The Project Gutenberg eBook of Teräshermoinen mies: Seikkailukertomus Villistä Lännestä, by Kurt Lange

   I. Kummallisia määräyksiä.
  II. Kuinka Big Bob nipin napin selviytyi.
III. "American Dacen" alku…
  IV. Valo, joka katosi.
   V. Maakrapu merellä.
  VI. Äärimmäisessä hädässä. — Salaperäinen ääni.
VII. Taistelussa kohtalon kanssa.
VIII. Kun Big Bob odotti.
  IX. Big Bob löytää jäljet.
   X. Big Bobin riemuvoitto.

Nuori sheriffi Arizona Bert oli päättänyt, että hänen paras miehensä Handsome Harry parin muun varman miehen kanssa pitäisi silmällä lähellä Colorado-riverin suuta olevaa Fresh Waterin ympäristöä sekä odottaisi siellä lähempiä ohjeita. Lähellä Mexikon rajaa oli melkein sattumalta onnistuttu tekemään hyvä kaappaus, — salakuljetustavaraa — viisi laatikkoa kultahiekkaa ja yksi laatikko arvokkaita mexikolaisia timantteja. — Todennäköisesti varastettua tavaraa.

Bert aikoi matkustaa päämajaan Phoenixiin — Arizonan nykyiseen pääkaupunkiin — saadakseen lopulliset ohjeet. Takavarikoidut tavarat vietiin Fresh Wateriin, vastapäätä Yuman rajalinnoitusta.

Odottaessaan mihin olisi edelleen ryhdyttävä, sai Harry saman päivän iltana, jona hänen nuori sheriffinsä matkusti, seuraavan kirjeen, joka antoi hänelle tuumimisen aihetta:

Myötäseuraavien ohjeiden mukaisesti on teidän noudatettava niitä käskyjä, joita Bartolo Felipe — kalifornialaisen Felica-laivan päällikkö — teille antaa. Teidän on suurimmalla huolella vahdittava, että Albinopassetissa takavarikoidut viisi laatikkoa saapuvat täydessä kunnossa Friscoon. — Niiden sisällys on kapteeni Bartolo Felipelle tuntematon. Olen ilmoittanut hänelle niiden sisältävän vanhoja azteekkien muinaisesineitä Friscon museolle. On parasta, että hän saa elää siinä uskossa.

Viekää laatikot veneessä Colorado riverin itärannalle, paikalle, joka ilmaistaan cayoteruokopillillä. — Lähemmät ohjeet antaa kapteeni Bartolo Felipe. — Tapaamme Friscossa.

                                                     Bert Brand,
                                                      sheriffi.
                                                      Phoenix."

Konstaapeli Handsome Harry raapi nenäänsä. Hän käänteli ihmeellistä kirjoitusta joka puolelle ja piti sitä hetken myöskin katoavaa päivänvaloa vasten. Hän luki sen vielä pari kertaa ja tutki allekirjoitusta haukankatsein.

Kaikki näytti olevan all right!… Sitä hän ei voinut vain oikein käsittää, että laatikot kalliine sisällyksineen viedään Friscoon, ja viedään sinne meriteitse.

No, Arizona Bertillä oli omat päähänpistonsa, joista ei aina tullut hullua viisaammaksi. — Eihän muuten auttanut muu kuin totteleminen.

Hän huusi sisälle molemmat apulaisensa, Big Bobin ja Kid Strongersin — kaksi lujakätistä, varmaa miestä. — Hän luki heille osan kirjeestä ja kysyi sitten tunnustellen:

Polttavana laskeutuu aurinko kukkuloiden taa Yuman luona, rajalinnoituksen vuodesta 1854, tässä aina levottomassa kolkassa, jota ympäröivät niin kuumaveriset asujamet kuin Mexikon, Kalifornian ja Arizonan. Ja juuri tässä kulmassa, tahi oikeastaan hiukan etelämpänä, laskee Colorado river milloinkaan loppumattomine vesineen Pikes Pikeltä, yhdeltä maan korkeimmalta vuorelta.

Pienessä, melkein purjeiden peitossa olevassa veneessä ahersi neljä voimakasta käsivartta kuljettaen sitä tasaisin airovedoin vasten vuolasta virtaa troopillisesti viheriöivien rantojen välissä, jotka tässä kohdassa olivat toisistaan vielä sangen kaukana.

— Glory on the snakes! huudahti hiukan nariseva ääni, joka ei kuulunut kenellekään muulle kuin Big Bob-jättiläiselle, nuoren Arizona Bertin herkulesmaiselle toverille. — Mieluimmin uisin pitkin Colorado riveriä aina tummasta Grand Caujonista asti ennenkuin kaksi päivää peräkkäin meloisin tätä proomua Yuman ja Nortonin puolimatkan välillä.

— Ja sen sanot sinä, joka kehut juosseesi kilpaa vihaisen puhvelihärän kanssa, sanoi mies, joka oli ruorissa, sheriffin paras mies, Handsome Harry.

Minkävuoksi sekä Harry että kolmas mies veneessä nauroivat niin makeasti vastaukselle, sitä ei Big Bob-jättiläinen voinut käsittää. Sillä niin hauskaa se ei kuitenkaan ollut. Aaseja olivat tietysti kaikki, jotka tekivät työtä enemmän kuin piti.

Hän sylkäisi pitkän syljen auringonlaskussa kuvastuvaan veripunaiseen veteen — vetäisi senjälkeen uudelleen, että airo oli vähällä taittua ja lisäsi:

— Asia on luonnollisesti toinen, kun se koskee kunniaa… Olin erään kerran mukana soutukilpailussa Hudson-joella. — Tiedättekö mitä sillä kerralla tapahtui?

— Niin, voitte uskoa minun silloin soutaneen niin, että teljot lensivät viiman voimasta pois ja jälestätulijoiden oli ne poimittava ylös.

Presidentti otti minut syliinsä ja itki liikutuksesta sanoessaan:
Olisipa Amerikalla useampia tällaisia poikia, niin…

Big Bob pysähtyi kesken ei aivan totuudenmukaista kertomustaan nähdessään joukon alligaattoreita sukeltavan ylös aivan veneen vierestä ja haukkovan avonaisin kidoin ilmaa.

— Siinä näet, sanoi Harry. — Nuokin tulevat hämmästyksen lyömiksi ja tahtovat myöskin varmasti ottaa sinut syliinsä ja antaa sellaisen iäisyyssuudelman kuin mittasi riittää.

Tähän pieneen pistosanaan ei suunpieksäjä ehtinyt vastata ennenkuin itäiseltä rannalta kuului ikäänkuin intiaanien ruokopillin pitkäveteinen sävel, jollainen ikimuistoisista ajoista oli kaikunut cayoteheimon keskuudessa näillä seuduin, kauan ennen kuin maa oli jaettu pohjoisamerikkalaisen linja- ja ruutujärjestelmän mukaan. Se oli leikkaava ja samalla kertaa valittava sävel, joka loppui lyhyeen piipahdukseen.

Handsome Harry käänsi heti ruoria ja ohjasi rannalle, josta pillin ääni oli kuulunut. Muutama tusina voimakkaita aironvetoja ja saavuttiin matalapohjaiselle rannalle.

Nuo kolme miestä astuivat veteen ja alkoivat vetää venettä mukanaan niin kauas kuin kykenivät, samalla kuin neljäs mies vaaleansinisessä, melkein jalkoihin ulottuvassa kauhtanassa, huusi rannalta kerta toisensa perään:

Mutta niin kauas eivät missään tapauksessa miehet voineet raskasta venettä vetää, — ei, ei kauemmaksi kuin se itse tahtoi savensekaisella liejulla tulla. Ja vihdoin sai se jäädä paikoilleen miehistön kahlatessa yhä enemmän mataloituvaa vettä rannalle.

Jättiläismäinen Big Bob tuli viimeisenä. Hän läähätti kuin virtahevonen ja lausui monta rumaa sanaa vajotessaan kerta toisensa jälkeen saveen. Lopuksi näytti hän juuttuvan kiinni eikä liikahtanut paikaltaan. Ehkäpä ei hän pääsisi irti ennenkuin luodeveden tullessa — jos ei silloin ilman muuta hukkuisi. — Joka tapauksessa mukautui hän tyynesti kohtaloonsa, kun ei mitään muutakaan näyttänyt olevan tehtävissä.

Big Bob oli syntynyt filosofiksi, sisällään kuitenkin alituisesti suitsuava tulivuori huimaa elämänrohkeutta, siis joka suhteessa oikein muodostunut luonne, eikä ilman mielikuvitusta.

Johtaja, Handsome Harry, tuli kuivalle maalle ensiksi. Häntä vastaan tuli vaaleansininen, joka synnynnäisellä mexikolais-espanjalaisella kohteliaisuudella nosti nauhoilla ja helmillä koristeltua hattuaan ja taipui melkein maahan asti tehdessään syvän kumarruksen samalla kuin huonolla englanninkielellä sanoi.

— Bartolo Felipe tervehtii sydämensä syvyydestä, senores. — Tämä pakeneva päivä antakoon meille kaikille suotuisia tuulia.

— Hyi hitto! ajatteli Harry, vastaukseksi keveästi kohottaen hattuaan — samoinkuin hänen vieressään seisova toveri Kidkin. — Onko tuo merimies?… Varmasti on herra Bert tällä kertaa iskenyt kiveen.

Mutta sen asian tuumimiseen ei jäänyt monta sekunttia, sillä vieras jatkoi kysyen:

— Että herrat seuraavat mukana lastin vartioina kunnes tulemme San
Franciscon satamaan.

— Käsky on käsky, sanoi Harry lyhyesti tietämättä enempää kuin ennenkään. — Mutta haluaisin hyvin mielelläni nähdä päälliköltäni saamanne laivauspaperin ennenkuin tuomme nuo viisi laatikkoa maihin.

— Luonnollisesti, senor, luonnollisesti, vastasi kummallinen merikapteeni vaaleansinisessä viitassaan ottaen esiin syvästä taskustaan kirjekuoren ja ojentaen sen Harrylle samalla kuin sanoi:

"Kapteeni Bartolo Felipen tehtäväksi jätetään omistamallaan Felica-aluksella kuljettaa rahtitavarana San Franciscoon ne viisi laatikkoa, jotka ensimäinen konstaapelimme mr Harry Brookers kahden miehensä kanssa hänelle jättää seuraten itse molempine miehineen mukana.

Kaikki selvää. Mutta kuitenkaan ei konstaapeli Harry tuntenut itseään täysin rauhalliseksi.

Hän katsoi joensuulle ja katsoi Big Bobiin, joka yhä seisoi savessa rannan ja veneen välissä kuten kiinnityspaalu — ja hän katsoi espanjalaiseen kapteeniin sekä sanoi äkkiä ikäänkuin olisi keksinyt kaikkein parhaan keinon:

— Punta Grossissa, sanoi mies hymyillen ilman vähintäkään hämmennyksen merkkiä. — Tapasimme "Arizonan sydämessä", johon olin mennyt asumaan sopiakseni rahdeista kuparialueelle. — Minä menen länsirantaa Vancouveriin, kuten aina. Friscossa minulla on tapana viipyä suunnilleen viikon verran purkamisen ja lisärahdin vuoksi — ja sitten sopi niin, että mr Brandilla oli minulle nämä laatikot — azteekkien muinaisesineitä, kuten hän sanoi.

— Kyllä se lyö yhteen, mutisi Harry vieläkin epäluuloisena. — Mutta miksi täytyi meidän tulla täällä maihin?

— Paras senorini! Vain senvuoksi, että teillä olisi niin vähän vaivaa kuin mahdollista. Minun laivani on vielä rahdin vuoksi Nortonissa. Mutta olen tullut teitä hakemaan hyvällä moottoriveneellä.

— Aivan oikein. Meidän täytyi maihin päästäksemme laskea tuonne vuoren taa. Täällä on liian matalaa. Me menemme moottorilla alas ja otamme veneen peräämme. Sen kummallisempaa se ei ole.

Harrysta se joka tapauksessa oli kummallista. Mutta espanjalainen tahi mexikolainen vain nauroi ja sanoi:

— Tie ei ole pitkä. Olemme takaisin kädenkäänteessä, mutta meidän on käytettävä se vähän päivänvaloa, mikä vielä on jälellä, ettei tule liian pimeä. Joki pimenee heti. — Teidän miehenne, joka seisoo tuolla, saattaa pitää vahtia, jos tarvitaan. Vaikka täällä tosin ei ole sieluakaan.

Niin, Big Bob pitäisi kyllä vahtia. — Siihen ei kenenkään tarvinnut häntä pyytää. Hän oli siihen kuin luotu. Ja saattoi vain surkutella niitä, jotka pyytämättä sekaantuivat hänen toimiinsa. — Hänellä oli nyrkit kuin jättiläisnuijat ja senlisäksi sormet niin varmat liipasimella, että hän saattoi tavata lennosta kolibrin. Sikäli oli kaikki kunnossa.

Samalla tunnusteli Harry vaistomaisesti, miten hänen revolverinsa oli asetettu. Itsetiedottomasti teki Kid samoin. Hänessä oli hiukan ajatustenlukijaa. Ja hän lausui usein kuulemansa taistelusanat "show"-markkinoilta:

— Weil, sanoi Harrykin. — Määräystä on toteltava. Parasta kiiruhtaa ennenkuin tulee pimeä… Come along!

Viitaten Big Bobia jäämään seurasivat Harry ja Kid tiennäyttäjää. Big Bob kiroili sitä, että hänen yhä täytyi istua liejussa kiinni, mutta ei ajatellutkaan nousuveden tuottamaa vaaraa.

II.

Aurinko oli laskemaisillaan ja varjot Kalifornianpuoleiselta vuoriselta rannalta alkoivat langeta tummina, kun Big Bob huomasi aseman saattavan käydä vielä vaikeammaksi kuin tähän saakka.

Hän seisoi kiinnijuuttuneena löysään saveen. Koettaessaan vetää ylös yhtä jalkaa vaipui toinen sitä syvempään. Hänen tavattoman painava ruumiinsa oli liian raskas niin pehmeälle pohjalle.

Liian myöhään huomasi hän laiminlyöneensä avun pyytämisen ennenkuin toiset katosivat. Mutta hän oli pelännyt tulevansa naurettavaksi. — Hänelle naurettiin sangen usein — ilman että hän tiesi minkävuoksi — ei ainakaan aina.

Jos ei hän nyt hyvissä ajoin pääsisi irti, niin hän yksinkertaisesti hukkuisi!

Vesi, joka virtasi suuresta merenlahdesta, ulottuisi lyhyen ajan kuluttua hänen päänsä yli jalkojen ollessa kuin kiinniruuvatut pohjaan. — Hän hukkuisi kuin kissanpoika. — Sen kysymyksen melkein minuutilleen laskemiseen ei tarvinnut olla suuri matemaatikko.

