahdotko minua varottaa? Oletko joku vaeltava munkki vai joku salainen ystävä? Puhu selvästi! Mikä vaara minua uhkaa?"

"Ha, ha!" sanoi prinssi ylenkatseellisesti naurahtaen, "minä kohta alusta puolittain sinua epäilin. Sinä olet siis tuon petkuttajan seuralainen tai kätyri. Hän on kyllä varsin ovela mutta tällä hetkellä on hän voitettu. Ja minä arvaan, mitä tulet kertomaan, nim. että jos lasken vapaaksi erään vangin, niin vaara on vältetty ja ajan viisari käännetty takaisin?"

"Päätä minua miksi tahdot, prinssi di ——. Minä tunnustan, että tunnen Zanonin. Sinäkin tulet tuntemaan häneen voimansa, mutta ei ennenkuin se sinut kuluttaa. Minä tahtoisin sinut pelastaa ja sentähden varotan. Kysytkö miksi? Minä sen kerron. Oletko kuullut kerrottavan hurjia juttuja suuresta esi-isästäsi? Oletko kuullut, kuinka hän halusi tietoa suurempaa kuin mitä kouluissa ja luostareissa löytyi? Oletko kuullut merkillisestä itämaalaisesta, joka oli hänen tuttavansa ja opettajansa ja jota vastaan Vatikaani turhaan aika ajoittain sinkautteli salamoitaan? Muistatko esi-isäsi kohtaloa, kuinka hänellä nuoruudessa tuskin oli muuta kuin nimi ja kuinka hän vietettyään hurjaa intohimoista elämää niinkuin sinä, äkkiä katosi Milanosta, köyhänä paeten maastaan - kuinka hän vuosikausien jälkeen oltuaan kukaties missä maissa ja missä toimissa, taas palasi kaupunkiin, missä hänen esi-isänsä olivat hallinneet, kuinka hänen kanssaan tuli viisas itämaalainen, salaperäinen Mejnour — kuinka ne, jotka hänet näkivät, hämmästyksellä ja pelolla huomasivat, ettei aika ollut mitään jälkeä piirtänyt hänen kasvoihinsa, että nuoruus oli ikäänkuin tai'alla kiinnitetty hänen kasvonpiirteihinsä ja vartaloonsa? Etkö tiedä, että siitä lähtien hänen kohtalonsa nousi suuruuteen? Kaukaisimmat sukulaiset kuolivat ja toinen omaisuus toisensa jälkeen lankesi köyhtyneelle aatelismiehelle. Hän tuli prinssien johtajaksi, Italian ensimäiseksi suurmieheksi. Hän perusti uudelleen ruhtinassuvun, jonka viimeinen miespuolinen perillinen sinä olet, ja hänen loistonsa ulottui Milanosta Sisiliaan asti. Suuria kunnianhimoisia unelmia liikkui hänen mielessään päivin ja öin. Jos hän olisi elänyt, olisi Italia nähnyt uuden suurvallan syntyvän ja Visconti olisi hallinnut uudestaan noussutta Magna Graeciaa.[41] Hän oli mies sellainen, jonka maailma harvoin näkee, mutta hänen aikomuksensa olivat liian maalliset niiden välikappalten käyttämiseen, joita hän etsi. Jos hänen vallanhimonsa olisi ollut joko suurempi tai pienempi, niin hän olisi ansainnut saada mahtavamman valtakunnan kuin mitä Rooman keisarit hallitsivat, ja hän olisi ollut meidän veljeskuntamme arvoinen, ollut Mejnourin kumppanuuden arvoinen, hänen, jonka nyt näet edessäsi."

Prinssi, joka henkeään hievahtamatta oli kuunnellut merkillisen vieraansa viimeisiä sanoja, hypähti nyt paikaltaan. "Kavaltaja", hän huusi, "uskallatko minulle syöttää juttuja? Kuusikymmentä vuotta on kulunut siitä kuin isoisäni kuoli; jos hän olisi elänyt, olisi hän yli 120 vuoden vanha, ja sinä, joka vielä olet suoraselkäinen ja eloisa, sinä uskallat tekeytyä hänen aikalaisekseen! Mutta sinä olet huonosti oppinut läksysi. Sinä et nähtävästi tiedä, että minun isoisäni, joka todella oli viisas ja loistava, kaikessa paitsi uskossaan petturiin, tavattiin kuoliaana vuoteellaan juuri sillä hetkellä kuin hänen suunnattomat suunnitelmansa olivat valmiita toimeenpantaviksi, ja että Mejnour oli hänen murhaansa syypää."

"Voi!" vastasi vieras murheellisella äänellä, "jos hän vaan olisi kuunnellut Mejnouria, jos hän vaan olisi jättänyt toistaiseksi viimeistä vaarallista tulikoetusta yliluonnollisen viisauden saavuttamiseksi, kunnes tarpeellinen harjotus ja vihkimys olisi ollut täytetty, niin olisi hän, isoisäsi, seisonut minun rinnallani sellaisella paikalla, jota Tuonelan vedet alinomaa huuhtelevat voimatta konsanaan peittää. Isoisäsi vastusti minun palavia rukouksiani, ei totellut minun järkähtämättömiä käskyjäni, hänen sielunsa himoitsi kiivaasti niitä salaisuuksia, joita vallan ja valtikan tavottaja ei koskaan saavuta, ja hän kuoli oman hurjuutensa uhrina."

"Mejnour ei paennut", vastasi vieras ylpeästi. "Mejnourin ei tarvitse paeta vaaraa, hänelle on vaara jotakin kauan sitten taakse jätettyä. Kun isoisäsi nautti sen juoman, jonka hän luuli antavan kuolevaiselle kuolemattomuuden, niin minä samana päivänä, huomatessani, että vaikutukseni häneen oli loppunut, jätin hänen oman tuomionsa alaiseksi. Mutta siitä tarpeeksi, minä rakastin esi-isääsi! Minä tahtoisin pelastaa viimeistäkin hänen jälkeläisistään. Älä asetu Zanonia vastaan. Älä anna sielusi joutua pahojen himojesi valtaan. Vetäydy takaisin äkkijyrkän reunalta, niinkauan kuin vielä on aikaa. Sinun otsassasi, sinun silmissäsi minä huomaan vähän sitä jumalaista loistoa, mikä suvullesi kuului. Sinussa on vähän siementä heidän nerokkuudestaan, mutta syntyperäiset himosi sen tukahuttavat. Muistele, että neronsa voimalla sukusi nousi, mutta pahe aina esti sitä lujittamasta valtaansa. Ne lait, jotka Maailmankaikkeutta hallitsevat, säätävät, ettei mikään paha voi kauan kestää. Ole viisas ja ota varotusta historialta. Sinä seisot kahden maailman, menneisyyden ja tulevaisuuden vaiheilla, ja kummastakin kuuluu korviisi ennustavia ääniä. Minä olen tehnyt tehtäväni. Jää hyvästi!"

"Etpä niinkään lähde tästä talosta. Minä panen kerskatun voimasi koetukselle. Hoi, hoi, tänne miehet! — hoi!"

"Ottakaa kiinni tuo mies!" hän huusi osottaen sitä paikkaa, missä Mejnour oli seisonut. Hänen kuvaamattomaksi kauhukseen oli paikka tyhjä. Salaperäinen vieras oli kadonnut niinkuin uni. Ainoastaan ohut tuoksuva savu leijaili ylös seinille. "Kuinka on sinun laitasi, herrani?" huudahti Mascari. Prinssi oli tajuttomana pudonnut pitkälleen. Monta tuntia hän makasi horroksessa. Kun hän toipui, lähetti hän kaikki palvelijat pois ja hänen askeleensa kuuluivat käyvän edestakaisin huoneessa, raskaina ja epäsäännöllisinä. Eikä hän tuntunut olevan oma itsensä ennenkuin vähää ennen seuraavan päivän juhlaa.

XV LUKU.

Glyndon nukkui tavallista syvemmin yöllä viimeisen keskustelunsa jälkeen Zanonin kanssa. Aurinko jo täytenä helotti hänen silmiinsä, kun hän ne toisena päivänä avasi. Hän nousi virkistyneenä ja tunsi omituista rauhaa, joka enemmän johtui päättäväisyydestä kuin väsymyksestä. Viimeisen yön tapaukset ja tunteet olivat kiteytyneet selviksi ja varmoiksi ajatuskuviksi. Hänen mielensä ei paljon niissä viivähtänyt, hän ajatteli enemmän tulevaisuutta. Hän oli samassa mielentilassa kuin Egyptin vanhojen mysterioiden vihitty, joka on kulkenut läpi portin, mutta vaan sitä kiihkeämmin toivoo itse pyhäkköön pääsevänsä.

Hän pukeutui ja sai ilokseen kuulla, että Mervale oli muitten maamiestensä seurassa lähtenyt huviretkelle Iskiaan. Kuuman päivällisajan hän vietti yksinäisyydessä mietiskellen ja vähitellen palasi Violan kuva hänen sydämeensä. Se oli pyhä kuva, sillä se oli inhimillinen. Hän oli luopunut Violasta, ja vaikkei hän sitä katunut, häiritsi häntä ajatus, että katumus nyt olisi liian myöhäinen.

Kärsimättömänä hän nousi istualtaan ja käveli nopein askelin näyttelijättären halvalle asunnolle.

Matka oli jokseenkin pitkä ja uuvuttava. Glyndon saapui hiestyneenä perille. Hän avasi salvan ja astui sisään. Hän tuli ylös portaita, ei ääntä, ei hengen hievahdustakaan kuulunut. Etuhuoneessa makasi pöydällä näyttelijättären kitara ja muutamia käsinkirjotettuja osia mielinäytelmistä. Hän pysähtyi, rohkaisi itseään ja koputti sisemmälle ovelle. Ovi oli raollaan, ja kun ei hän kuullut mitään sisältä, sysäsi hän sen auki. Se oli Violan makuuhuone, rakastajan pyhin paikka, ja hyvin se sopikin haliitsijattarelleen. Ei mitään näyttämön koruja näkynyt eikä myöskään ollut sitä epäjärjestystä, joka etelämaiden alemmissa luokissa on niin yleinen. Kaikki oli puhdasta ja yksinkertaista. Kaikki koristuksetkin olivat hienoja ja viattomia. Muutamia kirjoja huolellisesti hyllyllä seisomassa ja muutamia kukkia saviruukussa, joka oli vanhaan etruskilaiseen tapaan maalattu. Auringonvalo tulvi vuoteen lumivalkeille verhoille. Viola ei ollut sisällä, mutta hoitajatar — oliko hänkin poissa? Glyndon pani talon kaikumaan Gionettan nimeä, mutta ei mitään vastausta kuulunut. Kun hän viimein vastenmielisesti lähti pois, näki hän Gionettan tulevan vastaan kadulla. Vanha vaimo raukka päästi ilohuudon hänet nähdessään, mutta molemminpuolisella pettymyksellä havaitsivat he, ettei kummallakaan ollut tarjota iloisia sanomia eikä tyydyttäviä selvityksiä. Gionetta oli herännyt edellisenä iltana kuullessaan ääniä alhaalta. Mutta ennenkuin hän sai rohkeutta mennäkseen alas, oli Viola kadonnut. Ulko-ovella näkyi väkivallan merkkejä, mutta naapureilta ei voitu saada muuta tietoa kuin että eräs latsaroni, joka yöllä makasi Chiajan torilla, oli kuunvalossa nähnyt vaunujen, jotka hän tunsi prinssi di ——:n vaunuiksi, ajavan kahdesti edestakaisin sen paikan ohi vuorokauden ensimäisellä tunnilla. Kun Glyndon sai nämä pääkohdat urkituksi vanhalta hoitajattarelta nyyhkytysten ja voivotusten välistä, lähti hän kohta kiirusti Zanoniin palatsille. Siellä sai hän tietää, että signor oli mennyt prinssi di ——:n juhlaan eikä tulisi palaamaan ennenkuin myöhään yöllä. Glyndon seisoi liikkumattomana hämmästyksestä. Hän ei tiennyt mitä uskoa ja miten toimia. Mervalekaan ei ollut käsillä häntä neuvomassa. Hänen omatuntonsa syytti häntä katkerasti. Hänellä oli ollut valta pelastaa rakastamansa nainen, mutta hän oli luopunut siitä vallasta. Mutta kuinka olisi itse Zanoni tässä langennut? Kuinka oli hän lähtenyt itse ryöstäjän toimeenpanemaan juhlaan? Mahtoiko Zanoni tietääkään mitä oli tapahtunut? Jollei hän tiennyt, ei pitänyt Glyndonin hukata hetkeäkään ilmottaakseen. Vaikka hän sielussaan oli päättämätön, oli hän fyysillisesti urhoollinen, jos kukaan. Hän aikoi kohta lähteä itse prinssin palatsiin, ja jos Zanoni olikin pettänyt sen luottamuksen, jonka hän puolittain oli itselleen vaatinut, niin Glyndon, vähäpätöinen muukalainen tulisi vaatimaan vankia vapaaksi, vaikkapa keskellä prinssin saleja ja kokoontuneitten vieraitten edessä.

XVI LUKU.

Menkäämme kertomuksessamme muutamia tunteja taakse päin. Oli kesäaamun ensimäinen koitto ja kaksi miestä seisoi parvekkeella puutarhan yläpuolella, josta aukenevat kukat lähettivät tuoksujaan. Tähdet eivät vielä olleet taivaalta sammuneet — linnut olivat vielä oksillaan ääneti, kaikki oli hiljaa, tyyntä, hiiskumatonta. Mutta kuinka toisenlainen oli lähestyvän aamunkoiton tyyneys kuin yön juhlallinen lepo! Hiljaisuuden soitossa on tuhansia toisintoja. Nämä miehet, jotka yksin näyttivät Napolissa valvovan, olivat Zanoni ja salaperäinen muukalainen, joka noin tunnin verran sitten oli säikäyttänyt prinssi di ——:tä hänen nautinnonhimonsa keskellä.

"Ei", virkkoi viimeksimainittu, "jos sinä olisit jättänyt Korkeimman Lahjan ottamisen siksi kuin olisit tullut iäkkäämmäksi ja käynyt läpi kaikkien niiden kokemusten, joissa minä karastuin kylmää ja kuumuutta vastaan, kunnes tutkimuksillani sain sen omakseni, niin et olisi joutunut siihen kiroukseen, jota nyt valitat. Sinä et olisi silloin murehtinut sitä, että inhimillinen rakkaus on niin lyhyt sinun oman olemassaolosi rinnalla, sillä silloin olisi sinusta kuollut jokainen unelmakin naisen rakkaudesta. Sinä ilman tätä erehdystä ehkä olisit loistavin jäsen siitä salaisesta suvusta, mikä luomisketjussa täyttää välimatkan ihmiskunnan ja paratiisin lasten välillä, mutta aikakausien kuluessa tulet sinä katumaan sitä rohkeata uhmaa, että pyysit kantaa nuoruuden intohimot maallisen kuolemattomuuden pelottavaan suuruuteen."

"Minä en sitä kadu enkä tule katumaan", vastasi Zanoni. "Autuus ja suru, mitkä kohtalossani hurjasti vaihtelevat, ovat paremmat kuin sinun yksinäisen tiesi tyyni, veretön yhdenkaltaisuus. Sinä, joka et mitään rakasta, et mitään vihaa, et mitään tunne, sinä astelet maan päällä unennäön äänettömillä ja ilottomilla askelilla."

"Sinä erehdyt", vastasi Mejnourin nimellä kutsuttu, "vaikka en välitä lemmestä, ja vaikka minussa ovat kuolleet ne himot, jotka tavallisia maan lapsia pitävät liikkeellä, niin en ole tyynemmille nautinnoille kuollut. Minä kuljetan alaspäin lukemattomien vuosien virtaa myöten, ei nuoruuden vallattomia intohimoja, vaan vanhuuden rauhaisia henkisiä iloja. Viisaasti minä tahallani nuoruuden ainiaaksi heitin erotessani muiden ihmisten kohtalosta. Älkäämme kadehtiko tai moittiko toisiamme. Minä olisin tahtonut pelastaa tämän napolilaisen prinssin, osaksi sentähden että hänen esi-isänsä oli ainoastaan viimeisimmän välimuurin erottamana meidän veljeskunnastamme — osaksi sentähden että tiesin miehessä itsessään kätkeytyvän muinaisaikaisen voiman ja rohkeuden aineksia, jotka aikaisemmalla iällä olisivat tehneet hänet meikäläisten joukkoon kypsyneeksi. Maan päällä ei ole monta, joilla olisi tulikoetukseen tarvittavia ominaisuuksia. Mutta aika ja kohtuuttomuus, mitkä ovat koventaneet hänen karkeampia aistimiaan, ovat myöskin tylsyttäneet hänen tunteitaan. Minä jätän hänet tuomionsa alaiseksi."

"Ja yhä vaan sinulla on halu uudelleen elvyttää veljeskuntaamme uusilla tulokkailla. Kyllä kuitenkin, kuitenkin kokemuksen olisi pitänyt opettaa sinulle, että tuskin kerran tuhannessa vuodessa syntyy yksi sellainen, joka voi kulkea läpi niitten pelottavien porttien, jotka johtavat suurempiin maailmoihin. Eikö sinun tiesi jo ole uhrien täyttämä? Eivätkö heidän aavemaiset tuskan ja pelon vääristämät kasvonsa — veristen itsemurhantekijäin ja hurjien mielipuolten kasvot — nouse eteesi ja varota sinua mieletöntä haluasi jatkamasta, jos sinulla vielä on inhimillistä myötätuntoa jälellä."

"Ei", vastasi Mejnour, "eikö minulla ole ollut menestystäkin tappioitten vastapainona? Ja voisinko minä luopua tästä korkeasta toivosta, joka sopii meidän ylevään olotilaamme, siitä toivosta, että voisimme muodostaa mahtavan ja lukuisan heimon, jolla olisi voimaa näyttämään ihmiskunnalle majesteetillista valtaansa — tulla tämän planetan hallitsijoiksi — ehkä kulkea muihin planettoihin — vallita niitä vihamielisiä raakalaiskansoja, jotka nyt ovat ympärillämme — heimon, joka voisi kuolemattomuudessaan kehittyä askel askeleelta ylemmäksi taivaalliseen kunniaan ja viimeksi kohota niitten lähimpäin palvelijoitten ja käskyntäyttäjien joukkoon, jotka seisovat Valtaistuinten Valtaistuimen ympärillä? Mitä minä huolin tuhansista uhreista, jos yksikin uusi astuu joukkoomme? Ja sinä Zanoni?" jatkoi Mejnour, hetken vaiettuaan, "sinäkin, jos tämä tunne kuolevaista kauneutta kohtaan, jota olet uskaltanut helliä, jos se kestäisi ja pääsisi tunkeutumaan sisimpään luontoosi ja yhdistymään sen katoomattomaan olemukseen — silloin sinunkin täytyy panna kaikki alttiiksi kohottaaksesi rakastettusi vertaiseksi. Ei, älä minua keskeytä. Voitko nähdä sairauksien häntä uhkaavan — vaarojen väijyvän — vuosien kuluvan — silmien himmenevän — kauneuden katoovan — samalla kuin hänen sydämensä aina nuorena sinussa riippuu kiinni — voitko tätä kaikkea katsella ja kuitenkin tietää, että voisit —"

"Lopeta!" huusi Zanoni kiivaasti. "Mitä on kaikki muu kohtalo kauhunkuoleman rinnalla? Eikö merkitse mitään, että kylmäverisinkin viisas — kiihkoisinkin intoilija — kovakouraisinkin sotija rautaisine hermostoineen — on löydetty kuolleena vuoteellaan, hiukset pystyssä ja silmät päästä ulkonevina, tuon kammottavan tien ensi askeleella — ja luuletko, että tämä heikko nainen — jonka poskilta viepi veren ikkunaluukun kolaus, huuhkajan huuto, tai veripisara miehen miekankärjellä — luuletko, että hän kestäisi yhden silmäyksenkin tuohon — —? Pois se! Ajatuskin, että hänen pitäisi sellaista nähdä, saattaa minut pelkuriksi."

"Kun kerroit hänelle rakastavasi häntä — kun painoit häntä povellesi, niin luovuit sinä kaikesta vallasta nähdä hänen tulevaisuutensa kohtaloita ja suojella häntä vahingolta. Tästälähin sinä olet hänen suhteensa ihminen. Kuinka siis voit tietää, mitä kiusauksia vielä saat kestää? Mutta olkoon tässä tarpeeksi — sinä pidät kiinni aikomuksestasi?"

"Huomenna tällä tunnilla kulkee purtemme tuolla merellä ja aikakausien paino on hartioiltani pudonnut. Sinua minä vaan säälin —- viisas houkkio — sinä olet nuoruudestasi luopunut!"

XVII LUKU.

"Alkemisti: Aina puhut arvotuksia. Sano minulle,
oletko se lähde, josta Bernard Lord Trevizan kirjotti?

Merkurius: Minä en ole se lähde vaan ainoastaan vesi.
Lähde sulkee minutkin itseensä."

Prinssi di —— ei ollut sellainen mies, jota kukaan olisi voinut luulla taikauskon tartuttamaksi. Mutta kuumassa Italiassa oli ja on vieläkin jonkunmoinen uskovaisuuden henki, joka yhä uusissa muodoissa voi näyttäytyä heidän filosofiensa ja epäilijöittensä rohkeimmissakin opinkappaleissa. Lapsuudessaan oli prinssi kuullut kerrottavan merkillisiä kertomuksia isoisänsä kunnianhimosta, nerokkuudesta ja loistavasta urasta, ja salaisesti hän itsekin varhaisessa nuoruudessa oli seurannut tiedettä ei ainoastaan sen "luvallisille" poluille vaan ikimuinoisen salaisen tieteen eksyttäviin sokkeloihin. Minä olen todella Napolissa nähnyt pienen kirjan Viscontin vaakunalla koristetun ja tälle prinssille kuuluneen, jossa alkemiaa käsitellään puoleksi pilkallisessa, puoleksi kunnioittavassa hengessä.

Nautinnot piankin hänet erottivat näistä aateskeluista, ja hänen lahjansa, jotka kieltämättä olivat suuret, käytettiin tykkönään hurjiin juoniin ja seikkailuihin tai koristamaan onttoa pöyhkeilyä klassillisen taiteen värityksellä. Hänen suunnaton rikkautensa, hänen ylpeytensä, hänen häikäilemätön ja rohkea luonteensa tekivät hänet tavattoman pelottavaksi heikommalle ja aremmalle sukupuolelle. Leväperäisen hallituksen virkamiehet ummistivat silmänsä niiltä pilloilta, jotka hän teki, jottei hän kurottaisi kunnianhimoansa valtiollisiin vehkeilyihin.

Mejnourin merkillinen vierailu ja varsinkin hänen kummallinen lähtönsä teki napolilaiseen järkyttävän vaikutuksen, jota vastaan hän turhaan koetti taistella kypsyneen miehuutensa röyhkeydellä ja maailmaakokeneen epäileväisyydellä. Todella Mejnourin esiintyminen antoi Zanonille sellaisen luonteen, jota prinssi ei ennen ollut älynnyt. Hän tunsi outoa kammoa ajatellessaan sitä, jota hän oli vaatinut kilpasille — ja — Jonka hän oli tehnyt vihollisekseen. Kun hän vähäistä ennen juhlaansa oli jälleen tullut itsensä herraksi, punnitsi hän mielessään synkällä päättäväisyydellä ennen rakentamiansa kavalia suunnitelmia. Hänestä tuntui, että salaperäisen Zanonin kuolema oli välttämätön hänen oman henkensä säilyttämiseksi, ja Mejnourin varotukset olivat ainoastaan omiansa hänen päätöstänsä lujittamaan.

"Koetetaanpa, voiko hänen magiansa keksiä vastamyrkkyä minun myrkylleni", sanoi hän puoliääneen jäykästi hymyillen ja kutsui Mascarin luokseen. Se myrkky, minkä prinssi omin käsin sekotti vieraallensa aiottuun viiniin, oli muodostettu aineksista, joiden salaisuus oli ollut hänen lahjakkaan mutta rikollisen hallitsijasukunsa ylpeimpiä perintöjä. Se vaikutti nopeasti, eikä kuitenkaan liian äkkiä, se ei tuottanut tuskia, se ei jättänyt ruumiiseen mitään julmaa kouristusta eikä ihoon punaisia täpliä epäluuloa synnyttämään. Vaikka olisi leikattu ja urkittu joka jänne ja kudos ruumiissa, niin ei kokeneinkaan lääkärin silmä olisi voinut keksiä elämänsammuttajaa. Kahteentoista tuntiin ei myrkyn uhri tiennyt mistään. Ainoastaan veressä tuntui suloinen virkeys ja sitä seurasi miellyttävä raukeus, halvauksen edelläkävijä. Silloin ei mikään suoneniskentä voinut pelastaa. "Halvaus" oli tehnyt paljon tuhoa Viscontien vihollisten perheissä!

Juhlan hetki joutui — vieraat kokoontuivat. Sinne saapui napolilainen ylimystö, normannien, teutonien ja goottien jälkeläisiä.

Viimeisenä vieraista tuli Zanoni ja joukko antoi tietä, kun muhkea muukalainen astui palatsin herran eteen. Prinssi tervehti häntä paljoa puhuvalla hymyilyllä, johon Zanoni kuiskaten vastasi: "Joka pelaa väärillä nopilla, ei aina voita." Prinssi puri huultaan ja Zanoni siirtyi syrjään ja jäi keskustelemaan matelevan Mascarin kanssa.

"Eräs kaukainen sukulainen äidin puolelta. Miespuolinen haara kuolee hänen ylhäisyytensä keralla."

Mascari tuijotti hämmästyneenä, mutta samassa annettiin aterian merkki ja vieraat kokoontuivat pöytään. Niinkuin silloin oli tapana, pidettiin juhla vähän aikaa keskipäivän jälkeen. Oltiin pitkässä salissa, jonka toinen pääty avautui marmoripilariston kautta pihalle eli puutarhaan, missä silmä löysi viihdytystä kylmistä suihkulähteistä ja valkeista marmoripatsaista, jotka puoleksi peittyivät oranssipuiden väliin. Kaikki oli otettu huomioon, mitä suinkin ylellisyys saattoi keksiä vilpoisuuden hankkimiseksi tänä tukahuttavan kuumana aikana. Näkymättömistä torvista virtaili kylmää ilmaa ja silkkiliinat liikkuivat edestakaisin ikäänkuin uskotellakseen, että huhtikuun tuuli puhalteli. Pikkuiset vesisuihkut talon kaikilla kulmilla antoivat italialaiselle samaa hauskuuden ja kodikkuuden tunnetta kuin alaslasketut uutimet ja loimuava pesävalkea kylmempien maitten asukkaille.

Keskustelu oli hieman vilkkaampi ja älykkäämpi kuin on tavallista etelän velttojen nautinnonhaluisten keskuudessa, sillä prinssi oli itse hienosti sivistynyt ja etsi tuttavuuksiaan ei ainoastaan oman maansa lahjakkaista vaan myöskin niistä hienoista muukalaisista, jotka olivat napolilaisen seuraelämän suolana. Juhlassa oli läsnä pari kolme vanhan hallitusajan ranskalaista, jotka olivat paenneet maastaan lähestyvän vallankumouksen tieltä. Heidän ajatustapansa ja sukkeluutensa sopivat hyvin tähän maanseutuun, missä "suloinen joutenolo" on sekä elämänfilosofia että usko. Prinssi itse oli kuitenkin tavallista vaiteliaampi, ja kun hän koetti olla iloisempi, tuntui se pakotetulta ja liiotetulta. Isäntänsä käytöksen rinnalla oli Zanonin esiintyminen suuri poikkeus. Tämän merkillisen henkilön koko olemus oli kaikissa tilaisuuksissa tyyntä ja kohteliasta levollisuutta, jota pidettiin pitkän tottumuksen tuloksena. Häntä ei oikein olisi sopinut sanoa iloiseksi ja kuitenkin harvat niin suuresti saattoivat korottaa yleistä mielialaa seurustelussa kuin hän. Oli ikäänkuin hän jokaisesta seuralaisestaan olisi vaistomaisesti löytänyt ne ominaisuudet, jotka hänessä olivat parhaimmat, ja jos joskus pieni vivahdus peitettyyn ivaan tuntui hänen sanoissaan keskustelun kuluessa, niin se tuntui vain viisaalta ja nerokkaalta noista ihmisistä, jotka eivät olleet tottuneet ottamaan mitään vakavalta kannalta. Ranskalaiset panivat eritoten huomiota siihen, että hän niin tarkasti tunsi pienimmätkin tapaukset heidän maastaan ja pääkaupungistaan ja että hän niin tavattoman syvälle oli tunkeutunut niiden henkilöiden luonteeseen, jotka silloin näyttelivät pääosaa Europan valtioelämän näyttämöllä. Juuri silloin kuin juhlailo oli ylimmillään, saapui Glyndon palatsiin. Portinvartija huomasi hänen puvustaan, ettei hän kuulunut kutsuttuihin vieraisiin, ja sanoi hänelle, että hänen ylhäisyytensä ei mitenkään voinut tulla häirityksi, ja silloin vasta Glyndon ensimäisen kerran älysi, kuinka omituisen vaikean tehtävän hän oli ottanut itselleen. Tunkeutua väkisin suuren ja mahtavan ylimyksen juhlaan ja keskelle Napolin hienostoa ja vaatia häntä tilille asiasta, mikä hänen vieraistaan tulisi näyttämään ainoastaan hauskalta kepposelta — se teko tulisi varmasti olemaan sekä naurettava että tulokseton. Hän mietti tuokion ja laski sitten kultakolikon palvelijan käteen sanoen olevansa lähetetty puhuttelemaan signor Zanonia asiasta, joka koski elämää ja kuolemaa. Siten hän helposti pääsi yli pihan ja rakennuksen sisään. Hän tuli ylös leveistä rappusista ja jo kaukaa kuului häneen korviinsa juhlivien iloiset äänet. Astuessaan etuhuoneisiin tapasi hän paasipojan, jonka hän lähetti viemään sanaa Zanonille. Paasi sanoi asian ja Zanoni kuullessaan Glyndonin nimeä kuiskattavan kääntyi isäntänsä puoleen.

"Suokaa anteeksi, herrani. Eräs englantilainen ystäväni, signor Glyndon (jonka nimi ei liene teidän ylhäisyydellenne tuntematon) odottaa ulkopuolella — hänen asiansa mahtaa olla hyvin tärkeä, koska hän tällaisella hetkellä pyrkii puheilleni. Te suotte kai anteeksi, että hetkeksi poistun."

"Ei, signor", vastasi prinssi kohteliaasti, mutta pahaenteisesti hymyillen, "eikö olisi parempi, että teidän ystävänne liittyisi meidän seuraamme? Englantilainen on aina tervetullut, ja vaikka hän olisi saksalainen, niin teidän ystävyytenne soisi hänelle arvoa ja viehätystä. Pyytäkää häntä astumaan sisään — teitä emme tahtoisi olla hetkeäkään vailla."

Zanoni kumarsi päätään — poika lähetettiin ylen imartelevaa tervehdystä viemään Glyndonille; hänelle tehtiin istumasija Zanonin viereen ja nuori englantilainen tuli sisään.

"Te olette sangen tervetullut, herra. Minä toivon, että asianne kuuluisalle vieraallemme on hyväenteinen ja ilahuttava. Jos se sitä vastoin on ikävä, jättäkää se tuonnemmaksi, pyydän."

Glyndonin otsa oli synkkä ja hän oli säikäyttämäisillään vieraita vastauksellaan, kun Zanoni merkitsevästi kosketti hänen käsivarttaan ja englanninkielellä kuiskasi: "Minä tiedän, miksi olet minua etsinyt. Ole hiljaa ja ota vaarin, mitä seuraa."

"Te tiedätte siis, että Viola, jota kehuitte voivanne pelastaa vaarasta, on tässä talossa —"

"On tässä talossa! — niin, sen tiedän. Tiedän myöskin, että Surma istuu isäntämme oikealla kädellä. Mutta hänen kohtalonsa on nyt ainaiseksi erotettu Violan kohtalosta, ja se peili, joka minulle tämän heijastaa, on selvänä verivirtojen keskelläkin.[42] Ole hiljaa ja pane merkille, mikä kohtalo häntä odottaa."

"Herrani", sanoi Zanoni ääneen, "signor Glyndon on todella tuonut minulle sanomia, jotka eivät olleet ihan odottamattomia. Minä olen pakotettu lähtemään Napolista — siinä uusi syy meille tehdäksemme parhainta tästä hetkestä."

"Ja mikä, jos uskallan kysyä, mahtaa olla se syy, joka saattaa tämän ikävyyden Napolin kauniille naisille?"

"Se on erään henkilön lähestyvä kuolema, joka on minulle suonut mitä vilpittömintä ystävyyttä", vastasi Zanoni totisena. "Älkäämme puhuko siitä, suru ei voi ajan kulkua muuttaa. Niinkuin me uusilla kukilla korvaamme ne, jotka maljakoissamme ovat kuihtuneet, niin on maailmallisen viisauden salaisuus uusilla ystävyyksillä korvata niitä, jotka tieltämme haihtuvat."

"Oikea filosofia!" huudahti prinssi. "'Ei ihmetellä', oli roomalaisen lauseparsi. 'Ei surra' on minun. Ei ole elämässä muuta surtavaa, paitsi, totta vieköön, signor Zanoni, jos meiltä riistetään joku nuori kaunotar, johon olemme kiinnittäneet sydämemme. Sellaisella hetkellä kysytään kaikkea viisauttamme, jottemme epätoivoon sorru ja pudista veljenkättä Kuoleman kanssa. Mitä sanotte, signor? Te hymyilette! Sellainen kohtalo ei voisi teille tulla. Juokaa minun kanssani malja tälle lauseelle: 'Pitkä elämä onnelliselle rakastajalle — nopea lähtö epäonnistuneelle kosijalle'."

"Minä juon sen", sanoi Zanoni. Ja kun kohtalokas viini kaadettiin lasiin, lisäsi hän, tuikeasti prinssiin katsoen: "minä juon sen tässäkin viinissä."

Hän kohotti lasin huulilleen. Prinssi oli kalmankalpea vieraansa katseen edessä. Tuon ankaran, lujan kirkkauden voimasta vetäytyi hän taaksepäin omantuntonsa lyömänä. Ei kääntänyt Zanoni silmiään prinssistä, ennenkuin viimeinen pisara oli juotu ja lasi oli laskettu takaisin pöydälle. Silloin hän sanoi: "Teidän viininne on laimistunut, se on menettänyt voimansa. Se ei sopisi kaikille, mutta älkää pelätkö, minua se ei pahenna, prinssi. Signor Mascari, te olette viinin tuntija. Tahtoisitteko meille sanoa mielipiteenne?"

"Ei", vastasi Mascari hyvin teeskennellyllä tyyneydellä, "minä en pidä Kypron viineistä, ne ovat liian kuumia. Ehkä signor Glyndonilla on toinen maku? Sanotaan että englantilaiset tahtovat nauttia kuumia ja kirveleviä juomia."

"Tahdotteko, että myöskin ystäväni juo tätä viiniä, prinssi?" sanoi Zanoni, "muistakaa, se ei ole kaikkein suussa yhtä vaaraton kuin minun suussani."

"Ei", sanoi prinssi nopeasti. "Jos te ette sitä suosita, niin taivas varjelkoon meitä tyrkyttämästä sitä vieraallemme. Hyvä herttua", jatkoi hän kääntyen erään ranskalaisen puoleen, "teidän maanne on Bakkuksen maa. Mitä ajattelette tästä burgundilaisesta? Onko se kestänyt matkaa?"

Tästä lähin Zanoni kävi vielä vilkkaammaksi. Ei koskaan ole seuranpitäjän huulilta sukkeluus tullut niin keveänä, säkenöivänä, ilostuttavana. Hänen intonsa tarttui kaikkiin läsnäoleviin itse prinssiinkiin, jopa Glyndoniin — merkillisellä voimalla. Prinssissä olivat kyllä Zanonin sanat ja katse hänen tyhjentäessään myrkkyä herättäneet pelottavia enteitä, mutta nyt — arveli prinssi — hänen loistavassa kaunopuheisuudessaan alkoi tuntua jälkiä myrkyn vaikutuksesta. Viini kierteli vielä mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan sen vaikutuksia. Yksi toisensa jälkeen muusta seurasta vaipui kuin lumottuun vaitioloon, mutta Zanoni lasketteli yhä jutun toisensa jälkeen, toisen toista huvittavamman. He riippuivat kiinni hänen sanoissaan, he miltei pidättivät henkeään kuunnellakseen. Ja kuitenkin — kuinka täynnä katkeruutta oli hänen sukkeluutensa! Kuinka täynnä ylenkatsetta läsnäolevia turhaneläjiä ja niitä turhuuksia kohtaan, jotka täyttivät heidän elämänsä.

Yö tuli, huone kävi hämäräksi. Juhla oli kestänyt muutamia tunteja kauemmin kuin siihen aikaan oli tapana juhlia pitää. Vielä vieraat eivät liikkuneet paikoiltaan ja vielä Zanoni silmät säihkyen ja hymyhuulin jatkoi kertomuksiaan, älykkäitä ja huvittavia, kun äkkiä kuu nousi taivaalle ja valaisi säteillään kukkia ja suihkulähteitä ulkopuolisessa pihassa, mutta itse sali jäi puolihämäräksi ja aavemaisen hiljaiseksi.

"Nyt herrat, minä toivon, ettemme ole väsyttäneet isäntäämme liiaksi, ja hänen puutarhansa tarjoo uuden houkutuksen meille. Eikö teillä ole täällä soittajia, prinssi, jotta ne korviamme ilahuttaisivat samalla kuin me hengitämme oranssipuitten tuoksua?"

"Mainio ajatus!" sanoi prinssi. "Mascari, hae soittoa!" Seurue nousi kohta ja lähti puutarhaan vilvottelemaan, ja silloin ensimäisen kerran viini, joka oli juotu, alkoi näyttää vaikutustaan.

Posket hehkuvina ja askeleet epävarmoina he tulivat raittiiseen ilmaan, joka vielä enemmän kiihotti viinin nostamaa kuumetta. Ikäänkuin korvatakseen sitä hiljaisuutta, jolla he tähän asti olivat Zanonia kuunnelleet, joka kieli nyt pääsi valloilleen — kaikki puhuivat, kukaan ei kuunnellut. Oli jotakin hurjaa ja kammottavaa tuossa vastakohdassa yön tyynen kauneuden ja hillittömien elostelijoiden hoilotusten välillä. Varsinkin yksi ranskalaisista, nuori herttua de R——, hyvin ylhäistä sukua, älykäs, vilkas, pikainen, niinkuin maamiehensä ainakin — hän varsinkin piti suurta suuta ja oli kiihtynyt. Ja koska asianhaarat, joiden muisto vielä on säilyneenä muutamissa Napolin piireissä, myöhemmin tekivät herttualle välttämättömäksi itse todistaa tapahtuneesta, niin tähän käännän hänen laatimansa lyhyen kuvauksen, jonka minulle muutamia vuosia sitten lähetti oppinut ystäväni cavaliere di B——.

"Minä en muista", kirjottaa herttua, "koskaan tunteneeni sellaista kiihtymystä kuin sinä iltana. Me olimme kaikki niinkuin vapaiksi laskettuja koulupoikia, jotka keskenämme ilakoitsimme, kun tulimme juosten alas noita seitsentä tai kahdeksaa porrasta, jotka pilaristosta veivät puutarhaan — muutamat nauroivat, muutamat hoilasivat, muutamat toruilivat, muutamat lörpöttelivät. Viini oli ikäänkuin tuonut ilmoille kunkin sisäisimmän luonteen. Muutamat olivat kovaäänisiä ja riitaisia, toiset viehkeätunteisia ja itkusuisia. Muutamat, joita siihen asti olimme pitäneet umpimielisinä, olivat kaikkein iloisimpia. Muutamat, joita aina olimme pitäneet tuppisuina, olivat nyt lavertelevia. Minä muistan, että keskellä äänekästä hauskuuttamme silmäni sattuivat signor Zanoniin, jonka keskustelu niin oli meitä kaikkia yllyttänyt. Silloin tunsin kylmän väreen karmivan itseäni, kun näin, että hänellä oli sama rauhallinen ja luotansatorjuva hymy, jonka olin pannut merkille, kun hän kertoi merkillisiä tarinoitaan kuningas Ludvig XlV:nen hovista. Minä tunsin melkein halua etsiä riitaa tuon miehen kanssa, jonka tyyneys oli loukkaus meidän hillittömyyttämme kohtaan. Eikä hänen pilkallisen ja kiihottavan tyyneytensä vaikutus koskenut ainoastaan minuun. Useat ovat kertoneet, että he katsoessaan Zanoniin tunsivat verensä vielä enemmän kuumenevan ja ilonsa muuttuvan suuttumukseksi. Hänen jäisessä hymyssään oli jotakin taikaa, mikä haavoitti turhamielisyyttä ja herätti vihaa. Juuri tällä hetkellä tuli prinssi minun luokseni, pisti kätensä minun kainalooni ja vei minut hieman syrjemmälle. Hän oli kyllä nauttinut juomaa niinkuin mekin, mutta se ei tuottanut hänessä sellaista äänekästä kiihtymistä. Päinvastoin hänen käytöksessään ja puheessaan oli kylmää röyhkeyttä ja ivaa, joka nosti minun itserakkauttani häntä vastaan, vaikka hän minua kohtaan kuinkakin teeskenteli kohteliaisuutta. Oli ikäänkuin Zanonin kylmyys olisi häneen tarttunut. Hän jäljitteli vieraansa tapaa, jopa meni alkuperäistä kauemmaksi. Hän laski leikkiä erään kauniin ja ylhäisen sisilialaisen vallasnaisen suosiosta minua kohtaan ja puhui halveksivasti siitä, mistä minä olisin ylpeillyt, jos se olisi ollut totta. Hänen puheensa kuulosti siltä kuin hän itse olisi koonnut kaikki Napolin kukat ja jättänyt meille muukalaisille ainoastaan hylkäämänsä tähteet. Tästä loukkaantui minun syntyperäinen ja kansallinen miehuuteni ja minä vastasin muutamilla pistosanoilla, jotka varmaan olisin välttänyt, jos vereni olisi ollut kylmempi. Ehkä — tunnustaakseni totuuden — viini minussa oli herättänyt hurjan kiihkon, että olin niin valmis loukkaantumaan ja nostamaan riitaa. Prinssin mentyä luotani käännyin ja näin vierelläni Zanonin.

"'Prinssi on kerskuri', sanoi hän hymyillen sillä tavalla, mikä vastikään oli minua suututtanut. 'Hän tahtoisi itselleen yksinoikeuden kaikkeen onneen ja kaikkeen lempeen. Pitäkäämme puoliamme.'

"'Hänellä on tällä hetkellä talossaan Napolin hurmaavin laulajatar — kuuluisa Viola Pisani. Hän ei ole täällä omalla suostumuksellaan; hänet tuotiin tänne väkisin, mutta prinssi kyllä tulee uskottelemaan, että Viola häntä jumaloi. Vaatikaamme, että hän tuopi näytteille tämän salaisen aarteensa, ja kun hän tulee, niin te, ruhtinas de R——-, epäilemättä tulette hienolla kielellänne ja kohteliaisuudellanne viehättämään tuota neitiä ja herättämään isäntämme mustasukkaisuuden ja pelon. Se olisi mainio kosto hänen ylimieliselle turhamaisuudelleen.'

"Tämä ehdotus miellytti minua. Minä riensin prinssin luo. Sillä hetkellä oli soittokunta juuri alkanut soittonsa. Minä kädenliikkeellä keskeytin soiton ja puhuttelin prinssiä, joka seisoi iloisen ryhmän keskellä; minä valitin hänen huonoa vieraanvaraisuuttaan, kun hän meille tarjosi noin vähäarvoista taidetta, vaikka hän omaksi nautinnokseen oli varannut Napolin parhaimman laulajan ja kitaransoittajan. Minä vaadin puoleksi naurusuin, puoleksi vakavasti, että hän toisi esille Pisanin. Muut vastasivat pyyntööni hyväksyvillä huudoilla. Me tukahutimme isäntämme vastaukset kirkunaan, emmekä tahtoneet kuullakaan kiellosta. 'Herrat', sanoi prinssi, kun hän viimein sai äänensä kuuluviin, 'minä en voisi taivuttaa signoraa esiintymään tällaisen seuran edessä, joka on näin hillitön kaikesta ylhäisyydestään huolimatta. Teillä on tarpeeksi ritarillisuutta, ettette häneen käytä pakkoa, vaikka ruhtinas de R—— siihen määrään unohtaa arvonsa, että hän sellaista minulle ehdottaa.'

"Minua loukkasi tämä pisto, vaikka sen hyvin ansaitsinkin. 'Prinssi', sanoin minä, 'minulla on edessäni niin loistava esimerkki epähienosta pakotuksesta, etten tarvitse häikäillä kulkemasta samaa tietä, jota itse olette suvainneet edellä astua. Koko Napoli tietää, että Pisani halveksii sekä teidän kultaanne että lempeänne — että ainoastaan väkivalta olisi voinut saada hänet teidän kattonne alle — ja että te kieltäydytte häntä näyttämästä, sentähden että pelkäätte hänen valittavan kohtaloaan. Ja niin paljon te tunnette sitä kansamme ritarillisuutta, johon ivallisesti viittasitte, että kyllä tiedätte Ranskan ylimysten olevan yhtä valmiita kauneutta puolustamaan vääryyttä vastaan, kuin sitä ihailemaan.'

"'Hyvin puhuttu', sanoi Zanoni painavasti. 'Prinssi ei uskalla tuoda esille saalistaan.'

"Prinssi jäi muutamaksi hetkeksi sanattomaksi, ikäänkuin pahastuneena. Viimein hän puhkesi mitä herjaavimpiin sanoihin signor Zanonia ja minua vastan. Zanoni ei vastannut, mutta minä olin kuumaverisempi. Vieraita näytti huvittavan meidän kiistamme. Ei kukaan yrittänyt sopua rakentaa, paitsi Mascari, jonka me työnsimme syrjään viitsimättä kuunnella. Muutamat vieraista pitivät yhtä puolta, toiset toista. Tulos on helposti arvattu. Huudettiin miekkoja ja tuotiin niitä. Minulle tarjottiin joukosta kahta ja olin juuri valitsemaisillani toisen, kun Zanoni pani käteeni toisen, joka kannasta päättäen oli hyvin vanhaa tekoa. Samalla hetkellä hän katsoen prinssiin sanoi hymyillen: 'Herttua ottaa esi-isänne miekan. Prinssi, te olette liian miehuullinen ollaksenne taikauskoinen, ja olettehan jo unohtaneetkin meidän välipuheemme!' Minusta näytti siltä kuin isäntämme olisi hätkähtänyt ja kalvennut kuullessaan nämä sanat. Kuitenkin hän Zanonin hymyyn vastasi uhkamielisellä katseella. Seuraavassa hetkessä oli kahakka täydessä käynnissä. Kuusi tai kahdeksan miestä tappeli yhdessä mylläkässä, mutta prinssi ja minä etsimme vaan toisiamme. Melu ympärillämme, vieraiden hämminki, soittajien huudot, omien miekkojemme kalske oli kaikki omiansa vain yllyttämään onnetonta raivoamme. Me pelkäsimme, että läsnäolevat meidät keskeyttäisivät ja taistelimme niinkuin hullut, miekkailusääntöjä muistamattakaan. Minä hyökkäsin ja torjuilin konemaisesti, sokeasti ja hurjasti, ikäänkuin sisääni olisi mennyt piru, kunnes näin prinssin pitkällään jalkojeni juuressa veressään kylpien, ja Zanonin kumartuvan hänen ylitseen ja kuiskaavan jotakin hänen korvaansa. Se näkö jäähdytti meidän veremme. Kahakka loppui, me kokoonnuimme häpeissämme, katuvina ja kauhistuneina onnen hylkäämän isäntämme ympärille — mutta se oli liian myöhäistä — hänen silmänsä jo pelottavasti pyörivät päässään. Minä olen nähnyt monta miestä kuolevan, mutta ei koskaan ole kenenkään kasvoilla ollut sellaista kammoa. Viimein oli kaikki ohi! Zanoni nousi ruumiin ääreltä ja, ottaen ihan levollisesti minua kädestä, sanoi hän: 'Te todistatte herrat, että prinssi itse saattoi tämän kohtalon itselleen. Tämän loistavan suvun viimeinen jälkeläinen on miekkailussa kaatunut.'

"Minä en nähnyt Zanonia sen koommin. Minä kiiruhdin Ranskan lähetystöön kertomaan tapauksesta ja odottamaan asian päätöstä. Olen kiitollinen Napolin hallitukselle ja onnettoman ylimyksen perilliselle siitä, että tuota ikävää tapausta tulkittiin lempeästi ja jalomielisesti ja samalla oikeudenmukaisesti. Sen muisto tulee kuitenkin koskemaan minuun viimeiseen hetkeeni asti."

Ylläoleva kirjelmä antaa lukijalle tarkimman ja yksityiskohtaisimman selonteon tästä tapauksesta, joka aikoinaan synnytti niin tavatonta huomiota Napolissa.

Glyndon ei ottanut osaa miekanmittelyyn eikä muutenkaan ollut hurjastelussa mukana. Tähän kumpaankin seikkaan oli ehkä syynä Zanonin kehottavat kuiskaukset. Kun Zanoni nousi ruumiin luota ja vetäytyi pois sekavasta joukosta, huomasi Glyndon, että hän ohikulkiessaan kosketti Mascaria olkapäähän ja sanoi jotakin, jota englantilainen ei kuullut. Glyndon seurasi Zanonia juhlahuoneeseen, jossa vallitsi lähestyvän yön synkkä hämäryys, paitsi missä kuun hohde sattui marmorilattialle.

"Kuinka saatoitte ennalta tietää tämän kauhean tapauksen? Eihän hän kaatunut teidän kädestänne!" sanoi Glyndon vapisevalla ja ontolla äänellä.

"Kenraali, joka tekee voiton laskelmat, ei itse ota taisteluun osaa", vastasi Zanoni, "levätköön menneisyys kuolleen keralla. Tule tapaamaan minut keskiyöllä merenrannikolla, puoli virstaa hotellista vasempaan. Paikan tunnet suuresta pilarista — ainoa lähimailla — johon on kiinnitetty taittunut ketju. Siellä silloin saat tavata mestarisi, jos tahdot meidän oppiimme tulla. Mene! Minulla on täällä vielä tehtäviä. Muista, Viola on vielä vainajan talossa."

Samassa Mascari lähestyi, Zanoni kääntyi italialaisen puoleen ja viitaten kädellään Glyndonille meni Mascarin kanssa syrjään. Glyndon asteli hitaasti poispäin.

"Mascari", sanoi Zanoni, "isäntänne ei ole enää elossa. Teidän palveluksianne ei hänen perillisensä kaipaa; hän on raitis mies ja köyhyytensä kautta paheelta säilynyt. Mitä tulee teihin, kiittäkää minua, etten jätä teitä viranomaisten haltuun, muistakaa Kypron viiniä. Ei, älkää vapisko mies! Se ei voinut minuun vaikuttaa, vaan sen vaikutus kääntyi takaisin; siinä se on tavallisten rikosten laatua. Minä suon teille anteeksi, ja jos viini minut tappaisi, niin lupaan, että haamuni ei tule kummittelemaan niin hurskaan katujan luona. Se siitä! Mutta vie minut nyt Viola Pisanin huoneeseen. Sinä et enää tarvitse häntä. Linnanpäällikön kuolema avaa vangille ovet. Anna käydä joutuisasti, minä tahdon täältä päästä."

Mascari mutisi jotain itsekseen, kumarsi syvään ja näytti tietä siihen huoneeseen, mihin Viola oli suljettu.

XVIII LUKU

Merkurius: kerro minulle siis, mitä etsit ja mitä tahdot saada. Mitä haluat sinä valmistaa?

Puuttui muutamia minuutteja puoliyöstä, kun Glyndon lähti kulkemaan sovitulle paikalle. Zanonin saavuttama salaperäinen valta häneen oli saanut vielä vahvempaa tukea viimeisten tuntien tapahtumista. Prinssin äkillinen kuolema näytti johtuneen aivan sattumasta eli perin luonnollisesta syystä, vaikka sen edellä oli käynyt niin juhlalliset ja varmat ennustukset. Glyndonissa tämä herätti mitä syvimpiä ihailun ja kammon tunteita. Tuntui siltä kuin tämä hämärä ihmeellinen olento voisi kääntää tavallisimmatkin tapaukset ja vähäpätöisimmätkin välikappaleet tutkimattoman tahtonsa toimeenpanijoiksi. Mutta jos niin oli, kuinka oli hän sallinut Violaa ryöstettävän? Miksei hän ollut estänyt rikosta ennemmin kuin hän rikollista rankaisi? Ja rakastiko Zanoni todella Violaa? Rakastiko, vaikka hän tarjoutui hänestä luopumaan Glyndonin, kilpailijan hyväksi, jonka hän kyvyillään helposti saattoi työntää tieltään. Glyndon ei enää palannutkaan siihen luuloon, että Zanoni tai Viola olisivat koettaneet viekottaa häntä naimisiin. Hänen pelkonsa ja kunnioituksensa Zanonia kohtaan kielsi ajattelemastakaan niin halpaa petosta.

Rakastiko hän itse enää Violaa? Ei! Kun hän edellisenä aamuna oli kuullut Violan vaarasta, oli hänessä kyllä jälleen herännyt rakastajan myötätunto ja pelko, mutta prinssin kuoleman jälkeen oli Violan kuva häipynyt hänen sydämestään eikä hän tuntenut mustasukkaista tuskaa ajatellessaan, että Zanoni oli Violan pelastanut ja että Viola ehkä tällä hetkellä oli Zanonin talossa. Se joka elämänsä aikana joskus on joutunut kaikkisyövän pelihalun orjaksi, hän muistaa, kuinka silloin kaikki muut asiat ja aatteet häviävät mielestä, kuinka tuo ainoa hurja intohimo kokonaan täyttää mielen ja kuinka pirullinen itsevaltias taikavoimalla hallitsee joka tunnetta ja joka ajatusta. Vielä kiivaampi kuin pelihalu oli se hillitön mutta jalo halu, joka oli Glyndonin nyt vallannut. Hän tahtoi tulla Zanonin kilpailijaksi, ei inhimillisten katoovaisten tunteitten leikissä vaan yliluonnollisen ja ikuisen viisauden vainioilla. Hän olisi huoleti — niin, jopa ilomielin, antanut henkensä maksuksi noiden suurten salaisuuksien oppimisesta, jotka erottivat muukalaisen muusta ihmiskunnasta. Jumalattarien jumalattaren lumoomana hän ojensi käsivartensa, niinkuin tarujen hurja Iksion[43] pilveä syleilläkseen.

Yö oli kirkas ja ihana ja veden kalvo tuskin väreili hänen jalkojensa juuressa, kun hän tähtien valossa kulki pitkin rannikkoa. Viimein hän saapui paikalle ja siellä, murtunutta pilaria vastaan nojaamassa seisoi pitkään viittaan puettu mies liikkumattomana. Glyndon läheni ja lausui Zanonin nimen. Olento kääntyi ja näyttäytyi muukalaiseksi. Hänen kasvoissaan ei ollut Zanonin loistavaa kauneutta mutta ne olivat yhtä majesteetilliset ja ehkä vielä vaikuttavammat, sillä korkealta otsalta ja syvistä läpitunkevista silmistä hohti kypsynyt ikä ja himoton ajatuksensyvyys.

"Te etsitte Zanonia", sanoi muukalainen, "hän saapuu tänne kohta. Mutta kenties se, jonka näette edessänne, on enemmän tekemisissä kohtalonne kanssa ja lähempi unelmianne toteuttamaan."

"Jollei olisi", vastasi muukalainen, "niin miksikä tekään niin hurjasti toivoisitte ja uskoisitte itse tulevanne Zanonin veroiseksi? Luuletteko, ettei kenessäkään muussa ihmisessä olisi palanut sama jumalallisen kaipuun tuli? Kuka, totta tosiaan, ensimäisessä nuoruudessaan — jolloin sielu on lähimpänä taivasta, mistä se on lähtenyt, ja jolloin sen jumalallisia ja syntyperäisiä kaipauksia eivät likaiset halut ja pikkumaiset nuolet ole vielä tukahuttaneet — kuka ei silloin nuoruudessa olisi uskonut, että maailmankaikkeudessa on salaisuuksia, joita ei tunne yhteinen lauma! Kuka nuorukainen ei olisi, niinkuin peura himoitsee tuoretta vettä, himoinnut niille totuuden lähteille, jotka ovat salassa ja kaukana tiettömän tieteen aavoilla erämailla? Lähteen lirinä kuuluu sielussa, sisällä, ennenkuin kulkija hairahtuneena ja petettynä on vaeltanut liian kauaksi vesien luota ja eksynyt suureen korpeen. Mutta luuletteko, ettei kukaan, joka suuria toivoi, ole totuutta löytänyt? Luuletteko, että Sanomattoman Tiedon kaipuu on meille annettu aivan turhaan? Ei! Jokainen halu ihmisen sydämessä on välähdys sellaisesta, mikä on olemassa, kaukaisesta ja jumalallisesta. Ei! Maailmassa on ollut aika ajoittain muutamia nerokkaampia ja onnellisempia henkiä, jotka ovat päässeet siihen ilmapiiriin, missä ihmistä ylemmät olennot elävät ja liikkuvat. Zanoni, vaikka on suuri, ei ole ainoa. Hänellä on ollut edeltäjiä ja hänellä voi tulevaisuudessa olla suuri sarja seuraajia."

"Ja tarkotatteko te", sanoi Glyndon, "että minä teissä näen yhden niistä harvoista tietäjistä, jotka eivät ole Zanonia halvemmat voimassa ja viisaudessa?"

"Minussa", vastasi vieras, "näette yhden, jolta itse Zanonikin on oppinut muutamia korkeimmista salaisuuksistaan. Näillä rannikoilla, tällä kohdalla olen seisonut sellaisina aikoina, joista teidän aikakirjanne vain heikosti voivat kertoa. Foinikilaiset, kreikkalaiset, askanit, roomalaiset, lombardilaiset — kaikki minä olen nähnyt — lehtiä, jotka lepattavat ja välkehtivät kaikkiallisen elämän rungolla, aikanansa karisten pois ja taas kasvaen uudelleen, kunnes sama rotu, joka antoi kunniansa vanhalle ajalle, taas suo uudelle maailmalle uuden nuoruuden. Puhtaat kreikkalaiset, helleenit, joiden syntyperä on teidän oppineitanne hämmentänyt, olivat samaa suurta heimoa kuin normannilaiset, maailman herroiksi syntyneet, eivätkä he missään maanpaikassa ole olleet paljaita puunhakkaajia.[44] Oppineittenkin hämärät traditsionit kertovat Hellaan poikien tulleen pohjoisen Traakian laajoilta ja hämäriltä alueilta, kukistaneen paimentolaiset pelasgit ja perustaneen puoli-jumalien sukupuun; ne traditsionit asettavat keskelle etelän auringonpaahtamia kansoja sinisilmäisen Minervan ja keltatukkaisen Akilleen — jotka paimenkansojen keskuuteen perustivat sotaisia harvainvaltoja ja rajotettuja yksinvaltoja, klassillisen ajan läänityslaitoksia. Nämäkin traditsionit siis voisivat opastaa teitä näkemään helleenien aikaisimmaksi kotipaikaksi saman tienoon, josta myöhempinä aikoina normannilaiset sotilaat ryntäsivät keltiläisten raakojen ja velttojen heimojen kimppuun ja tulivat kristillisen maailman kreikkalaisiksi. Mutta tämä ei viehätä teitä ja teidän välinpitämättömyytenne on viisas. Ei ulkonaisten asioiden tiedosta vaan sielun sisäisestä täydellistymisestä riippuu ihmisen pyrkiminen korkeammalle ihmistä."

"Ja mitä kirjoja sitten on tuolla tieteellä — minkälaisissa laboratorioissa se työskentelee?"

"Luonto antaa ainekset, ne ovat ympärillänne joka päivä, missä kuljettekin. Kasveissa, joita karja syö ja joita kemisti ei huoli tutkia, alkuaineissa, joista luonnon halvimmat ja mahtavimmat muodot ovat kokoonpantuja, ilman avaruudessa, maan syvänteissä, kaikkialla löytyy kuolevaisille kuolemattoman tiedon lähteitä ja kirjastoja. Mutta niinkuin yksinkertaisimmankin tieteen helpoimmat kysymykset ovat hämäriä sille, jonka järki ei ole kypsynyt niitä käsittämään, niinkuin soutaja tuossa purressa ei voi sanoa, miksi kaksi ympyrän kehää ei voi sivuuttaa toisiaan muuta kuin yhdessä pisteessä — niinpä myös, vaikka koko maa olisi yltä yleensä kirjailtu jumalallisen tiedon kirjaimilla, ovat merkit ja piirrokset arvottomia sille, joka ei pysähdy kieltä tutkistelemaan ja totuutta miettimään. Nuori mies, jos mielikuvituksesi on elävä, jos sydämesi on uljas, jos tiedonhalusi on kyllästymätön, niin minä otan sinut oppilaakseni. Mutta jo ensimäiset opetukset ovat vakavia ja pelottavia."

"Jos te olette jaksanut niitä hallita, niin miksen minäkin?" vastasi Glyndon rohkeasti. "Minä olen lapsuudestani asti tuntenut, että minua vartoo kummalliset salaisuudet, ja tavallisen kunnianhimon ylpeimmistä ihanteista olen kääntänyt katseeni siihen pimeyteen, joka aukenee tuolla puolen. Sinä hetkenä kun näin Zanonin, tunsin löytäneeni holhoojan ja oppaan, jota pitkin nuoruuttani turhaan olin ikävöinyt ja palavasti odottanut."

"Ja minulle on siirtynyt hänen velvollisuutensa", vastasi muukalainen. "Tuolla satamassa on ankkuroituna se laiva, missä Zanoni lähtee kauniimpaa kotipaikkaa etsimään; vielä hetkinen, niin nousee aamutuuli, purjeet pullistuvat ja vieras on mennyt menojaan niinkuin vihuri. Mutta hän on niinkuin tuuli tuonut ja sydämeesi jättänyt siemeniä, jotka voivat kukoistaa ja kantaa hedelmiä. Zanoni on tehtävänsä tehnyt, häntä ei enää tarvita; hänen työnsä täydentäjä seisoo vieressäsi. — Nyt hän tulee. Minä kuulen airojen loisketta. Sinulle jätetään valinta. Omasta ratkaisustasi riippuu, tapaammeko vielä toisemme." Näin sanoen vieras verkallensa poistui ja painui kallioitten varjoon. Yli vesien liukui ruuhi, se tapasi maata; rannalle hyppäsi mies, jonka Glyndon tunsi Zanoniksi.

"Nyt, Glyndon, minä en anna sinulle enää onnellisen lemmen ja rauhaisan ilon toivoa. Sen hetki on mennyt ja kohtalo on minuun liittänyt sen käden, joka olisi voinut tulla sinulle. Mutta minulla on sinulle vielä tarjottavana suuria lahjoja, jos luovut siitä halusta, joka sydäntäsi kalvaa ja jonka toteutumisia en minäkään kykene ennalta näkemään. Olkoon pyrintösi inhimillinen, niin minä lupaan sen täydellisesti tyydyttää. Neljää seikkaa ihmiset halajavat elämältä: lempeä, rikkautta, mainetta ja valtaa. Ensimäistä en voi sinulle antaa, mutta muut ovat sinun valittavissasi. Valitse niistä minkä tahdot ja erotkaamme rauhassa."

"Sellaisia antimia minä en tavottele. Minä valitsen tiedon ja sellaisen tiedon kuin on sinulla. Sitä varten ja yksin sitä varten minä luovun Violan lemmestä; tieto ja ainoastaan tieto olkoon minun palkintoni."

"Minä en voi sinua kieltää, vaikka voin varottaa. Oppimisen halu ei aina sisällä saavuttamisen kykyä. Minä voin sinulle antaa opettajan — mutta muu riippuu sinusta itsestäsi. Ole ajoissa viisas ja valitse se, minkä minä varmasti voin sinulle taata."

"Vastaa ainoastaan näihin kysymyksiin ja vastauksesi mukaan teen päätökseni. Onko ihmiselle mahdollista päästä kanssakäymiseen muiden maailmoiden asukkaiden kanssa? Onko ihmisen vallassa vaikuttaa luonnonvoimiin ja turvata elämänsä miekkaa ja tautia vastaan?"

"Kaikki tämä voi olla mahdollista muutamille", vastasi Zanoni vältellen. "Mutta yhtä vastaan, joka saavuttaa nämä salaisuudet, tuhannet voivat yrityksessä joutua häviölle."

"No, entä se muukalainen, jonka tänä yönä tapasin, onko hänen kerskauksensa uskottavaa? Onko hän totisesti yksi niitä tietäjiä, joiden vakuutat päässeen niiden mysterioitten herraksi, joita minäkin ikävöin päästä käsittämään?"

"Uskalikko", sanoi Zanoni säälivällä äänellä, "olet mennyt yli käännekohdan ja valintasi on tehty! Minä voin ainoastaan kehottaa sinua: ole uljas ja menesty! Minä jätän sinut nyt sellaiselle mestarille, jolla on voimaa ja tahtoa avaamaan sinulle tuon pelottavan maailman portit. Sinun menestyksesi tai tappiosi on mitättömän veroista hänen vääjäämättömän viisautensa silmissä. Mejnour, ota vastaan oppilas!" Glyndon kääntyi ja hänen sydämensä sykki, kun hän huomasi, että muukalainen, jonka askeleita hän ei ollut kuullut hietikolla ja jonka lähestymistä hän ei kuunvalossakaan ollut nähnyt, taas seisoi hänen vieressään!

"Hyvästi", jatkoi Zanoni, "koetuksesi alkaa. Kun ensi kerran tapaamme toisemme, olet sinä taistelun uhri tai voittaja."

Glyndonin silmät seurasivat salaperäisen Zanonin väistyvää vartaloa. Hän näki hänen astuvan ruuheen, ja silloin hän vasta huomasi, että soutajien joukossa oli nainen, joka nousi seisaalleen Zanonin saapuessa. Matkan päässäkin hän saattoi tuntea ennen niin rakkaan Violan muodon. Viola viittasi hänelle kädellään ja läpi tyynen kirkkaan ilman kuului hänen äänensä suruisena ja suloisena molempien äidinkielellä haastavan: "Jää hyvästi Clarence — minä annan sinulle anteeksi — hyvästi, hyvästi!"

Glyndon koetti vastata, mutta Viola oli koskettanut hänen sydämensä arinta kieltä eikä hän saanut sanoja suustaan. Ainiaaksi oli nyt häneltä mennyt Viola. Tämän oudon muukalaisen seuraan hän oli lähtenyt; pimeys peitti hänen kohtalonsa! Ja Glyndon itse oli ratkaissut Violan ja oman kohtalonsa. Laiva eteni, laineet läiskyivät ja kimmelsivät airojen alla ja kuu loi kultaisen viirun yli veden, joka kantoi rakastajat muille maille. Yhä kauemmaksi liukui vene, kunnes se viimein tuskin näkyvänä pilkkuna ehti laivan sivulle, joka liikkumattomana lepäsi kuun valaisemassa lahdessa. Samassa hetkessä ikäänkuin taika-iskusta heräsi tuuli puhaltamaan leikillisenä ja vilpoisana. Ja Glyndon kääntyi Mejnourin puoleen ja katkaisi hiljaisuuden.

"Sano minulle — jos voit tulevaisuutta lukea — sano minulle, että
Violan kohtalo on oleva kirkas ja hänen valintansa ainakin viisas."

"Oppilas", vastasi Mejnour äänellä, jonka kylmyys hyvin sopi jäätäviin sanoihin: "ensimäinen tehtäväsi olkoon irrottaa kaikki ajatuksesi, tunteesi, harrastuksesi muista olennoista. Tiedon ensimäinen aste vaatii, että Itse ja yksin Itse on tutkimusalasi ja maailmasi. Sinä olet urasi omistanut, sinä olet lemmen hylännyt, sinä olet heittänyt rikkauden, maineen ja vallan alhaisen prameuden. Mitä sinuun koskee koko ihmiskunta? Kykyjesi täydentäminen ja tunteittesi keskittäminen on tästälähin ainoa päämääräsi."

"Jos onnea löytyy", vastasi Mejnour, "niin sen perustus täytyy olla siinä Itsessä, jolle kaikki himot ovat tuntemattomat. Mutta onni on olemassaolon viimeinen aste, ja vielä sinä olet vasta ensimäisen asteen kynnyksellä."

Mejnourin puhuessa oli kaukainen laiva levittänyt purjeensa tuuleen ja liikkui hiljaa yli ulapan. Glyndon huokasi, ja mestari oppilaineen kääntyi kulkemaan kaupunkia kohden.

NELJÄS KIRJA.

I LUKU.

Oli kulunut kuukauden verran Zanonin lähdettyä ja Glyndonin tavattua Mejnourin, kun kaksi englantilaista käsikoukussa asteli Napolin valtakatua.

"Mutta sen minä sanon", puhui toinen kiihkeästi, "että jos sinulla on hitunenkin järkeä jälellä, niin seuraat sinä minua Englantiin. Tämä Mejnour on petkuttaja, ja vielä vaarallisempi kuin Zanoni, koska hän on enemmän tosissaan. Mitä hänen lupauksensa viimeisiltään ovat? Itsehän tunnustat, ettei mikään voi olla hämärämpää. Sanot, että hän on lähtenyt Napolista, — että hän on valinnut olinpaikan, joka paremmin kuin ihmisten meluavat markkinat sopii niihin tutkimuksiin, joihin hän aikoo sinut vihkiä. Hänen asuntonsa on Italian hurjimpien rosvojen pesäpaikassa — seudussa, mihin ei ulotu oikeudenkaan käsi. Mainio erakon maja tosiaankin! Minä vapisen sinun puolestasi. Jospa tämä outo mies — josta ei tiedetä mitään — onkin liitossa rosvojen kanssa ja nämä vaan väijyvät sinua päästäkseen käsiksi rikkauksiisi — ehkä elämääsi? Saat kiittää onneasi, jos pääset sieltä puolen omaisuutesi hukalla. Sinä hymyilet halveksuvasti! Hyvä, jätä terve järki pois laskuistasi ja katso asiata omalta kannaltasi. Sinun pitää mennä koetukseen, jota ei itse Mejnourkaan kuvaile varsin viehättäväksi. Se saattaa onnistua tai olla onnistumatta; jälkimäisessä tapauksessa uhkaa sinua mitä synkimmät kauhut; edellisessä tapauksessa et ole päässyt sen pitemmälle kuin tuo tylsä ja iloton mystikko, jota pidät mestarina. Pois tuhmuus! nauti nuoruudesta, niin kauan kuin se kestää. Palaa minun kerallani Englantiin, unohda nämä unelmat. Aiota parempaa uraa kulkemaan, tee parempia tuttavuuksia, kuin mitkä sinua Italian niemellä houkuttelevat. Pidä huolta tavarastasi, hanki rikkautta ja tulet onnelliseksi ja kaikkein arvoa nauttivaksi kansalaiseksi. Tämä on terveen ystävyyden neuvo, mutta se mitä minä lupaan sinulle, on vilpittömämpää kuin mitä Mejnour lupaa."

"Mervale", sanoi Glyndon jyrkästi, "minä en voisi, jos tahtoisinkin, noudattaa sinun kehotustasi. Suurempi voima ajaa minua eteenpäin, minä en voi vastustaa sen vaikutusta. Minä tulen viimeiseen asti seuraamaan sitä outoa tietä, jolle olen astunut. Älä ajattele minua enempää. Seuraa itse sitä neuvoa, jonka annoit minulle, ja ole onnellinen."

"Tämä on mieletöntä", sanoi Mervale, "terveytesi on piloilla; sinä olet muuttunut niin, että minä tuskin saatoin sinua tuntea. Tule! minulla on jo passissani mainittuna sinun nimesi, kohta minä lähden ja sinä, joka vielä olet tuskin muuta kuin poika, jäät ilman ystävää oman haaveesi pauloihin ja tämän häikäilemättömän veijarin vehkeiden uhriksi."

"Riittää jo", sanoi Glyndon kylmästi, "sinun neuvosi menettävät arvonsa, kun annat ennakkoluulojesi niin selvästi tulla näkyviin. Minulla on jo tarpeeksi todistuksia tämän miehen voimista — jos hän onkaan mies miesten vertainen, jota toisinaan epäilen — ja tulkoon elämä, tulkoon kuolema, minä en väisty siltä polulta, joka lumoavasti houkuttelee. Hyvästi Mervale, ja jollemme enää tapaa toisiamme, jos sinä vanhassa iloisessa kotimaassamme saat kuulla, että Clarence Glyndon nukkuu viimeistä untaan Napolin rannikoilla tai kaukaisessa vuoristossa, niin sano nuoruutemme ystäville: 'Hän kuoli arvokkaasti, niinkuin tuhannet tiedon-marttyyrit ennen häntä ovat kuolleet, ikuisen totuuden etsimisessä.'"

"Ah, Glyndon, minä en ole sinua koko kuukauteen nähnyt. Missä olet piileskellyt? Oletko vaipunut tutkimuksiin?"

"Minä aion lähteä Napolista Pariisiin. Tahdotko seurata minua?
Kaikenlaiset nerot ovat siellä etsittyjä ja voivat varmasti kohota."

"Niin lyhyttä kieltä — mikä sinua vaivaa? Suretko Pisanin menetystä? Ota minusta esimerkki! Minä olen jo saanut lohdutusta Bianca Sacchinista — hän on sievä nainen — valistunut — ilman ennakkoluuloja. Hänestä minä saan mainion välikappaleen. Mutta mitä tulee Zanoniin —"

"Jos minä koskaan maalaan jotain vertauskuvallista, niin otan hänet Saatanan malliksi. Ha, ha, oikea maalarin kosto — äh! Ja se on muuten maailman meno. Kun emme voi tehdä mitään sille, jota vihaamme, niin voimme ainakin piirtää hänestä irvikuvan. Mutta totta puhuen minä inhoon sitä miestä."

"Miksikä! Eikö hän vienyt minulta vaimon ja myötäjäiset, joita olin odottanut? Mutta muuten, jos hän olisi tehnytkin minulle mieliksi eikä kiusaksi, niin minä olisin yhtäkaikki häntä vihannut. Hänen kasvonsa ja koko olemuksensa panee minua sekä kadehtimaan että kiroomaan häntä. Minä tunnen, että on jotain vastakkaista meidän luonteissamme. Minä tunnen myöskin, että me tulemme kerran tapaamaan toisemme, silloin kun Jean Nicotin viha ei enää ole näin voimaton. Ja mekin, rakas veli, mekin tulemme tapaamaan toisemme! Eläköön tasavalta! Minä lähden uuteen maailmaani!"

Samana päivänä lähti Mervale Napolista. Seuraavana päivänä Glyndonkin jätti Ilojen Kaupungin, ratsastaen yksin hevosellaan. Hänen tiensä kulki maakunnan luonnonkauneihin, mutta vaarallisiin seutuihin, joissa siihen aikaan asustivat rosvot ja joihin harvat matkustajat uskalsivat päivänvalollakaan lähteä ilman varustettua saattojoukkoa. Ei voi ajatella yksinäisempää tietä kuin sitä, missä hänen hevosensa kaviot kumeasti ja alakuloisesti kajahtelivat. Suuria aloja asumatonta maata oli hänen edessään, etelän rehevän kasvullisuuden peittämänä. Silloin tällöin hyppäsi villi kauris alas joltakin kunnaalta, tai kuului vuorenloukosta yllätetyn petolinnun kimeä kiljahdus. Nämä olivat ainoat elonmerkit; ei yksikään ihminen tullut tiellä vastaan, ei yhtään mökkiä näkynyt lähimailla. Omissa vakavissa ja korkeissa aatoksissaan ratsasti nuori mies tietään, kunnes aurinko oli tyhjentänyt puolipäivähelteensä ja raitis tuuli, ennustaen illan lähestymistä, nousi mereltä, joka oli oikealla kädellä kaukana ja näkymättömänä. Samalla hän tienkäänteessä näki edessään kurjannäköisen kylän, jollaisia tavataan Napolin sisämailla, ja toisella puolella tietä oli pieni kappeli, jonka avoimesta ovesta näkyi kirjavasti maalattu Neitsyen kuva. Täällä, missä kristityn maan povessa oli säilynyt vanhan jumala-uskon jätteitä — sillä aivan samanlaisia olivat ne kappelit, jotka pakanallisena aikana olivat vihityt mytologian pyhien puolijumalien palvelukseen — täällä istui yhdessä kuusi tai seitsemän onnettoman näköistä siivotonta vaivaista, joita spitalitaudin kirous oli erottanut muista ihmisistä. He päästivät kimakan huudon kääntäessään aavemaiset kasvonsa hevosmieheen, ja paikastaan liikahtamatta he ojensivat näivettyneet käsivartensa pyytäen almua Laupeuden Äidin nimessä. Glyndon viskasi nopeasti heille muutamia kolikoita, käänsi poispäin kasvonsa, kannusti hevostaan eikä hiljentänyt vauhtia, ennenkuin oli ehtinyt kylään. Toisella puolen ahdasta ja kuraista tietä oli tuimannäköisiä ihmisiä — muutamat nojallaan mustien hökkeleiden ränsistyneitä seiniä vastaan, muutamat kynnyksellä istumassa, muutamat pitkällään likaisella maalla — kaikki sekä sääliä että pelkoa herättäviä: sääliä likaisuutensa tähden ja pelkoa kasvoissa näkyvän raakuuden tähden. He katselivat häntä vihaisen ja synkän näköisinä hänen ratsastaessaan ylös pitkin epätasaista tietä. Muutamat kuiskailivat keskenään merkitsevästi silmää iskien, mutta kukaan ei koettanut estää hänen matkaansa. Lapsetkin lakkasivat telmeestään, ja ryysyiset nulikat kuiskasivat äideilleen: "huomenna saadaan lystiä!" Se oli juuri yksi niitä kyliä, joihin ei ulotu lain koura vaan joissa murha ja väkivalta turvallisina asustavat — jollaisia siihen aikaan oli paljon Italian kaukaisemmissa osissa.

Glyndonin rohkeus oli mennä, kun hän katseli ympärilleen, ja aiottu kysymys kuoli hänen huulilleen. Viimein yhdestä kurjasta mökistä astui ulos muita arvokkaampi mies. Hänellä ei ollut niinkuin muilla likaisia repaleita päällään vaan hän oli puettu mitä komeimpaan kansallispukuun. Hänen sysimustat kiharansa olivat lakin peitossa, josta riippui kullattu töyhtö hartioille, hänen viiksensä oli hyvin hoidetut ja kaulan ympäri oli sidottu hieno silkkinen kirjava kaulahuivi. Lyhyt takki oli kirjailtu useilla kiiltävillä nappiriveillä, housut olivat ihonmyötäiset ja leveässä vyössä näkyi kaksi hopeahelaista pistoolia ja tuppipuukko, jonka varsi oli kaiverrettua norsunluuta. Pieni sievä karhiini (pyssy) riippui yli olkapään.

Mies itse oli keskikokoinen, atletti muodoltaan, piirteet säännölliset, iho ahavoitunut. Hänellä oli kasvoissaan sellainen ilme, joka kyllä oli röyhkeä ja häikäilemätön, mutta enemmän uhmaileva kuin raaka eikä aivan vailla viehätystä.

Glyndon silmäiltyään miestä jonkun hetken tarkkaavasti pidätti hevostaan ja kysyi tietä "vuorilinnaan."

Mies nosti lakkiaan kysymyksen kuultuaan, lähestyi Glyndonia, pani kätensä hevosen kaulalle ja virkkoi matalalla äänellä: "Te olette siis se herra, jota meidän suojelijamme on odottanut. Hän pyysi minua johtamaan teitä linnaan. Ja todellakin, signor, voisi olla turmioksi, jos minä en hänen käskyään tottelisi."