Jospa hänellä olisi ollut joku kiinteä esine, jotain, johon iskeä kiinni! Silloin olisi nähty ihmeitä! Hän nostaisi itsensä, ja vaikka elefantin mukanaan, jos koville pantaisi. — Mutta seisoa ja hapuilla tyhjää ilmaa oli samaa kuin koettaa tavoitella kuuta tahi tähtiä. Aurinko oli jo kadonnut. Eikä hän nähnyt kuuta enempää kuin tähtiäkään. — Pian tulisi pimeä kuin haudassa — niin, pimeässä ja märässä haudassa.

Paljossa oli hän ollut mukana. — Sehän kuului asiaan kun palveli sellaisen pelottoman miehen alaisena kuin sheriffi Bert Brand — Arizona Bert. — Mutta tämä oli varmasti pahinta. Tässä eivät auttaneet nyrkit eivätkä ampuma-aseet,, ei edes lasso.

Sillä aikaa kun Bob-jättiläinen hiljaa alkoi lukea erästä niistä harvoista lapsuudenrukouksista, joita muisti, ja mikä pahempi, hyvin epätäydellisesti, tuntui kuin joku olisi raapinut hänen toista kylkeään.

Vesi ulottui hänelle silloin jo melkein kaulaan. Ei kestäisi enää montaa minuuttia ennenkuin se ulottuisi hänelle yli pään, — ja sitten…

Tietysti oli Bob kuullut, että nämä krokodiilin serkut eivät mielellään uskaltaneet käydä muuta kuin kuolleen ihmisen kimppuun. — Mutta kuinka ne menettelisivät, jos onnistuisivat viekastelemaan sen tiedon, että tämä elävä ihminen kaikesta voimastaan huolimatta istui kuin kiinnitaottuna kykenemättä hievahtamaan paikaltaan? Silloin ne kylläkään eivät epäilisi siepatessaan makupalan hänen hyvinmuodostuneesta ruumiistaan. Voisi ehkä iskeä turpaan!… Ja sitten… peli loppu kun sormet on poikki!

Näyttääkseen viimeiseen asti voivansa puolustautua, veti Big Bob suuren kääntöveitsensä ja iski sille suunnalle, josta oli äsken tuntenut kosketuksen.

Veitsi ei tarttunut mihinkään pehmeään, siis täytyi sen olla alligaattorin panssarissa!…

Big Bob koetti vetää veitsensä pois antaakseen toisen iskun, mutta samalla hän tunsi, kuinka jalat alkoivat irtautua liejusta ja liikkua!

Hurraa!… Hän oli saanut sen kiinteän pisteen, jota jo Galilei, varomattomasti kyllä, pyysi, voidakseen nostaa maapallon. — Mutta Big Bob tyytyi nostamaan vain itsensä, eikä 128 kiloa painavan ruumiin nostaminen ole suinkaan mikään pikku asia. — Ja samalla hän huomasi, ettei piste, josta hän oli saanut kiinni ollut enempää alligaattori kuin ehdottoman liikkumatonkaan, se oli — suuri vene.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Bob veneessä ja kuuli äänen pimeydestä huutavan jollekin toiselle:

— Weil, sitten hän on jo hukkunut. Felipe sanoi nähneensä hänen istuvan kiinni imusavessa.., Ali right!… Tässä on meillä sitäpaitsi laatikot öljykankaan alla… Pidä syrjään niin pääsemme virran mukana niemekkeelle. Sinä näet tuolla Felican sivulyhtyjen heikosti kiiltelevän… Anna mennä! Täällä emme happane!

— Tulikuuman pampaksen kautta, mitä nyt? ajatteli Big Bob loikoessaan teljojen alla. — Tämä käy yli minun pienen järkeni. Minun kalloaniko ajateltiin kopauttaa aironlavalla? Silloin arvelen, että on parasta tehdä puhdasta jälkeä.

Jos jotain pirullista oli tekeillä — jota hänen nähtävästi ei tarvinnut epäilläkään — niin oli voinut sattua, että hänen molemmat ystävänsä, Harry ja Kid, jo olivat joutuneet johonkin pinteeseen — ehkäpä olivat jo suorastaan kiinnikin.

Ainoa tapa nähdä, kuinka asia kehittyisi edelleen, oli toistaiseksi rauhallisena pysyminen. — Itse hän oli vielä täydellisen pimeyden suojaama. Jos voisi huomaamatta hiipiä öljykankaan alle, saattaisi hän päivänkoittoon saakka olla vielä paremmin piilossa ja saada ehkä selville, mitä hänen molemmille, siniviittaisen miehen poishoukuttelemille ystävilleen oli tapahtunut.

Tämä ajatustenkulku osoitti Big Bobille, ettei hän ollut niin tyhmä kuin häntä monesti tahdottiin pitää. — Mutta hän kyllä hyvin halukkaasti myönsi tarvitsevansa aikaa pohtiakseen, miten oli toimittava parhain päin.

Harry oli petetty tavalla tahi toisella. Siitä asiasta ei ollut epäilystäkään senjälkeen mitä hän oli kuullut. Kaikki kolme olivat joutuneet ensiluokkaisen mexikolaisen lurjuksen kanssa tekemisiin. Oltiin luultavasti oltu liian herkkäuskoisia.

Näiden ajatusten pyöriessä Big Bobin päässä liukui hän varovasti öljyvaatteen alle. — Se onnistui kreivin aikaan, sillä toinen niistä kahdesta, joiden hän oli kuullut puhuvan, sytytti tulitikun — ehkä savuketta varten tahi kenties antaakseen merkin toisille.

Oli miten hyvänsä, Big Bob oli iloinen, että viime hetkellä oli saanut irti veitsensä, jonka oli sattunut lyömään veneeseen luullessaan torjuvansa väijyviä alligaattoreita. — Veistä ehkä tarvittaisiin nyt, kun revolverissa olevat panokset, samoinkuin patruunavyössäkin säilytetyt, olivat kastuneet.

Palava tulitikku kuului rätisevän, kuten melkein kaikki englantilaisten tahi amerikkalaisten tehtaiden tikut. — Bob olisi mielellään tahtonut pistää nenänsä esille, tahi ainakin tehdä reiän kankaaseen voidakseen sen kautta pikaisesti silmätä niitä, joiden kanssa oli nyt tekemisissä. Mutta hän ei uskaltanut.

Pieninkin varomattomuus saattaisi herättää epäluuloja, sillä molemmat miehet istuutuivat aivan hänen lähelleen airoihin senjälkeen kun toinen oli kajahduttanut pitkäveteisen, viiltävän huudon, johon heikosti kaukaa vastattiin.

— Olen näkevinäni Arizona Bertin kun hän saa selville, kuinka hänet on tällä kertaa petetty.

— Sen, joka joutuu Bartolo Felipin kanssa tekemisiin, tulee olla syntynyt jouluaattona selviytyäkseen kunnialla.

Mexikolaisen uskon mukaan jouluaattona syntyneet ovat varustetut tavattoman terävällä järjellä. Siitä oli myöskin Bob kuullut puhuttavan ja käsitti tarkoituksen.

— Mutta tällä kertaa ei oikeastaan petetty Arizona Bertiä itseään, jatkoi ensimäinen puhuja ja lisäsi silminnähtävällä vakaumuksella: — Jos hän olisi ollut mukana, niin ei tämä olisi käynyt päinsä.

— Varmasti! Bartolo Felipe pettää kenen tahtoo. Mutta sitäpaitsi olen nyt suutuksissani ettemme pimeyden takia saaneet iskeä kalloa puhki siltä jättiläistolvanalta, josta senor Felipe puhui.

— Älä turhan takia huolehdi. — Niin suuri hän ei missään tapauksessa ollut, ettei joki olisi jaksanut häntä peittää. Kun on sattunut joutumaan imusaveen, pitävät alligaattorit lopusta kyllä huolen. Ja se on sitämyöten selvää.

Tämä jo melkein koettu mahdollisuus sai Big Bobin värähtämään vielä kerran ja tuntemaan — kuten usein vältetyn hengenvaaran jälkeen on laita — tilanteen kauheammaksi nyt kuin siinä ollessaan.

Tässä oli nähtävästi perusteellisesti suunniteltu murhayritys. Oli vain ihmeellistä, kuinka Harry ja Kid olivat voineet sen välttää. Todennäköisesti oli tarkoitus ollut, että he kaikki kolme olisivat tarttuneet saveen.

Joka tapauksessa näytti sanotulla Bartolo Felipellä olevan päätä. — Niin hyvin Harry kuin Kidkin ovat tietysti joutuneet vähintäin yhtä vaikeaan asemaan kuin imusaveen nousuveden aikana.

Jos mahdollista auttaakseen, olisi Big Bob mielellään tahtonut tietää lähemmin heidän kohtalostaan. Mutta siitä ei, merkillistä kyllä, puhuttu sanaakaan. Ehkä ei näillä molemmilla lurjuksilla ollut siitä mitään tietoa. Myöskään ei Big Bob voinut käsittää, kuinka nämä Bartolo Felipen vielä hirttämättömät lurjukset olivat lähestyneet saveen tarttunutta venettä hänen sitä vähintäkään kuulematta.

Mahdollisesti olivat he tulleet uiden. — Muuta selitystä ei Big Bob löytänyt, sitä vähemmän kuin hän ei ollut kuullut moottoriveneestä eikä mistään muustakaan Harryn ja Bartolo Felipen välisessä keskustelussa mainituista seikoista.

Vene näytti kulkevan nopeasti. — Virta oli vuolas ja Bob oli itse kokenut, kuinka se saattoi vastustaa, kun oli mentävä jokea ylöspäin.

Nyt mentiin siis myötävirtaan suoraan laivalle, josta Harry oli puhunut, ja joka ehkä oli valmiina purjehtimaan.

Luonnollisesti haluttiin niitä viittä kallisarvoista laatikkoa. — Mutta sikäli oli Big Bobille selvää, etteivät ne tulisi tekemään matkaa yksin — se tahtoo sanoa, ilman ettei yksikään niistä miehistä, jotka master Bert oli niille saattolaisiksi valinnut, olisi mukana — vaikka hän ei vielä oikein tiennyt, kuinka asian järjestäisi, ettei tulisi ilmi.

Jos hänellä nyt olisi ollut kunnollinen ampuma-ase, olisi juttu pian järjestynyt toisella tavalla ja laatikot kääntyneet heti takaisin Fresh Wateriin — odottamaan lähempiä määräyksiä. Mutta toistaiseksi oli vain oltava rauhallinen, jollei itse halunnut asettua maalitauluksi.

Juttu tuli joka tapauksessa monimutkaisemmaksi kuin Bobin järjellä kävi selvittäminen, vaikka hän olisi ollut teräväpäisemmäksi luotu kuin todellisuudessa oli. — Äkkiä sai vene kolauksen, joka oli vähällä hajoittaa sen sirpaleiksi ja samalla hetkellä kuului ääni, jota Big Bob ei ollut ennen kuullut:

— No, ettekö sitten ymmärrä olla varovaisia? — Jos ne uppoavat tähän vuoren viereen, emme saa niitä ikinä ylös.

Siis maihin — tahi ainakin lähelle maata. Tilanne saattoi tämän johdosta minä hetkenä hyvänsä muodostua vielä vaarallisemmaksi.

— Tänne kevyt vipu laivasta, niin vedämme ne ylös yksitellen. Sitten saa vene lähteä tuuliajolle mihin peijakkaaseen haluaa. Silloin ei sinun ole vastattava enempää laatikoista kuin miehistäkään, joita siinä on ollut. Eikö niin, Juan?

— Te olette nero, Felipe! Tällä tavoin saattaa luulla Arizona Bertin oman väen tehneen kaappauksen.

Ja hän nauroi täyttä kurkkua Big Bobin ollessa ryntäämäisillään ylös antaakseen heti vastuun puheeseen.

Niin kiihoittunut kuin olikin, pidättäytyi hän kuitenkin siitä tempusta, mutta käytti tilaisuutta hyväkseen ryömiäkseen perään päin, etemmäksi laatikoista, molempien soutajien kiivetessä soututeljoille ollakseen valmiina vastaanottamaan köyttä, jolla kallisarvoiset laatikot viruttaisiin laivaan.

Big Bob säpsähti. — Valoa hän tällä hetkellä enin pelkäsi. — Vilauksessa oli hän äänettömästi ja notkeasti, suuresta ruumiistaan huolimatta, liukunut veneestä veteen. — Muutamilla pitkillä vedoilla oli hän maissa — ja ryömi koloon, jossa arveli olevansa riittävän hyvästi kätkeytyneenä, vaikka valaistus olisi voimakaskin.

Mutta parasta oli,, että hän saattoi täältä sekä katsoa että kuunnella verrattain rauhallisena ja siten paremmin varustautua siihen, mihin oli ryhdyttävä.

Ei viipynyt montaa minuuttia ennenkuin hän näki laatikon toisensa jälkeen nousevan ilmaan himmeän lyhdyn heittäessä epäselvää valoaan.

Varovaisesti laskeutui hän jälleen veteen sillä aikaa kun venettä tyystin tarkastettiin.

III.

Bartolo Felipe oli vakuutettu pettäneensä tungettelevan ja niin varuillaan olevan sheriffin, Arizona Bertin, aivan mainiosti. Kallisarvoiset laatikot kultahiekkoineen ja timantteineen olivat hänen hallussaan. Nyt ei mikään sheriffi maailmassa voisi estää häntä käsittelemästä niitä niin kuin hän itse parhaaksi katsoi.

Kolmesta vartijasta oli kaksi hänen vallassaan. — Heidän kohtalonsa oli selvä. He eivät enää milloinkaan häiritsisi hänen tahi hänen virkaveljiensä suunnitelmia. Mutta heidän pakosta annettavalla avullaan saattaisi hän myöskin ennen pitkää vaarattomaksi tuon kiusallisen Bertin, joka niin kauan oli tehnyt Arizonan sekä ympärillä olevat valtiot ikäviksi jokaiselle, jolle lait olivat yhtä monta kiusallista estettä.

Hän saattoi hieroa iloissaan käsiään ja nauraa sydämensä pohjasta. Ja pian tulisi vielä parempaa.

Moottoriparkassi varastettuine saaliineen ohjasi pois pimeästä lahdesta. Big Bob, joka oli taas noussut hyljättyyn veneeseen, saattoi kuulla sen kulkevan toiselle puolen, jossa se oli paremmin suojassa laineilta. — Jos olisi voinut, olisi hän seurannut heti mukana. Mutta ensiksi oli muuta suoritettavaa, joka oli ehkä tärkeämpää.

Muutamia tunteja myöhemmin nousi Big Bob Yuman linnoituksen puolella maihin. Hän pyysi puhutella komendanttia.

Tämä ei ollut tavattavissa. Hän oli virkamatkalla Nogalesissa järjestämässä rajariitaisuuksia, jotka olivat aiheuttaneet mexikolaisten tuomaan sangen huomattavia sotilasjoukkoja. — Oli levoton aika, kuten ennenkin, ja komendantin sijaisesta näytti asia olevan pelkkä poliisijuttu — sitäpaitsi vielä hyvin epäilyttävä niiden epätäydellisten tietojen johdosta, joita osanottaja ja soutaja oli jättänyt. — Mutta voitiinhan sähköttää Nogalesiin.

Tämä esitys herätti Big Bobissa erään tuuman. Miksikä ei yhtähyvin sähköttää pääpoliisiasemalle, Arizonan pääkaupunkiin Phoenixiin?

Kun komendantin sijainen huomasi esityksen sopivaksi, vietiin Big Bob heti sähkösanomahuoneeseen. — Muutamia minuutteja myöhemmin oli Phoenixin poliisille ilmoitettu, mitä oli tapahtunut.

Tämä oli sähkösanoma, joka kohtalokkaalla tavalla tuli vaikuttamaan kylläkin viekkaan kapteeni Bartolo Felipen suunnitelmiin ja sai Big Bobin lähtemään päätäpahkaa Kalifornian länsirannalle.

Jos ei olisi ollut niin kiire, niin olisi hän mieluimmin mennyt lyhintä tietä — 12 peninkulmaa — hevosen selässä. Mutta tämä rajan lähellä kulkeva tie oli osaksi raivaamatonta ja siellä ahdistivat ryövärit lakkaamatta kaikkea mitä saattoivat kiinni saada. — Näin ollen — jos ei tahtonut tulla pidätetyksi — jäi jälelle suuren mutkan tekevä rautatie Coltonin kautta, jossa ehkä jo saattoi olla mahdollisuus tavata master Bertiä, jonka myöskin oli kuljettava sen kautta, vaikka toista linjaa.

Big Bob oli tyytyväinen toimiinsa — Master Bert oli saanut varoituksen — ja nyt tulisi siitä varmasti tanssi, jota rajan toisella puolella oleva rosvokopla ei pian unohtaisi. Uusia seikkailuja ja uusia laakereita ennenkuin entiset ehtivät likimainkaan lakastua.

Tällä kertaa oli se Big Bob, joka hieroskeli käsiään. Hän matkusti joka minuutti kasvavalla luottamuksella.

Hän matkusti maahan, joka ei ollut Arizonaa rauhallisempi. Kalifornian eteläkulmalla ei ollut kehuttavaa mainetta.

Syvät, villit laaksot Bernardinas-kukkuloiden ja Jacinto-vuoren välillä saattaisivat kertoa monesta verisestä teosta. Siellä oli vielä villi cayotes-heimo — joskin huomattavasti rauhoittuneena, — olinsijoillaan, ja sieltä käsin veljeilivät he mexikolaisten ryövärijoukkojen kanssa, jotka eivät olleet vähemmän villejä.

Oltiin keskellä sadekautta, joka jatkuu marraskuun ja huhtikuun välisen ajan, se on etelävaltioiden "talvi". Tuulee ja myrskyää ympäri vuorokauden niin, ettei mielellään laske ulos koiraansakaan. — Mutta pahalla — joka ei koskaan lepää — on silloin paras aikansa. — Oli katsottava eteensä myöskin Jumalan suosituimmassa maassa, Kaliforniassa, maallisessa paratiisissa.

Big Bob ei kuitenkaan ajatellut sitä asiaa nyt. Hän oli yhä tyytyväinen. — Kalifornian hän tunsi kuin viisi sormeaan. — Hän oli viettänyt enimmän osan elämästään siellä.

Epäillen oli hän seurannut Bertiä Arizonaan, eikä kukaan toivonut hartaammin kuin Bob Brown Bertin muuttavan Colorado riverin toiselle puolen.

Vaunuosastossa oli tavattoman vähän väkeä — mutta niiden joukossa kiinnitti Big Bobin huomiota pari mexikolaista huippuhattua, likaisenmustaa ikuisesti paperosseja kierteleviä ja polttelevia hyvintunnettuja tyyppejä.

He istuivat selin Big Bobiin. — Istuttiin selkä selkää vasten. Bob oli paikkaa ottaessaan heittänyt heihin pikaisen katseen. He eivät kiinnittäneet hänen mieltään enempää kuin muutkaan vaunussaolijat.

Tavoilleen uskollisena alkoi Big Bob — Chimney Pimin — ensimäisen aseman sivuutettua ottaa pienet unet. Hänellä oli junassa tapana tehdä aina niin — kun ei ollut mitään erityistä. Big Bob oli sellainen. Uni merkitsi hänelle enemmän kuin ruoka, mutta muutoin ei hän suinkaan ollut laiska.

Juuri kun hänen päänsä nyökähti kolmannen tai neljännen kerran, heräsi hän jollain kummallisella tavalla aivan hereille.

Olihan saattanut tapahtua, että hän oli kuullut väärin tahi uneksinut. Mutta nyt oli hän joka tapauksessa valveilla ja istui korviaan heristäen ilman että hänen asentonsa millään ilmaisi hänen kuulleen mitään tahi koettavan kuunnella enemmän.

Sen puolesta saattoi Big Bob olla rauhallinen. Molemmat keskustelevat huippuhatut olivat liian kiintyneitä toisiin huomatakseen muuta. Mutta heidän keskustelunsa ei ollut korkeaäänistä, vaan toisinaan melkein kuiskaavaa. Se ei kuitenkaan merkinnyt mitään Big Bobille, joka oli sattunut istuutumaan niin, että saattoi helposti kuulla jok'ikisen sanan.

Keskustelu kävi espanjaksi. — Big Bob puhui sitä kieltä mainiosti kuten näillä seuduin on melkein pakko tehdä, koska espanjaa puhuva aines harvoin mukautuu oppimaan englantia. Mutta hänet oli saanut hypähtämään lauseen katkelma:

— Sinä päivänä tarjoan parasta viiniämme minkä verran vain, ja annan sata pesoa köyhille. Voisinpa luvata tuhannenkin.

— Älä vain lupaa liian paljon,, sillä sanastasi voidaan ottaa kiinni, sanoi ensimmäinen puhuja lyhyesti ja ivallisesti naurahtaen. — Jos hän sattuu johonkin senor Bartolo Felipen ansaan, niin istuu hän kiinni kuin kala koukussa.

— On kaloja, jotka eivät tartu mihinkään koukkuun, niin sellaisia, jotka sylkevät sen pois juuri silloin kun luulee niiden olevan varmasti kiinni…

— Usko mitä haluat. — Mielestäni tuli hän kelpolailla petetyksi Fresh
Waterissa.

— Meillä on hyvää aikaa. — Laiva viipyy vähintäin viikon kulkiessaan S:t Lucas niemen ympäri ja purkaminen tapahtuu Eusenadassa. Jos piru olisi irti ja Felica napattaisiin… No, entäs sitten.

Tuli sangen pitkä hiljaisuus, jonka aikana Big Bob ehti tehdä muutamia kiireisiä johtopäätöksiä. Se, mitä hän oli jo kuullut, riitti selittämään, mitä miehiä hänellä oli takanaan. Sitäpaitsi oli hän saanut selvän katsauksen siitä, mitä oli tekeillä.

Eusenada oli pieni satama siinä Kalifornian osassa, jota kutsutaan Lower Kaliforniaksi. Aiottiin siis purjehtia varastettujen laatikoiden kanssa pitkän maakaistaleen ympäri. — Jos ei ennen,; niin siellä voitaisiin ne kaapata takaisin.

Master Bert tiesi kyllä miten, kunhan vain sai tietää mitä asia koski. — Ja siellä tanssittaisiin uusi tanssi, jota Big Bob omasta puolestaan ei odottanut vastenmielisesti, aina halukas kun oli iskemään täysin voimin. — Samalla kertaa maksaisi hän myöskin siitä, että hänen päähänsä oli aiottu lyödä airolla reikä.

— Oletko varma, että Miguel tapaa meidät Coltonissa? kysyi toinen hetken kuluttua rikkoen hiljaisuuden.

— Ehdottoman varma! Hänellä on mukanaan laatikko patenttirevolvereja, jotka pitää laivata Eusenadassa.

— Eipä muutakaan, sikäli kuin ymmärrän. Ja hän alensi tässä ääntään. Kuiskitaan San Clementestä tulevan kultalaivan valtauksesta — suuri saari, tiedäthän, sata mailia merelle.

Big Bobin varomaton liike aiheutti, että molemmat lurjukset alkoivat puhella muista asioista. — Toinen heistä sanoi heittäen syrjäkatseen:

— Jos Miguel on jo siellä, niin voimme kolmeen mieheen antaa mahtavalle "The burning Sunin" kapakoitsijalle pienen nenästyksen. Ei siitä paikasta heitetä Pablo Marronia toista kertaa ulos. Vai mitä sanot, Julio? Muistathan?

Syntyi pitkä keskustelu kuinka "Palavan auringon" — The burning Sunin — isäntä saisi maksaa korkoineen. — Se kiinnitti Big Bobin mieltä vähemmän, vaikka hän näennäisesti nukuksissa koetti kuitenkin kuunnella minkä voi.

Kun Palm Springsissä vihellettiin, oli vain risteysasema Colton jälellä. — Molemmat mexikolaiset nousivat ja menivät asemasillalle. Big Bobin oli myöskin aika lähteä.

Sen näköisenä kuin mies, joka yhä haluaa nukkua, tuli hän junasillalle junan syöksyessä Coltoniin. Asemasillalla jäi hän seisomaan muiden matkustajien joukkoon, jotka odottivat rannikolta tulevaa junaa, "S.C. junaa", joka kulki pitkin rannikkoa päätepisteenään San Diego.

Odottaessa saatiin tietää juuri sen junan konevian vuoksi täytyneen pysähtyä pari asemaa idemmäksi. Oli siis hyvää aikaa pistäytyä kaupunkiin.

Ja siitä johtui, että myöskin Big Bob hetkistä myöhemmin istui pöydän ääressä "The burning Sunissa", jossa hän vankan kulauksen saatuaan mietti niitä mielenkiintoisia kokemuksia, joita matka oli hänelle tuonut. Tällä aikaa astuivat molemmat mexikolaiset puhetoverit sisään.

Heillä oli mukanaan pari samanlaista veikkoa. Eräs heistä asetti oven viereen nähtävästi sangen raskaan laatikon ja kaikki neljä ottivat paikan pöydän ääressä yhden joukosta rähisten ja uhmaillen pyytäessä whiskyä ja laseja tulisen kiireesti, silmänräpäyksessä.

Turpea kapakoitsija ei näyttänyt pitävän kiirettä. — Hän seisoi pudistaen "sekoitusta" maailman rauhallisimmin ilmein. Hänen "saloonistaan" ei puuttunut vieraita koskaan ja siinä oli nytkin niitä hyvänlaisesti. Pari neekeriä huolehti tarjoilusta, mutta ne eivät voineet "silmänräpäyksessä" ehtiä kaikkialle.

Huomiota herättävä tilaaminen — niin, huomiota herättävä, vieläpä villin lännen "saloonissakin" — sai yhden ja toisen kääntämään päätään.

Tultiin jonkun verran kummastuneeksi, kun huomattiin uhmailijoiden olevan mexikolaisia. Heidän synnynnäinen eloisuutensa, sanoaksemme asian kauniisti, saattoi selittää osan. Mutta tällä kertaa vaikutti tämä esiintyminen liian meluavalta "Palavassa auringossakin".

Asianlaita oli niin, että kapakoitsija oli mies, varustettuna suurella itsehillitsemiskyvyllä, kuten Lännessä tarvitaankin saadakseen kapakkaliikkeen menestymään. Hän antoi poikien puhua.

Yksi tahi pari laukausta ei saanut hänen tyyntä vertaan liikkeeseen. Pienen tappelun jossain nurkassa, säretyn tuolin tahi rikkipotkaistun pöydän katsoi hän olevan yksinkertaisia seurauksia hauskuudesta, joita kenties ei oltu niin pahoin tarkoitettu.

Mutta tämä oli jotain muuta. — Hyökättiin häneen itseensä tavalla, jota oikea Lännen kapakoitsija ei voi tyynesti sietää.

Eräs mustanaamaisista oli kiivennyt tuolille. Hän asetti molemmat kätensä suulleen torveksi ja huusi minkä jaksoi:

— Etkö kuule, senkin paksu sika?… Tänne pullo hienointa whiskyä ja silmänräpäyksessä.

Harvoin oli hänen nähty jättävän myymäläpöytää ja astuvan sen ulkopuolelle. Hiljaa kuin vahtipoliisi läheni hän pöytää, jossa nuo neljä yhä odottivat saamatta mitään. Hän pysähtyi aivan pöydän eteen, osoitti kadulle vievää ovea ja sanoi lyhyesti tämän ainoan, muutamissa tapauksissa hyvin merkitsevän sanan:

Samalla hetkellä olivat neljä huippuhattua jaloillaan. Jokaisessa kädessä kiilteli revolveri, summa kahdeksan, ja se, joka äsken oli pahimmin rähissyt, sanoi sähähtäen:

Se, joka tuntee Big Bobin, — on ehkä aikaisemmin lukenut tästä Arizona Bertin voimanpojasta — saattaa ymmärtää, kuinka viehättävältä tämä näytelmä hänestä tuntui.

Kahdeksan revolveria hiljaisessa liikkeessä "saloonin" isännän edessä valmiina syöksemään tulta ja kuulia milloin hyvänsä.

Ei saattanut olla puhetta juuri muusta kuin äkillisestä kuolemantapauksesta, jos ei kapakoitsija vetäytynyt pois pelistä ja kiittäen pyytänyt tyhjentämään pullon sopijaisiksi. Mutta kuitenkin tapahtui se kumma, että mr Fig Stamper "seisoi pukilla", kuten sanotaan, ja sanoi yhtä kylmäverisesti kuin ennenkin:

— Jos muistan oikein, niin lienee pari herroista tullut jo aikaisemmin ulospotkituksi. — Sitä suurempi syy on otaksua sen voivan tapahtua vielä kerran. — Painukaa täältä heti tiehenne kaikki neljä ja — silmänräpäyksessä! — You understand, sirs? Weil!

Vastaukseksi tuli kahdeksan viheltävää kuulaa! — Ne tähdättiin vielä kattoon. Se oli ensimäinen varoitus. Mutta seuraavalla kerralla — seuraava kohtaus näytelmässä — saattoi tulla jotain muuta.