Mies sitten huusi läsnäoleville äänekkäästi: "Hoi, ystäväiset, tästälähin ja aina osottakaa kaikkea kunnioitusta tälle arvokkaalle herralle. Hän on se vieras, jota meidän siunattu suojelijamme linnavuorella on odottanut. Pitkä elämä olkoon hänellä! Olkoon hän, niinkuin hänen isäntänsä, turvattu päivällä ja yöllä — vuorilla ja tasangoilla — tikaria ja kuulaa vastaan. Kirottu olkoon se, joka koskee hiuskarvaakaan hänen päässään tai ropoa hänen kukkarossaan. Nyt ja aina me tahdomme häntä suojella ja kunnioittaa — lain edessä ja lakia vastaan — hengellä ja elämällä. Amen! Amen!"

"Amen!" vastasivat hurjasti yhteen ääneen sadat kielet ja joukot tunkeilivat pitkin kyläkatuja ratsastajan ympärille.

"Ja että hän olisi tunnettava", jatkoi englantilaisen outo suojelija, "tunnettava silmälle ja korvalle, niin minä sidon hänen ympärilleen tämän valkoisen nauhan ja sanon hänelle tunnussanan 'rauha rohkealle'. Signor, kun kannatte tätä nauhaa, niin ylpeimmätkin näillä seuduin paljastavat päänsä. Signor, kun lausutte tämän tunnussanan, niin röyhkeimmätkin ovat velvolliset teitä tottelemaan. Jos tahdotte apua tai etsitte kostoa — siepataksenne kaunottaren tai voittaaksenne vihollisen — puhukaa vain sana, niin me olemme teidän palvelijoitanne! Eikö niin, kumppanit?" Ja taas käheät äänet huusivat "Amen! Amen!"

"Nyt, signor", kuiskasi rosvopäällikkö, "jos teillä on muutamia kolikoita liikaa, niin viskatkaa joukon sekaan ja menkäämme matkaan."

Glyndon mielellään suostui loppukehotukseen ja tyhjensi kukkaronsa kadulle. Kirouksin, siunauksin, huudoin ja meluin kaikki, miehet, vaimot ja lapset heittäytyivät rahoja kokoomaan, ja päällikkö tarttui hevosen ohjaksiin ja lennätti sen juoksujalkaa läpi kylän ja vasemmalle kädelle ahtaan solatien kautta, kunnes muutaman hetken päästä ei näkynyt ihmisiä eikä taloja vaan vuoristot sulkivat näköalan kaikilta puolilta. Silloin vasta opas hiljensi juoksuaan, käänsi mustat silmänsä Glyndoniin ja virkkoi veitikkamaisesti:

"Teidän ylhäisyytenne ei varmaankaan odottanut näin sydämellistä vastaanottoa?"

"No todella minun olisi pitänyt sitä odottaa, sillä se signor, jonka taloon olen matkalla, ei salannut minulta ympäristön luonnetta. Ja teidän nimenne, ystäväni, jos niin saan sanoa."

"Oh, minua ei tarvitse arkailla. Kylässä minua tavallisesti kutsutaan maestro Paoloksi. Minulla oli kerran pilanimi mutta se oli hieman ruma, ja minä olen sen unohtanut, sittekuin maailmasta vetäydyin pois!"

"Ja mikä teidät saattoi tänne vuoristoon lähtemään? Maailmanväsymys vai köyhyys vai joku — joku intohimon teko, josta olisi lähtenyt lain rangaistus?"

"Kas niin, signor", sanoi mies iloisesti naurahtaen, "minunlaiset harvoin rakastavat jokapäiväisyyttä. Minulla ei ole mitään salaisuuksia niinkauan kuin olen näillä mailla ja huilu on taskussa ja pyssy selässä." Rosvo näytti mielellään laskevan kielensä valloilleen ja mitä pitemmälle kertomus jatkui, näytti se vievän häntä kauemmaksi kuin hän aikoikaan. Keveä leikillisyys vaihtui vilkkaaseen ja ilmehikkääseen viittoiluun, joka etelämaissa aina seuraa tunteiden esitystä.

"Minä synnyin Terracinassa — se on kaunis seutu, eikö olekin? Isäni oli oppinut munkki, korkeasyntyinen. Äitini — taivas häntä siunatkoon — oli ravintoloitsijan sievä tytär. Tietysti ei naiminen voinut tulla kysymykseenkään, ja kun minä synnyin, niin munkki totisena selitti, että kasvoni olivat niin merkillisesti hänen näköisensä. Minut määrättiin kehdosta asti kirkon palvelukseen ja yleisesti arveltiin, että pääni oli kuin luotu munkkihattua varten. Munkki piti suurta huolta kasvatuksestani ja minä opin latinaa ja psalmeja yhtä pian kuin vähemmän merkilliset lapset oppivat kirkumaan. Eikä pyhän miehen huolenpito rajottunut ainoastaan sisäisiin avuihin. Vaikka hän oli vannonut köyhyyttä, piti hän aina varansa, että äidilläni oli taskut täynnä: ja äitini ja minun taskujeni välille syntyi pian salainen kanssakäyminen. Sentähden minä neljäntoista vanhana kannoin lakkia toisella kulmalla, pistooleja aina vyössä, ja aloin herrastella kavaljeerina. Silloin äitiraukkani kuoli, ja samaan aikaan isäni, joka oli kirjottanut historian paavinbullista neljässäkymmenessä nidoksessa ja muuten oli niinkuin jo sanoin korkeasyntyinen, sai kardinaalin hatun. Siitä ajasta asti hän piti parhaimpana olla välittämättä halvasta minunlaisestani. Hän lähetti minut Napoliin erään kunniallisen notaarion luokse ja antoi minulle kaksisataa kruunua matkaan. Ja minä, signor, näin silloin siksi paljon 'korkeasta laista ja oikeudesta', etten koskaan alennu siinä ammatissa loistelemaan. Sen sijaan että olisin pergamenteja tuhrinut, minä olin lemmenkaupoissa notaarion tyttären kanssa. Isäntäni keksi meidän viattoman ilomme ja ajoi minut pellolle; se oli kiusallista. Mutta minun Ninettani rakasti minua ja laitti niin, ettei minun tarvinnut maata kadulla kerjäläisten kanssa. Pikku hempukka, tuntuu kuin vielä näkisin hänet, paljain jaloin ja sormi suulla, avaavan oven kesäöinä ja pyytävän minua hiljaa hiipimään kyökkiin, missä — pyhimyksille kiitos! — piirakka ja viinipullo aina odotti nälkäistä rakastajaa. Viimein Ninetta kylmeni minulle. Se on naisväen tapaista, signor. Hänen isänsä löysi hänelle mainion kumppanin — vanhan laihan taulukauppiaan. Tyttö suostui tuumaan ja pian pistettiin ovi lukkoon rakastajan silmien edestä. Minä en tullut pahalle päälle, teidän ylhäisyytenne, en, en tullut. Naisia on paljon niinkauan kuin olemme nuoria. Niin minä ilman tukaattia taskussani tai kannikkaa hampaissani lähdin koettamaan onnea espanjalaisen kauppiaan laivassa. Se oli pahempaa työtä kuin olin luullutkaan, mutta onneksi meidät yllättivät merirosvot. Puolet laivaväestä surmattiin, toinen puoli otettiin vangiksi. Minä olin jälkimäisten joukossa — aina onnen puolella, nähkääs, signor — munkinpojilla on siinä etu. Merirosvojen päällikkö piti minusta. 'Tule meidän palvelukseen', sanoi hän. 'Olen sangen kiitollinen', sanoin minä. Kas nyt olin merirosvo! Ah, mikä hauska elämä! Kuinka siunasin vanhaa notaariota, joka heitti minut pellolle. Mikä juhliminen, mikä tappeleminen, mikä kosiminen ja riitely! Joskus me tulimme rantaan ja pidimme lystiä niinkuin prinssit, joskus me päiväkausia tyynellä säällä lepäilimme ja päivä paistoi ja meri kimalteli — siinäpä hauska. Ja sitten, kun tuuli nousi ja purje tuli näkyviin, kuka oli iloisempi kuin me? Minä vietin kolme vuotta siinä hauskassa toimessa, mutta silloin minä, signor, tulin kunnianhaluiseksi. Minä kapinoin kapteenia vastaan ja tahdoin päästä hänen paikalleen. Yön hiljaisuudessa me teimme ylläkön. Laiva makasi niinkuin tukki meressä, ei näkynyt maata mastonhuipusta, aallot olivat kuin lasia ja kuu paistoi täydeltä terältään. Ylös me nousimme, kolmekymmentä meitä oli ja enemmänkin. Huutaen me syöksyimme kapteenin kajuuttaan, minä etunenässä. Vanha urhoollinen päällikkö oli kuullut huudon ja seisoi siinä ovessa, pistooli kummassakin kädessään, ja hänen ainoa silmänsä — toinen oli sokea — oli pahempi katsoa kuin pistoolien suut. 'Antaudu', huusin minä, 'henkesi säästetään.' 'Ota se', sanoi hän ja hui! pani pistooli. Mutta pyhimykset pitivät omastaan huolta ja kuula meni ohi kulmien. Minä hyökkäsin häneen kiinni ja toinen pistooli laukesi tappelun telmeessä ilmaan. Mokoma mies — kuusi jalkaa neljä tuumaa ilman jalkineita! Kannelle me kaaduimme kieriskellen toistemme päällä. Pyhä Maria! ei ollut aikaa hakea puukkoja. Sillävälin oli koko joukko ehtinyt jalkeille, muutamat olivat kapteenin puolella, muutamat minun puolellani, lyöden ja ampuen, kiroten ja huutaen, ja silloin tällöin kuului meressä loiskaus! Hieno ateria hai-kaloilla sinä yönä! Viimein vanha Bilboa pääsi voitolle. Hänen puukkonsa leimahti ja tuli alas — mutta ei minun sydämeeni. Ei! minä pidin vasenta kättäni kilpenä ja terä meni läpi lihan, niin että veri purskui kuin valaskalan sieraimista. Iskun voimasta putosi junkkari päälleni ja oikealla kädelläni otin häntä kurkusta kiinni ja käänsin hänet toiselle kyljelle niinkuin lampaan, signor, ja silloin oli pian hänen loppunsa tullut — lihava saksalainen pisti hänet läpitse piikillänsä.

"'Vanha kumppani', sanoin minä, kun hän käänsi pelottavan silmänsä minuun, 'minä en sinua vihaa, mutta kai jokaisen täytyy päästä eteenpäin maailmassa, vai kuinka?' Kapteeni irvisti ja heitti henkensä. Minä nousin kannelle — mikä näky! Kaksikymmentä urheata poikaa kankeana ja kylmänä, ja kuu paistaen verilätäkköihin kuin vesilampiin. No niin, signor, voitto oli meidän, ja laiva minun. Minä hallitsin sitä hauskasti kuusi kuukautta. Sitten me ahdistimme ranskalaista laivaa, joka oli kahta vertaa suurempi kuin meidän, sepä leikkiä! Ja meillä ei ollut pitkään aikaan ollut hyvää ottelua, niin että oli aika hauskaa. Me teimme parastamme ja voitimme laivan kaikkineen. He tahtoivat ampua kapteenin, mutta se oli vastoin minun lakejani; me tukimme hänen suunsa, sillä hän haukkui niinkuin äkäinen akka. Me jätimme hänet ja muut hänen väestään omaan laivaamme, sillä se oli pahasti tärvelty, vedimme mastoon ranskalaisen mustan lipun ja lähdimme iloisesti matkaan hyvällä tuulella. Mutta onni jätti meidät, kun hylkäsimme vanhan hyvän laivamme. Tuli myrsky, syntyi vuoto, monta meistä pelastui venheeseen; paljon oli kultaa muassa mutta ei yhtään vettä! Kaksi vuorokautta me kärsimme kauheasti, mutta viimein pääsimme rantaan lähellä ranskalaista linnoitusta. Surkea tilamme herätti sääliä, ja koska meillä oli rahoja, ei meitä epäilty — ainoastaan köyhiä epäillään. Tässä me pian toivuimme väsymyksestämme, laitimme itsemme hyvään kuntoon ja minä, nöyrin palvelijanne, marssin rannalla yhtä jalona kapteenina kuin konsanaan laivan kannella. Mutta nytpä sattui niin hullusti, että minun piti pikiintyä yhteen silkkikauppiaan tyttäreen. Ah! kuinka minä rakastin häntä — kaunista Klaaraa! Niin. Minä rakastin häntä niin kovin, että minua kauhistutti koko mennyt elämäni! Päätin katua ja mennä naimisiin ja tulla kunnon ihmiseksi. Sentähden kutsuin kokoon laivakumppanini, kerroin heille päätöksestäni, päästin heidät palveluksesta ja kehotin eroomaan. He valitsivat saksalaisen päällikökseen enkä minä heistä enempää kuullut. Minulla oli vielä jälellä kaksituhatta kruunua, tällä summalla saavutin silkkikauppiaan suostumuksen ja päätettiin, että minä tulisin osakkaaksi liikkeeseen. Minun ei tarvitse sanoakaan, että kukaan ei minua epäillyt vaan pidettiin minua napolilaisen kultasepän poikana. Olin hyvin onnellinen silloin, signor, hyvin onnellinen — minä en olisi tahtonut kärpästäkään loukata. Jos olisin saanut Klaaran vaimokseni, olisin ollut yhtä hyvä kauppias kuin mikä koskaan on kyynärkeppiä käytellyt."

Rosvo pysähtyi hetkeksi ja helppo oli nähdä, että hän tunsi sisällään enemmän kuin hänen sanansa ja äänensä ilmaisivat. "No niin, meidän ei pitäisi katsoa menneisyyttä liian vakavasti — mutta kun päivä siihen paistaa, niin silmät vettyvät. Määrättiin hääpäivä ja se läheni yhä. Hääpäivän aattona Klaara, hänen äitinsä, hänen pikku sisarensa ja minä kävelimme rannalla ja me katselimme merelle ja minä kerroin heille vanhoja satuja merenneidoista ja vesikäärmeistä, kun joku punanaamainen, tylppänenäinen ranskalainen pysähtyi eteeni, nosti silmälasinsa kuonolleen ja päästi suustaan: 'Tuhat tulimaista! tuossa on se kirottu merirosvo, joka vallotti Nioben!'

"'Älkää laskeko leikkiä', sanoin minä lempeästi. 'Ho, ho', sanoi hän, 'minäpä en erehdy; tulkaa auttamaan!' ja hän tarttui minua kaulukseen. Minä vastasin, niinkuin voitte arvata, heittämällä hänet katuojaan, mutta se ei auttanut. Ranskalaisella kapteenilla oli seurassaan ranskalainen luutnantti, jonka muisti oli yhtä hyvä kuin esimiehen. Kokoontui väkijoukko; siinä oli muitakin laivaväestä; minun ei auttanut mikään. Sen yön nukuin vankilassa, ja muutaman viikon perästä sain matkustaa galeereihin. He säästivät henkeni, koska vanha ranskalainen kohteliaasti kyllä tunnusti, että minä olin kieltänyt väkeäni tappamasta häntä. Voitte arvata, ettei kahleissa istuminen airon ääressä ollut juuri mieluista minulle. Minä ja kaksi muuta pääsimme pakenemaan, he lähtivät maantie-rosvoiluun ja ovat varmaan jo kauan sitte saaneet hirressä roikkua. Minä siivo sielu en tahtonut tehdä uusia rikoksia leipääni ansaitakseni, sillä Klaara kirkkaine silmineen oli vielä mielessäni. Sentähden en tehnyt muita koiruuksia kuin että varastin yhden kerjäläisen ryysyt ja annoin hänelle galeeripukuni sijaan, ja pääsin ihmisten anteliaisuudella siihen kaupunkiin, minne olin Klaaran jättänyt. Oli kaunis talvipäivä, kun lähestyin kaupungin ulkosyrjää. Minun ei tarvinnut pelätä ilmi tulemista, sillä tukkani ja partani oli paras naamari. Oi, laupias äiti! siinä tuli vastaani ruumissaatto. No, te arvaatte asian, minä en voi sitä kertoa. Hän oli kuollut, ehkä rakkaudesta tai paremmin häpeästä. Voitteko uskoa, kuinka minä vietin yöni? Minä varastin muurarilta lapion ja yksinäni, kenenkään näkemättä, talvisena yönä minä kaivoin pois tuoreen mullan haudasta, nostin ylös arkun, aukaisin kannen ja sain vielä kerran nähdä hänet kuutamon valossa. Hänen muotoonsa ei ollut kuolema koskenut. Kalpea hän aina oli eläessäänkin ollut. Minä olisin voinut vannoa häntä eläväksi. Oli siunattu seikka saada nähdä hänet vielä kerran ja ihan yksin. Mutta sitten päivänkoitteessa piti kätkeä hänet taas maahan — sulkea arkku ja kuulla kivien kannelle putoovan — se oli kolkkoa ja kamalaa. Signor, minä en tiennyt ennen enkä nytkään huoli ajatella, kuinka kallis kappale on ihmisen henki. Auringon noustessa minä olin taas kulkijapoika. Mutta nyt oli Klaara poissa eikä minulla ollut enää omantunnon vaivoja vaan olin aina sodassa parempaa itseäni vastaan. Viimein otin paikan laivassa, joka purjehti Livornoon. Livornosta tulin Roomaan ja asetuin kardinaalin palatsin ovelle. Ulos hän tuli, kultatakkinen palvelija perässään.

"Kardinaali peräytyi, katseli minua vakavasti ja mietti hetkisen. 'Kaikki ihmiset ovat minun poikiani', lausui hän sangen lempeällä äänellä, 'siinä on vähän kultaa sinulle. Sille, joka kerran pyytää, annetaan almua, sille, joka toisen kerran pyytää, avataan vankila. Ota oppia äläkä enää vaivaa minua. Taivas sinua siunatkoon!' Näin sanoen hän nousi vaunuihin ja ajoi Vatikaaniin. Kukkaro, joka oli jätetty minulle, ei ollut niinkään laiha. Minä olin kiitollinen ja tyytyväinen ja käännyin Terracinaan. En ollut kulkenut rämeitä kauaksikaan, kun kaksi ratsastajaa lähestyi.

"'Te näytätte köyhältä, ystävä', sanoi toinen heistä, pidättäen hevostaan, 'mutta te olette vahva.'

"'Köyhät ja vahvat miehet ovat hyviä olemassa ja vaarallisia, signor', sanoi toinen.

"Minä tottelin ja tulin taas rosvoksi. Pian nousin arvossa ja koska aina olen ollut virassani lempeä ja ottanut kukkaroita kaulaa katkomatta, niin minulla on hyväkin arvo ja voin syödä makaroonia Napolissa ilman yhtään hengen hätää. Viimeisinä vuosina olen pitänyt leiriä täällä, missä hallitsen kuin aika herra. Minua kutsutaan talolliseksi, sillä olen ostanut täältä maata. Itse en enää rosvoile muuta kuin huvikseni ja pitääkseni taitoa yllä. Kylläpä nyt olen tainnut tyydyttää uteliaisuuttanne. Meillä ei ole enää montakaan askelta linnaan."

Englantilaisen mielenkiinto oli suuresti yltynyt kumppaninsa kertomuksesta ja hän huudahti: "Mutta kuinka te tulitte tutuksi isäntäni kanssa? ja millä tavalla on hän voittanut teidän ja ystävienne suosion?"

Maestro Paolo käänsi mustat silmänsä hyvin totisesti kysyjään. "Te, signor, varmaankin tiedätte enemmän tuosta vieraasta herrasta kuin minä. En voi sanoa muuta kuin että pari viikkoa sitten seisoin Napolin Toledo-kadulla puodinrappua vastaan nojallaan, kun toisennäköinen herra koski käsivarteeni ja sanoi: 'Maestro Paolo, minä tahtoisin tehdä tuttavuutta teidän kanssanne. Ettekö voisi tulla mukanani ravintolaan ja juoda pullollisen lacryma-viiniä?' 'Mielelläni', vastasin minä. Niin mentiin sisälle, ja kun olimme istuutuneet, puhutteli uusi tuttavani minua näin: 'kreivi d'O—— on minulle tarjonnut vuokrattavaksi vanhan linnansa lähellä B——tä. Te tunnette paikan?'

"'Tunnen mainiosti, kukaan ei ole asunut siellä ainakaan sataan vuoteen, se on puoleksi rauniona, signor. Kummallinen paikka vuokrattavaksi; toivon, ettei vuokra ole suuri'.

"'Maestro Paolo', sanoi hän, 'minä olen filosofi enkä välitä mukavuuksista. Haluan rauhallista asuinpaikkaa, missä voin harjottaa tieteellisiä kokeiluja. Linna on aivan omiansa, jos vaan te otatte minut naapuriksenne ja pidätte minua ja minun ystäviäni erityisen suojeluksen alaisina. Olen rikas, mutta en vie linnaan mitään, jota ansaitsisi ryöstää. Minä siis tahtoisin maksaa yhden veron kreiville ja toisen teille'.

"Tuosta me pian sovittiin, ja koska vieras signor korotti kahdenkertaiseksi sen hinnan, minkä minä ehdotin, niin hän on meidän kesken korkeassa arvossa. Ja nyt signor, koska minä olen ollut näin avomielinen, niin olkaa tekin. Kuka on tämä merkillinen herrasmies?"

"Hm! etsii siis viisasten kiveä — ha? hiukan taikurin vikaa? pelkää pappia?"

"Minä toivon teille hyvää siitä", sanoi rosvo ja risti silmänsä hartaasti. "Minä en ole paljon parempi kuin muutkaan ihmiset, mutta on se sielu sentään kallis. En minä suuria välitä, jos vähän kaikella kunnialla rosvoilen tai koputan miestä päähän, jos tarvitaan — mutta ruveta kauppoihin pirun kanssa —. Ah, varokaa, nuori herra, varokaa!"

"Ei kannata pelätä", sanoi Glyndon hymyillen, "minun opettajani on liian viisas ja liian hyvä sellaisiin kauppoihin. Mutta nythän ollaan perillä. Muhkeat rauniot — ja loistava näköala!"

Nautinnokseen Glyndon katseli maisemaa edessään ja allaan taiteilijan silmällä. Huomaamatta hän oli rosvoa kuunnellessaan kohonnut ylös jokseenkin korkeata rinnettä ja nyt he seisoivat leveällä vuorenpenkereellä, joka oli sammalten ja pensaitten peittämä. Tämän kukkulan ja sen toisen yhtä korkean välillä, minne linna oli rakennettu, oli syvä ahdas kuilu mitä tiheimmän kasvullisuuden täyttämä, johon silmä ei kauaksikaan voinut tunkea. Sen syvyyden saattoi kuitenkin arvata kumeasta yksitoikkoisesta lorinasta, joka syntyi alhaalla virtaavista näkymättömistä vesistä, mitkä kauempana puhkesivat esiin vuolaaksi virraksi. Vasemmalla puolella oli näköala miltei rajaton. Ilman tavaton kirkkaus teki selvästi näkyväksi sellaisen maanalan, jota muinaisaikainen vallottaja olisi pitänyt kokonaisena valtakuntana. Vaikka Glyndonin kulkema tie oli näyttänyt niin yksinäiseltä ja autiolta, niin edessä oleva maisema oli nyt täynnä linnoja ja kyliä ja kirkontorneja. Kaukana taivaanrannalla kimaltelivat Napolin katot ja valkeat seinät auringon paisteessa ja taivaanrusko sulautui siniseen mereen. Mutta vielä kauempana toisella suunnalla näkyi harmaana varjona tummia lehtoja vastaan vanhan Posidonian raunioiksi rauenneet pilarit. Tällä tasangolla, missä kimaltelevat virrat risteilivät, olivat etruskilaiset ja sybaritit, saraseenit ja normannit aikojen kuluessa pystyttäneet telttansa vallotusretkillään. Kaikki menneisyyden näyt — etelä-Italian myrskyisä historia — tulvaili taiteilijan mieleen hänen katsellessaan alas tasangolle. Ja sitten, kun hän hitaasti kääntyi, näki hän harmaan linnan ruhistuneet seinät. Sieltä hän nyt etsi niitä salaisuuksia, joiden piti tulevaisuudessa rakentaa mahtavampi valtakunta kuin mistä menneisyyden muistot voivat kertoa. Se oli yksi niitä ritarilinnoja, joita Italiassa niin runsaasti rakennettiin vanhemmalla keski-ajalla eikä siinä ollut paljon sitä gootilaista siroutta tai juhlallisuutta, joka kuului samanaikuiseen kirkkorakennustyyliin vaan se oli karkea, järeä ja rauenneenakin uhmaileva. Yli kuilun kävi puinen silta, lankut huojuivat ja syvyys kajahteli kumeasti, kun Glyndon hoputti arkaa hevostaan ylitse.

Linnan ulkopihaan johti tie, joka kerran oli ollut leveä ja kivipaasilla laskettu, mutta nyt oli pitkän heinän peitossa. Portti seisoi raollaan ja puolet talosta näkyi sen läpi. Muurit olivat osaksi muratin peittämät, jota vuosisatojen aikoina oli siihen kertynyt. Mutta sisäpihaan päästyään Glyndon ilokseen huomasi, ettei rappeutuminen siellä tuntunut niin suurelta. Villit ruusut antoivat iloisen näyn harmaille seinille ja keskellä pihaa oli lähde, jossa vilpoisa vesi loiskeili ja pärskyili suuren merihirviön kidasta. Täällä tuli Mejnour hymyillen häntä vastaan.

"Tervetuloa, ystäväni ja oppilaani", sanoi hän, "se joka etsii totuutta, voi tässä yksinäisessä paikassa löytää kuolemattoman yliopiston."

II LUKU.

"Abaris ei suinkaan pitänyt Pythagorasta, joka näitä opetti, noitana tai henkienherättäjänä vaan pikemmin kunnioitti ja ihaili häntä melkein jumaloiden."

Ne palvelijat, jotka Mejnour oli ottanut tähän kummalliseen asuntoon, olivat todella omiansa vaatimattomalle filosofille. Vanha armenialainen, jonka Glyndon jo Napolissa oli nähnyt mystikon seurassa; pitkä kovapiirteinen nainen, jota maestro Paolo oli suosittanut, ja kaksi pitkätukkaista, sukkelaa, mutta villinnäköistä nuorta miestä, jotka myös niinkuin nainen olivat tulleet kylästä Paolon suosituksesta — siinä koko palveluskunta. Ne huoneet, joita viisas käytti, olivat hyvin suojattuja kaikkia säitä vastaan, seinillä oli puoleksi värittömiä kankaita ja lattialla korkeita marmoripöytiä, taitehikkaasti kaiverrettuja. Glyndonin makuuhuoneesta johti ovi parvekkeelle, josta näkyi verrattoman ihana ja laaja maisema. Toiselta puolelta se oli pitkän käytävän ja rappusten erottama mystikon omista yksityisistä huoneista. Koko linnassa oli vakava eikä kuitenkaan raskas syvän levollisuuden tunnelma. Se sopi hyvin niihin tutkimuksiin, joihin sitä nyt käytettiin.

Moneen päivään Mejnour ei tahtonut puhua Glyndonin kanssa niistä asioista, jotka olivat lähinnä tämän sydäntä.

"Kaikki ulkopuolinen", sanoi hän, "on valmista, muttei kaikki sisällä. Sinun oman sielusi täytyy tottua tähän paikkaan ja täyttyä ympäröivän luonnon elämällä, sillä luonto on kaiken ilmotuksen lähde."

Näillä sanoilla Mejnour aina kääntyi keveämpiin aineihin. Hän antoi englantilaisen seurata itseään pitkillä kävelyillä kautta ympäröivien vuoriseutujen ja hän hymyili hyväksyvästi, kun nuori taiteilija ilmaisi luonnon ihailuaan, vaikka tämä suurenmoinen kauneus olisi vaikuttanut tylsempäänkin mieleen. Sitten Mejnour tyhjensi ihmettelevän oppilaansa eteen niitä tietonsa varastoja, jotka tuntuivat loppumattomilta. Hän teki merkillisen tarkasti ja kuvaavasti selkoa niistä kansoista, jotka vuoron perään olivat kulkeneet yli tämän kauniin maan — kertoi niiden luonteesta, tavoista, uskosta ja käytöksestä. On totta, että hänen kuvauksensa eivät olleet kirjoista koottuja eivätkä oppineitten auktoritettien kannattamat, mutta hänellä oli erinomainen kertomiskyky ja hän puhui kaikesta personallisen tiedon varmuudella. Joskus hän saattoi puhua luonnon pysyvämmistä ja ylevämmistä salaisuuksista niin kaunopuheisesti ja tietorikkaasti, että niiden yli levisi aivan runollinen hohde eikä ainoastaan tieteellinen selkeys. Huomaamattomasti nuori taiteilija tunsi sielunsa kohoutuvan ja tyyntyvän kumppaninsa viisaudesta ja hänen hurja intohimonsa lauhtui. Hänen ajatuksensa viihdytettiin jumalallisen ihailun tyyneyteen, hän tunsi itsensä jalommaksi olennoksi ja sielunsa syvyydessä hän oli kuulevinaan sydämen äänen puhuvan.

Nähtävästi Mejnour varta vasten koetti saattaa kokelaan tähän mielentilaan, ja tässä alku-ohjauksessa mystikko menetteli niinkuin kaikki muutkin viisaat. Sillä joka tahtoo jotakin keksiä, hänen täytyy ensin joutua ajatusperäiseen ihanteellisuuteen ja antautua viljelemään niitä korkeita ja autuaita sielunkykyjä, jotka katsovat ja näkevät todellisuuden.

Glyndon huomasi, että heidän kävellessään Mejnour usein pysähtyi jossakin, missä lehto oli tiheimmillään, noukkimaan jonkun kasvin, ja tämä muistutti häntä siitä, että hän oli nähnyt Zanoninkin tekevän samoin. "Voivatko nämä halvat luonnonlapset", sanoi hän eräänä päivänä Mejnourille, "nämä jotka päivän kukoistavat ja taas lakastuvat, olla hyödyksi korkeampien salaisuuksien tieteelle? Löytyykö sielullekin niinkuin ruumiille parantavia yrttejä ja edistävätkö kesän kasvatit sekä ihmisterveyttä että myöskin henkistä kuolemattomuutta?"

Mejnour vastasi: "Jos joku muukalainen olisi tullut kulkulaiskansan luo, ennenkuin mikään yrttien ominaisuus oli niille tunnettu; jos hän olisi heille kertonut, että niillä kasveilla, joita he joka päivä jaloillaan tallaavat, on mitä parhaimpia voimia, että yksi niistä voi palauttaa terveyden kuoleman partaalla olevalle, että toinen voi vaivuttaa hulluuteen suurimman viisaan, että kolmas voi heittää kuoliaaksi maahan heidän rautaisimman sankarinsa, että kyyneleet ja nauru, terveys ja tauti, hulluus ja järki, valve ja uni, olemassaolo ja häviö — on kätkettynä noihin mitättömiin lehtiin; jos joku tämän olisi kertonut, niin eikö häntä olisi pidetty valehtelijana tai noitana? Ja ihmiskunta ei vielä tunne puoliakaan niistä kasvimaailman voimista, joista olen puhunut, ei tunne enempää kuin tuo otaksumani villikansa. Meissä ihmisissä on sellaisia ominaisuuksia, joiden kanssa muutamilla kasveilla on tekemistä ja joihin ne vaikuttavat. Vanhojen kansojen mooly[45] ei ollut vain tarua."

Mejnourin luonne näytti suuresti eroovan Zanonista, ja vaikka se vähemmän hurmasi Glyndonia, niin se vaikutti häneen voimakkaammin ja syvemmin. Zanonin keskustelu herätti syvää ja laajaa harrastusta ihmiskuntaa kohtaan — sellaista tunnetta, joka oli sukua taide-innolle ja kauneudenrakkaudelle. Ne kertomukset, jotka kiertelevät Zanonin elämästä, puhuivat ylistävästi laupeudentöistä ja hyvyyden osotuksista. Ja kaikissa kertomuksissa oli jotakin suurta ja inhimillistä, joka lauhdutti hänen herättämää pelkoaan, ja miltei synnytti epäluuloa siitä, oliko hänellä ensinkään niitä korkeampia salaisuuksia kuin hän oli omaavinaan. Mutta Mejnour näytti olevan aivan välinpitämätön koko ulkopuolisesta maailmasta. Joskaan hän ei tehnyt mitään pahaa, niin hän myöskin näytti olevan tunnoton kaikkea hyvyyttä ilmaisemaan. Hänen tekonsa eivät huojentaneet puutteita eivätkä hänen sanansa säälineet hädässä olevia. Se mitä me kutsumme sydämeksi, näytti hänessä sulautuneen järkeen. Hän liikkui, ajatteli ja eli kuin joku säännöllinen tyyni Aatelma eikä sellainen, jolla vielä on paitsi ihmismuotoa myöskin inhimilliset tunteet.

Kerran huomatessaan, kuinka ylhäisellä välinpitämättömyydellä Mejnour puhui niistä maanpinnan muutoksista, joita hän sanoi itse olleensa näkemässä — Glyndon rohkeni huomauttaa tästä erotuksesta Zanonin ja Mejnourin välillä.

"Se on totta", sanoi Mejnour kylmästi. "Minun elämäni on katselijan elämää — Zanonin elämä nauttijan elämä. Kun minä noukin kasvin, niin ajattelen ainoastaan sen hyötyä, mutta Zanoni pysähtyy ihailemaan sen kauneutta."

"En. Hänen elämänsä on nuoruuden elämä — minun on vanhuuden. Me olemme viljelleet erilaisia ominaisuuksia. Kummallakin on voimia, joita toinen ei ole itselleen hankkinut. Ne, joiden kanssa hän seurustelee, elävät mukavammin — ne, joiden kanssa minä, he tietävät enemmän."

"Minä olen todellakin kuullut", sanoi Glyndon, "että hänen napolilaiset kumppaninsa alkoivat elää puhtaampaa ja jalompaa elämää seurusteltuaan Zanonin kanssa, mutta eivätkö he sittenkin olleet omituisia seuralaisiksi viisaalle? Ja tämä kammottava voima, jota hän tahtonsa mukaan käyttää, niinkuin esim. prinssi di ——n kuolemassa ja samaten kreivi Ughellin murhassa, se tuskin sopii rauhaiselle hyväntavottajalle."

"Totta", sanoi Mejnour jäisesti hymyillen, "sellainen kohtalo on aina niillä filosofeilla, jotka tahtovat toimivasti sekottua ihmiskunnan elämään. Ei voi palvella toista ihmistä loukkaamatta toista, ei voi suojella hyvää sotimatta pahaa vastaan, ja jos tahdot erehtyväistä parantaa, niin sinun täytyy alentua elämään erehtyväisen kanssa tunteaksesi hänen erehdyksensä. Näin sanoi myöskin Paracelsus, tuo suuri mies, vaikka hän usein puhuikin väärin.[46] Minä en tee tätä tyhmyyttä, minä elän ainoastaan tiedossa — minun elämäni ei ole ihmiskuntaa varten."

Toisen kerran kysyi Glyndon mystikolta, minkäluontoinen oli se liitto eli veljeskunta, johon Zanoni kerran oli viitannut.

"En taitane erehtyä", sanoi hän, "jos otaksun, että te ja hän tunnustatte olevanne 'ruusuristin' veljeksiä?"

"Luuletko", vastasi Mejnour, "ettei ollut mitään mystillistä juhlallista veljeskuntaa, joka pyrki samaan päämäärään samoilla keinoilla, ennenkuin Damuksen arabialaiset vaeltavalle saksalaiselle opettivat ne salaisuudet, joihin perustuu rosenkreutsiläisten liitto? Minä tiedän kuitenkin, että rosenkreutsiläiset muodostivat lahkon, joka polveutui aikaisemmasta ja suuremmasta koulukunnasta. He olivat viisaampia kuin alkemistit — mutta heidän mestarinsa olivat vielä viisaampia kuin he ovat."

"Ja tästä kaukaisesta ja alkuperäisestä veljeskunnasta on kuinka monta vielä jälellä?"

"Mitä, kaksiko vaan?[47] Ja te vakuutatte voivanne opettaa kaikille sen salaisuuden, joka vie kuolemasta voiton?"

"Sinun esi-isäsi saavutti sen salaisuuden; hän kuoli, koskei tahtonut elää kauemmin kuin se ainoa, jota hän rakasti. Oppilaani! meillä ei ole mitään keinoa, jolla voisimme poistaa kuoleman toivoa tai muuttaa Taivasten tahtoa. Nämä seinät voisivat musertaa minut tässä seisomasta. Ainoa, minkä voimme tehdä, on: löytää ihmisruumiin salaisuudet, tietää, miksikä muutamat osat kangistuvat ja veri jähmettyy, ja siten lakkaamatta ehkäistä Ajan hampaan vaikutusta. Tämä ei ole magiaa. Se on yhtä alaa lääketieteestä oikein ymmärrettynä. Tässä järjestössä me pidämme kaikkein korkeimpana sitä tietoa, joka ylentää järkeä, toiseksi sitä, joka säilyttää ruumiin. Mutta se paljas taito, joka on saatu kasvien nesteistä ja joka uudistaa elonvoiman ja estää kuihtumisen kulkua, — tämä ylhäinen salaisuus, johon nyt vielä ainoastaan viittaan ja jonka kautta kuumuus eli kaloria niinkuin te sanotte — viisaan Herakliton opetuksen mukaan elämän alkuperuste — voi tulla elämän alituiseksi uudistajaksi — tämä salaisuus ei yksinään riittäisi meidän turvallisuuttamme takaamaan. Meidän tehtävämme on myöskin oppia kääntämään syrjään ihmisten vihanpuuskat ja suuntaamaan vihollistemme miekat toinen toistaan vastaan ja kulkea näkymättöminä (vaikkei ruumiittomina), siten että ihmisten silmien eteen heitämme sumuhunnun ja pimeyden. Muutamat tietäjät ovat sanoneet, että se kuuluu agaatikiven voimiin. Abaris sanoi tämän voiman olevan nuolensa kärjessä. Minä voisin teille tuossa laaksossa näyttää kasvin, joka verhoo teidät parempaan taikahuntuun kuin agaati tai nuoli. Sanalla sanoen, tiedä, että luonnon vähäpätöisimmät ja halvimmat tuotteet voivat itsessään kätkeä kaikkein merkillisimpiä ominaisuuksia."

"Mutta", sanoi Glyndon, "jos teillä on hallussanne näin suuria salaisuuksia, miksikä olette niin kitsaita estämällä niiden levittämistä. Eikö väärä ja petollinen tiede juuri siinä eroa todellisesta tieteestä, että jälkimäinen maailmalle ilmottaa, millä keinoilla se on tehnyt keksintönsä, jotavastoin edellinen kehuu suuria tuloksiaan eikä tahdo selittää niiden syitä?"

"Hyvin puhuttu, sinä koulujen järkeilijä — mutta malta vielä. Otaksu, että me jakaisimme tietoamme kaikille ihmisille ilman erotusta, sekä hyville että pahoille — niin mahtaisimmeko olla siunaukseksi vai kiroukseksi? Ajattele, että hirmuvaltiaalla, irstailijalla tai rikollisella olisi hallussaan nämä hirvittävät voimat; eikö hän olisi kuin irroillaan kulkeva paholainen maan päällä? Otaksukaamme vaan, että sama etu olisi suotu myöskin hyville, — missä tilassa olisi silloin yhteiskunta? Alituisella sotakannalla — hyvät aina puolustusasemassa, pahat aina hyökkäämässä. Nykyisin on maan päällä paha prinsiippi tehokkaampi kuin hyvä ja paha pääsisi silloin voitolle. Näistä syistä me olemme pyhästi luvanneet antaa viisauttamme ainoastaan niille, jotka eivät sitä käytä väärin ja turmeluksen palvelukseen, ja luvanneet panna oppilaamme sellaisten koetusten alaiseksi, jotka puhdistavat tunteita ja ylentävät haluja. Ja tässä luonto meitä auttaa ja ohjaa, sillä se panee pelottavia vartijoita ja ylipääsemättömiä esteitä erottamaan paheellisen himon tuosta korkeimman tieteen taivaasta."

Tähän suuntaan kävivät Mejnourin keskustelut oppilaansa kanssa ja mitä enemmän nämä puheet tuntuivat käyvän järkeen, sitä enemmän ne vaan yllyttivät mielikuvitusta. Juuri se, että Mejnour ei sanonut omistavansa muita kuin sellaisia voimia, joita itse luonto oikealla tavalla tutkittaessa tarjosi käytettäväksi, se antoi todenmukaisuuden leiman niille kyvyille, joita Mejnour sanoi luonnossa löytyvän.

Näin kului päiviä ja viikkoja, ja Glyndonin mieli tottui vähitellen tähän eristettyyn ja mietiskelevään elämään ja hän unohti viimein ulkomaailman turhuudet ja harhat.

Eräänä iltana hän oli myöhään yöhön yksin viipynyt linnan etupihalla katsellen tähtiä, jotka toinen toisensa jälkeen syttyivät hämärälle taivaalle. Ei koskaan hän ollut niin selvästi tuntenut taivaan ja maan mahtavata vaikutusta ihmiseen, tuntenut, kuinka luonnon suuret voimat koskevat meidän järkiluontomme syvimpiin juuriin. Niinkuin potilaaseen vähin erin pannaan magnetinen voima vaikuttamaan mesmerisöitäessä, niin tunsi hän sydämessään kasvavan tuon suuren kaikkiallisen magnetismin voiman, sen magnetismin, joka on luomakunnan elämä ja joka sitoo kaikki atomit toisiinsa. Ihmeellinen sanomaton voimantunne ja tietoisuus jostakin suuresta katoovaisen ruumiin sisällä, tämä nosti samalla hämäriä ja loistavia tunteita — ikäänkuin heikkoja heijastuksia jostakin entisestä pyhemmästä olemassaolosta. Vastustamaton halu saattoi häntä lähtemään mystikon puheille. Hän tahtoi sinä hetkenä vaatia pääsyä niihin maailmoihin, jotka ovat tämän takana, hän oli valmis hengittämään jumalaista ilmaa. Hän astui linnaan ja kulki läpi hämärän käytävän Mejnourin huoneisiin.

III LUKU.

"— — — On siis olemassa eräs haltioihin (ekstasiin) nostava voima, joka tultuaan joskus kiihotetuksi toimintaan palavan halun tai vahvan mielikuvituksen kautta, kykenee viemään ulospäin kääntyneen ihmishengen aina johonkin kaukaiseen esineeseen asti." —

Mejnourin käytettävänä oli kaksi huonetta, jotka olivat yhteydessä toistensa kanssa, ja kolmas, jossa hän nukkui. Kaikki nämä huoneet sijaitsivat korkeassa tornissa, joka törrötti synkän äkkijyrkänteen yli. Ensimäinen huone, johon Glyndon astui, oli tyhjä. Äänettömin askelin hän kulki eteenpäin ja avasi oven, joka johti sisempään huoneeseen. Hän vetäytyi kynnyksellä taaksepäin, väkevän hajun valtaamana, joka täytti huoneen. Ilma oli ikäänkuin paksuna usvasta, mutta ei kuitenkaan hämärä, sillä usva ei ollut tumma, vaan muistutti lumipilveä, joka hitaasti ja raskaasti liukuu yli taivaan säännöllisinä aaltoina. Kuolettava kylmyys iski englantilaista vastaan ja hänen verensä jäähtyi. Hän seisoi yhteen paikkaan naulittuna, ja kun hän tahtomattaan ponnisti silmiään nähdäkseen usvan läpi, oli hän näkevinään hämäriä, aavemaisia mutta valtavan suuria muotoja huoneessa — tai ehkä se vaan oli hänen mielikuvituksensa tulosta, ehkä sumu itsestään muodostui näiksi liikkuviksi, ruumiittomiksi, käsin koskemattomiksi haamuiksi? Sanotaan, että eräs muinainen maalari kerran maalasi taulussa haadeksen eli tuonelan ja siinä niin taitehikkaasti kuvasi niitä hirviöitä, jotka liikkuivat synkässä tuonelan virrassa, että silmä heti saattoi huomata, kuinka itse virta oli vaan varjoa, ja kuinka siinä olevilla verettömillä olennoilla ei ollut enää ruumiillista elämää vaan niiden muodot sulautuivat kuolleisiin vesiin, kunnes kauemmin katsoessa ei silmä enää niitä erottanut yliluonnollisesta aineesta, jossa niiden asuinpaikka oli. Sellaisia olivat myöskin ne liikkuvat haamut, jotka sumussa leijailivat, mutta ennenkuin Glyndon vielä oli vetänyt henkeäänkään tässä ilmassa — sillä hänen elämänsäkin oli ikäänkuin hetkeksi pysähtynyt eli muuttunut jonkinlaiseksi tainnokseksi — tunsi hän käteensä tartuttavan ja itseään vietävän tästä huoneesta ulommaiseen. Hän kuuli ovea sulettavan — hänen verensä virtasi jälleen läpi suonien ja hän näki sivullaan Mejnourin. Silloin hänen ruumiinsa valtasi kouristus — hän putosi tajuttomana lattialle. Tointuessaan hän tapasi olevansa ulkoilmassa, huoneesta ulkonevalla karkealla kiviparvekkeella. Tähdet paistoivat rauhallisesti mustaan syvyyteen jalkojen alla ja valaisivat mystikon tyyneitä kasvoja, joka käsivarret ristissä seisoi hänen vieressään.

"Nuori mies", sanoi Mejnour, "päätä siitä, mitä olet nähnyt, kuinka vaarallista on etsiä tietoa, ennenkuin on valmistunut ottamaan sitä vastaan. Vielä hetkinen kun olisit viipynyt tuossa ilmassa, niin olisit nyt maannut ruumiina."

"Minkälaista on sitten se tieto, jota te, joka kerran olette ollut samanlainen kuolevainen kuin minäkin, turvallisesti voitte etsiä tuossa jäisessä ilmassa, joka minulle oli kuin kuolema hengittää? Mejnour", jatkoi Glyndon, ja hurja himo, jota vaan oli yllyttänyt äsken koettu vaara, elähytti ja kannusti häntä taasen. "Minä olen valmis ainakin ensimäisiin askeliin. Minä tulen sinun luoksesi, niinkuin muinoin oppilas hierofantin luokse vaatimaan vihkimystä."

Mejnour vei kätensä nuoren miehen sydämelle — se tykytti äänekkäästi, säännöllisesti ja uljaasti. Hän katseli oppilastaan melkeinpä ihailu jäykissä ja tunteettomissa kasvoissaan ja mutisi, puolittain itsekseen: "Noin juuri, tuollaisesta rohkeudesta näkyy oppilas viimeinkin." Mutta ääneen hän lisäsi: "Olkoon sitten! Ihmisen ensimäinen vihkimys tapahtuu haltioissa. Unista alkaa kaikki ihmistieto, unissa laskeutuu yli mittaamattoman avaruuden ensimäinen heikko silta hengen ja hengen välille — tämän maailman ja tuonpuolisten maailmoiden välille! Katso lujasti tuohon tähteen!"

Glyndon totteli ja Mejnour vetäytyi huoneeseensa, josta hitaasti leijaili höyry, hieman himmeämpi ja heikompituoksuinen kuin se, mikä äskettäin oli vähällä ollut tehdä oppilaasta lopun. Tämä höyry sitävastoin kiertäessään hänen ympärilleen ja sitten huomaamatta hajotessaan ilmaan, tuntui virkistävältä ja terveelliseltä. Hän piti vieläkin silmänsä tähteen luotuina, ja tähti tuntui vähitellen sitovan itseensä ja hallitsevan hänen katsettaan. Jonkunlainen herpaumus tuntui ruumiissa, mutta se ei ulottunut kuitenkaan järkeen, niinkuin hän olisi luullut. Horroksen hiipiessä häneen, tunsi hän ohimoilleen ripoteltavan jotakin haihtuvaa, tulista nestettä. Samalla pudisteli väristys hänen jäseniään ja kävi läpi kaikkien suonien. Horros tuli yhä syvemmäksi, mutta yhä hän piti silmänsä tähteen luotuina, ja nyt sen loistava kehä näytti laajenevan. Se tuli yhä vienommaksi ja kirkkaammaksi, se levisi yhä suuremmaksi, kunnes se täytti koko avaruuden — maan ja taivaan tuntui se nielevän itseensä. Ja viimein keskellä hopeista loistavaa ilmaa tunsi hän ikäänkuin jotakin olisi murtunut hänen aivoissaan — ikäänkuin vahva ketju olisi katkaistu, ja sillä hetkellä taivaallisen vapauden ja sanomattoman autuuden tunne valtasi hänet ja hän tunsi ruumiista päässeenä linnun keveydellä liitelevänsä kautta ilmojen. "Ketä nyt maan päällä haluat nähdä?" kuiskasi Mejnour. "Violan ja Zanonin!" vastasi Glyndon sydämessään, mutta hän tunsi, etteivät huulensa liikkuneet. Yhtäkkiä hänen näin ajatellessaan — kautta tämän avaruuden, jossa ei voinut erottaa muuta kuin vienoa, läpinäkyvää valoa — kulki ikäänkuin nopea sarja varjomaisemia: puita, vuoria, kaupunkeja, meriä liukui ohi, niinkuin varjokuvat, ja viimein seisahtui kuva, hän näki luolan valtameren rannikolla — jonka pehmoista sileätä santaa reunustivat myrtit ja oranssipuut. Korkealla ja etäällä kimalteli valkoisena jonkun raunioituneen pakanallisen temppelin jäännökset, ja kuu loisti yli kaiken tyynellä valollaan ja valoi hohtonsa kahteen olentoon, jotka istuivat luolan edessä sinisten vesien huuhtoessa heidän jalkojensa alla kiviä ja hän oli miltei kuulevinaan Iaineitten loiskinaa. Heti hän tunsi heidät. Zanoni istui kivellä ja Viola oli puolittain hänen vieressään nojallaan ja hänen kasvoillaan vallitsi se täydellinen onni, joka kuuluu täydelliseen rakkauteen.

"Tahtoisitko kuulla heidän puhuvan?" kuiskasi Mejnour ja taas ääneti Glyndon vastasi: "tahdon." Heidän äänensä kuuluivat hänelle, mutta oudolla kaiulla; ne olivat niin hiljaiset kuin olisivat kuuluneet hyvin kaukaa, ne olivat kuin ääniä, joita pyhät miehet kuulevat muista maailmoista näyissänsä.

"Ja kuinka on mahdollista", sanoi Viola, "että sinä voit löytää iloa kuunnellessasi tietämätöntä."

"Sentähden että sydän ei koskaan ole tietämätön; sentähden että tunteiden salaisuudet ovat yhtä ihmeelliset kuin älyn. Jos sinä joskus et voi ymmärtää ajatusteni kieltä, niin myöskin minä joskus kuulen suloisia arvotuksia sinun tunteittesi kielessä."

"Ah, älä sano niin!" sopersi Viola hellästi kiertäen kätensä hänen kaulaansa, ja tuossa taivaallisessa valossa näytti hänen kasvonsa vielä viehättävämmiltä punastuneina. "Minun arvotukseni ovat lemmen tavallista kieltä ja lemmen pitäisi ne myös avata. Ennenkuin minä sinut tunsin — ennenkuin sain elää sinun kanssasi — ennenkuin opin kuuntelemaan askeleitasi ja odottamaan, kun sinä olit poissa — ja aina näkemään sinut kaikkialla — silloin en uneksinutkaan, kuinka vahva ja kaikkivoittava on luonnon ja ihmissielun välinen side!…

"Ja kuitenkin" — hän jatkoi — "minä olen nyt varma siitä mitä alussakin uskoin — että ne tunteet, jotka ensin vetivät minua sinua kohti, eivät olleet lemmen tunteita. Minä tiedän sen, kun vertaan nykyisyyttä menneisyyteen — se oli silloin kokonaan ymmärryksestä tai hengestä lähtenyt aate! Mutta nyt minä en enää voisi kuulla sinun sanovan: 'Viola, ole onnellinen toisen kanssa!'"

"Enkä minä nyt voisi niin sinulle sanoa! Ah, Viola, älä väsy minulle vakuuttamasta, että olet onnellinen!"

"Onnellinen olen minä, kun sinäkin olet. Mutta toisinaan, Zanoni, sinä olet niin murheellinen!"

"Minä olen murheellinen sentähden että ihmiselämä on niin lyhyt; että meidän viimein täytyy erota; että kuu yhä jää paistamaan, kun satakieli on lakannut sille laulamasta! Vielä pieni aika, ja sinun silmäsi himmenevät ja sinun kauneutesi lakastuu ja nämä kiharat, joilla nyt leikittelen, harmaantuvat."

"Voi sinua, julmuri!" sanoi Viola liikuttavasti, "minä en koskaan tule näkemään iän merkkejä sinussa! Mutta emmekö me tule vanhenemaan yhdessä ja eivätkö silmämme totu siihen muutokseen, joka ei koske itse sydäntä?"

"Mutta ehkei niin tule käymään", mutisi Zanoni, ja sitten, katsoen lujasti Violaan, hän sanoi, puolittain hymyillen: "Eikö sinulla ole halua oppia paremmin tuntemaan sitä rakastajaa, jota kerran saatoit luulla paholaisen kätyriksi?"

"Ei ole, kaikki mitä lempivä haluaa tietää lemmitystään, minä jo tiedän — että sinä rakastat minua!"

"Minä olen kertonut, että elämäni on toisenlainen kuin muitten. Etkö sinä tahtoisi tulla siitä osalliseksi?"

"Mutta jos olisi mahdollista pysyä näin nuorena ja aina kauniina, kunnes maailma syttyy ympärillämme viimeiseen loimuun?"

Zanoni vaikeni muutamia hetkiä ja sanoi viimein: "Voitko muistaa niitä loistavia ja utuisia unia, joissa kerran mielesi viihtyi, kun sinä itseksesi kuvittelit olevasi määrätty johonkin korkeampaan ja suurempaan kohtaloon kuin tavalliset maan lapset?"

"Tulevaisuudesta! Minä unohdan sen. Aika — mennyt ja nykyinen ja tuleva — kaikki elää sinun hymyssäsi. Ah, Zanoni, älä leiki nuoruuteni typerillä haaveiluilla! Minä olen tullut paremmaksi ja nöyremmäksi senjälkeen kun sinun läsnäolosi on karkottanut nuo sumut. Tulevaisuus! kun minulle tulee syytä sitä pelätä, niin katson ylös taivaaseen ja muistan, kuka meidän kohtaloitamme ohjaa."

Violan kohottaessa silmiään liukui äkkiä yli näyttämön tumma pilvi. Se peitti oranssipuut, tummansinisen meren ulapan, valkoisen hiedan, mutta viimeiset kuvat, jotka se kätki Glyndonin hurmaantuneilta silmiltä, olivat Viola ja Zanoni. Toisen kasvot olivat kirkkaat, loistavat ja innostuneet, toisen synkät, mietteiset ja vielä enemmän kuin tavallisesti suljetut jäykkään, kaihomieliseen kauneuteensa ja syvään levollisuuteensa.

"Nouse ja herää", sanoi Mejnour, "sinun koetusaikasi on alkanut. On niitä korkean tieteen jäljittelijöitäkin, jotka voisivat sinulle näyttää poissaolevia; he puhuvat petollisella mongerruksellaan salaisista sähkövoimista ja magnetisesta nesteestä, jonka oikeista ominaisuuksista he eivät tunne muuta kuin alkeita. Minä lainaan sinulle heidän kirjojaan, noiden ylistettyjen tyhmyreiden, ja sinä saat nähdä, kuinka pimeinä aikoina monet ovat hoiperrelleet ja harhailleet mahtavan opinrakennuksen etehisessä ja luulleet päässeensä itse temppeliin. Hermes ja Albert ja Paracelsus, minä tunsin heidät kaikki, mutta jaloja vaikka olitte, oli kohtalonne tulla petetyiksi. Teillä ei ollut uskoa sielussanne eikä täyttä rohkeutta nousemaan siihen asti, mihin pyritte! Ja kuitenkin Paracelsuksella — vaatimaton Paracelsus! — oli ylpeä tuuma, joka tähtäsi korkeammalle, kuin kaikki meidän tietomme ulottuu. Ho! ho! — hän aikoi kemian avulla tehdä uuden ihmisrodun. Hän kerskaili elonhenkäyksen jumalallisesta lahjasta. Hän olisi tahtonut tehdä ihmisiä, mutta kuitenkin hänen täytyi tunnustaa, ettei niistä voinut tulla muuta kuin kääpiöitä![48] Minun taiteeni on saattaa ihmiset ihmiskuntaa korkeammalle. Mutta sinä väsyt näihin sivupuheisiin. Suo anteeksi! Kaikki nämä miehet — suuria uneksijoita, niinkuin sinäkin koetat olla — olivat minun hyviä ystäviäni. Mutta he ovat nyt kuolleet ja haudatut. He puhuivat hengistä — mutta pelkäsivät olla muussa kuin ihmisten seurassa. He olivat niinkuin puhujat, joiden kuulin seisoessani Ateenan kansankokouksessa heittelevän komeita sanoja niinkuin pyrstötähtiä ihmisjoukkoon, vaikka niiden into sammui niinkuin tähdenlento, kun heidän piti astua taisteluun! Ho, ho, Demosthenes, pääpelkurini, kuinka kepeät olivat kantapääsi Kaironeion luona! Nuorukainen, minä voisin sinulle kertoa sellaisia menneisyyden totuuksia, jotka tekisivät sinut oppineista oppineimmaksi. Mutta sinä ikävöit ainoastaan tulevaisuuden varjoja. Sinä saat mitä halajat. Mutta ensin täytyy mielesi olla harjotettu. Mene huoneeseesi ja nuku. Paastoo ankarasti, älä lue kirjoja, mieti, kuvittele, uneksi, hämmenny, kuinka vaan tahdot. Viimein kuitenkin ajatus tekee sekasorrosta selvän. Ennen puoliyötä palaa minun luokseni taas!"

IV LUKU.

"On kohtuullista, että me, jotka pyrimme nousemaan tällaiseen korkeuteen, ensin koetamme jättää taaksemme lihalliset halut, aistimien heikkoudet ja aineeseen kuuluvat intohimot; toiseksi, että opimme millä keinoin voimme nousta puhtaan järjen kynnykselle ja yhtyä ylempiin valtoihin, joita ilman emme voisi oppia salaisten asioitten viisautta eikä sitä magiaa, joka saa aikaan todellisia ihmeitä."

Puuttui vielä monta minuuttia puoliyöstä ja Glyndon oli taas mystikon huoneissa. Hän oli tarkasti noudattanut hänelle määrättyä paastoa ja niissä intoisissa ja syvissä unelmissa, joihin hänen kiihtynyt mielikuvituksensa oli hänet nostanut, oli hän ollut aivan tunnoton ruumiin tarpeille — vieläpä hän tunsi olevansa niiden yläpuolella.

"Ihminen on sitä ylpeämpi mitä suurempi on hänen tietämättömyytensä. Ihmisen luonnollinen taipumus tähtää itserakkauteen. Tietonsa lapsuudessa luulee hän, että koko luomakunta on häntä varten. Monien aikojen kuluessa hän niissä lukemattomissa maailmoissa, jotka avaruudessa loistelevat, niinkuin kuplat rannattomalla valtamerellä, näki ainoastaan pieniä valkeita kynttilöitä kodin tarpeeksi, jotka armollinen kaitselmus oli nähnyt hyväksi sytyttää — ei mitään muuta tarkotusta varten kuin valaistakseen yön pimeyttä ihmislapsille. Tähtitiede on oikaissut tämän ihmisharhan: nyt täytyy jokaisen vastoin tahtoaankin tunnustaa, että tähdet ovat maailmoita, suurempia ja loistavampia kuin meidän — että maa, jossa me matelemme, on aivan mitätön pilkku luomakunnan suurella kartalla. Mutta pienessä niinkuin suuressa tuhlaa Jumala yhtäläisesti elämänsä lahjoja. Matkustaja katselee puuta ja kuvittelee, että sen oksat ovat muodostuneet sitä varten, että hänellä olisi varjoa kesän helteessä ja lämpöä talvikylmällä. Mutta jokaiseen lehteen tuolla oksalla on Luoja tehnyt pienen maailman — siinä vilisee lukemattomia eläviä olentoja. Jokainen vedenpisara tuossa purossa on väkirikkaampi maailma kuin joku ihmisten valtakunta. Kaikkialla siis tässä äärettömässä luomisjärjestelmässä tuopi tiede päivänvaloon uusia elämänmuotoja. Elämä on kaikkiläpäisevä, ja sekin olio, joka näyttää kuolevan ja mätänevän, elättää uutta elämää ja muuttuu uusiksi muodoiksi. Päättäen siis selvästä yhtäläisyydestä — jos kerran ei löydy yhtään lehteä eikä vesipisaraa, joka ei olisi hengittävä ja asuttu maailma, niinkuin tuo kaukainen tähti — niin, jos ihminen itse on kokonainen maailma muille olennoille, ja jos verisuonissa elää miljoonia olentoja samoin kuin ihmisen ruumis elää maapallon päällä, niin terve järki (jos sitä olisi teidän oppineillanne), riittäisi osottamaan, että ympäröivä äärettömyys, jota te kutsutte avaruudeksi — rajaton aistimiin tuntumaton, joka erottaa kuun ja tähdet maasta — on myöskin täynnä omaa elämäänsä. Eikö ole selvä mielettömyys luulla, että olemassaoloa vilisee joka lehti mutta kuitenkin sitä puuttuu avaruuden ääriltä? Suuren järjestyksen laki kieltää atominkin hukkumisen, se ei siedä yhtään paikkaa, jossa ei olisi syntymistä ja eloa. Onko se totta? No, voitko silloin tajuta, että avaruus, joka on itse Äärettömyys, olisi yksin tyhjyyttä, yksin olemattomuutta ja vähemmän soveltuisi kaikkiallisen elämän ainoaan tarkotukseen kuin koiran raato tahi mätänevä lehti tahi ihmisiä kantava taivaankappale? Mikroskooppi näyttää teille luonnon pikkueläimet, mutta ei ole vielä keksitty sellaista konetta, joka voisi erottaa rajattomassa ilmassa liitelevät korkeammat ja lahjakkaammat olennot. Ja kuitenkin näiden olentojen ja ihmisen välillä on salaperäinen side. Sentähden kertomuksista ja taruista, jotka eivät ole täysin tosia eivätkä täysin vääriä, on aika ajoittain herännyt usko näkyihin ja aaveisiin. Että se oli tavallisempi varhemmissa ja alkuperäisemmissä kansoissa kuin nyt, riippuu vaan siitä, että aistimet ennen olivat tarkempia. Ja niinkuin raakalainen voi nähdä tai 'vainuta' penikulmien päästä vihollisen, jota sivistynyt eläin ei havaitse karkeilla aistimillaan, niin myöskin väliaita hänen ja ilmamaailman olentojen välillä on harvempi ja läpinäkyvämpi. Kuunteletko?"

"Mutta ensin, voidakseen tunkeutua tämän aidan toiselle puolelle, täytyy sielun, jolla kuuntelet, olla hehkuvan innon terästämä ja kaikista maallisista himoista puhdistunut. Ilman syytä eivät suinkaan niin kutsutut maagikot kaikissa maissa ja kaikkina aikoina ole vaatineet puhtautta ja pidättyväisyyttä ja mietiskelyä inspiratsionin ja henkien kanssakäymisen ehtoina. Kun tällainen valmistus on käynyt edellä, tulee salainen tiede avuksi, näkö tulee hienommaksi, hermot tarkemmiksi, henki elävämmäksi ja herkemmäksi, ja itse elementti — ilma, avaruus — voidaan muutamilla korkeamman kemian salaisuuksilla saattaa aistimin käsiteltäväksi. Eikä tämä ole taikaa siinä mielessä kuin herkkäuskoiset luulevat. Niinkuin usein ennen olen sanonut, ei ole olemassa mitään sellaista magiaa, joka rikkoisi luonnon lakeja. On ainoastaan sellainen tiede, jolla luontoa voidaan hallita. Nytpä avaruudessa on miljoonia olentoja, jotka eivät ole suorastaan henkisiä, sillä niillä kaikilla on niinkuin paljain silmin näkymättömillä pikkueläimillä aineelliset muodot, vaikka niiden aine on niin hieno ja ilmamainen, että se on kuin sumuharso, joka hengen verhoo. Tällaisia ovat rosenkreutsiläisten suloiset sylfit ja gnoomit.[49] Kuitenkin tosiaan näiden luokat ja joukot eroovat toisistaan enemmän kuin kalmukki kreikkalaisesta — sekä ominaisuuksiltaan että voimiltaan. Vedenpisarassa näette, kuinka eläimet vaihtelevat ja kuinka suuret ja hirvittävät toiset näistä itikoista ovat toisten rinnalla. Samaten ilmapiirin asukkaat: muutamilla on erinomainen viisaus, muutamilla hirveä pahaluontoisuus, muutamat ovat ihmiselle vihamielisiä kuin paholaiset, toiset suopeita kuin taivaan ja maan väliset lähettiläät. Joka tahtoo tehdä tuttavuutta näiden erilaisten olentojen kanssa, on samalla kannalla kuin matkustaja, joka aikoo tunkeutua tuntemattomaan maahan. Hän on kummallisten vaarojen ja kauhujen alaisena. Jos sinä kerran pääset tällaiseen m kanssakäymiseen, niin minä en voi turvata sinua niiltä vaaroilta, jotka matkaasi uhkaavat. Minä en voi sinua ohjata teille, jotka olisivat vapaita hirvittävien vihollisten käynneiltä. Sinun täytyy yksin ja omin voimin astua niitä vastaan ja panna kaikkesi alttiiksi.

"Mutta jos olet niin elämään kiintynyt, että vaan tahtoisit elää edelleen seuraten mitä päämäärää tahansa ja uudistaa hermojesi ja suoniesi voimaa alkemistin elonnesteellä, miksi silloin etsit näitä vaaroja taivaan ja maan välisten olentojen puolelta? Huomaa, että juuri sama neste, joka ruumiiseesi valaa loistavamman elämän, se myöskin terottaa aistimia, niin että nuo ilmahenget tulevat kuuluviksi ja kouriintuntuviksi. Jollet silloin ole pitkän harjotuksen kautta varustettu katsomaan näitä aaveita silmiin ja voittamaan niiden epäsuopeuden, niin tällaisen elämän saavuttaminen on kaikkein kauhein tuomio, minkä ihminen voi saattaa itselleen. Senpätähden vaikka neste on valmistettu mitä yksinkertaisimmista kasveista, niin ruumis ei ole valmis sitä nauttimaan, ennenkuin se on kestänyt kovimmat koulutukset. Niin — monet ovat joutuneet sanomattomaan kauhuun nähdessään, mitä olentoja heidän kimppuunsa hyökkää ensimäisellä siemauksella ja ovat silloin huomanneet, että juoma ei ole yhtä voimakas auttamaan kuin luonnon kauhut ovat voimakkaita hävittämään. Valmistumattomalle neste siis on kuolettavinta myrkkyä. Kynnyksen vartijoiden joukossa on yksi, joka on koko joukkoa kauheampi vihassa ja pahuudessa — yksi, jonka silmät ovat saattaneet uljaimmankin hervottomaksi ja jonka voima hengen yli kasvaa, mitä suurempi on hänen pelkonsa. Kestääkö rohkeutesi?"

Näin sanoen Mejnour vei hänet sisähuoneisiin ja alkoi hänelle selittää muutamia kemiallisia toimituksia, jotka itsessään kyllä olivat yksinkertaisia, vaikka Glyndon pian huomasi niiden aikaansaavan mitä merkillisimpiä tuloksia.

"Muinaisina aikoina", sanoi Mejnour hymyillen, "meidän veljeskuntamme usein oli pakotettu turvautumaan salamenoihin suojellakseen todellisuuksia, ja koska he olivat taitavia mekaanikkoja ja kokeneita kemistejä, saivat ne taikurien nimen. Huomaa, kuinka helposti rakennettu oli se leijonanhaamu, joka seurasi kuuluisaa Leonardo da Vinciä!"[50]

Ja iloisesti hämmästyen Glyndon näki, millä yksinkertaisilla keinoilla mielikuvituksen hulluimmat harhat voitiin aikaansaada. Lumotut maisemat, joilla Albertus Magnus hämmästytti Hollannin kreiviä, niin, vieläpä nuo kauheammat aaveet ja kummitukset, joilla Heraklean henkiennostajat herättivät Plataian voittajan[51] omantunnon — kaikki nämä näytti Mejnour oppilaalleen, niinkuin huvitellaan lapsia jouluaattona taikalyhtykuvilla.

"Ja nyt naura aina 'yliluonnollisuuksille', koska nämä tieteen sulat leikittelyt ja kujeilut olivat sellaisia tekoja, joita ihmiset kauhulla katselivat ja joita inkvisiittorit ja kuninkaat palkitsivat kidutuspenkillä ja häpeäpaalulla."

"Luonto on itse sellainen työpaja, jossa metallit ja kaikki alkuaineet ovat alituisen muutoksen alaisia. Helppo on tehdä kultaa, helpompi ja mukavampi ja halvempi on tehdä jalokiviä, rubiineja ja timantteja. Niin kyllä, viisaat näkivät tässäkin taikuutta, mutta he eivät nähneet taikuutta siinä keksinnössä, että yksinkertaisimmalla jokapäiväisten aineitten yhdistelmällä he voivat nostaa pirun, joka pyyhkäisee pois tuhansia, kuluttavan tulen henkäyksellä. Keksi, mikä elämän hävittää, niin olet suuri! mutta keksi mikä elämää pitentää, niin olet petturi! Keksi joku uusi kone, joka tekee rikkaat vielä rikkaammiksi ja köyhät köyhemmiksi, niin sinulle pystytetään muistopatsas! Keksi joku salaisuus, joka tasottaa fyysillisiä onnettomuuksia tai epätasaisuuksia, niin he omista taloistaan kiskovat kiviä sinut surmatakseen. Ha! ha! oppilaani, sellainen on se maailma, josta Zanoni vielä välittää! Sinä ja minä, me tahdomme jättää tämän maailman oman onnensa nojaan. Ja nyt kun olet nähnyt muutamia tieteen tuloksista niin ala oppimaan sen alkeita."

Mejnour sitten antoi oppilaalleen muutamia tehtäviä, joiden suorituksessa yö pian kului umpeen.

V LUKU.

"Suuri työ on ollut armaalla Calidorella…. Vaan yhtenä päivänä huomaa hän paimenpoikia joukon, jotka huilua soittavat, ympäri juoksevat…. Ja siinä vieressä hän ihanan immen näki."

Pitkäksi ajaksi Mejnourin oppilas nyt syventyi työhön, joka vaati erinomaista tarkkuutta ja yksityiskohtaista laskemista. Hämmästyttävät tulokset palkitsivat hänen ponnistuksiaan ja yllyttivät hänen intoaan. Eivätkä nämä tutkimukset rajottuneet kemiallisiin keksintöihin — joilla, minun on sallittu sanoa, näkyi voitavan saada aikaan suuria ihmeitä kaikkiin fyysillisiin elimistöihin kuumuuden elähyttävän vaikutuksen kautta. Mejnour sanoi voivansa rakentaa sillan kaikkien olemassaolevien järkiolentojen välille eräällä kaikki läpäisevällä näkymättömällä nesteellä, joka muistutti sähköä, mutta kuitenkin oli erilainen kuin tuo salaperäinen voimalähde. Tämä oli näet neste, joka yhdisti ajatuksen ajatukseen nykyaikaisen sähkölennättimen nopeudella ja tarkkuudella, ja tämän nesteen vaikutus Mejnourin sanojen mukaan ulottui suurimpiin etäisyyksiin — s.o. mihin ikänä ihminen ajatuksillaan tahtoi päästä. Siis, jos tämä oppi oli oikea, kaikki ihmistieto tuli mahdolliseksi saavuttaa välisillan kautta, joka oli olemassa tutkivan henkilön ja aatemaailman kaukaisimpien ja hämärimpien alueitten välillä.[52] Glyndon hämmästyksekseen huomasi, että Mejnour myöskin oli kiintynyt niihin syvällisiin mysterioihin, joita pytagorealaiset tutkivat "salaisen numerotieteen" nimellä. Tässä tutkimuksessa hänen silmiinsä hämärästi kajasti uusia valoja ja hän alkoi aavistaa, että kyky ennustaa eli oikeammin laskea seuraukset, voitaisiin suorastaan — — —[53]

Mutta hän huomasi, että viimeinen lyhyt menetelmä, jolla ihme lopulta saatiin aikaan kussakin näistä kokeista, se pysyi Mejnourin omana salaisuutena, jota hän ei ilmottanut. Se vastaus, jonka Glyndon sai tästä huomauttaessaan, oli enemmän ankara kuin tyydyttävä:

"Luuletko", sanoi Mejnour, "että minä sellaiselle, joka ei ole muuta kuin oppilas ja jonka ominaisuudet eivät vielä ole koeteltuja antaisin voimia, mitkä voisivat muuttaa koko yhteiskunnan ulkomuodon? Lopullisia salaisuuksia uskotaan ainoastaan sille, jonka hyveestä Mestari on tullut vakuutetuksi. Kärsivällisyyttä! Itse työ on mielen suuri puhdistaja ja vähin erin tulevat salaisuudet sinussa eläviksi, kun mielesi kypsyy niitä vastaanottamaan."

Viimein Mejnour sitten tunnusti olevansa tyytyväinen oppilaansa edistykseen. Hän sanoi: "Hetki nyt saapuu, jolloin voit kulkea yli korkean vaikka ilmamaisen aidan — jolloin vähitellen voit lähestyä kauheata Kynnyksen Vartijaa. Jatka ponnistustasi — koeta yhä voittaa kärsimätöntä haluasi saada tuloksia, ennenkuin voit niiden syitä hallita. Minä jätän sinut yhdeksi kuukaudeksi: jos sen ajan kuluttua, kun palaan, olet suorittanut sinulle annetut tehtävät ja mielesi on ankaralla ajattelulla ja mietinnällä valmistunut suurta koetusta varten, niin minä lupaan, että se voidaan alkaa. Yhden varotuksen ainoastaan annan sinulle, pidä sitä ehdottomana käskynä — älä astu tähän huoneeseen!"

He seisoivat silloin siinä huoneessa, jossa kokeet useimmiten tehtiin, ja jossa Glyndon sinä yönä, jolloin hän ensin oli pyrkinyt mystikon yksityishuoneisiin, oli ollut vähällä joutua tunkeilevaisuutensa uhriksi.

"Älä astu tähän huoneeseen, ennenkuin minä palaan; tai ainakin, jos etsiessäsi tehtäviisi tarvittavia aineksia sattuisit tänne tulemaan, niin älä suinkaan sytytä naftaa noissa astioissa äläkä avaa pulloja noilla hyllyillä. Minä jätän huoneen avaimen sinun haltuusi koettaakseni sinun itsehillintääsi ja kieltäytymisen voimaa. Nuorukainen, tämä on juuri yksi osa koetuksesta."

Näin sanoen jätti Mejnour hänen käteensä avaimen ja auringon laskiessa hän lähti linnasta.

Monta päivää Glyndon pysyi syventyneenä töihinsä, jotka vaativat hänen älynsä äärimmäistä ponnistusta. Osittaisenkin tuloksen aikaansaaminen riippui niin kokonaan mielen keskityksestä ja laskujen tarkkuudesta, ettei hänelle jäänyt aikaakaan muihin ajatuksiin. Ja epäilemättä tämä lakkaamaton kykyjen ponnistus oli juuri Mejnourin tarkotuksena, sillä työt sinänsä eivät näyttäneet olevan ehdottoman välttämättömiä tarkotetun päämaalin lähestymiseksi. Samaten matematisten probleemien ratkaiseminen koulussa voi olla verrattain hyödytön myöhemmissä elintoimissamme, mutta se on kuitenkin suureksi hyödyksi harjottamalla järkeä yleisiä totuuksia käsittämään ja analysoimaan.

Ei ollut kulunut puoltakaan siitä ajasta, jonka Mejnour oli maininnut poissaolonsa kestävän, kun oppilas oli suorittanut kaiken, minkä mystikko oli hänen tehtäväkseen määrännyt, ja silloin hän vapautuneena koneellisista toimistaan alkoi taasen kuluttaa aikaansa levottomissa aatteissa ja mielikuvitteluissa. Hänen utelias ja äkkipikainen luonteensa kiihottui Mejnourin kiellosta ja hän tapasi itsensä useinkin tuijottamasta salaisen huoneen avaimeen hämärissä arveluissa ja levottomissa haaveissa. Hän alkoi harmistua tällaiseen kestävyyden koetukseen, jota hän piti pikkumaisena ja lapsellisena. Mitä lapsenkamarin satuja ritari Siniparrasta ja hänen linnastaan oli nostettu häntä pelottamaan? Kuinka paljaat seinät siinä huoneessa, jossa hän niin turvallisesti oli töitänsä toimittanut, voisivat olla elävänä vaarana? Jos siellä kummitteli, niin se ei voinut olla muuta kuin samaa harhaa, jota Mejnour oli opettanut häntä halveksimaan. Varjoleijona kemiallinen temppu! Turhia! Hän kadottaisi puolet kunnioituksestaan Mejnouria kohtaan, jos ajattelisi, että viisas käyttäisi sellaisia kujeita vaikuttaakseen järkeen; jonka hän itse oli herättänyt ja harjottanut! Kuitenkin hän vastusteli uteliaisuutensa ja ylpeytensä yllytyksiä ja välttääkseen niiden ääntä hän teki pitkiä kävelyretkiä vuoristossa tai linnaa ympäröivissä laaksoloissa — koettaen ruumiillisella väsymyksellä lannistaa rauhatonta mieltänsä. Eräänä päivänä hän pimeästä vuorensolasta äkkiä saapui näkemään maalaisjuhlaa, jossa pakanuuden ajan rattoisuus näytti uudelleen elpyneen eloon. Se oli osaksi elojuhla, osaksi uskonnollinen näytelmä, jonka paikkakunnan rahvas vuosittain vietti. Kokoontuneina kylän ulkopuolelle iloisin joukoin he olivat juuri kulkueessa palanneet läheisestä kappelista ja ryhmittyivät nyt joukkoihin — vanhat mennen viinisatoa maistelemaan, nuoret tanssiin käyden — kaikki iloisina ja onnellisina. Tämä äkkinäinen näky — keveätä iloa ja huoletonta tietämättömyyttä — oli niin suurena vastakohtana ankarille tutkimuksille ja polttavalle viisaudenjanolle, mikä niin kauan oli täyttänyt hänen elämänsä ja kuluttanut hänen sydäntään, että se voimakkaasti vaikutti Glyndoniin. Hänen seisoessaan syrjässä katselemassa heitä tunsi hän vielä kerran olevansa nuori nuorten joukossa! Muisto kaikesta siitä, jonka hän oli tyytynyt uhraamaan, puhui taas hänelle väkevällä äänellä. Naisten liehuvat muodot kauneissa puvuissaan, heidän raikas naurunsa syyspäivän viileässä hiljaisessa säässä, toi takaisin sydämeen eli ehkä pikemmin tajuntaan menneitä muistoja "kultaisista lapsuusajoista", jolloin elämä oli paljasta nautintoa.

Lähemmäksi ja lähemmäksi hän tuli näytelmää ja äkkiä hänet piiritti äänekäs joukko, ja maestro Paolo taputti häntä tuttavallisesti olalle huudahtaen sydämellisesti: "Terve tuloa, teidän ylhäisyytenne! Iloista on nähdä teidät joukossamme." Glyndon oli tähän vastaamaisillaan, kun hänen silmänsä sattuivat nuoreen tyttöön, joka nojautui Paolon käsivarteen. Se oli niin viehättävä kaunotar, että Glyndonin poskille nousi puna ja hänen sydämensä tykytti, kun hän kohtasi tämän katseen. Tytön silmät säihkyivät vallatonta rohkeata iloa ja hänen huultensa välistä hohtivat hampaat kuin helmet. Ikäänkuin kärsimättömänä siitä, että hänen kumppaninsa oli eronnut muitten hypystä, hänen pikku jalkansa tepisteli maata tahdin mukaan, jota hän hyräili ja lauloi. Paolo nauroi nähdessään, minkä vaikutuksen tyttö oli tehnyt nuoreen muukalaiseen.

"Ettekö tahdo tanssia, teidän ylhäisyytenne? Tulkaa, pankaa pois suuruutenne ja olkaa iloinen niinkuin me pikkuihmiset. Katsokaa, kuinka sievä Fillide haluaa kumppania. Säälikääpä vähän häntä."

Fillide nyrpisti tähän nenäänsä ja päästi irti Paolon kädestä, mutta pois mennessään hän olkansa yli loi katseen, puoleksi kutsuvan, puoleksi uhmaavan. Glyndon melkein tahdottomana lähestyi häntä puhuttelemaan.

Kas niin, jo Glyndon puhuttelee tyttöä, joka katsoo maahan ja hymyilee. Paolo jättää heidät yksikseen ja rientää pois ilkamoisen näköisenä. Nyt puhuu Fillide ja katsoo tutkijan kasvoihin veitikkamaisesti. Glyndon pudistaa päätään, Fillide nauraa hopeanheleästi. Fillide osottaa muhkeaa vuoristolaista, joka astelee heidän luoksensa. Miksi Glyndon tuntee mustasukkaisuutta? Miksi hän ei enää pudista päätään, kun Fillide taas puhuu? Glyndon tarjoo kätensä, Fillide tarttuu siihen, puoleksi kainostellen ja punastuen. Ahaa! nyt he jo liehuvat muiden iloisessa joukossa. Ha! ha! eikö tämä ole parempi kuin kasvien keittäminen ja siivilöiminen ja pään vaivaaminen pytagorealaisilla numeroilla? Kuinka keveästi Filliden jalat käyvät! Kuinka hänen notkea vyötäreensä taipuilee käsivarsissasi! Ta-rara, tatara, rara-ra! Mikä peijakas tanssissa on, kun se panee veren juoksemaan suonissa niinkuin elohopea? Onko koskaan ollut moista silmäparia kuin Filliden? Ne eivät ole mitään kylmiä tähtiä. Ja tuo ruusuinen kirsikkasuu, joka niin niukasti vastaa imarteluihin, ikäänkuin se arvelisi, että sanat ovat ajantuhlausta ja että suutelot olisivat parhainta kieltä. Oi, Mejnourin oppilas! oi sinä, joka pyrit rosenkreutsiläiseksi, platonilaiseksi, maagikoksi — ties miksikä! Minä häpeen sinua. Mitä on tullut sinun ankarista mietiskelyistäsi, nimessä Averroeen ja Burrin ja Agrippan ja Hermeksen? Tätäkö varten sinä Violasta luovuit? Enpä luule, että nyt vähintäkään muistat elämännestettä tai kabbalaa. Varo! Mitä aiot, mies? miksikä niin puristat tuota pientä kättä, joka lepää omassasi? Miksikä — tara-rara, tara-ra, tara-rara-ra, rarara, ta-ra, a-ra! Pidä silmäsi poissa ohuesta nilkasta ja koreapukuisesta vartalosta. Tara-rara-ra! Tuolla he taas kulkevat! Ja nyt he levähtävät tuuheitten puitten varjossa. Tanssin pyörre on jo lakannut. He kuulevat — vai eivätkö kuule — naurua loitommalta? He näkevät — tai, jos heillä on silmät, pitäisi heidän nähdä — parin toisensa jälkeen kulkevan ohitsensa lemmenpuheissa ja lemmenkatseloissa. Mutta lyönpä vetoa, että he tuossa puun alla istuessaan ja pyöreän auringon vaipuessa vuorten taakse, näkevät ja kuulevat hyvin vähän paitsi itseään!

"Haloo, signor ylhäisyytenne! mitä pidätte kumppanistanne? Tulkaa ja yhtykää meihin, viipyjät, viinin jälkeen tanssi käy iloisesti."

Alas vaipuu aurinko ja nousee syksyinen kuu. Tara, tara, rarara, rarara, tarara-ra! Tanssia taaskin. Onko se tanssia vai jotain iloisempaa, hurjempaa, riehuvampaa hyppyä? Kuinka ne liehuvat ja pyörivät yön varjojen keskellä! Mikä sekasoka! mikä epäjärjestys! Ha! se on tarantula-tanssi, maestro Paolo johtaa sitä uljaasti! Diavalo! mikä hurjuus! tarantula on heidät kaikki riivannut. Tanssi tai kuolo! se on vimmaa — korybantit, mainaadit — Ho! ho! enemmän viiniä! Benneventon noitasabbatti on leikkiä tähän katsoen. Pilvestä pilveen kulkee kuu — milloin loistaen, milloin himmeten. Hämärää, kun tyttö punastuu, valoista, kun hän hymyilee.

"Ah, nuori mies", sanoi vanha ikäloppu, onttosilmäinen 80-ikäinen sauvan nojassa kulkeva, "käytä nuoruutta hyväksesi. Minullakin oli kerran oma Fillide! Minä olin silloin vielä muhkeampi kuin sinä! Ah! jospa aina voisimme pysyä nuorina!"

"Aina nuorina!" Glyndon hätkähti, kääntäessään katseensa tytön kauneista ruusuisista kasvoista vanhuksen vetisiin silmiin — keltaiseen ryppyiseen naamaan — kyyryiseen vartaloon.

"Ha, ha!" sanoi vanha ukko, hoiperrellen heidän luokseen, ilkeästi nauraen. "Niin, minäkin olin kerran nuori! Antakaa kolikko, että saan lasin aqua vitaa, elämännestettä!"

Tara, rara, ra-rara, tara, rara-ra! Siinä tanssii nuoruus! Kääri ryysyt ympärillesi ja kompuroi matkaasi, vanhuus!

VI LUKU.

    "Ja Calidore seuraa metsän kaunista neitoa,
    Huolimatta lupauksestaan ja korkeasta käskystä,
    Jonka Haltioitten Kuningatar oli hänelle antanut."

Oli harmaa, hämärä väliaika yön ja päivänkoiton vaiheilla, kun Clarence taas seisoi kamarissaan. Hänen silmäänsä sattuivat pöydällä olevat raskaat laskut ja täyttivät hänet väsymyksen ja inhon tunteilla. Mutta — "jospa me aina voisimme olla nuoria! Oi sinä vanhan ikälopun julma haahmo! Voiko mystillinen huone näyttää sen rumempaa tai ikävämpää varjoa kuin sinä olet? Niin oikein, jospa me aina voisimme olla nuoria! Mutta ei (ajattelee kokelas nyt) — ei aina ahertaa noiden numeroitten ja kylmien kasvien ja rohtojen kanssa. Ei, vaan nauttia, lempiä, riehua! Mikä muu voisi olla nuoruuden seuralainen kuin nautinto? Ja ikuisen nuoruuden lahja voisi olla minun tällä samalla hetkellä! Mitä merkitsee tämä Mejnourin kielto? Eikö se ole samaa laatua kuin hänen epäsuopea varovaisuutensa ilmaisemaan pienimpiäkin kemiansa salaisuuksia tai kabbalansa lukuja? Hän pakottaa minua töitänsä suorittamaan ja kuitenkin pidättää minulta tiedon lopulliset tulokset. Epäilemättä hän palatessaan tulee taas selvittämään minulle, että suuri mysterio voidaan saavuttaa, mutta tulee yhä kieltämään minua sitä saavuttamasta. Eikö tämä ole niinkuin hän tahtoisi pitää minun nuoruuttani oman vanhuutensa orjana? — tehdä minut kokonaan itsestään riippuvaksi? — sitoa minut rengin työtä tekemään lakkaamatta yllyttämällä uteliaisuuttani ja näyttämällä hedelmiä, joita hän panee huulieni eteen ulottuvilta kauemmaksi?"

Nämä ja monet muut vielä kiusaavammat mietteet häiritsivät häntä. Viinin sytyttämänä — äskeisten hurjastelujen kiihottamana — hän ei saanut unta silmiinsä. Tuon vastenmielisen vanhuuden kuvan näkeminen muistutti ajan mahtia ja herätti hänessä palavan halun siihen hurmaavaan katoomattomaan nuoruuteen, jota hän piti Zanonille kuuluvana. Kielto ainoastaan yllytti uhkamielisyyden henkeä. Aamuaurinko, joka iloisesti paistoi ikkunasta sisään, karkotti kaikki yölliset pelot ja taikauskot. Mystillinen huone ei nyt hänen mielikuvituksessaan näyttänyt sen merkillisemmältä kuin muut linnan huoneet. Mikä ruma ilkeä aave voisi häntä vahingoittaa tämän siunatun auringon valossa? Glyndonin luonteessa oli tuo kummallinen ja sangen onneton vastakohta, että hänen järkeilemisensä vei hänet epäilyksiin — ja epäilys teki hänet siveellisessä käytöksessään päättämättömäksi ja horjuvaksi, vaikka taas fyysillisesti hän oli uhkamielisen rohkea. Eikä tämä ole niinkään harvinaista: epäileväisyys ja itsevarmuus käyvät usein käsi kädessä. Kun tämänluontoinen mies päättää tehdä jotakin, ei personallinen pelko häntä koskaan pidätä; siveellisen pelon taas saa omapäisyys karkotetuksi pienellä viisastelulla. Itsekään tajuamatta, minkälaisen ajatustoiminnan kautta hermot karaistuivat ja jalat lähtivät liikkeelle, kulki Glyndon käytävän läpi, saapui Mejnourin huoneeseen ja avasi kielletyn oven. Kaikki oli niinkuin hän oli tottunut näkemään, paitsi että pöydällä huoneen keskellä makasi avonainen kirja. Hän lähestyi ja heitti siihen silmäyksen; siinä oli samaa salakirjotusta, jota hän tutkimustensa aikana oli opetellut lukemaan. Ilman suuria vaikeuksia hän luuli käsittävänsä ensimäisten lauseitten merkityksen ja ne kuuluivat seuraavasti:

"Täysin siemauksin nauttia sisäistä elämää, on ulkonaisen elämän näkemistä; ajasta riippumatta eläminen on kokonaisuudessa elämistä. Ken elämännesteen keksii, hän keksii, mitä avaruudessa löytyy, sillä henki, joka elostuttaa ruumiin, vahvistaa myös aistimia. Valon elementaari-prinsiipissä on vetovoima. Rosicruciuksen lampussa tuli on puhdas elementaari-prinsiippi. Sytytä lamput, kun avaat nestettä sisältävän astian, ja sen valo on vetävä luoksesi niitä olentoja, joiden elämänä on tuo valo. Varo pelkoa: pelko on tiedon hirmuisin vihollinen." Tässä salakirjotus muuttui ja tuli käsittämättömäksi. Mutta eikö hän ollut lukenut tarpeeksi? Eikö viimeinen lause ollut riittävä? — "Varo pelkoa!" Tuntui aivan siltä kuin Mejnour olisi tahallaan jättänyt tämän sivun auki — ikäänkuin koetus todella olisikin ollut aivan päinvastainen kuin oli oletettu — ikäänkuin mystikko olisi päättänyt koetella hänen rohkeuttaan vaikka hän puhui kestävyydestä. Ei uhma siis vaan pelko oli tiedon hirmuisin vihollinen. Hän kääntyi hyllyjen puoleen, missä seisoi kristallimaljoja; vapisematta hän irrotti tulpan yhdestä ja heti levisi huoneeseen ihana tuoksu. Ilma säihkyi ikäänkuin timanttitomusta. Ylimaallisen nautinnon tunne — elämä, joka tuntui vapaan hengen elämältä, valtasi hänen koko ruumiinsa, ja hieno, matala mutta erinomaisen kaunis soitto hipeili huoneeseen. Samassa tuokiossa hän kuuli äänen käytävässä, joka kutsui häntä nimeltä, ja ovelle koputettiin. "Sielläkö olette, signor?" kuului maestro Paolon kirkas ääni. Glyndon sulki nopeasti pullon ja pani sen paikoilleen. Pyytäen Paoloa odottamaan omassa huoneessaan Glyndon viipyi, kunnes kuuli tulijan jalkojen etääntyvän; sitten hän vastahakoisesti lähti huoneesta. Sulkiessaan oven hän yhä vielä kuuli tuon kauniin soiton häipyvän kaiun, ja iloisin mielin ja kevein askelin hän saapui Paolon luo, päättäen sisässään käydä uudelleen salaisessa huoneessa sellaisella ajalla, jolloin ei tarvitsisi pelätä keskeytystä.

Hänen tullessaan kynnyksen yli, Paolo hämmästyneenä vetääntyi taaksepäin ja huudahti: "Mitä, teidän ylhäisyytenne! Minä tuskin tunnen teidät. Huvitus näkyy olevan oiva kaunistaja nuorille. Eilen näytitte niin kalpealta ja menehtyneeltä, mutta Filliden iloiset silmät ovat auttaneet teitä enemmän kuin filosofin kivi (pyhimykset armahtakoot, että mainitsen sen) koskaan on tietäjiä auttanut." Ja Glyndon katsahtaen vanhaan venetsialaiseen peiliin Paolon puhuessa hämmästyi itse melkein yhtä paljon kuin Paolo siitä muutoksesta, mikä oli tapahtunut hänen ilmeessään ja ulkonäössään. Äsken oli hänen vartalonsa mietiskelyn köyristämä ja nyt se näytti puolta päätä pitemmältä, niin notkeana ja suorana nousi hänen selkänsä, silmät hehkuivat, posket hohtivat terveyttä ja suurta nautintoa. Jos nesteen paljas tuoksukin oli näin voimakas, niin syystä alkemistit sanoivat sen juomisesta lähtevän elämää ja nuoruutta!

"Teidän täytyy suoda anteeksi, että minä häiritsen teidän ylhäisyyttänne", sanoi Paolo, ottaen povestaan kirjeen, "mutta isäntämme on juuri kirjottanut minulle ja sanonut saapuvansa tänne huomenna, ja hän pyysi minua viipymättä viemään teille tämän kirjeen, joka seurasi mukana."

Glyndon avasi kirjeen ja luki seuraavaa: "Minä palaan viikkoa aikaisemmin kuin aioin ja sinä voit odottaa minua huomenna. Silloin saat astua siihen koetukseen, jota ikävöit, mutta muista, että näin tehdessäsi sinun täytyy niin paljon kuin mahdollista keskittää olemuksesi järkeen. Aistimet pitää kuolettaa ja alistaa — ei himon kuiskaustakaan saa kuulua. Sinä voit tulla kabbalan ja kemian mestariksi, mutta sinun täytyy myöskin olla lihan ja veren herra — lemmen ja turhamielisyyden, kunnianhimon ja vihan voittaja. Minä toivon tapaavani sinut sellaisena. Paastoo ja mietiskele, kunnes me tapaamme toisemme!"

Glyndon puristi kirjeen kourassaan kokoon ylenkatseellisesti hymähtäen. Mitä! vieläkö enemmän ponnistuksia — enemmän kieltäymyksiä! Nuoruus ilman lempeä ja iloja! Ha! ha! Mejnour parka, nyt oppilaasi on hankkiva salaisuudet ilman sinun apuasi!

"Ja Fillide! Minä kuljin hänen majansa ohi tullessani — hän punastui ja huokasi, kun minä hänelle piloillani puhuin teistä, ylhäisyytenne!"

"Hyvä, Paolo, minä kiitän sinua siitä viehättävästä tuttavuudesta, jonka olet hankkinut minulle. Sinun elämäsi mahtaa olla hauska."

"Ah, teidän ylhäisyytenne, kun olemme nuoria, ei mikään ole niin hauska kuin seikkailu — paitsi lempi ja viini ja nauru!"

"Aivan niin. Hyvästi, maestro Paolo, me saamme puhua enemmän muutamien päivien perästä."

Koko sen aamun Glyndon oli miltei poissa suunniltaan siinä uudessa onnentunteessa, joka oli hänet vallannut. Hän harhaili metsissä ja tunsi katsoessaan syksyisten lehtojen kirjavia värejä samanlaista nautintoa kuin varhaisimpina taiteilija-vuosinaan, mutta vaan paljon hienompaa ja elävämpää. Todella luonto tuntui tulleen häntä lähemmälle, hän ymmärsi paremmin kaiken, mitä Mejnour niin usein oli puhunut myötätunnon ja vetovoiman mysterioista. Nyt hän oli astumaisillaan saman lain alaiseksi kuin nuo metsien mykät lapset. Hän saisi tuntea elämän elpymisen. Kun vuodenaika kääntyisi talveen, niin häntä vain odottaisi kevään kukoistus ja ilo. Ihmisen tavallinen elämä on niinkuin yksi vuosi kasvimaailmassa: sillä on keväimensä, suvensa, syksynsä ja talvensa — mutta ainoastaan yhden kerran. Mahtava tammi käy sen sijaan läpi pitkän sarjan vihannoimisia ja Iakastumisia, ja satavuotiaan lehvästö on yhtä vihanta toukokuun päivänpaisteessa kuin pikku vesan sen sivulla. "Minä saan tuntea teidän keväimenne eikä teidän talveanne lainkaan!" huudahti kokelas.

Näihin toivehikkaisiin ja ihaniin unelmiin kohonneena Glyndon lähti metsistä, ja tapasi itsensä keskellä viljeltyjä vainioita ja viinitarhoja, joissa hän ei ennen ollut koskaan käynyt; siellä viheriän niityn ääressä, joka muistutti kotimaata, Englantia, seisoi pieni talo — puoleksi majantapainen. Ovi oli auki ja hän näki tytön siellä rukkiansa pyörittelevän. Se katsahti ylös, huudahti heikosti ja tuli iloisesti tepastellen hänen luoksensa. Se oli tummasilmäinen Fillide.

"Hiljaa!" sanoi hän, veitikkamaisesti sormi suullaan, "älä puhu ääneen — äitini nukkuu sisällä, ja minä tiesin, että tulisit minua katsomaan. Se oli kiltisti tehty!"

Glyndon vähän hämmästyen kuuli itseään kiitettävän, vaikka ilman ansiota. "Sinä olet siis ajatellut minua, Fillide!"

"Olen", vastasi tyttö punastuen, mutta sillä vapaalla rohkealla älykkyydellä, joka on ominaista Italian naisille, etenkin alaluokkalaisille ja etelämaakunnissa asuville, "olenhan toki. En ole paljon muuta ajatellutkaan. Paolo sanoi tietävänsä, että tulisit luonani käymään."

"Ei mitään, mutta hän on meidän kaikkien hyvä ystävä. Minun veljeni kuuluu hänen joukkoonsa."

"Laki ei koskaan uskalla tulla näille maille. Vapista hänen puolestaan! Eihän nyt. Isäni ja isoisäni olivat samassa toimessa. Minäkin usein tahtoisin olla mies!"

"Näillä huulilla sanottuna, minä olen ihastunut, ettei toivomuksesi voi täyttyä!"

"Ja minä sinua!" sanoi tyttö niinkuin näytti vakaalla viattomuudella sallien Glyndonin puristaa hänen kättään.

"Mutta", hän lisäsi, "sinä tulet pian lähtemään meidän luotamme ja minä…." Hän pysähtyi kesken ja kyyneleet tulivat silmiin.

Tämä oli vähän vaarallista, se on myönnettävä. Tosin Fillidellä ei ollut sitä miltei enkelimäistä suloa kuin Violalla, mutta hänen kauneutensa oli yhtä paljon aistimia hurmaava. Ehkä Glyndon ei ollut koskaan totisesti rakastanutkaan Violaa, ehkä Violan herättämät tunteet eivät olleet niin palavat, että olisivat ansainneet lemmen nimeä. Kuinka lieneekään, hän ajatteli katsoessaan näitä tummia silmiä, ettei hän koskaan ennen ollut rakastanut.

"Ja etkö sinä sitten voisi lähteä vuorilta?" hän kuiskasi tullen vielä lähemmäksi.

"Pyydätkö sinä?" kysyi tyttö, vetäytyen taaksepäin ja katsoen häntä kiinteästi silmiin. "Tiedätkö, mitä me vuoriston tyttäret olemme! Te sirot ja kohteliaat kaupungin herrat harvoin tarkotatte mitä puhutte. Teille lempi on huvitusta, meille se on elämää. Lähteä näiltä vuorilta! Ei, minä en jättäisi luontoani."

"Niin, suloinen, kun sinä olet uskollinen, mutta kova, jos olet uskoton. Sanonko sinulle, mitä minä — mitä tämän maan naiset ovat? Me rosvojen tyttäret, niinkuin te sanoisitte, tahdomme olla rakastajiemme tai miehiemme kumppaneita. Me rakastamme palavasti, me tunnustamme sen rohkeasti. Me seisomme teidän vierellänne vaaroissa, me palvelemme teitä niinkuin orjat rauhan aikana, me emme koskaan muutu emmekä siedä muutosta. Te voitte soimata meitä, lyödä, polkea niinkuin koiria — kaiken me kannamme nurkumatta, mutta pettäkääpä, niin ei tiikeri ole sen julmempi kuin me. Olkaa uskolliset, niin sydämemme on palkkanne, mutta olkaa petolliset, niin kätemme sen kostavat! Rakastatko minua nyt?"

Näiden sanojen aikana olivat tytön italialaiset kasvot kaunopuheisesti muuttaneet ilmettä — milloin helläksi, milloin hurjaksi — ja viimeisellä kysymyksellä hän kallisti päätään nöyrästi ja seisoi ikäänkuin vastausta peläten hänen edessään. Uljas, luja, hurja henki, jossa näennäisesti epänaisellinen sittenkin oli juuri naisellista, jos niin saa sanoa, ei tympäissyt Glyndonia vaan enemmän viehätti. Hän vastasi ripeästi ja vapaasti: "Fillide — minä rakastan!"

Vai niin — "rakastan", todellakin, Clarence Glyndon! Jokainen keveä luonne vastaa keveästi myöntäen noin ruusuisilta huulilta tulevaan kysymykseen! Varo, Glyndon, varo! Miksi hiidessä Mejnour, sinä jätät oppilaasi neljänkolmatta vanhana noiden villien vuorikissojen kynsiin! Saarnaa sitten paastoa ja kieltäymystä ja aistimien houkutusten jaloa voittamista! Hyvä kyllä sinulle, taivas ties kuinka monta sataa vuotta vanhalle! mutta kun olit neljänkolmatta iässä, niin vihkijäsi varmaan pysytti sinut kaukana Filliden poluilta, tai muuten kabbalasi ei olisi sinulle maistunut!

Ja tuossa he seisoivat ja lavertelivat ja tekivät lupauksia kuiskaten, kunnes tytön äiti liikahteli huoneessa ja Fillide hyppäsi rukkinsa ääreen sormi taas suulla.

"Enemmän on taikaa Fillidessä kuin Mejnourissa", sanoi Glyndon itsekseen, iloisena kävellen kotiinsa, "vaikka muuten en tiedä varsin, pitäisinkö ajan pitkään tuollaisesta, joka on noin valmis kostoon! Mutta se, jolla on suuri salaisuus hallussaan, voi välttää naisenkin koston ja säilyä kaikissa vaaroissa!"

Mies miekkoinen! Nytkö jo sinä ajattelet kavalluksen mahdollisuutta? Oi, totta puhui Zanoni: "Kun kaadat vettä mutaiseen veteen, niin se vaan panee mudan liikkeelle!"

VII LUKU.

"Näetkö, millainen vartija istuu käytävässä, näetkö, mitkä kasvot kynnystä vartioi?"

On sydänyö. Kaikki hiljaista vanhassa linnassa — ei hiiskaustakaan kaihoisten tähtien alla. Nyt on aika. Mejnour ankarassa viisaudessaan — Mejnour, lemmen vihollinen — Mejnour, jonka silmät tahtovat sydämesi lukea ja kieltää sinulta luvatut salaisuudet, koska Filliden aurinkoiset kasvot häiritseisivät sitä elotonta varjomaista tilaa, jota hän kutsuu rauhaksi — Mejnour tulee jo huomenna! Ota yöstä vaarini Kauas pelko! Ei koskaan tai tällä hetkellä! Näin, urhoollinen nuorukainen — urhoollinen vaikka erehtyvä — näin sydämen rauhallisesti sykkiessä kätesi taasen avaa kielletyn oven!

Glyndon pani lampun pöydälle kirjan viereen, joka vielä makasi avoinna; hän käänteli lehtiä, mutta ei voinut tulkita niiden merkitystä, kunnes tuli seuraavaan kohtaan:

"Kun siis oppilas on näin harjotettu ja valmistunut, avatkoon hän akkunan, sytyttäköön lampun ja kastakoon ohimoitaan nesteellä. Varokoon hän vielä, kuinka nauttii tulista, nopeasti haihtuvaa spiritusta. Maistaminen ennenkuin uudistetut henkäykset vähitellen ovat totuttaneet ruumista haltioihin nostavaan nesteeseen, saattaa kokemaan kuoleman eikä elämän."

Hän ei voinut pitemmälti neuvoja lukea; salakirjotus muuttui taaskin. Nyt hän katseli vakavasti ja tosissaan ympäri huonetta. Kuutamo paistoi rauhallisesti ikkunaristeikön läpi, kun hän avasi sen, ja se näytti langetessaan lattialle ja seiniin olevan joku aavemainen surullinen voima. Hän järjesti mystilliset lamput — yhdeksän luvultaan — ympäri huoneen keskustaa ja sytytti ne yksitellen. Kustakin leimahti hopeinen ja sininen valo, ja huone tuli häikäisevään loistoon, mutta kohta valo kävi himmeäksi ja hieno harmaa sumu levisi vähitellen huoneeseen. Jäinen kylmyys pisti englantilaisen rintaan ja kokoontui hänen ympärilleen niinkuin kalman routa. Vaistomaisesti käsittäen vaaransa hän astui, vaikka vaivoin, sillä jalat olivat kankeiksi puutuneet, ja pääsi sille seinälle, missä kristallipullot olivat; nopeasti hän veti sisäänsä hajun ja kuivasi ohimoitaan tulisella nesteellä. Sama eloisuuden, nuoruuden ja ilon ja ilmamaisen keveyden tunne, jota hän aamulla oli kokenut, astui heti sen kuolettavan jäykkyyden sijaan, joka vastikään oli elämänasunnon vallannut. Hän seisoi käsivarret ristissä rinnalla, suorana ja pelottomana odottaen, mitä tuleman piti.

Höyry oli nyt tullut melkein yhtä paksuksi ja yhtenäiseksi kuin lumipilvi ja lamput loistivat siinä niinkuin tähdet. Nyt hän selvästi näki haamuja, jotka ulkopiirteiltään vähän muistuttivat ihmismuotoja, hitaasti ja säännöllisin liikkein liukuvan pilven läpi. Ne näyttivät verettömiltä, niiden ruumiit olivat läpinäkyviä, ne supistuivat ja laajenivat niinkuin käärmeen kiemurat. Kun ne juhlallisessa järjestyksessä liikkuivat hänen edessään, kuuli hän matalan äänen — ikäänkuin aaveäänen — joka kaikuna kulki toisesta toiseen, matalan mutta sointuvan äänen, joka herätti sanomattoman ilon ja rauhan tunteen. Ei mikään näistä haamuista näyttänyt hänestä välittävän. Hänen kiihkeä halunsa lähennellä niitä, olla yhtenä niistä ja ottaa osaa heidän ilmamaisiin onnekkaisiin liikkeisiin — saattoi hänet ojentamaan käsivarsiaan ja koettamaan ääneen huutaa, mutta ainoastaan sanaton kuiskaus pääsi hänen huuliltaan. Liikkeet ja soitto jatkuivat samanlaisina, ikäänkuin ei niissä olisi ollut mitään kuolevaista. Hitaasti ne kulkivat ympäri ja ylös samassa majesteetillisessa järjestyksessä toinen toisensa jälkeen, ne liikkuivat huoneen läpi ja katosivat kuutamoon. Silloin hänen silmillään seuratessaan niitä, pimeni huone äkkiä jostakin, mikä ensi silmäykseltä oli mahdoton erottaa mutta mikä salaperäisellä tavalla muutti sanomattomaksi kauhuksi sen ilon, jota hän juuri oli kokenut. Vähin erin tämä olio muodostui hänelle nähtäväksi. Se oli ihmispää, tumman hunnun peittämä, jonka läpi tuijotti pirullisella, kammottavalla hehkulla kaksi silmää, jotka jäätivät hänen luitaan ja ytimiään. Ei mitään muuta kasvoista näkynyt — ei mitään muuta kuin nuo sietämättömät silmät. Mutta hänen kauhunsa, joka heti alusta tuntui mahdottomalta elävänä kestää, kasvoi tuhatkertaiseksi, kun vähän ajan jälkeen Hirviö hitaasti liukui huoneeseen. Pilvi väistyi sen edestä, kirkkaat lamput himmenivät ja lepattivat levottomasti ikäänkuin sen henkäyksestä. Sen vartalo oli hunnutettu niinkuin kasvotkin, mutta se oli piirteiltään kuin naisen ruumis; kuitenkaan se ei liikkunut sillä tavalla kuin aaveet. Pikemmin se näytti ryömivän niinkuin suuri muodoton matelija; viimein se pysähtyi ja kyyristyi pöydän viereen, missä makasi salainen kirja, ja kiinnitti taas silmänsä hunnun läpi rohkeaan kutsujaan. Kaikki hirmuisimmat mielikuvitukset, mitä munkit ja maalarit ovat luoneet, eivät olleet mitään näitten kasvojen rinnalla, joissa puhui niin kalmamainen pirullisuus ja ilkeys silmien kautta, että tuskanväristys kävi läpi ruumiin ja hiki puristautui otsaan. Kaikki muu oli pimeätä — hunnutettua — peitettyä — aavemaista. Mutta tuo polttava katse, niin jäätävä, niin kaamea, mutta kuitenkin elävä! Siinä oli jotakin melkein inhimillistä pahuuden ja ivan intohimoa — jotakin, mikä riitti näyttämään, ettei Hirviö ollut paljas varjo vaan myöskin aineellinen ja sentähden vielä pelottavampi vihollinen aineellisille olennoille. Kuolemanpelon voimalla Glyndon puristautui seinää vastaan — hiukset pystyssä — silmät päästä ulkona — hän katseli noita hirvittäviä silmiä — ja silloin Hirviö puhui hänelle — vaikka hänen sielunsa pikemmin kuin korvansa käsitti puhutut sanat.

"Sinä olet astunut rajattomuuden maailmaan. Minä olen Kynnyksen Vartija. Mitä sinä minusta tahdot? Oletko vaiti? Pelkäätkö minua? Enkö minä ole armaasi? Etkö sinä minun tähteni jättänyt sukusi nautinnot? Tahdotko tulla viisaaksi? Minulla on mittaamattomien aikojen viisaus. Suutele minua, kuolevainen rakastajani." Ja Hirviö mateli lähemmäksi ja yhä lähemmäksi, se ryömi hänen sivulleen, sen hengitys tuntui hänen poskeensa! Kirkaisten hän vaipui tainnoksiin lattialle ja makasi tajuttomana, kunnes vasta keskellä seuraavaa päivää hän avasi silmänsä ja tapasi itsensä vuoteellaan — loistavan auringon akkunasta säteillessä ja rosvo Paolon vieressä pyssyään kiillottaessa ja viheltäessä kalabrialaista lemmenlaulua.

VIII LUKU.

"Näin ihminen raataa vaivaloista työtään, ja kovalla taistelulla elantonsa hankkii, vaan onni näkymätönnä saapuu, alas Jumalan sylistä hiljaa."

Eräällä Kreikan arkipelaagin saarella, jolle muinaisen Ateenan häviämätön kirjallisuus vielä antaa mielenkiintoa, ja jossa luonto tarjoo ihanimman ilmanalansa ja mainioimmat maisemansa sekä vapaille että orjille — joonialaiselle, venetsialaiselle tai levottomalle brittiläiselle — kristitylle tai muhamettilaiselle — siellä oli Zanonilla koti, johon hän toi puolisonsa. Sinne tuuli kantoi tuoksuja tasangoilta peninkulmien päästä yli sinisen läpikuultavan ulapan. Nähtynä joltakin viheriältä kunnaalta oli saari kuin ainoa suuri yrttitarha. Sen pääkaupungin tornit ja katot kimaltelivat oranssi- ja sitruunalehtojen keskellä. Viinitarhat ja oliivimetsät täyttivät laaksot ja kiipeilivät ylös vuorenrinteitä, ja matalat huvilat ja paimenmajat olivat ainaviheriöivän tumman muratin verhoomia, purppuranväristen hedelmätarhojen ympäröimiä. Täällä luonnon tuhlaava kauneus näyttää puolustavan kreikkalaisten vanhaa jumaluskoa, joka tähän maahan on hurmaantunut ja ennemmin panee jumalat laskeutumaan ihmisten luokse kuin nostaa ihmisen Olympukseen, sillä itse jumalien vuori ei tunnu niin suloiselta ja houkuttelevalta kuin tämä maa.

Ja yhä vielä kalastajille, jotka rannan hiedalla tanssivat vanhoja tanssejaan — neidoille, jotka vielä hopeakammoilla suorivat hiuksiansa varjoisan pihapuun alla, sama Suuri Äiti hymyilee yhtä lempeästi kuin ennenkin. Pohjolassa ovat filosofia ja vapaus välttämättömiä ihmisonnelle. Mutta maissa, joissa Afrodite nousi aalloista ja Vuodenajat käsikkäin rannalla seisoivat häntä tervehtimässä, on luonto itsessään riittävä.

Se saari, jonka Zanoni oli valinnut asuinpaikakseen, oli kauneimpia saaria tässä jumalallisessa saarimeressä. Hänen asuntonsa oli vähän matkan päässä kaupungista pienen lahden pohjukassa. Se oli erään venetsialaisen oma, ja vaikka pieni, oli se hienompi kuin maan omien asukkaitten talot. Merellä näkyvissä keikkui hänen laivansa. Hänen intialaiset palvelijansa niinkuin ennenkin hiljaisella arvokkuudella suorittivat taloustoimet. Ei olisi voinut löytää kauniimpaa paikkaa — parempaa yksinäisyyttä. Zanonin salaperäiselle tiedolle ja Violan viattomalle tietämättömyydelle oli sivistyneen maailman hälinä ja sen prameilu yhtä vieras. Armas taivas ja ihana maa riittävät seuraksi viisaudelle ja yksinkertaisuudelle kun ne rakastavat!

Vaikka ei ollut, niinkuin jo sanoin, Zanonin näkyvissä toimissa mitään, joka olisi osottanut häntä salatieteitten tutkijaksi, niin hänellä oli mietiskelijän tavat. Hän rakasti kuljeskella yksin, varsinkin aamunkoitteessa tai illalla, kun oli kirkas kuutamo (etenkin sellaisina aikoina kun kuu oli kasvamassa tai täytenä) peninkulma-määriä yli saaren rikkaitten maitten, poimien kukkia ja ruohoja, joita hän säilytti suurella huolella. Joskus yösydännä Viola heräsi tuntien vaistomaisesti, ettei Zanoni ollut sivulla ja ojentaessaan kätensä hän huomasi, ettei vaistonsa ollut pettänyt. Mutta pian hän jo havaitsi, että Zanoni ei ollut taipuisa puhumaan oudoista tavoistaan, ja jos joskus kylmä aavistus ja epäluuloinen tunne hiipikin häneen, ei hän kuitenkaan saattanut mitään kysyä. Mutta Zanoni ei aina yksinänsä retkeillyt. Usein kun meri tyynenä päilyi, ja Kefallenian karu rannikko tuntui vastakohdalta näille hymyileville tienoille, saattoi Viola Zanonin seurassa viettää päiväkausia purjehtimassa hitaasti ympäri rannikkoa tai vierailemassa lähisaarilla. Jokainen kohta Kreikan suloista tarujen maata näytti olevan hänelle tuttu, ja kun hän kertoi menneisyydestä ja sen merkillisistä taruista, opetti hän Violaa rakastamaan sitä kansaa, josta polveutuu länsimaitten runous ja viisaustiede. Mitä enemmän Viola oppi tuntemaan Zanonia, sitä enemmän hän huomasi hänessä yhä syvempää mielenkiintoa. Zanonin rakkaus puolisoaan kohtaan oli niin hellä, niin huomaavainen, niin kestävä ja lämmin, että hän tuntui enemmän olevan kiitollinen onnesta saada pitää lemmitystään huolta kuin ylpeä vastarakkaudesta. Zanonin tavallinen käytös kaikkia kohtaan, jotka häntä lähenivät, oli tyyni ja hiljainen. Suuttumuksen sanaa ei koskaan tullut hänen huuliltaan — vihainen katse ei koskaan leimahtanut noista silmistä. Muutamat merirosvot, jotka häiritsivät rannikkoja, olivat kuulleet vieraitten saapumisesta ja Zanonin merimiehet olivat laverrelleet herransa rikkaudesta. Eräänä iltana Viola mentyään levolle heräsi heikosta äänestä, joka kuului alhaalta. Zanoni ei ollut hänen sivullaan, hän kuunteli säikähtyneenä. Eikö sieltä kuulunut hänen korviinsa ähkinää? Hän hypähti pystyyn ja meni ovelle: kaikki oli hiljaa. Hitaasti lähestyivät askeleet ja Zanoni astui sisään tyynenä niinkuin tavallisesti, ja nähtävästi huomaamatta puolisonsa pelkoa. Seuraavana aamuna tavattiin kolme miestä kuolleena pääkäytävän kynnyksellä, jonka ovea he olivat koettaneet särkeä. Heidät tunnettiin paikkakunnalla rannikoiden verisimmiksi ja kauheimmiksi rosvoiksi, joita sadat murhat olivat saastuttaneet ja jotka tähän asti olivat onnistuneet joka yrityksessä, mihin heidän ryöstönhalunsa oli heidät johtanut. Lukuisat askeleen jäljet veivät merenrantaan. Näytti siltä kuin heidän seuralaisensa olisivat paenneet johtajiensa kuoltua. Mutta kun venetsialainen proveditore eli hallituksen edustaja tuli asiaa tutkimaan, niin oli täydellisenä salaisuutena, jota ei mitenkään voitu selittää, millä tavalla nämä rosvot olivat joutuneet kohtalonsa uhriksi. Zanoni ei ollut liikkunut siitä huoneesta, missä hän tavallisuuden mukaan harjotti kemiallisia tutkimuksiaan. Ei kukaan palvelijoista tullut unestaan häirityksi. Ei mitään väkivallan merkkejä näkynyt kuolleitten ruumiissa. He olivat heittäneet henkensä, siinä kaikki. Siitä lähtien Zanonin talo ja koko ympäristö oli pyhästi kammottu. Lähikylien asukkaat, iloissaan siitä että olivat päässeet rosvojen kirouksesta, pitivät muukalaista Pyhän Neitsyeen erityisen suojeluksen alaisena. Tosiaankin vilkkaat kaikille vaikutuksille alttiit kreikkalaiset, jotka siinä lähistöllä asuivat, ihastuivat tuon miehen ihmeelliseen ja majesteetilliseen kauneuteen, tuon, joka osasi heidän kieltään niinkuin maassa syntynyt, jonka ääni usein lohdutti surevia ja jonka käsi ei koskaan ollut sulettu heidän tarpeiltansa; vielä kauan senjälkeen kun hän oli lähtenyt heidän rannoiltaan, säilyttivät he kiitollisina hänen muistoaan kertomuksissaan ja näyttelevät vielä tänäpäivänä sitä korkeata plataanipuuta, jonka alla hänet usein nähtiin istumassa, yksinään ja mietteissään, puolipäivän helteessä. Mutta kuitenkin Zanoni liikkui muissakin paikoissa, vähemmän julkisissa. Saarella löytyy maapihkalähteitä, joista jo Herodotos on maininnut. Usein yöllä kuu näki hänen nousevan myrttipensaitten seasta, jotka verhoovat kunnaita niiden soitten ympärillä, missä löytyy tuota tulenpitoista ainetta; tiede ei ole muuten vielä keksinyt mihin kaikkeen tätä ainetta voidaan käyttää lääketieteellisesti elimistöjen hermoihin vaikuttavana. Mutta vielä useammin hän vietti tuntikausia eräässä luolassa rannikon yksinäisimmällä kohdalla, missä stalakiitit, vuotokivet näyttivät ihmiskäsin tehdyiltä. Rahvaan taikausko pitää tätä luolaa vanhojen legendojen perustuksella yhteydessä lukuisten maanjäristysten kanssa, jotka alinomaa häiritsevät saaren rauhaa.

Mitä lieneekään ollut tarkotuksena näillä kävelyillä ja näissä paikoissa viipymisellä, niin ne ainakin olivat jossakin tekemisissä sen ainoan pääpyrkimyksen kanssa, joka yhä vahvistui päivä päivältä Zanonin eläessä inhimillisessä kumppanuudessa suloisen Violan kanssa.

Se näky, jonka todistajana Glyndon oli ollut horroksissa, oli aivan totuuden mukainen. Vähän aikaa sen yön jälkeen Viola hämärästi alkoi tajuta, että joku vaikutus, hän ei tiennyt minkälaatuinen, pyrki valtaamaan hänen onnellisen elämänsä. Hämärät ihanat näyt, jollaisia hänellä oli ollut lapsuuden aikoinaan, mutta nyt vaan pysyvämpinä ja vahvempina, alkoivat seurata häntä päivin ja öin, kun Zanoni oli poissa, vaikka ne haihtuivat hänen läsnäollessaan eivätkä näyttäneet vetävän vertoja hänen kauneudelleen. Zanoni kyseli Violalta tarkasti ja hartaasti, millaiset nämä näyt olivat, mutta hän näkyi olevan tyytymätön ja ajoittain hämmentynyt vastauksista.

"Älä kerro minulle", sanoi Zanoni eräänä päivänä, "noista utumaisten olentojen piiritansseista tai noista hienoista sävelistä, jotka sinusta tuntuvat olevan kaukaisten tähtien soittoa ja kieltä. Mutta eikö joku muoto ole sinulle tullut muita selvempänä ja kauniimpana — eikö mikään ääni ole puhunut tai tuntunut puhuvan sinun omaa kieltäsi, ja kuiskaillut sinulle outoja salaisuuksia ja suurenmoisia tietoja?"

"Ei, kaikki on sekaista näissä unelmissa, olkoot ne päivällä tai yöllä, ja kun minä niistä toivun kuullessani sinun askeleesi, niin ei muistooni jää muuta kuin epämääräinen onnen tunne. Kuinka erilaista, kuinka kylmää tuo on sen rinnalla, että saan katseillani riippua sinun hymyssäsi ja kuunnella sinun ääntäsi, kun sanot: 'Minä rakastan sinua'."

"Mutta miksikä sitten kerran sinusta näyttivät niin houkuttelevilta ne näyt, jotka eivät olleet näinkään kauniit? Miksikä ne silloin herättivät mielikuvitustasi ja täyttivät sydämesi? Kerran sinä kaipasit haaveitten maahan ja nyt näytät olevan tyytyväinen tähän tavalliseen elämään!"

"Enkö minä ole jo ennen selittänyt sitä sinulle? Onko tämä mikään tavallinen elämä, kun saan lempiä ja elää yhdessä lemmittyni kanssa? Minä olen saavuttanut oikean ihannemaani! Älä puhu minulle muusta maasta."

Ja yö yllätti heidät merenrannalla, ja Zanoni kumartuessaan noitten armaitten kasvojen yli unohti, että Sopusointuisessa Äärettömyydessä, joka ympärillä levittäytyi, löytyi muitakin maailmoita kuin yksi ihmissydän!

IX LUKU,

"Sielussa löytyy sellainen prinsiippi, joka on kaikkea luontoa korkeampi ja jonka kautta me kykenemme nousemaan koko maan järjestelmän yli. Kun sielu ylentyy itseään korkeampiin luontoihin, silloin se kokonaan erottautuu alemmista luonnoista, vaihtaa tämän elämänsä toiseen, ja hyljäten sen olosuhteitten järjestyksen, johon se oli liittynyt, yhtyy korkeampiin elämislakiin."

Ja yksinäisessä luolassa, josta muinoin oli julistettu pakanallisen jumalan oraakkelilauseita, esiintyi eriskummaisten kallioitten varjoista loistava korkea patsas, joka värähteli ja hohti taivaankaaren väreissä. Se muistutti loistavaa mutta sumuista vesipatsasta, jonka kaukainen suihkukaivo lähettää ilmaan tähtikirkkaana yönä. Se valaisi vuotokiviä, vuorenseiniä, luolan kattoa ja loi kalpean epävakaisen hohteen Zanonin kasvoille.

"Ikuisen Valon Poika", sanoi henkienherättäjä, "sinä, jonka tuntemista minä etsiskelin aste asteelta, rodusta rotuun ja viimein saavutin Kaldean laajoilla tasangoilla — sinä, jolta minä niin runsaasti olen saanut sanoin selittämätöntä tietoa, jota ei itse ikuisuuskaan voi tyhjiin kuivattaa — sinä, joka minun itseni kaltaisena, niin paljon kuin meidän erilaiset olemuksemme sallivat, olet ollut vuosisatojen aikana tuttavani ja ystäväni — vastaa minulle ja neuvo!"

Sumupatsaasta astui esiin kuvaamattoman ihana olento. Kasvoilta se oli nuorukainen parhaimmalla iällään, mutta juhlallinen, ikäänkuin ikuisuuden ja viisauden rauhan tunnosta; valo, niinkuin tähtiensäteet, virtasi sen läpikuultavissa suonissa, valoa olivat sen jalat ja valoa säkenöivät hiusten aallot. Käsivarret ristissä rinnalla se seisoi muutaman jalan päässä Zanonista ja sen matala ääni puhui lempeästi: "Minun neuvoni olivat kerran ennen sinulle suloiset, ja kerran yön toisensa jälkeen sinun sielusi seurasi minun siipiäni kautta Avaruuden häiriytymättömien loistojen. Nyt sinä olet taas sitonut itsesi maahan lujemmilla ketjuilla, ja vetovoima multaan on vahvempi kuin ne myötätunnon voimat, jotka kerran lumouksellasi vetivät luoksesi Ilman ja Tähtien asukkaita.[54] Kun sielusi vihdoinkin tahtoi kuunnella minua, niin aistimet jo häiritsivät älyäsi ja himmentivät näköäsi. Vielä kerran minä nyt tulen luoksesi, mutta sinun voimasi kutsua minut luoksesi alkaa sekin hengeltäsi hävitä, niinkuin päivänsäde häviää aallolta, kun tuulet ajavat pilven meren ja taivaan välille."

"Oi, Adon-Ai", vastasi tietäjä surullisena, "minä tunnen hyvinkin sen olotilan lait, jota sinä ennen läsnäolollasi ilahutit. Minä tiedän että viisaus saapuu meille ainoastaan silloin, kun olemme välinpitämättömiä maailman kappaleista, joita viisaus hallitsee. Sielun peili ei voi yhtaikaa heijastaa taivasta ja maata ja toinen niistä häviää näkyvistä, kun toinen syvyyksiin kuvastuu. Mutta minä en ole sinua kutsunut avukseni, jotta antaisit minulle takaisin sen syvän mietiskelytilan, jolloin järki vapaana ja ruumiittomana kohoutuu kerroksen läpi toisensa jälkeen ylös sfääreihin — en tätä varten ole heikontuneella voimallani tehnyt työtä ja kärsinyt tuskaa. Minä lemmin ja lemmellä alan elää toisen olennon suloisessa ihmisyydessä. Vaikka lienenkin vielä viisas kaikessa mikä suojaa vaaroilta itseäni sekä niitä, joita voin katsella välinpitämättömän viisauden korkeuksista, niin minä olen sokea kuin heikko kuolevainen näkemään sen olennon kohtaloita, joka saattaa sydämeni sykkimään intohimosta, niin että katseeni himmentyy."

"Mitä tämä on?" vastasi Adon-Ai. "Sinun lempesihän ei voi olla muuta kuin pilaa lemmen nimestä, sinä et voi lempiä, niinkuin ne lempivät, joita odottaa hauta ja kuolema. Lyhyt tuokio vaan — sellainen kuin yksi päivä sinun mittaamattomassa elämässäsi, niin se muoto, johon sinä nyt kiinnyt, on tomuksi muuttunut! Alemman maailman asukkaat käyvät käsi kädessä hautaan ja käsi kädessä ne taas nousevat mullasta uusiin elämänjaksoihin. Sinulla on alhaalla elettävänä aikakausia, tuolla toisella vain tunteja. Ja tuleeko hänellä ja sinulla — oi raukka vaan kuitenkin mahtava! — olemaan edes yhteinen elämä kuoleman jälkeen? Minkälaisten asteitten ja yhä henkisempien olemustilojen läpi onkaan hänen sielunsa jo ehtinyt kulkea, kun sinä, yksinäinen viipyjä, vihdoin nouset maan raskaista höyryistä valon asuntoihin!"

"Tähden Poika, etkö usko, että tämä ajatus aina seuraa minua? Etkö näe, että minä olen sinut kutsunut kuulemaan ja auttamaan aikomustani? Etkö sinä sydämestäni lue haluani ja unelmaani kohottaa häntä omaan olotilaani? Sinä, Adon-Ai, jonka taivaallisen ilon olemus lepää ikivalon valtameressä — sinä et voi paitsi tiedon myötätunnolla aavistaa mitä minä, kuolevaisten jälkeläinen tunnen, hylättyäni sen, mitä silloin ikävöin, kun mahtava vallanhalu ensin nosti minut mullan yläpuolelle — ja kuitenkin nähdessäni olevani pakotettu seisomaan tässä alhaisessa maailmassa yksin. Minä olen turhaan etsinyt sukukunnastani vertaisia mutta turhaan! Viimein löysin nyt kumppanin! Metsän linnuilla ja pedoillakin on omansa. Ja miksei minun valtani yli pahanilkisten kauhunvoimien voisi karkottaa heidän haamunsa pois siltä tieltä, joka häntä johtaisi ylöspäin, kunnes iäisyyden ilma olisi valmistanut hänen verhoaan kestämään nestettä, joka lopettaa kuoleman."

"Ja sinä olet alottanut vihkimyksesi ja olet siinä pettynyt! Minä tiedän sen. Sinä olet loihtinut hänen uniinsa mitä ihanimpia näkyjä, sinä olet herättänyt kauneimmat ilman olennot kaiuttamaan soittoaan hänen horrokseensa, mutta hänen sielunsa ei niistä huoli, ja palatessaan maahan se irtautuu niiden vallasta. Sinä sokea, miksikä näin käy? Etkö voi käsittää? Sentähden että hänen sielussaan kaikki on lempeä. Ei ole siinä mitään välittävää halua, jolla olisi yhteyttä ja sukulaisuutta niiden asioiden kanssa, joilla tahdot häntä lumota. Niiden viehätys koskee ainoastaan älyn haluja ja kaipauksia. Mitä tekemistä on niillä sen tunteen kanssa, joka on maasta kotoisin, tai sen toivon kanssa, joka menee suoraa päätä taivaisiin?"

"Mutta eikö voi olla mitään välittäjää — mitään sidettä — jolla meidän sielumme niinkuin sydämemmekin voisi yhtyä, jotta sitten minun sieluni voisi häneen vaikuttaa?

"Kun kaksi sielua on erotettuna, etkö tiedä, että kolmas, jossa molemmat elävät ja kohtaavat toisensa, on niiden välinen side?"

"Minä käsitän sinua, Adon-Ai", sanoi Zanoni, kasvoillaan ilo inhimillisempi kuin mitä siinä koskaan ennen oli näkynyt, "ja jos minun kohtaloni, joka tässä on pimeä silmilleni, suo minulle tuon halpojen onnen — jos koskaan on oleva sitä lasta, jonka minä voin painaa rintaani vastaan ja kutsua omakseni! —"

"Ja sitäkö varten sinä olet pyrkinyt ihmistä korkeammalle, että lopuksi tulisit ihmiseksi?"

"Mutta lapsi — toinen Viola!" mutisi Zanoni, tuskin kuullenkaan Tähtien Poikaa, "nuori sielu, vasta taivaasta tullut, jota minä voin hoitaa ensimäisestä hetkestä saakka, kun se koskee jaloillaan maata — jonka siipiä minä voin harjottaa seuraamaan omiani kautta luomakunnan ihmeiden, ja jonka kautta itse äiti voi tulla kohotetuksi ylös kuoleman vallan toiselle puolelle!"

"Varo, punnitse! Etkö tiedä että synkin vihollisesi asuu Näkyväisessä?
Toivomuksesi vievät sinut yhä lähemmäksi ihmisyyttä."

X LUKU.

"Ikuisuus suo ikuisia, kuolevainen kokoo kuolevaisia,
Jumala jumalallisia, häviävä häviäväisiä."

ENSIMÄINEN KIRJE.

Sinä olet kertonut minulle oppilaasi edistymisestä, mutta kohtalo on, pelkään minä, tämän sukupolven, johonka me vihdoin olemme saapuneet, muodostanut niin erilaiseksi mieleltään kuin olivat muinaisajan hartaat ja vakavat ihmislapset, että sinun huolellisin ja taitavinkin ohjauksesi raukeaisi tyhjiin, vaikka sinulla olisi oppilaana vielä ylevämpi ja puhtaampi luonne kuin se, jonka olet laskenut salaisten tieteitten kynnykselle. Se kolmas olemisen tila, jonka intialaiset viisaat[55] syystä kyllä lukivat unen ja valvomisen rinnalle ja jolle ne antoivat transin eli horroksen nimen, sekin on tuntematon pohjoismaitten ihmisille; he pitävät sen kansotettua rauhallisuutta maajana ja mielen harhana. Sen sijaan että he viljelisivät tuota ilmamaista maaperää, josta luonto, oikein tunnettuna, voi nostaa niin rikkaita hedelmiä ja niin kauniita kukkia, sen sijaan he koettavat kokonaan poistaa sen katseestaan. He pitävät sielun pyrkimystä ahtaasta ihmismaailmasta hengen rajattomaan kotiin tautina, joka lääkärin on karkotettava rohdoillaan, eivätkä ollenkaan tiedä, että juuri tästä heidän oman olemuksensa tilasta, silloinkin kun se on kaikkein epätäydellisin ja lapsekkain, johtuu kuolematon runous, soitto, taide — kaikki mikä kuuluu kauneuden ihanteeseen ja mille ei uni- eikä valvemaailma voi antaa oikeata muotoa eikä todenmukaista vastaavaisuutta. Kun me, oi Mejnour, menneinä kaukaisina aikoina itse olimme vasta-alkajia ja kokelaita — olimme me sellainen luokka, joka oli sulettu ja kokonaan erotettu ulkomaailmasta. Meidän esi-isillämme ei ollut muuta silmämäärää elämässä kuin tieto. Kehdosta asti meidät kasvatettiin viisauteen ikäänkuin valmistuaksemrne pappiuteen. Me alotimme tutkimuksemme siitä kohdasta, missä nykyaikainen arvelu-tiede lopettaa sen uskomatta siipiinsä. Meille oli tieteen pääasioina juuri ne aineet, joita nykyajan viisaat halveksivat muka hurjina tuulentupina tai joita he epäilevät käsittämättömiksi salaisuuksiksi. Meidän perusaatteemme, suuret mutta yksinkertaiset sähkön ja magnetismin teoriat ovat vielä hämärinä ja riidanalaisina tieteen sokeissa kouluissa. Ja kuitenkin, kuinka harvat meidänkään nuoruudessamme saavuttivat edes veljeskunnan ensimäistä piiriä. Kuinka monet, väsyneinä nautittuaan etsimiänsä korkeita etuja, hylkäsivät vapaaehtoisesti auringon valon ja vaipuivat vaivaa näkemättä hautaan, niinkuin toivioretkeläiset tiettömän erämaan hietaan, koska he kauhistuivat yksinäisyyden hiljaisuutta ja pelästyivät, kun päämäärä oli saavutettu. Sinä, jossa ei näy elävän muu kuin tiedonhalu — sinä, joka autat kaikkia, kutka tahtoisivat astua salaisen tieteenpolkua, välittämättä siitä, johdatko heitä onneen vai onnettomuuteen — sinä ihmiskirja, joka et huoli ihmisistä saamista kokemuksistasi, aina olet sinä etsinyt ja usein saanutkin uusia jäseniä meidän joukkoomme. Mutta näille uskottiin ainoastaan osittaisia salaisuuksia; itserakkaus ja himot tekivät heidät kykenemättömiksi muita tietoja saamaan ja nyt sinä, ilman muuta harrastusta kuin tehdäksesi tieteellisen kokeen, ilman rakkautta ja ilman sääliä — asetat tämän uuden sielun kauheitten koettelemusten tuleen ja sattuman varaan! Sinä ajattelet, että niin kärkäs halu, niin lannistumaton rohkeus riittää voittamaan siinä, missä vakavampikin järki ja puhtaampi hyve niin usein ovat joutuneet tappiolle. Sinä ajattelet, että se taiteen siemen, joka löytyy maalarin mielessä, koska se on voiman ja kauneuden sikiö, voisi kasvaa Kultaisen Tieteen komeaksi kukkaiseksi. Tämä on uusi koe sinulla. Ole hyvä kokelaallesi, ja jos hänen luontonsa tuottaa pettymystä kokeitten ensimäisillä askeleilla, niin lähetä hänet takaisin ulkomaailmaan, niin kauan kuin hänellä vielä on aikaa nauttia sitä lyhyttä ulkopuolista elämää, joka perustuu aistimiin ja joka loppuu hautaan. Mutta kun minä tässä sinua muistutan, oi Mejnour, hymyilet sinä minun omille toivomuksilleni, jotka käyvät päinvastaiseen suuntaan kuin neuvoni. Minä, joka alati olen kieltäytynyt vihkimästä muita meidän salaisuuksiimme — minä nyt viimeinkin alan käsittää, miksi se suuri laki, joka ihmisen sitoo vertaisiinsa, vaikka hän kuinkakin koettaisi erottautua heidän tilastaan, miksi se on saattanut sinut panemaan kylmän ja elottoman tieteesi yhdyssiteeksi itsesi ja sukukuntasi välille, miksi, nähdessäsi yhden toisensa jälkeen tahallaan eroovan meidän tähtöisestä veljeskunnastamme, sinä sittenkin koetat täyttää poismenneiden paikat ja uudistaa joukkomme — miksi sinä laskuinesi, jotka ovat loppumattomat ja uupumattomat kuin itse luonnon pyörät, sittenkin kauhistuksella ajattelevat yksin olemista! Niin on minunkin laitani, minäkin viimein etsin uutta uskolaista — vertaista — minäkin värisen yksin olemista! Se on tapahtunut josta sinä varotit minua. Ja rakkaus vetää kaikki itseensä. Joko täytyy minun tulla vedetyksi alas rakastettuni luontoon tai täytyy hänen luontonsa tulla korotetuksi minun tasalleni. Koska kaikki, mikä kuuluu todelliseen taiteeseen, aina välttämättä on viehättänyt meitä, joiden olemus on siinä ihanteessa, mistä taide astuu alas, niin minäkin tästä kauniista olennosta olen viimeinkin oppinut sen salaisuuden, joka minut sitoi häneen heti ensi silmäykseltä. Soiton tytär sai vereensä soittoa ja siitä tuli runoutta. Ei näyttämö tyhjine harhoineen häntä lumonnut vaan hänen oman mielikuvituksensa maailma, joka näytti olevan edustettuna näyttämöllä. Siellä runous sai äänen — siellä se hankki itselleen epätäydellisen muodon ja sitten, kun se tuli sille liian ahtaaksi, se vaipui takaisin omaan itseensä. Runous väritti hänen ajatuksensa, se täytti hänen sielunsa, se ei pyytänyt sanoja, se ei luonut kappaleita, se synnytti ainoastaan tunteita ja tuhlasi itsensä unelmiin. Viimein tuli lempi ja siihen se vuodatti levottomat aaltonsa niinkuin virta heittäytyy mereen, ja tuli sitten mykäksi, syväksi ja hiljaiseksi, taivaan ainaiseksi peiliksi.

Eikö Viola juuri tämän runouden kautta, joka hänessä asuu, voisi tulla johdetuksi maailmankaikkeuden suurempaan runouteen? Usein minä kuuntelen hänen huoletonta laverteluaan ja löydän oraakkelinlauseita sen itsetiedottomasta kauneudesta, niinkuin me löydämme outoja voimia jossakin yksinäisessä kukassa. Oi Mejnour, kuinka moni ihmissuvusta on paljastanut itselleen kaikkeuden lait, ratkaissut ulkonaisen luonnon arvotukset ja löytänyt valoa pimeydestä! Eikö runoilija, joka ei tutki muuta kuin ihmissydäntä, ole suurempi filosofi kuin kaikki muut? Tieto ja jumalankieltämys ovat sovittamattomia vastakohtia. Luonnon tunteminen antaa meidän tuntea, että täytyy olla Jumala! Mutta tarvitaanko tätä luomakunnan järjestyksen ja suurenmoisuuden tutkimiseksi? Minusta tuntuu, kun katselen puhdasta sielua, olkoon se kuinka vähätietoinen ja lapsekas, ikäänkuin näkisin Korkeimman Aineettoman vielä selvemmin kuin kaikissa noissa aineellisissa taivaankappaleissa, jotka Hänen tahdostansa kierivät läpi avaruuden.

Syystä kyllä on veljeskuntamme perussääntö se, ettemme saa uskoa salaisuuksiamme muille kuin puhtaille. Sisäänpääsyn vaikeimpana kohtana ovat koetukset, joita uuden voimankäyttö asettaa rikolliselle. Jos olisi mahdollista pahansuovalle olennolle saada meidän kykyjämme, niin mikä epäjärjestys syntyisikään tällä maapallolla! Onneksi se ei ole mahdollista, pahuus aina kadottaa voimansa. Violan puhtauteen minä luotan, niinkuin sinä huonommalla tuloksella olet luottanut oppilaittesi rohkeuteen tai nerollisuuteen. Ole minun todistajani, Mejnour! Koskaan sen kaukaisen päivän jälkeen, jolloin minä tunkeuduin tietomme pyhäkköön, en ole minä yrittänyt sen salaisuuksia käyttää arvottomia tarkotuksia palvelemaan. Vaikka olemassaolomme laajentuminen riistää meiltä isänmaan ja kodin, vaikka tämä laki asettaa kaiken tieteen niinkuin kaiken taiteenkin ajatusmaailmaan erilleen ulkomaailman äänekkäistä himoista ja häiritsevistä pyyteistä, vaikka se kieltää meitä vaikuttamasta kansojen kohtaloihin, koska Taivas siihen valitsee karkeampia ja sokeampia toimijoita — niin kuitenkin missä tahansa olen kulkenutkin, olen koettanut lieventää hätää ja kääntää pois synnistä. Voimani on ollut turmiollinen ainoastaan rikollisille. Ja sittenkin, kuinka me kaikessa viisaudessammekin joka askeleella olemme ainoastaan sallittuja välikappaleita sillä Korkeamman voimalla, joka on meidän oman voimamme takeena ja samalla ohjauksena. Kuinka kaikki meidän viisautemme vaipuu mitättömyyteen verrattuna siihen viisauteen, joka suo pienimmällekin kasville sen ominaisuudet ja kansottaa pienimmänkin hiukkasen sen omilla olioilla. Ja joskin me ajaksi saatamme vaikuttaa muiden onneen, niin kuinka salaperäisesti varjot kasaantuvat oman tulevan kohtalomme eteen! Me emme voi itsellemme ennustaa. Millä väräjävällä toivolla ajattelen sitä mahdollisuutta, että voisin yksinäisyyteeni tuoda valoksi yhden elävän hymyilyn!

OTTEITA TOISESTA KIRJEESTÄ.

Koska en itseäni pitänyt kylliksi puhtaana vihkiäkseni noin puhtaan sydämen, niin kutsuin hänen horrokseensa noita kauniita ja suloisia avaruuden asukkaita, joista runous vaistomaisesti aavistaen luomiston salaisuuksia on saanut Glendoveerin ja sylfin aatteet. Ja nämäkään eivät olleet niin puhtaita kuin hänen ajatuksensa eivätkä niin suloisia kuin hänen lempensä! He eivät voineet kohottaa häntä korkeammalle omaa inhimillistä sydäntään koska sillä on oma taivaansa.

Katselin vastikään häntä, kun hän nukkui — ja kuulin hänen lausuvan nimeni. Oi! Se mikä on niin suloista muille, on minulle katkerata, sillä ajattelin, kuinka pian voi tulla se aika, jolloin hänen unensa on oleva elotonta — jolloin sydän, joka nyt huokaa nimeäni, on oleva kylmä ja huulet mykät. Miten kaksipäinen on lempi! Jos me tutkimme sitä pintapuolisesti — katsomme ainoastaan sen lihallista sidettä — sen hetkellistä nautintoa — sen hurjaa kiihkoa ja tylsää kyllästystä, kuinka kummalta silloin näyttää, että tämä on maailman vaikuttavin liikkeellepanija — että tämä on yllyttänyt suurimpiin uhrauksiin ja vaikuttanut kaikkiin kansoihin ja kaikkina aikoina, että korkein nero on aina pyhittänyt tälle hartautensa, että ilman lempeä ei olisi mitään sivistystä — ei mitään soittoa, ei runoutta, ei kauneutta, ei mitään korkeampaa elämää kuin raakalaisen.

Mutta tutki sitä sen taivaallisessa muodossa — kun se kokonaan kieltää itsensä — kun se korottaa ihmisen kaikkeen, mikä hengessä on hienointa ja suurinta — kun sen voima poistaa kaiken likaisen elämästä — kun se voittaa kaikki alemmat jumalat — kun se kykenee luomaan palatsin hökkelistä ja keitaan keskelle erämaata, suven talvimaahan — missä vaan se elää ja henkii ja hehkuu, ja kun tätä ajattelee, on vaan ihme, että niin harvat näkevät tämän rakkauden pyhimmän luonnon. Se mitä aistilliset kutsuvat lemmennautinnoksi, on sen kaikkein pienimpiä iloja. Todellinen lempi ei ole niin paljon himo kuin vertauskuva. Mejnour, täytyykö sen ajan tulla, jolloin minä sinulle puhun Violasta kuin jostakin menneestä?

OTTEITA KOLMANNESTA KIRJEESTÄ.

Tiedätkö, että minä viime aikoina usein olen kysynyt itseltäni: "Eikö ole joku vika siinä tiedossa, joka on meidät näin erottanut sukupolvestamme?" Totta on, että mitä korkeammalle me nousemme, sitä rumemmilta näyttävät meistä maan lyhytikäisten matelijain paheet — mitä enemmän Kaikkihyvän rakkaudentunto meidät täyttää ja ympäröi, sitä enemmän meidän onnemme vuotaa Hänestä. Mutta toiselta puolen, kuinka monta hyvettä onkaan kuolleena niissä, jotka elävät kuolon maassa ja kuitenkin kieltäytyvät kuolemasta! Eikö tämä ole hienoa itsekkäisyyttä, tämä mietinnän ja uneksimisen tila — tämä itseensävaipunut ja itsestäänriippuva korkea olemassaolo, eikö se ole samalla kieltäymys siitä jaloudesta, joka yhdistää oman menestymisemme, ilomme, toivomme, pelkomme muihin? Elää edelleen pelkäämättä vihollisia, heikkoutta tuntematta, varmana kaikissa huolissa ja vapaana lihan taudeista, on kaikki sellaista, mikä ylpeyttämme hellii. Emmekö kuitenkin ihaile sitä, joka kuolee toisen edestä? Senjälkeen kuin minä olen Violaa rakastanut, Mejnour, näyttää minusta miltei pelkuruudelta välttää hautaa, joka nielee meihin sidotut sydämet. Minä tunnen sen — multa kasvaa henkeni yli. Sinä lienet oikeassa: ikuinen vanhuus, kirkas ja himoton, on onnellisempi lahja kuin ikuinen nuoruus, haluineen ja kaipauksineen. Ennenkuin voimme olla pelkästään henkiä, on yksinäisyyden rauha ehdottomasti välinpitämättömyyttä.

OTTEITA NELJÄNNESTÄ KIRJEESTÄ.

Minä olen saanut sinun kirjeesi. Mitä! Niinkö totta? Onko oppilaasi pettänyt toivosi? Voi, poika raukka! Mutta —

(Tässä seuraa huomautuksia niihin Glyndonin elämän kohtiin, jotka jo ovat lukijalle tunnettuja tai kohta tulevat tunnetuiksi, ja hartaita kehotuksia, että Mejnour vielä valvoisi oppilaansa kohtaloa).

Mutta minussa elää sama halu, koetella toista lämpimämpää sydäntä. Oppilaani! kuinka minua siitä varottavat ne kauhut, jotka sinun vihkimyksesi edellä käyvät. Tahdon vielä kerran puhutella Valon Poikaa.

Niin, Adon-Ai, joka kauan oli kutsulleni mykkä, astui viimein alas minun nähtäväkseni ja jätti jälkeensä läsnäolonsa loiston toivon muodossa. Ah Viola! ei ole mahdotonta, että me vielä saamme yhdistyä, sielu sieluun.

OTTEITA VIIDENNESTÄ KIRJEESTÄ.

Mejnour, herää tunteettomuudestasi, iloitse! Uusi sielu on syntyvä maailmaan. Uusi sielu, joka on kutsuva minua isäkseen. Ah, jos ne, jotka ovat sidotut kaikkiin ihmiselämän toimiin ja kohtaloihin — jos ne voivat erinomaisesta ilosta värähdellä ajatellessaan, että saavat taas tervehtiä omaa lapsuuttaan lastensa kasvoissa — jos siinä syntymässä itsekin uudestaan syntyvät pyhään viattomuuteen, joka on olemassolon ensimäinen aste — jos ne voivat tuntea, että ihmiselle lankee melkein enkelin velvollisuus, kun hänellä on ohjattavana toisen elämä kehdosta asti ja kasvatettava sielu taivasta varten — mikä sitten mahtaakaan olla minulla ilo, kun saan tervehtiä sielua perimään kaikkia niitä lahjoja, jotka lisääntyvät, mitä enemmän niitä jaetaan! Kuinka ihanaa on kyetä valvomaan ja suojelemaan — antamaan tietoa, torjumaan pahaa, ja johtamaan elämänvirran takaisin paratiisiin, mistä se virtasi ulos, mutta rikkaampana, laajempana, syvempänä! Ja sen virran äyräällä meidän sielumme yhtyvät, oi armas äiti! Meidän lapsemme on oleva se side, joka vielä puuttuu, ja mikä kummitus sinua voisi ahdistaa, mikä pelotus kauhistuttaa, kun vihkimyksesi tapahtuu lapsesi kehdon ääressä!

XI LUKU.

    "Ja näin he kuluttavat aikaansa,
    Kunnes on myrskyn pauhu lauhtunut,
    Mut palata kun aikovat takaisin lähtöpaikkaan,
    Niin eivät löydä tietä, mikä äsken heille näkyi.
    Vaan harhailevat maita tuntemattomia."

Niin, Viola, sinä olet nyt toinen olento kuin milloin Italiassa kotisi kynnyksellä istuit seuraten hämäriä haaveitasi varjojen maahan, tai milloin sinä turhaan koetit äänelläsi esittää kauneuden ihannetta niillä teljoilla, missä harha hetkiseksi kuvailee maata ja taivasta, kunnes väsynyt havainto herätessään ei näekään muuta kuin kissankultaa ja maalattuja tauluja. Henkesi lepää omassa onnellisuudessaan. Sen vaellus on löytänyt päämäärän. Silmänräpäyksessä usein asuu ikuisuuden tunto, sillä kun olemme syvästi onnellisia, tiedämme, että kuoleminen on mahdotonta. Aina kun sielu tuntee itsensä, tuntee se ikuisen elämän!

Salainen vihkimys on lykätty toistaiseksi — päiviäsi ja öitäsi eivät muut näyt häiritse kuin ne, joilla tyytyväinen sydän harjottelee viatonta mielikuvitustaan. Glendoveerit ja sylfit, suokaa anteeksi, että kysyn, olettekohan te sen kauniimmat kuin nuo Violan unelmat!

He seisovat rannalla ja näkevät auringon vaipuvan mereen. Kuinka kauan he jo ovat asuneet tällä saarella? Mitä siitä! voi olla kuukausia tai vuosia — mitä siitä! Miksikä minä tai miksikä he pitäisivät lukua tuosta onnellisesta ajasta? Unen tuokiossahan voi näyttää vierivän aikakausia, ja pitääkö silloin mitata ylimaallista iloa tai tuskaa unen pituuden mukaan vai niiden tunteiden luvulla, joita unet sisältävät?

Aurinko vaipuu hitaasti mailleen, ilma on kuiva ja painostava, merellä komea laiva makaa liikkumattomana, rannalla ei lehtikään puissa liiku.

Viola vetäytyi lähemmälle Zanonia; selittämätön aavistus pani hänen sydämensä kiivaammin sykkimään, ja katsoessaan Zanonia kasvoihin hän hämmästyi niiden ilmeestä: se oli huolestunut, poissaoleva ja hämmentynyt.

Zanoni ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän mutisi jotakin itsekseen ja hänen silmänsä katselivat levottomina ympärilleen. Viola ei tiennyt, miksi tuo katse, joka tuntui tunkevan läpi avaruuden, tuo ääni, joka mutisi jotakin vierasta kieltä, miksikä ne jälleen herättivät vanhaa taikauskoa eloon. Viola oli arempi nyt senjälkeen kuin hän tiesi tulevansa äidiksi. Kummallinen käännöskohta naisen elämässä ja hänen rakkaudessaan! Jokin vielä syntymätön alkaa jo jakaa hänen sydämensä sen kanssa, joka ennen on ollut sydämen ainoa herra.

"Eikä vaisto sinua petä. Vihollinen on todellakin lähellä. Minä näen sen raskaassa ilmassa, minä kuulen sen hiljaisuudessa: aavemainen turmanhenki — Rutto! Ah, etkö näe, kuinka noilla lehdillä vilisee hyönteisiä, jotka tuskin ovat silmälle näkyviä? Ne seuraavat myrkyn henkäyksiä!" Hänen puhuessaan putosi puun oksalta lintu Violan jalkoihin, se hytkähteli hetkisen aikaa ja kuoli.

"Oi Viola!" huusi Zanoni intohimoisesti, "tuollainen on kuolema. Etkö sinä pelkää kuolla?"

"Mutta jos minä voisin opettaa sinulle, kuinka kuolema voitetaan, jos minä voisin sinun nuoruutesi säilyttää ajan juoksulta — jos minä voisin —"

Hän pysähtyi äkkiä, sillä Violan silmät puhuivat ainoastaan kauhua, hänen poskensa ja huulensa olivat kalpeat.

"Älä puhu noin — älä katso noin", sanoi Viola, väistyen sivulle. "Minä en pidä tuosta. Ah, älä puhu noin tai minä vapisen — ei, ei itseni tähden vaan sinun lapsesi tähden."

"Lapsesi! Mutta tahtoisitko sinä lapseltasi kieltää tuon kunniakkaan lahjan?"

"Aurinko on vaipunut pois meidän silmistämme vain noustakseen muille maille. Kadota tästä maailmasta merkitsee elämää toisessa maailmassa tuolla puolen. Oi, lemmitty — oi puoliso!" hän jatkoi äkkinäisellä tarmolla, "sano minulle, että ainoastaan laskit leikkiä, että ainoastaan teit pilaa minun tyhmyydestäni! Rutossa on vähemmän kauhua kuin sinun sanoissasi."

Zanonin otsa pimeni, hän katsoi vaimoaan vaieten kotvasen aikaa ja sanoi sitten melkein ankarasti:

"Oi, anna anteeksi, anna anteeksi! — ei mitään!" huudahti Viola heittäytyen hänen syliinsä ja purskahtaen itkuun. "Minä en tahdo uskoa edes sinun sanojasi, jos ne näyttävät sinua loukkaavan." Zanoni suuteli pois kyyneleet mutta ei vastannut.

"Ja ah", jatkoi Viola hurmaavalla, lapsellisella hymyllä, "jospa sinä antaisit minulle taikakalun ruttoa vastaan; kas nyt minä otan sen sinulta." Ja hän kosketteli pientä vanhanaikuista amulettia,[56] jota Zanoni kantoi rinnallaan.

"Sinä tiedät, kuinka usein tämä on tehnyt minut mustasukkaiseksi entisyydelle: varmaan se on joku lemmenlahja, Zanoni? Vaan ei, sinä et rakastanut antajaa niin paljon kuin minua rakastat. Varastanko minä amulettisi?"

"Lapsi!" sanoi Zanoni hellästi, "se nainen, joka ripusti tämän kapineen kaulaani, piti sitä todella taikana, sillä hänellä oli taikauskoa niinkuin sinulla, mutta minulle se on enemmän kuin noitakalu — se on muisto ihanasta kadonneesta ajasta, jolloin ei kukaan joka minua rakasti voinut epäillä minua."

Hän lausui nämä sanat sellaisella surullisen moittivalla äänellä, että se koski Violan sydämeen, mutta hänen äänensä muuttui niin juhlalliseksi, että se jäähdytti Violan punastuksen, kun hän jatkoi: "Ja tämän, Viola, minä ehkä jonakin päivänä tulen siirtämään omalta rinnaltani sinun rintaasi, silloin joskus, kun paremmin ymmärrät minua — kun meidän olemisemme lait kerran ovat samat!"

Hiljaa he lähtivät astumaan ja palasivat kotiinsa, mutta pelko oli vielä Violan sydämessä, vaikka hän koetti karkottaa sen. Hän oli italialainen ja katolilainen ja hänellä oli maansa ja kirkkonsa taikausko. Hän hiipi kamariinsa ja rukoili San Gennaron pienen pyhänjäännöksen edessä, jonka perheen pappi oli antanut hänelle jo lapsuudessa ja joka oli seurannut häntä kaikilla matkoillaan. Hän ei koskaan ennen olisi pitänyt mahdollisena erota siitä. Mutta jos taikakapine saattoi auttaa ruttoa vastaan, niin pelkäsikö hän ruttoa itsensä takia? Seuraavana aamuna herätessään Zanoni löysi pyhänjäännöksen mystillisen amuletin keralla sidottuna kaulaansa.

"Nyt sinun ei tarvitse enää pelätä ruttoa", sanoi Viola kyynelten ja naurun välissä, "ja kun sinä taas tahdot puhua minulle niinkuin puhuit eilen illalla, niin pyhimys on moittiva sinua."

Niin, Zanoni, voiko koskaan olla ajatuksen ja hengen yhteyttä paitsi vertaisten välillä?

Rutto puhkesikin raivoamaan — saarelta täytyi lähteä. Mahtava tietäjä, sinulla ei ole valtaa pelastaa niitä, joita rakastat! Hyvästi sinä häitten talo! — suloinen lepopaikka, huolista vapaa, hyvästi! Yhtä lauhkea voi ilma muuallakin olla, yhtä kirkas taivas ja vesi yhtä sininen ja tyven. Mutta tuo aika, voiko se koskaan enää palata? Kuka voi väittää, ettei sydän muutu ympäristön muuttuessa — kun sen on erottava siitä paikasta, missä se ensin asui rakastettunsa kanssa? Joka kohta siellä sisältää niin paljon muistoja, joita ainoastaan sama paikka voi herättää eloon. Menneisyys tuntuu vaativan, että kaikki kestäisi samanlaisena tulevaisuudessakin. Jos mieleemme nousee joku huono ja epäluuloinen ajatus, niin sen puun näkeminen, jonka alla vaihdoimme lupauksia tai missä suudeltiin pois kyyneleet, herättää muiston ensimäisen jumalaisen rakkaudenharhan hetkistä. Mutta joutua sellaiseen kotiin, missä ei ole mitään ensimäisistä hääajoista muistuttavaa, missä ei ole niitä tunteiden pyhiä kirkkomaita, joissa haamut ovat enkeleitä — niin, kuka on kokenut rakkauden surullisen tarinan ja voi sanoa, ettei sydän muutu paikan muuttuessa? Puhaltakaa leppeästi, myötäiset tuulet, pullistukaa iloisesti, te purjeet, — pois tästä maasta, missä Tuoni on tullut vallottamaan Lemmeltä valtikan! Rannikot etenevät, uusia seutuja tulee hääsaarien vihertäväin kunnaitten ja oranssilehtojen jälkeen. Kaukaa jo kajastivat kuutamossa pilarit temppelistä, jonka ateenalaiset pyhittivät Viisaudelle: ja seisoen kannella laivan, joka hyrskyissä nousi ja laski, viisauden oppilas, joka oli elänyt kauemmin kuin jumalatar, mutisi itsekseen:

"Eikö aikojen viisaus ole minulle antanut onnellisempia hetkiä kuin mitkä ovat minulla yhteisiä paimenen ja mökkiläisen kanssa, jotka eivät tiedä muusta maailmasta kylänsä takana — eikö se olekaan antanut korkeampaa pyrkimystä kuin mitä on suudelma ja kodin hymyily?"