Saattaa käsittää Big Bobin mielenkiinnon kohonneen jo äärimmilleen. —
Tästä tulisi oikea "american dance".

IV.

Olisi voinut luulla, ettei hän halunnut olla täällä kauempaa. — Hän lähestyi uloskäytävää ja olisi ehkä kadonnutkin sen kautta, jos ei kaksi mexikolaisten revolvereista olisi suunnattu häntä kohti. Samalla huudahti yksi mustapintaisista ivallisesti hymyillen:

— Seis, sir! — Mr Stamper "The burning Sunista" tarjoaa whiskyä kaikille. Hän tekee sen pelastaakseen henkiriepunsa. Hän tekee sen meidän käskystämme.

Näin oli myöskin Big Bob tullut vedetyksi suoraan tapahtumain keskipisteeseen, jotka varmasti näyttivät muodostuvan meluisiksi, ehkäpä hengenvaarallisiksikin. Mutta muuten oli hän aina valmis yhtymään tanssiin minkä lainrikkojan kanssa tahansa.

Tunnettiinko hänet samaksi mieheksi junasta, sitä hän ei tiennyt. Mutta nyt tahtoivat nämä maa- ja merirosvot leikkiä herraa jokaisen mr Stampersin "saloonissa" olevan suhteen vain senvuoksi, että jossain tilaisuudessa pari heistä — ja varmasti täydellä syyllä — oli heitetty sieltä ulos. Toive saada ilmaisia ryyppyjä, kenen kustannuksella, se oli sama, näytti elähdyttävän huoneen huonompaa ainesta. — Jokaisessa valtiossa löytyy riittämään saakka sopijaisten juojia. Eikä vähemmin ollut sellaisia kokoontunut Kaliforniaan, vanhaan, kautta maailman kuuluun seikkailumaahan sen suuren kultakuumeen jälkeen viisikymmentä vuotta sitten.

Tämä aines tunkeutui nyt tarjoojien luo meluavasti vakuuttaen kiitollisuuttaan etukäteen. Toiset istuivat pöytiensä ääressä nähdäkseen kuinka juttu kehittyisi.

Ne, jotka tunsivat mr Stamperin, ymmärsivät, ettei hän likimainkaan vapaaehtoisesti anna tyhjentää väkijuomiaan saamatta siitä asiaankuuluvaa maksua. Ja hänen vieressään seisoi nyt mies — kaikille tuntematon — joka ei myöskään näyttänyt tyytyväiseltä tullessaan sillä tavoin kutsutuksi.

— Well, mr Stamper! Pankaa nopeasti toimeksi! käski eräs neljästä huppuhatusta.

— Pankaa toimeksi, sillä aikamme ei salli, enemmän kuin välttämättömyys vaatii, meidän kunnioittaa läsnäolollamme tätä pesää. Esiin vain pullot ja nopeasti.

— Niin, pullot esiin!… Esiin sekä pullot että lasit! Kuului kuorossa janoisista kurkuista.

Silloin hyppäsi johtaja tuolilta alas ja meni revolveri ojossa aivan kapakoitsijan luo — asetti aseen hänen rintaansa vasten ja sanoi käskevästi:

Kesken tätä puhetta oli Big Bob salamannopeasti ojentanut toisen mahtavista kouristaan. Hän sai suurisanaista kurkusta ja seuraavalla hetkellä mies huippuhattuineen ja muine kirjavine koristeineen lensi kuin pallo heimoveljiensä joukkoon, jotka kaatuivat kuin keilat!

Eräs kuula kulki viheltäen Big Bobin hatun läpi, mutta vastattiin nyrkillä niin, että ampuja itse lensi kuin kuula suoraan ulos kapakkahuoneen ikkunasta! Kaksi jälelläolevaa rähisijäsankaria aikoi juuri pistäytyä pakoon kadulle vähemmän hengenvaarallisen oven kautta, kun heitä esti käskevä ääni:

Katsoen ympärilleen kapakkavieraiden töllistellessä suu auki kääntyi tulija Big Bobiin ja sanoi aivan tyynesti:

— Poimi aseet pois noilta mustalaisilta. Juna lähtee kymmenen minuutin kuluttua ja meidän on vietävä heidät mukanamme San Diegoon.

Äkkiä oli hän sukeltautunut esiin siellä, missä häntä varmastikin kaikkein vähimmin odotettiin, herättäen hämmästystä, eikä vähimmin molemmissa mexikolaisissa, joita hän yhä piteli kauluksesta Big Bobin ahkerin käsin tehdessä heidät vielä vaarattomimmiksi, salin kerta toisensa perään täyttyessä huudolla, joka yhtä hyvin ilmaisi ihailua kuin vihaakin.

Ei kukaan voinut olla mr Stamperia tyytyväisempi ja hän valmistautui juuri pitämään sopivaa tervehdyspuhetta, kun hänelle ennestään tuttu Arizona Bert hymyillen esti hänet huudahtamalla:

— Kiitos! — Toisen kerran… Nyt ovat minuutit kalliit. Tämä oli vain pieni kaappaus ohimennessä. Hei Bob! — Meidän on lähdettävä…

Sopivalla tavalla yhteenkytketyt lurjukset edellä — Big Bob varmana vartijana mukana — jätettiin jälellejääneet tuumimaan mitä halusivat, kapakoitsijan ollessa jälleen herra talossaan. Mutta juuri silloin muisti Big Bob jotain, pysähtyi äkkiä ja huudahti:

— Ei, mutta revolverilaatikko. Minulla oli se kiikarissani koko ajan, mutta sitten tuli muuta väliin.

— Koko laatikko, sir… Niillä oli se mukanaan ja he asettivat sen
"The burning Sunin" oven viereen.

— Damn it! Ne saattavat olla niitä uusia makasiinirevolvereja. Näitkö niitä, Bob?

— Juokse, riennä, minkä voit. — Vien nämä yksin. Täytyy saada heidät ajoissa vankivaunuun.

Saadessaan näkyviinsä "The burning Sunin" jyrkät raput näki hän mexikolaisen huippuhatun kiiruhtavan matkoihinsa kapakan luota. Hän oli heti selvillä, että siinä oli rähisevän joukon neljäs mies — juuri sama, jonka hän tanssin alussa oli sinkauttanut ulos ikkunasta. — Mutta tässä silmänräpäyksessä ja ilman hevosta koettaa häntä saavuttaa oli mielettömyyttä. Ei, hän ei saisi edes tavallisesti niin hyvin sattuvalla kuulallaan miestä pysäytetyksi.

Mutisten sanoja, jotka eivät kuuluneet erikoisen kauniilta, astui Big Bob rappuja ylös "salooniin". Silmäys riitti. Hän oli tullut liian myöhään. Laatikko patenttirevolvereineen oli kadonnut!

Mitä hyödytti kysyminen? — Karkuun livistänyt mexikolainen oli antanut jo vastauksen. — Tavalla tai toisella oli tämä livahtanut sisään sen jälkeen kun toverinsa olivat viedyt. Laatikko oli ollut ovenvieressä ja sen oli helposti saanut siitä siepatuksi kenenkään huomaamatta — sitäkin helpommin kun jokaisella jälellejääneellä oli suun täydeltä puhumista äskeisistä tapahtumista.

Varmuuden vuoksi kysyi Big Bob kuitenkin kapakoitsija ja hänen väeltään. Ei kukaan tiennyt mitään. Mutta Bobin täytyi kiitollisen isännän kanssa tyhjentää erikoisen hieno "sekoitus" tunnustukseksi voimakkaasta väliintulostaan. — Sitten oli kiiruhdettava matkaan, jotta joutuisi junalle.

Oliko syynä voimakas ryyppy, vaiko liika ajatteleminen Big Bobin siihen toimeen vähemmän tottuneella päällä — mahdollisesti myöskin Big Bobin laiska perusluonne oli saanut vallan — joka tapauksessa ei hän tällä kerralla joutunut samaan junaan Arizona Bertin kanssa.

Juna oli mennyt. — Arizona Bertistä ei näkynyt varjoakaan ja Big Bob saattoi seisoa vain elävänä kysymysmerkkinä.

Siis kaksinkertainen pettymys. — Revolverilaatikko poissa. Master Bert poissa.

Ensinmainitun asian suhteen ei nyt ollut mitään tehtävissä. — Päällikön jälkeen pääsemiseksi taas oli odotettava toista junaa. Mutta Coltonista San Diegoon ei mennyt junaa ennenkuin saman päivän iltana, joten Big Bobilla oli enemmän kuin hyvää aikaa kaikkeen muuhun kun mieluisaan paikkakunnan tarkasteluun.

Hän meni erääseen vajaan. Siellä tapasi hän mukavan kulman ja nukahti!
Big Bob oli aina uninen, jos hänellä ei ollut kädet täynnä työtä.

Harry Brooker — Handsome Harry — tunsi yhä pistävämpää kipua pakoittavassa niskassaan.

Vain hyvin hitaasti ja epätäydellisesti palasi tapahtumien muisto, kohtaus mexikolaisen laivurin eli kapteenin kanssa ja kuinka hän Kidin kanssa oli seurannut tätä sangen jyrkkää mäkeä ja ahdasta solaa, joka päättyi rannalle niemen toiselle puolelle.

Siellä saattoi hän jo eroittaa laivan — todennäköisesti sen, josta Bartolo Felipe oli juuri puhunut. Mutta sitten oli hän äkkiä kadottanut tajuntansa. Hän tunsi niskassaan polttavaa tuskaa ja samalla tuntui kuin olisi hän vaipunut maan alle tahi syöksynyt jostain huimaavasta korkeudesta alas.

Ainoa mahdollisuus oli, että hän oli saanut äkillisen, hyvin voimakkaan iskun niskaansa — takaapäin joltakin, jota hän ei ollut tiennyt varoakaan. Siis kaikesta varovaisuudesta huolimatta ansa, väijytys, jota hänen oli ollut aivan mahdoton estää — koska oli ollut varmasti vakuutettu master Bertin lähettämän kirjeen ja Bartolo Felipen esittämäin todistusten nojalla, että lähetyksen suhteen kaikki oli all right.

Hänen oli myönnettävä, että sisäinen ääni oli häntä varoittanut. — Tämä sisäinen vaisto ei ollut täydellisesti tyytynyt siniviittaisen mexikolaisen kanssa tehtyihin liikesopimuksiin. Ja hänen olisi pitänyt kuunnella tätä ääntä ennenkuin oli liian myöhäistä.

Missä olivat tällä hetkellä ne viisi laatikkoa kallisarvoisine sisällyksineen? Ja missä hän sitäpaitsi oli itse?

Tähän tuli vastaukseksi voimakas kallistuminen, niin että Handsome
Harry pyöri ympäri kuin tynnyri.

Nyt vasta huomasi hän kätensä olevan taakse sidottuina, ettei hän saattanut niitä liikuttaakaan. Samalla tuntui kuin olisi joku voima asettanut hänet seisomaan melkein päälleen nostaakseen hänet kohta senjälkeen taas jaloilleen, josta hän uudelleen kieri ympäri, tämä toistui säännöllisin väliajoin.

Jos Handsome Harry olisi vähänkään ollut merellä, niin olisi hän heti käsittänyt olevansa aalloilla hyppelehtivässä laivassa. Mutta myöhemmin johtui tämä ajatus hänen mieleensä ja mikä oli luonnollisempaa kuin että hän luuli tulleensa siirretyksi Felicaan, jolla ne viisi kallisarvoista laatikkoa piti viedä meritse Priscoon, kuten Kalifornian pääkaupunkia yleensä Amerikassa kutsutaan.

Olisi väärin sanoa tämän luulon rauhoittaneen Handsome Harrya. Hänen laitansa ei ollut niinkuin esimerkiksi hänen toverinsa Kid Strongersin, joka monen muun toimen ohessa oli ollut myöskin merimiehenä ennenkuin antautui amerikkalaisen etsivän poliisin palvelukseen.

Niin, Kid, tuo aina yhtä peloton!… Miten oli hänen laitansa? Ja miten oli vihdoin Big Bobin käynyt?

Tämä seikkailu, koko tämä juttu, oli niin erilainen kuin muut, joissa hän oli Arizona Bertin palveluksessa ollessaan ollut. Mutta ikinä hän ei ollut ajatellut joutuvansa ansaan sillä tavoin kuin nyt oli tapahtunut.

Merellä täytyi tuulla aivan hirveästi. — Ehkäpä oli tultu avoimelle merelle, Tyynelle valtamerelle, joka saattoi sille päälle sattuessa olla kaikkea muuta kuin tyyni.

Juuri kuin jälleen uusi heilahdus heitti Harrya kuin avutonta lasta — ja nähdessään nyt täydessä tajussaan kaksinkertaisesti epätoivoisen tilanteen, koskapa hänen kätensä eivät olleet vapaat estämään kolauksia — tunsi hän tarttuvansa kiinni johonkin käsivarsistaan, niin että ne olivat katkeamaisillaan.

Tällä tavoin joutui Harry ripustetuksi riippumaan käsiään pitelevistä siteistä. — Uusi heilahdus antoi hänelle kovan iskun selkään, mutta samalla sai hän selville joutuneensa kiinni jonkunlaiseen suureen koukkuun.

Kääntelehtien ja vääntelehtien ryhtyi hän kuluttamaan nuoraa. Laivan, hänen vankilansa, heiluminen auttoi myöskin asiaa ja erään voimakkaan heilahduksen aikana tupertui hän vihdoin vapautetuin käsin alas veteen!

Jos hänellä olisi ollut merimiestottumusta, olisi hän heti käsittänyt sillä hetkellä olevansa lähempänä emäpuuta kuin laivan kantta.

Hän olisi ehkä hukkunut ruumassa olevaan veteen, jos eivät hänen kätensä olisi olleet vapaina. Uiden alkoi hän haeskella kiinteätä pohjaa jaloilleen, joiden siteitä hän ei vielä ollut saanut auki.

Sillä tavoin joutui hän — paikan laatua tuntematta — uimaan sangen pitkän matkan kannen alla. Tämän ja vedenpinnan välillä ei ollut enempää väliä kuin että hän saattoi kohotetulla kädellään tavata kattoon kerta toisensa jälkeen kunnes äkkiä tunsi saaneensa kiinni jostakin, joka oli kuin kalteva nurkkaus (laivan vannas).

Laivan äkkiä painuessa suuren peräaallon voimasta "nenälleen" tuli Handsome Harry ikäänkuin sylkäistyksi pohjaan johtavan tilkkimisluukun kautta ylös. — Näin ollen joutui hän ilman omaa ponnistustaan makaamaan kuivalle, pieneen romukomeroon, jonka laivan vannaspuu eroitti miehistön kojusta.