Ja kuu valaisi kuolleen uskon raunioiksi sortuneita temppeleitä — elävän maamiehen majaa — ja ikimuistoista vuorenhuippua. Katoovainen ruohisto, joka peitti vuoren kylkiä, tuntui hymyilevän kylmällä ylenkatseella vastaukseksi sille olennolle, joka ehkä oli nähnyt tuota temppeliä rakennettavan ja joka tutkimattoman pitkällä elinajallaan ehkä saisi nähdä vuoren perustuksiltaan louhittavan rikki.

VIIDES KIRJA.

    "Kannattaako huntua kohottaa,
    Kun kauhu sen takana väijyy?
    Vain harha on elämää
    Ja tieto kuolemaa".

I LUKU.

Muistettakoon, että jätimme mestari Paolon Glyndonin vuoteen ääreen. Kun englantilainen syvästä unestaan heräsi, tulivat kuluneen yön muistot pelottavina hänen mieleensä, hän kirkaisi ja peitti kasvonsa käsillään.

"Hyvää huomenta, teidän ylhäisyytenne", sanoi Paolo iloisesti. "Corpo di Bacco![57] Te olette nukkuneet hyvin!"

Tämän miehen ääni, joka oli niin helähtelevän iloinen ja terveellinen, auttoi hajottamaan tiehensä kaikki haamut, jotka Glyndonin muistoa vaivasivat.

Hän nousi pystyyn vuoteessaan. "Ja missä löysit minut? Miksi olet täällä?"

"Missäkö löysin teidät?" toisti Paolo hämmästyen, "vuoteessanne tietysti. Miksi olen täällä?"

"Sentähden että padrone (isäntä) pyysi minua odottamaan teidän heräämistänne ja noudattamaan käskyjänne."

"Niinkuin suvaitsette. Olen laittanut mainion suuruksen: varmaan teillä on nälkä. Minä olen hyvä kokki: se on tietty, kun olen munkin poika. Tulette ihmeisiinne, kun maistatte kuinka olen osannut valmistaa kalan. Ei kai lauluni teitä häiritse. Minä aina laulan, kun valmistan sallaatia: se saa ainekset sopusuhtaiseen tilaan." Ja heittäen pyssyn yli olkansa Paolo lähti huoneesta ja sulki oven.

"Kun ensin sain sinut oppilaakseni, lupasin Zanonille, että jos ensimäisestä koetuksesta huomaisin sinusta tulevan — ei veljeskuntamme jäsenen vaan uuden uhrin entisten lisäksi, jotka turhaan ovat ponnistaneet, niin en hylkäisi sinua kurjuuteesi ja omaan tuomioosi vaan lähettäisin sinut takaisin maailmaan. Täytän nyt lupaukseni. Koetuksesi on ollut kaikkein helpoin, mikä konsanaan on ollut kokelaalla. En pyytänyt mitään muuta kuin pidättäytymistä aistillisesta nautinnosta ja vähäistä kärsivällisyytesi ja uskosi harjotusta. Mene takaisin omaan maailmaasi, sinulla ei ole luontoa pyrkimään meidän maailmaamme!

"Minä se saatoin Paolon ottamaan sinut vastaan ilojuhliin. Minä panin vanhan kerjäläisen sinulta pyytämään almua. Minä jätin auki kirjan, jota et olisi voinut lukea rikkomatta käskyäni. No, nyt olet nähnyt, mikä sinua odottaa tiedon kynnyksellä. Sinä olet nähnyt edessäsi ensimäisen vihollisen, joka uhkaa jokaista vielä aistimien orjuudessa olevaa. Ihmetteletkö, että minä sinulta ainiaaksi suljen portit? Etkö vieläkään käsitä, että välttämättä vaaditaan sielu hillitty, puhdistunut ja ylentynyt, ei ulkonaisilla tai'oilla vaan omalla voimallaan ja henkevyydellään — jotta se voisi kulkea yli kynnyksen ja käydä vihollista vastaan? Kurja! — koko tieteeni ei voi auttaa äkkipikaista, aistillista — sitä joka pyytää salaisuuksiamme ainoastaan saastuttaakseen niitä karkeissa nautinnoissa ja itsekkäässä paheessa! Eivätkö ole kaikki vanhempien aikojen petturit ja mustat noidat joutuneet häviöön jo yrittäessäänkin tunkeutua niihin mysterioihin, jotka ovat puhdistumista eikä alentumista varten. He ovat kerskailleet löytäneensä viisasten kiven ja kuolleet ryysyissä: kerskailleet löytäneensä kuolemattomuuden juoman, ja vaipuneet hautaan, ennen aikaansa harmaantuneina. Tarut kertovat, että pahat henget repivät heidät kappaleiksi. Niin, heidän omien epäpyhien himojen ja itsekkäitten aikomustensa peikot! Mitä he halusivat, olet sinäkin halunnut, ja vaikka sinulla olisi serafin siivet, et voisi nousta ilmaan kuolevaisuutesi suosta. Sinun tiedonhalusi oli vain vaateliasta luulevaisuutta, sinun onnenjanosi vain sairaloista kaipuuta ruumiillisen nautinnon likaisiin vesiin! Lempi, joka tavallisesti alhaisimmankin korottaa, oli sinulla vain himo, joka suunnitteli kavallusta jo kohta ensimäisessä hurmassa — ja sinäkö tulisit yhdeksi meistä! Sinäkö Korkean Veljeskunnan jäseneksi! Sinäkö pyrkijäksi niihin tähtiin, jotka loistivat kaldealaisen viisauden Shemaiassa! Kotka voi nostaa ainoastaan kotkanpojan aurinkoa kohti. Minä jätän sinut hämäryytesi huomaan!

"Mutta voi sinua, tottelematon pyhyyden häpäisijä! Sinä olet hengittänyt nestettä, sinä olet vetänyt luoksesi aavemaisen ja leppymättömän vihollisen. Sinun itsesi täytyy karkottaa pois nostamasi haamu. Sinun täytyy palata maailmaan, mutta nyt et voi enää ilman kärsimystä ja lujaa ponnistusta uudelleen saavuttaa elämän iloa ja tyyneyttä, jonka jätit taaksesi. Tämän minä ainoastaan sanon sinulle lohdutukseksi: se joka on vetänyt ruumiiseensa edes niinkin vähän tuota kepeätä, elonvoimaista eetterimäistä tuoksua kuin sinä, hän on herättänyt itsessään kykyjä, jotka eivät sammu, kykyjä, joiden avulla sinä vielä kärsivällisellä nöyryydellä, puhtaalla uskolla ja rohkeudella, ei ruumiin, niinkuin sinulla vaan hyveellisen ja päättäväisen järjen rohkeudella — voisit saavuttaa, jollei korkeimman tiedon kukkuloita niin ainakin suuria asioita ihmisten maailmassa. Sinä tulet huomaamaan tämän nesteen herkeämättömän vaikutuksen kaikessa, mihin ryhdyt. Sydämesi tulee keskellä jokapäiväisiä iloja pyrkimään johonkin pyhempään, kunniantuntosi tulee alhaisten vaikuttimien seasta ponnistautumaan johonkin saavuttamattomaan. Mutta älä luule, että tämä itsestään voi saattaa sinua ihanuuteen. Yhtä hyvin voi tämä vaikutus johtaa häpeän ja rikoksen teille. Se on ainoastaan vastasyntynyt puutteellinen voima, joka ei koskaan salli sinun saada lepoa. Riippuu siitä, mihin sen suuntaat, josko tulet pitämään sitä pahana henkenä vai hyvänä.

"Mutta voi sinua, sinä olet kuin hyönteinen takertunut verkon silmukkoihin jaloin ja siivin. Sinä et ole ainoastaan hengittänyt nestettä, sinä olet myös herättänyt haamun, ja kaikista avaruuden olennoista ei mikään ole ihmiselle ilkeämpi kuin se — ja sinä olet katseesi edestä kohottanut sen huntua. Minä en voi sinulle antaa takaisin näkösi onnellista hämäryyttä. Tiedä kuitenkin, että meillä kaikilla — korkeimmilla ja viisaimmillakin — jotka todella olemme kulkeneet yli kynnyksen, on ollut ensimäisenä pelottavana työnä tuon hirvittävän vartijan voittaminen ja alistaminen. Tiedä, että sinä voit vapauttaa itsesi sen kalmakkaista silmistä — tiedä, että vaikka ne vainoovat, eivät ne voi vahingoittaa, jos vastustat niitä ajatuksia, joihin ne houkuttelevat, ja sitä kauhua, jonka ne synnyttävät. Pelkää niitä enimmän silloin kun et niitä näe. Ja nyt meidän tiemme eroovat, matojen lapsi! Kaikki minkä voin sanoa sinulle rohkaisuksi ja samalla varotukseksi ja opastukseksi, on jo sanottu. Ei minusta vaan sinusta itsestäsi on tullut tämä synkkä koetus, josta vielä toivon sinun rauhaan pääsevän. Minä tieteeni uskollinen palvelija ja edustaja, en pidätä mitään opetusta puhtaalta pyrkijältä, mutta tavalliselle pyytäjälle olen pimeä arvotus. Niinkuin ihmisen ainoa häviämätön omaisuus on muisti, niin minun taitonikaan ei voi särkeä palasiksi niitä aineettomia ajatuksia, jotka ovat sydämessäsi heränneet eloon. Vasta-alkavakin salatieteilijä voisi hajottaa tämän linnan maahan ja levittää vuoren tasangoksi. Mutta itse Mestarikaan ei voi sanoa: 'lakkaa olemasta' yhdellekään ajatukselle, jonka hänen tietonsa on synnyttänyt toisessa eloon. Sinä voit muuttaa ajatuksesi uusiin muotoihin, sinä voit harventaa ja hienontaa sitä yhä enemmän, mutta sinä et voi tyhjäksi tehdä sitä, jolla ei ole muuta kotia kuin muisti — ei muuta ruumista kuin aate. Jokainen ajatus on sielu: Turhaan siis minä tai sinä yrittäisimme tehdä menneisyyden tyhjäksi tai palauttaa sinulle nuoruutesi onnellisen sokeuden. Sinun täytyy kestää seuraukset hengittämästäsi nesteestä, sinun täytyy taistella nostamasi haamun kanssa!"

Kirje putosi Glyndonin kädestä. Jonkinlainen tylsyys seurasi niitä erilaisia tunteita, jotka lukiessa olivat toistensa kintereillä rientäneet — tylsyys samantapainen kuin syntyy, milloin ihmissydämestä äkkiä hävitetään joku palava kauan elätetty toivo — joko lemmen, ahneuden tai kunnianhimon synnyttämä. Se korkeampi maailma, johon hän oli niin janonnut, jonka puolesta hän oli ponnistellut ja uhrautunut, oli nyt häneltä suljettu "ainaiseksi" ja hänen oman hillittömyytensä ja itsepäisyytensä tähden. Mutta Glyndon ei ollut sitä luontoa, että hän kauan olisi pysähtynyt itseään tuomitsemaan. Hänen suuttumuksensa alkoi kärjistyä Mejnouriin, joka tunnusti häntä koetelleensa ja nyt oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan — jättänyt haamun hätyytettäväksi. Mystikon moitteet pistelivät häntä enemmän kuin ne nöyryyttivät. Minkä rikoksen oli hän tehnyt ansaitakseen niin kovaa ja ylenkatseellista kieltä? Oliko ollut niin alhaista tuntea nautintoa Filliden naurusta ja silmienloisteesta? Eikö itse Zanoni ollut tunnustanut Violaa rakastavansa? Eikö hän ollut ottanut Violan mukaansa seuralaiseksi? Glyndon ei pysähtynyt ajattelemaan, että saattoi olla eroa toisen ja toisen lemmen välillä. Miksikä oli rikos, hän vielä ajatteli, langeta kiusaukseen, joka ei ollut kiusaus muille kuin rohkeille sieluille? Eikö mystillinen kirja, jonka Mejnour tahallaan oli jättänyt avoimeksi, pyytänyt häntä juuri "varomaan pelkoa?" Eikö siis tässä kaikella tavalla tahallaan yllytetty sielun voimakkaimpia vaikuttimia — kun kiellettiin huoneeseen astumasta, mutta annettiin käteen uteliaisuutta kiihottava avain — pantiin auki kirja, joka näytti viittaavan, millä keinoin uteliaisuus oli tyydytettävä? Yhtä nopeasti kuin nämä ajatukset nousivat hänen mieleensä, alkoi hän ajatella Mejnourin koko käytöstä joko kavalaksi aikeeksi syöstä kokelaan turmioon tai veijarin tempuksi, miehen, joka tiesi, ettei voisi täyttää antamiansa suuria lupauksia. Hänen vielä silmäillessään Mejnourin kirjeen salaperäisempiä uhkauksia ja varotuksia, näyttivät ne muuttuvan paljaitten vertausten ja kuvalauseitten kieleksi — platonilaisten ja pytagorealaisten salapuheeksi. Vähitellen hänestä alkoi tuntua, että se haamukin jonka hän oli nähnyt — vaikka se olikin ollut niin kauhistuttava — oli ainoastaan samanlainen harhakuva, jonka Mejnour tieteensä tempuilla helposti voi nostaa. Terveyttä tuova päivänvalo, joka tunkeutui huoneen kaikkiin soppiin, tuntui hymyllään ajavan pois kuluneen yön kauhut. Glyndonin ylpeys ja katumattomuus terästi hänen tavallista rohkeuttaan ja pukeuduttuaan hän yhtyi Paolon seuraan punaposkisena ja kepeäjalkaisena.

"Vai niin, Paolo", sanoi hän, "padrone, niinkuin häntä kutsut, pyysi sinua ottamaan minut vastaan kyläjuhlaan?"

"Niin hän teki, vanha raajarikko toi sanan. Se minua vähän kummastutti, sillä luulin hänen olevan kaukana poissa. Mutta tuollaisille suurille filosofeille on parikymmentä peninkulmaa leikkiä."

"Sallikaa minun tarjota teille", sanoi Paolo, täyttäen Glyndonin lautasen ja sitten hänen juomalasinsa. "Nyt, signor, kun padrone on poissa — vaikka (lisäsi Paolo, vilkaisten pelokkaasti ja epäluuloisesti ympärilleen huoneessa) vaikka minä en aiokaan sanoa mitään halventavaa hänestä, niin sanon vaan sen, nyt kun hän on mennyt, että teidän pitäisi sääliä itseänne ja kysyä omalta sydämeltänne, mikä tarkotus on nuoruudellanne. Älkää hautautuko elävältä näihin vanhoihin raunioihin tai panko sieluanne ja ruumistanne vaaraan sellaisten tutkimusten vuoksi, joita, minä olen varma siitä, ei yksikään pyhimys hyväksyisi."

"Ovatko pyhimykset siis niin suosiollisia ainoastaan teidän toimillenne, mestari Paolo?"

"Niin, nähkääs", vastasi rosvo hieman ällistyen, "herrasmies, jolla on aikalailla rahaa taskussaan, ei tietysti välttämättä tarvitse valita ammatikseen nipistää muiden ihmisten kolikoita. Mutta meidän köyhien raukkojen on aivan toinen juttu. Ja muuten minä myöskin aina uhraan hiukan ansioistani Pyhälle Neitsyeelle, ja ylijäämän minä anteliaasti ja'an köyhille. Mutta syökää, juokaa, nauttikaa elämästä, ja pyytäkää rippi-isältä anteeksi pikkusynnit älkääkä juosko liian pitkälle yhtäkkiä — se on minun neuvoni. Terveydeksenne, teidän ylhäisyytenne! Hui, hai signor, paastoominen muina päivinä kuin milloin on hyvän katolilaisen määrä paastota, se ainoastaan panee aaveita näkemään",

"Niin, piru aina kiusaa tyhjää vatsaa. Himo, viha, varkaus, ryöstö, murha — siinä on nälkäisen ihmisen luonnolliset halut. Kun on vatsa täysi, signor, niin on meillä rauha koko maailman kanssa. Sepä oikein, että pidätte linnunpaistista! Cospetto! Kun minä itse olen viettänyt pari kolme päivää vuorilla saamatta auringon noususta laskuun saakka muuta kuin kuivan kyrsän ja sipulin, niin tulen julmaksi kuin susi. Eikä se ole kaikkein pahinta. Sellaisina aikoina näen peikkojakin edessäni hyppimässä. Niin juuri, paastoominen on yhtä täynnä kummituksia kuin taistelukenttä."

Glyndon arveli, että hänen kumppaninsa puheissa oli paljon tervettä viisautta, ja todellakin, mitä enemmän hän söi ja joi, sitä enemmän katosi hänen mielestään menneen yön muistot ja Mejnourin hylkäävä tuomio. Akkuna oli auki — vilpoinen tuuli puhalsi — päivä paistoi — koko luonto iloitsi — ja yhä iloisemmaksi kävi maestro Paolo. Hän kertoi seikkailuistaan, matkoistaan, naisista, sellaisella hauskalla tavalla, joka tartutti ilon kuulijaankin. Mutta vielä mieluisammin Glyndon kuunteli, kun Paolo veitikkamaisesti hymyillen siirtyi ylistämään sievän Filliden silmiä, hampaita, nilkkaa ja solakkaa vartaloa.

Tämä Paolo tuntui tosiaankin ilmeiseltä eläimellisen, aistillisen elämän edustajalta. Hän olisi ollut Faustille vielä vaarallisempi kiusaaja kuin Mefistofeles. Hänen huulillaan ei näet ollut mitään ivaa, kun hän innostuneesti puhui elämän huvituksista. Sellaiselle, joka alkoi nähdä tiedonhalun turhamaisuudeksi, oli tämä hillitön, lapsellinen iloisuus pahempi turmelija kuin kaikki oppineen paholaisen jäiset pilkkasanat. Mutta kun Paolo nousi lähteäkseen, luvaten palata seuraavana päivänä, niin englantilaisen mieli taas vaipui takaisin vakavampiin aatoksiin. Elonneste tuntui todellakin jättäneen ruumiiseen niitä hienostavia vaikutuksia, joista Mejnour oli puhunut. Glyndonin astellessa edestakaisin yksinäisessä käytävässä tai pysähtyessä katselemaan laajaa kaunista maisemaa, joka alhaalla levitteleikse, kulki hänen sielunsa läpi nopeasti ajatuksia kunniakkaista yrityksistä — kirkkaita mainehikkaita näkyjä.

"Mejnour kieltää minulta tieteensä. Hyvä, mutta hän ei ole minulta ryöstänyt taidelahjaani", sanoi maalari ylpeästi.

Mitä! Clarence Glyndon, palaatko nyt siis siihen, mistä Jahditkin?
Oliko Zanoni lopultakin oikeassa?

Hän tapasi itsensä mystikon huoneessa: ei yhtään astiaa — ei yhtään kukkaista! juhlallinen kirjakin kadonnut! säkenöivä neste viety pois! Mutta itse huoneessa tuntuu vielä viipyvän lumottu ilma. Kovemmin ja hurjemmin täällä palaa sisälläsi halu jotakin aikaansaamaan, jotakin luomaan. Taas sinä kaipaat muuta elämää kuin aistillista — mutta nyt vaan sitä elämää, joka on sallittu jokaiselle nerolle — sitä, joka henkii kuolemattomissa teoksissa ja säilyy katoomattomassa nimessä.

Mistä nyt saada taiteesi työkaluja? Kas vaan — milloin oikealta työmieheltä koskaan on aseita puuttunut? Jo olet taas omassa huoneessasi — valkoinen seinä on kankaana — hiilenpala piirtimenä. Ne kelpaavat ainakin luomaan ulkopiirteet sille aatteelle, joka huomiseksi ehkä häviäisi mielestä.

Se aate, joka tässä herätti taiteilijan mielikuvituksen, oli kieltämättä jalo ja suurenmoinen. Se kuvasi sitä egyptiläistä seremoniaa, josta Diodorus on kertonut,[58] kun elävät tuomitsevat kuolleita, kun ruumis, valmiiksi palsamoituna, on tuotu Akeruusian järven rannalle, ja ennenkuin sen sallitaan päästä veneeseen, jonka on kuletettava se yli vesien lopulliseen lepopaikkaan, se ensin viedään tuomarien eteen kuulemaan kaikki menneen elämänsä syytökset ja, jos ne tulevat todistetuiksi, jäämään haudan oikeutta vaille.

Taiteilijan itsensä huomaamatta oli hänen taululleen antanut aiheen ja todellisuuden voiman Mejnourin elävä kuvaus tuosta muinaisegyptiläisestä tavasta, jota hän oli valaissut monilla seikoilla, mitkä eivät kirjoissa löytyneet. Glyndon kuvasi mahtavaa rikollista kuningasta, jota hänen eläessään tuskin kuiskatenkaan oli tohdittu soimata, mutta jota vastaan nyt, kuoleman tultua, orjat nousi kahleistaan, kidutetut uhrit vankilakuopistaan, kalpeina ja likaisina kuin kuolleitten raadot, vaatien kuivunein huulin oikeutta, joka ulottuu haudan tuolle puolen.

Merkillinen into on tämä, oi taiteilija! Se äkkiä puhkee esiin siitä sumusta, jonka salatiede niin kauan on pitänyt mielikuvituksesi yli levitettynä — kummallista, että yöllisen kauhun ja päiväisen pettymyksen jälkeen seurasi tällainen innostus omaan pyhään taiteeseesi! Oi, kuinka vapaasti ja rohkeasti käsi liikkuu laajoissa luonnoksissa! Kuinka noista karkeista työaseista huolimatta kuva ei näyttäydy oppilaan työksi vaan mestarin! Vastikään nautittuasi lumoovata nestettä, kuinka nyt luomuksillesi voit antaa hienomman elämän kuin itsellesi oli suotu! Joku voima, joka ei ole omasi, piirtää nuo suuret symbolit seinälle. Taustalle kohoaa mahtava hautarakennus, jonka pystyttämiseen on tuhansia elämiä kulutettu — jotta yhdelle valmistettaisiin lepokammio. Tuolla istuvat puolikehässä juhlalliset tuomarit. Tummina, hitaina nousevat järven laineet. Tuossa makaa palsamoitu kuninkaan ruumis. Etkö säikähdä hänen kulmakarvojensa tuimuutta? Haa, hyvin tehty, taiteilija, ylös nousevat syyttäjien kuihtuneet muodot — kalpeina puhuvat aavemaiset kasvot! Eikö Ihmisyys kuoleman jälkeen kosta Vallan tekemiä vääryyksiä? Aatteesi, Clarence Glyndon, on ylevää totuutta, taulusi lupaa nerokkuudellesi mainetta. Parempi on tämä magia kuin kirjan ja elonnesteen taiat. Tunti kuluu tunnin jälkeen, sinä olet sytyttänyt lampun, yö tapaa sinut vielä työsi äärestä. Laupias taivas! mikä jäätää ilman — miksi lamppu alkaa himmetä? — miksi hiuksesi nousevat pystyyn? Tuossa! — tuossa! — tuossa! — ikkunassa! Se katselee sinua, tuo tumma, hunnutettu, inhottava olento! Tuossa ne tuijottavat sinuun nuo hirvittävät silmät ilkkuvina, viekkaina ja vihamielisinä.

Glyndon seisoi ja katseli. Se ei ollut harhaa — se ei puhunut, ei liikkunut, kunnes, kykenemättä kauemmin kestämään tuota hievahtamatonta kuluttavaa katsetta, hän peitti kasvonsa käsillään. Hätkähtäen hän kohta veti ne pois, sillä vain lähempänä oli hän tuntenut Nimettömän läsnäolon. Tuossa se peitti lattian maalauksen edessä ja kas! kuvat näyttivät liikkuvan seinällä. Nuo kalpeat syyttävät olennot, jotka hän itse oli luonut, liikkuivat ja irvistelivät hänelle. Voimakkaalla ponnistuksella, joka oli kerrassaan kouristuttava ja joka pusersi tuskanhien yli koko ruumiin, pääsi nuorukainen viimein kauhunsa herraksi. Hän astui aavetta vastaan, hän kesti sen palavat silmät, hän puhutteli sitä lujalla äänellä, kysyi sen tarkotusta ja uhmaili sen valtaa.

Ja silloin kuului sen ääni, niinkuin löyhkä ruumishuoneesta Mitä se sanoi, mitä paljasti, on kielletty huulin toistamasta, on kielletty paperille panemasta. Tuota kauheata hetkeä ei olisi voinut kestää mikään muu paitsi hieno ruumista elähyttävä henki, joka elonnesteestä oli saanut voimaa suurempaa kuin on ihmisistä vahvimmallakaan. Parempi olisi viettää yönsä katakombeissa ja nähdä haudattujen nousevan tiloiltaan ja kuulla ruumissyöjä-peikkojen pitävän kauheita pitojaan mätänevissä raadoissa, parempi kuin katsella noita kasvoja ilman hunnun verhoa ja kuunnella tuota kuiskaavaa ääntä!

Seuraavana päivänä Glyndon pakeni rauniolinnasta. Millä valoisilla toiveilla olikaan hän astunut yli sen kynnyksen, millä ainiaan värisyttävillä muistoilla hän katselikaan taaksepäin ajan kuluttamia rakoisia torneja!

II LUKU.

Mefisto: Minne vain mielesi tehnee. Me katsomme pientä ja sitten suurta maailmaa.

Vetäkää tuolinne lieden ääreen, pankaa valkea takkaan ja tuokaa kynttilöitä. Oi tätä rauhaista, tasaista, mukavaa, järjestettyä kotia! Oi sinä erinomainen arkimaailma!

On kulunut joku aika viimeisen luvun tapahtumain jälkeen. Nyt ei olla kuunvaloisissa saarissa tai lahoavissa linnoissa vaan huoneessa, jonka seinät ovat kolmattakymmentä jalkaa pitkät; — matot lattialla, kalusto hyvä, tukevat nojatuolit, ja kahdeksan huonoa maalausta hienoissa puitteissa seinällä. Herra Thomas Mervale, lontoolainen kauppias, sinä olet kadehdittavassa asemassa.

Ei ollut Mervalella mikään vaikeus palatessaan mannermaan matkaltaan asettua paikoilleen tiskin ääreen — hänen sydämensä oli kaiken aikaa ollut siellä. Isänsä kuoleman kautta sai hän perinnöksi korkean aseman arvokkaassa, jokseenkin hyvässä liikkeessä. Tehdä liikkeensä ensiluokkaiseksi oli kunnioitettava pyrkimys — ja se oli hänellä. Hän oli äskettäin mennyt naimisiin — ei kokonaan rahojen tähden, ei! hän ei ollut halpamaisen ahne, vaikka muuten maallismielinen. Hänellä ei ollut mitään romanttisia unelmia rakkaudesta, mutta hän oli kylliksi järkevä mies ymmärtääkseen, että vaimo pitää olla seuralainen eikä ainoastaan liikevoitto. Hän ei välittänyt kauneudesta ja nerokkuudesta, mutta hän piti terveydestä ja hyvästä tuulesta ja jossakin määrin kunnollisesta käsityskyvystä. Hän valitsi vaimon päällään eikä sydämellään ja onnistui hyvin valinnassaan. Rouva Mervale oli mainio nuori vaimo — toimelias, taloudellinen, säästäväinen, mutta myöskin hyvänluontoinen. Hän piti kyllä oman päänsä muttei ollut mikään äkäpussi. Hänellä oli selvä käsitys vaimon oikeuksista ja niistä seikoista, jotka tuottavat kotiin mukavuutta. Hän ei koskaan olisi antanut miehelleen anteeksi, jos hän olisi huomannut hänet syypääksi pienimpäänkin ihastukseen muita naisia kohtaan, mutta korvaukseksi hänellä itselläänkin oli ihmeteltävä siveellisyyden tunne. Hän kauhistui kaikkea kevytmielisyyttä, kaikkea hakkailemista, kiemailemista — noita pikkupaheita, jotka usein turmelevat kotionnen, vaikka huikenteleva luonne niihin ajattelemattomasti lankee. Mutta hän ei pitänyt oikeana rakastaa miestään liian paljon. Hän jätti ylijäävän rakkauden sukulaisiaan, ystäviään, tuttaviaan varten ja seuraaviin naimisiin, jos nimittäin jotakin tapahtuisi miehelleen. Hän piti hyvän ruuan, sillä se sopi heidän asemaansa, ja hänen mielentilansa oli tasainen vaikka luja. Hän saattoi sanoa kovan sanan tai kaksikin, jos Mr. Mervale ei tullut kotiin oikeaan aikaan. Hän piti erityisesti huolta siitä, että miehensä muuttaisi kenkänsä tullessaan kotiin — matot olivat uudet ja kalliit. Hän ei ollut ärtyisä eikä intohimoinen — taivas siunatkoon! — mutta kun hän loukkaantui, osasi hän arvokkaasti moittia — viittasi omiin hyveisiinsä — enoonsa, joka oli amiraali, ja 30 tuhanteen puntaan, jotka hän oli tuonut mukaansa myötäjäisinä valitulleen. Mutta koska Mr. Mervale oli hyväluontoinen mies, tunnusti hän vikansa, ylisti vaimonsa etevyyttä ja pahastuksen pilvi oli pian ohi.

Joka talossa on pieniä ikävyyksiä, mutta harvassa vähemmän kuin Mervalen talossa. Rouva Mervale ei ylellisesti rakastanut pukuja vaan noin kohtalaisesti pani niinin huomiota. Häntä ei koskaan nähty ulkosalla kähertämättömänä eikä tuommoisessa ikävässä aamupuvussa. Puoli yhdeksän joka aamu rouva Mervale oli puettuna, vyö hyvin sidottuna, lakki suorana ja sileänä päässä, paksut silkkiset hansikkaat suvet talvet käsissä. Raskaassa kultaketjussa hän kantoi kelloaan, joka ei ollut noita pieniä, huonostikäyviä vaan iso, hyvä ajanmittari. Hänellä oli suuri koukkunenä, hyvät hampaat, iso tukka, paksut posket, suuret jalat, mainiot kävelemiseen, ja suuret valkoiset kädet. Hän ei pitänyt romaaneista, vaikkei hän niitä vihannutkaan. Konserteissa ja oopperoissa hän ei käynyt, mutta pientä huvinäytelmää hän rakasti illoin katsella ja sen jälkeen syödä hienon illallisen. Talven alussa hän valitsi itselleen käsityön ja kirjan luettavakseen, tavallisesti historiateoksen. Molemmat kestivät talven, keväällä jätettiin kirja, mutta työtä jatkettiin. Arvokkaampaa naista ei helposti löydy — paitsi ehkä jossakin hautapuheessa.

Oli syysilta. Herra ja rouva Mervale ovat äskettäin palanneet huviretkeltä ja ovat nyt etuhuoneessa — mies tavallisella paikallaan ja rouva samaten omallaan.

"Mutta minä vakuutan sinulle, että Glyndon kaikista liiallisuuksistaan huolimatta oli sangen hauska, rakastettava kumppani. Sinä olisit varmaan hänestä pitänyt — kaikki naiset pitivät."

"Rakas Thomas, suo anteeksi, että huomautan, mutta tuo lause 'kaikki naiset' —"

"Pyydän anteeksi — olet oikeassa. Tarkotin, että hän yleensä oli kauniin sukupuolen hyvässä suosiossa."

"Kevytmielinen! — ei, ei suinkaan. Hieman epävakainen — sangen omituinen — mutta ei suinkaan kevytmielinen — suuriluuloinen ja äkkipikainen kyllä, mutta käytökseltään siivo ja kaino — ehkä liiankin paljon — juuri sellainen, josta sinä pidät. Mutta jatkaakseni: olen hyvin levoton niistä uutisista, mitkä tänään olen saanut hänestä. Hän on nähtävästi elänyt hyvin säännötöntä elämää, matkustanut paikasta paikkaan ja on varmaan jo kuluttanut koko lailla rahojaan."

"Mitä tulee rahoihin", sanoi rouva Mervale, "niin pelkään, että meidän täytyy käyttää toista teurastajaa; tämä nykyinen on varmaan liitossa kyökkipiian kanssa.

"Se on vahinko, hänen pihvinsä on merkillisen hyvää. Nämä Lontoon palvelijat ovat yhtä pahoja kuin karbonaarit. Mutta niinkuin olin sanomaisillani, Glyndon raukka —"

Samassa kuului ovella koputus. "Siunatkoon!" sanoi rouva, "kello on yli kymmenen. Kukahan se mahtaa olla?"

"Ehkä se on enosi, amiraali", sanoi mies pisteliäästi. "Hän tavallisesti suvaitsee tulla tähän aikaan."

"Minä toivon, rakkaani, etteivät mitkään minun sukulaisistani ole muuta kuin tervetulleita vieraita tässä talossa. Amiraali on hyvä seuramies ja — hänen omaisuutensa on kokonaan hänen määrättävissään."

"Minä en ketään kunnioita enemmän kuin häntä", sanoi herra Mervale painavasti.

"Mr. Glyndon! — mikä merkillinen —" huudahti rouva Mervale, mutta ennenkuin hän ehti lopettaa lausettaan, oli Glyndon huoneessa.

Vanhat ystävät tervehtivät toisiaan kaikella lämmöllä, mikä johtui nuoruuden muistoista ja pitkästä erosta. Seurasi sitten juhlallinen esitys rouva Mervalelle, joka arvokkaasti hymyillen ja salaa vilkaisten vieraan likaisia jalkineita pyysi miehensä ystävää olemaan tervetullut Englantiin.

Glyndon oli suuresti muuttunut senjälkeen kuin Mervale hänet viimeksi näki. Vaikkei ollut kahta vuottakaan siitä kulunut, oli hänen valkea ihonsa käynyt ruskeaksi. Syviä vakoja oli suru tai ajattelu tai sielun taistelu uurtanut onnellisen nuoruuden sileälle kasvonpinnalle. Ennen niin kohteliaaseen käytökseen oli tullut jonkunlaista rentoilemista, joka kertoi yhteiskunnan tapoja halveksivasta seurasta. Kuitenkin oli hänen muodossaan ikäänkuin vapaata aateluutta, jota ei ennen hänessä ollut, ja se antoi hänen kielelleen ja säännöttömille liikkeilleen vähän arvokkuutta.

"Näin siis sinä olet vakiintunut elämään, Mervale — minun ei tarvitse kysyäkään, oletko onnellinen. Arvo, itsetunto, rikkaus, puhdas luonne ja näin kaunis puoliso ansaitsee onnea ja hallitsee sitä.

"Kiitos — ei. Minä ehdotan elähyttävämpää ainetta vanhalle ystävälleni. Viiniä, Mervale, viiniä, eh! tai vanhaa englantilaista punssia. Vaimosi suonee anteeksi — me teemme tästä hauskan yön."

Rouva Mervale veti tuolinsa taaksepäin ja koetti olla näyttämättä säikähtyneeltä. Glyndon ei antanut ystävälleen aikaa vastaamiseen:

"Nyt olen siis viimeinkin Englannissa", sanoi hän hieman ivallisesti katsellen ympäri seiniä, "varmaan tämä terveellinen ilma tulee vaikuttamaan, varmaan minä täällä tulen saamaan lepoa."

"Sairastanut! — olen. Ah! sinulla on hieno talo. Onkohan siinä liikaa huonetta yksinäiselle matkamiehelle?"

Mr. Mervale katsoi vaimoaan ja hänen vaimonsa katseli kiinteästi mattoa. "Kaino käytökseltään — ehkä vähän liiaksikin!" Rouva Mervale oli hämmästyksen ja suuttumuksen huipussa.

"Vanha ystävä" oli vaipunut nojatuoliinsa, ja tuijottaen valkeaan oli hän pannut molemmat jalkansa mukavasti pesänreunalle ja näytti unohtaneen kysymyksensä.

Rouva Mervale puri huultaan, katseli miettivästi eteensä ja vastasi viimein kylmästi: "Kyllä, Mr. Mervale, sinun vieraillasi on oikeus olla täällä kuin kotonaan."

Näin sanoen hän sytytti kynttilän ja astui juhlallisena ulos huoneesta.
Kun hän palasi, olivat ystävykset kadonneet Mr. Mervalen työhuoneeseen.

Kello löi kaksitoista — yksi — kaksi! Kolmasti oli rouva Mervale lähettänyt tiedustelemaan — ensiksi, kaipasivatko he jotakin, toiseksi, tahtoiko Mr. Glyndon nukkua matrassilla vai höyhenvuoteella, kolmanneksi olisiko Mr. Glyndonin kirstu, jonka hän on tuonut mukanaan, otettava sisälle. Ja kaikkien näiden kysymysten vastaukseen oli vieras äänekkäästi lisännyt — niin äänekkäästi, että se kuului läpi kaikkien huoneiden — "toinen booli, väkevämpi, ja antakaa tulla joutuisaan!"

Viimein Mr. Mervale näyttäytyi makuuhuoneessaan — ei katuvana eikä anteeksipyytävänä — ei, ei sinne päinkään. Hänen silmänsä vilkkuivat, poskensa punotti, jalkansa hoiperoi, hän lauloi, Mr. Thomas Mervale todellakin lauloi.

III LUKU.

Seuraavana aamuna suurusta syötäessä rouva Mervale oli sen näköinen kuin kaikki sorrettujen naisten kärsimät vääryydet olisivat olleet hänen otsallaan. Hänen miehensä taas oli oikea kuva katuvasta syntisestä. Hän ei puhunut paljon, valitti päänkipua ja pyysi, että munat vietäisiin pöydältä. Clarence Glyndon — häikäilemätön, huoleton, paatunut — oli iloisella tuulella ja puhui kaikkien kolmen puolesta.

"Mervale raukka! hän on unohtanut hyvän toveruuden tavat, nähkääs rouva. Vielä toinen yö tai pari, niin hän on taas entisellään."

"Herra", sanoi rouva Mervale, lasketellen ennalta mietityn lauseen erinomaisen arvokkaasti, "sallikaa minun muistuttaa, että Mr. Mervale on nyt nainut mies, tuleva perheenisä ja koko talon herra."

"Aivan siitä syystä minä häntä kadehdin. Minulla itsellänikin on vahvat aikeet naida. Onni on tarttuvaista."

"Vieläkö maalailet?" kysyi Mr. Mervale vetelästi, koettaen kääntää keskustelun toiselle tolalle.

"Ei, minä olen noudattanut neuvoasi. Ei mitään taidetta, ei ihanteita, ei mitään jokapäiväisyyttä korkeampaa ole minulla enää. Jos minä vielä maalaisin, niin todella luulen, että sinä ostaisit taulujani. Kiiruhda ja lopeta syömisesi, mies. Minä tahdon kysyä sulta neuvoa. Olen tullut Englantiin järjestämään asioitani. Haluan hankkia rahaa, sinun neuvosi ja kokemuksesi voivat olla suureksi avuksi minulle."

"Vai niin, niinkö pian kyllästyit viisasten kiveen? Tiedätkö, Sara, kun minä viimeksi erosin Glyndonista, aikoi hän ruveta joksikin alkemistiksi tai maagikoksi."

"Miksi palautat noita hupsuuden ja yltiöpäisyyden muistoja? Enkö ole sanonut, että olen palannut synnyinmaahani seuraamaan vertaisteni kunniallisia toimia. Niin kyllä! mikä on niin terveellistä, niin jaloa, niin luonteemme mukaista kuin se mitä te kutsutte käytännölliseksi elämäksi? Jos on meillä lahjoja, mitä niistä on hyötyä, jollemme koeta niitä edullisesti kaupata? Ostakaamme tietoja niinkuin muutakin tavaraa, ostakaamme niin halvalla kuin suinkin, myykäämme niin kalliisti kuin suinkin. Ettekö ole vielä lopettaneet syöntiänne?"

Ystävät lähtivät kadulle kävelemään ja Mervale kauhistui sitä ivaa, jolla Glyndon ylisteli hänen arvokasta asemaansa, harrastuksiansa, onnellista naimistaan ja kahdeksaa taulua kauneissa puitteissaan. Ennen oli järkevällä Mervalella ollut vaikutusvaltaa ystäväänsä; hän oli silloin käyttänyt ivaa, ja Glyndon oli saanut hävetä omituisuuksiaan. Nyt oli asema muuttunut. Glyndonin puhetavassa oli hurjaa vakavuutta, mikä jääti ja vaiensi hänen ystävänsä levollisen jokapäiväisyyden. Glyndon näytti ilkeästi iloitsevan, kun hän itselleen vakuutteli, että maailman järkevä elämä oli halveksittava ja alhainen.

"Ah!" hän huudahti, "kuinka oikein puhuit, kun neuvoit minua tekemään arvokkaan naimiskaupan, elämään siivosti, maailmaa ja eukkoani peläten, ja hankkimaan köyhien kateuden ja rikasten suosion. Sinä olet noudattanut omia saarnojasi. Onnellinen on elämäsi! Kauppiaan tiski ja ripitykset kotona! Ha, ha! Yritämmekö vielä toisen yön?"

Mervale kiusattuna käänsi keskustelun Glyndonin asioihin. Hän hämmästyi siitä maailman tuntemisesta, jonka taiteilija niin äkkiä näytti saavuttaneen, hämmästyi vielä enemmän siitä terävyydestä ja tarmosta, jolla hän puhui kauppamarkkinoiden parhaimmista keinotteluista. Niin, Glyndon oli sittenkin kai tosissaan, hän halusi päästä rikkaaksi ja kunnioitetuksi, ja saada rahoistaan ainakin 10 prosenttia korkoa.

Kulutettuaan muutamia päiviä kauppiaan seurassa, jolla ajalla hän onnistui kääntämään kaikki talossa ylösalasin — muuttamaan yön päiväksi, sopusoinnun epäsoinnuksi, saattamaan rouva Mervalen miltei pois suunniltaan ja hänen miehensä vakuutetuksi siitä, että akkavalta talossa hallitsi — niin nuori mies lähti pois yhtä äkkiä kuin hän oli saapunutkin. Hän vuokrasi itselleen oman talon, hän etsi vaikutusvaltaisten henkilöiden tuttavuutta, innostui kauppamarkkinoihin, näytti kokonaan muuttuneen liikemieheksi. Hänen suunnitelmansa olivat rohkeat ja suurenmoiset, hänen laskunsa nopeat ja paikalleen sattuvat. Hän hämmästytti Mervalea tarkkuudellaan ja häikäisi häntä menestyksellään. Mervale alkoi häntä kadehtia, ja tuntea tyytymättömyyttä ajatellessaan omaa säännöllistä ja hidasta nousuaan. Kun Glyndon osti ja myi osakkeita, vieri hänelle rahaa vallan virtanaan; mitä hän tuskin vuosikausissa olisi saanut kokoon taiteellaan, sai hän muutamissa kuukausissa keinottelulla ja onnellisilla yrityksillä. Äkkiä kuitenkin hänen ponnistuksensa lamautuivat, uudet kunnianhimon pyyteet vetivät häntä puoleensa. Jos hän kuuli rumpua kadulla lyötävän, niin kellä oli hänen mielestään suurempi kunnia kuin sotilaalla? Jos uusi runoteos ilmestyi, niin kellä oli sellainen maine kuin runoilijalla? Hän alotti sepittämään kirjoja, jotka lupasivat suurta, mutta kyllästyneenä hän ne pian heitti käsistään. Yhtäkkiä hän jätti sen hienon ja sovinnaisen seurapiirin, jossa oli suosiota etsinyt, yhtyi nuoriin elostelijoihin ja antautui suurkaupungin nurjimpiin hullutuksiin, sillä siellä kulta on sekä työn että huvitusten herra. Kaikessa hänellä oli mukanaan voimaa ja sieluntulta. Kaikissa seuroissa hän pyrki ensimäiseksi, tahtoi kaikessa loistaa. Mutta mitä halua hän mahtoikin tyydyttää, niin sen taka-iskuna seurasi aina kauhistuttava epätoivo. Toisin ajoin hän vaipui syviin ja synkkiin mietteisiin. Hänellä oli sellainen kuume, kuin jos hän olisi tahtonut päästä muistoja pakoon — ja hänen leponsa oli taas sellaista, kuin jos samat muistot olisivat hänet yllättäneet ja ottaneet saaliikseen. Mervale ei enää häntä usein tavannut, he karttoivat toinen toistaan. Glyndonilla ei ollut ketään uskottua eikä ystävää.

IV LUKU.

    "Tunnen sinut lähelläni tässä
    Yksinäisyyttä elähyttämässä,
    Niinkuin maailmoittensa yli
    Suuri Näkymätön liitelee."

Tästä mielen tilasta, joka enemmän oli levottomuutta ja kiihtymystä kuin kestävää toimintaa, herätti Glyndonin eräs henkilö, joka teki häneen ihmeen rauhottavan vaikutuksen. Hänen sisarensa, orpo niinkuin hänkin, asui maalla tätinsä luona. Lapsuuskodissaan oli hän tätä pikkutyttöä, joka oli häntä paljon nuorempi, rakastanut veljen kaikella hellyydellä. Palatessaan Englantiin, näytti hän aivan unohtaneen sisarensa olemassaolon. Mutta kun täti kuoli, muistutti sisar itsestään liikuttavalla kirjeellä, jossa hän kaihoten valitti olevansa ilman kotia, ilman turvaa, ilman huolenpitäjää. Glyndon itki lukiessaan kirjeen ja odotti kärsimättömästi Adelan tuloa.

Tyttö oli silloin 18-vuotias, ja hänellä oli tyynen ja hiljaisen ulkokuoren alla paljon intoa ja romantiikkaa, samanlaista kuin veljelläkin oli ollut siinä iässä. Mutta tytön into oli paljon puhtaampi ja pysyi omissa rajoissaan, osaksi hänen siivon naisellisuutensa takia ja osaksi ankaran ja säännönomaisen kasvatuksen takia. Veljestään hän erosi varsinkin luonteensa arkuudessa, joka oli suurempi kuin hänen ikäisillään. Mutta itsehillinnän kautta hän tätä arkuutta salasi yhtä huolellisesti kuin sama arkuus taas salasi hänen tunteellista sydäntään.

Adela ei ollut kaunis, hänen kasvonsa ja vartalonsa todisti heikkoa terveyttä, ja liian herkkä hermosto teki hänet alttiiksi kaikille vaikutuksille, jotka myötätunnon voimalla häiritsivät hänen terveyttään. Muta koskei hän milloinkaan valittanut, ja koska hänen käytöksensä merkillinen tyyneys tuntui osottavan ihan tasapuolista mielentilaa, joka tavallisessa ihmisessä olisi merkinnyt välinpitämättömyyttä, niin senvuoksi hänen sielulliset kärsimyksensä olivat niin kauan pysyneet peitossa, ettei nyt enää ollut vaikeatakaan niitä salata. Vaikka, niinkuin sanoin, hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, olivat ne puoleensavetävät ja miellyttävät, ja sellainen hyväilevä hellyys ja lumous oli hänen hymyilyssään, liikkeissään ja halussaan lohduttaa, tasottaa ja olla mieliksi, että se koski sydämeen ja teki hänet rakastettavaksi, koska hän oli niin rakastava.

Sellainen oli se sisar, jota Glyndon niin kauan oli laiminlyönyt ja jonka hän nyt niin sydämellisesti otti vastaan taloonsa. Adela oli viettänyt monta vuotta itsekkään ja vaateliaan sukulaisen oikkujen orjana ja sairaanhoitajana. Uutta ja iloista oli hänelle sentähden veljensä hieno, jalo ja kunnioitettava rakkaus. Glyndon itsekin nautti luomastaan onnesta, hän vähitellen tottui pois muusta seurasta ja alkoi tuntea kodin viehätystä. Siksipä ei ollutkaan kumma, että tämä nuori tyttö, joka vielä oli aivan vapaa palavammasta rakkaudesta, keskitti kiitollisen hellyytensä armaaseen veljeen. Hänen päiväinen huolensa ja yöllinen unelmansa oli voida korvata veljensä hyvyyttä. Hän ylpeili veljensä lahjakkuudesta ja toivoi hänen menestystään: pieninkin seikka, joka veljeä saattoi huvittaa, kasvoi Adelan silmissä mitä vakavimmaksi elinkysymykseksi. Lyhyesti, kaiken kauansalatun intonsa, joka oli hänen ainoa ja vaarallinen perintönsä, hän tyhjensi tähän rakkautensa pyhään esineeseen.

Mutta mitä enemmän Glyndon alkoi karttaa noita kiihdytyksiä, joilla hän niin kauan oli koettanut viihdyttää mieltään ja tappaa aikaansa, sitä syvemmäksi ja pysyvämmäksi tuli hänen rauhaisten aikojensa synkkämielisyys. Varsinkin hän aina pelkäsi olla yksin, hän ei kärsinyt, että kumppaninsa oli poissa näkyvistä. Hän ratsasti sisarensa kanssa ja teki kävelymatkoja, ja nähtävästi oli hänelle aina suuri ponnistus viimeinkin mennä levolle, kun yö jo olisi öitsijöillekin ollut liian myöhäinen. Tämä synkkämielisyys ei ollut ainoastaan lievää melankoliaa eli alakuloisuutta, se oli paljon kiihkeämpi, melkein kuin epätoivo. Usein hiljaisuuden jälkeen, joka miltei muistutti kuolemaa — niin raskaalta, liikkumattomalta se tuntui — saattoi hän äkkiä hypähtää pystyyn ja hätäillen silmäillä ympärilleen — jäsenet väristen, huulet kalpeina, ohimot hien vallassa. Adela oli vakuutettu siitä, että joku salainen suru häntä vaivasi ja helposti voisi kuluttaa hänen terveytensä, ja sentähden hän luonnollisesti koetti olla hyvä lohduttaja. Hienolla huomaavaisuudellaan hän näki, ettei veli pitänyt siitä, jos hänen synkkiä tuuliaan pantiin merkille. Adela harjaantui senvuoksi tukahuttamaan pelkonsa ja tunteensa osotukset. Hän ei pyytänyt veljeään kertomaan, vaan koetti salaa voittaa hänen luottamuksensa, Vähitellen hän tunsi onnistuvansa. Glyndon oli niin tyystin kiinni omassa elämässään, ettei hän kyennyt tarkasti seuraamaan muita, hän piti tuota rakkauden nöyrää levollisuutta lujamielisyytenä, ja se häntä rauhotti. Lujamielisyyttä vaatii sairas mieli siltä, jolle se uskoo tautinsa. Ja kuinka vastustamaton on halu tyhjentää huolensa toiselle! Kuinka usein yksinäinen ajatteleekaan: "sydämeni varmaan pääsisi tuskastaan, jos voisin siitä kertoa jollekin." Glyndon tunsi, että nuoressa, kokemattomassa, ihanteellisessa Adelassa olisi sellainen sielu, joka voisi häntä ymmärtää paremmin kuin joku ankarampi ja käytännöllisempi ihminen. Mervale olisi pitänyt hänen paljastuksiaan mielipuolen houreina, ja useimmat ihmiset olisivat ainakin pitäneet niitä sairaloisina utukuvina ja harhanäkyinä. Siten Glyndon vähitellen valmistui siihen helpotukseen, jota hän ikävöi, ja tilaisuus kertomiseen saapui tällä tavalla:

Eräänä iltana heidän istuessaan yhdessä, Adela, joka oli perinyt vähäsen veljensä lahjoja, maalaili jotakin. Glyndon oli istunut mietteissään, mutta nousi äkkiä ja kietoi rakastavasti käsivartensa sisarensa vyötäreille, katsoen hänen olkansa yli. Pahastunut huudahdus pääsi häneltä, hän tempasi käteensä piirustuksen: "Mitä sinä teet? — kenen kuva tämä on?"

"Rakas Clarence, etkö muista alkuperäistä taulua? Tämä on jäljennös viisaan esi-isämme muotokuvasta, joka oli niin sinun näköisesi, kuten äitivainajamme oli tapana sanoa. Ajattelin, että sinua huvittaisi, jos koettaisin jäljentää sen muististani."

"Kirottu näköisyys", sanoi Glyndon synkästi. "Etkö arvaa syytä, miksi minä en tahtonut palata isänkotiimme? Sentähden että pelkäsin nähdä tuon muotokuvan! — sentähden että — sentähden — mutta anna anteeksi — minä pelotan sinua!"

"Ei, ei suinkaan, Clarence, sinä et koskaan pelota minua kun puhut, ainoastaan kun olet vaiti. Oi, jospa uskoisit minulle huolesi, oi, jospa antaisit minulle oikeuden kantaa surujasi, niinkuin niin mielelläni tahtoisin!"

Glyndon ei vastannut vaan asteli jonkun aikaa säännöttömin askelin edestakaisin huoneessa. Viimein hän pysähtyi ja katseli vakavasti sisartaan silmiin. "Niin, sinäkin olet hänen jälkeläisensä, sinäkin tiedät, että sellaisia miehiä on elänyt ja kärsinyt, sinä et minua pilkkaa, etkä epäile sanojani. Kuuntele! — mikä ääni se on?"

"Anna minulle kätesi, anna minun tuntea sen elävää kosketusta, ja kun minä olen sinulle kertonut, niin älä koskaan enää mainitse sanaakaan siitä kertomuksesta. Pidä se kaikilta salassa — vanno, että se tulee meidän kerallamme kuolemaan — meidän onnettoman suvun viimeisten jälkeläisten kanssa!"

"En koskaan minä petä luottamustasi — minä vannon — en koskaan!" sanoi Adela vakaasti ja vetäytyi lähemmälle veljeään. Se mikä ehkä kirjotettuna ja epäileväisille, uskottomille kerrottuna, voi tuntua kylmältä ja pelottomalta, vaikutti aivan toisella lailla, kun nuo kalpeat huulet siitä puhuivat, kärsimyksen vakuuttavalla ja kauhistuttavalla totisuudella. Paljon hän kyllä salasi, paljon hän tahallaan lievensi, mutta niin paljon hän kertoi, että tarinansa kävi ymmärrettäväksi ja selväksi vapisevalle ja kalpealle kuuntelijalle. "Päivänkoitteessa", sanoi hän, "lähdin tuosta onnettomasta asunnosta. Yksi toivo minulla vielä oli — tahdoin etsiä Mejnouria läpi koko maailman. Tahdoin pakottaa häntä saattamaan lepoon sen peikon, joka sieluani vainosi. Tällä aikomuksella matkustin kaupungista kaupunkiin. Panin Italian poliisien avulla toimeen mitä tarkimpia etsiskelyjä. Turvauduin itse Rooman inkvisitsionin palveluksiin. Olihan se äskettäin osottanut vanhaa valtaansa Cagliostroa vastaan, joka oli paljon vaarattomampi. Kaikki turhaan, ei jälkeäkään hänestä voitu löytää."

"Minä en ollut yksin, Adela." Tässä Glyndon hetkeksi pysähtyi puheessaan ikäänkuin hämmentyneenä, sillä ei tarvinne mainitakaan, että hän kertomuksessaan ainoastaan sivumennen oli viitannut Fillideen, jonka lukija voi arvata hänen seuralaisekseen. "Minä en ollut yksin, mutta vaellusteni kumppanina ei ollut sellainen, johon sielullani olisin voinut luottaa — uskollinen ja rakastava kyllä, mutta ilman kasvatusta, ilman kykyä minua ymmärtämään, ainoastaan luonnollisten vaistojen hallitsema eikä harjotetun järjen. Hän oli sellainen, johon sydän saattoi nojautua huolettomina hetkinä, mutta ymmärryksellä ei ollut hänen kanssaan paljon yhteistä eikä hätääntynyt henki häneltä voinut neuvoa kysyä. Mutta tämän henkilön seurassa ei hirviö minua häirinnyt.

"Anna minun tarkemmin kuvata, minkälaisissa tilaisuuksissa se saapui. Karkeissa kiihotuksissa, jokapäiväisessä elämässä, hurjassa mellastelussa, tai eläimellisen tylsässä välinpitämättömyydessä sen silmiä ei näkynyt, sen kuiskaus ei kuulunut. Mutta aina kun sielu tahtoi korkeampaa tavotella, kun mielikuvitus syttyi ja kun oikean päämäärämme tietoisuus saattoi taistelemaan sitä arvotonta elämää vastaan, jota vietin, silloin — Adela, silloin se kyyristyi sivulleni keskipäivän valossa tai yöllä istui vuoteeni vieressä — mustana peikkona, joka pimeässäkin näkyi. Jos jumalallisissa taidekokoelmissa nuoruuteni unelmat herättivät muinoisen kilpailuhalun — tai jos käännyin viisasten ajatuksia tutkimaan — jos suurten miesten esimerkki, jos viisasten keskustelu herätti vaiennetun järjen toimintaan, niin paha henki oli luonani kuin kutsuttuna. Viimein eräänä iltana Genuassa, johon olin saapunut mystikkoa hakiessani, hän äkkiä, kun vähimmin odotin häntä näkeväni, seisoi edessäni. Oli karnevaalin aika. Se oli tuollainen äänekäs hurja puolihullu näytelmä — älä kutsu sitä huviksi — joka muistuttaa pakanallisia saturnaalioita[59] keskellä kristillistä juhlaa. Tanssiin väsyneenä olin astunut huoneeseen, jossa istui useita juhlijoita, juoden, laulaen, hoilaten, ja kun he merkillisissä puvuissaan ja ilkeissä naamareissaan elämöivät, näyttivät he tuskin inhimillisiltä. Minä asetuin heidän keskelleen ja tuollaisessa kamalassa mielenkiihotuksessa, josta onnelliset ihmiset eivät tiedä mitään, olin pian yksi hurjimpia. Keskustelu kääntyi Ranskan vallankumoukseen, jolla aina oli minuun ollut merkillinen viehätys. Naamiot puhuivat tuhatvuotisesta valtakunnasta, jonka vallankumous oli tuova maan päälle, eivätkä niinkuin filosofit ihastelleet valon tuloa vaan niinkuin rosvot riemuitsivat lain tyhjäksi tulemisesta. En tiedä kuinka kävi, vaan heidän vallaton puheensa tarttui minuun, ja kun aina halusin olla joukossa etumaisena, olin pian muita äänekkäämpi huutamassa ylistystä vapaudelle, jonka tulisi käsittää kaikki maapallon kansat — vapaudelle, joka koskisi koko lainsäädäntöä ja myöskin kotielämää — vapaudelle kaikista kahleista, joita ihmiset ovat itselleen takoneet. Keskellä näitä suuria sanoja kuiskasi yksi naamioista minulle:

"Silmäni seurasivat hänen silmiään ja huomasin miehen, joka ei ottanut osaa keskusteluun mutta jonka katse oli minuun kiinnitetty. Hän oli valepuvussa niinkuin muutkin, mutta huomasin yleisistä kuiskeista, ettei kukaan ollut nähnyt hänen astuvan sisään. Hänen vaitiolonsa, hänen tarkkaavaisuutensa oli nostanut muiden pelon mutta minua se vaan enemmän kiihdytti. Innostuneena asiaani jatkoin sitä edelleen, välittämättä muiden viittauksista, ja käännyin tuon vaiteliaan naamion puoleen, joka istui yksin, ryhmästä erillään, enkä huomannut, että toinen toisensa jälkeen hurjastelijoista hiipi pois, niin että viimein minä ja hiljainen kuuntelija jäimme kahden, kunnes pysähtyen kuumeisesta ja kiihkeästä sanatulvastani, virkoin:

"'Ja te, signor, mitä te arvelette tästä kultaisesta ajasta? Ei mitään mielipiteen rajotuksia, veljeys ilman kateutta, rakkaus ilman orjuutta —'

"Tuon tutun äänen-kaiku käänsi ajatusteni virran. Hypähdin eteenpäin ja huusin:

"Olento nousi, kun lähestyin, nosti naamion ja näytti Mejnourin kasvot. Hänen kiinteä katseensa, mahtava vartalonsa kammotti ja piti minua loitolla. Seisoin maahan naulittuna.

"'Niin', sanoi hän juhlallisesti, 'me tapaamme toisemme ja tätä tapaamista olen minäkin etsinyt. Kuinka olet seurannut neuvojani? Näitäkö näytelmiä etsii Rauhantieteen seuraaja päästäkseen aavemaisen vihollisensa käsistä? Nuoko ajatukset, jotka lausuit — ajatukset, jotka tahtoisivat maailmankaikkeudesta pyyhkäistä pois kaiken järjestyksen — nuoko vastaavat viisaan toiveita, viisaan joka tahtoo kohota ikuisten sfäärien sopusointuun?'

"'Se on sinun vikasi — sinun' huudahdin minä. 'Karkota aave! Ota pois sielustani tämä kuluttava painajainen!'

"Mejnour katseli minua hetken aikaa kylmällä ja ivallisella ylenkatseella, joka herätti pelkoani ja vihaani, ja vastasi:

"'Ei, sinä omien aistimiesi uhri! Ei, sinun täytyy tyystin ja tarkalleen kokea ne harhat, joihin tieto ilman uskoa kiipee Titaanien tavoin.[60] Sinä himoitset tätä tuhatvuotista valtakuntaa — sinä saat sen nähdä! Sinä saat olla yksi osanottaja Valon ja Järjen valtakunnassa. Minä näen, kun puhun, sivullasi sen haamun jota pakenet — se astuu tiellesi — sillä on vielä valta sinuun — valta, jolle minäkään en mitään mahda. Toivotun vallankumouksesi viimeisinä päivinä, keskellä raunioita sen järjestyksen, jota sortona kiroot, etsi kohtalosi täyttymistä ja odota parannustasi.'

"Sillä hetkellä joukko naamioituja, räyhääviä, päihtyneitä, hoipertelevia töytäsi huoneeseen ja erotti minut mystikosta. Tunkeuduin heidän välistään ja etsin häntä kaikkialta mutta turhaan. Kaikki etsimiseni seuraavanakin päivänä oli yhtä hyödytöntä. Viikkoja käytin samaan tarkotukseen — ei jälkeäkään Mejnourista ollut löydettävissä. Väsyneenä petollisiin nautintoihin, ansaittujen moitteitten satuttamana kauhistuin Mejnourin ennustamaa näytelmää, jossa minun muka piti etsiä vapautustani, ja niin tulin viimein siihen päätökseen, että syntymämaani terveellisessä ilmapiirissä, sen järjestetyssä toimeliaisuudessa voisin työnteolla vapautua painajaisestani. Jätin kaiken, missä siihen asti olin riippunut kiinni, ja tulin tänne. Keskellä voitonhimoisia suunnitelmia ja itsekkäitä yrityksiä tunsin samaa huojennusta kuin juomingeissa ja hurjasteluissa. Haamu pysyi näkymättömänä, mutta nämä toimet tulivat pian minulle yhtä vastenmielisiksi kuin muut. Aina vaan tunsin, että olin syntynyt johonkin jalompaan kuin voittoa himoitsemaan — tunsin, että elämän voi tehdä yhtä arvottomaksi ja sielun yhtä alhaiseksi jäätävä ahneus kuin muut äänekkäämmät himot. Korkeampi pyrkimys ei koskaan jättänyt minua rauhaan.

"Mutta, mutta", jatkoi Glyndon, kalvennein huulin ja näkyvin väristyksin, "joka kerran kun yritin nousta korkeampaan elämään, tuli kauhea haamu. Se irvisti vieressäni maalaustelineeni luona. Runoilijoiden ja viisasten kirjojen edessä se seisoi polttavin silmin yön hiljaisuudessa, ja minä olin kuulevinani sen kuiskaavan kauheista viekotuksista, joita ei voi sanoin kertoa." Hän pysähtyi ja otsalla oli hikihelmet.

"Mutta minä", sanoi Adela hilliten pelkoaan ja kietoen käsivartensa veljen ympärille, "minä tästälähin tahdon elää ainoastaan sinua varten. Ja tässä rakkaudessa, joka on niin puhdas ja pyhä, tulee sinun pelkosi haihtumaan."

"Ei, ei!" huudahti Glyndon riuhtautuen irti. "Pahin on vielä sanomatta. Sen jälkeen kun sinä olet ollut täällä — senjälkeen kun vakavasti ja päättävästi olen pysynyt poissa kaikista toimista ja paikoista, joissa tämä yliluonnollinen vihollinen minua ei häirinnyt, niin minä, — olen — oi taivas! armoa! armoa! Tuossa se seisoo — tuossa sivullasi — tuossa — tuossa!" ja tajuttomana hän putosi lattialle.

V LUKU.

"Vaan ihmeisesti valtasi se minut tänä yönä.
Jo jäseneni olivat kuin kuolon vallassa".

Kuume piti Glyndonin monta päivää vuoteen omana tajuttomana ja hourivana. Kun hän enemmän Adelan huolenpidon kuin lääkärien taidon kautta viimein palasi tajuihinsa, pelästyi hän sanomattomasti sisarensa muuttuneesta ulkonäöstä. Ensin hän lohdutti itseään sillä, että Adela ehkä oli liiaksi kärsinyt valvomisesta ja että hän palaisi entiselleen samalla kuin sairaskin. Mutta pian hän näki tuskalla sekä katumuksella, että sisaren tauti oli syvällä — syvemmällä kuin lääketaito kaikkine rohtoinensa ulottui. Adelan mielikuvitus, miltei yhtä eloisa kuin Glyndonin, oli saanut ankaran täräyksen veljensä kummallisista tunnustuksista ja kuumeisista houreista. Vähä väliä oli Glyndon huutanut: "Se on siinä, siinä sinun vieressäsi, sisareni!" Glyndon oli siirtänyt sisarensa mielikuvitukseen sen kauhean haamun, joka oli hänen kirouksensa. Glyndon tämän huomasi, ei Adelan sanoista vaan hänen vaitiolostaan — hän näki, kuinka Adela yhtäkkiä saattoi hätkähtää, kuinka hän ei uskaltanut katsoa taakseen. Katkerasti hän katui tunnustustaan — katkerasti hän tunsi, ettei omien kärsimystensä ja inhimillisen myötätunnon välille saattanut syntyä mitään kaunista ja pyhää yhteyttä. Turhaan hän koetti peräyttää sanansa — saada tehty tekemättömäksi — selittää kaikki vain kuumeisten aivojen kuvitteluksi.

Urhoollinen ja jalo oli tämä itsensä kieltäminen, sillä usein samalla kun hän näin puhui, näki hän tuon hirviön lyyhistyvän sisaren viereen ja tuijottavan häntä, joka kielsi sen olemassaolon. Mutta vielä enemmän, jos mahdollista, kuin Adelan kuihtunut muoto ja vapisevat liikkeet häntä puistatti sisaren rakkauden muutos; sen tilalle oli syntynyt luonnonomainen kammo. Adela kalpeni, jos veli häntä lähestyi, vapisi, jos tämä otti häntä kädestä. Muusta maailmasta he olivat erotettuja ja kauhean muiston kuilu nyt lisäksi ammotti veljen ja sisaren välillä. Glyndon ei kauemmin kärsinyt katsella sitä olentoa, jonka elämän hän oli omallaan katkeroittanut. Hän esitti joitakin tekosyitä lähteäkseen pois ja väänteli itseään nähdessään, että niihin halukkaasti suostuttiin. Ensimäinen ilonsäde, jonka hän oli tuon onnettoman yön jälkeen nähnyt Adelan kasvoilla, näkyi silloin, kun hän sanoi "hyvästi." Muutamia viikkoja hän retkeili Skotlannin autioimmissa vuoristoissa, mutta maisemat, jotka muuten luovat taiteilijoita, olivat hänen veristyneille silmilleen vastenmielisiä. Kirje kutsui häntä takaisin Lontooseen uuden tuskan ja pelon siivillä. Hän tapasi sisarensa sellaisessa mielen- ja ruumiintilassa, joka kävi yli pahimpienkin aavistusten.

Adelan poissaoleva katse ja eloton asento kauhistutti häntä. Se oli niinkuin jonkun, joka on nähnyt Medusan pään[61] ja vastustamatta tuntenut ihmillisen muotonsa vähitellen kovettuvan kuvapatsaaksi. Se ei ollut houretta, ei mielipuolisuutta — se oli hajamielisyys, hervottomuus, tylsyys, valveinen uni. Ainoastaan silloin kun ilta läheni kello yhtätoista — sitä kellonlyömää, jolloin Glyndon oli lopettanut kertomuksensa — tuli Adela levottomaksi, hätäiseksi. Silloin hänen huulensa liikkuivat, hän väänteli käsiään, hän katseli ympärilleen sanomattoman avunpyynnön katseella. Ja äkkiä, kun kello löi, putosi hän maahan huutaen, kylmänä ja elottomana. Vaikeasti ja vasta mitä hartaimpien rukousten jälkeen vastasi hän Glyndonin tuskaisiin kysymyksiin. Viimein hän tunnusti, että sillä hetkellä ja ainoastaan sillä hetkellä hän missä paikassa ja missä toimissa olikaan, aina näki selvästi vanhan akan haamun, joka kolmasti koputettuaan ovelle astui sisään ja laahautui hänen luokseen, kasvot hirmuisen vihan ja koston vääristäminä, ja laski jäiset sormensa hänen otsalleen. Sillä hetkellä — selitti hän — meni hän tainnoksiin ja heräsi taas ainoastaan odottamaan aaveen uutta tuloa jännityksellä, joka jääti veren suonissa.

Lääkäri, joka oli kutsuttu paikalle ennen Glyndonin palausta ja joka kirjeellä oli Glyndonin kutsunut Lontooseen, oli tavallinen tohtori. Hän ei ymmärtänyt tapausta ja kehotti hätäisesti kysymään jonkun kokeneemman neuvoa. Clarence kutsui erään lääketieteen etevimpiä edustajia ja kertoi hänelle sisarensa näköharhasta. Lääkäri kuunteli tarkkaavasti ja näytti kyllä toivovan parantumista. Hän tuli taloon kaksi tuntia ennen sitä hetkeä, jota potilas niin pelkäsi. Salaa oli hän siirtänyt kellot puolen tuntia edelle, Adelan ja hänen veljensäkään tietämättä. Hänellä oli erinomainen seurustelutaito ja hän osasi ylenmäärin huvittaa kertomuksillaan ja kaskuillaan. Ensimäiseksi hän antoi sairaalle helpottavan juoman, jonka hän vakuutti varmasti poistavan kuvittelut. Hänen luottavainen äänensä herätti potilaan toivon — ja hän vielä jatkoi huomion herättämistä ja hervottomuuden karkottamista. Leikinlaskullaan ja naurullaan hän pani ajan nopeasti kulumaan. Kello löi yksitoista. "Iloitse veljeni!" huusi Adela heittäytyen veljensä syliin, "hetki on mennyt." Ja sitten, ikäänkuin lumouksesta päästen hän sai takaisin entistä suuremman iloisuuden. "Ah, Clarence", hän kuiskasi, "anna anteeksi, että taannoin sinut hylkäsin — anna anteeksi, että pelkäsin sinua. Minä tulen elämään — minä tulen elämään! — jotta taas vuorostani karkottaisin aaveen, joka veljeäni vaivaa!" Ja Clarence hymyili ja pyyhki pois kyyneleet polttavista silmistään. Lääkäri alotti taas kaskujaan kertomaan. Keskellä naurunpuuskauksia, jotka valtasivat sekä veljen että sisaren, Glyndon äkkiä näki Adelan kasvoilla saman pelokkaan ilmeen, saman hätäisen katseen, saman kammottavan tuijotuksen jonka hän oli nähnyt edellisenä iltana. Hän nousi ja lähestyi sisartaan. Adela hypähti ylös. "Katso — katso — katso!" hän huudahti. "Se tulee! Pelasta minut — pelasta minut!" ja hän putosi lattialle ankarissa kouristuksissa, kun kello, joka turhaan oli salaa siirretty eteenpäin, löi puoli kaksitoista.

"Pahin pelkoni on saanut vahvistusta", hän sanoi totisena, "hänellä on kaatuvatauti".[62]

VI LUKU.

"Laki, jonka valta teitä pelottaa, pitää kättään päänne päälle; se on lyövä teidät kaikki, ihmiskunta tarvitsee tätä esimerkkiä."

"Oi, ilo ilo! sinä olet tullut taas. Tässähän on kätesi — tässä huulesi. Sano, ettet minua hylännyt toisen rakkauden tähden, sano se uudelleen — sano se aina — ja minä annan sinulle anteeksi kaiken muun!"

"Surrut! — ja sinä olit niin julmakin, että jätit minulle kultaa — tuossa se on — tuossa — koskemattomana."

"Rakas luonnon lapsi! Kuinka sitten tässä vieraassa Marseillen kaupungissa, olet saanut leipää ja suojaa?"

"Kunniallisesti, sieluni sielu! kunniallisesti, mutta kuitenkin niillä kasvoilla, joita kerran pidit niin kauniina: vieläkö niin pidät nyt?"

"Täällä on eräs taiteilija, suuri mies, Pariisin etevimpiä miehiä, en tiedä, miksi he häntä kutsuvat, mutta hän hallitsee kaikkea täällä — elämää ja kuolemaa. Hän on maksanut minulle paljon siitä vaan, että istun hänen mallinaan. Siitä tulee maalaus, jonka hän lahjottaa kansalle, sillä hän maalaa ainoastaan kunniaa varten. Ajattele Fillidesi tulevaa mainetta!" Ja tytön villit silmät säkenöivät, hänen turhamaisuutensa oli herännyt. "Ja hän olisi minut nainut, jos olisin tahtonut, eronnut vaimostaan minun tähteni! Mutta minä odotin sinua, kiittämätöntä."

"Ah, Glyndon! — vai niin — tervetuloa! Mitä! sinäkö olet kilpailijani toisen kerran. Mutta Jean Nicot ei kanna kaunaa. Hyve on unelmani — maani on lemmittyni. Palvele minun maatani, kansalainen, ja minä annan anteeksi sinulle tämän kaunottaren suosion. Olkoon menneeksi, olkoon menneeksi!"

Mutta maalarin puhuessa kuului laulua kadulta — marseljeesin tuliset säveleet. Siellä oli joukko — kansan paljous — kulkemassa asein ja lipuin, innostuksin ja lauluin — lauluin ja innostuksin, lipuin ja asein. Ja kuka olisi voinut ajatella, että tämä sotainen liike ei ollut taistelua vihollista vastaan vaan verilöylyä — ranskalaiset ranskalaisia vastaan? Sillä Marseillessa on kaksi puoluetta ja paljon työtä Jaakko Pyövelillä. Mutta tätä englantilainen, vastatullut, muukalainen, ei vielä ymmärtänyt. Hän ei muuta huomannut kuin laulun, innostuksen, aseet ja liput, jotka aurinkoa kohti kohottivat ylpeän valheen: "Ylös, Ranskan kansa, sortajiasi vastaan!"

Onnettoman vaeltajan synkkä katsanto vilkastui; hän katsoi akkunasta joukkoa, mikä alhaalla marssi liehuvin lipuin. He hurrasivat nähdessään isänmaanystävän Nicotin, vapauden ja säälimättömän Hébertin puoltajan, seisovan akkunassa muukalaisen sivulla.

"Ah, hurratkaa vielä", huusi Nicot, "tervehtikää englantilaista, joka luopuu Pitteistään ja Coburgeistaan tullakseen Vapauden ja Ranskan kansalaiseksi!"

Tuhannet äänet täyttivät ilman ja marseljeesin sävelet nousivat taas majesteetillisina.

"Hyvä, ja jospa näiden korkeiden toiveiden luona ja tämän jalon kansan keskuudessa haamukin häviäisi ja parannus saapuisi!" mutisi Glyndon ja hän oli taas tuntevinaan elonnesteen suonissaan virtaavan.

"Sinä tulet yhdeksi konventin jäseneksi Painen ja Clootzin keralla[63] — minä toimitan sen kaiken sinulle!" huusi Nicot, taputtaen häntä olalle, "ja Parisi — —"

"Ah, jospa vaan saisin nähdä Parisin!" huusi Fillide iloisesti. Iloisesti! koko tämä aika, kaupunki, ilmapiiri oli iloa täynnä — paitsi missä kuulumaton tuskanitku ja murhanhuuto taivaaseen nousi. Lepää rauhassa haudassasi, kylmä Adela! Ilo, ilo! Ihmisyyden riemujuhlassa lakatkoot kaikki yksityiset surut. Katso, hurja merenkulkija, suuri pyörre vetää sinut kitaansa. Siinä ei löydy yksilöä. Kaikki kappaleet ovat kokonaisuutta. Avaa porttisi, kaunis Parisi, uudelle kansalaiselle. Ottakaa riveihinne, rakkaat tasavaltalaiset, uusi vapauden, järjen ja ihmiskunnan puolustaja! "Mejnour oli oikeassa, hyveen ja urhouden ilmapiirissä, kunniakkaassa taistelussa ihmissuvun puolesta on haamu jälleen vaipuva siihen pimeyteen, mistä se tulikin."

Ja Nicotin kimakka ääni ylisti häntä, ja laiha Robespierre — "tasavallan soihtu, pylväs ja kulmakivi"[64] — hymyili hänelle pahaenteisesti veristyneine silmineen, ja Fillide painoi häntä intohimoisesti hellään syliinsä. Ja hänen noustessaan ja istuessaan, kansankokouksessa tai yöllisellä vuoteellaan, tuo Nimetön, vaikkei hän sitä nähnyt, johti häntä pirullisilla silmillään siihen mereen, jonka aallot ovat verihyytelöä.

KUUDES KIRJA.

I LUKU.

"Sentähden geniot (haltijat) kuvattiin toisessa kädessään malja täynnä seppeleitä ja kukkia, toisessa kädessään ruoska."

Sen mukaan missä järjestyksessä tapaukset tässä on kerrottu, on Zanonin ja Violan lähtö siltä Kreikan saarelta, missä he näyttävät viettäneen kaksi onnellista vuotta, täytynyt tapahtua vähän myöhemmin kuin Glyndon saapui Marseilleen. Nähtävästi oli vuosi 1791 kun Viola pakeni Napolista salaperäisen rakastajansa kanssa ja kun Glyndon Mejnourilta etsi vihkimystä vuoristolinnassa. Nyt on tultu vuoden 1793 loppuun, kun taas kertomuksemme palaa Zanoniin. Talviset tähdet loistivat Venetsian kanaviin. Rialton melu oli vaiennut, viimeiset kuleksijat jättäneet St. Markon torin ja ainoastaan silloin tällöin saattoi kuulua nopeitten gondolien aironääntä, niiden kulettaessa öitsijöitä kotiinsa. Mutta valoja vielä välkkyi erään palladilaisen palatsin ikkunoista ja palatsin sisällä valvoivat ne kaksi Kostotarta, jotka eivät koskaan ihmiseltä nuku — pelko ja kärsimys.

"Signor", sanoi lääkäri, "kultasi ei voi kuolemaa hallita ja taivaan tahtoa — signor, jollei ensi tunnin aikana tapahdu joku onnellinen muutos, niin karaise rohkeutesi."

Ho, ho, Zanoni! salaperäisen vallan mies, joka olet kulkenut maailman intohimojen keskellä silmiäsi hievahtamatta, nytkö viimeinkin sinua viskelevät myrskyisän pelon laineet? Horjuuko nyt henkesi sinne tänne? — tunnetko nyt viimeinkin kuoleman vallan ja mahdin?