No, siitä asiasta ymmärsi Handsome Harry hyvin vähän, eikä välittänyt sitä tuumiakaan. — Hänellä oli kylliksi tekemistä toipuakseen ja saadakseen irti jalkansa, joka työ kävikin paljon helpommin kuin taaksesidottujen käsien irroittaminen.

Jos tässä olisi ollut Big Bob, olisi kaikki toistaiseksi päättynyt perusteelliseen kuorsaamiseen. Mutta Handsome Harry oli paljon tiedonhaluisempi ja alkoi heti tutkia romun täyttämää komeroa.

Ei viipynyt kauan ennenkuin hän kirjaimellisesti syleili ylöspäin johtavia rautaportaita.

Seuraavalla hetkellä kiipesi hän niitä ylös ja tunsi seisovansa rautaluukun alla. Mutta niin kovasti kuin hän koettikin saada sitä auki — asettaen sen alle voimakkaat hartiansakin — ei se antanut hituistakaan perään. Kyllä, ehkä sentään vähän. Silloin tällöin päästi se sisään pienen kylmän vesisuihkun. — Se tapahtui joka kerran kuin kuunari sukelsi aaltoihin, joten jo ennestään läpimärkä Harry katsoi parhaaksi laskeutua jälleen alas etsiäkseen uutta tietä.

Tämän hapuilevan etsinnän aikana sai meriseikkailuissa niin usein ivailtu maakrapu äkkiä kuulla meluavia, karkeita ääniä.

Oikeastaan alkoi se siitä, että joku puhalsi kiivaasti pilliin, jonka jälkeen raaka ääni kuului huutavan:

Sen seinän toiselta puolen, jota vasten Harry seisoi kumartuneena, syntyi nopeata liikettä. — Samaan aikaan tunsi Harry karkeassa lankkuseinässä jotakin, joka saattoi olla ovi. Tätä vasten painoi hän toisen korvansa ja saattoi kuulla, kuinka siellä sisällä meluttiin ja kirottiin sekä englannin- että espanjankielillä.

Eräs pahimmista rähisijöistä kiroili ja vannoi jotakin pumppuamisesta sanoen, että tässä peijakkaan orjantyössä pitäisi jokikisen "elävän ruumiskirstun" lain mukaan pitää mustia, toisin sanoen neekereitä, johon toinen vastasi, että sellaiseen työhön oli jokaisessa kunnollisesti varustetussa "laatikossa" dynamopumput…

Miehistö oli mennyt ulos ja koju jäi tyhjäksi. — Mutta sensijaan alkoi suoraan Harryn pään yläpuolelta kuulua helvetillinen melu, jonka aiheutti pumppuun kutsuttu vapaavahti kuleksien, tömistäen ja hyppien vanhan pumppurämän — menneiden aikojen merimiesten pahimman kiusanhengen — ympärillä, mutta joka, kuten sanottu, meidän aikanamme on korvattu koneellisilla laitteilla, joilla on paljon tehokkaampi vaikutus.

Harry oli kuitenkin tullut vakuutetuksi, että siihen ahtaaseen koloon, jossa hän nuorien, vanhojen purjeiden ja kaiken muun romun seassa oli, johti ei ainoastaan rautaluukku, vaan ovikin.

Tätä viimemainittua vastaan kohdisti hän voimansa — jotka muutenkin varsin suuret, kuten yleensä kaikilla Arizona Bertin miehillä, lisääntyivät kaksinkertaisiksi hänen palavasta halustaan päästä vapaaseen ilmaan tervan, öljyn ja haisevan pohjaveden tuoksusta, josta hän oli saanut jo enemmän kuin tarpeekseen.

Lukko oli antanut perään ja Harry kaatui suinpäin oven läpi — ei tosin kirkkaaseen päivänvaloon, vaan katkuavan ja savuavan fotogeenilampun, joka heitti valoaan epäjärjestykseen, mikä ei tee laivakojua hienon klubihuoneen näköiseksi, mutta on silti merimiehille vapaavahdin ja levon aikana oikea paradiisi.

Handsome Harry ei ollut niitä, jotka puuttuvat toisen omaisuuteen. Mutta nähdessään m.m. kunnollisen, uusimallisen browningrevolverin riippuvan eräässä koukussa ja olevan ladattuna — niin olkoon hänelle näissä olosuhteissa anteeksi annettua, että hän antoi tämän tervetulleen kappaleen vaihtaa omistajaa.

Toisesta kojunnaulasta täydensi Harry asevarastoaan mainiolla veitsellä, ja pyöreältä pöydältä, joka oli rakennettu kojun läpi ulottuvan etumaston ympärille, otti hän ilman tuumimista muutamia laivakorppuja sammutettuaan ensin janonsa muutamilla valtavilla suullisilla vettä, joka ei tosin ollut parhaan makuista, mutta silti siedettävää ollakseen laivavettä.

Tuskin oli tämä tehty ennenkuin hän kuuli jonkun tulevan alas portaita, joita hän koko ajan oli pitänyt silmällä.

Hänellä oli ollut tarkoitus perääntyä takaisin ahtaaseen romusäiliöön, mutta yht'äkkiä keksikin hän sen kaikkea muuta kuin rauhoittavan tosiseikan, että ovi oli mennyt kiinni ja todennäköisesti lukkoon myöskin.

Epätoivoisella hypyllä oli Harry seuraavassa sekunnissa eräässä pienessä, kahden hengen makuukopissa kädessään ase ja päättäneenä myydä henkensä niin kalliista kuin mahdollista.

Alastulija ei ollut kuitenkaan huomannut mitään ja hänellä oli nähtävästi ajattelemista omissa asioissaan enemmän kuin siinä, joka ehkä huomaavaisemmasta olisi näyttänyt epäilyttävältä.

Hän riisui läpimärän puseron yltään ja kiersi siitä veden kuin sienestä keskelle lattiaa heittäen sen sitten merimieskirstun päälle, josta ensin otti toisen puseron.

Tuskin oli tämä tehty ennenkuin kajuuttaan tuli toinen mies. Tämä huusi toverilleen:

— Tietysti on laiva saanut taas vuodon! Omasta puolestani olisin iloinen, jos ilman pahemmitta seikkailuitta pääsisimme menemään St. Lazarolahteen.

— Kyllä, kiitos! Silloin et tunne senor Felipeä! vastasi puseronsa muuttanut mies. — Hän ei anna perään ennenkuin olemme saapuneet Bajo Sebastianianin tasalle. Kuulin hänen sanovan sen "styyrille" kun Yonki tuli minua vaihtamaan vahdista.

— Näyttää olevan saatuamme kannelle nuo viisi laatikkoa — joiden luulisi sisältävän — niin, mitä hyvänsä.

Harry saattoi vallitsevasta hämäryydestä huolimatta aivan hyvin eroittaa molempien miesten naaman vääntyvän merkityksellisiin irvistelyihin. — Vihdoin jatkoi Julioksi kutsuttu:

— Siinä olisi siis mahdollisuus päästä tästä kirotusta hommasta ja tulla nopeasti rikkaaksi mieheksi.

Jos ei asema olisi ollut niin vakava, olisi Harry, kuullessaan tämän lurjuksen suusta niin kauniin loppulauseen, purskahtanut valtavaan nauruun. — Nyt sai hän olla iloissaan, jos ei hänen hengityksensä kuulunut.

Mutta näytti olevan muitakin kuin Bartolo Felipe, jotka halusivat aarretta ja yksi niistä jatkoi:

— Hänellä on luonnollisesti ne kajuutassaan. — Ainakin sen läheisyydessä. — Sellaisia kalleuksia ei aseteta mihin tahansa.

— Saamme siis unohtaa mielestämme tämän jutun ja tuumia jotain muuta, joka kannattaa paremmin kuin kuulan, ehkäpä useammankin saaminen ruumiin läpi.

Tämä sanottiin sellaisella vakaumuksella, että toinen vaikeni. — Mutta molempien rannikkokulkijain karkeista kasvoista saattoi Harry hyvin selvästi lukea, mitä he sisimmässään ajattelivat. Siitä näkyi, ettei kumpainenkaan halunnut hyljätä tehtyä esitystä.

— Bien!… Mutta, Guido, miten olet arvellut hänen selviytyvän noista poliisilurjuksista, jotka hän on laahannut mukanaan laivalle?

— Etkö ymmärrä? — Jos hän olisi jättänyt ne sinne, niin olisi se herättänyt epäilyksiä… Nyt saavat he kulkea pitkin porrasta, tietysti.

Julion ilkeä nauru tuli vastaukseksi. — Mitä "kulkemisella pitkin porrasta" tarkoitettiin, siitä ei Handsome Harryllä oikeana maakrapuna ollut aavistustakaan. Tällä kertaa oli hän iloissaan kuullessaan käskevän äänen huutavan:

— Ylös, hitto vie!… Täällä tarvitaan joka kynsi… On täpärällä selviydymmekö sittenkään.

Hetkistä myöhemmin oli Handsome Harry onnistunut ryömimään takaisin romuhuoneeseen. Mutta hänellä oli nyt yhtä ja toista ajateltavaa eikä' vähimmin sitä; mitä "kulkeminen pitkin porrasta" merkitsi. — Rehellisesti tunnusti hän olevansa täällä merellä liian tyhmä.

VI.

Myrsky kiihtyi ja kuunari Felica heittelehti kuin kaarna raivokkailla aalloilla. Kaikilta tahoilta kokoonhaalittu miehistö tässä puoleksi mädänneessä laivassa kiroili ja vannoi kun ei "laivuri" — Bartolo Felipe — tahtonut ohjata maihin päin.

Vain harvat ymmärsivät, että vaara siellä lisääntyisi rajumyrskyn tapaisen maatuulen vuoksi Jos voitaisiin pysytellä merellä kunnes myrsky asettuisi ja jaksettaisiin varoa joutumista rannikon vaarallisiin ristilaineisiin, pelastuttaisiin varmemmin.

Mutta siitä oli juuri kysymys, Felica oli vanha ja saumoiltaan ravistunut. Se ei ollut enää sama pikapurjehtija kuin ennen.

Sitä vastoin oli kapteeni Bartolo Felipe Mexikon rohkeimpia rannikkopurjehtijoita. Hän oli tehnyt matkoja kun kukaan mistä merelle. — Ja johtuiko se sitten onnesta tahi taidosta, tahi ehkä molemmista, mutta aina oli Bartolo Felipe selviytynyt, ja aina tällä samalla Felicalla, jota hän oli kuljettanut monta herran vuotta — merirosvon tapaan ja säälimättömällä kurinpidolla, mikä ehkä olikin vaikuttavimpana syynä hänen menestykseensä.

Tosin saattoi miehistö mukista ja kiroilla häntä — samoinkuin hänelle täysin uskollista perämiestään — mutta se varoi murinan tulemista niin korkeaääniseksi, että se olisi ulottunut asianomaisten korviin. Siitä hetkestä ei murisiain henkiriepu olisi ollut suurenkaan arvoinen.

Helpointa oli tulla asetetuksi "kuivumaan" ahtaaseen sysimustaan koloon emäpuun vieressä. Siellä sai istua ruuatta ja juomatta kunnes vihdoinkin vietiin ylös laihana kuin luuranko — mikäli ei ollut jo kuollut.

Iskuja, lyöntejä ja potkuja käytettiin pienimmistäkin syistä, mutta saattoi myöskin tapahtua, että joutui Felipen ampumaharjoitusten maalitauluksi yhtä vaikuttavaan tyyliin kuin Wilhelm Tell ampuessaan nuolella omenan poikansa pään päältä. — Jos sattui "kuolemantapaus," heitettiin ruumis yli laidan. — Ei kukaan jälelle jääneistä uskaltanut murista, koska olisi voinut heti joutua kulkemaan samaa tietä.

Se, että yleensä otettiin pestiä sellaiseen laivaan, voidaan selittää vain siten, että jokainen heistä oli tehnyt itsensä mahdottomaksi maissa. — Satamakaupungeissa poliisimiesten ahdistaessa oltiin iloisia, kun joku tahtoi pelastaa heidät sähkötuolista tahi elinkautisesta vankeudesta. — Sitä, että Bartolo Felipen luona voitiin sattua vielä paljon pahempaan kuin kuolema sähkötuolissa tahi elinkautinen pakkotyö oli, ei kukaan tullut ajoissa ajatelleeksi. Karkureita saattoi kyllä ilmestyä, mutta raa'alla rantarosvolla oli niitä varten omat keinonsa.

Kaikki tämä oli tietysti Handsome Harryn laiselle maakravulle aivan tuntematonta. Mutta hän oli kumminkin kuullut jo riittävästi eikä asettanut enää toiveitaan korkealle. — Kokemukset heräämisestä laivan vedentäyttämässä ruumassa puhuivat myöskin kieltä, jota ei käynyt väärin ymmärtäminen.

Hän oli yksinkertaisesti vanki| eikä suinkaan korkean oikeuden asettama tärkeän tavaran vartija. — Sensijaan saisi hän pian "kulkea pitkin porrasta" — todennäköisesti kadotakseen sinne ijäksi. — Ja samoin tapahtuisi toveri Kidillekin koska kajuutassa oli puhuttu "niistä kahdesta poliisilurjuksesta", jotka oli tänne laahattu.

Varovaisuuden vuoksi oli heidät eristetty. — Mutta kuulemastaan päättäen arveli Harry Kidin vielä elävän. — Missä paikassa laivaa hän oli ja kuinka hän tällä hetkellä voi, oli toinen kysymys. Samoinkun sekin olisiko hänellä mahdollisuus auttaa Kidiä vapautumaan siteistään.

Koskaan ei Harry ollut tuntenut suurempaa tarvetta tuntea laivaa ja sen rakennustapaa kuin nyt. Silloin olisi hän paremmin voinut toimia olosuhteiden mukaan.

Mutta kaukana maan sisäosissa syntyneenä ei hänellä ollut oikeastaan koskaan ennen kuin nyt ollut mitään tekemistä meren kanssa paitsi matkustajana sisäjärvillä tahi virroilla.

Ruokasalit, hytit ja tupakkasalongit hän tunsi, mutta siinä kaikki. — Merenkäyntiäkin koki hän nyt ensi kerran. Ja hänen vatsansa oli jo sanonut, että myrskyssä heittelehtivällä laivalla oli erinomaisen kuvottava vaikutus matkustajan sisäelimiin. — Niin, meritauti saattoi tähän astisiin kärsimyksiin tuottaa vielä lisää.

Jos hän tällä kertaa selviytyisi, niin tulisi meri vastaisuudessa olemaan viimeinen paikka, jossa hän koettelisi voimiaan. — Niin, sikäli oli hän selvillä, että jos lempeä kohtalo tälläkin kertaa auttaisi häntä hengissä selviytymään ja asettamaan jälleen jalkansa rakkaalle maakamaralle cowboyden ja desperadojen joukkoon, niin tulisi siinä viikossa, jona Handsome Harry vapaaehtoisesti lähtisi liikkuville laudoille, olemaan kaksi torstaita…

Näiden ajatusten kierrellessä hänen päässään oli myöskin hänen ystävänsä Kid tullut tajuihinsa.

Myöskin hän oli saanut takaapäin samanlaisen kauhean iskun kuin Handsome Harrykin ja vaipunut maahan. — Myöskin Kid oli laahattu kuunari Felicaan ja oltiin varmoja siitä, että sinisaveen tarttuneesta jättiläisestä oli nousuvesi tehnyt lopun — arveltiin hänestä tulleen alligaattoreille juhla-aterian. Harry ei vielä tiennyt Kidistä seuraavaa: Kid oli tuotu laivan sidottuna ja heitetty ruumaan. Heti huumaavasta iskusta selvittyään käsitti hän useista eri merkeistä, joissa merimies ei milloinkaan erehdy, tilanteen täydellisesti. Oltiin purjelaivassa myrskyävällä merellä. Mitä muuta kohtalo oli päättänyt hänen suhteensa tällä matkalla, se oli sitävastoin tuntematonta.

Kohtalo näytti kuitenkin pian puhuvan ratkaisevalla tavalla. — Kid ei ollut vielä ollut tajuissaan enempää kuin tunnin ennenkuin hän totesi ruumassa olevan suuren vuodon. — Vesi alkoi kohota ja hänen täytyisi pian suorastaan hukkua, jos häntä ei siirrettäisi välikannelle.

Niin, vesi nousi levottomuutta herättävällä nopeudella. — Vaikka hänen suurin ponnistuksin vihdoinkin onnistui nousta seisomaan, ulottui tämä turmiota tuottava vesi piankin hänen rintaansa.

Kohoavassa vedessä heilui hän edestakaisin kuin merimerkki tuulessa — ja oli joka kerta vähällä kaatua veteen, josta ei ehkä olisi jaksanut uudelleen nousta, kun pari miestä juoksi sisään lyhtyjen kanssa ja toinen huusi:

Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat molemmat kadonneet. — Mutta he unohtivat sulkea oven ja lyhdyistä oli Kid saanut riittävää johtoa tietääkseen mihin päin oli käännyttävä.

Seuraavassa hetkessä oli hän seljällään vedessä ja meloi yhteensidotuilla käsillään kunnes pää sattui rautaportaisiin, joilla hän hetken kuluttua istui tuumien kuinka olisi meneteltävä edelleen.

Silloin tuli vielä yksi tarkastaja juosten lyhdyn kanssa samoin kuin edellisetkin. Mutta kiireessään ei hän huomannut portaille kyyristynyttä vankia, vaan törmäsi tähän ja putosi pää edellä veteen.

Vähältä piti ettei Kid seurannut mukana, mutta hänen onnistui viime hetkellä tarttua takanaan olevaan porrasaskelmaan — ja siitä piteli hän kiinni kaikin voimin varustautuen pahimmassa tapauksessa molemmilla yhteensidotuilla jaloillaan antamaan hyppääjälle uuden matkapassin "likoaltaaseen", jos tämä ei haluaisi auttaa hänen käsiensä vapauttamisessa.

Se oli mieletön ajatus, juuri sellainen, jonka äärimäiseen hätään saatettu ihminen voi saada. Mutta — ajatteli Kid — paljon pahemmaksi ei tilanne saattanut tulla.

Nyt tunsi hän molemmin käsin tartuttavan polviinsa. Ja melkein tukehtunut ääni vaikeroi:

— Well, Julio, puhutteli Kid miestä tavallisimmalla mexikolaisella nimellä — kuinka sinä tänne tulit?

— Ja minä istun tässä molemmista käsistäni kiinni tarttuneena rikkonaisten portaiden väliin. Tahi liekkö siinä nuoravyyhti.

Mies, jonka nimi todellakin oli Julio — hyvin tavallinen nimi Mexikossa — suoritti asian tuumimatta. Ja samalla hetkellä oli Kid varustautunut viimeiseen asti taistelemaan hengestään ja tempasi salamannopeasti mitään aavistamattomalta avustajaltaan veitsen, jolla vapautti jalkansa. Seuraavalla hetkellä oli hän välikannella ja telkesi rivakasti pelastajansa toistaiseksi ruumaan tutkiakseen ilman viivyttelyä uutta paikkaa, johon oli tullut.

Tapahtumat näyttivät hänestä ihmeelliseltä, melkeimpä uskomattomalta unelta. — Ei mikään muu kuin suopea kohtalo olisi voinut häntä pelastaa tällä kertaa. — Mutta mitä tapahtuisi nyt?

Kiihoittuneena hiipi Kid hetkistä myöhemmin heittelehtivän ja pyörivän laivan tuulenpuoleiselle ylikannen sivulle. Laine toisensa jälkeen syöksyi yli. Tämä, ynnä se seikka, että kaikki kädet olivat täydessä työssä, teki Kidille mahdolliseksi keinotella itsensä melkein keskilaivalle, kun äkkiä lyhdyn valo sattui suoraan hänen silmiinsä ja hämmästynyt ääni kuului huudahtavan:

— Mitä pirua! — Onko se päässyt irti? Samalla aikaa välähti revolverin piippu suoraan Kidiä kohden Mutta kun Felica teki juuri tavallista syvemmän "niijauksen" ei kaatunutkaan Kid, vaan mies revolvereineen ja lyhtyineen. Kid heittäytyi hyökkääjän päälle ja onnistui tekemään hänet aseettomaksi sekä antamaan vastustajalleen sellaisen iskun, että tämä jäi loikomaan kannelle.

Tällä hetkellä tuli useita miehiä juosten pumppujen luota, joten Kid hädin tuskin kerkesi pistäytyä erään pelastusveneen alle — josta sai hyvän tilaisuuden tutkimuksiin, jotka tosiaankin eivät ennustaneet hyvää siitä mitä todennäköisesti oli tuleva.

Mies revolvereineen oli ollut päällikkö itse! Ja häntä juuri — Bartolo Felipeä — kaivattiin: perämies juoksi sinne tänne saadakseen häneltä tärkeitä ohjeita kun tähystäjä kaukana keulassa huusi: — Tyrsky suoraan ylätuulen puolella!

— Valmiit kääntämään! huudettiin täysin suin keulasta perään ja laidalta laidalle.

Köydet ja ruori pantiin liikkeeseen samalla kun ne muutamat etuseilit, joita voitiin käyttää, käännettiin taaksepäin, niin että voitaisiin ylätuuleen kääntää.

Kidistä, joka loikoi pelastusveneen alla oli tilanne niin jännittävä, että hän unohti kokonaan oman, äärimmäisen vaarallisen tilansa.

Saattoi tapahtua, että imuvedellä tyrskyn ympärillä oli suurempi voima kuin etupurjeeseen puhaltavalla laitatuulella ja että kuunari ei menisikään eteenpäin. — Silloin tulisi rantaan ajautuminen välttämättömäksi ja tunnussanaksi tulisi: — Pelastakoon itsensä ken taitaa!… Kid oli aikaisemmin ollut parissa samantapaisessa seikkailussa vaikkakin koko joukon siivommassa seurassa, mutta sielläkin oli jokainen pitänyt silmällä oman kalliin henkensä pelastamista. — Täällä tultaisiin varmasti iskemään toisiaan oikealle ja vasemmalle, taistelemaan henkeen ja vereen pelastusvenheisiin pääsystä ja niissäkin jatkettaisiin taistelua paikoista.

Ei, mitään käännöstä ei Pelica näyttänyt aikovan tehdä!… Yhä makasi se samalla kyljellä. Nyt saattoi Kid kuulla tyrskyjen pauhun, — kuulla kuinka se mylvi ja murisi kuin kummitusmaisen suuresta jättiläskidasta, joka ennen pitkää nielisi heidät kaikki ja murskaisi Felican kuin olisi se lasia.

— Selvittäkää laskuköydet, astukaa suurveneeseen! mylvi joku käskevämpi ääni pillin puhaltaessa lakkaamatta:

"Valmiit kääntämään!" Mutta Felica ei tahtonut. Tällä kertaa täyttyisi sen kohtalo ehdottomasti. Se tahtoi kareille ja siellä lakkaisi se ainaiseksi olemasta.

Ihmisen aivot ovat ihmeelliset. Sekunnin murto-osassa saattaa sinne mahtua kokonainen kirja ajatuksia. — Niin tapahtuu ihmisen kuolinhetkellä ja äärimäisen hengenvaaran uhatessa. — Mutta siitä huolimatta saattaa silloin ajatella kokonaan muuta kuin pelastusta.

Niin tekivät tällä hetkellä Kidinkin aivot. — Nyt ei astunut etualalle hänen omat asiansa eivätkä henkensä säilyttämisrnahdollisuudet. Hän ajatteli ystäväänsä Harrya ja tämän vointia.

Jos todellakin on olemassa jotain, jota sanotaan ajatustensiirroksi tahi oppineemmin telepatiaksi, — jotakin, jota ei ole koskaan täydelleen voitu ratkaista, niin oli se juuri sellaista, joka tällä hetkellä kuiskasi Kidille:

Selvällä käsityskyvyllään olisi Kid tavallisissa olosuhteissa heittänyt sellaisen ajatuksen mielettömänä pois. Kajuutassa saattaisi hän laivan upotessa hukkua kuin kissa millä minuutilla hyvänsä tahi tulla laivan murskautuessa muserretuksi tomuksi.

Mutta joka tapauksessa kuunteli hän tätä sisäistä ääntä. Ja sama minuutti ei ollut vielä lopussa kun hän seisoi siellä silmästä silmään — Harryn kanssa.

VII.

Mutta molemmat seisoivat yli polvien vedessä, ja sisään juoksevan veden vuoksi oli Harry, joka uhmasi kaikkea muunlaista vaaraa, jälleen tullut oven kautta romukomerosta kajuuttaan.

Siinä seisoivat he molemmat vastapäätä toisiaan ja olisivat ehkä suorastaan langenneet toistensa syliin jollei Kidille olisi selvinnyt, että nyt oli tärkeämpää tehtävää kuin lämpimimmätkään ystävyyden vakuutukset.

— Harry! huudahti hän… Alus vajoaa millä hetkellä tahansa. Tässä on pelastettava henki.

— Sinä sanoit laiva ja tämähän on… Hyökylaine tuli alas kajutanportaita ja peitti molemmat miehet, niin että heidän oli pidätettävä henkeään.

— Se uppoaa! huudahti Kid saatuaan suunsa suolavedestä vapaaksi…
Tätä se ei enää kestä. — Tule!

Handsome Harry ei ymmärtänyt asiasta paljoakaan, mutta arvasi jotain olevan hullusti, päättäen Kidin käskevästä "tule!" Ja hän ei vitkastellut seuratessaan jälestä, sitäkin enemmän, koska vedentäyttämään kajuuttaan oli hengenvaarallista jäädä jo nytkin ja yhä vaarallisempaa näytti tulevan.

Seuraten Kidin kantapäillä oli hän hetken kuluttua suuren vesisäiliön suojassa. — Sen vieressä olivat portaat ja siinä oli toistaiseksi sangen hyvä piilopaikka. Suurvene oli lähtökunnossa ja heilui pitimissään kuin jättiläiskätkyt himmeän käsilyhdyn valaistessa sitä, käsilyhdyn, jonka valo riitti tuskin valaisemaan sen ympärille kokoontuneet riitelevät, kiroilevat, huutavat ja vainuvat miehet, jotka kamppailivat henkensä edestä päästäkseen veneeseen samalla kun laivan vastakkaisella sivulla toistui sama näytelmä yhtäläisellä hurjuudella.

Kuului kuin joku olisi saanut iskun veitsestä. — Hurja ulvonta kuului hirveältä yli kaiken muun melun. Tuolla työnsi joku toveriinsa raskaan naulan, niin että onneton kaatui kuin tukki joutuakseen astuinlaudaksi toisille, jotka koettivat toiselta puolen päästä pelastusveneeseen, jota kiirehtivät kädet olivat jo alkaneet laskea mereen.

Samalla hetkellä päästi joku liian kiivaasti peräköyden. Pelastusvene nousi ilmassa pystyyn, ja joukko venheessä olevia miehiä vieri mereen kauheasti huutaen. Peräpuolen köydessä oleva mies päästi silloin köyden kokonaan ja se ratkaisi jälellejääneiden kohtalon. Tyhjä vene riippui keulaköydessä ja musertui kuin saviruukku jättiläisaallon lyödessä sen laivaa vasten.

Handsome Harry värähti. — Ei ikinä hän ollut luullut merielämän tarjoavan niin peloittavia näytelmiä.

Mutta keskellä tätä vaikutti luonnonvoimien raivo, myrskyn hurjuus, karien pauhu ja aaltojen kauhea kohina aivan mitättömältä verrattuna hengestään kamppailevien miesten hurjuuteen ja säälimättömyyteen. Pahat henget viimeisenä päivänä eivät olisi voineet esiintyä hurjemmin kuin nämä miehet, jotka vähän aikaa sitten kutsuivat toisiaan tovereiksi.

Ikäänkuin itse taivas olisi vihastunut tästä näystä ja tahtonut antaa kaikille näille luonnottomille ihmisille armoiskun halkasi yömustaa taivasta äkkiä kimppu häikäiseviä salamoita. Samalla kuului sellainen huumaava jyrinä kuin olisivat maa ja taivas törmänneet yhteen. Korvakalvot olivat halkeamaisillaan ja jokainen inhimillinen koe saada äänensä kuulumaan oli tuomittu epäonnistumaan.

Tuli monta sellaista salamaa, monta samanlaista huumaava jyrinää. Oli pitkiä hetkiä kuin olisi koko taivas avautunut levittääkseen hullujen ihmisten pahuuden yli kauhean peloittavaa ja hävittävää valoaan. — Sillä välin oli sysimusta pimeys ja satoi tavalla jota ei voi kuvailla.

Hillittömät luonnonvoimat heittelivät vanhaa kuunaria koko voimallaan. Se kulki vauhtia, jota katsoen rungon suuruuteen ja tonniston määrään, ei voinut solmunväleissä mitata.

Mutta kareista ei Harry enempää kuin Kidkään kuulleet vähintäkään. Ne olivat kadonneet. Ehkä oli Felica itsestään kääntynyt.