Hän pakeni vavisten kalpean rohtomiehen luota — pakeni muhkeitten salien ja pitkien käytävien läpi ja saapui palatsin syrjäisimpään huoneeseen, johon ei kenenkään muun jalka kuin hänen saanut astua. Esiin nyt yrtit ja astiat! Nouse ylös taika-aineksista, hopeinen, taivaansininen liekki! Miksei hän tule — Tähtisäteen poika? Miksi Adon-Ai on niin kuuro juhlalliselle kutsullesi? Se ei tule, tuo loistava autuas olento. Kabbalisti! ovatko lumouksesi voimattomat? Onko istuimesi hävinnyt avaruuden valtakunnasta? Sinä seisot kalpeana ja vapisevana. Kalpea vapisija! et sinä tuollaiselta näyttänyt, kun taikasi ennen nosti loistavia olentoja. Ei koskaan kalpeata vapisijaa tottele loistavat olennot: ei yrtit eikä hopeansininen liekki eikä kabbalan loitsut vaan sielu hallitsee ilman henkiä, ja sinun sielusi, nimessä kuolon ja elämän, on menettänyt valtikkansa ja kruununsa!

Viimeinkin liekki värähtelee — ilma jäähtyy niinkuin viima yli kalmiston kulkiessaan. Jokin on läsnä, mikä ei ole maasta kotoisin — muodoton sumuolento. Se väijyy etäämpänä — äänetön kauhu! — se ryömii — se lähenee — mustana pimeässä usvaverhossaan, ja sen hunnun alta tirkistävät sinuun kalmakkaat, ilkeät silmät!

"Haa, nuori kaldealainen, nuori lukemattomine ikävuosinesi — nuori niinkuin silloin kun nautinnolle ja kauneudelle kylmänä seisoit vanhassa Tuli-tornissa ja kuulit tähtöisen hiljaisuuden kuiskaavan sinulle viimeistä salaisuutta, joka antaa kuolemasta voiton — nytkö sinä viimein pelkäät kuolemaa? Onko koko tietosi vain kehä, joka tuo sinut takaisin siihen kohtaan, mistä vaelluksesi alkoi? Sukupolvia ja taas sukupolvia on multaan peittynyt senjälkeen kuin me kaksi viimeksi tapasimme toisemme! Katso, sinä näet minut nyt jälleen!"

"Mutta minä näen sinut ilman pelkoa. Vaikka silmiesi pelosta tuhannet ovat häviöön sortuneet, vaikka siellä missä ne palavat, ihmissydämestä nousee saastaisia myrkkyjä, ja vaikka niille, jotka sinä saat valtasi alle, haamusi tulee vastaan houreisissa unissa tai synkentää epätoivoisen rikoksen vankilaa, niin sittenkin sinä et ole minun voittajani vaan minun orjani!"

"Ja orjana minä sinua palvelen! Käske minua, oi kaunis kaldealainen! Kuule naisen valitusta — kuule rakastettusi ytimiä leikkaavaa itkua! Kuolema on palatsissasi! Adon-Ai ei tule kutsustasi. Ainoastaan siellä, missä ei mikään halu tai lihallinen pilvi verhoo kirkkaan järjen silmää, saattaa Tähtisäteen Poika liidellä ihmisen luokse. Mutta minä voin sinua auttaa. Kuuntele!" Ja Zanoni kuuli selvästi sydämessään, vaikka hän oli niin kaukana siitä huoneesta, Violan äänen, joka houreissaan huusi rakastettuaan.

"Oi, Viola, minä en voi sinua nyt pelastaa!" huudahti tietäjä intohimoisesti, "lempeni sinua kohtaan on tehnyt minut voimattomaksi!"

"Ei voimattomaksi. Minä voin antaa sinulle lahjan, jolla hänet pelastat — minä voin antaa sinulle parannustaidon!"

Tietäjän jäseniä vavistutti puistatus — mahtava taistelu pudisti häntä niinkuin pientä lasta: ihmisyys ja ajan valta voitti taistelevan hengen.

Pimeässä huoneessaan makasi Viola, hirveimmissä synnytystuskissa. Elämä tuntui repiytyvän rikki niistä huudoista ja huokauksista, jotka kertoivat tuskasta keskellä horrostakin, ja yhä uudelleen hän ähkyi ja huusi Zanonia, rakkaintansa. Lääkäri katsoi kelloaan, — ajan sydän tykytti, säännöllisesti ja hitaasti, sydän, joka ei koskaan ole sopusoinnussa elämän kanssa eikä osota kuolemalle kunnioitusta! "Huudot ovat hiljaisemmat", sanoi lääkäri, "vielä kymmenen minuuttia, niin kaikki on ohi."

Houkka! minuutit sinulle ilkkuvat, nyt jo luonto vaivatun ruumiin läpi hymyilee, kuten taivaan sini hajonneen temppelin katon kautta. Hengitys tulee tyynemmäksi ja hiljaisemmaksi, houreet vaikenevat, suloinen uni on Violalle tullut. Onko se uni vai onko se sielun näky? Hän luulee äkkiä olevan Zanonin luona, painaen polttavan päänsä hänen syliinsä, hän tuntee, että Zanonin silmät häntä katsellessaan karkottavat ahdistavat tuskat, että hänen kätensä jäähdyttää kuumuuden otsalta, että hänen äänensä on soittoa, joka viholliset ajaa pakoon. Missä nyt on vuori, joka tuntui päätä painavan? Niinkuin savu se on haihtunut. Kylmänä talviyönä hän on näkevinään auringon hymyilevän kirkkaalta taivaalta — hän kuulee vihreitten lehtien suhinaa. Ihana maailma laaksoineen ja virtoineen ja metsineen lepää edessä ja puhuu yhteisin äänin hänelle: "me emme ole vielä sinulta menneet." Rohtojen ja reseptien houkka, katso kelloasi — viisari on liikkunut, kymmenen minuuttia on ikuisuuteen vierryt, sielu, jonka sanoit sammuvan, elää vielä ajan rantamilla. Hän nukkuu, kuume vähenee, kouristukset ovat ohi, elävä ruusu kukkii poskipäillä, vaaran hetki on mennyt. Puoliso, vaimosi elää! rakastaja, maailmasi ei ole enää autio! Ajan sydän, tykytä edelleen! Hetki vielä — hetki vain — ilo, ilo, ilo! — isä, syleile lastasi!

II LUKU.

Lapsi asetettiin isän syliin. Ja kun hän vaieten kumartui sen yli, niin kyyneleet — inhimilliset kyyneleet — virtasivat hänen silmistään kuin sadepisarat. Ja pikkuinen hymyili kyynelten välistä, jotka sen poskille vuosivat. Ah, millä onnellisilla kyyneleillä me tervehdimme muukalaista tähän surujen maailmaan! Kuinka tuskallisin kyynelein me taas laskemme vieraan takaisin enkelein luo! Ilo epäitsekäs, mutta suru, kuinka itsekäs!

Ja nyt hiljaisessa huoneessa kuuluu heikko, suloinen ääni — nuoren vaimon ääni.

Äiti hymyili ja puristi hänen kättään eikä enempää kysynyt, hän oli tyytyväinen.

Viola toipui niin nopeasti että lääkäri oli hämmästynyt, ja pikku vieras viihtyi niin hyvin kuin se jo olisi rakastanut sitä maailmaa, johon se oli laskeutunut. Siitä hetkestä Zanoni näytti elävän lapsen keralla, ja siinä äidin ja isän sielut kohtasivat toisensa uudella siteellä. Silmä ei ole koskaan nähnyt kauniimpaa kuin tuo lapsi oli. Hoitajatar ihmetteli, ettei se tullut itkien päivän valoon vaan hymyillen, ikäänkuin valo olisi sille jo ollut tuttu. Se ei koskaan lapsena itkenyt. Nukkuessaankin se tuntui kuuntelevan jotakin autuasta ääntä sydämessään: se näytti itse niin onnelliselta. Sen silmissä olisi voinut luulla älyn jo syttyneen, vaikkei se vielä ollut löytänyt kieltä. Jo se näytti tuntevan vanhempansa, jo se ojenteli käsiään, kun Zanoni kumartui vuoteen yli, jossa se hengitti ja kukoisti — pikkuinen kukannuppu! Ja sen vuoteen äärestä hän harvoin oli poissa; katsellen sitä rauhallisilla iloisilla silmillään hän tuntui sielullaan elättävän sen sielua. Yöllä ja pimeässäkin hän oli siellä, ja Viola usein kuuli hänen lapselle kuiskailevan, kun Viola itse oli puoliunessa. Mutta ne kuiskeet olivat Violalle outoa kieltä, ja joskus kun Viola ne kuuli, pelkäsi hän ja hämärät epämääräiset uskot tulivat takaisin häneen — varhaisemman nuoruuden taikauskot. Äiti pelkää kaikkia, jumaliakin, vastasyntyneen takia. Kuolevaiset huudahtivat ääneen ennen muinoin, kun he näkivät suuren Demeterin koettavan tehdä heidän lapsensa kuolemattomiksi.

Mutta Zanoni syventyen niihin yleviin aikomuksiin, jotka elähyttivät hänessä nyt herännyttä inhimillistä rakkautta, Zanoni unohti kaiken, senkin, minkä hän oli pannut alttiiksi ja antanut pantiksi rakkauden tähden, sillä lempi hänet sokaisi.

Mutta tuo musta, muodoton olio, vaikkei hän sitä luokseen kutsunut eikä edes nähnyt, mateli usein hänen ympärillään ja usein se istui lapsen vieressä hirmuisine silmineen.

III LUKU.

Mejnour! ihmisyys kaikkine iloineen ja suruineen on taas kerran minun. Päivä päivältä minä taon kahleita itselleni. Minä elän muissa olennoissa kuin itsessäni ja heissä olen kadottanut enemmän kuin puolet vallastani. Minä en niitä nosta ylös vaan ne vetävät minut kiihtymyksen vahvoilla siteillä omaan maahansa. Olen karkotettuna niitten olentojen luota, jotka näkyvät ainoastaan aisattomalle katseelle, ja julma vihollinen, joka kynnystä vartioi, on taas kietonut minut verkkoonsa. Voitko uskoa, kun sinulle kerron, että olen ottanut vastaan sen lahjoja ja pannut kaiken voittoni alttiiksi? Aikakausia täytyy kulua, ennenkuin loistavammat olennot taas voivat totella sitä henkeä, joka on kumartanut tuota aavemaista! Ja —

Tässä toivossa siis, Mejnour, minä vielä ylpeilen, minulla on vielä ylevä valta tähän nuoreen elämään. Tiedottomasti ja kuulumattomasti sieluni puhuu sen sielulle ja valmistaa sitä nyt jo. Sinä tiedät, että puhtaalle ja tahrattomalle lapselle ei tulikoetuskaan tarjoo kauhua eikä vaaraa. Siksipä minä lakkaamatta elätän sitä pyhällä valolla, ja ennenkuin se vielä on lahjasta tietoinenkaan, on se saavuttanut ne kyvyt jotka minun on suotu saavuttaa: lapsi vähitellen huomaamattomin astein on antava ominaisuutensa äidille, ja kun tyytyväisenä saan nähdä loistavan nuoruuden muuttumattomana säteilevän molempain kasvoista, jotka nyt riittävät täyttämään koko rajattoman ajatusteni maailman, niin katuisinko minä sitä, että korkeammat valtakunnat hetki hetkeltä kauemmaksi etenevät silmistäni? Mutta sinä, jonka näkö vielä on kirkas ja tyyni, katso niihin suuriin syvyyksiin, jotka minun katseeltani ovat peitetyt, ja neuvo minua tai varota! Minä tiedän, että lahjat siltä olennolta, joka on luonnostaan niin vihamielinen meidän suvullemme, ovat tavalliselle pyrkijälle yhtä onnettomat ja petolliset kuin se on itse. Ja sentähden he, kohdatessaan vihamielisiä olentoja niillä tiedon rajamailla, joita entisinä aikoina kutsuttiin magiaksi, luulivat näkyjä paholaisiksi ja kuvitelluilla sopimuksilla luulivat myyneensä oman sielunsa; — ikäänkuin ihminen voisi ikuisuudeksi antaa pois sen, jota hän ei hallitse paitsi tässä elämässä! Mustina ja ainiaaksi ihmisnäöltä peitettyinä elävät kapinalliset pahat henget valtakunnassaan, johon ei ihminen voi tunkeutua, heillä ei ole jumalallisuuden henkäystäkään. Jokaisessa ihmisolennossa henkii Jumalallinen Elämä, ja Hän yksin voi omansa tuomita tämän elämän jälkeen ja määrätä sen uuden kodin ja vastaisen vaelluksen. Jos ihminen voisi itsensä myydä pahalle, niin ihminen voisi itsensä tuomita ja tehdä tyhjäksi ikuisuuden asetukset! Mutta nämä olennot, jotka ovat aineen muodostelmia ja joilla muutamilla on enemmän pahuutta kuin ihmisellä, voivat joskus pelolle ja mielettömälle taikauskolle tuntua pahojen henkien edustajilta. Ja mustimmalta ja mahtavimmalta niistä olen minä nyt saanut lahjan — salaisuuden, joka karkotti kuoleman rakkaitteni luota. Enkö voi luottaa siihen, että minussa vielä on jälellä tarpeeksi voimaa voittamaan tai masentamaan haamun, jos se koettaa kääntää lahjansa turmioksi? Vastaa minulle, Mejnour, sillä siinä pimeydessä, joka minut peittää, minä näen ainoastaan vastasyntyneen puhtaat silmät ja kuulen ainoastaan oman sydämeni hiljaisen tykytyksen. Vastaa minulle sinä, jonka viisaus on ilman rakkautta!

MEJNOUR ZANONILLE.

Langennut! — Minä näen edessäsi pahan ja kuoleman ja kärsimyksen. Sinä olet jättänyt Adon-Ain ja turvautunut nimettömään hirviöön — vaihtanut taivaalliset tähdet noihin pelottaviin silmiin. Pitikö sinun viimein joutua kauhean kynnyksen haamun uhriksi, vaikka se ensimäisellä kokelasajallasi pakeni, vapisi ja haihtui kuninkaallisen katseesi edestä? Kun se oppilas, jonka sinulta otin, heti vihkimyksen ensimäisillä asteilla putosi tajuttomana maahan Pimeydenhaamun edessä, niin tiesin, että hänen sielunsa ei ollut valmis katselemaan tuonpuoleisia maailmoita. Sillä pelko kiinnittää ihmisen maan multaan, ja niinkauan kuin hän pelkää, ei hän voi korkeuteen kohota. Mutta sinä, etkö näe, että lempi on juuri pelkoa? Etkö näe, että nyt jo on mennyt sinulta voima pahansuovan yli, se voima, josta ennen saatoit ylpeillä? Nyt se kammottaa, se hallitsee sinua, se tulee sinua pilkkaamaan ja pettämään. Älä hetkeksikään jätä tuloasi minun luokseni. Jos välillämme vielä saattaa olla tarpeeksi myötätuntoa, niin minun silmieni kautta olet näkevä ja ehkä löytävä varustuksen niitä vaaroja vastaan, jotka vielä muodottomina ja varjossa väijyvinä kasaantuvat sinun ympärillesi ja niiden ympärille, jotka juuri sinun lempesi on tuominnut uhreiksi. Tule pois rakkaan ihmisyytesi kaikista siteistä, ne ainoastaan himmentävät näköäsi. Tule, sillä ainoastaan puhdas järki voi olla hallitsija ja näkijä, kun se loistaa omassa kodissaan — puhtaassa, ylevässä älyssä, joka on mielikuvista vapaa.

IV LUKU.

Ensimäisen kerran naimisensa jälkeen Zanoni ja Viola olivat erossa — sillä Zanoni oli lähtenyt Roomaan tärkeissä asioissa. "Ainoastaan muutamiksi päiviksi", hän sanoi ja matkusti niin äkkiä, ettei ollut aikaa hämmästykseen tai suruun. Mutta ensimäinen ero on aina haikeampi, kuin sen tarvitseisi olla. Se tuntuu katkaisevan sen elämän, missä lempiville on kaikki yhteistä, se saattaa sydämen tuntemaan, mikä tyhjä elämä on alkava, kun viimeinen eronhetki on saapuva niinkuin sen kerran täytyy saapua. Mutta Violalla oli uusi kumppani; hänellä oli se ilolahja, joka aina uudistaa naisen nuoruuden ja hurmaa hänen silmiään. Puolisona, vaimona nainen nojautuu toiseen, hänen onnensa, hänen elämänsä heijastuu miehestään — niinkuin kiertotähti saa valonsa auringolta. Mutta nyt äitinä hän vuorostaan on riippuvaisuudesta tullut valtaan, nyt toinen olento nojautuu häneen — avaruuteen on singonnut tähti, jolle hän on itse tullut auringoksi.

Muutamia päiviä — mutta ne tulevat olemaan suloisia surussaankin! Muutamia päiviä, joiden jokainen tunti näyttää olevan ajastaika lapselle, jota silmä ja sydän valvoo. Lapselle on aika heräämisestä uneen ja unesta heräämiseen kokonainen käänne. Sen jokaista liikettä on tarkattava — jokainen hymyily on uusi edistysaskel siinä maailmassa, jota se on tullut siunaamaan. Zanoni on lähtenyt — viimeinen aironloiske on vaiennut — viimeinen pilkku gondoolista häipynyt Venetsian vesikaduilta. Violan lapsi nukkuu kehdossaan äitinsä jalkojen juuressa ja Viola ajattelee kyynelehtien, mitä kertomuksia hän isälle saa kertoa satumaasta, joka tuosta pienestä vuoteesta leviää kaukaisuuteen tuhansine ihmeineen. Hymyile! — itke! nuori äiti! Jo on elämäsi oudon kirjan kaunein sivu sinulta sulettu ja näkymätön sormi kääntää uuden lehden.

Rialton sillalla seisoi kaksi venetsialaista — tulisia tasavaltalaisia ja demokraatteja. He kuvailivat Ranskan vallankumousta maanjäristykseksi, joka hävittäisi heidän oman kurjan ja raihnaisen hallitusmuotonsa ja antaisi yhdenvertaisuuden oikeudet Venetsian kansalle.

"Niin, Cottalto", sanoi toinen, "parisilainen kirjeenvaihtajani on luvannut poistaa kaikki vaarat ja tehdä tyhjäksi kaikki esteet. Hän sopii meidän kanssamme kapinan hetkestä, jolloin Ranskan legionat tulevat olemaan kanuunien kuulomatkan päässä meistä. Jonakin päivänä tällä viikolla, tällä tunnilla ja tässä paikassa hän tulee minua tapaamaan. Tämä on vasta neljäs päivä."

Hän oli tuskin sanonut nämä sanat, ennenkuin eräs viittaan puettu mies tuli vasemmalta käsin kapealta kadulta kävellen ja silmäiltyään heitä muutamia hetkiä tutkivasti, kuiskasi "Salut!" (Terveys!)

"Te siis olette urhoollinen Dandolo, jonka kanssa komitea valtuutti minua vaihtamaan kirjeitä? Ja tämä kansalainen —?"

"Terveys ja veljeys hänelle! Minulla on paljon teille kummallekin puhumista. Tänä iltana tulen luoksenne, Dandolo. Mutta kadulla meidät voidaan huomata."

"Enkä minä uskalla tarjota omaa taloani; tyrannivalta tekee seinistäkin vakoilijoita. Mutta tässä mainittu paikka on turvallinen", ja hän pisti muukalaisen käteen paperilipun.

"Tänä iltana siis kello 9! Sillävälin minulla on muita asioita." Mies vaikeni, hänen muotonsa muuttui ja kiihkeällä äänellä hän jatkoi:

"Viimeinen kirjeenne mainitsi jotakin rikkaasta ja salaperäisestä muukalaisesta — Zanonista — onko hän vielä Venetsiassa?"

"Kuulin, että hän olisi lähtenyt tänä aamuna, mutta hänen vaimonsa on vielä täällä."

"Mitä te hänestä tiedätte? Luuletteko, että hän meihin liittyisi? Hänen rikkautensa olisi —"

Mies riensi takaisin pitkin katuja, mistä hän oli tullut ja kun hän kulki sen talon ohi, johon hän oli asettunut asumaan (edellisenä iltana hän oli tullut Venetsiaan), tarttui hänen käteensä vaimo, joka seisoi ovessa.

"Monsieur", sanoi hän ranskankielellä, "minä olen odottanut palaamistanne. Ymmärrättekö? Tahdon panna kaiken alttiiksi ja tulla teidän kanssanne Ranskaan seisoakseni elämässä ja kuolemassa mieheni sivulla!"

"Kansalainen, minä lupasin miehellenne, että jos tämän valitsette, uhraan minä oman turvallisuuteni teitä auttaakseni. Mutta ajatelkaa vielä! Miehenne on yksi niitä jotka Robespierren silmä jo on merkinnyt: hän ei voi paeta. Koko Ranska on tullut vankilaksi epäillyille. Te ainoastaan panette itsenne vaaraan, jos palaatte. Suoraan puhuen, kansalainen, se kohtalo, joka tulisi osaksenne, voisi olla guillotiini.[66] Minä sanon vaan sen, minkä miehenne pyysi minua puhumaan, te tiedätte sen kirjeistä."

"Ja kuitenkin hylkäsitte miehenne vallankumouksen kirkkaassa päivänpaisteessa ja aikoisitte nyt palata hänen luokseen keskelle sen myrskyä ja jylinää!" sanoi mies puoleksi ihailevasti, puoleksi moittivasti.

"Minä lähdin sieltä, koska isäni päivät oli luetut, koska hänellä ei ollut muuta turvaa kuin paeta vieraaseen maahan, koska hän oli vanha ja varaton eikä hänellä ollut ketään huolehtijaa, koska mieheni ei ollut vaarassa mutta isäni; nyt isä on kuollut — kuollut! Mieheni on nyt vaarassa. Tyttären velvollisuudet loppuivat — vaimon alkavat!"

"Olkoon niin, kansalainen, kolmantena iltana lähden. Ennen sitä voitte peruuttaa päätöksenne."

"Oi guillotiini, sanoi hän, kuinka monta hyvettä oletkaan tuonut päivänvaloon! Syystä sinua kutsutaan pyhäksi äidiksi, verinen mestauslava!"

Hän kulki edelleen, itsekseen puhellen, huusi gondolia ja oli pian suuren kanavan vilkasliikkeisillä vesillä.

V LUKU.

Ikkuna oli auki ja Viola istui sen ääressä. Alhaalla välkkyivät vedet kylmässä mutta kirkkaassa päivänpaisteessa ja kauniiseen puoleksi poiskääntyneeseen naiseen kulkivat monen uljaan kavaljeerin silmät, gondolien liukuessa ohi.

Mutta viimein keskellä kanavaa yksi näistä tummista aluksista pysähtyi ja muuan mies sen kannelta loi katseensa muhkeaan palatsiin. Itke nyt — älä enää naura, nuori äiti — viimeinen lehti on käännetty!

Palvelija astui huoneeseen ja antoi Violalla kortin, jossa seisoi nämä sanat englanniksi: "Viola, minun täytyy saada tavata sinut. Clarence Glyndon."

Ah, miksei vaan? kuinka mielellään Viola hänet tapaisi! — kuinka hauska olisi saada hänelle kertoa onnestaan — Zanonista — kuinka hauska näyttää hänelle lasta! Clarence raukka! Viola oli tähänasti aivan unohtanut hänet niinkuin hän oli unohtanut koko varhemman elämänsä — sen unelmat, sen turhuudet, sen kiihotukset, teatterin häikäilevät lamput, meluisan joukon kättentaputukset.

Glyndon astui sisään. Viola säikähti hänet nähdessään, niin muuttunut oli hän: otsa synkkä, piirteet päättäväiset, huolien uurtamat — hän — entinen kaunis ja huoleton taiteilija ja rakastaja. Hänen pukunsa ei ollut huono, mutta huolimattomasti pidetty. Hänen käytöksensä oli nyt puolittain raaka ja häikäilemätön sen sijaan että hän ennen oli ollut vilkas mutta kaino ja vilpitön, silloin kun hän taidetta ihaili ja tähtöistä viisautta haaveksi.

"Muuttunut!" vastasi tämä tuimasti ja istuutui Violan viereen. "Ja ketä minun on siitä kiittäminen, jollei pahoja henkiä — noitia, jotka sinuunkin ovat tarttuneet niinkuin minuun? Viola, kuule minua. Muutamia viikkoja sitten sain tiedon, että sinä olit Venetsiassa. Kaikenlaisilla verukkeilla ja lukemattomissa vaaroissa olen tullut tänne, pannen alttiiksi vapauden, ehkä henkeni, jos nimeni ja toimeni tulisi Venetsiassa tunnetuksi, jotta sinua varottaisin ja pelastaisin. Muuttunut! sanot sinä — muuttunut päältäpäin, mutta mitä se on sisäisen hävityksen rinnalla? Ole varuillasi, ole ajoissa varuillasi sinäkin!"

Glyndonin ääni, joka kuului kuin haudan syvyydestä, pelotti Violaa vielä enemmän kuin hänen sanansa. Hän näytti niin kalpealta, kuihtuneelta kuin jos hän olisi kuolleista noussut pelkoa ja kauhua tuomaan. "Mitä" sanoi Viola viimein värisevällä äänellä, "mitä hurjia sanoja sinä puhutkaan! Voitko —"

"Kuuntele.'" keskeytti Glyndon pannen kätensä Violan käsivarrelle ja sen kosketus oli kalmankylmä — "kuuntele! Olet kuullut vanhoja kertomuksia miehistä, jotka tekivät liiton pirujen kanssa saadakseen yliluonnollisia voimia. Ne kertomukset eivät ole satuja. Sellaisia ihmisiä löytyy. Niiden ilona on lisätä itsensä kaltaisten onnettomien lukua. Jos heidän kokelaansa koetuksessa joutuvat tappiolle, niin piru heihin tarttuu jo tässä elämässä, niinkuin se on tarttunut minuun! — ja jos he siinä onnistuvat, niin voi! vielä pitkällisempi kärsimys! Heidän elämänsä voi tulla sellaiseksi, etteivät mitkäät keinot voi pahaa karkottaa eikä tuskia lieventää. Minä olen tullut paikoista, missä verta virtanaan vuotaa — missä Tuoni seisoo uljaimman ja korkeimmankin rinnalla ja missä ainoa yksinvaltias on guillotiini. Mutta kaikki kuolonvaarat, mitkä ihmistä voivat saartaa, eivät ole mitään sen huoneen rinnalla, missä kuolemaa kauheampi hirviö elää ja liikkuu!"

Ja sitten Glyndon kylmästi ja kiusallisen tarkasti kertoi, niinkuin hän Adelalle oli kertonut, läpikäymästään vihkimyksestä. Hän kuvaili sanoilla, jotka jäätivät kuulijan veren, muodottoman haamun saapumisen ja sen silmät, jotka panivat katselijan aivot sekaisin ja hänen verensä ja ytimensä hyydyksiin. Jos se kerran oli nähty, ei sitä millään saanut poistetuksi. Se tuli omasta tahdostaan, tuoden mustia ajatuksia — kuiskaten outoja viettelyksiä. Ainoastaan hurjan kiihotuksen näyttämöiltä se pysyi poissa. Mutta milloin mielessä oli levollisuus — yksinäisyys — rauhan ja hyvyyden kaipuu — silloin se saapui ahdistamaan. Viola oli kauhunlyömä. Hurja kertomus vahvisti niitä hämäriä aavistuksia, joita hän ei koskaan rakkauden ja luottamuksen syvyydessä ollut tutkistellut vaan ainoastaan karkottanut pois niiden tullessa — aavistuksia siitä, ettei Zanonin elämä ollut samanlainen kuin muiden kuolevaisten. Ennen hänen lempensä oli ne ajatukset pitänyt syrjässä muka väärinä epäluuloina, mutta näin lievennettyinä ne vaan olivat lumotuilla kahleillaan sitoneet hänen sydämensä ja aistimensa. Nyt kun Glyndonin kauhistuttava kertomus häneen tartutti pelon, pääsivät lumouksen siteet valloilleen — Viola hypähti säikähtäen pystyyn — ei itsensä vuoksi vaan lasta hän puristi käsivarsiinsa!

"Onneton!" huudahti Glyndon vavahtaen, "oletko sinä synnyttänyt uhrin, jota nyt et voi pelastaa? Älä anna sille ruokaa — älä tottele, kun se pyytää. Haudassa ainakin on lepoa ja rauhaa!"

Silloin Violan mieleen muistui kuinka Zanoni yöt läpeensä oli valvonut kehdon ääressä ja kuinka silloinkin häneen oli hiipinyt pelko, kun hän kuuli hiljaiset, puoleksi lauletut sanat. Ja kun lapsi häntä katseli kirkkailla vakavilla silmillään, oli sen katseen kummallisessa älykkyydessä jotakin, mikä ainoastaan lisäsi pelkoa. Näin seisoivat äiti ja varottaja kahden ääneti — aurinko paistoi heihin ikkunasta ja kehdon ääressä, vaikkeivät he sitä nähneet, istui musta liikkumaton sumu-olento.

Mutta vähitellen palasivat nuoreen äitiin paremmat ja oikeammat ja kiitollisemmat menneisyyden muistot. Lapsen kasvot saivat poissaolevan isän ilmeen ja ruusuisilta huulilta tuntui surullinen ääni lausuvan: "Minä puhun sinulle lapsessasi. Palkaksi kaikesta minun rakkaudestani sinua ja lastasi kohtaan, epäiletkö minua tuomitsevan hourailijan ensimäisestä syytöksestä?"

Violan rinta kohoili — hän ojentautui suoraksi — hänen silmänsä loistivat kirkkaina ja pyhinä.

"Mene, oman näköhäiriösi onneton uhri", sanoi hän Glyndonille, "minä en uskoisi omia aistimianikaan, jos ne syyttäisivät tuon lapsen isää. Ja mitä sinä tiedät Zanonista? Mitä yhteyttä on Mejnourilla ja hänen herättämillään hirvittävillä haamuilla sen loistavan olennon kanssa, josta sinä puhuit?"

"Sinä saat sen piankin nähdä", vastasi Glyndon synkästi. "Se haamu, joka minua vainoo, kuiskaa nyt juuri verettömillä huulillaan, että sen kauhut odottavat sinua ja lastasi! Minä en vielä sinulta pyydä päätöstä, mutta ennenkuin lähden Venetsiasta, tapaamme taas toisemme."

VI LUKU.

Ah, Zanoni, pyrkijä tumma ja kirkas! Luulitko todella, että side aikakautisen eläjän ja päiväntyttären välillä voisi jäädä pysyväksi? Etkö nähnyt että ennen vihkimyksen tulikoetta ei sinun viisautesi ja hänen lempensä voineet olla toistensa tasalla? Oletko poissa nyt etsimässä pyhien salaisuuksien joukosta turvakeinoa lapselle ja äidille ja unohdatko, että haamu, joka sinua auttoi, nyt hallitsee omia lahjojaan — niiden elämää, jotka se salli sinun haudasta pelastaa? Etkö tiedä, että pelko ja epäluottamus, kylvettyinä rakastavaan sydämeen, kasvavat metsäksi, joka peittää taivaan tähdet? Mies tumma ja kirkas! Vihaiset silmät väijyvät äidin ja lapsen vieressä!

Koko sen päivän Violaa kiusasivat tuhannet aatokset ja pelotukset, jotka pakenivat, kun hän niitä tarkasteli, mutta palasivat sitä synkempänä. Hän muisti, kuinka hänen koko lapsuutensa oli ollut täynnä kummallisia aavistuksia siitä, että hän oli määrätty jonkun yliluonnollisen tuomion uhriksi. Hän muisti, että kun hän tästä oli kertonut Glyndonille, heidän istuessaan Napolin lahden uinuvien vetten rannalla, oli Glyndonkin sanonut tuntevansa samoja aavistuksia itsestään, ja silloin oli salaperäinen myötätunto yhdistänyt heidän kummankin kohtalonsa. Viola muisti varsinkin, että heidän verratessaan hajanaisia havaintojaan, molemmat olivat sanoneet, että Zanonin ensimäisestä näöstä vaisto oli puhunut heidän sydämessään kuuluvammin kuin koskaan ennen, kuiskaten, että "häneen liittyi aavistamattoman tulevaisuuden salaisuus."

Ja nyt kun Glyndon ja Viola taas olivat tavanneet toisensa, heräsi lapsuuden pelko taas loihditusta unestaan. Viola alkoi tuntea samanlaista kauhua kuin Glyndon ja turhaan hän järkensä ja rakkautensa voimalla sitä vastaan taisteli. Kun hän sitten kääntyi katsomaan lastansa, silmäili se vastaan vakavasti ja lujasti ja sen huulet liikkuivat ikäänkuin se olisi koettanut puhua — mutta ei mitään ääntä kuulunut. Pienokainen ei tahtonut nukkua. Aina kun Viola katseli sen kasvoja, aina sen silmät tarkkaavaisina valvoivat ja niiden vakavuus moitti äidin syytöksiä. Ne silmät olivat jäätävät. Kykenemättä omin neuvoin kestämään tätä kaikkien tähänastisten tunteittensa äkkinäistä ja täydellistä mullistusta, Viola teki päätöksen, joka vastasi hänen uskoaan ja maansa tapoja: hän lähetti hakemaan papin, joka Venetsiassa oli ollut hänen rippi-isänsä, ja tälle hän intohimoisesti nyyhkyttäen ja äärettömästi peläten tunnusti epäilykset, jotka häntä vaivasivat. Hurskas isä, joka oli hyväluontoinen mutta ilman suurta sivistystä ja älyä, sulki Violan sydämestä kaiken toivon. Hänen varotuksensa oli vakava, sillä hänen kauhunsa oli niin vilpitön. Hän Glyndonin lailla rukoili Violaa pakenemaan, jos hän hiukankin epäili, että miehensä harrastukset olivat sellaisia, joiden kannattamisesta katolinen kirkko oli niin monta oppinutta miestä polttanut. Ja sekin vähä, mitä Viola taisi kertoa, näytti tietämättömästä papista ehdottomasti todistavan noituutta ja manausta. Hän oli itsekin kuullut oudoista huhuista, jotka Zanonia seurasivat, ja sentähden hän oli valmis uskomaan pahinta. Kunnon ukko olisi hyvällä omallatunnolla lähettänyt Wattin poltettavaksi, jos hän olisi kuullut tämän puhuvan höyrykoneestaan. Viola oli aivan suojaton hänen kiivaita ja jyrkkiä sanojaan vastaan. Ja katolilaiset papit voivat, olkoot he kuinka vähäjärkisiä, laajan kokemuksensa kautta niin hyvin oppia tuntemaan ihmissydämen, kun se heille alinomaa paljastetaan nähtäväksi; siksipä tämäkin pappi puhui Violalle enemmän lapsen vaarasta kuin hänen omasta vaarastaan. Hän sanoi: "Noidat ovat aina parhaimpansa mukaan koettaneet vietellä ja lumota nuorten sieluja, jopa pienten lasten", ja sitten hän ryhtyi latelemaan pitkän sarjan taruja, joita hän sanoi historiallisiksi tosiasioiksi. Sellainenkin, mille pohjoismainen nainen olisi nauranut, pelotti hentoa taikauskoista napolitarta, ja kun pappi lopetti juhlallisen ankarasti muistuttamalla, että Viola laiminlöi velvollisuutensa lasta kohtaan, jos hän empi pakenemasta sen kanssa pois siitä talosta, jota mustat voimat ja jumalattomat tai'at hallitsivat — silloin Viola, joka vielä piti kiinni Zanonin valoisasta kuvasta, vaipui hervottomuuteen, joka kokonaan sai valtaansa hänen järkensä.

Tunnit kuluivat, ilta saapui, talo kävi äänettömäksi ja Viola heräsi siitä kankeudesta ja kuuroudesta, joka oli hänet vallannut, ja asteli edestakaisin huoneessaan levottomana ja hämmentyneenä. Hiljaisuus tuli sietämättömäksi, mutta vielä sietämättömämpi oli ääni, joka hiljaisuuden katkaisi, kellon nakutus, kun se hetken toisensa jälkeen hautaansa lähetti. Viimein itse ajantuokiot tuntuivat saavan äänen ja muodon. Viola oli näkevinään niiden hypähtävän esiin aavemaisina pimeyden kohdusta, ja ennenkuin ne taas vaipuivat siihen takaisin ja sammuivat, niin ne hiljaisin äänin supisivat: "Vaimo, me kannamme ikuisuuteen kaiken, mikä ajassa tehdään! Mitä me sinusta kerromme, vastasyntyneen sielun vartija?" Viola tajusi, että hänen mielikuvituksensa oli puolittain muuttunut hourailuksi, joka oli unen ja valveen välillä. Äkkiä yksi ajatus tuli muita voimakkaammaksi. Se huone, jonka Zanoni tässä talossa ja joka talossa, missä he asuivat — Kreikan saarellakin — oli erottanut itselleen yksinoikeudeksi, ja jonka kynnyksen yli ei kukaan, ei itse Violakaan, saanut astua — se huone nyt veti häntä puoleensa, vaikkei hän tähänasti ollut uteliaisuudestakaan tahtonut käskyä rikkoa, niinkauan kuin hän eli tyytyväisenä rakkauden suloisessa luottamuksessa. Nyt hän ajatteli: ehkä siellä voisi löytyä jotakin, mikä arvotuksen ratkaisisi ja hajottaisi tai vahvistaisi epäilykset. Tämä ajatus kasvoi yhä voimakkaammaksi, vastustamattomasti se tuntui panevan hänen jalkansa liikkeelle.

Ja nyt läpi huoneiden ja käytävien sinä hiivit, armas olento, unissakävijä ja kuitenkin valvova. Kuu paistaa sinuun, kun käyt huoneesta huoneeseen, valkeapukuinen vaeltava henki! Käsivarret ristissä rinnoilla, silmät avoimina, katse tyyni ja peloton. Äiti, lapsesi johtaa sinua! Ajantuokiot juoksevat edelläsi. Sinä kuulet vielä kellon äänen, joka heidät kutsuu takaisin hautaansa. Eteenpäin kulkien sinä tulet ovelle. Ei mitkään salvat pidätä, ei mikään lumous aja takaisin. Tomun lapsi, sinä seisot yksin yön hiljaisuudessa siinä huoneessa, missä lukemattomat leijuvat ilma-olennot usein kokoontuivat tietäjän ympärille!

VII LUKU.

Viola seisoi huoneessa ja katseli ympärilleen. Ei näkynyt mitään merkkejä, joista inkvisiittori olisi voinut keksiä mustan tieteen harjottajan. Ei mitään pulloja tai sulatusuuneja, ei mitään pronssihelaisia kirjoja, ei pääkalloja eikä salakirjaimilla täytettyjä liuskoja eikä ristiinpantuja luita. Rauhallisesti kuutamo virtasi autioon huoneeseen ja valaisi sen valkeita paljaita seiniä. Muutamia kuihtuneita kukkaiskimppuja, muutamia pronssiastioita huolimattomasti pantuina puuhyllylle — siinä kaikki, mitä utelias silmä näki poissaolevan omistajan harrastuksista. Magia, jos sitä oli, asui tietäjässä ja ainekset olivat ainoastaan tavallista pronssia ja kasveja. Niin ovat aina neron — tähtientavottajan — työt ja ihmeet! Sanat ovat kaikkein ihmisten yhteistä omaisuutta, mutta sanoista luo nero kuolemattomia teoksia, rakentaen temppeleitä, jotka elävät kauemmin kuin pyramidit, ja itse papyruslehti tulee Shinariksi, jonka ylpeitä torneja vastaan aikojen vedenpaisumus turhaan kuohuilee!

Mutta eikö se henkilö, joka tästä hiljaisuudesta loihti esiin ihmeitä, ollut jättänyt jälkeensä mitään lumousvoimaa?

Siltä ainakin tuntui, sillä Viola siellä seisoessaan alkoi tajuta, kuinka sisällään tapahtui joku salaperäinen muutos. Hänen verensä jähmettyi nopeasti ja suonissa syntyi suloinen raukeus. Hän tunsi kuin jäsenistään olisivat siteet irtautuneet ja pilvi toisensa jälkeen väistynyt silmien edestä. Kaikki hämmentyneet ajatukset, jotka hänen horroksessaan olivat liikkuneet, keskittyivät nyt yhteen ainoaan kiihkeään haluun — saada nähdä poissaoleva — saada olla hänen kanssaan. Ne monaadit,[67] jotka muodostavat ilman avaruuden, tuntuivat olevan täynnä henkistä vetovoimaa — ne tuntuivat tulevan välittäjäksi, jonka kautta Violan henki saattoi irtautua maisesta lihastaan ja seurustella sen hengen kanssa, johon hänen sanaton halunsa veti häntä. Häntä valtasi raukeus, hän astui horjuen eteenpäin hyllylle, missä astiat ja kukat olivat, ja alas kumartuessaan hän yhdessä astiassa näki pienen pronssipullon. Koneellisesti ja ikäänkuin tahtomattaan hänen kätensä tarttui pulloon, hän aukaisi sen ja siitä kuohahti ylös nopeasti haihtuva aines, joka levitti huoneeseen ihanaa tuoksua. Viola hengitti sen huumaavaa hajua, hän kasteli ohimoitaan nesteellä ja äkkiä hän tunsi raukeuden menneen — hän tunsi kohoutuvansa ilmaan, liitelevänsä, lentävänsä linnun siivillä.

Huone katosi hänen silmistään — pois — pois — yli maitten ja merten ja ilman avaruuksien mahtavan kaipauksen siivillä lentää vankeudestaan päässyt sielu.

Eräällä tasolla (stratum), joka ei ollut tätä maailmaa, seisoivat maailmassasyntyneiden Tiedonpoikien haahmot; sikiävässä maailmassa — karkeassa, värittömässä, ohuessa aineessa, yhdessä niistä "tähtisumuista", joita tuhattuhansien tähtikuntien auringot levittävät kiertäessään ympäri Luojan istuimen,[68] ja jotka vuorostaan itse tulevat uusiksi sopusuhtaisiksi ja ihaniksi maailmoiksi — planetoiksi ja auringoiksi, jotka taas aina ja alati tulevat lisäämään loistavaa sukuansa ja olemaan vielä syntymättömien planettojen ja aurinkojen synnyttäjiä.

Siellä, sikiävän maailman äärettömässä autiudessa, josta satojentuhansien vuosien jälkeen vasta voi syntyä valmis maailma — siellä Viola näki Zanonin, eli pikemmin hänen kaltaisuutensa, hänen kuvansa, hänen lemurinsa,[69] — sillä ei se ollut hänen inhimillinen ja ruumiillinen muotonsa — ikäänkuin hänenkin järkiluontonsa niinkuin Violan olisi saviasunnostaan poistunut. Ja niinkuin aurinko kiertäessään ympäri ja loistoaan levittäessään on kaukaisuuteen luonut itsestään tuon utumaisen kuvan, niin mainen olio, loistavamman ja kestävämmän olemuspuolensa toiminnalla oli luonut oman kaltaisuutensa tähän uuteen syntymättömään taivaankappaleeseen. Tuossa seisoi sen sivulla haamu — haamu-Mejnour. Jättiläismuotoisessa sekaso'assa — kaaoksessa — yltympäri raivosivat ja taistelivat syntyvät elementit — vesi ja tuli, pimeys ja valo keskenään, höyry ja pilvet jähmettyivät vuoriksi ja Elämän Henki liikkui tasaisena loistona kaiken yli!

Mitä enemmän uneksiva Viola katseli ja värisi, näki hän, että nuo kaksi ihmishaamua eivät olleet yksin. Hämäriä hirviöitä, joita ainoastaan tämä sekasoka saattoi synnyttää, ensimäinen mateleva jättiläismäinen rotu ryömi synnytystuskissa olevan maailman varhaisimmilla tasoilla, kiemuroi mutaisessa aineessa tai liiteli sakeissa meteorihöyryissä. Mutta näistä molemmat etsijät eivät näyttäneet välittävän: heidän katseensa oli tarkkaavaisena kiintynyt johonkin esineeseen kaukaisuudessa. Hengen silmillä Viola seurasi heidän katsettaan, ja kauhulla, jota suurempaa ei sekasorto hirveine asukkaineen voinut synnyttää, näki hän kuin varjokuvana sen huoneen, jossa hänen oma ruumiinsa vielä viipyi, hän näki valkeat seinät, kuutamon lattialla, ikkunan avoimena ja Venetsian katot ja kirkontornit häämöttävän yli alhaalla huokaavan meren — ja siinä huoneessa oli hänen itsensä aavemainen kuva! Tämä kaksinkertainen haamu — hän itse toisena haamuna tässä — katsellen haamu-minäänsä — se herätti sellaista kauhua, jota eivät sanat voi kertoa eikä pisinkään elämä peittää unohdukseen.

Samassa näki Viola oman kuvansa hitaasti nousevan, äänettömin askelin lähtevän huoneesta — kulkevan läpi käytävän — polvistuvan kehdon ääreen. Taivasten taivas! hän näkee lapsensa ja sillä on yhä sama lapsellinen kauneus ja samat valvovat, vaiteliaat silmät. Mutta kehdon vieressä kyyköttää huntuinen varjo-olento — sitä kamalampi ja aavemaisempi, koska se on ikäänkuin aineeton ja ulkopiirteitä vailla. Huoneen seinät näyttävät avautuvan teatterinäyttämölle. Synkkä vankilaluola — katuja pitkin kulkee varjomaisia joukkoja — viha ja ilkeys ja pirullisuus kalmakkaissa kasvoissa — mestauspaikka — murhalaitos — ihmislihan teurastuspaikka — hän itse — lapsensa — kaikki, kaikki, nopeina varjokuvina, ajaen takaa toisiaan. Äkkiä kääntyi haamu-Zanoni, näytti huomaavan Violan — hänen toisen minänsä. Se syöksyi häntä kohti — hänen henkensä ei voinut enempää kestää. Hän kiljahti, hän heräsi. Ja todella hän huomasi lähteneensä onnettomasta huoneesta, hänen edessään oli kehto — lapsi — kaikki niinkuin horroksessa oli näkynyt, ja ilmaan haihtuen oli siinä se musta muodoton hirviökin.

VIII LUKU.

"Tähän on siis tultu — minä olen ensimäinen eroomaan! Minä uskoton jätän sinulle hyvästi ainiaaksi. Kun silmäsi sattuvat tähän kirjeeseen, niin pidä minua kuin kuolleena. Sillä sinulta, joka olit ja vielä olet elämäni — sinulta minä olen kadonnut! Oi lemmitty! Oi puoliso! Oi ainiaan rakastettu ja kunnioitettu! Jos koskaan olet rakastanut minua, jos vielä voit sääliä, älä koeta seurata askeleita, jotka sinua pakenevat. Jos taikasi voivat minut keksiä ja seurata jälkiäni, niin säästä minua — säästä lastasi! Zanoni, minä tahdon kasvattaa sitä rakastamaan sinua, kutsumaan sinua isäkseen! Zanoni, sen nuoret huulet tulevat rukoilemaan sinun puolestasi! Ah, säästä lastasi, sillä lapset ovat maan pyhiä ja heidän esirukouksensa kuuluu korkeuteen. Sanonko sinulle, miksikä eroon? En, sinä viisas ja kauhistuttava, sinä voit itsekin arvata, mitä käsi vapisee kertomasta. Vaikka minä pakenen sinun valtaasi — lapsi sylissäni — niin kuitenkin minulle on lohdutukseksi ajatella, että sinä kykenet sydämeni ajatukset lukemaan. Sinä tiedät, että uskollinen äiti sinulle kirjottaa eikä uskoton vaimo. Eikö sinun tieteesi ole syntinen, Zanoni? Synnistä täytyy tulla surua, ja suloista — ah, kuinka suloista, olisi olla sinun lohduttajasi! Mutta lapsi, pienokainen, sielu, joka minua kaipaa turvakseen! Noita, minä sinulta riistän tämän sielun! Anna anteeksi, anna anteeksi, jos sanoillani teen sinulle vääryyttä. Katso, minä lankeen polvilleni, kirjottaakseni loput.

"Miksen koskaan kauhistunut sinun salaperäistä tietoasi? — miksi ylimaallisen elämäsi ihmeisyys ainoastaan lumosi minua suloisella kammollaan? Sentähden että jos olit noita tai langennut enkeli, niin ei ollut siitä vaaraa muille kuin itselleni: eikä minullekaan, sillä rakkauteni oli taivaallisin osa itsestäni. Ja kun en mitään muuta tiennyt kuin miten paljon sinua rakastin, karkotti tietämättömyyteni silmistäni kaikki kuvat, jotka eivät olleet yhtä kirkkaat ja loistavat kuin sinun kasvosi. Mutta nyt on tässä toinen ihminen. Katso, miksi se minua noin silmillänsä tarkastaa — miksi sen uneton katse on niin vakava ja soimaava? Ovatko sinun taikasi jo ottaneet sen haltuunsa? Oletko sinä, julmuri, merkinnyt sen sanoin lausumattoman tieteesi hirmuja varten? Älä tee minua hulluksi — älä tee minua hulluksi — peräytä manauksesi!

"Kuule — airot kuuluvat! Ne lähestyvät — ne tulevat viemään minut täältä pois! Katson ympärilleni ja olen näkevinäni sinut kaikkialla. Sinä puhut minulle joka varjosta, joka tähdestä. Tuossa ikkunan luona huulesi ovat minun huuliani painaneet — tuossa kynnyksellä sinä katsoit taaksesi ja hymyilit luottavasti minulle! Zanoni — puoliso — minä tahdon jäädä! En voi sinusta erota! Ei, ei! Minä menen siihen huoneeseen, missä sinun armas äänesi, sinun vieno soittosi, vaiensi synnytyksen tuskat! — huoneeseen, missä kauhean pimeyden jälkeen se ensimäiseksi kuiskasi korvaani: 'Viola, sinä olet äiti!' Äiti! — — — niin, minä nousen polviltani, minä olen äiti! He tulevat. Minä olen luja, jää hyvästi!"

Niin! noin äkkiä, noin julmasti, joko sokean ja mielettömän taikauskon houreissa tai vakaumuksessa, joka syntyy velvollisuudentunnosta, se olento, jonka puolesta Zanoni oli uhrannut niin paljon kunniastaan ja vallastaan, hylkäsi hänet. Mutta tämä hylkääminen, jota hän ei koskaan ollut odottanut tai aavistanut, on alituisesti niiden kohtalona, jotka tahtovat järkensä nostaa maan toiselle puolelle ja kuitenkin sen sisällä säilyttää sydämen. Tietämättömyys tulee ainiaan pakenemaan tietoa. Mutta ei koskaan ihmissydän jalommalla ja puhtaammalla uhrautuvaisuudella itsensä yhdistänyt toisen sydämeen, kuin tämä kieltäytyvä vaimo nyt hylkäsi poissaolevan. Sillä oikein hän sanoi, ettei uskottomana vaimona vaan uskollisena äitinä hän nyt pakeni pois kaikesta, johon hänen mainen onnensa oli keskittynyt. Niin kauan kuin intohimo ja kiihtymys, joka teon sai aikaan, vielä elähytti häntä väärällä kuumeellaan, painoi hän lastaan rintaansa vastaan ja oli lohdullisella mielellä — alistuen kohtaloonsa. Mutta mikä katkera epäilys käytöksen oikeudesta, mikä jäätävä katumuksen tuska täyttikään hänen sydämensä, kun he muutamiksi hetkiksi levähtivät matkalla Livornoon ja hän kuuli mukana olevan naisen rukoilevan apua päästäkseen puolisonsa rinnalle ja voimaa saadakseen olla osallisena niissä vaaroissa, jotka miestänsä siellä uhkasivat! Surkea vastakohta oli Violan oma karkaaminen. Hän vaipui oman sydämensä pimeyteen — eikä mikään ääni sisältä häntä silloin lohduttanut.

IX LUKU.

"Mejnour, katso työtäsi! Pois turha ja mitätön viisautemme! pois meidän tuhatvuotinen ikämme ja oppimme! Pelastaakseni hänet vaarasta, minä lähdin hänen luotaan ja nyt vaara on häneen kyntensä iskenyt!"

"Älä moiti viisauttasi vaan intohimojasi! Ole kaipaamatta naisen rakkautta! Se on turha. Katso tämä on välttämätön kirous kaikille niille, jotka tahtovat yhdistää alhaisen korkeaan; luontosi käsitetään väärin, uhrauksiasi ei tajuta. Alhainen epäilee suurta ihmistä henkienmanaajaksi tai paholaiseksi. Titaani, voitko sinä todellakin itkeä?"

"Minä tiedän sen nyt — minä näen sen kaiken! Hänen henkensä siis seisoi meidän vieressämme ja katosi minun käsistäni ilmaan! Oi äidin vahva himo ja luonnon mahti, se paljastaa kaikki meidän salaisuutemme, se tunkee läpi avaruuden ja kulkee yli maailmoiden. Mejnour, eikö piile suunnaton tieto rakastavan sydämen tietämättömyydessä?"

"Sydämen!" vastasi mystikko kylmästi, "ah, viisituhatta vuotta olen tutkinut luomakunnan salaisuuksia, mutta vieläkään en ole keksinyt kaikkia ihmeitä yksinkertaisimman talonpojan sydämessä."

"Kuitenkaan meidän juhlalliset toimituksemme eivät meitä pettäneet; ennustavat haamut, kammottavan mustat ja verestä punaiset, kertoivat, että vankeudessa ja viikatemiehen edessäkin minä — minä voisin pelastaa heidät molemmat!"

"Mutta siten että sinun itsesi täytyy tehdä joku aavistamaton ja tuhoisa uhraus."

"Itseni, sanot. Jäinen viisas, rakkaudessa ei ole mitään itseä. Minä menen. Niin, menen yksin, en kaipaa sinua. En tarvitse nyt muita oppaita kuin rakkauden inhimillistä vaistoa. Ei mikään luola ole niin pimeä, ei yksinäisyys niin autio, että se hänet peittäisi. Vaikka taitoni minulta uupuisi — vaikka tähdet eivät tottelisi — vaikka avaruus loistavine tuhatlukuisine olentoineen taas olisi minulle vain sininen taivaanlaki — niin minä palaan rakkauden, nuoruuden ja toivon luo. Eikö niille ole aina koittanut voitonriemu ja pelastus?"

SEITSEMÄS KIRJA.

"Majesteettisuus sen hurjissa kasvoissa kauhua lisää ja mahtavuutta. Punaisina hehkuvat silmät ja myrkyn saastuttamana niinkuin turmioenteinen pyrstötähti se tuijottaa ympärilleen. Sen poskia peittää musta parta ja paksuna ja karkeana se valuu karvaiselle rinnalle. Ja sen kita ammottaa syvänä ja verestä mustana".

I LUKU.

"Mikä minä olen, että minua syytetään? Vapauden orja, vallankumouksen elävä marttyyri."

Se vyöryy — helvetinvirta, jonka ensimäistä puhkeemista tervehdittiin tiehyeenä Elysiumin paratiisiin. Kuinka kukoistavia toiveita heräsi kaunosieluissa, jotka nauttivat ruusuisen aamuruskon jalokivin säkenöivää kastetta, kun Vapaus nousi tummasta valtamerestä ikälopun Orjuuden sylistä — niinkuin Aurora Titonin vuoteelta! Toiveet! — te olette nyt hedelmään kypsyneet ja se hedelmä on tuhkaa ja verta! Kaunis Roland, kaunopuheinen Vergniaud, näkyjä näkevä Condorcet, jalosydäminen Malesherbes! — nerot, filosofit, valtiomiehet, isänmaanystävät — te uneksijat, katsokaa sitä tuhatvuotista valtakuntaa, jonka puolesta taistelitte ja työtä teitte!

Minä herätän haamut! Saturnus on syönyt poikansa[70] ja elää yksin —
Moolok on hänen oikea nimensä.

Nyt on hirmuvalta hallitsemassa ja Robespierre on kuningas. Taistelu käärmeen ja leijonan välillä on päättynyt: käärme on syönyt leijonan ja sen vatsa on pullistunut; Danton on kaatunut ja Camille Desmoulins. Danton on sanonut ennen kuolemaansa: "Pelkuri Robespierre — minä yksin voisin hänet pelastaa." Dantonin kuolemasta saakka näytti todella tapetun jättiläisen veri himmentävän "Maksimilien lahjomattoman" järjen, niinkuin se viimein heräävän kansalliskokouksen melussa tukahutti hänen äänensä.[71] Jos tuon viimeisen uhrin jälkeen, joka ehkä oli hänen turvallisuudelleen välttämätön, Robespierre olisi julistanut Hirmuvallan loppuneeksi ja toiminut sen sääliväisyyden mukaan, jota Danton oli alkanut saarnata, niin hän olisi voinut elää ja kuolla hallitsijana. Mutta vankilat olivat edelleen tulvillaan — mestauskirves jatkoi työtään, eikä Robespierre käsittänyt, että hänen roskajoukkonsa oli jo kyllästynyt tappamiseen ja että suurin kiihotus, minkä johtaja saattoi sille antaa, olisi nyt ollut palaus pirusta ihmisiksi.

Me siirrymme erääseen huoneeseen kansalaisen — puusepän — Dupleixin taloon heinäkuussa 1794, vaikka se vallankumouksellisten kalenterissa oli Thermidor-kuu, Ainoan ja Jakamattoman Tasavallan toisena vuonna. Vaikka huone oli pieni, oli se kalustettu mitä hienoimmin ja huolellisimmin. Näkyi, että omistaja koetti välttää kaikkea alhaista ja rumaa ja samalla kaikkea ylellistä ja nautintoon vivahtavaa. Vanhanaikuiset nojatuolit, upeat oviverhot, seinään sovitetut suuret peilit, rintakuvat ja pronssi-esineet jalustoilla, ja ikkunasopissa pieniä kaappeja täynnä kauniisti sidottuja kirjoja, kaikki paikoillaan ja järjestyksessä, kaikki miellyttävää ja kodikasta ja hienoa. Katsoja olisi sanonut: "Tämä ihminen tahtoo näyttää teille: minä en ole rikas, en ole kopeileva, en ole ylpeä ylimys, jolla on käytettävänään suuria saleja ja pitkiä kaikuvia käytäviä. Mutta sitä suurempi on ansioni, jos halveksin näitä mukavuuden ja ylpeyden liiallisuuksia, vaikka rakastan kauneutta ja vaikka minulla on hyvä maku. Muut voivat olla yksinkertaisia ja kunniallisia, sentähden että ovat niin karkeita; jos minä, joka olen niin hienostunut, tyydyn yksinkertaisuuteen ja kunniallisuuteen — niin katselkaa ja ihmetelkää minua!"

Huoneen seinillä riippui paljon muotokuvia, mutta useimmat niistä kuvasivat samoja kasvoja; jalustoilla oli paljon veistokuvia, mutta useimmat niistä esittivät samaa päätä. Tässä pienessä huoneessa istui itsekkäisyys ylimpänä ja piti taiteita peilinään. Suorana tuolissaan suuren pöydän ääressä, joka oli täynnä kirjeitä, istui taulujen ja veistokuvien malli, huoneen isäntä. Hän oli yksin, vaan istui kuitenkin suoraselkäisenä, kankeana, täsmällisenä, ikäänkuin hän omassa kodissaankaan ei olisi ollut huoleton. Hänen pukunsa oli sopusoinnussa hänen asentonsa ja huoneen kanssa; sekin teeskenteli siroutta — kaukana sekä ylimysten muotihulluuksista että sansculottien likaisista ryysyistä. Hän oli hyvin friseerattu, ei hiuskarvaakaan ollut epäjärjestyksessä, ei pienintä tahraakaan näkynyt sinisen takin sileällä pinnalla, ei ryppyäkään lumivalkeilla liiveillä, joissa juovat olivat neilikanpunaisia. Ensimäisellä katseella ei olisi noissa kasvoissa huomannut muuta kuin että olivat rumanlaiset ja sairaannäköiset. Toisella katseella olisi huomattu, että niissä oli voimaa — ja omaa omituisuutta. Vaikka otsa oli matala, näkyi siinä kuitenkin jälkiä ajatuksesta ja älykkyydestä, mitä tavallisesti seuraa, jos kulmakarvat ovat kaukana toisistaan; huulet olivat lujat ja tiukasti yhteen puristetut, mutta silloin tällöin ne vavahtelivat ja vääntyivät levottomasti. Silmät olivat synkät ja äreät, vaan läpitunkevat ja täynnä keskitettyä tarmoa, mikä ei olisi ilmennyt laihassa heikossa ruumiissa tai ihon vihreässä kalpeudessa, joka taas kertoi sairaudesta ja huolista.

Tällainen oli Maximilien Robespierre, tällainen oli hänen asuntonsa puusepän työhuoneen päällä. Täältä lähtivät määräykset, jotka johtivat sotajoukkoja kunniakkaille urille ja sääsivät keinotekoisen johdon rakentamista, joka veisi pois veren maapallon sotaisimman kansan pääkaupungin kaduilta. Tällainen oli se mies, joka oli kieltäytynyt tuomarivirasta (mikä aikaisemmin oli ollut hänen kunnianhimoinen pyrintönsä), jottei hänen tarvitsisi loukata ihmisrakkaita periaatteitaan allekirjottamalla ainoankaan ihmisveljen kuolemantuomiota. Tällainen nyt oli neitseellisen viaton kuolemanrangaistuksen vihollinen. Teurastajana, diktaattorina oli nyt mies, joka oli niin puhdas ja ankara tavoissaan, niin lahjomattoman rehellinen, niin vieras kaikille lemmen ja viinin houkutuksille. Jos hän olisi kuollut viittä vuotta aikaisemmin, olisi hän jäänyt malliksi järkeville perheenisille ja arvokkaille kansalaisille, esimerkiksi nuorisolle. Tällainen oli se mies, jolla ei näyttänyt olevan mitään pahetta, kunnes olosuhteiden voima toi esiin ne kaksi, jotka tavallisesti piilevät syvimmällä ihmissydämessä — pelkuruuden ja kateuden. Jompikumpi näistä oli vaikuttimena kaikkiin niihin murhiin, jotka tämä hirviö toimeenpani. Hänen pelkuruutensa oli eriskummainen, sillä siihen liittyi häikäilemätön ja päättäväinen tahdonvoima — rautainen tahto, jota itse Napoleon kunnioitti, ja kuitenkin hermot olivat kuin haavanlehdet. Älyllisesti hän oli sankari — ruumiillisesti pelkuri. Kun pieninkin vaara uhkasi hänen persoonaansa, lyyhistyi hän kokoon, mutta tahto syöksi kohta vaaran aiheuttajan mestauspaikalle. Siinä hän nyt istui, suorana kuin seiväs — laihat sormet kouristuksissa — synkät silmät ilmaan tuijottavina — niiden valkuaiset keltaisina turmeltuneen veren panemilla juovilla — korvat sananmukaisesti liikkuen edestakaisin niinkuin eläimen korvat, jokaista ääntä havaitsemaan, mutta ruumiinasento oli ylväs ja hillitty ja jokainen hiuskarva asianmukaisella paikallaan.

"Niin, niin", hän mutisi itsekseen, "minä kuulen heidän äänensä, hyvät jakobinit ovat rappusissa asemillaan. Ikävä, että he' niin kiroilevat. Minä olen toimittanut lain kiroilemista vastaan — köyhän ja hyveellisen kansan tavat täytyy olla säädylliset. Kun kaikki muu on turvallista, niin yksi tai toinen varottava esimerkki noiden hyvien jakobinien joukosta tekisi tehtävänsä. Uskolliset raukat, kuinka he rakastavat minua! Hm! — mikä kirous se oli taas! — heidän ei pitäisi kirota niin äänekkäästi — ja vielä näissä rappusissa. Se vähentää minun arvoani. Kah, askeleita!"

Yksinpuhuja vilkaisi vastapäiseen peiliin ja otti käteensä kirjan; hän näytti syventyneen sitä lukemaan, kun pitkä mies, ryhmysauva kädessään ja vyö täynnä pistooleita, avasi oven ja ilmotti kaksi tulijaa. Toinen näistä oli nuori mies, jonka sanottiin persoonaltaan muistuttavan Robespierreä mutta jolla kasvoissaan oli paljon lujempi ja päättävämpi ilme. Hän astui ensimäisenä sisään ja katsahtaen Robespierren kädessä olevaan kirjaan huudahti:

"Rakas Payan, ei sen rakkaus vaan filosofia minua viehättää. Mitä jaloja ajatuksia — mikä hyveen tuoksu! Jos Jean Jacques vaan olisi elänyt tätä päivää nähdäkseen!"

Sillävälin kun diktaattori näin puhui mielikirjailijastaan, jota hän puheissaan kovasti koki jäljitellä, oli seuraava tulija rullatuolissa liukunut sisään. Tämäkin mies oli ihmisten "parhaimmassa iässä" nim. noin 38 vuotias, mutta hän oli jaloistaan kuollut. Vaikka hän oli raajarikko, halvaantunut, epämuotoinen, oli hän kuitenkin, niinkuin aika pian tulisi osottamaan — Herkules rikoksissa. Mutta hänen huulillaan oli mitä suloisin ja inhimillisin hymyily ja kasvoissa melkein enkelimäinen kauneus.[72] Hänen erinomaisen hyväntahtoinen ilmeensä ja kärsivä mutta iloinen alistuvaisuutensa vaikutti kaikkien sydämeen, jotka ensimäisen kerran hänet näkivät. Mitä hellimmällä, hopeisella, huilumaisella äänellä kansalainen Couthon tervehti Jean Jacquesin ihailijaa.

"Ei — älä sano, ettei sinua viehätä rakkaus, sillä tuohan on juuri rakkautta, eikä miehen alhainen ja aistillinen kiintymys naiseen. Ei vaan jalo rakkaus koko ihmiskuntaa kohtaan, kaikkea eläväistä kohtaan!"

Ja kansalainen Couthon kumartuen alas hyväili pientä sylikoiraa, jota hän lakkaamatta kantoi povellaan, vieläpä kansalaiskokouksessakin, jonkinlaisena venttiilinä ylen tunteellisen sydämensä hellyydenpurkauksille.[73]

"Niin, kaikkea eläväistä kohtaan", toisti Robespierre hellämielisesti. "Hyvä Couthon — Couthon raukka! Ah, ihmisten pahuutta! kuinka väärin meitä arvostellaan. Kun meitä parjataan kumppaniemme tappajiksi! Voi, sepä oikein sydäntä pistelee! Olla kauhuksi maamme vihollisille on jaloa, mutta olla kauhuksi hyville, isänmaallisille, niille, joita rakastaa ja kunnioittaa — se on ihmiselle kauheinta kärsimystä, ainakin herkkätuntoiselle ja hyväluontoiselle".[74]

"Ah, asioihin!" sanoi Robespierre veristyneissä silmissään pahaenteinen katse.

"Aika on tullut", sanoi Payan, "että tasavallan turvallisuus vaatii sen voimien täydellistä keskittämistä. Nuo ulvojat Yhteishyvän Valiokunnassa voivat ainoastaan hävittää vaan ei rakentaa. He vihasivat sinua, Maximilien, siitä hetkestä asti, kun yritit anarkian sijalle panemaan valtiolaitokset. Kuinka he pilkkaavat sitä juhlaa, missä julistettiin, että Ranska tunnustaa Korkeimman Olennon: he eivät tahtoisi, että olisi mitään hallitsijaa, ei taivaassakaan! Sinun selvä ja tarmokas järkesi näki, että vanhan maailman mentyä haaksirikkoon oli välttämätöntä luoda uusi. Ensimäinen askel rakentamista kohti on hävittäjien tappaminen. Sillä välin kuin me neuvottelemme, toimivat vihollisemme. Parempi on tänä yönä jo hyökätä niiden asemiesten kimppuun, jotka heitä vartioivat, kuin astua niitä pataljoonia vastaan, joita he voivat huomiseksi nostattaa."

"Ei", sanoi Robespierre, jota pelotti Payanin päättäväisyys, "minulla on parempi ja turvallisempi tuuma. Nyt on kuudes päivä Thermidoria ja 10:ntenä koko kansalliskokous menee decadaire-juhlaan. Alhaiso silloin kokoontuu ja kanuunamiehet, Henriotin joukot, sotakoulun nuoret oppilaat sekottuvat kansan joukkoon. Helppo silloin on siepata kavaltajat, jotka me käskyläisillemme näytämme. Samana päivänä myöskin Fouquier ja Dumas ovat liikkeellä, ja riittävä luku epäiltyjä terveellisen kammon ylläpitämiseksi tulee kuolemaan. Kymmenes päivä tulee olemaan suuri toiminnan päivä. Payan, oletko valmistanut luettelon näistä rikollisista?"

Robespierre luki sen nopeasti. "Collot d'Herbois — hyvä! Barrère — niin, hänhän sanoi 'iskekäämme! kuolleet eivät enää palaa'. Vadier, villi leikinlaskija — hyvä — hyvä! Vadier 'vuoren' miehistä. Hän on kutsunut minua 'Mahometiksi.' Solvaaja, häpäisijä!"

"Mahomet tulee vuoren luo",[75] sanoi Couthon hopeisella äänellään, silittäen koiraansa.

"Mutta mitä tämä? Minä en näe Tallienin nimeä. Tallien! — minä vihaan sitä miestä, nimittäin —" sanoi Robespierre, oikaisten sanojaan sillä ulkokultaisuudella tai itsepetoksella, joka oli niin tavallista tämän korupuhujan neuvostossa, silloinkin kun he olivat yksikseen, "nimittäin hyve ja isänmaa vihaa häntä! Ei ole ketään koko kansalliskokouksessa, joka minussa herättäisi samaa kauhua kuin Tallien. Couthon, minä näen tuhannen Dantoneja siinä, missä Tallien istuu."

"Tallienilla on ainoa pää, joka kuuluu tähän epämuotoiseen ruumiiseen", sanoi Payan, jonka julmaan rikollisuuteen samoinkuin St. Justin yhdistyi tavallista suurempi lahjakkuus. "Eikö olisi parempi voittaa pää meidän puolelle — ostaa hänet ajaksi ja ottaa käytettäväksi? Hän ehkä vihaa sinua mutta hän rakastaa rahaa."

"Ei", sanoi Robespierre kirjottaen paperille Jean Lambert Tallienin nimen hitaasti ja piirtäen joka kirjaimen ankaran täsmällisesti, "se yksi pää on _minulle välttämätön!"[76]

"Minulla olisi tässä pieni lista", sanoi Couthon makeasti, "sangen pieni lista, Te olette pidelleet vuorta,[77] on tarpeellista merkitä muutamia esimerkkejä tasangoiltakin. Nuo maltilliset taipuvat kuin korret tuulen tieltä. He kääntyivät eilen meitä vastaan kansalliskonventissa. Pieni pelotus oikaisee ne tuuliviirit. Mies raukat! Minä en heille mitään pahaa tahtoisi, minä itken heidän puolestaan. Mutta ennen kaikkea rakas isänmaa!"

Robespierren raateleva katse ahmi sen listan, jonka tunteellinen Couthon hänelle tarjosi. "Ah, nämä ovat hyvin valitut, ei niin huomattuja miehiä, että niitä kaivattaisiin — se onkin paras politiikka sen puolueen jäännöksiä kohtaan, — muutamia muukalaisia myöskin, no niin, niillä ei ole omaisia Parisissa. Vaimot ja vanhemmat alkavat meitä syyttää. Heidän valituksensa saattavat guillotiinin pahaan huutoon!"

"Couthon on oikeassa", sanoi Payan, "minun listani sisältää sellaisia, joita on turvallisempi joukottain siepata kiinni, kun kansa on kokoontunut juhlaan. Hänen listaansa on valittu sellaisia, joita hyvällä turvallisuudella voimme jättää lain käsiin. Eikö allekirjoteta sitä kohta?"

"Se on allekirjoitettu", sanoi Robespierre, pannen kynän paikoilleen kirjotusneuvoille. "Nyt mennään tärkeämpiin asioihin. Näiden kuolema ei herätä kiihtymystä, mutta Collot d'Herbois, Bourdon de l'Oise, Tallien", — viimeistä nimeä lausuessa Robespierre veti henkeä — "he ovat puolueittensa päitä. Tämä koskee elämää tai kuolemaa meille niinkuin heille."

"Heidän päänsä ovat astinlautoja sinun valtaistuimellesi", sanoi Payan puoleksi kuiskaten. "Ei ole mitään vaaraa, jos olemme rohkeita. Tuomarit, valamiehet, kaikki ovat sinun valitsemiasi. Sinä pidät yhdessä kädessäsi sotajoukon, toisessa lain. Sinun sanasi hallitse kansaa —."

"Ja vaikka", jatkoi Payan, "vaikka meidän aikeemme juhlassa ei onnistuisikaan, niin meidän ei pidä pelästyä vaan käyttää niitä keinoja, jotka meillä vielä on. Ajattele! Henriot, parisilaisen armeijan päällikkö, tarjoo joukkoja vangitsemista varten, jakobini-klubin takana on hyväksyvä yleisö, Dumas tuomareineen on säälimätön eikä laske yhtään käsistään. Meidän täytyy olla rohkeat!"

"Ja me olemme rohkeat", huudahti Robespierre äkkinäisellä innolla ja iski nyrkkinsä pöytään noustessaan rinta kohollaan, niinkuin käärme, joka aikoo iskeä. "Kun näen niitä lukuisia paheita, joita vallankumouksen virta on sekottanut kansalaishyveisiin, vapisen siitä, että me jälkimaailman silmissä tulisimme tahratuiksi näiden turmeltuneiden miesten epäpuhtaasta läheisyydestä, näiden, jotka heittäytyvät Ihmiskunnan vilpittömien puolustajien joukkoon. Mitä! — he aikovat jakaa maan niinkuin sotasaaliin. Minä kiitän heitä siitä, että vihaavat kaikkea, mikä on hyveellistä ja arvokasta. Nämä miehet" — ja hän puristi Payanin luetteloa kädessään, "nämä — eikä me — ovat vetäneet rajaviivan itsensä ja Ranskan rakastajien välille."

"Totta on, meidän täytyy hallita yksin!" mutisi Payan, "toisin sanoen, valtio tarvitsee yhtenäistä tahtoa", sillä vahvalla käytännöllisellä järjellään hän veti viimeiset johtopäätökset sanoja latelevan kumppaninsa lauseista.

"Minä menen nyt kansalliskokoukseen", jatkoi Robespierre, "olen ollut sieltä poissa liian kauan — ettei näyttäisi siltä kuin liiaksi pelkäisin sitä tasavaltaa, jonka itse olen luonut. Pois sellaiset epäilykset! minä valmistan kansaa! Minä masennan kavaltajat yhdellä silmäyksellä."

Hän puhui pelottomalla varmuudella niinkuin puhuja, joka ei koskaan ole joutunut tappiolle — hän puhui sillä siveellisellä voimalla, joka on sotilaalla kanuunansa ääressä. Sillä hetkellä hänet keskeytettiin, tuotiin kirje, hän avasi sen, ja hänen kasvonsa muuttuivat, hän vapisi joka jäsenestä. Se oli yksi niitä nimettömiä kirjeitä, joilla eloonjääneet vihassaan ja kostossaan kiduttivat tappajaa.

"Sinä olet uhrattu", kuului kirje, "Ranskan parhaalla verellä. Lue kuolemantuomiosi tässä! Minä odotan sitä hetkeä, jolloin kansa on jättävä sinut tuomarille. Jos minun toivoni pettää — jos se viipyy liian kauan, niin kuuntele, lue! Tämä käsi, jota silmäsi turhaan etsii löytääksensä, on pistävä sydämesi puhki. Minä näen sinut joka päivä — olen sinun kanssasi joka päivä. Joka hetki käteni nousee rintaasi vastaan. Kirottu! elä vielä vähän, vaikka vain muutamia kurjia päiviä — elä minua ajatellen, nuku minusta uneksien! Pelkosi ja ajatuksesi minusta ovat tuomiosi edelläkävijöitä. Hyvästi, tänäkin päivänä minä lähden nauttimaan sinun pelostasi!"[78]

"Teidän luettelonne eivät ole täynnä vielä!" sanoi tyranni ontolla äänellä samalla kun paperi putosi hänen vapisevasta kädestään. "Antakaa tänne — antakaa minulle! Ajatelkaa vielä — ajatelkaa vielä! Barrère on oikeassa — ihan oikeassa! Iskekäämme! Ainoastaan kuolleet eivät enää palaa!"

II LUKU.

Tällaiset oli Maximilien Robespierren aikomukset ja tällainen hänen pelkonsa. Mutta yhteinen vaara, yhteinen pelko — ja mitä vielä oli jälellä sääliväisyyttä ja hyvettä vallankumouksen toimihenkilöissä — liitti yhteen mitä erilaisimpia aineksia kaikkien yhteistä murhaajaa vastaan. Muodostui todellakin suoranainen salaliitto häntä vastaan henkilöistä, jotka olivat miltei yhtä paljon kuin hänkin viattomalla verellä tahratut. Mutta tämä salaliitto olisi itsessään sittenkin ollut voimaton, vaikka siinä oli Tallien ja Barras (ainoat heistä, jotka tarkkanäköisyytensä ja tarmonsa takia johtamaan kykenivät). Ne tuhoisat mahdit, jotka nyt nousivat tyrannia vastaan, olivat Ajatar ja Luonto: edellistä hän ei enää miellyttänyt, jälkimäistä hän oli loukannut ihmissydämissä ja se heräsi nyt kostoon. Vallankumouksen julmin puolue, Hébertin seuraajat, teurastaja-ateistit, jotka kirosivat taivasta ja maata mutta itselleen kuitenkin julkesivat vaatia loukkaamattoman pyhyyden arvoa, he olivat suuttuneet katalan johtajansa mestauksesta ja yhtä paljon Korkeimman Olennon tunnustamisesta. Rahvas, joka kauan oli ollut niin raakamainen, havahti ikäänkuin verisestä unesta, kun sen epäjumala, ylpeä Danton ei enää seisonut kauhun näyttämöllä antamalla rikokselle loistoa huolettomalla suoruudellaan ja tarmokkaalla kaunopuheisuudellaan, joka aina tekee sankarit kansalle rakkaiksi. Guillotiinin kalpa oli kääntynyt kansaa itseään vastaan. He olivat kirkuneet ja hurranneet ja laulaneet ja tanssineet, kun ylimystön tai oppineen luokan kunnioitettavat vanhukset tai uljaat nuorukaiset ajoivat läpi katujen likaisissa vankilakärryissä. Mutta he sulkivat puotinsa ja supisivat toisilleen, kun heidän omaan joukkoonsa käytiin käsiksi ja kun räätäleitä ja suutareita ja päivätyöläisiä ajaa kolistettiin "Pyhän Äidin Guillotiinin" laupiaaseen syliin, yhtä vähillä juhlamenoilla kuin jos he olisivat olleet Montmorencyjä tai Malesherbeseja tai Lavoisierejä. Couthon sanoi syystä kyllä: "Tähän aikaan Dantonin, d'Hébertin, de Chaumetten haamut alkoivat kuljeskella keskuudessamme!"

Niiden joukossa, jotka olivat kannattaneet ateisti Hébertin oppeja ja jotka nyt pelkäsivät samaa kohtaloa, oli maalaaja Jean Nicot. Hän raivostui ihan kuollakseen, kun huomasi, että päämiehensä kuoleman kautta uransa oli katkaistu ja että sen vallankumouksen keskipäivän loisteessa, jonka puolesta hän oli tehnyt työtä, hän oli pakotettu piileskelemään kellareissa ja holveissa köyhempänä, halvempana, kurjempana kuin hän oli ollut vallankumouksen alkaessa. Hän ei uskaltanut edes harjottaa taidettaan ja pelkäsi joka hetki, että nimensä joutuisi tuomittujen luetteloon; hän tielystikin oli Robespierren ja hänen hallituksensa katkerimpia vihollisia. Nicot piti salaisia kanssakäymisiä Collot d'Herboisin kanssa, jota sama mieliala elähytti, ja hän onnistui tavallisella oveluudellaan huomaamatta levittämään syytöksiä ja häväistyskirjotuksia diktaattoria vastaan "köyhän ja hyveellisen kansan" sekaan, valmistaen siten suurempaa räjähdystä. Mutta lahjomattoman Maximilienin hirmuvalta näytti vielä niin vahvalta kaikkien silmissä ja niin arkaa oli liike häntä vastaan, että Nicotkin niinkuin monet muut enemmän pani toivonsa salamurhaajan tikariin kuin julkiseen kapinaan. Nicot itse ei uskaltanut antautua marttyyrin kohtaloon, hänellä oli tarpeeksi järkeä nähdäkseen, että vaikka kaikki puolueet riemastuisivat murhasta, niin kaikki puolueet kuitenkin yksimielisesti ottaisivat murhaajan hengiltä. Hänellä ei ollut Brutuksen kuntoa. Hän koetti sentähden yllyttää jotakin toista Brutukseksi eikä tämä toivo ollut niinkään mahdoton tämän tulistuneen kansan kiehuvassa keskustassa.