— En ymmärrä tästä yhtään mitään! mylvi Kid Harryn toiseen korvaan saadakseen itsensä ymmärretyksi. En käsitä kuka on saattanut ryhtyä hoitamaan ruoria… Kuljemme puolella taklaasilla, muun on myrsky pyyhkäissyt pois… Enkä näe ainuttakaan elävää sielua… Tämä on kuin kummituslaiva, uusi "lentävä hollantilainen"…

Juuri hänen tätä lausuessaan sähähti jälleen jättiläiskimppu salamoita valaisten lentävän Felican.

Kid huudahti ja vei käden silmilleen ikäänkuin olisi tullut häikäistyksi. Hän osoitti kädellään komentosillalle. Ja kun Harry katsoi osoitettuun suuntaan, pusertui hänenkin huuliltaan huuto.

Koko komentosilta oli säikkyvien sähköliekkien valaisema ja sen keskellä seisoi — Bartolo Felipe sininen viitta hurjasti myrskyssä liehuen.

Tämä kummitusnäky tuli vielä peloittavammaksi kun fosforivalossa nähtiin päättömän miehen heiluvan edes takaisin ohjauspyörässä ikäänkuin hän yhä olisi ohjannut laivaa, joka syöksyi eteenpäin pitkin aivan lähellä olevaa rantaa ja näytti päättömän "ruorimiehen" pienimmästäkin varomattomuudesta voivan rusentua rannalta mereen pistäviin kallionkielekkeisiin.

Äkkiä tuli sysipimeä. Ei valonhäivähdystäkään missään. Mutta vielä merkillisempää oli, että tuli täydellinen hiljaisuus ja kesken hiljaisuutta kuului Bartolo Felipen käskevä ääni:

Silloin laskeutui Harryn ja Kidin mielenmaltti alapuolelle nollapisteen. Ja he painuivat hijaa suuren vesisäiliön taa samalla kun heidän vapisevat kätensä etsivät toisiaan.

Ei kumpikaan ymmärtänyt joutuneensa maanjäristyksissä usein sattuvan näköhäiriön uhriksi ja että oli oltu ratkaisevassa kamppailussa luonnonvoimien kanssa — sekä että laajalti kuulu seikkailija, kapteeni Bartolo Felipe, oli vielä kerran osoittanut olevansa kohtalonsa herra eikä ollut lähimainkaan joutunut päästä pyörälle, vaan juuri viimeisellä hetkellä, kun suuri osa Etelä-Kalifornian rannikkoa muutti muotoaan, ohjannut kummituslaivansa, joskaan ei "Unelmien lahteen Fenix linnun saarella", niin aivan äskettäin muodostuneeseen pieneen satamaan St. Quintinlahteen.

Saattaa sanoa, ettei hänen kuunaristaan ollut paljoa jälellä. Köysistö oli siekaleina, purjeet myrskyn viemät. Väkipyörät, taljaköydet ja nuorat riippuivat sikin sokin ja enemmät puolet miehistöä oli mennyt yli laidan.

Mutta kaikesta huolimatta hän itse vielä eli. Ja todennäköisesti oli hänellä vielä omistamallaan laivalla ne viisi kallisarvoista, varastettua laatikkoa kultineen ja timantteineen — suurin saalis, minkä hän tähän saakka oli onnistunut kaappaamaan.

— Harry, kuiskasi Kid joku aika sen jälkeen kun ankkurikettingin ratina oli tauonnut. — Tällä kertaa emme voi tehdä täällä mitään… Tämä laivuri on "kova". Hän on varmasti paholainen itse.

Mutta silloin oli Arizona Bertin "paras mies" koonnut jälleen rohkeutensa. Kiusallinen merenkäynti oli loppunut. Hän alkoi jälleen olla oma itsensä ja vastasi:

— Ukonilmasta, myrskystä ja maanjäristyksestä näyttää hän voivan selviytyä. Mutta vielä ei hän ole selvinnyt Handsome Harrystä eikä Arizona Bertistä liioin.

— Mitä aiot tehdä? sanoi Kid ihmetellen tätä äkillistä toimeliaisuuden puuskaa.

— Ensiksikin uida sopivassa tilaisuudessa maihin niin kauan kuin vielä on pimeä.

Kid olisi vastannut hohonaurulla, jos olisi uskaltanut. Handsome Harryn ymmärrys oli varmasti saanut vian.

— Vangit ylös! kuului äkkiä Felipen kaikuva käsky, joka pani liikkeelle monet jalat samalla kun Harry tarttui Kidin käsivarteen ja sanoi kuiskaten:

— Tule nyt, Kid, niin lähdemme tiehemme valmistamaan hänen lopullista kohtaloaan. Emme me ole niitä, jotka "kuljemme pitkin porrasta."

Äänettömästi laskeutuivat molemmat ystävykset laivan kupeella riippuvaa nuoraa myöten tyyneeseen veteen.

VIII.

Big Bob heräsi myöhään Coltonin asemarakennuksen viereisessä majassa, jossa hän oli maannut. Miten kauan hän oli oikeastaan nukkunut, sitä hän ei tiennyt. Mutta hän tunsi saaneensa unta riittämään saakka.

Hän nousi hieroen silmiään, ojentautui ja alkoi tuumia missä oli. Äkkiä hän säpsähti.

Hänenhän piti San Diegoon tapaamaan päällikköään master Bertiä, joka oli matkustanut tiehensä kolmen ryövärin tahi mexikolaisen seikkailijan kanssa, joilla varmasti oli tekemistä takavarikoitujen, todennäköisesti varastettujen viiden laatikon kanssa.

Aivan valveutuneena tästä huomiosta kiirehti hän ulos. Vinkuva kevättuuli puhalsi mereltä. Se puhalsi niin, että Big Bob hädin tuskin saattoi seisoa.

Mutta mitä kello oli? Paljonko mahtoi olla aikaa jälellä ennenkuin iltajuna San Diegoon tulisi? Ja minkävuoksi ei asemahuoneesta näkynyt valonpilkahdustakaan?

Oikeassa kaatosateessa risteili Big Bob vihdoinkin asemasillalle vahdin päämajan viereen. Mutta laskiessaan kätensä lukkoon päästäkseen sisään huomasi hän oven olevan kaksinkertaisessa lukossa.

Tämä oli jo liikaa niinkin rauhalliselle luonnolle kuin Big Bobilla oli. — Täällä oli tapahtunut jotain, joka kävi yli hänen ymmärryksensä — sen ei silti tarvinnut olla kovin vaikeasti ratkaistavan arvoituksen, sillä niinkuin aikaisemmin on sanottu, Big Bob oli aina enemmän toiminnan mies kuin ajattelija. Tämä hänen asemassaan olevalle miehelle monissa kohdissa hyvin arvokas ominaisuus sai hänet nytkin toimimaan sen mukaan.

Ensiksi verrattain varovasti, pian yhä voimakkaammin alkoi hän jyskyttää sulettua ovea. Ja vihdoinkin kuuli hän sisältä jonkun tulevan.

Ovi avattiin äkkiä ja punaisessa yömyssyssä ja yönutussa oleva, salalyhtyä kädessään pitävä mies karjui äänellä joka ei kuulunut erittäin hyväntahtoiselta:

— Mitä tulikuumaa peijakasta te tarkoitatte? Mistä on kysymys? Onko tuli irti vai…?

— Kuinka kauan on vielä odotettava San Diegoon menevää iltajunaa?
Keskeytti Big Bob sangen sävyisästi.

Big Bobin ajatuskoneisto alkoi surista.?Hän raapi tulenväristä lyhyttukkaista päätään, työnsi sangen päättävästi yömyssyisen miehen sisään ja sulki oven jälkeensä astuessaan tämän jälestä kuivempaan paikkaan.

— Pyydän anteeksi! sanoi hän niin gentlemannimaisesti kuin osasi. — Luulen ettemme käsitä toisiamme. — Minun pitäisi tämän päivän iltajunassa matkustaa San Diegoon. Olen odottanut tuolla vajassa aamusta asti. Ja sitten kuulen, ettei tämän päivän iltajuna mene ennenkuin huomenna. — Teidän on myönnettävä, sir, että tämäntapaiset asianhaarat ja mahdollisuudet saattavat näyttää selittämättömiltä. — Senvuoksi tahtoisin nyt vain tietää koska ensimäinen San Diegoon menevä juna saapuu tänne. Sillä siihen minä aijon.

Nyt oli yöpukuisen vahdin vuoro näyttää ällistyneeltä. Hän mittasi kookasruumiista miestä päästä kantapäihin ja mittaus ei näyttänyt kehoittavan koettamaan ulosheittämistä. — Mutta ehkä saattaisi hyvillä sanoilla ja kauniilla puheilla päästä johonkin tulokseen. Vahti vastasi siis varovaisesti, joko senvuoksi että jättiläinen seisoi hänen edessään ja saattoi tehdä jotain, tahi ehkä senvuoksi, että luuli tämän rajuilmassa kadottaneen päästään jonkun ruuvin.

— Seuraavaa junaa San Diegoon odotan neljän tunnin kuluttua. Se ei kuitenkaan ole ilta, vaan aamujuna. Tämänpäiväinen tahi oikeammin sanoen eilinen iltajuna lähti täältä 8.27 kuten tavallisesti, se tahtoo sanoa, tarkoin laskettuna 9.15, siis myöhästyneenä, tällä kertaa ilmakehässä tapahtuneiden häiriöiden, lähemmin määritellen hirmumyrskyn ja voimakkaiden vulkaanisten purkausten vuoksi keski ja pohjois Lower Kaliforniaa.

Big Bob ei ymmärtänyt hituistakaan. — Sen sijaan, että olisi poistunut ja antanut vahdin mennä jatkamaan nukkumistaan, istuutui Big Bob eräälle penkille ahtaaseen odotussaliin. Puristaen voimakkaita käsiään yhteen hän sanoi:

— Minä aijoin tämän päiväiseen iltajunaan. Matka on hyvin tärkeä, minun pitäisi tavata päällikköni sheriffi Bert Brandia, Arizonasta, jonka pitäisi…

— Silloin on minulla teille sähkösanoma. Se oli viimeinen joka tuli ennen linjan rikkoutumista.

Mies salalyhtyineen, revolvereineen ja yömyssyineen katosi ja Big Bob jäi istumaan umpi pimeään. Kerta toisensa jälkeen raapi hän päätään ja hänestä tuntui tapahtuneen paljon ja monenlaista, joka kävi yli hänen ymmärryksensä.

— Kas tässä, sanoi vahti palatessaan paperi kädessä. — Tässä on sähkösanoma.

Ja Big Bob luki lyhdyn valossa, jota vahti piteli kummastelevan jättiläisen edessä.

Big Bob luki: 7.45 i.p. — Hän otti esiin kellonsa. Se oli viittätoista yli kaksi.

— Onnittelen! Niin kauan en ole koko elämässäni maannut yhteen menoon.
Suonette anteeksi jos menen jatkamaan nukkumistani.

— Sen voitte tehdä, sir. — Mutta minä istun täällä ja odotan. Tällä kertaa lähden mukaan, vaikka minun pitäisi valvoa koko yö.

Tämä oli suurin itsensäkieltäminen johon Bob oli milloinkaan alistunut. — Säteilevin marttyyri-ilmein vaipui hän jälleen kovalle penkille istumaan. Ja vahti antoi hänen olla. Jos mies ei ehkä ollutkaan sielullisessa suhteessa aivan täyspainoinen, niin ei hän kuitenkaan näyttänyt olevan suorastaan vaarallinen yhteiskunnalle.

Huolimatta itsekieltäymyksestä ei viipynyt kauan ennenkuin Big Bobin perusluonne asettui vastustamaan ja vaati päätökseen muutosta.

Ei mielellään istu pimeässä odotussalissa valveilla junaa odottamassa kun sekä ruumis että sielu voivat keksiä jotain parempaakin. Ja mikä oli tässä tilaisuudessa parempi kuin oikaista itsensä pitkälle penkille? Saattoihan odottaa silläkin tavoin junaa.

Mutta ollessaan juuri siirtymäisillään unten maailmaan kuuli hän asemasillalle vievän hiekonpuoleisen oven lukon rapisevan. Hän heräsi täydellisesti kun ovi hiljaa avautui ja rajuilman heittämä vesisuihke sattui hänen kasvoihinsa.

— Varovaisesti!… Hänellä on kassa tuolla ylhäällä.. Tässä on lyhty!
Minä jään tähän. Käy toimeen… Hänellä on jo huomenna kassatilitys.

Hän näki toisen miehen kulkevan, valaisten lyhdyllä eteensä samaa tietä kuin vahtikin äsken oli poistunut.

Samassa silmänräpäyksessä tarttui hän salamannopeasti jälleenjääneen kurkkuun, piteli häntä suoralla kädellä, avasi asemasillalle johtavan oven, paiskasi vangin maahan kuin märän rätin ja kantoi hänet jälleen hyvin sidottuna samalle penkille, jossa itse oli juuri ollut nukahtamaisillaan.

Murtovaras lyhtyineen syöksyi alas — mutta sai viimeisellä porrasaskelmalla sellaisen iskun Big Bobilta, että kieri kuin pallo pitkin odotussalin lattiaa suoraan sen penkin alle, jonka päälle toveri oli sijoitettu. — Sitten huusi Bob kauhistuksen lamauttamalle perheelle:

— Kaikki selvänä, hyvät ihmiset… Jos tulee useampia, niin saavat täällä vielä kuumempaa. Sillä nyt pidän minä vahtia.

Vahti tuli vielä kerran alas. Hän piteli kädessään savuavaa revolveria ja saattoi kauhistuksesta tuskin puhua.

— Tuonne, sanoi Big Bob haukotellen ja osoitti sekä penkin päälle että alle. — Tervehtikää rouvaa ja lapsia, että voivat rauhassa jatkaa untaan, sillä se on parasta mitä löytyy. En minä ainakaan tiedä mitään parempaa.

Vahti läheni molempia tajuttomia ja valaisi heitä varovaisesti lyhdyllään. Bob katsoi myöskin ja huudahti äkkiä:

— Siinähän on lurjus, joka livisti revolverilaatikon kanssa "The burning Sunista." Ja toinen ei ole varmasti hituistakaan parempi.

— Herättäkää minut nyt vain kun juna tulee. Nuo minä otan mukaani matkatavaraksi.

IX.

Maanjäristys mexikolaisen maakielekkeen — Lower Kalifornian — ympärillä oli aiheuttanut monenlaisia häiriöitä.

Se oli tällä kertaa ulottunut St. Quintinlahteen ja rajaseuduille —
Eusenadan satamaan, josta jo aikaisemmin olemme puhuneet.

Ei kaukana siitä on Kalifornialainen Coronado Beach. Ja sinne oli
Arizona Bert sähkösanomalla kutsunut Bobin.

Ettei tämä ollut joutunut Bertin itsensä ja vankien kanssa samaan junaan oli selitettävissä siten, että hän oli arvatenkin saanut jonkunlaisia esteitä mr Stamperin "saloonissa." Se kuului jokapäiväisiin tapahtumiin. — Mutta ettei hän tullut iltajunalla antoi aihetta vähemmin rauhoittaviin mietiskelyihin. — Bert ei juuri voinut ajatella Bobin yksinkertaisesti nukkuneen liikaa, niin tuttu kuin jättiläisen unentarve hänelle olikin. — Pikemmin luuli hän Bobille asetetun jonkun ansan, jota tämä ei ollut voinut välttää.

Mexikolaiset seikkailijat olivat kekseliästä väkeä. Pahempaa tuskin löytyi. Muun muassa oli niiden nyt onnistunut pettää hänet itsensäkin. Ne kolme Coltonissa vangittua olivat livistäneet ilman, että vanginvartijalla vankivaunussa, tahi hänellä itsellään oli vieläkään pienintäkään aavistusta siitä kuinka se oli käynyt päinsä. Vanginvartija oli huumattuna yksinään vaunussa junan tullessa San Diegoon. Toistaiseksi ei siellä ollut mitään tehtävää, jonkavuoksi matka suunnattiin heti lähemmäksi Mexikon rajaa, Coronado Beachiin, — joka oli tunnettu kylpypaikkana ja ihanista merimatkoistaan kaukana meressä olevalle viehättävälle San Clemente saarelle. Arizona Bertin tullessa sinne iltajunalla olivat kaikki liikkeessä kauempana etelässä tapahtuneen maanjäristyksen vuoksi, josta tänne oli ilmoitettu. Suopea kohtalo oli säästänyt rajan pohjoispuolella olevia paikkakuntia — mutta tänne oli virrannut suuri joukko pelosta puoleksi mielettömiä mexikolaisia uhmaten kaikkea mitä kutsuttiin rajansulkemiskielloksi, mutta tehden samalla paikallisen asujamiston elämän epävarmaksi. — Sillä hyvien ihmisten mukana olivat tulleet myöskin huonot, ne jotka eivät niin tarkoin pitäneet väliä oman ja vieraan omaisuuden välillä, — eivätkä myöskään pitäneet suurta lukua ihmishengestä.

Lyhyesti ja selvästi, pienessä hauskassa kylpylässä Coronado Beachissa olivat olot käyneet hyvin epävarmoiksi. Siellä ei tosin ollut kylpykausi, mutta juuri senvuoksi oli järjestysvallan edustajia hyvin rajoitettu määrä.

Sheriffi Bert Brandin ilmoittauduttua poliisilaitokseen tervehdittiin häntä siellä vilpittömällä ilolla. Samana päivänä oli ilmoitettu pari suurta ryöstöä ja myöhemmin illalla tiedotettiin päivän kuluessa tapahtuneen ryöstömurhan erään miljonäärin huvilassa kaupungin ulkopuolella.

Arizona Bert ei milloinkaan kieltäytynyt ryhtymästä palvelukseen oman piirinsä ulkopuolellakin. Mutta häntä suututti se,- ettei hänellä ollut edes Big Bobia mukanaan. Senlisäksi tulivat hyvin perustellut epäillykset, että myöskin Handsome Harrylle ja Kidille oli tapahtunut jotain. Mutta hän tekisi joka tapauksessa mitä voisi.

Seuraavan päivän aamuna oli Bert jättämässä juuri ilmoitusta ja ottamassa itselleen avuksi vielä pari etsivää, kun Big Bob äkkiä ilmestyi — ei yksin, vaan laahaten mukanaan kahta epäillyttävännäköistä ryövärityyppistä "huippuhattua" — niitä kahta, jotka hän oli yöllä Coltonin asemahuoneessa vanginnut.

Tämä asianhaara vapautti Big Bobin pelätyistä nuhteista. Mutta kun Bert sai kuulla mitä oli tapahtunut Fresh Waterissa kalliiden laatikoiden kanssa ja kuinka masentumaton Bartolo Felipe oli ryövännyt ne uudelleen niin löi hän nyrkkinsä pöytään niin, että muut poliisiasemalla olevat korkean oikeuden edustajat hypähtivät. Ja sitten hän sanoi:

— Tässä on kysymyksessä henki hengestä!… Felipe tai minä… Mutta kiinni hän joutuu!

— Laatuun käy, sanoi Big Bob lyhyesti ja tukahdutti haukotuksen. —
Sikäli kuin koko roska ei ole mennyt pohjaan.

Bob sanoi toden sanan. Jos Felipe on ollut laivoineen merellä tämän luonnonmullistuksen aikana, on todennäköistä, että koko hänen muulloin osoittamansa taito ja rohkeus ei ole riittänyt. Ja silloin ovat myöskin Handsome Harry, Kid ja ne viisi laatikkoa kultahiekkaa sekä mexikolaisia timantteja ainaiseksi poissa.

— Bob!… Sinä jäät tänne ja autat minkä voit mr Davidin ryöstömurhan selvittämisessä. — Minä pistäydyn Eusenadaan. — Ehkä saan sieltä jotain tietoja kuunari Felicasta. — Ja senjälkeen selvitämme asiat.

Hyvällä juoksijalla varustettuna lähti Arizona Bert samana päivänä rajan toiselle puolelle. — Ja Big Bob lähti viiden ei erikoisen halukkaan konstaapelin kanssa murhatun juutalaismiljonäärin Davidin huvilaan tehdäkseen kaikkensa rikollisen paljastamiseksi.

Tämän kaiken tapahtuessa olivat Handsome Harry ja Kid tosiaankin onnistuneet välttämään "kulkemisen pitkin porrasta", — joka merkitsee taaksesidotuin käsin ja peitetyin silmin viemistä laivasta asetetulle portaalle, josta sitten äkkiä syöstään mereen ja jätetään alttiiksi kauhealle kohtalolle.

He olivat uineet maihin St. Quintinlahdessa Bartolo Felipen odottaessa turhaan heidän tuomistaan ruumasta.

Maihinnousupaikastaan oli heillä ollut hyvä näköala, josta olivat huomanneet kuinka aamulla laivasta laskettiin vene, johon nuo monesti mainitut viisi laatikkoa vietiin. — Ne soudettiin maihin St. Quintiniin, ja saman päivän iltana, pimeyden tultua, alkoivat Handsome Harry ja Kid suorittaa tutkimuksiaan iloisina siitä, että kohtalo oli jälleen tuonut heidät niin lähelle Kalifornian rajaa, mutta aavistamatta ollenkaan, että ei ainoastaan Big Bob, vaan heidän kunnioitettu päällikkönsä, Arizona Bert itse oli myöskin samalla paikkakunnalla suopean sattuman sinne saattamana.

Samalla tunnilla kun Bert mexikolaisille viranomaisille St. Quintinissa ilmoitti Coronado Beachissa tapahtuneen juutalaisen miljonäärin murhan ja pyysi valtakirjaa etsiskelyihin rajalla, teki Big Bob rikkaan juutalaisen puutarhassa huomiotaherättävän löydön.

Hän löysi suuresta kaktuspensaasta sangen leveän kaistaleen vaaleansinistä, paksua silkkikangasta. Se näytti siltä kuin olisi se revennyt viitasta. Ja äkkiä kuultiin hänen huutavan:

— Wah — kee — voo!… Hi — hoo!… Kalifornian Maria!… Nyt on hän, piru minut periköön, kiinni!

Mitä jättiläinen tarkoitti jäi toisille arvoitukseksi. Mutta hänen nähtiin tarkasti tutkivan maata samalla kun hän mielikuvituksessaan näki Fresh Waterin rannalla mexikolaisen juuri samanlaisesta kankaasta tehdyssä viitassa. — Ja Big Bobista oli itsestään selvä asia, että kahta sellaista viittaa ei maailmassa löytynyt.

Hän oli sen lisäksi huomannut espanjalaisten ratsusaappaiden jäljet. Hän seurasi niitä puiston ulkopuolelle paikkaan, jossa niitä oli paljon sekaisin hevostenjälkien kanssa. Ja nyt oli vain seurattava hevosenjälkiä suoraan rajalle.

— Halloo, boys! huusi hän avustajilleen. — Nyt hevosen selkään, niin saatte pian nähdä Big Bobin tanssivan pirun kantapäillä. Ja arvelenpa Arizona Bertin kustantavan musiikin.

Oli ilta kun ratsastettiin Eusenadaan — Kaikilla Valtojen poliisipaperit mukanaan. Sinne olivat ratsastajien jäljet johtaneet.

Pienen kaupunkirähjän hämärillä kaduilla oli vaikeampaa. Mutta Bob oli ihan varma, ettei tätä matkaa oltu tehty turhaan. Miehilleen hankki hän yösijan erään nahkurin talossa lähellä kaupungin ainoata hotellia: "Il posada provechoso". Ja ensimäinen mitä hän näki läpi valaistun ikkunan, oli vaaleansiniseen viittaan puettu mies yhdessä monen muun "huippuhatun" kanssa. Miehiä oli kaikkiaan kymmenen ja he olivat hampaisiin saakka asestettuja.

Hänelle juolahti mieleen tehdä suurin työnsä poliisimiehenä — hankkia itselleen korvaamattomia ansioita.

Asian laita oli niin, ettei Big Bobia ollut milloinkaan muulloin vaivannut kunnianhimo. Jos hän vain sai silloin tällöin kyllikseen syödä, hoitaa lihaksiaan ja nukkua riittävästi, oli hän ollut tähän saakka tyytyväinen.

Hän meni takaisin nahkurin taloon, ravisti hereille nukkuneet avustajansa — yhtä uniset kuin hän itse tavallisesti — sekä piti seuraavanlaisen lyhyen, mutta sisältörikkaan puheen:

— Unikeot! Ylös joka sorkka! Ryysyt päälle ja nopeasti! Nyt saatte nähdä tanssin, joka panee puupölkynkin hikoilemaan verta. Mutta pitäkää varanne, muuten väännän teiltä jokaiselta niskat nurin kuin olisivat ne munankuorista! — On lähdettävä heti kadottamatta tuhannesosa sekunttiakaan… Mars!

Hetkistä myöhemmin oli hän sijoittanut miehensä mexikolaisen posadan — hotellin — ympärille tavalla, josta arveli olevan suurimman hyödyn. Ja senjälkeen meni hän päättävästi meluiseen juhlasaliin, istui pöydän viereen ja huusi:

Ei saata mielellään kieltää tämän esiintymisen herättäneen melkoista huomiota. Ehkäpä oli Big Bob tarkoittanutkin sitä.

Meluava joukko vaikeni, ja kymmenen paria silmiä, lukuunottamatta kellarimestaria ja tarjoilevaa neekeriä, suunnattiin kummastellen vieraaseen.

Siniviittainen mies nousi ja meni tilaavan vieraan luo sekä sanoi merkityksellisesti nauraen:

— Kuinka niin? Kysyi Big Bob tyynesti kohdaten ivallisen katseen ja näyttäen kuin ei käsittäisi mitään — mitä hän ei muuten tehnytkään. Siniviittainen jatkoi:

— Paljon mahdollista, senor! Saattaa joskus erehtyä kutsumuksessaan.
Se näyttää tapahtuneen teillekin.

— Te olisitte paremmin sopinut riippumaan hirsipuuhun, vastasi Big Bob silmää räpäyttämättä.

Siniviittainen mies — kapteeni Bartolo Felipe — tempasi salamannopeasti revolverinsa. Mutta ennenkuin hän ehti sitä käyttää, sai hän Big Bobin jättiläisnyrkistä sellaisen iskun keskiruumiiseensa, että käpertyi kaksinkerroin kuin kääntöpääveitsi.

Tajuttomana jäi hän makaamaan lattialle Big Bobin tarttuessa toisella kädellään tuolin karmiin — ja toisessa kädessään pitämällään revolverilla tähtäsi hän keskelle hämmästynyttä seuruetta ja piti jälleen pienen puheen:

— Roistot! Nyt olette koko joukko hypännyt kuumaan keittoon! — Ja siinä tulee teistä jok'ikinen lurjus niin keitetyksi, ettei edes teidän rakkaat äitinne tuntisi teitä senjälkeen. — Kädet kauniisti ylös ja seuratkaa mukana! Parittain! Keittämisestä tulee poliisi huolehtimaan — nyt olette kuulleet sanottavani.

Hän ei ollut senvuoksi huomannut kuinka eräs sivuovi hänen takanaan hiljaa avautui. Ja oviaukosta lensi vilauksessa lasso, joka hienosti kiertyi jättiläisen kaulan ympärille samalla kun naurava ääni huusi:

Kenenkään muun kuin Big Bobin valtava häränkaula ei todennäköisesti olisi kestänyt ajelua, joka nyt alkoi.

Big Bob laahattiin yli lattian ulko-ovelle, jossa juuri ruvettiin sitomaan hänen käsiään ja jalkojaan — kun jotakin aivan odottamatonta tapahtui.

Avonaisessa ovessa näyttäytyivät — Arizona Bert, Handsome Harry, Kid ja heidän takanaan joukko poliiseja.

Silloin kohottautui Big Bob istuvaan asentoon, sinkautti luotaan lasson, hieroi vähän kaulaansa epämiellyttävän "kauluksen" jäleltä sekä sanoi rauhallisimmalla tavalla maailmassa:

— Kiitos avusta! Mutta jos olisin saanut jatkaa hetken vielä, niin olisin varmaan selvittänyt tämän pikku asian yksinkin ja siitä olisi tullut minun suurin voittoni.

Toverien nauraessa veti hän taskustaan vaaleansinisen silkkipalan, vilkutti sitä ja sanoi:

— Katsokaa sopiiko se tuolla sisällä olevaan siniseen sadeviittaan. — Siinä tapauksessa olemme myöskin siepanneet Coronado Beackin ryöstömurhaajan. — Ja sehän juuri oli minulle annettu tehtäväksi, vai kuinka, master Bert?

Sekä Handsome Harry että Kid saattoivat todistaa mitä oli tapahtunut kuunari Felicalla. Ei ollut mitään epäilystä, että oli vangittu koko rajaseudun vaarallisin ryöväri- ja salakuljetusjoukkue.

Onnistuttiin myöskin saamaan tunnustus mihin ne viisi kultahiekalla ja timanteilla täytettyä laatikkoa olivat piiloitetut — ja sieltä löytyi muiden aseiden joukosta sekin revolverilaatikko, jota Big Bob oli seurannut.

Vaarallisen kapteeni Bartolo Felipen luovuttaminen ei kohdannut Mexikon puolesta mitään esteitä, enempää kuin niiden kymmenen miehenkään, jotka kuuluivat tähän rajaseudun vaarallisimpaan liittoon.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TERÄSHERMOINEN MIES: SEIKKAILUKERTOMUS VILLISTÄ LÄNNESTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.