Clarence Glyndon oli yksi, joka äänekkäästi ja vakavasti vastusti verihallintoa ja oli kauhistunut vallankumouksen äärimmäisistä seurauksista. Camille Desmoulins oli enemmän kuin kukaan muu vallankumouksen päämiehistä viehättänyt häntä. Olihan Camille Desmoulinsilla kuitenkin sydäntä, vaikka se useimmissa muissa hänen aikalaisissaan näytti kuolleen tai vaipuneen uneen, ja kun tämä vilkas nerokkuuden ja erehdyksen lapsi, kauhistuen "girondistien" murhaamista ja katuen omia toimiaan heitä vastaan, alkoi saarnata uusia säälin ja suvaitsevaisuuden oppeja ja siten herätti Robespierren käärmevihan — silloin Glyndon kannatti hänen mielipiteitään koko sielunsa voimalla. Camille Desmoulins kukistui ja siitä hetkestä Glyndon ainoastaan etsi tilaisuutta paetakseen tästä kaikkinielevästä Golgathasta, sillä hänellä ei ollut enää elontoivoa eikä uskoa ihmisyyden voimaan. Kahden ihmisen henki hänellä oli suojeltavana paitsi omansa: niiden puolesta hän vapisi ja niiden takia hän suunnitteli ja varusteli pakokeinoja. Vaikka Glyndon vihasi Nicotin periaatteita ja paheita, antoi hän kuitenkin köyhälle maalarille elannon apua, ja Jean Nicot palkaksi koetti korottaa Glyndonin Brutuksen kuolemattomaan kunniaan, josta hän itse vaatimattomasti kyllä pysyi kaukana. Nicot perusti laskunsa englantilaisen fyysilliseen rohkeuteen ja hänen hurjiin ja levottomiin mielikuvituksiinsa sekä siihen kiivaaseen vihaan ja inhoon, jota Glyndon avoimesti osotti Robespierren hallitusta kohtaan.

Samalla hetkellä ja samana päivänä heinäkuussa, jolloin Robespierre (niinkuin olemme nähneet) neuvotteli kumppaniensa kanssa, istui kaksi henkilöä pienessä huoneessa erään Rue St. Honoréhen johtavan kadun varrella. Toinen heistä, mieshenkilö, näytti kärsimättömästi otsa rypyssä kuuntelevan seuralaistaan. Tämä oli taas ihmeen kaunis nainen mutta rohkea ja häikäilemätön näöltään ja hänen puhuessaan loisti kasvoillaan hurjat ja voimakkaat intohimot.

"Englantilainen", sanoi nainen, "varo! — sinä tiedät, että jos olet pakomatkalla tai kuoleman paikalla, niin minä aina tahdon ja uskallan seistä sinun sivullasi — sinä tiedät sen! Puhu!"

"Epäillä et voi — mutta pettää voit. Sinä sanot, että paetessasi pitää olla mukana toinenkin paitsi minä, ja se toinen on nainen. Se ei tule tapahtumaan!"

"Ei tule tapahtumaan!" toisti Fillide lujasti ja pani käsivarret ristiin rinnoilleen. Ennenkuin Glyndon ehti vastata, kuului ovella hiljainen koputus ja Nicot astui sisään.

Fillide vaipui kokoon tuolilla ja nojasi kasvonsa käsiin eikä näyttänyt välittävän sisääntulijasta eikä syntyneestä keskustelusta.

"Minä en voi sanoa sinulle hyvää päivää, Glyndon", sanoi Nicot, kun häh sansculottien tavalla astui maalarin eteen kulunut hattu päässä ja kädet housujen taskuissa ja viikon vanha parta leuassaan, "minä en voi sanoa hyvää päivää, sillä niinkauankuin tyranni elää, on aina paha se päivä, joka Ranskassa paistaa."

"Totta puhut, entäs sitten? Me olemme kylväneet tuulta ja saamme myrskyä niittää."

"Ja kuitenkin", sanoi Nicot puoleksi itsekseen, nähtävästi vastausta kuulematta, "kummallista on ajatella, että teurastaja on yhtä kuolevainen kuin teurastettu — että hänen elämänsä riippuu hiuskarvan varassa — että ihon ja sydämen välillä on niin lyhyt matka — että sanalla sanoen yksi isku voisi Ranskan vapauttaa ja pelastaa ihmiskunnan."

Glyndon katseli puhujaa huolimattomasti ja ylpeällä ylenkatseella eikä vastannut mitään.

Nicot jatkoi: "Ja minä olen toisinaan katsellut ympärilleni, eikö missään olisi miestä tätä tekoa varten, ja aina kun olen niin tehnyt, ovat askeleeni tuoneet minut tänne."

"Eikö niiden pikemmin olisi pitänyt viedä sinut Maximilien Robespierren luokse?"

"Ei", vastasi Nicot kylmästi, "ei, sillä minä olen 'epäilty' — minä en voisi yhtyä hänen seuraansa, minä en voisi lähestyä häntä sadan jalan päähänkään, ennenkuin minut otettaisiin kiinni; mutta sinä olet vielä turvattu. Kuule minua!" ja hänen äänensä tuli vakavaksi —- "kuule minua! Tämä teko näyttää vaaralliselta, mutta se ei ole sitä. Minä olen ollut Collot d'Herboisin ja Billaud Varennesin luona; he pitävät huolta, ettei mitään tapahdu sille, joka iskee; kansa juoksee sinua suojelemaan ja kansalliskokous tervehtää sinua pelastajaksi ja —."

"Seis mies! Kuinka uskallat minusta puhua samalla kuin salamurhasta? Anna hälyytyskellon kaikua tuosta kirkontornista ja kutsua taisteluun ihmisyyden puolesta tyrannia vastaan, niin minä en ole viimeinen taistelukentällä, mutta vapaus ei ole vielä koskaan tunnustanut salamurhaajaa puolustajakseen."

Oli jotain niin jaloa ja urheata Glyndonin äänessä ja käytöksessä hänen näin puhuessaan, että Nicot heti vaikeni; hän näki arvostelleensa Glyndonia väärin.

"Ei", sanoi Fillide nostaen kasvonsa käsistään, "ei, Glyndonilla on viisaampi tuuma: hän jättää teidät sudet kaluamaan toisianne."

"Pako!" huudahti Nicot, "onko se mahdollista? Pako! kuinka? — miten? Koko Ranska on täynnä urkkijoita ja vahteja. Pako! Suokoon taivas, että se olisi meille mahdollista!"

"Tahtoisinko? Oi!" huudahti Nicot ja heittäytyi syleilemään Glyndonin polvia, "oi, ota minutkin mukaasi turvaan! Minun elämäni on yhtä kidutusta, joka hetki guillotiini ilkkuu minua. Minä tiedän, että aikani on luettu, tiedän, että tyranni ainoastaan vartoo sopivaa hetkeä kirjottaakseen minunkin nimeni listaansa, josta ei kukaan pääse pois. Minä tiedän, että René Dumas, tuomari, joka ei koskaan armahda, on jo edeltäpäin päättänyt minun kuolemantuomioni. Oi, Glyndon, vanhan ystävyytemme nimessä — yhteisen taiteemme nimessä — uskollisen ja hyvän englantilaisen sydämesi nimessä — anna minun tulla mukaasi pakoon!"

"Kiitos! — koko ikäni tulen sinua kiittämään. Mutta kuinka olet varustautunut — passit, valepuku, ja —."

"Minä kerron. Sinä tunnet C——n, kansalliskokouksen jäsenen, hänellä on valtaa ja hän on älykäs. 'Halveksikoot he minua, kunhan saan syödäkseni', sanoi hän, kun häntä syytettiin ahneudesta."

"Tämä luja tasavaltalainen, jolla on monta ystävää 'komiteassa', on hankkinut minulle tarpeelliset pakolaitokset: minä olen ostanut ne. Rahalla kyllä voin sinullekin hankkia passin."

Ja sitten Glyndon kutsui Nicotin toiseen huoneeseen ja kertoi hänelle lyhyesti mutta tarkasti koko tuuman ja mitkä puvut oli otettava päälle passien mukaisesti ja lisäsi sitten: "Palkaksi siitä palveluksesta, minkä teen sinulle, tee minulle yksi vastapalvelus, joka luullakseni on sinulle mahdollinen. Sinä muistat Viola Pisanin?"

"Vaiti, mies! Vaikka aina puhut veljeydestä ja hyveestä, et koskaan usko yhteenkään veljelliseen tekoon tai yhteenkään hyväntahtoiseen ajatukseen!"

Nicot puri huultansa ja vastasi äreästi: "Kokemus on suuri harhojen poistaja. Se sillänsä! Mutta mitä minä voin sinun hyväksesi tehdä tämän italialaisen suhteen?"

"Minä olen avustanut häntä tulemaan tähän ansojen ja lankeemusten kaupunkiin. Minä en voi jättää häntä yksin, sillä ei viattomuus eikä tuntemattomuus täällä ole mikään turva. Jos tässä teidän siunatussa tasavallassanne joku hyvä kansalainen, joka ei ole 'epäilty', heittää silmänsä johonkin naiseen, neitoon tai vaimoon, niin hänen vaan tarvitsee sanoa: 'Ole minun, tai annan sinut ilmi!' Niinmuodoin Violan täytyy myöskin päästä pakoon."

"Mikä on helpompaa: Sano: mikä on vaikeampaa? Tuo Fillide — jospa en olisi häntä koskaan nähnyt! — jospa en koskaan olisi antanut järkeni aistimien vangiksi! Sivistymättömän, rajun ja hillittömän naisen lempi alkaa taivaasta ja loppuu helvettiin! Hän on mustasukkainen kuin itse Kostotar eikä tahdo kuullakaan naisseuralaisesta — ja jos hän kerran saa nähdä Violan kauneuden! — minä vapisen sitä ajatellessakin. Hän kykenee mihin tahansa intohimojensa raivossa."

"Ah, minä tiedän, mitä sellaiset naiset ovat. Minun vaimoni, Beatrice Sacchini, jonka otin Napolista, kun en saanut tätä Violaa, hylkäsi minut, kun rahani loppuivat, ja nyt hän tuomarin lemmittynä ajaa vaunuissa kadulla minun ohitseni. Jospa minä saisin yhden päivän olla Robespierre!"

"Lakkaa noista", huusi Glyndon kärsimättömästi, "ja asiaan! Mitä sinä neuvoisit?"

"Että jättäisin hänet oman tietämättömyytensä varaan — jättäisin hänet suojattomaksi — jättäisin hänet hurjuuden ja murhan saturnaalioihin? Ei, minä olen jo kerran tehnyt vääryyden häntä kohtaan. Mutta tulkoon mitä tahansa, minä en niin halpamaisesti jätä sitä, joka kaikessa erhetyksessään uskoi kohtalonsa minun lempeni turviin."

"Totta kyllä, mutta jätin hänet turvaan enkä silloin luullut hänen rakkauttaan niin syväksi ja uskolliseksi. Annoin hänelle kultaa ja ajattelin, että hän ottaisi surunsa keveästi, mutta sen perästä me olemme yhdessä kokeneet vaaraa. Ja nytkö jättäisin hänet tähän vaaraan, johon hän ei olisi lainkaan joutunut ilman minua — ei se on mahdotonta! Minulle johtuu tuuma mieleen. Etkö sinä voisi sanoa, että sinulla on sisar tai sukulainen tai hyväntekijä, jonka tahdot pelastaa? Emmekö voi — kunnes olemme Ranskasta päässeet — antaa Filliden uskoa, että Viola on sinulle rakas, ja että minä ainoastaan sinun tähtesi sallin hänen tulla meidän kanssamme?"

"Minä siis olen suostuvinani Filliden toivomuksiin, ja luovun aikomuksestani, jota hän niin vastustaa, enkä tahdo ottaa kolmatta mukaan hänen mustasukkaisuutensa tähden. Sinä taas rukoilet Fillideä pyytämään minulta, että minä auttaisin —."

"Erästä naista (hän tietää, ettei minulla ole sisarta), joka on minua auttanut hädässäni. Kyllä minä toimitan kaikki, älä pelkää. Vielä yksi sana — mitä on tullut tuosta Zanonista?"

"Niin luulisin. Viola on hänen puolisonsa ja hänen lapsensa äiti ja lapsikin on hänen mukanaan."

"Ei mitään kysymyksiä enää. Minä menen valmistamaan Violaa pakoa varten, sinä sillä aikaa palaat Filliden luo."

"Mutta Napolittaren osote? Minun tarvitsee tietää se, jos Fillide sattuisi kysymään."

"Oho", hän itsekseen mutisi, "enkö voi kääntää tämän kaiken omaksi edukseni? Enkö voi kostaa sinulle, Zanoni, kuten niin usein olen vannonut, vaimosi ja lapsesi kautta? Enkö voi ottaa haltuuni sinun kultasi ja passisi ja Fillidesi, sinä kuumaverinen englantilainen, joka tahtoisit minua nöyryyttää lahjoillasi ja olet minulle tarjonnut almuja kuin kerjäläiselle? Ja Fillide, häntä minä lemmin, ja sinun kultaasi minä vielä enemmän rakastan. Te nuket, minä vedän langoista!"

Hän astui hitaasti toiseen huoneeseen, missä Fillide vielä istui synkästi miettien ja kyyneleet tummissa silmissään. Hän katsahti kiihkeästi ylös oven avautuessa mutta kääntyi Nicotin luota tyytymättömällä ilmeellä.

"Glyndon", sanoi maalari, vetäen tuolinsa Filliden luo, "on jättänyt minut ilahuttamaan sinua yksinäisyydessäsi, kaunis italialainen. Hän ei pelkää rumaa Nicotia — ha! ha! — mutta Nicot sinua kerran rakasti, kun hänen kohtalonsa oli suopeampi. Vaan turha on puhua vanhoista hullutuksista."

"Glyndon on siis lähtenyt pois. Minne? Ah, sinä katsot poispäin, sinä hämmästyt, sinä et voi katsoa minua silmiin. Puhu! minä rukoilen, minä käsken sinua, puhu!"

"Pelkään! niin — pelkään kyllä!" sanoi italialainen ja hänen koko ruumiinsa näytti vaipuvan kokoon.

Sitten hetken päästä hän pyyhkäsi pitkät hiuksensa pois silmiltä, hypähti äkkiä pystyyn ja kulki huoneen poikki levottomasti. Viimein hän pysähtyi Nicotin vastapäätä, pani kätensä tämän käsivarrelle, veti häntä kaapin luo, jonka hän avasi, ja näytti yhdessä laatikossa kultaa ja sanoi; "sinä olet köyhä — sinä himoitset rahaa — ota mitä tahdot, mutta päästä minua epätiedosta! Kuka on tämä nainen, jonka luona Glyndon käy? ja rakastaako hän sitä?"

Nicotin silmät säihkyivät ja hänen kätensä avautuivat ja sulkeutuivat yhä uudestaan, kun hän tirkisti rahoihin. Mutta vastustaen haluaan hän viimein vastasi teeskentelevän katkerasti: "Tahtoisitko sinä lahjoa minua? — silloin se ei voi tapahtua rahalla. Mutta mitä sitten jos Glyndon toista lempisi? mitä jos hän sinut pettäisi? mitä jos hän sinun mustasukkaisuuteesi väsyneenä aikoisi paeta ja jättää sinut tänne? — tekisikö se tieto sinut onnelliseksi?"

"Tekisi!" huudahti Fillide tulisesti, "tekisi, sillä ihanaa olisi saada vihata ja kostaa. Oi, sinä et tiedä, kuinka suloinen on viha sille, joka kerran on rakastanut."

"Mutta vannotko sinä, että jos minä sinulle paljastan salaisuuden, sinä et minua petä — että sinä et niinkuin naiset yleensä lankee kyyneliin ja moitteisiin, kun pettäjäsi palaa?"

"Sinä olet ylpeä nainen!" sanoi Nicot miltei ihmetellen. "Yksi ehto vielä: rakastajasi aikoo paeta uuden lemmittynsä kanssa ja jättää sinut kohtalosi käsiin; jos minä tämän sinulle todistan ja annan sinun kostaa kilpailijallesi, niin pakenetko sinä sitten minun kanssani? Minä rakastan sinua! — minä otan sinut vaimokseni!"

Filliden silmät iskivät tulta, hän katseli Nicotia sanomattomalla inholla ja pysyi vaiti.

Nicot tunsi menneensä liian pitkälle. Hänen oma sydämensä ja yhteys rikoksen kanssa oli opettanut häntä hyvin tuntemaan ihmisluonnon huonoa puolta, ja hän päätti jättää tulevaisuuden asiaksi, mihin Filliden intohimot yllytettyinä mahtaisivat häntä johtaa.

"Anna anteeksi", hän sanoi, "rakkauteni teki minut liian rohkeaksi. Ainoastaan sääli sinua kaunista ja petettyä kohtaan voi minua johdattaa pahaan ja saattaa minua paljastamaan sitä, jota olen pitänyt kuin veljeäni. Voinko luottaa sinun valaasi, ettet mitään Glyndonille ilmota?"

Kun Fillide lähti huoneesta, kulkivat Nicotin silmät taas kultaan: sitä oli paljon — paljon enemmän kuin hän oli uskaltanut toivoakaan, ja kun hän tutki laatikkoa, huomasi hän pakan kirjeitä, joissa oli Camille Desmoulinsin tunnettu käsiala. Hän tarttui siihen ja avasi sen. Hänen katseensa kirkastui, kun hän oli lukenut muutamia lauseita. "Tämä voisi viedä viisikymmentä Glyndonia mestauslavalle!" hän mutisi ja pisti käärön taskuunsa.

Oi taiteilija! oi ahdistettu! oi erehtyvä nero! Katso siinä kaksi pahinta vihollista — väärä ihanne, joka ei tiedä mitään Jumalasta, ja väärä lempi, joka palaa aistimien turmeluksesta eikä ota Sielulta vastaan valoa!

III LUKU.

Muistatko sinä vanhaa aikaa, jolloin kauneus vielä asui Kreikassa, kuinka me kaksi suuressa Ateenan teatterissa kuuntelimme sanoja yhtä kuolemattomia kuin mekin olemme? Muistatko, mikä kauhun väristys kävi kautta taajan yleisön, kun hurja Cassandra katkaisi kammottavan vaitiolonsa ja huusi leppymättömän jumalansa puoleen? Kuinka aavemaisesti kaikui hänen turmiota ennustava huutonsa Atreuksen huoneessa, joka oli tuleva hänelle haudaksi: "Taivaan inhooma asunto! — saastainen huone ja lattia verellä tahrattu!" Muistatko, kuinka keskellä tuhansien läsnäolevien henkeään pidättävää kauhistusta, minä vetäydyin sinun viereesi ja kuiskasin: "totisesti, ei ole mikään profeetta suurempi kuin runoilija! Tämä tarunomainen kauhunäytelmä tuntui minusta olevan unennäköä, mikä ennusti jotakin samanlaista itselleni kaukaisessa tulevaisuudessa!" Kun minä tulin Parisiin, tähän teurastuslaitokseen, palasi mieleeni tuo näytelmä ja kuulin korvissani Cassandran äänen. Juhlallisesti varottava pelko kasaantuu ympärilleni, ikäänkuin minä täällä löytäisin nautani ja "Tuonelan verkko" jo olisi sotkenut minut pauloihinsa. Meidän muistomme ovat tulleet surumielisten vaiheitten aarreaitaksi! Mitä onkaan elämämme muuta kuin säälimättömän kuolon aikakirja? Minusta tuntuu eilispäivältä, kun seisoin tämän gallialaisen kaupungin kaduilla ja ilmassa kahisivat silkkiset puvut ja ritarien töyhdöt liehuivat. Nuori Louis, hallitsija ja rakastaja, pääsi voittajaksi Carouselin turnajaisissa, ja koko Ranska tunsi ihastusta suuren päällikkönsä loistosta. Nyt ei ole täällä valtaistuinta eikä alttaria, ja mitä on niiden paikalla? Minä näen sen edessäni — _guillotiini! On tuskallista seisoa sortuneiden kaupunkien raunioilla, ja nähdä kyykäärmeen tai sisiliskon ryömivän esiin Persepoliin ja Teeben soraläjistä. Mutta vielä tuskallisempaa on seisoa niinkuin minä — olemasta lakanneiden valtakuntien näkijä — nyt seison keskellä vielä kamalampaa häviötä, keskellä Lain ja Järjestyksen raunioita, joita ihmiset itse ovat luoneet. Mutta täälläkin Rakkaus, kaiken kaunistaja, joka on askeleitani johtanut, voi vaeltaa horjumattomalla toivolla kuoleman erämaissa! Ihmeellinen on tämä intohimo, joka itsessään muodostaa kokonaisen maailman ja joka joukon seasta yksilöittää yhden. Suurenmoisen elämäni kaikkien vaiheitten läpi se vielä on pysynyt elossa, vaikka kunnianhimo ja viha ja suuttumus ovat kuolleet. Yksinäisenä enkelinä se liitelee nautojen maailman yli vapisevilla inhimillisillä siivilään, jotka ovat — Toivo ja Pelko.

Miksi niin on, Mejnour, että kun jumalallisempi taito minut jätti — kun etsiessäni Violaa minua auttoi vain muittenkin kuolevaisten tavalliset vaistot — miksi silloin en koskaan joutunut epätoivoon vaan kaikissa vaikeuksissa varmasti tiesin, että me viimein tulisimme kohtaamaan toisemme? Niin julmasti minulta salattiin kaikki hänen pakonsa jäljet — niin äkkiä, niin salaisesti hän pakeni, että kaikki Venetsian urkkijat ja viranomaiset eivät voineet antaa minulle mitään ohjetta. Kautta koko Italian minä turhaan häntä etsiskelin. Hänen nuoruudenkotinsa Napolissa — kuinka hiljaista oli sen matalissa huoneissa — siellä tuntui vielä olevan jälellä jotain tuoksua hänestä.

Meidän viisautemme korkeimmat salaisuudetkaan eivät ole voineet auttaa — eivät ole voineet tuoda hänen sieluaan minulle nähtäväksi, mutta aamulla ja yöllä sinä lapseni, pienokaiseni, aamulla ja yöllä sinä olet seurassani. Luonto itse näyttää suovan, mitä tiede ei voi hankkia, tämän siunatun, salaperäisen ja vertauskuvallisen suhteen kautta. Paikallisuus ei voi erottaa isän valvovaa sielua esikoisensa vuoteelta. Minä en tiedä hänen olinpaikkaansa ja kotiansa — näkyni eivät ilmaise maata — ainoastaan näen sen pienen, hennon lapsen, jolle koko avaruus vielä on avoinna. Sillä ennenkuin lapsen järki herää, ennenkuin pahat inhimilliset himot himmentävät sen taivassyntyistä olemusta, ei ole sillä omaa erikoista maata, ei synnyinkaupunkia, ei äidinkieltä. Sen sielu on vielä ilmojen asukas ja koko maailman kansalainen ja avaruudessa sen sielu tapaa minun sieluni — lapsi tapaa isänsä. Sinä julma ja itsesikieltävä — sinä, jonka takia minä hylkäsin taivaitten viisauden — sinä, jonka myötäjäisinä olivat ihmiskunnan onnettomat heikkoudet ja pelot — saatoitko sinä ajatella, että lapsen nuori sielu joutuisi maan päällä vaaraan, siksi että minä tahdoin johtaa sitä taivasta kohti? Luulitko sinä, että minä voisin omalle lapselleni tehdä pahaa? Etkö tuntenut, että sen kirkkaissa silmissä se elämä, jonka minä sille annoin, puhui varottavasti ja moitti äitiä, joka olisi tahtonut vangita sen maisen savihuoneen pimeyteen ja kärsimykseen? Etkö tuntenut, että minä se olin, joka taivaan suostumuksella suojelin sitä kärsimyksiltä ja taudeilta? Ja katsoessani sen ihmeellistä kauneutta minä siunasin tätä pyhää välikappaletta, jonka kautta viimeinkin minun henkeni saattoi pitää yhteyttä sinun henkesi kanssa!

Ja kuinka olen tänne voinut seurata heidän jälkiänsä? Sain kuulla, että sinun oppilaasi oli käynyt Venetsiassa. Minä en voinut arvata, että se villinnäköinen ja huonosti puettu henkilö, joka kuului käyneen Violan luona ennen pakoa, olisi ollut tuo nuori ja hieno vihkimyskokelas, mutta kun tahdoin kutsua hänen ideansa[79] eteeni, ei se totellut, ja silloin tiesin, että hänen kohtalonsa oli kietoutunut Violan kohtaloon. Olen sitten seurannut häntä tähän sairashuoneeseen, vasta eilen saavuin tänne, vielä en ole häntä löytänyt.

Olen juuri palannut heidän oikeussalistaan — luolasta, missä tiikerit saalistaan raatelevat. En löydä niitä, joita etsin; he ovat vielä turvassa. Mutta kuolevaisten rikoksissa minä panen merkille Ikuisuuden tumman viisauden. Mejnour, täällä näen ensimäisen kerran, kuinka mahtava ja ihana on Kuolema. Mitä suuria hyveitä me riistimmekään itseltämme, kun hyvettä janoten saavutimme keinon, jolla voimme olla kuolematta! Kun jossakin ihanassa ilmanalassa, missä hengittäminenkin on nautintoa, Tuoni vie saaliikseen nuoren ja kauniin — kun se tempaa tutkijan jalosta tiedon etsinnästä ja sulkee sen lumotun maan, joka hänen katseelleen avautui, kuinka luonnollista meille silloin on elämää pyytää, kuinka luonnollista on ensimäiseksi tutkimusalaksi ottaa mahdollisuus elämää ikuisesti jatkamaan! Mutta kun minä ajan tornista katselen pimeätä menneisyyttä ja tähtöistä tulevaisuutta, niin alan tuntea, miksi suuret sielut ovat kunniana ja ihanuutena pitäneet kuolemista rakkaimpansa edestä! Näin täällä isän uhrautuvan poikansa edestä; häntä epäiltiin syytöksistä, joista hän yhdellä sanalla olisi voinut päästä — hän oli erehdyksestä joutunut poikansa sijalle! Kuinka mieluisasti hän piti erehdyksistä kiinni — tunnusti ne jalot urhouden ja uskollisuuden rikokset, joita poikansa todella oli tehnyt — ja meni kuolemaan, iloiten siitä, että saattoi pelastaa sen hengen, jonka oli synnyttänyt. Näin naisia, nuoria, kauniita, hentoja, kauneutensa kukoistuksessa; he olivat lupautuneet luostariin. Pyhällä verellä saastutetut kädet avasivat portin, joka oli heidät maailmasta erottanut, ja heitä pyydettiin lähtemään ulos, pettämään lupauksensa, luopumaan siitä Jumaluudesta, jonka nämä hirviöt tahtoivat syöstä alas, etsimään rakastajia ja puolisoita ja olemaan vapaita. Ja muutamat näistä nuorista olivat lempineet ja vieläkin lempivät, vaikka vastaan taistellen. Luopuivatko he valastaan? Hylkäsivätkö he uskonsa? Mejnour, yksimielisesti he ennemmin valitsivat kuoleman! Ja mistä tuli tämä rohkeus? Siitä, että tällaiset sydämet elävät aatteellisempaa ja pyhempää elämää kuin omaa personallista elämäänsä. Mutta ainainen elämä maan päällä, ei ole elämistä minkään jumalallisemman kuin itsemme puolesta. Niin, keskellä tätä veristä murhanvaltakuntaa, Jumala, Ikuinen, todistaa ihmiselle palvelijansa Kuoleman pyhyyttä.

Taas olen nähnyt sinut, sulo lapseni, hengissä: olen nähnyt ja siunannut sinua. Etkö sinäkin tunne minua unissasi? Etkö kuule siipien suhajavan ympärilläsi, niiden kirkkaampien olentojen, joita vielä voin loihtia luoksesi valvomaan ja suojelemaan sinua? Ja kun herätessäsi lumous häviää, kun silmäsi aukenevat päivän valoon, niin etkö hae minua ympäriltäsi, ja etkö kysy äidiltäsi mykällä kielelläsi: "miksi äiti, olet minulta riistänyt isän?"

Vaimo, eikö sinua kaduta? Sinä pakenit kuvitelluista pelotuksista, mutta nyt tulit oikein pelonpesälle, missä vaara istuu näkyvänä ja ruumiillisena. Oi, jospa me vaan voisimme tavata toisemme, etkö silloin heittäytyisi siihen syliin, jota vastaan olet väärin tehnyt, ja etkö silloin tuntisi, myrskyjen keskellä vaeltava raukka, kuin olisit taas löytänyt rauhan majan? Mejnour, vieläkään en ole onnistunut etsinnässäni. Minä sekaannun kaikkien joukkoon, tuomarienkin ja vakoilijöitten, mutta en löydä mitään jälkeä. Sen tiedän, että Viola on täällä. Tunnen sen vaistomaisesti, lapseni henkäys tuntuu lämpimämmältä ja kotoisemmalta.

Heidän myrkylliset katseensa tirkistävät minuun, kun kuljen heidän kaduillaan. Yhdellä silmäyksellä minä heidän pahuutensa teen voimattomaksi ja lumoon nuo basiliskit. Kaikkialla näen jälkiä ja vainuan läheisyyttä sen Hirviön, joka kynnystä vartioi ja jonka uhreja ovat sielut, mitkä tahtoisivat pyrkiä mutta ainoastaan voivat pelätä. Minä näen sen hämärän muodottoman haamun kulkevan verimiesten edellä ja näyttävän heille tietä. Robespierre kulki ohitseni varkaan askelilla. Hänenkin sydäntänsä kauheat silmät kalusivat. Minä katselin heidän senaattiansa: senkin laattialla kyykötti julma Hirviö. Se on ihan ottanut asuntonsa hirmukaupunkiin. Ja mitä totta tosiaan ovat nämä uuden maailman rakentajat? Niinkuin monet pyrkijät, jotka ovat tavotelleet meidän korkeata tiedettämme, ovat hekin yrittäneet yli voimiensa. He ovat tästä tapojen ja muotojen vankasta maailmasta astuneet varjojen maahan, ja sen kauhistuttava vartija on ottanut heidät saaliikseen. Minä katsoin tyrannin värisevään sieluun, kun hän kulki ohitseni. Siinä, tuhansien hyvää tarkottavien järjestelmien raunioilla, istui Rikos ja vapisi yksinäisyydessään. Kuitenkin tämä mies on ainoa Ajattelija, ainoa Pyrkijä heidän kaikkien joukossa. Hän yhä odottaa rauhan ja sääliväisyyden tulevaa valtakuntaa — mutta milloin se muka saapuu, ah milloin? Silloin kun hän on pyyhkäissyt pois kaikki viholliset. Houkka! uusia vihollisia syntyy jokaisesta veripisarasta. Tuo Sanoin Kuvaamaton häntä johtaa tuomiotansa kohti.

Oi Viola, viattomuutesi suojelee sinua. Suloinen inhimillinen lempesi sulki sinulta henkisen ja ilmamaisen kauneuden unelmat ja loi sydämeesi näkyjen maailman kauniimman kuin minkä vaeltaja näkee ruusuisessa Hesperiassa — eikö sama puhdas tunne sinua täälläkin ympäröi lumotulla taikakehällään ja eikö itse hirmu tule voimattomaksi siinä sielussa, joka on liian viaton viisautta vastaanottamaan?

IV LUKU.

"Yötä synkempi pimeys, jossa ei valon sädettä loista — — — Palatsia ei enää näy — ei edes jälkiä siitä — eikä kenkään voi sanoa, että sitä on ollutkaan."

Puolueklubeissa on ääntä ja hälinää, johtajilla on hurjia suunnitelmia. Musta Henriot juoksee sinne tänne kuiskaten asestetuille miehilleen: "Robespierre, teidän rakkaanne, on vaarassa!" Robespierre on hätääntynyt, hänen uhriensa luettelo paisuu päivä päivältä. Tallien, tuomitun Macbethin Macduff, kuiskaa rohkeutta kalpeille salaliittolaisille. Pitkin katuja kolisevat raskaasti kuolinkärryt. Puodit ovat lukossa — kansa on tukehtumaisillaan vereen eikä jaksa enää sitä niellä. Ja toisena iltana toisen jälkeen vallankumouksen lapset kokoontuvat kaupungin kahdeksaan teatteriin nauramaan huvinäytelmän sukkeluuksille ja vuodattamaan säälin kyyneleitä kuvitelluille kärsimyksille.

Pienessä huoneessa kaupungin sydämessä istuu äiti lastansa vaalien. On rauhaisa onnellinen keskipäivä. Auringonvalo, jota ahtaan kadun korkeat katot katkaisevat, tulee vielä sisään avoimesta ikkunasta, puolueettomana leikkitoverina, joka on yhtä iloinen temppelissä ja vankilassa, palatsissa ja hökkelissä, yhtä armas ja kultainen, jos se hymyilee elämän ensi koitolle tai luo säteensä kuolinhetken tuskaan ja kamppailuun. Lapsi, joka makasi Violan jaloissa, ojenteli pikku kätösiänsä tavottaakseen auringonvalossa tanssivia hyttyisiä. Äiti käänsi silmänsä kirkkaasta valosta pois, se teki hänet vielä surullisemmaksi. Hän kääntyi ja huokasi.

Onko tämä sama Viola, joka Kreikan taivaan alla kauniimpana kukoisti kuin itse Afrodite? Kuinka muuttunut! Kuinka kalpea ja kuihtunut! Hän istui haluttomana, kädet helmassa, ja poissa oli entinen tavallinen hymyily. Raskas tylsä alakuloisuus tuntui painavan hänen nuoruuttaan ja tekevän siunatun auringonkin hänelle väsyttäväksi. Todellakin hänen elämänsä oli lakastunut senjälkeen kuin se erosi elähyttävästä lähteestään. Se äkkinäinen pelon tai taikauskon innostus, joka oli saattanut hänet karkaamaan Zanonin luota, ikäänkuin itsetiedottomassa unessa, oli lakannut siitä päivästä asti kuin hän oli tullut vieraalle maalle. Siellä hän tunsi, että elämänsä kätkeytyi siihen hymyilyyn, jonka hän ainiaaksi oli hylännyt. Hän ei katunut — hän ei olisi tahtonut tehdä olemattomaksi sitä mielen sysäystä, joka oli hänen pakoonsa antanut siivet. Vaikka into oli mennyt, oli taikausko jälellä, hän uskoi vielä pelastaneensa lapsen mustasta rikollisesta noituudesta, josta kaikkien maitten tarut niin viljalti kertovat, vaikkei niihin missään niin vahvasti uskota eikä missään niitä niin pelätä kuin Etelä-Italiassa. Tämä tunne vahvistui vielä Glyndonin salaperäisistä puheista ja näkihän Viola itsekin, minkälainen muutos oli tapahtunut hänessä, ja hän sanoi itse olevansa noitien uhri. Siksipä Viola ei katunut tekoaan — mutta hänen tahtonsa tuntui menneeltä.

Heidän saavuttuaan Parisiin ei Viola enää nähnyt heidän matkakumppaniaan — uskollista vaimoa. Kolmen viikon kuluttua sekä mies että vaimo saivat heittää henkensä.

Ja nyt ensimäisen kerran tämän maailman kovuus ja ankaruus valtasi kauniin napolilaisen. Hänen nuoruusvuosiensa toimiala — laulun ja runouden esittäminen sanoin ja liikkein — oli, niinkauankuin se kesti, taidetta, joka korotti sen tavallisten ammattien yläpuolelle. Soiton ja näyttämön elämä liitelee kahden maailman, näkyväisen ja aatteellisen, välillä. Mutta nyt oli näyttämön elämä ainiaaksi hävinnyt Napolin jumalattaren näkyvistä ja kuuluvista. Kun hän sitten kohosi intohimoisen rakkauden korkeihin piireihin, näytti siltä kuin se teennäinen nerokkuus, joka muiden ajatuksia esittää, olisi sulautunut siihen nerollisuuteen, joka kasvaa käsittämään kaikki ajatukset. Olisi ollut pahinta uskottomuutta Kadotettua kohtaan alentua taas elämään ihmisten suosionosotuksista. Ja sentähden — sillä hän ei tahtonut ottaa vastaan almuja Glyndonilta — sentähden hän elätti itseään ja lastaan halvimmilla käsitöillä, joita naiset osaavat tehdä, ja eli yksin ja tuntemattomana — hän, joka oli nukkunut Zanonin rinnalla. Samoin kuin Armida, niinkuin tämän luvun otsikkona oleva säe kertoo, itse oli hävittänyt taikalinnansa — niin Violallakaan ei ollut mitään jälellä siitä huvimajasta, jonka runous ja lempi ennen olivat pystyttäneet — ei niin paljon että olisi voinut sanoa: "se on ollut."

Ja lapsi kosti hyvällä isänsä puolesta: se kukoisti, se menestyi, se kasvoi vahvaksi elämän valossa. Mutta yhä sitä näytti suojelevan ja vaalivan joku toinen olento. Se nukkui horroksessa niin syvässä ja jäykistyneessä, ettei ukkonenkaan olisi voinut sitä häiritä, ja siinä unessa se usein ojensi käsivarsiaan ikäänkuin ilmaa syleilläkseen: usein sen huulilta kuului epäselviä lemmen ääniä — mutta ei Vlolalle. Ja aina sen poskilla oli taivaallisen ihana väri ja sen huulilla salaperäinen ilo. Kun se heräsi, eivät sen silmät ensiksi äitiin katsoneet — vaan totisina ja miettiväisinä ne harhailivat ympäri huonetta ja vasta lopulta pysähtyivät äidin kalpeisiin kasvoihin äänettömällä suruisella ja moittivalla ilmeellä.

Ei koskaan ennen ollut Viola tuntenut, kuinka voimakas oli rakkautensa Zanoniin, kuinka ajatus, tunne, sydän, sielu — kaikki oli runneltuna ja herpaistuna siinä jäisessä yksinäisyydessä, johon hän oli itsensä tuominnut. Hän ei kuullut melua ulkoa, hän ei ketään tuntenut näiden myrskyisten miljonien joukosta. Ja kuitenkin joka hetki tässä kaupungissa oli täynnä ääretöntä kiihtymystä. Ainoastaan kun Glyndon nääntyneenä, kuihtuneena ja aavemaisena joka päivä hiipi sisään tervehtimään, silloin tämä huolettoman Etelämaan kaunis tytär sai tietää, kuinka raskas ja tukahuttava oli se kalmanilma, joka häntä piiritti. Tiedottomuudessaan — konemaisessa elämässään — itseensä vaipuneena hän istui eikä mitään pelännyt villipetojen luolassakaan.

Äkkiä avautui huoneen ovi ja Glyndon astui sisään. Hänen käytöksensä oli tavallista kiihtyneempi.

"Sinäkö tulet, Clarence", sanoi Viola pehmeällä raukealla äänellä.
"Sinä tulet, ennenkuin odotinkaan sinua."

"Kuka voi laskea tunteja Parisissa?" vastasi Glyndon. "Eikö siinä kyllä, että nyt olen täällä? Sinun välinpitämättömyytesi näiden kauhujen keskellä pelottaa minua. Sinä sanot tyynesti 'hyvästi' ja yhtä tyynesti lausut minut 'tervetulleeksi', vaikka joka nurkassa lymyy vakoilija ja joka päivä on yhtä ainutta verinäytelmää."

"Suo anteeksi, mutta minun maailmani mahtuu näiden seinien sisäpuolelle. Tuskin voin uskoakaan mitä kaikkea minulle kerrot. Kaikki muu paitsi tämä (hän viittasi lapseen) tuntuu jo minusta niin elottomalta, että tuskin kuollut haudassaan vähemmän välittää ympärillään tapahtuvista rikoksista kuin minä."

Glyndon oli vähän aikaa vaiti ja katseli sekavin tuntein Violaa. Vielä tämä oli niin nuori, mutta jo oli hänet vallannut kaikista vaiheista surullisin — se, jolloin sydän tuntee itsensä vanhaksi.

"Oi Viola", sanoi hän viimein pidätetyllä intohimolla, "olisinko minä koskaan voinut uskoa sinua tuollaisena näkeväni ja tuollaisena tuntevani, silloin kun me kaksi ensimäisen kerran tapasimme toisemme Napolin ihanilla mailla? Ah, miksi silloin hylkäsit minun rakkauteni — tai miksei se ollut kyllin arvokas sinua varten? Ei, älä säikähdä — anna minun pitää kättäsi. Ei mikään tunne niin suloinen kuin tuo nuoruuden lempi voi minulle enää palata. Nyt minä tunnen sinua kohtaan samaa kuin veli nuorempaa turvatonta sisartaan kohtaan. Sinun seurassasi, vaikka oletkin murheellinen, tuntuu minusta kuin taas hengittäisin varhemman elämäni puhdasta ilmaa. Ainoastaan täällä ja meluisilla ja myrskyisillä paikoilla haamu ei minua ahdista. Minä unohdan kuolemankin, joka takanani väijyy ja varjona jälessäni hiipii. Mutta vielä voi meille koettaa parempia päiviä. Viola, minä alan viimeinkin hämärästi käsittää, kuinka on masennettava se haamu, joka on elämäni kironnut: sitä vastaan on käytävä rohkeasti silmästä silmään. Synnissä ja riehunnassa, niinkuin olen kertonut, se ei minua ahdista. Mutta nyt ymmärrän, mitä Mejnour pimeillä sanoillaan tarkotti, että 'minun piti haamua enimmän pelätä silloin kun ei sitä näkynyt. Tyyneen ja hyveellisen päättäväisyyden hetkinä se esiintyy — oih! taas minä sen näen — siinä, siinä — hyisine silmineen (hänen otsastaan tippui hiki), mutta se ei tule enää minun hyvää päätöstäni voittamaan. Minä katson sitä silmiin ja se vähitellen himmenee ja katoaa varjoon."

Hän vaikeni ja katseli niin ihmeen iloisesti aurinkoista taivasta, sitten hän raskaasti ja syvästi huokaisten jatkoi: "Viola, minä olen löytänyt pakokeinon. Me lähdemme pois tästä kaupungista. Jossakin muussa maassa me koetamme lohdutella toisiamme ja unohtaa menneisyyden."

"Ei", sanoi Viola tyynesti, "minulla ei ole mitään halua täältä liikahtaa, kunnes minua kannetaan viimeiseen lepoon. Minä näin hänestä unta viime yönä, Clarence — uneksin hänestä ensi kerran sen jälkeen kuin me erosimme, ja — älä pilkkaa minua — minusta näytti kuin hän olisi antanut anteeksi karkurille ja kutsunut minua 'vaimokseen'. Se uni pyhittää tämän huoneen. Ehkä se uni vielä uudistuu, ennenkuin kuolen."

"Älä puhu hänestä — siitä puolipirusta", huusi Glyndon, raivoisasti polkien jalkaa. "Kiitä taivasta, että kohtalo on sinut pelastanut hänen käsistään."

"Hiljaa!" sanoi Viola vakavasti. Ja samalla kuin hän oli jatkamaisillaan, sattuivat silmänsä lapseen. Se seisoi keskellä valovirtaa, jonka aurinko vuodatti huoneeseen, ja päivänsäteet näyttivät ympäröivän sitä valokehällä ja kruununa asettuvan sen loistaville kutreille. Sen pikkuisessa ruumiissa, joka oli niin hento ja kaunis — sen suurissa, vakavissa, tyyneissä silmissä oli jotakin, mikä pelotti ja samalla äidin ylpeyttä viehätti. Se katsoi Glyndoniin Violan puhuessa ja sen ilmeessä tuntui miltei olevan ylenkatsetta. Ainakin Viola sen tulkitsi siten, että se tahtoi puolustaa poissaolevaa voimakkaammin kuin äiti sanoillaan osasikaan. Glyndon katkaisi äänettömyyden.

"Sinä tahtoisit jäädä — mitä varten? Pettämään äidin velvollisuudet? Jos jotakin pahaa sinulle tapahtuu täällä, mitä lapsestasi tulee? Tuleeko se orpona kasvatettavaksi maassa, joka on häpäissyt kaiken uskonnon, maassa, josta inhimillinen säälikin on kadonnut. Ah, itke vaan ja paina sitä rintaasi vastaan! Mutta kyyneleet eivät voi sitä suojella ja pelastaa."

Ja Glyndon sitten rupesi lyhyesti ja yleispiirtein kertomaan, mitä tietä he lähtisivät ja mitä he olisivat olevinaan. Viola kuunteli, mutta tuskin käsitti sanoja. Glyndon painoi Violan käden sydämelleen ja läksi.

V LUKU.

Glyndon ei huomannut, kun hän talosta kiiruhti pois, että kaksi ihmistä lymyi portin pielessä. Hän näki yhä mustan haamun sivullaan liukuvan, mutta hän ei nähnyt myrkyllisiä, mustasukkaisia naisen silmiä, jotka hänen jälkeensä tuijottivat.

Nicot astui sisään taloon, Fillide seurasi häntä vaieten. Maalari, vanha 'sansculotti' tiesi hyvin, millä kielellä ovenvartijaa oli puhuteltava. Hän viittasi miehelle ja kysyi: "Mitä tämä on, kansalainen? Sinä täällä annat suojaa 'epäillylle'."

"Se ei ole mies, se on muukalainen — italialainen nainen, joka asuu täällä."

"Niin, kolmannessa kerroksessa — ovi vasemmalla. Mutta mitä hänestä? — hän ei voi olla vaarallinen, lapsi rukka!"

"Kuinka kansalainen, puhutko taivaasta? Sinä olet varmaan aristokraatti!" (ylimysmielinen).

Fillide hypähti eteenpäin. Nicot koetti turhaan häntä pidättää. Hän syöksyi ylös rappusia eikä pysähtynyt ennenkuin sille ovelle, josta portinvartija mainitsi. Se oli raollaan — hän astui sisään — hän seisoi kynnyksellä ja näki Violan kasvot, jotka vielä olivat niin ihanat. Sellaisen kauneuden näkeminen teki hänet toivottomaksi. Ja lapsi, jonka yli äiti kumartui! — Fillide ei ollut koskaan saanut lapsia! — hän huudahti ääneen — raivo riehui hänen rinnassaan. Viola kääntyi ja näki hänet. Pelästyen oudosta näystä ja kasvoista, jotka ilmaisivat kuolettavaa vihaa ja halveksimista ja kostonhalua, Viola kirkasi ja sieppasi lapsen syliinsä. Italialainen nauroi ääneen, kääntyi, palasi takaisin ja tuli sille paikalle, missä Nicot vielä keskusteli pelästyneen ovenvartijan kanssa. Hän veti Nicotin mukanansa ja kun he olivat tulleet avoimelle kadulle, pysähtyi hän ja sanoi: "Kosta minun puolestani ja sano, mitä siitä tahdot!"

"Mitä tahdon, suloinen nainen! ainoastaan lupaa saada sinua lempiä. Sinä pakenet minun kanssani huomeniltana, sinä otat haltuusi passit ja suunnitelman."

"Tulevat jo sitä ennen saamaan asunnon tutkimusvankilassa. Guillotiini tulee kostamaan vääryyden sinua kohtaan."

Eivätkä he enempää puhuneet, kunnes tulivat kotiin. Mutta kun nainen sitten katsoi ylös rumaan rakennukseen ja näki ikkunat siitä huoneesta, jonka kerran usko Glyndonin rakkauteen oli tehnyt paratiisiksi — silloin hänen luontoonsa taas välähti jotakin naisellista, vaikka hän oli niin musta ja villi. Hän painoi sitä käsivartta, jota vastaan hän kouristuksen tapaisesti oli nojautunut, ja huudahti: "Ei, ei, ei häntä! kiroo naista — anna naisen hukkua, mutta minä olen maannut Glyndonin rinnalla — ei häntä!"

"Olkoon, niinkuin tahdot", sanoi Nicot pirullisesti irvistäen, "mutta hän on kuitenkin ajaksi pantava vankeuteen. Hänelle ei tapahdu pahaa, sillä ei mitään syyttäjää ilmaannu. Mutta naista — naista sinä et varmaan päästä?"

VI LUKU.

Fillideltä ei puuttunut sitä ovelaa teeskentelytaitoa, joka hänen maalleen ja hänen sukupuolelleen kuuluvana on käynyt sananlaskuksi. Ei sanaakaan, ei katsettakaan, joka olisi Glyndonille ilmaissut, kuinka hirveällä tavalla rakkaus oli muuttunut vihaksi. Glyndon olikin niin syventynyt suunnitelmiinsa ja mietti niin paljon omaa kummallista kohtaloaan, ettei hän ollut varsin tarkka huomioita tekemään. Mutta iltapuolella Filliden käytös, joka oli tavallista lempeämpi ja alistuvampi, vaikutti rauhottavasti hänen mietteisiinsä, ja hän alkoi Filliden kanssa keskustella varmasta paon toivosta ja siitä tulevaisuudesta, joka heitä odotti onnellisemmissa maissa.

"Ja sinun kaunis ystäväsi", sanoi Fillide katsoen poispäin ja petollisesti hymyillen, "jonka piti tulla matkakumppaniksi. Sinä olet luopunut hänestä, sanoo Nicot, toisen hyväksi, josta Nicot pitää. Onko se totta?"

"Niinkö hän sinulle kertoi?" vastasi Glyndon vältellen. "Hyvä, miellyttääkö muutos sinua?"

"Kavaltaja!" mutisi Fillide, nousi äkkiä, lähestyi häntä ja siirsi silmiltä hänen pitkän tukkansa sekä painoi intohimoisesti huulensa hänen otsalleen.

"Tämä olisi liian kaunis pää poikki hakattavaksi", sanoi hän naurahtaen ja näytti sitten alkavan puuhata lähtövalmistuksia.

Seuraavana aamuna noustessaan Glyndon ei nähnyt seuralaistaan, hän ei palannut, ennenkuin Glyndon lähti. Glyndonin oli välttämättä vielä käytävä C:n puheilla ennen lähtöänsä, järjestääkseen Nicotin osallisuutta pakoon ja muutenkin katsoakseen, ettei mikään epäluulo saattaisi vaaraan hänen suunnitelmansa. C. ei kuulunut Robespierren lähimpään seurapiiriin ja olikin salaa hänen vastustajansa, mutta hän oli aina osannut olla hyvissä väleissä kunkin puolueen kanssa, joka kohosi valtaan. Rahvaan pohjakerroksista lähteneenä hänellä kuitenkin oli tuollainen älykkyys ja hienous, jota tavataan Ranskan kaikissa kansanluokissa. Hän oli onnistunut rikastumaan — ei kukaan tiennyt kuinka paljon — nopean nousunsa kuluessa. Viimein hänestä oli tullut yksi Parisin rikkaimpia miehiä ja hänellä oli tähän aikaan loistava huoneusto käytettävänään. Hän oli yksi niitä, joita Robespierre useammista syistä suosi, ja hän oli usein pelastanut tuomittuja ja epäiltyjä, hankkimalla heille passeja väärillä nimillä ja neuvoen heille pakokeinot. Mutta C—— oli mies, joka näki vaivaa ainoastaan rikkaiden hyväksi. "Lahjomaton Maximilien", jolla todella oli tyrannin läpitunkeva huomiokyky, varmaan kyllä äkkäsi kaikki hänen vehkeensä ja näki, minkälainen ahneus hänellä oli hyväntekeväisyytensä vaipan alla. Mutta onkin huomattava, että Robespierre usein näytti suvaitsevan — jopa melkein yllyttävän — tuollaisia paheita miehissä, jotka hän myöhemmin aikoi kukistaa, ikäänkuin alentaakseen heidän arvoaan yleisön silmissä ja pannakseen niille vastakohdaksi oman ankaran ja tahrattoman rehellisyytensä ja puhtautensa. Ja epäilemättä hän usein salavihkaa julmasti hymyili arvokkaan kansalaisen C:n ylellisyydelle ja ahneudelle.

Tämän C:n luokse siis Glyndon kulki miettiväisenä. Totta oli, mitä hän Violalle oli sanonut, että hänen pelkonsa oli menettänyt voimansa, mitä enemmän hän oli vastustanut haamua. Viimeinkin oli tullut aika, jolloin hän nähdessään paheen ja rikoksen kaikessa alastomuudessaan ja niin laajalla alalla, oli huomannut, että paheessa ja rikoksessa on suurempi kauhu kuin haamun silmissä. Hänen syntyperäinen jaloutensa alkoi häneen palata. Katuja kulkiessaan hän mietiskeli, kuinka hän tulevaisuudessa tulisi katumaan ja parantamaan elämänsä. Hän ajatteli niinkin, että palkaksi Filliden rakkaudesta hän uhraisi kaikki sukunsa ja kasvatuksensa ennakkoluulot. Hän koettaisi parantaa ne erhetykset, joita hän oli tehnyt Fillideä kohtaan, sillä että hän kieltäen itsensä menisi naimisiin hänen kanssaan, vaikka heidän sieluillaan oli niin vähän yhteistä. Hän oli kerran hylännyt avioliiton jalon ja hyvän Violan kanssa — nyt hän oli tässä elämän ristiriitojen keskellä oppinut tuntemaan, että oikea on aina oikea, ja ettei taivas ole tehnyt yhtä sukupuolta toisen uhriksi. Nuoruudenaikaiset kauneuden ja hyvyyden unelmat heräsivät hänelle taas, ja hänen sielunsa tumman ulapan yli väikkyi heräävän hyveen hymyily, niinkuin kuutamopolku yli vetten. Tuskin koskaan hänen sieluntilansa oli ollut niin ylevä ja epäitsekäs.

Sillä välin Jean Nicot myöskin mietti tulevaisuuden tuumia ja laski jo, miten hän parhaiten käyttäisi hyväkseen ystävänsä kultaa, ystävän, jonka hän aikoi pettää, ja hän lähti siihen taloon, jolla oli kunnia olla Robespierren asuntona. Hänellä ei ollut aikomustakaan noudattaa Filliden rukousta, että Glyndonin henki säästettäisiin. Hän ajatteli niinkuin Barrère: "ainoastaan kuolleet eivät enää palaa."

Kaikissa ihmisissä, jotka antautuvat johonkin tutkimukseen tai taiteeseen niin suurella ponnistuksella, että pääsevät jonkun verran eteviksi alallaan, heissä täytyy olla suunnattoman paljon suurempi voimavarasto kuin yhteisellä joukolla. Tavallisissa oloissa tämä voima keskittyy heidän työhönsä ja tekee heidät siten välinpitämättömiksi ihmisten muille pyrkimyksille. Mutta jos heitä estetään seuraamasta taipumuksiaan, jos voima ei pääse purkautumaan oikeata tietä, niin se kiihtyy ja nousee ja ottaa heidät kokonaan valtaansa. Ja silloin se joko tuhlautuu tuulentupien rakenteluun tai tulee vaaralliseksi ja hävittäväksi ainekseksi yhteiskunnassa ja saa aikaan epäjärjestystä ja mullistusta, jollei omatunto ja oikeat periaatteet sitä puhdista. Sentähden kaikissa viisaasti järjestetyissä valtioissa erityisellä huolella valmistetaan mahdollisuuksia kaikille taiteille ja kaikille tieteille. Sentähden älykkäät valtiomiehet antavat kunniapalkintoja tieteen ja taiteen edustajille, vaikka he itse kukaties eivät näe taulussa muuta kuin tuhrittua kangasta — eivät näe tieteellisessä problemissa muuta kuin ajatuksen voimistelun. Ei mikään valtio ole vaarallisemmassa asemassa kuin se, missä kyvykkäät eivät saa rauhassa kehittyä vaan joutuvat politikan alalla vehkeilemään tai etsimään itsekkäitä tarkotusperiä. Halveksittu nerokkuus on sotakannalla ihmisiä vastaan. Ja huomattava on, että Ranskan vanhan hallitustavan aikana näyttelijät olivat niin halveksittuja yleisön silmissä, ettei heille edes suotu kristillistä hautausta, ja siksi näyttelijöistä sitten tuli vallankumouksen raivokkaimpia ja kostonhimoisimpia vitsauksia. Collot d'Herbois, entinen 'huono ilveilijä' edusti koko näyttelijäluokan kärsimiä vääryyksiä.

Samoin Jean Nicotin kyvytkään eivät olleet saaneet tarpeeksi tunnustusta siinä taiteessa, jota hän harrasti. Jo varhaisessa nuoruudessaan hänen opettajansa, Davidin, valtiolliset taipumukset olivat erottaneet hänet maalaustaiteen vaikeammasta ja huolellisemmasta työnteosta. Hänen personalliset ruumiinvikansa olivat katkeroittaneet hänen mielensä ja hänen hyväntekijänsä jumalankieltämys oli kuolettanut hänen omantuntonsa. Uskonnon — ja varsinkin Ristin Uskonnon — suuri merkitys on siinä, että se kohottaa kärsivällisyyden ensin hyveeksi ja sitten toivoksi. Ottakaa pois oppi tulevaisesta elämästä, ja kuolemanjälkeisestä palkasta ja rangaistuksesta ja ottakaa pois isän hymyily maisten kärsimystemme ja koetustemme päältä — niin missä on kärsivällisyys silloin? Ja mitä on ihminen ilman kärsivällisyyttä — ja mitä on kansa? Ilman kärsivällisyyttä ei taide koskaan pääse korkealle, ilman kärsivällisyyttä ei vapaus koskaan tule täydelliseksi. Kovalla pyrkimyksellä ja hurjalla, hapuilevalla taistelulla koettaa Äly nostaa siipiään yli Köyhyyden ja kansa koettaa saavuttaa Vapauttaan. Ja voi, jos ne silloin ovat ilman tukea, ilman johtoa ja ilman kestävyyttä — voi kumpaakin!

Nicot oli poikana nulikka. Kaikissa rikoksentekijöissä olkoot he kuinka alhaisia, on aina muutamia inhimillisiä kieliä — hyveen jäännöksiä, ja oikea ihmisten arvostelija usein saa kovasydämisiltä ja vähäjärkisiltä kuulla moitetta siitä, että hän osottaa, kuinka huonoimmissakin ihmisissä löytyy kullan murusia ja kuinka parhaimmissaan, jotka tulevat Luonnon suuresta työpajasta, on jonkun verran turmeltunutta kuonaa. Mutta on poikkeuksia, vaikka harvoja yleisestä säännöstä. On sellaisia, joissa omatunto on tykkönään kuolleena ja joissa hyvä ja paha ovat samanarvoisia asioita, kumpikin keinoja itsekkäitä tarkotusperiä varten tällainen oli vanhan ateistin kasvatti, Nicot. Kateus ja viha täytti hänen koko olemuksensa, ja kun hän tunsi itsessään suurempia lahjoja kuin oli muilla ihmisillä, niin hän vaan sitä enemmän kirosi kaikkia niitä, joille oli suotu kauniimpi ruumiinmuoto ja onnellisempi kohtalo kuin hänelle. Hirviö hän oli, kun hän murhaajana tarttui hyväntekijänsä kurkkuun, mutta vallankumouksen aika ja hirmuhallitus — kaikkien pahojen himojen siemenpelto — oli hänen sydämensä syvään helvettiin tehnyt toisen vielä syvemmän. Hän ei kyennyt enää tointansa harjottamaan, sillä vaikka hän olisi voinutkin tauluillaan luoda itselleen nimen, niin vallankumous ei ole taiteilijoille sovelias aika, sillä ei kukaan, ei maan rikkain ja ylpein ylimyskään ole niin riippuvainen rauhasta ja järjestyksestä ja yhteiskunnan hyvinvoinnista kuin runoilija tai taiteilija. Nyt hänen aina levoton ja hillitsemätön älynsä jäi työttömänä hautomaan sellaisia rikollisia kuvia, jotka sitä parhaiten viehättivät. Hän ei uskonut mitään tulevaisuutta olevan tätä elämää tuonnempana, ja kuinka tässä elämässä voimakkaat miehet hänen ympärillään suuret vallantavottajat, olivat menestyneet? Kaikki, mikä oli hyvää, puhdasta, epäitsekästä — joko kuninkaallisten tai tasavaltalaisten joukossa, pyyhkäistiin teurastuspaikalle ja murhamiehet yksin jäivät uhriensa loiston ja arvon perijöiksi. Jalommatkin köyhyydestä kärsivät kuin Nicot olisivat joutuneet epätoivoon. Ja Köyhälistö varmaan nousisi aavemaisina joukkoina Rikasten kurkkuja leikkaamaan ja sitten raatelemaan itseään jäsen jäseneltä, jollei Kärsivällisyys, köyhien hyvä enkeli, istuisi sen sivulla ja juhlallisesti viittaisi tulevaiseen elämään.

Kun Nicot nyt lähestyi diktaattorin palatsia, alkoi hän miettiä aivan toisenlaista suunnitelmaa kuin edellisenä päivänä: ei niin, että hän olisi horjunut päätöksessään kukistaa Glyndon ja antaa Violankin mennä samaa tietä hänen kumppaninaan ja apulaisenaan. Ei, siinä hän oli luja, sillä hän vihasi molempia — puhumattakaan vanhasta, unohtumattomasta kaunastaan Zanonia vastaan. Viola oli häntä halveksinut, Glyndon oli auttanut, ja kiitollisuuden ajatus oli hänelle yhtä sietämätön kuin loukkauksen muisto. Mutta miksi hän nyt pakenisi Ranskasta? Voisihan hän ottaa haltuunsa Glyndonin kullan; hän ei epäillytkään, että voisi hallita Fillideä, joka oli niin täynnä raivoa ja kateutta, ja että hän saisi tämän suostumuksen kaikkiin aikeisiinsa. Paperit, jotka hän oli ryöstänyt — Desmoulinsin kirjeenvaihto Glyndonin kanssa — samalla kuin ne ratkaisivat Glyndonin kohtalon voisivat olla mainioksi avuksi Robespierren edessä ja saattaa tyrannin unohtamaan Nicotin vanhat ystävyyssuhteet Hébertin kanssa ja saada hänetkin luetuksi Kauhunkuninkaan liittolaisten ja kätyrien joukkoon. Taas nousi Nicotin eteen toivo rikkauteen ja kunniakkaaseen ylennykseen. Tämä kirjeenvaihto, joka oli päättynyt vähää ennen Camille Desmoulinsin kuolemaa, oli kirjotettu sillä huolettomalla ja rohkealla varomattomuudella, mikä oli ominaista tälle Dantonin turmeltuneelle oppilaalle. Siinä puhuttiin avoimesti hankkeista Robespierreä vastaan, siinä mainittiin puoluelaisia, joiden kukistamiseksi tyranni paraikaa kokosi syitä ja verukkeita. Tämä olisi uusi kuolonase Päätappajan käsissä. Voisiko kukaan suurempaa lahjaa antaa Maximilien Lahjomattomalle?

Näitä ajatuksia hautoen saapui hän viimein kansalaisen Dupleixin ovelle. Kynnyksen ulkopuolella seisoi hajallaan kahdeksan tai kymmenen tanakkaa jakobiinia, Robespierren vapaaehtoisesta turvajoukosta — pitkiä miehiä, hyvin asestettuja, ja ylpeitä vallastaan, joka heijastui valtiomahdista. Heidän joukossaan oli naisia, nuoria ja kauniita ja kirjavasti puettuja, jotka olivat kuulleet huhun, että Maximilienilla oli ollut maksanvaivoja, ja olivat tulleet säälivästi kyselemään hänen terveyttään, sillä Robespierre, niin kummalta kuin kuuluneekin, oli naisten lemmikki.

Tämä vartiojoukko ulottui oven ulkopuolelta portaita pitkin vastaanottohuoneen ovelle asti, sillä Robespierren huoneusto ei ollut niin tilava, että siinä olisi ollut odotushuoneita näin lukuisia ja monenlaisia kävijöitä varten. Nicot raivasi itselleen tien heidän keskeltään ja hänen korviensa ympäri sateli kaikkea muuta kuin ystävällisiä ja imartelevia huudahduksia.

"Kas, mikä lurjus", sanoi vanha eukko, jonka kylkeä hänen terävät kyynäspäänsä pahasti pitelivät. "Mutta kuinka voisi odottaakaan kohteliaisuutta tuollaiselta variksenpelättimeltä?"

"Kansalainen, minä pyydän huomauttaa sinulle,[80] että sinä astut varpailleni. Pyydän anteeksi, mutta kun nyt katson jalkojasi, huomaankin, ettei huone ole tarpeeksi iso niille."

"Hoo, kansalainen Nicot", huusi muuan Jakobiini pudistaen kauhistuttavaa sauvaansa, "mikä sinut on tänne tuonut? Luuletko, että Hébertin rikokset jo ovat unohdetut? Pois, luonnon äpärälapsi! ja kiitä Korkeinta Olentoa, että Hän on tehnyt sinut niin kurjannäköiseksi, että sinulle täytyy antaa anteeksi."

"Siinä olisi kauniit kasvot tirkistämään ulos kansallisikkunasta",[81] sanoi nainen, jota maalari oli töytäissyt.

"Kansalaiset", sanoi Nicot kalpeana vihasta, mutta pidättäen itseään, niin että sanat tuskin pääsivät tulemaan kiristettyjen hampaitten välistä, "minulla on kunnia mainita, että pyrin Kansanedustajan luokse puhumaan asioista, jotka ovat erinomaisen tärkeitä sekä valtiolle että hänelle, ja", hän lisäsi hitaasti, vihaisesti murjottaen ympärilleen, "minä kutsun kaikki hyvät kansalaiset todistajiksi, kun Robespierrelle valitan, minkälaista kohtelua muutamat teistä ovat minulle osottaneet."

Miehen katseessa ja äänenpainossa oli niin paljon syvää ja keskitettyä ilkeyttä, että ilveilijät vetäytyivät taaksepäin. Ja kun he muistelivat vallankumouksellisen elämän äkkinäisiä keikauksia, niin monet äänekkäästi vakuuttivat likaiselle ja huonosti puetulle maalarille, ettei mikään ollut heille vieraampaa kuin loukata kansalaista, jonka koko ulkomuoto todisti hänen olevan kelpo sansculotin. Nicot kuunteli näitä puolustuksia äreästi vaieten. Käsivarret ristissä hän nojautui seinää vastaan ja odotti sisäänpääsyä.

Odottelijat puhuivat keskenään eri ryhmissä kaksin ja kolmin, ja yleisen supatuksen läpi kaikui portaita vartioitsevan pitkän jakobinin huoleton vihellys. Lähinnä Nicotia seisoi vanha nainen ja nuori neito, jotka totisina kuiskuttelivat toisilleen ja ateisti nauroi sisässään kuunnellessaan heidän keskusteluansa.

"Minä vakuutan sinulle, rakkaani", sanoi eukko salaperäisenä huojuttaen päätään, "että suuri Catherine Theot, jota nuo jumalattomat nyt vainoovat, on todella Jumalan sanansaattaja. Ei voi olla mitään epäilystä siitä, että valitut, joiden pääprofetoiksi Dom Gerle ja hyveellinen Robespierre ovat määrätyt, tulevat nauttimaan ikuista elämää täällä ja tekemään lopun kaikista vihollisistaan. Ei ole mitään epäilystä siitä — ei vähintäkään."

"Kuinka ihanaa", sanoi tyttö, "tuo rakas Robespierre! — Mutta hän ei näytä kovin pitkäikäiseltä."

"Sitä suurempi on ihme", sanoi vanha nainen. "Minä olen nyt jo 81 vuotta, mutta en tunne itseäni yhtään päivää vanhemmaksi senjälkeen kuin Catherine Theot lupasi, että minäkin saisin olla yksi valituista."

Samassa tuuppasivat naisia syrjään muutamat uudet tulokkaat, jotka kiivaasti puhuivat keskenään.

Ruskeanaamainen mies, joka esiliinastaan päättäen oli teurastaja, käsivarret paljaina ja "vapaudenlakki" päässään, huusi äänekkäästi: "Minä olen tullut Robespierreä varottamaan. Hänelle tehdään ansoja. Hänelle tarjotaan asunnoksi kansallispalatsi. Ei kukaan voi olla kansan ystävä ja asua palatsissa.[82]

"Ei todellakaan", vastasi toinen työmies, "minä pidän hänestä parhaiten tässä pienessä huoneessa puusepän talossa, siinä hän näyttää meikäläiseltä".

Taas hyökkäsi toisia sisään ja uusi joukko tunkeutui ihan Nicotin viereen. Ja nämä miehet kinailivat vielä kovaäänisemmin kuin muut.

"Hiiteen sinun suunnitelmasi. Minä sanon, että minun suunnitelmani on —"

"Turhia!" huusi kolmas. "Kun Robespierre käsittää minun uuden keinoni ruudin valmistamiseksi, niin Ranskan vihamiehet —"

"Kuka hullu vieraita vihollisia pelkää?" keskeytti neljäs, "pelättävät viholliset, ne ovat täällä kotona. Minun uusi guillotiinini vie viisikymmentä päätä kerrallaan!"

"Mutta minun uusi valtiomuotoni!" huudahti viides. "Minun uusi uskontoni, kansalainen!" huomautti laupeaalla äänellä kuudes.

Ja äkkiä sai joukko hajaantua, kun julmannäköinen mies, takki leukaa myöden napitettuna, miekka sivullaan ja kannukset jalassa helisten, astui ylös portaita. Hänen poskensa olivat punaiset ja pulleat juomisesta, hänen silmänsä tylsät ja villit kuin petoeläimen. Syntyi täydellinen hiljaisuus ja kaikki tekivät kalpeina tietä leppymättömälle Henriotille. Tuskin oli tämä karkea ja raudankova tyrannin apulainen astua kaapaissut joukon läpi, kun taas tungoksessa hätäisesti ja pelokkaasti annettiin tietä, sillä sisään liukui äänettömänä kuin varjo eräs hymyilevä, siivonaamainen kansalainen, yksinkertaisesti mutta sirosti puettu, silmät nöyrästi maahan luotuina. Lempeämpiä, lauhkeampia kasvoja ei mikään paimenrunoilija olisi voinut kuvata itse Thyrsikselle — ja miksi kuitenkin väki henkeään pidättäen teki hänelle tilaa? Niinkuin kärppä kivenkoloon tämä laiha olento hiipi suurempien ja karkeampien ihmisten sekaan, jotka väistyivät syrjään hänen ohikulkiessaan. Silmäniskusta pitkä Jakobini oven luona jätti tien vapaaksi mitään kysymättä. Seuratkaamme häntä tyrannin luo.

VII LUKU.

"Päätettiin, että se, joka sanoisi hänen olleen ihmisen, kärsisi kuolonrangaistuksen."

Robespierre nojasi väsyneesti taaksepäin nojatuoliinsa ja hänen kalmakkaat kasvonsa näyttivät tavallista väsyneemmiltä. Hän, jolle Catherine Theot lupasi kuolemattoman elämän, oli tosiaan sen näköinen kuin kuoleman kynnyksellä oleva. Hänen edessään pöydällä oli korillinen appelsiinejä, joiden mehu yksin saattoi lieventää hänen ruumistaan vaivaavaa ankaraa sappitautia, niinkuin kerrotaan. Rikkaasti puettu vanha nainen (hän oli entisen hallituksen aikana ollut markiisitar) istui ja kuori jalokivin koristetuilla sormillaan noita suloisia hedelmiä sairaalle lohikäärmeelle. Olen jo ennen sanonut, että Robespierre oli naisten lemmikki. Kummallista kyllä, mutta he olivatkin ranskalaisia naisia. Vanha markiisitar, joka, niinkuin Catherine Theot, kutsui häntä "pojakseen", näytti todella rakastavan häntä hurskaasti ja epäitsekkäästi kuin äiti lastaan. Kun hän hedelmiä kuoriskeli ja niitä hänelle tyrkytteli hellillä hyväilyillä kulki Robespierren laihojen huulien yli jotain elävän hymyn tapaista. Etäämmällä istuivat Couthon ja Payan toisen pöydän ääressä, kirjottelivat nopeasti ja pysähtyivät silloin tällöin työstään kysyäksensä jotakin toisiltaan kuiskaten.

Äkkiä muuan Jakobini avasi oven, lähestyi Robespierreä ja kuiskasi hänelle Guérinin[83] nimen. Tämän kuullessaan sairas hypähti pystyyn, ikäänkuin uutta elämää saaden.

"Rakas ystäväni", sanoi hän markiisittarelle, "suo anteeksi, minä en nyt tarvitse hellää huolenpitoasi. Ranska vaatii nyt huomioni. En ole koskaan sairas silloin kun voin palvella isänmaatani."

Robespierre viittasi kärsimättömästi kädellään, ja vanha nainen taputti hänen kalpeita poskiaan, suuteli hänen otsaansa ja vetäytyi tottelevasti pois. Seuraavana hetkenä tuo hymyilevä siivo mies, jota vastikään kuvasimme, seisoi tyrannin edessä, syvään kumartaen. Ja syystä mahtoi Robespierre lausua tervetulleeksi miestä, joka oli hänen ovelimpia kätyreitään — johon hän luotti enemmän kuin jakobinien klubiin, puheittensa sanatulvaan tai sotajoukkojensa pajunetteihin. Guérin, kuuluisin hänen 'tutkistelijoistaan', urkkiva, viekas, kaikkialle löytävä vakoilija liukui niinkuin auringonsäde seinän rakojenkin läpi ja toi tiedon ei ainoastaan ihmisten töistä vaan heidän sydämistäänkin.

"Hän kulki pitkin katuja Rue des Quatre Fils, Rue du Temple, Rue
Martin; ei mitään merkillisempää paitsi —"

"Ostamassa kirjoja! Ahaa, vilpistelijä, hän tahtoi vehkeilyn kätkeä tiedonhalun vaipan alle. Entä sitten?"

"Viimein Rue des Fosses Montmarche kadulla eräs henkilö (tuntematon) siniseen takkiin puettu, kohtasi hänet. He kävelivät yhdessä pitkin katuja muutamia minuutteja ja heihin yhtyi Legendre."

"Minä menin hedelmäpuotiin ja palkkasin kaksi pientä tyttöä menemään palloa heittelemään kuulomatkan päähän. He kuulivat Legendren sanovan: 'minä luulen että hänen valtansa alkaa olla loppumaisillaan'. Tallien vastasi: 'Ja hän itsekin. Minä en antaisi kolmen kuukauden palkkaa hänen elämästään'. Minä en tiedä, kansalainen, tarkottivatko he sinua."

"Enkä minä, kansalainen", vastasi Robespierre julmasti hymyillen, jonka jälkeen hän kohta vaipui synkkiin mietteisiin. "Haa!" mutisi hän, "minä olen nuori vielä, parhaimmassa iässäni. Minä en antaudu ylellisyyksiin. Ei, ja minun ruumiinikin on terve — terve. Mitä muuta Tallienista?"

"Se nainen, jota hän rakastaa — Teresa de Fontenai — joka on vankilassa, jatkaa vielä kirjeenvaihtoaan hänen kanssaan ja pyytää häntä pelastamaan itseään kuolemasta. Tämän minun mieheni sattuivat saamaan tietää. Hänen palvelijansa on sanansaattajana vangin ja Tallienin välillä."

"Vai niin! Palvelija on otettava kiinni keskellä Parisin katuja. Hirmuhallitus ei ole vielä ohi. Noiden kirjeiden avulla, joita häneltä löydetään, jos ne sitä sisältävät, minä sieppaan Tallienin istuimeltaan kansalliskokouksessa."

Robespierre nousi ja astui muutaman kerran miettiväisenä huoneessa, avasi sitten oven ja kutsui erään jakobinin sisään. Tätä hän käski vartioimaan Tallienin palvelijaa ja vangitsemaan hänet sopivalla hetkellä. Sitten hän taas heittäytyi tuoliinsa. Kun Jakobini meni ulos, kuiskasi Guérin:

"On — uskollinen mies, kunhan vaan pesisi itseään eikä kiroilisi niin kovin."

"Se on totta." Ja Robespierre otti muistikirjansa, kirjotti siihen muistutuksen, pani sen liivintaskuunsa ja jatkoi:

"Ei mitään muuta. Hän ja Legendre ja tuntematon kävelivät Jardin Egalite'lle päin ja erosivat siellä. Minä saatoin Tallienia hänen kotiinsa. Mutta minulla on muita uutisia. Sinä pyysit minua etsimään niitä, jotka sinua uhkaavat nimettömissä kirjeissä."

Ja puhuessaan tyranni avasi ja sulki kätensä ikäänkuin jo puristaen kirjottajien henkiä, ja hänen kasvoillaan näkyi se kouristuksentapainen irvistely, joka johtui hänen taipumuksestaan kaatuvatautiin.

"Kansalainen, minä luulen tavanneeni yhden. Sinun pitää tietää, että kaikkein pahimpia on maalari Nicot."

"Seis, seis!" sanoi Robespierre ja avasi muistiinpanokirjan, joka oli sidottu punaisiin kirjailtuihin nahkakansiin (sillä Robespierre oli siisti ja täsmällinen kuolinluetteloissaankin). Hän selaili aakkosellista järjestystä: "Nicot, tuossa se on, ateisti, sansculotti (minä vihan renttuja),[84] Hébertin ystävä. Ahaa! Huom.! René Dumas tuntee hänen vanhemman elämänsä ja entiset rikoksensa. Jatka!"

"Tätä Nicotia on epäilty lentokirjasten levittäjäksi sinua ja komiteaa vastaan. Eilen iltana, kun hän oli poissa, laski ovenvartija minut hänen huoneeseensa Rue Beau-Repairella. Mestariavaimellani avasin hänen kirjotuspöytänsä. Löysin siellä maalauksen sinusta mestauslavalla seisomassa, ja sen alle oli kirjotettu —: 'Maasi murhamies, lue rangaistuksesi tuomio.' Minä vertasin näitä sanoja niihin kirjeisiin, joita minulle annoit, ja käsiala sopii yhteen niistä. Katso, minä revin irti kirjotuksen."

Robespierre katsoi, hymyili, ja heittäytyi tuoliinsa, ikäänkuin kosto jo olisi täytetty. "Hyvä! Minä pelkäsin, että se olisi joku voimakkaampi vihollinen. Tämä mies täytyy heti vangita."

"Hän odottaa tuolla rappusissa. Minä menin hänen ohitsensa ylös tullessani."

"Niinkö? laske sisään — ei, maltahan sentään Guérin, vetäydy sisähuoneeseen, kunnes minä taas kutsun sinut luokseni. Rakas Payan, katso perään, ettei Nicotilla ole aseita mukanaan."

Payan, joka oli yhtä rohkea kuin Robespierre oli arka, tukahutti halveksivan naurun, joka oli päästä häneltä, ja lähti huoneesta.

Sillävälin Robespierre painoi päänsä rintaa vastaan ja näytti vaipuneelta mietteihin. "Elämä on hyvin surullinen, Couthon", sanoi hän äkkiä.

"Pyydän anteeksi, minä pidän kuolemaa vielä pahempana", vastasi ihmisystävä lauhkeasti.

Robespierre ei vastannut vaan otti laukustaan sen merkillisen kirjeen, joka myöhemmin tavattiin hänen papereittensa joukosta ja joka julaistussa kokoelmassa on merkitty n:rolla 61.[85]

"Epäilemättä", se alkaa, "olet levoton, kun et ennemmin ole minusta mitään kuullut. Älä ole huolissasi, sinä tiedät, että minä ainoastaan kirjotan tavallisen sananviejän kautta, ja koska hänet keskeytettiin viimeisellä matkallaan, on se viipymiseen syynä. Kun saat tämän kirjeen, niin käytä kaikkia keinojasi paetaksesi näyttämöltä, missä tulet esiintymään viimeisen kerran, jos esiinnyt. Turha olisi uudelleen mainita kaikkia syitä, jotka asettavat sinut vaaraan. Viimeinen askeleesi, jonka pitäisi nostaa sinut valtion päämiehen istuimelle, vie sinut kuitenkin mestauslavalle, ja alhaiso tulee sylkemään kasvoillesi, niinkuin se on sylkenyt niiden kasvoille, jotka olet tuominnut. Koska olet koonnut itsellesi riittävät elantovarat, odotan sinua kärsimättömästi, nauraakseni sinun kanssasi sille osalle, mitä olet näytellyt tämän kansan vaikeuksissa, kansan, joka on yhtä herkkäuskoinen kuin se on halullinen uutuuksiin. Ryhdy toimenpiteisiin meidän suunnitelmiemme mukaan — kaikki on valmiina. Minä lopetan. Kirjeenkantajamme odottaa. Odotan vastaustasi."

Hitaasti ja miettivästi diktaattori ahmi tämän kirjeen sisällön. "Ei", sanoi hän itsekseen, "ei, se, joka on maistanut valtaa, ei voi enää nauttia lepoa. Danton, Danton, sinä olit oikeassa: 'parempi on olla köyhä kalastaja kuin hallita ihmisiä'."

Ovi avautui, Payan palasi ja kuiskasi Robespierrelle: "Kaikki turvallista. Kutsu sisään mies."

Diktaattori tyytyväisenä käski palvelevan jakobinin tuoda Nicot hänen eteensä. Maalari astui sisään, rumissa kasvoissaan peloton ilme, ja seisoi suorana Robespierren edessä, joka syrjäsilmällä häntä mittaili.

On merkillistä, että useimmat vallankumouksen päämiehistä olivat perin rumia ulkonäöltään — Mirabeau ja Danton tavattoman rumia, David ja Simon julman ja raa'an näköisiä, Marat likaisen inhottava ja diktaattori synkkä ja sappikarvainen. Mutta kuten Robespierren sanottiin muistuttavan kissaa, oli hän myöskin siisti kuin kissa. Hänen pukunsa oli sileä ja puhdas, leuka puhtaaksi ajettu, laihat kädet valkoiset kuin naisen kädet. Sentähden hän oli suurena vastakohtana sille renttumaisuudelle, joka näkyi Nicotin koko käytöksessä ja ulkomuodossa.

"Sinä siis, kansalainen", sanoi Robespierre lempeästi, "tahdot puhua kanssani? Minä tiedän, että ansiosi ja kansalaishyveesi on liian kauan jäänyt huomaamatta. Sinä tahtoisit pyytää jotakin sopivaa tointa valtiossa? Älä arkaile — sano vaan!"

"Jalo Robespierre, sinä, joka maailmaa valaiset, minä en tule sinulta pyytämään suosionosotusta vaan tekemään valtiolle palveluksen. Olen löytänyt kirjeenvaihdon, joka paljastaa salaliiton, mihin kuuluu monta vielä epäilyksistä vapaata miestä." Ja hän pani paperit pöydälle. Robespierre tarttui niihin ja silmäili niiden yli kiihkeästi ja nopeasti.

"Hyvä, hyvä", hän mutisi itsekseen, "tätä kaikkea tarvitaan. Barrère, Legendre, siinäpä ovat! Camille Desmoulins oli ainoastaan heidän kätyrinsä. Minä rakastin häntä kerran, heitä en koskaan ole rakastanut. Kansalainen Nicot, minä kiitän sinua. Huomaan, että nämä kirjeet ovat kirjotetut englantilaiselle. Jokaisen Ranskalaisen täytyy epäillä näitä englantilaisia susia lammasten vaatteissa! Ranska ei enää tarvitse koko-maailman-kansalaisia, se leikki loppui Anacharsis Clootziin.[86] Pyydän anteeksi, kansalainen Nicot: Clootz ja Héberthän olivat sinun ystäviäsi."

"Niin", vastasi Nicot puolustellen, "me kaikki olemme erehdyksille alttiita. Minä lakkasin heitä kunnioittamasta, kun sinä asetuit heitä vastaan, sillä en luottaisi omaan aistimiinikaan niinkuin sinun oikeudentuntoosi."

"Niin, minä todella tahdon olla oikeamielinen, sen hyveen minä luen itselleni", sanoi Robespierre makeasti, ja kissaluonteellaan hän nautti leikkimisestä avuttoman uhrin kanssa[87] tälläkin ratkaisevalla hetkellä, jolloin niin suuret suunnitelmat, niin uhkaava vaara ja kauanmietitty kosto vaativat hänen huomionsa. "Eikä minun oikeudentuntoni tule kauemmin unohtamaan sinun palveluksiasi, hyvä Nicot. Sinä tunnet tämän Glyndonin?"

"Tunnen hyvin. Hän oli ystäväni, mutta minä uhraisin oman veljeni, jos tämä olisi yksi 'hairahtuneista'. Minä en häpee sanoa, että olen saanut hyvyyden osotuksia tältä mieheltä."

"Vai niin — ja sinä kannatat rehellisesti sitä oppia, että jos joku minun henkeäni uhkaa, ovat kaikki personalliset suhteet unohdettavat?"

"Hyvä kansalainen, rakas Nicot, ole niin hyvä ja kirjota minulle tämän
Glyndonin osote."

Nicot astui pöydän ääreen, ja äkkiä, kun kynä oli hänen kädessään, juohtui hänen mieleensä ajatus ja hän pysähtyi hämmentyneenä.

"Siitä asiasta minä tahdoinkin puhua sinulle, edustaja", vastasi Nicot. "Hän käy joka päivä naisen luona, joka on muukalainen ja tuntee kaikki hänen salaisuutensa. Nainen on olevinaan köyhä ja elättävinään lastaan käsityöllä. Mutta hän on äärettömän rikkaan italialaisen puoliso, eikä ole epäilystäkään siitä, että hänellä on rahoja, jotka käytetään Ranskan kansalaisten turmelemiseen. Hän olisi otettava kiinni."

"Mutta ei saa hukata aikaa, sillä tiedän, että molemmat aikovat paeta
Parisista jo tänä yönä."

"Meidän hallituksemme on valpas ja nopea, hyvä Nicot, älä pelkää. Vai niin, vai niin", ja Robespierre otti paperin, johon Nicot oli kirjottanut, pani sen nenänsä alle — sillä hän oli likinäköinen — ja lisäsi hymyillen: "Kirjotatko sinä aina samalla käsialalla, kansalainen? Tämä näyttää tekaistulta."

"Hyvä, hyvä. Sinun hyveesi tulee kyllä palkituksi, luota minuun.
Terveys ja veljeys!"

"Hoi, mies siellä ulkona!" huusi diktaattori kelloaan soittaen, ja kun Jakobini valppaasti totteli kutsua — "seuraa tuota miestä, Jean Nicotia. Niinpiankuin hän pääsee talosta, ota kiinni hänet. Vie hänet heti vankilaan. Kuule — tämä on ihan laillista, siinä on vangitsemiskäsky. Yleinen syyttäjä saa minulta toimintaohjeita. Mene nyt vikkelään!"

Jakobini hävisi. Kaikki sairauden ja heikkouden jäljet olivat potilaalta kadonneet, hän seisoi suorana lattialla, kasvot suonenvedon tapaisesti värähtäen ja käsivarret ristissä. "Hoi, Guérin (vakoilija näyttäytyi taas) ota nämä osotteet. Tunnin kuluttua täytyy tämän englantilaisen ja tämän naisen olla vankilassa; heidän paljastuksensa tulevat auttamaan minua tärkeämpiä vihollisia vastaan. He tulevat kuolemaan, he tulevat hukkumaan muiden kanssa 10 p:nä — kolmen päivän päästä. Siinä on sinullekin vangitsemiskäsky. Lähde!"

"Ja nyt, Couthon, Payan, me emme enää vitkastele Tallienin ja hänen joukkonsa kanssa. Minä olen saanut tietää, ettei kansalliskokous tahdo mennä juhlaan 10 p:nä. Meidän täytyy turvautua miekkaan ja oikeuslaitokseen. Minun täytyy järjestää ajatuksiani, valmistaa puhettani. Huomenna minä esiinnyn kokouksessa, huomenna rohkea St. Just yhtyy meihin, tultuaan voitokkaitten sotajoukkojen luota, huomenna minä puhujalavalta sinkautan salamoita Ranskan salapukuisia vihollisia vastaan, huomenna minä pyydän, koko kansan silmien edessä, vehkeilijöiden päät."

VIII LUKU.

Tällä välin Glyndon oli pitkän aikaa viipynyt C:n puheilla ja järjestänyt viimeisiä asioita, menestykseen luottaen ja näkemättä mitään paon estettä. Sieltä hän lähti Filliden luokse. Samalla hän keskellä iloisia ajatuksiaan oli kuulevinaan äänen, liiankin tutun ja kauhistuttavan, kuiskaavan korvaansa: "Mitä! sinä tahdot uhmata minua ja päästä minusta karkuun, sinä tahdot palata hyveeseen ja tyytyväisyyteen. Se on turhaa, se on liian myöhäistä. Minä en tule sinua ahdistamaan, nyt sinua seuraavat ihmisaskeleet, yhtä leppymättömät kuin minun. Minua et sinä näe ennenkuin vankilassa, yösydännä ennen kuolemaasi. Katso —"

Ja Glyndon käänsi tahtomattaan päänsä ja näki ihan lähellään hiipivän miehen, jonka hän ennenkin oli huomannut kulkevan ohitsensa useamman kerran, vaikkei hän ollut siitä välittänyt. Heti hän vaistomaisesti tiesi olevansa vartioitu, takaa-ajettu. Katu oli tässä tyhjä ja autio, sillä päivä oli tukahuttavan kuuma ja tähän aikaan päivästä ei ollut paljon väkeä liikkeellä. Vaikka hän oli rohkea, kulki hänen sydämensä läpi kylmä väristys. Hän tunsi liiankin hyvin, minkälainen hirmuhallinto vallitsi Parisissa, ja tiesi vaaransa. Samaa mitä ensimäisen paiseen ilmestyminen on ruton uhrille, samaa oli vallankumouksen uhreille varjomaisen vakoilijan näkeminen. Vartioiminen, vangitseminen, tutkinto, guillotiini — näillä säännöllisillä, nopeilla askelilla kulki se hirviö, jota anarkistit kutsuivat laiksi. Glyndon hengitti syvään ja kuuli selvästi oman sydämensä kovan tykytyksen. Sitten hän pysähtyi liikkumattomana tuijottaen varjoa, joka myöskin pysähtyi.

Urkkijalla ei ollut apulaisia ja katu oli tyhjä; Glyndon sai uutta rohkeutta. Hän lähestyi takaa-ajajaansa, joka peräytyi hänen edestään. "Kansalainen, sinä seuraat minua", hän sanoi, "mitä asiaa?"

Halveksivasti hymyillen vastasi mies: "Eikö katu ole kylliksi leveä meille molemmille? Ethän liene niin huono tasavaltalainen, että vaatisit koko Parisin itsellesi?"

Mies kumarsi, nosti kohteliaasti hattuaan ja kulki edelleen. Seuraavana hetkenä Glyndon syöksyi sivukujaan ja juoksi nopeasti pitkin kierteleviä katuja ja mutkikkaita käytäviä. Vähitellen hän rauhottui, katsahti taakseen ja luuli päässeensä takaa-ajajasta; kiertoteitä pitkin hän palasi kotiinsa päin. Kun hän tuli leveämmille kaduille, niin viittaan kääritty ohikulkija äkkiä sipaisi häntä, niin ettei hän nähnyt sen kasvojakaan: "Clarence Glyndon, sinua väijytään, seuraa minua!" ja käveli nopeasti hänen edellään. Glyndon kääntyi ja näki kauhukseen taas kintereillään saman liuhunaamaisen miehen, jolta hän jo luuli päässeensä turvaan. Hän unohti muukalaisen kehotuksen ja heittäytyi väkijoukon sekaan, joka oli kokoontunut pilakuva-kaupan ympärille; sieltä hän muutti suuntaa, lähti aivan toisille kaduille sekä saapui pitkän hengästyneen riennon jälkeen erääseen kaupungin etäisimpään osaan näkemättä enää vakoilijaa.

Täällä kaikki näytti niin levolliselta ja kauniilta, että uhkaavalla vaaranhetkelläkin hänen taiteilijasilmänsä pysähtyi näköalaa ihailemaan. Tässä oli joen rantamalla avonaisempi paikka. Seine virtasi majesteetillisena tietään ja sen pinnalla keikkui pursia ja suurempia aluksia. Aurinko kultasi tuhansia kirkontorneja ja kimalteli hävinneen ritariajan palatsien valkoisille seinille. Väsyneenä ja huohottavana Glyndon pysähtyi hetkeksi ja hänen otsaansa leyhytteli virralta tuleva vilpoinen tuulahdus.

"Hetkeksi minä ainakin olen turvassa täällä", hän ajatteli, mutta samassa hän n. 30 askeleen päässä näki vakoilijan. Hänen jalkansa tuntuivat puutuvan paikoilleen, hän oli niin nääntynyt, että pako oli miltei mahdoton. Toisella puolella oli joki (ei mitään siltaa lähellä) ja toisella puolella pitkä talorivi. Hän kuuli naurua ja rivoa laulua eräästä talosta, joka oli hänen ja vakoilijan välillä. Se oli pahamaineinen kahvila, Henriotin mustien joukkojen, Robespierren kätyreiden tavallinen kokoontumispaikka. Urkkija oli siis ajanut uhrinsa suoraan koirien kynsiin. Hän lähestyi hitaasti, pysähtyi kahvilan avonaisen ikkunan eteen ja pisti päänsä sisään ikäänkuin kutsuakseen sieltä aseellisia miehiä avukseen.

Juuri samassa hetkessä, kun urkkijan pää oli pois käännetty, huomasi Glyndon muukalaisen, joka oli häntä varottanut, seisomassa ihan edessään puoleksi avatun oven suussa. Mies, jota tuskin näkyi suuresta viitastaan, kutsui häntä astumaan sisään. Äänettömästi hän totteli ystävällistä kutsua, ovi sulettiin heidän jälkeensä ja henkeään vetämättä kulki hän muukalaisen jälessä ylös leveitä portaita ja monen tyhjän huoneen läpi. Kun he saapuivat pieneen kamariin, riisui saattaja hattunsa ja pitkän viittansa, joka tähän asti oli hänet peittänyt, ja Glyndon tunsi Zanonin.

IX LUKU.

    "Äl' usko, että taikani on tehty
    Helvetin enkeleitten avulla.
    Kirottu, häväisty se olkoon aina,
    Ken noita hirviöitä kutsuu esiin!
    Vaan käyttänyt oon salaisia voimia
    Lähteissä läikkyvissä, lehdon yrteissä
    Ja luonnon sisimmissä sopukoissa
    Ja vuorten yli liikkuvissa tähdissä."

"Täällä olet turvassa, nuori englantilainen!" sanoi Zanoni, viitaten Glyndonia istumaan. "Onnellista oli, että viimeinkin sain sinusta selvän."

"Paljon onnellisempi olisi ollut, jollemme koskaan olisi tavanneetkaan toisiamme! Kuitenkin näinä kohtaloni viimeisinä hetkinäkin minua ilahuttaa taas nähdä sinun kasvojasi, salaperäinen olento, jota pidän syynä kaikkiin tuntemiini kärsimyksiin. Täällä sinä siis et voi tehdä verukkeita tai välttää minua. Täällä, ennenkuin me eroomme, sinun täytyy paljastaa minulle jollei oman elämäsi niin ainakin minun elämäni pimeä arvotus."

"Oletko kärsinyt, kokelas raukka?" sanoi Zanoni säälivästi. "Niin — näen sen kyllä kasvoistasi. Mutta miksikä minua siitä moitit? Enkö minä varottanut sinua oman henkesi kuiskauksia seuraamasta? Enkö pyytänyt sinua siitä kieltäytymään? Enkö sanonut, että koetus olisi hirvittävä uhkayritys ja kauhun ansa? Niin, enkö tarjonnut sinulle sen sijasta sitä sydäntä, joka oli riittävä minuakin tyydyttämään? Etkö sinä itse huimapäisesti ja päättävästi valinnut vihkimyksen koetusta? Omasta vapaasta tahdostasi olet ottanut Mejnourin mestariksesi ja antautunut hänen viisauttaan tutkimaan."

"Mutta mistä johtui vastustamaton haluni tähän outoon ja luvattomaan tietoon? Minä en tiennyt siitä, ennenkuin sinun paha silmäsi sattui minuun ja ennenkuin tulin vedetyksi sinun Iumouspiiriisi."

"Sinä erehdyt — halu oli sinussa jo ennen, ja se olisi aina raivannut tiensä toiseen tai toiseen suuntaan. Ihminen, sinä kysyt minulta oman kohtalosi ja minun kohtaloni arvotusta! Katso ympärillesi elämässä, eikö kaikkialla ole salaisuuksia? Voiko silmäsi seurata siemenen vaiheita maan helmassa? Siveellisessä samoin kuin fyysillisessä maailmassa on hämäriä kummallisuuksia, paljon ihmeellisempiä kuin mitä luulet minun yhteydessäni olevan."

"Kiellätkö sinä itselläsi olevan näitä voimia? — tunnustatko itsesi pettäjäksi? — vai sanotko todella, että olet myynyt itsesi Pahalle? että sinä olet maagikko ja käytät avuksesi samanlaista olentoa kuin mikä minua on kiusannut päivin ja öin?"

"Ei ole kysymys siitä, mitä minä olen", vastasi Zanoni, "vaan on ainoastaan kysymys, voinko minä auttaa sinua karkottamaan tuon julman haamun ja palaamaan taas tavallisen elämän terveelliseen ilmapiiriin. Vähäsen kuitenkin kerron sinulle, puolustaakseni, ei itseäni, vaan Taivasta ja Luontoa, joita epäilyksilläsi loukkaat."

"Nuorempina päivinäsi olet ehkä ilolla lukenut sitä suurta kristillistä runoilijaa, jonka kantele tuli maan päälle 'seppelöitynä paratiisista poimituilla kukilla', niinkuin hän itse sanoo aamunkoitosta.[88] Tuskin kukaan oli niin sälytetty kuin hän ritariajan taikauskolla ja totta tosiaan on 'Jerusalemin' runoilija kyllin voimakkaasti, inkvisitsioninkin vaatimusten tyydyttämiseksi, kironnut niiden luvattomien taikojen tekemistä, joilla 'Kokytosta ja Flegetonia[89] hallittiin.' Mutta surujensa ja kärsimystensä ajalla, vankilassa ja houruinhuoneessa, etkö tiedä, että silloin Tasso itse löysi lohdutuksensa ja pelastuksensa pyhän ja henkisen teurgian[90] tunnustamisesta — magian, jolla voitiin kutsua esiin enkeleitä eli hyviä henkiä eikä pahoja? Ja etkö muista, kuinka syvästi perehtynyt aikaansa nähden hän oli jalomman plaatolaisuuden mysterioihin, jotka viittaavat tähtöisten veljeskuntien salaisuuksiin, kaldealaisista rosenkreutsiläisiin asti, ja kuinka hän ihanissa runoissaan tekee erotuksen Ismenon mustan noituuden ja Tietäjän kunniallisen viisauden välillä, Tietäjän, joka Pyhän Maan matkalaisia neuvoi ja johti heidän retkillään? Hän ei tehnyt taikojaan maanalaisten kapinoitsijain avulla[91] vaan lähteitten ja kasvien salaisten voimien käyttämisellä — tuntemattoman luonnon ihmeiden ja tähtien liikuntojen tarkkaamisella. Hän kulki Libanonin ja Karmelin pyhillä vuorilla ja näki jalkainsa alla pilvet ja lumen ja taivaankaaren värit ja sateen ja kasteen syntymisen. Se kristitty erakko, joka käännytti Tietäjän (ja joka varmaan ei ollut mikään taruolento vaan perustyyppi jokaisen hengen, mikä Luonnon kautta pyrkii Jumalaan), käskikö hän Tietäjää panemaan pois nuo korkeat tutkimukset, salaisen viisauden taidon? Ei, vaan hän käski niitä harjottamaan ja käyttämään arvokkaisiin tarkotuksiin. Ja tässä runoilijan suurenmoisessa käsityksessä on todellisen teurgian salaisuus, joka näinä oppineempina aikoina hämmästyttää teitä tietämättömiä ja saa teitä pitämään sitä lapsellisena harhauskona tai sairaan houreina."

"Hyvin kaukaisia aikoja sitten — sellaisena sivistyskautena, jolloin ei niinkuin nyt yksilö upotettu valtioon — oli olemassa palavajärkisiä ihmisiä, joissa eli voimakas tiedonhalu. Niissä mahtavissa ja onnellisissa valtioissa, joissa he elivät, ei ollut maallisia rientoja ja valtiollisia kuohuja, joihin he olisivat saaneet purkaa mielensä kuumeellisen kiihkon. Vanhan kastilaitoksen puitteissa, joita ei väkivoiminkaan voinut yksilö murtaa, asui viisauden jano ainoastaan niiden keskuudessa, joissa se etuoikeutena kävi perintönä isästä poikaan. Sentähden jo siitäkin vähästä, mitä historianne kertoo ihmistiedon kehityksestä, voitte huomata, että vanhimpina aikoina filosofia ei laskeutunut alas ihmisten askareihin ja kotoisiin oloihin. Se viihtyi ylemmän luomisjärjestön ihmeissä, se koetti tutkistella aineen syntyä ja hallitsevan sielun olemusosia, se koetti lukea taivaankappaleitten salaisuuksia, se koetti tunkea niihin luonnon syvyyksiin, joissa oppineet sanovat Zoroasterin ensimäisenä löytäneen sen taidon, mitä te tietämättömyydessänne kutsutte noituudeksi. Tuona aikana kohosi muutamia henkilöitä, jotka oman säätyluokkansa turhuuksien ja harhauskojen keskeltä arvelivat löytävänsä sätehiä kirkkaammasta ja vahvemmasta viisauden valosta. He arvelivat, että oli yhteyttä kaikkien luomakappalten välillä ja että alimmassa oliossakin piili salainen vastaavaisuus, joka saattoi johtaa sen ylös korkeimpaan asti.[92] Vuosisatoja vieri ja elämänkausia tuhlaantui näihin tutkimuksiin, mutta yksi askel toisensa jälkeen pantiin muistoon ja näistä tuli tienviittoja niille harvoille, joilla yksin oli perinnöllinen oikeus kulkea samaa tiedon tietä. Viimein hämärästä koitti valo muutamille, mutta älä luule, nuori näkyjen näkijä, että se valo suotiin sellaisille, jotka sydämessään elättivät epäpyhiä ajatuksia ja joita pahan perijuuri vielä hallitsi. Se suotiin silloin niinkuin nytkin ainoastaan unelmoimisen ja järkeilemisen puhtaimpina 'haltioissaolon' hetkinä, jolloin jokapäiväisen elämän huolet ja yhteisen lihallisen luontomme halut eivät kiinnitä huomiota. Kaukana siitä että he olisivat turvautuneet pahojen henkien apuun, oli päinvastoin heidän jalona pyrkimyksenään tulla yhä lähemmälle Hyvän Lähdettä. Mitä enemmän he irrottautuivat planettojen pimeistä esikartanoista, sitä enemmän heidät täytti Jumaluuden loisto ja hyvyys. Ja jos he etsiessään viimein löysivät, kuinka hengen silmälle kaikki olemassaolon ja aineen hienoimmat muodostelmat voivat avautua nähtäviksi, — jos he keksivät, kuinka hengen siiville kaikki etäisyydet tulivat mitättömiksi ja vapautunut idea saattoi kulkea tähdestä tähteen, vaikka ruumis täällä makasi jäykkänä ja kovana kuin hylätty hautakivi — jos he sellaisia keksintöjä todella tekivät, niin heidän tietonsa ylevin huippu oli vain — ihmetellä, ihailla ja kunnioittaen palvella! Muuan, joka näitä asioita hyvin tunsi, sanoi näin: "Sielussa on prinsiippi, kaikkea ulkonaista luontoa korkeampi, ja tämän prinsiipin kautta me voimme nousta maailman järjestyksen yli ja tulla osalliseksi ylhäisten taivaallisten olentojen kuolemattomasta elämästä ja voimasta. Kun sielu nousee korkeampiin olentoihin ('haltioihin'), niin se jättää sen järjestön, johon se ajaksi on sidottu, ja uskonnollisen magnetismin kautta vetäytyy toiseen ylempään piiriin, johon se sulautuu ja yhtyy."[93]

"Otaksu siis, että tuollaiset olennot viimein löysivät sen salaisuuden, miten kuolema on estettävä saapumasta ja miten vaaroja ja vihollisia on vältettävä, miten on kapinoitten ja vallankumousten keskellä käytävä viottumatta, niin luuletko, että elämä saattoi heissä herättää korkeampaa halua kuin vielä enemmän ikävöidä kuolemattomuutta kohti ja valmistaa älyään sitä korkeampaa olemassaoloa varten, johon he voivat siirtyä, kun aika ja kuolo ovat menneet ohi! Pois synkät kuvittelusi noidista ja pahoista hengistä, sielu voi kaivata ainoastaan valoa kohti, ja meidän korkean tietomme erehdyskin oli vain siinä, että unohdimme ne heikkoudet, himot ja siteet, joita vasta kuolema voi täydellisesti puhdistaa."

Tämä puhuttelu oli niin toisenlainen kuin mitä Glyndon oli odottanut, että hän kotvasen aikaa pysyi sanattomana ja viimein sopersi:

"Miksi", toisti Zanoni, "miksi sinulle on koitunut ainoastaan rangaistus ja kauhu —: ja tiellesi astunut Kynnyksen Vartija? Itserakas mies, katso, millaiset ovat tavallisimmankin opin alkeet! Voiko jokainen vastalkaja paljaalla toivomuksellaan päästä mestariksi? Voiko oppilas, kun hän on ostanut Euklideensä, tulla Newtoniksi? Voiko nuorukainen, jolla on runollisia puuskia, sanoa: 'minä tahdon kilpailla Homeron kanssa'. Niin, voiko tuo kalpea tyranni kaikilla järjestelmän-rakentajillaan ja paperilaeillaan ja pelottomilla sotajoukoillaan, voiko hän tahtonsa mukaan muovata ja valmistaa valtiolaitoksen, joka olisi vähemmän paha kuin se, minkä alhaiso heitti ylösalaisin? Kun tuona kaukaisena aikana, josta puhuin, tutkija pyrki niille korkeuksille, joille sinä olisit yhdellä hyppäyksellä tahtonut ponnahtaa, silloin häntä harjotettiin kehdosta asti tulevaa uraansa varten. Hänen silmilleen tehtiin selväksi sisäinen ja ulkonainen luonto, vuosi vuoden jälkeen, mitä enemmän hän oppi katselemaan ympärilleen. Häntä ei laskettu todelliseen vihkimyskokeeseen, niinkauan kuin yksikin maallinen halu kahlehti sitä ylevää lahjaa, jota te kutsutte Mielikuvitukseksi, tai yksikään lihallinen himo himmensi sitä ihmisen kaikkiläpäisevää kykyä, jota te kutsutte Älyksi. Ja silloinkin kuinka harvat parhaimmilla voimillaankaan saavuttivat viimeisen mysterion! Onnellisempia he olivat, koska he sitä pikemmin pääsivät niihin pyhiin ihanuuksiin, joihin kuolema avaa taivaallisen portin."

Zanoni vaikeni ja miettiväinen ja surullinen varjo himmensi hänen ylimaallista kauneuttaan.

"Ja onko tosiaan muitakin kuin sinä ja Mejnour, jotka väittävät saavuttaneensa noita kykyjä ja noita salaisuuksia?"

"Petturi! sinä puhut ristiin. Jos he voivat kuoleman voittaa, mikseivät he enää ole elossa?"[94]

"Päivän lapsi", sanoi Zanoni murheellisena, "enkö ole sanonut sinulle, että meidän tietomme erehdys oli, että unohdimme niitä haluja ja himoja, joita henki ei koskaan voi kokonaan ja lopullisesti voittaa, niinkauan kuin tämä aine sen verhoo. Etkö ajattele, kuinka surullista on hylätä kaikki inhimilliset siteet, kaikki ystävyys ja kaikki lempi ja nähdä päivä päivältä ystävyyden ja rakkauden kuihtuvan elämästämme, niinkuin kukat rungosta lakastuvat ja pois putoovat? Voitko ihmetellä sitä, että me mieluummin valitsemme kuoleman, ennenkuin tavallinen ikämmekään on päättynyt, vaikka voisimme elää maailman loppuun asti? Ihmettele pikemmin, että on kaksi, jotka niin uskollisesti ovat riippuneet maassa kiinni! Minua, sen tunnustan, tämä maa vielä voi hurmata. Kun minä saavutin viimeisen salaisuuden, oli nuoruuteni vielä kukassaan, ja nyt yhä vielä nuoruus ympäröi minua uhkealla kauneudellaan ja hengittäminenkin on minulle nautintoa. Tuoreus ei ole hävinnyt luonnon kasvoilta eikä ole yhtään kasvia, jossa en löytäisi uutta lumousta — ennen keksimättömiä ihmeitä. Niinkuin on minun nuoruuteni, niin on Mejnourin vanhuuden laita. Hän voisi sinulle kertoa, että elämä hänelle merkitsee vain kykyä tutkimaan, eikä hän toivo uusia maita uudestisyntyneen henkensä tutkimusaloiksi, ennenkuin hän on tyhjentänyt kaikki ihmeet, mitkä Luoja on tämän maan päälle istuttanut. Me olemme kahden katoomattoman harrastuksen edustajia — taiteen, joka nauttii, ja tieteen, joka katselee. Ja nyt, jotta tyytyisit siihen, ettei sinulle ole suotu näitä salaisuuksia, opi tietämään, että niin täydellisesti täytyy ajatuksen irrottautua kaikesta, mikä muodostaa ihmisten tavallisen elämän ja kiihottaa heidän tunteitaan, niin täydelleen täytyy sen olla itsestään tyhjentänyt kaiken halun, lemmen ja vihan, että kunnianhimoiselle ja rakastajalle ja vihaajalle ei riitä siihen työhön voimaa.

"Ja minä, joka viimein olen antanut tavallisten perhesiteiden itseäni kahlehtia ja sokaista, minä pimittynyt ja avuton, vannotan sinua epäonnistunutta ja tyytymätöntä, minä vannotan sinua opastamaan minua, sanomaan, missä he ovat. Oi, kerro minulle, puhu! Vaimoni, lapseni! Sinä vaikenet — mutta tiedäthän nyt, etten ole mikään paha noita, mikään vihollinen. Minä en voi antaa sinulle sitä, mihin omat kykysi eivät riitä, minä en voi saada aikaan sitä, jota ei himoton Mejnourkaan voinut, mutta minä voin antaa sinulle lähinnä suurimman ja ehkä kauneimman lahjan, minä voin sovittaa sinut jokapäiväisen maailman kanssa ja rakentaa rauhan omantuntosi ja itsesi välille."

Glyndon katsoi ja uskoi. Hän kuiskasi Violan osotteen, sen talon nimen, johon hänen oma paha kohtalonsa jo oli vienyt kärsimyksen ja tuomion.

"Siunattu olet siitä", huudahti Zanoni intohimoisesti, "ja sinä tulet siunatuksi. Mitä! etkö sinä käsittänyt, että kynnyksellä kaikkiin korkeampiin maailmoihin mennessä asuvat ne olennot, jotka kauhua ja pelkoa synnyttävät? Kuka jokapäiväisessä maailmassakin jätti Tavan ja Perimyksen vanhat ladut tuntematta ensi hetkestä muodottoman ja nimettömän Pelon lähestymistä? Kaikkialla ympärilläsi, missä ihmiset ponnistavat ja tekevät työtä, kaikkialla lymyy pimeänä tuo sanomaton Kauhu, vaikkeivät he sitä näe — viisaiden kamareissa, kansanjohtajien neuvostossa, sotamiesten leirissä, joka paikassa. Mutta siellä, minne sinä yritit mennä, siellä ainoastaan se on näkyväinen. Eikä koskaan se lakkaa vainoomasta, ennenkuin voit yhtyä Äärettömään niinkuin serafi tai lapsena palata tavalliseen maailmaan. Mutta vastaa minulle: kun olet koettanut pitää kiinni jostakin vakavasta hyvästä päätöksestä ja haamu silloin äkkiä on sivullesi hiipinyt; kun sen ääni on sinulle epätoivoa kuiskannut; kun sen aavemaiset silmät ovat sinut pelotuksellaan ajaneet takaisin maallisen voitonhimon tai rajun nautinnonhalun näyttämöille, joista haamu aina pysyy poissa, koska se silloin jättää sielun pahempien vihollisten käsiin — etkö silloin ole koskaan sanonut: 'Tulkoon mikä tulee, hyveessä minä pysyn kiinni'?"

"Ja sinä olet tuntenut, että haamu silloin tuli yhä himmeämmäksi ja sen voima yhä heikommaksi."

"Iloitse siis! sinä olet voittanut pelon ja löytänyt koetuksesi salaisuuden. Päättäväisyys on ensimäinen menestys. Iloitse, sillä sen karkottaminen on voitollinen ja varma. Sinä et ole niitä, jotka kieltäen tulevaisen elämän jäävät Sanomattoman Kauhun orjiksi. Oi, milloin ihmiset viimeinkin oppivat, että jos kerran Suuri Uskonto niin voimakkaasti terottaa uskon välttämättömyyttä, niin se ei tapahdu ainoastaan sitä varten, että usko johtaa tulevaiseen elämään, vaan että ilman uskoa ei ole mitään ylevätä tässäkään elämässä. Usko on jotakin viisaampaa, onnellisempaa, jumalallisempaa kuin mitä maan päällä näemme — taiteilija kutsuu sitä ihanteeksi, pappi uskoksi. Ihanne ja usko ovat samoja käsitteitä. Palaja, vaeltaja, palaja! Tunne, mikä kauneus ja pyhyys asuu vanhassa ja tavanmukaisessa olossa. Takaisin ulos portista hiivi, kauhuolento, ja rauhallisena hymyile taas, oi sininen taivas lapsensydämeen, ja sinun aamu- ja iltatähtesi on sama, vaikka sillä on kaksi nimeä: Muisto ja Toivo."

Näin puhuessaan Zanoni lempeästi laski kätensä ihmettelevän kuuntelijan polttaville ohimoille, ja samassa Glyndon tunsi vaipuvansa jonkinlaiseen horrokseen: hän kuvitteli palanneensa lapsuudenkotiinsa ja olevansa siinä pienessä huoneessa, missä äiti oli valvonut hänen vuoteensa ääressä ja rukoillut hänen kanssaan. Siinä oli sama huone — näkyvänä, kouriintuntuvana, asumattomana ja entisen näköisenä. Peräseinällä oli tuttu vuode, seinillä olivat hyllyt täynnä hurskaita kirjoja, se maalaustelinekin, jonka ääressä hän ensinnä oli koettanut kankaalle kuvata aatteita, seisoi nurkassa rikkoutuneena ja tomunpeittämänä. Ikkunan edustalla oli vanha kirkkomaa, hän näki sen etäämpänä viheriöivän ja aurinko paistoi sen korkeitten puitten välistä, hän näki haudan, missä isä ja äiti yhdessä makasivat, ja kirkontorni viittasi ylös taivaaseen, ihmisten toiveiden vertauskuvana, kun he maan multaan kätkivät rakkaansa. Hänen korviinsa kaikuivat kirkonkellot kuin pyhäpäivänä, kauaksi pakenivat kaikki huolen ja kauhun näyt, jotka olivat häntä värisyttäneet ja vainonneet, nuoruus, poika-aika, lapsuus tuli takaisin viattomine haluineen ja toiveineen, hän oli lankevinaan polvilleen rukoilemaan. Hän heräsi — heräsi autuaissa kyyneleissä, hän tunsi, että haamu oli ainiaaksi paennut. Hän katsoi ympärilleen — Zanoni oli mennyt. Pöydällä seisoi paperilla nämä rivit, muste oli vielä kostea:

"Minä keksin keinot sinun pakomatkaasi. Illan tullen, kun kello lyö yhdeksän, odottaa sinua pursi talosi edustalla, laivuri vie sinut turvapaikkaan, missä voit levollisesti viipyä, kunnes kauhunaika, joka lähenee loppuaan, on ohi. Älä ajattele enää sitä aistillista lempeä, joka on sinua vietellyt ja melkein tehnyt sinusta lopun. Se petti sinua. Turvallisesti sinä pääset maahasi takaisin — pitkät vuodet on sinulla vielä aikaa muistella menneisyyttä ja sovittaa sitä. Tulevaisuudessa olkoot unelmat oppaanasi ja kyyneleesi uuden syntymisen kasteena."

X LUKU.

"Viola on eräässä heidän vankilassaan — noissa armottomissa vankiloissa. Se on Robespierren käsky — minä olen etsinyt syyn jälkiä Glyndoniin asti. Tämän siis aiheutti se pelottava yhteys heidän kohtalojensa välillä, jota en saanut ilmi vaan joka itse Glyndonin peitti samaan pilveen, mikä Violankin salasi. Vankeudessa — ja vankeus on haudan portti. Hänen tutkintonsa ja ehdoton tuomionsa, joka sellaisissa tutkimuksissa aina seuraa, tapahtuu kolmen päivän päästä. Tyranni on määrännyt kaikkien murhanhankkeittensa päiväksi 10 päivän Thermidor-kuuta. Samalla kuin viattomien ihmisten kuolema panee kaupungin kauhistumaan, niin hänen asemiehensä surmaavat hänen omat vihollisensa. On ainoastaan yksi toivo jälellä — että se voima, joka nyt tuomitsee tuomitsijan, sallisi minun olla välikappaleena hänen sortumisensa avustamiseksi. Vain kaksi päivää jälellä — kaksi päivää! Vaikka minulla on tarjona niin suunnaton ajan rikkaus, en näe muuta kuin kaksi päivää, kaikki sen takana on pimeyttä ja autiutta. Vielä minä voisin hänet pelastaa. Tyrannin pitää kukistua päivää ennen kuin hän on päättänyt toimeenpanna murhat. Ensimäisen kerran minä sekaannun ihmisten taisteluihin ja riitoihin ja sydämeni havahtaa epätoivostaan asestettuna ja taisteluun valmiina."

Väkijoukko oli kokoontunut Rue St. Honorén ympärille — nuori mies vangittiin Robespierren käskystä. Hänet tunnettiin Tallienin, konventin vastustuspuolueen johtajan palvelijaksi. Tähän saakka tyranni ei vielä ollut uskaltanut Tallienia ahdistaa ja sentähden tämä tapaus synnytti enemmän kiihtymystä kuin muuten näin tavallinen asia hirmuhallituksen aikana. Väkijoukossa oli monta Tallienin ystävää, monta tyrannin vihollista, monta, jotka olivat väsyneet katselemaan, kuinka tiikeri uhrin toisensa jälkeen riisti luolaansa raadeltavaksi. Pahaenteistä murinaa kuului, raivoisat silmät katsoivat oikeudenpalvelijoihin, kun he tarttuivat uhriin, ja vaikkei uskallettu suoraan vastustaa, niin taaimmaiset tyrkkivät etumaisina olevia ja tukkivat tien vangilta ja vangitsijoilta. Nuori mies ponnisteli rajusti päästäkseen irti ja pääsi viimein tavattomalla ponnistuksella vartijoittensa käsistä. Väkijoukko antoi tietä ja sulkeutui hänen jälkeensä suojelevasti, samalla kuin hän syöksyi heidän keskeltään pakoon. Mutta äkkiä kuului läheltä hevosenkavioitten ääntä — villi Henriot ja hänen joukkonsa hyökkäsivät kansanjoukkoon. Väki antoi pelästyen tietä ja vankiin tarttuivat uudestaan diktaattorin käskyläiset. Sillä hetkellä kuiskasi ääni vangitulle: "Sinulla on kirje, ja jos se sinulta löytyy, menee viimeinen toivosi. Anna se minulle. Minä vien sen Tallienille." Vangittu kääntyi hämmästyen, luki jotakin rohkaisevaa muukalaisen silmistä, joka häntä puhutteli. Hevosmiehet olivat samassa lähellä, Jakobini, joka oli vankiin tarttunut, päästi hetkeksi irti välttääkseen hevosten kavioita, siinä silmänräpäyksessä tarjoutui tilaisuus, ja muukalainen katosi kirjeen kanssa.

Tallienin taloon olivat tyrannin pääviholliset kokoontuneet. Yhteinen vaara oli rakentanut lujan ystävyyden. Kaikki puolueet laskivat ajaksi syrjään kinastelunsa noustakseen yhdessä sitä kauheata miestä vastaan, joka kaikkien puolueitten yli marssi veriselle valtaistuimelleen. Siellä oli rohkea Lecointre, vannoutunut vihollinen, siellä oli ryömivä Barrère, pelkurien sankari, joka tahtoi sovittaa kaikki äärimmäisyydet, siellä oli Barras, tyyni ja hillitty, Collot d'Herbois, joka uhkui vihaa ja kostoa eikä nähnyt, että ainoastaan Robespierren rikokset estivät hänen omia rikoksiansa näkymästä.

Neuvosto oli kiihtynyt ja epäröivä. Kauhu, jota Robespierren ainainen menestys ja ihmeellinen tarmokkuus synnytti, piti vielä useimpia vallassaan. Tallien, jota tyranni enimmän pelkäsi ja joka yksin saattoi antaa pontta ja perää ja suuntaa monille ristiriitaisille intohimoille, oli liian tahrainen omien julmuuksiensa muistosta, että olisi voinut olla häpeemättä asemaansa säälin edustajana. "On totta", hän sanoi, kun Lecointre oli pitänyt innostuttavan puheen, "että Vallananastaja uhkaa meitä kaikkia. Mutta vielä häntä rakastaa yhteinen kansa — vielä jakobinit häntä kannattavat, parempi on jättää vihollisuudet siksi kun aika on kypsyneempi. Epäonnistunut yritys on samaa kuin joutuminen suoraa päätä, kädet ja jalat sidottuina, guillotiinille. Päivä päivältä täytyy hänen valtansa heikontua. Toistaiseksi jättäminen on meidän paras —." Samalla kuin hän näin puhui ja valoi vettä tulen sammutteeksi, ilmotettiin, että eräs muukalainen pyysi heti tavata häntä puhuakseen asiasta, joka ei sietänyt viivytystä.

"Minulla ei ole aikaa", sanoi puhuja kärsimättömästi. Palvelija pani kirjeen pöydälle. Tallien avasi sen ja löysi siitä seuraavat lyijykynällä kirjotetut sanat: "Vankeudesta Teresa de Fontenailta." Hän kalpeni, hypähti ylös ja kiiruhti etuhuoneeseen, missä hän näki aivan vieraat kasvot.

"Ranskan toivo", sanoi tulija ja hänen äänensä tunki suoraan sydämeen, "palvelijasi on kadulla vangittu. Minä olen pelastanut sinun ja tulevan vaimosi hengen. Tuon sinulle tämän kirjeen Teresa de Fontenailta."

Tallien avasi vapisevin käsin kirjeen ja luki: "Pitääkö minun ainiaan sinua turhaan rukoilla? Uudestaan ja uudestaan minä sanon: älä viivytä hetkeäkään, jos välität minun hengestäni ja omastasi. Tutkintoni ja tuomioni on määrätty olemaan kolmen päivän päästä — 10:ntenä Thermidor-kuuta. Iske, niinkauan kuin vielä on aikaa, iske ja tapa hirviö, sinulla on vielä kaksi päivää. Jollet sitä tee, jos lykkäät toistaiseksi, niin näet minut viimeisen kerran, kun kuljen ikkunoittesi ohi guillotiinille."

"Hänen tutkintonsa tulee tuomaan ilmi todistuksia sinua vastaan", sanoi vieras. "Hänen kuolemansa on sinun kuolemasi ilmottaja. Älä pelkää kansaa — kansa olisi tahtonut pelastaa sinun palvelijasi. Älä pelkää Robespierreä — hän antautuu sinun käsiisi, Huomenna hän tulee kansalliskokoukseen, huomenna sinun täytyy heittää viimeinen arpa hänen päästänsä tai omastasi."

"Huomenna hän tulee kansalliskokoukseen! Ja kuka olet sinä, joka niin hyvin tiedät sen, mikä minultakin on salattua?"

Takaisin palasi Kostaja neuvostoon, muuttuneena miehenä. "Minä olen saanut sanomia — yhdentekevä millaisia", hän huudahti, "jotka ovat muuttaneet aikomukseni. Kymmenentenä päivänä on meidät määrätty guillotiinin uhriksi. Minä peräytän neuvoni viivytykseen. Robespierre tulee huomenna kansalliskokoukseen, siellä meidän täytyy nousta häntä vastaan ja musertaa hänet. Vuorelta häntä vastaan irvistää Dantonin julma haamu, ja tasangoilta nousee verisissä vaatteissaan Vergniaudin ja Condorcetin henget. Lyökäämme!"

"Lyökäämme!" huusi Barrèrekin, joka kumppaninsa tarmokkuudesta sai uutta rohkeutta. "Lyökäämme. Ainoastaan kuolleet eivät palaa."

On huomattava (ja se tosiasia mainitaan eräässä sen ajan muistelmassa) että sinä päivänä ja sinä yönä (7:ntenä Thermidor-kuuta) eräs, jota tuon myrskyisen ajan kaikissa aikaisemmissa vaiheissa ei ollut koskaan näkynyt, nähtiin eri osissa kaupunkia, kahviloissa, klubeissa, eri puolueitten kokouspaikoissa, ja että hän kuulijainsa kauhuksi ja harmiksi ääneensä puhui Robespierren rikoksista ja ennusti hänen läheistä sortumistaan. Ja puhuessaan hän pani liikkeelle ihmisten sydämet ja särki heidän pelkonsa kahleet ja sytytti heissä oudon raivon ja uskalluksen. Mutta kaikkein kummallisinta oli, ettei mikään ääni vastustanut, ettei yksikään käsi kohonnut häntä vastaan, ei yksikään tyrannin suosija huutanut: "Ottakaa kavaltaja kiinni!" Siinä rankaisemattomuudessa ihmiset lukivat kuin kirjasta, että kansa oli hylännyt Verimiehen.

Ainoastaan kerran eräs hurja, ruskea Jakobini hyppäsi pöydän äärestä, missä hän istui juomassa, ja sanoi lähestyen muukalaista: "Minä vangitsen sinut tasavallan nimessä."

"Kansalainen Aristides", vastasi muukalainen kuiskaten, "mene Robespierren asuntoon, hän on poissa kotoaan ja hänen vasemmassa liivintaskussaan, jonka hän on tunti sitten heittänyt päältään, sinä löydät paperin. Kun olet sen lukenut, niin palaa. Minä odotan sinua täällä ja jos silloin tahdot minut vangita, niin minä seuraan sinua vastustamatta. Katso ympärillesi näitä kasvoja, koske minuun nyt, niin sinut revitään palasiksi."

Jakobini tunsi olevansa vastoin tahtoaan pakotettu tottelemaan. Hän lähti mutisten, hän palasi, vieras oli vielä siellä. "Tuhannen tulimaista", hän sanoi, "minä kiitän sinua, heittiöllä oli minun nimeni guillotiinia varten."

Näin sanoen Jakobini Aristides hyppäsi pöydälle ja huusi: "Kuolema tyrannille!"

XI LUKU.

"Seuraavana päivänä, 8 p:nä Thermidoria
Robespierre päätti pitää kuuluisan puheensa."

Aamu koitti — 8 p. Thermidoria (26 heinäk.). Robespierre oli mennyt kansalliskokoukseen. Hän oli mennyt pitämään taidokkaasti valmistettua puhettaan, hän oli mennyt sanelemaan ihmisystävyydestä ja hyveestä, hän oli mennyt valitsemaan uhrejansa. Kaikki hänen apulaisensa olivat valmistuneet häntä vastaanottamaan; julma St. Just oli saapunut sotajoukkojen luota vahvistamaan hänen rohkeuttaan ja yllyttämään hänen vihaansa. Hänen paljonpuhuva ilmestymisensä valmisti kuulijakuntaa ratkaisua varten. "Kansalaiset!" kuului Robespierren kimakka ääni, "muut ovat teidän eteenne asettaneet imartelevia kuvia, minä tulen ilmottamaan hyödyllisiä totuuksia."

"Ja he lukevat minun syykseni, minun syykseni yksin, kaiken pahan, jota tehdään, ja kaiken kovuuden. Robespierre muka niin tahtoo, Robespierre niin määrää. Jos on joku uusi vero — Robespierre meitä nylkee. He kutsuvat minua tyranniksi — ja miksikä? Sentähden että olen saanut vähän vaikutusvaltaa, mutta miten? Puhumalla totuutta, ja kuka uskaltaa sanoa, että totuus on oleva voimaton Ranskan kansan edustajien suussa? Epäilemättä totuudessa on voimaa, on vihaa, on hirmuvaltaa, on pistoksensa ja kipunsa — kauheitakin, jotka herättävät vastakaikua puhtaissa sydämissä ja rikollisissakin omissatunnoissa ja joita Valhe yhtä vähän voi jäljitellä kuin Salmoneus saattoi takoa taivaan salamoita. Kuka minä olen, että minua syytetään? Vapauden orja, vallankumouksen elävä marttyyri, ja samalla rikoksen uhri ja sen vihollinen. Kaikki konnamaisuus nousee minua vastaan, ja teot, jotka muille ovat sallittuja, ovat minulle rikoksia. Jos vaan joku minut tuntee, niin häntä heti panetellaan. Minä itse juuri tahtoisin, että vikani tuotaisiin ilmi. Ottakaa minulta hyvä omatuntoni, niin olen kaikkein kurjin ihmisten seassa."

Hän pysähtyi, ja Couthon pyyhki silmiään ja St. Just mumisi hyväksyvästi, samalla kun hän ankarasti katsahti kapinoivalle vuorelle, mutta kuulijakunnassa vallitsi kuollut, alakuloinen ja kylmä vaitiolo. Liikuttava tunne ei herättänyt mitään vastatunnetta.

Puhuja loi silmänsä ympärilleen. Hoo, pian hän herättää heidät välinpitämättömyydestään. Hän jatkaa, hän kiittää ja surkuttelee itseään, ei auta. Hän tuomitsee, hän syyttää. Myrkkynsä täyttämänä hän oksentaa sitä kaikkiin. Kotoisiin asioihin, ulkomaisiin, raha- ja sotalaitokseen — kaikkeen. Kimakkaampana ja terävämpänä kuuluu hänen äänensä:

"On olemassa salaliitto Yhteistä Vapautta vastaan. Se saa voimansa rikokselliselta nurkkakunnalta itse kansalliskokouksen keskeltä, sillä on liittolaisia Yhteisen Turvallisuuden komiteassakin… Mikä on apukeino tätä pahaa vastaan? Rangaista kavaltajat, puhdistaa tämä komitea, masentaa kaikki puolueet Kansanvallan voimalla, nostaa niiden raunioille Vapauden ja Oikeuden valta. Ne ovat tämän uudistuksen periaatteet. Täytyykö minun olla vallanhimoinen, jos niitä kannatan? silloin periaatteet ovat hylätyt ja sortovalta hallitsee keskellämme. Sillä mitä voitte sanoa miestä vastaan, joka on oikeassa, ja joka ainakin tietää tämän — tietää, kuinka on kuoltava isänmaansa edestä. Minä olen pantu rikosta vastustamaan eikä sitä hallitsemaan. Se aika ei ole vielä tullut, että arvokkaat miehet voisivat kärsimyksiä saamatta palvella maatansa. Niinkauan kuin heittiöt hallitsevat, niin vapauden puolustajat joutuvat vainotuiksi."

Kaksi tuntia tässä kylmässä ja synkässä kokouksessa kaikui kuolon-puhe. Hiljaisuudessa se alkoi, hiljaisuuteen se loppui. Puhujan vihamiehet pelkäsivät ilmaista vastustusta, he eivät vielä tietäneet, mille puolelle valta kallistui. Hänen puoluelaisensa pelkäsivät ilmaista hyväksymistä, he eivät tienneet, keitä heidän omista ystävistään ja sukulaisistaan syytökset tarkottivat. "Varo!" kuiskasi toinen toiselle, "sinua uhataan." Mutta vaikka kokous oli vaiti, oli se ensinnä miltei masennettu. Tämän hirvittävän miehen ympärillä oli vielä kaikkivoimaisen tahdon lumous. Vaikkei hän ollut, niinkuin sanotaan, suuri puhuja, oli hän aina ponteva ja voimakas sanojen käytössä, ja nämä sanat tuntuivat eläviltä olennoilta, kun ne esitti sellainen, joka päännyökkäyksellä pani liikkeelle Henriotin joukot ja vaikutti René Dumasin, julman Oikeusistuimen Presidentin tuomioihin. Lecointre Versaillelainen nousi, ja syntyi hätäinen tarkkaavaisuus, sillä Lecointre oli yksi tyrannin hurjimpia vihollisia. Mikä pettymys Tallienin puolueelle — mikä säälivä hymy Couthonin huulilla, kun Lecointre ainoastaan pyysi, että puhe painettaisiin! Kaikki näyttivät maahan masennetuilta. Viimein Bourdon d'Oise, jonka nimi oli alleviivattu diktaattorin mustalla listalla, astui puhujalavalle ja teki sen rohkean vastaehdotuksen, että puhe lykättäisiin niiden kahden komitean arvosteltavaksi, joita puheessa syytettiin. Vieläkään ei kuulunut hyväksymistä salaliittolaisten puolelta: he istuivat kankeina kuin jääpuikot. Epäröivä Barrère, joka aina oli järkevällä puolella, katsoi ympärilleen, ennenkuin hän nousi. Hän kannatti Lecointrea! Silloin Couthon tarttui tilaisuuteen ja paikaltaan (joka etuoikeus ainoastaan rammalle ihmisystävälle myönnettiin) sointuvalla äänellään hän koetti muuttaa ratkaisevan hetken voitoksi.

Hän pyysi ei ainoastaan, että puhe painettaisiin, vaan että se lähetettäisiin kaikille kunnille ja kaikille sotajoukoille. Oli muka välttämätöntä lepyttää haavotettua ja vääryyden kärsinyttä sydäntä. Kaikkein uskollisimpia kansanedustajia oli syytetty veren vuodattamisesta. "Ah, jos hän olisi yhdenkin viattoman saattanut kuolemaan, niin hän olisi menehtynyt suruun." Ihana hellyys! — ja puhuessaan hän silitteli sylikoiraa povellaan. Hyvä, Couthon! Robespierre riemuitsee voitostaan. Hirmuhallitus on jatkuva — vanha alistuvaisuus laskeutuu kyyhkysen lailla kokouksen yli. He äänestävät, että kuolonpuhe painettaisiin ja lähetettäisiin maan viranomaisille.

"Vuoren" penkeiltä Tallien kiihtyneenä, pahastuneena, kärsimättömänä katsahti sinnepäin, missä istuivat kuulemaan päästetyt vieraat. Ja äkkiä hänen silmänsä tapasivat sen tuntemattoman, joka edellisinä päivänä oli hänelle tuonut kirjeen Terese de Fontenailta. Sen silmät lumosivat häntä niihin katsoessaan. Myöhempinä aikoina hän usein sanoi, että tuo katse, luja, vakava, puoleksi moittiva ja kuitenkin rohkaiseva ja voitonriemuinen, täytti hänet uudella elämällä ja rohkeudella. Ne puhuivat hänen sydämelleen, niinkuin torvi sotaratsulle. Hän läksi paikaltaan, hän kuiskutteli liittolaisilleen, ja se henki, joka häneen oli mennyt, oli tarttuvainen. Jo heräsivät kankeasta horroksestaan miehet, jotka Robespierre erittäin oli kironnut ja jotka näkivät miekan riippuvan päänsä päällä. Vadier, Cambon, Billaud-Varennes, Panis, Amar nousivat yhtaikaa — kaikki pyysivät puhevuoroa. Vadierin ääni kuului ensinnä, muitten senjälkeen. Jo puhkesi Vuori ja syöksi tulta ja polttavaa laavaa. Virtanaan heittäytyvät Cicerot hämmästyneen Catilinan kimppuun. Robespierre änkyttää, epäröi, tahtoisi sovitella, peräytellä sanojaan. He saavat uutta rohkeutta hänen pelostaan, he keskeyttävät hänet, hukuttavat hänen äänensä kuulumasta, pyytävät, että ehdotus peruutettaisiin. Amar taas vaatii, että puhe on lykättävä "komiteoihin" — komiteoihin — hänen vastustajiensa käsiin! Sekasortoa ja hälinää ja huutoa! Robespierre verhoutuu äänettömään ja ylpeään ylenkatseeseen. Kalpeana, pettyneenä, vaan ei kuitenkaan muserrettuna hän seisoo myrskynä keskellä myrskyä.

Viimeinen ehdotus hyväksytään. Kaikki näkevät siinä ennustuksen diktaattorin kukistumisesta. Yksinäinen huuto nousee kuulijaparvilta, siihen yhdytään, se kiertelee ympäri salia: "Alas tyranni! Eläköön tasavalta!"

XII LUKU.

"Niin turmeltuneessa joukossa kuin kansalliskonventti oli, löytyi vieläkin mahdollisuuksia, että Robespierre pääsisi taistelussa voitolle."

Kun Robespierre lähti salista, oli kansanjoukossa ulkopuolella eloton, tuhoa ennustava hiljaisuus. Joka maassa kansanlauma on menestyvien puolella ja rotatkin pakenevat kaatuilevasta tornista. Mutta vaikka Robespierreltä puuttui rohkeutta, ei puuttunut ylpeyttä, ja jälkimäinen usein täytti edellisen paikan. Hänen kasvoistaan ei näkynyt, mitä hän ajatteli, kun hän kulki joukon läpi nojaten St. Justin käsivarteen, Payanin veljineen seuratessa häntä.

"Voi, me emme saa niin kauan vitkastella, yhdessä päivässä voi koko valtakunta mennä, hirmun täytyy vielä meitä palvella."

Muutamia hetkiä hän oli vaiti ja hänen silmänsä harhailivat epäluuloisina katuja pitkin.

"St. Just", sanoi hän äkkiä, "sitä englantilaista ei ole löydetty,
jonka ilmotukset tai tutkinto olisi murtanut sekä Amarit että
Tallienit. Ei, ei, jakobinitkin alkavat tulla tyhmiksi ja sokeiksi.
Mutta he ovat saaneet kiinni naisen — ainoastaan naisen!"

"Nainen se Maratinkin murhasi", sanoi St. Just. Robespierre pidätti henkeään.

"St. Just", sanoi hän, "kun tämä vaara on ohi, tahdomme perustaa Rauhan Valtakunnan. Vanhuksia varten rakennetaan taloja ja tehdään kauniita puutarhoja. Hyveellisiä kansalaisia asetetaan nuorison opettajiksi. Kaikki pahe ja epäjärjestys ei tule hävitettäväksi, ei, ei, ainoastaan tehdään voimattomaksi. Me emme saa vielä kuolla. Jälkimaailma ei voi meitä oikein arvostella, ennenkuin työmme on päätetty. Me olemme kutsuneet takaisin Korkeimman Olennon, nyt pitää meidän uudistaa tämä turmeltunut maailma. Kaikki pitää olla rakkautta ja veljeyttä, ja hoi, Simon, Simon, hoi! Anna kynäsi, St. Just!" Ja Robespierre kirjotti nopeasti. "Vie tämä kansalaiselle presidentti Dumasille. Vie se vikkelään, Simon. Nämä 80 päätä tulee hakattaviksi huomenna — huomenna, Simon. Dumas saa siirtää niiden tutkimisen päivää aikaisemmaksi. Minä kirjotan vielä Fouquier Tinvillelle, yleiselle syyttäjälle. Me tavataan jakobinien talossa tänä iltana, Simon, siellä me julistamme arvottomaksi itse kansalliskokouksen, siellä me kokoomme ympärillemme vapauden ja Ranskan viimeiset ystävät."

Takaapäin kuului kaukaa huuto: "Eläköön tasavalta!" Tyrannin silmä iski vihaisesti tulta. "Tasavalta! — tyhjää! Emme me kukistaneet tuhatvuotista valtaistuinta sitä varten, että saisimme tuon kehnon sijalle!"

Uhrien tutkinto ja mestaus on siirretty yhtä päivää aikaisemmaksi. Salaperäisen järkensä avulla, joka häntä tähän asti oli johtanut ja elvyttänyt, Zanoni sai tietää, että taitonsa oli turhiin mennyt. Hän tiesi, että Viola olisi pelastettu, jos hän vaan pysyisi elossa tunninkin kauemmin kuin tyranni. Hän tiesi, että Robespierren hetket oli luetut, että 10 p:nä Thermidoria, jolloin hän alkuaan oli aikonut surmauttaa viimeiset uhrinsa, tulisi hän itse joutumaan mestauspaikalle. Zanoni oli nähnyt vaivaa ja suunnitellut teurastajan ja hänen hallituksensa kukistamiseksi. Ja millä seurauksella? Yksi ainoa tyrannin sana oli saattanut koko tuloksen mitättömäksi. Violan loppu on siirretty päivää aikaisemmaksi. Yli voimain ponnistava tietäjä, joka tahdoit tehdä itsesi Ikuisen välikappaleeksi, samat vaarat, jotka nyt tyrannia lähestyvät, ovat vain jouduttaneet hänen uhriensa tuomiota. Huomenna kahdeksankymmentä päätä ja niiden joukossa se, joka on sinun sylissäsi levännyt. Huomenna — ja tänään vielä Maximilien on turvassa.

XIII LUKU.

    "Maa maatukohon silloin maaksi jälleen
    Vaan henki lentää savihuoneestansa,
    Vihurit viekööt tuhan mennessänsä.
    Vaan ikuisena pysyy elämänsä."

Huomenna — ja nyt on jo iltahämärä. Toinen toisensa jälkeen syttyvät tähdet taivaalle tuikkimaan. Hitaasti juokseva Seine vielä värähtelee ruusuisen päivän viimeisestä suutelosta. Vielä sinistä taivasta vastaan kimaltelee Notre Damen torninhuippu, ja vielä sinistä taivasta vastaan törröttää guillotiini!

Kääntykäämme siihen ajankuluttamaan rakennukseen, joka kerran oli "rukoilevien veljien", pyhien Jakobini-munkkien kirkkona ja kokoushuoneena — siellä nyt "jakobinit" pitävät majaa. Pitkässä salissa, joka kerran oli rauhallisten munkkien kirjastona, on nyt kokoontuneina pyhän Robespierren ihailijat. Kaksi suunnatonta puhujalavaa on kohotettu salin kumpaankin päähän, ja niillä esiintyvät alhaison roskaisimmat ainekset — ja kuulijakunnan enemmistönä on "guillotiinin raivoojat." Salin keskellä on puheenjohtajan tuoli ja pöytä, nojatuoli, jota munkit kunnioittivat Pyhän Tuomas Akvinolaisen muistona. Tämän istuimen edessä seisoo karkeatekoinen Brutuksen kuvapatsas. Messinkilamppu ja kaksi kynttiläjalkaa levittävät suureen huoneeseen synkän hämärän valon, jossa riivatun kokokansan (pandaemonium) julmat kasvot näyttävät vielä kauheammilta. Nyt kaikuu juuri puhujalavalta Robespierren vimmainen kimakka ääni.

Sillävälin on hänen vihollistensa komiteassa ainoastaan epäjärjestystä ja hämminkiä, puoleksi uskallusta, puoleksi pelkurimaisuutta. Huhuja kulkee pitkin kaupunkia, joukosta joukkoon, talosta taloon. Pääskyset lentävät matalalla ja eläimet kokoontuvat joukkoihin niinkuin myrskyn edellä. Ja näiden lyhytikäisten olentojen hälinän yläpuolella yksinään kamarissaan seisoo hän, jonka tähtöistä nuoruutta vastaan ajastaikojen myrskyt turhaan ovat voimaansa koettaneet. Se nuoruus on vertauskuvana rauhaisan Ihanteen katoomattomasta kukoistuksesta lahoovan jokapäiväisyyden keskellä.

Kaikki mitä tavallinen järki ja rohkeus saattoi neuvoa, oli koetettu, mutta turhaan. Kaikki ponnistukset olivat näissä kuolon ilojuhlissa turhat, kun ihmisen henki oli kysymyksessä. Ei mikään muu kun Robespierren häviö olisi voinut pelastaa hänen uhrejaan, mutta nyt sekin oli liian myöhäistä ja saattoi ainoastaan kostoa palvella.

Vielä kerran kiintymyksensä ja epätoivonsa äärimmäisessä tuskassa tietäjä on vetäytynyt yksinäisyyteen kutsumaan avukseen tai oppaakseen niitä salaperäisiä taivaan ja maan välisiä olentoja, jotka eivät olleet saapuneet hengen luokse, kun se oli ollut ihmisten tavallisten siteitten alainen. Sydämen kiihkeässä kaipauksessa ja ahdistuksessa voisi ehkä piillä voima, joka heidät vielä kutsuisi esiin, sillä kuka ei ole tuntenut, että äärimmäisen tuskan kirpeys leikkaa pois ja kuluttaa rikki monta vahvaa epäilyksen ja heikkouden sidettä, mitkä ihmisten sieluja sitovat ajan vangitsevaan pimeyteen, ja että pilvestä ja pyörremyrskystä usein tunkee esiin Olympian kotka, joka meidät kantaa korkeuteen?

Ja hengen kutsu tuli kuulluksi — aistimien side ratkesi hengen näköä estämästä. Hän katseli ja näki — ei, ei se ollut olento, jota hän oli kutsunut ja jolla oli jalat puhdasta tulta ja kasvoillaan sanomattoman rauhallinen hymy — ei tuttu Adon-Ai, Tähden Poika — vaan hän näki Pahan Aaveen, mustan irvihaamun, leppymättömän Vihollisen, jonka helvetillisissä silmissä paloi riemu ja ilkeys. Haamu ei enää vetäytynyt varjoon vaan kohosi hänen eteensä suunnattomana ja suorana. Sen kasvot, joiden verhoa ei mikään kuolevainen käsi ole kohottanut, olivat yhä peitetyt, mutta muoto oli selvästi näkyvä, ruumiillinen ja siitä levisi kuin löyhkänä kauhu ja viha ja kammo. Niinkuin jäävuori sen läheisyys jääti ilman, niinkuin pilvi se täytti huoneen ja pimitti taivaan tähdet.

"Katso!" sen ääni kuului, "minä olen täällä taas. Sinä olet minulta vienyt vähäpätöisemmän saaliin. Nyt vapauta itsesi minun vallastani, jos voit. Elämäsi on sinut jättänyt, asuakseen mullan ja matojen tyttären sydämessä. Sinä olet palannut kynnykselle — sinä, jonka jalat ovat astelleet Äärettömyyden rajoilla! Ja niinkuin lapseen pimeässä tarttuvat sen oman mielikuvituksen haamut — niin sinä mahtava, joka tahdoit kuolon voittaa, minäkin sinuun tartun!"

"Takaisin kahleihisi orja! Jos sinä olet tullut kutsusta, joka ei sinua tarkottanut, niin olet tullut taas, ei käskemään vaan tottelemaan. Sinä, jonka kuiskauksesta minä sain keinon pelastaakseni kahden itseäni ihanamman ja kalliimman ihmisen hengen — sinä! — minä sinua käsken, ei tai'alla ja noitumisella vaan sieluni voimalla, joka on suurempi kuin sinun pahuutesi — palvele minua vielä ja lausu taas salaisuus, joka voi pelastaa heidän henkensä, niiden, jotka sinä Maailman Mestarin sallimuksesta annoit minun vielä vähän aikaa pidättää tomun temppelissä!"

Kirkkaampana ja kuluttavampana paloi katse noissa ilkeissä silmissä, vielä näkyvämpänä ja suurempana kohosi sen liikkuvainen muoto, vielä tulisempi viha kuului sen äänessä, kun se vastasi: "Luulitko sinä, että minun lahjani olisi muuta kuin kirousta? Onneksi olisi sinulle ollut, jos olisit saanut surra sitä kuolemaa, joka tulee Luonnon lempeästä kädestä — jollet olisi tuntenut, kuinka äitiys kirkastaa kauneuden kasvoja etkä koskaan olisi kumartuneena esikoisesi yli tuntenut isän rakkauden katoomatonta ihanuutta. He ovat pelastetut — mitä varten? — äiti väkivaltaista kuolemaa ja häpeää ja verta varten. Pyövelin käsi saa tarttua loistavaan tukkaan, joka on puoleensa kietonut puolison suutelot. Lapsi, ensimäinen ja viimeinen jälkeläisesi, jonka kautta toivoit perustavasi suvun, mikä sinun kerallasi kuuntelisi taivaallisten harppujen soitantoa ja sinun ystäväsi Adon-Ain sivulla liitelisi ilojen taivaansinisillä virroilla — lapsi on pelastunut elämään muutamia päiviä niinkuin sieni hautaholvissa, ilettävän vankikopin asukkaana, ja kuolemaan julmuuden, laiminlyönnin ja nälän kautta. Ha haa, sinä, joka tahdoit murtaa kuoleman vallan, opi nyt, kuinka kuolemattomat kuolevat, jos uskaltavat kuolevaista lempiä. Nyt, kaldealainen, katsele minun lahjojani! Nyt minä tartun sinuun ja käärin sinut ruttoiseen helmaani, nyt ainiaan, kunnes pitkä kulkusi on loppunut, minun silmäni tulevat polttamaan sinun aivoissasi ja minun käsivarteni sinua syleilemään, kun sinä tahtoisit ottaa aamuruskon siivet ja paeta pois yön mailta."

"Minä sanon sinulle: ei! Ja taas minä pakotan sinua, puhu ja vastaa herralle, joka voi orjaansa komentaa. Minä tiedän, vaikka viisauteni nyt minulta puuttuu ja vaikka ruovot, joihin nojasin, nyt lävistävät kylkeni, minä tiedän vielä, että kirjotettu on: se elämä, jota vaadin, voi tulla pyöveliltä säästetyksi. Sinä verhoot hänen tulevaisuutensa varjosi pimeyteen, mutta et voi sitä muuttaa. Sinä voit neuvoa vastamyrkyn vaan sinä et voi sitä itse hänelle antaa. Sinulta minä voitan salaisuuden, vaikka sinua kirvelisi sen ilmaiseminen. Minä lähestyn sinua — minä katson kauhistumatta sinun silmiisi. Sielu, joka rakastaa, voi kaiken uskaltaa. Varjo, minä sinua uhmaan ja pakotan tottelemaan!"

Aave himmeni ja väistyi. Niinkuin höyry häviää, kun auringon säteet tunkevat sen lävitse, niin muotokin lyyhistyi alas ja pieneni ja himmeni ja taas näkyivät tähdet ikkunasta.

"Niin", sanoi ääni heikosti ja ontosti, "sinä voit hänet pelastaa pyövelin käsistä, sillä kirjotettu on, että uhraus voi pelastaa. Ha, haa!" Ja taas laajeni haamu synkäksi suunnattomaksi ja sen aavemainen nauru raikui, ikäänkuin hetkeksi masennettu paholainen olisi saanut valtansa takaisin.

"Ha, haa! Sinä voit pelastaa hänen elämänsä, jos uhraat oman elämäsi. Tätäkö varten olet elänyt valtakuntien sortuessa ja lukemattomien sukukuntien vaipuessa ohitsesi hautaan? Viimeinkö Kuolema saa sinut valtaansa? Tahdotko pelastaa hänet — niin kuole hänen puolestaan! Kukistu, mahtava pilari, jonka päällä tähdet vielä kimmeltävät, kukistu, että ruoho sinun juurellasi vielä muutamia hetkiä saisi juoda päivänvaloa ja kastetta! Sinä olet vaiti! Oletko tähän uhraukseen valmis? Katso, kuu nousee taivaalle. Kaunis ja viisas, tahdotko antaa sen huomenna hymyillä sinun päättömälle ruumiillesi?"

"Takaisin, sillä sieluni, vastatessaan sinulle syvyyksistä, joista sinä et voi sitä kuulla, on jo saanut takaisin kunniansa ja minä kuulen Adon-Ain siipien suhinan ilmassa."

Hän puhui ja kähisten voitetusta vihasta katosi haamu ja huoneessa näkyi äkkiä loistava hopeinen valo.

Kun taivaallinen vieras seisoi omassa valonhohteessaan ja katseli teurgistin kasvoja sanomattoman rakkauden ja hyvyyden ilmeellä, niin sen hymyily tuntui valaisevan koko avaruutta. Sinisessä ilmassa ulkopuolella, siitä huoneesta asti, mihin sen siivet olivat pysähtyneet, himmeän kaukaisuuden etäisimpään tähteen asti näkyi jälki sen lennosta pitkänä valojuovana, joka oli kuin kuutamopatsas merellä. Niinkuin kukka valaa tuoksuaan omana hengityksenään, niin tämä olento hengitti ympärilleen autuutta. Maailman yli, miljoona kertaa nopeammin kuin valo tai sähkö oli Kunnian Poika kulkenut tietään rakastavan viereen ja hänen siipensä olivat levittäneet iloa niinkuin aamu levittää kastetta yli maan. Lyhyeksi hetkeksi oli köyhyys lakannut suremasta, sairaus jättänyt uhrinsa ja toivo huokui taivaallisia unelmia epätoivon pimeyteen.

"Sinä olet oikeassa", sanoi sointuisa ääni. "Rohkeutesi on antanut sinulle takaisin voiman. Vielä kerran maan asunnoista sielusi veti minut luoksesi. Viisaampi olet nyt tällä hetkellä, kun käsität Kuoleman, viisaampi kuin milloin kahleeton henkesi oppi Elämän korkeat salaisuudet. Inhimilliset tunteet, jotka ajaksi sinua hallitsivat ja alensivat, tuovat sinulle näinä kuolevaisen ikäsi viimeisillä hetkillä sukukuntasi korkeimman perinnön — ikuisuuden, joka alkaa haudasta."

"Oi, Adon-Ai", sanoi kaldealainen, kun vieras vuodatti loistonsa hänen ympärilleen kirkkaamman kuin konsanaan on ihmiskauneus. Tietäjäkin jo näytti kuuluvan siihen ikuisuuteen, josta tuo Loistava puhui. "Oi, Adon-Ai, niinkuin ihmiset ennen kuolemaansa näkevät ja ymmärtävät salaisuudet, jotka heiltä ennen ovat olleet kätkettyinä,[95] niin tällä hetkellä, kun itsensä uhraaminen toisen puolesta saattaa aikakausien iän loppuun, minä näen Elämän pienuuden verrattuna Tuonelan majesteettisuuteen. Mutta oi, jumalallinen lohduttaja, täälläkin, sinun läsnäollessasi ne tunteet, jotka minua innostavat, tuottavat kaihoa mieleen. Pitääkö minun jättää jälkeeni tähän pahaan maailmaan avuttomiksi ja suojattomiksi ne, joiden puolesta minä kuolen, vaimoni, lapseni? Oi puhu minulle jotakin lohdutusta tähän!"

Ja Tähden Poika vastasi vienosti moittien taivaallisen armahtavaisuuden äänellä: "Ja mitä sinä ja kaikki tähtöiset salaisuutesi ja viisauden aarteesi, kaikki menneisyyden valtakuntasi ja tulevaisuuden näkysi — mitä ne ja sinä itse ovat Kaikkiohjaavan ja Kaikkitietävän edessä? Ajatteletko sinä, että olosi maan päällä voisi antaa niille sydämille, joita rakastat, samaa turvaa, jota halvinkin ihminen saa Taivaassa asuvan Olemuksen siiviltä? Älä pelkää heidän tulevaisuuttaan. Joko sinä elät tai kuolet, niin heidän tulevaisuutensa on Korkeimman huomassa. Vankilassa ja mestauslavalla valvoo heitä ikuisesti Hän, alttiimpana kuin sinä rakastamaan, viisaampana kuin sinä ohjaamaan, mahtavampana kuin sinä pelastamaan."

Zanoni kumarsi päätään, ja kun hän taas katsoi ylös, oli viimeinen varjo väistynyt hänen otsaltaan. Tulija oli mennyt, mutta vielä hänen läsnäolonsa loisto näytti viipyvän tässä paikassa, vielä ilma tuntui varailevan ja humisevan ilosta ja autuudesta. Ja niin on aina oleva niille, jotka kerran kokonaan irrotettuina elämän siteistä ovat saaneet vieraakseen Uskon Enkelin. Yksinäisyys ja autius säilyttää sen loiston ja se asettuu valokehänä haudankin ympärille.

XIV LUKU.

    "Sitten tähtien kukkatarhaan
    Lemmenhehkussa katsokaa!
    Ota ystävän käsi kätees,
    Kanna siniseen korkeuteen."

Hän seisoi korkealla parvekkeella, josta hiljainen kaupunki näkyi alhaalla. Vaikka ihmisten hurjimmat himot siellä työskentelivät taistelun ja tuomion verkossa, niin kaikki, mikä katseelle näkyi, oli tyyntä ja hiljaista kesäisen kuutamon valossa. Hänen sielunsa oli erotettu ihmisestä ja ihmisen ahtaasta piiristä ja ainoastaan luomakunnan kirkkaammat kauneudet näkyivät tietäjäkatseelle. Siinä hän seisoi yksin ja aatteissaan jättämässä viimeisen hyvästinsä ihmeelliselle elämälle, jota hän oli kokenut.

Avaruuksien tanterilla hän näki niitä henkijoukkoja, joiden lauluun ja iloon hän niin usein oli ottanut osaa. Siellä joukko joukon jälkeen kierteli tähtöisessä hiljaisuudessa ja niiden monenlaiset haamut, jotka elivät puhtaasta valosta ja jumalallisesta kasteesta, säteilivät sanomatonta kauneutta. Hänen haltioissaan ollessa koko maailma levisi näkyväisenä hänen eteensä, kaukana vihreissä laaksoissa hän näki keijukaisten tanssivan vuorten solissa, hän näki ne henget, jotka hengittävät tulivuorten kirpeätä ilmaa, ja ne, jotka päivänvalolta piileksivät joka lehden alla lukemattomissa metsissä. Mittaamattomien merten jokaisessa vedenpisarassa hän näki oman erityisen vilisevän maailman. Kaukana avaruuden sinessä hän näki uuden maailman toisensa jälkeen saavan muodon, ja planettojen lennähtävän erilleen keskustulesta kulkemaan tuhatvuotista kulkuaan. Sillä kaikkialla luomistossa on Luojan elonhenkäys ja joka paikassa se synnyttää elämää. Ja kaukaisuudessa yksinäinen tietäjä näki yksinäisen veljensä, Maagikon. Tuolla istui Rooman raunioiden keskellä pienessä majassaan mystikko Mejnour työskennellen numeroineen ja kabbalan salaisuuksineen. Hän eli edelleen niinkauan kuin maailmakin, välittämättä siitä, synnyttikö tietonsa onnea vai onnettomuutta, koneellisena välikappaleena viisaamman ja rakastavamman Tahdon käsissä, joka jokaista lähdettä ohjaa tutkimattomiin tarkotuksiinsa. Edelleen hän elää — aina hän elää — niinkuin tiede, joka yksin tietoa etsii eikä pysähdy tutkimaan, kuinka tieto onnea edistäisi, ei pysähdy katselemaan, kuinka inhimillinen kehitys, joka sivistyksen kautta syöksee eteenpäin, kulussaan musertaa kaikki ne, jotka eivät voi sen pyörien mukana pysyä. Aina tiede elää ja kabbalansa ja laskujensa avulla verettömillä liikkeillään muuttelee asuttavan maailman ulkopintaa.

Ja loistava uneksija lausui: "Hyvästi elämä! Suloinen, sinä elämä, olet minulle ollut. Kuinka mittaamattomat ovat ilosi olleet, kuinka intohimoisesti sieluni on rientänyt ylöspäin korkeuksiin! Sille, joka aina nuoruutensa uudistaa Luonnon kirkkaasta lähteestä, kuinka ääretön onni hänelle on pelkkä olemassa oleminen. Hyvästi, te taivaan soihdut, ja te miljoonat kansat, ilman asukkaat. Ei hyönteistäkään oksallaan, ei kasviakaan vuoristossa, ei hiedanjyvääkään rantasella, ei siementäkään tuulen erämaahan kulettamaa, joka ei lisäisi sitä viisautta, mikä kaikessa etsii elämän ikiaatetta, Kauneutta, Iloa ja Kuolemattomuutta. Muille on yksi maa, yksi kaupunki, yksi perhe ollut kotina, minun kotini on ollut kaikkialla, minne älyni on voinut tunkeutua tai missä henkeni on voinut ilmaa hengittää."

Hän pysähtyi ja kautta tuntemattoman välimatkan hänen sydämensä ja silmänsä tunkivat kurjaan vankiluolaan ja sattuivat lapseen. Hän näki sen uinuvan kalpean äitinsä sylissä ja hänen sielunsa puhui nukkuvan sielulle. "Anna minulle anteeksi, jos haluni oli syntinen, minä uneksin, että olisin saanut kasvattaa ja elättää sinua jumalallisimpia tarkotuksia varten, joita näyilläni saatoin edes aavistaa. Olisin tahtonut aika ajoin puhdistaa henkisen luontosi kaikesta synnistä, niinkuin kuolevainen osasi tuli vahvistetuksi tautia vastaan. Olisin tahtonut johtaa sinua taivaasta taivaaseen pyhiin häiriötiloihin, joissa elävät korkeuden olennot. Olisin tahtonut ylevistä tunteistasi muodostaa puhtaan ja elävän sillan äitisi ja itseni välille. Se uni oli ainoastaan uni — ei muuta! Kun nyt itseni edessä näen haudan, tunnen viimeinkin, että haudan porttien kautta käy totinen vihkimys pyhyyteen ja viisauteen. Näiden porttien takana minä odotan teitä molempia, rakkaat pyhiinvaeltajat."

Laskuistaan ja kabbalastaan, majastaan Rooman raunioissa, hypähti Mejnour, katsoi ylös ja tunsi hengessään, että kaukaisen ystävänsä henki häntä puhutteli.

"Hyvästi sinulle ainiaaksi tämän maan päällä! Viimeinen kumppanisi väistyy viereltäsi. Sinun vanhuutesi elää heidän nuoruutensa ohi ja Viimeinen Päivä on vielä löytävä sinut hautojamme katselemasta. Minä menen vapaaehtoisesti pimeyden maahan, mutta uudet auringot ja aurinkokunnat syntyvät ympärillämme haudoista. Minä menen sinne, missä niiden sielut, joiden puolesta mullasta irrottauduin, tulevat olemaan kumppaneinani ikuisessa nuoruudessa. Viimeinkin tunnen nyt todellisen koetuksen ja todellisen voiton. Mejnour, heitä pois elämännesteesi, pane pois vuosien taakka! Minne tahansa sielusi vaeltaneekin, on kaikkien olioitten Ikuinen Sielu siitä pitävä huolta!"

XV LUKU.

Oli jo myöhäistä samana yönä ja René François Dumas, vallankumoustribunaalin presidentti, oli palannut kabinettiinsa tultuaan jakobinien klubista. Hänen seurassaan olivat ne kaksi miestä, joiden voi sanoa edustavan, toisen siveellistä ja toisen fyysillistä voimaa hirmuhallituksessa: Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä, ja François Henriot, Parisin kansalliskaartin kenraali. Tämä pelottava kolmimiehistö oli kokoontunut neuvottelemaan seuraavan päivän toimista, ja nuo kolme noitasisarusta helvetinkattilan ääressä tuskin olivat ilkeämmän hengen elähyttämiä tai turmiollisemmissa puuhissa kuin nämä kolme vallankumouksen sankaria, miettiessään huomispäivän murhia.

Dumas ei ollut näöltään paljon muuttunut siitä kuin hän tämän teoksen alkupuolella tuli lukijalla esitetyksi, paitsi että hän käytökseltään oli hieman tylympi ja ankarampi ja silmistään vielä levottomampi. Hän näytti miltei korkeammalta olennolta kumppaniensa sivulla. René Dumas oli kunnioitettavista vanhemmista syntynyt ja saanut hyvän kasvatuksen. Huolimatta julmuudestaan oli hänellä kuitenkin jokseenkin hieno käytöstapa, mikä ehkä tuotti hänelle suosiota täsmälliseltä ja tarkalta Robespierreltä. Henriot sitävastoin oli ollut ovipalvelija, varas, poliisiurkkija, hän oli juonut madame de Lamballen verta ja noussut nykyiseen asemaansa yksin ja ainoastaan rosvomaisuutensa tähden. Ja Fouquier-Tinville, talonpojan poika ja myöhemmin poliisikamarissa renkinä, ei ollut paljon parempi kuin Henriot käytöksessään, ja törkeän ivailunsa tähden vielä epämiellyttävämpi. Hän oli härkäpäinen, tukka oli musta ja suora, otsa matala ja sinisenkalpea, silmät pienet ja ilkeästi räpyttelevät. Hänen ruumiinsa oli vahva ja järeä rakenteeltaan ja hän oli tosiaan sen näköinen mitä hän olikin, laittoman ja epäinhimillisen tuomioistuimen röyhkeä ylvästelijä.

Dumas niisti kynttilöitä ja kumartui katselemaan huomispäivän uhrien luetteloa.

"Se on pitkä luettelo", sanoi presidentti, "kahdeksankymmentä juttua yhtenä päivänä. Ja Robespierren käsky on peruuttamaton, että koko joukko on yhdessä suoritettava."

"Mitä siitä!" sanoi Fouquier raa'asti nauraa hohottaen, "meidän täytyy kuulustella heitä yhdessä joukossa. Minä tiedän, kuinka valamiehistön kanssa on tehtävä. 'Kansalaiset, minä arvaan, että te olette vakuutetut syytettyjen rikoksellisuudesta?' Ha, haa! Mitä pitempi luettelo, sitä lyhyempi työ."

"Aivan niin", mölisi Henriot, karkeasti kiroten. Hän oli niinkuin tavallisesti puoleksi päissään ja rentoili tuolissaan, jalat kannuksineen pöydällä, "pikku Tinville on mainio mies ja panee äkkiä menemään."

"Kansalainen Henriot", sanoi Dumas totisena, "salli minun pyytää sinua valitsemaan jotakin muuta astinlautaa, ja muuten minä huomautan sinulle, että huomispäivä on tärkeä ja ratkaiseva: yksi päivä voi määrätä Ranskan kohtalon."

"Viis minä Ranskasta! Eläköön jalo Robespierre, tasavallan pylväs! Hiiteen tämä lavertelu, se on kuivaa työtä. Eikö sinulla ole 'elämänvettä' pienessä kaapissa?"

Dumas ja Fouquier vaihtoivat ylenkatseellisia silmäyksiä. Dumas kohotti olkapäitään ja vastasi:

"Kansalainen kenraali Henriot, sitävarten minä sinut tänne kutsuinkin, että varottaisin sinua juomasta elämänvettä. Kuuntele jos kykenet!"

"Minä sanon sinulle, huomenna kansa on liikkeellä, kaikki puolueet ovat puuhassa. On mahdollista, että he koettavat estää meidän vankikärryjämme matkalla guillotiinille. Pidä miehesi aseissa ja valmiina, lyö armotta maahan jokainen, joka koettaa tulla tielle."

"Ymmärrän", sanoi Henriot, iskien miekkansa pöytään niin kovasti, että Dumas kolauksesta vavahti, "musta Henriot ei ole mikään 'pehmeämielinen'."

"Ota itsestäsi vaarin sitten kansalainen — ota itsestäsi vaarin! Ja kuule!" lisäsi hän ankaran ja synkän näköisenä, "jos tahdot pitää pääsi paikallaan, niin kavahda elämänvettä".

"Pääni! — tuhannen tulimmaista! Uhkailetko sinä Parisin armeijan kenraalia?"

Dumas oli niinkuin Robespierre vaativainen, ärtyisä ja kiivas mies. Hän oli juuri tiuskaisemallaan vastaan, kun ovelampi Tinville laski kätensä hänen käsivarrelleen ja kääntyen kenraalin puoleen sanoi: "Rakas Henriot, sinun urhokas tasavaltaisuutesi saattaa sinut liian helposti loukkaantumaan, mutta sinun pitää oppia kärsimään moitetta Tasavallan Lain edustajalta. Vakavasti puhuen, rakkaani, sinun täytyy olla raitis kolme neljä päivää tästä eteenpäin. Kun ratkaisu on ohi, niin me molemmat juomme yhdessä muutaman pullon. Kuule, Dumas, älä ole niin ankara vaan purista ystäväisemme kättä. Ei mitään riitaa meidän kesken!"

Dumas epäröi, mutta ojensi kätensä, johon roisto tarttui. Viehkeät kyyneleet seurasivat Henriotin vihan purkausta, hän puoleksi nyyhkytti puoleksi änkytti, että kyllä olisi siivosti ja pysyisi raittiina.

"Hyvä, me luotamme sinuun, kenraali", sanoi Dumas, "ja nyt, koska me kaikki tarvitsemme voimia huomiseksi, niin mene kotiin ja nuku hyvin!"

"Olkoon, minä annan sinulle anteeksi, Dumas, minä annan anteeksi. Minä en ole pitkävihainen, minä, — mutta kuitenkin, jos joku minua uhkaa, jos joku minua loukkaa" — ja niinkuin juopuneen mielialat nopeasti vaihtelevat, säkenöivät hänen silmänsä taas tulta petollisten kyyneltensä välistä. Töin tuskin Fouquier viimein onnistui raivostunutta lauhduttamaan ja viemään hänet ulos huoneesta. Mutta vielä hän raskaasti kolistellessaan alas rappusia äyhkäsi ja murisi, niinkuin villipeto, jolta saalis on kynsistä päässyt. Ratsupalvelija kuletteli Henriotin hevosta edestakaisin kadulla, ja kun kenraali portilla odotti hänen saapumistaan, puhutteli häntä eräs tuntematon mies, joka seisoi seinän vieressä:

"Kenraali Henriot, minä olen halunnut puhua sinun kanssasi. Lähinnä
Robespierreä sinä olet tai sinun pitäisi olla mahtavin mies Ranskassa."

"Hm! — niin, minun pitäisi olla. Mitä siitä sitten? Jokainen ei saa mitä hän ansaitsee."

"Hiljempaa!" sanoi muukalainen, "sinun palkkasi ei ole asemasi ja tarpeittesi mukainen."

"Minulla on muassani tuhannen kultatukaattia — ne ovat sinun, jos suot minulle pienen palveluksen."

"Kansalainen, minä suostun", sanoi Henriot viitaten kädellään koppavasti. "Pitääkö nipistää pois joku konna, joka on sinua loukannut?"

"Ei, ei muuta kuin tämä: kirjota nämä sanat presidentti Dumasille: 'Laske kirjeentuoja puheillesi, ja jos sinä voit suostua siihen pyyntöön, jonka hän sinulle tekee, niin siitä on arvaamattomasti kiitollinen François Henriot'." Puhuessaan oli mies pannut kynän ja kirjoitustaulun soturin vapiseviin käsiin.

Vaivaloisesi; Henriot rapisteli paperille mitä hänelle saneltiin, kaappasi rahan, hyppäsi hevosen selkään sekä ratsasti tiehensä.

Sillävälin Fouquier lukittuaan oven Henriotin jälkeen sanoi terävästi: "Kuinka sinä voit olla niin hullu, että suututat tuota roistoa? Etkö tiedä, että meidän lakimme eivät ole mitään ilman kansalliskaartin fyysillistä voimaa, ja hän on sen kaartin päällikkö."

"Minä tiedän sen, että Robespierre on ollut hullu, kun hän on pannut juopon päälliköksi, ja huomaa sanani, Fouquier, jos taistelu syntyy, niin tuon miehen kykenemättömyys ja raukkamaisuus meidät vie turmioon. Niin, sinä saat ehkä itse elää ja olla syyttämässä rakasta Robespierreäsi ja kukistua hänen kanssaan."

"Siitä huolimatta meidän täytyy olla hyvissä väleissä Henriotin kanssa, kunnes saamme tilaisuuden ottaa kiinni hänet ja toimittaa tieltä. Ollaksemme turvassa täytyy meidän mielistellä niitä, jotka ovat vallassa, ja mielistellä sitä enemmän, mitä enemmän tahtoisimme heistä päästä. Älä luule, että Henriot, kun hän huomenna herää, on unohtanut uhkauksesi. Hän on kaikista ihmisistä kostonhimoisin. Minä näen luettelossa yhden lurjuksen, jota jo kauan olen pitänyt silmällä, vaikka hänen rikoksensa kautta kerran sain perinnön — se on Nicot, Hébertin puoluelainen."

"Ja nuori André Chenier, runoilija, eikö hän ole siinä? Ah, minä unohdin, hänen päänsä katkesi tänä päivänä. Vallankumouksen hyve on korkeimmassa huipussaan. Hänen oma veljensä antoi hänet ilmi."[96]

"Siinä on luettelossa ulkomaalainen, italialainen nainen, mutta minä en löydä, mistä häntä syytetään."

"Yhtäkaikki meidän täytyy tuomita hänetkin, että saadaan tasaluku; 80 kuuluu paremmalta kuin 79."

"Ah, tämä on mainiota", sanoi Tinville, jolle Dumas näytti paperin, "täytä kaikin mokomin hänen pyyntönsä, ainakin siinä tapauksessa, ettei se vähennä meidän kuolinluetteloamme. Mutta minä voin Henriotin kunniaksi sanoa, ettei hän koskaan pyydä vähentää vaan ennemmin vaan lisätä. Hyvää yötä! Minä olen liian väsynyt — minun saattajani odottavat alhaalla. Ilman saattajia minä en uskaltaisi yöllä mennä ulos kadulle".[97] Ja pitkään haukottaen lähti Fouquier huoneesta.

"Päästä kirjeentuoja sisään!" sanoi Dumas, joka oli kuihtunut ja kuivunut, jollaisiksi lakimiehet työssään usein tulevat, eikä näyttänyt tarvitsevan enemmän unta kuin pergamenttinsa.

"René François Dumas", sanoi hän istuutuen vastapäätä presidenttiä, ja käytti teitittelyä ikäänkuin halveksien vallankumouksen kevyttä puhetapaa, "myöhemmän elämänne myrskyisessä toiminnassa te ette arvattavasti voi muistaa, että me olemme ennen tavanneet toisemme?"

Tuomari tarkasti vieraan kasvoja ja hänen keltaisille poskilleen nousi heikko puna.

"Ja muistattehan ne sanat, jotka minä silloin lausuin. Te puhuitte sääliväisesti ja lempeästi, kuinka kauhistutte kuolemanrangaistusta, te ihailitte, että lähestyvä vallankumous tulisi lopettamaan kaikki veriset rangaistukset, te kunnioittavasti toistitte Maximilien Robespierren, ylenevän valtiomiehen sanat: 'Telottaja on tyrannin keksintö'. Ja minä vastasin, että puhuessanne oli päälleni hiipinyt aavistus siitä, että me kerran vielä tapaisimme toisemme, kun teidän käsityksenne kuolemasta ja vallankumouksen filosofiasta olisi muuttunut. Olinko oikeassa, kansalainen René-François Dumas, vallankumoustribunaalin presidentti?"

"Joutavia!" sanoi Dumas, mutta hänen raudankovalla otsallaan näkyi pieni hämmästys, "minä puhuin silloin niinkuin ihmiset puhuvat, jotka eivät ole elämässä toimineet. Vallankumouksia ei panna toimeen ruusuvedellä. Mutta mitä niistä entisistä ajoista! Minä muistan myös, että sinä silloin pelastit minun sukulaiseni hengen, ja sinua ehkä huvittaa kuulla, että se, joka hänet yritti murhata, tulee huomenna mestattavaksi."

"Se on teidän asianne — oikeudentuntonne tai kostonhalunne siitä päättää. Mutta sallikaa minun muistuttaa teille, mitä silloin lupasitte että jos kerran tulisi päivä, jolloin voisitte minua palvella, niin henkenne — eli niinkuin sanoitte 'sydämenverenne' — olisi minun palveluksessa. Älkää luulko, ankara tuomari, että minä tulen pyytämään lahjaa, joka itseänne haittaisi — minä tulen ainoastaan pyytämään yhden päivän lykkäystä toiselle henkilölle."

"Kansalainen, se on mahdotonta! Minulla on käsky Robespierreltä, ettei ainoakaan koko luettelosta saa välttää huomispäivän tutkintoa. Ja mitä tulee tuomioon, niin se on valamiehistön asia."

"Minä en pyydä teitä vähentämään luetteloa. Kuunnelkaa vielä. Luettelossanne on erään italialaisen naisen nimi, jonka nuoruus, kauneus ja puhtaus sekä vapaus kaikista rikoksista ja kaikista sopivista syytöksistäkin, tulee ainoastaan herättämään sääliä eikä hirmua. Tekin tulisitte vapisemaan, jos julistaisitte hänen tuomionsa. Se olisi vaarallista sellaisena päivänä, kun rahvas on kiihdyksissään. Teidän vankirattaanne voidaan pysäyttää, jos nuoruus ja viattomuus ja kauneus tulee kapinoivan joukon säälin alaiseksi."

Dumas katsahti ylös ja hätkähti muukalaisen katseesta. "Minä en kiellä, kansalainen, että on järkeä siinä, mitä puhut. Mutta minä olen saanut varmat käskyt."

"Varmat ainoastaan uhrien lukuun nähden. Minä tarjoon sijaisen tämän yhden edestä. Minä tarjoon teille sellaisen miehen pään, joka tuntee koko salajuonen Robespierreä ja teitä kohtaan. Ja kahdeksankymmentä tavallisen ihmisen henkeä te pitäisitte halpana tällaisen saalin rinnalla."

"Se muuttaa asian", sanoi Dumas kiihkeästi, "jos voit tämän tehdä, niin omalla vastuullani minä lykkään toistaiseksi italialaisen naisen tutkimuksen. Sano nyt, kuka on sijainen!"

"Sinäkö!" huudahti Dumas ja hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys ja pelko, jota hän ei voinut salata. "Sinä — ja sinä tulet minun luokseni yksinäsi yöllä tarjoutumaan oikeuden käsiin! Haa, tämä on ansa. Vapise, hullu, sinä olet minun vallassani, ja minä voin saada teidät molemmat!"

"Te voitte", sanoi muukalainen tyynesti hymyillen, "mutta minun henkeni on arvoton ilman paljastuksiani. Istukaa hiljaa, minä käsken, kuulkaa minua!" ja noiden pelottomien silmien katse piti tuomarin lumottuna. "Te lähetätte minut vankilaan, te tutkitte minua Zanonin nimellä huomispäivän uhrien joukossa. Jollen minä silloin teitä puheellani tyydytä, niin teillä on panttina se nainen, jonka pelastamiseksi minä kuolen. Minä pyydän hänelle vain yhden ainoan päivän elonaikaa. Ylihuomenna minä olen kuollut ja te voitte tyydyttää kostoanne eloonjäävän verellä. Hiljaa vielä hetkinen! Tuhansien tuomari, epäröittekö — luuletteko, että sitä miestä, joka vapaaehtoisesti tarjoutuu kuolemaan, voisi pelotuksilla pakottaa puhumaan sanaakaan, jota hän ei tahdo, teidän tuomioistuimenne edessä? Eikö teillä ole tarpeeksi kokemusta ylpeyden ja rohkeuden taipumattomuudesta? Presidentti, minä panen eteenne musteen ja paperin! Kirjottakaa vankilanhoitajalle yhden päivän armahdus naiselle, jonka elämä ei teitä voi vähääkään hyödyttää, niin minä vien sen käskyn omaan vankilaani. Ja nyt jo minä voin sanoa näin paljon takeeksi siitä, mitä sitten tulen ilmottamaan — että minun täällä puhuessani, teidän oma nimenne, tuomari, on eräässä kuolinluettelossa. Minä voin sanoa, kuka on sen nimen siihen kirjoittanut, minä voin sanoa, miltä suunnalta on vaaraa pelättävä, minä voin sanoa, mistä pilvestä tässä kaameassa ilmapiirissä väijyy myrsky, joka syöksee Robespierren ja hänen hallituksensa yli."

Dumas kalpeni ja turhaan hän koetti silmillään paeta sitä magnetista katsetta, joka häntä piti vallassaan. Koneellisesti, ikäänkuin vieraan voiman vaikutuksesta hän kirjotti, mitä vieras saneli.

"Hyvä", sanoi hän väkinäisesti koettaen hymyillä, "minä lupasin kerran sinua auttaa, katso, minä pidän sanani. Arvaan, että sinä olet yksi noita tunteellisia hulluja — noita yleviä, jotka vallankumousta vastustavat, ja joita olen montakin nähnyt syytettyjen joukossa. Äh! minua ällöttää nähdä noita, jotka pitävät epäkansallisuutta ansionaan ja kuolevat pelastaakseen jonkun huonon isänmaaystävän, koska se sattuu olemaan poika tai isä tai vaimo tai tytär."

"Minä olen todella yksi näitä tunteellisia hulluja", sanoi vieras nousten seisaalleen. "Oikein olette arvanneet."

"Ja etkö tahtoisi palkaksi minun laupeudestani jo tänä yönä lausua ne paljastukset, jotka huomenna aiot julistaa? Tee se, niin ehkä sinäkin — niin, ja nainenkin, voitte saada ei lykkäyksen ainoastaan vaan anteeksiannon."

"Tuomioistuimen edessä ja siellä ainoastaan. Enkä minä teitä petä, presidentti. Mutta mahdollisesti minun tiedonantoni ei teitä hyödytä, vaan salama iskee samassa, kun minä osotan myrskypilven."

"Vaiti, profeetta, ja katso itseäsi! Mene mieletön, mene! Minä tunnen liiankin hyvin, kuinka hävyttömän itsepäisiä ovat ne, jotka kuuluvat, siihen joukkoon kuin sinäkin, enkä huoli tuhlata enempi sanoja. Perhana! mutta te tulette niin tottuneiksi kuolemaa näkemään, että unohdatte osottaa sille kunnioitusta. Koska tarjoot minulle pääsi, niin minä otan sen vastaan. Huomenna taidat katua, mutta silloin on jo liian myöhäistä."

"Mutta muista, se ei ole anteeksianto, ainoastaan yhden päivän lykkäyksen olen suonut tälle naiselle. Sen mukaan, kuinka tyydyttäviä ovat uutisesi huomenna, sen mukaan hän jää elämään tai kuolee. Minä olen suorapuheinen, kansalainen. Sinun haamusi ei tule minua ahdistamaan, sentähden että olisin syönyt sanani."

"En ole pyytänytkään muuta kuin yhtä päivää, lopun jätän taivaan oikeuden huomaan. Teidän saattajanne odottavat alhaalla."

XVI LUKU.

Viola oli vankilassa, jonka portti ei avautunut paitsi niille, jotka jo tiesivät tuomionsa ennen kuulusteluakin. Senjälkeen kuin hän pakeni Zanonin luota, oli hänen järkensä ollut kuin seisauksissaan. Kaikki kauniit ja rikkaat unelmat, jotka olivat neronhengen kukkia tai hedelmiä, niiden ihmeellisten ajatusten tulva, jotka Zanonin sanojen mukaan olivat hänellekin, viisaalle, täynnä ihmeitä ja hienouksia, kaikki oli mennyt, tyhjiin rauennut, kukat lakastuneet, lähde kuivunut. Jostakin korkeudesta, joka miltei oli naisellisuutta korkeammalla, tunsi hän hervottomasti vaipuvansa johonkin, mikä oli lapsellisuuttakin alempana. Kun innostaja oli poissa, oli innostuskin lakannut, ja kun rakkaus oli hylätty, oli neronhenkikin häipynyt.

Viola tuskin enää käsitti, miksikä hän oli tullut otetuksi kodistaan ja yksitoikkoisen koneellisen työnsä äärestä. Hän tuskin tiesi, mitä tarkottivat ne hyvänsuopaiset joukot, jotka hänen ihmeellisestä kauneudestaan liikutettuina kokoontuivat hänen ympärilleen vankilassa, murheellisen näköisinä mutta lohdutusta puhuvina. Viola oli tähän asti ollut tottunut kauhistumaan niitä, joita Laki tuomitsee rikoksesta, mutta nyt hän ihmeekseen sai tietää, että näin hyvät ja sääliväiset olennot, jotka näyttivät niin yleviltä ja puhtailta, niin jaloilta ja ylhäisiltä, olivatkin sellaisia rikollisia, joille Laki ei voinut antaa lievempää rangaistusta kuin kuoleman. Mutta nuo raa'at, likaiset ja röyhkeät miehet taas, jotka olivat hänet kodistaan riistäneet ja yrittäneet häneltä ryöstää lapsenkin, jonka hän puristi rintaansa vastaan, ja jotka ilkeästi olivat nauraneet hänelle vasten silmiä, kun hän vaieten ja värisevin huulin heitä katseli — ne olivatkin oikeita kansalaisia, hyveellisiä, hallituksen suosikkeja, Lain toimeenpanijoita! Sellaiset ovat sinun oikkusi, sinä aina-vaihteleva inhimillinen oikeus.

Likainen mutta iloinen oli maailma näiden vankilamuurien sisällä. Siellä niinkuin yhteishaudoissa, joihin he sitten joutuivatkin, olivat kaikki luokat edustettuina tasaväkisinä, ikäänkuin ivalla. Ja kuitenkin siellä se kunnioitus, joka johtuu jaloista tunteista, palautti luonnon ensimäisen ja häviämättömän, ja samalla lempeän ja jalon lain — ihmisten välisen erilaisuuden! Sielläkin vangit, olkoot he kuningasmielisiä tai sansculotteja, antoivat arvoa iälle, opille, maineelle ja kauneudelle. Ja Voima, syntyperäisellä ritarillisuudellaan kohotti heikon ja avuttoman oikeuksiinsa. Rautaiset lihakset ja Herkuleen-moiset hartiat antoivat tietä naiselle ja lapselle, ja ihmisyyden kauniit puolet, jotka muualla olivat kadonneet, löysivät viimeisen pakopaikkansa Hirmun asuinsijassa.

Ja tätäkö varten — jäämään orvoksi vankilaan? kysyi Violan sydän, olen minä säilyttänyt hänen lastaan. Zanoni, älä kysy, älä ajatuksissasikaan kysy, mitä minä olen tehnyt siitä lapsesta, jonka sinulle synnytin.

Ilta tuli ja väkeä kokoontui ristikon ulkopuolelle kuulemaan uhrien luetteloa, jota ivallisesti kutsuttiin "iltalehdeksi." Violan nimi oli kutsuttujen joukossa. Ja vanha pappi, joka paremmin oli valmistautunut kuolemaan, mutta oli luettelosta säilynyt, pani kätensä Violan päälle ja siunasi häntä itkien. Viola kuuli myös nimensä ja ihmetteli, mutta ei itkenyt. Alasluoduin katsein hän alistuvasti seurasi luettelon lukemista. Mutta nyt lausuttiin toinen nimi, ja eräs mies, joka äsken oli Violaa huolimattomasti töytäissyt, kirkaisi epätoivoisen raivokkaasti. Viola kääntyi ja heidän katseensa sattui yhteen. Näinkin pitkän ajan päästä hän tunsi nuo rumat kasvot. Nicot ilkamoi pirullisesti: "Viimeinkin, kaunis napolitar, meidät yhdistää guillotiini. Oi, me tulemme hyvin nukkumaan hääyötämme!" Ja nauraen hän tunkeutui joukon läpi ja katosi nurkkaansa.

Viola vietiin pimeään koppiinsa odottamaan huomispäivää. Mutta lapsi jätettiin vielä hänelle, ja hänestä tuntui, että se tajusi kauhean todellisuuden. Heitä vietäessä vankilaan se ei ollut itkenyt tai valittanut, se oli kirkkailla silmillään väistymättä katsellut välkkyviä keihäitä ja ratsumiesten hurjia kasvoja. Ja nyt, kun he olivat yksin vankilassa, kietoi se kätensä äidin kaulaan ja sopersi epäselviä sanoja, suloisia ja hiljaisia, ikäänkuin jotakin tuntematonta taivaallisen lohdutuksen kieltä. Ja taivasta se olikin. Sillä lapsen sopertaessa suli pelko pois Violan sielusta: ylöspäin vankilasta ja kuolemasta — ylöspäin, sinne, missä onnelliset autuaat kerubit laulavat ylistystä Kaikki-hyvälle, sinne tään pikku-kerubin ääni johdatti. Viola lankesi polvilleen ja rukoili. Ne, jotka hävittivät kaiken, mikä kaunistaa ja pyhittää elämän, olivat kironneet alttarin ja kieltäneet Jumalan — he olivat kuolemaantuomittujen viimeisiltä hetkiltä riistäneet papin, jumalansanan ja ristin. Mutta usko rakentaa vankilaluolassa ja sairashuoneessakin itselleen yleviä temppeleitä, ja ylös kivisen katon läpi, joka estää päivän silmän, nousevat kuitenkin ne tikapuut, joita pitkin enkelit käyvät ylös ja alas — rukous.

Mutta viereisessä kopissa ateisti Nicot istuu jäykkänä pimeydessään ja hautoo Dantonin ajatusta, että kuolema on olemattomuutta. Hänen omatuntonsa ei pannut hänen eteensä pelottavia kuvia. Katumus on hävinneen hyveen kaikua, ja hyvettä hän ei koskaan ollut tuntenut. Jos hän eläisi uudelleen, niin hän eläisi samalla tavalla. Mutta vielä kauheampi kuin uskovaisen ja epätoivoisen syntisen kuolinvuode, on se synkkä tyhjyys ja toivottomuus, jossa ajatellaan ruumishuoneen matoa ja rottaa, julmaa kamalaa olemattomuutta, joka niinkuin ruumisvaate laskeutuu peittämään maailmankaikkeuden. Avaruuteen tuijottaen, verettömiä huuliaan pureskellen, hän näkee edessään pimeyden ja on vakuutettu, että pimeys on kestävä ainiaan!

Tilaa, antakaa tilaa! Antakaa tilaa täysissä kopeissanne! Uusi vanki on tullut teurastuslaitokseen.

Kun vartija, lamppu kädessään, työnsi muukalaisen sisälle, niin tämä koski häneen sormellaan ja kuiskasi. Hän veti jalokivisormuksen sormestaan. Armias! kuinka se jalokivi loisti lampun valossa. Jos lasket kunkin noista 80 hengestä tuhannen frangin arvoiseksi, niin jalokivi on vielä sittenkin kalliimpi. Vartija pysähtyi ja hänen silmiään häikäisi jalokivi. Oi sinä Kerberus, sinä olet kurjassa toimessasi tukahuttanut kaiken, mikä näyttää inhimilliseltä. Sinulla ei ole sääliä, ei rakkautta eikä katumusta. Mutta ahneus on vielä jälellä ja syntisen sydämesi suurin käärme on niellyt kaikki muut käärmeet. Ha, haa, muukalainen, sinä olet voittanut. He astuvat pimeätä käytävää pitkin, he saapuvat sille ovelle, minne vartija on piirtänyt onnettoman merkin, joka nyt pyyhitään pois, sillä vanki siellä sisällä on yhdeksi päiväksi armahdettu. Avain kierretään lukossa — ovi raottuu — muukalainen ottaa lampun ja astuu sisään.

XVII JA VIIMEINEN LUKU.

Ja Viola rukoili. Hän ei kuullut oven avautumista, hän ei nähnyt mustaa varjoa, joka lankesi lattialle. Zanonin voima ja taito oli mennyttä, mutta Violan yksinkertaisen sydämen ihmeellinen taika ei ollut häntä jättänyt koetuksen ja epätoivon hetkelläkään. Kun tiede niinkuin raketti putoo alas taivaalta, johon se on tahtonut tunkea, kun nero lakastuu niinkuin kukka jäisessä viimassa, niin lapsisielun toivo kuitenkin valaisee ilmaa ja viaton usko peittää haudan kukkasilla.

Kopin etäisimmässä nurkassa hän oli polvillaan, ja lapsi, jäljitellen sitä, mitä se ei voinut ymmärtää, taivutti pienet jäsenensä ja kumarsi suloista päätään ja polvistui äitinsä sivulle.

Zanoni seisoi ja katseli heitä lampun valossa. Valo sattui kultaisiin kutreihin, jotka jakautuivat valkoisen otsan ympärille. Mustat silmät olivat luotuina korkeuteen ja niissä heijastui inhimillisten kyyneleitten välistä ikäänkuin valo ylhäältä, kädet olivat ristissä, huulet avoinna, koko muoto oli elävä ja pyhä ja siinä oli viaton kirkkaus ja suruisuus ja naisen liikuttava nöyryys. Ja Zanoni kuuli puolisonsa äänen — sydämestä lähtevän matalan äänen, joka Jumalalle oli kyllin kuuluva:

"Ja jos en saa enää häntä nähdä, Isä, niin etkö sinä voi antaa rakkauteni, joka ei tule kuolemaan, vielä haudankin tuolta puolen johtaa hänen maallista kohtaloaan? Etkö sinä voi sallia minun elävänä henkenä liidellä hänen ympärillään? Oi, vaikka minkälainen kohtalo mahtaisi olla suotuna meille kummallekin — vaikka tuhannen vuottakin väliltämme vierisi — niin salli, kun me viimein puhdistuneina ja uudestisyntyneinä olemme valmiit siihen — salli meidän silloin viimein tavata toisemme. Ja hänen lapsensa — se rukoilee sinua vankilan lattialta. Huomenna se tulee nukkumaan — kenen helmassa? kuka tulee sitä syöttämään, kenen huulet tulevat rukoilemaan sen maallisen menestyksen ja sen sielun pelastuksen puolesta?" Hän pysähtyi ja hänen äänensä tukehtui nyyhkytyksiin.

"Sinä Viola, sinä itse. Hän, jonka sinä olet hylännyt, on täällä pelastamassa äitiä lapselleen."

Viola säpsähti — mikä ääni? värisevä niinkuin hänen omansa. Hän hypähti jalkeilleen — Zanoni oli täällä — hän oli täällä — katoomattoman nuoruutensa ja yli-inhimillisen kauneutensa loistossa — täällä, kauhun huoneessa ja kuolonkamppailun hetkellä, täällä edustamassa sitä rakkautta, joka voi löytää tiensä läpi Varjojen Laakson ja voi liukua, vahingoittumatta, taivaasta tulleena vaeltajana, helvetin hirmuisimpain syvänteidenkin kautta.

Kuului huuto, sellainen riemun ja autuuden huuto, joka tuskin ennen koskaan oli kuulunut näissä holveissa, ja Viola heittäytyi tulijan jalkoihin.

Zanoni kumartui nostamaan hänet ylös, mutta Viola liukui pois hänen sylistään. Zanoni kutsui vaimoaan vanhoilla rakkailla nimillä, mutta tämä vastasi ainoastaan nyyhkytyksillä. Hurjasti, intohimoisesti Viola suuteli hänen käsiään, hänen vaatteensa liepiä, mutta ei saanut sanaakaan huuliltaan.

"Katso ylös, katso ylös, minä olen täällä — minä olen täällä, pelastaakseni sinut. Tahdotko kieltää minua näkemästä suloisia kasvojasi? Sinä velvollisuutesi jättänyt, vieläkö minua pakenet?"

"Josko pakenen!" lausui Viola viimein murtuneella äänellä. "Oi, jos ajatuksissani koskaan sinua loukkasin — oi jos unessani, tuossa kauheassa unessa, petin sinua — niin polvistu minun kanssani ja rukoile meidän lapsemme puolesta!" Sitten hän äkkiä hyppäsi pystyyn, tempasi lapsen ja asetti sen miehensä syliin, nyyhkyttäen nöyrtyneenä: "ei minun tähteni — ei minun tähteni, en itseni tähden, en itseni tähden minä sinua hylännyt vaan —"

"Hiljaa!" sanoi Zanoni. "Minä tunnen kaikki ajatuksesi, joita hämmentynyt järkesi tuskin itselleenkään voi selvittää. Ja katso, kuinka lapsesi niihin katseellaan vastaa."

Ja todella tuon kummallisen lapsen kasvot näyttivät hohtavan hiljaista ääretöntä iloa. Se näkyi tuntevan isänsä, se riippui hänessä kiinni, se syleili häntä ja hänen rinnaltaan se käänsi kirkkaat silmänsä Violaan ja hymyili.

"Rukoilla lapseni puolesta!" sanoi Zanoni surullisena. "Sellaisten sielujen, jotka minun laillani pyrkivät, kaikki ajatukset ovat rukouksia!" Ja istuutuen Violan viereen hän alkoi selittää muutamia korkean elämismuotonsa pyhimpiä salaisuuksia. Hän puhui siitä ylevästä ja voimakkaasta uskosta, josta yksin voi syntyä jumalallinen tieto — siitä uskosta, joka kaikkialla näkee kuolemattoman ja puhdistaa ja korottaa kuolevaisen, johon se katsoo — puhui siitä jalosta pyrkimyksestä, joka ei viihdy maisissa askareissa ja vehkeissä vaan niissä suurissa ihmeissä, jotka kertovat Luojansa eikä ihmisten kunniaa — puhui siitä voimasta, joka sielun erottaa maan mullasta ja antaa sielun silmälle läpitunkevan näyn ja sielun siiville rajattoman liikuntoalan — puhui siitä puhdistavasta, ankarasta ja pelottavasta vihkimyksestä, josta sielu käy ulos kuin kuolemasta ja saattaa selvästi tajuta yhteytensä elämän ja valon Isän-prinsiippien kanssa, niin että se löytää ilonsa omassa kauneuden tuntemuksessaan, tahtonsa puhtaudessa, voimassaan ja myötätunnossaan Äärettömän Luomiston kanssa, josta se on yhtenä osana ja samaa olemusta. Hän kertoi niistä salaisuuksista, jotka pyhittävät savimuodon ja palsamoivat ruumiin jo sen eläessä ja uudistavat elonvoiman salaperäisen ja taivaallisen unen ambrosialla. Ja hänen puhuessaan Viola kuunteli henkeään hievahtamatta. Jollei hän voinutkaan kaikkea ymmärtää, niin ei hän enää uskaltanut epäillä. Hän tunsi, että tuossa innostuksessa, jos se sitten oli itsepetosta tai ei, mikään paha henki ei väijyskellyt. Ja intuitsionilla pikemmin kuin järjen ponnistuksella Viola näki edessään kuin tähtien valaisemana ulappana sen sielun syvän ja salaperäisen kauneuden, jota hän pelollaan oli loukannut. Mutta kun hän (lopettaen kummalliset tunnustuksensa) sanoi, että tähän omaan elämäänsä, joka oli tavallisen elämän sisällä ja sen yläpuolella, hän oli uneksinut saada puolisonsakin kohottaa, niin ihmiselimen pelko taas hiipi Violaan, ja Zanoni luki hänen vaitiolostaan, kuinka turha olisi kaikelle hänen tieteensä taidolle ollut tämän unelman toteuttaminen.

Mutta nyt, kun hän lopetti puheensa ja Viola hänen rintaansa nojautuen tunsi hänen suojelevien käsivarsiensa puristuksen, kun yhdessä pyhässä suutelossa kaikki mennyt oli anteeksi annettu ja nykyisyys unohdettu — niin palasi Violaan suloinen ja lämmin toivo luonnollisesta elämästä rakastavan puolison rinnalla. Zanoni oli tullut häntä pelastamaan. Hän ei kysynyt miten — hän uskoi sen kysymättä. Viimeinkin he saisivat elää yhdessä. He pakenisivat pois näiltä kauhun ja hurmeen näyttämöiltä. Taas saisivat he nähdä onnellisen joonilaisen saaren ja sen rauhalliset rantamaat ja metsät. Viola nauroi lapsellisen iloisesti, kun tämä kuva nousi mieleen vankilan synkkyyden keskellä. Violan järki noudatti omia suloisia yksinkertaisia vaistojaan eikä voinut ottaa vastaan niitä ylhäisiä kuvia, joita hänen ympärillään liiteli. Se asettui takaisin inhimillisiin näkyihinsä, maallisen onnen ja rauhaisan kodin toiveisiin, jotka olivat niin viattomia kaikessa vähäpätöisyydessään.

"Älä puhu minulle enää, rakkaani, menneistä ajoista. Sinä olet täällä, sinä tahdot minut pelastaa, me tulemme vielä elämään tavallista onnellista elämäämme. Elämä sinun kanssasi on minulle kyllin suurta onnea ja ihanuutta. Kulje sinä, jos tahdot, sielusi voimalla läpi koko maailmankaikkeuden, sinun sydämesi on kuitenkin minulle koko maailma. Minä luulin äsken, että olin valmis kuolemaan. Kun näen sinut ja saan sinuun koskea, niin tunnen taas, kuinka ihana on elämä. Katso, ristikkojen takana himmenevät tähdet taivaalta, pian alkaa uusi päivä — se päivä, joka avaa vankilan ovet. Sinä sanot, että voit minut pelastaa, minä en sitä epäile. Oi älkäämme enää asuko kaupungeissa. Minä en koskaan sinua epäillyt, kun elimme ihanalla saarellamme, siellä minua eivät pahat unet vaivanneet vaan näin kauniita ja iloisia unia. Ja herätessäni tekivät sinun silmäsi maailman vielä kauniimmaksi ja iloisemmaksi. Huomenna — mikset sinä hymyile? Huomenna siis, rakas, eikö huomenna ole siunattu sana? Julmuri! Sinä rankaiset minua vielä sillä, että et ota osaa ilooni. Kas meidän pienokaistamme, kuinka se hymyilee minulle. Minä tahdonkin puhua sille. Lapsi, isäsi on tullut takaisin."

Ja ottaen lapsen käsivarsilleen ja istuutuen vähän matkan päähän hän tuuditti sitä edestakaisin ja pakisi sille ja suuteli sitä joka sanan välillä. Viola nauroi ja itki vuoroin, ja vähä väliä hän olkansa ylitse loi leikkisän, iloisen katseen isään, jolle sammuvat tähdet suruisesti ilmottivat viimeisen hyvästin. Kuinka kauniilta näyttikään Viola siinä istuessaan, tulevaisuudestaan tietämättä. Vielä hän oli itsekin puoleksi lapsi ja hänen nauruunsa vastasi lapsi heleällä naurullaan — kaksi sievää leikkijää haudan partaalla! Kun Viola kumartui alas, lankesi hänen hartioilleen tuuhea tukka, niinkuin keltainen pilvi, se peitti hänen pikku aarteensa valoverholla, ja lapsi pikku kätösillään siirsi sen syrjään tuon tuostakin hymyilläkseen kultakiharoitten välistä ja kätki taas niihin kasvonsa ja pilkisti niiden välistä hymyillen. Olisi ollut julmaa tuota iloa laimentaa, ja vielä julmempaa ottaa siihen osaa.

"Viola", sanoi Zanoni viimein, "muistatko, että kerran meidän istuessamme kuutamoisen lahden rannalla hääsaarellamme sinä kerran pyysit minulta tätä amulettia — joka on kauan sitten maailmasta hävinneen taikauskon jäännöstä. Se on viimeinen muisto minun synnyinmaastani, ja äitini kuolinvuoteellaan sitoi sen kaulani ympärille. Minä sanoin sinulle silloin, että antaisin sen sinulle sinä päivänä, kun meidän olemuksemme lait ovat samat."

"Ah, sitä ihanaa huomispäivää!" Ja hiljaa hän laski alas lapsensa, sillä se nukkui nyt, ja heittäytyi puolisonsa syliin ja viittasi päivänkoittoa, joka alkoi nousta harmaalle taivaanrannalle.

Ja päivä nousi ja loi säteensä noiden kauhun seinien sisälle kolmeen ihmisolentoon, joissa oli yhtyneinä kaikki hellimmät inhimilliset siteet. Heissä oli ihmissielun salaperäisimmät voimat edustettuina: nukkuva viattomuus, luottavainen rakkaus, joka tyytyy paljaaseen kosketukseen tai henkäykseen eikä voi surua aavistaa, väsynyt tiede, joka kuljettuaan kaikkien luomakunnan salaisuuksien läpi viimein tulee kuoleman luo lopullista ratkaisua varten ja yhä riippuu kiinni rakkauden sylissä, kynnystä lähestyessään.

Näin oli vankilan sisällä, mutta ulkona seisoivat komeat palatsit ja temppelit, ulkona Hirmu ja Kosto rakensivat mustia suunnitelmiaan ja vasta-suunnitelmiaan — edes ja takaisin, vaihtelevien himojen aallokossa, keikkui ihmisten ja kansakuntien kohtalo. Ja yhtä puolueettomasti katseli päiväntähti sekä kirkontornia että guillotiinia. Jo alkavat linnut viserrellä puutarhassa. Kalat melskahtavat Seinen vilpoisissa vesissä. Jumalallisen luonnon rauha ja iloisuus ja inhimillisen elämän melske ja epäsointu heräävät taas unestaan. Kauppias avaa ikkunaluukut, kukkaismyyjät astelevat iloisina torille, tavallinen touhu ja vilinä alkaa jälleen. Taas jatkuvat ne jokapäiväiset askareet, jotka vallankumous kuninkaita ja keisareita kukistaessaan kuitenkin jättää köyhille Kainin-perintönä. Salaliittolaiset, jotka eivät ole tänä yönä nukkuneet, kuulevat kellonlyönnin, ja kuiskaavat sydämelIeen: "hetki lähenee." Kansalliskokouksen oven ulkopuolelle kokoontuu kiihkeästi odottava joukko, tänä päivänä ratkaistaan Ranskan kohtalo. Vaan tuomioistuimen pihalla on tavallista hälinää. Langetkoon arpa kuinka tahansa, tulkoon voittajaksi kuka tahansa, tänä päivänä putoo kahdeksankymmentä päätä.

Ja Viola nukkui niin suloisesti. Uupuneena iloon, turvallisena kun sai olla takaisintulleen puolisonsa silmien läheisyydessä, oli hän nauranut ja itkenyt itsensä nukuksiin, ja vielä tässä unessa näytti säilyvän onnellinen tietoisuus siitä, että rakastettu oli läsnä, kadonnut oli löydetty. Hän hymyili ja soperteli itsekseen unessaan ja mainitsi usein Zanonin nimen, ojensi käsiään ja huokasi, jollei hän niillä tavannut puolisoaan. Zanoni katseli häntä syrjässä seisoen — millä tunteilla, olisi turha kuvailla. Viola ei tulisi herätessään enää puolisoaan näkemään — hän ei voinut aavistaa, kuinka kalliisti pelastuksensa oli maksettu. Se aamu, jota hän niin oli ikävöinyt, oli nyt tullut. Kuinka tulisi hän sen iltaa tervehtimään? Violan silmät olivat ummistuneet niihin kultaisiin toiveihin, joilla nuoruus ja kauneus tulevaisuutta katselevat. Yhä vielä nämä toiveet antoivat sateenkaari-loistoansa hänen unelmiinsa. Hän saa herätä elämään. Huomenna on hirmuhallitus loppunut — vankilan ovet avautuvat — Viola astuu ulos lapsensa kanssa iloiseen suvimaailmaan. Ja hän, Zanoni — hän kääntyi ja katsahti lapseen, se oli hereillään ja sen kirkas, vakava, miettivä katse seurasi isää lujana ja juhlallisena. Hän kumartui sen yli ja suuteli sen huulia.

"Ei milloinkaan enää", hän mutisi, "oi rakkauden ja murheen perillinen — et milloinkaan enää sinä näe minua näyissäsi — ei milloinkaan enää nämä silmät saa nauttia taivaallisten olentojen seuraa — ei milloinkaan enää minun sieluni voi sinun päänalaiseltasi karkottaa huolia ja sairauksia. Ei tule kohtalosi sellaiseksi, miksi minä itserakkaana sen olisin tahtonut luoda. Sinunkin niinkuin kaikkien veljiesi osalle tulee kärsimys, taistelu, hairahdus. Mutta lempeät olkoot inhimilliset kiusauksesi, ja olkoon henkesi vahva rakastamaan ja uskomaan. Ja näin, kun sinua katselen, näin minun luontoni henkiköön sinuun viimeisen ja tulisimman tunteensa: menköön minusta sinuun rakkaus äitiisi ja kuulkoon hän sinun kauttasi minun henkeni itseään lohduttavan. Kuule! he tulevat, hyvästi, minä odotan teitä molempia haudan takana!" Ovi avautui hitaasti, vartija näyttäytyi, ja oven kautta samalla hiipi sisään päivänsäde — se sattui onnellisen nukkujan vaaleihin ja ruusuisiin kasvoihin — se leikki kuin hymyily lapsen huulilla, ja lapsi yhä vaitiollen totisilla silmillään seurasi isänsä liikkeitä. Sillä hetkellä Viola unessaan sopersi: "Päivä on tullut, ovet avataan! Anna minulle kätesi, me lähdemme pois. Merelle, merelle! Kuinka päivänvalo leikkii aalloilla! Kotiin rakkahin, kotiin takaisin!"

"Hiljaa — hän nukkuu! Silmänräpäys! Nyt se on tehty, taivaan kiitos, hän nukkuu vielä!" Zanoni ei tahtonut häntä suudella, jottei hän heräisi, mutta hiljaa hän pani hänen kaulaansa sen amuletin, joka tulisi Violalle vastedes kertomaan hyvästijätöstä — ja uudesta yhtymisestä. Jo hän on kynnyksellä — vielä kerran hän katsoo taakseen. Ovi sulkeutuu. Hän on ainaiseksi mennyt.

Viola heräsi viimeinkin ja katseli ympärilleen. "Zanoni, päivä on koittanut." Ei mitään vastausta paitsi lapsen hiljainen valitus. Armias taivas! Oliko kaikki sitten ollut unta? Hän työnsi syrjään pitkät hiuksensa, jotka peittivät näön — hän tunsi rinnallaan amuletin — se ei siis ollutkaan unta! "Oi, Jumalani, hän on mennyt!" Hän hypähti ovelle — hän huusi äänekkäästi. Vartija tuli. "Mieheni, lapseni isä?"

Viola makasi tajuttomana. Salamanvälähdyksenä oli Zanonin sanat, hänen murheellisuutensa, hänen salaperäisen lahjansa todellinen merkitys ja hänen uhrauksensa suuruus, kaikki silmänräpäyksessä oli selvinnyt hänelle — ja sitten pimeys peitti hänet kuin myrskypilvi, mutta siinä pimeydessä oli valoakin. Ja hänen istuessaan siinä mykkänä, jäykkänä, äänettömänä, kuin kiveksi jähmettyneenä, liukui yli sielun syvyyksien näky, niinkuin tuulahdus: julma tuomioistuin, tuomari, valamiehistö, syyttäjä, ja keskellä syytettyjä tuo yksi peloton loistava olento..

"Minä tunnen ja pidän lupaukseni. Tuomari, minä ilmotan sinun tuomiosi. Minä tiedän, että se anarkia, jota sinä kutsut valtioksi, sammuu tämän auringon laskiessa. Kuuntele, kuinka ulkona melutaan, kuuntele, kuinka siellä huudetaan! Antakaa tietä, te kuolleet, antakaa paikka helvetissä Robespierrelle ja hänen joukolleen!"

Oikeussaliin hyökätään sisään — tulee nopeita, kalpeita sanantuojia, on hämmennystä ja pelkoa ja hätää! "Pois kavaltaja, ja huomenna nainen, jonka tahdoit pelastaa, tulee kuolemaan."

Eteenpäin täyteen ahdettujen myrskyisten katujen halki kulkee kuolonsaattue. Haa, urhokas kansa, viimeinkin sinä olet herännyt. He eivät saa kuolla — alas kuolema valtaistuimeltaan! Robespierre on kukistunut, he syöksyvät pelastamaan.

Kamalan näköisenä vankilarattailla Zanonin vieressä viittoili ja raivosi se mies, jonka hän profetallisissa unissaan oli nähnyt kumppaninaan kuolemanpaikalla. "Pelastakaa — pelastakaa!" ulvoi ateisti Nicot. "Oi urhokas kansa, meidän täytyy pelastua!" Ja ihmisjoukosta tunkeutui esiin nainen, jonka musta tukka valtoimenaan liehui ja jonka silmät tulta iskivät. "Clarence!" hän huusi italiankielellä, "murhaaja, mitä sinä olet tehnyt minun Clarencelleni?" Hänen silmänsä kulkivat yli vankien kasvojen, hän ei löytänyt etsimäänsä. "Kiitos taivaan, kiitos taivaan! Minä en ole sinua saattanut kuolemaan."

Lähemmälle ja lähemmälle tunkeutui kansa — vielä hetkinen, niin mestaaja olisi jäänyt ilman työtä. Oi Zanoni, miksi yhä on sinun otsallasi tyyni kohtaloon alistuminen, etkö sinä tunne toivoa? Mars, mars! pitkin katuja astuvat aseelliset miehet; uskollisena käskyille johtaa heitä musta Henriot. Mars, mars! halki raukkamaisesti hajautuvan ihmisjoukon. Tuossa he epäjärjestyksessä pakenevat, tuossa he työnnetään lokaan, nuo huutavat pelastajat! Ja heidän keskellään vartijoitten miekkojen satuttamana makaa italialainen nainen, pitkät hiuksensa verellä tahrattuina, ja vielä hänen vääntyilevillä huulillaan on iloinen kuiskaus: "Clarence, minä en ole sinua tappanut!"

Eteenpäin Barrière du Trônelle. Se häämöttää mustana edessä, mahtava tappolaitos. Toinen toisensa jälkeen säilän alle — taas yksi ja taas toinen ja kolmas! Armoa! Oi laupias! Onko silta auringon ja varjojen maan välillä niin lyhyt? — lyhyt kuin huokaus? Nyt, nyt hänen hetkensä on tullut. "Älä kuole vielä, älä jätä minua jälkeesi! Kuule minua, kuule!" huusi horroksessa oleva nainen. "Mitä, vieläkö sinä hymyilet?" Ne hymyilivät, nuo kalpeat huulet ja niiden hymyillessä oli murhapaikka, mestaaja ja kuolonkauhu hävinnyt. Siinä hymyilyssä tuntui koko avaruuden yli leviävän ikuinen päivänpaiste. Ylös maasta hän kohosi, liiteli Violan yläpuolelle, aineettomana — ilon ja valon haamuna! Ja takana taivas aukenee, syvyys syvyyden jälkeen, ja ihanaiset joukot näkyvät, toiset toistensa takana kaukaisuudessa, ja "tervetullut!" kaikuu lukemattomissa äänissä. Taivasten asukkaat riemuitsevat: — "terve! sinä uhrauksella puhdistunut ja haudan kautta kuolemattomaksi tullut! — tämä ei ole kuolemista." Ja loistavana loistavien joukossa haamu ojensi kätensä ja kuiskasi uneksijalle: "Ikuinen kumppani, tämä ei ole kuolemista!"

"Hoi, miksikä meille annetaan merkkejä talojen katoilta? Miksikä ihmiset kokoontuvat kaduille? Miksi kirkonkellot kajahtavat? Kuulkaa pyssynpauketta, aseelliset iskevät yhteen! Kumppanit, onko meillä vangituilla viimeinkin toivoa?"

Näin lausuvat vangit toinen toiselleen. Päivä laskee, ilta lähenee, vielä he painavat valkoisia kasvojaan ristikkoja vastaan ja yhä ikkunista ja talojen katoilta he näkevät ystävien hymyilevän — näkevät merkkejä heilutettavan. "Hurraa! Robespierre on kaatunut! Hirmuhallitus on kukistunut! Jumala on antanut meidän jäädä elämään."

Luo silmäsi saliin, missä tyranni ja hänen seuralaisensa kuuntelevat melua ulkopuolelta! Niinkuin Dumas oli ennustanut, Henriot verestä ja viinasta juopuneena hoipertelee sisään ja iskee verisen miekkansa lattiaan, "Kaikki on mennyttä!"

"Kurja! sinun raukkamaisuutesi on meidät tuhonnut!" riehui Coffinhal ja paiskasi pelkurin ulos akkunasta.

Tyynenä kuin itse epätoivo seisoo ankara St. Just, Couthon ryömii ähkien pöydän alle, nyt laukaus, räjähdys! Robespierre olisi tahtonut itse päättää päivänsä. Vapiseva käsi on pettänyt eikä hän ole kuollutkaan. Hôtel de Villen kello lyö kolme. Rikottujen ovien läpi, pimeitten käytävien läpi kuolinsaliin syöksee ihmisjoukko. Raadeltuna, kalmankalpeana, verisenä, sanattomana, mutta vielä tajuisena istuu päätappaja vielä pystyssä tuolissaan. Hänen ympärilleen he keräytyvät, he uhkaavat, he kiroovat häntä, heidän kasvonsa hehkuvat soihtujen valossa. Hän on oikea musta velho eikä tähtöinen maagikko! Ja hänen viimeisiä hetkiään näkemään kokoontuvat ne pahat henget, jotka hän on kutsunut esiin. He vetävät hänet esiin. Aukaise porttisi, säälimätön vankila! Ei sanaakaan enää tässä maailmassa lausunut Maximilien Robespierre. Lähetä esiin tuhansia ja satoja tuhansia, vapautunut Pariisi. Vallankumoustorille vyöryvät hirmuhallituksen rattaat — St. Just, Dumas, Couthon, kumppanit seuraavat häntä, hautaan asti. Nainen, jolta lapset on viety, hiukset hajallaan päässään, juoksee hänen sivullaan: "Sinun kuolemasi saattaa minut ilosta juopuneeksi." Robespierre avaa veristyneet silmänsä. "Mene tuonelaan vaimojen ja äitien kirousten seuraamana."

Päivänvalo täyttää vankilan. Sopesta soppeen kierii uutinen, ihmisiä tunkeutuu sisään, iloiset vangit sekaantuvat vartijoitten joukkoon, jotka pelosta myöskin tahtovat näyttää iloisilta, he tunkeutuvat julman talon kaikkiin nurkkiin ja kammioihin. He syöksyvät koppiin, joka on ollut unohdettuna edellisestä aamusta asti. He löytävät sieltä nuoren naisen, joka istuu kurjan vuoteensa ääressä. Hänen kätensä ovat ristissä, hänen kasvonsa ylöspäin kääntyneet, hänen silmänsä ovat auki ja hänen huulillaan on autuas hymyily. Ilonsa riemastuksessakin vetäytyvät tulijat taaksepäin säpsähtäen. Milloinkaan eivät ole nähneet niin kaunista näkyä ja lähemmäksi hiipiessään äänettömin askelin he näkevät, että huulet eivät hengitä, että uni on marmorin unta, että kauneus on jo kuoleman kauneutta. He keräytyvät hiljaisina ympärille, ja kas, hänen jaloissaan on pieni lapsi, joka heidän äänestään heräten katselee heitä vakavasti ja leikkii ruusuisine sormineen kuolleen äitinsä hameenliepeillä. Orpo täällä vankikammiossa.

"Lapsi raukka", sanoo eräs nainen, joka itse on äiti, "eilen sinun isäsi kuuluu kaatuneen, ja nyt äitikin! Yksinäinen maailmassa, mikä mahtaakaan kohtalosi olla?"

Lapsi hymyili pelottomasti joukolle naisen näin puhuessa. Ja vanha pappi, joka seisoi heidän keskellään, sanoi lempeästi: "Nainen, katso, orpo hymyilee. Isättömät ovat Jumalan huomassa."

[1] "Gymnosofoi" — "alastomat viisaat" — näin kutsuivat kreikkalaiset intialaisia asketeja eli "joogeja", joista huhu jo varhain levisi länsimaihin asti. Suom.

[3] Mania, "raivo, hulluus" käytettiin Kreikassa puhuttaessa sekä viinin että rakkauden, jopa uskonnollisen innon herättämästä haltiossaolosta. Sekä alhainen että ylempi "mania" johtuu näkymättömän maailman vaikutuksesta ihmisluonnon kätkettyihin olemuspuoliin, — sen huomasivat jo kreikkalaiset. Suom.

[4] Kreikkalaiset kutsuivat Kostottaria kaunistellen Eumeniideiksi s.o. "hyvä-aikeisiksi." Suom.

[7] Paisiello eli vv. 1741-1816, toimi kapellimestarina Pietarissa ja Napolissa, sävelsi yli 100 oopperaa. Suom.

[8] Rahvaanuskon "verenimijät", joiden todellisuutta nykyinen tiedekin on alkanut nähdä. Suom.

[12] "Paha silmä" — joka ennemminkin on mainittu — tarkottaa tuota varsinkin Italiassa yleistä kansanuskoa, että löytyy henkilöitä (italiaksi jettatore), joilla on kyky ikäänkuin mahtavan silmänsä avulla raivata tiensä maailmassa, kukistaa, jopa tappaa vastustajansa j.n.e. Että tällainen voima on muutamien ihmisten silmissä, sitä ei tarvitse epäillä. Aivan äskettäin luettiin sanomalehdissä eräästä italialaisesta ministeristä, kuinka hän "pahan silmän" avulla oli tuhonnut monta etevää kilpailijaa sinkautuessaan valta-asemaansa. Tässä on kysymyksessä voima, jota voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan tarkotukseen. Suom.

[13] Hippogryyfi — "louhikäärmehepo", siivekäs hepo, italialaisissa kansantaruissa esiintyvä hirviö, Pegasusta muistuttava. Suom.

[14] Nämä Vanhan Rooman seudut olivat kertomuksen ajalla jokseenkin autioita ja hylättyjä. Suom.

[15] Seuraava ennustus (joka muutamille lukijoistani lienee tunnettukin), löytyy hieman eri vivahduksin ja pitempänä La Harpen jälkeenjääneissä teoksissa. La Harpen oma käsikirjotus kuuluu vielä olevan tallella ja kertomus perustuu M. Petitotin auktoriteettiin. Minun tehtäväni ei ole tutkistella, onko olemassa epäilyksiä kertomuksen todenpitäväisyydestä.

[16] Champfort, yksi niitä oppineita, jotka vallankumouksen ensimäiseen hurmaukseen viehättyivät, mutta sitten kieltäytyivät seuraamasta alhaisempia toiminnan miehiä kauheiden rikosten teille. Hän jäi eloon esittämään vallankumousmiesten murhaavaa ihmisrakkautta aikansa parhaimmilla sukkeluuksilla. Nähdessään muureille kirjotetun "Veljeys tai kuolema" huomautti hän, että ajatus kuuluisi toisin sanoin: "Ole veljeni, tai minä sinut tapan!"

[17] "Tämä lahko levittää suurella kiihkolla materialismin oppia, joka on vallalla älykkäitten ja suurmiesten kesken. Siitä on osaksi johtunut senlaatuinen käytännöllinen filosofia, joka tekee itsekkäisyyden järjestelmäksi ja pitää ihmisyhteiskuntaa viekkauden sotana — menestystä oikean ja väärän erottajana — kunniallisuutta makuasiana tai mukavuutena — ja maailmaa ovelien konnien perintötilana." — Discours de Robespierre, Mai 7, 1794.

[18] Astrologian kukoistusajoista saakka on sivistyskieliin jäänyt siitä lainattuja sanoja. Kukin seitsemästä "planetoista" edustaa yhtä ihmistyyppiä, yhtä perusluonnetta. Siten yksi on "jovialinen" eli Jupiterin luontoinen, toinen "martialinen" eli sotaisen Marsin laatuinen. "Saturnolainen" tyyppi on kylmä, kova, synkkämielinen eli jalostuneena miettivä ja hillitty. Paljas sattumako ohjaa, että kun piirretään jonkun ihmisen syntymäkartta eli horoskoppi, hänen "johtava tähtensä" onkin juuri se, jonka luontoinen hän on? Suom.

[19] Trakian hallitsija Tereus oli vietellyt kälynsä Filomelan ja leikannut häneltä kielen. Kostoksi sisaret tappoivat T:n pojan ja syöttivät hänen lihansa isälle. T:n ajaessa sisaria takaa muutettiin Filomela satakieleksi — kertoo kreikkalainen vertaustaru. Suom.

[20] Kreikkalaisissa taruissa olivat kentaurit ihmishepoja, sfinksit leijona-naisia ja gorgonit siivekkäitä, käärmetukkaisia hirviöitä. Suom.

[21] Augoeides — mystillisten plaatolaisten suosima sana — esim. "Sielun kehä on loistava — augoeides — kun ei se kurottaudu minkään ulkonaisen puoleen eikä sisäänpäin supistu vaan loistaa omalla valollaan, jolla se näkee kaikkien olioiden totuuden ja totuuden itsessään." Marcus Antonius, lib. 2.

[22] Mr. Disraeli, kirjassaan Curiocities of Litterature (Art. Alchemy) mainittuaan muutamia uudenaikaisten kemistien rohkeita päätelmiä metallien muuttamisesta, kertoo esimerkin eräästä tieteen suurmiehestä: "Sir Humphry Davy sanoi minulle kerran, ettei hän pitänyt tätä vielä keksimättä olevaa taitoa mahdottomana; mutta jos se joskus keksitäänkin, tulee se varmaan olemaan käytännöllisesti hyödytön."

Kuinka omituisilta kuuluvatkaan nämä tekijän ja hänen aikalaistensa sanat nyt 66 vuoden jälkeen! Nyt vihdoinkin kokeellinen tiede alkaa lähestyä alkemistien problemin ratkaisua, vaikka kyllä, niinkuin Sir Davy aavisti, se ei tule olemaan ahneille mikään uusi rikkauden lähde vaan ainoastaan ajattelijoille ja tutkijoille uuden henkisemmän maailmankatsomuksen yksi peruskivi.

[24] Hoode megas keitai Zan = "Tässä lepää suuri Zeus" (Huom.! genetiv. Zeen'os l. Zan'os. Suom.)

[25] Jos varsinainen kielimies jo oli rohkea Zanonin nimeä johtaessaan, niin Mervalen keksintö on kerrassaan naurettava. "Smith" nimi merkitsee yksinkertaisesti seppää. Tämä kohta on osottamassa, kuinka pintapuoliset luonteet kuten Mervale ovat kykenemättömiä todellista tieteellisyyttä tajuamaan. Suom.

[28] Pytonessa oli Apollon papitar, raediumi, joka haltioihin nousten ihmisille välitti neuvon ja ennustuksen sanomia. Suom.

[29] Genius — oli haltija eli henki, joka vanhojen kansojen uskon mukaan hallitsi eri paikkoja ja esineitä. Ennen kaikkia oli joka ihmisellä syntymästä asti Genius, joka määräsi hänen kohtalonsa ja jonka ääntä hän saattoi oppia kuuntelemaan. Kristityt kutsuivat tätä Geniusta suojelusenkeliksi, nykyaikaiset teosofit sanovat sitä maallisen personallisuuden "korkeammaksi minäksi." Siitä sanasta on tullut sivistyssana genius, genie, geni, nerokkuus, inspiratsioni ja itse nero. Tämä sana antaa paljon ajattelemisen aihetta. Vertauskuvallisen tarun mukaan Genius syntyi Eroksen ja Psykeen — rakkauden ja sielun — yhtymästä. — Suom.

[30] Ranskan kuninkaan, jota vallankumoukselliset kutsuivat "mieheksi." — Suom.

[31] Tämmöisen verhon — jota teosofit kutsuvat auraksi — ovat tiedemiehet juuri viime aikoina huomanneet kaikkien olentojen ja esineitten ympärillä. — Suom.

[33] Lukija suosiollisesti muistakoon, että tämän sanoo alkuperäisten käsikirjoitusten tekijä eikä julkaisija.

[34] Suuri Lessing kirjoitti aikoinaan hyvin huomattavan tutkisteleman "miten vanhat kuolemaa kuvasivat". Siinä hän osoittaa, kuinka luurankoisen viikatemiehen käsitys oli vanhoille kansoille tuntematon. He kuvasivat kuolon haltiata ei Geniusta siivekkääksi enkeliksi, jolla kädessään oli ylösalasin käännetty soihtu ja seppele ja vieressään perhonen — vapautuneen sielun symboli. Hänen rinnallaan on usein kaksoisveli, unen haltija. Heillä ei ollut keskiaikaista kuolonkammoa vaan he hautakuvillaan tahtoivat lausua: "nukahda sielu, lepäjä elämän vaivoista ja heräjä taas uuden päivän, uuden toimintakauden tullessa!" Lessing oli vanhojen kansojen kannalla siinä, että hän uskoi elämän uudestipalaamiseen, kuolon ja unen rinnakkaisuuteen. — Sitä ennen oli luultu kuoleman kaunista Geniusta Amoriksi, lemmen haltijaksi. — Suom.

[37] Kuuluisa lause, jonka ennustaja lausui, kun Cesar murhapäivänsä aamulla kysyi, miksei kuolon ennustus ollut toteutunut. Suom.

[38] "Nyt on juotava — nyt vapaalla jalalla (hypittävä)" alkaa vanha Horatiolainen viinilaulu. Suom.

[39] Tietämättömät ihmiset ihan luonnollisesti johtuivat uskomaan, että tulivuorten aukosta kävi tie Haadeksen — Tuonelan — alhaisimpaan piiriin. Suom.

[42] Maagillisesta peilistä lukevat selvänäkijät usein ihmisten kohtaloita. Suom.

[43] Jumalien seuraan päässeenä Iksion, Lapithien kuningas, tavotteli itse Heeraa, Zeuksen puolisoa. Suom.

[44] "Salaisen Opin" mukaan kullakin ajalla on valtarotunsa, voimakkain, vaikkei aina lukuisin. Nykyinen valtarotu on n.k. teutonilainen, johon kuuluvat germanilaiset kansat, osittain myös slaavilaiset. Kreikassa asui ennen helleenien tuloa Atlantis-sukuinen sekakansa. Suom.

[45] Homeeros kertoo (Odyss. X) tämännimisestä yrtistä, joka suojeli kaikkia taikoja vastaan. Suom.

[46] "On yhtä välttämätöntä tuntea pahat asiat kuin hyvätkin, sillä kuka voi tietää mikä on hyvä, tietämättä mikä on paha?" j.n.e. Paracelsus, De Natura Rerum, lib. 3.

[47] Nimittäin niillä mailla. Itämaat olivat tähän aikaan hyvin vähän tunnetut. Suom.

[50] Niinkuin tunnettu, pidettiin suurta Leonardo da Vinciä (1452-1519) aikoinaan taikurina ja paljon huhuiltiin siitä leijonanhaamusta, joka häntä muka seurasi. Suom.

[52] Tämä "fluidumi" on juuri se, jota nykyään yleisesti kutsutaan astraliaineeksi. Se ajatuksensiirto, josta täällä puhutaan, on nyttemmin jo tullut tieteellisesti todistetuksi. Suom.

[55] Brahminit, puhuessaan Brahmasta sanoivat: "Kaikkitietävänä ei ole kolmea olemisen tilaa — nukkumista, valvomista ja horrosta", ja siten he selvästi erottavat horroksen kolmanneksi tilaksi kahden muun rinnalle.

[59] Hurjat ilojuhlat, joita vanhalla ajalla Vietettiin talvipäiväseisauksen ajalla. Suom.

[60] Titaanit, "taivaan ja maan pojat" kasasivat vuoria vuorten päälle vallottaakseen itse Olympon — jumalien asunnon, mutta syöstiin alas. Suom.

[62] Dublinin etevin lääkäri kertoi kirjottajalle eräästä harhanäystä joka olosuhteilta ja fyysillisiltä syiltään oli niin samanlainen kuin tässä kerrottu.

[64] Kansalaisen P:n kirje Robespierrelle. Papiers inédits trouvés chez Robespierre. Tom. II, p. 127.

[65] En tiedä varmaan, onko käsikirjotuksen kirjottaja aikonut näillä nimillä esittää todellista Cottaltoa ja todellista Dandoloa, jotka v. 1797 tekivät itsensä huomatuiksi myötätunnollaan Ranskaa kohtaan ja demokraatisella innollaan. (Julkaisija).

[67] Filosofi Leibnitz (1646-1716) esitti opin monaadeista, joista maailma on kokoonpantu ja jotka korkeimmasta alimpaan asti ovat yhteydessä ja vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Salainen oppi puhuu "monaadillisesta elonaineesta", joka täyttää koko maailmankaikkeuden. Suom.

[68] Nebuloosa eli "tähtisumu" on astronomian mukaan kaikkein varhaisin aste jonkun aurinkokunnan syntymisessä. Loistavasta, hehkuvasta, hienosta sumusta tiivistyvät planetat, jäähtyvät ja alkavat kiertää keskustan, auringon ympäri. Suom.

[69] "Lemuriksi" kutsuivat vanhat roomalaiset kuolleitten haamuja eli "liekkiöitä." Suom.

[70] "Vallankumous on niinkuin Saturnus, se syö omat lapsensa" — Vergniaud.

[71] "Dantonin veri sinut tukahuttaa!" sanoi Garnier de l'Aube, kun onnettomana Thermidorin 9 p:nä Robespierre heikosti läähätti, ääntä saamatta. "Viimeisen kerran, joukkomurhien presidentti, minä pyydän sinua puhumaan."

[72] "Käärmeen muoto", sanoo eräs aikalaisista Couthonia kuvaillessaan. Se lausunto, jonka luultavasti Payan (thermidorin 9:nä) oli laatinut Robespierren vangitsemisen jälkeen, mainitsee hänen raajarikkoista ystäväänsä näillä sanoilla: "Couthon, tuo hyveellinen kansalainen, jossa ei ole elävää muuta kuin sydän ja pää, mutta ne ovatkin isänmaanrakkaudesta palavat".

[73] Tämä hellyys jotakin lempieläintä kohtaan ei suinkaan ollut yksin Couthoniile ominaista, päinvastoin se näyttää olleen tavallista vallankumouksen laupeilla teurastajilla. A. George Duval kertoo ("Muistelmissaan kauhunajalta", 3 Kirja siv. 183), että Chaumettellä oli linnunhäkki, joka häntä ilahutti joutohetkillä; murhanhaluisella Fournierilla oli olkapäällään pieni sievä orava hopeaketjun päässä; Panis tuhlasi ylenmääräistä tunteellisuuttaan kahdelle kultaiselle fasaanille, ja Marat, joka ei olisi hellittänyt yhtäkään niistä 300,000 päästä, mitkä hän vaati, Marat elätti kyyhkysiä! Puhuessamme Couthonin koirasta, niin Duval kertoo hupaisen kaskun Sergentistä, joka ei ollut kaikkein sääliväisimpiä toimeenpanijoita syyskuun murhissa. Muuan ylhäinen nainen tuli rukoilemaan häneltä suojaa sukulaiselleen, joka oli sulettu Abbayeen. Sergent tuskin alentui vierasta puhuttelemaan. Kun nainen epätoivossaan vetäytyi pois, sattui hän astumaan mielikoiran käpälälle. Sergent kääntyi raivoissaan ja huudahti: "Madame, eikö teillä ole ihmisyyttä?"

[74] Jotten lukijoita väsyttäisi muistutuksilla, huomautan tässä, että melkein jokainen ajatus, mikä tekstissä on pantu Robespierren suuhun, tavataan ilmaistuna hänen jälkeenjääneissä puheissaan.

[75] Mahomettia kehotettiin kutsumaan luokseen vuori voimansa todistamiseksi. Mutta Mahomet meni itse vuoren luo ja vallotti sen. Suom.

[76] Huomattakoon, että tämä sama Tallien oli se, joka tietäen itsensä kuolemaan tuomituksi, ensimäisenä kansalliskonventissa uskalsi korottaa äänensä tyrannia vastaan, kun Robespierrelle viimein oli tullut kukistumisen päivä. Suom.

[77] "Vuoreksi" kutsuttiin Ranskan kansalliskokouksen äärimmäisiä vasemmistolaisia. Suom.

[78] Katso Papiers inédits. (Julkaisemattomia papereita, tavattuja Robespierren luona), vol. II, pag. 155.

[79] Kaikilla maisilla kappaleilla ja olennoilla oli, Plaaton mukaan, todellinen, pysyvä olemuksensa — ideansa — näkymättömässä maailmassa. Suom.

[80] Kohtelias teitittely oli Parisissa kielletty. Les Sociétés Populaires oli selittänyt, että se, joka teititteli toista, olisi pidettävä epäiltävänä ja mielistelijänä. Julkisten virastojen ja kansallisseurojen oville oli kirjotettu: "täällä kunnioitetaan kansalaisen nimeä ja sinutellaan toisiaan." Kun vaan murhat puuttuisivat Ranskan vallankumouksesta, niin se olisi suurin huvinäytelmä, jota enkelit konsanaan ovat nähneet näyteltävän!

[83] Minkälaiseen vakoilemiseen Guérinia käytettiin, katso Papiers Inédits, vol. I, 366.

[84] Ranskan vallankumouksessa kutsuttiin köyhempää ja alhaisempaa joukkoa sansculotteiksi eli "housuttomiksi", koska heillä ei ollut polvihousut niinkuin ylhäisillä vaan pitkät. Suom.

[86] Clootz, salanimeltään Anacharsis, englantilainen maailmanseikkailija, kuului Ranskan vallankumouksessa nurjimpiin jakobineihin ja mestattiin v. 1794 Hébertin keralla. Suom.

[87] Tästä Robespierren inhottavasta tekopyhyydestä on törkein esimerkki se, että hänen kerrotaan hellästi puristaneen vanhan koulutoverinsa Camille Desmoulinsin kättä samana päivänä, kun hän allekirjotti hänen vangitsemiskäskynsä.

[90] Teurgia (= "jumalain-töiden teko"), hyvin vanha sana, mysteriolaitoksissa käytetty, "usko, että ihminen palaamalla alkuperäisen luontonsa puhtauteen voisi taivuttaa jumalia opettamaan hänelle jumalallisia salaisuuksia, vieläpä saattaa heitä toisinaan esiintymään näkyvässä muodossa… Todella jumalallinen teurgia vaatii melkein yli-inhimillisen puhdasta ja pyhää elämää, muuten se alentuu mediumisuudeksi ja mustaksi magiaksi." Katso Teosofian Avain siv. 3. Suom.

[91] Katso tätä merkillistä kohtaa, joka suoraan esittää Pytagorean ja Plaatonin oppeja, Tasson kirjassa XIV, 41-47.

[92] Tämä näyttää soveltuvan siihen Jamblikuksen ja Plotinuksen käsitykseen, että maailma on elävä olento, joten on yhteyttä ja kanssakäyntiä sen eri osasten välillä; pienimmissäkin olioissa voi olla mitä hienoin hermo. Tästä johtuu luonnon yleinen magnetismi. Mutta ihminen katsoo maailmaa niinkuin matonen katsoisi elefanttia. Mato, joka tuskin näkisi kavion pään, ei voisi käsittää, että kärsä kuuluu samaan eläimeen, ja että se, mikä yhteen osaan vaikuttaa, heti tuntuu toisessa ruumiin osassa.

[94] Glyndon näyttää unohtaneen, että Mejnour jo ennen oli vastannut samaan kysymykseen, koska hän epäilyksissään tässä toisen kerran siihen viittaa.

[95] Viime ajan suurin runoilija ja ajattelijoista muuan jaloimpia sanoi kuolinvuoteellaan: "Monta ennen hämärää asiaa tulevat nyt minulle selviksi ja näkyviksi." Katso Schillerin elämänkertomusta, kirj. Carlyle.

[96] Kerrotaan todellakin, että tämän hyvän ja kuuluisan henkilön tuomioon oli hänen veljensä myötävaikuttamassa. Hän oli siksi kova, että saattoi huutaa ääneen: "Jos veljeni on rikollinen, kuolkoon." Tämä veli Marie-Joseph, myöskin runoilija ja Charles XI-teoksen kirjottaja, sai maailman väärän oikeuden mukaan loistavan uran. Hänet julistettiin Mars-kentällä "ensimäiseksi Ranskan runoilijoista", joka nimi olisi ollut hänen murhatulle veljelleen kuuluva.

[97] Hirmuhallituksen loppuaikoina Fouquier harvoin yöllä liikkui ulkona eikä milloinkaan ilman saattojoukkoa. Hirmuhallituksen aikana olivat heidän kuninkaansa kaikkein enimmän peloissaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ZANONI: YLI-IHMISEN ELÄMÄNTARINA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.